Kaarlo Hännisen 'Suomen samoilijat II' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 1718. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.




SUOMEN SAMOILIJAT II

Jorma Jussila ja Aslak Morottaja
Pohjanmaalla ja Hämeessä


Kirj.

KAARLO HÄNNINEN





Helsingissä,
Osakeyhtiö Valistus,
1928.

Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.






SISÄLLYS:

Kaksi kirjettä.
Muuttolintujen matkailumajalla.
Maiva-Simon matkassa saarivaltakuntaan.
Kraaselin elämäntarina.
Seikkailu jäälautalla.
Tarina koisosta.
Vanha merikaupunki.
Pienten virtojen maassa.
Lapuan sankarin haamu.
Nuijamiesten mailla.
Sammalen tarina.
Hyrisevä kaupunki.
"Isojen hukkien" asuinpaikoilla.
"Oksalla ylimmällä".
Hirvi-Simuna.
Luontoa ja historiaa, tarua ja totta.
"Vesikäärmeitä" onkimassa.
Hämeen halki.
Ihana puutarha.
Seikkailu Tehinselällä.




Kaksi kirjettä.


Eri tahoilla työskentelivät pojat, Jorma Jussila ja Aslak Morottaja,
sen suuren partiokesän jälkeen: Aslak poropaimenena Malla- ja
Saanatunturien tienoilla isäänsä auttaen tuhatlukuisen sarvipääjoukon
kaitsennassa, niinkuin koulusta päässeen Lapinpojan tuleekin, ja
Jorma kuudennen luokan kurssia hikihatussa päähänsä päntäten.
Kumpikin odotti hartaasti kesää päästäkseen yhdessä jatkamaan
edellisenä kesänä alkamiaan retkeilyjä, joista heillä oli mieluiset
muistot. Maarianpäivän tienoilla sai Aslak toveriltaan seuraavan
kirjeen:

    "Veljeni Aslak! Tänään näin joutsenparven komeana kiilana
    kiitävän kaupunkimme yli sinne pohjoiseen. Ajattelin, että jos
    pääsisin mukaan tai saisin jonkun niistä kiinni, niin kirjeen
    sinulle sitoisin sen kaulaan. Sinne Lappiin kai ne lensivät. --
    Minnekäs muualle? Sinne minunkin mieleni palaa. Viime kesänä
    yhteisillä retkillämme näin niin paljon taivasta tavoittelevia
    tuntureita, keroja ja himmelriikkeja, että vieläkin ne silmissäni
    kuvastavat. Kahden me laskimme niin äkeitä, kuohuvia koskia, että
    vieläkin niiden pauhina toisinaan korvissani kohajaa. Entäpä
    Kainuun ja Kuusamon iki-ihanat maisemat, entäpä seikkailumme
    karhujen valtakunnassa! Ne eivät unohdu, vaikka kuinka vanhoiksi
    eläisimme.

    Minä olen antanut täyttää sen karhun. Komeana ukko seisoa
    röhöttää nyt lasikaapissa. Linnut on myös täytetty kokoelmiin,
    ja opettajat ovat tuloksiin niin tyytyväisiä, että ovat jo
    luvanneet matkarahat ensi kesäksi. Sinä kai sopimuksemme mukaan
    tulet Ouluun? Toverini tahtoisivat hyvin mielellään tavata
    sinua. He sanovat, kun olen heille kertonut matkoistamme, että
    uskollisempaa toveria ei löydy.

                                                  Jorma."

Hitaasti kulkee posti Lapissa varsinkin majaansa muutteleville
poropaimenille. Vasta kolmen viikon kuluttua tuli Jorman kirje
perille. Paluupostin mukana Aslak lähetti vastauksen:

    "Hyvä Jorma! Kirjeesi johdosta pyydän ilmoittaa, että toukokuun
    kymmenes päivä, kuten oli puhe, 'Lapinpoika' ja 'Lantalainen'
    lyövät toisilleen kättä Oulun tuomiokirkon portailla. Isäni on
    suostunut siihen, että saan kanssasi toisen kesän samoilla tätä
    suloista Suomenmaata. Minä toivon reippaiden retkiemme tulevan
    yhtä hauskoiksi ja hyödyllisiksi kuin viime kesänä. Olen tehnyt
    vähän varustuksiakin matkaa varten. Helmikuussa kävin Rovaniemen
    markkinoilla myymässä porontaljoja. Siellä oli hirveästi kansaa
    kaikilta Lapin kulmilta ja tavarain myyjiä Helsingistä saakka.
    Minä ostin pyssyn, se taitaa olla samanlainen kuin sinun
    kiväärisi. Otan sen mukaani kesäksi.

    Pyytäisin sinua tiedustelemaan, kuka haluaisi ostaa kaksi elävää
    ahman poikasta. Minä sain ne tunturin onkalosta samana päivänä,
    kun sinä olit kirjeesi kirjoittanut. Ne ovat aika vekkuleita.
    Minä tuon ne mukanani Ouluun.

    Näkemiin

                                                     Aslak."

Aslak kirjoitti, niinkuin hänen lähtönsä Suomea samoilemaan olisi
ollut maailman yksinkertaisin asia ja niinkuin kaikki olisi riippunut
vain hänen omasta tahdostaan. Hän jätti mainitsematta sen vakavan ja
kipakan keskustelun, joka vanhempien ja pojan välillä virisi Jorman
kirjeen johdosta Morottajan kodassa.

-- Vai sellaista sinä taas suunnittelet, Aslak -- oli isä sanonut.
-- Etkö saanut jo viime kesänä tarpeeksi matkustaa? Henkesi sinä
siellä menetät. Etkö näe, etten enää pysty Samelille avuksi poroja
paimentamaan? Minä toivoin, että sinä täyttäisit minun paikkani --
eihän karja pysy koossa eikä säily pedoilta, jollei sitä paimenneta.
-- Nyt sinä haluat kuitenkin koko kesäksi pois.

-- Ja talveksi kaupungin kouluun, siitähän on ollut puhetta jo ennen,
puolusteli Aslak.

-- Ei olisi se Jorma milloinkaan saanut astua kynnykseni yli. Hän on
sinut villinnyt, väitti ukko.

-- Jorma on hyvä poika, kehui Aslak.

-- Niin hyvä, että tekee sinusta maankiertäjän, "kaiken maailman
Kallen", joka ei viihdy missään ja jolla ei ole kotia eikä kontua.
Tuhlaajapojaksi hän sinut opettaa. Ei niillä retkillä poro paljoa
paina.

-- Saapihan joku Lapinmiehistäkin katsella laveammalta maailmaa. --
Minä aionkin koulutielle, enkä poropaimeneksi, huomautti Aslak.

Aslak oli tavallaan oikeassa. Isä oli hänet jo edellisenä kesänä
puoleksi luvannut kahdeksi kesäksi Suomea katselemaan ja sen jälkeen
lisää oppimaan. Ja siihen vedoten Aslak voitti.

       *       *       *       *       *

Saavuttuaan Ouluun sovittuna päivänä oli Jorma hyvin utelias
tietämään, onko Aslak jo saapunut kaupunkiin. Kun hän määrähetkellä
saapui tuomiokirkon luo, näki hän ilokseen Aslakin seisovan kirkon
edessä; ja niinkuin Aslak oli kirjoittanut, "Lapinpoika" ja
"Lantalainen" eli toisin sanoen "Suomen samoilijat" löivät siinä
kättä toisilleen.

Paljon oli kummallakin juteltavaa talven tapahtumista ja kesän
suunnitelmista. Lyhyeksi kävi näissä muisteloissa keväinen
iltapäivä. He eivät kuitenkaan unhottaneet käydä ihailemassa
mahtavaa Merikoskea, jossa Oulujoen tulvat parhaallaan pauhasivat
nostattaen korkeita kuohuja ja lähettäen liikoja vesiä Hupisaarten
läpi luikerteleviin puroihin. Muinaisen Oulunlinnan raunioilta
he katselivat merelle, jonne he lähipäivinä aikoivat tehdä
hylkeenpyyntiretken.




Muuttolintujen matkailumajalla.


Seuraavana päivänä tapaamme jo Jorman ja Aslakin eräretkellä
Liminganlahden rannalla, joita seutuja Jorma oli kuullut kehuttavan
vesilintujen ja kahlaajien matkailumajapaikaksi. Rinnakkain he
astelivat tulvaista niittyä, joka lännessä päättyy meren lahteen,
mutta idässä levittäytyy valtavaksi, melkein rannattomalta
näyttäväksi niittyaavikoksi; se näkyi olevan paikoin aivan aukeaa,
paikoin matalaa pensaikkoa kasvavaa, paikoin taas pelloksi tehtyä ja
sarkoihin jaettua. Lahti oli vielä jäässä, mutta rannoilla olivat
lämpimät sulamisvedet kuluttaneet leveitä rantaporeita. Maisemat
olivat niin aukeat, että Jorma eräässä mutkauksessa pysähtyi
kirkontorneja lukemaan.

-- Montako sait, Jorma? kysyi Aslak.

-- Viisi.

-- Pitäisi täältä löytyä sellainenkin paikka, johon näkyy kahdeksan,
lisäsi Aslak.

-- On siinä niittyä kerraksi. Suuremmat ovat heinämaat kuin Lapissa.
Meidän pitäisi olla täällä heinäntekoaikana, kun monen pitäjän väki
täällä heinätöissä häärää.

-- 'Liminganniitty, Isonkyrönpelto, vertaa niille ei ole tietty',
mainitsi Aslak. -- Mutta täällä rannempana se on puoleksi merta,
puoleksi maata.

-- Merta tämä on, nykyistä heinämerta ja entistä suolaisen meren
pohjaa. Meri on vuosituhansia sitten huomannut, että Suomella
on liian vähän maata. Sentähden se on päättänyt vetää rantaansa
kauemmaksi niin hiljaa, ettei sitä muutamassa vuodessa huomaakaan.
Mutta sadoissa vuosissa se ilmiö on suuremmoinen. Tässä, missä nyt
kävelemme, on sata vuotta sitten vesi lainehtinut. Muutamia tuhansia
vuosia sitten on meri vapaana aaltoillut koko tämän lakeuden yli,
selitti Jorma.

-- Niinhän te asutte täällä "Lannanmailla" kuin hyllyvällä nevalla,
joka välistä painuu, välistä nousee. Lapissa on, Jumalankiitos,
perustus, joka pitää.

Rantasulista kuului yhtenään vesilintujen ja kahlaajain ilonpitoa ja
siipien havinaa, kun parvet poruten lähtivät lentoon tai kohisten
laskeutuivat veteen ja välistä vain paikoillaan seisten siipiään
kuivailivat. Melkein kaikki vesilintumme hanhesta taviin saakka
olivat siinä edustettuina.

-- Ta, ta-a, a-ta, ta-aa, tatattivat hanhet jään reunalla istuen, kun
johtajahanhi jo ehdotteli matkan jatkamista.

-- Fiuu, fiuu, fiuu, ääntelivät valkeaotsaiset uroshaapanat, kun taas
tavit harvakseen huudahtelivat:

-- Frik, frik, frik...

-- Tämähän on muuttolintujen paratiisi! huudahti Aslak. En ole
missään nähnyt niin monta erilaista vesilintulajia ja kahlaajaa
samassa paikassa kuin täällä. Kas, kas, kun tuolla mättäällä joukko
suokukkoja tapella natistaa korukaulus käännettynä pään suojaksi!
Kuin tottuneet miekkailijat ne ensin tähtäilevät toisiaan nokat
ojossa ja sitten kuin komennon saaneena hyökkäävät. Katso, katso,
Jorma, kun kaksi mustatöyhtöistä taas iskee yhteen! Niillä on
varmaan kaksintaistelu morsiamesta, tuosta sileäkaulaisesta, joka
tarkkaavaisena katselee syrjästä.

-- Niiden lähellä näkyy olevan pari mustaa viklaa. Ne ovat matkalla
Lapin soille. Viime kesänä karhuntalaalla istuessani olin muutamalle
hirveän kiukkuinen, kun se oli ajaa minulta saaliin. Viklojen takana
on rantasipejä, liroja, valkeita vikloja ja käräjäkurmitsoita.

Niityltä kuului pikkukuovin luritusta, mutta taivaan korkeuksissa
kaarteli taivaanvuohi honottaen ja mäkättäen sekä leivonen, joka
ennen muita oli tullut Liminganniityn laajoja näköaloja ihailemaan;
sieltä, mistä sen ääni kuului, näki se varmaan kymmenen kirkkoa.

Etelästä alkoi kuulua hanhilauman tatatusta.

-- Sieltä tulee toinen hanhijoukko rantaa pitkin. Kyyristytään
pensaan suojaan, etteivät näe. Ne voivat lentää läheltä. Jos ne ovat
harmaita hanhia, niin ammun, kuiskaili Jorma.

-- Johan sinä viime kesänä sait hanhen nahkan?

-- Se oli metsähanhen, sen, joka pesii Lapin kiveliöissä. Mutta
harmaahanhi asuu täällä merien rannikoilla.

Lauma näki toisia hanhia jään reunalla. Viimemainitut kurottivat
kaulansa. Kumpikin parvi tatattivat, tulijat äänekkäämmin. Ja kun
jään reunalla istuvat näyttivät huolettomilta, alkoivat lentäjät
viistoon laskeutua niiden luo. Tekivät kuitenkin matalalla lentäen
pienen tutkimuskierron niityn reunaan ja lensivät aivan sen pensaan
yli, jossa Jorma ja Aslak olivat vahdissa. Johtajahanhi huomasi
väjytyksen ja koko lauma parkui:

-- Ta ta-ta ta-ta ta...

Varoitus tuli liian myöhään, sillä samassa Jorman pyssy pamahti.

-- Ei sattunut, kerkisi jo Aslak huudahtaa, jääden kuitenkin
mykistyneenä katselemaan, kun yksi joukosta alkoi pudota viistoon
niittyä kohti.

Molemmat juoksivat sinnepäin, että rapa roiskui.

-- Eläköön, taas tuli arvokas nahka kokoelmiin! huudahti Jorma, kun
toinen, sattunut laukaus oli tehnyt lopen hanhen tuskista.

-- Onpa komea!

Mutta poikien eräkiihkoa jäähdytti jääkylmä vesi, joka oli juostessa
roiskunut polville ja valui sieltä vähitellen saappaisiin. Sen tähden
päättivät he mennä läheisimpään taloon jalkojaan kuivaamaan.

Mistä lienee talon isäntä saanut tietää vieraiden metsästyspuuhista,
koska hän kuului silläaikaa, kun pojat vaatteitaan kuivasivat,
soittavan jollekin luvattomasta kevätmetsästyksestä ja Liminganlahden
vesilinnuista. Aslak ja Jorma eivät siihen kiinnittäneet suurempaa
huomiota.

Jonkinmoisella ylpeydellä Jorma osoitti talon pitkää, tiilestä tehtyä
navettaa mainiten, että jos teillä siellä Lapissa on paljon poroja,
niin täällä on sen sijaan paljon lehmiä.

Oli jo ilta, kun Jorma ja Aslak väsyneinä ja jalat märkinä astelivat
Limingantullista kaupunkiin. Heistä ei kumpikaan kiinnittänyt
huomiotaan kahteen maantien reunalla seisovaan kiiltävänappiseen
järjestyksenvalvojaan, ennenkuin toinen heistä kysyi:

-- Mitä nuorilla herroilla on laukussa?

-- Lintu vain, vastasi Jorma hämillään.

-- Katsotaanpa, mikä lintu se on? Jorman oli avattava laukkunsa.

-- Ahaa -- hanhi! Kenenkä luvalla te keväällä rauhoitusaikana hanhia
ammutte? Taidatte olla samat sunnuntaimetsästäjät, jotka ovat tänään
liikkuneet Liminganlahden rannikolla. Sieltä on meille soitettu,
sanoi toinen poliiseista.

-- Sieltä me tulemme, mutta meillä on lupa ampua rauhoitusaikanakin,
puolusteli Jorma.

-- Hahaa, vai on lupa ampua hanhia -- ehkä hirviäkin! -- Kuljette
vielä valheenkengillä. Mutta kalliiksi tulee teille tämä lysti.
Maksatte kauniit sakot, jos sillä pääsettekään.

Jorma alkoi kaivaa povitaskuaan, mutta toinen poliiseista tarttui
hänen käsivarteensa sanoen:

-- Nyt "kamariin" ja nopeasti.

Mikään ei auttanut. Toinen poliiseista kantaa roikotti hanhea
kaulasta. Aslakin ja Jorman täytyi kävellä rinnalla --
häpeäsaattueessa. "Salametsästäjät, salametsästäjät!" ilkkuivat
kaupungin poikaviikarit liittyen saattueeseen ja seuraten aina
poliisikamarille saakka.

-- Siinähän ne ovat asetusten rikkojat! Eikö teitä hävetä, kun
ammutte muuttolintuja, jotka juuri ovat saapuneet kaukaisilta
retkiltään, torui poliisipäällikkö. -- Tehkää raportti, kehoitti hän
komisariota.

-- Meillä on siihen lupa, meillä on Oulunläänin maaherran antama
suostumus, että saamme ampua lintuja kokoelmia varten.

-- Näyttäkää se.

Jorma kaivoi taskustaan paperin, josta poliisi luki: "Lyseon
oppilaalle Jorma Jussilalle annetaan täten oikeus ampua lintuja
rauhoitusaikanakin..."

-- Hm, alla on maaherran nimi.

-- Miksi ette ennen sanoneet. Taidattekin olla ne "Suomen
samoilijat", jotka viime kesänä ylempänä retkeilivät.

-- Samat miehet, sanoi Jorma.

He saivat hanhensa takaisin, ja anteeksi pyydellen mainitsi
poliisipäällikkö, että tässä on tapahtunut ikävä erehdys. Teillä on
erikoisia oikeuksia.




Maiva-Simon matkassa saarivaltakuntaan.


Puhuri ja kesä taistelevat Pohjanlahden perällä joka kevät kauan
ylivallasta. Kun Puhuri maalla lannistetaan, hyökkää se viimein
merelle, tekee liiton Merijättiläisen kanssa ja ajelee sitten kuin
vapaaherra jäälautoilla, milloin etelään, milloin pohjoiseen, milloin
Ruotsin rannikoille, milloin taas sieltä Suomeen takaisin. -- Ja
onneton on se rannikko, missä keväinen Puhuri kauimmin pysähtyy.
Se näet tupakoida tupruttaa ilman sakeaksi, puhalteleepa maallekin
ja saa ihmiset aivastelemaan. 'Annanpa tirskua ihmiskääpiöiden',
hyrähtelee se hyvillä mielin ajelehtivilla jäälautoilla istua
köhöttäessään.

Tietämättään se tekee hyvääkin ihmiselle. Etelässä, Merenkurkussa
käydessään se kerää hylkeitä helmoihinsa: isoja, harmaita kraaseleita
ja mustankirjavia kiehkuraishylkeitä. Laumoittain makailee noita
meren "mäyräkoiria" telien päällä, kun ukko taas pohjoiseen päin
takaisin ajelee ja sumua niiden suojaksi puhaltelee.

Mutta ihminen, joka tietää kaikki merenkin asiat, varustautuu silloin
hylkeitä verottamaan, lyöttäytyy kuokkavieraaksi jääteleille ja
ajelee Puhurin kanssa ympäri meren selkiä.

Jorma oli kuullut paljon kertomuksia hylkeenpyynnistä ja
hylkeenpyytäjien vaarallisista retkistä varsinkin silloin, kun Puhuri
suuttuu ja yhdessä Merijättiläisen kanssa koettaa heitä hävittää.

-- Emmeköhän lähde Hailuotoon hylkeenpyyntiin? Minun pitäisi
välttämättömästi saada hylkeen nahka kouluun, esitti Jorma, kun he
illalla Kakaravaaran puolella kävelivät.

-- Olisihan tuo mukavaa nähdä sekin, myönteli Aslak.

Kun he seuraavana aamuna etsivät "luotolaisia" kauppatorilta,
kohtasivat he siellä Maiva-Simon, joka oli tullut ihan viimekelillä
Oulun torille kaloja myymään. Hänen kanssaan ajelivat he sitten
hevosella meren raudusjäätä Hailuodon merellistä saarta kohti, joka
aluksi näkyi tummana viiruna taivaanrannalla, mutta selveni ja
laajeni sitten matkan jatkuessa suureksi saarivaltakunnaksi.

-- Onko siellä teidän saarenne lähellä haikaloja, kun sen nimi on
Hailuoto? kysyi Aslak.

-- Joko Lapinpoikaa pelottaa, että hait syövät siellä elävältä,
ivaili Jorma istuessaan Aslakin rinnalla reslareen perällä.

-- Lappalainenhan se on aikoinaan meidänkin saarelle nimen antanut,
virkkoi Simo. -- Siitä on säilynyt vanha tarina.

Ja ruunan kulkea raksutellessa sileää, teräksen sinertävää
raudusjäätä kotiaan kohti kertoi Maiva-Simo seuraavan tarinan:

'Lappalaisia asui muinoin näilläkin mailla porokarjojaan paimentaen
ja kalastaen meressä ja joessa.

'Kerran eräs lappalaisukko lähti pienellä haapiollaan merelle
kalastamaan. Syntyi rajuilma, oikea hirmumyrsky, joka heitteli pientä
alusta kuin kaarnahiukkasta ja nakkasi sen viimein meren kaukaiselle
luodolle. Luojaansa lappalainen kiitti pelastuksesta. Ilo loppui
kuitenkin lyhyeen. Kun hänellä oli hirvittävä jano ja kun merivesi
oli suolaista, päätti hän kaivaa kaivon. Kirvein ja lapioin hän alkoi
jystää maata, ja oli jo saanutkin siihen kolon, kun tapahtui ihme:
koko luoto lähti liikkeelle Oulujoen suuta kohti. Molemmin puolin ja
varsinkin edessä kohisi ja pärskyi meri, kun luoto meni niin, että
ukon hiukset vinkuivat. Hänen hämmästyksensä tuli vielä suuremmaksi
huomatessaan oletetun luodon hirmukalaksi, jolla oli kaksi silmää,
ammottava suu ja pitkä, suippo pyrstö. Kala oli hai. Lappalainen ei
kuitenkaan menettänyt malttiaan. "Ole mikä hyväsi, mutta henki pois",
huusi hän hakatessaan pedon päätä niin, että aivot roiskuivat mereen.
Henkitoreissa syöksyi hirviö viimein merenalaiselle matalikolle ja
siihen hai jäi mätänemään, ja hain ruumiista syntyi tämä saari,
Hailuoto. Siitä kolosta, minkä ukko hakkasi hain selkään, tuli järvi.'

-- Onhan se mukavaa katsella saarta, jonka luomisessa esi-isät ovat
olleet osilla, ilveili Aslak.

-- Minä kuulin kaupungissa sellaisen selityksen, että mustalaiset
muka olisivat sen Hailuodoksi ristineet.

-- Tunnen minä senkin selityksen, tuumi Maiva-Simo. Sen mukaan ajeli
mustalainen meren jäätä pitkin Raahesta Ouluun. Sumussa hän eksyi
kauas Pohjanlahdelle ja oli sinne nääntyä nälkään ja viluun. Viimein
tuli hän tälle meren saarelle ja iloisena huudahti: 'Hai, luoto!' Sen
mukaan alettiin sitten saarta nimittää Hailuodoksi.

-- Onko Hailuodossa ennen asunut lappalaisia?, kysyi Aslak.

-- En tiedä lappalaisista, mutta jättiläisiä täällä kyllä on asunut,
sellaisia vuorenpeikkoja, vaikka saarella ei olekaan vuoria.

-- Minnekä ne ovat sieltä menneet? kysyi Jorma.

-- Mantereeseen ovat kahlailleet, kun ihmisiä tuli liian paljon
saarelle. Eräskin nähtiin keskellä meren selkää kävelevän tänne
maahan päin. Niin suuri oli ollut, että takin helmat vain merenpintaa
hipoivat, kun mies matkasi.

Väleen kului taival tarinoidessa, ja ruuna nousi matalan saaren
rannalla sijaitsevaan kylään.

Vaikka rantajäät olivat vielä kiinteät, olivat ulapan jäät
liikkeellä. Niiden kanssa oli Puhuri tehnyt jo mutkan etelässä ja
tuonut Hailuodon edustalle paljon hylkeitä. Maiva-Simon pojat olivat
juuri tulleet hylkeenajosta ja tuoneet runsaan saaliin: kymmeniä
hylkeen ruhoja. Niitä nyljettiin ja niiden vahvaa ihrakerrosta
kuorittiin, kun Jorma ja Aslak taloon tulivat. Näky kiihoitti nuorten
erämiesvaistoa. Mutta pojat eivät sinä iltana puhuneet mitään
aikeistaan.

Kun seuraavana aamuna Maivan pojat kuusissa miehin varustautuivat
uudelle retkelle, pyysi Jorma, että he Aslakin kanssa pääsisivät
mukaan. Kummeksuen katselivat silloin miehet nuoria vieraitaan,
ja taisipa usea ajatella, että eipä valita hylkeentappajia, ja
joku kuului kuiskaavan, että "eri naamasta pitää sen katsoa, joka
hylkeenpyyntiin pystyy" ja toinen sanoi Jormalle:

-- Ei se hylkeenajo mitään herrain herkkua ole.

Mutta kun Jorma ei hellittänyt, lupasi Simo pienemmällä
"rantapaatilla" viedä pojat lähimmille hyljevesille. Ja niin Jorma
ja Aslak pääsivät miesten retkelle. Heidän pieni veneensä, jossa
oli muutamiksi päiviksi evästä, ampumatarpeita, kaksi ajopuuta
suojapurjeineen ja tervaksia polttoaineeksi, vedätettiin hevosella
muutaman penikulman päähän, missä jo näkyi hylkeitä jäärailojen
reunoilla. Isompi venekunta meni vähän eri suunnalle.

Simo huomasi ensin hylkeen.

-- Katsopa tuonne! sanoi hän veneessä istuessaan antaen kaukoputken
Jormalle.

-- Aivan oikein. Siellä makaa hylje jään reunalla. Minä lähden
ampumaan.

-- Ei vielä poikaseni. Ensin käännytetään hevonen takaisin ja tuetaan
tämä vene kohdalleen jäälle päämajaksi, josta teemme retkiä eri
suuntiin sen jälkeen, kun olemme tuon hylkeen ampuneet.

Kun kaikki nämä valmistukset oli suoritettu ja kolme miestä käsittävä
eräseurue jäänyt meren selälle itsekseen, nosti Simo veneestä jäälle
noin neljän metrin pituisen, rautapohjaisen suksen mallisen ajopuun,
sovittaen sen "kahveliin" valkeasta vasikan nahkasta tehdyn suojan ja
asettaen suojan ampuma-aukkoon suurireikäisen hyljepyssynsä.

-- Siinä nyt olisivat varusteet, mutta kumpi teistä ensin ampuu?

Simo teki tuon kysymyksen puoleksi ilkeyksillään. Hän tiesi hyvin,
että poikain kesken on iänikuinen kiista siitä, kuka saa ensin ampua,
kun he riistaeläimen tapaavat.

-- Saanko minä ensin? Saanko minä ensin? sanoivat he molemmat kuin
yhdestä suusta.

-- Koska molemmilla näyttävät olevan halut omasta takaa, niin
annetaan arvan ratkaista. Minä heitän ilmaan kymmenen pennin rahan;
jos "kruunu" tulee päälle, niin Jorma ampukoon ensin, jos "klaava",
niin vuoro on annettava Aslakille.

Simo kaivoi rahan kukkarostaan lausuen:

    "Sano totta Luojan merkki,
    juttele Jumalan arpa,
    kumpi ensin ampumaan,
    kraaselia nuijimaan."

Ja arpa lankesi Aslakille.

-- Kolmas se toden sanoo, huomautti Jorma.

-- Ei ole aikaa enempään arpomiseen. Toivottavasti sinullekin tulee
tilaisuus ampumataitosi näyttämiseen.

Simo puki Aslakin päälle valkoisista vasikan nahkoista tehdyn turkin
ja painoi hänen päähänsä jäniksennahkalakin. Sitten hän näytti, miten
ajopuulla vaanitaan.

-- Hiivihän näin, ja kun pääset hyvälle tilalle, niin täräytä päähän.
Päästä se matokin kuolee.

Kaksi silmäparia seurasi tarkasti, kun melkein jään värinen rykelmä
varovasti eteni pahaa aavistamattoman hylkeen lähistölle. Jo pölähti
savu, ja hetkistä myöhemmin kuului pamaus.

Kun ruudin savu oli hälvennyt ja pamaus aavaa jääkenttää kiirinyt
kaiun kantamattomiin, niin Aslak hypähti jaloilleen ajopuulta ja
alkoi kuin riiviö juosta railoa kohti. Jorma seurasi jäljempänä.
Tuskin milloinkaan olivat pojat juosseet niin nopeasti, sillä
erähenki sai veret tuliseen vauhtiin; tuskin milloinkaan oli Aslakin
sydän lyönyt niin kovasti, kuin hänen lähestyessään jäänreunalla
makaavaa suurta kraaselia, josta ei vielä tiennyt, oliko se elävä
vai kuollut. Isiltä peritty erähenki, pelko ja toivo taistelivat
ylivallasta. Onkohan se kuollut? Jos se on vain raanoissa ja pujahtaa
ihmisen lähestyessä jään alle. Niinhän käy usein, että saalis
livistää erämieheltä juuri silloin, kun on sen jo luullut omakseen.

Mutta kraaseli ei liikahtanut, vaikka Aslak luokse päästyään sitä
pyssyn perällä kylkeen kopautti. Voitonriemuisena Aslak kääntyi
katsomaan, missä toiset tulivat.

-- Onko se kuollut? huusi Jorma juostessaan.

-- Näkeehän sen. Ei kai elävä päästä itseään sivelemään.

-- Se oli mainio laukaus! kehui Jorma.

Vanha Simo oli jäänyt kauemmaksi ja seurannut silmä kovana poikain
puuhia. Hän tulla köpitti poikain perässä tuuralla jäätä pistellen ja
itsekseen mumisten:

-- Hulluja poikia, kun juoksevat heikkoa jäätä kuin pirtin permantoa.
Ei ole minun syyni, jos hukkuvat.

-- Mutta eihän Luoja hulluja hukuta...

Simon harmi heikkeni sitä mukaa, kuin hän otusta lähestyi. Ja sen
luokse päästyä muuttui hyväksi mieleksi.

-- Jopa on aika venkale, ainakin kahden metrin mittainen ja lihava
kuin syöttösika.

Kalamiehellä on kraaselille vanhaa kaunaa. Niin oli Simollakin, sillä
satoja kraaselien repimiä rysiä hän oli paikannut eläissään, tuhansia
lohia ne olivat häneltä pyydyksistä syöneet, mutta aniharvoin
sotkeutuivat itse pyydyksiin. Vain keväällä, liikkuvien jäälauttojen
aikana voitiin sitä Pohjanlahdesta pyydystellä. Siksipä Simon silmä
vihasta välkähteli, kun hän kohotti terävän tuuransa, aikoen sillä
lävistää otuksen pään, mutta Aslak ehätti väliin:

-- Eihän oikea erämies milloinkaan iske kuollutta.

-- Oikein puhuttu, mutta minäkin puolestani olisin kostanut
tuolle rysien repijälle ja silakkaverkkojen sotkijalle, tuolle
mulkosilmäiselle merien kummitukselle, joka toisinaan sumuisella
ilmalla ihmistä matkii ja silloin kun meri on peilikirkas, nousee
pystypäisenä ilmaan kuin vedestä kohoava ihminen.

Simo aikoi kehaista Aslakin mainiota laukausta, mutta samassa kääntyi
huomio toisaalle: railossa näet puljahti joku elävä. Kukaan ei siitä
nähnyt muuta kuin veden väreet, ja niiden mukaan Simo tunsi otuksen.

-- Hiljaa, pojat! siinä on hylkeen poikanen.

-- Asetutaan vahtiin tähän kuolleen hylkeen taa, niin saamme sen
ampua, esitti Jorma.

-- Ei sillä hylkeen poikasella ole paljon virkaa, mutta saapihan tuo
olla lukuna. Se näkyy olevan tämän hylkeen lapsi, sanoi Simo.

Aslak ja Jorma asettuivat jäälle vatsalleen laskien pyssynsä hylkeen
päälle. Varovasti he kurkistelivat railoon pyssy vireessä odotellen
pyöreän pään ilmestymistä sulaan. Simo kellistyi kauemmaksi hangelle
kipeää selkäänsä lepuuttamaan.




Kraaselin elämäntarina.


Mutta kraaseli ei ollutkaan kuollut, vaikka siltä näytti. Sen
liikehermot olivat vioittuneet, ja lihakset olivat kuoleman
tuskien lamauttamina. Oi, kuinka kipeästi koski keuhkoihin
joka hengähdyksellä, kun ilma heikosti koristen kulki puoleksi
verellä täyttyneiden sierainten ja kurkkutorven läpi repaleisiin
keuhkoihin. Oi, kuinka sydäntä vihloi joka lyönnillä, ja selkärankaa
pakotti hirveästi. Ei voinut päätä liikauttaa, eikä hylje olisi
uskaltanutkaan niin voimakkaiden vihollisten läsnäollessa jäsentäkään
väräyttää. Parasta oli heittäytyä aivan kuolleeksi.

Luoti oli sattunut keskelle kaulaa, repinyt rintalastaa, karsinut
keuhkoja, silponut suolistoa ja seisattunut selkärankaan. Hylkeen
hieno ruumiin koneisto oli melkeen kokonaan joutunut epäkuntoon,
aivan kuin sotalaivan, jonka konehuoneessa on vihollisen ampuma
kranaatti räjähtänyt.

-- Voi ihmistä, kaiken elämän vihaajaa, joka suotta surmaa maalla
ja merellä, jonka suurin ilo on heikompien hävittäminen, ajatteli
kraaseli.

Sen silmät vielä näkivät, korvat kuulivat, tunto oli melkein
turtumaton ja tunteet ennallaan; se näki syrjäsilmin pyöreäpäisten
ja paljasnaamaisten vihollisten pälyvät katseet, se kuuli heidän
salaperäiset, katkonaiset kuiskailunsa, se tunsi raskaiden, kylmien
kankien lepäävän kylkensä päällä, ja se äidin vaistolla aavisti
pahinta.

Sillä tuska, kuoleman kouristuksia ankarampi paloi sen sydämessä,
jumalallinen äidin tuska, joka on luotu lapsia varjelemaan silloin,
kun niitä vaara uhkaa. Äidin rakkaus, maallisista tunteista jaloin,
sai hylje-emon hetkeksi unhoittamaan ruumiilliset tuskat ja
ajattelemaan vain poikasensa pelastumista.

-- Kuulivatkohan ne, kun poikani railossa puljahti? Aikovatkohan
ne sillekin pahaa? kysyi se itseltään. Ja yhä enemmän varmistui se
siinä, että ihmiset aikoivat murhata lapsen; ne odottivat vain sen
tuloa äitinsä luokse. Ne julmurit aikovat käyttää hyväkseen niitä
tunteita, niitä katkeamattomia siteitä, jotka yhdistävät äidin ja
lapsen.

-- Miten voisin varoittaa lastani, ainokaistani, rakkaintani!
Huutamallako? -- Ei; huuto ei kuitenkaan kuuluisi jään alle eikä
verisellä kurkulla voisikaan varoittaa. Jäätä rummuttamallako? -- Ei,
sillä raajat eivät liikahtaneetkaan, vaikka kuinka olisi tahtonut.
Se koetti mylviä, vaikka tiesi sillä ilmaisevänsä, että vielä elää,
mutta keuhkoissa ei ollut kylliksi ilmaa, ja äänijänteet eivät
toimineet. Verta vain syöksyi sieraimista enemmän ja kurkusta kuului
korinaa, joka herätti Aslakin ja Jorman huomiota.

-- Tämähän vielä elää, huomautti Jorma.

-- Eihän se liikahdakaan.

Mutta samalla hetkellä värähti vesi railossa aivan lähellä, pienen
hylkeen pyöreä pää kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja suuret,
viattomat silmät katselivat jäällä makaavaa äitiä.

Veri jähmettyi emon sydämeen, se tuntui halkeavan.

-- Voi lastani! Painu syvyyteen, pelasta itsesi! koetti se varoittaa,
mutta ääntä ei kuulunut.

Sen sijaan leimahti tuli, kahdesta "sauvasta" pölähti savu ja kuului
hirmuinen paukahdus. Maailma musteni hylje-emon silmissä nähdessään
poikasensa verissään kiemurtelevan railossa. Emo ei enää nähnyt, kun
Simo juoksi jään reunalle ja iski haavoitettuun poikaseen terävän
väkäkeihäänsä ja veti tuskasta ulvovan, sileäkarvaisen otuksen
isomman viereen.

-- Siinä on jo toinen! huudahti Jorma. -- Arvasinhan, että en ammu
ohi.

-- Minun luotini sen kaatoi! väitti Aslak.

-- Katsotaan, katsotaan, onko siinä yksi vai kaksi luodin reikää,
sanoi Simo.

Kaksi oli. Toinen oli pyyhkäissyt päälakea, toinen lävistänyt kaulan.
Molemmat pojat olivat mielissään, molempien sydämet löivät entistä
rajummin, molempien posket hohtivat punaisina ja korvalehtiä poltteli
kuuma erämiehen veri.

-- Minä lähetän tämän pienen hylkeen kouluun. Se täytetään
koulun kokoelmiin. Se asetetaan puiselle alustalle, sen jalkaan
kiinnitetään lappu, johon kirjoitetaan: Harmaa hylje eli kraaseli,
jonka Jorma Jussila ja Aslak Morottaja ampuivat Pohjanlahdella. Se
säilyy kokoelmissa kauan, vuosikymmeniä. Joka talvi kannetaan se
kerran luokkahuoneen pöydälle silloin, kun eläintieteessä hylkeet
tulevat esille. Opettaja näyttelee luokalle sukkulamaista ruumista,
pyöreätä päätä, sukeltaessa suljettavia sieraimia ja korva-aukkoja
sekä evänmuotoisia raajoja. Mutta tuskin kenellekään sisämaan
oppilaalle jää opetuksesta oikeaa kuvaa hylkeiden asuma-alueista
ja kotiseuduista, näistä silmänkantamattomista jääkentistä, joista
kohoaa ahtojäävuoria, tai rannattomista vesiulapoista, jotka
näyttävät yhtyvän taivaan kupuun ja jonka ylitse kauneina kesäpäivinä
poutapilvet hiljaa kulkevat.

Simo asetti oikean jalkansa hylkeen poikasen selälle keihään viereen
ja veti aseensa pois. Hän aikoi antaa vielä armonpiston, mutta Jorma
kielsi:

-- Elkää pistelkö sen nahkaan liikoja reikiä, ne näkyvät
täytetyssäkin eläimessä. Se kuolee muutenkin.

Seuraavassa tuokiossa kraaselimme näki, kuinka ihminen heitti
väräjävän poikasen hänen viereensä. Hetken kuluttua se ei enää
liikahtanutkaan.

-- Voi ihmistä, joka ei välitä äidin tuskista! huokasi kuoleva emo,
ja veriset kyyneleet valuivat sen silmistä valkealle hangelle.

Mutta Simo, Jorma ja Aslak olivat innoissaan hyvin suoritetusta
hylkeenpyynnistä. He jo suunnittelivat toisia kohtauksia veden väen
kanssa.

-- Me jätämme nämä kaadetut kraaselit tähän ja otamme ne
paluumatkalla, ehdotti Simo.

-- Emmekö vedä niitä veneen luo, esitti Jorma.

-- Päinvastoin me vedämme veneen tänne ja sivukin. Kun ennen
ampumista katselin kiikarilla ulapalle, tuonne, jossa näkyy leveä
sularailo, näin siellä hylkeitä makoilemassa kuin hakoja joen
reunalla. Ne kyllä ammuntaa säikähtivät sen verran, että sukelsivat
sulaan, mutta pian ne taas nousevat, jolleivat saa hajua meistä. Ne
ovat tottuneet paukahduksiinkin silloin, kun jää halkeilee, selitti
Simo.

Ja pieni eräseurue lähti jatkamaan meren nisäkkäiden verottamista
jättäen emon poikasineen paluumatkalla perittäviksi.

Kraaseli-emo katsahti heidän jälkeensä, että joko murhamiehet
menivät, ja sen suusta pääsi heikko ulvahdus -- kirous kuoleman
kylväjille. Sitten se vaipui omiin mietteisiinsä.

Entinen elämä kulkee sen eläimellisen sielun silmien editse kuin
kirkastelluissa unikuvissa. Se on olevinaan ensin pikkuinen,
kähärävillainen, kermanvärinen poikanen, kaukana Suomenlahden
jään reunamalla; edessä leviää sula talvinen meri, takana valkean
hangen kattama, suunnattoman laaja jääaavikko ja ylhäällä tähtien
kirjaama, helmikuun yön sinertävä taivaan kupukatto, jossa omituiset
punakeltaiset taivaan tulet leiskahtelevat. Railosta nousee emo
rintaa antamaan. Äidin lämmin maito tekee niin hyvää...

Kuva vaihtuu: On kevätkesä. Hauskaa on kirmailla vallattomana
hylkeenpoikasena samanikäisten kanssa: heittää vedessä häränpyllyjä,
uida kilpaa, hypätä ilmaan ja huvikseen läiskytellä evillään
vedenpintaa. Ihaillen katselee emo syrjempää, ihaillen keväinen
aurinkokin korkeuksistaan, kun nuori veri vaatii karkeloon.

Sitte muistuu mieleen hylkeiden häät heinäkuussa ulapan luodolla
silloin, kun kesä on kehkeimmillään, kun aavat kesäisenä yönä
peilikirkkaina hohtavat ja kun poutapilvien kuvat keveiden keijujen
lailla sen yli hiljaa kulkevat. Ah, kuinka tuntuu elämä ihmeelliseltä!

Entäpä kylläiset ateriat silakkamatalikoilla ja lohenpyytäjien
isoilla rysillä, joista sai syödä lihavaa lohta niin paljon kuin
jaksaa.

Sitten muistaa se äidin rakkauden kyllästyttämän elämän. Suomenlahden
jäällä melkein samoilla seuduilla kuin itse syntyi. Mutta kun emo
muistaa rakkautensa esineen makaavan kuoliaana vierellään, ei
itsekään tahdo enää elää.

Kuollessaan kraaseli-emo kokoo kaikki jäljelläolevat voimansa
nostaakseen päänsä taivasta kohti ja rukoillakseen kostoa kaiken
elämän antajalta ihmiselle itsensä ja poikansa puolesta.

Pää painuu jälleen jäähän, silmät sulkeutuvat ja kurkussa korahtaa
omituisesti. Harmaa hylje on kuollut.




Seikkailu jäälautalla.


Hylkeenpyytäjän tie on täynnä seikkailuja ja vaaroja, he saavat usein
kokea hirvittävämpiä elämyksiä kuin karhunkaatajat; ei sentähden,
että hylkeet hyökkäisivät vainoojainsa kimppuun kuten haavoitetut
kontiot tai kuten jättiläiskokoiset mursut Pohjoisella jäämerellä,
vaan petollisen jääpeitteen ja yllättävien myrskyjen tähden.

Kun Maiva-Simo oli Jormalle ja Aslakille ennen retkelle lähtöä
kertonut parhaimpia seikkailujaan, olivat pojat salaa nykineet
toisiaan tahtoen siten muistuttaa, että Simo liioittelee. Mutta
kohtalo asetti heidät itsensä hylkeenpyytäjäin pahimpiin vaaroihin,
taistelemaan elämän ja kuoleman vaiheilla ja itse näkemään parhaimpia
meren ja ilman oikkuja. Heidän meriseikkailunsa alkoi samana päivänä,
jona Aslak ampui sen suuren kraaselin. Seuratkaamme heitä.

Veneelle palattuaan söivät he aamiaisen, ja Simo keitti kahvit jäällä.

-- Pitäähän ne pitää peijaiset Aslakin ensimmäiselle hylkeelle.
Muuten voi meri ruveta juonikoksi eikä anna yhtään lisää. Te olette
"härkäpoikia" hylkeenpyynnissä, semmoisia "ensireissunpoikia", joille
meri on vihainen ja jotka usein vievät kokonaan pyyntionnen, puheli
Simo kahvia hörppiessään.

-- Taikauskoa! Meri antaa yhdelle niinkuin toisellekin, kun osaa
pyytää, väitti Jorma.

-- Ei anna meri eikä metsä samalla tavalla kaikille: toisille antaa
yllinkyllin, toisille vain niukuin-naukuin, vaikka pyyntitapa ja
-vehkeet ovat samat. Joitain salaisia voimia on erämiestä auttamassa
tai vastustamassa, selitti Aslak yhtyen siinä Simon mielipiteeseen.

Jorma pudisti päätään, mutta ei enää jatkanut väittelyä, sillä
Simo oli ottanut kiikarinsa ja tarkasteli sillä sulan reunaa ja
siitä jääkenttään pistäviä, leveitä railoja etsien niistä mustia
pisteitä, paisteelle nousseita norppia ja kraaseleita. Pojat tiesivät
ennestään, että silloin kun Simo tähystelee, häntä ei saa häiritä.

He olivat olleet huomaavinaan, että Simo ei läheskään aina
kiikarillaan hylkeitä hakenut, katselihan vain kuin huvikseen
ympärillään leviäviä, laajoja näköaloja. Hän oli meren rannalla
syntynyt, merellä kasvanut, merestä saanut elatuksensa ja merta hän
ihaili. Simo oli sen lumoissa samoinkuin Aslak tuntureiden, eikä
mikään voima olisi saanut häntä sisämaan asukkaaksi. Mutta silloin
hän tarkasteli tosissaan yksinomaan hylkeitä, koska ensi yritys
aamulla oli hyvin onnistunut.

-- Katsopas tuonne! sanoi hän ojentaen kiikarin Jormalle.

-- Siellähän niitä makailee vieri-vieressä kuin tukkeja Kemijoen
rannalla. Näen ainakin kaksikymmentä samalla jäälautalla, intoili
Jorma.

-- Isosta laumasta on vaikeampi saada, mutta lähempänä, pienten
sulien reunoilla on yksinäisiä. Niistä ainakin joku on meidän, jollei
tuuli käänny itäpohjoiseen kuten savusta voisi päätellä, selitteli
Simo.

Hylkeiden näkeminen oli taas herättänyt erähengen. Kiireesti he
kokosivat tavaransa veneeseen ja alkoivat sitä taas vetää lähemmäksi
sulan reunaa. Ja kun se oli hylkeistä noin puolen kilometrin päässä,
jättivät he veneen siihen ja Aslakin veneen vartijaksi. Simo ja Jorma
lähtivät ajopuulla hinaamaan itseään ampumamatkan päähän. Heidän
tähtäimissään oli näet kaksi jäällä makaavaa norppaa, jotka lienevät
saaneet vihjat lähestyvistä vihollisista, koskapa pää koholla,
sieraimet suurina vainusivat ilmaa, kun eivät valkean purjeen takaa
miehiä nähneet. Onneksi oli tuuli sikäli sivultapäin, etteivät
eläimet saaneet aivan tarkkaa vainua ihmisistä. Ja kun keväinen
keskipäivän aurinko paistoi niin lämpimästi, että läski pyrki nahan
alla räytymään, ojentautuivat eläimet uudestaan jäälle kääntäen
toisen kylkensä kuumenemaan.

Jorma ja Simo lipuivat rinnan otuksia kohti. Teräksen sinertävällä
raudusjäällä pyrki ajopuu rahisemaan; niiden yli oli hiljaa
kuljettava, melkein kuin varjo, etteivät tarkkakorvaiset merien
asukkaat kuulisi. Monesti Simo heristi Jormalle nyrkkiään ja mumisi:

-- Hiiteenkö se on semmoinen hoppu; eihän hylkeilläkään näytä olevan
mitään kiirettä. Etkö tiedä, että liikanainen kiire karkoittaa
useimmin otuksen erämiehen edestä. Malttia, malttia pitää olla
metsästäjällä.

Kun he olivat petollisen purjeensa suojassa hiipineet noin
kahdeksankymmenen metrin päähän, antoi Simo pysähdysmerkin. He
olivat jo ennakolta sopineet siitä, että Jorma tähtää oikean-, Simo
vasemmanpuoleista eläintä ja että he laukaisevat yht'aikaa.

Kauan Simo tähtäsi, ennenkuin kuului laukaisumerkki, lyhyt vihellys.
Pyssyt pamahtivat yhteen ääneen, mutta tulokset olivat erilaiset.
Simon ampuma hylje jäi paikoilleen, heittäen silmänräpäyksessä
henkensä, mutta Jorman otus puistautti päätään ja syöksyi sulaan eikä
sitä sen koommin näkynyt.

-- Yli ammuit, arvasinhan sen. Täällä merellä ei aina ole maali
siinä missä se näkyy. Jos sumun läpi ammut, niin luoti useimmiten
menee yli. Ja tässä oli myöskin omituista ilman väreilyä. Sentähden
minä tähtäsin jään rajaan. Mutta hyvä on näinkin. Suuri norppa tuli
saaliiksemme.

Jormaa vähän harmitti, kun toiset olivat jo ampuneet ison hylkeen ja
hänellä oli vain poikanen.

Ammuttu hylje makasi ahtojäiden takana erillisellä jäälautalla. Simo
kävi ajopuun varassa kiinnittämässä sen leukaan nuoran päähän sidotun
rautakoukun, ja kun hän palasi takaisin kiintojäälle, vetivät he
yhdessä norpan eli kiehkuraishylkeen turvallisempaan paikkaan.

Sen jälkeen lähtivät he jään reunaa etelään ajopuulla kulkien,
sillä kauempana näkyi hylkeitä, jotka eivät olleet laukauksista
välittäneet. He olivat työhönsä niin innostuneet, että melkein
unhoittivat ikävissään odottavan Aslakin. Saaliskin heitä yllytti,
sillä seuraavalla kerralla kaatoivat he kumpikin täysikasvuisen
hylkeen, sitä seuraavalla sai Jorma, mutta Simo ampui ohi. Kun päivän
kerä painui lähelle meren pintaa, oli heillä kaikkiaan kuusi hyljettä.

Eivätkä he enempää halunneetkaan.

-- Jo riittää, nyt keräämme me saaliimme ja lähdemme Hailuotoa kohti,
puheli Simo astuessaan veneelle päin, joka näkyi kaukaa pohjoisesta
pienenä mustana pisteenä.

Mutta se oli pikemmin sanottu kuin tehty. Kumpikaan ei ollut
huomannut, että lännen taivas oli alkanut lientyä, ja kun samalla oli
koillinen alkanut tuulla navakasti, oli se varma pahan ilman merkki.
Aslak, aavojen tuntureiden poika oli sen huomannut ja levottomin
katsein odotteli hän palaavia erämiehiä.

Tuuli kiihtyi korvissa ulvovaksi myrskyksi, jäätelit alkoivat
heilahdella levottomasti jalkain alla, ahtojää sohisi ja helisi.
Alkoi sataa lunta, ensin harvakseen, mutta vähän ajan perästä sade
sakeni läpinäkymättömäksi, ja ilmassa tanssivat lumikiteet kasvoivat
kananmunan kokoisiksi.

-- Arvasinhan minä, että joku vastoinkäyminen tulee, kun kahden
ensikertalaisen kanssa hylkeenpyyntiin lähtee, puheli Simo
ponnistellessaan Jorman rinnalla myrskyä vastaan. -- On tämä oikea
koiranilma. Tuskin osaamme veneellekään.

-- Ei ole hätää, vene löytyy kyllä, kun menemme vastatuuleen,
rauhoitteli Jorma.

Simo ei rauhoittunut, sillä hän tunsi liian hyvin pohjoismyrskyt
hylkeenpyyntiaikana. Liiankin usein olivat ne parkinneet pyryllä ja
pakkasella hänen nahkaansa. Pahatuulisen ja huolestuneen näköisenä
hän asteli lumisohjussa nilkkoja myöten kahloen ja vetäen perässään
ajopuuta samoinkuin Jormakin. Etukumarassa, lakin korvukset kasvoille
vedettyinä, ponnistelivat he myrskyä ja lumituiskua vastaan
päästäkseen edes veneelle, jossa olivat kaikki eväsvarat. Pahinta
oli, että lumi peitti vaaralliset railot, joista tuli siten väjyviä
salahautoja. Joka askeleella täytyi Simon kokea jäätä keihäällä,
etteivät he suistuisi suoraan sulaan. Heikkojen kohtien yli kulkivat
he ajopuun varassa.

Kerran he eksyivät liiaksi vasemmalle ja joutuivat kiintojään
reunalle; he huomasivat avoimen meren vasta silloin, kun se oli vain
muutaman metrin päässä heistä. Tuuli oli jo vienyt sen edestä kaikki
ahtojäät, ja Simon alakuloisen arvelun mukaan oli meri jo vienyt osan
saaliistakin, ainakin ensimmäiset hylkeet.

Alkoi jo hämärtää. Meri pauhasi mustana heidän edessään irroittaen
palan toisen jälkeen jään reunasta. Tuntui kamalalta katsellessa
valkean jään reunan takana myllertävää ja kohisevaa merta, josta
mustahkot norpat pistelivät päätään tuijottaen lumisateen läpi
häämöttäviin ihmisiin kauhistunein katsein. Toisia makasi jään
reunalla vain muutaman kymmenen metrin päässä pyytäjistä. Näytti
siltä, kuin meren asukkaat olisivat uhmaten tehneet heistä pilaa
tietäen, että ovat turvallisemmassa asemassa kuin pyyntimiehet.

-- Ammunko minä noita? kysyi Jorma.

-- Säästä luotisi parempiin aikoihin. Mitä hyödyttäisi ampua, kun
meri ottaa sen kuitenkin takaisin.

Tarkemmin ajateltuaan asiaa päätti Simo itse ampua. Vieläpä piti sitä
välttämättömänäkin. Hän valitsi maaliksensa nuoren hylkeen pään. Ja
vaikka olikin melkein mahdotonta saada tarkkaa tähtäystä, kaatui
hylje kuitenkin luodin lävistämänä.

-- Vasta muistin, että meillä on veneessäkin vähän eväsvaroja,
tuoretta lihaa ei ensinkään. Eikä milloinkaan ole vara venettä
kaatanut. Hylkeenliha olkoon hätäravintonamme, jos muu eväs loppuu.

Simo ei selittänyt tarkemmin, mitä hän ajatteli ja mitä hän pelkäsi.
Jorma tiesi heillä olevan muonaa vielä ainakin kolmeksi päiväksi.

Simo nylki suuren telin hylkeen nahkaa, leikkasi aimo kimpaleita
lihaa -- rasvasta hän ei välittänyt -- kääri palat nahkaan, köytti
käärön nuoralla ja heitti selkäänsä.

-- Minä en ainakaan syö hylkeenlihaa, tenäsi Jorma, kun he lähtivät
edelleen taivaltamaan.

-- Hyvä olisi, ettei muidenkaan tarvitsisi syödä, huomautti Simo.
-- Ei se mitään kaupunkilaisten herkkuruokaa ole, vaikka muutamat
eskimoheimot toivovat sitä taivaassakin heille käristettävän.

Kompassin avulla määräsivät he suunnan kulkien enemmän itään. Kun
he olivat noin tunnin ajan kahloneet, luulivat he olevansa veneen
lähistöllä, mutta sitä ei näkynyt. Ilma oli niin sakea, ettei
olisi nähnyt viittä metriä kauemmaksi, sillä sään kylmentyessä
olivat lumihiutaleet pienentyneet, mutta samalla oli pyry tullut
sitä sakeammaksi. Myrsky tempoi lumikiteitä miljoonittain sileästä
jääkentästä huimiin pyörteisiinsä aikoen niillä peittää kaiken, mikä
uskalsi kohota tasaisesta jää-aavikosta, Simon ja Jormankin, jotka
kyyryllään kulkien muistuttivat joitain valkeita muinaismaailman
eläimiä.

Hidasta oli kulku. Jalka upposi joka askeleella syvään hyyhmän ja
lumen lyijynraskaana kenkään tarttuneen jäätyessä saappaihin. Tuntui
kuin jaloissa olisivat olleet kiviset kengät. Märkä lumi kylmettyi
vaatteisiin hankikerrokseksi, jota he vähä väliä pudistivat ja
kaapivat vähemmäksi, mutta silti se karttui lisäten taakkaa.

-- Pitäisipä veneen jo näkyä, jollei suuntain ja matkain
määräämistaitoni ole kokonaan sekonut tässä Herran ilmassa, huokasi
Simo.

-- Huudetaan, esitti Jorma.

Miehet seisahtuivat, suoristautuivat ja huusivat yhteen ääneen niin
huikeasti, kuin keuhkot kestivät myrskyn kanssa kilpaa. Mitä kovemmin
he karjuivat, sitä uhemmin myrsky vinkui ja ulisi korvissa ja
pyssyjen piipuissa.

-- Seis, kuunnellaan! komensi Simo.

Takaapäin he olivat kuulevinaan heikkoa ihmisääntä. Simo luuli sitä
aluksi hylkeiden huhuiluksi, mutta päätti ottaa siitä selvän.

Kun he olivat muutamia kymmeniä metrejä kävelleet takaisinpäin,
näkivät he edessään lumikinoksen, ja sen alta kuului Aslakin huutelua.

-- He, heei -- he heeei! parkui poika pistäen päänsä kinoksesta.

-- Missä on veneemme? hätäili Jorma.

-- Tässähän se on kumossa, ja minä olen sen alla suojassa.

Nyt vasta selvisi Jormalle, että Aslak oli kaatanut veneen kumolleen,
pohjan tuulta vasten ja tehnyt purjeesta jonkunmoisen esiripun sen
eteen elellen sitten veneen ontelossa kuin pienessä huoneessa.

-- Käykää sisään. Kyllä tänne mahtuu kolmekin miestä. Minä jo
pelkäsin pahinta ja huusin ääneni käheäksi.

Sisälle kömmittyään ja enintä lunta pudisteltuaan Simokin ihmetteli
Aslakin kätevyyttä, kun hän oli niissä oloissa rakentanut mukiin
menevän asunnon, jossa eivät vähääkään enää tuntuneet myrskyn
vaikutukset, sillä lumi oli sen vuorannut joka taholta. Edessä vain
oli pieni hengitysreikä kuin karhunpesässä. Ja mikä ihmeellisempää,
maja oli lämmin ja valoisa, sillä Aslak oli sytyttänyt öljykeittiön
veneen peräpuolelle ja keittänyt kahvit.

Simo ja Jorma ihmettelivät Aslakin käytännöllisyyttä tällaisissa
tilanteissa.

-- Lapin aavoilla tuntureilla on usein tällaisia ilmoja. Meidän on
pakko soveltaa elämämme niin, että tulemme myrskyissäkin toimeen,
selitti Lapin poika, kun toverit häntä kehuivat. -- Meidän täytyy
toisinaan viettää yömme tuiskussa ja pakkasessa kumoon käännetyn
ahkion alla. Aamulla on usein pulkan päällä niin vahva kinos, että on
vaikea kaivautua sen läpi ilman valkeuteen.

-- Mutta teillä on kuitenkin luja kalliopohja kotanne alla, mutta
meillä on hyllyvä meri, josta meidät eroittaa vain ohut ja hauras
jääkuori, huomautti Simo.

Pojat tulivat mietteihinsä sen johdosta. He muistivat kuinka pettävää
ja heikkoa todella oli jää heidän allaan.

Kahvia juodessaan tunnusti Jorma, ettei se milloinkaan ennen ollut
maistunut niin hyvältä, ja kuivuneissa eväissä tuntui olevan kuin
parhaita maustimia.

Kerrottuaan Aslakille päivän saaliista, valmistautui venekunta
levolle. Ainoa aukko, joka yhdisti heidät ulkoilmaan, tukittiin,
öljykeittiö sammutettiin ja sen jälkeen päivän ponnistuksista
väsyneet miehet oikasivat itsensä kuivien veneen teljojen päälle
kääriytyen kukin villapeitteisiinsä.

Ja takatalven myrskyn ryöpyt löivät heidän ylitsensä kuuluen lumeen
hautautuneille välistä kaihoisana ulvontana, väliin sievänä sihinänä.
Se oli poikain mielestä karkaisevaa miesten musiikkia, aavikon
kehtolaulua nuorille seikkailijoille.

Mutta Simoa ei oikein nukuttanut. Ähkien ja huokaillen hän käänteli
kylkeä ja toista. "Mies makasi, vaate valvoi." Hänellä oli omat
huolensa, kapteenin huolet, ja hän katui, että oli uskaltanut merelle
niin heikoin voimin: kahden tottumattoman miehen alun kanssa. Vasta
aamupuoleen hän nukkui, kun ei mitään merkittävämpää muutosta
tapahtunut ja maja oli lämmin.

       *       *       *       *       *

Kun he aamulla heräsivät, oli ilma muuten ennallaan, mutta jonkun
verran kylmempi. Aamukahvia juodessaan huomasivat he kauhukseen,
että jää jonkun verran keinahteli ja pojat olivat kuulevinaan veden
solinaa.

-- Nyt meidät hukka perii! huudahti Simo. -- Me olemme irtonaisella
jäälautalla, jota pohjoismyrsky kiidättää etelää kohti.

Pojat ottivat tiedon vastaan masentunein mielin; heistä ei kumpikaan
osannut oikein arvioida vaaran suuruutta. Simon täytyi tiedonantoaan
lieventää.

-- Eivät ole ensikertaa hylkeenpyytäjät jäälautoilla ajelemassa.
Kerran viisi Raippaluodon kalastajaa ajeli myrskyn kuljettamalla
jäälautalla Luulajaan, Ruotsin puolelle ja toisen kerran neljä
Piitimen miestä kulkeutui Hailuodon edustalle. -- Onhan meillä
sitäpaitsi vene hätävarana. Kun sää tyyntyy, voimme sillä soutaa tai
purjehtia kiinteän jään reunaan tai jollekin majakalle. Kehuttava ei
kuitenkaan ole tilamme. Kaukana siitä.

Jättäen pojat aamiaista valmistelemaan, lähti Simo ajopuulla kulkien
ympäristöä tarkastelemaan, varsinkin sitä, kuinka suuri oli heitä
kannattava lautta.

Jännittyneinä odottivat pojat Simon paluuta. Olivatko he vielä
kiintojäällä Hailuodon edustalla vai ajelehtivatko tuulen mukana
tuntemattomia seutuja kohti, siinä kysymykset, jotka askarruttivat
aivoja.

Molemmat säpsähtivät, kun Simon pää työntyi majan ovesta.

-- Mitä kuuluu? huudahti Aslak.

-- Niin on, kuin jo arvelin. Kahdensadan metrin päässä mantereelle
päin aaltoilee meri. Siitä on jää ratkennut nähtävästi tuulen
suuntaan. Vastainen jään reuna, se, josta hylkeen ammuimme, on
ennallaan -- siellä on vielä eilinen hylkeen ruho. Pituudesta en
tiedä mitään, kun pyryssä näköala on hyvin rajoitettu.

-- Minne olemme menossa? kysyi Jorma.

-- Suoraan Merenkurkkua kohti, jos tuuli pysyy tuolla suunnalla.

-- Ja millä kohdalla Pohjanlahtea luulette nyt meidän olevan. Joko
Raahen edustalla? tiedusteli Jorma.

-- Olenko minä mikään kaikkitietävä, kärtteili Simo. -- Luuletko
sinä jäälautalla olevan logia, ja mistä minä tiedän, kuinka kauan on
lautta ollut jo liikkeellä. Jos se on irtaantunut jo illalla, myrskyn
alkaessa ja kulkee noin penikulman kahdessa tunnissa, olisimme
melkeen Raahen edustalla.

-- Pitkältäkö on Oulusta Raaheen?

-- 'Seitsemän kekristä jouluun, kahdeksan Raahesta Ouluun', sanoo
vanha sananparsi. -- Siis noin kahdeksan penikulmaa.

-- Mitä on meidän tehtävä? päivitteli Aslak.

-- Ei mitään. Toisinaan on merimiehenkin antauduttava meren armoille,
hylyksi, jonka se heittää minne tahtoo. Kuulettehan kuinka myrsky
vinkuu vielä lannistumattomin voimin kuin saalista himoiten. Jos
veneellämme yrittäisimme vesille, olisi se teko tahallinen itsemurha.

Ja Simo omiin mietteihinsä vaipuneena jatkoi tätä ajatusten
juoksua, punnitsi pelastuksen mahdollisuuksia. Niitä ei ollut
paljon. Jäälautta voisi ajautua jonkun suurehkon saaren tai
kiintojään reunaan joko Suomen tai Ruotsin puolelle; myrsky voi
tyyntyä, jolloin he uskaltaisivat veneellä ulapalle; he voisivat
kohdata myöskin jonkun laivan, joka pyrkii Kemiin, Tornioon tai
Ouluun puulastia noutamaan. Mutta toiselta puolen nousivat mieleen
haaksirikkomahdollisuudet: jäälautta voi myrskyssä särkyä paloiksi,
ja he joutuvat pienine veneineen ahtojäiden murskattavaksi; lautta
voi särkyä pieniin, puuttomiin kareihin, jossa tapauksessa he eivät
voisi venettään pelastaa, ja he kuolisivat nälkään ja viluun.
Suo näytti olevan siellä, vetelä täällä eikä kuivaa missään.
Simo ei kuitenkaan ilmaissut näitä ajatuksiaan seuralaisilleen
eikä valittanut, sillä vanhan merikarhun tapoihin ei kuulu
vaikerteleminen, vaan jylhä tyyneys pahimmissakin vastuksissa.

Hiljaisina söivät he aamiaisen, johon kuului kuivaa leipää,
suolakalaa, voita, seinällä kuivattua lampaanlihaa ja teetä. Ja
aterian aikana tekivät he sen huomion, että eväitä on korkeintaan
kahdeksi päiväksi. Simo teki sentähden päätöksen, että ruokalistaa on
muutettava ja annoksia pienennettävä.

Aslakin mieleen muistui taas kotielämä. Mikä pakko oli vaihtaa
turvallinen tunturien kallioperusta hyllyvään mereen, mikä pakko oli
vaihtaa Lapin lihapadat ja linkkujen ytimet hylkeenpyytäjän kuivaan
kannikkaan. Hän mielessään melkein syytti Jormaa, omaa tiedonjanoaan
ja seikkailuja kaipaavaa henkistä olemustaan siitä, että ne olivat
saattaneet hänet vaarallisille teille.

Aamiaisen jälkeen toi Simo taas ikävän Jobin postin:

-- Jäälautta on katkennut, noin jalan vahvuinen lumikerros painaa
tätä puolikasta niin, että vettä on pursunut reijistä ja raoista
lumen sekaan. Siellä on melkein mahdoton kulkea, kun ajopuu ei
kannata eikä luista ja saappaanvarret eivät tahdo riittää. Minä toin
tullessani taas paloja illalla ammutusta hylkeestä.

-- Jokohan pitää kääntää vene kohdalleen, hätäili Jorma.

-- Ei vielä. Parempiko on paleltua kuoliaaksi avonaisessa veneessä?
Minä tiedän esimerkkejä sellaisistakin tapauksista. Tuskin on kulunut
kymmentä vuotta siitä, kun kaksi naapuripitäjän miestä lähti syksyllä
soutamaan mantereelta läheiseen saareen. Ilma oli lähtiessä kaunis,
mutta äkkiä nousi ankara lumimyrsky, pakkastuisku, joka jäädytti
veneen suureksi jäämöhkäleeksi ja paadutti airot pyöreäpäisiksi
nuijiksi.

Turhaan miehet ponnistelivat airoissa koettaen matkata laitatuuleen
saarta kohti, sillä myrsky vei heitä kauemmaksi merelle, turhaan he
lohkoivat jäätä kirveellä veneen laidoista, sillä uutta syntyi sillä
aikaa sisään, kun aallot löivät yli laidan. He olivat kuolemaan
tuomitut. Kankeiksi kylmettyneinä löydettiin heidät veneessään
istumassa silloin, kun oli jo miehen kantava jää.

Puolenpäivän tienoilla saivat he äänekästä seuraa. Tuhatlukuinen
kalalokkiparvi valtasi lautan lepopaikakseen ja sen jälkeen
niiden kirkuna sekaantui myrskyn kohinaan. Linnut olivat matkalla
pohjoiseen, mutta tuimassa vastatuulessa väsyivät ja taisi niitä
viekoitella hylkeen ruhokin, minkä päällä tappeli alinomaa sekä
suurempia, että pienempiä lokkeja.

Simosta se oli hyvä merkki, että lautalla oli muutakin elämää. Siitä
oli hänen mielestään ainakin se hyöty, että nälänhätää ei ollut
pelättävissä, koska heillä veneen alla oli runsaasti ruutia ja
luoteja. Hän teki pojille seuraavan esityksen:

-- Kummasta pidätte enemmän, hyljepihvistäkö vai lokkipaistista?
Molempia voisin päivälliseksi valmistaa.

-- Räähkälintu on lokki, kalan- ja haaskain syöjä, mutta ei liene
herkkua hyljepaistikaan. Mieluimmin syön kuitenkin hylkeen lihaa,
sanoi Aslak.

Jorma oli samaa mieltä.

Simo valitsi varastostaan parhaimpia lihakimpaleita, sulatti lumesta
vettä kattilalla ja pani lihat kiehumaan. Niistä levisi majaan
ällöttävä raanin haju. Kun liha oli kypsynyt, kantoi Simo keittoveden
pois ja käristi lihat voin kera pannussa.

Aslak ja Jorma maistelivat paistosta ensin "pitkin hampain", mutta
söivät sitten miltei hyvällä ruokahalulla. Simo katseli syrjäsilmin
poikain syöntiä virkkaen:

-- Hyväpä on, että kelpaa. Tämä on hätäruokaa.

Illalla lumisade lakkasi, mutta tuuli ei heikennyt. Silloin ryömivät
he kaikki ulos "eskimomajastaan" tarkastelemaan ympäristöään. Se,
mitä he näkivät, ei ilahduttanut hätään joutuneita.

Jäälautta oli enää tuskin kahdensadan metrin pituinen ja melkein
saman levyinen. Sen tuulenpuoleinen reuna oli leveästi särkyneiden
jäälohkareiden reunustama. Edessä näkyi ajelehtivan kaksi muuta
lauttaa, nähtävästi saman lautan paloja. Miltään suunnalta ei
näkynyt kiintojäätä eikä maata, vaikka Simo kiikarilla joka puolelle
tähysteli. Merta, vaahtopää aaltoina pauhaavaa merta niin pitkälle
kuin silmä kantoi. Lokit liitelivät vielä hylkeen haaskalla. Toiset
ammutut oli meri vienyt.

Varatakseen enemmän muonaa, ampui Simo muutamia lokkeja. Siitä toiset
linnut niin pahastuivat, että jättivät koko lautan ja lensivät
laitatuuleen länteen päin.

-- Ruotsin ranta on varmaan lähempänä, koska lokit sinne lentävät,
ainakin on sillä suunnalla kalliosaaria lähempänä, arveli Simo.

Seuraavana yönä ei tullut uni kenenkään silmiin. Vähä väliä majan
asukkaat kävivät katsomassa merta, joka pala palalta haukkaili jään
reunaa. Meren pauhina ja aaltojen tanssittamien jääpuikkojen helinä
kuului majaan heltiämättä. He kasasivat tavaransa kääröihin, että ne
olisivat olleet nopeasti lastattavissa, jos lautta särkyisi. Pitkä,
hyvin pitkä oli pojista se yö.

Kun Simo aamun valjetessa katsoi eteenpäin, näki hän korkean
jääröykkiön. Lautta kulki suoraan jäävuorta kohti.

-- Siinä on varmaan kiinteämpi perustus: merenalainen, matala kari
tai kallioluoto. Muuten ahtojäät eivät kasaannu noin korkeaksi
kummuksi. Siinä voi olla pelastuksemme, jos onnistumme pääsemään
luodon taa veneinemme. Tämä lautta on jo niin hauras, että se illalla
on jo sohjuna. Kulkeva jää kuluu joka puolelta, puheli Simo.

Hetket olivat jännittäviä.

Simon neuvon mukaan käänsivät he veneen kohdalleen, latoivat siihen
teljat, airot ja matkatavaransa, vieläpä viimeiset halotkin. Kun
kaikki oli kunnossa, alkoivat he vetää venettä jäälautan etupäätä
kohti. Sieltä tyynen puolelta oli helpoin päästä vesille ja eroon
kammottavasta kulkuvälineestä, elleivät halunneet jauhaantua
veneineen saaren kallioita vastaan. Vene oli raskas vetää; kun se
painui syvälle soselumeen. Hiki päässä, mutta jalat kylmän meriveden
kastelemina kiskoivat he sitä metri metriltä.

-- Miksi emme anna myrskyn työntää avuksi? sanoi Aslak. --
Veneessähän on masto ja purje, käyttäkäämme niitä.

-- Aivan oikein. Tässä menevät ajatuksetkin sekaisin, myönteli Simo.

He asettivat maston paikoilleen ja kohottivat siihen hiukan purjetta.
Veto kävi sen jälkeen helpommin, mutta venettä oli vaikea pitää
kohdallaan. Hyvissä ajoin pääsivät he kuitenkin jään reunalle.

Jääröykkiön edessä oli leveä ahtojäävyö. Tuhansia tonneja jauhautui
siinä hienoksi vihertävää meren jäätä, ja osa palasista kiersi veden
mukana luotoa. Venemiesten oli siis sopivalla hetkellä osattava
irrottautua lautasta ja taitavasti pujoteltava lohkareiden lomitse
luodon taa tyyneen.

Kun he olivat noin sadan metrin päässä röykkiöstä, työnsivät he
veneen mereen.

-- Soutakaa, soutakaa kuin henkenne edestä ainakin, huusi Simo.

Ja pojat soutivat kuin miehet. Hampaat irvissä ja joka vedolla
seisalleen nousten kiskoivat he alusta myötätuuleen. Pian jäi
lautta, mutta luodon sivulla oli menossa niin paljon jääsohjua ja
-lohkareita, että heidän oli hiljennettävä vauhtia ja pujotellen
kierrettävä karin kärki.

-- Hurraa, hurraa! huusivat pojat, kun Simo käännäytti veneen karin
rantaan. -- Nyt olemme taas lujalla perustalla.

-- Enpä olisi uskonut teitä sellaisiksi venemiehiksi, kehaisi Simo
rantaan päästyään. -- Olette tainneet siellä Lapin koskissa oppia.

Saari ei ollut suuren suuri. Keskellä oli mykevä, paljas kallio ja
sen ympärillä kuin valkoisina valleina noin kolmen metrin korkuiset
jääröykkiöt, paitsi eteläpuolella, jossa oli aukko. Sen kautta saivat
pyytäjämme veneensä hinatuksi kalliolle. He kaatoivat veneen kumoon
ja tekivät sen alle samanlaisen majan kuin Aslak.

-- Tältä saarelta en lähde, ennen kun tyyntyy, vaikka nälkää näkisin,
tenäsi Simo. -- Henkiparka on ainakin pelastettava.

Simo laittoi oikein roihutulen mukana kuljetetuista haloista.
Jorma hakkasi lisää polttoainetta kallion raoissa kasvavista
käkkäräkoivuista. Ja pian kuivailivat he tulen ääressä kastuneet
jalkineensa ja keittivät viimeiset kahvinsa. Ei tuntunut siellä
myrskykään niin rajulle kuin jäällä, sillä korkea ahtojääröykkiö
suojasi heidän asuinsijaansa tuulelta.

Illalla kohtasi heitä miellyttävä yllätys. Satainen meriteeriparvi
laskeutui saaren suojaan levähtämään ja ruokailemaan. Niiden raikuvat
vihellykset kuuluivat veneen alle juuri silloin, kun oli keskustelu
siitä, mitä laitetaan illalliseksi.

-- Kuulkaa, siellä on lihakeitto. Luoja lähetti kerran peltokanoja
israelinlasten leiriin, kun kansa oli nälkäinen ja napisi, meille on
hän lähettänyt mustatlinnut.

Kaikki kolme erämiestä latasivat pyssynsä ja hiipivät jäävallin
suojassa rannalle. Lohkareiden välistä näkivät he ainakin toista
sataa lintua käsittävän lauman ihan maan rajassa. Simo järjesti
taas niin, että kolme pyssyä laukesi yhtäaikaa. Vihisevin siivin ja
hätäisesti vihellellen kohosi lauma lentoon, mutta nähtyään viiden
toverinsa jäävän veteen laskeutui se uudelleen entiseen paikkaan.
Kohta kuului taas kumea yhteislaukaus, joka kaatoi kolme lisää.

Näin hankkivat he itselleen herkullisen illallisen, lihavaa
lintupaistia vielä seuraavaksikin päiväksi, ja kalalta maistuva
hylkeenliha säästyi.

Nämä kolme Risto Roopenpoikaa elivät autiolla Pohjanlahden saarella
useita päiviä, ensin eväitään syöden, sitten yksinään meren antimilla
ja tietämättä, missä valtakunnassa he olivat. Suuren edeltäjänsä
tavoin katselivat he kaihoten taivaan rannalle odottaen alati
näkevänsä siellä lähestyvän laivan. Sitä ei kuitenkaan näkynyt
moneen päivään. Odotus olisi tainnut tulla hyvinkin pitkäaikaiseksi,
elleivät suosiolliset sattumat olisi tuoneet heille pelastuksen.

       *       *       *       *       *

Takatalven myrsky niinä päivinä oli ollut koko Pohjanlahden
ympäristöllä yleinen ja tuhoisa. Se oli katkonut puita metsissä ja
heitellyt Limingan niityllä latojen kattoja kuin keveitä olkihattuja.
Se oli ajanut veden Pohjanlahden perukasta ulapalle niin vähäksi,
että vedenalaiset karit paljastuivat ja leveälti kuivui rannan pohjaa
kuin pakoveden aikana suurten valtamerien rannikoilla. Lisäksi oli se
irroittanut ja vienyt mukanaan melkein kaikki jäät Kemiä ja Torniota
myöten survoen ne kareihin valkeaksi sohjuksi. Mutta jäiden mukana
oli se kuljettanut myös ihmisiä, useita venekuntia hylkeenpyytäjiä
teille tietymättömille. Kateissa oli kaakamolainen, simolainen,
oulunsalolainen, kalajokelainen ja hailuotolainen venekunta kaikkine
saaliineen. Vaikka hylkeenpyytäjät ovatkin usein viikkokausia
muusta maailmasta eristettyinä, peljättiin myrskyn tuhonneen toisia
venekuntia. Sentähden oikein valtion voimilla alettiin etsiä
kadonneita. Oulun ja Vaasanläänien maaherrat sopivat, että lähetetään
myrskyn tauottua kolme tullilaivaa kadonneita etsimään.

Neljän päivän perästä olivat kaikki muut venekunnat joko itsekseen
palanneet tai laivain mukana tulleet kotiseuduilleen, vaikka moni
oli tehnyt pakollisen vierailumatkan Ruotsin rannikolle saakka; yksi
oli kuitenkin vielä kateissa: Maiva-Simon venekunta Hailuodosta.
Ja kun tiedettiin, että vene oli pieni ja siinä vain kolme henkeä,
niin pelättiin pahinta. Eräs tullialus oli löytänyt jäiden seasta
särkyneen veneen palasia ja airon. Siitä levisi sanomalehtiinkin
uutinen; että kolme hylkeenpyytäjää on myrskyssä hukkunut. Uutisessa
mainittiin myös Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan nimet. Heidän
kerrottiin olleen mukana puoleksi huvin, puoleksi opintojen tähden,
sekä kehuttiin heidän edellisenä kesänä laskeneen noin tuhannen
kilometriä Lapin ja Perä-Pohjolan jokia ja koskia. "Mutta meri on
aina meri" oli eräänkin uutisen lopussa.

Eipä tainnut kaikkien ihailema Roopenpoika olla iloisempi nähdessään
laivan tulevan kuin Jorma ja Aslak nähdessään laivan savuavan saarta
kohti. Herättääkseen laivamiesten huomiota, sitoivat he takkinsa
airoon ja heiluttelivat sitä ilmassa. Valkea hätämerkki ei olisi
näkynyt jääröykkiöiltä.

Tullilaiva Nautiluksen kapteeni kysyi Maiva-Simolta, että minkätähden
ette lähteneet tyynen tultua soutamaan, kun oli kerran ehyt vene
mukana.

-- Emme tienneet, minne lähteä, kun emme olleet selvillä siitäkään,
kummalla puolen rajaa tämä saari on.

-- Ruotsin puolta tämä on, me olemme vähän etelään Luulajan
kaupungista.

-- Ja minä luulin sen olevan paremmin Suomen puolella jossain Raahen
ja Kokkolan välillä. Niin sitä ihminen pökertyy myrskyssä.

-- Raaheen me teidät viemme, sanoi kapteeni.

Ne viisi päivää, jotka Maiva-Simon venekunta vietti Selkäkarilla,
eivät menneet Jormalta hukkaan; hän täydensi joka päivä
linnunnahkakokoelmaansa. Saaren kautta näytti kulkevan oikea
vesilintujen ja kahlaajain muuttotie. Myrskyn tauottua ja ilman
muututtua lämpimäksi ja paisteiseksi lensi sen yli yhtenään
lintuparvia: koisoja, alleja, sotkia, telkkiä, meriteeriä ja
monenlaisia kaahlaajia. Väsyneimmät ja nälkäisimmät istahtivat
hetkiseksi saaren rannalle, jossa niitä vaani useimmiten Jorma;
hänellä kun oli ampumalupa rauhoitusaikanakin.

Matkalla Pohjanlahden yli nylki hän saalistaan, myrkytti nahkat koita
vastaan ja kuivasi ne sitten kouluun lähettämistä varten.

Mutta hylkeenpoikanen jäi saamatta. Se jo oli hänellä, mutta meri vei
omansa -- meri kosti, kun he olivat lapsen ja äidin välistä rakkautta
käyttäneet hyväkseen.

Mielellään muisteli Maiva-Simo myöhemmin seikkailuaan nuorten
"lintuherrain kanssa", jolloin heitä oikein valtion voimalla
etsittiin ja herroiksi Raahestakin kotiin saatettiin.




Tarina kolsosta.


Kolsolauma lensi korkealla lumireen muotoisena kuviona, kärkimiehenä
vanha uros, jolla oli Pohjanlahden kartta paremmin muistissa kuin
Maiva-Simolla.

-- Olemme lentäneet jo aikapitkältä tänä aamuyönä, alkaa jo olla
nälkäkin, sillä Raippaluodon rannalla, jossa iltayöstä pysähdyimme,
en uskaltanut monesti sukeltaa pohjaraakkuja etsimään, sillä ihmisiä
souteli joka paikassa. Tässä allamme näkyy olevan autio kari kaukana
meren keskellä. Laskeutukaamme sen rannalle, puheli lauman johtaja
lentäessään.

-- Tutkikaamme ensin tarkoin saari, ettei meitä taas yllätä
salaväijytys niinkuin Ahvenanmaan luodoilla. Ihminen on kavala
kuin kettu. Minnekä ei yltäisi hänen valtansa! Tulella, savulla ja
kuolemaatuottaen tervehtii hän meitä muuttolintuja, epäili lähinnä
lentävä naaraskolso.

Lauma laskeutui matalammalle kiertäen moneen kertaan saaren ympäri.

-- A, a, a, aa -- a, a, a, aa, kakattivat urokset tutkiakseen, onko
muita kolsoja saarella.

Vielä merenpintaa hipoen kiersi lauma kerran saaren, mutta kun ei
mitään epäilyttävää näkynyt, istuutui se matalalle rannalle.

-- Tämä on turvallinen paikka, sanoi johtaja, jolla oli pikimusta
höyhenpeite samoinkuin muillakin uroskolsoilla; siivissä vain olivat
valkeat pilkat ja nokan päällä kaunis keltainen koriste. -- Täällä
valitkoon kukin parinsa, sillä tänä kauniina aamuna, kaukana ihmisen
katseilta vietämme lintujen häitä. Kohta ovat Lapin lammet sulina,
kohta Vienanmerikin luo jääpeitteensä. Lennämme sinne kaksin ja
kaksin. Siellähän on toivojemme maa.

Meri oli peilikirkas. Varhaisaamun aurinko siveli sitä kultaisilla
säteillään kirkastaen samalla joutsenen kokoisia jäälohkareita
rantavedessä ja korkeaa jäämuuria saaren reunoilla.

Kolsot nousivat ensin jäälohkareille ja rantakiville pukuaan
kiillottamaan. Ne kaivoivat nokkaansa voidetta pyrstön tyveltä
rasvarauhasesta ja sivelivät sillä höyhenensä kiiltäviksi. Sen
jälkeen kolsokukot keimaillen kiertelivät naaraskolsoja, ja moni
löysi kymmenpäisestä laumasta lemmittynsä. Mutta kaikki ei käynyt
sovussa. Muutamien kukkojen kesken syntyi äänekästä riitaa ja
tappelunnujakkaakin. Ne häätelivät toisiaan nokin ja siipipankoin,
niin että vesi porisi ja yhtämittaa kuului niiden kiihkeä kakatus.

Hääriemujaan nauttiva lauma ei osannut aavistaakaan, että rannalta,
jääröykkiöiden lomista tähysteli ihmisen kasvot ja varovasti, hyvin
varovasti työntyi raosta musta, reikäinen keppi, sillä lintujen
äänekäs ilo oli herättänyt Jorman sikeimmästä aamu-unestaan. Väärin
olivat kolsot luulleet kumolleen käännettyä venettä kallioksi. Sen
alla oli ihmisiä.

-- Ah, kolsoja, pilkkasiipiä! Mikä komea lauma! Tuossa hääpukuinen
sulhasmies, sen vierellä harmahtavampi morsian, tuolla kymmeniä
muita. Eivät tiedä mitään vaarasta. Muutamat nukkuvat kaula lyhyenä.
-- Minä en viimekesänä saanut yhtään pilkkasiiven nahkaa, vaikka
koululle olisi tarvittu. Minä koetan saada kaksi samalla luodilla.

Ja Jorma tähtää komeinta paria, joukon johtajaa ja sen äsken
valitsemaa puolisoa. Kilo tanssii pyssynpiipulla, ei tahdo nähdä
tähtäintä vasten aurinkoa. Tiiraparvi lentää silloin saarta kohti.
Korkealta katsellen se huomaa ihmisen ja parkaisee:

-- Triää -- triää...

Kolsot korhistavat kaulaansa.

Pau!

Naaras lysähtää kuolleena paikoilleen, uros sukeltaa siipeen
haavoitettuna. Lauma joutuu pois suunniltaan pakokauhun valtaamana,
toiset yrittävät sukeltaa, toiset lähtevät heti lentoon hajoten
aluksi eri suunnille.

-- A, a, a, aa -- a, a, a, aa, kuuluu joka suunnalla. Lauma
kokoontuu, kohoo korkeammalle ja jatkaa muuttomatkaansa. Toinen ottaa
johtajalinnun paikan, toinen joutuu entisen neuvonantajan paikalle.

Häät on häiritty. Jorma seisoo rannalla tuliluikku kädessä ja
tähystelee, mistä nousee raanalintu, että saisi toisen kerran ampua.

Kaukaa, liian kaukaa se kohoaa veden pintaan, hiukan vain nokkaansa
näyttää ja painuu uudestaan meren suojaavaan helmaan. Mutta salainen
vetovoima pakoittaa sen monta kertaa palaamaan lähemmäksi ja
katsomaan, miten naaraalle käy. Vasta sen jälkeen, kun Jorma onkii
merestä naaraskolson, ulkonee uros ulapalle siivessä tuska, mutta
rinnassa polte vielä ankarampi.

Siellä meren aavan keskellä, syvien vetten päällä keinuu yksinäinen
lintu menneitä aikoja muistellen ja synkkänä tulevaisuuteen katsoen.
Muistuu mieleen matala, heinärantainen lampi kaukana Pohjolassa.
Emo on tuonut heidät, kymmenen tummaa palleroista pesästä lammelle
ja opettaa uimaan. On pilvetön heinäkuun yö, mutta lämmin, rannat
huuruavat ja tarjoavat siten suojaa vastatulleille.

Siellä on jo useita kolson poikueita, ennen syntyneitä, siellä
myöskin sotka- ja telkkäperheitä, jotka ovat lapsuuden kodikseen
valinneet saman mutapohjaisen, matalan ja ruokaisen sydänmaan lammen.
Hauskasti kuluu siellä kesä sukellellessa ja pulikoidessa emon ja
kasvinkumppanien kera, kun on ystäviä paljon, mutta vihollisia vähän.
Aniharvoin liitää kanahaukka lammen yli. Emo opettaa sitä varomaan:
ojentamaan kaulan veden pintaa pitkin ja seuraamaan ryöstölinnun
liikkeitä. Kun se syöksyy alas, sukeltaa poikue veden alle, ja
tyhjään ilmaan iskee peto kynsillään.

Poikaset kasvavat suuremmiksi ja saavat kiinteän höyhenpeitteen
untuvien suojaksi. Siipi- ja pyrstösulat kasvavat ruumista
kannattaviksi; silloin alkavat hauskat lentoharjoitukset. Poikueet
kokoontuvat keskijärvellä asustavaksi suureksi parveksi, josta emojen
silmät yhteistoimin vartioivat kallista laumaa. Kun siivet tulevat
kyllin tukeviksi, tekee parvi pieniä partioretkiä toisiin lampiin ja
järviin, joissa asuu toisia poikueita. Ja viimein lähtee koko lauma
kuin yhteisestä sopimuksesta etelää kohti. 'Minne, minne me nyt
lennämme?' kysymme emolta. 'Etelään, lämpimämpiin meriin ja järviin,
sellaisiin, jotka eivät jäädy talvella', vastaa emo.

Sellainen oli ensimmäinen kesä ja muuttomatkalle lähtö.

Muistan selvästi, kun suuren joen suuntaa seuraten tulimme ensikerran
merelle, tälle samalle Pohjanlahdelle. 'Katsopas kuinka laaja järvi',
sanoi emo. 'Olisi siinä selkiä uidaksenne, saaria pesiäksenne,
vapaata ilmaa sen yläpuolella lentääksenne, mutta tämäkin vesi jäätyy
talvella eikä täällä muutenkaan ole hauska olla: joka saaressa on
täällä soutumies, joka pensaassa pyssymies ja joka karilla vaanivat
verkot ja rysät, ei vain kaloja, vaan myöskin lintuja.' Oikeassa
oli emo, sen olen tullut monilla muuttoretkilläni näkemään, mutta
en olisi uskonut tässä saaressa olevan ihmistä. Eivät Pohjanmeren,
eivätkä Atlannin rannikot, joilla olemme talviamme viettäneet, ole
niin vaarallisia kuin Ruotsin ja Suomen rannikot.

Kolso nousee pystyyn vedessä siipiään kuivaamaan, mutta toinen niistä
on jo liikkumattomaksi jäykistynyt. Sen tähden päättää lintu uiden
kulkea meren yli toisille rannikoille.

       *       *       *       *       *

Seuraavana syksynä oli Jyväskylän lyseon lasikaapissa myöskin
täytetty naaras pilkkasiipi; sen jalassa oli kirjoitus: _Oidemia
fusca_ = kolso eli pilkkasiipi, jonka on ampunut Jorma Jussila
Pohjanlahdelta. Ja ken halusi, sai sen ampujalta kuulla, että
luoti, joka oli kaatanut naaraan, haavoitti myös urosta, vaikka ei
kuolettavasti.

Samana syksynä, varisten talvimuuton aikana, kun Pohjanlahti oli
laajalti jään kattama, herätti muutamien raahelaisten poikien
huomiota jäällä tapahtuva näytelmä. Noin kymmenkunta varista tappeli
vimmatusti kahta korppia vastaan.

-- Kvaak, kvaak -- kraak, kraak, ääntelivät varikset iskien raadon
ääressä istuvia korppeja, niin että höyhenet pölisivät. Varikset
nähtävästi tahtoivat ryöstää saaliin ja ylivoimaansa luottaen tekivät
yhteisrynnäkön terävin nokin ja kynsin.

Korpit, variksia väkevämmät, eivät antaneet kiusanhenkien kyniä
iltikseen. Nekin lehahtivat lentoon. Kohta pyöri ilmassa musta
lintukerä kuin mehiläisparvi. Ja luistelijain suureksi huviksi kuului
siitä aikamoinen rähäkkä.

-- Koa, koa, koa, koa -- kronk, kronk, kronk, kronk, manailivat
korpit antaen vastustajilleen terävällä purasinnokallaan sellaisia
iskuja kalloon ja hartioihin, että tähdet leiskahtelivat varisten
silmissä.

Riita olisi jatkunut, elleivät pojat olisi uteliaisuudesta menneet
katsomaan, mistä linnut tappelivat.

Jäällä oli mustan vesilinnun haaska, jolta korpit olivat kaivaneet
silmät, halkaisseet hartiat ja syöneet sen kautta sydämen ja keuhkot.
Eräs joukosta tunsi linnun pilkkasiiveksi eli kolsoksi. Sen alaruumis
oli jäähän kiinni kylmettynyt meren jäätyessä ja kun pojat sen
puukoillaan jystivät irti, näkivät he, että sen toinen siipi oli
ammuttu poikki ja että se oli lamalaiha.




Vanha merikaupunki.


Vanha merikaupunki valmistautui helluntaita vastaanottamaan: koulut
olivat lopettaneet työnsä puolenpäivän aikana, kauppapuodit ja
työpajat oli suuren juhlan aattona suljettu tavallista varemmin, ja
kuuden aikana juhlaa julistavat kirkonkellot kumahdellen kuuluivat
aina Lapaluotoon ja Pattijoelle saakka. Juuri niihin aikoihin
Nautilus laski satamaan. Ja kun se oli ensimmäinen tuleva laiva
pitkän talven jälkeen keräsi sen tulo väkeä rantaan.

-- Raahe ottaa meidät oikein ruhtinaallisesti vastaan kun puoli
kaupunkia on rannassa ja kirkonkelloja soitetaan, nauroi Jorma.

Siinä leikissä oli kipene totta. Ainakin joukko koululaisia oli
tullut rantaan kuulemaan uutisia kahdesta nuoresta partiolaisesta,
jotka Maiva-Simon mukana olivat menneet merelle ja sille tielle
kadonneet. Suuri oli heidän ilonsa, kun eräs poika toi laivasta
sanoman:

-- Nautilus on "pärjännyt" ne partiolaiset muutamalta Ruotsinpuolen
ulkopauhalta.

-- Eläköön, eläköön! huusivat koulupojat, kun Jorma ja Aslak
ahavoittuneina, mutta reippaannäköisinä astelivat aluksesta.

Ihaillen katselivat heitä koulutytötkin, varsinkin ne, joilla oli
oikeaa partiohenkeä, keskenään supatellen:

-- Ovat ne eri poikia! Pelkuruus on heistä kaukana.

Maiva-Simo asteli viimeisenä. Hänen rinnalleen lyöttäytyi hänen
vanha tuttavansa Sundman'in Aale antamaan nuhteita vanhalle
merimiestoverilleen.

-- Vanhuuden hourioko sinua jo vaivaa, kun lähdet nuorten poikain
kanssa ulkopauhoille pienellä rantapaatilla? Tänne on tullut toisen
isältä sähkösanoma, jossa tiedustellaan poikain kohtalosta.

-- No, no, elähän Aale noin äkäisessä äänilajissa. Sattuuhan
se vahinko viisaallekin. Ei ollut tarkoitus lähteä niin kauas,
vaan myrsky vei. Aioimme vain ampua jonkun hylkeen rannempaa.
Harharetkestä ei ole sitäpaitsi ollut pojille vahinkoa; he ovat
saaneet harvinaisia lintuja ja seikkailuja, joita he etsivät. He
pääsivät nyt vapaalla kyydillä tänne Raaheen, jonne heidän matkansa
oli suunniteltu, ja minä menen huomenna Nautiluksen mukana Hailuotoon.

Partiolaisten johtaja, Santalan Aaro, otti Jorman ja Aslakin
ystävällisesti vastaan vieden heidät vieraikseen.

-- Minä olen partiolehdestä lukenut teidän viime kesäisistä
retkistänne ja jännityksellä olen nyt odottanut teistä tietoja, kun
olen sanomalehdistä lukenut, että olette joutuneet täällä myrskyn
käsiin. En olisi odottanutkaan, että "Suomen samoilijat" tulisivat
tänne Raaheen syömään

    'Puurmannin puurua,
    Manteliinin maitua
    Lutmannin lusikalla
    Sarlinin saunan loukossa'.

-- Meistä oli Pohjanlahti myrskyllä hirmuinen, mutta tyynellä
viehättävä, varsinkin täällä saariston suojassa. Tämä Raahe on
minusta kauniilla paikalla, ja tämä on kai oikein partiolaisten
paratiisi, kun pääsee retkeilemään sekä merelle että maalle.

-- Onhan täällä laajat laitumet. Entisinä aikoina koulupojatkin
kesällä villiintyivät niin, että heitä oli vaikea koota kouluun.
Syksyllä ihmiset kysyivät m.m. toisiltaan: 'Joko Helperin pojat on
saatu kaikki kiinni?'

Taisivat pojat varoa takamuksiaan ja kämmeniään, sillä klopo
heilui ahkerasti sen ajan koulumestarin kädessä. Mutta villejä
lienevät olleet oppilaatkin. Eivät ne kouluunsa koonneet, niinkuin
meikäläiset: eivät kasveja "prässänneet" eivätkä muna- ja
lintukokoelmia keränneet. Kun löysivät rannalta tai saarelta linnun
pesän, hakkasivat munain päähän pienen reiän ja juoda illistivät
sisukset. Eikä niistä sen ajan pojista niin kirjaa pidetty kuin
nykyaikana, ei ainakaan valtion voimalla etsitty, jos joskus päivän
tai viikon olivat kateissa. Routa tavallisesti ajoi porsaan kotiin!
-- Nyt on jo toisin.

-- Te kai teette usein meriretkiä?

-- Merielämä on meillä veressämme, sillä esi-isämme ovat olleet hyviä
merimiehiä, jotka muinoin fregateillaan, prikeillään ja parkeillaan
purjehtivat melkein kaikilla maailman merillä. Kesäisin teemme
retkiä milloin pienemmillä rantapaateilla lähisaariin, milloin
pauhapaateilla aina ulkokalloille ja -paunoille saakka. Hauska
on siellä valoisina kesäöinä onkia tai vahtia silakkaverkkoja ja
katsella, kun aurinko vaipuu mereen. Me uimme usein meressä tai
Ruonanojassa. Meri karkaisee ja herättää vapaudentunnetta.

-- Niin, täältähän se oli kotoisin August Maksimiliam Myhrberg'kin,
suuri vapaustaistelija, joka taisteli milloin minkin kansan vapauden
puolesta, sanoi Aslak.

Santalan Aaro katseli pitkään ja ihmeissään Aslakia, kun
hänellä ei ollut päällä karvaista peskiä eikä punapäällyksistä
neljäntuulenlakkia, vaikka oli lappalainen. Ei sentään kehdannut
kysyä. Siihen Aslak olisi varmasti vastannut: 'Maassa maan tavalla
tai maasta pois!'

Lukiolainen Aaro Santala oli vanhaa raahelaista porvarisukua. Hänellä
oli varakas koti, jossa vielä vallitsivat vanhat hyvät tavat, m.m.
vieraanvaraisuus. Mielellään hänen vanhempansakin päivällispöydässä
kuuntelivat Aslakin ja Jorman kertomuksia, sillä merikaupungeissa
osataan antaa arvoa ei ainoastaan repäiseville merimiesjutuille,
vaan myös tosioloihin perustuville seikkailuhistorioille, joissa voi
myöskin kuten saduissa, olla yllättäviä käänteitä.

-- Kuulehan, Aaro, sanoi talon rouva. -- Sinun pitäisi tänä iltana
pitää esitelmä koululaisten ulkoilmajuhlassa. Minun mielestäni
tekisit viisaasti kun pyytäisit herra Jussilaa kertomaan.

-- Mielelläni sen teen, jos vain vieras suostuu.

Jorma mietti hetkisen, mutta kun hän kotikaupunkinsa samanlaisissa
tilaisuuksissa oli hiljattain esiintynyt kertoen edellisen kesän
elämyksistä, suostui hän pyyntöön.

Päivällisen jälkeen pyysi "Lapinpojan" ja "Lantalaisen" uusi ystävä
kaupunkiin tutustumaan, kun iltamiin vielä oli aikaa. Mielellään
pojat lähtivät jaloittelemaan, sillä olipa siitä jo kulunut aikaa,
kun he olivat saaneet rehellisesti astella maan kamaralla. Pian oli
katseltu pienen kaupungin matalat puutalot, siistit kadut ja harvat
merkkirakennukset: kirkko ja kauppaopisto, käyty Pitkässä karissa
seminaaria ja museota katsomassa. Torin keskellä oli uhkea kuvapatsas.

-- Mikä ukko tuossa seisoo? kysyi Aslak.

-- Oh, etkö tunne? Onhan tämä kuva Maammekirjassakin, sanoi
Jorma toruvasti. Hänen mielestään Aslak osoitti arveluttavaa
tietämättömyyttä, ja jonkun verran alensi heidän arvoaan.

Santalan Aarokin katsoi ensin Aslakia pitkään, kuin moittien, että
onpa siinäkin mies. Sitten hän ajatteli, että "Lapinpojalle" pitää
antaa anteeksi tietämättömyys.

-- Sehän on Pietari Brahen, tämän kaupungin perustajan patsas, sanoi
hän lopuksi.

-- Onko se sitten muuttanut, Turussa kai se ennen on ollut, väitti
Aslak.

-- Niin on nytkin, mutta Turun patsaasta on otettu jäljennös, ja se
on tässä. Brahen mukaan on kaupungillemme annettu nimeksi Raahe, ja
sentähden täällä täytyy olla Brahen patsas, selitti opas.

-- Olkoon minun puolestani Kreivillä vaikka kolme patsasta, hän
oli hyvä mies, perusti yliopistonkin Suomeen, lisäsi Aslak tahtoen
näyttää, ettei hänkään ole patapuukko.

Nuorta kansaa alkoi vaeltaa juhlapaikalle: tyttöjä vaaleissa,
siisteissä kesäpuvuissaan ja poikia enimmäkseen uutuuttaan hohtavissa
partiopuvuissaan. Vasta silloin Jorma kiinnitti huomiota omaan
pukuunsa. Se oli rypistynyt ja nuhraantunut ahtaassa kotaelämässä.
Mutta siihen täytyi tyytyä. -- 'Eihän ole koiraa karvoihin
katsomista', ajatteli hän toisekseen.

Santalakin kävi kotonaan muuttamassa partiolaisen puvun ylleen, ja
niin he kolmisin menivät myös juhlakentälle. Jorma ja Aslak hiukan
kainostellen, kun useimpien silmät olivat aluksi kiintyneet heihin.
Edeltäpäin oli nimittäin levinnyt tieto ohjelman muutoksesta,
nimittäin siitä, että Santalan puheen sijasta esiintyy toinen "Suomen
samoilijoista".

Ohjelma alkoi. Torvisoittokunta soitti Vaasan marssin. Jormasta
tuntui, että sillä oli siellä Pohjanmaalla juhlallisempi ja korkeampi
kaiku, joka hänen mielestään ehkä johtui siitä, että sävelaallot
pääsivät vapaina vyörymään tasankojen ja aavojen meren selkien yli,
eivätkä töksähdelleet kymmeniin kumpuihin niinkuin mäkimailla. Sen
jälkeen lauloi seminaarilaisten naiskuoro isänmaallisia lauluja,
viimeksi "Nouse tuonne kunnahille, katso maatas kaunista..." Aslak ei
ollut kuullut milloinkaan ennen ihmisten kuorolaulua, ei kirkonkylän
koulussakaan, ainoastaan tunturikoivikkojen kuorolaulajia:
kellolintujen, yörastaiden ja kymmenien muiden luonnonlaulajien
yhteislaulua kevätiltoina ja -öinä. Hän ei olisi uskonut, että
ihmiset osaavat niin ihanasti laulaa, ihan kuin enkelit. Jokaisen
laulajan ääni ja sydän tuntui sävelinä väräjävän. Isänmaallisten
tunteiden hehku oli saanut ilmaisumuotonsa.

-- Miksikä eivät lappalaiset laula niin kauniisti, ainoastaan
joikaavat? kysyi hän itseltään.

Hän ei voinut pidättää sitä ajatusta, että hänen kotiseudullaan
ollaan paljon jäljessä ja että korkeamman sivistyksen tuulahdus oli
hänet saanut valtoihinsa. Kauan kytenyt halu päästä seminaariin ja
sitä tietä Lapin kansaa valistamaan sai sinä iltana uutta virikettä.

Aslak oli niin omiin mietteihinsä vaipuneena, ettei huomannut, kun
Jorma astui puhujalavalle. Valtavat kättentaputukset hänet siitä
herättivät, kun Jorma seisoi puhujalavalla nuoren juhlivan joukon
edessä.

-- Mitenkähän toveri suoriutuu, kun ei ole valmistanut? oli hänen
ensimmäinen ajatuksensa. Hän pelkäsi Jorman puolesta.

Jorma aloitti esityksensä säyseästi ja vaatimattomasti; mutta
innostui itsekin vähitellen. Hänen kuvauksensa kasvoi pienestä
purosta mukaansa tempaavaksi joeksi, joka milloin kuohahti
kohisevaksi koskeksi, milloin taas tyynempinä suvantoina viletti
päämääräänsä kohti. Nuoruuden innostus antoi hänen esitykselleen
vauhtia ja isänmaanrakkaus tunnetta. Hän oli toisinaan kuin maalari,
joka kuva kuvalta loihti mielikuvitukseen niitä seutuja, joissa he
olivat kulkeneet, mutta enimmäkseen kuitenkin suurpiirteinen kertoja.

Esityksen loputtua sai hän lämpimät suosionosoitukset. Kuulijain
mielestä oli Jorma kasvanut jättiläiseksi.

-- Hänellä on partiolaisen kirveen ohella kirjailijan kynä ja
taiteilijan pensseli laukussaan, sanoi eräs vanhempi henkilö.

Seurasi esitelmä. Eräs raahelainen ylioppilas astui puhujalavalle.
Hän oli "vastaleivottu", samana keväänä päässyt "isänmaan toivojen"
valiojoukkoon, ja hän oli tuntenut velvollisuudekseen esiintyä
kotikaupungin nuorille, eikä aihekaan ollut kaukainen: hän teki
lyhyesti selkoa kotikaupunkinsa historiasta kertoen m.m. seuraavaa:

"Tämä kallis kaupunkimme on syntynyt 'kreivin aikaan', sen miehen
hallitessa maata, jonka kuvapatsas seisoo tuolla torin keskellä.
Perustuskirjassa luetaan juhlalliset sanat: 'Me Pehr Brahe,
Wisingsborgin kreivi, Kajaanin Vapaaherra, Rydboholman, Lindholman,
Brahelinnan ja Bogesundin Herra, Ruotsin valtakunnan Neuvos ja
Drotsi sekä Westmanlannin, Bergslagenin ja Taalainmaan Laamanni,
julkaisemme 'omalla kädellä ja sinetillä' -- -- vahvistetun
perustamiskirjan Turunlinnassa 5 p:nä joulukuuta 1649.' Vaikka näin
perustetulla kaupungilla oli alunpitäen hyvä satama ja vaikka se
oli perustettu lähelle Sälöisten ikivanhaa markkinapaikkaa, kasvoi
kaupunki alussa hitaasti. Kademielin katselivat uutta tulokasta
naapurikaupungit Oulu ja Kokkola. Ne olisivat olleet valmiit
nuijimaan sen kuoliaaksi kuin avuttoman hylkeenpenikan ja tekivät
siitä anomuksen Ruotsin kuninkaallekin perustajan kuoltua. Mutta ei
ollut Raahen kohtalo 'katehen kainalossa, pahansuovan sormen päissä'.
Se alkoi kasvaa, vaikkakin alussa hitaasti. Se on kahdesti palanut
melkein perustuksiaan myöten, mutta se on kyennyt uudestaan tuhkasta
nousemaan. Ensikerran polttivat sen ryssät isonvihan aikana melkein
kokonaan ja mitä rakennuksia oli säilynyt, niitä, m.m. kirkkoa
olivat kaalimaan miehet käyttäneet hevostalleinaan. Pakolaisina,
piilopirteillä kuoli silloin suuri osa kaupunkilaisista. Toisen
kerran paloi kaupunki 1810. Itämaisen sodan aikana englantilaiset
kävivät kaupungissamme polttamassa rakennuksia ja laivoja.

"Laivaliikkeen turvin on Raahe kasvanut. Sillä oli aikoinaan mahtava
purjelaivasto. Itä-Intiassa ja Ameriikassa asti purjehtivat sen
fregatit, prikit ja parkkilaivat, vieden tervaa, puutavaroita ja
potaskaa ja tuoden viljaa, kahvia, tupakkaa ja sokeria. Raahen laaja
ympäristö, vieläpä Pohjois-Savokin Pielavettä myöten tekivät täällä
kauppaa. Sitten seurasivat taantumuksen ajat: 'tulilaivat' vähensivät
purjelaivaan merkitystä, Saimaankanavan rakentaminen lohkasi pois
Pohjois-Savon sen vaikutuspiiristä ja Seinäjoen--Oulun radan
rakentaminen oli tehdä surman iskun, koska Raahe jäi siitä syrjään,
mutta tänne rakennettiin myöhemmin Lapin asemalta rautatie..."

-- Tiedättekö, mitä sanoo Raahen juna, kun se mennä ähkii täältä
Lappiin? kuiskasi pojille Santala.

-- Emme.

-- Näinhän se jyskyttää asemainsa nimet:

    'Raahe, Pattijoki, Relletti
    Toppi, Lappi ja -- Hemmetti!'

-- Viimemainittua asemaa ei tosin ole, mutta se on pantu runoon
riimin vuoksi.




Pienten virtojen maassa.


Juna porhalsi Pohjanmaan lakeutta etelää kohti ja hoki yhtenään
pienten jokien nimiä, joiden yli se vähäväliä jyrisi: "Oulun Siika,
Pyhä Kala, Lesti Veteli Ähtävään, Lapua laski Kyröön."

-- Mitä se juna noin laklattaa? kysyi Aslak, joka Jorman kanssa
katseli junan akkunasta rautatien molemmin puolin leviävää lakeutta.

-- Se lukee Pohjanmaan jokia, niitä pieniä valtasuonia, jotka antavat
elinnestettä näille yksitoikkoisille maisemille. Samalla se muistelee
vanhaa tarua näistä virroista.

-- Mikä se satu on? kysyi Aslak. -- Minä mielelläni kuulen vanhoja
kertomuksia, varsinkin näin matkustaessani.

-- Siihen aikaan kun Suomenmaata luotiin ja sen vesistöjä
suunniteltiin oli Luojan tarkoituksena laatia tännekin joistoja:
suurempia pääjokia ja pienempiä sivujokia, niinkuin on Lapissa ja
Perä-Pohjolassa. Sentähden hän ehdotti, että Siikajoki yhtyisi
Oulunjokeen, koska yhteisvoimin olisi parempi mereen rynnistää. Mutta
Siikajoki ei suostunut, sanoi vaan: 'Minä pidän mieluimmin oman
suuntani.'

Sen jälkeen Luoja esitti, että Pyhäjoki yhtyisi Kalajokeen, joka
siihen aikaan oli mahtavampi kuin nyt. -- 'Minä en tahdo kulkea
toisen vanavedessä, minä uurran itselleni oman uoman', murisi
Pyhäjoki.

Ja samanlaisen vastauksen antoivat myös Lesti-, Veteli- ja
Ähtävänjokikin, joita Luoja oli kehoittanut yhtymään ainakin
suupuolillaan yhteiseksi joeksi. Kun vielä Lapuan- ja Kyrönjoki
esittivät vastaväitteitään ja kieltäytyivät yhteistyöstä, huudahti
Luoja närkästyneenä:

'Pohjanmaan joet juoskoot aluksi miten itse haluavat, mutta
muistakoot vedenpaisumusta.'

Sen jälkeen ovat nämä joet uurtaneet kukin oman uomansa ja laskevat
nyt yhdensuuntaisesti mereen.

-- Minkä rangaistuksen ne saivat Luojan tahdon vastustamisesta? kysyi
Aslak.

-- Vedenpaisumuksen. Joka kevät ja syksy tulvii vesi näiden jokien
matalien rantojen yli peittäen alleen ihmisten peltoja ja niittyjä,
kun niillä on liian vähän voimaa puhdistaakseen suuväylät niihin
kulkeutuneesta hiekasta ja mudasta. Mutta vielä kovempi nöyryytys
niitä odottaa.

-- Mikä se on?

-- Luoja lisäsi uppiniskaisille joille:

'Koska ette totelleet minua, niin nouskoon maan kuori sisäisten
voimien pullistamana enimmän Merenkurkun tienoilla ja pitkin
Pohjanlahden rantoja ja yhä vähemmän merestä itään päin, niin että
näiden tottelemattomien jokien suut nousevat paljon enemmän kuin
niiden latvat. Siten menettäkööt ne laskukorkeuttaan, ja tulvat
tulkoot vuosivuodelta yhä uhkaavammiksi. Järviksi muuttukoot niiden
keskijuoksut ja viimein pohjoisimmat etsikööt uudet lasku-uomat
Päijänteen vesistöön ja eteläisimmät kiertäkööt Näsijärven kautta
Kokemäenjoen vesistöön.

-- Mutta tuollahan on paljon ihmisiä joen pohjaa syventämässä,
huomautti Aslak. -- Eivätköhän joet ihmisen avulla saa pitää entistä
laskusuuntaansa.

-- Vaikka täällä Pohjanmaalla asuukin tarmokas, omiin voimiinsa
luottava kansa, joka voi jokien tulviakin tasoittaa, ei se voi
muuttaa Luojan päätöksiä. Se on jo osittain toteutumassakin.
Päijänteen vedet laskivat aikoinaan Kalajoen kautta Pohjanlahteen;
silloin näet ei ollut vielä Kymijokea ollenkaan. Mutta maan kohotessa
enemmän lännessä kuin idässä puhkasivat Päijänteeseen laskevat vedet
uuden uoman mereen, nykyisen Kymijoen, ja Kalajoki jäi melkein
kuiville. Sen vanhoilla lietteillä on nyt laajoja viljelyksiä,
selitti Jorma.

-- Sano noille joen perkkaajille, että he tappelevat Luojan tahtoa ja
luonnonlakeja vastaan, viisasteli Aslak.

-- Elä pidä asiaa leikkinä, vaikka siihen onkin vielä paljon aikaa,
kun näiden jokien keskivaiheet järviksi muuttuvat ja asukkaiden
täytyy kimpsuineen kampsuineen paeta kuivemmille seuduille.

Juna jyskytti edelleen lukien uppiniskaisten jokien nimiä kaksittain
ja kolmittain. Jokaisessa jokilaaksossa oli tiheänpuoleinen asutus:
hyvinvoipia, punaiseksi maalattuja tai harmaita taloja, niiden
ympärillä peltoja ja niittyjä paikoin silmänkantamattomiin. Aseman
luona oli tavallisesti kirkko ja sen ympärillä kirkonkylä. Mutta
jokien välillä olivat maisemat karumpia: havumetsän peittämiä
kankaita, koivikkoisia alanteita, matalia kalliokumpuja ja ruskeita,
laihoja, käkkärämäntyjä kasvavia rahkasoita.

Vaikka maisemat olivat joka aseman välillä melkein samanlaiset,
tuntui Aslakista, että näkemisen arvoista oli kaikkialla. Hiljaisten
tunturien pojalle toi joka asema jotakin uutta. Elämä näytti
sykähtelevän sitä nopeammassa tahdissa, mitä etelämmäksi tultiin.
Hän näki Ylivieskan rautatieristeyksen, josta Iisalmen rata eroaa,
hän näki Kokkolan rannikkokaupungin, Raahen vanhan kadehtijan ja
kilpailijan, hän sivuutti etäämpää Pietarsaaren ja Uudenkaarlepyyn ja
odotteli, milloin Etelä-Pohjanmaan suuret, viljellyt lakeudet alkavat.

Ja Jorma jutteli hänelle yhtenään eri seutujen merkillisyyksistä.
Kokkolan luona hän osoitti suurta puutavaroilla lastattua junaa
sanoen:

-- Katsopa, eikö ole Keski-Pohjanmaallakin puuta. Tuo juna on
matkalla Ykspihlajan satamaan. Siellä puutavarat lastataan laivoihin
ulkomaille vietäviksi. -- Uudenkaarlepyyn radan haaraantumispaikassa
koetti hän saada Aslakia vierailumatkalle mainittuun kaupunkiin,
mutta poika teki tenän.

-- Minä en lähde meren rannalle. Voisit vielä uudestaan houkutella
Pohjanlahdelle harhailemaan.

-- Minä olisin vain näyttänyt Juuttaan taistelun muistomerkkiä.
Siellähän Suomensodan aikana von Döbeln antoi ryssille selkään.
Juuttaan kylä on lähellä Uudenkaarlepyyn kaupunkia.

-- Olemme me muitakin Suomen sodan taistelutantereita sivuuttaneet;
emmehän käyneet Siikajoella, emmekä Revonlahdellakaan.

-- Niiden ohi purjehdimme jäälautalla.




Lapuan sankarin haamu.


Vanhoilta taistelutantereilta huokuu vastaamme salaperäistä
tunnelmaa. Tuntuu kuin ne meille kuiskaileisivat: matkustaja, riisu
kenkäsi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä; tuntuu kuin niiden alla
lepäävien haamut toisivat meille terveisiä vuosisatain takaa sanoen:
tämän turpeen alla lepäävät niiden luut, joille isänmaa oli kallis ja
jotka kuolivat, että te eläisitte.

Lapuan kentällä, siinä missä Suomen sodan mainehikkain taistelu
tapahtui, kohoaa puistikon keskellä pieni muistopatsas. Maantietä
kulkeva maanmies sillä kohdalla ajaa hiljemmin muistaessaan, että
siinä on sankarien veri vuotanut; nuori ylioppilas karistelee kukkia
sivu kiitävästä junasta, ja matkustava upseeri kuvittelee mielessään
taistelevien joukkojen asemaa sinä suurena "Lapuan päivänä". Mutta
paljon on niitäkin, jotka kylminä ohi astelevat.

Jormalle ja Aslakille olivat entiset taistelutantereet
pyhiinvaelluspaikkoja, siksi he eivät voineet ajaa ilman muuta Lapuan
sivu, vaan he asemalta johtavaa maantietä palasivat muistomerkkiä
katsomaan.

Oli leppoisa kevätkesän ilta. Lapuan vainioiden yllä väikkyi auer
peittäen metsäisen Simsiön kukkulankin, joka kohosi peltojen takana,
kepeään, sinertävään harsoonsa. Hiljaista oli jo luonnossa, sillä
vainioillaan raatavat maanmiehet olivat jo menneet majoihinsa,
ja muita maantiellä ajavia ei näkynyt. Yksinäinen leivonen vain
liverteli ilman autereessa kuin hyvää yötä sanoakseen luomakunnalle.

Kaksi poikaa seisoi muistomerkin alla. Jorma ja Aslak siinä
puoliääneen lukivat kiveen piirrettyä kirjoitusta:

    "Tappelit tässä sankarit Suomen,
    Heittivät henkens e'est oman maan;
    Poikansa nostivat heille patsaan
    Vannoen vuorons kuollansa näin."

-- Jalot sanat, jalojen miesten muistolle, sanoi Jorma.

-- Ne tervehtivät meitä vuosisadan takaa, lisää Aslak.

-- Tässä kaatui esi-isiämme taistellessaan kotiensa ja isänmaansa
puolesta. Väsyneinä, nälkäisinä ja haavoissaankin taistelivat he kuin
jalopeurat, sankarillisimman taistelun meidän tähtemme. Täällä sortui
"sotilaspojan" isäkin lippunsa viereen, jatkoi Jorma.

-- Mutta satojen ryssienkin huulille täällä jäykistyi pilkkanauru
ikuisesti, huomautti toveri.

-- Mitä olisit tehnyt, jos olisit silloin elänyt ja ollut
samanikäinen kuin nyt.

-- Rintamaan olisin astunut ja taistellut kuin se "numero viisitoista
Stolt".

-- Siis kuolemaan saakka taistelemme tämän maan edestä, Aslak, jos
tarvitaan.

-- Sen teemme, sen täällä urhojen haudalla vannomme, niinkuin tähän
kiveen on kirjoitettu.

-- Minä olen jo unhoittanut taistelun kulun. Mistäpäin tulivat
suomalaiset? kysyi Aslak.

-- Heinäkuun 14 p:nä 1808 marssi Adlercreutz armeijoineen
Kauhavalta päin. Kun hänen joukkonsa saapui tämän aukean reunalle,
järjesteli ryssäin päällikkö Rajevski väkeään taistelurintamaan.
Kun venäläisille oli tulossa vahva apujoukko, kiirehti ylipäällikkö
väkeään hyökkäykseen. Taistelu alkoi kello 4 iltapäivällä. Sitkeästi
pitivät aluksi puoliaan ruispelloissa piilevät ryssät, mutta kun
suomalaiset, varsinkin Porin rykmentti, jota von Döbeln johti, kävi
päälle kuin kolmikymmenvuotisen sodan hakkapeliitat, täytyi ryssien
jättää taistelutanner menettäen viidettäsataa miestä. Melkoinen oli
myöskin Suomen armeijan mieshukka; toista sataa miestä oli kaatunut
ja niistä suurin osa näillä tienoin.

-- Ja mihin suuntaan ryssät perääntyivät?

-- Tampereelle vievää tietä pitkin, Liuhtarin kylän palavien
raunioiden suojassa he pakenivat. Sanotaan, että ylipäällikkö olisi
taitavilla sotaliikkeillä voinut katkaista vihollisen peräytymistien
ja siten täydentää voittoaan, mutta hän ei sitä huomannut.

-- Onko täällä muita Suomen sodan aikuisia muistoja? kysyi Aslak.

-- Kylässä on vielä muutamia rakennuksia niiltä ajoilta, ja kyntäjä
löytää vielä joskus ruostuneen kanuunan kuulan pellostaan; sitä hän
säilyttää kuin pyhäinjäännöstä.

-- Olen kuullut, että täällä joskus nähdään haamuja, sanoi Aslak.

-- En tiedä mitään haamuista, mutta tämä muistomerkki palautti kerran
Amerikkaan menijän. Sillä on siis ihmeellinen voima.

-- Miten se tapahtui?

-- Eräs pohjoispohjalainen talonisäntä oli hallavuosien tultua
lähtenyt Amerikkaan. Junassa istuessaan näki hän tämän puistikon
ja tiesi, mitä merkitsi tämä patsas. 'Siinä ovat esi-isämme
taistelleet', ajatteli hän. 'Isänmaa on ollut heille niin kallis,
että he kuolemaa halveksien ovat askel askeleelta sitä koettaneet
vapauttaa vihollisen vallasta. Toiset heistä kaatuivat näillä Lapuan
kentillä, toiset muilla taistelutantereilla ja vain harvat sotilaat
jäivät eloon. -- Mikä olen minä heidän rinnallaan? -- Karkuri, joka
lähden onneani etsimään vieraalta maalta ja vieraan kansan keskeltä,
-- kulkuri, joka jätän kotini ja isänmaani vastoinkäymisien tähden;
minä myyn esikoisoikeuteni hopeapenningeistä, vaikka esi-isäni ovat
ostaneet ne henkensä hinnalla. Minä palaan takaisin ja teen lopun
ikääni työtä kotini ja isänmaani hyväksi.'

Ja hän kääntyi Hankoniemestä takaisin kotiinsa kaipaavan perheensä
luo. Patsaalta palatessaan Jorma jutteli toverilleen: -- Aslak, me
olemme hetkisen muistelleet suuria sotatapahtumia, jolloin ihmisiä
on kaatunut joukoittain, kyliä ja kaupunkeja poltettu, viljapeltoja
tallattu. Me tiedämme, että sota hävittää, rauha rakentaa. Nämä
Lapuan laajat, orastavat viljapellot, viheriät niityt ja komeat
kartanot ovat rauhallisen ja uutteran työn tuloksia. Nekään eivät
ole tulleet taisteluitta. Maanmiehen työ on ainaista taistelua karua
luontoa vastaan. Kymmenet miespolvet ovat tehneet työtä raivatessaan
turvesoista näiden lakeuksien viljavainiot. He ovat taistelleet, että
jälkipolvilla olisi helpompi elää.




Nuijamiesten mailla.


-- Sinä, Aslak, esittelit viime kesänä Lapin maisemia seisoessamme
tunturien "taivaskeroilla" sanoen: 'Katsele, kuinka paljon taivasta,
katsele, kuinka aukea ja laaja näköala eikä jälkeäkään ihmiskäden
töistä.' Minä nyt voin sinulle vuorostani näytellä näitä asuttuja
viljelysseutuja huudahtaen: katsele ihmiskätten töitä! Silmän
kantamattomiin ulottuvat nämä Ilmajoen viljellyt lakeudet. Peltoja,
niittyjä, taloja näet loppumattomiin leviävän tämän Kyröjoen molemmin
puolin; vain kaitaiset metsäkaistaleet eroittavat niitä paikoin
toisistaan. Täällä näkyy myös paljon taivasta, mutta paljon myöskin
ihmiskäden jälkiä sen alla. Ja samanlaista on tämän joen varsi
tuolta alempaakin Isonkyrön puolelta. Olet kai kuullut puhuttavan
laajoista Isonkyrön pelloista? puheli Jorma innostuneena, kun "Suomen
samoilijat" pari päivää sen jälkeen, kun viimeksi jätimme heidät
Lapuan muistomerkin luo, Ilmajoen maantietä astelivat jokivartta
pitkin.

-- Myönnän, että kuokka ja aura ovat täällä liikkuneet monien
miespolvien aikana.

-- Entäpä miekka! Kun katselet näitä seutuja, niin luulet ikuisen
rauhan täällä vallinneen ja kansan saaneen häiritsemättä ahertaa
konnuillaan, mutta se on harhakuvitelma. Monesti on Etelä-Pohjanmaan
kansankin täytynyt vaihtaa aura miekkaan kotiaan ja isänmaataan
puolustaessaan, monesti ovat täällä noiden kepeiden kytösavujen
sijasta sodan synkeät savut kohonneet kotien suitsevista raunioista.
Me poljemme parast'aikaa muinaista taistelutannerta.

-- Niin, tosiaan! Täällä Ilmajoella, Santavuoren seuduilla joutuivat
nuijamiesten joukot ratkaisevaan taisteluun Klaus Flemingin joukkoja
vastaan,muisteli Aslak.

-- Kotiensa, protestanttisen uskonsa ja Kaarle herttuan puolesta
taistellessaan kärsivät Pohjanmaan talonpojat tässä musertavan
tappion.

-- Muistatko tarkemmin kertoa sodan kulkua?

-- Nuijasota alkoi, niinkuin ehkä muistat, Isossakyrössä v. 1596.
Raskaaseen sotaväen muonitukseen kyllästyneet talonpojat nousivat
sortajiaan Flemingin joukkoja vastaan ilmajokelaisen Jaakko Ilkan
johdolla. Myöskin Savon ja pohjois-Hämeen talonpojat yhtyivät
kapinaan. Mutta Klaus Fleming löi ensin nuijamiesten joukot Nokialla
ja heidän johtajansa Ilkka joutui vangiksi ja mestattiin täällä
Ilmajoella. Muistotietojen mukaan hakkautti marski hänen jäsenensä
erilleen ruumiista ja asetti pitkien saittojen neniin kansalle
kauhuksi. Se ei kuitenkaan kansaa lannistanut. Helmikuun 24 p:nä
eli Matinpäivänä v. 1597 olivat talonpoikain joukot kokoontuneena
juuri näille kentille, kun Flemingin joukot lähenivät heitä. Marski
kehoitti nuijamiehiä antautumaan, mutta ne vastasivat, että "ei niin
kauan kuin veri on lämmin Kaarle herttuan tähden". Ja Oulunlinnasta
tuoduilla tykeillään he ampuivat Flemingin ratsuväkeä ja kaatoivat
niistä useita. Pian levisi yleinen taistelu pitkin jokivartta aina
tuonne Santavuorelle asti, mutta verisin se oli Piirtolan seuduilla.
Talonpojat, jotka olivat huonosti aseistettuja, eivät voineet kestää
marskin ratsuväen tuimia hyökkäyksiä, vaan heitä kaatui paljon,
toisia joutui vangiksi.

Täällä Piirtolan seuduilla maanraivaajan kuokka tai kyntäjän aura
kohottaa toisinaan maasta lahonneen luurangon, ruostuneen miekan tai
muun käsiaseen.

-- Onhan täällä isonvihankin aikoina taisteltu, tiesi Aslak.

-- Napuan kylän kentillä Isossakyrössä oli ankara taistelu v. 1714.
Siellä sotamiehet ja talonpojat taistelivat kahtavertaa suurempaa
venäläisten joukkoa vastaan.

-- Se oli kauheaa aikaa, kun rutto, ryssä ja nälkä tappoi ihmiset
paikoin sukupuuttoon, lisäsi Aslak.




Sammalen tarina.


Kun pojat pari päivää myöhemmin ihmettelivät Isonkyrön suuria
suoviljelyksiä, tuli heitä vastaan vanha, valkopartainen vaari.
Poikain pyynnöstä hän näytteli paikkoja ja kertoi muinaisia asioita.

-- Tämäkin suo, jossa nyt näette kukoistavan viljelyksen, oli minun
nuoruuteni aikana niin vetelä, että sen yli oli vaikea kulkea. Nyt
on ihminen sen kokonaan ottanut valtoihinsa: kuivattanut, kuokkinut,
savennut ja kaikin puolin muokannut sen maaperän jalompia kasveja
varten. Ennen kasvoi tässä suosammalta, saraheinää, varpuja ja
käkkärämäntyjä, nyt ruista, kauraa, ohraa, apilasta ja timoteitä,
vieläpä juurikasvejakin.

-- Eipä uskoisi, että sammalikkosuossa on sellainen voima, mainitsi
Aslak.

-- Luoja on siihen pannut voimaa, ja ihminen on sitä lisännyt. --
Nuoret herrat eivät ole tainneet kuulla satua sammalesta, joka oli
tyytymätön elämäänsä.

-- Emme ole kuulleet, vastasivat he yhteen ääneen,

-- Kun Luoja oli luonut tämän Suomen maan, niin astui hän alas
katselemaan kättensä töitä. Kävelipä hän myös märkää suota pitkin.
Kulkiessaan kuuli hän suosta kitinää ja kun hän kumartui siitä selvää
ottamaan, huomasi hän sammalen vesissäsilmin itkeä tihuuttavan.

'Mitä itket, kasviseni?' kysyi Luoja hiukan närkästyneenä, sillä
hänen mielestään maailma oli niin täydellinen, ettei siinä ollut
valittamisen aihetta.

'Miksi en itkisi, kun Luoja on luonut minut kaikkein viheliäisimmäksi
olioksi maan päälle. Varteni on niin matala, että kaikki minua
tallaavat ja suohon sotkevat. Toista olisi, jos minut olisi luotu
kuuseksi. Silloin olisin nostanut latvani ylväänä taivasta kohti,
silloin ei minun tarvitsisi kasvaa muiden varjossa, silloin olisi
kaikkien minua kierrettävä ja silloin huomaisivat minut kaikki
suolla kulkijat. Lehteni ovat mitättömät ja kukkia ei ole ollenkaan.
Kukaan ei ihaile minua, kukaan ei taita minua kotinsa kaunistukseksi
enkä minä tee edes marjaa. Minä olen hyödyttömin ja rumin kaikista
kasveista. Olisin ollut edes valkovuokko tai suomuurain!'

Luoja suuttui kiittämättömälle sammaleelle, mutta ei aluksi puhunut
mitään, hymähti vain hiljaa. Samassa syntyi niin kova myrsky, että
varvut vinkuivat. Kohisten se meni sammalikon yli, mutta päästyään
suon yli pitkään kuusikkoon, kaatoi se suuria puita kuin kortteita.
Kun myrsky oli tyyntynyt, tulivat kirvesmiehet ja hakkasivat
kaatuneet puut haloiksi.

'Katsopa nyt, miten kävi!' sanoi Luoja. -- 'Kuusikko kaatui, mutta
sinä säilyit.'

Sen jälkeen tuli suon reunalle koulutyttöjä, jotka poimivat melkein
kaikki valkovuokot ja myöhemmin lehmät söivät loput.

Tämän nähtyään sammal ei enää itkenyt.

'Ehkä on parasta näin, kuin on!' huokasi se hiljaa.

Mutta Luoja koroitti äänensä sanoen:

'Sammal, sinä tulet kuoltuasi hyödyllisemmäksi kuin eläissäsi olet
ollut. Sinun lahoavista osistasi kasvakoon vahvoja maakerrostumia
saven ja soran päälle vetisille paikoille. Ihminen, luoduista
korkein, ottakoon ne viljelykseensä ja tehköön peltoja ja puutarhoja
sinne, missä sinä kasvat.

Luojan määräys on täällä Isossakyrössäkin toteutunut, sanoi vanhus
lopuksi jatkaessaan matkaansa.




Hyrisevä kaupunki.


Heleän kirkkaana kesäkuun aamuna porhalsi Pohjanmaan juna Messukylän
peltolakeutta Tamperetta kohti. Suurin osa matkustajista nukkui
makeasti toisten nuokkuessa istuimillaan, sillä moni oli tullut aina
Rovaniemeltä ja Torniosta saakka, toiset Seinäjoelta ja Haapamäeltä
sekä lukuisilta väliasemilta. Vain kaksi virkeämpää matkustajaa
oli mukana: Aslak ja Jorma. He katselivat seutua junan sillalta ja
kuuntelivat peltoleivosia, jotka olivat jo heränneet ylistelemään
Suomen luonnon ja varhaisen kesäaamun kauneutta.

-- Ovatko kaikki talot täällä etelässä herraskartanoita? kysyi Aslak.
-- Melkein joka talossa on täällä maalattu asuinrakennus, vieläpä
kaksikin, pitkä kivistä tai tiileistä tehty navetta, usealla hyvin
hoidettu puutarha ja laajat pellot.

-- Erämaan eläjästä taitaa siltä näyttää, mutta täällä Satakunnassa
ja Hämeessä ne ovat tavallisia talonpoikaistaloja, jotka elävät
maanviljelyksellään ja karjanhoidollaan. Nämä ovat suuren
tehdaskaupungin muonitusalueita.

-- Ah, kuinka suurenmoista onkaan ihmiskätten työ; se muuttaa korvet
ja suot kukoistaviksi viljavainioiksi ja kohottaa taloja sinne, missä
karhut muinoin pesiään kaivelivat. Meillä Lapissa näkyy liian vähän
ihmiskäden jälki.

-- Täällä on viljelys vanhaa, teillä nuorta. Kymmenet sukupolvet
ovat täälläkin eläneet: kuokkineet, ojittaneet, kyntäneet, kylväneet
ja rakentaneet talojaan, että heidän jälkeläisillään olisi helpompi
elää. Kirkkojen lähellä, kalmistoissa lahovat niiden luut, jotka
tänne suurimmat aukeat ovat raivanneet. Nyt huomaat, mikä ero on
Lapinmaan ja "Lannanmaan" välillä. Sinä kuljet täällä kuin kehityksen
kulkua kertaillen, nousten aste asteelta niitä portaita, joita myöten
koko Suomen kansa on noussut sitkeästi taistellen karua luontoa
vastaan.

Kierrettyään Kalevankankaan juna pistäytyi syvän hiekkaharjuun
kaivetun leikkauksen läpi Tampereen asemalle. Suuri
teollisuuskaupunki veti poikain mietteet heti toisille aloille.

Kaupunki vielä uinui sikeän yönunen ja päivän touhun rajoilla. Kadut
olivat melkein autiot ja lukuisista tehtaista ei noussut vielä savua;
niiden korkeat, mustapäiset piiput vain seisoa töröttivät kuin
muistopatsaat eikä niiden sisältäkään kuulunut liikettä.

-- Tämähän on "hiljaisuuden kaupunki", sanoi Aslak kun he Hämeenkatua
astelivat asemalta sillalle päin.

-- Odotahan! Kohta se on "hyrisevä kaupunki". Annahan
jättiläiseläimen ensin kunnolleen herätä.

-- Minkä eläimen?

-- Kaupunki on niinkuin jättiläiseläin, sillä on monimutkainen
ruumiinrakenne, jonka jokaisesta osasta riippuu sen menestyminen,
sillä on "aivot", joilla se ajattelee ja "jäsenet", joilla se
työskentelee. Jos aivot ovat kelvottomat, kärsii siitä koko elimistö;
jos jäsenistä on osakaan kunnotonta, sykkii elämä sitä huonommin
jättiläisen suonistossa.

-- Ja mikä on sen suonisto? kysyi Aslak, jonka mielestä vertaus
jonkunverran ontui.

-- Kadut ovat valtasuonia ja suonia, niillä liikkuvat ihmiset
elinvoimaa kuljettavina verisoluina, ja huoneet soluja. Tämä
Hämeenkatu on sen valtimo, ja laajennus kauppatorin kohdalla on sen
sydän. Kohta näet, miten tämä jättiläinen elää.

-- Missä on jättiläiseläimen pää?

-- Se on täällä aseman seuduilla, ja sen kaksihaarainen häntä
kiertyy lännessä Pyynikin kukkulan ympärille. Jättiläisen molempia
kylkiä kastelee järvi: pohjoissivua huuhtelee Näsijärvi, eteläkylkeä
Pyhäjärvi. Jättiläinen on näet asettunut vatsalleen makaamaan
edellämainittujen järvien väliselle kannakselle kuin mikäkin
muinaismaailman hirmulisko. Sen suusta lähtee pitkiä lonkeroita
(rautateitä), joita myöten kulkee ruokaa sen suuhun.

Kun Aslak ja Jorma aikoivat tarkemmin tutustua Tampereeseen, jäivät
he junasta ja lähtivät kävelemään pääkatua pitkin. Jorma seisattui
pitkähkölle sillalle, jonka yli katu jatkui.

-- Tässä on kuuluisa Tammerkoski.

Aslak oli kuvitellut edeltäpäin, että Tammerkoski on vapaana
pauhaava, pärskyvä ja vaahtoava köngäs, sellainen kuin hän oli
tottunut kotipuolessaan näkemään. Sentähden katseli hän hiukan
pettynein mielin monien patolaitosten sulkemaa koskea, joka pauhasi
vain siinä määrin, kuin ihminen tahtoi. Häntä säälitti koski, missä
luonnonvoimat eivät saaneet villissä vapaudessaan temmeltää.

-- Oh, tämmöinenkö se onkin! Ihmiset ovat sen kokonaan vanginneet,
kapaloineet kuin pienen lapsen, ja nyt se kääreissään turhaan
potkittelee. Kaukana on siitä luonnonkosken valtava kohina ja raju
voima. Minä rakastan vain vapaita luonnonkoskia, joissa erämaan
voimat seitsemää kieltä puhuvat, pauhaavat ja jylisevät sanoi Aslak
silmät innostuksesta kiiltäen.

-- Sinä, veljeni, tunnet vain erämaan ja luonnonvoimain suuruuden,
et vielä oikein ihmisjärjen ja käden valtavaa voimaa. Tässäkin
näet loistavan esimerkin siitä. Kaarina Maununtyttären hallitessa
Liuksialan kartanoa, kuului tämä koski hänen kalavesiinsä ja täältä
saatiin melkolailla lohia. Jos silloin olisimme seisoneet tämän
partaalla olisimme nähneet Tammerkosken melkein luonnontilassa:
koski pauhasi silloin vapaudessaan suurenmoisena kuohuvana kymenä,
hyrskyen ja jylisten. Myöhemmin ovat ihmiset oppineet tuntemaan sen
jättiläisvoimat ja taltuttamaan ne palvelukseensa.

-- Milloin se tapahtui?

-- V. 1775 kuningas Kustaa III seisoi kesäkuun 6 p:nä, omana
nimipäivänään, tämän kosken partaalla ihaillen luonnonvoimien
mahtavaa myllerrystä.

'Tämä on suuremmoinen ja ihana paikka. Minä perustan tähän kaupungin.
Nämä mahtavat luonnonvoimat on kahlittava ihmisen palvelukseen' oli
kuningas virkkanut. V. 1779 sai Tampere kaupungin oikeudet. Mutta
vasta 1821 jälkeen, kun sille annettiin vapaakaupungin oikeudet,
alkoi se kasvaa nopeammin. Nyt on se, niinkuin tiedät, kooltaan
Suomen kolmas kaupunki.

Aslak ja Jorma kerkisivät aamun hiljaisina hetkinä käydä katselemassa
muutamia merkkipaikkoja. He kävivät kauppatorilla, jonka ympärillä
on monta kaupungin huomattavimmista rakennuksista; Laukontorilla,
jonka laitaan Pyhäjärven laivat pysähtyvät ja Mustanlahden satamassa,
josta Näsijärveä kulkevat alukset ottavat matkustajia ja tavaraa.
Pikimmältään pojat ihailivat Aleksanterin kirkon sulavia piirteitä
ja kulkivat sieltä Nottbeckin eli englantilaiseen puistoon, kosken
niskan länsipuolelle.

Nähtyään kalliosaarella mahtavan pronssista valetun kotkan levitetyin
siivin suojelevan kahta muistotaulua, huudahti Jorma:

-- Olenpa totisesti joutunut paikkaan! Täällähän linnutkin ovat
metallista. Eipä taida elävää lintua löytyäkään tämmöisessä talojen
rykelmässä.

-- Taisitpa jo säikähtää. Luulit kai, että se päällesi syöksee, mutta
metallinen kotka on paljon vaarattomampi kuin elävä. Noissa tauluissa
on muistokirjoitukset keisari Aleksanteri I:sen ja II:sen käynneistä
Tampereella.

Muutamassa puistikossa oli joukottain lintuja ja melkein joka
puussa linnun uuttuja. Kottaraisia, peipposia, paarmalintuja ja
leppälintuja lenteli pesiinsä ja niistä ulos. Toiset lauloivat
puissa aamuliverryksiään kuin saloilla konsanaan. Enimmän ihmetteli
Aslak punapyrstöistä leppälintua, jonka pesiä hän oli tavannut
koivupökkelöissä kotiseudullaan.

-- Mikä noita metsien asukkaita pidättää kaupungin hälinässä? kysyi
Aslak.

-- Ihminen voi lempeydellään ja rakkaudellaankin taivuttaa eläimiä
ja kiinnittää niitä asumaan kaupunkienkin sisälle. Sehän sinun
pitäisi ennestään tietää. Ihminen on laittanut nuo pesimispöntöt
puihin ja antaa niihin asettuneet laululinnut olla rauhassa. Linnut
ovat huomanneet, että ihmiset täällä ovat heille suosiollisia,
siksi ne tänne takaisin palaavat, siksi ne tuovat edellisenä kesänä
kasvattamat poikasensakin takaisin syntymäseuduilleen.

Kun he paluumatkalla olivat ehtineet suuren puuvillatehtaan
edustalle, alkoivat kymmenien eri tehtaiden pillit pauhata melkeen
yhteen ääneen. Kello oli jo seitsemän, ja ne huusivat työväkeä
paikoilleen.

-- Tuu -- tuu -- tuuuu, huusivat suuret tehtaat, niin että korviin
koski.

-- Pii -- piii -- piiiiiii, pirisivät pienten pillit.

-- Syttyikö jossain tulipalo, kun torvet noin huutavat? kysyi Aslak.

-- Jättiläiseläin heräsi. Se käskee jäseniään työhön. Etkö näe, että
se jo hengittää nopeammin. Sakeat savupatsaat kohoavat sen keuhkoista
kuin valaan suihkut tyynellä merellä.

Höyrypillien vihellykset vaikuttivat kuin taikavoima. Joka suunnalta
alkoi tulvia ihmisiä tehtaisiin. Puuvillatehtaaseenkin tuli niin
paljon, että Aslakin mielestä ei koko Enontekiön kunnassa ollut
puoltakaan siitä määrästä. Tuli miestä, nuorta jos vanhaakin, mutta
vielä enemmän naisia. Pitkiä ihmisjonoja ja lopuksi yksinäisiä ryhmiä
nieli tehdas sisäänsä suuren portin kautta. Väki hajaantui suuriin
saleihin kukin työnsä ja koneensa ääreen. Kaikki näytti käyvän vanhan
tottumuksen mukaan; kukin tiesi paikkansa, työnsä ja työn tahdin.

Kohta alkoi kuulua sisältä korvia huumaava jyrinä, hyrinä, luskutus
ja naksutus, kun koneet alkoivat toimia. Tuhannet pyörät, veivit ja
akselit aloittivat yhteisvoimin päivän hyörinän ja työn, jonka kulkua
ihmiset johtivat. Kuin huumaantuneena kuuntelivat pojat hetkisen, kun
kaupunkijättiläinen alkoi elää ja toimia.

Eikä vain sisällä, vaan myöskin tehtaan ulkopuolella kiihtyi liike.
Autot hyrisivät ja törisivät kuljettaen sinne tavaroita: suuria
puuvillapaaleja ja kivihiiliä sekä veivät pois valmiita teoksia.

-- Kuulehan, Aslak, minä olen muistaakseni Kemijoella kertonut, miten
tavarat kiertävät maailman markkinoilla; silloin oli erityisesti
puheena puutavara. Nyt voisin kertoa lisää, minä voisin kertoa tämän
tehtaan tuotteista ja merkityksestä.

-- Voithan sen tehdä. Mutta minun mielestäni tekisimme viisaimmin,
jos pyytäisimme insinööriltä lupaa katsella tehdasta sisältäkin päin.

Jorma suostui ehdotukseen, sillä ei hänkään ollut ennen nähnyt, miten
puuvillasta erilaisilla koneilla ja erilaisia menetelmiä noudattaen
valmistetaan lankaa ja niistä kudotaan kankaita.

Tehtaisiin ei mielellään päästetä syrjäisiä, ei varsinkaan poikia,
vaikka heillä olisi kuinka hyvät tarkoitukset. Monen mestarin ja
insinöörin luona he saivat käydä, ennenkuin lupa lähti. Ei olisi
tainnut sittenkään hellitä, ellei Jorma olisi puolustuksekseen
maininnut, että "me olemme Suomen samoilijoita", jotka haluaisimme
tarkemmin tutustua "Pohjolan Manchesteriin". Muuta suositusta
ei tarvinnut. Insinööri sanoi lukeneensa "Suomen samoilijaan"
viimekesäisistä retkistä ja innostui itse näyttämään tehtaan eri osia.

Tehtaan työmiehet ihmettelivät, minkätähden insinööri kuljetti
kahta poikaa osasto osastolla näytellen heille eri koneita, ja
miten ne toimivat. Pienessä ajassa näkivät pojat kuinka puuvilla
puhdistettiin, karstattiin, kehrättiin langoiksi, värjättiin ja
kudottiin kankaiksi. Kauimmin katselivat he kudontaa, kuinka sähköllä
käyvät kutomakoneet kutojattarien käyttämänä löivät eri värisiä
kankaita.

-- Näin muuttuvat Ameriikasta tuodut puuvillapaalit valmiiksi
tavaraksi, joka sitten leviää satoihin tuhansiin koteihin antamaan
suojaa miljoonille ihmisille. Meidän tavaraamme menee aina Lappiin
asti.

Pojat sanoivat hyvästit ystävälliselle insinöörille ja lähtivät
katselemaan Tampereen muita tehtaita. Aslak oli edeltäpäin
kuvitellut, että tehtaat ovat hirveän kuivia katseltavia, mutta
puuvillatehtaalla käynti oli avannut hänen silmänsä. Hänen mielestään
oli ennen ollut suurta vain luonnonvoimien valtava leikki: tuntureita
lakaiseva ja korvissa vinkuva myrsky, meren pauhina Pohjoisen
jäämeren rannikoilla ja könkäiden ikuinen kohina. Nyt ilmestyi
uusia ihailtavia: luonnonvoimia lannistavan ja hyväkseen käyttävän
ihmisjärjen ja -kätten työt. Sen jälkeen kuuli hän aina tehtaiden
jyskeessä ja hyrinässä kuin korkean veisuun ihmisen järjen ja voiman
kunniaksi.

Ja väkisin tunki hänen mieleensä ajatus, että minkätähden Lapissa ei
ole tehtaita, minkätähden lappalaiset eivät ole kahlinneet koskien
voimaa palvelukseensa? Näihin kysymyksiin hän ei löytänyt selkeää
vastausta.

Sen jälkeen he menivät kosken toiselle puolelle tutustumaan
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiön pellava- ja
kutomatehdasta sekä konepajaa ja veturitehdasta. Aslak oli isänsä
kanssa käynyt Gellivaaran rautakaivoksilla ja nähnyt siellä, miten
rautamalmia vuoresta louhitaan. Nyt hän oli utelias näkemään, mitä
konepajassa raudasta tehtiin. Erityisesti huvitti poikia nähdä sulaa
rautaa, miten sitä vetelänä ja hehkuvan punaisena juoksutettiin
suuriin muotteihin. Konepajalla valmistettiin juuri höyrykoneiden
vauhtipyöriä. Mutta vielä hauskempaa oli veturitehtaalla, jossa
senkin seitsemät sorvit ja hyrrät pyörivät, vasarat paukuttelivat
ja niittauskoneet pärisivät. Korvat menivät oudolta lukkoon siinä
metelissä.

Aslak kysyi eräältä vanhalta mieheltä, että eikö teillä mene korvien
rumpukalvot rikki tässä pauhinassa, mutta hän ei saanut vastausta.
Viittauksista Aslak päätteli ukon menettäneen kuulonsa.

Vielä kävivät pojat paperi-, verka, ja trikootehtaassa ja lopuksi
Lapinniemen puuvillatehtaalla.

-- Tampere varustaa Lapinkin vaatetavaroilla, mikäli lappalaiset
vaatetta tarvitsevat. Täällä valmistetusta liinasta on paitasi,
verasta takkisi ja täällä on tehty myös kenkäsi.

-- Niin, missä ovat kuulut Tampereen kenkätehtaat? Me olemme ne
kokonaan unhottaneet.

Ja Aslakin pyynnöstä kävivät he vielä eräässä suuressa
kenkätehtaassa. Sielläkin oli semmoinen hyrinä ja nakutus, ettei
tahtonut kuulla toisen puhetta. He katselivat, miten nahkaa
leikataan, miten päälliset ommellaan, kuinka ne kiinnitetään lestille
ja kuinka pohjat ommellaan tai naulataan kiinni. Kymmenien käsien
ja monien koneiden kautta kulki nahka, ennenkun se muuttui siroksi
kenkäpariksi.

Aslakin mielestä olivat kengät sopimattomia Lapin soille: ne olivat
liian kapeakantaisia ja suippokärkisiä. Siksi hän kysyi:

-- Missä täällä tehdään lapikkaita?

Jorma katsahti toveriinsa kuin moittien ja huomautti:

-- Täällä etelämpänä ei lapikkaita tarvita, sillä täällä on jo
melkein kaikki suot otettu viljelykseen.

-- Nyt minä myönnän, että kaupunkia ja varsinkin tämmöistä
teollisuuskaupunkia voi verrata jättiläiseläimeen. Elämä kihisee ja
kuhisee täällä kuin muurahaiskeossa, sanoi Aslak lopuksi.

Aamiaista syödessään eräässä ruokalassa sai Aslak pitkästä aikaa
savustettua poronlihaa.

-- Katsopas, kun Lappikin kuuluu Tampereen muonittajiin, virkkoi
Aslak.

-- Siinä on taas esimerkki tavarain kiertokulusta.

Syötyään pojat nousivat Pyynikin harjun näkötorniin. Sieltä aukenivat
heidän eteensä laajat ja viehättävän kauniit näköalat. Etelässä
kimmeltivät auringon kilossa Pyhäjärven selät, pohjoisessa levitti
Näsijärvi kalliorautaisia ulapoitaan ja keinutellen valkoisia laivoja
melkein yhtä mahtavana kuin meri, ja idässä näkyivät kaupungin yli
Messukylän peltovainiot. Mutta harjun alta savuta tuprusivat tehtaat
kutoen kuin harson kaupungin ylle.

-- Tuskinpa monen kaupungin laidalta on tällaisia näköaloja,
huomautti Aslak.




"Isojen hukkien" asuinpaikoilla.


Se juhlallinen mieliala, jonka valtaamana pojat katselivat laajaa
ja kaunista näköalaa Pyynikin tornista, haihtui Aslakilta heti
sen jälkeen, kun Jorma alkoi selitellä tietojaan Pirkkalasta ja
muinaisista Lapin verottajista pirkkalaisista. Ojentaen kätensä
länttä kohti hän innostuneena puhui toverilleen:

-- Aslak, et taida tietääkään, että tuolla, missä Nokianvirta lähtee
Pyhäjärvestä ja viimemainitun järven molemmin puolin leviävät
Pirkkalan pitäjien alueet, ne seudut, joilta ennen muinoin paljon
miehiä matkusti sinun esi-isiltäsi kiskomaan veroa ja heidän kanssaan
kauppaa käymään.

-- Vai täällä ne asuivat peljätyt "isot hukat". Niistä olen kuullut
vanhoja kertomuksia. Pirkkalaiset eivät olleet mieluisia vieraita:
heitä koettivat lappalaiset paeta ja karttaa, mikäli voivat.

-- Historia kertoo, että pirkkalaiset lähtivät täältä retkilleen
suurin joukoin, aivan kuin vienankarjalaiset ja pohjalaiset
ryöstöretkillä kulkiessaan. He soutelivat ensin pitkän Näsijärven,
laskivat siitä nykyistä Ätsärin reittiä pitkin pohjoiseen ja
viilettelivät myötävirtaan Pohjanlahteen, jonka rantoja seuraten
tulivat he viimein Kemi- ja Torniojokien suille. Sieltä he kulkivat
tavallisesti talvikelillä Lappiin. -- Ei ole vielä saatu tutkituksi,
laskiko pirkkalaisten retkien aikana Näsijärvi Pohjanlahteen kuten
Päijänne, mutta joka tapauksessa oli sinnepäin parempi vesiyhteys
kuin nykyjään.

-- Tahdotko, niin kuvailen sinulle, miten tarun mukaan Lapin verotus
tapahtui?

Ja heidän katseittensa harhaillessa milloin Pyhäjärven, milloin
Näsijärven ulappain yli, kertoi Aslak seuraavan tarinan:

-- 'Oli syystalvi. Piera Morottaja istui kodassaan järjestellen
turkisnahkoja, joita hänen poikansa olivat tuoneet monta viikkoa
kestävältä metsästysmatkalta, aikoen ne viedä jollaan eli puuhun
tehtyyn pikku aittaan säilöön. Siinä hänen hypisteltävänään oli
suuri, hallava karhun talja, muutamia tiheäkarvaisia majavia,
kullankellertäviä näädän nahkoja ja joukoittain hyvinhoidettuja
kettujen, oravain ja kärppien nahkoja. Hyvillään oli ukko poikain
tuomasta runsaasta saaliista, hyvillään myös porokarjansa
menestymisestä uusilla laitumilla, sillä hän edellisenä keväänä
hankien aikana oli siirtänyt karjansa ja koko omaisuutensa
Inarinjärven etelärannalta sen pohjoispuolelle. Mielissään oli äijä
siitäkin, etteivät "isot hukat" hänen luulonsa mukaan pääse saaliin
jaolle. Ja juuri sentähden, juuri pirkkalaisia peläten oli hän
muuttanut asuinpaikkaa.

Mutta Piera Morottajan ilo oli ennenaikainen. Samana päivänä, lyhyen
joulunaikaisen talvipäivän hämärtyessä alkoivat koirat haukkua
äkäisesti.

-- Menepä katsomaan, mitä koirat haukkuvat? sanoi ukko pojalleen.

Poika meni ulos, mutta palasi samassa takaisin.

-- Vieraita tulee. Kumu kuuluu järveltä, jää ulvahtelee ja kaviot
raksuttavat. Ei ole yksinäinen kulkija, suurempi on joukko joikumassa.

Ukko työntyy itse ulos. Hänen hampaansa kiristyvät yhteen, kädet
puristuvat nyrkeiksi ja silmissä välkähtää viha, voimattoman viha,
sillä hän on melkein varma, että verottajat, "isot hukat" ovat
liikkeellä. On siis pelastettava, mikä on pelastettavissa aivan kuin
tulipalon aikana tai sotajoukon hyökätessä.

-- Piilottakaa tavarat, "suuri susi" tulee, ärjäsi hän kodan aukosta.

Kodassa syntyi sanoin kuvaamaton hämminki. Vieras oli siellä
hyvin harvinainen, mutta pirkkalaisten tulo kaamein tapaus
lappalaisen elämässä. Yksi pojista kätki lumeen pienen lippaan,
jossa säilytettiin hopearahaa ja koristeita. Toiset tyhjensivät
turkistavarat aitasta ja kätkivät lumen alle. Kun se oli tehty,
lähetti ukko poikansa porokarjaan kuljettamaan sitä koiran kanssa
turvallisemmille seuduille jääden itse eukkonsa kanssa ottamaan
vastaan kutsumattomia vieraita. Ja että ne eivät pääsisi heti
kodalle, usutti hän koiransa tulijoita vastaan.

Rantatörmää nousi järveltä kymmenkunta poroa puikkineen ajajien
hosuessa hihnan päällä koiraa, joka ärhennellen kärkkyi porojen
kinttuihin. Miehet melusivat manaillen koiraa, ja eräs heistä
tempasi jo joutsensa ampuakseen, mutta ukko kutsui koiran samassa
kodalle teeskennellen olevansa sille vihainen. Oikein oli ukko
arvannut. Tulijat olivat pirkkalaisia. Heillä oli oppaana vain
yksi lappalainen, Morottajien vanha vihamies ja kadehtija. He
olivat kaikki joko poronnahkapeskiin tai majavaturkkeihin puettuja,
kookkaita ja röyhkeitä miehiä, joiden edessä erämaiden asukas tunsi
itsensä heikoksi.

-- Vai tänne sinä olet paennut, kanalja, kirkui joukon johtaja,
vaaleatukkainen ja kellertäväpartainen mies. Luuletko näin voivasi
paeta kuninkaan omia verollepanijoita. Nyt onkin sinun maksettava
verot viisinkertaisena. Hyvä ettet menetä koko omaisuuttasi, saituri.

Kauhistuen kuuli ukko kolkon uhkauksen, ja akka melkein pyörtyi sen
kuullessaan.

-- Lihaa pataan, karjui johtaja -- ja jos ei ole ennen teurastettua,
niin laita, ukko, päivälliseksi tuo ajohärkä, joka seisoo kotasi
vieressä.

Karvain mielin teurasti ukko vieraille parhaan ajokkaansa, jonka
pojat olivat kotiin unhoittaneet.

-- Missä ovat hopeat? kysyi eräs pirkkalainen.

-- Missä ovat turkisnahkasi? lisäsi toinen.

-- Ja porokarjasi? kiljui kolmas.

-- Köyhä on Morottajan kota, kitisi ukko -- ei ole hopeaa
mynttiäkään, vähän on metsänriistaa saatu tänä syksynä, ja sudet ovat
syöneet ja hajoittaneet porokarjan.

-- Valehtelet, heittiö! Kyllä sanot totuuden, kun selkänahkaasi
pehmitän. -- Tämä entinen naapurisi tietää, että porokarjasi on
menestynyt hyvin ja että poikasi ovat saaneet runsaasti riistaa.

Ukko loi naapuriinsa, vihaisen katseen. Kun ei muu auttanut veti hän
aitasta muutamia ketun ja oravan nahkoja ja pari nippua kuivattuja
kapakaloja.

-- Tässä on tämän kodan omaisuus, sanoi hän heittäessään tavarat
kodan eteen.

Naapuri vilkutti silmää verottajille.

-- Odotahan, kun olemme syöneet, niin kyllä vielä puhut totta,
uhkaili päällikkö, jolla oli rautainen miekka ja jämeä jousi.

Syötyään kyllikseen poronlihaa ja merimaasta tuotuja eväitään,
ryhtyivät pirkkalaiset uudestaan vaatimaan tietoja tavarain
säilytyspaikoista. Kun ukko ei muuten ilmaissut katkojaan, sitoivat
he hänet koivuun poronhihnoilla ja löivät kepeillä selkään. Hammasta
purren päätti Piera kestää kidutuksen ja olla ilmaisematta mitään,
mutta pahaksi onneksi eräs pirkkalainen löysi lumeen kätketyt
turkikset. Peläten, että verottajat löytävät hopealippaankin, ehätti
ukko sen kätköpaikan ilmoittamaan toivoen siten saavansa pitää
karjansa, mutta siinä hän erehtyi.

Pirkkalaiset veivät seuraavana päivänä kaikki irtaimen tavaran, mitä
kotona oli: hopeat, turkikset, kuivatut hauet, ajokalut ja aseet
jättäen vaan verkot ja nuotan, että Morottaja voisi seuraavanakin
keväänä pyytää verohauit. Poroista he veivät kaikki kiinni saadut,
mutta kun Morottajan pojat -- viisaasti kyllä -- olivat antaneet
koiran hajoittaa porotokan, eivät "isot hukat" saaneet kuin pienen
osan karjasta.

Lähtiessään pirkkalaiset uhkailivat, että jos seuraavana talvena
Morottaja heiltä jotain salaa, on hän kuoleman oma.

Näin kulkivat pirkkalaiset kodalta kodalle keräten saalista.
Missä heille rehellisesti kaikki ilmoitettiin, ottivat he vain
määrätyn osan omaisuudesta ja usein harjoittivat myös vaihtokauppaa
lappalaisten kanssa. Heidän tarjoamansa hinta oli kuitenkin pieni;
Tornion markkinoilla olisivat lappalaiset saaneet metsäeläinten
nahkoista paljon paremman hinnan.

Ei siis ollut ihme, että pirkkalaiset Lapinkävijät tulivat vähitellen
hyvin rikkaiksi.

-- Mitä sai palkkioksi se petollinen naapuri, joka opasti
pirkkalaiset Piera Morottajan kodalle? kysyi Jorma.

-- Pahalla on paha loppu. Hän hukkui seuraavana syksynä Inariin, ja
sudet raatelivat hänen porokarjansa.

Aurinko oli jo länteen painumassa, kun Aslak ja Jorma laskeutuivat
alas Pyynikin näkötornista katseltuaan Itäisen Satakunnan
järvimaisemia korkeammalta kuin kuningas Kustaa III aikoinaan.
"Suomen Manchesterin" lukuisat tehtaat jo vihelsivät ilmoittaen
päivän työn päättyneen ja julistaen sivukulkijoille, että kuninkaan
suuri tuuma: luoda kukoistava kaupunki Suomen sisämaahan, oli
toteutunut.




"Oksalla ylimmällä."


Seuraavana aamuna "Suomen samoilijat" seisoivat korkeassa tornissa
katsellen kuuluisia Kangasalan maisemia. Aurinko oli juuri
noussut, sen punankeltaiset säteet sivelivät järvien väräjäviä
selkiä, hehkuttivat harjujen havumetsiä, valaisivat rantalehtojen
lehvistöjä ja kirkastivat vainioiden nousevaa orasta. Laululinnutkin
olivat jo heränneet lyhyestä yöunestaan lisäämään luonnon suloa.
Hiljaisen hartaina katselivat pojat runoilijain ylistämää ja
historiallisestikin merkillistä seutua, josta he olivat kuulleet
paljon kuvauksia ja kertomuksia. Viimein Jorma rikkoi äänettömyyden:

-- Tämä on nimeltään Keisarinharju, jolla kruunupäätkin ovat
aikoinaan joutuneet Suomen luonnon lumoihin. Keisari Aleksanteri I
ihaili näitä maisemia v. 1819, ja vielä paljoa aikaisemmin kuningas
Kustaa III lausui täällä seisoessaan: 'Tässä varmaankin paholainen
kiusasi Herraamme näyttäen hänelle kaiken maailman ihanuuden.' --
Katsele, Aslak, tuonne pohjoiseen; siellä Längelmäveden saarikkaat
selät silmäämme siintävät; katsele etelään Roineen välkkyväin
ulappain yli ja luoteeseen, jossa tiheän asutuksen ympäröimä
Kirkkojärvi kimmeltää. Järviä ja harjanteita, hyvin rakennettuja
taloja peltojen ympäröiminä ja metsäisiä kunnaita näkyy tänne
viehättävinä yhdistelminä.

-- Täällä voisimme oikeassa ympäristössä laulaa: 'Mä oksalla
ylimmällä...', lisäsi Aslak.

-- Tuolla Roineen pohjoisimmassa kulmassa, kirkolta etelään on kuulu
Liuksialan kartano. Siihen liittyy paljon historiallisia muistoja.

-- En minä niistä muita muista kuin sen, että kartano oli
läänityksenä Erik XIV leskellä Kaarina Maununtyttärellä, huomautti
Aslak. -- Kerro siis minulle, mitä tiedät.

-- Vanhempina aikoina, kertoo kansan taru, hallitsi yksi ainoa mies
koko Satakuntaa. Mutta hänen kuoltuaan eivät pojat muuten sopineet
jakamaan perintöä, kuin siten, että kukin laski Länkipohjassa lastun
veteen antaen tuulen ja virtain sitä kuljetella. Missä kunkin
lastu ajautui rannalle, siihen oli hänen rakennettava talonsa.
Yhden lastu kantautui silloin nykyisen Liuksialan rantaan, toisen
Laukon kartanon seuduille Vesilahdelle ja kolmas Kokemäen kartanon
vaiheille. Kustaa Vaasan aikana oli Liuksiala jo kuninkaankartanona
ja voudin asuntona ja joutui sitten kuningas Juhana III:n käsiin.
Hän luovutti Liuksialan v. 1576 veljensä leskelle, onnettomalle
Kaarina Maununtyttärelle läänitykseksi. Entinen kuningatar eli sitten
Liuksialassa kuolemaansa asti, vuoteen 1612. Hän oli alustalaisilleen
lempeä ja eli hyvässä sovussa ympäristönsä kanssa. Sentähden
"nuijamiehet" jättivät Liuksialan koskematta v. 1596, vaikka
vanhemman Vääksyn kartanon ryöstivät.

Näissä historiallisissa muistoissa hetkisen viivyttyään kääntyi
poikain huomio takaisin luontoon.

-- Mitä tietä tuo Längelmävesi laskee Roineeseen?

-- Se on laskenut aikoinaan montakin eri virtaa myöten. Tuskinpa
on Suomessa toista niin oikukasta järveä kuin juuri Längelmävesi.
Kaarina Maununtyttären tullessa tänne laski se yhdessä Vesijärven
kanssa Sarsankosken kautta Roineeseen, mutta hänen aikanaan,
luultavasti v. 1604 raivasivat sen vedet uuden lasku-uoman
Pälkäneveteen synnyttäen mahtavan Iharinkosken ja Sarsan väylä siitä
syystä kuivui. Siitä sanotaankin:

    'Ilkeä Iharinkoski
    Saatti Sarsan vaivaiseksi.'

Mutta kun Pälkänevedestä Mallasveteen laskeva Kostianvirta ei
jaksanut niellä niin paljon vesiä, kohosi sekä Längelmäveden että
Pälkäneveden pinta huikeasti; tulvat peittivät kaikki alaisemmat
rantamaat. Sentähden alettiin miettiä kanavan kaivamista tämän harjun
poikki Längelmävedestä Roineeseen. Kanavaa alettiinkin kaivaa, mutta
kesken kaiken vesijoukot syöksyivät v. 1830 kanavanteoksen läpi
sellaisella voimalla, että kaivoivat sen 9 m syväksi ja kaksikertaa
leveämmäksi. Näin syntyi Kaivannon kanava, josta nyt laivatkin
kulkevat.

Aslak ja Jorma laskeutuivat hiljaverkkaan alaspäin harjunrinnettä.
He olivat molemmat mietteisiinsä vaipuneina. Olivathan he nähneet
Suomenniemen kauneimpia maisemia, joiden luonnon ihanuus vaikuttaa
valtavasti ihmismieliin.




Hirvi-Simuna.


Juna kiidätti poikia etelää kohti. Kierrettyään Pyhäjärven pään ja
halkaistuaan Hatanpään kartanon laajat vainiot pistäytyi se laajaan
metsään, jossa melkoisia vuoria näkyi radan molemmin puolin kohoavan.

-- Katso, Aslak, tuossa radan länsipuolella kohoaa Satakunnan
korkein kohta Vuorestenvuori ja sen vastapäätä radan itäpuolella
on Lehtivuori. Eiväthän ne Lapin tuntureihin verrattuina ole kuin
mäkiä, mutta täällä ne ovat jättiläisiä pienempien kukkulain
joukossa, täällä ne louhikkoisten rinteittensä, metsäisten ja
synkkien rotkojensa ja ympäristöä hallitsevan korkeutensa tähden ovat
kasvaneet kansan mielikuvituksessa satujen Rastekaisiksi ja hiisien
asunnoiksi, kertoili Jorma.

-- Täällä taitaa vielä olla karhujakin, huomautti Aslak.

-- Karhuja ei ole enää näillä seuduilla muualla kuin Satakunnan
vaakunassa, mutta ennen vanhaan on kyllä ollut. Hirviä, kettuja,
mäyriä, kärppiä, tuhkureita, jäniksiä, oravia ja metsälintuja
on sen sijaan runsaasti Satakunnan ja Hämeen metsissä. Oletko
koskaan kuullut puhuttavan näiden seutujen suurimmasta erämiehestä
Hirvi-Simunasta?

-- En. Voisithan ajankuluksi kertoa hänestä.

Ja junan jyristessä leveän niemimaan poikki, jota rajoittaa
kaarenmuotoinen Pyhäjärvi, Tampereen ja Lempäälän välillä, Jorma
kertoi seuraavan tarinan:

-- Noin sata vuotta sitten asui Lempäälässä Lehtivuoren lähellä
pienessä mökissään Simuna-niminen mies, jota myöhemmin sanottiin
yleisesti Hirvi-Simunaksi. Vaikka hänen asuntonsa ei ollut kovin
kaukana muista taloista, eleli hän melkein täydellistä erakko-elämää.
Kansa nimittäin karttoi jättiläiskokoista, mustaa ja parrakasta
miestä, jonka sanottiin olevan liitossa itsensä paholaisen kanssa.
Eikä Simunakaan välittänyt ihmisseurasta. Mieluimmin hän kulki
pyssy olalla synkissä metsissä kokien ansojaan ja satimiaan tai
talvella hiihtäen hirven jälkiä. Hän oli kuuluisa erämies. Kymmenet
metsien kruunupäiset hirvet, sadat ilvekset ja ketut, puhumattakaan
pienemmästä riistasta, kaatuivat hänen laukauksistaan. Ja kun Simuna
sai silloinkin, kun muut eivät mitään nähneet, uskoivat ihmiset, että
paholainen hänen eteensä riistaa ajaa.

Siitä, miten Hirvi-Simuna teki liiton "vihtahousun" kanssa, kertoo
tarina seuraavaa:

Hirvi-Simunalla oli jo nuorena tavaton metsästysinto. Pyhät ja aret
aamusta iltaan hän kulki saloilla, mutta aluksi huonoin tuloksin.
Kerran eräänä helluntaiyönä Simon ollessa metsojen soitimella
tuli häntä vastaan outo mies. Kun Simuna valitteli hänelle huonoa
metsästysonnea ja erittäinkin sitä, että hänen pyssynsä ei tapa
riistaa, sanoi mies kolkosti: 'Jos teet, niinkuin minä neuvon, niin
ei milloinkaan tule liha pöydältäsi loppumaan.' Ja Simo kuunteli
tarkasti ja painoi mieleensä miehen neuvon tietämättä aluksi, kuka
neuvonantaja oli.

Oudon miehen neuvon mukaan hän meni helluntaipäivänä Lempäälän
kiviseen kirkkoon, jossa Simunan tullessa parastaikaa jaettiin
herranehtoollista alttarin ympärille polvistuneelle kansalle.
Hirvi-Simuna meni muutamalle tyhjälle paikalle, mutta hän ei
syönytkään rippileipää, vaan kätki sen taskuunsa, niinkuin
salaperäinen mies oli neuvonut. Heti kirkonmenojen jälkeen haki hän
rakkaan pyssynsä ja meni metsään. Siellä hän ensitöikseen asetti
pyöreän rippileivän suuren männyn kylkeen pilkaksi ja alkoi sitä
tähdätä. Silloin ilmestyi taas se omituinen mies Hirvi-Simunan
läheisyyteen antamaan lisäneuvoja.

-- Kuulehan Simuna, sanoi mies -- ampuessasi pitää sinun sanoa:

    'Hirvi minulle,
    minä sinulle!'

Kolmesti ampui Simo mainiten nuo sanat, ja jokainen luoti kävi
maaliin puhkaisten rippileivän keskeltä. Simo itsekin ihmetteli
tarkkaa ampumistaan. Tuskin hän aavistikaan ampuessaan, että hänen
neuvonantajansa oli itse pahahenki. Vasta sitten kun mies ivallisesti
virnistellen katosi, alkoi Simuna epäillä, että hän oli kutsunut
pahat voimat liittolaisikseen ja että hän oli vannonut antavansa
itsensä "pahalle miehelle".

Huolestuneena hän käveli iltasella kotiinsa, mutta tuli jälleen
iloiseksi kohdatessaan hirvilauman aivan kotinsa lähettyvillä. Simo
ampui siitä kaksi suurinta, sarvipäistä uroshirveä. Hän olisi saanut
useammankin, mutta pelkäsi lihojen pilautuvan lämpimällä, kun hän
ei olisi kerinnyt niitä yhtenä päivänä suolata. Ne olivat Simunan
ensimmäiset hirvet.

Sen jälkeen hän sai aina, konsa vain metsästämään lähti. Hirvet
juoksivat häntä vastaan toisinaan kotiveräjälle, milloin yksitellen,
milloin laumoina. Pahin pula oli hänellä siinä, miten sai ammuttujen
eläinten lihat ja nahkat kotiin ja siellä säilöön.

Eikä ainoastaan hirviä, vaan myös muuta metsän riistaa ilmaantui
hänen eteensä ja lähettyville, missä hän ikänään oli: teeriparvet
soivat hänen mökkinsä katolla ja ympärillä; metsot keväisinä
öinä kalistelivat koukkuisia nokkiaan ja "hioivat" niin lähellä,
että ikkunasta ylti ampumaan; ketut ja ilvekset kurkistelivat
talvi-iltoina hänen majansa ikkunasta ja ovenraosta; sudet ulvoivat
ja kiertelivät häntä tekemättä kuitenkaan mitään vahinkoa. Kun Simo
ampui jonkun otuksen, tuli kaksi sen sijalle. Näytti siltä, että
kaikki metsänriista niillä seuduin oli vain häntä varten.

Simo aluksi rikastui rikastumistaan, sillä hän myi joka talvi
Hämeenlinnan markkinoilla joukoittain hirven, suden, ilveksen ja
ketun nahkoja. Tampereelle vei hän vain lintuja, vaikka se oli hänen
metsästysmaittensa vieressä.

Hirvi-Simunan metsästäjämaine kantautui kotipitäjästä naapuripitäjiin
Vesilahdelle, Pirkkalaan, Messukylään, Kangasalalle ja Sääksmäelle
ja viimein yli koko Satakunnan ja Hämeen, mutta samalla kulki tieto
siitä, että Simunalla on apulaisina "näkymättömiä koiria", jotka
hänelle otukset eteen ajavat. Aniharva uskalsi sivukulkiessaan
pistäytyä hänen mökkiinsä, ja näytti siltä, ettei Simuna itsekään
vieraista välittänyt.

Vanhemmilla päivillään alkoi metsästäminen häntä itseäänkin
tympäistä. Vain hengenpitimikseen hän sitä harjoitti. Eräältä
metsästysretkeltään hän ei koskaan enää elävänä palannut. Suuren
kiven sivuun Lehtivuoren maassa oli ukko nukahtanut. Toiset
väittävät, että hän itse olisi lopettanut päivänsä, mutta toiset
luulevat hänen saaneen luonnollisen kuoleman. On niitäkin, jotka
väittävät Hirvi-Simunan kuolleen nälkään, kun hän vanhoilla
päivillään rikkoi paholaisen kanssa tekemänsä liiton, ja kun hirvet
Tampereen tehtaiden pillejä peläten pakenivat Parkanon metsiin.




Luontoa ja historiaa, tarua ja totta.


Juna jyrisi yksikaarisen rautasillan yli. Sen alla vilisi leveä,
lehtorantainen virta.

-- Hei, Jorma, tule katsomaan Kuokkalankoskea. Tästä ne juosta
vilettävät Längelmäen, Hauhon ja Vanajan yhtyneet reitit, kuten
olet lukenut. Katselepa näitä hymyileviä maisemia. Jos kulkisimme
kilometrin verran virtaa alas, tulisimme Toutosenjärveen, johon
tämä koski laskee ja joka on oikeastaan kaarenmuotoisen Pyhäjärven
eteläpää.

-- Kummallisia ovat nämä Hämeen ja Satakunnan vesistöt. Niillä ei
näytä olevan mitään yhteistä laskusuuntaa. Kuin sokkosilla haparoivat
ne sinne-tänne, kunnes yhtyvät ja sitten yhteisvoimin ponnistavat
mereen. Me jo Oriveden seuduilla näimme tänne laskevia vesiä.

-- 'Ympäri käydään, yhteen tullaan.' Me olisimme voineet
Längelmäveden päästä astua laivaan ja lasketella ensin sitä pitkin ja
sitten Kaivannonkanavan kautta Roineeseen sekä siitä Mallasveteen.
Jos olisimme halunneet käväistä Pälkäneellä, olisi pitänyt tehdä
pieni mutka itään, mutta se olisi maksanut vaivat: olisimme nähneet
siellä luonnonihania seutuja ja historiallisesti merkillisen
Kostianvirran, jonka kautta Pälkänevesi laskee Mallasveteen.

-- Mikä merkkipaikka Kostianvirta on? kysyi Aslak.

-- On siinäkin historian lukija? Kostianvirralla oli navakanpuoleinen
taistelu isonvihan aikana; tarkemmin sanoen lokakuun 6 p:nä 1713.
Ryssät 7,000 miehen voimalla hyökkäsivät virran toiselle rannalle
asettuneen Suomen armeijan kimppuun. Sumun suojassa kulkivat
viholliset lautoilla Mallasvettä suomalaisten selän taa ja löivät
Armfeltin armeijan. Sen jälkeen koko Häme ja Satakunta, joutuivat
ryssille.

-- Se oli surullinen taistelu, lisäsi Aslak.

-- Niin. Meidän täytyy jatkaa matkaa. Palaamme takaisin
Mallasvedelle, sivuutamme idästä tulevan Hauhon reitin yhtymäkohdan
ja laskemme Valkeakosken kanavan kautta Raudunselkään, johon
yhtyy Vanajaveden reitti. Ja niin yhtyneinä laskevat vedet tätä
koskea alas. Matkallamme olisimme nähneet myös Valkeakosken suuret
paperitehtaat.

-- Ja paljon muuta, lisäsi toinen.

-- Ennen kaikkia kaunista luontoa. Sydän sykähtelee nopeammin
katsellessa noita Hämeen järvimaisemia. Minä en ihmettele ollenkaan,
ettei Hämeestä ole mennyt paljon ihmisiä Amerikkaan; he eivät ole
raskineet jättää näin ihanaa isänmaataan. Ja kovia poikia ovat
nämä hämäläiset maata kuokkimaan ja myöskin maataan puolustamaan.
Hämäläisen laulussakin sanotaan:

    'Jos miestä missä tarvitaan
    maan eestä vaikka kuolemaan,
    niin uljaita on urhoja;
    on järkeä on kuntoa,
    kun toimeen tartutaan.'

Pojat laskeutuivat junasta Lempäälän asemalle. Heidän huomiotaan
kiinnitti heti vanha kivikirkko. Kun he sitä lähestyivät, ponnahti
sen katolta lentoon mustia lintuja.

-- Njak, njak-njak, njak, ääntelivät ne vieraille.

-- Mitä merkillisiä lintuja nuo ovat, eivät ne ainakaan ole variksia,
vaikka niistä muistuttavat.

-- Naakkojahan ne ovat, hurskaita lintuja, jotka eivät muualla viihdy
kuin kirkkojen ullakoilla. Ne ovat myös historian tuntijoita, sillä
niille eivät kelpaa asunnoksi muut kuin katolisena aikana rakennetut
kivikirkot. Tämä Lempäälän kirkkokin on rakennettu 1400-luvulla.

Vanhan tarun mukaan munkkien rauhattomat sielut vaikeroivat
naakkoina. Rangaistukseksi siitä, että he rahasta myivät
synninpäästöjä, määräsi Jumala heidän sielunsa kuoleman jälkeen
kiertelemään kivikirkkoja. Munkithan muutenkin pettivät kansaa. He
m.m. selittivät, että kuka suuremman kiven tuo kirkon seinään, hän
saa sitä suuremman synnin anteeksi.

-- Jorma, katsele noita valtavia kivilohkareita kirkon seinässä.
Entisten lempääläläisten synnit ovat tainneet olla siitä päättäen
perin raskaat.

-- Minä vuonna tämä kirkko on rakennettu? kysyi Jorma eräältä kirkon
luona seisovalta ukolta.

-- Tätä kirkonkylää sanotaan Lempoiseksi, koska kansan tarinan mukaan
on täällä itse "vihtahousu" asunut, mutta kun kirkko rakennettiin
tälle kannakselle, ei sen kehnon korvat kestäneet kellojen soittoa.
Ennenkun tämä kivikirkko rakennettiin oli vesilahtelaisilla
ja lempääläläisillä yhteinen kirkko Aimalassa. Se ei ollut
vesilahtelaisten mieleen ja sentähden he muka kehoittivat hullun
miehen polttamaan sen. Palosta pelastetut pyhäinkuvat pantiin silloin
kahdelle laudalle.

    'Kunne kuvat kulkenevat,
    sinne kirkko tehtänehen',

huusivat rannalle kerääntyneet ihmiset. He antoivat siten Jumalan
määrätä kirkkojen paikat, etteivät ihmiset niistä turhaan riiteleisi.
Silloin Pietarin ja Paavalin kuvat purjehtivat Vesilahdelle, mutta
pyhän Birgitan sekä pyhän Magdaleenan kuvat ajoi aallokko Lempoisten
rantaan. Ja niin saivat kumpikin pitäjä oman kirkkonsa korkeimman
viittaamalle paikalle. Mutta vuosilukua, milloin se tapahtui, en
muista.

       *       *       *       *       *

Aslak ja Jorma aikoivat käväistä Vesilahden puolella tutustumassa
historiassakin mainittuihin paikkoihin, mutta eivät tienneet,
miten sinne mukavimmin pääsisivät. Samassa kuului laivan vihellys
kanavasta. Pojat juoksivat kanavalle ja näkivät laivan juuri kulkevan
ainoan sulkulaitoksen läpi.

-- Tämä on kai Lempäälän kanava.

-- Niin on. Ihmisillä on tavallisesti kiireempi kuin vedellä.
Sentähden on tässäkin niemi katkaistu kanavalla, ettei alusten
tarvitseisi kiertää Kuokkalan kosken kautta.

Laiva oli matkalla Tampereelle eikä poikennut Vesilahdelle. Pojat
menivät kuitenkin siihen toivoen jossain laiturissa pääsevänsä maihin.

-- Mitä sanot, Aslak! Vieläkö kehut tunturimaisemiasi Suomen
kauneimmiksi seuduiksi? Minäkin niistä pidän suuremmoisuutensa
tähden. Mutta täällä on luonnon vienoa suloutta. Katso, kuinka
rehevän lehtevät saaret kuvastavat tyyneen järven pintaan; katso,
kuinka saarien salmet välkähtelevät vietellen kulkijaa selältä
selälle! intoili Jorma laivan kannella.

Aslak ei voinut muuta kuin myöntää, että se on toisenlaista luonnon
kauneutta kuin Lapissa, mutta tahtoi kuitenkin oman kotiseutunsa
säilyttää ensi sijalla.

Eräältä sillalta he saivat saattajat historiallisesti kuuluisaan
Laukon kartanoon.

Vaikka kartano on kauniilla paikalla, kahden selän välisellä
niemekkeellä ja vaikka sieltä on joka suunnalle kauniita näköaloja,
toimi kuitenkin poikain mielikuvitus kiihkeämmin kuin aistimet;
sillä he tiesivät siellä polkevansa historiallista maaperää, jossa
versoi tarujen monihaaraiset köynnöskasvit. Kartanon puutarhassa
sijaitsevalla Kurjen kalliolla istuessaan virkkoi Jorma:

-- Oletko kuullut Elinan surma-nimistä runoa, joka kertoo Elinarouvan
ja Klaus Kurjen synkeästä kohtalosta? Siitä on tehty näytelmäkin. --
Koska et ole kuullut, niin kerron sen tässä oikeassa ympäristössään.
Juuri tältä kalliolla ajaa karautti Klaus Kurki omantunnon vaivoissa
järveen, kun huomasi syyttömästi polttaneensa vaimonsa, ihanan
Elinarouvan ja oman poikansa. Kansanruno kertoo siitä seuraavaan
tapaan:

Suomelan kartanossa, täällä Vesilahdella oli nuori ja kaunis
Elinaneiti. Kun hän eräänä päivänä meni aittaan vakalla jauhoja
noutamaan, säikähti hän nähdessään mahtavan aatelismiehen, Laukon
herran Klaus Kurjen ratsastavan taloa kohti.

"Tuoltapa tulee Klaus Kurki", huudahti hän.

"Mistäs tunnet Klaus Kurjen, kysyy häneltä joku:

    "Tunnen tuiman käytännöstä
    Jalon jalan heitännästä."

Kun Klaus näki Elinan, ihastui hän siveään ja kauniiseen tyttöön ja
päätti kosia hänet vaimokseen. Sentähden ratsasti hän seuralaisineen
Suomelan pihalle.

    "Sadat miehet saattamassa
    Sadat satulahevoset
    Miehillä kultakannukset,
    Hopeahelat hevosilla."

Äiti esteli antaessaan vastausta rikkaan aatelismiehen pyyntöön:

    "Ei taida vähä Elina
    Panna työhön palkollista,
    Ruokkia isoo perettä,
    Katsoo isoo tarhakarjaa."

Klaus kehuu hänellä olevan hyvän palkollisen Kirstin, joka kyllä
toimittaa talon työt. Ja Elina hiukan pelonsekaisin tuntein

    "Otti kihlat, anto kättä
    Käsi Klauksen povella
    Kävi Klaun kartanolla."

Mutta kademielin katseli sitä Kirsti miettien pirullista juonta,
jolla saisi Klaun ja Elinan välit kylmenemään.

    "Ah, jos sitäkin olisi,
    Joka tuon välin pahennais",

hän huokasi.

Klaus ja Elina elivät useita vuosia onnellisina, useita vuosia sai
Kirsti odotella, päästäkseen myrkyttämään heidän väliään. Mutta
vähitellen sai hän Klaun uskomaan, että Elina oli tehnyt suuren
rikoksen; hän nimittäin järjesteli semmoisia tilaisuuksia, jotka
tekivät asian uskottavaksi ja väitti kivenkovaan, että Elina on
Klaulle uskoton. Siitä Klaus suuttui niin hirveästi, että pisti tulen
ladon nurkkaan, missä Elina oli pienen poikansa kanssa.

    "Savu suitseepi tulinen
    Liekki tuima leimahtelee..."

Mutta ei pala heti se nurkkaus, jossa Elina on poikineen ja jossa hän
rukoilee ja vakuuttaa viattomuuttaan. Kun ei mikään muu voi lepyttää
raivostunutta miestä, nostaa Elina heidän ainoan poikansa ikkunalle
rukoillen:

    "Ohoh kultan, Klaus kultan,
    Älä polta poikalastas,
    Vaikka poltat pojan tuojan."

Sitte hän työntää kätensä ikkunasta näyttäen Klaun antamaa sormusta.

    "Älä sormustas kadota
    Vaikkas kantajan kadotat."

Viedään sana äidille Suomelaan. Nääntyneenä hengästymisestä lankeaa
hän polvilleen kartanolle rukoillen:

    "Ota pois tuo tulesta,
    Vaka vainio valkehesta."

Mutta synkkänä katselee Klaus, kun tuli tekee työtään vaimentaen
syyttömän rukoukset. Vielä äidilleenkin kerkiää Elina vakuuttaa
viattomuuttaan.

    "Se oli meno parahan rouvan,
    Nuoren Elina emännän."

Mutta hirmuinen rangaistus tuli siitä Klaus Kurjelle. Luontokin itki
sitä hirmutyötä eikä Laukossa sen jälkeen mikään tahtonut menestyä:
laiho kuihtui pelloilla, eläimet kuolivat ruoka suussa, ja itse
isäntä katui katkerasti huomattuaan vaimonsa syyttömäksi. Kun taas
kerran

    "Klaus istu kynnykselle
    Sekä istu, että itki",

niin Jeesus vanhaksi äijäksi pukeutuneena tuli hänen luokseen ja
kysyi:

    "Mitäs itket Klaus Kurki?"

Klaus kertoi, mitä hän oli tehnyt.

Ukko sanoi tietävänsä, missä on Elina rouva. Hän asuu:

    "Ylemmäises taivahassa
    Kuuden kynttilän edessä.
    Jeesuksen jalkain juuressa
    Pikkupoikanen sylissä --
    Uolevi oven edessä."

Klaus Kurjen sanoi hän olevan alimmaisessa tuonelassa, niin että
kannukset vähän näkyvät. Siellä sanoi hän Kirstinkin kärsivän
"alammaisen portin alla, silkit päihin sidottuna".

Kun ukko oli mennyt, istui Klaus Kurki tulisen ratsunsa selkään ja
ajaa karautti tältä kalliolta järveen ja hukkui sinne hevosineen.

Sentähden sanotaan tätä Kurjen kallioksi.




"Vesikäärmeitä" onkimassa.


Edellisenä kesänä oli Aslak tehnyt Jormalle pieniä kepposia, kun he
kahden etsivät harvinaisia eläimiä, ja silloin oli Jorma päättänyt
"mitata samalla mitalla". Vesilähdettä Lempäälään palatessaan ehdotti
hän toverilleen:

-- Eiköhän pyydetä kaloja näistä järvistä ja paisteta niitä, kuten
Lapissa viime kesänä? Olen kuullut, että nämä Kokemäenjoen vesistön
järvet ovat kalaisia.

-- Eihän meillä ole pyydyksiä, jotka sopisivat näihin vesiin.

-- Täällä tosin ei ongita perho-ongilla, kuten Lapissa, mutta onhan
minulla laukussani pitkäsiima. Se on mainio pyydys täällä.

-- Entäpä täkykalat?

-- Täällä käytetään matoja täkyinä. Niitä saamme yöllä peltojen
pientareilta.

Pojat lainasivat veneen Lempäälän kanavanvartijalta, ja kun hämärä
yö kattoi jo maisemia, laskivat he sillä ensin Herralan kosket ja
vuolteet ja saapuivat Kuokkalan kosken niskaan, johon Jorma aikoi
laskea pitkänsiiman. Mutta ennen sitä oli etsittävä täkymadot. He
laskivat veneensä pappilan rantavainion alle ja hiipivät pellonojaa
ylöspäin.

-- Hiljaa, Aslak, katsele nyt tarkasti ojan reunaa ja kun näet
kastemadon puoleksi työntyneen reiästään maanpinnalle, niin tartu
häntään ja vedä se tähän astiaan.

Samassa Aslak löysi ensimmäisen ja tarttui siihen. Mutta kun se
tuntui kylmältä ja limaiselta, päästi hän sen heti menemään.

-- Sehän on käärmeen poikanen! huudahti hän, sillä hän ei milloinkaan
ennen ollut nähnyt kastematoa.

-- Joutavia puhut. Mies, joka on ollut petoeläintenkin pyynnissä, ei
saa peljätä viatonta maan matoa. Katsos, näinhän niitä vedellään.

Jorma noukki niitä yhtenään. Toiset niistä olivat sateen jälkeen
nousseet melkein kokonaan maanpinnalle ja hengittivät siinä raitista
ja kosteaa yön ilmaa, toiselta näkyi vain vähäsen häntäpuolta. Ja kun
Jorma tarttui niihin, harasivat madot niin vastaan, että ennemmin
sinkuivat pitkiksi kuin kumminauhat ja muutamat katkesivatkin, ennen
kuin lähtivät ryöstäjän saaliiksi.

Pian oli niitä kertynyt yhtä siimaa varten. Pojat soutivat läheiseen
lehtosaareen, tekivät tulen hiekalle ja sen loisteessa Jorma asetti
täyt onkiin. Aslak ei puuttunut koko työhön.

-- On niitä "Lannanmaan" kalastajillakin omia temppujaan veden
riistan pyytämisessä. Opetan tässä sinutkin pyytämään matosiimalla,
sanoi Jorma hiukan ylpeillen, kun muisti, että Aslak edellisenä
kesänä oli joskus ollut "koppava" perho-ongintataidostaan.

-- En halua oppia, ennen kun näen, mihin se kelpaa.

Kun siima oli valmis, käski Jorma Aslakin soutaa alaspäin keskijokea
pitkin. Itse hän laski siimaa veteen.

-- Etkö sinä panekaan kohoja siimaan? kysyi soutaja.

-- Eipä niitä matosiimassa kaivata, ei varsinkaan pohjakaloja
pyydettäessä.

-- Taidatpa toivoa mateita siimaasi.

-- Sittenpä nähdään, kun koetaan.

Poikain pitkäsiima ulottui saaren kohdalta kosken niskaan. Jorma
arveli siinä olevan vähintäin sata koukkua. Palatessaan Jorma jo
alkupäätä koetteli, että "joko on kala tarttunut Hannuksen verkkoon".
Eikä se tyhjään mennytkään, sillä kaksi ahventa, kaksi aikamoista
kyrmyniskaa potkiskeli ensimmäisissä ongissa.

-- Katsohan tätä! Eikö ole komea paistinkala ja tässä toinen,
huudahti Jorma. -- Harvinaisesti Lapissakin saadaan laskukerralla
kaloja.

-- Eiväthän ne ole kaloja, ne ovat vain ahvenia. Lappalainen ei syö
ahventa kuin suuressa nälässä ja hauit heitetään meillä sen tien
järveen, jollei niitä aiota koirille kuivata. Vain lohensukuiset
kalat ovat meillä syötäviä.

-- Lapin ahvenet ovat useimmiten laihoja ja mustia, mutta täällä ne
ovat lihavia kuin syöttöporsaat.

"Sinnissään" Aslak ei syönyt Jarman paistamia ahvenia, vaikka
niistä lähtenyt herkullinen tuoksu kutitti hänen nenäänsä. Hän teki
itselleen leipäkeitoksen peltipannussaan ja joi kahvia painimeksi,
sillä aikaa kun toinen pisteli poskeensa molemmat kalat.

Iltayö oli tyyni ja leppoisa, taivas ukkosilman jälkeen ohuessa
pilvessä. Joki haarautui heidän näkyvillä kahdeksi, saarta
kiertäväksi nahkavirraksi, joiden takana häämöittivät rantoja
seuraavat viljelysmaat ja niiden takaa hyvinvoivannäköiset talot.
Kauempana kohosi hämyisiä havumetsiä.

Saaren lehvistöistä kuului muuttolintujen moniäänistä laulua. Rannan
tiheiköissä kaislasirkut sirittivät, kerttuset soittelivat ja
punasiipirastaat riemuitsivat keväisissä häissään pitkän muuttomatkan
jälkeen. Jossain luhtaniityillä viheltelivät isot kuovit, ja pappilan
puolelta kuului kuhankeittäjän kujerruksia.

-- Mikä on tuo lintu? kysyi Aslak, jonka herkkä korva oli heti
huomannut, ettei laulaja ollut Lapin lintuja.

-- Kuhankeittäjähän siellä kalamiehille lavertelee:

    'Kuha kiehuu, kuha kiehuu,
    ei makuu ei maitoo, ei suolaa ei särvintä.
    -- Onko piialla vilu?'

Yön usvien noustessa jokirannoille, nukkuivat pojat nuotion
loisteessa lehtivuoteillaan. Kun he aamulla heräsivät, oli nuotio
sammunut ja kylmä värisytti jäseniä.

-- Hei, Aslak, nyt lähdemme pyydystämme kokemaan! Matosiimaa pitäisi
katsoa joka kolmen tunnin kuluttua, etteivät kalat karkaisi, mutta
nyt olemme nukkuneet ainakin kuusi tuntia.

Jorma asetti Aslakin kokemaan, ja itse asettui airoihin. Kaloja alkoi
nousta veneeseen joka toisessa koukussa; ahvenia, lahnoja, särkiä ja
joku pieni haukikin keppuroi jo veneen teljoilla, kun Aslak äkkiä
huudahti:

-- Vesikäärme on tarttunut koukkuun; katkaisenko siiman?

Jormaa nauratti, sillä hänen kepposensa oli onnistunut. Hän oli
kuullut virrassa asuvan ankeriaita ja oli päättänyt niillä säikäyttää
toveriaan.

-- Hölmö, etkö tunne Etelä-Suomen parasta kalaa, ankeriaista.

-- Käärme se on, tenäsi poika. -- Näkeehän sen jo liikkeistäkin;
sehän kiemurtelee kuin kyy eikä sillä näy olevan eväraajojakaan.

Pitkien neuvottelujen perästä Aslak heitti matomaisen kalan veneeseen
ja katkaisi perustimen. Hän sai myöhemmin toisenkin ankeriaan ja
parisen kymmentä muuta kalaa. Niiden joukossa oli vielä lahna, kuha
ja sulkava, joita kaloja "Lapinpoika" ei ennen ollut nähnyt kuin
kuvissa.

-- Näet, että on niitä muuallakin kaloja eikä vain Lapissa, sanoi
Jorma heitellessään veneestä saalista nuotiolle. -- Saat valita
paistinkalasi, arvaan, ettei sinulle ankerias kelpaa, vaikka se on
herkkukala.

-- Meillä Lapissa vain noidat syövät käärmeitä nostattaakseen
luontoaan.

Aslak perkasi ja paistoi suuren säynävän, mutta Jorma nylki ensin
ankeriaat ja paistoi ne aamiaisekseen. Syödessään kertoi hän
toverilleen seuraavaa:

-- Kemijoella kuulimme kertomuksen lohen ihmeellisistä vaelluksista.
Nämä ankeriaat ovat myöskin "muuttolintuja" kalojen valtakunnassa.
Nämäkin ovat syntyneet kaukana Atlanninmeressä, jossa ankeriaat
kutevat. Ne ovat aloittaneet vaelluksensa litteänä, läpikuultavaisena
toukkana, muuttuneet vähitellen tummaksi ja liereäksi. Noin
rautanaulan pituisina ne ovat yhtyneet suuriin muuttoparviin ja
alkaneet uida Pohjanmeren ja Tanskan salmien kautta Itämereen,
kasvaen matkallaan yhä suuremmiksi. Meille Suomeen ankeriaat
tulevat noin 30 sentin mittaisina. Niitä eivät esteet pidätä, kun
ne uivat virtoja ja puroja ylös. Kun tulee pato vastaan, etsivät
ne siitä reikää ja jolleivät löydä, luikertelevat yökasteen aikana
maata pitkin esteen sivu. Järvissä ja joissa ne sitten kasvavat
täysikasvuisiksi.

-- Miten ne pääsevät taas mereen kutemaan? kysyi Aslak, jonka
uteliaisuus oli herännyt.

-- Kun ne ovat täällä sisävesissä kasvaneet ja lihoneet, lähtevät
ne syksypuolella pimeinä öinä vaeltamaan virtoja myöten mereen
määränään Atlantin ulapat, entiset lapsuuden temmellysvedet. Meressä
ne kerääntyvät taas suuriksi parviksi ja kulkevat määrättyjä reittejä
myöten kutupaikoilleen. Itämeren ja Tanskansalmien kalastajat
tietävät tarkalleen niiden kulkuajan ja -tiet ehättäen joka vuosi
vaeltavia laumoja verottamaan. Miljoonien edestä myyvät tanskalaiset
ankeriaita muihin maihin.

-- Miten ankeriaat osaavat juuri Tanskan salmiin, kun eivät näe
maisemia? kysyi taas Aslak.

-- En tiedä. Luonnossa on niin paljon muutakin ihmeellistä. Me
sanomme tällaisia eläinten kykyjä yhteisellä nimellä vaistoksi.

Syötyään lähtivät samoilijat laskemaan Kuokkalan koskea, Aslak
peränpitäjänä ja Jorma airoissa. Vinhaa oli vauhti jo rautatiesillan
alla, mutta alempana, jossa koski kiihtyi vaahtoavaksi ja
pauhaavaksi, kiihtyi vauhti niin, että perämies tunsi kuin Lapin
koskien lumousta rinnassaan.

-- Nuo pojat eivät ole ensikertaa koskella, päättelivät varmaan
asukkaat, kun vene nuolena kihi kuohuissa.

Kosken alta kääntyivät pojat etelään ja sousivat kirkonkylän sivu
Lempoisten kanavalle, josta edellisenä iltana olivat lähteneet.




Hämeen halki.


-- Ovatko täällä Hämeessä kaikki talot aateliskartanolta, kun niillä
on noin komeat rakennukset ja avarat viljelykset? kysyi Aslak
Kuurilan aseman seutuvilla.

-- Etkö ole huomannut, että on täällä paljon pieniäkin tiloja,
entisiä kartanoiden torppia, jotka ovat valtion myötävaikutuksella
itsenäistyneet. Mutta pikkutiloillakin on täällä usein enemmän peltoa
ja suurempi karja kuin Etelä-Lapin emätaloissa. Olethan laulanut
koulussa:

    'On Hämeen pellot viljavat...'

-- En olisi uskonut niitä näin laajoiksi, enkä tiennyt, että täällä
koneilla kynnetään, karhitaan, kylvetään, leikataan ja puidaan.
Eivätkö koneilla syönekin.

-- Me kuljemme nyt ikivanhan Sääksmäen pitäjän peltolakeuksia. Jos
laskeutuisimme junasta ja käveleisimme jonkun matkaa itään, niin
tulisi siellä suuri Vanajavesi vastaan, jonka ympärillä mainittu
pitäjä sijaitsee.

-- Eikö juuri Sääksmäen pitäjässä ole kuulu Ritvalan kylä, jossa
ennen helkavirsiä helluntain aikoina laulettiin?

-- Täällähän se on.

-- Sääksmäellä on kai vanha asutus?

-- Se on Hämeen vanhimpia. V. 1340 mainitaan jo pitäjäläisten
joutuneen ankaraan riitaan kirkon kanssa siitä, kun he eivät
maksaneet kirkkoherralleen säädettyjä kymmenyksiä. Asiakirjat
kulkivat paaville saakka, ja lopuksi suuri osa pitäjäläisistä
pantiin pannaan eli kirkonkiroukseen. Pannanalainen oli kaikkien
halveksima, hänen kanssaan ei saanut seurustella, häntä ei saanut
haudata niinkuin oikeaa ristittyä, lapsia ei saanut kastaa eikä
pariskuntia vihkiä, ei myöskään jumalanpalveluksia heille pitää.
Arvaa sanomattakin, että pitäjäläisten täytyi taipua katolisen kirkon
mahtavan valtikan alle. Niihin aikoihin asui vielä lappalaisiakin
Kantalan erämailla.

-- Millä ne elivät, kun ei näy jäkälää nimeksikään.

-- Onhan sitä silloin ollut enemmän kuin nyt. "Kirveskansa" on sen
hävittänyt, kun se on polttanut kuivilla mailla kaskiaan, kuokkinut
niille peltojaan ja viimein se on suotkin ojittanut ja kuokkinut
viljavainioikseen. -- Sinä voit nyt näillä samoiluretkillämme
tutustua esi-isäisi entisiin asuinseutuihin.

       *       *       *       *       *

-- Hämeenlinna, sanoi junailija sivu mennessään.

Aslak oli utelias näkemään historiallisesti kuulua kaupunkia ja
linnaa.

He jäivät junasta asemalle ja kiiruhtivat katselemaan kaupunkia ja
sen ympäristöä suunnaten askeleensa linnalle, joka seisoa töröttää
Vanajaveden rannalla, kaupungin laidassa, kuin vanha tonttu-ukko
haalistuneessa turkissaan. Poikain mielestä sen jykevät, tarunomaiset
piirteet sulautuivat huonosti nykyajan malliin rakennetun kaupungin
kanssa. Jossain metsäisessä seudussa se olisi heidän mielestään
tehnyt vieläkin edullisemman vaikutuksen.

-- Siinä on siis ristiretkien aikainen muistomerkki, virkkoi Aslak.

-- Tuskinpa olisi tässä linnaa, elleivät pakanalliset hämäläiset
olisi Tuomas-piispan aikana nousseet ilmi kapinaan uutta oppia
vastaan, jota heille oli jo saarnattu. Sentähden ja paavin
nimenomaisesta kehoituksesta Birgerjaarli kokosi ristiarmeijan
hämäläisten kukistamiseksi.

Riimikronikka kertoo retken valmisteluista, että:

    "Pyys Eerikki valtaherrat maan
    ja ritarit kuningaskunnassaan,
    talonpojat ja virkamiehetkin,
    kuten herrain on tapana vieläkin
    maan asujat aseihin kutsua,
    kun sotaretki on ovella;
    pyys heidät maahan pakanain,
    vävymiehensä päälliköks' asettain,
    joka ristijoukkoa johdattaisi
    joka parhaiten sen tehdä taisi."

Sellainen, meren yli tehtävä retki sen ajan aluksilla ei ollut leikin
tekoa. Ja varmasti ruotsalaiset tiesivät saavansa Hämeessä tiukan
vastaanoton, koskapa kronikoitsija kertoo lähdöstä:

    "Jäi tyrskien, käsiä väännellen
    moni äiti ja vaimo valkoinen,
    mutta itse he iloitsi, kunniaa
    kun saivat he Jumalan suurentaa."

Kokonaan toista mieltä olivat hämäläiset. He palvelivat mieluimmin
Ukkoa, ylijumalaa, jonka he kuulivat kesällä pilvissä jyrisevän
ja jota toiset väittivät nähneensäkin; heillä oli luonto täynnä
erilaisia haltijoita, joille he uhrasivat; he eivät siis tahtoneet
mielisuosiolla luopua isiensä uskosta, sillä kronikassa kerrotaan
edelleen:

    "Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi
    kera Hämeen jäykkäin pakanain.
    Nous maihin he lippuja liehuttain,
    sulat hulmusi, kiilsi tapparat
    ja panssarit päivässä paistoivat.
    Hävis Hämeen miehet voimain koiton
    ja kristityt saivat varman voiton."

Samoinkuin Satakunnassa, oli Hämeessäkin vielä taistelun jälkeen
vihamielisiä, Lallin kaltaisia miehiä, jotka uhmasivat uutta oppia ja
sen tuojia, sillä kronikassa sanotaan:

    "Ken tahtoi tulla kastetuksi
    sai maansa ja mantunsa pelastetuksi,
    ja suojan ja turvan hengellensä.
    Ken vielä uhmata uskalsi,
    sai kuololla maksaa ylpeytensä."

Niinkuin, Aslak, muistat teki Birger-jaarli ristiretken Hämeeseen
v. 1249. Uuden uskon ja Ruotsin vallan turvaksi hän rakensi tämän
linnan. Se on myöhemmin monta kertaa palanut, sitä on monesti
uusittu, mutta vielä on siinä osia Birger-jaariin rakennuttamasta
linnasta. Monta kertaa ovat Venäjän sotajoukot seisoneet sen
graniittimuurien edessä.

-- Kuusi vuosisataa katselee meitä sen muureilta! huudahti Aslak.

-- Jos mykät kivet voisivat kertoa, jos me voisimme kohottaa eri
vuosisatojen esirippua, niin olisi meillä tutkimista pitkiksi
ajoiksi, lisäsi Jorma.

-- Mennään katselemaan sitä sisäpuolelta, ehdotti Aslak.

-- Oh, etkö ole kuullut, että sinne ei pääse. Siellähän säilytetään
nyt naisvankeja.

-- Halpaan tehtäväänpä on joutunut vanha linna.




Ihana puutarha.


Hämeenlinnan kaupungilla on näytettävänä jotakin sellaista, mitä ei
ole muualla Suomessa; sen lähellä on ihana puutarha. Vanha linna
sekä asemansa että muotojensa puolesta joutuu varjoon verrattuna
nuorempaan veljeensä Olavinlinnaan; pienehkö kaupunki, vaikka onkin
sangen viihtyisän näköinen, ei ole kerinnyt kasvattaa erityisiä
merkkirakennuksia eikä teollisuuslaitoksia; mutta Karlbergin puisto
Aulangon vuoren kera on melkein vertaansa vailla.

Luodessaan Hämeenlinnan seutuja lienee Luoja ajatellut: 'Minä
muovailen tämän seudun yhtä kauniiksi kuin Kangasalan ympäristöt.'
Siinä mielessä hän teki Hattelmalan harjun, jonka rinteitä pojat
katselivat kaupungista päin ja joka kohoaa sen eteläpuolella. Vielä
enemmän luonnon kauneutta ajatellen hän on nostanut Aulangon vuoren
maisemia hallitsemaan. Sen jälkeen on hän kaiverrellut maisemaan
järviä ja vesireittejä niemineen, lahtineen ja saarineen. Ja
ikäänkuin viimeistelläkseen taideteostaan, hän on koristanut maat
paikoin leppoisalla lehtokasvillisuudella, paikoin vakavammilla,
tummemmilla havumetsillä.

Sitten on tullut ihminen jatkamaan Luojan työtä. Hän on tehnyt sievän
kaupungin ja linnan Vanajaveden rannalle, hän on rakentanut pitkin
vesistöjen vartta huviloita, taloja ja kartanoita sekä kuokkinut
laajoja viljavainioita, joiden oras, silloin kun Aslak ja Jorma niitä
katselivat, oli heleänvihreä.

Mutta Karlbergin puutarhan seuduilla ihminen on kuin ylpeästi
haastanut Luojan kilpasille, kumpi luo kauniimpaa, muistamatta, että
Luojan antamia ovat ihmisenkin avut, kauneusaistikin.

Kun Aslak ja Jorma lähtivät linnalta astelemaan Karlbergille päin,
pysäytti Aslak toverinsa huudahtaen:

-- Mikä on tuo puu, joka on valkeanaan kukkia, mutta lehtiä ei näy
kuin nimeksi.

Jorma aikoi ensin ivailla toveriaan tietämättömyydestä, mutta muisti
siinä silmänräpäyksessä, että Aslak oli edellisenä kesänä esittänyt
hänelle kotiseudullaan paljon hänelle ennestään tuntemattomia kasveja.

-- Omenapuuhan se on. Nyt on kesän ihanin aika, kun omenapuut
kukkivat. Etelä-Suomen lapset odottavat hartaasti sen kukkimista ja
syksyllä omenain kypsymistä.

-- Se on kuin morsian valkeassa hääpuvussaan.

-- Se on kesän morsian, lisäsi Jorma.

       *       *       *       *       *

He astelivat salmen rantaa, leveää, puuistutuksilla kaunistettua
tietä. Kun he korkean herraskartanon ympärillä näkivät ihanan
puutarhan, jossa oli kymmeniä kukkivia puulajeja ja josta kukkain
tuoksu kantautui kauas kulkijoita vastaan, huudahti Aslak:

-- Varmaankin keisarin puutarha!

-- Tämä on Karlberg, Hämeen helmi.

Pojat kävelivät puutarhassa kuin satujen maassa. Varsinkin Aslak
oli ihmeissään. Hän ei ollut aavistanutkaan, että kasveista yhdessä
kauniin luonnon ja taideteosten kanssa voi luoda jotain sellaista.
Joka askeleella näki hän jotain uutta eikä tiennyt lopuksi, mikä
häntä enimmän kiinnosti. Kukkalaitteet, pensasaidat, kymmenet
puulajit, vehmaat nurmikot, keinotekoiset järvet, luolat, linnat ja
vesiputoukset pyrkivät jakamaan keskenään hänen huomiotaan.

-- Mikä tämä puu on? Mikä on tuo siro kukkiva puu? Mikä on tuo kuusen
näköinen havupuu? kysyi hän yhtenään.

Ja Aslakia huvitti kovasti, kun Jorma ei tuntenut puoliakaan.

-- Jumala tietää kaikki, mutta ei ihminen. Täällä on kasveja kaikista
maanosista. Rikas aatelismies, joka tässä kartanossa asui, on
tahtonut maailmalle näyttää, että Suomeenkin voi tehdä etelämaisia
puutarhoja.

Puiston itäreunalla kohoaa korkeahko Aulangon vuori. Kun pojat
kiipesivät sitä ylös, hämmästyivät he nähdessään, että sitäkin
ihmiskäsi oli perinpohjin somistellut. He sattuivat luolalle, joka
oli kallioon hakattu. Ja Aslakia makeasti nauratti nähdessään
sen sisällä kivestä tehdyn karhuperheen; he kiipeilivät
graniittiportaita, jotka johtivat vuorelta alas Aulangon järvelle.

-- Tässä ovat varmaan ne tikapuut, jotka Jakob näki unessa ja joita
myöten enkelit kävivät ylös ja alas, tuumi Aslak.

Saavuttuaan vuoren laelle ja noustuaan korkeaan graniitista
rakennettuun torniin, levisi heidän ympärillään laaja ja viehättävä
näköala.

-- Erinomaista, suurenmoista! huudahti Jorma eikä toverikaan
väittänyt vastaan. -- Tuolla pohjoisessa päilyvät Vanajaveden reitin
järvet; niitä voit silmilläsi seurailla täältä Hämeenlinnasta
Sääksmäelle saakka; itäpuolella on kuuluisa Aulangon järvi etelästä
pistävine, rehevämetsäisine niemineen; länsipuolella luikertelee
Kirstulan salmi avartuen pohjoisempana Kirstulan seläksi. Kimmeltäviä
järviä, viljeltyjä rannikoita taloineen ja kylineen, metsäisiä mäkiä
ja harjuja näkyy tänne melkein joka suunnalta.

-- Minä voisin nyt yhtyä, sanoi Aslak, hämäläisten laulun siihen
osaan, jossa sanotaan:

    "Sen tuskin tiedän vertaista
    niin kaunista, niin herttaista
    kuin kulta Hämeenmaa."

Hämeenlinnassa miettivät he kauan, että kumpaa tietä matkustavat
Lahteen, rautatietäkö Riihimäen kautta vai maantietä Tuuloksen ja
Lammin pitäjien halki. Viimein päättivät he matkustaa maantietä.

Jorma oli kirjoittanut kotiinsa Jyväskylään, että isä lähettäisi
hänen purjeveneensä jonkun puulotjia vetävän laivan mukana Lahteen,
koska "samoilijat" matkallaan aikoivat tutustua Päijänteen seutuihin.
Ja Hämeenlinnassa sai Jorma kotoaan kirjeen, jossa mainittiin, että
vene on jo lähetetty.




Seikkailu Tehinselällä.


Navakassa aamutuulessa samoilijain vene liukui viehättävän Vesijärven
saarisia selkiä, niin että vesi keulan edessä kohisi. Jorma piti
perää ja samalla opetti Aslakia purjeita hoitamaan.

-- Näin sitä purjeveneellä viiletellään suuria selkiä, virkkoi
Jorma. -- Hyvä on purjehtijan mieli silloin, kun vauhti on vinha,
kun kauniit näköalat silmää hivelevät ja sää on mieltä myöten.
Koskenlaskussa ja purjehtimisessa on paljon yhtäläisyyttä, niinkuin
huomaat. Molemmissa tarvitaan veneen ohjaamistaitoa, rohkeutta ja
nopeaa harkintaa. Molemmat ovat jaloja urheiluja, mutta voivat
toisinaan johtaa niin vaarallisiin tilanteihin, että henki on melkein
kuin hiuskarvan varassa. Ja moni on purjehdusmatkallakin hukkunut.

-- Koskenlasku on sentään toista kuin purjehtiminen, väitti Aslak.

-- Luuletko, että nämä Vesijärven ja Päijänteen aallot aina näin
rauhallisina venettä keinuttavat! Usein ne tohisevat vihaisina ja
vaahtopäisinä; välistä pauhaavat nämä ulapat kuin kuohuvat kosket,
silloin aallot viskelevät alusta kuin kepeää lastua, ja tuuli
kallistaa sitä niin, että purje vettä pyyhkii. Onneton on se mies,
joka silloin ei osaa purjeitaan ja peräsintä hoitaa.

He sivuuttivat monta kalastajaa, jotka juuri olivat pitkiä siimojaan
nostamassa.

-- Emmekö mekin taas laske koukkujamme ja pyydystä kuuluisia
Vesijärven lahnoja eväskaloiksemme? ehdotti Aslak.

-- Säästäkäämme se huvi Päijänteelle, siellä on vielä niitä vanhan
kansan isoja kaloja. Oletko kuullut kertomusta Tehinselän suuresta
hauista?

-- En.

-- Ennen muinoin asui Päijänteen rantamalla, suuren Tehinselän
sivulla Kala-Matti-niminen mies, joka eräänä kesäyönä joutui
uistellessaan seikkailuun summattoman suuren hauin kanssa. Hän oli
monesti ennenkin nähnyt saman vesihirviön: se oli repinyt hänen
rysiään, se oli sotkenut hänen verkkojaan ja lukemattomia kertoja
katkaissut hänen uistimensa perustimen kuin hauraan jouhen; mutta
turhaan oli Matti sitä saaliikseen himoinnut. Toisinaan oli hän
ajatellut, että tuskinpa se onkaan oikea kala, mikä lienee vetehinen.
Mutta kun se teki hänelle jatkuvasti kiusaa, päätti hän vielä koettaa
erästä pyyntikeinoa.

Kala-Matti oli kuullut, että Jäämerellä kalastetaan holkereita
suurilla rautaongilla, joihin pannaan muutamia kiloja sianlihaa
täyksi. 'Mitähän tuo tekisi, jos saisi hauin sellaiseen onkeen
tarttumaan', mietti Matti. Ja hän takoi koukun, sitoi sen
viisikymmentä metriä pitkään suopunkinuoraan ja pujotti koukkuun
kolmen kilon painoisen siian täyksi. 'Koetapahan tuota napata,
niin nähdään, kumpi se kentän korjaa', virkahti Matti heittäessään
valtavan täkyuistimensa järveen. Sen jälkeen hän souteli puoleen
ja toiseen avaraa Tehinselkää: souti kierrellen ja kaarrellen
karinrinteitä, souteli syviäkin vesiä, mutta turhaan näytti menevän
hanke, kunnes siinä auringonnousun aikoina Matti tunsi jalassaan
voimakkaan nykäyksen -- hän oli nimittäin sitonut uistinnuoran
jalkaansa. Samassa viskautui hän soututeljolta perään ja olisi
molskahtanut laidan yli veteen, jollei olisi kerinnyt kääräistä
nuoraa veneen kokan ympäri ja selvittää jalkaansa irti. 'Jopahan
tarttui se vetehinen', hymähti Matti, kun näkymätön voima alkoi vetää
venettä niin, että nuora vonkui ja vesi perän edessä kohisi. Kerran
hauki pyöräytti pyrstöään veden pinnalla ja siitä Matti tunsi, että
se oikea, kaikkien kalamiesten "suuri hauki" oli hänellä koukussaan.

Mutta vielä varmemmin hän tuli siitä vakuutetuksi nähdessään sen
pään nousevan veden pintaan. Kun se avasi hirmuisen suunsa ja koetti
kakistella kiusallista uistinta kiduskaaristaan, helisi sen pää kuin
lappalaisen noitarumpu. Kauempaa katsoen ei erottanut, mikä sen
suussa helisi, mutta kun hauki suu auki ui veneen perän luo, näkyivät
selvästi sen "huulikoristeet": rivi uistimia, jotka riippuivat sen
yläleuasta ja jotka se oli aikain kuluessa kalamiehiltä katkonut;
siinä oli osa kullan- ja hopeanvärisiä poutasään uistimia, mutta
oli myöskin vaskenvärisiä pilvisään pyydyksiä. Se näky kiihotti
Mattia vielä enemmän. 'Olisi siinä kala ja lisäksi kokonainen
uistinvarasto', tuumi hän itsekseen, kun kalahirviö vain muutamien
metrien päästä katseli häntä mulkosilmillään.

Matti veti varovasti löysää nuoraa veneeseen ja koetti vasemmalla
kädellä vetää kalaa lähemmäksi, oikeassa piti hän airoa, jolla aikoi
lyödä petoa kalloon. Mutta silloin hauki äkkiä pyörähti ympäri ja
nykäsi venettä niin rajusti, että Matti kellahti selälleen veneen
pohjalle. Hauki vei häntä ensin itään, mutta kun siellä tuli
Sysmän pitäjän rannikko vastaan, kääntyi se takaisin, ui selän
yli Kuhmoisten kirkonkylän edustalle, Päijänteen länsirannalle
ja kääntyi sitte etelään Padasjoelle päin. Kalastajat katselivat
sitä menoa kauhistuen saarista ja arvelivat itsensä "vihtahousun"
olevan liikkeellä, kun vene kulki ilman purjeita, ilman moottoria ja
soutamatta. -- Virmalan saaren luona kääntyi hauki taas pohjoiseen,
kun ei halunnut lähteä kapeille salmivesille.

Matti viimein kyllästyi siihen kyytiin, kun nälkäkin jo suolissa
kurisi. Hän päätti katkaista nuoran. Mutta kun se oli ihan uusi,
päätti hän pelastaa siitä mahdollisimman paljon. Hän veti sitä
veneeseen tuuma tuumalta ja oli saanutkin sitä puolen lapetuksi, kun
hauki alkoi painua suoraan järven pohjaa kohti. Nuora luisti takaisin
järveen, vaikka Matti kuinka olisi pidätellyt. Kun löysä oli loppunut
ja kun nuoran pää oli veneen perään solmittu, alkoi vene rutisten
painua syvyyteen. Silloin Matti sivalsi puukolla nuoran poikki ja
kiitti onneaan, että pääsi hengissä siitä seikkailusta. -- Viimeinen
kohtaus tapahtui Judinsalon selällä.

-- Jopa kerroit oikein merimiesjutun, sanoi Aslak.

-- Se oli tarina siitä kaikkien kalamiesten "suuresta hauista", jota
ei vielä kukaan ole saanut.

       *       *       *       *       *

Hauskasti kului taival tarinoidessa. Vesijärven pohjoispäässä Jorma
laski aluksensa kanavaan, jonka rehevillä rannoilla oli komeita
huviloita.

-- Niin, tässähän on se yksisulkuinen Vesijärven eli Vääksyn kanava,
tiesi Aslak. -- Kyllä täällä etelässä näytään pitävän hyvää huolta
vesiteistäkin. Toista on Lapissa, niinkuin olet nähnyt, siellä ovat
joet perkaamattomia ja kannaksien yli täytyy vetää veneitä. Me
sanomme sitä "muotkimiseksi".

Pian selvisivät pojat sulkulaitoksesta ja jonkun aikaa soudeltuaan
tyyntä kanavaa aukeni heidän eteensä suuri järvi.

-- Tämä on nyt se kuuluisa Päijänne, josta sanotaan: 'Ei ole päätä
Päijänteellä, Orivedellä ei ollenkaan.' Kaksitoista penikulmaa
saamme sen ulapoita lasketella, ennenkun pääsemme kotikaupunkiini
Jyväskylään, selitti Jorma.

Aslak ja Jorma purjehtivat koko päivän, ennenkun pääsivät Tehinselän
keskelle, ja sinne, erään saaren rantaan he laskivat veneensä. Siinä
he aikoivat levähtää ja viettää yönsä oikein Lapin tapaan, koska
saari oli asumaton.

-- Päijänteen maisemissa on jonkun verran Lapin tuntua. Korkeat
kallioiset rannat, kumpuiset saaret, suuret selät ja niiden sivuilla
vaaramaisemat tuovat mieleen jonkun Pohjois-Suomen suuren järven.
Eihän täällä ole asutustakaan muualla kuin lahtien perukoissa, puhui
Aslak, kun pojat kahvia juodessaan ympäristöä katselivat.

-- Eikö olekin valtava näköala. Ei merkkiäkään maasta näy, kun
katselet suoraan pohjoiseen. Vettä ja taivasta, siintäviä selkiä ja
kumpusaaria näkyy toisiltakin suunnilta. Kaukaa, niinkuin mereltä
katsoen häämöittävät korkeat rannikot sinertävän autereen läpi.

-- Onko täällä Päijänteen ympärilläkin asunut lappalaisia?

-- Tietysti. Onhan täällä Poronsaarikin. Mutta väistyä saivat
lappalaiset sen jälkeen, kun asutus alkoi sekä etelästä että sivuilta
tunkeutua näihin sen aikaisiin erämaihin. Ensin on Päijänteen
eteläosan rannikot asutettu; Sysmä ja Padasjoki ovat jo vanhoja
pitäjiä. Pohjoisosiin tekivät sekä hämäläiset että savolaiset
kalastusretkiään, kunnes nekin saivat pysyvän asutuksen. Monesti
ovat hämäläiset ja savolaiset eränkävijät kalavesistä Päijänteenkin
lahtivesillä taistelleet.

Samoilijat olivat juuri illallista syömässä, kun Aslakin terävä silmä
keksi järvellä omituisen liikkujan: joku suuri eläin ui selän yli
saarta kohti.

-- Katso, katso, kun poro uipi tänne! huudahti Aslak.

-- Hirvi se on, ei täällä poroja ole ollut satoihin vuosiin.
Sammutetaan tuli ja piiloudutaan, sillä hirvi uipi tähän saareen
levähtämään.

-- Ammutaan se, ehdotti Aslak, jossa erävaistot olivat heränneet.

-- Meillä ei ole lupaa ampua hirviä. Sehän on sukupuuttoon kuolemassa
Suomesta.

Hirvi läheni. Selvästi näkyivät jo sen haaraiset nahkasarvet ja
ammottavat sieraimetkin, kun se uidessaan ilmaa ahmi.

-- Se on komea eläin. Minä heitän sen sarviin suopungin heti, kun se
maalle nousee. Me vangitsemme sen ja lähetämme eläintarhaan, intoili
Aslak.

Mutta hirvipä ei noussutkaan maalle, kuten näytti. Se sai
sieraimiinsa savun hajua ja alkoi kiertää saarta muuttaen samalla
suuntaansa koilliseen. Hirvi näet oli tulossa suoraan Kuhmoisista
Sysmään eli Päijänteen länsirannalta itärannalle.

-- Vangitaan se vedessä, ehdotti Aslak. -- Meillä on veneessä
riittävästi köysiä.

Jormaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jorman mielestä ehdotus oli
hyvä, sillä laki ei kiellä villiä eläintä kesyttämästä.

Pojat hyppäsivät veneeseen ja alkoivat soutaa hirven perään. Aslak
tiesi vanhastaan, että jos pääsee lähelle vedessä pakenevaa eläintä
ja huutaa, niin sen kulku hidastuu; se vain kääntelee päätään puoleen
ja toiseen eikä kerkiä uimaan. Sentähden nostivat pojat soutaessaan
ankaran karjunnan. Hirvi säikähti, kohotti päätään ja pälyi uidessaan
puolelle ja toiselle. Ajajain ja hirven välinen matka lyheni hetki
hetkeltä. Ja kun veneen kokka oli koskettamassa hirven selkää, heitti
Aslak nuoran silmukan eläimen sarviin ja sitoi toisen pään veneen
kokkaan.

-- Nyt ajetaan vapaalla kyydillä! huudahti Jorma.

-- Niinkuin se Kala-Matti muinoin suurella hauilla. -- Mutta miten
saamme sen jalat kytketyksi, kun rannalle pääsemme?

-- Mietitään sitä matkalla. Nyt ajetaan herroiksi.

Tuntiessaan raskaan veneen sarviaan painavan, kääntyi se ympäri,
pärskyi sieraimillaan ja katsoi poikia vihaisesti. Se olisi
mielellään puskenut veneen kumoon, jos sillä ei olisi ollut
nahkasarvet. Hädissään lähti hirvi painamaan saarta kohti vetäen
venettä perässään.

-- Eläköön uusi ajokkaamme! kerkisi Jorma huudahtaa, mutta sillä
hetkellä loppui kyyti. Saaren edustalla oli näet vedenalainen kari,
jossa hirven jalat yltivät pohjaan. Se otti heti pari laukkaa
jätättääkseen kiusalliset seuralaiset. Veneen kokka rusahti pahasti
ja samassa katkesi nuora aivan veneen rajasta. Pojat kiittivät
onneaan, ettei vene kaatunut siinä rytäkässä.

Hirvi ui saareen, siihen samaan pieneen luotoon, josta pojat olivat
sen jälkeen lähteneet ja jossa vielä oli heidän eväslaukkunsa.

-- Näin se nyt kävi. Olisit heti hypännyt veneestä sen selkään ja
koettanut uidessa sitoa sen jalkoja, päivitteli Jorma.

-- Miksi et sinä sillä ratsastanut?

Saareen päästyään hirvi tunsi olevansa taas kovalla pohjalla eikä
lähtenyt uudestaan uimaan, vaikka pojat kuinka huusivat. Näyttipä
olevan vihainenkin rauhanhäiritsijöille; se kierteli saarta juosten
ja päätään puistellen. Kuin varkaiten saivat pojat tavaransa
veneeseen ja lähtivät jatkamaan matkaansa jättäen uhkean metsän
kruunupään saarelle.

       *       *       *       *       *

-- Nyt minä uskon, että Päijänteellä ei ole päätä, sanoi Aslak
seuraavana päivänä puolenpäivän tienoilla, kun he Säynätsalon
kohdalla olivat menossa.

-- Älä hätäile, kohta se loppuu. Jollei olisi niin kiire kotiin, niin
kävisimme katsomassa tuota Säynätsalon "saarivaltakuntaa", jonka
asukkaat elävät tehdasteollisuudella. Noissa tehtaissa valmistetaan
koivuista ja haavasta faneeria, jota sieltä lähetetään Itä-Aasiaan
saakka.

Kun Päijänne viimein loppui ja poikain vene kulki kapean Äijälän
salmen ja kanavan läpi Jyväsjärvelle ilmestyi samoilijain eteen
kaupunki, joka leviää siinä harjun rinnettä ja Tourujoen lietteitä
pitkin. Valkoiset talot loistivat keskipäivän kirkkaassa hohteessa.
Niiden välillä kohosi vihreitä puistoja ja takana harjun punertava
männikkö.

-- Terve, kotikaupunkini, sinä seuduista kaunein ja rakkain! huudahti
Jorma seisalleen nousten.

-- Onhan se viihtyisältä näyttävä kaupunki, myönsi Aslak.

-- Voin sinulle jo täältä järveltä käsin esitellä paikkoja. Tuolla
kaupungin eteläpäässä näet korkeahkot seminaarirakennukset,
kaupungin keskeltä kohoaa siromuotoinen kirkko ja sen tällä puolen
kaupungintalo. Niinkuin näet noista lukuisista tehtaiden piipuista,
on Jyväskylä melkoinen tehdaskaupunki, samalla kun se on kuuluisa
koulukeskus.

Jorma oli kertonut toverilleen niin paljon kotikaupungistaan, että
Aslakin muistiin oli syöpynyt siitä ennakkokuva, joka oli tosin
hatara ja himmeä, mutta kuitenkin niin selvä, että hän sen mukaan
kykeni tuntemaan monta paikkaa.

-- Tuossa järven takana kai on se tulitikkutehdas ja tuolla Tourujoen
puolella kai on Kankaan paperitehdas, arveli Aslak.

-- Niin on. Ja tuolla, kaupungista etelään näet Ronninmäen mykevän
laen. Sieltä on laaja ja komea näköala Keski-Suomen mäkimaisemien yli
länteen ja luoteeseen. Idästä ja kaakosta siintää sinne Päijänteen
ulapat ja lahdet.

Jorman kotona otettiin "Suomen samoilijat" ystävällisesti vastaan.
Vanhemmat olivat kotona iloisia siitäkin, että saivat nähdä
"Lapinpojan", josta Jorma oli niin paljon kirjoittanut ja kuulla
hänen kertomuksiaan.

Mutta murhesanomakin kerrottiin pojille. Se ahman poikanen, jonka
he olivat elävänä Oulusta lähettäneet Jorman kotiin hoidettavaksi,
oli kuollut. Lyseon vahtimestari oli sen täyttänyt ja liittänyt sen
koulun kokoelmiin.