Joel Lehtosen 'Markkinoilta maalle'; 'Kevätsymfonia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 123. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. MARKKINOILTA MAALLE; KEVÄTSYMFONIA Kirj. Joel Lehtonen Otava, Helsinki, 1932. SISÄLLYS: MARKKINOILTA MAALLE. "Rakkaiden muistojen" sarjaa Viimeisenä markkinapäivänä Torilla Tuttavia Lähtöön Katukuva Jäälle Matkanaukkausta Kilpa-ajo jäällä "Kapakan" kievarissa Pirtissä Kammarissa Lähtöön taas Ilta ja Himala KEVÄTSYMFONIA "Rakkaiden muistojen" sarjaa Maaserkku Helsingissä Menosta maalle Maaliskuulla Huhtikuu Toukokuu Kesän-unelma MARKKINOILTA MAALLE "RAKKAIDEN MUISTOJEN" SARJAA (Julkaistu kokoelmassa "Markkinoilta" 1912) VIIMEISENÄ MARKKINAPÄIVÄNÄ. Maaliskuinen armas päivä paistaa yllä kaupungin, miss' ennen muinoin nuorukaisena, yl'oppilaana monet riemut keväiset ma nautin. Monet riemut punssikullan kanssa "Liikemiesten Klubilla", -- se löyhki suruisesti tomult', tupakalta, -- ollen sihteerinä vanhoillisen lehden, jossa pakanuutta puolsin, vastustin pakanalähetystä, autoin pakanoita, neekereitä minä, oiva lehtineekeri. Maaliskuinen armas päivä paistaa. Tuttu on tuo matalainen kylä, jossa elääkseen ei ihmislapset muuta voi kuin juoda kuollakseen; tuttu siell' on tuoksu oluen, karvarien parkkinahkan, ynnä neitosien liinatukkaisten helmain kölninvedet hempeät. No niin. Päivä armas puolin paistaa: puoli taivasta on kirkas, mutta toisen puolen kätkee siimes pilvi, joka seuloo lunta hiljalleen, heittelee kuin kyyhkyn valkean untuvia torin-aukealle, jossa kirjavat nyt karusellit ja muut markkina-metelit pauhaa. Vaan ne karusellit, verkalleen ne elämöi jo tuolla suruisella, talvisella torin aukealla, sillä viimeinen on riemun päivä: kolmen ilon päivän laitimmainen näillä Mikkelimme markkinoilla. Soivat pilven alla kaikenlaiset pillit, rummut. Karusellit kiertää, kolme koreata "heijakkaa": yksi torin päässä, pohjoisessa, keikkuu, kiljuelee "Glada änkaa", toinen, etelässä, elämöiden vetää villin "Vegetariaanin"; kolmas lännessä taas, koivujen alla, jonkin oudon marssin puhkuu, niinkuin elehvantti toitottaisi. -- Mutta keskimailla heijakkain, siell' on teltat, kojut markkinain. TORILLA. Siellä kansa verkalleen jo kulkee, -- sillä viimeinen on riemun päivä! Verkalleen ja aivan laiskan-tahtiin, ohi punapartain leluryssäin, kovin kirpeältä haisevain, punapartain niinkuin ketunnahkat hartioilla hoikan turkissaksan. Ohi rinkeleitten, kuormien vajavaisten, joissa paistaa rippeet kellertävät, oljen-tuoksuvat. Ohi tattarien vinosilmäin, jotka idän karttuuneja kauppaa, -- vakaana myös ohi eläintelttain, joista inhakka käy ketunhaisu; -- ohi länkien ja rattaiden liikkuu kansa, -- noiden kolmen verkan karusellin rummutessa, sillä viimeinen on nyt jo riemun päivä. Tuskin katsoo rahvas enää tuossa rengaskorvaa Italian miestä, joka huutaa tekokukkasia, vihreitä ja ruusunpunaisia, -- kaikki puhtahinta selluloosaa. Niinpä raukeasti, laiskan-tahtiin, kulkee huokaellen kansa vieno lumihiutaleiden keskellä, jotka kiiluu päivän paistaessa, -- kun on toinen puoli taivaasta sininen, mut toinen pilvessä. TUTTAVIA. Niinpä kuljen minäkin nyt verkkaan, rinnall' ystäväni, urhon oivan, Oski Himalaisen, sankarin, jonka sarkaisilla ryntähillä loistaa selluloosakukka. Kuljen pystypään tuon poikamiehen kanssa. Ette häntä ehkä tunne? Hän on Himalaisten talon melkoisen pariveljeksistä nuorempi, ja on mua maalle noutamaan tullut oikein eri hevosella. Hänellä se juuri on se oiva raudankarva, tumma orhi: siitä on sen kunnan kaikki kauniit varsat, raudikot ja kultakiharaiset. Hänen kanssaan laiskan-tahtiin siellä kuljeskelen, katson miettein haikein entispaikkaa, torin ikävyyttä, jonka koivikossa ennen muinoin, joulukuisten iltain hämärässä, kanssa kultani me kuherreltiin, -- paikkaa, missä nuorukaisena monet riemut keväiset ma nautin. Sillävälin Oski Himalainen, nuori, kukkarinta, pystypää, piikasien eteen seisahtuu, salaa jonkun kättä puristaa, sillä kaksikymmentä jo vuotta painaa hänen niskojaan, ja äiti toruu poikaa useasti, ettei hänkin miniää jo taloon nouda, -- siit' on Oskarilla aika harmi. Sitten siellä kohtaan tuttuja. Tuossapa on Tasavaisen muori tummasilmä, hellä, hymysuu, pullea kuin papinrouva parhain. Kädet paksut kirjokintaissa sievoisesti pääll' on kelpo vatsan, kun hän katsoo aasivaljakkoa, kahta karvasuuta, viippakorvaa, hymyellen, miettiväisin mielin, -- suruisin ja kaunein silmin, sillä viimeinen on tässä riemun päivä. Mutta kun nyt muorin olkaan hiljaa kopsahutan, hälle mörähdän: "Ei saa koskea!" niin muorikos säpsähtää! Kai luuli, että ehkä poliisi tai jokin sälli siinä töykkinee! Hän aivan tuijotellen kauan katsoo, sitten virkkaa: "Siekös näillä mailla! Vai et koskea anna!" Sitten kättä kintaineen pistää hän ja kuulumiset kysyy, saa ne minulta; ja sitten kertoo omansa, ja nauraa: "Poliisiksi luulin... Katsoin hevosia noita. Kyll' on pienet nuo, ja laihat on." Silloin alan hälle selitellä, etteivät ne taida ollakaan hevosia, ne on serkkuja hevosen, ne aaseja on vain, sit' ei usko muori, katsoo pitkään, tummat silmät nauraa veitikkoina: -- Kyllä taidat syöttää pajuköyttä. Vaan kun väitän, että justiin noilla Jeesus ajoi Jerusaalemiin, körötti, niin, jos ei justiin näillä, niin sentapaisilla kumminkin, hän kun tahtoi nöyrä olla, siksi ajoi tuollaisilla surkeilla karvasuilla, viippakorvilla, silloin uskoo muori Tasavaisen: aasivaljakkoa hyväilee. Kohta käy myös itse Tasavainen siihen, pitkä mies ja reuhkahattu: matalaisen kurttuotsan alta pienet, virkut siansilmät kiiluu. Hänen leukansa ne niintä kasvaa, taikka mäyrän niskan kaunistusta, metsäsian harjaa. Hänkin mulle iloisesti kättä pitkää lyö, kysyy kuulumiset, jotka saa, kertoo omansa, ja herttaisesti alkaa patistella mua käymään kartanossaan, jossa ennen muinoin myöskin eräät kevätviikot vietin. Maljanenkin kepsuttelee siihen, isännäinen hieno asultaan: palttoo vaaleaa on kotisarkaa, taivaansinertävä kaulahuivi komeasti liivinrinnat ristii, -- hän on oikein maalaiskeikari! -- Iloisesti nenänsä nyt paistaa, hienot huulet hymyy leppeästi, sinisilmät ystävyyttä loistaa. Kädessään on hällä letkuvarsi uusi, tehty Rantasalmella; taskun suusta pilkistäiksen uusi kukkarokin, täynnä tupakkaa, massin sievät sahviaanikorvat tököttää kuin yökön korvat sieltä. -- Pois hän lähtee kanssa Tasavaisen, joka sanoo vielä ostoksille pitävänsä: "Sitten pannaan ruuna puikkoihin ja lähtään kotipuoleen, körötellään, saunaan, nukkumaan." Eräät muutkin tutut siihen vielä sattuu, kun me käydään verkalleen, nuoren Oski Himalaisen kanssa pakinoiden, alla lumipilven. Niin, ja viimein vastaan tulee myöskin vanhempi Himalan veljeksistä, tumma, hymysuinen, -- tulee verkkaan kanssa nuorikkonsa valkean. -- Ja se maaliskuinen armas päivä pilvisestä täysin kirkastuu, sellaiseksi, jona ennen muinoin monet päivät täällä nähdä sain; kauas hiljaa painuu siimes pilvi, hiuteet liitämästä lakkaa, taivas sinisenä näkyy kokonaan. Niinpä siinä käydään, säteillessä auringon, ja hyrrätessä kolmen suuren vonkuvaisen karusellin, kaupungissa, missä ennen muinoin monet riemut keväiset ma nautin. Kun jo päivä vitaiselleen painuu. LÄHTÖÖN. Kuulkaa siis, te muorit tummasilmät! Kuulkaa, isännäiset, jäyhät, viisaat, joiden leukapielet karvaa tunkee niinkuin niintä kellanruskeaa, -- kuule, kaikki kansa, nuorempi Himalaisten pariveljeksistä: jo nyt päivä vitaiselleen painuu! Kohta on nyt menneet markkinaiset, loppuneet sen ilot, ihmeet kaikki, -- niinkuin loppuu koko elämämme, joss' on työtä, satoa ei liioin. Melkoinen on täältä matka maalle, mutta tehtävä se silti on, kuten itse arvaatte sen, kuomat. Lähtään siis! Pois lähtään kotipuoleen, kun nyt päivä vitaiselleen painuu! Painukaamme mekin täältä, kuomat, painukaamme salon hiljaisuuteen, kaikki kansa, näiden markkinaisten jälkeen sinne, hiljaa, huokaellen, -- kaupungista, missä ennen muinoin monet riemut keväiset ma nautin. KATUKUVA. Niinpä tehdäänkin. Niin tehdään me samankuntalaiset, ynnä muutkin. Pian katu suora, aurinkoinen matkalaisten jonoa on täynnä. Niin, se katu on kuin temppelin kreikkalaisen marmorinen friisi: hevosia kenokauloin tanssii siellä, suitsista niit' urhot ohjaa, käsi korkealla, urhot uljaat. Tai kuin roomalainen sotasaatto: jonot karjaa, muonaa, kestitystä. Voittokulku! Mut ei yhtään orjaa ollut meissä, vapaat oltiin kaikki. Niin me kaupungista sieltä maalle mentiin kohta, minä pukkireessä kumppalini, hevosurhon oivan, pariveljeksistä nuoremman, joll' on orhi kultakiharainen. Maalle mentiin pitkin katua friisinä, joll' oli taustanaan talot valkeat: niist' aurinkoinen heijasteli silmät huikaisten, räystään kulta-tippu kimalteli... JÄÄLLE. Taivas sininen on, mäenrinne hopeana hohtaa, alenee kohti järven kaukahisen rantaa, jossa hanget keväisinä paistaa. Punan-kellervinä ruskossa loistaa hongat, joiden juuressa pitenevät kevään sinivarjot. Sinne ajetaan me, salon helmaan, syvään unhotukseen, hiljaisuuteen, -- kaupungista, missä ennen muinoin nautin hullut riemut keväiset. Musta matkajono kiitelee alas mutkallista rinnetietä kulkusin ja laulavaisin kelloin, kohti järven äänettömän jäätä. Tuolla köröttää nyt Tasavainen, harjasparta, vakaa Väinämöinen, ajaa ruskealla ruunallansa, eipä valkialla varsallansa, -- toinen saapas reestä ulkosalla, toinen käsi ohjaksissa, toinen kelpo muori-mummon vyötäröillä, heinäruon päällä hyllyväisen. Päällä heinäruon ynnä myöskin tupsuniskan karhuntaljan, jonka kuono musta taakse irvistäiksen, joka kynttä käyrää taakse näyttää. Niinpä ajaa ukko Tasavainen, jonka leuka, kuten tietty, kasvaa niintä taikka metsäkarjun harjaa. Komeasti ajaa Maljanenkin, vento, punanokka, hymyhuuli, kumppalina piika naapurin, pieni, ruskokiharainen tyttö. Varo itseäsi, Maljas-kuoma! Jos sen vaimosi, tuo surullinen, tietää saa, niin hänpä, jonka nait hänen hiustensa pulskain tähden, -- vaikka nyt on hiukset kuihtuneet, -- jos sen kuulla saa, niin hänpä polttaa sulta jälleen lehdet, aviisit: niistä, näet, nurkkanovelleista, tarttuu sinuun moinen into, kirma! Varo, Maljas-kuoma, -- jonka välly kirjattu on kuvakärpäsillä, kymmenellä puna-kärpäsellä, välly hupaisesti liehuva. -- Uljas mies on myöskin vanhempi Himalaisten pariveljeksistä, tyynenä hän kuskaa hevostaan. Vieressään on hällä kalvas, kelpo nuorikkonsa, joka armahissa toivehissa istuu ensi poian: siksi hän nyt, hymy huulillaan, katsoo miestä eessä ajavaa, naapuria, joka komeasti ohjaa vaihtotammaa kantavaa. Katsoo, veikeästi miehelleen virkkaa, silmät taivahalle luoden: "Parillapa naapurimme ajaa." Veikeästi virkkaa, onnekas, mukavasti päällä hirvennahkan, jonka harjaksia viima pörhii. Siihen naurahtaa tuo Himalainen, ymmärtäen kalvaan, hellän vaimon ylpeän ja viisaan leikinlaskun, -- ravahuttaa ruunaa ruoskallaan! -- Monta muuta siellä siten rientää kaunista tien kaarta pitkin, kohti järven kaukahisen siintoselkää, missä punertaen hongat huokaa. Mutta kaikkein komein kansasta kuitenkin on Oski Himalainen, ryntähillä markkinainen kukka! Kaikkein komein maantien kiitäjöistä kumppalini norja, tumma orhi, lautasilla täplät vaaleammat! Ylinnä sen kultaharja liehuu, ylinnä sen otsatukka huiskii, kun me välkkyvällä pukkireellä maalle kiidämme, kanss' urhon oivan. MATKANAUKKAUSTA. Ratsut kymmenet niin siellä kiitää, satakunta oivaa matkamiestä. Viisikymmeniset kellot soittaa! Kymmenet on reissä pukkilaudat. Mutta varsin monen pukkilaudan alla köllöttävi pullikainen, kaunis, kellertävä pullikainen! Niin, ja joka pullikassa juoma holskuu hunajainen, mesi-kulta jumalainen, kellertävä punssi! Ja kuink' onkin monta matkamiestä, jokaisell' on varmaan povitasku, mutta useanpa taskussa piileskelee pikku taskumatti, piilee tilkka pieni, virkistävä konjakkia, jolla täälläpäin nimenä on myöskin jakki-poika taikka ainoastaan Koljatti, voimallinen miesten kellistäjä. Ja ne pullot hellän muiskun antaa: jopa tuolla kolme matkamiestä, jotka kuskaa tammaa valkeaa, kolme sarka-reuhkaa, rehjanaa, selällään he loikovat jo reessä. Silmät kirkkaat kohti taivasta käännetyt on, kasvot, naaman-nallit onnellista keväthurmaa paistaa! Ja nuo kolme nuorta mökkiläistä, -- taikka yksi heist' on Nurkkakankaan omistaja, Nurkka-Massi, vauras isäntä, mut tarkka hengen-päälle, tullut muitten rekeen säästääkseen, -- selällään he reessä loikovat, kiikaroiden päivää maaliskuun vuoroin yhteisellä pullikalla. Selko-selällään he loikovat, rehjallaan kuin rennot rohdinpussit! -- Niin, ne pullot hellän muiskun antaa! Mutta kaikkein parhaan muiskuista antaa Himalaisen taskumatti, nuoremmaisen pariveljeksistä, kelpo kumppalini, urhon oivan. Ja kun nyt nuo kolme reuhkapäätä, -- taikka oikeastaan kaksi vain, sillä Massi ryyppäävän ei näykään, -- kun he katsoo ylös päivän kiekkoon, niin se lämmin kiekko päätä huimaa, silmät kipristävi riemun nauruun, kilvan kirkkaan jumaljuoman kanssa. Ja kun saapuu järven rantapenger, missä hanget punertaa, niin miesten rinnan riemu ilmi aivan ääntyy: kimpoaa yht'äkkiä nyt laulu kahden urhon suusta, kajahtaa, -- kimpoaa yht'äkkiä kuin puikko Kajanuksen ammumahan oivan orkesterin käskee, -- niin nyt hymni näiden kahden matkalaisen kaikuu. Ja se hymni tarttuu, jonon valtaa: kohta veisaa koko matkasaatto, -- Tasavainen yksin vaikenee, sekä emännät ja vanhat muorit, -- veisaa melkein koko matkasaatto maaliskuisen illan punaisena paistaessa hymnin kaihokkaan. Reestä rekeen, suusta suuhun siellä virsi vierii riemun-kaihollinen: "Virolahden Ala-Urpalasta". Ja se laulu huimistaa, jo täyttää into taivaalle, joss' säteilee aurinko kuin kirkas ryssänpeili, tuores vielä, sahviaani-selkä, tehtaan fernissalta tuoksuvainen. Siis nyt, laulun, innon yltyessä, kilpa-ajoon järven hankisjäällä, -- kun jo sinivarjot tummenee! KILPA-AJO JÄÄLLÄ. Kilpa-ajoon, hei! Reet kymmenkunnat! Kymmenkunnat hevot, huisku-harjat! Miehet seisoo, ohjat piukallaan, kavioit' on sata rintamassa niinkuin hyökätessä ratsukaartin, vanhan testamentin sotavaunuin. Kilpa-ajoon kaikki! Syrjään tieltä, toisten ohi porhalluttaa tuossa Tasavainenkin, hän, jonka leuat, kasvaa, kuten tietty, harjaksia. Siitä parrastaan hän huudon päästää, iloisesti kiiltää siansilmät jäykän, niiniparran Tasavaisen: onpa hällä ratsu. Ratsu oiva! Kuinka ukon ruuna nelistää! Pölkkysäärin, raskahasti niinkuin Velasquezin uljaat sotaorhit. Eikä sivuitse se monta päästä! Taakse Tasavaisen vanhan ruunan jäävät melkein kaikki muitten laukit! Jääpi Maljanen, ja Himalainen, vanhempi, niin että nuorikkonsa hoputtaa, ja posket hienot hehkuu, puna-ruunaansa hän hoputtaa huutamalla: "Juokse, juokse, Rusko! Ponnistapas, punarusko, ettei paksu pölkkyruuna Tasavaisen meitä häpäiseisi, vanha ruuna!" Mutta pölkkyruuna häpäisee, -- häpäisee kuin uljas sotaorhi! Tuossa juuri ohitse se pölkkää. Ja sen isäntä nyt riemuin nauraa. Mutta sitten ukko, kun hän tahtoo päästä ohi kaikkein ensimmäisten, niiden, jotka virren äsken alkoi, törmäiseekin kolmen reuhkan rekeen. Reki kaatuu! Miehet kellalleen, tamma valkea pois heiltä karkaa. Niinkuin Persein kuninkaalta ennen, hyökätessä Aleksanteri Suuren, vaunut kaatui, valjakot karkasi, niin näiltäkin nyt tamma. Siihen jäi ne kolme reuhkaa, siihen järven hangistolle istumaan, sääret harrallaan ja käsiään huitoen, -- kun heiltä karkasi kaunis tamma, -- niinkuin Onnetar, joka ajajansa usein hylkää, jättää hänet voitonseppeleettä. Meni voitto, kilpa-ajon voitto! Mutta, hihhei: jäihän pullikainen! Jäihän heille kirkas jakki-poika! Niinpä huutavat he kiitäjille, nimittäin ne kaksi, mut ei Massi: "Hoi, hoi, miehet! Pankaa kievarissa tamma kiinni, tuolla kartanolla! Pankaa, hyvät miehet! Kun me täällä pussataan nyt tätä pullikaista!" -- Sitten: voittiko siis Tasavainen pölkkyruunallaan? No, eipä totta monta ohitseen hän päästänyt. Yhden päästi! Päästi heti kohta Himalaisen nuoremman, tään Oskin! Täällä takana me naureskellen oltiin, orhi kirkui kimmoissaan, kun ei Oski kilpaan laskenut. Haa, me oltiin tänne taakse jääneet, huonot! Viimeisiksi! Muut vei voiton! Mutta hei! Nyt mennään me, hihhei! Hetkeksi vain löysiks ohjakset, -- ja on jälleen kaikki takanamme, -- viuhaus, joss' ei näe silmä, kuule korva ei, -- vaan kaikki takapuolle jäi, me yksin ollaan ensimmäiset. Niinpä viuhkaisi se meidän orhi, jonka kellertävä harja liehuu, jonka häntä kultakutri huiskii etumaisena nyt, raudankarvan orhin, jok' on Oski Himalaisen, pariveljeksistä nuoremman. "KAPAKAN" KIEVARISSA. Sillä tavalla me Oskin kanssa tultiin järven yli, kievariin, jossa korsku-orhi käyräkaula, -- käyräkaula niinkuin musta joutsen, -- orhi, joka niinkuin silkki välkkyy, pannaan kiinni rautarenkaaseen. Ja kun viimein saapuvat ne muutkin, myöskin heidän orhit, ruunat, tammat solmitaan me paaluihin ja aitaan, peitetähän vällyin ynnä loimin, heinät, kaurat eteen heitetähän. Kiinni pannaan tamma niittenkin, jotka istumaan jäi järven jäälle; -- yksin tallusteli Nurkkakankaan Massi tänne, aivan selvä mies, -- toiset siellä istuu autuaina kiikaroiden kohti taivaan kehrää, lauleskellen kaunist' iltavirttä, iloisesti naaman-nallit paistaa. -- Mutta meidän hyv' on kievarissa järven tällä puolen ollaksemme. Hyv' on lepuutella pihamaalla hevosia, itse seisoskella, miesten joukon siellä kehuessa Oski Himalaisen orhia. Hyv' on siellä luona tallin nurkan, vanhuudesta aivan vihreän, taskumatin mahlat keikistellä. PIRTISSÄ. Vaan kun aurinkoiseen pirttiin mennään, siellä liesi loimuaa, ja kahvi kiehuvi ja hiiliin sähisee. Kyll' on isäntää ja emännäistä täynnä pirtin kirkkaan penkit, konsa nyt jo kahvikupit kalisee. Siell' on Maljas-kuoma, hieno mies vaaleassa kotisarassaan, -- taivaansinertävä kaulahuivi liivinrinnat ristii, piippu suussa röyhyää, ja uusi kaunis massi taskun pimennosta pilkistää niinkuin yökkö paaden rakosesta. Tasavaisen muori siellä hiljaa matkakahvi-kultaa odottaa. Mont' on, monta siellä hyvää kuomaa: kaikki, jotka tultiin saattueessa tänne asti, tähän kievariin, josta pian joukko hajaantuu, kukin kylä tielleen omalleen. Pysty isännill' on turkinkaulus, -- niinkuin ennen uljas röyhekaulus kaarsi keskiajan herrain kaulaa. Emännillä vanhan tyylin hameet, sinipunaiset ja komeasti kainaloista maahan yltävät, vihertävät, kirkkaat vihtoriinit. -- Hupaisesti juoksee juttu, sankan tupakaisen katkun leijuessa, kuuman kahvin kiertäessä vatsaa. Armas aurinkoinen kuultaa hiukan suvipäädyn ikkunasta: raidat siniset se piipunsauhuun piirtää, kultaruudut lankkulattialle. Mistä siellä sitten miekkoisien juttu juoksee? Noista juoksee juttu markkinoista, torin heijakoista, metsänahkain hinnasta ja voista, vaihtotammoista ja rinkeleistä, mustalaisista ja souvareista. KAMMARISSA. Mutta hyv' on enitenkin sitten meillä kammarissa kauniissa, kanssa jäykän vaarin Tasavaisen, hänen muorinsa ja Himalaisten veljesten, myös kalvaan nuorikon, joka meille eväskestit laittaa. Hyv' on meidän täällä ollaksemme, hetki armas aikaellaksemme! Siell' on myrtit, siellä ikäheinä kiertää seinää. Siellä aurinkoinen kirkastavi kuvaa kahtakin, tuonne metsän helmaan laskiessaan: keisaria, kanssa keisarinnan, jolle juhlaisat on viikset tehty, sekä Maariaa, emoa Jeesun. Maarian ja pikku Jeesuksen takana voi nähdä kuvassa myöskin Juosepin, -- miks etelästä tuotiin hänet tänne vaimoineen? Tänne, maahan aivan vieraaseen, joss' ei häntä, itse ukkoa, paljon tunneta, ei vaimoaankaan; enin tuttu on vain poikansa, täysikasvuinen jo nykyaikaan, paljon rakastettu, kelpo mies. -- Hyvä siell' on ollaksemme nyt, vuolla voita vehnäsleipäselle, syödä kiljunpintaa sulavaa. Hyvä niiniparran Tasavaisen, jonka leukapielet loukuttaa, lupsaa, joka lausuu myhäillen kursailuja meidän nuorikolle omist' eväistänsä antavalle. Kursailee myös Tasavaisen muori, samoin Ienokki, tuo Maljanen, lihava ja pulska, punanokka, pulputtava sisään oivaa kaljaa. Hyv' on siellä piirtää "kotkankirjat" sian pintaan, -- niinkuin saksalaiset muinaissankaritkin ennen kuului selkään voitettujen piirtäneen. Sitten siellä kahvit toiset juodaan, -- ja tuo Himalaisten nuorempi kaataa kermaa miesten kupposiin pullukastaan, joka nuorta rintaa äsken komeasti paisutteli, urhon kukkarintaa, -- kaataa kermaa, jot' ei kissat kuulu maistavan, eikä naiset saa kuin haistella. LÄHTÖÖN TAAS. Sitten? No, me noustaan, mennään pirttiin. Hyv' on sielläkin, kaikk' ilomiellä! Ainoastaan Risto nurkassaan suree, laiha, kalvas tukkimies. Tumma, kiharainen otsatukka häll' on hurrin-harrin, synkkä on mieli. Markkinoilla hukkasi rahansa ja kukkaronsa Risto, hukkasipa kellonsakin vielä, hopeisen, kun siellä Mikkelissä tutki kaksi päivää ynnä kaksi yötä kahden hevosryssän kanssa neljän kuninkahan raamatuita, kammarissa Vahvaselän lesken. Mutta päivä tosiaan nyt laskee! Lähdetään siis tästä kievarista, -- pois jo kievarista, jonka nimi paikallensa sattui: Kapakka. Lähdetään! Jo tuolta järven jäältä tulee myös ne kaksi miestä, jotka valkotamma jätti voittelussa, -- sylitysten käy he, kaulatusten, ja he iloansa, rennot niinkuin rohdinpussit, yhä rallattaa. -- Niin, kun kaikki nyt jo ollaan valmiit, Himalaiset me, ja Tasavaiset, ja tuo Ienokki, tuo Maljanen: lähdetään siis tästä kievarista. Armas aurinko jo aivan painuu! Taivon hellä kansi tummenee, palavammin honganlatvat paistaa. Antakaamme kättä isännille, mammoille ja mamman-tyttärille, sillä tästä eroamme, kukin kylä tielleen omalleen. -- Niin orhit pian otettiinkin, lähdettiin. ILTA JA HIMALA. Siten kiidämme pois kievarista, meidän kylän miehet ynnä muorit, -- kiitelemme poikki peltojen, painuellen metsän hiljaisuuteen. Mutta kiivakammin muita kiitää meidän nuori, raudankarva orhi, -- rekeämme aivan lennättää kevyttä se, Oski Himalaisen orhi, Oskin, kumppalini oivan, nuoremmaisen pariveljeksistä! Illan taivas, siintävä kuin meri, himmenee, ja kuu jo istuimelleen kultaiselle käy, kun aurinkoinen laski metsiin. Jälleen kultaiselle istuimelleen, metsän hiljaisuuden valtiaaksi nousee kirkas kuu, taikka paimeneksi tähtilaumain. Ja kun tunti vielä kiidetään, -- siinä alkoi illasta jo yö, -- niin jo eestä koiranhaukku kuuluu, Himalasta tuttu Hurrin luske, johon kiukkuisesti yhtyy ääni toisen koiran, sepelkaulan Urhon, -- kun me lähestymme Himalaa, kartanoa tumman-rauhallista, josta tulet lämpöiset jo loistaa. Myöskin loisti paasikakluunista tuli kammarista valkeasta, josta kirjoitan nyt sulle, ainut ystäväni, salon sydämestä. Vuotti kammarini, sauna lämmin. Herkut: piirakkaat ja uunipaisti. -- Vaan nyt lienen ruuist' aivan veltto, laiska saunasta ja rauennut retkestäkin. Mutta tuossa mulle vällyvuode sylin hellän tarjoo, unholassa korven hiljaisuuden. Niinpä ajoin kerran kaupungista pienoisesta, missä ennen muinoin monet riemut keväiset ma nautin. KEVÄTSYMFONIA "RAKKAIDEN MUISTOJEN" SARJAA (Julkaistu kokoelmassa "Markkinoilta". 1912) MAASERKKU HELSINGISSÄ. Oi velisein, täss' istumme nyt paviljongissa Korkeasaaren, kun kevät-ilta jo viilenee. Maaserkkuna näin tulin käymään Helsingissä, vähän vaihteeksi toukokuun. Nyt kohdaten, kuomat, iltaa me vietämme haastellen, maljoin myös. Ei: hämyn-kuulautta yön. Meit' tänne toi tuul' uupuva, purtesi pieni, kun aurinko tään kevätlauantain meren helmaan äsken vaipui. Siluettina tummana kuulsi jo silloin kaupunki armas; vain Uspenskin kirkon huipuissa kiilsi enää rusko, sen sipuleissa, kuin missäkin korvarenkaissa tuon ryssänmatroonan, kirkon, korskean, barbaarisen veripurppurassaan. -- Nyt täällä jo lehdot uinuu. Sun purtesi lepää laiturissa, odotellen, purjeet löysällään värähdellen kuin siivet perhon, joka nukkuu. Karhut ne konnuissa kuorsaa, mut häkkinsä vuorella valkeat ketut vilkkuen juoksee, ja haikara se yhdellä säärellä torkkuu. Jaa, hyvä on täss' olla nyt meidän, huopiin kapaloituina, Korkeasaaren lasikuistilla, oi velisein! Tuoss' ikkunan alla on kukkasmaa, yön varjoon tuoksuen himmeneväinen... Kaks' eessämme kynttilää on kirkasta. Ja mikä ihanuus ylin! Mikä runous tuoss' aseteilla, kun joutuu jo mainio voileipäpöytä, tämän kantama pulskean buffan, tämän korinttolaisen kolonnan! -- Asetettuina liinalle valkealle on leipää, mustaa ja valkeaa, -- ruisleipää, reimalta maistuvaa työn tehneille kuin iso aate-romankka, -- tuon raikkaan purjehdusretken jälkeen. Ja kuminaleipää, pikanttia kuin taidolla tehty lemmennovelli työst' aivojen uupuneille. Palasilliä, sardiineita, tosin sokeita kyllä kuin aatteet, mut neitsyt-puhtaita, hopeisina, pehmoisin suomuin ne ui paksussa öljyssään. Fennia kirkas kuin lähde vain: se viina, se kristallisessa karahviinissa kiiluu kuin Parnassolla runolähde, mutta on voimakkaampi. Perunaiset pienet höyryää. On kinkkua, ruusunpunaista kuin rakkaus nuoren naisen. Siansorkkaa, vasikkahyytelöä, joka tutisee kuin sielu. On ryssänkurkkua narskuvaa! Aladoobihauki se uinailee selatiinin peitossa kalvaana tuossa kuin muinoisin lasiarkussaan sadun prinsessa kuollut, Lumikki. On lohta! On munaskuuta mateen. Mut hummerit: kuin verisimpukat ne on vankeina ahtaan purkin, me siitä ne vapauttakaamme! Kai vankeuden-häpeäänsä ne tuossa noin punastellee. Me ollaan simpukanpyytäjät: me ongimme pois ne kuin simpukoita pyys' ennen Tyyron ja Siidonin ääret, ja niitten herkukas hurme saa purppuraiseksi sielumme painaa! Ihanaa. Ihanteellista aivan! Eletään siis ihanteista, mahapuolelta alkaen, niinkuin maha useasti on syy ihanteitten: mies, jolla on pyytävä maha tai puute, on useimmin aatteiden mies. On hanhenmaksaa, -- niin, kuka ties nimen kaikille noille, ja millä vielä meit' ilahduttaa se lämmin ruoka? Myös punssi on tilattu valmiiksi, tämän kannettavaksi buffan, joll' on hiuskruunu kuin kapiteeli kolonnalla korinttolaisella. Siis seuraa pikkinen spiritus-autuus elon ruumiillisen, maan materian jälkeen, Palmroosin vaalea punssi, vihrein kapselein. Siis, velisein, hyvä meidän on tässä olla. No, fennia kirkas, kippis! -- Ja, velisein, sinä, jonka työsi pääkaupunkiin on kytkenyt, armaaseen kyllä näin, nähtynä kuistilta Korkeasaaren, ken uupuen kaduilla käyt, tomupilvissä, kun kevät täällä jo kuivuu kuin Saharassa, -- ja puistoissa tervehtinyt liet kaihoten jokaista kevään kukkaa, -- sinä kysyit äsken, miten maalla voinut oon? Mitä aikaillut, mitä tehnyt? Miten saapui taas kevät seudulle maan, jota myös sinä rakastat. Veet aukesi milloin, ja puhkesi hiirenkorvalle puut? Noh, velisein, nyt juttelen, maalaisserkkuna, jolla hitonmoinen on juttelutuuli parin kuukauden paaston jälkeen, Himalastani, keväästä siellä. MENOSTA MAALLE. On Himala unhon ja rauhan maa... Mut alusta! Sinnehän lähdin noin kuukausia kolme sitten, silloin, jos muistanet, kun itä alkoi kovimmilleen maatamme kurjaa taas ahdistella, se vainooja vanha. Tosin raukat ne lie, tylyt, itsekkäät, jotk' onnen- ja rauhankaipuunsa vuoksi pois kysymyksistä päivän väistyy, kuin korpeen lappalaiset! Mut pois mua vaan veti, pois! -- Ah, Himalan kartano tuo: ei oudot huhut sinne voi päästä, ei maailman raivo! Ei löydä korpit uhriaan, nuo tuskan korpit, kun sinne painuu. Jumalainen siell' ihminen on, -- tai kätkössä riidoilta, lappalainen. MAALISKUULLA. Ja maaliskuu: sisaruksista kuukauden kahdestatoista se kaikista armahin on. Niin kirkas, häikäisevä, ja kylmä, tyyni ja voimakas aika. Maaliskuu! Sinitaivas! Valkea maa! Rusotellen huokui rantojen hongat, -- kuin vartijat hiljaisen järven jään. Tein suksilla silloin sujutellen käyntejä kyliin, -- talot kultana auringonpaisteessa hohti. Siell' loistosta kuuraisen metsän toi koivuja urhot kartanolle. Öin, kuulahin tähti-öin, he kaatoivat kuvastimelta urosmetson, oksalta puun, -- sinimustan ja muhkean, pää-korskan ja purppurakulman. Mut heleinä päivinä pirteissä siellä rukit hyrräsi, helskyi kangaspuut, kun kammariloissa ikkunoilla jo myrtit ja muut kukat elpyi. Mitä tein? Ylen tärkeitä: loimilla loioin ja kuuntelin, kuinka kertoivat maamiehet markkinaretkistään ja muistakin seikkailuista, reenjalasta veistäen; suutari löi vasaralla tilkkejä, kapsutti. Mut piikainen, ilo-veitikka tuo, mullea tuo, pullea, sievä ja lullea tuo, boccacciolaisia kaskuja kertoi, kun istui ja kangasta loi. Suin nauravin hän, suin tuorein hän tarinoitsi, ja kujeillen loi alas silmänsä huimimman kohdan tullen. Ja pirtti se naurua raikui. Mut pihoilla Himalassa, kuun kolmannen kauniilla kartanolla, siell' ääretön oli hiljaisuus. Tai ääntää alkoi vain kanan lapsi: munan laitettuaan kai Herralle lauloi se kiihkeitä aarioita. Miten lauloi, tärkeä seikka se sille, kell' on musikaalista korvaa! Miten tiesikin laulaa hän? Sa muistathan ooppera "II Trovatoren"? Ja muistathan siinä kohdan tään, pajakohtauksen, jossa alasin helskyy ja kiivaasti soi klarinetti, -- tai mistä sen tiedänkään, mikä soinee, -- näin vain sävel kaikuu siinä: "Kat-kat-kara-kii!" Niin lauleli myös maalla se höyheninen primadonna nyt touhuten, ylväänä astellessaan siellä palkeilla läävän, kun oli taas munan uuden se laittanut: "Kat-kat-kara-kii." Se on tärkeä seikka! Ja entä musiikkia muuta? Joka päivä läävässä siellä pikot, porsahat, kaikki lehmät, koko läävän suuri luomakunta se Luojaansa palveli, veisaellen, enin piikojen tuodessa kerppuja sille. Niin, läävän seurakunta se siellä kovin piteli kirkonmeininkiään. Päälehmä suurin taustassa läävän niin ynyi juhlaisasti kuin kirkon katolisen pappi. Jyryäänellä veisasi ylväällä jälleen, ja hoiteli urkujen virkaa tuolla pehkuisen parven alla iso sonni. Oi' apuna hällä myös kuoropoikaset, koristetut ne olivat olkitupsuilla, nuo suurisilmäiset mullikka-poiat. Kun pappi ja lukkari luritti, niin pääpapin messuun seurakunta ain' yhtyi kimein vuonanäänin ja määkiväisin lampaanäänin; kuin kirkossa katolisessa latinaiseen messuun vastaellaan, niin janoten, isoten täälläkin nyt, -- kun ruokaa enkelit kantoi, punanpallukka-piikojen hahmossa ja helmoin käärityin, -- niin täälläkin vastattiin: "Pää, pää!" Mut mullikka nuorin, se pörhöpää, tuo kuoripoikien sievin, hän erehtyi, veti väärän nuotin: hän virtehen veisasi hellän: Amuur. Se ol' Amuri nimeltään, -- kai ranskan kieltä: _Amour_. Se seikka on tärkeä! Eikä ihmekään, että kuorot lauloi ja veisasi kaipuuta luomakunta, näet aurinko yhäti lämpeni vain, ja räystäät kultia tippui. Jo "kaatuivat" tiet. Jo selkääni sain hien kiivaasti hiihtäessä. Miten ruusunpunaisin läikin jo loistivat vaaroilla koivuviidat! Kuin näkyyn taivaiseen nyt niihin katseli: kun ne kuulsi noin verhossa lämpöisen autereen, ihanammat ei vaarat Toscanan violetteina paistavat kuunaan! Vain _castelloja_ näillä ei ollut, ei linnoja korkeita, tornikkaita sakaraisine muureineen. -- Siten saapui huhtikuu. HUHTIKUU. Se huhtikuu! Siell' armahan Himalan kartanolla kuul' luomakuntansa rukoukset jo osaksi taivas! Näet, karju ja lutti jo pääsivät ulos. Ja tanhuan aukean kaunisteena jo asteli laulava Chantecler. Se ol' oikea Chantecler! Ei mikään näyttämön narri, ei trikoot sen sääriä vaivanneet. Mut vielä se koukussa varpain nyt lumessa seisoi, kuurussa kauloin, -- perähöyhenet vastatuuleen se levitti hauskasti tupruamaan, runo-raikkaaseen kevättuuleen. Niin seisoi se säärellä yhdellä, ja ummessa toinen silmä se toisella päivään niinkuin särki ylös pilkisti lämpöiseen; se kunnes sai sisunpuuskan, silloin se tinkaisi eukolleen ja läheni, kierteli ritarin lailla. Minä taas: minä vaan siell' lämmössä huhtikuun pihamaan tein kesää, touhuten paljaspäin ja paitahihasillani aivan, löin iljangon selkää tuuralla kuin lohikäärmettä löi pyhä Yrjänä muinoin. Myös emäntä tanhuall' askaroi, ja miettivin hymyin ja ruskein silmin hän seisahtui kevättaivaan ihanuutta katselemaan, kun tuhkia hankeen toi ja rikkoja luuti ja pois lapioi. Kuin kuningatar, povin pystyin, hän oikaisi selkää, ja keikahti sitten ketterin kannoin... Kuin ruhtinatar, pää paksuissa palmikoissa, kävi sitten hän jälleen toimeen, tuo veitikka-silmä. Viel' läiskivät pirteissä kangaspuut. Mut urhot ne auringonpaisteessa sahapukilla ulkona heiluivat, niin tehtiin lankkuja rakennuksiin, -- tai toiset pilkkoivat kesäpuita. Oli toivojen aika nyt potattienkin: ne saunaan kannettiin itämään. -- Mut illoin pintaa karskuvan jään vei orhimme kuuliaistansseihin kylävaaroille, tähtisin öin. -- Ah, autuutta siell' oli vaipua silloin, sen kuukauden öillä, kyliltä tullen, unen helmaan, puhtaaseen kammioon, teerien huhueluun. Ja kerran sitten, -- kun aamulla pirtistä kuistilleen meni kuomani, Maljasen Ienokki, elegantti ja lauhkea mies, niin nostipa päätä, ja pörhisti pienoista korvaa, ja kuunteli, katseli, riemastui. Mitä kuuli? "Tirili-virili-vit!" soi siinnosta taivahan nyt. "Kah, kiuru!" hän huusi ja katseli pää keikassa taivaalle. Hajalle säärin hän seisahtui, kädet lanteille löi, ja kielensä riemuiten ränniksi hän väänsi ja kukahti: "Kukkuu!" "Kuu kiurusta kesään", hän ennusti. Niin huomasi kevään, se Maljas-kuoma, lauhkea mies, elegantti aivan. Hän turhaan vuottanut ei kesän koittoa. Pelloilla pälvet yhä laajeni ruskeakokkareiset. Jo aukesi viileät veet. Kuti särki ja helmillä mähnän se kaunisti tuoksukkaat havut mertain. Rysät myöskin runsaasti veden hopeariistalla täyttyi. -- Ulapoilla itkivät allit. -- Miten hienon vihreyden viidakko sai! Siell' aamuin ja illoin jo kilvan kovin rastaat räiski ja peipposet lauloi. Mut toukopeltojen kumpareilla ja niityillä liehuen leijasi nyt kevätär à la Botticelli: hius-kultainen, häilyvät harso-helmat siroteltuina kukkasin! Se liehuili kummuilla toukomaan, ja vaippaansa vihreään Se verhosi maat, simapillillään se soitteli, liiteli pois. Oli tullut toukokuu. TOUKOKUU. Oi toukokuu! Se kaipuiden, haaveiden kuu! Nyt oli aika astuttaa Oskarin, -- kartanon veljeksistä nuoremman, -- tammat orhillaan, tannerta ukkosin jyristävällä. Myös sika tarhan ympäri sai sydän kurkussa juosta, röhkien, silmät killallaan tahtoi se avuksi veikolleen, epätoivoista hätäänsä huutavalle kourissa miehen, joka liian julmasti leikki sen kanssa.[1] [1] Kuten Aleksis Kivi lauloi: "Katsos: läätin oven alla Mikon veitsi vilkkuu." Oi toukokuu, se kaipuiden, haaveiden kuu. Avojärvi kuin sininen vyö! Lahorastas ja turtturikyyhky lauloi jo niemien siimeksessä, -- ja rentukka niityillä kukki ja kylpöi. Nyt oli aika jo päästää pois navetasta ne Paapelin vangit. Käy läävään emäntä, piikaiset lavit kädessä, kelloin kalkattavaisin. Ja tuskin kellojen äänen kuuli takaseinustalla Mansikki-rouva, se hermostui, vesisilmin se lauloi. Hän pölötti-kellon kaulaansa sai. Mut kaksitalvias hieho, jolla on purppurasuu, se hyppi kuin tyttökoululainen, joka tahtovi naimisiin. Mut sonni, nuo urut Himalan läävän, -- nimi hällä on Agaton Möyrymies, ei suinkaan akaton mies, hän hieho Hiljalleen punasieraimet kurtistaa, ja köykistyy, nenä pitkällä irvii kuin ruukinpatruuna, ja iskee silmää, kun kylkehen saa koskea hienon Hiljan; ja pään-ravistellen, inhoksuen hän pärskyy nyt, tekohurskas, vaan nauravi sonnin-sydämessään, kun loikkii vapaana Hilja, tuo lapsonen hullu. -- Ja mullikat? Heist' iloitkaamme! Ne onnea, syntiä aavista ei, ne silmät pöllällä katsoo vain, kun lehmien kaulahan kellot pannaan. Ne katsovat pyörein päin. Mut pörhössä korvin ne kuulee sitten, kun pörähti sisään ampiainen. Ens' kerran ne kuulee, ykstalviaat, tään sävelen: "Pörö-rörö sum-sum." Ja ulkosalle kun ampiainen taas poistuu läävästä, paisteeseen päivän, niin kummastellen sen lentoa seuraa nyt katsehet mullikkain, joist' Amuri nuorin on, pyöreäpää, kai ranskan kieltä: _Amour_. Jo ommeltu on lavit kaulaan kelloineen, pari katkesi siinä neulaa. Ja karja metsähän lasketaan. Ulos rynkäävät vanhat sarvekkaat, ja tarhassa käy karuselli, loikkiva pyörtö, perät pölkkäävät, piiri kiertää. Soi kellot, ja taivasta kohti suut ammuu ja ammuilee. Vain mullikat ei ulos tahdokaan pois turvallisesta suojastaan, ei auringonhurmaa ne ymmärrä. Ne kauhuissaan kai arvelee, mikä riivasi karjan viisahan muun nyt moiseen ulkomaanmatkan-kiihkoon! Kun tarhaan ne saadaan työnnetyiksi, ne seisovat haralla säärin ja silmissä synkeys yön, ja läävään ne jälleen aikovat pyörtää. Mut siitäkös nyt suuttui piiat, ja armotta kiinni Amurin ne hännästä kaappasi, ne kiskoi ja vei, ja nauroi ja noitui ja pusseille löi, peräpuolesta puukki kuin pukkia. Voi sua, Amuri, kun et ymmärrä, mikä on kevät ja Amor! Jokos aavistit viimein ja kentälle juoksit kuin mullikat muutkin, sillä pellolla lentää ne nyt kuin leijat, kaikk' kansa vaskain! Ja liput liehuu, nuo häntien toivon-viirit, urheillessa nuorison. -- Mut läävän ylpeys ja kenraalibasso, mun urhoni Möyrymies, kas, kuinka nyt kauniina hän povin paisuvin turnaukseen käy kanssa nuoren ja hienoisen Hiljan. Viel' entisvoimissaan on urhoni mun, el Cidini oiva! Sitä riemuitsee kai koko navetan seurakunta, kun laulusaatossa metsään se poistuu. Miten viidasta haan nyt ammuu ja soi kevätriemujen symfonia!... Mut hiljaiseks Himala jää. Oi toukokuu! Avojärvi kuin sininen vyö, -- ja vehmaiden niemien siimeksessä se turtturikyyhky illoin lauloi. Kevät kauniisti pukeutui. Jo vaaroilla korkeilla peittyi talot viitain vihreyteen, -- kuin kukkaset keskeltä seppeleen monet punaiset päädyt vilkkui. Mikä kauneus, jumalten yrttitarha! Noroniittyjen viileissä lammikoissa jalo keltainen trollius keinui, niin tuoksui puhtaalta se viileä kukka. Maamies: hän peltojen kumpareilla nyt asteli, pusero ruskea yllä, jälest' auran ja liinakkotamman, joll' oli häntä kuin keskiaikaan lie ollut linnanrouvilla tukka, niin tälläkin liehui se hajallaan; -- tai niinkuin kultainen hius mun entisell' oli armaallani, yltävä pohkeisiin. Siten maamies astui pellon harjaa, ja vaolla tuttuna hyppi jo västäräkki. Pääskysenkin kertoivat nähneensä. Missä sitten? Sen nähneensä renki väittää tuolla räystäällä Palpan Killin. Ja kun nauraa muut, hän ällistyy, hän nolostuu, ja nauruun purskahtaa ja loikkii. Sillä onhan nyt toukokuu! Ja sänkynsä neidot siirtää ulos aittoihin, siellä he rustaa pian kirjeitä sulhoilleen, -- kun käki kukkuu taas niemillä kultaisilla, ja välkkeessä salmien suun raisuina sirmakat soi. KESÄN-UNELMA. Hm, velisein, täten kertonut lienen mitä tein, -- jota tehnyt en. Niin suli siellä aika pois kuin suli hangetkin. Nyt meillä jo kahdeksaskolmatta on vierivän toukokuun... Nyt siellä on täysi lehti, ja tuomissa kukkaset aukee... Pian siellä myöskin kirsikkain kukat hentoina hohtelee... Yli salmien lasten ääni soi päivänpaisteessa rannikoilta, kun helmassa loiskii he lämpöisen järven... Ja illoin kuuntelee väki, kuinka taas satakieli on saapunut, harvinainen, vaan saapunut kuitenkin, niinkuin joskus ja laulaa lehdossa ihmeellisesti... Mikä ihanuus! Kokot roihuvat juhannusöin, soi sirmakat, nauru raikuu... Ja niityt tuuheat kukkiin varustautuvat: värit ylväät, keisarilliset, niin valkeita auringonkukat, ja kämmekät sini-purppuraa, itämaisessa loistossa horsma se jäykkänä seisoo raunioilla... Myös herttuallisen hieno ruoka on pöydällä: tuoksuvat mansikat... Ja sitten, -- sitten on lauluni ruiskukkia jälleen, ja nuokuntaa jo kypsyvän tähkän. -- Ah, sinne pois taas tahdon, luo sinivaarojen autereen!... Mut älköön hurmion tähden toki jääkö koskaan unhoon fennia-tilkka tuo, -- kippis! -- juo! joka välkkyy kristallipullossaan kuin kristallitemppelissä runolähde Parnassolla. Kippis! Ja nyt, velisein, joka vaieta sait, -- ja ehdit ennen, söit chateaubriandin, ideaalisi: maalaisuutta ihannoi myös sielukas Chateaubriand, ja viillät jo juustoa Sveitsin, nyt vihdoinkin saat sananvuoron. Ala pakista! Kas, tuossa jo viinurityttö, tämä korinttolainen kolonna, tämä ardennilainen muhkea tamma, tuo lauhkean Palmroosin punssin, vihrein kapselein, -- niin, ehdottomasti vihrein. Nyt alkaakin juhlamme vasta! Siis kerro ja juttele. Sillä hyvä meidän nyt on paviljongissa Korkeasaaren, -- hyvä kohdaten, kuomat, iltaa näin viettää, haastellen, maljoin myös. Ei: hämyn-kuulautta yön!