Joel Lehtosen 'Puolikuun alla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 119. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. PUOLIKUUN ALLA Kirj. Joel Lehtonen Otava, Helsinki, 1932. SISÄLLYS: PUOLIKUUN ALLA. Matkakuvia _Välimerellä._ Luostari rannalla Ohi juhlivan kaupungin Marsalan satamassa Merilaulu _Itämainen kaupunki ja "Tuhat ja yksi yötä"._ Itämainen kaupunki Arabialainen nokturni Sfaks Seemiläiset Arabialainen katu Juutalaisten katu Italialaisten katu Käärmeenkiehtojat Abu Ibrahim Maurilaisten perikato Fatma Ostmane Moslimien joulu Naisten basaari Kotisulttaani Aamu Tunisissa "Tuhat ja yksi yötä" Rakastuneen käsi Haltiain lennättämä Sindbad ja Hindbad Aladdin Noiduttu prinssi Pyhimys Aiša Avenue de France Kointähti _Erämaa ja keidas ynnä koraania pakanoille._ Toivioretki Sahara Keidas Ilta keitaassa Saaban kuningatar Mohammedin saarna Beduiinileiri Patriarkkain hahmo Tyttö ja karavaani Nomadit Profeetta ja runoniekat Itämainen kalmisto Šanfara Kuoleva šeikki Aavikon ilta Keitaan pääskyselle Jäähyväiset keitaalle Ali-pašša Kevätlaulu Fetišši-laulu Karthagon meri PUOLIKUUN ALLA Matkakuvia (1914) VÄLIMERELLÄ. LUOSTARI RANNALLA. Tyrrhenian rannalla kauniin, meren myrskyisen rannalla, on kaupunki vanha, ja siinä on luostari ruskea. Niin murheiselta se näyttää ... katon tiilissä sammalta. Ja siellä nyt munkin vanhan näen ikkunan aukossa. Hän miettiikö, kuin minä täällä, mitä on elo, maailma? On nuoruus mennyt hältä, -- lie rakkahin haudassa. Ei viehätä rikkaus, ei rakkaus, -- on rakkahin haudassa... Mun mieleni haikeus valtaa Tyrrhenian rannalla. OHI JUHLIVAN KAUPUNGIN. Yö tumma, ja lahdelmalla kuu piirtyy kuin sirppi hieno luo laivamme, maininkiin. On tuuli kuin huokaus vieno, mut rannalla pauhaava niin viel' aallokko kaupungin alla, joka ylhäältä vuorelta loistaa yön ääriin kaukaisiin. Se kaupunki, oi, tulin loistaa se kirkkain, ja kilpaamalla sadat kellot ne soittavat siellä, -- sävel kauaksi kantautuu, -- se äänellä riemuisalla vain kutsua yhtä toistaa, soi unhetta juhlien öisten ja neitseiden kukkasvöisten. Sitä ääntä näin tyynellä miellä ei kuulisi kai moni muu... Siis myöhäänkö tänne ehdin, -- nyt otsani viininlehdin ois ympäröity, ei jäällä? Ah, sellaiseks luonto mun loi: Soi kutsu juhliin maan päällä. Sydän huokaa, ei syttyä voi. MARSALAN SATAMASSA. Päivä laivaan säteilee, lämmin, tammikuussa. Meri hyrskyää Marsalan kauniin lahden suussa. Valkea Jerusalem palmuineen, se pyhä, mulle muinoin kangasteli, lasten haave yhä. Sellainen on tämäkin kaupunki nyt tuolla... Palmumetsä muuriensa hohtaa mannerpuolia. Muuriensa, jotka noin päivän autereissa kylpevät ja kellertävät kullan vivahteissa. Laiva tänne pysähtyi, -- lahden poukamissa hurjana käy meren hyöky. Seistään ankkurissa. Miesten joukko venheillä laivan viereen soutaa, -- joukko nokinen ja musta, lastia se noutaa. Miehet köyhät ... rohdinta puserot on heillä. -- Katso, pilvet leijailevat taivaan silkki-teillä! Vangit, yksiin kahleisiin monta miestä lyöty, loikomaan nyt laskeutuvat, kun on keitto syöty. Tuohon laivan kannelle, jossa karja makaa, lehmäin viereen taikka alle. Alkaa kuorsaus vakaa. Pakkotyöhön vankeja viedään meren saareen, autioon Pantelleriaan. -- Katso lahden kaareen! Kuinka purjeet vilkkuvat! --- Lokki pitkin siivin sipaisee jo kättä laivan neidon punaliivin. Lokkeja hän syöttelee... Keulapuolla jokin nainen itkee ... tarinansa kuulen suusta kokin: Luokse sulhon saapui hän ... laivaan tieto tuotiin, että sulhanen on kuollut, -- eilen hauta luotiin. Siksi raukka morsian, raskas, itkee, riehuu, -- lahteen heittäytyis Marsalan. -- Lippu riemuin liehuu. Liehuu vihrein, valkein ja punaisin se juovin, konsa soivat myrskyn torvet äänin kammon-tuovin. Viimein, -- ilta kellertää alkaa, -- tyyntyy myrsky ... haikeasti kuuluu kaukaa kauniin rannan tyrsky. Maihin viedään venheellä raivoava nainen... Napoliinsa tuijottelee taakseen siirtolainen. Steward kissaa hännästä kiskoo... Ruskonhohtoon muurit syttyvät Marsalan... Kapteeni käy johtoon. Ankkuri taas nostetaan, kone työhön ryhtyy. Meren vihreä ja kulta usvan punaan yhtyy. Laivapoika laulelee... Hytissäni miettein raukein loion, onnenpoika, -- armain ajanviettein. MERILAULU. "_Voga, voga, marinaro_, souda, souda, merimies!" niinpä lauloi laivapoika. Miss' on lämmin onnen lies? Tuolla puolen meren, jolla aalto vaipuu, kohoaa. "_Voga, voga, marinaro_." Meri on myös hautausmaa. Aalto nousee, aalto vaipuu. Souda, souda, merimies! -- Sinne kuitenkin on mieli, miss' on lämmin onnen lies. ITÄMAINEN KAUPUNKI JA "TUHAT JA YKSI YÖTÄ". ITÄMAINEN KAUPUNKI. Nyt hohtaa valkeine muureineen meren sinisen rannalta tuolta, -- meren lemmikinsinisen, lempeän, -- itämainen kaupunki. Yli muurien hoikkina nousevat minareetit kalpeanvihreät, -- kuut kultaiset, himmenneet ovat huipuissa niiden. Ja moskeain kupolikattoja näen pyöreitä, maanmunan muotoisia. Siten uinuu se, takana europalaisten meren rannalle nousevain talojen, siellä se kaupunki uskovaisten. Käyn sinne kuin lapsi, joka lelua uutta ja kauniita satuja kaipaa. On kaikki siellä kuin Harun ar-Rašidin aikoina vielä. Yli katujen kirjavat portit hevoskenkinä kaartuvat. Vie kulkuni milloin holveihin, jotka basaareja kattavat, -- niissä jokin lamppu kiiluu, -- ja milloin toreille, joilla valo auringon kuumana hiiluu. Kas, moskean pylväissä paistavat juovat kuin kirjosauvassa: vihreä toinen ja hohtavan punainen toinen. Ovi sininen seinässä valkeassa... Ja kansaa kirjavin vaattein ... miehet surumielisin silmin, mutta lepo outo on kasvoilla noilla oliivintummilla. Ja vanhukset kahviloissa noin matoilla vaiti, turbaani päässä. Niin hiljaista ... joskus kaukaa vain huutoja poikasten leikkiväin tai pehmeä luutunsoitto. Saa ruohikko kadulle kasvaa ja piilipuut pihamaihin... Saa ihminen raueta täällä toki auringon-onneen kerran... Ei ulvova auto mahdu kadun mutkissa täällä töytäämään, ei tehtaiden sauhu taivasta peitä... Se taivas, kuinka se olla voi kaunis: se säihkyy ja hurmaa kuin kahdella auringolla! Nyt naisia valkein harsoin ja kirjavin vöin. On kaikki kuin satua Harun ar-Rašidin aikojen vielä! Minareetissa kauniisti kaareutuu jo särkynyt puolikuu. ARABIALAINEN NOKTURNI. Yö eteläinen, kylmä yö mun herättänyt on. Nyt haukku koirain kymmenten soi halki kuutamon. Nyt kaupunki on autio kuin kolkoin hautausmaa. Ah, kuinka yllä moskean yön taivas kimaltaa! Nyt lyöty lukkoon taloissa on portit ankarat. Mun herää taikauskoni ... yön aaveet liikkuvat. Nyt varkaat, rosvot kiertävät. Nyt hyvä sillä on, ken tahtoo lemmen ryöstäen, -- tuo kammo nautinnon! Kointähti eikö vilku jo? Vain koirain haukku soi. On armas outo, kolkko yö... Oi, viivy vielä, koi! SFAKS. On Pienen Syrtin rannalla Sfaks. Se kaupunki urhoja uhmaavaks on muureilla vyötetty, tykkejä melkein Lumivalkea Sfaks on ilmoin selkein. Sen muurien harjaa kruunaavat sahanhampaan muotoiset sakarat. Parikymmentä tornia mutkissa julman on muurikon, suunnilleen nelikulman. Nuo muurien sakarat särmikkäät: ei kauan siitä kuin miesten päät lie riippuneet niissä, hurmeiset, sillä kovin taisteltu Sfaksin on lähettyvillä. Ovat kaupungit toisiinsa hyökkäilleet ja karjaa ja orjia ryöstäneet, -- ja pitkin voittajan muurien harjaa oli vihollispäätä kuin viininmarjaa! Tapa raamatusta se tuttu jo lie... Mut nyt on turvattu kaupungin tie pakanoillekin: maassa on Ranskan valta. Tykit mursivat voiman jo uhmaajalta. Käyn sisälle portista, -- portti on hyvin suuri, melkein suunnaton: pari syltä lie kumpikin puolisko laaja. Saranoissa ja muualla nauloitus taaja. Nyt sisälle, -- sinne ei paljoa näy sinitaivasta: holveissa kulkija käy, -- katu kaarien alta vie kymmenin mutkin. Maan helmaanko lienen nyt joutunutkin? On tyyntä aivan kuin huoneessa ois, jos kuinka Syrtillä myrsky sois. Ja viileää niinkuin painuisi pakoon kesän hellettä metsään tai kallionrakoon. Mut tuossapa häikäisten aukeaa tori pienoinen jälleen, -- sen nurkkamaa ihastuksella katselen: oi, miten sievät lumivalkeat portaat, -- moskeaan vievät! Ja puhtaat marmoriportaat nuo ne naisia kilvalla kiehtovat luo: on myymälä siellä ... koralleja Syrtin... ja pulloja, nesteitä, tuoksua yrtin. Pikimustat naamiot silmillään ja harsot ympäri ruumiin ja pään nyt naiset kohtaavat toisensa täällä, -- joku kantaa kulhoa päänsä päällä. Talot säihkyvät hohteessa auringon... Tuo parveke tuossa, se haaremi on ... pesä pääskysen ... mutta ei pääskynen noiden läpi mahtuisi ikkunaristikoiden. Nyt kadulle jälleen. Siellä jo vie mua tungos, -- se valtaväylääkö lie? On kulkijain laumoissa värien taikaa, -- ah, aivan kuin Harun ar-Rašidin aikaa. Miten valkeita viittoja hulmuilee! Väri loistava fetsien kirkaisee... On pojilla pienet ja vihreät takit, ja lapsilla kullalla kirjatut lakit. Kas, erämaan laiva nyt tukkesi kadun kuormallaan, -- ei kameli läpi neulansilmästä helposti pääse: katuportista täytyy peräyttää se. Mitä ringut, aasi? Tieltä pois mene kiirein, tai hullusti käydä vois: mies selässä ratsunsa valkean, hurjan alas tuolla jo kaatoi kerjäläis-kurjan. Mut se oli tuon kukon mustan syy: miks orhin selkään se heittäytyy, ja horjuu, ja suuttuu, ja täyttä kaulaa kuin tallissa orrella alkaa laulaa! Ei kaadettu almutta herralta jää: saa lantin, ja profeettaa ylistää, oman kätensä sitten hän suutelee selkää: niin tahrata ylhäisen vaippaakin pelkää. Pian herra valkeine ratsuineen on haipunut rahvaan tungokseen... Tie auki! Mies leipiä rattailla lykkii. Joku poikanen rattaiden alla kykkii. Katu uusi! On kulmallaan kukin työ, kukin ammattikunta. Nyt helskyen lyö sata paljaa, palkeiden ääni puhkaa ... kadun keskelle lentää tulta ja tuhkaa. Ja toisaalla, -- vaikkapa ensin en näe mitään, keskelle pimeyden torin säihkystä tulleena, kattojen alle, -- mitä lienee, tuoksuuko tuttavalle? On sahviaanin se löyhähdys. Näen naskalit ... poskien pinnistys, ja, hei: pikirihmat vinkuvat, -- heitä lie kymmenet, suutarin-penteleitä! Taas tuolla on satulaseppiä vain, ei muita, paitsi nyt kulkijain ohivierivää joukkoa. Silmin hartain luo seisahdun seppien tappurapartain. Ja haaveilen: -- Tuostapa satulavyö jalo šeikille syntyy, mestarityö: se on keltainen, kirjattu hopein ja helmin, -- ja kirjaimin ... eiköhän lie runoelmin? Mitä tuolla? Arkkuja: maalatut kuut näen niissä, ja auringot, palmupuut. -- Ja tuolla taas silkkejä hiljaa häilyy, -- basaari taivaankaarina päilyy. Menen sinne. Sielläpä naisväki sai hyvän ystävän, -- katsoisi mullekin kai hän seikkoja, joita ei kohtalon kuori ihan kaikille näytä, -- hän, povarimuori. Musiikkia myöskin: neekeri, mies pitkä, -- hän ei ole alasti: vyö uumilla hällä on, -- vieretyksin tuoss' istuu rumpunsa kanssa yksin. Hän nahkarumpua sormilla lyö ja kämmenpäillä, -- ei uuvuta työ. Mulahduksilla oudoilla soitin ääntää, -- sävel raakaa ... mieltä se aivan kääntää. Sävel niinkuin kutsuisi kauas pois ... ja aarniometsistä sointuja tois: verenjuopumus villien aivoissa kiehuu, he tanssivat ... nuotion varjoja liehuu. Ja ylläni -- lieskoja liehuukin, puna taivaalla, juovin hurmeisin ... jo aurinko laskee, mun yllätti ilta. Pois kiiruhdan kaduilta mustenevilta. Minareeteista huuto rukoukseen on kaikunut, vaiennut hiljalleen... Kumarassaan kadulla nyökkää ja kekkaa joku moslimi vielä, kohti Mekkaa. Hyvä, että en tuonne sokkeloon ihan eksynyt ... jälleen väylällä oon. Tulet lyhtyjen syttyvät kahviloissa, -- ovet kauniit kiehtovat paikoissa noissa. Ovet, joihin on maalattu harjakkaat jalopeurat, aavikon valtiaat, -- mut niidenpä selkää tanssijatarten jalat tallaavat, luodut kuin leikkiä varten. Katu-urkujen ääni nyt siellä soi ... ja harppujen ... viulukin vaikeroi: sitä polvensa päällä mies soittaa maassa. Sävel kiihtyy hurmassa autuaassa. Se tummana kuultaa ... se pauhailee sotajoukkona ... kiihkossaan värisee koko taivaassa tiedetty autuus mainen... Se livertelee ja itkee kuin nainen. Ja Israelin tyttäret, tytöt nuoret ja harsohelmaiset, ne tanssivat kahvilalyhtyjen alla. On miehiä siellä jo tulvaamalla. Salomen seuraajat pyylevät ne nyt tanssivat päitä pyörälle ... joku vanhus vain mokkansa luona viihtyy, -- absinttia juomaan nuoriso kiihtyy. Se ei ole loukkausta koraanin lain: koraanihan kieltää viinin vain! Sävel vaikeni, tyttöjä paljaita töytää miesjoukkoon, etsien runsainta pöytää. Mitä sitten? Portilla vielä näin beduiinityttösen tummin päin... Ei huntua ... otsalla rahoja nauha, ja silmissä ruskeissa kirkas rauha... Oli muureille noussut täysikuu. Tytön hampaat valkeat, naurava suu... Siten ruskeanmustassa kauhtanassa ylös muurille seisoi hän katselemassa. Oli turhaa kärkkyä: omaansa vain hän katseli, syrjässä olla sain. Hän huudahti ylhäälle, ääni sieltä tuli vastaan ... kurjana väistyin tieltä. Alas muurilta kiiruhtaa sotamies, punahousuinen frankki, -- Allah ties, mitä aikovat: kirjansa avannut lienee, -- joka seikan Hän siihen visusti vienee. Ja täällä Hän asuukin ... missäpä, jos ei oman kansansa keskellä? On telttansa valtava Hällä tuolla yön tähtien kultaisten toisella puolla. Se teltta nyt orvokinvärinen on, -- ja siihen säädökset kohtalon on piirretty kullalla, tähdin suurin, -- ei synti lie suudella varjossa muurin? SEEMILÄISET. Tuo Mamren vanhus, hällä oi' Iisak, poika aimo, ja oli kaunis Ismael: sen antoi palkkavaimo. Se palkkavaimo nuori pois ajettiin, kun Saara niin tahtoi, korpeen poikineen, siell' uhkas kuolon vaara. Sai siellä Hagar nuori ja poika, senhän tietää, he saivat kahden harhata ja janon tuskat sietää. Mut konsa Hagar itki, kun Ismael jo nääntyi, niin silloin lähde löytyikin! Ja kaikki hyvin kääntyi.. Se Iisak, poika aimo, -- hän varttui, viisaaks muuttui, -- maan kaikki kullat hankki hän... Niin moni siitä suuttui. Mut Ismael, mies kaunis, on sotamies, ei saita: hän kiidättelee orhillaan ja valtaa, ryöstää maita. Ja moni siitä suuttui! Nyt hänen täytyy kuolla. -- Maan kullat, -- yhä ovat ne vain Iisakilla tuolla. ARABIALAINEN KATU. Päivä armas katuun paistaa. Katso taivaan kauniin kaistaa! Sypressien varjo musta. Haaremeista kuiskutusta takaa säleikkunoiden... Kiiltävät kuut moskeoiden... Kapsaa lautakenkä, konsa vanhus varjoon kartanonsa päivän heltehestä hiipii... Köynnös palmun vartta kiipii, punaisena kukinnastaan... Nainen laulaa uneen lastaan, -- livertää kuin lintu hellä, huilun kaihosävelellä. JUUTALAISTEN KATU. Kortteleissa, joista löyhkä kauas tuntuu sokkeloista, siellä Israelin juhlanenä tuttu kauppain kynnyksiltä ulos kuikkii. Eukko, aina raskas, yllä väljä nuttu, pitkin silkkihousuin kujaa luikkii, -- päässä keltainen on piippa, vanha juutalaisten merkki, häväistyksen hiippa, -- lahja moslimien, uskovaisten. Tyttärellä hamosessa raidat punaa, keltaa, siinä rimsu-laidat; lanteet rasvaa, kukkaro se kilkkaa, -- kun hän kristityille usein suuta suikkii, lähtee vaimoksikin noille kyille, kullat aateliseen kilpeen huikkii. Itse Israel, hän kärkkyy valtaa rahan, sillä muun se korvaa pahan, perheineen hän synagoogaan kulkee, kiittää Jehovaansa, ettei heikko ole heimo esinahka-leikko: lisääntyy kuin Syrtin santa, sulkee suunsa, milloin kuulee pakanoiden pilkkaa, -- pakanoiden, jotka nekin mahan muistavat, jos eivät harrastelle muuta mitään. Aikaan Jeesus Syyrakin jo samaa silkkaa: _hebreaa_ niin etelään kuin itään! ITALIALAISTEN KATU. 1. Tuoksusta sen kauas tuntee, kadun italialaisen: siellä löyhkä kalan, rasvan, kaalin, roskan kaikenlaisen. Äänestä sen kauas tuntee: huudot, pillit parkaisevat! Siellä pohjakerroksissa kanat, lapset tappelevat... Pohjakerroksissa laajat ovet ain' on auki lyöty, -- näkyy sänky, näkyy pönttö, jos ei pantattu ja syöty. Kadun poikki pantu nuoraan kuivamaan on lajitelmat makaronien ja paitain... Rikki naisten hameenhelmat. Naiset touhuavat: uhkaa kanaa, lasta julma loppu! Mies, hän marmoria hakkaa, -- kunnes nurkan taakse hoppu. Piirtää sitten sinne seinään: "_Viv' l'Italia!_" -- Siinä proosa, jonka yli kilvan soivat kitarat: "_Che bella cosa_..." 2. _Bella cosa! Viv' l'Italia -- über alles_ -- Tripolissa: siellä äsken Rooman miestä raapaisi se keitaan kissa! Tripolissa nuori Rooma heilutteli vanhan miekkaa, -- soti kauan valloittaakseen paljon -- erämaata, hiekkaa. Soti kauan, koska vastaan iski vapaa beduiini, -- myrkytteli lähteet, joista Rooma joi, kun loppui viini. Keitaan kissa? Jalopeura! Suuttui, nosti niskakarvat. -- Silti voitti Rooma, voitti -- paljon hiekkaa, keitaat harvat. Voittanut ei omin voimin: beduiineista se pestaa petturit ja varkaat, niillä maasta naiset, lapset mestaa... _Viv' l'ltalia!_ Suuri Rooma! Tulos kunnialla maksoi sotavarustukset, joita Rooma tuskin kantaa jaksoi. Eikä jaksanutkaan kantaa verokuormaa, kanuunoihin uhrattua, valloituksiin. Miks'ei Italian soihin? Kuorman alta Rooman kansa, -- se ei paljon muuta tiedä, -- siirtyy tänne Tunisiinkin. Moslimi ei sitä siedä. Sillä siihen, joka kyllä taitaa aarioita Toscain, piintynyt on pieni suuren Rooman henki, löyhkä roskain. KÄÄRMEENKIEHTOJAT. Näin käärmeenkiehtojat tuolla, näin berberin, arabialaisen. Ne torilla pienellä, jossa tiet mutkaiset liittyvät yhteen kuin solmussa, soittivat rummuin ja huiluin, kaukaa sen kuulin. Oli miehiä pitkiä, -- kasvot turbaaneista valkoisista hyvin tummina kuulsivat, -- myöskin oli vaimoja hiljainen ryhmä. Mut poikaset lävitse piirin sen puskivat, fetsejä vilkkui, pojat ruskein ja kaunein silmin. Kuu kultasi ilmanrantaa, -- ja helmassa taivaan kalvaan jokin hattara ruskotti vielä. Se berberi, nuorempi heistä, oli uljaanmuotoinen nähdä. Hän pitkänä, hoikkana seisoi, pää pystyssä, valkein otsin: ei ollut aurinko hältä kovin tummaksi paahtanut otsaa; mut nytpä hän turbaanitta väen keskellä seisoi, taakse oli työnnetty tukkansa musta ja tuuhea. Vaatteina hällä oli kiinteä vain ihotakki, karmiinilta paistava, ynnä ihonmyötäiset kaatiot: moinen puku vartalon kauniina näytti. Pään ympäri kiemursi tällä kuin seppele vihreä käärme. Mut toinenpa mies oli vanhus, ja kuulin, arabialainen, -- niin ruskeat kasvot hällä kuin mokka; hän matolla istui ja toisia käärmeitä loihti. Kun säkkipillillä soitti hän säveltä haikean-hurjaa, kyykäärmeinä sähisevää, niin nuotion luo, joka lekkui ison keskellä katsojapiirin, hän vietteli pussista käärmeet, nuo paksut ja suippopäät. Kun rumpua sitten hän soitti, niin kiireesti karkoitti käärmeet sen äänellä jymisevällä hän pussiin nahkaiseen. Ja käärmeenkiehtojat siellä kai laskivat, loihtiessaan, -- ja haastellen arabiaansa h-ääntä sähisevää, -- myös leikkiä, koskapa kuului miesparvesta naurua hauskaa, kävi häilähdys hunnuissa naisten, he nauroivat hiljaa, -- ja koska suu kiehtojain itsensä joskus meni nauruun, loistivat hampaat. Oi berberit, arabialaiset! Te käärmeitä päähänne kyllä ja kaulaanne kietoa voitte, ja käärmeistä pienistä teillä on ranteissa renkaat kauniit. Sen taidatte, kaunista muuta! Mut yhtä te ette taida: yht' ilkeintä loihtia kyytä. Se Europan mies on, se käärme. Niin ihmeen kauniina liikkuu hän luoksenne, niinkuin muinoin lie loistanut Eedenin käärme. Hän kiertää ja liehii, ja tiedon- puun oksasta antaa teille omenoita, -- vain kuorena niissä on uskonto, kaunein maassa: se rakkautta, ristiä saarnaa. Mut rakkaudenkuiskija pistää yht'äkkiä selkään teitä, -- hän pistää pistimillä, -- on kielensä mettä, ei hammas näy ensin, hän piilosta pistää kuin ilkeä skorpioni. Ja ympärillenne kiertyy se valkea kalkkarokäärme, hän kiertyy kahlein vankoin, kun myrkyllä herttaisella hyvin huumasi teidät, -- sitten hän etsii aarteitanne, lohikäärme aarteille ahnas. Ah, tyydy ei siihen hän vielä: pyhän puolesta kulttuurinsa hän taistelukentille raastaa erämaittenne lapsia, surmaa ne kilpailijoitaan vastaan, -- pyhän kulttuurin puolesta: kullan. Ei, yhtä te ette taida, -- oi berberit, arabialaiset! ABU IBRAHIM. Oi säihkyä Afrikan taivaan! Ovat päivät kuin kultainen vyö, jota hetket helminä kirjaavat, -- yö sysimusta, vie muinaisten houreiden vaivaan. Luin aikakirjoja ... noissa myös kaupunki Kairuan on. Teki kansa uskon ja nautinnon sen muurit aikamme aamunkoissa... Arabian sankarit, tänne Karthagon keitaisiin erämaastaan hyökäten, -- koraaniin säestystä soi surmaavan jousen jänne. Oli Kairuanissa kerran Abu Ibrahim ruhtinas. Hän teetti, maan Allah loistokas, jalon moskean, kunniaks taivaan Herran. Hän teetti myös mahtavan altaan, johon virroista johto toi, -- karavaanit kaikki se juottaa voi, -- tuhat palmua varjosti marmorikaltaan. Niin myöskin teetti hän linnan: "jopa rinteelle kukkulain niin kauniiden, että kun seudun vain näki silmä, suu nauroi riemusta rinnan!" Abu maksoi nyt mainion hinnan, jos mistä hän ostaa kalliit puut sai linnaansa varten, ja norsunluut arabeskeiksi korkeain kaarien pinnan. Abu Ibrahim kaikki voitti muut sulttaanit, -- kaupunkiin toi kuormissa päitä, -- ja riemuittiin: väki vastassa tanssi ja rumpuja soitti. Oli leskein ja orpoin hän tuki. Sanat suustansa kuuli maa: "Vain ruhtinas ilkeyttä tehdä saa"... Koraania hartaasti luki. Joi viiniä hartaammasti! Sadat ylhäisten tyttäret vei hän linnaansa, pitkäksi aikaa ei: piti yön, päät katkaisi sukkelasti. Myös seitsemänkymmentä poikaa oli Abulla armainaan. Jos vilkuvat naisiin, ne ruoskitaan: "Pojat rakkaat, herraanne jumaloikaa!" Abu viisas, -- kuinka sulki hän palkkasoltuilta suun, kun rahaa ne vaativat, uhkailuun hänen linnansa portilla ryhtyivät julki? Hän myöntyi, ja palkannostoon ne portista kaksittain hän päästi: nyt pyövelit kimppuun vain, -- sadat ristiinnauliten syöksi hän kostoon. Abu mestautti poikansa parhaan, ja kaikki tyttäret: tuli pojasta pelko, ja herttaiset tytöt hän vain toimitti Eedenin tarhaan. Lainkäytössä hurskas ja suora Abu sittemmin onnessaan eli kauan, joi runsaasti, -- nukkumaan hänet viuhkoivat naiset kaulassa nuora. Abu Ibrahim armon löysi kronikoitsijan edessä: mies oli Abu, hän hurskaasti hallita ties, -- apu köyhien, rikkaiden hirttoköysi. ... Oi hehkua Afrikan taivaan! Jalo aurinko, musta yö! -- Jo kello kolmea aamulla lyö, -- kronikoilla vanhoilla päätäni vaivaan. MAURILAISTEN PERIKATO. (Erään arabialaisen historioitsijan mukaan.) Kun kristityt karkoittivat maurilaisia Espanjasta, joka silloin tunnetiin myöskin nimellä Andalusia, ja muhamettilaisilta meni kaupunki toisensa jälkeen, lähettivät he v. 1238 lakimies Ibn el-Abbasta pyytämään Tunisin emiiriltä apua. Ibn el-Abbas luki ruhtinaan edessä, joka oli Hafsidien hallitsijasukua, seuraavan kirjeen: "Oi, emiiri, Hafsidein poika, jalo ruhtinas! Tään kirjeen sulle lähettää sun Andalusias. Sua urhot ympäröivät, itse taivas palvelee. Mut Espanjamme viimeistä jo kertaa huokaisee. Sun Espanjasi, kuule oi, sun Andalusias! Nyt kristittyjen Ferdinand sen murskaa raivokas. Hän piirittää jo Murciaa. Ei meitä auttaa voi Marokkon sulttaani: hän naisten kanssa karkeloi. Hän myskin-, ambrankauppiaaksi varmaan luotu on! Mut Espanjamme sortuu. Oi, se niemi onneton! Jok' aamu meille uuden murheviestin kuljettaa, jok' ilta vihollinen voiton maljoin riemuaa. On uskottomuus päässyt siellä moneen kaupunkiin. Ken näkee Andalusiaa nyt, puhkee kyyneliin. Oi armas Andalusia! Sen missä kartanot nyt kauniit? Missä niityt sen ja kukkanurmikot? Maa niinkuin keidas, itse Eeden mielen hurmasi, -- se oli muinoin erämaa, sen mauri viljeli. Nyt kristitty sen turmelee. Ah, sortuu nuori puu, kun kirves iskee, murheesta puutarha lakastuu. Ja moskeamme: kirkonkellon ääni niistä soi! Ja raunioina koulut, joista tieto salamoi. Ei säästy heiltä edes taiteen kallis kukkamaa: Alhambraa monta tuhkana jo siellä suitsuaa... Se ristinlauma ryöstää, polttaa; mistä käynyt sen on kulku, kauhistusta kertoo askel jokainen. Se lauma vannoo riistävänsä meiltä myöskin nyt ne aarteet, jotka haaremeihin ovat kätketyt. Oi, ylväs emiiri! Sa olet niinkuin kirkas kuu, ja sankarien tähtipiiri luonas kaareutuu. On sotajoukko Allahin se piiri tahraton... Tuo apu meille, joiden leipä kyyneliä on. Näin Andalusiamme sinuun silmät tummat luo. Se pelastusta pyytää. Meille sankarisi tuo! On matkassani laivasto: oi, jalo ruhtinas, käy purteen, -- pese hurmeella sun Andalusias!" FATMA OSTMANE. (1705-35.) On huolissaan hyvä Hussein-bei: päävaimonsa, Fatma Ostmane, jalo, hellä ja ylpeä, koskaan ei se poikaa hälle saane. Päävaimon pojilla yksinään on oikeus valtikanperintään miesmuistoisen tavan mukaan, jota rikkonut ei ole kukaan. Ken Tunisin tahtoo, sen äidillä on päävaimon oltava puku. Nyt jälkeen tällaisen johdannon voi jatkua kronikan luku: "Niin siihen aikaan yhden laivan, ison genovalaisen galjoonin, merirosvomme kaappasivat: hyvin vaivan se maksoi urhoille islamin, kun siinä, sen kultia kallihimpi, jäi saaliiksi ylhäinen kristitty impi. "He kymmenykset nyt beille veivät, kuten oikeus saada on ruhtinaan, ja lisäksi neidon. Ja kultia eivät he joutuneetkaan nyt maksamaan, vaan saivat he poistua täysin pussein, niin neitoon mielistyi hyvä Hussein. "Sen neitosen rintojen molempi kumpu oli liljat ja Damaskon ruusunumpu... Ja kultaiset hiukset, ja semmoinen suu, johon verraten koralli haalistuu. "Siks neitonen oikeaan oppiin käättiin, ja parhain huoneista hälle säättiin, joten keskellä eunukkivartion bein armahin piikainen hän on. "Tämän huomasi kohta haaremin väki. Ja tuskalla Fatma Ostmane sen näki: hän rukoili silmin ja suin nyt beitä. Mut Hussein ei vain impeä heitä. "Ah, Fatma, hän kyynelissään ui... Mut viimein hän kauniisti uhrautui ja käyttäysi tällä tavoin: on yö, hän nousee vuoteestaan, -- päävaimon on vaatetus huoneessaan, jalokivillä kirjattu viitta avoin ja pääripa kruunun malliin. Nyt ottaa Fatma sen pukunsa kalliin ja kristityn neitosen luo sen kantaa, tytön pukeutua hän siihen antaa. Ja neidon hän rakkaalle beillensä vei _päävaimona_, yllä se puku. "Pojan vaimosta siitä saikin bei. Viel' elää Husseinin suku." MOSLIMIEN JOULU. Miks minareetit kaikki on ilotulitettu...? Kuin tähdet vanha _džama Zituna_[1] säkenöi. -- Profeetan juhlat, _mulled!_ Siks kahvilat on lyhdyin ja raanuin kaunistettu ... absintti, mokka virtaa ... puut köynnös seppelöi. [1] Džama es Zituna: ikivanha moskea ja jonkinlainen yliopisto. Niin, puistojen puut tummat on seppelöity, niihin myös lyhdyt ripustettu, kuin sadat täysikuut... Ja kansa, vaikeimmissa se vaatteissa nyt kulkee: kuin lunta, josta loiston vain saavat värit muut. Vyöt niinkuin sateenkaaret... ja kultakirjo-liivit... _Aladdin_, missä liet? -- Basaarit, kauppahallit, nuo kattokadut, jonne nyt joudun: _Peri Banu_, ah, minne minut viet? Kas, valoketju pitkä nyt holvin tumman täällä sinisin, vihrein lampuin ja lyhdyin valaisee... Ja minne silmä kantaa, tuo tulivirta jatkuu... kuin taivaan alttarilta tien päästä säteilee. Kuin ilmeinen _Alhambra_... "Tuhat ja yksi yötä"... Aladdin ... taikalamppu... on kaikki nurinpäin! Miks basaareissa yöllä bein orkesteri soittaa...? _Seheradzaden_ häitä nyt juhlitaanko näin? Siis soivat torvet, harput, ja säkkipilli laulaa... Ja kansa minne rientää? No, džamaan, moskeaan kautt' uljaan kaariportin... Mut portin luona tuossa lie _Ali Baba_ ... muuli myös kukkaskoruissaan... Miks sadat kirjoraidat nuo liput seinämillä? Kai _Abul-Hassan_ täältä nyt lähtee taisteluun...? Ei, täm' on nykyaikaa: kas, neekerikin tuossa noin marssii smokingissa, jo kuosiin totuttuun! Mut ylimyksen lapsi isänsä olkapäällä sai paikan, sieltä katsoo yön ihmevilinään... Hän on kuin ruusu, lilja, niin hieno hipiältä... Bein poika ehkä? -- Riemuin hän huiskii katostaan... Mut katupoikain parvi sill'aikaa alkoi leikin: se hyökkää, -- arat naiset tää melske kauhuun saa... Käy huuto, tungos vyöryy, niin että viima nousee ja ortten öljylamput siit' aivan heilahtaa. Pois vakavuus! On _mulled!_ Ei suuttua saa täällä, jos toinen mukaan tempaa! Nyt tanssii rampakin, nyt sokeakin nauraa, kun sieraimiinsa kiskoo hän ambraa, seisoskellen tuoss' alla haaremin. Niin, ambran-suitsutusta on täynnä yö nyt tumma, -- ja kirkas: paistaa kuu... Nyt tungoksessa kaulaa mies köyhä ylhäisnaista, jok' aivan viereen joutuu, -- ja nainen alistuu. Hän liekö _Semselnibar_? Kaks silmää suurta hohtaa kuin mustat tähdet, -- huntu on naisten hienoimpain... Hän eksyy tungoksessa ... kun syrjemmälle pääsee, hän hunnun laskee tieltä suun kukkain nauravain... Näin täällä katu kiehuu... Ja kattotasanteilla myös kansaa, alas sieltä se katsoo, huutelee. -- Mut ylimpänä seisoo mies vanha, vaattein valkein, kuin juhlittu Profeetta, -- kuu hänet valaisee... NAISTEN BASAARI. Kuormankantaja Abdallah luota Bab-el-Fellah-portin, josta kameleita kulkee kaupunkiin ja sieltä pois, nuori, poloinen Abdallah, päässä vanha fetsi, yllä viitta repaleinen aivan, kerran keskikaupungilla basaareissa kiertelee. Milloin puisten laipioiden siimeksessä, milloin pitkän holvin, joka kadun kattaa. Ulkosalla säkenöi päivänpaiste, taivas tumma kattoaukkosista kuultaa basaareihin hämäriin. Kiertelee hän siellä vanhain orjabasaarien kautta, joissa pylväät seisovat sirot, -- kirjokepin juovin, punaisin ja ruohonpäisin, niinkuin sirot orjattaret. Kurkkii silmät suurina mattokaupan komeuteen ... vaskisepän pajaan pieneen, jossa suuri lamppu tuikkaa. Naisten basaariin nyt hän saapuu ... nauraa, pysähtyy. Siell' on sinistä ja kultaa... Kauppiaiden pienoisilla pöydillä on kalleutta, korut häikäisevät silmää. Tuoksu käy kuin Eedenissä, ambran, myskin, -- eipä moista luona Bab-el-Fellah-portin! Onpa punaa, purppuraa! Silkkiliina hieno häilyy, tuulen hiljaa henkiessä, keltainen kuin merenkulta: siinä laajat raidat, joiden väri on kuin kirsikkain. Kiertää, katselee Abdallah... joskus suruisiksi silmät säteilevät muuttuvat. Sitten siinä miettii hän: -- Olisinpa rikas mies, ostaisin nyt Fatmalleni pienet, kauniit sandaalit... kengät ruusunpunaiset, koristetut hopealla tähdin, auringoin ja kuin... käydä komeasti niillä, korkeana kannoiltaan. Sukat sinertävät tuosta... Valkoisimman silkkivaipan, lauhkean kuin illan usva, ostaisinkin Fatmalleni. Vaipan päälle valkean liinan, suuren harson, siinä sinipunertavat juovat niinkuin lumihuipuilla kaukaisissa vuoristoissa päivällä voi nähdä varjot. Talo olisi, ja sinne veisin... Konsa viitan siellä heittäisi, niin hamonen raidallinen ... kalpeaa keltaista ja vihreää, -- ynnä laajat pitsilahkeet, laajat niinkuin sulttaanilla, loistaisivat Fatmallani. Vyöt kuin sateenkaarta kaksi! Kaunisteena poven kunnaan, -- ah, se hurmaa mieltä, rinta leiskuu tulta päivin, öin, -- liivit pienet, punertavat, hopealla kirjatut. Fatma, aarre moslimin! Kun hän sitten, kasvoiltaan silmiensä edestä, jotka loimuavat mustan hunnun rakosista niinkuin suuret tähdet, -- ah, jos hunnun kasvoiltaan hän laskisi... Kaulaan helmet Fatmalle moninkertaiset: se silloin punertua saisi varmaan suudelmista köyhän miehen. Ohimoilleen helkkyväiset kullat, tähdet hiuksiin. Nilkkarengas hopeinen, kulkusena soiva _khalkhal_, kilpaa toisen toverinsa kanssa Fatman liikkuessa soittelisi mulle: "Kalkal!" Ambra täällä huimaa päätä... lampuista se kultaisista suitsuaisi kammiossa. Ostan, ostan... Oi, Abdallah! -- Mistä kullat saa Abdallah? Millä rikkaan isän mielen suostuttaisin, aarteen saisin? Ah, jos työssä kauan raadan... Tahdon kerjätä, Abdallah, kadun suuren kuhinassa, moskeoiden kynnyksellä teeskennellä sokeaa ... maassa kyyryssä kuin koira. Tahdon... Jospa pimeässä kulkijalta rikkaalta, katalalta kristityltä, frankilta, vien kukkaron... -- Kuinka sitten Fatma kulkee muassani ... niinkuin pilvi... Mutta kasvot kätketyt olkoot aivan ankarasti... -- Kun hän katua nyt kulkee pystynä ja povin korkein, silloin heimoni muut lapset, miehet äveriäät kaikki kysyvät: "Ken on tuo vaimo, joka kuultaa harsoistaan purppuraa ja hopeaa?" Silloin ... silloin esiin riennän, virkan: "Eihän vain Abdallah sitä tienne ... köyhä mies! Ehkä on hän rikkaan šeikin vaimo ... tahi ehkäpä vaimo rakkain, lemmityisin koko kauniin Tunisin hallitsijan, Naser-bein." KOTISULTTAANI. Kirjurilla, Hassanilla, vaimo armas on, Amina, silti tahtoisi hän nuorta, ihmeen notkeaa Zuleikaa. Mutta hänelle Zuleika hunnuistaan vain nauraa, milloin hänen ohitseen hän kulkee. Niinpä virkkaa nyt Amina, kun sen toisen naurun kuuli: "Sulle nauroipa Zuleika..." Tyyni muodoltaan on Hassan. Mutta alkaa vihoitella, työntää kyynärvarret ristiin rinnoilleen, ja näin hän alkaa: "Huonosti käy liike, hiisi vieköön kaikki koulut." Kuihtuu yhä laihemmaksi saanti kauppatorin kuhinassa, jossa aamut, päivät kauniit istuksii hän käytävällä, edessänsä taulu hiekkaa: siihen piirtelee hän muille laskut, kirjeet koukeroiset. Nyt ei vaimon lohdutusta, sanaa ainoaa hän siedä. -- Vaimo suihkulähteen luona, talon pienen pihamaalla kummastellen kuulee miestä, -- kunnes itkee, sitten nauraa, kyynelien virta vierii, -- itkettäisi, silti nauraa. Mutta Hassan kauan huokaa: suru outo rintaa raastaa. Kunnes illan himmetessä luokseen pujahtaa Amina, kädet kaulaan hälle kietoo, ambraa tuoksuva, ja helmin kaunistettu on Amina. Ja hän hymyilee, kuin illan hehkuvat ja hellät pilvet. Ja hän kuiskuttaa, Amina: "Vereni voin puolestasi antaa! Hassan, tiedän, miksi minulle niin olet julma: siksi, että mua lemmit. Tule, päivä laskee, tullos syliini, oi, Hassan julma, armaampi kuin koskaan ennen." AAMU TUNISISSA. Flamingot _El-Sedžuman_[1] ja palmut, joissa vielä on kaste aamunkoin, -- niin raikas aamu, mutta tuo kohta päivän kuuman, -- te sanokaapa, mistä nyt vielä unelmoin? [1] Järvi Tunisin kaupungin vieressä. Narsissit täynnä mettä, ja köynnös, joka kiedot puut suuret purppuroin, te sanokaapa, missä on moinen tyttö, että mun sydämeni vanhan voi täyttää hurmioin? "TUHAT JA YKSI YÖTÄ." Sade tulee illan myötä, -- yöllä onnenpoika lukee "Tuhatta ja yhtä yötä"... Pielus kaunis kirjaa tukee. Pielus, johon puolikuita ommeltu on, silkkipintaan, kultakoukeroita muita, -- saatu kissankullan hintaan. Palmu märkä ruutuun huiskii. Tuikkaa lamppu maurilainen. Yössä nauraa, itkee, kuiskii: sadut, elämäni mainen. Lamppu maurilainen: kevyt lyhty, jonka kylkilevyt seulaksi on lävistetty... Kiiluu valo himmennetty. Kirja tuttu ... syöpyi vereen. Aukeaa taas valtakunta Bagdadista lännen mereen ... pelkkää kultaa, onnen unta. Siellä kalifit ja orjat! Ali Becar, prinssi parhain... Siellä Sindbad merta matkaa kautta ihmeellisten harhain. _Sesam!_ Aarteineen nyt vuori aukeaa kuin raakunkuori... Ali Baaba ryöväreineen... Entäpä Aladdin nuori! Hän kun koskee taikalamppuun... Mutta, -- niinpä kirja alkaa: pettää nainen miestä, -- miehen silmässä ken huomais malkaa? Sulttaanitar orjaan suostuu... Mies on liian vanha tuttu, naisen nuoren rakkaus ruostuu. Käykö miehiin sama juttu? Kadehdinpa tuota orjaa, joka armaan viereen nukkuu, kunnes kuolo siitä korjaa: miekkaan sulttaanin hän hukkuu. Kadehdinpa, kurja, itse pettäjänä, siksi, että parempaa kuin nykyaikaan sai hän maistaa lemmen mettä. Sillä sulttaaneilla ammoin oli suuri hyvä puoli: taito höystää lempi kammoin, -- mettä saaden orja kuoli! Kadehdinpa sitten vielä onnellista orjaa, siksi, ettei orja nähnyt naistaan hänellekin petturiksi. Pettää nainen rakkain kerran, -- kaiken suuren onnen suistaa synkkään kuiluun... Senpä seikan kirjan alku hyvin muistaa. Liekö poikkeusta, en tiedä ... asioita omantunnon! Samoin mieheltäkin viedä elämä voi järjen, kunnon. Kurjat oomme, mies ja nainen! Harva pettäjänsä surmaa. Rakkaus: satu itämainen, rakkaus, jok' ois täynnä turmaa. Meitä ei se liioin vaivaa. Onhan lääke myrkyn pahan, joka hiljaa kalvaa, kaivaa: rakkaus mukavuuden, rahan. Niinpä onnenpoika pukee satuun elon tuskaa, työtä, palmun kahistessa lukee "Tuhatta ja yhtä yötä". RAKASTUNEEN KÄSI. Voi Mussulin kauppias-parkaa! Hän suuressa Kairossa huomasi kaksi sinisilmää hunnuista, suurta ja arkaa. Mies muuttui hullua hullummaksi. Hän tuhlasi Kairon aarteet nyt naiselle, kaivaten nähdä rakkaan jo kasvot ja vartalon kauniit kaarteet... Tuli köyhyys, sen maljan maistoi hän sakkaan. Voi Mussulin kauppias-parkaa! Hän sieppasi kukkaron emiirin vyöstä, jäi kiinni, ei pyövelin kourista karkaa. Laki vie käden oikean varkaantyöstä. HALTIAIN LENNÄTTÄMÄ. Bedreddin, Allah auta, on viskoma haltiain! Medinassa luotu on umpeen hauta isän armaan, sen ääressä orpona vain hän itki ja nukkui. Kun heräsi, Kairossa asti oli vuoteessa loistavan kammion. Ja morsian vieressä, -- julmimmasti isä tyttären naittaa aikonut on: on sulhanen musta. Se sulhanen, murjaani musta, sai seisoa kaiken sen yön oven takana, vaiti, ei liikahdusta: ovat haltiat tehneet sen ilkeän työn. Bedreddin sai vaimon. Kun aamulla heräsi jälleen, Damaskossa ruusujen hempeäin hän on keskellä, vaimosta erossa tälleen! Yks yö hänet lennätti Kairoon, ja näin nyt toinen Damaskoon. No, siellä hän sitten on töissä. Ja vuosi kun vierähti, niin mikä vävylle rikkaan nyt kannettiin? _Il Allah akhbar!_ SINDBAD JA HINDBAD. "Oli kuuluisa aarteistaan merimies, meren siintävän kulkija Sindbad. Sitä onnea vain kademielellä sies tuo kuormankantaja Hindbad." -- Ah, tuntuu kuin kohtia saanut tään sadun oisin jo lapsena kuulla. Näen kertojan, puusepän harmaapään... Ken silloin saattoi luulla... Ken, että nyt tullut on harmaaksi oma päänikin, -- kai eletyksi pian "Tuhat ja yksi yötäni", -- elo rientää kuin päivä yksi. Oli silloinkin lämmintä ... heinäkuu. Me istuimme rauniolla vatukossa, marjoja täynnä suu. Oli poikasen hauska olla. Minä haaveilin: -- Oi, jos nähdä sais sadun linnat, ne salien sarjat... Arabeskien loisto ne kaunistais... Seraljeissa kamelikarjat! Kas, ikkunastani tuosta nyt näen moskeat, hietikot aavat. -- Mut näidenpä muistojen retkeilyt minut syrjäteille jo saavat. No niin: tämän Sindbadin linnan luo tuli kerran se Hindbad köyhä, ja haasteli ääneensä, ukko tuo oli suulta jo hiukan löyhä: "Voi maailman kulkua! Tuollakin miks lie onnea, moinen Alhambra? On portaatkin huuhdeltu tuoksuaviks: mun nenääni tuntuu kuin ambra..." Mut kätköstä ristikko-ikkunain sanat kuulipa viisas Sindbad, mies tumma ja kasvoin parrakkain. Hän virkkoi: "Käy sisään, Hindbad! "Vai onnea? Tienneekö outo mies, mitä onkaan se onni moinen. Yöt, päivät kiertää, ei laivassa lies ole lämmin. No, kertoa voinen. "Kun haaksirikko kerrankin taas tuli, päässyt en purjein, en souduin meren selvälle ... purteni myrsky kaas... Niin uimalla saareen jouduin. "Tein rannalle surkean nuotion, ja uneen jo vaivuin, -- kun rinne mun altani upposi: vain valas on koko saari, -- ui pois. Minä minne? "Minut vaakalintu nyt korkeuteen vei jättiläissiivin huimaan. Alas heitti mun paikkaan hirmuiseen ... haa, käärmerotkoon, ei uimaan. "Minä käärmeiden norsuja nielevän näin, ei kummaa se Kiinan puolla: jalat käärmeellä, marssii pystyssä päin, -- elefantti on vatsassa tuolla! "Et usko? No, haastamme lisää siis: hyvä haltia mulle taioin teki kymmenen linnaa, -- ja sitten ne hiis vei kohta, kun asua aioin. "Mitä vertaan aamulla aurinkoon, yht'äkkiä rumaksi muuttuu! Siks tyydyn näin pieneen kartanoon." -- Sanoi Hindbad: "Nyt taivas suuttuu!" Ja Sindbad: "Ja syystäkin. Mutta myös minä tiedän: on satanut tulta mun päähäni: Allah, lie oma työs, jos järki on mennyt multa! "Niin, niin, hyvä Hindbad!... Ja kylmääkin satoi taivaasta valkeaa! Matkan sen muistoksi käy, mies herttaisin, nyt pöytääni ... siellä jatkan." Se Hindbad kiitteli, köyhä mies. Mut mietti: "Ennenkin aina hän tyhmille valheita syöttää ties ... merimiestä ei totuus paina. "Muu kaikki jos tottakin tässä ois, -- mut taivaasta, väitti Sindbad, satoi kylmää tulta. Se polttaako vois? Mut saahan nyt ruokaa Hindbad." ALADDIN. Oi, yhäti prinssi Aladdin oon! Minut vangiksi tyrmään sai paha noita, lamppuni riisti, -- nimi noidan on Pöyhkeys kai. Nyt joutui lamppuni mulle taas. Ja vapaana jälleen näin minareettien keskellä kuljen, elo kutsuu maljoin ja häin! Taas ruusunhohtavin viitoin käyn. Ja kuulkaa: näin vihreä vyö basaareista löytyykö toinen? Sydän korskana, leikkien lyö. Kun lamppuuni kosken, niin kultainen sade peittää polkuni taas. Kun tahdon, niin aukeaa vuori! -- Aladdin, sun pöyhkeys kaas! Ah niin, -- minareettien keskeltä pois! Erämaahan, -- ehkäpä lois jalo lamppuni mulle keitaan, jota Viisaus vartiois. NOIDUTTU PRINSSI. Kalifin luo tuotiin kerran apina: ei sille vertaa. Teki sievät kumarrukset hoville se kaksi kertaa. Simpanssi, vai mikä lienee ollut, -- ryppynaama ukon. Mutta siisti: jakaukselle käänsi otsan karvatukon. Sitten itse kalifille kumarteli, kuusi kertaa pyllyllään löi päänsä maahan. Kuinka tekikään? Ei vertaa! Sitä temppua ei taida tehdä moni joukostamme. Mutta puhuakin vielä taisi meidän apinamme. Puhua, ja monta kieltä, -- niinkuin kulkusessa kieli soitti, kertoi monet kauniit, hienot seikat, -- paksut nieli. Arabiaa, perssein kieltä, perso-indiaa, hebreiskaa! Filosofi oli perso, -- iloisesti häntä heiskaa. Kalifista hän on ihme. Katso, vaatteensa hän repäs, kun hän valtaistuimensa pieluksilla siinä lepäs. Lausui: "Metsissä on paljon apinoita, jotka hyvin niiksi käyvät, mut ei paljon apinoissa tiedoin syvin. "Apinoiden heimo hyppii, häärii, liekö äly niillä? Eipä ole puhelahjaa! Tämän häntä saisi piillä. "Tämän oivan apinaisen omakseni ostan, laitan tälle pienet roimahousut. Tyttäreni hälle naitan. "Visiiriksi hänet nostan." Niin hän teki. Apinalta pääsi itku, ja hän vastas: "Vaieta en vielä malta. "Häijy noita minut muutti apinaksi oikeasta prinssistä, -- ei, eipäs tehnyt prinssiksi hän apinasta." PYHIMYS. Mies kadulla istuu, ja kalju ja suuri pää hohtaa ja kiiltää, kun auringosta käy liekintä siihen, -- on vieressä muuri, joka häikäisee ihan valkeudellaan: sen heijastus auringon hehkua lisää. On tungosta, ympäri kuljeskellaan, mut moslimi loukkaa ei hurskasta isää. Nyt koskee hän kädellä pitkällä, josta jokin tauti pois kalvoi lihakset, jätti vain luita, ja pahkoja paikalle mätti, nyt kädellä hankaa hän päätänsä, -- kallo se kiiltää kuin mustahko biljardipallo. Niin päivin hän istuu, ja jäähtyvin illoin hän aivan kuin kuoleman horteeseen putoo, joku uskova suojaa vanhusta silloin. Mutta nyt hän on tuulella virkeimmällä, kun aivoissa taas veri kiehuu hällä, nyt kauniita haaveita päässään hän kutoo. Ja kuulepas: kohta hän avaa suunsa, -- suu pyöreä, musta ja hampaaton reikä on ryppyisen naaman keskellä, -- eikä sen kauniimpi ääni: se kaikuu kuin mistä maan alta tai tyhjästä tynnyristä. Mut kansaa hän runsaasti luokseen kerää. En ymmärrä kieltänsä, liiaksi laiska ja vanhakin lienen jo moiseen kieleen. Mut kirjoista joistakin, -- ihmisten mieleen tämän tahtoisin painaa, ja jollakin erää kai itsekin saattaneen uskoa moista, minä, vaivaisen vanhuksen kollega-raiska, -- niin, kirjoista luin pyhimyksistä noista. Tuo ryysyinen dervišši, mies, joka maista ei viiniä, kahvia, kosketa naista, hän laulaa nyt paradiisista: lemut hän tuntee Eedenin, huurit ja kemut! Ah, Eeden! Silkillä loikoa siellä saa kuoleman jälkeen uskova, rinnan parin ystävän seurassa, varjossa linnan tai kukkivan puiston ... on kullakin oma puutarha ja linna, ja huurinsa soma. Ei, huureja montakin, -- toistensa tiellä ei touhuavaisia: heistä on vuoroin joku rattona moslimin, -- ympäri kuoroin muut laulavat, -- elleivät hälle he kanna oransseja Eedenin kosteikoiden, -- veriappelsiini maan parhain ei maistu niin hienoilta kuin nämä, oikea manna! Tai kantavat herkkuja, joita ei paistu maan piirissä missään. Tai maljoissa, joiden on ääretön arvo, he viiniä tuovat. Ah, kuuminta viiniä, vaikka on maito myös sallittu; -- juodessa tarpeen ei taito, kun Eedenin viini on sellaista, että päänsärkyä seuraa ei minkäänlaista, -- ja silti se ei ole suinkaan vettä, vaan Allahin juomaa juovuttavaista! Siis hurskaat nyt yhdessä viiniä juovat, -- ja huurit ne tanssivat, symbaali helkkää... se taivas on harppujen hurmausta pelkkää! Yön tullessa sitten: eivätpä luota nuo neitoset lähde, ja aina he ovat ihanaisia, muotonsa nuoret ja kovat, ja äideiksi eivät he koskaan muutu! Ei hurskaalta taivaassa mitään puutu! Näin dervišši laulaa nyt kadulla tuota. Ja kiehtoo kuulijat: ihminen nauti edes unessa ei, mitä antaa se tauti. Mies näkikö taivaan jo ennenkuin kuoli? Mut myöskin hän helvetin kauhean säätää voi sille, ken köyhiä luotansa häätää. Siks naikkoset kantavat raukalle tuolle _kuskussia_, moslimin parhainta ruokaa, -- hän varmaan ei herkkujen puutteeseen kuolle. Myös vaippoja saisi hän, mutta ei huoli hän turhuutta moista. -- Hän vaikeni ... huokaa ... syö hiukan, -- ja sitten hän muurinsa juureen alas painaiksen, nukkuen rauhaan suureen. Mut kerran hän kuolee vaivoihin ruumiin, ja lasketaan hiekkaan, maan lempeän uumiin. Ja haudalle nousee moskea pieni _pyhimykselle_ tälle nyt, _marabutille_ kuin maanmuna, kirjava kärpässieni, hänen temppelikseen ja alttarikseen. Ja palmusto kasvaa sen ympärille. Käy kiistely, milloin hän syntyi, ja missä hän hurskautta harjoitti temppelissä: joka kortteli vainajaa omaksi haalii ... joka ammattikunta veis _marabutikseen_. Ja suutarin onnen hän viimein vaalii, jos aikoinaan oli suutari viekkain, -- jos runoili myös, niin myös runoniekkain. AIŠA. Pikku Aiša vuottaa hiljaa moskeassa. Ketä siellä? -- Katso, Herran valko-liljaa, kun hän hunnun, jok' on tiellä, nostaa kasvoiltaan nyt pois, -- nostaa hiukan: moinen somuus sulholle on, vallattomuus, että Aišan nähdä vois. Aišalla on merkki, josta sulho hänet tuntee heti: kihlat sulhon aarteistosta, -- siksi hunnun pois hän veti, -- kullat, helmet kulmillaan. Sulho, vielä tuntematon tänne, alle pyhän katon, saapuu Aišaa kohtaamaan Neljätoist' on Aiša vuotta, silmät kirkkaat pienen sirkun. Neuvonut ei äiti suotta: armas on hän, taidot virkun emännänkin hällä on. Lilja paradiisin tarhain! -- Niinpä saakin hän nyt varhain onnellisen kohtalon. Äidillään mies rikas hälle kihlat kalliit lähetteli. Aišan vaimoks antaa tälle aikovat nyt taatto, veli. Sulho nuori, kauniskin? Ah, ei Aiša kysy moista, eikä mieti ketään toista: Aiša tyytyy käskyihin. Miehen saa kuin muutkin naiset, kelpo miehen, vakuutellaan. Kodin: matot itämaiset, piha hurmaa kauneudellaan, suihkulähde solisee. Täytyypä siis tarkoin peittää kasvot, kaikki haaveet heittää: silloin Allah siunannee! Siell' on monta orjapiikaa, -- töissä aika hyvin luistaa. Moskeassakaan ei liikaa Aiša käy, vain miestä muistaa! Kutsuu langosvieraitaan luokseen, istuu divaanilla jalat allaan, pieluksilla, kullat, helmet kulmillaan. Sitten ihanimman onnen Allah hälle, lapsen, antaa. Silloin ryhtinsä saa ponnen, pystyssä hän päänsä kantaa, vaalii pientä päivin öin! Mutta jos ei poikaa saisi, perijää, mies toisen naisi... Allah, auta armotöin! Näinpä Aiša ensi kertaa vuottaa jotakin niin suurta: miestä. Mies: ei sille vertaa! Pelko kalvaa sydänjuurta: moni kihlaa, hylkää pois, kun vain tyttö kasvot näyttää... Vaiko Aišan toivot täyttää, -- että onnellinen ois? AVENUE DE FRANCE. En rakastaa voi "kulttuuria", joka häärää, löyhkää, paukkaa ja tehtaineen jo keitaittenkin rauhaan tunkeutuu, -- en ranskalaisten ratsaslaumaa, joka palmukujaa laukkaa, tai heidän naikkosiaan, jotka, maalattuina suu ja posket, keikaroivat vaunuillaan, niin usein lainatuilla. Baedeker kainalossa tuolla jälleen elämää _miss Makeus_ kärkkyy hotelleissa, täytetyissä kuolleenluilla: _lord Kultaa_ siellä hännystakki-_Ahneus_ hännystää. Ma rakastan vain valkeaa ja pientä majaa maissimaalla. Sen tasakattoa ja yksinäistä ikkunaa. Sen aamua: se täyttää sielun raikkaudella autuaalla! Maaseudun päivää, joka kauniit keitaat kangastaa. Maamiestä siellä, ahkeroivaa, köyhän lapsia ja naista. Ja työtä rauhallista. Yötä vielä tyynempää: kuu paistaa suoraan taivaasta, ei varjoa kuin pieni kaista. -- Miks kulttuurista Europan vain rumuus mieleen jää? KOINTÄHTI. Kointähti, kirkas, suuri, maan yöhön säteilee. Kuin taivaan kaunein huuri se hurmaa, häikäisee... Se sinisenä tuikkaa, se kultaa kimaltaa! Kuin lentosuukon suikkaa: "Tääll' Eedenin on maa." Kointähti kirkas, suuri! Sua varmaan palvelee maa kaikki, taivaan huuri! Kun yöhön raukenee kaks ihmislasta, lemmen ja rauhan onnen saa, niin tähti haaveen, hemmen se kuiskii: "Nauttikaa." ERÄMAA JA KEIDAS YNNÄ KORAANIA PAKANOILLE. TOIVIORETKI. Arabialainen fantasia. Pois nouse vuoteeltasi! Nyt kiekaisi jo kukko! Jo auki seraljissa on suuren portin lukko. Yö vielä sysimusta... Nyt sarastaa jo tuolla! Nyt punapukimissa on taivas idän puolla! Ja nähdä ohdakkeineen voit hiekkameren harmaan. Kuun pyörä purppurainen noin laskee siihen varmaan? Ei, aurinko se nousta sielt' alkaa ... kuuna hohti. Ah, polvillesi vaivu sen säteilyä kohti! Ja kohti pyhää Mekkaa! -- Niin toivon ilmaa vahvaan taas rintaas saat, ja sitten käyt kiinni sauvas kahvaan. Oi Mekkaan! Karavaanin jo soivat rummut, sarvet, kun järjestyvät kilvan nyt saattoon lippuparvet. Sun lipputankos päässä on kultapallo, tähti, -- maa tähden alla turhuus, Nyt karavaani lähti. Päin Mekkaa! Erämaahan, luo kauniin keitaan jonkin, -- ja sitten yhä matkaa... Päämaali loitto onkin. Noin hiekka-aavikolla vain haukka leijaa yksin. Jo kiihtyy päivän helle, sua uhkaa nääntymyksin. Nyt jaksanetko? Jaksa! Ah, harva ajaa täällä saa kamelilla ... harva käy täällä kukkain päällä! Maa polttaa, polte taivaan on vielä tulisempi, -- on päiväntähden alla maa turhuus, maine, lempi. Oi Mekkaan! Karavaanin jo jono kauas suortuu. Käy sinne, synnit anteeks saat siellä, sydän nuortuu! SAHARA. Kuin hiekkaan haudattu on koko maa! Maan haudalla matkaaja käy. Ei kaipuu, ei tuska kanna sen taa. Elonmerkkiä siellä ei näy, vain käärmeitä keltaisen aallokon sen pohjassa kiemuroi... Kuin kuorma tuo hietikko luonnolle on, mikä syy näin rangaista voi? Ei vihreyttä: korretkin mättäissään ovat kelmeät niinkuin luu. Ne tuimina nostavat piikkisen pään, kuin uhkaisi surman suu joka hetki, siksipä niitä kai sata keihästä ympäröi! Maa autio: kuoleman leiman se sai, ei naura, ei kyynelöi. Sen päivä on haudanhiljaisuus, yö kylmä ja äänetön, -- niin aron valkaissut aina on aamu uus, yö jäätänyt horroksiin. Sen auringonlaskun kelta on kuin sairasta verta ois, mut purppuran hulmunta suunnaton kuin tuomiopäivän tois! Maa onneton saa kesän: korretkin pois aurinko polttelee. On taivaalla säihke vihtrillin, käy myrsky, ja maa pimenee, se huokaa, jo hiekka tuulessa soi, ylös pilviin se myllertää, -- se keuhkot polttaa, se haudata voi, luuranko vain auhdolle jää. Tyly talvikin ... viimaa vinkuvaa ... ja kylmää ja tauteja tuo. On pilvessä taivas, maan janoamaa ei virvoitusta se suo. Aro autio! Joskus on pilkahdus jokin silläkin onnesta, saa sen nähdä: vain valhe, vain kangastus. Pois haihtuu! Tuomittu maa. KEIDAS. Allah ihmiselle antoi tarhan armaan, paradiisin loi. Keskelle hän suurten hiekka-aavikoiden pisti palmupuut. Tarhan penikulmaa pitkän, sinne kaikki hedelmöivät puut. Aurinko kun vaipuu siellä illan usviin, jotka hohtavat niinkuin hopeinen harso, jonka puhki puistot häämöttävät, -- mikä ihanuus! Aprikoosipuita suuri metsä aivan, ynnä kirsipuita, -- kaikki kukassaan: niinkuin lunta niissä, silmänkantamiin. Valo auringon muuttuu valkeasta ruusunpunaiseksi... Ruusun tuoksu kuuma henkii tosiaankin, -- ruusun, lavendelin, narsissin, vaniljan. Palmun juurella, jonka latva hiljaa ylempänä muuta metsää suhisee, hohtaa nuori nurmi niinkuin niitty laaja, -- ruoho kasvaa lailla kevään oraitten. Smaragdeihin vertaa runo itämainen noita nurmiaan... Tuossa niityn halki puro kiertelee, kirkas, varmaan tullut suoraan taivaasta, sillä eipä huomaa sitä paradiisin armaan ulkopuolia. Puro kivistössä laulaa, rauhoittaa... Mutta tuolta puiden tummain lehvistöstä, -- puiden, lehdiltään laakerien laisten, -- sieltä paistavat kauniit puna-pallot, aimot appelsiinit. Senpä tarhan Allah antoi Aadamille. Aadam kulkee tietä, -- se on korkealle tehty pengermälle, -- halki kukkametsän: kukkaa alla, kahden puolen, ympärillä. Tie nyt puron poikki johtaa, pengermän taakse puro pieni siinä patoutuu, -- lammikkona nousee melkein yli tien. Lammen pintaan asti tuolta nuokkuvat marjat kauniit, tummat, lammen taikka lähteen: sini-safiireihin vertaa lähteitään runo itämainen... Mutta kaunis lampi padon alla sitten putoukseksi muuttuu. Putous pieni pärskyy vaahtohelminä punaisina varsin, sillä punaa tummaa kuumottaa jo tuolla lasku auringon. Tuota vaahtoa runo itämainen, lapsellinen, vertaa rubiineihin... Kaiken tämän Aadamille antoi hyvä Allah! Tomu painuu illan paahtuneella tiellä. Mehiläiset puiston mesikukkasissa hyrisevät hiljaa iltahuolissaan. Turilaankin ääni humahtaen soi... Miss' on mukavampi Aadamimme olla, vapaana kuin Allah kerran hänet loi? Isotessaan ehkä nousee palmupuuhun? Pudistaako vielä puista mitä muuta, mandariinin? Ehkä janoon sitruunasta mehun pusertaa? Puroon leikkimyllyn rakentaako Aadam? Ehkä lammaslauman keskellä hän loikoo, ympärillä lampaat, sievät villapallot... Kauriin vuona pieni hiljaa ynisee, kättä luonnon herran siinä hyväilee. Mutta jalopeura, jonka hurja harja keltaisena riippuu, jalopeura myöskin Eedenissä olkoon, kun on Aadamilla kaikki muukin, millä lapset leikkivät! Maassa se nyt loikoo kanssa ihmislampaan, ripsiensä mustain välistä se kauriin vuonaa katselee rauhallisin silmin. Paradiisilintu pyörii oksallaan... Puroon pääskynen kastaa siipiään... Aadamista usvain harsoissa on tarha niinkuin morsian... Yöksi kalliolle suurten puitten alle sammalvuoteelle asettuuko Aadam? Ohi kulkee hahmo valkea ja suuri: dromedaari, -- kulkee niinkuin sukkasissa, ettei luonnon herran rauha häiriytyisi. Satakieli laulaa ... välkkyvien vetten rauhaa kuvailee. Onkohan nyt meidän Aadam tyytyväinen? Kuinka? Nurisee, yhä, vanha Aadam? Huokaa, napisee, virkkaa Allahille: "Hyvä on tää paikka. Herran yrttitarha. Mutta eipä Aadam ole nähnyt täällä vielä yhtä puuta, puuta omenaista. Eikä, Allah, mulla ole täällä naista." ILTA KEITAASSA. "_Il Allah!_" kaikuu yli keitaan, kun iltarukoukseen muezzin huutaa moslimeitaan. Käy huokaus palmuissa. On minareetin huippu, josta hän kutsuu, korkea, ja kauas soivat palmustosta ne pyhät sävelet. Ne soivat haikeasti, pitkään ... ja vaikenevat pois. Nyt eivät vastaa kaiut mitkään. Puusirkka sirittää. Kas, keitaan yläpuolle piirtyy jo pilvi punainen, kun päivä hiekkamereen siirtyy. Mies juottaa ratsuaan. Tuo rusko, taivaslakeen juovat se heittää kultaiset. Nyt lapset laumaa kotiin tuovat. Maa yhä tummenee. Vain tuokio, yö joutuu musta. Kuu kirkas ... muodoltaan kuin sormus ... kullan kimallusta. Jo koirat haukkuvat... Ja satakieli tovereitaan jo ylistelemään taas kutsuu rauhaa öisen keitaan. Oi ihanuuden maa! SAABAN KUNINGATAR. (Koraani, 27:s suura.) Näin suuren älyn antoi Jumala Salamolle, -- hän oli Israelin profeetta, -- mua kuulkaa: Kun katsasteli kerran hän armeijaansa, miehet ja ratsut, sotavaunut, ja henget, haltiatkin, kuin myöskin kedon linnut, ne kaikki riviin kutsui, niin puuttui lintu yksi. "Miks puuttuu yksi, hyyppä?" profeetta silloin virkkoi, hän taisi lintuin kielet; "jos laittomasti viipyy, voi julmaa rangaistusta!" Mut silloin siihen hyyppä jo lensikin ja virkkoi: "Oi Salamo, en puutu, en laittomasti viivy! Ma tulen Saaban mailta, ma tiedän, mit' et tiedä. On siellä nainen, jolla on kruunu päässä, miehet sen naisen vallan alla. Ja drotninki se vielä on sangen kaunis, mutta sen kuulin salaisuuden: on hällä jäärän sääret. Ja epäjumaloita hän palvelee, se Balkis. Nyt luoksesi hän matkaa. Ja lähtiessään virkkoi: -- Jos viisautesi, virkkoi, on niinkuin maine kertoo, hän moslimiksi kääntyy." "Syy oli sulla, hyyppä", näin Salamo nyt lausui. "Mut Saaban kaunis nainen me vastaanottakaamme." Ja kristallista linnan hän taikureilla teetti. Ja koska saapui Balkis, sadoilla kameleillaan, ja jalokivin loisti, niin siihen linnaan viisas profeetta hänet johti. Mut ovesta kun Balkis sisälle astui, silloin hän lensi selällensä. Kas, permantoa luuli hän lammeksi ja säikkyi: se oli kristallista. Profeetta moisen linnan sen tähden teetti, että sais nähdä, olivatko ne sääret jäärän sääret, niin karvaiset ja väärät. Ne eivät olleet väärät, vaan pohkeet sangen sievät. Myös Balkis juonen huomaa, ja virkkaa Salamolle: "Profeetta Israelin, ei viisaudelles vertaa, ei maassa, taivahassa, -- nyt uskon sen ja huomaan! Nyt orjas tahdon olla! Vie mua minne tahdot. Nyt muita jumaloita en palvella voi koskaan, nyt moslimiksi käännyn." MOHAMMEDIN SAARNA. Mohammed, profeetta-rukka, hän pitää naisista, suursilmistä naisista paljon hän pitää. Ja Kaaban temppelissä iki-vanhassa, rikkaassa kaikenlaisista epäjumalten patsaista, siellä nyt pitää hän seuraavaa esitelmää: "Oi miehet! Ken jumaloita käsintehtyjä, kuolleita palvelee, sen perii hukka! Käsintehtyjä, niinkuin Alozza tuo tuossa, jolle nyt otsa monen teistä permannon paasia hakkaa." Väki suuttuu ja huutaa ja telmää. Mohammedin saarna ei lakkaa, hänen äänensä huudon ja melskeen voittaa, kuin tuomionpasuuna soittaa: "On helvetti teille luotu, ja juomaksi lantavettä sen liekeissä teille suotu. Kun nahkanne palaa, te uuden saatte, -- se jälleen karrelle polttakaatte! Miks palvella perkelettä, Alozzaa? Kun tippuvat aurinko, kuu ja tähdet, turhaanpa saatte silloin te huutaa Alozzaa: kuullut milloin lie korvaton, maalattu puu? Mikä onkaan tuo Alozza?" Pää saarnaajan laskeutuu... On tungoksessa kuumaa, se aivoja varmaan huumaa... "Mikä onkaan tuo Alozza? Tuo jumalatar?" Hän hymyilee, ja itsekseen hän haastaa: "On jumalatar se ... nainen... Niin, nainen kaunis, verraton...! Suursilmä kuin taivaan huurit! Ah, polvin taipuvin ja nöyrästi maahan vaipuvin sitä kaikkien palveltava on!" Nyt kansa riemuitsee, ja naurua kaikuvat katto ja muurit. Ja Alozzan eessä koht'ikään on polvillaan koko seurakunta. Se saarnaajan valveille saa jos mikään, hän katsoo, ja partaansa raastaa: "Nyt saatana herjausta sieluuni toi. Ja keskellä innoitukseni pyhän! Näin pimeyden kameli tunkea ryhän läpi vaikka neulansilmästä voi! Oi miehet, miehet uskovat, oi, oi, moslimikuulijakunta, ken näe ei naisista unta?" BEDUIINILEIRI. Beduiinien leiriin hartaasti käyn... Mitä raakalaiskansasta huolin? -- Se paimentaa, ja se metsästää yhä riistansa jousin ja nuolin... Ah, kauan ei liene, kun heimonikin eli pyydellen metsien riistaa, erämaissaan nukkui se pirteissään, -- ei siellä kulttuurin kiistaa! Mun mieleni oudosti hurmautuu, kun täällä nuo ruskeat teltat näen ryhmässä, ratsut ja kamelit, kanat laihat ja riippuva-heltat. Mut koirat takkuiset leirissä ovat oikeita penteleitä: mua vastaan ne ryntäävät purrakseen, jos kuinka maanisi heitä. Viha sähkönä silmistään säkenöi! Veren-paistava suu, pahat hampaat! Ne myöntävät ystävikseen vain oman teltan lapset ja lampaat. Naisparvi ne luotani kivittää: sinivaipoissa vaimot, alla punaruskea mekko ... päässä on rahanauhoja rikkaimmalla... Ja tyttäret notkeat, -- huntua ei ole yhdelläkään pakanalla. Iho kiinteä, paljaana paisuilee povi voimalla raikkahalla! Ja lapset: verhona heillä on vain jokin riekale hartioilla, -- napa ruskea, -- niinpä he kerjäävät, ei kainoutta turhaa noilla. Ah, peltoa ei beduiineilla, ei persikkapuu, punakukka, tee marjaansa heille milloinkaan. Mies aavikon kiertää kuin hukka! Mitä mietin? Ettäkö teltassa nyt yön heinissä uinahtaisin, -- kuin pirteissä pohjoisen metsäläismaan? Kapan kirppuja täältäkin saisin! PATRIARKAN HAHMO. On niinkuin raamatun kertomus näky tuo, joka silmää kohtaa, kun astelen luo beduiinien. On ilta, ja hurmeena hohtaa puro keitaassa, aurinko laskeutuu. sen kultaan on verhottu palmupuu... Tie aavikon leirille johtaa. Se leiri tuolla nyt tummenee... Mies vanha, parroin valkein, kuin patriarkka sen keskellä käy... Nyt poikasta taitojen alkein hän ohjaa ... nyt neuvoo vanhempaa. Kuu nousee, ja selvemmin kuumottaa mies leiristä vaattein valkein. Ja kamelit kulkevat telttojen luo... on kuormana polttopuuta. Kas tyttöjä ... maljakot päällä pään... Näen tuttua paljon muuta: kuin ammoinen raamatun kertomus... Sydän, huokaatko? Miksi se vaikerrus? Miten koirat ulvovat kuuta! Ei mitään muuttunut, taistoin ja töin! Koko maisema tuttu on tuolla. Noin kaivolla juhdat jo seisoneet ovat Mamren tammiston puolla. Jää entiseks kaikki... Ja kuolema jää... Ah, maksaako vaivaa siis elo tää? Edes maksaako vaivaa kuolla... TYTTÖ JA KARAVAANI. Talven taivas harmaa yllä aavikon. Tuossa paimenkin köyhä, riemuton. Karavaanin matka minne ohi lie? Kauas kaupunkeihin kuormat kalliit vie. Tyttö teltan luona seisoo, kaihoaa. Eipä hällä kultaa, -- on vain erämaa. Silmiensä tummain katse minne vie jälkeen karavaanin? Kangastusten tie! NOMADIT. He siirtyvät pois Saharasta meren rannoille päin, kun touko- tai kesäkuu tullut on hehkuvin säin. Kun uuniksi aavikon ilma taas kuumentuu. Ei karjalle ruokaa, -- korret kuin poltettu luu. Toki talvella taivas vettä edes rahtusen suo. Nyt lammikot aurinko ahnas tulinieluunsa juo. Jano, nälkä nyt uhkaa, -- siksi jo murheissaan erämaan pojat jättävät maansa, -- tuon kalliin maan. Niin köyhän, -- oi, ainahan rakkaus vie hulluuksiin! Aron äärillä hartia koske ei naapuriin! Ja siellä on vapaus, se suurin. -- Nyt pohjoiseen käy matka, luo kaupungin jonkin minareetteineen. Kuut kultaiset kiiltävät siellä, ja rikkautta on. Mut ihmisten touhu: se heille on mahdoton! Myös siellä ei suopein silmin ole nähty kai tuo joukkio, jonka nyt seutu taas kiusaksi sai. Nuo kiertäjät: tuossakin moinen on tuikea mies, -- pari paatta on teltassa hälle kodin ainoa lies... Mies musta kuin paahdettu kahvi, -- turbaaniton pää, joka kestää hellettä vaikka miten hirveää. Ja naiset hunnuitta kasvoin: lie poltettu pois häpy viimeinen, -- muuten he eivät noin paljaita ois! Mekon aukoista vilkkuvat heiltä povet, sääriluut, -- kun leilit he kantavat leiriin ja polttopuut. Nyt teltat on pystyyn pantu... Tuli loimuaa... On nautittu raikasta vettä ... se virvoittaa... Ja teurastettu on lammas... Oransseja toi joku lapsista huimista varkain. Klarinetti jo soi! Saa kameli nurmella rannan hyvin laiduntaa, -- kävi vaivoin jo ystävän kulku, nyt levätä saa. On koirien suojaama leiri: susilaumana syö se vartio uhmaavan vieraan, oli päivä tai yö. Ja sitten he kerjäävät päivin! Joku varkaissa käy... Ei missään hommissa heillä hävyn rahtua näy. He lempivät taivasalla, ohikulkijain näkyvissä, eivätkä telttain hämäryydessä vain. Monet kerrat hunnukas nainen saa juosta pois läheisyydestä leirin, -- sinne kuka vilkaista vois? Mikä kuitenkin joukkiolle luo säteikön, pyhän melkein, silmissä rahvaan, jopa ylhäisön? Kun kaupungissa se kiertää, väki kokoontuu sen luokse, moskean varjoon, -- on noussut kuu... Sadut kummat nyt saadaan kuulla, sulttaanien häät, -- sotalaulut rumpujen tahtiin, -- runot hurjapäät. Ja nähdään soitolla huilun kesyteltävän kyyt... Joku vaimo tähdistä tietää kovan onnemme syyt. Mies neuvoja taudeissa antaa. Ja tulta hän syö! Mut aavikon immillä jälleen on toinen työ. He tanssivat kahviloissa, -- on riisuttu pois hame, -- absintti huumaa kuin taivaan esimakua ois... Siten hankkii se joukkio pienen rovon tempuillaan. Mut yöksi se kaupungista pois karkoitetaan. Kuka luottaisi siihen, -- se heimo pakanoitahan on, -- sana tyhjä on Allah sille, laki voimaton. Se varkaina linnoissa istuu. Mitä sille voi? Ei pysty se työhön, taikka se työn hutiloi. Ei pysty se muuhun kuin leikkiin sadun, karkelon. -- No niin, ulos kaupungista se viety nyt on. Ja muurien ulkopuolia se olla saa kesän kaiken, -- ja syksyllä jälleen se pois katoaa. Oi syksy: se suurimman riemun beduiineille tuo! Maa rakkahin silloin heitä taas kutsuu luo. Sahara, -- jo taivaasta siellä sade hyrsyää, -- jo ohdake kukkii, se kaunis ja purppurapää. Aro karjalle ruokaa kasvaa... Vain nälkä toi pois sieltä, -- talvea täällä ken viihtyä voi? Ken, jolla on rakkaus laulun, runon, soittelon? Moni kaunehin laulu luoma beduiinien on! PROFEETTA JA RUNONIEKAT. Mohammed ei runoniekkoja suosi, -- ne Mekkaan muinaiseen joka vuosi maan hallitus kutsui lauluineen runokilpaan ja juhlien hummaukseen. Ja kultaisin kirjaimin kauneimmat laulut kopioitiin ja Kaabaan pantiin ne taulut, niin että Arabia nauttia sais, mitä loi joku Harith tai Imrulkais. Ja heitäkö ei nyt Mohammed suosi? Ah, silloisten runoniekkain kuosi oli kierrellä matkassa hurjimpain beduiinien, ryöstäen, lempien vain. He viiniä joivat, ja kenpä piittas paradiisien huureista? Laulu viittas maan puoleen, ja koraani, järjestys sen, oli pilkkaama näiden viisaiden. Se uskoksi riittääkin runoniekkain. Mut, fellah, raataja keskellä hiekkain, ja porvari sitten? -- Jäi ainaiseks tuo syvä juopa: profeetta sai uskovat luo. Kun taas runoniekoilla, myöhemmin vaikka, kalifien ylhäisten luona on paikka. Nyt koraani voittaa, ja runous nyt, -- ovat molemmat kuololta säästetyt. Ne kultaiset taulut Kaabasta särki Mohammed, ja sadoiksi vuosiksi järki sai vallan: sen varjoa kammoksui runon kukka ja hetkeksi surkastui. Runo kuitenkin sieluissa piilee salaa, kun muuttuu aika, se eloon palaa. Pyhä koraani, -- mutta ken unhottais, mitä loi Antara tai Imrulkais? ITÄMAINEN KALMISTO. Näen seemiläisen hautausmaan, -- on mieleni lohduton... Ei kukkaa, ei pensasta, puutakaan, vain paasia, joilla on pinta maan sen laskettu, kiinni toisissaan kuin laatat permannon. Jokin hautapaasi päästää pari kortta halkeamastaan. Ei veistosta ... silmälle vaihtelun tuottaa tie roskainen ainoastaan. Käy uskova harras vastaan: "Ei muistoa halpain, ei korkeain voi patsailla kerran säästää." On kaikki turhuus, syö, lisäänny, nuku! On elomme tuskaa, sitten vain täten alle roskien, unhon suku! No, taivaaseen uskova luottaa. Saa vuottaa, saa vuottaa! SANFARA. (Sommitelma ennen Mohammedia eläneen Sanfaran runoista.) Oi äitini lapset, luotani pois! Pois heimoni muukin, -- syytää sitä vastaan herjausta mieleni ois! Mua maasta se ajaa pyytää. El-Hasmonan heimolta varkaana sain hyvän saaliin, -- se jälkiä haistaa, omat pelkäävät, jos olen näillä main. Minä lähden, kuu oppaana paistaa. Ei vielä lie turvaton maassa mies, joka ilkkuu heikkojen huolta. Jos hylkää heimo, niin toisen kenties hän saa erämaasta tuolta. On perheeni siellä, kun entinen jää: susi siellä on, veikkoni, huima mies juoksulta, -- ken ohi ennättää? Myös pantteri harmaa ja tuima. Se piirini; arkana milloinkaan ei rosvontöistäni haasta se vieraille, jotka nyt kimppuuni saan, aja ei mua isäini maasta. En syntynyt myskinmyyjäksi, en naishuoneiden tansseissa väiky. En pelkää kaikua uhkausten! En nälkää korvessa säiky. Syön ennen multaa kuin armosta syön minä teidän, pelkurijoukon! Kuin hukka välkkeessä viiltävän yön käyn kätköstä vuorenloukon. Menen metsälle: tummassa vaipassaan pyhä vuori vapista alkaa! Susi kaurista kanssani käy ajamaan, tuot' aavikon nopsa jalkaa. Kun lepään päivällä, vain käsi on pään alla, ja viitalla torju en kasvoilta liekkiä auringon. Sanfara ei koskaan horju! Sata kertaa sinne jo päiviksi jäin, kun hiekassa kyyt kipenöivät kuin hiilet, metsästin paljain päin, -- monet täällä mun riistaani söivät... Kun kuolen, heimoni kalmistoon mua ei pidä tänne tuoda: petolauma mun ruumiini nauttikoon. Pedot saakoot peijaat juoda! KUOLEVA ŠEIKKI. Yöllä leirin päämies, šeikki, herää haavoissaan, näki unta: sotaa leikki poikasvuosinaan. Poikasille, joita johti, tunnussanan ties: "Vapaus!" Sorrettua tohti auttaa niinkuin mies. Ylivoimaa vastaan tahtoi käydä, kuollakin. Leikistä jo tosi mahtoi tulla sittemmin. Taaskin maahan hyökkäämässä frankkilauma on. Synnyinkylän poltti, -- tässä turva vuoriston. Huokaus yöstä, -- aavikoille aatos liitelee, synnyinkylän raunioille, -- tuuli huokaisee. Vaiko huokaa vartioimaan jäänyt sotilas? Aina uljas kapinoimaan ... uupui, urhokas... Šeikki ponnistaa ja tarmoin nousee, haavoissaan, ulos askelin hän varmoin astuu teltastaan. Päästää lepoon vanhan miehen, itse vartioi. Katsoo linnunradan tiehen, untaan unelmoi. Tähti lentää, sammuu tuolla. "Tätä uni ties: ylivoimaa vastaan kuolla tahdoin, vapaa mies. "Tänään kuolen ... syvät haavat. Sydän, nauraisit! Taivaassa ne hohtaa saavat niinkuin rubiinit!" AAVIKON ILTA. Taa nummen aurinko vaipuu, ja taivas hurmeilee... Pää korren, kun helle haipuu, taas arkana oikenee. Käy lähteelle kamelikarja... Nyt keltaista valoa luo jo taivas, nummen harja on tumma, yö raikkautta tuo... Ei puuta, ei pensasta, musta maa äänetön, lohduton, ei lintusen hiiskahdusta... Yö niinkuin hauta on. KEITAAN PÄÄSKYSELLE. Pääsky, joka lennät, liidät, minareetin kulta-kuita kierrät, tuossa liepottelet, alla taivahan sinisen, yllä hietikon punaisen, mitä katsot ja liverrät? Tuttavaksi tuntenetko? Oonpa korsia kerännyt, kantanut savea pellon pääskyille pesän-teoiksi alle räystääni suruisen. Mitä tirskut, tahtonetkin? Vietkö, viettelet minua palmustohon paistavahan, vihreänä viuhkovahan, luokse nauravan vetosen? Mitä, miekkoinen, kyselet? Kyseletkö kuulumia maasta suurien vesien? Tulin myöhemmin sinua sieltä: siellä on nyt yötä, siellä talvi tuiskuttavi, niinkuin kukat aprikoosin tässä lentävät lumena. -- Oonpa suurempi sinua, väität, haastanko vilusta isot saappahat jalassa? -- Varsin arkapa olenkin, paha olla pakkasessa, kynnet koukussa vilusta. Pakkastakin pahemmista pakenen etelän maille, kun on luonto siivet suonut armostansa, ansiotta. -- Mitä vaikenet, vireä? Mietitkö kesän tuloa luona nauravan vetosen, jolloin keidas kellastuvi, kuuma kurkun tukkeavi, surmaten suloisen laulun? -- Levitämme siivet silloin, muutamme molemmat täältä ylitse meren sinisen, kahden, kohta kolmannenkin, maahan suurien vesien. Siellä koivut hiirenkorvat, metsät tuoksuvat medelle. Alla räystääni suruisen laulamme iloksi illan. Hyv' on siellä silloin olla, paras päivänpaistehessa, -- kunnes lentelet takaisin. Pääsenkö minä takaisin? JÄÄHYVÄISET KEITAALLE. Jäi sinne myöskin Gapsan parturi, -- hyvästi palmuinesi, keidas pieni! Vain hänen kanssaan puhuin joskus, silloin, kun hänen virkatuoliinsa vei tieni. Mua partasuuksi aina sanotaan, -- niin olin sielläkin kai loppuun asti: siis paljon siellä puhunut en liene! Ah, luonto puhuu meitä kauniimmasti! Nyt lähdön tuokiolla, -- vieläkin hyvästi, palmut armaat, keidas pieni! -- ajettiin partaa. Ja hän siinä virkkoi: "Mun Kreikasta toi tänne elontieni." Mies jörö ... kalvaampi nyt entistään: "Oon ollut täällä vuotta kuusitoista... Te sanotte: On keidas kaunis? Totta... Mut Kreikanmaa, se onhan aivan toista! "On suuri perhe. Oispa rahaa, niin sais Kreikanmaassa edes kuolla." Suunsa värähti, kyynel kiilsi, sitten jälleen hän vaipui surulliseen uinailuunsa. Mun sydäntäni sääli kouristi, -- ja silti ylistelin elämääni... Näin sielussani Suomen järvet kauniit, -- mua kiiruhti jo matkaan junan ääni. ALI-PAŠŠA. (1735-56.) Ah, säihkyä tään sinitaivaan! Tuliaurinko, -- musta on yö... On tiikeri viidakon herra, ja kunnioittaen kaikki sitä kohtaavat urhot. Mutta kun vanhuus sille on tullut ja hampaansa murtuvat, silloin sen perii hukka. -- Nyt kerron: Oli aikoinaan Ali-pašša, mies niinkuin tiikeri kaunis ja voimakas, -- sielulta musta kuin yö. Yli ruumiiden astui hän herraksi Tunisin maan, joka aavikon ääriltä yltää Karthagoon kauniiseen. Miten sitten hän vallassa loisti, sitä saduksi uskoa voisi. Toi kerran poikansa vanhin ja uljain myrkkyä hälle: toi maljassa kultaisessa hän viiniä, mutta sen viinin oli joukossa myrkkyä. Viisas on tiikeri, maljasta ensin hän pyytää poikaansa juomaan. Ja käskee, poika ei juo. Saa viinistä orja nyt maistaa, ja kuolee. Tiikerin poika isän kynsistä pakoon pääsee beduiinien vapaiden luo. Mut aavistus tiikerin arvaa salaliittoa, -- kostoa, verta Ali-pašša nyt himoitsee. Epäluulonsa kohdistettu on appeensa yhteen, taattoon päävaimonsa äsken naidun, ja varsinkin tuon apen veljeen. Se appi on nimeltä Amar, mies vanha ja hurskas. -- Näitä Ali-pašša nyt urkkia antaa, -- epäluulonsa oikeiksi huomaa. Mut heitä ei vangita suoraan hän voi: on ystävät heillä ja urkkijat myöskin, -- ne kiirein sanan veisivät veljeksille, jos miehiä aikein oudoin lähimaillakin liikkua alkais. He voisivat saaliin auttaa pois tiikerin kynsistä, niinkuin he auttoivat kai Ali-paššan pojan hurjan; tai salaliitto miesjoukolla tarttuisi miekkaan. -- Ja muitakin juonia vielä Ali-paššan on mielessä, konsa hän miettien istuimensa ihanaisilla patjoilla loikoo, satumaisen kalleilla. Viimein hymy huulilla kirkastuu. Nyt selkäänsä kaunista oikoo jo tiikeri, nousee ja hiipii. Hän veljistä vanhemmalle siron kirjeen laatia antaa, jopa kirjeen hellän ja nöyrän: sydän ahdistuksesta raskas on poikansa vuoksi, nousseen isän herruutta vastaan; pašša salaliitonkin tuntee, ja tietää sen ansainneensa: on maasta hän ryöstänyt kultaa ja verta, ei kuunnellut vaikerrusta ole hurskaan, ei leskein ja orpoin. Ikä kasvaa, ei elon puunsa ole vihreä niinkuin ennen, -- elo mennyt on turhuudentöissä, ja kuolema kauhistuttaa. Nyt tahtoisi neuvoja vanhan hän kuulla, ja tehdä vielä mitä kohtalo kauneinta sallii. Siis pyytää hän appea luonaan toki käymään ... jos ei muuten, niin Amarin tyttären vuoksi, joka taattoa nähdä jo kaipaa. Ja lahjoja vanhukselle vävy mahtava viedä antaa. Ja viimein, viimeinpä Amar, kun aikaa on vierinyt, eikä ole vainoista kuulunut, mutta on lahjoja muillekin tullut salaliitossa olleille, -- viimein hän, luottaen appeuteensa, luo tyttären kaivatun lähtee. Näin tarkoin ei ennen hälle ole näytetty paššan linnaa. Oi loistoa mahtavan herran! On köyhällä Tunisin maan yks ainoa taatelipuu, jota Allahin armoin hän vaalii, mut ruhtinas loihtinut tänne paradiisin on linnastaan. Puutarhoja ... hedelmät niissä niin outoja, kauniita, ettei ole vertaa Amar niille ei nähnyt, ei kuullut missään. Miten säihkyvät linnassa kaaret! Kuin kirjavat taivaankaaret! Pihan ympäri pylväiden piirit ... ja keskellä leijona-kaivot, tai lähteet: ne viileyttä luovat ylös suihkuten kirkasta vihmaa ... ilomielellä nauravat. Lammet ovat toisissa marmorireunoin, -- kalat kaikkien outojen maiden voi huomata niissä, ne kauniit ovat nähdä ja myös hyvät syödä. Niin kymmenen ihmeen kautta vävyn luokse nyt Amar viedään. Kas valtikkahuonetta, kuinka se kalleutta säteilee! Alas istuimeltaan astuu, mamelukkien keskeltä, joista on vartio voimakas täällä, Ali-pašša, ja appensa vastaan hän ottaa, nöyrästi aivan, -- tuo tiikeri pehmeä, viekas. Nyt kämmeniään hän yhteen lyö: Amarin kylpylän loistoon vie kymmenen orjaa ... siellä ovat valmiina lämpöiset altaat ja kalliit öljyt ja nardus: ne kaikki, ja hieronta oiva veret vanhalta liikkeelle kohta hyvin saavat. Mutta sen jälkeen samat orjat, kristityt orjat, jalon Amarin kantavat suureen ja kauniiseen kupuhalliin. Saa siellä hän huoata hetken, -- ja sitten he kallein vaattein hänet verhoavat: jalo arvo puvun on, Alin antaman vaipan ja manttelin keltaisen kuin saframi, helmien, kullan. Ja sormukset kalleimmat hänen sormiinsa pannaan, ja päähän iso, vihreä turbaani ... väri vihreä niinkuin muinoin Mohammedin, -- Allahin siunaus profeetalle! -- turbaanissa. Väri kaunein auringon maassa ja moslimin nähdä: se mieleen tuo keitaat, metsät ja nurmet. Nyt viedään pöytään Amar. Vävy siellä on odottamassa. Ei herkuille taivaassa vertaa! Ja istuen siinä nyt kahden he haastavat hauskoja ensin, ja myöhemmin myös vakavista. Ali-pašša neuvoja pyytää ja saa, hyvin riemastuu ja vannoo, että hän uuden ilon hankkii nyt itselleen: rikas maassa on vapautta saava, ja köyhille rieskaa vuotaa. Ja syödessä hiljalleen urut, harput ja symbaalit soivat taa verhojen kätkettyinä: sävel itkee ja vaikertaa, -- kuin vietissä rajattomassa se nauraa ja riemuun ratkee. Kun syöty on sitten, ja pesty kädet maljoissa hopeisissa, niin appensa tahtoo päästää Ali viimein tyttären luo. Ali-paššan kauneimmat vaimot heti kohta, kun haaremiin käy Amar, ja jalkavaimot, -- myös tyttöset, kiiltävän mustat, ja kristityt, kutreilta kultaa, ne vanhuksen jalkoihin kaikki heti vaipuvat polvilleen. Nyt joutuu hän tyttären luo, pääpuolison huoneisiin: miten tuikkivat kultaiset lamput! Nuo kammiot, tullessa silloin jo illan ja viileän yön, nuo taivaiset kammiot kallis ja tuoksuva kanelinkuori ja aloe lämmittävät. Ja kalleutta mattojen näiden! Ja pöytien näiden: koskaan Bysantti ei moisia tehnyt ole muualle varmaan! Ja tyttö, tytär armas, hän onnea loistaa! On kalleutta vaatteissa hällä niin runsaasti, että hän tuskin voi liikkua painosta kullan ja helmien: yltänsä säihkyy hän niinkuin tähtinen yö. Ja istuen kahden nyt siinä, jalon viinin ääressä, kauan he haastavat, kuinka on hellä Ali vaimolle nuorelle ollut. Ja viimeinpä Amar-vanhus pää pyörällä huudahtaa: "Jo ymmärrän nyt Ali-paššan: mies tällaisen taivaan vuoksi voi sielunsa, ruumiinsa kyllä hyvin heittää helvettiin." On myöhäinen yö, tytär vieno vie taattonsa levolle, suureen ja kauniiseen kammioon. Odaliski on viehkeä siellä odotellut jo, vanhuksen kättä hän nöyrästi suutelee. Kun Amar, päivien jälkeen, ja lahjoja jälleen saaden, Ali-paššan linnasta poistuu, niin vieläkin kerran virkkaa vävy herttainen vanhukselle: "Käy vastakin vieraissa, appi! Ja veljesi matkassa tuo. Tuo kaikki ne, jotka... Tahdon nyt palkita purppuralla ja kullalla ylväille, joiden nimet mulle, oi appeni, uskoit." Ja viimein, viimein se Amar myös veljensä nuoremman, viisaan saa kanssaan lähtemään Ali-paššan mahtavan luo. Ali-pašša istuimensa ihanaisilla patjoilla loikoo ja ottaa veljiä vastaan, -- miten silmänsä välkkyvät! Kuin tiikerin! Kättä ei anna. Ei, kämmeniään hän yhteen lyö: pyövelit Amarilta pois riistävät sormukset, kaikki muut kalleudet; suoraa päätä hän veljensä kanssa viedään alas mestaushuoneeseen. Ah, itseltäänkin tuolta, joka kaappasi näin salaliiton päämiehet, ja halvemmat sitten, veri hältäkin kerran vuotaa sai hiljaa hiekkaan. Silloin oli tiikeri vanha, sen hampaat jo murtuivat. Kilpaajansa hänet voittivat; jalkansa löivät he murskaksi, kadulla viikon hän auringonpaisteessa nääntyi. KEVÄTLAULU. "Jo joutuu armas aika", sen virren kuulla sain, kun mailla palmupuiden ah, rauhaa suurta hain. Luo saavuin pienen kirkon, -- se virsi sieltä soi. Siin' oli kumma taika, se unet armaat toi. Näin suven suloisimman. Mut nähnyt sitä en nyt maassa enkeleiden tai taivaan huurien. Näin kesän synnyinmaassa, ja kaipuun sinne sain. "Jo joutuu armas aika", -- niin soi se virsi vain. FETIŠŠI-LAULU. Kuin nyytti neekeri istui, noin laajoin poskipäin. Ja kahvilan sähköihin katsoi ja murheensa lauloi näin: "Oon niggeri Kalulun maasta... Soi musiikki... Tuossa mosjöö on _chic-chic_, silmässä prilli... Ja tuossapa käy tötötöö... "On kaikkea, kaikkea täällä... Mut yks kivi Ululun maass' on ihme: se luo mua kutsuu. Siks murhe on mulla taas. "On taikaa niggerein maass'. Siks Ululu lauloi taas." KARTHAGON MERI. 1. Murheinen ihmisen maailma, missä vain hänen polkunsa vie, -- aavikon hiekkaa tai vihertävissä keitaissa, tuskaa se tie... Hetkeksi hurmausta antaa sieluun nyt meri, purppura-vyö, -- nähdä ei voi elon aaltojen nieluun: siellä on tummaisin yö. Kuoleva kaikki on, kukkasen nuoren aika on tuokio vain... Kaupunki harjalla ylpeän vuoren linnoin loistokkain sortuu, liekkeinä ilmaan haihtuu hirveinä, kun sota lyö. Vain meri säilyy, välkkeissä vaihtuu, ihmisen toivoton työ. 2. Tätä merta rakastaa mun täytyy, merta lemmikkeinä hohtavaista vuoren juurella, Karthagon vuoren, jonka jyrkänteillä moslimien kylät säihkyvät kuin lumi puhdas. Merta keskipäivän hehkuessa vilpoiselta tuoksuvaa ... oi, aallot kauniit alla kaarten maurilaisten! Meri ihana kuin uni taivaan! Lämpöisenä päivän autereihin kaukana se yhtyy, ilmaan haipuu. Meri ikuinen ja kuolematon: alla vuoren, jolla raunioina uinailevat sortuneen ja menneen kansan unelmat, se leikkii, loistaa. Ah, se meri aatoksille antaa rauhan, sydäntä se, tuskan-täyttä, viihdyttää, kun noin se leikkii, laulaa, soiluu, -- meri kaunis ... sävelillään sielun lääkitsee, oi, niinkuin viini jalo viihdyttää se unohdukseen. Välimeri, Tunis, Sfaks, Gapsan-keidas, 1914.