Uuno Kailaan 'Runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 100. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. RUNOJA Kirj. Uuno Kailas WSOY, Porvoo, 1932. SISÄLLYS: Alkusanat. I. (Kokoelmasta "Tuuli ja tähkä", 1922.) Tuuli ja tähkä Midas-sydän Tuska Käsi Eräs analyysi Finaali II. ("Purjehtijat", 1925.) Elämän ylistys Lapsifantasioita: Mäenlaskua Sanat Tyhmät ja viisaat Intialainen kuvitelma Kesäilta Adagip Laulu aallolle Runo runosta Olin nuori Atlantis Vanha maa Aphelium Verkossa Sana Syyllinen mies Me Lapsen silmä Maa ja taivas III. ("Silmästä silmään", 1926.) Vaeltajan oodi Ilta Enkeli Olit poissa Ruusumajassa Trubaduuri Pieni syntinen laulu Veljelleni Kulkue Pienessä maassa Noli me tangere Onnellinen Peitetyt kasvot Valkoinen lintu Pieniä hautoja De profundis Eräs in memoriam Syntyminen Luominen Punajuova Karavaani Pitkäperjantai Pronssia Yksinäinen ratsastaja Totuus Ihmisen määrä IV. ("Paljain jaloin", 1928.) Kuva Katse Silmien vaihtajat Orja laulaa Houre Kalypson vanki Hollantilainen Partaalla Autio maa Marttyyrit Palava laulu Pallokentällä Poikani Lapsen kehto Minä Siunaus Pyramiidilaulu Kuninkaanpoika Paljain jaloin Kun olin kuollut -- V. ("Uni ja kuolema", 1931.) Contemplation Ajuri Musta satu Talo Vieras mies Tuttavia Vainajat Sairaalan ikkuna Ympyrä Sielu Viulu Itämainen satu Sumurun prinssi Crescendo Polvistunut Sumu Synkkä metsä Suru Uni Syysaamu Lapin-laulu Mestari Amedé Ballaadi Kellojen legenda Hauta meren alla Ovella Kuoro Linnut Riemulaulu Laulu kotirannoista Rajalla Ceterum censeo Hajaannus Suomalainen rukous ALKUSANAT. _Teen aluksi lukijalle paljastuksen, ehkä hiukan oudolta kuuluvan, mutta, sen pahempi, toden: minun on ollut annettava kaikki alkuperäiset teokseni -- lukuunottamatta poloista esikoiskokoelmaani, jonka julkaiseminen oli kokonaan erehdys -- painettaviksi omasta mielestäni liian aikaisin, enemmän tai vähemmän keskeneräisinä. Jos lukija kysyy, miksi? vastaan: siksi, että en omista linnaa Caprilla. Sellainenkaan puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien puserrusta, joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme, vaan on päinvastoin, kaikkein hennoimpiin arvoihin kuuluvana, erityisen suojaton osallinen kilvoittelussa olemassaolosta. Jos lyyrikon täytyy -- niinkuin hänen totisesti liian usein täytyy -- viljellä taidettaan, vastoin sen luontoa, hyötykasvina, toimeentulokseen, niin se kärsii siitä, jääden monesti kitukasvuiseksi. Lyriikka VOI ihmeellisesti kukoistaen elää kivenkolossakin, mutta sen tulisi, puhjetakseen harmonisimpaan kauneutensa täydellisyyteen, saada versoa ylellisyyskasvina, kiireettä, vapaasti, huolettoman onnellisena. Siljo oli aivan oikeassa, kun hän sanoi joutilaisuuden ja hyvien päivien hautoneen Salomosta esiin suuren sananlaskujen runoilijan. Naulitkaamme vielä kerran nähtäväksi muudan teesi, monet kerrat ennen lausuttu: vaikk'ei vapaus, riippumattomuus, henkinen ja aineellinen, olisikaan taiteen äiti, on se kuitenkin sen imettäjä. Riippumattomuus -- kas, siinä se Caprin linna, joka minulta on puuttunut. Ja monelta muulta lyyrikolta myöskin. En kirjoita tätä valittaakseni. Totean vain asianlaidan, mikä on joskus ollut minulle likipitäen epätoivon aiheena ja mistä on johtunut, että en voi nähdä enkä ajatella eräitä tuotteitani ilman lievää häpeän väristystä. Miten paljon teennäistä ja hengetöntä, miten paljon epävalmista -- sekä idealtaan että muodoltaan sulattamatonta -- täyteainesta sisältyykään eri kokoelmiini. Puhumattakaan niistä monen monista runoista, joiden lopullinen, hienovaraisin viimeistely on jäänyt suorittamatta. Voidaan tietysti puhua itsekritiikin puutteesta teosteni keskeneräisyyksien ja taiteellisen epätasaisuuden selityksenä, mutta totuutena pysyy, että sellaisella näkökannalla on vain osittainen oikeutuksensa. Olen useammin kuin kerran luonut pääosan jotakin teostani hyvin lyhyessä ajassa, tavallisesti parin syksyisen kuukauden kuluessa, -- ja juuri silloin, jolloin itsekritiikin tietoinen työ vasta olisi varsinaisesti voinut alkaa, on käsikirjoitus jo täytynyt olosuhteiden pakosta luovuttaa julkaistavaksi. Toistan vielä, että en kirjoita tätä valittaakseni. Ei ole liioin tarkoituksenani pitää itselleni puolustuspuhetta tulevaisuuden varalta. Ei, näiden seikkojen mainitseminen on vain mielestäni ollut tarpeen taustaksi tälle valittujen runojeni laitokselle; se auttanee lukijaa ymmärtämään, miten suuri on iloni ja kiitollisuuteni nyt, kun kustantaja on, päättäessään tällaisen valikoiman julkaista, antanut minulle kallisarvoisen tilaisuuden sellaisten runojeni viimeistelemiseen ja uudestaanmuokkaamiseenkin, jotka mielestäni ovat sitä kaivanneet. Olen onnellinen tietäessäni, ettei lukijan, joka haluaa tutustua lyriikkaani, enää tästä lähin tarvitse seurata minua kaikille kirjallisen menneisyyteni harharetkille. -- Minun tuskin tarvitsee kaiken edelläsanotun jälkeen erityisesti huomauttaa, että runoni eivät, mikäli minusta riippuu, tule koskaan ilmestymään "koottuina". Kun kirjailija ei yleensä voi Rimbaud'n tapaan polttamalla hävittää maan päältä sellaisia tuotantonsa osia, jotka ovat käyneet hänelle vastenmielisiksi, tuottaa hänelle ainakin tyydytystä niiden polttaminen -- symbolisesti. Minulle on sanottu, ettei minulla muka olisi oikeutta tehdä runoihini muutoksia. Käsittämätön väite. Miksi ei runoniekkakin saisi "tarkistaa sanojaan" niinkuin kaikki muut ihmiset? Ei hän ole erehtymätön, Pitäisikö hänen kommellustensa jäädä ikuisiksi! Valikoimani olisi tietenkin voittanut puhtaasti taiteellisessa suhteessa, jos olisin julkaissut sen suppeampana, vain keskeisimmät runoni käsittävänä. Myönnän kernaasti, että moni runo, joka nyt on päässyt mukaan, olisi ankarimman kriitillisyyden istuessa tuomarina joutunut "poltettavien rovioon". Mutta aivan pieni valikoima olisi taas saattanut esitellä lyriikkaani lukijalle vain niukoin vivahduksin -- ja kyllin rikaspiirteisen kokonaiskäsityksen antaminen lienee sentään tällaisen kokoomateoksen päämääriä. Mikäli valikoimani, samalla kuin sisältää tuotantoni taiteellisen ydinaineksen, on myöskin muodostunut tekijänsä sielun ja persoonallisuuden kuvastimeksi, sikäli on kysymys sen laajuudesta oikein ratkaistu. Lausun ilmi vilpittömän kiitollisuuteni niille ystävilleni, jotka toivomuksiaan esittämällä ovat -- varmaan teoksen eduksi -- vaikuttaneet runojen valikointiin, samaten kuin kustantajan asiantuntijalle hänen suuriarvoisesta avustaan. Tuusulan Onnelassa 24.IX.1932. Uuno Kailas_. I TUULI JA TÄHKÄ Imit mullasta voimaa, vain pienin hiukoin. Sait hellettä paljon ja vettä niukoin. Karu kasvupaikkas kiven syrjässä mätäs. Koet sentään täyttää sun tehtävätäs. Elojuhlaa varten, pian lähestyvää, mehus tuhlaten kaiken luot, kypsytät jyvää. -- -- -- Kiviturpeen tähkä, minä vapisen vuokses, kun koillistuuli käy korskana luokses. Se on polkenut lakoon ikimetsien hongat, sen taipuvat tahtoon ukonpilvien longat. Miten monta se mursi sun ystävääsi! Alas mahtajan eessä jo taivuta pääsi. -- -- -- Mut korvani silloin tämän kuiskeen kuuli: Lyö, sorra ja surmaa, tee työtäsi, tuuli! Minut, heikon ja hauraan, olet murtava kyllä. Vaan voittava tahto on tahtosi yllä: pyhä luomisen tahto, iankaikkisin, ylväin. Minut löit, minä kuolen -- elon siemenen kylväin. Suven suuremman tullen sato kallis kerran on karttuva laariin Elonkorjuun Herran. MIDAS-SYDÄN Oon nälänkuoloon vihkinyt sun monin kyynelein. Sait, pyysit liioin. Siksi nyt oot köyhä, sydämein. Jo ajast' aikaan toivoton on Midas-kohtalos sun suurin onnes ollut on sun suurin turmios. Mit' auttaa, vaikka kyyneleen voit kullaks kirkastaa. Sun kaipaukses poltteeseen et lievitystä saa! TUSKA Minä valvon illasta aamuun. Hetket kulkivat verkkaan ohitseni -- pitkä, mustakauhtanainen saatto. Pimeys oli äänetön ja peloittava. -- Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti! Minä valvoin illasta aamuun. Henkeni, viluinen lapsi, vapisi: -- Kuristatko vielä kuolleitakin, Tuska? KÄSI Miten pelkään tuota kättä! On se tehnyt työtä monta kunnotonta, tunnotonta. Hyvät jätti tekemättä. Petti, kun sen kestää piti. Mit' ei myödä saisi, möi se. Ilman lyönnin syytä löi se. Kylvöstänsä kyitä iti. Pelkään kättä pöydälläni. Kunpa kuivettuis se heti! Voi, se mustan ristin veti yli koko elämäni. ERÄS ANALYYSI Hyvät kuulijat, nähkää pullo tää! Se on seitsemäs ihme, tietäkää: se löydetty aarrearkust' on pyhän kemistikuningas Salomon. Hyvät kuulijat, tarkoin katsokaa tätä nestettä pullossa kimaltavaa. Joka hetki se vaihtaa väriään. Tämä neste on elämä nimeltään. Se on ollut tieteelle arvoitus, on tuntematon sen kokoomus. Minä myös sitä aikani tutkia koin, sadat yöt sitä turhaan analysoin. Kuten näitte sen muuttuvan väriltään -- nyt on vaihtunut mustaan synkimpään sen äskeinen liekin-kirkkaus --, niin muuntuu myös sen kokoomus. Kuka voi sen tutkia -- kaaoksen! Se on aaltoilu vihan ja rakkauden, se on itku ja nauru ja lepo ja työ, se on taivas meille ja hornan yö. Mut toinen Salomon pullo tää, hyvät kuulijat, _kuoleman_ sisältää. Teen kokeen. Synteesi on se uus: elon, kuoleman summa, ikuisuus. Kas näin: minä nesteet sekoitin. -- Mitä katsotte silmin kauhistuvin? Ahaa -- seos tyhjiin häviää! Hahaa, koe mainio! Tyhjä jää -- -- -- FINAALI Elämän keskellä kerran kaunista untani nähden. Nääntävin riemu ja tuska on ollut kauniin tähden. Ylpeä laulajan arpa: siunaten laulua, lastaan astua otsin korkein unhoitustansa vastaan. II ELÄMÄN YLISTYS Näytä minulle kasvosi läheltä, Elämä. Suo minun palvoa niitä silmilläni. Katso, olen rakastava niitä, vaikka ne olisivat rumat. Ruoki minua henkesi tulella, Elämä. Astu suuni kautta ja sieraimistani sisään. Sillä se ihminen, jota ei väkevä tulvasi tempaa mukaansa matkalle ikuiseen mereen, hän on vain seisovaa vettä ja mätänee. Opeta minua, Elämä, että minä osaisin avata sydämeni sinulle, kun sinä palavassa pensaassa puhut. Sillä sinun äänesi on sydänten kuolema ja elämä. Ei ole sääli sitä sydäntä, jonka sinä ristiinnaulitset omin käsin tahi joka musertuu rautaisen anturasi alle: sillä sen sydämen mitta on täysi. Voi sitä sydäntä, tuhannesti: voi sitä sydäntä, joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä, Jumalan matojen ihana ruoka. LAPSIFANTASIOJA _Mäenlaskua_ Taivaankansi on iso kelkkamäki. Ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa. Ja lumi ryöppyää ja putoaa alas maan päälle kirkkaina säteinä. Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärän metsän taakse. Aurinko menee kotiin, kun se on kyllästynyt leikkiin. Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki, koska aurinko laskee mäkeä joka päivä. _Sanat_ On olemassa hyvin paljon sanoja. Sanat elävät ja minä voin ne nähdä. Toiset ovat rumia ja toiset kauniita. Äiti on hyvin kiltti sana -- paras sana. Se maistuu paljon suukkoselle. Isäkin on hyvä sana, mutta siihen kertyy joskus ukkosta ja silloin on paras livahtaa oven taakse piiloon. Kesä on hyvin lämmin sana ja sen löytää joka aamu ruohikolta ja santakasasta. Maailma on hyvin suuri sana, joka ei mahdu aivoihin. Vitsa on hyvin kirvelevä ja vihattava sana. Ihmisillä on vielä tyhjiä sanoja. Käsittämättömiä sanoja. Niinkuin synti ja kuolema, jotka eivät merkitse mitään. Mutta niitä pitää kuitenkin pelätä. _Tyhmät ja viisaat_ Minä nauran auringolle. Sekin nauraa. On tyhmää nauraa auringolle. Isä ja äiti ja eno ja täti eivät koskaan naura sille. Sillä he ovat isoja ihmisiä. Ja isot ihmiset ovat viisaita. Ja viisaat eivät näe mitään. Viisaat eivät ymmärrä mitään. Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa. Mutta minä olen tyhmä ja nauran auringolle. Minä melkein luulen, aurinko, että sinäkin olet tyhmä. Me nauramme viisaita, aurinko. INTIALAINEN KUVITELMA Narayana, kaunis ruskea jumala, lepäsi eräänä aamuna vienosti läikehtiväisessä meressä lumpeenlehdellä, lähellä taivaan seinää. Ja Narayana katseli meren yli uneksivin, maailmoja-käsittävin silmin. Hän näki silloin loitolla korallisaarella Meren tyttären leikkivän hiuksillaan. Narayana kutsui. Ja jumalatar saapui tuulenhenkien myötä. Ja nuori ruskea jumala rakasti valkoista meren ja ilman tytärtä palavalla rakkaudella. Ja jumalien rakkaus nostatti meressä myrskyn. Ja aallot heittivät helmiä taivaan kattoon. Vihdoin jumalat nääntyivät rakkaudesta. Ja jumalatar vajosi merenhenkien syliin, uupuen uneen. Ja Narayana lepäsi lumpeenlehdellä raukein jäsenin. Sitten hän ojensi toisen säärensä veteen. Ja lukemattomat pienet kultakalat hypähtelivät Narayanan nilkan yli. Ja ihmiset nimittivät niitä sateenkaareksi. Sitten Narayana kääntyi ja katseli syviin vesiin. Nyt hän huomasi kaikki ne merimiesten sielut, jotka hän äsken uhrasi rakkaudelleen. Kaunis lempeä jumala murehti niitä, kokosi ne merestä, pani ne uuteen kuoreen ja lähetti ne jälleen elämän kilvoitukseen. Aurinko vaipui mereen. Ja tähdet alkoivat kiilua taivaan katossa. Narayana poimi niitä oikean kätensä täyteen ja pudotteli niitä sormiensa lomitse mereen, jossa ne hohtivat niinkuin Meren tyttären silmät. Ja nuori väsynyt jumala katseli uneksuen tähtien vajoamista, kunnes nukkui lumpeenlehdelle, lähelle taivaan seinää. KESÄILTA Kas, armas lapsi, raukea on pilvilinnun siipi. Tuoll' Ilta kissan-askelin jo pensahikkoon hiipi. Kuin kujemielin piilostaan se pilkistelee meihin. Se tai'at taitaa. Mutta myös mä kuulun taikureihin. Puun oksilta, kas, varastaa voin kourallisen tuulta ja iltaruskon poskeltas ja perhosia suulta. Vaan kuinka lienee käynyt niin, ett' Ilta voiton veikin: sen taika petti taikurin, se -- todeks muutti leikin. ADAGIO Hetki rajaton kuin meren sydän salainen ja syvä. Sen pohjall' onni on kuin mullan alla paisuvainen jyvä. Sun katson silmihis mä, havahtuviin salaisuuksiin noihin, kuin portit aukenis niiss' ensi taivaan esikartanoihin. Näin, silmin nääntyvin, kuin juonut oisin auringon ja sinen, näin, täysin sydämin en ennen nähnyt, ollut onnellinen. LAULU AALLOLLE Uni oot, meren sielusta noussut. Sua, aaltoa, tuuli vie. Meren äärellä paateen ehkä kivirintaan päättyy tie. Olet uupuva kuin sua ennen meren laps moni uupunut on. Mut haudalles taas meri nostaa vesivarsojen karkelon. Meren leikissä leikit myötä meren kehtoon raueten kuin kupliva hetki, mi raukee ajan helmaan ikuisen, kuin mieleen syntyvä laulu, sisar sun, meren tyttären: sekin uupuu kesken -- on pitkä tie rintaan ihmisten. Sen tahto on yhtyä sentään meren lapsien karkeloon ja läikkyä, kuplia, lyödä kivirintaan kallioon. Ajan loppuun leikkisi, laine, on ylpeän-turha näin, vaan riemuiten, juopuneena, sen leikit sä, kimmeltäin. RUNO RUNOSTA Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla. Maan vanhat kasvot nuoriks suutelet. Ja tuuli vie sun hengitykses tuoksun merten yli. Ja kätes ovat rikkaat hyvyydestä, sä niillä ikävöivän lääkitset ja valon kylvät, loppumattoman, yön peltoon itämään. Ja tomust' alkaa avaruus sun jalkojesi luota, miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu. OLIN NUORI Olin nuori. Ja kasvoin harmajin, sinipunervin silmänaluksin minä arkana kouluun kuljin. Oli rehtori vanha ja viisas mies. Monet kerrat pelkäsin, että hän ties, mikä syy minun mieltäni painoi. Ja kotona täti, hän katsoi niin minun silmäini lastenkamariin, että pakenin pois ja itkin. Minä toisilla nuoret kasvot näin ja vihasin omaa itseäin ja kipeää elämääni. -- Ah, silloin tietänyt vielä en, että tuskan saappailla samoten ei kuljeta tietä turhaan. Sen ymmärsi mies. Ja on rakastamaan hän sitten oppinut nuoruuttaan ja omia arpiansa. ATLANTIS Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta, ja auringossa kylpi se keskellä merta. Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin -- mut sielua vailla ja peikotar siksi. Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin unet soutivat vehmaita rantoja kohti: ihanaisinten huulien kostuttamiksi Ilon Maasta ne noutivat ruusujen mettä. Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi, jano prinsessan julmilla huulilla valvoi: -- Ei sammu se tuskan kyynelettä! Hän kyyneltä pyys -- mereks ei sitä tiennyt. Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti, kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti -- merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt. PURJEHTIJAT On syvyys allamme kuin lohikäärmeen suu, kuin syli Atlantin -- me vajoamme. Niin kiiluu alta pilvipäärmeen kuu kuin silmä paholaisen -- voittajamme. Ja voimamme kuin masto katkeaa. Jo kirves kauan vartoi juurellamme. Lyö salama. Ja taivas ratkeaa. Me tyhjin silmin sitä tuijotamme. Kas, elonlaivan purjehtijat hullut on; lie helle syönyt pään ja tunnon heistä. Ja liha juopuneeksi tullut on. Ihanne putoaa kuin suomus meistä. Ja pelastummepa tai hukumme, me emme koskaan näe kotirantaa. Ei meitä Kuolonmaassa tunne sukumme, kun aavelaiva meidät sinne kantaa. VANHA MAA Maata katso, Äiti, katso tytärtäsi: myöhä rintalapses käynyt vanhemmaks on sua itseäsi! Itse synnyt, sytyt joka aamu hehkuun uuteen, uuteen nuoruuteen ja häikäisevään valon-ihanuuteen. Maa, sun tyttäres, on vanhuutensa runtelema, taudin lyömä, syksyn-kuumeinen, jo kaikelt' ytimeltään madonsyömä. Tähtirakkautes hyljäten ja kupeeltasi luopuin on se syvään langennut, Kuun peikonhyväilyistä juopuin; raiskattu on, vereen, tuskaan tahrattu on tyttäresi -- kiedo, Äiti jumalallinen, jo pilvi sureville kasvoillesi! Lahjaas kalleintakin -- kulmillansa laulun kimmellystä -- hylki tyttäres: niin vihas sydämensä hengitystä. Älä katso, Äiti avaruutta syleilevä, tytärtäsi: häntä kiroten myös kirota sun täytyis itseäsi! APHELIUM Minun vuosmyriaadeja sitten avaruuksiin yöpyvän nähtiin. Ah, arvaamattoman pitkä tie täältä on muihin tähtiin. Isä aurinko, armaat turhaan valonuolesi jälkeeni ammuit. Yö loitos vei minut teilleen, kunis taakseni melkein sammuit. Nyt ei edes kaikuna kuulu elon rannoilt' aaltojen pauhu. Tääll' Yön jääkasvoilta huokuu iankaikkinen tyhjyys, kauhu. Olen kylmä. Vertani hyytää tämä äänetön kuoleman aatto. Ylt'ympäri jäässä on lapses -- mua lämmitä, lämmitä, taatto! VERKOSSA Olen verkon silmässä kala. En pääse pois: ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla. Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois. Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla! Meren silmiin vihreisiin vain loitolta katsonut oon. Mikä autuus ois lohen kilpaveikkona olla! Kuka rannan liejussa uupuu, hän pian uupukoon! -- Vaan verkot on vitkaan-tappavat kohtalolla. SANA Alussa oli Sana. Ja muuta ollut ei. Ja Ylimmäisest' oli synty sen. Ja alkuyöhön kauas sen Kaikkivalta vei: niin luotiin maa ja meri, ihminen. Ja luomistyönsä jälkeen se palas Isän luo. Hän aina kantoi sitä huulillaan. Vaan kerran keskiyöllä Kyy, valheen henki tuo, sen varasti ja vei sen maailmaan. Ja hedelmätön oli se, kaiken luoja, nyt, kun huulilleen sen nosti ihminen: vain lasten savikukko, vain sävel särkynyt, vain pivo ääntä alla taivasten. SYYLLINEN MIES Hänet ammutaan. Hän on syyllinen mies. Hän katsoo ääneti meihin ja meistä pois. Hän antaa silmänsä minulle ja käskee: katso! Ja silloin näen, kuka myöskin on syyllinen mies. Syyn rautarengas on ranteessa kaikkien meidän. Me kaikki, jotka silmäni nähdä voi, Syyn velkaorjat olemme, kahlitut häneen. Ja tuntomme sotajoukko saartaa meitä. Mutta yksi meistä on murtanut kuolemanrenkaan. Näen, kuinka hän riisuu likaiset vaatteet yltään. Syyn siipien varjosta hän astuu valoon. Näen uudet kasvot nuo: hän on ryöväri ristinpuussa, hän on veljeni, syyllinen mies, joka ammutaan. Me Me, tomun tomu, saimme elämän. Suin, sieraimin ja silmin juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme. Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta, tuo syvä arpi meissä, kallis todistus: me suutelimme suulle polttavalle, hänt', Ainoata, jota rakastamme. Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, myös oma valtimomme tulvii elämää, olemme rikkaat lailla Jumalan. Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen. LAPSEN SILMÄ Ei mitään puhtaampaa kuin silmäs sun: mä niiden kautta katson kadotettuun paratiisiin ja aikaan ennen syntiinlankeemusta. Voi että likainen ja rietas kuva maailman sun silmäterääs kerran niinkuin rutto syöpyy! Näät ehkä kerran, niinkuin minä näin, pois kaiken kauniin pakenevan itsekäs. Et löydä äitiäs ja veljesi on kuollut. Näät ihmissydämien eläinnäyttelyn; näät elon spitaaliset kasvot edessäs. Ja myöskin oma jalkas saastan suohon tarttuu ja, niinkuin koira koiriin, liityt niihin, jotk' elämässä tahrattiin ja tahraavat. -- Mut ehkä myöskin silmäs erämaahan kerran kautt' ihmeen: kirkkaan lapsensilmän kautta taas taittuu aurinkoisin kauneus kuin näky elämästä, joka kierrossaan yhäti palaa puhtaaseen ja puhtaimpaan, sisimpään, alkutilaan, jok' on kauneus. Ja näet: kaikki harha, rumuus -- myös _sun_ rumuutes -- ei ollut pysyvämpi tuho kauniin elämän kuin unohtuva kivenheitto mereen, jok' ihanaksi rauhassaan on täydentyvä. MAA JA TAIVAS On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt. Kuin nektari kallis on se jo helmeillyt. Oli multa ja korkeudet, oli rakkaus silmäni viini. Näet, juopunut henkeni, maan sekä taivaan nyt. Ja ei ole taivas ylläsi, ei maa allas: sinä ihmisen silmissä kohtaat ne molemmat, Jos oikein katsot, juopunut henkeni, näet: myös istuvat pöytäsi ääressä jumalat. III VAELTAJAN OODI Kahtahalla on kotipaikka sulla: toinen kehto on sekä hauta toinen. Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa toisesta toiseen. Mutta sentään on jano sulla lentoon Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä pilviteille, miss' oman siipes isku tietäsi aukoo. Sillä tiedät: on omas matka yksin, kaikki muu on äitisi kämmenellä. Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin ohjata loitos. Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää, maiden ääret, myös arot valtamerien, taivaan tähti-tunturit -- kaiken mielit luonasi nähdä. Siivet pilven kylkihin arveluitta: taipaleella saat tuta kaikki tunnot! Ties on vaaksa, mutta se vaaksa määrää kohtalos juoksun. Kuullen maanituksia Paanin huilun pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut, valkokaulaa kietonet lähteen luona nauravan neidon. Seppelpäänä kulkenet laakson juhliin, maljat juoden, juopuen. Huomenissa lähdet jälleen: saa veres liekehtimään taistelun vaisto. Vastavoimat vaanivin, huimin pyörtein tielläs kohtaat. Saat tuta tuskan nielut, päivänpaiste-tuokion pienet riemut, tappion rauhan. Katsot ympärillesi: aavikoita. Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen. Itses silloin näät sinä ensi kerran silmästä silmään: aavikoita sielläkin, hiljaisuutta; askelista on veriläikät jääneet; kaiken yllä on syvä iltarusko: Kuoleman silmä. Siivet pilven kylkihin arveluitta: kohta saavut äitisi kämmenelle! Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee outoa maata. ILTA Nään purren purjeitansa riisuvan. Taa ratavallin käärmekiemuran jo päättyi pakomatka auringon. Sen kintereillä ahnas pilvi on. Se linnun lailla lentää yli maan ojossa kaula, kita ammollaan kuin auringon, yön tulikärpäsen, se mielis pyydystää ja niellä sen. Ja rannan kaislat ovat niitetyt. Rutaisen veden kyräilevän nyt kuin oudon, ripsettömän silmän nään maan iltaan autioon ja hämärään. Ja tuuli viimeisillään lepattaa ja pian siiviltänsä putoaa kuin ajatus, mi säikkyy lentoaan ylitse äärettömän, oudon maan. ENKELI Tuli kaunein kaikista enkeleistä minun lohduttajakseni päälle maan. Nyt vast' olen ihminen: mulle hänen kauttaan kaikki annetaan. Hänen luokseen lentävät laulut kuin pienet linnut riemuiten. Hänen ruumiinsa on kuin sielu ja sielunsa taivaan kaltainen. Kuin unista suloisista hän on astunut aineen maailmaan. Hänen hentoa olkaansa vasten pään painan nyyhkivän, autuaan. OLIT POISSA -- Olit poissa. Ja poiss' oli syleilyt. Olin kauan kaikkea paitsi. Kävin niinkuin paimen säikkynyt, joka varjojen katraita kaitsi. Vaan palasit povelleni taas tarun lumotun neidon lailla. Ja taas olen orjasi, kuninkaas ja autuas määrää vailla. RUUSUMAJASSA Pilven lumihuiput korkealla. Niinkuin silmäterä luomen alla piilee aurinko. Ja tumma maa vavahdellen ukkost' odottaa. Tulee tuuli maata haravoiden, on kuin yli viljavainioiden matalalta savu vaeltais -- ruusumajaan verisade sais. -- Pelkään, sanot, silmin ainoastaan. -- Älä pelkää, armas, silmin vastaan. On jo aika kypsäin suudelmain. Pian olet -- kuollut lehti vain. TRUBADUURI Koko yön olen valvonut vuoteellain, ja tullut on aamun hetki. Kävi luoksesi, kallis, huimimpain ajatusteni toivioretki. Ne kulkivat niinkuin ruhtinaat, aron prinssit juoksijoillaan sinun luoksesi, kallis, ne uskaliaat, punakauhtanat hartioillaan. Sinut, armaan, löysivät vuoteeltas ne yössä himmenevässä. -- Miten kimmelsi mustat suortuvas, mikä tuoksu hipiässä! -- Ja ne, vuoteesi viereen polvistuin, sanat mielettömimmät sanoi, punahuulin ne kuiskivat, kuumin suin: janon-sairain silmin ne anoi. Käsin kietoivat hellin ja kuumeisin, rakas, hentoja polviasi, suin etsivät kyltymättömin sinun suutasi, rintojasi. Povin autuaallisin uuvuttain sinä kutsuit ne riemuun varmaan. -- Koko yön olen valvonut vuoteellain -- koko yön olin vierellä armaan. PIENI SYNTINEN LAULU Pien ihanaiseni, vuoteellain olet ollut alaston. Minä syntimme muistoa laulussain en kiellä; se kaunis on. Ja kun silmäni suljen, päivin öin näen vartes vieläkin, ihos kuultoa, poveas ikävöin ja syntiä, suloisin. Ja aina, kun olet lähelläin ja suutas suutelen, minä tunnen kanssasi kylpeväin pyhiss' aalloissa Gangeksen. Sinä puhdistat, sinä nostat vain, siks syntimme kaunis on. Tytär jumalan, minun vuoteellain olet ollut alaston. VELJELLENI Miten kaipaankaan sua, veljeni. Kaipaan kättäs, mut enää kätellessäni en sitä tunne: pois, veljeni, tietämättäni, tietämättäs arin nuoruutemme on häipynyt jonnekunne. Me olemme ennen yhdessä itkeneetkin ja yhdessä kiristelleet hampaitamme. Mitä tehnenkin nyt, veljeni, mitä teetkin, me kuljemme kumpikin omaa polkuamme. Ja ei ole kysymys meistä: on kysymys tiestä, vain peitsistämme, ei peisten kantajista. Kymen valtavan lailla nyt työmme vetää miestä. -- Kuka tietääkään oman tiensä tutkaimista: kuka tietääkään, miten kaukana, täällä ja siellä me saatamme seisoa miehinä, miesten työssä, teon rintamalla, velvoituksemme tiellä, etulinjoilla -- surmaten toinen toisen yössä? KULKUE He tulevat vastaani iltaruskon aikaan, he tulevat työstä, he tulevat tehtaistaan. Noki niinkuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien. Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan. Niin, kumarassa he käyvät -- niinkuin kaikilla heillä jokin näkymätön, raskas taakka ois. Ja heillä on suuret, riippuvat, känsäiset kädet. Ne riippuvat kädet, ne antoivat voimansa pois. Ja heillä on kaikilla huulet tiukasti kiinni. Ja silmät hiipuvat, hiipuvat liedessään; savun, työpajan sauhun viipyvän niissä vielä kuin himmeän, liikkumattoman kaihen nään. Niin tulevat vastaani iltaruskon aikaan he riippuvin käsin -- ja menevät jonnekin, pois. Ja kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä jokin näkymätön, raskas taakka ois. Miks silloin muistankaan kuvan, lasna jo nähdyn: tuhat orjaa louhoskiveä kiskovaa. Miks syvään tunnen vain tämän: Väärin, väärin. Miks huutaa mielisin: Anteeksi antakaa! PIENESSÄ MAASSA Rajat liian pienet. Ei ole askelen alaa. Kukin täällä on muiden tiellä ja puree muita. Joka naapuriportista hyökkää arvaamatta salakauna ja kateus -- koira, väijyvä luita. Raja-aitoja kaikkialla. Ja porteilla kilpi: "Tämä on minun alueeni" ja "Käänny tästä!" He mittaavat kuutiotuumin ilman toisillensa: kas, hengitä tämä -- ja lakkaa hengittämästä! NOLI ME TANGERE On katkeruuteni niinkuin sammalkaihi syvän lammen silmäkalvolla samealla. Viha, viiltävin hampain niinkuin petokala, on väijyksissä mieleni pinnan alla. Te tulkaa, ystävät. Huoleti pursissanne te ohjatkaa yli mieleni, tuntoni aavain. Hän, kellä on ruorimiehenä vilpittömyys, sinen siinnon ja tähtien kuullon nähdä saa vain. Vaan mies, mi venheessään pahan tahdon verkot, petosmielin, ahneena saapuu kalastamaan, hän varokoon: hän on tunteva totisesti hain hampaan syöpyvän ytimiinsä hamaan! ONNELLINEN Oli kadulla ajettu lapsen yli. Hänen ruumiinsa virui vielä maassa avosilmin kuollein ja huulilla verta -- soma poikanen mekossa ruudukkaassa. Oli kuin olis hiljaa värähdellyt tuo hento nilkka ja kalvas ranne. Katukivillä, vieressä ruhjotun rinnan oli pieni sauva ja leikkivanne. Eräs nainen parkaisi, pyörtyi -- äiti. Me kaikki katsoimme hiljaisina. Ne veivät jo ruumiin. Ja katukiviin jäi verta; ne kiilsivät niljaisina. Menin, melkein nyyhkytin: Onnellinen! Hän on lähtenyt puhtaalla lapsenmiellä sukupolvien Via Appialta. -- Oman mustan varjoni näin mä tiellä. PEITETYT KASVOT Minä usein unessa miehen nään, joka kasvonsa peittää -- hän ääneti seisoo, ja käsillään hän kasvonsa peittää. Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän, miks kasvonsa peittää? Näyn jonkin nähneekö hirveän, siks kasvonsa peittää -- vai säikkyykö omaa sieluaan ja kasvonsa peittää --? Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan, mut kasvonsa peittää. -- Hän on varjoni, yöllinen, valju mies, joka kasvonsa peittää. Ketä painaa syyllisen tunnon ies, todet kasvonsa peittää. VALKOINEN LINTU Se valkolintu povessain asusti kauan, pesässään. Ei sitä nähnyt yksikään, sen tunsin minä vain. Lens Unten Maahan kaukaiseen se siivin kuulumattomin, niin häikäisevän valkoisin -- ja palas pesälleen. Toi hunajaa se nokassaan, kun janosin ja nälkää näin, se ruokki minun sydäntäin kuin emo poikastaan. Ja uuvuttaissa tuskan muun se kantoi lehvää öljypuun. Se lensi eikä levännyt. -- Vaan missä on se nyt? -- Paennut. Kerran retkeltäin se palas luokse sydämen ja -- liudat haaskalintujen se näki pesällään. Ja valittaen hiljaa niin se lensi taivaan auteriin, se lensi eikä levännyt -- ja poissa on se nyt. PIENIÄ HAUTOJA Sult' usein hiven elämääsi, itseäsi kuin varkain, tietämättäs aivan, katoaa. Niin ryöstää ihmisiä näkymätön käsi. Se oves pihtipieleen ristin kirjoittaa. Ja pienin, pienin erin kuolet elämästä ja tulet autioksi. Mieles kalmistoon teet monta pientä hautaa. Näännyt ikävästä. Ja astut vihdoin unohduksen kuutamoon. DE PROFUNDIS Viel' äsken uskoin: nyt on tieni avoin, ja vuoret odottavat huipuin sinisin -- Sisyphos, veljeni, sun varjos tavoin taas suistuin rotkoihin. Siis vietän elävältä peijaiseni, ja, madot, atrialle olkaa kutsutut! Te syökää, syökää, kunnes ydinteni on mehu kuivunut! -- Vaan sitten, aurinko, kun ylle pääni, tään rotkon ylle sytyt, silmäs näkee mun, niin huutaa lahonneiden luiden ääni: Täss' olen -- poikas sun! ERÄS IN MEMORIAM Kuin pimeä kaivo sammakkoineen tahi armoton napapiirin yö, joka aivoja painaa ja sielua syö, elo ympäröi sinut kohtaloineen. Öin korppeina, päivällä mustin ratsain vihamieliset voimat sieluas kovin piiritti. Eikä hän, palvomas, avuks astunut pilven-, ei tulenpatsain. Maass' ei ilon kyllyyttä juonut suus, et tyhjissä taivaissa autuutta peri. Sanat huulilles hyytyivät niinkuin veri. Lumenvalkoiset koht' ovat hiekalla luus. Näky viimeinen tämä silmiis piirtyi: näit laulujen ruumiit paareillaan ylen hentoina, valkeissa liinoissaan. -- Napinvalajan kauhaan sielus siirtyi. SYNTYMINEN Maan suurin ihme on tapahtunut. Nähkää, miten kalpein, onnellisin kasvoin äiti hymyy. -- Niin hymyy sädehtivä syyskesä, siunaten tähkää, johon myöskin syntymisen ihme lymyy. -- Hän hymyy, äiti, ja raukein silmin lasta, sen ihon punerrusta katsoo ja janoomalla sen janoo hengitystä, mi aivan vasta on sykkinyt hänen sydämensä alla. Hän katsoo, kunis kuolee -- ja kuolemasta hän kalpein, onnellisin kasvoin vielä hymyy. -- Se on runoilijan hymy; syvän, puhtaan riemun lasta se siunaa, vaikka sielussa tuska lymyy. -- Hän on kuollut, äiti, -- voisiko äiti kuolla? On kuin hän taivasvalossa hymyilisi sitä hetkeä odottain, jona tuskan tuolla puolla sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi. LUOMINEN (_Jean Sibeliuksen_ 60-vuotispäiväksi.) Yhä luominen jatkuu. Ja syvien vetten päällä yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään. Syvä, autio tyhjyys niinkuin nukkuja herää hänen henkäyksestänsä elämään. Me lapset vihreän maan, yhä päämme päältä me kuulemme suurten siipien huminan. Käy sankari tietään, voittolaulua laulain: Elo jalkansa astuu niskalle Kuoleman. Yhä painiskelee Olemattoman kanssa käsivarsi luova, uusia aavistain ja hahmoitellen kauniita maailmoita. Yhä riemu karttuu pöydässä jumalain. Yhä luominen jatkuu. Ja syvien vetten päällä yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään. Hänen anturoittensa jäljistä syntyy linnunrata, ja hän kylvää aurinkoja käsistään. PUNAJUOVA (_Eino Leinon_ kuolinsanoman saavuttua.) Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli, erämies jotk' ampui -- Kohtalo -- kauan sitten; peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli. Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten -- vana askelitten, jotka hän, kontio, astui, kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi, laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui vana hengenmahdin, mi aavimmat aavat sousi. Punajuova, kauneus, jäi: yhä tuulin helää -- kuin Luojan polvilla kaikuis -- kannel pyhä; sen soitossa korven koko henki elää, mätäs, metsä ja pilvet laulavat siinä yhä. Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku, sitä vaalii kansa taatoista lastenlapsiin. Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku, siks jäätyvät kyynelet kuusten naavahapsiin. -- Ei, ei! Punajuova jäi ylös otsalle taivaan: kas, sinne on pirskahdellut kontion verta! Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan, kotipolkua vain hän on mennyt päin sinimerta. KARAVAANI Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, karavaani-heimoa retkellä elämän. Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, vaelsimmepa auringon alla tai pimeän. Yli ikuisuuden hietikon valkenevat monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin; me nauramme, juomme ja suutelemme -- taikka sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin. Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten karavaania vie iankaikkinen kaipaus. Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme, ja sen määränä lienee vain jokin kangastus. Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta, kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan. Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat, nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan. Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta, rikastuttaen, kaunistaen elämää, tomustamme se erkanee ja ikuisesti karavaani-heimon sielussa kimmeltää. Näin uusia polvia entiset saattelevat -- tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen, näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi ja Kohtalo matkasauvana kaikkien. (_Erästä juhlaa varten_.) PITKÄPERJANTAI Karitsa uhrataan meiss' -- olen lunastaja -- omaa syytä vailla. Ja yli kaiken maan veremme sataa aamukasteen lailla. Me oman sydämen revimme irti, ristille sen kohotamme kuin käärmeen vaskisen, he että eläisivät -- kuoltuamme. PRONSSIA Olin ihminen ennen, verta ja luuta ja lihaa. Sydämelläni ruokin rakkautta ja vihaa. Elon silmillä nähdä saatoin, ja korvilla kuulla, käsin tarttua käteen, nauraa ja itkeä suulla -- kunis Kohtalo kerran sauvalla koski -- ja siksi ovat kasvoni tulleet iäti-paatisiksi. Kova, ankara pronssi sieluni muotoa peittää. Nyt en yltäni koskaan voi sitä kaapua heittää. Kuva en ole kuollut: uumenissani sykkää sydän liekehtiväinen -- mutta sen tuska on mykkää. Erämaass' olen sfinksi, luonani leijonat huhuu. Olen äänetön -- mutta kauttani Kohtalo puhuu. YKSINÄINEN RATSASTAJA Sä yksinäisten polkua ratsastat pois heidän luotaan, jotk' ovat parvissaan. Sun erillesi, irti täytyy yhteisen hulluuden valtateistä. Kas, mikään liitä ei sua ihmisiin, sä lihaa heidän et ole lihastaan, et luuta ole heidän luustaan, sukua toista on sielu sulla: yön yksinäisten pilvien sukua ja petolintuin, vauhkojen ratsujen ei siinä sukupuussa kukaan veljeä tunne, ei kantajaansa. Ei sulla ole maata, ei taivasta, vain yksinäisten tie, jota nelistää suin verisin ja huuruavin ratsusi, kuolema kavioissaan. Et rakkautta tunne, sen tallasit. On suudelmia sullakin, tietäkööt: kas, yksinäinen ratsastaja suutelee hurmeisen miekan terää. Ja sinä näet, kuinka he kuolevat mies miehen jälkeen, ihmiset parvissaan; he ojentavat käsiänsä huutaen taivasten Aaveen nimen. Sä tietämisen puust' otit hedelmän, jota kateellinen enkeli vartioi: nyt olet vapaa etkä kuole, jalkasi polkivat käärmeen päätä. Ja yli ajan, kuoleman hartiain jo nelistää sun ratsusi pilviin päin, ja panssarisi kultaa nuolee auringon silmien kuuma lieska. TOTUUS Sinust' eivät tiedä ne ihmiset, jotka joka päivä sun nimeesi vannovat suulla. Sinä levität siipesi ristinpuulla ja kaartelet taivaita, kotka. IHMISEN MÄÄRÄ Ei ole ihmisen hyvä, jos hän on heikko, tuntea, nähdä ja elää kaikkea: kuilu on syvä, siellä on vaaniva peikko. Inhimillisen luota on moni mennyt -- inhimillisen tähden. Hukkunut, harhaten suota viekkaita virvoja nähden. Toinen on -- veljeni, tiedä ihmisen määrä: kaikessa ihminen olla, suostakin polkunsa viedä vuorille, hyljätä väärä. Matkalla voi moni tällä langeta, nousta. Mutta jos itsesi hukkaat sielusi näännyttämällä, on sinun mahdoton nousta. Matkaan, veljeni, loiton määräsi nähden! Ihmisen ylpein arpa: tietäen turhaksi voiton taistella turhan tähden. Kauneus, untemme sisar, on opas meillä: laulaen kuoleva joutsen, lehdellä kasteen pisar, myös tomu kultainen teillä. IV KUVA Jo sinun silmistäsi tuijotin, Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteen ja ajan kiertäessä palasin ain' uusin hahmoin saman kuvan eteen. Tuhannet vuodet hiljaa kahisten vaelsi pensastoissa tuulten lailla. Syvyyden kalvoon yhä katselen. Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla. Mä tiedän katsovani jumalaan. Ja minuun katsoo joku jumalista. Ah -- nälän kuluttavan-autuaan join hänen silmistänsä tutkimattomista. En ole hän -- ja tunnen kuitenkin: häneksi, häneen täytyy minun tulla. Hän katsoo minuun kasvoin ihanin -- ja rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla. Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden! Se palaa niinkuin liekki alttarilla edessä Kauneuden silmien. On kuolettava katse kuolemattomilla. Pois pakenen. Ja tahdon unohtaa nuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä. Vaan -- lähde kerallani vaeltaa. Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä. Jos minne menenkin, mä näen sen. Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu! tai: Tomus tahraa, ole likainen! en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu. Niin ajast' aikaan, vanki jumalan, käyn taikaympyrässä elon mailla. Häneksi, häneen isoon, janoan -- mä, irvikuva, kauneutta vailla. KATSE Sun tyynen-helteisissä auterissas on ukkosilmaa aina-vaanivaa, vavahtelevaa pedon-uinuntaa -- ah, kissankynnet piilee sametissas. Salaisen sielumeren kuultavainen oot kalvo, jossa lumpeet päilyvät. Mut pohjallas on varjot himmeät, ui siellä mustekalan kuvajainen. Oot arvoitusten meri, vailla rajaa. Ain' uusin, avartuvin taivahin ja uusin, toivottomin syvyyksin sä houkuttelet syliis sukeltajaa. Tuot esiin koralleja, kultahiekkaa, kun herää nousuvesi suudelmain; taas peityt varjoin, olet kaihi vain -- oi katse, kaksiteräisempi miekkaa. SILMIEN VAIHTAJAT "Miks näin on nyt?" sinä kyselet. -- Me vaihdoimme silmiä vain. Sinä sait minun silmäni entiset, minä sinulta silmät sain. Oli silmäsi julmat tullessain, minun silmäni kärsivät. Minä sinulta julmat silmät sain -- sinä minulta kärsivät. ORJA LAULAA Sen tiedät kyllä, tunnet sen, min salannut on mykkä suu: sun puolees kynnet sydämen tään kurkoittuu. Vaikk' en mä katso, sinut nään, ja katson, sitä kestä en: mä kesken sanaa vaiti jään ja kalpenen. Näit, valtiatar: vapisin, kun viinimaljaa sulle toin ja viinin maahan läikytin. Ah -- vitkaan noin -- kuin kätes siirtyy luomiltas -- kuin silmäripses raoittuu -- kuin aukee, surma huulillas, tuo julma suu -- niin vitkaan, vitkaan kiduttaa sun läheisyytes sydäntäin. Ei autuaampaa kuolemaa kuin kuolla näin. Sä käske: Käärmelammikkoon! tai: Raadeltavaks leijonan! Mut yhä julistava oon: -- Mä rakastan. HOURE Sinun tanssivan näin... Ja yöllä pakanallisen villeistä, juovuttavista itämaiden temppelitansseista hourin. Olet kaunein Astarten papittarista povin taatelinkypsin ja silmin kuumin ja hennosti kaartuvin polvin ja uumin. Ihos on kuin paistetta päivän; sitä huikenematta en katsoa saata, jumalattaren kylmien kasvojen eteen kun polvistut, koskien otsalla maata. Nyt taas sinä nouset ja tanssia alat, ah -- sulla on tulta ja soittoa jalat! Minä pylväiden varjossa seisten haen katsettas enkä mä kohtaa sitä. Palan luoksesi, tanssiva liekki, mut luotas olen kaukana niinkuin lännestä itä. -- Jumalattaren pronssisen patsaan luona olet tanssien kuoleva, kaunis vuona. Olet Astarten uhri. Nyt enää sua varten ei aukene ihmisen syli. Nyt koskaan en minä, orjasi, kanna sua, kallista taakkaa, aavikon yli kotimaahani, keitaan palmujen alle. Sääs arpa sen. Kuulut jo kuolemalle. Oi että en, onneton, koskaan ajan ollessa huultesi kaivosta juonut! Nyt Astarten julmia kasvoja kohden olet hurmion vallassa silmäsi luonut. Yhä loittonet tanssien, äärelle kuilun, läpi temppelin sauhun ja soidessa huilun -- KALYPSON VANKI Meri, sinä vihreä meri, jolla on katseessasi rannattomuus, janoni vihaa sinua, vaikka en voi olla sinua rakastamatta. Aallot, välkkyvin evin ja pärskyvin pyrstöin kiitävät, kaukaa-tulevat, kauas-menevät, huimat, vapaat, julmat, ilkkuvat aallot -- kiroan teidät orjuutukseni tähden. Ihanat pilvet, te jotka taivaan vuorilta, pesimispaikoiltanne, levollisesti, katsoen merestä puhtaan rintanne kuvaa lennätte mahtavin siivin ilmojen sinessä minne mielenne tekee -- tuulen-teillänne seuraa katseeni teitä kuin vertatippuva nuoli. Haahdet, te merelliset haahdet, jotka viette miehiä rannasta toiseen rantaan, kunne heitä kaipauksensa vetää -- sieluni näkee teidät, houriva sieluni, vaikka eivät silmäni näe. Miehet laivoissa, veljeni, minua onnellisemmat, te jotka toivotte vielä ja olette matkalla armaiden kasvojen luokse ylitse meren, manaustani ette te kuule -- tai te säikytte sitä ettekä ymmärrä, kun te kuulette merenhenkien toistavan ulapan äärillä tuskani, ahdistukseni, hulluuteni iankaikkisen huudon: -- Kalypso, ihana ja tunnoton -- hän joka lupaa minulle kuolemattomuuden ja ikuisen nuoruuden lahjan hyväilläkseen minua syöjätär-rakkaudella ja imeäkseen voimaani aikojen loppuun -- hän on nostanut luonnon minua vastaan, eroittanut minut haahdettomin rannoin ja poluttomin merin kaikesta, mitä minä ikävöin, ja ruoskinut minua ytimiin saakka kaipauksella, joka on raateleva, turha ja toivoton ja kuolemaa pahempi. HOLLANTILAINEN Näit edessäsi unet kultaiset kuin tornit, uponneina aallon alle. -- Nyt takanas on päivät mennehet kuin laivan vanat, kuolleet ulapalle. Öin ylläs, allas tähtiparvi on kuin verkon silmukoissa tuhat kalaa. Vaan kuolleen-harmaa, tyhjän-toivoton on meren erämaa, kun aamu palaa. Niin sadat ajast'ajat vaeltain samosit meren salaisuutta kohti. Edessä silmiesi hourivain se paetessaan väikkyi -- tyhjään johti. Et aavain kimallusta vanginnut, ei tähtiarkuin lastattuna laivas. Oi unten-kalastaja, uupunut oot, oma varjos. Sua ilkkuu taivas. -- Mut yhä edessäsi kimmeltäin on merta, kaupunkeja aallon alla. Käy kätes ruoriin: keula niitä päin! Taas sata vuotta kuljet ulapalla. PARTAALLA Minä pelkään huoneessani. Minä pelkään ikkunaa ja ihmisvarjoja, joita kuin liskoja, matelijoita se seiniin heijastaa. Minä pelkään katsoa oveen. Ovi aukee pimeään -- ripa kääntyä vois ja tulla ne joilla ei nimiä mulla, ne joita ma unissa nään... Ja myöskin seiniä pelkään. Näen äkkiä vavahtain: nehän mitään eivät kestä, nehän ketään eivät estä -- ovat himmeä seitti vain. Kuin vieraan hengitys, yöllä joka lapsen säikyttää, niin lävitse seinieni, minut nauliten vuoteelleni, Jokin hiipii, jota en nää. Hänen -- Kauhean läsnäolon minä tunnen. Tunnen sen. Ja henkiä vartiossa on huoneessani, jossa minä värjyen kuuntelen. Minä tuskin hengitänkään. Olen jähmetys, pelko vain. Sana äänetön: Armahtakaa! Sokon tuijotus luomien takaa yli kaikkeus-ulappain, jotk' ajatukseni vasta tänä hetkenä aavistaa. Hätäsignaali: Missä, missä on väylä löydettävissä? Ja onko Jumalaa? -- Ei kukaan, kukaan vastaa. -- Kuin vierelle pieluksen tulis Kuolema otaa nostain. Kuin kaukaa, kaukaa jostain sois pauhina kuilujen. AUTIO MAA Sieluni maa on ääretön niinkuin Aasia, autio jäämeren lailla. Harmaata hiekkaa, hiekkaa ja harmaita paasia kaikkea kasvua vailla. Aikoja sitten jäljet on karavaanien hiekka ahminut siellä. Kangastus mikään ei näy luoksensa maanien katseen tyhjällä tiellä. Sieluni maahan pilvi on varjon heittänyt kauas lännestä itään. Viimeinen lintu siivellä päänsä on peittänyt. Ei ole elävää mitään. MARTTYYRIT Näen heidät ylitse ajan ja paikan: kivitettyinä, ristinpuussa, rovioilla ja giljotiinilla, kiväärinpiippujen edessä ja sähkötuoleissa. Heillä on yllänsä harmaa vanginpuku tai kirjava kaapu. Ja sotamiehet heittävät arpaa siitä. Heidän on kuoltava, jotta me emme kuolisi. Katso -- he loistavat: he ovat hiili ja kytevät sielusta sieluun, he ovat soihtu ja valaisevat aikojen kuilua, he ovat vaskinen käärme ja veri pihtipielissä ja sateenkaari vedenpaisumuksen yllä. Heidän kuolemansa elämä on loppumaton. Heidät haudataan koko maailman povelle, tulevien aikojen syliin. PALAVA LAULU Polun talvisen päähän päätyi ja hangelle jääksi jäätyi eräs vaeltaja täältä. -- Vaan laulu soi hänen päänsä päältä. Se soi ja -- hulmuten paloi. ja nukkujan otsalle valoi se seppelen tulta. Se kimmelsi niinkuin kruunun kulta. PALLOKENTÄLLÄ Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen oli seisahtanut alle sen suuren lehmuksen. Hän seisoi nurmikolla, nojas kainalosauvoihin; pelin tiimellystä katsoi hän silmin kuumeisin. Yli aurinkoisen hiekan, johon lehmus varjon loi, moni riemukas huuto kiiri, moni kirkas nauru soi. Pojat juoksivat notkein säärin yli pallokentän sen. Eräs seisoi hievahtamatta, eräs raajarikkoinen. Vaan hänkään totisesti ei muistanut sauvojaan. Oli haltioitunut hehku hänen kalpeilla kasvoillaan. Ilost, innosta värähtelevän hänen sieraintensa näin joka kerta, kun maila pallon löi puidenlatvoja päin. Rajaviivan takaa milloin joku rohkeni juosta pois, oli niinkuin lehmuksen alta eräs myöskin juossut ois -- kuin jättänyt ramman ruumiin olis sielu poikasen ja syöksynyt kilpasille kera toisten, riemuiten. Hän askelen astui -- mutta kuin unesta havahtain näki itsensä... Oikea jalka oli kuihtunut tynkä vain. Pojat juoksivat notkein säärin yli pallokentän sen, vaan lehmuksen alla seisoi eräs raajarikkoinen, joka, ruumis tärisevänä, iho harmaana kääntyi pois kuin ruskean nutun alla sydän pakahtunut ois. -- Yhä riemukas huuto kiiri, yhä kirkas nauru soi yli aurinkoisen hiekan, johon lehmus varjon loi. POIKANI Minun poikani -- syntymätön ja uneksittu vain --, tänä hetkenä hiljaisena olet luonani majassain. Työpöytäni reunaa vasten näen leukasi, pikkumies. Olet ollut siinä jo hetken tahi kauankin, kukaties. Mua suuret lapsensilmäs puronkirkkaina katsovat. Kovin avuttomat kätes sinä minulle ojennat. Sanot hiljaa sanan: Isä. Ei mitään enempää. Kun tahdon tarttua kätees, se äkkiä häviää. Mut on kuin näkymättään yhä kutsuis se: Tännepäin! -- Minun poikani, silmissäsi oman ikuisuuteni näin, sen ainoan, joka pysyy, kun itse lahoan, ja sen ikuisuuden vuoksi minä sinua rakastan. Minä tunnen: Kuolema kerran kun vie minut Tyhjää päin, jos pienet sormesi silloin olen tunteva kädessäin ja jos, poikani, virkat vielä sanan pienen, hiljaisen, en pelkää astua enää Olemattoman piiriin, en. LAPSEN KEHTO Lapsen kehto -- valtakunta suurin: siinä nukkuu pieni äärettömyys. Salaperäinen on kehto keinuessaan: siinä tuuditellaan tulevaisuus. Siinä odottavat kapaloissaan kaikki voimat, kaikki tapahtumat, kaikki viattomuus, kaikki synnit, koko mystillinen ihmiselo. Väkevä on lapsi, lapsen käsi. Hän on kerran punnitseva meidät. Lapsi leikkii huolettomin käsin niinillämme unohduksen leikin. MINÄ (_Ernst Josephson_.) Nämä silmät itkevät verta vuoks syntien pusertuvaa, vuoks kaiken, mi haavoitti kerta sydänparkaa -- ja haavoittaa. Tämän kohtalon syy ei kukaan. Elon virtaa tottelen vain oman tulvani suunnan mukaan, padot tieltäni musertain. Ja huoleti paluutien mä maan syliin kulkeva oon; nimen, maineen nauraen vien mä epäjumalten rovioon. SIUNAUS Sinun voimasi kietoi minut -- sinä tuntemattomin -- kuin ois mua kahlehtinut käsi julman enkelin. Oli päiväni kuin tuhat vuotta, kun painin kanssas sun. -- En paininut kanssasi suotta: tänä päivänä siunaat mun! Tänä päivänä tunnen vasta: kätes oikein lyönyt on. Nyt en lakkaa siunaamasta sua, voima kohtalon: teit silmäni janooviksi, nälän kasvatit sydämeen, minut uuvutit varjoin -- siksi olen valmis kirkkauteen. Tänä päivänä armon annat taas virrata kädestäs. Kuin vaakalintu kannat minut riemuun siivilläs. PYRAMIIDILAULU Te faaraot, uneksijat pyramiidi-unien, te olkaa tervehdityt yli vuosien tuhanten. Ohi kuoleman ahnehtivan, ajan kaukaisuuksia päin te unenne sinkositte pyramiideja pystyttäin. Te olkaa tervehdityt yli vuosien tuhanten. Sinis nousevat pyramiidit, kunis elää ihminen. Kukin meistäkin mittansa mukaan pyramiidin pystyttää. Ja sen sydämessä unta pian nukumme sikeää kuin faaraot, hiljaisina, kuin toukat kuoressaan. Pyramiidi pysyy ja nähdään. Mutta faarao unohdetaan. KUNINKAANPOIKA (_Juhani Siljon_ muistolle.) Alas painui, puoleen maan pääs, otsas korkea liian varhain. -- Olit poika kuninkaan, aseveljies nuorten joukossa parhain. Mut viitoin ja kannuksin et etsinyt kruunuas maailmasta. Käsin näkymättömin toi kulmilles seppelen Kuolema vasta. Pyhä kutsumuksen-ties sua johdatti vuorin ja laaksoin: et poikennut polulta, mies, sitä et sinä mitannut tuumin ja vaaksoin. Teit kaiken, minkä teit, oman kuninkaallisen tuntos mukaan. Nimes "Maailman kirjaan" veit -- sitä tahrattomampaa ei vie kukaan. Käsin tyhjentymättömin sinä jakelit tarvitsevaisille kultaa. -- Olet luonamme vieläkin, nyt vaikk' olet mullassa multaa; Joka kerta, kun kevät saa ja kupeensa vyöttää nuorten suku, sen silmiin kangastaa sinun piirtämäs "Maailman kirjan" luku. Miespolvet vaihtukoot -- ei äänes vaieta saata. Aseveljies oppaana oot: -- Ylös, matkalle, kohden pyhää maata! ("Seppelöidyn" ensi-iltaan.) PALJAIN JALOIN Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen: paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä ammottavat kantapäissä: rystysihin joka kiven jäänyt niist' on verta hiven. -- Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin. Silloinkin, kun tuska syvin viiltää, virkan: -- Näin on hyvin. -- Tapahtukoon tahtos sinun, Kohtaloni, eikä minun. KUN OLIN KUOLLUT Kun olin kuollut, kun olin tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan ja mustan kiven, ah -- oli autuas levätäkseni silloin. Suuria tähtiä kohti loin minä silmäni illoin. Multa ylläni hauraana, harson lailla. Näin avaruuden katseen salaisuuksia vailla. Kerran, maan päällä illassa himertävässä soi rakas, tuttu ääni: -- Katso, hän nukkuu tässä. -- Hauta on hoitamaton. -- Niin on. Hän oli köyhä. -- Eikö hän ollut myöskin mieleltä ... hm -- vähän löyhä? -- Houkkio, originelli, onneton ihminen perin. Yöt joi -- itsensä otti hengiltä vähin erin. Lauluja kirjoitti tosin -- ne nyt olivat niitä -- -- Tunsitko hyvinkin? -- Niin -- no, älkäämme puhuko siitä... Kuuntelin. Enkä tuntenut tuskaa mitään. Silmäni luonut olin auringonnousuun, itään. V CONTEMPLATION Ei seesty pääni päällä, tuo vanhat pilvet päivä uus. Ja joka päivä täällä on pieni ikuisuus. Se viipyy ovellani kuin köyhä vaimo, menee pois, tai on, kuin unistani se nousis, aave ois. Ei mitään antaa saata se mulle kuolleen-käsistään. En taivast' enkä maata, vain pilvipiirin nään... Ei haihdu se, ei seesty; uus päivä vanhat pilvet tuo. Ei vaaksaa elo eesty -- vain virtaa ajan vuo. On tullut, elämäni, suur päivänseisaukses suo. Kuin saarta, sydäntäni nyt -- jälkeen aaltoilun -- on varjo-elon meri, niin liikkumaton, syleillyt. Ei suonten viini, veri, kuin ennen polta nyt. Maan ruohoja ja puita maan kevät kutsuu elämään ja veljiäni muita, -- mä lehdettömäks jään. -- Mut, elämäni, pitää sun päivänseisausta suon. Vaikk' etsii silmä itää -- ei äärelt' ajan vuon. Ei kiidä aamun huomaan sen katse, hetkeen tulevaan. Ei usko aallon tuomaan se onneen, sattumaan. Pois toivon kuplain luota ja aamun rantain päilyväin se kääntyi toista vuota ja toista itää päin. Ei aika mulle antaa voi mitään vieraan-käsistään. Nyt kohtaloaan kantaa vain sydän itsessään. Ei ilmiöiden meri sen rantaa huuhdo houkuttain. Se hiljaisuuden peri ja kuulee sitä vain. Jos sille siintelevät viel' aamut, taivaan sinisyys, on itselleen se kevät kuin ollut on se syys. Se, saari meren syvän, on näkinkengän kaltainen: jos luo se helmen hyvän, luo kivustaan se sen. Kuin siemenien suku, jok' elää kuolemisessaan, se nukkuu -- eikä nuku: juo voiman unestaan. Ja kerran tuskaa vailla se herää uuteen elämään -- nyt mykän huilun lailla vain vartoo säveltään. AJURI Oli ajurinrattailla vieressäin isoäitini, kuollut vuosia ennen. Me ajoimme Esplanaadia päin kuin lapsuusaikana, kirkkoon mennen. Me tulimme Puistohotelliin. Ja silmin suuriksi hämmästyvin näin enkelin astuvan ovesta, -- niin, hän mummolle kumarsi: -- Tehkää hyvin. Mua mummo suuteli: -- Jatka sinä, rakas, matkaasi, toimita asias. Tule tänne, kun pääset. Täällä, kas, niin hartaasti odotan sinua minä. Hänet enkeli sisään vei. Ja sitten minä ajoin Heikinkatua päin. Kovin räikkyi räminä rattahitten. Mut äkkiä hämmästyen näin: On julma, julma ja raaka mies se ajuri. Katso, virnuen mulle epäihmisen suin hän pilkkaa: -- Ties on toinen, et mummosi luokse tulle! Ja se julma mies lyö hevosta selkään ja huutaa: -- Hei, hepo, hornaa päin! Minä vapisen. Pelkään, pelkään, pelkään -- yht'äkkiä rattailta syöksähtäin. Ja sitten kuljen ja kuljen. Näen: olen joutunut outoon kaupunkiin. Kysyn tietä Puistohotelliin, mut en ymmärrä kieltä sen kaupungin väen. He katsovat outoa vaeltajaa ja väistyvät päätään puistaen. Ja ei ole minulla yöksi majaa. Minä, uupunut, aaveena harhailen. MUSTA SATU Olin pieni poikanen. Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin, joka teki niin suureksi pimeyden, minä pelolla ajattelin illoin: "Se kulkee hiipien ja ottaa lasten sieluja yöllä, se ruhtinas mustien siipien, joll' Eedenin käärme on vyöllä. Ja kupeilta äitien se heidät, vuoteilta viattomuuden, vie unessa poluille pimeyden, himon, rikoksen juhliin ja alhaisuuden. Pahan saavat he siemenen siten sieluunsa, syyttään ja tietämättään. Se, salassa juurtuin ja versoen, on kerran vahvempi heidän kättään." Nyt taas minä muistin sen. Se tulee tunnonvaivojen illoin, satu musta, siivillä pimeyden -- ja on kuin Saatana naurais silloin. TALO Nous taloni yhdessä yössä kenen toimesta, Herra ties. -- Se auttoiko salvutyössä, se Musta Kirvesmies? -- On taloni kylmä talo, sen ikkunat yöhön päin. Epätoivon jäinen palo on tulena liedelläin. Ei ystävän, vieraan tulla ole ovea laisinkaan. Vain kaks on ovea mulla, kaks: uneen ja kuolemaan. VIERAS MIES Olin kaikkialla vieras mies, he katsoivat minua pitkään. Joka paikasta halusin paeta pois, mutta minne ikänä pakenin, olin sielläkin vieras mies. Koko maailman piirissä minulle ei ollut rauhan sijaa. Ja minua minussa raahasi joku minulle vieras mies. TUTTAVIA Minä tapasin monta tuttavaa, he puristivat kättäni ja sanoivat: -- Hauska nähdä. Minä pakoitin kasvoni hymyilyyn ja vastasin: -- Totisesti. He kysyivät: -- Kuinka jakselet? Minä vastasin: -- Kiitos, hyvin. Ja silloin Saatana kuiskasi: -- Ihan niin -- me jaksamme hyvin VAINAJAT Minun huoneessani täällä öin liikkuvat vainajat. Miks viipyvät maan he päällä, mitä minulta tahtovat? Se kalpea nuori vainaa eli veljenä majassain. Mua myllynkivi painaa; minä olenko ollut Kain? Ja sen vanhan vaimon tähden en mitään rauhaa saa. Hänen surevat silmänsä nähden mua eloni kauhistaa. Sekin luonani sielu hento käy aineettomuudessaan, joka kääntyä, tähdenlento, sai rajalta taivaan ja maan Ovat ehkä he mielen harhaa ja varjoja muistojen. Mut muistojen kalmantarhaa jos näin jo vapisen, -- mitä onkaan kuolema sitten, mitä silloin tiedänkään, kun henget vainajitten minä silmästä silmään nään? SAIRAALAN IKKUNA Minä kuulin kaukaa jostain kadun äänien kohisevan. Ja, sairaan pääni nostain, läpi ristikkoikkunan näin kuultavan taivaan sinen ja kullan ja purppuran. Oi veljeni, ihmeellinen oli kauneus kaiken maailman! Oksat puun kurottuivat iltaan säteilevään. Ensimmäiset hiirenkorvat kevään niissä näin. Ilma tuoksui, kukaties ..... Harmaahapsi, sinimekko mies maata kuokki. Lapsi kaunis lailla enkelin vaalein kutripäin kyyhkysiä ruokki. -- Tuolla, tuolla portti on ja tie, joka onnellisten luokse vie. Elämä on siellä. Autuaallist' olla ois vaeltaja tiellä -- -- -- Elämä -- oi, outo sana. Tääll' on Mana. Ristikoiden tällä puolla elämä on vitkaan kuolla elämältä, haudattuna olla elävältä -- -- -- Oi kuultoa taivaan sinen ja kullan ja purppuran! Miten ihanan tuskallinen oli kauneus maailman, kun katselin kuilun takaa sitä, paareilta kuoleman! -- Minut hautaan kuljettakaa! minä nyyhkytin ääressä ikkunan. YMPYRÄ Mies se kulki ympyrää, vastapäivään kiertävää ympyrää, teljettynä koppiin. -- "Tästä taivaan kuoriin vie Katumuksen kautta tie." Miten lie, mies jäi siihen oppiin. -- "Toisin kiersin päivin, öin ajatuksin, sanoin, töin. Päivin, öin paha lanka pauloi. Kierrän, kierrän oikeinpäin, vyyhti synnin ympyräin aukee näin." Kiersi mies ja lauloi. -- "Kepenee ja virvoittuu tunto, taakka kirvoittuu. Virvoittuu jalka tällä tiellä. Pian pieni lapsi oon, tulen kotikartanoon, lapsi oon, nukun kehtoon siellä." SIELU Minä kuoleman mereen hukuin. Minä vaivuin syvyyteen udun himmeän kaltaiseen ja sen pohjalla sidottuna nukuin. Niin tuli eräs vaeltava veli, se sielu, jonka Jumalalta sain, joka riippui ristillä ruumiissain, kun vielä se elämässä eli. Oli surullisin surullisista. Tuli tummissa verhoissaan. Mikä kauneus katsoikaan mua silmistä pohjattomista. Hän lausui: Viholliseni, miten sinua rakastan. Sinä vihastutit Jumalan. Tulin taas. Tulen ristilleni. VIULU Koko pitkän päivän istui hän nurkassa yksinään. Oli hänellä ruohonkorsi ja varpu käsissään. Ja se kuiva ruohonkorsi oli hänelle viulun jous: koko päivän se ylitse viulun -- sen varvun -- sous ja sous. Mitä soitti se koivunvarpu, Isä Jumala yksin ties: oli viulu se hullunviulu, ja se mies oli autuas mies. ITÄMAINEN SATU Vaelsi maata ensimmäinen mies, mi kämmenellä Luomakunnan Herran savesta syntyi. Kauan, kukaties, jo vaellettuaan hän tuli kerran luo vuorilähteen tyynnä päilyvän. Kun kumartui hän janoisena juomaan, niin näyn ennen-näkemättömän, olennon jumalkauniin näki hän. Ja lumottuna siihen, ihmeluomaan, hän katsoi katsomasta päästyään. Se oli kaunein luoduist' alla taivaan. Sen yö kun kätki hänen silmiltään, se jätti hänet hiuduttavaan vaivaan. Ja halki rannatonten metsien ja poikki aavikoiden polttavain mies kulki, mieless' ikävä ja kuume kuin janoon-pakahtumus, etsien tuot' olentoa toista, unohtain muun kaiken ilmain alla. Ja se huume vain yltyi yhä, lievittynyt ei, kun lähteen luota lähteen luo se vei maan ääreltä sen toiseen ääreen hamaan. Ja kutsuun ikävöivän huhuamaan ei koskaan vastausta tullut, ei. Yöt uupuneelta nukkumatta jäivät, hän lähteit' etsi, katsoi niitä päivät; tuo jumalhahmo kaikiss' oli, mut ei koskaan syvyydestä kohonnut. Ja Kaikkeuden Herra näki sen. Ja Herra suri: Mitä teinkään minä! Vaikk' ylhä olet kruunu luomisen, mun kaltaiseni, sentään kärsit sinä. Ja Luoja mietti tovin, teki näin: pyhältä astui alas vuoreltaan; poloisen uneen uuvutettuaan tuon kutsui esiin kauniin kuvajaisen taas joka lähteen kalvoon, kaikki keräs; loi uuden olennon, ne yhdistäin. Ja mies kun aamulinnun lauluun heräs, niin sammalvuoteellaan hän näki -- Naisen. SUMURUN PRINSSI (Ovenvartija-orjan laulu.) Sinä hymyät, prinssi Sumurun, ja laaksoihin katselet, sinä uneksuvasti avaat sun pojanhuulesi janoiset. On luonasi kaunis Giselá. Sinä käännyt hänestä pois. Hän sinua yksin rakastaa, hänet sinulle kansa sois. Koko Sumurun maassa -- sanotaan hän on naisista suloisin. Hänen lootuslunta on kasvoissaan ja silkkiä kolibrin. On voittanut ihana Giselá alamaistesi sydämet. Hän sinua turhaan rakastaa, sinä häntä et huomaa, et. Mitä janoat, prinssi Sumurun, minä tiedän, orjasi, vain; minä kerran nukkujan-suustas sun suviyönä sen kuulla sain. Sinut suloisimpien unten tie vei laaksoihin läntisiin. Miten kaunis se kaivattusi lie, jonka nimeä huusit niin? Sinä tahdoit, prinssi Sumurun, kedon vuohia paimentaa. Siks vitkaan riutua vuokses sun saa prinsessa Giselá. CRESCENDO Sinut tahtoisin kietoa säveliin tavall' auteren kuumina väriseviin, -- kuin viulu ne sydämeni soisi. Siten jäsentes täydellisyyttä sun syvin syleillä tunteeni saisi mun, -- se vaippasi autuas oisi. Käsi luova jo maailman aamuna jos, rakas, muovannut ois sinun olentos, ei muita se olentoja loisi. Sinun tähtesi luopuen taivaastaan sinun kenkies pauloja aukaisemaan pyhät askeetit langeta voisi. Ja jos Kauneus juhlii surmaten, tämä suu ruton, kuoleman vitkallisen sinun suustasi riemulla joisi. POLVISTUNUT Olin polvillani eessäs kuin hurskaat edessä Mestarin. Minä taivaat kyyneleessäs näin silmin palvovin -- ja sentään tuskaa vapisin minä polvillani eessäs. Elon kauneudesta unta minun näkivät silmäni, sokaistun. Koko elämän valtakunta oli omaisuuttas sun; olit itse Nuoruus luonani mun -- olin nähnyt sinusta unta. Sinä kannoit kulmillasi näkymättömän vallan tiaraa, jalokiviä katseessasi, jota sieluni kumartaa. Oli haaveen valoa paistavaa se tiara kulmillasi. Minä vapisin itseni tähden. Olin liian loitolta saapunut; olin varjo, valosi nähden. Sua katseeni palvoi -- mut niin näkevät taivaan tuomitut, niin kuilut näkevät tähden. Mut hamaan ajattomuuteen kuvas kauniin kalleudekseni vien. Kun heräämme eloon uuteen, sua varron varrella tien. Ja varjonas silloin käyvä lien, Valo, vierelläs ajattomuuteen. SUMU Meren kaltaisena tai niinkuin lakeus pilven sumu ympärilläni; ei ole ääriä sillä. Maa vaipuva saari on keskellä avaruutta, syysvainioilla mi alkaa sinertävillä. Sumuss' aivan liikkumatonna on valkea hepo satulassaan, katso, se kantaa ratsastajaa, käsin silmiä varjostain joka tähyy etäisyyteen kuin miettien, minne hän aaveratsunsa ajaa. Ja taampana häämöittää hepo toinen, tumma. Ja tumma ja ylväs myöskin seljässä sillä on valtiatar; hän on syvään painanut päänsä. On Surujen Äiti hän Kuoleman kinterillä. Tie sumuun vie. Näen puhelinpylväsrivin, -- hautaristit sumusta kurkoittuvat. Tie sumuun vie. Se on jalanjälkiä täynnä. Syysapilas tuoksuu: vainajat uneksuvat. SYNKKÄ METSÄ Hän oli niin hento ja kalpea. Hänet unessa yöllä näit. Oli synkän synkkä metsä -- sitä vieläkin väriset sä -- ja siinä synkässä metsässä hänet eksyksissä näit. Hän oli niin hento ja kalpea, ja -- oi hänen silmiään! Hän varmaan varjossa puitten näki vaanivan sudensuitten: oli kauhu metsän synkeän hänen lapsensilmissään. Olit nähnyt unessa ennenkin sinä lapsen ja metsän sen -- vaan silloin päivä päilyi, yli kukkakenttien häilyi suven auder, ja lapsen silmissä oli loiste onnellinen. Nyt oli hän vilun-kalpea ja säikkyvä, uupunut. Nyt niinkuin värjyvä vuona hän suurien puiden luona sua katsoi -- niinkuin sinulta ois armoa rukoillut. Hänet tunsit. Näit hänen kasvoissaan omat lapsenjuontees sun: sua katsoi vuosien takaa oma lapsensielusi vakaa, ei enää paistetta silmissään, vaan valmiina itkuhun. Ja aamulla, kun sinä heräsit, sinä heräsit nyyhkien. Tuot' unhoita unta et sä: oli synkän synkkä metsä ja siinä synkässä metsässä laps suurisilmäinen. SURU He istuvat pöydän ääressä hiljaisina, isä, äiti ja siskot ynnä pikkuveli. He istuvat ääneti, maistavat tuskin mitään. Kädet tavan takaa pöydälle unohtuvat. Ja kaikkien silmät kaihtavat toisiaan. Ne näkevät kuusen ja kynttilät. Joulu on tullut kuin aina ennenkin, mutta ei silti kuin ennen. Niin toisin on nyt. On poissa hilpeä hymy, hyvä, viisas katse ja kaunis lempeä ääni. Isonveljen tuoli on poissa viereltä äidin. Se kaunis ääni ei ole tänäpänä kera pikkuveljen leikiten kiistellyt siitä, kuka suurempi laiskuri on, kuka kuusen noutais. Se ei ole naurattanut isää sukkelin jutuin. Se ei ole houkutellut äitiä hellään toraan. Se ei ole kiusoitellut siskoja siitä, kuka joulupuurosta kaihotun mantelin saa. Isä näkee shakkilautansa kaapin päällä. -- Jos Yrjö eläisi... Harmaa parta tutjuu. Ovat äidin silmissä kyynelet: -- _Näkikö_ hän, miten kätkin joululahjani häntä varten --? Ja pikkuveli on onneton: -- Hän ei elä, mitä iloa on nyt uusista suksistakaan... He istuvat pöydän ääressä hiljaisina, isä, äiti ja siskot ynnä pikkuveli. He näkevät kortit ja muistavat kuolinviestin. He näkevät yön ja muistavat tumman virran, joka kaukana vierii punaisten lyhtyjen alla, monet kohtalot kätkevän, ruumiita vievän virran. He näkevät kuusen ja muistavat hautausmaata. UNI Olin horroksissa varmaan pienen sekunnin. Mut ääneen äitini armaan havahdin. -- Sen uneeni usein kuulen, äänen siunatun. -- Käsi hiveli lailla tuulen päätäni mun. Kivun otti se kosketus lauha kuumalta otsaltain. Sanan ihmeen ihanan -- "Rauha" kuulin vain. Oli ehkä hän kehdon yllä kauan jo hymyillyt, -- niin, taas olin, ihme kyllä, lapsi nyt, kevyt, autuas, pieni aivan, enkeli viaton, joka jälkeen leikkinsä vaivan nukkunut on. -- Minä jotakin pahaa unta sentään muistelin; oli pimeä valtakunta, peikkokin -- Mua hyväili lempeä käsi. Unhoitin uneni sen. Olin, äitini, lähelläsi onnellinen. Oli taivaallinen, suuri auvo luonasi sun. -- Minä avasin silloin juuri luomeni mun. -- Olit poissa, äitini, poissa. Huoneeni kylmä on. Näen valjuna ikkunoissa kuutamon. Ei, ei ole äitiä, lasta -- kuollut on kumpikin. Miks lainkaan uneksimasta havahdin! SYYSAAMU Katselen aamuun kalpeaan. Vanha tarhuri siellä kulkee puiston tiellä viikate olallaan. Muistan erästä vainajaa. Muistan erään runon. Hyvä on olla, kun on lähellä kuolemaa. Ketä on aurinko polttanut, sade ja tuuli nuollut, mielellään on kuollut. -- Etkö rukoillut sinäkin, sieluni, uupuen: Tarhuri, tule ja niitä! -- Siitä on kauan, siitä. Tänään hymyilen. LAPIN-LAULU Ole kiitetty, elämä, vaikk' olit kota kolea Lapinlaakson kämmenellä, tuttu tuulten jäämeristen; -- vaikk' olit iloton kätkyt kylmässä Lapinkylässä, vaimo, lasta liekuttava huolen-harmailla käsillä; -- vaikk' olit repalenuttu laihan lapsen olkapäillä, mehuton akanaleipä järsiä nälännäkijän, pahan hallin haukkuminen isoisempien ovilla; -- vaikk' olit talvinen vaellus, kulku hangen hartioitse silmän pälveä pälyen, korvan kiurua kysyen yössä päivän päivättömän, lauluttomassa Lapissa; -- vaikk' olit veriset jäljet tähtien tähyttävinä, kipu jääksi jähmettynyt lumin peitellä puhurin. Yksi on laki Lapissa: pystypäisenä pysyä tunnoin tulta välkkävämmin, silmin jäämeren-sinisin. Kun sa suistut, suu veressä, revontulten roihutessa hangelle, havahtuakses Kalman koura olkapäälläs, yksi on ylväs huomenlaulu: -- Ole kiitetty, elämä! MESTARI AMEDÉ Kenen syntien mitta on täyttynyt, ei nuku eikä syö. Hänen valvovat aaveet sielussaan, jota Jumalan ruoska lyö. Jos maass' ei kostoa kohtaa hän, hänet taivaissa tuomitaan, sillä Herra on mahtava vihamies, joka kostaa aikanaan. Berenger oli pelätty kaupunginpää, rikas niinkuin ruhtinaat, rovot riisti hän kerjureiltakin, osas nylkeä kauppiaat, oli hurskas vartija hyveiden ja säälitön miekka lain, lihan synneissä itse jos hekkumoi, niin sen teki salaa vain. Vaan kolmena yönä peräkkäin oli untuvapatjallaan jo valvonut mahtava Berenger ja vavissut kauhuissaan. Sillä Neitsyen silmät näki hän, ja ne olivat syyttävät, ne lävitse sielun katsoivat, kovat, leppymättömät. Kiros syntymäänsä kaupunginpää, joi, irstaili päivän, mut ei antanut rauhaa viini, ei syli naisen huumannut. Berenger nous, kutsui palvelijan: -- "Hae mestari Amedé; mene 'Janoisen Leijonan' kapakkaan, hän siellä juopottelee! Tuli kuulu mestari Amedé, tuli hiukan horjuen, tuli tuskansa tähden juotuaan pian vuosikymmenen. Tovin katsoivat miehet toisiaan, Amedé ja kaupunginpää viha välkehti silmissä mestarin kuin alppien kylmä jää. -- "Olen päättänyt Neitsyen kappeliin kuvan teettää ja lahjoittaa, koko Ranskan kirkoissa toista ei sen vertaista olla saa. Sen aineet: kulta ja norsunluu ja timantit, Amedé. On kärsimysviikkoon kuuta viis, kuva siihen mennessä tee." Jalo taltan mestari hämmästyi. Berenger oli saita mies, joka paholaiselle sieluaan oli kaupannut -- kasku ties -- tosin turhaan, sillä nauranut oli ruhtinas sarvipää: Miks haaskata rahaa sellaiseen, mikä muutenkin minulle jää! Toi kukkaron kultaa Berenger: -- "Se on palkkasi. Muista siis: älä myöhästy; kärsimysviikkoon on kuunkiertoa täyttä viis." Vaan vanha mestari sielussaan näki kalpean neidon sen, joka vallihaudasta löydettiin, polon, nuoren Herminen. Ei koskenut hintaan tarjottuun, ei liikkunut Amedé. -- "Jos yksi kukkaro riitä ei, niin kaksi jo riittänee?" He katsoivat silmiin toisiaan. Ja silloin mestari ties: nyt tahtoi lahjoa taivaita tuo julkea, rietas mies. "Hyvä", lausui mestari Amedé. "Hyvä, olkoon, olkoon niin, teen kärsimysviikkoon mennessä kuvan Neitsyen kappeliin." Ja kummallisesti hymyten hän kääntyi ja lähti pois, meni ylväänä, kauas katsoen, kuin nuortunut vuosia ois. Kuin kuumeen vallassa Amedé oli muovannut saveaan. Lumivalkean, kauniin neidonpään näki mestari sielussaan, sulot kasvot rakkaista rakkaimman, joka häneltä riistettiin surun syöstessä tuskan kuiluihin hänen sielunsa, pohjattomiin. Sillä nuoren ja puhtaan Herminen oli tahrannut kaupunginpää ja torilla porttona ruoskittanut. Sitä kestänyt häpeää kukan-hauras, onneton sielu ei; se murtui ja lakastui. Pian vallihaudassa, huomattiin, tytön ihanan ruumis ui. Ja juonut, tuskaansa huumaten, oli mestari Amedé. -- Vaan nyt oli koston vuoro, nyt hän syyllisen rankaisee. Kun pyyteli kuvaa Berenger, näki mestari Herminen, joka seisoi nyökäten, kulmillaan pyhä glooria Neitsyen. Kivun, riemun kuumeessa Amedé oli muovannut saveaan; Michel-Angelon mahti raivokas ole kutsunut varmaankaan väkevämmin, voitollisemmin ei kuvan muotoja elämään, ylimaallinen valta, tunsi hän, oli hänellä kädessään. Oman rinnan kuilusta enää ei, vaan savesta tuska huus: -- On mittani taivaista helvettiin ja ikäni ikuisuus. Olen vapahduksesi, Amedé. Vaan, ilmoille kirvoittuin, minä kuulla syntisen paatuneen luen tuomion luisin suin. Oli kuin kuvan hahmoa etsinyt avuks suuren mestarin joku henki, daimoni ylhä ois käsin näkymättömin. Saviluonnos viikossa valmistui, ja sen muotojen mukailuun oli pakko taipua vuorostaan puun, kullan ja norsunluun. Tänä aikana majaan Amedén ei astunut yksikään. Ja mestari käännytti oveltaan myös itse kaupunginpään. -- "Kuva määräpäiväksi valmistuu. Se on kätteni jaloin työ. Sinut, lupaa mestari Amedé, se hämmästyksellä lyö." Ja paljon kansaa kertynyt oli Neitsyen kappeliin; paras luomus mestari Amedén -- huhu kuulutti -- nähtäisiin, ja korkea piispa Rouenin oli itse vihkivä sen. Pian hartaudessa kuunneltiin pyhän sanoja paimenen: -- -- -- "On Jumalanäiti valaissut hänen sielunsa. Tietäkää: hyvä kirkkomme helmalapsi on Berenger, jalo kaupunginpää. Kuvan verho silloin poistettiin. Heti vaikeni piispan suu, kun kieltään hirmuista puhuivat puu, kulta ja norsunluu. Oli ristiinnaulittu ristillään. Oli ristin juurella mies, ruma iljetys -- jonka jokainen heti kaupunginpääksi ties --, kuin noussut hornasta, kasvoillaan laho, kelmeä kuolleen luu -- kuva henkisen kuoleman, raadollisuus, joka aineessa ruumiistuu. Oli kukkaron vyöltään ottanut, sitä, riettaasti virnistäin, hän kurkoitti luurankokädellään ylös kärsijän päätä päin. Ja kasvoilla ristiinnaulitun oli huumio tuskan. -- "Oi, on ristillä itse Amedé!" monen kuiskivan kuulla voi. Oli nostanut kätensä Berenger kuin näkyä torjuakseen, näki silloin astuvan vierelleen hän mestari Amedén, joka lausui silmät kimmeltäin: -- "Sinä muistanet Herminen; hän on enkeli taivaan salissa liki Jumalan istuimen. Minun kätteni kautta, arvottoman, hän on sinua rangaissut." Ja musteni muoto kaupunginpään. Hän kääntyi ja viittasi, mut ei kuulunut suusta sanaakaan. Kuin lyömänä ukkosen hän äkkiä kaatui. Täyttynyt oli tuomio taivasten. BALLAADI (Jean Richepinin runon vapaa mukailu.) Kosi tyttöä köyhä poika, vaan ei häntä se tyttö tahtonutkaan. "Sanot lempiväs. Koiralleni mun siis oitis tuo sydän äitis sun --" Meni poika. Ja äitinsä tappoi hän ja otti sydämen sykkivän... Sitä kantoi käsi vavisten ja lankesi -- pudotti sydämen. Makas pölyssä tien se verissään. Oi, silloin tään sanan lausui se hiljaa valittain: "Laps, eihän sinuun sattunut vain?" KELLOJEN LEGENDA -- Voi kelloja noita, voi! On niinkuin malmi eläis ja ihmisitkuna heläis! Näin lausui teini, joka olutta joi. Ja krouvari virkkaa ties: -- Niiss' onkin lihaa ja verta. Eräs hullu ne valoi kerta, yli vuorten saapunut synkkä mies, joka silkkaa vettä joi, joka kuivaa leipää järsi. Kai katui syntejä, kärsi. 'Omatunto', hän lausui, 'minut toi; tulin kelloja valamaan; valuseppää kuulutti raati.' Työn sai. Pajan, muotit laati. Yömyöhään uurasti pajassaan. Ja kelloja valoi mies. Hän valoi kelloa monta -- mut huonoa, soimatonta. Mitä mahtoi puuttua, taivas ties. Ne kellot sulatti hän -- taas mykkiä kelloja valoi. Syvä tuska silmissä paloi. Suun kuultiin outoja höpisevän: 'Isän luokse taivaisiin ei kellojen ääni kanna, jos et raskainta uhria anna; niin lausui Mestari yöllä, niin --' Mies sulatti malmiaan; pajan edessä kultahapsi tytär leikki, ihana lapsi, isän ainoa aarre päällä maan. Ja kun armas nauru soi, mies vavahti sieluun saakka, jota halpasi synnin taakka; hän tuskassa huus: 'En voi! en voi!' Hän sulattimeensa vei mykät kellot, uusia valoi. Tuli mieletön silmissä paloi. Ei herännyt vasken ääni, ei. Oli edessä Neitsyen mies, rukoillen palavasti, yön virunut, aamuun asti. Oli lähtenyt ääneen houraillen: 'Oi äiti, kun kello soi, en vaivu helvetin vaivaan, vaan soida kuorissa taivaan minun sieluni, synnistä pesty, voi!' Mies sulatti malmiaan; pajan ovella kultahapsi tytär istui, ihana lapsi, isän ainoa aarre päällä maan. Tulikäärmeinä hehkui lies. Isä silmänsä lapseen käänsi, kipu, rakkaus mieltä näänsi. Kuin unessa kulki se onneton mies. Veti syliinsä tyttären ja suuteli, silmät peitti ja -- sulavaan vaskeen heitti. Se armaan ahmaisi sähisten. Miten alkoi, taivas ties, sinä päivänä malmi elää. Te kuulette, kuinka se helää. Se mies oli ehtoolla hullu mies. HAUTA MEREN ALLA Tämä tapahtui Boston-lahdella, olen kuulla saanut niin. "Great Republic'in" kannelta Jim mereen laskettiin ja vitkaan, sukelluspuvussa vajos aaltoihin vyöryviin. Valon kajastus sammui päältäpäin. Yhä syvemmä syvyyteen Jim vaipui, vaivoin hengittäin, kuin hautaan yölliseen. Yli yhdeksänkymmentä jalkaa näin hän oli jo alla veen, kun lyhdyn valossa himmeän sai nähdä hän viimeinkin merenpohjan allansa häämöittävän levin hiljaa huojuvin. Pian sille jalkansa laski hän liki loistavan maneetin. Jim tähysti, kääntyi. Olipas häll' onni matkassaan! Oli sukellusveneen hylky, kas, lähell' aivan. Kulku vaan oli työlästä, pohja niljakas. -- Meri saita on saaliistaan. Vene oli kuin summaton hylje, mut alas liejuvuoteelleen merilevien keskelle vaipunut syvän haavansa kätkeäkseen. -- Ovat ruumisarkkuun he suljetut. Mitä täällä, Tuonella, teen? Jim otti vasaran, moukaroi teräskylkeä aluksen; meren valjussa kalmistossa soi se jyskytys jylisten. Tovin kuunteli Jim. Taas, minkä voi, löi. Kuunteli hetkisen. Löi. Kuunteli. Hylkyä kiersi niin. -- Sen tiesin. He nukkuvat. Tulin myöhään. Saavuin kuolleisiin. Ei havahdu vainajat. Mut silloin laivasta vastattiin. Oi taivaan jumalat! Terässeinän takaa kuulunut oli nakutus hiljainen. Se tuskin korvaan saapui, mut meni lävitse sydämen. -- He elävät, hautaan suljetut! Olen lähellä ihmisen. -- "Miten voitte?" taltalla oitis näin nyt nakutti Jim. -- "Ali right. Muut ovat jo valmiita. Minä jäin. Pian minäkin kuolen kait." -- "On laivoja matkalla tännepäin, apu saapuu..." Vastaus: -- "Vait! Sillä kuoleman luinen koura jo mua kurkusta kuristaa. Mua vartoo viimeinen tuomio, pian katselen Jumalaa. Mut viime pyyntöni kuuletko?" -- "Olen ihminen. Puhukaa!" -- "Mene Jacksonvillen kaupunkiin. Kysy, siellä neuvovat sinut ovelle Jimmy ja Else Leen. He kuulkoot molemmat, miten saanut on palkkansa nuori Green..." Jim hätkähti: -- Greenin Pat! Miten pudottivatkaan käsistään elonarpoja jumalat! Oli vankina kuolemanlaivan tään sama Greenin kaunis Pat, jota hän oli pitänyt veljenään, jota kaikki rakastivat! -- "Sano Jimmylle, että ollut on hänen veljensä käärme, kyy. Vaan vannon kautta sen tuomion, joka minua lähestyy, että Else on karitsan-viaton, että minun on kaikki syy." Jim läähätti. Tutkain puraissut oli suoraan sydämeen. Meren kuilussa kuilu auennut oli syvemmä syvyyteen. Jim kouransa, nyrkkiin puserretut, löi seinään rautaiseen. Vaan silloin laivasta kuuluivat sanat: -- "Kuolen. Vastaa!" -- Oi, sen tietävät enkelit korkeat, mitä miehen sieluun toi se hetki. Hän vastasi: -- "Veikko, Pat, olen Jimmy. En syyttää voi." Jim kuunteli vielä. Hiljainen oli laiva vainajain. Jim seisoi kätensä ristien, alas päänsä vaivuttain. Tovin kuunteli Jimmy. Kahisten levät huokailivat vain. OVELLA Hankin lähtöä, -- seisatun, ovi hiljaisen kammioni, tahtomattani luonas sun. Lausun: Vartija kohtaloni -- Lukemattomat kerrat ennen astuin ylitse kynnyspuun, kaipuun teille ja taisteluun, pettymykseen ja riemuun mennen. Mutta nyt, ovi, rivallasi käsi tuokion viivähtää. On kuin, hunnutettuna pää, seisois norna sun takanasi. Ovi, aukeat kaukaisuuteen, ovi, mysterioihin viet: luotas lähtevät kaikki tiet päälle maan -- sekä maahan uuteen. Tähti-sillat mä unelmista tässä huoneessa huimat loin. Tässä suutelin, pohjaan join myrkyn maljoista huumaavista. Kerran täältä on lähtenyt askel kerkeä, ikävöiden kuultoon aamujen, lumoon öiden. -- Toisin, toisin on kaikki nyt. Sillä lyötynä sydämeen palasin ylitse kynnykseni. Enkä toipunut ennalleni kerran lyötynä sydämeen. Olen vaiheilla kuolon, elon siitä hetkestä hoippunut. Mennyt, tullut ja mennyt -- mut mustat ylläni siivet Pelon. Joskus vapisen huoneessani niinkuin haudoilla vavistaan. Kyyhky, lentänyt ikkunaan, kysyy kuollutta nuoruuttani. -- Ovi, maailman kahden raja, salaisuuksia vartioit. Tänne kuoleman päästä soit. Mutta missä on vapahtaja? Mitä voittaa ja menettää vielä, nornani, täytyy minun? Harmaa huntu on päässäs sinun. Ethän, silmäni, vaaksaa nää. Mitään, tieto, et ilmi saa, turhaan hapuilet avaruudet, -- salaisuuksien salaisuudet kuinka saattaisit aavistaa. Mutta piirissä varjojen, muiston joukkion, pahain töiden, kiirasvuoteella pitkäin öiden enää viipyä jaksa en. Tahdon etsiä vapahtajan, etten nääntyisi kokonaan. Käännyn menneestä tulevaan yli maailman kahden rajan. Jääkää, ystävät, pitoihinne. Olen uupunut maailmaan. Kaipaan orjuuden maasta sinne, missä kahleeni riisutaan. Matkaan, sieluni kohtaloon! Janon tähden, ja tuskan tähden tielle, sokea, unta nähden! Ovi, kiertänyt ripaas oon. KUORO [Tämä samoinkuin kolme seuraavaa runoa ovat osia juhlarunosta yleisiin laulu- ja soittojuhliin 1931.] On muinoin, kaukana täältä, Zeun, korkean jumalan, suun hengellä huminoinut puu lehdossa Dodonan, pyhä lähde kertonut, kuinka mikin kohtalo lankeaa. -- Puu, lähde, ne puhuvat vielä, vain syvästi kuunnelkaa! Maan puoleen kasvosi käännä: maan virren kuulla saat; tai meriä kynnä, sulle meret laulavat laineikkaat; tai taivasta katso: sieltä valo sävelvirtoja tuo. Koko kaikkeus soittaa sulle. Mikä mahtava laulun vuo: Tuhatmuotoisen elämän laulu, tuhatkasvoisen kohtalon -- sama kuitenkin ajasta aikaan kuin kierto auringon, yks, yhteinen kaikelle sille, mikä syntyy ja häviää. Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta ei katoa laulu. Se jää. Se on tietäjälaulu: siitä oman kohtalos kuulla voit; se on vaelluslaulu, jossa sinä itse mukana soit, elit nyt tai vuostuhat sitten tai vielä et syntynytkään, olit ihminen, puu tai perho, laps tähden muun tahi tään. LINNUT Kehtolaulun taivaallinen lintu laskeutui päälle lapsen pään. Kantoi kimmeltävään Unen Maahan lumisulkaisilla siivillään. Janoisena niinkuin kimalainen poika tarttui laulun hunajaan. Ensi nuoruus -- korpirastaan runo, kurjen huuto matkan-kaipuustaan. Sinimeress' aurinkoa kohden sitten kiurun kirkas riemu nous pakahtuvaa täyttymystä laulain, purppura kun valtimoissa sous. Joskus, kivun viiltäessä rintaa, kuultiin valituskin kukaties. Yhtäkaikki, ylös pilviin, loitos! Nuoruus ain' on haukka, erämies. Rikas sydänpäivän aika ehti monin lauluin, monin laulupuin, pääskyin ahkerin ja kyntölinnuin, kultarinnan helkkein kultasuin. Vuoroin pilven alta, vuoroin valon täyteläinen suven kiitos soi. Kuitenkin jo himmenevin illoin kehrääjäkin hiljaa surra voi. Nopsat ovat lennot pääskysien, nopsempi on lento hetkien. Vast' on keskisuvi, kun jo syksyn aavistaa ja tuntee ihminen. Missä vaipunetkin, matkasauva, mihin ehtinetkin, matkamies, yks on varmaa: kurjen muuttohuuto pian taas on soiva yli ties. Huuhkain huhuu: Kuolema on pitkä. Tumman virran taakse menet, jäät. Paarmalintu vastaa: Elät! Laula! Vielä taivaan, vielä kukat näät! Kerää, kimalainen, kerää, sydän, kennot täyteen kesän hunajaa! Katso aurinkoa: ihanimmin säteilee se, kun jo vajoaa. Elämä on kaunis. Siksi laula! Kuolema on pitkä. Laula siis! Iltarusko, pilvet, kaste ota, onni tyven ota säveliis. Kehtolaulun siiven pääsi päällä havahduit. Ja samoin nukutkin. Kumpus yli taas se, vaakalintu, lentää siivin näkymättömin. RIEMULAULU Ja katso, eräänä päivänä, kun minun tuli niin vaikea olla, minä avasin vanhan raamatun. Minun oli niin vaikea olla. Ja ne kertoivat lehdet keltaiset tarun, säilyvän ajasta aikaan. Oli tulta ne suuret kirjaimet, ne loistavat ajasta aikaan. Sillä pätsiin pantu palamaan oli kolme pyhää miestä. Ja ne lauloivat riemulauluaan, ne kolme pyhää miestä. Tulen halki he kävivät, voittajat, ei kajonnut liekki heihin. He riemulaulua lauloivat, eikä liekki kajonnut heihin. Olin lukenut muutaman lauseen, kun minun tuli niin autuas olla. Minä suljin sen vanhan raamatun. Minun oli niin autuas olla. LAULU KOTIRANNOISTA Kaukaa, aikain takaa laulun kaleereilta kuulen, luota templirannan vihannan, vierain kielin, alla leudon eteläisen tuulen kaipausta laulavan. Kreikan meri syvin taivaankuulloin laivaa kantaa, mutta laulu orjasoutajain toista merta, toista rantaa laulaa: kotirantaa, haipunutta taakse ulappain. Laulajille, orjasoutajille muinaisuuteen veljenkäden ojennan. Täält' et ole, lauluni. Sä täältä maahan uuteen kaipaat -- maahan, jonka aavistan. RAJALLA Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä. Takana kaunis isänmaa kaupungein ja kylin. Sinua poikas puolustaa maani, aarteista ylin. Öinen, ulvova tuuli tuo rajan takaa lunta. -- Isäni, äitini, Herra, suo nukkua tyyntä unta! Anna jyviä hinkaloon, anna karjojen siitä! Kätes peltoja siunatkoon! -- Täällä suojelen niitä. Synkeä, kylmä on talviyö, hyisenä henkii Itä. Siell' ovat orjuus ja pakkotyö; tähdet katsovat sitä. Kaukaa aroilta kohoaa Iivana Julman haamu. Turman henki, se ennustaa: verta on näkevä aamu. Mut isät harmaat haudoistaan aaveratsuilla ajaa: karhunkeihäitä kourissaan syöksyvät kohti rajaa. -- Henget taattojen, autuaat, kuulkaa poikanne sana -- jos sen pettäisin, saapukaat koston armeijana --: Ei ole polkeva häpäisten sankarileponne majaa rauta-antura vihollisen, -- suojelen maani rajaa! Ei ota vieraat milloinkaan kallista perintöänne. Tulkoot hurttina aroiltaan! Mahtuvat multaan tänne. Kontion rinnoin voimakkain ryntään peitsiä vasten naisen rukkia puolustain ynnä kehtoa lasten. Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä. CETERUM CENSEO [Tämä sekä valikoiman viimeisenä esiintyvä runo "Suomalainen rukous" ovat osia Kansallisteatterissa itsenäisyyspäivänämme 1930 lausutusta juhlarunosta.] Kaksi on tarpeen: seisoa valvoin, ynnä: vahva olla. Seisoa muurauslaastoin ja kalvoin. Muutoin skyyttien anturat kovat ruhjovat luumme. Tuimat ovat kasvot Kohtalolla. Ei ole päitten luvulta suuri joukko lastesi, maani. Siis sitä ehjempi suojamuuri: rautaa ja tahtoa! Katso, kansa, ettei pimeissä loukoissansa Efialteita vaani! Jonakin päivänä ehkä meitä Thermopylai vuottaa. Siks, kunis olemme jäähtyneitä, silloin, veljet, taistelemme! Kaunis on verellä sydäntemme synnyinmaata juottaa. HAJAANNUS Voi ruumista, mi jäseniään vihaa, voi jäseniä, jotka kapinoivat! Jos nokkii korppi Rooman luuta, lihaa, on Rooma itse siihen syyllinen. Voi kääpiöitä, jotka forumilla eleitä Caesarien apinoivat! Voi konsuleita vallan-noppasilla, kun uhkaa keihäsmetsä goottien! (1931) SUOMALAINEN RUKOUS Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläsi Kaitse kansamme teitä vyöttäen voimalla meitä, heikkoja edessäsi Sulta on kaikki suuruus, henki sun hengestäs. Herra, valista meihin kasvosi laupiaat, kunnes armosi alla kukkivat roudan maat! Vaivassa vaeltaneihin, Herra, valista meihin kasvosi laupiaat! Tutkien sydämemme silmäsi meihin luo! Ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis, silmäsi meihin luo! Alati synnyinmaalle siipies suoja suo!