Erkki Kivijärven 'Tervaporvari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1250. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot. TERVAPORVARI Romaani vanhasta Oulusta Kirj. ERKKI KIVIJÄRVI Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1933. I 1. Tämän kirjan varsinainen kertomus on avioliittotarina. Ei sen vuoksi, ettei kirja voisi olla 'romaani', vaikk'ei siinä rakkautta olisikaan, vaan siksi, että tuo tarina on välttämätön, koska ilman sitä lukijalle jäisi arvoitukseksi, miten ne ihmiset, joiden maallinen vaellus on romaanin punaisena lankana, joutuivat siihen omalaatuiseen ympäristöön, jonka kuvaaminen on kertomuksen tarkoituksena. On nimittäin huomattava, että molemmat tarinan päähenkilöt olivat syntyneet ja kasvaneet aivan toisenlaisissa oloissa kuin olivat ne, joissa he joutuivat yhteisen taipalensa kulkemaan. Sattumalta ristivät heidän elämänpolkunsa toisensa, ja tämä sattuma tuli määräämään heidän kohtalonsa. Tämän avioliittotarinan kulku on sangen mutkaton. Mutta koska sen suoraviivaisuus on kuvaava oloille ja elämänkatsomuksille puoli vuosisataa sitten, on se selostettu aivan koristelematta, sellaisena, jollaiseksi sen asianomaiset itse havaitsivat. Selostuksessa on rajoituttu yksinomaan tapahtumiin. Niiden syvällisempiin syihin ja seurauksiin on viittailtu vain sen verran, että lukijan oma mielikuvitus, joka elämän ja kirjojen lukemattomista avioliittotarinoista saamiensa vaikutelmien varassa vaikeuksitta voi täydentää rivien välit, löytää viitteistä tarpeelliset tukikohdat. * * * * * Oikeastaan pitäisi kertomuksen alkaa kauempaa kuin se nyt alkaa. Sen pitäisi viedä lukija 1850-luvun Haaparantaan, Ruotsin pieneen, valkeaan ja valoisaan rajakaupunkiin Tornionjoen suussa, kaupunkiin, joka silloin vielä hohti uutuuttaan, mutta häveliäästi kainosteli nuorta vähäpätöisyyttään. Siellä asui viime vuosisadan alkupuoliskolla eräs puuseppä, jolla, kuten niin monella muullakin rajan tuonpuoleisella miehellä, oli selvä suomalainen nimi. Hän oli kätevä ja tarkka ammatissaan. Ja kun hän meni naimisiin, osti hän itselleen kaupungin laidasta pienen punaisen talon, jonka pihalla oli pihlaja ja kesäisin pari multapenkkiä valmuineen ja keisarikruunuineen sekä kukkiva perunamaa. Puusepän vaimo oli myöskin toimelias ihminen, ja perheen olo kävi vuosi vuodelta paremmaksi. Heille syntyi neljä lasta, kolme poikaa ja yksi tytär, ja kun pojat tulivat kouluikään, pantiin heidät "isoon kouluun". Mutta ennenkuin he olivat ehtineet koulunkäyntinsä lopettaa, kuoli isä. Ja nyt koitti leskelle ja hänen lapsilleen kova aika. Pienet säästöt eivät pitkälle riittäneet. Ja niin oli käytävä ankaraan elämänkamppailuun. Puusepänleskellä oli tarmoa. Aamusta iltaan hän ahersi. Ja pojat saivat käydä koulunsa. Kesäiseen aikaan heidän kuitenkin oli kättensä töillä koottava talvea varten opintorahat. Mutta kun sitten se aika koitti, että he pystyivät elatuksensa hankkimaan, oli opinnot jätettävä sikseen ja lähdettävä ansiotyöhön. Vanhin poika, Oskar, pääsi kuninkaallisen postin kirjeenkantajaksi; tuonnempana hänestä tuli matkapostiljooni, joka virkalakki päässä ja messinkinen postitorvi riippumassa rinnallaan kuljetti hevoskyydillä postia Haaparannasta Luulajaan. Tässä toimessaan hän tutustui Säivin kylän suurimman talon, Lesken, perijättäreen, sillä siinä talossa oli postin kyytiasema. Tuttavuus johti ennen pitkää avioliittoon ja ison talon isännyyteen. Keskimmäinen veljeksistä, hyväpäinen Karl, jolla aina oli ollut mainiot todistukset ja josta opettajat olivat toivoneet lukumiestä, sai kuusitoistavuotiaana palveluspaikan kotikaupunkinsa suurimmassa kauppaliikkeessä. Nuorin poika, Gustaf, oli syntymästään asti ollut viallinen, kyttyräselkäinen. Häntä oli sen vuoksi aina hemmoteltu. Hänet pantiin kellosepän oppiin, ja synnynnäisen -- kai isältä perityn -- kätevyytensä avulla hän oppi ammatin perusteellisesti ja pian. Mutta kunnollista kelloseppää hänestä ei koskaan tullut. Sen sijaan hänestä tuli hulttio, joka tuotti paljon surua äidilleen ja monta harmia veljilleen. Hän vajosi juoppouteen ja muihin paheisiin eikä hänestä koskaan tullut miestä. Tytär, Anna, jäi äitinsä luo pieneen punaiseen taloon, jonka pihalla oli pihlaja ja kukkiva perunamaa, jäi siksi, kunnes meni naimisiin kunniallisen suutarimestarin kanssa ja tuli toimeliaaksi ja hurskaaksi käsityöläisrouvaksi, joka hoiti hyvin talonsa ja kasvatti lapsensa Jumalan pelossa ja Herran nuhteessa. Ja apuahan tarvitsikin puusepänleski, joka armottomassa aherruksessa oli ennen aikojaan vanhentunut, käynyt köyryselkäiseksi ja vapisevakätiseksi. Mutta pienen kotinsa hän piti mallikelpoisessa järjestyksessä. Tuvan lattialta ei pitänyt löytymän pienintäkään rikkaa. Ja hänen miesvainajansa höyläpenkki, joka oli uuninnurkassa jonkinlaisena muistoalttarina, oli kiiltävän puhdas eikä sen pinnalla saanut olla pölynhiukkastakaan. Tuosta höyläpenkistäköhän lienee johtunut, että puusepänlesken pojanpoika, joka pienenä palleroisena joskus kävi isänsä ja äitinsä kanssa tervehtimässä koukistunutta ja tutisevaa, mutta viimeiseen asti hengeltään virkeätä ja sydämeltään kultaista muoria, kuunnellessaan kertomusta Natsaretin puusepänperheestä mielikuvituksessaan antoi Jesuksen äidille isoäitinsä piirteet. Tästä pienestä punaisesta haaparantalaisesta talosta pitäisi kertomuksemme oikeastaan lähteä jatkumaan Tornionjoen toiselle puolelle. Mutta se on mahdotonta, kun muistiinpannut tiedot eivät ulotu niin pitkälle taaksepäin ajassa, ja ne, jotka aikoinaan olisivat voineet antaa tietoja ja ehkä olisivat osanneet kertoa, mistä juontuivat puusepän sukujuuret -- kiertyivätkö kenties Kiannan korpiin, jossa vieläkin kuuluu elävän samannimisiä ihmisiä --, lepäävät jo aikoja sitten nurmen alla. Puusepän vaimo -- se tiedetään -- oli Ruotsin puoleista sukua, kotoisin jostakin etelämpää Pohjanlahden rannalta. Ja meillä on syytä olettaa, että häneltä olivat pojat saaneet suoniinsa verta, joka virtasi keveämpänä kuin Länsipohjan ja Kiannan sydänmaitten kansan raskas veri ja antoi heille sen verran älyllistä joustavuutta, että se riitti sen yhteiskunnallisen harppauksen onnistumiseen, joka nosti heidät heidän lapsuutensa varjosta heidän miehuutensa päivänpaisteeseen. Ilman tätä avua olisi heistä luultavasti kehittynyt umpimielisiä, juroja, ehkäpä katkeriakin miehiä, sellaisia, jollaisiksi useimmiten kasvavat näillä seuduin lapset, joilla ei nuoruutta ole. Sillä eiväthän hekään olleet saaneet kokea sitä poikaiän hurmion täyttämää viattoman huolettomuuden kautta, jonka vesille elämänpurret veikaten lasketaan. Se kansa, jonka parissa he kasvoivat ja jonka keskellä vanhin veljeksistä joutui viettämään koko elämänsäkin, oli ilotonta sukukuntaa, jolle suru oli autuuden avain, koskapa se sanalla "suruton" ankarasti tuomitsevassa laestadiolaisuudessaan poltti Kainin merkin "maailmanlasten" otsiin. Se oli myöskin -- ja on vielä tänäkin päivänä -- isänmaatonta kansaa. Mutta tuskinpa se sitä ajatteli, ei ainakaan ymmärtänyt isänmaattomuudestaan kärsiä, sillä alistuen kohtaloonsa se piti osaansa Jumalan sallimuksena, saman Jumalan, joka oli antanut Israelinkin lapsille Egyptin vankeuden. Mutta se ei osannut kaivata Kaanaata ja se oli ripustanut kanteleensa pajuihin ikipäiviksi. Ei läikähdellyt vähällä tämän surumielisen kansan raskas veri, mutta kun se alkoi lainehtia, oli aallonkäynti peloittavan voimakasta. Se ilmeni uskonnollisten "liikutusten" valtavassa väkevyydessä. Ja se ilmeni myöskin viinan antaman juopumuksen väkivaltaisessa villiintymisessä. Tällaisista oloista lähti maailmalle toinen tämän tarinan kahdesta päähenkilöstä, puusepän lesken keskimmäinen poika. Toinen päähenkilö -- naispuolinen -- on vanhaa sukua. Isän puolella ei sukutaulua tosin voida seurata pitemmälle kuin 1700-luvun ensimmäisille vuosikymmenille, jolloin tiedetään syntyneen suvun kantaisän, joka eli Oulussa ja kävi siellä viimeisen kerran Pyhällä Ehtoollisella helmikuun 2 p:nä 1763. Hänen poikansa olivat käsityöläisiä, kahden tiedetään harjoittaneen värjärin ammattia, toisen Oulussa ja toisen Torniossa. Torniolaisen värjärin vanhimmasta pojasta tuli pappi; hän meni naimisiin papintyttären kanssa, ja heidän vanhimmasta pojastaan tuli myöskin pappi, kun taas kolme nuorempaa poikaa valitsi itselleen merimiehen ammatin. Sitä ei olekaan ihmeteltävä, sillä Kempeleestä, jonka pappilassa he kasvoivat ja varttuivat miehiksi, ei ole kuin niukan peninkulman matka Ouluun, ja Oulu oli siihen aikaan maan ensimmäinen kaupunki laivojen lukuun ja suuruuteen nähden. Keskimmäinen näistä kolmesta merimiehestä jäi teille tietymättömille eikä koskaan antanut tietoja vaiheistaan, nuorin kuoli Rio Janeirossa kaksikymmenvuotiaana, mutta vanhimmasta tuli kapteeni, joka kynnettyään meriä neljännesvuosisadan ajan ja kuljetettuaan vuosikymmenen oululaisia laivoja -- "Robert", "Wänskapen", "Mathilda" -- sai tehtäväkseen rakennuttaa höyrysahan saarelle Kemijoen suuhun ja jäi sahan valmistuttua sitä hoitamaan "Laitakarin kapteenina". Äidin puolella voi sukujuuria seurata paljon pitemmälle. Ne johtavat nimittäin vanhoihin kulttuurisukuihin, Löthmanien kautta Roséneihin, Freidenfelteihin ja Carlborgeihin. Ja me tapaamme esi-isissä sekä miekan miehiä että lain ja evankeliumin julistajia samoin kuin myöskin käytännöllisen elämän toimissa työskenteleviä arki-ihmisiä. Näin oli siis sillä naisella, jonka elämänpolun varrelta tämän kertomuksen kuvaukset oloista ja elämästä viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on poimittu, verissään monenlaiset sukuperinnöt. Oli enemmän tai vähemmän kuuman soturiveren läikettä, oli merimieslevottomuutta ja ikävää, oli hengenmiesten tiedonhalua ja sanavalmiutta, mutta oli myöskin käytännöllisen elämän saroilla ahertelevain ihmisten ulospäin suuntautuvaa toiminnantahtoa, vieläpä taiteilijaverenkin kauneuden kaipuuta -- sitä oli jo kempeleläinen pappi koettanut omalta kohdaltaan tyydyttää viulunsoitolla -- ja luomishalua. Tällaisista monisyisistä rakennusaineista oli kokoonpantu hänen olemuksensa, jonka vastakohtaisuuksien tasoittamisessa hänen oli kamppailtava pitkä elämänsä. Mutta hänellä oli tahdonlujuutta, joka auttoi häntä vastamäissä ja jonka avulla hän koulutti itseään, ja hänellä oli tarkkanäköiset silmät, joilla hän näki elämän sellaisena kuin viisaan ihmisen on se nähtävä -- ja nämä molemmat ominaisuudet hän oli perinyt viime kädessä äidiltään. * * * * * Kun nyt tarina alkaa siitä, miten nämä kaksi ihmistä, joiden elämän edellytyksiä tässä on yritetty valaista, joutuivat kulkemaan yhdessä ja rinnakkain parhaimman osan taivaltaan, niin on muistettava, että heidän tavatessaan toisensa miehen olemus jo oli kiteytynyt luonteeksi, niin eheäksi ja varmaviivaiseksi persoonallisuudeksi kuin hänestä voi tulla -- jäljellä oli vain jonkin särmän hioutuminen ja jonkin vähäpätöisemmän ominaisuuden korostuminen --, sillä iän suoman etumatkan lisäksi oli häntä kypsentänyt varhainen miehistyminen. Nainen taas, vaikkakin omalla tavallaan varhaiskypsä hänkin ja älyltään kehittynyt, ei ollut enempää vuosiltaan kuin elämänkokemukseltaankaan täysi-ikäinen; hänessä olivat vielä melkein kaikki särmät hiomatta, tasapaino saavuttamatta, yksilöllisyys vasta kehkeytymässä. Näiden tosiasiain valossa saavat selityksensä eräät tarinan käänteet, jotka ehkä muuten voisivat tuntua yllättävän äkillisiltä. 2. Pappilan puutarha ulottui joenrantaan asti. Toisella puolella taloa oli pihamaa, jonka erotti maantiestä matala kiviaita. Sen vieressä kasvoi rivi korkeita puita, kolme kummallakin puolella porttia, joka oli vastapäätä lasikuistin ovea. Puutarhassa kasvoi orjantappuraruusuja, niiden kukat olivat kaksinkertaiset ja suuret kuin ansariruusut. Puutarhassa oli myöskin tuuhea humalasali. Sen pyöreän pöydän ääressä istui nuori neitonen, tummatukkainen, vilkassilmäinen. Hänellä oli valkopunaraitainen suvileninki, jonka helma oli "tärkätty", sillä sellainen oli kuosi siihen aikaan. Humalasalin pöydällä oli levällään papereita, ja neitonen pureskeli lyijykynän mustaa vartta. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Mutta kirjoittamisesta ei tahtonut tulla mitään, kun ajatukset eivät malttaneet pysyä määrätyssä uomassa, vaan lentelivät milloin minnekin, aivan kuin olisivat seuranneet surisevia kimalaisia kukasta kukkaan. Tämä nuori neitonen oli "pappilan ryökkinä". Mutta hän ei ollut rovastin oma tytär, vaan hänen velivainajansa lapsi. Oma tytär oli jo viidettä vuotta naimisissa, ja molemmat pojat olivat aikamiehiä, toinen kirkkoherrana Halikossa, toinen tuomarintutkinnon suorittaneena virkamiehenä Turussa. Niin oli veljentytär, joka jo seitsenvuotiaana oli perheeseen joutunut, jäänyt ainoaksi nuoren polven edustajaksi hiljaiseen pappilaan Etelä-Pohjanmaan peltolakeuden laidassa. Pappilan ryökkinä oli yksinäisyytensä ikävissä ruvennut purkamaan paperille mielikuvittelujaan. Niistä piti rakentua romaani... Kirjoittaminen, jota hän harjoitti suurimmassa salaisuudessa, tuotti jonkinlaista lohdutusta siihen lakeuden alakuloisuuteen, joka täällä alinomaa valui sieluun. Hän ei ollut lakeuden lapsia, vaan vieras näillä seuduin. Varhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt Pohjanlahden pohjoisen perukan äärellä, meren saarella, jonka suuren sahan hoitajana hänen isänsä oli ollut. Eikä hän koskaan ollut lakannut ikävöimästä aavoja sinisiä ulappoja, joita hän veljiensä venheessä oli saanut viilettää siitä lähtien kuin oli jaloillaan pysynyt. Kun hän niitä muisteli, tuntui vieläkin sieraimissa tuoreitten lautatapulien tuoksu ja väikkyivät silmissä kotilahden laiturissa nytkähtelevän "Pampun" lepattelevat purjeet. Mutta lyhyeen olivat lapsuuden leikit loppuneet. Eräänä päivänä isä ei ollutkaan noussut vuoteestaan, ja iltaan mennessä Laitakarin kapteeni oli ollut vainajana. Hänet oli kaatanut kauhea tauti: kolera, jonka tartunnan hän oli saanut lautoja lastaavasta laivasta. Leskeksi jäätyään äiti oli muuttanut Ouluun lapsiaan kouluttamaan, mutta hänet, vanhimman tyttären, oli setä ottanut kasvattaakseen. Niin hän oli joutunut ensin Töysään, sitten Tampereelle, sieltä Pälkäneelle ja vihdoin tänne. Kimalaiset surisivat humalistossa, ja silloin tällöin lehahti ruusupensaasta lentoon korean kirjava perhonen. Kesä oli kauneimmillaan. Mutta eihän se ollut samaa suvea kuin olivat olleet suvet hymyilevässä Hämeessä. Oudolta oli ensin tuntunut tulo Tampereelle. Suoraviivaiset kadut ja yhteen ahdetut talorykelmät olivat ikäänkuin kahlinneet ajatuksia. Ja ankaran asiallinen mamselli Collander, jonka ohjattavaksi opin tielle hänet oli uskottu, ei ollut lainkaan leikkiä ymmärtänyt. Mutta vähitellen hän oli tottunut koulunkäyntiin. Hänellä oli ollut tovereina kolme suunnilleen samanikäistä tyttöä -- sedän hyvän tuttavan, leskeksi jääneen kapteenin lapsia --, ja heidän kanssaan hän oli saanut viettää kesänsä Längelmäellä. Siellä oli elämä muistuttanut Laitakarin aikoja: oli saanut tulla ja mennä niinkuin itse tahtoi, oli saanut uida ja soudella... Ja vain sunnuntaiksi oli tarvinnut pukea ylleen tärkätty leninki ja sitoa tukkaansa rusetti. Mutta senpä olikin tehnyt mielellään, sillä matka kirkolle kahden järven ylitse pitkissä, juhlallisissa kirkkovenheissä oli ollut niin sanomattoman hauska. Silloin olivat toverukset kuvitelleet olevansa ylhäisiä neitejä: olivat puhuneet keskenään siansaksaa, etteivät muut olisi ymmärtäneet, ja olivat kantaneet rimssuhameittensa helmoja hienosti käsivarrella, vaikk'eivät ne kantamattakaan olisi lähipitäenkään maahan ylettyneet. Valoisimmat olivat sentään olleet Pälkäneen vuodet. Huoletonta ja iloista oli elämä ollut kauniissa pappilassa, johon lukukausienkin aikana sunnuntaisin ja lupapäivinä oli päässyt pistäytymään. Siellä kävi alinomaa vieraita, ja iltapuhteina laulettiin ja soitettiin ja luettiin ääneen runoja: Tegnériä ja Runebergiä. Setä oli silloin vielä niin iloinen, ja täti, joka oli saanut kasvatuksensa kuuluisassa tukholmalaisessa "pensionissa", niin hieno ja hauska. Ja loma-aikoina serkut toivat kotiinsa ylioppilastovereitaan, toivat jouluna ja toivat suvella; talvisin tehtiin rekiretkiä, kesäisin soudeltiin järvellä. Salin taffelipianon kansi oli aina auki, ja laulut kaikuivat aikaiseen ja myöhään. Olipa Pälkäneen pappilan valoisuus niin lähtemättömästi tarttunut mieleen, että se valaisi tamperelaisen koulukortteerinkin viihtyisäksi, jopa iloiseksikin. Ja oli sitäpaitsi kaupungissakin huvituksia ja ilonpitoja. Tulivathan toisinaan itsensä patruuna Nottbeckin, kaupungin mahtavimman miehen, pojat ponihevosellaan ja pienoisreellään hakemaan komean puistonsa kelkkamäkeen, jonka radan varsille hämärän tullen sytytettiin "marshallien" loimuavat soihtuvalot. Silloin tahtoi ylpeyden henki väkisinkin kohottaa päätään. Sillä toverit ja tuttavat saivat vain puiston rauta-aidan raoista kurkistella komeutta, jonka huippuna oli se hetki, jona ylhäinen "patrunessa" palvelijoineen tuli tuomaan mäenlaskijoille makeasti höyryävää "mantelimaitoa". Mutta oli sentään ehkä vieläkin hauskempaa muualla -- yksinkertaisissa perhekutsuissa, joissa leikittiin piirileikkejä, kudottiin sarkaa ja kätkettiin sormusta -- missä sai olla oma itsensä eikä tarvinnut niiata yhtä syvään kuin patrunessalle. Rovastin oma tytär oli kymmentä vuotta serkkuaan vanhempi, ja jo heti Pälkäneelle muuton jälkeen oli pappilaan ilmestynyt sulhasmies, tietysti papinpoika, mutta lainoppia lukenut ja tulevaisuuden miehen maineessa oleva varatuomari. Ja sitten tulivat häät, kaksipäiväiset komeat pidot, joissa nuori ilo oli ylimmillään. Nuoren parin lähdettyä oli veljentyttärestä tullut "pappilan ryökkinä", ja sen nimen hän oli saanut pitää senkin jälkeen, kun Pälkäneeltä oli muutettu tänne. Muutto oli tuntunut pappilan ryökkinästä perin murheelliselta. Eikä hän muiden mukana ollut tänne tullutkaan, vaan oli toisten lähtiessä matkustanut vierailulle serkkujensa luo Turkuun ja Halikkoon. Halikon kirkkoherra ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentä, kun hänet oli valittu virkaansa. Hän sai kiittää siitä, paitsi loistavia puhujalahjojaan, kaunista messuääntään ja hienoa maailmanmieskäytöstään, joihin Joensuun kreivi, joka Halikon papinvaalit ratkaisi, oli Turussa käydessään huomionsa kiinnittänyt. Ja grandseigneurinä hän eli ja liikkui seurakunnassaan ja seurusteli kreivillisessä perheessä. Parivaljakolla hän ajeli, ja Kalle Soukalla, joka istui kyytimiehenä kuskipukilla, oli hopeanappinen virkapuku ja valkoiset hansikkaat. Eikä Kalle Soukka kotioloissakaan, joissa hän hoiti pikentin virkaa, unohtanut hansikkaita käsistään; hän ymmärsi niiden avulla alleviivaavansa arvoaan arkisimmissakin toimituksissa, ja siksipä nähtiin hänen esimerkiksi varhaisina huomenhetkinä hansikoituna kantavan herransa yöastiaa tyhjennettäväksi. -- Halikon kirkkoherra piti paljon nuoresta serkustaan. Ei kukaan osannut täyttää hänen piippuansa paremmin -- siihen oli täyttäjä tottunut jo Tampereella -- eikä kukaan paremmin kirjoittaa sanelun mukaan saarnaa. Hänelle sanellessa sai vain maata lekotella sohvalla, eikä ollut varsin vaarallista, jos lauseitten välillä joskus tuokioksi torkahtikin, sillä serkku osasi, jos niikseen tuli, kirjoittaa omastakin päästään... Hauskasti kesä oli kulunut Turussa ja Halikossa. Mutta syksyn tullen oli lähdettävä uuteen kotiin Pohjanmaalle. Tulomatkaansa tänne muisteli nyt humalasalin pyöreän pöydän ääressä istuva, punavalkoraitaiseen pumpulileninkiin puettu tummakulmainen neitonen. Pitkän matkan alkutaival oli mukavasti vietereittensä varassa keinahtelevissa matkavaunuissa tuntunut hauskalta. Vanhat viljelysseudut vauraine asutuksineen ja vaihtelevine maisemanäkymineen olivat tarjonneet ravintoa silmälle ja mielikuvitukselle. Mutta kuta kauemmaksi pohjoista kohti oli ehditty, sitä ahdistavammalta oli olo vaunuissa tuntunut. Oli jouduttu pitkille erämaantaipalille, joilla ei ollut muuta kuin molemmin puolin tietä syksyisen surumielisesti kohisevaa korpea. Ja kun vihdoin oli päästy lakeuden laitaan, oli taivas ollut paksussa pilvessä ja vähitellen oli alkanut sataa. Yhtämittaa ja yksitoikkoisesti kuomun kattoon ropsahdellen olivat raskaat pisarat putoilleet. Kun siinä oli yritellyt raotella kuomun etusuojaa, ei ollut näkynyt muuta kuin keltasänkistä peltoa, aina vain keltasänkistä peltoa, jonka yläpuolella matalalla kulkevat pilvet riippuivat kuin suruharson siekaleet. Iltaan mennessä oli kyllä taivas seestynyt, mutta hämärän mukana oli lakeudelle hiipinyt alakuloisuus, jota ei päässyt pakoon. Entä perilletulo -- kuinka outoa ja omituista kaikki olikaan ollut! Tutut huonekalutkin olivat ikäänkuin vierastaneet ympäristöään ja huutaneet toisilleen joutuneensa väärille paikoille. Ja mikä oli tuo joki tuossa puutarhan reunassa: matala oja, kivikkoinen ja mutkitteleva, -- mitä oli sen ruskea vesi Pälkäneen sinisten ja makeitten vetten rinnalla! Kummallinen kukkula, alaston ja tummahiekkainen, nousi joesta, ja sen huipulla törrötti taivasta kohti vinoon sortunut korkea puuristi. Sanottiin siihen haudatun sotilaita, mutta pappilan ryökkinän mielestä se ensi näkemästä asti oli ollut jonkinlainen kammottava Golgata. Häntä puistatti nytkin, kun hän sitä ajatteli, vaikk'ei sitä tänne humalasaliin näkynytkään, puistatti kuin vilun värjyntä keskellä heinäkuun hellettä, sillä risti oli muuttunut hänen mielikuvituksessaan hänen oman ikävänsä peloittavaksi vertauskuvaksi. Eikä ollut ensi hetken vaikutelma ottanut hälventyäkseen. Hänellä oli aina ikävä. Ja hänestä tuntui, että täällä oli ikävä kaikilla ihmisillä. Harvoin tapahtui enää, että setä ja täti iltapuhteilla menivät pianon ääreen laulamaan nuoruutensa duettoja, kuten he Pälkäneellä niin usein tekivät. Taffelipianon kansi pysyi suljettuna. Harvoin täällä luettiin runojakaan. Setä oli käynyt niin totiseksi ja harvasanaiseksi, tädin ohkaisilta huulilta oli hieno hymy häipynyt. Harvoin täällä kävi vieraita -- vieraiksihan ei voinut sanoa niitä sedän puheilla pistäytyviä körttitakkisia miehiä, joiden katseet aina olivat yhtä ankaran totiset, eikä keittiön ovensuussa istuvia mustahuivisia naisia, joiden silmistä ilon välähdykset olivat sammuneet ja huulilta sanat kuolleet --, ja nekin vieraat, jotka kävivät, olivat vain vanhoja ja vakavia ihmisiä. Humalasalissa istuja painoi päänsä käsiensä varaan ja tuijotti eteensä: -- Miksi, miksi tänne ja kuinka pitkäksi aikaa? Vasta kun maantieltä alkoi kuulua vaununpyörien jyminä, suoristi hän itsensä. Setä ja täti tulivat kotiin naapuripitäjän pappilasta, jossa he olivat olleet käymässä. Hän kokosi nopeasti paperinsa ja lähti kiireesti viemään niitä ullakkokamarinsa piiloon. Tämä tapahtui heinäkuun 17 p:nä 1877, jolloin pappilan ryökkinä täytti kahdeksantoista vuotta. 3. Alkupuolella vuotta 1864 haaparantalainen konsuli Liljebäck oli kirjoittanut Oulun suurimman kauppahuoneen omistajalle, joka oli hänen hyvä tuttavansa, että hänellä oli palveluksessaan seitsentoistavuotias nuorukainen, jolla oli hyvin kehittyneet ruumiinvoimat, nopea laskutaito ja muutenkin hyvä äly, mutta jonka varojen puutteessa oli täytynyt alkeisopiston käytyään ruveta ansaitsemaan leipänsä. Kun tällä nuorukaisella tuntui olevan huomattavia kehitysmahdollisuuksia, oli konsuli tahtonut kysyä, oliko ehkä hänen Korkeasti Kunnioittamalla Veljellään Kauppaneuvoksella suuressa liikkeessään puheenaolevalle nuorukaiselle jokin toimi, jossa nuorella miehellä olisi tilaisuus päästä pitemmälle kuin pienessä syntymäkaupungissaan. Tämä kirje oli saanut aikaan sen, että haaparantalaisen puusepänlesken keskimmäinen poika oli päässyt Oulun mahtavimman toiminimen palvelukseen aikana, jona Pohjois-Pohjanmaan pääkaupungin kauppa- ja meriliikenne olivat leveimmillään. Yli kolmenkymmenen oli omia laivoja kaupungin porvareilla, niiden joukossa monia suuria parkkeja ja täysirikisiä frekatteja, jotka veivät terva- ja puutavaralasteja kaukaisimpiinkin satamiin, Amerikkaan, Länsi- ja Itä-Intiaan, ja toivat pitkiltä matkoiltaan suolaa ja siirtomaantavaraa kotikaupunkiinsa. Tervaa tuotiin ylimaasta monia kymmeniä tuhansia tynnyreitä joka kesä Oulun tervahoviin, maailman suurimpaan, jonka laajoista varastosuojista tavara ei päässyt loppumaan, vaikka omien laivojen lisäksi vieraatkin alukset sitä ahnaasti ruumiinsa nielivät. Ja jokien suissa suuret sahalaitokset yötä päivää halkoivat lankuiksi ja laudoiksi tukkipuita, joita virtojen varsilta laskettiin lauttoina tahi irrallaan teräshampaitten purtaviksi. Kysyttyä oli tämä pohjalainen puutavara maailmanmarkkinoilla, ja tuotantoa lisättiin alinomaa muuttamalla vanhoja vesisahoja höyryllä käyviksi ja rakentamalla uusia, entisiä suurempia, moniraamisia laitoksia. Tällaisten kuumeisten kiireitten keskelle haaparantalainen nuorukainen oli joutunut hiljaisesta syntymäkaupungistaan, johon suuren maailman touhu oli tunkenut vain kaukaisena kaikuna. Hän oli tullut ujona, arkana, ehkä vähän umpimielisenäkin miehenalkuna, mutta hänet oli pantu töihin ja toimiin, jotka olivat terästäneet tarmoa ja kohottaneet itseluottamusta. Eikä ollutkaan nuoren miehen kauan tarvinnut toisten apulaisena kierrellä suuren toiminimen hakkuu- ja lastauspaikkoja, ennenkuin hänelle jo oli uskottu itsenäistä työn valvontaa ja metsäkasöörin tehtäviä. Tehtävien mukana hän oli kasvanut, ja hänessä olivat heränneet kunnianhimo ja eteenpäinpyrkimisen halu. Niin oli tapahtunut, että toisinaan, kun hän oli nukkunut kaukaisten hakkuupaikkojen havumajoissa taikka rakovalkeain vierellä, hän oli voinut äkkiä herätä sellaiseen uneen, että hän olikin oma isäntänsä, joka teetti töitä omaan laskuunsa. Ja ensimmäistä kertaa istuessaan iloisissa kekkereissä lastauspaikan redille ankkuroineen laivan kapteeninkajuutassa hän oli yhtäkkiä kuullut korvissaan humisevan äänen, joka oli huutanut: "Pitää se vielä olla sinullakin oma laiva, joka vie sinun tervaasi ja jonka kapteeni tuo sinulle makeaa viiniä ja tuoksuavaa rommia!" Hän oli tuntenut veren syöksähtävän päähänsä ja oli rientänyt kannelle. Mutta yhä oli korvissa tuo huutava ääni humissut. Silloin hän oli riisunut vaatteensa, kavunnut nopeasti köysitikkaita suurmaston raakapuulle, keinotellut itsensä sen nokkaan ja hypännyt päälaelleen mereen. Ja ennenkuin kannella olleet miehet olivat ehtineet irroittaa venhettä, oli hän jo ollut pinnalla ja heiluttanut heille kättään. Arkuus oli hänestä karissut. Tukkimiehet olivat sen ensiksi huomanneet. Olihan hän kerrankin, kun oli ollut saavutettava joen vartta alaspäin kiiruhtava häntäroikka eikä rannalla ollut näkynyt venhettä, siepannut käteensä rantamäntyyn unohtuneen keksin, työntänyt tukin virtaan, hypännyt sen selkään ja laskenut pyörähtelevän puun varassa vihaisen ja pahakivisen kosken. * * * * * Niihin aikoihin kuin Laitakarin kapteeni oli kuollut koleraan ja hänen leskensä muuttanut Ouluun oli siellä jo vakinaisesti asunut myöskin kauppaneuvoksen metsäkasööri, joka kohottuaan asteesta asteeseen vähitellen oli päässyt konttorimieheksi suurliikkeen keskukseen. Konttoristi oli tuttava Laitakarin kapteenin perheessä niiltä ajoilta, joina hän toiminimen asioissa tuon tuostakin oli käynyt sen sahalaitoksissa. Ja hän oli sahanhoitajan kodissa aina saanut osakseen vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, joka oli lämmittänyt hänen sydäntään. Niinpä olikin aivan luonnollista, että kun kapteenska oli joutunut taistelemaan perheensä toimeentulon puolesta, nuori konttoristi oli auttanut ja tukenut häntä mahdollisuuksiensa mukaan. Ja kun kapteenska -- ensin elätettyään perhettään valmistamalla perunajauhoja ja leipää myytäväksi -- oli hankkinut itselleen kahvin- ja teentarjoilun oikeudet -- ensimmäiset laatuaan Oulussa -- sekä ruvennut pitämään täysihoitolaisia, oli nuori mies, joka itse sen ajan tavan mukaan oli asunut ja syönyt isäntänsä talossa, hankkinut hänelle toveripiiristään liiketuttavia. Toisinaan hän itsekin oli iltaisin istunut kapteenskan pienessä kamarissa juttelemassa maailman asioista, ja kapteenska, luonteeltaan iloinen ihminen, oli unohtanut huomiset huolet ja tämänpäiväiset murheet. Aivan usein ei nuori konttoristi kuitenkaan ollut joutanut tällaisille tuttavallisille iltavierailuille, vaikka hän niiden kodikkuudelle olikin antanut suuren arvon. Työpäivät korkean konttoripulpetin ääressä olivat olleet pitkät; kiireellisimpänä kesäaikana ei lepoon montakaan tuntia ollut jäänyt. Sitäpaitsi nuori mies tahallaankin oli pidentänyt konttoriaikaansa, koska hän kerta kaikkiaan oli päättänyt päästä selville kaikista liikealan salaisuuksista. Työnsä ohella hän myöskin oli kohennellut vajamittaiseksi jäänyttä tietopuolista sivistystään hankkimalla itselleen perusteelliset tiedot historiassa ja niin laajan matemaattisen taidon, että hän vielä myöhemmällä iällään huvikseen ratkaisi keväisten ylioppilaskirjoitusten tehtävät. Englannin kielestä hän oli oppinut kotitarpeet seurustellessaan merikapteenien kanssa, ja saksaa olivat pakottaneet ymmärtämään vilkkaat liikesuhteet Lyypekin ja Hampurin kanssa. Kauppaneuvos oli mielihyvin pannut merkille nuoren konttoristinsa ahkeruuden ja työinnon. Yhä useammin hän oli ruvennut kutsumaan häntä sekä neuvotteluihin että pitopöytiin ja uskomaan hänelle laajakantoistenkin liiketoimien itsenäisen hoidon. Ja niin oli hänestä ennen pitkää tullut liikkeen ensimmäinen mies, konttoripäällikkö. * * * * * Siihen aikaan, kun kauppaneuvoksen nuoresta konttoristista tuli hänen konttoripäällikkönsä, valui siis ylimaan terva valtavana vuona etäisiltä Venäjän rajoilta asti Oulujoen mahtavaa väylää myöten maailmanmarkkinoille, ja korpien hongat kulkivat sahojen kautta kaukaisiin satamiin rakennuspuiksi. Oululaisten porvaripatriisien rikkaudet kasvoivat kuin itsestään. Vanhojen kauppiassukujen pojat antautuivat isiensä kokoamien varallisuuksien turvissa perittyjä omaisuuksiaan kartuttamaan, tyynemmät ja tasaisemmat liikkeitten johtajina, raisummat ja seikkailuhaluisemmat merikapteeneina. Ja terva ja puutavara muuttui heidän käsissään kiliseväksi kullaksi. Tervamiehet tulivat soukilla, pitkillä, "räveitä", varppeita, myöten kuormitetuilla venheillään Merikoskea viilettäen, tulivat pitkinä jonoina ja koskesta päästyään kääntyivät Toppilansalmeen, jonka möljälle kaivovinttien tapaisten vipujen avulla tynnyrit nostettiin, vieritettiin "räkärien" tutkittaviksi ja sijoitettiin sitten laatunsa mukaan eri riveihin. Kun venhe tyhjeni, sai tuoja paperin ja lähti soutamaan kaupunkiin. Porvarin pirtissä sai yösijan. Mutta tervahovista saatu paperi oli vietävä konttoriin, jossa summat merkittiin kirjoihin entisen velan kuittaukseksi, ja sitten tehtiin tulevan kesän tervaa vastaan uutta velkaa, jolla ostettiin kotiin vietävät tarpeet ja tuomiset ja maksettiin kaupunkimatkan huvitukset. Konttoripäällikkö tuli hyvin toimeen tervamiesten kanssa. Hän tunsi heidän olonsa ja elämänsä, koska oli ylimaan metsiä kierrellessään niihin tutustunut. Hän osasi keskustella heidän kanssaan heidän omilla puheenparsillaan ja sanakäänteillään. Siitä oli seurauksena, että he mielellään tekivät kauppoja hänen kanssaan ja että hän voitti heidän luottamuksensa. Mutta Toppilansalmen suusta, Hietasaaren takaa, alkoi Oulun redi, johon laskivat ankkurinsa suuret laivat, jotka veivät tervan ja lankut maailmalle ja toivat sieltä kaikenkarvaiset kauppatavarat ja hienot herkut. Kaupunginrantaan asti näkyi uljas mastometsä matalan Hietasaaren ylitse, kuuluipa tyyninä kesäiltoina merimiesten iloinen laulukin, kun he pitkältä -- vuoden tai kahden kestäneeltä -- matkalta palanneesta laivasta lähtivät soutamaan kotikaupungin rantaan. Silloin arvailtiin kaupungissa, mikä mahtoi tulija olla: oliko Bergbomin vaiko Franzénin, Candelinin vaiko Snellmanin laivoja? Ja merimiesten vaimot ja lapset Heinätorin puolen pienistä taloista tai Kakaravaaran matalista majoista kiiruhtivat Heikolanniemen rantaan katsomaan, oliko ehkä "meidän isäkin" tulijain joukossa, sillä kulovalkean tavoin levisi aina tieto laivan tulosta laitakaupunkia myöten. Ja laivanvarustajan kodissa valmisteltiin tulokemuja. Ison laivan onnellinen kotiutuminen maailmanmeriltä merkitsi liikevoittoa, joka oli juhlimisen arvoinen. Kauppaneuvos, jonka konttoripäällikön elämänpolkua olemme seuranneet, oli naimaton. Mutta hänen sisarensa, joka niin ikään oli ylenkatsonut aviosäädyn, hoiti suurta taloutta. Kuinka kiire olikaan hänellä, puuhakkaalla Henriette-neidillä, tuollaisina laivojen tulopäivinä! Piti miettiä, mitä tarjoaisi ja mistä tarjottavan hankkisi, vaikka viimeksimainitun seikan tiesikin jo edeltäpäin, koska valinnanvara supistui siihen, mitä makasiinien ja kellarien varastoissa oli. Tosin olivat nämä varastot runsaat, niin runsaat ja valikoidut kuin vain suinkin oli mahdollista sille, joka "rahalla sai ja hevosella pääsi", mutta siitä huolimatta oli hyvän Henriette-neidin pitoruokien lista jo aikoja sitten vakiintunut varmoihin kaavoihin. Ja keittäjätär oli luotettava, hän tiesi tarkalleen, minkä verran oli liemeen sherryä kaadettava ja kuinka paksuksi oli säilykelintupaistin kermakastike suurustettava. Mutta siitä huolimatta Henriette-neiti oli hermostunut. Sillä häntä painoi raskaana edesvastuu siitä, että pitojen piti olla komeammat kuin muiden laivanvarustajani pidot. Kauppaneuvos itse suhtautui asiaan näköjään pienimmättä mielenliikutuksetta. Kuultuaan laivansa tulosta hän oli aivan rauhallisesti pyytänyt konttoripäälliköltään numerotiedot sen viemästä ja sen vieraissa satamissa ottamasta lastista ja vilkaistuaan papereita mennyt konttorinikkunaan katsomaan kadulle. Siinä kotvan seisottuaan ja sivelleltyään hyvinhoidettua harmaata partaansa valkohipiäisellä, laiskanlihavalla kädellään hän sitten oli alkanut hiljaa rummutella ikkunaruutua. Siitä oli konttoripäällikkö päätellyt, että nyt isäntä oli saanut voittonsa arvioiduksi. Hetken perästä kauppaneuvos kääntyi konttoripäällikön puoleen: -- Ole hyvä ja ota joku rengeistä mukaasi viinikellariin ja vie Henriettelle viinit. Ajattelen, että me paitsi geneveriä tarvitsemme tänään moselia, burgundilaista, portoa ja sitten tietysti konjakkia sekä alkutotiin että kahvin kanssa... Konttoripäällikkö kysyi aivan kuin olisi kuullut väärin: -- Moseliako? Kauppaneuvos hymähti: -- Niin moselia... ja sitten sitä vanhinta portviiniä. Ei ollut enää epäilystäkään voiton suuruudesta: tavallisesti tarjottiin kauppaneuvoksen pöydässä Reinin viiniä loheen, sillä hänen moselinsa oli aivan erikoisluokkaa, ja nyt vielä kaikkein vanhinta portviiniä! Kun konttoripäällikkö ja makasiinimies tulivat kantamuksineen ruokasaliin, istui neiti Henriette pyöreän pöydän ääressä ja pyyhki itäintialaista posliinimaljakkoa, johon eivät koskaan palvelijattaret saaneet koskea. Ja keittiöstä kuului messinkimorttelin kilinää. -- Asettakaa pullot tuonne, sanoi neiti Henriette viitaten pyyheliinallaan ikkunapöytään päin ja huokaisi syvään. Konttoripäällikön asema oli aukaissut ovet piireihin, joihin tavallisella konttoristilla ei ollut pääsyä. Vanhojen kauppiassukujen nuoremmat jäsenet kohtelivat konttoripäällikköä vertaisenaan, sillä istuivathan useat heistä vielä isäinsä konttoreissa. Mutta myöskin sellaiset itsenäiset kauppamiehet, jotka kauppaneuvoksen kauppahuoneeseen verrattuina olivat vain toisen luokan tähtiä, kiiruhtivat veljeytymään, koska moni heistäkin oli aloittanut uransa toisten palveluksessa... ja saattoihan jonakin kauniina päivänä tämäkin konttoripäällikkö alkaa tehdä kauppoja omaan laskuunsa. Niin varttui ja vahvistui vuosi vuodelta konttoripäällikön yhteiskunnallinen asema. Yhteisistä klubi-illoista ravintolassa ja kauppaseurassa ei sitten enää ollutkaan pitkää askelta kotien herrakutsuihin eikä perhepitoihinkaan, joihin pääsy oli seurapiirien hyväksymisen merkkinä. Niin tuli konttoripäälliköstä oululainen porvari, säätyyn otettu ja säädyssä tunnustettu -- huolimatta siitä, että hän oli syrjästä tullut, taikka ehkäpä juuri sen tähden, sillä niin ruotsalaista oli tämä porvaristo, että ruotsalainen syntyperä ja Ruotsin alamaisuus, josta konttoripäällikkö ei vielä ollut irtautunut, peittivät "hienoudellaan" senkin kieltämättömän tosiasian, että uusi tulokas oli lähtöisin köyhän käsityöläislesken vaatimattomasta mökistä. Ihminen, jonka alituisesti täytyy pyrkiä ja ajatella vain eteenpäin, unohtaa helposti entisyytensä. Eikä ollut konttoripäällikölläkään alkuaikoina ollut aikaa usein pysähtyä menneitä muistelemaan. Olihan hän sentään muistanut köyhää äitiään ja yhdessä vanhemman veljensä kanssa pitänyt huolta siitä, ettei äiti puutetta kärsinyt. Olipa jonkin kerran pikavierailullekin Haaparantaan pistäytynyt. Ei hän myöskään ollut ehtinyt paljon omia huvejaan ajatella -- lukuunottamatta oululaisia kutsuja ja illanistujaisia, mutta niitä hän piti pikemmin velvollisuuksina sekä muita että itseään ja tulevaisuuttaan kohtaan kuin varsinaisina huvituksina. Oli vuodesta vuoteen lykkäytynyt Tukholman matkakin, joka oli kangastellut vaellusvuosilta lähtien korkeimpana lomaunelmana. Mutta saman kesän syksynä, jonka heinäkuussa pappilan ryökkinä oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ehdotti kauppaneuvos konttoripäällikölleen, että hän matkatuumansa toteuttaisi. Kesä oli ollut kiireinen, sen tulos edullisempi kuin moniin vuosiin, ja konttoripäällikön osuus tulokseen oli kauppaneuvoksenkin mielestä tunnustuksen arvoinen. Matkanhan saattoikin tehdä mukavasti, kun höyrylaivalla pääsi pitkin rannikkoa etelään ja sieltä säännöllisellä vuorolaivalla meren poikki. Höyrylaivat tunkivat jo tieltään purjelaivoja, ja harvoin enää Oulunkaan veistämöillä uusia kölejä veistettiin. Mutta kyntivätpä kuitenkin edelleenkin frekatit ja parkit, vieläpä prikit ja skuunaritkin meriä, sillä ei ollut sentään vielä ruvettu tervaa ja puutavaraa maailmanmerille höyryn voimalla vetämään. Kun siis kesän viimeiset tervalastit oli saatu ruumiin, lankut kansille surratuiksi ja lähtijät olivat nostaneet purjeensa, lähti konttoripäällikkökin matkalle, jolla hänellä oli seuranaan pari nuoremman polven liikemiestä, elämänhaluisia ja eteenpäin pyrkiviä ensi polven porvareita, kuten hänkin. 4. Syksy oli käynyt koleaksi ja sateiseksi. Aamusta iltaan tihkui vettä matalalla riippuvista harmaista pilvistä, ja lakeuden tiet olivat liuenneet lokaisiksi ja savisiksi. Kun pappilan ryökkinä meni postia hakemaan tai sedän asioille kirkolle, jonne oli melkein virstan matka, oli hänen vedettävä varsisaappaat jalkaan, ja vaivalloista ja raskasta oli kuraisen tien kahlaaminen. Mutta mielellään hän siitä huolimatta tuon taipalen teki etenkin postintulopäivinä. Hän oli syksyyn tultaessa saanut valmiiksi romaaninsa, lähettänyt sen Vaasassa ilmestyvän -- tietysti ruotsinkielisen -- sanomalehden toimitukseen, ja lehti oli ruvennut sitä painattamaan numerosta toiseen jatkuvana 'nurkkanovellina'. Kun se numero lehteä, jossa otsikkosivu ja alkukappale olivat painettuina, oli saapunut, oli hänet vallannut raju riemu. Kun hän postista tullessaan matkalla kotiin oli avannut lehden ja huomannut suurin kirjaimin painettuna oman salanimensä, oli veri rynnännyt poskiin, ja oli tehnyt mieli huutaa. Mutta hänen oli täytynyt hillitä itsensä, sillä tiellä oli tullut vastaan nimismiehen väki, joka oli pysähtynyt puhuttelemaan. Oh, kuinka pitkäpiimäisiä he olivat olleet ja kuinka paljon kyselemistä ja kertomista heillä oli ollut! Ties mitä hän olikaan heille vastannut, sillä kaiken aikaa siinä maantiellä seisoskeltaessa oli sanomalehti polttanut hänen kättään. Sitäpaitsi jo pelkkä sana "nimismies" herätti hänen mielikuvituksessaan eloon vanhan lapsuudenmuiston, joka teki hajamieliseksi. Jossakin siellä etelässä oli ollut juoppo vallesmanni, josta oli tehty laulu, ja kerran kun nimismies oli tullut vieraisille, oli isäntäväen viisivuotias tytär vieraitten pyynnöstä laulaessaan tädeille ja sedille yht'äkkiä ruvennut vetämään täyttä kurkkua: Där låg en länsman i en rännsten och han svor. Då kom en rackare och sade: "Stackare, god dag, bror. Bror mår illa av bara fylla som jag tror." (Vallesmanni makasi katuojassa kiroillen. Silloin tuli veijari ja sanoi: "Päivää, hyvä veli! Veli on kipeä, luulen mä, pelkästä humalasta.") Eihän lapsi parka ollut ymmärtänyt, mitä hän teki. Mutta vallesmanni oli lähtenyt hyvästelemättä. Ja pappilan ryökkinä oli ajatellut, että kunpa olisi hänelläkin ollut laulu, joka olisi saanut tämän nimismiehen pötkimään tiehensä yhtä äkkiä kuin viisivuotiaan laulu oli karkottanut sen toisen... Kun hän sitten vihdoinkin oli päässyt eroon vallesmannilaisista, oli hän levittänyt lehden ja astellessaan kuin unissa ihmetellyt omia lauseitaan, jotka painetussa asussa olivat tuntuneet niin omituisen epätodellisilta, aivan kuin ne eivät enää olisikaan olleet hänen sanojaan, vaan jonkun toisen. Vasta pappilan portilla hän oli käärinyt lehden kokoon, ja ojentaessaan sedälle postin hän oli koettanut olla mahdollisimman välinpitämätön. Koko aamupäivän hän sitten oli kuljeskellut huoneesta huoneeseen ja pitänyt salavihkaa silmällä, kuka kulloinkin oli lehteä lukenut ja oliko lukija kiinnittänyt huomiota siihen, mikä hänen mielestään oli tärkeämpää kuin mikään muu. Mutta päivällispöydässä hän oli ollut vähällä häkeltyä. Täti oli yht'äkkiä kysynyt sedältä: -- Huomasitko sinä, Wilhelm, että lehdessä alkaa uusi romaani? -- Minä jo luinkin alkuluvun; se täytyy leikata talteen, sillä se ei lainkaan tuntunut hulluimmalta. -- Minustakin se vaikutti oikein hyvältä, oli Lina-täti vastannut. -- Joko sinä sen luit? oli hän sitten kysäissyt kasvattinsa puoleen kääntyen. Ja tämä oli vain nyökännyt vastaukseksi. Eikä siitä sitten sen enempää ollut puhuttu. Mutta se oli riittänyt nuorelle kirjailijalle, joka keskustelun ajan oli istunut polttavin poskin tuijottaen lautaseensa. Riemu ei ollut enää ollut yhtä rajua kuin aamupäivän postimatkalla, se oli jollakin tavoin seestynyt, siihen oli tullut jonkinlainen sanomattoman tyydytyksen tunne, joka oli tyynnyttänyt palon liekkejä. "Zelian päiväkirjasta" oli novellin nimi. Eikä se sisältänyt muuta kuin nuoren tytön ajatuksia ja mielialoja. Ne olivat sellaisia, jollaisina niiden kirjoittaja oli ne ikävänsä ja kaipuunsa herkässä kuvastimessa nähnyt. Hän oli vain projisoinut valkoiselle paperille oman mielensä ailahteluja. Mutta Zeliaa -- mistä hän lieneekään nimen saanut! -- ei hän ollut kuvannut oman itsensä mukaan, oli vaan tehnyt hänestä eräänlaisen ihannekuvansa: nuoren tytön, joka oli juuri sellainen, jollainen hän itse olisi tahtonut olla. Tuon päivän iltana ei uni ollut tahtonut tulla pappilan ryökkinän silmiin. Hän oli istunut kauan ullakkokamarinsa ikkunan ääressä ja ajatellut vuoroin itseään ja Zeliaansa. Miks'ei hänestä voinut tulla Zeliaa, sellaista, jollainen hän tahtoi olla? Ulkona oli syysmyrsky kohissut, sade oli rapissut ikkunaan, mutta hän oli vain tuijotellut pimeään. Eikä se ollut peloittanut häntä, kuten se ennen oli tehnyt, sillä hän oli kuvitellut tuulen tohinasta ja sateen soitosta erottavansa uusia säveliä, jotka olivat rohkaisseet häntä ja ikäänkuin sytyttäneet valot tähdettömäänkin pimeyteen. Niin oli tästä harmaasta ja sadesynkästä syksystä tullut kahdeksantoistavuotiaalle pappilan ryökkinälle satoisampi syksy kuin monesta kauniimmasta ja kirkkaammasta. Hänellä oli oma salaisuutensa, joka antoi elämänuskoa ja sytytti arkeenkin juhlakynttilöitä samoin kuin tähdettömyyteen tähtiä, ei vain siksi, että se oli salaisuus, vaan sen tähden, että tuohon salaisuuteen sisältyi -- niin hän ainakin oli vaistoavinaan -- koko elämän salaperäisyyden vertauskuva. Siksi hän kuvitteli sitä voiman lähteeksi ja uskoi sen avulla saavuttaneensa elämänkäänteen, josta täytyi löytyä johonkin päämäärään johtava tie. Ja kun hän varsisaappaat jaloissaan oli talsinut liejuista tietä postista pappilaan lukien lehdestä päivä päivältä edistyvää kertomustaan, oli hänestä elämä, syksyn lohduttomuudesta huolimatta, tuntunut satumaisen rikkaalta. Hänen aivoissaan oli alkanut itää uusien romaanien aiheita, elämän satuja, jotka -- niin hän kuvitteli -- eivät olleet ainoastaan kertomisen ja kirjoittamisen vaan myöskin elämisen arvoisia. * * * * * Oli tultu marraskuun loppupuolelle. Hiljaisessa pappilassa elettiin kaikkein hiljaisinta arkielämää. Meni päiviä, ettei siellä näkynyt muita ihmisiä kuin oman talon väkeä, ei edes körttitakkisia asiakkaita rovastin puolella eikä mustahuivisia eukkoja keittiön ovensuussa. Oli pimeä päivä. Kun tultiin aamiaispöytään, oli niin hämärää, ettei olisi nähnyt kynttilättä lukea. Rovasti risti kätensä, muut seurasivat hänen esimerkkiään ja painoivat alas päänsä. Hiljaisuuden vallitessa ateria aloitettiin. Kun ei rovasti virittänyt keskustelua, ei siihen toisillakaan ollut rohkeutta, tuskinpa edes haluakaan. Mutta samana hetkenä, jona sisäkkö tuli keittiön ovesta vaihtamaan lautasia, kilahti eteisen ovitiuku. -- Mene aukaisemaan ja jätä lautaset minulle, virkahti ruustinna palvelijattarelle. -- Kukahan sieltä nyt tulee? Palvelijatar meni aukaisemaan. Ja pöydässä istujat jäivät uteliaina odottamaan tietoa vieraasta. -- Pitääköhän meidän pyytää hänet pöytään? ihmetteli ruustinna. -- Kun tuleekin juuri aterian aikaan... -- Riippuu tietysti siitä, kuka hän on, vastasi rovasti. Samassa tuli palvelijatar eteisestä: -- Siellä on eräs herra, joka kysyy ryökkinää... -- Minuako? Kuka hän on? -- En tunne... ei ole täällä ennen käynyt... -- Käskitkö hänet edes sisään? kysyi rovasti. -- Käskin saliin, ja siellä hän nyt istuu odottamassa... -- Hyvä on, sanoi rovasti sekä lisäsi veljentyttärensä puoleen kääntyen: -- Mene nyt pian, ettei hänen tarvitse odottaa! -- Eikö setä menisi... Enhän minä... Mitä asiaa hänellä voisi minulle olla --? -- Sinun on tietysti mentävä, sinuahan hän kysyi eikä minua. Setää oli toteltava, sen tiesi veljentytär. Ja hän tiesi myöskin, että setä vaati vain sellaista, mikä oli oikeaa, välttämätöntä. Mutta häntä ujotti. Ja epävarmasti hän astui hämärään saliin. Siellä istui pöydän ääressä herrasmies, jonka vaaleaverisyyden neitonen heti pani merkille samoin kuin hänen kaupunkilaisesti huolitellun asunsa ja vantteran, hiukan etukumaraisen ruumiinrakenteensa. Kun hän oli astunut kynnyksen ylitse, oli odottaja kohteliaasti noussut paikaltaan; nyt hän, tarttuen neitosen ojentamaan käteen, virkahti hymyillen: -- Sinä et voi tuntea minua, mutta minä tunnen sinut hyvin niiltä ajoilta, joina kävin sinun kodissasi Laitakarissa, vaikka sinä vielä silloin olit aivan pikkuinen tyttö. Ja nyt olen tullut sinua tapaamaan voidakseni viedä terveisiä sinulta äidillesi... Neitonen ei ensi hetkellä tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään päässyt selville siitä, kuka vieras oli, vaikka koettikin pinnistää muistiaan. Mutta hän oli pannut merkille vieraan hyvän hymyn, hyväntahtoiset sinisenharmaat silmät, syväsointuisen äänen ja harvinaisen kauniin ja huolitellun ruotsin kielen ääntämisen jo ennen kuin pyysi häntä istumaan ja itse istuutui vastapäätä. Ja nyt hän katseli vierasta entistä tarkemmin, kun tämä jatkoi tarinointiaan: -- Ne terveiset, jotka minä tuon äidiltäsi, ovat jo hiukan vanhentuneita. Olen nimittäin paluumatkalla Tukholmasta. Mutta lähtiessäni Oulusta voi äitisi oikein hyvin ja oli hyvällä mielellä ja iloinen, kuten tiedät hänen aina olevan, paitsi silloin, kun hän ikävöi sinua. Neitonen katseli ja kuunteli. Vieras saattoi olla enintään kolmissakymmenissä; ehkä ei ollut niinkään vanha -- tuuheat viikset saattoivat tehdä hänet ikäänsä vanhemman näköiseksi. Ja tuo kaunis kieli kaikui niin tutulta, niinikään sydämellinen puheensävy. Ja yht'äkkiä hän muisti, kuka oli mies, joka istui hänen edessään ja puhui hänen äidistään, muisti hänet Laitakarista ja muisti hänet äidin kirjeistä. Eihän äiti niin usein ollut kirjoittanut, ei ollut joutanut eikä sitäpaitsi ollut luonteeltaankaan niitä ihmisiä, jotka malttavat keskittää itsensä milloin tahansa kirjeitten kirjoittamiseen. Mutta melkeinpä jokaisessa kirjeessään äiti oli puhunut "kauppaneuvoksen konttoristista", ja tytär oli ymmärtänyt, että se tapahtui siksi, että tämä oli ollut äidille hyvä ja uskollinen ystävä vaikeina aikoina. Tällainen hän siis oli! Ja neitonen hymähti: -- Minun täytyy tunnustaa, etten ensi hetkellä tuntenutkaan... -- Arvasinhan minä sen, naurahteli vieras. -- Onhan siitä jo toistakymmentä vuotta, kun viimeksi tavattiin. -- Niin, sanoi neitonen. -- Enkä minä koko tuona aikana ole nähnyt äitiäni... Hänelle nousivat kyynelet silmiin. Hänellä oli toisinaan niin kirvelevä kaipuu äidin luokse, ja nyt tuli tietysti ikävä väkevänä ja vetävänä mieleen. Mutta vieras ehätti lohduttamaan: -- Mutta nyt sinä pian tulet katsomaan äitiäsi. Järjestetään sinulle matkatilaisuus ja luotettavaa seuraa, siitä on jo äitisi kanssa ollut puhettakin. Neitonen katsoi pitkään vieraaseensa. Hänestä tuntui, että hänen piti jotenkin osoittaa hänelle kiitollisuuttaan. Ja yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi: -- Kuinka hyvä... Mutta siihen hän pysähtyi. Olihan toinen häntä heti ensi hetkestä sinutellut, mutta voiko hän sittenkään olla hänelle, vieraalle miehelle yhtä tuttavallinen? Hän yritti vetää kätensä takaisin, mutta vieras oli tarttunut siihen lujasti ja kysyi -- taaskin tuon hyvän hymyn suupielissä karehtiessa ja äänensävyn käydessä veikeäksi --: -- Kuka on muka hyvä? Tyttö lensi tulipunaiseksi. Mutta sitten hän sanoi päättäväisesti: -- _Sinä_ olet ollut hyvä äidille ja nyt _sinä_ olet hyvä minullekin. Sillä oli heidän tuttavallisuutensa vahvistettu. Ja kun setä ja täti tulivat saliin, istuivat he juttelemassa välittömästi ja luonnollisesti kuin vanhat tuttavat ainakin. Esittely sedälle ja tädille kävi helposti, ja pappilan ryökkinästä oli mieluista osoittaa seurustelutaitoaan omaisilleen. Mutta kun täti uteli, oliko hän huomannut edes kysyä matkalaiselta, eikö ruoka maistuisi, havaitsi hän tehneensä virheen, joka harmitti. Onneksi vieras heti pelasti tilanteen: -- Hyvä rouva ruustinna, ei mitään huolta minun tähteni! Olen juuri syönyt majatalossa. Asia on nimittäin sellainen, että matkatoverini ja minä olimme tullessamme Tukholmasta Vaasaan luulleet voivamme jatkaa matkaa Ouluun asti höyrylaivalla, mutta laivaa ei enää lähtenytkään, ja niin oli meidän vuokrattava Vaasasta matkavaunut ja lähdettävä hevoskyydillä taivalta tekemään. No, eihän siinä ole mitään -- mukavastihan sitä maantietäkin matkustaa --, mutta vähän ennen kuin tulimme tänne vääntyi akseli, ja vaunut oli vietävä pajaan korjattaviksi. Kyytimies vakuutti, että vika saataisiin korjatuksi sillä aikaa kuin me söisimme. Mutta vaikka me söimme mahdollisimman pitkään ja perusteellisesti, ei asiaa saatukaan niin pian autetuksi. Ennenkuin lähdin tänne, vakuuttivat sen kuitenkin viimeistään kahden tunnin kuluttua olevan reilassa, joten minun piakkoin täytyykin lähteä. Tahdoin vain käydä hakemassa tuoreet terveiset kapteenskalle. -- Sehän oli perin ystävällistä, sanoi nyt rovasti, johon vieras ilmeisesti oli tehnyt edullisen vaikutuksen. -- Olemme kaikki teille siitä erinomaisen kiitollisia, ja yhtä kiitollinen on varmasti myöskin kälyni Feda tästä huomaavaisuudesta. Kun vielä oli tarinoitu puolituntinen, jonka aikana ruustinna oli saanut kuulla myöskin kertomuksia Tukholmasta, josta saamansa nuoruusvuosien vaikutelmat hän säilytti sydämessään kauneimpien muistojensa aarteena, nousi vieras hyvästelemään. Kun vieras teki lähtöä, kääntyi rovasti veljentyttärensä puoleen ja sanoi: -- Tietysti sinä menet saattamaan vierastasi majataloon. -- Eiköhän tie sentään liene naisväelle vähän vaikeakulkuinen..., yritteli lähtijä laimeasti estellä, vaikka hän toivoikin saavansa vielä hetkisen kahdenkesken seurustella neitosen kanssa. -- Maria on tottunut maantien saveen eikä ole arkalasta kotoisin, vastaili rovasti maanitellen. -- Eikö niin? Ja pappilan ryökkinä puki päällysvaatteet ylleen. Hetkisen hän epäröi: pitäisi kai vetää saappaat jalkaan... Mutta saappaitta hän kuitenkin lähti, sillä ne olivat kömpelöt ja rumat. Tie oli todellakin vaikeakulkuinen. Vaikeakulkuisempi nyt kuin koskaan aikaisemmin, kun piti mahdollisimman sirosti kantaa hameen helmoja, varoa suojattomia kenkiä, eikä näille tärkeille toimille kuitenkaan saanut näyttää omistavansa pienintäkään huomiota, koska viimeksimainittu tietysti oli jakamattomana omistettava kohteliaalle puhetoverille. -- Saanko kirjoittaa sinulle? kysyi saatettava majatalon portilla. -- Tietysti. Olen oikein iloinen, jos sinä kirjoitat. -- Ja sinä vastaat minun kirjeisiini? -- Kuinka en vastaisi! sanoi neitonen empimättä, mutta koetti lieventää seuraavassa tuokiossa vastauksensa ehkä liian riemullista sävyä lisäämällä: -- Minullahan on hyvää aikaa kirjeitten kirjoittamiseen... Kun pappilan ryökkinä palasi saattomatkaltaan ja vei kenkänsä keittiöön kuivumaan, virkahti sisäkkö, jonka suulautta vain rovastin läsnäolo hillitsi: -- Jokohan tuli meidän ryökkinällemme sulhanen? Neitonen naurahti, mutta siitä huolimatta hän tunsi punastuvansa illallispöydässä, kun Lina-täti alkoi kehuskella vieraan miellyttävää olemusta, ja setä sen johdosta sanoi: -- Minustakin tuntuu, ettei Feda ole häntä turhanpäiten kirjeissään kiitellyt. Pari viikkoa sen jälkeen tuli kirje. Eihän se sisältänyt mitään erikoista: kiitoksia matkalaisen osaksi tulleesta ystävällisyydestä ja tietoja äidin hyvinvoinnista ja hänen ilostaan suunnitellun Oulun matkan johdosta. Mutta kirjettä seurasi muutaman päivän perästä käärö, jossa oli silkkilangoista punottu nyöri kauniine hopeasolkineen hameenhelmojen kannattamiseksi huonolla säällä -- se oli muotiuutuus -- ja kristallista hiottu kirjepaino: jalopeura makaamassa kaunissärmäisellä jalustalla, johon oli upotettu kellotaulunmuotoinen lämpömittariympyrä. Kun setä näki kirjoituspöytäkoristeen, virkahti hän naureskellen: -- Kas vain, nyt makaa Ruotsin leijona sinun edessäsi! -- Miks'ei yhtä hyvin Suomen leijona? ilkamoi tyttö. -- Siksi, vastasi setä, -- että Suomen leijona on aina pystyssä, aina takakäpälillään. Ja sedän silmissä välähti samaa veitikkamaisuutta, jota veljentytär oli kaivannut siitä lähtien kuin tänne Pohjanmaalle tultiin. 5. Niin tuli sitten talvi. Ja hanget saarsivat lakeuden pappilan ja kinokset kasvoivat kaupungin kaduilla. Päivät lyhenivät, puhteet pitenivät. Kauppahuoneiden konttoreissa oli vuoden hiljaisin aika. Korkeitten pulpettien ääressä laskettiin nyt suurten kirjojen pitkiä numerosarakkeita, joiden summista rakentuivat voitot ja tappiot. Mutta pirtit pihojen perillä olivat tyhjinä. Ylimaan kansa torkkui talviuntaan kaukaisilla asuinsijoillaan kuin turtunut karhu pesässään. Vasta kun kevätaurinko alkoi kylvää kilojaan hangille, oli aika havahtua. Ylimaan kansa toi silloin porvarille talvisia tuotteita, toi lintuja, metsoa, teertä, toi porontaljoja, toi minkä mitäkin suolan, jauhojen, kahvin ja sokerin hinnaksi. Se tuli hevoskyydillä ajaen ritisevissä resloissa, joiden kuormien koreina kruunuina paistoivat helakanpunaiset matka-arkut, taikka tuli se pohjoisesta päin johdattaen pororaitoja, porot ja kelkat toisiinsa kytkettyinä pitkäksi jonoksi. Mutta, kuten sanottu, kaikki tuo tapahtui vasta tuonnempana; toistaiseksi sykki elämän valtimo verkkaisesti, ja ihmisillä oli aikaa liiankin paljon. Porvarien komeissa kodeissa lyhennettiin liiallista aikaa pitämällä pitoja, syöminkejä ja juominkeja, joissa mahtavat rouvat kilpailivat keskenään herkkujen hienoudessa ja kerskuvat patruunat, konsulit ja "komesroodit" viinien jaloudessa. Konstiko oli kilpailla, kun laivat olivat tuoneet maailman ylellisyyttä kukkurakaupalla aitat ja kellarit täyteen! Kun ei ollut pitoja, oli herroilla klubinsa ja Seurahuone, oli tuoksuvat totit ja makeat arrakkipunssit, oli korttipöydät ja korkeapoviset Hebet, Tukholmasta tuotetut tarjoilijattaret, hienohepeniset pullojen kantajat, joiden kanssa sopi laskea kömpelöäkin leikkiä ja kuherrella kouraantuntuvastikin, kun ei juomarahoja kitsastellut. Ja rouvilla oli kahvikekkerinsä ja ompeluseuransa, joissa laitettiin ja kiitettiin, paneteltiin poissaolevia ja kehuttiin läsnäolevia, juoruttiin ja jaariteltiin, juotiin kahvia ja makeaa bischoffia tai öljyistä malagaa, syötiin Saksan päärynöitä ja kotoisia sokerileipiä. Olihan kauppaneuvoksenkin konttoripäällikkö toisinaan mukana ilonpidoissa eikä hän silloin istunutkaan tuppisuuna eikä noussut ensimmäisenä korttipöydästä. Mutta ei hän etsimällä etsinyt iltaseuroja -- ei enemmän nyt kuin ennenkään --, ja yhä useammin hän puikahti Laitakarin kapteenskan luo sen jälkeen kuin tämä oli sulkenut rautakaupan, jonka hoitajana Feda-muori nyt toimi. Kapteenskan perhe oli pienentynyt. Jo pari vuotta Ouluun muuton jälkeen 7-vuotias tytär oli kuollut. Ja vanhin poika, joka jo monet vuodet oli ansainnut leipänsä kruununvoutien, henkikirjoittajain ja nimismiesten apulaisena sekä vihdoin lääninhallituksen lääninkonttoristina, oli edellisen vuoden syksynä kuollut vast'ikään kolmekolmatta täyttäneenä, juuri kun äiti oli toivonut saavansa hänestä tuen ja turvan. Kotona olivat enää vain nuorempi veli, joka kävi lyseon viimeistäedellistä luokkaa, ja nuorin lapsista, ruskeasilmäinen ja pitkälettinen tyttönen, joka oli 13-vuotias ja kävi tyttökoulua. Kovasti oli elämä kolhaissut kapteenskaa, ja ankaraa kamppailua oli kysynyt ja kysyi vieläkin vesojen kasvattaminen "parempain ihmisten lapsiksi", mikä hänellä oli elämän päämääränä. Mutta iloisena ja tyytyväisenä Feda-rouva istui pitkän päivätyönsä päätyttyä keinutuolissaan lepuutellen väsyneitä jalkojaan. Väsyneet hänen jalkansa olivatkin, sillä sen jälkeen kuin hän muutamalla talvisella matkalla Oulunsalosta, jossa hänen lapsuutensa koti oli ollut, oli palelluttanut jalkansa, ei niistä koskaan aivan terveitä ollut tullut. Tuo kohtalokas matka oli tapahtunut eräänä talviaamuna vuonna 1846. Feda oli silloin ollut seitsentoistavuotias. Yksin hän oli lähtenyt ajamaan jään ylitse kaupunkiin tuttua viittatietä. Mutta Kempeleenlahdella oli ankara lumimyrsky yllättänyt. Rajusti oli tuullut ja niin sakeasti oli tullut lunta, että se oli sokaissut silmät sekä ajajalta että hevoselta, joka pian oli kadottanut tien ja ponnisteltuaan kaikki voimansa vihdoin pysähtynyt aivan uupuneena. Vasta iltamyöhällä, myrskyn tauottua, oli apu tullut. Aivan lopussa olivat silloin olleet niin ajaja kuin hänen hevosensakin, joka aikansa kierreltyään myrskyssä jäällä oli uupunut -- kotirantaan. -- Vähät siitä! Feda-rouvalla oli tapana sanoa. -- Olisihan siinä voinut käydä paljon pahemminkin. Hän oli saanut hyviltä hengettäriltä harvinaisen lahjan: tyytyväisyyden. Ja se piti häntä pystyssä ja auttoi häntä kantamaan raskaimpienkin kohtaloiden taakat. -- Me olemme sitkeää sorttia, ainakin naiset meidän suvussamme, hän kehuskeli. -- Minun äitinikin, joka viimeiset vuosikymmenet on asunut nuorimman sisareni luona Savonlinnassa, kävi vielä neljä vuotta sitten tervehtimässä minua ja sisariani Ettaa ja Emmaa; hän täytti samana vuonna kahdeksankymmentä. Eikä tuo pitkä hevoskyyti sen pahemmin muoria rasittanut, koskapa hän vieläkin pysyy pystyssä yhtä terhakkaasti kuin pysyi samassa iässä hänen äitinsäkin, joka kuollessaan oli 87-vuotias. Olihan Fedalla juttuja ja tarinoita. Sillä hänellä oli hyvä pää ja kyky pitää auki silmänsä, jotka erityisen herkästi havaitsivat ne ilmiöt, joihin lankesi sovittava auringonpaiste. Ja hänen kertomuksiaan konttoripäällikkö kuunteli mielellään iltansa ratoksi, jos kohta hänelle oli vieläkin mieluisampaa kääntää keskustelu kapteenskan vanhimpaan tyttäreen ja pappilan ryökkinän Oulun matkaan. Kapteenskalle taas kauppaneuvoksen konttoripäällikkö kertoi kuulumisia siitä maailmasta, johon hänellä itsellään ei ollut pääsyä ja joka, siitä huolimatta, että hän sen rehentelyä ja ylvästelyä ilkkui, kuitenkin herätti hänessä mielenkiintoa tai ainakin uteliaisuutta. Yhteiskunnallisen asemansa takia kapteenska oli jäänyt porvarillisen "herskaapin" ulkopuolelle. Sillä yhtä mahdoton ilmestys kuin oli aikaisemmin ollut kahvilanpitäjä ja ruokarouva oli kaupanhoitajakin "komesrodinnojen" ja "konsulinnojen" saleissa ja "förmaakeissa". Niissä ei syntyperällä ollut muuta mittaa kuin isän tai äidin rikkaus. Ja kapteenska oli vanhaa, mutta vain köyhää kulttuurisukua. Eikä köyhyyttä suinkaan korvannut oppi, jota hän oli saanut enemmän kuin useimmat porvarisrouvat, joista monelle lukeminen oli aivan outo ajanviete ja kirjoittaminen tuotti suoranaista rasitusta. * * * * * Kun kapteenska tahtoi lapsistaan "parempain ihmisten lapsia", ei hän pitänytkään päämääränä porvarillista herskaapia, vaan sitä sivistyneistöä, jonka arvo tämän herskaapinkin -- niin vastenmielistä kuin se ehkä usein olikin -- sentään täytyi tunnustaa ja jonka huomatuimmille edustajille se -- jonkinlaisesta vaistotusta velvollisuudentunnosta -- avasi ovensakin. Tosin ne virkamiehet lääkärit ja koulunopettajat, jotka porvariskoteihin vastaanotettiin, elleivät itse olleet porvarillista sukuperää tai naimaliittojen kautta porvarissukuihin kuuluvia -- vieläpä usein siitäkin huolimatta --, saivat kokea ja todeta, että olivat pikemmin armosta kuin ansiosta piireihin päässeet. Mutta he olivat kyllin viisaita ollakseen sitä huomaamatta ja kieltäytyivät kainosti vaatimasta edes tasa-arvoisuuden tunnustamista, vaikka he sisimmässään olisivatkin katsoneet olevansa kuinka korkealla tahansa isäntäväkensä yläpuolella. Tällä tavoin sopusointu ja rauha säilyivät yhteiskunnassa. Rauhaa ei rikkonut myöskään porvarien keskinäinen kilpailu ensimmäisistä sijoista. Ne lankesivat luonnostaan niille, jotka ne taksoitusluettelojen mukaan ansaitsivat. Ylinnä olivat vanhojen kauppahuoneiden ja liikkeiden omistajat ja laajentajat, kauppaneuvokset ja kauppaneuvosten pojat. He muodostivat kerman. Ja heidän vaikutusvaltansa oli kiistämätön. Eivätkä heidän piiriinsä nousukkaat pyrkineetkään, koska tiesivät, että portit pysyivät suljettuina. Toisen arvoluokan muodostivat sitten ne konsulit ja patruunat, jotka joko naimiskauppojen taikka perintöjen turvin olivat päässeet huomattujen liikkeitten omistajiksi, sekä muutamat syrjästäkin tulleet, jotka omalla tarmollaan ja hyvällä onnellaan olivat kyenneet kohottamaan liikkeensä edellisten vertaisiksi. Kolmanteen luokkaan oli jo pitempi askel; sen muodostivat maakauppiaista kaupunkilaistuneet ja tavallisen puotikaupan ohella tukkukauppaakin harjoittamaan ryhtyneet kauppiaat, jokunen itsenäistynyt "puukhollari", joka oli käynyt oppinsa jossakin suurliikkeessä, sekä huomattavimmat puoti-kauppamiehet ja teollisuuden harjoittajat. Tätä arvojärjestystä noudatettiin sangen tarkoin seuraelämässä. Ensimmäisen ja toisen luokan välinen raja ei sentään ollut ylitsepääsemättömänä juopana keskinäisessä kanssakäynnissä. Seurustelu molempain ylinten asteiden perheiden välillä oli osittain sangen vilkastakin. Mutta sitävastoin olivat kolmannen luokan porvarit aivan eristetyt ylemmistä seurapiireistä. Korkeintaan saattoi kauppaneuvos, konsuli tai patruuna vaihtaa jonkin sanan heidän kanssaan aamukävelyllään torilla, ehkäpä puhella kotvasen Seurahuoneellakin, mutta sen pitemmälle ei missään tapauksessa menty. Varsinaisesta porvaristosta oli sitten pitkä harppaus pikkuporvareihin: pienempien kauppapuotien omistajiin, nahkuri-, värjäri-, maalari-, räätäli-, suutari- y.m. mestareihin, mutta heidänkin keskuudessaan vallitsi samanlainen luokkajärjestys kuin kaupungin mahtavimpien piireissä. Pikkuporvarien ylemmissä piireissä puhuttiin ruotsia, tosin useimmiten vieläkin karkeammin äännettyä kyökkikieltä kuin suurporvarien keskuudessa, mutta "fiiniä" kieltä kuitenkin. Alemmissa piireissä taas, joissa ei ruotsia osattu, sotkettiin ruotsista väännettyjä sanoja viljalti puheeseen: "lossattiin" mennä, "viisattiin" tietä, "friskattiin" itseään, puhuttiin "liusista" langoista, "kroonista" ruohosta, "mörkistä" hameesta, "Pakhuusista", "kungastoolista", "vörsta maista", "klänningeistä", "krääslöökistä", "lakslootasta", "äpyleistä", "flakustangosta", "teeköökistä", "susiteetista" j.n.e. Ja näistä piireistä ja herskaapien "köökeistä" oli samanlainen kielenkäyttö levinnyt pieneläjienkin keskuuteen, Heinätorin äärille, "Vattihuusin" puolelle ja Kuusiluodon kulmille. Kaupungin asiat määräsi tietysti suurporvaristo. Mutta näön vuoksi se sentään suvaitsi päästää valtuustoon jonkun pikkuporvarin, vieläpä jonkun "hantvärkkärinkin". Asianomainen oli aina tällaisesta huomiosta ylenpalttisen iloinen ja osoitti kiitollisuuttaan uskollisesti tanssimalla mahtavien pillin mukaan. Valtuuston jäsenyys oli suurin arvonylennys, mitä hän saattoi toivoa. Ja niinpä kerrankin, kun eräälle värjärimestarille tuo kunnia oli suotu ja muudan hänen totitovereistaan tuli vastavalittua onnittelemaan, onnittelija tapasi päivän sankarin seisomassa peilin edessä, rinta kohotettuna ja peukalot liivin käsivarsiläpien reunojen alle pistettyinä, ja sai ihmettelevään kysymykseensä, mitä mestari tarkasteli, vastaukseksi: "Ja vii para sii, hur een tasvulmäkti siir uut." (Tahdon vain nähdä, miltä valtuusmies näyttää.) Näin elettiin ja oltiin kaupungissa, jonka matalissa puutaloissa -- sillä sellaisia olivat yksin mahtavimpienkin porvarien asunnot -- tähän vuoden aikaan himmeät öljylamput, muutamaa keskipäivän lyhyttä rupeamaa lukuunottamatta, paloivat päivät pitkät. * * * * * Vielä paljon hiljaisemmin kuin kaupungissa vierivät talviset viikot lakeuden pappilassa. Elämä oli yksitoikkoista. Rovasti istui kamarissaan, luki kirjojaan ja sanomalehteään, kirjoitti saarnojaan, poltteli pitkävartista merenvahapiippua. Ruustinna puuhaili taloustoimissa, hoiteli leipomiset, syyslahdin makkaranteot, suolaamiset ja savustamiset, parsi vaatteita ja neuloskeli joululahjoja. Pappilan ryökkinä autteli tätiään, puuhaili hänkin vähin joulukiireissä, mutta istui enimmäkseen yksikseen, luki kirjat, mitkä käsiinsä sai, kirjoitteli päiväkirjaansa ajatuksiaan ja haaveilujaan. Hänestä tuntui, että hän odotti jotakin -- mitä, siitä hän ei itsekään ollut selvillä, aavistelihan vain, että jotakin oli tulossa. Ja olikinhan tulossa Oulun matka. Sillä tuskin oli hiljaisen ja vieraattoman joulun jälkeen yhtä hiljaisesti siirrytty uuteen vuoteen, niin tuli kirje, joka kehoitti häntä olemaan matkavalmiina kahden viikon perästä, jolloin eräs oululainen pankinjohtaja palaisi Helsingistä kotiin ja ottaisi ohiajaessaan hänet kuomurekeensä. Tuo kirje toi kiirettä pappilaan. Olihan sellaista matkaa varten tehtävä valmistuksia, joista ei kädenkäänteessä suoriuduttu, oli pantava kuntoon puvut ja vaatteet, ja niiden kuntoonpano kysyi sekä päänvaivaa että kätevyyttä, kun ei lavendelituoksuisissa piironginlaatikoissa suurtakaan valinnanvaraa ollut. Määräpäivänä piti matkalaukun olla sullottuna ja tamineitten valmiina, sillä minä hetkenä hyvänsä saattoi noutajan matkareki pysähtyä kuistin eteen, eikä hänellä -- niin kirjeessä nimenomaan sanottiin -- ollut odotukseen aikaa. Määräpäivän aamuna, tulipalopakkasen paukkuessa nurkissa, ryntäsi sisäkkö keittiöstä sisään ilmoittamaan, että nyt kuului pitkänmatkan kulkijan aisakello maantieltä. Ja tuskin oli ehditty ikkunoihin katsomaan, niin jo ajaa karautti matkareki, edessään höyryävä, huurteinen hevonen, pappilan pihaan. Kiire tuntui sudennahkaturkkiin kääriytyneellä matkamiehellä olevan, kun tuskin malttoi sen verran talossa viivähtää, että kahvi hät'hätää ehdittiin kiehauttaa. Pappilan ryökkinän matkalaukku köytettiin kuomun takana jo ennestään olevan matkalaukun päälle, hänet itsensä puettiin tukeviin ja lämpimiin varustuksiin, ja tuskin hän oli ehtinyt selvittää itselleen, että jo oli hyvästitkin sanottu, niin huomasi hän istuvansa reessä, jonka jalaksien alla lumi vikisi, ventovieraan herrasmiehen vieressä. Ja mieltä rupesi oudosti ahdistamaan: miksi hän olikaan tälle matkalle lähtenyt? Hänen matkatoverinsa oli kyllä kohtelias, mutta perin vakava ja harvasanainen. Neitonen oli aluksi kahdenvaiheilla: oliko hänen yritettävä ylläpitää keskustelua vai voiko hän istua kököttää omissa oloissaan ja ajatuksissaan? Hän yritti aluksi puhella, teki muutaman kysymyksen. Matkatoveri vastasi asiallisesti ja kohteliaasti, mutta ei tehnyt omasta puolestaan varsinaisia aloitteita vuorosanojenvaihdon jatkamiseen. Siitä päätteli neitonen, ettei hänenkään tarvinnut seurustelua ajatella. Ja kun sai istua rauhassa, tuntui olo paljon paremmalta. Kun pysähdyttiin hevosenvaihtopaikkoihin, oli pankinjohtaja huomaavainen ja huolehtivainen: keitätti heti tultaessa majataloon maitoa tai kahvia lämmikkeeksi. Ja kun hän eräässä kestikievarissa ovenraosta näki emännän pyyhkäisevän laseja alushameensa helmaan, nosti hän siitä sellaisen metakan, että pappilan ryökkinää ihmetytti. Mutta taipalilla hän istui vaiti, näyttipä silloin tällöin torkahtavankin. Ja ennen iltaa oli hänen seuralaisensakin jo oppinut reessä nukkumisen taidon. Hyvä siinä olikin nukkua. Ja hauskaa oli havahtuessa kuomun ikkunoista katsella tuikahtelevia tähtiä, kuutamon kimmeltä ja väikkyviä varjoja hohtavalla hangella. Niin taittui taival toisen jälkeen, peninkulma peninkulmalta, majatalon väli majatalonväliltä. Mutta kuta lähemmäksi tultiin päämäärää, sitä levottomammaksi kävi 18-vuotias mieli. Minkähänlaiset lienevätkään olot siellä perillä? Uteliaisuus, joka matkaa valmisteltaessa oli tuntunut kiihottavalta jännitykseltä, alkoi muuttua kummallisen kumeaksi rauhattomuudeksi. Hänestä tuntui, että hän oli tulossa vieraitten ihmisten luo, ihmisten, joiden elämä oli aivan loitolla hänen elämästään, ja kuitenkin nämä vieraat ihmiset olivat hänen kaikkein läheisimpiä omaisiaan, paljon läheisempiä kuin ne, joiden luota hän tuli. Sehän siinä olikin peloittavaa. Oma äiti, oma veli ja oma sisar olivat käyneet vieraiksi, niin vieraiksi, että hän mielestään tunsi paremmin kuin heidät yksin sen vieraan miehenkin, joka sattumalta syksyllä oli tullut häntä tervehtimään. Kova oli hänen kohtalonsa, ja vasta nyt, kun hän vihdoinkin kymmenen pitkän vuoden perästä oli tulossa äitinsä ja sisarustensa luo, selveni hänelle sen kovuus koko sen armottomassa ankaruudessa. Hänen mielensä oli synkkä, ruumista pakotti, jalat olivat pitkästä istumisesta puutuneet, kun ajettiin halki Limingan niittyjen loputtoman hankiaukeaman, jonka yksiviivaisuutta eivät matalat ladotkaan taittaneet. Oli kai matkatoverikin huomannut hänen apeutensa, koskapa aikaisessa illansuussa Kempeleeseen tultaessa ikäänkuin lohduttaen virkahti: -- Nyt alkavat heti Oulun valot näkyä. Hän hätkähti. Joko nyt? Ja niin ahdisti hänen mieltään, että kun kaupungin tulet kohta alkoivatkin näkyä, ensin kuumotuksena taivaalla ja sitten vähitellen jo erillisinä, vilkahtelevina valopilkkuina, kyynelet nousivat silmiin ja hänestä tuntui, että hän kaikkein mieluimmin olisi tahtonut kääntyä takaisin. 6. Mutta turha oli ollut pappilan ryökkinän mielenankeus Oulun valojen hänelle vilkuttaessa tervetuloa. Äiti oli osannut heti haihduttaa pelon ja arkuuden. Ja Vihtori-veli, jo kaksikymmenvuotias aikamies, oli ensi hetkestä asti suhtautunut sisareensa sellaisella luontevalla tuttavallisuudella, ettei vierastaminen ollut mieleen juolahtanutkaan. Vain pikku Anna pitkine palmikkoineen ja pitkäripsisine, suurine, tummine silmineen oli ensimmäisen illan katsellut isoa siskoaan hiukan oudoksuen ja ihmetellen, mutta jo seuraavana päivänä koulusta tullessaan hänkin oli heittäytynyt aivan välittömäksi. Toisen päivän iltana oli kauppaneuvoksen konttoripäällikkö tullut vieraisille tuoden mukanaan omenia, rypäleitä ja pullon Espanjan viiniä. Ja silloin oli Feda-kapteenskan pienessä kodissa vietetty tuliaisjuhlaa ja pidetty herttaisen hauskaa. Se ilta oli jäänyt mieleen heleäksi muistoksi. Mutta olihan niitä muistoja muitakin. Oli ehkä ennen kaikkia muistot hiljaisista arkisista iltapuhteista pyöreän pöydän ympärillä, iltapuhteista, joina koti oli muuttunut kodiksi ja äidin ja sisarusten elämänpiiri sulkenut hänetkin siihen ymmärtämyksen ja sydämellisyyden kehään, jonka sisäpuolella olijat tuntevat kuuluvansa yhteen ja olevansa toisiinsa kytketyt katkeamattomin sitein. Siihen kehään oli vähitellen solunut myöskin kauppaneuvoksen konttoripäällikkö. Melkein huomaamatta, hiljaa ja aivan kuin itsestään hän oli tullut samaan elämänpiiriin, käynyt läheiseksi, perheen jäseneksi. Eikä pappilan ryökkinä ollut sen tarkemmin tullut ajatelleeksi, millä perusteilla ja minkä vuoksi se oli tapahtunut, ennenkuin mies oli kysynyt, suostuisiko hän hänen vaimokseen. Kosinta oli tullut yllätyksenä, hän ei ollut osannut odottaa sitä, sillä niin yksinomaan omaisena hän jo oli tottunut pitämään tuota kolmenkymmenvuotiasta perheenystävää. Hämmästyneenä hän olikin kääntynyt häntä katsomaan: -- Oletko sinä sitä ajatellut? -- Olen... sitä minä olen ajatellut jo pitemmän aikaa... Etkö sinä ole sitä ajatellut? Hiljaa ja hienovaraisesti, mutta aivan luonnollisesti ja vakavana oli kysymys tullut. Eikä hän ollut osannut vastata siihen muuta kuin: -- En ainakaan vielä... Silloin oli tuo hyvä hymy, joka oli jäänyt neitosen mieleen jo syksyisestä tapaamisesta pappilassa, noussut kysyjän huulille, ja hän oli virkahtanut aivan yksinkertaisesti: -- Ehkäpä sinä nyt lupaat sitä ajatella? Ja hän oli vastannut samassa äänilajissa: -- Minä lupaan... Eikä siitä sitten sillä kertaa ollut sen enempää puhuttu. He olivat olleet silloin kahden kävelemässä. Oli ollut kevättalven kaunis, päivänkimmelteinen sunnuntai. Ja he olivat menneet "silloille", noille kolmelle sillalle, joita pitkin maantie kulkee pohjoiseen ylitse Merikosken kolmen laskuhaaran, Pokkisen, Ämmän ja Tuiran väylien. Paluumatkalla he olivat pysähtyneet kaupunginrannan Pokkitörmälle katsomaan kaunista näköalaa: toisaalla Pohjanlahti saarineen ja niiden takaisine jäätyneine ulappoineen, joiden hanki auringonpaisteessa kimalteli, toisaalla mahtava joki, jonka koski kuohui rantajäätikköjen välissä ylpeänä voimastaan, jota ei pakkanenkaan pystynyt kahlehtimaan, ja sitten törmän alapuolelle levittäytyvä kaupunki suorine katuineen ja mataline puutaloineen, joiden savupiipuista kiemurteli vaaleita, sinertäviä kiehkuroita tyveneen talvi-ilmaan. Pappilan ryökkinä ei ollut malttanut olla huomauttamatta näkymän kauneudesta. Ja siihen oli hänen puhekumppaninsa sanonut: -- Ei se _nyt_ ole mitään. Mutta näkisitpä sen kesällä, valkeassa valossa, kun meri on sininen, rannat vehmaat, kun koskenrannan mäntyjen rungot hohtavat punaisina, talojen ikkunat leimuavat ja rantamakasiinien punaiset seinät palavat... Silloin sinun pitäisi seisoa tässä. -- Kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä varjottoman kesävalon; se mahtaa olla ihmeellistä... -- Ihmeellistä se on. Sinun pitääkin se vielä nähdä! Ja aivan kuin jatkoksi näille sanoille oli sitten tuo kysymys tullut. Illalla, kun muut jo olivat menneet levolle, oli tytär kertonut äidilleen, mitä oli tapahtunut. Feda-muorin ilo oli ollut ilmeinen ja vilpitön: -- Tietysti sinä teet, mitä sydämesi käskee, lapseni. Muu ei saa tulla kysymykseenkään. Mutta jos neuvoa minulta tahdot, niin sanon sinulle varman vakaumukseni olevan, ettet parempaa miestä koskaan etkä mistään voi saada. Sillä se asia oikeastaan olikin tullut ratkaistuksi. Äidin tahto, taikka ainakin ilmeinen toivomus, oli hänelle, joka vastikään oli äitinsä saanut takaisin, laki, jota ei saanut ja jota hän ei tahtonutkaan rikkoa. Eikä ollut sydänkään kieltänyt, jos kohta ei käskenytkään. Sillä hänen sydämensä ei ollut rakkautta tuntenut; sitä ei ollut hänen elämässään ollut, se oli jäänyt hänelle yksinomaan mielikuvituksen ja ajatusten asiaksi. Kun hän oli kirjoittanut "romaaniaan", oli hän antanut ilmaisun tälle kuvittelemalleen ja haaveksimalleen rakkaudelle: kiihkeälle, väkevälle, koko olemuksen valtaavalle tunteelle, jossa oli riemua mutta myöskin kärsimystä, kaipuuta, janoa. Lakeuden alakuloisuus oli kirvoittanut hänen herkän sielunsa tunteellisuuden. Ja kun hän oli ajatellut tällaisen rakkauden kohdetta, oli hänen miesihanteensa hahmottunut komeaksi nuorukaiseksi: hienosti sivistyneeksi, vilkasälyiseksi nuoreksi mieheksi, joka hautoi suuria ja korkeita unelmia ja jossa oli maailmanmiestä, runoilijaa ja sankaria samalla kertaa. Vaikkakin tämä kuva oli jäänyt ääriviivoiltaan aivan ylimalkaiseksi, kuten jäävät aina ihannekuvat, etenkin yksinäisyyden riuduttaman ja toiselta puolen varhaiskypsäksi kehittämän tyttömielen unelmissa, niin ei se silti ollut muodostunut miksikään satujen Fritjofiksi, jolla ei ollut vastinetta todellisuudessa. Omissa serkuissaan hän oli nähnyt useimmat noista ominaisuuksista ruumiillistuneina -- eivätkä niiden ohella ilmenevät heikkoudet olleet kuvaa himmentäneet, vaan pikemminkin päinvastoin tehneet sen inhimilliseksi, elämän ulottuville ylettyväksi --, ja olipahan hän kerran tai pari serkkujen Pälkäneelle tuomissa tovereissa tavannutkin nuorukaisen, joka oli herättänyt hänen silloin vielä lapsekkaan ihastuksensa ja jäänyt mieleen jonkinlaiseksi häilyväin haaveitten kiinnekohdaksi. Se mies, joka nyt oli pyytänyt häntä vaimokseen, ei alunkaan vastannut hänen mielikuvittelujensa sankarikuvaa, vaan oli useimmissa suhteissa sen täydellinen vastakohta: arkisen työn ja käytännöllisen elämän ihminen, kylläkin hienovarainen luonteeltaan ja käyttäytymiseltään, jotensakin sivistynyt ja kieltämättä älykäs, mutta tykkänään vailla sitä mielikuvituksen lentoa ja hehkua, joka antaa ajatuksille siivet ja tekee unelman runoksi. Mutta tällä maan kamaralla tukevasti ja määrätietoisesti astelevalla miehellä, joka ei haaveillessaankaan haihatellut eikä edes rakkaudestaan käyttänyt koreita sanoja, vaan ilmaisi tunteensa yhtä asiallisesti ja suorasukaisesti kuin muutkin ajatuksensa -- tällä tyynikatseisella, ilmeitä ja liikkeitä säästeliäästi käyttävällä miehellä oli juuri tuossa hillityssä miehekkyydessään ominaisuus, joka vastakohtaisuudellaan veti vilkasta, haaveksivaa ja tunteilemiseen taipuvaa neitosta puoleensa. Hän vaistosi, että realiteettien miehen rinnalla hänkin voisi kehittyä aktiivisuuteen, sillä toiminnan halu kyti hänen mielessään epämääräisten unelmien alla ja kaiken haaveellisuuden uhallakin. Sitäpaitsi: tarjoutuihan nyt tilaisuus vapautua "pappilan ryökkinän" yksinäisestä osasta, joka vuosi vuodelta, ajatusten ja elämänkäsitysten itsenäistyessä, oli alkanut tuntua yhä raskaammalta. Olihan hän armoleivän syöjä, oli, vaikk'ei sitä hänelle koskaan pienimmälläkään tavalla osoitettu, ja se tieto oli jo kauan kalvanut mieltä. Miellyttävä mies, hyvä ihminen, siitä ei ollut vähäisintäkään epäilystä. Hänen luonaan olisi varmasti hyvä ja turvallinen olo. Sillä hän oli niitä miehiä, jotka "kantavat käsillään" naistaan: hoivaavat, huolehtivat, säästävät huolilta ja ikävyyksiltä. Ja sitten väikkyi hänen mielessään unelma omasta kodista, pienestä sievästä asunnosta, jossa hän oli emäntänä ja määräsi elämänsävyn, tuo tavallinen, poroporvarillinen unelma, jolla tavallisuudestaan ja poroporvarillisuudestaan huolimatta aina on tehonsa naiselliseen mieleen. Yhden yön hän oli miettinyt asiaa. Ja ennenkuin äiti aamulla oli mennyt toimeensa, oli hän sanonut: -- Sinä olet oikeassa, äiti, parempaa miestä minä en voi saada. Ja silloin Feda, joka ei yleensä hyväilyin tunteitaan osoittanut, oli sulkenut tyttärensä syliinsä ja suudellut häntä. * * * * * Kolmikymmenvuotiaalle miehelle, joka poikasesta lähtien oli maannut vieraissa vuoteissa ja syönyt muiden pöydissä, oli oman kodin unelma käynyt elämäntarpeeksi. Hän oli siinä iässä, jossa mies alkaa kaivata elämänsä vakiintumista, koska hän tuntee olevansa tulossa voimansa kukkuloille. Lapsi syntyy yhdeksän kuukauden kuluttua, mutta miehen varsinainen, täyteläisin elämä alkaa hänen täytettyään kolmekymmentä. Näin olivat kodin ja perheen perustamisen ajatukset alkaneet askarruttaa kauppaneuvoksen konttoripäällikön mieltä jo ennen kuin hän tapasi pappilan ryökkinän. Näitä ajatuksia kiihotti sitäpaitsi eräs suunnitelma, joka samoihin aikoihin alkoi kehittyä hiljaisesta, epämääräisestä kydöstä mielen paloksi: oman liikkeen perustaminen, irtautuminen riippuvaisuusasemasta, itsenäistyminen. Hän oli tehnyt tarkat laskelmat ja tunsi yksityiskohtaisesti sen alan, jolle hän aikoi antautua. Mutta hänellä piti olla oma talo pihoineen ja pirtteineen ja oma talous voidakseen ruveta tervaporvariksi -- tervaan hän oli laskelmansa perustanut --, ja talo ja talous vaativat emännän. Olihan hän kaikessa salaisuudessa yritellyt katsellakin sopivaa emäntää tulevaan taloonsa. Mutta ei ollut keksinyt, ei ainakaan Oulusta, jossa tarjolla olevat olivat joko ylpeitä niskojensa heittelijöitä tai täydellisiä kanoja. Mieluummin naisi hän vaikka jonkun klubin tai Seurahuoneen komeista tukholmalaisista "buffista", kuten oli tehnyt pari hänen toveriaan -- eikä heidän ollutkaan tarvinnut kauppojaan katua, se oli ollut vihdoin myönnettävä neniään aluksi nyrpistelevien konsulinnojen ja komesrodinnojenkin, joiden oli vähitellen täytynyt "tunnustaa heidät" avaamalla heille kotiensa ovet. Mutta kauppaneuvoksen konttoripäälliköllä oli kunnianhimonsa: hän vaati tulevalta vaimoltaan muutakin kuin muodon muhkeutta ja kasvojen kauneutta. Hänen piti mieluimmin olla sellainen, että hänet voisi asettaa kaupungin ensimmäisten rouvien rinnalle -- yksin hienoimman, hänenkin, joka oli syntyperältään sveitsiläinen ja älyltään, tiedoiltaan ja taidoiltaan yläpuolella muiden. Sellaiset ajatukset hänellä oli ollut, kun sattuma oli vienyt hänet lakeuden pappilaan. Todellakin sattuma, sillä eihän hän ilman vaunujen rikkoutumista olisi sinne joutunut, ja edelleen: ellei laivayhteys jo olisi katkennut, ei vaunuja olisi tarvittu. Hänen sitä miettiessään johtui hänen mieleensä syntymäseudun kansan ajatustapa, jonka mukaan jokainen sattuma todettiin sallimukseksi -- "se oli niin sallittu". Ensi hetkestä asti pappilan ryökkinä oli herättänyt hänen ihastuksensa. Hän oli pannut merkille neidon vetreän varren, kauniit, miltei ylhäisen hienot kasvonpiirteet, pehmeästi lainehtivan mustan tukan ja eloisain silmien sielukkaan katseen. Ja kuta tuttavallisemmaksi neitonen oli sulanut, sitä viehättävämmäksi hän matkamiehen silmissä oli käynyt. Hänen olemuksessaan oli sitä nuorta naisellisuutta, sitä äsken puhjennutta ja vielä lapsekkuuden viatonta välittömyyttä säteilevää, huomenkasteista tuoreutta, joka miehuutensa kynnyksen ylitse astuneelle miehelle on sekä aistien että hengen väkevimpänä sytykkeenä. Se oli sytyttänyt miehen sydämen pappilan salissa, ja lakeuden syyslokaista maantietä talsittaessa oli hänessä alkanut vakiintua ajatus, että nyt hän oli löytänyt etsimänsä elämänkumppanin. Mutta hän oli käytännön mies, liikemies, joka ei ryhtynyt epävarmoihin yrityksiin, vaan teki tarkat ennakkolaskelmat ja harkitsi tyyten menestymisen mahdollisuudet, ennenkuin ratkaisi asiat. Neitonen oli kaunis, viehkeä, viehättävä, sivistynyt, hän oli saanut kasvatuksensa hienostuneessa kodissa, oli sitäpaitsi hyvästä ja arvonantoa herättävästä suvusta... kaikki tuo oli miehen vaatimusten mukaista. Mutta "pappilan ryökkinä" oli kehittynyt toisenlaisissa oloissa ja aivan toisenlaisessa ilmapiirissä kuin ihmiset, joiden pariin tervaporvarin vaimo joutui. Oliko hänessä tarpeellisen mukautumisen edellytyksiä? Jaksoiko hän ulottaa mielenkiintonsa sellaisiinkin harrastuksiin, joita kysyttiin kauppatalon emännältä, askareisiin, jotka olivat aivan arkisia, ja arvoihin, jotka saattoivat tuntua karkeilta ja kouraantuntuvilta? Saadakseen vastauksen näihin kysymyksiin hän oli kiirehtinyt järjestämään pappilan ryökkinälle sen Oulun matkan, jonka hän, aluksi asiaa sen tarkemmin ajattelematta, oli ottanut puheeksi heti heidän tavatessaan. Lieneekö sitten yhdessäolo antanut myönteiset vastaukset noihin kysymyksiin vai olivatko kenties veren hehkuvat kipinät saaneet hänet unohtamaan järkeilyn, sitä hän tuskin oli tullut itselleen selvittäneeksi, ennenkuin kohtalokas kysymys jo oli huulille kohonnut. Elämällä on oikkunsa, kuten muullakin luonnolla, _force majeurinsä_, jotka yllättävät huolellisimmankin laskijan. * * * * * Kohteliain ja kunnioittavin sanoin ja siroin, mutta täsmällisen asiallisin lausein kauppaneuvoksen konttoripäällikkö oli kirjeellisesti Korkea-arvoiselta Herra Lääninrovastilta pyytänyt tämän veljentyttären, holhokin ja kasvatin kättä. Ja kun vastaus tähän kirjeeseen oli tullut, julkaistiin kihlaus ahtaimmassa perhepiirissä -- muulta maailmalta se sitävastoin vielä toistaiseksi pidettiin salassa, koska tapahtuman kuuluttaminen olisi vaatinut "visiittien" tekemistä, johon 18-vuotias morsian ei tahtonut alistua, ja vastavierailujen vastaanottoja, jotka taas kapteenskan elämänolot tekivät mahdottomiksi. Mutta sormus oli jo nuorella morsiamena sormessaan, kun hän palasi lakeuden hiljaiseen pappilaan odottamaan suvea ja häitään. * * * * * Häät vietettiin kuumeisimpien kesäkiireitten loputtua, syyskuun toisella viikolla. Silloin oli touhua lakeuden hiljaisessa pappilassa, sillä rovastin tahto oli, että samassa mittakaavassa kuin oli oman tyttären häät puolikymmentä vuotta aikaisemmin pidetty Pälkäneen pappilassa oli myöskin veljentyttären ja kasvatin häät nyt vietettävä. Ja niin kokoontui pappilaan suku ja suvun suku läheltä ja kaukaa. Tulivat serkut ja serkkujen serkut, tuli tuttavia, tuli ystäviä. Tuli Nyberghejä, tuli Forsmaneja, tuli Rosendaleja ja tuli muita. Oli joukossa viehkeitä morsiustyttöjä, oli komeita morsiuspoikia, oli oppineita herroja, pappeja ja maallikoita, vanhempia ja nuorempia, oli arvokkaita rouvia kahisevassa silkissä ja nuoria neitoja valkeissa leningeissä ja kukkia kutreissaan. Kaunis oli yhdeksäntoistavuotias morsian valkeassa hunnussaan, myrttikruunussaan ja morsiusvihko kädessään, ja varmasti ja kuuluvasti hän vastasi kysymykseen, joka yhdisti hänet mieheen, joka hiukan kalpeahkona mustassa hännystakissaan, pieni myrtinseppele rintapieluksessa, rauhallisena oli polvistunut vihkipallille hänen viereensä ja tyynesti ojensi kultaisen sormuksen siunattavaksi. Seurasi sitten hääateria puheineen ja maljoineen ja sen jälkeen ilonpitoa, joka muistutti Pälkäneen kultaisia ja valoisia päiviä. Nyt oli taffelipianonkin kansi auki, nyt laulettiin ja soitettiin. Ja kun syysilta jo alkoi hämärtää, nousi Valdus, ylioppilas, tuleva tiedemies ja runoilija, puhumaan morsiustytöille ja sitoi kauniista sanoista seppeleen nuoruuden ja rakkauden alttarille. Kun nuori pari seuraavana päivänä nousi vaunuihin lähteäkseen matkalle uuteen kotiinsa, seurasivat heitä hurraahuudot ja iloiset huiskutukset pitkän matkaa. Sillä vielä oli talossa vieraita, oli pitkämatkaisia sukulaisia ja oli rääpiäisille tulleita pitäjäläisiä, kun vaunut Vähänkyrön pappilan portista maantielle kääntyivät. II 1. Outoa uusi elämä oli aluksi ollut nuorelle rouvalle, joka päistikkaa oli viskattu maalaispappilan tyynestä rauhasta ja intellektuaalisesta ilmakehästä oloihin, joissa kaikki harrastukset näyttivät keskittyvän yksinomaan aineellisten saavutusten piiriin ja joissa elämä kulki eteenpäin syöksähdyksin ja ryöpyin. Hänet oli viety talosta taloon, ja hän oli tuntenut olevansa jonkinlainen näyttelyesine, maistiaispala, mallitilkku, jota typerän koppavat ja omahyväisyydessään harmittavan armolliset porvarisrouvat olivat suvainneet tarkastella ja tutkia. Ensiksi oli täytynyt käydä kauppaneuvoksen ja hänen sisarensa kodissa. Häntä palelsi, kun hän ajatteli suurta salia, johon hänet oli johdatettu. Se oli kuin erämaa pitkin seiniä asetettuine sohvineen ja tuoleineen, kultakehyksisine korkeine peileineen ja jääkimmelteisine kristallikruunuineen. Kylmyys huokui tulijaa vastaan jo kynnyksellä. Vaikka Henriette-neiti oli tullut ystävällisyyttä säteillen häntä vastaan, suudellut häntä poskelle ja sanonut "rakkaaksi lapseksi", ei mieli ollut lämmennyt. Ja kun sitten itse kauppaneuvos oli ilmestynyt näyttämölle hienoine harmaine partoineen ja kuopistaan pullistuvine suurine, teräskylmine silmineen, oli nöyrästi niiaava konttoripäällikön puoliso tuntenut jäätävän viiman värisyttävän sieluaan. Kauppaneuvos oli hymyillyt suopeasti paksuilla, aistillisilla huulillaan, kysynyt nuoren rouvan terveyttä ja viihtymystä, sanonut puoliääneen jonkin sanan sisarelleen, joka heti oli noussut kiirehtiäkseen ulos huoneesta, ja istahtanut sitten keskustelemaan ilmasta ja tiesi mistä jonnin joutavuuksista -- aivan kuin ei hänen kanssaan muusta olisi voinut puhua. Kotvan kuluttua Henriette-neiti oli palannut takaisin, ja hänen jäljessään oli tullut palvelijatar kantaen hopeatarjotinta, jolla oli ollut pullo ja hienosti hiotut kristallilasit. Kun hän oli asettanut tarjottimen pöydälle, olivat lasit helähtäneet kuin jäähileet. Mutta itse oli kauppaneuvos kuorinut kullan pullonsuusta, aukaissut pamahtavan korkin, kaatanut helmeilevän viinin laseihin ja kohottanut maljan nuorelle parille sekä samalla lausunut sen toivomuksen, että nuori rouva viihtyisi talossa ja tuntisi kuuluvansa siihen, koska hänen miehensä jo kauan oli kuulunut heidän huonekuntaansa. Tämä oli tapahtunut ensimmäisenä sunnuntaina; ja kun nuori pari oli tullut pihalta kadulle, oli mies kysynyt vaimoltaan: -- Sanohan nyt, oliko se niin kauheaa? -- Oli se kauheaa, oli nuori rouva huokaisten vastannut. -- Etkö sinä, rakas Karl, voi heti erota tuosta talosta ja ruveta omaksi isännäksesi? -- Kohta, kohta..., mies oli vastannut. -- Heti kun huomaan ajankohdan sopivaksi; juuri nyt se ei vielä käy päinsä, lapsi kulta. Ja sitten oli jonkinlaisessa arvojärjestyksessä joka sunnuntai täytynyt istua uusien salien sohvissa palmujen ja fiikuksien alla ja alistua uteliaitten silmien ja korvien urkittavaksi. Pitkä rivi niitä käyntipaikkoja oli ollut, eikä nuori rouva aina ollut päässyt selville edes siitä, missä suhteessa perhe, jossa juuri oli oltu, oli edelliseen tai seuraavaan, jolla oli sama nimi. Eniten oli Snellmaneja ja Åströmejä, useampia oli myöskin Pentzinejä ja Fellmaneja, kaksittain oli Ravandereita, Candelineja, Tornbergejä, ja sitten oli vielä Höckertit, Siemssenit, Amtmanit, Granbergit, Svendelinit... Eikä sillä hyvä, että talot saatiin kertaansa käydyksi: jo ennenkuin rivin loppuun oli ehditty, oli täytynyt tehdä uusi visiitti Henriette-neidin luona, oli pitänyt mennä sinne yksin, arkena, konttoriaikaan. Neiti Henriette oli lähettänyt sanan, ja käskyä oli täytynyt totella -- siinä ei ollut auttanut itku eikä hammasten kiristys. Oli ollut neiti Henrietten tavallinen aamupäivävastaanotto. Aamulla aikaiseen neiti Henriettellä oli tapana nousta vuoteestaan ja pukea hät'hätää ylleen aamuleninki sekä vetää kylmänä vuodenaikana sen päälle vankka turkisnuttu. Näin varustautuneena ja kilisevä avainnippu riippumassa kupeellaan hän lähti tarkastuskierrokselle, joka ei suinkaan rajoittunut vain keittiöpuolen komeroihin, varastohuoneisiin, leivintupaan ja navettaan -- sellaisellekin oli tilaa laajan pihamaan, kaupungin laajimman, ulkohuonerivissä -- vaan ulottui joka Jumalan huomen kaikkiin kellareihin, makasiineihin, vieläpä väen ja tervamiestenkin pirtteihin asti. Vasta tämän tarkastuksen huolella -- tarkkanäköiset silmät kovina -- suoritettuaan hän pukeutui, söi aamiaisen ja oli puolenpäivän tienoissa valmis vastaanottamaan vieraita, joita melkein joka päivä ilmestyikin, sillä suku oli laaja -- kolme polvea sitä jo oli täällä elänyt -- ja oli paljon muitakin kävijöitä, suosion etsijöitä. Kun nuori rouva onnellisesti oli päässyt paikalleen istumaan -- ei tällä kertaa sohvaan, koska vieraiden joukossa oli vanhempia ja arvokkaampia rouvia, joille kunniapaikat kuuluivat --, oli hänen levottomuutensa kuitenkin vähitellen alkanut tyyntyä. Mutta hän oli edelleenkin tuntenut suuren ja komean salin viisine ikkunoineen uhoavan kylmyyttä, ja yhtä viileiltä olivat siellä vaikuttaneet ihmisetkin, vaikka he ilmeisesti olivatkin koettaneet olla hänelle ystävällisiä yritellen vetää hänetkin mukaansa keskusteluun, joka kierteli syyssiivouksista ja palvelijoista kaupungin kuulumisiin ja niistä taas takaisin perheasioihin ja pyykinpesuihin. Kun hän vihdoin oli päässyt lähtemään, oli emäntä erikoista huomaavaisuutta osoittaakseen saattanut hänet eteiseen ja siellä sanonut: -- Nyt minä pyydän, lapseni, että sanot minua tädiksi ja minä sanon sinua Mariaksi ja sinä lupaat käydä täällä minun luonani oikein usein... Ja täti Henriette oli levittänyt sylinsä, ja Maria oli suudellut tätiä poskelle. Kun Karl oli tullut konttorista kotiin päivälliselle ja saanut kuulla vierailun tuloksen, oli hän ollut erittäin tyytyväinen. Maria oli tuota tyytyväisyyttä ihmetellyt. Sillä hän ei ollut käsittänyt, taikka ei ollut tahtonut käsittää, mitä täti Henrietten suosio merkitsi. Mutta Feda, jonka luokse he olivat pistäytyneet illansuussa, oli sen käsittänyt sitä täydellisemmin: -- Katsohan, tyttöni, se on sinetti siinä porvariskirjassa, joka tässä kaupungissa täytyy olla, jos mieli päästä niihin piireihin, jotka hallitsevat ja vallitsevat meidän elämäämme. -- Mutta minäpä en noista piireistä välitä. Tahdon elää omaa elämääni ja hallita ja vallita vain sitä. Karl oli käynyt vähän levottomaksi. Mutta Feda oli nyökytellyt päätään, jonka ennenaikaista harmautta hän peitti hiuksiinsa kiinnitetyllä pienellä, mustalla pitsimyssyllä, jota hän sanoi "neglisheeksi", ja hänen hymähtelynsä oli ollut ikäänkuin tyynnyttelyä: kyllä nuori vitsa vielä vääntyy. Ääneenhän oli vain virkahtanut: -- Vähitellen, vähitellen sinä uusiin oloihin totut, totutpa ennen kuin itse sitä huomaatkaan. -- Mutta noihin armollisiin, ylpeihin rouviin, joitten puheesta tuoksuu ruoan katku yhtä väkevänä kuin lavendeli ja myski heidän nenäliinoistaan, minä en totu koskaan enkä tahdokaan tottua. Feda-muori oli edelleen nyökytellyt päätään ja hymyillyt, mutta ei ollut enää virkkanut mitään. * * * * * Kaupunkia Maria sitä vastoin alunperin oli katsellut suopein silmin. Olipa oppinut pian siitä pitämäänkin. Usein hän pitkinä aamupäivinä, kun Karl istui konttorissa ja kun hän itse oli saanut kotiaskarensa suoritetuiksi -- paljonko ne pienessä kodissa ja kahden hengen perheessä aikaa kysyivätkään, etenkin kun palvelijatar oli työkkyri ja luotettava ihminen! --, lähti yksikseen pitkille kävelyretkille. Tavallisesti hän suuntasi askelensa silloille. Kohiseva, vaahtoava koski alati yhtä väkevästi ryöppyävine aaltoineen veti puoleensa salaperäisesti kiehtovalla voimalla. Siihen ei väsynyt koskaan. Hän saattoi seisoa "kolmannen sillan" kaidepuuhun nojautuneena pitkät rupeamat ja katsella ylhäältä Koskenniskasta alkavan aallokon alamäkeä, jota vesi vaahdoten virtasi lakkaamatta, hetkeksikään herkeämättä laulustaan, joka täytti ilman kumealla mutta silti vienosti sointuvalla kaiullaan. Hänen silmissään koski eli; se oli enemmän kuin elämän vertauskuva: siinä oli itsensä elämän omaa voimaa, ilmaisumuodoiltaan alati samalla tavalla toistuvaa, mutta sittenkin joka hetki uutta ja uudistuvaa. Samassa paikassa kuohahteli aina samanlainen aalto ja kiereskeli samanlainen pyörre, mutta se oli kuitenkin jok'ikinen silmänräpäys uusi aalto ja uusi pyörre. Sen muodostivat aina uudet miljoonain vesipisarain yhtymät, joiden etäiset lähteet eivät milloinkaan ehtyneet, vedet, jotka olivat lähteneet liikkeelle korpien kohduista ja kiitivät ja hyrskysivät vain päästäkseen meren suureen, äärettömään syliin. Kun hän kääntyi ja istahti penkille katsomaan vastakkaiseen suuntaan, näkikin hän kosken voiman raukenemisen, kosken kuoleman, ja hän tiesi, että tuolla Korkeasaaren ja Hietasaaren takana oli jo salojen makea vesi yhtynyt meren suolaiseen. Toisinaan hän ulotti matkansa Tuiran puolelle, vieläpä Toppilaankin asti. Hänestä oli mielenkiintoista nähdä satamahyörinää ja panna merkille, miten tervahovin tynnyriröykkiöt kutistumistaan kutistuivat, kun niitä aamusta iltaan vieritettiin möljään kytkettyjen pienempien laivojen lastiruumiin taikka proomuihin redille ankkuroituihin suurlaivoihin vietäviksi. Siellä -- salmen rannoilla -- oli myöskin tuoreita lankkutapuleita, joiden tuoksu herätti mieleen lapsuuden muistot Raitakarista. Taisi siksikin sinne mieli herkästi vetää. Harvemmin hän joutui Hupisaarille, kosken kylkeen muodostuneille lehteville pikkusaarille, jotka niiden välisten putaitten ja pienoiskoskien ylitse rakennetuin kävelysilloin oli yhdistetty luonnonpuistoksi. Hän ei viihtynyt siellä, ei ainakaan näin syksyllä, kun kellastuneet lehdet putoilivat puista ja nurmet alkoivat lakastua. Sitäpaitsi läheisten nahkatehtaitten vuotien tuoksu ja parkin lemu ellottivat, ja "lasareetin" vieressä olevan mielisairaalan, "torkhuusin", tyly lankkuaita ja sen yläpuolelta näkyvät ristikkoikkunat tekivät mielen apeaksi. Saattoipa hän kierrellä vain kaupungin katujakin. Kaupunki oli niin puhdas ja valoisa. Matalat puutalot -- kivitaloja oli, kirkkoa lukuunottamatta, vain neljä ja kaksikerroksisia puutaloja kaksi -- suorien ja leveitten katujen varsilla olivat vaaleiksi maalatut ja näyttivät pienuudestaan huolimatta hauskoilta ja turvallisilta. Eikä hän vähääkään välittänyt, vaikka tiesi ja huomasikin, että ikkunain uutimien ja ruukkukasvien lomista samoin kuin lukuisista "juorupeileistäkin" yksikseen kävelijää tirkisteltiin ja tarkasteltiin. * * * * * Mutta toisin ajoin hän sai sellaisen puhdin, ettei päiväkausiin pistänyt nenäänsä ulos ovesta, vaan hyöri ja pyöri Annin kanssa talouspuuhissa huomenesta ehtooseen. Silloin leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Ja Anni opetti nuorelle emännälleen minkä osasi, ja emäntä vuorostaan Annille, vaikk'eiväthän ne opit kummallakaan puolella suuria olleet. Kun syksy alkoi kallistua talven puolelle, oli pantava "tuplat" ikkunoihin, ja joulun alla oli pyykki pestävä. -- Miksi päiviksi rouva on aikonut ottaa kasakat, sillä kai meillekin kasakoita täytyy ottaa? oli Anni kysynyt. Mutta siitäkö hänen emäntänsä oli hämmästynyt: -- Mitä Anni sanookaan! Ettäkö tänne tulisi _kasakoita_? Nyt oli ollut Annin vuoro hämmästyä: -- Ei suinkaan rouva luule, että suuri pyykki saadaan pestyksi ilman kasakoita. -- Se on saatava. Kasakoita ei ikinä minun talooni tule! oli rouva kimpautuneena vastannut. Ja silloin Anni oli pillahtanut itkuun: -- En minä mitenkään yksinäni voi tulla suuren pyykin kanssa toimeen... -- Eihän toki ole tarkoituskaan, että Anni yksin pyykin pesisi. Mistä Anni sellaisen luulon on saanut? oli rouva koettanut lohdutella. -- Sanoihan rouva, ettei kasakoita oteta, vastasi Anni pyyhkien kyyneliään esiliinan helmaan. -- Mutta, Anni hyvä, kuinka me nyt ottaisimme pyykin pesuun likaisia ja villejä ryssiä -- enhän minä ole tiennyt, että niitä enää pitkiin aikoihin täällä on ollutkaan. Silloin Anni oli rävähtänyt nauruun: -- Eiväthän kasakat täällä, hyvä rouva, ryssiä ole, eivätkä miehiäkään. Hän oli nauranut makeasti sydämensä pohjasta. -- Mitä ne sitten ovat? oli rouva kysynyt vähän nolona, sillä hän oli Annin naurun aikana alkanut haamistella, että hänen tietämättömyytensä olikin tainnut pahasti paljastua. -- Kasakoitahan ovat Riika ja Kaisa ja sen semmoiset naisihmiset, jotka käyvät taloissa apureina. Sattuihan niitä pikku kommelluksia silloin tällöin, mutta ei niistä Anni yrmyksi heittäytynyt eivätkä ne liioin nuoren rouvankaan mieltä sumentaneet. Ja niin vierivät viikot ja kasvoivat kuukausiksi. Päivät lyhenivät, ja kadunkulmien savuavat lyhtylamput sytytettiin aikaiseen. * * * * * Iltaisin he tavallisesti istuivat kahden kotonaan. Ja viihtyisää oli teekeittiön surina ja kattolampun valo, joka lankesi kirkkaana kehänä pyöreälle pöydälle, kun taas kupu muodosti tumman varjoympyrän valkeaan kattoon. Toisinaan nuori rouva luki ääneen miehelleen, milloin sanomalehteä milloin jotakin uutta kirjaa, jonka mies vartavasten oli käynyt kirjakaupasta hankkimassa, runojakin -- eräänäkin päivänä kauppaneuvoksen konttoripäällikkö oli yllättänyt vaimonsa tuomalla kotiin uuden, kauniisti sidotun Tegnérin koottujen teosten laitoksen. Epäilemättä piili tässä kaunokirjallisuuden harrastamisessa pieni sotajuoni: kallistamalla korvansa runoudelle, jota mies tiesi vaimonsa niin suuresti rakastavan, toivoi hän vastavuoroista huomiota omallekin harrastuspiirilleen. Eikä hän siinä tehnytkään laskuvirhettä. Sillä yhä useammin alkoivat heidän kahdenkeskiset keskustelunsa sivuta liikeasioita, konjunktuureja maailmanmarkkinoilla ja oman liikkeen aloittamisen mahdollisuuksia. Eikä kulunut pitkiäkään aikoja, ennenkuin jo nuori rouva alkoi omastakin aloitteestaan udella näitä aloitteita. Kävi heillä vieraitakin. Paitsi Feda-muoria, joka tuhkatiheään pistäytyi tytärtään katsomassa, ja Vihtori-veljeä, joka nyt, lyseon lopetettuaan, palveli lääninhallituksessa, kuten aikoinaan oli palvellut hänen velivainajansakin, sekä pikku siskoa, joka lupapäivinä tuli leikkimään aikaihmistä suuresti ihailemansa langon kanssa, kävivät vastavierailuilla ne perheet, joiden luona he olivat "ensivisiitin" tehneet, ja tapahtuipa toisinaan arkenakin, että joku porvarisrouva suvaitsi tulla "lyhentämään nuoren rouvan pitkää aikaa". Mutta näitä viimeksimainittuja armollisia tulijoita Maria melkein inhosi, paitsi jos joskus sattui tulemaan laamannin tytär, hiljaisen ja rauhallisen konsulin viisas ja sivistynyt nuori rouva, jonka kanssa hän jo täti Henrietten vastaanotossa oli huomannut tulevansa hyvin toimeen, ja sitten se todellakin hieno rouva, joka oli sveitsiläistä syntyperää ja jota hän suorastaan ihaili. Sillä niin oli käynyt kuin Feda oli päätään nyökytellessä ajatellut, vaikk'ei ollutkaan ajatustaan sanoiksi pukenut: Ole huoletta, vävyni, kyllä hän vielä huomaa, että niiden ihmisten joukossa, joita hän nyt nuoressa ylimielisyydessään halveksii, on sellaisiakin, joita hän vielä toivoo ystävikseen. Vähitellen hän myöskin oppi tuntemaan porvarisperheitten monimutkaiset sukulaisuus- ja muut suhteet ja käyttämään ihmisistä samoja nimiä kuin syntyperäiset paikkakuntalaiset mahtavimmista vähäpätöisimpiin asti käyttivät. Hän lähetti siis Anninsa noutamaan kahvia ja sokeria Peeveeltä, rautanauloja Hooveeltä ja olutta Pikku-Iikan myymälästä, ja kun hänen teki mielensä makeisia eikä niitä sattunut kotona olemaan, pistäysi hän itse Kulta-Aapin puotiin ostamaan "halvaata", jota ei muualta saanut. Hänestä nuo nimet olivat niin hauskan kodikkaita -- ja alinomaan hän toisteli oululaista hokemaa: Hoovee käski sanoa Peeveelle, että Peevee tulisi Hooveelle teeveelle. Mutta saattoi sentään vieläkin toisinaan tapahtua, että Karl päivälliselle tullessaan tapasi vaimonsa ärhäkkäänä ja pahantuulisena. -- Mikä sinut nyt on suututtanut? kysyi mies tyynellä ja asiallisella tavallaan. -- Ihmisten typeryys. -- No, kerrohan siitä minullekin, maanitteli Karl hyväntuulisesti. Ja hän kertoi: Hän oli ollut ensimmäistä kertaa ompeluseurassa -- siihenkin hän oli liittynyt miehensä ja Fedan hartaista pyynnöistä --, se oli tällä kertaa kokoontunut Lotty-rouvan luona, ja siellä oli tietysti ollut pankinkomissaarin puoliso, Beda-rouva, joka ei kuitenkaan ollut koko aikana pannut tikkua ristiin köyhien lasten vaatteiden hyväksi, vaan yksinomaan soittanut suutaan ja juonut kahvia. Puuta heinää Beda oli jutellut ja vihdoin tullut häneltäkin kysymään, oliko hän lukenut erästä kirjaa -- mikä sen nimi lieneekään ollut, no, samapa se! Maria oli vastannut, ettei hän sitä ollut lukenut eikä sitä lainkaan tuntenutkaan. Mutta osoittaakseen mielenkiintoaan hän oli kysynyt, oliko se runoa vaiko proosaa. -- Ja voitko arvata, mitä tuo ihminen vastasi? -- En, rakkaani, en todellakaan voi sitä arvata. -- Hän sanoi, ettei ollut tullut katsoneeksi nimilehdeltä, kumpaako se oli. -- Eikö sellainen jo voi raivostuttaa? Karl nauroi. -- Niin, sinä naurat sille, ja hyvähän sinun on, jonka ei tarvitse tuollaisten ihmisten kanssa istua tuntikaupalla. Minun tekisi pikemminkin mieli itkeä... -- Älä toki, kyynelet olisivat voiteen haaskausta, virkahti Karl leppoisasti. -- Minkälaisesta kodista hän on lähtenyt? kysyi Maria. -- Hyvästä ja kunnioitetusta perheestä, joka aikoinaan oli kaupungin ensimmäisiä, mutta tyttäret eivät onnettomuudekseen ole perineet isänsä järkeä, vaan yksinomaan äitinsä ylpeyden. Mutta äiti oli sitäpaitsi tarkka ja toimelias emäntä, eikä tyttäristä ole sellaisiakaan tullut. Vanha rouva laski jok'ikisen sokeripalan, minkä lukitusta lippaastaan antoi, ja kun talossa alkoivat käydä vävypojiksi pyrkivät nuoret herrat, joille oli kahvit tarjottava, laski hän sormillaan myöskin leipäkoriin ladottavat piparikakut ja sokerileivät: minulle yksi, Almalle yksi, Bedalle yksi, Addelle yksi, Jannelle yksi, pappa ei tahdo eikä Herva tarvitse -- Herva oli nimittäin konttoristi. Maria huoahti: -- Ja siihen meni sitten hänen elämänsä. -- Siihen, vastasi Karl. -- Mutta hän oli onnellinen, sillä hän ei osannut elämältä muuta odottaakaan. Hän oli tyytyväinen osaansa. Mutta Maria tuijotti eteensä ja sanoi hiljaa: -- Sehän on kauheaa... * * * * * Tulivat talviset illat tähtineen ja kuutamoineen. Lumi kimalteli. Ja kaupunki oli kuin satujen kaupunki. Usein he sellaisina iltoina menivät kävelemään vielä myöhällä, kun matalien talojen ikkunoista valot jo olivat sammuneet, ihmiset nukkuivat, ja vain he ja tähdet korkeudessaan valvoivat. Suuri hiljaisuus, jota kosken ikuinen kohina ei rikkonut, vaan päinvastoin suurensi, valui heidänkin olemuksiinsa ja täytti ne sillä tyvenellä rauhalla, joka vie ihmiset lähelle onnen unelmia. 2. Joulupäivänä kauppaneuvoksella ja hänen sisarellaan aina oli suuret päivälliset. Silloin tuli koolle koko suku, ja vieraita saapui Helsingistä saakka. Suureen saliin oli pitkä pöytä katettu, ja korkeitten kandelaaberien kymmenet kynttilät -- kattokruunujen monirivisten liekkien lisäksi -- tehostivat damastiliinan häikäisevää valkeutta ja pöytähopean vasta kiilloitettua kirkkautta samalla kuin maljakkojen ja lasien kristallisärmistä heijastuvat säteet sytyttivät hienosti hiottujen karahvien tummanpunaiseen portviiniin rubiinihehkun ja kullankeltaiseen sherryyn kimaltelevan topaasivälkkeen. Pöydän keskeltä kohosi ikäänkuin temppelitornina korkea hedelmäteline vahankeltaisine omenineen, vihertävine päärynineen ja raskaine rypäleterttuineen, kun taas taidokkaasti tötteröiksi taitetut lautasliinat muodostivat pöydän reunustoja kiertävän valkoisen pilariston. Tämän pöydän ääreen istuutuivat täysikasvuiset ihmiset -- herrat juhlallisiin hännystakkeihin puettuina, naiset kahisevissa silkkileningeissä, joiden korkeat kaulukset antoivat ylevän ryhdin kureliivien kahlehtimille täyteläisillekin vartaloille --, mutta suvun lukuisalle nuorelle polvelle oli viereiseen huoneeseen katettu oma pöytä, jolla makea mehu korvasi viinin ja yksinäisten kynttiläin hopeiset jalustat kandelaaberit. Ateria kesti kauan, sillä ruokalajeja oli yhtä monta kuin vuodessa on kuukausia ja viinejä yhtä monta kuin viikossa on päiviä. Menot tässä tilaisuudessa olivat vakiintuneet yksityiskohtiaan myöten rikkomattomiksi perimätavoiksi, kiteytyneet rituaaliksi, jota tarkoin noudatettiin alusta loppuun saakka. Vieraat kokoontuivat "förmaakiin" ja kauppaneuvoksen vastaanottohuoneeseen; naiset istuutuivat edelliseen, mutta herrat juttelivat jälkimmäisessä seisoallaan, kunnes kaikki olivat koolla ja salin ovet avattiin, jolloin juhlallinen jono verkkaisesti alkoi solua saliin odottamaan neiti Henrietten määräyksiä istumajärjestyksestä. Se oli edeltäpäin tarkoin harkittu, ja pöydän päässä seisten emäntä osoitteli rakastettavan sulavalla kädenliikkeellä jokaiselle hänen paikkansa. Kun sitten kaikki seisoivat tuohensa takana, antoi neiti Henriette vielä kerran katseensa kiertää pöydän, ennenkuin siirsi tuolinsa istuutumisen merkiksi. Sillä välin oli jo nuoriso, joka heti tervehdittyään oli kiiruhtanut omaan huoneeseensa, istuutunut pöytäänsä odottamaan aterian alkua. Odottaminen kävikin pitkähköksi, sillä ennen liemiruokaa ei heille tuotu mitään. Mutta suureen saliin kannettiin tarjottimia, joilla oli kirpeän suolaisia vihreitä oliiveja ja puristettua sysimustaa venäläistä kaviaaria kristallimaljakoissa sekä tryffelitäpläistä harmaata strassburgilaista hanhenmaksaa vaaleankeltaisissa fajanssiteriineissä. Herroille kaadettiin ryyppylaseihin hollantilaista geneveriä, mutta naisille annettiin vain pieni lasi olutta. Vasta sen jälkeen tuli pöytään kirkas lihaliemi pienoispiiraineen, ja kauppaneuvos, hymyilevänä ja aurinkoisena, kohotti sherrylasinsa toivottaen vieraat tervetulleiksi. Kun sitten oli päästy mainioon kalamurekkeeseen, oli neiti Henrietten vuoro vihreä reininviinilasi valkeassa kädessään toivottaa kaikille hyvää joulua. Sitten jatkui vakiintunut ohjelma kaksine liharuokineen, monine väliruokineen ja muine valioherkkuineen, joiden veroisia sai etsiä pitkien matkojen takaa. Kun vihdoin viimein päästiin nousemaan pöydästä, oli yhdeksäs tunti jo kulunut pitkälle. Nuoriso tuli niiaamaan ja kumartamaan, minkä jälkeen se kiiruhti konttoriin odottamaan kello yhdeksäksi sinne tilattuja "tiernapoikia". Mutta täysikasvuiset, jotka eivät enää välittäneet paperikruunuisen Herodeksen, "knihdin" ja noetun "murjaanin" tupsusarvisen tähden edessä esittämästä vanhasta joulunäytelmästä, jakaantuivat taas förmaakiin ja kauppaneuvoksen huoneeseen siten, että naiset jäivät odottamaan mokkaa edellisen sohviin ja nojatuoleihin, kun taas herrat kiiruhtivat jälkimmäiseen asetettujen vihreäverkaisten pelipöytien ympärille. Kun tiernapojat konttorissa virittivät loppulaulunsa Betlehemin seimen kunniaksi -- "On lapsi syntynyt meille..." --, kuului jo sisähuoneista kuppien helinää, lasien kilinää ja kortinläiskettä. Mutta kun tähti oli häipynyt konttorin ovesta ulos talvi-illan pimeyteen, lähetettiin lapset kotiin. Ja kortinpeluuta ja naisten seurustelua jatkui siksi, kunnes teetarjottimet kannettiin sisään, mikä kuitenkin tapahtui vasta keskiyön jälkeen. Tällaiseksi oli joulupäivän vietto muodostunut kaupungin suurimmassa talossa. Ja tällaista se oli sinäkin jouluna, jona kauppaneuvoksen konttoripäällikön nuori rouva uudessa, mustassa atlasleningissä ensimmäistä kertaa oli kutsuvieraitten joukossa. * * * * * Mariahan oli, kuten olemme nähneet, vähitellen koteutunut kaupunkiin ja sen oloihin, tutustunut ihmisiin ja saanut muutamia hyviä ystäviäkin heidän joukostaan. Olipa hän jonkin kerran vapaaehtoisestikin käynyt täti Henrietten vastaanotoissa eikä hän ollut voinut olla panematta merkille, että juuri tämän talon sukulaispiiriin kuuluivat useimmat niistä kaupunkilaisista, joille hän antoi suurimman arvon. Mutta sittenkin hänen sydänalansa vavahteli, kun hän joulupäivänä täsmälleen kello viisi miehensä kanssa astui ovesta sisään. Eteinen oli täynnä turkkejaan riisuvia tulijoita -- täti Henriette vaati vierailtaan ehdotonta täsmällisyyttä --, ja sisähuoneista kuului varmuuden vuoksi vieläkin aikaisemmin tulleitten vieraitten hiljaista puheensorinaa. Kun he tulivat sisään, Henriette-täti suuteli Mariaa poskelle, ja kauppaneuvos ojensi hänelle hymyillen laiskanlihavan kätensä. Tuota hymyä hän ei sietänyt, sen ystävällisyys tuntui niin teeskennellyltä. Se ei ollut ensinkään sopusoinnussa kuopistaan pullistuvien teräksenharmaitten silmien kylmän katseen kanssa. Tuollainen hymy ei tullut sydämestä; laskevat aivot vain sen nostivat paksuille, kosteanpunaisille huulille, joilla se jähmettyi ja jäätyi elottomaksi tekoilmeeksi. Aina kun Maria näki kauppaneuvoksen, muisti hän, mitä hän oli ajatellut kohdatessaan hänet ensimmäisen kerran kadulla. Kauppaneuvos oli tervehtinyt äärimmäisen kohteliaasti ja ohimennessään kysynyt, tuo samainen hymy huulillaan, nuoren rouvan vointia. Maria oli ollut vaistoavinaan, että hän rakastettavuuteen koetti peittää häikäilemätöntä kyynillisyyttään, ja oli tullut ajatelleeksi, että kauppaneuvoksen ylenmääräisen kohteliaisuuden täytyi olla sukua samanlaiselle nöyrälle palvelevaisuudelle, jollaisella kopeakin kauppapalvelija koettaa pyrkiä asiakkaittensa suosioon. Vaistomaisesti kääntyessään katsomaan taakseen kauppaneuvosta hän oli kuvitellut, että hienon kävelyturkin selkähalkeamasta joka askelella vilahtava karvareunus oli ketunhäntä, jota mies turhaan koetti kätkeä turkin liepeitten alle. Förmaakissa Maria pääsi istumaan sen nuoren konsulinnan viereen, jonka kanssa hän jo oli solminut ystävyyden liiton, ja tunsi olonsa turvalliseksi. Mutta kun siirryttiin saliin ja täti Henriette osoitti hänelle pöytätoveriksi itsensä hopeahapsisen laamannin, heräsi levottomuus uudestaan. Vaikka laamanni olikin hänen ystävättärensä, konsulinnan, isä ja hauska maailmanmies, jonka seurustelutaito oli tunnettu ja tunnustettu laajalti kotikaupungin ulkopuolellakin, herättivät hänen ikävuotensa ja harmaat hiuksensa yhdeksäntoistavuotiaassa niin pelonsekaista kunnioitusta, että miltei henkeä salpasi. Päivälliset aloitettiin kaiken lisäksi perin juhlallisen tunnelman vallitessa. Vuorosanat putoilivat vain harvaan ja verkalleen. Ne koskettelivat aivan yleisiä asioita, kuten pakkasta, lunta, lipeäkalaa ja joulunviettoa, ja ne osoitettiin koko pöytäseurueelle. Vasta kun mansikantuoksuinen, tummahehkuinen Nuit Saint-Georges paloi laseissa, pääsi keskustelu vauhtiin ja jakautui jo kaksinpuheluiksikin. Laamanni kohotti lasinsa nuorta vierustoveriaan kohti, siristi veikeästi vasenta silmäänsä ja sanoi: -- Pyydän saada juoda terveydeksenne, nuori rouva. Maria kiitti kunnioittavasti katseellaan, kuten Karl oli opettanut, ja vei lasin huulilleen. Laamanni otti suunsa täyteen hienotuoksuista, täyteläistä viiniä, antoi sen hitaasti valua alas kurkustaan, maiskutti vähän kielellään ja kääntyi sitten uudelleen pöytänaisensa puoleen: -- Bourgogne on jalointa rypälettä, vai mitä te siitä sanotte, hyvä rouva? Maria vastasi suorasukaisesti: -- Sanotaan, että se on hienoa, minusta se kuitenkin maistuu musteelta ja tekee kurkun karheaksi. Mutta ehkä se johtuu siitä, etten vielä ole siihen tottunut. Laamanni hymyili hienosti: -- Jos sallitte minun lausua olettamukseni, niin olen vakuutettu, että se johtuu naisellisuudesta. Sillä burgundilainen on yhtä maskuliininen viini kuin samppanja on feminiininen. Mutta Maria, joka tahtoi näyttää, että kyllä hänkin osasi keskustella, vastasi: -- Herra laamanni, te luulette minusta aivan liian hyvää ja yliarvioitte suuresti minun naisellisuuttani. -- Kuinka niin? -- Minä en pidä erikoisemmin samppanjasta. -- Saanko udella, mikä sitten on lempiviininne? Maria hymähti: -- En usko, että minulla sellaista onkaan... Mutta parhaimmilta minusta maistuvat reiniläinen ja -- eikö se ole aivan kauheaa? -- portviini... Hän teki tämän tunnustuksen keveästi keimaillen ja puoleksi kuiskaten. Mutta hänen toisella puolellaan istuva ruskeapartainen ja sairaalloisen punaposkinen konsuli, jonka hiljainen olemus muistutti pikemmin lähetyssaarnaajaa kuin kauppiasta, vaikka hän olikin rikas ja sitäpaitsi kauppaneuvoksen pääperillinen, joka vain muodon vuoksi piti tupakkakauppaa, virkahti päätään pudistellen: -- Portviini on hyvin petollista. Sen sattui kuulemaan vastapäätä istuva silmälasinen maisteri, joka yhdessä veljensä pormestarin kanssa edusti suvussa akateemista sivistystä; hän kohotti nyt lasinsa ja sanoi pöydän ylitse: -- Mikä ei olisi petollista tässä maailmassa -- teillä on mainio maku, hyvä rouva. Hän oli asiantuntija, sillä hänellä oli punainen nenä, ja sanottiinkin, että mieltymys rypäleeseen oli saanut teräväpäisen miehen heti laakerin voitettuaan vaihtamaan lukukammion hiljaisen rauhan kauppamiehen vapaampaan elämään. Mutta hän nautti suurta kunnioitusta porvarillisissakin piireissä, sillä huolimatta oppiarvostaan ja uskollisesta aherruksestaan viinamäessä hän menestyi mainiosti liikealalla. Maria oli alunpitäen asettunut suopealle kannalle häntä kohtaan, koska hän tiesi miehensä asettavan tämän tietorikkaan ja taitavan herran myöskin ihmisenä hyvin korkealle. Sen vuoksi hän mielihyvin vastasi maljaan virkahtaen: -- Herra maisteri on epäilemättä oikeassa maailman petollisuuteen nähden... Maisteri keskeytti hänet mielevästi myhäillen: -- Ja myöskin teihin nähden, koska portviinin arvojen oikea ymmärtäminen edellyttää kehittynyttä makua. Mutta nyt kääntyi maisterin vierustoveri, leskieverstinna, joka miehensä kuoltua oli perustanut koulun herraslapsien valmentamista varten lyseoon ja "naiskouluun", kavaljeerinsa puoleen ja aloitti hänen kanssaan periaatteellisen keskustelun Turkin sodasta, siten sekä osoittaakseen harrastustaan yleisiin asioihin että estääkseen pöydän ylitse virinneen keskustelun jatkumasta. Kun myöskin laamanni katsoi velvollisuudekseen silloin tällöin kääntyä toisella puolellaan istuvan täti Henrietten puoleen, oli Marialla tilaisuus tuon tuostakin seurata toistenkin keskusteluja. Hienon ja ylhäisen helsinkiläisen yli-intendentin ympärillä puhuttiin politiikkaa. Se ei yleensä kiinnittänyt nuoren rouvan mieltä. Mutta kun hän kuuli yli-intendentin lausuvan professori Forsmanin nimen, rupesi hän seuraamaan keskustelua, sillä olihan fennomaanien päämies suvun sukua hänelle ja Hanna-serkun häissä hän oli tutustunutkin nuoreen professoriin, joka kuitenkin silloin tyttösessä oli herättänyt ihailua enemmän täydellisellä, ryhdikkäällä maailmanmiehisyydellään kuin taipumattoman suomalaisuutensa intomielisellä sankariudella. Maria huomasi yli-intendentin kohottavan ylenkatseellisesti ylähuultaan, kun hän sanoi: -- Jos professori Forsmanin ideat, joita hän niin häikäilemättömästi ajaa sekä yliopistossa ja valtiopäivillä että sanomalehdissä, pääsisivät voittoon, niin se ei merkitsisi ainoastaan kulttuurin kuolemaa tässä maassa vaan myöskin sellaista yhteiskunnallista mullistusta, joka veisi meidät täydelliseen sekasortoon. Hän on noita kuumapäisiä fanaatikkoja, jotka eivät lainkaan välitä olevista oloista, tosiasioista, vaan ovat tuijottaneet itsensä sokeiksi johonkin kuvitteluun, jota he sanovat aatteeksi. -- Mutta tuolla aatteella on kuitenkin kannattajia, huomautti pormestari. -- Yksin täällä meilläkin näkee jo selvästi kylvön rupeavan itämään... Kauppaneuvos puuttui nyt puheeseen ja sanoi yliolkaisen huolettomasti: -- Annetaan vain itää, oraalle nousu on kuitenkin mahdoton. -- Kuinka niin? kysyi pormestari. Kauppaneuvos antoi iänikuisen hymynsä vaihtua selvän halveksumisen ilmeeseen: -- Tahtoisinpa nähdä, mitä siitä tulisi, jos renkien ja piikojen ja ylimaan Jussien kielellä hallittaisiin maata ja kansaa! Silloinhan pääsisi kuka talonpoikaistoljake tahansa herraksi, eikä säätyläisten ja alhaisen kansan välillä olevaa rajaa enää kukaan voisi pitää selvillä. Niin nurin maailma ei koskaan voi mennä. Yli-intendentti purskahti nauruun: -- Ja kuvitelkaa suomenkielistä salonkikonversatsionia! Se olisi sentään irvokkuuden huippu. Tuskinpa edes professori Georg Zacharias Forsman eli Yrjö Koskinen, kuten hän rakastaa itseään nimittää, uskaltaisi sellaista yrittää. -- No, tuskinpa hänellä siihen olisikaan tilaisuutta, sanoi pormestari. -- Konversatsionivaatimukset eivät taida olla kovin korkeat niissä salongeissa, joissa hänenlaisensa liikkuvat. Kun Maria kuuli pormestarin sanat, tunsi hän suuttumuksen kuohahtavan sisässään. Hänen teki mieli sanoa herroille, ettei heistä yksikään kyennyt kilpailemaan salonkikuntoisuudessa heidän ivansa kohteen kanssa, joka oli täydellinen gentlemanni niin puheessaan kuin käyttäytymistavoiltaankin. Maria koetti niellä suuttumustaan; hän tahtoi välttää purkausta jo miehensäkin takia, jonka suunnitelmien toteuttamiselle sellainen tietysti tässä seurassa olisi voinut olla varsin kohtalokas. Sitäpaitsi sattui juuri ratkaisevalla hetkellä hänen kohdalleen tarjoiluvati, ja hänen oli keskitettävä koko huomionsa pitkien ja liukkaitten parsojen onnelliseen siirtämiseen lautaselleen. Tätä tarkkaavaisuutta vaativaa toimitusta suorittaessaan hän kuuli laamanskan, jolla oli itsenäisen ja oma-ajatuksisen naisen maine, sanovan: -- Minä taas olen kuullut, että professori Forsman on hienosti sivistynyt herra, joka voi esiintyä missä tahansa, eivätkähän hänen aatteittensa täkäläisetkään ajajat näytä olevan mitään grobiaaneja. Maria lähetti salaa laamanskalle ihailevan katseen ja huomasi yli-intendentin puristavan yhteen huuliaan, kun taas pormestari tuijotti lautaseensa. Mutta laamanni sanoi: -- Eihän meitä lainkaan liikuta, minkälainen mies on, koska hän ei kuulu meidän seurapiiriimme, vaan yksinomaan se asia, jota hän ajaa. Ja kääntyen Marian puoleen hän lisäsi: -- Eikö niin? -- Eikö joku ole sanonut, ettei henkilöiden tarvitse tapella, vaikka heidän mielipiteensä riitelevätkin? vastasi Maria diplomaattisesti. Tämä vastaus miellytti ilmeisesti laamannia, koska hän suopeasti kohotti lasinsa ja syvään kumartaen sanoi: -- Kunnioitukseni. Mutta kauppaneuvos julisti: -- Joka tapauksessa fennomaanien rynnistys on tuomittu epäonnistumaan. Se on ainakin varmaa. -- Saanko kysyä, miksi se on varmaa? uteli laamanska, eikä hänen äänensä ollut vailla sitä terävyyttä, minkä opposition halu antaa näköjään viattomillekin vuorosanoille. -- Siksi, ettei fennomaaneilla ole rahaa, vastasi kauppaneuvos tällä kertaa yrittämättäkään muuntaa kyynillisyyttään rakastettavuudeksi. -- Kulta kuuntelee vain sivistynyttä kieltä. Mutta nyt kaadettiin kuuluisa mosel vihreihin laseihin, ja puheensorina hiljeni, koska kuului asiaan, että kauppaneuvoksen kellarin kallein aarre -- hienosti maanmakuinen Graacher Himmelreich -- nautittiin hiljaisella hartaudella, jota ei saanut rikkoa kukaan muu kuin laamanni, jonka yksinoikeutena oli pitää neiti Henrietten sydämeen käyvä puhe sukulaisuudelle ja yhteenkuuluvaisuudelle. Vasta lintupaistia seuraava Haut-Brion irroitti taas kielenkannat, ja ensimmäinen lasillinen Tawny Portia, joka seurasi vain nimeksi nautittua mantelipitoista brûléetä, antoi keskustelulle vauhtia. -- Te puhuitte kauniisti täti Henriettelle, herra laamanni, sanoi Maria. Laamanni hymähti: -- On helppo puhua kauniisti, eikähän näin runsailla päivällisillä jaksakaan muunlaista puhetta pitää... -- Minkälaista esimerkiksi? -- Sellaista, jota viitsii kuunnella... jota kuuntelee mielellään eikä vain velvollisuudesta. -- Ja minkälainen sellainen puhe on? -- Sukkela ja tietysti hiukan häijy. -- Pitääkö sen välttämättä olla myöskin häijy? -- Kyllä. Sillä ilman pientä häijyyttä ei kukaan voi olla vaatimattomastikaan henkevä. Ja vanha koiranleuka kumartui nuoren rouvan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa: -- Juuri sen vuoksi tällaisessa seurassa onkin varovaisinta pitää henkevyys hampaitten takana, vaikka tuon tuosta tekisikin mieli laskea se irralleen. Leskieverstinna ja maisteri olivat ilmeisesti päässeet sodassaan Plevnan valloitukseen, koska edellinen jo oli aloittanut uuden periaatteellisen keskustelun yhteiskouluaatteesta toisella kupeellaan istuvan harvasanaisen veljensä kanssa, joka lapsettomana miehenä ei ollut siitä vähimmässäkään määrin huvitettu, ja jälkimmäinen sai tilaisuuden kohottaa portviinilasinsa Mariaa kohti. -- No, nyt on meidän vuoromme, jotka emme pelkää petollista maailmaa! virkahti maisteri. Tupakkakauppias katsoi viisaimmaksi yhtyä maljaan. Eikä Maria malttanut olla pistelemättä: -- Konsuli taitaa ainakin portviiniin nähden noudattaa sitä periaatetta, että parempi on pettää kuin antaa pettää itseään. -- Juuri niin, ilkkui maisteri. -- Hän on rohkea mies. Nyt tuotiin pöytään täti Henrietten ylpeys, hänen maankuulu viinihyytelönsä, jalosta reiniläisestä tehty. Se kirvoitti ihastuneita huudahduksia -- ne kuuluivat rituaaliin yhtä olennaisesti kuin yli-intendentin kiitospuhe kuului hedelmiin ja samppanjaan, jotka päättivät aterian --, mutta laamanni kuiskasi pöytänaisensa korvaan, sillä välin kuin neiti Henriette kuunteli mairittelevia kiitoslauseita, joita sateli joka taholta: -- Sääli hyvää viiniä! Maria oli aterian kuluessa tuon tuostakin pälyillyt sinnepäin, missä hänen puolisonsa istui. Mutta korkea hedelmäteline oli tiellä, eikä hän ollut nähnyt miehestään muuta kuin toisen olkapään, jollei tämä ollut sattunut kumartumaan sivulle. Silloin tällöin hän sen oli tehnytkin. Ja Maria oli pannut merkille, että hänen katseessaan oli ollut ikäänkuin kehoitus: "Koeta nyt kestää tämä koettelemus!" Maria oli hymyillyt vastaukseksi: "Ei mitään hätää!" Ja hän oli ollut huomaavinaan miehensä ilmeessä sekä tyytyväisyyttä että kiitollisuutta. Kun vihdoin viinihyytelön jälkeen kauppaneuvoksen ylpeys, korkea Stilton-juusto, jota syksystä lähtien oli konjakkiin kastetuin käärein huolellisesti haudottu, oli nautittu ja etenkin herrojen taholta saanut osakseen kiitosta ja kunniaa, ottivat mustapukuiset ja valkoesiliinaiset palvelijattaret hedelmätelineen varmoiksi harjoiteltuihin käsiinsä ja lähtivät kiertämään pöytää. Kun näköala aukeni, kohotti Maria lasinsa miestään kohti, ja he vaihtoivat iloista yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen. Sen havaitsi maisteri ja osoitti samanlaista huomaavaisuutta kalpeahipiäiselle ja kaunispiirteiselle rouvalleen, joka hentona ja arkana istui konttoripäällikön pöytänaisena. Maisterin rouva oli kotoisin Tukholmasta, köyhä tyttö, joka oli tullut klubille tarjoilijattareksi, mutta niin älykäs ja hienoluonteinen, että maisterin oli täytynyt häntä kauan suostutella, ennenkuin hän oli kosintaan taipunut. Ei hän ollut pelännyt tarjottua avioliittoa niin paljon siksi, että hän tunsi tulevan miehensä heikkouden väkijuomiin, kuin sen vuoksi, että hän ymmärsi ylpeän suvun tuntevan kunniansa kärsivän siitä, että sen piiriin tuli hänenlaisensa syrjäläinen. Näin oli Karl kertonut Marialle, mutta hän oli myöskin kertonut, kuinka maisteri oli ritarillisesti taistellut rakkautensa puolesta ja pakottanut suvun tunnustamaan vaimonsa, joka pian omankin olemuksensa hienovaraisella vaatimattomuudella ja mielenlaatunsa alistuvaisuudella oli herättänyt arvonantoa ja kunnioitusta. Siitä huolimatta hän ilmeisesti tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, johon hän vaistosi aivan sattumalta tulleensa viskatuksi -- muukalainen, hentovarsinen kukka rehevien ja vankkajuuristen kotikasvien parissa. Maria tunsi häntä kohtaan välitöntä myötätuntoa. Hänestä tuntui nimittäin, että he jollakin tavoin olivat kohtalotovereita, vaikkakin hänen osansa tietysti oli paljon keveämpi kuin tuon toisen, jonka alinomaa oli elettävä pelossa miehensä takia ja jota, kunnioituksesta ja arvonannosta huolimatta, edelleenkin arkuutti porvarisrouvien silmissä väikkyvä entisyyden varjo. Mariaa ilahdutti, että Karl oli joutunut maisterin rouvan pöytäkumppaniksi, sillä hän tiesi tuon ujon ja umpimieliseksi käyneen naisen viihtyvän Karlin seurassa, jota hän piti maanmiehenään. Yli-intendentti oli sillä välin noussut puhumaan. Kuriaalityylisin pitkin lausein hän esiintoi vieraitten kiitollisuuden isäntäväelle, jota hän ei tahtonut kiittää ainoastaan runsaasta ruumiinravinnosta, joka nyt, kuten aina tässä talossa, oli edustanut kulinaarisen taidon ja hienostuneen maun huippusaavutuksia, vaan myöskin sitä lujaa yhteiskunnallista ja sivistyksellistä ryhtiä, joka oli kohottanut suuren kauppahuoneen sen mahtavuuteen ja myöskin antoi pitopöydän ääressä istuville vieraille turvallisuuden tunteen, he kun tämän kodin ilmakehässä olivat turvatut kaikilta häikäilemättömien hyökkäyksien yllätyksiltä, joilla koetettiin kaivaa maata isiltä perityn sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen alta. -- Yli-intendenttikin on syönyt liian paljon, kuiskasi laamanni. Samppanjalasit juotiin tyhjiksi. Ja sitten noustiin pöydästä. * * * * * Maria meni nuorison kanssa konttorin puolelle -- ei niin paljon tiernapoikien tähden, jotka hän jo jouluaattona oli nähnyt ja kuullut kotonaan, kuin saadakseen nähdä korkean pulpetin, jonka ääressä Karl joka päivä ahersi ja jota kohtaan hän tunsi samalla kertaa sekä jonkinlaista kunnioitusta että jonkinlaista vihaa. Maria pysähtyi tuon pulpetin viereen, joka oli sisemmässä konttorihuoneessa, ja katseli avonaisesta ovesta ulommassa esiintyviä tähtipoikia. Hänen siinä seistessään tuli Karl, joka oli joutunut odottamaan vuoroaan korttipöydässä, hänen luokseen ja kysyi kuiskaten: -- Miten tulit toimeen laamannin kanssa? Maria taputti keveästi hänen poskeaan: -- Oikein hyvin. Olitko sinä siitä huolissasi? -- Tietysti. Minähän olen aina huolissani sinun tähtesi. -- Kuinka hyvä sinä olet! He asettuivat yhdessä ovensuuhun katsomaan, kuinka "Heerootes hän ajoi hevoisilla ja ratsuilla, siihen asti, kun hän tuli Petleheemin maille" ja kuinka murjaanien kuninkaan "piti rukoileman Heerootesta ja lankeemaan hänen eteensä polvillensa, ja lankeemaan hänen eteensä polvillensa". Mutta nyt vaihtuivat vuorot korttipöydässä. Karl kiiruhti odottavaan seuraan, ja Maria meni naisten luo. Hän pääsi taas ystävättärensä konsulinnan viereen ja ehätti ensi töikseen tunnustamaan hänelle, että laamanska äsken rohkeudellaan oli herättänyt hänessä suurta ihailua. Konsulinna naurahti: -- Mamma pitää kaikissa asioissa oman päänsä, ja useimmiten hänen mielipiteensä käyvät muiden mieltä vastaan, sillä mamma ajattelee eri tavalla kuin toiset hänen ikäisensä rouvat, jotka vain sanovat jaa ja aamen kaikkeen, mitä heidän herransa ja miehensä suvaitsevat sanoa. Maria käänsi nytkin katseensa ylhäispiirteiseen laamanskaan, joka suoraselkäisenä ja kuningatarryhtisenä istui peräseinän sohvassa ja keskusteli täti Henrietten kanssa siitä, kuinka kauan poronpaisti oli liotettava ennen pataan panemista. Ilmeisesti asia ei häntä sen enempää huvittanut, mutta eihän täti Henrietten kanssa sopinut keskustella Saksan keisaria vastaan tehdystä murhayrityksestä eikä Bismarckin sosialistilaista, joista molemmista Maria ihmetellen oli kuullut laamanskan päivällispöydässä vaihtavan mielipiteitä pormestarin kanssa, joka oli valtiopäivämies. Täti Henriette olisi kauhistunut moista sekaantumista miesten asioihin, joista oikean naisen oli pysyttäydyttävä loitolla. Kun Maria katseli laamanskaa, ymmärsi hän, keneltä konsulinna oli perinyt valveutuneisuutensa, älynsä ja halunsa henkisiin harrastuksiin, jotka tekivät hänestä porvarisrouvien enemmistöstä erottuvan persoonallisuuden. Nyt kääntyi täti Henriette pormestarin rouvan puoleen ja sanoi -- äänessään lievän moitteen sävy --: -- Minä odotin aatonaattona Ainaa päiväkahville, mutta Ainaa ei kuulunut eikä näkynyt... Hyvä pormestarinna joutui ilmeisesti hämilleen ja vastasi hiukan hätäillen: -- Hyvä täti, olisin kyllä tullut, mutta minun täytyi siivota laatikoltani, ja siihen hupeni koko aamupäivä... Täti Henriette kohotti silmäkulmiaan: -- _Siivota laatikoita_... mitä se on? Laatikkojen täytyy aina olla sellaisessa järjestyksessä, ettei niitä koskaan tarvitse siivota. Eikö Aina sitä tiedä? Neiti Henrietten ääni oli tiukka. Ja pormestarinnan silmiin tunkivat kyynelet. Hänen sormensa alkoivat hermostuneesti hypistellä pähkinäpuisen ikkunapöydän pitsiliinan reunaa, ja veri nousi poskipäihin. Hänen vieressään istuva leskieverstinna kävi jo levottomaksi, sillä pormestarinna poti epilepsiaa, ja kohtaukset alkoivat sormien hypistelyllä, suupielten nytkähtelyllä ja silmien räpytyksellä. Mutta täti Henriette ei ollut millänsäkään, vaan kääntyi aivan rauhallisesti tupakkakauppiaan surumielisen näköisen puolison puoleen kysymään, millä asteella hänen nuorimman tyttärensä hinkuyskä nyt oli. Eikä pormestarinnan säikähdys sentään kärjistynytkään kohtaukseen, hän toipui väleen ja saattoi pian jatkaa äsken keskenjäänyttä keskusteluaan leskieverstinnan kanssa, mikä keskustelu koski Lottopeliä, joka oli hänen ainoa mutta sitä voimakkaampi intohimonsa. Niin kului aika, laahautui etananvauhtia eteenpäin. Sitä koetettiin lyhentää hedelmillä ja lyypekkiläisellä martsipaanilla, mutta jo aikoja ennen vapauttavan teetarjottimen ilmestymistä tuotti rouville pienten haukotusten tukahduttaminen ja salaaminen tuskaa ja vaivaa. Hätäkö herroilla oli! Heillä oli korttipelinsä ja sitäpaitsi punssinsa ja konjakkinsa. Kun Karl joutui pelaamaan maisteria vastaan eivätkä kortit käyneet heidän suuntaansa, huudahti maisteri: -- Eihän sinun kanssasi, hyvä veli, nykyisin pitäisi peliin ruvetakaan. -- Kuinka niin? Karl kysyi. Maisteri otti pitkän kulauksen ja sanoi nauraa hihittäen: -- Arvaahan sen, että on huono onni pelissä, kun on ollut niin hiivatin hyvä onni rakkaudessa. Laamanni, joka sattui seisomaan lasi kädessä maisterin tuolin takana kurkistelemassa pelin kulkua, kohotti nyt lasinsa konttoripäällikköä kohti ja virkahti suosiollisesti myhäillen: -- Pyydän saada täydellisesti yhtyä edellisen puhujan loppulausuntoon. Karl oli tyytyväinen. Sohvassa istuivat yli-intendentti ja pormestari vakavan näköisinä. Pormestarin otsaa varjosti huolestuneisuuden pilvi. Herrat puhuivat maan yleisistä asioista, koska pormestari piti velvollisuutenaan valtiopäivämiehenä ja porvarissäädyn jäsenenä, joksi hän oli päässyt lupaamalla edustaa rouvansa pientä kotikaupunkia -- rouva oli kotoisin etelämpää -- ottamatta itselleen mitään palkkiota, niin, hän piti velvollisuutenaan käyttää hyväkseen tilaisuutta kuullakseen sukulaisensa yli-intendentin valistunutta mielipidettä Oulun radan rakentamisen mahdollisuuksista, jota koskeva esitys kaksi vuotta sitten oli valtiopäivillä hylätty. Yli-intendentti oli sitä mieltä, ettei esityksen hylkääminen merkinnyt asian hautaamista, vaan ainoastaan sen siirtämistä jonkin verran eteenpäin ajassa. Ja samaa mieltä oli pormestarikin. Mutta kauppaneuvos, joka isäntänä koko ajan oli liikkuvalla jalalla ja nyt oli pysähtynyt kuuntelemaan rautatiejuttua, oli toista mieltä: -- Ei niin pitkää rataa kannata rakentaa eikä sitä tarvitakaan, me tulemme hyvin toimeen laivaliikenteellä. Käytettäköön valtionvarat hyödyllisempiin yrityksiin. Kauppaneuvoksen mielipidettä ei määrännyt niin paljon hänen vankka vanhoillisuutensa, jonka mukaan kyllä kaikkikin muutokset oleviin oloihin olivat pahasta, kuin itsesuojeluvaisto, joka herätti hänessä pelkoa, että rautatiestä saattoi tulla uusi kilpailija hänen hitaille purjelaivoilleen, joita jo nyt pahasti uhkasivat höyrylaivat. Tupakkakauppias istui ovensuussa harvasanaisen konsulin kanssa. Silloin tällöin he vaihtoivat jonkin sanan, mutta enimmäkseen he olivat vaiti ja koettivat kätkeä haukotukset kouriinsa. Heille oli teetarjottimen ilmestyminen perin tervetullut vapautuksen iloinen sanoma. Nyt alkoivat rouvat raotella ovea huomauttaakseen herroille, että oli aika lähteä. Ensimmäisenä kurkisti ovesta pormestarinna. Kun mies huomasi vaimonsa viittauksen, sanoi hän: -- Aivan heti, hyvä ystävä, aivan heti... Mutta jäi aivan rauhallisesti paikalleen. Ja pormestarinna vetäytyi tyyntyneenä takaisin. Sillä pormestarin sanat olivat kuuluneet ihan selvästi. Ääni oli kyllä ollut vähän nuhainen, jollainen se aina oli, kun pormestari joi konjakkia, ja sitä hän teki jok'ikinen Jumalan ilta -- kotonaan kaapista, jonka ovelle hän tassutteli tohveleissaan työhuoneestaan yhä lyhyemmin väliajoin, kuta pitemmälle ehtoo ehti. Mutta nuha ei vielä ollut vaarallista; kriitilliseksi tilanne kävi vasta sitten, kun hän alkoi soperrella sanoja, sitä kun seurasi pian lopullinen sammuminen, johon päästyään pormestari ei enää kyennyt sopertamaan muuta kuin: nitshevoo... nitshevoo... -- mistä lieneekin venäläisen sanan suuhunsa saanut! Sitten tuli maisterin rouvan vuoro ilmestyä kynnykselle, mutta huomatessaan miehensä istuvan pelipöydässä katosi hän viittailuttakin, sillä niin kauan kuin kortit pysyivät kädessä ei ollut vaaraa. Tulipa vihdoin kynnykselle laamanskakin, jolle vanhimpana aloite lähtöön kuului. Ja silloin nousi laamanni paikaltaan. Hänen esimerkkiään seurasivat kaikki muutkin herrat, jotka eivät olleet pelissä mukana. Mutta kun pelit saatiin loppumaan, rupesivat viimeisetkin vieraat hyvästelemään. * * * * * Tuntui hyvältä päästä pakkasmakuiseen talviyöhön. Tähdet kiiltelivät, lumi narskahteli anturoitten alla, ja pohjoisella taivaalla välähtivät revontulten salaperäisesti suhahtelevat valkoiset liekit. Maria tarttui miehensä käsivarteen ja sanoi: -- Kyllä on kaunista! -- Niin on, vastasi hänen miehensä. Ja molemmat olivat tyytyväisiä ja onnellisia. Maria siksi, että kaikki oli onnellisesti ohitse ja mies sen vuoksi, että hän huomasi vaimonsa alkavan sopeutua niihin oloihin, joihin hän oli hänet tuonut. Kun he astuivat oman kynnyksensä ylitse, nousi Marian rinnassa lämmin laine -- hän tunsi kunnioituksensa ja arvonantonsa sitä miestä kohtaan, jonka rinnalle kohtalo oli hänet asettanut, muuttuneen kiintymykseksi, joka oli katkeamatonta --, ja hän kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Ja mies silitteli hiljaa tummatukkaista päätä, joka oli hänelle rakas. He olivat alkaneet kasvaa kiinni toisiinsa. 3. Jo ennen naimisiin menoaan Karl oli ostanut oman talon. Se oli keskikokoinen kaupunkilainen kauppakartano hyvällä liikepaikalla, Torikadun varrella, aivan lähellä kauppaneuvoksen isoa taloa. Ja tähän taloon hän oli valmistanut sen kodin, johon hän oli tuonut nuorikkonsa. Mutta asuinrakennuksessa oli liian paljon tilaa kahdelle ihmiselle, ja sen vuoksi oli siitä pari erillistä, omalla eteisellä varustettua huonetta annettu vuokralle. Heidän avioliittonsa toisena syksynä tuli vuokralaiseksi eräs Karlin vanha tuttava, ruukinpatruuna, joka oli muuttanut kaupunkiin sen johdosta, että järvimalmin jalostus kannattamattomana oli lopetettu niissä rautatehtaissa, joita 40- ja 50-luvulla oli perustettu Oulunjärven vesistöjen varsille -- Ämmänruukki, Kurimo ja Myllyranta -- ja joitten vaiheet olivat olleet moninaiset ja kirjavat. Tämä ruukinpatruuna, verraten nuoresta iästään huolimatta -- hän oli vasta neljänkymmenen korvilla -- paljon kokenut mies, joka oli viettänyt nuoruutensa Nevan rannoilla ja oppinut tuntemaan suuren maailman leveätä elämää pietarilaisista näkökulmista, oli miellyttävällä ja hiotulla olemuksellaan, hauskoilla tarinoillaan ja runsaalla elämänkokemuksellaan saavuttanut Marian suuren suosion. Sitäpaitsi hänellä oli uljas ja hyväluontoinen bernhardilaiskoira, josta heti oli tullut niin uskollinen ystävä talon nuorelle emännälle, että se seurasi häntä kävelyretkillä ja makasi hänen jalkojensa juuressa, kun hän istui yksikseen kirja kädessä kodikkaan förmaakinsa sohvankulmassa. Ruukinpatruuna ei suinkaan ollut erämaassakaan unohtanut suurkaupunkilaisia tapojaan, ja kun hän nyt oli joutilaana, huvitti häntä aikansa kuluksi ohjailla ystävänsä nuorta rouvaa korkeamman ruoanlaittotaidon ja muidenkin porvarillisen seuraelämän salaisuuksien perille. Maria oli tarkkaavainen oppilas. Kunnianhimo kannusti häntä saavuttamaan kilpailukuntoisuuden sillä alalla, jolla saavutettuja tuloksia hänen ympäristönsä piti naisellisten kykyjen loistavimpina voittoina. Ja vaikk'ei hän omasta puolestaan tunnustanutkaan lintukastikkeen makua ja väriä taikka viinimarjahyytelön läpikuultavuutta kuolemattomalla sielulla varustetun yksilön avujen päteväksi mitta-asteikoksi, olisi häntä kuitenkin harmittanut alakynteen jääminen, koska tuo mitta kerran oli vakautettu maineen perustaksi. Jonkinlainen romantiikan hohde ympäröi ruukinpatruunaa. Sillä vielä elivät vereksinä ihmisten huulilla tarinat siitä suurellisesta elämästä, jota herrat nälkämaan keskelle rakennuttamissaan punahonkaisissa palatseissa olivat viettäneet haihduttaakseen ikäväänsä niillä rikkauksilla, joita unelmoitiin järvien raudanruosteen takaavan. Karkelon kaiku oli kiirinyt kauas, ja rahtimiehet olivat raahanneet viinikuormia Kainuun korpiin. Mutta olivatpa petunkuorijat joutuneet, paitsi kemujen ja ilonpidon, päättömien hullutusten, lihanhimon ja silmäin koreuden todistajiksi, myöskin murhenäytelmiä aavistelemaan, vaikk'eivät olleetkaan päässeet niiden perille, kun heidän maailmansa ja vallasväen maailman välillä oli monet raja-aidat ja salaperäisyyden suojamuurit. Eivätkähän nuo vallasväet aina olleet edes oman maan ihmisiä olleet, vaan toisinaan Englannista, toisinaan taas Ryssänmaalta tulleita muukalaisia. Ihmekö, että tarinat olivat saaneet sadun mittasuhteet! Mutta ruukinpatruuna oli istunut noiden ihmisten pitopöydissä ja elänyt heidän elämäänsä. Ja vaikk'ei, tai ehkä pikemminkin siksi, ettei hän kaikkea kertonut mitä tiesi, vaan jätti aavistelujen varaan paljon, hänen tarinointinsa sai Marian mielikuvituksen liikkeelle, ja hän runoili itselleen romaaneja ja draamoja, joissa erämaa ja ihminen olivat vastakkain ja jälkimmäisen oli väistyttävä väkevämmän tieltä. Yksinpä silloinkin, kun ruukinpatruuna paitahihasillaan keittiössä antoi havainto-opetusta keiton suurustamisessa ja raffinoitujen mausteiden käytössä, saattoi Maria yht'äkkiä ruveta utelemaan noita tarinoita, sellaisenakin hetkenä, jona kertominen olisi käynyt kohtalokkaaksi kiehuvien kuparikasarien sisällykselle, ellei opettaja olisi osannut olla varuillaan. -- Eikö siellä korvessa yksin karaistunutkin ihminen tule synkkämieliseksi? Maria kysyi usein, sillä hänen mieleensä lakeuden alakuloisuus oli jäänyt niin lähtemättömäksi muistoksi, että se muodostui kaiken kaipuun ja ikävän vertauskohdaksi. Mutta siihen kysymykseen ruukinpatruuna ei koskaan antanut suoraa vastausta, vaan vetosi aina erämaan kauneuteen. Hän oli runollinen mies ja osasi pehmeästi venäläisittäin äännetyillä sanoillaan maalata elävät maisemakuvat, joissa korkeitten vaarojen juhlallisten ääriviivakehysten väliin mahtuivat sekä laajat salomaat salaperäisine huminoineen että mahtavat virrat kuohuvine koskineen ja leppeämpine suvantoineen. Viliseviä virtoja ja vaahtoavia koskia hän rakasti. -- Tervamiehet tuovat tänne tynnyrinsä vaivalloista ja vaarallista tietä, hänellä oli tapana sanoa. -- Mutta se tie on maailman kaunein. Ja niin hän kuvaili vähän murteellisella mutta värikkäällä kielellään koko tervataipalen Kiannasta Ouluun asti, kuvaili, miten tervavenheet Suomussalmelta lähdettäessä ensiksi joutuivat Emäjoen jylhän komeihin koskiin, jotka alkumatkalla seurasivat toinen toistaan niin lyhyin välimatkoin, että edellisen ämmä tuntui ulottuvan seuraavan nivan niskaan, ja vasta kun oli laskettu viimeinen ja vihaisin alkutaipalen kymmenestä koskesta, Aitto, äkkijyrkkine kallioineen ja korkeine aaltoineen, alkoi yhtäjaksoinen suvanto, pitkä sydänmaantaival matalien ja tasaisten jäkäläsoiden ja kanervikkokankaiden halki. Mutta silläkin oli oma kauneutensa: lakeilla jokivarsilla kasvoi tosin vain matalia pajuja ja vaivaiskoivujen varpuja, mutta edempää hohti suopursujen valkeus, ja koko seudun yllä lepäsi koskemattoman erämaan juhlallinen, suuri rauha. Sitten alkoivat taas virrat, puolittain koskea, puolittain väkevävetoista jokea. Niin jatkui kulku kohti komeata Seittenoikiaa, majesteetillista kuohujen mäkeä, jonka mutkissa ja kivikoissa harva se kesä jokin venekaravaanin alus tuhoutui ja ahnas Ahti korjasi jonkun tai joitakuita ihmisiä saaliikseen. -- Kun sitten päästiin Oulujärvelle, niin saattoi tapahtua, että epäsuotuisilla ilmoilla täytyi monet ajat säänpidossa makailla. Mutta kun laajan järven poikki oli päästy Vaalaan, alkoi taas suurenmoinen koskikulku: lyhyen Laiskanselän suvantotaipalen takana Niskakoski heti nielaisi venheet, ja sen seitsemän hyrskeisen korvan aallot kiidättivät seitsemän virstaa lyhyessä tuokiossa, sitten tulivat suvantotaipalen jälkeen Ahmas- ja Utakosket, joitten lasku oli leikkiä, mutta sen jälkeen tuli tosi eteen. Illansuussa kokoontui kymmeniä venheitä Merilän rantaan, josta anivarhain aamulla lähdettiin joukolla valantehneen laskumiehen johdolla liikkeelle. Lyhyen soutumatkan jälkeen alkoi virta niellä. Avonaisessa ja valoisassa maisemassa kohisi, kuohui lyhyt mutta kiukkuinen Sotkakoski. Se oli pian laskettu, ja vene liukui hyvää vauhtia Sotkajärvelle, joka oli viimeinen isompi suvanto ennen Pyhää. -- Pyhän alkusoiton kajahdutti kaksi jylhää koskenkorvaa, joissa vesi kiehui kiukkuisesti. Ja sitten alkoikin varsinainen Pyhäkoski. Rannat kahden puolen kohosivat korkeammiksi, vähitellen ne sulkeutuivat jyrkiksi äyräiksi, joiden välissä syvällä koski vaahtoisena ja voimakkaana vieritteli vesiryöppyjään. -- Pyhänsivun kohdalla aukeni maisema hetkisen ajaksi avarammaksi ja leppoisammaksi, mutta pian puristui vesi ahtaaseen uomaan, valtava voima viskasi venheen vihaisesti kiehuvaan ja uhkaavasti pauhaavaan Pällin aallokkoon. Taru kertoi, että siinä oli Laurikainen, satujen sankari, hypännyt kallion pengermälle ja sysännyt vihollisvenheen virran vietäväksi. Pällin jälkeen urkeni taas ura ja kulku tasoittui, mutta ei suinkaan verkastunut. Yhtämittaista alamäkeä jatkui ja yhtämittaista kuohukkoa. Rannat olivat juhlallisen kauniit. Häikiön kohdalla koski kiristyi taas karikuohukoksi, ja sitten alkoi penikulman pituinen koskisola korkeitten rantojen lomitse. Metsäiset töyräät, siellä täällä kaunis kallio. Kuljettiin edelleen. Vältettiin Huoseuksen aaltojen vaarat, laskettiin Oksankorvan laineitten lävitse, väistettiin viime tingassa jyrkkä kallio ja tultiin tyynelle ja kauniille Montanlammelle. Kun sitten vielä laskettiin lyhyt Montankoski, tultiin kauniiseen Muhoksenperukkaan, jonka rantaan jätettiin laskumies. Sitten lähdettiin soutamaan Oulua, ja pitkälti olikin airojen avulla kuljettava, sillä ennen Merikoskea ei koko välillä ollut kuin pienoinen Madekoski ja muutamia vetävämpiä virtakohtia. * * * * * Maria kuunteli ruukinpatruunan kuvauksia kummissaan, ja vähitellen ne saivat aikaan sen, että hän alkoi katsella toisin silmin "tervahanhia", joiden avuttomalle alkuperäisyydelle hän aluksi oli hymähdellyt yhtä ylimielisesti kuin porvarien nuoret nulikat, joiden oli tapana huudella heille: "Montako kertaa se hanhen kaula solmulle ylettyy?" Olihan Karl hänelle joskus kertonut, minkä vaivan takana tervamiesten rahat olivat: puut oli kolottava, pilkottava, tervahauta rakennettava ja poltettava, ennenkuin terva tynnyreihin saatiin. Mutta vasta nyt hänelle havainnollistuivat matkojenkin vaivat, vastukset ja vaarat. Ja hän päätteli mielessään, että sitten kun heille alkaa tulla tervamiehiä, niin on heitä toki kohdeltava toisin kuin muualla kohdellaan... Sillä hän uumoili, että porvarien poikien pilkalliset huudot kuvastivat heidän isiensä katsantokantaa ja että siis "hanhi" oli olemassa vain sen vuoksi, että kauppias sai rikastua kynimisestä. Hän päätti ottaa selville, mitä tervasta maksettiin. Kun Karl oli maininnut hinnan, sanoi hän jyrkästi: -- Sehän on aivan liian vähän -- se on suorastaan nylkemistä. Minä en ymmärrä, kuinka he suostuvat myymään tavaransa niin halvalla. Karl, joka aluksi oli huvitettuna hymyillyt hänen heränneelle kaupalliselle mielenkiinnolleen, vastasi: -- Mikäpä heidän auttaa, kun ei enempää makseta. Mutta Maria tiukkasi: -- Sano suoraan: eikö tervakauppa kannattaisi, jos maksettaisiin enemmän? Silloin Karl meni vakavaksi: -- Kyllähän se kannattaisi sittenkin... -- No, miks'ei sitten makseta enempää? -- Siksi, että kauppiaan voitto pienentyisi Ja kun hän kerran on tottunut suureen voittoon, ei hän tietysti vapaaehtoisesti mene sitä pienentämään. Maria tulistui: -- Mutta miks'eivät tervamiehet pakota pienentämään? Olisivat muutaman kesän tuomatta tervojaan... -- Sitä he eivät voi tehdä, Karl vastasi yksikantaan. -- Miks'eivät? -- He kuolisivat nälkään... Mutta Maria ei hellittänyt, ennenkuin Karl oli selittänyt koko jutun. Ja Maria oli ymmärtänyt, että katojen ja puutteiden ahdistama ylimaan tervakansa eli kokonaan tervaporvarien armoilla. Porvarit saattoivat tehdä sen kanssa mitä tahtoivat. He voivat häikäilemättä polkea hintoja ja rikastuivat sitä enemmän, kuta enemmän heidän tervamiehensä köyhtyivät ja velkaantuivat, sillä juuri velkojen avulla he pitivät tervantuojia vallassaan. Velka, joka tervakontrahtia vastaan oli annettu, sitoi velallisen saamamieheen melkein kuin henkiorjuuteen. Ellei velallinen tuonut tervaa, kuten kontrahti määräsi, ei hän saanut jauhoja, ei suoloja, ja hampaat oli pantava naulaan. Saattoipa porvari panna hänen velkansa uloshakuunkin, ja silloin menivät vielä maat ja mannut, kaikki elämisen mahdollisuudet. Kun Marialle tämä oli selvinnyt, oli hän kauhistunut, ja kapinamieli oli noussut hänessä: -- Ja tuollainen on luvallista ja laillista! Karl kohautti olkapäitään: -- Se on laillista... luvallista kauppaa. Karl vaikeni hetkiseksi, sitten hän virkahti: -- Ja kuitenkin olot ovat parantuneet vuosi vuodelta. Vaikka tervakauppa onkin pienentynyt, ovat hinnat nousseet niin, että tervamiehillekin nyt maksetaan paljon enemmän kuin maksettiin esimerkiksi siihen aikaan, jolloin kauppaneuvos alkoi laajentaa isältään perimäänsä liikettä. Silloin sai kauppias tervan melkein ilmaiseksi, mutta ulkomailla maksettiin siitä paljon enemmän kuin mitä nyt maksetaan. Silloin rikastui väkisinkin. -- Mistä johtui, että ylimaalaiselle silloin voitiin maksaa vielä vähemmän kuin nykyään? -- Se johtui useammastakin syystä, Karl selitteli. -- Ensinnäkin siitä, että rahan arvo oli nykyistä korkeampi... elintarpeitten hinnat olivat nykyisiä hintoja alhaisemmat. Sitäpaitsi tervaa tuotiin kaupunkiin suhteellisesti enemmän kuin nyt tuodaan ja ulkomaille viejiä oli vähemmän -- ei ollut kilpailua. Ja ulkomaille sai menemään kuinka paljon tahansa ilman pienintäkään vaivaa -- ei tarvinnut etsiä ostajia, ostotarjoukset tulivat itsestään. Maria mietti hetkisen: -- Mihin sitä ulkomailla sitten niin rajattomasti silloin tarvittiin, kun ei enää yhtä innokkaasti kysytä? -- Etupäässä laivatelakoille. Suuren osan Suomen tervaa osti Englannin amiraliteetti lukemattomia sota-aluksiaan varten. Mutta nythän rakennetaan laivat raudasta, ja purjealukset, joiden rungot tarvitsevat tervaa, vähenevät vähenemistään. Maria jäi miettimään asiaa. Mutta hetken perästä Karl jatkoi: -- On muitakin seikkoja, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei kauppiailla täällä enää ole yhtä kultaisia aikoja kuin pari vuosikymmentä sitten. Saimaan kanava teki koko tämän puolen kauppaan suuren loven, kun se aukaisi uudet ja entistä mukavammat liikennetiet useaan sellaiseenkin seuruun, joka sitä ennen oli pakotettu kaupankäyntiin tännepäin, ja rautatiet ovat myöskin omansa jakamaan kaupankäynnin uusiin suuntiin... Kilpailu käy entistä kiivaammaksi. Maria, joka oli istunut omissa mietteissään eikä sen tarkemmin ollut seurannut viimeistä selitystä, tarttui nyt kilpailu-sanaan: -- Etkö sinä äsken sanonut, että kilpailu on pakottanut kauppaneuvoksenkin maksamaan tervamiehille enemmän? -- Sanoin. -- Merkitseekö se sitä, että kuta useampia tervakauppiaita tulee, sitä vaikeampi on kauppaneuvoksen ja hänenlaistensa polkea hintoja? Karl tuumi kotvasen: -- Tavallaan se merkitsee sitäkin. Maria innostui: -- Se selventää asiaa... -- Mitä tarkoitat? -- Katsohan... minusta tuntui niin oudolta ajatella, että sinäkin rupeaisit tuollaista kauppaa käymään... Vähän surumielisesti hymähtäen Karl virkahti: -- Olisiko parempi, että auttaisin koko ikäni vain toista siitä hyötymään, kun samalla kaupalla, jota minun kuitenkin täytyy käydä, itsekin voin hyötyä. Maria sai uuden ajatuksen päähänsä: -- Mutta sano, millä tavalla sinä voit saada itsellesi tervantuojia, kun juuri äsken sanoit, että he ovat kokonaan nykyisten kauppiaitten vallassa! -- Minä maksan niille, jotka tahdon itselleni, paremman hinnan ja vapautan heidät entisistä veloista... ja sitten tulee tietysti vähitellen uusiakin... Keskustelu katkesi. Ruukinpatruuna tuli kertomaan uutisia Pietarista, josta hän juuri oli saanut kirjeen ja tietoja nihilistien uusista tihutöistä. Oltiin nimittäin 1880 vuoden helmikuussa, jolloin Talvipalatsi yritettiin räjähdyttää ilmaan ja suuri joukko keisarillisia henkivartijoita sai surmansa. * * * * * Eräänä iltana Karl tullessaan konttorista oli sanonut, että hänen muutaman päivän perästä täytyi kutsua kotiinsa läheisimmät tuttavansa illallisille -- kaupunkiin oli tullut käymään joku tukholmalainen tukkukauppias, jolle Karlkin tahtoi osoittaa huomaavaisuutta, koska hän tulevaisuudessa, ehkä hyvinkin pian, aikoi ruveta hänen kanssaan liikesuhteisiin. -- Mikä siinä! Maria oli huudahtanut. -- Minusta se on oikein hauskaa. Kun vain saan tietää päivän, rupean heti valmistuksiin. Päivä määrättiin. Ja Maria ryhtyi Anninsa kanssa puuhiin. Olihan siinä miettimistä, ostamista ja touhuamista ensikertalaiselle. Mutta Maria oli innoissaan ja teki parastaan. Varmuuden vuoksi hän neuvotteli ruukinpatruunan kanssa kaikista ruokalajeista, ja kun määräpäivä koitti, vakuutti hän miehelleen, ettei ollut syytä pienimpäänkään levottomuuteen. Ennenkuin vieraat tulivat, pyysi Maria miestään katsomaan katettua pöytää. Se oli komea. Kaikki kylmät ruoat olivat paikoillaan, kauniisti lautasille ja vadeille järjestettyinä, ja "pikkulämpimille" oli tilat pöydällä varattu ja niiden sijoitus tarkoin määrätty. Aterian pääruokana oli oleva paistetut kananpojat, ja nuoret kanat olivat valmiiksi kynittyinä ja käppyriksi narutettuina keittiössä. Herrakutsuissa ei emännän tarvinnut lainkaan näyttäytyä vieraille. Maria sai siis omistaa alkuillan, minkä vieraat viettivät totilasiensa ääressä, ruoanlaittohommiin. Kananpoikain paistaminen onnistui mainiosti, niiden pintaan tuli se kaunis kultavivahteinen rusketus, joka on tämän herkun luotettavimpana laatumerkkinä. Mutta yht'äkkiä Maria säpsähti: mistä saadaan kastike? Anni ei sitä tiennyt. Mikä nyt neuvoksi? Tietysti ruukinpatruuna! Hänelle oli siis toimitettava sana, että hän rientäisi apuun. Anni lähetettiin sisään viemään herroille uutta, kuumaa totivettä ja samalla jollakin verukkeella vihjaisemaan ruukinpatruunalle rouvan hätäisen avunpyynnön. Ruukinpatruuna ymmärsi yskän, tuli tuulispäänä keittiöön, kuuli mikä oli hätänä, kiskaisi tuossa tuokiossa takin yltään, irroitti kalvosimet, kääräsi paidanhihat kyynärpäihin ja komensi esille kermat ja muut tarveaineet. Eikä hän pitkää aikaa tarvinnutkaan, ennenkuin sai ihanan vaaleankellertävän kastikkeen valmiiksi. -- Nämä kananpojat ovat niin isoja, että ne täytyy paloitella, sanoi ruukinpatruuna pukiessaan takkia ylleen. -- Mutta se on vähän vaikea työ tottumattomalle. On sen vuoksi parasta, että minä teen sen pöydässä. Mutta se edellyttää taas, että isäntä vieraitten kuullen minua siihen toimeen pyytää. Kun siis Karl nyt tulee -- minä annan hänelle vihjauksen -- katsomaan, joko vieraat saa kutsua ruokasaliin, pitää hänen saada tässä suhteessa tarpeelliset ohjeet. Hän meni. Mutta vielä ovessa hän kääntyi varoittamaan: -- Se on hyvin tärkeää... sitä ei millään saa unohtaa. Karl tuli, sai ohjeet, ja herrat kävivät pöydän ääreen. Puheensorina, joka kohoamistaan kohosi, kuului keittiöön, vaikk'ei sanoja voinutkaan erottaa. Mutta Anni, joka tuon tuostakin pistäytyi ruokasaliin tarjoiluasioissa, vakuutti, että tyytyväisiltä näyttivät herrat. Kun sitten kananpojat vietiin pöytään, ei Maria malttanut olla jättämättä ovea vähän raolleen. Hän painoi korvansa ovenrakoon ja toisin vuoroin tirkisti sisään. Kaikki meni nuottien mukaan. Patruuna seisoi pöydän toisessa päässä ja paloitteli lintuja sillä välin kuin Karl toisessa päässä pöytää kaatoi Chateau Latouria heidän uusiin, Tukholmasta tilattuihin punaviinilaseihinsa, jotka jo suvesta saakka olivat kaapissa odottaneet tällaista tilaisuutta. Maria rauhoittui ja rupesi järjestelemään juustotarjotinta -- herrathan eivät välittäneet makeasta jälkiruoasta, mutta antoivat portviinin takia sitä suuremman arvon juustolle. Mutta kun Anni hetken perästä tuli sisältä keittiöön, keskeytti hän työnsä, sillä ovi jäi tuokioksi auki Annin jäljessä, ja hän kuuli tukholmalaisen tukkukauppiaan sanovan: -- Se minun täytyy sanoa, etten muista ikänäni syöneeni näin herkullista nuorta kanaa... se on suorastaan syperbiä... Marja ilostui. Hän oli kestänyt kilvoittelun. Hän tunsi rinnassaan samanlaista riemua kuin oli tuntenut Vähänkyrön maantiellä silloin, kun hän piti kädessään lehteä, jossa oli "Zelian päiväkirjan" alku. Mutta kun hän tuli ajatelleeksi, että tämän voiton riemu oli samanlaista kuin se silloinen, nousivat kyynelet silmiin, sillä hänestä tuntui, että hän oli myynyt henkisen esikoisuutensa hernerokkaan. Ja se itketti. 4. Karl oli eronnut kauppaneuvoksen liikkeestä, jota hän kuusitoista vuotta oli uskollisesti palvellut. Hänet oli otettu Suomen alamaiseksi, ja hän istui omassa konttorissaan ja kävi kauppaa omaan tiliinsä. * * * * * Kauppaneuvos oli heittäytynyt ivalliseksi kuullessaan konttoripäällikkönsä eroaikeista. -- Jos alkaa tuntua siltä, että sinun laskelmasi eivät pidä paikkaansa, niin tule vain kysymään minulta neuvoja, kauppaneuvos oli sanonut. -- Katsohan, kauppamiehelle tahtoo aina tulla yllätyksiä... Mutta lähtöpäivänä hän kuitenkin oli ojentanut muistoksi komean kultakellon, oikein kaksikuorisen ja muistokirjoituksella varustetun. Olipa vielä toivottanut onneakin, vaikka paksu ylähuuli olikin vavahdellut, kuten Karl oli huomannut sen aina tekevän, kun kauppaneuvos puhui toista kuin mitä ajatteli, ja sitä tapahtui harva se päivä. Ei Karl oikeastaan ihmetellyt, että Maria tunsi niin väkevää vastenmielisyyttä kauppaneuvosta kohtaan. Eiväthän häntä sietäneet muutkaan, vaikka tietysti kumartelivat, koska pelkäsivät hänen miljooniensa mahtia. Ei ollut mies poloisella ainoaa ystävää, ja sukulaisetkin taisivat oikeastaan vain velvollisuudentunnosta ja perinnön takia viljellä hänen tuttavuuttaan Klubissakin, jossa kauppaneuvos toisinaan kävi, vaikk'ei hän yleensä koskaan käynyt missään -- paitsi ehkä kaikkein välttämättömimmillä velvollisuusvisiiteillä -- kaikki koettivat välttää joutumasta hänen korttipöytäänsä, kaikki muut, paitsi vanha, eläkkeellä oleva tullinhoitaja, jonka hän reserviksi toi mukanaan. Ukko sai uskollisuutensa palkaksi ilmaisen tarjoilun, sillä kauppaneuvos maksoi aina hänen puolestaan. Ja ukko katsoi sitäpaitsi olevansa kauppaneuvoksen läheisimpiä, koska hänen tyttärensä oli avioliitossa kauppaneuvoksen sukulaisen kanssa. Ja olisipa Maria tiennyt kaikki kulkupuheet, niin sitten vasta hän olisikin sydämensä pohjasta hymyilevää kauppaneuvosta vihannut. Hyvä, ettei tiennyt, sillä turhanpäitenpä vain olisi itseään ärsytellyt. Miten olikaan käynyt siihen aikaan, kun kauppaneuvoksella vielä oli ollut puotikauppakin ja puodissa verevä ja nuori puotineiti! Aivan yht'äkkiä oli puotineiti kuulutettu ja mennyt naimisiin jostakin Kiimingin puolelta kaupunkiin muuttaneen maakauppiaan kanssa. Kiirettä siinä oli pidetty, mutta kiiminkiläinen oli ostanut talon ja pannut pystyyn kaksi puotia, kun taas kauppaneuvos oli oman puotinsa lopettanut, väittäen kyllästyneensä "nappikauppaan" ja kehoittaen tervamiehiään ostamaan rihkamansa ja muut tavaransa, joita ei suoraan makasiineista mitattu, sen uuden kauppiaan puodeista. Ja kun sitten sangen aikaiseen syntynyt esikoinen oli kasvanut ja varttunut mieheksi, niin oli hänessä huomattu paljon enemmän kauppaneuvoksen kuin äitinsä miehen näköä. Ja kuta enemmän hänelle oli ikää karttunut, sitä silmiinpistävämmäksi yhdennäköisyys oli käynyt. Puhuttiinhan vielä kauppaneuvoksesta ja tullikirjurinkin rouvasta, jolle oli tulla tupsahtanut tyttölapsi niin pian, etteivät olleet vielä ehtineet äidin myrttikruunun lehdet kuivua. Mutta se juttu saattoi yhtä hyvin olla pelkkää panetteluakin, sillä olihan tyttölapsi sattumaltakin voinut tulla kauppaneuvoksen näköiseksi, ja hyvähän olikin, ettei hän ollut tullut äitiinsä, joka oli ruma kasvoiltaan ja luisevan laiha ruumiiltaan. Ja olihan tullikirjuri sitäpaitsi saattanut saada ne rahat, joilla hän talonsa oli ostanut, muiltakin kuin kauppaneuvokselta. Mutta se taas oli varmaa, että salaperäisiä hommia kauppaneuvoksella joskus oli ollut omassa tallissaan, jonka avainta säilytettiin kivijalan kolossa, niin että sinne hyvinkin saattoi iltapimeällä puikahtaa. Eikä hän siellä tavallisten piikain kanssa ollutkaan kuhnaillut, sillä kun kerran tallin lattiaa oli täytynyt ruveta korjaamaan, niin oli kahden irtonaisen lankun alta paljastunut kätköpaikka, johon oli unohtunut puoli tusinaa kultakaulaista samppanjapulloa. Mutta mitäpä naisjutuista! Olihan kauppaneuvos naimaton ja vaikka tekikin mitä tahtoi, niin itsepähän järjesteli seurauksetkin kaikkien asianosaisten ilmeiseksi tyytyväisyydeksi. Asiallisempaa oli se napina, jonka äänet tuon tuosta laitakaupungilta tunkivat kauppaneuvoksen konttoriin, kun merimiesten vaimot ja lesket tulivat valittamaan hätäänsä. Mies oli ollut komesrootin laivassa pitkällä reissulla -- saattoihan olla vuosiakin kestäneellä --, oli ollut puosuna, timperinä, konstaapelina tai tavallisena merimiehenä, ja sillävälin oli hänen joukkonsa ollut tultava toimeen omin neuvoin. Ja kun sitten vihdoin mies oli tullut kotiin, oli hän ollut kokonaan pilalla -- keripukki oli syönyt ruumiin koloille ja kihti kiusannut jäsenet niin jäykiksi, ettei enää työhön kyennyt. Ja nyt tultiin komesrootilta rukoustamaan apua. Sillä hänen muonastaanhan keripukki oli tullut, kun makasiineissa huonosti suolatut eväät olivat käyneet toukkaisiksi jo ennen kuin oli kunnolleen lähtemään päästy, ja siellä merellähän oli kihtikin tullut, niin että tuskinpa vain olisi liikaa, jos talo antaisi avustusta vähäiseksi vahingonkorvaukseksi... Ei tietysti kauppaneuvos puheilleenkaan päästänyt -- konttorista vain pyörrytettiin akat takaisin sillä sanomalla, että pennilleen oli palkat maksettu. Mutta Kakaravaaran ja Limingan tullin pienistä hökkeleistä kuuluivat sadatukset keskikaupungille asti. Huudettiin, että huonoa oli ollut hoito laivoilla: suolivyötä vain olivat saaneet miehet kiristää, vaikka jokainen reissu oli tuottanut kultaa kukkurakaupalla komesrootille. Ei ollut tosin kapteeneillakaan ollut helpot päivät, kun miehistö oli kiukustunut. Minkä he olivat tehneet? Mistä olivat ottaneet parempaa ruokaa pilaantuneen sijaan? Eivätkähän he laivanvarustajan nälkäpalkkoja olleet voineet omastakaan kukkarostaan parantaa. Ei ollut siinä auttanut muu kuin rautaisen kova komento. Ihmekö, että sitten kotiin tultaessa kapteeneja juhlittiin ja kaikella komeudella syötettiin ja juotettiin! Ja se lisäsi Kakaravaaran ja Limingan tullin katkeruutta. Mutta vähätpä välitti kauppaneuvos napinasta. Purjelaivojen aika oli ollutta ja mennyttä, eikä laivanvarustaja enää kauankaan tarvinnut merimiehiä; hän myi aluksen toisen jälkeen, koetti päästä niistä minkä kerkisi. Ei ollutkaan enää jäljellä kuin jokunen, ja pian kai häviäisi viimeinenkin. Kapteenit hakeutuivat maamyyriksi, ei vain kauppaneuvoksen laivoja kuljettaneet, vaan muutkin -- olihan yksin laulujen ikuistama "Toivon" herra, joka oli kiertänyt kaikki maailmanmeret ja tuonut Intiasta tuliaisina epäjumalankuviakin, antautunut kauppiaaksi, ja aikoja sitten oli Kenkä-Iikkakin laivankannet jättänyt ja perustettuaan maan ensimmäisen kenkätehtaan asettunut myötyriksi maihin. Mutta Kenkä-Iikka oli puhunut suunsa puhtaaksi kauppaneuvokselle, kun oli lopputilinsä ottanut: ei ollut sanojaan säästänyt eikä säästänyt edelleenkään, jos milloin tuli näistä asioista puhe. Toiset kapteenit olivat taas menneet höyrylaivoihin ja kuljettivat vuorolaivoja Pohjan- ja Suomenlahden rannikoilla sekä Itämerellä. Taisi kauppaneuvos haamistella tervakaupan pienentymistä nykyisestään, koska vuosi vuodelta yhä vain tuntui suurempaa huomiota sahattuun puutavaraan kiinnittävän. Sen vientimahdollisuudethan olivatkin rajattomat, ja metsää sai halvalla, kun oli lyödä rahaa pöytään, ja sahat olivat käynnissä yötä päivää. * * * * * Mutta mahtui sitä toki vielä tervaakin maailmaan. Karl oli jo saanut edullisia vientisopimuksia lukkoon, ja ennen kesää tuli varmasti vielä uusia. Ja tervaa hänelle oli tulossa. Sillä kun olivat talvimarkkinain aikana ylimaalaiset tulleet resloineen, niin olipa uuden kauppiaan pihalle kertynyt aimoinen joukko. Makasiineista oli annettu suolat ja jauhot, ja olihan jo talossa oikea puotikin, josta oli saanut kahvin ja sokerin, "puoleks' kumpaakin", Venäjän lehdet, tehtaan langat, navettalyhdyt, "kellonlingat" ja mitä vain oli tarvinnut itselleen ja talouteen. Olipa vielä tuliaisiakin kotiväelle annettu: emännälle "liansietävät" ruskeakukkaiset kahvikupit ja kakaroille "kompiaisia". Hyvin siinä talossa oli kohdeltu. Kun konttorissa oli sovittu tervoista ja puumerkki paperiin piirretty, niin iso konjakkiryyppy ja sikari oli harjakaisiksi tarjottu, ja pirtin puolellakin oli vielä kahvitettu. Paremman oli hinnankin uusi kauppias maksanut talvituomisista kuin toiset. Kehuivat porontaljojen tuojat, että ylöspäin oli summia pyöristelty, ja kesän tervoista oli luvattu enemmän kuin oli uskallettu odottaa. Karl istui tai, milloin istumiseen väsyi, seisoi korkean konttoripulpettinsa ääressä aamusta iltaan, istui kauan senkin jälkeen kuin konttoristi Jurva oli mennyt kotiinsa, vieläpä toisinaan niinkin kauan, että puotineiti aikoja sitten oli sulkenut kaupan oven ja ikkunaluukut, vaikka puotia pidettiin auki usein sivu yhdeksänkin. Monesti tuli Maria hänen luokseen konttoriin ja kiipesi konttoristin tuolille vastapäätä miestään. Siinä he sitten yhdessä rakentelivat pilvilinnoja -- joskus huimaavankin korkeita, sillä alku näytti niin lupaavalta, ettei rakennusaineista ollut puutetta. Maria seurasi miehensä edesottamuksia todellisella ja hartaalla mielenkiinnolla. Niitä kyyneliä, jotka keittiön pöydän ääressä olivat nousseet hänen silmiinsä sinä iltana, jona heillä oli ollut ensimmäiset vieraspidot, ei hän sen jälkeen koskaan ollut päästänyt valloilleen, vaan oli tukahduttanut itkun heti alkuun. Eikä sitä itkua oikeastaan enää tarvinnut kauan tukahduttaa. Sillä niin täydellisellä antaumuksella hän oli uuteen asemaansa mukautunut, että sen määräämät elämänmuodot ja sen viitoittamat harrastukset jo tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Hänelle oli selvinnyt, että näissäkin puitteissa avautui elämäntehtävä, jonka suorittamisessa kannatti uhrata panokseksi koko 'minänsä'. Ja kun tämä ajatus oli kiteytynyt vakaumukseksi, oli hän impulsiivisen olemuksensa hehkuvalla innostuksella ja aktiivisen toimintahalunsa tarmolla ryhtynyt hoitamaan taloutta, joka sen jälkeen kuin ruokasalin pöydän ympärille isäntäväen ateriakumppaneiksi olivat tulleet konttoristi ja puotineiti ja kyökin pöydässä söivät renki ja pirtin emännöitsijä, oli laajentunut moninkertaiseksi. Mutta sitäpaitsi hän seurasi miehensäkin askareita ja pysytteli, minkä osasi, suurten konttorikirjojen numeroiden tasalla. Ei hän silti kuitenkaan ollut jättänyt entisiäkään harrastuksiaan; hän seurasi aikaansa ja maailmantapahtumia, luki paljon, panipa toisinaan ajatuksiaan ja tunnelmiaan paperillekin. Mutta hänen suhtautumisensa tällaisiin harrastuksiin oli muuttunut. Hän oli loitonnut niistä sillä tavalla, etteivät ne enää täyttäneet elämän näyttämön etualaa, kuten ennen olivat täyttäneet, vaan olivat siirtyneet sen taustaksi. Etualalla oli nyt reaalinen elämä, arkisempi, aineellisempi, arvoiltaan matalampi -- sen hän kyllä tunnusti itselleen ja sanoi miehelleenkin --, mutta toiselta puolen jännittävämpi ja jollakin tavoin hänen mielestään vaativampikin. Ja tämä uusi elämä tyydytti häntä päivä päivältä yhä täydellisemmin. Hän tunsi saavuttaneensa -- tai ainakin alkavansa saavuttaa -- sen sisäisen tasapainotilan, jonka hän vaistosi tyytyväisyyden edellytykseksi. Kun Karl sulki suuret kirjansa konttorissa, kietaisi hellästi käsivartensa hänen vyötärölleen ja talutti hänet makuuhuoneeseen, oli hänen onnentunteensa ehyt ja suuri. * * * * * Tuli sitten kesä. Ja uuden kauppiaan talossa oli kaikki valmiina tervamiesten vastaanottoon. Vaahtoavaa, ruskeata sahtia oli pantu "alaköökissä", pirtti oli kunnostettu majapaikaksi kymmenille matkamiehille, puodin ja makasiinien varastot oli täydennetty. Jo ennen juhannusta alkoivat ensimmäiset tervantuojat saapua. He tulivat tervahovista papereineen, saivat tilinsä, tekivät uudet sopimukset, saivat konttorissa ryyppynsä ja tupakkansa, kuten tapa vaati, ja olivat tyytyväisiä. Mutta puodista annettiin vielä jokaiselle mukana olevalle naiselle -- ja melkein jokaisessa venheessähän oli soutajana tervantuojan tytär taikka joku muu läheinen naissukulainen, jolle kaupunkimatka merkitsi elämystä -- korea karttuunihuivi. Juhannusaaton illaksi olivat Karl ja Maria kutsutut Latokartanoon, Kempeleen maantien varrella olevaan pieneen maalaistaloon, jonka eräs heidän tuttavansa tervaporvari oli rakentanut kesähuvilaksi perheelleen. Mistä lieneekään johtunut, että Karl oli mennyt sinne aikaisemmin -- taisi olla joitakin liikeasioita pohdittavana talon isännän kanssa --, ja Marian oli määrä lähteä vähän myöhemmin. Mutta siitä lähdöstä ei tullutkaan mitään. Sillä juuri kun Maria oli pukeutunut ja hevonen jo odotti kuistin edessä, pöllähti piha täyteen tervamiehiä. Vuokkilaiset -- koko kyläkunta -- olivat osuneet saapumaan juhannusaattona, ja saatuaan tynnyrinsä nostetuiksi tervahovin möljälle, jossa eivät räkäritkään juhlan johdosta olleet työssä, olivat he soutaneet tyhjät venheensä kaupungin rantaan ja tulivat nyt viettämään aattoa kauppiaansa taloon. Maria tiesi, kuinka pitkä ja vaivalloinen matka tulijoilla oli takanaan. Olisi tuntunut perin tylyltä, ellei heidän hauskuudekseen talon puolesta mitään olisi tehty, etenkin kun he nyt toivat ensimmäistä kertaa tervansa uudelle kauppiaalle. Ja niin Maria meni antamaan käskyn rengille ajaa heti yksin latokartanoon: -- Pekka sanoo herralle, että minä en nyt voikaan tulla, mutta että hän vain jää sinne aivan rauhassa. Pekka sanoo, että herra voi olla ihan huoletta ja että minä tulen täällä kotona hyvin toimeen vuokkilaisten kanssa. Pekka lähti yksin ajamaan keinuvia Turun kiesejään. Ja Maria rupesi Annin kanssa puuhaamaan kestitystä vieraille. Pihalle katettiin pitkä pöytä, ja kaikki talon kahvipannut pantiin tulelle. Kuistin portaille tuotiin soittolaatikko, ja pian alkoivat sävelet soida. Eikä aikaakaan, niin jopa pyörähtelivät ylimaalaiset iloisessa valssissa piikkisen metallilevyn soittolaatikosta loihtimien Tonavan aaltojen mukaan. Kun sitten kiiltävät kuparipannut kannettiin pöytään ja höyryävä kahvi täytti reunustan pitkän kuppirivin, nousi ilo ylimmilleen ja juhla alkoi tuntua juhlalta. Se tuntui siltä Mariastakin. Hän nautti korpikansan välittömän lapsellisesta ilosta, joka kuvastui silmien loisteessa, naurun remahduksissa, sanasutkauksissa. Kuinka vähän he vaativatkaan ilonsa virikkeeksi, ja kuinka pian he unohtivatkaan pitkän ja vaiherikkaan matkansa voimia kuluttavat vaivat! Eivätkä he lainkaan arastelleet -- luontevasti he liikkuivat aivan kuin olisivat kotitanhuviaan tallustelleet. Maria tiesi, että Vuokki oli kaukana, jossakin siellä Vienan Karjalan rajaseuduilla. Ja tiesi hän senkin, että kapeita vedenuomia pitkin oli tervat kevättulvan aikana saatettu väljemmän veden varrelle, josta vasta tulvan alennuttua, kun aalto suurella joella oli asettunut, uskallettiin kaupunkimatkalle lähteä. Niin olivat sitten vuokkilaisetkin laskuajan alussa yhtenä seurueena peräkunniltaan liikkeelle lähteneet. Parikymmentä tynnyriä oli ladottu venheen pohjalle, kaksi rinnan, ja niiden päälle vielä moniaita puoliskoita. Perämies, tottunut koskenkulkuun, oli tarkastanut, että kaikki oli kunnossa, soutajat, nuorempaa väkeä, olivat asettuneet paikoilleen, ja virran uomaan oli venhe työnnetty. Pitkänä venhejonona oli joukolla kuljettu, samoilla tulilla oli keitetty ja syöty, samoilla nuotioilla nukuttu. Maria katseli vieraitaan. Oli siinä vanhempia ja nuorempia miehiä, oli vaimoja ja tyttäriä. Mutta vanhemmat olivat melkein lapsellisempia kuin nuoret, jotka olivat jollakin tavalla varhaisvakavia ilossaankin. Ja taas pantiin soittolaatikko soimaan, ja taas tanner tömisi tanssivien kömpelöitten askelten alla. Mutta olivatpa muutamat ylimaan miehet sillä välin pistäytyneet apteekissa ja tulivat nyt joukkoon tuomisineen. Taskuista vedettiin esiin pulloja, joissa oli koreanpunaista limonaadia, ja pullonsuusta sitä juotiin. Makeaa se oli, mutta pistävää hiilihappoa luultiin väkeväksi, ja pian kuvittelivat varsinkin ensikertalaiset juoman menevän päähän. Siitä tanssi terästyi ja puheet ja naurut kävivät äänekkäämmiksi. Maria ajatteli, että hyväpä toki oli, kun viinapuoti juhlan takia oli kiinni. Sillä hän huomasi muutamien vanhempien miesten tuoksuavan eetteriltä ja arvasi, että oli apteekista sentään ostettu limonaadin terästykseksi vähän "Hokmanniakin". Kesken kaiken ilmestyi pihalle kuljeksiva harpunsoittaja, hento, hienorakenteinen nainen, joka istahti kuistin rappusille ja alkoi viritellä soitintaan, joka ylimaalaisille oli outo ja ennen näkemätön. Uteliaina he kokoontuivat soittajan ympärille. Heittipä joku hänelle kysymyksenkin, mutta hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, sillä hän oli ruotsalainen. Mutta kun hän hienoilla, valkoisilla sormillaan alkoi näppäillä harpun kieliä ja kuulijat alkoivat erottaa kaihoisan kansanlaulun sävelen, kuuntelivat he soittoa hiljaa ja tarkkaavasti. Herkkää oli ylimaan kansa. Huomasipa Maria kyynelenkin kihoavan jonkun silmäkulmaan. Mutta tuskin soittaja oli kansanlaulun jälkeen ehtinyt kunnolla aloittaa iloista polskaa, niin jo ailahti tunnelma kuulijakunnassa aivan vastakkaiseksi. Iloiset hoilotukset alkoivat säestää soittoa ja ennen pitkää pistettiin taas tanssiksi pihamaan mukulakivillä. Soittaja katseli suurin silmin outoa ja remuisaa menoa ja kääntyi Marian puoleen kysymyksellä: -- Suokaa anteeksi, mutta onko tämä talo kapakka? Maria vastasi hymähtäen: -- Jokin sen tapainen talo tämä on... Mitäpä hän muutakaan olisi sanonut, sillä pitkät selityksethän olisi asia vaatinut, ennenkuin muukalainen olisi voinut sen käsittää. Ennenkuin soittaja lähti, koottiin hänelle kolehti, ja miehestä mieheen kiertävään huopahattuun kertyi 10- ja 5-pennisiä niin runsaasti, että soittaja vielä portilla kääntyi nöyrästi niiaamaan. Niin kuluivat kulumistaan juhannusaaton hohtavan valkeat iltatunnit uuden kauppiaan pihalla. Mutta vähitellen valtasi väsymys matkamiehet. Toinen toisensa jälkeen he laittautuivat levolle pirttiin, pirtin porstuaan, vieläpä pihamakasiinien portaillekin. Kun Karl tuli kotiin Latokartanosta, vallitsi talossa täydellinen rauha. Kosken kohinan laulu kuului vain hiljaisuuden halki. -- Onko sinulla ollut hauskaa? kysyi Maria mieheltään. -- On. Oli vain ikävä, kun et sinä tullut sinne... -- Tiedätkö, minulla on varmasti ollut tänä iltana paljon hauskempaa täällä kotona kuin sinulla siellä kylässä... * * * * * Kun tämä tapahtui, oli ruukinpatruuna jo muuttanut pois talosta, sillä puotia varten oli tarvittu ne huoneet, joissa hän oli ollut vuokralaisena. Sitäpaitsi hän aikoi kohtapuoleen jättää koko Oulunkin, jossa häntä eräät piirit katselivat varsin karsaasti. Oli nimittäin sattunut muudan pieni välikohtaus, joka oli asettanut sahaliikettä harjoittavat porvarit rintamaan ruukinpatruunaa vastaan. Näin oli tapahtunut: Eräänä päivänä oli ruukinpatruuna, joka teetti itselleen joitakin kaappeja ja mitä lieneekään teettänyt, tilannut sahalta muutaman tusinan lautoja. Ne olivatkin tulleet, mutta laskua niistä ei ollut lähetetty. Kun ruukinpatruuna sitten oli mennyt konttoriin kysymään, miks'ei häntä ollut laudoista veloitettu, oli siellä vastattu: -- Emme me nyt viitsi lähettää patruunalle laskua mokomasta pikkuasiasta... Laudat saavat olla ystävyyden kauppaa, koska meidänkin tukkimme niin monena kesänä ovat viruneet patruunan rannoilla. Konttoristi oli hymyillyt hyvin rakastettavasta mutta ruukinpatruuna oli höristänyt korviaan. Putipuhtaana miehenä hän oli kaupunkiin tullut -- rautaruukki oli vienyt koko hänen omaisuutensa -- eikä toimeentulo satunnaisten pikkutehtävien varassa ollut helppoa miehelle, joka oli tottunut suurelliseen elämään. Ja niin olivat konttoristin avomieliset sanat yht'äkkiä aukaisseet näköalan ansiomahdollisuuteen. Tukithan olivat todellakin viruneet hänen rannoillaan, eikä korvauksesta koskaan ollut puhettakaan ollut. Mutta nyt otettiin asia puheeksi. Patruuna kääntyi lakimiesten puoleen, ja rantavuokran saanti menneiltä vuosilta oli selvä asia. Oikeusjuttuhan siitä tuli. Mutta ei auttanut sahanherrain vastaan vikuroiminen. Ruukinpatruunalle tuomittiin maksettavaksi niin suuri korvaus, että hänestä taas tuli varakas mies. Mutta Oulussa hän ei tietenkään sen jälkeen enää voinut viihtyä. Hän oli astunut mahtavien varpaille, ja varpaat olivat hellät. 5. Kesäkuun 30 päivä vuonna 1881 oli paahtavan helteinen. Maria oli ollut aikaisesta aamusta liikkeellä. Hänellä oli työtä ja touhua tavallista enemmän. Talossa oli tervamiehiä, ja herrasväellä oli pitkämatkainen vieras. Vieras oli Hanna-serkun mies, turkulainen hovioikeuden herra, joka oli vartavasten saapunut niihin suuriin juhlallisuuksiin, joilla kaupunki oli valmistautunut viettämään runoilija Franzénin muistopatsaan paljastamista. Kun juhlallisuudet alkoivat jo puolilta päivin, oli emännän oltava varhain toimissaan. Ja aamiaispöytään oli tultava juhlapuvussa, joka oli määrätty patsaan paljastamistilaisuuteen. Mutta Karl ei joutanut tulemaan edes ruokapöytään, sillä konttori oli täynnä ylimaalaisia, joiden kanssa hänen täytyi asiat selvittää, ennenkuin pääsi vetämään hännystakkia ylleen. Tuomari ja Maria istuivat siis kahden pöydässä, edellinen frakissa, jälkimmäinen jäykässä, korkeakaulaisessa ja pitkähihaisessa taftileningissä. Aamiainen oli hieno, ja pöytä oli kauniisti katettu -- tahtoihan emäntä toki näyttää rakkaalle vieraalleen, mihin hän kykeni. -- Kyllä näkyy Oulun maine maan ensimmäisenä ruokakaupunkina olevan hyvin perusteltu, virkahti tuomari hymähtäen ottaessaan lautaselleen toisen läpikuultavan viipaleen tuoreuttaan hohtavaa, herkullista lohta. -- Ja minun täytyy tunnustaa, että sinusta, pöytäsi antimien mukaan asiaa arvostellen, on tullut aivan täysiverinen oululainen. Mariaa kiitos mairitteli, vaikk'ei hän sitä ollut huomaavinaankaan, vaan käänsi puheen toisille tolille: -- Mutta sanohan, hyvä serkku, saitko sinä lainkaan unta tässä meidän valossamme? -- Rehellisesti sanoen en nukkunut viime yönä juuri nimeksikään... en kai malttanut... sillä valo oli ihmeellistä. -- Hyvänen aika, ensi yöksi meidän täytyy ripustaa peite ikkunan eteen. Miten en tullutkaan sitä eilisiltana ajatelleeksi! Sinun täytyy antaa minulle anteeksi ajattelemattomuuteni. Tuomari naurahti: -- Älä siitä ole huolissasi... olihan minunkin kerran saatava viettää "yötöntä yötä". Ja tiedätkö, kyllä sen takia kannatti uhrata muutaman tunnin uni. -- Me olemme siihen niin tottuneet, ettemme huomaa siinä mitään outoa. -- Niinpä niin, naurahteli edelleenkin tuomari. -- Valo ja lohi ovat teille tietysti aivan arkisia asioita. Niin vakuutti minulle tänä aamuna Kivekäskin, jota pistäysin tapaamaan. Maria meni totiseksi kuullessaan tuon nimen, ja hänen vieraansa pani sen merkille: -- Kai sinä tunnet Kivekkään? -- Tunnen kyllä, ehätti Maria vastaamaan. -- Olen tavannut hänet ja hänen rouvansa Rosendalilla... -- Mitä pidät hänestä? -- Minusta he molemmat ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä. -- Suurenmoisia! huudahti tuomari. Maria kävi vakavaksi ja sanoi ikäänkuin vähän arastellen ja hiljentämällä ääntään: -- Mutta... täällä ei heistä yleensä pidetä. Saattaapa sanoa, että maisteri Kivekäs on vihatuin mies tässä kaupungissa... Vieras innostui: -- Tietysti. Kuinka muuten! Vihattu niissä piireissä, joita vastaan hän taistelee. Katsohan, he pelkäävät häntä, ja siihen heillä onkin syytä. Tuomari, Yrjö-Koskisen läheinen sukulainen ja innokas fennomaani, ihaili tietysti vilpittömästi sitä herätystyötä, jota K. F. Kivekäs perustamassaan Kaiku-lehdessä muutaman vuoden ajan oli harjoittanut ja joka jo alkoi kantaa hedelmiä. Mutta yhtä luonnollista oli myöskin, että mieleltään ja kieleltään ruotsalainen porvaristo vihasi tätä taistelevan suomalaisuuden herättäjää, joka oli asettunut hyökkäysasenteeseen sitä vastaan ja vaatiessaan suomalaiselle kansallisuudelle isäntävaltaa maassa kääntyi nimenomaan maalaisväestön puoleen teroittaen sen mieliin, ettei sillä ollut yksinomaan velvollisuuksia vaan myöskin oikeuksia. Huutavan ääni kantoi jo pitkälle ylimaan korpiin, ja porvaristo aavisti, että kansallisen ja yhteiskunnallisen itsetunnon herääminen uhkasi varsin vakavasti sen valta-asemaa. Täytyipä sen mielenkarvaudekseen tunnustaa, että suomalaisuutta ajava piiri, johon aluksi oli kuulunut etupäässä vain muutamia Suomalaisen Yksityislyseon opettajia, vuosi vuodelta oli kasvanut. Siihenhän oli liittynyt lasaretinlääkärikin, vieläpä lääninhallituksen virkamiehiä ja pappeja. Ja niin oli täytynyt tämänkin päivän juhlallisuuksissa myöntää suomalaisille pari sananvuoroa -- vaikka tätä myönnytystä tosin selitettiin sillä, että juhlille oli kutsuttu maalaiskuntien edustajina isäntiä, jotka olivat ummikoita. Mutta joka tapauksessa se huolestuneisuus fennomaanien kasvavan vaikutuksen johdosta, jolle jo pormestari kauppaneuvoksen joulupäivällisillä pari vuotta sitten oli antanut ilmauksen, ei suinkaan ollut aiheeton. -- K. F. Kivekäs on minun vakaumukseni mukaan mies, jonka elämäntyön merkitys tunnustetaan ja muistetaan vielä sittenkin, kun hänen vastustajansa nimiä ei lueta muualta kuin komeista hautapatsaista, sanoi tuomari. -- Ne aatteet, joita hän ajaa, ovat tulevaisuuden aatteita. Nyt tuli Karl sisään. Hän oli saanut hännystakin ylleen ja kiiruhti hät'hätää haukkaamaan vähän voileipää. -- Siellä on kuumat paikat, virkahti hän. -- Helteessä ei ole hauska seisoa tuntikaupalla mustiin puettuna ja silinteri päässä, ja puut puistossa ovat vielä niin pienet, ettei varjoa ole ensinkään. Tuossa tuokiossa olikin herrojen lähdettävä, sillä klo 11,15 oli virkakuntien, korporatioiden, porvariston ja kutsuttujen herrojen oltava Raatihuoneella, josta juhlakulkueen klo 11,55 oli määrä lähteä liikkeelle. * * * * * Hyvissä ajoin ennen kahtatoista Mariakin tuli juhlapaikalle, jossa toimeliaat airueet -- heidän joukossaan Vihtori-velikin -- osoittelivat tulijoille paikkoja. Maria istui pian "naisten lehterillä" vastapäätä lyseota ja tarkkaili juhlahumua ympärillään. Tuo pieni puistikkoaukea kirkon edessä tarjosi kauniin näyn. Kuusenhavuköynnökset kiertelivät salkojen välejä, joiden päissä liput ja koreat viirit riippuivat hauskoina väriläikkinä. Arkkitehti Lüchou, jonka huolena koristelutyö oli ollut, oli saanut ihmeitä aikaan, mutta niinpä olikin köynnöksiä sidottu viikon ajan, ja laivanvarustajain makasiineista oli merkkilippuja ollut saatavissa. Olisi vain saanut olla sen verran tuulenhenkeä, että liput olisivat levittäytyneet. Mutta hyvä näinkin! Nyt alkoivat ne kutsuvieraat, jotka eivät ottaneet osaa juhlakulkueeseen, asettua paikoilleen omalle lehterilleen. Etupenkillä istui maaherra, ja hänen vierellään juhlapuhujat: professori Leo Mechelin ja rehtori Dahlström, mutta useimmat penkit olivat tyhjinä ja odottivat juhlakulkueen jäseniä. Musiikkilavalla, jonka kahden puolen vapaaehtoisen palokunnan miehet, hohtavan valkoisissa paitapuseroissa ja kiiltävät kypärät päässä, seisoivat suorissa riveissä, välkkyivät messinkitorvet, ja soittajiensa edessä seisoi johtaja valmiina kohottamaan tahtipuikkonsa. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa. Tuskin oli viimeinen kirkontornin kimeän teräskolmion kahdestatoista kilahtelusta kajahtanut, niin alkoi jo juhlakulkueen alkupää näkyä. Ensimmäisenä marssi juhlamenojen ohjaaja, pitkä, komeavartaloinen luutnantti Carlsson, sitten tulivat ylioppilaat ja lyseoitten kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ja heti kun juhlamenojenohjaaja ilmestyi näkyviin, kajahtivat juhlamarssin sävelet ilmoille. Opiskelevan nuorison jäljessä tulivat kaupunginvaltuusmiehet, maistraatin ja raastuvanoikeuden jäsenet, papisto, koulunopettajat ja sanomalehtimiehet, kutsuvieraat, lääninhallituksen virkamiehet, sotilashenkilöt ja muut viranomaiset, kauppiaskunta, laivanpäälliköt ja kipparit sekä käsityöläiset ja tehdasliikkeenharjoittajat. Kaikkien niiden ryhmien edessä, joilla oli omat standaarit, kulkivat juhlalliset lipunkantajat, ja valtuusmiesten edessä kannettiin kaupungin lippuja. Nyt tuli airueille kiire; juhlamenojen ohjaajan määräysten mukaan järjestivät he kulkueeseen osaaottaneet paikoilleen. Mustat silinterit kiilsivät paahtavassa päivänpaisteessa, airueiden olkavarsinauhoja vilahteli kaikkialla hännystakkisten rivistöjen lomissa. Ylioppilaista muodostettu kunniavartiosto asettui molemmin puolin peitettyä patsasta ja vapaaehtoisen palokunnan valkopaitaiset rivit molemmin puolin soittolavaa. Kun sitten vähitellen kaikki oli saatu järjestykseen, astui fanfaarien kaikuessa puhujalavalle pitkänä ja komeana Leo Mechelin, otti kiiltävän hatun päästään ja aloitti sointuvalla, kantavalla äänellä muotokauniin ruotsinkielisen juhlapuheensa. Sen päätyttyä lausuttiin Zachris Topeliuksen juhlaruno, joka myöskin painettuna jaettiin yleisölle. Sitten vedettiin patsasta verhonnut peite alas. Ihmiset paljastivat päänsä, lehtereillä istujat nousivat seisomaan, kunnianlaukaukset kajahtivat hurraa-huutojen säestäminä, ja sitten laulettiin Maamme. Mutta taas puhalsivat soittajat merkkitoitotuksen, ja suomalaisen yksityislyseon ruotsinmielinen rehtori nousi puhujalavalle. Kun hän oli sanottavansa suomeksi sanonut, viritti soittokunta "Eläköön armias, rakkahin ruhtinas", sitä yhtyi laulamaan yleisökin, jolle marsalkat jakoivat tämän Franzenin ainoan suomenkielisen runon painettuja tekstejä. Laulun loputtua astui esiin toimikunnan puheenjohtaja, laamanni K. Hildén, ja jätti äsken paljastetun runoilijapatsaan Oulun kaupungille, jonka edustaja sen kaupungin nimissä vastaanotti. Kun vielä oli laulettu Savolaisen laulu ja "Stå stark, du ljusets riddarvakt", kajahdutti soittokunta loppumarssin, jonka sävelten kaikuessa juhlayleisö alkoi hajaantua. Maria, Karl ja heidän vieraansa tapasivat toisensa juhlapaikan kirkonpuoleisen portin luona, josta he kolmisin lähtivät kotiin lepäämään. Maria olikin lopen väsynyt. Pitkän ohjelman suoritus oli kestänyt kauan, ja kaiken aikaa aurinko oli helottanut täydeltä terältä. Illalla oli suuret juhlapäivälliset Seurahuoneessa. Karl ja Maria eivät alkuaan olleet aikoneet ottaa niihin osaa, ja siksi ei Maria ollut tilannut itselleen uutta juhlaleninkiä, kuten olivat tehneet kaikki muut porvarisrouvat. Hänen täytyi siis mennä tilaisuuteen vanhassa leningissä -- samassa, jossa hän oli ollut kauppaneuvoksen joulupäivällisillä --, sillä vieraan vuoksi ei sopinut olla menemättä. Kun Maria yritti pukea leninkiä ylleen, huomasi hän kauhukseen, etteivät sen hakaset ja napit yltäneetkään kiinni. Hän oli porvarisrouvaksi tultuaan alkanut lihoa, "komistua", kuten Oulussa sanottiin, ja vartalo oli jo menettänyt tyttömäistä vetreyttään. Mikä neuvoksi? Täytyi lähettää Anni kiireellä hakemaan naapurin rouvaa avuksi. Ja yhteisin voimin kureliiviä kiristämällä ja leninkiä pingottamalla saatiin vihdoin hakaset tarttumaan. Mutta Maria tunsi olonsa tukalaksi, kahleet ahdistivat: "planshetit" puristivat ja "kalanluut" painoivat. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta kestää monta tuntia tällaisessa puristuksessa, mutta yrittää täytyi. Juhlapäivälliset olivat upeat. Seurahuoneen suojat olivat tulvillaan väkeä. Tukahduttava kuumuus vallitsi juhlahuoneistossa. Ja Maria kärsi tuskia ahtaan leninkinsä kahleissa. Ei hän uskaltanut syödä eikä juoda, tuskin edes liikahtaa tuolillaan. Joka hetki hän pelkäsi pyörtyvänsä, tukehtuvansa, ja yksi ainoa ajatus täytti hänen tuskaisen mielensä: kun tämä pian loppuisi! Mutta ateria ei loppunut, sitä kesti myöhäiseen iltaan. Ruokalajeja oli lukemattomia, ja puheitten sarja oli pitkä. Eihän Maria jaksanut kuunnella, mitä sanottiin. Puhujain sanat soivat vain epämääräisenä huminana hänen korvissaan. Hänen piti keskittää koko tarmonsa ja tahdonvoimansa pakottaakseen itsensä pysymään pystyssä. "Minä en saa pyörtyä, en saa, en saa, en saa...", hän toisteli itsekseen ajatuksissaan, "sillä jos pyörryn ratkeaa leninki". Mutta kun lasaretinlääkäri nousi puhumaan sointuvalla ja huolitellun kauniilla suomen kielellä, alkoi Maria kuunnella. Oikeastaan hänen tarkkaavaisuutensa herääminen aluksi johtui uteliaisuudesta, sillä Maria tunsi tohtorin ja tiesi, että hän änkytti, vieläpä verraten pahastikin, ja nyt häntä huvitti todeta, kuinka mies suoriutuisi puheenpidosta. Mutta ihme ja kumma! Puhetta pitäessään tohtori puhui aivan sujuvasti, ei toistanut ainoaakaan tavua. Ja kuinka kaunis hänen puheensa olikaan! Lähtien Runebergin kesäkuvauksesta Heinäkuun viidennessä päivässä viittasi hän runon korkeaan isänmaallisuuteen ja sovitti sen nyt vietettyyn kesäisen kirkkaaseen juhlaan. Maria katseli puhujaa ihmeissään. Tohtori kasvoi hänen silmissään -- eikö hänen katseensa saanut kiiltoa, eikö hänen äänensä värähdellyt innoituksen paineesta? Tuo mies oli varmaan muutakin kuin lääkäri -- hänellä täytyi olla herkkä mieli ja lämmin sydän. Puhe sai osakseen vilkkaat suosionosoitukset, varsinkin läänin maalaiskuntain supisuomalaisten edustajien taholta tulivat taputukset voimakkaina. Maria ei uskaltanut kohottaa käsivarsiaan taputukseen, mutta hän ajatteli itsekseen: "Jos minä milloin lääkäriä tarvitsen, niin tuon miehen puoleen käännyn." Vihdoinkin loppui juhla-ateria. Ja heti kun pöydästä voitiin nousta, lähtivät Karl ja Maria vieraineen kotiin. -- Siellä oli vähän liian paljon puheita, naurahteli Karl heidän astuessaan kadulle. -- Minua alkoi jo haukotuttaa. -- Mutta tohtorin puhe oli mainio, virkahti Maria. Ja heidän vieraansa sanoi: -- Se oli ehdottomasti paras kaikista! * * * * * Seuraavana päivänä tehtiin vielä laivamatka merelle, ja sen jälkeen oli aamiaispäivälliset Toppilassa, tervahovin takana olevassa ulkoravintolassa, Bellevue'ssä, jota yleisemmin kuitenkin Pellepyyksi sanottiin. Mutta matkamiehellä oli muita kiireitä, ja konttorissa oli tervamiehiä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, joten Maria, Karl ja heidän vieraansa jäivät pois jälkijuhlilta. 6. Oli siellä Oulussa omituisia olijoita! Eräänä päivänä, kun Maria tuli keittiöön, istui oven suussa merkillinen naisihminen, istui ja keinui edestakaisin, edestakaisin... Kun Maria kääntyi häntä katsomaan, nousi hän tuolilta, niiasi syvään ja ojensi kätensä. -- Kas, minä olen vain Äärante-Maija, hän sanoi ikäänkuin pyytäen anteeksi ei vain keittiöön tuloaan, vaan myös koko olemassaoloaan. -- Frouva ei minua vielä tunne, vaikka minä kyllä olen käynyt täälläkin jo muutamia kertoja, ja aina tämä Anni on minulle jotakin syömisen apua antanut. Minä en juuri käy uusissa taloissa, minulla on vanhat ja vakiintuneet käymäpaikkani, joissa minut tunnetaan ja joissa minä tunnen kaikki talonväet... Hän huokasi syvään ja siirteli tiukasti sidottua huivia ylös otsaltaan. Ja Maria pani merkille, että hänen silmissään oli omituisen arka ja kaihtava katse. Mutta "Ärende-Maija" jatkoi: -- Mutta kun tässä tapahtui sellainen mullistus, että menivät nurin rikkaat ja tekivät konkurssin, niin täytyy etsiä uusiakin paikkoja. Sillä ymmärrän minä toki niin paljon, vaikk'enhän minä juuri mitään ymmärräkään, ettei konkurssissa olevaan taloon enää sovi mennä pyytämään. Sehän olisi kerjäämistä, ja minulle on jo mamma-vainajani opettanut, että kerjääminen on häpeällistä. Ja mamma oli ihan viisas ja aivan tavallinen ihminen. Mutta tietääkö frouva, miksi minusta tuli tällainen? Eihän Maria sitä tiennyt, ja siksi hän istahti pöydän kulmalle kuuntelemaan tarinaa. -- Katsokaahan, aloitti Maija, joka oli ristinnyt kätensä ja pyöritti peukaloitaan. -- Katsokaahan, hyvä frouva, se oli sillä tavalla, että minä olin hyvin vilkas lapsi, oikein sellainen vintiömäinen sikiö, vaikka olinkin tyttö. Enkä minä paljon perään ajatellut, mitä milloinkin tein. Sen kuin vain juoksentelin. Ja kevyt minä olin kintuiltani, aivan kuin sukkula sukeltelin joka paikkaan. Mutta kaunein paikka minusta oli kirkkomaa, ja siellä minä kesällä leikin kaiket päivät. Taisi sekin olla synti, sillä eihän kirkkomaa, joka on Herran tarha, ole sopiva leikkipaikaksi. Mutta en minä siellä mitään pahaa tehnyt, en taittanut kukkia enkä hypellyt haudoilla. Ja puut olivat niin korkeita, tuuheita ja kauniita, kun auringon säteet kiiltelivät lehdillä, ja linnut lauloivat kuin enkelten äänillä... Eihän frouvakaan usko Jumalan suuttuneen siitä, että minä hänen puistossaan juoksentelin, kun minun mieleni kuitenkin aina oli niin nöyrä, niin nöyrä... Maria koetti lohdutella: -- Eihän toki Jumala sellaisesta voi suuttua. Maijan suupielet värähtivät, kun hän jatkoi kertomustaan: -- Mutta eräänä päivänä Jumala kuitenkin suuttui. Ja kyllä hänellä olikin vihaan syytä... niinkuin tietysti Jumalalla aina on syytä, kun hän vihastuu. Minä raukka eksyin silloin sellaiseen syntiin, että nyt täytyy sovittaa sitä koko elämän ikä. Ja sehän tässä on kauheata, että pitikin silloin se suuri synti tapahtua... Maija huokasi taas ja alkoi keinutella kuihtunutta ruumistaan edestakaisin, edestakaisin, mutta ei virkkanut mitään. Vihdoin Maria kysyi: -- No, mikä se suuri synti sitten oli? -- Kas, se oli sellainen teko, että kun eräänä päivänä aurinko oli oikein kirkas ja kirkkomaa oikein kaunis, niin minun yhtäkkiä tuli niin hyvä ollakseni, etten voinut malttaa mieltäni, vaan menin kiikkumaan niille rautaketjuille, jotka kivien väliin on ripustettu erottamaan kuvernööri Laakerporin hautakumpua tavallisten ihmisten lepopaikoista. Tietäähän frouva sen haudan -- sehän on aivan suuren kongin päässä ja siinä on raudasta valettu patsaskin. No, niin, minä onneton lapsi rupesin siinä kungaamaan kettingeillä ja taisinpa vielä kungatessani lauleskellakin, kun kerran linnutkin lauloivat... Niin, ja silloin se tapahtui. Taas piti Maija niin pitkän tauon, että Marian oli kysyttävä: -- Ja mitä silloin tapahtui? -- Niin, niin... eihän frouva sitä tiedäkään. Silloin tapahtui, että Jumala pudotti minut alas kettingiltä. Aivan selälleni minä siinä retkahdin ja takaraivoni sattui kiveen ja silmät iskivät tulta, mutta sitten aukeni minulle taivas, ja minä näin Jumalan ja enkelit ja kuulin Herran äänen, joka sanoi aivan pitkäisen jylinällä: Siinä sait, Maija, kun menit kungaamaan hautakettingille! Ja ymmärsinhän minäkin, ettei hautakettinki ollut mikään kungastooli, mutta se oli jo liian myöhäistä, teko oli tapahtunut, ja nyt minun täytyy kantaa kuormani nurkumatta hautaan asti. Mariaa liikutti Ärende-Maijan kertomus; sen avuton yksinkertaisuus ja säälitön suoraviivaisuus kouristivat sydänalaa. Ja hän meni mummon luokse, taputti häntä olalle ja sanoi: -- Kai Maija tästä puoleen pitää tätäkin taloa käyntipaikkanaan... -- Kyllähän minä voin pitää, jos frouva vain niin tahtoo. -- Ja nyt Anni antaa Maijalle oikein hyvät kahvit. Ärende-Maija niiasi syvään. Ja siitä päivästä lähtien hänestä tuli uskollinen talon ystävä. * * * * * Yhtä uskollinen ei ollut Lunkvistin Villu, laulaja ja panoraaman näyttäjä. Hän oli suuri filuri. Villu ilmestyi taloon toisinaan useammin, toisinaan harvemmin, tuli milloin konttoriin, milloin taas keittiön puolelle -- soittipa hän siihen aikaan, kun hänellä oli uusi panoraama, joskus eteisenkin kelloa. Hänen panoraamansa oli perin alkeellinen laitos: pakkalaatikko, jonka kupeeseen oli tehty pari pyöreää reikää ja ne varustettu jonkinlaisilla suurennuslaseilla, laatikon sisällä oli kaksi kynttilänpätkää ja kirjakaupasta ostettuja värillisiä maisemakuvia, jotka saatiin vaihtumaan puurullaan kiinnitettyä kampia vääntämällä. Mutta ylpeänä Villu kantoi olkaremmillä selässään laitettaan, ja ylpeänä hän antoi rikkiviisaita selityksiä kuviin, jotka esittivät Islannin kuumia lähteitä, etelän tulivuoria ja aarniometsien villejä eläimiä. Suurimmat voittonsa Villu sentään saavutti laulajana. Ääntä hänellä ei ollut paljoakaan -- senkin vähän, mitä sitä joskus ehkä oli ollut, oli hän jo aikoja sitten juonut --, mutta Villun laulussa olivatkin pääasiana sanat ja sitten aivan merkillinen "trilli", jonka hän aikaansai kummallisen hölliä poskilihaksiaan värisyttämällä ja jolla hän koristeli kaikkien viisujensa värssynloput. Villulla oli ohjelmistossaan sekä suomalaisia että ruotsalaisia lauluja, osaksi omatekoisia, osaksi Chr. Edw. Barckin kirjapainon julkaisemia arkkiviisuja. Mehevimmät olivat hänen omaa tekoaan, ja hävittömimpiä lauloi hän vain pihoilla, pirteissä ja joskus konttoreissakin, kun herrat sattuivat olemaan sillä päällä, että viitsivät Villun viisuja kuunnella; keittiöitä ja naisväen korvia varten säästettiin säädyllisemmät. Mutta harvoin olivat herrat sellaisella päällä -- useimmiten ärjäsivät, että mene vain tiehesi, eivätkä aina edes kymmenpennistä kouraan sujauttaneet. Keittiöissä oli menestys taattu, mutta jos olivat piiat yksikseen, niin täytyi laulaa viidellä pennillä, ainoastaan jos rouvakin sattui maille halmeille, tuli "suutarin markka". Eivätkähän ne pirttienkään kuulijakunnat suurempia rahoja antaneet, ellei sattunut laulaja tulemaan sellaisena päivänä, että oli jo kotimatkan eväsviinat ostettu ja lekkereitä maistiaisryyppyjen verukkeella verotettu, mutta tulo oli kuitenkin varma. Mariaa huvitti Lunkvistin Villu enemmän omalla olemuksellaan kuin ohjelmistollaan, jonka vetonaulana rouville oli laulu kuvernöörskan kahvikekkereistä -- "Guvernörskan kafedoria" --, jonka lopputrillit venähtivät sitä pitemmiksi, kuta anteliaammaksi laulaja arvioi kuulijansa. Villu oli Marialle arvoitus. Oliko hän päästään vialla vai oliko hän niin ovela, että teeskennellyllä avuttomuudellaan herätti sääliä ja ansaitsi mukavasti elatuksensa? Hän heittäytyi aina raukaksi -- "Villu stackare" oli se nimi, jota hän itsekin itsestään käytti --, mutta hänen älynsä oli nopea, ja sanasutkaukset osoittivat miehen ajatuskulun terveeksi ja teräväksi. * * * * * Mutta oli toisenkinlaisia kummittelijoita, sellaisia, jotka eivät kulkeneet kyökin rappusia, vaan hankkiutuivat perhetuttaviksi, ja joita oli herrasväen puolella kestitettävä. Heitä oli esimerkiksi Saaru. Saaru oli vanha, köyhä ikäneito, joka jo Fedan muuttaessa Ouluun oli yrittänyt tyrkyttäytyä sukulaiseksi, koska hänellä sattui olemaan sama sukunimi. Mutta köyhästä Fedasta ei ollutkaan hänelle hyötyä, eikä Laitakarin kapteenska sitäpaitsi ollut niitä ihmisiä, jotka malttoivat kuunnella tuntikaupalla jonninjoutavaa jaaritusta. Ja niin käänsi Saaru hänelle selkänsä. Saarulla oli jokin pieni eläke tai liekö ollut sen verran perittyä omaisuutta, että nipin napin tuli toimeen. Hänen ei siis tarvinnut henkensä pitimiksi kerjätä. Mutta jokapäiväisen leivän lisäksi ei mitään liiennyt, ei vaatimattomimpaankaan ylellisyyteen. Hän kuului siis noihin "kainoihin köyhiin" -- _pauvres honteux_ --, joiden avustaminen oli porvarisperheiden kunnia-asiana. Ei ollut Maria montakaan päivää ollut kotinsa emäntänä, kun jo Saaru ilmestyi näköpiiriin. Hän tuli eteiseen ja sanoi itsensä ja sukulaisuutensa esiteltyään: -- Tahdoin vain tulla tervehtimään rakasta serkkua... Sitten hän alkoi tulla säännöllisesti kerran viikossa, tuli aikaiseen aamupäivällä ja viipyi myöhäiseen iltaan asti. Saarun elämässä oli kaksi suurta merkkitapahtumaa. Kerran hän oli ollut huvimatkalla Raahessa. Sinne oli menty eräänä sunnuntaina sillä siipilaivalla, "Vellamolla", joka välitti säännöllistä vuoroliikennettä Oulun ja Tornion välillä. Eikä Raahen "puurokaupunki" ollut häneen erityisempää vaikutusta tehnyt, mutta sitä valtavammaksi elämykseksi itse matka oli muodostunut, laivalla oli ollut paljon väkeä, mutta ystävällinen päällikkö, kaikkien oululaisten tuntema, joviaalinen kapteeni Halleen, oli sanonut perämiehelleen, punapartaiselle Kokolle, että hän pitäisi hyvää huolta Saarasta, ja niin oli Saara saanut rauhassa istua merta ihailemassa ja voileipiään syömässä aivan siipien kohdalla. Ja juuri tuo siipien kohdalla istuminen oli hänestä ollut kaikkein ihmeellisintä, niin ihmeellistä, ettei hän matkasta kertoessaan muusta osannut puhuakaan. "Ajatella, että nuo suuret siivet pyörivät aivan lakkaamatta, ja vesi kohisi koskena, ja laiva kulki eteenpäin, kulki varmasti ja kertaakaan pysähtymättä, ja minä siinä vain istua kökötin ja söin voileipiäni, enkä edes osannut noita siipiä pelätäkään..." Toinen merkkitapaus Saaran elämässä oli sellainen, että hän aina siitä puhuessaan punastui. Mariaa huvitti tuo punastuminen, ja huomattuaan Saaran itsensäkin nauttivan sekä punastumisesta että sen aiheuttamasta asiasta hän tavan takaa käänsi siihen puheen. Saaralla oli nimittäin toinenkin perhe, jossa hän oli samanlaisena vieraana kuin Mariankin luona. Se oli Toppilan olutpanimon -- lopetettuaan kenkätehtaansa, joka ei ottanut menestyäkseen, Kenkä-Iikka oli perustanut olutpanimon Toppilaan -- panimomestarin perhe. Kerran tämän perheen emäntä oli sairastunut hyvin vakavasti, ja Saara kutsuttiin pitämään seuraa lapsille. Rouvan maatessa sairasvuoteessaan Saara koetti huvittaa lapsilaumaa parhaimman taitonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja panimomestari oli siitä syvästi kiitollinen ja koetti olla mahdollisimman ystävällinen Saaralle. Mutta Saaralle oli tämä miehinen ystävällisyys niin uutta ja outoa, että hän yksinkertaisuudessaan alkoi kuvitella siihen sisältyvän paljon muutakin kuin kiitollisuutta. Ja niin hän vähitellen keinuttautui noina parina kolmena viikkona, jotka hän lasten seuralaisena panimomestarin kodissa vietti, elämänsä suureen haaveeseen: -- Minä luulen melkein, että siinä tapauksessa, että Hilda olisi kuollut, olisi ollut sangen mahdollista, että Fredrik olisi pyytänyt minua vaimokseen... Mutta olisi aivan väärin luulla, että Saara olisi tuntenut katkeruutta sen johdosta, että Hilda parani ja taas rupesi hoitamaan taloaan ja lapsiaan. Saaran vaatimattomalle elämänkaipuulle oli tuo pelkkä kuviteltu mahdollisuus riittävänä onnena, jolla hän eli eteenpäin ja jonka autuus oli niin suuri, että sen muisto vielä vuosien jälkeen sai sydämen kiihkeästi sykkimään ja veren nousemaan kurttuisiksi kuivuneisiin kasvoihin. Eräänä helteisenä heinäkuun päivänä Saaru tuli Marian luo kysymään, tulisiko "rakas serkku" seuraavana päivänä juomaan kahvia vihreän luonnon helmaan. -- Missä Saaru on aikonut kahvikutsunsa pitää? -- Ei sen kauempana kuin "Plaanalla" Ison Uudenkadun ja Kirkkokadun välillä -- siellä on niin kaunista ja rauhallista... Todellakin: niin patriarkaaliset olivat olot, ettei "Plaanan" ruohikolle leiriytymisestä järjestysviranomaisten puolelta ollut sakkoa tai muuta rangaistusta säädetty. -- Olen ajatellut kutsua sinne muutamia tuttaviani ja naapureitani, selitti Saaru. -- Samanlaisia ihmisiä kuin minä... -- Sehän sopii hyvin, virkahti Maria. -- Ja kyllä minäkin tulen sinne teitä katsomaan... Saaru vääntelihe tuolillaan, ja Maria huomasi, että hänellä vielä oli sydämellään jotakin. Vihdoin Saaru peukaloitaan pyöritellen saikin sanotuksi: -- Kas, rakas serkku, kaikkihan on muuten hyvin, mutta nyt on niin hullusti, ettei minulla ole... ollenkaan kahvia. -- No, ei Saarun tarvitse siitä olla huolissaan, minä kyllä toimitan kahvin. -- Kiitos, kiitos, rakas serkku! Mutta ei Saaru sittenkään vielä rauhoittunut, pyöritteli vain edelleenkin peukaloitaan ja tuijotti eteensä lattiaan. Vasta pitkän tuokion perästä hän kysyi hiljaa ja nöyrästi: -- Ei suinkaan mitenkään kävisi päinsä, että rakas serkku kahvin mukana lähettäisi sokeriakin, kun on niin hullusti, että minulta sokerikin juuri on sattunut loppumaan. -- Tietysti, hyvä Saaru, ehätti Maria lohduttelemaan. -- Enhän minä toki ollut aikonutkaan lähettää kahvia ilman sokeria, nehän kuuluvat yhteen. Kun ei Saaru vielä sittenkään tuntunut rauhoittuvan, täytyi Marian kysyä: -- Vieläkö Saaru luulee jotakin tarvitsevansa? Saaru on hyvä ja sanoo minulle aivan suoraan. -- Minä vain tulin ajatelleeksi..., sanoi Saaru, mutta keskeytti siihen lauseensa ja alkoi nyökytellä päätään. -- Mitä Saaru tuli ajatelleeksi? Ilmeisesti Saarun oli vähän vaikeata sanoa sitä, mutta vihdoin kuitenkin asia tuli hänen suustaan empien ja katkonaisin lausein: -- Tulin vain ajatelleeksi, että... niin tuota... että voikohan sitä sentään kutsua ihmisiä... niin tuota... kutsua ihmisiä aamupäiväkahville... -- No, mikä siinä, ettei voisi? -- Minä ajattelen vain sitä, ettei minulla ole... ei ole... -- Mitä Saarulla ei ole? -- Minulla ei ole kahvileipää. -- No, mutta, hyvä Saaru, kyllähän meiltä sitä saa, Anna leipoo juuri tänään, ja minä lähetän Saaralle lämpiäisiä vieraidenkin varalle. Silloin Saaru nousi onnellisena tuoliltaan: -- Kiitos, rakas serkku! Nyt onkin kaikki kunnossa, sillä kerman minä kyllä itse hankin. Ja Saaru meni tyytyväisenä kutsumaan vieraitaan seuraavaksi päiväksi "Plaanalle", Kaupunginojan viereiselle puistikkonurmelle. Kun Maria seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän meni kävelemään, päätti hän pistäytyä Saarua ja hänen vieraitaan katsomaan. Plaanan nurmikolle oli leiriytynyt puolisen kymmentä vanhempaa naista kiiltävän kuparipannun ja sankakorien ympärille. Vanhoja, kutistuneita ikäneitoja ja leskivaimoja, sellaisia, joita Oulussa sanottiin "puolivillaisiksi", millä nimityksellä tarkoitettiin sitä, etteivät he olleet herrasväkeä eivätkä myöskään varsinaisesti "alempaakaan kansaa" -- "sämre folk" --, vaan noin niinkuin siltä väliltä. Saaru tuli Mariaa vastaan. Hän oli aivan riemuissaan ja esitteli "rakkaan serkkunsa" ylpeydellä vierailleen. Ruutuinen shaali levitettiin nurmelle, ja siihen oli Marian istuuduttava. Mutta Plaanalla oli muitakin ihmisiä. Tehtiin heinää. Kelloseppä Åhman renkeineen katkoili välkkyvin viikattein nurmikon korsia -- Åhman oli huutokaupassa ostanut itselleen kaupungin puistojen niitto-oikeuden. Yht'äkkiä Saaru huomasi, että Åhman lepäili työstään viikatteen varteen nojaten ja pyyhki hikeä otsaltaan. -- Täytyy, täytyy..., hän soperteli ja kompuroi pystyyn. Ja ketterästi hän puikkelehti Åhmanin eteen ja niiasi syvään. Mitä hän sanoi, sitä ei kahvileirille kuulunut, eikä myöskään, mitä kelloseppä vastasi. Maria oli panevinaan merkille jälkimmäisen estelleen. Mutta Saaru niiasi uudemman kerran, ja Åhman asetti viikatteensa puunrunkoa vasten. Sitten hän lähti Saaran seurassa tulemaan. -- Åhman on nyt hyvä ja ottaa öörfiiloja ja piparikakkuja. Mutta tuskin Åhman oli ehtinyt saada leivät ladotuksi teevadille, niin Saaru taas lähti liikkeelle. -- Täytyyhän toki heidänkin saada jotakin, hän sanoi mennessään. Ja pian olivat Åhmanin rengitkin kahvipannun ympärillä. Saaru oli mielissään ja piti seuraa vierailleen unohtamatta ketään. Hän nauroi ja rupatteli kuin lapsi. Mutta seurue Plaanan nurmikolla alkoi herättää ohikulkijani huomiota -- yhä useammin pysähtyi ihmisiä kadulla aidan viereen seuruetta tähyilemään. Ja se kiusasi Mariaa; hänen yläluokkalaisvaistonsa heräsivät, ja hän pelkäsi joutuvansa koomilliseen valoon ja hymynalaiseksi. Niin hän nousi lähteäkseen. Kun hän hyvästeli Saarua, sanoi tämä: -- Kiitos, kiitos, että rakas serkku tuli. Toivottavasti minä vastakin saan nähdä rakkaan serkun vieraanani. 7. Kun kesän kiireet vihdoin olivat loppuneet, vei Karl vaimonsa kotipuoleensa. Syksyisen kirkas ja kirpeä oli ilma, kun he mukavissa matkavaunuissa lähtivät ajamaan Pohjanlahden perukan rantatietä Haaparantaa kohti. * * * * * Muuttuneet olivat olot Haaparannassakin. Äiti asui pienessä punaisessa talossaan, ja Anna-sisar, jolla oli palveluspaikka erään sekatavarakaupan myyjättärenä, oli hänen apunaan. Mutta Gustaf oli maailmalla; yritettyään kelloseppänä ja saatuaan monet hairahdukset anteeksi oli hänet vihdoin ajettu kirjaimellisesti pellolle: hän yritteli nyt maantöitä Säivissä. Maria ihastui tuohon pieneen punaiseen taloon, jossa kaikki oli niin valoisaa ja puhdasta. Siellä hän oppi ymmärtämään, mistä Karl oli perinyt hiljaisen hienovaraisuutensa ja täsmällisyytensä. Ah, kuinka hyvin hän tuli toimeen kultaisen muorin kanssa! Hän saattoi istua kuinka pitkät rupeamat tahansa kuuntelemassa hänen hiljaista rupatteluaan. Varsinkin kertomukset "poikien" lapsuusvuosilta olivat näiden tarinahetkien mieluisimmat aiheet sekä kertojalle että kuuntelijalle. Kuinka loistivatkaan muorin silmät, kun hän jutteli poikiensa kouluvuosien seikkailuista! Ja kyynel kihosi hänen silmäkulmaansa, kun hän tuli koskettaneeksi heidän yhteistä kovaa elämänkamppailuaan. Marian sydämestä kirvoittivat nuo kertomukset sen naisellisuuden, joka siellä aina oli ollut, mutta joka tähän asti oli ollut ikäänkuin jään peitossa. Kun kirsi nyt lähti, suli se polttavan ikävän tunteeseen. Hän havahtui huomaamaan, että hänen elämästään puuttui jotakin. Se ei vielä ollut todellista, täyteläistä elämää. Mutta kun hän havaitsi, mikä siitä puuttui, lensi hän aivan punaiseksi. Lapsi, lapsi! Eihän elämä ilman lasta oikeastaan merkinnyt mitään. Vasta sitten, kun oli joku, joka takasi elämän jatkuvaisuuden ja johon saattoi keskittää herkimmän hellyytensä, hauraimmat unelmansa, puhtaimmat ajatuksensa, vasta sitten oli onni onnea. Ja niin hän meni hellästi hyväilemään vanhaa naista, jonka silmien kostea kiilto oli herättänyt hänet. Kutistunut ja kuivettunut oli mummo, mutta Maria koetti kuvitella häntä sellaiseksi -- nuoreksi ja vereväksi vaimoksi --, jollaisena hän vuosikymmeniä sitten oli pitänyt lapsosiaan täyteläisillä rinnoillaan. Ja aivan kuin kainostellen ja arastellen omia ajatuksiaan, vaikka hän ymmärsikin ne luonnollisiksi, vieläpä aivan oikeutetuiksikin, vilkaisi hän salavihkaa kuvaansa peilistä. Hänestä oli kehittynyt kookas ja rehevä nuori nainen, hänen povensa oli kohonnut, hänen lanteensa voimistuneet -- hän kestäisi varmasti synnytyksen ja hänestä tulisi varmasti terve äiti. Ja ehkä vielä enemmän kuin sanat ja ulkonaiset ystävyyden osoitukset kiinnittivät nämä ajatukset ja unelmat, jotka Maria visusti kätki omaan sydämeensä, nuoren miniän vanhaan anoppiin.