Eino Leinon 'Kalevala näyttämöllä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1344. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot. KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ I sarja Sovittanut EINO LEINO Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911. "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." SISÄLLYS Kalevala näyttämöllä (esisana). Alkukuvaelma. Maailman luominen. Aino. Sammon taonta. KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ. Niin monessa muodossa kuin Kalevalan aiheita ja henkilöitä on koetettukin näyttämöltä esittää, on tämä kysymys kirjallisesti katsoen kuitenkin vielä jäänyt ratkaisemattomaksi. Eikä liene pieni niidenkään joukko, jotka ovat taipuvaisia pitämään kokonaan mahdottomana koskaan saadakaan mitään ratkaisua asialle. Kuitenkin vaatii se sitä vaatimalla. On aivan luonnollista, että kansa tahtoo myöskin näyttämön kohottavassa ja kirkastavassa valaistuksessa nähdä niitä runollisia ihannehenkilöitä, jotka sen mielikuvitus on synnyttänyt, ja yhtä luonnollista on, että suomalaiset kirjailijat uudestaan ja yhä uudestaan palajavat kalevalaisen tarumaailman ijäti tuoreille luonnonlähteille. Kyseenalaiseksi jää siten ainoastaan tapa, miten tämä tarumaailma parhaiten voisi tulla hedelmälliseksi suomalaiselle näyttämötaiteelle ja näytelmäkirjallisuudelle. Olen jo kauan aikaa ollut sitä mielipidettä, jota näen myöskin tanskalaisen Kalevala-tutkijan Ohrtin kannattavan, että Kalevalan henkilöt ovat jo sellaisinaan valmiita, kiteytyneitä taideteoksia eivätkä siis siedä enempää, jatkavaa tai viimeistelevää kirjallista käsittelyä. Jos mieli ajatella niitä näyttämölle siirretyiksi, täytyy niiden saada puhua omaa kieltään, käyttää omia sanojaan ja ennen kaikkea esittää omia alkuperäisiä luonnepiirteitään, rauhassa kaikilta nykyaikaisilta, selittäviltä tai symbolisoivilta toisinnoilta. Kalevala on valmis yksinkertaisesti. Se on sen uuden kalevalaisen näyttämötyylin ensimmäinen kulmakivi, jonka luulen keksineeni. Toinen johtuu edellisestä. Jos mieli koettaa saada näyttämöllä aikaan puhtaasti kansanrunollista mielialaa, täytyy Kalevalan tapausten ja henkilöiden esittämiseksi luopua useimmista nykyaikaisen teatterin ominaisuuksista. On luovuttava ulkonaisen todellisuuden vaatimuksesta, pidettävä yksin kiinni sisällisestä totuudesta ja vedottava yleisön mielikuvitukseen. Meidän ei tarvitse kuulla teatteri-ukkosta, joka kerta kun sanotaan, että ukkonen käy, ei nähdä reslarekeä, joka kerta kun joku Kalevalan sankari "kohennaikse korjahansa". Me vain kuvittelemme niin tapahtuvan. Runous voittaa siitä, kauneusvaikutus hienostuu, se ei maksa mitään eikä tuota pienimmälläkään näyttämöllä eikä ahtaimmassakaan katsomossa mitään vaikeuksia. Siis pelkkiä hyviä puolia, joiden vastapainoksi en vuosikausienkaan epäilyjen avulla ole onnistunut vielä yhtään huonoa löytämään. Mutta nykyaikainen teatteri on myöskin eräs valmis kokonaisuus, kuten Kalevalakin, josta on vaikea johtaa mitään enempää. Rikkoa voidaan sen sääntöjä, särkeä sen viivoja ja järkyttää sen perustuksia, kuten nykyaikaisen draaman kehitys muissa maissa on sen osoittanut, mutta mitään uutta, oleellisesti ja myönteisesti uutta, siihen tuskin voitanee lisätä enää. Se täytyy joko hyväksyä tai hyljätä kokonaan. Jälkimmäinen on se ainoa vaihtoehto, mikä näiden rivien kirjoittajan mielestä on Kalevalaan nähden voinut tulla kysymykseen. Mutta jos hylkää jotakin, täytyy olla myös mitä panna sijaan. Ja niin on Kalevalan näyttämölle-sovittamista varten täytynyt luoda kokonaan uusi näyttämö ja uusi teatteri-ympäristö, joka ei ollenkaan tavoittelekaan nykyaikaisen teatterin ominaisuuksia. Olen koettanut kuvitella, miten muinaiset suomalaiset itse olisivat Kalevala-taruja näyttämöltä esittäneet, jos heidän kultuurinsa olisi itsenäisesti kohonnut sille asteelle ja säilynyt vapaana ylivoimaisten, vieraiden kansallisuuksien vaikutukselta. Se olisi epäilemättä tapahtunut suurten uhrijuhlien yhteydessä. Näyttämön taustan olen sentähden ajatellut esittävän uhrikarsikkoa. Sen edessä olevaa vapaata paikkaa voimme nimittää vaikka helkanurmeksi. Suomalainen maisema sivuille, toiselle metsä, toiselle järvi, ja kalevalainen näyttämö on valmis. Runolaulajat istuvat laulupaasilleen, alkavat kertoa näkymättömälle uhrikansalle muinaisia muisteloitaan, piirtävät muutamalla hahmoviivalla sielunsilmiemme eteen erinäisiä henkilöitä ja -- ihme tapahtuu! Ihme, todellinen ihme! Sillä nyt rupeaa "metsä liikkumaan". Tarkoitan vainajien karsikkoa. Se rupeaa elämään, sieltä alkavat astua esille menneet sukupolvet, Väinämöiset, Ainot ja Joukahaiset, eivät realistisina näyttelijöinä enää, vaan asianomaisten runolaulajien mielikuvina. Ne puhuvat, ne liikkuvat, ne toimivat, ne kärsivät ja kuolevatkin, kuten näyttelijät ylimalkaan, mutta ne koskettavat tuskin maata jalallaan. Sillä niiden valtakunta ei ole tästä maailmasta. Ne ovat runokuvia, ne kuuluvat kansan mielikuvituksen kultapilvien palteille, josta ne vain hetkeksi ovat meidän kurjien kuolevaisten iloksi alas astahtaneet. Siksi ei tarvita myöskään mitään näyttämömuutoksia. Runolaulajat kertovat vain yksinkertaisesti, että näyttämö muuttuu ja silloin se muuttuu. Eepillinen aines täten tukee ja vahvistaa draamallista. Kun näyttelijät vaikenevat, jatkavat lausujat jälleen juonta, mutta seuraavat koko ajan jännityksellä kuviteltujen tapausten kulkua. Tämä on uuden kalevalaisen näyttämön -- joka sekin toistaiseksi elää vain miettijänsä mielikuvituksessa sielullinen pohja ja perustus. Sitä voidaan olosuhteiden mukaan laajentaa ja supistaa, kaunistaa ja koristaa, kenties vielä suurestikin kehittää, mutta sen ytimenä on ja pysyy eepillisen ja draamallisen aineksen veljellinen vuorovaikutus. Lyyrillinen aines jää pääasiallisesti vain asianomaisten vuorosanojen runollisen kauneuden varaan. Mutta senkin edustajana voi silloin tällöin Kanteletar itse näyttämölle ilmestyä. Näin menetellen voidaan esittää koko Kalevala, koko muinaissuomalainen sankaritarusto, ainakin sen pääkohdat, muutamien tuntien kuluessa, kaikki samalla näyttämöllä, vaikka ilman väliaikojakin, jos niin tahdotaan. Se ei maksa juuri mitään ja on samalla kirjallisesti arvokkaampaa kuin kaikki ne kirjailijain omalle jälki-luovalle fantasialle perustuvat yritykset, jotka tähän saakka ovat Kalevalaa näyttämöltä tulkinneet. Vieläpä tahtoisin väittää sen olevan täysin niiden nykyaikaisten uudistuspyrintöjen tasalla, joilla muissa maissa on koetettu puhaltaa elävää henkeä kuoleviin teatterimuotoihin, taikka oikeammin: pieni askel niistä eteenpäin. Näin suureksi ja vielä paljon suuremmaksi ajattelen minä kalevalaisen näyttämön taiteellista merkitystä, vaikka luonnollisista syistä sitä toistaiseksi tuskin uskallan muille tunnustaa. Kuitenkin olen tämän sisällisen vakaumukseni voimassa tohtinut suunnitella yhdeksän pientä näytelmää sisältävän sarjan "Kalevala Näyttämöllä", joka täten yleisölle tarjotaan. Paljon on tietysti täytynyt jättää pois, lyhennyksiä tehdä ja vuorosanoja toisin sovitella, mutta yhtään omaa sanaa tai luonnepiirrettä lisäämättä. Se, mitä yleisö täten saa nähdä näyttämöltä, on todellakin Kalevalaa. Ehkäpä sen ikuiset kauneudet siten voivat entistä syvemmälle ja laajemmalle tunkeutua. Se on ollut ainakin sovittajan innostava johtotähti. Yleisö itse päättäköön, missä määrin se on hänet oikeaan opastanut. Helsingissä 5 p. lokak. 1911. Eino Leino. NÄYTTÄMÖ Näyttämö kuvaa _helkanurmea_, jonka vasemmalla puolen on metsä, oikealla järvenranta. Taustassa _laululehto_, jonka muodostaa perällä kasvava _uhrikuusi_ ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä _laulupaadet_. Laululehdon takana synkkä _vainajien karsikko_, jonne tiet kahden puolen laululehtoa. _Puvusto_ kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. _Valaistus_ vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti. ALKUKUVAELMA HENKILÖT: ESILAUSUJA. KANTELETAR. KAKSI VUOROLAUSUJAA. Valaistus: himmeä puolihämärä. _Esilausuja_, vanha valkohapsinen tietäjä, istuu uhrikuusen juurella, nojaten kyynärpäinsä varaan. _Kanteletar_ kurkistelee arasti puiden lomasta vasemmalta. _1:nen vuorolausuja_ tulee vainajien karsikosta, oikealta puolen laululehtoa, astuu hitaasti, syvissä mietteissään ja pysähtyy keskelle helkanurmea. 1:NEN VUOROLAUSUJA Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan; sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat. (_2:nen vuorolausuja_ tulee vasemmalta puolen laululehtoa, huomaa hänet ja rientää riemuiten häntä tervehtimään.) 2:NEN VUOROLAUSUJA Velikulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini! 1:NEN VUOROLAUSUJA Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan, yhtehen yhyttyämme, kahta'alta käytyämme. 2:NEN VUOROLAUSUJA (päätään nyykäyttäen) Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. 1:NEN VUOROLAUSUJA (kätensä ojentaen) Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa! 2:NEN VUOROLAUSUJA (innostuen) Noita saamia sanoja, virsiä virittämiä vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta. MOLEMMAT Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä, minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna. (Vaitiolo.) ESILAUSUJA (kuin itsekseen) Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia, vanheni sanoihin Sampo, katoi Louhi luottehisin, virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin. KANTELETAR Vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia. (Vuorolausujat ovat seisoneet edellisen aikana käsi kädessä, kasvot kirkastuneina, kuin kuunnellen omia sisäisiä ääniään. Eroavat nyt toisistaan, viittaavat vilkkaasti tyhjille laulupaasille ja istuvat.) MAAILMAN LUOMINEN. HENKILÖT: VÄINÄMÖINEN. KANTELETAR. KUORO. _Esilausuja_ istuu perällä, uhrikuusen juurella. Vuorolausujat hänen kahdenpuolin laulupaasillaan. Valaistus: valkeneva aamuhämärä. ESILAUSUJA (harvakseen) Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat, yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. 1:NEN VUOROLAUSUJA Olipa impi ilman tyttö, Kave Luonnotar korea, piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä, ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla. 2:NEN VUOROLAUSUJA Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, jop' on astuikse alemma, laskeusi lainehille, aalto impeä ajeli, tuuli tuuli kohtuiseksi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Tuo sotka sorea lintu, liiteleikse, laateleikse, keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä, luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa, kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen, alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. 1:NEN VUOROLAUSUJA Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, vavahutti polveansa, karskahti munat muruiksi, meren aaltohon ajaikse. ESILAUSUJA (kätensä kohottaen.) Munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi, yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahille, mi munassa mustukaista nepä ilman pilvilöiksi. (Vaitiolo.) 2:NEN VUOROLAUSUJA Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi, uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa; aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. 1:NEN VUOROLAUSUJA Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa, alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa selvällä meren selällä ulapalla aukealla. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Kylin maahan kääntelihe, siihen sai sileät rannat; jaloin maahan kääntelihe, siihen loi lohiapajat; päin päätyi maata vasten, siihen laitteli lahelmat. 2:NEN VUOROLAUSUJA Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle; luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi. MOLEMMAT Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin, viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja, Kapehesta kantajasta, llmattaresta emosta. ESILAUSUJA (nousee) Kuu keritä, päivyt päästä, otava yhä opeta miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta! Saata maalle matkamiestä, ilmoille inehmon lasta kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan, otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän! (Odottaa suurimmassa jännityksessä ja kädet taivasta kohden ojennettuina. Vuorolausujat ovat nousseet ja seuranneet hänen esimerkkiään. Väinämöinen näkyy, tullen hitaasti laululehdon oikealta puolen.) KUORO Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan! (Kohottavat kätensä tervehdykseen. Vaitiolo.) VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen) Kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän? ESILAUSUJA Pellervoinen pellon poika, Sampsa poika pikkarainen. 1:NEN VUOROLAUSUJA Kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita, kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita. 2:NEN VUOROLAUSUJA Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhkeille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville, katajat karuille maille, tammet virran vieremille. 2:NEN VUOROLAUSUJA Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan, kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät, nousi koivupuut noroilla, lepät mailla leyhkeillä, tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla, katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä he'elmä. (Vaitiolo.) VÄINÄMÖINEN (voimakkaasti) Yks on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan. ESILAUSUJA Heitä herja valloillensa, olevillen onnillensa, vuota vielä yötä kolme, saman verran päiviäki, käypä siitä katsomahan, viikon päästä viimeistäki! (Vaitiolo.) VÄINÄMÖINEN (kuten edellä) Ei ole tammi kasvanunna, juurtununna puu Jumalan. (Kohottaa samassa oikean kätensä otsalleen ikäänkuin tähystelisi merellepäin oikealle. Kuoro seuraa hänen esimerkkiään.) ESILAUSUJA Onpa tuolla neljä neittä, viisi veen on morsianta, ne on nurmen niitännässä, kastekorren katkonnassa nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. (Yleinen säpsähdys) 1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti) Tulipa merestä Tursas, uros aalloista yleni; tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen, ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyätteli. 2:NEN VUOROLAUSUJA Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja; saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho, josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi, nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna. 1:NEN VUOROLAUSUJA (yhä suuremmalla kauhulla) Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä, latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi, piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta. (On lausunut viimeiset sanansa melkein parahtaen. Kuoro peittää kasvonsa kauhistuen.) VÄINÄMÖINEN Oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata! Ikävä imehnon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta. ESILAUSUJA (päätään pudistaen) Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata, joka taisi tammen kaata. satalatvan langettoa. VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen) Kave äiti kantajani, Luonnotar ylentäjäni! Laitapa ve'en väkeä -- veessä on väkeä paljo -- tämä tammi taittamahan puu paha hävittämähän eestä päivän paistavaisen, tieltä kuun kumottavaisen! (Jää samaan asentoonsa. Kuoro odottaa jännityksellä.) 1:NEN VUOROLAUSUJA (merelle tähystäen) Nousipa merestä miesi, uros aalloista yleni; ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen. 2:NEN VUOROLAUSUJA Vaski -- on hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa, vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana. VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti) On miesi näkemiänsä, uros silmän luontiansa, pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen, vähän kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi. ESILAUSUJA Saitp' on tuon sanoneheksi, katsahtaos vielä kerran, näet miehen muuttunehen, uuistunehen urohon: jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi, parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana, syltä on silmien välitse, syltä housut lahkehesta, puolta toista polven päästä, kahta kaation rajasta. (Yleinen hämmästys.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Hivelevi kirvestänsä, tahkaisi tasatereä kuutehen kuvaisimehen, seitsemähän sieran päähän. 2:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti) Iski puuta kirvehellä, tarpaisi tasaterällä, iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti. 1:NEN VUOROLAUSUJA Tuli tuiski kirvehestä, Panu tammesta pakeni, tahtoi tammi kallistua, lysmyä rutimoraita. MOLEMMAT (riemuiten) Jopa taisi tammen kaata ruhtoa rutimoraian! (Kaikki hengähtävät helpotuksesta. Kanteletar on edellisen aikana näkynyt vasemmalla, uteliaasti puiden lomitse kurkistellen. Nojaa puun runkoon, vienosti:) KANTELETAR Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen: kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian; kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen. Mi oli lastuja pirannut, pälähellyt pälkäreitä selvälle meren selälle, lakeille lainehille, noita tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli venosina veen selällä, laivasina lainehilla. VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen) Pääsi päivät paistamahan, pääsi kuut kumottamahan, pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. 1:NEN VUOROLAUSUJA Siit' alkoi salot silota, metsät mielin kasvaella, lehti puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päällä kukkumahan. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kasvoi maahan marjan varret, kukat kultaiset keolle, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset sikesi; ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta. ESILAUSUJA (miettivästi) Eipä nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura ilman maan alistamatta, ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta. VÄINÄMÖINEN (tehden kylväjänliikkeitä kädellään) Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käen kautta Kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle. 1:NEN VUOROLAUSUJA Akka manteren alainen, Mannun eukko, maan emäntä, pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän; eip' on maa väkeä puutu sinä ilmoisna ikänä, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä. 2:NEN VUOROLAUSUJA Nouse maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta, pane korret korttumahan sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota kynnöstämme, kylvöstämme, varsin vaivamme näöstä. ESILAUSUJA Oi Ukko ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Piä pilvissä keräjät, säkehissä neuvot selvät, iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville! (On kohottanut molemmat kätensä kuin rukoukseen. Vaitiolo.) VÄINÄMÖINEN (nyykäyttää päätään tyytyväisenä) Kasvoi ohra mieltä myöten, tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena. KANTELETAR (vienosti) Miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta? VÄINÄMÖINEN Siksipä on tuo jätetty koivahainen kasvamahan, lintujen leposijaksi, käkösen kukuntapuuksi. Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele, kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläkin ihanoiksi ilmojamme, mieluisiksi metsiämme, rahaisiksi rantojamme, viljaisiksi vieriämme! (On paljastanut päänsä edellisen kuluessa. _Kuoro_ seuraa hänen esimerkkiään.) ESIRIPPU. AINO HENKILÖT: VÄNÄMÖINEN. JOUKAHAINEN. AINO. ÄITI. ANTELETAR. KUORO. _Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. _Kanteletar_ nojaa puun runkoon vasemmalla. Valaistus: nouseva aamurusko. ESILAUSUJA (tyynesti) Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojansa noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi. Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla. Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta; viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan. 1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaammin) Olipa nuori Joukahainen, laiha poika Lappalainen, se kävi kylässä kerran, kuuli kummia sanoja, lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta. 2:NEN VUOROLAUSUJA (synkistyen) Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti Väinämöistä laulajaksi, paremmaksi itseänsä; jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa, lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli noille Väinölän tuville, kera Väinön voitteloille. (_Joukahainen_, miekka vyöllä ja jousi olalla tulee vainajien karsikosta laululehdon vasemmalta puolen. Äiti hänen perästään huolestuneena ja lempeästi estellen häntä.) ÄITI Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi. JOUKAHAINEN (kerskaten) Hyväpä isoni tieto, emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä! Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä, itse laulan laulajani, sanelen sanelijani, laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi, jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille, kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, kivikintahat kätehen, päähän paatisen kypärän. (Viittaa ylpeästi äidilleen ja etenee hitaasti, otsa rypyssä ja silmät miettivästi maahan luotuina keskinäyttämölle. Äiti menee murheellisena takaisin karsikkoon. Väinämöinen on tullut karsikosta laululehdon oikealta puolen ja etennyt samoin keskinäyttämölle. Sankarit seisovat hetkisen ja mittailevat tuimin katsein toisiaan.) VÄINÄMÖINEN (tyynesti) Kult' olet sinä sukua? JOUKAHAINEN Mie olen nuori Joukahainen, vaan sano oma sukusi, kult' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa? VÄINÄMÖINEN Kun liet nuori Joukahainen, veäite syrjähän vähäisen, sie olet nuorempi minua! JOUKAHAINEN (ylpeästi) Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta, kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän; lienet vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan, mies on miestä oppimahan, toinen toista voittamahan. VÄINÄMÖINEN Mitäpä minusta ompi laulajaksi, taitajaksi, ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla, kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä; vaan kuitenki, kaikitenki sano korvin kuullakseni, mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet. JOUKAHAINEN Tieänpä minä jotaki, sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen: reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata. (_Väinämöinen_ tekee halveksivan liikkeen. _Joukahainen_ kiivaammin:) Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia, luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia. Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen; hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä; ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi. (Väinämöinen kuten edellä.) Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon, arvoan yhen asian: Pohjola porolla kynti, Etelä emähevolla, Takalappi tarvahalla; tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla, pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla. Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran. (Lyhyt vaitiolo.) VÄINÄMÖINEN (hymähtäen) Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon, eikä miehen naisekkahan; sano syntyjä syviä, asioita ainoisia! JOUKAHAINEN (epätoivon vimmalla) Tieän mä tiasen synnyn, tieän linnuksi tiasen, kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen veen kalaksi, rauan tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi, varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi. Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista, itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista. Vuoresta vetosen synty, tulen synty taivosesta, alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta. Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania. VÄINÄMÖINEN (otsaansa rypistäen) Muistatko mitä enemmän vai jo loppuivat lorusi? JOUKAHAINEN (rehennellen) Muistan vieläki vähäisen, muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä, meren kolkat kuokkimassa, kalahauat kaivamassa, syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa, mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon. Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa, kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa, otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä. VÄINÄMÖINEN Sen varsin valehtelitki; ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin, kalahauat kaivettihin. Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa. JOUKAHAINEN Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani; oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen, lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon. (Paljastaa miekkansa.) VÄINÄMÖINEN En noita pahoin pelänne miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi, vaan kuitenki, kaikitenki lähe en miekan mittelöhön sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka. JOUKAHAINEN (murtaen haventaan) Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon, sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan, panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli, sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan! (_Kuoro_, joka edellisen aikana on jännityksellä seurannut kohtauksen kehittymistä, kavahtaa ylös loukkauksen kuullessaan. Itse _Väinämöinen_ on hätkähtänyt ja astahtanut askeleen taaksepäin. Oikaisee nyt itsensä täyteen mittaan, kohottaa oikean käsivartensa ja vaientaa yhdellä ainoalla mahtipontisella liikkeellä _Joukahaisen_, joka painuu sen voimasta ehdottomasti polvilleen.) ESILAUSUJA (voimakkaasti) Jopa suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi, itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan; ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset. KUORO Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili. 1:NEN VUOROLAUSUJA Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi suohon suonivöistä, niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista. 2:NEN VUOROLAUSUJA Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi, jotta tunsi, tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa, voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen! JOUKAHAINEN (surkealla äänellä) Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi, päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä, panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat! VÄINÄMÖINEN Niin mitä minulle annat, jos pyörrän pyhät sanani? JOUKAHAINEN Onp' on mulla kaarta kaksi, jousta kaksi kaunokaista, yks on lyömähän riveä, toinen tarkka ammunnalle; ota niistä jompi kumpi! VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti) Huoli en, hurja, jousistasi, en, katala, kaaristasi, on noita itselläniki joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu, miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä. (Tekee jälleen äskeisen kädenlilkkeensä. _Joukahainen_ painuu yhä syvemmä polvilleen.) JOUKAHAINEN Onp' on mulla purtta kaksi, kaksi on kaunoista venoa, yks on kiistassa kepeä, toinen paljo kannattava; ota niistä jompi kumpi! VÄINÄMÖINEN (päätä pudistaen) Enp' on huoli pursistasi, venehistäsi välitä, on noita itselläniki joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu, mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä. (Sama mykkä-näyttely kuin edellä.) JOUKAHAINEN On mulla oritta kaksi, kaksi kaunoista hepoa, yks on juoksulle jalompi, toinen raisu rahkehitta; ota niistä jompi kumpi! VÄINÄMÖINEN En huoli hevosiasi, sure en sukkajalkojasi, on noita itselläniki joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu, vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla. (Mykkä-näyttely kuin edellä.) JOUKAHAINEN Oi on vanha Väinämöinen, pyörrytä pyhät sanasi, annan kultia kypärin, hopeita huovan täyen, isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta! VÄINÄMÖINEN (ylevästi) En huoli hopeitasi, kysy en, kurja, kultiasi, on noita itselläniki joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu, ne on kullat kuun ikuiset, päivän polviset hopeat. (Mykkä-näyttely kuin edellä.) JOUKAHAINEN Oi on vanha Väinämöinen, päästä tästä pälkähästä, annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi! VÄINÄMÖINEN En halaja aumojasi, herja, hietapeltojasi, on noita itselläniki peltoja joka perällä, aumoja joka aholla, omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat. (Mykkä-näyttely kuin edellä.) JOUKAHAINEN (suurimmassa hädässä) Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, laula jo laulusi takaisin, heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua, virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi. Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi, annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi, kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi. (_Kuoro_ on Ainon nimen kuullessaan säpsähtänyt, katsonut toinen toiseensa, mutta yhtyy nyt Joukahaisen rukoukseen.) KUORO Pyörrä pois pyhät sanasi, perin laske lausehesi! _Väinämöinen_ kohottaa riemastuneena ylös Joukahaisen ja katsoo hetken lämpimästi silmiin häntä. Kääntyy sitten vitkalleen oikealle, jääden suu hymyssä ja silmät ilosta säteilevinä sinistä järvenselkää ihailemaan. -- Joukahainen seisoo kotvan paikoillaan kuin ei oikein ymmärtäisi mitä on tapahtunut. Kääntyy sitten vasemmalle, hänen suunsa vääristyy äänettömään itkuun ja hän peittää kasvonsa käsivarrellaan. _Kuoro_ istuu jälleen paikoilleen. ESILAUSUJA Jopa vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi, kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä, parran paikasta pahasta. 2:NEN VUOROLAUSUJA Tuossa nuori Joukahainen, itkeä vetistelevi alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin. (_Äiti_ tulee vasemmalta karsikosta ja huomaa Joukahaisen.) ÄITI Mitä itket, poikueni, nuorna saamani nureksit? JOUKAHAINEN Oi on maammo, kantajani, jo on syytä syntynynnä, taikoja tapahtununna, syytä kyllin itkeäni, Liikoja nureksiani! Tuot' itken tämän ikäni, puhki polveni murehin: annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen Väinämöiselle varaksi, laulajalle puolisoksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle. ÄITI (ilahtuen) Elä itke, poikueni, ei ole itkettäviä, suuresti surettavia: tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni. (Ohjaa hänet vasemmalle karsikkoon. Pitkä vaitiolo. _Kanteletar_ näkyy puiden lomasta vasemmalta.) KANTELETAR Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui, itki päivän, itki toisen poikkipuolin portahalla, itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta. (_Aino_ tulee itkien vasemmalta karsikosta. _Äiti_ heti hänen jäljessään.) ÄITI (mielistellen) Mitä itket, Ainoseni, kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin, ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi? AINO Oi emoni, kantajani, itkenpä minä jotaki, itken kassan kauneutta, tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta, jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana. Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille. ÄITI (ankarasti) Mene huima huolinesi, epäkelpo itkuinesi! Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua: paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa, ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla; myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla. (Menee vasemmalle karsikkoon. Aino pyyhkii hitaasti kyyneleensä ja poistuu vasemmalle puiden lomaan.) KANTELETAR (vienosti) Tuopa Aino, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen, läksi luutoa lehosta, vastaksehen varvikosta, taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, kokoeli kolmannenki verevälle veiollensa. (_Aino_ palajaa takaisin, pari nuorta koivunlehvää sylissään. _Väinämöinen_ on sillä aikaa käännähtänyt ja ottanut päättävästi askeleen vasemmalle. Tervehtivät toisiaan äänettömästi, _Väinämöinen_ iki-ihastuneena, _Aino_ säikähtyneenä ja painaen sydänalaansa. Koivunlehvät ovat hänen sylistään maahan valahtaneet.) VÄINÄMÖINEN Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna kaulan helmilöitä, rinnan ristiä rakenna, pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta! (Sulkee tien häneltä.) AINO (säpsähtäen) En sinulle enkä muille kanna rinnan ristilöitä päätä silkillä sitaise; huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita, asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa tykönä hyvän isoni, luona armahan emoni. (Purskahtaa itkuun, riistää ristit rinnaltaan, kullat kulmiltaan ja putkahtaa nopeasti Väinämöisen ohi vasemmalle karsikkoon. Väinämöinen jää hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan, painaa sitten päänsä alas ja peittää silmänsä kädellään. Poistuu hitaasti oikealle karsikkoon. Hetken perästä näkyy vasemmalta karsikosta Aino, yhä nyyhkien, ynnä _Äiti_ hänen jäljessään.) ÄITI (lempeästi) Älä itke, tyttäreni, nuorna saamani nureksi! Syö vuosi suloa voita, tulet muita vuolahampi, toinen syö sianlihoa, tulet muita sirkeämpi, kolmas kuorekokkareita, tulet muita kaunihimpi; astu aittahan mäelle, aukaise parahin aitta siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa, aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta, siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista, ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät. Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi, kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat, ehompana entistäsi, parempana muinaistasi. (_Aino_ nyyhkii yhä esiliina kasvojensa edessä. Äiti häviää karsikkoon. Aino paljastaa kasvonsa ja ottaa surumielisenä askeleen eteenpäin.) AINO Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus? Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa; mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus, kuin on hanki harjan alla, vesi kaivossa syvässä. Parempi minun olisi, parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta, näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille; oisin kuollut kuusi-öisnä, kaonnut kaheksan-öisnä, oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa, pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen, ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä. (Äiti ilmestyy jälleen vasemmalta karsikosta, katsoo hetken häntä päätä pudistaen ja tulee hänen luokseen lempeänä ja hiljaisena.) ÄITI (hiljaa) Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat? (Aino purskahtaa hillittömään itkuun ja heittäytyy hänen parmailleen.) AINO Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan, kun annoit minun, poloisen, oman lapsesi lupasit, käskit vanhalle varaksi ikäpuolelle iloksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle; oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille; parempi meressä olla, alla aaltojen asua, sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla. (_Äiti_ ohjaa hänet lempeästi vasemmalle karsikkoon.) KANTELETAR Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle; aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti, löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta, ne on päällensä pukevi varrellensa valmistavi; pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa, sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle. Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin, vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja, itse lauloi mennessänsä, virkki vieriellessänsä... (_Aino_ tulee vasemmalta kalpeana, kyynelettömänä yllämainitulla tavalla koristettuna.) AINO (tuijottavin silmin) Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi, eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä, jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki, katala, näiltä suurilta suruilta, apeilta miel'aloilta. Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä, aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan: ei mua isoni itke, ei emo pane pahaksi, ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa, vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen, alle aaltojen syvien, päälle mustien murien. (Kulkee kuin unessa yli näyttämön oikealle. Pysähtyy, katsoo kasvot jäykistyneinä selälle. Istuu, itkee.) KANTELETAR Astui päivän, astui toisen, päivänäpä kolmantena ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa; tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi. Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä; aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän, kolme oli neittä niemen päässä, ne on merta kylpemässä, Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi. AINO (kuin unessa) Elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä! Elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta! Elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä juottako sotaoritta rannalta merelliseltä! Elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta! (Vavahtaa äkkiä, riisuu kenkänsä ja syöksyy oikealle rantavesakkoon.) KANTELETAR Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle, sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle, helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle. Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen, kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta. AINO (näkymättömänä) Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä, mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja, mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita. (_Kuoro_, joka edellisen aikana on seurannut tarkkaan hänen liikkeitään, nousee hämmästyneenä.) KANTELETAR (kirkaisten) Kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa! (Purskahtaa itkuun, peittäen kasvonsa hunnullaan.) ESILAUSUJA Se oli surma neien nuoren, loppu kaunihin kanasen. (_Kuoron_ jäsenet istuvat alas ja peittävät pään käsiinsä. Pitkä vaitiolo.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? 2:NEN VUOROLAUSUJA Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan, neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon. KANTELETAR (valittaen) Jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, sortunut hopeasolki, vyövaski valahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille. (_Äiti_ rientää pelästyneenä vasemmalta karsikosta, näkee Ainon puvun ja vaipuu hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen.) ÄITI Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie, emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani! (Kyykistyy maahan, peittäen kasvonsa esiliinallaan). KANTELETAR Sai käköset kukkumahan, yksi kukkui: lemmen, lemmen! toinen kukkui: sulhon, sulhon! kolmas kukkui: auvon, auvon! Kuka kukkui: lemmen, lemmen sep' on kukkui kuuta kolme lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle. Kuka kukkui: sulhon, sulhon! Sep' on kukkui kuusi kuuta sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle. Kuka kukkui: auvon, auvon! se kukkui ikänsä kaiken auvottomalle emolle, iät päivät itkevälle. ÄITI (keskeltä kyyneleitään) Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi, hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä; kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen. (Kohottaa käsivartensa avuttomana taivasta kohden. _Kuoro_ kääntyy pois liikutettuna, peittäen silmänsä käsillään.) ESIRIPPU. SAMMON TAONTA HENKILÖT: VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. JOUKAHAINEN. JOUKAHAISEN ÄITI. LOUHI. POHJAN NEITI. PIIKA PIKKARAINEN. KUORO. (Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: heleä kesä-aamu.) ESILAUSUJA Olipa nuori Joukahainen, laiha poika Lappalainen, piti viikoista vihoa, ylen kauaista käettä kera vanhan Väinämöisen, päälle laulajan ikuisen. 1:NEN VUOROLAUSUJA Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi, kaaren rauasta rakenti, vaskesta selän valavi, noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli. 2:NEN VUOROLAUSUJA Vuoli piiliä pinosen, kolmisulkia kokosen, varret tammesta vanuvi, päät tekevi tervaksesta; minkä saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi pääskyn pienillä sulilla, varpusen vivustimilla. 1:NEN VUOROLAUSUJA Karkaeli nuoliansa, puretteli piillänsä maon mustissa mujuissa, käärmehen kähyverissä. 2:NEN VUOROLAUSUJA Siitä vuotti Väinämöistä, saavaksi Suvantolaista, vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipäivän. (Joukahainen näkyy väijyen lähestyvän vasemmalta karsikosta.) ESILAUSUJA Oli vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan orihilla olkisella, hernevarrella hevolla. (_Joukahainen_ tähystelee oikealle, äkkää saaliinsa ja jännittää jousensa. _Äiti_ tulee vasemmalta taustasta.) ÄITI Kelle jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat? JOUKAHAINEN Pään varalle Väinämöisen, surmaksi Suvantolaisen. ÄITI Elä ammu Väinämöistä, kaota Kalevalaista, Väinö on sukua suurta. JOUKAHAINEN Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen läpi syämmen, maksan kautta, halki hartiolihojen! (_Kuoro_ nousee kauhistuneena.) ÄITI Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit Kalevalaisen, ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi! KUORO (rukoillen) Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi kuin ompi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla. JOUKAHAINEN (hurjasti) Kaotkohot jos kahesti kaikki ilmaiset ilomme, kaikki laulut langetkohot; varsin ammun, en varanne. (Kohottaa jousensa.) Min käsi alentanehe, sen nuoli ylentäköhön, min käsi ylentänehe, sen nuoli alentakohon! (Liipaisee.) ESILAUSUJA (parahtaen) Ampui olkisen orihin alta vanhan Väinämöisen JOUKAHAINEN (riemuiten) Et sinä, vanha Väinämöinen, enempi elävin silmin sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia! 1:NEN VUOROLAUSUJA Suistui vanha Väinämöinen selästä sinisen hirven! 2:NEN VUOROLAUSUJA Sormin suistui mies sulahan, käsin kääntyi lainehesen! (Istuvat, peittävät kasvonsa murhemielin. _Äiti_, joka edellisen aikana on seisonut selin Joukahaiseen, kädet silmillään, kääntyy nyt hiljaa valittaen.) ÄITI Joko ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevan poian? JOUKAHAINEN Jo nyt ammuin Väinämöisen ja kaaoin Kalevalaisen, loin on merta luutimahan, lainetta lakaisemahan; tuohon lietohon merehen, aivan aaltojen sekahan sortui ukko sormillehen, kääntyi kämmenyisillehen. (Menee ylpeänä vasemmalle. _Äiti_ seuraa häntä surullisena.) ÄITI Pahoin teit sinä poloinen, kun on ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevalaisen, Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman. (Molemmat pois. Pitkä vaitiolo. Kuuluu vanhan miehen valitusta oikealta. Kuoro kuuntelee. Väinämöinen nousee vaivaloisesti rantapenkereelle.) ESILAUSUJA Vaka vanha Väinämöinen! 1:NEN VUOROLAUSUJA Sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä. 2:NEN VUOROLAUSUJA Partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi. PIIKA PIKKARAINEN (juosten vasemmalta) Kuulen mie mereltä itkun, poikki joen juorotuksen! LOUHI (tulee hänen jälestään) Ei ole itku lapsen itku eikä vaimojen valitus, itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama. (Huomaa Väinämöisen.) Ohoh sinua, ukko utra, jo olet maalla vierahalla! VÄINÄMÖINEN Jo ma itseki tieän, olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla; maallani olin parempi, kotonani korkeampi. LOUHI Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä, mi sinä olet miehiäsi ja kuka urohiasi? VÄINÄMÖINEN Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla; mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä. (Painaa päänsä jälleen.) LOUHI (kunnioittavasti) Nouse jo norosta, miesi, uros uuelle uralle, haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan! (Ojentaa kätensä, auttaa hänet ylös ja taluttaa vasemmalle keskinäyttämölle. _Piika pikkarainen_ tuo hänen viittauksestaan oluthaarikan. _Louhi_ tarjoaa sen suurella kohteliaisuudella _Väinämöiselle_, joka juo halukkaasti.) VÄINÄMÖINEN Terve tänneki Jumala! LOUHI Terve tervehyttäjälle! (_Piika pikkarainen_ vie haarikan pois.) Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, Uvantolainen, tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten? VÄINÄMÖINEN Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani, kauan oon meriä uinut, lapioinut lainehia noilla väljillä vesillä, ulapoilla aukeoilla. LOUHI (mielistelevästl) Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syöä lohta luotaselta, sivulta sianlihoa. (Viittaa vieraanvaraisesti vasemmalle.) VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen) Kylkehen kyläinen syönti, hyvissäki vierahissa! Mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja, pääsisin omille maille, elomaillen entisille! Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen. LOUHI (viekkaasti!) Niin mitä minullen annat, kun saatan omille maille, oman peltosi perille, kotisaunan saapuville? VÄINÄMÖINEN Otatko kultia kypärin, hopeita huovallisen? LOUHI Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä! Taiatko takoa Sammon, kirjokannen kalkutella joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta, niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi, saatan sun omille maille, oman linnun laulamille. VÄINÄMÖINEN (miettiväisenä) Taia en Sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella; saata mie omille maille, työnnän seppo Ilmarisen, joka Samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi, neitosi lepyttelevi, tyttäresi tyy'yttävi. (Kehuskellen.) Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja, jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut; ei tunnu vasaran jälki, eikä pihtien pitämät. LOUHI Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan, joka Sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi. Panen varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, saatan vanhan Väinämöisen elomaillen entisille. (Poistuu vasemmalle taustaan. Väinämöinen jää keskinäytämölle seisomaan mietteissään.) ESILAUSUJA Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti pukehissa puhtahissa, valkeissa vaattehissa; kultakangasta kutovi, hopeista huolittavi kultaisesta sukkulasta, pirralla hopeisella. 1:NEN VUOROLAUSUJA Suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vatisi, hopeinen pirta piukki neien kangasta kutoissa, hopeista huolittaissa. 2:NEN VUOROLAUSUJA Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta. 1:NEN VUOROLAUSUJA Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli, kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä. 2:NEN VUOROLAUSUJA Tuossa päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle, kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla, kultakangasta kutovi, hopeista helskyttävä. (_Pohjan neiti_, kultakuontalo kädessään, tulee vasemmalta taustasta. Väinämöinen kohottaa päänsä ja jää häneen huikaistuneena tuijottamaan.) VÄINÄMÖINEN (avosylin) Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni! POHJAN NEITI Miksi neittä korjahasi, tyttöä rekosehesi? VÄINÄMÖINEN Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni: mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla. POHJAN NEITI (ylpeästi!) Valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi, vilu on rauta pakkasessa, vilumpi miniävalta, niin on neiti taattolassa kuin marja hyvällä maalla, niin miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa; harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana. VÄINÄMÖINEN Lapsi on tytär kotona, vasta neiti naituansa. Tule neiti korjahani, en ole mitätön miesi. POHJAN NEITI (ilkkuen) Sillepä minä menisin, kenp' on veistäisi venosen kehrävarteni muruista, työntäisi venon vesille käsivarren kääntämättä. VÄINÄMÖINEN Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla mointa laivan laatijata. (Kääntyy nyreänä oikealle. _Pohjan neiti_ menee ilkkuen vasemmalle.) ESILAUSUJA Siitä vanha Väinämöinen laulelevi, taitelevi, lauloi kuusen kukkalatvan, kukkalatvan, kultalehvän, latvan työnti taivahalle, lauloi kuun kumottamahan kultalatva-kuusosehen, lauloi oksillen otavan. 1:NEN VUOROLAUSUJA Ajavi karittelevi kohti kultaista kotia, alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kun oli seppo Ilmarisen, takojan iän-ikuisen, luvannut lunastimeksi, oman päänsä päästimeksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Jop' on seisottui oronen Osmon uuden pellon päähän, siitä vanha Väinämöinen päätä korjasta kohotti, kuuluvi pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta. (_Ilmarinen_ tulee oikealta karsikosta. Tervehtii sydämellisesti Väinämöistä.) ILMARINEN Oi sie vanha Väinämöinen, miss' olet viikon viipynynnä, kaiken aikasi asunut? VÄINÄMÖINEN Tuoll' olen viikon viipynynnä, kaiken aikani elellyt pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa, liukunut Lapin lauilla, tietomiesten tienohiila. ILMARINEN Mitä lausut matkoiltasi, tultua kotituville? VÄINÄMÖINEN (viekkaasti) Äijä on mulla lausumista: onp' on neiti Pohjolassa, impi kylmässä kylässä, jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin, kiitti puoli Pohjan maata, kun ompi kovin korea: kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risoitti, otavainen olkapäiltä, seitsentähtinen selältä. Sinä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan! Kun saatat takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan. (Vaitiolo. _Ilmarinen_ katsoo tiukasti häneen. _Väinämöinen_ ei kestä hänen katsettaan, vaan kääntää kasvonsa pois.) ILMARINEN Ohoh vanha Väinämöinen, joko sie minun lupasit pimeähän Pohjolahan oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi! En sinä pitkänä ikänä, kuuna kullan valkeana lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille. VÄINÄMÖINEN (viekkaasti) Viel' on kumma toinen kumma, onp' on kuusi kukkalatva, kukkalatva, kultalehvä Osmon pellon pientarella; kuuhut latvassa kumotti, oksilla otava seisoi. ILMARINEN En usko toeksi tuota, kun en käyne katsomahan, nähne näillä silmilläni. VÄINÄMÖINEN Kun et usko kuitenkana, lähtekämme katsomahan, onko totta vai valetta. (Osoittaa etualalle vasemmalle.) ILMARINEN (hämmästyen) Onhan oksilla otava, kuuhut kuusen latvasessa! VÄINÄMÖINEN Nyt sinä, seppo veikkoseni, nouse kuuta noutamahan, otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta. (Ilmarinen astuu viehättyneenä askeleen eteenpäin.) ESILAUSUJA Voipa miestä mieletöntä, äkki-outoa urosta! Nousit, outo, oksapuuhun, lapsen mieli, latvapuuhun, kuvakuun on nouantahan, valetähtyen varahan. VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen) Ota, tuuli, purtehesi, ahava, venosehesi vieä vieritelläksesi pimeähän Pohjolahan! Nousi tuuli tuppurihin, ilma raivohon rakentui, otti seppo Ilmarisen vieä viiletelläksensä pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan. 2:NEN VUOROLAUSUJA Siinä seppo Ilmarinen jopa kulki, jotta joutui, kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten, yli kuun, alatse päivän, otavaisten olkapäitse; päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle. (_Väinämöinen_ poistuu vitkalleen oikealle taustaan. _Ilmarinen_ on etennyt vasemmalle, silmät yhä kuviteltuun kuuseen kiintyneinä. _Louhi_ tulee vasemmalta.) LOUHI Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? Tulit tänne tuulen tietä, ahavan rekiratoa, eikä koirat kohti hauku, villahännät virkkaele. ILMARINEN (komeasti) En ma tänne tullutkana kylän koirien kuluksi. LOUHI Oletko tullut tuntemahan, kuulemahan, tietämähän tuota seppo Ilmarista, takojata taitavinta? Jo on viikon vuotettuna sekä kauan kaivattuna näille Pohjolan perille, uuen Sammon laaintahan. ILMARINEN Lienen tullut tuntemahan tuon on seppo Ilmarisen, kun olen itse Ilmarinen, itse taitava takoja. LOUHI Neityeni nuorempani, lapseni vakavimpani, pane nyt päällesi parasta, varrellesi valkeinta, hempeintä helmoillesi, ripeintä rinnoillesi! Jo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saanut Sammon laaintahan, kirjokannen kirjantahan. (Keskustelee Ilmarisen kanssa. Hetken perästä tulee vasemmalta taustasta _Pohjan neiti_ juhlapuvussaan oluthaarikka kädessään. Tarjoa sen Ilmariselle.) ILMARINEN Terve tänneki Jumala alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen! (Juo ja ojentaa haarikan takaisin Pohjan neidille, joka nähtävällä mielihyvällä mittailee hänen upeaa olentoaan.) POHJAN NEITI Terve tervehyttäjälle. (Poistuu. _Ilmarinen_ jää hänen jälkeensä ihastuneena katsomaan. Louhi seuraa viekkaana heidän kasvon-ilmeitään.) LOUHI Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saatatko takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesä-uuhen untuvasta, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan? ILMARINEN (kuin heräten) Saattanen takoa Sammon, kirjokannen kalkutella, kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkuttanut! (Menevät vasemmalle.) ESILAUSUJA Läksi Sammon laaintahan, kirjokannen kirjontahan, päivän laati palkehia, toisen ahjoa asetti, tunki ainehet tulehen, takehensa alle ahjon otti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän. Orjat lietsoi löyhytteli, kolme päiveä kesäistä ja kolme kesäistä yötä, kivet kasvoi kantapäihin, vahat varvasten sijoille. Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta, mitä tullehe tulesta, selvinnehe valkeasta. 1:NEN VUOROLAUSUJA Jousi tungeikse tulesta, kaari kulta kuumoksesta, kaari kulta, pää hopea, varsi vasken kirjavainen. 2:NEN VUOROLAUSUJA Veno tungeikse tulesta, punapursi kuumoksesta, kokat kullan kirjaeltu, hangat vaskesta valettu. 1:NEN VUOROLAUSUJA Hieho tungeikse tulesta, sarvi kulta kuumoksesta, otsassa otavan tähti, päässä päivän pyöryläinen. 2:NEN VUOROLAUSUJA Aura tungeikse tulesta, terä kulta kuumoksesta, terä kulta, vaski varsi, hopeata ponnen päässä. ESILAUSUJA Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana, auran katkaisi kaheksi, alle ahjonsa ajavi; laittoi tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän. VUOROLAUSUJAT (voimakkaasti) Lietsoi tuulet löyhytteli, itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi, pohjainen kovin porotti, lietsoi päivän, lietsoi toisen, lietsoi kohta kolmannenki, tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säykkyi, tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni. (Kaikki ovat nousseet innoissaan.) ESILAUSUJA Se on seppo Ilmarinen päivän kolmannen perästä kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta; näki Sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi. Takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi, takoi Sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn, toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen. Siitä jauhoi uusi Sampo, kirjokansi kiikutteli, jauhoi purnun puhtehessa, yhen purnun syötäviä, toisen purnun myötäviä, kolmannen kotipitoja. 1:NEN VUOROLAUSUJA Niin ihastui Pohjan akka, saattoi sitte Sammon suuren Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon taa'aksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Siihen juuret juurrutteli yheksän sylen syvähän, juuren juurti maa-emähän, toisen vesiviertehesen, kolmannen kotimäkehen. (Istuvat. _Ilmarinen, Pohjan neiti ja Louhi_ tulevat vasemmalta karsikosta.) ILMARINEN (Louhelle). Joko nyt minulle neiti, kun sai Sampo valmihiksi, kirjokansi kaunihiksi? (_Louhi_ kuiskaa jotakin tyttärelleen ja siirtyy itse viekkaasti taustaan. _Pohjan neiti_ kääntyy keimaillen Ilmarisen puoleen.) POHJAN NEITI Kukapa tässä toisna vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin, marja, muille maille! Jos tämä kana katoisi, tämä hanhi hairahtaisi, eksyisi emosen tuoma, punapuola pois menisi, kaikkipa käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta. Enkä joua ilmankana, pääse en neitipäiviltäni noilta töiltä tehtäviltä, kesäisiltä kiirehiltä: marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni. (Ilmarinen kääntyy pois murheissaan.) ESIRIPPU. ** KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ II sarja Sovittanut EINO LEINO Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911. "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." SISÄLLYS KYLLIKKI. LEMMINKÄINEN TUONELASSA. POHJOLAN HÄÄT. NÄYTTÄMÖ kuvaa _helkanurmea_, jonka vasemmalla puolen on metsä, oikealla järvenranta. Taustassa laululehto, jonka muodostaa perällä kasvava _uhrikuusi_ ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä _laulupaadet_. Laululehdon takana synkkä _vainajien karsikko_, jonne tiet kahden puolen laululehtoa. _Puvusto_ kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. _Valaistus_ vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti. KYLLIKKI. HENKILÖT. KYLLIKKI. LEMMINKÄINEN. ÄITI. AINIKKI. SAAREN NEIET. KUORO. (_Kuoro_ paikallaan laululehdossa. Valaistus: kirkas aamupäivä.) ESILAUSUJA Aika on Ahtia sanoa, veitikkätä vieretellä. Ahti poika Saarelainen, tuo on lieto Lemmin poika, kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa laajimman lahen perällä. Kaukoniemen kainalossa. Kaloin siinä Kauko kasvoi, Ahti ahvenin yleni, tuli mies mitä parahin, puhkesi punaverinen, joka päästänsä pätevi, koirastansa kelpoavi; vaan tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle: ain oli naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä, noien impien iloissa, kassapäien karkeloissa. 1:NEN VUOROLAUSUJA Kylli oli Saaren neiti, Saaren neiti, Saaren kukka, kasvoi koissa korkeassa, yleni ylen ehossa, istuen ison majoilla, peräpenkin notkumilla. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kauan kasvoi, kauas kuului, kaukoa tuli kosijat neien kuuluhun kotihin, kaunoisehen kartanohon. 1:NEN VUOROLAUSUJA Kosi Päivä poiallehen, eip' on mennyt Päivälähän Päivän luona paistamahan kesäisillä kiirehillä. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kosi Kuuhut poiallehen, eip' on mennyt Kuutolahan kuun luona kumottamahan, kehät ilman kiertämähän. 1:NEN VUOROLAUSUJA Kosi Tähti poiallehen, eip' on mennyt Tähtelehän pitkin öitä pilkkimähän talvisilla taivahilla. 2:NEN VUOROLAUSUJA Tulevi Virosta sulhot, toiset tuolta Inkereltä, eip' on neiti mennytkänä. (_Kyllikki_ neitoineen näkyy vasemmalta taustasta. Lähestyy tasaisessa tanhujuoksussa, kädet itsetietoisesti lanteillaan.) KYLLIKKI Suotta kultanne kuluvi, hopeanne hoikkenevi! En lähe minä Virohon, en lähe, lupoakana, Viron vettä soutamahan, saarellista sauvomahan, syömähän Viron kaloja, Viron lientä lippomahan. Enkä lähe Inkerelle, penkerelle, pänkerelle, siell' on nälkä kaiken nälkä, puun nälkä, pärehen nälkä, ve'en nälkä, vehnän nälkä, rukihisen leivän nälkä. ESILAUSUJA Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli lähteäksensä lupasi Saaren kukkoa kosihin, tuota mointa morsianta, kaunokaista kassapäätä. (_Lemminkäinen_ näkyy taustassa, laululehdon oikealla puolen. _Äiti_ hänen takanaan.) ÄITI Ellös menkö, poikaseni, parempihin itseäsi, ei suattane sinua Saaren suurehen sukuhun. LEMMINKÄINEN Jos en ole koiltani korea, suvultani aivan suuri, mie valitsen varrellani, otan muilla muo'oillani! ÄITI Siellä piiat pilkkoavat, naiset nauravat sinua. LEMMINKÄINEN (kehastellen) Kyllä hää'än naisten naurut, soppityrskyt tyttärien, potkaisen pojan povehen, käsikannon kainalohon, siin' on pää hyvänki pilkan, parahanki parjauksen. ÄITI Voi, poloinen, päiviäni! Nauraisitko Saaren naiset, pitäisit pyhäiset piiat, niin siitä tora tulisi, sota suuri lankeaisi, saisi kaikki Saaren sulhot, sata miestä miekkoinensa, päällesi sinun, poloisen, yksinäisen ympärille. (_Lemminkäinen_ tekee torjuvan liikkeen. _Äiti_ palajaa murheellisena taustaan. _Lemminkäinen_ tulee keskinäyttämölle, äkkää immet, väijyy, yrittää syöksyä komeasti heidän kimppuunsa, kompastuu ja lankeaakin keskelle karkeloa. _Neiet_ nauravat, _Kyllikki_ enin heistä. _Lemminkäinen_ nousee suuttuneena.) LEMMINKÄINEN (murtaen haiventaan) En ole tuota ennen nähnyt, en ole nähnyt enkä kuullut, naisen nauravan minulle, piian pilkkoja suannut! (Neiet nauravat yhä enemmän.) Onko Saarella sijoa, maata Saaren manterella, minun leikki lyöäkseni, tanner tanhuellakseni Saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa? KYLLIKKI Onp' on Saarella sijoa, maata Saaren manterella, sinun leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi, karjalaisna kaskimailla, paimenpoikana palolla; lapset on laihat Saaren mailla, lihavat hevosten varsat. (_Lemminkäinen_ poistuu äkeällä liikkeellä taustaan vasemmalle. _Neiet_ seuraavat nauraen häntä.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Mitä huoli Lemminkäinen, palkkasihe paimeneksi, kävi päivät paimenessa, yöt on impien iloissa, noien neitojen kisoissa, kassapäien karkeloissa. 2:NEN VUOROLAUSUJA Sillä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli jopa hääti naisen naurun, piätteli piian pilkan; ei ollut sitä tytärtä, piikoa pyhintäkänä, kuta hän ei kosketellut, jonk' ei vieressä venynyt. 1:NEN VUOROLAUSUJA Yksi oli impi kaikkinensa Saaren suuressa suvussa, jok' ei suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin, se oli Kyllikki korea, Saaren kukka kaunokainen. 2:NEN VUOROLAUSUJA Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, sa'at saappahat kulutti, sa'at airot poikki souti tuota neittä saa'essansa, Kyllikkiä pyytessänsä. (_Kyllikki_ näkyy taustasta oikealta, _Lemminkäinen_ väijyen hänen jäljessään. Tulevat keskinäyttämölle. _Kyllikki_ käännähtää, _Lemminkäinen_ pysähtyy ja painaa käden sydämelleen.) KYLLIKKI (äkeästi) Mitä, kehno, kierteletki, rannan raukea ajelet, täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tieustelet? En ma tästä ennen joua kuin kiven kuluksi jauhan, pieksän petkelen periksi, huhmaren sukuksi survon. Enkä huoli huitukoille, huitukoille, haitukoille, mie tahon tasaisen varren tasaiselle varrelleni, tahon muo'on muhkeamman muhkeille muo'oilleni, sekä kasvon kaunihimman kaunihille kasvoilleni! (Menee taustaan vasemmalle. _Lemminkäinen_ miettii hetkisen ja väistyy sitten väijyen oikealle. _Kyllikki_ neitoineen tulee tanhuten asemmalta. _Lemminkäinen_ syöksyy esille ja tempaa Kyllikin kainaloonsa. _Naiset_ pakenevat parkaisten. _Kuoro_ on ylös kavahtanut.) LEMMINKÄINEN Elkätte minua, immet, ilmi antako ikänä, minun täällä käyneheni, täältä neien vieneheni! KYLLIKKI Päästä jo minua poies, laske lasta vallallensa, kotihinsa kulkemahan, luoksi itkevän emonsa! (Pyrkii pois päästäkseen.) LEMMINKÄINEN Kyllikki, syänkäpyni, minun maire marjueni, ellös olko milläkänä, en sua pahoin pitäne, sylissäni syöessäni, käsissäni käyessäni, sivullani seistessäni, vieressä venyessäni. KYLLIKKI (uhaten) Jos et laskea luvanne kotihini kulkemahan, viel' on viisi veljeäni, seitsemän setäni lasta jänön jälen polkijaksi, neien pään perilliseksi. LEMMINKÄINEN (ylenkatseellisesti) Laulan sulhonne sotahan, nuoret miehet miekan alle, ettei kuulla kuuna päänä, nähä ilmoisna ikänä kujasilla kulkemassa, ahoilla ajelemassa. (Vetää Kyllikin mukanaan oikeallepuolen näyttämöä. _Kyllikki_ itkee ja ponnistelee vastaan.) KYLLIKKI Joutenpa, poloinen, synnyin, jouten synnyin, jouten kasvoin, jouten aikani elelin, jo nyt sainki joutavalle, miehelle mitättömälle, suojihin soankävijän, aina tuiman tappelijan. (_Lemminkäinen_ istuu ahon laidalle oikealla ja vetää Kyllikin syliinsä tämän vastustelemisesta huolimatta.) LEMMINKÄINEN (mairitellen) Tuotako sinä sureksit, tuota huolien huokaelet: lehmityyttä, leivätyyttä ja kaiken elon vähyyttä? Ellös olko milläkänä, mont' on lehmeä minulla, monta maion antajata, yks on suolla Muurikkinen, toinen mäellä Mansikkinen. kolmas Puolukka palolla, ne on syömättä soreat, katsomatta kaunokaiset, ei ole illoin kytkemistä eikä aamuin laskemista, heinävihkon heittämistä, suolan, suuruksen surua. Vaiko tuotaki surisit, tuota huolien huokoaisit, ettei oo sukuni suuri, kovin korkea kotini? Jos en oo suvulta suuri, enkä korkea ko'ilta, on mulla tulinen miekka, säkenevä säilärauta, se ompi sukua suurta, laajoa lajipereä, onp' on Hiiessä hiottu, jumaloissa kirkastettu; sillä suurennan sukuni, laajennan lajini kaiken, miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä. (_Kyllikki_ kuuntelee häntä ja tyyntyy vähitellen. _Lemminkäinen_ suutelee äkisti häntä. _Kyllikki_ vastaa hänen suudelmaansa ja kietoo käsivartensa hänen kaulaansa. Katsoo häntä silmiin surullisesti:) KYLLIKKI Oi on Ahti, Lemmin poika, jos tahot minuista neittä ikuiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi, sie vanno valat ikuiset et sotia käyäksesi kullankana tarpehella, hopeankana halulla. LEMMINKÄINEN Vannon mie valat ikuiset en sotia käyäkseni kullankana tarpehella, hopeankana halulla! Sie itse valasi vanno et kyliä käyäksesi hyvänki hypyn halulla, tanhujuoksun tarpehella. (_Kyllikki_ kohottaa kätensä juhlallisena ja painaa sitten päänsä luottavaisesti hänen povelleen. _Kuoron_ jäsenet kohottavat kätensä kuin siunaukseen.) KUORO Siinä vannoivat valansa, laativat ikilupansa eessä julkisen Jumalan, alla kasvon Kaikkivallan, ei Ahin sotia käyä eikä Kyllikin kyleä. (Istuvat. _Lemminkäinen ja Kyllikki_ nousevat ylös. _Lemminkäinen_ tekee leikillisen liikkeen vasemmalle.) LEMMINKÄINEN (hymyillen) Jää hyvästi, Saaren nurmet, kuusen juuret, tervaskannot, joit' olen kesän kävellyt, talvet kaiket tallaellut, piileskellen pilvi-öillä, paeten pahalla säällä, tätä pyytä pyytessäni, allia ajellessani! (Astuvat pari askelta taustaa kohti. _Kyllikki_ pysähtyy ja viittaa oikealle taka-alalle.) KYLLIKKI Tupa tuolla tuulottavi, nälkäraunio näkyvi. kenen ompi tuo tupanen, kenen koti kunnottoman? LEMMINKÄINEN (peittää hänen silmänsä) Elä sie sure tuvista, huokaele huonehista! Tuvat toiset tehtänehe, paremmaiset pantanehe, kirveistä hirsiköistä, parahista parsikoista. (_Äiti_ tulee taustasta. _Lemminkäinen_ rientää riemuiten vastaan hänelle. _Kyllikki_ jää nyreänä taemma seisomaan.) ÄITI Viikon viivyit, poikaseni, viikon mailla vierahilla. LEMMINKÄINEN (Kyllikkiä osoittaen) Oi emoni, kantajani, äitini, ylentäjäni! Mitä läksin, senpä sainki, kuta pyysin, sen tapasin. pane nyt patjasi parahat, pehmeimmät pään-alaiset, maatani omalla maalla nuoren neiteni keralla. (Tarttuu Kyllikkiä käteen ja johdattaa hänet Äidin luo. _Äiti_ tervehtii häntä sydämellisesti, syleilee ja silittelee vuoroin kumpiakin.) ÄITI (iki-ihastuneena) Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, luoja, yksin, kun annoit miniän mulle, toit hyvän tulen puhujan, oivan kankahan kutojan, aivan kenstin kehreäjän, pulskin poukkujen pesijän, vaattehien valkasijan. Itse kiitä onneasi, hyvän sait, hyvän tapasit, hyvän luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen; puhas on pulmonen lumella, puhtahampi puolellasi, valkea merellä vaahti, valkeampi vallassasi; sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi; kirkas tähti taivahalla, kirkkahampi kihloissasi. Laai nyt lattiat laveat, hanki ikkunat isommat, seisottele seinät uuet, tee koko tupa parempi, kynnykset tuvan etehen, uuet ukset kynnykselle, nuoren neien saatuasi, kaunihin katsottuasi, paremmaisen itseäsi, sukuasi suuremmaisen. (_Lemminkäinen_ nyökkää hymyillen päätä hänelle. _Kyllikki_ yhtyy hänen hymyynsä. _Äiti_ ojentaa kätensä hänelle ja johdattaa hänet karsikkoon oikealle. _Lemminkäinen_ seuraa heitä. Pitkä vaitiolo.) ESILAUSUJA Siitä Ahti Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukolainen aina aikoja eleli nuoren neitosen keralla ei itse sotia käynyt eikä Kyllikki kyleä. 1:NEN VUOROLAUSUJA Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana itse Ahti Lemminkäinen lähtevi kalankutuhun, tullut ei illaksi kotihin, ensi yöksi ennättänyt. (_Neiet_ vasemmalta taustasta näkyvät lähestyvän tasaisessa tanhujuoksussa. _Kyllikki_ oikealta karsikosta pujahtaa nopeasti heidän piiriinsä ja otetaan vastaan riemulla. _Ainikki_ näkyy väijyvänä hänen jäljessään.) 2:NEN VUOROLAUSUJA (säpsähtäen) Jo meni Kyllikki kylähän, noien neitojen kisahan! 1:NEN VUOROLAUSUJA (kuiskaten) Kenpä saattavi sanoman, kenpä kielen kantelevi? 2:NEN VUOROLAUSUJA Ainikki sisar Ahilla, sep' on saattavi sanoman, sepä kielen kantelevi. (_Neiet_ vierivät pois vasemmalle karsikkoon vieden Kyllikin kerallaan. _Lemminkäinen_ tulee oikealta taustasta. _Ainikki_ rientää häntä vastaan.) AINIKKI Jo kävi Kyllikki kylässä, veräjillä vierahilla, kylän neitojen kisassa, kassapäien karkelossa! (_Lemminkäinen_ katsoo häneen tyrmistyneenä. _Ainikki_ tekee vakuuttavia liikkeitä hänelle. _Kyllikki_ tulee vasemmalta taustasta, hiipii heidän ohitseen ja pujahtaa nopeasti oikealle. _Lemminkäinen_ huomaa hänet. Seisoo hetken sanattomassa tuskassaan. _Äiti_ tulee oikealta taustasta. _Kyllikki_ arkana hänen takanaan.) LEMMINKÄINEN (hurjasti) Oi emoni, vaimo vanha, jospa paitani pesisit mustan käärmehen mujuissa, kiirehesti kuivoaisit, mun sotahan mennäkseni Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille! Jo kävi Kyllikki kylässä, veräjillä vierahilla, noien neitojen kisassa, kassapäien karkelossa! KYLLIKKI Ohoh, armas Ahtiseni, ellös lähtekö sotahan! Näin ma unta maatessani, sikein levätessäni: tuli ahjona ajeli, valkea välähtelihe aivan ikkunan alatse, periseinän penkeretse, siitä tuiskahti tupahan, koskena kohahtelihe siltalauoista lakehen, ikkunasta akkunahan. (Yrittää mielinkielin häntä lähestyä. _Lemminkäinen_ sysää tuimasti syrjään hänet.) LEMMINKÄINEN En usko unia naisten enkä vaimojen valoja! Oi emoni, kantajani, tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni, mieleni minun tekevi juomahan soan olutta, soan mettä maistamahan. (_Kyllikki_ on hyrähtänyt itkuun ja poistuu vitkalleen oikealle karsikkoon. _Ainikki_ pelästyneenä seuraa häntä.) ÄITI (murheellisena) Oi on Ahti poikaseni, ellös lähtekö sotahan! On meillä oloista koissa, tuon sinulle juoaksesi, josp' on joisit kaiken päivän. LEMMINKÄINEN En huoli koto-oloista! Ennen juon joesta vettä melan tervaisen terältä, makeamp' on juoakseni kuin kaikki kotoiset kaljat. Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni! Mieleni minun tekevi nähä näillä silmilläni, onko neittä Pohjolassa. ÄITI (kuten edellä) Sull' on Kyllikki koissa, kotinainen korkeampi. LEMMINKÄINEN (raivokkaasti) Kyllikki on kylänkävijä, juoskohon joka kisassa, maatkohon joka majassa! Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni! (_Äiti_ menee allapäin taustaan ja palajaa tuoden pyydetyt sotakalut. _Lemminkäinen_ ihastelee riemuiten niiden kimmellystä.) ÄITI Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan tuville ilman tieon tietämättä, ilman taion taitamatta. LEMMINKÄINEN (kalpaansa väläytellen) Jo minua noiat noitui, noiat noitui, kyyt kiroili, koki kolme Lappalaista viitenä kesäisnä yönä, alasti alakivellä, ilman vyöttä, vaattehitta, rikorihman kiertämättä; senpä hyötyivät minusta sen verran katalat saivat, min kirves kivestä saapi, napakaira kalliosta, järky jäästä iljanesta, Tuoni tyhjästä tuvasta. ÄITI Ei sinussa laulajata Pohjan poikien sekahan, etkä tunne kieltä Turjan, maha et lausua lapiksi. (Auttaa kuitenkin Lemminkäistä sotisovan kiinnittämisessä. _Lemminkäinen_ ei kuuntele häntä enää, vaan hymyilee, ihantelee itseään ja aseitaan täydessä sota-innossa.) LEMMINKÄINEN Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi noien noitien sekahan, jott' ei huoli huonommista, hätäile hyviäkänä. (Panee kypärän päähänsä, käyttää kilpeä peilinään, sukii suortuviaan harjalla, jonka Äiti on hänelle ojentanut.) ÄITI (kyynelsilmin) Ellös vainen menkökänä tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan! Tuho ainaki tulevi, tuho poikoa pätöistä, hukka lieto Lemminkäistä. LEMMINKÄINEN (ylpeästi) Silloin on hukka Lemminkäistä, tuho poikoa pätöistä, kun suka verin valuvi, harja hurmehin loruvi. (Ojentaa harjan komealla liikkeellä hänelle._Äiti_ pillahtaa ääneen itkemään. Lemminkäinen lohduttelee häntä. _Kuoro_ on seurannut jännityksellä Lemminkäisen sotavalmisteluja.) ESILAUSUJA (kumealla äänellä) Missä mies varaeleikse, uros tuima turveleikse? 1:NEN VUOROLAUSUJA Oven suussa, orren alla, pirtin pihtipuolisessa. 2:NEN VUOROLAUSUJA Siinä mies varaeleikse vaimollisesta väestä. ESILAUSUJA Ei ole ne varat väkevät, eikä turvat luotettavat. 1:NEN VUOROLAUSUJA Niin vielä varoitteleikse urohoisesta väestä. 2:NEN VUOROLAUSUJA (salaperäisesti) Tien kahen jakaimessa, sinisen kiven selässä. (_Äiti_ menee murhemielisenä oikealle taustaan.) LEMMINKÄINEN (miekkansa tempaisten) Ylös maasta, miekkamiehet, Mannun aikaiset urohot, kaivoloista, kalpamiehet, jokiloista, jousimiehet! Nouse, metsä, miehinesi, korpi kaikki kansoinesi, vuoren ukko voiminesi, vesihiisi hirmuinesi, väkinesi, veen emäntä, ve'en vanhin, valtoinesi, neitoset, joka norosta, hienohelmat, hettehistä, miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi, jott' ei pysty noian nuolet, eikä tietäjän teräkset, eikä velhon veitsirauat, ei asehet ampumiehen. ESILAUSUJA Ne ovat varat väkevät, ne on turvat luotettavat. (_Vuorolausujat_ kertaavat mumisten kaksi viimeistä säettä. _Lemminkäinen_ kohottaa päänsä ja astuu päättävästi vasemmalle.) ESIRIPPU. LEMMINKÄINEN TUONELASSA. HENKILÖT: LEMMINKÄINEN. ÄITI. KYLLIKKI. LOUHI. POHJAN PAIMEN. KUORO. (_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: pilvinen keskipäivä. _Lemminkäinen_ seisoo oikealla käsi miekankahvassa.) ESILAUSUJA Läksi lieto Lemminkäinen pimeähän Pohjolahan vasten kieltoa emonsa, varoitusta vanhempansa. Kuuli ulkoa runoja, läpi sammalen sanoja, katsahti tupahan tuosta, pilkisteli piilokkali. Tupa oli täynnä tuntijoita, lautsat täynnä laulajoita, sivuseinät soittajoita, ovensuu osoavia, peripenkki tietäjiä, karsina karehtijoita. Lauloivat Lapin runoja, Hiien virttä vinguttivat. Siitä lieto Lemminkäinen tohti toisiksi ruveta, meni nurkasta tupahan, sai sisähän salvoimesta. LEMMINKÄINEN (astahtaen askeleen eteenpäin) Hyvä on laulu loppuvasta, lyhyestä virsi kaunis, miel' on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan. (Louhi tulee vasemmalta taustasta.) LOUHI Olipa tässä ennen koira, rakki rauan karvallinen, lihan syöjä, luun purija, veren uuelta vetäjä; mi lienetki miehiäsi, ku ollet uroinasi, kun tulit tähän tupahan ilman koiran kuulematta? LEMMINKÄINEN (uhkaavasti) En ma tänne tullutkana taioittani, tieoittani, koiriesi syötäväksi; pesipä emo minua kolmasti kesäisnä yönä, joka tielle tietäjäksi, joka maalle malttajaksi. (Kohottaa kätensä mahtipontisesti. _Louhi_ lyykistyy hänen edessään.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli jop' on loihe loitsijaksi, laikahtihe laulajaksi; tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata Lemminkäisen laulaessa, laulaessa, lausiessa. 2:NEN VUOROLAUSUJA Lauloi laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi, kivet suuhun syrjin syösti, paaet lappehin lateli paratulle laulajille, taitavimmille runoille. MOLEMMAT Niin lauloi mokomat miehet minkä minne, kunka kunne: ahoille vesattomille, maille kyntämättömille, lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin, Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen, virran alle vaahtipäiksi, kosken keskelle kiviksi, tulena palelemahan, säkeninä säykkymähän. ESILAUSUJA (harvakseen) Lauloi nuoret, lauloi vanhat, lauloi kerran keskilaaun, yhen heitti laulamatta karjan paimenen pahaisen, Ukko-vanhan umpisilmän. (Pohjolan _sokea paimen_ tulee vasemmalla salaillen aseita povellaan.) PAIMEN Oi sie lieto Lemmin poika, niin miks et minua laula? LEMMINKÄINEN (ylenkatseellisesti) Siksi en sinuhun koske, kun olet katsoa katala, kurja koskemaisittani! PAIMEN (jupisten) Juoksen Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle, siellä katson Kaukomieltä Pohjasta paloavaksi. (Viistää yli näyttämön ja häviää rantavesakkoon oikealla. _Lemminkäinen_ astuu upeasti Louhen luo ja tarttuu häntä käsivarteen.) LEMMINKÄINEN Anna nyt, akka, piikojasi, tuopa tänne tyttöjäsi, paras parvesta minulle, pisin piikajoukostasi! LOUHI (äkeästi) Anna en sulle piikojani enkä työnnä tyttöjäni, sull' on ennen naitu nainen. LEMMINKÄINEN Kytken Kyllikin kylähän, kylän kynnysportahille, veräjille vierahille; täältä saan paremman naisen Tuo nyt tänne tyttäresi, impiparvesta ihanin, kassapäistä kaunokaisin! LOUHI Enpä anna tyttöäni miehille mitättömille, urohille joutaville. Äsken tyttöjä anele, kuulustele kukkapäitä, kun ammut joutsenen joesta, virrasta vihannan linnun, Tuonen mustasta joesta, pyhän virran pyörtehestä, yhellä yrittämällä, yhen nuolen nostamalta! (_Lemminkäinen_ päästää _Louhen_, joka livahtaa nopeasti vasemmalle. Astuu mietteissään yli näyttämön oikealle. Kuoro seuraa jännitettynä hänen liikkeitään.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Siitä lieto Lemminkäinen läksi joutsenen joruhun Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta. 2:NEN VUOROLAUSUJA Märkähattu karjan paimen tuop' on Tuonelan joella katselevi, kääntelevi tulevaksi Lemminkäistä. ESILAUSUJA Vesikyyn ve'estä nosti, umpiputken lainehista, syöksi miehen syämmen kautta, läpi maksan Lemminkäisen! (_Lemminkäinen_ horjahtaa äkkiä, huudahtaa ja vaipuu maahan. _Kuoro_ karkaa ylös. _Paimen_ näkyy vesakossa.) LEMMINKÄINEN (kohoten kyynärpäänsä varaan) Oi emoni, kantajani, vaivan nähnyt vaalijani! Tietäisitkö, tuntisitko, miss' on poikasi poloinen, tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit, päästäisit pojan poloisen tältä tieltä kuolemasta, nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä! (Kaatuu rantavesakkoon.) PAIMEN (päänsä kohottaen) Viru siinä se ikäsi, ammu joutsenet joelta, vesilinnut viertehiltä! (Häviää.) KUORO Se oli loppu Lemminkäisen, kuolo ankaran kosijan Tuonen mustassa joessa, Manalan alantehessa. (Istuvat päät käsiinsä vaipuneina. Pitkä vaitiolo. _Äiti_ tulee oikealta karsikosta.) ÄITI Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni kaonnut, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa? (_Kyllikki_ rientää hätäisesti hänen jäljestään, veristä sukaa kädessään osoittaen.) KYLLIKKI (itkien) Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kaonnut matkoille majattomille, teille tietämättömille: veri jo vuotavi suasta, hurme harjasta noruvi. ÄITI (vilkaisten sukaan) Voi poloisen päiviäni, angervoisen aikojani! Jo nyt on poikani poloisen, jopa laiton lapsueni saanut päiville pahoille, tuho on poikoa pätöistä, hukka lieto Lemminkäistä: jo suka verin valuvi, harja hurmehin noruvi. (_Kyllikki_ kääntyy itkien takaisin oikealle taustaan. _Äiti_ astuu päättävästi vasemmalle keskinäyttämölle.) ESILAUSUJA Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa, pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui; mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni, tuli Pohjolan tuville, kysytteli poikoansa. (_Louhi_ tulee vasemmalta, _Äiti_ rientää häntä vastaan.) ÄITI Oi sie Pohjolan emäntä, kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit. LOUHI (nopeasti) Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi; istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen; oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt, vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan? ÄITI Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä, sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi; kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, rikon uksen uuen riihen, taitan Sampuen saranat. LOUHI Syötin miehen syöneheksi, juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi, istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan, enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka, koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin. ÄITI (katsoo häneen) Jo vainen valehtelitki! Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit Kalevalaisen, taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi. LOUHI Jospa jo toen sanonki: laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän; nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan. (_Äiti_ jättää heti hänet ja lähtee ympäri näyttämöä Lemminkäistä etsimään. _Louhi_ katsoo hetkisen hänen hommiaan ja palajaa päätään pudistaen vasemmalle.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi, juoksi suuret suot sutena, kulki korret kontiona, ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat; kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä; kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa, puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: "On huolta itsestäniki, huolimatta pojastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille, pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan." ÄITI (maassa mataen) Oi tiehyt, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hopeaista sauvoani? 1:NEN VUOROLAUSUJA Tiellä on huoli itsestänsä, huolimatta poiastasi, kun ompi koville luotu, pantu päiville pahoille, joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi. ÄITI (polvillaan, kätensä kohottaen) Kuu-kulta, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani? 2:NEN VUOROLAUSUJA Kuulla on huoli itsestänsä huolimatta poiastasi, kun ompi koville luotu, pantu päiville pahoille, yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan. ÄITI (kohoten seisomaan) Oi päivyt, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani? ESILAUSUJA Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen, mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten, tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille. (_Äiti_ rientää oikealle. Löytää Lemminkäisen ruumiin ja vaipuu sen ääreen itkemään. Pitkä vaitiolo.) ÄITI (hiljaa) Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi? Suonetar, sorea vaimo, soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla, vaskisella värttinällä, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan! Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas, lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan, yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan; siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin, joilla ennen luoja loitsi, puheli puhas Jumala, voiti luoja lapsiansa, pahan vallan vammaksissa! Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta! (_Lemminkäinen_ kohoaa ryntäilleen. Kuoro nousee hämmästyneenä.) KUORO Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta! LEMMINKÄINEN (hymyillen) Viikon, utra uinaelin, kauan, malkio, makasin, makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin. ÄITI Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt, ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta. Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni: mi sinut Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen? LEMMINKÄINEN Märkähattu karjan paimen, Untamolan umpisilmä se minun Manalle saattoi, vesikyyn ve'estä nosti. ÄITI Voipa miestä mieletöintä! Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi, et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia: sylki Syöjätär vesille, vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi. (Kohottaa ylös hänet.) LEMMINKÄINEN Viel' olen äijeä vajoa: tuollapa syämmykseni, tuolla tuntoni makaapi noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä: homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta tuosta Tuonelan joesta. ÄITI Heitä herjat joutsenesi, anna allien asua Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä; sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan, vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti, Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä; en minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni ilman armotta Jumalan, toimetta totisen luojan. (Menee oikealle taustaan. _Lemminkäinen_ seuraa horjuen häntä.) ESIRIPPU. POHJOLAN HÄÄT. HENKILÖT. VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. LEMMINKÄINEN. ANNIKKI. LEMMINKÄISEN ÄITI. POHJOLAN ISÄNTÄ. LOUHI. POHJAN NEITI. PIIKA PIKKARAINEN ASKARVAIMO. HÄÄKANSAA. KUORO. (_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. Kirkas keskipäivän valaistus.) ESILAUSUJA Vaka vanha Väinämöinen arveli, ajattelihe mennä neittä kosjomahan pimeästä Pohjolasta, Pohjan kuulua tytärtä, Pohjan mointa morsianta. 1:NEN VUOROLAUSUJA Annikki hyväniminen, joutui sotkut sotkemassa, vaattehet viruttamassa, päässä portahan punaisen, nenässä utuisen niemen; ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten, näki purren Väinämöisen, laivan laulajan ikuisen, jo luoksi lähentelihe, pakinoille painatteli. (_Annikki_ on tullut oikealta karsikosta ja katselee oikealle. Osoittaa äkkiä vilkkaan uteliaisuuden ja mielenkiinnon merkkejä.) ANNIKKI (huutaa oikealle) Kunne läksit Väinämöinen, suorihit, Suvannon sulho? VÄINÄMÖINEN (oikealta) Läksin hanhien hakuhun, kirjasiipien kisahan; Saksan salmilta syviltä, ulapoilta aukeoilta. ANNIKKI (keveästi kätensä ojentaen) Tunnen mie toen puhujan sekä keksin kielastajan, sano totta Väinämöinen, kunne kuitenki käkesit. VÄINÄMÖINEN Tule, tytti, purteheni, neitonen, venoseheni, niin sanon toet totiset, valehettomat vakaiset. ANNIKKI Tuuli sulle purtehesi, ahava venosehesi! Käännän purtesi kumohon, jos en saa tosia kuulla. VÄINÄMÖINEN Toki ma sanon toetki, jos vähän valehtelinki: läksin neittä kosjomahan pimeästä Pohjolasta. (_Ilmarinen_ tulee oikealta karsikosta. _Annikki_ rientää häntä vastaan.) ANNIKKI Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Taos mulle sukkulainen, niin sanon teot totiset. ILMARINEN (hymyillen) Kun sanot hyvät sanomat, taon sulle sukkulaisen, sanonet pahat sanomat, rikki murran muinaisetki. ANNIKKI Ohoh seppo Ilmarinen! Muistat sa mokomin naia, jonka muinen kihlaelit, varoittelit vaimoksesi! Jo nyt vievät viekkahammat, etevämmät ennättävät, ottavat sinun omasi; jo menevi Väinämöinen melan vaskisen varassa pimeähän Pohjolahan. (_Ilmarinen_ säpsähtää ja katsoo hämmästyneenä häneen. _Annikki_ nyykäyttää päätään hänelle ja osoittaa oikealle.) ILMARINEN (huutaa oikealle) Oi on vanha Väinämöinen! Tehkämme sula sovinto, jos on kiistoin kihlonemme. VÄINÄMÖINEN Teen minä sulan sovinnon: ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän. (Tulee oikealta. _Väinämöinen ja Ilmarinen_ puhelevat keskenään. _Annikki_ menee oikealle taustaan. _Louhi ja Pohjan neiti_ tulevat vasemmalta.) LOUHI Kummallenp' on mieli mennä, kun tulevat tahtomahan ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi? POHJAN NEITI (jyrkästi) Mene en Väinölän ukolle, ikivanhalle varaksi, vaiva vanhasta tulisi, ikävä iällisestä. LOUHI Hän tuo haahella hyvyyttä, aluksella aartehia. POHJAN NEITI Oi emo, ylentäjäni! En mene osan hyvyylle, enkä miehen mielevyylle, menenp' on otsan hyvyylle, varren kaiken kauneuulle; neiti on ilman antaminen Ilmariselle sepolle, ku on Sampuen takonut, kirjokannen kalkutellut. LOUHI (ylenkatseellisesti) Ohoh lasta lampahutta! Menet seppo Ilmarille, vaahti-otsalle varaksi, sepon hurstin huuhtojaksi. (Menee tyytymättömänä taustaan. _Väinämöinen ja Ilmarinen_ astuvat oikealta ja lähestyvät _Pohjan neitiä_, joka mielihyvällä kiinnittää silmänsä jälkimmäiseen. _Ilmarinen_ on jäänyt jälemmäksi ja silmäilee neitoa yhtä suurella ihastuksella.) VÄINÄMÖINEN Tuletko minulle, neiti, ikuiseksi ystäväksi kainaloiseksi kanaksi? POHJAN NEITI En taia sinulle tulla ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi. (_Louhi_ oikealta taustasta tulee tuoppi kädessään ja tarjoaa sen Väinämöiselle. Juttelevat keskenään. _Ilmarinen_ lähestyy sillä aikaa Pohjan neitiä ja tarttuu hänen käteensä.) ILMARINEN Yön tyttö, hämärän neito! Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen Sammon, kirjokannen kalkuttelin, sie vannoit ikivalasi eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, tullaksesi toivottelit mulle miehelle hyvälle ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi? (Jatkavat keskustelua. _Louhi_ huomaa sen ja tuiskauttaa tuopin töykeästi Ilmariselle.) ILMARINEN Onko valmis valvattini, valmis valvateltavani? LOUHI (äkeästi) Äsken on valmis valvattisi, kun sa kynnät kyisen pellon. (_Ilmarinen_ hämmästyy ja jää sanattomaksi. _Pohjan neiti_ kuiskaa hänelle jotakin. _Ilmarinen_ hyrähtää hyville mielin.) ILMARINEN Auran kultaisen kuvailen, sillä kynnän kyisen pellon. LOUHI Äsken neiti annetahan, kun sa tuonet Tuonen karhun. (Sama mykkä näyttely kuin edellä.) ILMARINEN (hymyilleni) Päitset rauasta rakennan, niillä tuonen Tuonen karhut. LOUHI Äsken alli annetahan, sinisotka suoritahan, kun saat suuren suomuhau'in Manalan alentehesta. (Sama mykkä näyttely kuin edellä.) ILMARINEN Taonpa tulisen kokon, vaakalinnun valkeisen, sillä saanen suuren hau'in Tuonen mustasta joesta. LOUHI (turhaan etsien vastaväitettä enää) Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavaksi! Annettava on alliseni Ilmariselle sepolle polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi. (_Väinämöinen_ kääntyy pois ja peittää kasvonsa murhemielin. _Ilmarinen_ on ilahtuen tarttunut _Pohjan neidon_ käsiin. _Kuoro_ nousee.) ESILAUSUJA Jo tuli tuville näille liika lintu linnahamme, iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman, heleimmän, hempeimmän, verevimmän, valkeimman; senpä iski ilman lintu, kynsi pitkä piirrällytti, ku oli pysty pään piolta sekä varrelta valittu, sulkasiltahan sulavin, hienokaisin höyheniltä. 1:NEN VUOROLAUSUJA Mistä tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena, tämän neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi? Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului, sinne paistoi meiän päivät, meiän kuuhuet kumotti? 2:NEN VUOROLAUSUJA Siitä tiesi teltamoinen, onnen myyrä tien osasi neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon: hyvä oli isosta huuto laivan suuren laskennalta, emosta sitäi parempi leivän paksun paistannalta, vehnä leivän leivonnalta, vierahan ravitsennalta. 1:NEN VUOROLAUSUJA Siitä tiesi teltamoinen neien nuoren nousneheksi, kun kävi pihatse kerran varsin aamulla varahin, noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni neien kuulusta koista, kasvavaisen kartanosta; neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa, kivenpuu käkenä kukkui, laklana kiven lapatta, kiven siili sirkkusena, kivi helmenä helasi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kävi siitä toisen kerran, astui pellon pientaretse, neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla, paineli punapatoja, keitti keltakattiloita. MOLEMMAT Kävi kerran kolmannenki neien akkunan alatse, kuuli neitosen kutovan, pirta käessä piukkoavan; sukkulainen suikahteli kuin kärppä kiven kolossa, pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kylessä, käärilauta käännähteli kuin orava oksapuussa. LOUHI (tarjoten tuopin lausujille) Kutti, kutti, neitoseni! Enkö jo sanonut aina: elä kuusissa kukahu, elä laula laaksoloissa, näytä kaulan kaarevuutta, käsivarren valkeutta, ripeyttä rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta! ESILAUSUJA Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella, paha on neitonen salata, hivus pitkä piilotella; laatisit kivisen linnan keskelle meren selästä siellä piikoja piellä, kanojasi kasvatella, eip' on piile piiat siellä, eipä impyet ylene, ettei pääse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, miehet pystyisin kypärin, hevoset teräskapein. VÄINÄMÖINEN (kasvonsa paljastaen) Voi minua mies-kuluista, kun en tuota tuntenunna naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla! Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa, lasna lapsen saamistansa, pienenä perehtimistä. (_Louhi_ koettaa häntä lohdutella. _Ilmarinen ja Pohjan neiti_ menevät käsi kädessä vasemmalle karsikkoon. _Louhi ja Väinämöinen_ seuraavat heitä. _Kuoro_ istuu. Pitkä vaitiolo.) ESILAUSUJA Mitä nyt laulamme lajia, mitä virttä vieretämme? 1:NEN VUOROLAUSUJA Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme: noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia. 2:NEN VUOROLAUSUJA Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla. 1:NEN VUOROLAUSUJA Kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin, salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin; jo salot saristui puista, veet väheni lähtehistä olosia pantaessa, kaljoja kyhättäessä Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvän joukon juomingiksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella, nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe tuimilta tulisijoilta, varavilta valkeilta, täytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti. (_Lemminkäinen ja Äiti_ tulevat oikealta taustalta.) LEMMINKÄINEN Mistäpä savunen saapi, auer ilmahan ajaikse? Pienikö soan savuksi, suuri paimosen paloksi. ÄITI Näen minä savun sakean pohjaisilla maailmoilla; nuo ompi soan savuja, varsin vainovalkeita. LEMMINKÄINEN Josp' on kaalan katsomahan, likeltä tähystämähän, mistä tuo savunen saapi, auer ilman täyttelevi. (Tulee keskinäyttämölle. Äiti tähystäen hänen jäljessään.) ÄITI Eivät lie soan tulia, eikä vainovalkeita, ollevat oluttulia, kaljankeitto-valkeita Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa. LEMMINKÄINEN (nyrkkiään puristuen) Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä! Laitapa oluet oivat, keitä kaljat kelvolliset juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenki noissa häissänsä omissa kera nuoren tyttäresi! (_Äiti_ ohjaa hänet pois takaisin oikealle. _Louhi ja Piika pikkarainen_ tulevat hetken perästä vasemmalta.) LOUHI (kiireisesti) Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin, kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa, elä kutsu Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista! PIIKA PIKKARAINEN Miks en kutsu Kaukomieltä, yhtä Ahti Saarelaista? LOUHI Siks et kutsu Kaukomieltä, kun on kaikitse toraisa, tehnyt on häissäki häpeät, pitoloissa pillat suuret, nauranut pyhäiset naiset pyhäisissä vaattehissa! PIIKA PIKKARAINEN (nokkelasti) Mistä tieän Kaukomielen, jotta heitän kutsumatta? En tunne Ahin kotia, Kaukomielen kartanoa. LOUHI Ahti saarella asuvi, veitikka vesien luona, laajimman lahen sivulla. Kaukoniemen kainalossa. (Työntää hänet menemään ja palajaa itse takaisin vasemmalle. _Piika pikkarainen_ juosten pois oikealle taustaan.) ESILAUSUJA Siitä Pohjolan emäntä syötti, juotti vierahia. syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa, noita kutsuvieraina, vävyänsä liiatenki. 1:NEN VUOROLAUSUJA Olipa lohta luotasella, sivulla sian lihoa, kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla, syöä kutsuvierahien ja vävysen liiatenki. 2:NEN VUOROLAUSUJA Antoi tuopin totta tehä, viisivantehen vikoa, huuhtoa humalan parrat, vaahen parrat valkoella noilta kutsuvierahilta ja vävyltä liiatenki (Hetken perästä vasemmalta taustasta _Pohjan neiti_ morsiuspuvussa, vanha _Askarvaimo_ hänen takanaan.) POHJAN NEITI (itkien) Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten, tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, syäntä syen näköistä, huolta hiilen karvallista. ASKARVAIMO Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna; kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta; äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, liina liikoja suruja, pellava perättömiä. POHJAN NEITI (kuten edellä) Noinpa tiesin, noinpa luulin, noinpa arvelin ikäni: et sä, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa, äskenpä olisit neiti miehelähän mennessäsi; kun oisi jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan, oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi. ASKARVAIMO Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla, iso kutsui kuutamaksi, emo päivän paisteheksi, veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi; menet toisehen talohon, appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi. (_Pohjan neiti_ itkee kahta katkerammin. _Joukko hääneitoja_ tulee vasemmalta.) POHJAN NEITI Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset ikätoverit, kaikki kasvinkumppalini! Olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella, uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä. (Kaikki itkevät. _Jouhi ja Pohjolan_ isäntä y.m. hääväkeä tulee vasemmalta.) Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani! (Rientää heitä syleilemään) Millä maksan maammon maion, millä taattoni hyvyyen? (_Ilmarinen_ tulee ja ojentaa kätensä hänelle. _Pohjan neiti_ koettaa kuivata kyyneleitään.) Paistanevi luojan päivä, kuu luojan kumottanevi, tähet taivon välkkynevi, otavat ojentunevi ilmassa etempänäki, maailmassa muuallaki ei yksin ison pihoilla, näillä kasvinkartanoilla. (_Ilmarinen_ osoittaa kärsimättömyyden merkkejä.) Jää nyt pirtti terveheksi, pirtti lautakattoinesi, sintsi lautasiltoinesi, piha pihlajaisinesi! Jätän kaikki terveheksi, maat ja metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa! ILMARINEN (leikillisesti) Jää hyvästi, järven rannat, järven rannat, pellon penkat, kaikki mäntyset mäellä, puut pitkät petäjikössä, pajupehkot, kuusen juuret, lepän lehvät, koivun kuoret! (Johdattaa _Pohjan neidin_ oikealle taustaan. Kalevalaiset häävieraat, joiden joukossa _Väinämöinen_, seuraavat häntä.) PIIKA PIKKARAINEN (itkien) Lenti tänne musta lintu, läpi korven koikutteli, suostutteli meiltä sorsan, maanitteli meiltä marjan, otti tuo omenan meiltä, vietteli ve'en kalasen. (Kaikki itkevät. Tarjotaan olutta, mieliala kohoaa jälleen, kaikki palajavat meluten jo räyhäten vasemmalle karsikkoon. Hetken perästä oikealta taustasta _Lemminkäinen ja Äiti_.) ÄITI Kunne lähet, poikueni, lähetkö ilveksen ajohon vaiko hirven hiihäntähän, vai oravan ammuntahan? LEMMINKÄINEN Lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. ÄITI (surullisena) Ellös menkö, poikueni! Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana. LEMMINKÄINEN Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse; tuoss' on kutsut kuun ikuiset, airuhut alinomaiset miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä. (lyö kädellään miekankahvaansa.) ÄITI Ellös menkö, poikueni! Siell' on miehet miekka vyöllä, urohot sota-aseissa, humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa, laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterähän; jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna. LEMMINKÄINEN Jo olen ennenki elellyt noilla Pohjolan tuvilla, ei minua laula Lappi eikä tunge Turjalainen. ÄITI Ohoh, poikani poloinen, vielä muistat muinaistasi, kerskut ennen käynnistäsi: jo olet ennenki elellyt noilla Pohjolan tuvilla, Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat; siell' oisit tänäki päänä ilman äitittä pahatta. (_Lemminkäinen_ syleilee häntä sanattomana ja ohjaa hänet ystävällisesti oikealle karsikkoon.) ESILAUSUJA Jo nyt Kaukoni kuletan, saatan Ahti Saarelaisen monen surman suun ohitse, kalman kielen kantimetse noille Pohjolan pihoille, salakansan kartanoille. 1:NEN VUOROLAUSUJA Nyt ompi saneltavana, kielin kertoeltavana, miten lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli tuli Pohjolan tupihin, Sariolan salvoksihin, ilman kutsutta pitoihin, airuhitta juominkihin. 2:NEN VUOROLAUSUJA Tuop' on lieto Lemminkäinen, poika-veitikka verevä, heti kun tuli tupahan, astui keskilattialle, silta liekkui lehmuksinen, tupa kuusinen kumahti. (_Lemminkäinen_ on sillä välin astahtanut reippaasti vasemmalle.) LEMMINKÄINEN (korkealla äänellä) Terve tänne tultuani, terve tervehyttäjälle! Kuules, Pohjolan isäntä, oisiko talossa tässä ohria orosen purra, olutta urohon juoa? (_Pohjolan isäntä_ tulee sangen juovuksissa vasemmalta.) POHJOLAN ISÄNTÄ Ollevi talossa tässä tannerta orosen olla, eikä kielletä sinua, kun liet siivolla tuvassa. (_Louhi_ y.m. hääväkeä tulee vasemmalta.) LEMMINKÄINEN Enpäs liene lempivieras, kun ei tuotane olutta tulevalle vierahalle. LOUHI (mielevästi) Ohoh poika Lemminkäisen, mi sinusta vierahasta! Tulit pääni polkemahan, aivoni alentamahan; ohrina oluet meillä, makujuomat maltahina, leipomatta vehnäleivät, lihakeitot keittämättä; oisit yötä ennen tullut taikka päiveä jälestä. LEMMINKÄINEN Oi sie Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas! Pi'it häät häjyn tavalla, kutsut koiran kunnialla, leipoelit leivät suuret, panit ohraiset oluet, muun on kutsuit kaiken kansan, minun heitit kutsumatta. LOUHI (Piika pikkaraiselle) Tuo olutta vierahalle! (Kuiskaa jotakin hänelle. _Piika pikkarainen_ pyörähtää pois ja palajaa pian takaisin tuoppi kädessään.) PIIKA PIKKARAINEN (Lemminkäiselle) Tokko lie sinussa miestä juojoa tämän oluen, tämän kannun kaatajata? (Tarjoaa _Lemminkäiselle_, joka luo pitkän katseen tuopin pohjaan.) LEMMINKÄINEN (kuin itsekseen) Toukka on tuopin pohjukassa, käärmehiä keskimailla, äärillä maot matavi, sisiliskot liuahtavi. Tuopin tuojat Tuonelahan, kannun kantajat Manalle, ennen kuun ylenemistä, tämän päivän päätymistä! (Suuttumusta ja liikettä häärahvaan seassa.) POHJOLAN ISÄNTÄ Mitä sie tulitki tänne, ken sinua koolle kutsui? LEMMINKÄINEN (kopeasti) Korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton! Kuules, poika Pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä, anna ostoa olutta, juomoa rahan-alaista! POHJOLAN ISÄNTÄ (sylkäisten) Tuoss' on joki juoaksesi, lampi laikutellaksesi. LEMMINKÄINEN En ole vaimojen vasikka enkä härkä hännällinen juomahan jokivesiä, lampivettä lakkimahan. POHJOLAN ISÄNTÄ (aina suuttuneempana) Ei tässä piot paranne, kun ei vierahat vähenne! Talo työlle, vieras tielle hyvistäki juomingista! Lähe tästä Hiien heitto, luota kaiken ihmiskansan, kotihisi, konna, koita, paha, maahasi pakene! LEMMINKÄINEN Ei miestä manaten saa'a, ei miestä pahempatana sijaltansa siirtymähän, paikalta pakenemahan. (_Pohjolan isäntä_ viittaa eräälle orjistaan, joka tuo miekan hänelle.) POHJOLAN ISÄNTÄ Oi sie Ahti Saarelainen mitelkämme miekkojamme, minunko parempi miekka, vainko Ahti Saarelaisen. (Mittaavat miekkojaan.) LEMMINKÄINEN Sinunpa pitempi miekka, sinun eellä iskeminen. Iske päältä, Pohjan poika! (Pohjolan isäntä iskee.) Annapas minäki koitan, jo se on vuoroni minunki! (Iskee. _Pohjolan isäntä_ kaatuu. _Hääväki_ pakenee parkaisten. _Kuoro_ nousee kauhistuneena.) LOUHI (kätensä kohottaen). Laulan miestä miekallista, asehellista urosta, sata miestä miekallista, tuhat kalvan kantajata, pään varalle Lemminkäisen, Kaukomielen kaulan päälle! (Pois vasemmalle.) LEMMINKÄINEN Otanpa isoni purren, lähen tuonne piilemähän ylitse meren yheksän, saarehen selällisehen; siell' ennen isoni piili suurina sotakesinä, siellä piilen vuoden, toisen, käyn kotihin kolmannella tutuille ison tuville, vanhempani valkamoille. (Pois oikealle.) ESIRIPPU. *** KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ III sarja Sovittanut EINO LEINO Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911. "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." SISÄLLYS KULLERVO. SAMMON RYÖSTÖ. VÄINÄMÖISEN LÄHTÖ. NÄYTTÄMÖ Näyttämö kuvaa _helkanurmea_, jonka vasemmalla puolen on metsä, oikealla järvenranta. Taustassa _laululehto_, jonka muodostaa perällä kasvava _uhrikuusi_ ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä _laulupaadet_. Laululehdon takana synkkä _vainajien karsikko_ jonne tiet kahden puolen laululehtoa. _Puvusto_ kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. _Valaistus_ vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti. KULLERVO HENKILÖT: UNTAMO. KALERVO. KULLERVO. ILMARINEN. ILMARISEN EMÄNTÄ. KULLERVON ÄITI. VELI. KAKSI SISARTA. VIIAN EUKKO. KUORO. (_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: riutuva iltapäivä.) ESILAUSUJA Kasvatti emo kanoja, suuren joukon joutsenia, kanat aialle asetti, joutsenet joelle saattoi; tuli kokko, niin kohotti, tuli haukka, niin hajotti, siipilintu, niin sirotti yhen kantoi Karjalahan, toisen vei Venäjän maalle, kolmannen kotihin heitti. Minkä vei Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi, minkä kantoi Karjalahan, siitä se Kalervo kasvoi; kunkapa kotihin heitti, se sikesi Untamoinen ison päiviksi pahoiksi, emon mielimurtehiksi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen; Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön; Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta. 1:NEN VUOROLAUSUJA Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä, surmata su'un Kalervon, lyöä suuret, lyöä pienet. 2:NEN VUOROLAUSUJA Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä, kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Jäi yksi Kalervon impi kera vatsan vaivaloisen, senpä Untamon urohot veivät kanssansa kotihin pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Oli aikoa vähäisen, syntyi pieni poikalapsi emollen osattomalle; miksi tuo nimitetähän? Emo kutsui Kullervoksi, Untamo sotijaloksi. ESILAUSUJA Liekkui lapsi kätkyessä, lapsi liekkui, tukka löyhki, liekkui päivän, liekkui toisen, jopa kohta kolmantena, kun tuo poika potkaisihe, potkaisihe, ponnistihe, katkaisi kapalovyönsä, pääsi päälle peittehensä, särki liekun lehmuksisen, kaikki riepunsa revitti. 1:NEN VUOROLAUSUJA Nähtihin hyvä tulevan, keksittihin kelpoavan; Untamola vuottelevi tätä tästä kasvavaksi, mieltyväksi, miestyväksi, oikein urostuvaksi, saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kasvoi kuuta kaksi, kolme, jopa kuuna kolmantena poika polven korkeuisna alkoi itse arvaella: Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat. UNTAMO (tulee vasemmalta) Tästä saa sukuni surman, tästä kasvavi Kalervo. 1:NEN VUOROLAUSUJA Urohot ajattelevat, akat kaikki arvelevat, minne poika pantanehe, kunne surma saatanehe. 2:NEN VUOROLAUSUJA Pannahanpa puolikkohon, työnnetähän tynnyrihin, siitä vieähän vetehen, lasketahan lainehesen. 1:NEN VUOROLAUSUJA Käyähänpä katsomahan kahen kolmen yön perästä, joko on hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon. MOLEMMAT Poika on päässyt puolikosta, istuvi aaltojen selässä, vapa vaskinen käessä, onkivi meren kaloja, merivettä mittoavi! (_Kuoro_ nousee hämmästyneenä.) UNTAMO (kuin itsekseen) Mihin poika pantanehe, kunne tuo tuhottanehe, kusta surma saatanehe? ESILAUSUJA Tuli puihin tuiskattihin, roviohon roiskattihin, siihen poika paiskattihin keskelle tulenplavan. 1:NEN VUOROLAUSUJA Paloi päivän, tuosta toisen, paloi päivän kolmannenki, käytihin katsastamahan... MOLEMMAT VUOROLAUSUJAT Poika on porossa polvin, kypenissä kyynäsvarsin, hiilikoukkunen käessä, millä tulta kiihottavi kutrisen kähertymättä! UNTAMO (kuin edellä) Mihin poika pantanehe? ESILAUSUJA Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan. UNTAMO (kuten edellä) Aik' on käyä katsomahan, joko Kullervo katosi, kuoli poika hirsipuuhun. (Astuu askeleen eteenpäin.) VUOROLAUSUJAT (yhä enemmän hämmästyneinä) Ei ole Kullervo kaonnut, kuollut poika hirsipuuhun: poika puuta kirjoittavi pieni piikkonen käessä, koko puu kuvia täynnä, täynnä tammi kirjoitusta, siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla. UNTAMO Poika ei puutu surman suuhun eikä kuole kuitenkana. Kun elänet kaunihisti aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella; palkka pannahan jälestä, ansiosta arvatahan, vyöhyt vyöllesi korea tahi korvalle kolahus. ( _Kullervo_ menee nyreänä vasemmalle karsikkoon. _Untamo_ jää miettiväisenä hänen jälkeensä katsomaan.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Tuopa työlle työnnetähän, raaolle rakennetahan, lapsen pienen katsontahan, sormipienen souantahan. 2:NEN VUOROLAUSUJA Katsoi lasta päivän, kaksi, käen katkoi, silmän kaivoi, siitä kohta kolmannella lapsen tau'illa tapatti, rievut viskoi virran vieä, kätkyen tulella poltti. UNTAMO (päätä pudistaen) Ei tämä tähän sopiva; en tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin; panenko kasken kaa'antahan? (Menee vasemmalle karsikkoon. Hetken perästä tulee sieltä esille _Kullervo_ kirves kädessään.) KULLERVO Äsken lienen mies minäki, kun sain kirvehen kätehen, paljo katsoa parempi, entistäni armahampi, lienen mies viien veroinen, uros kuuen kummallinen. (Menee vasemmalle.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Suorihe kasken ajohon korkealle korpimaalle, parahasen parsikkohon, hirveähän hirsikköhön. 2:NEN VUOROLAUSUJA Iski puuta kirvehellä, tempasi tasaterällä; kerralla hyvätki hirret, pahat puolella menevi. (Katsovat hänen jälkeensä.) KULLERVO (palajaa) Lempo tuota raatakohon, Hiisi hirret kaatakohon! (Hyppää kannon päähän.) Sini kaski kaatukahan, koivu solki sortukahan, kuni ääni kuulunevi, kuni vierrevi vihellys! Elköhön vesa venykö, elköhön koretko korsi sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, kaskessa Kalervon poian, otoksessa oivan miehen! Ottaisiko maa orahan, nousisiko nuori laiho, elköhön tereä tehkö, varsi päätä valmistako! (Häviää vasemmalle. _Untamo_ tulee, katsoo vasemmalle päätä pudistaen.) UNTAMO Ei tämä tähän sopiva; hyvän hirsikön pilasi, kaatoi parsikon parahan; en tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin; panenko aitojen panohon? (Menee vasemmalle.) ESILAUSUJA (vasemmalle tähystäen) Kullervo, Kalervon poika, jopa aitoa panevi, kohastansa kokkahongat, aiaksiksi asettelevi, kokonansa korpikuuset seipähiksi pistelevi, veti vitsakset lujahan pisimmistä pihlajista, pani aian umpinaisen, veräjättömän kyhäsi. KULLERVO (huutaa vasemmalla) Ku ei lintuna kohonne, kahen siiven siuotelle, elköhön ylitse pääskö aiasta Kalervon poian! (_Untamo_ palajaa pahantuulisena vasemmalta.) UNTAMO Ei ole tästä raatajasta, kulle työlle työntänenki, työnsä tuhmin turmelevi, joko vien Venäehelle, tahi kaupin Karjalahan Ilmariselle sepolle, sepon paljan painajaksi? (Astuu oikealle. _Ilmarinen_ ja hänen emäntänsä [Pohjan neiti] tulevat oikealta karsikosta. _Untamo_ juttelee heidän kansaan ja viittaa sitten _Kullervolle_ joka aina edelleen yhtä nyreänä ja uhmakkaana, lähestyy puhelevia. _Untamo ja Ilmarinen_ lyövät kättä toisilleen. _Untamo_ palajaa takaisin vasemmalle karsikkoon.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Möi siitä Kalervon poian, pani kaupan Karjalahan Ilmariselle sepolle, takojalle taitavalle. 2:NEN VUOROLAUSUJA Minkä tuosta seppo antoi? 1:NEN VUOROLAUSUJA Äijän seppo tuosta antoi: kaksi kattila-rania, kolme koukun puoliskoa, viisi viikate-kulua, kuusi kuokan kuolioa miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä. KULLERVO (uhmaten) Työt tässä nimettäköhön, nimi työlle pantakohon, kulle työlle työntyminen, raaolle rakentuminen. (_Ilmarinen_ viittaa käskevästi hänelle. _Kaikki_ menevät vasemmalle taustaan. _Kuoro_ istuu.) ESILAUSUJA Seppo Ilmarin emäntä tuopa tuossa arvelevi, kulle työlle uusi orja, raaolle rahan-alainen; pani orjan paimeneksi, karjan suuren kaitsijaksi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Tuopa ilkoinen emäntä, leipoi leivän paimenelle, kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kakun voiti voiheralla, kuoren rasvalla rakenti, pani orjalle osaksi, palaseksi paimenelle. (_Kullervo_ tulee kontti selässä ja paimentorvi kädessään. _Emäntä_ seuraa häntä ja ojentaa kakun hänelle.) EMÄNTÄ Ellös tätä ennen syökö karjan mentyä metsälle! (_Kullervo_ panee kakun konttiinsa. _Emäntä_ kätensä kohottaen:) Lasken lehmäni leholle, maion antajat aholle, hatasarvet haavikolle, korusarvet koivikolle. Kaitse kaunoinen Jumala, varjele, vakainen luoja, varjele vahingon tieltä, kaitse kaikista pahoista! Suvetar valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko, Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Tuometar, tytär Tapion, Mielikki, metsän miniä, Tellervo, Tapion neiti! Katso'ote karjoani, viitsiöte viljoani kesä kaikki kaunihisti, lehen-aika leppeästi! (Menee oikealle taustaan.) KULLERVO (tullen keskinäyttämölle) Voi minä, poloinen poika, voi poika polon-alainen! Jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille, härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi, joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi. (Istuu mättäälle.) Paistapa, Jumalan päivä, Herran kehrä, hellittele sepon karjan kaitsijalle, poloiselle paimenelle, elä Ilmarin tuville, emännällen ensinkänä! Emäntä hyvin elävi, vehnäisiä viiltelevi voita päälle vuolaisevi; paimen parka kuivan leivän, kauraisen kavertelevi, veen lipillä luikkoavi märän mättähän nenästä. Alene, Jumalan aika, kule, päivä kuusikolle, lennä leppien tasalle, päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, rieskaa repäisemähän. (Tähystää taivaalle.) Jo nyt on aika atrioia, aika ruoalie ruveta, evähiä etsiskellä. (Kaivaa kakun kontistaan.) Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alta kuoren. (Vetää veitsellään. Veitsi katkee. _Kullervo_ kimpoaa kohoksi ja seisoo hetkisen sanattomana veitsentynkä kädessään.) Yks oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, isän saamoa eloa, vanhemman varustamata, senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon, leipähän pahan emännän, pahan vaimon paistamahan! (Heittää tyngän kädestään, katsoo hurjin silmin ympärilleen.) Millä nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan, akan ilkeän evähät, pahan porton paistannaiset? (Miettii. Hymyilee julmasti itsekseen.) Otan vitsan viisikosta, koivun korven notkelmasta, ajan suolle sontareiet, lehmät liejuhun levitän, puolen suurille susille, toisen korven kontioille. Kaikoan suet kokohon, karhut kaikki katrahasen; suet pistän Pienikiksi, karhut Kyytäksi kylläisen, ajan karjana kotihin, kirjavana kartanolle! Sillä maksan naisen naurun, pahan vaimon parjaukset. (Pudistaen nyrkkiään oikealle taustaan.) Malta, malta, Hiien huora! Jos itken isoni veistä, vielä itkenet itseki, itket lypsylehmiäsi. (Syöksyy vasemmalle. _Kuoro_ nousee hämmästyneenä.) ESILAUSUJA (vasemmalle tähystäen) Sorti suohon lehmäkarjan, härät murtohon murenti! 1:NEN VUOROLAUSUJA Suet lausui lehmäsiksi, karhut karjaksi rakenti! 2:NEN VUOROLAUSUJA Ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle. KULLERVO (huutaa vasemmalla) Repäise emännän reisi, pure puoli pohkeata, kun tulevi katsomahan, lyykistäikse lypsämähän! (Iloista paimentorven toitotusta vasemmalta. _Emäntä_ tulee oikealta taustasta.) EMÄNTÄ Ole kiitetty, Jumala! Torvi soipi, karja saapi. KULLERVO (tulee vasemmalta) Jo nyt on karjasi kujalla, lehmät lääväpellon päässä. saaospa savun panohon, käyös lehmät lypsämähän. (Jää itse keskinäyttämölle. _Emäntä_ menee takaisin karsikkoon, josta hetken perästä kuuluu kimeä hätähuuto.) EMÄNTÄ (huutaa taustasta) Pahoin teit sä paimo-parka, ajoit kontiot kotihin, suet suurille pihoille. KULLERVO Pahoin tein mä paimen-parka, et hyvin emäntä-parka: leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen; ve'in veitseni kivehen, ainoan isoni veitsen. EMÄNTÄ (kuten edellä) Kun et jouhi päästämähän, käy pian kerittämähän, kohta kaaun kuoliaaksi, muutun mullan muotoiseksi. KULLERVO Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet! Sija on maassa mennehillä maata mahtavaisimmanki. EMÄNTÄ (kuten edellä) Oi Ukko, ylijumala! Kaa'a tuo Kalervon poika, ammu kurja kuoliaksi nuolella teräsnenällä, vasamalla vaskisella! KULLERVO (kätensä kohottaen) Oi Ukko, ylijumala! Elä sie minua ammu, ammu Ilmarin emäntä, kaota katala nainen siirtymättänsä sijalta, kulkematta kunnekana! (Pitkä äänettömyys. _Kullervo_ hiipii oikealle ja kurkistaa taustaan. Vavahtaa, pakenee keskinäyttämölle, nostaa vihdoin torven uhmaten huulilleen ja lähtee toitotellen vasemmalle.) ESILAUSUJA Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, hivus keltainen korea, kengän kauto kaunokainen, läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta, kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla: suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti Kullervoisen soitantoa, ilkeän ilonpitoa. 1:NEN VUOROLAUSUJA Kuului se sepon pajahan, seppo seisottui pajassa, sai kujalle kuulemahan, mikä soitanta salolla. 2:NEN VUOROLAUSUJA Jo näki toet totiset, valehettomat vakaiset, näki naisen hukkunehen, kaunoisensa kaatunehen. 1:NEN VUOROLAUSUJA Siihen seppo seisottihe, puuttui yöksi itkemähän, mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Itse Kullervo käveli astui eelle jonne kunne, päivän korpia kovia, Hiien hirsikankahia; illan tullen, yön pimeten, päätyi maahan mättähälle. (_Kullervo_ tulee vasemmalta ja istuu mättäälle. Painaa pään käsiinsä. Vaitiolo.) KULLERVO Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle! Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat; mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni, tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly. Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa, isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä, niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit, loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan! Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi, ilo ilman lintusille, ei minulle milloinkana, tule ei päivä polvenansa, ei ilo sinä ikänä. En tieä tekijätäni enkä tunne tuojoani, liekö telkkä tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut, tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon. Piennä jäin minä emosta, matalana maammostani, iso kuoli, äiti kuoli, kuoli muu sukuni suuri; jätti mulle jäiset kengät, sukut uhkuiset unohti; jätti jäisille jälille, pyöriville portahille, joka suohon sortumahan, likahan litistymähän (Karkaa ylös.) Vaan en nyt ijällä tällä, en mä vielä jouakana soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille; enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän. (Näyttää nyrkkiään vasemmalle taustaan.) Vuota, vuota, Untamoinen! Maltapa sukuni surma! Kun tulen minä sotahan, tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot kekälehiksi. (Siniviitta _Viian eukko_ tulee vasemmalta taustasta.) VIIAN EUKKO Kunne läksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika? KULLERVO Johtui mulle mieleheni käyä Untamon kylähän, kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat. VIIAN EUKKO Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo; on sulla iso elossa, maammo mailla tervehenä. KULLERVO (säpsähtäen) Missäpä minun isoni, kussa kaunis kantajani? VIIAN EUKKO Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella. KULLERVO Mitenkä mä sinne pääsnen, kuten kulkea osannen? VIIAN EUKKO Hyvä on sinne päästäksesi; vaara vastahan tulevi, käy vaaran vasenta puolta; tuostapa joki tulevi, käy sitä joen sivua, kolmen kosken kuohumitse; tulet niemen tutkaimehen, tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä, siinäpä iso elävi, siinä kaunis kantajasi, siinäpä sisaresiki, kaksi kaunista tytärtä. (Häviää vasemmalle. _Kullervo_ miettii hetkisen ja astahtaa sitten päättävästi askeleen vasemmalle. _Kalervo ja Äiti_ tulevat vasemmalta.) KALERVO Mistä vieras veen takoa, kusta kulkiain kotoisin? KULLERVO Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa, jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin ison vaaksan varrellisna, emon värttinän pituisna? ÄITI (häntä syleillen) Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki! Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet, kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi. KALERVO (pyyhkien kyyneleitään) Kaks oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytärtä, niist' oli osattomalta, kaksi vanhinta kaonnut, poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin; poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullekana. KULLERVO Kunne tyttösi katosi, kunne sai sisarueni? ÄITI Läksi marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan, sinnepä kana katosi, lintu kuoli liian surman, surmahan sanattomahan, nimen tietämättömähän. (Menevät nyyhkien vasemmalle karsikkoon. _Kullervo_ seuraa heitä.) ESILAUSUJA Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, sai tuosta elelemähän alla varjon vanhempien; ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan. 1:NEN VUOROLAUSUJA Poika työlle työnteleikse, kaalasi kalastamahan, nuotan suuren souantahan; souti tarmonsa takoa, souti poikki puiset hangat, katajaiset kaaret katkoi, venon haapaisen hajotti. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kullervo, Kalervon poika, meni nuotan tarvontahan, tarpaisi olantakoa, pani miehuuen nojassa, ve'en velliksi seoitti. tarpoi nuotan tappuroiksi, kalat liinaksi litsotti. (_Kullervo ja Kalervo_ tulevat vasemmalta karsikosta.) KALERVO Ei sinusta tarpojaksi; lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan! Lienet matkassa parempi, taipalella taitavampi. (Ojentaa hänelle kangaskimpun ja lippaan. Palajaa takaisin karsikkoon. _Kullervo_ aukaisee lippaan ja jää uteliaana sen sisällystä tutkimaan.) ESILAUSUJA Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä, virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni; ajavi karittelevi, matkoansa mittelevi noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. (_Kullervo_ sulkee lippaan, pistää sen kainaloonsa, heittää verkakimpun olalleen ja aikoo vihellellen oikealle etualalle. _Sisar_ valjuna, harhailevin silmin tulee vastaan hänelle.) KULLERVO Käy, neito, rekoseheni, armas alle vilttieni! SISAR (hiljaisesti) Vilu on olla viltin alla, kolkko korjassa eleä. (_Kullervo_ tempoa hänet kainaloonsa) Päästä pois minua tästä, laske lasta vallallensa, kunnotointa kuulemasta, pahalaista palvomasta! (Kullervo aukaisee lippaansa. _Sisar_ jää viehättyneenä sen koruja katsomaan. _Kullervo_ levittää maahan verkaviitan.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Verat veivät neien mielen, raha muutti morsiamen, hopea hukuttelevi, kulta kuihauttelevi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Siinä neitosen kisasi, tinarinnan riu'utteli. alla vaipan vaskikirjan päällä taljan täplikkäisen. SISAR (halaten Kullervoa) Mist' olet sinä sukuisin, kusta, rohkea, rotuisin? Lienet suurtaki sukua, isoa isän aloa? KULLERVO En ole sukua suurta enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimmäistä, Kalervon katala poika, tuhma poika tuiretuinen. Vaan sano oma sukusi, oma rohkea rotusi, jos olet sukua suurta, isoa isän aloa. (Suutelee, tahtoo painaa hänet povelleen. _Sisar_ karkaa ylös kauhistuneena. Myöskin _Kullervo_ nousee.) SISAR En ole sukua suurta enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimmäistä, Kalervon katala tyttö, tyhjä tyttö tuiretuinen. (_Kullervo_ kääntää kasvonsa pois kauhistuneena. Pitkä vaitiolo.) Ennen lasna ollessani emon ehtoisen eloilla, läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan; poimin maasta mansikoita, alta vaaran vaapukoita, poimin päivän, yön lepäsin, poimin päivän, poimin toisen, päivälläpä kolmannella en tiennyt kotihin tietä; tiehyt metsähän veteli, ura saatteli saloille. Siinä istuin, jotta itkin, itkin päivän, jotta toisen, päivänäpä kolmantena nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle, tuossa huusin, hoilaelin, salot vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: "Elä huua, hullu tyttö, ei kuulu kotihin huuto." Päivän päästä kolmen, neljän, viien, kuuen viimeistäki kohennihin kuolemahan; enkä kuollut kuitenkana. Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala, äsken tuosta toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä, oisin heinänä helynnyt, kukostellut kukkapäänä, maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, nämä kummat kuulematta, haikeat havaitsematta, (Syöksyy oikealle.) KUORO Löysi turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa! (Peittävät kasvonsa kauhistuneina. _Kullervo_ yrittää syöksyä sisaren jälkeen, pysähtyy ja kohottaa kätensä taivasta kohden.) KULLERVO Voi, poloinen, päiviäni, voipa, kurja, kummiani, kun pi'in sisarueni, turmelin emoni tuoman! Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani, minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan! Parempi olisin ollut syntymättä, kasvamatta, ilmahan sikeämättä, maalle tälle täytymättä; eikä surma suorin tehnyt, tauti oikein osannut, kun ei tappanut minua, kaottanut kaksi-öisnä. (_Äiti_ tulee vasemmalta karsikosta. _Kullervo_ rientää häntä vastaan.) Oi emoni, kantajani! Kun oisit, emo-kuluni, synnyteltäissä minua pannut saunahan savua, lyönyt saunan salpa päälle, tukahuttanut savuhun, kaottanut kaksi-öisnä! (Painuu itkien hänen povelleen.) ÄITI Mi sinulla, poikaseni? On kuin Tuonelta tulisit, Manalalta matkoaisit. KULLERVO Jo nyt on kummat kuulununna, turmiot tapahtununna, kun pi'in oman sisaren, turmelin emoni tuoman. (_Äiti_ parahtaa ja eroaa hänestä.) Se jo surmansa sukesi palavahan pyörtehesen; itse en nyt tieäkänä, kunne kurja kuoletaime. (Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa. Molemmat itkevät. Pitkä vaitiolo. Vihdoin lähestyy _Äiti_ häntä hiljaisena ja lempeänä.) ÄITI (hyväillen hänen kutrejaan) Onpa suurta Suomen nientä piillä miehen piilojansa, piillä vuotta viisi kuusi, ynnähän yheksän vuotta, kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi. KULLERVO Enkä lähe piilemähän, en, paha, pakenemahan; lähen Surman suun esille, Kalman kartanon oville, suurille sotasijoille, miesten tappotanterille: viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta, kostamatta taaton kohlut, maammon mahlat maksamatta, muistamatta muutki vaivat, itseni hyvin-piännät. (Menee vasemmalle. Palajaa hetken perästä kypärä päässä ja miekka kädessään. _Äiti_ seuraa häntä.) ÄITI Ellös, poikani poloinen, saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen! Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon, se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa, miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan. KULLERVO (miekkaansa välkyttäen) En mä silloin suohon sorru enkä kaau kankahalle, korppien kotisijoille, variksien vainiolle, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille; somap' on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen, sorea sotainen tauti, äkin poika pois tulevi, potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi. ÄITI Kun sinä sotahan kuolet, mitä jääpi taatollesi vanhan päivänsä varaksi? KULLERVO Kuolkohon kujarikoille, kaatukohon kartanolle! ÄITI (valittaen) Mitä jääpi maammollesi vanhan päivänsä varaksi? KULLERVO Kuolkohon kupo sylihin, läävähän läkähtyköhön! ÄITI (aina surkeammin) Mitä jääpi veikollesi päivän vastaisen varaksi? KULLERVO Metsähän menettyköhön, vainiolle vaipukohon! ÄITI Mitä jääpi siskollesi päivän vastaisen varaksi? KULLERVO Kaivotielle kaatukohon, sotkutielle sortukohon! (Kalervo tulee vasemmalta.) Hyvästi, hyvä isoni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi? KALERVO (raskaasti) En minä sinua itke; poika toinen tehtänehe, poika paljoa parempi. KULLERVO Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman taaton, suun savesta, pään kivestä, silmät suolta karpaloista. (Veli tulee vasemmalta.) Jää hyvästi, veikkoseni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi? VELI En itke minä sinua; veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi. KULLERVO (aina katkerampana) Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman veljen hiukset kuivista kuloista, jalat raian haarukasta. (Toinen sisar tulee vasemmalta.) Hyvästi, sisarueni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi? TOINEN SISAR En itke minä sinua; veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi. KULLERVO Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman siskon korvat lammin lumpehista, varren vaahteren vesasta! (Kääntyy äitinsä puoleen.) Äitiseni, armaiseni, minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi? ÄITI (katsoo surullisesti häneen) Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä, itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi, itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, kujat kaikki kuurullani; lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi. (Itkee hänet syliinsä. Itkee valtoinaan. Muut kääntyvät hitaasti pois. Pitkä vaitiolo. _Kullervo_ irtautuu lempeästi hänen syleilystään. Äiti poistuu itkuaan pidättäen vasemmalle. Kullervo jää murhemielisenä hänen jälkeensä katsomaan. Äkkiä kuin heräten:) KULLERVO Viel' on Unto kostamatta, mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä! ESILAUSUJA Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, läksi soitellen sotahan, ilotellen tappelohon; soitti suolla, soitti maalla, kajahutti kankahalla, rojahutti ruohikossa, kulahutteli kulossa. (_Kullervon_ torvi kuuluu vasemmalta karsikosta.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan, jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti; tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyätteli, kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi ison entisen tuville, vanhempansa vainioille; tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa, ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan. 1:NEN VUOROLAUSUJA Antoi kättä hiilokselle: hiilet kylmät kiukahassa; tuosta tunsi tultuansa, ei ole emo elossa. 2:NEN VUOROLAUSUJA Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa; tuosta tunsi tultuansa, ei ole iso elossa. 1:NEN VUOROLAUSUJA Loi on silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta; tuosta tunsi tultuansa, ei ole sisar elossa. 2:NEN VUOROLAUSUJA Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa, tuosta tunsi tultuansa, ei ole veli elossa. (_Kullervo_ tulee synkkänä ja vitkalleen karsikosta.) KULLERVO Voi minä, poloinen poika, kun kuoli emo minulta, uupui uutimen tekijä, vaipui vaipan kirjoittaja; enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä, lie kuollut kovin viluhun, vainko leivän puuttehesen. (Siniviitta _Viian eukko_ tulee vasemmalta.) VIIAN EUKKO Jäip' on sulle Musti koira käyäksesi metsämaille; ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille, ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön, sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille, evähiä etsimähän, antia anelemahan. (_Kullervo_ nyykäyttää raskasmielisesti päätään hänelle ja etenee vasemmalle etualalle.) ESILAUSUJA Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle, läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan; kävi matkoa vähäisen, tuli tuolle saarekselle, kuss' oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman. VUOROLAUSUJAT (hiljaa) Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka, ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla, kuss' oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna. (_Kullervo_ vetää hitaasti miekan huotrastaan ja katsoo synkkänä sen terää.) KULLERVO Tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa? VIIAN EUKKO (hiljaa) Miks ei söisi mielellänsä, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? Syö lihoa syyttömänki, juo verta viattomanki. (_Kullervo_ lankeaa äkisti miekkaansa.) KUORO Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon! ESILAUSUJA Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama, ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi. ESIRIPPU. SAMMON RYÖSTÖ HENKILÖT: VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. LEMMINKÄINEN LOUHI. KANTELETAR. KUORO. (_Kuoro_ paikallaan uhrlkuusen alla. Valaistus: hämärtyvä ilta, joku tähti takaisella taivaankannella.) ESILAUSUJA Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket, yöt itki unettomana, päivät einehettömänä, aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli, kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu, eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi, kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla. (_Ilmarinen_ tulee hitaasti ja murhemielisenä oikealta karsikosta.) ILMARINEN (raskaasti) En tieä, poloinen poika, miten olla, kuin eleä; istun yön eli makoan, äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti. Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni, äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi; ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, mure muita aikojani: ihanaistani ikävä, apeainen armastani, mure mustakulmaistani. Jo vainen iällä tällä usein minun utuisen keski-öisissä unissa koura tyhjeä kokevi, käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki. (Etenee hitaasti vasemmalle.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä. 2:NEN VUOROLAUSUJA Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi, päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle. (_Louhi_ tulee vasemmalta. _Ilmarinen_ tekee torjuvan liikkeen kädellään.) ILMARINEN Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi! Jo sen on surma suin piellyt, kova loppu loukahtanut; maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoseni, mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa. (Voi tuskin pidättää itkuaan enää. Vaitiolo.) Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa! LOUHI (voivotellen) Pahoin tein minä poloinen, kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana nuorena nukahtamahan, annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan. (Äkeästi.) En nyt toista annakana nokiesi nuoliojaksi, ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan koskehen kohisevahan, Tuonen hau'in hampahisin. (Menee tuimana vasemmalle. _Ilmarinen_ suuttuneena seuraa häntä. Palajaa hetken perästä takaisin allapäin ja pahoilla mielin. _Väinämöinen_ tulee oikealta taustasta.) VÄINÄMÖINEN Veli, seppo Ilmarinen, mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi? ILMARINEN (katkerasti) Mi on Pohjolan eleä, kun on Sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siin' on kylvö, siinä kasvu kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni. VÄINÄMÖINEN Ohoh seppo Ilmarinen, lähtekämme Pohjolahan hyvän Sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan. ILMARINEN (päätä pudistaen) Ei ole Sampo saatavana pimeästä Pohjolasta! Siell' on Sampo saatettuna, kirjokansi kannettuna Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon ta'aksi; siihen juuret juurruteltu. VÄINÄMÖINEN Laatikamme laiva suuri, johon Sampo saatetahan vaaran vaskisen sisästä. ILMARINEN Vakavampi maisin matka, Lempo menköhön merelle, Surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi. VÄINÄMÖINEN Vakavampi maisin matka, vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi; lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, ve'et väljät välkytellä; aalto laivoa ajavi, länsituuli läikyttävä, etelä e'elle viepi; vaan kuitenki, kaikitenki, kun et mieline merisin, niin on maisin matkatkamme. Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen saaessa otolle Sammon tuonne kylmähän kylähän. (Menevät oikealle taustaan. Palajavat hetken perästä, _Väinämöinen_ miekka kädessään.) VÄINÄMÖINEN Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan? ESILAUSUJA Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan, jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui, kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi. VÄINÄMÖINEN (miekkaansa hujautellen) Jo minä terällä tällä vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin. ILMARINEN Milläpä minä poloinen, millä, tuima, turveleime, hyöteleime, vyöteleime maan varalle, veen varalle? VÄINÄMÖINEN Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi. (_Ilmarinen_ viittaa oikealle taustaan. _Orja_ tuo sotavarukset, joihin hän nopeasti pukeutuu. _Lemminkäinen_ tulee oikealta taustasta ja tervehtii heitä.) LEMMINKÄINEN Minnekä menette miehet? VÄINÄMÖINEN Kohti pohjaista kulemme Sampoa tapoamahan, kirjokantta katsomahan Pohjolan kivimäestä. LEMMINKÄINEN (Ilahtuen) Ohoh vanha Väinämöinen! Otapa minua, miestä, urohoksi kolmanneksi kirjokannen kannantahan! Vielä mieli miestä maksan, jos saisi tapella tarve, annan käskyn kämmenille, olkapäilleni opaston. (_Väinämöinen_ nyykäyttää päätään hänelle. Sankarit neuvottelevat keskenään. _Kanteletar_ näkymättömänä nyyhkii oikealla. _Väinämöinen_ kuuntelee ja viittaa oikealle.) VÄINÄMÖINEN Siell' on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa. ILMARINEN (katsoo oikealle) Onpa pursi itkemässä, venonen valittamassa. VÄINÄMÖINEN Mitä itket, puinen pursi, vene hankava, valitat, itketkö sa puisuuttasi, hankavuuttasi haveksit? KANTELETAR Vesille venosen mieli tervaisiltaki teloilta, mieli neien miehelähän korkeastaki koista; sitä itken, pursi-raukka, vene vaivainen, valitan, itken viejäistä vesille, laskijata lainehille. Sanottihin tehtäessä, laulettihin laitettaissa saatavan sotivenettä, vainopurtta puuhattavan, tuovan täyteni eloa, alustani aartehia; ei ole sotahan saatu, eloteillen ensinkänä. Oisi kahta kaunihimpi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä. VÄINÄMÖINEN Elä itke, puinen pursi! Kohta saat sotia käyä. (Sankarit jatkavat neuvotteluaan.) ESILAUSUJA Siitä vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi; lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia. 1:NEN VUOROLAUSUJA Jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui, loitos kuului airon loiske, kauas hankojen havina. 2:NEN VUOROLAUSUJA Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi, laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia. 1:NEN VUOROLAUSUJA Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: "Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla?" 2:NEN VUOROLAUSUJA Laski vanha Väinämöinen laski päivän maavesiä, päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä. MOLEMMAT (hilpeästi) Soutavi sorehtelevi, teljot rytkyi, laiat notkui, airot piukki pihlajaiset, airon pyörät pyinä vinkui, terät teirinä kukerti, nenä joikui joutsenena, perä kaarskui kaarnehena, hangat hanhina havisi. (_Sankarit_ etenevät vasemmalle. _Louhi_ tulee heitä vastaan.) LOUHI Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto? VÄINÄMÖINEN Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten; saimme Sampuen jaolle, kirjokannen katselulle. LOUHI (nokkelasti) Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen; hyvä on Sampuen hyrätä Pohjolan kivimäessä, hyvä olla itseniki Sammon suuren haltiana. VÄINÄMÖINEN Kun et antane osoa, tuota Sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme. (Menevät vasemmalle. _Louhi_ hätääntyneenä seuraa heitä. _Kuoro_ on noussut ja katsoo jännityksellä vasemmalle.) KUORO Saivat Sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa, työntivät venon vesille, satalauan lainehille! ILMARINEN (huutaa vasemmalta) Minne Sampo saatetahan? VÄINÄMÖINEN (vastaa hänelle vasemmalta) Tuonne Sampo saatetahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. (_Louhi_ syöksyy epätoivoisena vasemmalta.) LOUHI (kätensä kohottaen) Ututyttö, terhenneiti! Seulo seulalla utua, laske talma taivahalta, jottei päästä Väinämöisen osata Uvantolaisen! Iku-Turso, Äijön poika, nosta päätäsi merestä, kaataos Kalevan miehet, hävitä häjyt urohot, saata Sampo Pohjolahan venehestä vierimättä. Oi Ukko, ylijumala, rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima, luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä. (Näyttämö pimenee.) ESILAUSUJA (voimakkaasti) Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan; kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli, enemmän etelätuuli, itä inkui ilkeästi, kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi; nosti mustia muria päälle selvien vesien. 2:NEN VUOROLAUSUJA Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon, pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa, rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen, 1:NEN VUOROLAUSUJA Latoi miestä laivahansa suoritti sota-urohot, kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi, sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi, nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin, kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla. (Näyttämöllä on melkein pimeä. _Sankarit_, samoin kuin _Kuoron_ jäsenetkin, vain epäselvinä hahmoviivoina.) ILMARISEN ÄÄNI (kuuluu pimeydestä) Voi, poloinen, päiviäni! Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä, parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä; harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näköistä. VÄINÄMÖISEN ÄÄNI Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista. Oi sie lieto Lemmin poika, nouse purjepuun nenähän, katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, onko selvät ilman rannat. LEMMINKÄISEN ÄÄNI Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas; pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa. VÄINÄMÖISEN ÄÄNI Se on pursi purjehinen; katso toisti tarkemmasti. LEMMINKÄISEN ÄÄNI Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi, havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita. VÄINÄMÖISEN ÄÄNI Ne on Pohjan poikasia; katso tarkoin kolmannesti! LEMMINKÄISEN ÄÄNI (hätääntyneenä) Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi, sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa. VÄINÄMÖISEN ÄÄNI Soua, seppo Ilmarinen, soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, jotta juoksisi venonen, pursi eellä ennättäisi! VUOROLAUSUJA! Lyllyivät melat lylyiset. hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi, nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni. ESILAUSUJA Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät; eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi eestä purren purjehisen tuon on Pohjolan venosen. VÄINÄMÖISEN ÄÄNI Salasaari kasvakohon, johon juosta Pohjan purren! KUORO Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli, mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat. Louhi, Pohjolan emäntä, tohti toisiksi ruveta, otti viisi viikatetta, nepä kynsiksi kyhäsi, puolen purtta särkynyttä, senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa, sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen, sata miestä miekallista, tuhat ampuja-urosta. Kokkona kohotteleikse tavoitellen Väinämöistä, siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli. ILMARISEN ÄÄNI (parahtaen) Kaitse, kaunoinen Jumala, ettei poika pois tulisi! VÄINÄMÖISEN ÄÄNI Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle Sammon nenähän utuisen niemen? LOUHEN ÄÄNI En lähe jakohon Sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen! LEMMINKÄISEN ÄÄNI Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot urohot, sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä! ESILAUSUJA Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi; jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta, sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta; muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi. 1:NEN VUOROLAUSUJA Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet, sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta! 2:NEN VUOROLAUSUJA Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille, kuni puusto koppeloinen, kuusen oksalta orava. 1:NEN VUOROLAUSUJA Siitä Sampoa tavoitti sormella nimettömällä. 2:NEN VUOROLAUSUJA Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen. MOLEMMAT Siinä sai muruiksi Sampo, kirjokansi kappaleiksi! LOUHEN ÄÄNI (parahtaen) Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni, eloni meni merehen, Sampo särkyi lainehisin! (Pitkä vaitiolo. Näyttämö valkenee vähitellen. _Väinämöinen_ näkyy seisovana mietteissään keskinäyttämöllä, _Kanteletar_ nojaavana puun runkoon oikealla.) KANTELETAR Niin meni muruja noita, Sammon suuria paloja, alle vienojen vesien, päälle mustien murien, ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi; siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana, vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia. Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli, selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla, tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli. VÄINÄMÖINEN (miettivästi) Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen, tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille. (Louhi näkyy puiden lehvien lomitse vasemmalta.) LOUHI Vielä ma tuohon mutkan muistan: tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon! VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen) Anna, luoja, suo Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme suloisessa Suomen maassa, kaunihissa Karjalassa! (_Kuoro_ kertaa viimeisen säejakson.) ESIRIPPU. VÄINÄMÖISEN LÄHTÖ. HENKILÖT: VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. MARJATTA. MARJATAN ÄITI. PIIKA PIKKARAINEN. LOUHI. VIROKANNAS. KANTELETAR. KUORO. (_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: kesäyön hämärä. _Kanteletar_ nojaa puun runkoon vasemmalla etualalla.) ESILAUSUJA Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti, jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi. Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille, kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän. 1:NEN VUOROLAUSUJA Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti. 2:NEN VUOROLAUSUJA Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen. 1:NEN VUOROLAUSUJA Jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta; sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisten, ikävä itsen Ukonki. MOLEMMAT Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkosen pimeä; oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla, sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. ESILAUSUJA (nousee) Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, alkoi tuota ouostella, arvelee, ajattelevi, mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, kun ei kuu kumottakana eikä päivä paistakana. (_Väinämöinen_ tulee mietteissään vasemmalta karsikosta.) VÄINÄMÖINEN Ain' on päivä paistamatta, kuu-kulta kumottamatta, noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla; vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä imehnosille, kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota. Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille, saan ma kuun kumottamahan, päivä-kullan paistamahan, (Etenee yli näyttämön vasemmalle. _Louhi_ tulee häntä vastaan.) LOUHI Ku sanoma kurjan miehen? VÄINÄMÖINEN (ankarasti) Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet; minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi? LOUHI Tuonne teiltä päivä päätyi, tuonne teiltä kuu katosi, kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon; sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä. VÄINÄMÖINEN (vetäen miekkansa) Kun ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille! (Menee päättävästi vasemmalle. _Louhi_ säikähtyneenä väistyy hänen edellään.) KANTELETAR (vienosti) Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi, korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla; piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti isonsa avaimilla, helmassa helottavilla. Puolen kynnystä kulutti helevillä helmoillansa, puolen hirttä päänsä päältä sileillä silkillänsä, puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla, siltalaahkon lattiata kautokengän kannoillansa. Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elävä, neitosena niekottava, päätyi karjan paimeneksi, läksi lammasten keralle. Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkulata, neiti asteli ahoa, lepikköä leyhytteli, keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta. (_Äiti ja Piika pikkarainen_ tulevat vasemmalta taustasta.) ÄITI Mi on meiän Marjatalla, kun se pauloitta asuvi, käypi saunassa saloa, pimeissä pisteleikse? PIIKA PIKKARAINEN Se on meiän Marjatalla, kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa käveli. (_Marjatta_ tulee vasemmalta taustasta ja painautuu äitinsä povelle.) MARJATTA Oi emoni, armahani! Laita suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi. ÄITI (inholla) Kenen oot makaelema, ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon? MARJATTA En ole miehen naimattoman enkä nainehen urohon; menin marjahan mäelle, punapuolan poimentahan, otin marjan mielelläni, toisen kerran kielelläni, se kävi kerustimille, siitä vatsahan valahti. ÄITI (kuten edellä) Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi, kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin, sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan! MARJATTA En mä portto ollekana, tulen lautta lienekämi, olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttävä, joll' on valta vallallenki, väki Väinämöisellenki. (Äiti tehden halveksivan liikkeen, palajaa taustaan.) Piltti, pienin piikojani! Käypä kylpyä kylästä, saunoa Sara-ojalta, jossa huono hoivan saisi. PIIKA PIKKARAINEN Ei ole kylpyä kylässä, saunoa Sara-ojalla; ruma Ruotuksen emäntä sanan virkkoi, noin nimesi "Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta; on kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa; kun heponen hengähtävi, niin on siinä kylpeköhön." MARJATTA (valittaen) Lähteä minun tulevi niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen, lähteä kytömäelle, käyä hongikkokeolle. (Menee oikealle taustaan. _Piika pikkarainen_ tukee häntä.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Marjatta, matala neiti, teki tuonne pienen poian, heinille hevosen luoksi, sorajouhen seimen päähän. 2:NEN VUOROLAUSUJA Piiletteli pojuttansa, kasvatteli kaunoistansa, sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi 1:NEN VUOROLAUSUJA Siitä meiän Marjatalle kasvoi poika kaunokainen; ei tieä nimeä tuolle, millä mainita nimellä. 2:NEN VUOROLAUSUJA Etsittihin ristijätä, katsottihin kastajata; tuli ukko ristimähän, Virokannas kastamahan. (_Ilmarinen_ tulee kiireesti oikealta taustasta, _Väinämöinen_ mietteissään vasemmalta.) ILMARINEN Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen! Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän, jo ovat tarkoin taivahilla, sijoillansa muinaisilla. VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen) Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä-kulta koittamasta, aurinko ylenemästä! Kuu-kulta kivestä pääsit, päivä kaunis, kalliosta, nousit kullaisna käkenä, hopeisna kyyhkyläisnä elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille. Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä; teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyyntö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän! Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon! (Näyttämö on valjennut vähitellen taustasta. _Marjatta_, lapsi sylissään, _Virokannas, Lemminkäinen_ y.m. kansaa.) VIROKANNAS En mä risti riivattua, katalata kastakana, kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane. 1:NEN VUOROLAUSUJA Kenpä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi? 2:NEN VUOROLAUSUJA Vaka vanha Väinämöinen tutkijaksi, tuomariksi. (_Marjatta_ lapsineen y.m. kansa lähestyy Väinämöistä ja keskustelee hänen kanssaan, _Väinämöinen_ kuuntelee hetkisen heidän puhettaan.) VÄINÄMÖINEN Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta siennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön! (Liikettä kansanjoukossa. _Kuoro_ nousee hämmästyneenä.) KUORO Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui! KANTELETAR (jalolla suuttumuksella). Ohoh sinua, ukko utra, kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia! Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana itseäsi suolle viety eikä puulla päähän lyöty, kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien. (Pois oikealle. _Kansa_ polvistuu keskinäyttämölle.) 1:NEN VUOROLAUSUJA Ukko ristii ripsahutti, kastoi lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartiaksi. 2:NEN VUOROLAUSUJA Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi, lauloin vaskisem venehen, kuparisen umpipurren. (_Väinämöinen_ on siirtynyt oikealle. _Marjatta, Virokannas ja kansa_ jäänyt keskinäyttämölle) VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen) Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa. ESILAUSUJA Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin. VÄINÄMÖISEN ÄÄNI (oikealta) Vaan kuitenki, kaikitenki laun hiihin laulajoille, laun hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. KANTELETAR Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa. KUORO Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi laajemmille, laulajoille, runsahammille runoille nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa. ESIRIPPU.