Konrad Lehtimäen 'Onnen päivä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1574. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. ONNEN PÄIVÄ Kolminäytöksinen näytelmä Bobrikoffin ajalta Kirj. KONRAD LEHTIMÄKI Hämeenlinnassa, Osakeyhtiö Hämeen Kansa, 1925. HENKILÖT: KATRI KOSKELA, leskivaimo, 45 v. EERO, 12 v. | KERTTU, 23 v. | hänen lapsiaan. URHO, 21 v. | INGRID ROSBERG, liikkeenomistajan tytär, 20 v. VILJO RAITA, Urhon työtoveri, 25 v. PAROONI von SVINBORST, santarmikapteeni, 30 v. SANTARMIVÄÄPELI. SORONOFF, työnjohtaja. ANNI, talollisen tytär. RANTALA, tukkilainen. KAKSI POLIISIA. TUKKILAISIA, SANTARMEJA, URKKIJOITA. I näytös: 1:nen kuv. Koskelan kamarissa. 2:nen kuv. Koskelan kamarissa. II näytös Kampin kallioilla. III näytös l. kuv. maalaistalon tupakamarissa. 2. kuv. maalaistalon tupakamarissa. ENSIMÄINEN NÄYTÖS. ENSIMMÄINEN KUVAELMA. Leskivaimo Katri Koskelan kamari, jossa hänen poikansa Urho ja tämän työtoveri Viljo Raita asuvat. Peräovesta päästään eteiseen ja oikeanpuoleinen johtaa kyökkiin. Kalustona on vain kaksi yksinkertaista vuodetta, piironki peileineen, pöytä ja peränurkassa pienii kirjahylly, joka on täynnä kirjoja. VILJO RAITA, vakavan ja miellyttävän näköinen mies, joka on päässyt vähän aikaisemmin työstä, istuu puoliksi pukeutuneena pöydän ääressä ja silmäilee kiihkeästi sanomalehteä. Hetken kuluttua mutisee itsekseen. -- Ei sanaakaan... -- (Kääntää sivua.) -- Ahaa! Lukee ja hymähtää halveksivasti. Silloin kuuluu kiireisiä askeleita ja URHO KOSKELA tulee sisään. Hänellä on kaunis, jäntevä vartalo ja hänen nopeissa liikkeissään ilmenee tuo erityinen notkeus ja voima, joka saavutetaan vasta vuosikausien ankarilla ruumiinharjoituksilla. Kasvot ovat liian kulmikkaat ja teräväpiirteiset ollakseen kauniit, mutta ne osoittavat imu murtumatonta voimaa ja rajua päättäväisyyttä, joka ei tiedä vastuksista. Ja toiselta puolen hänen avomielinen katseensa, sointuva äänensä ja iloinen naurunsa todistaa hänessä löytyvän aivan päinvastaisen luonteen: herkän, säälivän ja tunteellisen. Tällä hetkellä kuvastuu hänen kasvoissaan, liikkeissään, koko olemuksessaan kuohuva voima ja tarmo. Hän lennättää jo tullessaan takin päältään ja sieppaa naulasta harmaan hiiihtopaidan. VILJO hämmästyen. Saitko sinä jo työsi valmiiksi? Luulin minä sinun viipyvän ainakin puoli tuntia -- en minä ehtinyt vielä pukeutuakaan, kun takerruin tähän lehteen. URHO uteliaasti. No onko siellä mitään eilisestä kahakasta? VILJO purevan ivallisesti. Kai täällä on ollut siitä, ja paljon muuta, joka olisi pannut Venäjän valtakunnan perustukset horjumaan. Mutta kuten näet, on sensuuri taaskin huomannut kapinallisten katalat aikeet ja pelastanut valtakunnan. Mutta kyllä siinä onkin suti heilunut -- lehti on aivan kirjava! URHO. Jaa-a! Kyllä sillä herralla on työtä ja huolta, kun täytyy suojella Nikun ja hänen renkiensä olematonta kunniaa. Ja kun ne hävyttömät sanomalehdet rangaistuksesta huolimatta koettavat kertoa hänen suojattiensa konnantöistä, vetoavat keisarivaloilhin ja vakuutuksiin, vaikka koko maailma ilmankin tietää, että ne ovat aikoja sitten rikotut ja syödyt -- ja vielä puhuvat oikeudesta, ihmisyydestä ja perustuslaeista, joita ei yleisvaltakunnallinen järjestys voi sallia missään muodossa. -- (Vilkaisee ohimennessään lehteä ja lausuu koomillisen vakavana.) -- Ai, ai, mitähän tuossakin on ollut, kun on täytynyt pyyhkiä! kaksi palstaa -- minä pelkään pahoin, että siinä on yritetty keikahuttaa nurin koko Nikolain valtaistuin... Mutta eikö siinä todellakaan ole edes pikku-uutista siitä eilisestä? VILJO. Uutista ei ole, mutta on täällä poliisimestari Pekosen julistus... Odotappas... (Lukee nopeasti itsekseen ja sitten lisää.) -- Kuuleppas tätä! -- (Lukee.) -- "Koska eräs hulikaanijoukko yritti eilen estää asevelvollisia menemästä kutsuntaan ja häiritä järjestystä, niin ilmoitan täten, että kaikki tuollaiset yritykset ja väenkokoukset hajoitetaan heti säälimättä sotaväen avulla..." Sillälailla! URHO vakavasti. Tiedätkö, minä pelkään, että se tekee tänään jonkun tavallista ilkeämmän teon. VILJO. Luuletko, että se yrittäisi ruveta väkisin kuljettamaan uppiniskaisia asevelvollisia kutsuntaan, kuten oli luvannut. URHO. En. Se olisi Pekosellekin liian vaikea urakka, eikä tuottaisi mitään hyötyä. Mutta ajattele, miten tarpeellinen katumeteli olisi tällä hetkellä Bobrikoffille. Silloin saataisiin ensinnäkin kasakat "katuja puhdistamaan..." VILJO keskeyttää hätkähtäen. Älä helvetissä! Katumeteliä ne yrittivät jo eilen -- sehän oli mitä tönkeintä ärsytystä. Ehkä Bobrikoff on luvannut toimittaa Pekoselle toisen nuuskarasian tuosta palveluksesta. URHO. Ja kyllä kannattaakin! Sehän olisi kapinaa, jonka vuoksi julistettaisiin maa "erinomaiseen suojelustilaan!" Kun sitten vanhat ammattitaitoiset rauhoitusretkikunnat perkaisivat maan kapinallisuuden rikkaruohoista niin, että vain naiset, vanhukset ja lapset olisivat jälellä, niin silloin tästä kirotusta rajamaasta tehtäisi vihdoinkin oikea kuvernementti. Ja kun ei kukaan enää uskalla puhuakaan sivistyksestä, oikeudesta y.m.s., kun tämän maan perustuslakeina ovat Bobrikoffin ukaasit, silloin hän kai hakee paikanmuutosta helvettiin -- paistamaan vallankumouksellisia... EERO juoksee sisään ja huutaa kiihtyneenä. Kuulittekos pojat sen kauhian huudon, joka juuri nyt kuului Senaatintorilta? URHO kiihkeästi keskeyttäen. Mistä tiedät, että se kuului Senaatintorilta? EERO. Lahtosen pojat tulivat sieltä äsken ja sanoivat, että siellä tulee hurja katumellakka. URHO kiihtyneenä. Siinä se on! Ja minä lörpöttelen täällä... Mennään nyt kiireesti sinne. Ja jos siellä on provokaattoreita, niin ne on paljastettava! VILJO. Ehdottomasti. EERO. Voi kun äiti nyt tulisi, että minä pääsisin myös! Kuule... etkö sinä...? URHO keskeyttäen. Missä äiti on? EERO. Hän meni halliin jo aikoja sitten... Kuule Urho... Luuletko, että minä voisin tulla sinne ilman äidin lupaa...? Jos sinä sanoisit äidille... URHO leikillisesti. Jos sinun mielesi tekee lähteä ilman äidin lupaa, niin ei se tauti parane: ilman koivurieska-annosta, enkä minä tahdo riistää sitä omalta veljeltäni! EERO. On siinä ja sälli, joka ei välitä muista, kun vaan itse pääsee... Mutta jos sanon äidille, niin et pääse sinäkään! Minä menen häntä vastaan... URHO. Muista hillitä suusi! EERO pitkää nenää näyttäen. Jopas tuli hätä! Mitäs olit niin maffi! Eero menee. URHO hymyillen. Kunhan päästäisiin ennenkuin äiti ehtii kotiin! Jos hän on kuullut jotakin, niin hän kieltää menemästä ja silloin olisi niin ikävä lähteä. VILJO katsahtaa kelloa ja sanoo puolittain leikillä. Älä hitossa! Nyt on mentävä heti, sillä jos vielä Kerttu ehtii tulla työstä kotiin -- niin silloin me olemme loukussa kuin hiiret. Ne epäilivät jo eilen jotakin. Ota joutuin päällystakkasi ja tule! URHO ottaa pistoolin laatikosta ja puhuu samalla. En ota... Äläkä ota sinäkään... Se on vain tiellä, jos sattuisi sellaista kuin eilenkin. VILJO. Se on totta! Heittää päällystekin yltään ja Urho aukaisee jo oven. Mutta silloin astuukin Eeron seuraamana sisään KATRI KOSKELA ja kysyy tutkivasti. Mihin te pojat nyt aiotte lähteä? Molemmat seisahtuvat ällistyneinä, voimatta heti vastata, ja Eero hymyilee vahingoniloisesti äidin takana. URHO änkyttäen. Niin äiti... me aioimme vain lähteä kaupungille... kävelemään... Kun on asiaakin... VILJO. Niin, meillä on asiaa... ÄITI. Mutta miksi sinä noin hämmennyit? Eihän siellä vaan mitään mellakkaa mahda tulla...? Jollet sinä Urho menisi ollenkaan sinne... URHO. Mutta kun me olemme luvanneet mennä tapaamaan Leinosen Kallea... Katsoo vaativasti Viljoa. VILJO. Niin, me lupasimme jo aikaa sitten mennä Kallea luokse, hänellä on tärkeätä asiaa... Emmekä me mihinkään mellakkaan mene... URHO innokkaasti. Tietysti me ymmärrämme olla varuillamme! Ole vaan huoleti äiti! Kyllä me koetamme tulla pian... ÄITI katsoo heitä tutkivasti ja sanoo varoittaen. Muistakaa nyt, ettette vaan mene lähellekään, jos jossain tulisi meteliä. Siellä voi menettää henkensä ja mitä sitten sanoisit? URHO iloisesti, leikillisesti. En minä sitten enää sanoisi mitään! Mutta en minä koskaan anna henkeäni niin kauan kuin minulla on noin kultainen äitimuori!! -- (Heittää lentosuukkosen mennessään.) EERO rukoilevasti. Äiti kulta! Enkö minä ja pääsisi vähän kaupungille? ÄITI. Et, sinä alat nyt lukea läksyjäsi. EERO. Minä luin koko ajan, kun sinä olit ulkona, ja nyt ovat läksyt selvänä kuin isänteitä! ÄITI. Kyllä se on parempi, että pysyt kotona tänään. Jos kumminkin tulee sellainen katumellakka kuin eilenkin, niin mihin siellä joudut? EERO. Voi äiti, aina sinä pelkäät! Mitäpä minulle siellä tulisi? ÄITI. Vieläkö sinä kysyt? Santarmit voivat lyödä sapelilla pääsi poikki! EERO vähitellen innostuen. Ohhoh! Ei tämän pojan päätä lyödäkään poikki noin vaan piippu suussa! Ennenkuin tuollainen santarmiköntys pääsee lähellekään, niin minä lasken kivellä otsaan, että paukahtaa! ÄITI tekeytyen mahdollisimman ankaraksi. Tekeekö mielesi Siperiaan, kun aijot mennä santarmeja kivittämään? EERO peräytyen. Katsos äiti, minä vaan ajattelin, että jos kova hätä tulisi... ÄITI keskeyttää leikillisesti. Mutta äidin luona ei tule koskaan kovaa hätää! Ja jos joku "pieni hätä" tulisikin, niin se menee ohi ilman vaaraa. EERO ärtyisästi. Älä viitsi äiti ilveillä. Minä menen. ÄITI hitaasti ja painavasti. Mitä sinä sanoit? Minä en kai kuullut oikein... EERO nöyrtyen. Ei äiti, en minä... anna anteeksi... Katsos nyt äiti kulta... anna minun mennä edes portille -- meidän kadulle. Minä en mene kauemmaksi... Päästä nyt äiti kiltti siihen, että minä näen. Saanhan minä mennä äiti? ÄITI. Mene nyt sitten portille, senkin mankujainen. Mutta muista, ettet mene kauemmaksi. Eero livahtaa viimeisten sanojen aikana jo ovesta ulos ja eteisestä kuuluu vielä riemukas huudahdus: -- Kyllä äiti! Äiti hymähtää itsekseen sulkiessaan oven, mutta samassa alkaa portailta kuulua käskevä naisääni ja sitten tulee KERTTU kiihtyneen näköisenä. Miksi päästit Eeron ulos? Siellä on, tuota... -- (Vaikenee.) -- Niin, siellä voi vielä... ÄITI keskeyttää levottomana. Hyvä Jumala! Eihän siellä vain liene mellakka? KERTTU. Ei vielä, mutta kyllä voi tulla mitä tahansa ja sentähden... ÄITI keskeyttäen. Mene huutamaan Eero takaisin, Kerttu! KERTTU menee; huutaa ulkona. Eero! Eero! Tule takaisin! -- (Palaa pettyneenä.) -- Kyllä se jo on mennyt näiltä mailta. Kun minä hullu vielä sanoin, ettei hän saa mennä, ennenkuin olen puhunut sinulle. ÄITI hymyillen huomaamattaan. No ei kai se niin vaarallista sentään ole. Hän lupasi pysyä omalla kadulla. KERTTU. Sekös nyt muistaisi sellaisia, jos hän kuulee ihmisjoukon huudon Senaatintorilta. ÄITI keskeyttäen. Senaatintorilta? Mitä ne siellä huutavat? Mitä se oikein on? KERTTU riisuen päällystakkiaan. Siellä oli suuri ihmisjoukko, vaatien senaattoreja eroamaan. Ja poliisimestari Pekonen huusi ja raivosi kuin paholainen, kun ei saanut väkijoukkoa poistumaan... -- (Purskahtaa nauruun.) -- Voi, jospa olisit nähnyt...? ÄITI nuhtelevasti. Mitä sinä naurat? KERTTU. Se oli niin hullunkurista, ettei kukaan voinut olla nauramatta! Katsos, se komensi kaikki poliisinsa kahteen pitkään riviin Senaatintalon eteen, ratsupoliisit etumaiseen, sitten paljasti keisarin nimessä sapelinsa ja komensi joukkonsa hyökkäämään eteenpäin, puhdistaakseen koko torin. Mutta silloin pikkupojat lennättivät lumipalloryöpyn ratsupoliisiriviä vastaan, hevoset pillastuivat ja hyökkäsivät hurjaa vauhtia yli jalkapoliisien rivin -- joten koko hyökkäysarmeija hajosi kuin akanat tuuleen. Ja itse kenraali Pekonen oli jäädä hevosten alle; lakkikin oli pudonnut ja ihmiset nauroivat ja hurrasivat kuin hullut. ÄITI. Mutta mitä se nyt tekeekään, kun se muutenkin on niin kauhean häijy... KERTTU. Sitä minäkin pelkään. Se huusi ja kirosi niin, että äänikin oli ihan käheä, ja lähempänä olleet sanoivat, että se oli uhannut tuoda kasakat ja survoa mäsäksi koko joukon. ÄITI levottomasti. Hyvä Jumala tätä aikaa! Kyllä nyt maailmanloppu tuke! Eihän tällaista ennen ole ollut... Kun ei Urho vain joutuisi sinne, kun ne juuri lähtivät Viljon kanssa kaupungille... KERTTU kiihkeästi. Vai ehtivät ne jo lähteä. Kyllä ne sinne suoraa päätä juoksevat -- niinkuin eilenkin. ÄITI. Mutta eiväthän he eilen siellä olleet. Urho sanoi sen itse, kun kysyin -- eikä hän ole koskaan minulle valehdellut. KERTTU varmasti. Siellä hän kuitenkin oli ollut parhaana miehenä joukossa. Siellä sen takkikin oli repeytynyt ja kaula raavittu verille, vaikka sanoi harjoituksissa loukanneensa. ÄITI huolestuen. Olisiko hän todellakin valehdellut minulle...? Ilmankos ei hän katsonut minua silmiin, niinkuin ennen. Mutta mistä sen tiedät? KERTTU. Minä epäilin jo illalla, että jotain oli tapahtunut, ne olivat niin levottoman näköisiä. Ja kun Viljo sanoi huomaamattaan, että he tapasivat eilen Leinosen Kallen, niin tulin äsken Leinosen kautta, ja Kalle kertoi koko tappelun... ÄITI tuskitellen. Onko se onneton taas sekaantunut tappeluun. Ja hän on niin monta kertaa luvannut... Kyllä se vielä henkensä menettää! KERTTU. Ei hän eilen pahaa tarkoittanut, mutta kyllä siinä henki täpärällä oli. Kun se on niin hullu, että rupee tappelemaan koko joukkoa vastaan -- pelastaakseen ihan vieraan henkilön... ÄITI. Mitä... missä...? Ei kai hän vaan ollut siellä Kaartin torilla, koska siellä oli tapeltu... KERTTU. Siellä juuri. Kaikki asevelvolliset olivat olleet Kaartin portilla vahdissa, ettei kukaan menisi syyniin. Ja kun kymmenkunta maalaista yritti mennä väkisin, niin he saivat sellaisen selkäsaunan, että kiittivät luojaa, kun pääsivät pakoon. Mutta yksi niistä oli jäänyt joukon keskelle ja hänet olisi varmaan tapettu, jollei Urho olisi häntä puolustanut. ÄITI innostuen. Mutta sehän oli oikein! KERTTU. Niin olikin, mutta kamalalta se oli näyttänyt, kun Urhoakin lyötiin joka puolelta, niin että veri vuoti suusta ja nenästä. Mutta kun se toinen kaatui tiedottomana maahan, oli Urho ruvennut lyömään takaisin ja huutanut, että saavat tappaa hänet, ennenkuin häpäistä itsensä, lyömällä tuollaista raukkaa! Ja lopulta kaikki alkoivat hurrata Urholle. ÄITI huoahtaen. Olipa onni, ettei sentään käynyt pahemmin... Minä jo pelkäsin, että poliisi... KERTTU keskeyttäen. Sehän se pahinta onkin, että kun poliisit tulivat paikalle, niin ne luulivat Urhon tappelun johtajaksi. Yksi hyökkäsi jo hänen kimppuunsa aikoen viedä putkaan, mutta Urho oli kampannut poliisin nenälleen ja livahtanut väkijoukkoon. Silloin tuli toistakymmentä poliisia lisää ja siellä oli tullut sellainen tappelu, että poliisit paljastivat sapelinsakin. Mutta Unhoa eivät saaneet sittenkään! ÄITI. Voi hyvä jumala, jos ne nyt ovat tunteneet Urhon, niin miten sen poikaparan käy. Muutenkin ovat uhanneet vangita kaikki, jotka eivät, mene laittomaan sotasyyniin, ja jos ne nyt luulevat hänet mellakan pääjohtajaksi, niin vievät vielä Siperiaan. Voi kun hän sentään olisi mennyt syyniin, niinkuin pyysin, niin ei tätäkään olisi tullut... KERTTU. Olisiko se ollut parempi, että hänet olisi viety sotapalvelukseen Venäjälle? Ja sehän olisi ollut tavallaan Venäjän hirmuvallan auttamista ja sitä ei Urho koskaan tee. ÄITI neuvottomana. Ei tietysti... ei... Kunhan hän vaan selviytyisi tästä... Minä en enää... -- (On purskahtamaislllaan itkuun.) KERTTU menee hänen luokseen, taputtaa häntä hyväillen ja sanoo lohduttaen. Älä sentään pelkää, äiti -- ehkeivät ne tunteneetkaan häntä. Kun ei hän vaan olisi tänään mennyt sinne. Siellä voi tapahtua mitä tahansa, ja kun hän on niin tulinen luonteeltaan, niin hän voi... Vaikenee neuvottomana. ÄITI hätkähtäen. Sitä minäkin pelkään. Ja nyt kun hän on muutenkin ollut viime päivät niin synkkämielinen sen Ingridin tähden... Viime yönäkään ei nukkunut juuri ollenkaan -- vääntelehti vaan vuoteellaan... Kuinka sen asian laita oikein lienee...? Jospa Urho epäilee suotta... Minä en oikein voi uskoa, että Ingrid pitäisi sellaisesta santarmikapteenista. KERTTU. En minäkään ennen uskonut, mutta kyllä minä jo alan uskoa... ÄITI. Mitä sillä tarkoitat? Tiedätkö jotain... onko Urho puhunut jotain? KERTTU. Ei hän ole puhunut... Mutta tänään, kun menin työhön päivälliseltä, näin Ingridin seisovan paroonimsa kanssa tuossa kulmassa... Hymyili sille niinkuin hyvällekin, ei huomannut minuakaan, ennenkuin olin ihan vieressä... Häpesi se sentään, koska muuttui ihan tulipunaiseksi... ÄITI. Voi hyvä jumala, olisiko sekin sellainen! Ja Urhoparka on niin onneton, ettei tiedä mitä se vielä tekee... Silloin alkaa kuulua läheneviä askelelta ja sisään astuu INGRID. Hän näyttää vielä nuorelta ja lapselliselta; hänen kasvonsa ovat kauniit ja sielukkaat, vartalonsa solakka ja notkea. Hänen poskensa hohtavat kiivaasta liikunnosta ja hän alkaa puhua aralla, kiihtyneellä äänellä. Suokaa anteeksi, kun tulen näin sopimattomalla tavalla teille, kun tuota... -- (Vaikenee neuvottomana mutta jatkaa sitten.) -- Minulla olisi kovin tärkeänä asiaa Urholle ja sentähden... KERTTU kylmästi. Urho ei ole kotona. INGRID. Voisitteko te tietää, mihin hän äsken meni? KERTTU. En tiedä... Mutta mahdollisesti hän on mennyt Senaatintorille, siellä on mielenosoitus... INGRID käsiään väännellen. Voi hyvä jumala! Eikä hän tiedä... miten nyt käy...? Minä pelkään, että häntä uhkaa suuri vaara... KERTTU purevasti. Mitäpä hänen väliä on, kunhan vaan muut ovat vahvassa turvassa... INGRID keskeyttää tuskallisesti. Voi älkää sanoko niin... Te erehdytte... KERTTU. Näinhän minä juuri tänään, miten hellästi te hymyilitte eräälle toiselle... Ja mitäpä tuollainen työläisnuorukainen paroonin rinnalla... INGRID vapisevalla äänellä. Älkää sanoiko noin, neiti Kerttu; älkää tuomitko väärin. Te ette tiedä, minkätähden... Minä tapasin sen kotia tullessani ja huomasin sen tietävän jotain Urhosta. Ja kun se on uhannut kostaa Urholle, koetin saada sen ilmaisemaan... ÄITI ja KERTTU. Mitä te sanotte? Onko se totta? INGRID. On, se oli mitä voitonriemuisen näköinen ja viittaili, että minun sankarini on kunnostautunut eilen... KERTTU keskeyttää kiihkeästi. Hyvä jumala! Olisiko se tietänyt, että Urho oli eilen siinä mellakassa Kaartintorilla... INGRID pelästyen. Mitä. Oliko hän siellä...? KERTTU. Oli. INGRID. Sitten minä ymmärrän... Se on pannut urkkijan seuraamaan Urhoa koko eilisen illan... ja tänään myöskin... ÄITI hätäisesti. Mitä? Onko se totta... miten te...? INGRID. Nähkääs, minä aavistin jotain pahaa, ja kun Urho lähti ulos, menin kadunpuoleiseen ikkunaan katsomaan ja näin kahden vieraan miehen lähtevän hänen jälkeensä... Minä menisin itse häntä hakemaan, mutta pelkään, ettei hän minun puheestani välitä... KERTTU hypähtäen seisaalleen. Minä menen etsimään häntä. Enköhän löydä häntä Senaatintorilta... Odottakaa täällä se aika. INGRID syleillen Kerttua. Voi rakas ystävä! Minä olen teille ikuisesti kiitollinen! Ottakaa ajuri, niin pääsette nopeammin.... tässä on rahaa... Menkää vaan Jumalan nimessä.. KERTTU. Minä menen ja tulen heti. Kerttu menee. ÄITI levottomasti. Miksi se parooni Urhoa vihaa, eihän Urho ole hänelle mitään tehnyt... INGRID katkerasti. Se mies on oikea paholainen! Se koettaa nyt tuhota Urhon, kun hän ei minua saa. Urhosta minä yksin pidän, ja minun on niin kauhea olla, kun hänkin epäilee minua siksi, että se käy meillä. Enhän minä voi sille mitään, kun äiti on sen kanssa samassa liitossa... Mutta Urho ei tahdo kuulla sanaakaan -- hän ei enää minusta pidä. Purskahtaa itkuun. ÄITI. Kyllä hän pitää, mutta hän on ollut niin onneton siitä asti, kun rouva niin kovasti moitti häntä ja sanoi, että Ingrid nyt jo itkee sitä, kun on joutunut Urhon seuraan. INGRID kohottaa kyyneleisen katseensa. Onko äiti sanonut niin? ÄITI. On. Mutta kyllä minä nyt kerron Urholle... INGRID tarttuen äidin käsiin. Voi, saanko minä sanoa teitä äidiksi, sillä oma äitini ei minusta mitään välitä... Hän tahtoo ihan väkisin pakottaa minua seurustelemaan tuon roiston kanssa, kun se on rikas ja vielä parooni. Mutta en minä itsestäni... kun ei se vaan saisi mitään Urholle... -- (Muistaen). -- Niin, tiedättekö, kun se roisto on saanut jostain tietää senkin, että Urholle on tullut Ruotsista kiellettyä kirjallisuutta. ÄITI pelästyen. Onko? Kyllä minä nyt tiedän! Värkmestari Soronoff on sen ilmoittanut. Sehän löysi Urhon kirjapaketin kellarista viime viikolla! Ja se oli ollut niin ilkeän näköinen, että Urho pelkäsi sen antavan hänet ilmi... INGRID. Vai niin! Kyllä se täydellinen santarmiurkkija on -- niinkuin on jo kauan epäiltykin. ÄITI. Mutta se on sitäpaitsi vihannut Urhoa koko oppiajan, ja kun se poikaparka vielä viime syksynä teki sellaisen teon juuri opista päästyään -- niin kyllä värkmestari sen kostaa. Jos Urho olisi pyytänyt siltä edes anteeksi, niin ehkä se olisi leppynyt, mutta... INGRID. Mitä tarkoitatte? Mitä Urhon olisi pitänyt Soronoffilta anteeksi pyytää? ÄITI. No sitä, kun hän oli vähällä tappaa värkmestarin -- silloin kun tämä pani sen hiiren elävänä uuniin... INGRID tulisesti. Mutta siinähän Urho menetteli ihan oikein, kun pelasti viattoman eläinraukan tuollaisen pedon kynsistä! ÄITI. Niin, hän on ollut lapsesta asti sellainen, ettei voi nähdä avutonta rääkättävän -- mutta hän voi silloin tulistua niin, että tekee mätä tahansa... -- (Hiljaa, kauhistuneena.) -- Kaikki, jotka silloinkin olivat verstaassa, sanoivat, että hän olisi varmasti iskenyt puukon värkmestarin rintaan, jollei se olisi silmänräpäyksessä ottanut häkkiä uunista... INGRID kuohahtaen. Ja se olisi ollut oikein sille roistolle! ÄITI. Ei, kyllä ihmishenki sentään kalliimpi on kuin eläimen. Ja mihin Urho sitten olisi joutunut... Sitä minä hänelle puhuin ja poika parka itki niin kovin... INGRID hämmästyen. Itki...? ÄITI. Niin, sillä hän on siitä paljoin kärsinyt, kun sellainen on. Sentähden hän on nyrkkeillyt ja paininutkin vuosikausia, että tulisi tyyneksi ja kylmäveriseksi. Hän kertoi minulle kaikki silloin ja oli niin onneton, kun oli luullut jo muuttuneensa kokonaan... En minä enää muuta voi kuin rukoilla Jumalaa hänen puolestaan... INGRID hellästi ja tulisesti. Mutta tiedättekö äiti! Minä pidän hänestä juuri sentähden, että hän on sellainen: niin hellä ja säälivä ja samalla niin voimakas, että hän estää vaikka väkivalloin tuollaiset ilkityöt. Sellainen tulee miehen olla! -- (Hämmentyy, mutta sitten havahtuu ja sanoo levottomasti.) -- Mutta jos hän nyt näkee siellä jotain... ÄITI. Voi hyvä Jumala...! Mitä nyt tulee... Jospa Kerttu löytäisi hänet... St! Nyt tulee joku...! Ovi aukeaa ja sisään syöksyy KERTTU, lysähtäen ovipieleen. Hän huohottaa raskaasti kuin tukehtumaisillaan ja kohottaa kätensä verta vuotavalle ohimolleen. ÄITI syöksyy hänen luokseen, parahtaen tuskallisesti. Jumala auttakoon! Mitä nyt, lapsi parka? Mitä sinulle on tehty? INGRID kauhistuneena. Kuka on lyönyt... missä? Ja se on minun syyni! KERTTU vastustaen. Ei, ei! Äiti... Antakaa vettä... INGRID käsiään väännellen. Tämä on liian hirveätä! KERTTU tyyntyen. Älkää nyt hermostuko. Ei tämä mitään vaarallista ole -- kasakka minua löi nagaikallaan... Mutta en minä äsken luullut enää kotia näkeväni... ÄITI. Lapsi raukka... Missä sinua lyötiin? Koeta kertoa... INGRID. Näittekö Urhon? KERTTU järkytettynä. En minä mitään ehtinyt nähdä, sillä heti, kun pääsin Nikolainkirkon portaiden eteen, hyökkäsivät kasakat ihmisjoukon kimppuun... ja ulvoivat ja hakkasivat nagaikoillaan niin kauheasti, että... Ja sitten minua lyötiin niin, että luulin pääni menneen halki ja minä kaaduin... Enkä muista mitään, ennenkuin tässä portilla joku mies auttoi minut ajurin reestä... Silloin kuuluu kiireellisiä askeleita ja EERO syöksyy hengästyneenä sisään. Hänen silmänsä loistavat, poskensa hehkuvat ja hän huudahtaa innostuneesti: Voi saakuri sentään, jos tietäisitte miten fiksusti Urho äsken Fabianinkadulla lennätti kasakan alas satulasta! Se pieksi nagaikallaan erästä neitiä niin, että sen hattu repesi ja veri juoksi suusta. Mutta silloin Urho hyppäsi ylös, sieppasi sitä niskasta ja kasakka tyykkäsi nenä edellä katuun, niin että paukahti! INGRID. Voi hyvä Jumala! Jos ne nyt ovat nähneet hänet... KERTTU ankarasti. Eero... ÄITI nousee ja lausuu suuttumuksesta vapisevalla äänellä. Mitä sinä nulikka uskallat puhua? Olenko minä opettanut sinua kiroilemaan ja ylistämään tappelua? Kuka antoi sinulle luvan mennä Fabianinkadulle? EERO pelästyen. Voi äiti kulta... anna anteeksi... Kun kasakat ratsastivat ohi, niin minä en muistanut... en huomannut... ÄITI yhä kiihtyen. Mutta minä huomaan, että sinunkin mieleesi on ilmestynyt sellaista rikkaruohoa, jota olen eniten pelännyt. Mutta sen minä kitken sinusta juurineen! Tule kyökkiin! INGRID hymyillen. Antakaa hänelle anteeksi -- kyllä hän toiste lupaa muistaa... ESIRIPPU. TOINEN KUVAELMA. Sama paikka kuin edellisessä kuvaelmassa. Vuoteet ovat valmiina odottamassa, mutta vain seinäkellon naksutus häiritsee tyhjän huoneen hiljaisuutta. ÄITI tulee kyökistä ja menee väsynein askelin ikkunan ääreen. Hän raoittaa ikkunaverhoa ja tuijottaa hetken ulos pimeyteen. Hiljaista. Sitten huoahtaa itsekseen. Ei mitään kuulu. Missä hän viipyy...? Menee pöydän ääreen istumaan ja ottaa sukankutimen käteensä. Hetken kuluttua hän hypähtää seisaalleen ja alkaa jännittyneenä kuunnella -- sillä jostakin kaukaa kuuluu pitkäveteinen ihmisjoukon huuto. ÄITI lausuu värisevällä äänellä. Tule tänne Kerttu... Tuolta kuuluu... -- (Vaikenee jännittyneenä). KERTTU tulee pää sidottuna kyökistä. Mitä sieltä kuuluu? Kuuntelevat hetken. Taas kuuluu tuo kaukainen, pitkäveteinen huuto, ja häipyy vähitellen yhä kauemmaksi. ÄITI käsiään väännellen. Mitä tuollainen huuto merkitsee? Mahtavatko ne kasakat tappaa ihmisiä? Ja Urho parka on siellä! Miksei hän tule, vaikka kello on yli kymmenen! Jospa ne ovat hänetkin tappaneet... KERTTU lohduttaen. Älä nyt pelkää äiti, en minä usko, että hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut... Hän ei vain huomaa lähteä kotiin... Tiedäthän minkälainen hän on... Hän vaikenee, sillä portailta kuuluu lähenevää askeleita. Kuuntelevat. KERTTU. Ulko-ovi kävi, joku tulee... -- (Ilostuen). -- Ehkä se on Urho! Silloin kuuluu hätäinen koputus ja INGRID tulee, katsahtaa hätäisesti ympärilleen ja kysyy: Eikö Urho ole vieläkään tullut? ÄITI koettaen hillitä levottomuuttaan. Ei ole... enkä minä voi ymmärtää missä hän viipyy, olen odottanut niin kovin... INGRID. Minä olen ollut koko ajan niin levoton, etten enää voinut olla kotona -- minun täytyi tulla teidän luoksenne. Sanoin äidille, että päätäni särki ja menen nukkumaan -- ja sitten pukeuduin ja tulin. KERTTU levottomasti. Mutta jos rouva menee sinun huoneeseesi... INGRID itsekseen hymähtäen. Ei hän voi aavistaa mitään, sillä pyysin itse aspiriiniakin ja olin nukkuvinani, kun hän kävi kuuntelemassa oveni takana. -- (Havahtuen). -- Mutta miksi lörpöttelen, kun... Voi, minkätähden hän viipyy näin kauan? Kun ei vain olisi... ÄITI. Mitä olisi? Mitä tarkoitat? INGRID. Älkää nyt hermostuko, rakas äiti... Minun ei pitäisi lörpötellä omia kuvitelmiani, mutta kun puhutaan niin kauheita... että satoja ihmisiä olisi haavoittunut ja useita kasakoita olisi tapettu, niin... KERTTU huudahtaa kiihtyneenä. Se on oikein niille pedoille! Kunhan tappaisivat kaikki! ÄITI. Älä lapsiparka puhu tuolla lailla! Kai sen ymmärrät, mitä ne toiset silloin tekevät. KERTTU kiihkeästi, keskeyttäen. Minä en voi toisin puhua, eikä voi kukaan, joka näki, miten ne pieksivät maassa makaavia naisia ja lapsia. -- Olen aina näkevinäni eräänkin pienen pojan, joka koetti kontaten päästä pakoon, mutta tuo paholainen kumartui satulassa ja iski kunnes poika parka jäi liikkumattomaksi. ÄITI kauhistuneena. Voi hyvä Jumala, minua kauhistaa, kun ajattelen, että Urho on siellä ja näkee tuollaista... Ja hänellä on vielä pistoolikin mukana! St... Nyt tulee joku... -- (Kuuntelee jännittyneenä, mutta sitten sanoo pettyneenä.) -- Se ei vieläkään ole Urho. Minä tunnen hänen askeleensa... VILJO tulee sisään, katsoo ympärilleen ja kysyy epäröiden. Eikö Urho ole vielä tullut? ÄITI. Ei, etkö sinä tiedä missä hän on? VILJO. En. Hän juoksi pidättämään ihmisjoukkoa silloin kun kasakat hyökkäsivät ja se vei hänet mukanaan... Olen etsinyt häntä siitä asti ja tulin katsomaan jos hän olisi tullut kotiin. INGRID tuskallisesti. Missä hän viipyy...? Jospa ne ovat nähneet, kun hän veti kasakan satulasta -- ja vanginneet hänet... VILJO jännittyneenä. Ketkä niin? Mitä neiti tarkoittaa? KERTTU. Ingrid on saanut tietää, että kaksi vakoojaa on lähtenyt seuraamaan Urhoa. Ja sentähden minäkin tulin Urhoa kotiin hakemaan -- ja sain myöskin osani... VILJO pelästyen. Mitä, onko sinua lyöty? Onko se vaarallista...? Eihän vaan....? KERTTU hymyillen. Ei se mitään... Kerron sitten... Mene nyt vaan.. VILJO. Minä menen! Minun täytyy saada tietää, missä hän on! -- (Menee.) Naiset kuuntelevat, miten hänen askeleensa häipyvät nopeasti portaita alaspäin. INGRID tuskallisesti. Voi, jospa hän nyt löytäisi Urhon... Jospa hän löytäisi... ÄITI. Niin, missä, missä hän on? Siitähän on jo neljä tuntia, kun Viljo hänet viimeksi näki -- juuri silloin kun kasakat... Ei, ei, minä en uskalla ajatella... Jospa hänen päänsä on lyöty halki ja... INGRID seisoo käsiään väännellen ja änkyttää tyrmistyneenä. Ei, äiti... ei, ei... Älä itke, rakas äiti... KERTTU hilliten itsensä väkivalloin, puhuu reippaasti. Älä nyt äiti! Tyynnyhän nyt... Ingridkin pelästyy ja saattepa nähdä, että he tulevat heti yhdessä... -- (Havahtuen.) -- Miten tuhma olen, kun en ole Ingridillekään tarjonnut mitään ja kyökissä on koko ajan ollut kuuma kahvipannu valmiina. Nyt tuon heti, niin äitikin vähän rauhoittuu... -- (Iskien Ingridille silmää.) -- Tietysti Ingrid tahtoo juoda... INGRID hymyillen väkinäisesti. Niin, tietysti juon. KERTTU nostaen äidin ylös. Kas niin, äiti! Tule sinä ottamaan sokeriastia ja leipäkori, minä tuon kupit ja muut... Nyt ei itketä enää... Menevät. Kuuluu kuppien kilinää ja Ingrid kävelee rauhattomana lattialla. Menee ikkunan ääreen ja kuuntelee. Hiljaista. KERTTU palaa äidin seuraamana; panee kupit pöydälle ja ottaa leipäkorin äidiltä, puhuen reippaasti. Istukaa nyt äiti! ja Ingrid... Minä tuon heti pannun ja kaadan... Otin pojillekin kupit, että saavat heti kun tulevat... Nyt aliovi kävi... taitavat lopultakin tulla -- hulttiot. Aikoo lähteä, mutta seisahtuu ja kaikki kuuntelevat läheneviä askeleita. KERTTU. Kukas se nyt on... kun niin hiljaa tulee... INGRID. Jos se on Urho... ÄITI. Ei se Urho ole... -- (Kuuntelee.) -- Nythän se seisahtui.... KERTTU kuiskaten. Meidän oven taakse... Kuka sellainen on? INGRID vapisevin huulin. Hyvä Jumala... Eihän se vaan ole joku urkkija... joka on tullut Urhoa... -- (Kuuntelevat.) ÄITI tuskallisesti.? Mitä nyt... Jospa siellä nyt on... -- (Kuuntelevat.) KERTTU päättävästi. Ei... Minä menen katsomaan... Olkoon kuka tahansa... Nousee päättävästi ja menee ulos. KERTUN ÄÄNI. Kuka siellä on? MIEHEN ÄÄNI murteellisesti puhuen. Hyve ilta... Mine mene vaa tess ohi... Oli kävelemäs... INGRID rauhattomana. Värkmestari Soronoff! KERTUN ÄÄNI. Vai niin! Minä luulin vaan, että joku seisoi oven takana ja tahtoi sisään... MIEHEN ÄÄNI. Ei se mittä... Hyvä yötä... KERTTU tulee, sanoen suuttuneena. Mitä tuo mies oikein urkkii? -- (Seisahtuu kuuntelemaan.) -- Meneeköhän se nyt jo huoneeseensa. Kuuntelevat, miten askeleet etenevät ylös portaita. Sitten kuuluu oven aukaisu, ja askeleet tulevat heidän yläpuolelleen. ÄITI. Mitä, mitä nyt oikein tulee... Minä pelkään tuota miestä... Se aikoo Urholle jotain pahaa. KERTTU halveksivasti. Pyh! Tuollainen ei voi Urholle mitään. ÄITI. Mutta jos se on yhdessä juonessa santarmikapteenin kanssa? Mistä se muuten olisi saanut tietää sen lentokirja-asian? INGRID. Minä olen varma että Soronoff on. Eikä kukaan muu ole sitä ilmoittanut. Kuuluu hitaita askeleilta. KERTTU Hiljaa, nyt tulee joku! INGRID. Ehkä Viljo tapasi hänet... ÄITI. Ei se taida olla nytkään Urho -- hän tulee aina nopeammin... Vai olisiko hän haavoittunut...? Herra Jumala! KERTTU. Rauhoitu äiti! Ei häntä mikään vaivaa. INGRID. Kuulkaa, saisinko minä puhua hänen kanssaan kahden, hetkisen. Minulla olisi tärkeä asia... ÄITI ystävällisesti. Tietysti, tietysti. Me menemme kyökkiin. -- (Tarttuen Ingridin käteen.) -- Ja rakas Ingrid, ota selvä, jos hänelle on tapahtunut jotain. INGRID. Kyllä minä koetan, jos hän vaan... KERTTU. Hän tulee! Muista sitten. URHO tulee synkän ja masentuneeni näköisenä. Ottaa vain lakin päästään ja aikoo istua ovipielessä olevalle tuolille -- niinkuin ei jaksaisi kulkea askeltakaan emää. Nyt vasta hän huomaa Ingridin ja huudahtaa hämmästyen. Ingrid! Sinä täällä näin myöhään. Mitä nyt...? INGRID. Minulla on niin tärkeätä asiaa, että tulin, vaikka aika onkin sopimaton... ÄITI. Ingrid on ollut niin kovin levoton sinun tähtesi ja me olemme kaikki pelänneet... Missä olet viipynyt? KERTTU. Kyllä Urho sitten kertoo, tule kyökkiin. Menevät. INGRID liikutettuna. Minä tiedän, ettet sinä enää minusta välitä, mutta minä tulin sittenkin. Sillä sinua uhkaa suuri vaara. Minä en ehdi enää kertoa, mutta tiedän vaan, että santarmikapteeni, joka monta kertaa on uhannut sinua, on nyt saanut tietää, että olit eilen Kaartintorilla kahakassa, ja nyt on kintereilläsi ollut koko illan kaksi urkkijaa. URHO tarttuen päähänsä. Sitten olen hukassa... Mutta miksi tulit tämän minulle ilmoittamaan? INGRID. Voi Urho... Etkö sinä sitä enää tiedä...? Oletko sinä itse unohtanut kaikki näin pian...? Miksi luulet minusta sellaista...? URHO katsoo kuin kauhistuneena Ingridiä. Mitä... minä teen... mitä teen...? Nyt vasta minä huomaan, kun kaikki on myöhäistä... INGRID. Miksi niin? Puhu minulle, mitä on tapahtunut. URHO tuskallisesti änkyttäen. Voi... älä kysy... En tiedä... Pyydän vaan, ettet enää välittäisi minusta... Unohda minut niin pian kuin suinkin -- se on parasta... INGRID oudolla lämmöllä. Rakas, älä puhu noin! Sinä et tiedä, enkä minä osaa selittää, mitä olen tuntenut tänä iltana.... Minusta tuntuu kuin koko maailma olisi muuttunut toiseksi, niinkuin joku kirkas valo olisi syttynyt sielussani ja valaissut minulle ensikerran elämäni tien. Vasta tänään minä olen huomannut, miten kallis sinä minulle olet. URHO tuskasta käheällä äänellä. Voi Ingrid! Mitä sinä puhut...? Älä ajattele enää minua... Sinä et tiedä... INGRID. Niin, minä uskon, että sinun on vaikea ymmärtää sanojani, kun en itsekään käsitä, miten olen voinut muuttua näin paljon -- tuntuu ikäänkuin juuri nyt olisin herännyt ja nähnyt ensi kerran todellisen elämän. Ehkä se johtuu siitä, että olen tänään ensikerran tuntenut tuskaa, nähnyt onnettomuuden uhkaavan onneani... Minä en oikein ymmärrä, mistä nämä oudot sanat tulevat suuhuni. Minä tiedän vaan, ettei minulla ole onnea muualla kuin sinun rinnallasi -- ja jos sinun sortua täytyy, silloin sorrun minäkin sinun kanssasi. Puhu siis minulle kaikki, minä autan sinua -- me unohdamme yhdessä. URHO tuskallisesti. Mutta miten minä voisin sen unohtaa... Sillä voitko ymmärtää, että minusta on tullut murhaaja... Voi... mihin minä menen! INGRID. Kerro rakas, miten kaikki on tapahtunut. Saat nähdä, että minä ymmärrän sinua! URHO. Minä olin nimittäin Nikolainkirkon portailla, silloin kun kasakat hyökkäsivät pakenevaan ihmisjoukkoon... INGRID kauhuissaan. Ethän sinä vaan ollut siinä joukossa? URHO. Jospa olisin ollutkin siinä, mutta kun täytyi vain voimattomana katsella, miten naiset ja pienet lapset kiemurtelivat hyppivien hevosten jaloissa, ja nuo ulvovat perkeleet iskivät lyijynuppisilla nagaikoillaan heitä päähän, kasvoihin... Minä suljin silmäni, mutta nagaikkojen paukkina kuului tuon hirveän hätähuudonkin yli... Ja kun se ei loppunut, silloin tuntui, ikäänkuin olisin menettänyt järkeni, tunsin niin hurjaa raivoa ja kostonhimoa, että minun täytyi tehdä jotain... INGRID keskeyttää kauhistuneena. Minä ymmärrän sen... URHO kuin itsekseen. Kun sitten myöhemmin näin, miten kasakka eräällä pihalla Kaivokadulla, ajoi vanhaa naista ympäri pihaa ja iski yhtämittaa nagaikallaan, kun näin, miten vanhus nousi ja kaatui uudelleen apua huutaen ja veri pursui hänen harmaasta päästään, siiloin en voinut enää hillitä itseäni. Sen vaan muistan, että huusin jotain ja sieppasin kivikasasta kiven, kasakka tempasi sapelinsa ja lähti täyttä laukkaa minua kohden. Minä odotin kylmäverisesti, kunnes se oli ihan lähellä, sitten paiskasin kivellä rintaan, se putosi satulasta -- ja sitten en muistanut, mitä tapahtui... Vasta kun näin nuo kasvot elottomina ja verisinä allani, silloin havahduin ja siitä asti ovat nuo kauheat kasvot aina silmissäni... INGRID. Mutta sehän oli oikein sellaiselle pedolle... Häntä ei kannata sääliä! URHO. Katsos, Ingrid... Minun mieleeni johtui, että hänelläkin on _äiti_, joka rakastaa häntä, odottaa siellä kaukana pelolla ja levottomuudella häntä kotiin... Ja sitten hän saakin kuolinsanoman -- minun tähteni... INGRID keskeyttäen. Mutta rakas Urho, etkö sinä ajattele sitä äitiä, jonka hän olisi tappanut ilman sinua, niitä pienokaisia, jotka juuri tänään kierivät ehkä hänen ratsunsa jaloissa. Ja etkö sinä ymmärrä, että _sinun_ äitisi itkisi nyt sinun kuolemaasi, jollet olisi ollut nopeampi ja voimakkaampi... Sinähän et voinut muuta kuin tappaa, tai tulla tapetuksi. URHO reippaasti. Onko todella mahdollista, ettet tuomitse minua? Silloin en pelkää mitään! Silloin alkaa kuulua juoksevia askeleita. Kerttu ja äiti tulevat pelokkaina kyökistä ja sitten syöksyy sisään hengästyneenä VILJO ja huudahtaa hätäisesti. Santarmit tulevat! Juokse vinnille! URHO. Missä? Mistä tiedät...? VILJO. Tulin juuri Espikseltä päin ja kun saavuin portille, näin santarmiupseerin pienen joukon kanssa kääntyvän tuosta kulmasta tänne. URHO. Sovitaan nyt kaiken varalta, että sinä tuot sukseni tänä yönä Kampin kalliolle, sen lautatapulin viereen... Lähden hiihtäen... Hän vaikenee, sillä alhaalta kuuluu aukeavan rautaportin kirskahdus. VILJO. Siellä ne tulevat! Nyt sinun on mentävä! Tulen sitten sanomaan! KERTTU antaa avaimen Urholle. Tässä on avain... ÄITI tuskallisesti. Mutta jos ne tulevat sinne etsimään... INGRID. No silloin nähdään. Mutta älkää pelätkö... Olkaa vaan rauhallisia, niin kaikki käy hyvin... Menee. VILJO. Minä menen katsomiaan... Menee. Kaikki kuuntelevat henkeä pidättäen, kuin tuskasta jähmettyneinä. VILJO oven raosta. Nyt hän on päässyt, olkaa vain rauhassa. Minä kuuntelen vielä hetken. VILJO palaa. Nyt ne tulevat jo seuraavassa kerroksessa -- hiipivät aivankuin varkaat! ÄITI hätääntyneenä. Herra Jumala! Mitä tästä nyt tulee...? KERTTU. Kun ne eivät vain menisi vinnille. VILJO rauhoittaen. Älkää pelätkö! Eivät ne vinnille mene! Ja jos te olette rauhallisia, niin eivät ne rupea häntä enempää etsimään... Mutta älkää seiskö noin! Istukaa, neidin kanssa tuonne pöydän ääreen ja minä heittäydyn vuoteelle lukemaan... Kaikki selviävät kuin huumauksesta ja tottelevat. Viljo heittäytyy pitkälleen vuoteelle kirja kädessään. Mutta jokaisen kasvoissa kuvastuu kiduttava jännitys ja vain pidätetyt hengähdykset kuuluvat silloin tällöin huoneen hiljaisuudessa. Kuuluu lyhyt koputus, ovi aukenee ja sisään astuu santarmikapteeni pistooli kädessään. Hänellä on solakka vartalo ja kapeat hienopiirteiset kasvot kotkannenineen, jonka alapuolella kaareutuvat kippurakärkiset mustat viikset. Mutta hänen katseensa liukuu yli huoneen levottomana ja kiiluvan terävänä kuin väijyvän petolinnun. ÄITI hypähtää tahtomattaan seisaalle ja huudahtaa kauhusta vapisevalla äänellä. Herra Jumala! Mitä nyt? SANTARMIKAPTEENIN pistooli livahtaa sinellin taskuun ja hän lausuu vieraskielisellä korostuksella teennäisesti hymyillen. Hyvää iltaa, hyvää iltaa... Ei tarvitse pelästyä hyvä rouva... Meillä on vaan vähän asiaa... Missä teidän poikanne on? ÄITI koettaen hillitä vapisevaa ääntään. Häntä minä olen jo kauan odottanut. Ja olen niin levoton, kun siellä kuuluu olevan kaikenlaisia meteleitäkin... Santarmikapteeni viittaa eräälle santarmille, joka menee nopeasti kyökkiin ja palaa hetken kuluttua päätään pudistaen. SANTARMIKAPTEENI huomaa nyt vasta Ingridin, joka on istunut sivuttain lukemassa ja huudahtaa hämmästyneenä. Te täällä, neiti? Mitä te täällä..,. Niin, mistä johtuu, että saan kunnian tavata teidät täällä? INGRID. Enkö saa olla missä haluan? Se on kai minun asiani... SANTARMIKAPTEENI. Saatte, mutta, mutta... Ooh! Oletteko tullut tänne häntä varoittamaan? KERTTU tarttuu äidin käsivarteen ja kuiskaa. Äiti, mennään kyökkiin... Sinä hermostut vaan täällä... Menevät. INGRID uhmaten. Olen, entä sitten? Se on myöskin minun asiani. SANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevällä äänellä. Siinä te erehdytte, neiti. Teidän pitäisi tietää, että se, joka avustaa rikollista, on tämän rikostoveri. Ja te olette itse tunnustanut, että... INGRID keskeyttää kiihtyneenä. Olkaa siis hyvä ja vangitkaa minut, herra parooni! -- (Pilkallisesti.) -- Sehän oikein osoittaisi, miten suuri ja jalo se rakkaus on, josta olette minulle kerskunut. SANTARMIKAPTEENI koettaen korjata erehdystään. Voi neiti, älkää sanoko noin. Minä en tarkoittanut sitä. Nähkääs, se tuli pikaisuudessa... Mutta miksi te heti loukkaatte ja solvaatte minua, niinkuin minä olisin joku, joku... -- (Uudestaan kiihtyen.) -- Ja tuollaisen... tuollaisen pahantekijän tähden... Mutta kyllä hän pian saa nähdä... Niin, hän tulee saamaan ansaitun rangaistuksen... INGRID halveksuvasti. Vai niin! Te siis tunnustatte, että vainoatte häntä kostaaksenne! Nytkin olette palkannut koko urkkijalauman häntä vaanimaan. Ettekä sittenkään onnistu... SANTARMIKAPTEENI pahaenteisesti. Niinkö luulette? Minä taas luulen, että hän tulee hyvin pian... -- (Kuuluu koputus.) -- Sisään! SANTARMIVÄÄPELI. Herra kapteeni! Täällä on herra Soronoff ja pyytää että herra kapteeni suvaitsisi tulla hiukan ulos. Hänellä olisi asiaa... SANTARMIKAPTEENI. Käske hänet tänne. -- (Vääpeli avaa oven. Soronoff pysähtyy epäröiden ja kapteeni lisää.) -- Tulkaa vaan sisään, herra Soronoff... Mitä te tahdotte sanoa? SORONOFF vilkaisee arasti Ingridiä ja Viljoa; änkyttää nolostuneena. Mine ei tietä... Mine kuuli vaan, joku mies juoksi ylös, äsken... SANTARMIKAPTEENI jännittyneenä. Oliko se Koskela? SORONOFF. Ei mine voi sano, kuka se oli... Ei mine sitä tietä... Mut jos vintti katsomas... INGRID joka vavisten on kuunnellut puhetta, huudahtaa. Kyllä te tiedätte! _Juudas!_ SANTARMIKAPTEENI nopeasti iskien. Ahaa! Te tiedätte siis myöskin sen. Hän on siis vinnillä? Vai kiellättekö, ettei hän ole siellä? Sanokaa! INGRID vääntelee käsiään ja katsoo huohottaen ympärilleen. SANTARMIKAPTEENI voitonriemuisesti. Kiitos vaan ilmoituksesta! Siellä hän on. -- (Kääntyen vääpeliin.) -- Ota viisi miestä ja mene... -- (Aukaisee kyökin oven.) -- Kuulkaas rouva! Te olette valehdellut minulle! Tiedättekö mitä siitä seuraa? Antakaa heti vinnin avain. ÄITI tulee kyökistä, parahtaen hätääntyneenä. Ei, ei... Älkää menkö sinne! Ei ole avainta... SANTARMIKAPTEENI havahtuen. Ah niin! Ei tarvita. Mutta sanokaa heti, missä teidän vintti on? Mikä numero? Jos te valehtelette, vangitsen teidät heti! Äiti purskahtaa itkuun, ja KERTTU, joka koko ajan on koettanut lohduttaa äitiään, huudahtaa. Miksi te kidutatte minun vanhaa äitiparkaani! SANTARMIKAPTEENI kääntyy kiukkuisesti ärähtäen. Ääsh! Kuulkaa, Soronoff! Tehän tiedätte Koskelan vinnin? SORONOFF innokkaasti. Kyllä... kyllä minä tietä! SANTARMIKAPTEENI innostuneena. Sepä hyvä! Menkää siis näyttämään! SORONOFF hätkähtää ja änkyttää hätäisesti. Mutta jos se ampu...! Hänel on browninki... SANTARMIKAPTEENI silmät välähtäen. Sepä hyvä, että muistitte... -- (Kääntyen vääpeliin.) -- Kaikki miehet virittävät pistoolinsa valmiiksi ja sitten tähtäätte kaikki häntä ja valaisette samalla silmiin, ettei hän näe ampua. Ja jollei hän heti nosta käsiään -- ammutte hänet siihen paikkaan... INGRID tarttuu voihkaisten rintaansa ja ÄITI ojentaa rukoillen kätensä, huudahtaen hätääntyneenä: Ei, ei, älkää herra kapteeni! Älkää antako ampua häntä! Hän on... viaton... SANTARMIKAPTEENI karjaisee keskeyttäen. Vaiti! Se on hänen omaa asiansa, jos hän ryhtyy vastarintaan. KERTTU. Te tahdotte tappaa hänet... Voi rakas äiti... älä... ÄITI tarttuu rintaansa ja kirkaisee, niinkuin häntä olisi ammuttu. Herra Jeesus! Nyt hänet ammutaan! Juoksee kyökkiin, josta kuuluu hervottomasti kaatuvan ruumiin kolahdus. KERTTU huutaa hätääntyneenä. Voi äiti -- nyt äiti pyörtyi. Viljo! Viljo tule tänne pian! Viljo juoksee myöskin kyökkiin. INGRID murhaavan katkerasti. Kai nyt olette ylpeä työstänne, herra parooni! Aikoo mennä Viljon jälkeen, mutta SANTARMIKAPTEENI asettuu hänen tielleen ja puhuu hiljaa, kiihkosta vapisevalla äänellä. Jääkää tänne hetkeksi. Te syytätte ja loukkaatte minua, mutta luuletteko, että on helppoa täyttää velvollisuutensa silloin, kun sattuu tällaista. INGRID kuohahtaen. Ettekö häpeä puhua velvollisuudesta, kun juuri olette kostonhimosta käskenyt tappaa pojan -- äidin läsnäollessa... Te ette ole ihminen! Vaikenee, sillä ylhäältä kuuluu kumeaa jyskytystä. INGRID vavahtaa ja sopertaa kauhuissaan. Voi hyvä Jumala! Nyt ne ampuvat hänet! SANTARMIKAPTEENI käheällä äänellä. Älkää nyt... Ei hän tietysti niin mieletön ole, että ryhtyy vastarintaan. Ettekö yhtään ajattele, miltä minusta tuntuu, kun rakastan teitä yli kaiken... Ja te ette tahdo edes katsoa minua -- tuollaisen, tuollaisen tähden... Minä en voi kestää, että hän... -- (Tarttuu Ingridin käteen.) -- Niin, jättäkää hänet... Tulkaa omakseni -- niin minä annan hänen paeta... tänä iltana... INGRID tempaa rajusti kätensä irti, huudahtaen päättävästi. Ei koskaan! Minä sanon nyt viimeisen kerran, etten koskaan: en koskaan huoli teistä! Tietäkää se! Alkaa taas kuunnella. SANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevin äänin. Mutta tietäkää myöskin te neiti, että te ette koskaan tule hänen omakseen! Hän tulee iäksi jäämään Siperiaan, jollei häntä hirtetä... INGRID vavahtaa viime sanoista, mutta sitten hänen silmänsä leimahtavat ja hän huudahtaa. Sitä ette tiedä, mutta minä tiedän, että hän _kostaa_ teidän konnantyönne. -- (Näkee sanansa vaikuttavan ja lisää.) -- Ja jos te tuntisitte hänet, niin te pelkäisitte -- sillä hän on _mies_! Mutta mitä nyt... mitä...? Kuuluu läheneviä askeleita. Sitten aukenee ovi ja kolmen santarmiin keskellä tulee Urho sisään. Hänen kalpeat kasvonsa näyttävät kylmän välinpitämättömiltä, vain kerran hän katsahtaa halveksivasti vihollistaan sanomatta mitään. SANTARMIKAPTEENI näyttää hämmentyvän ja rykäistyään neuvottomasti, kääntyy hän miestensä puoleen kysyen. Onko hänet tarkastettu? Missä hänen aseensa on? SANTARMIVÄÄPELI virallisella äänellä. Tarkastettu on herra kapteeni, mutta hän on sen luultavasti piiloittanut... en löytänyt mitään... SANTARMIKAPTEENI kääntyen Urhoon. Sanokaa paikalla, mihin olette pannut pistoolinne? Urho ei ole kuulevinaan. SANTARMIKAPTEENI ärjäisee röyhkeästi, ankarasti. Vastatkaa, kun minä kysyn! Sanokaa paikalla! Teidän rikollinen toimintanne on nyt iäksi loppunut -- ja jos te osoitatte röyhkeyttä ja kiellätte rikoksenne, niin tuota, te... Urho on kapteenin ärjähtäessä alkanut tuijottaa tätä silmiin halveksivasti hymyillen ja tuossa liikkumattomassa hymyssä ja katseessa kuvastuu jotain niin kylmää ja pahaenteistä, että kapteenin voitonriemuiset sanat tuntuvat takertuvan kurkkuun ja katse kääntyy poispäin. Mutta sitten hän aivankuin raivoissaan hämmennyksestään rykäisee ja huudahtaa ilkkuen. -- Siinä te siis olette, herra aktivisti! Luulitteko todellakin, että voisitte tehdä konnantöitä ilman rangaistusta. URHO hitaasti. En. Mutta eräs toinen näyttää luulevan niin. SANTARMIKAPTEENI. Mi.. mitä te uskallatte... Luuletteko, etten tiedä, miten te jo pitkän aikaa olette suullisesti ja kielletyn kirjallisuuden avulla yllyttänyt asevelvollisia jäämään pois kutsunnasta. Samoin voin todistaa, miten eilen joukkonne avulla väkivallalla estitte niidenkin pääsyn, jotka olisivat tahtoneet täyttää velvollisuutensa. Tänään te taas olitte johtamassa katumellakkaa, jota jo kauan olette suunnitellut ja kun te ensin useita kertoja hyökkäsitte kasakkain kimppuun, niin sitten te... Hän vaikenee valmistautuakseen musertamaan toisen kokonaan syytöksellään; mutta URHO käyttää hetkeä hyväkseen ja iskee pilkallisesti hymyillen. Eikö olisi paras väittää yksin tein, että minä tapoin koko kasakkasotnian! Sellaista valhetta ei ainakaan kukaan muu kykenisi keksimään. SANTARMIKAPTEENI ällistyy ensin, mutta sitten kääntyy voitonriemuisena Ingridin puoleen ja lausuu ankaralla äänellä. Nyt näette vihdoinkin, neiti Ingrid, miten paatunut roisto hän on! Ajatelkaa: hän on juuri äsken _murhannut ihmisen_ -- ja kuitenkin hän nauraa ja ilveilee samasta asiasta! -- (Kääntyen Urhoon.) -- Mutta, kyllä sinä pian lakkaat nauramasta... INGRID kuohahtaen. Kyllä kai te nyt voitte toimittaa hänet Siperiaan, -- kyllähän Soronoffin tapaiset apulaisenne todistavat kaikki, mitä te käskette. Soronoffille te saatte olla kiitollinen, sillä ilman häntä ette olisi saanut häntä koskaan kiinni... URHO hämmästyen. Mitä -- Sononoffille? INGRID. Niin juuri! Hän tuli ilmoittamaan, että sinä olet vinnillä ja kävi vielä näyttämässäkin... Hänen äänensä katkeaa pidätettyyn nyyhkytykseen. URHON silmät välähtävät uhkaavasti, mutta sitten hän vääntää huulensa hymyyn ja lausuu murhaavan pilkallisesti. Sehän oli onni, että herra parooni on tavannut niin samanmielisen ja -arvoisen liittolaisen. Soronoff ei olisi myöskään itse kyennyt kostamaan, mutta teidän ja apulaisjoukkonne yhteistoiminnan avulla näyttää koston onnistuminen kai hyvinkin varmalta! Minä kyllä menisin hirteen häpeästä, mutta _aatelismiehelle_ moinen menettely on kai hyvinkin sopivaa... SANTARMIKAPTEENI tarttuu miekkansa kahvaan, sähähtäen raivoisasti. Tuki suusi! Koira! Kyllä sinä... Et sinä tule koskaan päivänvaloa näkemään -- ja häntä sinä et koskaan saa... INGRID. Mutta luuletteko, että te koskaan... koskaan... Voi tätä elämää... Vaipuu itkien polvilleen tuolin viereen. URHO rientää Ingridin luokse, nostaen hänet tuolille istumaan ja puhuu lohduttaen. Rakas Ingrid, älä ole huolissasi... Hän ei tule onnistumaan. SANTARMIKAPTEENI karjaisee hammasta purren. Mihin sinä? Tulkaa, viekää hänet ulos! Silloin kuuluu kyökistä ÄIDIN tuskallinen huuto: Voi, päästäkää, päästäkää minut! Minä tahdon nähdä hänet... Ja sitten kuuluu miltei yhtaikaa VILJON ja KERTUN hätäiset äänet: -- Voi rakas äiti, älä mene sinne... -- Koettakaa nyt olla rauhallinen... Kyllä Urho... Heti kapteenin komennuksen jälkeen juoksee kaksi santarmia Urhon luokse, yrittäen viedä hänet pois; mutta hän tempaa kätensä irti, tarttuu Ingridin käteen ja kuiskaa hellästi. Näkemiin rakas... Älä itke... SANTARMIKAPTEENI tarttuu pistooliinsa, karjuen. Yritätkö vastarintaa! Tarttukaa häneen... Ja jos sinä... Hän vaikenee, hypähtäen taaksepäin, sillä URHO lähenee häntä notkein, äänettömiin askelin. Hänen hampaansa kirskahtavat ja hänen kalpeissa kasvoissaan ja hillityssä äänessään kuvastuu hurja raivo ja uhka. Tiedätkö nyt: jos minulle tai omaisilleni jotain tapahtuu teidän toimestanne -- niin teille käy myös huonosti. Minä en varoita toista kertaa! SANTARMIKAPTEENI änkyttäen. Kuulkaa, mitä hän sanoo... ÄITI syöksyy kyökistä ja juoksee Urhon syliin. Voi rakas poikani! Mitä sinulle nyt tehdään...? Voi... voi... URHO hellästi, rauhoittaen. No, no äiti rakas, rauhoitu nyt... Minä tulen pian takaisin... SANTARMIKAPTEENI karjaisee. Ja nyt mennään! URHO tyynesti, melkein iloisesti. Mennään vaan! Rauhoitu äiti... Oikeus vapauttaa minut varmasti. Tuokaa minulle huomenna ruokaa ja myöskin jotain luettavaa! Hyvästi nyt... Santarmikapteeni tekee kunniaa ja sitten he menevät ulos. ÄITI purskahtaen itkuun. Voi tätä elämää... VILJO innokkaasti. Älkää itkekö! Minä luulen, että Urho aikoo karata. Sentähden hän puhui oikeudesta, ja ruuan tuomisesta... Minä menen katsomaan... -- (Menee.) Naiset kuuntelevat tuskallisen jännityksen vallassa, miten miesjoukon askeleet etenevät alaspäin. Kuuluu ulko-oven paukahdus, ja heti senjälkeen hätäisiä huudahduksia, juoksevien askelten kopsetta ja lopulta terävä pistoolin laukaus. ÄITI parahtaen. Herra Jeesus auttakoon! Nyt ne ampuivat hänet! INGRID tarttuen rintaansa. Miten nyt kävi...? He vaikenevat, sillä alhaalta pihalta kuuluu kiukkuisia käskyjä, huutoja ja juoksevan miesjoukon eteneviä askeleita. Vielä muutamia huutoja ja sitten on hiljaista. Hetken kuluttua juoksee VILJO sisään hengästyneenä ja kalpeana. INGRID juoksee häntä vastaan kysyen tuskasta ja jännityksestä vapisavalla äänellä. Mitä se oli...? Karkasiko hän? ÄITI. Onko hän kuollut...? VILJO. Ei... Hän riuhtautui irti heti oven ulkopuolella ja lähti juoksemaan pihan perälle -- koko joukko jäljessä. He luulivat kai saavansa hänet siellä kiinni, mutta Urho loikkasikin roskalaatikolle ja samaa vauhtia yli lankkuaidan -- ihan kuin lentäen! Ja juuri kun hän oli aidalla, ampui kapteeni-roisto, mutta ei se osannut, koska minä kuulin Urhon lähtevän juoksemaan. Kun hän vain olisi ehtinyt kadulle, ennenkuin ne pääsivät eteen... ÄITI parahtaen. Herra Jumala! INGRID. Eteen...? Lähtivätkö ne...? VILJO nähdessään sanojensa vaikutuksen. Lähtivät... Mutta kyllä hän ehtii ennen ulos -- se on ihan varma... -- (Vilkkaasti.) -- Olipa onni, että ehdimme sopia kohtauspaikasta äsken! Nyt minä vien hänelle sukset, niin silloin häntä ei saavuta mikään... INGRID tuskallisesti. Mutta jos se sittenkin sattui... Ja hän kuolee jonnekin... ÄITI vaipuu polvilleen vuoteen viereen, painaa kasvonsa poikansa päänaluselle ja nyyhkyttää vaikeroiden. Voi poikaparkani... Jospa en näe häntä enää koskaan... ESIRIPPU. TOINEN NÄYTÖS. Kaupungin valot luovat himmeänpunertarvan kajastuksen öiselle taivaalle ja sitä vasten eroittuvat tummat lautatapulit, peittäen miltei kokonaan näköalan. Vain vasemmalla näkyy palanen autiota lumihankea ja etäämmällä pari lumista kallionnyppylää -- ja niiden takana häämöittää kaupungin kattorivejä. Lautatapulin päässä näkyy kaupunkiin johtava luminen tie, kaartuen oikealle tapulien taakse. Hiljaista ja äänetöntä. Vain silloin tällöin humajaa pohjoistuulen hiljainen henkäys. Kerran kuuluu kaukaa kaupungilta yksinäisen ajurin kulkusen kilinä -- ja häipyy taas kuulumattomiin. Silloin kuuluu lumessa varovia askeleita ja lautatapulien takaa tulee polkua pitkin URHO. Hän pysähtyy, kuuntelee, katselee ympärilleen ja sitten menee lautatapulien välissä olevaan kujaan ja tallaa itselleen lumeen seisomapaikan. Kuuntelee uudelleen ja vedettyään tapulista esiin lankunpään, istahtaa huoahtaen. Sitten riisuu lakkinsa, aukaisee takkinsa ja alkaa pyyhkiä hiestyneitä kasvojaan. Hetken kuluttua kuuluu kaupungista päin taas askeleita. Urho ponnahtaa seisaalleen, hiipii nopein, äänettömin askelin vasemmanpuoleisen tapulin kulmaan ja kyyristyy katsomaan. Maitta samassa hän rauhoittuu ja rientää tulijaa vastaan, joka juuri ilmestyy tapulien takaa, ja kuiskaa hämmästyen: Ingrid... sinä... INGRID heittäytyy hänen rintaansa vasten, huudahtaen vapisevin äänin: Jumalan kiitos! Sinä elät! Sinä elät...! Purskahtaa itkuun. URHO liikutettuna. Tietysti elän! Mutta miksi sinä, rakas, tulit? Jos sinulle tulee jotain...? INGRID vapisevin: äänin. Voi, älä minusta välitä! Minä en voinut olla missään sen jälkeen, kun kuulin,, että sinua ammuttiin. Ajattelin, että se kävi sittenkin sinuun ja sinä kuolet verenvuotoon jonnekin... Mutta miten sinä pääsit sieltä pihalta, kun Viljo sanoi niiden lähteneen sinua vastaan? URHO innostuen. Se olikin täpärä paikka, sillä kaikki portaat olivat lukitut, ja joka puolella korkeat kivimuurit -- vain yhdessä nurkassa oli matala ulkohuonerakennus. Lähdin siis kapuamaan ylös vesitorvea ja juuri koin olin räystäällä, kuului portti aukeavan. Ponnistin viimeiset voimani ja pääsinkin katonharjan suojaan samalla hetkellä, kun santarmit juoksivat pihalle pistoolit ojossa. Ne pitivät kai pakotietäni mahdottomana, koska lähtivät etsimään porraskäytävistä. Onneksi huomasin, että ne näkevät minut sieltä ylhäältä, ja minun täytyi kiireesti pudottautua alas katolta toiselle puolelle -- ja nyt olen tässä. INGRID ihaillen. Oi, miten minä pidän sinusta senkin tähden, että olet tuollainen. Minä en tunne ainoatakaan miestä, joka olisi selviytynyt tuollaisesta asemasta -- mutta sinä pääsit! Kunhan eivät vain löytäisi tänne... URHO. Tuskinpa vaan! Minä tulin sellaisia kiertoteitä, etteivät ne aavista... Ja kyllä Viljo myöskin jälkensä sekoittaa! -- (Havahtuen.) -- Mutta... eiväthän ne vaan huomanneet sinua...? Näitkö sinä ketään ulkopuolella, kun lähdit? INGRID epäröiden. En... En minä usko -- en ole ihan varma... URHO tarttuen Ingridin käsiin ja lausuu nopeasti. Rakas Ingrid. Minä näen, että sinä pelkäät... Sano nyt suoraan, näitkö jotain epäiltävää... Olisiko joku seurannut sinua... INGRID. Voi, minä todella pelkään, sillä minä luulin näkeväni värkmestarin toisella puolella katua kun tulin ulos portista. URHO jännittyneenä. Värkmestarin? Jospa se nyt... INGRID. Mutta älä ole huolissasi -- eihän se voinut minua tuntea... Kun minulla on äidin saali päässäni... URHO levottomana. Voi, rakas Ingrid. Sinut on helppo tuntea käynnistä... Mutta etkö nähnyt, lähtikö se jälessäsi? INGRID tuskallisesti. Sepä juuri on, etten ole ihan varma. Katsos, en voinut heti katsoa taakseni, sillä se olisi herättänyt epäilyä. Vasta ensimmäisessä kadunkulmassa katsoin ja näin jonkun tulevan, mutta en tiedä oliko se hän. Otin kuitenkin ajurin ja käskin ajaa oikein nopeasti Kampinkadulle asti. URHO nopeasti, jännittyneenä. Mutta jospa se olisi myöskin saanut ajurin? Muistatko, jos siinä oli lähellä muita ajureita? INGRID hätääntyneenä. Voi hyvä Jumala! Minä en muista enää mitään... Jospa se on saanut ajurin ja on tullut jälessäni! Voi rakas! Lähde heti, heti, jos se kuitenkin... Sinun täytyy lähteä... URHO. Minä en voi lähteä, ennenkuin saan sukset... Kunhan se Viljo nyt tulisi pian... INGRID yhä tuskallisemmin. Voi, voi, jospa sinä nyt joudut niiden kynsiin -- minun tähteni! Minä jo ajattelin matkalla, että pitäisi kääntyä... Mutta olin niin suuressa tuskassa, etten voinut jäädä epätietoisuuteen. URHO hellästi, lohduttaen. Voi rakkaani -- älä ole rauhaton! Tule tähän kulmaan, niin me näemme, jos joku tulisi tännepäin. Ja täällä minua ei enää oteta ihan helpolla. Tulevat ensimäiseen tapulin kulmaan ja URHO alkaa katsella kaupunkiin päin. INGRID joka on silmäillyt pelokkaasti ympärilleen. St! Hiljaa... tuolla liikahti joku... Jospa se tuli silloin jälessäni, ja on hiipinyt tuonne tapulien väliin vakoilemaan... Minä pelkään... URHO kiihkeästi, pahaenteisesti. Älä pelkää, rakas... Jospa se todella olisi tuolla, niin silloin minäkin uskon, että se on tullut Jumalan tahdosta -- saadakseen palkkansa... INGRID tuskallisesti, tarttuen hänen käsiinsä. Älä sentään, rakas... Minä ymmärrän, että se tarvitsisi palkkansa, mutta jos siellä on koko joukko, ja ne ampuvat... Ei, ei, sinä olet hukassa, jos menet... URHO hiljaa, päättävästi. Päinvastoin olen hukassa, jos annan sen mennä apua hakemaan -- kun ei minulla ole vielä suksia. Minun täytyy siis estää se... Liiku hiukan tässä ja puhu välillä puoliääneen, niin se luulee molempien olevan tässä -- ja minä menen sill'aikaa tuolta lautatapulien takaa... INGRID jännityksestä vapisevalla äänellä. Mutta ole nyt tyyni... ja järkevä... Minä rukoilen sinua... Muista minua... URHO. Muistan, muistan... Menee. INGRID tarttuu rintaansa ja katsahtaa ympärilleen kuin apua etsien. Kerran kuuluu tukehtunut huokaus ja sitten hän kuiskaa hampaat kalisten. Voi mitä... nyt, tulee... Pitkän, tuskallisen äänettömyyden jälkeen kuuluu oikealta nyrkiniskun paukahdus, lyhyt parahdus, joka kätkee kuin tukehuttavan kouran kuristukseen... INGRID voihkasee niinkuin kuolettavan kuulan satuttamana ja lysähtää polvilleen lumeen. Ja oikealta kuuluu taistelevien jalkojen jyminää, huohotusta, ähkynää -- aivankuin säestykseksi nyrkiniskuille, jotka taukoamatta paukahtelevat rajulla voimalla. Kerran kuuluu taas tukehtunut hätähuuto, jota seuraa ihmisruumiin raskas mäjähdys maata vasten INGRID on kuin kauhusta jähmettyneenä kuunnellut noita ääniä, mutta nyt hän yhtäkkiä hypähtää hätäisesti seisaalleen ja juoksee oikealle huudahtaen rukoilevasti. Rakas, rakas! Sinä et saa tappaa häntä. Kuule minua! Meidän onnemme... -- (Epätoivoisesti.) -- Mitä sinä teit? Katso nyt... hän on kuollut -- hän ei liikahda. URHON ÄÄNI outo ja hengästynyt. Älä pelkää -- ei -- se kuollut voi olla... Löin vaan nyrkillä... Minä katson. -- (Hetken äänettömyys.) -- Ei sillä mitään erikoista vaaraa ole, koska hengittää. Mutta ilman sinua olisi voinut käydä huonosti. Olin jo vähällä raivostua kun se yhä yritti puhaltaa vihellyspilliin. Jospa Viljo nyt tulisi, sillä jos joku kuuli sen avunhuudon, niin... Ah, minun täytyy ottaa siltä pistooli pois, ettei se voi mitään. Se onkin nyt tarpeeseen. Tulevat esiin oikealta. Urho pesee lumella käsiään. URHO. Kas, kun rystyseni ovat menneet rikki sen kirotuissa hampaissa, pikkusormi on vallan... Mutta ei se mitään tee. INGRID. Voi, anna minä kierrän siteen päälle... -- (Hiukan hämillään.) -- Minä otin sitä mukaani, kun pelkäsin... Urho ojentaa kätensä ja Ingrid sitoo sen nopeasti. URHO hiljaa, hellästi. Sinä pieni, rakas... Yhtäkkiä kuuluu kaupungilta päin vihellyspillin ääni. INGRID vavahtaen. Herra Jumala! Poliisi! URHO katsoo sinnepäin ja kuiskaa. Jos se olisi poliisi ja tulisi tänne, niin silloin piiloudutaan jonnekin. -- (Katsoen joka taholle). -- Uskallatko kiivetä tuonne, kun minä tuen sinua? INGRID. Minä teen mitä tahansa, kun sinä autat minua! Samassa kuuluu etäämpää toinen vihellyspillin kiljaisu. INGRID vavahtaa ja sammaltaa vapisevalla äänellä. Herra Jumala! Poliisi se on. Mitä nyt... Mitä se viheltää...? URHO tyynellä leikillisyydellä. Poliisi se taitaa olla, mutta se pelkää kai meitä niin, ettei uskalla yksin tulla -- ja viheltää lisäapua... Ahaa, tuolla tuleekin toinen -- nyt lähtevät tännepäin. Tule! Hän riisuu päällystakkinsa, kiipeää nopeasti ensimmäiseni ja toisen tapulin välistä ylös ja levittää takin tapulin päälle. Sitten kumartuu alas, ojentaa kätensä ja kuiskaa hiljaa: -- Pidä lujasti kädestäni. Astu näille ulkoneville lautojen päille. Niin juuri... älä hätäile, ei ole kiirettä. Hetken kuluttua ovat molemmat tapulin päällä ja URHO kuiskaa rauhoittavasti: -- Kas niin -- nyt minä kierrän palttooni ympärillesi ja pidän sinua sylissäni... Älä enää vapise, ethän? INGRID. En... Mutta jos... ne löytävät meidät? URHO. Rakas Ingrid, älä pelkää. Luota minuun... Onhan minulla pahimmassa tapauksessa pistooli... INGRID. Mutta se olisi kauheata, jos vielä... Lupaa minulle, ettet tee mitään, ennenkuin viime hädässä... URHO. Sen lupaan, rakas... Ja minä olen miltei varma, että ne eivät edes hae meitä. Luota minuun... Tapulin takaa tulee varovasti ympärilleen vilkuillen kaksi poliisia. Etumainen on nuori ja innokas, toinen vanha ja lihava. VANHEMPI POLIISI. Kyllä sinä taisit sittenkin kuula väärin... Ei täällä näy mitään apua tarvittavan. Mutta pannaan savuksi sen asian päälle. -- (Sytyttävät savukkeensa). NUOREMPI POLIISI. Kiitos vaan! Mutta minä en ymmärrä... Olin kuulevinani ihan selvästi... VANHEMPI POLIISI leikillisellä hyväntahtoisuudella. Kyllä sellaista sattuu jokaiselle, varsinkin nuorena, jolloin mielikuvitus on herkkä ja ylikonstaapelin hopeanauhat näyttävät välkähtelevän ihan tuossa nenän edessä -- kunhan vaan vangitsee vaarallisen varkaan, tai tekee muun urotyön... Mutta kun on näinkin kauan ollut virassa ja saa vain haukkumista ja iskuja palkakseen, niin ei enää kuule avunhuutoja -- paitsi silloin kun on ihan pakko kuulla... NUOREMPI POLIISI. Mutta jos kerran koettaa rehellisesti omantuntonsa mukaan täyttää velvollisuutensa, niin... VANHEMPI POLIISI keskeyttää nauraen. Kyllä kuulee, että olet vasta toista kuukautta poliisina! Etkö sinä todella tiedä, että rehellisyys ja omatunto ovat siinä virassa kaikkein pahimpia haittoja. NUOREMPI POLIISI. Mitä sillä tarkoitatte? VANHEMPI POLIISI. Minä kerron pari esimerkkiä, jotka sattuivat minulle silloin alkuaikoina. Eräänä iltana tapasin humalaisen työmiehen, ja kun aioin viedä putkaan, purskahti hän itkuun, rukoillen hartaasti, että päästäisin hänet kotiin, jossa lapset odottivat. Hän sanoi vaimonsa kuolleen edellisellä viikolla ja menneensä juomaan unohtaakseen edes hetkeksi surunsa. Vein miehen kotiin, mutta se tuli tietoon ja kun puolustin tekoani sillä, että säälin miestä, sain ankaran muistutuksen, että velvollisuuteni on poikkeuksetta viedä jokainoa juopunut putkaan... Mutta kun seuraavalla viikolla korjasin erään korkean virkamiehen, joka hurjasti hihkuen ammensi silkkipytyllään katuojasta vettä päähänsä ja ryyppäsi välillä samppanjaa pullostaan -- silloin sain vielä ankaramman muistutuksen. Ja nykyään kun Pekonen pakottaa meidät santarmiurkkijain rengeiksi, täytyy omatunto unohtaa kokonaan, tai vuorata se paksuimmalla anturanahalla... Niinkuin tänäänkin, kun poliisimestari selitti, että meidän velvollisuutemme on -- kai muista