Kaarlo Sarkian 'Runot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1185. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. RUNOT Kirj. Kaarlo Sarkia WSOY, Porvoo, 1944. SISÄLLYS: KAHLITTU ja VELKA ELÄMÄLLE Kukkiva kaktus: Kukkiva kaktus. Velka elämälle: Velka elämälle. Vaeltaja. Maisema: Ahti soittaa. Äestäjäpoika. Notturno. Maisema. Korjuunääni. Lokakuun yössä. Ensi lumi. Eros: Jumalainen tuntematon. Minä. Viaton I-II. Sonetti tuntemattomalle. Kohtaaminen. Pieni rakkauslaulu. Unelma. Ilta. Maan koru. Uusi sointu. Syyssävel. Muistatko? Vaivoissani näin. Syyskirje. Ensi lumen aikaan. Viime kerran. Erottua. Nyyhkivä sade. Mennyt -- jäänyt. Uupunut. Kevätelegia. Marraskuun yössä. Kuin kuolleet lehdet: Kuin kuolleet lehdet. Kahlittu. Kyttyräselkä puhuu. Tiberius Caprilla. Jälkeen jäänyt: Jälkeen jäänyt. Lapsuusmaja. Kotisauna. Aavikon kukka: Sanomatonta janoan. Ikkuna. Kuutamonäky. Aavikon kukka I-II. Rukous keväälle. Ainoa sana. Kauaksi sinne: Haave-elämä. Unta kohti. Runolle. Kauaksi sinne. Levon maassa. Antinoos. Syvän äänettömyyden syliin. Hautakammion vainajain laulu. Hautakirjoitus. Täyttymys. Kärsivä tuli: Kärsivä tuli. UNEN KAIVO Elämä ja kauneus: Elämä ja kauneus. Syyskuun kukkia: Syyskuun kukkia. Lähteneelle. Kultaa. Syysyön fantasia. Anteeksianto. Heltymys. Mullan kehto: Kehtolaulu. Laulu. Hyvää yötä. Maaliskuinen auringonlasku. Valohämyä. Kauniille veljille: Muodonvaihdos. Viulu. Kauniille veljille. Varjorukki: Rukkilaulu. Kain. Huuto. Paennut. Haudassa. Ylösnousemus. Georgiini: Älä elämää pelkää. Hurmio. Luode ja vuoksi. Endymion. Georgiini. Omnia mea mecum porto: Henkipatto rakkaus. Daalia-uni. Sinä jota rakastan. "Omnia mea mecum porto". Kalmistotiellä: Mullan ja veren kevät. Kuoleman hyväily. Jouluaattoaamuna. Uudenvuodenyönä. Unien vuosi. Musiikkia kalmistossa. Alpeille. Kalmistotiellä. Kuvastimesta. Barcarola. Unen kaivo: Unen kaivo. KOHTALON VAAKA Pimeitten piirissä: Laulut kuolevat. Pimeitten piirissä. Kahvilan ikkunasta. Musta maa I-II. Runo rumuudesta: Runo rumuudesta I-IX. Intermezzo: Santa Margherita I-IV. Kaipauksen saari. Lido. Toscanan yö. Kauneuden puu: Kurjet muuttavat. Talviaamuna. Kauneuden puu. Sielun kukat: Lausumaton sana. Suuri lahja. Rakkaudestani. Ylistys elämälle. Vastaus. Sielun kukat. Kahleihin paluu. Etäisyys. Kyynel. Tapahtukoon tahtosi. Sydän. Vala. Taiottu. Entinen elää. Luovutus. Viimeinen sirkka. Kohtalon vaaka. Uponneet puistot. Vanha laulu: Vanha laulu. Pieni ratsastaja. Kouluvihko. Lapsen tie. Tuskan hukuttaminen: I [Kova koetus.] II [Salaiset kanavat.] III [Kytevä tuhka.] IV [Ihmismeressä.] V [Kasvo-laivoja.] VI [Myös rikas.] VII [Salattu tarkoitus.] VIII [Aamuvaellusta.] IX [Elämän malja.] X [Yksin.] XI [Mullasta multaan.] XII [Hornan peikot.] XIII [Valhepukuinen.] XIV [Kaita pelto.] XV [Viivästyvä vilja.] XVI [Miksi?] XVII [Kaksinaisuuden kirous.] XVIII [Paljastunut.] XIX [Ammoiset harhat.] XX [Sarastusta.] XXI [Jalo taistelu.] XXII [Suuri synnyinmaa.] XXIII [Yö, hälvene!] XXIV [Pimennoista tulevat.] XXV [Lähelles, ihminen.] XXVI [Tuskien joet.] XXVII [Yhtäkaikkinen.] XXVIII [Luonnon Meri kohisee.] XXIX [Oi ihmisosaa.] XXX [Epätoivoa.] XXXI [Te sen tiedätte.] XXXII [Kukassaan kuolleet.] XXXIII [Kahdet kasvot.] XXXIV [Pyyteetön rynnistys.] XXXV [Lehden elämä.] XXXVI [Kuolematon.] XXXVII [Jyvä ja laiho.] XXXVIII [Tuskan hukuttaminen.] XXXIX [Elämän laulu.] XL [Jumalainen kipinä.] XLI [Samaako?] XLII [Moninaisuuden mereen.] XLIII [Credo.] RUNOJA KOKOELMIEN ULKOPUOLELTA Ihmisen tie. Isoisän neuvo. Lapsuuden joulu. Äidin rakkaus. Jeesus-lapsen kehtolaulu. Auringon tanssi. SUOMENNOKSIA Villon: Ote "Isosta Testamentista". Ronsard: Kassandralle. Chénier: Nuori vanki. Leopardi: Kuulle.. Hugo: Ludvig XVII. Leconte de Lisle: Norsut. " Keskipäivä. " Yön kylmä tuuli. " Putoavat tähdet. Baudelaire: Entinen elämä. " Rakastavaisten viini. " Köyhien kuolema. " Syyslaulu. " Hartaus. " Matkaan! Carducci: Sydänpäivä Alpeilla. " Vinjetti. Sully-Prudhomme: Ihanne. " Silmät. Heredia: Uinti. " Antonius ja Kleopatra. " Tulikukat. Pascoli: Orpo. " Vainaja. Verhaeren: Kellonsoittaja. Moréas: Ken sanoo -- " Oi myöhä huhtikuu -- " Ma, ken kymmenen -- D'Annunzio: Paimenet. Fort: Suuri hurmio. Comtesse de Noailles: Romanttinen ilta. Rimbaud: Humaltunut venhe. KAHLITTU ja VELKA ELÄMÄLLE KUKKIVA KAKTUS KUKKIVA KAKTUS Kuin polttavan unelman tuoreen kukkasi avaat minun huoneeni ilmassa harmajan painostavassa, ja kuin liekissä, äkkiä esiin puhkeavassa, värin, elämän runsauteen sinä yöstäsi havaat. Ylen köyhänä, käpristyneenä ja okain kovin ikäs kaiken sa nukuit ahtaalla ikkunalla. Mut tomuisen, paksun ja karhean kuoresi alla elit sittenkin, täysin ja mahlasta paisuvin povin. Ruma, kahlittu kasvi, jo rajoissas nyt pakahtunet, sinä oloas kutistunutta nyt enää et kestä! Sinä leimahdat esiin vankilas pimeydestä kevätilmaan singoten sisimpäs valtavat unet. VELKA ELÄMÄLLE VELKA ELÄMÄLLE Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin. Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä. Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä. Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin. Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä. Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti. Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti. Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä. Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin, kun aittaas paistoi ruskon punainen juova. Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova, loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin. Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti. Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla. Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla, tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti. Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän. Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri. Joka päivä ken vaieten askareissa hääri? Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän? Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan, oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen. Tie tummui askeleista viikkojen mennen -- sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan. Odoteltuas turhaan iltana muutamana jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa. Jokin kuiskasi: Lapses elää! -- Vieras sana yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa. Suli murhees sentään päivään säteilevään. Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään. Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään? Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään? Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle. Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin. Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin: Olit kohta maksava velkas Elämälle. Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet, pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta, tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta: Kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet. Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan. Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä. Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä on Elämä hetkisen säteilevä tultaan. VAELTAJA Tie liki virran poukamaa. Rannalta horsmat punertaa. Kuutamo hopeainen. Paadella matkalainen. Etäällä väikkyvä määränpää himmeni. Kulkija levähtää. Jaloilta haavaisilta poltteen kirvoitti ilta. Jäsenet lepää -- kasvojen ilme on suuren kaipauksen. On kuin kulkija matkaa kohta jo aikoisi jatkaa. -- -- -- -- Rauha kanssasi, matkamies! Kaukana kai päämäärä on ties? Vartonut liet opastajaa? Tarvinnet yöksi majaa? -- Kumpaakaan, veli, tarvitse en. Retkeni määräkö? Ihmeellinen! Maan ja taivaan rajaa tavoitan -- kaipaus ajaa. Sinnehän aamuin laskeutuu hopeatuutuun tähdet ja kuu, nukkuu tullessa ehtoon aurinko purppurakehtoon... Valkeat purjeet pilvien nään meren rannalla safiitisen -- keinussa vuoksen ja luoteen saa sydän suloisen vuoteen... -- Vaikene, järjetön, sairas mies! Turhat on askeles, tyhjät ties! Mieletön, laske jo sauvas! Suotta sa kaipaat kauas! Tiet lyhyemmätkin kesken jää. Milloinkaan unen maata et nää: eelläs se tuulena aavain pakenee. Jää kipu haavain. -- Nään unen marmorikartanon nousevan loistossa kuutamon, säihkyvän kallein kivin nään elinvuotteni rivin... -- Vaikene! Pilven untuvaa, lainetta ei kätes kiinni saa. Nukkuos äärelle ruismaan ruohoon ja luhtakuismaan! -- Selviää elon salaisuus, loppuu sieluni levottomuus. Käyn ilon pilvilaivaan, purjehdin merellä taivaan... Kaiken sen kerran unessa näin. Vangiksi näkyni silloin jäin. Maan ja taivaan rajaa tavoitan -- kaipaus ajaa. Eikö jo, veljeni, koita koi? Kiuruko vai unen lintu soi? Kulkija katsahti itään, enää ei virkkanut mitään. Aamu jo alkoi sarastaa. Kutsui taival vaeltajaa. Silmissään unen tähti toiviotielleen hän lähti. MAISEMA AHTI SOITTAA Kosken alta laulaa ahdin heljä viulu yöhön kevään. Kuuntelee veet peililahdin, suvantoon ne hiljenevään lumoihin jää soiton mahdin. Äyräillä jo ryntäin makaa helmisilmäiset veenimmet. Hullaantui ja ajoi takaa heitä vesihiis tuo vakaa, leuasta min versoo rimmet. Nuori ahti kuohurinta soittaa, yllään ulvut, levät. Vaahtosormet näppäilevät sävelmää nyt tulisinta: "Jäät jo suli, tuli kevät, päivänkilo, ilo voittaa..." Aallonkaunis ahti soittaa kanssa kohisevan kosken... Punaan luo jo lummeposken huomenrusko, joka koittaa. Helenee. Kointähti sammuu, yön ja aamun rajain vahti. Purppuroissa soiluu lahti. Kylän karja kaukaa ammuu. Viime tahdit soittaa ahti. Yli kielten viulunjousi poljennoin nyt tanssii raisuin. Sävel tulvii, laulaa paisuin -- kaareen kauneimpaan kun nousi, katkeaa. Soi kaiuin vaisuin aallot, joihin ahti sousi... ÄESTÄJÄPOIKA Elohopeina tynnyrilinnun sävelet putoo. Haan aitaan kuparisäikeistä verkkoa kutoo hämähäkki. Vehreyteen koko maailma hukkuu. Käki taampana jossain lakkaamatta kukkuu. Kas, uupunut peltopoika hän nurmella loikoo. Parihevoset vierellä torkkuu ja kaulaa oikoo. Tänä aamuna tehty on urakka aikamoinen: on pellosta karhittuna jo puoli nyt toinen. Eväs äsken on syöty, min laitteli reppuun sisko. Nyt on suloista lojua siinä kuin sisilisko, käsivartta kun aurinko paahtaa, poskea, kaulaa, suvi kuin uni onnellinen joka suonessa laulaa. Toki kyllin on maattu -- nyt eteen Rusko ja Valko! Mies äkeellä seisoo taas kuin notkea salko, käsi ohjia käyttää tottunut, voimakas, ruskee, hevot kupeet läikkyen mullassa eespäin puskee. Yli pellon nyt leivonen soi, sinen aalloissa uiva! Äes rauskuen käy, savi murtuu valkea, kuiva ja multaan vaihtuu, punertavaan ja hienoon, työn voima kun käy yli syksyllä kynnetyn tienoon. Parivaljakko kääntyy, palaa toista sarkaa, kevätkärpäset hevosten ympäri hulluina karkaa, kuin kirkkaat kipinät välkkyvät piikit äkeen. Rekilaulusta poika helähdyttää säkeen. NOTTURNO Suviyö... Valo pilven alta hopeainen putoaa. Jokiniityltä kukkivalta soi niittokoneen surinaa. Tuvan portailla nuori renki yhä soittaa hanuriaan. Läpi yön käy yrttien henki ja tuoksuva, lämmin huo'unta maan. Peli taukoo. Hetkeen moneen ei hiisku tuulikaan. Vain kuuluu, kun niittokoneen terä viiltää kasteiseen apilaan... MAISEMA On ehtoo hämäräinen, ja saunat sauhuaa. Ruislintu yksinäinen vain jossain narahtaa. On luona tuvan seinän unikko punainen, ja jostain tuoksu heinän ui yli peltojen. Soi kaukaa kosken humu kautt' illan hiljaisen. Suoniityn ylle sumu jo kohoo valkoinen. Ruislintu yksinäinen taas jossain narahtaa... On ehtoo hämäräinen ja saunat sauhuaa. KORJUUN ÄÄNI Oi varstain jyske, humu puimakoneen ja riihen siltaan elokärryin jymy, en teitä kuullut ole päivään moneen! On huulilleni jähmettynyt hymy. On niinkuin vasta heräisinkin siihen, kun kuulen miesten äänet luota riihen, syysilman kristalliin kun soi jäänkirkkain ne soinnuin, jotain puintitöistä virkkain. Syysaamuun kiirii puimakoneen humu, se vaikeroi, se huokaa karmivasti, ja varstain jyminä lyö ankarasti hereille sydämen, mi näihin asti vain näki uniaan. Oi korjuun ääni! Pian vaikenevat viime viulut sirkkain, pois kaikkos siivekkäiden orkesteri. Yöt pimenevät, tienoon kietoo sumu, maan marron multaan tiukkuu puiden veti. Kuin alakuloisuuden valtameri, syystuuli yllään, puimakoneen humu, niin raskain poljennoin käy varstan kumu, käy vasten rintaani, lyö yli pääni mun herättäen orpoon ikävääni. LOKAKUUN YÖSSÄ Noin kylmän valkeana nous sirppi uudenkuun! Noin näkyy virran vana nyt läpi paljaan puun! Noin usva-aaveet mataa veen pintaa himmeää. Ja puista verta sataa, mi martoon maahan jää. Niin syys, niin syys on Puu, ruoho lakastui. Vain haavelinnut hullut yömustaa vettä ui. Mut vaikertelet turhaan sa eessä viikatteen: se tottunut on murhaan niin moneen tuhanteen. Noin nousee purevana tuo sirppi kohtalon. Vain puuttuu viime sana ja korjuu tehty on. ENSI LUMI Syysusvien kahleet katkes, kesä vankinsa vapahtaa: Jo pilvien saumat ratkes, lumihahtuvat putoaa! Läpi ilman ne keinuvat hiljaa yli martaan, aution maan. Miten valkoista huurreliljaa sydän rauhaton kaipaakaan! Miten autuas onkaan antaa lumen viileän vilvoittaa sitä otsaa, mi vielä kantaa suven muistoa polttavaa! EROS JUMALAINEN TUNTEMATON On jossain aavaa siniaaltomerta... Kuu helmenhohdettaan loi palmurantaan, kun maininkien kuohuun, kultasantaan valahti mustan orkidean verta. Tulessa päivän luomistuskiin kuumiin ne yhtyivät -- sa synnyit hetkeen ehtoon. Kolibrit kimmeltävät palmulehtoon tuon helmenpuhtaan, heräävän vei ruumiin. Siell' leikki tuliperhot aarnioissa, öin päivin siellä satulinnut lauloi. Liaanit puita kukkivia kauloi, soi tuulten huilut illoin viidakoissa. Sait notkeaksi tavoin bamburuo'on. On ihos hedelmiltä kuultavilta. Nuo tähtisilmäs trooppinen soi ilta. Unikko juuri puhjennut suus tuo on. Et nähnyt ihmistä, et ihmistöitä, näit luonnon hurmaa, ikuisesti uutta. Söit metsäin antia, joit jumaluutta, värejä, tuoksuja ja tähtiöitä. Sun alhaisessa kaupungissa näen. Iloksi silmänikö, jumalainen, käyt täällä, vaikka muotosi ei mainen, parissa halvan, harmaan ihmisväen --? MINÄ Mua katsovas, mun tuntevasi luulet, kun murheen murtaman näät muodon tään, nää silmät särkyneet, tään nöyrän pään, nää pettyneesti hymyilevät huulet... Kuin oksiin paljaisiin käy jäiset tuulet tai sade hyinen nyyhkii syksysään, tää ääni jähmettää sun ikävään -- mut mua et, vain varjoani kuulet! Kotelostaan -- nää! -- perho lentoon herää päin aamuun auennutta liljan terää, jost' öin on satakieli uneksinut -- jääkiteet, kiiltomadot perä perää hivuksiis, kuu ja tähdet kaulaas kerää, nää kuvas lähteen peilissä -- nää minut! VIATON I Olet tuoksuva multa, mi raukee kevätauringon kirkkauteen. Olet silmu, mi iltaan aukee, yön tuuleen, kasteeseen. Olet kukkiva puu liki rantaa. Olet lumme kalvolla veen. Olet laine, mi vaahtoa kantaa yli selkien kimmelteen. Ovat askeles keinunta viljan. Kevätkiuruina naurus soi. Terälehdet valkean liljan sinun silmistäs nähdä voi. II Ihos viileän, hiukses kimmoisat käsin, huulin ken tuntea saakaan? Ken on sulkeva jäsenes notkeat, ujon vartalos syliinsä raakaan? Hymyn tuon, joka päivässä väräjää, ken on vaihtava nauruun uuteen? Tulen oudon ja kuuman ken sytyttää sinun silmies viattomuuteen? SONETTI TUNTEMATTOMALLE Nää silmät levänneet ei silmissäsi, nää huulet ei sun suustas juopuneet. Ei koskettaa ees kättäs saa tää käsi -- on kaipuun nää, ei onnen kyyneleet. En viivähtänyt liki sydäntäsi, hivustes silkkiyötä sivelleet ei sormeni -- vain ohi käydessäsi on toinen toistaan katseet hipaisseet. Oi kohtalo, sa armoton, sa julma! Mun kaunis kaivattuni, kaarikulma, näin vieraaksiko aina sulle jään? Viel' iltaa tuskallista, lohdutonta siis elää täytyykö mun monta, monta, näin kaukaa kun sun, ikävöity, nään? KOHTAAMINEN Kadun humu ja kiire on haihtunut. Avaruus, syvä, laulava kirkkaus läikähti ylitseni. Kiven rinnasta versoo ruusujen ihanuus. Olen jonnekin kauaksi jättänyt kurjuuteni. Jokin kuolematon lie hipaissut multaa maan. Avaruuksien laulu on vallannut aistimeni. Kuka lien? Mitä kaipasin? Unohdin kokonaan. Sinun jalkas on tanssinut kadulla ohitseni. PIENI RAKKAUSLAULU Kuin kaksi vuonaa, niin nuorta, arkaa, sun silmäs karkaa, mun yllättää... Kuin miilun nielu on tulta, kuonaa tää synkkä sielu -- ne säikähtää. Oot metsän tuoksu ja lähteen juoksu, hymyihin kevään mi heräjää, mi virvoitustaan luo kirvelevään poveeni mustaan -- ei luokse jää. UNELMA Kuin pimeys ois -- sinun yllesi vain tulis valo ja sun vuoteesi äärelle hartauteen minä vain. Kaikk' katoais pois -- vain kasvojes vaalea palo unen-hienona keskeen tummien jäis kiharain. Sävel ihmeellisin poves aaltoiluissa soisi, kuin harppujen helinä sieluuni tulvahtais. Syvin siemauksin ihos kuultoa silmäni joisi, hivuksiisi ruusujen runsaus hulvahtais. Ja välkehtimään yön kaste laskeutuisi suus kukkaan, tuoreudessaan värisevään, terälehdiltä tään, punahuuliltas, ilmoille uisi hyasintin ja sireenin tuoksua huumaten pään. Kuin tähdin ja kuin sädehtii sydän tuskainen, musta, pyhän nuoruutes ehtoollista kun nautitsen öin -- kun uneksin suin suus puhdasta kosketusta, sylis koskemattoman autuuteen ikävöin. Niin unessa oon koko yön kuni alttarin eessä -- kuvas äänettömyydessä hetkien selkenee kunis aurinkoon minä tuijotan silmät veessä, yli taivaan kun se jo siipensä aukaisee. ILTA Näen illassa kukkivan sireenien. Hyvin kaukaa soittoa soi. Olen sairas ja niin kovin onnellinen sitä tuskin käsittää voi. Yön ilma sisään kasteinen käy silmästä ikkunan. Hänen nimensä tuoksussa tulvii sen minä häntä rakastan. MAAN KORU Kun kultahietaan suli syyspäiväin heleys, armaani, siitä tuli hivustes himerrys. Ja pilven lunta hiven sai vesiin sinisiin -- nään katsees jalokiven, min vertaan safiiriin. Yö viivaan ihos keräs säteistä kuutamon. Sun huultes hehku heräs kuin umpu unikon. Ja tuuli sieraimiisi puhalsi Jumalan -- sait nuoriin jäseniisi tuon elon kukkivan. Nyt korunaan maan povi sua kantaa, suloinen, ja avain mulle, ovi oot suuren kauneuden. UUSI SOINTU Mihinkä, armas, kuljenkaan, sun kuvas kulkee myötä. Sen seurakseni päivin saan, se luonani on yötä. Sa aamun sineen liverrys oot kiurun, pimenevään taas iltaan tähden välkähdys ja talveen sade kevään. Saa lehteen sydämeni puu, sen kukat aukee kesään, kun oksille sen laskeuu sun silmäis linnut pesään. Valoisan kuulee sävelvuon nyt sielu, onnen soinnun. Sinusta uuden laulun luon, sinussa eloon toinnun. SYYSSÄVEL On, armas, autioina, haat. On kukat kuolleet. Piisku viluinen kuin onnen varjo hämärässä värjyy. Jo vainioita vahtii kuhilaat, öin peittää kentät härmä hopeinen. Syysmyrskyt yllä kylmäin vetten ärjyy. Pian kaikki pienet linnut pakenee ja laulut kuolee. Suven unelmat kuin pellon laiho vasten sirpin terää niin taittuvat. Ja muistot varisee kuin lehdet -- hymys, hiukses ruskeat ei uuteen kevääseen ne koskaan herää. MUISTATKO? Elontaidoton siis oli rakkautein -- vain virvako ois, petos harhain? Olen täyttänyt silmäsi kyynelein, säde niiden on sammunut, lämmin ja sees. Minä löin sydämees kivun piit, odat tuskan jo varhain. Olet ainoa minulle. Näin joka yö sua muistaen vain sydän valvoo. Taas sieluni syöverin vien kirotun pimeyksiin sun. Sydämees kädet nää surun haavoja lyö, kädet nää sua hyväillen palvoo. Rakas sielu, sen tiedät, ma tahtoisin sun kovan mieleni kohluilta säästää. Rikon kaiken, kun juuri jo anteeksi sain. Sua rakastan vain, niin varmasti, kuin myös varmasti mun pahan kahleista kuolema päästää. Mua muistatko? Muistatkos, ystäväin, sinä olleita päiviä silloin? Miten portaillas poskiimme -- on kevätyö -- kukat sireenin lyö? Kujan muistatko? Kukkulan harjaa päin käsikkäin miten kuljimme illoin? VALVOISSANI NÄIN Vaivoissani näin lepäät, ystäväin. Unen taikamailla oot jo autuailla. Umpeen painui vierelläin silmäs lumpeen lailla, huokuu hiljaa hengittäin rintas tuskaa vailla. Hyvää sydäntäsi piinas pistävin okain kova käsi julman ystäväsi. Uni mirhamin valoi haavoihin. Luona unen harhain onnellinen oot. Sulle tuoksukoot ruusut unen tarhain, unen linnut parhain huiluin soitelkoot! SYYSKIRJE Rakastettu, jo notkuvat marjoin punanhohtoisin pihlajapuut. Myös riippuvat raskain sarjoin liki multaa jo hedelmät muut. Puunoksien kantaa taakka ylen suloinen lie omenain! Sydämeeni ja sieluuni saakka olen murheellinen minä vain. Katos liverrys ääreltä räystään, etelään kävi pääskyjen tie. Sydän herännyt on unennäystään arat daaliat halla vie! Mitä kuullut kuuhun en moneen, rakastettu, jo kuulen sen: humu kiirii puimakoneen jo suunnalta riihien. Sinun kaupungissasi kadut elon herää nyt poreiluun. Syysillat on niinkuin sadut -- valo lehdillä niinipuun! Mut muistatkos iltaa kevään? -- miten poppelit lemusikaan! Salamyhkäisen hyväilevään hämyhuntuun yö puki maan. Sinä muistatko: kevään yöksi lakit valkeat taas otettiin -- hatut vanhat, ne innostus syöksi joen sillalta laineisiin -- hatut kurttuiset, vanhat ja kuivat, nehän tunsivat riemukseen tomujaan veden huuhtovan, uivat nekin pois meren vapauteen. Miks silloin hattuimme myötä mekin emme menneet ois syli sylissä päin meren yötä, kera untemme kuolleet pois --? Kuni päivää päin kukat taipuu, janos sielummekin elämää. Miten luottava on kevätkaipuu! Miten pettymys kirveltää! Punamarjoilla kukkuroinut pyhät pihlajapuut on syys. Ei täyttyä kaipaus voinut, elämään joka uskoa pyys. Kukat kaikki ja puut hedelmöivät, elonsiemenet multaan jää. Sydämemmekin toivoen löivät, ei saavuttaneet elämää. ENSI LUMEN AIKAAN Yli kaupungin valkolunta putos illassa -- muistaa voin... Oli kulkumme niinkuin unta, kävi samettianturoin ohi häämöittävien lyhtyin vitihiutalekarkeloon... Hävisimme pois, kädet yhtyin kujas kuiskailevaan pimentoon Sai vaatteemme valkoisen villan -- karitsoita me, lapsia vain! Yli murheiden loi lumi sillan, sinut tunsin ma taas omanain. Sydän sydämen aavisti, arvas, sanat kömpelöt tarpeen ei -- tomu arkien harmaja, karvas katos sieluista, sen viti vei. Pihan verhosi hohtava raiti, vanu pehmoinen vaahterapuun! Lumottuina me seisoimme, vaiti -- sanatonna suu tapas suun... Lumen allamme ihana pielus -- sydän sille jos nukkunut ois kera sun lumenkuultavan sielus unen iäisen onneen pois! VIIME KERRAN Ah, varmaan viime kerran sun äsken yössä näin ja jälkees hetken verran ma tuijottamaan jäin... Sun musta katu nieli kitaansa pimeään -- niin lohdutonna mieli jäi kuumaan ikävään... EROTTUA Veet syvät päilyvät ikävää. Puut yllä häilyvät syväin vetten. Ma tiedän, etten sua enää nää. Tie luotas lähtien hämärtää. Vain kuvat tähtien syöpyy veteen: Niin silmäin eteen sun silmäs jää. NYYHKIVÄ SADE Mua painaa autius huoneen, mua seinät ahdistaa, kun kaupungin sadetta juoneen yö verhoaa. Koko päivän ja illan palas kuvas lempeä sydämeen. Vedin uutimet alas, surun laskin valloilleen. Oli oikeus sen -- näen kyllä -- sinut ottaa, ken sinut toi.. Veden nyyhkytys räystään yllä mitä vaikeroi? Sade taukoamaton vesikouruissa nyyhkyttää. Olen yksin alla katon, olen ilman ystävää. MENNYT -- JÄÄNYT Niin kaikkos autuuteni! Pois riemun kerallaan vei armaani kun meni. Palaako milloinkaan? Jäin kylmään yöhön tähän niin yksin -- paleltaa. Saa onnea niin vähän, niin paljon tuskaa saa. Syleilyn polttaa jano ja nälkä suudelmain. Ei kättäs! Suusi sano ei sanaa -- poissa vain! Sua huudan tuhannesti -- poiss' ootko kokonaan? Ei -- jotain ikuisesti sinusta pitää saan. Jää jäljelle ees hiven sinusta: muistos jää. Kuin kalliin jalokiven sen tahdon säilyttää. UUPUNUT Jos kuumeisen päänsä painaa sais multaan kosteaan! Jos saisi jo olla vainaa ja nukkua alla maan! Tämä liian raskas on taakka ja tietä en vaaksaa nää. Hänen lähdöstänsä saakka on pilkko pimeää. Elon hiipui viimeinen tähti, valo kaikki sammui pois, opas ainut luotani lähti -- sitä koskaan en uskonut ois. KEVÄTELEGIA Tuoksua, silmujen mettä, säveltä päivä on. Saartaa sinistä vettä vihreys nurmikon. Hohtavat talojen harjat niinkuin hiillokset. Puistoissa vaahteransarjat hehkuvat keltaiset. Lämmössä hiljaisen pihan, äärellä portaiden, paisuvat nähteni ihan ummut sireenien. Voikukat palaa, tuomet tuoksua huokuvat. Vaipuvat silmäluomet valosta raukeat. Muistoilta polttavilta sentään en rauhaa saa. Kun yli kaupungin ilta, kasteinen yö valahtaa, kiidän luoksesi siivin kaipuusta puhkeavin, ikkunas alle hiivin askelin maltittomin lävitse kostean heinän yöllisen nurmikon -- keskessä punaisen seinän ikkunas avoin on! Kuuntelen hengitystä välitse uudinten... Riemua, kärsimystä: lähelläs -- sentään en! Sormeni koskea halaa tukkaasi ruskeaa. Turhaan rintani palaa, nähdä en sinua saa. Kaipaan lohduttomasti, kärsin ja riemuitsen. Luonasi, rinnallas asti -- takana maailmojen! Hetkiä kirkkaita silloin, syksyn päiviä, oi! Keväässä kyselen: milloin taas siten olla voi? Kuljen tuttuja teitä -- puistot ja kujanteet kuiskivat: "Yhdessä meitä olette kävelleet.." Himoitsen nähdä huoneen, asuntos silloisen: nähnyt on meidän se juoneen maljasta rakkauden. Hämyssä nukkuville portaille hiipien istahdan askelmille varjoon sireenien. Jos edes ainut hiven menneestä palata vois! Kosketus kylmän kiven karkoittaa minut pois. Tuoksuvat ummut kajoo poskeeni -- mitä nään: lehdet keltaiset hajoo syksyisen yön hämärään... MARRASKUUN YÖSSÄ Hyydä, tuuli, hyydä veri suonissain! Piekse, viima, vain -- en nyt muuta pyydä! Kuin nuo lehdet puista mukaas lentää sun, niin hän jätti mun, enää ei mua muista. Viime toivo kuolla kun nyt jaksais pois, hyvä maata ois meressä mun tuolla tovereina laivat mustat, nukkuvat. Vesi vaikeat viihdyttäisi vaivat. Kaipaisinko muuta -- yö niin kirkas on! Alta aallokon katselisin kuuta, synkkäin, yksinäisten kylmää ystävää, tuskain näkijää polttavain ja jäisten. Kuinka monta, monta on se nähnytkään maata kiertäissään tuskaa lohdutonta! KUIN KUOLLEET LEHDET KUIN KUOLLEET LEHDET Mi murhenäytelmä käy sielussamme! Jo silmullaan lyö tuoni unelmamme, kukassaan kuolee kaikki mikä iti, min kerran hedelmäksi tulla piti. Loi meidät kohtalon kai oikku kumma: keväässä sielumme syys täyttää tumma, on niinkuin eläisimme päiväin myötä, mut äidin kohdussa kai ikiyötä jo hyytävää vuos sisään sydämemme, elossa kuolo halpaa askelemme. Min tähden meidät tunteviksi luotiin, poveemme ikävöivä sydän suotiin ja pantiin kaipaamaan maan suloisuutta, min turha tavoitus tuo tuskaa uutta, maan ihanuutta suurta, autuuttavaa, kun onni oveaan ei koskaan avaa, vain epätoivon myrkky veriin valuu --? Kai eloon mahdoton lie kuolleen paluu. Lepäämme kera toisen sylityksin, jää yöhön sydämemme ypö yksin, kuin lyijy poveamme jäätää, painaa. -- Min tähden eloon kaipaisikaan vainaa? Kun keltalehti, jäävä tammeen talvin, keväällä vehreäin saa parveen, halvin, ei enää elämää se pyydä puulta, vaan vuottaa irroittavaa rajutuulta. KAHLITTU Hän, kahlittu mies, eräs muinoin vapaa, luo puoleeni katseensa kärsimystäyden. Hänet kolkkoa louhikkopolkua käyden unen usvassa tummassa sieluni tapaa. Veriviiruja ruoskat on syöneet selkään, pää hervonnut vasten on kaakinpuuta. Hientahmaista otsaa, tuskaista suuta ja katsetta kangistunutta pelkään. Sinut, runnellun, tunnenko? Sinäkö, ylväs? Ken on ruoskinut sinua, herkistä herkin? Kuka löi sinun otsaasi orjan merkin? Kotikontusi, onko se kaakinpylväs? Sua kohtalo kuritti, kehnoa lastaan. Elonikävän korvensi kidutus vaipoin, katumuksin raateli, pettymysraipoin. Näet turha on potkia tutkainta vastaan. Nälän nääntävän sait -- joko sammui se, sano? Kivi kannikkas on, ivanauru ja pilkka. Janon tuskassa rukoilit: "Vettä suo tilkka!" -- pisar suolainen vuos, sitä tuimempi jano. Syysyön sydänhetkinä hyydyttävinä sinut, kärsijä, nään, sua tarttuen käteen. Syvän säälin ja ymmärtämyksen säteen saan silmästäs -- tunnenhan sun: olet minä. KYTTYRÄSELKÄ PUHUU Olen kantanut kyttyrääni läpi päivien ilottomain. Tuli polttava täyttää pääni -- himo riemujen pakenevain. Ilo mulle on outoa, lempi, maan armaus tuntematon. Joka ihminen onnellisempi minun ympärilläni on. Monen miksikä seisahtuvan näen eteeni hämillään? Minun on, kuin ruumiini kuvan minä näkisin silmistään. Näen: sielua kyttyräselkää moni sisäänsä piilottaa. Sentähden he minua pelkää kuin kaksoiskulkijaa. Isät tekikö syntiä kerran? -- ovat itse he syyttömät. Putos raskas käsi Herran yli heidän, he nääntyvät. Kukat tuoksuvat huumaavasti ja linnut visertää. Muut elävät -- loppuun asti me kannamme kyttyrää. TIBERIUS CAPRILLA Kuin kultakilpi päivä mereen vaipuu. Sen viime lieskat Caprin rantaa nuolee. Sa seisot kalliolla. Napolin näät vastaas hiiluvan kuin rubiinin. Oot yksin, caesar. Toiko jokin kaipuu sun tälle huipulle, kun päivä kuolee, oi caesar, ikävöitkö jotakin? Ei. Turhaan päilyy kangastukset ruskon. Et mitään kaipaa purppurassa illan. Jo naisen keiman nautit kaikkineen. Miespetoksen joit tilkkaan viimeiseen. Näit kaikkeen kuolevaiseen turhaks uskon. Ei sitä mahtia, mi loisi sillan sun sydämestäs toiseen sydämeen. Nään hymyn huulillasi karehtivan, tuon hymyn, joka tuntee vallan ilveen, tuon hymyn, joka mittas ihmisen. Mut silmiis tuli epätoivoinen jää alle kylmän, musertavan ivan. Kun otsas peittyy ihmisvihan pilveen, kuin janoatkaan sanaa rakkauden! Oi valtias sa maailman valtiasten, sun selkääs painaa valtaistuinpielus niin kovana, niin kylmänä kuin jää! Tuo diadeemin rasittama pää ei koskaan, koskaan lepää rintaa vasten! Niin hyvin nään, oi imperator, sielus, sun sielus, jota tyhjyys piirittää. Sun valtikkasi alla raudanraskaan saa tuomionsa petos, ihmiskurjuus. Maan piiri vapisee sun varjoas. Mut omaa sydäntäs, oi ruhtinas, et kukistanut legioonillaskaan! Kun katsot ruskomerta, tuskan hurjuus on, caesar, Caprin vanki, otsallas. JÄLKEEN JÄÄNYT JÄLKEEN JÄÄNYT Sinun sielusi nuori on, malttamaton, sitä kutsuu määränpää. Minun sieluni rikki ja uupunut on, sen pakko jo on levähtää. Lyhyt jos lie ollutkin tietoveruus, ei jaksa se enempää. Joka askele sen kivun aihe on uus, joka päivä se jälkeen jää. Oli keveät senkin askeleet, kun lähti se retkelleen kevätaamuna, kun oli syttyneet kukat kenttien vihreyteen. Lepo, rauha ei silloin vietellyt veren poljentoon tuliseen valo auringon oli yhtynyt ja kaipaus vapauteen. Se taivalsi luottavin askelin, kukat tuoksui ja leivoset soi. Kävi samaa tietä toinenkin -- niin matkalla sattua voi -- ja mun sieluni silmin polttavin hänen silmiinsä katsoa soi, tulisemmin katsoen takaisin. Mut tuskan se rakkaus toi. Kevättiellä kulkijat yhteen vie veren havahtuvan väkevyys. Käy keväästä kesään heleä tie, sitä astua sieluni pyys. Mut sille -- mitenkä ollut lie -- tuli keväästä suoraan syys, vihannuudesta huurteeseen vei tie, lumi yllätti, yön hämäryys. Ypö yksin yöhön hyytävään jäi sieluni viluinen, jäi raajarikkona keskeen jään, vajos syliin hyyn, kinosten. Kiros, hyljätty, syntynsäkin hädässään, petos kumppanin murskas sen. Säde toivon ei tuikkinut yksikään sitä tielle vietellen. Ohi vaelsit, kulkija tuntematon. Sinun jalkasi tanssivat ja raskaina yli ohimon putos hiukses ruskeat ja täynnä paahdetta auringon hymys silmäsi valoisat, hymys, kuiski: -- Jos murhees suurikin tule, luonani sen unohdat! Sinun varhaista nääntyä ois ikävääs -- viel' olethan nuori, kas! Sinä pystyyn jälleen kohota pääs, elos olethan valtias! Tuen sinua, sulatan sydänjääs, veri mulla on voimakas. -- Sinä kutsuit, suuntaan näyttämääs minä lähdin sun seurassas. Sanas sulatti jääni -- en tiedä, kuin heti niihin uskoin ma. Kai niiden todistuksen luin sinun katseestas puhtaasta. Pian murheestani vapauduin, koi valkeni vuorilla ja kirkkain silmin ja naurusuin me katkoimme taivalta. Levis ympäri nuori, kukkiva maa, kevät valkeni taas ihanin. Oli kulkumme juhlaa hurmaavaa, kävi tanssivin askelin. Tuli monta vuorta korkeaa, tuli laaksoja, lähteitäkin, janoamme puut halas sammuttaa monin ihmeellisin hedelmin. Mut kerran tullessa vastamaan -- oli iljanteinen tie -- minä satuin kiviin lankeamaan -- miten pettänyt jalkani lie. Nyt muistaa saatan ainoastaan: taas matkaan lähtiessäin en enää voimakas ollutkaan, minä haavani entisen näin. Purin hammasta, koetin ponnistaa käsivarteesi nojaten -- sydänjuuriin tuskaa polttavaa toi askel jokainen. Ei matkakumppani uupua saa, ilon, vauhdin se retkeltä vie. Sinä minua usein sait odottaa, kävi sinulle pitkäksi tie. Siit' asti vuotanut yhtenään on haavani entinen. Siit' asti sinusta jälkeen jään joka päivä askelen. Sun on mahdoton kulkuas viivyttää, näet vaativan määränpään. Tien vierelle, missä on viileää, jään yksin levähtämään. Sinä kuljet tietäsi hymyillen, povin rohkein, voittoja päin, käyt voittoja päin läpi esteitten, yli taivalten näännyttäväin. Viel' astut polkuas tanssien, minä varhain tielle jäin. Mut tallella taulussa on sydämen näyt, jotka sun kanssasi näin. LAPSUUSMAJA Kuljin pitkän ajan teitä maailman. Rauhaan lapsuusmajan nyt ma taivallan. Tuttu, harmaa katto jalkaa kiihdyttää. Siellä henkipatto hetkisen levähtää. Lähestyn rajaa pellon, poikki koivikon. Kuulen karjankellon, kevätilta on. Kierrän takaa aitan, alitse pihlajan, sireenistä taitan oksan tuoksuvan. Kautta tutun polun astun varoen. Porstuaan jo solun, odotan hetkisen. Hiukan naristen aukee pirtin ovi. Lattiass' on lovi alla kynnyksen. Hymyyn käykö suuni? Vanhat ikkunat, penkki, vuoteet, uuni, seinät valkeat! Kaiken sieltä löydän, mitä kaipasin. Huomaan päässä pöydän kukkivan palsamin. Huomaan kissan harmaan. Kello lyö seitsemää. Lauantai on varmaan, sauna lämpiää. Äiti saunan lieden laittoi hehkumaan, nyt hän vettä vieden käy yli pihamaan. Mulle vuoteen pienen äiti tehnyt on. Koulupoika lienen reipas, huoleton! Tätä lauantaita kauan odotin. Onhan puhdas paita valmiina mullekin! Näen ikkunasta maantien mutkikkaan, joka muinoin lasta houkutti mukanaan, humuun maailman turun hänet kerran vei -- kodin leivänmurun vertaa suonut ei... Kuljin pitkän ajan teitä maailman. Rauhaan lapsuusmajan nyt ma taivallan. Sielussani, katto, harjas nostaa saan, vaipua, henkipatto, kodin unelmaan. KOTISAUNA Sauna hiljainen, mustunut, kattama tuohen ja malkain, on kuvas sieluuni juurtunut lapsuudestani alkain. Kyyhötit seinin lahoavin vaiheilla hakamaan aidan, luona nuokkuvan sireenin, varjossa harmaan raidan. Usein seinälles hiipien tirkistin räppänäs rakoon, vallassa kauhun suloisen juoksin sun mustuuttas pakoon. Hirvitti kiukaas savuinen, suuri ja pimeä parvi, ykssilmä haltia nurkassa sen, ykssilmä, yksisarvi.. Kylvetti ammoin mun, palleron, hyväillen lämpimät hautees. Sittemmin kasvavan nautinnon soi mulle huojuvat lautees. Aina sun portaihis nariseviin oudosti vavahtuin koskin. Löylystäs iltoihin kesäisiin palasin hehkuvin poskin. Lokakuun puhteina hengitin vaiheillas tuntua maltaan. Talvin, kun ohitses hiihtelin, unohduin tunnelmas valtaan: Vaistosin tuoksun ja havinan entisten juhannusvihtain... Kuulin sun nurkassas kuiskivan pellavaloukkujen, lihtain... Sauna vierellä sireenin, suojassa muistojen hunnun, sieraimissani vieläkin vaistoan savusi tunnun. Hengit tielleni maailmaan lämpöäs rauhoittavaa, vaikka en enää milloinkaan oveas harmaata avaa. AAVIKON KUKKA SANOMATONTA JANOAN Sanomatonta janoan, kun vartta puron tanssivan käyn heljää tietä kevään -- kuin kuumeisena vaellan, sanomatonta janoan -- sanomatonta, jota juo nuo hiirenkorvat, joita tuo puut päivään helenevään, tai virran joka jäänsä luo päin merta karkeloiva vuo tai poika, palloaan mi lyö, tai kottaraiset, joiden työ on laulain laittaa pesää, tai nuorten käsivartten vyö, suut nuoret, kun on kevään yö sanomatonta, jota suin join nuorin kerran, samoin kuin tulematonta kesää keväin jo mennein uneksuin, takaisin turhaan kaivatuin... IKKUNA Takana viileän puiston hiilu sammuvan auringon. Paluu kaukaisen muiston mieleeni kirkas on. Niin olet saartanut minut, muistoni, liekein polttavin, sieluni kahlehtinut sitein ikuisin. Vieressä ikkunan leimun tummuutta nään humalain. Sinnepä kerran vei mun jalkani askelin riemukkain. Niin monet päivät siirtyi ajasta jälkeen illan sen. Miks iäks sieluun piirtyi hiiltävä kirkkaus sen? KUUTAMONÄKY Kuu puistossa on sytyttänyt soihdut kastanjain -- yö tuoksuva ja täyteläinen kevään! Kuin unessa ma vaistoan sun varjos sivullain ja tartun hiljaa kätees värisevään. Luo kaulallesi valkealle hohdon helmivyö, nään poskillasi varjot kiharoiden. On silmäs salaperäiset kuin tämä kevään yö, mut huulillas on hehku unikoiden. Ma pohjaan asti katsoa saan sieluus hämyiseen, sa vannot mulle kauniin, hellän valan... Niin havahdun ja huomaankin sun yöhön kadonneen ja hiljaa nimeäsi toistaa alan. Ja rajatonta kaipausta yössä noudattain haen varjoasi kastanjoiden alta, sua takaisin ma huudan kera kuumain unelmain maan eteläisen yöltä huumaavalta. Mut turhaan -- menneet iäks on ne hetket nuoruuden, kuun paisteessa kun kahden vapisimme! Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen ja vuotten tuhka satoi katseihimme. AAVIKON KUKKA I. On äärtä vailla erämaa tuo, jota täytyy vaeltaa, ja murheittemme taakka on raskas kuoloon saakka. Jos vesihelmen yhdenkin näemme, huulin janoisin sen kohta tavoitamme -- se lientää tuskiamme. Ja loisto kuinka taivainen voi olla pienen kukkasen, tien oheen joka aukee, kun jalka hiekkaan raukee! Surumme kuorman unohtain me tunnemme sen tuoksun vain, ja kirvelevät haavat suloisen voiteen saavat. II. Maan aavikoitten kukkanen, unelma puhdas sielujen, suloinen lohdun sana, kuin loistat valkeana! Sa armahditko kulkijaa, ken tietä kuumaa vaeltaa niin nääntyneenä, yksin, niin synkin epäilyksin, kun, jalolilja, matkallain sun tuoksuasi juoda sain, kun välkyit kasteveessä mun silmieni eessä --? RUKOUS KEVÄÄLLE Yli vihreiden lehtojen, joen, kevät, taivaasi on koinpunainen. Minä jotakin outoa koen, mihin enää luottanut en. Kevät, lämpimät, hyväilevät ovat laineet tuulesi läntisen! Miten oletkaan kaunis, kevät -- valovirtaasi raukenen! Olen paljon rikkonut. Ota minut syliisi anteeksiantavaan! Ylösnousemushurmiota minun maistaa suo kera maan! Kevät, haavani kirvelevät sinä paranna, luo minut uudestaan! Rakastamaan luo minut, kevät, väsymättä ja ainiaan! AINOA SANA Vihatkoot niin, Herra, he minua, että kiviryöpyn oon vastaani saava -- suo helteessä turhaan rukoillen vettä minun virua, rinnassa haava -- tai olkoon päiväni musta kuin myöhäisin syksy-yö, miss' ei valon pilkahdusta, raekuurot vain ylleni lyö... Pistäkööt lihaan he sydämeni pilkan viiltävän okaan -- anna mun vaipua taakkoineni syvälle katujen lokaan -- silmäini valkeus ota -- suo kätteni kuivettua -- tee minusta vaivainen, jota lyöt vihasi vasamalla: minä kiitän ja ylistän sua! Vaan rukoilen, kerran armahda mua: Kovan tuomios alla sana suo minun kuulla -- ei väliä muulla -- sana ainoa, lausuttu ihmissuulla! Sua rakastan, sua, minä tässä -- sana se näin kuuluva on sua rakastan häpeässä, läpi vaivan ja ahdingon, sinut tahdon, muuta en mitään -- mitä muuta ma etsinkään! -- sua seuraan lännestä itään ja pohjasta etelään, sua seuraan, kun kuolema kerran vie tuomiolle sun, olen omasi edessä Herran, ja sun syystäsi puolet on mun. KAUAKSI SINNE HAAVE-ELÄMÄ Nyt haaveista rakennan elämän itselleni -- unen linna ihmeellinen on tuleva siitä. Vain kauneus kaikki, mi elää ja mailleen meni, Idän loisto ja upeus -- vähempi siihen ei riitä. Hyasinteista, ruusuista, liljoista seppelet tehden unikoiden juovun ma unhoa suovaan mahlaan. Yön kyynelet keräilen pivoista poimulehden, meren kalvolta kokoamaan kuun välkettä kahlaan. Nämä aarteeni kaikki, ne lukitsen lippaisiini, unelmissani mulle ne tiukkuvat ihmeiden mettä: Pikariini vuotaa innoituksen viini, vesimaljaani muusain lähteestä virtaa vettä. Ja vanhojen kirjojen keltakätköistä haen ma viisaiden kiven ja elämän eliksiirin. Salakirjoitusta tutkin ma taivaanlaen, ja ma tavoitan mystiikan kehän ja nirvanan piirin. Asun hiljaisuudessa, murheet tuoksuilla surmaan, elon turhuuden unhotan, kaiken mi hukkaan meni. Elän kauneudessa ja raukenen vain runon hurmaan vesi Lethen on peittävä pettyneen rakkauteni. UNTA KOHTI Unen ihana paratiisi, ilon, kauneuden maa, alabasterikaupunkiisi tie jalkaa houkuttaa. Oi unelmain Alhambra, miss' suihkulähteet soi ja tuoksuu liljat, ambra -- en enää viipyä voi! Surun katkera laine pesi jo kirkkaaks sydämen. Pian saavun portillesi, ja se aukee laskien minut ylhiin pylvästöihis, joiss' asuu hiljaisuus, sun opaalisiin öihis, miss' ihmeet, ihanuus ui unelmain Alhambran, värit silmää riuduttaa ja tuoksu liljan, ambran läpi sielun aaltoaa... RUNOLLE Arjen harmaus painaa -- oi Runo, lohtua tuo! Välkkyvät siipesi lainaa -- lennämme nuoruuden luo ajattomuuden maahan, rannoille kaikkeuden. Kauaksi haipua saahan kaupunki, kuhina sen! Mutta jos turhuuden turun ylle en kohota saa, tuo edes särkyyn surun lääkettä huumaavaa, unikonmehua pisar tuskani nukuttamaan, päihtymys, kuoleman sisar, rumuus hukuttamaan! KAUAKSI SINNE Kauaksi sinne luo avaruuden meren, tuiketta päin kointähden, pois sävellentimin lähden. Sen sinirinne on lepo punaisen veren. Ei ole ajan painoa, kahletta rajan. Kuunsädemajan rannalle teen avaruuden. Katselen -- otsani taipuu ihmeitä Herran, kiertoa päivien, öiden ketjussa ikuisuuden -- vain tovin verran katselen: maan elo haipuu, aurinko vaipuu ikiyön pimeään ikävöiden, rinnassa vain levon kaipuu viimeisen kerran. LEVON MAASSA Levon maassa, laaksossa kuutamon, kukat kuoleman on, hyasintit, liljat ja myrtit. Puron äyräältä erään nuo tuoksuvat tuonenyrtit käsin kuumeisin kerään, vien huuleni kukkien terään, pikariin unen-mustaan: mesi huumaava suo unohdustaan. Miten hiljaista! Hietaa vastaan suhu mainingin ainoastaan levon ikuisen kuiskii kieltä, soi laulua lohdun. Pois taivaanmaan sinitieltä vajos viileyteen meren kohdun tulipyörä päivän, hopeaisen vain kajon sieltä, läpi veen, kuni kuudanhäivän, luo, lumoten mieltä. ANTINOOS Hän, Antinoos, huvipurressaan, jota koitteessa koin sata orjaa sousi, unen suloinen hurmio huulillaan, unisilmin selittämättömin nousi. Kuvastui veden punastuvaan hopeaan kuvankaltainen nuorukaispää yli kaiteen. Hänet muovasko veistäjä, loi tuli taiteen? ihanaa noin ei tomu synnytä maan! Hänen allansa aaltoili mahtava Niili, pyhä vuo, vesin kasvua ravitsevin, elon valtimo suur, emo Egyptin, tuliloimossa koin kuni hurme ja hiili. Oi häntä, min arpa on maan ihanuus! Ikävöikö hän, päivä kun eilinen kuoli? Sitä painaisko kaipaus, huomisen huoli, kenen kauneus, nuoruuden on jumaluus? Hän, onnellinen, edes hivenen verran mitä toivoa voi, jota saanut jo ei? Elon antimien jumalaiseen vei omistukseen suosio maailman herran. Etelään hänen Ultima Thulesta maa. Maa, min yli Eoksen vuoteelta ajaa pyhä Helios päin Meren Läntisen rajaa, hänen vain halas kauneuttaan kumartaa. Kenen vuoks öin tähtien timanttivalo? Avaruus kenen riemuksi kaareutui, sinimerta sen aurinko kultainen ui? Ketä varten nyt koin verenpunainen palo? Hän, onnellinen, mitä uneksikaan, esirippu kun siirtyi purppurapilven ja hän Helioksen näki kultaisen kilven? Mikä ikävä kimalsi katseessaan? Nojas laivansa kaiteen seetrilautaan unelmaan uponneena hän juovuttavaan: Ilojuhlista nuoruuden, huipuilta maan jumalsyntyiset tahtovat astua hautaan unen seppele kukkeilla kulmillaan, pikemmin kuin käy ovi onnensa umpeen... Sytyttää häälampuiksi koi kukat lumpeen, levittää vesi vuoteeksi purppurataan. Veden kutsu nyt soi kuni morsiamen, ja sen Antinoos kuni sulho jo täyttää, tunikansa riisuu ja aalloille näyttää kuvanmuotoisen ruumiinsa, täydellisen. Elo herää kaukana rantojen kyliin, käy askareihinsa asujat maan. Hymy silmissä, hurmio huulillaan pois Antinoos veden nukkui jo syliin. SYVÄN ÄÄNETTÖMYYDEN SYLIIN Syvän äänettömyyden syliin jo halaan pois. Jos tänään kutsuni sois, ilo, murhe ei ihmisten kyliin mua kahlita vois. Siniluolissa ikuisuuden humu loppumaton olis sammuvan aallokon. Kokis sielu kahleettomuuden pyhän hurmion. Kovin janoan laskea pääni kiven viileyteen, maan tuoksuun ja harmajan sammaleen, mua kutsuu väkevä ääni levon autuuteen. HAUTAKAMMION VAINAJAIN LAULU Kiven sisässä täällä me oomme vuossatoja nukkuneet. Vuossatoja kammioomme on kellot tornista kumisseet. Yöt lankee, syttyvät päivät, kevät vaihtuu, talvi ja syys. Ne ei liikuta meitä -- ne jäivät iäks jälkeemme. Meidän on äänettömyys. Me olemme kaikesta poissa ja päässeet pimeyteen. Sanat himmeät paasissa noissa vain kertovat tomumme eläneen. Mitä et, veli, kärsiä saata, mitä maksaa siitä et vois, näin että saat kerran maata myriaadeja öitä -- tuskasta pois! HAUTAKIRJOITUS Käsi Aavistamattoman kantoi minut tyhjästä, toi olevaan. Minut maa sini-ilmoille antoi -- syli jälleen sai minut maan. Miks yöstäni lähtenyt olin? Valon, lämmön miks aistia sain? Mitä polkuja nurmille polin, mitä auringon kullasta hain? TÄYTTYMYS Vain henkäyksen verran riemus kesti, vain silmänräpäyksen tuskas syvä. Maan helmaan lempeään kuin peltoon jyvä nukahdat hiljaa, uinut suloisesti. Niin Kauneus, min täyden kasvun esti tään elos vajavuus, nyt täydentyvä on kuolemassas, muotoon ylentyvä kukoistavaan ja uuteen tuhannesti. Maa sinut sireenien, niinipuiden suo hautaas haparoiviin valkojuuriin, vie suonet umpuihin, ja suvikuiden tulessa kukkiin hunajaisiin, suuriin puut puhkeaa -- näin untes säteileväin suloista täyttymystä kantaa keväin. KÄRSIVÄ TULI KÄRSIVÄ TULI Joku jumala ikäväänsä loi maailmoja taivaassaan, yli kaikkitietävän päänsä ne linkos kulkemaan, käsin kaikkivoivin, ylväin tulipallot leimuavat niin avaruuteen kylväin sadat, tuhannet, miljoonat. Loi kuohusta voimansa nuoren tuo tuntematon myös Maan, maapallon liekkikuoren teki tyhjästä sormellaan, kuin poikanen oikusta hetken tekis saippuakuplan vain. Maa alkoi loistavan retken yli avaruusulappain. Se tanssi, liekehti, pyöri valon hurmasta juopuen, tulipallojen parvessa hyöri läpi tähtisumujen. Kävi aurinkokuntien piiri, kävi karkelo maailmain, kera vertaistensa kiiri Maa, raketti jumalain. Mut verkkaan hehkuvat aineet avaruudessa sammuivat. Vesi peitti nyt Maan, meren laineet syvät, kylmät, elottomat. Sen suureen liekkiaikaan ken enää uskoikaan? Mikä voima enää saikaan sen rataansa jatkamaan? Tuli polttava kulutti, nuoli, imi tyhjiin voimat sen. Joko välkkyvä tähti kuoli, vajos nieluun pimeyden? Ei! Aavistamattoman paineen se tunsi rinnassaan. Mikä sylissä kylmän laineen nyt liikahti uudestaan? Heräs tietoisuuteen, tuskaan tuli uusi rinnasta Maan. Vilu, pimeys, unohduskaan sitä saanut ei sammumaan. Heräs uhalla kylmäin tuulten tuli uudesti syntynyt -- ei kutsusta luojansa huulten, joka Maan oli hyljännyt -- oman polttavan kaipuun voima Maan rinnasta herätti sen, Maa kuoleman kammitsoima kohos kahleensa särkien, kohos uutta hehkua kohti, kohos jumalten uhallakin, sitä ääretön kaipaus johti läpi jäätävän eetterin. Tuli elävä liekehti, värjyi yli laineitten rannattomain. Meri myllersi, syöverit ärjyi, tuli kärsivä kasvoi vain. Se yleni kylmästä jäästä, tuhan sytytti hehkullaan. Ajan mittaamattoman päästä taas elämä verhos Maan. Ja se paineesta kuuman veren kohos liekkiin ihanaan. Se hyytävän, tyhjän meren teki eläväks kaipuullaan. Yli aution kallioluodon heräs vihreys voimasta sen. Ja sen ylevin pyrkimys muodon sai hahmossa ihmisen. Mut ylemmäs suurinta lastaan tuli kärsivä ikävöi. Yhä kuoleman siipeä vastaan sydän ihmisen uhmaten löi, halas korkeinta, mahdottominta, janos kuolottomain jumalten elämää. Siten ihmisrinta kivustaan loi Kauneuden. Sydän kärsivä kylmään tähteen tulen sammuttamattoman loi, yhä laineesta kaipuun lähteen janon uuden ja kuumemman joi. Sydän lensi siivillä liekin läpi aikojen ajattomain. Mihin tänään sen retki viekin, tuli kärsivä kasvaa vain. UNEN KAIVO ELÄMÄ JA KAUNEUS ELÄMÄ JA KAUNEUS Sun puolihämärässä unten näin, oi kauneus, kun huikaisten sa väikyit, tuhansin hohtokivin kimmeltäin kuin sarastuksen aikaan lukinseitti. Mut arkivaloaan kun päivä heitti, näin ihanuutes tyhjään häipyvän. Todellisuuden kosketusta säikyit. Kun päivään elämän sun viedä halusin, niin kuoli tässä, mik' eli haaveen aamuhämärässä. Sa lilja olet raskasteräinen, on kukkas painoon vartes liian hento. Sun heteissäs on tuoksu korkeuden, jok' aistit valloittaa ja sielun hurmaa, mut arjen henkäys sun pienin surmaa. Tai kupla olet kirkkain, kuultavin, kun ilman laineilla sen keinuu lento, niin värein tuhansin se läikkyy, loistaa purppuraa ja kultaa, mut särkyy kohta, kun se koskee multaa. Mun olet, kauneus. Maan elämää miks elää tahdon, kaipaan ihmiskyliin? Miks ikävöin sun vereen yhdistää, maan päivät verhota sun tähtipukuus? Et tänne jää, sa kuulut taivassukuus. Iäinen, tuskallinen arvoitus: Kun luonas oon, ma kaipaan mullan syliin, mut riemus multa vie se kaipaus. Maan yöstä kaipaan taivaas ihanuuteen, sen saan ja halaan mullan tuskaan uuteen. On tervapääsky pitkäsiipinen iäksi ilmain mereen karkoitettu. Se janonsakin viihtää lentäen ja torniin korkeaan luo leposijan. Mut joskus ylhäisen tuon katselijan tavoittaa kaipaus luo tumman maan, niin ikävöi tuo lentoon tarkoitettu maan multaan tuoksuvaan, niin vastustamaton sen valtaa kaipuu, se että lennostaan maan syliin vaipuu. Mut syli mullan tumma, lämpöinen tuhoksi oudon saapujan se kääntyy. Sen jalat pettävät ja siivet sen niin kantavat, nuo, jotka pilviin saakka sen nosti leikiten, nyt on vain taakka. Takaisin ikävöiden vapauteen se hullun sydämensä tähden nääntyy, jos sitä harteilleen ei tempaa tuulispää tai kypärälleen ja taivaan tuuliin heitä sitä jälleen. Meressä ilmain kaipaukseton, hopeinen pilvi ui, ja sille avoin koin, iltaruskon ruusuportti on, yön tuuli keinussaan sen uneen soutaa. Mut viikot, kuut jo kestettyään poutaa se sähkön kullan valkeuteensa joi, punaiseks tummui rypäleiden tavoin, löi tulta, salamoi ja raskain kaarroksin päin maata leijuin luo ikävöi maan maahisten ja keijuin. Ja janoavaan multaan toukokuun se syöksyi, kohiseva, runsas sade, maan kohtuun vajotakseen salattuun, sen tummaan voimaan kirkkautensa liittäin, sen hedelmöittäen, sen kanssa siittäin sen yöstä nostaakseen maan kukkain päät. Mut kevätahava sen kuivas kade, ei ahnaat hellesäät sen viivoitusta suoneet mullan vaivaan, vaan usvaks nostivat sen tuuliin taivaan. Oletko, elämäni kauneus, siis valhe vain ja virvaleikki harhain, vain viekas katinkultakimallus? Mi totta on, se arjen kouran kesti. Siis valhetta! Ei, totta tuhannesti! Pakosta aikain ainut vapahdus, sa sama öin ja päivin, myöhään, varhain, iäinen kauneus, sa totta olet, totta sinä yksin, vain sinä, lunastettu kärsimyksin. Jos totta et, vaan valhe -- olkoon niin! Jos harhaa, tahdon harhassa ma elää. Niin heittäydyn valheen pyörteisiin, totuuden kompassista vallan luovun, niin huumaudun viinistäs ja juovun, ett' tuoksut kalpenee maan riemujen, ja avaruus kun ympärillä helää, valosta totuuden sun hurmaas nukkuen, kun viisaat valvoo, sua, ylväs valhe, sydämeni palvoo. Oi loimu kauneuden auringon, mi tulinuolin sydämeeni ammut, mua polta vain, sun liekkis riemu on, ikeestä pääsy ahdingon ja pelon. Ihanne kauniin, puhtaan, suuren elon, majakka yöni, riittää kun sa näyt. Mun päättyy päiväni, kun sinä sammut. En pyydä, että veren liittoon käyt. Oi Foiniks korkeuden, vain keinu siellä, komeetta vapaa kaikkeuden tiellä. Sun valoas ma silmin juoda voin. Mut raskaan punainen ja tumman lämmin on hyrskyävä laine valtimoin, maan puoleen ainiaan se minut painaa. Miks, ihanteeni, mulle myös et lainaa -- kun onni korkeudessas kukkii vain -- sydäntä, joka keinuis viileämmin -- kuin laineet hattarain -- sen punaista ja ikävöivää lihaa, sen tummuutta kun kirkkautesi vihaa? SYYSKUUN KUKKIA SYYSKUUN KUKKIA En kuule ääntäs sun, en kättäs saa, kun herään syyskuisten punertuvain aamuin koissa. Koin liekki hulmahtaa leukoijan helmikerään ja malvat puuntaa verikarpaloissa. Oot poissa. Mut kukat muistojen, niin suuret, vuoron perään tajuntaan puhkeaa ja nousee silmän terään. Pian nukkuu yrtit maan jo hangen palttinoissa, mut veren purppuroissa vain yhä loimuaa nuo kukat syksyn erään. LÄHTENEELLE Minun silmiini lainasit valon, kauttasi näin valon muun. Kun lähdet, kajo auringon, kuun sammuu ja tähdet, synkeys saartaa talon. Läpi multani uit, kevättuoksu, maan tomun kukkivaks teit. Nyt kevät ei koita, sen veit, yöt pitenevät, lohduton on ajan juoksu. Läpi tuhkani soit, tulihuilu, kaikkeus soi kerallas. Mitä kuulen sinun poistuttuas? Humusta tuulen soi yön äänetön kuilu. KULTAA Sinä kaukana, kaukana siellä, sinun vuokses on sieluni lohduton. Syyslehtien matto tiellä, tuo kullanraskas, en kiellä, kuva tuskani on, kuva rikkaan tuskani on. Ei yhtään kukkaa loista tien varrella tulista, huumaavaa. Minä muistan syksyä toista, sitä kukkivaa, aurinkoista, hymys kruunaamaa, hymys neilikan kruunaamaa. Otit takaisin kukkas multa, mitä annoit, sinun sen ottaa soin. Olen täynnä ikävän tulta, se on niinkuin raskas kulta: Minä elää voin, minä almutta elää voin. SYYSYÖN FANTASIA Syysrusko loimuaa. Jo päivä laski syysmetsän vaikenevan taa. On taivas lännessä kuin vaski, pään yllä harmaa lyijy. Puutarhan puiden alle valahtaa yö väritön, mut kukkamaa jää hehkumaan kuin kirkas ryijy. Pääkäytävien poppelit pudottaa joskus kultaehden. Käy liekehtivät kukat jäähän, kuin verta hyytynyttä vuotais terät. Luo viime ihanuuttaan asterit ja georgiinit saran päähän, jää silaa tummat orvokit, leukoijain pienet helmikerät. Hyy kiertää hävitystä tehden ja sataa maille kylmän hopean. Jo rusko sammui taivaan rantamaita, jo hämy ympäröitsi kuistin. Ma varjostosta kaiteen humalan näin kukkain liekehtivän kuoleman ja kuolleen rakkautes muistin. Mut mitä hehkuu lehmuksien alta? Kuin kaksi silmää sieltä loistaa. Ne oli kuin tummat, surulliset orvokit, ne suurtuvat, ne selkenevät, ne imee katseeni kuin magneetit, ne lähestyvät, värisevät. Ne tunnen -- enkä niitä tunne. Mun tuska valtaa. Paetako? Kunne? Ne lähestyy, ne kivun, kylmän poistaa. Jää jano ainut: nähdä pohjaan niiden. Kuu nousee kehrin punaisin ja suurin, nyt puisto lumottu on linna hiiden. Oi tulkaa, silmät, tuta tuskan uuden ma tahdon, nyrkein lyödä rintaan muurin, tuon ikuisen, tuon julman salaisuuden! Kuu hiipii ylemmäksi härmää kylväin. Nyt käytävien siltaa marmorista puut saartaa hopeaisin pylväin, mut silkinmusta varjossa on yö. Hiusaallokkoas kosken samettista, suin imen hengitystäs kuumaa, ma melkein kuulen, kuinka suones lyö ja tunnen viivat nuoren vartalosi. Tää outo läheisyys sun olentosi mun niinkuin viini tuntematon huumaa. Kun sua suutelen, kun kumartuu sun pääs olalleni -- kukkalunta ruusun nään ohimoillas! Valveillako en? Tää mitä onkaan? Aivan valkoinen on puisto! Kukassa puut kaikki viel' on ja lämmin, hämyinen on suviyö ja kasvojani vastaan tuoksu kielon yötuulen myötä pyörryttäen lyö ja yli virran kiirii laulu rastaan. Taas tunnen läheisyytes ainoastaan kuin juopumuksen suloisen. Mun vartalooni kiertyy lämmin käsi ja painaa minut vasten sydäntäsi. Sa kallis, kuinka lyökään sydämesi! Ja yöhön tulvii lintukuoron ääni, soi puisto kohisten kuin nousuvesi, puut tuoksunkylläisinä kukoistaa. Kuin outo valmujuoma täyttää pääni -- en huumausta tiedä suloisempaa. Mun tomustani paino katoaa, mun käsivartes niinkuin tuuli tempaa. Me ylle kohoamme puiston. Jää kauas jasmiinien kukkasumu, puu ruhtinaallisinkin, saarnivanhus. Jo latvoissa käy aamutuulen humu ja kimalaiset saapuu parvittain. Oi minne vie mun ihmeellinen tanhus? Ken oot? Lien kadottanut maisen muiston. Ken ympäröi sun otsas tähtisoljin? Se totta liekö, että maata poljin ma tomujaloin joskus? Tunnossain on nousemisen autuus vain. Maa katoaa ja laulu lintujen ja tuoksu puiden. Jostain tulvien lyö ylitsemme hyöky valon uuden. Vain sokea, min silmät aukeais keväiseen aamuun, täysin tajuais tään valkeuden ihanuuden. Lien itse näköni nyt saanut vasta! Soi ilma musiikista valtavasta, on harppunamme avaruus, lepäämme hartioilla sävellaineen. Nyt olen vapaa kammitsasta aineen, nyt selvinnyt on julma salaisuus. Mun valtaa kirkas hymyilys. Et outo enää, yhtä kanssas oon. On nimes Rakkaus ja Täyttymys, sun kanssas lennän aurinkoon. Kun kiersit minut käsivarsiis kuumiin, maan tomukuori ympäriltäin suli, kuin vaatteen heitin kahlitsevan ruumiin. Nyt tunnen vapauden autuuden, nyt sielu hulmuaa kuin puhtain tuli. Soi tieltä äänet ohikäyvän väen, ma siihen hätkähtäen herään, näen: puutarha -- lumesta on valkoinen. ANTEEKSIANTO Sen mitä minulle väärin teit, kerran kun vannoit: "ikuisesti!" anteeksi sinulle annoin jo ammoin. Kauan jos parantumistani kesti, kauan jos kuljinkin raajoin rammoin, taakan -- sen tunnustan avoimesti -- valasi rikkoen minulta veit. Kuljen nyt ihmeen kevyesti. Kaiketi sen mitä kärsiä voit siitä kun vannoin: "ikuisesti!" sinäkin mulle jo anteeksi soit? Jos sinä selvisit lievemmin vammoin, iloitsen kaksinkertaisesti. HELTYMYS Jos mentyä vuotteni harharetken sen tuokion taas olet luonani, milloin kodin valkaman nään, rakas, suutele silloin minun suutani valjua, kylmenevää niin hellästi kuin teit sen onnemme illoin. Vetes lämpö mun vereeni läikähtää, tulenliekkinä lyö läpi kuoleman hetken, elon kirkkain muisto mun silmiini jää, yli vuotteni mun sädekeilan se heittää, valon huippuihin luo, mut kuilut yöhön peittää, ruman polttaa pois, pahan sovittaa. Hymy silmies uneen mun tuudittaa, nukun pois nykyhetkeen rakkautemme kuin iltana ensi kohtaamisemme. MULLAN KEHTO KEHTOLAULU Nukkuos, lapsi, maaemon kehtoon, raskas on oppia askelten taito. Päivä jo painuu varjoihin ehtoon, ruokki sun maaemon musta maito. Nukkuos jälkeen pettävän leikin, kuunsäde tarttui sun untesi leijaan. Maa mitä antoi, maa mitä veikin, nukkua saat sinä tähtien heijaan. Nukkua saat sinä tuulien pesään, unestas ei meno päivien muutu. Suvesta talveen, talvesta kesään mahtava keinuu maailman tuutu. Nukkuos päivästä tuskan ja pelon -- vain unen varjo on elämäs tie, kun ylitse syntymän, kuolon ja elon huomassa keinut tähtien liekun. LAULU Jos sylissäs, oi pimeys, jo sylkähdellä saisin. En silmin nää maisin ma mitään kauniimpaa kuin tumma hymyilys. Min aavistaa taisin, sen saisin sun helmassas täysin omistaa. Jos kehdossas, oi hiljaisuus, jo keinua ma voisin. Jo nukahtaa soisin sun soittos hyminään. Sois hämylaulus uus niin täydelleen toisin, niin toisin kuin kaikki laulut maailman tään. Jos laineillas, oi unhoitus, jo soutaisin kuin lastu. Ei riemu sinne astu, suru hiivi ei maan, siellä outoa on kaipaus, ei kyynelin kastu, ei kastu siellä silmäluomet milloinkaan. HYVÄÄ YÖTÄ Keväällä viel' yhteen suveen jäädä anon. Tahdon yhden lyhteen syksyyn koota, sanon. Aamut aittaanpanon kylmät ylentyvät. Miss' on, sielu, satos, missä heelmäs hyvät? Hallan kouriin katos kaikki kalliit jyvät. Totta yksi vain on: Multaa olla halaan. Alta valveen painon alku-uneen palaan. Tämä säädös lain on täynnä lohdutusta: Päässä turhan tieni unta, unohdusta lupaa kehto pieni, mullan kehto musta. Kupees, sielu, vyötä! Vaiva elon, runon, kaikki hukkatyötä. Uni syvä mun on, kaikki, hyvää yötä! MAALISKUINEN AURINGONLASKU Metsän latvoilla ihmeellisesti hymyät, kirkas, maillesi mennen. Hymyät, ylhäinen, ihmeellisesti pimeän jälkeen pitkän ja raskaan. Sieluni mullasta nostavat ujot, kalpeat idut puoleesi päitään. Pimeää vielä saavat ne kestää, mutta sa hymyät painuessasi luvaten niille päivä päivältä laajemmat kaaret, kirkkaamman katseen, luvaten ihanan valkeuden juhlan, sädemaljan runsaan, yltäläikkyvän. Rakkautes suuri, tajuamaton lapsilles meille on, valituillesi. Valkeutes saamme ja pimeyden vuoroin, loittonet vain sinä taas palatakses. Valoa kestää varjotonta ei tomu ihmisen voi väsymättä. Jumalat yksin valvovat valossa, jumalten rakkaus ihmisen polttaa. Pimeyttä janoavat ihmisen silmät, siimestä kaipaavat ihmisen kädet, ei tomuhuulet voi tulijuomaa jumalien juoda hiiltymättä, elleivät välillä vasten jäätä viileää jäähtää polttoaan saa ne. Suuri on hyvyytes, ihmeellinen, hymyät, ylhäinen: Luoksenne palaan, ain' ihanampana hehkuva silmäni, liekehtivä sydämeni lähestyy teitä. VALOHÄMYÄ Puhui mulle unieni sielu: Mieletön, ken elämäänsä vihaa, niinkuin mies, ken ruoskii omaa lihaa. Elämä on unelmies multa, kaunis kasvaa alta tuskan paineen, ja kun pääset vankilasta aineen, loppuu myöskin unelmasi sulta, kaiken ahmaa pimeyden nielu. Rakastaa sun tulee elämätä, sitä varten sinut isäs siitti, sitä varten sinut äitis kantoi, vaikka painoi häpeä ja hätä, sentään elämäänsä siitä kiitti, että sulle elämän hän antoi. Tahdon, elämäni, sua kiittää: Kiitos, että tyhjästä mun kannoit jäseneksi kauniin ihmissuvun, että ihmissilmät mulle annoit valmistaneet monin sukupolvin kauneuteen alla taivaan holvin, kiitos, että unta niille riittää, siksi kunnes alta ilmain kuvun täyttyessä päivieni luvun korjuumiehen viikate mun niittää. Rakastaa sua tahdon, mahti elon, siksi että sokkeloissa harhain epätoivon tuta sain ja pelon, että kädestäni riistit varhain mikä mielestäni lahjas parhain, rakastaa siks että mulle voiman annoit heikkouden kammitsoiman, että viinissäsi toinen puol' on etikkata kivun sekä kuolon, että kuitenkin, kun kaipaan varjoon kuoleman ja lahjas sulle tarjoon takaisin, sen jälleen sulta saa mun sieluni, ain' annat uuden aamun. KAUNIILLE VELJILLE MUODONVAIHDOS Näät korennon veen yllä kimmelsiipisen. Smaragdit on sen silmät, ruumis neula kultainen. Mut missä niljainen on lätäkkö, olento ruma nää, rutainen, sarvipää, kuin pieni, rietas lohikäärmeensikiö. Kuin painajainen yössä rapakon se murhaa, verta juo, siks kunnes luo se kerran yltään rumuutensa naamion ja korennon näät kauniin, kimmelsiipisen. Smaragdit on sen silmät, ruumis neula kultainen. VIULU Olin virittämätön viulu, minä särisin, soida en voinut. Sanas kuulin: "Ei kauha, ei kiulu ole koskaan soinut." Suru pingoitti kielten nauhat. Tuli vuorien tuulet lauhat. Mua kuule: en kauha, en kiulu, minä soin, olen viulu. KAUNIILLE VELJILLE Kun olin ruma ja nilkku, kun kärsimysten häkkiin minut lukitsivat kohtalon teljet, välinpitämättöminä ohitseni kuljitte, kauniit veljet, näkyi silmistänne kylmyys ja iikku. Kun ympärilläni sarvinen vanne minä kauneuden imagoa odotin rumuuden kotelossa, te viivyitte täydellisyytenne kammioissa omahyväisyyden kynttilät ikkunassanne. Kun vailla kuorta minä, äyriäinen, kannoin kärsimyksen vuorta, kun tomussa viruin, ihminen, hartioillani kohtalon risti, odat ylenkatseen, ivan mua kipeästi sydämeen pisti. Kun itkin heikkouden kuumia kyyneleitä, minut, vaarallisen, lujemmin kahlitsitte penseyden kylmin köysin. Kun kapaloni katkoin, kun tien omaan voimaani löysin, kukaties minun velvollisuuteni on kiittää teitä. VARJORUKKI RUKKILAULU Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan. Yllä sen vallaton kultatomu hyörii. Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan. Äiti sen luona on, rukin kehrä pyörii. Polkimen jalka saa nousemaan, laskemaan, käsi käy ees ja taas, käämi langan käärii. Päivä paistaa ikkunaan. Rukin humu unnuttaa. Ylös, alas kimmeltäin kultatomu häärii. Surinaan keinuvaan leikistänsä unohtuu pikkumies naurusuu, haavemaahan siirtyy. Terheneen kultaiseen Robinsonit, Ruususet, Soorian, Moorian kaariportit piirtyy. Päivän juova sumentuu. Kultatomu häviää. Hämärään äiti jää. Tuvan ruutu huurtuu. Veitsi kuun ruudun taa kiiluvana kohoaa. Varjot kasvaa laipioon, jättiläisiks suurtuu. Havahtuu unistaan kauhistuen poikanen. Kuni lukki hirmuinen hämysiimaa hiertää käsi vasten ikkunaa. Varjorukki humajaa suunnaton: kohtalon jättikehrä kiertää. KAIN Lepoa ei maan päällä, rauhaa ei päällä maan. Kotia sulla ei täällä, maantie vaan, maantie vaan. Yösija tarjotaan, aamulla katto jo painaa. Haudassakaan, haudassakaan lepäätkö, kun olet vainaa? Syödä et, syyllinen suku, syytönten pöydässä voi. öitäs et, kirottu, nuku, korviis soi, korviis soi lävitse lattian, voi, seinäin ja oven ja teljen, vaikeroi, vaikeroi ääni murhatun veljen. Liettä ei levottomalle, kättä ei viihdyttävää. Aution taivaan alle tielles jää, tielles jää! Askeltas jää livettää, kuilut on ympäri syvät, pimeää, pimeää, muurit sen vain tihentyvät. Uupumus ei suo rauhaa, ei edes pimein yö. Suonissa soi ja pauhaa, sydän lyö, sydän lyö: Nouse, kupeilles vyö! Lihaas kuin poltinrauta tuska syö, tuska syö vielä, kun aukee hauta. Haudassas olla et tuhkaa saa kera luodun muun. Huuto soi, syyttää ja uhkaa murhatun suun, murhatun suun. Rikki lyöt kirstusi laudan, kirottuun kulkuun käyt kohdusta haudan. HUUTO Yön tyhjä katu ja lumi uus. Yön hiljaisuus. Ei askel kiveen satu. Kuka huus? Kuka yössä huus? Yhtäkkiä valittavasti kuka yössä nimeäni huus? Se huuto vereni hyys, mua vihloi luihini asti minut kauhulla jähmettäin. Minä väristen siihen jäin ja näköni jännittäin minä käännyin ääntä päin. Ei ketään. Äänettömyys. Kadun aution näin, yön tuuli vain lunta pyyhkäs. Minä uskalsin näin taas kulkea eteenpäin. Mut taas -- minun kävellessäin -- mut taas -- minun takaani päin joku huus minut kauhulla jähmettäin -- ihan selvään minua huus -- oli äänessä tuska ja vakavuus -- joku minua nimeltä huus ja syvään, syvään nyyhkäs. Minä väristen käännyin ääntä päin... Ei ketään. Hiljaisuus. -- -- -- Oi nuoruus, kuolleet luusi valittivatko varjoista yön? Kukaties mua Ihanne huusi, jonka denaarista myön? Vai kuuluiko vaikerrus monen tallatun kauniin taimen? Tilinteollevaatimus? Ole luonani yössä, Paimen! Mua huusiko äitini hauta unohdettu, kaukainen? Mua armahda, Kaitsija, auta, minä tietäni löydä en! PAENNUT Rakastinko sinua? Tiedä en tuota. Värisin, kun lähdit sieluni luota. Tiedän: kun lähdit, et lähtenyt syyttä. Kieltää on mahdoton välttämättömyyttä. Väistyi sieluni sisimmäisin verho. Nähdä et kestänyt, pakenit, perho, säikähdit synkkää arvoitusta: eteesi aukeni yö sysimusta, pimeän kuilun näit, penikulmaa syvemmän -- pakenit näkyä julmaa. Rakastinko sinua? tiedä en tuota -- värisin, kun lähdit sieluni luota. HAUDASSA Olemukseni makaa pimeydessä kalliohaudan, kivi raskas rintaani painaa. Mut outoa: Kokonaan en ole vainaa, hikiliinan ja arkunlaudan, läpikuultavan paaden takaa elon kulkua katsoo silmäni ilmeetön, vakaa. Ja kumminkin selin olen siihen, pois kasvoni kääntyy. Kuin taikapeilistä näen, miten käy ohi hautani saatot väen. Omituisiksi kulkijat vääntyy. Kuin oudon kummituspelin, kuin kauhunäytelmän elämän nään, jota elin. On vaiennut järki, vain himo ja hulluus valvoo. Epätoivoista kaikki on, turhaa. Veli turhan vuoksi veljensä murhaa. Jumalaansa he kultaista palvoo, lait ihmisyyden he särki sydämissään kiihkon tutkaimen myrkkyinen kärki. Minä kuulen jymyn, kun hornankattila kiehuu, piruntanssi käy järjetön, houru. Punausva sen saartaa, verinen ouru, yöleikkoina vartalot liehuu, suut väänteessä hullun hymyn. Halut iljettävimmät jättävät loukkonsa lymyn. Mitä nään, lie pilaa, näky harhojen vääristämä vain karkea irvikuva, pirunpeilistä silmiini heijastuva. Elämää ei liene tämä? Ei, muistoni kirkkaus silaa! Ei, ei, tämä lie vain muutosta, vain välitilaa. Kun tiukemmin juuttuu kivi luihini, kun sydän nääntyy, sana tää sitä voimalla juotti: Kukaties tämä hauta on Valajan muotti? Elo kenties oudoksi vääntyy siks että silmäni muuttuu, siks että selkeys niiltä ja kauneus puuttuu. Olen itseni hauta, joka ihmisten keskellä kulkee. Olen kuolleessa elämän hiven, mut vankina alla itseni kiven. Olen paasi, mi hautani sulkee. Olen hautani salparauta. Oman itseni haudasta ei mua kenkään auta. Vuoskymmenen verran olen vankina suolapatsaan siit' ollut, kun taakseni käännyin, kun, nuoruuden Sodoma, tähtesi näännyin. Yhä jään tähän hirviön-vatsaan, pedon-nieluun, kun vihaa Herran, joka sieluni Niniven löi, minä uhmasin kerran. Käy pysähtymättä minun hautani ohitse veljet -- vai heidänkö ohitseen hauta? -- Valekuollutta kenkään ei huomaa, ei auta. Minä koetan ojentaa kättä, ei käteni hievahda, teljet ovat hautani ovella raskaina, järkähtämättä. Miten siihen johdun, voin hymistä hiljaa maasta. Joku veljistä: -- Kuollut laulaa, sävel heikko on, hiekka painaa kaulaa. Joku toinen: -- Ei vainajat haasta, lie elävä tarpeessa lohdun. Joku näin: -- Kukaties se on valitus yöstä kohdun. Ei väärässä kenkään ole heistä. On lauluni mykkää, olen kuollut ja puoliksi maata, elän kuitenkin, kuolla en kokonaan saata, sydän seisahdu ei, se sykkää, jos hiiskua voin hivenenkään, läpi tiiviin kivenkin rintaani ilmaa henkään. Ja virvoittavana sana "kenties" soi, säde taivaan, valo yöhöni, tuskaani lohtu. Kukaties tämä hauta on äidinkohtu, iäks en siis jää tähän vaivaan? Kukaties minut pitää mana vain siksi kun kaikuu sieluni syntysana? Sen hetken tähden puserruksessa oon kivinielus, kipukammio, oon tuhat vuotta. Jos ei sana "kenties" kaikunut suotta, "ylösnouse" ja "tulkoon sielus" myös soi, ja ma haudasta lähden, ylösnousen ja päivässä vaellan ihmisten nähden. Kuin mullassa jyvä saa hautansa, mutta myös itää, niin syntyy hän, joka kuoli. Ole turvassa, sieluni, heitä jo huoli. Sinun haudassas lahota pitää, oras tuskastas on ylentyvä. Jos et sinä hajoa, ei ole hedelmäs hyvä. YLÖSNOUSEMUS Ilon aurinko, päästä surun vankeudesta minut ilmojen kirkkauteen, ylös rumuudesta, epätoivon jäästä minut sulata kauneuteen! Lyö, salama, tuli, laukea! Surun vuori kova, aukea! Riku, raukea, kiven puristava kuori, syvän epätoivoni valama, ja vapauta sydämeni nuori! Liikahda, paasi sydämeni kylmän haudan, ennenkuin se allesi nääntyy, kuuma sydän elämältä kuolee. Liikahda, paasi sydämeni pimeän haudan, nyrkkini vertyvät saranaasi, särmään salparaudan, ikäväni lieska sua nuolee. Jumalani, salparauta vääntyy saranoillaan raskas ovi kääntyy. -- -- -- Maan päällä kuljen. Lämpöä -- tuoksua -- valoa -- kukkien tulta! Minä siis elän, minut on päästänyt multa. Valossa kuljen, on ylösnousemushuomen. Soittakaa, purot, ylösnousemusta! Laulakaa, linnut, haudan voittanutta! Viekää sanoma vuorten yli! Ihminen on noussut ylös. Ihmisen poika on noussut ylös. Saaliinsa antoi mullan syli. Minä siis elän, minut on päästänyt multa. Kukkikaa, ruusut, punaista tulta! Olen ylösnoussut. Yrttitarhan liljat kasteessa ihanassa kiiluu. Rinteillä vihertävät viljat. Idän puolla päivännousu hiiluu. Minun sieluni ylösnousi, minun voimani on kuin jännitetty jousi, alla taivaan korkean holvin käyn uusin jaloin, riemusta vapisevin polvin. Olen ylösnoussut. Sadat linnunsuut ylösnousemushymniä soittaa, huminoivat vihreät puut, ovat kasteessa kummut. Meren yllä on koi, se mun sieluni haltioittaa, sarastuksen riemua soi meren kalliorummut. Tule, kimmahda ees, pyhä kirkkaus taivaan kumun Hukun, nurmikko, vihreytees, sulan solinaan ojan. Näen ilman ja maan, voin kuulla ma tuulien humun, Tomu luonut on kahleistaan minut, ihmisen pojan. GEORGIINI ÄLÄ ELÄMÄÄ PELKÄÄ Älä elämää pelkää, älä sen kauneutta kiellä. Suo sen tupaasi tulla tai jos liettä ei sulla, sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää. Älä haudoille elämää lymyyn kulje, Ei kuolema sinulta oveaan sulje. Kuin lintu lennä, älä viipyen menneen rauniolla nykyhetkeä häädä. Suo jääneen jäädä, suo olleen haudassa olla, tulevaa koe vastaan mennä. Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin: On kuoleman portti aina avoin. Älä koskaan sano: "Tämä on iäti minun." Elon maljasta juovu, taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu. On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano. Elä pelotta varassa yhden kortin: Näet aina avoinna kuoleman portin. HURMIO Merta -- katselen merta yöllistä, kuohuvaa, eessäni vaahto varsojen huima juoksu. Täyttää keuhkoni mun meren lämmin, kirpeä tuoksu, aistini hurmaantuvat, yön helmaan tunto raukenee aavistamattoman sylinantiin autuaat käsivarret aukenee. Sydämeni pakahtuen sykkii, riemusta nyyhkii, kuuma kesämyrsky ihoani pyyhkii, yöllinen myrsky hiuksia hulmuttaa, syleilee ruumista ylhäältä alas asti, autuus valtaa mun vastustamattomasti. Lienenkö kärsinyt, surrut? Lieneekö kyllästys, epätoivon toukka rintaani purrut? Täydesti olemisen riemua rajatta maistan, ajatta, meren yli, maan yli laineilla humisevan tuulen jumalien ratsu hurmio vie mua. Riemuiten jalkani merien syvyyttä kahlaa, valtimot kuljettavat maan suonien mahlaa, tähdet käteeni tapaan, huimempi myrskyn lentoa sieluni vapaan lento päin aamutähden koittoa. Soittoa, myrsky, soittoa, meri, tyrsky, lyö kallioitten rumpua! Suutelen rannan hiekkaista kumpua kuin hautani kumpua, ovat huuleni olevaisen huulet. Puhaltakaa, tuulet, meri, tyrsky, mereni, keinuta suurempaan humalaan vereni! Meren hiljenee soitto. Onko tämä kaikkeuteen hukkuminen, olevaisen sydämelle nukkuminen? Vaimetessa kalliorummun kukittaa voitokas aamunkoitto ruusuilla hiekkaisen kummun. Minun ovat nuoruuden-kaivosi alati syvät, alati hyvät, minun ovat aivosi viisautta vuotavat, elämä, silmäsi tähtimeren luotaavat, näkevät. Lämpiminä kiertovat mun käsivartes väkevät, rakkautes tulisena virtana hukuttaa mun, sädevuona sydänsuven aamun, kuolema. LUODE JA VUOKSI Tänä hetkenä sydänyön tuhansissa vuoteissa ihminen kuolee, tuhattuhatta elämää niitetään. Tuhattuhatta toisiinsa liitetään, tuhattuhatta nai, tuhattuhatta huolee, tuhattuhatta elämää siitetään tänä hetkenä sydänyön. Tänä hetkenä sydänyön kivun polttoon ja riemuun väkevään tuhansissa vuoteissa äiti raukee, tuhattuhatta kohdunsidettä laukee. Ens kertaa voimaan näkevään tuhattuhatta ihmissilmää aukee tänä hetkenä sydänyön. Tänä hetkenä sydänyön tuhat vuotta yhtyy tuhanteen vuoteen, tulevainen kahleensa musertaa, elo keinuu rytminä vuoksen ja luoteen. Minun rintani kohtua pusertaa tuhattuhatta laulua helmassa vuoteen tänä hetkenä sydänyön. ENDYMION Nuku luolassas, iäti-nuori, kukat otsallas. Sinut saartaa untesi vuori, unes perhoskotelon kuori, olet aikojen valtias. Suvun jälkeen kuolee suku, elät, Endymion. Unen vuoressa iäti nuku, ei täyty sun päivies luku, unen nuoruus on kuolematon. GEORGIINI Heitti sammuvan päivän miilu ikkunoihimme ruskon viinin. Tukkas mustassa yössä: hiilu syksyn ylpeimmän georgiinin. Päivät syksyiset, säteilevät hurman ylpeän tuta soi mun. Valmut, neilikat vei jo kevät, jätti daalian kultaloimun. Kukka ylpeä sulle säilyy, syksyn kultainen georgiini. Juomasarkassa eessäs päilyy täysivuotinen, valmis viini. En ma kysele: "Ikuisesti?" -- ensi yönä jo tulkoon halla! Hehkun pelotta, tulisesti niinkuin daalia talven alla. Kuuma, rohkea, kirkas, hellä olkoon tunteeni kypsä viini, hehku kuoleman kynnyksellä, syksyn ylpeä georgiini. OMNIA MEA MECUM PORTO HENKIPATTO RAKKAUS Rakkaus henkipatto kahleitta tietään kulkee. Astua taloon julkee, puristaa ihmisen kättä, kuiskata lauseen rakkaan, katsoa hehkuvaan takkaan, mutta, kuin painais katto, lähtee ja portin sulkee taaksensa silmäämättä. Tuntea ei voi huolta, aina se lieden löytää. Vieras on sille vastuu, tiellä kun toiseen töytää. Lähestyy juhlapöytää, kohta jo poispäin astuu. Äänen se kerran kuuli vuorilta, lännen puolta, hymisi vuorten tuuli: Jalkasi kauan astui helteisen kevääs teitä, janoa näit ja nälkää, syö suven rypäleitä! Vaikeni kielto kade, voimaton huuto "älkää!" Putoaa lämmin sade, siitä jo pellot kastui. Yltäsi kahleet heitä! Kielto on yksi ainut: Ihminen, ällös sano omakses ihmiskättä, ikuista ällös ano. Lähteestä viihdä jano, jälkiäs silmäämättä tietäsi jälleen astu, siksi kun lepoon painut, rauhaton aallon lastu. DAALIA-UNI Vastaani tanssit sa aikaan syksyn tuulten, purppura syksyn ja kulta verhos ties. Kevätkukka viirinäs, tulpaani huulten, helkatuli hiustes yön sun silmäis lämmin lies. Kulmillesi kiersin ma syksyn georgiinin, daalia-unen näin luonas loistavan. Kanssani joit sinä syksyn kypsän viinin, loittonit luotani tietä maailman. Muuttolintu rakkaus ei tehdä voinut pesää sydämeeni, jossa jo syksy punertuu. Etelään se lensi sun myötäs kohti kesää maalinaan Capri ja magnoliapuu. Taas tulit vastaan sa aikaan pälviunten, kottaraisten fanfaarit kun kevään kuuluttaa. Mutta ei löytynyt alta kevätlunten Persiamme kultaa, ei Tyroon purppuraa. Daalia-unemme nyt muistimme vaivoin, syksyn georgiinit oli maahan maatuneet. Sinivuokon ummun sulle pälveltä kaivoin, erosimme emmekä koskaan kohdanneet. SINÄ JOTA RAKASTAN Jossain syviin uumeniinsa metsä kätkee sinut, jota rakastan. Avaat siellä honganlatvain humuun silmäs aamunkirkkaan, ihanan. Taikka heräät Regent Streetin sumuun, taikka Tyynenmeren loiskinan palmurantaas kuullen hymyilet sä. Silloin tällöin korvissani helää äänes soinnahdus, niin kaukainen, jostain laulaen kuin lintu sadun, hyminästä meren laineitten, metsätieltä, pauhinasta kadun. Ja ma hetken mittaan, hetken sen päällä maan saan ikuisuuden elää. Silloin tällöin heikon kangastuksen kauneudestas sun ma täällä näin. Ihmismuodosta tuo hohde lähti, niinkuin heijastaa maan yötä päin valon auringosta kiertotähti. Yöstä maan jäin kauas, valoon jäin, valtaan rajattoman kirkastuksen. Täysin eivät voi nää silmät maiset ihanuuttas edes aavistaa. Turhaan sydän luokses tietä kysyy, asuinpaikkasi on outo maa, lausumattomana nimes pysyy. Syleilyyn ei sua kiertää saa nämä käsivarret kuolevaiset. Hyvä näin, ja tähän tyydyt, sielu. Suuri ikävöinnin onni on. Mitä syleilit, pois luotas häilyy, luokses jää vain saavuttamaton, omanas se ainoastaan säilyy, uni sydämesi kammion. Sitä ahmaise ei arjen nielu. Sitä peittää ei voi tuhka ajan, jolla aineen kahletta ei lie, jota verhoa ei mainen vaate, jonk' ei jalkaa tahraa mainen tie. Ihanteeni, kuihtumaton Aate, kauniina sun sydämessään vie unennäkijäsi taakse Rajan. "OMNIA MEA MECUM PORTO" Kaiken omasi mukanas kannat, sieluni, niinkuin Simonides. Kokosit itselles juuri sen verta kuin sinun mahtui kantamuksees. Keskellä elämän myrskyistä merta tää joka kerta tuo ilon murheesees: Kuin runoniekka Simonides kaiken omasi mukanas kannat. Omaisuutesi mukanas kannat, loistavan telttas, Simonides: Yllesi jäi sinikupooli taivaan, minne sa muistatkin vaeltanees. Et karavaanistas joudu sa vaivaan: Maihin ja laivaan viet omat askelees. Merelle, maihin, Simonides, askeles aina sa mukanas kannat. Omaisuutesi mukanas kannat, ruhtinashiippas, Simonides. Loistoa timantti Pohjantähden huipusta sen luo vaelluksees. Kalleus säihkyy kaikkien nähden arvosi tähden, yöks sitä riisu et ees. öin sekä päivin, Simonides, päässäsi ruhtinashiippasi kannat. Omaisuutesi mukanas kannat, ruhtinasvaattees, Simonides. Päivisin käyt valodolmaanissas, illaksi vaihdat sen ruskoisees. öin sysimustassa manttelissas unelmissas käyt kera saattuees. Ruhtinasvaattees, Simonides, silkkiset viittasi mukanas kannat. Omaisuutesi mukanas kannat, ruhtinasvuotees, Simonides. Tähdikäs on lepokammios katto, saat maan untuvat pieluksees, peittos on nurmikon silkkinen matto. Henkipatto, niin nukut rikkautees, jonka sa niinkuin Simonides hautaasi asti mukanas kannat. KALMISTOTIELLÄ MULLAN JA VEREN KEVÄT Sinä lähdit, mummoni, viime matkallesi ihan lopulla menneen vuoden huhtikuun, kun ryhdytty juur oli pihojen lakaisuun ja maantien varrella helisten hyppi vesi. Tulin kotiin. Pirtissä vanha myrtti kukki kuin entisin keväin, posliiniruukussaan. Mut ullakon etäisimpään sopukkaan oli kannettu uuras seuralaises rukki. Hyvä kynttilän onhan sammua aamun koittoon. Hyvä sen joka lieden tulta on vaalinut monin vuosikymmenin, uskonut, rukoillut, hyvä sen on nukkua kottaraisten soittoon. Joki takaisin virtaa äitinsä meren syliin. Tomu mullasta noussut on mullassa autuain. Jyvä pellossa nukkuu, oraan osa vain on viheriöidä, kun pääskyset palaavat kyliin. Minun on kuin äänesi, mummo, kuulisin maasta: "Maan elämän elin, ja nyt olen itse maa. Sinun vuorosi vielä on suvea odottaa. Lumi eikö jo sulanut pihalta, kotihaasta? Polun vartta jo eivätkö kevätpurot juokse? Mäen kupeelta eikö jo kohoa vuokon pää?" -- Minun silmäni polkua tuijottamaan jää: Se elämän luotako vie vai elämän luokse? Olen sairas. Mitä jos enää en parantuiskaan? Mitä jospa en enää kevättä toivokaan? Minä kumarrun puoleen paljastuvan maan, "rakas mummo, rukoile puolestani!" kuiskaan. KUOLEMAN HYVÄILY Oi Kuolema, kaivattuni, käsivarsillas levännyt oon. Oli autuas luonani uni, tämän lauluni todistakoon. Mua kerran jo suutelit sinä, sinun lootushuuliltas sain ihanampaa lääkettä minä kuin huulilta maan asujain. JOULUAATTOAAMUNA On aamu, on jouluaatto. Näköpiirin kultaista rajaa itätuuli pilviä ajaa, levotonna käy niiden saatto. Levottomammin ei maantietä repaleiset kulkurit kulje, joit' ei kodin kammiot sulje, jotk' eivät jouluja vietä. Sukulaisia sieluni lienee nuo taivaan tien vaeltajat. Sekin unhoitti viitat ja rajat, vaeltaa, mihin tuulet vienee. Niin riemua, murhetta vailla sen on kulkea yksin määrä, ei tietää, mik' oikea, väärä, ei tuomita toisten lailla, yli astua kaikkien rajain epäröimättä, viivähtämättä, ikävöimättä ystävän kättä, unelmoimatta lämmöstä majain. Niinkuin tuon pilvien saaton yli maan, näköpiirin rajaa sitä kohtalon tuuli ajaa yli juhlan ja jouluaaton. UUDENVUODENYÖNÄ Ajanvaihdantatyössä, ajastaika uusi, älä oveeni lyö sä. En kolkutteluusi minä herää yössä. Ajan osoitin kääntyy, en kulje sen mukaan. Miten vuoteni sääntyy, sitä tiedä ei kukaan, mihin jalkani nääntyy. Oman aikani myötä minä matkaan lähden. Jo näyttää yötä säde kohtalon tähden. Sydän, kupees vyötä! Elon vihreät polut sua vietteli kerta. Ohi niiden jo solut, päin aavaa merta joen pyörteissä joiut. Käsi ihmisen siellä ei voi sua auttaa. Meri saa sinut niellä, ei venhettä, lauttaa. Nyt oot menotiellä. Et tunne sa majaa, et lämmintä liettä. Sua kohtalos ajaa tienviitoitta, tiettä. Ratas kohtaa rajaa ajanjakson ei uuden, yli vuosien kulkee. Meri ajattomuuden jo sun puoliksi sulkee, syli rajattomuuden. Myös mulle se hohti, elon punainen viini. Käden kurkoitin kohti, mut siemauksiini joku myrkkyä johti. Lie arpa se parhain kuvat pettävät heittää elon kauniiden harhain. Elon virtani peittää meri liianko varhain? Minä kääntää tahdoin ajan hiekkakellot. Mitä tehdä ma mahdoin? Ajattomuuden vahdoin, meri, vastaani vellot. Kuka vuoden uuden vois minulle antaa? Kuka vois minut kantaa merest' ajattomuuden päin elämän rantaa? UNIEN VUOSI Unet narsissin, kielon jo tuleentuu. Sydän, sinulla viel' on vain kukkien kuu. Ens omenat puista yön myrsky jo löi. Sydän, arpasi muista: Kukit, et hedelmöi. Vain kukasta kukkaan sun on puhjeta työs. Kevätsääs kukit hukkaan, suvipäiväsi myös. Kun puut kumartuu sun ties yllä, kun näät punamarjoissa ruusun, hedelmittä sa jäät. Kevätkuus kukit suotta, suvi kuluu, on syys. Elät untesi vuotta, se on iäisyys. Kun valmujen viinin suven helle jo joi, kukat nous georgiinin, tulimaljansa soi. Vie ens yö jo salaa georgiinit kenties. Mut kankailla palaa kanervikkojen lies. Ja kun nummia peittää lumen vaippa ja jään, yö kukkansa heittää yli lähtijän pään. MUSIIKKIA KALMISTOSSA Kalmiston rantaa pyyhkii kohisten syksyinen meri. Peitti jo maan hämy ehtoon, risteissä tuuli nyyhkii. Väsyneen tänne he laski maan syvän, routaisen kehtoon. Laulaa kellojen vaski, soi meren orkesteri: Pientä on kaikki tää, on kevyt painavin taakka. Kohta jo saat levähtää, odota iltaan saakka. Laulaa kellojen vaski. Pauhuun syksyisen meren poljento lyöntien haipuu. Niin iät nousi ja laski, niin heräs tänne ja hukkui ihmisen laulu ja kaipuu, niin meren helmaan nukkui punaiset virrat veren. Pientä on kaikki tää, on elos haihtuva sauhu. Ei jalanjälkeäs jää, jää meren kumea pauhu. Vaiennut on humu kellon. Haihtuva niinkuin sauhu on sävel ihmisen laulun, pois ajan hyöky sen pyyhkii hiekasta elämän taulun. Yllä kuoleman pellon hämärtää, tuuli nyyhkii, soi meren kumea pauhu: Pientä on kaikki tää, pieniä laulus ja vaivas. Suuri on määränpää, suuri on meri ja taivas. Ylläs jo yö hämärtää. ALPEILLE Tule Alpeille, sieluni, kun päiväs laskee, katso: kaukaisina laaksot kangastaa. Etäältä nää mullan tuska, autuus, ennenkuin yön vaippaan peittyy maa. Tule Alpeille, sieluni, kun päiväs sammuu, lähellesi siellä tähdet valahtaa. Iltaruskon, uuden aamuruskon viime, ensi säde sinne singahtaa. KALMISTOTIELLÄ Nyt syttyvät lyhdyt, sävel malminen soi hämärään. Joki, mereen nyt yhdyt, kuka liet, näet matkasi pään. Huminoivat kellot, meri keinuttaa sua lastaan. Meri suuri, jo hyrskit ja vellot elonvirtaani vastaan... Kumahdellen ne kellot näin laulavat: Yö hämärtäy, tuleentuvat pellot ja viljassa viikate käy. Joka päivä ne soivat majanmuuttoa ihmisen erään. Valon nähdä mun silmäni voivat, minä aamuun herään... Asun varrella kadun, joka kalmiston portille vie. Puutarhoihin sadun minut johtaa se hämyinen tie -- oi sieluni, siellä alabasterilinnassa runon, unelmissasi kalmistotiellä hyvä viipyä sun on. Sua tutkaimet surun ovat viiltävät kiduttaneet. Häly turhuuden turun, ivanaurut sun on repineet. Sinä näit kataluuden, jota maassa et olevan tiennyt. Ah, pitoihin en mataluuden sua enää ma vie nyt! Huminoivat kellot ihanuutta jo määränpään. Meri, vastaani vellot, sinut kauan jo kuulin, sun nään. Asun varrella kadun, joka kalmiston portille johtaa. Paratiisina lapsuuden sadun se mun silmiini hohtaa. On suuri se hetki, se tuokio kuvaamaton, tämä harharetki, odysseia kun päättyvä on. Jää seireenisaaret, jää likaiset kaupunkinne. Kodin korkeat holvikaaret, käyn varjoonne sinne. Asun varrella kadun, joka kalmiston portille vie. Puutarhoihin sadun minut johtaa se hämyinen tie. Jo nyt, sieluni, luovu elon maljasta. Vain unet, runo ovat viiniäs, siitä nyt juovu, eroseppeles puno. Nyt toimita talos, on hetki se tuntematon, jona sammuva valos, elonkynttiläs suitseva on, joka silmäsi peilin iäks peittää verholla luomen, saves rikkoo, hauraan leilin -- kukaties se on huomen? Nimes elämän tauluun jää hetkisen vain mitatun. Nyt puhjeta lauluun, oi sieluni, on osas sun, osas ihmeellinen, kun ennen lepoa mullan näet ilmojen kuultavan sinen ja pilvien kullan. KUVASTIMESTA Kuvastimesta minua vastaan sinä katselet, ihmeellinen. Minä ymmärrän ainoastaan: Minä en ole siinä, en. Sinä katselet silmilläni, sinä hymyät suullani mun. En peilistä itseäni minä nää, näen sun, vain sun. Kuka liet -- ylimaallinen aamu, iankaikkinen yö -- sinut nään kuvastimesta, niinkuin haamu näkymättömäks itse ma jään. BARCAROLA On maassa routaa, pian sataa lunta. Joku pois mua soutaa -- tämä on kuin unta minut merelle noutaa. Putos punainen ilta. Päin soudamme merta, ja tulta ja verta on ruskon silta. -- Surin, riemuitsin kerta -- -- Kuka "kuolema" huusi? -- Ilo silmissäs lymyy ja nauraa suusi: Elo kuololle hymyy, kevät syksylle uusi. Ylt'ympäri kulta, maa musta jää taaksi, jää ainiaaksi. Olen palavaa tulta. Ui merelle haaksi. Kylä jäädä joutaa, olen väsynyt kyliin. Pois saat minut soutaa meren keinuvan syliin, et takaisin noutaa. En murehtia saata, on tuulien tie mun. Ilot mullan voi laata, saan laineitten riemun, en ikävöi maata. Vedet, hyrskähdelkää! Meren, taivaan pariin! Päin suurta selkää! Jos törmäämme kariin, hukun kanssas, en pelkää. UNEN KAIVO UNEN KAIVO Elämäni kaiken yllä päilyt, unen kaivo syvä, pohjastas en ylös yllä. Sielulleni tuutu hyvä onkin kultahiekkas kyllä. Päily raunioni yllä! Pohjaan unen syvän lähteen painuin, rikkinäinen leili. Nukun veden syvän alla avosilmin, puolin valvon tuijotellen Pohjantähteen. Korkealla, korkealla, lailla toisen vedenkalvon säihkyy avaruuden peili. Auringosta sädevirta viileänä veteen putoo, keinuu, suuri kultapirta, unen varjosilkin kutoo, langan liittää toiseen lankaan, kutoo kuolon mustin loimin, elon punakutein kankaan, kulmilleni unhon hunnun. Lumoukseen jäävän tunnun, siit' en pääse maisin voimin. Unhoittaen maisen tiedon tiukemmalle harson kiedon. Piirittää mun unen levät, kaislain urut hymisevät, keltaviidat kummat huojuu, mustat unimarjat nuojuu, köynnöstäjät punoo paulaa, vääntää unen noitavanteet, sitoo nilkat, vyöttää ranteet, kietoo uumat, kiertää kaulaa, kalat kummalliset kuiskii, pitkin huntuevin huiskii, silmiäni hipoilevat, ruokohuilut sorisevat, laine liikahtaa ja laulaa, hiljaa, unelias, velloin soittaa raakunkuorikelloin. Unen kummallinen metsä, elämäni kaiken peitit, unen virttä hymiset sä, ylleni loit unen seitit, enää irti laske et sä. Partaan yli kumartuvan toisinaan nään ihmishaamun. Jossain vedenkalvon yllä ihmiskasvot hetken häilyy, havahtumaan pakottaa mun, jotain muistelemaan saa mun. Tunnen, tajuan sen kyllä, vaikka virin välkkä päilyy hämmentäen näkökuvan, käsivarren kurkoittuvan, muttei luokseni se yllä. Unen kaivo, syvyyttäsi ei voi yltää ihmiskäsi, kuilus pyörryttävän yli turhaan viittoo ihmissyli. Vedet himertäen heiluu, valjut lasililjat kelluu, luikeroivat rönsyt lumpeen niinkuin kellertävät käärmeet, rintani ne siinä vainuu, työntyy lihaan, suoniin painuu, imee valtimoista verta, mutta kukat, niinkuin salaa, kukat suuret, keltapäärmeet huulilleni hiljaa taipuu, velhojuoman niille valaa, vettä Lethen, unhon merta. Silmäni mun painuu umpeen, sammuu tuska, muisto, kaipuu. Elämään en enää palaa. Kaukaa elon äänet kaikaa, outo, kummallinen humu. Kauas elon toimet jäivät, päiviin yöt ja öihin päivät sulavat, en mittaa aikaa. Kuultaa avaruuden kumu. Valjumpana vesililjaa nukun unelmissa hiljaa juoden unten velhojuomaa, juomaa oman rinnan suomaa. KOHTALON VAAKA PIMEITTEN PIIRISSÄ LAULUT KUOLEVAT Laulut kuolevat, sävelet hiljenevät. Keskellä äänettömyyttä tyhjää, syvää täys olen hiljaisuutta hiiskumatonta. Sointuja solisi korvissa monta, monta, tuhannentuhatta rytmiä hymisi hyvää, taivas ja maa oli laulua, syksy ja kevät, soittivat lintujen lentimet, kalojen evät... Äkkiä äänet häipyvät, hiljenevät... Hetkessä sävelet särkyvät, jähmettyvät. Uupuvat kumpuamaan sydänlähteet syvät. Kasvuton, kaamea autiomaa on rinta, uumeniin suru elämän uoman painaa. Sydämen pellossa sipulit, siemenjyvät kaikki on kuolleet, roudassa kamaran pinta. Syvyyksiin sävelsuonet kätkeytyvät. Jokainen sointu, jokainen rytmi on vainaa. Kaikki on kuoleman-hiljaa laulut hyvät, kaikki on äänettömyyttä toivottominta. Tuuli ei henkäise, haavan lehvä ei hiisku. Sydämen syksyssä ei edes tiainen tiisku. Murheen jää, miten tappavan kallios murran? Kuinka sun kumpuamaan saan, lukittu kaivo? Ei tuo vettäsi esiin uhma, ei raivo, ei tuo huohotus kurkkuni, kuivasta turran! Muuta en voi kuin kärsiä, ihmettä vuottaa, syvyyden hyökyyn, uumenten tulvaan luottaa tai rajuilmaa vartoa toivoen, että kallion halki lyö ukon vaaja taivaan, kuumeisen tuskaan, janoon nääntyvän vaivaan lähteet täynnänsä läikkyvät elävää vettä. Toivottomuutta on päivä, on uneton vuode, hurstit polttavat, kyljeltä kyljelle käännyn, illasta aamuun, aamusta iltaan hivun sielun piinassa, pihdeissä ruumiin kivun. Milloin on viimeinen hetki? Milloin näännyn? Kuin olis herennyt elämän vuorovesi, vuosia poissa on vuoksi ja kestää luode. Sieluni maiseman, muinoin kukkivan rannan, kätkevät jähmettymät surun liejun ja sannan. Viipyiskö iäti poissa kuohuva vuoksi, nostava tulva tuo, joka lietteen pesi sydämen äyräiltä, niin että kuohui ja juoksi pulppuavat elon-valtimot humisevaks sävelvuoksi...? PIMEITTEN PIIRISSÄ Selästä hauraan seinäpaperin nakertaa sitkosta öin pitkin hiiri. Muut äänet elämän ei korvaan kiiri vain kuolonkellot naksein haperin tikuttaa, seinärautioitten piiri... Jo murheitteni multaan vajosin, kuin toukkain syömä huone hajosin. Vilahda silmääni ei toivon viiri. Jo tyhjää tyhjemmäksi vähenin, alemma auttamattomaan vain solun. Paluutta haudassako makaisin? Pimeitten piiriäkö lähenin, sydäntä synkkyyden niin, että polun jokaisen kadotin jo takaisin? KAHVILAN IKKUNASTA Kadun hämyssä nään sun, kuva, jonka luo läpikuultava lasi, ja katsomaan jään sun utukasvojasi. Minun lienevät nuo. Läpi hyisen hämyn epätoivoinen säen polon silmäs kiiltää, läpi hyörinän, rämyn. Sua pyörät viiltää ja anturat väen. Sano, maailman tiellä miten osamme on: Kuva lienetkö sinä vai sinunko siellä lien heijastus minä, kuva olematon --? MUSTA MAA I Mietteliäät askelet syyskuisella tiellä. Metsän yllä ehtooruskon keltapiirto kapea. Ulapalla liikkumaton kalmankuulto apea. Suru uhkaa niellä. Kaukaa kantaa tuskan-mustaa junan huohotusta, läähättää kuin kammottavan kuolonkoiran ähkinä. Muiden kylvöt kumartuvat kultaisina tähkinä, mun on maani musta. II Surun todellisuutta jos sieluni maahan piilen, kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin, näen: muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin syden synkkyyttä on, yönmustaa välkettä hiilen. Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää. Puut grafiitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden. Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää ja mustiin heteisiin jää rubiini hurmeen. Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen, kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää. RUNO RUMUUDESTA RUNO RUMUUDESTA I Mua matkallani, rumuus, öin ja päivin väijyt. Joka pensaikosta mua tirkistelee tihrusilmäs häijyt. Joka askeleelle virität paulas, joka käänteessä odottavat ansas ja kuoppas ja ritas. Joka kadunkulman takaa kiertyy lieron-kaulas ja sen päässä mandrillin-kitas iljettävästi löyhkäten maiskuttaa ja yökkää. Joka kujalla taapertelee kääpiökansas ja kuhisee ja kähmii. Joka viidasta sun hyenasi hyökkää, joka raosta sun niveljalkas rähmii. Hirveät mielialat, kun kaiken, rumuus, kiedot sakeaan sumuus, kun sammutat taivaan lyhdyt, kun hiivit vereen, lihaan yhdyt, kun upotat inhon vuohon, vajotat kauhujen suohon, kun ihooni tarrautuvat ympyräsuiset ja juotikkaat ja kravunsakset luiset! Kirotut yöt, kun lamaan lyöt, kun ei voi kohota maasta, kun vuorena kaikki saasta vastaani vyöryy, kun ylleni valat lokas ruttoisen, mustekalat tuhatlonkerot kasvavat, karttuvat, minut saartavat, minuun tarttuvat, minun ranteitani puristavat, minun kurkkuuni kiertyvät, minut kuristavat! II Vaan kaikin armeijoin sa hyökkäät sentään harvoin, useimmin mua saarrat salaa. Minulle ilmaannut ain' erilaisin karvoin, niin etten tunne sua milloin saavut. Samassa hahmossa et kahta kertaa palaa: nyt prinssinkauhtanat, taas munkinkaavut on ylläs taikka tietoviisaan viitta. Elämän vihamies, sa jesuiitta yön, kuolonmahdin taitava ja kiero, sa harvoin myrkkyäsi tyrkytät, vaan oveluudella sa voitat alaa. Käyt sisään ylläs kauniin valhepuku, jäät luokseni, et yötä nuku -- elämänleipäni ja viinin myrkytät, salavihaa puhallat ystävän hymyyn, toveruuden uhraukseen käyt lymyyn, et elkeitä inhoittavimpia viero, panet hellyyden kukkaan etanan salaa, vähän tahraat uskollisuuden valaa, rakastettuni silmään lyöt vihan tikarin, hänen hymyynsä tyhjennät koiruohopikarin -- jo kukkaa rakkauden syö ryömivä epäilyn liero. Niin nääntyy rakkaus, sen surmas salamurha, pedonkynsin pettymys vain repii sydänalaa. Oi murhe raskain, kovin: Oliko rakkaus siis palavinkin turha, rajaton hellyys tuo, jok' uskoi iäisyyteen, oliko verho vain se pohjattoman pyyteen? Paloiko povessain vain virvatuli tovin? III Odottamattomat on, rumuus, ties. Vain ani harvoin isket mua suoraan, elämän leppymätön vihamies. Sivussa vaanit jalon aikomuksen, sa piiloudut varjoon teon uksen, käyn siitä, kompastun sun virittämääs nuoraan. Käyn tekoon puhtain aikein ja kirkkain tahdoin, sa pyrkimyksessäni piillen väijyt, visusti näyttäytymästä kaihdat, mun huomaamattani tuot työhön sormes häijyt, valantakullan vaskeen vaihdat... Vajaata, tyhjää parhaallani mahdoin! Oi tuska tuimin, vaikein takaisin tulla tähän (niin kauan kuin ma elän, tää työs on uusiintuva): Teollaan ihminen näin mahtaa tyhjän vähän, unesta sydämen on saavutus vain loitto kajastus vääntynyt, useinkin irvikuva. Iäinen milloinkaan ei ihmissielun voitto -- tomua kahmalo ja tuhkaa, sirpaleita, vain kyynel hyytynyt ja luita vaalenneita... IV Elon kasvoissa kauhea, muodoton pullistuma, mätäpaiseena laajeten kaunista tuhoat, ruma! Olet skorpiooni ja kyy, tuhohyönteinen pilkan, kavaluuden köys, imulonkero ympäri nilkan, olet vihreänäättäinen lieju silmästä kateen, tukehuttava löyhkä parjailun niljasateen, rikinkatkuinen sauhu pätsistä lihan himon, karuselli kiikkuva elämän koreuden, haluhaukku ilkkuva saalistusinnon suden, olet hyytävä hirnunta viikatemiehen kimon... Elon kasvoissa kauhea, muodoton pullistuma, elon silmät nielevä saastainen märkäpaise, etovammin ei suvikuumassa haaska haise! Tuhovoimalla pitaalikyhmyn suurenet, ruma! Olet silmitön kiihko, jok' kansojen harteita polkien, päät parhaat tallaten, vallan kiireelle kiipii, epäkelpo onnenonginta, joka hiipii sen kintereillä himossa rihkamasolkien, kova, luonnoton julmuri, ihmissydäntä vajaa, joka, aivoissansa mustan hulluuden mato, verenkiihkossa mässäten, mahtinsa vaahdosta juopuin, lait ihmisen häväisten, totuudesta luopuin, vihan ruoskalla kansat teuraskarjoiksi ajaa, kädest' äitien, lasten riistää leivän ja suolan, kodit ottaa pois, asunnoksi antaa luolan, hukuttaa koko maan näkemättömän hulluuden pauhuun, tuhon mylvintään, veren hulmeeseen, tulen kauhuun -- epätoivon yö yli maan, tuhotulva lyö, perikato... V Merellä elon veneestä vaappuvasta epätoivon, pelon kun nousen toivon laivaan ja uskon purjeet nostain vakaisin käsin ulapalle ohjaan tavoittain kohti rantaa rauhan taivaan, niin etkös, salamatkustaja, jostain -- ties missä piilit lastiruumaan -- yön tullen hiivi esiin ja ryhdy tuhotuumaan; jo eikö kairas salassa kiirein kaiva tuhansin reikää ruuman pohjaan; ja uskallukseni nyt mulle kostain jo nähteni käyt kiinni purjenuoriin (kun nään sun, vihamies, pelosta jähmetyn, taas inhosta oon sairas), luukäsin tarraat ruoriin ja suuntaat ripeästi vaarallisiin vesiin... Ja myrsky mylvii, kallistuu jo laiva -- taas saman sielu ties: vain turhuus kaikki on, vain hengen vaiva -- ylitse tyrskyt pyyhkii, kaadun, kastun, jo kuohuun tuuperrun, saan kouraan lastun tai hauraan laudan -- nyt hylky uppoaa jo nieluun pyörrehaudan -- myllertäen harjaspäät ärjyy, horkassa jäseneni värjyy -- vain kaaos vyöryvä, ei yhtään kiinnekohtaa -- puhallat usvaa, rumuus, ja peität taivaan sumuus pimeys sakenee, ei tähteä mi johtaa -- vesivuoret karkaavat karjuin rajattomin rotkoin harjuin -- kumisten kuilut soi, ei kaarru kari, luoto -- lähelläni välähtää vain kaamea kolmio hain, jo sekin katoaa, ei ykskään pysy muoto -- pimeys suunnaton jo nieli viime säteen -- ma kättä kurkoitan, vain kuohua saan käteen -- vain hyö'yn huminaa, vain kuilun kuminaa -- vihaiset vaahtopäät mua sinne tänne viskoo, käteni kohmeiset jo laudastani kiskoo -- on turha uskoa, on suotta toivo, kaipuu, yönsynkkään syöveriin jo sydämeni vaipuu... Ja liikkumattomassa pohjaveessä nyt virun taintuneena niinkuin vainaa. On tyhjyys takana ja mykkyys eessä, tuhannet ilmakehät rintaa painaa. Ei täällä päivä pääty, päivä ala, ei kuu, ei tähdet kuultoansa vala. Ui häämöttäen ohi lyhtykala, saa aavekajon uumentojen sala. Vaan eikö jossain toivon tuikku pala...? VI Oot mahtavampi voima kukaties kuin kauneus, sa elon vihamies, sa rumuus, kalma, mikä nimes liekin. Ken pyrkii kauniiseen, ken käsin kuumin muovaa savea elämän, rukoillen voimaa luovaa -- vain kerran henkäiset ja hyydät uskon liekin, sa kaiken-vihamies, yön mahti, ruman, pahan, käsissäs sulatat jo luonnoksien vahan, ties kulkee minne uskalluksen tiekin, jokainen saavutus sun voimastasi vääntyy, siks kunnes viimeinen jo toivo väsyy, nääntyy. Mit' enemmän sua inhoaa ja vihaa, lähemmä käyt, oot omaa verta, lihaa. Käyt sivullamme, minne tiemme viekin, niin kaiken elonsa on ihminen sun orjas, niin raahaa kahlettas hän, kunnes kuolo korjas. VII Niin, rumuus, kauneuteen sa liityt juuri kuin suonet sydämeen, kuin kukkaan juuri. On hyvä puolin pahaa, pientä suuri. Osaksi valheen pimeään jää piiri totuuden. Oikeus on kuollut muuri, koloista vääryys vilistää kuin hiiri. Petetty joka ihanteen on viiri, min ympärillä innonhuudot kiiri. Ei mikään kestä, virtaa hiekka ajan -- on raja lyöty, täytyy yli rajan. Mik' ihmissilmään siinsi täällä määrä, kuink' ihanasti houkutti ja hohti, kun saavuttaneensa sen luulla tohti jo kättään ojentaen sitä kohti, edestään humahti se kuiluun syvään. Mink' ikään pelloltaan hän leikkas lyhteen, siin' nisu, luste kietoutuivat yhteen ja akana ja vihne liittyi jyvään, ei niitä eroita, jos kuinka pohti. Eroittamatta paha yhtyy hyvään ja sekoittuvat oikea ja väärä, jää toden, valheen langat samaan vyhteen. VIII Mist' ihmissieluun kasvoikaan tuo kaipuu kaikk'ykseydestä muodostella monta, eroittaa, jakaa eroittamatonta? Ei nää hän aarnimetsää puitten takaa, käsitä ääretöntä, vaan sen jakaa. On aallon kiinnipito mahdotonta, se nousuun kaartuu, laaksolle taas taipuu, se hahmoittuu ja meren helmaan haipuu. On pysyväinen yksin meri, meri, miss' samaa kaikki on, ei mikään "eri", ei rumaa, kaunista, vain todellinen, maan tomu kuultoa on taivaan sinen, on liha sielua ja henkeä on veri. Suu lausuu "oikea", suu puhuu "väärä" -- molempain yhteinen on matka sekä määrä. Käy yllä päittemme se meri syvä, miss' yhtäkaikkinen on paha, hyvä, lyö lävitsemme Luonnon Meri suuri -- on siinä elämämme, siinä juuri, ja kauneus ja rumuus ihmisrinnan on aallonnousua ja -laskua sen pinnan. IX Vaan kautta aikojen myös ihmissielun nähtiin tomusta murheiden pois ikävöivän tähtiin, miss' enää tarvitsis ei kokonaista jakaa ja rumuus pilkistäis ei kauneuden takaa, vaan missä oikea pois sulkenut ois väärän ja valo totuuden ois varjoton ja vakaa. Polulta pienuuden sen näkee suuren määrän sydämen luottamus, niin sielun laulu soi, se vaipuu, vaimenee, taas nousee, huminoi, se toivon laulu on, niinkauan kuin se helää, niinkauan ihminen voi taistella ja elää ja voida enemmän kuin ihmisvoima voi. INTERMEZZO SANTA MARGHERITA I Kujat kansaa kaunista kuhisee. Puutarhoissa palmut suhisee... Minut epätodellinen tämä auringonhehku huikaisee, valo yliluonnollinen. Tajuntaa sini taivaan sivelee, kajo ilmojen ihmeellinen. Veden siintely samettinen humalluttaen aisteja hivelee, meren armaus asuurinen. Sädekimppuja silmistä sinkoilee. Jalat karkeloi, jalat pinkoilee. Avosandaalein ohi liitelee signora bella, bellissima ja signorina snellissima. Kiven kiiltely marmorinen ja heleät seinät huikaisee. Jumalallista hellettä hengin, olen oudon onnellinen. Ohi vaunut ja hevoset kiitelee, korurihmoissa, helkkyvin kengin. Kukon kurkulla kuski luikkaisee: "E-ee, e-ee, e-ee, e-ee" -- heti toinen ja kolmaskin huikkaisee kuin trumpetti kuparinen: "E-ee, e-ee, e-ee, e-ee, e-ee, e-ee, e-ee!" Tuhat kaikua kiirii ja riitelee, käy pauhina haaveellinen, sadun soinnukas teuhaaminen, tarun tohina romanttinen. Sinirannalta hurmaten helähtelee meren harppu harmooninen. Väreissä kylpee torit. Vasuissa mustekalat, muut oudot herkkupalat. Hedelmää hehkuu korit. On auki ovet, portit, ja virkkuumummot virkkaa ja ohikäyjää tirkkaa. Hämyssä trattoriian tuliset miehet tummat juo, pelaa, läiskää kortit, eloisa syttyy riita ja huudot kuuluu kummat -- veren kiihkon he purkavat liian. Valon täyteys taivaallinen, värin hekkuma harmooninen veren elvyttää, tajun raukaisee. Kohu soinnukas, oireellinen, humu, toitotus romanttinen, häly, huhuilu, teuhaaminen, sopusointuinen ristiriita lukot rintani ruosteiset laukaisee, ovet onnen ummesta aukaisee... Soi soristen sorja ranta, soi kahisten palmuviita, soi sihisten silkkisanta, meren laulaa haltiatar: "San-Marghe, Santa-Mar, oi rannan valtiatar, o rive belle, larghe, o Santa-Mar, San-Marghe, o Santa, Santa, Santa, o Santa Margherita..." II Veristyy horisontin vyö. Jo vesperiä kellot lyö. Tyventyy ristiriita. Jo kiire viihtyy, herkee työ, jo kätkee pauhun panta. Ihana siintyy ilta. Syventyy hämy, kerkee yö, kuun päilyy kultasilta. Ei käyjää näy. Vain levittäy all' ikkunan palmuviita, yön lämmössä hiljaa liikkuu. Meri mainingein käy vaimennein, tulet taivaan sen kalvossa kiikkuu. On ihana yö, veet hyväillen lyö, meren suukoista samettisanta suhahdellen soi: "Felicissima, o notte tranquillissima, Santissima, Santa, Santa, o riva felicissima, o Santa, Santa, Santissima, Santissima, Santissima, Santissima Margherita..." III Mut aamuun alakuloiseen ja uinuntaani suloiseen -- mut aamuun ani varhaiseen, tajuntaan unen-harhaiseen -- mut ilmaan hiiren-hiljaiseen soi huuto, mi vavisuttaa, unet silmistä ravisuttaa! Kadulta kurkku kiljaisee: "Caffé! Caffé! Caffé! Caffé!" Ja torvi toinen parkaisee -- näin korviani karkaisee --: "Erbaggi! Frutta! Frutta-a! Comprate frutta! Frutta-a!" Soi "frutta, frutta, frutta-a, caffé, caffé, caffé, caffé" ja "frutta, frutta, frutta..." Juur unhoon hukkunutta, vain hetken nukkunutta, töin tuskin toipunutta tajuntaa voipunutta tuo "frutta, frutta, frutta, caffé, caffé" ja "frutta, frutta, frutta-a" jo vallan kauhistuttaa, nyt ratki raivostuttaa, jo huumaa, humalluttaa, jo tuiki hullaannuttaa! Soi raivokas "frutta, frutta-a, caffé, caffé" -- lyö luukut, ruudut särisee, rakoilee muurit, värisee, maan perustukset tärisee, kun järisee "caffé, caffé, caffé, caffé" ja "frutta, frutta, frutta..." IV Tovi pieni on yö. Pian hetki lyö, kun herää päivän touhu ja työ. Kadun melskeeseen, elon helskeeseen, sen hyörintään ja pyörintään minut imee syöveri villi. Ilon sorinaan, ilon porinaan hukuttaa elon hornanpata. Oi pauhinan hekkumata, kun korvaani turtunutta tärisyttää: "frutta, frutta, caffé, caffé" ja kuskien kurkkupilli: "e-ee, e-ee, e-ee, e-ee" ja kaulaa laulaa sata! Tämä riemukas ristiriita, tarun, todellisuuden viita pian aamuisen raivoni hillitsee, sulollaan olemukseni villitsee. Tämä armaus aallon sinen, valo yliaistillinen omakseen minut ottaa ja vallitsee, sysi hivusten samettinen, ihon himmeys oliivinen, helo silmien haaveellinen, hymy huulien romanttinen tajuntaa, sydänhermoja hallitsee -- kunis hiipuu liekkirata taas auringon, sen syvyys syö, ja tulisen päivän nielee yö ja silkkisormin laine lyö taas lyyraansa: "Felicissima, o riva tranquillissima, o Santa, Santa, Santissima, Santissima, felicissima Santissima Margherita..." KAIPAUKSEN SAARI Oi Ischian ihana saari, en voi sua unhoittaa! Uni keinuva kehdossa laineen, ikävöintini siintävä maa, runo kukkea antaunut maan tuskasta, uumenten paineen tulivoimasta kirvoittunut, jalo laulu virvoittunut, sävel leikkivä painavan aineen tai taivaasta kantaunut ihanuus -- paratiisin maineen sinä ansaitset, kaipuuni maa! En, kauneuden, ilon saari, sinun muotoas lumoavaa voi konsana unhoittaa, yhä muistojen sateenkaari sinun ylläsi kuumoittaa. Joka aistilla tajuan tuon kimaltelevan elämän-telmeen syyspäivissäs sykkivän noissa. Pisaroivat aistimiini kuin hehkuva, tenhoisa laulu, kuin vieras, vilpoinen viini maan puhtaimman puheen äänteet, ilon-poreilut soreimman kielen, ja ne sieluni huulin juon. Hedelmäis mehevyyteen hampain himokkain upottaudun niin, mehun hersyvän kelmussa kielen ett' tunnen ja ahnaasti nielen. Väläyttävät teittesi käänteet minun silmiini huikaistuviin moninaisuutta ain' ihanampain, ain' uusien, lumoavampain paratiisin-maisemain. Yli muuries valkeain miten häikäisevin näkymöin moni piirtyy kirpeä taulu! Olen luotasi loitolla poissa, yhä kaipaan päivin, öin vain sinuun, Tyrrenan helmeen, yhä sinuun ma vain ikävöin. Oi Ischian rattoisa saari vapauttava, riemullinen, surut ei sinun muistoas paina! Ilon-lietenä tään sydämen ajan säteily tuon sulokkaan on, kun valkean Casa Sianon asujain olin, vartioi eloain Epomeon vuori, sävel tainnuttavan sinisen meren mainingin korviini soi ja murhetta ollut ei mistään ja minnekään ei kiire -- kun söin ravioli, calamari, peperoni, maccheroni, zucchini ja donna Chiara-muori ja Concettina nuori ylenpalttisen avuliaina perunoitani sormin kuori ja kun pöydästä loppui viini, sitä kultaista vain karahviini oman tarhansa antia toi yhä jättiläistynnyristään hyvä don Salvatore-vaari, ja kuin viinikin virtasi aina puhe outo ja romanttinen, ja kun selkoa saanut en mistään, alust' alkoi hän jälleen sen: "Adesso la faccio capire..." Kuun kultaamat illat ne näen, kun nukkuessa jo don Salvatoren ja donna Chiaran, levätessä jo kaiken muun myös Casa Micciolan väen, minun nukkua ei levoton veri sallinut, vaan ulos lähdin yövaatteissa -- yöt lokakuun läpi muistonkin kuumat ne on! Avojaloin nurmikon yli käyn, läpi viinimäen -- sydän, uppoa muisteluun, janos, nälkäsi niin unohtuu sun! Syysyöt suven-lämpimät muista, yöt tulvivat tuoksua ruusun! Säkenöi avaruus rajaton, meri ääretön miljoonin tähdin, laki vuoren on kruunaama kuun... Syleilyyn oliivipuun hyvä jäädä on koukerohaaran, hyvä häipyä harhailuun taas köynnösten tunneliteitä... Soma maistella on rypäleitä ja viikunoita puista. Otan sauvani aamulla varhain, kun huomenjuomani join. Jalat virkeät kiipeää läpi kasteisten viinitarhain, läpi kastanjaviidakkoin. Kuve vuoren häämöittää sinen yöllisen aalloissa kylpein, kivikiire sen, paatinen pää, laki ylhäinen helmeilevää juo kultaista viiniä koin rusosuin ylimielisin, ylpein. Miten pieneksi kaupunki jää -- pivon pihtiin sen sulkea voin! Polut hunnuissa käy hämyharhain, valo vastaani kerkiää, kajo kaunis saartaa jo noin ikivihreiden niittyjen sarjaa. Yläniityillä kohtaan karjaa, mua paimenet tervehtää. Alas taipalet, taakseni jää, hidas joskin on nousuni tää monin mutkin ja kiemuroin sivu rotkojen, louhikkoin. Jalat kiipeävät lipeää, koen riemua vain kipeää -- liki liikun jo ylhintä harjaa, näön leipää jo syön leveää, sinen viiniä juon keveää. Laki vuoren on paikoista parhain! Väsymykseeni, nousuni vaivaan saan ihanan lievikkeen. Tilan ilmavan väljyyteen jään, päihdyttävään sydänpäivään, sinen herkimmän heljyyteen. Sulavimpaan hattaran häivään näkö kiinny ei, heleinnään kupu suunnaton kuultaa taivaan. Ylt'ympäri, yllä pään humu ilmojen ohjattomuuden. Alas silmään, allani nään meren hohtavan pohjattomuuden. Näen länteen ja luoteeseen ja lounaaseen, etelään saman saartuvan vain avaruuden. Niin annan painua pään alas sammal-vuoteeseen unohduksen-pehmeään ja outoon onneen jään... Ulapoille ajattomuuden sinen polttavan hohteeseen jään, aavoille rajattomuuden virin vilpoisen pohteeseen. Olen noussut onneni laivaan, joka kohta lähdettyään satamassa on määränpään. Olen retkellä ei-mihinkään. Sinen riemua, muuta ei mitään... Ajattomuuden uinuin jo näin, hyvin kauan jo näin uneksuin. Tähyämään käännyn nyt itään. Läpi ilmojen siintäväin, yli veen, maan silmin uin. Näen toista kuin äsken näin: Hyvin kaukana kaareutuin näköpiirissä ultramariinein kiviaallokko käy Apenniinein. Vedän katseeni takaisin päin, näen maan. Se on kaunis Campania, Campania felix, viinein koti kuumien, kiihdyttäväin, hedelmöitsevä tienoo kuin emo kohduin iäti tiinein, tuhatrintainen, viinimäin ja öljyä pursuvin puin, joka syleilee suvisäin iki-alttiina antautuin elon elvyttäjää, hedelmäin, vihannoinnin ja kypsynnän Paania koristettua tähdin ja kuin, joka laulavin seireenin-suin läpi aikojen ties hämäräin merenkulkijat helmaansa maania. Nyt kaarretta kauneimman lahden hyväellen silmäni siirrän. Käden oikean puolella nään, miten Caprin maineikas saari, sini-erämaan dromedaari, valosauhuun väreilevään kohottaa kivikyttyrätään. Nyt katsein hyväilevin (vasempaan tie kiiruhtaa sen ohi Pompejin, Boscotrecasen, ohi Resinan, Porticin, ohi valkean Napolin, ohi kylvyistä kuulun Baian) koko viehkeän viivan piirrän, kunis ehtinyt viimeiseen on kivikärkeen se Capo Misenon... Tämä rannikko tauluineen on tarumaisen kietoma taian -- rakastettuna maa omistaa sen ja se myös käsivarsilla veen on kuin valtavan harpun kaari, joka hurmannut lumoavin minut maininkilauluineen on. Ihastuksen vallassa jään kera sen minä onnekas, kahden. Niin liidätän mieleni lentoon -- hyvät tiet ajatuksen maan on, tuhanteenkin jos kulkisi kertaan. Tulen Capuaan ja Casettaan... Yli lahden nyt jännitän jänteen oransseiden sorjaan Sorrentoon... Terasseille saavun Salernon... Nyt risteilen ilman vaaraa rikinkatkuista Solfataraa... Uin aaltoja Lago Avernon, min on äyräillä portti Infernon... Hyvät tiet ajatuksen maan on -- nyt polkuja käyn Arianon, tie lyhkäinen siitä niin on kujasille taas Avellinon, tovin taipale taas Beneventoon... Punausvaan hehkuvan hentoon kuin kuohuvaahtoon viinein vyöt verhouvat Apenniinein. Taas siirrän silmäni länteen. Hukuttain sinen asuuri-huumeen tuli tulviva purppuraa avaruuksia valloittaa. Pakahtuin meren ultramariinin sopusoinnusta purkautui puna aaltojenalaisen kuumeen. Ja taivaan lasuuri-maljaan hänen juoda, Juppiterin, valon ambrosian joka söi, Ganymedes kaatoi jo viinin. Tovin vielä lännellä ui avaruuden pilvistä paljaan, yön viileyteen ikävöi pyhä Helios, kulkunsa loimuun väsyneenä... Jo laskeutui levolleen horisontin poimuun... Rusoseppelin ruusuisin kumottaa maat muinaisen Cumaen. Meren hiipuu purppura-huuma, Hämysilkkeihin käärii sen yö. Heloholviksi kaarruttaa yläpuolista, alhaista aavaa Via Lactean marmorivyö. Rajat kaikki jo raukeaa, meri taivasta, taivas on merta. Hävis varjoihin mannermaa, katos Capo Miseno ja Cuma. Punaloimoon hulmahtaa itä, hurmeutuu joka kerta, tavan takaa kun ilmoille lyö Vesuvion huohotus kuuma kivirintansa raskasta laavaa, tulituskansa tummaa verta; kipu syvyyden yössäkin syö, suru uumenten kraatterin haavaa... Avaruuksiin aukeaa valokukkia vain, joka tuuma eternellejä yön kimaltaa. Alas rinnettä vastakkaista, kuin mistä kiivennyt olin aamulla, laskeun nyt. Pian saavutan romanttisen yläkaupungin, jonka Montana nimi on -- soi selittelyt väen vilkkaan -- se vie majataloon minut kuin kuninkaallisen mua saattona seuraten. Ylenpalttisen kohteliaana minut, isäntä, viet salis valoon -- olen ainoa vieras sen. Sydämelliset hymyilyt, hyvätuuli kultainen ja viini ihmeellinen, ylämaan aromaattinen viini, tulen-keltainen käy jäseniini humalluttaen, aistimiini, ja sen lämpimät läikähtelyt sytyttää veren hehkuun ja paloon. Olen helmassas taas, satumaa sa, oi onnekas, pieni Montana! Taas, isäntä, innokkaana peperoonejas etkö paista ja emäntä oivallinen prosciuttoas taas mureaa sa pane eteeni, "fatto a casa"? Nenä nälkäinen eikö haista yhä vielä ja kieleni maista pecorinoas sun himokkaana? Sinä ylängön tumma lilja, dolcissima, piccola figlia, ylimääräiset ylistelyt rypäleistäsi suon mehukkaista. Ani varhain aamueineen talon pergolassa syön (pecorino e pane con latte). Katos ylläni on rypäleineen ja eessäni, allani -- minne valotulvassa silmäilen -- putoaa hedelmöitsevä rinne päin syvyyttä aaltoillen syleilyyn veen sinivyön talopengermineen, terasseineen ja viinikellareineen, punarypäle-seppeleineen, hopeaisine oliiveineen ja huikaisun-valkeine teineen... Oi tienoot tenhoavat te, lumollanne mun humallutatte! Ihanaisiin aamuihinne ikävöi sydän iäti sinne, käyn teist' yhä unta nähden... Jäähyväisten hetki jo on, vaellukseen jälleen lähden. Ylentää vasemmalla puolen kivirykelmiään heleään, siniseen avaruuden kanteen, liki vielä, vankkumaton, ylimielinen vuoren kiire. Käden oikean puolella nään syvyydessä pykälikkään, valon-hehkuisen rannikon. Pois arki nyt askarineen, suru pois kamaralta maan on! Ei askeliain aja kiire, tovit pitkät viipymiseen, levähdykseen leppoisaan on. Ropo taskun taakkana vaan on ja sen ainoan harmaan huolen hukuttaa saan rubiiniseen, ilon-helmeilevään frizzanteen (a prezzo di cinque lire) valohehkussa auringon terassilla kauniin Baranon. Rypäl-pergola yllä pään pidättää mua vilpoisin siimein, levon suo, jalon nautinnon. Koko päiväksi sinne jään ja tähtien välkkeessä viimein alas laskeun rajaan veen ja lopputaipalen teen. Runo riemullinen, suruton vaellukseni tuon tajuntaan on yhä jäänyt värisemään, heläjää, hymisee sulo-riimein, sydämessäni soi kunis kuolen... Tarusaareni saattama laineen, sinun päiväsi, yös ihanat sydän-rikkaudekseni jää. Elämääni ne elvyttää, niinkuin poves lämpimät lähteet kivut raihnaisten parantavat -- iki-muinaisen saithan sen maineen. Elon helmassas vietetyn tähteet, murut muiston ne kirkkaammat sydänpäiväni tään hämärää ovat vielä ja runsaammat all' arktisen talven paineen napapiirisen maan elämää, unen nousua tuo keveää, unen lentoa luo leveää puristukseen arjen ja aineen. Vaikk' kulje en teilläsi enää, tajuntaani sun aamusi jäivät, yös, iltasi, päiväsi, joiden aren-harmaus ei tee tenää unen lennolle, vaan elon antaa yliläikkyvän rattoa, hupaa... Unelmiini hurmaten kantaa ilo kiihkeä iltojes noiden, häly lämpöinen kävelytieltä, joka kiertää sinistä rantaa -- ja se kaipuulle kauneinta lupaa. Ja kun sivuutan viinitupaa, lemu villin-kirpeä viinein miten vietellen liehtookin nenää! Ja ne kiitävät kaukaa sieltä sädetanhuna tulvien mieleen, tuli-helteiset syksyn päivät. Liha pehmoinen viikunoiden, veri raskaiden appelsiinein, makeoiden mandariinein, mehu granaattiomenoiden rubiininen tuntuu kieleen... Ja se suvinen joulupäivä satumainen on kuin ois unta, tamarindien reunustamaa heleyttä kun rantateiden valo kirpeän-kirkas valaa näön nääntäen huikaisuun ja kupeella ruskean muurin puna vasta auenneiden kukankruunujen leimuten palaa ja aurinko suudelmin suurin sinen-hehkuista aaltoa halaa! Suven ainaisen valtakunta, sua muistella ees sydän saa jäätuulien tuiverteluun, lumimaahan juurtunut juurin. Ei pimennä pilven häivä sinun taivastas kuultavaa! Lumen liinoissa täällä on maa, puut hursteissa helmikuun -- sinä kultia näät oransseiden ikivihreän puuntavan puun, ja mantelin kukkaislunta vain multaasi sun putoaa. Siniveen ikivehreä luoto, sua konsana unhoita en. Jään jäyteessä, keskellä lunta yhä muistollas lämmittelen, suvenmaa, sädevaltakunta. Sinun armautees pakenen läpi kiteitten kimaltelun, punaruusuistas öin näen unta. Minut luoksesi tuo uneksunta -- kuin aikana lapsuuden palavimman haaveeni laivaan kokonaan näin antaudun kuvitelmaasi, kantaudun ihanuuteen veen sinisen, avaruuteen asuuritaivaan. Surun ruttoon, ruumiini vaivaan unohdusta tulvii, kun tuli sormilla muistelun sinun puoleesi kurkoitun. Tyrehtyy sydänhaavani vuoto, ja pihdeissä pakkasen povi saa veren kuumemman ponnen. Ja muisteluissani mun kun muovautuu kuvas sun, sädehtii rajapiirteissä sen todellistuma unteni onnen, elon aavistetun, koetun, ikävöinnin ja täyttymisen tulisimman ja puhtaimman muoto. LIDO Muistatko, muistatko Lidon, Poseidonin ratsujen kiidon yli jalkojes ruskeiden, nuorten, sinipunaisten simpukankuorten? Adria läikytti lämmintä vettä, kuulaita aaltoja hiekalle heitti, juoksin vastaan, juoksin vastaan, liekkuman huumassa tunsin, että kuuma, kristallinkirkas vesi puhtaaksi pesi, syliinsä kietoi mun, suudelmin peitti, tuuditti kuin emo lastaan... Vedessä lämpimässä, läpikuultavan vihreässä, min suola ihoa kirveltää, lähellä läikyt, loitolla väikyt, nyt ryntää valtaisa vaahtopää, alle sen peityt, harjalle heityt, olkasi vilkkaa, silmäsi kutsuu ja pilkkaa... Mua katsot olkasi yli. Veden velhotar liet, Aretusa, Italian ruskea muusa! Oi ihana Adrian syli! TOSCANAN Yö Toscanan yö, yö ylängöillä suven Settignanon, kun tähtikupu lämmin yllä maan on ja ympärillä vuorten tumma vyö -- Toscanan kuuma yö, kun nuorukaiset luuttujansa lyö, tuhannet tuliperhot liidollaan on -- kaikk' unta vaan on... Nyt nousee kuu, sen helmiäinen verhoo Settignanon... Muut laulut kaikki käyneet uinumaan on, soi kaihoaan vain satakielen suu... Kaikk' aistit hullaantuu -- kuun alla kukkii ruusu, öljypuu, yön tuuli juovuttava tuoksussaan on -- kaikk' unta vaan on... En unta saa, vain ihmettelen yötä Settignanon, vain kummastelen, kuinka milloinkaan on maan päälle luotukaan näin hurmaavaa... Toscanan taikamaa -- Firenze laaksossansa leimuaa, siniset viinivuoret sivuillaan on -- kaikk' unta vaan on... KAUNEUDEN PUU KURJET MUUTTAVAT Käyn polkua korven, kun päältä pääni syyskuullosta sinen soi kantava ääni niin ihmeellinen kuin torahdus torven -- ja kiireelle mäen, mist' aavalle näen, pian jalkani entää ja silmin haen: yli taivaanlaen jono kurkien lentää. Näen yhdeksän purren yli soutavan harmaan, ja raikuvat torvet kuin riemuiten, surren -- jäähyväistä varmaan -- ja kaikuvat korvet. Ja pohjoinen puhuu, sävel soi kuni urkuin, salo huokaa ja huhuu. Käy tie ojokaulain etelään, helokurkuin menojoikua laulain. Minä kurkoitan kättä, kuin pyytäisin mukaan. Vain viivähtämättä ne kiitää, jo haipuu... Ei saavuta kukaan, ei kannata kaipuu. Minä askelin raukoin vain mittailen multaa -- siniauerta aukoin päin lounaisen kultaa, läpi ruskojen veren, yli keinuvan meren, kuun kuullossa, tähtein, päin päivää ja poutaa ja onneen ja kesään pois syksystä lähtein ja uuteen pesään ne soitellen soutaa... TALVIAAMUNA Kuin tuhkasta nousevan Foiniks-linnun heltta idän ilmalta kohoaa punainen pilvenlonka. Sinen-musta yöllisen taivaan silkkiteltta veren-tummaksi purppurasametiksi muuntuu, sadattuhannet hopeahiilut sen sammuvat salaa, vain muutama suuri kultanasta sen palteilla himmeten palaa. Viti kuultava, kukkea, satanut vasta jäkälille kallionkiireen korkean, jonka laell' ihaillen seison, tulppaanitarhaksi puuntuu, tulisoihtuna roihuaa mahtava, lakkapää honka. Sopusointu luonnon, kauneus juhlallinen! Suven kukkeudessa ei suur ole ainoastaan, vaan myös ylevyydessä valkean vaateparren. Lumipilvien kahleeton keinunta, helminen häivä yläpuolella murheiden maan, ihanuudessa sinen! Oi hongan nousua taivaan kattoa vastaan, punahehkua pyörryttävää lujan, tervaisen varren, jota silaa nouseva, kuparinkeltainen päivä! Iankaikkinen tuuli onneen ja suruttomuuteen lumikruunua tuudittaa, ja maaemo lastaan yli pakkasen varjelee suven kukkaan uuteen, imettäin povellaan monihaaraista, vankkaa juurta hämäryydessä yön elonvoimin lämpimin, pimein... Niin sinäkin, sieluni, uppou juurin syvin läpi jääs, alapuolelle murheesi hyytä ja routaa, syvän voimaa juomaan turvallista ja suurta, maan, mahtavan luonnon runsasta maitoa imein; taas yöstäsi ylhene pilviin pyrkivin tyvin, taas latvasi suo avaruuden laineilla soutaa, elon ihmettä nauttia onnellista ja suurta! Miten kaunista kaikki on täällä ja kaikki hyvin! KAUNEUDEN PUU Sen työ on turha työ, ken uudismaaksi raivaa tään kuolon-koleikon. On hiekkaa heikko hiven, ja läpi jäkäläin jo kovuus pohjakiven kalahtaa lapioon, ei kestä kauan kaivaa. Ylitse kalman-maan jos kylvövakkaa kannan siroittain siemenen, saan tyhjän vuodentulon: Maa hetken vihannoi, jo kuolonkeltaan kulon jää tullen suvikuun, kun pouta polttaa sannan. Ruiskaunokkia nää ei yössä synkän pellon, jo ensi silmullaan kaikk' kukat kuolee hiljaa. Sulamistuokion veet juottaa lumililjaa, syys routaorvokin taas nostaa, kuurakellon. Masennus sato sen, ken kuolon-maata kuokkii, sen käsi herpoaa ja kuokka kenttään putoo. Maan unhoon sammaleet ja kuloruoho kutoo. Sen lähdesuoni puun vain ainokaisen ruokkii. Vain kauneuden puu siit' yleni ja suurtui, ja runsas oksillaan on lehväin, kukkain taakka. Se yksin yltänyt on alkumantuun saakka, mist' enää erkane ei, mikä siihen juurtui. Graniittikamaraan muut kasvit uupui, konsa niin syvään ehtivät ja nääntyi hellekesiin. Se halki kallion pääs yksin pohjavesiin ja sieltä ainiaan vain imee ravintonsa. Syvältä hersyvät sen mahlat, miss' ei routaa, sen latva taivoon nous, siell' elää ikikesää. Tuhannentuhatta sen haaroilla on pesää ja kaikki tuulet maan sen oksistossa soutaa. Syvyyden paine pois ei muuta uraa pääse, niin tiukkaan juurensa se tunki lähdesuoneen. Vain runsain purkauu sen kautta, liioin juoneen, mut tulkiks uumenten myös yksinänsä jää se. Se lehtii alati ja iät kukkii kyllä, mut raikkaat rypäleet niin kuultaa korkealla, ett' tuskan nälkää nään sen runsauden alla, hedelmiin mehuisiin ei käsivarret yllä. Kun janoon polttavaan jo melkein kuolla ehdin, kun tuska tuimin on, kun tappavin on kaipuu -- maan multaan armossaan sen taivasoksat taipuu koinpunahedelmin ja pilvensiintolehdin. Sen varjoon sukeltain nyt poimin, poimin, poimin, kun tiedän: tuokion vain viipyy armo taivaan, ja kun se sulkeuu, taas näännyn pitkään vaivaan. Puun pyhän antimiin ei yllä ihmisvoimin. Pois oksa ponnahtaa, mun tähtivaloon tempaa -- se liian ihanaa, sen huikaisu mun huimaa -- maan multaan putoan ja tunnen tuskaa tuimaa. Taas jano julmempaa, taas toivo tulisempaa. SIELUN KUKAT LAUSUMATON SANA "Ich möchte schlafen, aber du musst tanzen." Storm. Sinut näin... Sinut näin, sinut kuulin... Sydänniityllä, josta jo kuolleen luulin kukansilmujen -- kirrestä pilkistäin sinivuokkoja kurkoitti päivään päin! "Olet lapsi pieni", yhä leikkivin huulin soi vierellä tieni, soi ääni äärellä tieni: "Olet lapsi, lapsi pieni." Mut milloinkaan ei näin: "Nuku turvassa, lapsi, mun sydämelläin, laps, uinu sydämelläin!" Ei koskaan näin, ei näin kevät huo'u lämpimin tuulin: "Nuku sydämelläin!" Miten ois...? Miten ois, jos soida vois lausumatonkin? Toivonko tuota? "Nuku, laps, sydämelläni!" korvaani vois jos huokua huulesi -- luotan -- en luota. Siis jääköönkin salaan, niin tuskaa ei tuota! Minä nukkua halaan -- sinun karkeloida, sinun tanssia täytyy, et vuota... Tulen tuskan se tois sydänalaan, kivun kirvelyn arpiini tois, kun heittäisit sydämes luota polon lapsen ja tanssisit pois... Ja sittenkin -- sentään hän sois, sanan että sen huulesi kuiskata vois, vale vaikka se ois, vaikk' kohta sa lähtisit luota ja tanssisit kauas pois... SUURI LAHJA Mahti lain! Teinkö jotain hyvää, jotta tämän sain, tämän sain? Ei, en mitään, annoit vain kaiken aivan ansiotta. Kohtaloin, kohtaloin, annat, annat ylenmäärin! Kuinka voin vastaanottaa, millä noin armoitat mun? Teenkö väärin? Varmaan en! Mitä ikänänsä saikin sielu sulta, iäinen, otan sen, otan sen omakseni voimin kaikin. Sydämen, sydämen annat mulle, lahjan jalon! Muuta en pyydäkään kuin ihmisen käden lämmön, silmän valon. Kuolemaan, yöhön olin nääntymässä. Ihanaan, ihanaan elämään nyt jäädä saan! Valmis olen, seison tässä! RAKKAUDESTANI Korulausein en rakkaudestani haasta: vähän sinulle ois kumu helskyvän vasken! Sydänparkani vain, rakas, käsiisi lasken -- ne ojenna vastaan, ett' yletyn maasta! Yön houkutus soi, uni päätäni painaa -- pidä kättäni, rakas, älä hautaan päästä! Sylis lämpöä suo, veri sulata jäästä -- en kuolla ma tahdo, elo elostas lainaa! Vedä pois minut horteesta haudan partaan, elo suo, valo suo, veres lämpöinen liesi! Jos kelvata saan, rakas, portaaksi tiesi, yli rintani käy lujan, hellän ja hartaan! YLISTYS ELÄMÄLLE Yllätit, elämä, pyörteellä riemun! Nostatit vieläkin kevään hurmaan sieluni, valmiin jo syksyn surmaan! Mukaansa tempaa outo tie mun! Minnekä väkevä kämmenes vie mun? Korkenen kuivasta kalliosta, ylleni tiukkuu pilvies vihme! Ylenen hautojen pimennosta valkeuteesi ja voimaasi, josta versoo kauneus, ihmeitten ihme! Kauan jo, tarhuri, armoas kesti! Mullasta multaan jo kertaa monta siirtelit minua, juurtumatonta, leikkelit, ymppäsit kymmenesti kasvia hedelmänkantamatonta. Kiitän sun huolenpitoas hyvää! Heittele vain mua, pyöritä, nosta, tempaise kuivasta kalliosta, kuljeta minua, ruostejyvää, jonnekin, missä multa on syvää! Paiskele minua, kieputa, heitä, väikytä täällä, häilytä tuolla, lyö minut suulleni pölyä syömään, suo aron suolaa mun janooni nuolla, anna mun kokea hyljätyn hätä, unohda, kauaksi yksin jätä, sammalen alle ja nietosten peitä, suo tuhat kertaa mun puolin jo kuolla nostata taas minut outoja teitä kuulemaan tuulies säveleitä, aurinkos alle leikkiä lyömään, siksi kun viimeinen lahoaminen iäksi peittää ilmojes sinen! VASTAUS Sa kysyt: "Kuinka sain sun rakkautesi?" -- Oi minkä vastauksen saatan antaa! Se vyöryi kohti sielunmaani rantaa kuin humiseva, suuri tulvavesi, sen lietteen myllersi ja pyyhki, pesi: taas sieltä esiin paistoi kultasantaa! Ja jotta jälleen saatoin ottaa, antaa, pois itsekkyyden kivikarsta kesi. Oi, eikö kauneuden kukat idä savessa sydämeni ilomielin, kun uhris vuo pois tuskan tuhkan pyyhkii? En rakkauttani kertoa voi kielin, sen yltäkylläisyyttä sydän nyyhkii. Oi, älä kysy, kallis -- ota, pidä! SIELUN KUKAT Kuin verkossa kalat, kun kuumoitti koi, pihan härmässä hohti sinun askeltes alat: rivi kynnystä kohti -- hämy illan sun toi -- jono toinen jo, voi, pois portille johti! Vidin valkoinen huntu -- tyly päivä sen heitti -- yli maan leviää, jalan jälkesi peitti. Mut huultesi tuntu kuin suvinen sää, kuin kasteinen seitti, yhä huuliini jää. Nämä hellyyden päivät ja yöt, tämä syys lumen alle ei vajoo. Kukat maan vilu hyys, kukat sielun ne jäivät, ei kuihdu, ei hajoo -- sinun hymyilyys ei menneisyys, ei kuolema kajoo. KAHLEIHIN PALUU Oi tyhjyyttä tyhjyyden ilveen! Sydän hullu, kurkoitit pilveen! Olit haihtua hattarahöyryys, avaruuden et tyhjyyttä kestä -- oli väärä se ylpeys sulla. Tuli vihdoin luoksesi nöyryys: maan vangiksi mielesi halaa. Lie arvottomuus, selän köyryys, ilomielin kun kahleihin palaa -- mitä liekin, se ei sua estä; tämän tiedät: et enää kestä vapauttas, sen ylpeydestä ihanaa on orjaksi tulla. Kun halveksit maan mataluutta, maan ahdasta rajallisuutta -- ikävöitsit sittenkin salaa, ikävöitsit ihmisten kyliin, elon huoleen ja ystävän syliin, ja kun kerskuen irrallisuutta kävit mieron polkujas astuin, pidit kilpenäs vastuuttomuutta -- ikävöitsit maan ihanuutta, sinä halasit hellyyden valaa, poven ainoan uskollisuutta ja kaipasit kulkea vastuin. Elämältä jo, onneton, kuolit -- elämään taas, onnekas, havaat, elät taas, mitä muusta huolit, tuhat hellyyden nimeä tavaat, sylis rakkaudelle avaat. Vapautesi houretta vain on. Elät, tunnet multasi painon. Tomun lapsen onni on ylin jokin ahdas ja arkinen soppi, käsivarsien kahle ja sylin tukehuttava vankikoppi. ETÄISYYS Kuun kauniin sun kanssasi vietin -- välillemme jo sai sata penikulmaa. En poistaa voi, mitä teen, mitä mietin, sitä etäisyyttä julmaa. Kuu onnekas -- montako tuskan vuotta? Joko ennemmin kuin tiet yhteen palaa, ikävänsä liekissä tuhkaksi palaa sydämemme -- ne toivoiko suotta? Pikemminkö kaukaisuus kova väistyy väliltämme, ennenkö yhtyvät tiemme, kuin kaipuun painosta kuolevat liemme, surussaan sydän yksinäistyy? Oi rakkaus vankina ulottuvaisen! Miten siirtäisit pois eron kauhean rajan? Miten liitäisit luo yli paikan ja ajan väkivaltaa uhmaten maisen? Tulevaista päin, sydänlintu, lennä -- eron tuska tiellesi verkkoja kutoo -- sulat murskana multaan putoo -- vain henkesi ei saa mennä! Sinun täytyy nousta, täytyy kestää, sulat kasvattaa yhä uudet ja uudet. Sinun täytyy voittaa kaukaisuudet, sua ei saa kuolema estää. Eron verkot vaikka lentimes riipi, sinut runteli tuhansin kärsimyksin, yhä täytyy sun kohota sairaana, yksin ja lentää, tynkäsiipi. KYYNEL Kaikkein kauneimmalle mull' ei ollut sanaa. Tähtitaivaan alle seisahduin ja pitkin linnunradan vanaa, etäisyytten vyötä, ikäväni itkin... Kiilsi tähtein myötä pitkin kaipuun siltaa kyynel "hyvää iltaa!" välkkyi "hyvää yötä!" TAPAHTUKOON TAHTOSI Kova kohtalo, tahdotko pois sen, mitä annoit, mun onneni uuden? Sydänparkani viipyvän sois sen, jos pitää, pitää vois sen, ajan kaiken ja ikuisuuden! Sydän, oikeudetta aina liet sykkinyt omistusaikein. Siis suorita saamasi laina, oma tahtosi maahan paina, opi tehtävä kaikista vaikein! Osa itseäs irti raasta, jos on luovutus raskas se tarpeen. Tapahtukoon tahtosi! haasta, vaikk' koskaan et kohoisi maasta, syvä haavasi ei kävis arpeen. Sait kumminkin onnea maistaa, joka karkoitti tuskan ja pelon. Pala muiston kultaista kaistaa kuin auringon juova nyt paistaa savenharmaassa hurstissa elon. Koit ihmeen: ihmisen povi hyvä, lämmin on, suuri ja syvä! Sait paljon, ei nurkua sovi, ja jos kiinni jo onnen käy ovi, surun auki jää -- niinkin on hyvä! SYDÄN Niin kummallinen sydän on, se toivoo ja on toivoton, maan aatteet tahtois omistaa, pois ainoansa lahjoittaa, se elää mielii ja leimuta, palaa ja kuoleman unta se uinua halaa, sydän alati arvaamaton. Sydäntä ei voi ymmärtää. Se ikävöi, se yksin jää. Ken omakseen sen ottaa vois? -- sen hetken pitää, heittää pois. Se uskollisuuteen ja onneen luottaa, eron hetkeä tuskaansa tyytyen vuottaa, sydän aavistamattomin tää. VALA Taas sulle vannoisin sen hiljaa aivan, salaa, sen minkä vakuutin jo monin, monin kerroin: Vain sinua tää sydämeni halaa, kuin ensi iltana, enemmän monin verroin. Vakuuttavammaks en sais hellyyteni valaa uruilla kaikkeuden tuhansin äänikerroin. Siis usko: sulle vain mun rakkauteni palaa, syö aikain ihanain vain muisto sydänalaa. Sun kevätsilmiäs ei muulla kellään. Vain hengityksessäs käy suvi leudoin tuulin. Ei ääni kenenkään niin syvään soi, niin hellään jäi värjymään se sieluun, kun sen kuulin. Ei kenkään hyväile niin hiljaa kämmenellään, ei suutele niin uskollisin huulin. Sanoitta ymmärrä niin muut ei sydämellään, ei viihdytä kuin sinä hellyydellään. Kuin sinä rakastat ei toinen kenkään. Niin turvaisat ei toisten käsivarret. Niin syvä viihdytys ei äidin kätkyenkään kuin syleilys. Soi niin ei kieliparret somasti sopertain ees emon hellyydenkään. Tää rakkaus jää vain, muut murentui kuin karret vain tätä hiiltäisi ei hehku liekkienkään, vaikk' aukeis helvetti, ei pätsit senkään. Oi yksinkertaista ja suurta suloisuutta, sanoihin hairahda jok' onttoihin ei, vääriin! Yht'aikaa painavaa maan mataluutta ja nousevaa ulottuvaisen ääriin! Kovuutta köyhää niin ja vajavuutta, kohoovaa suurimpiin omistamisen määriin! Oi lahjaa ihanaa! Voi pyytämättä uutta hän elää, ken sen saa, ja rikkaudetta muutta. Sua tervehdin, kun huomenissa havaan, sua uneksin, kun levolle käyn illoin. Kun herään helmaan yön, sun nimes tavaan, lomassa päivän työn sua muistan, milloin ja missä lie. Ain' aamuun aukeavaan rakentuu kaipuun tie tuhansin toivon-silloin. Viel' iltaan jäin hämyisen odottavaan ja tielle päin tähyillen oven avaan. Sua tahdon rakastaa, kuin kauan elänenkään. Kuink' koskaan unhoittaa hyvyytes sydän vois sen? En voisi vihata sua tähden tylyydenkään, ja lahjas minulta vaikk' ottaisitkin pois sen, mitenkä soimaisin sua vuoksi senkään? Ain' antis takaisin vain kiitollisuus tois sen. Sua aina rakastan, mihinkä lähtenenkään. "Sua rakastan!" tomusta haudan henkään. TAIOTTU Olet iäti minun: sinut sitoo taika. On maailmas sinun se entinen aika, se syksyinen, silloin, kun sateen soitto soi hämyisin illoin, se aika loitto, käsivartteni vyöhön kun onnessa taivuit, ajattomuuden yöhön minun kanssani vaivuit. Sinut vapaaksi silloin minä laskea aioin, vaan päästä en milloin, sinut vangitsin taioin. Jos kulkisit kunne, et luotani pääse, et sieluas tunne, minun luokseni jää se. Vain vieraalta tieltä tulet outoihin kyliin ikävöiden sieltä pois ystävän syliin. Minä taikurin soihduin sinun sisimpäs löysin, sen kahlitsin loihduin, lujin hellyyden köysin. Minä kohtaloks sulle kivenkovaksi koiduin. Sinä kuulut mulle, sinun sielusi noiduin. Mihin käytkin, et vapaa ole kahleista noista. Et onnea tapaa, jos suutelet toista. Ei toiset ne silmin näe sieluusi syvin, käsin koskevat kylmin, ei hellin ja hyvin. Et minusta koskaan voi vapautua. Olet omani, joskaan et muistaisi mua. Et uhmin, et paoin vapauttasi voita. Sinut kahleihin taoin minä mahtava noita. ENTINEN ELÄÄ Ken ikkunaani haparoi --? Syysyössä herään -- sade soi! Minussa menneet vavahtaa, yöt ennen olleet havahtaa... Veet pisaroi, suin tarinoi, kuin ihmisnauru ilakoi... Ken sormin ruutuun rummuttaa --? Yö kuohuntaansa kummuttaa, veet tulvii, soi, puut huminoi, soi räystäät, kourut kuminoi -- lukot laukeaa -- ovet aukeaa -- pois seinät, katto raukeaa... Veet huminoi, veet mellakoi, veen nuijat multaa moukaroi -- veen pyörre purtta kiikuttaa, pois vuodettani liikuttaa -- veet teutaroi, veet ilkamoi, kuin tuttu askel karkeloi... Mun hurmaa tää, mua kammottaa yön taivas auki ammottaa ja vaikka sade ailakoi, niin villit tähdet kipunoi ja -- käsivarret -- aukeaa -- päin rintaa rinta raukeaa... Suus huokuu, hiljaa tarinoi -- näin onnellista olla voi! Yö tyyntyy, sade vaikahtaa... Kukon kirkaisuko raikahtaa!? Oot poissa, oi -- jo koitti koi yö entisen vain elää soi! LUOVUTUS Niin, eivät ne palaa, ne päivät, ne syksyiset, ainainen sade kun solisi kouruihin katon, mut kirkkaus aavistamaton, suviaurinko alenematon sydämiimme... Niin, sinne ne jäivät, ne aika jo ahmaisi kade. Edes muistonsa pitää pyytäin sydän, entinen onnen kehto, sitä muistoa keinutti vuoden. Kuut kulkivat vieden ja tuoden, yhä enemmän ottaen, suoden yhä niukemmin. Minunko syytäin Mikä siis on elämän ehto? Se on tää: mitä elämä antaa, pois sen pian vaatii se jälleen. Juur rikkain oltuas mailla, nyt vaivaisna, kaikkea vailla, osas vielä on luopua, lailla sen lesken, jok' ainoan kantaa rovon Herralle pelkäämälleen. Mitä tahdot, kohtalo? Meni jo kaikkeni! Muiston säteen vain omistan viimeisen! Senkö nyt viet? Ota pois! -- sitä enkö minä antaisi? Säästelenkö? Ota! Rippeetkin rikkauteni näin luovutan velkojan käteen. Ne on poissa, ne päivät. Ne laina oli ankaran Elämän Herran. Elo käydään aavikkoretkin, pian häipyvin keidashetkin. Lain tään, sydän, ymmärtänetkin: surun portti on avoinna aina, ovi onnen vain kiitävän kerran. VIIMEINEN SIRKKA Kun nurmikot nukkuivat kuun hopeaan, syyskuurassa, kummulla hautuumaan kulosirkka kuoleva lauloi. Muu ääni ei hiiskunut ainoakaan, ypö yksin se valitti kuolemataan. Unohduin polon soittoa kuuntelemaan: Kuristain sitä kalma jo kauloi... Sävel särkyi vaivaan jo vaikeampaan, valittain yhä harvemmin, haikeampaan, yhä heikommin... vaieten niin kokonaan. Syyskylmään kuoli jo kohmettavaan polo laulu, sen pakkanen pauloi. Sain sinulta, sirkka, min tarvitsin, kun kuolinitkuas kuuntelin... Niin itsekin itkin ja vaikersin, kuin kuoleva, vuotta jo monta. Yöt synkeät ollutta aattelin ja pilvisin päivin ja paistavin yhä tapailin mahdotonta, ikävöin iki-mennyttä takaisin. Olen nyt kuin haudassa makaisin, olen murhetta tahdotonta. Surusoitostas, sirkka, sen ymmärsin, valituksestas kuulin sen vihdoinkin: Oli lauluni soimatonta, kun kuollutta muistoa talletin, povessain vahingollista varjelin, sylissäin väsynyttä jo sylkytin ikävöintiä voimatonta. Minä viimeinkin, viimein nyt ymmärrän tään. Jään kulmin kuulain miettimään tähän yllättävään elontuntoon loihtuisan lempeään. Minä kuuntelen korvin niin kirkkain, miten ilmaan läikkyvän lämpimään, suviyön elävöittävän hämärään soi miljoonat viulut sirkkain... Minun silmäni aukeavat näkemään: Kovat kohtalon-kasvot nyt kauneina nään, sädeloistoon ne polkuni luo ylevään... Pyhä tyyneys saa elämään. Ja ma hiljaa riemuitsen, virkkain: Ota pois minun onneni, kohtalo, vain -- suven saat, kesän viimeisen viedä! Minä sultahan, sulta sen lahjana sain! Laki ammoinen laatima lie jumalain: sydän liioin ei riemua siedä. Ajan olleen auvoa kaunista hain, mut haudoille vain tulin vainajain. Ota pois minun onneni, kohtalo, vain -- ja kun luopumisen olen täyttänyt lain, jos onneen otollisemmaksi sain, sinä itse se päätä ja tiedä! Oras rintani lyö vihannoivana vain, minä en sinun sirppiäs estä! Ilot maan ovat lainoja vain jumalain, tomun laps ei vertainen kuolottomain. Yli määränsä ei kesät kestä. Lie tieto se ihmistä viisaampain: osa vaikein ois osa omistajain -- unohtaisi he korkean kohtalon-lain, povet kyltyisi kyllyydestä. Sydänlaihoni lyö epäkypsänä vain, lumes saa minun peltoni pestä! Näen tieni: se kulkee kullassa kuun, sädepilkkeessä miljoonan tähden, ohi kiemurtelee lumikruunuisen puun, kideruusujen saartuu se kimalteluun... Minä tielleni, tielleni lähden! Kovempaan vain vieköön se kilvoitteluun, vain kuljettakoon liki turman suun! Vain kulkuni muistan ja unhoitan muun pois annetun onneni tähden. Osan armaimman nyt, mitä milloinkaan sydän sai, minä luovutan pois kokonaan, kera kuolevan luonnon ja'an sen ja peitän nyt poveen maan sen. Ja siksi sen peittelen multaan maan, sentähden sen tuuditan tuonelaan ja keinutan kuolemaan sen, ihanampana että sen takaisin saan minä taas, tuhatkertaisna saan sen. Sydän unhoita ei iki-armastaan, ja sen painaa taas liki parmastaan hän, noutaen onnelaan sen. KOHTALON VAAKA Jää sielu keinumaan, jää vaiheittensa vaakaan, välillä tähtien ja syvyyksien nielun. Alati matkalla on osa olla sielun, ei maassa, taivaassa sen paikka. Milloin saakaan se vihdoin huoahtaa: "Jo ehdin kotiin omaan, nyt enää kirveliä ei tuska tulinuolin, ei tarvis taivasta ja maata olla puolin!" -- vai jääkö liitämään se maan ja taivaan lomaan? Maan janoon nääntävään, taas runsauteen onnen -- nyt taivaan autuuteen, taas mullan painoon raakaan iäksi sielu jää vain vaihteluiden vaakaan, ei seisahtua voi se tanssi vaa'an ponnen! Ei! Julma kohtalo ois rauha tasapainon! Jalompi arpa sen on vuoroin kuolla, elää! Välillä elämän ja kuolon laulu helää, yön, päivän poljento sen olomuoto vain on. Yön, päivän poljentoon se luotiin, leikkiin somaan, on liian keveä, taas liian paljon painaa, ei mitään omista, on kaikki hetken lainaa. Kotiinsa konsanaan ei sielu ehdi omaan. UPONNEET PUISTOT Sydämen syvyydessä puistot saartuu niin ihmeelliset, ikivihannat. Smaragdiketjut köynnöksien kaartuu ja lehtokujat vilvaat, ihanat. Ja sypresseissä satakielet valtaan jää sävelten ja lämmin louna käy ja loiske kaikuen soi kaivon altaan kujilla, joilla kulkijaa ei näy. Uponnein puistoin, unelmain Atlantis, maa onnen muistoin, rauhan rajaton, sun kaivos virvoittaa, on altis antis, hedelmäis kypsyntä on ajaton. VANHA LAULU VANHA LAULU Se vanha laulu mennyt taas iltaan hiljaa soi... Sen kauniin sävelen nyt mi kumma korvaan toi? Kuin muinoin kuulen sen nyt, niin selvään kuulen sen nyt -- se nauraa, vaikeroi... On siinä talven lunta ja pirtin hämärää ja illan puoliunta ja rukin pyörintää ja lapsen haaveksunta, valoisa valtakunta, säveltä säilyttää. Sen luulin lakastuneen ja kuolleen yksinään. Nyt soinnut unhoittuneen helähtää elämään, soi vielä talven uneen, soi illan valve-uneen suloista säveltään... On tuvan ruutu jäinen, sen läpi kuultaa kuu... On pirtti hämäräinen, hyräilee äidin suu, lyö tahdit yksinäinen, säestää tähtipäinen se pihan pihlapuu... Lie laulu aina soinut etäällä jossakin, iloinnut, vaikeroinut -- sen luota loittonin, en kuulla sitä voinut... Lien kaukaa haparoinut tien pitkän takaisin... Tään hämyyn talviehtoon soi äänes, äiti, taas... Mun nukutat taas kehtoon, taas uinun tuudintaas... Saa kevät, riennän lehtoon, kun kevät saa, käyn lehtoon, tuon vuokot ikkunaas... PIENI RATSASTAJA Päivässä kimmelsi ruutu, kaukana, muinen. Honkapuinen sillalla souteli tuutu. Kipusi ikkunan luokse -- muistat senkin -- poikanen selkään penkin: "Hei, hepo, joudu, juokse lattian aurinkorataa!" -- Oi, mikä muisto! -- Ikkunan huurrepuisto kultahiuteita sataa. Nurkan hämärä suhuu: "Minne nyt matka?" -- "Hei, hepo, joudu, jatka!" kaunis haltia huhuu. -- "Minnekä? Minne?" -- Määrä ei huoleta miestä! -- "Hoi, pidä vaari tiestä!" -- "Sinnepä, kauaksi sinne!" Viittoo tupa: "Viivähdä tuokio! Vuota! Noin ei lähteä lupa! Äitis on itkevä tuota!" -- "Eespäin vain! Jokin vilkkuu ihana siellä! Eespäin aurinkotiellä!" -- "Näännyt!" hämärä ilkkuu. Huima on liito -- väikkyvä määrä ei seesty... Ei meno vaaksaa eesty... Käy vain hetkien kiito. -- "Lasketa hurjinta laukkaa, ratsuni raisu!" -- Kuiskaa hämärä vaisu: "Voi sua raukkaa!" Pimeys ehtoon sankkana, raskaana valuu... Yhtä on lähtö ja paluu, matka -- kehdosta kehtoon... KOULUVIHKO Mikä mahtaja vuosien virtaan lepokohdan loisikaan? Ajan tarttua vinhaan pirtaan kuka kuoleva voisikaan -- sekunniksiko siepata ehdin, pidättää unen köysin sen? Minä kouluvihkoa lehdin -- romukirstusta löysin sen. Siis neljäkymmentä vuotta -- pidättää miten taisinkaan! -- veti kuoloa päin ajan nuotta. Se tottako laisinkaan? Heräs vastahan valoon heljään hän lapsuuden aamunaan, joka kymmeneensä neljään havahtaa nyt haamunaan! Vuoskymmenet kuoloa päin mä siit' ehdinkö kulkea, kun kouluiltaan jäin mä ja silmäni sulkea juur ennätin lepoon vuoteen? Olen vasta herännyt -- lisäks viiteentoista vuoteen viiskolmatta kerännyt! Unennopsaan kuinka siirsi ajan virta lainettaan! Hän, poika, illalla piirsi tätä kouluainettaan sen koululaukkuunsa pannen, levolle ehtien. Miten? Yhdess' yössäkö kannen sini virttyi? Lehtien silopinta on homeen ja tomun ja toukkien nuolema! Yön aikana joukkoon romun vihon viskasko kuolema? Romukirstusta nytkö sen nosti omin sormin vainaja? Omituista: vihkosen osti myös kirjanpainaja! Tää aamu lie aaveaamu ja kouluainettaan viistoistavuotias haamu ja laulajan mainettaan nelikymmenvuotias selaa näin romukopallaan. Ajan kummitus kujeillen pelaa vuoskymmennopallaan... LAPSEN TIE Tuolta, missä huomenrusko puuntaa, illankajoon vie synnyintanhuvilta lapsen tie kauas, kauas. Minne vievä lie? Johtaneeko auringon ja kuun taa? Kohoaa ja laskee, muuttaa suuntaa, mutta jatkuu, aina jatkuu tie. Aamunkoissa maantien valkosantaa uusi kaukaisuus käymään kutsuu, tuntemattomuus. Kiehtoo näkemätön ihanuus. Lapsi taivaltaa päin ilmanrantaa -- väistyy näköpiiri, unta kantaa, sama iäti ja aina uus. Illansuussa kukkarinne riemun silmiin kangastuu: Vieras päivä paistaa, outo kuu, ihanimmin haastaa ihmissuu -- huomispäivän taival sinne vie mun! Yhä riennän, yhä pettää tie mun, yllä sama taivas avartuu. Viittoi untenlinnan kultaviiri punahongikon latvain yli, valkokallion harjanteelta, humu karkelon onnellisen sieltä korvaan kiiri. Eellä pakeni kuin näköpiiri haavemaa se saavuttamaton. Levähdän. Tie aukee suuntaan kahteen: taikaholvistoon untenmaan ja synnyinkoivikkoon. Matkan mitattoman käynyt oon -- kiireellä jos lepäis lapsuusahteen! Pyörrä virranvuo ei lähtölahteen, rientää meren suureen suvantoon. Laskee, kohoaa ja muuttaa suuntaa, yhä vie ja vie kauas, pyörryttävän kauas tie. Eikö päättyvä jo tuonne lie vaaran laelle, joll' ehtoo puuntaa, hongan hiuksiin unohtuneen kuun taa? Askel kiiruhtaa -- vain jatkuu tie! Siitä kun jäi koivut synnyinmäen, arki, sunnuntai moni vieri. Eteninkö vai kehää kiersin? Yhtä lienee kai! Äänet korviini soi oudon väen. Unten kaupunkia tuskin näen, mutta aavistaa sen silmä sai. TUSKAN HUKUTTAMINEN I [KOVA KOETUS] Mikä todempi ponnistus ois: ulos yksinäisyydestä! Kova koetus: tempaista pois oveltansa salvat ja teljet, niin että sisälle vois omat astua ihmisveljet. Pois minuuden panssarista, ulos piiristä pienen pyyteen avarammalle astumaan verukkeet sadat eivätkö estä? Koteloitua yhtenään sydän pyytää itsekkyyteen, se kehrää säikeitään, se itara silkkimato, oman minuuden lankojaan, tekosyyt sadat sillä on, eljet. Miten tulvalle rakkauden moni meillä on sulku ja pato! Kuka toisille uskaltais oman rintansa avata paljaan, kuka sielunsa kartanoon, sisimpäänsä ne laskea voisi? Loan teiltänsä jaloissaan tupas permannolle he toisi -- vast'ikään ennätit sen maan tomusta puhtaaksi pestä --; puutarhasi rauhoitetun hukuttaisi he nauruun ja naljaan; joku julkea sylkeä vois surus salaisen alttarimaljaan; ilopikarin pöydältäs janossansa he pohjaan joisi; lepovuoteellas, kenpä ties, joku röyhkeä piehtaroisi; remukarkelo riehahtais, posetiivit ja suupelit soisi... Ja kun tynnyris tyhjä ois, kakut syöty ja lopussa leivät, tipo tiehensä luikkisivat, suurkiitosta virkkaisi eivät. Talos riistetty, raastettu ois, kukat tarhassas tallattu oisi, omahyväisyytesi vyöt, omanarvon-otsaripas, helokäätysi kähvelletyt, salaonnesi murrettu lipas... Mikä kovempi koetus ois: ulos yksinäisyydestä! Tosi ponnistus: tempaista pois oveltansa salvat ja teljet, niin että sisälle vois omat astua ihmisveljet. Miten tulvalle rakkauden moni meillä on sulku ja pato! II [SALAISET KANAVAT] Ja kumminkin: ainoakaan ei yksin seisoa kestä. Se ihminen kuivuu pois, joka eroaa ihmisestä, soraks sortuu hän, romahtaa alas minuuden ylpeydestä. Kokonansa se ihminen nääntyy, joka ihmisen tyköä kääntyy. Verivaltimot salaiset sydämestä toiseen kulkee: veren salpaa se itseltään, joka itsensä muuriin sulkee, elon hersynnän hän patoaa, joka mantunsa salpaa aitaan, vesikanavat tukkeutuu, ne virvoita ei hänen maitaan, oras pellolla kuivettuu, hänen vainioillaan on kato, jyvähinkalo tyhjäksi jää, jää tyhjäksi laari ja lato. III [KYTEVÄ TUHKA] En milloinkaan koe virvoitusta unen armaan, en kohoa siiville riemun kuin muinoin noustessa aamun. Lepovuoteellani, kun yö on musta, joka yö sama valtaansa saa mun kipuvalve ja pihteihin pusertaa mun, joka yö sama piikkinen piinan tie mun vie paikkaan missä ei armahdusta, elävältä hautaan, hautaan vie mun, vaan ei suo kuoleman unhoitusta. Mut aamu koittaa haudankin vaivaan. Joka aamu tuskanvuoteelta nousen -- tomu liikkuu minussa, kunnes kuoli. Joka aamu liitää sineen taivaan, kun jännitän tahtoni jousen, elontoivoni nuoli. Olen tuhkaa vain, olen multaa, unentarvetta, painoa murheen kiven. Mut uupumukseni multaan hiven koin hurmetta suli. Kajo aamun kun tuhkani kultaa, kydet kuumana tuhkassa, elämän tuli. IV [IHMISMERESSÄ] Ulos sieluni, käy, tykö veljien kulje, tule kuorestas pois, tule ihmisten joukkoon! Älä itsekkyytesi kyyristy loukkoon älä ltseäs tuhanten tuskalta sulje! Tule, käykäämme tuonne, miss' ihmismeri syvin pyörtein kuohuu, sen keskelle heittyin, tuhansiin, luvattomiin laineihin peittyin, puristukseen, toisia aivan liki, niin lähelle, että selvään kuulet, miten sydämet urhoollisesti takoo poven vankeina, hersyy vellova veri lihan liikkuvan verkoissa, kuohuu ja sakoo Kätes painautuu monen kaltaises käteen, pusertaa oma olkasi viereises olkaa sinun rintasi edessäs seisovan selkää. Tutuks saa, veli on, jota vennoksi luulet, saman kanssasi salliman arvan hän peri. Elon lämmintä höyryä huokuvat huulet, kihoaa ihon piiloista helmeillen hiki, surun päilynnän silmissä näät, ilon säteen -- sama kärsimys on, ilo yks, ei eri. Älä pakene pois, älä turhia pelkää, väkevästi jos löyhkää verhojen lika -- lemu elämän on se, ei veljesi vika -- jos kyynärpää jokin kiivaasti töytää -- kipu mitätön, jos voit veljesi löytää -- ja te, varpaani, urheat tuskassa olkaa, kova saapas jos luitanne murskaksi astuu -- sama aaltoilun painehan kaikkia pusertaa, tahattomasti pakko on survaista, musertaa tekin, kantani, ettekö ees taas tallanne ja toisten varpaita rusenna allanne? -- sen yhdessä teemme, on yhteinen vastuu vähä kärsimys, jos voit veljesi löytää. V [KASVO-LAIVOJA] Kun meressä ihmisten risteilen, vyöryssä väen, ohi keikkuvan kasvo-laivoja kauniita näen. Ajan piirrin ne kirjaili puhuvin kuopin ja kurtuin, elävöitti kymmenin kyhmyin ja nystyin ja nypyin, surun, naurun, ahneuden, himon, hurjuuden rypyin. Monet niistä on niinkuin myrskyjen murjomat hylyt, elon kareihin karahtaneet kölin, ruorinkin murtuin, peräsintä vailla vaappuvat, suuntaneulaa; monet on kovin korskeat, koholla kantavat keulaa, ylenpalttista öljyä suitsevat lyhdyt tylyt; monet keimailevat, hyvin maalatut taas huvijahdit; monet leppoisat lotjat, joilla on rasvaiset rahdit; monet purret ravistuneet, hatarammat seulaa; monet taas punapurjein uljaina aaltoja viiltää ja uutuuden uhmaa raakapuut, kokat kiiltää -- meren aavoille vie ihanteitten ilmojen mahdit nämä vaalijat vapauden, valon valppaat vahdit. Läpi kaikkien kasvo-laivojen, miehen ja naisen, epävarmuuden nään, surun harmaan ja samanlaisen, niin sen joka kompassia on ja ruoria vajaa kuin sen joka seilaa muodoin mahtavin, urhein. Rajumyrsky kohtalon kaikkia, kaikkia ajaa, joka ainoan ruuma on lastattu lyijyisin murhein. Ja ne salaavat kaikki vauhkoa matkustajaa, joka säikkyen tähyää, toivoen taivaanrajaa: "Tyventyykö myrsky? Eikö jo häämöitä maata?" Satamaan vain ankkuroida ei rauhan ne saata. VI [MYÖS RIKAS] Myös rikas kultatuolissaan peloissaan huokaa, huolissaan, ja yöllä yllä untuvain ei unta saa, kun tuntu vain tuo, ettei kulta ruostu, ei nukuttamaan suostu. Jää mietittyään miettimään, kuink' kultaa kooten vietti tään elonsa -- palaa pohtimaan, kuink' kulta kiikkui, hohtikaan, tie vajoaa vain kohti maan syvyyttä, ei sen suuntaa voi kultavuoret muuntaa. Hän juhlii kera ystäväin, ja maljain kimmellystä päin ojentuu kädet, välissään on herkkuvadit -- nälissään, janoissaan sielut huokaa, ei niille riitä ruokaa. On kulta kehno auttamaan, kun rutto riehuu kautta maan, ei säiky seinää upeaa, vaan rikkaaseenkin rupeaa -- ei kulta silloin auta, parempi ei kuin rauta. Ei päästä kulta pahasta, ei apua nyt rahasta. Ei poistu polte nahasta, ei selästä, ei säärestä. "Pian raha-arkun äärestä" -- hän miettii -- "missä istun, käyn itse sisään kistun." Kun karvaaksi käy makea, saa palat parhaat hakea, niin vetelä kuin sakea kuvottaa kitalakea. Kun ruokahalu puuttuu, petuksi piiraat muuttuu. On rikkaallakin huolensa. Ken aina piti puolensa, sen pettää omat suolensa. Ei käyttäin nälän pakkoa voi päättää vatsan lakkoa, ei vankilaa, ei sakkoa tää niskuri myös pelkää, vain painuu vasten selkää. Ja lepo höyhensijankin voi pettää hänet piankin. Käy niinkin, että rahansa hän antais, mitä tahansa, jos helpottais ees hiukan tää ote pihdin piukan. Myös rikas istuu linnassaan vain murhe musta rinnassaan. Käy tuoni velkaa vaatimaan, tileistä selvän laatimaan. Ei taivaan neuvot, saati maan, nyt auta, pysy hinnassaan ei keltaisinkaan kulta, on vain kuin tuhka, multa. VII [SALATTU TARKOITUS] Älä ylpeile, sielu: on suuntani hyvä -- sano vain: minä tavoitan parhaaseen. Meri elämän suuri on, suunnaton, syvä, hukut, eksyt sen aaltoilun runsauteen. Lukemattomin värein ja välkkein se väikkyy, kuvat kulkee ja toisiinsa kutoutuu, se alati elää ja liikkuu ja läikkyy -- jokin salattu tarkoitus sillä on muu kuin se, mihin tavoitat toimin ja aikein. Sopusointuun saa kera suuruuden: vain kiitä, kun käy surun aallokko vaikein, ole nöyrä, kun läike lyö onnellinen. VIII [AAMUVAELLUSTA] Nousemaan saan vielä voimaa. Yöllä tuska puhui: Matka päättyi tähän, täst' et jatka! Siitä kun en öitä nuku, kun oon vaivan pitkän vanki, luvuton on vuotten luku. Nousen, elämää en soimaa. Elän, vaikka mulla mitään muuta ei kuin kuollut usko. Akkunaani horjun -- rusko nostaa kultavuorta itään -- pilvipensastojen lehdin saartuu taivaat -- horsmatarhain hohtoisena puuntaa hanki! Onni heittää aamu-varhain valvevuode, hauta harhain! Näkemään sun vielä ehdin, aamunnousu, aika parhain! Jalkani ma suorin kengin, vyötän kupeeni ja lähden. Autuus: yön ja varjon rengin valo vastaanottaa, hengin sädevihmaa päiväntähden! Elämäni köyhä, pieni, tuskanhiilu hiipumaton, ylistän sua lahjas tähden. Auvo suuri, arvaamaton: kaartuu alla ilmankaton aamutieni, luvuttomiin toisiin teihin kutoutuu. Kuulun heihin, jotka luotiin. Poljen polun, jonka unho peittää, solun ajattomaan, rajattomaan maahan, minne käymme kaikin. Mihinkään en niinkuin omaan tartu -- kaiken lainaks saikin sydämeni, yöt ja päivät ilon pilkkein, pitkin murhein. Vaella vain mielin urhein, sydämeni, kerran näet: tuskan rämeet, riemun mäet, onnen kunnaat taakses jäivät. IX [ELÄMÄN MALJA] Olla laps, olla viiden vuoden lie ihmettä, ihmettä varmaan, kun hiekasta leipää ja kultaa ja linnoja loihtia voi, sinipiiat kun silmissä tanssii, näkinhuilut kun korvissa soi ja turva ja lohdutus valmis on vaiheilla äidin parmaan. Olla nuor, olla seitsemäntoista lie outoa, outoa varmaan, toden yllä kun hetkisen vielä unen sillat kaareutuu, mut keväässä mullan jo avaa ens umpunsa elämänpuu ja soitossa lintujen, tuulten sävel uusi nyt soi, nimi armaan. Olla mies, olla uupunut työstä lie kauneinta, kauneinta varmaan, käsivarsien voima kun painaa ja kun eineelle palata saa kodin tuttavan helmaan ja vaimon, joka pienoista tuudittaa, koko ruumiilla mahlaisella maku tuntea elämän karmaan. Olla vanhus ja nojata sauvaan lie suurinta, suurinta varmaan, kun kuulaasti hymyillen kaitsee pojanpoikaansa leikkivää. Kun on maistanut elämän maljan, ei kammoa pimeää, vaan tyynenä lepoon painaa pään riemuista, huolista harmaan. X [YKSIN] Sydän, kauemmas vaella ihmisten mukaan, näe: kuinka he käy, erillään, käsityksin, kokonaan ei toistansa tuntene kukaan; lie osansa unhoitus taikkapa maine, sisimmässään kaikki he jäänevät yksin... Meren aavalla tunne ei lainetta laine, saman aallon-kohtalon kaikki vain sai ne, ne nostattaa sama salainen paine syvän sylistä hetkeksi, vaipumaan ne tuomiten taas, heti haipumaan -- alas ahmaa ne taas syvä, suunnaton aine, ne hajoaa kohta kun hahmonsa sai ne. Sama orpous on puun miljoonan lehden osa yhteinen. Käy läpi oksien tuuli -- huminassa ken yhden kuisketta kuuli? Puu yhteinen kumminkin kaikkia kantaa ja puusta ne puhkes ja puulle ne antaa, joka ainoa näin elontoimensa tehden kesän helteisen hetken ne tuulessa soutaa, putoaa, maan mullaksi muuttua joutaa. Erillään, limittäin, hajallaan, sylityksin eli, kuoli ne yhdessä -- yksin, yksin... XI [MULLASTA MULTAAN] Mullasta ylenet, mies, tomusta kohoat, nainen. Lämpöä heittää lies, kukkaset peittävät ties, neito ja nuorukainen. Lämpöinen on lihas, nainen, velloen käy veres, mies, lieskoja heittää lies, laiho lainehtivainen pellollas, vierellä ties, on elos helteisen lainen -- vaan jyvä tuleentuvainen oudon sen ongelman ties: painava on ajan ies, maahan vajoat, nainen, hiiltävä on elon lies, tuhkaksi hajoat, mies. XII [HORNAN PEIKOT] Taas nous ne onkaloistaan, hornan peikot, kidoistaan myrkkyryöpyn mustan syöksi, levitti lentimensä kalman leikot ja päivän synkistivät syksy-yöksi, vihollisiksi kiihti kilpaveikot, inehmoin heimot, taikoi tuhotyöksi työt tou'on, tappoaseeks auran vantaan, maan vauraan palautti alkukantaan. Maa nääntyi vääryyden ja valheen vaivaan. Totuuden ääntä enää kuunneltukaan ei nyt. Huus väkivalta: 'Tieltä raivaan jokaisen, joka ei mun pääni mukaan tee päällä maan; siis älköön alla taivaan mua vahvaa vastaan niskuroiko kukaan; on oikeus hän kenellä on valta; totuus on: väkevä vie heikommalta!' Lukuisaa saalista näin kalman ansa ei saanut ennen, kulkeneet ei tuoneen tuhannet luvuttomat kukassansa ihanimmassa niinkuin nyt, ei juoneen näin verta nähty maan, näin kansaa kansa häväissyt koskaan ei. Kuin hulluinhuoneen nous raivonkarjunta, maan ääriin kiiri, sai kouristukseen hulluuden maan piiri. XIII [VALHEPUKUINEN] Tää sielu ihmistä jo rakastihan ja uskoi, ihminen ett' ihmisyyteen pyhästi pyrkisi, ja korkenihan hyvyyden kylvö -- kunnes jäisen hyyteen oraille vuodattivat vallat vihan, miesmielen viettelivät portot pyyteen huventain sylissään kuin hauraan vahan hyvyyden, valloilleen taas päästäin pahan. Käy puhe: nälässään syö susi sutta, mut luotu muu ei koske omaan sukuun. Lajiinsa pedoillekin laupeutta soi Luoja -- yhtä ottanut ei lukuun, ihmistä, sukusurmaan suistunutta. Puetti hänet valheen narrinpukuun: Jumalanmuotoisena, kuulain kulmin käy tietään tappaja tuo julkein, julmin. XIV [KAITA PELTO] Alussa aikojensa, varsin varhain, ominta ongelmaansa mies jo pohti. Erilleen kehnosta nous puhtain, parhain, tie viitoittui, tie ihmisyyttä kohti. Miks yhä tarpoo hetteillä hän harhain, kun ammoin vuori varmuuden jo hohti silmiinsä? Miksi päivään ikävöiden vain viipyy pimennoissa pitkäin öiden? Vuosmyriaadit raivaten jo vietti hän viljelykseen sielun erämaita. Mut miten uurastikin, muokkas, mietti, parastaan antamaan on mantu saita. Niin rannaton on korpi, veren vietti, niin hengen peltomaa on pieni, kaita. Rämeistä ryntää hyiset hahmot hallan, saa aarniot pian vainioista vallan. XV [VIIVÄSTYVÄ VILJA] Povessaan ihminen miks idättikään hyvyyden-tietämisen siemenjyvää? Tuleentumasta mikä pidättikään näin viljaa ihmisyyden viivästyvää? Niin toivoton ei toinen luotu mikään kuin ihminen, ken pyrkimään päin hyvää ja kaunista on pantu, mutta rumaan ja pahaan ainiaan vain hairahtumaan. Pyhyyden pellon muokkaa uskon härjin, vaan kohta kohottua kauniin oraan älynsä rakein lyö sen, jäisin järjin. Totuuden helmen löytää, tarttuu poraan epäilyn, sen timantinkovin kärjin siroittaa päärlyn sirpaleiksi soraan. Povessaan vastakkaista voimaa monta käy tuskain taistelua rauhatonta. XVI [MIKSI?] Miks ihmiselon hengen aateloiman alentaa pelinappulakseen saakaan mies mikään murtamatta tunnonsoiman? Miks saa hän kieliparteen käydä raakaan omistamastaan paljoudesta "voiman elävän", ikäänkuin vain vallan vaakaan miljoonat ihmisitseydet ois punnus? Miks ihmisminuuksista tehtiin tunnus- asteikko, mittakaava harvain maineen? Siis sieluineen ja ruumiineen vain hinta mies onko mahdin, mammonan ja aineen? Ja eikö anteeksantamattominta rikottavaksi heittää raivon laineen elostaan riemuitseva ihmisrinta, nopiksi voitonhimon heidän päänsä, joill' oikeus ois elää elämäänsä? XVII [KAKSINAISUUDEN KIROUS] Elomme puun käy juuret kaksinaiseen juo päivää säie yksi, yötä toinen. Tukehtuu taivaan tuli tomuun maiseen. Nakertaa oikeata väärän loinen, hyvyyttä saasta pahuuden syö paiseen. On tahto painoton ja aurinkoinen -- todellisuus maan vajavuuteen painaa teon, jok' ummussaan on puolin vainaa. Puristuksessa pahuutemme paineen hyvyyden pyrkimys jo usein kuoli. Valoisin ajatus on vanki aineen, putoaa uljainkin taas multaan nuoli. Hedelmää rauhamme syö mato maineen, ilomme kukkaa huomispäivän huoli. Omistushalu vapautemme onnen huventaa, nautinto vie voiman ponnen. XVIII [PALJASTUNUT] Lihaksituleminen kaiken vihan, maan raakuuden ja raivon ruumiistuma, jaloksi naamioitu huuto lihan, pyhäksi hunnutettu portto ruma, jo yltäs valheen harsot valahtihan, vain iljetys jäi, kauniin kammoksuma. Miks elämää saat saastuttaa ja niellä? Miks sua vihdoin ei jo kansat kiellä? Jo juotti liian kauan hurmeellansa sua verenimijätä miehet, naiset; elonsa kantoi, kaikkein kalleimpansa kukoistavat ja uljaat nuorukaiset sinulle; ruoskaas, ruttoos kaikki kansa alistui, uskoen näin jumalaiset lait täyttävänsä, huomaamatta, että kumarsikin pääpahaa, perkelettä. XIX [AMMOISET HARHAT] Mitenkä kauan kulkuamme hyvään ammoiset harhat hairahduttaa saakaan? Tien ihmisyyteen yhä ylentyvään niin selväksi ken kerran viitoittaakaan, ett' enää velisurman syyhyn syvään vaeltajaa ei vaivu ainoaakaan? Milloinka, ihminen, niin tunnet tiesi, kuiluihin suistumatta kuljet, miesi? Takaisin alkukantaas tuhannesti ja raakalaisuuteesi eksyit hamaan ihantees tieltä. Ken päämäärääs esti sua ehtimästä, askelees löi lamaan? Kierrätkö piiriä vain ikuisesti, loputtomasti kaadut ansaan samaan? Sanoithan rakastavas suoraa suuntaa -- pirunko juonet ympyräks sen muuntaa? XX [SARASTUSTA] Jo kauan kaunis rakkauden rusko sarasti halki vainon yön tään harmaan. Petollinen ois harhakangastusko? Ei, huomenkoi on rauhanaamun armaan! Epäily, väisty! Ylösnouse, usko! Etäällä päivä täys ei enää varmaan... XXI [JALO TAISTELU] Käy puhe: Rauhankaipuu heikkoutta on vain, ei laata voi, ei saakaan sota. Niin onkin: Elämää ei taistelutta, ja ken ei kilvoitteluun osaa ota, madaltuu. Kamppaillen, mies, kasvat, mutta myös taistelussa ainoastaan, jota tyranninvaltaa vastaan vietin, pyyteen käyt tiestä ihanampaan ihmisyyteen On käydessäsi taistelua tätä tuhannen sulla vahvaa vastustajaa: viheliäisyys, sairaus ja hätä ja puute piirittävä monta majaa, kaikk' kiero, väärä, valheellinen, mätä. On siirrettävänäs niin monta rajaa edestä ihmissielun kaipauksen. Tää taisto vaatii suuren uskalluksen. XXII [SUURI SYNNYINMAA] Tää käsky vankkumaton on kuin paasi: Pelotta synnyinmaatasi, mies, puolla! Vaan silloin kohonnut liet korkeimpaasi, kun kotimaatas enää täällä, tuolla et nää, vaan ihmisyys on isänmaasi ihana, jonka puolesta voit kuolla, päin samaa vihollista ainoastaan käyt ihmisveljines, et heitä vastaan. Kenenkään synnyinmaa ei silloin vajaa, jokaisen kansa kaunis on ja suuri. Välillä veljien ei enää rajaa, pahuutta vastaan vain on vankka muuri. Hävittäjää ei näy, vain rakentajaa sovun ja onnen -- sotaa käy näin juuri mies vastaan vihollistaan hirmuisinta, min linnoitus on itse ihmisrinta. XXIII [YÖ, HÄLVENE!] Vuostuhannet, vuostuhannet jo lastaan tuhoon ja turmaan äidit tuuditteli. Aseistu, mies, jo peripahaa vastaan, lopeta jo tuo hullu hornanpeli, kohota ihmisyytes kuolemastaan, pelasta elämälle ihmisveli! Lannistamaan käy raakalaisen vaistos! Tää sankaruutta vaativin on taistos. Kajotti kauneuden sarastusta jo kauan. Aamu ei lie enää loitto. Yö, hälvene! Pois, vihan pilvi musta! Jo auringolle rakkauden suo voitto! Sydänten suurta ylösnousemusta julistain avarru, oi aamunkoitto! XXIV [PIMENNOISTA TULEVAT] Vuosmiljoonien pimennoista jostain luvuttomat käy sukupolvet kumein vaellusaskelin ja, päänsä nostain, päin päivää silmin tähyilee puol'sumein, päin päivää rakkauden, mut kuulee kostain verensä ääntä, laulavaa yön lumein. Himertää silmissään ens aamun häivä. Vaan kaukana on ihmisyyden päivä! XXV [LÄHELLES, IHMINEN.] Nyt ihmistuskan tuntemaan jo herään -- mi liioin unessa mua pidättikään? Menehtyy tervein miehuus turman terään, sydäntä särkevää niin muu ei mikään! Ja julmempana kerta kerran perään tää toistuu, iästä vain jatkuu ikään! Suo, että, ihminen, sun teilles lähden murehtimaan sun murheittesi tähden! Käsiisi tarttua mun anna koviin -- menettää pehmeytensä mahtoi syyttään, kun moukaroi ne ongelmien oviin -- mun maistaa salli säälimättömyyttään! Myös polttaviin mun koskettaa suo poviin vihaansa lietsoviin ja itsekkyyttään! Lähelles, ihminen, suo tulla, luokses ja jäädä kärsimään sun kanssas, vuokses! XXVI [TUSKIEN JOET] Elontielläsi, sieluni, minuutes iestä sinä raahasit kaukana veljies tiestä. Sinä suomukset silmillä hoipersit, sokea, olit outo, et tuntenut naista, et miestä. Puro pieni, on turha sun murhettas hokea tuhat nää tulikuohuista tuskien jokea ikävöivää päin levon lempeän merta! Osa jokaisen on suru suunnaton kokea, joka polku on kostea kärsimyshiestä, kedot, tanteret tulvivat veljies verta. Kivun kirvelevimmän suo itseäs piestä -- ja kun vaivassa veljies liet tasaverta, suvantoon unohduksenkin nukkunet kerta. XXVII [YHTÄKAIKKINEN] Niin yhtäkaikkinen ja turha lienen! Kun askel sattuman mun murskaa allaan, vahingon aikaansaanee yhtä pienen rajattomassa, kuin jos itse tallaan polulla hyönteisen tai ruohon, sienen. Vaeltaa kalma, polkee anturallaan -- en tiedä, tästäkö vai tuosta mennen muserrun päivää myöhemmin tai ennen. Rakastan heitä, veljiäni, siksi, ett' elonarvan ankaran he saivat, ett' turhaan tutkailee he: "mistä? miksi?" Hiessä otsin mullan rintaa kaivat miks, ihminen, vain henkes pitimiksi? Mihinkä tavoittavat kaipuus laivat? Maan purjehtii ne kaukaisuuksiin asti, palaavat mukanansa murheen lasti. Tuhannet tuskaan syntyi yhdenlaiseen: pedosta ponnistella ihmisyyteen, takaisin perääntyä petomaiseen, pahasti takertua paulaan pyyteen ja täyttä ikävöiden vajavaiseen vain päästä, jäädä tietämättömyyteen -- mitenkä tutkaileekin: "kusta? kunne?" ei alkuaan, ei loppuaan he tunne. XXVIII [LUONNON MERI KOHISEE] Sydän, kuuntele, kuuntele: Lävitse ihmiskunnan keinuen nousee ja vaipuu salaperäinen, raskas aaltoilu, tumma ja kumea, epäsäännöllinen ja mahtava, alati vaihtuva, vailla rauhaa... Se on ihmisen rakkaus, ihmisen viha ja ihmisen toivo ja kaipuu. Pane korvasi ihmisen rinnalle, kuuntele: soi veren suihke sumea kuin latvojen humu, kun puut syystuulessa taipuu... Meri ihmisen lävitse, editse, taitse ja jalkojen alla ja pään yllä pauhaa, se keinuu, se nousee ja vaipuu ja tulvaa ja laantuu ja hersyy ja haipuu, tovin lyö kuni harjaspäät kovin meuruten -- jälleen on lauhaa suhinaa elon-lämmintä kuin väre läntisen suutelis suvikuun viljaa, rupeamansa raivoaa, taas sitten on hiljaa, hiljaa... Vaan rajuilman henget vaanivat hiljaisuudessa, haltiat myrskyn, ja ne nousevat aavistamatta vedenlevosta kauhein muodoin ja puhaltaa taistelutorviin suventyynestä ruoskien esiin pauhun ja sauhun ja kauhun ja tyrskyn ja hyrskyn, taas näyttää kamalan mahtinsa ihmisten sieluissa levännyt Luonnon Meri, sekasortoon hukkuu maa, vihan karjunta kiirii korviin -- oman tuskaisen kuohunsa uhrina lyö yli maailman tulvaten ihmisen veri... XXIX [OI IHMISOSAA!] Oi ihmisosaa katkeraa! Hän kaivaa maata vaivoin ei janoansa sammuttaa voi vesi syväin kaivoin. Hän matkaa kaukomerten levottomuuden laivoin -- vain entinen on erämaa. Hän linnunsiivet rakentaa ja nousee sineen taivoin -- vain yksi tyhjyys aukeaa. Niin viimein vihaan laukeaa, hävittää työnsä raivoin: vihata voi, ei rakastaa, ei totta ole, oikeaa, vain tuska, polte aivoin, janoa ei voi sammuttaa, ei tuskan tulta huojentaa vesi syvimpäinkään kaivoin. Oi ihmisosaa katkeraa! XXX [EPÄTOIVOA] Oi lohduttomuus, epätoivo, suru pohjaton ihmisen vuoksi, kun juottaen kuollutta multaa veri elävä suonista juoksi! Sodan mielettömyys, tuhon hulluus, hävityksen hirmuinen rumuus, elon versot ja taimet toivon tukehtuu sinun hornansumuus! Sitä vartenko ihminen syntyi? Parempaan oli pyrkimys suotta! Edistyksestä haastaa hulluus: sama jatkui miljoonan vuotta! Viha varttuu vain, paha karttuu, sopu, rakkaus kutsuvat turhaan! Yhä ihminen tapparaan tarttuu, yhä ryhtyy hän veljensä murhaan! XXXI [TE SEN TIEDÄTTE] Mitä oisi, jos kasteisen aamun yö ahmais hyytävä, musta? Mitä on pois elämä heittää, joka toivetta on, lupausta, maan poluilta poistua kesken suviuntensa kangastusta? Mitä on povin särkyvin käydä teräsmyrskyn pyörrettä vastaan, mitä riutua haavansa vuotoon ajatellen kaukaista lastaan? Mitä säihkyvä on elonkaari kohokohdassa katkaistu kesken, syli suojaava syntymätöntä tuen turvatta jääneen lesken -- me sen järkkyen aavistamme, te sen tiedätte ainoastaan. XXXII [KUKASSAAN KUOLLEET] Oi nousevat nuorukaiset, miks isänne teidät siitti, miks äitinne vaivassa kantoi ja synnytti teidät tänne, vihan viikate kun terässänne ihanimmassa teidät niitti? Miks emonne hentoja teitä sylissänsä sylkytteli, pesi, hoivaili huimia teitä, väsyneinä kun leikeistänne palasitte pois kodin suojiin? Miks uhraten kasvatteli elämään isät, äidit teitä, kun valtojen arpapeli tuhon kuiluun survaisi teidät? Miks synnyit, nuori veli, kun vahvistuneen käsivartes kevättarmossa herposi jänne, hedelmöimään toivottu voimas vain ummusta kukkaan eli? Monet miljoonat lähditte täältä edes jälkeä jättämättä. Käsi teiltä herposi kesken, ei kohoa jälkeenne kättä. Elon maljan te luovutitte sitä ennättämättä maistaa, ei teiltä kylvöä jäänyt, hedelmöityä pellonkaistaa. Sydämenne kylmeni varhain, kevätlämmössä, nuorukaiset, suremaan jäi kukkivat neidot, lumikaunojen kalvaitten laiset, sylit tyhjinä morsiot riutuu, katopelloiksi kuihtuvat naiset. Miten katkaista voi alullansa kova kohtalo polkunne maiset? Miks ette auringon alla tekin aikaanne elää voineet, elon kaunista laulua loppuun sydämissänne täysissä soineet? Miks ei käsivarttenne voiman tuleentua sallittu työhön? Suviaamunsa nousulta suoraan miks syyttömät syöstiin yöhön? XXXIII [KAHDET KASVOT] Oi lohduttomuus, syvä tuska, epätoivo ihmisen tähden! Sydän, pois pimeyksien maasta mihin kanssasi turvaan lähden? Sodan mielettömyys, tuhon hulluus, hävityksen, yön, pahan peikko, pois puhallat elämänuskon sydämestäni. Mies lien heikko? Medusa hyytävä-silmä, sota kamalin, kamalin kasvoin, sydänjuureni kuivetat, mullan sen jähmetät, josta ma kasvoin. Hävityksen, yön, pahan peikko, sinun muotosi muodoton rumuus minut jähmettää elävältä ja tukehdun hornan-sumuus... Vaan kasvot on toisetkin sulla, ei nuo rumat ainoastaan: Kovan Gorgon-naamios alta sinä sankarin silmiä vastaan humalluttavat suuntaat silmät, tulisemmat silmiä naisen, väkevämmät maan lupausta, rusohohdetta onnen maisen. Soturille sun seireenin-huules verikentällä laulavat tuolla: Osa armaampi lie elämääkin kotikonnun puolesta kuolla, ihaninta se lie maan päällä, kun uhraa voima ja nuoruus oman itsensä pyyteettömästi, sydämessään alttius, suoruus... XXXIV [PYYTEETÖN RYNNISTYS] Rauha on synnyinmaan, heloviirit tuulessa liehuu... Vaara on synnyinmaan -- jyly hyytävä vyöryy tykkein, terästä tanteret kiehuu, tuoni runnellen riehuu, rinnassa taistelijain, pyhitettyjen uhrisurmaan, lyö, verenlämminnä lyö sydän elämää pyytävin sykkein, pyyteetön rynnistys vie, joko voittoon vie tahi turmaan, valtimot tauoten takoo, aueten poismenon hurmaan... Kuuntele, sieluni, nää: läpi elämän, kuoleman pauhaa todellisuuden vuo, sodan melskettä soiden ja rauhaa... XXXV [LEHDEN ELÄMÄ] Epätoivoista lehden on luulla, elon että se ansaitsi oman, puun kruunussa humisevassa vain täyttää se vähäisen loman. Kesän helteisen kestävä verso, suven tuulessa liehuva lehti, ei mitään se merkitse enää, kun puusta se irrota ehti. Puu vuosien kulkiessa yhä uusia lehtiä kantoi, oli puulta ne kaikkensa saaneet ja puulle ne kaikkensa antoi. Kuin lehteä ihmistä kantaa puu mahtava oksallansa, elämää ei saanut hän omaa, elämänsä on heimo ja kansa. Suvikerrat miljoonat maatuu, kun vierivät ikuisuudet, ajat kuolevat, ajattomuudet ja kansojen rajattomuudet, puut vanhat lahoo ja kaatuu, puut nousevat tuoreet ja uudet... XXXVI [KUOLEMATON] Mitä on minän verso hauras? Poisantaja vain ja saaja! Suvun puu elämääni kantaa, tuhathaarainen, mahtava, laaja. Elon saan, pois luovutan jälleen -- elän kumminkin täällä ja tuolla, kunis heleä heimoni elää, ja se ei voi kuihtua, kuolla. Pois ei mene kenkään meistä, näet meissä on veljien veri ja meidän veremme heissä, meist' ainoakaan ei huku. Lakastuu minän mitätön verso, suvun runkoa ei tuho peri; sinis kaikki me kartumme täällä, kunis varttuu valkea suku. Vesa meistä jokainen on tyven katoamattoman, juuren syvän, vahvan, mi jälkeemme jää, tuhathaarainen, mahtava, laaja, tuhat säiettä yhdistää sydämemme toisiinsa, taaja elon verkosto sykkii ja hersyy sukukuntamme lävitse suuren. XXXVII [JYVÄ JA LAIHO] Minän turhuuden tuskan se voittaa, joka saa tämän ymmärretyksi: Itu vain olet laihon laajan, sinä tähkässä oot jyvä yksi. Tuleentumistuntisi koittaa, varistaa sinut multaan -- nyt nuku! Idät oraaksi vain, et huku! Moninkertainen korsien luku sinun lauluas tuulessa soittaa. Sinut, hetken-elämän saajan, suku äärettömiin avaroittaa, osas onneksi kukkuroittaa, iankaikkiseks saa sinut suku. Jos ihmisen henki ja veri pisar pieni on, häipyvä yksin, tuhattuhatta vieretyksin on suuri, on säilyvä meri. XXXVIII [TUSKAN HUKUTTAMINEN] Hyvä minuuden-piinansa pistävä, pieni upottaa rajattomaan on vaivojen mereen, joka vyöryen lyö yli vähäisen tieni etelään sekä pohjaan ja länteen ja itään. Hyvä on veren kärsivän yhtyä vereen, joka suonissa pauhaa huutaen rauhaa, sovitusta ja yön, levon lohtua ja lauhaa, joka ympäri maan viatonna nyt vuotaa, tajun vaipua tään, jok' ei ymmärrä mitään hyvä äärettömään, joka maailmoja luotaa, joka tietää, jolla on kaikesta selko -- hukuttaa hyvä siihen on tuska ja pelko. XXXIX [ELÄMÄN LAULU] Kuuntele elämän laulua! Suurena keinuen soi se, soi läpi ihmisen työn, läpi tähtisen yön huminoi se... Jäisenä meuruten melskaa, hyhmäisen veen säveleinä... Suvisna, kuumana suhuu kuin kesän hengessä heinä... Puhuri huurteinen puhuu, männiköt myrskyssä huiskii -- lirahtaa liverrys kiurun, puroina huljuu jo kirsi, rastaan huilu jo huhuu, lännetär lempeä kuiskii, laihot jo helteessä heilii, riemukas soi suvivirsi... Kumajaa kirveitten alla uudissalvoksen hirsi, moukarit mahtavat vaipuu raskaina meltoon rautaan vasarat lyö parahdellen nauloja arkkujen lautaan... Markkinatelme käy, posetiivit soi yli turun, hiljaa ohitse hipuu tumma saattue surun... Pemajaa pehmeä hiekka havisten haaveitten hautaan. Elämän ääni soi, läpi kaikkeuden sävel pauhaa, juur kesän tuoksua toi, laihojen laulua lauhaa, kuoloa taas huminoi, talvea -- taas suven rauhaa... XL [JUMALAINEN KIPINÄ] Ajan ammoisen yöstä kerran kun ihminen tiellensä lähti, jumalainen kipinä sielun oli kulkunsa tunnustähti. Elon maassa eksyttävässä kävi väärin hän, eksyi harhaan, mut ajasta aikaan jälleen yhä löysi hän itsensä parhaan. Polun äärettömän, uran raskaan läpi aikojen häntä se johti, ja sen valossa vielä hän astuu ihanuuttansa iäistä kohti. Lävitsemme luonto pauhaa kuin suunnaton, meuruva meri -- se on sokea, tunnoton voima, se on suontemme vellova veri. Sen pimeän mahdin eessä me emme polvistu palvoin, me katsomme sielumme liekkiin, sen valossa toivoen, valvoin... XLI [SAMAAKO?] Vai onko viha, rakkaus kaks suurta puun yhden haaraa, samaa alkujuurta? Samaako laineilla on päivän kilo ja synkkä pimeys syysöisen taivaan? Samasta lähteestäkö suru, ilo? Yks onneen nousee, toinen vaipuu vaivaan, ken viinin juo, ken kivun keisoliemen, mut ilon maljassa on murheen pisar, kukassa onnen piilee tuskan siemen ja kuolo elämän lie kaksoissisar... XLII [MONINAISUUDEN MEREEN] Moninaisuuden meri, helmaas heityn, kuin hiekanrahtu runsauteesi peityn. Katoamaton, tärkeä oot sinä, matoa vähäpätöisempi minä. En ano, että armahtaisit mua -- lävitse pienuuteni, suuri, pauhaa, tää turhuus murskaten lyö lävitseni, hukuttain mitätön tää minuuteni. Minuuden piinasta vain pyydän rauhaa vapaaksi saan, kun minulta se meni, kun arvaamattomiin saan alistua lakeihis, liueta ja sulautua sinuksi, loppumaton, olla sua. En onnellista osaa sulta pyydä, en aavistamatonta arpaas piillä tavoita: jos lie pätsi, karreks hiillä, jos kylmyys jähmettävä, hyhmäks hyydä! En kärtä kostos koskematta jäädä, en ano armahdusta tuomiolta, rukoile rauhaa kaiken-kohtalolta, en mitään määrättyä sulta, jolta salassa kukaan kulkuaan ei säädä. Jääaavana jos aukeaisit, jäädä, jos roviona roihuaisit, polta! Oi huolehtija halvimmankin madon, sa kasvun antaja ja suoja sadon, sa kaiken kuolo, kaiken synty syvä, sa raaka, armelias, paha, hyvä, liverrys satakielen, luske suden, tyyssija yön ja koti kirkkauden, suloinen hellyys, sapenkarvas viha, siteetön sielu, kahlehdittu liha, minussa kuohukoon sun riemus, vaivas, alaisin manala ja ylhin taivas. Tuhansin värein meri välkkyväinen, sa hellä, julma, hehkuva ja jäinen, sa hartain kauneus ja raa'in rumuus, kadota halaan, hukkua sun humuus. Säteitten lähde, synkeyden nielu, samaistuu runsaudessas ruumis, sielu, keventää hengeksi voit raskaan aineen ja ilon linnuks epätoivon paineen. Huuhtaise uumeniis kaikk' köyhyys pyyteen, nielaise pienuutein äärettömyyteen, miss' samaa taivaallinen lie ja mainen, mun maistaa suo, kun maininkisi pauhaa, sylissäs, ykseys ja moninainen, sinussa, ongelmaton olevainen, autuuttavaa rajattomuuden rauhaa. Loputtomuudessasi taival pisin on askel vain, vuostuhat pieni tovi. Vivahtelussa virtojesi telmeen, poreissa kupliesi kimaltavain se päivänsäteinen myös säihkyy avain, joll' aukeais sen aarreluolan ovi ja näkinkenkä, missä ihmeellisin, totuuden, kauneuden, kaiken sisin hiottuna on huikaisevaan helmeen... XLIII [CREDO] Luodun suuren sopusoinnun säveliä suloisia aavistelen, toivoon toinnun. Kaiken harras harmonia, koskemattomuus ja sopu, pyhä elämän-yhteys salainen, maanpäällinen, maanalainen, jatkuu ainiaan, ei lopu. Hornan korjuurenki, jota kammoksuin, sua nauran, sota: mitään mieheltä et ota! Minkä riistit, silmän valo, käden voima, veren palo, hältä mennytkään ei iki- päiviksi, ei hukka peri hivustakaan, ahnas mana! Kaikki, mikä täällä, tuolla eli, minkä täytyi kuolla -- ruumis, jonka runnoi ota tulisurman -- kuuma veri kuiviin juossut -- kalman hiki ruohoon jäänyt ruskovana -- ikävöinnin viime sana -- näky nurmeen nukahtajan: kotitanhua ja -talo kesken keltavainiota, takanansa sankka salo, siniselkä eessänsä kalainen, niemen päässä nuottakota, arki armas rauhan ajan, einekello, helke pajan, emo astuva päin aittaa, sisko, joka vastaa taittaa, veikko luona venevajan -- kaikki mikä täällä, tuolla eli, minkä täytyi kuolla, kaikk' korkea, kaunis ja taivainen, kaikk' kipeä, pieni ja vaivainen, tapas turvallisen suojan, autuaan sai asuinmajan, liitossa on, toistaan liki, pirstomatta minkään rajan loputtomuudessa Luojan. Taivaallisen harmonian jatkuvaisuudessa ian- kaikkisesti vailla vian alaisuutta taikka lian kaikki kaipaava saa pian rauhaisamman asuinsijan. RUNOJA KOKOELMIEN ULKOPUOLELTA IHMISEN TIE (Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan 10-vuotisjuhlaan 1932.) I Konsa Korkein valoon taivaan kuvun tomusta soi nousta ihmissuvun, lausui sille kaikkeuden Luoja: Merkin ylevän lyön sinun rotuus -- sulle tuskan on se, riemun tuoja -- kätken Kauneuden liekin sinuun, tulen, jonka nimenä on Totuus. Niitä seuraa, yhdy kerran minuun. Tunnus tämä, lausui vielä Luoja, sulle tuskan on ja riemun tuoja: Määrätön on osanasi vaiva, kunnes kukkaan kauneutes herää. Mullan uumenista leipäs kaiva, pisar pisaralta tietos kerää, niin saat kerran, kuva jumaluuden, riemun periä ja ikuisuuden. II Näen ensi taipales, ihminen: Käyt verhouneena leijonantaljaan pedon askelin hämyssä metsien. Näen silmäsi villin ja sielus paljaan. Krokotiilina uit yli virran vuolaan, nukut sammalvuoteelle kallioluolaan. Näen, kun sinä lehdistä palmujen ja turpeesta rakennat ensi majaa. Näen, kuinka ensi ajatus vajaa sinun otsalles syttyy säikkyen liki heräävän tietoisuuden rajaa. Sinun veljesi nuijalla surmaavan nään. Mut sitten vierelle verisen ruumiin pääs haudaten käsiisi vihasta kuumiin sinä ensi kertaa miettimään jäät kuoleman synkkää arvoitusta... Näen kasvoillas karua ihastusta, kun polkusi varrella laulaa rastas... Näen, kuinka silmästäs ensi säteen luo kömpelö hellyys, kun sylissään sua vastaan naisesi kantaa lastas, ja sa tartut varoen pieneen käteen. * * * Minä iloitsen vuokses, ihminen! Sinä seurasit tunnustas luottavasti, sinun intoas lannistaneet ei vaivas. Meren selälle purjehti rohkeat laivas. Janon tuskaa ja petoja uhmaten veit lippusi aavikon sydämeen asti Oman sukusi luut jos polkusi rasti, yhä seurasit kajoa liekin sen, sinun rintaasi kerran min sytytti taivas. Maan palvelijakses alistit, kätes uuttera kesytti itaran mullan. Kukat tuotti se iloksi kammioos, jyvät, hedelmät pöydälles, hinkaloos, jalot kivet ja kiiluvat metallit, sinenvälkkyvän teräksen, keltaisen kullan, korut, työkalut niistä sa muovasit. Talot rakensit, tornit korkeat. Kivi, hiekka sun tahdostas kukkivat. Valomereen jättiläiskaupungissa yön pimeyden hukutat. Työn voittosaleissa raikuvissa, kätes voimallisen nostamissa, sinä ohjaat höyryvasarat, neros ihmeitä sulle ne takovat. Terässiivin kantavin lennät sinä läpi ilmojen, maanosat yhdistäin, yli alppien, merien, aavikoitten. Mihin maa, vesi, ilma loppuvat, ei pysähdy aivojes salamat: syysöinä tähdistä välkkyvinä radat tutkit kaukaisten maailmoitten. * * * Niin pystytit, ihminen, valtasi viirin avaruuden rajoille liehumaan. Teko suurempi valloitusta maan on sentään valloitus sielusi piirin. Ei voittaa loistossa helmet, kulta, ei aarteet kaikki, mit' antoi multa, voi sydämes kuolematonta tulta. Ja korkeammat kuin tornitkaan, mitä rakensi kätesi taivaan alle, ovat kaipuusi kohottamat pylväät. Terässiipien lentoa korkeammalle ihanuuden ilmaan hurmaavaan sinut nostavat henkesi lentimet ylväät. Minä riemuitsen vuokses, ihminen! Jos maksaa saitkin sa kalliin veron, jos hintana tiedon on veri ja hiki, sinä pääsit jo kauneuttasi liki, sinun otsallas palaa liekki neron, kätes hipoo kiirettä tähtien. Kun on tunnukses kauneus, totuus ja hyvyys sinun kerran on oleva tiedon syvyys, olet löytävä täyden suuruuden, oman ikuisuutesi, ihminen. ISOISÄN NEUVO Kiirii ikkunoista avatuista juhannuskellojen humina huoneeseen, Ruutujen takana putoaa verkalleen kukkien lunta suurista omenapuista. Vanhus, vuoteelta puoliksi kohoten, katsoo, silmissä kirkkaus ihmeellinen kotipellon heilimöivää ruista. Hartaana istuu vierellä vanhan taaton pojanpoika nuori ja voimakas, lomalle saapunut ylioppilas. Puhuu vanhus: "Iltana juhannusaaton sinulle, poikani, lausua tahtoisin, että on onneni täyttymys ihanin tuntea, nähdä: et ole koditon, maaton. Helteisin päivin, kun kitsasta maata kuokin, päiviä joskus jatkoin valoisin öin, vuosin raskain, kun karvasta pettua söin, tällä tiedolla rohkeuttani ruokin: Nyt jos ottaakin, kerran on antava maa, runsaamman leivän se pojille kasvattaa, jos minun hikeni, vereni, voimani juokin. Raivasin peltoa louhikoista ja soista, toukoni usein tulvat ja halla vei. Sentään mieleni koskaan nurkunut ei, onnea suurempaa en tuntenut toista. Maa jos minulta kaikkeni ottikin, tuhansin kerroin nyt maksaa se takaisin. Nauti, poikani, valmiista vainioista! Kynnä peltoa, poikani, kynnä syvään! Rakasta maata, niin sua auttaa maa! Suoniis se voiman ja ytimen kohottaa, niinkuin se elämän lainaa viljanjyvään. Jos sua tempookin myrsky raivokas, seisot vahvana lujilla juurillas, jotka multaan upotit mustaan, hyvään. Kun sinä kerran kaadut, kivutta kaadut. Kun et katkonut maahan siteitäs milloinkaan, niin antanet mielelläs takaisin multaan voimasi mullasta saadut. Kun teit työsi ja iloitsit, ansaitset myös unen armaan ja tyyntyen raukenet niinkuin ruoho nurmeen, nurmeksi maadut..." Viimeinen sana vanhuksen huulilta hukkuu henkäykseen pitkään ja tasaiseen. Otsa peittyy outoon kirkkauteen. Tuoksuvat omenapuut. Käki hiljaa kukkuu. Ruskossa kaukainen ikkuna kimmeltää. Hiljaa pieluksella on valkea pää, tyynenä vaari niin suvi-illassa nukkuu. 1932. LAPSUUDEN JOULU Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää. Mut jostain takaa aikojen menneitten yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen sädekimpun lämpimän, himmenemättömän heittää. Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu: tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu, takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää. On ehointa yllä, on saunasta palattu juuri. Pian käydään poikki sen kaivatun kynnyksen, jota kohti on kuljettu päiviä laskien. Jo on käsillä korkea hetki, tuokio suuri, kun kuusen kynttilät liekkeihin leimahtaa. On tuvassa lämmintä, kirkasta, juhlaisaa ja ikkunan takana tähdet ja hankien muuri. Miten hartaana pirtissä juhlavirren kajaa sävel valtava: "Enkeli taivaan lausui näin..." Ja kuuntele, kuuntele, vaari koholla päin nyt lukee: "... Koska he eivät saaneet majaa, he menivät talliin härkien, lammasten luo..." Miten liikuttaakaan lapsen sydäntä tuo: härät, lampaatkin rakasti hyvää Vapahtajaa. Siks navetan, tallinkin asujat kunniaks joulun tänä iltana leipää, herkkua suurta, saa. Mut huomio -- pukki jo ovelle kolkuttaa, Lapinmaasta se tullut on, takaa Tornion, Oulun. Miten kummasti toiveet salaiset pukki ties! Hymyhuulin onneensa vaipuu pikkumies ja nukkuu vihdoin, vapaana pakosta koulun. Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan, on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus: valo yössä, enkelilaulun ihanuus, satu tosi ja riemukas, syntymä Vapahtajan, ja lahjat ja herkut ja loiste silmien, hyvä tahto ja havina taivaisten siipien -- miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan? Oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien. Miten sokaissut kirkkaan lapsensilmäni lien, sinun kynttiläs lempeät vielä sen kalvossa palaa. Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän ja ihmettä katselen puhtaan syntymän, teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa. Niin taas, kun illaksi painuu jouluaatto ja juhlaa soittavat kellot temppelin, sadun taikapiirissä siivin havisevin tule luokseni, muistojen kalleimpien saatto! Ja te tupaan käykää, rakkaat vainajat, te joulun katoamattoman haltijat, tule, äiti, lietesi luo, tule penkilles, taatto. 1932. ÄIDIN RAKKAUS (Satakunnan parantolan 10-vuotisjuhlaan 1935.) _Omistettu Maila Talviolle_. Suomen kankaita äiti käy, puhuu huolensa suuren julki: "Eikö poikaani missään näy?" Nähnyt tie ole, kuu ei lastaan. Viimein aurinko tulee vastaan, päivän luo emo ennättäy: "Kunne poikani kulki?" Tiedon aurinko antaa ties: "Poikas vangitsi tuonen ansa, manan virrassa viruu mies, kalman kyyn kähy verta hyytää." Silloin tuskassa äiti pyytää: "Hehku kuumasti, päivän lies, kalman uuvuta kansa!" Päivyt maan yli kallistui, loisti kuumasti täyttä terää. Alhot manalan kirkastui, valtas valkeus kalman loukot. Pelko herpaisi tuonen joukot, päivän silmää ne kammoksui, nukkui, eivätkä herää. Kalman lannisti päivän jous. Äiti maan, manan kiersi rajaa, tuonen kuohuvat koprut sous, kuolon syöverit haravoitsi, lausui luottehet, loihdut loitsi -- manan koskesta poika nous, mutta henkeä vajaa. "Viestinviejät te ihmisen, uskon metriset", äiti huokaa, "lentäkää yli tähtien, linnut uutterat rukouksen, kautta taivahan kulta-uksen kellariin Isän iäisen, Luojan voiteita tuokaa!" Kuulee Korkea pyynnön tuon, avun antaa jo äidin vaivaan. "Valoon silmäni auki luon", virkkaa poika, "jo tästä toivun -- tunnen pirtin ja pihakoivun, yllä kultaisen virran vuon nään ma hiiluvan taivaan. Taas ma auringon nousun nään -- päivän ihmettä tahdon maistaa." Äiti näin: "Mitä yksinään voisi ihminen, ihmisvoima suurenkaan tulen haltioima? Nouse Korkeinta kiittämään -- Luojan aurinko paistaa!" JEESUS-LAPSEN KEHTOLAULU Sain kuulla Jeesus-lapsen kehtolaulun. Oli adventti-ilta, pienoinen kirkko, Sorrento. Pyhä sauhu leyhyi niinkuin pilvien lento, lapskuoro lauloi kuin somat enkelit taulun. Helis soolon ääni heleän-hauras, hento kuin kristalliviulu tai kuin timanttikello: "Nuku, pienokainen -- dormi, bambinello!" Näin piltin, sijanaan kultaolkinen soimi, iäisen kaupungin helmassa, Ara-Cielin ikivanhassa templissä. Lapset intomielin rukouksensa kauneimmat hälle kuin ruusut poimi, runot, kiitoslauseet kaikui laulavin kielin ylistykseksi lapsen ihmeitätekeväisen, nuken helmiviittaisen, kultakruunupäisen. He lauloivat Jeesus-piltille: "ninna nanna!" sydämensä puhtaudesta -- "tuuti lulla!" Hän on lausunut: "Lasten suokaa luokseni tulla." Mitä lahjoja meillä on Jeesuksen seimeen panna? Ei laulua yhtään hänelle sulla, ei mulla. Tänä jouluna missä on Jeesuksen kätkyt, missä? On Jumalan kehto vain puhtaissa sydämissä. "Senkaltaisten on taivaan valtakunta." Nuku, Jeesus, lapset tahtovat luoksesi tulla! Älä herää maailmaan, nuku, tuuti lulla, sydämissä viattomissa seimen unta -- maan piirissä muualla ei ole sijaa sulla! Okakruunu on täällä ja häväistysviitta ja risti, sama keihäs, mi ammoin jo rintasi puhki pisti. Pilatus tuo yhä maailmassa valtaa pitää, joka alttiiksi antaa viattoman lihan ja kätensä pesee: "olen puhdas ihan." Ja kun vääryydenliitot syytönten verestä itää, kera Herodeksen hän sopii vanhan vihan. Väkivalta vallitsee niin länttä kuin itää. Älä herää, Jeesus, uinu seimen-untas -- maan päällä ei ole tullut sun valtakuntas. 1939. AURINGON TANSSI Yhä vieläkö, aurinko, karkeloinet ilotanssia taivaalla pääsiäisaamun kuin lapsuuden vuosina? Vieläkö voinet tähän riemuita vainon ja murheen aikaan? Miten kauas jo entiset keväät ne saikaan, kun vaipua voin sinun karkelos taikaan, yhä vielä sen muistelu virvoittaa mun sydäntäin... Omin silmin sen nähdä tahdoin; senvuoksi, kun sarasti pääsiäishuomen, herättää tuli äidin; mut silmäluomen raolleen jos sain, uni petti -- min mahdoin! Kun silmäni aukes, jo aikoja rusko oli poissa ja puolilla aamu; mut usko ei tanssiisi, aurinko, horjunut: näki sen äiti ja muukin aikuinen väki. Kun valkeni siis pyhä pääsiäishuomen, sinä tanssit metsänlatvojen yllä. Tämä täytti mun onnella, ihmettelyllä: oli riemuun syytä, sen ymmärsin kyllä -- miks et olis iloinnut itseni tavoin, kun Jeesuksen hauta taas oli avoin, ylösnoussut Jeesus ja salissa taivaan, hyvä Jeesus, nääntynyt ristin vaivaan! Vaan että sa noustessas tanssit siksi, oli ihmettä kumminkin, tiennyt en miksi. Mut pääsiäisaamuna tanssit -- en lainkaan sitä epäillä saattanut, en likimainkaan. Oi, mistä sen ihanan uskon sainkaan? Oi totinen, luottava lapsenusko, mikä antoi sun? Varhainen hartausko, unen maailmasta vielä mi kiinni pitää, elon puolivaloinen aamurusko, joka tunne ei mitään mahdottomuutta? Sen iäisyyden kangastusko, joss' oudot mahdollisuudet itää, joss' onnella ei ole äärtä, ei rajaa? Oi ihana, onnekas lapsenusko, olen kauan jo ollut sun lohtuas vajaa. Mikä mulle nyt antaisi uskoa uutta? Ylösnousemus juhlana ahdistus, hätä, epätoivo mielessä mietin tätä: Miks ihmisen puolesta Jumala kuoli, lepäs haudassa, katkaisi kammitsat haudan, ylösnousi ja taittoi kuoleman odan? Elon lahjasta ei suku ihmisen huoli, manan pimeys sillä on mielessä musta. Vihan kahleista tahdo se ei vapahdusta, pahan haudasta ei ylösnousemusta. Päänmenoksi veljensä takoo se raudan, joll' auttaa maan tulis kukoistusta; epäjumalille se uhraa sodan; mitä rakensi, huomenna hävittää se; epätoivon ja kuoleman vangiksi jää se. Vuostuhanten mentyä Abel ja Kain on samat, tuhannentuhatta heitä nyt vain on. Mikä lohtua tois -- ylösnousemusko? Ylösnousetko, autuas lapsenusko? * * * Osas, Magdalan Maaria, sun oli parhain, pääs ympäri loistaa kunniakaaria! Kun tuoksuvat voiteet mukanas varhain kävit haudalle, syliin yrttitarhain, pelon väistyvän näit, epäuskon harhain. Kun et enkelten sanoista ottanut vaaria, näit itsensä Herran, hän lausui: "Maaria, mitä itket? Veljien luo mene, Maaria!" Hyvin myös kävi Herran apostoleille, kun vallassa pelon ja ahdistuksen kooss' istui he juutalaisten tähden, kun aukeamatta lukitun uksen kävi Jeesus sisään kaikkien nähden, käsin koskea salli ja puhui heille: "Mitä pelkäätte? Rauha olkoon teille, epäuskoiset, rauha teille!" * * * Mikä antaisi uskoa meille, meille, epätoivoon ja tuskaan nääntyneille? Kevät alati uus, maan kukoistusko, yhä uudesti syttyvä huomenrusko, valo päivien, auringon kirkkausko? Tule takaisin, autuas lapsenusko, suo väistyä epäilyn pilvihäivän, viel' anna mun nähdä karkelo päivän! Ei mennyttä kaikki, se säilyi usko! Näen, yhäti syttyy huomenrusko, yhä karkelet, aurinko, näänhän sen kyllä, vuossataistanssias maailman yllä, yön, päivän piiriä, unen ja valveen, käyt talvesta suveen ja suvesta talveen, säderiemua suot, yön unhoitusta; sinä vuodatat loistettas huipuille vuorten, meren aavojen suot tuta kirkastusta, maan kenttien nauttia alati nuorten iankaikkista suot ylösnousemusta. Oman sielunsa yössä vain ihminen huokaa, yli ihmisen pään sodan hirviöt pauhaa. Oi taivaan vallat, te lohtua tuokaa, ylösnousemusvoimat, tuokaa rauhaa! Elon iäisen Herra, ilmesty meille kuin muinoin yhdelletoista heille, puhu kansoille vaivaan nääntyneille kuin Maarialle, kuin apostoleille: "Mitä pelkäätte? Rauha olkoon teille, epäuskoiset, rauha teille!" Kevättaivaalla tuulen minä laulavan kuulen! Humu tuulen soittaa: "Elämä voittaa!" Meri, taivas pauhaa: "Rauhaa! Rauhaa!" Käy humina kaikuin yli mannerten raikuin, joka korvaan huhuu, joka sielulle puhuu: "Revi vain, sodan hirviö, raatele, raasta -- kevät koittaa taas, idut nousevat maasta, miss' elämän raivossas runtelit allas, kedon ruohonkin marroksi vyöryntäs tallas -- kukat puhkeavat, soi lintujen soitto, puut ilmoihin kohoaa huojuvin pylväin, suku ihmisen versoo kyntäin ja kylväin. Elon liesi sun raivolles liian on loitto, vihas vimmalle nauraa aamunkoitto, yläpuolellas kehrää elämän nauhaa käsi mahtava Iäisen Äidin, sen rauhaa et häiritä voi, sotas kuinka jos pauhaa. Elo kuole ei milloinkaan, sen on voitto!" Ei valhetta, harhaa se varhainen usko: Yhä, aurinko, tanssit, kun syttyy rusko ylösnousemushuomenen, piiriäs liikut kuin lapsuuden pääsiäisaamuin, kiikut kun souti ja hilpeät keinulaudat. Valon airut on avaava pimeät haudat, elon henki on taittava kuoleman odan, yli teräksen myrskyn ja surman ja sodan hänen äänensä soi ylösnousemusta, hänen äänensä lupaa lohdutusta ja tuskiin unhoitusta. 1941. SUOMENNOKSIA OTE "ISOSTA TESTAMENTISTA" François Villon Näen, että joutuvat rikkaat, köyhät, jalosynnyt, alhaiset, maallikot, papit, rumat, kauniit, viisaat ja päästään löyhät, isot, pienet, lihavat, laihanlaiset, hiusihanat turkiskaula-naiset, mitä säätyä sitten ovatkaan, koruviittoja kantavat, helminapit, erotuksetta kuoleman kammitsaan. Vei Pariksen, Helenankin tuoni. Kuka tahansa kuolee, kuolee tuskaan. Kenen hengitys loppui, taukos suoni, sydän häneltä omaan sappeen likos, ties Herra, mitä hän hikeä hikos. Hänen tuskaansa ei voi huojentaa veli, sisar; ei lapsen rakkauskaan hänen takuumiehensä olla saa. Vilunpuistatus valtaa kuolevaisen, suu vääristyy, veri suonien jäätyy, niveltaipeet, jänteret turvotus halpaa, lihan pöhistyttää, nielun salpaa. Ylen määrin suloinen ruumis naisen, siro, notkea, muodoilta valmis niin, tähän samaanko hävitykseen päätyy? Elävältä jos ei tule taivaisiin. KASSANDRALLE Pierre de Ronsard Käy katsomaan, oi armahainen, kuin iho ruusun purppurainen, mi aukes nousuun auringon, on kalvennut, kun tuli ilta, ja kuin sen hameen laskoksilta jo raikas loisto poissa on. Sa katso, armas, mikä saikaan tään ainokaisen päivän aikaan sen hurman katoamaan, oi! Työ Luonnon murheelliseks saa mun: vain iltaan saakka nousust' aamun se kukan moisen elää soi. Siis minua sa, armas, usko: kun kestää ikäs aamurusko ja nuoruutesi kukoistaa, sa poimi, poimi -- lailla ruusun myös vuotten mennen lakastuu sun suloinen muotos, mullaks saa. NUORI VANKI André Chénier "Maan laihon sirppi lyö vast' aikaan korjuun kuun, ja raaka rypäle jää oksaan viinipuun, juo aamuruskon punaa tuolla. Sen vertainen on mulla nuoruus, kauneus. Ja vaikka päivät ikävä ja ahdistus nyt täyttää, viel' en tahdo kuolla. Syleilköön stoalainen haudan yötä vain! Ma itken toivoen, kun kuuraa siroittain käy hyinen pohjatuuli mailla. Syysyöstä puhkeaa taas kevään huomen uus. Oi, mitä hunajaa joi kyltymättä suus? Mi meri myrskyä on vailla? On sydämeni maja harhan kukkivan. Mua turhaan saartaa muurit ahtaan vankilan, ma toivon siivin valoon nousen. Kun pyyntiverkon satakieli sivuuttaa, päin taivaan ketoja se laulain kohoaa kuin nuoli lennättämä jousen. Mun kuolla täytyiskö, mun, joka nukahdan ja herään rauhassa ja työni aloitan, mun, jota syy ei paina musta? Ma silmin nauravin käyn uutta päivää päin, mun raikas katseeni tuo mieleen kärsiväin ja vaivattujen virvoitusta. Mun kaunis matkani on vasta alussaan. Luo nuoret jalavat tien ylle varjoaan, käyn ohi ensimmäisten vasta. Pidoissa elämän -- ne tuskin alkaa sain -- suin kuumin, janoisin ma pintavaahdon vain join maljastani kukkurasta. Ma elän kevättä, ja kehrä auringon, mi kautta aikojen täyskierrot tehnyt on, syysaikaa ikävöimään saa mun. Vuos alussaan on nyt, sen päättää haluan, Ken ennen iltaa taittais kukan hehkuvan, mi näki vasta tulet aamun? Oi varro, kuolema! Pois loitos, kalman yö! Vie sille lohtua, jot' epätoivo syö, min häpeä ja pelko voittaa. Maa mulle tarjoaa tyyssijat vihreät. En tahdo kuolla, en, mua Muusat lempivät ja nuori Amor mulle soittaa." Niin heräs lyyrani, maan vanki murheinen, kun kaikui valitus ja toiveet kieliin sen tuon kahlehditun nuoren naisen. Ma päiväin ikävän ja kuorman pudotin ja runon suloiseen näin lakiin alistin suun lauseet armaan, luottavaisen. Mun vankilastani nuo laulut kertovat. Sa tutki, lukija, jos niitä rakastat, tuon kauniin naisen arvoitusta. Suun, otsan sulous tuo ihmeellinen nää! Kuin häntä, jokaista, ken hänen luokseen jää, yö haudan värisyttää musta. KUULLE Giacomo Leopardi Oi armas Kuu, sen selkeästi muistan, vuos siitä vierryt on, kun tälle kukkulalle ma saavuin täynnä tuskaa katselemaan sua. Ja riipuit silloin yllä metsän tuon sa kuin juuri parhaillaan, sen valain kirkkauteesi. Mut usvaiselta niin ja värjyvältä näytti lävitse kyynelvuon, mi tulvi luomilleni, mun silmiini sun kasvos, sillä murheenraskas mun elämäni oli: ja on, ei sävyänsä se vaihda, armas Kuu. Mut sentään ilahduttaa mua palauttaa mieleeni nuo hetket mun tuskani. Oi, kuinka mieluisaa on ajalla nuoruuden, kun vielä pitkä taival jää toivolle ja lyhyt tie on muiston, menneiden asioiden ajattelu, jos suruisia liekin ja vaikka murhe kestää. LUDVIG XVII Victor Hugo I Ovet kultaiset taivaan niihin aikoihin aukes. Esirippu edestä Korkeimman tulien raukes. Näki Pyhien joukko, verhottu säteilyyn, kun kaikki taivaat hetken loistivat julki, miten nuori sielu enkelten välissä kulki esipihaan tähditettyyn. Oli kaunis poikanen tuo, joka maasta lähti. Hänen silmänsä loisti niinkuin vakava tähti, putos kalvaalle poskelle suortuvat vaaleat. Pyhät neitsyet, jotka Korkeinta laulaen kiitti, hänen otsansa marttyyrin-palmuihin seppelen liitti, joka kruunaa viattomat. II Ja puhuivat äänet, jotka pilvissä lymyy: -- "Sinun puhtaalle kunniallesi Jumala hymyy, hänen syliinsä, nuori enkeli, iäksi jää. Ja te Serafit, jotka Korkeimman nähdä saatte, hän on kuningas, kumartakaatte, hän on marttyyri, häntä laulaen ylistäkää." -- "Mitä maata hallitsin?" kysyi nuori sielu. "Olen vanki vain, minä en ole kuningas. Minä nukahdin ympärilläni tyrmän nielu. Mitä maata hallitsin, lausu se, Valtias! Minun isäni kuoli kuoleman sangen karvaan, mua sapella juotti pyöveli tunnoton. Olen orpo, äitini luo tulen, unista arvaan, hän että taivaassa on." Näin enkelit: "Vapahtajas sua kutsuu tälleen, epähurskaitten maailmasta sun vaatii jälleen. Jätä maa, joka Ristin murskaa, järjetön tuo, miss' ei edes kuoloa kaihda murhaaja kurja, himo kauhuntöitten hurja kuninkaille ei edes haudan lepoa suo." -- "Miten? Onko jo päätös koittanut elämän vaivaan? Joko siis olen tuskani loppuun kärsinyt? Siis vanginvartija tästä unesta taivaan mua aamulla enää eikö herätä nyt? Jumalalta, ma vanki, rukoilin rauhaa haudan, sitä tuskani kirvoittajana kaipasin vain. Tämä untako ei? Joko murti hän kahleeni raudan? Joko kuoleman onnen sain? Jos tuskani määrän, taivas, tietäisitkin! Joka eloni päivä onnettomuutta toi. Ei hymyillyt minulle äiti, kun minä itkin, ei hyräillyt hän, kun huuleni vaikeroi. Kuin hento kasvi, nääntyvä vailla juurta, kovan, hitaan kuolemantuomion kärsiä sain. Mitä kehdossa tekemääni rikosta suurta näin sovitin, tiennyt en vain. Ja kuitenkin, kuunnelkaa: kuin lävitse sumun ajat onnellisemmat muistin silmällä nään. Minä kuulin uniini kunnian etäisen humun, mua hilpeät ihmiset kantoivat käsillään. Tuhos kaiken yks ainoa yö kuni synkkä peikko, elonpäiväni, tuskin alkanut, tummui niin. Olin lapsi vain, kovin yksinäinen ja heikko, ja minua vihattiin. Minut piiritti kuoleman-ankarat muurit, teljet, oli silmäni vihityt itkuun ja pimeään. Te vain, hyvät enkelit taivaan, ystävät, veljet, mua usein uniini saavuitte tervehtimään. Kädet murhanhimoiset nuoruuteni murskas, mut onnettomia ovat häijyt ihmiset nuo. Rukoukseni siis ota korviisi, Herra hurskas, anon: heille armos suo." Ja enkelit lauloi: "Liitonarkin nähden olet seuraava meitä, otsalles annamme tähden. Ota kerubinsiivet taivaansiintävät. Sinä kanssamme tuudittamaan tulet murheista lasta, kodistansa leimuavasta suus hengähdyksellä auringot herätät." III Äkin kuoro vaikeni. Valitut hiljentyivät. Hän painoi katseensa kyynelten himmentämän. Avaruuksien yössä maailmat pysähtyivät. Iankaikkinen puhui lävitse äärettömän: -- "Sinut varjelin, kuningas, ihmissuuruudelta. Elit kahleissa, säästyit valtaistuimelta. Mene, poikani, siunaa tuskias. Kuninkaitten orjuutta nähnyt et äärimmäistä, diadeemin painoa ei pääs tuntenut jäistä, jos kalvoikin kahleet ranteitas. Sinä näännyit, lapsi, elämän taakan alla, ja kuitenkin kehtosi toiveilla, kunnialla oli ympäröinyt maa. Tule! Herrasi myös koki tuskansa jumalaisen, sai Poikani kruunun orjantappuraisen ja kantoi ruokovaltikkaa." NORSUT Charles Leconte de Lisle Meri punainen, liikkumaton on aavikon santa, meri liekehtivä ja rannaton unessaan. Utu kuparinkarvainen verhoo ihmisen maan hyvin kaukana, missä on aallokas taivaanranta. Ei elämää, ääntä. On kylläiset leijonat sadan mailin takana nukkuneet luolansa huomaan. Käy kirahvi lähteitten sinistä vettä juomaan läpi palmuston, minkä pantterit tuntevat. Läpi tiheän ilman lentää linnut pelkää, sitä kiertää aurinko, hehkuva, suunnaton. Jokin boa kuumuudesta nukkunut, on, hidas aalto käy joskus pitkin sen suomuista selkää. Kun hehkuva tienoo, min ylitse kaartuvat valonkylläiset taivaat, kolkkoa untaan jatkaa, kas, silloin halki aavikoitten matkaa kotimaahansa norsut, hitaat ja mahtavat. Ne tulevat lailla möhkäleitten laajain näköpiiriin, ilmaan tomua nostaen. Hyvin suoraan ne kulkevat. Hiekkakinosten näet sortuvan alla valtavien raajain. On johdossa iäkäs päällikkö. Nahka sen on halkeillut tavalla vanhain puitten kuoren, min on uurtanut aika. Sen pää on lohkare vuoren, selän kaari nousee raskaasti keinuen. Saman vauhdin ja suunnan säilyttäen tarkkaan pölyn peittämän joukkonsa johtaa se maalia päin. Jono kumppaneitten seuraa jyhkeäin, vaon möyrien hiekkaan, luottaen patriarkkaan. Rakosilmin ne matkaa, viuhkakorvineen. Torahampaitten välissä riippuu kärsä köyry. Lyö vatsa hölkkyen, siitä nousee höyry, hiki usvana leijuu ilmaan paahteiseen. Jano vaivaa, aurinko polttaa selkäluita, tulikärpäset tuhannet jakavat pistojaan. Vähät siitä! Ne muistavat ihanan, kaukaisen maan, rodun suojapaikan, mi kasvaa viikunapuita. Joki korkeilta vuorilta laskee, ne näkevät sen. Ui karjuen siinä mahtava virtahepo. Kuun paisteessa rantaan, jäsenissään lepo, pian käyvät ne juomaan, ruokoja murtaen. Niin rohkeina, hitaasti norsut taivaltavat, jono musta, lävitse aution erämaan. Ja aavikko vaipuu rauhaansa kaameaan, näköpiirin taa kun viimein ne katoavat. KESKIPÄIVÄ Charles Leconte de Lisle Sinitaivaalta hopeavaipassa keskipäivä yli tasangon laskee, suvien kuningas. On tyyntä. Helteistä ilmaa pilven häivä ei viilennä. Mailla on rauha unelias. On lakeus rannaton, kentät varjottomat. Syvä lähde, karjan juottaja, ehtynyt on. Ja metsässä etäisessä puitten lomat uni täyttää kuolemanraskas, liikkumaton. Nisu kypsynyt, unta kaihtaen, niinkuin kullan, meren keltaisen, raskaan latvansa aallota suo. Tähät, lapset rauhalliset siunatun mullan, ne arkailematta auringon maljasta juo. Tähät keskenänsä kahisevat hiljaa. Vähän väliä niinkuin huokaus kuumuuteen hidas, mahtava laine kulkee pitkin viljaa näköpiirin viimein sammuen autereen. Lähiniityllä härkäpari valkokylki kedon ruohoon märehtimään vaipunut on. Suupielistä vitkaan häppäälle valuu sylki, uni ylpeissä silmissä päilyy loputon. Jos alle keskipäivän auderkaton satut, ihminen, tunteva iloa, ikävää, mene, pakene! Luonto on tyhjä, liikkumaton, suru, riemu on rauennut, ei ole elämää. Mut jos taas itkun ja naurun harhan nähden, et enää vihata saata, et rakastaa, jos janoat unhoa tyhjän melskeen tähden ja isoat ylhäistä, synkkää hekkumaa, tule: Aurinko puhuu sinulle kieltä liekin. Sula paloon tunteettomaan kaikkines. Ties alhaiseen taas kaupunkiin jos viekin, jumaltyhjyyteen olet kastanut sydämes. YÖN KYLMÄ TUULI Charles Leconte de Lisle Yön kylmä tuuli käy, käy läpi tyhjäin puitten ja varvun kuivuneen se joskus katkaisee. Kuin käärinliina lumiaava aukenee maan yli aution ja yli haudatuitten. Yönmustin lentimin vaeltaa korpit vain maan pintaa viistäen, taa taivaanrannan jäisen. Ja koirat aukaisseet on kummun yksinäisen ja hampain taistelee nyt luista vainajain. Maan alla vainajain ma vaikertavan kuulen. Oi kalvaat asujat yön päättymättömän, mi muisto häiritsee unenne sikeän, mi itkuun katkeraan viel' avaa jäisen huulen? Unohtakaatte! On jo sydämenne maa. Pois suonistanne vuos jo elon lämpö, veri. Oi kuolleet onnekkaat, kun madot luunne peri, elämää muistakaa ja pitkään nukkukaa! Ah, kätköön vuoteenne kun vaipua saan syvän kuin orjasoutaja, min raudat katkaistiin, niin riemuiten nään sen, mi minuks sanottiin, taas tomuun yhteiseen, mist' on se, yhdistyvän. Oi unta! Vaikenee yön varjot, vainajat. Käy tuuli. Kuuntelen vain koirain huohotusta. Soi, luonto armoton, sun huokaukses musta, sa, sydän haavainen, vain nyyhkit, valitat. Vaiti Taivas kuuro on, maa sua halveksuu. Jos toipua et voi, miks tuhlaat kyyneleitä? Kuin susi kuoleva sa kärsimykses peitä, kuin susi, verisuin mi peitseen pureuu. Viel' yksi kidutus, viel' yksi taisto vain. Oon poissa. Kitaan maan vain rahtu lihaa putoo. Ja unhon ruoho haudan ylle peitteen kutoo, niin yllä turhuuden iäti rehottain. PUTOAVAT TÄHDET Charles Leconte de Lisle Kalpeat tähdet, mereen helminä pudotkaa. Taivaanrannan jo vereen auteret verhoaa. Säkenöi itä. Jo hiipi vesille tuuli, sen siipi laineita keinuttaa. Kalpeat tähdet, mereen helminä pudotkaa. Mereen, aaltojen nuorten vaahtoon kätkeykää. Nuolia huippuihin vuorten aurinko lennättää. Livertää tuhannet villit kasteisten metsien pillit, musiikki väräjää. Vaahtoon aaltojen nuorten, kyynelet, kätkeykää. Murheiset maailmat, lymyyn, paratiisit kaukaiset, oi! Taivaan metallihymyyn peittää nouseva koi, liekit pehmeät yllään veen yli vihreänkyllään kultaa se pisaroi. Pois, kodit sielujen, lymyyn, paratiisit kaukaiset, oi! Lännen taivaalle menkää öihin suloisiin. Lehdet ja sammalet henkää tuoksua kuumaa niin. Hirvet vauhtia virmaa lähteelle kylpyyn kirmaa. Kylissä herättiin. Pakenijat kalvaat, menkää taivaihin läntisiin. Unhoa, ikuista yötä, lamput, vuodattakaa! Onnekas, teidän ken myötä varjoihin peittyä saa: Rauhaan syvään hän vaipuu. Viha, rakkaus, kaipuu, ihminen katoaa. Meille, ah, ikuista yötä, unhoa vuodattakaa! ENTINEN ELÄMÄ Charles Baudelaire Elin kauan ma laajoissa pylväskartanoissa -- meren aurinko illoin ne ruskolla purppuroi, kuin basalttiluolat ne yleni huomenkoissa, kun pilarimetsässä kosteat tuulet soi. Kävi rantaan mahtavat hyökylaineet, joissa kuvat taivaan pilvien valkeat nähdä voi, sävelakordin uljaan ne paisutti kallioissa, värit kuolevan päivän kun silmissä karkeloi. Elin siellä ma nauttien autuaallista huumaa, sini taivaan, aallot ja valkeus vaiheillain, pariss' orjien tummaihoisten, alastomain. Nää palmunlehvillä leyhytti päätäni kuumaa. Oli heidän ainoa huolensa vain syventää sitä salaisuutta, mi kiihdytti ikävää. RAKASTAVAISTEN VIINI Charles Baudelaire Tänä päivänä ihmeellinen on kirkkaus ilmojen sinen! Hepo viinin meillä nyt on, hepo suitseton, satulaton! Kuin enkelit, joissa palaa iankaikkinen kuume salaa, läpi ilmojen sinertäväin me lennämme ihmettä päin! Utupyörteen siivittäminä, ajatuksen vauhdilla näin, unenhoureessa, päihtyvinä, sisar, liidämme vierekkäin, levähdyksettä, maltittomasti, paratiisini portille asti! KÖYHIEN KUOLEMA Charles Baudelaire Vain, Kuolema, ah, suo lohdun ja voimia antaa! Se on päivämme rohkeus, retkemme määränpää, se on toivo, jok' askelen iltaan asti kantaa, jalo, huumaava lääke, mi vaivamme lievittää. Läpi myrskyn, mi syöksee silmille lunta ja santaa, sumun halki sen värjyvä kirkkaus häämöttää. Maja niille se on, jotka harhaa pimeää rantaa, siellä syödä, siell' istua saapi ja levähtää. Se on Enkeli, mi käsin tenhoisin eessämme pitää unen aarretta, jost' ilot aavistamattomat itää, ja hän köyhille pehmeän vuoteen valmistaa. Raha-arkku se on, jyvähinkalo ihmeellinen, kotimaa, jumalkunnia korkeudessa sinen, pyhä portti, mi Taivaitten saliin aukeaa. SYYSLAULU Charles Baudelaire Me peitymme kohta sisään kylmän hämyn, lyhyt, heleä kirkkaus kesäimme, hyvästi jää! Minä kuulen jo pihoilta halkovaunujen rämyn, puut kiviä vasten kolkosti jysähtää. Koko talvi on astuva sisimpääni: vihaa, vilun puistatusta ja kauhua pakkotyön. Sydän enää on möhkäle punaista, jäistä lihaa kuin aurinko vankilassa napamaan yön. Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa! Olemustani vavahduttaa joka putoova puu. Kuin torni, min kyljen muurinsärkijä avaa väsymättömin iskuin, henkeni lannistuu. Ykstoikkoisena, kolkkona jyminänä kuin kirstun naulaus kaikuvat iskut nuo... Ketä vatten? Ol' eilen kesä -- syys päivänä tänä! Kuin lähtö soi salaperäinen ääni tuo. HARTAUS Charles Baudelaire Oo viisas, Tuskani, oo miellä rauhaisalla. Sa Iltaa rukoilit, se saapuu, luonas on: kas, hämy kaupungin jo verhoo harmajalla, ken vieraaks rauhan saa, ken huolen aution. Kun Huvituksen armottoman ruoskan alla syyn tutkain sielussaan nuo laumat alhaison käy juhliin kurjuuttansa pitkää laahaamalla, suo kätes, Tuskani, ja niistä erohon jää kauas. Vuodet nää, nuo ammoin kuolleet meiltä, kun puolees kumartuu ne taivaan pilviteiltä, hymyillen Kaipaus veen alta kumpuaa. Syliinsä verisen jo Päivän aalto sulkee. Kuin käärinliina nyt, mi itään valahtaa, -- vait, armas! -- hellä Yö ohitse hiljaa kulkee. MATKAAN! Charles Baudelaire Oi Kuolema, kapteeni vanhus, suo lähteä laivas! Tämä seutu on lohduton, ankkuri kohotetaan! Jos mustat niinkuin muste on maa ja taivas, sydämemme, sun tuttus, on säteitä tulvillaan! Vala myrkkyäs mieliimme, Kuolema, vahvista niitä! Tuli aivoja polttaa. Sukeltaa syvyyteen me tahdomme -- Helvetti, Taivas, ei väliä siitä -- Näkemättömän kuiluihin -- Uuteen ja Ihmeelliseen! SYDÄNPÄIVÄ ALPEILLA Giousè Carducci Kehäss' suuressa Alppien, kolkon graniitin ja jääkenttien kimmelvalkeiden yllä, hohtaa läpitunkevan kirkkaana, tyynenä, vailla rajaa sydänpäivä, hiljaisuudessa suunnaton. Ei värähdä tuulessa kuusi eikä pinja, tulitulva auringon polttava niitä kohtaa. Vain vienona niinkuin sitran soitto kajaa puron ohuen solina lomissa louhikon. VINJETTI Giousè Carducci Hymyilee vielä muiston silmän eessä utuinen valkovaate, tuo kevät, joll' ei vertaa, vihanta kunnas, jolla näin hänet ensi kertaa. Uus huhtikuu loi loistoon maan, ilman, päilyi veessä ja saattoi alla länsituulen lennon väreilyyn suloiseen puun lehtiverhon hennon. Ja yli metsien -- mun näky heljä pauloi -- hän, kultakutrinen, hän auringolle lauloi. IHANNE Armand Sully-Prudhomme Kuu suuri on, taivas hattaraton ja tähtinen. Kelmeä maan on pinta. Avaruudessa maailman sielu on. Minä uneksin tähteä kaukaisinta. Valo sen ei silmälle vielä näy, mut kiitää jo läpi avaruuden. Maan piiriin kerran se ennättäy ja lumoaa silmiä ajan uuden. Kun loistaa täyttyissä vuotten luvun tuo tähti kaunein ja kaukaisin, te sille, te viimeiset ihmissuvun, sanokaa, miten sitä ma rakastin. SILMÄT Armand Sully-Prudhomme Lukemattomat silmät, kauniit, rakastetut, siniset tai mustat on nähneet päivänvalon. On hauta uumeniinsa ne vanginnut. Yhä taivaalle aurinko luo sarastuksen palon. Lukemattoman joukon silmiä lumonneet ovat yöt, ihanammat kuin mitä olivat päivät Lukemattomat silmät on varjoilla täyttyneet. Yhä tähdet kimmeltävät vain taivaalle jäivät Näkö silmien poissako on? Ei, ei ole näin! Ne ett' olis sammuneet, se on mahdotonta! Ne varmaan kääntyneet ovat jotain päin, näkymätöntä meille, kohti tuntematonta. Kuten meiltä peittyvät tähdet ihanat joka aamu, mutta viipyvät taivaalla tuolla, niin myöskin silmäterät sammuvat, mut ei ole totta, ne että voisivat kuolla. Siniset tai mustat, kauniit ja ihaillut, nuo silmät, jotka hautojen unessa makaa, ovat suurta aamua kohti suunnatut, ne vielä näkevät, näkevät hautojen takaa. UINTI José-Maria de Heredia Mies selässä alaston, ohjitta orhi ravaa kuin kaunis antiikin hirviö aaltoihin. Kuva ylväs, verhottu kulta-auterin, näköpiiriä vasten piirtyy leimuavaa. Meren suolantuoksuun sieraimensa avaa ori villi ja mies ja keuhkoin paisuvin ihon kuumaan pintaan raisun Atlantin suo riemuin pärskiä vettään vilvoittavaa. Mies huutaa, hevonen korskuu, hirnahtaa. Vesi hyökyy, vyöryy, kohoaa kuin seinä, alas syöksyy, laantuu vaahtoseppeleinä. Tukat ruskossa liekehtii ja hulmuaa, ja vaahtoharjain raivoa uhmaa innoin mies, hevonen tummin, höyryävin rinnoin. ANTONIUS JA KLEOPATRA José-Maria de Heredia Egyptin maa jo kuumaan uneen vaipuu. He katsoo terassille noustuaan, kun Virta mutaisia laineitaan vie halki Deltan, kaukaisuuteen haipuu. Mies Rooman, jonka unelmat ja kaipuu on kahlehtineet, tuntee huumeissaan, päin rintaansa, mi vyöttyy haarniskaan kun lämmin, hyväilevä ruumis taipuu. Ja puoleen miehen kasvot kalpeat, hiusten tuoksuvien saartamat, suu, kirkkaat silmäterät kurkoittuvat. Ja yli suurten kultasilmien nyt painuu Imperator tulinen ja meren näkee, kaleerien kuvat. TULIKUKAT José-Maria de Heredia Kun nousi Kaaoksesta aikain koi, vuossadoin luvuttomin laavalaine löi vuoren kidasta, ja tulen paine sen ylle hulmuavan töyhdön loi. Nyt vait on huippu. Lintu juoda voi, miss' satoi tuhka, kuohui alkuaine. Jo sammui kraatteri, ja rauhan sai ne maan veret, jotka ammoin kapinoi. Mut hiillos tulipalon muinaisen kuin kuumuutensa huokuis äärimmäisen, kas, vielä partaalle tuon nielun jäisen, kuin iskis hiljaisuuteen pitkäinen, luo, ympärillään siitepölyn kulta, nyt kaktus liekehtiväin kukkain tulta. ORPO Giovanni Pascoli Lunta hitaasti, hitaasti hiutelehtii. Kehdon hiljaa, hiljaa keinuvan kuulet. Pienoinen itkee, sormi suussa; ehtii laulua hyräilemään mummon huulet. Vanhus laulaa: "Kätkyes ympäri hiljaa kukkaan aukee tuhannen ruusua, liljaa." Jo kukkatarhasta pienoinen näkee unta. Putoaa hitaasti lunta, lunta, lunta. VAINAJA Giovanni Pascoli Käsi pieni, mi unessa suuressa puserrut kiinni, mitä pivossas lie? Sano, mitä noin puristatkaan! Mitä siellä on? Mitä? Vastaa et kysymyksiini: mitä pitelet, tiedä ei kukaan, ei milloinkaan. Olet saanut sen lahjaksi, Enkeliltä saanut: sitä unessa koskaan pusertamasta et laannut. Ei siinä aamua ollut, yötä vainen. Tämä sulle on jäävä. Uinu, pienokainen! KELLONSOITTAJA Emile Verhaeren Sokon, vauhkon härkälauman mylvintänä kuulen syvist' uumennoista ehtoon hämyisen jylyn myrskytuulen. Yht'äkkiä hämyssä, johon salamat valaa tulipiirtoja, takana mustien päätyjen, yläpuolella kirkon, tapuli palaa. Ja vanha kellonsoittaja, hullun tavoin, pää sekaisin, mykkänä suunsa avoin kiis tapuliin. Hän tarttuu kellojen köysiin raskaisiin, hätäsoiton käy myrskyisä tahti, epätoivon on siinä ja kauhun mahti. Torni, min huipulla risti tempoilee, päin aaveenomaista taivaanrantaa tuliharjansa punaisen hulmuta antaa. Se yöllisen kauppalan kirkkaasti valaisee. Väkijoukko, mi paikalle tulvahtaa, kadut kauhulla, valitushuudoilla täyttää, ja seinissä, jotka huikaisten leimuaa, lasiruudut mustat veressä kylpevän näyttää. Yhä kenttien äärettömyyteen, tulkkina mielettömyyden, kauhun, hän, vanha soittaja, sinkoaa kellojen pauhun. Torni, näköpiiriä vasten, mi rävähdellen väikkyy, punaloimossa suurtuu ja roihuaa ja räikkyy, kuin lentäis se ylitse rämeitten, järvien vyön. Sen harjalta lentelevät tiilet kuin paljettisiivet, kuin säkenöivät hiilet päin metsiä halki yön. Tulisateessa sukeltavat varjosta valoon majat olkikattoiset, remahtaen paloon. Nyt luhistuu tornin harja, risti romahtaa rovioon, joka vääntää sen kristityt käsivarret ja ne murtaa niinkuin karret. Hän, vanha soittaja, tempoo kellojaan, kuin pelkäis hän liekkien yltävän Jumalaan. Torni -- tuli syöksyy sen jättiläissuppiloon, alas syvyyksiin kiviseinien kaivon, jo yltää kammion holvistoon, miss' soutavat, tempovat kellot vallassa raivon. Ja parvet naakkojen, pöllöjen paontuskassa lentävät hurjasti kirkuen, sulat kärventäminä liekkien, sauhun, vähin hengin, jähmettäminä kauhun, päin raadelluin rikkoen ikkunat, ja äkkiä voimalla tulen paineen väen hyökylaineen kuohuun kuolleina putoavat. Hän, soittaja, näkee puoleen kellojen tärisevien kurottautuvan tulipalon kultasormien värisevien. Torni on niinkuin sisässä punaisen pensaikon, jonka tuhat liekkijuurta ulos luukuista rynkää. Tuli hurja ja kouristuksenomainen ajaa tapulista, kuin hirviö suunnaton, vipukiekkoa, parruntynkää ja hirttä jättiläissuurta, kuin kellot mielettömästi mylvii ja kajaa. Ja vanha soittaja kuolintuskissansa, hän soittaa omia hautauskellojansa. Torni yht'äkkiä ratkaisevasti rysähtää, katonrajasta maahan kahtia ratkeaa, ylt'ympäri tomua, muurilaastia pöläjää. Kuin suuri murhattu huuto kellojen raivo äkisti katkeaa. Vain kuulee, kuinka tapuli nielee kellot niinkuin kaivo, ees taas niitä kimmahduttaa kivinen seinä, ne putoavat kumahtelevina järkäleinä ja uppoavat sisään maan. Ei vanha soittaja hiiskunut paikaltaan. Ja kuvusta kellon maahan vajonneen sai arkkunsa hän, se myös tuli haudakseen. KEN SANOO -- Jean Moréas Ken sanoo: elämä on loputonta juhlaa, hän joko tyhmä on tai sielu alhainen; ken taas: se kärsimys on iankaikkinen, on arka, voimansa hän liian varhain tuhlaa. Hymyillen niinkuin puut ja lehväin valtakunta, kuin aalto itkien, mi hiekkaan läikähtää, kaikk' ilot maistakaa ja tuskat kärsikää, puhelkaa: paljon on tää kaikki, unen unta. OI MYÖHÄ HUHTIKUU -- Jean Moréas Oi myöhä huhtikuu, puut, viheriä valo kun väreilette näin, ma muistan kuolleita, on mielessäni palo sydänten lempiväin. Puut vanhat kaupungin, mitenkä monta vuotta oon teille haastellut! Kuin monin talvin jo oon lehtiänne suotta näin katuun tallannut! MA, KEN KYMMENEN -- Jean Moréas Ma, ken kymmenen sormeni päässä Apolloa kannan, olen moukkien pilkkana vain. Kuten ennen maksanut oon, nyt, vast'edes annan veron tuon -- minä tunnen sen lain. PAIMENET Gabriele D'Annunzio Syyskuu, nyt lähtekäämme! Lyö vaelluksen hetki. Abruzzon maassa nyt minun paimeneni jättävät lammastarhansa, käy merta kohden retki: Kulkevat alas he raisulle Adrialle, joka vihreä on kuin laidunniityt vuorten. Ovat juoneet aallosta alppilähteiden nuorten he syvään, jotta kodin vesi, mi kumpuaa siellä sydämille erkaneville suo vahvistusta, joka pitkään heidän janoaan viihtää tiellä. Ovat vuolleet itselleen he uuden pähkinäpuusauvan. ja he tasangon vanhaa polkua astuvat kauan kuin ruohoista, äänetöntä joenuomaa ikään noudattaen jälkiä ammoisten taattojensa. Oi, ääntä sen ei kuvailla voi sana mikään, kenen aistimiin meren värinä ensiksi kantaa! Nyt karja kulkee jo pitkin soraista rantaa. Sinitaivas aava poudan tyvenessä lautuu. Niin loistavana auringossa palaa veres villa, se että hiekan väristä tuskin erottautuu. Veden solinaa, astunnan ritinää suloista hietikolla. Parissa paimenteni mintähden saa en olla? SUURI HURMIO Paul Fort Suviöin sinisin, kun soi serenaadit sirkkain, yli Rans- kan Jumala kaataa maljan, täytetyn tähdin kirkkain. Tuo huulilleni tuuli suven taivaan viinivahdon! Avaruuden raikkautta hopeaista juoda tahdon. Yön ilma on niinkuin pikari kylmin partain, josta ahnain, janoisin suin ja silmin puol'avoimin, hartain, kuin granaattiomenan mahlaa virvoittavaa, juon tähtistä viileyttä, jota taivas vuodattaa. Ojentuneena keskelle vielä lämpimän heinän, joka päivän on kylpenyt huo'ussa auringon, miten tyhjen- täisin, ah, tänä iltana hurmassa nautinnon minä tai- vaankannen maljan, kuvun äärettömän, siniseinän! Pan olenko vai Dionysos? Juon itseeni avaruushuu- meen, yön viileydellä jäähdän suonteni kuumeen. Minä katselen taivasta, jossa säkenöivät tähdet, raolla suin. Valukoon taivas minuun! minä siihen liueten uin! Avaruuden tähtivälkkeestä päihtyvinä Lamartine ja Byron, Hugo ja Shelley kuolivat. Avaruus on aina ja pysyy, sen tiet ovat rajattomat; minut vie se, kun tuskin juovuin, kun vielä janoan minä. ROMANTTINEN ILTA Comtesse de Noailles Jo liian kauan koetin, kesä, suloas torjua, hurmaas kuumaa. Tänä iltana suostua vihdoinkin sydän tahtoo, mun uupumus huumaa. Käyn luokse tummien sireenein, minut kastanjan sakea varjo peittää. Kuin kuiskisi sielu: "Sydämein jo puolustuksensa heittää." Mua hurmaa kaikki ja haavoittaa, kevyt ilma värjyen, hyväillen siukuu, himo kipeä yötä ihanaa kuin verkkainen venhe liukuu. Juna kulkee ohitse, häipyy pois, läpi ilman sen kuumeinen vihellys helää. On hermot rikki, jo kuolla vois, ja kuitenkin -- tahtoo elää. Ah, olkani luona jos levähtäis tänä iltana sydän nuori ja raju ja mun kaipaustani hengittäis romanttista kuin itkupaju. "Te ette mua kiihdytä", sanoisin, "mua kiusaa yö ja sen houkutus, nyyhky, mua kutsuu rinnoin se huohottavin kuin hengästynyt kyyhky. Tehän olette nuorukainen vain. Yön käsivarsiin paljastan kuumiin veren kullan ja sydämen rinnastain ja murheesta raskaan ruumiin. Puut hiutuvat janossa nautinnon, yön täyttää antaumuksen humu ja nyyhkytys kohoaa loputon päin taivasta niinkuin sumu. Näen ilmojen kukkivan! Ah vaiti, en muuta ma pyydä, en halaa, vain teidät ja katseenne toivottoman! Sydän olkaa, mi pyörtyen, taintuen palaa, suu täynnä huutoa viiltävää, rakas lapsi, ja itkekää!" HUMALTUNUT VENHE Arthur Rimbaud Kun verkkaan laskeuduin yli kylmien Virtojen pinnan, mua enää kahlinnut ei venemiesteni johtava ies: Oli heiltä lävistäneet Punanahkojen nuolet rinnan, sotahuudoin naulittu jo oli paaluun jok'ainoa mies. Tavaroista nyt huolia ei, ei vaunuista, kuormastoista, ei vehnästä Flaamienmaan, puuvillasta Englannin ei. Oli miesteni kuolema mun vapauttanut touhuista noista, ajelehtia virrat soi minun nyt, mihin mieleni vei. Lumen tullessa aavalle uin, mua keinutti luode ja vuoksi, veden loiskeesta laitani soi kumeammin kuin lapsen pää. Jokin niemi, kahleista maan joka saarena merelle juoksi, tämän hämmingin voitollisen olis saattanut ymmärtää. Ja siunauksensa soi meren-heräämiselleni myrsky, kevyempänä korkkiakin minä laineilla leikkiä löin. Iankaikkinen keinutti mua veriuhrien vaatija hyrsky, opaslyhtyjen silmää en typerää minä kaivannut öin. Ihanampana kuin mitä on mehu lapsille omenan lihan minun laitaani kuusista nyt vesi viheriäinen söi, pesi viinitahroista mun, liast' ihmisen puhtaaksi ihan, minun ruorini riuhtaisi pois ja ankkurin irti löi. Meren runossa kylpenyt oon minä siitä hetkestä asti, meren fosforivälkkeessä uin, johon päilyvät tähdet ja kuu, join syvyyttä viheriää, johon joskus haaveksivasti ja kalvaana, ihastuen joku hukkunut laskeutuu, johon, syvyydet kirkastaen, punahohteessa päivänkoiton, kun hiljaa keinuen veet idän kultaloistoa juo, väkevämpänä viiniäkin, yli paisuen lyyrainne soiton, värit katkerat rakkauden, verenruskeat, taivas luo. Näin vahvuudet ratkeavat salamoista ja pilvenpatsaat, merivirrat ja tyrskyt, myös meren ehtoot tyynin säin, sarastukset hurmaantuneet kuin kyyhkyset, hyökyratsaat -- mitä nähneensä toisinaan joku ihminen luuli, ma näin. Kun myrskyä ennustaen sapenkarvainen aurinko laski, kuin antiikin näyttelijäin surunaamiot jäykistyneet oli hyytyvät säteet sen, väriltään kuin homeinen vaski. Kuin siivet kyyhkysien näköpiirissä välkehti veet. Näin unessa vihreän yön lumiaavojen valkeitten yllä, minä näin, miten verkalleen meren silmiin suudelmat nous. Puunmahlojen kierron näin tavatonten ja outojen kyllä, miten kalvolla soivan veen sinikeltainen fosfori sous. Kuukausia seurannut oon, miten raivolla vauhkon karjan vesivuoret kohisten kiis yli riuttojen rynnäten pois -- en uskonut, että tuon veden lauman valkeaharjan jalat kuultavat Maariain tyveneksi hillitä vois. Hipas laitani mun Floridaa, uin rantoja lämminten saarten, tulisilmissä pantterien kuvat vieraitten kukkien näin, rajaviivasta taivaan ja veen näin riippuvan sateenkaarten kuin suitsina viheriäin meren ratsujen, syvyyttä päin. Rämemaat näin höyryävät, näin katiskat valtavat, joihin Leviathanit mädäntyvät, kalahirviöt suunnattomat. Näin tyynin ja kuulain säin, miten kuilujen uumentoihin hopeaisina kimmeltäen vedet vuorilta putoavat. Näin jäätiköt, helmiset veet, avaruuksien liekkipäärmeet, hylyt laivojen inhoittavat punaliejussa poukaman suun, miten loisien näännyttämät, hidasliikkeiset jättiläiskäärmeet putos oksilta vääristyneen ja myrkyntuoksuisen puun. Jos lapsille näyttää vois, mitä kaikkea katsella mahdoin: kalat kultaiset, kimaltavat, kalat, jotka laulaa ja soi. Vapauttani riemuitsevaa meri juhli kukkivin vahdoin ja tuuli kuvaamaton minun kylkiini siivet loi. Kun joskus kyllästymään meren sai napapiirien soudot ja kun nyyhkeessä maininkien ihanasti keinuen uin meri kohotti uumenistaan mua kohti kukkansa oudot, kuin nainen polvistunut sitä kuuntelemaan unohduin sen helmisilmäisien, kovaäänisten lintujen toraa ja likaa kannattaen kuin aalloista kohonnut paas. Ja kun uneensa loputtomaan uponneet päin kultaista soraa läpi köytteni vajosivat selällään, minä purjehdin taas... Vene kadonnut syleilyyn leväaarnion seittien, ansain, avaruuksiin vihertäviin, miss' ei sävel linnun soi, minä, jonka hylkyä ei pelastaisi kuunarit Hansain, Monitorit, haaskaani mun, joka kyllältä vettä joi, joka, auerta ympärilläin sinipunertavaa, värisevää, läpi taivaan kuultavan kuin lasimuurin kulkea sain, joka kantaa harjallaan sinisammalta, aurinkolevää, valikoituja leivoksia ilopöytiin runoilijain, minä, jonka laidoilla öin sadat sähköiset kuut säkenöivät, merihevosten kanssa ken uin humaltuneena kaikki veet, kun paahteiset heinäkuut ukonvaajoilla rikki löivät kuvut ultramariiniset, meren taivaat kuumentuneet, joka vavisten kuulin, kun kevätkiiman vimmassa uuden Behemotit ja Maal-virrat huus, penikulmien taa satojen, minä, kulkija lakkaamaton sinenkuultavan hiljaisuuden, minä kaipaan Eurooppaa, varustuksia vanhoja sen. Kuin tähtien sikermät näin minä arkipelaagit ja saaret, mua taivasten huikaisevain humalluttanut on ihanuus. Kuin linnut kimmeltävät, kuin säihkyvät sateenkaaret joko varjossa iäisen yön nukut hiljaa, voimani uus? Totisesti, en itkeä voi enempää. Kajo aamujen viiltää mua, min raju rakkaus on humalluttanut horrokseen. Valo julma on jokaisen kuun, joka aurinko polttaen hiiltää. Emäpuuni jos pirstoutuis! Ah, jos uppoisin pohjaan veen! Jos vettä Euroopan minä kaipaan, se pieni aivan ja musta lammikko on, johon hämyssä illansuun joku lapsi kyyristynyt, surumielinen, kaarnalaivan tuo vesille, hauraan niin kuin perhonen toukokuun. Meren rannattomaan ikävään minä vaivuin sen aalloissa kylpein, nyt en kilvassa kestää voi puuvillankuljettajain, ei viettele kunnia mua, ei viirien välke ylpein, en silmiä ponttoonien voi nähdä kammottavain.