Joel Lehtosen 'Nurkka-Massin kuuliaiset'; 'Munkkikammio' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 122. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. NURKKA-MASSIN KUULIAISET; MUNKKIKAMMIO Kirj. JOEL LEHTONEN Otava, Helsinki, 1932. SISÄLLYS: NURKKA-MASSIN KUULIAISET. Epopea. "Rakkaiden muistojen" sarjaa I luku: Kevään lähestyminen II " Suksilla Mäkkyiskylään III " Kuuliaistenpitäjistä IV " Mäkkyiskylän pelloilla V " Hepsulaisen talo VI " Paremmille puolille VII " Morsian VIII " Konttiämmät IX " Kahvin ylistys X " Tuvan puolella Xl " Naiskarsina XII " Puhemies XIII " Muita tuttuja XIV " Kyläkauppias ja "mamma" XV " Soittajat XVI " Eeliel & Kumpp XVII " Palpan Killi XVIII " Vanhankansan ristipolkka XIX " Lystin-lesken valssi XX " Pientä pirinää kyökissä. Massi XXI " Tupaan takaisin XXII " Killin ja sällin peli XXIII " Tanssia ja syömistä XXIV " Housuttomain polkka XXV " Pieni häirinki. Kaihukaisla ja Nakari XXVI " Rinkitanssit ja rallit XXVII " Jahvukka nousutuulella XXVIII " Violinsoittelijan seikka XXIX " Lähtöä XXX " Loppumarseljeesi MUNKKIKAMMIO. Runoja Fiool-leikarin laulu Kevätsointu Sillalla Lili Katukuva Seelia Maaria Juhannus-yö Viola Ulla Heinäkuu Brunetta Silkki-Eeva El picador Jeannette "Pyhä Fransiskus" Delila Angelica Väsyneet Eros-Proteus Neith Minne? NURKKA-MASSIN KUULIAISET EPOPEA "RAKKAIDEN MUISTOJEN" SARJAA (Julkaistu kokoelmassa "Markkinoilta" 1912) I LUKU: KEVÄÄN LÄHESTYMINEN. Oli menneet päivät maaliskuun, aurinkoiset, viima-raikkaat, jolloin hiihdin tuonne selkään valkeain vaarain, alla sinitaivaan hurman. Aurinko jo sotaa vaaroilla kävi ankarasti lunta vastaan, harventeli Talven _grande-arméen_,[1] synkät aukot löi sen rintamiin. Oli menneet päivät, jolloin laskin alas vaaranteilta laakson helmaan, kullankellerville kartanoille. Sielläkin nyt päivä valkoiset pellot ruudutteli kanaviin mustiin: aukoi tummat sarkaojat. Päivä yksi nuorin kevät-innoin Talven valtaamista maista varsin paljon vei; se piirsi pelloille kartat uudet: pienet multaläikät. Toinen sai jo yhä laajemmiksi ruskeat ja kokkareiset pälvet. Kolmas päivä vain, niin _Waterloo_ lienee Talven kohtaava, sen voimat viimeisetkin lyövä perin pohjin, -- silloin Talven loisto katoaa, hankiloisto keisarillinen! Vallat vihreät ne kongressissaan jakaa keskenään maat, manteret. [1] _Grande-arméen_? Mitä kummaa? Mikä bisarri vertaus, -- metkutteleva, aivan aiheeton. Verrata talvea -- Napoleoniin! -- Waterloo? Hm, vallattomuutta vain, tahikka ehkä kai tyhmää nälvimishalua, -- kuka sen tietää. Ettäkö Napoleon olisi ikäänkuin talvi edistymään pyrkivälle ihmiskunnalle? -- Mutta ei kai tässä sitäkään tarkoiteta, koska näet vähän myöhemmin ylistellään talven keisarillista loistoa! Kuka tietää, hm, jaa, juu, ja niin, ja koska, ja katso, j.n.e. Itse Iisakkikaan ei tätä ymmärrä! Tekijän huomautus. II LUKU: SUKSILLA MÄKKYISKYLÄÄN. Mutta sitä ennen vielä viime kerran tahdoin suksin sujutella, jäällä nyt, en vaaroilla, vaan iljen- jäällä, ennenkuin taas järvet aukee. Vielä kerran tahdoin koetella kahta sukseani: kahta näätää kultaselkää, -- kahta käärmettäni valkovatsaista jo, hangattua hangistolla, kahta kalkkaroa. Sitten tallin parvelle ne vien. -- Niinpä lähdin yli järven suuren, Saimaan huhtikuista kevätjäätä tuonne kauas, kohti kylävaaraa, jok' on Mäkkyiskylä nimeltään, -- sillä siellä kuulin tanssittavan kuuliaiset iltana sen päivän. "Kuuliaiset? Kenen miekkoisen pienet pirinät?" -- "Ka, Jahvetti Hepsulaisen, löyhkän leskimiehen, -- jok' on isäntä ja _parisniekka_, -- tyttären ja Nuutti Massisen, vanhan, viisaan, lauhan poikamiehen." "Ahah, niinkö, kyllä nyt jo tiedän! Tunnen näkemältä Massis-Nuutin. -- Mutta kumpi Hepsun tyttäristä kukoistaa nyt morsiamena, koska kuuliaiset juodaan? Kumpi, -- sekö hento Hilja Siviä, jolla olla taisi, -- kuinkas se olikaan nyt, -- Ameriikast' asti toivottu maapappi, kolpontyöri?" -- "Ei, vaan sisko, Impi Potentilla, jolla on se punapäinen poian- kölli, -- jos lie sisarellakin, -- ja lie tällä morsiamellakin puolittain jo myöskin toinen poika." -- "Kyllä tiedän..." -- Lähdenpä siis vain sinne, jossa tanssittavan kuulin pienet kuuliaisten-pirinät. Varhain lähdin, konsa huhtikuun iltapäivä vielä loisti, aitat kultasi ja luhdit kellervöi, -- kiisin alas sieltä Himalasta pitkin pientareita, järven jäälle! Jää se oli silloin suksen alla niinkuin muhkea barokkikauden marmorinen pöytä, koristettu pöhö-kiemuroin ja lehdin, jotka marmoriin on upotettu. Taikka niinkuin mikä turkkilainen pöytä, siseloitu, kirjaeltu tähdin hopeisin ja kilpikonnanluisin, -- arabeskein: sillä sieltä täältä aivan paljaana jo iljen välkkyi. Mutta vielä taiturintyö kesken: kaikkialla pöydällä on jätteet päivän kultatalttain, porain, höyläin, kalkuttavan öljyn, pulituurin, -- marmorinen jauho, jota yö säilyttää. -- Hyv' oli pöydällä tuolla kahden suksi-näätäni leikitellä: sukset juoksi niinkuin mannaryynillä, tai niinkuin hieman hyytyneellä rasvalla. Ja vuoroin vallan välkkyvällä luistinjäällä! Hyv' ol' oivain käärmeitteni siellä kahta kalkkaroa, kahta käärmeen- pyrstöään nyt lyödä paukutella. III LUKU: KUULIAISTENPITÄJISTÄ. Ahah, -- että jörö Nurkkakankaan Nuutus, viisas, nöyrä poikamies, joutui ritaan, naisen ansoihin, -- Nuutus, joll' on huuli törröllään niinkuin härän, kun hän aina pilkkaa liika-komeuksia maailman. Mitä sitten? Esimerkiksi vain Armiro-paperosseja, -- säästäväinen Nurkka-Massi itse kotilehtiensä häkää kiskoo. -- Että hän siis aikoo ottaa toisen noista Hepsulaisen tyttäristä, joist' on roima rekirivo tehty, niinkuin itse Jahvetistakin: kuinka Mäkkyiskylän Hepsulassa, kahden veivattavan kaivon luona juoksi kolme kyläkuntaa, Teivaa, Porhola ja Tevanjoki. Vielä siell' on käyneet piispat, papit, hui-juu! Ammunnelleet ovat elämämme raskaan aavikolla siellä vettä idän karavaanit, Aunuksesta tullen laukkuryssät, harjakallot, joista kuuluisin on Laiska-Jussi, niinkuin mikä idän Eleaasar. Lisättäköön vielä mustalaiset, mierolaiset. -- Ja se Jahvetti mielellään sen ilon rakkahille lapsi-raukoillensa soi ja sallei. Mutta konsa joutui helteeseen vuorostaan nuo Hepsun tyttäret, janoisina odottivat niitä, joille olivat he aikoinaan ammunnelleet elon-virkistystä, eipä tulleet kolme kyläkuntaa, kaukaa kiersi myöskin laukkuryssät, mierolaiset, piispat, papit, hui-juu! Mustalaiset tulla tömähti, huimi pois. Niin vuotta viitisen sitten hurjan likan, Potentillan, leikkilöistä tuli pikku Heikki, punapää kuin oisi Aunuksesta tullut, taikka punapää kuin justiin Hollon Jullukka, se tukkimies. Mutta Paunos-Lassi, hupsu-parka, lapsellinen, kerskahtava, hänpä suurenteli suulla, jota vastoin muut vain nauroi salaa kouraansa; niinpä käräjillä maksamaan joutui hän nyt toisten myllytullit, ryssäin, harjukkaiden, mustalaisten, -- Paunos-Lassi, raivon-kalvas mies, liinatukka, jolla on nyt poika, jonka tukka niinkuin tulipalo loimuaa, -- nyt Massis-Nuutin poian. Lassi-raukan kohtaloa silloin nurkui monet kunnon emännäiset, itki monet naimattomat immet. Mokomakin Impi Potentilla! -- Hiljalla taas on se "kolpontyöri". -- No niin: moisen Potentillan juhliin riensin iltapäivän viileässä käärmeilläni, kannan-kalkkavilla kalkkaroilla, kulta-näädillä, penikulman Savonlinnaan päin, kohti toisen rannan kuusimetsäin tummuutta, jonk' yläpuolta kuulsi Mäkkyiskylä kaivonvintteineen, talot niinkuin tummat linnoitukset, joiden ikkunoista viimeiset päivänsäteet sinkosi kuin leimaus lähtee linnoitusten kanuunoista. Äänettömyys luonnossa kuin hauta. -- Niinpä nousin korpikuusi-teitä ylös Mäkkyiskylän aukeoille, tummuessa illan, rautahangen karskuessa, kiviin sukset lyöden, -- konsa vaipui kevätaurinko. IV LUKU: MÄKKYISKYLÄN PELLOILLA. Kevätaurinkoisen vaipuessa pilvet, ehtiessä huhtikuun illan, heitti hanki-rippehille kajastuksen harmaan, raukean. Mutta kaukaa, puolta ilmanrantain, paistoi ruskon purppurainen viiva. Tuoss' on edessäni Mäkkyiskylä. Pimeydestä talosikermäin koirain villi räiske kaikuu. Luulen tuntevani pelimanni Kustaa Mullin temput-taitavaisen koiran laiskan ulinan ja lupsutuksen. Ja jo Lurjus tulla kuikkii vastaan, vinkuu, housut nuuskii: tuttu on tämä kuokkamies! Ja niinkuin airut johtaa minut hän, kun sitten pellon poikki kujan päähän oikaisen, halki kisailevan koiraparven. V LUKU: HEPSULAISEN TALO. Tulistaan jo juhlapaikan huomaan sekä vierahista, joita rientää pitkin ränstynyttä valtakujaa: aidat rikki, koivut harvat, väärät kujassa on Jahvet Hepsulaisen, teitten-relluttajan, "parisniekan". Hänenp' ikkunoistaan tulet iltaan hohtelee nyt tummanpunaiset, tummanpunaiset ja himmeät. Pirtin puolta hiki-himmeät, -- mutta jälleen tuolta "paremmilta puolilta" ne loistaa vaaleammat helkatulet näitten juhlien. Niin, ne loistaa iltaan, Jahvetin ikkunaiset, tummat, vaaleammat. Mutta niitä iloisemmin loistaa soihdut karjakartanolta päin. Soihdut, joita poian-norssit polttaa, käryyttävi tuohikäppyröitä, tuohuksia sikopahnan puolla. Tervaksia, tuohikäppyröitä armahasti tuikkivia niinkuin etelässä, kultatemppeleissä pyhäin alttareilla kynttilät, -- niin nuo ilosoihdut Hymenille, jumalalle, jonka "käskyy laittaa on juur häi'y tapa", -- Massin liiton ynnä Potentillan jumalalle soihdut kirkkaat, sikopahnan puolla! Ja kun yli pellon hankikatteen oikaisin nyt kohti punaisia tuohuksia, jotka siellä lekkuu, niin jo olen tullut Hepsulaisen pihamaalle, talon nelikulmaan. Täynn' on miestä piha pimeä, Hepsun Jahvon nelikulma-linna, alla tähdittyvän taivaan. Onpa sarkatakki-miestä, hoikkaa poikaa kädet rennot housuntaskuloissa, -- onpa sankareita ympärillä tämän Mäkkyiskylän kuninkaan anteliaan, joll' on pöytäpiiri runsas, veikot viisaat, vilkkusilmät. Luhtiaittain luona orhit hönkyy... Joku kättä tökkää, sormenpäitä... Joku tuttu kysyy kuulumiset, omat kertoo... Niinpä siinä seistään. -- Mutta pahnan puolla poian-norssit tervaa, tuohuksia polttelee, iloisempia kuin ikkunain tulet tummat taikka vaaleammat, iloisempia kuin etenkin tulet pirtin, josta kuuluu jo harmonikan oireileva kuorsaus ynnä kilkutus tingtangelin. VI LUKU: PAREMMILLE PUOLILLE. Ja kun pirttiin mennäkseni mielin kanssa muitten, joita kuisti täynnä tungeksii, niin porstuassa joudun pohjaks itse ukko Jahvettiin, pulskaan, hymyhuuleen, tuiske-tukkaan. Ja tuo Mäkkyiskylän kuuluisin pohatta ja herra, hänpä ei porstuasta pimeästä, jonne oven-remppanoista valo virtaa, pirttiin minun mennä annakaan, kun tään kuokkamiehen siellä huomaa. Kättä tökkäisee hän mulle, työntää pehmyttä kuin villakinnasta, sujuttaa sen kainalooni, johtaa miehen "paremmille puolille". Jaa, kuin muinoin Hellaan ruhtinaat veivät riemuun runoniekat, niinpä saattaa hän mun ovest' oikealle, juhlasaliin kestinkien näiden, herkkusaliin leveään ja suureen. Siellä istuu ämmiä, ja heille ilkku-silmää iskee Hepsun ukko, sitten päätä nyökäten hän käskee minut tuonne tuoliin kiikkuvaiseen; kysyy: "Noh, ei tulleet sieltä muut Himalaisten hovista?" -- "Ka, ei, eipä sieltä päässeet tänne muut: keli huono, ei siis emäntä vanha, -- taikka nuoripa tuo vielä on ja pystypää, -- ei rospuuttaa koluutella voinut pitkin matkoin. Nuoren Oskarin taas koivusalko iski lonkkaan, kun hän rustasi tässä äsken kyläkiikkua. Siksi astuu hän nyt kankeasti niinkuin seipäillä, ja jokaisella askelella irvistää. Ja kotiin harmissaan hän jäi nyt orheineen. Vanhempi taas vastanainut on." -- Siihen Hepsun Jahvo: "Sen nyt tiedät: eipä äskennainut hyppystöiltä niiltä kylänkiertoon jouda paljon! Mutta ooppas nyt kuin kotonas, näissä huone-rähjissämme ... mutta mitäs heistä! -- Pitää tästä mennä, pakko täss' on niinkuin hengen-pakko tanssia jo mennä puuhaamaan! Kutsuvat taas: 'Ukko, miss' on ukko?' On ne meiän ajan nuoret: eivät itse edes tanssin-töminää osaa puuhata, -- vaan hengen-pakko ukon täss' on mennä puuhaamaan. Oo sie vaan kuin kotonas, niin kuumaa kupin suuhun saat." -- Näin naurahtaa Jahvetti, ja silmät välkkyy, kun hän lapikoitsee sieltä keikkapäin tuonne, josta soi tingtangeli. Siinä keinun, siinä katselen, polvellani rukkaset ja reuhka. Kaunoinen on linna Hepsun Jahvon, juhlasali näitten kestinkien! Senpä suuret, tyhjät seinäpinnat kylämaalari on pohjalainen harmaanvärisiksi laastinnut, freskoitellut sitten, maalaamalla koristellut punakukkasilla, jotka ovat niinkuin omenoita, ynnä lehdillä, jotk' ovat niinkuin lehdet jäykät niittykämmekän, latinaksi: _Orchis maculata_. Jaa, ne on nuo kukat seinien niinkuin lehdet niittykämmekän, tahratiplikkaisen _maculatan_, tarjoaisi kämmenkuopistaan punan-paistavaista omenaa, paratiisin heelmää, tiedonpuun marjaa, heleätä sitruunaa, -- pyhän liiton ennuskuva kai: käsi vankka Impi Potentillan tarjoava kultaomenaista Nurkkakankaan Nuutukselle, tuota poikaa pulskaa, puolitoistakin poikaa; -- sellaisilta näytti nuo kuvat siellä tyhjän-kaunihissa salissa, -- jonk' ikkunoilla riutui vanhatpiiat, varmaan vienoisen Hilja Siviän, ja myrtit kuivat. Mutta lattialla katajat tuoksui, taittamat kai Potentillan. Ei siell' ollut monta tuttavaa: enimmät jo pirtin puolle menneet; oli konttiämmäin kurttunaamain parvi: Lienas-Tiina eli Lieppo, kolkko Laaras-Tiina eli Luara, ja tuo pitkä, laiha jotkelo Rietas-Tiina eli Rietukka. Oli vielä tuolla hämärässä takakammarissa hiljaa toinen tytti, suurisilmä Siviä, liekutellen lullaa, jonka nurkat vankasti ol' äsken raudoitettu. -- Tulipa myös itse juhlain riemu, kruunu, ylpeys näitten kuuliaisten! Tuli kyökistä hän, kahvipannun kuuman kantaen ja nauru suulla. Hänen helmuksissaan riippui poika punapäinen, joka katseli kita ammollaan ja nenää kaivoi. -- Niin, hän tuli, pulska morsian! VII LUKU: MORSIAN. Tuli pulska, pitkä Potentilla, rallin hurja likka, -- veikeä, lekkusilmä Impi Potentilla, monen virvoitus tääll' elämämme erämaassa, isän ilo, ylpeys. Hänpä korkealla päänsä kantaa, päänsä, jota monin kerroin kiertää tummat, kiharaiset palmikot. Tummanpunaisella leningillä "tyköistuvalla" koristettu on hän, pulska Impi Potentilla, pitsit kaulassa ja hihansuissa. Komeasti nuoret uumat kaartuu, riemakkuutta silmät tuikkii; mutta röijyn rakosesta kultaiset kellon vitjat kiiluu, Massin lahja, -- kun hän tyrkkää pannun pöydälle. Eikä liioin kumartele niska rento, kun hän kättä kuokkijalle tokkaisee nyt, kättä oikeaa punan-vankkaa: melkein mielensä antaa ollut lienee vasempaa kättä, sillä siinä paksu sormus kiiltää: eipäs pahoin parjanneet Himalassa! kallis kultasormus tuossa päällä vatsan pystyn niinkuin minkä kellutuksen: -- Voi sun ... kuinka sie nyt, Potentilla parka! -- Mutta: mitäs heistä! -- Pöydän päässä Impi täyttelee jo kahvikupin suuren, kahvikupin kullan-kirjatun, ja myös laajan, kukallisen tassin tulisella kahvin-nesteellä, jossa seassa lie bamuusaa, kuten täälläpäin on tapa tullut, käskee: "Pankaa sekaan, kastakaa." VIII LUKU: KONTTIÄMMÄT. Häntä katsoi ovensuusta tuolta kylänämmäin parvi, kurttunaamain, mustat rotat, kiekaisijat virren heleän, he tuijottivat tiukkaan purruin huulin huivin-huppuloista tuota Potentillaa komeaa, joka vuotti edessäni siinä pannuineen ja oli valmis jälleen uutta kaatamaan, kun yhtä join. Katsoivat nuo häntä, joka seisoi pulskin vatsoin, ja he miettivät: -- Eipäs häpiä ees herroja, vaikk' on taas kuin nahkaleili, vehnäs- taikina! Näin neuvoiko sua äiti, opetti se Karuliina-vainaa, jok' ol' ihminen, vaikk'ei se ollut sorja eikä turha heikale niinkuin sie, vaan ihminenpä hurskas oli se, ja tutki postillaa, virsikirjan veisasi se umpeen. Joka sunnuntai se ajoi kirkkoon, körötteli, tuiskusi tai satoi. -- Tokko sie ees tilkan kahvia antanet nyt köyhemmille? Vai et Herran nuhdetta sie saanut? Kyllä rännäsi tuo Jahvo tyttölasten hännässä, mut eipä Karuliinan eläessä ollut kylän poikain vääntyminen Karun tyttöin aittaan! Etpäs silloin pentuin kanssa, ähäh, juossut telmämään! Et hyppimään lepopäivät hyppiäisissä! Ähäh! sanaa harjoittelit sie takakammarissa lämpimässä, -- kunnes ikkunasta rynkäsit öin, kun mamma-raiska uinahti, voivottava, vakaa Karuliina. Tuoss' on tyttö nyt! Ei omena kauas puusta putoa... Ei siinä mielessä, ett' oisi jyrstämistä Karussa ... mut kyllä ylpeä oli hänkin: mikäs, antoi, juu, mutta silloin köyhän silmistään täytyi sille vettä tiristellä, -- jotta lähti! Eikä kortiksi tavas vaate sille kelvannut; päässä piti olla silkit, solkit. Ja kun hullaannupas Jahvettiin, tyttöin-häntyriin, se Karu rääpys! Kakkas niin, siin' on nyt Potentilla! Kah, kah, -- näätkös tuota Impukkata, kuinka pitääkin sen tuossa noin kuonaella, silkit, simpsetit näytellä! Se tokko antanee nyt ees kahvin-tilkkaa köyhemmille? Tokko rikas antanee? Mut mikäs, mikäs rikkaiden on rellutella, rehvastaa kuin riikin-ruhtinaat! Vaikka napa taivahalle täyttää, kultakäädyt Impin kaulaan pannaan, niinkuin ennen mille Juosepille. Tulee vauras Nurkkakankaan Nuutti, vanha mies, tuo sormuksen ja sanoo: "Ota tuosta, sormeesi se pistä." -- Vanha mies, -- no, vanhallakin on lihanhimo, onpa on, ohoi! Kyllä petteli sen Nuutinkin Vortunainen,[1] petti justiin tuon pulskan Potentillan hahmossa. -- Kyllä ymmärrät, sie ketkale! Kun sie ees jo tilkan kahvia antaisit nyt köyhä-raukoille! -- Niinpä miettii päätä nyykytellen sekä peukaloita pyöritellen kylänämmät, rotat oven suussa, katsellen myös pöydän kukkuraa, josta lähtee tuoksu taivaallinen vehnästen ja kuuman kahvin, pöytää, jonka päässä punoittaen loistaa eltat, hirvensarvet, paksut tortut, lekottelee kypsät vehnäsköntät. [1] Vanhukset olivat nähtävästikin saaneet tämän jumaluuden eräästä Virzeliuksen Virsi- ja evankeliumikirjan säkeestä. Ks. mainittua teosta: Kristillisist' tavoist': "_Fortuna_ usein meit' pettelee." Tekijän huom. IX LUKU: KAHVIN YLISTYS. Mutta pitkä, rento Potentilla mulle kupin kultakirjan jälleen täytteli, ja täytti tassinkin tulinesteellä tuon kahvisortin, joka tuoksuu hiukan siirapilta ja myös ruskosokerilta, ollen muulloin mielestäni ollut peijaus kahvin juojain, voimatonta, vesi- vaaleaa kuin koko aika, jossa elelemme. Aika oma aina meist' on kehno! -- Vaan nyt tunnustaa täytyi mun se, että, tällä kertaa, -- vai lie vika entiskerroilla ollut sumpissa tai kermassa? -- jälkeen hiihdon raisun, mainiolta maistui se, kun Potentilla toisen kaatoi, kehoitteli hymysuin sekaan panemaan, ja kastamaan tuota ihaninta eltan-könttää kuppihini sinikukkaiseen, jonka kyljessä jo valmiiksi luki kultakirjaimin: "_Juo kolmaas!_" Minkä minä mielelläni tein. -- Ja hän kestityksen raukoillekin, kylänämmille nyt, jäkkäsuille, antaa, kaataa ryypyn tulisen, -- siit' on mieli köyhän, murheellisen iloinen, ja ylpeinä he juo kupit, jotka kaatoi tiukka tyttö Impi Potentilla heille. -- "Kiitos kaunis kahvista!" siis lausuin; jatkoin hartaasti: -- Ah, aivan niinkuin nektari, tai juoma jumalten, punssi, lämmitti sun kahvis rintaa, hiihdon raisun jälkeen huohottavaa. Armosta tään vaalakan bamuusan, tämän uuden, kymmenennen muusan, ylistyksen veisaan, Potentilla, sulle! Kiitos kaunis, morsiolle! Älköön kiitos jääkö kupin alle, niinkuin kynttiläinen vakan alle! Kymmeneksen lisää lypsäkööt lehmäs nyt, kun kotiin uuteen astut, pienen Nuutin laajaks emännäksi, -- lehmäs leveät kuin tynnyrit, utareilta niinkuin ruustinnat. Kaksin verroin lampaas karttukoot. Pellavasi, sinikukka, pitkät, oikein pitkät kuidut tehköön sulle! Ja se Kanuutti, se viisas mies, olkoon kaunoiselleen altis, hellä, syöttäköön sua voilla, vehnäsellä, pankoon voita päälle silavankin, että yhä paisut, pulskenet, kullan-kukka, aulis Potentilla. Älköön olko vaimo hälle vanki, vapautesi runsas olkoon sulla tanssiin, taikoihin ja leikkiin, sillä nuori olet vielä, huvitusta halaavainen, isän Potentilla. Muistakoon, mink' armon annat hälle puolet kartanoa Hepsun Jahvon ynnä perijäksi poian, kohta toisenkin kai pikku vanhukselle. Niin hän olkoon, jotta ilomiellä voisit antaa hälle vielä monta sellaista kuin tuo, ken takanasi irvistää. Ja näiden kahden jälkeen monta poikaa, miestä leikin, työn, jotta kerran kolmen kyläkunnan vaarit kilvan, nauravalla suulla, vaikka omikseen ne kerskahtaisi, -- poikusia viisaan Nurkka-Massin, harjukkaatkin heidän mainettaan kuljettaisi aina Aunukseen, etenkin se kuulu Laiska-Jussi. Niinpä siis, vain omaks edukseen sulle nöyrä olkoon Nurkka-Massi: että suku kasvais, kukoistais. Näin nyt lauloin, hiljaa hyreksin -- nahkassani vain. "Suur-kiitosta, paljon-kiitosta", viel' ääneen virkoin. "Mutta missäs nyt on sulhasmies? Kättä löisin, kasvot katseleisin." Siihen vastaa pulska Potentilla, hekahtaa, ja silmää, heitto, iskee: "Missä lienee ... missä nuhjustellee nurkissa, kun kerran nimeltäänkin Nurkka-Nuutus on! Ei tahdo joukkoon, koska hällä kuuluu olevan paise, missä lienee ... saattaa olla vaikka puolla hintterpommerin!" Niin hän miestä matkii, silmää iskee. Vaan nyt pirtin puolla rumahti kuin ois hierottu jo tanssiin päin, kielet turahti ja lirahteli, ja tuo Hilja takakammarissa viritteli lillun-lullin virren, töykkäs vakunsa niin laukkaamaan, että ämmät aivan kurkistivat oven rakosesta sinne: -- Siellä tuudittaa tuo toinen, Hilja-houna, joka osas olla ylpiää: ei kuin piti pappi saada Hiljan. Mutta joka kuuseen kurkottaa...! Mutta minä puolestani lähden itse Impi Potentillan kanssa pirttiin, josta soi tingtangeli. X LUKU: TUVAN PUOLELLA. Ensin mennään pilkko-pimeään eteiseen, jok' on kuin kiilattu täynnä kansaa, sieltä sitten pirttiin. Pirtistäkös hyökkää vastaan löyly, suuren kiukaan helle, hiidenmoinen hönkä, paljon rahvaan hengitys. Pirtti, matala ja pitkä, laumaa täpö-täynn' on, uksi huuruaa. Niinkuin kahvipavut rännälissä paahtuessaan hieroo toisiaan, niin nyt tästä Hepsun Jahvukankin ihmisrännälistä savu sankka nousee: tupru letkupiippujen sini-sakeana kohti ortta, kiiltävää ja mustaa kurkihirttä, joka narisee jo hiljakseen. Miest' on niinkuin patsaat lyöty maan uumeniin: ei liikkua he taida liioin, toisilleen ei tietä antaa. Nousee haiku punanahkaisten rantasalmelaisten koprakoppain, paperossinkatku tupruaa, myöskin sikarien, joita jotkut "sikaarteiksi" sanoo täälläpäin. Savua! On totta tosiaan elämämme joskus pelkkä sauhu, usvaa, unta ihmiskohtalomme, -- pölly mahorkankin rintaa kaivaa, karmii selkää, nielun mullistaa; mutta heinält' tuoksuu vinteriska, jota tuskass' usein tupakan olen saanut kyläpajalla luona seppä Kuvajan, ken tietää, että ihmislapsella on _sielu_, mutta kaloilla ja sammakoilla on vain _elo_ ilmarakossaan. Pöllyää myös miesten piipuissa kirpeästi ryssän-kasakka, öljy-aulis, piipun-tukkivainen, kärventäjä varren pulskimmankin turmiolle, tuhrustaja kyntten, -- kun taas mura Turun-kasakaisen hyvin palaa ja on kuivakampaa. Kytee siellä Valkki-kauppiaan Matti-paperossit, itse, liioin imemättä ukon hampaatonten leukain. -- Kekottavat rettingit, uljaat ratapölkyt, propsijätkäin suussa. Mutta Maljasella jälleen sormi-töpyköissään on Armiro. Kurkkuun käyvin kuitenkin on henki mustain "sikaartien", fenniain, joita vakaat isännäiset nyhtää. Ah, tää elo, sauhun sankeus! Vaivoin erottaa voi kansan hahmot tästä savumaisemasta, jossa usva leijailee ja josta kuultaa hämärästi niinkuin puiden latvat (tää on maisema japanilainen) sankaritten reuhkalakki-päät. Mutta pirtin perimmästä kaukaa helottelee himmeästi pirtin punapöydän yltä lierilamppu, valkokupuinen kuin tulivuoren tupru-keila: taulun Fudzhijama. Tai se teräviä säteitään luo kuin mikä toivon-risti meille pimeydessä härnääville, halki tupakaisen sauhun synkän alhon tuonne valoon pyrkiville ynnä vapautehen: taivaan iloon, tanssiin, keskilattialle Hepsun pirtin. Jaa, kuin kullan-himmertävät kiekot etelässä kultatemppeleissä kiertää pyhimysten kaljupäitä, pyöreitä biljardipalloja, niin nyt täällä sauhu tupakkain kiertää glorioina reuhkapäitä. Mutta täähän elo vast' on sauhu! Surun-sauhu vain! Vai kuinka, poiat, norssit, jotka nokipankolla lyötte karstaiseen jo kattilaan tahtia, ja pataa heilutatte, odotellen huimaa tanssahdusta? Tai te piiat pienet karsinassa, papittaret tämän temppelimme, pyhättäret, piika-pyhimykset, terveet, sievät piian-pallukat, punan-pallerot ja kirkassilmät, Lainat, Vienot, Maikot, neitsyt Marjat? Teillepä jo alkaa kaikuella juhlakas ja tunteellinen hymni helasirmakasta suutarin kalvaan poian: mollin-lirutukset, "haali-ali-lee", ja killittävä virsi korkeimmassa kuorossa, teille kilkuttaa tingtangeli: harmonikkaan kiinnitetyt kellot. Mutta -- mitäs minun pitikään? Niin, en sulhasmiestä siellä nähnyt. XI LUKU: NAISKARSINA. Näinpä karsinassa tyttäret, kaunihit kuin kukat, metsämarjat! Viivit, Maikot näin, ja Lainat näin; näin Violat, Vienot, joista mieleen johtuu aina vieno kesäkuu, jonka kohdalla on "annakassa" nämä nimet armaat. -- Näinpä näitten tanssiaisten rossi-rintaiset, hellät kaunottaret. On nyt heillä yllään loistohameet, vihtoriinit punasinisiltä läikkyvät, punaiset on toisten leningit, körttiröijyt mustat niinkuin yö. Niinkuin heinäkuussa mäenrinta alla tumman kallion, niin loistaa sinistäkin nokikarsina, värikkyyttä naisten istuvain sylityksin, päälletysten siellä sängyissä ja lähipenkeillä, punoittaen niinkuin puolukat tai kuin sievät aurankukkaset. Mutta tyttösrivin takapuolta uhkaavat kuin vanhan traakin kita kylänämmät, sinne kiivenneet kurkkimaan ja korvaan kuiskimaan, Lienas-Tiina eli Liepukka, Luaras-Tiina, elikkä se Luara, ja tuo hölösuinen Rietas-Tiina, -- suruissaan he nyökyttävät päätään, riemuin soidessa tingtangelin. XII LUKU: PUHEMIES. Näinpä sitten tuttavia. Tuossa touhuaa nyt oiva puhemies, vanha Lappeenrannan rakuuna, nuorekas ja käyvä vasenta kättään tarmokkaasti heittäen, tahtiin, niinkuin armeijassa ennen. Nimensä on Perttu Porhonen, -- Porhos-Perttu, -- silmät litteät kiiluu vaurastumistoiveita: kas, hän ostaa taloja, ne kuntoon rakentaa ja voitolla taas myy, -- "ähväärillä", Nurkkakankaan Nuutin naittaja: on naittaminen kaikkein hupaisinta kauppaa, naimakauppaa! Vaskirengas korvass' oikeassa suojaa häntä kihdeiltä ja muilta salasiukkuuksilta, joit' ei toiset poies saa kuin Kuhne-altaassa huijaamalla takamanttaaleitaan. Ah, tää kyläin reipas puhemies, ajutantti taikka ajotantti, joka ajoi Nuutin naimisiin! Kuinka pontevasti jalka marssii kiiltokärkisessä saappaassa, ponnahtaa kuin teräsjousi! Kuinka ketterästi urho kumartaa, itsens' esitellen: "Porhoinen"; kantaraudat silloin kirkkaasti helskähtävät niinkuin kannukset, vaikka ovatkin vain "limaskit". Esittelen nyt: "Yl'oppilas." -- Mutta jospa oisin kuningas, niin, jos oisin itse keisari, myöntyisinpä tälle antamaan aina hienon käytöskuosin vuoksi kultamitalit ja kenkiin kulta- kannushyrrät, timanttisen nuuska- toosan housuntaskuunsa, -- niin on jalo nähdä rehti toimen Perttu, naima-ajutantti, ritari aivan moitteeton ja pelvoton! XIII LUKU: MUITA TUTTUJA. Kah, no onhan Tasavainenkin täällä, köykkyselkä ukki, jonka leuat, kuten tietty, niintä kasvaa, niintä karheaa tai karjunharjaa, -- hyvin järjestetyn kartanon isäntä, mies kansallinen vallan. "Terve, Maamiesseuran esimies!" Mies ja sankari! Mies, joka kynnät kynällä kuin auralla -- ja maasi toivot marjan-kasvavaksi, joskaan itaraksi et, niin kohtuudella säästäväksi, jolloin kansallisuus vahvistuu ja suomalaisten voima, jottei kupernyörin venskaavan edessä ois suomalaisen pakko kumarrella; silti keisarille annettakoon mik' on keisarin! Käden-koppuraa hän mulle lyö nyt nauru suulla, siansilmän-kiilu, kuulumiset saa ja omat kertoo... Silloin siihen käy myös Maljanen, jonka nokka tungoksesta paistoi niinkuin kevätkesän mansikka, -- silmät loisti lemmikkien lailla tuolta naisten karsinasta, silmät tyttölasten pienten hauskuttajan. Luo hän käy ja kännää tossajaa. Oli, olipas siell' ystävää Hepsus-Jahvon riemun-kuhinoissa! -- Mutta: mitäs minun pitikään? Niin, en sulhasmiestä siellä nähnyt. XIV LUKU: KYLÄKAUPPIAS JA "MAMMA". Tuoll' on Tevanjoen kauppias, -- äijä kelmeä ja littuposki, joka tahtoo vielä kerran täällä maailmassa nuoristua, tahtoo maistaa vielä maljaa elämän. Nyt on hällä aivan viime hetki: kaiken ikäänsä hän ahkerasti koonnut on ja saanut mammonaa! -- Tuollapa hän seisoo rouvansa lihavahkon kanssa karsinassa, uskollisen, hurskaan "mammansa", -- kirkkoon-kekottajan, samall'aikaa köyhillekin hellän, antavaisen. Rouvan silmät, pienet, haaleat, sievästi ne on nyt maahan luodut, -- sillä tuossa vieressänsä, hyi, mikä ruoja naiseks istunee: "Hyi ja aijai!" ihan naurattaa mammaa. Siitä istujasta toiste! -- Niinpä Ruusa seisoo kauppiaansa vieressä, tuon Akselinsa, jonka rintapieltä sillinsuomut kirjaa niinkuin mitkä pikku prenikat. Seisoo Ruusa kaino, katselee alas rakosesta ripsiensä valkeain kuin sian silmäripset, -- hänellä on vankat silmäkulmat, joiss' ei ole kulmakarvoja. Mamman sormet lepää vatsan päällä, sormiensa päällä hyllyilee rinnat tuolla virtten-veisurilla. -- Mutta: -- pirtin perällä on parhaat! XV LUKU: SOITTAJAT. Siellä, nurkkaan syöstyn pöydän päällä, jolle nostettu on pieni penkki, -- siellä, penkillä, nyt istuu juhlain musikantit, jalo kaksikko! Poika, nuori, kalvas, parhaillaan verkkaan suuren sirmakkansa kiskoo syltä-täyttäväksi polvillaan, taiten koettaa rekistereitä, päästää enteelliset lirutukset vuoroin molli-, vuoroin duuri-äänin, -- muistuttelee vissiydeksi mieleen polkat, valssit kolmirivisellään. Mutta tupakkaa hän, aika mies, keuhkoihinsa kiskoo litteihin, silmät mullin mallin, -- kiskoo rintaan kirpeää ja mustaa "sikaartia", rykii, käkistäiksen... Hän on poika tavallisen, köyhän suutarin, mutta sielussaan on hentoisella lahjat itse taivaan antamat: ajatelkaa, ensi kuulemalta soittelee hän kaikki sävelet! Kultakanteloisten lienee nytkin sauhuissa hän helisevän kuullut, sillä viime pääsiäisenä eräs Savonlinnan maisteri, joka täällä sukulaisissaan kävi, konjakkia naukkimassa, piti siellä puheen poikaselle, joka sirmakallaan hälle soitti: lupas toimitella poian pois kauas, kimaltavaan kaupunkiin, orkesterin lavoilt' ylvähiltä soittamaan: "Pois toimet rauhasat." -- Mutta tuoss' on toinen soittomies, pojan vieressä ja keinuvaisen lierilampun. Hän on itse valmis mestari, mies uljas, viuluniekka. Mies ja niekka, jonk' ei harjoitella tarvis ennen soittoon ryhtymistä, tuskin edes kieltä viritellä, kieltä, joka häntä tottelee niinkuin orja, hellä orjatar! Juoksee soittonsa kuin puronen, -- virtaa niinkuin luoja leikitellen uomaansa sen tahtoo. Eikä myös soittaessa tahtia tään kurkun ole tarvis örritellä, niinkuin tapana on viulu-ukkojen. Jouten istuu hän nyt, pystypäin. Hedelmän hän ajallansa antaa! Viulu tuolla hänen kohdallaan hyllyllä on, pieless' ikkunan tumman, josta hiki-kuva lampun heijastuu ja kiiltää, kiikkuen. Mont' on markkaa tämä taitosormi tuonut maailmalta vaimolleen, joka kaulaan kapsahtaa, kun jälleen pulskansa hän kotiin muilta saa; monet herkkupalat Kustaa Mulli, -- kuten nimensä jo tiedätte, -- kyläin juhlissa on soitellut koiralleenkin, joka myöskin itse tienaa: tuossa istuvi se nytkin pöydällä ja piippu pieless' suun nauraa isäntänsä käskystä näitten kevätjuhlain riemua. Siin' on pari uskollinen, Kustaa Mulli ynnä hänen koiransa. Mies on oikein pulska, -- sileät posket punaa paistaa; poskijänteet hänellä on pöhöt, voimakkaat; silmät avoimet; ja alahuulen vahvan hymy leijuu voitokkaasti. Kaariviikset, -- missä nähnytkään lienen tuon? Kah, Mulli ilmeinen on Carolus X Gustavus, Beltin urho, josta lapsena lukea sain Suomen historiasta. -- Mutta: sulhasmiest' en siellä nähnyt! XVI LUKU: EELIEL & KUMPP. Enpä Kanuutusta, Massista, jok' ol' ennen pelkkä renkimies, uuras, nöyrä, pieni koiranpoika: niin nyt onkin hyvänlaisen Nurkka- kankaan isäntä, mut kitutarkka, jost' on mainittu myös nimi toisin: Nurkkakankaan Massinen tai Nuutus, Markka-Nuutti, Nurkkahovin Massi, Nurkan Nuutti, Nurkka Massinen, Massin-Nuhjus tahi Nurkan-Nahjus, mutta enintään vain Nurkka-Massi. -- Lapsena hän oli huutolainen. Jonkin talon tuvan lattialla luuhotteli akkain röijy yllä. Kun hän alkoi vähän ymmärtää, itkeskeli öillä yksikseen ovensuussa isä-vainajaansa, muiden kuorsatessa rauhan unta. Kasvoi, teki työtä niinkuin mies. Tanssi-ahoille ei koskaan mennyt. Kunnes Paunolan hän herralle, rehevälle rasvatynnyrille, pääsi rengiksi, puutarhuriksi. Siellä viimein sitten akkalaan sanoi kaipaavansa: "Oisi miulla katsottu yks ruuninahkainen, -- semmoiset on sitkeimpiä työssä, mutta mie kun olen köyhä mies..." Silloin Paunolainen, reilu mies, ei kuin sanoo hälle jotta: "Nai! Minä annan sulle..." Mutta, katsos, tuossa on nuo kaksi metsäjätkää, toinen tuttu hyvänpäivän verran, tuossa tuo, -- tuo lyhyt tallukka, härkänaama, joll' on poskipäät paistavat kuin veriappelsiini: hän on tuhman-harras Eeliel, kellinimensä on Persikka, melkein siis kuin appelsiini, vaikk'ei suinkaan aivan Eeliel Aspeliini. Kas, tuo on nyt Eeli Persikka! Jäyhä niinkuin paras lahtari. Syvällä on silmät päässä. Senpä miehen aivot joskus keksii jonkin paksunlaisen, laiskan komman. Nytkin näyttelee hän villapaitaansa vihreää, ja kehuu, ett' on hällä tuossa nisun-syöneen vatsan päällä "kuplee-perät", mutta lyhyissä jalan-haarukoissa sitävastoin uudet "postinnahka-patiikat".[1] Eelillä on myöskin kaveri täällä, aatteekkaalla Eelillämme, tuolla noin tuo pitkä tukkijätkä, joka toikkii niinkuin kevätkurki, -- harmaatakkinen ja laiha mies. Kasvoillaan on liian viinan kalpeus, siltä näyttää, alkoi hieman varhain. Hänen nimeään en vielä tiedä, kun en ole hänen tuttavansa, mutta koska miehen rintaa peittää paita punaiseksi värjäelty, -- hurmeen-punaiseksi, joten hän on kuin mikä punatulkku, taikka indiaani, paita-panssarissaan, -- niin hän olla saa nyt Hurmerinta; kun taas pöllönaaman Persikan rintaa peittää paita vihreä. Nep' on näitten ritarien kilvet, värit näitten kahden sankarin: vihreys aatetuoreuden ja voiman, syvä puna intohimon varmaan, koska Hurmerinta on niin kalvas... Näin he siinä rinta-vaakunoineen valmiit on. Ja jos ei sulhasmiestä ollutkaan, niin onhan -- Palpan Killi. [1] Tuplee-perät ja poksinahkaiset eli poksinni-patiinit. Tekijän huom. XVII LUKU: PALPAN KILLI. Hehee, mikäs se on tuolla tuo ryökkinä, -- jos ei se ole väinkin Palpan Killikka, se sama Killi, joka ennen laitaa kanavan käveli ja keikutteli, osti kaupungista sukat punaiset, joilla vasta herra maisterin ... no niin, lukijathan tuntee laulun. -- Eikös, poiat, tuolla karsinassa pankko-penkill' istu Palpan Killi, tulikuuman uunin vieressä! Hän se on! Taas hänellä on uusi valkea ja ohut röijy, jonka läpi selkä kuultaa, takalisto laajakuoppaisena laikkuu niinkuin rasvalammit tamman lautasilla! Eikös ollutkin, se pullukka? Tunteehan tuon "ötkälönnistäkin"! Ja nyt pitää kaulaa keikistää, avokaulaa, ötkälönnillä voideltua, leveää ja vankkaa! Keikistellä pitää poskipäitä, kuikistella makealla suulla, se on selvää! Ja ne napit, ka, ka, kullan-kiiltelevät napit, no, -- niidenkös nyt pitää välkkää, paistaa! Kuinka katsoo Palpan Killi, näiden juhlain vankkaposki, mystillisen hymyilevä, viisas Monna Lisa? Mitä katse riemuitsee, ja mitä rinta Palpan Killin huokailee? Enpä arvaa! Helmat tärkätyt ja rimsukkaat vain suhkaa: "Susu-suu", -- kun hän malttamattomasti nostaa jalkojaan ja näyttää nappikenkää korkeaa ja kiiltävää. Ja sukkaa, uutta, punaista, -- kun miesten joukkoon hymyn-riutuvat hän silmät luo, tähystelee aivan arvostellen isäntiä, poikamiehiä, -- kääntää pientä nuppupäätä, siellä uunin luona nostaa tikku-nokkaa, -- kuuden kylän poikain pullukka, nopsa, lyhyt, vetryt lullukka. -- Kakkas juutas: joka paikkaan hänkin ennättää! Jo ohikäypää tarttuu takin-halkoon, onkii, nykäisee, -- naurelee kuin mikä kampela, -- kysyy kuulumat ja omat kertoo, silmää iskien hän vetää luokseen, mukavia asioita suhkaa, -- lyhyt, paksu Killi-tyllerö, kiertelevä lemmen-lyllerö. XVIII LUKU: VANHANKANSAN RISTIPOLKKA. Mutta silloin alkaa tanssi juuri! Pitkä, kääriväksi viulumies tempaa viulun, leuan alle vie, -- konsa merkin antaa Hepsun Jahvet soittajalle sormenkoukullaan. Nyt on aika, -- ämmät karsinassa, olkaa valmiit: alkaa hurnotus, näitten juhlain hiiden-villitys, kun nyt Mulli, roima viulumies, tappiin koskematta päästelee vanhan, laulavaisen ristipolkan. "Tieltä pois! Pois sassiin! Väistäkää saapas-kompsut, ruojut, lapatossut!" Ensin vanhankansan kuosiin tulkoon polkka apelle ja sulhaselle, puhemiehelle ja morsiolle. "Smirnaa!" huutaa oitis rakuuna, "väistykäähän hiukan, poskeiset, asiakkaat tulkaa keskemmälle, niinkuin tammilaudan ympärille", -- konsa soi nyt polkka Kustaan, Mullin, kun hän laskee mehullisin suin, altto, laulaa, koppa remuaa! Joutukaa siis tanssiin, appivaari, Jahvet paksupolvi, leikkopää, ynnä sulhanen, -- miss' on nyt hän? Marssi tänne, Nurkkakankaan Massi! Riennä, riennä myös sä puhemies, Lappeenrannan raisu rakuuna, Impi Potentillaa vastahan! Muut jo joutuivat, mut ylkä ei, kaino Nurkkakankareen Kanuutti. Yhäkö mies nurkat nuhjustellee? "Ken nyt Massin puolesta käy tänne, tähän jaloon ristipolkkaan?" -- "Antaa olla, miss' on, Nuutus Massisen! Olkoon missä lienee, lauhka mies", hommaa Hepsun Jahvo, pulska mies: "Vaan sie, Tasavainen, neljänneksi tulepas, vai eikö passaa? Sie, osaat, peto, peijakas, tään polkan." -- Kyllä tulla köykkii Tasavainen näyttämölle, keskipermannolle, vierusmieheksi tuon Porhosen, vastapäätä paksun ukko Jahvon, Jahvukaisen, joka on niin riuska kuin nyt sulhasmies hän itse ois. Tasavainen polkan taitaakin yhtä hyvin kuin tuo reilun-Jahvo, paremmin kuin nuori puhemies taikka morsian, ken vasta eilen isän iloksi sen oppi, hölkän. Osaapi tuo pitkä Tasavainen, köykkyselkä, kotkan-kourukopra, jonka leuat, kuten tietty, niintä tunkevat tai metsäkarjun niska- harjaa suoraa, jäykkää, vaaleaa, jäkkäisevää, -- kansallista vallan! -- Nyt on ruutu tehty! Viulu vonkuu. Kieppuu puhemies, ja reippaasti ohut kengänkärki välkähtää, -- marssii paraatissa, peräytyy, eespäin ryntää, sitten käännähtää, ukko Jahvukalle "vikureeraa", rynnistää taas Potentillaa vastaan, pystyvatsaa, tuota valtavaa, jok' on pitempi kuin monet miehet. Tanssahtelee Lappeenrannan "ratsu" niinkuin taistelossa loistoratsu, kenttäsignaalit kun sadat soi. -- Intoon nousee ukko Jahvetti, tanssii aivan poskin punaisin nuoruutensa polkkaa, köpsöttää, -- polkatessa huulet höpsöttää, mitä lerpallaan ne höpsötellee, ikenensä paistaa hauskasti. Tanssii, että niskatukka lekkuu, hyppii, lekkuu. Kelluen hän kaartaa. Tosiaankin: Jahvon poskipäihin luopi veri kukkaset, ja silmäin ympärillä hiki runsas vierii, karpaloiden ukon kallolla, lapatossun kalju-pallolla. -- Tiitun, tiitun: Impi Potentillä hytkyy Tasavaisen vieressä, komialla vatsan-leilillänsä, harppaellen mahtavasti, kellon kultaketjut heiluu, killittää. -- Mutta juhlakkain on Tasavainen, urho kansallisen puolueen. Suomalainen: mene, kiistä, ettei se mies vallan suomalainen ois! Suomalainen on kuin onkin mies, joka lönkätessään innostuu vanhain tanssiemme ylistykseen, mut ei uusia hän suosikaan: "Hm -- höm -- ne, ne nykyajan tanssit", puhkaa ukki, kun hän lönköttää ohitseni, toisten kainaloitse, puhkaa, silitellen niinipartaa, ja se otsa vakaa kurtistuu, -- "höm ... ne uudet tanssit, joita nuori polvi lapsellinen vetkuttaa, venterkat -- hm ... tuota, ranseessit, masorkat ja kaikki sottissit, ne on ... tuota: tyhjää köhnötystä, kopran-tutinaa, ka, tällä viisiin, höm, höm ... tuota, ne on kihnutusta, -- kinkun-hinkutusta, hieromista! Höm, ne, tuota, -- hyvin lapsellista! -- Ja ne sitäpaitsi", puuskaa ukki, jonka pienet silmät myrkyllistä ivaa kiiluvat, "ne tanssit on niin aatteetonta, epäsiveetöntä. Mutta tämä vanha ristipolkka, jota semmoista me tanssattiin, kuin myös vanhat, oikeat katrillit, hienohelmat, purppurit ja polkka Hampurin, ja nätti Martin-Vappu, -- jonka värssyt kyll' on riehkatut, -- ja se vanha 'Laula, laula kukko', -- nehän ne on vasta kansallista, ei oo hinkun-kinkun kihnutusta. Ennen hyvään aikaan tanssittiin sellaisia me, höm, entisaikaan. Tätä tanssii vaikka aamunkoittoon!" Niinpä roikaisee hän, innostuu, haastaa kiihkeästi, silmät kiiltää, rallattelee, sipoo niinipartaa saapastellen eessä nuorten joukon. XIX LUKU: LYSTIN-LESKEN VALSSI. Mutta ympärillä nuorten joukko tätä tanssia ei tunnekaan: suurin silmin katselee se vain, aivan niinkuin lehmä uuteen tuohi- konttiin tai kuin sika tuulimyllyyn, -- silmät pöllällään, suu ammollaan: miten ne nyt muka, körrit, siinä vakavasti hieroo, hölköttää. Toista tanssin laatua se kaipaa. Sill' on uusi veri suonissaan, kiivas, raisu, rennon-rauhaton, -- "sydän verrattava rautahan", nuoriso on rautaa, selvää rautaa! Suonissa jo sillä leijaa, soi vento, kuuma Lystin-lesken valssi, "Glada änka" ruotsin kielellä, -- viime vuosina niin valtaan päässyt. Toista tahtia se kaipaa, saakin. -- Niin: ne päivät vanhankansan on menneet, ajaneet pois rekosillaan, reessä kirjoryijyt, karhuntaljat, -- taikka purilailla raapustelleet pitkin kankaita ja soita, maita, -- tulleet uudet, kelvottomat vallan! Silloin vasta riemu riemult' tuntuu, kun tää vanha ristipolkka loppuu, ja kun taulunaama Tasavainen, silmät noloudesta näljällään, syrjään asettuu ja huokaisee. Hänen luokseen juuri silloin kellii hikikarpaloitaan pyyhkien, huuli lerpallaan tuo Hepsun Jahvo, iskee silmää: "Eikös lähdetä kammariin? Tuo hölkkä iskipäs emä värin niskaan! Eikö passaa sulle, Tasavainen? Tule pois!" Silloin vasta, kun tuo Potentilla kelluttelee myöskin heidän kanssaan kammariin, kai pöytätouhuihin, -- silloin vasta riemu riemult' alkaa tuntua, -- kun Kustaa Mulli päästää oikein kirkkaan Lystin-lesken valssin. Poika avuksi käy mestarille: painaa sirmakkansa välkkyväisen palkeet aivan yhteen, helinöivin lirutuksin soittaa remakoivan nuoren lesken valssin, -- soittelee paasseilla ja pim-pim-kelloilla, poika korska, laiha, hinterä, kutistunut tilkin iskennästä, haistellessa nahkapyttyjä, myöskin sikareista kalvas nyt, -- soittaa keinupäin ja umpi-luomin, vetää aivan valkein rystysin leijuvan ja laulelevan valssin. Silloin nuorten rinnat heltyy. Nousee norssit pallipäät, ja isommatkin lallattaa jo: "Haali-ali-leijaa!" kun nuo vaskikielet vonkuvat kimeästi, petransuolet soivat kaihon-tunteellista lemmenääntä. "Hm ... ja tuota" ... mitä Aapelimme auttoi suuta lupsutella, otsaa kurtistella, vallan kansallista: "Että tuo se nyt on ... tuota ... rutku ... hm ... tuo peli ... harmonikka ... nahkaa, -- se se nyt on muka Väinämöisen kannel, soitto Suomellemme suotu!" Iäks vaienneet on kanteleet, kovaoppiset ja heikkoäänet, -- pillit, tuohitorvet, lehmänsarvet. Isänniks on ajat uudet tulleet valtateitä, kiessirattaillaan, seviootissa, ja kaloskat päällä lapikkaankin jaloissa, kainalossa Saksan paljeharput, messinkisten kielten satakielet. Kun ne kielet remakoi ja soi, silloin herkkiin sydänkieliin koskee. Valssailee nyt kylää kymmenkunta! Miehet jäykkinä kuin sankarit, astuen kuin aurankurjess' aivan, jylhän-jäykkinä kuin sankarit. Poian-norssit, pallopäät, he polvet tutatellen, harjas-kauniit poiat, hellävaroen ja voitokkaina vievät hehkuvia tyttöjään. Hehkuvia, vaikka silmin tiukoin vielä valssissa he kulkevatkin niinkuin nimismiestä passatessa, -- totisina, aate-tuimin silmin. Näin on ensin valssi juhlallista, -- vaikka alla into ouruaa, -- että ihan alkaa kismitellä, maksaa kaivella ja piruuttaa propsijätkää Eeli Persikkaa, härkänaama miestä neuvokasta. Hänpä tohtii toimen juhlallisen aivan leikiks lyödä piankin. Niin, tuo ylhäotsa Eeliel, ja tuo Risto, hänen kaverinsa, tukkijätkä Risto Hurmerinta, -- punarinnuksinen ulaani, jonka housut tiukat toisin tuntuu, toisin jälleen hänen takkinsa, jok' on kastehessa Palpan Killin äsken ruiskuttaman ötkälönnin, -- hepä "pölkkypariin" kavahtaa: tanssii kaksintanssin riettaasti, levittäen sääriään kuin lehmät, pilkaksi tään kylän piikojen, pallukkain, ja Mäkkyiskylän poikain. Tälle muitten kyläin poikaset irvistää, nuo arvon kirkassilmät, näille Mäkkyiskylän reuhkapäille, huivikauloille ja letkusuille. Mitäh, irvistääkö, perkeleet? Annapas, kun ensin veri tässä varistuu, niin sitten tiedätte, kuinka Mäkkyiskylä jytkyttää! Kun tää valssi vähän aikaa vielä helisee ja laulelee ja soi "niinkuin pappilassa, vällyin alla paistaessa amppelin punaisen"... Hemestinsä sai jo kaikki muut nuoret naiset, valssin-taitavaiset, mutta Palpan Killi yksin jäi! Harmissaan siis istuu Palpan Killi, suree tuolla pätsin vieressä. Älä huoli surra, Palpan Killi! Älä murjota ja närkästellen katso nuoriin poikiin, isännäisiin. Älä vielä aivan nuukkapääksi painu kirvelevin sydämin! Mitäs noista, jotka ähitellen sua kiusoittaa, kun yksin jäit, -- mitäs kylänämmän-rietukoista, koukkuselkäisistä homesuista, mustista kuin vanhan traakin kita, jotka sinusta nyt supajaa! Malta luontosi! Oi, katso tuonne: sinuun salaisesti silmäilee nyt jo Tevanjoen herra Falk, kaljupäinen mies ja hampaaton. Kärsi! kyllä kunniasi kukkuu! XX LUKU: PIENTÄ PIRINÄÄ KYÖKISSÄ. MASSI. Mutta siihen lystinpitoni tuvan puolella jo keskeytyi, harpun sävelissä leijuvissa, -- toistaiseksi. Sillä uksen luota, puhki ovijoukon sankan riensi luokseni nyt reilu puhemies, sankari ja mies, ken ymmärtää, husaari vain sapelia vailla, hukaria pyörin juoksevaa ja henkikaartin karhunnahka-hiippaa. Tuli hän, tuo Nuutin ajotantti, joka ajoi Nuutin naimisiin, perälle ja mulle antoi tiedon, joka minut pystyyn lennätti, -- sanan toi hän, sanan kiireisen. Sitten viisas mies se minut auttoi läpi ovensuisten saarroslaumain, jotka silmillemme ampui sauhun letkupiipuista ja "sikaarteista", myrkyllisen, kuulattoman sauhun, käryt vinteriskan, palturin, -- ovensuun ne reuhkapäät falangit, Savon jääkäreitten puolipyörö. Vaan kun rynnisti nyt rakuuna, ratsuväki hyökkäsi, jo tiemme aukesi, ja riemun-airut ensin johti minut synkkään eteiseen, jonne huhtikuiset tähdet välkkyi, mutta sieltä vei hän karstakyökkiin, jossa tuskin yökön silmä muuta nähnyt ois kuin palaa kituuttavat pankon kekäleet, tai tuntenut muuta kuin vain tuoksun suloisen: läski uunissa jo tirisi! Mutta pankon kekälistöllä erotti myös kolmijalan mustan, -- klassillisen istuimen, joll' istui paksu, karstanmusta kahvipannu, nähdä aivan salamyhkä. Niinkuin ennen muinoin Delphoin temppelissä ennusneito, ylväs Pythia kolmijalallaan, ja huuru nousi suusta jumalaisen onkalon, niin nyt täällä Hepsun keittiössä istui musta, suuri kahvipannu tuolissaan, -- kuin talvikuilla pienet paitaressut pirtin ovensuussa istuksivat reikätuolissaan. Ja mit' ennusti tää Delphoin impi? Konsa silmä tottui hämäryyteen, tai kun lieden kiiluva ja heikko puna koko kyökkiin levisi silloin tällöin, erotti jo siellä ihmishahmot, Maljasen, tuon Hepsun Jahvon uskotun ja kynkkäveikon, erottipa itse Jahvukankin, -- rakuunasta puhumattakaan. Jahvet, kumarassa selin laajoin, murmatteli nurkkaan jollekulle, -- kah: se oli sulhasmies Kanuutti! Jokos viimein, jopas viimein löytyi hän, ken piileskeli kaiken illan, aivan niin, se itse Nurkka-Massi. Vai hän täällä istui, täälläkös piileksi, -- ja mitäs piili täällä? Eipä ole pirtin puolelle vielä pistänyt hän kertaakaan nokkaansa, tuo vakaa, vanha mies, näissä hyvän-lykyn juhlissaan. Täällä pysyi kyökin nurkassa. Hävennytkö lienee, nöyrä ylkä, että vaikkapa nuo ihmiset, räähkät, nauraisi ja hirnakoisi hänen, viisaan, naimakaupalleen kanssa nuoren, pulskan Potentillan, kyläkuntain kuulun, toisen noista kaunoisista Hepsulan, joss' olleet "likat sovinnoll' on reissupoikain kanssa", "käyneet piispat, papit, hui-juu!" Niinkö tuumisi tää Massi? Eipäs, -- toiset tässä asiass' on jengat: viisas viimeiseksi naureksii, -- kun hän parhaan osan, onnen otti, hälle hempeän tuon Potentillan, joskin saanee häneltä myös tengat. Mut ei silti, vanha älymies, villiinny jo kuuliaisissaan: yhäti hän painaa päälle vain. Vastannut on, päätä raaputellen, niille, jotka tahtoi sulhon tanssiin: "Vaikk' on meiltä tanssin ajat rempseet menneet jo, niin miksei rempsutella voisi vaikka", -- mutta milloinka on tuo Nurkka-Nuutti tanssinut? -- "miksei voisi? Mutta moinen pulma tässä sattui, että paha paise tuonne kasvoi, minne lieneekään pullistunut, -- saattaa olla vaikka tuolla puolla hintterpommerin: toiset, löyhkät, siihen kiusaukseen puukkisivat tanssissa." Niin vastaa Massi muille, mutta itsekseen nauraa mahassaan, -- se ruma mies, toinen käsi koukku siitä saakka, kun hän kassaralla renkinä vikuutti sen. Kettu nahkassa Massin on, ei paisetta, ei muhkaa! Tällaiset on asiassa jengat: jos hän menisi nyt tanssisakkiin pirtin puolelle, niin ehkä muut panisivat hänet "toikkaamaan", kustantamaan vielä jotakin. Kustingit vois tulla, viinat, rankit, sumpit, simpit, kahvit. Johan nyt noita kehnokkaita kestaamaan, irvisuita, laiskan-lenttureita! Hänpä pysyy täällä -- piilossa! Ja sill'aikaa, pelmutessa toisten, hän on täällä, karstakeittiössä, myynyt sievoisesta lekkeristä poian-pöllöille ja vieraammille aikamiehillekin konjakkia, "Koljaattia", miesten kellistäjää, -- kyllä rahaakin ja hopeoita tarvitsee se aiotuinen poika. Kymmenpenningistä pirrin antoi, "taahkasta" jo vajaan kolmannenkin holkkavasta läkkilekkeristä. Näin se juhlii kaino, vaatimaton sulho, jonka suureen luuhkapäähän juhlaksi on itse Potentilla kampaellut jonkin jakauksen. -- Mutta niistä kaupoista tuo Jahvo vävylleen nyt vähän jupisee: "Kukas nyt on tuhma! Se ei passaa! Eipä meidän Hepsulasta vielä liene koskaan moista kerrottu, että vieraat sinne viinat ostaa, tämän Jahvukaisen kartanossa, jossa useinkin lie kellarit kaikki niitä ököttejä täynnä. Ja lie nytkin! Niin, mik' olisikaan ollessa? Sie, -- johan sie nyt Hepsun vanhan hovin ihan häpäiset!" Niinpä pulska Jahvo arvelee, katsoo otsa nuukallaan ja silmin sinerväisin tuota nurkan-poikaa: -- Jokos vinttasi sen päähän taas! Rikas on ... on työtä perkanut niinkuin orja. Ihan kylkiään valitellut... Eikä renkinä oikein edes syödä hennonut: rengin eestä juhannisin juhlin pöydässä on toiset saaneet viedä munavoinkin, -- niin on säästäväinen! Raha, onkos raha jumala? Ohoi, onpas sitten hylky oltu, kun on syöty, juotu jumala Jahvukan, niinkuin se totta onkin. -- Niinpä miettii Jahvo, mulkosilmin katsoo niinkuin mikä matikka, että ihan vävy Massi alkaa pelätä: -- Jo kiusaa tuokin tuossa, niinkuin muutkin, -- kaikki köyhää vaanii, niinkuin jalopeurat kiljuvat, pennit pienet multa nielläkseen. Ettäkö oon kitsas, kitupiikki, kitkuttaja? Sekös hänen tietää... Niin, -- lie riihiryysyin löksötelty, mutta säkissä ei ole maattu talviöinä kammarissa, jossa puita en ois polttaa raahtinut, kuten väittää monet koiranleuat, -- ei, vaan meitillä on konstit olleet toiset, että kyllä lähtemään saatu lienee pennit rahamassiin, lähtemään ja siinä säilymään. -- Mitkä konstit? Kerroimme jo, kuinka Paunolaiselle hän akkalaan väitti kaipaavansa; isännältä naima-apua hän palstan sai. Mutta hänkös siten tuhlannut ois sen oivan, tuottavaisen palstan! Ei, hän palstan myi, ja pennit pisti massiin. -- Sitten osti Lehmänpään palstan, metsää myi, ja pennit massiin pisti, viisas, hissuttaja mies, -- aina allapäin ja nöyrä, uuras. Hehe, on se onni potkinut häntä hintterpommeriin, ei leukaan! Ja nyt Massilla on mujua! Mutta kun ne yhä irvii, muut, että hän on saita? Tosiaanko? No niin -- ehkäpä hän saattaisikin näissä juhlissaan nyt, hempeän, vauraan Potentillan kanssa, vaikka konjakkia muille kustantaa? Piruko lie myymään pannutkin? -- Niinpä miettii Massinen, ja konsa silloin sanoo Ienok Maljanen, sutkahuttaa appi Jahvetille: "Kah, jos vähän tämä äly-Nuutti pennejä nyt kerääkin, niin -- sulle kerää hän, ja Impi Potentillan rintaperijälle aivotulle ... punapäälle", johon Jahvetti korvat höristää ja suuttuu: "Ootkos! Piruakos se nyt sinuun kuuluu?" Näin kun tuumii Maljanenkin: että vuoksi perijänsä puurtaa Nuutti, silloin tulee kiire Nuutillemme selvittämään meille tätä seikkaa: "Mitäs he nyt jankkaa? Erehdytte: enhän ole täällä konjakkia myönyt muuta kuin vain komennon tähden! Hyvän juhla-komennon! Näätse, mikäs tässä peris vielä: kulkijoita, kuokkureit' on tullut niinkuin kasakkata kuuliaisiin, -- osaisi se heiltä syntyä tässä vaikka hirmu-tappelu, lasit, kaikki rikki löisivät niinkuin viime vuonna Soinilassa lyödä uhkasivat. Mutta kun ne hiukan saavat maksaa ryypyistään, hiukan, niin ne ehkä kohtuudessa pysyvät! Ja enhän ota teiltä! Vai mie teiltä, sulta, appivanhus! Juuri tässä aioin sanoa, että, kohtuudella, pienet norrit tehkää, meidän ukko, -- Ienokki, tee nyt siekin! Mutta komento olla pitää, niin se justiin on." Näin kun vakuuttaa tuo Kanuutti, jonka yhden sormen piru lienee tosin ottanut, niin että hälle penninki on melko rakas, kallis, mutta jonka kuitenkin tuo Hepsun hellä, pulska Impi Potentilla tiesi lemmenliekkiin sytyttää, revollemme paulat sommitella, jotta itara ja vanha mies, -- vaikk'ei ennen koskaan lapsekkaihin lemmen-lillityksiin langennut, -- että hän nyt ajattelee pelkkää menestystä talonperijänsä; -- näin kun vakuuttaa hän, silloin Jahvo hörähtää jo nauruun lempeään: "Ka, no, mitäs ... omiasi kauppaat! Etkä meidän Potentillalle ainakaan niin saita liene, viinat annat, -- penningittä tuikut pistät. On se Potentilla likka: ryyppää viinaakin, ja ryyppää niinkuin mies, -- pennit auliisti hän mennä antaa. Pennit? Mitä onkaan penningeistä, jos ei niiden huilaella antaa osaa? Osattu on! Mutta -- mitäs: kun nyt tämä Nuutti, hyvä mies, pistouvaa, niin ollaan kiesseissä! Ollaan kiesseissä, kun nyt on kerran juhlat, kestit vaikka kyökissä. Onhan tosin Hepsun Jahvetilla aina omaansakin lahveissaan, vaan kun tää pistouvaa, vieraat, niin: ollaan kiesseissä!" -- Näin ukko lausui. Ja kun lauhka Nuutti kohta kaatoi meille, pulputteli, lekkeristään kullankirjattuihin kupposiin kahvin sekaan, -- sitäp' ennusti pankoltaan se oraakkeli-impi, noita plörö-kupposia, kermaa kissan-juomatonta kanssa kahvin! -- niin me siinä oltiin kiesseissä! Ja me nähtiin, että konsa kahviin Nuutti kestingiksi konjakkia pulputteli, kolmen markan mannaa, niin se ennussumppi hedelmöityi: konjakista alkoi itää oitis "puheensiemenet". Se puhe sitten nopeasti kasvoi, kaunistui, -- kun me nokatusten sipistiin ja supistiin ja kilistettiin kupit, joiden kyljiss' seisoi: "Rakkaus", "Ota minut" ynnä myös "Juo kolmaas", seisoskelipa myös "Muistaminu", -- Kusnetsovin tehtaan suomenkieltä. Juotiin kolmas, neljäs, viideskin! Puheet harkittiin, ja tanakasti yhteen muurattiin ja rapattiin "Rapingilla", -- tuolla Frapinilla. Sitten tehtiin sinne, hyvään paikkaan, hämärään ja somaan keittiöön, kolme majaa, siellä ollaksemme, pitkän aikaa aikaellaksemme: tehtiin yksi Hepsun Jahvelle, tapernaakli, toinen Maljaselle, kolmas rakuunalle, mulle neljäs, -- kun taas Massi, kohtuullinen, vauras mies ei talon tarpehessa ollut, piti meitä mökkiläisinään, joille talostaan hän siemenviljan antoi, jakoi varsin auliisti. Puhellut ei paljon, -- lekkerinsä antoi pulista, se viisas mies. Vaan me puheltiin ja pulistiin, tutkieltiin oraakkelit sumpin, -- "rappaeltiin" sekaan vakavaa: talonkaupoista, tuperkeleistä ja noist' ulkomaitten kultaisista kaupungeista. -- Siitä innostui Jahvukka ja haastoi veljestään ainoasta, joka kuoli Norjaan, ruttoon, seikkailija, laivamies. Talo siitä yksin Jahvetille jäi, tää paikka herrastuomari Hepsulaisen, Jahvon isän rikkaan. Talo vanha, hyväpohjainen: hölmöinkin sen maailmassa tietää, ettei vertaa näille pelloille. "Mutta kun on luonto sellainen, ettei voi ja ettei tahdo hautaan viedä täältä maata kuollessaan, -- siell' on makaajalla maata kyllin... Ja on tuota vielä pennuillekin, vaikka monta onkin markkaa mennyt alas tuota tietä, juuri kautta Hepsulaisen Jahvon suuren kaulan. "Ja kun kuolahti se Karuliina, kasvinkumppali, ei rakkaampaa: ähmilläni join, ja teki mieli kaikki juoda, kun se meni pois! Jos ei kuollut ois, niin ilosta oisin, Jahvo, vaikka ihan juonut. Mutta, sekös heistä! Olkoot! Nuutti, vävypoika, kaadahan nyt uutta! Ja te vieraat: ollaan kiesseissä!" Ja me kyllä oltiin kiesseissä, meidän roikka, ja ken käymätein pisti päänsä sinne himmeään karstakyökkiin, vieraat, kuokat, myöskin musikantit, poika suutarin ja se Kustaa Mulli. Kaikille heille penningittä sulho Nuutti kustanteli hyvät henkituikut vaikeroivasta jo lekkeristään, Nuutti, ei nyt suinkaan nuuka mies! Niin, me oltiin siellä pitkän aikaa, konsa seinän takaa pitkin aikaa luritus ja "bum-bum töm-töm" kaikui, armas harmonikka veisasi vuorotellen kanssa violin. Ai, ai, siellä Hepsun keittiössä pientä pirinää me pidettiin. Mutta silloin tällöin sinne riensi naurusuinen, välkesilmä Impi, isän lempi Impi Potemilla, nauraen hän otti aika moukun, mutta heilunut ei ollenkaan, -- kunnes lähti jälleen pöytäpuuhiin kanssa nuoren, hiukan ontuvan siskosensa Hilja Siviän, -- ne kun soitti metalliset kielet, Mullin tupaan mennen petransuolet haaveellista valssia ja polkkaa, "rakoljaattia" ja paljon muuta, kilkatellen soi tingtangeli. XXI LUKU: TUPAAN TAKAISIN. Vaan kun mentiin pirtin puolelle, jossa vilisti nyt masurkka ja "hai-tuli-tili" harmonikka tiesi tarinoida jalkain tahtiin, -- silloin nähtiinkin, mit' ennusti karstakyökin pannu, joka pannut oli salaa tuumat tukkuun kanssa Koljaatin, tuon miesten kellistäjän! Ennusti: _In vino veritas!_ Ennusti: _Sai viinaa veri taas_, punankirkasta ja makiaa, taivaan piirit pirtiss' aukes, siellä lauloi, soitti, hyppi enkelit. Kas, jo nenä Ienok Maljasen loisti, enää ei kuin mansikka, vaan kuin kypsyväinen mesimarja; silmänsä ei orvokkeja vain, ei: "sun silmäs on kuin mettisen silmät", niinkuin kirkas hunaja! Jopa Lappeenrannan rakuuna teki kunniaa, kun huusi "smirnaa", tepasteli, ratsu, kantaa löi, tyttösistä sorjimman hän vei masurkkaan, ah, kainon, polteposken. Jopa itse Jahvet Hepsulainen, kyläin, kaupunkien "lihotsniekka", relluttaja monen keikkarallan, jopa hän nyt, laaja takki ynnä housut jättimäiset höllällään, laulaa meille pienen, pienoisen laulun nuoruutensa! Tepsahtaa, tanssin sekaan rallattelee Jahvo: "Kaks hulivili-poikaa tuumaili, hei-smeller-juu!" Niin laulaa Jahvet, että eukot aivan synkistyy, tytöt naureskelee ihmetellen, ja tuo töttösuinen Valkin mamma, keikkavatsa, siunaa: "Kriste jee..." Tätä ennusti se Delphoin impi. Jopa Aapelimme, siivilä- parran, siansilmän, köykkyniskan, muoto synkkenee, ja hymyn raskaan huulet saa, ja katseen ärtyisen soppeen luo hän, silmät räpsyttävät: ^ siellä ukot, muuan urhopiiri kellojaan nyt vaihtaa: suutatusten äyskii, kerskuu, näyttää rattaita, ja tuo poika pulskan Potentillan, tupsupäinen Julie Hepsulainen, hiipii joukkoon, sylkee rattaisiin himpun verran muka "kihnarasvaa", hyörön-pyöröön juoksee, irvistää. Vaan nyt riemuita saa Tasavainen, joka on vain pari naukkua lippiellyt, huulta maiskutellen, siellä keittiössä, -- riemun saa hän, sillä sankarini, Jahvetti, tavoittelee leikkisästi piikaa: tyttö rinkaisee ja pinkaisee pakoon: riemun Jahvo perästä, mutta kompastuukin tungoksessa, kaatuu suin päin ämmäin karsinaan: Jahvet syliinsä saa kolkon Luaran, joka huutaa: "Senkin Jahavetti! Ylenannettu! Nyt maaliman loppu tuli! Vai mua mielit!" Löi, läsähytti Jahvettia, että ukko pöllästyi ja hoki: "Noh, noh". Mutta: "Ähä, saitkos!" siihen päätä nyökkii voitonriemuin Tasavainen, kansallinen vallan, pihkasilmä. -- Tämäpä on riemun-juhla, huiske hurjan likan, heiskuvaisen Impi Potentillan, jonka poskipäät kiivakasti puuntaa, kun hän noin rientelee, ja silmät himmenee tanssissa nyt riuskimpien kanssa. Leijaellos voittos tanssissa niinkuin ennen muinoin Jehtan tyttö! Onpa tämä hiukan hauskempaa kuin sun oli ennen, pienenä, katkismusta kahnustella, -- toista kuin sun oli kuulla, kuinka äiti, jumalinen, tuima Karuliina aina voivotti ja nalkutti, miten sametilla, silkkilöillä, helmanrimpsuilla ja hetkaleilla meitä vaanii vanha Aatami, viepi tietä laajaa lentämään. Mutta isi herraskaupungeista tuomisiksi tokat, koreudet sulle toi, sie Jahvon tyttö, Impi, kun hän tuli kaupparetkiltään, aivan riemupäällä, rallatellen, naureskellen Karuliinalle: "Mitäs voivotat sie, muori-hupsu! Onhan jumalista sinussa eestä yhden pulskan Jahvetinkin." Jolloin pujahti pois katkerasti huoaten tuo raihnas Karuliina. -- Heh, nyt tanssi, isän Potentilla! Tanssi niinkuin kanssa Hollon Jullun, -- siit' on aikaa... Nyt on riemun päivä. Riemuitse! -- Kas, jopa tuolla Valkin, kaljupäisen herran, viekkaat silmät palavat sen Palpan Killin päälle, kun taas Valkin Ruusa, kauppiaan rouva, hurskas, hellä, antavainen köyhillekin, silti aina valmis leikkiin, karkeloon ja kepposiin, -- tanssissa nyt mennä hyllyilee. Oikein ennusti se karstapannu, impi pataringiltänsä ties! Jopa tuolla toinen kuokkasälli, keltainen ja punarinta Risto, sotapoluille kuin indiaani intoilee: se hyvin pahaa tietää, tulleekohan loppu maailman? Niin, tuo uljas metsäindiaani työntyy hyppivien hyörön-pyöröön niinkuin tappelua ikävöisi, rauhanrikkojaksi tungeksii, sotkee tanssin, keskelle hän laumaa seisahtuu ja siinä koikkailee, -- toikkii askelen tai pari, niinkuin kirpunsyömä kurki kiukuissaan. Seisoo, katsoo ympärilleen siinä niinkuin laiska, nahkasiima ahven ympärilleen hyppy-salakoihin, valkopintoihin ja leikkiviin. Töykkää eräitä jo olkapäällä, muljahuttaa nahkasiimaa, -- tuo murheen-kalvas jätkä, -- oikeastaan emä jänishousu miehekseen: sillä kun nyt violisti Kustaa päätä nostaa, tuolta pöydältään viisaa hänelle vain otsallaan, rintava ja kiivas mies, niin oitis nöyrästi pois nurkkaan Risto väistyy. Siellä istuu Killin jalkain juureen. XXII LUKU: KILLIN JA SÄLLIN PELI. Niin, se Risto-jätkä, viinan ynnä muunkin kalventama, nimittäin varmaan intohimon, tunteen suuren, syvän, hartaan, -- Risto permannolle istuu Palpan Killin nappikenkäin juureen, niru-naru-kenkien juureen, riutuvainen ritarimme. Niinkuin teattereiss' useinkin ylväät rakastavat hempukkainsa juureen lankeavat, niinpä myöskin tämä sälli siihen kyykähtää helmuksiin tuon armaan Palpan Killin, Risto, rakastaja ensimmäinen näissä kuuliaisten näytöksissä. Siinä on nyt kaksi kukkaa, jotka tuoksuu ötkälönnin haisulta! Ja tuo Risto siinä hyräilee ensin pienen rallin lemmekkään Killin punaisista sukista; sitten vetää villapaidan alta putilkan, sen nostaa, keikistäen päätänsä ja laihaa kaulaansa, suulleen, ryyppäisee, ja sitten siitä imeskelee hiljaa, pitkän aikaa, niinkuin sylivauva tutti suulla, muljahuttaa laiskaa ahvensilmää. Mutta nopsa Palpan Killi, jonka helmat huokaa kärsimättömästi, kapsahtelee tärkki, hänpä nyt hellästi jo vetää lasta luokseen, -- murheen kalventaman, raskaan pään painaltaa hän vasten rakkautta tutisevaa reittään, ja hän kuiskii. Kai nyt Killin kunnia jo kukkuu? Entä vielä: kesken toimen siihen: ryntäsi tuo pulska propsijätkä, tulipuna-naama Eeliel, -- hänpä iski veikon niskaan, pystyyn tempaisi ja hyvin ravisti, kanssaan pölkkypariin miehen raahas, lemmen-unholasta ryösti, vei! Siitäpä nyt jälleen synkistyy Killin silmät, nokka pystyyn nousee. -- Sielussani hälle laulelen, -- sielun laulua ei kukaan kuule, -- tämän vanhan tunteellisen laulun, kauniisti: "El' itke, neitosein", -- ällös Monna Liisa laajaposki! Ollos, Killi, vahvass' turvassa! Tiedän, että sulle kohta kukkuu! XXIII LUKU: TANSSIA JA SYÖMISTÄ. Vaan nyt veti loppusävelen, karahutti yli remu-kielten viulun mies, tuo kyläin pelimanni Kustaa Mulli, kaariviiksinen, sillä pulska Impi Potentilla saapui hänen luokseen, jotakin kuiski hälle korvaan. Siis nyt Mulli lähti paremmille puolille, kestisaliin näiden kuuliaisten, musikoimaan pojan yksin jätti. -- Siellä paremmilla puolilla, jonne kohtelias Potentilla kutsuu minutkin, luo pujotellen, siell' on runsas pöytä seisova muutamille onnen-miekkoisille, -- onpa monillekin, käydäkseen siellä piilokkali, lomaan huiskeen. "Vain voileipää", sanoo Potentilla. Mutta konsa saapuu kukka-kuu, kun on läksiäisten-juonti, häät, silloin koivut juhanniset tuoksuu kaunistellen kuistit, tanhuat, silloin tehdään pöytä kaikille, -- pöytä, joka kuistin edustalta aina tuonne aittariviin yltää, -- syödään ulkona, jos ilma sallii: pouta, vaativainen kuormittain limunaatia ja kaljaa. Mutta nyt: "Ottakaa nyt vähän, puraiskaa vain voileipää. Eikös onttoa ole kertynyt jo mahan pohjaan näissä kovan tanssin touhakoissa?" tiukkaa meitä myöskin Jahvetti päätä nyökäten, kun Potentilla ei nyt enää ehdi pyytämään: työ on hällä tänne kuljetella emäntiä, kainoisia vallan, kursailevia: "No mitäs ... eihän..." Kyllä notkuu pöytä nelikulma kuormaa, tiukkuu rasvaa, silavaa, vaikka onkin vain voileipäpöytä! Hyv' on siellä Aapel Tasavaisen, pöydän päässä, seisoessa vielä seinämillä muitten, nuorempain, viiltää valkeata röhkinyttä, maiskutella tuota hyvää ruokaa. Hyv' on ravannehen rakuunan seisten pistää läski-muikkupaisti poskeen, janon antava, ja sitten sahti voimallinen päälle kaataa. Hyv' on herra Valkin "mammonensa" sovinnossa hernetuuvinkia pistellä, kuin myöskin Maljasemme makiata rusinaista rokkaa... Työtä tehneen Mulli-koinarin syödä, juoda niinkuin kuningas, -- pala heittää Lurjus-koiralleenkin, temput-tekevälle: sepä koira tienaa itsekin, no, kerron siitä: katolle se kapuaa kuin mies pitkin tikapuita, savupiipun suulla äkseeraa; ja ovenlinkut avaa käpälällä; kemmertää taitaa hän; ja niinkuin vanhanpiian viisiin maata rellotella, silmät kiljan-kaljallansa haaveillen, reidet levällään kuin katkismus. Mutta tällä kertaa ei nyt Lurjus muuta tee kuin tempun äskeisen: nauraa, isäntänsä komennosta, näitten kevätjuhlain riemua: leuka vyyhdellä ja suuta korviin. Siit' on ilmetyinen ilo meille, nauru, ihastelu hauskan koiran. -- Hyv' on siellä olla kutsuttuina. Mutta kylänämmät, Lienas-Tiina eli Liepukka ja Luaras-Tiina ja se pitkä, rietas Rietukka, -- hep' on eilisestä tyhjät olleet, varta vasten päivän paastonneet valmistuen näihin juhliin, niinkuin pyhän liiton armopöytää varten. Siksi ovesta he kurkkaileekin kestisaliin näitten kuuliaisten: ammoin muikkupaistin hieno haiskaus tuulahteli kautta tanssin-pöllyn heille, suloisesti harppujenkin yli soi se rasvan tirinä, korvaan köyhä-raukkain huokaavain. Ovesta he pilkistää, ja huokaa: "Eikös, niinpäs siellä syötiinkin! Tokkohan tuo rietas, öyliä Potentilla köyhille nyt antaa sitä sulavaista kiljunpintaa? Antaako se lanttulohkoa?" Niin he kurkkii, oven raotellen, jotta aulis Potentilla aivan katsoo tuimasti ja tiuskaisee: "Akat, koukkuleuat kolkattavat!" Sitten naureskellen, niiatenkin sisälle hän ämmät kuljettaa, jolloin hyv' on olla köyhienkin, -- jos nuo pojan-norssit, pirulaiset, rauhan antaisi, ei kurkkisi ovenraosta ja heille huutais: "Luara, Liepukka ja rietas Rietas- Tiinukka!" Ne hampain irvistää, vasitenkin, Impin toruessa ja taas nauraessa, kelvottomin, hurjan Jullun poika punapää! Ja ne kultaiset voitornit, niinkuin tornit Pääpelin, ja karjunpinta, suola, rasva, läskimunakkaat, kovat kanan pyörähyttämät, hara-varpaan, niin, ja Jahvukankin lahvipiirongista saadut naukut, -- nepä virvoittaa taas sielun! Uusi voima suonissamme soutelee, soutaa pönkättyjen vatsojemme pohjassa, ja jälleen yllyttää, kutsuu nauruun, leikkiin, karkeloon, pirttiin, jossa remakasti veisaa hanuri ja soi tingtangeli. Sinne siis! Ja sinne mennään me, pirttiin, missä viime vetojaan vonkui "Konjakkia kontissa, pannut ne pantiin hellalle-lee", sillä poikaa kuiskattiin nyt syömään. Kustaa Mulli on jo paikoillaan, vaikka vasta seisoo pöydällä, -- siinä kädet housunkaulukseen puskee hän, ja posket riemuin paistaa, kun hän katsoo tuohon pyörivään, nuorekkaaseen Kauppa-Valkin Ruusaan, -- sikäli kuin posket ruskottuu, silmät sinertävät liekehtiä alkaa kahden puolen pulskaa nokkaa. Ja nyt huutaa hän jo kaikkein kuulla aatostensa innoituksen uuden, huutaa apurilleen lähtevälle: XXIV LUKU: HOUSUTTOMAIN POLKKA. "Kuules poika, potra kumppali! Pannaanpas nyt naiset ottamaan taamituuri! Annas raikua rutkustas, sie rumpsun-retkuttaja, vielä pulska housuttomain polkka! -- Sitten, naiset, parhaint' ottamaan!" Pauhahtaakin heti polvi-palkeet, kesken "Konjakkia kontissa", uuden sävellyksen, soitellen kaunihisti, kuutamoisin kaihoin lemmekästä naisten polkkaa. -- Eikö nyt jo koita aika Killikankin, jok' on saanut olla tanssimatta? Nyt on taamituuri piikaisten, katsovien mesi-silmällä, hämillään ja pelko sydämessä, -- kunnes siitä poskin punaisin rientää tanssiin koko karsina, polkkaan, kukin oman kullan luo. Saavat urhot käden kaulalleen, kun tuo pöksytönten polkka raikuu, lemmellinen, lahja viuluniekan, jouten seisovan, ken riemukkain silmin katsoo tuonne pankon puoleen, josta Falkin Ruusa, puna-puola, häneen heittää sinisilmistään katseen hämmentyvän, hempeän, kiihtyneenä rinta tutattaa, kääntyy pää, ja kahden vaiheella vilkuilee hän alta ripsiensä: hirviääkö tästä pyytämään mennä Kustavia, Kustu-kultaa? Mutta kun nyt toinen, pirulainen, Palpan Killi, nousee paikaltaan, juoksee Mullin luokse ahnaasti, silloin hältä tien jo Ruusa tukkii, pulskan poikansa saa parikseen. Siitä suuttuu Killi taas! No taasko Killin tässä ihan kimmastua täytyy? Nyt tuon pirun mamman tähden, joka siihen, syltty, sotkemaan juoksi, hyllytti, se ... samanmoinen! Ei nyt noille konkareille kelpaa, pitäis muka olla, -- niin se on, sellaiset on miehet, -- vaihtamista. "Mutta uotakkas, sie Kustaa Mulli!" -- Ja nyt ryökkinämme vimmass' aivan syöksyy avosylin peremmälle, eteen kauppiaan, ja hymyilee aivan armiaasti kullalleen, -- hymyilee kuin armas aamurusko, kukertelee: "Kuinka yksinään se herra Valkki täällä istuksii." Väkivalloin kauniin kaivatun sieppaa Killi polkan-pyörteeseen, -- pöksyttömäin polkkaan hänkin, vaikk'ei itse noita vailla ollut lie, -- sieppaa ilostuvan, hätäpäisen ukkelin, jok' ilmi tuoksahtaa sillitynnöriltä, jonka rintaa sillinsuomut hopein prenikoitsee. Kuinka tanssahtaa tuo Palpan Killi? Vatsa pystyssä, ja nenän-tikku! Kuinka hellästi hän kättä muistaa lääppiellä vauraan herra Falkin! Päätänsä hän kääntää, kaulaa vääntää valkoista ja, kelmi, ketkuttaa tyrnyyriä, heittää, hytkyttää. Ja hän kavaljeeriin miekkoiseen katseen syvän, riutuvaisen luo, armaan niinkuin aamurusko, -- ja uuden fiinin röijyn napit, no: niidenkös nyt pitää välkkää, paistaa! Ja kun vallan vinhasti käy kierto, miten hädissään hän pyytää, huokaa: "Voi kun tääll' on vari! Kauppias, tulkaa ulos virvoittelemaan! Tulkaa ulos. Lähtään! Lähtään saunaan!" -- Pian pellolle he pujahtaakin, ensin Killi, sitten hampaaton Valkki, joka kääntelee nyt päätä ilon-hohtavana, pilkistää ympärilleen niinkuin korppi, ettei kukaan huomaisi, ei hurskas mamma, köyhillekin hellä, antavainen. Mene, herra Valkki, mene, vinttaa, vanha mies, pää yksi, toiset hampaat! Niin he poistuu virvoittelemaan kuumaan saunaan. Lykky reissulleen! Älköön heille häkää lyökö Amor! Mutta pirtistä nyt polkan jyske kuuluu niinkuin riihen riutan jyske, kun nyt tässä polkka jylkästähän, jölkästähän, polkastahan, että sillansaumat kilvan kitisee. Katsos, tiedätkös nyt, Eeli-jätkä, miehen pätkä, ynnä Hurmerinta, kuinka näissä kevätjuhlissaan Mäkkyiskylä tanssii, vilistää, -- ortten russakatkin karkuun rynkää, tuutii, tuutii sillan liitos! Mullin kiitos: survotaan kuin petkeleet, kirkaistaan, ja nauru, huuto kaikuu, huivit, röijynhihat punaiset vilkkuu kilpaa kanssa valkeain. Eikähän se siitä parane: likat kylpee riemun-hiessään, onnelliset poikain kainalossa, miehet jyskää riemun-vimmassa, kun käy pauhu, että tuskin kuuluu virsselistä paassin: "pum-pum töm-töm"... Nyt on tarpeen hihat, liinat, -- eihän uksi niellä jaksa hellettä, eikä huhtikuinen kylmä yö. Aih, nyt vasta paisuu povi neitten, ponnahtelee voima kätten, reitten, mutta mykemmäksi painuu suu, konsa rinta riemuun pakahtuu! Tanssi uusi, -- pojan-vietävää, vaihtoi keskellä! "Mit' onkaan tää heiskutus?" -- "Ann' mennä. Vengerkkaa! Kädet hajalleen, ja kääntykää!" XXV LUKU: PIENI HÄIRINKI. KAIHUKAISLA JA NAKARI. Mutta keskell' iloa jo sattui pillat! Mitkä? Mikä siell' on? Miksi tanssi taukoaa? Ja harmonikka vaikenee? Miks Mäkkyiskylä kaikki väistyy keskipermannolta? Kuka sieltä työntyi sisään, porstuasta, jonne äsken vilske nähtiin, kuuma höyry löylysi, soi tangeli? "Miksei vengerkata? Sanos, Eeli Persikka, kun saavinristikolla seisot siinä varsin korkealla, nähden yli joukon, jotavastoin minä olen Sakeus pieni, jolle pitäisi nyt olla viikuna- puu tai, vaikka persikkainen puu." "Tuli mampselit!" niin vastaa Eeli, päästää sitten minut ristikolleen päitten yli katsomaan. "No hitsi, kukas noittenkin nyt tänne tulla käski", sanon Eelille, ja: "Juoskoot järveen! Juoskaa suolle! Kankahalle luuhotelkaa, minne juoksisitte!" -- Sillä tansseihin nyt tullut on kansakoulunopettaja neiti Vilma Kaihukaisla, matkan päästä kunnan kolmannelta koululta, -- ympärillään viisi, kuusi poikaa ynnä tyttösiä saman verran tuolta Teivaan laulukuorosta, -- Teivaan kylän, jost' on sananparsi merkillinen, että Teivaasta on vain "vaskanhäntä taivaaseen". Tässäkö nyt kaikki "mampselit"? Eipä vielä: neidin kanssa tullut on myös raittiusseuran esimies Kalle Nakari. "Voi surkiaa, kun on tyttö päänsä kerinnyt", niinpä kylänämmät karsinassa alkaa kuiskutella, kurttunaamat, "mitä rallinkia laulatellee, laulun-kyörää, siellä Teivaassa poian-völpereillä, tyttölöillä, niinkuin nää ei muuten rallinkia osais rallatella. Taitaa naida Kalle Nakari tuon Keuhkolaisen Vilman, kun se joka ilta juosta luuhkii sinne, -- juosseeko yöjalkaan?" -- "Ei sitt' likikään! Ei se yöjalkaan juokse. Tai -- jos juossee, kuka tietää." -- "Juoksee se. Se juoksee, Luara tietää." -- Kalle Nakari on hermostunut: kesät kaiket Savonlinnassa kylpylaitoksella "Ollinsaunan" kylpee hän, ja paksu parasolli kädessä hän könnistää, paseeraa siltoja, tuo tervankarva mies, riimailevi runot: "taivaan, vaivaan". "Vakavata laatua" hän haastaa unelmissa vienon Vilman kanssa, jonka koululla hän usein käy, -- siit' on kylillä nyt raskas huoli! Ja nyt tämä Vilma, nenänpää punaisena hikikasteesta, tahtoo tupsutukan Kallen kanssa tätä Mäkkyiskylää hiukkasen valistaa. No, niinkuin riemukkaan rastasparven sekaan varikset lentää, niin nyt tanssi taukoaa, voivottaen riutuu sävelet, harmonikka kuihtuu kurehille riippuen kuin vanhan mummon vatsa.[1] [1] Pahalta tuntuu, -- siltä kuin tässä itseviisaasti aiottaisiin pomppia ehkä kansansivistäjäin ja sivistyksen silmille, niin kummallisesti aletaan käsitellä tuota neiti opettajatarta, paitsi nyt raittiusharrastusta harrastavaa talonpoikaa Nakaria, mikä Nakariin nähden on ainoastaan sikäli oikeutettua, jos on totta, ettei hän hoitanut etupäässä maatilaansa, mikä on tärkeää. Mutta opettajatar? Eikö hän, kysyn pääasiaa, ollut hyvä ja etevä lasten opettajatar, ja musikaalisuuskin, joka tässä hänelle annetaan, saattoi todellisuudessa olla suurempi. Joskin voisi myöntää, että Kalle Nakarin raittiusinnostus olisi sorsain selkään hukkaan kaadettua vettä, -- siis että vasta kansakunnan ikä sen raitistuttaa, kun juoppo polvi on kuollut, s.o. juonut sukupuuttoon itsensä, niin törkeätä on väittää samaa opettajattaren ilmeisestä hengenalasta, siveydestä ja kansan sivistämisestä jossakin meidän maalaispitäjässämme, jossa on niin paljon kurjuutta aviottomienkin lasten tähden. -- En saata tätä puolustaa muulta kuin ehkä siltä taiteilijakannalta, että rahvas tehdään sivistämällä kenties liian "platuskaksi", kaikki yhdenlaisiksi kuin tinasoltut. Mutta sehän on luulottelua: yhtä ei kansastakaan koskaan nivelleerata millään aatteilla: veikeää ihmistä, se jää aina. _Sat sapienti_. Tekijän huom. Rastaat variksista hölmistyy ensin, vaikenee, -- niin tanssijatkin, kun nuo tulijat nyt näihin juhliin järjestävät pienen lastenleikin, -- Vilma plikka Hämeen härkämailta, Tommilasta, salotorpasta, ja tuo Kalle, länget kaulassa, tervankarva Teivaan soturi. Niin, he tytöistä ja poikasista järjestää sen lapsukaisten leikin: tehdään piiri, sitten lauleskellaan, lillitellään kimeill' äänillä: "Pekka-poika soittaa viuluaan." Piiri kiertää, lapset toisilleen antaa kättä, neiti kumartaa, kekkis! sievästi hän kumartaa, "vikureeraa", ilmi koketeeraa Kalle Nakarille, herttaiselle. Sitten neiti alkaa laulaa myötä lapsukaisten, killitellä, suu tutillaan ja nuppi kallellaan, kun taas Kalle ääntään ringuttaa käheää. -- Niin, rastasparvi ensin kaikkoaa ja katsoo vaieten. Nökötellen seisoo meidän Ienok länkisääri, hölmistyen aivan, joskus sivusmieheen vilkaisee: -- Kappas pököt nuo ja pökötyörit! -- Juhlallinen on nyt puhemies, niinkuin rintamassa sotamies, -- surkeasti riippuu korvarengas urhon, joka äsken ritari oli moitteeton ja pelvoton: nyt kuin oisi sotarukous, -- kun tuo Pekka muka prinkuttaa viulua, ja Kalle Nakari juoksee hiirtä, kyykkii, linkuttaa. Mutta näitten juhlain suuri Mulli, punakka ja kooltaan jättimäinen, iskee silmää Valkin mammalle, hänen kainalossaan puhkuvalle, jok' on jumalinen, köyhillekin antavainen. Ja se Ruusa Valkki, nuori vielä, varsin muhkein rinnoin, kuumissaan hän sinisilmistään katseen luo taas tuohon pulskaan mieheen, ja hän pyytää: "Voi kun tääll' on vari! Eikös nyt, kun täss' on semesterit pienet, eikös me nyt, Kustavi, mennä vähän vilvoittelemaan?" Siispä mamman kanssa ulos lähtee koirineen nyt Mulli, roima mies, -- vähän vilvoittelemaan, ja vanhan violinsa hetkeks unhottaa uuden vuoksi, sillä aikaa kuin Vilmasemme ja tuo herra Kalle, joilta tämä leikki juuri loppuu, alkavat nyt vielä esittää kaksiäänisesti kauniin laulun, jonkin: "Kielosilla kantelon." Määkii harras Kalle Nakarimme, jotta itse Tasavaisen ukko katsoo kyykkäpäin ja punaisin siansilmin häntä, miettii: -- Ei ... hm... tämä kylläkin on kansallista vallan ... höm ... ois muuten... Mutta sonnat elokuuhun saakka Kalle tuo jättää navettaan, se isän huoli! -- Muutkin katsoo aivan tuppisuina, ei, he töllistää kuin lehmät tuohi- konttiin, kuinka harras Vilmasemme kiekistelee kanssa Kallukkamme, Kallen, joka illat muka istuu neidin koulun mäellä, ja sieltä katsastelee tätä Suomen maata ihanaa, ja näkevän se kuuluu sieltä sinisiä silmiä metsälammess' eli Hottilan rapakossa. -- Mutta sisään nyt tulee tuossa Palpan Killikkamme, hämillään ja salaa vilkuen. Katsos vain, jo saitkos, Killi, haukan, Falkin, ammutuksi, koska noin patterisi yhä tutisee, -- sydän lyö, -- niin kunniasi paukkui, Killi, joka vyötäröitäs pinkkaat. -- Sisään luihii myöskin kauppamies Valkki, luppaposki, viatonna töllistellen: suunsa keltaisen toinen pieli, kolo hampaaton, menee tyytyväiseen irvistykseen, kun ei tuvassa nyt mammaa näy: eipä eukko liene hoksannut, mit' on urho tehdä moksannut. -- Mutta kimman Killi, hänpä siinä korvaan alkaa hiljaa supsattaa Risto-sällillemme, huikaleelle: "Tokko tuolla Kalle Nakerilla, raiskalla, lie yhtään taitoa juoda maitoa, vaikk' ihan eessä toinen, raukka, tuossa ketkuttaa, laulaa, veisaa, häntää hetkuttaa?" Mutta viimein propsijätkä Eeli, härkänaama, aina neuvokas, suussa mukeltanut rettinkiä, sylkäisee, ja selin lauluun kääntyy, jalon äänensä hän koroittaa, huutaa: "Tuokos se on Siijonin ihanaisen harpun viimeisen jälkimmäinen värssy!" Juuri niinkuin poramiesten panos, jota pitkän aikaa on jo laukeavaksi odotettu, viimein paukahtaa, niin nyt juhlakansan vapauttaa tämä pöllön Eeli Persikkamme pamaus, -- vaikk' on "korkkaus" joutava. "Eeli, Eeli laama saapattani!" nauran, pirtti kaikki remahtaa, jälleen soittaa rastasparven suut! Kaikuu huuto: "Poiat, tanssimaan!" Joukkoon haipuu raiska Vilmamme. Yksin ämmät, kylänlakkarit, ymmärtävät Vilman, karsinassa siunaavat: "Se on tuo Persukka! Ai, ai, eipäs, suunsa rumpsuttaja, tuota hyvää virttä Siijonin antanut se loppuun veisata!" -- Kuullos, siivo, kelpo Vilmasemme, joka kaihomielen Kallen kanssa lähdet ulkosalle: kova työ ratsastaa lie tuolla kulttuurin vasikalla, joka muistuttaa joskus saattaa luutaa, -- kov' on työ kyllä täällä, elon erämaassa. Tääll' on surullista elää yksin, niinpä kaipaat elää kanssa Kallen, jossa piilee riimit sivistyksen. Täällä, jossa hienon korvan tärvii rutku! Kuka soittaa kanteloita? Raskas tääll' on sillä, ken on ollut parhain vertaistensa joukossa Tommilassa, salotorpassa, -- paljon oppinut, myös vieraat kielet osaa haastaa, kuutamosta näin: "Ah, kuink' kaunis on tää illan kuu! Se on niinkuin siitä saksalainen sanoisi: _Ih pin, tu pist, er pist!_" Monikaan ei täällä ymmärrä, mitä on: _Ih pin, tu pist, er pist!_ Tääll' on vielä tietämättömyys, eikä sievyytt' ole, kaipausta, niinkuin rinnass' immen Vilmasemme ynnä unelmoivan Nakarimme. Vakava on velvoituksen työ! Yksin Liena, Luarukka ja Rietta tuolla ymmärsi sun kokonaan, Kaihukaisla, -- jonka heitän nyt huokaamaan ja Kalle Nakarin kanssa porstuassa pohtimaan asioita, jotka, totta kyllä, "merkityksestä on tärkeästä", -- sitten tuonne peräkammariin yrittämään päästä, puheisille Hepsun Jahvon tytön nuoremman, joka haaveksii vain papistaan. XXVI LUKU: RINKITANSSIT JA RALLIT. Mutta tuvassa nyt tärkeä homma alkoi, niinkuin lauletaan: "Tärkii niinkuin neulankärki!" -- alkoi hoppu tanssiin, jälleen ilo uusi. Niinkuin kevätvirta kuohahtaa, kun on padot tieltä, niinpä nyt äänet hälisee, kun kainous loppui. Räiskehensä rastaslehto taas alkoi, säteillessä riemun koin! Viulu soimahan, ja harmonikka! Mutta missäs on nyt soittajat? Miss' on näitten juhlain uupumaton viulunlaulattaja, kaariviiksi? Mistä nousee otsa korkea, mistä reima hymy loistelee? "Ei oo täällä." -- "Jokos pelimanni katosi?" -- "Hän liekö eteispuolla?" -- "Vaiko pistäinyt lie Kustaa Mulli nurkan taakse?" -- "Hihkaiskaapas, hei, tänne violisti!" -- "Ehkä vei tytöt miehen piiloon?" -- "Taikka -- ämmät: kuulkaas, rietas Tiina, Luara, Lieppo, kuuden kylän tietoaviisit: miss' on meidän reima soittomies? -- Ei ne tienneet!" -- "Tuohon jätti viulun, sen on kaula lämmin vielä Mullin sitä hellineestä kämmenestä. -- Mutta onhan toinen soittaja! Mutta -- missäs on nyt sitten hänkin? Tuoss' on sirmakka, ja poika poissa! -- Minne juoksi kenkämestarin oppipoika?" -- "Tuolla näkyi olleen äsken kuistilla: se kehvelimme liikaa sikaarteja tässä äsken taisi löyhytellä, vennioita, siksi on nyt siukka, onneton: kyhjöttelee kuistin laitaa vasten, nylkee pukkia, ja yksinään uihkii, itkee." -- "Vaiko kumahukset liiat päälle rasvan, voin ja paistin lienee raiskalle ne antaneet..." -- "Oishan kyllä pelureita muita, jos nyt taiot _viitsittäisi_ näyttää", kerskuu pöllö-naama Eeliel, "vaan me pannaan rinkitanssiksi, siin' on jokaisella soittoneuvot: huulet, huuliharput, kurkkutorvet kullakin! Hei rinkiin, likat, poiat!" -- Aik' on antaa riemun raikahtaa niinkuin koski kevätvettä purkaa. Mutta mikäs koskessa on mylly? Piiri tää! Jo tuli liiaks yhteen, tehdään toinen rinki-mylly. Kaksi sisätysten, niinkuin rukkaseen kinnas. Tilaa ei kuin seinille! Tänn' se, kaikki! Alkaa permannon jyske, että orret tärisee, "Raatikkoon" kun piiat kimahtaa. Mutta tämän kylän poikain ralli jyrähtää kuin taivaan ukkonen: "Kun ei ollut heilaa" kajahtaa! -- "Tasavaisen Aapel, jokos littuun sinut lyödään siihen penkilles?" -- "Vai niin, nallit! Eikös vanha mies tässä vielä saisi pariaan": Potentillan Jullen koppasi Tasavainen, nauraa silmät veessä, korkealla poikaa kiepsutellen: "Hahaa ... viatonta iloa ei saa häiritä... Kun tämä on vallan kansallista ... nämä ringit, rallit ... näitä ennen rallattiin, näitä Niru-naru-kenkiä". -- "Niru-naru-kengät heili laittoi", kiljaisee nyt miehet kuorossa, "mustat sukat, niru-naru-kengät". Lentää piirit, kolme sisäkkäin, niinkuin myllyt ... kaksi yhtäpäin. Tupa laulaa, jyskää, nauraa, yskii, piikatytöt laulaa lillitellen niinkuin lehmän alla illalla, niinkuin ison kirkon sillalla. Näinpä Mäkkyiskylä tanssahtaa! "Tule tänne, Impi Potentilla, piirin keskelle, niin myllytään! Monet kateet silmät kummailee onneasi: aina päällä kellut! Eipä ole tämä Hollon Jullun tanssia nyt, kauniin tukkilaisen." "Pyh, se oli silloin, siit' on viikon, vuodet... Hullutusta penikkain!" nauraa iloisesti Potentilla. Nuori olit, kuollut Karuliina, talon uuras, tuima emännäinen. Jullukalla vitjat viisin kerroin välkki, ja hän käveli kuin herra! Impin posket teerenkirjavoimat, silmät vielä niinkuin jäniksen, -- kun sun vapautesi harput soi, pääsit emon ruuvipenkistä. Oli silloin armas kesäkuu, Saimaan autereessa saaret uinui. Isä viikon vettä silmistään herutti, kun kuoli Karuliina. Sitten alkoi Jahvo piikojaan katsastella, kanssaan hippaa juoksi. Sinä, Impukka, taas hamoset ostit, kirjavat kuin taivaankaaret. Konsa Jullu sinut tanssiin vei, läimähtipä veri poskiisi, suonet sytti pulskan hengitys, ruskopäisen, jonka silmät kiilui. Asuit aitassasi, kesäilloin aitan ympärillä ampiaiset horisivat tikkenpeereissä, -- minttu tuoksui teille lemmen öin. Talon sulta Jullu saanut ois. Vaan se pulska Jullu: pölkkypää oli hän -- sit' oisko uskonut! Narri, lapsi oli hän, ei mies. Tai sen kateelliset riistivät: kateet oli pojat kartanoiden, roimasaappaat, kateet torpparitkin Jullukalle, koirankuonolaiset. Ken ois moiseks urhon arvannut! Mataa kateus, hälle kuiskuttaa: "Siep' oot tyttöpoika, Jullukka! Nuorena sait rikkaan Potentillan. Mutta kuulepas nyt, pulska Jullu, mitäs tuosta Hepsun yhdestä? Ota uusi, ota öyleämpi! Miksikäs sie silmät seraahvin tuhlaat keskolaiseen Hepsulaan." -- Uskoi, yltyi nuori Jullukka. Kerskui ottavansa vieläkin rikkaamman, ja sinut jättäneensä. -- Mutta eipä kotikartanoosi saapastaan hän sitten astunut! Ja -- kuin jänis lähti ajan tullen lipettiin, se veltto, punttipää. Siitä nauraa sai nyt juoniniekat, siitä lakkarien: "Kuka käski hullaantua tyhmään nulikkaan!" Kyllä Hepsulaan nyt ämmät juoksi, kaikki Lienas-, Luaras-, Rietas-Tiinat, niinkuin markkinoita katsomaan. Kiertelivät luihut isännät taas kuin kuumaa puuroa nyt tuota pulskaa Hollon Jullun jättämää. No, kun kerran hurjaks tiedettiin, mikä takaa, ettei hurja ois? Niinpä totta tahdoit iloitella, tanssahdella, totta laulahtaa. Vaan kun hurjistelit, Potentilla, kun nyt kerran oli Julle tehty, siin' ei auttamista, -- kun nyt mieltä tuimaa lauhdutellen vähän annoit parille, niin siitäkös nyt vasta, nytkös vasta kylät viisut keksi: on nyt juosseet muka Hepsulassa kylät kaikki, mustat mustilaiset, valkolaiset, harjakallot, ryssät, papit, pipit! -- Mutta se on vasta valhe helvetin! Vie hitsi ryssät, harjukkaat ja mustilaiset! Vielä papit, piispat tässä olleet ois, -- jos lie piispa Hilja raiskasella, ja se piispakin on kolpontyöri. Saipa joku maksaa rallit nuo: Paunos-Lassi, raivon-kalvas mies! -- Mutta mitäs niistä! Nytpä vain päätäs nakkaat niille, Potentilla, muut jos puri, nyt on hampaat sulla, tanssit voittoa kuin Jehtan tyttö! Täm' on rikkaan, lauhkan kitupiikin tanssia, tuon Nurkka-Nuhjuksen, jonka viisas lemmen köysiin pisti, -- perijänkin hälle antaa, kaksi, -- viattoman Julle-poikasenkin tekee Potentilla pohataksi. Tulkootpas nyt eukot Nurkkakankaan emännäisen luo: ei hätää siellä, niinkuin alkoi kuikkia se täällä Hepsulassa, viimein köyhtyvässä. -- Ahkerasti urhot Potentillaa tahtoo piiriin tässä karkelossa, pulskaa Potentillaa, joka teiskuu, että siltapalkit lonkkuu, ruskaa, -- pirtti laulaa, jyskää, nauraa, yskii. -- Niinpä Mäkkyiskylä tanssahtaa! Kuuluu tyttösien: "Ai-jai-jai", kun nyt viipottaa tää väkkärä, vie kuin rajuilman tuulella. "Lyökää kantaa, lapatossua!" Koirat rähähtää ja ulvoo, pakoon pyrkii hyrräkästä. "Tähtiä taivaalla on neljä, mutta tään kylän poikain rakkaus se on takapuolla seljän, hah-hah-haa." Kattoon kainaloista lennätä hellu, että kirkuu, valkenee! -- Kimman Killi, räähkä, turmelus, päätä pyörryttää nyt Risto-sällin kalpenevan niinkuin näivä nauris, konsa Killi hälle kuiskuttaa. -- Mutta Eeli-sälli vanhan mummon, riettaan, pitkän Rietas-Tiinan tuolta koppaa kynsiinsä ja tanssiin veisi. "Herra siunatkoon", ja "Piru, rutka!" huutaa silloin tuima Rietas-Tiina, irti tempautuu, ja kiire karkuun tulee toisillekin ämmille: "Ettei enää missään rauhaa saa näiltä taivaan ylönannetuilta, rumpaleilta, suruttomilta!" Aivan oli Rietas-Tiinaltamme, nauravalta ylpiänä sitten, kun niin poiat häntä tanssittaisi, aivan oli, kuten porstuassa kertoo hän nyt, "maalle muikut päästä". Näinpä Mäkkyiskylä tanssahtaa, soi suupelit, kurkkutorvet, huuli- harput, urhot, koirat hyppii, räiskii, "niru-naru-kengät" parkuu, vonkuu, neitten rinnat riemuun pakahtuu, mutta mykäksi ei jouda suu! XXVII LUKU: JAHVUKKA NOUSUTUULELLA. Mutta paremmilla puolilla, joss' on vienolla, suursilmäisellä Hiljallamme aika puuha, työ hyssytellä Nikoteemustaan, omenata lullan, jonka nurkat vankasti ol' äsken raudoitettu, -- Hiljallamme, jonka otsaa kaartaa niinkuin taivaan unten gloriat; -- hänellä on ollut polvessaan synnyinvamma, siksi lapsena pelastui hän toisten leikeistä, sitten synnin teillä hyppimästä; mutta äiti Hiljan kirkkoon vei, siellä sai hän säveliä kuulla ynnä autuudesta oikeain, -- niinkuin äiti lohdutteli myöskin, että kyllä vaivaiset ja sairaat, meidät kaikki kituvaiset täällä surun alhossa Hän ilahduttaa, hyvä paimen, luokseen korjailee... Ja se tuli hyvä paimo, konsa Jahvon talo mullin mallin vääntyi, -- kävi vieraat, juoda holkittiin, -- sielunpaimen sieltä Helsingistä, nuori, juhlallinen kolpontyöri, rauhaan synnyinsalon, saarnaamaan tässä Hepsun Jahvon Niiniveessä. Hän ol' entinen yl'oppilas, opiskellut Helsingissä, tunsi punssit, laulut. Mutta hepreaan takertui kuin tervaan, aika vieri, eikä tutkinnoista mitään tullut. Epätoivoissaan hän hurskaaksi kääntyi, palasi kuin tuhlaaja- poika Isän lammashuoneeseen, -- tyytyi, leipäpalan saadakseen, kiertelemään pitkin Suomenmaata hartauskirjasia myyskennellen. -- Tuli, tulihan se paimen, täällä hiihti, kaupusteli virsiään, joita sepittikin, -- Hepsulassa kahvit joi ja neuvoi oikeaan elämään ja taivaan kotimaahan. Ja hän kerran, nurkkatanssin aikaan, eksyi hiljakseen, tuo hyvä paimen, yksinäiseen, kuumaan kammariin Hiljan, jonka silmät puhtaat luodut usein oli pappiin kalpeaan, -- ilmestyi, kun Hilja Siviä siellä lehtisiä "Marttyyrien historian" käänteli, kuin ennen pienenä jo oli käännellyt, mietiskellen pyhäin vaivoja. Selitti nyt kirjaa paimen, itki olevansa hänkin marttyyri, kiduttama intohimojensa. Jolloin hengähdit, oi vieno Hilja, konsa läpätteli illan haapa: "Ota, ota mua, Herra, korjaa, korjaa mua poies, paimen parhain." -- Ja se tuli paimen useinkin sitten karitsaansa katsomaan, paimen, jok' on Ameriikkaan nyt mennyt, mutta sieltä kirjoittaa, että sinne pian kutsuu Hiljan, ilons' ainoan, ja tiketin lähettää. -- No niin: on Hiljallamme työ nyt saada poika nukkumaan, sillä juuri seinän takana isä, muitten kyläläisten kanssa, elämöi, on innon-nousussa, -- kanssa Porhosen ja Maljasen ynnä muitten, minunkin. Mut enpä, -- enpä sulhasmiestä siellä nähnyt! Ensin raamatuita tutkittiin neljän kuninkaan, myös jököteltiin selin perukassa, ääressä punertavan klahvipiirongin, Hepsun Jahvukalla kourassaan pikari ja mahapullikka: suusta suulle kiersi ryyppylasi. Mutta nyt ei urhot selin seiso, -- kortit unhoon, saatiin jokainen oma pikari, -- nyt ollaan siinä! Kasvot oveen päin nyt holskataan. Jahvo-ukko innon-noususs' on: pää on pysty, silmät säkenöi, hymy hohtaa alahuulellaan riippuvalla, vatsa kuin ruissäkki keikkuu vapaana, tuo laaja, sillä liivit aukesi, -- myös paita paisuu esiin niiden raosta. Hän tiukkaa: "Kah, no Perttu! Ja sie, Ienokki, maistakaa nyt, mitä tässä on! Ihmeitä ei ookkaan. Mutta onpa, on sen verran vielä Hepsulassa, ettei hätä hässää, nälkä nässää. Ja mie tässä, mie oon Jahvetti, joka tiedän mikä vetelee. Uskottekos? Niin, tuo Kanuutti, vävy uusi, se on kelvon mies." Sellainen on hällä vävymies. "Ja tuo Potentilla: ei se heitä isiä, jos Hepsun talo sortuu. Niinpä siis, kun nyt on hyvin kaikki, elä lipi, Perttu, niinkuin kissa! Ryyppää, Ienokki, oo kellelläs! Ei taas hätää, -- jos lie mennytkin monta kärpäspaperia, voi sun veikkonen, mont' onkin niitä mennyt tänne, huljahtanut", Jahvon vatsaan. "Elänyt on Jahvet herroiksi, reissannut ja ajaa rellutellut, parisniekka, sikakauppias! Nähty Pietari on, nähty Lappeen- ranta, Vilmansranti, oltu on aina Pielaveen puukirkolla! On tuo ryypiskellyt Jahvukka kanssa herrojenkin ... kupernyörein, pökötyörein! Että siis: 'Huitrumpsis, sanoi Ryynekreeni-vainaakin!' -- kun me kilistetään herroiksi! Enkä mie oo tällainenkaan aina ollut, oon mie toisenlainenkin, tuhtinlainen, poika tuomarin! Miull' on naiset olleet hattupäitä, ympärillä ne on pyörineet niinkuin ukkometson ... pussatessa ne on Jahvukalta tahtoneet ihan nenän syödä, lokistaa.-- Mutta nythän tuota vanhaksi vääntyä jo alkaa Hepsun Jahvo." -- Sankarin pää alas laskeutuu: "Mutta siitähän mie tässä, kuulkaas, tässä pehnan tyytyväinen oon, kun tuo Potentilla tähän pääsi! -- Mitäs meistä, Hepsun Jahvetista! Relluteltu lie, ja likat, lesket likistetty, niinkuin mikä porsas lienee röhkitty... Mut Karu-vainaa, -- se ol' oiva muija, ettei vertaa, toimen muija: ihan itkettää! Kun se tuolla, juuri kammarissa tuossa, jossa henkensä se heitti, käski Jahvo-raiskan Potentillaa huoltamaan, niin, Jahvoa se käski! -- 'Mutta Siviä on Herran lapsi, hurskas, hänet huoltaa Herra taivaan!' niin se sanoi, kehuttava eukko, ja mie kehun, että itkettää! Ja nyt enkö huoltanut oo mie, sanokaapas miehet, Potentillaa? Niin, jos liekin eletty ja oltu niinkuin tietty: mutta Karuliina vanha oli, raiska, semmoinen: ruma, vanha! Mutta tämä poika: pitää olla iloluontoinen, ett' on liikkeellä ja markkinoilla! Hm, lie tässä taloss' oltu joskus", -- vedet valuu lerppahuulelleen, -- "köyhtymäisillään, ja lapsi-parkain käynyt hassusti, -- vaan Potentilla toki viimein otti varakkaan, -- niin, lie tässä oltu sillä tiellä, jotta lie jo tuossa koeteltu partaveitsen pystyvyyttä tuohon", Hepsun Jahvon paksuun, pulskaan kaulaan. "Potentilla riisti veitsen pois. -- Menen hirteen sitten! Kah, ei mitään: nuora katkeaa, ei kestä miestä. No, mie mitäs: menen avantoon, -- että tokko tuokaan huolinee. Kah, ei mitään: tartuin mahasta. Niin on tässä olleet kiipelit! Mutta, hohhoh, -- nythän huollettu on tuo meidän Impi Potentilla, niinkuin toivoi itse Karuliina. Siks on kestit kerran, Ienokki! Ja sie puhemies: oo kellelläs!" Kerskuu Hepsun Jahvo riemuissaan: "Enkä viel' oo ihan vanhakaan! Heh, te näittekös, kuink' äskenkin ketterästi ristipolkassa tuolla nousi Jahvon lapikas? Ja te kuulittekos, miten mie äsken tuolla tuvanpuolella lauloin virren, pirahutin vain pienen isävainajani virren! Heh! Iloissani lauloin lystin virren, sillä nyt oon pehnan tyytyväinen, kun tuon Potentillan huolsin mie, Jahvetti, -- ett' ihan itkettää... Mutta: 'Siviä on Herran lapsi', -- sill' on pappi, on yl'oppinut Ameriikassa ja Sikakossa, jossa tehdään siankinkkuja. Taikka, Perttu, kuule, puhemies, otapas sie Hilja Siviä, nai se, puolet perinnöistä saat! Nai pois!" Mutta siihen toiset, jotka huudelleet on: "No, ka, mitäs siitä", tai "No ihan justiinsa", tai: "Just niin, nuorihan sie vielä olet mies", -- siihen huudamme nyt kaikki kilpaa kuorossa: "Ee-elä! Ootkos siinä! Johan sie nyt, hupsun Jahvetti! Ethän liene mikään mahometti? Etkös muista, Jahvo, enää, että Perttu tää on nainut, akanmies! Kuinkasta hän Siviän siis nais? Ja nyt -- elä vettä tihruta, Jahvetti, vaan mennään, mennäänpäs, poiat, hiukan tästä tanssimaan, lökkäsemään!" -- Kaikki mennäänkin. Vaan kun uksen, urhot, aukaisemme, jotta kuuluu pirtin puolelta "haali-ali"-veisuu virsselin, juuri siinä osuu vastaan Vilma Kaihukaisla, joka puolille paremmille aikoi Hiljan luokse. "Uih-huu!" huutaa hän, "noin juovuksissa!" "Ryökälekös? Ohoh: ryökkinäkös", Jahvet ällistyen tokaisee, alkaa sitten pyytää anteeksi. Mutta suuttuneena neiti oitis pyörtää kuistille: hän kotiin lähtee, saattamana Kallun; heille miehet huutaa: "Mikäs kiire! Elkää! Tulkaa! Ei, ne menee vain. Hehee, hyv' yötä." XXVIII LUKU: VIOLINSOITTELIJAN SEIKKA. Auta vielä, oi Kalliope, ja Euterpe, armias Erato! Naurusuu Thaleia: naamiosi näille lapsille Terpsikhoren tuokioksi vielä anna! Muusat viralliset kaikki, Pieriidit, ynnä kahvi, ylimääräinen muusa, jok' ei ole nyt bamuusaa niinkuin siellä Impi Potentillan juhlissa, ja jonka voimalla etupäässä tätä kirjoitan, -- kaikki jalot muusat, auttakaa, että vielä lauletuksi saan, kuinka meidän uljas Kustaa Mulli, konsa häntä kovin haikailtiin tuvassa, tuoll' liiterissä seisoi, pihavajain tummain sikermässä, jossa henki syvä hiljaisuus: pirtistä vain remu hiljaisemmin tänne kuului, marhaminnoissaan hevot kuopi, rauskutteli kauraa, laakson tummuudesta kaikui koirain haukku iltamyöhäinen; ja hanki risahteli, routa huhtikuun. Kuinka Mulli halkoliiterissä vilvoitteli kanssa Valkin mamman, paksuposken, lihavan ja hurskaan, hellän, köyhillekin antavaisen. Ruusa pimeässä pahoin säikkyy, nauraa, tiuskahtaa ja supattaa: "Hyst, jos ketä tulee! Miksei sattuis! Voi sua! Elä, hiis, mua koskekaan, senhän tiedät! Mik' on mennyt, se on mennyt, mitäs niistä menneistä! Jos me oltiin suruttomat aivan silloin elokuussa, Saapatvuoren harjalla, -- et edes häpiä? -- Jeesus, sellaista! Mut se on mennyt, sillä selvä", mamma huoahtaa. Sitten, toisen nauraessa: "Anna olla! Elä, piru, minuun koske! Onko napit muka auenneet? Herjee, -- kun tää lyyssi on niin tiukka, ja kun siellä teuhattiin, niin aukee, osaan silti itse kiinni panna, vaikk' ois napit takapuolia seljän... Kuules, Kustu, nyt mie, ihan totta, häpiän! Niin, jos ois päivä, oikein näkisit, kuink' olen punainen häpiästä! Etkö usko? Niin se on! Suuta maarin? Hyh, ai piru. Jeesus, kun sen sait nyt! Oli makiata? Sitähän oon miekin tuumannut, mikä tuossa pussaamisessa on niin makiata. Nauratkos? Nyt mie suutun, vissiin! Miten voit olla tuollainen taas, eihän tässä, hihi, vasten halkopinoa! Jeesus siunaa!... Lurjus, koirakin, peto, puree, sua puolustaa! Hätsis, Lurjus! Jeesus, Kusti, maltas vähän", mamma hiljaa supattaa, "hohhoh, kuinka syntisiä ollaan. Mutta ollaan!" ja niin hetkutellen Ruusa lähtee siitä saunaan päin, marssii pihaa roudan-karskuvaa Mullin kanssa luhtiaittojen solaan, jonne tanssi kajahteli kaihoisasti, leikkiin innostellen, -- nurkilla vain joku ukko taikka poika seisoksi tai kyykötteli, -- saunaan, joka uinui huhtikuun hankis-aukealla hiljaisena, -- etäälle jo sieltä kuului sauna- sirkkain siritys ja vingutus. Tulivat he kotaan hiljaiseen, josta mätäin lehtien ja vastain lemu leuhahti, ja saunasta pimeästä kävi kuuma henkäys kylvyn eilisen, ja kynnyksellä Lurjus rähähti kuin hullu, mutta kuumuudessa herpaisevassa Kustaa Mulli ähkäisi: "Huhhuh, mikäs täällä löyhkää niin?" Vaan Ruusa: "Sehän niinkuin mesi hyvältä haisee ... ihan niinkuin ötkälönni!" Silloin pimeässä, mikä lienee ollut kiukaan luona rakkine, johonka he kompastuivat: siin' on potatteja, -- itulaatikko, idut pitkät nousta sohottivat tuuheina, he siihen laskeutuivat. Sirkat vinguttivat tahdin heille. Mut hetki vain, niin: "Herra Jeesus", Valkin hellä Ruusa pelästyi, "mikä se on? Täällä tirskahti, ihan totta!" Ja nyt lavolla tikku raavittiin, ja sieltä nauroi, valossa, jok' yhä kirkastui, Palpan Killi, mutta naama näivä punarinnan tikunsytyttäjän, Risto Hurmerinnan töllisteli takaa Palpan Kiliin olkapään, -- töllisteli, jotta parkaisi Ruusa, kasvot peitti niinkuin jänis peittää päänsä. Mutta Kustaa Mulli: silmänleimaus niinkuin kuninkaan. sitten pimeys tikun sammuessa, rusahdus: hän lavolle kai syöksyi kimppuun Riston, joka vinkui, noitui surkealla äänin: "Tappaa, tappaa!" Mutta Palpan Killi, näitten juhlain paksuposki, salaperäinen, hymyhuuli Monna Lisa huusi: "Hullut! Mitä me on teille tehty! Miksi vimmastutkaan, Kustaa Mulli? Ethän luulle, että tämä mies, tämän tillun-lillukkani teitä parjaisi? Saat luottaa minuun, Kustaa, Ristolle on mulla aisat, länget: tulkoonpas, jos teistä mitään hiiskuu, meitin luo! Ja elkää, rouva! Viispä näistä tällaisista turhan-tarkka. Minäkö? Kun ain' on rouva aivan hyvä mulle ollut! Pussinko jauhoja? Ai, oikeinko? Tai ei: elää Killi vielä muutenkin, ja ... ja onhan se jo herra Valkki muistanut ... heh ... mitäs sanonkaan! Mutta mennään pois nyt tanssimaan!" -- Niinpä ärtyisessä sovinnossa tallustaa he kaikki kaivotietä. Silloin Lurjus jälleen ulahtaa: kuka seisoo tuolla nurkalla niinkuin pylväs, musta jotkelo? Eikös hahmot kylänakkojen muittenkin, -- ne hiipii nuuskimassa. "Perhana! Us-kiinni, Lurjus!" käskee Kustaa Mulli, koira uskollinen hyökkää, lentää nuolena. No siitä huutaa Lienas-Tiina eli Lieppo, kolkko Luaras-Tiina eli Luara ja tuo Rietas-Tiina varsinkin: "Aijai! Uottakaapas, uottakaa, raadot... Ei nyt tässä maalimassa... Kun me manuutamme, kun te koiran, pirun, usutatte vaivaisten köyhäin reiet kaikki repimään! Uotakkas sie, hurskas Ruusa Valkki. Tokkohan nyt kipukustingiksi antanet ees pussin kahvia köyhemmille? Ai-jai-jai! Nyt, Ruusa Valkki, tästä kuulet huomenna!" -- Ja he rientää pakoon, konttiämmät, räkyttäen niinkuin jänisräikät, mustain ämmäin hurja noitajahti koivukujan päähän haipuen, kintereillään itse hornan herra koiran hahmossa, tuon Lurjuksen, joka heitä ajaa kylää kohti, jotta kyllä kepit kapisee. -- "Hohhoi, nythän koko maailma sen jo tietää!" huokaa rouva Valkki. XXIX LUKU: LÄHTÖÄ. Siitäpä nyt Ruusa Valkin silmät, kun he nousee kuistille, -- ja sitten porstuasta kukin erikseen, toiset pirttiin, toiset paremmille puolille, taas hiljaa hajautuu, -- siitä on nyt Ruusa Valkin silmät tuimat, veri poskiin hulmahtaa, -- kun hän pirtin pyörtöön tungeskellen etsii sieltä omaa Akseliaan. Eipä pirtiss' ollut kauppamies, -- tanssi survoi vain kuin petkeleet, etenkin, kun Mulli tarttui viuluun. Tuossa ovensuussa Tasavainen väitteli politiikasta kanssa puhemiehen, jätkienkin, Aapelimme, kansallinen vallan. "Ratsu" Perttu hoippui, hörähti: "Olisipa vielä aika, jolloin ratsastin mie ratsull' öyleällä, -- tantaaria kantaen: hahaa, ryssänkuviin silloin ammuttiin, yks, kaks, kolme: pum! kuin ryntäisi japoneesi Kupolasta päin!" Tätä propsijätkät kuuntelivat auki suut ja lakit kallellaan. Mutta Maljas-Ienokki se huusi: "Mie en ryssiä voi sietääkään. Enpä saata sietää ryssäpoikaa! Jos se tulis tiellä vastaan, niin ryssää ... mie ... mie sitä -- tukistaisin!" Niin hän lupaa, vannoo, jätkät nauraa. Mutta konsa nämä sanat kuulee Tasavaisen ukko, taulunaama, kansallinen mies, niin hänpä silloin, kalvaana kuin ruumis, nostaa päänsä: "Siekin, Ienokki! Niin tuota ... niinkuin teissä lalluksissa, kehveleissä ois sen tukistajaa! Ja ... höm ... tuota: kun on kerran tämä Väinön maa Venään mökkiläinen, eikö sitten isännällä ole oikeutta ottaa mökistänsä verot, tuota ... te, sen roikarit ja rojalistit, ruotsikoitten herrain häntyrit! Kun se kerran kansallist' on vallan, että keisarille pitää antaa mik' on keisarin: niin Vapahtaja opettaa, -- ja isännille antaa... Ja mie läklätyksestänne paltun: tuot' ei enää jaksa kuunnella! Mie ... mie lähden heti täältä pois, koko näistä kuuliaisista!" Ja niin Aapelimme, ryppyotsin, suuttuneena, että järisee parta, luotu sianharjaksista, ulos pirtistä nyt rynkäisee; pirtistä, jost' ei tuo Ruusa-mamma miestään löytänyt, vaan paremmille puolille jo siirtyi: "Herjee, taasko tääll' on kortinpeluu parhaillaan?" Siellä istuu Ruusa Valkin mies, kanssa Jahvetin, tuon rasvapallun, ynnä Maljasen, tuon punakuonon, joka on jo sinne ehtinyt, nokatusten, lehdet kädessään. Kyll' on tämä vasta talo! Hyi, saunat, lauteet kaikki kuhisee täynnä, että aijai! Myöhään yöhön miehet konjakkia liikaa juo, yhtä mittaa korttia ne lyö! Niin nyt syrjäsilmin kauppiaan Ruusa katsoo, kuten tappaakseen, mieheensä, ja iskee käsivarteen: "Jo nää kestit riittää! Tarpeeksi turhaa iloa on pietty täällä! Ala siitä kotiin joutuella! Kello yhtä viistää! Vaikka vielä tässä tapeltaisi! Niin, niin! Toiset lähteneet on, monet kunnon miehet. Lähti juuri kotiin ruunallaan Tasavainenkin, koht'ikään tuikkii tuli Soinilasta, jossa Ieva kammarissaan hänt' on uotellut, vaikk'ei Tasavainen, kunnon mies, kelpo vaimon anna kauan uottaa. Lähtään mekin pois. Kun löytäisi vielä morsiamen hyvästellä, -- morsiamen sekä sulhasen: ehkä yhä kyökissä hän istuu, jakkineen, se viinasaksa Massi." Ja he lähtee. Hiukan harmissaan Valkki nousee kortinselaajain piiristä, käy kättä pistämään läsnäolijoille; -- nousee, sillä paras mennä sopivan sään aikaan, koska hälle iskee kummasti silmää Killi, tuolta punoittavan Ruusan takaa, oven raosta, nauratellen silmät sirrallaan; mammakin se katsoo raivoisasti alta kulmain: mikä tietää, vaikka eukko sittenkin ois hoksannut, mit' on ukko tehdä moksannut? Niinpä kiirein Valkki-kauppias, jonka rintaa pienet sillinsuomut prenikoitsee, alkaa hyvästellä, kanssa hurskaan, hellän Ruusansa, -- ensin Ruusa, sitten herra Falk. Heille siitä Jahvet aivan suuttuu, tuskin kättä antaa, kun niin kiireen- höläkkä on heillä täältä pois, sitten kutsuu käymään talossaan, taikka: "Mitäs näistä rähjistämme!" -- Hätäillen se pari kättelee kaikki paremmilla puolilla olevaiset; käypä myöskin tuolla takakammarissa pimeässä luona Hiljan, yhä valvovan. -- Löytyy viimein Impi Potemilla pirtin pauhaavasta tanssista. Mutta missäs viel' on sulhasmies? Siihen vastaa huima Potentilla, hekahtaa ja silmää, heitto, iskee: "Missä lienee, nurkissaan kai istuu, kun on nimeltäänkin Nurkka-Massi. Totta haastain: kello kymmeneltä hän jo lähti Nurkkakankaalle, ennen illallista, makaamaan." Niin, jo tunnit sitten tuo Kanuutti, pieni, vääräsääri, ruma mies, lähti kotiinsa, ja kulkiessaan jupisi: "Taas piru päähäni tuntuu jotakuta vinttaavan! Jospa kerran saisin holhuun alle, taikka syytingille, apen tuon, Hepsun Jahvon, tanssailijan hupsun, kaikkein löyhkäpäitten kestitsijän... Saisin myödyksi tuon Hepsulan, mitäs: ei kun pistän rahat massun, että rosentteja karttuu kerran Nuutti raiskan rintaperijöille", -- punapäälle poialle myös Jullun. "Kun se hellä, siivo Potentilla ymmärtäisi vaan nyt tämän, eikä aikomuksiani estäisi!" Nyt on tunnit sitten Kanuutti nukkunut jo Nurkkakankaalla, ummikossa, kippurassa alla paksun nahkasen ja korvissaan loimi, vaatimaton ylkämies, nähden unta, kuinka monet markat kuuliaisissaan hän kokoon kääri kaikitenkin, kehvelsi pois niiltä, jotka tuhlaa rahat konjakkiin ynnä joilla on se kuohuva keuhkokuume tuohon hyppyyn, tanssiin, -- keräsipä, perijäinsä aivan hellä taatto, myöskin kohta taatto Potentillan poian punapään. Ei siis ylkää, Markka-Massia löytänyt tuo hikoileva Ruusa, kun hän rinnalla nyt puolisonsa alkoi ajaa kotiin, haipuen ränstyneeseen koivukujaan tuonne... XXX LUKU: LOPPUMARSELJEESI. Ja nyt hyppään yli tunnin kahden, -- hypin vielä minäkin kuin muut, -- aikaan, jolloin väki vanhempi lähtenyt on vähitellen pois Hepsulasta. Kuinka väljentyi Hepsun linna jo! Mut siitä vasta nuorten tanssi elpyy, konsa vanhat sieltä lähti, muutkin uupuneet. Nytpä, nyt ne paisuu povet neitten vienoisien, yltyy voima reitten, pauhatessa rumpsun, kellosineen, mutta mykäksi taas painuu suu, konsa rinta riemuun, rinta nuori riemunhaaveihinsa pakahtuu! -- Kunnes viimein musta punttikello nurkassaan jo kolme kertaa lyö, lyijyt nuorass' alas hurahuttaa, -- silloin violinsa syliin laskee Kustaa Mulli, sääret levällään haukottelee leuoin vankoin, oikoo selkäänsä ja puhkuu, ännittää, samoin haukottelee Lurjuskin. Sirmakkansa sulkee poika nuori, aivan kalvas, valkea kuin liitu, sillä -- melkein tyhjä pirtti on: väistyi vähitellen neitseet Marjat, Viivit, Vienot, väistyi pistäen liinat päähänsä, -- ken heistä lähti oma heili käsikynkässään kotiin, kartanoonsa kauniiseen nukkumaan, tai ehkä tulevaan appelaansa ensi kyläilylle, -- ken taas työhön, suoraan lypsyhuoliin: palkkapiika punan-pallukka, juuri saman päivän arkijuoksuun. -- No, ja Killi, juhlain Monna Liisa? Hänkin hangenkantta narskuvaa pitkin kulkee, yli pellonaitain hankeen haudattujen, mökilleen kanssa jonkun uuden "kavaljierin", Killi, lyhyt hiiden-pullukka, kuuden kylän poikain lullukka. -- Mutta meit' on sakki jääneitä yhä siellä tuvan tyhjyydessä, kun jo Jahvokin nyt paremmilla puolill' lepää, poika sylissään, Potentillan Julle punapää. Kuorsaa ukko sohvan kannella, maha hyllyy, toinen lapikas oven suuss' on, toinen kinttuun jäi, tossu katajilla seppelöity. Onpa meitä sakki: Potentilla, Eelikin, tuo laama-saapattani, Risto Hurmerinta, pari muuta, jotka palavasti pyydellään, että roima Kustaa Mulli meille vielä lähtömarssin soittaisi, -- lähtömarssin pulskanpuoleisen! Soittaisi, ja myöskin suutarin poika meille vielä sirmakkansa aukaiseisi koukut silaellut. Ja he suostuvat: viel' armas poika mahtavasti syltä-täyttäväksi sirmakkansa vaskisilan kiskoo, taiten liruttaa rekistereitä puhkuvaisen kolmirivi-harpun, sitten viulun ääneen yhtyen soittaa Marseljeesin raikuvan. Siinä myrskyss' yhteissoittelon, -- kun "Työn orjat sorron yöstä nouskaa" hoilottaa tuo jätkä Eeliel, -- kättä löin nyt Potentillalle, muillekin, ja otin rukkaset, reuhkan, painuin helmaan aamuyön, konsa melkein autioksi jäi pirtti, tyhjät penkit seinämille. Otin jälleen kahdet kalkkaroni, kaksi sukseani, kaksi kulta- rintaa näätää, kaksi valkovatsaa käärmettäni, -- harjult' alas kiisin pitkin hangenkantta, viuhuen kohti rannan tummaa kuusimetsää, -- kun jo kylän kukot kiekuivat. Kiisin kohti Saimaan ulappaa; sauvaa karrutellen, jarrutellen, kohti iljankoa järvenjään, näistä jumalaisten juomingeista. Huhtikuiset tähdet säkenöi läpi jylhäin kuusten, jotka seisoi niinkuin suuret, mustat sypressit. Ja mun rintani, sen riemu täytti: raikkaus aamun, huhtikuun! Ne tähdet ylhäältä kuin miekat salamoivat. Aamutuulta kuusten oksat soivat. Täällä, tääll' on paikka maailmassa, -- muualla kun tehtaat tupruaa, torvet, pillit huutaa, pyörät viuhuu, -- tääll' on paikka, jossa toistaiseksi riittää aikaa, pitkät iltapuhteet... Täällä tähdet välkkyy niinkuin muinoin tähdet taivaalla Thessalian, -- korvissani yhä jyrinöi, kaikuu niinkuin kavioitten jyske, temmeltää kuin huimat kentaurit, -- täällä metsäin jumal-hämärässä tanssii faunit, raisut sarvipäät, nauraa, noituu immet Killikat. Täällä luonto soittaa huiluillaan, -- alla tähtien, jotk' eivät kuunaan olla voi näin kauniit muualla, eivät edes taivaalla Toscanan! Kujilla nyt aamutuuli huokaa, päivä valkenee jo, kovat, harmaat ilmanrannat alkaa punertaa yllä suuren, metsäläisen maamme, konsa saavun kotiin, Himalaan, -- saavun tuolta Mäkkyiskylästä, jossa eilisiltana ne kuulin tanssittavan pienet kuuliaiset. MUNKKIKAMMIO RUNOJA (1914) FIOOL-LEIKARIN LAULU. Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut luostariin ja, luullen kuolewansa, lauloi: Myös mulda päeväd cohta cai Nyt päättyy, -- ken uscoi tuota, Kuin Riemussa, Woimassa tantzata sai? Nyt poisco Maliain luota? No niin, ken Onnen warhain joi, Se joucosta warhain mennä woi Näin weisaten: Halleluia! Oon elänyt! Kaiwanut Leiwiskää En maahan sywälle sangen. Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää Kyll' ylöncatzonut; langenn' En cumardamaan Päämiehiä maan, Jos heicoja poljingin toisinaan. Työ Herran on andexi andaa. Mut cuink' Elo kalsei on lyhwä niin? Mies heico ja Hammas musta Ja harmaata tullut Haifweniin. Wain Krantzeja Taistelusta, Kun jotki jo nähty ja tunnettu on! Nyt catweessa Muncki-Kammion Näin idzeni walmistaa mahdhan. Wain Muistod Riemua nyt suo. ja niistä kirckain ja armain On Piiri tuo, joca tyghö ja luo Kuin ennengin käy sulo Parmain. Se naiskäsin pyhkii Kyyneleet. Ja cuiskii: "Oomme myös naurelleet." Six Kuolem' ei hirmuta mua. Täynn' Rackautta on Mieli mun Kuin Suo, joca kytee tulda, -- Se ihmekö, caick' Elon liekid cun Nyt tucahdhutettu on mulda! Oi Neidzed ja Frouwad! riemuin lyö Juur tähtenne Rinda, waick' alcaa Yö, Näin weisaten Valee-wirkhden. Te Siunatud! Ymbäri Jocaisen Pään Kunnjan Glorian loisin. Te keskellä Murheen Alhon sen Kaick' käätä tahdhoitte toisin. Mut aawistin silloin: käypä on näin. Maan Riemud jättäen pystypäin Käyn Taiwaasen: Halleluia! KEVÄTSOINTU. Ampiainen, joka ikkunasta avoimesta, -- siitä hohtaa seutu läpi kesän kaikkein ensimmäisen päivän sinertävän usvaharson, -- ampiainen, joka sisään lennät, kierrät huoneessani, ulos haivut: sydän läikähtää, kun sua kuulen, kuinka soitat keväthyrinääsi. -- Mihin säveltäsi vertaan? Taivaan, jolla valkoisina pilvet väikkyy, taivaan enkelien orkesterin soittimien virityksen kaikkein ensimmäiseen, hiljaisimpaan ääneen. Muistan lapsuuteni keväät: silloin karviaisten kukkasissa hyöri ampiainen, hyristen kuin nytkin. Muistan keväitäni myöhempiä: kaikkialla päivänpaiste, niinkuin nyt se tuolla seinustalla hehkuu; -- aina silloin soivat urut pienen pienet, ampiaisen harras: "Sum-sum..." Muistan kesät, jotka keväitäni seurasivat, niinkuin aamun jälkeen päivä, lapsuusaikaa nuoruus, miehuus; soitti elämäni orkesteri suuri, -- mutta aina siitä kuului seasta myös vieno kevään uuden, heräämisen viattoman sointu, -- niinkuin ihmeelliset, pienen pienet leikkiurut olisivat soineet matalasti, ampiaisen: "Sum-sum..." Istuin kerran, kesän korkeimmillaan paistaessa, kanssa rakkaan naisen, -- edessämme suuren sisäjärven auringossa kimaltava syvyys. Intohimo oli pauhaamasta lakannut, ja naisen onnelliseen hymyyn yhtynyt jo tumma tunne: tieto lyhyydestä senkin päivän, -- tunne illan, -- illan rauhallisen. Silloin jälleen pieni sävelniekka lensi siihen, -- muistin lapsuuteni, muistin elämäni kevätaamut, jolloin ensin soi tuo arka: "Sum-sum..." SILLALLA. Taas hetken olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun, ja kaupungissa pienoisessa, missä ma lapsenaikoinani leikitsin. Se oli kaarisillan harjalla, vei silta yli salmen pyörretumman, ja sille olin tullut, toipuva. Kuukauden yksinäni, neljän seinän sisällä, sairas, olin ikävöinyt, väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki, kun haaveet, tunteenhyrskyt valloilleen sit' ennen päästin, juoden maljan, josta voi sakka pian paistaa, mutta myöskin se edes tuokioksi unhon tuo. Kuukauden yksinäni, odotellen, kuin yökkö, joka seinänrakoon painuu. Vain kuullut tornikellon läppäykset, yks tunti toisen jälkeen, seurannut tuloa kesän koivussa, jok' eessä mun ikkunani puhkes silkkilehteen, ja kaipuun uneen silmät sulkenut. Nyt olin toipunut, taas teitä astuin. Ja silloin olen onnellinen ollut, -- se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun. Kun tulin sillalle, niin aurinko aleni taakse Saimaan ulappain, suruisiin metsiin; tornikello tuttu löi verkalleen jo, luulen, yhdeksää. Ma seisoin kasvot kohti kaupunkia, jonk' iltarusko kuulas kultaeli, punaiset päädyt, talot pengermillä. Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta se välkkyi vihreää ja valkeaa. Puut, nurmi tuoksui, kukat syreeneissä. Ja kaukaa jostakin, kai ulapalta, soi viulu kirkas Ave-Mariaa. Soi viulu kirkas Ave-Mariaa, niin vienoa, mut salaa hehkuvaista ja intohimon pauhull' uhkaavaa. Ja tuolla talokummun taustalla ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet ne nousi sieltä hahmoin tummin, raskain. Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut. Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet jo aavistellen liikkui, värähdellen, ja siellä täällä taivaan liepehillä salamat hienot, pienet välkehti. Sen hetken olen onnellinen ollut. Se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun. Niin ohi kulki nainen, outo, mutta on sama ken: oi, vertauskuva vain! Kahisi helma silkkinen, näin kuinka välähti vaate, kun hän loittoni, vaan kasvojaan en nähdä kaivannut. Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa. Mun sielussani oli lepo, rauha, kuin kesäilta, joka kummut kultaa, mut myöskin toipuvaisen heräämys kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu. Se onnena mun silloin valtasi. Kun olin kauan ollut munkki, vanki, mut elo loihti harhakuviaan hymyileviä, niinkuin pilvet, jotka noin virtaan vihertävään kuvastui. Ah, sielun tunsin ruumiistani jälleen pois nousevan kuin vaippa henkien ois lennättänyt mua yli maan. Mut taustalla jo ukkospilvet nousi kuin kuva tulevien kärsimysten, -- joit' ilman riemuakaan tuskin ois? Mut iltarusko kaiken kultaeli, -- kun oli luonto äänetöntä, mutta jo aavistellen lehvät värähteli, salamat hienot, pienet välkehti. Ja hehkuen ja intohimoisesti soi viulu kaukaa Ave-Mariaa. Niin, silloin olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun, se oli kaarisillan harjalla. LILI. Sun kuvasi tuossa, Lili, mun nuoruuden-liljani. Siit' on jo aikoja, jolloin unta näit lapsellista, että ma oisin sun onnesi tarhuri. Nyt tiemme on vieneet toisin, jo mennyt on vuosia kymmenkunta... Kuink' oot nyt vakava, kalvas, Lili, mun liljani, ruusuni! Oi, muistatko, Lili, sen lehdon, josta kai löytäisi kuin silloinkin metsäruusuja, siellä kai nuoret käy yhä kesäisin illoin, -- siten seurueemmekin samoili. Ens' kerran näin sinut, armas, silloin ... toit mulle ruusun ... mua painoi, en kiellä, suru lemmen, -- kuinka se helpotti, oi ruusuni! Ja muistatko taattosi talon, Lili: puut vanhat sun ikkunaas varjosti, ne kuutamon kirkkaan huoneesta kaihtoi, sa istuit pianon eessä ja soitit, -- miten laulusi uhkui ja riemuitsi! Kovin äitisi mieltä niin askaroitit: hän saapui ja kuutamon lamppuun vaihtoi Kas, syys oli tullut jo silloin, Lili, mun ruusuni. Syys-illan muistatko, Lili, -- sen kirjeen, jonka piirsit, lapsi -- suo anteeksi armas muistoni: "On rakkaus niinkuin hauta", ja leikkien lauselma jatkuvi: "Ja elämä vaappuva viippalauta." Sen mulle heitit, oi kultahapsi, ja poistuit hehkuen, kiireesti, oi Lilini. Ja jouluaamun muistatko, Lili, yön tähtisen, kuinka se sarasti? Sa hiivit varhain luokseni, suusi mun suudellen herätti. Sa olit niin nuori ja väriseväinen, sun syliini toiko aamu jäinen? Ja sitten kirkkohon! Kulkusta kuusi soi orhimme luokissa, Lili, lumikelloni. Ja kirkossa, Lili: ah, antaa saarnata papin, sun poves ol' evankeliumi suloisempi, pään nukkunut siihen kallisti... Ja muistatko, muistatko, Lili ... niin, oi mitä kaikkea muistaisi!... Ei vain eronhetkeä luona sun oves, kun nukkui lapsosten lempi, kuu talvinen hohteli. Siit' on jo vuosia, Lili... Ma olin lapsi, mit' ollut lienen, kuin lintu lentohon päässyt, -- uutta mun sieluni vain yhä himoitsi. Kai sitten onnea, onnettomuutta sain tuntea, myös sinä onnesi pienen ja parhaan sait, oi leikkivä Lili, mun nuoruuden-kukkani. Me oltiin viisaita, Lili, -- mut emme liiaksi, Lilini! Nai ihmiset siks, että tunne ei toistaan... Yö ruusunko tarhuri? -- Kapalovöinä se haave, jok' armaana leijaili? Olen yö, ois kumpikin elämän öinä syyn toiselle kuormannut kohtaloistaan. Nyt kukkii muistomme kauniina aina kuin nuoruuden päivinä onnekkaina ne ruusut lehdossa siellä, oi Lili, mun ruusuni, liljani. KATUKUVA. Pienessä maakaupungissa kadun pääss' on vanha linna. Siell' on muistot ylvään herran Eerik Tottin, joka liikkui teräsrinnoin, ritareineen unissani lapsuudessa. Kadun kaidan talot kaikki pienet, ruskeat ja tummat, tuvat maassa matalalla. Ahtaill' ikkunoilla kukkii verenpisarat ja ruusut. Mutta kaikkialla kaartuu kadun yli vaahteroiden taikka lehmuksien oksat, vanhain, vankkarunkoisien. Siellä kesälaitumella mietin, muistelen ja nautin. Hyv' on siellä kadun nurmi lepuutella runovarsaa, pihamaalla kukkivalla kesä kaunis kellotella. Hyv' on aamull' aikaisehen, aurinko kun ikkunasta vuoteelleni alkaa paistaa, silmät häikäisee ja avaa. Varpuset ja pääskyt tirskuu, telefonilinja soittaa. Koivunlehvät välkkelehtii. Viel' ei ihmisääntä kuulu. Kunnes ikkunani alla portti naukuu, kannut kalkkaa, pieni tyttö maidon kantaa. -- Kas, jo kadull' askaroitsee luutineen nyt ukko vanha, -- kun jo päivä lämpöisemmin kimaltelee kasteisissa pihan ruusupensastoissa. Nytpä ajaa kotiansa hotellista, jälkeen juhlain jokaöisten, vanha herra kamreeri: hän yksinäiseen kojuhunsa nukkumahan painuu niinkuin vanha karhu, ahdistama, haavoittama erämiehist' ankarimman, oudon, raskaan elämämme. Katu herää, metsäsaariin soutaa risunhakuun mummot, neidot nuoret marjamaille. Jopa ikkunansa avaa tuolla tyttö itämainen, venäläinen kylpyvieras. Siinä aamuvalkoisissaan palmikoi hän pitkät hapset, loistaa suuret, tummat silmät, henkii povi nuori, raikas, kun hän hymyilee ja laulaa. Mutta pieni piikatyttö venherannasta käy vettä, kepsutellen kallellansa... Ah, kun pientä vedentuojaa, katselen, niin mieleen muistuu kaukaisen Toscanan naiset, jotka, kulho päänsä päällä, kaivojensa marmoristen luota verkkaan astelevat, upeina ja ryhdikkäinä. Niinpä kulki siellä hänkin, parhain portoista, Brunetta. Missä lienee nyt Brunetta? Kulkeneeko kaivotiellä? Viinikuurnaa tallanneeko? Vaiko siniautereisen nukkuu sypressin jo alla? -- Niinpä täällä turhaan huokaan. Laiva huusi, kuohut pauhaa. Tuolla salmen-sokkeloissa soilottavat lautat, proomut. Päivänpaiste kasvaa, virta kimaltaa kuin kissankulta, kiertää ohi niemen, jolla pinot loistaa kalliolla kultaisina heltehessä. Sitten ryssät, kylpyvieraat, kaiuttavat melullansa katuamme idyllistä: miehet laihat, fantastiset, parrat niinkuin Jeesuksilla, ryhti hetkuva ja veltto; naiset rintavat matroonat, -- esikuvat oivalliset matronaatin, jonka nimi Venäjä on, töppösvalta. Kaikuu huudot, kuuluu naisten nauru metsäkyyhkyn äänin. Punaiset on päivänvarjot, välkähtävät korot kenkäin, kun he astelevat, daadat, -- perästään he riepottavat jos ei miehiään, niin muita rähmäsilmä-rakkejansa. Nyt se ryssäparvi kulki ohitse, ja palaa rauha suomalaisille, tuon joukon ahnaille loiseläville, kylpylästään eläville. Portaillani loikoo koira kärpäsparven pöristessä; pojan-nalli portillansa seisoo liivipöksysillään: äsken keritty pää hohtaa niinkuin punertava pallo. Hyv' on täällä päivä olla, nurmikolla kellotella kanssa kelpo laiskurien, Strehlenaun, Abel Hermant'in. Kunnes suuren heiden alle nukahdamme kaikki kolme. * * * Nousemme, kun aurinkoisen varjo vaihtoi kadunvartta. -- No, nyt tulevat nuo tuolta, nuo, mun aivan säntilliset astujani: venäläinen rouva nuoren suomalaisen ylioppilaansa kanssa. Naaras nuori, punahuuli, tähtäilevä lorgnetilla, silmät halukkaat ja kirkkaat. Ruusunpunertava harso hänen ohimoillaan liehuu. Niinkuin mikä klassillinen Venus on hän, Vulgivaga, -- paremminkin kuin Astarte, suuri Efeson Diana. Mutta poika, joka astuu hänen kanssaan kävelyillä metsäteillä kaiket päivät: pitkä, roima, korvenvoima. Niin he kiemaellen kulkee, silmäin alla tummat renkaat. Matkan päästä tallustavi lapsenmummo, hospotellen rouvan poikasien kanssa. Niin he kiirein loittonevat kaunihille kankahalle, heinäkuuta henkivälle. Ah, tuo venäläinen daada ja tuo Suomen kansan toivo, hepä tietää aatteen, jolla voidaan kansat lähennellä! Aatteen, jok' ei ole härski koskaan, ei kuin kalaöljy muitten suurten aatelasten. Hepä tietää, ett' on lyhyt kesä niinkuin elämämme: ei he tuhlaa kesänkuita, armonaikaa väärinkäytä. Moralisti olisinkin kateudesta, synkän saarnan pahaa vastaan kirjoittaisin synnin juuren sitkeydestä, -- kirjoittaisin, jos ei Luoja minunkin ois maistaa suonut yhtä pikanttia maljaa. Mennyt onni! -- Illansuussa koivun kultalehvistöissä hyttyset jo parvin hyrrää. Pientä katuani kulkee Kirjot kilkan-kalkatellen kuin myös Venäjän matroonat uhkuvilla utareilla, yksi ylioppilaansa kanssa, toiset puolisoiden, riepotellen rakkejansa. Mummot soutaa saaristosta risukuormin. Neitosilla, joill' on suuret marjatuutit, hehkuu posket auringosta, silmät raukeat on heillä kesän kauniin kukoistusta. * * * Yötä lyö jo tornikello. Katu tyhjä, majat nukkuu. Välitse vain puitten tummain helottaa nyt vuoteelleni täysikuu kuin kirkas kulta. Yössä kattotiilet lukee yksinäinen, ylväs kuumme, haaveileva runoniekka, -- kissain vongunta sen sielun virittävi kai sonettiin. -- Mutta sinkkikatto vanhan linnan valkeana välkkyy. Siell' on muistot ylvään herran Eerik Tottin, joka liikkui teräsrinnoin, ritareineen unissani lapsuudessa. SEELIA. Kuin vuosisatain taakse vaipuu jo muisto Seeliasta, haipuu muun menneen kuviin, joita sai jo silmä kyllin, uupui kai... Ma tuskin enää tumman, vienon nyt näen katseen, hymyn hienon. Mut valtaan lumon haikeaan vie muisto minut voimallaan, ja sielussani sävel silloin soi kaunis, syntyy auvon taru, jot' ei voi täyttää elo karu... Se miksi, miten syntynee? En tiedä. Näin vain helkkyilee, jos Seeliaa nyt muistan milloin: Ol' ennen nuori, nuori mies, -- mut missä, milloin? Herra ties, -- kai jossakin hän kaukomailla vain asui, sadun-onnekkailla, niin, keskiajan helmassa. Ja tämä nuori mies, hän kerran sai nähdä, unessaan hän yöllä sai nähdä Äidin taivaan Herran! Madonna taivaan portaita maan päälle astui, -- todeks työllä vain erotan nyt unten kuvaa, -- päin aurinkoa laskeutuvaa hän katsoi, ripsiensä alta niin kimalteli ihanalta: kuin kaipuu kaunein, jonka yksin voi taivas lientää lääkityksin. Ja loistaen niin säteiköissä, kuu jalkain alla, tähtivöissä, ja suulla hymy taivaisin, hän -- hansikkaita käteen veti, -- mik' omituisuus kuitenkin! Kas, kävelylle Madonna lie aikonut. -- Sen unessa mies nähdä sai, ja heräs heti. Mut käden sydämelleen vei hän pyhästi, ja muinoin ei niin harras ollut tunnelmaltaan kai Dantekaan, kun, kalvaana ja punaisessa viitassa, hän kaupungissa Arnon kaltaan, Firenzen vanhaa siltaa kulki, ja Beatrice tiensä sulki ens' kerran, -- hymyn hälle soi, niin taivaat Danten sieluun loi! Ja sitten? Sitten monten lailla mies eli, -- siellä kaukomailla. Hän kiersi teininä, ja viitoin punaisin ristisotaan riensi, Mefiston kanssa eli liitoin, -- siks kunnes aika kiihkon liensi. Nyt toiviolle karkeassa hän vaeltelee kauhtanassa. Ja elon teillä hänkin suita kai suudellut lie joitakuita: yks neito tumma, virvatulta; tuo sinikukka, kutrit kulta; yks Venus-vuorta huumaavaa, ken mitäkin. Mut huomatkaa, hän että unelmissaan kerran sai nähdä Äidin taivaan Herran! Siks kaikki kaunein rumeni, ja henki muuttui aineeksi. Naisarmaus puhtain tyhmyydeksi, ja side hellin kahleheksi. Niin, kyllä tietää moni muu, kuink' ihmistunteet lakastuu, mut ehkä tietää kahden verran, ken määrätöntä haaveksuu, siks, että unessaan hän kerran sai nähdä Äidin taivaan Herran. Ja niinpä viimein nuori mies, -- miss' eli, milloin? Herra ties, sen sallin kuvitella kunkin, -- hän painui hiljaa majaan munkin. Ja siellä harhaelämälleen hän saavuttaa nyt unhon jälleen. Mut myöskin kaipuu patoutuu! Mik' illan-kirkkaus ikkunassa, hän kirjan eessä uneksuu. On virran kullat kulkemassa! Ja selliin purppuraisin valoin ja kimaltavin ruuduin, taloin kesäinen hohtaa kaupunki. On armas jälleen heinäkuu. Nyt illankello helähti. Ja ohi munkin ikkunan käy nainen nuori: uhkean mies näkee vartalon, ja puna taas nousee poskiin, lumottuna hän sanat vanhain runoniekkain: "_Che bella creatura!_" toistaa, "Oi, mikä armas luojan luoma! Näin elämäkö kutsuu, loistaa?" Mut sitten virkkaa hän: "Se viekkain vain harha sille, jolla on unelmain pyyde rajaton! Vain virvatuli hiitten tuoma: käyt liki, kauneus kohta haipuu. Ei koskaan täyty siltä kaipuu, ken ihmeen unelmissaan kerran sai nähdä, runo-unten yöllä sai nähdä Äidin taivaan Herran. Se unta vain, ei elämää, -- se kauniin vertauskuvaks jää!" MAARIA. Milloinka Jumala tähdet loi? Muita en mieti, mut Kointähden, luulen, silloin kuin neitsyt Maaria kerran suopeimman katseensa hälle soi. Innoittui Pyhähenki nyt Herran, korkeutta, kirkkauttaan hekumoi. Silloin, kuin myrskyssä keväisen tuulen, mielessä uhkeus Maarian parmaan, vallassa riemun ja armon ja anteen, piirsi sen tähden Hän taivahan kanteen, Maarian katseen niin ihannoi, -- rakkauden-tähden Hän arkemme harmaan keskelle, laulunsa kauneimman loi. Niin, Kointähtensä, mullekin vaivan öin syvä lohdutus: hurmannut aivan myös mua lemmen on aamunkoi! Niin Isä armias Kointähden loi. JUHANNUS-YÖ (Katkelma.) -- -- -- Keskellä juhannus-yön, maakylän karkelo-yön, yön, jost' alkaen taas pimenee suvi syksyä kohti, valtaansa kaiho mun saa, rintani huokailee. Auringonlaskun ja luoteisen taivaan pilvien alla värjyen helmaan yön metsä jo himmentyy, -- luoteen keltaisen taivaan, loistavan niinkuin kulta... Mut hymyn lounaassa päin yö sini-kuultavan luo... Himmentyy limokoivut, ja heidet kukkasin valkein, -- myös kylä kattoineen ... uinuu hetkisen maa... Uinahtaa vähän aikaa myös sulotuoksuinen kielo... Salmella veen virit ui kirkkaina kuin hopeaa... Tuoltapa kunnailta nienten ja vaarojen huipuilta vielä kokkojen sauhuavain liekit ne ilmoille lyö... Yö, niin kirkas on yö, ah, välkettä, kultaa kaikki! Yö, joka tuoksua tuo koivikkohaan, apilaan... Missäpä ois kuva kauniimpi taistosta valkeuden, jolle kuolo ei armoa suo, kuin tämä ainoa yö? Ihmekö siis, jos mun, lemutessa sen armaan luonnon, valtaansa kaiho nyt saa, rintani huokailee... Kokko on loimunnut meiltäkin kultaisin, leiskuvin liekein taivaan korkeuteen, kirkkauden-istuimen luo. Nyt se jo raukeni pois... Alas harjulta rahvasta kutsui sirmakka pirtille päin: riemuiten, kaihoten soi sirmakka, sieluni soitin se parhain... Ja kohtapa poiat neitoja katrilliin, kaarevakauloja, vei. Pirttiin lähtivät muut, -- minä yksin jäin pihamaalle: kaipaus kalvoi niin, leikkiin se sallinut ei. Seisoin ja katselin luoteisen kultiin, kun vienona tuuli muiltakin harjuilta toi sauhuja, hämmensi nuo usvaan valkoiseen, jota suot, norot nostivat hiljaa... Sinnepä katselin nyt ilmoihin kultaisiin, niin, punapilveen viimeiseen, joka leijui siellä, vilkutti liinallaan kuin ois viittoillut katselijalle, jonka se jätti nyt yksin ... niinkuin nuoruus, parhaillaan loppuva, ilveillen ois mua kutsunut sieltä, ja kiusaten loitonnut kauas... Katsoin, ja vaivani tuo näin valitukseksi sai: "Miss' ovat nyt juhannukseni niin monet multa jo menneet? Miss' ilot muut, joist' ei jälkeä jäänyt, ei jää? Kaikkipa meilt' elo armoton vie, lyhyt, lahjoista saita... Missä ne juhlani siis? Sielläpä leikkiä löin viimeksi, -- siit' on jo vuosi, ja toisaalla taas sitä ennen, -- muistaa voin nämä yöt aikoihin kaukaisiin, vaikkapa heikosti vain mitä kauemmaksi ne jäivät. Mutta ei milloinkaan mielestä haihtua voi kaikista kaunein ja herkin yö, -- kuin alkava soitto, -- yö, jona lapsuuden haan harjulta ens' kokon näin! Minne on haipunut se, muut kaikki, vain kaipuu jäänyt...? Missä on autuuden maa, jossa ei ihmisen ois riemuja parhaitaan iki-menneiksi muistella pakko? Miss' ajankierto ei käy, -- on iki-juhannusyö? Tuollapa lienee se maa, ah, luoteen kullassa, jossa hattarat ruskottaa haudalla auringon! Siellä, niin, sielläpä huomaan temppelit palteilla pilven, marmoripatsaiden päät, kukkia versovat maat, kirkkaina välkkyvät veet, -- kesä-öisissä pilvissä: siellä ihmisen autuus on ... haavetta, harhaa vain! Siellä se lie ilo ainainen, nuoruus ja terveys, voima, kauneus, riemakkuus, nautinto rakkauden... Siellä ei niinkuin rautaa ihminen koskaan, jälkeen tuskassa valvotun yön, tuntene otsallaan... Koskaan ei sydän sammune siellä, sen mahti on aina kuin meri myrskyisin öin, tai kuin lapsosen vain kyynelet, niin pian nauruksi muuttuvat, -- koskaan ei hältä, ken yhä nuorena käy kentillä autuuden, aurinkoisilla riemuitsee, kevätmyrskyssä nauraa... Miks sydän kuolevan niin nopsasti kylmentyy? Miks pyhä lempikin, hehkunut tuonoin vielä, nyt sammui: suuri jos ollutkin lie, rahtunen tuhkaa jäi! Miks häpeältä se hetkisen jälkeen jo tuntua saattaa? Unholan syvyyteen muistonsa hautaisin!... Kuitenkin: tahtoisin nähdä, kuin muinoin vieläkin nähdä Eroksen nuorekkaan, silmäinsä hurmauksen! Hänpä on lapsi, jonk' inehmoiselle hetkeksi lainaa äitinsä armahinen, portilla nuoruuden, -- kunnes hän itse, -- hän, meren vaahtoa vain, -- Aphrodite sieluumme vallaten käy: milloin kuin myrsky hän käy, lyö alas kukkamme, pois sadot meiltä hän armotta riistää, -- harvoin hän pelkästään siunausta lahjana tuo... Sielläpä, autuuden maassa, ei rakkaus jättäne sieluun usvia kyynelten, kalvautta huulille ei, ei sydänkylmyyttä, inhoa lemmen, ei kyllästymistä ... meitähän piirissä maan onnikin synkentää... Koskaan siellä ei rintaa uupumus, yötä ja päivää kestävä, kalvaen syö, arkinen ei ikävyys... Siellä vain leikkii autuas, -- kullassa luoteisen ilman, pilvissä, jonne ei maa, murheella täytetty, näy. Piirissä marmorilinnain on iki-autuus hällä, -- temppelit, pylväiköt, -- vieressään rypäleet tarhoissa raskaina nuokkuvat, kiiltäen kastetta koiton... Koskaan ei kasvoillaan vanhuudenuurteita lie, vaan iho raikkaana hohtaa hällä kuin valkein helmi ... suortuvat harvene ei: kuin hyasintit ne pään kietovat, uhkeina niin yli riippuvat kaulansa nuoren... Kas, miten luoteessa nyt maljoja välkkyilee... Siintelevät sinimaat kuin orvokit ylhäälle sinne... Neitseet nektarjaan valkoisin käsin tuo, helkähtää sävel lyyrasta soittajan mahtavan, kauniin, suoniin se hehkullaan nuoruutta ainaista luo... Uupuu karkelon-kaipuu rinnassa neitosen nuoren, -- mutta ei uupua voi riemu sen haaveeni maan: siellä on ainainen leikki ja unhotus hetkestä hetkeen, -- ruskossa juhannus-yön, luoteen kultaisen... Niinpä nyt haaveillen katselin luoteisen taivaan kultiin, -- kun kisapirtistä päin sirmakka riemuiten soi. Eikä se himmynyt taivaalta ruusuisten pilvien hohde: viittoi vain koko yön kuin ois nuoruus niin viittonut kiusaten luo, hymy huulilla loitoten kauas pois. Yhä pois! -- Kunis yö, tuskin se alkoikaan, valkeni jälleen: kauniina Koitar jo vuoteesta nousi, suortuvin kultaisin, kasteella helmitetyin, -- aalloissa kylpynsä sai, sinipurppura-usvissa leijui... Ah, ihanuus! Oli yö loppunut, -- juhannus-yö, tuo pyhä yö: kuva kaihosta ihmisen kuolevan, jonka riemu niin haihtuva on kuin tämä ainoa yö! -- Tahdoin rynnätä nyt kisapirttiin, vieläkin kerran nauttia, temmeltää, nauttia tuokion vain, itkeä niinkuin lapsi -- -- -- VIOLA. Kuu paistoi, pilvi peitti sen, -- he kahden istuu, haastellaan, niin suukon ryöstää poikanen. Pois väistyy neito vimmoissaan. Mut lohduttelu pettävin kun hälle, haave-kaunis, soi, hän nojaa rintaan kulkurin. -- Kuu valonsa taas loi. Hän katsoo vaiti, -- silmät nuo on niinkuin orvokkeja ois, -- kuin uskois onnen käyvän luo... Ah, kulkuri hän lähti pois. Viel' orvokin hän rintaan sai, -- se putos tiellä, tuuli vei, sen joku outo korjas kai. Ja sitten vuosiin nähty ei. -- Viola: rouvaks uhkenit. Mut yhä samat vienot ne mua katsoo silmäin-orvokit teepöydän ylitse. Ne katsoo vaiti, syvinnä on niinkuin tuttu kummastus ... kuin ennen, sillä hetkellä... Tai lie se hairahdus! Mut hyvä hairahdus se lie! Miks lähti poika pettäen? -- Vain yks on onni, jot' ei vie meilt' elo arkinen! Ei viedä voi: jää meille se, jot' emme ottaneet! Se kaikkein kaunein lempemme, jot' oomme haaveilleet. Kaks yhtyy toinen toiseensa, ja usein toistaan lyö... On parhain lempi suudelma, Viola, kuudanyö! ULLA. Ah, majatalon emäntä kuin omenainen, on perä pyöreä ja poski puolan-paistavainen, ja viattomain silmäin välkkeen luomet peittää. Jok' aamu torille hän niinkuin pallo pyörii, ja piikaparvessaan hän keittiössä hyörii, hän munat paistaa, hienot liemet keittää. On vakava ja hurskas rouva Ulla, sen huomaa kohta: luonaan vierailulla käy pappi, haastaa: "Herra armons' lainaa." Ja kirkoss' istuu Ulla, veisaa virttä ja katsoo sinisilmin kurkihirttä, syy onkin: kuoli mies, ja murhe, vaiva kaivaa, kalvaa, painaa. Se arvon rouva aina ahkeroi: muut touhut tuskin lepohetken soi, niin neuloo hän, ja heiluu kiikkastuoli. Ja siinä laulelee hän: "Korkealle kukkulalle" tai "Nuku, nuku nurmen alle", tai heleästi rallattaa. Syy onkin, hän on nuori, juuri saapuu kevät, nyt liikkuu vaikka kalaltakin evät. Niin, kevät saapuu, lumi katoaa, -- puutarhassakin yllättää taas työ ja huoli. Ah, Ulla, armas nainen, puutarhassasi parhain omenainen, -- vain kerran vasta kukkinut oot, Ulla! Se ei lie paljon. Pois siis talven virret! Uus veisu, Ulla! Sulaa muutkin kirret. Nyt laulat: "Nuku, sydämein", -- oi, varo moista, se herätä voi niistä lauleloista, ei kärsi nuottia niin kiusoittavaa. -- Niin, majatalon emäntä, nyt avaa sun porttis, oves kuninkaasi tulla! Ken on se korkea kunnian kuningas? Vain köyhä, kiertävä yl'oppilas, -- hän ovees kolkutti yön tullen toukokuussa, kun ensimmäinen kukka juur' aukes anisofka-puussa. On nuttu nappi-vajaa, -- ah, sen vian saat nähdä, Ulla, muuallakin pian. Mut jos on huono takki, niin valkea on lakki, ja punaisina liivit paistaa, vaikk' onkin niiden sametista mennyt nukka. -- Hän suruiselta näytti, miettii yöllä Ulla. Yö kuluu, aamulla yövieras tupaan hyökkää. "Ei, ei saa tänne tulla, sus siunaa!" torjuu Ulla, kun siellä rallatellen keittää, paistaa. Mut vieras vastaa: "Asiaa on mulla: työnhaussa kuljen, nälkää vatsa huutaa, -- voin vaikka kanniskella uuninluutaa!" -- Nyt piiat nauramaan; vaan vihannoivaan puutarhaan vieras katsoo, päätä nyökkää, ja huokaisee, ja huokailee ja katsoo vuoroin rouvaan hyvinvoivaan: "Ai, mikä uhkea puutarhamaa! Manttaalin pellot. Pitäis muokkauttaa, niin, eikö totta? Syytä, rouva-kulta, ei liene kummastella, silmää maahan luoda. Viraton olen, köyhä niinkuin rotta, en ole keksinyt viel' itselleni alaa, niin hauskasti on kaikki mennyt multa, -- nyt mietiskellä taidan -- Mustialaa. Ja kesäksi nyt aion tarhuriksi, ihan totta! Jään tänne! Työstä voi täyshoidon suoda!" "Herjee, sus siunaa!" omenainen huus. Mut vieras, hän on itse totisuus. Ja -- kuinka käykään, Ulla, on kesärenki sulla! Ei ole laiska, se raiska, -- niin ahkerasti kuokkii marjamaata! Ei sitä nähdä saata, ei siedä, vaan täytyy virkisteeksi viedä jo kahvia ja kaunis funttapulla. -- Mut pojan luo kun rouva käy, niin tääpäs jo kuiskaa: "Sinisilmät, -- näyttäkääpäs." Kuink' Ulla punastui, ei kuvitella saata! Ja viikko toinen, -- miks hän niin suruiselta näyttikään, se poika juupeli? Nyt heittämään hän kuusenkäpysillä tohti jo aivan Ullan rintaa kohti, se pirtin ullakolle saatu loinen. Päin Ulla kupeen käänsi tuohon ruojaan, ja lehtikuusen suojaan hän piiloutui: Voi, hän niin pelkää! -- Ja kevät huumaa, omenapuissa kukat lepattaa, on tuuli armasta ja kuumaa, se veren hehkuun saa. Jo palaa rouva, sydän lämmin läikkyy, hän ympärilleen vilkuu, säikkyy, yl'oppilaalle kaulaan karkaa ja suutelee: "Voi mua parkaa, nyt varmaan suutuitte. Te suutuittekos? Elkää!" Se päivän työksi riitti. Sylikkäin he iltaa istui, leski huokas näin: "Voi meitä, voi teitä, voi meitä, herjee, mikä liekään tullut mulle, kun teitä suutelinkin. Mutta kuumaa sydäntä nuoruus huumaa! Jos näkisi nyt tämän Niklas-vainaa, kun katsoo kehyksistään tuosta, -- mun täytyy järveen juosta! Se oli vasta mies, niin reilu, pulska mies, saat uskoa. Hyi, naurat! Pilkkaatko kenties? Voi sua, piltti-parka: pelkkää lainaa on rakkauteni, jota annan sulle!" Puutarhuri nyt rikkaa ristiin pane ei. Mut mitäs rikat ristissä? Hehei, on hällä risti rakkaampi, on kristillinen rakkaus. Oi, onnekkaat nuo kevään ajat autuaat! He lempi öin, he lempi aamuin, illoin, ja milloin alhaall', ullakolla milloin. Kun kysyi tarhuri: "Mua lemmit, Ullani?" "Juu, lemmin", nauroi Ulla, "niin hiidesti!" ja seuras niskannakkaus. "Te, hyvät maisterit ja tutentit, te älkää olko kuin puutarhurit!" Hän on niin laiska, se raato, raiska: hän istuskelee nyt vain kamarissa kuin sulttaani, ja fetsi punainen on päässä hällä, heiluu tupsu sen, kun keinutuolissa hän kehrää, senkin kissa. Ja jaloissaan se Ulla laulaa, ja vuoroin kaulaa, tai taitaa hän ommella taas herralle yöpaitaa, kun herra sauhuttelee pitkää vahakoppaa; tai suukoin peittää, ja punssit keittää, ja kantaa sulttaanille hummereita, väskysoppaa. On kiittämättömyys maailman palkka aina... Ei lemmen kestävyys yl'oppilasta paina: kas, vaikka Ullalta hän lemmen sai ja ruuan, vaatteet, joka sunnuntai hän alkaa kylää juosta: hän juo ja rallaa ja poikain kanssa tanssii keikkarallaa. Nyt Ulla syystä tuosta taas kirkoss' istuu, veisaa, melkein itkee: "On pidot meille valmistettu!" ... mutta ei ylkää aatella voi muiskailutta, ei lähde synnin juuri, vaikka kuinka kitkee! Kun tuli maanantai, puutarhurinsa Ulla jälleen sai: ai, ai, ai, kuink' Ulla kolttusillaan heilui, huiski, hän kyynelposkin virren tuiman kiekas: "Vai naisten luona, vai? Sit' elä valheeks väitä! Nyt juoksen järveen, sanos muuta!" -- Mies vaiti kuuli näitä myrskypäitä, siks kunnes Ulla itse leppyi, kuiski: "Vai lepytellä tahtoisit? Voi viekas! No -- anna nyt jo suuta!" Ah, päivät onnekkaat nuo nuoret, autuaat, omenapuut kun kukkasissa hohti! -- Mut kesät rientää pois, -- syys saapuu, kurjet kiitää eteläistä kohti. "Oi majatalon emäntä kuin omenainen", nyt huokailee yl'oppilas, ja rinta se nyyhkii tuskaa suruisinta: "tään majatalon kesti puolestaan kai riittää. Mun täytyy Helsinkiin, -- ei Mustialaan, maatyöt on tehty, tieteisiin taas palaan, elämänpuuni vaihdan tomusoppiin ja harmaaseen vain teoria-oppiin. -- Siis tässä avain, jonka ikkunastas öin usein mulle heitit, kaiku vastas. Nyt vielä tahdon kaikesta sua kiittää." "Oi sulttaani, miks hylkäät piippusi ja fetsin punaisen, ja kiikkastuolin?" niin Ulla lohduttelee hellin huolin. -- Sait olla täällä niinkuin kuningas, -- nyt viime yötä lepäät vuoteellas, ja nainen vieressä, yölamppu pieni palaa. Ah, paljast' olkaa sivelee vain piltti: "Kuink' olit, Ulla, mulle sentään kiltti." "Oi, enhän!" huudahtaa vain Ulla, riemuaa ja kääntyy kohti, suutelee ja halaa. HEINÄKUU. Ma lähdin heinäkuuta katsomaan... Mun mieleni ol' oudon suruinen. Kyll' armas päivä säihkyi taivaalta, ja vaarat hohti alla autereen, veet virran kiersi rantaa välkkyen. Mut helle-nurmissa jo sirkat soi, ol' ilmassa syyspuolen raskaus... Mun mieleni ol' oudon suruinen, kosk' oli kesä vienoin mennyt pois... Tuoll' yläpuolia, päivärinteellä ruis nuokutti jo tähkää kypsyvää, mut alempana kukat siniset ja valkeat ne loisti niittymaan... Ah, heilui horsma päällä raunion... mut angervoista tuoksu hekuman kuin kuolon-kukan nousi: niinpä sen oon usein uupuneena haaveillut. Soi vieressäni sirkat ruohiston... Mut alhaalla jo ruohon rauta löi, kuin kalman tuoksu sieltä hengähti: siell' liikkui välkähdellen viikatteet, -- mies keski-ikäinen ja vaimonsa ne kaatoi siellä heinää karjalleen... Mut lapsi istui pientarella vain ja lauleskeli lapsen lauluja... Mun mieleni ol' oudon suruinen, kun kummull' uinuin, sydän raskaana, -- kosk' oli ajat parhaat menneet pois. Ja sattui jälleen siihen kulkemaan hän, ystävätär, armas minulle jo niiltä ajoin, joiden jälkeen on keväinen tuuli kertaa seitsemän pois karistanut kukat kirsikkain. Hän tuli luo ruispellon piennarta... Jo kaukaa tunsin tutun vartalon, suloisen ennen, nyt niin uupuneen. Hän kasvoilleen sai punan hienon taas, syyn siihen lienen kauan tuntenut: kun nainen kypsä lasta haluaa. Ja vartaloaan kallistaen hän nyt sulki luomensa, ja hymyillen hän käden puhtaan mulle ojensi, ja kutsui kanssaan käymään elämään. Mut mieleni ol' oudon synkeä, vaikk' ilvehtien naurun-naamioon sen kätkin, -- niinkuin kuolon heinäkuu. Ja vastasin: "Ei aikaa, aikaa nyt! Ei aikaa. Katso, tuolla helteessä noin keräävät nuo ruokaa karjalleen. Ei aikaa, arvaathan, teen heinääni! Mun täytyy tässä -- runo laatia, vain runo, heinää, heinää karjalle..." Ja kesän korkeus paahtoi, uuvutti, syys-öitä ennustellen sirkat soi. Mut tuolla kieri virta välkkyen pois ulapoille, alla autereen. BRUNETTA. Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla, jonka istutimme, josta juovuimme. Aurinko vaeltaa ylhäällä taivaalla kantaen sydäntämme kultaisella maljasella tuulien suhinaan, lintujen lentoon, taivaan äärille, minne nyt hattarat hopeiset haihtuvat. Brunetta, mikä oli se viinapuu? Myös naurava tyttö oli se viinapuu. Kuin koiperho tuleen ma karkasin siihen, ja halukkaasti etsin sen rypäleistä unheen. Niin tanssimme yön kuin Bacchus ja bakkantti. En nähnyt muuta kuin sinut, Brunetta, kiharoissasi raskaat tertut. Nyt nukkukaamme, Brunetta. On vaikeaa valveille taas onnesta herätä. Nyt hervotkaamme, Brunetta, kuin jumalat patjoille ruusuisille, kuin vainajat multahan maan, ah, ilman tuskaa. Niin raukeana, kultaisena yhä mulle kimallat, unhoni viinapuu, -- sa itse, Brunetta, kiharoissasi rypäleettömät tertut. Aurinko vaeltaa vakaana taivaalla kantaen sydäntämme kultaisella maljasella tuulien suhinaan, lintujen lentoon, taivaan äärille, minne nyt hattarat hopeiset haihtuvat... SILKKI-EEVA. Voi sua, kurja Eeva, kuink' olit kelvoton! Se sattui Helsingissä, -- ja kevät-ilta Luodoll' on. Soi verannalla viulut, ja meri hohdon saa hopeisen, mutta maljat kuin kulta kimaltaa. Se kaikki sielulleni purjeet antaa, ma kiidän pian kohti haaveen-rantaa. Mut -- voi sua sitten, Eeva, niin halpa, tunnoton! Ma lähtöä jo viikoin tein maalle: juhla viimeinen! Ah, kuink' on raskas jättää pääkaupunkimme, riemut sen! Siis lähdön kyynelmalja! -- Ja sähköliljat syttyvät, ja nauru, riemu raikuu! Mut tuolta rannat himmeät pääkaupunkimme kuumottaa kuin muuri. Mun onneni on suuri... Mut sitten, voi sua, Eeva, kuink' olit kunnoton! Ja hetket rientää, kuistit jo tyhjenee, ei viulut soi. Siis vielä maljaan, veikot: se onnen ottakoon, ken voi, -- siks kunnes viime hetken lyö gongongi, yö yllättää. On kaikki mennyt meiltä, vain jokin markka jää, ja kunnia -- hyv' on, jos kunniaakin kantaa! Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa vie pursi taas, mut silloin, -- se Eeva kunnoton! Löi laine laiturilla, ja paistoi kevään suuri kuu. Ja veljesjoukko riemuin se sinne tänne hajaantuu. Käyn yksin kadunvartta, -- hän silloin tullut on: on tullut notkutellen, hymyillen, vallaton! Niin kahiseva silkkihame yllä, -- ja poskillaan on ruusunhohde kyllä, mit' aikaan saakin viini, oi Eeva onneton! Hän seisahtuu, ja katseen luo syrjään, hymyää. Ja kumartuu, ja silmät ne alta harson sinertää. Voi, silmät läpi harson ne siilaa mun, ne huimaa mun, käy povensa kuin laineet, ja kuulen kuiskailun, kun notkeasti puoleeni hän kääntyy, ja mua vasten kiertyy, vääntyy. Mut ontuu toista jalkaa! Hyi, halpa, arvoton! Mun kainalooni silloin hän käden äidillisen vei. "Haa", virkoin, "armas nainen! Mut köyhä olen, kultaa ei. Muu kaikki mennyt, paitsi..." (se huokaamaan jo hänet sai) "ei kunnia, ja ehkä kaks markkaa. Mutta onnut? Kai oot täynnä piinaa, myrkkyä ja tulta?" Ah, pian aseet vei hän multa: hän kätensä pois otti, -- kuink' olin onneton! Pois käden otti, rinnat pois käänsi, varsin suppusuin. Ja surulliseen silloin ma profiiliinsa hurmauduin. Loi silmät hiljaa maahan, ja nyyhki: "Kuinka koskaan voi niin kurjaa, kurjaa luulla? Mua mieheni lyö, rusikoi. Mut onnetonkin rakkautta halaa." Ah, mitä näyttikään hän syöttipalaa, se rouva, Silkki-Eeva, se viekas, kelvoton! Ma sentimentaaliksi taas muutuin, runo-haikeaks: "Ah, rouva, sille, jolla on taskussa vain markkaa kaks, -- mik' autuus moinen hyvyys, alttius suuri! Muu mennyt paitsi kunnia on juuri." No, siitäpä hän katsantoon sai riemun oitis: "Kulta, et usko kuinka altis oon!" Niin aukes sulo-suunsa salpa: "Oon altis, hellä, halpa, ja hehkun rakkauden tulta." Niin, totta halpa, halpa, ei kallis, mutta halpa, tuo Eeva vallaton! Me mentiin. "Herra taivaan", hän kuiski, "minkäs onnen sain, näin nuoren, hellän kullan! Mua vaanii rikkaat vanhat vain: yks kesäksi nyt veisi mun kylpylöihin Riigaan... Mut -- minne pistää mieheni? Ja minä hitsin Riigaan tai muuhun Portoriigaan! Ma tahdon vain sun kammioos, sa poika vallaton!" Ja sinne mentiin, huhhei! Hän ovensuuhun pysähtyi ja kainosteli, armas, siks kunnes kaulaan köynnöstyi ja syliin kietoi, suukkosilla peitti. Ja silkkivaatteet yltään hän sinne tänne heitti. Hän syleili mua käsin ynnä jaloin. Kuin lohikäärmeen liekissä ma paloin, voi kaarikulma, punasuu, voi Eeva vallaton! Kun aurinkoinen nousi, hän silloin myöskin nousi pois, ja puki korsettinsa, kuin jousenkaari ois taas pinnistyvät lanteet, -- hän hiukset palmikoi, ja posket, huulet maalaa, ja nenän puuteroi. Ja suuta suikkaa: "Näkemiin!" Ja kukkaroni aarteisiin hän katsoo: "Tili tarkka -- saa jäädä sulle toinen markka." Ma laskin hänet alas -- ikkunasta. Ja sieluni kuin noussut raikkahasta se kylvyst' oli, huhhei, -- se rouva verraton! Mua meren lokit nauroi, nuo aamun kauniit kirkujat, ja nauroi kalamiehet, kun ikkunaani katsoivat. He nauroi, minä nauroin. "Ken nauraa viimeks, parhaiten se nauraa", -- sananparren jos silloin oikein tiesin sen! -- Ja sitten? Lähdin maalle kiireen-vilkkaa. Ens' aamu siellä, -- mitä pirun pilkkaa? Voi, voi sua, Eeva, rouva, voi peto, arvoton! Niin, arvoton ja halpa! Nyt kuuta kaks oon istunut kuin vanki, kapusiini, ja öljyt, myrkyt maistellut. Jo tunnen jalot herrat ja hyper-magnaatit von Tannin-Manganaatit, ja kaikki saakelit! Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa, ja piimään mennyt mont' on markkaa. Voi, kuinka oli halpa se rouva, Eeva, nainen, se nainen porttomainen! Lyö, Herra, häneen salpa kuin masto mahdoton! EL PICADOR. Oi pikku picador, mik' ilo suuri sulla on arenalle tulla ja härkää ärsytellä! Sa alat lähennellä suu hymyssä, ja hierot kai rauhaa, pahaa vierot, ja viheltelet vain. Mut epäileepä sonni: se silmin raivokkain sua katsoo, kuopii santaa. Mut sull' on eräs onni: kun et vain punaliinaa sa huiski, naudan-piinaa, niin härkä miettii: -- Ethän sa lie toreador, kuin lammas käyskelethän. -- Niin luo se tulla antaa; mut tuskin arvaakaan, jo istuu niskassaan sun piikkis, kauniit tupsut. Ja kun se hyökkää, tuolla taas seisot syrjäpuolla, ja sikarisi sauhun kautt' ihailet, kun pauhun ne alkaa toiset, hupsut, ah, arvokas toreador ja -- härkä. Ai, pikku picador, sa varovammin päly, on härkä jalo, suuri, ja, tiedä, sill' on äly! Kun huomaa se sun juones, se puskee, avaa suones. Jo suuremmatkin juuri se sama nauta tallas. -- Ja kuules: härkä tuo jos runo-arenallas on se kuin luulen, suo mun tietää, mitä houkkoon jää katselijain joukkoon? JEANNETTE. Pikkuinen Jeannette... Sataa, sataa lunta. "Hyvät huomenet, neiti!" -- Iloiset, tummat silmät kiiltää sateensuojan alta; -- kuuluu kulkijalta vastaus, veitikalta: "Yöhän nyt on vasta! Senkö allakasta aivan jättänet, armaat antimet?" Jalat pienoiset... Sataa, sataa lunta, viima huokaa, viiltää: "Eikö kummaa unta joskus nähdä saisi, että rakastaisi hiukan ihmisetkin, joinkin hetkin?" Silmät mietteiset: päivät neule-töissä tuskaa, leipähuolta; pyytää toista puolta unelmissa, öissä. -- "Kuinka hymyilet! Nimesi?" -- "Jeannette." Köyhän kammiossa juhlavalot loisti: silmät herttaiset, -- kun hän kepsin poisti, pikku kengän, jossa välkkyi lumikiteet. Puseroisen siteet päästi, ruusuiset povet paidan alta hohti, -- aivan kuin lapsi punastellen peitti hän ne, hoppu riisua ei loppu; -- kääntyi liverrellen, katsoi hymysuin: "Nyt on sulla valta." Silmät iloiset, tummat. "Oi Jeannette! "Levätkäämme näin tässä vierekkäin, sanaa ei, vain suuta! Vaikka vielä muuta onnellista toisi tämä toisillemme, jos sen taivas soisi, -- nyt vain vaikenemme. Että nähdä unta kummaa joskus saisi, että rakastaisi hiukan ihmisetkin, joinkin hetkin." Sataa, sataa lunta. "PYHÄ FRANSISKUS". "Pyhä Fransiskus" loikoo linnan muurilla, maass' armaiden muistojen, kun paistaa päivä heinäkuun. Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria, mut silti se hälle on synnyinmaa! Ei kaapua munkin hällä, ei nuoraa vyöllä, hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä ei -- aivan vielä. Mut silti hän on Fransiskus, vain sporttihatussa ja nenällä kakkulat, -- ei itserakkaampaa kuvitelmaa! Niin, maata kutsuu hän äidikseen, ja taatoksi itse aurinkoa, -- ja toiseksi tuulta, ja sadetta myös, -- ja siskoksi nurmen-nukkaa, joka nuokkuu vieressään. Ja sääli sielunsa täyttää maanmatosta kohtaan, veikkoa kurjaa, joka tuossa kuumalla paadella ryömii, -- niin säälii hän itseään. On takana tornit, nuo vanhan-ruskeat, nuo ontoin tykkiaukoin kuin pääkallon silmin. Myös kappelit, kalkki-valkeat kuin ihmisen sielu... Siell' uinuu, linnassa, muistoa monta: siell' ennen ritarit ylväät seisoi käsi miekalla, otsalla rauta, -- vain mannekiineja, pahvia vain. Nyt loistaa pihoissa paahtuva hiekka, ja kuuset helteessä huokaa yön-mustina kuin sypressit haaveiden haudalla. Mut valleilla tuuli käy! Ja lentää hiudut piilipuun -- kuin ihmisen elonpäivät pois, -- alas aaltoihin, virtahan vievään ja järvelle aavalle, jossa hopeitaan aurinko seuloilee, -- hopeitaan: vain valon harhaa! Mut kaukana tummana kuultaa, sinitummana poutaisten pilvien alta ylt'ympäri armas maa: sen kartanot kaukaa harjuiltaan, yön-mustine tanhuan-kuusineen, kuin Umbrian-sypresseineen, ja kirsikkatarhoineen. Näin muistojen kultahan ja kaihoon lapsuuden, nuoruuden, ja toivottomuuteen kirvelevään on vaipunut mies, tuo muumio melkein. Mut nainen luonansa istuu: hän sykkii, hän tuntee, hän elää! Hän astellut äsken on rinnallaan, ja, oi, alabasteri-sormin, joita vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo, hän kärsivän kättä on koskenut. Ja seisahtunut, ja silmin suurin on katsonut, kummastellen. Ja kätensä korkeuteen ojennellut, joten vyötärö kutsuen piirtyi, -- pyhä Fransiskus hymyili vain. Ja nainen on tepastanut kuin valkein vinttikoira, ja nauranut leikkien, pilkallaan. Ja taas kädet kietovat ojentanut kuin kiertyvät käärmehyiset, mut Fransiskus silmänsä sulki ja puraisi huultaan. Nyt naikkonen jalkansa pienoisen pyhimyksemme viereen aivan astuu, jalan kauniin, valkokengässään, ja virkkaa: "Kas tuossa päänalainen sulle, -- sinä sellainen -- pyhimys!" Ja sitten niinkuin pilari seisoo hän vaiti, ja kärsii, vaikka on vielä suu hymyssä. Kunnes hän viimein näin huudahtaa: "Oh, mitä olen? Niinkuin madonna! Ja sinä -- pyhä Fransiskus!" "Pyhä Fransiskus", vastaan, "aikoinaan oli poika Assisin kauppiaan, ja niin rikas, viittansa purppurainen... Myös kruunu lie hohtanut hälle... Kädet uskolliset ne miekankahvaan kai tarttuivat, moista seuratakseen. Soi soitto, ja maljat kuohui. Toi kukkasen neitse rintaan. Niin, hän oli rikkaista rikkain... Ja sittemmin: pyhä Fransiskus!" Ja miettien jatkan, vaiti: -- Käy taivaan tuuli mistä tahtoo. On mielensä kellastunut. Ei taistoa, naurua, maljaa hän pyydä. On sielunsa ahdas selli vain, ja kylläisyys ja äitelä _spleen_ on kammion seinällä ristinpuu. Ja alkavaa kuolemankaipuuta ja kätkettyä sydänvaivaa vaiti pyhä Fransiskus kärsii nyt -- itsekseen, hän, vierellä nainen uskollinen... Ja hän rukoilee: -- Oi maa, mun äitini, sa huikenteleva, hedelmöivä, joka synnytät miettimättä sekaisin heikkoa, hyvää: ma olenko itseeni syy? Miks niin olen täynnä julmuutta, ja -- petturuutta? -- Ma olenko itseeni syy? Siks suo minun mietteet unhottaa, sun nurmesi helmassa olla vain! Ja aurinko, loistava taatto yksi, joka ehkä teit minut onnettomaksi, epäilykseni lämpösi surmatkoon! Ett' uneen vaivun, -- sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan. Ja taatto toinen, tuuli, ohimoitani vilvoita vaivautuneita. Ja kolmas, kesäisen sateen vihma, tule, jäähdytä ilma mun rintani kuuman hengittää... Saat kiitokset, maanmato: mulle sa näytät, kuinka kestää täällä myös täytyy ihmistä heikompain, -- kun kaikki menneeni, tunnen, kuolee taas ristinpuulla. DELILA. Mies makasi maassa, pää helmoissa naisen, kun kammioon synkkään kuun sirppi hohti ja sen viri aalloilla kiireesti siirtyi. Hän polvia armaita kietoi ja nyyhki: 1. "Sa olet kaunis Delila, sinä, joka mun sielulleni kelpaat, jota olen ma alkanut rakastamaan, ihanaisin vaimojen seassa, -- joka ottanut olet sydämeni pois! Sun kaulas on valkea välillä pitkäin hiuspalmikoittesi, poimullisten kuin vaippa ja purppura kuninkaan. On kaulasi arvoinen kulta-käädyn, on kätesi hohtava helmiäinen, sun kätesi renkaissa, jotka helkkää kuin naurusi, kun sen huilut soi. Miten silmistäs sinitummista vilkkaa ilonhaluinen, nauttiva pakana, -- sinä armain naisista philisterein! Miks kartat näin mitä kuitenkin tahdot, -- miks kätesi kauniin kurkotat mulle ja taas vedät pois, minut torjuen? Miks niin olet voitonriemuinen, kylmä: ovat jalkasi niinkuin marmoripatsaat... Miks nauttien kuuntelet pyytävän ääntä, kun rientää yö, ja kuun sirppi siirtyy, ja varjot kiireesti kulkevat pois! Oi, anna mulle sun rakkautesi Sinä kaunis, kaulasi valkea hohtaa ... miten sanot sa minua rakastavas, kun sydämes ole kanssani ei, -- sinä peljättävä kuin sotajoukko, sinä kiehtova, kieltävä, armaani!... 2. "Mun sieluni, jalkaisi astinlauta, minun sieluni nousee kapinaan, minun sieluni huutaa Herran tykö, -- sinä ylpeä, viisas Delila! Sinä kuiskit vain: 'Olet Herran mies.' Niin, olen Jumalan nasiiri äidin jo kohdusta hamaan kuolemaan! On minulla raskahat nasiirihapset, sysisynkeät, raskaat kuin tämä yö. Jo kohdussa äidin sain vihan, ilkun ylivaltaa vastaan philisterein, -- sinä, ainoa joukossa philisterein, pahan heimon tuon, joka maan rumentaa, monet Herran lapsista orjina lyö se ääreen kehnojen alttariensa ja jumalten ulkokullatuiden, -- se rohkea pelkuri-uskoineen! Ah, Herra jos soisi mun etsiä syitä, syyt löytää ja laumalta philisterein alas alttarit suistaa ja korkeudet kaataa, kukistaa kuvat kuolleiden jumalain! Ja myös, niin vainen, myös ketun-keinoin nisuvainiot viisaasti heiltä polttaa, ketun-keinoilla lyhteet ja kuhilaat. -- ketun-keinoilla, ah, ketun kolmensadan vihamiehiltä turmella viinamäet ja poimia tarhoistaan rypäleet! Ah, Herra jos soisi mun saada sen riemun, minun riistää tarhoistaan rypäleet! Näet valtavat on vihan hapset mulla. Ja siks olen toivo ystävien ja siksi myös vihamiesteni pelko, vihatuiden, halpojen philisterein! Mutta sun helmassas niin olen heikko, kun lyöt voimani kahleisiin... 3. "Niin, sinun helmassas heikko ja nöyrä, kuin karitsainen lauhkea vain, -- oi, sua sieluni rakastaa, sinä ruusuni orjantappuroissa, sinä kiehtova, kieltävä Delila! Sinä, jonka näin minä rotkoissa vuorten, kun alas laaksoihin astelin kerran ja viivyin leirissä philisterein. Sinut näin, sinä muotoas kaikkein kaunein tytär vaimojen seassa philisterein! Oli kevät, ja kukkaset puhjenneet, soi maassa toukomettisen ääni, kun, armahin, lounaalla lepäsit. Sinut näin, kun etsin naista kuin peura, joka janoten lähteelle halajaa. Sinut näin: mun sieluni vapisi, nääntyi, -- minut yhdellä vain sulo-katseellas kuin kaulasi käädyllä kahlitsit, -- sinä, joka mun silmilleni kelpaat, -- kuin sinetti painuithan sydämeeni. Sinun nimesi kultainen kaiku mulle oli niinkuin kallehin, vuotava öljy. Minä kullalla tahdoin kylvää sen tien, joka ensinnä sinut majaani toi. Sen muistatko, armas? Siitä on kauan. -- Ja nyt yhä makaan sun polvies päällä, kun yö lyhyt, kultainen rientää pois. Olen sairas, kuule, rakkaudesta! -- Sua vannotan siis jalopeurain kautta, ja pardein, vuoriston leopardein, sua vannotan, viisas armaani: ah, anna mulle sun rakkautes! 4. "Miks vedät kätesi armaat pois, -- miks kurkotat kummankin mulle, ja taas vedät kalvaana, hymy huulilla pois? Miks huokaat hehkussa kammion, jos sinuun käyn, jalo viinapuu! Mua suutelet suullasi liekkumassa, ja onnekas oot, kun loistavat mulle sun rintasi niinkuin kaksi vohlaa. Miks jalkaisi kauneutta riemuitset? Jos rukoilen, rakkautta vannot mulle. Jos tuskassa huudan luo vihan Herran, siinä värjyt niinkuin kyyhkynen, sinä, peljättävä kuin sotajoukko! Jos syliini väistyvät polvesi kiedon, sinä seisot, onnekas, tyynenä vain, ovat jalkasi niinkuin marmoripatsaat. Mua vaivaatko hamaan kuolemaan? Nyt ilmoitan kaiken sydämeni sulle: ma lienen kuin erämaan jalopeura, joka vuottaa paahteisen kuoleman tuskaa. Mun annatko näin vihamiesteni käsiin? Oi, kaipaatko suustasi huutoa mulle: 'Vihamiehet sun päälles!' Ah, huutaisit turhaan: olen heikko kuin muut, näin kahleissa! Sinä nasiirihapseni leikkaatko pois? 5. "Ne leikannut lienet jo, Delila! -- Miss' on moni kuukausi, jonka ma vietin kuin toivoen tähteä kannelta taivaan alas astuvaksi: hän astunut ei! Miss' illat raskaat, kun luotani väistyit, minut kietoen kalvaihin arvoituksiin kuin kaksilla vaskikahleilla? Myös silmäni puhkaisit kai, oi armas: en aikoihin kaunista maailmaa ole nähnyt: vain sinut eessäni näin, sun huulesi niinkuin punaisen rihman, -- muu varjohon peittyi vaivan yön. Näin rintasi valkeat hohtavin ummuin, mua näännytti vain jano armaan suusi. Sokeaksi teit minut, vangiksi veit: niin nyt olen vankihuoneessa, orja, oi valkea, hehkuva Delila. 6. "Työmyllyn orjana valkein huulin kiven-salkoa kiertäen kuurussa käyn. En laaksoissa voimassa, vapaana riennä! On hyljännyt minut menneisyys. On hyljännyt minut Zebaoth! On muotoni raskas ja muuttunut. Vihamieheni katsovat vuottaen, viekkaat, vihatuiden joukkio philisterein! Ei ole totuutta suussa heidän: he liehakoitsevat kielillään, he täynnä on käärmeenmyrkkyä, ilvein he pitävät neuvoa keskenään: 'Hänet tuokaamme meille soittamahan helistystä Herramme temppeliin!' He vääristelevät huuliansa, kita heidän on avoin hauta, -- oi Herra, oi Herra Zebaoth, kurkkuun heille hän hampaat heiltä musertakoon! He haavoitti mua ilkkunsa ruoskin, olen uupunut hamaan kuolemaan. Ah, koskaan, koskaan en kai saa vihamiehiltä korkeuksia kaataa, en kuvia kuolleiden jumalain! Ja, armas, koskaan en ketun-keinoin nisuvainioitansa, kurjien, polttaa, -- ketun-keinoilla, ah, ketun kolmensadan, -- rypäleitä poimia tarhoistaan! Miks, Herra, näin olet luotani mennyt? Miks, Herra, en sitä maistaa saa! Vain soittajaks vihattavain olen tullut, he huutavat: 'Tänne hän kutsukaa nyt huiluilla, pilleillä helistämään', väen vieraan ja halvan temppeliin, niin rohkean pelkuri-uskoineen! "Oi, anna mulle sun rakkautes. 7. "Miks vedät kätesi hiljaa pois, sinä, jota mun sieluni rakastaa, sinä ruusuni orjantappuroissa? Ovat huulesi kuin punan-hehkuva rihma, sinä ottanut olet sydämesi pois. Olet tuoksuva, armas, luomet kuin lumme, -- mua suutelet suullasi hekkumassa, -- yö äänetön rientää, ja kuun sirppi kiiltää, ja varjot siimeiset siirtyy pois... Oi, anna mulle sun rakkautes!" ANGELICA. Angelica! Niin katsoit kalpeana, kun luotani sun torjui tyly sana, et tiedä, mitä rakkauteni on! Se, jota kutsui runotaivaan ovi, maan pääll' on tunnoton ja onneton. Et tiedä, miksi luotiin luonteeni: se on kuin sytytetty raketti... Kuin satu, jot' ei ruumiillistaa sovi. Kuin kupla hento, johon kuvansa luo kaikki, ihailtava kiiruulla. Kuin täysi malja, joka kohta sakkaan on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan. Vain iltapilven puna aaltoihin... Niin lempeäkö? Lieska helvetin! Angelica, sa voitko anteeks antaa? Ei mulla taivaan-toivoa, ei rantaa, joss' onneani koskaan löytäisin... Vain satu, jossa näkee ritarin suloisen rouvan ynnä knaapin kainon. Suloisen rouvan, jonka murheen painon suun hymy, otsan haave ilmaisee, -- povella harso hopein värisee. Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi. Jos lisää kuulet, haihtuu kaunein huvi. Äl' oikein uskottuna mulle haasta: vain suurin tuntemattomuus voi maasta tään sielun nostaa, taivaan satuna. -- Vain outous rakkautta, Angelica! Angelica, sun täytyy anteeks antaa, ei mulla taivasta, ei onnen rantaa: vain kaipuun riemu, -- lieska helvetin. Kuin taikajuoma, jonka muinoisin Isoldelle ja Tristanille keitti se musta velho, -- toden heiltä peitti. Isolden muistatko ja herransa? He ensin rakastavat sieluina ja kieltävät, syyntunnoin, sulot ruumiin, jonk' olettavat syyksi tuskiin kuumiin. He tähden kautta haastaa toisilleen. Ja korvessa he sammalvuoteeseen käy vieretysten, mutta valvomassa on miekka välissään, mies haarniskassa. Noin tähteen tuijottaen kuolemaa he vuottaa, viimein toki saapuvaa. Nuo hourut! Niin vain satu keskiajan voi päättyä, tuon lemmenkiduttajan! Jos välistään ois miekka viety pois, ei kuolleet he, vaan -- vihanneet he ois! Mut silti: eikö moinen harhalempi lie ollut vihan totta totisempi? Miks toista lähetä, miks tutkia? Vain outous rakkautta, Angelica! Angelica! Sun täytyy anteeks antaa. En saata tyytyä, jos kuinka kantaa mua onni, tahdon tuskaa helvetin. Nyt näyttämö -- Francesca Riminin. Asetus: punahuuru ilman täyttää, Mefisto katsojille parin näyttää, se ohi kiitää myrskynpyörteessä, suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä syleilee toista. Mutta miksi kääntyy nyt autuus, jossa noin he kaksi nääntyy? Ah, esirippu pian laskeutuu, se tuli mainen sammuu, nauraa suu Mefiston, -- lavalla on paljaat rangat. Mut paloiko myös tuskan yhdyslangat? Miks lähestyä, luoda katsetta, puhella, tunnustaa ja tuntea? Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan, kun ikuista ei edes horna ihan voi olla sille, jota tuhoaa pahempi vielä: kaipuu johdattaa. Angelica! Siks olet loitoimpana, kun lähelleni tulit uhraavana! Niin täynnä taivasta on sulla povi, -- miks et nyt kurjaan sydämeeni sovi? Se tahtoo yksin jäädä, murtua! -- Vain outous rakkautta, Angelica! VÄSYNEET. _Virkamies_. Pikku kaupungissa lokakuussa. Junaa muuttamaan jäin tänne. Vettä sataa. Tuuli riipoo puista lehdet viimeisetkin. Kaupunki on tyhjä, kuollut, -- tyhjyyttä niin ahdistavaa, ettei kuolema niin raskas liene. Muistuu mieleen kertomukset vanhat Siperian kaupungeista, jonne kovanonnen lapset karkoitetaan... Lähden erään vanhan tutun luokse, -- ennen, nuorempana vilkkaan miehen, -- historianmaisteri nyt täällä. Kamarissaan hiljaisessa, lampun takaa, joka jo on sytytetty, kello kahden aikaan, harmaudessa lokakuisen päivän, -- yli pöydän, jolle ladottu on riviin pitkään muinaisrahoja ja mitaleita, luo hän silmänsä nyt oveen, silmät, joista sammunut on loiste nuori. Kasvot kelmenneet. -- Ei juttu juokse. Kaiken lopuksi mies haastaa, kuinka vakaantua tässä on jo aika, naimisiin on tuuma tässä, siinä pelastus ja tarkoitus ja onni, -- elää niinkuin isätkin on ennen eläneet, ja kuolleet, ynnä muuta... Varis kesytetty, jos on siivet siltä leikattu, kai istuu maassa vakaantuneena ja vakavasti... Konsa lähden tutun vanhan luota, riemuitsen, lyön rintoihini niinkuin fariseus: "Sua kiitän, Herra, etten ole vielä kuin tuo publikaani, virkaan pyrkinyt ja nujerrettu. Etten ole vielä naimisiinkin joutunut ja isä lasten, -- jotka eivät ole yhtään tarpeelliset kaikille, näin muuta kaipaaville." Rintoihini lyön ja riemuin vannon: "Ennen elää edes Helsingissä kuin maaseutukaupungissa, -- elää Helsingissä vaikka lorvehtien savuisissa kapakoissa, kuullen kuinka miehet siellä soittaa suutaan, -- miehet aatteelliset, kalevalaiset, kansalliset 'saakka Siperiaan', -- kaikkein epäreaalisin seura. Siinä seurassakin mieluisemmin! Ennen fantasti kalevalainen, kansallinen punssipateetikko, kerskuri, suupaltti, -- ennen vaikka teosofi, valkonauhalainen, -- morfinisti, mikä hyvään ennen kuin maaseudun kaupungissa: Aamen!" Niinpä lausun, kuljen. Vaihtelua etsin jotakin, en mitään löydä. Tyhjyys. Tuuli riipoo puista lehdet viimeisetkin. -- Jospa avattaisiin kohta elokuvateatteri, -- moisissa en ole käynyt vuosiin! _Humalisto._ Ikävyys mun täällä tukahduttaa. -- Käynpä luona ystävättären entisen. On tutut huonekalut, taulut kullatuissa kehyksissä, muuttumatta koko ympäristö, -- josta pidin kyllä ennen. Mutta, -- mutta ihminenkin muuttumatta! Tunteet vanhat mua kohti henkii: ah, kuin keväin humaliston peittää menneen kesän kuiva köynnösnippu, melkein mädännyt, ja nousevilta humaloilta uuden kasvun estää, niin nuo menneen elämäni tunteet, jotka toisen sydämestä pyrkii näkymään, mua vaivaa, tukahduttaa. Liekö sittenkään niin sielukasta kuin on väitetty, se, että voimme olla uskolliset kuoloon asti? Olla aina sama, muuttumatta? Pitäisikö ihmislapsen täällä rakastaa vain kerran, ehkä kaksi? Yksi kesämme jos loppui, eikö meidän täydy herätä taas uuteen? Kauniita lie tunteet vanhat, -- silti kauniimpaa, kun sydän elää tahtoo edelleen, ei tyydy muistoihinsa! -- Etkö jaksa siihen päästä, armas? mielin kysyä, vaan jokin estää. Mielin kysyä, ja kehoitella: "Pidä edessäsi Jumalasi, pidä _kuolema: memento mori!_ Viel' on hurmaa olemuksessasi, -- älä armonaikaa väärin käytä, muista hautaa, muista ikuisuutta, muista elämämme lyhyys, tärkein ajatelmista: _memento mori_. Niin on helpompi sun kerran kuolla: muistoissasi yhä eläen." Näinpä moraalia hälle antaa tahtoisin, vaan -- sääli voittaa... Vanhat yhteistunteet painaa mua siellä niinkuin keväin humaliston taimet kituu vanhan köynnöskasan alla: pois se peite, este täytyy saada, -- mennyt poistaa vaikka repimällä sydämestäni! Pois täältä! -- Niinpä pakenen, ja katuja taas kierrän. Mietin jälleen: -- Etkö jaksa siihen? -- Minä jaksan, tahdon! Minun syyni ei se, että uuden humaliston taimet versoo: syy on kehityksen. Aina muuttua, ja vapautua! Aina kasvaa! Kieltää yhä ennen -- ollut itseni: en ole tänään enää sama, mikä olin eilen... Silti yhä vanha humalisto: täynnä eloninnon humaluutta! Sataa. Tuuli riipoo puista lehdet viimeisetkin. Tunti mennyt täällä, -- viel' on toinen tunti junanlähtöön. Jospa sitä ennen avattaisiin elokuvateatteri, -- taikka: onkohan nyt täällä iltakirkko? EROS-PROTEUS. Eros, kaiken ympyrässä keskus: näin sun ensin sydämessäni enkelinä, jolle siipiensä pikku tahra epätoivon tuotti, -- kuumat kyynelesi itkien anteeks anoit jumalaltasi. Sitten olit pieni kannuspoika, polvillasi jalkain juuressa linnanrouvan, jonka tummat silmät hohtivat kuin tähdet syksy-öin. Sitten jättiläinen, jumaloita vastaan kapinassa: tulen ryöstit niiltä, ja ne sulle kostivat. Muutuit uhmassasi Typhoniksi ... koko vanhan maailmasi poltit. Nousit tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Vaihdoit muotoasi taas, kun tanssit faunina nyt bakkanttien kanssa. Olit Amor ruusunpunaisin siivin, Amor, joka sormi suulla reunall' istui sängyn kultaisen, jossa hohtavaisin povin uinui armas nainen lemmenhehkussaan. Oi, mit' olit kaikkea? Inferno, luola noitien tai peikkojen, -- kiirastuli, paradiisi, -- kirkko, jossa urut soi ja seurakunta, tunteeni, nuo pienet syntiset, kumartuivat kiitosrukoukseen. Kummallinen olit mulle, Eros, antelias vähäpätöiselle. Riittää nyt jo pikku anojalle, -- koht' en säkkiäni jaksa kantaa, heitän ehkä antimesi tielle. Eros nauraa: "Taidat viimein, hupsu, olla valmis vaikka -- naimisiin?" Älä naura, kummallinen Proteus, johon en voi luottaa milloinkaan. Miksi katsot noin, kun sua kiitän? Kovin ilveilet nyt ihmeellistä... Pääsi nousee, siitä säteilee gloriana valo häikäisevä, mutta samalla se kumartuu nöyrästi. -- Nyt, Herra, ilmestytkö suurimmassa korkeudessasi, joka pienimmäksi alentuu? Herra, lausutko nyt selityksen, mitä ylevin on rakkaus? NEITH. Egyptinmaassa temppeli ol' ammoin, niin lapsena luin tarun, ja se kammoin ja kaipuin sydämeni täytti. Siin' asui jumalatar, kerrottiin, niin kumman ihana, säteilevä, että tumman maan päällä oli harva, jok' ei tuota ois nähdä tahtonut, sen temppeliin. Mut kuinka valtaansa hän käytti? Kai riemumielin palattiin sen luota, jos kenelle se, takaa huntujensa, vain näytti alastoman kauneutensa? Näin varoittivat papit: "Onneton sen häikäisevä kauneus meille on. Se, jolle ilmestyy, hän sokaistuna maahan suistuu ja kuolee heti niin." -- Mut silti moni tahtoi tuolla tavalla kauniin jalkain juureen kuolla. Niin taru vanha mieleeni taas muistuu. Ja usein tuntuu nytkin, konsa haikein mun valtaa miete, jonka tähden vaikein on elämä ja turhaan kuluu pois, -- kuin jumalatar yhä eloss' ois. Ja muutkin tuntenevat: jumalatar se elää! -- Mutta miss' on valtiatar? Miss' on sen temppeli? Ei siihen tieto yllä! Mut usein, milloin aivan maahan asti lyö minut tuska, huomaan katkerasti sen jumaluuden nähneeni nyt kyllä. "Ah, miltä näytti siis hän, joka pysyy salassa meiltä?" joku ehkä kysyy. -- Ken kuoloon-sokaistuna vaikeroi, hän kuinka sitä selitellä voi? Hän huokaa vain, jos kertomaan hän tointuu: "Ol' ihanaa se kuitenkin! Kuin kulta tuon aurinkomme, joka syytää tulta, -- jos siihen kauan katsoo, sokeudella lyö. On kaikki pimeyttä, mutta yö näin lausuu sanat, joihin muistot sointuu: "'Se, ken on päässyt valoon, rakastuu yöhön, kuolee sielun-paloon. On onni pyyde: täyttyessään yltyy. Ja rakkaus: kun se kypsyy, siihen kyltyy. Ja yhtä loittonevaa kaikki muu. Ken kaipaa, kaipuussaan on hurma, ken tietää, sydän kuoloon pakahtuu'." Siis valtaansa mun otti julmin surma. Ja silti elän, hengitän ja kuljen, ja kivut kirkkaat sydämeeni suljen! Haa, parissanne kulkee kuollut vain, kuin moni muukin, joka niillä main on käynyt, pyhimpään on päässyt sinne: hän näköjään kyll' elää voi, ja lie viel' eessään pitkä elontie, mut kuollut hän on silti. "Miksi, minne?" hän kysyy, "kyllin sain". -- Oi, hän kiitä ei tapaa, jonka meille surmaajatar on valinnut: Egyptinmaassa ammoin, hän surmasi sen, joka hurmiossa sai hänet nähdä, oitis, tuokiossa, -- nyt tappaa elävältä, riuduttavin vammoin. Niin, toisenlainen on nyt jumalatar kuin ennen, lapsena, kun luin siitä sen tarun, kaipasin sen temppeliin. MINNE? Nyt minne haaveeni harhailee, se uutta etsivä, teitten lapsi, kun päivä päättyy taas rusko-iltaan? Se vaikka varsin jo uupunee, ei lepoon tahdo se, kulta-hapsi, maanteiltä vuosin jo kulkemiltaan! Kun iltaruskoa loistavaa se katsoo, kangastus sille näyttyy, ja keitaat, palmustot aavikolla... Kun minareetista kajahtaa "Il-Allah!" illoin, niin jälleen täyttyy sen haave: vapaana, yksin olla. Se onnen sielläkö saada vois? Sen sieltä veisi taas uusi kaipuu... Sen koti tuolla on ruskon mailla, siis aina matkaan sen täytyy, pois -- se kunnes kanssani lepoon vaipuu maan multaan, määräänsä yhä vailla.