Joel Lehtosen 'Kerran kesällä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 176.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




KERRAN KESÄLLÄ

Kirj.

Joel Lehtonen


Otava, Helsinki, 1934.







KERRAN KESÄLLÄ

Romaani (1917)




1.


Sandels-laiva, keskellä jäitä eräällä Saimaan ulapalla, ei enää päässyt
eteenpäin. Oli hämärä kevät-yö, jo aamupuolta. Virtaisilla vesillä
lähellä kaupunkia oli Sandels kulkenut varsin keveästi. Siellä oli
ollut sulaa, mustina päilyviä pyörteitä; sitten oli tullut harmaata,
ohutta jäätä, joka oli iloisesti hiiskuen hajonnut kiiluviksi
jääpiikeiksi laivan terävän keulan edessä, ja kilvan sukelsivat ne
hileet syvyyteen. Mutta nyt, melkoisen loitolla pikkukaupungista, tuli
kova vastaan. Jää alkoi raapia kupeita ja karahdella jyrkästi keulaan;
ja sitten Sandels auttamatta pysähtyi.

Kevät oli ollut oikullinen niinkuin pohjolassamme melkein aina; tällä
kertaa se oli tullut myöhään. Päivät olivat lämpöiset, mutta hyvin
tyynet, ja jäät hautuivat suliksi paikoillaan. Nyt oli jo toukokuun
loppupuoli, ja Sandels yritti kolmatta koematkaansa.

Peräsalongista karkasi ylös joukko iloista miesväkeä, kaupungin
virkailijoita, niiden joukossa vanha postimestari, lehtoreita, eräs
lääkäreistä sekä lomalle tulleita ylioppilaita, jotka kaikki olivat
kesää odoteltuaan lähteneet tälle kolmannelle koetukselle,
huviretkelle, siinä varmassa uskossa, että nyt se viimeinkin onnistuu.
Ensimmäisenä tuli kannelle kelmeänaamainen ja ontuva mies, jonka pitkä,
musta tukka huiskahteli irrallaan, sillä häneltä oli lakki jäänyt alas
salonkiin.

"Mikä nyt?" huudahti hän kapteenille.

"Ei mene, tuli kova jää, johan sen äsken sanoin."

"Ei mene!" matki pitkätukkainen kiukustuen ja pilkallisesti. "Ei mene,
vaikka _tahtoo_? Ja Te sanoitte: Te ette sanonut mitään! Se menee, kun
osaa panna menemään. Hei, pojat, tavarat keulasta takakannelle!"

Iloiten syöksyivät ylioppilaat tähän toimeen. Tuokiossa oli siirretty
tuon mustatukkaisen johdolla, joka kiiruhti ontuen, sikari suussa,
toisten perästä, eräiden laivalla maalle yrittäneiden talonpoikain
jauhosäkit ja harvain matkustajain tavarat keulasta pois.

Matkustajia oli tämä ontuva mieskin, nimeltään Bongman,
Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti, menossa maaseudulle kokoamaan
muinaisesineitä.

Tavarain siirrolla kohosi laivan keula huomattavasti ylemmäksi.

"Nyt takapakkia, antaapa kalkuttaa! _Kiva_ on!" komensi maisteri
Bongman konetorveen, lopun Sörnääsin katukielellä, anastaen paikan
kapteenilta. "Stoppia, eteenpäin, täydellä voimalla!"

Sandels puski jälleen vinhasti uomaa, jonka se oli äsken tullessaan
avannut; nyt se törmäsi jäihin, ja este halkesi vauhdin voimasta
kymmenkunnan syltä. Nuoret hurrasivat. Sitten nousi laiva keuloin
jäälle ja pysähtyi. Kapteeni naurahti.

"Se ei mene!" huudahti maisteri Bongman ällistyneenä. "Ei mene, vaikka
tahtoo! _Missä pulman purkajainen_? Te, kapteeni, te lupasitte viikko
sitten, että nyt pääsisin maalle. Olen odottanut kaupungissa töihini
pääsyä kaksi viikkoa; niin, asunut kristillisten naisten majatalossa:
hyi, sanon minä kuin entinen jättiläinen Finn; seinän takana
tarjoilijattaren kuherrusta, kikerrystä. Korpeen minä tahdon, ja nyt on
pakko kääntyä takaisin kaupungin helmaan! Senkin pukinparta!" tiuskaisi
hän lopuksi kapteenille ja lähti kiireesti ontumaan peräsalonkiin.
Ylioppilaat ja muut herrat seurasivat nauraen maisteria.

"Pari tuntia aikaa, no, maistellaanpa sitten, laulellaan!" kuului
hämärästä salongista sekavia huutoja. Ja pian istuttiin piirissä pöydän
ympärillä, punertavilla plyyssisohvilla, hiljaa heiluvain ja täriseväin
kynttiläin valossa; keskellä huviretken eväät, nimittäin punssi
pulloissaan, jokaisen edessä kahvikupit ja lasit.

Salongin avonaisista luukuista kuului potkurin jyskeen seasta sisälle,
milloin puheenporina ja nauru sallivat, jäähileiden raapinaa ja kilinää
ja veden keväistä solahtelua jäättömissä paikoissa. Silloin tällöin
hengähti salonkiin ulkoa, kuin keväisenä tuoksuna, kylmän kirpeää veden
hajua, ja jos kuka katsahti ulos luukusta, näki, kuinka kullanhohtava
kevät-yö verhosi omituisella, uneksivalla lumouksellaan nuo ohitse
rientävät karut Saimaan rannat, joilla siellä täällä kuulsi vielä
lumiläikkiä, melkein kammottavan valkeina, louhien koloissa tai muissa
varjopaikoissa.

Huviretkeläiset alkoivat laulaa, rekilauluja, sanoilta huimia,
älyttömiäkin, ja maistoivat vilkkaasti. Tärkeintä tuntuivat tässä
keväisessä, voimakkaassa tunnelmassa olevan rekilaulujen _sävelet_,
joita he vetivät melkein haikeamielisesti. Niistä puhui ikäänkuin
seudun ja koko maamme luonne ylen herkästi: hiljaisten metsäkulmain
ainainen alakuloinen kaipaus ja silloin tällöin purkautuva hillitön
riemu, niinkuin nuo vedetkin, jotka jään alta kerran päästyään
karkeloivat lyhyen kesänsä sisäsaariston salmissa.

Nuorten silmät loistivat, vanhemmat miehet hymyilivät tyytyväisinä,
toiset heistä yhtyivät säkeiden loppuhoilauksiinkin.

Mutta eräs nuorista pysyi remakassa yleensä hillittynä ja melkeinpä
vakavana, vaikka hän tavallaan johtikin laulua, aloittaen aina uudet
säkeet, joihin muut sitten kilvalla tarttuivat.

Hän oli pikku taituri, pianisti, säveltäjä ja runoilija Falk,
ulkomaisten hotellien matkustajakirjoihin piirrettynä "Falco", täällä
kotiseudullaan maalla lausuttuna "Valkki". Hän seisoskeli pöydän
toisella sivulla, lasi kädessä, pää taaksepäin kenossa ja silmät
puoliummessa; joskus meni hänen otsansa, jonka ohimoilla kuulsivat
hipiän läpi sinertävät suonet, hajamielisiin ja tarkkaaviin ryppyihin,
kun hän kumartui kuulemaan rekilaulun uusia sanoja kaikkein lähimpien
vierustoveriensa suusta, noita sanoja, joita hän sitten johtajana
esitti muille pehmeällä barytonillaan. Hän oli näet ennen muinoin
osannut runsaasti noita rekilauluja, ja sen tiesivät monet joukosta;
sitä, että hän näytti viime aikoina niitä kovin unohtaneen, kummasteli
varsinkin hänen pystyvin kuiskaajansa tässä tilaisuudessa, hänen
oikealla puolellaan istuva lihava kirjakauppias Aapeli Muttinen, hänen
vanha, hyvä tuttavansa ja ystävänsä. Paitsi entisenä rekivirsien
vetäjänä olivat toiset vaatineet Lauri Falkin myöskin kunnioituksesta
taiteilijaa ja ulkomailta tullutta kohtaan kuoronsa johtajaksi, täällä
sauhuisessa ja hälisevässä salongissa; itse hän pysyi nyt melkoisen
velton näköisenä, ja muitten puhjetessa remakkaan nauruun hän hymyili
aivan tuskallisesti.

Kun sitten kevään kiihdyttämä into nousi niin, että "Savolaisen laulu"
kajahti kyynelten pyöriessä laulajain silmissä ja kotiseudun tuntu
kasvoi kerskunnaksi puheilla ja nyrkiniskuilla pöytään, silloin pujahti
Lauri Falk seurasta pois ja nousi kannelle. Eikä tähän ollut syynä
pelkästään se, että kansallislaulut yleensä tuntuivat hänestä hiukan
kuluneilta ja kerskuvan äiteliltä, hän kun oli niitä kuullut muissakin
maissa, vaan hän tahtoi nyt välttämättä päästä ulos, täysin omiin
mietteisiinsä, niin, katselemaan seutua ja kaupunkia kuin virkkaakseen
sille jäähyväisiä. Pieni kaupunki kuulsikin jo tuolta vaaleana ja
keveänä, saariltaan salmien keskeltä, aivan kuin suoraan vedestä
kohoten. Aamu oli kirkastunut, kylmyyttä huokuvalla avonaisella
virralla kulki sinertävä juova, aurinko yleni vaaleanpunertavista
hattaroista matalain niemien takaa. Laivan vieritse liukui louhinen
saari, sen metsiköstä, jossa käki kukkui, kävi keväisten havujen ja
koivujen tuores tuoksu.

Siinä seisoi Lauri Falk kaiteen vieressä, kädet syvällä taskuissa,
kumaraisin otsin ja kurkkuaan hiljaa kurahdutellen. Takaa kuului
salongista yhä laulua ja naurunremakkaa, mutta viimein muuttuivat ne
äänet väittelyksi, joka kiihtyi. Sitten kömpi kirjakauppias Muttinen
puuskuttaen ylös salongista ja tuli Falkin viereen.

"Turkkilainen!" huudahti hän. "Minä tulen sieltä pois, siellä saattaa
syntyä tappelu!"

Lauri Falk vaikeni, kirjakauppias jatkoi inisevällä äänellä:

"Mikä se on tuo stipendiaatti? Muistan vain, että hän on käynyt täällä
koulua alaluokat. Merkillinen mies, silmäkulmat pullistuvat ulos kuin
pommi. Ja haastaa, haastaa riitaa! Miksi, miksi pitää meidän
suomalaisten olla nurkkapatriootteja! Oih, miksi? Kun lauloivat
'Savolaisen laulua', niin hyyryläiseni, tuomari Tommola, joka on
Hämeestä, tahtoi hänkin vetäistä omaa maakuntavirttään, mutta silloin
stipendiaatti alkaa matkia: '_Jos_ toimeen tartutaan!' Ja siitä se
riita! Tommola puhuu maanviljelyksestä, Bongman haukkuu häntä
materialistiksi. Ja nyt käyvät käsirysyyn! Ei, saakeli, minä tulin
sieltä pois!"

Samassa ryntäsi nuori asianajaja Tommola punoittaen ylös salongista,
perässään maisteri Bongman ja muu herraparvi.

"Syö rupa!" tiuskaisi maisteri Bongman Tommolalle.

"Minä? Syö itse, rojunkerääjä!" vastasi Tommola.

"Minäkö? Sinä, _ruotus_, asianajaja, _asianaiai_! Syö rupa!"

"Syö kaksi!" yltyi Tommola.

Niin luistelijat jatkoivat. Sandels solui nyt vanhan linnan ohitse.
Linnan pyöreäin tornien sakarat paistoivat pehmeästi aamun punassa.
Sitten laiva huusi, talonpojat nousivat silmiään hieroskellen
kansipenkeiltä ja alkoivat käännellä säkkejään. Pian kiersi Sandels
oikealle laituriin. Maisteri Bongman seisoi silloin välikannella,
keskellä herraparvea, hänen jalkansa vapisivat, ja hän oli naamaltaan
valkea, ja nyt hän kuohahti ja nosti nyrkkinsä lyödäkseen Tommolaa
keskelle naamaa. Muut estivät häntä lyömästä, hän ponnisteli hetken
hillitsijöitä vastaan, sitten hän ryntäsi laiturille ja lähti
ontuilemaan kaupungille, yksinään omalle suunnalleen, toisten
katsellessa hänen menoaan.

Lauri Falk vei kirjakauppias Muttisen toisten joukosta syrjemmälle.

"Minäkin lähden nyt", sanoi hän hiukan värähtävällä äänellä.

"Mitä? Maitseko?" kysyi Muttisen Aapeli. "Odota vielä, kunnes jäät
sulavat. Ennätäthän tuonne, maataloihisi. Mitä, häh?"

"En halua enää odottaa", vastasi Lauri Falk. "Tavaraniko? Lähettänet,
jos tahdot, ottamaan ne laivasta kotiisi. Minulla on tarpeeksi tässä
käsilaukussa. Kiitokset."

Nuo kiitoksensa sanoi Falk sellaisella äänellä, että Muttinen kummastui
ja kysyi:

"Mitä? Hevosellako sinä menet? Elehvantti, häh?"

"Se on minun omia oikkujani", naurahti Lauri Falk, nyökäytti päätänsä
ja lähti menemään, luoden Muttiseen sinertävistä silmistään omituisen
katseen. Kirjakauppias aikoi kiiruhtaa perästä, mutta kun hän oli
lihava mies ja pianisti kulki nopeasti ja Tommola lisäksi tuli luokse
haukkumaan tuota kiukkuista uutta tuttavaa, stipendiaattia, niin siihen
se aikomus jäi, ja Muttinen kääntyi Tommolan kanssa kotiaan kohti. Muu
joukko kuljeksi tuolla jo poispäin pitkin puista laituria, nauraen ja
huudellen.

"Kalmukki! Vastarannan kiiski!" kuuli Lauri Falk vielä takana Muttisen
pilailevaa torumista: se oli tarkoitettu hänelle, joka pieni laukku
kädessä käveli omia teitään, erään ruohoisen kujan kautta, joka nousi
vanhain talojen reunustamana torimäelle.

Aurinko heitti silmiä häikäiseviä säteitään vaakasuorasti sisäsaariston
takaa, läheiset avovedet alkoivat hymyillä sinisinä ja valkeina,
kaupungin korkeimmalla kohdalla kiilsivät vihreäkupuisen venäläisen
kirkon kultaiset sipulit. Kaupunki nukkui, varpuset vain tirskuivat
aamuisella torilla. Falk hiljensi kulkuaan ja hengitti raitista, ohutta
ilmaa.

Hyvä, että hän nyt pääsi noistakin. Yksinäisyyteen, ja muuhun.

Joskus hän kulkiessaan pysähtyi katselemaan entisiä tuttuja taloja,
karviaispensaiden pieniä lehtiä, jotka jo tunkeutuivat esiin säleaitain
välitse, ja silloin värähti hänen suunsa tuskallisesti. Sitten hän
jatkoi edelleen matkaansa, pitkin paatisia katukäytäviä; muistot
valtasivat hänet hämärästi jälleen, muistot lapsuuden ja koulupojan
ajoista täältä, jossa hän ei ollut käynyt moneen vuoteen.

"Viimeisen kerran", naurahti hän itsekseen. "Mutta mitäpä siitä, kunhan
pääsee..."

Pikku laukku kädessä harppasi hän nyt rautatiesillan kävelykäytävää
myöten ja laskeusi salmen toisella puolella rannalle, maantielle, joka
vei hänen synnyinkyläänsä.




2.


Paljon maailman mammonaa ei tuossa vanhassa ja monissa paikoin
kiertäneessä laukussa ollut; merkittävin oli suuri, loistavankeltainen
japanilaisviitta, kirjailtu täyteen metallinvälkkyviä kolibrilintuja,
jotka kisailivat kukastoissa. Tästä huomaa, että Lauri Falk oli niitä,
joiden sydäntä todellisuus rasittaa niin, että he sulostavat sen
haaveksimainsa ilmastojen kauneuksilla, linnuilla, kukkasilla...

Keväinen maantie rasahteli aamuisessa roudassa askelten alla. Vetisissä
pyöränuurteissa ja lätäköissä se oli hienossa jäässä, ja varjosta
kuulsi lunta. Pian oli tie päivän lämmössä sulava huonoksi kulkea,
mutta Lauri Falk, mitäpä hän siitä! Olihan se nyt Laurille aivan
yhdentekevää.

Linnut visersivät vimmatusti viidakoissa; koivuissa oli jo heikosti
näkyvä vihertävä tuntu. Mutta vaikka sekä luonnon äänet että väriseikat
olivat Lauri Falkille tavallisesti suuri ilo, tunsi hän ne nyt
ympärillään vain aavistuksena, nuo niityillä keltaisina kukkivat pajut
ja ojista paistavat rentukat. Omituinen luonnon rauha tulvahti
kuitenkin kulkijaa vastaan, joka nyt poikkesi, hetken pehmenevää
maantietä kuljettuaan, metsäiselle, koulupoika-ajoilta tutulle
oikopolulle.

Hän oli vasta toissa päivänä tullut ulkomailta, nyt hän oli sanonut
harvoille tuttavilleen lähtevänsä maalle lepäämään, niin, myöskin
kokoamaan kansansävelmiä, motiiveja; asettuvansa johonkin
maalaistaloon, työhön, säveltämään jotakin; pianonkin hän sinne aikoi
kuljettaa. Mutta asia ei kuitenkaan ollut niin kuin hän oli
vakuuttanut.

Lauri Falkin pienet elämänvaiheet olivat olleet tähän asti seuraavat:

Hän oli erään kotiseutunsa oloihin katsoen melkeinpä varakkaan
talollisen ainoa poika. Isä oli toivonut Laurista, kun pani hänet
kaupunkiin lyseoon, tietysti pappia, kirkkoherraa, rovastia, niin
ainakin kappalaista, tai vaikka tuomaria. Siivosti koulua käydessään
oli Lauri yläluokilla alkanut soitella viulua ja pianoa, sillä toverien
puheista hän oli huomannut, että hänellä oli taipumusta, paitsi runon
sepittelyyn, myöskin musiikkiin; siksi hän sitten joskus oikeinpa
ahersi varsinkin pianon parissa, tutki noita avaimia ja harmonioita. Ja
siitä fantisoimisesta johtui, että olipa hän jo erääseen koulupoikasten
juhlaan runoillut ja säveltänyt juhlakantaatin. Mitäpä siinä, ei hän
silti runoilijaksi tai säveltäjäksi aikonut. Sitten Lauri sai "napin"
otsaansa, nimittäin lyyran, ja siirtyi pääkylään; lukemaan, sanoi hän;
mutta mitä lukemaan, sitä ei hän ajatellut. Menipä vain nyt aluksi
vaikka "polyteknikkoon"; koettipa ensin, miltä "arkkinihdiksi" opiskelu
maistuisi; ennättäisipä vielä tuumia muuta. Polyteknikossa heilahteli
sitten hänenkin lakkinsa tupsu muitten laulajain joukossa; pääkaupunki
oli yksitoikkoiselta maaseudulta tulleelle kultalan valojen
loistetta, kauneutta, serenadeja naisille ja ennen kaikkea pientä
lasinkallistelua.

Siihen aikaan Lauri Falk ensi kertaa rakastuikin, hämärästi,
kesyttömästi; mutta siitä rakkaudesta puhumme tuonnempana, paremmin
soveltuvassa kohdassa. Tärkeää on vain, että se tunne antoi hänelle
lisäsysäyksen, joka saattoi hänet yhä enemmän viehtymään soittoon ja
säveltelyyn, koska muutamat hänen lemmenlaulunsa olivat tuottaneet
hänelle ylioppilaspiireissä kiitosta. Sillä eipä Lauri muuten tietänyt,
mitä hän olisi paremminkaan harrastellut kuin tuota säveltelyä, kun
nimittäin se arkkitehti ei maistunutkaan, vaan hän erosi polyteknikosta
parin lukukauden perästä. Ei hän aavistanut, mihin ruveta tässä
maailmassa. "Ei, ei ollut kulttuurisukua, kuten monilla muilla, minua
neuvomassa", koetti hän itseään myöhemmin puolustaa; "isä, talonpoika,
ei tietänyt näistä herrasurista mitään"... Äiti oli muuten kuollutkin
jo Laurin ensimmäisenä ylioppilasvuotena. -- Ja kun Lauri sitten
huomasi muidenkin kansanpoikain löytäneen uransa, niin hän tunsi,
syyttelyt jättäen, itsensä ainoastaan jollakin merkillisellä tavoin
harhautuneeksi silloin kuin oli päättänyt lähteä säveltäjän ja
runoniekan uralle, meillä melkein turhalle, sanoi hänen
talonpoikaisvaistonsa... -- Päättänytkö? Oliko hän sen tosiaan
päättänyt? Eikö mitä, koskaan ei Lauri Falk ollut oikeastaan päättänyt
ruveta miksikään, sen hän voi rehellisesti vakuuttaa. Hän oli vain
mennyt Musiikkiopistoon, kun isällä oli vielä rahaakin lakkarissa;
oleskelipa nyt siellä, koetti säveltää... Mutta ei se rakastumisajan
jälkeen enää tuntunut luonnistuvan; hän vain tuskastui sisäisen
köyhyytensä ja kuluneen kaavamaisuutensa tähden, johon hän aina
yrittäessään joutui ja jonka hänen arvostelunsa hylkäsi. Siinä hän
yritteli syytellä laiskuuttaan ja odotti hiljalleen uutta, nuorekasta
patoutumista, istuskeli ja kuljeskeli toisten taiteilijain seurassa,
joissa siihen aikaan kuohui vapaita, rajuja aatteita, sillä suurlakko,
tuo eräänlainen kansallinen kapina, oli juuri tapahtunut. Innostui
hänkin joskus, heilutteli pitkiä käsivarsiaan, mutta suusta ei tullut
monta sanaa, enempää kuin "Pirujen valssistakaan", jonka hän oli
aikonut säveltää, vaikk'ei aikeesta kehittynyt sitten mitään, sillä
suurlakkoa seurannut yleinen lamautuminen teki sellaisen aiheen
vanhaksi ja kuluneeksi.

Menipä vuosia, hän sai julkisuuteen vihkon sävellyksiään, joista
arvostelu hänen salaiseksi huolekseen kiitti parhaiksi, jopa
päteviksi, noita rakastumisaikoina tehtyjä; ja antoipa hän kaksi
sävellyskonserttia, joista ensimmäisessä oli hiukan yleisöäkin. Mutta
enemmän kuin arvostelun laimeus teki hänet nyt yht'äkkiä rauhattomaksi
-- yleisön vähyys: kas, sepä se riitti herpaisemaan hänet täydellisesti
moniksi vuosiksi. Se kasvoi suorastaan tuskaksi. Nyt vasta Lauri Falk
huomasi, ettei pianistin ja säveltäjän homma tässä maassa kannattanut;
kuinka hän ei ollut sitä ajatellutkaan? "Suurinkin täällä on kukko
köyhyyden tunkiolla", alkoi hänen hyötyvaistonsa masentavasti sanoa,
niin jyrkästi, että hän aikoi nyt vaihtaa alaa: perusti erään
tuttavansa kanssa kahvilan, josta piti tulla varietee; Falkin
tehtäväksi jäi, paitsi antaa osuutensa rahoja, sommitella kahvilaan
paperikukkia ja etsiä sinne mustalaisia. Mustalaissoittajia ei hän
Helsingistä kuitenkaan löytänyt; ja kun hän parina iltana näki tuossa
hienossa paikassaan vain muutamia märkiä jätkiä, niin hän erosi koko
afääristä.

Sitten hän lähti yht'äkkiä ulkomaille. "Ihanaan Italiaan opiskelemaan",
sanoi hän; mutta sitä hän ei itsekään oikein uskonut, niin hän oli
nykyisin pettynyt, jostakin, jota hän ei ollut juuri toivonutkaan.
Aurinko paistoi tuossa ihanassa Italiassa, viiniä oli siellä, isällä
oli vielä rahaa. Ja sepittelipä hän siellä muutamia pieniä
kappaleitakin. Ja sitten tuli ikävä Suomeen, hän riensi takaisin,
tietäen nyt, että Italiassa kasvaa appelsiineja, että siellä tapaa
ruusuja. Nyt hän puhui hiljaisella äänellä, ei mahtailevasti kuin
ennen; Pisan kaltevan tornin kaipaajille hän hymyili lempeästi. Sitten
hän antoi uuden sävellyskonsertin; hellätunteisin arvostelu sanoi hänen
töittensä hienostuneen, sävyn jalostuneen; oikealla kielellä se
merkitsi, että Lauri oli vain heikontunut. Niin hän asian käsitti. Ja
hän odotti jotakin, joka viimein tapahtuikin, nimittäin se, että hänen
isänsä kuoli. Lauri kävi hänet hautaamassa, silloin hän oli tällä
seudulla viime kerran. Talo myytiin metsäyhtiölle, hän jakoi vähät
rahat ainoan sisarensa kanssa ja matkusti jälleen, nyt, paitsi
suloiseen Italiaan, kultivoituun Parisiin. Hän lähti sinne aikoen
koettaa vielä kerran ja uudella tavalla; ja ellei siitä olisi apua,
niin sitten vasta...! Hän aikoi siirtyä muusikkona kokonaan ulkomaille,
kun kerran se toimi ei kotimaassa käynyt päinsä. Hän puraisi hammasta
ja ryhtyi työhön, koska oli näet viimein huomannut, että taide vaatii
työtäkin, vaikka asia olikin hänestä käsittämätöntä: taide työnä,
ovatko lahjat siis hepo, jota täytyy suomia työllä? Työllä nouseminen
tuntui hänestä suorastaan tungettelulta. Kuitenkin hän kävi
konservatoriossa, oppiakseen kapellimestariksi, kävi, vaikka hänestä
oli ylen vaikeaa astua noiden ulkomaisten opettajaherrain eteen. Eikä
hän sitä oikein tahtonutkaan: siinä oli uhmaa. Koko tuo suuri maailma
oli hänestä hääräämistä, työtä; se kävi hänestä lopulta murskaavan
vastenmieliseksi. Kilvoittelu siellä oli hänelle suorastaan mahdotonta,
vierasta, valheelta tuntuvaa, ilkeää. Ja lisäksi tuli se, että kun hän
nyt todenteolla koetti kehittää itseään ja luki alansa mestareita,
huomasi hän itsensä niin -- joutavaksi, ettei hänestä voisi oikeaa
säveltäjää mitenkään tulla. Mutta sillä huomiolla oli se kummallinen
vaikutus, että nyt hän ei sietänyt aikoa enää muuhunkaan,
halvempiarvoiseen taiteilijahommaan, pelkäksi soittajaksi. Ei, Lauri
Falkista ei ollut kulttuurin frakkiin, arveli hän; ja jätti kaikki
omaan valtaansa. Lyhyen ajan koetti hän tosin siihen soveltua, omalla
tavallaan, keikaillen monenmoisella pintapuolisella, mitä hän voi
ulkomaista huomata. Hän teki kirjallistakin työtä, kirjoitti Parisissa
kaksi sonettia, ja aikoi mennä tango- ja miekkailukursseille, sillä ne
olivat jotakin hienoa. Floretin hän jo ostikin ja huvittelihen
hotellissa tuttavien ja pikentin nähden sitä huitoilemalla, ja ripusti
sen lopulta huoneessaan varsin näkyvälle paikalle, kauniisti
seinälleen. Mutta tango-homma jäi aivan aikeeksi. Sen sijaan hän
ajatteli kauemmin, kuinka hän Suomeen palattuansa nyt esiintyisi uutena
miehenä: matalat kengät jalassa, ja vihreät silkkisukat... Mutta
pohjimmaisena hänen sielussaan huokaili kuitenkin jokin koditon, avuton
ja toivoton. Mikä hän oli, miksi hän oli täällä, miksi hän oli missään?
Sellaista hän pohti alati. Miksi hän ei saanut olla vain Lassi Valkki?
Ei Falk, ei haukka: eikö lienekin hänen nimensä muutettu jostakin
muusta sellaiseksi. Niin, kyllä hän olisi saanut olla Valkki,
maalainen. Maanviljelijäkö? Oh, liian myöhäistä nyt, skorpioni oli
työntänyt myrkkynsä hänen vereensä. -- Miksi olikin hänet kiskottu
sieltä maalta pois, syytteli hän kohtaloaan etelässä ollessaan,
koettaen huumata kärsimystään päivänpaisteella, viinillä ja suhteilla
joihinkin kuorotyttöihin ja ilonaisiin, joissa hän palveli mykkää,
toisilleen hiiskumatonta kärsimyksen hekumaa, kantaen kärsimystä
ikäänkuin mitä aatelisvaippaa. Ja vieläkin odotti hän jotakin: vain
viimeisten perintörahain loppumista. Elää aikansa kuin perhonen, imeä
mettä minkä ennättää, ja sitten kuolla.

Ja nyt se odotettu oli tiettävästi tullut. Jokunen kolikko oli enää
taiteilijalla taskussa. Senvuoksi olikin asia nyt niin, että Lauri Falk
oli sanonut lähtevänsä etsimään kesäasuntoa ja työhön maalle... Eipä
suinkaan, hän oli menossa tekemään itsemurhaa.

Hän oli sitä sangen usein ennenkin ajatellut. Heittäytyä Arnoon,
opaalinhohtavaan Seineen... Mutta Arno oli likainen puro, ja Seinen
_opaali_... Eikä se muutenkaan voinut tapahtua tuolla maailmalla, joka
vaivasi elämänsä touhulla hänen korviaan. Ei, tänne synnyinseudulleen
hän oli jälleen painuva, se oli ottava hänet vastaan kuin hellä äiti,
sinne hän oli menevä, kauas vihannoivaan, visertävään metsään; siellä
hän oli levittävä lämpöiselle kalliolle loistavan kolibriviittansa ja
nukahtava. Kukaan ei häntä sieltä löytäisi ainakaan ihan heti; hän
puikahtaisi takaisin luontoon, josta oikku oli viskannut hänet muualle.




3.


Elämänsä onnettomuuden taiteilija tunsi nyt niin voimakkaana
kokonaisuutena, ettei hän saattanut huomata ympärillä olevaa luontoa
muuta kuin aavistukselta: korkealle noussutta kevätaurinkoa,
ritisevistä hongista lämmössä tunkeutuvaa täyteläistä pihkan hajua.
Kaikki tuo keväinen kauneus antoi hänelle ainoastaan haikean tiedon,
että nyt hänen oli siitä erottava. Siten hän samosi, yhä tuskansa
vaikeinta hetkeä läheten, pienen metsätöllin ohitse, huomaamatta sitä
juuri yhtään, enempää kuin vastasi mökin vanhuksen tervehdykseenkään,
ukon, joka seisoi aitan kulmalla tirkistellen kiiruhtavaan kulkijaan.
Yhä edelleen kohosi Lauri Falk pientä polkua, jonka vierillä
variksenvarvut helottivat vaaleina, ylös metsärinteelle töllin taakse,
paikalle, johon tuota asumusta ei enää näkynyt, mutta sen sijaan aivan
kuin kartalla koko synnyinseutu, etelässä usein uneksittu. Harjun alla
kaareilivat, kevätvettä tulvilleen nousseiden lahtien takana,
lehtimetsäiset niemet, joiden ääriviivoissa oli jo tuskin huomattavaa
vihreyttä, aivan kuin pieninä pilkkuina, ja noita niemiä kauempana
näkyivät jälleen suuret selät, jääkahleissaan merivihreät ja tummat.
Järvien keskellä oli kalliosaaria, joiden harmaa jäkäläturkki punersi
heikosti keväisessä valossa; ja tuolla vaaroilla kuulsi tuttuja taloja,
enimmät harmaita, keskellä pieniä, räikeitä oraspeltojaan. Muutamat
talot punaisia, kuin olisivat hymyilleet... Kaiken tämän tunsi Lauri
Falk nyt entistä hämärämpänä aavistuksena, sillä nyt, nytpä hän oli
täällä, metsissä, järvien rannoilla, jonne hän oli kaivannut. Mitä hän
enää kulki? Nyt hänen oli se vahva päätöksensä täytettävä.

Silloin hän heittäysi sammaleiselle rinteelle ja alkoi itkeä; hänellä
ei ollut selvyyttä mitä hän itki. Itki vain, oikein tosissaan tempoen,
niin että kieriskeli maassa alas rinnettä. Niin meni pitkä aika; ja
sitten hän lähti jälleen hoippuen eteenpäin; siellä olisi hänen nyt
pitänyt levittää se keltainen japanilaisviittansa; mutta ei, hän ei
ollutkaan avannut laukkuaan, hän samosi vain se kädessä eteenpäin
umpimähkään.

Ja siinä alkoi ympäristökin hymyillä hänelle, synnyinseutu utuisen
kauniina, kevään kullassa. Nuo järvet, ne herättivät hänen mielessään
nyt laulun, jonka hän oli runoillut ja säveltänyt ensimmäisellä
Italian-matkallaan; se virkisti häntä, hän hyräili sitä itsekseen:

    "Ken suomalaisen lailla
     vois järveä rakastaa?
     Jos järven vierailla mailla
     vain huomaa, jo riemuaa.

     Sen päilyssä kauneus mainen
     ja taivainen kangastaa.
     Oi järvi: kuin sieluton nainen
     on kauneinkin järvetön maa."

Sitten hän huomasi, kun meni takaisin alas mäeltä, myöskin töllin: se
oli pieni, harmaa ja surullinen, sen ikkuna musta ja matalalla maassa;
puutarhana ainoastaan pari karviaispensasta. Sika kyhnytti kylkeään
korvoon, joka oli syrjällään jo vihertyvällä pihanurmella. Ja vanha
ukko, hän seisoi siellä yhä aitan kulmalla, entisessä paikassa, pieksut
jalassa, kädet housunkaulukseen pistettyinä. Vain kiurun ääni liverteli
korkealla ilmoissa tässä metsän äänettömyydessä, yksinäisen asumuksen
ja sen mullalle paljastuneen peltotilkun yllä.

Tuo köyhä tölli, huomasi nyt Lauri Falk, sepä se jollakin tavoin esti
hänen aikomustaan, oli ristiriidassa sen kanssa. Hän oli muistanut
siellä etelässä tämän seudun, jonka helmaan hän tahtoi kuolla,
pelkästään noina kauniina järvinä ja suurina saloina, joita
metsäjärvien asukas vierailla mailla enimmän kaipaa. Mutta nyt toi
tölli mieleen myöskin maan köyhyyden, se ikäänkuin rumensi tuollaista
kaunista kuolemaa täällä; sai ajattelemaan toisia samanlaisia töllejä,
joissa ainoana silmänkoreutena oli kesäiseen aikaan jokin palsami
peltirasiassa ikkunalla; muuhunpa kauneuden ylellisyyteen ei niiden
asukkailta varaa riittänyt, hyvä, että saivat leivänmurunkin ja
perunoita näiden louhien kourallisesta multaa. Ja lienevätkö paljon
muuta kaivanneetkaan? Ken heitä olisi siihen opettanut? Tuoko kaupunki,
jonka harrastuksena olivat pienet afäärit ja ryypiskely? Kansaa, jonka
kulttuuri oli vasta -- virsikirjoja ja torakoita.

Niin, nyt Lauri Falk muisti määritelleensä jo ennen näitä rakkaita
seutujaan sanoilla: virsikirjoja ja torakoita. Ei, täällä ei kuolema
tuntunutkaan oikein suloiselta. Ja kuitenkin hän tahtoi vielä säilyttää
eheänä synkästä aikomuksesta johtuneen tunnelmansa; hän meni siis
nytkin jyrkästi ja vaiti ukon ohitse ja palasi harjulta alas
maantielle, jonka ojissa kevätpurot lempeästi solisivat ja rapakoissa
loisteli taivaan puhdas ja sininen kuva. Siten hän taivalsi, silloin
tällöin laukkaan heilauttaen, edelleen, pyrkien korkealle harjulle,
joka näkyi viidakon ylitse. Se oli noin penikulman päässä kaupungista;
siellä oli se vanha kotikylä, jonne hän oli viime yönä yrittänyt
laivalla suoraan. Niin, oikeastaan hänen pitäisikin kuolla siellä,
ajatteli hän nyt. Ah, tuoltapa kuumottivat kylän tutut piirteet, vanhan
kylän, jossa hän ei ollut käynyt vuosiin. Kuinka hän oli haaveissaan
rakastanut sen mutkaista kylänraittia, jonka kahden puolen ojentelivat
harmaat kiviaidat, esi-isien rakentamat; sen nokkosiakin, jotka
nostavat keväällä tallatut päänsä ja syksyllä heiluttavat kylmässä
tuulessa surullista latvaansa. Kauneimpana koko kylästä hän oli
muistanut nuo vanhat talot keskikesäisessä lumossaan, heilimöiväin
ruispeltojen takana, aivan kuin tähystellen sieltä kaksine
päätyikkunoineen.

Mutta kun hän, nyt jo eloisammin ympärilleen katsellen, saapui lähelle
kylää ja nousi suoraa maantietä harjun laelle, jonne Saimaan ulapat
avautuivat laajoina, siellä täällä jäissä kiiltävine railoineen, niin
mitä hän näkikään ensimmäisen suuren talon pellolla? Eipä se kasvanut
suinkaan kevätorasta, josta kaunis, heilimöivä ruis oli nouseva, vaan
pieniä, tasaisia männyntaimia.

Se oli jälleen häiriö synnyinseutu-tunnelmassa. Siinä talossa hän oli
valkolakiksi tultuaan monesti kesällä pitänyt hauskaa isännän kanssa,
peräkamarissa, konjakkipullo pöydällä ja pienen pöytäkellon soittaa
lirittäessä. Tai nuotalla, vaalittavanaan pullo "Savon viinaa", isännän
istuessa perässä, lihavan isännän, joka nosti painollaan venheen kokan
pystyyn ja joka lauloi: "Ei, ei, ei, ei piru mua saa..."

Eliköhän se isäntä, vierasvarainen ukko Hepsulainen vielä? Sitäkin
johtui nyt Lauri Falk ihmettelemään; talohan näytti niin autiolta,
ikäänkuin ontolta; navetan katossa oli kymmentä kertaa suurempi aukko
kuin hänen viimeksi sen nähdessään. Mitähän, jos kävisi tuttua
kamaripuolta katsomassa?

Taiteilija meni matalaan, laajaan pirttiin, jossa muuan nainen istui
uunin vieressä lasta soudatellen. Tulija kätteli ja kysyi, aivan kuin
entiset ajat muuttumattomiksi ajatellen:

"Onko isäntä kotona?"

"Mikä isäntä?" naurahti nainen. "Tukkiyhtiön amiraalitko? Täällähän ne
kai asuvat!"

"Eikös Hepsun Jahvet täällä enää isäntänä olekaan?"

"Hepsun Jahvet on kaupungissa vossikkana."

"Myynyt talonsa!" huudahti Lauri Falk. "Hepsun Jahvet myynyt
hovinsa..."

"Juoda lillitellyt", naurahti nainen. "Kun viikot yhtä mittaa kaupungin
hotellissa olostaa, löllii pitkin siltojen kaiteita housut kammitsassa,
niin eivätpä nämä hovitkaan hallussa pysy."

"Entä, mitäpä hän nyt arvelee?" kysyi hetken päästä Lauri Falk,
jollakin tavoin innoissaan.

"Mitäpäs! Sanoo; 'Mitäs, olen vossikkana, mikäs on olla, ei kuin pitää
ohjaksista ja antaa mennä ja rallattaa.' Niin sanoo. Ja niinhän nuo
muutkin, jotka ovat juoneet, entiset isännät, ahertavat nyt
tukkisavotoissa... Maljasen Ienokki..."

"Maljasen Ienokkiko?" toisti Lauri Falk, jolle tuokin ketterä isäntä
oli tuttu.

"Joi talonsa, tai jos lienevät muut puijanneet; nyt sanoo: 'Onpa tuo
ruumis saanut hyviäkin päiviä, koettakoon nyt huonojakin.'"

Haikeus ja omituinen ilo oli vallannut Lauri Falkin, kun hän taivalteli
jälleen talosta. Entiset metsät hän näki hävitetyiksi, kaikki maat
yhtiöillä, satoina vuosina avatut pellot kylvettyinä petäjillä, isännät
rappiolla, taloissa köyhiä loisia. Ei tämä hänelle aivan uuttakaan
ollut, vaan vanhan yhä kiivastuvaa jatkoa, muisti hän nyt. Mutta miksi
tuotti se tällä kertaa hänelle jonkinlaista riemua? Se ajatus, ettei
tämä viaton ja hupainen metsien heimo kestänyt touhuisen maailman
kosketusta! Ensimmäisen tukkiyhtiön ansioihin se oli alkanut kaatua;
sillä tuolla kansalla oli into hotelliin... Ei, kaipuu pois metsistä,
hiljaisuudesta, alakuloisuudesta. Se kansa oli nyt sellaista: antaa
köyhdyttää itsensä paisuttaakseen toisten kukkaroa! Ja sille se vain
nauraa, kuin Hepsun Jahvetti kuskipukilla, entinen suuren talon isäntä,
tai Maljanen savotan renkinä: 'Koettakoon nyt ruumis, huonojakin
päiviä! Kunhan on saanut hyviäkin.' Niinpä ne köyhätkin ajattelevat,
loikovat mieluummin nälässä kuin vaivaavat tuota ruumisraukkaansa ...
likistäen lumien keskellä talvella nälkävyötä ja vääntyen uunille ja
unohtaen siellä lämpöisissä unelmissa muun, vaivaa vaativan hyvän.

Mutta kesällä, uutterain muurahaisten aikana, se kansa on sirkka:
keväisin se varailee keveät venheensä kuntoon, se soutelee, joutelee,
istuskelee luodoilla ja onkii, aikailee toisten luona ja kuittaa
maailman pahat leikittelevillä pakinoilla. Ja kesäilloin liitelevät
viulun, ei, käsipelin sävelet vesillä... "Ja aitoissa lempi leikkii",
lisäsi Lauri.

Niin haaveili nyt Lauri Falk; se sopi erinomaisesti, se puolusti häntä:
sellaisia ne olivat täällä, antoivat mennä, leikittelivät; niin oli
hänkin. Elämän juovuttavia puolia hän oli hakenut; loitolta hän tuli,
nauttia hän tiesi saaneensa! Voipa hän olla tyytyväinen, niinkuin nuo
muutkin!

Hän oikaisi selkäänsä ja kohotti päänsä pystyyn; hän melkein ylpeili,
että kohtasi tämän seudun tällaisena, joksi hän sen luuli, ollen osaksi
oikeassakin. Hän oli sellainen kuin pitikin, oli rotunsa vesa.

Yhä hän vielä kuitenkin tunsi kuolemanhalua; niin, nyt hän oikein
mässäsi sillä tunteella; mutta aikeessaan ei hän kiirehtinyt. Mitäs
hän, eipä noilla muillakaan ollut sellaista hoppua. Ah, nyt hän ensin
tahtoi kulkea taloissa ja torpissa, kylissä, nähdä jälleen maaemonsa
kasvoista kasveihin.

Näin Falk asteli reippaasti pitkin maantietä, harjuilta laaksoihin,
sieltä jälleen mäille; hänen mielessään välähteli sävelkuvia. Jotakin
Kullervon tapaista. Aivan hämärästi, utuisesti ja heikkona.

Tuossa tuli hänen kotitalonsa; hän nosti ajatuksissaan hymyileviä
kasvojaan ja säpsähti. Pitkä, vaaleaksi maalattu rakennus, puolittain
herrastalon mallia. Laurin silmiin kiertyivät yht'äkkiä vedet, hänen
kasvoissaan vavahteli ja rintaan pyrki jotakin, joka sai hänet
pudistamaan päätänsä ja aivan kuin anelemaan hiljaa. Mutta sitä hän ei
tällä hetkellä enää sallinut. Hän seisoi hetken paikallaan, sitten hän
melkein huudahti: "Pois, pois!" Tuntui peloittavan, että jotkin muistot
olisivat nyt voineet tuottaa tuskaa, syöstä hänet jälleen äskeiseen
epätoivoon, josta hän nyt toki oli hiukan selvinnyt. Mitäs, ah, kyllä
isän ja äidin hahmot, jotka hän oli siellä tanhualla näkevinään,
ymmärsivät hänet! Saattoiko hän olla muuta kuin tämä kansa, tämä
luonto, hänen alkuäitinsä? Ei mennä sisälle katselemaan; aina hän oli
karttanut sellaista auttamatonta syventymistä.

Niin oli kosketus omaan maahan parantanut Falkia puuskasta, joka oli
hänelle sangen tavallinen; ja nyt hän oli jo niin virkeä, että tahtoi
vapauttaa itseään vielä enemmän. Siksi hän kiinnitti nyt katseensa
vanhaan herraskartanoon, jonka hän näki tuolla salmen toisella
rannalla, kaidalla kannaksella; kannaksen takana oli vielä toisia
kierteleviä selkiä. Tuo rakennus oli ruskea Vaskilahti, jossa hän oli
pari kertaa pienenä käynytkin; siellä, siinä muodoltaan omituisen
rauhallisessa hovissa, johon johti tuuhea koivukuja, hän muisti olleen
kauniita lasikruunuja ja sohvia, kukitetulla silkillä päällystettyjä,
niin hienon näköisiä, että niihin tuskin uskalsi koskea; ja salissa oli
kullatuissa kehyksissä punaposkisia ja hymyileviä muotokuvia. Siellä
aatelistalossa, jonka kaltaisista hän oli koulussa ollessaan lukenut
romanttisia tarinoita linnanneitosista ja ritareista ja sankareista,
siellä oli ennen muinoin asunut vanha musikaalinen neiti, Anna
Loewen-Brange.

Niin, sitäkin hän nyt kaipasi käydä katsomassa. Mutta se luja päätös?
Että ihanko? Tuntuipa se nyt happamelta. "Ennättäähän moiseen aina",
naurahti Lauri Falk itsekseen. Ja kulkiessaan korkeaa porraspuuta erään
puron ylitse hän oikein jo rallatteli kansanomaisia tanssin sanoja:

    "Riihestä kuuluu se riutan jyske,
     riutan jyske..."

Sellainen nyt oli hänen luonteensa toinen puoli... Sitten hän vaikeni.
Edessä näkyi hänelle entisiltä ajoilta tuttu vesimylly.




4.


Järvet painuivat hämäriin, ja kevät-illan leveä ruskotus hymyili
keltaisena ja punaisena myllylaakson koivujen välitse. Lauri Falk
laskeutui myllypadon luo, jonka rantamilla jossakin sammakot
kurnuttelivat, niksuttavalla, haukkuvalla äänellä, ja jonka ylitse
pöllö lenteli pehmein siivin. Tuo mylly, sen suhiseva koivikko, pato,
jonka vesi nytkin hänelle rauhoittavasti ja nukuttavasti kohisi, niin,
varsinkin myllyn salaperäinen ja pärskyvä vesiratas mustassa
onkalossaan, johon vesi virtasi väkevänä kieppuen, oli ollut lapsena
hänen rakkaimpia paikkojaan. Hänen oli aina tehnyt silloin mieli
leikkiä rännin vedellä, syöksyä sen keralla alas; mutta sanoihan järki,
että onkalon pyörre tai hauska hirviö, jonka hän kuvitteli asuvan
tuossa luolassa, hänet murskaisi; sitä ei Lauri Falk toki tehnyt.

Mutta nyt hänen oli nälkä, ja väsytti niin, että aivan polvia horjutti.
Hän nousi puron töyryltä myllärin tuvan portaille ja kosketti ovea. Se
oli auki. Pienellä tanhualla, jonka yhtä kylkeä reunusti luhtiaitta,
kävi parista tuomesta kirpeä silmikoiden haju, niissä oli muutamia
nuppuja kuin helmiä.

Lauri Falk ihaili itsekseen:

"Mikä rauhallinen, kotoisa tyyssija täällä! Ovi auki, lukitsematta,
niinkuin kaikkialla näillä main. Ei pelkoa, vimmaa vartioida
tavaroitaan niinkuin siellä maailmalla!"

Hän kurkisti pieneen myllärin tupaan ja meni sitten hiljaa sisään.
Paahteisessa tuvassa, kuuman uunin kupeella, makasi karsinasängyssä
alusvaatteisillaan laihahko mies, joka tuskin käänsi kasvojaan, kun
vieras tuli. Hetken oli hiljaista ja kuului ainoastaan pimeästä
nurkasta seinäkellon verkallinen napse.

Lauri Falk rykäisi ja tervehti, pyysi yösijaa, kysyen samalla
loikojalta, hänkö oli mylläri.

Vanha mies nousi keveästi istumaan ja vastasi myöntävästi. Entinen oli
mylläri vielä, vaikk'ei Lauri ollut hämärässä tuntenut. Sitten tuli
mies kättelemään ja kysyi:

"Mistäs vieras...?"

"Olenpa vaan, kaupungista... Olen vaan ... mikä lienen, muu mies",
vastasi Lauri kujeillen ja verkkaisesti.

"Muu mies? Ka, vai niin, mikä tietää", naurahti vanhus. "No olkaa vaan.
Ja yösijaa, kyllähän."

Samassa kolahti ovi, joka vei tuvasta kamarin puolelle, ja sisään tuli
hiljaa valtavan leveä nainen, röijyttä, paksut käsivarret paljaina,
tirkisteli hämärässä ja sanoi sitten naurahtaen:

"Vierashan ukolla oli. Kuulinhan minä, mistäs sitä näin myöhään,
kukas?"

Lauri Falk aikoi vastata niinkuin äskenkin, jotakin, joka näyttäisi
hänet haluttomaksi ripittämään itseään; mutta mylläri riensi auttamaan
häntä ja virkkoi:

"Muu mies kuuluu olevan... Yösijaa tahtoo..."

"Yösijaa, pitäähän sitä", yhtyi puheeseen myllärin emäntä. "Paljonhan
tästä kulkijoita käykin, valtatien vartta, voi toki, sellaisia
kulkijoita. Kerrankin tuli tähän poika-raiska, tuli hiljalleen tupaan
tähän. Ei virkkanut mitään, niin nälissään oli, sälli, mikä lienee
ollut, ettei jaksanut puhuakaan; arvasin minä sen, näkihän sen. Toin
ruokaa pöytään, sanoin: 'Syö, poika-raiska, syö; ja pyydä sinä taloista
ruokaa, pyydä; älä vaan mene varastamaan...' Ja sitten kun ne
mustalaisetkin: ette usko, kun kävi keväällä mustalaisia, koreitahan
nuo olivat..."

"Koreat sinulle", naurahti mylläri. "Antaisit heidän olla... Johtui
mieleeni, että ehkäpä vieras tahtoisi ruuanpuolta, kun kerran
kaupungista asti..."

"Kyllähän se ruokakin motevaa olisi", myönsi nyt Lauri Falk.

"Johan toki", virkkoi silloin myllärin emäntä, "olisitte sanonut heti".

Ja muori katosi tuvasta eteisen puolelle, kai keittiöön, ja ilmestyi
takaisin, mukanaan lautasella pino piiraita, voita ja maitoa. Sitten
emäntä sytytti pienen lampun ja kehoitti:

"Menkäähän toki, herrahan te olette, saliin."

Falk totteli kohta, hän tahtoi ainakin tänä iltana pysyä omassa
rauhassaan. Isäntä ei tullutkaan kamariin, jota muori sanoi saliksi,
vaan jäi loikoilemaan kuumaan tupaan; mutta emäntä tuli, istahti
pianistin eteen pöydän toiseen päähän ja alkoi pakista:

"Syökää, syökää, ne ovat tuoreita piiraita, ihan tuoreita, niin ne
mustalaisetkin söivät. Koreitahan nuo olivat, oli niillä helistintä,
kankaalla asuivat, kierteleväiset, eihän noita ruunu ryöstelle; tulivat
sisään, olin tuolla leipiä paistamassa. -- 'Anna, hyvä emäntä, minulle
leipä', sanoo yksi eukko, kun vedin leipää uunista, 'anna lapselleni
tuo leipä'. Ka, mitäs minä. 'Ota, raiska', sanoin; ja annoin sen
leivän. Niin tulee toinen, sanoo: 'Anna minulle, anna lapselleni.'
Mitäs minä. 'Ota', sanoin ja annoin. Niin tulee kolmas, pyytää, mutta
ei, rietas, tyydy leipään, tahtoo huiviani, parasta huiviani orrelta.
'Anna minulle', sanoo, 'minun mieheni tapettiin viime syksynä Kerimäen
markkinoilla'. Niin silloin minä, jos tarvinnee, arvelin, jospa raiska
tarvinnee..."

"No, muori", puuttui mylläri puheeseen tuvasta; "jokohan tuon huivisi
vaan annoit?"

"Minäkö?" huudahti muori. "Minäkö parasta kirkkohuiviani! 'Ettekös jo
osaa siitä suoriutua!' huusin, ja kun otin uuninkoukun, niin osasivat
siitä lähteä. Mutta keitäs ovat tämä vieras?"

"Muu mies, etkös kuullut", keskeytti mylläri puoleksi leikillä,
puoleksi vakavasti tuvasta. "Ehkä lie kulkija väsynyt, varustelisit
hiljalleen yöpaikkaa."

Myllärin emäntä nousi ja alkoi availla kamarin eli salin sänkyä
vieraalle; siinä hän mutisi:

"Enhän minä, mitäs, arvelin vaan, tutulta näytti. Ja mitäpäs, nythän se
on sija, maatkoon nyt tässä salissa, minä menen kammariini."

Taiteilija jäi yksin; hän katseli piironkia, sen päällä oli
heränneitten kirjoja, "Yhden kristityn sielun vaellus", lehtien nurkat
paikoin käännetty merkeiksi. "Hm, körttiläisten peruahan tämä, sen
vähäisen joukon, mitä sitä lienee tällä seudulla koskaan ollut", mutisi
Lauri Falk. Sitten hän pilkisteli ulos pienestä ikkunasta. Myllylampi
välkkyi vaaleana hämärästä, ja kevätkuiskeinen koivikko oli tumma. "Oi
romanttista rauhaa", supisi hän riisuutuessaan. "Mitäs, jos jäisinkin
tänne, hiljaisuuteen? Tällaisten isäntien kanssa aina sovittaisiin. Ja
kuinka se oli: Jahvet Hepsulainen? Ota oppi heimostasi. Entinen
pohattamies vossikkana, ei muuta kuin pitää ohjaksia ja rallattaa.
Ennättääpä noihin kalaaseihin, joihin aioin. Ja sitten minä kuljen
kylillä, sirkuttelen kesän ilokseni..." Ja Lauri Falk hyräili
itsekseen: "Sirkka lauloi lystiksensä... Tanssipaikoilla sitten
maalaisnaukkusia nurkan takana..."

Hän kääntyi kyljelleen ja veti jalkansa mukavasti koukkuun. Tuntui
hyvältä: monta päivää ulkomaitten junissa, sitten meren, joutavan,
vellottavana; sitten isänmaan junassa, joka pysähtyy jokaisen
halkopinon ääreen, ja viimeksi yö Sandelsissa... Viimein päivä
raskaasti vaeltamassa.

Mutta nyt, eksisteeraa vain. "Mukavaa seuraa tämä..."

Meni aikaa hiljaisuudessa, hämäryys ainoastaan sihisi.

Sitten alkoivat nukkujan varpaat unessa hangata toisiaan, hän kavahti,
tuuhea tukka pystyssä, melkein istualleen, raapi tulta ja mutisi
itsekseen:

"Siunatkoon, miten kiire niille nyt tuli kaikkialle, menevät niin, että
niskat keikkuvat. Eikös vain virsikirjoja ... ja ... ei, paljon
pahempia tällä kertaa kuin torakoita.

Tietysti pahempia. Älkäähän, vai luulette noin pakoon pääsevänne."

Hän tempasi raidin neljältä kulmalta, avasi ikkunan, "Ravatkaapa
siellä", hän naurahti. "Ihana onnen maa", mutisi hän, yritellen uneen
vuoteessa ja kuunnellen myllypuron rauhoittavaa kohinaa. "Lauhkea,
viaton kansa. Outokin tulee, ei katsota niinkuin hotellissa, vieraana,
kohdella pahoin, mitä parhainta on, annetaan..."

Hän raapaisi jälleen jalkojaan ja nousi aivan pystyyn.

"Mitäs, jos avaisin repun ja antaisin niille nukutusainetta,
kiinalaisten tupakkaa nestemuodossa, morfiinia? Niin, täälläpäin
sovitellaan asiat ymmärtäväisellä leikillä, tämän rahvaan kanssa
nimittäin. Mutta nyt tässä täytyy keksiä muuta."

Taiteilija avasi laukkunsa ja otti siitä kauniin japanilaisen
viittansa, pisti viitan huvikseen siinä ylleen, siveli sen kahisevaa
silkkiä ja meni sitten ulos. Hän seisoi hetken eteisessä, katsellen
sopivampia makuupaikkoja, ehkä aittoja. Tuosta veivät portaat ylisille.
Hän kiipesi sinne ylös, löysi pienen ullakkokamarin ja vuoteen
nahkasineen, ajatteli: "Ajakoot minut pois, jos tämä vuode on jonkun
toisen..." Ja siihen nyt Lauri Falk nukahti syvään uneen.




5.


Seuraavana aamuna Lauri heräsi kovaan jysähdykseen; kun hän nosti
päätänsä, lensi ovenraosta sisään, ullakon luukun kautta alhaalta, iso
naisen ruoju, nauhat pyrstönä perästä. Taiteilija väisti otsaansa, ja
kuuli samassa tuvan eteisestä myllärin emännän kiivaan äänen:

"Etkö sinä herää, etkö herää, pakana?"

Lauri Falk nousi ällistyneenä ylös, meni loistavassa viitassaan
luukulle ja kurkisti eteiseen.

"Kah, herrakos siellä?" huudahti myllärin emäntä. "Ja taivaan valkeus,
millaisessa paidassa! Että tuollaisetko ne herroilla nyt on paidat,
enhän minä ole moista ennen nähnytkään. Mutta missäs se piika?"

"Ei täällä mitään piikaa ole ollut", vastasi Lauri Falk.

"Eikö? Yöjalkaan se on mennyt, sitähän minä kengällä paiskelin... Se on
uusi piika. Voi sinun kummat, tule ukko, kuule, se juoksee yöjalkaa,
kun kesä alkaa; kyllä minä sille, kunhan se tulee kotiin. Olen niin
lihava enkä pääse ylös portaista, niin heittää häntä kengällä, laiskaa.
Mutta milloinkas, mikäs herran sinne ylös?"

Taiteilija selitti nyt leikillisesti asian, öisen taistelunsa, mutta
emäntä huudahti:

"Ei lutikka syö muita kuin suruttomia, syntisiä. Ja missä se piika?
Lehmät ja pässi-pahalainen tuolla juomaa huutavat, eikä ole kotona..."

Mylläri oli tällä varhaisella hetkellä tullut eteiseen, hän kuunteli
hymyillen ja kasvot alas luotuina vaimonsa pajatusta; samalla juoksi
piika pihalta, ja emäntä tuota torumaan. Mutta piika puolustihen:

"Minä yöllä vain ulkona kävin, mutta kun nousin takaisin, oli vällyjeni
alla herra. Menin aittaan maata."

Lauri Falk käytti hyväkseen tilaisuutta ja esitti nyt:

"Jäisinpä noiden vällyjen alle pitemmäksikin aikaa, asumaan nimittäin.
Kesäksi, hoitolaiseksi."

Ja siinä hän ilmaisi nimensäkin, ja mylläri sanoi:

"Johan minä olin tuntevinani. Ja tunsinpa isänne..."

"Ja minäkin tunsin jo eilen", jatkoi muori; "mutta ukko, köriläs, kun
ei antanut puhua. Hoitolaiseksi, meillekö, tännekö, ylisillekö,
siunaa!"

Sovittiinpa siinä kuitenkin, vähän ajan päästä, sillä mylläri arveli
vain:

"No, jos haluatte, niin ollaan sitten tässä."

Myöhemmin päivällä, kun Falk oli nukkunut kyllältään, hän järjesteli
ahdasta kamariaan, poltteli paperosseja ja tirkisteli tuuliseen
pärekattoon ja mustuneeseen ampiaispesään siinä. Se oli hupaisaa,
alussa. Pois haipuivat ajatukset, mitä sitten ja sitten tehdä. "Antaapa
mennä", hän mietti. "Pitäisi ne tavarat vain, kirjat ja soittovehkeet,
kaupungista noutaa. Ja kuljeskella, katsella, oleskella; niin, käydä
Vaskilahdessakin..."

Lähtipä hän pian sitten hiljaa kävellen katsomaan Vaskilahtea,
lapsuutensa romanttista paikkaa. Ja kulkiessaan päivänpaisteessa
kuivien kankaiden pehmeitä hiekkateitä, huiskutellen keppiään kuin
notkeaa florettia, hän iloitsi jo mielessään, sillä nyt oli hänen
aivoissaan leimahtanut ajatus, syttynyt uusi aate, mitä hän täällä
tekisi. Hän, hänpä säveltäisi jälleen; hän ryhtyisi työhön, niin, hänen
oli tosiaan aika jo ryhtyä! Ulkomailla, vieraihin oloihin viskattuna,
oli hänen kykynsä kelmennyt, kuihtunut kurjaksi apatiaksi. Mitäpä hän
siellä? Mutta täällä, yht'äkkiä ja pitkästä aikaa päästyään omain
juurten kosketukseen, oli hänen sydämeensä syöksähtänyt kuin uusi
elämän mahla!

Kullervoa hän tahtoi säveltää. Balladin Kullervosta. Ja hän hyräili
itsekseen:

    "Kullervo, Kalervon poika,
     hius keltainen, korea,
     kullan kauto kaunokainen..."

Kuvata hän tahtoi siinä Kullervoa. Aluksi Lauri ajatteli häntä
synnyinseutunsa kansana, joka oli joutunut uusien olojen kosketukseen,
orjaksi Untamolle, jonka nimeksi hänestä sopi kulttuuri, koko maailman
kiistatanner; sen Untamon töihin ei Kullervosta ole, vaan hän turmelee
orjuudessa itsensä, tuhoutuu. Mutta iloisena ja kirkkaana ja orjuutta
halveksien hän syöksyy häviöönsä; aivan kuin Maljanen tai tuo toinen
rappeutunut isäntä. Sitten Lauri alkoi sulattaa itsensäkin näihin
henkilöihinsä.

Näin hän uneksi, kunnes tuli pieni hongikko. Ja kun hän oli kävellyt
sen läpi, kuumotti tuolta jo Vaskilahden katto, naavasta harmahtavana
kevätkesän kylmien ja lumivalkeain pilvien alla, jotka hohtivat aivan
kuin sisäistä, hopeista valoa. Koivut rakennuksen luona olivat
harsomaisesti vihertävät. Lahdelma talon kohdalla, suoraan pääportaista
rannalle päin, väreili sulana, ja sen vesi oli väkevän sininen.
Lahdessa pienellä kalliosaarella oli rappeutunut huvimaja,
kreikkalainen temppeli, kuten Lauri Falk oli sitä ennen kuvitellut. Ja
nyt näkyi jo koko vanha, kaksikerroksinen rakennus.

-- Mutta eihän se ennen kai vielä tähän näkynyt, ajatteli Lauri Falk.
Silloin sitä kätki se pitkä, tuuhea koivukuja... Nyt oli enää vain pari
koivua talon puistopuolella. Lauri huomasi edelleen kulkiessaan, että
se ammoinen koivukuja oli viime vuosina hakattu pois; ja hänen
askelensa muuttuivat hitaammiksi.

Taiteilija oli kyllä jo kuullut mylläriltä, että Vaskilahden omituinen
vanha neiti oli toista vuotta sitten kuollut ja että hän oli
testamentannut talonsa pehtorin-tapaiselleen, Matti Muikkuselle, vaikka
hänellä kuului olleen sukulaisiakin; mutta tätä koivukujaa ei Lauri
Falk ollut sattunut ajattelemaan.

Vaskilahti oli tyypillinen tuollaisia rappeutuneita herraskartanolta,
joita 1800-luvun loppu ja seuraavan alku alkoi näyttää yhä enemmän
tällä seudulla kuten muuallakin Suomessa, aikana, jolloin entiset
ruotsalaiset suvut olivat heikontuneet tai kuolleet ja suomalainen
talonpoika yritteli astua heidän paikalleen. Kun Lauri Falk nyt käveli
särkyneiden kiviaitain välitse entisen lehtikujan paikkaa ja tuli
pihalle, niin hän näki, että syreenipensaat, joiden kuultavassa
lehdistössä värisi paisuvia, ruskeita nuppuja, olivat villiintyneet ja
oksia niistä katkottu. Tuolla oli pääkuistista jäljellä ainoastaan sen
paikka; kuistin kattoa oli ennen kannattanut neljä valkeaksi maalattua
doorilaista pylvästä; nyt oli kuisti poissa, ja ovi ammotti onttona
tyhjässä seinässä. Koko kartanon katto oli vino ja rikki, ikkunoista
päällyslaudat maahan tippuneet, jokunen ruutu paikattu ryysyillä. Ja
kun Lauri meni rakennuksen toiselle puolelle puutarhaan, oli siellä
surullista ja hoidotonta: omenapuut kuivuneet pakkasissa ja vailla
vaalivaa kättä; kirsikkapuut, joihin ei vielä lehti ollut puhjennut,
olivat versoneet villiksi ja sekavaksi viidaksi; kaikkialla näkyi
talvellista kuloruohoa, olkia, riepuja ja roskaa.

Tuolla syrjemmällä olivat samoin muut rakennukset lahonneet; luhtiaitan
katolla riippui ruostunut viiri toisella saranallaan, lintu-uutuista
olivat enimmistä pohjat pudonneet pois, koivuista ja palsamihaavoista
oksat repeytyneet.

Taiteilija seisoi nolona ruusupensaiden vieressä, joissa ennen oli
kasvanut ruusuja. "Hehkuvia ruusuja!" suri hän. Pettyneenä hän katsoi
koko tätä romanttista haavettaan. Kartanolla oli haudanhiljaista.
Kottaraiset vain vihelsivät unelmoivasti parin säilyneen uutun
puikolla.

Kuitenkin Lauri Falk meni vielä sisään; mutta kun hän haeskeli, tyhjien
ja ummehtuneiden huoneiden kautta kulkien, isäntää, niin hänen
harmillinen rauhattomuutensa yhä lisääntyi.

Muuan pyöreäpäinen mies nousi isossa salissa hitaasti ylös leveästä
sängystä; hän oli Matti Muikkunen. Salin seinät olivat nyt verhotut
räikeänpunaisilla ja kullankirjavilla tapeteilla; pitkin seiniä seisoi
wieniläistuoleja, nurkassa oli keltainen, sorvailtu piironki ja sen
päällä kaksi kipsikoiraa ja venäläinen puumuna. Piirongin kohdalla
seinällä suurennettu valokuva kuolleesta, istualleen asetetusta
lapsesta, Matin sisarenpojasta, kuten isäntä sittemmin kertoi. Mutta
syrjemmällä oli vielä seinällä vanha teräspiirros: vallasnainen aamulla
herätessään, paljain, sievin povin, hiuksin, jotka olivat kuin
pikimustaa silkkiä.

Taiteilija pyysi nähdä rakennuksen huoneita. Mutta Matti vastasi
epäilevästi hymyillen ja haukotellen:

"Heh, mitähän noista... Ei niissä mitään ole, myötiin tässä, kun
ryökkinä kuoli, viimeisiä vehkeitä avitsioonilla. Itse oli
testamentannut jo osan jollekin yhtiölle, joka niitä vanhoja myöpeleitä
kerää."

Matti Muikkunen lähti kuitenkin näyttelemään Falkille huoneita; ja
yläkerran narisevia portaita noustessaan kysyi taiteilija:

"Että lahjaksiko tuli tällainen paikka teille, huhuilevat?"

"Niinhän se", hymähti Matti Muikkunen haukotellen. "Onhan tämä kyllä
paikka, onhan; mutta olipa hänestä puuhaa, Annasta: liassa rypi,
kamarissaan istui, välistä soitteli, kipeähän tuo oli; sai sen pönttöjä
kannella; ärtyinen, varsinkin omaisilleen, heh, kun nimensä muuttivat,
Karhunkouria nyt ovat. Sai sitä passata."

Ylhäällä ei tosiaan ollut mitään; vihertävät kaakeliuunit rikki, kaikki
surullista, tomuista. Menivätpä he sitten alas. Keittiön ovi oli
raollaan, ja sisältä kuului kimeää ja kovaäänistä kehtolaulua.

"Kah, kah, mitä se taas laulaa", sanoi Matti Muikkunen. "Tässä on
meillä loinen; sen loisen lapsien täti se siellä lurittelee, sellainen
joskus hiukan hassahtava."

Keittiössä loukutteli laiha, mukulaotsainen nainen kehtoa niin kovasti,
ettei huomannut tulijoita, ei varsinkaan, kun lauloi kiivaalla äänellä
yhtä mittaa: "Minäpä laulan lapselleni: Turun lurun lutikka, lirun
larun latikka!"

Matti Muikkunen nauraa hekahutti, Lauri Falkin seisoessa tyhmistyneenä;
silloin tuo nainen, jolla muuten oli pukuna punainen leninki, mistä
lienee kaupungista lahjaksi saamansa, nosti päätänsä ja selitti:

"Niin, kun jättivät minut näiden kanssa tänne sotimaan." Ja hän osoitti
soppeen, joka oli täynnä repaleisia pienokaisia. "Eivät anna tämän
yhden maata", jatkoi hän... "Tulkaapas, pirulaiset, niin pyöräytän,
että näette kaikki ikkunat yht'aikaa."

"Vai vastus on", naurahti Lauri Falk.

"Mitä hänestä", sanoi Matti Muikkunen.

Mutta nainen jatkoi:

"Niin on, piruista. Meni mies hakemaan jauhoja, kun sai rahanpennejä
Ripatilta. Kuulkaahan, kun tässä ennen kelirikkoa kävi naapurin loinen
Ienok Maljanen kaupungissa tämän Matin reessä, ja meidän mies oli
völjäämässä..."

"Maljanen?" toisti Lauri ja tuli uteliaaksi.

"Niin, se jolta Ripatti juotti talon; ja nyt varasti Ripatti Maljaselta
vielä vasikannahan, tämän isännän reestä; meidän mies näki sen, olivat
Ripatilla kortteeria, tämä Matti, Maljanen ja meidän mies. Ja nyt
tahtoi Ienokin eukko manuuttaa Ripattia, oli jo käynyt vallesmannilla.
Mutta ehättipä Ripatti tänne, meidän miehelle puhumaan..."

"Joutavia", sanoi Matti Muikkunen nopeasti; "tulkaahan, vieras, niin
kiehautan kahvia..."

Ja Matti lähti menemään, ikäänkuin Falkia perästään maanitellen. Falk
jäi kuitenkin yhä keittiöön; ja siellä hänelle selvisi tädin jutuista,
että asioitsija Ripatti kaupungista oli käynyt lahjomassa todistajaa,
ennenkuin poliisit ehtivät asiaa tutkimaan. Sitten alkoi
tulipunapukuinen eukko pakista nopeasti muuta:

"Kahvia, hohoi, kahvia. Osaahan se Matti kahvin höyräytellä... Kyllähän
niiden kelpaa kahvia. Meni emäntä tyttärineen sinne saareen, jossa
sillä ovat ne sukulaiset, uusia röijyjään, ryijyjään näyttämään.
Kuulkaahan, yöleä on tämä emäntä, köyhänä tämä Matti sen nai. Työntyi
Matille, kun Matilla oli tällainen hovi. Ja nyt sitä syödään ja
vaatteita tehdään, rouvaksi tiukkaa sanomaan itseään. Phyi, rouvaksi!
Kun olisi tyttö edes Matin, mutta suutarinpa tuo on tekemä, Matin
tyttö. Niin kuulkaahan: tämä Matti passaa rouvaa, aamulla kahvit
keittää, vuoteelle rikulla kantaa, ruuan laittaa, kun hän itse istuu
kiikkastuolissa, ompelee tuukkeihin niitä puunkuvia."

Eukon pakina keskeytyi, sillä Matti tuli sisään kuppeineen ja
pannuineen ja vaati vierasta menemään salin puolelle; itse hän ryhtyi
keittämään kahvia.

Istuskeli Lauri Falk sitten hetkisen yksinään isossa salissa. Ja jopa
tuli kahvi, kiiltävässä kannussa, tulivat vehnäskimpaleet ja
pikkuleivät, kaikki järjestettyinä kirjatulle liinalle. Ja kahvia
tuodessaan mainitsi Matti:

"Mitäpä tuon jutuista, hassahtavan... Ja mekin tässä ollaan Ripatin
tuttuja; mitäpä noista kertomaan."

Lauri Falk vastasi, että mitäpä noista; eipä hän asiaa oikein tarkoin
ymmärtänytkään. Sitten mainitsi Falk jotakin vanhasta kuistista: minne
se oli hävinnyt?

"Vettä laski seinille, mädännytti hirsiä", vastasi isäntä. Ja hän
jatkoi, raapien päätänsä, joka oli nyt ohimojakauksella:

"Uusi rakennus se pitäisi saada, arkkinihti tänne pitäisi kutsua! Ja
uusi nuusniekka pitäisi saada, oikea nuusniekka! Ja kyllä, kyllähän se
saadaankin..."

Taiteilija puhui vanhan talon arvosta: ei pitäisi antaa vanhan
hävitä...

"Kyllä, kyllä, niinhän se on", hätääntyi Matti Muikkunen yhä enemmän,
luullen vieraan puhuvan maatilanhoidosta, vaikka Falk tarkoitti itse
rakennusta. "Kyllähän sitä; potattia tässä aiotaankin panna, tänä
vuonna, kahta uhemmin... Ja heinää! Niin, heinää, kyllähän minä.
Kunhan, kunhan tässä", lopetti hän haukotellen.

Pian lähti nuori Falk sitten takaisin myllylaaksoon, lähtipä
nolostuneena ja kiihdyksissään äsken näkemistään ja kuulemistaan. Hän
ei käsittänyt oikein selvästi, mistä hän oli harmissaan. Hän tunsi,
että vanha Vaskilahti, joka oli hänestä ollut muinoin hienompi kuin
mikään muu talo, uneksi nyt siellä surullisena ja unhotettuna
hiljaisella kunnaallaan. Ah, oli siellä toki ennen ollut jotakin,
ajatteli Lauri Falk. Muotoja, aistia, vanhaa, perittyä. Ja kauneutta,
iloa. Niin, pienet aatelisten naisten jalat olivat siellä silkkisukkiin
ja siroihin kenkiin verhottuina sipsutelleet huvimajoihin, ja katrillin
tahti oli kaikunut. Lempeä, kevytmielisyyttäkin oli siellä asustanut...
Pikku poikana hän muisti siellä ihailleensa ruusuja, pohjoismaisia
kyllä, mutta sittenkin ruusuja.

"Matti Muikkusten kädet niitä nyt raiskaavat!" huudahti hän itsekseen
ja pysähtyi keskellä maantietä, otsa rypyssä ja silmät luotuina
taivaalle. Niin, harmitti ajatella, että vanha neiti oli lahjoittanut
talon tuolle haukottelevalle Muikkuselle, silakalle... Ja sittenkin:
vielä enemmän hän ihmetteli, että se musikaalinen vanha neiti oli
elellyt liassa, kuten Vaskilahden nykyinen isäntä sanoi.

"Vanha homehtunut hassu!" arvosteli Lauri Falk itsekseen
neiti-vainajaa, jonka aateluutta hän kuitenkin vaistomaisesti ihaili.
Sillä kaikestahan olemme jo huomanneet, että Lauri Falk oli
hienosteleva ja taipuvainen lapselliseen ylimyshaaveiluun. Noihin
haaveisiin olivat opastaneet jo koulupoika-aikana romanttiset kirjat
vanhain kartanoiden vihreistä kamareista, monenmoiset runot linnan
neidoista ja muusta sellaisesta. Ja asuipa hänessä talonpojan salainen
oman halvemmuuden tunne... Kuulijat hänen konserteissaan olivat olleet
enimmäkseen ruotsalaisia, siis yleensä sitä sivistyneempää polvea,
johon tuokin neiti-vainaja oli kuulunut; arvostelu suosi hieman hänen
töitään, suuri yleisö ei; ne olivat sille liian merkillisiä; yleisö oli
nousukasta, suomalaista, se ei ymmärtänyt vielä persoonallista
taidetta. Ah, olisipa ollut enemmän sitä vanhaa, kauttaaltaan
sivistynyttä ja hienostunutta polvea. Kauttaaltaan sivistynyttä? Ah,
Lauri Falk oli ollut niin vähän tekemisissä tuon vanhan, ruotsalaisen
sivistyspolven kanssa, että hän kuvitteli siitä liikoja. Siksi häntä
ällistytti, että Annaneiti oli rypenyt liassa. Yleensä hän liiaksi
luuli, että todellinen sivistys on luokka- tai rotuominaisuus eikä
pelkästään yksilöllinen. Se sai hänet halveksimaan omaa aikaansa, joka
muka vaali taidetta huonommin kuin entinen; se sulki hänen silmänsä
elämältä...

Sangen hyvillään hän siis oli, kun vuosia sitten sai jostakin kuulla,
että eräs Falck, joka oli kerran asustellut lähellä hänen
synnyinpaikkojaan, oli ollut senaattorikin. Ehkäpä hän, Lauri, oli
sukua tuolle ylhäiselle herralle. Tarkempaa tietoa näistä sukuasioista
ei Lauri Falk halunnutkaan, vaan ikäänkuin pelkäsi ottaa niistä selkoa,
sillä ehkei hän olisikaan Falck-sukua. Riitti vain se haave; niin hän
sai joskus vihjata kainosti eräille ystäville, että muuan senaattori
oli ollut sukuaan samanniminen kuin hän. Kaiken kaikkiaan Lauri
inhosi nykyistä epähienoa ja omarotuista porvaristoa; aivan samoin
kuin pelkäsi maailmaa ja pakeni sieltä joskus aivan metsiin,
nyt vesimyllyyn: täällä ei hänen ainakaan tarvinnut kuulla
nousukasporvarien puhetta taiteesta, ei tarvinnut sen tähden, että se
oli näille viattomille talonpojille suorastaan yli-käsitteellinen asia.

Viattomilleko? Tuo hänen rakastamansa kansakin sai tällä Vaskilahden
retkeilyllä nyt toiset kasvot. Niissä oli nyt Matti Muikkusen,
asioitsija Ripatin ja Maljasenkin vastenmielisiä piirteitä: miksi
pitikin Maljasen mennä riitelemään vaivaisesta vasikannahasta? Oliko
hän muka -- Kullervo? Eipäs hän tuntunutkaan menevän iloisesti
halveksien nurin. Entä Ripatti ja Muikkunen sitten, toinen hölmö ja
toinen varas!

Myllärin kanssa hiljaisessa pirtissä pakistessaan hän oli saanut
kuulla, että oli täällä vielä toisenlaisiakin talonpoikia: ahkeria,
järkeviä, varsinkin muualta siirtyneitä. Mutta nekin Lauri Falkia
peloittivat: nehän olivat taas sitä ahertavaa, älykästä ja
kilvoittelevaa, nousukasta...  Ei, nämä uudet huomiot olivat sellainen
sorasointu hänen äskeiseen Kullervo-tunnelmaansa, että hän aavisteli
nyt koko Kullervo-aikeensa jo -- sammuvan.

"Tämä on ruma, runoton aika", valitteli hän itsekseen. Niin, luulipa
Lauri Falk nyt, että hän ulkomailla kotiseutuaan rakastaessaan olikin
rakastanut vain omia haaveitaan siitä.

Ja sitten, vähitellen hän ei enää oikein viihtynytkään täällä maalla.
Huolettikin vähän tuleva elämä. Pitäisi puhua siitä Muttiselle,
vanhalle ystävälle... Pitäisi mennä kaupunkiin.




6.


Sillä välin oli tullut täysi kesä; kaakkoinen myrsky sen toi, se
hyökkäsi eräänä päivänä railossa jäiden kimppuun, repi ja pirstoi
paksuimmat lautat, hieroi niitä toisiaan vastaan, murskasi ne
luotoihin; se lennätti mukanaan sadekuuroja, jotka hohtivat ulapalla
niinkuin himmeä hopea, kun aurinko paistoi niiden lävitse. Kumpuiset
maisemat kiitävien pilvien alla milloin saivat kadmium-keltaisen
hohteen, milloin taas tummuivat varjossa, ja välkähtivät jälleen
ruusunpunaisiksi tai rikinkeltaiseen loistoon. Jäät liikkuivat rannalta
rannalle ja katosivat parissa päivässä. Suuret, kauniit vedet nauroivat
nyt vapaudessaan, kuin hopeisella kirjailulla koristeltuina.

Sitten pukeusi maailma kiireellä kesään, pääskyset liversivät myllyllä
kaivovintin kärjessä, pihatuomet tulivat vihreiksi ja koivikon
hiirenkorvat suuriksi ja tuoksuviksi. Puroniityn ruohistossa paistoivat
voikukat kirpeänkeltaisina lämpymässä auringon hohteessa. Ampiainen
hyrisi iltaisin, maa hengitti lämmintä.

Nyt kelpasi Lauri Falkin jälleen oleskella myllyllä.

Ja sitten hän muutamain päivien perästä lähti kaupunkiin, noutamaan
tavaroitaan, Sandelsissa, paistatellen päivää sen kannella, keskellä
autereisia maisemia.




7.


Oli kaunis kesäyö kaupungissa; kirjakauppias Aapeli Muttisen asuntoon
lankesi vaalea, pehmeä valo sisään salin suurista, avatuista
ikkunoista; kahdessa pienessä kamarissa kadun puolella oli tummempaa,
sillä niiden matalalle maahan painuneiden ikkunain kaihtimet oli
laskettu alas.

Aapeli Muttisen asunto oli kaupungin vanhassa osassa, aivan ohitse
vierivän virran rannalla, rakennettuna pengermälle, joka kohosi
jyrkästi vedestä. Pengermällä kasvoi piilipuita, jokunen parhaillaan
nuppuihin puhkeava kirsikkapuu ja kolme neljä suurta koivua.

Kirjakauppiaan pieni huoneisto oli mukava, melkeinpä ylellinen. Siellä
oli ponnahtelevia nojatuoleja, pehmeitä, kirjavia ryijyjä seinillä,
kirjakaappi kirjoineen, jotka hän oli valinnut makunsa mukaan, piano ja
muutamia oikeitakin tauluja.

Kamareissa nukkuivat nyt, tai olivat nukkumaan asettuneet, toisessa
Muttisen Aapeli mukavilla resoreillaan ja pianisti telttasängyssä,
toisessa Muttisen vuokralainen, nuori tuomari Oiva Tommola.

Vaalea, hämyinen yö oli kesäisiin unelmiin uuvuttava, mutta kuuma!
Myöhään tultuaan oli kesä kuukautensa ensimmäisen viikon lopulla
kiihtynyt tulisella voimalla.

Kaikki oli hiljaista, silloin tällöin kuului vain kadulta äänekästä
naurua ja anturainkapsutusta, sivuitse kulkevien venäläisten
kylpyvieraiden, sillä kaupunki oli kylpypaikka. Nyt palasi heitä
monetkin rakastelevat parit Kasinolta tai souturetkiltä, naiset nauraen
ja korkein rinnoin, vieressään mustapartaiset, laihat miehet. Tai
kuului loitompaa, salin ikkunain kautta järveltä, käsiharmonikan
helinää, lähenevää ja ohitse haipuvaa, keveistä, käyräkokkaisista
sisämaan venheistä.

Pienen raatihuoneen tornikello löi värisevin äänin neljännestunnin
toisensa jälkeen. Ei, uni ei tullut vuoteisiin asettuneille. Lieneekö
siihen ollut syynä tämä kuumuus ja ihana kesäyö, vai noiden kadulla
kapsuttavien venakoiden nauru, vai viinoin yhdessä nautittu illallinen:
yksikään heistä kolmesta ei nukkunut.

Muttisen Aapeli nousi ensimmäisenä istumaan sängyssään; siinä hän
huokaili ja ähkyi, lihavana ja kasvoiltaan harmaana. Sitten hän pisti
hiljaa tohvelit leveihin jalkoihinsa ja lähti laahaava yöpaita yllään
saliin, istahti sinne suutaan lupsutellen, keinutuoliin, avonaisen
ikkunan eteen. Otti suuhunsa pöydältä pussista rusinoita, sillä aina
piti hänellä olla jotakin maiskuttelemista. Kurottelipa sitten käteensä
kirjankin, joka oli Voltairen _Candide_, sommitteli sankalasit päähänsä
ja lueskeli rivin ja pari. Sitten hän vaipui miettimään lukemaansa,
kirja painui vähitellen helmaan, hän ajatteli omia asioitaan, katseli
ja nautti kesäyöstä, pieni nenä pystyssä ja likinäköiset silmät
hupaisesti litteinä.

Kirjakauppias oli viime keväänä, toista kuukautta sitten, lyhyen aikaa
naimisissa oltuaan ottanut avioeron. Suuri rauha oli nyt, riitaisen
yhdyselämän jälkeen, vallannut hänet, ja samalla alakuloinen,
kitkeränsuloinen tuska, jota uudet elämykset tuottavat.

Rauha oli kuitenkin tällä kertaa ylinnä ja voitolla. Nauttien ja lihava
rinta rauhallisesti koholla ja pienissä silmissä melkeinpä ilonloiste
hän katseli nyt kesäiseen yöhön, koivuihin, joiden korkeat latvat
tuskin värähdyttivät lehteä tai kellertäviä urpujaan, kylpiessään kesän
kultaisessa valossa. Virtaisen salmen takana, kaupungin tuuheain
saarien juurella siinsi vedenkalvo, virien hopeiset viivat välkkyivät
siellä vieretysten kuin rivi kanteleen kieliä.

Ah, tätä kesää, talven jälkeen, nykyisen elämän rauhaa! Aapeli
Muttiselle tulivat melkein vedet silmiin. Mutta olipa nyt hellekin! Hän
nousi ja laahusti ruokasalin läpi keittiöön, jossa hänen
emännöitsijänsä, Martta, nukkui, ja nouti konttorista eteensä saliin
pullon olutta, parikin samalla vaivalla. Tullessaan hän mahtoi
poukuttaa muullakin kuin pullonkorkilla, koskapa nuori Falk, joka oli
lasien kilinää kuullessaan alkanut nuuhkia nenäänsä, hymähti ja
naurahti:

"Mitä se mies siellä?"

"Häh, etkö sinäkään nuku?" sanoi silloin Muttinen, tullen kamarin
ovelle pullo kädessä. "Mitä hymähtelet, häh? Sitäpä minun pitikin
sinulle sanoa, että poukutti se entinen ukko puupuntarinkin. Häh? Puks!
-- se oli perä -- pi-pi-pi-pi, -- numerot, -- piuh: siinä koukku!"

Muttinen nauroi silmät sirrallaan; myöskin Falk naurahti; hänenkin
mielensä teki puheisiin, sillä olipa hän aikonut tällä matkalla
neuvotella hiukan tulevaisuudestaan vanhan ystävänsä kanssa. Siksi hän
nousi nyt kuumasta vuoteestaan ja lähti kirjakauppiaan seurassa saliin,
ottaen lasin mukaansa, ja aikoi sitten leikitellen aloitella asiaansa:

"Minäkin tuolla mietin, että jos taas perustaisin liikkeen..."

"Mitä? Häh?" kysyi Muttisen Aapeli. "Liikkeen, kahvilanko taas?"

"Ei, ei tällä kertaa", vastasi Lauri Falk. "Nyt jonkin muun liikkeen,
pääkaupunkiin..."

"Pääkaupunkiin?" ihmetteli Muttinen.

"Niin", toisti Falk, "kangaskaupan ... nimeksi tulisi noin ...
esimerkiksi ... paitakauppa Vilju-Valju?"

"Helvetti! Vilju-Valju?" kysyi Muttisen Aapeli.

"Niin. Ja olisi vaikka kaksi osallista, toinen sinä..."

"Minä?"

"Niin. Ja sinä muuttaisit nimesi Penteleeksi."

"Penteleeksi?" kimahti Aapeli Muttinen. "Voi turkkilainen!"

"Niin. Ja minä Piruksi."

"Sinä Piruksi, mitä sinä tarkoitat?"

Lauri Falk nauroi:

"Niin, Piru & Pentele, Paitaliike. Se -- olisi humpuukia. Ja ihmisille
tulisi kiire ostamaan."

"Kiire, mustanaan väkeä", nauroi Muttinen. "Esplanadilla sellainen
makasiini ... kansallisrunoilijan muistopatsaan seutuvilla. Sinä
tunkisit makasiinin ovesta juutalaisena ulos suippoa nenääsi.
Paitaliike Vilju-Valju. No, huitrumpsis, sanoi Runeberg-vainaakin!"

Ja ystävykset kilistivät.

"Hohoi, minä sitä täällä loorassani vaan", kuului nyt Oiva Tommolan
ääni toisesta kamarista, hämäläistä murretta korostaen; hän nukkui näet
matalassa puusängyssä. "Mutta niinkö te Runebergista puhutte! Jospa
maisteri Bongman sen kuulisi!"

Muttinen remahti nauruun:  "Häntä ei pulakisti saa mielestään; taisi
tulla heistä ikuiset viholliset. Muistathan, Lassi, ensin se heidän
sinuttelunsa laivalla: 'Syö rupa!' Ja sitten kävi maisteri täällä;
minun kirjakauppiaana oli tietysti hommattava hänelle uusi asunto,
niinkuin kaikille ulkomaalaisille. Tuonne sijoitin hänet kauppaneuvos
Könölinin vinnille; siellä hän odotti sitten jäitten lähtöä; nyt ei ole
herraa näkynyt; kantoi sinne kirjojani. Aioin juuri puhdistaa
kirjastoni, minä tahdon olla eliittiä, polttaa siitä roskat pois
niinkuin viisas pappi Don Quijoten kirjastosta; nyt pääsin vähemmällä:
maisteri halusi uusia suomalaisia aatteita, ja minulle jäivät nyt
ensiksikin Rabelais ja Troian sota ja Swift ja Cervantes ja muut
sellaiset ja sitten, paitsi suurta räätälinpoikaamme, ah, itken hänen
runouttaan ajatellessani, vain sormin luettava määrä meikäläisiä. Häh,
maistetaanpas."

Nyt tuli myöskin Oiva Tommola saliin sanoen:

"Loorassa ei vaan voi pysyä."

Hän oli heitä kaikkia, yksin taiteilijaakin, nuorempi: silmät pyöreät
ja siniset, kasvot ympyräiset; hänellä oli jo juomalasi kädessä, hän
jatkoi:

"Täällä naukitaan ja puhutaan kirjoista, eh-eh. Minäkin yhdyn
tarinoihin. Kuulkaas, Falk, joka tulette sieltä maalta, ettekö tiedä,
mistä saisi muikkuja?"

"Yhden kyllä, nimeltään Matti Muikkunen", vastasi Falk, ja aikoipa jo
ryhtyä kuvaamaan tuota aatelishovin isäntää, mutta tuomari Tommola
keskeytti hänet:

"Ei lasketa leikkiä, minä aion ruveta tekemään täällä muikunkauppoja,
välittämään niitä täältä länteen, se on afääriä, eh-eh-eh", nauroi hän
onnellisena.

"Afääriä!" murahti kirjakauppias ja rypisteli kurttuista otsaansa.
"Sinä, semmoinen, mitenkäs maisteri Bongman sinua kuvailikaan?"

"Älä viitsi", vastasi Tommola. "Minä en ole hänestä millänikään,
perhanan viikingistä."

Tommolan posket lensivät punaisiksi vihasta.

"Nämä kärähtivät täällä kiistaan politiikasta kahta kamalammin kuin
siellä laivassa, kun stipendiaatti kävi täällä kirjoja ottamassa;
stipendiaatti on näet passiivisen vastarinnan mies..."

"Aktivisti, väitän minä", huudahti Oiva Tommola;
"Voima-liittolainen...!"

"Ja Tommola on suomalainen", pisteli Muttinen.

"Niin, sen kuulee jo nimestä", vahvisti Oiva Tommola viattomasti.
"Suomalainen olen. Mutta hän 'Porilaisten marsseineen'..."

"Ja Kalevaloineen", muistutti Muttisen Aapeli. "Stipendiaatti sanoi
tahtovansa valaa germaanista ryhtiä suomalaiseen älyllisyyteen..."

"Ja siksi haukkuu minua, senkin kämpäjalka!" kiivastui Tommola ja
tyhjensi lasinsa.

"Hm, soimaa miehen jalkoja", sanoi Muttinen.

"Peijakas, ovatko minun jalkani sitten niin vallan väärät?" kysyi
Tommola ja asettui seisomaan näytteille toisten eteen. "On niitä
väärempiäkin, sen sanon, ja ainakaan ei näissä ole kaviota niinkuin
hänellä, tuolla Runebergilla..."

Mutta silloin kivahti Muttisen Aapeli:

"Älä sinä Runebergista, sinä!"

Ja hän kulautti lasillisen laajaan suuhunsa, ja huudahti ihaillen:

"Sillä ovathan ne niin kauniita, nuo muinaiset, puhtaat luonteet hänen
isänmaallisissa runoissaan! Uhraavat isänmaan puolesta kaikki."

Muttisen kurkku värähti; hänen silmissään kiilteli vettä.

"Runoissa, niin, mutta entä käytännössä? Sinunko miehiäsi sotasankarit,
sinä sodan vastustaja", ivaili Tommola. "Niin, mitäs nyt sanot! Mutta
minulla on omat aseeni: kansalta, jolla on jotakin lakkarissa, ei
vedetä paitaa pöksyjen päälle. Sen sijaan: käyttää Runebergin runoja
taistelussa keisarikuntaa vastaan, sehän on vaarallista!"

"Niin, kai se on totta, varsinkin tänä aikana, jolloin ei enää ole
siihen innostusta kansassa", myönsi kirjakauppias. "Mutta oih, se aika
oli. Nimittäin suurlakossa! Miksi, miksi sen ajan atteet menivät kaikki
noin, pyh!" Ja Muttinen puhalsi pitkin kämmentään. "Oih, mikä reaktio
nyt kaikkialla, maa pelkkiä huijareita, pettureita, puijareita,
afäärimiehiä: hirtettäviä, hirtettäviä kaikki!"

"Älä helkkarissa", huudahti tuomari Tommola.

"Älä keskeytä minua!" kirkaisi Muttisen Aapeli olutlasi koholla
kädessä. "Anna minun puhua! Niin, suurlakko: ihana aika! Uudistettava
maa, kirkosta alkaen. Saatava vapaaksi... Rehellisiä, hyviä ihmisiä;
sitä minä rakastan; unelmaa, joutavaa! Ei mistään tule mitään! Oi,
miksi meidät tukahdutettiin, kun kansa heräsi, älä sinä väitä, Tommola,
että Iivana tukahdutti kaikki aatteemme. Se on entisistä ihanteista
elävien valhetta, he itse ovat paljon tukahduttaneet; oi, miksi on nyt
niin, miksi ei ole näin, mistä minä tiedän, mitä kaikkea on; miksi ei
ole kaikkea uudistettu? Mutta sen minä tiedän, miten minä olen
miettinyt! Oi, velikullat, miten minä olen miettinyt! Tuolla kallolla
noin!"

Ja Muttisen Aapeli löi nyrkillä otsaansa, hän jatkoi:

"Miettinyt, olen miettinyt, mikä, mikä on ihmiskunnan tulevaisuus? Olen
miettinyt muitakin maita kuin tätä omaamme! Miten muitakin kansoja
puijataan ihanteilla, joilla näytetään ihmiset meille niin kauniina ja
puhtaina, ettemme huomaa pitää varaa petkuttajiltamme. Miettinyt nyt
esimerkiksi Turkkia, sen äsken päättynyttä sotaa Balkanilla. Miksi,
miksikä suuret rohmut syövät pieniä kansoja?" huudahti Muttinen
inisevällä äänellä. "Siksi", filosofoi hän kämmeniään levitellen, "että
heillä oli nuo suuret kansalliset aatteensa, runonsa: 'Eestä kuninkaan
ja maan'. Turkkilaisillakin omansa, uskonnon luomia aatteita
pohjaltaan. Miksi vihata kansallisuuden vuoksi? Miksi ei vihata
pelkästään kehnoja yksilöitä, olivatpa ne vieraita tai omia:
ruhtinaita, ylimyksiä, muikunkauppiaita..."

"Älä helkkarissa!" huudahti jälleen Tommola.

"Niin, miksi kansat oikeastaan sotivat? Kuninkaitten komeudeksi,
kauppasäädyn eduksi, papiston pettäminä; miljoonat köyhtyvät, kituvat
nälässä; harvat rikastuvat, huutavat isänmaata, kansallisuutta
hurraavat! Oi, miten olen miettinyt tuota barbaarien 'sivilisointia
väkevämpäin voimalla', kuten kai Swift aikoinaan sanoi. Minä vihaan,
vihaan sotaa! Vihaan, että halkean!" huudahti Muttinen yht'äkkiä kasvot
mustina.

"Älä, helkkarissa", väitti vain Oiva Tommola; "sota on elämän terveitä
alkuvaistoja; joka ei taistele puolestaan, sortuu..."

"Mitä, häh, kannatatko sotaa? Sinä, joka äsken vastustelit
Runebergiakin."

"Hm, niinkuin sinä äsken häntä ihailit ja nyt kumoat. Kannatan, en
meillä, vaan yleensä. Täällä päässäni nimittäin. Minäkin olen näet
ajatellut päälläni, tuolla punaisella rediisillä, kuten maisteri
Bongman siitä sanoi; ajatellut, että hiiteen lapselliset filosofiat. Me
maistetaan!"

"Hihii", nauroi Aapeli Muttinen. "Sinä olet oikeassa, näin kauniina
kesäyönä, elehvantti soi! Eikö tässä saa edes kesää viettää rauhassa."

Ja Muttinen juoksi uudestaan ruokasaliin ja kantoi sieltä kokonaisen
helmallisen olutpulloja ja viinakarahvin.

"Hei pojat, ajatellaan muuta. Sillä se, joka nykyjään ei ole anarkisti,
on idiootti, sanoo Shaw. Maailma on roskaa! Voi pyhän Pirkitan
pannurieska. Katsokaa nyt noita ... kirsikannuppuja! Soita, sinä Lassi,
soita niin perhanasti!"

Falk oli istunut jo kauan pianon ääressä.

"Mitä? Häh?" kysyi sitten Muttinen, vaikk'ei kukaan ollut sanonut
hänelle mitään. "Ettenkö minä saa ärjyä omassa talossani? Oi, kesäyö.
Laulakaa! Etteikö Aapeli saa laulaa virsiään tässä lahossa kaupungissa!
Kirkasta ja makeaa ohranesteen sekaan! Oi, kauneutta! Katsokaa, tuon
virran pinta, se kohoilee kuin neitseen rinta. Oh, _mon Tieu_!"

Muttinen koetti solkata aina hienostellessaan ranskaa.

He maistoivat sekoitusta, se keikahti kiireesti kesän hurmaamiin
aivoihin. Tuomari Tommola kehuskeli Muttista:

"Sinä ymmärrät: neitseen rinta, eh-eh, sinä, paras afäärien
halveksija!"

Se sattui Muttiseen; asia oli tosiaan niin, ettei tuo anarkisti
suinkaan halveksinut mammonaa, vaan hän hoiti sangen säännöllisesti
kauppaansa saadakseen rahaa. Nyt hän vastasi änkyttävällä,
valittelevalla äänellä:

"Afäärien halveksija? Tarkoitatko, että minä sellaista jumaloin? Ei,
minullahan on ainoastaan tämä talo ... näin vaatimaton... On
kirjakauppa, ja toista sataa tuhatta markkaa rahaa, ja täytyyhän
ihmisellä jotakin olla. Että olisi ihminen! Katsokaahan nyt! Nauttikaa
... tuosta maisemasta! Soita, sinä mylläri. Mitä sinä soitat? Minä
laulan:

    "Rovasti lausui näin:
    Miks hämmästyitte säikähtäin..."

Oiva Tommolakin vannoskeli nyt kasvot tulipunaisina:

"Niin, me lauletaan. Soita, sävelniekka, soita. Kalevala-aiheita,
meidän kansallisia aiheitamme, -- sillä minä olen suomalainen, -- mutta
ei sellaisina kuin Bongman niitä puskee. Minä osaan Kalevalaa, minäkin:
'Mäet mämmikakkaroiksi, kalliot kananmuniksi', sen minä osaan."

Maljain ja kesän uutuus oli vallannut Falkin: näin oli hänellä aina
välittömin hetkensä; hän sanoi leikittelevästi:

"Kalevala-aiheita, niitä minä juuri aionkin sepitellä. Kullervoa.
Saatte vielä kumarrella suurelle säveltäjälle, kuunnelkaa nyt."

Ja hän soitti; sävel kaikui uinuvaan kaupunkiin kuin huima kansanlaulu
ja etelämainen pastoraali.

Tommola jatkoi:

"Ja me lauletaan, Aapeli, Kalevalaa! Ei sillä tavoin kuin Bongman, vaan
uudella tavalla. Tule tänne, Muttinen!"

Tommola hääräsi paitasillaan, nyt hän asetti kaksi tuolia vastatusten,
sai lihavan Muttisen toiselle niistä ja asettui itse toiselle ja
komensi:

"Sormet sormien lomahan. Kas niin; nyt pitää nyykyttää vastatusten kuin
Kalevalan ukot ja laulaa yksitoikkoisella nuotilla, yhtä samaa kuin
neekerit. Ei, mepä lauletaankin iloisemmalla nuotilla, kun nyt kerran
pidämme lystiä, samalla klaavilla kuin: 'Marakatti punatakki'."

Nuori tuomari lauloi, väärällä äänellä:

    "Kaisaniemen niityllä,
    viherjäisellä nurmella."

Ja Muttinen kertasi ruumistaan nyökäten:

    "Viherjäisellä nurmella -- höh höh höh."

Oiva Tommola kiljui kimeästi:

    "Siell' annoin ma itseni turmella..."

"Oh, jos Bongman tämän kuulisi!" hihitti Muttisen Aapeli.

Tommolan kasvot tulivat tummiksi:

"Bongman!... Minua haukkuu: pyöreät on muka silmät. Kuulkaas,
mennäänpäs... Lauletaanpas hänelle! Pieni serenaati. Se, miehet,
me tehdäänkin! Mennään Könölinille. Pidetään leikillä pieni
kissanserenaati. Tai oikeakin, ei kissan virttä", jatkoi hän, kun
Muttinen näytti epäröivältä; "jotakin kaunista, nyt, kun on kaunis
kesäyö".

Mitäs muuta: kaikki kolme juoksivat paitasillaan ulos kadulle,
etumaisena taiteilija nauraen ja taakseen katsellen, toisena Oiva
Tommola, olutpullo kädessä ja Muttisen musta huopahattu kasvoille
painettuna; viimeisenä kirjakauppias paljain päin ja vaaleanpunaisessa
bomasee-paidassaan, tohvelit jalassa.

Katu oli hiljainen. Päivä alkoi jo nousta, varpuset tirskuivat pienien
talojen ikkunain vuorilaudoilla. Tyhjällä kadulla kaikui Tommolan
luritus, kun hän oli käyttävinään olutpulloa huiluna: "Luri-luri-luu,
luri-liri..." Mutta hänen edessään kajahteli Lauri Falkin iloinen:
"Hahahaa", ja takaa Muttisen Aapelin siunailu: "Voi kolmen tuhannen
ukko! Kalmukit, koirat!"

Tuossa oli kauppias Könölinin vihreäksi maalattu talo, jonka
ullakkokamarissa Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti Bongman
asusti. Tommola ja Lauri Falk asettuivat keskeltä kattoa ylenevän
ullakkokerroksen kohdalle ja virittivät, Tommola pulloa torvena
käytellen ja Falk aivan vakavasti pehmeällä barytonillaan:

    "Sä kasvoit neito kaunoinen..."

"Ei me lauleta: neito", oikaisi Tommola, "hän on Bongman, maisteri,
lumppuri, miksi häntä haukkuisi". Ja Tommola alkoi uudestaan:

    "Sä kasvoit lumppuri kaunoinen..."

"Poliisi!" suhahti Muttinen, joka seisoi paitasillaan portin pielessä;
silloin he kaikki pakoon pihalle: tuskin ennättivät nähdä erään
alaikkunan välkähtävän auki ja kuulla jonkun huutavan. Tuuhean puiston
perille he kapaisivat, siellä oli pesutupa, pesutuvan nurkassa kaappi.
Siihen nyt Tommola ja Falk työntyivät sisään ja vetivät oven kiinni.

Kirjakauppias ei kaappiin mahtunut, hän kyyristyi pesutuvan uunin
taakse nurkkaan ja tirkisti sieltä: näki ikkunasta kahden poliisin
juoksevan kauppaneuvoksen puutarhaan, ne pysähtyivät, katselivat
ympärilleen. Toinen heistä sanoi:

"Tuonnepäin ne menivät, eivät ne olleet ryssiä, saa ne ottaa kiinni."

Poliisit kiipesivät korkean lankkuaidan ylitse ja katosivat viereiselle
puistomäelle.

Nyt hiipivät laulajat Könölinin pihaverannan alle: sinnepäin oli
Bongmanin toinen ikkuna. Falk kiipesi katolle notkeana kuin kissa;
toiset vielä auttoivat häntä takaa; ikkuna oli auki, Falk harppasi
sisään, kuuli kimeän kirkaisun, näki jonkun naisolennon ryntäävän
portaita alas. Bongmania ei siellä ullakolla missään ollut; Lauri Falk
juoksi nyt maisteria muualta etsimään, tuli alakerran portaille, osui
ulko-ovelle, kuuli takaansa miehen karjaisun ja kelpo pamahduksen.

"Kas, ampui!" nauroi hän itsekseen, juosten toveriensa luokse, jotka
odottivat häntä verannan edessä.

"Tule pois", sanoi kirjakauppias peloissaan; "tämähän oli skandaali,
Könölinin tyttäret ikkunassa. Olipa se ukko hermostunut, kun ampui."

Ja he alkoivat juosta takaisin rantakadulle.

Tällainen oli Lauri Falkin ensimmäinen vierailu kauppaneuvos Könölinin
talossa.




8.


Seuraavana aamuna arveli Muttinen hyvän tavan vaativan käydä
Könölinillä selvittämässä öistä huisketta; sitä paitsi hän kovasti
pelkäsi, että siitä olisi voinut tulla rettelöitä poliisivallan kanssa;
ja hän oli myöskin utelias näkemään, mitä kauppaneuvoksen väki siitä
serenadista arvelisi.

Mutta kun hän aamiaisen jälkeen meni vihreään taloon, pyydettiinkin
häntä tuomaan nuoret ystävänsä sinne perheen vieraiksi päivällisille.
Tämä ei kuitenkaan ollut varsin Muttisen mieleen, vaan hän arveli
kotiin palattuaan Tommolalle ja Lauri Falkille:

"Olisi tuo anteeksirukoilukin piisannut; minä viis naisista; varsinkin
kauppaneuvoksettaresta. Tiennet tuon, Lassi, häh?"

Taiteilija ymmärsi Muttisen sanoissa jonkinlaista halveksumista; mutta
hän puolestaan ei muistanut tuosta perheestä enää mitään erikoista,
niin kauan sitten hän oli kaupungissa asunut, koulupoikana; eikä hän
ollut näiden maaseudun porvarien asioita seuraillut.

Mutta tuomari Tommola huudahti Muttiselle:

"Taisi jo kosaista sinua. Prinsipaalini Lammervo kertoi, että hänkin
ennen muinoin kauppaneuvoksetarta ... eheh..."

Muttinen vastasi, hymähtäen kylmästi ja kuitenkin silmissä hiukan
itserakas kiilto:

"Kaikista minä Iivarin pukin rasvan..."

"Vai niin, nuori hän on vielä, vanhan miehen akka", sanoi Tommola.

Enempää eivät Muttinen ja Tommola muokkailleet Könölinejä, vaan
lähtivät toimiinsa. Lauri Falk jäi Muttisen taloon, lepäilemään ja
sitten pukeutumaan, päivällisaikaan asti, jolloin ystävät hänet
noutaisivat Könölineille.

Vähän ennen päivällistä seisoivat Könölinin molemmat tyttäret,
nuorempi, Mimmi, ja vanhempi, Svea Rosa, vihreän talon nurkkakamarin
ikkunassa, ensinmainittu vielä pukeutumishommassa, jossa sisko häntä
auttoi, ja tähystellen vieraita, jotka juuri ilmestyivätkin näkyviin
alamäestä päin. Muttisen Aapeli kulki ensimmäisenä, musta, hiukan
rutistunut haikaratakki yllään, valkeat liivit kellonperineen leveällä
vatsalla, keltaiset kengät jalassa ja paksu huopahattu päässä, pyyhkien
auringon hautovassa paahteessa hikeä kurttuiselta otsaltaan. Hänen
perästään astelivat kuumaa paasikäytävää Oiva Tommola, pystynä,
harmaassa kesäasussa ja ohut eebenpuukeppi kädessä, jäykkänä,
jalkoterät kovin ulospäin; ja hänen vieressään keinuili Lauri Falk
melkoisesti -- violetinvärisessä takissa.

"Katso, katso, Svea!" huudahti Mimmi keikkuen keskellä ikkunaa, kun
taas Svea pysytteli hymyillen loitompana, jo valmiiksi pukeutuneena;
"katso, tuossa ne nyt ovat, mitä ihmettä, ah, konstnäärillä on
sinertävä takki, se on samettia, tietysti, hän on taiteilija, pyh! Voi
tuota mammaa, ettei hän anna minun jo kammata tukkaani nutturalle?
Miksi minun pitää roikuttaa näitä kuin mikä koulutyttö?"

Asia oli niin, että Mimmi oli edellisenä keväänä eronnut omin päin
kesken tyttökoulusta. Nyt hän sieppasi vihaisesti ruskeita
palmikoltaan, mutta samassa hän jo pyrähti ulos vieraita vastaan,
punaisessa ja kultaisilla hetaleilla koristetussa kansallispuvussaan.

Vaaleahapsinen Svea taas jäi vielä ikkunaan, katselemaan vieraiden
tuloa; hänkin oli utelias näkemään tuon kaukaa, oudoista, ihanista
maailmoista saapuneen Lauri Falkin. Pelkästään siksi ei hän ollut
utelias häntä näkemään, että hän oli taiteilija; päinvastoin hän oli
äsken pistellyt lempeästi Mimmiä: sanonut, että Mimmi on kuin meillä
naiset yleensä, vanhatkin rouvat, jotka tahtovat nähdä pelkän
taiteilijan naaman, sivuseikka, tietävätkö hänen töistään mitään; että
salanimi on usein kaikkein suurinta ihmettelyä ja ihailua herättävä
taiteilija. Laurin pikku töitä ei Svea Rosa tosin tuntenut; mutta Falk
tuli niin kaukaa, ihmeellisistä maista. Ja nyt Svea näki, että Falkilla
oli pehmyt, tummahko tukka, ja hänelle tuli omituinen miellytyshalukin,
hänen hienoille ja kuultaville kasvoilleen syttyi hymy, hänkin somisti
hiukan vielä lisää itseään: taittoi pöydällä maljakossa auenneen
narsissin, pisti sen povelleen ja lähti viimein vaaleassa
pitsipuvussaan saliin.

Verannalla olivat jo vieraat. -- Aamulla olivat Falk, Muttinen ja
Tommola karistaneet ensi rasituksen ruumiistaan uimahuoneella, Tommola
heti punoittavaksi ja virkeäksi palautuen, Muttinen vielä Könölinille
mennessäänkin ähkien ja juoden vesiä jokaisella limonadikojulla, mutta
Lauri Falk vasta loikoiltuaan Muttisen vuoteessa kello puoleen kahteen,
sillä aikaa kuin kirjakauppias ja tuomari olivat toimissaan. Siinä
loikoessaan Lauri Falk ajatteli ensin raakoja pohjoismaisia juomia,
viinaa ja olutta; phyi; mutta olipa tulos silti hyvä, myönteli hän
kovassa päänsäryssä. Sitten piti ryhtyä pukeutumaan, koska oli se
visiitillelähtö. Hän kaivoi laukustaan vaalean kesäpuvun, mutta sen
takkia ei hän kuitenkaan hyväksynyt.

Niin, vaikka Falk muka kammoi "kulttuurin frakkia" ja oli itseään
kohtaan joskus hyvinkin rehellinen arvostelija, tuskan hetkillä eräille
lähimmille suorastaan liikuttava, niin julkisissa seuroissa hän
mielellään yhäkin näytteli: tahtoi esiintyä jonakin erikoisena;
ulkoasultaan, kun ei muuten voinut, samoin kuin kömpelyyden ja
mauttomuuden pelko sai hänet noissa seuroissa monesti juuri puhumaan
mauttomasti, hänen tavoitellessaan siroutta ja hienoutta. Nyt hän
valitsi ohuesta sametista valmistetun takin, väljäliepeisen ja uumilta
kaidan, joka teki hänen luonnostaan hiukan naiselliset lantionsa
vieläkin leveämmän näköisiksi. Takki oli kyllä kummanlainen, mutta ...
se huvitti häntä lapsellisen keikailun vuoksi ja myöskin siksi, että
ainainen tuhonajatus oli tuonut hänelle haikean halun vielä leikitellä
sitä, jota hän piti jo toivottomana ja menneenä: rakastettavaa,
iloista, tervettä, nuorta taiteilijaa. Ja samapa se muuten, miten hän
narrittelisi täällä, pienessä, hupaisessa kylässä, ajatteli hän
pistäessään viimein lumivalkeita kalvosimia käsiinsä ja hienoa
hajuvettä rintapieliinsä, hieman vain. Sitten hän odotti tovereitaan,
jotka olivat luvanneet tulla häntä noutamaan.

Sitten tulivat kirjakauppias ja nuori tuomari. Tommola katseli Falkia,
mutta ei virkkanut mitään.

Ja nyt he seisoivat kolmisin Könölinin verannalla, tuokion, ja
katselivat siimeiseen puutarhaan, jossa hiekkakäytävät olivat menneet
melkein umpeen, samoinkuin marjapensaidenkin välit. Omenapuut
hymyilivät punertavia nuppu-pilkkuja täynnä lämpöisessä
auringonpaisteessa. Talon oli kauppaneuvos ostanut eräältä
puoliruotsalaiselta kaupungin herralta, ja hän se oli maalauttanut sen
loistavan vihreäksi, hiukan Pietarilta maistuvaan tyyliin, ja
varustanut verannan kirjavilla lasi-ikkunoilla. Toinen puoli verantaa
oli nyt varjossa, mutta toiselle loi aurinko ruutujen läpi iloisia,
sateenkaarena kimaltavia kuvioitaan. Muttisen Aapeli istahti jo ähkien
verannan sälesohvalle, mutta samassa pilkisti Mimmi vilkkain ja
uteliain silmin ovesta ja huudahti:

"Mamma, vieraat ovat täällä."

Verannalle astui nyt sangen muhkea nainen, mahtava povi ruskeassa
raakasilkkipuserossa; kasvot punaiset ja valkeat kuin mansikat ja
maito, silmät suuret ja sinertävät, hiukan ulkonevat; punoittavien
huulien välistä nauroi luja ja terävä hammasrivi; hän oli
kauppaneuvoksetar Maissi Könölin.

"Tässä nämä kyöpelit nyt ovat", esitteli Muttisen Aapeli ystävänsä
rouvalle ja Mimmille. "Tässä, tämä yökiipijä, on Lassi Falk, ja tämä on
tuleva senaattori Tommola."

"Entä te itse sitten?" huudahti rouva epäsuomalaisella äänensoinnulla.

"Minä, minäkö?", vastasi Muttinen hiukan hämillään; "no, olinhan siellä
minäkin, hm".

"Ei, ei, ei", jatkoi rouva; "mitä siitä. Mutta tarkoitin, miksi te itse
sitten meinaatte, herra Aapeli?"

Ja silmäsipä hän nyt iloisesti Muttiseen, tervehtiessään Tommolaa ja
Falkia. Sitten hän katsoi Falkiin ja sanoi melkein ihailevasti:

"Te siis olitte se, joka kliivasi ylös, herra Falk? Ah, ah, te ette voi
uskoa", alkoi hän rallattaa nopeasti, "te olitte peloittaa hengen
minusta ulos, en voinut muuta kuin kiljua ja juosta alas rappuja, näin,
neglisee", hän kääntyä kepsahti jälleen kirjakauppiaan puoleen: "Aivan
neglisee."

Rouva sipaisi kupeitaan käsillään, joissa renkaat helisivät.

"Konstantin luuli, että se oli varkaita, tai työväkeä sieltä sahalta:
aina, aina ne siellä streikkaavat; hän tempasi revolverinsa ja, sillä
se tekee hänet niin närvöösiksi, ryntäsi ulos ja ampui, -- oh, se oli
niin _tokigt_, hahaha..."

"Mutta kuinka sitten kauppaneuvoksetar oli siellä ylhäällä?" kysyi nyt
nuori Tommola, mennen rouvaa lähemmäksi, ilkkuva kiilto silmissä.

"Oh", vastasi rouva arvokkaammin, "olin mennyt sinne, siellä oli
viileämpää, eihän voi sietää tätä: päivällä eilen kaksikymmentä askelta
varjossa, ja maisteri Bongman on matkoilla."

Mimmi nauroi mammansa suomen kielelle, ja Lauri Falk valitteli
kumarrellen ilkeää hassutteluaan:

"Minä olin ... fiiraamassa ... ja myöskin hiukan noin ...
_crescendo-tuulella_..."

"Ja festaamassa", jatkoi rouva. "Tietysti, nuoret miehet: kuinkas
sitten! Mitä hyvää te maistoitte sitten? Olutta ja viinaa? _Öl och
brännvin? Stackars, stackars pojkar!_ Ja tekin, Aapeli Muttinen: olutta
ja viinaa!"

Tähän rouvan pajatus keskeytyi, sillä eteisestä, sen vasemmalta
puolelta tuli verannalle, lasit otsalleen työntäen, itse isäntä,
Konstantin Könölin, keskikokoinen, pyöreäpäinen ja myhäilevä mies,
vaimoaan lujasti vanhempi, noin puolivälissä kuudettakymmentä,
ohimoilta jo valkea. Suu näytti hiukan vinoon vedetyltä, ja samoin
kulmaviivakin silmien päällä, mutta toiseen suuntaan kuin suu. Hän
sanoi vaimolleen:

"Mitä sinä nyt täällä tehtaistakin ... joutavia! Naisväen pakinoita. Ka
niin, tervepä mieheen, Muttinen."

Sitten hän kätteli melkein ketterästi kumarrellen Tommolaa ja Falkia:

"Käydäänhän sisään, käydään sisään. Tuo poksahdus, josta Maissi puhui:
mitäpä leikistä! Enhän minä sillä teitä, mikä olikaan nimi, Valkki;
mutta paremminkin noin lystikseni. Onhan niitä nuorilla miehillä
kujeita, hahaha... Ja rouvani: naisväki, näes, hermostunutta, näin
kuumalla ajalla..."

Kun he astuivat hämärään, vanhanaikaiseen saliin, otti Mimmi-neiti
siellä Lauri Falkin heti valtaansa. Sali oli suuri, siellä kiilteli
katossa hotellimainen kristallikruunu; tuolla yhdessä kulmassa
leventelihen heloilla koristetun flyygelin vieressä pietarilainen,
likaantuneella sametilla päällystetty divaani. Tuossa keski-ikkunain
välissä välkkyi lattiasta kattoon ulottuva kuvastin, ja sen
marmoripöydällä seisoi suuri Thorvaldsenin luuton ja lihaton Kristus,
mutta kuvastimen kahden puolen häämöttivät jalustoillaan Suomen
suurmiesten kipsikuvat. Toisessa salin kulmassa jälleen oli
saksalaiseen tyyliin sommiteltu vaaleanruskea huonekalusto.
Kaikki hiukan kuollutta ja epäjärjestyksessä. Messinkisen
tupakkapöydän reunalla, jonka yläpuolella riippui öljymaalauksena
kauppaneuvoksettaren muotokuva, jossa rouva oli hiukan laihempi kuin
nykyään, roikkui pöydällä revennyt harsosaali.

"Se siinä, sanonko minä? Se on Svean maalaama!" huudahti Mimmi, kun
Lauri Falk pysähtyi katsomaan erästä himmeää lasia, johon oli maalattu
lemmenkukkia ja tummia ruusuja. "Svea osaa maalata ja soittaa. Ja
soitan minäkin; nyt minulla on uusi valssi, venäläinen, ah, ne ovat
hurmaavia nuo venäläiset: valssia he osaavat, eikö niin? Tunnetteko te
hurmaavaa Luna-valssia, herra Falk?"

Mimmi hyöri Falkin edessä kuin kärppä, väistyi selin, kun Falk liikkui,
katseli häntä pienin, loistavin silmin. Hänestä kävi Falkiin omituinen
raikkaus ja reippaus, jollaista hän ei ollut tuntenut vuosiin. Ah,
tuollainen pystynokka, välkähti hänen mielessään; sepä voisi olla
kesäiloa... Sitten tuli Svea sisään raolleen jääneestä kamarin ovesta,
Mimmi esitteli hänelle taiteilija Falkin, ja sanoipa näyttäneensä
hänelle siskonsa tauluja. Svea punastui harmissaan ja huolestuneenkin
näköisenä; ja siitä Falk sai aiheen kohteliaasti ja avuttomasti
mainita, että Svea-neitikin siis rakastaa taidetta. Kumpikin tyttö oli
nyt Lauri Falkin lähettyvillä, Mimmi häärien, Svea hillittynä. Heidän
kolmen luo tuli Oiva Tommola; hän katseli kummastellen ja melkeinpä
kateellisena tuota taiteilijaa: mitä hittoa he hänestä? Ja rouvakin
tuli, näki saalin pöydällä ja huudahti:

"Uh, piikain huolimattomuutta! Miksi he eivät ole korjanneet
slöijaani?"

Ja hän tempasi saalinsa ja aikoi heittää sen tyttöjen kamariin, mutta
ovella hän pysähtyi ja sanoi:

"Ah, eivätkö herrat tahdo nähdä meidän flikkain sänkykamaria?"

Tommola nykäisi Falkia kylkeen ja oli valmis pistämään nenänsä huoneen
ovesta sisään. Svea katsoi alas ja värähti ja tuli aivan hiljaiseksi.
Falk huomasi sen ja meni flyygelin luo, kun taas Tommola harppaili
Mimmin edeltä kamariin.

"Oletteko mokomaa kuullut, Oiva ja Lassi?" huudahti Muttinen puheltuaan
toisaalla isännän kanssa. "Maisteri Bongman on tilannut itselleen
moottorivenheen! Nyt se vasta liimaan joutui... Mitä siitäkin tullee!"

"Ei kelvannut meidän höyrypurtemme", selitti kauppaneuvos; "se haisi
muka hänestä, kai höyryltä. Hupaisa mies. Tulee Helsingistä tänne
kootakseen muinaisesineitä täällä. Vanhat taiteelliset huonekalut sanoi
päättäneensä kerätä. No niin, hän aikoi lähteä maalle. Laivassa: sen
hän oli saanut päähänsä. Mutta kun ei laivakeli tullut, odotti täällä
meillä sitä; odottaa, kulkee, kolkkaa tuolla ylhäällä öilläkin, tulee
joskus alas ja kysyy: 'Miksi ei täällä ole jäänsärkijöitä niinkuin
merellä?' Eikä saa unta, niin on into kerätä noita huonekalujaan,
täältäpäin. Kehoitetaan tässä häntä: 'Menkää maitse.' -- 'Maitse,
maitse', matkii hän, 'kun laivat ovat huonoja! En mene!' Ja nyt: eipä
suvainnut enää laivojamme, vaan meni ja tilasi oman moottorivenheen.
Sanoi saaneensa joltakin monttööriltä vanhan koneen; on panettamassa
sitä uuteen nuottavenheeseen. Niin, nyt ovat vedet auki, hän pääsisi
lähtemään vesitse, niinkuin toivoi, mutta nyt hän odottaa moottoriaan.
Sitä hän on käynyt pari päivää ulkotelakassa noutamassa."

"Ja mitä se moottori maksaa?" kysyi Oiva Tommola.

"Halvaksi kiitti", vastasi Könölin hymyillen; "tottapa ne Helsingin
herrat pitänevät maksusta huolen, niinkuin vanhoista huonekaluistakin".

"Hihuu!" vihelsi Aapeli Muttinen.

Mutta Mimmi huudahti tyttöjen kamarin ovelta:

"Voi, voi, jos maisteri nyt tulisi, että pääsisimme huvimatkalle; hän
lupasi viedä meidät heti."

"Että on niitä hermostuneita tässä talossa muitakin kuin minä", lopetti
kauppaneuvos sukkelasti silmiään vilkauttaen ja vaimoonsa katsoen.
"Mutta eikös se pöytä ala jo joutua", jatkoi hän vilkaisten kelloaan ja
meni itse ruokasaliin katsomaan. Ovi aukesi kuitenkin hänen ripaan
tarttuessaan, ja Aili-sisäkkö ilmoitti, että pöytä oli katettu ulos
verannalle.

Pian istuttiin sitten aterialla, värillisten ruutujen läikkeessä,
avonaisen puutarhaoven vieressä, josta hohtivat nuppuiset omenapuut ja
raikkaanvihreät karviaispensaat, ampiaisten hyristessä niissä
kesälauluaan. Kadulta kuului silloin tällöin rattaiden räikkynää ja
kauempaa laivojen iloisia huutoja; mutta tarjoiluhuoneesta leyhähti
vasikanpaistin mehevä haju yhtyen pöydällä olevien narsissien tuoksuun.

Tommola istui vastapäätä isäntää ja Mimmiä. Hän jatkoi, Könölinin
asioista tietoja kärkkyen, juttua rouvan mainitsemasta kiusasta tuolla
sahalla, lusikoiden tomaattikeittoa nauravaan suuhunsa.

Könölin sanoi:

"Niin, ne lakot! Siinähän se on: työväki sanomalehtineen!" Ja hänen
leveä otsansa painui ikäänkuin alemmaksi ja katse tuli tylyksi; mutta
sitten hän katsahti Muttiseen, naama muuttui jälleen yhtä latteaksi ja
lauhkeaksi kuin äskenkin, ja hän huokasi: "Niin, vaikka heille
lukusalit hankkisi ja koettaisi olla köyhälle kansalle kuin
velvollisuus vaatii, koska kerran omasta kokemuksestaan tietää heidän
olonsa, niin eivät tahdo ymmärtää! '_Kun näet reiän rikkaan paidassa,
repäise lisää_' -- sanoo vanha sananparsi. Nuo reissusällit varsinkin.
Toista oli entinen väki, uskoineen. Mutta unohdinpa aivan naukut ...
no, eipä tuo paisti olekaan vielä tullut..."

Kauppaneuvos tarttui karahviin ja kallisteli siitä vieraille viinaa;
kallistaessaan hän katsoi salaa ja tyytyväisenä uusiin vieraisiinsa,
jotka ihmettelivätkin, kun viinakarahvin pohjassa oleva pelituusa
soitti: "Oi Maamme."

Tommola jatkoi vakavasti, luoden silmäyksen Mimmiin:

"Mutta missään en olekaan nähnyt semmoisia työmiehiä kuin täällä.
Laivalaiturissa esimerkiksi: seisoskellaan, tuota noin, päivät pitkät,
katsellaan, käännellään. Jos tiedustaa jotakin, vastataan: 'Niin
sitäkö?' -- 'Sitä.' -- 'Kah, enhän tuota tiedä; mutta tuolla on
Pöllänen, tuo, joka tirkistelee veteen, se tietää.' -- Ei meilläpäin
niin, siellä lännessä."

Maissi-rouva sanoi yht'äkkiä miehelleen:

"No, etkö taas ole ottanut lihaa? Pigeesit ovat tietysti unohtaneet
varustaa sinulle kalaa; voi sitä Maikkia! Onko sinun sydämesi taas niin
huono? Kuulkaahan, lääkärit ovat kieltäneet Konstantinilta kaikki,
lihan, väkijuomat. Kaikki kiihoittavan! Sanovat, että hänellä on
_järtfeeli!_ Mikä järtfeeli? Mistä he sen tietävät? Ovatko he hänet
avanneet? Hän tappaa itsensä, vai miten, vieraat? Syö sinä vaan hyvää
lihaa ja ota snapsi, Konstantin!" kehoitti hän lopuksi ja loi mieheensä
melkein kiukkuisen katseen. "Mimmi, pane hänelle eteen. Katsopas,
kuinka minä syön..."

Mimmi totteli ja antoi isälleen palasen lihaa, mutta enemmän salaattia
ja luumuja. Könölin huokasi ja sanoi päätään nyökytellen:

"Jaa, tästä sen nyt näette, millaista on olla pomona: totella lääkäriä
ja muita, hehe. Köyhillä ei ole ainakaan näistä riitaa."

"Eikö mitä", sanoi Tommola pyyhkien hilloa suupielestään, "kun äsken
kävin erään sosialistin luona, pyyteli tuon miehen eukko anteeksi sitä,
että heillä on tavallisesti aina appelsiineja, nyt ei ollut; hänen
miehensä vatsa on huono. Ja muutakin heillä oli, kuvalehtiä ja
resorisänky."

"Resorisänky!" huudahti kauppaneuvoksetar.

Muttisen Aapeli huomautti:

"Onhan siinä hyvä kellottaa, laiskiaisten, niin köyhäin kuin
rikkaidenkin. Mutta laiskuudesta puheen tullen: sinä, Tommola,
kumpanjooni, jos tahdot kuulla esimerkin laiskuudesta: minä tiedän
täällä erään ukon, jolta putosi nuotanvedossa rannalta piippu järveen.
Nuotta oli jo vappeilla. No, se mies oli niin laiska, ettei viitsinyt
ottaa piippuaan järvestä käsin, vaan potki nuotan uudestaan ja veti
piipun ylös nuotalla; semmoinen oli se mies."

Keskellä yleistä naurua huudahti kauppaneuvoksetar:

"Maamansikoita, tuotin ne juuri Helsingistä, pankaa paljon kermaa ja
hunajaa joukkoon."

Ja sitten niitä syötäessä kapisti portaita ylös ja kotiin myöskin pitkä
maisteri Bongman! Hänen silmänsä kiilsivät riemusta ja hampaat
paistoivat laajana, keltaisena rivinä, ja hän huudahti:

"Nyt se tulee! En malttanut siellä ulkotelakalla odottaa, tulin
jalkaisin etukäteen ilmoittamaan, että nyt se tulee! Tänä iltana! Nyt
vihdoinkin pääsen täältä pois, työhön, suurenmoiseen, saattehan nähdä.
'Helmahan salon sinisen, kaiskun niemen kainalohon.'"

Ja hän nostaisi komeasti oikeaa kättään ja jatkoi:

"Mutta kyllä siinä olikin työ, koko yön sain touhuta sen monttöörini
kanssa, vetelys, ei olisi tahtonut valvoa yötä, mutta hänen täytyi
vain! Se meni näet jo eilisiltana kerran rikki; oli jo valmis, laskimme
veteen, silloin potkuri kiveen, siipi vääräksi. Nosta taas teloille.
Ajelin miehet torpista hereille, hahaa, ja sitten taas veteen. Itse
vääntelin kampia, katsokaa minun kymmentä kynttäni!"

Hänen kätensä olivatkin nokiset ja rasvaiset, ja oikean käden selkä
turvonnut makkaraksi. Hän jatkoi:

"Mutta nyt se tulee, välkeä savolaisvenho, siinä moottori, kymmenen
hevosvoimaa, 'vierii kuin veran nukelma'. Kas, vieraita", sanoi hän
sitten yht'äkkiä, ja hänen lasimaisesti kiiltävät silmänsä selvisivät
hiukan. "Muttisen Aapeli, ja Valkki; kirottu Sandels, joka ei mennyt
jäälautan lävitse."

Bongman ojensi nokisen kätensä Falkille ja sanoi, Muttiselle silmää
iskien:

"Missäs tämä poseteivari nyt on oleskellut?"

"Älähän", hörähti kirjakauppias; "jollakin myllyllä; mutta hän on
säveltäjä ja runoilija"...

"Runoilija? Ja tuo takki? Romaanienko runoilija, romaanien, joissa
sankari on norjalainen tohtori, joka tutustuu italialaiseen
kreivittäreen Rivieralla, Nizzassa? Tai näprää sonetteja, jotka eivät
sovi kieleemme. Kiitos, Aapeli, noista hupaisista kirjoista."

Lauri Falk tuli kalpeaksi, mutta Muttinen sanoi:

"Säveltää Kalevala-aiheita, Kullervoa."

"Oh", huudahti silloin maisteri Bongman ja pysähtyi katselemaan Falkia.
"Niinkö, kas vaan! Noin hän katsoo, pää nuukallaan: ei ole paha! Silmät
punaisina... niissä, niissä silmissä on jotakin! Kiiluu jotakin
sellaista, alkuperäistä, hieman metsäläistä, _vot harasoo_!"

Maisteri puristeli nyt uudestaan Falkin kättä ja huudahti:

"Tänne minä tahdon istua, Kullervon säveltäjän viereen. Ja samalla
muistankin: minä olen V. P. K:n huvitoimikunnassa, meillä on juhlat
sunnuntaina, se on tämän kuun kolmaskymmenes. Tehän soitatte siellä,
herra Falk? Se on sovittu, _vot kak_, yksi ohjelmanumero tuli lisää.
Nyt ruokaa hiukan, ja sitten levähtämään, mennäksemme moottoria
vastaan, tehän tulette mukaan, herra Falk?"

Maisteri katsoi samalla niin käskevästi ja pyytävästi Lauri Falkiin,
että taiteilijan täytyi mutista jotakin myöntävää. Mutta Mimmi
huudahti:

"Meille te lupasitte huomenna kasteretken, maisteri."

"Vai niin, ihanaa", toisti stipendiaatti tyytyväisenä. "Me lähdemme.
Mutta kas, onhan täällä tuokin, tuo Aiaiai!" huusi hän, kun huomasi
viimein Oiva Tommolan. "Asianajaja, mitä kakofoniaa! Millaiseksi
tiedemiehet ovat suomen kielemme muokanneet..."

Mimmi sanoi nyt, että nämä vieraat olivat tulleet pitämään maisterille
serenadia.

"Kattiserenadia?" toisti Bongman, ja hänen lusikkaa käyttävä kätensä
kangistui.

Aapeli Muttinen kiiruhti silloin selittämään asiaa, ja kun Bongman
kuuli yrityksen hassunkurisen lopun, kirkastuivat hänen kasvonsa
jälleen ja hän riemuitsi:

"Niin, niin, johan arvasin, että se oli tuon Aiain hommaa, tuon
Tommolan, vakavan kuin kirkon vaivaistukki! Mutta siitä sen nyt näette,
mitä Tommin päästä lähtee! '_Miksis riitta riivasihet_'! Se meni
hukkaan. Ja tämä säveltäjä, hän harppasi siis huoneeseeni, aikoi lentää
kuin piru nahkasiivillä taivaaseen, hahaa! Näinkö hän sinne harppasi?"

Ja maisteri Bongman nousi kesken ruokailua ylös ja näytteli verannalla
ontuvin jaloin, miten Falk oli tullut sisään ullakkokamariin.

Svea istui äitinsä vieressä samalla puolella pöytää kuin Lauri Falk;
hän tahtoi nyt auttaa hiljaista Falkia ja kysyi sentähden, koettaen
kääntää puheen toisaalle, ojentaessaan luumuvatia maisteri Bongmanille,
joka jälleen tuli paistiaan syömään: "Milloin, herra Falk, luumut
Italiassa kukkivat?"

Ah, sitä ei taiteilija ollut huomannut; mutta siellä oli niin paljon
kauniita kukkia. Ja hän alkoi kertoa manteleista, ja kaikkea
ylimalkaista tuosta Italiasta, joka on "suuri ja kaunis puutarha",
kuten kuuluu lauselma, jollaisia hän mielessään hieman ivaili.

"Ovatko siellä maatilat kalliita?" kysyi silloin kauppaneuvos Könölin.
Falk vilkaisi Sveaan ja näki Svean katsovan lempeästi isäänsä, ja aikoi
jotenkin vastata, mutta Mimmi huudahti nyt vuorostaan:

"Entä italialaiset? Millaisia ovat he? He laulavat, nauravat,
soittavat, tanssivat? Tarantellaa? Kahden päivän perästä on Kasinolla
keskiviikkobaalit. Tanssitteko te, herra Falk?"

Taiteilija hätkähti; hän ei tanssinut, ei ollut koskaan monta tanssia
osannut, oli tanssinut valssia pari kertaa muinoin, mutta se yritys oli
mennyt häneltä niin nolosti, että hän oli sen jälkeen sitä arastellut;
muistaen tuon yrityksensä, josta aikoinaan kerromme, hän melkein
huokasi. Mutta jotakin hänen oli vastattava, sellaista, että arvo
säilyisi. Ja kun hän oli Parisissa aikonut opetella tangoa, niin hän
vastasi nyt mitä sattui:

"En täällä, näitä tansseja, Kasinolla, en osaa. Mutta tangoa, ah, jos
olisitte nähnyt, neiti, Parisissa..."

Mutta samalla hän tunsi, ettei Mimmi uskonut häntä ja että häneltä oli
nyt haihtunut gloria kokonaan nuoremman neidin silmissä. Ja Mimmi
kysyikin kohta Oiva Tommolalta:

"Mutta te tanssitte, tuomari? Se on hurjan ihanaa! Me menemme sinne
tanssiaisiin. Ja huomenna moottoriretkelle."

"Mutta eväitä meillä pitää olla mukana!" huudahti rouva. "Jaa-ah,
meidän ukko saa _pungata ut_ pienet kalaasit. Viiniä! Ettekö te auta
minua, hanki minulle viiniä puodista, herra Muttinen?"

"Mennään kaikki avuksi, vai mitä, Tommola?" huudahti Mimmi.

"Neiti, neiti, meiltä menee koko päivä laiskuudessa!" varoitteli
Tommola Mimmiä. Mutta Mimmi vastasi:

"Niin, eikö se ole vitsikästä?"

Kirjakauppias aprikoi nyt hiukan, mutta sanoi viimein, kääntäen jörön
näköisenä salvettinsa rullalle:

"No, voidaanhan lähteä..."

"Kuinka voidaan? Ettekö te ole intreseerattu viineistä?"
kysyi kauppaneuvoksetar, pistellen punaiseen suuhunsa toisen
desääriannoksensa viimeisiä mansikoita. "Mennään heti. Svea, sinä jäät
varustamaan kahvipöytää."

"Ja minä menen nukahtamaan", sanoi maisteri Bongman kallistaen
ruokaryypyn mansikoitten ja sikarin päälle. "Te, Kullervo, jäätte
tänne, kunnes minä olen levännyt, sitten mennään moottoria vastaan."

Joukko nousi pöydästä, Könölin sanoi lähtevänsä näyttämään jollekin
venäläiselle everstille vuokrattavaksi erästä huvilaansa, joka hänellä
oli kaupungissa Linnanvirran rannalla; muut katosivat kohta, Lauri Falk
meni hiljalleen saliin.




9.


"Tuonne se kesäilo nyt meni, peijakas", naurahti Lauri Falk itsekseen
ja tuijotteli ulos ikkunasta tomuiselle kadulle, jossa Mimmi kepsutteli
kaupungille nuoren asianajajan rinnalla. Mimmi, tuo tyttö, jota hän oli
jo tullut ajatelleeksi, sattumalta, niinkuin kaikkea; ei hän osannut
käsitellä näitä tällaisia porvarillisia tyttöjä, hän, joka oli tottunut
seurusteluun aivan toisenlaisten kanssa, parhaat niistä demimondeja;
hän ei voinut olla noin keveä ja leikkivä, viaton muka.

Hiutuva haikeus kaivoi haaveksijan sydäntä. Kumarassa ja päätänsä
vahvistavasti nyökytellen hän istahti flyygelin ääreen ja alkoi
juoksuttaa sormiaan koskettimilla.

Miksi hän ei saattanut olla kuin monet noista muista, niinkuin
esimerkiksi tuo Tommola, jonka nenäkin oli Laurista ylen törkeä,
porvarin nenä? Millä tavoin hän naisia käsittelikin? Ah, ei pitäisi
mitään ajatella, ei ajatella sen enempää kuin esimerkiksi tuo rouva; ja
nyt johtui Lauri Falkin mieleen tarkoin eräs entinen keskinkertainen
nainen, jollaisia hän kuvitteli demimondeikseen: yllyttävä,
kevytmielinen uhkeus; niin, sellainen nainen, jollaisista hän synkällä
mielellä ollessaan piti.

Siinä hän joutui jälleen toivottomuuden valtaan, tuli rehellisemmäksi.
Hän istui soittimen edessä huulet yhteen puristettuina, ja heläyttipä
remuavan rekilaulun, sillä hänessä tunkeusi esille jonkinlainen uhma;
mutta samalla värähteli ja huokaili sävelmä; siitä puhui ikäänkuin
jokin auttamaton nautinnon ja riemun kaipuu ja alakuloisuus.

Uhmassa hänen otsansa kohosi, se sai ikäänkuin hohdetta, hänen
silmiinsä syttyi välkähtelevä valo ja huulille ohut, ylimielinen,
ilakoiva hymy. Nyt hän saattoi katselijasta näyttää paitsi kauniilta
myöskin henkevältä; ja katselija olikin huoneessa.

Kun hän oli soittanut hetkisen, jytistettiin ullakkokamarin permantoon
niin, että kruunu salissa tärisi. -- Jahaa, huomasi nyt Falk, se
mefistoni, Bongman, ei saa soitolta unta, hän, joka teki minut
naurettavaksi tyttöväen silmissä.

Taiteilija nousi ja asteli ajatuksissaan kiireesti poikki salin
lattian.

Silloin hän huomasi Svean, joka istui hiljaa sohvan kulmassa, siro pää
käden nojassa.

"Ah, anteeksi", pyyteli Lauri Falk; "ehkä olen nyt häirinnyt muitakin
kuin tuota maisteria soitollani, sellainen olen".

"Mutta minähän tulin kuuntelemaan tänne, ja ikäänkuin salaa", vastasi
Svea hiukan hämmentyvin silmin. Falk tuli silloin kiinnittäneeksi
huomionsa häneen, ja näki nyt jotakin notkeaa ja siroa, ja puhdasta,
hentoa ja viatonta. Hän meni silloin uusissa ajatuksissa hitaasti
nuottihyllyn luo ja kysyi, kääntyen Svean puoleen, hajamielisenä, kun
ei muuta puheenaihetta sattunut:

"Tuo maisteri tahtoi minua esiintymään joihinkin juhliin täällä; en
tiedä, mennäkö; voisihan sitä koettaa. Mistä kappaleista täällä sitten
pidettäisiin, noin yleensä, täällä, neiti?"

Svean pehmoiset, punertavat huulet vetäytyivät hymyyn, ja hän vastasi
hiukan terävästi:

"Kai unkarilaisista kansanlauluista, tiettävästi..."

"Unkarilaisista kansanlauluista?" naurahti Lauri Falk ja katsoi nyt
Sveaan hämmästyen ja yhä tarkemmin. Svea muistutti äitiään: saman rodun
tyyppiä, mutta hienommassa muodossa. Pianistin tarkastelusta tuli Svea
levottomaksi, mutta Falk huomasi sen ja otti hyllyltä erään
balladivihon, katseli sitä ja naurahti ihmetellen. Sitten hän kysyi:

"Ja tämä on teidän? Te puolestanne pidätte tällaisista?"

Svea punastui. Balladi oli hiukan sentimentaali, niin tunnelmallinen,
ettei se Lauriinkaan sointunut. Sitten pianisti, muun puutteessa,
palasi äskeiseen pakinaan:

"Mitä noihin unkarilaisiin heimolauluihin tulee, ettekö siis luule,
mikäli ymmärsin, oikeaa musiikkia täällä käsitettävän? Millä syyllä te
tohditte siten arvostella?"

Tyttö vastasi epäselvästi:

"En tiedä, ne kaikki sellaiset ovat vain aina yhtä ja samaa, ei mitään
uutta; jotakin toisenlaista, omintakeista tahtoisi..."

"Se on totta", vastasi Lauri Falk innostuen. "Ne ovat yleisön lauluja
... nuo tuollaiset tavalliset, hyväksytyt kansanlaulut. Aina sama
yleispätevä melodia, ei mitään erikoista, persoonallista. Ja yleisö,
täällä, kaikkialla muuallakin: niin, olen viime aikoina alkanut
arvella, jos milloin olen sitä asiaa muka tohtinut arvostella, että
yleisö, tuollainen meikäläinen yleisö: kun sen näkee edessään, tuntee,
että se nauttisi enimmin, jos sille tosiaan, hm, veivaisi posetiivia,
kuten Bongman pilailee; mutta jos te tietäisitte, miten tuskallista
minun on soittaa sille mitään."

Svea katseli Falkiin miettiväisesti ja ikäänkuin hiukan tajuamaan
heräten ja innostuen. Lauri koetti selitellä hänelle arkaa asiaansa,
jonka perussyitä hän itsekin pystyi erittelemään vain sangen vaikeasti.

"Niin, esimerkiksi konserttikahviloissa, jotka ovat yleisön
soittopaikkoja, varsinkin meikäläisissä, mikäli niitä pääkaupungissa
on... Ja kai niissä kuuntelijat ovat muuallakin hiukan samaan tapaan.
Kun meillä näkee niissä pelkät heidän kasvonsakin: vankat leuat,
jollakulla toinen silmä toista korkeammalla, nenä vinossa: se on niin
alkeellista, kaikki. Ja paremmissa paikoissa nousukasrouvat... Ja sille
yleisölle täytyy soittaa, tiedän sen, olen hiukan itsekin koetellut
sitä joutavaa. Ja ehkä täytyy vastakin sitä koetella", lisäsi hän
hiljaa ja toivottomasti. "Jos jotakin oikeaa soittaa, niin yleisö alkaa
puhella, porista, nauraa. Fortea sen pitää olla, rumpu saa sen
kuuntelemaan. Muistan erään kahvilamme", jatkoi hän nauraen;
"kahvilanrouva tuli kieltämään, jos orkesteri yritti soittaa hyviä
kappaleita; ymmärsi yleisönsä! Miten voi varsinkaan täällä muuta
kuin ... oh, tätä nousukasmaata!"

Lauri Falk seisoi vaieten ja ajatuksissaan, hänen päänsä oli pystyssä
ja silmät puoliummessa, ohimoilla kiihtyneiden suonten sinerrys. Tyttö
katseli häneen ensin kummastuen ja sitten kauniissa silmissään ihastus.

Sitten Lauri Falk jatkoi, aivan ylimielisesti, ikäänkuin haluten
viehättää:

"Ja se menisi kuitenkin, jos tietäisi tuossa laumassa olevan edes
joitakuita, joille tekee työtä yksinään."

Falk katseli nyt anelevasti Sveaan. Silloin Svean povi värähti, ja hän
vetäytyi taaksepäin, ikäänkuin hiukan kylmeten. Lauri Falk huomasi,
että toinen kylmeni jollakin tavoin, ja tunsi rinnassaan pettymystä ja
yksinäisyyttä. Hänkö olisi tahtonut tunkeutua, tarjoilla itseään,
loukata, sanoa jotakin uskallettua? Arvostelikohan neito häntä äskeisen
remuavan soiton mukaan? Hän koetti sitä soittoa nyt selittää, ikäänkuin
tyttöä lähemmäksi päästäkseen:

"Tuo rekilaulu esimerkiksi, jota tuossa soitin: eräistä se saattaa
tuntua siltä, mitä se varsinkin sanoiltaan on: pelkältä rekilaululta.
Mutta on siinä muutakin: siinä on pohjalla, sävelessä, surua,
haikeutta, kansan kaipausta rikkaampaan elämään. Sävel on surullinen,
vaikka se pinnalta leikkii ja hohtaa. Ja sitä, ah, kun kuulijat
ymmärtäisivät sitä, muutakin sen tapaista nimittäin."

Svea kuunteli heti keveämmin, silmät avoimina; nuo hämärät ja
tunteelliset sanat sytyttivät. -- Lauri huomasi nyt hiukan voittavansa
ja riemastui. Nyt hän tuli käytöksessään vapaammaksi ja leikitteleväksi
ja sanoi, näyttäen nuottivihkoa:

"Mutta soittakaapas te nyt tämä balladinne. Tahtoisin sitä kuulla, en
tiedä miksi..."

Svea nousi, meni heti flyygelin luo ja alkoi soittaa. Falk luki
nuoteista, hänen sivullaan seisoen:

    "_Till södern svalan återfår
    och rosendoften med sig tar_."

Mutta seuraavat säkeet saivat Laurin jollakin tavoin mietteisiinsä. Ne
tekivät hänet synkäksi ja kiihottivat samalla häntä; ne kuuluivat:

    "_Efter sommarn kommer höst,
    söker fåfängt efter tröst_."

Ne toivat ajatuksen: nyt on kesä, mutta se loppuu. Ja tuossa oli upea
ja siro tyttö, hänestä kävi Falkiin kiihdyttävä, puhdas lämpö.

"Kas, sellainen balladi", hymähti Falk melkein säälivästi; ja hänen
äänensä värähti, sillä nyt hän huomasi myöskin Svean kädet, pienet,
hennot ja kauniit. Sellaiset hienot, punertavat kynnet! Ja hän katseli
ihastuneena Svean kullanhohteista tukkaa.

"Mutta miksi juuri tuo balladi? Haluaisitteko tekin ehkä juuri sinne,
etelään?" kysyi Lauri Falk hymyillen.

"Olen aina halunnut ... jonnekin; nähdä kevät siellä, oranssinkukat,
valkeat linnat, kaikkea kaunista..."

Lauri Falk kuvaili nyt tahallisen innokkaasti tuota kaunista: eteläisiä
auringonautereessa kylpeviä maita, joissa oli aina kesä, lämpöisiä
meriä, sinisiä kuin lemmikki, palatsien lammikoita, joissa kiilteli
kultaisia kaloja... Kuitenkaan hän ei voinut olla kysymättä, kun Svea
kuunteli ääneti ja uneksien:

"Mutta te täällä? Onhan teillä ... onhan teillä koti..."

Hän aikoi sanoa: kaunis koti, mutta ei hennonut Svealle sitä kiittää,
nähdessään ympärillään sen kuluneen sekamelskan, huonon järjestyksen ja
maun; ja hän käänsi sanansa toisiksi, virkkaen: "Onhan teillä
rikkautta, kaikkea. Miksi siis ... kaipaisitte?"

Svea näytti silloin kuitenkin ikäänkuin havahtuvan.

"Koti", toisti hän hiljaa. "Onhan se; ja mitäpä muuta kaipaisin."

Ja hän nousi huokaisten flyygelin äärestä.

Samassa kuului ullakkokerroksen portailta kolisevia askelia; maisteri
Bongman kai sieltä tuli.

"Suokaa anteeksi, täytyy mennä kattamaan kahvipöytää", sanoi Svea ja
leijaili keveänä pois, Laurin jäädessä katsomaan hiukan kummastuneena
häneen.

Maisteri Bongmanin epätasaiset askelet ne kolkkivat jo eteisessä, ja
stipendiaatti astui sikari hampaissa sisään ja sanoi:

"Nyt lähdemme, _signore_, heti. Pannahisen flyygeli, ei antanut nukkua.
Mutta odottakaapas, ensin luen teille erään runon. Syvimmässä
salaisuudessa voin näet uskoa teille, koska te kerran Kullervoa
sävellätte, että minäkin hiukan runoilen. Minä lepäsin tuolla, en
saanut unta, -- dynamiittia noihin flyygeleihin, -- sillä mielessäni
syntyi tämä runo. Oikeastaan minä tahtoisin runoilla Kalevalamitalla,
sillä jotakin omaa, jöökiä meillä pitäisi olla. Nyt tulin kuitenkin
kirjoittaneeksi kulturimitalla. Tässä se on."

Ja maisteri Bongman levitti eteensä paperiarkin ja jatkoi:

"Se on tupakkaruno, minut näet erotettiin täältä koulusta alaluokilta,
kun hiemasen tupakoin, puolen laatikkoa paperosseja päivässä. Nyt
koetan saada tämän runon noiden vanhain lehtorien harmiksi
'Sydän-Savottareen'. Tällainen se on."

Ja maisteri alkoi lukea kaikuvalla äänellä:

    "SÖRKAN SKUTSARILLE.

Seuraavassa Bongmanin runossa on hänen rakastamaansa Söörnäisten
katusällien kieltä. Oudot sanat merkitsevät: Sörka = Sörnäinen. --
Skutsari = skoputsare. -- Mutsi = äiti. -- Luffata = juosta, paeta. --
Hima = koti. -- Bobla = kenkä, saapas. -- Jentta = tunnettu olento. --
Broidi = bror. Kirjoittajan huomautus.]

    Oi poikanen, kengänputsari,
    joka multa röökejä pyysit
    ja palkaksi niistä kerskuvin suin
    urotöitäsi korviini syysit:

    'Yks sälli, Sörkan maisteri,
    mua tahtoi koulunsa koppiin.
    Myös mutsi tahtoi, mut luffata pois
    himast' uhkasin, mennyt en oppiin.

    'En mennyt, vaan boblain skutsariks jäin.'
    Niin kerskuit sa laajalla reisin;
    sua katsoin silmin ihailevin
    ja melkein kyyneleisin.

    Ja mietin: siinä et, rakkari,
    ole aivan hölmöjen teillä,
    jos Sörkan koulut on sellaiset
    kuin ennen muualla meillä.

    Ne koulut: muistossa mulla on
    yks vankila maalla siellä.
    Se kymmenvuotisen iässä ois
    elinvoimasi voinut niellä.

    Siell' aivokoppaamme ahdettiin
    patenttiroskaa, jolla
    moni sonnustettiin, jotta nyt
    on herranvoideltu nolla.

    Kaikk' itse oppia uudelleen
    saa kerran ja toisin, mutta
    kirousta! on voima kiskottu pois,
    ei luonnu se kamppailutta.

    Saa luoda ja mättää sielustaan
    pois oikein hangoin ja taikoin
    mitä neuvoivat pedantit, työnnetyt
    maanloukkoon parhaista paikoin.

    Se koulu ytimen viimeisen pois
    vei meistä; yks virsiä kiskoi
    ja toinen, kumppali hurskas, joi
    ja pulloja, poikia viskoi.

    Ei, boblat tuossa on viisaammat
    kuin lehtorit uskonnoiden,
    ja kielien kuolleiksi panttaajat,
    latinoitsijat heinäin ja koiden.

    Paperossejakaan siell' annettu ei
    kuin päivässä lootaa puolen, --
    se suomalaiselle sisulle käy,
    nyt röökaan niin, että kuolen.

    Ah, reilumpi boblia putsata on
    ja jenttain broidi olla,
    tupakoida ja sylkeä, -- terve mies
    ei viel' ole hunningolla.

    Kas tästä saat ison sikarin,
    sinä hylkijä tuon himp-hampun;
    eduskuntaan kasva ja mustetta lyö
    monen naamaan vanhoillis-pampun!"

"Hahaa, eikö se ole mainiota, jöökiä", nauroi maisteri Bongman,
"kirjoittakaapas Nizzassa sellaista _kulturia_! Mutta nyt me lähdemme
ottamaan sen moottorini vastaan."

Ja maisteri ja taiteilija lähtivät.




10.


Ontuessaan yksin askelin alas verannan portaita alkoi maisteri Bongman
sitten jutella:

"Se on erinomainen kapine, tuo moottori. Sen avulla tulee minulta nyt
käymään työ kuin leikki. Se pouvaa haukena korpeen, pienten lahtien
pohjukkoihin, kaislaisiin valkamiin, siirtyy kuin sininen nuoli. Sieltä
sitten kerään esineitä, kauniita huonekaluja, arvelen. Kun olen yhdessä
talossa ukkojen kanssa istuskellut ja tuottanut käsille vanhat
suomalaiset taideaarteet, menen toiseen kylään. Moottorilla pääsen.
Välillä käyn tyhjentämässä kuormani kaupungissa ja ottamassa tästä
reuhkasta ukoille lahjaksi pieniä kalastusvehkeitä, nimittäin
konjakkia, dynamiittikonjakkia; mutta nyt huomaan, tultiinkohan me
sinuiksi jo Sandelsissa? Kuule, minä olen vanhempi sinua, sano minua
Pokiksi. Minun nimeni on kokonaisuudessaan Väinö Leopold Henslev
Bongman; minun isoisäni oli saksalainen, Putzigista, isäni-oli Viipurin
saksalaisia, mutta minä olen suomalainen. Kaunis kantajani oli
ruotsalainen, Hagerteja, joissa huhutaan olevan mustalaisia, hahaa,
pieni tirahdus reilua mustalaisverta. Täältä koulusta lähdettyäni
siirryin Ouluun; minussa on pohjalaisvaikutteita. 'Kun on kerran
lähtenyt Pohjan mies, hän ei leppyä voi, ei väistyä voi', laulaa
runoniekka. Ja nyt minä olen lähtenyt tänne, Helsingistä, jossa olen
elänyt kaiken ylioppilasaikani lukien kieliä, _vot kak_, sanoo ryssä,
koneinsinööriksi, arkkitehdiksi, aikoen sanomalehtimieheksi, ja
viimeksi viettänyt päiväni Kalevalan ja teosofian tutkiskelmissa,
miesten kanssa ravintoloissa. Mutta ah, nyt en Helsinkiä enää siedä;
tämä aika: Jehkin Iivana maan niskassa, se tekee hulluksi, panee
ajattelemaan Suomelle pelastusta. Minäkin olen herännyt, nyt tiedän,
mistä se pelastus on etsittävissä. Omasta voimastamme; lähden korpeen,
siellä on turva, oikeissa vanhoissa suomalaisissa aatteissa,
salaviisaudessa, joka on kätketty Kalevalaan ja varsinkin loitsuihimme,
olen minä huomannut. Kuulepas tätäkin loitsua eli suutatusta, kuten
sitä sanotaan:

    'Kyllä tiiän kissan synnyn:
    nenä neittä, pää jänistä,
    häntä hiien palmikkoa,
    muu ruumis muuramia.'

Se on psykologinen vertailu naisen ja kissan välillä. Ja muitakin
suutatuksia niissä runoissa on; teosofiaa, joka todistaa rotumme
ikivanhuudesta; voimme ylpeillä, että olemme vanhemmat kaikkia muita
kansoja. Sen näkee kielestämme, kuten Strindberg, Aspelin-Haapets ja
Martha, -- peijakkaan miehiä, ovat jöökimäisesti ja selvästi
osoittaneet. Mitä on minun nimeni Poltti saksalaisessa muodossa? Leo
merkitsee leijonaa, ja pold: d muutetaan t:ksi, samoin kuin vanhan
saksan p muuttuu b:ksi; tulee siis levonpoltti, ja mikä polttaa ihmisen
levon ellei leijona? Sana Persia ranskalaisessa muodossa näyttää, missä
saakka se maa on meiltä; niin, on nyt koottava atlanttisen heimomme
viisaudet Kalevalan kankahilta, rakennettava uusi Suomi. Kyllä se
rotsii! Minä teen osani siinä työssä, kokoan noita mööpeleitä, laadin
niistä oikein meikäläisiä koristemalleja. Missä nyt tyynyihin ommellaan
ruusuja, siellä tullaan niihin kirjomaan viisikantoja, kuusikantoja,
suomalaisia taikamerkkejä, ja muut huonekalut, -- oi näitä perheiden
polyfoneja ja uuninsärmejä, -- saksalaista _über-unter-makua_. Mutta
nyt tulee! Nyt tulee!" puuskutti Bongman lopuksi kohottaen kättään
kesäillan hohteeseen, joka levisi kadulle punaisista pilvistä.

Lauri Falk kuunteli kummastellen, mutta sävyisänä maisteria, joka
jatkoikin:

"Mainioita malleja sängyiksi esimerkiksi kangaspuista. Pohja vain
lisää. Pöydät leveät, yhdestä ainoasta halkaistusta hongasta, jalat
kaunistetut pieksunkärjillä. Oh, sitä sellaista on siellä metsissä
määrätön aarre; täällä, näillä poroporvareilla, ei ole siitä vielä
aavistusta, heillä on kehno pikku museo: joku saarnastuoli, poskiaan
pullisteleva enkeli, häntänä rautaruota, jolla se on kiinni seinässä
tuolla linnassa. Ei mitään aitosuomalaista vielä, kansan omalta alalta.
Mutta nyt, nyt tulee!"

Bongman oikaisi vartaloaan ja kulki pää varsin takakenossa. Tuolla
edessä hohti salmi siltain välissä, kiiluen punertavana kuin kupari.
Naksis, maisteri naksahdutti jalkansa erään kaupan portaaseen; kipu oli
kai ankara, sillä hänen kasvonsa aivan vääristyivät, ja samassa hän
alkoi:

"Nuo pirun pinnalliset, kivenmukulat, miksi ei tänne saada parempia
katuja, ei lasketa niitä puulla kuin Parisissa? Niin, sinäkin olet
viitsinyt siellä Parisissa nahjustella! Mutta täällä pitää kärsiä
mukulakiviä, milläpä muulla kadunlaskija-ryssät eläisivät, leipämme
syöjät. Katsopas tuotakin, tuolla rinteellä, siellä se kököttää
keskellä katua punainen paita pöksyjen päällä ja naputtaa kiviä
hiekkaan. Mainiota, tuuli liehuttaa helmaa kuin lippua. Tuollainen se
nyt on Suomen vaakuna."

He saapuivat moottorilaiturille kylpylaitoksen sillan luokse, ja
Kasinolle katsellen puski Bongman taas aatteitaan:

"Ulkomaalaisia tänne vain, niinkuin noita kadunlaskijoitakin, kaupungin
herrat koettavat houkutella. Juutalaisia näiden meidän juutalaistemme
nyljettäväksi. Katsopas tuotakin juutalaisrouvaa, jolla on nenä kuin
rukkasen peukalo; siinä meidän vieraskermaa. Ja tuo ukko, joka tuossa
meni, on panslavisti; ja tuo tuossa on merirosvo, olen häneen
tutustunut, hän on hyvin vanha mies ja lurjus. Tällaisia houkuttelevat
tänne porvarit saadakseen talven maata laiskoina; tuokin Könölin onkii
sitä vierasta huvilaansa. Oletko sinä huomannut Könölinin nenää:
sellaiset suuret sieraimet. Nenä, kas se on ihmisen herkin elin:
näyttää luonteen hienoimmat vivahdukset, esimerkiksi konjakkia
juotaessa, hahaa. Entä kauppaneuvoksetar sitten: buffa, jonka Könölin,
se tilojen ostaja ja metsien haaskaaja, kuului saaneen muun tavaran
joukossa eräältä tehtaantirehtööriltä, joka tytön tännepäin raahasi.
Näkeehän kauppatodistuksen vanhemmassa tyttäressäkin. Ei, ei kelpaa
maatiaisrotu edes tuolle Könölimelle, -- minä taivutan hänen nimensä
Könölimen, kuten 'puhelin, puhelimen'. Ruotsalainen hänellä pitää olla
rouvana, pomolla, joka ei osaa ruotsia juuri muuta kuin _piskoppens
skål_ ja stantartti. Ah, vietävän ulkomaalaiset pääsevät tänne, alkavat
vaatia omaa rahaansa, omaa votkaansa. Mutta minä teen mitä voin! Ja nyt
tulee! Mutta eikö se moottori jo ala tulla?"

Bongman tirkisteli ruskein silmin salmelle päin, jonka vesi välkkyi nyt
ruskon tulisessa hohteessa. Kuuman päivän jälkeen nousi salmelta
suloista ja rauhoittavaa kosteutta. Sitten Bongman huudahti yht'äkkiä:

"Moottorini, kas, kas, tuolla se nyt tulee!"

Ja hänen ontumisensa sai iloisen ja hypähtelevän tahdin. Mutta sitten
hän virkkoikin pettyneenä:

"Ei, ei se ollutkaan se; vain juutalaisia soutelemassa. Mutta nyt se
ainakin tulee! No, eikös kuljekin nopeasti, keula vaahdossa kuohuu!
Minkä minä panen sille nimeksi? Joukahainen. Mutta minnekä se nyt
laskee? Eikö monttööri ymmärtänyt, että minä tahdoin sen tähän. Hohoi,
tänne minun moottorini!" huusi hän ja viuhtoi kättään.

Ei se ollut vieläkään hänen moottorinsa. "Mahonkia tämä oli", sanoi
Bongman, "amerikalainen malli, rumakin. Mutta missäs se minun viipyy?
Nuokin soittavat tuolla Kasinolla torvilla, läpi pääni läylentävät, --
täytyy tanssittaa noita kolmensadan kilon juutalaismammoja. Kaikkialla
täällä on melua, venäläiset polittavat ikkunani alla yöllä: _Idii,
Muzhik_, huutavat koiriaan. Ah, korpi kaunis!"

Näin ontui Bongman kaiken iltaa laiturilla, tähystellen ja luullen,
että jokainen venhe, jokainen pursi ja moottori olisi ollut se hänen.
Mutta ei se moottori tullutkaan, ja odotus täytyi heittää. Bongman
sanoi:

"Äh, mennään Kasinolle, otetaan punssia. Sinä, _signore_, tulethan
luokseni yöksi, minä olen totta sanoen tästä hiukan hermostunut. En voi
nukkua, tulethan luokseni lepäämään."

Lauri Falk myöntyi, vaikka yörauhan toiveet mahtoivat ollakin vähäiset.

Kun hän sitten myöhään palasi Bongmanin kanssa kaupunkiin, huomasi hän
Könölinin tyttöjen ikkunan ohitse kulkiessaan Svean seisomassa avatun
ikkunan takana, niin sievästi kätkössä, että seisojaa tuskin huomasi,
katselemassa hiljaiseen kesäyöhön. Silloin Lauri Falk jäi Bongmanista
hiukan taemmaksi, hän poimi puistosta muutamia nuoria narsisseja ja
asetti ne ikkunalle, jonka läheltä Svea jo kuitenkin oli kadonnut.




11.


Sen niemen edessä, jonka päässä maisteri Bongman touhusi seuraavana
päivänä moottorivenheineen, sillä nyt se oli tullut, aukesi koko
kesäinen sisämaan ulappa, aavana ja sileänä kuin kuvastin, heijastaen
sinistä taivasta ja matalia rantoja.

Kello oli noin yksitoista. Kallio, jolle hän kahlasi tuon tuostakin
aluksestaan, oli melkein polttava hänen vasemman, paljaan jalkansa
alla; leikkivän veden pinnalla, joka hohti valkeana kuin kristalli,
väreili lämmin auer. Tuolta kapean salmen takaa, suurimmalta kaupungin
saarelta kiilui asematalon vastavernissattu punainen katto, taustanaan
tummaa ja uneksivaa havumetsää. Toisaalta kuului höyrysahan takutus,
sirkkelin vinkaisevia helähdyksiä ja lautain paukkinaa taapeleilta.
Kaikkialta rannoilta kaikui uivien ihmisten ilakoivia huutoja,
kylpylaitoksen rantakallioilla paistoi alastomia, punertavia ruumiita,
riveittäin vieretysten, tai yksi siellä, toinen täällä.

Tuolla jälleen, niemen äärimmäisellä kärjellä, istui tumma venäläinen
ylioppilas katsellen kaukaisille vesille, joista saaret aivan kuin
kohosivat auringon autereessa ilmaan, sinertävinä ja utuisina.

Mutta maisteri Bongmanilla ei ollut aikaa katsella tällaista. Hän oli
ollut jalkeilla tänään jo kello viideltä, valvottuaan melkein koko yön
pakisten Lauri Falkille monia tuulentuomiaan, kunnes yövieras viimein
nukkui. Kello viisi oli sitten stipendiaatin tarkkaava korva kuullut
moottorinkalkutusta jostakin, suurelta virralta päin, ja heti hän oli
temponut vaatteet ylleen ja rientänyt ulos Könölinin rantaan. Aivan
oikein, se oli nyt hänen moottorinsa; nyt se tuli. Öinen väsymys
hälveni heti Bongmanista, ja hänen soikeat kasvonsa olivat pelkkää
naurua. Hyvä, että se potkurin siipi oli saatu suoraksi. Ja Bongman
hoppusi monttöörille jo ennenkuin moottori oli päässyt kiinni rantaan:

"Nyt toimeen vaan, tulta lamppuun, kyllä minä itse osaan sitä
kuskailla."

Maisteri kompuroi venheeseensä ja kyykötteli rakkaan koneensa ääressä,
pumppusi lamppua ja poltti sen sinisessä, tohisevassa liekissä paitansa
toisen hihan. Sitten hän kaasuttajan kuumaksi saatuaan tiputteli öljyä
ja laski petrolia ja veivasi vauhtiratasta. Mutta ei, eihän se moottori
liikkeelle lähtenytkään.

"Se vaatii tietämään jekun", selitti monttööri, jolta hän oli tuon
vanhan koneen ostanut. "Tämän kaasuttajan viisarin täytyy olla
hiuskarvalleen paikallaan. Minä tunnen koneen, olen sillä kokeillut
ennenkuin sen ostin. Minä puolestani olisin pannut sen oikeaan
paattiin, mutta maisterihan tahtoi sen tällaiseen."

Nyt hän lähti näyttämään vesillä Bongmanille, miten konetta oli
käytettävä; eikä auttanut, maisterin täytyi kuunnella neuvoja. He
ajoivat varhaisena aamuna pienelle opetuskierrokselle, ylös linnan
virtaa, Bongman pystynä peräsimessä, monttööri koneen luona. Ja se
meni, meni ihmeesti. Bongmanin rinta kohosi mahtavana. Tosin kone
silloin tällöin hakkasi niin, että saattoi pelätä rantahuvilain
kattojen lentävän ilmaan, sellainen pauke kaikui sieltä vastaan; ja
joskus kävi hakkaus epätasaiseksi ja kitkerä, musta savupilvi pöllähti
moottorista, koko venhe tutisi ja vääntyi kuin tuokkonen. Mutta kun
monttööri silloin vain hiukan hypisteli tuota jekkupaikkaa, niin käynti
muuttui jälleen aivan hienoksi. Väkevästä päävirrasta ei alus
kuitenkaan jaksanut nousta ylös; he kiersivät hiljalleen heikommasta
salmesta, rautatiesillan alitse, kohti selkävesiä. "Hyvästi, silta,
sinä siivoton insinöörien rautarisukko, pian pääsen täältä pois!"
huudahti Bongman puolin itsekseen, puolin monttöörille; "päin vapaita,
valkeita ulapoita, päin sinertävää saloa, käydä käärämöitelläkseni...
Mutta ensin se huviretki; ah, mitähän yleensä epäilijät, mitähän se
pässinsilmäinen Tommola nyt ajattelee?"

Erään puistosaaren niemellä hän sitten laski hartaasti kättä lyöden
pois monttöörin; kyllä hän nyt tämän orhinsa jo osasi yksin ohjata.
Sitten hän jäi itsekseen rantaan, paitahihasillaan puuhailemaan. Hän
katkaisi kaksi pientä, tuuheaa koivua ja pystytti niistä toisen
moottorin perään, toisen keulaan: "Lehtipurjehuisia! Kun on venheen
kastejuhla", iloitsi hän itsekseen. "Joukahainen on sen nimi oleva!"
Mutta toiselle puolelle keulaa hän aikoi maalata nimensä, V. L. H.
Bongman. Se sopi mainiosti, ristimänimien alkukirjaimet kun muodostivat
lausuttuina sanan Velho. "Siis Velho Bongman, mainiota. Lehtipurjeessa
kuin Kalevalan urhot, mutta nyt moottorin voimalla." Koivujen väliin
hän sitoi köyden, sen päälle hän aikoi levittää jonkin raanullisen
ryijyn, kunniakatokseksi, kuin satujen venheen prinssillä,
haahenhaljakaksi.

[Edellä olevasta olemme jo huomanneet, että maisteri Bongman käyttää,
paitsi Söörnäisten sakilaiskieltä, myöskin sellaisia muinaissuomalaisia
tai ahtaaseen murrealueeseen kuuluvia sanoja, jotka monelle lukijalle
saattavat olla outoja. Niitä on kuitenkin niin paljon, että selittely
tässä verraten pienessä kuvauksessa tuosta kaikkea kokeilleesta
aatteenmiehestä kävisi tukalaksi; ja kun niiden parhain hyöty lieneekin
siinä, että ne tekevät hänen aatteensa hiukan mehukkaammiksi, ja kun
hän itsekin käyttänee niitä enimmäkseen ainoastaan huvitellakseen, tai
sillä tavoin kuin me toiset esim. ruotsia tai ranskaa silloin, kun emme
näitä kieliä oikein hyvin osaa tai kun emme muuten kykene ilmaisemaan
ajatuksiamme ja tunteitamme, niin tyytynee lukija näihin Bongmanin
arkaaisiin ja omintakeisiin sanontatapoihin sellaisinaan kuin hänkin,
niitä tyyten käsittämättä.

Kirjoittajan huomautus.]

Sitten hänen piti lähteä liikkeelle, laskea Könölinin rantaan, levähtää
pari tuntia. Ja sitten Joukahaista ristimään. Mutta maisterin
sytyttely, veivaus, öljyntiputtelu, mikään ei auttanut. Riivasihanko
kaasuttajan viisari taas? Hän käy varmalla kädellään siihen kiinni, se
ei käänny, ei vaikka vääntäisi sen poikki. Ei minnekään päin, eikä
venheessä ole minkäänmoisia avaimia: "Pahan juuren pannahinen, se
monttöori!" Bongman sysäsi kätensä mustaan tukkaansa, ja hänen silmänsä
tulivat lasimaisiksi.

Hän juoksi sitten pitkät matkat saarelta toiselle ja siltoja myöten
kaupunkiin ja sai viimein siellä telakalla varustetuksi itsensä
avaimilla ja vielä uusilla ohjeilla. Sitten hän riensi kello seitsemän
tienoissa kauppaneuvoksen talolle, tapasi Könölinin jo aamunvirkkuna
ylhäällä ja herätti naisväenkin riemuhuudolla: "Huvimatkalle!" Vielä
hän kävi ottamassa ullakkokamarista sängynpeitteensä, ja vei eteisestä,
jo valmiiksi, myöskin naisten päällysvaatteita sekä verannalta
korillisen Könölinin pitkääsiimaa ja koukkuja. Mutta toiseen, vaatteita
kantavaan käteensä hän tempasi isomman korin, jossa oli Maissi-rouvan
viinipulloja; nyt hän samosi jälleen kauas saarelleen, Joukahaisensa
luokse, kuormattuna kuin laukkuryssä tai tattari. "Pirun juuren
pinnahinen", ähki hän itsekseen; "hartioilla rouvan saketit ja Mimmin
jaketit. Kainaloissa liinoja ja viinoja, hahaa! Miksi minä nämä
otinkaan?"

Stipendiaatti oli pyytänyt herrasväkeä tulemaan kylpylaitoksen
moottorisillalle tunnin päästä, ja oli varoittanut, myrkyllisesti:

"Mutta presiist, arvoisat daamit, ei mitään rimsuja ja ramsuja, vaan
oikealle huvimatkalle!"

Ja nyt oli kello jo yksitoista, hän oli itse vielä tuolla saarella.

Mutta viimeinkin venhe lakkasi reistaamasta. "Nyt se taas käy!"
huudahti Bongman, työntäen Joukahaisensa ulos kalliosta. Ja sitten hän
levitti sinivalkean sängynpeitteen venheeseen telttakatokseksi. Siinäpä
hän sommitteli myöskin edelleen runoa, jonka hän oli tällä
moottorimatkalla aloittanut, parhainta runoaan, sanoi hän itsekseen;
runoa Suomen lipusta, koska näet oli kuullut yöllä Lauri Falkin
valittavan, ettei sitä ulkomailla missään näy, ja koska itsekin
ajatteli, että täälläkin satamassa ne ryssänkulit vain liehuvat.
Kolme säkeistöä hän oli jo saanut melkoiseen kuntoon, ei tosin
alkusoinnuilla, 'ruohoista rohisevista, kuusista kohisevista, hongista
hohisevista', kuten hän huvikseen olisi tahtonut, vaan loppusoinnuilla.
Mutta varsinkaan neljäs värssy ei häntä miellyttänyt, se oli hänestä
näet liian akkamainen; siinä ei ollut uskoa, uskallusta. Siihen hän
olisi tahtonut esimerkiksi: "Haa, kautta uskoni, prinsessa herää, kun
ylevä prinssi tempoilee miekkansa terää, niin että siitä revontulet
roihuavat", tai muuta sellaista, ajattelematta juuri, että jos
miekkansa terää tempoo, leikkaa kätensä. Sitä paitsi hän olisi tahtonut
viimeiseen värssyyn herätyshuudon ja koetteli sanoja: "Nouse jo pois,
karhu, herää", tarkoittaen karhulla samalla sekä prinsessaa että
jalopeuraa Suomeen aklimatisoituna. "Aklimatisoituna, mainiota",
naurahti hän. Kuitenkaan ei hän nyt ennättänyt saada kaikkia näitä
monia sanottavia runomuotoon, ei varsinkaan värssyn neljään säkeeseen,
kuten ensin aikoi; eikä hänellä ollut halua kilpailla säkeiden
vähyydessä sonetinnäprääjien kanssa... Ei, Bongman alistui siis, koska
Joukahainen tuli jo kuntoon, runoon, -- jonka aihe oli prinsessa
Ruususesta, -- sen ensimmäisen luonnoksen muodossa, ja lauloi nyt
seisoen moottorinsa perässä, rasvaisena ja nokisena ja kasvot kaikki
kaljamassa, runoansa omalla nuotillaan, laskien Joukahaista karien
lomitse kylpylaitoksen moottorilaituria kohti:

    "LIPPU.

    Kas joukkoa laituri kiehuu,
    ja kansojen mahtavain
    liput ylpeät laivoissa liehuu.
    En yhtä mä huomaa vain.

    Maan lippua, metsien, joissa
    eräs nukkuva prinsessa on,
    ah, noituuden horteessa, poissa
    elinvirkeys vallaton.

    Se koittaako koskaan tapaus,
    ett' uinuvan saa elohon
    jalo prinssi, kilvessä: Vapaus, --
    mies pelvoton, nuhteeton?

    Ja armaan kunniaan kantaa?
    Ah vastaukseksi tuo
    siniaallokko vain hymyn antaa
    ja pilvet valkeat nuo."




12.


Moottorilaiturilla seisoi kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien
vieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin
melkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa.
Hänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli punainen
päivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella; jalassa
hänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat, joiden väriä
korosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen pitsiään
päällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon
tuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille
päin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten
taas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkun
ulkomaalaisnaisen komean puvun hän sanoi:

"Se oli stiilistä."

Ja sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoleiselle rannalle, kuten
olisi jotakin odottanut, käännellen levottomasti päätänsä siihen
saakka, kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri
Bongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin
hän ihmetteli:

"Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on _tokig_! Ja
meidän takkimme, minun uusi Pietarista tilattu takkini, miksi hän on
sen siihen levittänyt? Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla?
Kuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko
selskaapi käynyt jo kolme kertaa odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät
taas Kasinolla. Jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden
pois."

Ja rouva aikoi nousta ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen
matkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:

"Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, vaikka Bongmanin moottori
onkin tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä
hinattavaksi toisen, pienen venheen, pitkänsiimanheittoa varten!"

Maissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu
hiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta
tuleviin.

Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella
matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa. Sääret notkuivat omituisen
ryhdittömästi, silmissä ison, kyhmyisen otsan alla oli tuijottava,
suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen
sahansa konttoristi Heitukka... Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle,
meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:

"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta
sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammalia sahan
työläisasumuksiin..."

"No?" kysyi Könölin, ja hymy värähdytti hänen kuivanlaisia huuliaan.

"Minä", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään
hymyyn, "minä ... haha ... makasin... Ukko odottaa... Ja kun menen
sitten sinne ... vei se aikaa ... niin sammalet ovat märkiä, sanoin;
niin, tällä poudalla..."

"Jaha, jaha", keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:

"Ukko antoi silloin sammalet puolella hintaa ... kun oli kauan
odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä ... kun kauppaneuvos oli
lähdössä ... jos vähän rahaa..."

Ja Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.

"Hyvä, hyvä", sanoi kauppaneuvos silloin. "Mutta kuulehan, muistin
tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja.
Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin", jatkoi
hän hienosti silmää iskien. Sitten hän iski vielä tuikeammin ja
naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja
jatkoi: "Ja onhan sitä mukana muutakin."

Konttoristin kasvot kirkastuivat, ja hän kiitteli:

"Kyllähän, mielelläni soutajaksi... Mutta..."

Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva
olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yht'äkkiä ja vilkaisi
silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti
mieheltään:

"Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?"

Ruovasta oli tuo sahan konttoristi inhottava, hyh: melkein kääpiö,
sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan.

Kauppaneuvos vastasi vaimolleen:

"Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa."

Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan
Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo
Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:

"Pois nuo himmelit, minun sänkytäkkini!"

Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania, ellei
olisi sekaantunut; sillä yht'äkkiä hän värähti ja hytkähti, ja hänen
kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein
ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen,
leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys,
ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi,
muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:

"Se olen minä vain ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa
tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta hän
sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja
enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt
ennätä. Sellainen mies se Muttinen."

Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola,
penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee
Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä
huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin
sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla
rauhassa.

Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi;
viimeksimainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli
merimiespuku, ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle
matruusihatun reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin
kirjaimin: _Farväl_.

Bongman huusi venheensä perästä joukolle:

"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin
sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka,
jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan
syynätä. Onneksi tämä alus kulkee nopeasti. Seitsemän henkeä, se ei ole
paljon väkeä, ei, kahdeksan, unohdin luvusta itseni, herra kapteenin.
Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle, kauppaneuvos, ja
muut..."

"Minä kokkaan!" huusi Mimmi.

"Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta", jatkoi Tommola.

Bongman matki kiukustuneena häntä:

"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo
sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole
muuta kuin tervaa. Äh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle.
Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa
meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam,
asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka,
tulette minulle hantlankariksi."

Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois.
"Muuten saatan laskea laivan karille", sanoi hän; "enhän näe tässä
koivuiltakaan oikein eteeni".

Viimein lähti moottori, pieni venhe perässä, laiturista, jolle oli
kerääntynyt pikkupoikia ja joukko aikuisiakin katselemaan, lähti
komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren kaaren siltojen välille.
Bongman huudahteli koneen ääressä seisten: "Puhu piru purjehesen, anna
airoille apua! Se menee, menee!" Ja kun tultiin suuren ulapan suulle,
joka lepäsi aukeana ja autereisena, paistoi maisteri Bongman kuin
aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän kuiski vain itsekseen, aivan
kumaraan painuneena: "Mainiota, mainiota!" Niin, siinä hän näki itsensä
sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina seisomassa venheensä perässä,
punainen viitta yllä, toinen käsi puuskassa ja toisessa valtava
koskimela. Näin sitä juhlallisesti mentiin.

Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle
hän oli joutunut:

"Kuinka, eikös me olla tuttuja?"

Konttoristi Heitukka kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa
päätänsä, ja hänen synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän
katsoi Falkiin.

"Johan ajattelin", vastasi hän, "että Valkin Laurihan se oli. En
uskaltanut kysyä..."

He kättelivät nyt hartaasti. Heitukan muisti Lauri, olivat samasta
kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli ollut
jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron
silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He
pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa
katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen
vuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen,
hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen
hattu pirahti.

Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan
kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa
leukaansa. Yht'äkkiä hän kysäisi sitten pianistilta, aivan kuin hänen
pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin
joissakin muissa mietteissään:

"Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä
teette?"

Lauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:

"Niin, mitäkö teen? Työtä kai..."

"Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?"

"Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Parisiin."

"Minkätähden?" kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.

"Hm, opiskelemaan. Condén johdolla" [hän tarkoitti kuulua
konservatorionjohtajaa Lucien Cepéta. Tekijän selitys.],
valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti esiintyä.

Rouva katsoi häneen ja sanoi leveästi:

"Jääkää te pois tänne!"

Lauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko,
olikohan rouva jo huomannut jotakin, että hän ja Svea...? Hänen
sydämensä läikähti lämpimästi.

"Festatkaa ne rahat vaan täällä", jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä
aivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen. Eihän se Sveasta ollutkaan,
huokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä saattanutkaan; nyt, sehän
olisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk pohjaltaan raskastuntoiseksi.
"Festatkaa vaan", ajatteli hän itsekseen; "muuta keinoa mistä tullee?"

Hänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa
Tommolan kanssa ja huudahti yht'äkkiä:

"Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se
Muttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola,
korkki pois!"

"Mimmi, Mimmi!" huudahti rouva.

"Me juoraan Muttisen maljat", nauroi Oiva Tommola, joka oli jo kiskonut
korkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille toimitettavaksi
peremmälle, muille.

Ja sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä
kirkasta päivää; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse
väikkyvät saaret näyttivät sen silmiä huikaistessa aivan mustilta,
mutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat
tummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena,
kuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat,
riemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.

Lauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin pilviin,
joiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti, että
tällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä, hän oli
tuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu, luultavasti
Rafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta
äärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä
kesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan
tunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut aina
myöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin sen
keskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma,
iankaikkisen vanha pihakuusi.

Ja silloin nousi Lauri Falk, -- ehkäpä siihen olivat syynä myöskin
surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka
istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta
kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen
kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, -- Lauri
nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan
taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa
italialaista kansanlaulua:

    "_Finestra, che lucivi e non più luce_..."

Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla
makaavan rakastettunsa ääressä.

Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi
vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu
oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys,
hänen silmänsä hymyilivät levollisina, ja poskipäihin syttyi läikkä
punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa
hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa
proomujen kupeissa:

"Minun Moosekseni, minun Turhani..."

Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin,
Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla
viettänyt öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän
siellä lämpimillä kalliolla lekottelisikaan, ei tiedä.

Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättänsä vedessä
ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen
sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi
Könölinille, silmissään säälivä kimaltelu, ikäänkuin kaikua jostakin
vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:

"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin
iloisia lauluja."

Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yht'äkkiä kalkutukseksi,
kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä,
huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.

"Öljy loppuu, lisää öljyä!" huusi Bongman Heitukalle. Konttoristi
havahtui ja tempaisi voitelukannun.

"Paloöljyä! Petrolia, minä tarkoitin!" huusi Bongman.

Bongman loikkasi perään päin niin, että venheeseen läikähti laidan yli
vettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen
päällä olevan petrolisäiliön.

Nyt seisottiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana,
autereesta terävin huipuin.

"Ei, ei", varoitti ukko Könölin, "olihan siinä vielä öljyä. Mutta
kaasuttaja on tukossa."

"Kaasuttaja, kaasuttaja!" matki Bongman koettaen saada konetta
käyntiin. "Itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee
paljon paloöljyä!"

"Kas, näet sen nyt taas", hoki Könölin.

"Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?" suuttui
Bongman.

"Tunnen minäkin jo yhtä ja toista tässä maailmassa", vastasi Könölin.

"Öljyä, petrolia!" karjui Bongman.

"Kaasuttaja tukossa!" vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen
äänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä.
Siitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään
kauppaneuvoksen rintapieliin. "Voisaksa, lautasaksa!" huudahteli hän,
hänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon,
katseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi
Bongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli
anteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.

"Ei sitä nyt taas saa menemään", voivotteli hän. "Senkin holo ...
kasteretkellään..."

"Kastetaan se siis Holofernekseksi", ilkkui Oiva Tommola.

Nauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää
lähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.

Seurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä.
Järjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä lähtivät kauppaneuvos
rouvineen ja kalavehkeineen.

"Madot unohtuvat!" huusi Oiva Tommola.

"Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?" väitti
Maissi-rouva vastaan.

"Ei", virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hauin-lierejä.

"Paatilla makaamaan", matki surkeasti Bongman. "Maissi-rouva! Miksi ei
Riissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä. Ja Svea Ruusa. Miksi ei
Saima, Inari, Koli..."

"Kuinka te uskallatte!" huudahti rouva Könölin.

"Niin, Hirssi-rouva", jatkoi Bongman. "Niin juuri, suokaa anteeksi,
katkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes..."

Saatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimmäinen venhekunta lähti
menemään, Oiva Tommola soutajana.

Harmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen
kiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.




13.


Toinenkin venhekunta tuli viimein Myhkyrin rannalle, jättäen
jälkeensä kauas ulapalle Holoferneksen ankkuriin. Silloin oli jo
kultainen illansuu, vesi välkkyi kuin sula hopea keveän ilman alla.
Lahdenpoukamassa, leppien varjossa, joiden rungot kiilsivät kuin
sinkki, lekkui jo saaressa rantakivillä punainen tuli, levittäen
kydöltä tuoksuvaa savua; siellä keittelivät näet Mimmi ja Maissi-rouva
kahvia. Mutta pienen kallion nokalla huuhtoivat kauppaneuvos ja Tommola
käsiään: olivat jo panneet hiljalleen täkyjä sataseen koukkuun,
jutellen liikeasioista, odottaessaan venhettä.

Svea istui venheen perässä, hatun laajain reunain alta punoittavin
kasvoin ja vältellen pianistin katseita, jotka koettivat saada Sveaa
nähdä. Joskus Lauri Falk tavoittikin tytön silmät, ja näki silloin
jotakin liikuttavan puhdasta ja suloista ja kuitenkin jollakin tavoin
surullista. Bongman seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotteli taakseen
Joukahaiseensa; Heitukka souteli.

"Ah, noita kukkia!" huudahti Svea pehmeästi soivalla äänellään
tultaessa mutaiseen poukamaan ja ojensi kätensä valkeita,
hopeankiiluvia piiponkukkia kohti. Heitukka heitti silloin kömpelösti
irti aironsa ja veti toisella niistä ylös noiden tähtimäisten kukkien
sikermiä, pitkine, vettä valuvine varsineen, ja kurotti ne Svealle.
Svea katsoi Heitukkaa mietteissään ja surumielisesti, sitten hän kiitti
aivan lyhyesti. Samassa suhahti venheenpohja pehmeään rantaan ja Svea
jätti märät kukkansa venheeseen, kun nyt Lauri Falk ojensi hänelle
kätensä auttaakseen hänet maihin. Sitä kosketusta Svea säpsähti ja
katsahti nopeasti Lauriin. "Joutukaahan nyt, venhe tyhjäksi, me
tarvitsemme sitä!" huudahti Tommola kalliolta.

"Mutta kahvit ensin, kahvit ensin", vaati Maissi-rouva. Juotiinpa
kahvit, vaalean kekälesavun kierrellessä lepikon reunassa. Ja sitten
lähtivät ukko Könölin ja Oiva Tommola heittämään koukkuja, Bongmanin,
konttoristin ja Falkin jäädessä panemaan vuorostaan syöttejä toisiin
koukkuihin. Se kävi kuin leikki, sillä kauppaneuvoksetar kanteli
tarjottimella pullon ja laseja ja jakeli viiniä, ja istui sitten
kalliolla halkopinon vieressä, jalat levällään ja kenkien kiiltävät
kärjet ilmaa kohti, katsellen välkkyville vesille, joissa saaret
kuulsivat toistensa takana kuin kulissit. Ja kun Bongman manasi
suurelle kastemadolle: "Mato musta kyykeröinen, kyykeröinen,
kääkeröinen, hah-hah, mainiota!" niin rallatteli Maissi-rouva nenä
punoittaen:

    "_Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda
    rödaste smultron i mjölk och vin_..."

Ja Lauri Falk yhtyi lasi koholla lauluun. Yht'äkkiä huusi Mimmi
meluten:

"Halloo, halloo, Tommola, tuolla on muikkuja." Svea oli väistynyt
hiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän varjoon, kun Falk oli
yhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja samalla upeana kuin nuori
kukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja tuokion kuluttua hän alkoi
ajatuksissaan kuljeksia sinnepäin kuin Sveakin. Hän näki sitten Svean
istumassa tuolla kivellä, vastapäätä toista pientä saarta, jonka kuva
kuulsi vedessä tummanvihreänä, keskellä tummuutta pitkä, hopeinen
viiru. Svean kasvot näyttivät nyt omituisen totisilta, melkeinpä
närkästyneiltä.

"Miksi nyt niin vakavana?" kysyi Falk häneltä heltyneenä.

Silloin Svea katsoi häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk
kummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön
eteen kivelle. Yht'äkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten
erilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja
arastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:

"Olenko minä teitä jotenkin loukannut, neiti?"

Lauri Falk odotti jälleen.

"Ah, jos te tietäisitte!" huudahti Svea hiljaa. "Tekö loukannut, ei
niin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa.
Minä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa..."

Svea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa:

"Jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää."

Silloin Svea virkkoi yht'äkkiä:  "Ettekö ole kuullut jotakin ... että
olen talossa ikäänkuin lapsipuoli?"

Lauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta
pelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin,
tuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin
jutut Könölinien perheestä. Hän oli hetken vaiti, mutta kun selitys
viipyi, kysyi hän hiljaa:

"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin
mielelläni teitä kuulla!"

Lauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti
arasti. Sitten hän sanoi:

"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki,
äidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin
kauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja
selitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo Adler saattoi olla
sellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä."

Ja Svea puhkesi kyyneliin.

"Kertokaa", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen
kasvoiltaan. Svea sanoi:

"Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin julmaa. Mutta hän toki
kärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin matala. En voi puhua
nyt. Ehkä toiste..."

"Ketä tarkoitatte?" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea
vastasi ainoastaan:

"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä
sen, kai te olette näkevä?"

Lauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikk'ei hän
virkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus, ja hän otti lujemmin Sveaa
kädestä ja huudahti:

"Mutta te, tehän olette toista kuin muut, tuolla kaupungissa."

Svea veti kätensä pois.

"Oi, kun minä pääsisin täältä!" huudahti tyttö yht'äkkiä ja nousi.
"Kaikki on niin matalaa! Pois täältä, minne hyvänsä, minne hyvänsä..."

"Sinnekö, jossa luumut kukkivat?" naurahti Lauri Falk.

"Niin, ulkomaille, näkemään jotakin, kauniimpaa, kirkkaampaa!"

"Lähdetään sitten", sanoi silloin pianisti leikittelevästi. "Minä tulen
oppaaksi."

Svea katsoi häneen tutkivin, kaunein silmin.

"Ja ottaisitte?" huudahti hän kummastellen.

"Ottaisinko, teidät?" vastasi Lauri Falk. Ja se ajatus valtasi hänet
yht'äkkiä sytyttävästi. Hän tavoitti Sveaa nauraen ikäänkuin syliinsä,
Svea väistyi nyt iloisen kiemailevasti tieltä. Niin he samosivat läpi
lehdikon.

"Svea, Svea!" kaikui rouvan ääni lepikon takaa. "Nyt eväille ja sitten
taiteilija panemaan maisterin kanssa koukku likoon."

Muu joukko yhtyi hurraten ehdotukseen.

Olipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset,
lasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita
ja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli
hummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta
viinaa.

    "_Hvila vid denna källa_!"

viritti Lauri Falk laulun, kitarallaan säestäen.

    "_Vår lilla frukost vi framställa:
    rödt vin med pimpinella_",

yhtyi Maissi-rouva kimakalla äänellä lauluun.

Ja Lauri Falkin pehmeä barytoni kaikui leikitellen:

    "_Och en nyss skjuten beckasin_!"

Niin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa;
ja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja
kitarannäppäyksiä.




14.


Lauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa
Myhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin
hyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen
päässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän
ajatteli neitoa, joka yht'äkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä,
että puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja
Svean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään hän oli sitten
kuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja
menneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä.
Mutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli, kurja
raukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui kuuntelu
Falkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan viereen
kalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle
vuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.

Hän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan.
Ja huutoon jostakin rannalta päin. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt
kuului:

"Karkuun se pääsee!"

Ja nuoren tuomari Tommolan ääni sitten:

"Kynsilläni minä karkaan sen niskaan, eh-eh, se on riski hauki."

Mutta Bongmanin ääni manasi:

"Ongittelen, orhittelen, anna ruotaista rojua, ve'en ukko, ruohoparta!"

Ah, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma
kultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.

Uimaan! pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva
Tommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin
metsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä,
luonnon sylissä.

Hän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon.
Kiljaisten ja kädet levällään ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana
ja voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen
satyyrin; Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.

Mutta tullessaan rantaan aukealle Lauri Falk kuuli yht'äkkiä naisten
kirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi,
pyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan
eteen, jossa naiset olivat olleet yötä.

Bongman tuli hänen perästään metsään, naisten luota, jossa hän oli
ollut ongella, ja sanoi:

"Mainiota, Falk, lento hyrmykkyrissä herskaapin parveen, se oli heille
hyvä! Sinä osaat, sinä, poseteivari. Tee sinä vaan Kullervo!"

"Mikä blaskemangi", mutisi Lauri Falk.

"Tule joukkoon vaan, se teki heille hyvää", jatkoi Bongman ja tahtoi
kiskoa Falkia takaisin rannalle.

"Mene hiiteen, Holofernes", suuttui Lauri Falk.

Moottoria muistaen muutti Bongman heti ääntä ja sanoi vaikeroiden:

"No, älä nyt noin, _signor Falco!_ Voih, nyt minun pitää soutaa se
takaisin konepajaan. Se tulee maksamaan, pelkään. Ja täytyy taas
odottaa sitä, pääsemättä keräysmatkalleni. Mutta jos lähtisinkin aluksi
jalkaisin, läpi korpien? Milloin sinä menet myllyllesi?"

"Niin, täytyneepä tästä sinnekin", vastasi Falk huokaisten,
pukeutuessaan. "Työhön; vaikkapa huomenna ... miten vaan..."

"Siispä me lähdetään kaupungista yhdessä", sanoi silloin Bongman;
"mennään nyt laivassa, minä poikkean jostakin laiturista läheisiin
taloihin ja metsiin, siell' on hiekka hieputella, kangas kaunis
kaaputella. Myöhemmin, paluumatkalla korvesta, tulen sinua katsomaan
myllyllesi. Niin kävelen ensin lähiseudut. Mutta sitten, kun saan tuon
Holoferneksen, mikä mainio nimi, hahaa, valmiiksi, niin painun
syvemmälle saloon..."

"Rantakalalle, maisterit ja musikantit!" kaikui Oiva Tommolan ääni, ja
samassa hän ilmestyi metsästä Bongmanin ja Falkin eteen ja puhui:
"Kauppaneuvoksella on lähtö konttoristin kanssa mantereelle tiloilleen.
Mutta me leikamoimme vielä täällä, kellimme hiekassa punaisina kuin
peijakkaat, kunnes Heitukka tuo maalta toisen venheen."

Sitten hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä Falkille:

"Minä tutkin, tutkin tuota isipappaa; tahto hänellä on morski kuin
saatanalla, peijakkaan ovela mies. Mutta paha seikka: hän on
itseoppinut."

Ja Tommola rypisti arveluttavasti kulmiaan.

"Mutta tyttö on lysti, nimittäin Mimmi, eh-eh", arveli sitten Tommola.
"Entä tuo Svea Rosa?"

Lauri Falk ei vastannut, vaan lähti rannalle. Siellä tuli häntä vastaan
ensimmäisenä Maissi-rouva, joka lausui:

"Anteeksi, että näitte minutkin näin, dekoltee. Mutta mitä se tekee,
täällä luonnossa, herra Falk?"

Ja Lauri Falk huomasi silloin hänen povensa, joka oli puoleksi avoin ja
jota hän peitteli koketisti kaksin käsin, valkean poven ja pehmeän
kaulan.




15.


Maanviljelijä Matti Muikkunen, johon nyt tarina siirtyy, makaa akkansa
vieressä Vaskilahden kartanon salissa, leveässä puusängyssä. Kello
tulee jo puoli kahdeksan aamulla, aurinko paistaa kuusiruutuisista
ikkunoista, joissa kärpäset pörisevät sekä sisällä että
kaksinkertaisten ruutujen välissä. Muuta ääntä ei kuulu kuin tuo
kärpästen, ja syvä kuorsaus; hiljaisuudessa tuijottelevat kipsikuvat
piirongilta ja nurkasta kuolleena istuvan lapsen kuva. Keinutuolissa on
aika rykelmä emännän vaatteita, mutta sängyn jalkopäässä riippuu
seinällä rihmarullista tehdyssä naulassa hänen pitsireunainen
aamuröijynsä.

Matti on mennyt kello seitsemän tienoissa alushoususilläan hössötellen
keittiöön ja pannut kahvin kiehumaan; sitten hän on pukenut pikku
tytölleen nappikengät jalkaan, asettanut olkihatun päähän ja laskenut
hänet ulos leikkimään loisen lasten joukkoon, jotka missä lienevät
olleet, ulkorakennusten takana päivänpaisteessa. Sitten Matti sai
kahvin selvitetyksi ja kantoi sen sievästi liinalla verhotulla
tarjottimella vaimolleen vuoteelle, kuppien vieressä vankka pino
vehnästä, piparkakkuja ja muita sokerileipiä. Kahvin juotuaan pisti
akka jälleen kädet rintojensa alle ja nukahti.

Töihin tuosta olisi Muikkusen sitten pitänyt lähteä. Mutta sänky on
niin leveä, ja siinä kupertui vielä hänen ruumiinsa kuoppa ja se nyki
häntä luokseen. Varsinkin, kun eilisiltana oli niin tullut tuumituksi,
vehdatuksi itsekseen, miten tässä ruvetaan taloa hoitamaan. Ja eukko
nukkuu suu makeana, lihava perä kohoaa peiton alta, niin että Matti
miettii: Lihavahan tuo nyt on, lihava kuin aikamoinen hyle; on hänen
tässä Matin hoidossa kelvannut.

-- Jos häntä vielä tuumisi siinä, miten tässä ruvetaan taloa hoitamaan,
mietiskeli Matti ja painui takaisin sänkyyn, vetäen peiton leukaansa
asti. Niin on mennyt kuorsaten tuntikausia.

Nyt haukottelee eukko ja siristelee silmiään, hän ojentaa peiton alla
jalkansa Matin koipien väliin ja vääntää takalistoansa. Matti kääntyy
kyljelleen, ja hänen suunsa riippuvien viiksien alla vetäytyy
tyytyväiseen hymyyn; hellä on hänkin, silittelee kämmenellään Aina
Kustavaa ja mairittelee: "Rouva."

Aina Kustava avaa yht'äkkiä pienet, kirkkaat silmänsä ja virkkaa:

"Niin, ole häntä siinä ristronkkelissa, nypelöi häntä siinä,
sellainenhan se on paita. Anna minulle rahaa, min saan paitoja."

"Mitä kah", sanoo Matti Muikkunen. "Onhan tuo sinulla paita, lapsella,
onhan..."

"Niin, tällainen", vastaa Aina Kustava. "Mutta minä tahdon oikeita,
rötyyrin kanssa."

-- Minkä? aikoi Matti kysyä, mutta varoi kuitenkin: se rupeaa silloin
selittelemään, ja sitten se viimein saa.

Mutta emäntä alkoi sittenkin vähän ajan päästä selitellä:

"Kun siellä kävin omaisissani, niin ihmettelivät, että on minulla
vaatetta. Mutta tavallisia ovat nuo paitanikin, kuin muilla, alaisien
kanssa. Ja sen minä tiedän, että kaupungissa paakarin rouva sanoi
olevan rötyyriä paidoissaan. Sellaisia minä tahdon. Neljällä markalla
joka paitaan rötyyriä."

Aina Kustava vetää jalkansa pois, ja hänen silmänsä tulevat vaativiksi.

"Taas", sanoo Matti ja käännäiksen hänkin. "Vähänkö sinulla on
vaatetta ... viime kerrallakin kaupungissa ... se leninkikangas..."

"Hyh ... kolmekymmentä markkaa..."

"Entä vuorit ja muut siihen vielä", sanoo Matti nopeanlaisesti.
"Ja kolme uutta vaatetusta viime keväänä, Maljasen eukko viikot
nastaamassa. On niitä entisiä, pitäisitpä niitä..."

Aina Kustava kääntyy nenä närkästyneessä rypyssä poispäin Matista,
Matti makaa perä kiinni hylkeensä takalistossa, ja silmät menevät
hiukan umpeen. Siinä on vaan niin hyvä olla.

Puolihorteessaan hän ajatteli: -- Ei, eipäs malttanut taas olla
pyytämättä. On tuosta ristin tainnut saada!

Ja Muikkusen mielessä alkaa kuvastella, miten tämä lystäily oli
syntynyt; miten hän oli silloin, hupsun Annan pehtorina ollessaan,
nähnyt tämän paimentyttönä Maljasella; Ienokkikin oli rikas vielä
siihen aikaan, sitten se holkki talonsa juomina. Mutta Matti ei holki;
hänellä on muut kiusansa. Nätti tämä oli silloin ja kaino muka, maahan
oli katsellut Maljasen tuvassa, haisuheinä kädessä. Ihmekö jos oli
kaino, olivat vaatteet repaleiset olleet, ihan riippuivat, että pohje
vilahteli. Ei, ei tuo ollut silloin noin lihava kuin nyt!

Matti oli pestannut hänet tänne palvelukseen, Vaskilahteen; lystipä tuo
oli ollut sitten tuon kanssa. Tuvassa kylä tanssi, niinhän ne nuoret
hyppää, ei se Matti hyppää; eikä vanha ryökkinä siitä paljoa tiennyt,
kipeänä makasi, täällä pytingissä. Se olisi ollut rattoisata tämän
kanssa, ellei tämän luona olisi käynyt noita muitakin, juuttaita;
varsinkin se suutari. Olihan se Matti ollut itsekin pehtorina valmis
piikain viereen, mutta eivät nuo muut olleet paisuneet; mutta
silloinhan se saattoi tulla häneltäkin, sinä viiden litran iltana, kun
se Ienok kantoi tänne holkittavaa ja toi vieraiksi muita juuttaita. Ja
sitten, kun kuoli ryökkinä ja antoi talon hänelle, hupsu, niin Aina
Kustava hänelle lastakin. Ja laski vain leikkiä, kun pyhänä
kuulutettiin ja torstaina teki, että entinenkin nuorikko sanoi
miehelleen:

"Etkö sinä tiedä, että Säämingin tytöt kantavat seitsemän kuukautta;
minä tässä olen vikkelämpi." Ja nyt, nyt se on tuossa, rouva, nyt se
tahtoo ... rö-rö-rö...

Ja mikäs vieläkään, jos ei olisi sitä suutaria, sitä Sinikanteletta,
mikä lie nimeltään, Arviiti Antero. Täällä se jahtasi, kehtasi, kunnes
eukkonsa tuli päästä hupsuksi; silloin sen täytyy muuttaa kaupunkiin.
Ja eihän se Kustavan tytön syy, ja hän on hyvä mies, Matti. Ja lihava
tämä on kuin hyle. Ja mukava tässä on miettiä, miten tässä ruvetaan
sitä taloa hoitamaan...

Aurinko paistaa yhä kirkkaammin, kaikki on hiljaista. Silloin kajahtaa
pihalta porsaan vinkuna. Emäntä kohottaa ruskeaa päätänsä.

"Ai, ai", sanoo hän, "porsas nirskuttaa siellä. Mene, Matti, katsomaan,
mikä siellä on."

"Minä?" myhähtää Matti unissaan.

"Sinä, mene nyt", vastaa Aina Kustava. "Mene, kun rouva lepäjää, niin
väsyttää."

"Jos häntä nyt menisi", vastaa Matti Muikkunen. Mutta kun hän aikoo
nousta, hän muistaa, että pihalle voi nähdä sängystäkin, kurkistamalla
päälaudan ylitse ulos.

"Tyttöpä se porsasta sylissään nirskuttaa", sanoo hän tyytyväisenä ja
vetäytyy sänkyyn takaisin.

"Hyh", tuhahtaa Aina Kustava silloin ja ajattelee:

Tuohon se taas laskeiksen, sellainen on, siinä vain viihtyisi,
makuulla, eikä vaimo enää saa mitään, edes näyttääkseen tuttavilleen.
Ja hän, Aina Kustava, on muka sitten talon emäntä! Mutta kun Matilla ei
ole enää mistä antaa: ryökkinän huonekaluista saadut rahat menneet,
eikä Matti mistään uutta hommaa. Ei siitä ole hankkimaan. Ja tuolle oli
mennyt, vanhalle. Että suutari-parka oli oikein itkenyt, Arviiti
Antero. Se on toista se. 'Vanhan äijän halaus, tyhjän kannun kalaus.'
Nyt siinä ollaan, tässä, niinkuin ei olisi ollut muita; oli kuin
piruja, viidet kihlat hänellä olivat yht'aikaa.

Yht'äkkiä kivahtaa Aina Kustava:

"Entä se potatinpano? Makaat vaan, köhnöttelet?"

"Kah", ärähtää puolestaan Matti Muikkunen. "Luuletko sinä, sitähän minä
tässä juuri olen tuuminut, että potattia, potattia ... pitää panna
paljon, se on hyötyisää, siitä lähtee kaupungissa."

"Potattia, nytkö enemmän?" kysyy Aina Kustava ja helähtää nauruun.

"Nyt", matkii Matti; "eihän nyt, mutta vasta, toisena vuonna. Piisaahan
entinen nyt. Mutta ryytimaa pitää laittaa, suuri, se kasvattaa marjoja.
Mansikoita. Ne kun niin maksavat niistä kaupungissa, mokomista; markka
litra, vähemmällä en anna! Ja jos jotakin pitää panna. Ja pois pois
tämä pytinki pitää purkaa ja rakentaa uusi, verangon kanssa. Sitähän
minä tässä olen tuuminut", lopettaa Matti.

Aina Kustava nauraa pisteliäästi:

"Niin olet sanonut neljä vuotta, ja kylvänyt ruista ja lestyä. Ja
kotvinut."

"Kotvinut", tiuskahtaa Matti-raukkakin tuskissaan. "Minkäs sille, kun
ei ole renkiä, piiat maksaa. Kolmatta tuhatta tuli Annan irtaimista.
Missähän ovat nuo? Rimpsuissa! Siinä se nyt on! Mutta nyt, nyt tästä
lähdetään! Onhan tuo aika. Mutta ihmekös rouvan vieressä. Mutta nyt
lähdetäänkin, töihin, juottamaan vasikoita."

Ja Matti kavahtaa ylös sängystä ja menee päivän paahtamaan keittiöön ja
eteiseen. Mutta nähdessään kuuman kesannon, jota hänen pitäisi vasikat
juotettuaan kyntää, lyö se kovin ilkeästi vastaan. Niin oli
tuumiskellut kaikenlaisia mukavia tuolla maatessaan. Ja hän aikoo
pujahtaa takaisin; mutta sehän ei käy päinsä, se Aina Kustava aina vain
vatkuttaa: "Tee työtä." Pitää äksiisiä, polttaa kuin lutikka. Kun,
kunpa olisi sille mitä se haluaa, rö-rö-rö...

Matti raapii tukkaansa ja haukottelee. -- Kunhan haukottelen, ajattelee
hän, niin sitten juotan vasikat ja käyn hevosen haasta, syön ja menen
kyntämään.

"Herra siunatkoon, kukas tuolta tulee!" kaikuu silloin Aina Kustavan
ääni sisältä. Ja samassa emäntä juoksee aamuröijyssään eteiseen:

"Vieraita, herroja, tai yksi vaan! Mene, Matti, suoriu parempiisi.
Sehän on Könösen patruuna!"

Aina Kustava juoksi niin, että paksut kantapäät vilkkuivat pihan yli
aittaan. Matti kepsutteli myöskin perästä sinnepäin ja mutisi
mennessään:

"Älähän, vai kauppaneuvos se meille, rö-rö..."

Kauppaneuvos Könölin se olikin; varmoin askelin hän käveli tuolta
maantieltä koivukujan paikkaa, otsaansa pyyhkien ja ympärilleen
katsellen. Joukko lapsia oli juossut pihalta syreenipensaitten luota,
joiden ympäristö oli täynnä voikukkia kuin messinkinappeja, piiloon
rakennuksen taakse, mutta yksi pieni ja hattupäinen jäi paikalleen.
Kauppaneuvos kumartui ja ojensi tytölle punaista kättään.

"Älkää tulkaa!" älähti tyttö.

Könölin naurahti ja kysyi:

"Oletko sinä sen Matti Muikkusen tyttö? Onko isä kotona?"

"On se!" rääkäisi tyttö ja lähti marssimaan aittaan päin. "Missä lie,
vasikoita juottamassa, mutta täällä on äiti."

Könölin hörähti nauruun. Samassa juoksikin emäntä jo ulos aitasta,
kirjava pusero päällä ja sanoen iloisesti:

"Kah, kun patruuna!... Odottakaa nyt vähäisen."

"Eihän mitä", selitteli Könölin. "Kävin tuolla tilojani katsomassa,
arvelin, että jos poikkeaisi juomassa..."

Mutta Aina Kustava oli jo juossut sisään. Pian hän ryntäsi kuitenkin
takaisin portaille, kätteli ja availi ovia:

"Tänne, tänne, istukaahan, Matti meni tuonne, haen..."

Niin sanoen emäntä katosi keittiöön.

Könölin käveli ja katseli ummehtunutta salia, joka oli kiireesti pantu
vieraskuntoon. Tuolta ikkunasta kimalteli järvenlahti, kihisi kesäisen
päivän hopeassa.

Emäntä palasi sisään, Könölin istahti tuolille ikkunan viereen.

"Keikkastuoliin, johan nyt, patruuna", neuvoi emäntä.

"Mitäs joutavia, onhan tässäkin", torjui Könölin ja pysyi paikallaan,
vatsa riipuksissa ja polvet leveällä. Ja sitten hän puheli kuin ajan
ratoksi:

"Katselin tuolla taloillani, ja täälläkin: teillähän näkyvät nyt nuo
oraat kasvavan melkoisia. Niin, melkoisia, joskaan eivät hyviä", lisäsi
hän sitten kovemmalla äänellä. "Minkälainenhan vuosi tuo nyt monille
tämäkin tullee", jatkoi hän yhä korostaen.

"Hoh, se hänen tiennee", vastasi Aina Kustava, sijoittuen itse
keinutuoliin; hame ripsui suuria jalkateriä, ja puseron rakosesta
killuivat pitkät kellonvitjat. Piirongista hän oli jo ottanut käsille
koruompeluksen. "Se hänen tiennee", toisti hän; "huonohan tuo vuosi voi
tulla köyhille, jos meille rikkaillekin".

Könölinin tarkkaava ilme keveni; ja ikäänkuin jotakin sieltä täältä
tunnustellen hän jatkoi:

"Niin, mikäs teillä. Mutta, tuota, tätä rakennusta katselin, mitäs
teillä on muita asukkaita täällä?"

"Loinen on tuolla porstuan puolella. Huonohan tämä on, romsu, korjata
pitäisi, mutta eihän sitä siltä Matilta..."

"Matilta, ahaa se on isäntä, vai? Mutta; paljonhan sitä on maamiehellä
muutakin työtä, ei sitä ennätä rakentelemaan. Nykyään työläisetkin
sellaisia, että saa sitä juoksennella."

Emäntä murahti jotakin, sanoi:

"Ja maksaisiko vaivaa edes juoksennella, täällä, sellaista kivikkoa,
nupu toisensa vieressä."

"Niin, niin juuri! Kova se on täällä työ, näillä seuduilla. Mutta on,
onpa pakko teilläkin, varakkailla, olla täällä", sanoi Könölin. "Eihän
siitä täällä; ihmekö, että varakkaat menevät kaupunkiin, Jahvet
Hepsulainen esimerkiksi, näkyypä tuo tulevan toimeen, helpossa on
hänellä työ. Ei ole muualla noita nupuja kuin kaduilla ... ja mitäpäs,
niinhän moni muukin, mukavampaa elämää ... asioitsija Ripatti..."

"Niin, hänellä kun on huvila kaupungissa!" huudahti emäntä. "Ja kaksi
muuta taloa! Me ollaan tuttuja. Vuokralaisia pitää, ja kesällä
venäläisiä vinnikamarit täynnä; ja itsellään sellaiset kauniit huoneet,
kolmiruutuiset ikkunat kuin ainakin. Ja viikuksia, ja kirjoituspöytä;
ei suinkaan hän nyt niistä vasikannahoista...?"

"Ahaa", sanoi Könölin, "tunnen asian: ei ole mitään todistuksia, se
juttu on jäänyt iäksi; mitä joutavia, akkain juttuja, Ripatti on
yritteliäs, mutta reilu mies, vaikka ainahan muut toisen onnea
kadehtivat. Mutta onhan noita jo teilläkin, jos ei kirjoituspöytää,
niin muuta huoneen sisustusta, uutta. Mistä te noita olette ostanut?"

"Saahan sitä rahalla", vastasi Aina Kustava. "Onhan sitä toki,
olisihan noita jo alkuja. Se Ripatti, Ripatti, kyllähän se niillä
metsäkaupoillaan ... te kun häntä olette auttanut... Teillähän
sitä on!"

"He, niinhän sitä luulisi. Mutta sen minä sanon: auttaa sitä on
koettanut, niin Ripattia kuin muitakin. Ja onhan se hauskaa nähdä
ihmisten onnistuvan. Mikäpäs hänellä siellä huvilassaan nyt, kuten
emäntä sanoi, vieraita vinnikamaritkin täynnä, ja ne maksavat. Se rupla
on toisen arvoinen kuin markka."

Matti Muikkunen pisti päänsä ovesta sisälle.

"Odottakaahan, pistäydyn katsomassa, miten se kahvi", sanoi silloin
Aina Kustava ja meni ulos. Keittiössä seisoi Matti jo pukeutuneena
vierasta varten.

"Keitä kahvi valmiiksi ja tule sitten sanomaan", supatti Aina Kustava
Matille. "Minun pitää olla vieraalle selskaappina."

Ja kohta hän sitten taas istui salissa. Könölin jatkoi hyvään vauhtiin
päässyttä juttua:

"Entä kaupunki, muutenkin. Kansanjuhlia, ja musiikki soittaa,
kylpylaitoksella. Ja laivoja. Ja oopperoita", sanoi hän jo puoliksi,
mutta viimeiset tavut hiljemmin: tunsi olleensa liian pilkallinen.

"Oopperoita", hymähti Aina Kustava; "menin minäkin kerran sinne, mitä
lienevät kiljuneet, rakkautta, häh. Mutta oli niillä vaatteita!"

"Ei, eivät ne alasti", kompaili Könölin.

Aina Kustava nauraa kilahdutti ja jatkoi sitten:

"Silkkileningit, ja harsot päässä venakoilla. Mutta ne lähetysjuhlat
sitten, Kalkkuinniemellä, niissähän sitä ihminen; kun itse piispa puhui
taivaallisesta rakkaudesta."

"Siellä luonnon helmassa", naurahti Könölin, "monet liitot siellä
maallistenkin ylkäin kanssa solmitaan..."

Aina Kustava huokasi, hän muisti suutarinsa, jonka kanssa he olivat
olleet yhdessä Kalkkuinniemellä kaupunkimatkoilla, milloin Matilta
pääsi.

"Maallisten ylkäin kanssa, rakkautta, pyh", hymähti Aina Kustava
yht'äkkiä. "Mitäpä rikkauksilla, jos ei ole rakkautta."

Könöliniä alkoi jo ikävystyttää, hän tahtoi maaliinsa ja sanoi:

"No, no, älkäähän, kyllä se rikkauskin ohella menee. Köyhyydestä se
tora syntyy. Rikkaus, niin, siitä se rakkauskin tulee."

"Katin hännät", vastasi Aina Kustava.

Myöskin Könölin nauroi, hän kepsutteli emännän luo ja pisti kätensä
hänen polvelleen, sanoi:

"Kuulkaas, minulla on kaupungissa huvila. Noin kaunis emäntä, kukapa
sitä olisi luullut, täällä maalla. Kuulkaa, tulkaa sinne, kaupunkiin.
Asumaan sinne huvilaan! Minä tahdon. Se on ihan totta! Ostakaa
miehinenne, ostakaa se!"

Aina Kustava vilkaisi oveen ja supatti:

"Mitäs te nyt, patruuna. Ostakaa muka kallis huvila!"

"Mitä, tällaisen talon isäntä, ja emäntä!" sanoi Könölin. "Minä
ällistyin nähdessäni. Ja jos, jos", hän hipaisi hiukan emännän rintaa,
suutaan moksauttaen: tuuma näytti selviävän hänen päässään; "jos te,
ymmärrättehän, minä annan sen huvilan teille polkuhintaan. Ja siellä
voitte yhä vain rikastua, tiedän. Oh, rikastua on niin yksinkertaista,
sen saatte uskoa, kun minä sanon. Tulkaa te kaupunkiin. Oi, niin
kaunis! Kuka saattoi uskoa, että tällainen lelleä täällä. Ja jos
tahdotte, niin Matti saa minulta paikan. Sahallani, sopiihan sinne; tai
viran, varmalla palkalla. Ja sitten ei teillä ei ole muuta kuin istua
keinustuolissa vaan."

Aina Kustava seisautti kiikkumisensa, niin tuumi hän nyt tätä asiaa.
Hän tuskin huomasi Mattia, joka tuli sisään iskemään silmää, että nyt
se kahvi oli valmis, ja istumaan vieraan kanssa, bonjouri päällä: sen
oli emäntä hänelle paakarin rouvalta ostanut. Aina Kustava meni ulos,
ja tuodessaan sitten kahvin sisään hän alkoi jo naureskellen:

"Niin, mitäpä tämä Matti muusta, kun hän sai minut."

Mutta siihen juttuun ei kauppaneuvos enää antautunut: hän luiskahti
syrjään kuin ankerias, puhui vain Matin kanssa Vaskilahden kivikoista,
huonoista sadoista. Ja kahvin juotuaan Könölin sanoi, että hänellä oli
kiire, oli tullut hiukan juomaan, ihan oli kekkereihin joutunut.

Hän arveli saaneensa täällä toistaiseksi itseään paremman välittäjän.
Asian muodollisen puolen suorittaisi lopulta Heitukka, hänen pikku
palvelijansa; jos siitäkään asiasta enää mitään oli tuleva. Pois
lähtiessään hän nyykytteli Aina Kustavalle päätänsä, ikäänkuin olisi
kartellut tuota Mattia. Emäntä saattoi häntä iloisena ja ihmetellen
portille, ja silloin Könölin sanoi salaperäisesti:

"Käykää luonani kaupungissa, keskustelemassa asiasta, niin ... hehe."

Ajatteli nyt emäntä, että ehkäpä tuo patruuna ystävyyden kaupalla,
hehe. Hän hitsin itsestään patruunasta, mutta se huvila! Pitää
tuumiskella, että saisi Matin myymään tilan, jota hän ei kuitenkaan
osaa hoitaa, niin saataisiin huvila.

"No menisit siitä viimein kyntämään, kesannolle!" sanoi Aina Kustava
yht'äkkiä hiukan pistävästi Matille, joka seisoi pihalla päätään
raaviskellen.

Matti huokasi: "Kesannolle, kesannolle." Ja hän lähti hitaasti hakemaan
hevosta haasta. Ei tuossa kuitenkaan tullut muutetuksi vaatteita, siksi
hän asteli pian aurankurjessa pölisevää kesantoa pitkin ponkka päällä.




16.


"Nythän sekin pikku asia on alussa", naurahti Könölin huvitettuna
itsekseen, kun hän hattu otsalta koholla seilaili Vaskilahdesta
takaisin maantielle, josta hän sitten poikkesi siimekseen lepikkoon,
nurmettuneelle kylänuralle, oikaistakseen takaisin rantaan; siellä kai
odotti häntä jo konttoristi, käytyään noutamassa toista venhettä. Ja
hän jatkoi hiljaista mutinaansa: "Turhaan ei tämä kauppaneuvos yleensä
liikuskele, aina on tarkoitustakin; jos tuli kalalle ja halkopinoja
katselemaan Myhkyriin, olipa muuallekin asia, vaikk'ei virketty
kenellekään. Ja yksinkertaista se taisi ollakin menestys tällä kertaa;
afäärimiehen pitää nähdä jo ihmisten naamasta, miten hän kulloinkin
menettelee."

Kauan oli Könölinin jo tehnyt mieli Vaskilahden taloa. Viime aikoina
oli siitä ollut kiusaakin, sillä se oli kiilana hänen autioiden
heinätilojensa ja sahapaikkansa välissä; päätilan rengit vetelehtivät
Vaskilahden aitojen luona hevosia takametsään viedessään, sanoivat muka
veräjiä siellä korjailevansa, vaikka he tuskin niitä sulkivatkaan.
Könölin oli pyydystellyt Vaskilahtea jo sen vanhan omistajattaren
eläessä, mutta neiti-hupsu ei antautunut tällaisen kanssa edes
puheisiin, tuskin lienee rahalliseksikaan tunnustanut. Tärkein syy
kauppaneuvoksen haluun oli se, että Vaskilahdessa seisoi uhkea, joskin
pieni metsä, sillä kartanon ammoiset herrat olivat myyneet tilaa usein
kappaleina.

Päivä oli melkein helteinen; lepikossa, joka siimesti holvina
Könölinin kulkemaa polkua, kiilsivät latvalehdet tuolla ylhäällä
auringonpaisteessa kuin tina. Paikoin antoi viidakko näkyä lävitseen
jonkin luonnonniityn ja siinä lammensilmän; tuolla vähän matkan päässä
uinui jälleen oikea lampi, syvällä louhisten rantainsa välissä, aueten
nyt näkyviin koko pituudessaan, kapeana kuin joki; taustalta hohti
metsän notkelmasta etäisiä harjanteita, ihania ja sinisiä. Joskus
pirstoi Vaskilahden kannaksen kallioista rantaa pieni, kirkasvesinen
lahti; ja tuolla aukesi näkyviin kappale Saimaata, hohtavaa, sinistä,
sen helmassa saaria ja takana auringonsauhuisia ilmanrantoja. Sitten
nousi polku kuivalle kankaalle, jossa kasvoi Vaskilahden paras
hongikko, siellä hiekka paistoi punaisena kanervattomissa kohdissa.

Tässä se nyt oli se Matin metsä. Olipa siinä puita, paksuja ja suoria,
oli oikeita kirkonpylväitä; ainoastaan tuolta kannaksen ohuimmalta
kohdalta saattoi järvi kiilua sen läpi. Kyllä Könölin oli sen jo tänne
tullessaan katsellut ja muisti tarkoin jo entisiltä ajoilta, mutta
pitipä oikein pysähtyä sitä ihailemaan ja tähystelemään. Mahtavan pomon
sieraimet laajenivat pyöreiksi, kun hän nyt arvioi puut entistä
tarkemmin. Sitten hän lähti jälleen kulkemaan, tuli siinä hiljalleen
portille, aukaisi Matti Muikkusen nuorasta tekemän salvan ja oli suuren
tehdastilansa maalla. Siellä katosi siimes, sillä metsä oli kaadettu;
kesäinen taivas hymyili avonaisena harvassa törröttävien siemenmäntyjen
yllä, ja louhikko irvisti paljaana vastahakattujen kannonpäiden
keskeltä.

Könölin katsoi vielä takaisin Vaskilahden metsään, sakeaan kuin muuri,
ja sitten omaa kangastaan.

"Jaa, jaa, kellottamaan täytyy noidenkin tuolla tyytyä", mutisi hän,
"niinkuin on ennen täytynyt näidenkin, paisuneitten asiain vuoksi.
Kyllä, kyllä ne vielä luonnistavat. Onhan toki kaikki ennenkin
luonnistanut Könösen Konstalle."

On; sillä hän on ollut tähän asti kovaa kuin visaa. Mutta nyt...

Tuntuu päivä raukaisevan, lämmin on, eikä Könölin ole nukkunut kolmeen
edelliseen yöhön muuta kuin jonkin tunnin; ensin se säveltäjä, joka
herätti talon, seuraava yö sahalla korjattaessa sällien turmelemaa
pääakselia; ja viimeksi huvimatka.

Hohoo, niinhän se nyt, sellaisesta alkaa jo raukaista. Eipä niin ennen,
ei. Mitäs tämä nykyinen, lapsen leikkiä. Nyt nukkuu mies öisin jo
viisi, kuusikin tuntia. Joskin osaavat nuo muut, herrat, maata
enemmänkin: hän on jo aikaa ollut hereillä, kun niiden, viattomien,
kurkku vielä kuorsailee. Mutta mitäs tämä enää sen entisen rinnalla!

Kun Konst. Könölin muistoissaan kohottaa leveää otsaansa, osuvat hänen
silmänsä tuonne suureen Saimaan selkään, joka soiluu kesäisenä ja
laajana, säkenöi niin että huikaisee kuin miljoonain salakkain suomut,
tai kuin seulottaisiin kultaisesta auringosta siihen sulaa hopeaa.
Siinä menee ajatus tuon selän taakse, toisille vesille, jotka siellä
kiertelevät saarien ja salmien sokkeloissa, ja niiden vesien takaisille
seuduille. Niidenpä aikojen muistelu paisuttaa yhä hänen ylpeyttään.

Sillä siellä ovat maat, jossa tämä poika syntyi ja alkoi. Siellä on
hänen ensimmäinen maatilan-tapaisensa. Ja siellä oli aikoinaan Adlerin
lasiruukki ja muut hommat.

Hauteleepa päivä, panee se Könölinin istahtamaan kivelle sulkapetäjän
latvan vähäiseen varjoon. Niin, siellä takamailla hän oli pienenä
poikasena, kun isä kuoli, ollut enonsa turvatti, tuollaisen
vanhankansan miehen, pikku talollisen. Ja niin, jo pienenä penteleenä
hän oli ikäänkuin liikettä aloittanut. Oli talvella mieronkelkkaa
vetäessään kaupinnut kannikoita toisille köyhille, joita oli silloin
paljon, olivat nälkävuodet, nehän ne olivat neuvoneet monet alkamaan.
Siten hän oli yritellyt jo ennenkuin pääsi enonsa luokse. Kesillä oli
poika kerännyt pelloilta luita ja myynyt niitä pappilaan; olipa hän
syyspuolella hankkinut niitä itsensä pappilan pellolta ja pappilaan
myynyt. Mutta sitten hän oli kerännyt riepuja ja harjaksia,
rättiläisille.

Luita ja riepuja, jaa, jaa, mikäpäs, niinpä oli alkanut moni muukin,
joka nyt oli mies, moni sellainen, joka oli miljonääri ja sivistyksen
harjalla! Mutta kun Konsta sitten enonsa luona kasvoi, alkoi hän
metsästää ja ostaa ja myydä lintuja. Ja jäniksiä, jäniksiä myöskin.
Kahdeksannellatoista se vasta oikein alkoi; olisi pitänyt alkaa jo
ennen: neljäntoista vanhana tällaisen miehen olisi tullut alkaa. Oli
enoa pyytänyt auttamaan, että voisi ostaa talon, äidilleen, sanoi hän.
Taisi se Konsta sitä sanoessaan vähän narrata, jaa-a. Mutta autteli se
eno, ja talo ostettiin. Eihän se paljoa maksanut, suuretkin olivat
ennen halpoja, on niillä nyt hintaa; hyvä, että ennätti edes niinkin
aikaiseen! Mutta äidilleenkö hän sen osti? Myipä metsän, poika, ja
lähti maailmanrantaa kiertämään, näine rahoineen, ja olipa hänellä
vähän jo entisiäkin, enemmän kuin eno arvasi. Paha lienee ollut teko,
että äitinsä jätti sinne niin, mutta tiesipä hän, että auttaisi se eno
äitiä, ja Konstalla oli kova into rikastumaan!

Adlerin lasitehtaalle hän meni, metsätöihin; sillä Adler, jolla oli
kaupungissa viinapolttimo, harjoitteli maalla myöskin metsäliikettä.
Oli poika siihen aikaan ollut kuin koira, joka odottaa laukausta ja
tahtoo karata kiinni lintuun; siten oli hänkin jotakin halunnut.

Ja siellä hän oli nähnyt uutta: siellä olivat sokeuden suomut pudonneet
hänen silmistään. Jaa, jaa. Oli nähnyt herrat, sen ajan virkamiehet,
jotka söivät ja joivat kansalta otetuilla palkoillaan niin, että
kuolivat kuin kärpäset, vallesmannin, joka ryösti köyhiä kauppiaiden,
pappien ja herrastalojen saatavista, vieraskielisillä papereilla:
niistä meikäläinen ei ymmärtänyt mitään. Ja muuta: vähänkös sitä
tehdään maailmassa vääryyttä. Mutta silloin se kävi sisulle, kävi niin,
että Könölinin suu vääntyy vieläkin hänen tuossa istuessaan kiukusta
vinoon. Ovat ne nyt ajat muuttuneet; eivät ne nyt uskalla virkaherrat
seisotella rahvaanmiestä keskellä heinäaikaa päiväkausia eteisessä.
Eivät, kun tässä nyt on toiset vallassa! Jaa-a, silloin pussattiin
kissaa, nyt kissa pussaa.

Sitä muistellessa on Könölinin pakko melkein vieläkin vihata tuota
entistä vallasluokkaa; sitä täytyy.

Mutta muitakin tunteita se Adlerin tehtaalla oleminen herätti hänessä.
Siellä oli komea hovi, jossa tehtailija oleksi enimmäkseen vain
kesäisin; muulloin hän eli kaupungissa ja ulkomailla. Siellä oli
ruokasalin pöydällä muutakin kuin silavaa, talonpojan herkkua. Ja
oikein työhuone oli tuolla Adlerilla, ainoastaan viisi kuusi vuotta
Konstaa vanhemmalla. Adler oli omaisuutensa perinyt. Ohoi, hänkin meni
lopulta konkurssiin, kuoli suruihin, jaa, jaa; nyt ovat hänen
konttorinsa nahkasohva ja tuolit tämän kauppaneuvoksen työhuoneessa.

Entä se suuri sali hovissa sitten, kun herra joskus tuli sinne
vieraineen, naisineen. Adler oli silloin vielä poikamies; naiset
komeita, hemaisevia; olivat ne toista rotua ne naiset.

Tuon vilinän nähdessään oli Könöselle vasta tullut se oikea, se kiivas
tunne. Hän kadehti, hän halusi nousta; viha ja kateus olivat hänet
nostaneet. Ne olivat miehen aikoja! Se oli sielun voimaa! Keikahdapa
ylös, etteivät ainakaan omassa niskassasi istu; tekipä siihen aikaan
mieli sysätä nuo istujat pois muidenkin niskoilta, mutta sitten se jäi,
sen täytyi jäädä; hänellä ei ole ollut sittemmin aikaa. Ja viimein
huomasi Konst. Könölin, että niin on luonnossakin laki: huonot alla,
älykkäät hartioilla.

Olihan se puhtia. Sitä muistellessa vääntää Könölin selkäänsä
aivan kuin hän tahtoisi sillä vielä jotakin nostaa, jotakin
jättiläispainoista! Paitsi sitä lintukauppaa hän osti ja myi ensin
voita, suuressa mitassa, aluksi välittäjille, sitten itse Pietariin.
Eipä silloin tuntunut parin tunnin vähennys muutaman yön unessa.

Muinainen tarmo saa muistellessa valtavan muodon.

Ei, hän ei nukkunut silloin viikkokausiin enempää kuin tunnin tai pari
yössä. Usein ei sitäkään. Apulaisineen suksilla ristiin rastiin
talvisin, huurrevalkeissa metsissä, hän etumaisena, ja tukka huiski.
Tai ajettiin hevosella. Kun yksi mies väsyi, niin hän lähetti hänet
levolle, otti toisen vuoroon, itse ohjissa kaiken aikaa. Yhden miehen
lennätti siihen kylään, muita toisiin, koottiin linnut ja voit kuin
leimauksella. Hänelle siellä metsässä pyssyt paukkuivat, hänelle lehmät
navetoissa lypsivät. Ja kun olivat miehet tavaroineen koossa, antoi
lähtöpassit sille heistä, joka oli kokeessa väsynyt, joka ei viitsinyt
kiusata tuota ruumistansa! Hän itse johti kuormajononsa Pietariin. Ei
pitänyt Konst. Könönen eroa yöllä eikä päivällä, päivä oli yötä, yö
päivää, yhtä mittaa parikymmentä tuntia, joista muut, lellottelijat,
ottivat palasen yökseenkin tai nauttivat, jaa, jaa. Ja kun hän painui
nukkumaan, nukkui hän heti kuin nuijalla lyöty, sikeästi kuin ruumis.
Mutta nyt se tuolla takaraivossa polttaa usein maatessakin, se
sietämätön tuli: yhä rikastua. Toisenlainen oli silloin se liekki,
iloinen ja mahtava. Ei kesää, ei talvea, ei pyhää, ei arkea; vasta
myöhemmin on kiitollisuus saanut hänet muistamaan sunnuntainkin päivää.

Entä Konstan pää sitten, tuo ulkoneva takaraivo: kaikki numerot hän
piti selvillä päässään ja sanoi ihmettelijöille: "Pääkirja päässä." Ja
missäpä hän silloin olisi kirjanpitoa oppinut, tai muutakaan? Ei ollut
silloin yhtään rahvaan koulua pitäjässä, ja nyt se yhteiskunta vaatii
tilille kaikesta! Hyvä, että hänellä on jo vuosia ollut konttoristeja.

Mutta jos siihen aikaan milloin väsytti, jos tuntui kuin olisi Konstan
pitänyt tuossa paikassa räjähtää sirpaleiksi kuin liiaksi kuumennettu
höyrypannu, niin hän ärjähti itsekseen: "Räjähtäköön! Kun en kestä,
niin kuolen; sillä hyvä. Tulta lisää masiinaan."

Ja tuli tuota rahaa! Ihme ja kumma, kuinka yksinkertaista se oli; sitä
juoksi kuin myllyn suppilosta. Yksinkertainen temppu: osti tiloja, sai
halvalla usein, myi korkeammalla. Mutta älytä se, siinäpä se afäärinero
on; siinä, että yrittää eikä sääli myllyä, joka on itse tämä ihminen,
tämä yrittäjä. Halvalla, ehkä usein liiankin halvalla, ukoilta ja
akoilta; olihan niitä temppuja. Mutta niiden ensimmäisten lystikkäiden
vehkeiden ajat olivat nyt jo niin kaukaisia, etteivät ne enää
häirinneet Könölinin tunnossakaan. Ja ihminenpä on hänkin; eikä liioin
tuntunut sekään, ettei välittänyt ystävistään silloin, jätti auttamatta
monen, joka pyysi ja tarvitsi, sanoi vain, ettei ole, vaikka oli
kassoissa seteleitä. Mutta ei, eihän ollut aikaa ajatella heitä; hänen
täytyi sanoa niin, sillä hän tarvitsi välttämättä omansa itse, hän,
jolla oli suuria päämääriä, toisenlaisia kuin noilla muilla. Hän
meinasi jotakin sillä, että säästi ja yritti.

Niin oli mennyt aikaa lähes yhdeksän vuotta.

Ja sitten tuli se suuri onnenpotku, se salliman palkka
säästäväisyydestä ja työstä. Että hänet, kouluja käymättömän miehen,
patruuna otti ensin metsiensä ostajaksi ja siinä ohella tavallaan
lasitehtaansa disponentiksi. No, kyllä hän sen työn osasi, vaikka
nuorikin oli, eipä silti. Mutta kuitenkin hän on siitä aina kiitollinen
tuolle Adlerille; sillä vaikka patruuna olisikin tehnyt sen hyväntyön,
kuin kaiken muunkin, ajattelematta, niin siten Adler korotti hänet
ikäänkuin toiseen säätyyn; herrain joukkoon, joita Könölin ennen oli
vihannut, kauniimpaan, voimakkaampaan rotuun. Sekin Adler: sellaiset
valkeat hampaat, pitkä ja solakka mies; aina muistaa Konst. Könölin
hänen vaatteittensa sikarin ja hajuveden tuoksun. Adleria hän ei
ainakaan koskaan pettänyt, se on totta, niin, ei paljoa.

Siinä oli Könönen disponenttina neljä vuotta, kuinka se olikaan, viisi
viikkoa päälle. Ja siinä ohella hän jatkoi omia harrastuksiaan. Ja
sitten Adler teki hänelle uuden hyväntyön; se oli uusi ylennys, uusi
onnenpotku.

Adler oli silloin pestannut itselleen kesäksi maalle Viipurista
ruotsalaisen neidin emännöitsijäksi. Ja sitten Adler luovutti Maissin
disponentilleen.

Jaa, jaa-a, olipa siinä muutakin. Adler aikoi silloin itse naimisiin,
vielä hienompiin. Ja juuri kun Könönen mietti jo, lisää rahaa
saadakseen, naida vaikka jonkun vanhan, rasvaniskaisen lesken, sillä
niinhän ne afäärimiehet usein, silloin vihjailee Adler hänelle, että
emäntäneidillä, jota kutsuttiin nimellä Maj-Lis, oli sellainen talletus
rahaa pankissa, itse oli Adler sen pannut. Ja että jos Könönen tahtoisi
rakastua, niin... Adler ei nyt itse voinut, vaikka naimisiin tytön
olisi pitänyt päästä. Ja Könönen oli tosiaan rakastunut, paitsi että se
talletus häntä viehätti; ja hän oli kiitollinen Adlerille, sillä
olisihan patruuna voinut järjestää asiat muutenkin, hommata neidin
jollekulle toiselle eikä nimenomaan hänelle. Jalo mies huikennellenkin.
Ja tyttö, ei se ollut maatiaista, leveäposkista. Könölin ihaili jo
hänen sulavasti helisevää puhelahjaansakin, sen kieli rallatti Könösen
korvissa kuin kulkunen, kun se sotki sekasuomeaan niillä seurahuoneella
pidetyillä kekkereillä, joilla Adler esitteli hänet lähemmin
disponentilleen. Kyllä se osasi esiintyä, elämöidä, se nuori neiti.

Jaa, jaa, niin se kävi. Siten saattoi Könönen ryhtyä liikkeitänsä
levittämään. Ensin hän kuitenkin alkoi kirjoittaa nimensä: Könölin.




17.


Moinen nousu tässä maailmassa, jossa niin harvat saavuttavat mitä
toivovat ja jossa Könölin tunsi olleensa verraten onnellinen, vaivutti
hänet joskus uskonnolliseen mielentilaan, teki hänet jumaliseksi. Se
ajatus, että juuri häntä, Könösen Konstaa, oli onni niin vetäissyt,
että hän, talonpoika, oli saanut paitsi kaikkea muuta tuollaisen
ihailemansa naisen, jonka vaatimukset olivat aivan toiset kuin hänellä,
joskus liiankin ylelliset: melkein harmillista rahan juhlallisen arvon
hulttioimista; että hän, sama, joka oli pienenä luita keräillen jo
yritellyt, oli tämä mies, tässä kivellä istuva, rikkaana ja mahdissa;
jolla oli lähes kolmekymmentä maatilaa ja laivoja; ja tervahöyryjä ja
muita! Että hän oli kaupungin johtohenkilöitä, vaikk'ei hän yleisistä
hommista pohjaltaan ollut koskaan oikein välittänyt: oli niille
naurahtanut, ajanhaaskaukselle, mutta nekin hän osasi silloin,
kun hän tahtoi, ja sallihan tuonkin ilon ihmisille, askareet
yhteiskunnallisissa puuhissa. Niin, että hän oli paitsi valtuusmies
myöskin kauppaneuvos... Kaikki nämä tunteet ihmetyttivät häntä tälläkin
hetkellä niin, että hänen täytyi oikein sipaista vatsaansa: oliko se
siinä? Se oli, hän siis oli siinä.

Sillä tavoin Jumala, sallima, miksi ei sanoa sitä Jumalaksi, auttaa
niitä, jotka yrittivät oikein. Mutta jättää tarvitsevia hätään, antaa
apulaistensa ja alaistensa puijata typeriä? Niin, niin, mutta oli ollut
pakko, siinäpä se! Ja kuinkapa voisi muuten päästä rikkaaksi, kukapa
olisi toisella tavoin päässyt? Ja tahtoipa hän auttaa köyhää
suomalaista rahvastaan: olipa hän lahjoittanut tilan parille
kansakoululle, pieniä molemmat tosin ja käytettyään pellot heinällä
kuiviin, sillä ei hänestä maanviljelijäksi, Konstasta, hänen
taipumuksensa olivat liikemiehen. Mutta moniko muu antaa lahjaksi edes
sellaista? Ja hän oli auttanut opiskelevia liikemiehiä, oli kustantanut
urut synnyinpitäjänsä kirkkoon, perustanut erään toisen herran kanssa
orpolastenkodin; lienee niitä orpoisia jäänyt häneltäkin nuorilta
päiviltään, hän kun oli ollut sellainen, että nähdessään naisia,
jumalan-luomia, oikein harmitti mennä sivuitse. Ja hän on ollut
antelias, pitänyt kemuja, piispa oli käynyt hänen luonaan, hän on
juonut piispan maljan; hän on antanut rahaa "Syyrialaiselle seuralle
Palestiinassa"; ja ennen kaikkea: mikä on parempaa kuin omalla
esimerkillään näyttää, miten voi saavuttaa hyvän aseman? Työllä.

Niin, siitä hetkestä, jolloin aivan uskomaton onni alkoi Könöliniä
seurata, tapahtui hänessä omituinen nöyrtyminen; joka sunnuntai hän oli
jo vuosia tahtonut, että hänen huoneessaan aamulla kuunneltiin
aamuteksti, hän luki sen ääneen itse, perheelleen; jos he sitä
kuuntelivat; Svea kyllä, mutta se Mimmi, veitikka: liimaapa viimeksikin
kujeellaan perunalla postillan lehtiä kiinni; ja Maissi, no, pakottaa
ei heitä voinut.

Sama mies tässä nyt on... Mies, jolla on kaikkea, niin, niin. Joka
aikoo rakentaa vielä asunnokseen kivimuurin, ja maalauttaa sen salin
kattoon Suomen suurmiesten nimet ja lisäksi "Konst. ja Maj-Lis
Könölin". Sama, jolla on ne puodit ja maatilat. Ja saha...

Saha! Se muisto näytti sävähtävän häneen kuin sirkkelin viilto elävään
lihaan, se nosti hänet pystyyn, kulkemaan jälleen. Saha herätti hänet
unelmista, siellä pihkalta tuoksuvalla kankaalla, jossa oli niin
hiljaista, ainoastaan palokärki rämisti silloin tällöin siemenpuun
kylkeen: "Trrr!" ja huuteli sitten kesäisesti: "Tri-lii!"

Saha ja tuo sydän.




18.


Melkein yht'aikaa olivat ne tulleet molemmat, sydänvika ja pikkuhalvaus
kuitenkin jo vähän ennemmin. Ensin hän pani sen vain pilaksi, että
hänen sydämensä, hänen rautainen koneensa ei kestäisi; hänen, Könösen
Konstan! Hän naurahti tohtoreille. Mutta se ei ollut kestänyt, se oli
vienyt kohtaukseen. Ja viime aikoina hän oli siihen vähitellen
tyytynyt, mutta olipa tuo kuitenkin katkeraa, ettei se pannu
räjähtänytkään, niinkuin hän oli luullut, vaan repeili, hiljalleen,
ikäänkuin päällyspaklaus, ja alkoi laskea höyryä hiljaa! Sitä iskua
takaa hän ei ollut odottanut; nytkin Könölin loi katseensa taivaalle ja
kuiskasi itsekseen:

"Sano, minkä tähden tämä isku juuri näin?"

Se saha. Kodin kustannukset olisivat kyllä menneet, ne hän olisi
mielellään sallinutkin. Arkina hän tosin olisi tahtonut vähän kuin
säästää; kun Maissi oli matkoilla, saattoi kauppaneuvos pistäytyä
keittiöön nurisemaan tuhlaamisesta, eikä hän joskus yksinään kotona
ollen hennonut juoda kahviakaan, se oli tottumusta varattomilta
päiviltä. Mutta kekkereissä ei Könölin säästänyt koskaan; silloin
tarjottiin heillä kaikki makeat ja sakeat, sillä täytyihän tätä onnea
näyttää ja sallia muillekin. Hän rakasti omiaan kuin itseään,
tuhlaukset hän maksoi kuten omaksi kunniakseen; teki lisää työtä,
laajensi liikkeitään. Eikä Maississa ollut juuri muuta vikaa kuin se
tuhlaus. Alussa oli Konstalle tosin tullut jo pelko, sillä muut herrat
olivat vihjailleet jotakin sellaista; mutta hän ei tahtonut kuulla, hän
ei uskonut, hänellä ei ollut aikaa moiseen. Kerran kuitenkin hän oli
huomannut jotakin asianajaja Lammervon ja vaimonsa välillä,
ravintolassa, jossa ne kaksi istuivat. Konstantin oli tullut sisään,
hän oli vimmastunut, hän oli kuohunut. Mutta sitten oli Maissi
selittänyt asian, loukkautuen ja kyynelet silmissä; ja samaa oli
sanonut Lammervokin: että eivätkö sivistyneet miehet ja naiset saa
seurustella keskenään. Silloin oli Konstantin rauhoittunut, vähitellen
täydellisesti; ja siitä oli nyt jo sangen kauan, kymmenisen vuotta;
sitten ei Könölinillä ollut syytä kuin ihmetellä, että se sivistys
vaatiikin Maissia istuskelemaan silloin tällöin noin lapsellista huvia
pitäen juomien ääressä ja herrain parissa. Mutta itseensä hän tiesi
nyt Maissin kiintyneeksi; kuinkas muuten, Maissi oli ammoin nähnyt,
mikä mies hän oli, tunsi, miten Konsta perheestään piti. Ja
olivatpa Konstalla itselläänkin olleet ennen pikkuseikkailunsa,
Pietarinmatkoilla, kun kerran oli maailmassa hepsakoita jumalan luomia;
mutta kauan sitten oli hänkin rauhoittunut. Kaikki oli hyvin, hän oli
tyytyväinen, uhrasi mielellään perheelleen, Maissille ja Mimmille, ja
varsinkin Svealle. Sillä Svea oli hänen kodissaan ainoa, joka tuotti
hänelle salaista tuskaa. Paitsi että hän ihaili häntä Adlerin ja
Maissin kuvana, kunnioittaen hänessä hienompaa rotua, hän tahtoi
Svealle kaikkea hyvää myöskin jostakin velvollisuudesta; niinkuin hän
olisi tehnyt Svealle pahaa. Pari vuotta sitten oli se tunne alkanut.
Svea oli silloin muuttunut synkäksi ja surumieliseksi. Ikäänkuin
jotakin peläten oli Könölin katsellut häntä ja viimein kysynyt, mikä
hänellä oli. Svea oli silloin tiedustellut häneltä jotakin sellaista,
jota oli kuullut ihmisten juttelevan Adlerista, siitä, että Adler,
Svean isä, oli hänet hylännyt. Könöliniä tuskastutti nykyään, että
ehkäpä hänkin oli aikoinaan päästänyt kerskailemalla niitä juoruja
liikkeelle. Svealle hän ei voinut olla asiaa tunnustamatta, kaikkea:
hillitöntä haluaan päästä eteenpäin, siinä selitys. Mutta hän oli
tehnyt rikastumishalussaan Svean onnettomaksi, sen hän nyt näki,
ihaillun Svean, ehkä kärsiväksi koko iäkseen. Svea oli hänen kodissaan
kuin ainainen omatunto, valkea, kaunis ja hieno, omatunto, jota hän ei
voinut millään hyvyydellä sovittaa. Muut vääryytensä hän voi unohtaa,
ne olivat kaukana; tämä näyte tuosta muinaisesta teosta oli aina hänen
lähettyvillään; alinomaa se tuska häntä ahdisteli.

Ja saha! Kolme vuotta sitten hän oli sen perustanut, eikä se nyt vielä
ollut tuottanut penniäkään. Vain menoja moiset mokomat, että hänen
nuorena miehenä ansaitut rahansa olisi saanut kerrata kymmenellä! Jo
perustuskustannuksissa pettivät laskut; hän luuli pääsevänsä parilla
sadalla tuhannella, saikin antaa kaksinkertaisesti yli. Se konejuttu.
Itse oli Könölin vetänyt sahalle paksulla kepillään perusviivat: tuohon
koneitten pohjaksi paalutus; vetäistään nyt seinien paikat. Rakennus
valmistuu, hän tilaa koneet, ja monttöörit tulevat katselulle. He eivät
voi suostua jo tehtyyn sopimukseen, kun Könölinin takaama perusta ei
pidä. Siinä menee aikaa, sovitaan, valetaan vahvikkeita, saadaan koneet
käyntiin: koko rakennus tutisee, sahalla ei tee mitään! Könölin ei
tahdo maksaa käymättömästä sahasta, koneyhtiö vaatii, mennään
oikeuteen, kuluu kallista aikaa, käräjissä tuomitaan Könölin maksamaan.
Hänen luotontarpeensa on sahahommissa kovin suurennut.

Ja kun hän menee lisää luottoa tahtomaan, silloin tulee taas este, --
se, jonka hän tänä kesänä aikoo kyllä poistaa. Pankki kieltää näet
häneltä uuden luoton, tuo rahaliike, jonka kanssa hän on ollut ikänsä
asioissa. Miksi? Etteikö hän selviäisi, johan nyt! Mutta johtajaksi on
pantu nuori ja kokematon mies, puolueniekka, joka tohtii nyt antaa
luottoa toisille, kiivaammille puoluepukareille, niin, jopa jakaakseen
rahat heidän kanssaan, oli Konst. Könölin saanut vihiä. Sellaista
rehellisyyttä.

Mutta annas olla, kun hän lähtee tästä pääkylään, suurten herrain
luo, ja valittaa haitoista, joita luultavasti luottolaitoksen
liioitellut raportit ovat hänelle tuottaneet, niin, paljastaa heille
paikallisjohtajan yksityisvehkeet, joita he eivät tiedä! Kiivaimmin
viime keväänä tarvitessaan hän ei ollut ennättänyt vielä pääkaupunkiin
lähteä, oli vain kirjoittanut sinne, mutta ei kummakseen saanut apua.
Siinä oli mennyt aikaa, samoin rettelöidessä miesten kanssa sahalla; ne
rikkoivat silloinkin koneita, kun eivät ajoissa saaneet palkkojaan. Ja
niin pitkälle oli aika odottaessa kulunut, että hänen yht'äkkiä täytyi
myydä eräälle tukkiyhtiölle puut omilta tiloiltaan, nuo samat, jotka
hän oli aikonut omaan sahaansa. Jopa myydä alle hinnan, sillä yhtiö
aavisti hänen kiireellisen pulansa; hän selvisi siitä toki kuitenkin,
vaikka voitto oli kallis. Siksi tirkistelivät nyt tuossa häneen monet
varsin ohuet kannot.

Mutta kohta matkustaa Konst. Könölin Helsinkiin. Ja sitten ei
ulkolaisten herrain yhtiö vie hänen metsiään, hän sahaa ne itse,
lähettää ne itse ulkomaille, on viimeinkin oikea, suuri liikemies,
jolla on sahaa, on rahaa, on mahaa.

Näissä ajatuksissa Könölin on saapunut armaita kesäisiä kankaita myöten
rantaan, jossa konttoristi Heitukka odottaa häntä kahden venheen luona.




19.


Lauri Falkista jatkuu sitten juttu. Niinkuin auringonpaiste välkkyy
kesällä syvien vesien pinnalla, niin elää myöskin Lauri Falk jälleen
hetkellisissä tunnelmissaan, myllyllään keskellä siimeistä koivikkoa.
Ruumis täynnä päivän hehkua ja sielu onnellisia haaveita hän oli
palannut toisten huviretkeläisten kanssa saaresta venheellä kaupunkiin,
Bongmanin jäädessä soutamaan moottoriaan telakalle korjattavaksi.
Sitten oli Bongman astunut hänen kanssaan Sandelsiin ja ajanut pari
laituria loitommaksi kuin säveltäjä ja runoilija, joka oli noussut
maihin omassaan ja painunut, tyytyväisenä unelmiinsa päästyään,
lämpöisen kesämetsän rauhaan.

"Kah, vielähän näkee meidän herraa, vieläpäs tänne kulkee,
keinuttelee", tervehti Lauria myllärin emäntä pienen pihan portilla,
kun hän tuli nurmista tietä Hiesun myllylle, selässä tavaroita, joiden
lisänä riippui kupeella kitara ja floretti. "Missäs sitä nyt näin kauan
oltiin? Mikäs rassi se tuossa sivulla roikkuu?"

Lauri alkoi selitellä, mutta silloin tuli myllyltä päin matalan veräjän
yli melkeinpä tasajalkaa hypäten itse mylläri, hymy kalvakoilla
kasvoillaan, ja ryhtyi kantamaan Falkin tavaroita ullakolle. Ja juuri
kun muori oli udellut: "Vai morsiamissako lienee siellä kaupungissa
oltu?" kääntyi mylläri portaillaan ja sanoi naurahtaen:

"He, onhan sillä tiedonhalu, meidän muorilla! Kukin viipyy miten
viipyy!"

"Kah, enhän minä, mitäpäs minä, enpä tuota pahalla. Ja kahviahan minun
pitikin lähteä tästä keittää hörähyttämään. Hakisit, ukko, lisää
lastuja, se yliskamarikin on odottanut, kun heinävuoteenkin sinne
vieras tekivät, ei siellä muita ole maannut, jos ei kissa liene
maannut, kun se piikakin karkasi, rupesi täällä noita yöjalkaisia
hissuttamaan, että peloitti, varkaitako ne olisivat, metsärosvoja. Kun
siitä piialle sanoi, hyvän-hyvyyttään, niin hän suuttui. Tokko tästä
nyt kaupunkiinkaan koko kesänä pääsee..."

Pajattelipa muori näin edelleen, mustan pankon ääressä pirtissä,
pistäen lastuja pannun alle, puhaltaen tuleen levein poskin ja lykäten
siinä silmiltään pois ruudullista huivia, sitten hössötellen sukat
nilkoissa ja sipuen hameenhelmasta irronneella nauhalla siltapalkkeja
kuin hiirenhännällä. Mutta mylläri istui sänkynsä reunalla, hiljaisena
ja pää kumarassa, itsekseen hymyillen.

Niinpä otettiin nyt pianisti jälleen kahvilla ja ystävällisiä sanoin
vastaan kesäkortteeriinsa.

Se mylly, hiljaa huojuilevan koivikon varjossa, se oli taiteilijalle
kesäviikkoina onnen maa, tuolle lapselle, jolla oli viisikolmatta
ikävuottansa. Olihan nyt kesä; kevät oikkuineen mennyt; lyhyt kesä ja
sen aurinko ja leimahtavat riemut. Siellä Falk eli luonnossa kuin äidin
helmassa, makasi yönsä harmaan pärekaton alla, kammiossa, jonka seinät
hän oli nyt kaunistanut tuomenkukilla, pihan puista taittamillaan,
noista tuomista, jotka seisoivat tuuheassa norossa illanhämärässä kuin
valkea ilmestys. Sielläpä hän makaili mietiskellen, pesässäänkö lienee
nyt ampiainenkin, joka päivin lenteli sisään hatarasta ikkunasta ja
jälleen lähti ulos kukkamailleen; hän heräsi aamulla auringon hauteluun
punoittavalla otsallaan ja sileällä rinnallaan, heräsi myöskin pihalta
kuuluvaan myllärinemännän kimahtavaan lauluun, joka kertoi tulesta ja
tulikivestä, pirusta ja sen piikistä, aamuvirteen, jollaisissa täällä
vielä paholaiset näyttelivät osaansa, niin että sävelet kaikuivat
romanttisina kuin etäältä keskiajan helmasta. Silloin vetäytyi
säveltäjän suu hymyyn. Sitten hän, varhaisen päivän kullatessa kammion
permantoa, siirsi päänsä vielä varjoon ja nukahti uudestaan, kuunnellen
kesäisen tuulen vienoa suhinaa lautaisissa seinissä. Mutta jälleen
herättyään hän avasi ikkunan, päästipä ulos siinä lekuttelevan liudan
somia perhosia, tähysteli sitten vatsallaan maaten myllyn notkossa
seisovia koivuja, jotka värähtelivät vielä lehviltään hiukan tahmeina,
ihasteli pientä ikkunan alla olevaa rinnettä, jolla loisti tuuheassa
ruohistossa punasinisiä kurjenpolvia, ja taempana kiiltelevää
myllypuroa. Jauhoi joskus myllykin iloksi, alkoi kitistä ja kolista, ja
kävi viimein jyristen, niin että vesi pärskyi keltaisena ryöppynä
alapuolelta ratasluukusta. Mutta mennessään kammiostaan maistelemaan
ahvenia, jotka mylläri oli aamulla verkoista noutanut, ja
seisahtuessaan ullakolle hän näki toisesta ylisikkunasta aivan lähellä
tupaa kaivonvintin ja pienen navetan päädyn, jonka ylintä kärkeä
aurinko paahtoi. Ja jostakin koivikon raosta kuulsi taloisen vaaran
päällys, vanha Mäkkyiskylä.

Päivät hän istui auringonpaisteessa, aitan edessä myllynkivellä,
kuunteli, kuinka kärpäset lentää kimahtelivat, uneksiva hymy huulilla
pihatuomien varjossa... Toi mukaansa kirjan Tagorea, tai kitaran ja
näppäili sitä, sävelteli jotakin, hyräili jotakin runoa omituisella,
matalalla, pehmeällä äänellä...

Taikka urheili floretillaan, kamppaili puiden kanssa, pisteli sikaa
saparon viereen; se oli hienoa, ranskalaista: järkeä ja notkeutta
kysyvä urheilulaji, varsin vahingoton ja tarpeeton. Mutta seiniin hän
naulaili sarjan teräslankoja, joissa tuuli sitten päreillä soitteli.

Kuljeskellen ylös kylävaaralle hän kohtasi isäntiä, pisti kätensä
heidän kainaloonsa, sitten jatkettiin matkaa, juteltiin tarinoita. Niin
hän kävi Miettiset, kävi Remekset, myöskin Vilhuset, Kettuset, Vänskit,
Löttöset; missä oli isäntä kotosalla, maistettiin ryyppy kirkasta ja
makeaa, sillä eräissä kylissä kattilat metsässä kiehuvat; missä asui
vain loisia, siellä muistelmia, jotka jättivät haikean tunnun
omillaan elävän pikkuväestön katoamisesta, tukkiherrojen alueiden
laajenemisesta.

Mutta se suru ei hänen mieltään tuntunut enää rikkovan niinkuin
keväämmällä, sillä nyt hänellä oli hienoja, onnellisia haaveita, tosin
vielä niin hämärinä, ettei hän niitä itsekään aavistanut muuta kuin
heikkoina tunnelmina. Saariretkeltä kiehui hänen aivoissaan paitsi
viinin ja kesän autuus myöskin neitseellisen lemmen onni. Svea!
Kullervon mieliala oli jäänyt tai painunut hänessä jonnekin kätköön,
kuin mustat luodot ulapalla katoavat kesäauringon kiiltelyssä.
Myhkyrin-matkan muisto piti häntä yhä sellaisessa tilassa niinkuin
kaikki olisi ollut hänestä nyt vain sinistä, autereista taivasta, joka
oli kuin kuultava lasikupu hänen myllynsä yllä, sen koivikon ja hänen
itsensäkin. Sinistä oli sen alla, lämmintä siellä oli, se antoi
eetteriä kaikille hänen mietteilleen. Neitosen hahmo liihotteli hänen
edessään, Svean tummat, siniset silmät katselivat hänen silmiinsä,
katselivat omituisesti kiihottaen, jostakin haaveellisesta hämärästä.

Taiteilijaa liikutti, että kauppaneuvoksen tytär oli uskonut siellä
Myhkyrillä kesäillan hämyssä hänelle sydämensä kipuja, hänelle, jolle
vain keveät naiset olivat pitkiä aikoja olleet seurana. Svea Rosa oli
jatkanut saarella tunnustuksiaan: kuinka hän tunsi itsensä yksinäiseksi
siellä kaupungissa, kuinka itsekäs oli äiti: Svea moitti itseään sitä
kertoessaan; itsekäs, kylmä, jatkoi Svea, koti epäjärjestyksessä, äidin
puvut rikki tai tahraiset koreain päällysvaippain alla; se oli niin
mautonta, että Sveaa olisi naurattanut, ellei se paremminkin olisi
itkettävää; itkettävää yksin sekin, että hän epähienosti sitä Falkille
jutteli. Samoin isä säälittävä, ainaisessa kiihkossaan saada rahaa; ja
Adler-vainaja, joka hänet oli hylännyt, oli jättänyt kauhistavan
muiston, saattaen Svean tuntemaan itsensä orvoksi maailmassa. Mutta
sitten oli Svea, siinä heidän istuessaan vieretysten sammalella,
tytöllä povellaan kieloja, hohtava järvi edessä, alkanut puhua jälleen
kaipuustaan pois ja kauas. Nauraen ja puolitotisena Svea oli kertonut,
kuinka hän oli usein yksin ollen ajatellut, että hän lähtisi näiltä
mailta, lähtisi, merkillinen päähänpisto, sen hän tekisi, jonkun
posetiivinsoittajan kanssa. Ja Svea vilkaisi samalla kujeillen Falkiin.
"Ja me olisimme kulkevaisia ja niin köyhiä, että kiertelisimme siellä
auringon maissa leipää ansaitaksemme joka paikassa, kaupungeissa; hän,
nimittäin se, jota olen kuvitellut, soittaen posetiivia ja minä
laulaen."

Svea katseli tätä sanoessaan Lauriin vakavasti alta kulmiensa, ja hän
jatkoi:

"Niin, niin, sitä ei voi kertoa, sellaista omituista, epämääräistä,
kaunista! Nähdä linnoja! Ja niin köyhä tupa, ettei olisi leivänmurua,
vaan täytyisi itseni hankkia sitä sille olennolle, jota..."

Vaikka moinen puhe liikutti Lauri Falkia, sillä hän tunsi, että puhdas
olento piti nyt hänestä, teki se hänet samalla levottomaksikin. Moinen
tarina posetiivista ei hänestä ollut oikein makeaa, hän puolestaan ei
enää luottanut posetiiviinsa. No, tietysti Svea laski siinä ainoastaan
leikkiä.

Ja Falk riemuitsi jo jostakin, ikäänkuin uudesta matkasta ulkomaille,
ei sellaisena kuin Svea sitä kuvitteli, vaan toisena, joskin yhtä
haaveellisena, ajatuksin koskemattomana.

Vaskilahteakin hän yhä ajatteli; hän näki tuon vanhan kauniin talon
entisessä parhaan aikansa kunnossa, huoneet sisustettuina hienoilla,
kalliilla huonekaluilla. Ja Vaskilahden herra ajaa vaunuilla, käy
ystävällisenä kylässä, joka on muodostunut niin, että hän on antanut
köyhille raukoille lahjaksi tilkun maata; ja aina kesäisinä iltoina
siellä viulut vinkuvat keinuaholla.

Olipa siinä töitä kesäviikoiksi. Melkein ikävä tuli ajatella, että
hänen täytyisi rikkoa noita unia todellisuudella, lähtemällä
juhannuksen jälkeen kaupunkiin harjoittamaan kappaleita, jotka hän
aikoi esittää palokunnan juhlissa.

"Valkki hoi, lyökää härkää paksuun turpaan!" huudahteli illalla
myllärin muori Laurin palatessa isännän kanssa järveltä verkkomatkalta,
kaislaisilta lahdilta, joilla kuovit kuiruttelivat. Usein näet Falk
autteli illoin muoria nostamalla vettä kaivosta lehmiä juotettaessa,
sillä tarpeetonta oli florettiurheilu. "Valkki, missä se sanko nyt on?
Eihän tässä jaksa juosta, ei mitään tule, tuohon jalkaani niin koskee,
siinä on rymä, pois pitäisi myydä talo, oikeaan kintunkönttääni koskee.
Kun kahvia juo, silloinhan se vähän herkiää; odottakaa, Valkki,
pistäydyn tässä hörähyttämässä kahvia."




20.


Juhannusaattona, kun aurinko oli pukenut maailman juhlaan ja silannut
järvet kirkkaimmalla hopealla, asteli metsätietä myllylle maisteri
Bongman, tuli keikkaroiden juuri parhaiksi myllärin muutellessa Falkin
kanssa pihaa pieneksi lehtimajaksi, kannellessa sinne huokaavia koivuja
ovien kahden puolen. Vankkaa otsaansa pyyhki helteessä maisteri Bongman
ja keikahteli pahoin oikealla jalallaan. Selässä kohosi hänellä
valtava, omituisen pitkä tuohikontti, mutta vasemmassa kädessä hänellä
riippui holskava lekkeri.

"Mainiota!" huudahti hän pujahtaessaan portista pihalle ja kohottaen
haltioituneena oikeaa kättään, sormet harassa, muistamatta edes
tervehtiä, katseli vain vilkkaasti, paksujen kulmiensa alta kiiluvin
silmin ympärilleen. "Mainiota, täällä on juhannuskoivut, täällä tehdään
Herran päivää, pakanallista juhlapäivää, tulenpalveluksen päivää. Aivan
kuin uhrilehto, jollaisissa oli teurastettava karitsa ... tuhansia
valkovaippaisia palvelijoita. Vai tällainen se nyt on, se Jiesun mylly,
sinä onnen kantamoinen, _signor Falco_! Minä tulen nyt ensimmäiseltä
keräysmatkaltani, minä lähestyn talonpoikaistaloa samalla hartaudella
kuin joku matkailija neekerikraalia; siihen minä olen nyt herännyt, jos
en juuri herännytkään Muttisen Aapelin, tuon hoho-nauravan, hylkäämistä
kirjoista. Asut tällaisessa! Katso, noita luhtiaittoja, katso,
katso koko tätä pihanpiiriä: neliskulmainen, niin vaan, melkein
neliskulmainen, ei yksinurkkainen kuin entisen sian pirtti, haha.
Olisivatpa nuo tuomet vain pihlajia, pyhiä suomalaisia kotipuita,
hajahtavia pihlajia, joiden oksilla esi-isämme antoivat juonikkaille
akoilleen selkään, ensin neuvoivat nelisnurkkaisessa... Ja tuo
karjapiha: yhdellä kupeellansa navetta, toisella korsu, kolmannella
sikopahna, mainiota, onpa tämä koko Jiesun mylly, tosiaan! Tämä pitäisi
saada museoon, niin, jotakin sellaista, sellaista minä rupeankin
puuhaamaan. Seurasaarelle vaan, vieläkö muuta kaipaisi, hahhah, kun
saisi tällaisen sinne, mutta kuules, _signor Falco_, onko sinulla
täällä myöskin oikeaa isäntää? Ymmärrä, mitä tarkoitan. Sellaista, joka
istuu pirtin nurkassa sunnuntaisin, puhtaat rohdinkaatiot jalassa,
yhdestä ainoasta puusta tehdyn pöytänsä ääressä, hongasta tehdyn, lukee
vanhaa piplakirjaa, joka on hänen edessään telineillä, suurta kuin
lankunpää? Sellainen sen täytyy olla, sellainen pitäisi saada sinne
kirotun Helsingin herskaapin katseltavaksi, niin näkevät ja tuntevat,
mikä on oikeaa suomalaista, mainiota."

Taiteilija koetti nyt iskeä Bongmanille silmää, että tuossahan oli itse
mylläri aivan vieressä, ja hän esitteli:

"Tässä on meidän isäntä."

"Ah!" huudahti silloin Bongman ja katsoi mylläriä. "Ei ole paha,
veitikka. Juuri tuollaista minä tahtoisin sinne tupaan. Mutta, Falco,
onko hän oikea? Osaako hän, haha, ampua takaluukusta niinkuin Muttisen
Aapeli, sellainen pitäisi olla sille katselevalle Helsingin kulturille,
kuten kuulin äsken kylillä sananparren: 'tuoksuu kuin ukkosen tappama
pirunraato', se olisi sitä oikeaa."

Falk selitti nyt leikillisesti isännälle, että tämä herra oli
muinaisesineiden kerääjä, sentähden hän tahtoo museoon kaikki, yksinpä
miehetkin, moinen suomalainen herra. Sitten onnistui hänen viedä
maisteri pihalta pois, aikoen kuljettaa hänet ullakkokomeroonsa; mutta
eteisessä teki Bongman tenän, sanoi tuohikonttiaan nurkkaan
asettaessaan:

"Noita tikapuitako? Kas niin, tikapuut. Tulisin muuten, mutta tuo minun
Akilleen-kantapääni: en pääse sinne ylös. Ja nyt on koko mylly
juhlaharsossaan; se on niin kipeä, sillä on nyt taas kohtauksensa,
ajattele, _pirstoa_ monta päivää yhtä mittaa pitkin kyliä, huonekaluja
tiedustelemassa, 'läksin piru pirstomahan, hiisi pitkä hiihtämähän'.
Mutta en saanut vielä niitä kauniita, en nähnyt muutakaan, pitsejä enkä
ryijyjä. Niitä on vasta kauempana ja korvessa. Mutta olen kuljeksinut,
ja olen jo maannut uunilla, oli hiton kuuma. Oikeastaan minä makaisin
puussa, tuommoisessa aitassa, joita on lappalaisilla, koira puun
juuressa vartijana. Mutta minulla ei ole koiraa, pystykorvaista! Ja
nousepa tällaisella jalalla puuhun, hahahaa. Se rasittui vallan
kauheasti sitä monttöörivenhettä soutaessa. Koetin saada sitä käyntiin,
ei, se seisoi kuin Lutilan puntari. Minä 'loime soutamahan', heh, se
oli kiipeliä ja viipeliä. Oikein kuuma päivä, aurinko hautoi kalloa
niin, että korvista nousi höyry. Ja kisko, kisko, se ei kulje yhdellä
vedolla kuin korttelin verran, tonnin paino lienee mokomassa. Ja kun
siinä ponnistin kaaripuihin käpälääni, niin koski että silmissä
säkenöi. Teki mieleni lyödä kone airolla mäsäksi, mutta jos airo olisi
katkennut, olisivat kämmenet joutuneet käsimeloiksi, mutta nyt se on
taas telakassa ja kyllä se vielä kulkeekin. Ja silloin minun työni
alkaa, mutta annahan, kun nyt riisun jaloistani nuo kirotut kulturin
tuotteet, patiinit nimittäin."

Eteiseen, jossa he silloin seisoivat, tuli nyt pihalta emäntäkin, pieni
kantamus lastuja sylissä, sanoi menevänsä sitä kahvia hörähyttämään.
Hänet nähdessään stipendiaatti huudahti iloisesti:

"_Hyvi iltaa, maatuska_, myllärin emäntä. 'Mylläri jauhaa myllyllänsä,
myllärin muori...'" Sitten Bongman supatti taiteilijalle: "Miten leveät
hartiat, se on sitä oikeaa. Ja manttaalit ikäänkuin oikeaan kuopalle
kaivettuun maalaistuoliin sopivat; minä olen löytänyt vähän _mosnan_
tuolin, saat sen pian nähdä."

Sitten hän kääntyi jälleen emännän puoleen ja sanoi:

"Vai kahvia? Erinomaista, se sopii. Keittäkää te vaan kahvia, minulla
on näet tuolla lekkerissä, arvaa, _signor Falco_, mitä siinä on?
Konjakkia, sitä on hyvä olla mukana esineitä kootessa, ukot tulevat
kalaretkillä anteliaiksi. Ja nyt me mennään! Tuonne ulos, pakanalliseen
Jumalan luontoon, niin saan lepuuttaa jalkaani."

Kohta istuivat herrasmiehet sitten auringonpaisteessa myllytuvan
päässä, kuuman nurkkakiven vieressä, maisteri Bongman vasen jalka alla
ja toinen, kaviomainen, suorana edessä. Siinä he istuivat, pakinoivat
ja uneksivat, kunnes myllärin emäntä avasi ikkunan ja pyysi kahville.

"Tästäkö sisään? Ei, tuolla on lampi, ja tuossa on koivut
morsiuspuvussaan. Ei, emäntä, tuokaa te kahvi tänne, meillä on jo
konjakkia", sanoi Bongman.

"No", vastasi emäntä vain ikkunasta ja kantoi pian tarjotinta ja pannua
ulos. Mylläri seisoi pihalla ja katseli heitä hymyillen ja lempeys
silmissään; pyydettiin hänetkin kestiin, mutta ei hän maistanut kuin
hiukan kupin reunalta, norria, jota Bongman valmisteli. Mutta myllärin
muori maisteli ja jutteli iloissaan, katsellen pienin ja kiiluvin
silmin vieraita:

"Hyvää tämä tekee jalalleni, kah, tekin olette kinttuvaivainen,
maisteri, mikä lienette. Arvaahan sen, pitäähän sille jotakin väkevää,
ei sille muusta ole kuin väkevistä; tuli tuo Maljanenkin kerran tänne,
on siitä aikaa, toi putelin, sanoi: 'En minä muuta kuin että te olette
ollut minulle hyvä, niin maistakaa nyt tätä konjaakkia.' Niin kaatoi
Ienok siitä putelista kuppiin ja juotiin sitä konjaakkia; eikä se
mitään, antoi vaan tuota hyvää konjaakkia."

"Mainiota, mainiota!" huudahti silloin maisteri Bongman. "Tällainen
körttiläinen, etkös kertonut, Valkki, että nämä ovat körttiläisiä?
Viaton kuin pakana. Juokaa, juokaa te vaan, hyvä emäntä."

Sitten näytti hänen päähänsä leimahtavan jotakin muuta. Hän jatkoi:

"Se Ienokkiko, joka köyhtyi? Kirous, tämä mylly on melkein ainoa talo,
jossa näillä seuduin olen tavannut jotakin, en oikein voi selittää,
mitä tarkoitan; kaupunki, peijakas, tärvelee kansaa; mitä eivät tee
koulut, tekevät hotellit ja viinakset, kallistetaanpas, Falco,
maistetaan tätä _konjaakkia_; tuo oikea talonpoikaisuus, josta meillä
puhutaan, kirjoitellaan runoissa ja romaaneissa, sulotarina
rehellisestä ja suorasta talonpojasta, eikö sitä olekaan täällä,
kaupungin, kirotun kulturin seuduilla? Tuollaista ahkeraa, kontuaan
syvästi rakastavaa kansanmiestä, johon sopii vedota kuin eksemppeliin.
Saarijärven Paavoa, joka, kuten sanottu, istuu pirtissä pyhäisin
kelteisillään ja rohdin-kaatiot jalassa yhdestä puusta halkaistun
pöytänsä ääressä, lukien kirjaa valtavaa kuin pölkynpää. Ei, täällä
sitä ei ole täydellisenä, mutta kauempana, korvessa, siellä se on, se
lauhkea ja hyvä. Siellä ei ole herrasmaisia intohimoja; sillä hornan
tuutistako kirjantekijät olisivat muualta löytäneet noita ihanoita
tyyppejä kuin sieltä saloilta, vakavia kuin pökkelöitä, haha; nämä
kaupungin läheisethän ovat, olen huomannut, aivan yhtä veitikoita kuin
herrasmiehetkin, mutta omalla sortillaan. Näistä ei voi kirjoittaa
sellaista kuin olen Muttisen romaaneista lukenut; roskaa ne romaanit
muuten ovat, naiskulturia, tyttökoululaisten ja siivettärien tarinoita,
joiden tragiikka on se, että sankarittaret menettävät jotakin, minkä
tytöt aina toivovat menettävänsä, mutta sitten jyristään uskottomia
miehiä vastaan, niinkuin eivät akatkin uskottomia olisi, hyi hitto, se
on suomalaista sivistystä, _vot, vot_. Tai työnsi tuo Muttinen minulle
romaaneina lähetyssaarnoja; hyi, niinkuin ei Suomessa uskonhulluja
olisi muutenkin liikaa, hullujahan meillä on. Yleensä, koreita valheita
kustantajat kauppaavat, porvareihin valhe aina menee kuin saksalainen
rihkama. Varsinkin jos kirjailija on akka; siksi akkamiehet, ellei
kirjan akkamaisuus jo vedä kuin ötkälönni lukijoita puoleensa, pistävät
akan hameet päällensä ja niikivät rouville ja mamselleille Hiljana,
Maijuna, Helmina. Ja kustantajat lyövät ankkamarssiin rumpua,
rummuttaisivat jotakin jöökiä!"

"Hm", huokasi Lauri Falk, "he ovat yhtä yksinkertaisia kuin meidän
yleisömmekin, tai väsyneet päkkäämään sen kanssa, antavat pässille
heiniä: se on afääriä. Tagore, Baudelaire..."

"Tagore?" toisti Bongman, "Indian Nobel-apina, sinäkin aina noobeleine
hajuvesinesi! Miksi et harrasta alaasi, Kullervoasi vaan! Sinuunkin
tarttunut kaupunkilainen maitoihanteellisuus, ei se oikea, sillä, mitä
äsken puhuinkaan? Sillä, ah, en ole oikeaa ihanteellista täälläpäin
tavannut. Pettureita he ovat täällä, peijooneja nämä talonpojat, vailla
ihannetta. Ajattelepas, Falco, minkä tekikään isäntä minulle eräässä
talossa! Näin siellä karjakujalla pystyn kiven, se oli vanha
muistomerkki, piirsin siitä kuvan yltä ja alta, kysyin sitten, mikä se
oli; ja isäntä vastasi: 'Sitä vartenhan se pantiin siihen toissa
kesänä, että sika saisi kylkeään siinä kyhnytellä.' Sika. Ei pois
kauemmaksi korpeen, jossa on sitä oikeaa, vanhaa, ehkä vielä paljon
jyhkeämpiäkin miehiä kuin historiallisissa romankoissamme, joissa
munkit juovat katajahaarikoista ja, haha, läiskivät kärpäsiä pois
päälaeltaan, muuta he eivät tee, mitäpä ihmiset keskiajalla, kekkulit,
vekkulit. Se on lystikästä, pidän enimmän noista romankoista. Ei
sielunkuvauksen jankutusta, sielunrepeilyä, joka ei mitään auta: se
saattaa tehdä vain ihmisen hulluksi, panna ajattelemaan jos jotakin.
Ei, historialliset romaanimme ovat niin mukavat ruuan päälle,
hermostuneelle. Mutta loitsut, ne ne ovat vasta poikaa, ja niissä on,
kuten sanottu, syvyyttäkin. 'Olut hyvä-oloinen, olut olkohon nimesi',
sanoivat isät ennen; kippis. Annapas, kun minä luen sinulle loitsun,
lystikseni, kun tuota kaviotani niin särkee."

Ja Bongman manasi naureskellen:

    "Mistä sie paha panihet,
    kusta heitto herjasihet
    jäsentäni järsimähän,
    puhkulata pursimahan?
    Puunjuuret pursikohot,
    kivenjuuret kiintyköhöt,
    kuusenjuuret kuohukohot,
    honganjuuret huokukohot,
    eiköhän iho inehmon,
    karvainen kavon tekemä.

"Eikö se ole mainiota, lystikästä? Niin, kauemmaksi menen, josta saan
niitä esineitäkin, joita en oikein täältäpäin löytänyt. Muttinen, se
Mutta, murisee, että 'Häh, mitä'? Palttu hänelle. Mutta olen minä
kuitenkin saanut alun sellaistakin, josta tulee jotakin; suomalaista
tyyliä; sanalla sanoen: mene, Falco, tuo se kontti sieltä eteisestä."

Falk totteli; Bongman avasi konttinsa ja veti siitä esineitään ja
selitteli:

"Katsopa tätä karttua, siinä noita kahta viisikantaa. Ja katso tätä
vanhaa pientä jakkaraa, se on se tuoli, josta äsken puhuin; siitä ovat
kyllä jo jalat poissa, mutta näetkös noita pyöreitä kuoppia sen
istuinlaudassa; se on niin sanoakseni käteenkäypä, tässä tapauksessa
takalistoon. Ja tämä voiaski, kuin sisämaan höyrylaiva. Ja tämä
omituinen, kikkailtu nuljuksennaula sitten."

Maisteri näytti jonkinlaista kalikkaa, jota mylläri kuitenkin väitti
erään heikkopäisen miehen, Mutikaisen Tuomaan tekemäksi; olipa
myllärillä itselläänkin tuollainen uunin reunalla.

"Hulluko tehnyt tämän?" huudahti Bongman. "No, mutta missä on nerouden
raja? Voinhan panna sen luettelossa määräämättömien esineiden ryhmään,
on siellä muitakin sellaisia, vanhoja saviastiainkin sirpaleita
laatikoittain. Mutta tässä ovat ne, joista tulee, en vain tiedä vielä
mitä."

Ihastunut Bongman purki konttinsa pohjasta nyt suolatölkkejä, tuohisia
lapsen palloja, verkonkiveksiä, nuuskatuusia, tuppia, tuohikeriä,
tuohisen maitoastian, virsuja ja tuohisen.

"Ropehut!" huudahti Bongman. "Mutta mitäpä me tässä näitä, aurinko
paistaa, heinä helkkää, karjan kullan kellot kaikki kilvan kalkkaa,
tuolla päälaessakin alkaa pitää pientä pirinää. Eiköhän kuuluisi jo
asiaan laulaa, haha, Falco?"

"_Långt bort från Fyriså_", alkoi Lauri Falk nyt haaveilevasti.

"Eh, älä sinä taas. Taivas on sininen ja valkoinen, niin kyllä, sininen
ja valkoinen kuin ryssänsaippua. Mutta me laulamme jotain jeevelimpää,
jöökiä. Lauletaanpa tätä:

    "Ukko se meni ulos akka-metsään;
        rantamu rimuramu rallalalei,
    tappoi siellä variksen ja ketti sen leppään..."

Näppiä lyöden yhtyi Falk lauluun:

    "Variksesta teki ukko uuden koulun,
    joka tuli valmiiksi vähän ennen joulun,
        rantamu rimuramu rallalalei."

Niinpä istuivat haaveksijat kaiken juhannusaaton nurmella myllytuvan
ikkunan alla, poltellen Bongmanin sikareja, lauleskellen, hoihkatenkin;
ja istuipa myllärin muorikin portailla, punaisena ja pienet silmät
luotuina iltataivasta kohti.

Mutta silloin kavahtivat herrat yht'äkkiä ylös maasta ja juoksivat
heiluvin hiuksin patosillan yli eräälle mäelle nimeltä Saapatvuori,
joka kohotti harmaata, keilamaista huippuaan kesäisestä metsästä,
Bongmanilla mukanaan holskuva lekkerinsä. Emäntä hyvästeli heitä,
kiiruhtaen veräjän porraslaudalle ja heiluttaen käsivarsiaan, huudolla:
"Kah, kah, minnekä nyt ryntäävät!" Loimusi sitten Saapatvuoren
harjalla, jonne myllyn lampi ja jono muita kuulsi haikean-kalpeina
laaksosta, keltainen kokko, ja Bongman ja Lauri Falk tanssivat sen
ympärillä pikku tanssin: indiaaneja, lappalaisia he kerskuivat
olevansa. Kaikkialta kultaisen taivaan alta, jonka äärillä punaiset
pilvet hymyilivät, vilkkui jo tuoksuvassa yössä toisia tulia; niemiltä
ja järvien rannoilta; laaksosta kuului sirmakansoittoa ja naurua ja
lauluakin. Lauri alkoi pienen johtohypyn jälkeen raueta jo
tunteelliseksi, vaipua luonnon kauneimman ajan onnen valtoihin, ja hän
seisoi pää hieman kumarassa ja hyräili Schumannin "_Träumereita_".
Mutta silloin Bongman yhä vain yltyi.

"Tanssikaamme, tanssikaamme, vaikka kavio katkeaisi", huuteli maisteri.
"Riemun juhlaa, näin korvessa, ruohon maassa roikatessa. Haa, tällä
vuorella pitäisi olla urut, joilla tuota riihipolkkaa, tuolta
tansseista se kukkuu, soitettaisiin, urut sellaiset, että tanssi
kuuluisi kymmenen penikulman päähän! Höyryurut, jokainen pilli kuin
tehtaan savutorvi, pillien mukaan voisi seitsemän pitäjää tanssia
yht'aikaa. Häh, oletko kapteeni, seilissä, Falco, haukka, houkka!
Perspiseerataan ne urut, persepteerataan, vietävän ranskalaiset sanat,
mitä pertsana. Etkö sinäkään, muusikko, voi konstrueerata niitä
urkuja?"

"Suurenmoista", nauroi Falk. "Urut vuorella, suuret kuin linna, torvet
eivät puusta, eivät tinasta eivätkä luusta, vaan tuohesta, hahahaa."

"Tuohesta? Mitä?" tuimistui Bongman.

"Joiden äänelle ei vedä vertaa Rolandin trum-pumpeetit. Höyryllä
käyvät, tai tuulella. Ennen muinoin oli Suomessamme miehiä, sellaisia
velhoja, jotka myivät tuulta säkissä, kertoo Olaus Magnus. Ostetaan me
tuulta säkissä, säkit palkeiksi. Ja sävelletään uruille purppuri,
Bachin _Magnificat_, soitetaan yli kymmenen pitäjän..."

Niin sommittelivat he höyryurkuja. Yht'äkkiä ilmestyivät heidän eteensä
vanhan myllärin kasvot; hän oli tullut vieraittensa luokse, kantoi
risuja kokkoon, katseli herroja sitten ja hymyili. Lauri Falk lankesi
nyt heltyen myllärin kaulaan ja huudahteli Bongmanille:

"Katsos, tämä täällä, meillä metsässä, on mies, joka hymyilee, osaa
vaieta ja hymyillä. Vaieta, niin, Svea, minä en sano muuta..."

Isäntä pujahti nyt alas vuorelta, he perästä melkein päistikkaa jyrkkää
rinnettä, yli kivien ja kantojen. Niin he tulivat takaisin
myllytuvalle; makaamaan tahtoivat jo, olivat lappalaisia. Karjapihan
korsussa oli heiniä, muisti Lauri Falk; he yrittivät sinne, mutta kas,
myllärin muori seisoi nyt siellä ja iski piikeillä kiinni ovea ja
suututteli:

"Sinnehän, heiniä pakkaamaan; vuorelle ryntäävät..."

Silloin tuli mylläri paikalle, kirves kädessä, väänsi sillä oven
jälleen auki, muori intti vastaan, mylläri katsoi häneen, jopa heristi
sormeaankin, emäntä mykistyi ja poistui hiljaa.

Kun aurinko seuraavana aamuna oli jo kauan välkkynyt myllylaaksossa ja
usva leijui punasinisenä lammella ja hälveni, tuli mylläri ulos
juhannusluontoon. Silloin hän näki, etteivät nuo veitikat olleetkaan
pysyneet korsussa; ei, tuossa pörröttivät heidän päänsä vieretysten
pahnassa.




21.


Niin kulki kesä taiteilijalta, leikin kuvia se vain jätti jälkeensä.

Sunnuntaina juhannuksen perästä hän oli sitten taas kaupungissa, oli
ollut pari päivää harjoittamassa kappaleita, jotka hän aikoi esittää
V. P. K:n juhlissa. Tällä hetkellä hän oli juuri menossa erään pikku
laulajattaren asunnolle, vielä kerran ennen iltaa säestämään hänelle
laulunumeroita, -- sillä säestäjän tehtävälläkin oli hänen osuutensa
ohjelmaan karttunut näinä päivinä. Oli jo melkein keskipäivä, aamu oli
ollut lämmin, vedet täynnä tulista välkettä. Huudellen ja höyryä
sihisten olivat lukuisat laivat laskeneet kirkko- ja juhlarahvasta
kapealle laiturille, tungeksimaan ja pakinoimaan kuin praasnikkoihinsa
rientäneet karjalaiset. Vähitellen oli sieltä väki tallustellut
punaiseen tiilikirkkoon, jonka kellot kutsuivat sitä surullisin ja
ontuvin soinnuin, kun taas venäläisten pieni kirkko, sillä heilläkin
sattui olemaan juhla, soitteli iloisin kelloin: "Pilikova, Malikova,
Krikunova, Pomilov, bom, bom." Osa maalaisia taas ei mennyt kirkkoon,
vaan muualle lystiä pitämään. Ja nyt palasivat jo naiset mustissaan ja
ruskeat virsikirjat kainalossa kirkosta, samoin tytöt naureskellen ja
kädet toistensa vyötäröillä, kulkien poikien edeltä, jotka sanoivat
heille: "Te nauroitte saarnan ajalla"; mutta tytöt vastasivat: "Niin,
kun siellä oli niin ruma mies." Ja sittenpä syötiin poikien kanssa
leipurien putkan edessä sokeroidut ässät ja juotiin limunaatia.

Silloin kajahtikin torvensoitto, kuuluen kaupungin korkeimmalta mäeltä,
suurelta torilta, ja kaikki riensivät katsomaan V. P. K:n paraatia.

Torilla liehuivat valkeat paidat housujen päällä, kireälle vedetyt vyöt
kiilsivät ja pieksut ja patiinit tömistivät, kun marssittiin punaisin
ja rikinkeltaisin lipuin mutkaisessa rintamassa edestakaisin pitkin
kaltevaa toria. Porilaisten marssi raikui uljaasti.

Maisteri Bongman oli sielläkin, viikset ajettuina nyt hammasharjaksi
englantilaiseen tapaan, mutta tukka pitkänä; ja punakeltainen
marsalkannauha rinnoillaan hän riensi ontuen milloin palokuntalaisten
rivien sivulla, milloin kintereillä, ei päällikkönä, vaan innostuneena.
Nyt hän pysähtyi hetkeksi lähelle omaa seuruettaan, jona olivat
kirjakauppias Muttinen ja nuori tuomari Tommola, siihen hän oli
joutunut paraatissa takaisin marssivain mukana, pienen talon kulmalle,
kapean kadun päähän Bongman huudahteli:

"Mainiota! Porilaisten marssia. Kyllä, kyllä näistäkin jotakin tulisi",
ja hän pyrki menemään kääntyvien rivien perästä. "Enemmän tällaista
vaan, jokaiseen kylään moinen rykmentti, kaartia, niin, miksi ei,
punaista kaartia. Miksi ei boy-scoutteja? 'Nuorra vitsa väännettävä.'
Miten tällainen yritys antaisi meille itsetuntoa; järjestys kasvattaisi
ryhtiä, moraalia. Ja lopputarkoitus sitten! Niin niin, älä mökötä,
Muttinen, sinä, joka olet aina sellainen Mutta. Sillä 'Suomen pojat, ne
on praa, ne on praa --'!" lauloi hän. "Ah muinoin he ovat olleet
sankareita, hyviä tappelijoita. Hakkapeliitat! Kaarle XII:n karoliinit,
Kyöstä III:n miehet; Kyöstä, hahaa, muinainen sana! Sellaisia lisää,
niin näytettäisiin noille karoosinkauppiaille, jotka tänne tungeksivat.
Niin, Porin marssi nyt raikuu. Oi, katsokaa, miten äitien ja morsiamien
silmät loistavat sen soidessa!"

"Hm", myhähti hänelle Muttinen ja työnsi halveksivasti huulensa
pitkälle. Hän oli sellaisen ajan mies, joka pakotti jotkut miettimään
aivan päänsä puhki, miksi vieras isänmaata sortaa ja miksi kaikkien
muidenkin kansojen välillä on niin nurinkurista, ainaisia sotia; ja hän
mietti ja ajatteli syyksi tuohon keskinäiseen vainoon kansojen
kansallistuntoa, väärin tulkitun uskonnon yllyttämää, joka saattaa
polkemaan heikompia ja työntää miekan kansojen käteen. Siksi ärtyi hän
niinkuin härkä punaiselle, jos kuuli innostuttavan jostakin
kansallisesta, mistä hyvänsä, mikä pyrki vähimmässäkin määrin
kaunistamaan ja runollistamaan sota-ajatusta. Nytkin hän tuimistui
Bongmanille:

"Hyi helvetti, hakkapeliitat ja karoliinit! Ja muutkin sankarit,
sonneina sotaan viedyt, urhoollisia, kun eivät uskalla vastustaa sinne
menoa, urhoja pelkuruudesta. Ja ylväitä poikia: _Ex agmine
Hakkapaelitarum_ rukoilivat saksalaiset Jumalaa heitä päästämään;
samanlaisia kuin ajattelisit nykyisiä reissujätkiä, kahta villimpinä;
millaisia mahtoivatkaan olla, ryöväsivät, raiskasivat, ne kalmukit. Ja
Porin marssi, hemmetti... Suomen sodassa miehet antautuivat, ja
tappioiden jälkeen naisetkin tansseissa voittajien kanssa, niinkuin
nykyäänkin, hyi. Ja nuo rouvat, morsiamet, jotka tuota marssia
ihastelevat, mhyh, kanalaa! Jos Suomen kansalle vain sallitaan joskus
törisyttää Porin marssia, niin sillä hinnalla se on valmis antamaan
vetää itseään nenästä tärkeämmissä asioissa... Ja kuitenkin on Runeberg
niin kaunista, ja mieleistäkin, sillä emme, emmehän voi elää ilman
ihanteita", inisi Muttinen.

"Kas, kas, _vot_, siinäpä sen kansan innostus ilmeneekin", väitti
maisteri Bongman, "että kuullessaan sitä marssia se unohtaa kaikki muut
asiat. Intoa, intoa! Ah, milloin saisi näitä nähdä, tällaisia Suomen
miehiä Narvallakin, siniset takit ja keltaiset vyöt, marssien,
ratsastaen, näin, hei, pistoolit kädessä, pam, haha..."

"Ja tuohivyöt vyöllä", pisteli Oiva Tommola.

"Tuohivyöt?" äännähti yht'äkkiä Bongman. "Mitä sanoit? Niin, miksikä
ei."

Ja hän katseli kalveten Tommolaan:

"Tuohivyöt, miksikä ei, odotapas..."

"Ja tuohihatut päässä", jatkoi Tommola.

"Tuohihatut ... niin, tuohihatut. Kiitokset ideastasi, sinä Aiaiai.
Taisin keksiä nyt sen, jota olen jo ajatellut. Mainiota!"

Ja Bongman aikoi nähtävästi ruveta selittämään jotakin keksintöä, mutta
se jäi tekemättä, sillä kun tuttavukset siinä astelivat pitkin torin
reunaa, iski Bongman tapansa mukaan kipeän jalkansa kiveen, tällä
kertaa lyseon jalkakäytävän reunaan. Hän kimposi pystyyn ja purki
aatteitaan:

"Sinä tiilikasarmi, taasko minua kiusaat! Ei ottanut Sydän-Savottaren
toimittaja sitä Skutsari-runoani lehteensä, ah, tehän ette sitä
runoa tunnekaan, mutta: _so ravnoo_, se on paras runoni. Sanoi
myrkkypalastani, että hän arastelee tunteiden myllertämisen räikeyttä,
kaikkea raakamaisen kuvailua, hänen yleisönsä vaatii hänet valitsemaan
kirjoituksia valoisan elämänkatsomuksen kohottamiseksi; sitä hän
kohottaa ottamalla lehteensä detektiivisuomennoksia ja näpräämällä itse
siihen melankolisia sonetteja. Hahaa, se on, se on... Kaikkiaan se on
lehtiafääriä, tuon keskinkertaisen toimittaja Touhion. Mutta minä
näytän hänelle vielä sen runoni puolesta; sillä, meidän kesken sanoen,
kaksi minulla on kipupaikkaa, koipeni ja tuo koulu. Mitä minä nyt tulin
tuolla koulussa paremmaksi..."

"Niin, ei siellä kai opetettu tuohipanssareita tekemään", pisteli
tuomari Tommola.

Mutta Bongman ei kuullut, hän sähisi ja heilutteli nyrkkejään:

"Kirkkoisät, gnostilaiset riidat, mutta ei omaa kirjallisuuttamme, jota
minä luen nykyään. Ja logaritmit, ahaa, maisterit tahtoivat tehdä
meistä tähtitieteilijöitä? Rottien hammaskaavat, kuulustelijan silmät
killillään, jos unohti yhden hampaan pois. Ja potentillat, pannahistako
minä potentilloilla, valistus on viritetty, järki hyvä pimitetty, kuten
ennen laulettiin. Mutta minuapa eivät saaneet nujerretuksi, hyvä, että
tupakoitsin, niin pelastuin täältä, teen vielä jotakin. Mutta kas,
tuolla ne nyt ruiskuttavat vettä palotorniin, fantasiassa, tulipaloa
leikkivät! Tekisivät kerrankin jotakin totta! Mennäänpä sinne!"

Sellainen oli maisteri Bongman paraatissa; sitten hän marssi
tuttaviensa kanssa muun joukon mukana pitkin kaitoja kujia
varsinaiselle juhlapaikalle päin, Linnanvirran rannalle, josta venheet
ja purret veivät linnan taakse saarelle, juhlakentälle. Sen oli juuri
paljon puuhaileva kaupungin kesäasukas maisteri Bongman koristanut
riemuportilla ja asettanut portin päälle köynnöksistä tehdyt sanat:
"Sytytä sinä, minä sammutan!" Sinivalkeilla ja punakeltaisilla lipuilla
hän oli porttinsa varustanut, mutta ylimpänä liehui kuitenkin
kolmivärinen.

Vihreät, punaiset ja valkeat päivänvarjot lainehtivat kentällä
tungoksessa, auringonpaisteessa, siellä kaikui puheen ja naurun sorinaa
ja epämääräistä liikkeen huminaa. Sakein joukko seisoi ja liikuskeli
musiikkilavan edustalla. Siinä rykelmässä olivat myöskin Aapeli
Muttinen, maisteri Bongman ja pianisti Falk. Tommola seisoi lähellä,
Mimmin vieressä. Bongman arvosteli Muttisen kanssa ohjelmanumeroita,
ja uskoipa seuralaisilleen viimein senkin jo äsken vihjaamansa
salaisuuden, että hän aikoi nyt tehdä pienet jutkut Sydän-Savottaren
toimittajalle, kostoksi siitä, ettei toimittaja ollut antanut hänen
lyödä sillä Skutsari-runolla näitä peijakkaan peruukkeja hiukan
"motoon". Maisteri kertoi, että toimittajan tavallisena juhla-urakkana
oli ollut veivata myöskin juhlaruno; yhden osan oli hän jo saanut
valmiiksi, tai paremminkin vetänyt esiin vanhoista kassoista, sillä
joka vuosi Touhio luki samaa juhlarunoa; mutta jo toisen osan tekemisen
ja etsimisenkin oli estänyt muu touhu ja iloinen nousuhumala. Touhio
oli nyt pyytänyt Bongmania sitä lykkäämään ja lukemaankin, oli tavannut
hänet parturi Nakkelin luona; Touhion kieli oli ollut hiukan
sammalessa. Ehei, Bongman ei luvannut; hän muisti sen "Skutsarin"
hylkäyksen. Yhä rukoili toimittaja, myöhemmin, kun tapasi Bongmanin
Kasinolla; silloin Touhio oli jo änkytellyt. Ei, Bongman ei suostunut
haukkumisellakaan. Ja viimein, kun Touhio sanoi, ettei täällä ketään
saa siihen touhuun ja että hänen päänsä on kuin mylly, oli Bongman
tehnyt sellaiset pirut, että lupasi kirjoittaa toisen ja kolmannen
osan, mutta ei lukea: sen saisi Touhio itse tehdä, näytellä itseään
kiusaksi näille porvariherskaapeille. "Toinen osani on vakavaa, kolmas
piruja", lopetti Bongman. "Odottakaahan, odottakaahan!" Samassa hän
jatkoi:

"Kas, nyt puhuikin kunniaesimies, sen jälkeen tulee kuorolaulua; ah,
puhe oli hyvä, isänmaallisuutta uhkuva, vaikka hän itse onkin lehtori.
Ja hiljaa, nyt ne laulavat."

    "Suo järveimme läikkyellä"...

kaikui kuorossa lämpöisille, auringonpaisteessa lepääville vesille.

"Mainiota!" sanoi Bongman ja heilutteli ihastuksissaan kättään. Sitten
tulikin jo juhlaruno, esiintyi Sydän-Savottaren toimittaja Jalmari
Touhio. Hoippuipa mies lavalle noustessaan, vaihteli jalkojaan sinne
tänne, hikihelmet virtasivat viljavina kalpeilla kasvoilla ja kaula
kurottautui pitkälle, kun hän koetteli saada sanat ulos suustaan.

"Kansa Suomen sotimaan tähden kalliin kotimaan", alkoi Jalmari Touhio
runon ensimmäistä, omaa tekemäänsä osaa, mutta siihen se pysähtyi, hän
nuokkui, heilahti hiljalleen; sitten hän alkoi tarmolla taas:

"Kansa Suomen sotimaan..."

Vielä kerran sama säe, ja nyt meni vuolaana koskena melkein koko runo,
uljain sanoin. Stipendiaatti ei pitänyt ollenkaan Touhion osastosta.
Hän matki:

"Sulo-vetten sinisten rannoille... No, anna tulla vaan, miksikä se säe
täytyy uusia? Äh, noin juovuksissa, skandaali. Ja eikö me jo keksitä
muutakin täällä Suomessa kuin vettä? Pelkkä vesivelli ei maistu. Ahaa,
nyt tulee: 'On kaupunki meillä ja saarelma siinä ja saaressa linna ja
linnassa impi.'"

"Ja immellä jotakin", jatkoi Tommola.

"Toden totta, tässä säkeistössä oli jotakin, autereista,
haltioitunutta", innostui Bongman, "mutta sen hän onkin osaltaan
varastanut, tuo Touhio. Ja totta puhuen: mitä impeyttä meillä on?"

"Ryssän sotamiehet sen takaavat", sanoi Muttinen.

 "Mutta kuulkaa, kuulkaa nyt", huudahti Bongman. "Noin se lukee
ukkosenlongista, jotka kohoavat kaakon kulmalta. Kas niin, kas niin hän
salamoi Suomen-syöjiä vastaan. Näettekö, Muttinen ja Tommi, kuinka hän
heiluttaa kättään juutalaisille kylpyvieraille, joita tuossa istuu
etupenkissä sievoinen puketti ja joihin sopii runoni kotka koukkunokka.
Sillä, kuulkaa, tämä nyt on minun runoani. Hst, kuulkaa, hyvät
tuhkaporvarit! Hahaa, nyt ne kuulevat, ryssät, sillä osaapa Touhio
karjua, mainiota, edes toisen runoa."

Touhio luki pateettisen tuimasti:

    "Punainen on pohjan kulma, laskee Suomen päivä,
     nousee Louhen hyinen lonka, kaakon huuru, häivä.
     Väinön purjepuulle kotka koukkunokka lankee,
     siitä Sammon soutajill' on mieli ahdas, ankee.
     Auta ei nyt vakaumukset, naisten naurut, naljat,
     että aaltoon paiskattais ne Osmon olvet, kaljat!
     Auttaa urhot ankarat, mit ajan aivoja kyntää,
     järjen jäiset kynttilät, kun kuolon karjat ryntää.
     Terve teille, Suomen suuret, joill' on Väinön aatteet,
     mutta Ruotsin rautaruojut, Saksan kintaat, vaatteet.
     Kun se kinnas kilahtaa, niin tulliliitot tehdään,
     mylvii maasta leijona" j.n.e.

"Ja nyt tulee se osasto, joka on leikkiä", sanoi Bongman. "Edellinen
oli muuta, siinä tavoitin sitä lentoa ja pyhyyttä, jota minun
mielestäni pitää olla lausuttavassa runossa. Mutta tämä on sonetti,
sillä minä en voi kärsiä sonettia. Olen lukenut niitä tuhat Muttisen
uusista kirjoista, ne ovat aina samaa tyhjää riimijankutusta: kun
ensimmäiset riimit kajahtavat, tietää jo kaikki muut; onko suomenkieli
riimirallia varten? Jos joku runoniekka veivaa sillä skraalimpansa,
niin matkijat, seminaristit, kokeilevat Touhiot sotkevat sellaiseen
joutavaan muotopolskaan vähätkin vaivaisfundeerinkinsa näkymättömiin.
Tehtäisi jotakin jöökimpää, vapaasti, sellaista kuin Kalevala ja
Kanteletar. Nyt Touhio on levännyt, eipäs pudonnut. Hiljaisuutta,
perhana, neljäsanaisten eli neljänkontan riimien edessä!" huudahti
Bongman yleisölle ja hyppi ilosta. Toimittaja Touhio luki:

"SUOMALAINEN SONETTI eli NELJÄNKONTAN RIIMITYS.

    Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,
    ett' oikein neljänkontan riimit kuulla
    sais Suomi kielellään..."

Touhio hätkähti, ponnisti ajatustaan, katsahti Bongmaniin, mutta luki
sitten nopeasti:

    "Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,
     ett' oikein neljänkontan riimit kuulla
     sais Suomi kielellään kuin jollain muulla
     ja hienolla, kuin lapsi joulupuulla
     saa pikku pelituusaa avosuulla,
     niin sievää, kirjattua kukerkuulla.
     Kun veikko veivaa tuusaa kamminluulla,
     ei meistä kevätmyrskykään voi tuulla
     niin kauniisti kuin vauvasta se tuusa!"

Touhio keskeytti: runohan loppui, sillä Bongman oli arvellut, ettei
sonetin tähden maksa vaivaa loppuun asti rehkiä, varsinkaan, kun hän jo
oli neljän riimin asemasta "jankannut" runon alkuvärssyihin kahdeksat.
Hiukan kummasteli Touhio ja etsi viimeisiäkin säkeitä, mutta ehkä hänen
silmänsä pettivät; ja hän asteli heiluvin jaloin alas lavalta ja tuli
Bongmanin luo, sangen tuimana.

"Sinun sonettisi", sanoi hän hiljaa, mutta epäilevästi, "mitä perhanaa
se oli?"

"Kiitän sinua", vastasi Bongman, "annoitpa noille kylpyvieraille,
ryssille; tosin löivät jalkasi hiukan linkkua, mutta _nitsevoo_".

"Kylpyvieraille?"

"Niin, heillehän heristit nyrkkiäsi."

"Juokse järveen; tarkoitin oikeita vihollisiamme, se oli
sala-ajatukseni. Mutta mitä pirua se sinun soppasi oli?"

"Runouden kukasta sonetista. Hahaa, olet nyt voittanut kaikki
näprääjät, neljällä riimikaviolla kolkkavat pegaasot. Jos olisit
runoillut tertsiinillä, olisit vielä runoilijampi; löisit riimiin joka
toisen sanan: Kun tykkään yön ja lykkään, syön, -- nimittäin sydän, --
taas sykkää, syön ja kykk..."

"Mitä sinä..."

"Haa, toisit runouteen uutta kulturia..."

Nyt huomasi Touhio, hän ryntäsi puuskuttaen tiehensä, saamaan
lohdutuksensa, sillä tuossapa tuli vastaan Könölinin Mimmi tuomari
Tommolan vieressä; hän sanoi juuri Tommolalle:

"Oi, Jalmari on nero!"

"Sillä on pikeä housuissa!" kajahti samassa vimmattu pikku poikain
huuto kentän toiselta puolelta, jonne juhlarahvas oli virrannut, sillä
siellä oli alkanut kiipeäminen liukkaihin riukuihin, pussijuoksu,
kilpajuoksu.

Niinpä vieri siellä aika, leikkivässä hälinässä ja hulinassa, kunnes
aurinko aleni ja taivas tuolla luoteessa jo punaiselta hohti. Asettui
silloin tuuli ja antoi kultaisten hyttysparvien tanssia illan
autereessa; virrasta saarten välistä kohosi rauhoittava, kostea
viileys, lumivalkea ja punakeltaisella jalopeuralla koristettu
vaakunalippu vaipui linnantornissa pitkin mastonsa kuvetta, ja Tottin
portti nieli venheitten ja sähisevien höyrypurtten tuomaa väkeä nyt
tummaan aukkoonsa, holvien pimentoon; sitten vierivät juhlijat
hämärälle etupihalle ja suuremmalle, missä lehmukset ja mustain kuusten
oksat muureja varjostivat. Sielläpä nähtiin kappale, jossa Mimmi
Könölin esitti enkeliä, sill'aikaa kuin Lauri Falk pukeutui frakkiin,
mielihyvällä, vaikka hän sitä henkisenä vertauskuvana vihasi.

Ohhoh, nyt hänen täytyi soittaa jotakin kansanomaista, kansanlauluja,
kuten hän oli myllyllä suunnitellut ja kaupungissa hieman harjoitellut,
sillä Svean vuoksi hän tahtoi suoriutua jonkinlaisella yleisökunnialla.
Hän ei tietänyt miksi, mutta hänestä tuntui kuin hänen olisi nyt
pitänyt saada väen ihailua: Svea Rosan vuoksi, ajatteli hän, sillä hän
tunsi Sveaa niin vähän. Vain yhden oman ja mielestään oikein
originellin kappaleensa hän oli pistänyt ohjelman loppuun, hiukan kuin
keveällä uhmalla.

Lauri Falk astui kiiltävänä lavalle, kumarteli sievän vinosti, ja alkoi
soittaa; tuli pianosta "Neidon rukous", "Leijonan herääminen",
mahtavassa fortessa, ja Merikannon kansanlaulumuunnelmia. Yleisö oli
ihastunut, paukutti käsiään. Falk nousi ja kumarteli, huulilla hieman
surullinen ja ylimielinen hymyily. Sittenpä ilmestyi laulajatar, joka
oli tullut juuri turneelta Amerikasta, loistavanpunaisessa puvussa, ja
sai pauhaavat applodit; hän esitti lopuksi italialaisen kansanlaulun,
jossa Falk säestäessään vasta syttyi tunnelmaan. Nyt piti seurata
Falkin sepityksen. Mutta yleisö oli ehtinyt jo väsyä, se oli päässyt
äskeisten kappaleiden lumoista, ja Falkin laulu oli hiljainen,
teeskennellynkin hillitty, originelli, mutta muodoton. Juhliva väki
alkoi jutella, se humisi ja porisi ja nauroi, joku huuteli jo
kuvaelmaa, ja sitten se ryntäsi tanssiin. Torvet räikähtivät
vanhan vallisarven salissa, hämärässä Dickin bastionissa, siellä
sytytettiin kirjavia lyhtyjä, pian kiersi siellä tanssi ympäri
paksun keskuspilarin, holvi rämähteli säveliä, pöly hohti kultana
päivänlaskunpuoleisten tykkiluukkujen kohdalla. Mutta vallinsarvesta
torneihin johtavissa mutkaisissa käytävissä kajahteli nauru, pimeissä
asehuoneissa ja ahtailla, vanhoilla kiertoportailla juostiin ja
kuherrettiin.




22.


Maissi Könölin istuu juhlien humistessa eteläisimmän tornin
pohjakerroksessa, pyöreässä, luolamaisessa kellarissa, joka on
päivälläkin kovin hämärä, sillä ainoa ovi ulkoilmaan on ahdas,
ikkunoita ei ole yhtään, ja pari muuta aukkoa taustalta vie ainoastaan
pilkkopimeihin lokeroihin ja monimutkaisiin rauniokäytäviin. Nyt on
kellari, joka saa valonsa nurmiselta vallilta päin, aivan pimeä; ovesta
näkyy illan kellertävässä hämyssä vallilla kasvava tuuhea pihlaja,
jonka kukat ovat jo kelmenneet ja lakastuneet ja kuultavat himmeinä
läikkinä.

Niin hän istuu, holvin helistessä kaukaisia torvisoiton raikuja,
siellä, loukon ainoalla istuimella, joka on museosta tänne hylätty
vanhankirkon mustapenkki. Hänen vankat polvensa ovat korkealla koukussa
ja lantiot kireällä, hän puree hammasta, ettei itkisi harmista ja
kipeästä surustakin, hän nojaa leukaansa käsiinsä ja päivänvarjonsa
kantaan. Mikä hänellä on?

Sattumalta ja huomaamatta, minne meni, kiukuissaan hän on tänne
joutunut; mutta sitä, että hän istuu mustallapenkillä, hän ei kai
arvaa.

Maissi-rouva on ylen _närvöösi_, häntä on häväisty, pilkattu,
halveksittu inhottavasti.

Miten hän oli näitä juhlia odottanut, toivonut niistä jotakin
erinomaista, enemmän iloa kuin monista, monista pitkään aikaan. Ja nyt,
jolloin hänelle oli tullut kummallinen halu fiirata, kun Konstantinkin
oli matkustanut Helsinkiin, tällaisena sunnuntaina, ilman aamusaarnoja
ja muita, nyt tuo Tommola, roisto!

Näin oli tapaus, juuri äsken, vähän ennen tanssin alkamista se oli
sattunut. Maissi-rouva oli noussut tanssiholviin korkeita kiviportaita,
hiukan ankkamaisesti keinahdellen. Ja siellä hän oli sitten tavannut
kirjakauppias Muttisen, maisteri Bongmanin seurassa; ylen nopeasti ja
vilkkaasti oli Maissi-rouva silloin alkanut kertoa Muttiselle viimeistä
lystikästä skandaalia kylpylaitokselta: pari viikkoa sitten oli sinne
ilmestynyt eräs _ryssinna_, oli oleskellut täällä tyttärineen, mutta
tytär oli tenniskentällä alkanut suudella toisia tyttöjä, ja viimein
oli huomattu, että se tytär olikin pulska poika, ah, ah...

Mutta siihen tarinaan Muttinen tuskin viitsi hänelle vastata. Ja
samassa tuli paikalle Oiva Tommola, kuljetellen Mimmiä, tuo nulikka,
moukka, näsäviisas tulokas, joka lakkaamatta nalkki Maissi-rouvaa.

Mitäpä Tommola teki? Nähdessään nuorekkaan kauppaneuvoksettaren
kallistuneena Muttisen puoleen ja hiljaa nauramassa oli Oiva Tommola
tullut aivan lähelle rouvaa, katsellut heitä ja sitten uskaltanut
pistää kaksi sormeaan melkein kiinni rouvan korvalliselle, sanonut:

"Anteeksi, mutta Maissi-rouvalla on puseronsa kauluksella jokin roska,
jouhi tai harjas, mikä lienee, harmaa."

Ja Tommola iski vielä silmää Muttiselle, joka hymähti, työnsi
alahuulensa pitkälle ja nyökkäsi rouvalle mietteissään.

Silloin Maissi-rouva lensi läikkäpunaiseksi, hänen silmissään aivan
loimahteli, hänen nenänsä pielet vapisivat ja suu vetäytyi johonkin
sellaiseen, joka oli kuin hymyä, mutta samalla irvistystä. Hän tuskin
jaksoi hillitä itseään, hän oli tuossa paikassa lyödä Tommolaa. Sitten
hän lähti tanssiholvista pois ja joutui tähän.

Sillä jo kauan sitten, samall'aikaa kuin hänen ja asianajaja Lammervon
leikittelevät välit olivat tulleet kuiviksi ja fnaasisiksi, ja siitä on
pitkälti, hän oli ajatellut hämärästi myöskin Muttisen Aapelia, tuota
muhkeaa poikaa, joka nyt oli eronnut vaimostaankin ja jota Maissi-rouva
oli aina arvellut oikeaksi festprisseksi, ruokalistain tuntijaksi,
viinien ja muiden makeain mestariksi. Ja Muttisen sirrottavissa
silmissä oli jotakin tuollaista, ah, ah ... joka sai Maissi-rouvan
hartioita oikein sympatiasta karmimaan.

Viime aikoina oli Muttisen kuva tullut yhä useammin hänen mieleensä,
sitä hän ei voinut tietää, miksi; ehkä juuri tuon avioeron tähden.
Muutenkin oli hänelle taas ilmestynyt halu leijailla, festata, halu,
joka oli ollut pitkät aikaa jo kadoksissa; hän oli vain eksisteerannut,
kylmänä ja puolielottomana kuin pölkky; sitä hän ihmetteli itsekin.

Mutta tänä kesänä oli alkanut tuntua toiselta, hänen päähänsä oli
noussut uudestaan kummallinen, huumaava, jokin sellainen, joka kiihtyi
yhä vain, kun Tommola työnsi sormensa hänen harmaisiin hiuksiinsa.

Sen Maissi-rouva oli kyllä jo viime kevätpuolella huomannut, että
harmaat hapset, ne tulevat, niitä ilmestyy. Mutta aina ne huomatessaan
hän oli nyppinyt ne tarkoin sormillaan pois. Mutta nyt juuri, tänään,
jolloin oli yksi lyhyen kesän parhaita juhlia ja jolloin hän oli
toivonut seuraa Muttisesta, vaikka Muttinen olikin näyttänyt hänestä
murriselta, mutta sitäpä ei rouva ollut voinut uskoa, niin, nyt juuri
tänään piti yhden noista kuivista hapsista päästä näkyville.

Ah, että vanhuuden pitää tulla.

Mutta se ei ole totta, ei, kun kerran Oiva Tommola sen todistaa! Pari
harmaata karvaa, mitä se nyt merkitsee, Maissi-rouva sille _strunttaa_!

Kesäinen ilta oli kaunis, pilvet heijastuivat tuolla ruusunhohtavina
salmiin; mutta rouvan mieli oli katkera, kiukkuisen katkera elämälle.
Tällaistako se oli, näinkö hänet lopuksi heitetään syrjään!

On ennen imarreltu häntä ja pidelty hellästi, on laulettu ja
viserrelty: Tukka kuin hienotakeisin kulta. Ja nyt, se ei ole totta!
Pidelty kuin lelua, kuin komeaa nukkea.

Niin, ei muuta; paijailtu poskea ja kiitetty ihoa valkeaksi, silloin,
kun hän oli iloinen ja kaunis ja nuori. Eikä mitään muuta, siinäpä se!

Ja entinen tarjoilijatar päästää itsekseen terävien hampaittensa
välistä hienon kirouksen.

Antakaamme hänen matalassa otsassaan vilahtaa muistelmain, tuskin
ajatuksiin selviäväin, niinkuin kauppaneuvoskin ajatteli elämäänsä
tuonoin siellä Vaskilahden lähellä. Skåne kangastaa tässä istuimella
Maissi-rouvan mielessä jonakin viattomain aikain keitaana. Sieltä hän
oli kotoisin; ah, kuinka hän voikaan olla onnellinen siellä, paljain
jaloin, pikku tyttösenä, maailman suruja vailla, oman äidin luona, joka
väitti isän olevan Amerikassa, mutta tulevan sieltä. "_Min fader var en
ung_..." Ja sitten hänestä tuli lapsenlikka, ja sitten hän muutti
herrasväkensä kanssa Tukholmaan. Pian kääntyivät herrat siellä kaduilla
häntä katsomaan; ja hän, viaton tyttö-parka, ahhah, luuli ensin
katseltavan itseään siksi, että hän oli maalta, mutta kuiskattiin
sitten korvaan toista, nimittäin, että hän oli kaunis. Ja se oli niin
lystiä. Ja palvelus oli niin ikävää, hän tahtoi maailmassa hauskaa,
meni tarjoilijattareksi. Ja se oli hauskaa ja onnellista aikaa. Niin,
konttoristin seurassa, jonka kanssa hänellä oli ensimmäinen flirttinsä
ja sitten "eeventyyrinsä".

Ah, se konttoristi oli nyt varmaan Tukholmassa suuri ja rikas
"grosshandlari", uskoi Maissi-rouva, vaikk'ei asiasta tiennytkään
mitään, mutta olihan se selvää, se mielikuva oli niin painunut hänen
päähänsä siltä ajalta, jolloin hän oli konttoristista pitänyt ja
uskonut hänestä kaikkea mahtavaa, että hänen täytyi yhäkin hänestä
sellaista uskoa, niinkuin silloin, vaikka konttoristi olikin silloin
ollut sekä köyhä että tarmoton ja kevytluontoinenkin.

Ja tietysti se konttoristi olisi hänet ottanut. Ja Maissi-rouva olisi
nykyään Tukholmassa, paljon, paljon hienompi kuin täällä rotankolossa.

Että juoppo ja köyhä konttoristi oli itse jättänyt rakastajattarensa,
sitä ei Maissi tahdo ajatella. Paremminkin oli Maissi jättänyt hänet,
siltä se on aina tuntunut; ottaakseen parempia, rikkaampia, hienompia;
ei hän poju-parkaa jaksanut odottaa, kunnes hänestä olisi tullut se
grosshandlari; täytyihän pyrkiä eteenpäin. Niinpä alkoi se fiiraaminen
siellä isänmaassa, kädestä käteen, maljalta maljalle, sillä se oli
vilkasta ja hauskaa, sitä hän tahtoikin.

Hän kyllä tuntee hienon Hasselbackenin, joskin alussa oli syönyt
kultansa kanssa vaatimattomia seksoja vain Skansenilla; ja kuitenkin
hän siirtää nykyään mielikuvituksissaan nekin Skansenin seksat
Hasselbackenille, tietää kemuilleensa siellä konttoristigrossöörinsä
kanssa.

Sitten alkoivat askit Tukholmassa tulla huonommiksi. Mutta silloin hän
sattui pistäytymään Suomeen... Ja täällähän ovat oikeat daamit aina
tervetulleita, komeat naiset maksavat melkeinpä painonsa kultaa. Nämä
_monguulit_ isoine käsineen ja julmine kulmineen, tekeepä heidän
mielensä kiikutella ruotsalaista jenttaa sylissään.

Viipurista ravintolasta hän tuli tälle seudulle, Adlerille
emännöitsijäksi, tai paremminkin seuraksi, määräämään kaikesta
tehtaantalossa. Ja kaikkea, kaikkea Adler hänelle antoi. Sillä
raha-asioissa Adler on jäänyt hänen mieleensä ulkonaisen hienouden ja
polityyrin esikuvana, jota hän on sitten aina vetänyt tarvittaessa
Konstantinille stiilisen herran malliksi. Mutta muuten oli Adler
niinkuin kaikki miehet nyt kerran ovat: kenestäkään naisesta hän ei
oikein pitänyt, nautinnoista vain; pelkkää laskelmaa: sinä olet kaunis,
minä maksan, sillä hyvä.

Ja sitten Adler hylkäsi hänet Könöselle, hänet ja Svean.

Maj-Lis ei ollut oikeastaan Adlerilta mitään erikoista toivonutkaan;
mutta kuitenkin lienee hänessä piillyt joitakin toiveita, koskapa hän
ensin niin kauheasti raivostui, kun huomasi nämä Adlerin aikeet. Adler
alkoi kiitellä Könöstä, että hänestä paisuu kerran aika pamppu
liikemieheksi. Ja sitten hän sanoi panneensa Maj-Lisille rahaa pankkiin
ja kehoitteli häntä sijoittamaan jotakin Könösen hommiin: se tuo hyvän
koron. Ja viimein vei heidät yhteen, lopuksi vaati jyrkästi. Mikä
auttoi Maj-Lisiä muu. Ja niinhän on maailman meno, olisi voinut käydä
paljon hassumminkin.

Adler hommasi hänelle paitsi miehen myöskin myötäjäiset. Ja huoletonta
on Maissilla ollut elää Konstantinin kanssa. Aina ensimmäinen nainen
Konstantinilla. Maissin tarvitsi ainoastaan kallistaa komea povensa
tuon miehen puoleen, mies leimahti heti; ja olihan Konstantin antanut
hänelle rouvan arvon, hän oli tarmokas ja ovela; eikö sellaiseen voinut
olla tyytyväinen, varsinkin kun muistaa, millaisia miehet nyt ovat.
Mutta saipa kauppaneuvoskin loistoa hänestä. Vieläkään ei Konstantin
osaa täydellisesti käyttäytyä seuroissa; mitä hänessä on hiemankin
hienoa, siihen on Maissi hänet opettanut. Ja onhan Maissi hoitanut
lapset; pukenut ne kauniiksi, sillä kauniita niiden täytyy olla,
rumista lapsista hän ei pidä.

Mutta kun nyt Konstantin hyvistä puolistaan huolimatta oli se, mikä
oli, niin ei Maissi voinut olla etsimättä vähän muutakin seuraa, hän,
daami, tietysti, sivistyneempää seuraa. Ensin Maissi hankki sitä aivan
suoraan, luullen, että tottahan Konstantin sen ymmärtäisi, sillä
Konstantin oli itsekin tunnustanut seikkailleensa Pietarin-matkoilla
tyttösten kanssa, eikä Maissi siitä aikonut häntä estellä. Mutta
kuinkas olla, kun Konstantin näki hänet kerran tuon asianajaja
Lammervon kanssa ravintolassa, yksityishuoneessa, hän tuli aivan
raivoisaksi! Maissi kummastui. Lammervo oli häntä hiukan paijaillut,
bagatellia vain, ei muuta; mutta niin vimmoissaan oli Konstantin, ettei
Maissi tosiaan tiennyt, mitä enää tehdä. Lammervo keksi keinon, sanoi
lentäneen Maissille silmään korkinsirun; Maissi yhtyi siihen
selitykseen, ja kun hän jyrkästi kielsi kohtauksessa olleen mitään
kummempaa ja väitti, että hienoston tavat sallivat kai seuraelämää,
niin, kun hän oikein vakuutteli ja hyväili Konstantinia, tietysti
Konstantin lauhtui, sellainen hän on, pitää Maissista. Kummallinen
mies. Ei hän usko juoruja, ja sentähden Maissi strunttasikin kaikille
tämän rotanloukon juoruille. Ja siitä kohtauksesta on jo vaikka
kuinka kauan aikaa. Mutta varovaiseksi se vain Maissin teki; sitten
hän ei festannut enää täällä eikä kaupunkilaisten kanssa, vaan
Helsingin-matkoillaan, käydessään muotimakasiineissa. Tuollaista
pikku flirttiä; sellaista on Konstantinilla itselläänkin omalla
tahollaan, sillä sitä nyt ei Maissi usko, että Konstantin olisi
muuttunut niin siivoksi. Olisipa se hullua: elämä on lyhyt. Eivätkä
ne Maissin seikkailut ole olleet juuri mitään, hetkellisiä vain,
kauppamatkustajain, ylioppilaiden kanssa; kuitenkin Maissia pöyristää,
kun hän ajattelee, että jospa Konstantin tietäisi, millaisia ne ovat
olleet, vaikka ne hänestä ovatkin bagatellia, hetkellisiä vain, jösses
sentään. Mutta ei hän niitä muistakaan. Ja kummallista, muutamaan
vuoteen hän ei ole välittänyt niistäkään.

Mutta nyt on halu elää jälleen kiihtynyt. Kummapa se, Konstantin tullut
niin _fnaasiseksi_, sydänvikoineen ja hänelle itselleen harmaat hapset!

Tieto, että ne hänellä ovat ja näkyvät, kasvaa hänen ympärillään aivan
pimeydeksi. Tunne vanhuutta vastaan nousee epätoivoksi; hänen sydäntään
polttaa, hän ei tiedä, mitä on ikänsä puuttunut.

Nyt hän kavahtaa alas mustalta penkiltään pimeässä kellarissa. Hän
oikaisee vartaloaan, hän sivelee tunnustellen komeaa rintaansa.
Musiikki kajahtelee kaukaa ja valittaa holveissa, siellä muut liehuvat
valssissa vaaleana kesäyönä.

Maissi-rouva tahtoo näyttää, että hän voi saada vielä sekä Muttisen
että muita, jos tahtoo. Ah, koska Muttinen ei hänestä välitä ... niin
... mitä? Hänen mieleensä tulee Falk, viimeksi nähty siellä saarella
huviretkellä, kädet levällään juosten, solakkana ja notkuvana. Frakissa
ja kiiltokengissä tuolla lavalla hän näytti äsken oikeinpa stiiliseltä.
Ei tosin niin kuin vankka Muttinen, mutta... Ja hänen silmissään on
juuri jotakin sellaista, hahaha...

Nyt lähtee Maissi aivan päättävästi tanssiholvia kohti. Hänessä on
varmuutta ja loistetta, ikäänkuin jokin hohde käy läpi hänen ihonsa,
hänen silmissään on merkillinen kuulto.

Isolla linnanpihalla hän kohtaa Muttisen ja Tommolan, joka on tietysti
Mimmin rinnalla. Maissi hyökkää heti Mimmin luo, iskee Tommolaan
loimuavan katseen ja sanoo:

"Missä Svea on? Tyttöjen täytyy jo mennä kotiin."

"En mene", vastaa Mimmi. "Minä lähden tuomari Tommolan kanssa pillillä
ajelemaan."

"Vai niin", vastaa Maissi-rouva, ottaa Mimmiä ranteesta ja lähtee
viemään häntä ja jatkaa:

"Haetaan Svea käsiimme, te saatte mennä kotiin."

Oiva Tommola katseli rouvan ja Mimmin menoa, lykkäsi kätensä
housuntaskuihin ja kirosi:

"Peijakas vie, mutta komea tuo mamma on sittenkin. Sanopas, Muttinen,
mikä noissa sveeseissä ja ryssättärissä meitä miellyttää?"

Muttinen työnsi huulensa töröön, katseli kuusenlatvaan ja mutisi:

"Hm, ihmekö se: ovat jotakin outoa, ehkä puvut ... korsetit tietysti,
kulttuurin muokkaus. Katsopa tuotakin venakkoa, tuollainen
lakkapunainen huntu pään ympärillä; kuin kupukyyhkynen..."

"Saakeli; ja meidän naiset tuolla tuota upseeria hakkailevat",
kiukutteli Tommola.




23.


Lauri Falk tanssi valssin Svean kanssa. Nyt he rientävät käsi kädessä
pois kuumasta, soittoa raikuvasta bastion Dickistä, jossa kiihkeät
venäläiset ja villit suomalaiset tanssivat. He pujahtavat hämärään
käytävään, joka vie tanssiholvista torneihin päin, pitkin muurin reunaa
lautaisen katon alitse. Sinne luovat tanssisalin soihdut ja kirjavat
paperilyhdyt heikkoa valoa ainoastaan alkupäähän. Niin he ovat päässeet
tungoksesta ja tulleet melkeinpä käytävän keskikohdalle; silloin vetää
Svea yht'äkkiä omituisen hiljaisena pienen, sievän kätensä pois Lauri
Falkin kädestä.

Kuinka nuori tyttö viime viikkoina olikin uneksinut, että saisi olla
säveltäjän kanssa, uskoakseen hänelle ajatuksiaan ja kauniita
mielikuviaan, joille muut vain pilkaten nauroivat, sellaisille kuin tuo
juttu posetiivinsoittajasta, jonka hän oli Laurille kertonut; niin,
miten paljon hän olikin uneksinut ja kaivannut saada tanssia hänen
kanssaan, ajatellut, että Lauri silloin pitäisi hänestä ikäänkuin
kiinni, ja hän saisi nojata ja turvata tuohon ystäväänsä, niin nyt, kun
Laurin käsi oli ollut hänen ympärillään ja lämmitti parhaillaan hänen
kättään, nyt hän veti tummassa käytävässä sen peläten pois. Ja
kuitenkin hän oli tällä hetkellä onnellinen ja ylpeä, jopa iloinenkin.
Kaikki oli hänen sielussaan kuin kummallista valoa, kultaista utua.

Ja vaikka hän oli aikonut näissä juhlissa puhua säveltäjälle paljon,
paljon enemmän ja toisella tapaa kuin ennen, niin täällä, melkeinpä
kahden kesken pitkässä solassa, jonne ainoastaan muinaiset ampuma-aukot
loivat kellertävää hohdetta, täällä hän vaikeni ehdottomasti. He
kulkivat erillään, Svea pari askelta edeltä ja pää kumarassa, Lauri
Falk taempana.

Lauri Falkin suu vetäytyi ylpeään hymyyn, hän oli miestä mielestään, ja
silmät hohtivat lapsellisesta mahdintunnosta, kun hän ajatteli, että
hän oli tosiaan tanssinut, uskaltanut pyytää valssiin Sveaa, hän, joka
ei ollut tanssinut muuta kuin jonkin kerran. Hän, joka oli niin
tottumaton ja avuton tällaisten naisten kanssa; joka ei suoraan sanoen
ollut vielä hienoa naista tavannut. Ja se oli onnistunut, sen hän tunsi
nyt Sveasta. Tuosta urotyöstään hän oli niin onnellinen, että virkkoi
Svealle, kun he olivat vähän aikaa kulkeneet ääneti:

"Tiedätkö, mitä tämä tällainen, tämä kaikki, kaunis kesäyö, nämä
juhlat, mitä säveliä ne herättävät sielussani? Ne tuovat mieleeni erään
keskiaikaisen suomalaisen virren; sen sanat, niitä tahtoisin hyräillä,
laulaa, riemuita. Ne ovat puoli-latinalaisia sanoja, kummallisen
mystillinen vaikutus on niillä:

    "_Ubi sunt gaudia_,
    ei surun siell' sijaa,
    kussa enkelit laulavat
    _nova cantica_..."

Svea kuunteli onnellisena ja arkana.

Kapeista ampuma-aukoista kuulsi kesäyö, välkkyi kaista sinertävää
virtaa alhaalta pohjoispihan vallin takaa. Läheltä oli vesi tummaa,
kauempaa vaaleampaa. Laulurastaan yksinäinen ja luokseen kutsuva
visertely alkoi kuulua, kuta enemmän he loittonivat torvia räikkyvästä
holvista. Lauri Falkin täytti kesäyön autuus, johon oli samalla yhtynyt
omituinen haikeus ja tuska. Se tuska ei johtunut pelkästään siitä, että
hän koko kesän oli ollut pohjaltaan hiukan huolissaan, minne hän
syksyllä joutuisi; se oli jotakin syvempää, epämääräistä. Hän katseli
ulos kesäiseen yöhön ja oli huomaavinaan siinä jotakin synkkää, jotakin
tummaa, aivan kuin heikosti syksyntuntuista, nyt jo, viikko juhannuksen
jälkeen! Niin, juhannuskin se oli mennyt, pälkähti hänen päähänsä;
silloin on myöskin pohjolan parhain kesä mennyt. Siihen saakka on
valkeus kasvanut ja kirkastunut; sitten se alkaa pimetä, nopeasti,
syksyä kohti.

Keskellä tämän yön onneakin hän tunsi syksyn, jolloin kesä oli oleva
kuin unta ja mahdotonta edes luulla todeksi.

Minne hän sitten, syksyllä? muistui hänen mieleensä entistä kiivaammin;
häneltä oli raha lopussa, hän ei pystynyt mihinkään...

Lauri oli vaiti niin kauan, että Svea kääntyi häntä katsomaan, ja
silloin hän näki Falkin kasvoissa jotakin niin tuskallista, että hän
vaistomaisesti ojensi hänelle kätensä, ikäänkuin häntä auttaakseen.
Lauri Falk tarttui silloin Sveaa käteen ja johti hänet käytävästä
oikealle, yhteen torneista, jossa öinen valkeus kuulsi selkeämpänä;
vähemmän oli siellä väkeäkin, sillä se torni oli ontto kattokerroksesta
pohjaan saakka, tulipalo kun oli muinoin hävittänyt välisillan; portaat
olivat puiset ja avoimet kuin kirkontornissa. Leikitellen ja samalla
vakavana autteli taiteilija nyt Sveaa ylös natisevia portaita, ohitse
tornin sisuksen ammottavan syvyyden, jossa silloin tällöin yököt
lentelivät. Niin he tulivat pyöreään tykkihuoneeseen tornikaton alle ja
menivät siellä hengästyneinä erään ympyräisen ampuma-aukon ääreen,
jollaiset suuntautuivat tornien huipuista kehässä joka taholle.

Kesäinen maailma lepäsi alla avarana ja kauniina; tuolla pikku
kaupunki, matalalla ja syvällä, saarineen ja siltoineen, loitoimmilla
kallioilla hajallaan punaisia töllejä, lähempänä varsinainen kaupunki
vaaleine rakennuksineen, joukossa jokunen vanha, valkeaksi rapattu talo
tuuhean puutarhansa varjossa.

Mutta ympärillä kaikkialla levisivät surumieliset, harvaanasutut
seudut, idässä ruskottivat metsäisen tummuuden yllä haikeasti hattarat.
Tykkiaukosta nousi alhaalta päin kostea ja viileä virran tuoksu; kaikki
oli uneksivaa ja hiljaista, käki kukkui jossakin männykössä virran
takana, kukkui lyhyen hetken ja lakkasi sitten; kesäöisessä
kirkkaudessa kuului jälleen vain laulurastaan valittava ääni. Tuolta
lahdelmista nousi valkeaa usvaa, jota virta veti hiljaa mukaansa
väikkymään.

"Katsopas noita usvia, tuolla alhaalla virrassa", alkoi Lauri Falk.
"Ne ovat kuin aallottaria, vedenneitoja. Ne kuuluvat tämän linnan
tarustoonkin; minä rakastan tätä vanhaa linnaa, se on näytellyt minulle
lapsuudenunissani paljon kaunista, ritareja, romanttista aikaa! Tiedät
kai tuon tarun?"

"Niin, vedenneidosta", innostui Svea puhumaan. "Mutta yksi niitä vain
oli, sinä mainitsit monesta?"

Sveasta ei ollut mieluisaa Falkin puhe useista vedenneidoista; hän
luuli pianistin tehneen sen jollakin tavoin tarkoituksella. Nyt selitti
Falk, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi, yksikö niitä aallottaria oli
vai monta. Sitten hän sanoi:

"Sen vanhan tarinan mukaan nousi se Vellamon tyttö aina kannelta tai
harppua soittaen aalloille, kun linnaa uhkasi jokin onnettomuus, nousi
virrasta, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Mutta tiedätkös, minulle on
tuolla aallottarella aivan oma merkityksensä. Minulle se on kuin
vertauskuva jostakin minua persoonallisesti koskevasta. Tarkoitan
hänellä tällä hetkellä tavallaan koko luontoa. Luontoa, jota rakastan,
en ainoastaan täällä, vaan kaikkialla. Sen kultaista kannelta olen
viehättynyt kuuntelemaan. Kuuntelemaan niin, että kaiken muun olen
unohtanut. Ja sitten se ehkä voi pettää! Vetää luoksensa kuin tuo
linnan aallotar ennen ritareita pyörteisiin, niin syvälle kuin
kirkontorni on korkea."

Lauri Falk tuijotti omituisesti tykkiaukosta alas virtaan, hän ajatteli
taas, mikä hänet kerran perisi. Ja hän toivoi epämääräisesti ikäänkuin
auttajakseen tuota tyttöä; mutta kuitenkin hän tunsi, ettei sekään enää
häntä liioin auttaisi. Leikitellen hän jatkoi:

"Noissa kronikoissa, joita Olaus Magnus kertoo, oli myöskin linnan
oinas, muistatko, Svea? Oinas, joka syöksyi viimein virtaan?"

Svea katsoi häneen tummansinisin silmin, ja säpsähti, niin merkillinen
oli Falkin katse. Taiteilija huomasi tytön säpsähtävän, se kevensi
hänen sydäntään ja hän tuli rohkeammaksi.

"Niin, tiedätkö", jatkoi hän; "minä olen se oinas; tälläkin hetkellä.
Tiedätkös, minulla on se temppu ollut monesti mielessä! Jossakin
muodossa. Hypätä johonkin, mustaan, syvään, virtaan; ikäänkuin uhmalla,
jota en voi selittää; johonkin sellaiseen, johon luonnon kannel minua
kutsuu, ikuisuuteen!"

"Ah!" hätääntyi Svea ja kurotti käsiään Falkia kohti.

Mutta Falkia nauratti tuo hätä: että Svea saattoi luulla hänen voivan
tehdä sen nyt, juuri tässä, noin vain! Ei, se oli kyllä aikomus, koko
hänen elämänsä aikomus. Mutta samalla hän nautti siitä aikomuksesta
niinkuin kaikesta romanttisesta tuskasta yleensä; se ei ollut vielä
aivan totta. Nytkin hän odotti Svean hädästä jotakin hyvää, Falk seisoi
kasvot ulapalle päin, jäykkänä, pää kauniisti kenossa.

"Miksi?" kuuli hän takaansa Svean äänen.

"Miksikö?" toisti Lauri Falk. "Etkö ehkä näe tai tiedä? Siksi, ettei
minulla ole elämässäni mitään toivomista. Hävittänyt varani, turhissa
unelmissa. Siksi, että minua odottaa..."

"Minä tiedän jotakin", alkoi silloin Svea lempeästi, mutta keskeytti.

"Mitä tiedät?" kysyi Lauri Falk.

"Että ... että minä tahtoisin auttaa sinua", vastasi Svea kainosti ja
katsoi häntä puhtain silmin. "Mennään me Italiaan..."

"Italiaan?" hymähti Lauri Falk. "Millä voimalla?..."

"Me kuljemme kylästä kylään... Sinä..."

"Soitan posetiivia?" Lauri Falk purskahti nauruun.

Siitä tuli tyttö pahoilleen; Lauri Falk huomasi sen ja jatkoi:

"Niin, niin, mutta millä varoilla?"

"Mutta sinullahan on lahjoja", vastasi Svea. "Sinun sävellyksesi tänä
iltana oli minusta niin, niin kaunis, minusta, vaikka yleisö... Mutta
miksi valitsit Kontskya? Mutta sinusta tulee varmaan vielä jotakin ...
kyllähän tiedän, että sinulla ei ole rahaa..."

"Rahaa?" huudahti Lauri Falk ja katsoi tyttöön epäluuloisen terävästi.
"Rahoistani, onko sinulle kuka niistä puhunut?"

"On", vastasi Svea verkkaan ja epäröiden.

"Kuka?" kysyi Lauri Falk oikein vaatien.

"Tuomari Tommola, Mimmille. Mutta miksi sinä sitä?"

Se iski Lauri Falkiin. Hän oli pöyhkeä, tuo Lauri Falk; tämä oli
raha-asioissa hänen elämänsä ensimmäinen loukkaus. Että hän nyt oli
katalan köyhä. Ennen hän oli sietänyt kaiken muun, kaiken kalvavan;
olihan hänellä varustuksensa, rahansa, joiden piirissä hän sai olla
turvassa, erillään. Mutta nyt, nyt siitä puhuu jo tämä kylä; ja sitten
kaikkialla! Joutua muilta pyytämään. Ja tuo Sveakin, tuo, jolle hän
olisi tahtonut puhua aivan kuin neuvotellakseen, hänkin tulee vain ja
tarinoi posetiivijuttujaan, ja sellaista, että hänestä muka tulisi
jotakin. Ei, Svea ei häntä ymmärtänyt. Ja hänen itsensä oli mahdoton
selittää, mitä hän tarkoitti, sillä sitä hän ei jaksanut itsekään
ajatella.

Menköön siis kaikki kuin menee, syttyi ajatus yht'äkkiä Lauri Falkin
mielessä. Kohtaloaan ei vältä. Menköön, menköön kuin ennenkin. Kaikki
turhaa. Leikkiä vain! Mitä hänkään muista välittää?

Ja kuin tuhotakseen Lauri Falk tavoitti Sveaa syliinsä, omituisesti
naurahtaen:

"Hahaa, mennään posetiivia vääntämään, näin minä sinua kannan Pisan
kaltevan tornin portaita ylös."

Svea pelästyi ja pakeni. Lauri Falk ryntäsi hänen perästään. Niin he
juoksivat alas jyrkkiä, natisevia portaita, tulivat hämärään käytävään,
joka vei torneista keskimmäiseen, riensivät siellä perätysten, Svea
hengästyneenä edeltä, Falk tavoitellen, liehuvin hännystakin liepein.
Eräällä kohtaa, jossa ammotti kahden muurin tyhjä välys, pyrähti
kyyhkysparvi melkein pilkkopimeässä orreltaan lentoon ja huiskahti
viuhuvin siivin Svean pään ympäri. Svea pelästyi ja pysähtyi, Lauri sai
hänet syliinsä, tunsi käsissään hänen lämpöisen ruumiinsa, käänsi hänen
kasvojaan taaksepäin ja suuteli.

Samassa syöksyi heidän takaansa hämärästä käytävästä jokin miehinen
varjo, hihkaisten, sivuilleen keinuen, villissä juoksussa. Svea
huudahti:

"Heitukka, tuo onneton...!"

Konttoristi ryntäsi suoraan Sveaa kohti, Svea väistyi, Heitukka tuli
perästä, konttoristi löyhähti väkijuomilta. Svea pakeni, tietämättä
minne. Lauri Falk juoksi heidän perästään.

He kiersivät keskimmäistä tornia ympäröivää ampumakäytävää, syöksyivät
nyt joillekin pimeille kiertoportaille, joissa tuskin kaksi henkeä
kykeni toisensa sivuuttamaan, tulivat valoon, vasemmalla aukeni
kaariholvi ja siinä kolme, neljä porrasta alemmaksi, taustalla oli
pieni puuovi, Lauri Falk riensi Heitukan edelle, avasi oven, sysäsi
siitä Svean sisään ja sulki oven. Svea ei voinut ymmärtää koko
seikkailusta mitään, hän puhkesi itkuun ja istahti lavalle, joka oli
tuossa entisessä vankikammiossa. Hetken he olivat ääneti. Lauri Falk
tunsi olevansa jollakin tavoin syyllinen; mutta eipä tuo Sveakaan ollut
siellä tornissa ihmistä ymmärtänyt! Yht'äkkiä Lauri sanoi:

"Olenko sinua loukannut? Sitä minä en tarkoittanut! Mutta minä olen
sellainen, en jaksa käsittää tekojani. Tuntui niinkuin sinä et olisi
minua ymmärtänyt, ja siksi jouduin jonkinlaiseen -- vimmaan."

Svea katsoi häneen nyt kyyneleisin silmin, Lauri Falk pyysi heltyen
anteeksi ja sanoi olevansa tuollainen toinen Heitukka.

"Aina kaupungissa juovuksissa, se onneton", vastasi Svea. "Lieneekö
hänen käytöksensä johtunut siitä, että tanssin hänen kanssaan; tein sen
siksi, että isä pyysi minua olemaan hänelle hiukan hyvä. Isä nyt on
sellainen, Heitukka on häntä kai jollakin tavalla auttanut, ostanut
hänelle äsken uuden talon, Vaskilahden..."

"Vaskilahden?" toisti Lauri Falk ja aivan jäykistyi.

"Niin, mitä kummaa siinä on?" kysyi Svea.

"Vaskilahden, tuon vanhan, kauniin kartanon!" huudahteli Lauri Falk
yhä.

Pianisti oli niin liikutettu, että ojensi Svealle molemmat kapeat
kätensä ja katsoi Sveaan samalla rukoilevin ja loistavin silmin.
Se syvä, riemuitseva ja täydellisesti avoin katse oli Svealle
vaarallisempi kuin äskeinen suutelu hämärässä käytävässä; Svea nousi
ja sanoi vavahtaen:

"Lauri, mennään nyt."

Ja hän pujahti pois säveltäjän käsistä.

Lauri Falk kulki kalpeana ja heltyneenä Svean perästä rauniokäytäviä ja
portaita myöten, he tulivat nyt kapean oven luo, Svea avasi sen, he
olivat suuressa ritarisalissa, johon moniväriset ja vaakunoilla
kirjatut ikkunat loivat hämyisää valoa; sen matalassa, valkeassa
holvissa välkkyivät kultaiset tähdet himmeästi. Siellä ei nyt sattunut
olemaan ketään, kaikki tanssissa. Pitkin seiniä seisoi vihreitä,
korkeaselustaisia penkkejä. He menivät erään ikkunan luo, sen
mustanpunaista ja sinistä väriä elävöitti ulkoa hulmahteleva soihtujen
liekki. He seisoivat hiljaa, sitten alkoi Lauri Falk värähtelevällä
äänellä, joka sai kattoholvin tuskin kuiskaamaan:

"Kuule, Svea, anna minun puhua ja tunnustaa."

Hän mietti hetken, koettaen saada selvää tunteistaan, joita kesäillan
hekumallinen hehku, tanssi, soihdut, hämärät haaveet, kaikki olivat
hänessä herättäneet. Ja yht'äkkiä hän sitten alkoi lasketella,
merkillisen vilkkaasti ja samalla rehellisesti ja pateettisesti,
niinkuin tilaisuus olisi häneltä vaatinut sekä rehellisyyttä että
jotakin lumoavaa käytöstä. Ikkunain läpi kiiluvat valot värisivät Svean
tukassa kuin kultaiset säkenet. Nyt Lauri Falk laskeutui hänen eteensä
toiselle polvelleen, pyyhkäistyään sitä ensin, painoi päänsä Svean
helmaan, katsoi häntä ylös silmiin, piteli hänen kättänsä ja puhui:

"Niin, minun täytyy tunnustaa sinulle kaikki! Sinä ehkä olet nähnyt
minussa uskoa taiteeseeni, mutta se on sulaa valhetta. Uhmassa ja
epätoivossa olen antanut sinunkin sitä luulla. Katsos, jotakin pientä
minä ehkä osaankin, näpertelyä, mutta miksikään suureksi en koskaan
jaksa, ne toiveet minä olen jättänyt monta vuotta sitten. Sillä:
minähän en ole mikään taiteilija, minä olen -- moukka, siinä kaikki!
Täältä maasta irti temmaistu ja joutunut muualle. Ei minusta ole
kokonaiseen, suureen, oikeaksi taiteilijaksi, kärsimään toivomatta; ei
myöskään maailman kilpatantereille, sellaista touhua minä suorastaan
vihaan, sinne en voi perustaa elämääni, ulkomaille nimittäin. Ja vielä
vähemmin voin elää täällä; nuo meikäläiset, jotka tänäänkin olivat
yleisönä, eiväthän he edes kuunnelleet pientä hyvääni, mutta kyllä
valitun huonon. Olen kasvanut heistä erilleni. Niin, olen revitty
kahtaalle, murrospolvea, oi. Kaikki on mennyt hukkaan: perinnöt, itse
mies. Mutta minä koetan nousta, koetan palata. Niin paljon kuin voin.
Palata maalaiseksi, en antaa harhain rikkoa itseäni. Koetan kulkea
toista tietä. En taiteeseen, joka on niin suuri, etten minä,
talonpoika, suoraan sanoen, jaksa sille uhrautua. Vaan toisaalle: koti,
sitä minä en ole vielä kokenut..."

Svea silitti Laurin sievää tukkaa ja kumartui hänen puoleensa. Niin,
hän painoi hänen päätänsä rintaansa vasten ja odotti, odotti yhä noita
hämäriä, kauniita sanoja.

"Kotiako?" huudahti hän sitten, kun Laurin tunnelma hetkeksi heikkoni.
"Nyt minä tiedän, että sinusta tosiaan pidän! Minä itsekin tahdon pois
täältä, vaikeasta olosta kotona..."

"Katsos, Vaskilahti on minulle pienestä saakka ollut jotakin
merkillistä, hienoa, kokonaisempaa kuin oma, tunnettu", alkoi Lauri
jälleen. "Minä hoitaisin sellaista mielelläni. Ja nyt se on teidän.
Minä, minä menen maanviljelysopistoon!" huudahti Lauri yht'äkkiä.
"Niin, maanviljelysopistoon! Pois, johonkin, ei musiikkiin: se ei
elätä! Me saamme kodin! Sillä sitten ... minä koetan näet lunastaa
Vaskilahden. Minä puhun isällesi asiasta heti, kun hän tulee
Helsingistä. Ja sitten, sitten..."

"Italiaan!" auttoi häntä puolestaan Svea. "Ensinhän koti, sitten
Italiaan!"

Ja Svea taputti käsiään ilosta. He ihastuivat molemmat epämääräisesti.
Lauri Falk jatkoi:

"Niin, niin, kaikki on nyt muuttuva! Minä, maanviljelijäksi,
yksinkertaiseksi maamieheksi; pidä minua vaan kiinni, neitoseni." He
innostuivat yhä enemmän. Yht'äkkiä Lauri Falk otti Sveaa kädestä ja
huudahti:

"Ja ensiksikin, tähän me pannaan sormus! Huomenna minä sen hankin!"

"Kihloissa", kuiskasi Svea.

"Salakihloissa", toisti Lauri Falk, "joku tulee tuolta..."

Maissi-rouvan leveä ääni siellä kaiuttelikin ritarisalin suuria
portaita, ja nyt hän astui sisään Mimmin kanssa.

"Vihdoinkin, täällä on Svea", tiuskahti hän kimeästi, mutta
huomatessaan Lauri Falkin hän muutti äänensä lempeästi moittivaksi:
"Teidän seurassanne, herra Falk, no, hän oli hauskassa seurassa. Mutta
nyt, Svea, on aika lähteä kotiin, tuollaisten nuorten tyttöjen täytyy
tähän aikaan olla jo vuoteessa."

Ja Maissi-rouva kietoi lempeästi käsivartensa Svean ympärille, mutta
katseli sitä tehdessään Falkiin. Svea vilkaisi äitiinsä ja istui yhä
paikallaan. Kauppaneuvoksetar jatkoi:

"Mutta te, herra Falk, tehän voitte seurata mukana ja saattaa meitä,
siellä kotona voimme saada illallista, ja siellä kai soitatte meille,
herra Falk?"

Lauri Falk oli kuin herännyt unesta, hänen mielessään ilveili
kummallisena epäsointuna kauppaneuvoksettaren kuva: vyötäröt, jotka
olivat puristetut lujasti kureliiviin, hänen kummallisen kiivaasti
hehkuvat silmänsä; kieltämättä hän oli komea ihminen.

Svea nousi, Lauri huomasi hänessä jotakin, hän tahtoi päästä tästä
asemasta ja myöntyi lähtemään. He menivät kaikki neljä alas linnan
pihalle, jättivät tanssin ja humun taakseen, tulivat holvien alitse
pienemmälle pihalle.

Siellä tapasi heidät maisteri Bongman, joka kurkisteli alas ylempää
museon portaitten pilarien välistä, luhtikäytävästä; hän ontui
frakissaan ja punakeltainen marsalkannauha rintamuksilla Lauri Falkin
luo ja sanoi:

"Olen etsinyt sinua kuin höyrypää, viimeksi museosta! Etkö muista, että
meillä on juhlain päättäjäiskekkerit Muttisen luona? Siellä on jo
koolla joukko miehiä, tuo lehtori, joka piti avauspuheen, toimittaja
Touhio, tohtori Kankaanpää, -- minä sanon häntä Cancan-bääksi, --
muudan nuori teologi, postimestari ynnä muita..."

"Ah, olin sen unohtaa, saatamme nyt vain tämän herrasväen kotiin."

"Saata itse joukkosi", sanoi maisteri Bongman. "Minä menen edeltäkäsin
ilmoittamaan, että _signor Falco_ tulee."

He soudattivat itsensä virran poikki ja tulivat, maisteri Bongmanin
puhellessa museoasioista, seuraavan kadun kulmaan, jossa stipendiaatti
sitten heistä erosi. Lauri Falk saattoi naiset vihreän talon portille,
Svea puristi siinä ääneti hänen kättänsä.




24.


Kun Lauri sitten meni Aapeli Muttisen talolle ja aikoi astua portista
sisään, kuului toisesta matalasta päätyikkunasta kadulle naputusta:
siinä seisoi ruudun takana maisteri Bongman, pitkänä ja mustanverisenä,
nelikulmaiset kasvot ja silmät iloisessa naurussa, keltaisena paistavin
hammastarhoin. Hän naputti etusormellaan ikkunaan, viittoi pianistia
sisään ja katosi ikkunasta; ja kun Lauri Falk meni pihalle, riensi
maisteri Bongman portaille häntä vastaan hännystakissa ja
marsalkannauhoineen; hän sanoi:

"Kas niin, _viitiseikse, vaatiseikse_, nyt mennään sisään, tule, niin
esitän sinut herroille. Täällä on paitsi jo mainitsemiani myöskin
Tommin prinsipaali ja muutamia keltanokkia."

Bongman avasi oven Muttisen Aapelin saliin, astui Lauri Falkin edellä
sisään, ponnahti ovenpieleen, heilautti mahtavasti kättään, kumarsi ja
esitteli:

"_Gaspadin Falco_, Kiesun herra, floretti-veikari, poseteivari, v.t.
myllynveivari, suuri Kullervon säveltäjä."

Salista kajahti vastaan iloinen nauru useiden herrain suusta; heistä
osa istui ison pöydän ympärillä, jolla oli juomia, osa siellä täällä
muualla. Lauri Falk meni lähemmäksi, ja maisteri Bongman esitteli
hänelle yksitellen vieraat. Isäntä, Muttisen Aapeli, istui nauru suulla
ikkunan edessä nojatuolissa, mutta sohvalla kellotti toimittaja Jalmari
Touhio, kalpeana ja hiki otsalla.

"Iltaa, porsas", änkytti Touhio Falkille; "oletko sinä koskaan ennen
nähnyt näin kypsää miestä?"

Maisteri Bongman oli keikkunut Lauri Falkia esitellessään hartaasti
hänen perästään, nyt hän osoitti peukalolla rintaansa, toisiakin
herroja ja huudahti:

"Viitiseikse, vaatiseikse!"

Lauri huomasi noiden pullolla-purjehtijain joutuneen niin lähelle
hukkumisen tilaa, että he olivat vaarallisten lemmenlaineiden varalta
varustautuneet kaikki sen pelastusrenkailla, jollainen Bongmanilla oli
frakkinsa rinnassa, samanlaiset muillakin, toimittaja Touhion rinta oli
kylvetty niitä täyteen, myöskin pullot ja lampun lasi koristetut. Lauri
katsoi silmät pyöreinä tätä, Bongman huudahti:

"Tommolan laakeria, kamasaksan alku tilasi tuhat kappaletta yht'aikaa,
sai riunan halvemmalla; laakeri vanhentui, kun hän ei ennättänyt sitä
käyttää; ja nyt on herrat merkitty näillä prenikoilla jumalansa
ritareiksi. Mitä muutakaan jumalaa he tässä kylässä palvelisivat? -- Se
oli prologi, sitten..."

Herrat nauroivat iloisesti; samassa aukesi Tommolan kamarin ovi ja
esille ryntäsi tuomari kiivaana ja punaisena, hammasta purren; hän
tempoi kamarista tyttöä ja talutti hänet ulos paitasillaan, työnsi
eteiseen ja heitti vaatteet perästä.

"Mene, mene pois loorasta!" huusi Oiva Tommola. "Minä en sinusta nyt
tykkää."

Nuori asianajaja käveli sitten salissa sinne tänne, hän oli
vimmoissaan, ei saanut vähään aikaan selitystä ulos suustaan; mutta
eteisestä kuului tytön kiukkuinen huuto:

"Odotapas, kun näemme vasta kadulla, kyllä sinut leimaan, minä olen
Mesopotamiasta!"

Mesopotamia oli eräs kaupungin etukylä.

Oiva Tommola ryntäsi jälleen eteiseen, mutta tyttönen oli jo lähtenyt
sieltä, hän heilutti vain portilla hyvästiksi kengillään.

"Oijoi, jos hän sen tekee", huudahti Tommola, "jos tervehtii kadulla,
äh, skandaali; minä usutan poliisin sen kimppuun, kaikkien Mesopotamian
naakkain!"

Muut herrat tiedustelivat häneltä:

"Mikä nyt?"

"Kirottu naakka, tahtoi imeä kymmenen markkaa, minä tingin puoltatoista
pois!"

"Kas, kas, kas vaan", ilkkui maisteri Bongman. "Olisit tehnyt väärän
velkakirjan."

"Hm", hymähti Muttisen Aapeli ja työnsi Tommolaan katsellen huulensa
halveksivasti pitkälle.

Bongman pisteli edelleen:

"Ja jos hän nyt sinua läimäyttää esimerkiksi keskellä laivarantaa
naamapullaasi?"

Tuomari Tommola oli vielä niin kiihdyksissä, ettei voinut Bongmanille
suuttua.

"Auta armias, jos ... koko Mesopotamian panen maan tasalle,
haaskapesän, saavat kaikki linnaa", vannoskeli Tommola.

"Vai linnaa, vai poliisit", nauroi nyt Muttisen Aapeli närkästyneenä.
"Ja itse olet Herran enkeli?"

"Minäkö? Minä?" ihmetteli Oiva Tommola ja asettui lehmänsäärin Muttisen
eteen. "Olenko minä mikä daami, tämä mies? Ja jos moisten kanssa näin
laulutuulella leikamoin, niin, pojat, leikki silleen, enpä ole
engelskantautinen. Mutta periaatteiltani minä olen yhteiskunnan mies.
Hyi helvetti, vai puolustettaisiin tässä tuollaisia naakkoja?"

"Mainiota, mainiota", huudahti maisteri Bongman; "sinä olet pimeä kuin
piispa; salasissi, kulturin kuvatus".

"Aivan niin, Henslev", vahvisti Muttisen Aapeli. "Saarnaa sinä vaan,
Oiva, saarnaa kuin pappi: 'Sun hiesuti heisuti Kai-paisten takia.'
Rakkari, nurkissa sinä sissittelet."

"Kyllä", vastasi Oiva Tommola, "kyllähän, kun se kerran on
välttämätöntä. Mutta sellaista sissittelyä kuin sinä, Muttinen: ottaa
avioero, peijakas, sitä en tee", väitti suuttuen Tommola. "Minähän olen
yhteiskunnan mies, tunnustan Lutheeruksen oppia."

"Hahaa", nauroi Muttinen katkerasti. "Sinä, kirkon jäsen, sellaistahan
se on. Ja menet ... yhteiskunnan vuoksi?"

"Niin naimisiinko?" vastasi Tommola. "Tietysti, eh-eh."

"Hm, oman etusi, rahojen vuoksi. Ja körötät oikeaan kirkon-liittoon?"
jatkoi Muttinen.

"Tietysti", vastasi Tommola.

"Tuon Könölinin Mimminkö kanssa, vai?" kysäisi tohtori Kankaanpää.

"No, eipähän sitä vaan niin _tierä_ vielä", vastasi Oiva Tommola.
"Mutta kai tuota nyt saa pruuvata. Ja miksikä ei: hän on terve
tyttö..."

"Mainiota", huudahti maisteri Bongman, "hän on kuin munkkipulla, jossa
on sylttiä huulten raossa. Hän ei tosiaan ole niitä tyttöjä, jotka
purskahtavat itkuun, kun kaatuu kahvia koulukirjalle, kuten kerrotaan
meidän sievissä romaaneissamme."

"Eipä tosiaan, eh-eh, hän on munkkipulla", innostui Tommola. "Ja jos
hän olisi varakas, niin eipä siinä suuriakaan nokka tuhisisi. Mutta
enpä sanokaan muuta, ennenkuin nähdään."

"Vai pruuvata muka, vai niin", murahti Muttisen Aapeli. "Mutta kun sinä
joudut naimisiin, niin sitten et muka enää pruuvaa?"

"En tietääkseni", vastasi Tommola.

"Jaha, vai et tietääksesi, et, hahaa."

Ja yht'äkkiä huudahti Muttisen Aapeli valittavalla, kimeällä äänellä:

"Vai naimisiin, heti, kun olet pruuvannut? No niin, hihii, minkä, minkä
tähden ihmiset menevät naimisiin?"

Kaikki purskahtivat nauruun. Mutta Muttinen jatkoi, lyöden pehmeällä
kämmenellään otsaansa:

"Hihii, minkä tähden ihmiset menevät naimisiin? Se on niin hassua."

Tohtori Kankaanpää ilkkui:

"Veli Muttisella ei näy olevan mieli siihen löylyyn."

"Ei", vastasi Muttinen jörösti, tarttui whiskylasiinsa ja kulautti sen
pohjan. "Ei milloinkaan, ei, vaikka mahalta halkaistaisiin."

Sitten hän jatkoi sisäisellä kiihkolla:

"Ah, ah, ah, miten olen tuumiskellut tätäkin asiaa, miten olen pohtinut
tuolla kallollani! Olen, peijakas vie, minä pohtinut. Mi-mi-miksi
kirkko sitoo ihmiset naimisiin? Jossa he ani harvoin ovat sovinnossa!
Miksi he eivät saa olla vapaina, kuin lintuset, ketut, metsähiiret?
Niin kauan kuin molemmat tahtovat. Ja erota, kun tahtovat. Ah, ah!
Antakaa minun puhua", ärjäisi hän yht'äkkiä ja löi nyrkkinsä pöytään
niin, että lasit ponnahtavat korkealle. "Tai naurakaa, jos tahdotte;
naurettavaa se onkin, kuin koko maailma, joka on sellainen, voi pyhän
Pirkitan pannurieska! Mutta kuunnelkaa, kamelukit, minä tahdon nyt
pousata."

"Pousaa sitten", huudettiin hänelle kaikkialta nauraen.

Muttinen istui hetkisen otsa kymmenessä rypyssä ja tuijotteli ulos
rantaterassille, jossa punertavat ja valkeat dielytran kukat nuokkuivat
värähdellen; sitten hän alkoi murahdella ja mutisi kuin itsekseen,
katkonaisin sanoin:

"Turkkilainen, minäkö naimisiin, en peijakas. Hihii, se on niin
hassua. Ensin ollaan kihlattu pari, niin hyviä, niin lillun-lellun,
lellun-lillun... Toinen on pieni ja sileä silkkihiiri, toinen on suuri,
mahtava sankari, toinen kulkea kepsuttaa strutsin höyhenillä
kaunistettuna, pinnattuna selästä pohkeisiin, tepsuttaa ison sankarin
vieressä, vilkuu kuin mäyräkoira makkaroita. Ja sitten tulee
vihkimiset, muut... Minä en anna vasta sitoa pantaa kaulaani." Muttinen
vikisi surkeasti. "Vaikka vihkialttarin edessä vakuuttaisin
tuollaiselle hiirelle, että erotaan heti, jos toista alkaa harmittaa,
kuten aina käy, niin eihän se morsian sitä ymmärrä..."

"Niinkö sinä teit?" kysyttiin Muttiselta.

"Kuinkas muuten?" vastasi hän. "Vihillä minä tahdoin jo eroa, ja
lupasin antaa eron, kun toinen tahtoo; en aikonut erota, mutta arvelin:
kaiken varalta. Niinpä sanoin minä vihillä, rehellinen mies, sanoin
Fannylle hänen vanhempiensa kuullen, että jos Fanny tahtoo erota, niin
en minä vastaan pane."

"Sepä skandaali!" huudahti Tommola.

"Oi, mikä itku ... äiti itki, isä kiroili. Mutta mitä minä muuta voin?
Ja sitten vihittiin meidät, ja sitten nuo kuherruskuut: kuku-kiki, kuin
kyyhkyset. Ah, se oli silloin niin kaunista, aivan kuin uusi kyltti.
Silkkihiiri on miehen herttarouva, koti kanarilintujen häkki. Mutta
sitten ... ei, elehvantti soi, minä en, en mene naimisiin", väitti
Muttinen.

Herrat kuuntelivat tarkkaavasti, toivoen saavansa tietää lisää Muttisen
sydämenasioita. Jalmari Touhio vain nukkui, kaatuneena sohvalle. Mutta
odottavien uteliaisuus ei tullut tyydytetyksi; Muttinen huokaili jo
pari kertaa: "Että se voi mennä niin, että lyö, mukittaa, tuo
silkkihiiri, korville ... ja kaataa piimää niskaan..."

Mutta kun Oiva Tommola silloin sattui pilkallisesti nauramaan, katsoi
kirjakauppias ylös ja näytti selkenevän.

"Sinä", myhähti hän vihaisesti, "ihanne-materialisti ... menet
naimisiin ... mitä tämä sinuun kuuluu. Niin, mitä minun asiani oikein
muihin kuuluu?"

"Ehkäpä noista ollaan jo selvillä", pisteli Oiva Tommola.

"Selvilläkö, sinä? No, jos sinulla on ne selvillä, niin on
minullakin..."

"Mitä sitten?" kysyi Tommola.

"Mitäkö? On vaan ... siitä hiusharjasta..."

"Kaikkea vielä", selitti Oiva Tommola nolona. "Minä näet satuin tähän
kaupunkiin tullessani kerran kampaamaan päätäni tuon Aapelus-Aapiksen
hiusharjalla."

"Niin, niin, niin", matki häntä Muttinen. "Naimisiin, en mene! Vai
aiotteko te muut mennä?"

Muttinen katseli ympärilleen kuin uhkaava härkä.

"Menkää, ukulit", sanoi hän sitten katkerana ja jatkoi valittaen:
"Menetkö sinäkin, veli Falk?"

Falk pyörähti pianon ääreen ja istui siinä, siveli koskettimia,
kuunteli.

"Että saada tuollainen... Kun silkkihiiri huomaa, että hän onkin
herttarouva ja se sankari panta kaulassa, niin jopa ajattelee: minäpä
olenkin herttakuningatar. Ja eipä kelpaa enää kuukauden kuluttua
hänelle entinen asunto, sanoo: 'Miksi ei ole lavoaaria salissa, miksi
ei pentangia uunin reunalla, niin, niin, miksi ei minulla ole
riikinkukon pyrstöä?' Ja sitten kellottelee polstarilla päivällä kello
kahteentoista, komentelee: 'Käske piian kattaa pöytä, mies! Matti,
minulla on yskä, Matti, sulje ikkuna, avaa ikkuna, täällä haisee
sikari, Matti, pistä pääsi uuniin, Matti, tänne nattu. Hyi, missä on
rakastumisen kauneus?" huudahti Muttinen valittavasti.

Seura nauroi, mutta silloin kirjakauppias vimmastui ja huudahti:

"Matti, sanoin minä, enkä Muttisen Aapeli! Muista minä nyt kerroin, en
itsestäni! Se Matti on esimerkiksi eräs maajussi, josta Falk on minulle
kertonut."

"Niin, talonpoikiahan suomalainen sivistynyt säätymmekin vielä on",
huomautti tohtori Kankaanpää; "siksi ovat rouvammekin noin
sivistyneitä; ehkä miehet samoin", jatkoi hän hiljemmin.

Muttinen huusi edelleen:

"Vai itsestäni minä, sellaisille kuin te!" Ja ähisi: "Nuo naiset, hm,
ankat! Milloin tahtoo hiiri diakonissaksi, milloin ei tahdo seurustella
sivistymättömien kanssa; milloin haluaa perustaa kanatarhan, mutta
kukkohan aamulla herättäisi hänet liian varhain. Ja sotaa, sotaa, mies
ottaa öisin vuoteensa, makaa porstuan lattialla, ei saa nukkua, sillä
se toinen seinän takana karjuu, herättää hänet. Tai piilottaa hänen
pääkirjansa, ettei Matti rasittuisi liiasta työstä. Täytyy itkeä..."

"Niin maar, Matti Muttinen on itkeväkin mies", pisteli Oiva Tommola.

Kirjakauppias vimmastui:

"Minä? Johan sanoin, että minäkö puhuisin itsestäni teille. Menkää
naimisiin, revonrautoihin, hornan tuuttiin, hullut! Menkää, pistäkää
säkki päähänne!"

"Tiedän minä myntin toisenkin puolen", virkkoi silloin Tommola.

"Sinä tiedät? Sano, mitä sitten tiedät?" kysyi Muttinen.

"Olisitpa opettanut hiirellesi sen kukkojutun toisellakin tavalla,
hehe..."

"Mitä sinä meinaat?" ihmetteli Muttinen hiukan nolona ja levottomana.
"Ahaa, sekö juttu? Onko se nyt sinusta sellainen ihme?"

Ja Muttinen jatkoi valittelevalla äänellä ja kämmeniään levottomana
käännellen ja katkonaisesti:

"Kuinka, kuinka ihmeellä ... minä voin tahtoa lapsia, minä..."

"Sinä, varakas mies!" huudahti Oiva Tommola. "Miltä tuntuisi itsestäsi,
jos sinulta vietäisiin työsi? Lapset, heh, ihanteellisesti puhuen, ovat
naisten elämän sydän, niinkuin sinulla työsi."

"Ah, ah, ah", huudahteli Muttisen Aapeli; "lapsia: mutta mitä varten
niitä olisin tahtonut. Enkä tahdo!"

Ja kirjakauppias jatkoi otsa synkissä rypyissä:

"Lapsia. En koskaan. Tähän maailmaan! Joka on vääryyttä... Kirkko ...
opettaa väärin, suosii sotaa, kansallisinnostusta, pettää kansaa,
hallitusten ryöstettäväksi. Ja lapset, puh, tulee köyhyyttä; astuu
vieras sisään, jokaisesta ovesta tirkistelee päitä: 'Ei isi ole kotona,
isi on tekemässä työtä!' Työtä! Miksi, miksi, aina työtä? Ja onko se
elämää? Sitä vartenko se kaunis ensimmäinen tilu-lilu... Ah _mon Tieu_.
Ei, Muttisen Aapeli tahtoo antaa oikeutta muille, tuleville polville.
Miten minä olen miettinyt tätä maailmaa, ajatukset ovat polttaneet
aivojani kuin lyijy! Kärsimme mekin, miksi pitäisi vielä muiden kärsiä,
mikä oikeus meillä on hankkia lapsia, tällaiseen maailmaan? Tungosta,
liika-asutusta, siis köyhyyttä..."

"Tungosta parilla nulikallasi, joita sinulla ei ole", ilkkui Tommola.
"Hoi, siinä on mies, niin heikko, arka, sellainen kitupiikki, että
kirpun panee kahtia."

"Nai itse, saa viisikymmentä lasta", ilkkui Muttisen Aapeli.

"Heikko, epänormaali", pisteli yhä Oiva Tommola.

Muttisen Aapeli käännähti rajusti nojatuolissaan.

"Akkaväen narri, filosofi; salkuton, pussiton mies", jatkoi Tommola.

Samassa Muttinen nousi ylös ja iski kouransa Tommolan käsivarsiin
puristaen niitä vimmatusti. Oiva Tommola väänteli vastaan, ja sillä
tavoin pullistellen he joutuivat toisen takakamarin ovelle.

"Olenko minä salkuton, pussiton?" ärjyi kirjakauppias äänellä, joka
tuli kuin tynnyristä. "Minä en tahdo jälkeläisiäni tällaiseen
yhteiskuntaan, en; minä en tahdo lapsia, kuuletko, häh? En, vaikka
halkeaisin, en sotamiesten housuihin... Ja vaimoa, piimällä
sokaisee..."

Salissa kaikui nauru. Maisteri Bongman yhtyi mielihyvällä taisteluun.

"Mainiota!" huusi hän ja karkasi ontuen Oiva Tommolan kimppuun. "Anna
sinä hänelle, Aapelus, nyrkeistäsi, pässille; hei, tämä on kuin sitä
entistä hyvää ylioppilasaikaa, jolloin Helsingissä tapeltiin. Nyt
nuoriso vain syö Osmolassa, rypee voissa niskaa myöten, pörröiset päät,
kynnet surureunuksissa, ei Alma Materin poikain suusta kuulu yhtään
sanaa politiikasta, taiteesta: pelkäävät, kollot! Vain murahdus
tenteistä ja läskin-latinaa, lupsavat suut kuin porsailla; tulevat
yhteiskouluista, menevät kristilliseen yhdistykseen, se on
naiskulturiamme, väki vanha vaipununna. Mutta tämä on toista: näin on
kypsennettävä tätä Alma Materian hedelmää..."

Muttinen karjui väliin:

"En hanki poikia tällaiseen maailmaan, häh?"

Ja hän painoi kamarissaan vuokralaisensa pään alas pesuvatiin ja piti
kiinni siinä.

"_Harasoo_", huusi maisteri Bongman. "Pannaan hänet hätäkasteeseen,
kulturipakana. Teologi, lue sinä..."

"Hätäkasteeseen, hihii", nauroi Muttinen ja päästi heti otteensa;
huumorin pilkahdus oli vapauttanut hänet. "Hätäkasteeseen, hohohoo!
'Että se vanha Aatami pitää sinusta upotettaman' ... hohohoo..."

Kaikki tulivat katsomaan.

"Mene pois, saastainen henki, tämän piikaisen tyköä", jatkoi maisteri
Bongman, joka oli ähkien saanut Tommolan pään jälleen veden alle ja
iski häntä kaikin voimin nyrkeillään niskaan. Stipendiaatin silmät
pullottivat kuin lasipallot ja tukka heilahteli innostusta.

"Pul-pul-puu", koetti Oiva Tommola päästää ääniä pesuvadista,
pärskytellen vettä ja potkien ympärilleen. "Lapsia pitää olla... Mihin
maailma ilman lapsia joutuu, saakeli, ja isänmaa ... älä raakua
rutista, Holofernes..."

"Holofernes!" huusi maisteri Bongman ja löi kahta uhemmin. "Miten se
oli? Katso tämän piikas puoleen, minä manaan sinua, saastainen henki,
ettäs pakenet tämän Tommin tyköä, nimittäin ulkokullaisuus ja saituus.
Luovutko tuhmuudesta ja kamasaksan konsteista?"

Bongman hakkasi kuin petkeleellä tuomarin niskaa, asianajaja Lammervo
ja tohtori juoksivat Tommolan avuksi. "Tanssitaanko nyt Cancan-bäätä!"
huusi Bongman ja iski kiinni tohtoriin. Syntyi yleinen temmellys, pöytä
kaatui, lasit helisivät.

Lauri Falk käytti hyväkseen hetkeä ja poistui talosta kaupungille,
tahtoi päästä raittiiseen luontoon. Niin hän lähti, hännystakissaan,
kuljeksimaan lämpöiseen kesäyöhön.




25.


"Mitä kaunista tässä on? Oi, sinä etelän Dionysos!" huokasi Lauri Falk
itsekseen ja katseli taivaalle, joskin hänen mieleensä vilahti, että
oli hänkin tainnut siellä etelän tyttösten kanssa... Mutta ei näin
julkeasti, siellä oli aina mystiikkaa... Ja nythän oli kaikki muuttuva,
sillä hän oli kihloissa.

Se kohtaus linnan ritarisalissa pyöri kummallisena ja hämäränä hänen
päässänsä, niin että hän pysähtyi ja ajatteli:

"Olenko, olenko minä tosiaan kihloissa?"

Sitten hän naurahti itsekseen: "Mitä, minä, poikanen, kihloissa?"

Laurista oli aina tuntunut, että hän oli vain poikanen, vaikka hänen
ikänsä kuinka kasvoi.

Kihloissa? Ja aikoi maanviljelijäksi. Jokin ääni tuntui tosin
kuiskaavan, että saattoi tuossa maanviljelyshommassa olla jotakin
eriskummaista. Samoin teki hänet levottomaksi sekin, että Svea oli
vastannut tähän hänen aikeeseensa huudahduksella: "Italiaan!"

Mutta kerrankin säveltäjä ja runoilija oli nyt saanut purkaa kaiken
pettymyksensä ja tuskansa, joten hän vielä tuskin huomasi näitä
sielunsa uusia kuiskeita; ja lisäksi hän oli ylpeä ja onnellinen siitä,
että kaunis ja hieno tyttö oli häneen rakastunut. Falk oli vain
jostakin levoton, tietämättä itse mistä; hän olisi halunnut mennä
luonnon rauhaan, lähteä heti kävellen myllylleen, mutta silloin hän
muisti, että hänen oli ostettava ne sormukset; kihloissa hän näet oli,
se hänen täytyi myöntää. Sormuksiin hänellä ei ollut rahaa, hän päätti
puhua asiasta ystävälleen Muttiselle myöhemmin päivällä; ainoastaan
rahoista tietysti, sillä olivathan he salakihloissa.

Vaalea yö lepäsi tyynenä pienen kaupungin yllä, kun pianisti kuljeskeli
näin pitkin kaitaa ja ruohoista katua satamaa kohti.

Kesäyö; mutta tuolla pienissä puutarhoissa, kirsikkapensaissa oli Lauri
Falk huomaavinaan jo ikäänkuin syksyistä tummuutta. Se oli kai
ainoastaan kuvittelua; mutta sen hän vain tunsi: juhannukselta
pimenevät päivät, juhannukselta oli hänen mielestään kesä kuin
mennyttä.

Satamassa lepäilivät vedet valkeina ja utuisina, auringonnousuun oli
vielä pari tuntia. Laiturin reuna oli tyhjä isommista laivoista,
syrjemmällä, punaisen makasiinin kupeessa, torkkuivat pienet purret,
Alli, Eilert, Telkkä, Stella. Poliisi istuskeli pollarin päässä
katsellen alas veteen ja heitellen sinne jotakin, salakoille,
taskunsa pohjalta. Ei liikettä, talojen keltaiset kaihtimet sataman
varrella olivat vedetyt alas; silloin tällöin vain pohahteli ja
toitotti automobiili jossakin loitompana, ja raikui venäläisten
kurtiisi-ajelijain nauru Pitkältäsillalta päin, jossa valtakunnan ja
rajamaan pääpuolueiden liput lepäsivät kostean näköisinä salkojensa
nojassa.

Kun taiteilija lähestyi Turistihotellia, kuului sieltä eteisestä
kiistelyä ja rähinää, hotellin portaille ilmestyi iso ja lihava mies,
vatsalta kuin tynnyri, vanha, rutistunut ajurinlakki takaraivolla ja
V. P. K:n paita housujen päällä. Hän kehoitteli taakseen hotelliin:

"Mitä se sinuun, Ienok, kuuluu?"

"Varastaa Matiltakin, koira!" tiuskahteli sisältä puhutellun miehen
ääni.

Ja sitten toinen matalampi ääni, vihaisesti:

"Etkö siitä lähde kirkumasta."

Ja samassa kellahti ovesta alas kadulle pienenlainen, pyöreä mies,
pieksut jalassa, ja portaille ilmestyi hotellin ovivahti,
kultanauhaisine kauluksineen.

"Tulen korvennettava!" kivahti pieksujalka istuallaan maassa portaitten
juuressa. "Nyt kiepautat minut ulos, kyllä sinäkin ennen minulle
pokkailit, kun Maljasen Ienokilla oli talo, tuossa samalla ovella
kämmentä ojentelit. Odotapas, sinäkin..."

Ja istuja kömpi ylös maasta ja näytti aikovan karata ovivahdin
kimppuun, mutta ajurinlakkinen pidätteli häntä:

"Mennään pois, Ienok Maljanen! Mitä me tuosta, hotellikukosta, antaa
kiekua..."

"Parasta onkin mennä tai poliisin vihellän", sanoi silloin ovivahti.
"Hotelli on täynnä vieraita, turisteja, nukkuvat. Mikä tuolle
Maljaselle tuli?" puhui hän sitten taakseen vielä toiselle
palokuntalaiselle, joka talutteli erästä talonpoikaa; talutetun tunsi
Lauri Falk nyt Matti Muikkuseksi, ja kas, Aina Kustavakin sieltä tuli,
kirjavassa leningissä, vatsa keikallaan, ruusuja ryntäillä ja
puolihansikkaat kädessä. Emännän toinen käsi oli huojuvan Matin
kainalossa.

Nyt huomasi se lihava ukko, jolla oli ajurinlakki päässä, Lauri Falkin,
katsoi häneen ja sanoi:

"Kah, vanha tuttuhan se on. Katsopas sinäkin, Ienok, tunnetkos tuota?"

Ja hän veti Ienok Maljasen Lauri Falkin luo, antoi Laurille kättä ja
sanoi:

"No, onkos sitä nyt tullut ryypätyksi?"

Siitä oli monta vuotta aikaa kuin Lauri Falk oli tavannut Jahvetti
Hepsulaista, ei ollut sattunut näkemään ukkoa edes kaupungissa
käydessään. Siellähän Jahvetti oli ajurina. Siksi hän nyt ällistyi
kysymystä. Hepsun Jahvetti jatkoi:

"Niin, arvelin, että ryypättiinhän sitä ennen, Mäkkyiskylässä..."

Lauri Falk aivan lämpeni tuota vanhaa paksuvatsaa kohtaan, jonka naama
oli nyt pöhöttynyt ja pehmyt kuin sieni, mutta silmät vilkuivat
iloisesti. Jahvetti tarinoi:

"Niin, nyt olen täällä, tietänette. Ensin olin itse pukilla, minä
Hepsun Jahvet. Mutta kun tienasin viisikymmentä markkaa, niin join
hyvilläni sata, en kuskannut kahteen päivään, sakottivat, rymät, viran
laiminlyönnistä. Piti ottaa renki ajamaan. Ja niinpä saan nyt rauhassa
tuota ryyppiä. Ja nytkin on tuota ryypitty, tuon Muikun Matin hovin
kauppoja..."

"Vaskilahden kauppoja?" kysyi Lauri Falk ja pysähtyi siihen. Hepsun
Jahvetti selitti edelleen:

"Matti kutsui minut ja Maljasen, vanhat kuomat, litkoille. Ja
ryypättiinhän tuota... Mutta mitäpäs Matti kesti, tuolla hän nyt
nuokkuu, hameet päällä. Eikä tämä Ienok ole maistanut tuota likööriä
enää moneen aikaan, ja siksi hän alkoi haukkua tuota Ripattia; hänen
luonaan on Matti muijineen kortteeria. Haukkuu Ripattia varkaaksi, jos
lieneekin varas, mutta: mitä se meihin kuuluu, Ienok? Ja rähisee, tämä
Ienok. Olisi saatu ryyppiä koko yö, mutta alkaa rähistä, tämä Ienok."

"Ja rähisen vieläkin, minäkö en rähisisi!" alkoi silloin jälleen
Maljanen lyöden jalkaansa maahan. "Tulen korvennettava, nyt minä sanon,
minä olen hip-hipperissä. Näitä hotelleja tänne ... kyllä on siellä
ollut talonpojalle makeaa, kun hän oli pohatta. Liköörit ja lokarit.
Kaikkea annettiin. 'Prööken, prööken, istumaan syliin tänne!' --
Ienokille, kaikki näytettiin, ja soitto pelasi. Mutta nyt potkitaan
pois, saatanas piikor, kun musikka joutuu työmieheksi. Voi pertsetin
perts..."

Maljanen polki lapikasta, jatkoi:

"Ja tuo se minua juuri, tuo Ripatti ... kaiveli taskujani, kirjoitutti
vekseleihin..."

Nyt lähti Ienok tepastelemaan asioitsija Ripatin perästä, joka
talutteli Aina Kustavan kanssa Matti Muikkusta pääkadulle. Ienok huusi:

"Älä mene hänen kanssaan, Matti, hän varastaa sinulta nahkasi!"

Asioitsija Ripatti, jonka iso naama paistoi punaisena, katsoi taakseen
ylimielisesti nauraa hekotellen; hänen silmänsä vilkkuivat kuin
elohopea. Vastaamatta Maljaselle hän vei edelleen "hameeseen",
ponkkaan, pukeutunutta Matti Muikkusta, jota Aina Kustava veti toisesta
käsipuolesta.

"Vasikannahan varas!" huusi Maljanen Ripatille ja koetti mennä perästä,
seisahtui, löi jalkaa kuin pässi ja toisti haukkumisensa. Viimein
kääntyi Ripatti ja huusi:

"Vähähän poliisia, tuolta tulee yksi, ylämäestä. Ja vasikannahka-asian
on nimismies tutkinut!"

"Oli todistaja, tuo Matin loinen; mutta sinä ennätit hänen luokseen
ennen kuin poliisit tutkintoa pitämään ... ja sitten..."

"Ei ollut todistajia kuin yksi", nauroi Ripatti. "Mutta minulla on
todistajia ... jos manuutan sinut kunnianloukkauksesta."

Maljanen vastasi sylkien:

"Kunnian ... voi kiljuva p----kele! Millä sinä olet rikastunut?
Varastit Könöliniä hänen tilansa ho-hoitajana. Siksi hän sinut
viimein ... oksensi pois, kun olit ensin varastanut meiltä hänelle.
Millä rahoilla tonttisi ostit? Varas ison varkaan rahoilla! Niin olet
rikastunut."

"Rikastunutko, haha", nauroi Ripatti; "minäkö rikas, hahaha; se on kuin
Jumalan tuomio, että minä aina köyhdyn, en rikastu koskaan, haha. En
yhtään, milloinkaan, hahaha..."

"Odotapas, annan sinulle niin, että ripatti roiskaa!" villiintyi yhä
Ienok Maljanen, mutta Hepsun Jahvetti rauhoitti häntä:

"Tule pois, Ienokki! Jos juotti meitä, jos varasti, niin mitä se meihin
kuuluu? Tuolta tulee lätkähattu. Mennään karkuun. Perhana, kun
housunikin putoavat, kun ei ole hinkseleitäkään Hepsun Jahvetilla, mitä
minä hinkseleillä. Vossikka me otetaan..."

Asioitsija Ripatti, Matti Muikkunen ja Aina Kustava olivat jo kadonneet
katurinteen taakse. Ukko Jahvetti jatkoi:

"Hei, vossikka! Sehän nyt on, ettei ole vossikkaa, vaikka itse olen
vossikka. Vossikalla minä, taikka en itsellään vossikalla, vaan
rilloilla ja hevosella, hevonen edessä. Kah, eihän niitä vossikoita
tähän aikaan, no mennään jalan, maata, Ienok, tulee poliisi. Perhanan
housut, kun ei ehdi kohennella Jahvukka. Hyvästi nyt, Valkki, etteköhän
käy talossa?"

Niin loittoni vanha Jahvetti Pitkällesillalle, taluttaen Maljasta. Piti
joutua pakoon poliiseja, jotka tulivat yksi ylhäältä torilta, toinen
satamasta päin; poliisit katselivat talonpoikain menoa, näkivät sen
hiljaiseksi ja lähtivät taas kumpikin suunnalleen.

Lauri Falk asteli kylpylaitoksen siltaa myöten Kasinolle, sen aamuiseen
puistoon. Ripatista alkoi nyt hänen ajatuksensa; hän rypisteli
otsaansa, sytytti paperossin ja sylkäisi välisti.

"Nousukkaiden kansaa", mutisi hän itsekseen. "Moisilla petoksilla
saatuja rahoja, jotka paisuvat tonteiksi, taloiksi, liikkeiksi ja
maatiloiksi. Ja heillä on varaa kerran kouluttaa lapsiaan, antaa niille
sivistystä; heidän lapsistaan se tulee sivistynyt luokka, jota
kunnioitetaan, jollei vielä ehkä heidän isiään; tuollainen suku se saa
tiedot, toimet, varallisuutta..."

Mutta sitten hän muisti, että Ripatti oli kerran ollut Könölininkin
apulaisena. Ja hän itse pyrki nyt Könölinin kanssa saaliinjaolle.

Lauri pysähtyi yht'äkkiä Kasinon edustalla ja katseli silmät tuikeina
taivaalle.

"Mitä veitikkaa, saaliinjaolleko?" peruutti hän heti. Koskaan hän ei
ollut ajatellut tavoitella Könölinin omaisuutta. Tämä uusi ajatus oli
kai johtunut siitä, että hänen olisi kyllä parhaiten sopinut pyytää
Könöliniltä lainaa, maanviljelysopistossa lukeakseen; sitä hän kai
olikin tarkoittanut siellä linnassa sanoessaan Svealle, että hän
puhuisi Könölinille asiasta. Tai peijakas tietäköön, mitä hän oli
ajatellut.

Mutta nyt, nyt hän ei pyytäisi lainaa Könöliniltä! Ei, hänen täytyisi
koettaa muualta, kai Muttiselta. Milloin alkanee se maanviljelysopisto,
ja missä? "No, siihen oli aikaa, ennättäähän vielä".

Jotakin sekavaa hänen tuumissaan vain oli, niin hämärää, että hän nyt
tuskin huomasi kesäaamun kauneutta ja kuuli nousevan auringon säteitten
synnyttämää kultaista soivaa liikettä ilmassa, kun hän kohosi polkua
pitkin puistosta kylpylaitoksen niemen korkeimmalle huipulle. Sinne
näkyi koko kaupunki, pienen raatihuoneen kello löi juuri puolta kolmea,
triangeli vastasi palotornista; koivujen latvat punersivat heikosti,
raskaat kastepisarat ruohojen terissä ennustivat poutaista päivää.
Kapean lahden takana, joka oli, kuten maisteri Bongman sanoi,
"juutalaisten turistien vuoksi pantu kadottamaan vanhan nimensä
Likolahti ja saanut uuden nimen Hopealahti", siellä loisti kaupunki
valkeina ja punertavina pilkkuina: lähimpänä vastaisella rinteellä
töllien parvi punaisena, "kuin ulkomaalaisille varustettu vattuhillo",
saman Bongmanin vertaus: ne oli näet punamullalla maalattu. Niiden
takana koulu ja sen vieressä venäläinen kirkko kultaisin sipulein,
vaahterainsa keskellä. Mutta kauempana, aamutuulessa heräävien vesien
takana kuulsi uneksivia ja utuisia metsämäkiä taloineen.

Niin kulki Lauri Falk kiiltokengässä nurmista polkua, jolla auringon
kiekko alkoi pian kasteessa säteillä, unohtipa siinä hiukan
ajatuksiaan, ihasteli leinikköjen kultapilkkuja, käveli huvilain
ohitse, joissa venäläiset nukkuivat, ja pysähtyi viimein niemen
kannakselle katselemaan syviä kalliokaivannoita, joista linnan
rakentajat muinoin olivat louhineet kivilohkareita. Nykyisin oli kangas
lähetysjuhlain paikkana ja sen kaivannot alkoveina kaupungin pikku
rakkauksille.

Patterimaisen mäen juuressa, jonka laella Lauri Falk nyt seisoi, oli
muutamia huvilantapaisia taloja, niin, tuo lähin tuossa, suurten
tervaleppäin alla, oli juuri asioitsija Ripatin; alakerta tiilistä ja
ylempi puusta monine parvekkeineen. Talon päärakennus oli aivan virran
partaalla, mutta ylempänä kiinni patterissa oli jokin vanha liiteri.
Sinne istahti nyt Lauri kivelle seinäviereen, sillä siihen lämmitti jo
aamuinen aurinko heikosti eikä siinä tuntunut tuulen henkäyksiä. Siinä
hän alkoi uneksia linnan aatelisneitosista, aallottarista, ritareista
ja huoveista... Kuinka soturit muinoin haarniskat yllään johtivat
täältä kivillä lastattuja proomuja tuonne virran saareen; vihollinen
esteli etuvarustuksen kohoamista tänne Karjalan rajalle. Ja uneksipa
hän omaa seikkailuaankin tuolla linnassa, viime yönä, Svean jalkain
juuressa.

Nyt narahti asioitsija Ripatin ovi ja kolahti hiljaa. Ja kun Lauri
katsahti pihalle, seisoi siellä portailla Vaskilahden entinen emäntä,
Aina Kustava, alushameisillaan, ruskein, kiiltävin päin ja paljain
jaloin. Seisoi Aina Kustava hetken, kuunteli, katsoi taakseen oveen,
vilkaisi ympärilleen pihalle, ja sitten Lauri näki hänen juoksevan
niin, että paksut nilkat vilahtivat, yli pihan liiterille, kuuli
avattavan sen ovea ja oven painuvan kiinni.

"Kah, siinäpä hän on ... poika", kuului Aina Kustavan veikeilevä ääni
vajasta. "Ja meidän kukat rinnassa. Nukkuuko hän muka...?"

Jatkui hiljaisuus.

"Nousetko siitä ylös tai kellahdan viereesi", jatkoi Aina Kustava.
Kuului kahinaa, Aina Kustavan naurunkihertelyä, ja hiukan inahteleva
miehen ääni sanoi:

"Yhyy ... torkahdin tässä vähän..."

"Nukuit?"

"Enpä liene paljoa ... muut tuumat lienevät pitäneet hereillä."

Syntyi taas hiljaisuus.

"Että ... kun muutat kaupunkiin", kuului jälleen miehen ääni.

"Ja sitä et soisi ... odotapas!" vastasi Aina Kustava.

"No, annahan olla", vastasi miehen ääni. "Enhän minä pahalla sitä,
ruusunkukkaselleni..."

"Sitähän minäkin ... sillä onhan se sinunkin hyväksesi, se talonkauppa
ja muut, saat nähdä. Kuulehan, olisin minä juossut hotellista tänne
aikaisemmin. Mutta Matti, pakana, hän ei tahtonut maistaa; vasta
kun Ripatti sitten tuli ja alkoi tyrkytellä, silloin Matti ...
sisälmyksiltä huono mies. Mutta sitä ennen meni herrojen puolellekin,
teki sellaisen häpeän, kapusi tuolille ja alkoi puhua, että hän on
pokeltantti, mistä lie puhunut, maahengestä. Mutta päästi, pakana,
perhosen, ja herrat huusivat, että maahenki haisee! Niin häpäisi Matti
meidät, mokoma, nyt makaa salissa."

Miehen miettivä ääni vastasi:

"Vai Ripatti se siellä? Mutta jospa hän...?"

"Ei hän tänne tule", vastasi Aina Kustava. "Hän kun möisi nyt tässä
tätä taloaan meille, Matille ja minulle...".

"Vai jo työntäisi taloaan? Mutta ... sanopas, mitenkä te sen
Vaskilahden oikein...?"

Lauri Falkin täytyi väkisinkin kuunnella.

"Mitenkäkö?" vastasi Aina Kustava. "Selvä kauppa se on, seitsemänsataa
antoi konttoristi Heitukka käsirahaa ja tänään toikkasi hotellissa
sellaiset kestit, että kelpaa..."

"Sitäpä tuo ruusunkukka niin punoittaa."

"Punoittaa se! Ja toi sinulle tuomisia: _vanhaa malakaa_, kolme markkaa
puteli..."

Vajassa istuivat Aina Kustava ja kelmeä suutari Arviiti Antero
Sinikantele, leveäposkinen mies, jonka tukka riippui sakeana tupsuna
otsalla ja rinnassa kellui Vaskilahden ruusu. Vieretysten he istuivat
sammalkasalla.

"Juo pois, niin punoitat sinäkin!" kehoitteli Aina Kustava ja keikisti
pulloa suutarin suulle.

"Niin seitsemän kärpäspaperiako, käsirahaako... Ja kymmenentuhatta
kaikkiaan kirjaan pantiin?" kysyi suutari.

"Oikein, kuten sinulle sanoin aamulla. Patruuna kävi meillä. Ja mieltyi
niin, mieltyi Vaskilahteen... Minua kutsui kaupunkiin kylälle luokseen.
Ja kuules, silloin, kun viimeksi täällä tapasimme, minäpä kävinkin
patruunan luona ja katselin huvilaa, jonka hän lupasi minulle..."

"Sinulle? Mistä hyvästä?" kysyi suutari.

"Lupasi vaan", naurahti Aina Kustava veikeästi, "ja hän antaa kanssa,
jos minä tahdon!"

"Könönenkö sinulle huvilan?" tiukkasi suutari epäillen. "Mistä
hyvästä?"

"Mistäkö?" toisti emäntä ja nauroi leveästi. "No, älä ole milläsikään,
minähän vain patruunaa narraan. Ja Matille lupasi valttarin viran..."

"Matti valttariksi? Mitäs kotkotusta tämä on?" kysyi suutari ja
sylkäisi. "Miten se kauppa kävi?"

Aina Kustava selitti nyt:

"Niin, Könölin kävi Vaskilahdessa; sanon suoraan, tykkää minusta,
kukapa ei tykkäisi! Ja lupasi myydä meille huvilansa täältä, huokealla.
Ja viime keskiviikkona ajaa sahan konttoristi meille ... kutsuttaa ulos
minut ja Matin, ei hän jouda sisään tulemaan, ei laskeudu kärryistään
... vetää taskustaan kontrahdin, tarjoaa Matille kymmenentuhatta
markkaa Könölinin puolesta, tahtoo puumerkit, loisen väki otetaan
todistajiksi... Taskustaan käsirahan ja pännät ja vehkeet kaiveli. Ja
niin se kauppa syntyi."

"Ja Matti?"

"Matti, mitä hän sillä talolla, sellaisella ... kivikkoa ...
metsässä... Ja hänellä kun on minä! Ja olin jo häntä tahtonut myymään
taloa, kun patruuna kävi meillä ja sanoi minulle, että antaa minulle
huvilan. Niin se tehtiin. Ja hätäkös Matilla nyt, hänestä tulee
valttari. Tai jokin muu; istuu huvilan verangolla, katselee
kesävieraita, miten ne terveydekseen kävelevät..."

Suutari naurahti:

"Vai niin. No, onhan se kymmenentuhatta ... rikas olet... Mutta se
huvila: sanotko, mitä pirun kotkotusta?"

"Sinä olet hupsu", nauroi Aina Kustava. "Sinä luulet minua; johan
sanoin, että minä vain narraan Könöliniä. Vai minä hänelle, vanhalle
pukille..."

"Mutta tuliko se lupaus huvilasta ja valttarin virastakin kontrahtiin?"
kysyi suutari.

Aina Kustava nauroi:

"Sellainenko, kahdenkeskinen kauppa, hih? Mitenkä sitä voi, sellaista.
Heitukka vinkkasi minut syrjään ja sanoi Könölinin lähettäneen
terveisä, että saan sen, mitä oli hänen kanssaan puhuttu. Ja nyt jo
antoi kymmenentuhatta! On siinä meidän pehnata. Että on vaikka antaa
sinullekin. Ja sinä et soisi, että minä tulisin tänne... Ikävähän tuo
on sinua..."

"Niin, niin", nyökytti suutari päätänsä. "Mutta kun parhaiksi sain akan
selväksi siitä entisestäkin, kun se on niin luulevainen, luulee minua
sinuun..."

"Mitäs juoksi perästäsi, kun lähdit luokseni..."

"Mitäs juoksi ... näki kaikki. Silloin se hulluksi tuli, ei, ei
herennyt luulemasta, vaikka annoin selkään. Katosi metsään, sain
syöttää, juottaa, tuudittaa lapset. Se ei ole helppoa, se, heiluttaa
yht'aikaa vipua ja kätkyttä ja vetää pikilankaa. Ja nyt, kun sain hänet
vesipytyssä istuttamalla paremmaksi..."

"Karkasit kaupunkiin! Ja jätit minut..."

"Niin, minkäs voin. Vaikka ikävä tuo oli minullakin Aina Kustavaa. Oi
taivainen kuitenkin, kun sinä menit tuolle Matille..."

"Niin, en muka sinulle", naurahti Aina Kustava.

"Et, etpä minulle. Muistatko, kun me siellä Ukonojalla..."

"Niin, lapsina... Ja sitten tänne, rippikouluun. Ja sinä syötit minulle
rusinoita."

"Nätti olit, nätti. Ja muistatko: Punkaharjulla kun käytiin eikä ollut
rahaa, millä hotellissa tilata. Niin puistossa istuttiin pöydän ääressä
ja naputettiin kynsillä pöytään, komennettiin muka ruokaa pöytään,
mutta hiljaa; ja oltiin syövinämme, vaikk'ei ollut mitään edessä."

"Joko taas tuollaista", moitti Aina Kustava ilkkuvasti. "Minkäs sille
nyt enää."

"Mutta Matilla oli manttaanit ja kaikki, suutaripojalla ei mitään. Voi,
kyllähän sinua silloin haettiin; muistatko sen, kun Vaskilahdessa
rutkua sinulle soittelin. Nätti olit köyhän vaatteissasi..."

"Älä, veikkonen, enää noista riekaleista", sanoi Aina Kustava. "Sinäkin
nait, sinä, äkäpussi. Mutta kuulehan", houkutteli hän sitten, "äläpäs
tiedäkään, sitäpä aioin sinulle sanoa: kun nyt tulen kaupunkiin ja
oikein ihmiseksi ... jos tuo eukkosi sattuisi taas sekapäiseksi..."

"Niin?"

"Sattukoon. Lähetä vaivaistaloon, sitä vartenhan se on rakennettu,
mutta me ... jos sitten tuo Mattikin, vanha on..."

"Että kuolisi...?"

"Niin; ja sitten me. Sitten näet, kuka pojastansa tykkää! Sitten on
minulla rahaa ... on talo täällä ... sitten. No, eikö kelpaa halata
edes? Minä tuolla suuni oikein sokerilla voitelin, että kun tulen ja
tapaan."

Liiteristä kuului leikittelevää kihertelyä ja pientä voivottelua.




26.


Nyt meni Lauri Falk Muttisen talolle päin; matkalla hän pysähtyi
Könölinin portille ja tähysteli maisteri Bongmanin ikkunaan,
nähdäkseen, oliko stipendiaatti jo kotona ja siis remu Muttisen luona
loppunut. Bongmanin uutimet olivat lasketut alas, joten taiteilija
aikoi jatkaa kulkuaan, mutta silloin juoksi vihreän talon puutarhasta
hänen luokseen konttoristi Heitukka, juoksi synkän näköisenä ja sanoi:

"Mitä aiot nyt tehdä, Lauri?"

Heitukka puri hammasta niin, että suupielet olivat kosteat; hänestä
kävi tympeä viinaksien haju. Ja kun taiteilija ojensi kätensä
tervehtiäkseen Heitukkaa, kääntyi konttoristi häneen huohottaen selin.
Lauri Falk luuli, että mies oli järjiltään juopumuksesta, ja sanoi:

"Vai niin, sinä tulet hotellista, Vaskilahden litkoja maistamasta!"

"Litkoja", murahti hänen vanha ystävänsä; "minä en ole ollut
hotellissa, käskin siellä kestaamaan noita moukkia".

Sitten jatkoi Heitukka, vapisevalla, uikuttavalla äänellä:

"Minä olen valvonut koko yön, soutanut, sinun tähtesi. Niin, mitä aiot
tehdä? Lähdetkö sinä täältä vai etkö?"

Lauri Falk ihmetteli:

"Lähdenkö? Mistä, minne?"

"Täältä, tästä kaupungista..."

"Miksi sitten?" kysyi Lauri Falk osaaottavasti ja samalla levottomana.

"Oh, kyllä sen tiedät", sanoi konttoristi Heitukka. "Sinun on
lähteminen, sellaisen yön jälkeen, viime yönä..."

Nyt välkähti Laurin päähän öinen kohtaus linnassa, se hänen entisen
ystävänsä juoksu Svean perästä. Oliko Heitukka -- rakastunut Sveaan?
Lauri Falk katsoi säälivästi lapsuudenveikkoonsa; niin, jokin hänen
sisässään sai hänet melkein tuntemaan onnelliseksi tuon Heitukan, joka
oli niin rakastunut. Silloin alkoi konttoristi kävellä ja kierrellä
portilla, pusertaen rintaansa ja joskus työntäen kätensä kaljulle
otsalleen, ja hän hoki:

"Minähän olen sinun ystäväsi, Lauri, minä neuvon sinua, sinun on
parasta lähteä..."

"Mutta selitäpäs nyt", aneli Lauri Falk.

"Oh, selitä! Mutta niin se on, mene! Minä, minä voin pakottaa sinut...
Minä kantelen Könölinille, miten juoksitte linnassa..."

Ja niillä sanoin konttoristi lähti kauppaneuvos Könölinin pihalle.
Lauri Falk odotteli häntä vielä hetken, meni ja katsoi puutarhaankin,
mutta kun Heitukkaa ei näkynyt siellä, hän ajatteli, että juoppo
konttoristi oli varmaan tullut juomahulluksi; ja sitten hän jatkoi
kävelyään ystävänsä Muttisen Aapelin luokse.

Konttoristi Heitukka oli pujahtanut puutarhasta pois takatietä, aikoen
se tiesi minne. Hän harhaili pitkin puistomäkeä, kuohuen katkeruutta,
surua ja vihaa.

Helsinkiin lähtiessään oli Könölin antanut hänelle luvan pitää
hotellissa kekkerit Matti Muikkuselle ja hänen tuttavilleen. Sitäpä
lupaa oli konttoristi eilispäivänä käyttänyt jo aamulla, yksinäänkin
hotellissa; sitten illalla piti hänen humalansa jatkua kestittävien
parissa. Mutta sillä välillä hän meni myöskin linnaan, juovuksissa.
Torvet törisivät, paperilyhdyt lekkuivat, ja siellä hän sai tanssittaa
kerran Sveaa. Ja sitten hän näki Svean edessään, pimeässä käytävässä,
lempeän Svean, ja hän ajoi Sveaa takaa, kunnes Valkin Lauri tuli
siihen, hänkin juosten Svean perästä. Ja tuo Lauri ja Svea jättivät
hänet, eksyttivät linnan sokkeloissa. Ja viimein hänen täytyi kuulla
heidän äänensä linnan salista oven takaa. Ja silloin hän taas huomasi
keskellä humalaansa, että hän se vain oli, renttu ja juoppo. Hän se
oli, ruma ja paljaskalloinen, kierosilmä, sama, jota naisväki pelkäsi,
silloinkin, kun hän oli pelkkää lempeyttä ja koetti katsella oikein
laupiaasti: sellainen oli hänen suunsa, se vääntyi irvistykseen hänen
koettaessaan hymyillä kauniisti.

"Laurin kanssa se Svea heti, ilman muuta tietysti. Lauri, hän osaa
jutella, käyttäytyä siivosti, on ollut ulkomailla, rikkautta hänellä
on. Mutta minä, Heitukka, juoppo ja tällainen apina, jonka kädetkin
ovat kuin nuijat ohuissa varsissa..."

Ei tarvinnut luulla, ettei konttoristi sitä surkeuttaan tiennyt.

"Renttu, viinan vallassa, tuon sukulaisen autettavana, nimittäin
kätyrinä..."

Koko humalan ilo hävisi yht'äkkiä konttoristin sydämestä ja sijaan tuli
jokapäiväisen, surullisen lisäksi jotakin mustaa, vimmastunutta. Niin
hän lähti linnasta pois, meni hotelliin, koetti juoda siellä yksinään,
mutta ei sekään nyt onnistunut. Ja kun Matti Muikkunen ja muut moukat
tulivat, ei hän sietänyt heidän seuraansa, vaan käski hotellin naakkain
kestitä heitä, työnsi pari pulloa taskuunsa ja aikoi painua takaisin
sahalle, sinne ikävään, ummehtuneeseen kamariinsa. Mutta tuska ei
antanut nyt tehdä sitäkään; hetken hän souti sahalle päin, souti niin,
että jänteet ritisivät. Venhe meni karille, hän sysäsi sen irti ja
souti taas, minne hyvänsä, yhtä pyöröä, ympäri pienien saarien, nousi
maalle, joi pulloistaan ja jatkoi taas soutuaan, edestakaisin.

Oliko hän mustasukkainen Sveasta? Paremminkin hän oli vain kade
lapsuudenystävälleen, kade niinkuin kaikille muillekin onnellisille,
hän, jolle eivät tyttöjen silmät olleet koskaan hymyilleet muuta kuin
enintään säälistä, apinalle.

Että Svea ja hän, rappeutunut, joutava! Sitä hänen oli mahdoton
ajatellakaan. Ja kuitenkin siinä oli jotakin mustasukkaistakin,
vaikk'ei Heitukka sitä tunnettaan siksi uskonut. Sillä eihän se ollut
rakkautta eikä sen toiveita; mutta kuitenkin se oli Heitukalle
jonkinlainen elämänehto. Se oli jotakin sellaista, jota hän ei koskaan
tietysti ollut voinut kuvitella voivansa saada, mutta jota hän oli vain
tahtonut haaveksia, voidakseen sietää elämää Könölinin pikku kätyrinä,
hän, renttu.

Asia oli nimittäin niin, että hänen kaukainen sukulaisensa Könölin
käytti apulaisia suorittamassa monenmoisia kepposiaan, pieniä tai
suuria. Ei tehnyt niitä itse, vaan ilmaisi pikenteilleen, mitä toivoi,
ja antoi heidän toteuttaa ne toivomukset, säilyttäen itsensä siten muka
puhtaana. Ja Heitukka oli yksi noita pienimpiä pikenttejä; juomahimossa
hän oli tänäkin kesänä pettänyt esimerkiksi sitä ukkoa niissä
sammalkaupoissa. Ja eikö liene Vaskilahden myynnissäkin ollut jotakin
merkillistä, niin käsittämättömät raportit oli Könölin lähettänyt
hänellä Muikkusen emännälle kahden kesken sanottaviksi. Mokomaa miestä
täytyi häijympienkin apulaisten auttaa. Konttoristi muisti nytkin erään
isännän, jolta eräs Könölinin metsänostaja oli vienyt ison metsän
polkuhintaan. Isäntä huomasi perästäpäin petoksen ja tuli valittamaan
kauppaneuvokselle, pyytämään armosta vähän lisää, sillä hän oli
erehtynyt kaupoissa. Mutta tuo raharuhtinas nyykyttelee vain päätänsä
ja vastaa hymyillen: "Sitähän minä vain, että se on niin ... että en
tiedä mitään asiasta... Kauppa on metsänostajani työtä. Neuvotelkaa
hänen kanssaan!" Se isäntä meni kotiinsa, mietti viikon onnettomuuttaan
ja sivalsi sitten kurkkunsa poikki partaveitsellä.

Ja moisen kätyrinä hänkin on, Heitukka. Ah, niin monta kertaa hän oli
jo tahtonut erota toimestaan! Mutta hänet sai jäämään paitsi se, ettei
hän tietänyt, minne muuallekaan päästä, myöskin sellainen kummallinen
seikka, että tuo rikas sukulainen vihjaili hänelle: "Kukapa tietää ...
kukin on maailmassa oman onnensa seppä..." Ja kutsui konttoristin
pöytäänsä, hänetkin, vasten kauppaneuvoksettaren tahtoa, tuon
kalkkunan, joka hennoi sanoa häntä aina apinaksi. Mutta Könölin
asetutti hänet istumaan vastapäätä Sveaa, jonka silmissä toki oli
sääliä "apinaakin", auttamatonta renttua kohtaan. Ei toki Heitukka
Sveaa kuvitellut saavansa. Sitä ei Könölinin tarvinnut luulla
palkitessaan häntä Svean läsnäololla. Sveaako hän olisi ajatellut? Ei
tosiaan. Hän tahtoi vain kuvitella sellaista, voidakseen keventää
oloaan täällä.

Mutta kun koskettiin noihin kuvitteluihin, joita hän ei uskonut,
kun hänestä viime yönä alkoi tuntua, että tuo Lauri voi viedä Svean
pois täältä, viedä häneltä olennon, jonka näkeminen oli hänelle
ainoana ilona ja jonka hyväksi hän kuvitteli mielellään kärsivänsä
tunnonvaivansa siitä, että oli heikkotahtoinen ja viinan orja, silloin
Heitukka synkkeni ja oli kateellinen Falkille. Hän tahtoi kostaa,
kurittaa lapsuudenystäväänsä, joka uhkasi riistää häneltä hänen ainoan
ilonsa: kuvitella onnea Svean seurassa.

"Minä kantelen kauppaneuvokselle", supisi Heitukka nytkin itsekseen.
"Mutta mitä? Sitäkö, että Lauri tanssi Svean kanssa, uskalsi sulkeutua
Svean seurassa oven taakse! Ja mitä siellä?"

Niin, mitä hän aikoi kannella, sitä hän ei tietänyt, mutta kannella hän
tahtoi.

Siksi hän oli äsken seisonut, vaaniskellut Könölinin portin takana,
oliko Lauri talossa, juhlittiinko siellä, tuolla kauniiden maailmassa,
soiko siellä flyygeli. Ja tavattuaan Lauri Falkin hän päätteli nyt yhä,
niinkuin monesti ennenkin, että hän lähtee paikastaan pois, nimittäin
ellei Lauri Falk... Hän kertoo Könölinille, että Svea linnassa...




27.


Pari viikkoa äsken kerrottujen kohtausten jälkeen istui Laurimme
Vaskilahden vanhassa kartanossa, toisen kerroksen salin ikkunalla,
istui paljain jaloin, pitkäksi kasvanein hiuksin ja puhaltaen ohuesta
geisha-paperossista keveitä haikuja.

Pohjolan kesä paistoi järvillä ja hohti metsissä parhaillaan.
Poutaa kesti yhtä mittaa, entistä kuumempana ja armaampana. Oli jo
iltapuoli, aurinko loi kultaista, leikkivää väikettään autioon saliin
kolmesta kapeasta, kuusiruutuisesta ikkunasta: salin repeytyneihin
seinäpapereihin, toiseen vihertävään kaakeliuuniin ja ovien valkoisiin
kamanoihin. Tuolla ulkona, maantien puolella, jonne Lauri katseli,
nuokkuivat suuret syreenipensaat, tummina, jo osaksi varjossa: muutama
viikko sitten ne olivat vielä kukkineet. Myöskin ruusujen tuoksua nousi
tuolta alhaalta, ja kirpeän imelää lemua palsamihaavoissa, jotka
vesainsa parvessa vanhoina nousten värisyttivät tuulen hienossa
henkäyksessä öljymäisen kiiltäviä lehtiään. Pikkulinnut visertivät
niissä, tuolla yksi särkyneen uuttunsa vieressä. Koko maisema kylpi
lämmössä ja auringonpaisteessa; oikealla puolella väreili ja heilahteli
pieni ruispelto, vasemmalla taas, kartanokummun alla, hohti niitty
täynnä angervoita.

Mutta kauempaa, harmaan kiviaidan ylitse, välkkyi lahti, rannoiltaan
syvästi sinisenä, keskellä lahtea pieni paviljonki saarellaan,
muutamine pystyssä seisovine pylväineen. Tuota kauneudenkaipuunsa
pakanatemppeliä katseli nyt Lauri Falk unelmissaan; milloin hänen
mieleensä oli johtunut Watteaun taulu "Cythéréen-matka", oli hän
muistanut tätä huvimajaa, ja milloin hänen ajatuksiinsa tuli tämä
paviljonki, muisti hän myöskin tuon autereisen, leikkivän taulun.

Paviljongin takaa avautui Lauri Falkille koko synnyinseutu, utuisena ja
sinertävänä, nuo maat, jotka nykyään melkein kaikki olivat yhtiöiden
tai muutamien harvain nousukkaiden, -- näin hän liioitteli.

Kaikki oli hiljaista; alhaalta kuului vain kehtolaulua loisen
asunnosta, mutta heikosti; ja puutarhan puolelta, mistä lienee, navetan
takaa silloin tällöin lasten huutoja.

Niin istui sankarimme, poltellen savukkeen toisensa jälkeen, vasemman
käden kultarallissa sievä, pienellä sinisellä kivellä varustettu
sormus. Ja hän haaveksi jotakin hienoa.

Lauri Falk oli linnassa, purkaessaan Svealle tunteitaan, ikäänkuin
koettanut anella turvaa, hakea itselleen jotakin vankempaa pohjaa,
mikäli pystyi sitä hakemaan. Mutta niin haaveksiva ja kokematon oli
Svea, niin kaipasi hän jonnekin ja niin suuresti ihaili tuo tyttönen
taiteilijaa, ettei hänestä suinkaan ollut Laurille tukea. Ei, koko
Laurin puhe maanviljelyksestä lensi Svean pikku korvien ohitse, ja sen
sijaan oli neidon loppuponsi vain: Italiaan! Ja kun he tapasivat
toisensa maanantaina juhlien jälkeen ja Falk asetti Svean käteen
sormuksen, silloin yhtyi Svea tosin innolla Falkin haaveisiin ja
kuvaili, kuinka hänkin osaltaan kaunistaisi Vaskilahtea, ompelisi sinne
"kaikkea": värikästä, aistikasta; ah, siitä tulisi todella hieno koti.
Ja sitten: "Italiaan!" -- Maanviljelysopistosta ei hiiskuttu mitään.

Ja tästäpä johtui osaltaan paljon, että taiteilijamme nyt, melkein
kaksi viikkoa Sveasta erottuaan, uneksi enimmäkseen vain tuollaista
uutta Italian matkaa, entistä ihanampaa: missä hotelleissa he
asuisivat, miten hän istuisi gondolassa Svean jalkain juuressa,
vieressä ruusuja, ruusuja. Samoin hän sisusteli Vaskilahden kartanoa.
Nyt hänellä oli sellainen tuulensa, vaikka ne hienot hetket jo kyllä
vähenivätkin. Siinä ikkunalla hän sepitteli ja hyräili runoa, poski
neitseellisesti oikeaa kättä vasten, otsa vakavana ja syvämietteisenä.
Triumfaattori hän oli, roomalainen triumfaattori, joka ajoi vaunuilla
voitontemppeliinsä; kuitenkin kuiskasi varoittaja matkalla hänen
korvaansa: "Muista, että olet ihminen!" Se kuiske oli hänen salainen
vaistonsa. Niin, hän oli voittanut pienen naikkosen, hän oli ylevä
sankari, ritari... Näin hän hyräili siinä ikkunalla:

    "TRIUMFI.

    Oi ihminen, triumfisi nauti,
    kun Onnetar lahjoja suo!
    Nyt hehkuva on kesän päivä.
    Nyt hetkelle maljasi juo!

    Sait leikkiä auringon mailla
    sait aukoa hekkuman vyöt.
    Nyt rakkauden saat niin kirkkaan
    kuin lapsuuden kevätyöt.

    Mut Onnetar lahjansa kaikki
    myös ehkä sun maksaa suo.
    Nyt hehkuvin on kesän päivä,
    syys saapuu, maljasi juo."

Sitten hän alkoi rakentaa vanhaa kartanoa, nimittäin kalustaa huoneita!
Miltä näyttäisi tämä sali, jos se olisi entisellään: empiiriä siinä
olisivat huonekalut, suoria, loistavia viivoja, kultaa. Ja tuolla tuo
toinen päätykamari, jossa näkyi vielä seinillä sinisten tapettien
haalistuneita repaleita, rokokoota sen pitäisi olla, pehmeitä värejä,
vaaleanpunaista, melkein makeanväristä silkkiä.

Lauri Falk alkoi kuljeksia huoneesta toiseen, availlen vinoon
vääntyneitä ovia, ylevänä ja nenä pystyssä; hän katseli seiniin, joilla
hän nyt oli näkevinään hienoja aatelisnaisten muotokuvia. Erään mummon
punaiset pastellihuulet hymyilivät hänelle, se mummo katseli vieressään
olevaan toiseen kuvaan ja kuiskutti:

"Kultahelkku näyttää tänään niin vakavalta..."

"Niin, ja suloisemmalta, kauniimmalta kuin koskaan ennen", vastasi
toinen kuva, joka oli hänen isänsä, Lauri Falkin.

Sitten Lauri alkoi tanssia -- katrillia. Hän kohotti oikeaa kättään
ikäänkuin pitäen kädestä naistansa, jolla oli yllään vaalea,
suurikukkainen, vyötäröiltä möyheä puku ja jolla oli puuteroitu tukka;
ja Lauri Falkilla oli pitkät, mustat silmäripset ja hienot, pyöreät
silmät; hänen daamillaan hihat tuskin kyynärpäihin... Ja Svean jalat
pienet ja sirot, kuten ne todellisuudessa olivatkin.

Siten hän oli joutunut erääseen yläkamareista, jonka ikkunaa ison
kirsikkapuun latva varjosti. Yht'äkkiä hän kuuli takaansa narinaa ja
oven ratinaa. Hän kääntyi, hän aivan hypähti. Siinä seisoi hämärässä
huoneessa hänen edessään pitkä, tulipunainen olento, keltaiset kasvot
omituisessa naurussa. Se oli keittiöloisen sukulais-akka, jonka Falk
oli nähnyt täällä kyllä jo tänäänkin; lasten täti oli tullut sisään
jonkinlaisesta kaapista, jonka kautta portaat veivät alakertaan. Moinen
ilmestys herätti Lauri Falkin hänen hommistaan.

"He, viraton herrahan se täällä", nauroi akka. "Minä arvelin, mikä se
täällä rumuuttaa ja sissuttelee. Luulin, että joku muu olisi
huutokaupasta jäänyt tänne."

Niin, Lauri Falk oli tullut tänne Matti Muikkusen huutokauppaan; Matti
oli näet tänään siirtynyt kaupunkiin, sellainen into oli Aina
Kustavalla päästä sinne. Matti oli taiteilijalle kertonut, että hän ja
Aina Kustava rupeavat nyt huvilaisiksi; olivat ostaneet kaupungista
asioitsija Ripatin huvilan.

Ja Matti jatkoi:

"Könölin tuo oli ensin luvannut huvilan, se Aina Kustava horisi. Mutta
kun mentiin ottamaan Könöliniltä selvää, miten se seikka oli, niin eipä
tuo sanonut eukolle koskaan sellaista haastaneensa; ja pellolle ajoi
meidät, kun se Aina Kustava yhä vain joutavaa vatkasi, että Könölin oli
sen hänelle luvannut. Eikä tuo minuakaan valttariksi, se niiden akkojen
puheista! Mutta huvila meillä on, nyt, Ripatilta ostettu; ensin vain
yksi kamari, kunnes Ripatti rustaa itselleen toisen talon, jo alkaa
rustata; sitten ensi keväästä asutaan oikein monessa kamarissa:
eletään hyyryläisillä, pokeltanttina. Ei tässä nyt muuta kuin istuu
kirjoituspöydän ääressä ja katselee noita venäläisiä kesällä... Kävellä
niiden pitää, paljon kävellä!" oli Matti Muikkunen sanonut.

Tänään oli Matti tullut Vaskilahteen hakemaan "kapitaalejaan",
piironkia ja muuta, ja pitämään huutokauppaa, myymään Aina Kustavan
leninkejä toisille emännille. Sitten lähti muuttokuorma Vaskilahdesta,
ensin Aina Kustava hyllyvin lonkin, pään ympärillä vihreä harsoliina,
jonka hän oli sitonut hunnuksi venäläisiltä kylpyvierailta saamaansa
malliin; sitten kuorma, ja pieni tyttö harmaat villasukat ja matalat
kengät jalassa, olkihattu päässä ja itkien: "Älkää jättäkää." Ja
viimeisenä Matti Muikkunen kantaen kipsikoiria.

Nyt virkahti Lauri Falk loisen eukolle:

"Niin, taisivat kaikki jo lähteä. Minä vain jäin tänne, kaunis paikka,
kuuma nyt kulkeakin..."

"Aurinko leipää paistaa", vastasi loisen täti. "Kuulkaahan, oli se nyt
kiire tuolla Kustavalla kaupunkiin, että saisi mahansa täyteen. Hohoi,
elämän hekumaa, riettautta! Eikös herännyt tuolla taas tuo piru!"
huudahti hän lopuksi kuunnellen lapsen itkua alhaalta. Sitten hän meni,
ja pian kuului hänen laulunsa keittiöstä: "Turun lurun lutikka."

"Tuo ruma akka ei sopinut tyyliin", supisi Lauri Falk itsekseen,
katseli ympärilleen ja sylkäisi hiukan harmissaan. Sitten hän jatkoi:
"Ja pastellihuulet... Kultahelkku... Mitä hemmettiä: minä, talonpojan
poika!"

Pian hän lähti Vaskilahdesta pois, läpi nokkosia ja putkia rehottavan
puutarhan, vasikkahakaan, jossa keskikesäiset koivujen lehvät
siimestivät täysinä ja rehevinä kaitaa polkua ja väkevästi tuoksahtavia
muurahaispesiä. Sieltä rannalle, kulki sitten pitkin someroita,
kellahti välisti kuumille kallioille, katseli päilyviin lahtiin, joissa
lehmät seisoskelivat vatsaansa myöten vedessä ja ravistivat kellojaan,
niin että vesi niissä pulahteli. Siellä hän uinahtikin maininkien
soittoon, kun höyrylaivat kulkivat salmilla ohitse, valkeina, niinkuin
alushameisillaan. Ja koetteli taas herätessään miettiä selvemmin
asioitaan, sillä hän oli yhä useammin ruvennut jo arvostelemaan noita
maanviljelysaikeitaan, mutta eipä se ajatus vieläkään oikein jaksanut
eikä viitsinyt, veden heijastellessa ja armaassa lämmössä, jonka
tuottamaa suloutta ajatus kesän lyhyydestä vain kiihdytti; sillä nythän
se juhannus oli jo viikkoja takana.

Mutta pari tuntia siten loikoiltuaan hän painui jälleen lepikkoihin,
nousi ylös vaaroille ja kulki maantietä pitkin myllyään kohti.

Akka, joka ei sopinut tyyliin, oli hänet herättänyt todellisuuteen; hän
häpesi nyt noita Vaskilahden sisustusmietteitään, häpesi omalla
tavallaan: mitähän, jos Vaskilahden vanha Anna Loewen-Brange, se sama,
jota seudulla kuvailtiin likaiseksi, ärtyiseksi ja hassuksi, olisi
ollut näkemässä, kuinka hän siellä näytteli itsekseen ylimystä! Oi, jos
hän olisi nähnyt Laurin, varmaan hän olisi hänelle hymyillyt,
ivallisesti ja säälivästi, tuolle seuraajalleen Vaskilahdessa!
Seuraajalleenko? Niin, kyllä hän tosin voisi saada tuon kartanon, saada
nimittäin sen lunastaa, jos Svea pyytäisi isältään sitä, sillä Falk oli
kuullut Svean hymyillen sanovan, ettei Könölin voinut häneltä mitään
kieltää. Olipa Svea isänsä kehoitteluista huolimatta hylännyt jo pari
kosijaakin, vakavia ja turvattuja miehiä, joiden arkisuuteen tyttö ei
voinut mieltyä. Ja nyt oli Svealla Laurin sormus, -- Muttiselta
lainatuilla rahoilla ostettu.

Niin, niin, Vaskilahden pianisti saisi, jos tahtoisi. Viime viikkoina
hän oli eräillä selvenemishetkillään kuitenkin hiukan tinkinyt
siitä aikomuksestaan; siten näet, ettei hän nyt menisikään
maanviljelysopistoon, tuollaisten maalaispoikain joukkoon, jotka
puhuivat vain lannasta, vaan kirjoittautuisi yliopiston
maanviljelystiedekuntaan. Mutta sikäli kuin aika kesäisillä kankailla
kului, oli Lauria sekin tingitty aikomus ruvennut arastuttamaan. Ja nyt
oli heinäkuu jo lopullaan ja uhkasi tulla elokuu, jolloin olisi ollut
lähdettävä sinne pääkaupunkiin, lukemaan; silloin tämäkin tuuma alkoi
tuntua kovin reaalisen ilkeältä. Tiedekunnasta päästyään olisi hänen
mentävä vielä harjoittelemaan jollekin maatilalle, käteen lantataikko,
vaalimaan sikoja, _porca Madonna!_ Muuten hän ei pystyisi mihinkään
Vaskilahdessa, jos tahtoisi Vaskilahtea viljelemään. Mutta tahtoiko hän
tosiaan?

Hän kummasteli nyt, ettei hän ollut sitä ennen tarkemmin ajatellut...
Oikein harmitti, ettei Sveakaan ollut häntä neuvonut. Svea oli hänestä
merkillinen. Jo pari päivää kaupungista lähdettyään oli Lauri saanut
tytöltä tänne kansakoululle postitoimistoon kirjeen, jossa Svea sanoi:
"Tule nyt kaupunkiin, isä on palannut Helsingistä." Sitten oli Svea
kertonut muun muassa, että Tommola ja Mimmi olivat nyt salakihloissa,
se oli Sveasta niin julmaa, mutta lopuksi oli Svea ilmaissut ihanilla
sanoilla yhä vain toivovansa Falkista -- taiteilijaa!

Eikö siis Falk ollut puhunut kyllin selvästi, ettei hänellä koskaan
olisi tarpeeksi voimia eikä kykyä sellaiseen; että hän oli vain
taiteillut sattumalta, miten tahansa.

Turvaudupa moiseen tyttö-parkaan. Kuinka oli se kihlauskin tapahtunut?
Aivan kuin unessa, juhlakisailun, tanssin, sävelten keskellä. Jotakin
siinä oli taas sattumallista. Mutta nyt asiaan: tahtoiko hän
Vaskilahden, tahtoiko hän maanviljelijäksi? Tai kykenikö hän siihen? Se
ei liene vaikea temppu, tuollainen maatalonhoito; sen hän kyllä oppisi!
Mutta tahtoiko hän?

Totuus oli tämä: kyllä hän rakasti maaseutua, synnyinpaikkojaan, jossa
oli hiljainen rauha ja jossa muistot hänelle kuiskivat. Rakasti, näin
kesällä, kun ne kylpivät auringonpaisteessa, nuo harjut, joitten laella
ihminen voi hengittää vapaasti ja jonne siniset salomaat siintivät
kaukaa. Rakkaita, rakkaita olivat hänelle nytkin tuolla mäkien
heinäkuiset pellot, ja harmaat talot, jotka otsaansa niiden takaa
kohottivat. Kotoiset tuvat ja ihmisetkin, jos hän missä näki niitä
sellaisina kuin entiset muistot olivat ne painaneet hänen mieleensä.
Ah, niin rakkaat olivat verenpisarat kamarien ikkunoilla, kaikki
punaiset kukat ja väri ja romantiikka, mitä maastamme voi koota,
rakkaita pakinat väen kanssa, noin käymätein -- kesällä, juhlissa.

Mutta jäädä tänne, talveksi! Ensin syksy: hämärää, sadetta, pimeää,
vettä niskaan. Ja sitten tammikuun pitkät puhteet, hiljaisuus. Hän
aivan kalpeni sitä ajatellessaan. Oh, olla täällä aina, nähdä kansaa,
kuulla sen puheita, joiden kovaäänisyyskin repi korvia, kasvatella
sitä, auttaa sitä pois tietämättömyydestä, varallisuuteen, kauneuteen:
ohoh, vai kauneuteen: sellainen oli täällä oleva aina ylellisyyttä.
Niin, nähdä kaikkea tuollaista kaunista sielussaan, sen kyllä saattoi;
mutta olla täällä aina...!

Ulkomailla hän oli kitunut sen tähden, ettei siellä ollut hänen
kotinsa. Ja täällä hän nyt huomasi kärsivänsä siitä, ettei tämäkään
enää ollut. Ei pohjaltaan missään mitään...

Nyt hän huomasi, että tuo linnassa tehty päätös ruveta maanviljelijäksi
oli pelkkä tuskanpurkaus sitä alaa vastaan, joka oli tuottanut hänelle
katkeruuksia; että hän oli intoillut vain solvatakseen tuota entistä
alaansa; siksi hän oli koettanut lykkäytyä siitä niin kauas kuin
mahdollista, aivan tunkioon asti. Ei, eipä hänestä maanviljelijäksi,
sen näki Lauri Falk nyt selvästi.

"Mutta syödä kai ainakin täytyy", mutisi hän itsekseen, kävellessään
ahoa, jonka reunamilla tervakukat hehkuvina loistivat. Ja heinäsirkka
sirahti jo kuumassa ruohistossa. Se oli Falkille pahaa ennustava sävel;
se oli pienestä saakka puhunut hänelle aina kesäöitten pimenemisestä,
lyhyen kesän kulumisesta, ennustaen syyspuolta.

Vielä loisti aurinko vaaroilla, mutta sen helteessä kävi jo pelloilla
pientareitten ylitse täyteläinen ja huumaava tuoksu: kypsymään
kiiruhtavan viljan ja humalan ja kukkivan pavun äitelähkö haju. Ja
niityillä ja vehmastoissa kukoistivat nyt tuoksuvat yöliljat. Niin,
siellä, missä viikate ei ollut kukkia jo kaatanut, siellä rehottivat
nyt Neitsyt Maarian kämmekät. Oi, missä olivat keväiset rentukat? Missä
raikkaat, keltaiset kullerot? Entä kukkivat tuomet? Ja sitten pihlajat?

Missä oli se alkukesän yö, jolloin remuttiin Muttisen Aapelin salissa?
Ja juhannusaamu maisteri Bongmanin kanssa? Missä ne kaikki menneet
sävelet...?

Näin kulki Lauri Falk metsiä ja maanteitä. Ja kun hän laskeusi vaaralta
alas myllylaaksoon, hohtivat jo tummien metsien takaa illan komeat,
punaiset loimut. Kylässä oli väki ollut jo aikaa levolla; myllyn
korkeain koivujen alla oli hämärää. Niin, oli surullisen hiljaista;
koivut vain vienosti suhisivat, pato soitti ainaista samaa lauluaan,
lehmänkello kalahteli, sirkat sirisivät.

Myllyn kesäasukas nousi hiljaa portaille ja tarttui ovenripaan. Silloin
emäntä avasi kamarinsa oven ja puhui eteiseen: "Mikä se siellä näin
myöhään? Kukapas kuin Valkki, sehän se on...! Missä kuljeskelee,
passata pitää, no, tuon tuonne syömistä, ei suinkaan tässä nyt ilman
syömistä. Menkäähän tuonne salin puolelle..."

Kun Lauri astui kuumaan tupaan, johon vain lieden hiilusta loi heikkoa
hohdetta, kahisivat haavanlehdet sängyssä, mylläri nousi valkoisillaan
puoleksi istualleen ja kysyi rauhallisesti:

"Taisi tulla Valkki?

"Sehän tässä", vastasi Lauri, "taidettiin täällä odotella".

"No, mitäpäs; luultiin vain, että jos lienee taas kaupunkiin kadonnut",
naurahti mylläri ja sytytti tulen pikku lamppuun pöydälle. "Mutta onkos
sitä syöty? Vai ei; no, hommaa se muori..."

Sitten tuli emäntä sisään kantaen ruokia ja voivotellen näin:

"Niinhän tuota, tällainen on talo, eikä ole piikaa, pitää yksin tässä
passata, siat, sitten lehmät, lampaat. Mitä, älkää menkö, Valkki,
raapimaan kyökkiin, näettehän: tuon tässä jo, niin on tässä heiluttava,
mahakin on kipeä, pitäisi ostaa vilemoonia. Tällainen mylly,
kaksitoista latoa heiniä tänäkin vuonna tulee, ei arvaakaan,
minkälaiset heinämaat meillä on, ja tarjoaisivat tästä kuusituhatta.
Monta kertaa olen ukolle sanonut, pakanalle: 'Myö tämä pois, kun
Muikkusetkin möivät.' Mutta tämä ei myö. Sellainen maallisen tavaran
kerääjä on, ei henno heretä, ei myödä taloa."

Lauri Falk kysyi kuitenkin, olisiko tuo hinta moisesta paikasta
tarpeeksi.

"Sitähän minäkin", käänsi myllärin muori silloin puheensa. "Tällainen
paikka, pellot, sen tähden minä olenkin tälle ukolle sanonut: 'Älä sinä
myö tätä paikkaa. Älä hupsu, myö!' Mutta se on sellainen, mokoma;
kaikille se jakelee, antaa penninsä, nyt jakelisi yhtiöille. Kuule, älä
sinä myö tätä paikkaa!" uhkaili emäntä mennen miehensä eteen ja
katsellen häntä pienen pienillä silmillään kuin neulan nupuilla.

Sitten meni muori kamariinsa, hyräili:

"Iloitse, morsian."




28.


Nyt loikoo Lauri Falk ullakolla kopissaan ja ajattelee edelleen:

-- Syksyhän se tulee. Sillä ei ole leikkimistä täällä niinkuin siellä
ihanassa etelässä. Ja johonkin hiukan omaa alaansa lähemmäksi hän
tahtoo kuin maanviljelijäksi. Se aikomus oli ollut vain -- sellaista
inspiraatiota! Säveltämisellä hän ei eläisi, saati sitten runoilla.
Pitäisikö hänen nyt taas joutua antamaan pianotunteja? Jos niitä
saisikaan, sillä kuka nyt säveltäjän tunteja huolii, onhan tätejäkin.
Oh, sellaisella ei hän eläisi yksinäänkään, saati sitten Svean kanssa,
jonka hän nyt tahtoi toverikseen siksi, että Svea olisi hänelle
lohdutus muista pettymyksistä. Ja sitä paitsi vilahti hänen sielussaan
hyvin hämärästi, että Svea oli rikas. Ei silti, että hän Svean
omaisuutta tavoittelisi; ei, itse hän tahtoi neitosensa elättää; mutta
kuitenkin olivat nuo rahat hänen mielessään, ikäänkuin jotakin Svean
omaa tarkoitusta varten: ne olisivat ylellisyyttä, niillä he pääsisivät
ulkomaille, sillä saisihan Svea käyttää omat rahansa miten halusi. Ei,
Falk ei ollut nousukas, hän ei koskisi rahoihin, joiden alkuperää hän
ei nyt tahtonut edes ajatellakaan; minkä hän sille lopultakin voi, että
ne olivat Könölinin rahoja? Omat varmat tulonsa hän halusi. Ehkä siis
laulunopettajaksi? Oh, karistelemaan niskastaan riivattuja koulupoikia!
Tai koettaa päästä johonkin orkesteriin soittajaksi? Ah, sellaisiakaan
paikkoja ei ollut maassa liioin. Jäädäkö odottamaan niiden aukeamista,
tyhjin taskuin; ei, hänen verensä vaati jotakin tukevampaa, varmempaa.

Nyt pälkähti hänen päässään ajatus: mitäs, jos hän rupeaisikin
lukkari-urkuriksi? Niitä sellaisia toimia oli toki enemmän saatavana.
Olihan hänellä lauluääntäkin kirkkoyleisöä varten. Ainoastaan urkuja
pitäisi opetella soittamaan...

Mutta tätäkin alaa miettiessä hän johtui siihen, että maaseudulle hän
sittenkin jäisi: Helsingissä ne paikat olivat täynnä, ja jos ihmeen
kaupalla jokin siellä aukeaisi, niin lempo muiden kanssa siitä
kilvoitelkoon. Maalle hän siis jäisi, johonkin kirkonkylään tai
pikkukaupunkiin, joka oli varsinkin talvisin tukahduttava kuin kuolema.

Silloin hän taas ajatteli Sveaa -- lohdutuksenaan; hän kuvitteli, että
he rakentaisivat hienon kodin, joskaan ei nyt Vaskilahteen, sillä se
tuuma oli ollut pelkkä tuulentupa. Mutta vähän väliä he matkustaisivat
Helsinkiin ja ulkomaille. Lukkarin palkallako? Olipa toki sittenkin
onni, että Svealla olisi rahaa ylellisyyspuoleen.

Laulu-Lassi, _director cantus_, Falkista nyt tulisi.

Oppikoulurahat täytyisi hänen pyytää siihen tarkoitukseen Könöliniltä,
täytyisi, sillä hänellä ei ollut täällä paljon tuttuja, kun hän oli
oleskellut enimmäkseen yksin ja paljon ulkomailla; ystävät olivat
vieraantuneet, osa heistä oli kuollutkin. Rikkaita ystäviä ei ollut
muita kuin Muttisen Aapeli, mutta häneltäkään ei Lauri enää voisi
pyytää, mokomalta, sen hän oli katkeruudekseen viime kerralla
huomannut. Hänen sormusrahoja lainatessaan oli näet Muttisen suu
venynyt pitkälle ja otsa mennyt ryppyihin; ja kädenliike, jolla
kirjakauppias väänsi lompakon poveltaan, ilmaisi, että nyt tämä jo
saattaisi riittää.

Mutta tuollaiset maaseudun pomot kuin Könölin ovat ehkä arkoja
rahoistaan? Täytyy siis puhua Svealle; hän hommaa ukolta sen lainan. Ja
sitten hän opiskelisi. Ja sitten naimisiin. Ja jonnekin lukkariksi. Ja
sitten -- ulkomaille!

Mutta, niinkuin Svea oli kirjoittanut, näytti Svea haluavan sinne yhä
vain siinä uskossa, että hänen Lauristaan tulisi taiteilija. Kuinkapa
kävisi sitten, kun Svea oppisi tietämään kokemuksesta, että tuo hänen
unelmansa oli turhaa? Että Lauri, uneksittu sankari ja suuruus, olikin
vain joutava lukkari? Ettei hänestä ollut ehkä luonteeltakaan oikeaksi
taiteilijaksi! Millaista olisi sitten heidän elämänsä? Se pöyristi
Lauri Falkia.

Niin, hän ihmetteli suorastaan, kuinka he olivat menneet kihloihin
toisiaan tuntematta, oltuaan ainoastaan muutaman kerran yhdessä.
Jotakin merkillistä tässä oli, ilmoissaleijailevan. Yhden kuultavan
kesäyön riemua vain, sellaista, joka oli saanut Laurin suun kauniisti
puhumaan. Ja sitten he olivat salakihloissa, hän, poikanen!

Mutta olivatko enimpien muittenkaan liitot muuta kuin sattumaa? Ja hän
koettaisi saada Svean vielä tinkimään toiveistaan. Mutta ehkäpä Svea
silloin kylmenisi ja he eroaisivat? Kuinka hän voisi silloin olla
yksinään maalla Laulu-Lassina? Ja minne jäisivät ne ulkomaanmatkat?

Voi veitikka, ei hän tätä käsittänyt; sekavaa oli kaikki, mutta
täytyihän jotakin maailmassa tehdä.

Ullakkokamarin pieni ikkuna kuulsi sydänyöllä hämärästi, padosta
ränniin alinomaa juokseva vesi kohisi yhä samaa säveltä.
Teräslangoista, joita Lauri Falk oli virittänyt alkukesällä ikkunansa
yläpuolelle myllytuvan seinään, soi yksi silloin tällöin heikosti:
"Sol, sol."




29.


Kesäiset päivät kiihtyivät aivan tulisiksi. Olipa myllytuvan pieni
ullakkokomero jo aamulla kuuma kuin pätsi; kesäasukas jätti sen koko
päiväksi toverilleen, ampiaiselle, joka lenteli edestakaisin ikkunan
raosta sisään ja ulos. Hän vietti nyt aikojaan heinäniityllä, sitä
kirjasivat päivänkakkarat ja apilaat. Tai hän pujahti uimaan padon
putoukseen, kuljeskeli kankailla, joilla männyt valuttivat pihkaa,
käyskenteli paljain jaloin kuumassa hiekassa, helteen painaessa otsaa
ja valon säkenöidessä kivistä ja lehdistä. Nousipa hän tuo kolibreilla
kaunistettu viitta verhonaan vaaroille, joilla kohoili nopeasti
heinäpieleksiä ja joilla pienten peltojen tähkät alkoivat jo riippua
raskaina ja kalpeanvärisinä.

Ja hän kuuli, kuinka heinäsirkkain sirinä muuttui kuumilla penkereillä
tien varrella surullisesti yhä äänekkäämmäksi.

Mutta illoin, kun aurinko kuuman päivän jälkeen oli laskenut ruskoon,
aivan sarlakanpunaiseen, niin että se säkenöi mustien oksien välitse
kuin viinipullon kapseli, tarinoi hän myllytuvassa isännän kanssa. Tupa
hämärtyi aikaisemmin illalla yhä, ja pian näki Lauri kylmän ja kostean
usvan yläpuolella, joka nousi aina iltaisin laakson pohjalta,
Saapatvuoren sivulla alakuloisen sirppikuun; se oli kuin hieno,
keltainen liekki vihertävällä taivaalla.

Ja yksinpä haikea vitinäkin takan hiilustassa tuntui taiteilijasta jo
syksyiseltä, yksinäiseltä.

Vieläkään hän ei ollut käynyt kaupungissa, ei ollut edes vastannut
Svean kirjeeseen: kauniit päivät ja omain ajatusten epäröinti olivat
sen estäneet.

Nopeasti meni kesän parhain aika. Ja vihdoin, eräänä kuumana päivänä,
monien muiden sellaisten päivien jälkeen, joina oli kuulunut kaukaa
alinomaa heikkoa kuminaa, nousi jo aamupuolella, kun ilmanrannat olivat
sameat ja melkeinpä punaiset, myllylaakson koivikon kahdelta puolelta
taivaalle tumma pilvi. Nuo kaksi pilveä kohosivat ja täyttivät pian
kumpikin oman taivaspuoliskonsa, keskitaivas oli vielä sininen ja
pilvetön. Ja nyt jylähti ukkonen entistä kovemmin, pilvet ylenivät
nopeasti vastatusten, ne peittivät taivaan sinisen osan, yhtyivät, ja
laakso jäi niiden varjoon.

Nousi tuuli, ja pian myllymetsikön koivut kallistuivat ukonilmasta,
ohuimmat vääntyen luokiksi, niiden lehvät huiskivat nurin. Jyrinä
puhkesi koko voimallaan, niinkuin olisi sata tykkiä yht'aikaa
laukaistu, se sähisi, pauhasi, rämisi.

Sitä katseli Lauri Falk ladon ovelta, auteltuaan mylläriä saamaan
sisään heiniä, sateen syöksyessä vinosti tuolla myllylampeen, rankkana
ja rajusti kuin vaajat. Maisema tuprusi nyt kuin savussa, niin ettei
lammen vastaista rantaa erottanut, näytti kuin olisi siellä temmeltänyt
tuisku.

"Nyt se purkautui", huokasi Lauri Falk.




30.


Satoi, ensin ukkoskuuroina, välillä kirkastuen ja taas rankemmin.
Sitten taivas peittyi raskaaseen pilveen... Satoi, satoi, aamusta
iltaan.

Alkoivatpa päivät tuntua kesävieraasta hiukan pitkiltä, sekä
hiljaisessa tuvassa että ylhäällä tuulta tohisevalla ullakolla.
Koettelipa mies lueskella Baudelairea... Sepitellä jotakin: eipä tullut
juuri muuta tunnetta kuin että lyhyt on päivänpaiste pohjolassa. --
"Kun olisi edes paperosseja", arveli Lauri Falk; mutta täällä täytyi
polttaa hätätilassa nurkantakaisia, puotiinkin oli pitkä matka.
Floretillaan hän silloin tällöin leikki, yksin, menipä voimistelemaan,
kuten hän sanoi, se kädessä kerran myllärinmuoriakin vastaan, mutta
muori käytti vihastuen leipälapiota, minkäs siinä floretilla voi. --
Olisi tullut edes joku vieras, mikä tahansa. Sekin Muttinen oli kerran
luvannut tulla häntä katsomaan, mutta kun oli kysynyt, missä Lassi
sitten itse makaisi, jos hän makaisi Lassin sängyssä, ja kun sai
kuulla, että Lassi makasi aina lattialla, niin hän vihelsi ihmeissään
eikä tullutkaan, se mukavuutta rakastava, isomahainen Aapeli.

Ei, ei tullut ketään. Laurin nenä punoitti ja päätä pyörrytti
ikävyydestä. -- Pitäisi tästä jo lähteä kaupunkiin, ajatteli hän.

Mutta eräänä päivänä keikkui sitten hänelle myllylle vieras, se oli
tietysti maisteri Bongman. Märkänä hän tuli, kaupungista päin hän oli
matkalla, oli ollut siellä juhlista saakka. Moottori oli yhä
korjattavana, sitä hän oli siellä odottanut, lähteäkseen keräämään
muinaisesineitä. Hermostunut oli maisteri Bongman. Päässä oli hänellä
kovaksi tervattu huopahattu, lierit lasketut alas ja pohja pystyssä
kuin pytty. Hän kertoi sitä moottoria odottaessaan tehneensä
kaupungissa kuitenkin jotakin, josta tulee. Oli valmistanut
kamarissaan, tuohesta eräitä malliesineitä; niitä hän oli saanut
näytteille ja myytäväksi Muttisen kirjakauppaan.

"Mutta eivät ne osta niitä tarpeeksi, eivät ulkomaalaisetkaan. Eivät
ymmärrä tarpeeksi tätä meikäläistä!" huudahti maisteri Bongman ja alkoi
käyskennellä hermostuneena pitkin myllytupaa, karistellen vettä
vaatteistaan. Ja sitten hän jatkoi, katsellen torakkain juoksua:

"Mainiota! Mutta kyllä minä vielä näytän niille herraspässeille,
nimittäin porvareillemme. Sitä paitsi minä olen näitä malliesineitä,
uutta suomalaista tyyliä sommitellessani ajatellut ja lukenut paljon.
Paitsi Muttisen hylkäämiä kirjoja, ennen kaikkea nyt loitsuja. Niistä
on jo Lönnrot aikoinaan sanonut, että epäilemättä jäävät muut kansat
niissä suomalaisista jäljelle. Nyt minä olen syventynyt niin hartaasti
loitsuihin, että eteeni on auennut kokonainen uusi maailma. Nimittäin
rivien välissä. Ne ovat, kuulepas, nämä meidän runomme aivan
toisenlaisia kuin muut runot: muodostavat pyhän kirjan, sellaisia
kirjoja on luettava toisella tavalla kuin tavallisia, niitä pitää lukea
sillä tavoin, että tietää, mitä rivien välistä on jätetty pois, ja kun
sillä tavalla lukee, niin näkee niissä jotakin aivan uutta, sellaista,
josta edes Lönnrotilla ei ollut vielä aavistusta. Ah, tavalliset
porvarilliset lukijat eivät näe, mitä niissä kirjoissa ei ole, mutta
minä olen huomannut, se on jotakin aivan uutta, kuten sanottu. Runomme
opettavat meille tien yliluonnolliseen viisauteen, vanhaan suomalaiseen
salatietoon. Niin, ne näyttävät, että kun kansamme on henkisesti
sivistynyt kansa, mitäpä on Pohjola muuta kuin tämä mainen elämämme,
surun ja murheen laakso, Lemminkäinen, mutta, ah, sehän on vain
sellaista, jota sinä et voi ymmärtää, _signor Falco_, romantikkoni,
puhut italiaakin. Mutta osaava löytää niistä kaikkea, psykometriaa,
psykomaniaa, polyfoniaa, hahaa, kaikenlaista hauskaa, mainiota! Siitä
minä aion ryhtyä kirjoittamaan kirjaa. Se menee kuin tupakka, sillä
ovathan ne asioita, joiden tähden rintamme saattaa nousta ylpeydestä.
Ah, suurenmoista, minä paneime sadeajan tultua kirjoittamaan nimellä
Bongman-Sarajaha, olen aikonut. Eikö se ole nimi? Jotakin tuusan
jeeveliä siitä täytyy tulla. Mutta nyt minun täytyy lähteä, missä on
mylläri, minulla on hänelle asiaa?"

Lauri Falk sanoi myllärin olevan myllyllä teroittamassa kiveä.
Ystävykset menivät alas myllylle; maisteri pyysi Falkia jäämään hiukan
loitommalle, koska asia oli _signorellekin_ oleva yllätys. Sitten
Bongman puheli hetkisen myllärin kanssa, mutta tuli pian Lauri Falkin
luokse sanoen:

"Mylläri on sellainen mylläri, ei ymmärrä pientä vitsiä. Tahdoin häntä
tekemään erästä reklaamiesinettä mallitöilleni. Hän ei viitsi sen
vertaa. Mutta Falco, tule parin päivän päästä kaupunkiin, niin saat
nähdä!"

Stipendiaatti otti nyt myllytuvan alta konttinsa, jonka hän oli
jättänyt sinne juhannuksena, ja lähti rankkasateessa samoamaan metsään,
iloisesti loistavin silmin, nyökäyttäen myllärille ja Falkille päätänsä
ja juorotellen:

"Salot synkät sylkytellen, korvet kolkot kolkutellen!"

Mylläri nauroi Bongmanin kadottua Falkille:

"Mukava herra se tuo on. Tahtoi minua tekemään itselleen johonkin
tarpeeseen saappaita ja hattua tuohesta. Minä vastasin, ettei tuohesta
tule takkia. Se on vanhan kansan sananparsi; kuuluvat ne ennen niitäkin
tehneen, mutta nythän saa takin puodilta. Hän sanoi näyttävänsä, että
jotakin tulee; meni kai muualta tuohimestaria hakemaan."

Satoi, satoi; harmaata kaikki.

"Oi d'Annunzio, Tagore, Baudelaire!" huokasi taiteilija.




31.


Sitten lähti Lauri Falk jälleen kaupunkiin, puhumaan Svealle ja hänen
isälleen asiansa ja aikeensa, sillä tavoin kuin hän oli ne
miettimisellä parhaaksi huomannut. Seisoipa hän siis eräänä
lauantaiaamuna varhain metsälaiturissa, pitäen rannalla leppien alla
sadetta parin maalaisen kanssa. Meni aikaa, nyt kiersi Sandels-laiva
näkyviin tuolta niemen takaa, ja kun Lauri Falk tuli laiturin kärkeen,
niin kenenkä keltaisen naaman hän huomasikaan kurkistelevan ulos laivan
välikannen luukusta? Sikari sillä oli suupielessä, se oli maisteri
Bongmanin. Sandels tuli hitaasti aallokossa laiturin viereen, touvit
heitettiin maihin ja silmukat pistettiin pollareihin. Pukinpartainen
kapteeni komenteli yli kaiteen ukkoja ja eukkoja, jotka siirtelivät
laivaan seudun vähiä myyntitavaroita, muutamaa pajunkuori-nippua ja
voipyttyä, hiehon viereen, joka matkusti etukannella. Saatiinpa sitten
köydet irti, ja Sandels lähti vinoon kallistuneena kohti tuulista
ulappaa, käydäkseen pienissä laitureissa toisessa toisensa jälkeen.

Maisteri Bongman kuivaili välikannella savutorven vieressä vaatteitaan,
keskellä emäntien ja isäntien parvea, jotka seisoskelivat, tai istuivat
halkolaatikoilla ja penkeillä, märkäin vaatteiden, konerasvan ja muun
hajussa, tuulen puhaltaessa silloin tällöin sisään, valkean kuohun
pärskähtäessä lastausluukusta.

Maisterin naamassa oli vielä aamuista kankeutta, mutta iloinen hän oli!
Silmät kiiluivat ulospuskevan otsan koloissa ja alkoivat pian
loimahdella, jopa näyttää oikein vinoiltakin, jollaisiksi niiden kulmat
kohosivat hänen suurimman intonsa hetkillä. Nyt hän puristi vielä
uudestaan Falkin kättä ja nauroi niin, että hampaat näkyivät laidasta
laitaan.

"Mitä _kuuluviti_?" kysyi hän. "Minä tunsin sinut jo kaukaa laiturilla,
sinä seisoit siellä pää kaulusten välissä kuin yksinäinen rantapiru,
hahaa, rantarillikka, mainiota! Minä tulin Runkkelista, sieltä astuin
laivaan, minä kävin nyt erämaan korvessa, havunoksat pääni harjaa, ah,
se mylläri sanoi, uskon sen nyt sinulle, ettei tule tuohesta takkia.
Hän ei käsittänyt oikeaa tarkoitustani... Mutta minä näytän, että siitä
tulee jotakin, no niin, se on vielä salaisuus. Hyvä, että tulit
kaupunkiin yllätystäni näkemään. Minulla on jotakin pientä tuossa
mukana, mutta en sano mitä, sittenpähän näet."

Ja Bongman osoitti pikku pussia, joka seisoi puolityhjänä kontin
vieressä astiakaapin kulmauksessa. Sitten hän jatkoi:

"Perästä kuuluu, sanoi torventekijä, perästä näytän niille kaupungin
pässinpäille! Ja sitä paitsi minulla on toinen yhtä hauska tuuma, mitäs
siitä arvelet, en sano mikä. Kas, älliä tuonne pääluitten sisään ei ole
annettu kaikille, haha. Mutta tänä aamuna juuri se aatos syttyi
aivoihini. Se aiheutui siitä, että näin tuolla kansisalongissa Jalmari
Touhion ja eräitä kirottuja skolemaistereita ynnä nimismiehen. Heillä
piti näet olla Purjehdusseuran pokaalikilpailu pari päivää sitten.
Ajattelivat tuollaista kelpo tuulta pitkin ulapoita luoviakseen,
tuulialuksillaan. Mutta heille, jotka aina pilkkaavat minua moottorini
ja muunkin tähden, sattuikin niin, että sade ei muuttunut poudaksi, ja
purjehtikootpas herrat nyt! Pokaalikilpailun korvaukseksi lähtivät
kuitenkin eräät heistä laivalla huvittelemaan, tai oikeastaan oli
nimismies menossa etsimään viinanpolttajia; se sopi hienosti:
lehtineekeri ja lehtorit mukaan, tottapa löysivätkin korpijunkkaria,
sillä taulassa ne nyt makaavat kuin taivaan käet. Mainiota! Ja tuon
tyhjäntoimittaja Touhion nähdessäni, saman, joka loukkautui
sonetistani, silloin iski päähäni se toinen aatos. Ennen koiralta vesi
loppuu kuin Pokilta aatteet. Minä teen hänelle uudet jekut, mutta älä
hiisku niistä mitään."

Laivatyttö tuli ilmoittamaan, että maisterin tilaamat kahvit oli viety
kansisalonkiin.

"Kiitoksia; katsopa tuota tyttö-saparoa", sanoi Bongman, "hiukset
silmillä ja korkeat kannat vinossa, hän se valmisti meille jotakin
maistettavaa, sillä minulla on taskussa konjakkia. Mennään, Falco,
salonkiin kahville, mutta hiljaa, ettet herätä noita herroja."

Lauri Falk nousi ontuvan ystävänsä perästä kannelle, ja he menivät
pieneen salonkiin, jonka plyyssisohvilla tosiaankin loikoi herroja, ken
naama kattoa kohti, ken vatsallaan kuorsaten.

"Koeta nyt olla hiljaa, Falco", sanoi maisteri Bongman, "minulla ei nyt
ole aikaa heihin kiukustua, en näet tule kaupunkiin asti, vaan poikkean
maihin, menen maanteitse sitten ulkotelakkaan katsomaan moottoriani.
Oh, jos siitä tulisi jotakin! Mutta jos siitä ei tule, niin en enää
siitä välitä, sillä olenhan sen verran filosofikin, luultavasti olen
sama Bong, joka on jo kerran ennen esiintynyt Suomen historiassa, mutta
toisessa olotilassa... Niin, jos moottorista ei tule, kuten pelkään, on
minulla vielä tuuma päässä. Ymmärrätkö: y ka ko ne? Uudet suomalaiset
laskusanat, vanhat ovat pitkät kuin historialliset romaanimme. Saat
sitten nähdä, mikä se kolmas keksintö on. Joka tapauksessa kohtaamme
toisemme Könöttimellä, sinä tulet sinne noin kello yksitoista."

He nauttivat eräitä konjakkiplöröjä. Ja menivät sitten kannelle, Falk
tuulen alle seinäviereen, mutta maisteri Bongman kulki pitkin kantta,
katosi silloin tällöin salongin toiselle puolelle ja palasi sieltä
ilmaisemaan kaikenlaisia epäkohtia, joita oli laivassa huomannut;
niiden epäkohtien vuoksi hän nyhtäisi otsatukkaansa, ja sitten hän
katosi jälleen ärsyttämään itseään uusilla huomioilla.

Sandels kulki pitkin kapeaa selkää. Ympärillä häämöttivät
sisävesimaisemat sinisinä ja harmaina, toisella puolella kaukaiset
vaarat, ruispeltoläikkineen, toisella jälleen korkeampi ranta niin
lähellä, että erotti mäkien harjalla, paitsi tuulimyllyjä, talotkin
tuijottavine ikkunoineen, milloin mustat tai ruskeat, milloin vaaleiksi
maalatut; kaikki raskasmielisen näköisinä keskellä rakennusryhmiään,
joista kaivojen vintit kohosivat ylimpinä.

Tuolla meni Falkin ohitse entisiltä ajoilta ja tämän kesän viikoilta
tuttu synnyinkylä. Tuolla hänen lapsuudenkotinsa, josta poistuminen oli
hänestä aina tuntunut jollakin tavoin samalla sekä suloiselta että
katkeralta. Tuossa vilahti puistikosta Vaskilahden katto, kartanon,
johon liittyvät uudet haaveet olivat Laurilta jo haihtuneet.

Soluttiin saarten ohitse, jotka näyttivät metsättöminä koko louhisen
alastomuutensa, sillä puut, saarten vihreä verho, oli hakattu haloiksi
ja lepäsi veden rajassa harmaina pinoina: ne olivat kuin viimeisiään
syövän tuhlarin aarre, nuo raiskatut saaret... Sitten tultiin taas
kierteleviin salmiin ja niistä uudelle ulapalle, jonka suulla pieni
vilkkumajakka oli jo pari viikkoa sulkenut ja aukonut vihreitä
silmäluomiaan, tuikahduttaen niiden alta punaista silmäänsä. Tulipa
vastaan propsiproomuja, tuli tukkihinaajia. Nyt tervehti Sandels
huudolla jotakin koivistolaista jaalaa, joka purjehti ylöspäin kohti
matalia ilmanrantoja. Ja sitten tuli se laituri, johon Bongman oli
jääpä.

Sinne ei ollut tavaroita eikä matkustajiakaan muita kuin stipendiaatti;
niinpä laskettiin ainoastaan keula laituriin kiinni, ja Bongmanin oli
hypättävä kannelta maihin. Kontti hartioilla ja pussi kädessä hän
hyppäsi, mutta ohimennen sattui hieho kaapaisemaan häntä
takasorkallaan, ja sitä paitsi hän kompastui laiturin pyöreillä
parruilla, hänen jalkansa jäi niiden rakoon. Siinä hän kimpoili,
heristeli nyrkkiään kapteenille ja haukkui laituria, joka oli hänestä
rullamankeli, hiehoa ja lehmien hoitoa, joka syrjäyttää rehellisen
rukiinviljelyksen; siinä hän kiskoi kipeää jalkaansa vielä silloinkin,
kun Sandels oli jo kaukana ja sen matkustajat nauraen katselivat
laiturilla huitovaa maisteria.

Tuolta kuulsi kaukaa kaupunki, matalalta, sen linnan tornit ja muutamat
vaaleat huvilat.

Kaupungin laivasillalla Lauri Falk ajatteli: nyt suoraan Könölinin
puheille; jokin päätös tästä täytyi tulla. Vihreän talon muu herrasväki
nukkui kai vielä, mutta isäntä itse, virkeä kuin kukko, oli varmaan
ollut jo kauan konttorissaan jalkeilla. Tukala solmu, josta ei tahtonut
viikkojen mietteillä tulla selvää, täytyi katkaista. Menköön miten
tahansa; sittenhän se on tehty.

Niin hän riensi suorinta tietä kauppaneuvos Könölinin talolle. Siellä
hän pysähtyi puutarhassa, otti sitten puskevan pään ja marssi verannan
lasiovelle: se oli vielä kiinni. Lauri Falk seisoi portailla ja odotti,
että joku tulisi, katseli viinimarjapensaita, joissa marjat alkoivat jo
punoittaa, ja omenapuita, joissa oli pieniä, ryppyisiä hedelmänalkuja.
Pistäytyipä puutarhaankin ja sovitti rintaansa kukan. Sen jälkeen hän
meni keittiön portaille ja katsoi ovesta sisään.

Siellä askaroi Maikki hiukset hurrin-harrin hellan ääressä, nostellen
kahvipannuja. Lauri Falk kysyi, oliko kauppaneuvos jo noussut.

"Hänkö noussut?" toisti keittäjätär. "Ei taida olla nousijaa."

"Ei nousijaa? Mikä hänellä sitten on?"

"Laakin sai."

"Slaagin?"

"Niin, toissa päivänä. Taisi konkurssi niin häneen käydä."

"Konkurssi!" huudahti Lauri Falk.

"Eikös pianisti sitä vielä tiedä?" kääntyi Maikki nyt häneltä kysymään.

"Konkurssi, Könölin konkurssissa!"

Lauri Falk ei voinut kuunnella lisää, hän meni ulos. Puutarhassa hän
katseli järkkyneenä ympärilleen. Ja hän huokasi.

Kuinkas se nyt niin yht'äkkiä se konkurssi, kenenkään hiiskumatta siitä
mitään; ainoastaan ovela Tommola oli kerran siellä saaressa pudistanut
päätänsä Könölinille. Ei, se on kai piikain lorua. Falk lähti nopeasti
ystävänsä Muttisen Aapelin luo.

Kirjakauppiaan emännöitsijä Martta sanoi, että kyllä herra oli jo
hereillä, samoin tuomarikin; ja pieneen saliin kuuluikin Tommolan
kamarin oven takaa jo pesuastiain käyttelyä. Lauri Falk naputti Aapelin
oveen ja meni sisään. Kirjakauppias tervehti Falkia vuoteesta:

"Häh, siunattu olkoon sinun sisään- ja uloskäymises!" Muttinen
natusteli hyppysissään par'aikaa ruukkurusinoita, käänsi vatsansa,
suuren ja hyllyvän kuin lehmän pötsi, kyljelleen ja ojensi Falkille
kämmenensä.

"No, kamelonkki, mistäs sinä tulet?" jatkoi Muttinen, kun oli
haukotellut ja pudistellut päätänsä. "Myllyltä, häh? Nostahan tuo
rullakartiini, mutta jätä salusiiat alas, muuten näkevät kadulta Aapeli
Muttisen. Voisit aukaista ikkunan siellä salissa, sillä tosiaan,
uhhuh..."

Falk nosti uutimet, ja tummanpunainen hämärä katosi huoneesta.

"Turkkilainen, mikä siellä noin ruikuttaa?" kysyi sitten Muttinen, kun
salin ikkunan kautta kuului sisään suokuovin valittava ääni,
kalamatkoillaan ohitse rantatalon lentävän.

"Kuirihan se, pitkänokkainen", vastasi Lauri Falk.

"Mitä, häh, sataako siellä?" huudahti Muttinen nousten sängyssään
istualleen, tirkistelemään ulos. "Eikös sada! Hm, satakoon."

Ja hän painui sänkyynsä ja nurisi:

"Nyt kun se rupesi, niin repesi..."

"Mikä rupesi?" kysyi Falk.

"Mikäkö!" matki Aapeli Muttinen. "Rupesiko, häh? Paremminkin loppui
kaunis ilma! Miksi ei pidä tuon päivän paistaa?" inisi hän. "Luin
tuossa eilisiltana muuatta matkakuvausta, Sumatrasta ... kesä, palmuja,
viattomia tyttöjä, jotka ovat miehille suopeita, häh? Kaunista kuin
missä ... hm... Huinhmien maassa."

"Missä?" kysyi Lauri Falk.

"Huinhmien maassa, hevosten valtakunnassa, Swiftiä. Häh."

Syntyi hiljaisuus. Sitten kysyi taiteilija halukkaasti:

"No, mitäs tänne sitten kuuluu?"

"Tännekö?" vastasi Muttinen.

"Niin, jotakin uutta", vahvisti Lauri ja meni ikkunan ääreen.

"Uuttako, tänne? Kolme kuraista kujaa ja punainen tiilikirkko", vastasi
Muttisen Aapeli.

"Se on vanhaa; minä kuulin jotakin laivassa, että se Könölin olisi
tehnyt..."

"Minkä?" kysyi kirjakauppias ja katseli Falkiin hiukan tutkivasti.

"Puhuivat halvauksesta. Ja..."

"Ja puhuivat totta", vastasi verkalleen Muttinen, "toissa päivänä jätti
anomuksensa. Vararikko, ja kaiken päälle sai moukauksen sydämeensä.
Mutta mitä se vielä, rahain menetys, pyh. Mutta mikä tässä minusta on
surkeaa, on se, että mies on koko ikänsä pullistellut ja ponnistanut
ajaen takaa, mitä? Onnea. Hm, onnea, kultaa, kolikoita! Ja siitä saanut
sydänvian. Ja nyt, kun kaikki meni, jäi palkaksi se vika. Olisi, olisi
elänyt, kellotellut. Miksikä hän pullisteli? Kenenkä tähden, tässä
maailmassa? Tuon puhvanko ja tyttäriensä; no, en sano mitään... Ja jos
häneltä olisi jäänyt jotakin perijöille..." Muttinen keskeytti jälleen,
mutta jatkoi sitten: "Jos olisi jäänytkin, niin mitä hänen työnsä olisi
toimittanut? Mitäpä rikkaan lapsi tekee? Hävittää saidan isänsä kullat
kahta nopeammin kuin ne on koottu; siitä saat palkan. Jaa, jaa,
parhain, minkä ukko mielestäni on tehnyt, on tämä konkurssi. Olisi
ajoissa elänyt kuin ihminen, touhuamatta. Minä, minä lähden täältä,
rehkimästä ... Sumatraan."

"Älähän? Milloin?" huudahti Lauri.

"Enhän vielä; vaan sitten, kun saan kokoon melkein kaksisataa tuhatta,
sillä enhän muuten voi. Mutta unohtuipa ihan tässä, elehvantti soi,
Martta hoi, tuokaapa vieraalle sajakkata."

Niin huusi Muttinen salin ovelta ja alkoi peseytyä, seisten kumarassa,
paljain, lihavuutta hyllyvin selin. Mutta kasvojaan saippuoiden hän
mutisi kuin perunoita suussa:

"Ja kuuluupa tuota ... muutakin, joka on tämän yhteydessä?"

Samassa tuli Tommola sisään pukeutumaan ja Muttinen jatkoi:

"Kah, tuossa on mies itse, voi sen sanoa..."

"Ahaa, _signore_, mitä kuuluu viimeisestä?" kysyi Tommola Falkilta,
ihmettelevä ilme silmissään ja nauru punaisilla huulillaan.

Falkin päähän pälkähti ajatus, että varmaan Tommola aavisti jotakin
hänen kihlauksestaan. Sitten jatkoikin nuori tuomari:

"No, Könölin se meni nurin. Mitäs _te_ siitä arvelette?"

Muttinen murisi:

"Niin, niin: entäs sinä! Entäs sinä sitten?"

"Hah, siitäkö täällä oli puhe?" vastasi Oiva Tommola. "Kaupunki loruaa
näet, että minä olisin muka ollut kihloissa Könölinin nuoremman plikan
kanssa..."

"Sormus sinulla olikin, kihloiksi sanoit sitä minulle ja muillekin",
väitti Muttinen.

"Eh-eh, leikkiä", vastasi Tommola. "Mimmi itse hankki sen minulle
lystin vuoksi, ja minä pidin."

"Leikkiä", kumisi Muttisen ääni. "Mutta nyt, kun tämä tuli, lennätit
sormuksen takaisin..."

"Väärinkäsitysten estämiseksi", väitti Tommola. "Sillä jos olisin
tiennyt, että aletaan juoruta!... Vaikka Könölinistä minä aavistinkin:
ettekö muista, Falk, että teille kerran sanoin tuota isipappaa
ovelaksi, mutta..."

"Ja nyt: Mimmi-parka!" huudahti kirjakauppias. "Eilisiltana tapasin
hänet, sanoi menevänsä jonnekin -- lähetyssaarnaajaksi, oli lukenut
romaania neekerein maasta, moniväriset kukat kukoistivat siellä niin,
ja virrat kostuttavat ketoja, mutta kotien onni on muka rikottu..."

"Mimmikö pakanamaille?" huudahti Tommola ja katseli Muttiseen aivan
pelästyneenä. "Ei; sen saat nyt tietää, että ainakin tämä on minun
viimeinen leikkini vakavissa asioissa! Minä tahdon naimisiin, tahdon
kuin koira jänistä, olipa tyttö rikas tai köyhä, kunhan on vain
käytännöllinen, eh-eh. Mutta se, että itse vihaat naimista, ja minun
olisi naitava milloin jokin Mesopotamian impi, nahkamunan värinen..."

"Vai niin", mutisi Muttisen Aapeli. "Kunhan vain olisit ollut kiltti
tuolle munalle, jonka kanssa kerran voit... Lassi, hän tarkoittaa sitä
tyttökohtausta, jonka täällä silloin näit."

"Peijakkaan tyttö!" kiehahti Oiva Tommola. "Kosti minulle, tuli vastaan
Pitkälläsillalla, silta täynnä väkeä; koreassa leningissä, rusetti
hännän päällä; ja tervehti kaukaa: 'Kas, Oivahan se, päivää.' -- Minä
juoksen sillan toiselle puolelle, hän perästä, kulkee vieressä,
hepsankeikka, kuten Holofernes sanoo. Ja kaikki katsoivat..."

"Ja viimein sai Tommola pistää hänelle kaksikymmenmarkkasen", ilkkui
Muttinen.

"Niin, ja nyt työntäisit minulle väkisin tuota Mimmiä, joka on
keskeyttänyt koulunsa eikä osaa kertomataulua!"

"Vai niin", mörisi Muttinen vetäen sortuukkia ylleen. "Naimisiin en
tahtoisi koiraakaan... Mutta miksi sinun piti mennä kihloihin? Olisitte
Mimmin kanssa olleet vaan ... mitä kummaa siinä ... onhan se selvä.
Mutta mennä kihloihin? Miksi ei ... hm, rakastaa, miksi hävittää
sellaista illusionia..."

Tommola luiskahti kihlaus-asiastaan syrjään ärsyttämällä Muttista:

"Hahaa, naimisiin minä menen..."

"Ja kirkollisesti", kiihtyikin Muttinen, mennen ansaan. "Pipit ja papit
saarnaamassa: 'Tuo sinä minulle ne kaksi myssäkkää'... Miksi, miksi
pitää heidän työntää nenänsä joka paikkaan, niin, pyhimpiinkin
asioihimme? Vihkimiset, kirkottelut ... onhan niin paljon meitä, jotka
näkevät heissä, hm, pyhien asiain väärennyksen, halun saada maksunsa
kastajaisista, häistä, hautajaisista..."

"Niin, mutta on niitä myöskin, jotka heihin uskovat", nauroi Oiva
Tommola.

"Mutta miksi pitää sitten meidän kantaa papeille veroa?" inisi Muttisen
Aapeli synkein kasvoin.

"Oh, kansamme tarvitsee heitä ja helvetin kekäleitä, koska se on raakaa
ja kehittymätöntä, pistelee puukoilla, ja varastaa, ja rakastaa, eh-eh.
Eläisi kuin peikot, ellei poliisimestareilla olisi apuna pieniä pirun
poikia. Maa sortuisi, jos se pääsisi vapaaksi; ei ole vapaus rahvasta
varten."

"Olenko minä sitten rahvas, häh?" kysyi Muttinen.

"Et, vaan sivistynyt, jonka tuosta kurinpidosta, jolla sinuakin
suojataan, Aapeli-parka, sopii nöyrästi yhteiskunnalle maksaa."

"Sivistymättömyyden vuoksi siis", myönsi kirjakauppias. "Mutta,
sanopas, miksi kirkko vastustaa sivistystä, nuorisoseuroja,
kansakoulujakin, kuten muuan meidän kardinaalimme?"

Nyt ällisteli Oiva Tommola vuorostaan.

"Siksi", vastasi Muttinen pistäen päähänsä sankalasit, "että sivistynyt
kansa ei kirkkoa kaipaa, mutta papit kaipaavat sivistymätöntä voita ja
ruista ja rasvaista kiljunpintaa... Ja sen huomaa jo osa rahvasta,
nousee kerran myrsky..."

Nyt vastasi Oiva Tommola pistellen ja ilkkuen:

"Niinkuin sinäkin kaipaat sivistymättömiä, myydäksesi niin huonoja
kirjoja, ettet huolisi niitä itse edes hyllyllesi, jopa sellaistenkin
kustantajain, jotka antavat, kuten pilkkaat, satoja tuhansia varojansa
pakanalähetykselle. Kas, runoilija-raukkakin vertä, mitäs sanotte,
_signore_, eh-eh? Raha se poikaa on, lähdetään jo sitä ansaitsemaan,
kello on jo yli puoli kymmenen!"

"No, mennään vaan", sanoi Muttinen, "palvelemaan tuota mammonaa, että
pääsisi pois tästä Europasta, jossa ... hallitukset ... tappavat
ihmisiä sotaan; nyt ne taas tappelevat, Bulgaria, Serbia...!"

"Aapeli pelkää, että hänet otetaan Bulgariaan rekryytiksi", nauroi
Tommola. "Eräissä maissa on vanhoillapojilla erityinen vero ... ne
viedään ensin sotaan..."

"Kaikkea pirua keksivät!" suuttui Muttinen. "Naineille vero pitäisi
lisätä, hankkivat tykinruokaa, rosvoille, hm, hm, suurimmalle,
yhteiskunnalle. Oh", puuskaisi kirjakauppias, "milloin tulevat ihmiset
epäileviksi? Usko, eikö se ole ihmiskunnan suurin paha? Mutta
turkkilainen, minä menen Sumatraan. Ja miettiä, mitä se auttaa?
Niinkuin ihmisillä ei olisi ollut aikaa parantua faaraoitten ajoista
saakka! Hyi, elehvantti, mennään tekemään tuota rahaa! Lassi, sinähän
tulet meille aamiaiselle, popsimme kello yksitoista ... kanankovia,
härkää piparuuttisoosissa. Parrunpäästä kostuketta..."

Lauri Falk vastasi, että hän oli luvannut tavata siihen aikaan
Könölinillä ... maisteri Bongmanin.

"No mene, tapaa. Mutta tule sitten tänne. Tule, koira; älä suutu",
sanoi Muttisen Aapeli.




32.


Eteisessä kysyi utelias Muttinen kiiltäviä kalosseja jalkaansa pistäen
ja sateensuojaansa etsien Laurilta:

"Bongman, missä sinä hänet näit?"

Lauri Falk vastasi nähneensä hänet laivassa. Ja sattuipa siinä
virkkamaan, että stipendiaatti oli iloinnut kai joistakin uusista
keksinnöistä, jotka aikoi toteuttaa täällä. Nyt hän oli tullut salolta,
mistä lienee.

"Tulehan meitä saattamaan, mene sitten Könölinille, kerro nyt", sanoi
Muttinen.

Mutta Oiva Tommola virkkoi:

"Mennäänpä tuota toista tietä, minulla ei ole halua vihreälle talolle
päin, noiden juorujen vuoksi, eh-eh."

Muttinen ja Falk kulkivat Tommolan perästä pitkin kapeaa käytävää ja
pakisivat kuin ainakin pienien, ja suurtenkin, kaupunkien asukkaat.

"Mitä karvamatoa se Bongman nyt häärää?" alkoi Muttinen ihmetellä.
"Holofernes on yhä verstaassa, kertoi hän kerran. Ja nyt hän on tullut
salolta? Hihuu; siksi häntä ei ole näkynytkään kaupungilla viime
päivinä, vaikk'ei hän varmaan olisikaan käynyt meillä, siitä
viimeisestä kahakasta asti, häh, Lassi? Nämä, Oiva ja Poltti, tapasivat
toisensa näet kadulla, ja vaikka sen viimeisen piti olla jo sovittu,
oli syntyä tappelu selvin päin..."

"Sovittu _sinun_ kanssasi", sanoi Tommola Muttiselle: "filosofi pyysi
näet minulta niin kauniisti anteeksi".

"Mutta Bongmanille ei pulakisti anna anteeksi hätäkastetta, tapasivat
toisensa kadulla, ja Bongman uhkasi vääntää Tommolalta leuat joskus
niskan puolelle. Sitten ovat karttaneet toisiaan."

"Holofernes, Lutilan puntari, mies, jolle annetaan opiskelurahat
salolle! Tuohikenraali!" kiihtyi Oiva Tommola.

Ja sitten Tommola selitti: "Kauhea juorukello! Kun hän kuuli, miten se
Mesopotamian tyttö oli kiusannut minua, niin sitä tarinaa hän levitteli
pitkin kaupunkia. Pysyisi vain siellä salollaan. Mutta ei, täällä
juoksee pitkin kujia kuin Piiparin pissi..."

"Hihuu", nauroi Muttinen, "piiparin ... hihuu..."

"Kaikkiin asioihin tuppaa suuren pujoleukansa", jatkoi nuori tuomari,
"kukapa ei pelkäisi häntä kuin myrkkyä. Milloin hän vie lehteen
kirjoituksen, jonka poliittisena viisautena on Porin marssi; eihän
sellaista voi painaa, vaarallista! Ja vanhoille opettajille esittää
uusia kielenopetusmetodeja: ruotsi opittaisiin esimerkiksi niin,
että muutamia suomalaisia poikia olisi pantava joksikin aikaa
umpiruotsalaiseen kouluun ja suomalaisten pulpeteille tuotava sijaan
muutamia ruotsalaisia, niin opittaisiin äidinkieli. Ja milloin karkaa
karvarien kimppuun, milloin värjärien, milloin esittää tohtorille
terveysliivit rintatautisia varten, hahaa..."

"Terveysliivit?" Muttinen höristi korviaan.

"Ei ole esittänyt, mutta esittää kai kuin eräs toinen Bongman, että
olisi tehtävä liivit raudasta, niissä olisi sisällä vatsan kohdalla ja
hartioissa terävä piikki. Siten täytyisi keuhkotautisen pitää rintansa
ulkona ja vatsansa ohuena. Kaikkialla hänellä on parantamista
yhteiskunnassamme."

"Niin, mutta hänen keksintönsähän eivät ole rautaa, vaan tuohta",
väitti kirjakauppias.

"Kuulkaas, _signore_", jatkoi Tommola, "hän on ollut Aapelimme kimpussa
kuin 'torakka Holttisen hännässä', kuten täällä sanotaan. Oletteko
kuullut? Hän on täällä Holofernesta odottaessaan hantvärkännyt
tuohesta rojuja. Ja lauhkea Muttinen on ottanut niitä myytäväkseen
kirjakauppaan; se on muka suomalaista teollisuutta ulkomaalaisten
tavarain työntämiseksi markkinoilta. Hyvä sekin, mutta, enpä sanokaan!
Tuollaisia tuohisia keppejä ja kellonperiä, tuohisia sukkanauhoja...!
Kai tuohisia henkseleitäkin. Tuohesta kirjekuoret ja vyöt naisille,
tuohesta korsetitkin uhkasi valmistaa, sanoi kehitelleensä jotakin
meikäläistä tyyliä kansanomaisista tuohiesineistä."

"No, olihan hänellä joukossa kaunistakin", puolusteli kirjakauppias.
"Jokin postimerkkikotelo tai kynttilänjalka..."

"Kyljessä Suomen leijona, ja kaikki leimattu sanoilla: _Souvenir de
Finland e_."

"No, salli se hänelle!" sanoi Muttinen.

"Niin, niin, mutta eiväthän ne kannata, epäkäytännöllisiä kaikki",
väitti Tommola. "Mutta onpa hän niistä saanut löylyäkin. Jokainen sanoo
hänelle: 'Ei tule tuohesta takkia.' Tai: 'Kuinka jaksaa Holofernes?
Onko se tuohta?' -- Hän on lapsellinen, mutta niitä kiusallisimpia.
Mitä hänellä nyt mahtaa olla mielessä, kun hän siellä salolla kävi?"

"Mitä merkillistä hänellä mahtaakaan olla mielessä?" toisti Muttinen.
"Hänenhän piti etsiä täältä muinaisesineitä, suomalaisen tyylin
huonekaluja. Ei sanonut löytäneensä, näin läheltä kaupunkia muka. Mutta
kauempaa uskoo löytävänsä. Sehän on hullua, tältä seudulta. Mutta
väitäpäs Bongmanille sellaista. Länsi- tai aivan Itä-Suomesta hän ehkä
niitä vielä löytäisi, sitä enemmän, kuta lähemmäksi rajoja menisi.
Mutta täällä niitä ei ole paremmin kuin Rauman ja Aunuksen pitsejäkään,
maan sydämessä..."

"Siis ne sellaiset olisi lainattu muilta kansoilta?" kysyi Lauri Falk.
"Etteikö meillä omaa kulttuuria olisikaan?"

"Ei kylläkään niissä asioissa", tuumiskeli Muttinen. "Ja siksi Bongman
koettaa sitä tehdä, ja onhan se niin kaunista."

"Joutavaa", ärähti Oiva Tommola; "käyttää Porin marssia poliittisena
aseena".

"Katsos, häntäkin ahdistaa tämä aika ankarasti. Hän pelkää maamme
kohtaloa niin, että sulkeutuu johonkin pieneen alaan, Kalevalaan ja
loitsuihin, hm, kuin ei olisi tärkeämpää tekemistä! Hän koettaa
huumautua, tuijottaa itsensä haltiotilaan... Siinä on hyvää... Mutta ei
pitäisi kuitenkaan tukkia ikkunoita maailmaan, josta saisimme henkeä,
virkeyttä, apua taistelussamme. Ja onhan se ymmärrettävää, oh,
suurlakon jälkeen. Voi, miksi sen piti mennä niin! Ei, turkkilainen,
minä lähden Sumatraan!" huudahti lopuksi Aapeli Muttinen.

He olivat tulleet kirjakaupan ovelle, siinä huomautti Muttinen vielä
aamiaisesta Falkia, joka nyt saattoi tuomari Tommolaa Lammervon
asianajotoimistoon ja lähti sitten alakuloisena, kukka rinnassa, omia
teitään.




33.


Taiteilija aikoi mennä puhumaan Könölinille siitä kihlausasiasta, jos
kauppaneuvoksen sairaus sen sallisi. Ehkäpä se ei sallisi! Mutta hän
halusi mennä; ettei olisi samanlainen, kuin tuo Tommola Mimmi-parkaa
kohtaan.

Mutta synkkä ääni kuiskasi hänen sielussaan jotakin pettynyttä, jota
hän ei vielä ymmärtänyt, ei tahtonut ymmärtää.

Hän nousi aivan kuin uhmaten tutulle lasiverannalle. Siellä ei sattunut
olemaan ketään, se oli aution näköinen, toisenlainen kuin sinä kauniina
kesäkuun päivänä, jolloin hän oli istunut tuon pikkukaupungin pomon
pöydässä nauttien maamansikoita kermassa ja hunajassa, kiivettyään
edellisenä yönä ullakkokamarin ikkunasta taloon. Silloin olivat
omenapuut pyrkineet kukkaan, nyt oli se aika mennyt.

Taiteilija vilkaisi eteiseen. Mimmi kurkisti sinne salin ovesta, äänsi
jotakin ja katosi, mutta tuli takaisin äitinsä kanssa, joka liikkui
vielä aamupuvussaan, sinisessä, väljässä ja hieman tahraisessa.
Maissi-rouva sipaisi tullessaan sekavaa tukkaansa, hieraisi poskiaan,
pysähtyi Lauri Falkin edessä, aikoi tervehtiä häntä molemmin käsin,
mutta veti kuitenkin vasempansa pois, ja vaikeroivalla äänellä hän
kutsui sisälle Falkia. Mimmi pisti taiteilijalle kättä, nopeasti ja
maahan katsoen, ja kun hän sitten vilkaisi Falkiin, näkyi hänen
pyöreillä kasvoillaan rauhattomuus ja nolous. Sitten hän poistui
jälleen, äidin istahtaessa salin pietarilaiselle divaanille
pajattamaan:

"Oh, että edes joku tulee! Miten hyvä, miten kiltti, että tulitte edes
te, Falk. Mikä häpeä ja surkeus..."

Lauri Falk nyökkäsi hiljaa, Maissi-rouva käänsi myöskin päänsä syrjään,
koska hänen silmänsä olivat tulleet hiukan kosteiksi, kallisti sitä
liikuttavasti sivulle, niin että kaula paljastui. Sitten hän jatkoi
hiljemmin:

"Niin, tätä surua! Mitä nyt ihmiset ajattelevat! He griinaa varmaan,
sen he tekevät, sellaisia he ovat! Ja väittävät, että me jotakin
varastetaan, säilytetään itsellemme konkurssissa, mutta meille ei toden
totta jää muuta kuin minun osuuteni, sen toin myötäjäisinä, se jää,
sanoo Konstantin. Oh, oh, oh... Mutta mitäpä me tälle voimme? Nyt me
juomme kahvia, herra Falk. Vai tahdotteko teetä? Me olemme jo juoneet,
mutta teidän seuraksenne."

Ja nopeasti Maissi-rouva pyyhkäisi pois kyynelet, jotka olivat
herahtaneet kirkkaina, ja keveinä hänen silmistään, ja hymyili jälleen.

Lauri Falk kiitti ja kielsi: hän oli juonut aamukahvin laivassa, jopa
teetäkin Muttisen ja Tommolan luona.

"Tommolan, sen plebeijin!" huudahti rouva. "Tiedättekös, se roisto oli
kihloissa Mimmin kanssa, ja nyt, renttu, suomalainen, roska! Mutta
pieni droppi vaan viiniä, se friskaa tässä julmassa surussa. Niin, me
juomme viiniä, herra Falk, minä käsken Ailin noutamaan."

Ja rouva katosi ruokasaliin. Kun Falk kääntyi sinne katsomaan, seisoi
Svea eteisen ovella; hän tuli hätäisesti Falkin luo, silmissä
surullinen ja hiukan tutkiva ilme, kalpeampana tavallista; he
tervehtivät ja seisoivat sitten hetkisen vaiti.

"Olet kuullut, mitä on tapahtunut?" kysyi sitten Svea hiljaa.

Lauri Falk nyökäytti päätänsä, otti hiljaa Sveaa kädestä. Svea sanoi:

"Kuulin Maikilta, että olit käynyt jo aikaisemmin aamulla.
Tavataksesi..."

Svea hymyili arasti, ja keskeytti. Sitten Svea sanoi yht'äkkiä:

"Sinä et vastannut kirjeeseeni?"

Lauri kuuli hänen äänessään levottoman ja kysyvän värähdyksen. Kun hän
katsoi Svean kasvoihin, oli tytön silmissä himmeä, kyynelöityvä ilme ja
hänen suupielensä vapisivat.

Lauri Falk selitti: mistäpä hän niin tarkoin tiesi, miksi hän ei ollut
kirjoittanut. Mutta hän tahtoi olla rehellinen, hän katsoi Sveaa
suoraan ja lempeästi silmiin ja alkoi puhua hiljaisella äänellä, mikä
oli estänyt häntä kirjoittamasta: varsinkin se, mikä hänelle Svean
kirjeessä oli tuottanut huolta; niin, Svea näytti siitä päättäen
toivovan, että hänestä tulisi säveltäjä, jopa jotakin suurenmoista.
Eikö hän, Lauri, ollut jo sanonut Svealle, ettei hänestä kannattanut
mitään toivoa? Se seikka oli siellä metsämyllyllä peloittanut häntä:
miten kävisi sitten, kun Svea huomaisi, että hän oli ainoastaan se,
mikä oli: Lauri Falk?

Silloin Svea huudahti keventyneenä:

"Ja sinä ajattelit, että minä toivoin pelkästään sitä? Minä en kyllä
sinua usko, ettet sinä voisi, sinä, jos vain tahtoisit; enhän voi olla
sitä uskomatta. Mutta jos se sinua vaivaa..."

Lauri tuli omituisen levottomaksi; hän selitti jyrkästi, itseään
halveksien, että ne maanviljelysaikeetkin olivat vain joutavaa; että
hän nyt aikoi ainoastaan vähäpätöiseksi maalaislukkariksi. Sitten hän
lisäsi yhä selvemmin:

"Ja ne matkat Italiaan: lukkarin tuloista ei liene mondeenihotelleissa
oleskeluun! Ei moneen muuhunkaan mukavuuteen, Svea-hyvä."

Ja hän ikäänkuin toivoi, että Svea näyttäisi pettyneeltä. Mutta
lapsellinen Svea astui Falkia kohti, ojensi hänelle kätensä ja vastasi:

"Ole mitä tahdot, minä luotan sinuun aina..."

Se liikutti Lauria, ja kuitenkin, se häntä tavallaan tuskastutti;
jotakin sanoakseen hän kysyi nyt, miten isä voi.

"Hän odottaa sinua", vastasi Svea. "Minä olen hänelle kertonut, minun
täytyi; hän selittää, kuinka niin kävi."

"Hän tietää siis asian?" kysyi Lauri Falk.

"Hän tietää", vastasi Svea, "eivät muut".

"Eivätkö muut?" huudahti Lauri.

"Niin, kuinka minä sitä muille?" vastasi Svea; hänen silmänsä olivat
kirkkaat ja avoimet. "Sehän on meidän asiamme. Täällä, täällä se on."
Svea veti esiin poveltaan sormuksen ja jatkoi sitten: "Jos tahdot nähdä
isää, hänellä ei liene enää paljon aikaa, pelkään. Tiedän, että hänen
voimiinsa ja ylpeyteensä tämä on käynyt kovin. Isä-parka."

Samassa toi sisäkkö viinitarjotinta, ja rouvan ääni kaikui
komentelevana ja laulavana ruokasalista. Svea vetäytyi eteiseen. Lauri
tahtoi päästä näistä viinikekkereistä, hän meni kauppaneuvoksen
huoneeseen. Ovea varovasti avatessaan hän kuuli Svean selittävän
äidilleen, että Lauri ... herra Falk oli mennyt katsomaan isää.

Könölinin konttori oli nyt entistä hämärämpi, sen kahta ikkunaa
pimensivät puutarhan vaahterat, jotka heiluttivat märkiä lehviään aivan
ruuduissa kiinni, ja melkein alas lasketut, tummat kaihtimet.
Taiteilija pysähtyi hetkeksi ovensuuhun, huomasi vilaukselta, että
kirjoituspöytä oli täynnä papereita, nikkelihelaisesta puhelimesta
kuulotorvi ripustettu ylös lamppua kannattavan ruskean kipsikuvan
käteen, näki sitten nojatuolien selustoilla vaatteita. Ja kamarin
taustalla mustan nahkasohvan, jonka kohdalla seinällä oli vanha kelkka,
ja nyt sängyssä kaakeliuunin takana kauppaneuvos Konstantin Könölinin,
saman mahtavan miehen, jonka hän viimeksi oli tavannut melkoisen
ketteränä, nyt kasvoillaan kuiva väri ja suu entistään vinommassa.
Siinä hän makasi, katseli jonnekin yhteen paikkaan eteensä, pää
ikäänkuin lysähtäneenä rintaa vasten, hypistelevät sormet rintamuksilla
puolittain ristissä.

Sängyn vieressä seinällä riippui musta raamatunlausetaulu,
hopeakirjaimin: "Turvapaikka on alkujaan Jumala." Sen yläpuolella
öljymaalaus, varieteetytön kuva, jonka Konst. Könölin oli aikoinaan,
Maissinsa muotokuvan ohella, valmistuttanut eräällä taiteilijalla,
häneltä velkaa saaneella. Velkakirjassa oli maalari sitoutunut
Könölinin vaatimuksesta tekemään kuvan "komersrootinnasta"; mutta kun
se kuva tuli Könölinin mielestä liian pieni puolentoista tuhannen
työksi, aneli hän taiteilijalta lisäksi, noin koroksi, jotakin
"tuollaista taiteellista", nimittäin jonkin tyttölapsen kuvan.

"Ahaa, vähissä vaatteissako?" sutkautti taiteilija.

Könölin vastasi myöntävästi.

"Mutta kuinka vähissä? Aivan Eevanako?"

"Ei, no, ei aivan Eevana, mutta vähän vaatteitakin, noin, melkein tähän
asti, sanokaamme yläpuolelle polvia."

Ja siinä se veitikka nyt oli, toinen jalka tuolilla, sommitellen
sukkanauhojansa kiinni. Mutta siitä oli jo vuosia, toiset tässä nyt
ovat tuumat.

Ei ole Konst. Könölinillä enää maatiloja, ei kauppapuotia kaupungissa
eikä muualla, ei oma se talokaan, jossa hän asuu; ei ole sahaa, ei
palveluskuntaa, ei yhtään mitään. Kaikki menee velkojille.

Muistakaamme, että kun Könölinin paikallispankin nuori johtaja oli
lopettanut häneltä luoton keskellä sahahommia, jotka pomo kyllä oli
alkanut huomata voimilleen melkein liian suuriksi, oli Könölin
päättänyt itse lähteä pääkonttoriin, koska kirjeistä ei tullut apua. Ja
nyt hän oli siellä käynyt, ja makasi tuossa noin, vastoinkäymisten ja
huonon sydämensä kaatamana.

Astuttuaan Helsingissä pankin johtokuntaan oli Könölin odottanut
johtajaa: varsin arvokkaana, hymy huulilla, ainaisessa koruttomassa,
ruskeassa asussaan, naputellen huolettomasti pöytään haivenisilla
sormillaan; ja kun johtaja ilmestyi hänen puheilleen, esitti Könölin
paperinsa, hiiskumatta vielä paljastuksiaan, virkkaen vain, että
haarakonttorissa oli oltu hiukan hävyttömiä. Mutta hänen asiansa ei
sujunut sielläkään. Miksi ei? Könölin vaati selitystä.

Hänen asiansa tunnettiin sielläkin; haarakonttorin johtaja oli
noudattanut määräyksiä; pankki oli jo liiaksi häntä kannattanut; se ei
enää voinut.

Yht'äkkiä tunsi Konst. Könölin, että tässä piili salaliitto, kuten hän
joskus ennen oli jo hiukan aavistellut, vaikk'ei näin selvästi. Ehkäpä
täältä pääkonttorista johdettiin hänen luotonsaantiaan ja sen
lopettamista? Hänessä kuohahti viha. Mutta hän tiesi, ettei ainakaan
suuttuminen nyt auttanut; hiljaa siis. Vain hetken hänen sieraimensa
laajenivat ja värisivät, mutta sitten hän tekeytyi nöyräksi: ainoastaan
tämän kerran. Ja hymyillen hän esitti uusia suunnitelmiaan, joilla hän
liikkeensä suurentaisi, joten pankin kannattaisi...

Pankinjohtaja heilautti pukinpartaansa takahuoneeseen päin ja sanoi:

"No, keskustelemme tuolla. Kauppaneuvos suvaitsee odottaa, tuolla."

Ja uusi päännyökkäys ulos, toimistohuoneeseen.

Odottaa, tuolla! Hän, Könölin, kuin mikä vasta-alkaja! Pomon sisu
kiehui, mutta hän puri suunsa kiinni ja meni odottamaan.

Oh, hän sai odottaa kauan! Mutta levollisuutta vain; ei saanut näyttää
sisuaan. Hän asetteli nenälleen silmälasejaan, verkkaan ja
rauhallisesti, käänteli sanomalehtiä karvaisin, vapisevin sormin, oli
lukevinaan.

Viimein tuli joku tavallinen virkailija ja sanoi: "Ei käy." Ja poistui
kumartaen. Noin -- ikäänkuin hävyttömästi, -- irti päästäkseen. Konst.
Könölinin sydän hakkasi raivosta. Mutta ei: kestä nyt, sydän, nyt
juuri, hetki vielä! Ja hän meni eteiseen, mutta työntyi uudestaan
herrain puheille, koettaen rauhoittua, ja nyt hän esitti suljettujen
ovien takana johtajalle, että hänen koko elämänsä, niin koko hänen
elämänsä työ menee hukkaan; se työ, uuttera, vaikea, tulee hävitetyksi;
hän vetosi perheeseensäkin, hän sai vedet silmiinsä puhuessaan
perheensä tuhosta, rakkaan perheensä; sillä olihan se hänelle rakas
niinkuin hänen oma kunniansa, rakas niinkuin hän itse, ja nyt, hädän
uhatessa, alkoi perhe tuntua hänestä vielä toisellakin tavalla
rakkaalta. Siksi herahtivat kyynelet yht'äkkiä pomon silmistä, vaikka
vielä eli voimakkaimpana ajatus vain pelastua perheen nimessä.

Sitten hän alkoi syyttääkin pankkia: se oli luotollaan rohkaissut häntä
liian laajoihin hommiin; sen oli vika, jos hänen asiansa nyt olisivat
osaltaan sellaiset kuin pankki tuntui tietävän, mutta eivät suinkaan
niin hullut kuin täällä oletettiin. Etteikö hän, Konst. Könölin, osaisi
selviytyä! Pankin velvollisuus oli tukea häntä, vielä vain hetken
verran; hän esitti uudestaan liikkeensä nostamisaikeita.

Koirankurinen hymy huulillaan vastasi johtaja:

"Pankki ei voi. Nimittäin tukea kykenemättömiä."

Julkeasti, lyhyesti.

"Mutta toisia muka kykenevämpiä kyllä voidaan, ehkä pankin
yksityisherrojen edun kannalta katsoen!" kuohahti silloin Könölinin
sisu sanoiksi.

Ja hän puhui paikallisjohtajan ja erään hänen suosikkinsa
yhteispuuhista, heidän keskenään jakamistaan rahoista.

Sille puheelle tämä johtaja hymyili, ei pitänyt sitä paljon juorua
parempana; jos syyllisiä löytyy, joutuvat he kyllä tilille.

Könölinin suu vääntyi julmasti vinoon, hänen vimmansa purkautui viimein
aivan vapaasti:

"Se on kansallinen rahalaitos! Suomalaisuus, suomenmielisyys suulla,
mutta alla yksityishenkilöiden omat afäärit! Rahaa te tahdotte, ette
suomalaisuutta!"

"Te innostutte liikaa", vastasi johtaja.

"Innostun, sillä minä olen vanhaa polvea, jolla oli rehellisyyttä,
kunniaa, joka ajatteli maan ja liike-elämän parasta!"

"Itseänne kai myöskin", naurahti pankinjohtaja ja poistui päätänsä
nyökyttäen. Konst. Könölin lähti. Se ei onnistunut, sekään
henkilökohtainen käynti!

Hän juoksi muissa rahalaitoksissa; eipä ennättänyt hän tällä kertaa
istahtaa edes Kaivohuoneella tai Luodolla, tyttösten parissa, aivan
viattomasti, niinkuin hänen viime vuosina oli ollut tapa.

Ne juoksut olivat turhia, mutta selville hän sai kuitenkin
lopullisesti, ketkä pankin hallintoherroista tavoittelivat hänen
maaseutulaisliikettään.

Kohtalo nousi hänen eteensä kuin ylipääsemätön muuri, horjumaton,
kiertämätön. Hän palasi kaupunkiinsa ja koetti vielä siellä. Ei
hiiskunut asiainsa tilasta kenellekään, enempää kuin oli koskaan ennen
antanut yhdellekään sielulle vihiä tärkeistä yrityksistään. Näytti vain
hymyilevää, iloista naamaa, jonka kelmeydestä ja silmien toivottomasta
tulesta joku harva ovela saattoi heikosti aavistaa, että jotakin
Könölinillä nyt oli. Niin hän puuhaili paljon poissa kotoaan,
tuttujensa puheilla, peitti salaisuutensa ytimen toista viikkoa, vaikka
tiesi, ettei heillä ollut apua hänen suuriin asioihinsa. Illoin hän
vetäytyi konttoriinsa, käveli edestakaisin myöhään yöhön, ajatteli
pelastuksen keinoa, keksimättä sitä; ja vielä enemmän varmaa
onnettomuuttaan, perikatoa, jota hän ei voinut välttää. Näinä kuumina
heinäkuun öinä hän käveli konttorissaan nurkasta nurkkaan,
töppösillään, mattoa pitkin, etteivät askelet kuuluisi muualle,
epätasaisesti lyövin sydämin, vavisten vihasta, raivosta, surusta; hän
ryntäili kuin häkkiin pantu susi, tai härkä, jota kirves on jo iskenyt
niskaan, mutta joka yhä vielä tempoo epätoivon tuskassa. Niin, hän
olisi ollut valmis antamaan vaikka toisen silmänsä, jos olisi
pelastunut! Siinä lyhyessä ajassa alkoivat hänen kasvojensa lihakset
riippua löysällä, ja hän oli usein niin kumman näköinen, että perheen
ja muittenkin täytyi se jo huomata. Eikä hän viimein enää jaksanut,
vaan pääsi niin pitkälle, että kun Maissi kerran kysyi häneltä, oliko
hänen sydämensä taas "skraali", hän hiiskahti jotakin vararikosta.
Maissi ei ensin uskonut. Sitten hän vimmastui; kun Könölin koetti
selittää hänelle asiaa, kuohahti Maissi hänen kauhukseenkin:

"Siihenkö tässä vielä jouduin, se ei ole totta, kaikki käy hyvin, jos
sinä vain tahdot! Sinulla on kykenemällisyyttä, mutta sinulta puuttuu
tahtomallisuutta."

"Kykenemällisyyttä, tahtomallisuutta!" täytyi Könölinin matkia nauraen
vaimoaan, vaikka hän kauhistui Maissin kummallisesti loimahtavia
silmiä. Niissähän oli jotakin sellaista, jota hän ennen, varmoissa
oloissaan, ei ollut huomannut. Ja kun Maissi sitten kidutti häntä
kaikenlaisilla kiivailla kysymyksillä asioista, joita hän ei kuitenkaan
olisi ymmärtänyt, silloin tempasi Könölin, niinkuin hän usein ennenkin
oli ilveillen tehnyt, pöytälaatikosta revolverinsa ja ampui kattoon;
vieläkin oli hänessä rahtu voimaa. Maissi juoksi pakoon ja huusi muissa
huoneissa: "Ukki on taas _tokig_."

Könölin nauroi, ampui uudestaan, kolme, neljä kertaa: uuniin, seiniin,
kalenteriin. Se helpotti.

Ja Svea tuli sisään, kun muut eivät uskaltaneet. Hän työnsi Svean
lempeästi ulos. Ja sitten hän alkoi kävellä taas, edestakaisin,
ajatellen itsensä aivan väsyksiin. Kunnes eräänä päivänä tunsi
sydämessään sellaisen tuskan ja ahdistuksen, että hän tiesi, ettei se
nyt enää kestä, sydän, jonka hän oli viime viikkoina masentanut ja
pakottanut kestämään. Hän sai ruumiinsa vielä ylös sohvalta, jossa hän
silloin loikoi puoliksi tajuttomana. Hän aikoi puhelimeen: aikoi
soittaa luokseen asianajajan, -- hän päätti antautua: se olisi ollut
helpotus! Silloinpa hän pyörtyikin permannolle.

Ikäänkuin kummallisesta unesta herättyään hän sitten tunsi taas sen
saman: että nyt hän ei jaksa enää. Näki olevansa lääkkeiden ympäröimä.
Täytyi hellittää, jos toivoi vapautusta. Ja kun Svea oli poistunut
hetkeksi huoneesta, oli hän sen verran voimissaan, että sai puhelimen
torven käsiinsä. Ja nyt oli käynyt näin.

Sitten hän makasi ajatuksitta. "En saa olla millänikään, puhukoot
kaikki mitä tahansa." Nyt oli vain tapahtunut se, jota hän kyllä oli
aina aavistellut: suurimman menestyksensä hetkillä kuullut sisässään
äänen, että jokin mahtava on kateellinen hänen menestyksestään.
Jumalako? Kohtalo, mikä tahansa. No niin, se vain oli voittanut. Ja nyt
oli Könölinin hyvä olla.

Pitkään aikaan ei hän ajatellut mitään. Mutta tointuipa hän siitä
sitten sen verran, että saattoi vähän liikkuakin, hitaasti ja
puuskuttamalla hengittäen, hänen selkänsäkin aivan vapisi sydämen
iskuista. Hm, olivat vieneet pois revolverin, huomasi hän. Eihän sitä
nyt, kaikki oli lepoa. Hän vain kuunteli, kuinka Svea luki hänelle
ääneen, jotakin raamatusta, isähän piti siitä. Lukekoon vain, jotakin
rauhoittavaa, saarnaajan sanoja: 'Kaikki on turhuus.' Hän kuuntelee, ei
puhu mitään, katselee vain ulos taivaalle, on kuin kaikki olisi häneltä
kuollutta.

Mutta vähitellen alkavat ajatukset jälleen selvitä. Että kaikki on
turhuus...

Näin hän oli selviämässä, kun taiteilija nyt hiljaa lähestyi hänen
vuodettaan. Könölin käänsi verkalleen päätänsä, vastasi murahtaen
tervehdykseen ja antoi kättä raukeasti. Sitten siirtyi hänen katseensa
taas jonnekin hänen eteensä, kunnes hän alkoi huokailla, kuten etsiä
ajatusta:

"Jaa, jaa ... niin..."

Könölin käänsi uudestaan päätänsä, terästi silmiään ja sanoi:

"Niin, niin ... istukaahan..."

Lauri Falk asettui nojatuoliin ja kääntelehti siinä levottomana.

"Jaa, niin ... sitähän minä", alkoi kauppaneuvos pitkän ajan päästä
supista, katkonaisin lausein ja väsyen aina pariin tavuun. "Että, niin
... sitä se oli ... että Svea kertoi... Tai oikeastaan... Heitukaltahan
minä sen ensin... Ja minä tahdoin Sveaa sanomaan..."

Taiteilijan tuli omituisesti sääli tuota Heitukkaa,
lapsuudenystäväänsä.

"Niin, hänellä nyt lienee ollut joitakin tuumia ... tuohon Sveaan
nähden", soperteli Konst. Könölin. "Jos lienen minäkin ehkä viallinen
siinä, jollakin tavalla ... no, nytpä ei hänelläkään, poika-raukalla,
ole enää lyömistä konttorikirjojaan pöytään..."

Könölin näytti kiristävän ajatustaan ja puhui nopeammin:

"Niin, mitäpä tuo teihin ... muuta kuin että Svea kertoi, että te muka
kihloissa..."

Könölin kohotti hiukan päätänsä ja hymyili:

"Sellaistahan se on ... nuoret..."

Sitten rypistyi hänen otsansa, hän hapuili sormillaan peitettä ja
sanoi:

"Mutta ... mutta..."

Tylsistyi taas, kunnes jatkoi:

"Eivät, eivät taida ne soittomiehen tulot oikein...?"

Lauri Falk vastasi melkeinpä nopeasti:

"Eivät. Parempi, jos olisin vaikkapa kadunlakaisija."

"Ja kuinkas nyt? Te, maanviljelijäksi? -- Ja tiedätte nyt, että minulla
ei ... tässä olen ... on käynyt."

Lauri Falk tyrmistyi; jokin tuntui selviävän yhä enemmän hänen
ajatuksissaan, mutta hän vastasi hymyillen: kuinka hänestä luulla
sellaista, että hän kauppaneuvoksen varoja...

"Enintään aioin vain lainaksi vähän..."

Mitä tulee maanviljelykseen: sen hän myönsi, että se ajatus oli vain
sellaista... Mutta urkuriksi harjaantuakseen hän oli aikonut pyytää.

Kauppaneuvos katseli häneen tarkastavasti ja sanoi:

"Vai niin, vai nyt siihen? Passaapa sitä vielä ajatella! Vaikka Svea
uskoisi ja odottaisi, niin sillä välillä passaa ajatella ... teidän
nimittäin! Ajatelkaa. Sillä minulla on velvoituksia, tietäkää ... juuri
Sveaa kohtaan... Hm, ehkä tiennette tai saatte tietää. Mimmi, hän on
Mimmi Könölin."

Könölinin kasvot kirkastuivat.

"Mutta Svea, hän", jatkoi pomo, "hän kärsii, hän on ikäänkuin
erilainen, enemmän tuumiskelevaa laatua, niin, niin, hänelle minulla on
velvollisuuksia. Ehkähän saatte tietää... Hänelle ei saa käydä pahoin!
Hänelle täytyy olla hyvä! Minä sanon: odottakaa! Teidän täytyy se
muistaa, voittehan pitää kahdenkeskisenä asiana, kunnes se on selvä...
Sillä hän on hyvä..."

Aina oli Könölin kunnioittanut Sveaa ihailusta, viime vuosina myöskin
syyllisyytensä tähden, koska Svea, Adlerin ja Maissin hieno kuva, oli
saanut maksaa orpoudellaan hänen mahdinhimonsa. Ja nyt, kun tuo
voimakas mies oli ruhjoutunut loukkuun, jonka toiset ovelammat olivat
hänelle virittäneet, kun hän oli menettänyt kaikkensa ja alkoi kaivata
sellaista hellyyttä, jota hän ei ennen ollut tarvinnut, mutta muisti
samalla kauhukseen, miten Maissi oli siihen kaipuuseen suhtautunut,
jota vastoin Svea oli pysynyt koko tuskan ajan hänen lähistöllään, nyt
värähti Könölinin sydän Svean hellyyttä ajatellessa, hellyyttä, jota
hän ei tuntenut ansainneensa: hän oli tehnyt Svealle pahaa. Niin täytti
hänet todellinen rakkaus Sveaa kohtaan. Puoleksi huudahdellen hän
jatkoi:

"Svea on hyvä; hänelle ei saa käydä pahoin. Teidän täytyy odottaa,
Valkki!"

Sen lupasi Lauri Falk heti.

Sitten aikoi Könölin jatkaa, jo väsyen:

"Sitähän minä, haluaisin nyt tietää ... tuota, miten te sitten olette
sen aikonut...?"

Mutta tuskin oli Lauri Falk koettanut päästä alkuun, niin kuului
eteisestä maisteri Bongmanin ääni, ovi aukesi ja stipendiaatti astui
sisään, vettä valuva päällystakki yllään. Maissi-rouva huudahteli
eteisestä hänen perästään:

"Tuokaa hänet tänne vaan. Miksi hän on niin kauan siellä sairasta
vaivaamassa? Viini on laseissa."

"Minä viis teidän viineistänne", vastasi maisteri Bongman taakseen.
"Nuo naiset: niinkuin ei olisi tärkeämpiä asioita. _Signorea_. minä
tahdon tavata, minulla on sinulle asiaa." Sitten kaapaisi maisteri
Bongman tukkaansa ja huudahti Könölinille:

"Oh, minä kuulin ... suuri vahinko teille... Tule, Falco, tällainen
ikävyys..."

Ja hän vei Lauria käsipuolesta verannalle.

"Viini, viini, entä aamiainen!" huudahti Maissi-rouva. "Meillä on
lintupaistia, herra Falk."

"No juodaan nyt se, niin pääsette", vastasi maisteri Bongman.
"Aamiaiselle en tule, minulla on nyt muuta..."

Bongman kulautti salissa seisoaltaan viinin pitkään kurkkuunsa ja
kiskoi Falkin ulos verannalle. Ohimennessään taiteilija ennätti
ainoastaan virkkaa, että Muttinen oli kutsunut hänet aamiaiselle, ja
kuiskata Svealle, joka seisoi silmät kysyvinä salin ovella, että hän
tulee myöhemmin päivällä ja puhuu kaikki. Silloin Bongman vei Falkia jo
portailla; ja ulkona puutarhassa hän pysähtyi, huudahti:

"Äh, äh, tämäkin yllätys, konkurssi. Vedet kaikilla silmissä, sellaista
on kaikki, katso taas minun käsiäni! Missä muussa ne pöhöttyivät kuin
veivatessa taas sitä Holofernesta. Ja sitä soutaessa! Tule, niin
kerron, sitä varten tahdoin sinut kanssani. Sillä sinä, sinä edes
kuuntelet!" virkkoi hän liikuttavasti. "Muut, nämä porvarit, eivät ne
ymmärrä hommiani."

Maisteri Bongmanin silmiin tulivat kyynelet. Sitten hän jatkoi:

"Niin se kävi meille, Lallu-parka! Minä toivoin vielä tänä aamuna,
kuten muistat, toivoin viimeisen kerran, että siitä moottorista jotakin
tulisi. Mutta siihen meni kuin Mähösen viina Kankkulan kaivoon, hahaa.
Sanoivat verstaassa tänä aamuna, että nyt se lopultakin käy. Ja se
kävi, kun lähdin sieltä... Mutta keskellä matkaa seisahtui kuin Lutilan
puntari! Souda vastatuuleen, laineet löivät ylitse, minä olen märkä
kuin uitettu koira, Tommi, pilkkaa... Kaikkihan meillä menee päin
Halikkoa, jätin nyt sen tuonne piispan rantaan. Ja kuulepas, siellä
minä sen tänä iltana ... no, en sanokaan, saat itse nähdä. Se on vain
vitsikäs aate, usko pois. Mutta nyt minä menen ensin Ripatin luo, hän
rakentaa uutta taloa, hänellä on nalleja, no, en sano muuta, mutta
saathan nähdä! Mutta sitten minä menen Sydän-Savottaren toimitukseen,
minun täytyy saada lehteen artikkeli, hävyttömyydestä, hiehot saavat
potkia laitureilla. Ja sitten minun pitää saada Jalmari Touhio hiukan
piirum-paarum; tosin hän on nyt kohmelossa, mutta minä hommaan hänet
uuteen tälliin; uudet jekut, joista laivassa puhuin. Minä leikilläni
näytän näille porvareille, mitä puuropäitä he ovat; kaikki,
vanhoilliset täditkin, pitävät minua narrina, ovat sellaisia kuin
af Gammalin neiti-vainajat, jotka ennen kävivät täällä tätini
kesteissä. 'En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla', haha...
Sen täytyy onnistua, vaikka sitten vetäisin lehtineekerin tukasta
humalaan! Sinä, mene nyt syömään, jos olet ruuan vaivainen; ah,
miekkonen, ole iloinen, ettei sinulla ole hermostumisen syytä, minä en
ole viime päivinä paljoa syönyt, enimmän vain veronaalia. Ja
neuronaalia. Ja isopraalia. Ja bromuraalia. Ja medinaalia. Ja
adaliinia. Noin liioitellen sanoen. Minua peloittaa yöllä, turhaan
odotan unta, joka sitoisi 'valtimot valittamasta, laskimot
lorittamasta'. Miksi olen sellainen, miksi eivät muut maailmassa
ajattele mitään kuin minä? Nyt olenkin sepittänyt runon, se on minun
kaikkein parhain satiirini, iltapuolella sen luen, saat nähdä..."

He olivat tulleet Muttisen portille, siitä lähti maisteri Bongman
ontumaan asioilleen, ja Lauri Falk katseli vielä ennen sisäänmenoaan
hetken ympärilleen. Miten pohjolan päivä oli harmaa! Kuinka tuuli
väänsi tuolla koivujen lehviä ja heilutti kadun kulmassa karvarin
kylttiä, vanhaa vasikannahkaa.




34.


Muttisen ruokasalissa, jossa astiakaapin lokeroissa viihtyi
ryyppylasien vieressä jokin likainen kalvosin ja vanha kravatti ja
seinällä riippui lihavan, kylpevän Susannan kuva, siellä kertoi Oiva
Tommola, ruuilla ja viinakarahvilla varustetun pöydän ääressä, että
tänä aamuna oli Lammervon toimistoon tullut Matti Muikkunen,
Vaskilahden entinen isäntä, eukkoineen, -- valittamaan myyneensä
Könölinille talonsa: oli saanut "tersaalia seitsemänsataa, ja menepäs
nyt, keikahda koko Könölin pankruttiin. Mitäs nyt, kun se asia meni
niin kontravitalikkoon?"

"Niin, mitenkä siinä tehdään?" kysyi Lauri Falk, joka istui Tommolaa
vastapäätä.

"Hehe, nuo hömpät saavat kai rahansa etuoikeudella, tai Vaskilahden
takaisin. Mutta mitä tässä aioin, oli se, että tuon Muikuttaren
puheesta huomasimme Könölinin houkutelleen moukilta talon lupailemalla
eukolle vastineeksi muuta hyvää. Mutta eihän ole todistuksia; muuten
saisi isipappa leikkiä rikoslain kanssa. Helkkarin ovela kettu, se
ukko! Mutta me, minä ja Lammervo, saamme nyt rettelöidä Vaskilahden
kaupoissa, eh-eh, se on pientä taskurahaa."

Siirtyi sitten puhe konkurssilakiin ja kaikenlaisiin muihin juridisiin
asioihin, joita Lauri ei jaksanut seurata. Mutta kun naukut karahvista
olivat saaneet hänen sisäisen ihmisensä rohkeammaksi ja myöskin
Muttisen muhoilevan hyvälle tuulelle, uskalsi hän jo leikillisin sanoin
pyytää tuolta miekkoselta, satojen tuhansien kerääjältä, lainaa, pari
tuhatta aluksi.

"Parituhatta? Mitä?" kysyi Aapeli Muttinen ja katsoi häneen
huolestuneen näköisenä.

"Opintoja varten, oikeita opintoja", rauhoitti häntä Lauri Falk.

Sitten hän selitti aikovansa ensi tilassa lukkari-urkuriksi. Ja
odottaessaan, kunnes ne "pihlajanmarjat kypsyisivät", hän tahtoi
opetella jyrittämään urkuja.

"Hyvä!" huudahti Oiva Tommola ja ojensi Lauri Falkille pöydän yli
oikean kätensä, vasemmassa läikkyvä viinalasi. "Onnea, _director
cantus_. Se on toista kuin paitakauppa Vilju-Valju. Kuinkas se olikaan,
oltiinhan me jo sinuja?"

Oiva Tommola joi nyt Lauri Falkin kanssa sinunmaljat.

"Mitä? Mitä sinä aiot?" kysyi Aapeli Muttinen Laurilta verkkaan ja
katsoi häneen syrjästä aivan kuin epäluuloisesti. "Ethän ... ethän
vain ... hm...?"

Oiva Tommola purskahti raikuvaan nauruun:

"Kas siinä sen taas näit, Muttinen! Falk aikoo naimisiin; veri vettä
sakeampaa."

"Ei", kiiruhti Lauri Falk kumoamaan sitä luuloa, sillä olihan itse ukko
Könölin tahtonut, että piti odottaa. Sormuksenkin Lauri oli pistänyt
liiviensä taskuun. Hän sanoi nyt vain, että hän oli huomannut
taiteilijauransa mahdottomaksi; mutta täytyipä hänenkin elää, jollakin
konstilla.

"Hm", myhähti Muttinen, "oma asiasi, jos et kerro. Mutta osaavatpa nuo
ihmisetkin puhua. Jokainen tyttö soittelee toiselle: 'Vörloovattu,
vörloovattu'. Eikähän se mitä, yhdessähän pitää olla koirasten ja...
Mutta en suinkaan ole sinulle mustasukkainen..."

"Mustasukkainen?" äännähti Lauri Falk yht'äkkiä ja nosti pientä
päätänsä joissakin uusissa ajatuksissa.

"Niin, sellaista, josta ei kannata kadehtia... No niin ... mitä noihin
rahoihin tulee, sinä saat ne, Lassi! Mitä näistä! 'Kattikin yksin
saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin', sanoo vanha sananparsi.
Kauppaneuvoskin tuli vain kipeäksi. Saat ensin vähemmän, sitten lisää,
kunhan nähdään."

"Mainio mies tämä Muttisen Aapeli, eh-eh-eh", nauroi Tommola iloisesti.

Ja sen kunniaksi, että pianisti Falk monta vuotta säveltäjänä oltuaan
oli nyt päättänyt olla rupeamatta säveltäjäksi, kannettiin sitten salin
pöydälle oikeaa malagaa ja muuta hyvää. Oiva Tommola taputteli
taiteilijaa olalle:

"Kas niin, hehe, minä jo ajattelin, että mitä se _signor Falco_...
leikamoi päivänpaisteessa ... kuin mikäkin vapaaherra..."

"Hihii, sellainen kuin Holbergin Jean de France", sanoi Muttinen.

"Mikä?" kysyi Tommola. "Jean de...? Minä viis hänestä, mutta totta
puhuen, Bongmanin veikkona, hehe, Lassi, ethän tahdo olla samaa maata
kuin hän, toisella tavalla."

"Noh, joutavaa, mitäpä se haittaa", sovitteli Muttinen; "sillä samaan
maahan joudumme kerran kaikki, lukkarit ja lakkarit, ja rakkaritkin.
Maistetaan! 'Huitrumpsis, sanoi Runeberg-vainaakin!'"

He kilistivät; sitten lähtivät Muttinen ja Tommola arvokkaina
toimiinsa, Lauri Falk erosi heistä mennäkseen lupauksensa mukaan
Sydän-Savottaren toimitukseen, jossa maisteri Bongman varmaan jo
odotti.




35.


Ahtaassa ja tomuisessa toimitushuoneessa, jonka pöydät, tuolit,
permantokin oli nakeltu täyteen sanomalehtiä, kierteli maisteri Bongman
ontuilevin askelin toimituspöytää, jonka ääressä toimittaja Touhio istui
selin häneen, käsi otsaluuta vasten, kirjoittamassa sunnuntain numeroa,
kierteli kuin ihmiseen kiinni pyrkivä häkkisusi. Väinö Leopold Henslev
Bongmanin silmissä oli vihertävä kiilto, edestakaisin hän asteli pöydän
ympärillä ja piti katsettaan koko ajan kohdistettuna toimittajaan.
Silloin tällöin vetäytyi hänen suunsa pilkalliseen nauruun.

Faktori seisoi toisella ovella, jonka takaa kuului painokoneen
hurahtelu ja paperiarkkien kahahduksia. Hänkin nauroi äänettömästi,
isoin, hyllyvin vatsoin, odottaen, mitä Bongmanilla oli mielessä.

"Kas, kas, kun hän nyt itse kirjoittaa!" sanoi maisteri Bongman
viimein, juuri Falkin saapuessa huoneeseen. "Kuules, Falco, minä vetoan
sinuun: tuollaisia ovat nuo lehtineekerit, nuo sakseliinit! Minä
tarjosin hänelle sitä artikkelia: kuinka se hieho potkaisi minua,
tarkoittaen tietysti puhua sillä, minkälaista meillä yleensä on tuolla
laivoissa, joissa monet ulkomaalaiset matkustavat, äh, joka paikassa
niitä on, turisteja, turmelemassa kansan moraalia, tekemässä sitä
ahnaaksi ja laiskaksi. Tahdoin kylvää ohdakkeita, lusteita ihmisten
niskaan tässä porosuutarien tunkkakylässä. Että Sandelsissa on keksitty
uusi kone, jolla laivapiletit voidaan poistaa: pannaan lehmä
laskusillan aukkoon; aina, kun turisteja tulee tai lähtee laivasta,
läiskäyttää opetettu lehmä, samalla kuin matkustaja suorittaa
kapteenille matkarahan, sorkallaan leiman turistin takalistoon, rouvien
hyllyviin manttaalipaikkoihin. Se on kuitti maksusta. Ja sitten aioin
vielä kirjoittaa, no, sen sikäli, tuon täkäli, haha. Mutta tämä ei
huolinut. Hän kirjoittaa nyt itse!"

Toimittaja oli nauttinut viime yön, nyt särki hänen päätänsä niin, että
silmissä oli pimeää, mutta kasvot kelmeät kuin säämiskä, hänen sormensa
vapisivat, ja otsalla kiilteli hiki suurina pisaroina. Ja nyt hänen
täytyi kirjoittaa tuon paholaisen, Bongmanin, uhallakin; samoin
faktorin, joka oli aina valmis häntä kiusoittamaan, joskin kantoi
hänelle vähän väliä eteen uuden karahvin melkoisen lämmintä vettä.

Bongman jatkoi:

"Ja katsokaamme sitten, mitä tämä nero kirjoittaa. Kumartukaamme
kurkistamaan hänen olkansa yli paperiliuskaa."

"Etkö sinä voi jo mennä helvettiin?" kysyi toimittaja ja kääntyi
kalpeana maisteri Bongmaniin päin.

"Ah, mitä roskaa hän lykkää, hän itse!" huudahti maisteri Bongman.
"_Jupiter pluvius_, -- itse olet koko Jupiter! Miksi noita
ulkomaalaisia sanoja? -- Onhan omiakin! Miten komeaa sateesta:
'Tuli pilvissä pinnaten, poutapaikoissa pamaten'! Mainiota tuo vanha
kielemme; joka sana sopii mihin tahansa, kun vain alkukirjaimet
sopivat. Kuule, ukkeli, miksi et kirjoita niin?"

Toimittaja ärähti: "Sinulla on merkillinen lahja tehdä kaikki
lystikkääksi. Muinaiset muotosi: lainaat niitä kuin plagiaattori
ainakin, nimittäin huonoimmat. Mokomakin kansanrunouden ymmärtäjä!
Niin, murra vain nyt suuta, väännä päätä. Ja sitä paitsi: tämä
artikkeli ei ole kansalle, vaan kylpyvieraille; yksi ja sama
talonpojalle, olivatpa tieteelliset ammattisanat ulkolaisia tai
Bongmanin siansaksaa."

"Tieteelliset sanat, onko _Jupiter pluvius_ sinusta tieteellinen
ammattinsa? Ah, -- _quousque tandem, Catilina!_... Mutta jatketaanpas.
Tällainen on tämän naperon artikkeli."

Ja Bongman luki:

"Jupiter pluvius on antanut viime aikoina vettä yli tuhatjärvien maan,
niin myöskin tämän kaupungin, Saimaan helmen... Ah, ah!" purskahti
Bongman nauruun. "Kas vaan, antanut veden lorista, se Jupiter, niinkuin
Muttinen kertoi Gulliverin tehneen sammuttaessaan Lilliputin
keisarinnan linnaa. Eikö ole sinulla vieläkään muuta kirjoittamista
kuin Suomen vetisyys. Kirjoittaisit, etteivät lukijasi yleensä osaa
paljoa lukeakaan, niin ehkä rahvas käyttäisi lehteäsi muuhunkin kuin
sätkien valmistukseen. Kirjoittaisit, miten täällä kaupungin lähistöllä
kansa on keuhkotautista, ja rahat testamentataan neekereille,
kirjoittaisit, kuinka sinä imet kohmelojuomasi saksalaisen oljen
lävitse, kirjoittaisit, hahaa, miten ulkomailla luullaan, että
pääkaupunkimme kaduilla ajetaan poroilla, -- uskomatonta!
Kirjoittaisit, miten täällä sensuroidaan muuallakin kuin sinun
toimituksessasi, miten täällä moottoreita korjataan, kotimaista
teollisuutta suositaan, jos vähänkin yrittää, kaikki nauravat..."

Maisteri Bongman seisoi liuskat kädessä keskellä permantoa, kämpäjalka
koukussa, ja jatkoi lukemista:

"Siitä luonnon säädöksestä ovat muutamat kylpyvieraat jo ennättäneet
tuskastua ja tiedustelevat kaupunkilaisilta, ovatko ilmat täällä aina
tällaisia. Tämän johdosta pyydämme huomauttaa heille, ja kulkekoon se
tieto talolta talolle, joissa he asuvat, ettei ole tiettävästi ollut
tarkoitus vetää ulkomaalaisia kynttilän taakse kiittäessämme maamme
ilmastoa. Sillä onhan täällä ollut kaunistakin. Ja ilmastoperiodeja
noudattaen on ainakin tuleva kesä toisenlainen. Ja sitä paitsi lienee
parannuksen tarvitsijoille terveellistä juhlien ja huvimatkain jälkeen
pieni levähdyskin orren alla, sillä onhan rauha kylpylän kokemusten
mukaan tuloksellinen parannuskeino..."

Maisteri Bongman nauroi:

"Todellakin tuloksellinen löylyn antajille; ja kielivirhe tässä on,
kielivirhe! Talolta talolle, _pro_ talosta taloon. Kielivirhe, hahaa,
hahahaa."

Toimittaja ei voinut enää kärsiä, hän huusi:

"Piru sinut vieköön!"

Sitten hän nousi puuskuttaen tuoliltaan ja meni faktorin luo:

"Onko sinulla hienoja?"

"Ei, vaan eukko ja lapset", vastasi faktori.

Maisteri Bongman kuuli toimittajan sanat; ja yht'äkkiä hän vaikeni
kuin olisi muistanut jotakin unohtamaansa. Sitten hän sanoi aivan
ystävällisesti:

"Minulla on, mennäänkö ottamaan vahvistusta?"

"Sinun kanssasi!" ärähti toimittaja.

"Niin, niin. Tule, me ollaan nyt ystävyksiä!"

Toimittaja kulautti lasillisen vettä, mietti, katseli, sanoi lopuksi:

"Hm, kun olisit ihmisiksi."

"Minä vannon, että olen nyt aivan vaiti", lupasi Bongman suorana ja
pystynä ja ojensi kämmentään: "Kunniasanallani."

"Olet ennenkin vannonut, ja kuitenkin olet jutellut kaupungilla, että
minä kirjoittelen velkojeni vuoksi lehteen pelkkää vettä."

"Oh, oh, oh", huohotti Bongman. Mutta kuitenkin hän pysyi levollisena.
Ja kuinka ollakaan: viimein marssivat he kolme perätysten, nimittäin
Jalmari Touhio, Bongman ja Lauri Falk, pitkin katuja, yli
kylpylaitoksen sillan, ja sitten he istuivat Kasinolla, Bongmanin
tilaamat lasit edessä.

Kauan he istuivat vaiti. Bongman piti sanansa. Toimittaja puserteli
kulmiaan, Lauri Falk oli vaipunut pää kallellaan tuijottamaan
maisemaan.

Sade valui hiljalleen, taivas vetisen harmaa, puolinukuksissa tuutivat
koivujen latvat tuossa rannalla verannan vieressä. Etempänä
karistelivat lehmukset vettä hiekkakentälle, vihurit juoksivat
lahdella, jonka toisella puolella kaupunki nukkui vähäliikkeisenä
sateisella säällä. Ja Lauri Falkin mielestä tuoksuivat jasmiinitkin
tuossa pöydällä ikäänkuin vaivalla: viluisina ja märästi. Välisti kulki
verannalla ohitse kaulukset pystyssä eräitä kylpyvieraita. Kasinon
salista kaikui joskus vieraskielistä hälinää, ja flyygeli soi parven
outoja, kiihkeitä säveliä, ja vaikeni jälleen, kun ulkomaalaisten seura
hajaantui. Tarjoilijattaret seisoivat verannalla selkä ovenpieltä
vasten, katsellen totisina ulos sateeseen.

Bongman oli yhä vaiti. Niin, hän puri tuskasta kieltään, niin, hän
tekeytyi ihmeellisen lauhkeaksi ja iloiseksi ja täytteli tavattoman
uutterasti toimittajan lasia. Sitten hän kävi noutamassa lukuhuoneesta
sanomalehden, venäläisen Rjetshin, levitti sen eteensä ja oli
lukevinaan sitä, mutta hänen rasvasta tahmeat sormensa liikahtelivat
koko ajan levottomasti.

Tornikello lahden takana löi hitaasti kaksi, ja kulmarauta toisti
asian. Toimittajan otsaluusta alkoi kipu hälvetä, hän rupesi jo
juttusille Lauri Falkin kanssa, kyseli hänen ulkomaanmatkojansa, joita
Falk selosti laimeasti.

Mutta sitten siinä vilkastuttiin. Ja viimein ärjähti Jalmari Touhio,
kasvoillaan vaalea punoitus, katseltuaan hetkisen Bongmaniin:

"Poltti, sinä olet aasi!"

Bongman hyppäsi pystyyn ja alkoi syytää:

"Vai niin, sinä, sinä..."

"Sen sanon suoraan", jatkoi Jalmari Touhio. "Kun et ymmärrä enemmän
ihmistapoja!"

Bongmanin silmät vääntyivät melkein nurin. "Enkö minä nytkään ole
hiljaa?" kysyi hän.

Toimittaja väitti:

"Niinpä juuri: kun pyysin sinun olemaan hiljaa, tarkoitin, että
jättäisit riehumisen ja ymmärtäisit muitakin ihmisiä. Sinun täytyy
pitää minulle seuraa!"

"Oh, oh, äh ... mutta juo ... pst, neiti."

"Ahaa, sinä luulet, että minulle viina on niin tärkeää", sanoi
toimittaja. "Sinä et ymmärrä mitään. Minä en muka kirjoita asioita..."

"Minä olen ollut Pohjanmaalla, Oulussa, koulussa", vastasi Bongman.

"'Olen suora mies, sanoi pohjalainen, kun oli sikamainen.' Ah, suora,
suora! Minun täytyy täällä olla kaikessa. Minun on pakko juosta
sivutoimissa, valtuuston ja poliisikamarin sihteerinä, pitää
esitelmiä... Sanomalehtimies on yhteiskunnan veturi: savu jää. Minun on
tehtävä selostukset suurimmasta perunasta konsertteihin saakka,
puhuttava, kirjoitettava runoja. Ja hitto vie, minä olen väsynyt. Olen
minäkin aikoinani aattein puskenut, mitä se auttaa, tosiasiat pitävät
puolensa, olen veloissa. Ja mikä sinä sitten olet? Ärsytät ihmiset jo
moottorillasikin! Ja nuo tuohet ... humpuukia..."

Maisteri Bongmanin silmät muistuttivat hetkisen kahta vihertävää
variksenmunaa: niin pääsi niissä ruskeain silmäteräin vihertävä
vivahdus voitolle, niin ne pullistuivat munamaisiksi ja olivat
samean- ja sekavanhohteiset; ne tähystelivät johonkin aivan sisäänpäin.
Ja hänen suunsa haukkoili ilmaa ja rinta kohoili jo uhkaavasti. Mutta
kummallista: hänen leukansa pysyi nyt kiinni, ja kas vain, hän alkoi
jälleen hymyilläkin, varsin ystävällisesti, jopa hän haukkuikin
itseään:

"Niin, mitäpä noista tuohistani, humpuukia ne vain ovat. Hullutuksia,
hahaha. Ja moottorini ... oikeassa olet..."

Nöyrästi ja kumarin päin hän kuunteli, kun toimittaja sätti häntä
edelleen. Niin, Bongman tuli lempeäksi ja leikilliseksi, alkoi
kehuskella toimittajaa, hänen nopeaa kynäänsä, hänen runojaan.

Ja viimein antoivat nuo kaksi toisilleen sovinnon kättä. Nopeasti siinä
tunnit vierähtelivät, vähän väliä soitti tornikello tunnin menneeksi.
Nyt he nousivat ja kättelivät toisiaan, koska aikoivat poistua, ja
asettuivat jälleen hartaasti maistelemaan.

Pöydät verannalla katettiin kylpyvieraille, kolme sankariamme
siirrettiin nurkkaan, jossa he sitten jatkoivat iloa keskellä sikarien
sauhua. Hetken kaikui pöydissä vierasten ja omain kielten porinaa,
veitsien ja lasien kilinää; sitten veranta tyhjeni jälleen,
ulkomaalaisten hälinä siirtyi juhlasaliin. Tornikello soitti jo kuusi.
Ilta oli hiukan kirkastunut, kaupunki hohti tuolla pengermittäin
rakennettuna, talot kuin portailla, punaisen kellertävänä. Kummun
huipulla loittoni pilviseinä kosteana, toinen kohosi vastaiselta
ilmanrannalta.

Toimittajaa tahdottiin puhelimeen. Hän meni, tuli takaisin ja sanoi
faktorin vaatineen latomista; hän oli kuitenkin saanut tuon möhömahan
saksimaan jotakin hätään muista lehdistä ja kaivelemaan hänen
pöytälaatikoistaan. Lauantaijuhlijoita alkoi sitten ilmestyä Kasinolle,
vaatimattomia, arkoja pikkuporvarien tyttöjä, lehtoreita, komeilevia
venäläisiä matroonia silkissä ja patsulin hajussa, mukana tyttäret
punaisissa ja vaaleansinisissä leningeissä. Kas, tuossapa tuli Muttisen
Aapelikin erään ulkomaalaisen kanssa, yritellen puhua ranskaa... Ja
tuossapa Mimmi Könölin venäläisen kimnasistin rinnalla, katsellen
kavaljeeriinsa hohtavin silmin ja koettaen puolestaan solkata venäjää.

Juhlasalissa alkoi soittokunta kaiutella Auto-Liebcheniä, se kerrattiin
kolmesti. Jalmari Touhio nousi ja lähti toisessa pöydässä istuvien
lehtorien pakinoille.

"Nyt se minulta karkaa", sanoi silloin maisteri Bongman Falkille, aivan
toisenmuotoisena kuin äsken. "Jos hän siirtyy tuonne pöytään, menee
aikeeni päin honkia. Hänet on saatava sieltä pois, me lähdemme täältä."

Maisteri Bongman meni Jalmari Touhion luo ja sanoi, että hänellä oli
veljelle välttämätöntä asiaa: pyysi häntä Herran nimessä mukaansa,
näkemään, miten tuolle Holofernekselle nyt käy.

"Holofernes? Joko sinä taas sitä mietit? Missä se on?" kysyi
toimittaja.

"Tule katsomaan, saat nähdä Ilomantsin leimauksen", vastasi Bongman
hänelle. Ja hän iski toimittajalle silmää ja jatkoi: "Sinä olit
oikeassa, tule, niin näet jotakin."

"Mitä lempparia sinä aiot?"

"'Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!' Tulehan vain, sitten me
jatketaan pientä pirinää."

Sitten kulkivat he kolme Kasinolta kaarevaa siltaa kaupunkiin, pienen
torin poikki, jolla kengänkiilloittajapojat juoksivat Bongmanin perästä
ja pyysivät putsata tuohipirun kavioita, ajelivat pois noita pieniä
paljasjalkaisia paholaisiaan, ja jatkoivat aaltoilevana rivinä
matkaansa Pitkääsiltaa myöten; sitten he katosivat oikealle
ensimmäisestä kadunkulmasta; siellä kellui korkean mäen alla maisteri
Bongmanin omituinen moottori laiturin päässä ankkurissa.

"Ethän vain aikone sillä meille kyytiä antaa?" irvisteli toimittaja
rannalla.

Maisteri Bongman kömpi venheeseensä ja sanoi:

"Odota, nyt tulee jotakin."

Sitten hän puuhasi polvillaan koneensa ääressä, selin toisiin.

"Minä tiedän, miten se kulkisi", ärsytteli Jalmari Touhio. "Se olisi
nostettava lavarattaille ja pantava neljä hevosta vetämään."

"Lanka palaa", vastasi maisteri Bongman ja tuli kiireesti pois
Holoferneksesta. "Ampu tulee, juoskaa!" huusi hän ja alkoi ontuen ja
irvistellen samota ylämäkeen minkä ennätti.

"Mitä helvettiä?" huudahti toimittaja.

"Dynamiittia!" vastasi maisteri Bongman. "Tulkaa, tai saatte koota
sääriänne säkkiin."

"Hän on hullu!" ennätti toimittaja huudahtaa, juosten varsin
vilkastuneen Lauri Falkin perästä Bongmanin ohitse ylös kadulle.
Samassa räjähti moottorivenheessä panos, siruja lensi vinkuen ympäri
pakenijain; ja kun Jalmari Touhio ja pianisti viimein pysähtyivät ja
katselivat pyörein silmin taakseen, näkivät he Bongmanin seisovan
kumarassa, tuijottaen Holofernekseen, joka upposi toinen reuna puhki.

"Oletko sinä tosiaan hullu?" kysyi Touhio Bongmanilta. "Joudut
edesvastuuseen, lienet särkenyt laiturin."

He menivät katselemaan: ei, laituri oli säilynyt. Moottorin kohdalta
nousi virran mustien häränsilmäin keskeltä poreita.

"Mitä sinä oikein aiot?" tiuskaisi toimittaja. "Sanopas kerrankin
meininkisi. Dynamiittia taskussa! Mitä, jos me olisi tänään jouduttu
käsirysyyn siellä toimituksessa!"

Maisteri Bongman katseli Touhioon säälivästi ja sanoi:

"Silloin, toimittaja-parka! Ja mitäkö meinaan? Hahaa, kysy sinä sitä!
Mutta nämä nämä ovat karhunpeijaisia. Tulkaa hotelliin! Pois nämä
jutut, en siedä enää niitä. En milloinkaan, hahaa, en ollenkaan.
Puhukaamme viisaampia asioita, Jalmari Touhio!"

Toimittaja epäili:

"Sinun kanssasi, taskuissa dynamiittia..."

Bongman vannoi, että ei ole enää, ja hän kehoitti:

"Koetelkaa, jos ette usko Väinö Leopold Henslev Bongmania."

Toverit koettelivatkin maisterin taskut, sillan kulmalla, jossa
kulkijat katsoivat heidän puuhaansa ja kiiruhtivat loitommalle heidän
puheitaan kuullessaan. Maisterilla ei todellakaan ollut taskuissa,
paitsi lompakkoa, muuta kuin tukku trasselia ja siru räjähtäneen
moottorin kuulasta.

"Muistoksi tästä kesästä", mutisi Bongman heittäen trasselit kaiteen
yli virtaan. "Ehkä kerran johonkin museoon, haha."




36.


He menivät Turistihotelliin, joka välkkyvin viirein kohosi rannalla
torin varrella, ja hummasivat sitten suuren salin takana
pianohuoneessa.

"Kas niin, istu tuohon pianon ääreen, _signor Falco_", oli maisteri
Bongman kehoittanut, sulkien savustuneiden pitsiuutimien verhoamat
ikkunat. "Soita, soita niin tuusan jeevelisti! 'Lähti soitellen
talosta, patakoitellen palolta.' Kullervoa!"

Kullervoa? Ah, se aihe oli jo kauan sitten Lauri Falkilta unohtunut.
Hän istui ja soitti, jotakin tuttua ja ylimalkaista, ensin kuin kone.
Hänen aivoissaan kulkivat sekavina erilaiset kuvat: hämärtyvän illan
tunnut, kevätpuoli kesää, jolloin hän oli Sveaan tutustunut, kesän
lämpöiset haaveet nurmella, päivänkukat ympärillä. Ja kaiken kesäisen
vastakohtana kuumotti hänen oma tuleva kohtalonsa. Nimittäin hänen
lukkari-alansa: kohtalokseen hän oli sen nyt koko päivän tuntenut,
vaikka oli koettanut tukahduttaa sitä tuntua. Kohtalokseen elää
jossakin kirkonkylässä tai pikkukaupungissa, perhehuolissa, joita eivät
nyt hälventäneet mitkään unelmat pääsystä pois, kauniimmille maille.
Vaikka Svea olikin hyvä, jaksaisiko hän sellaista kitumista kestää?
Miten on käynyt Muttisellekin? Kirjakauppiaan pessimismi, joka oli jo
ennenkin ympäröinyt Laurin aina kuin synkkä varjo, löysi nyt herkän
kaikupohjan hänen sydämessään.

"En ole mustasukkainen", ne Muttisen sanat soivat yhä hänen korvissaan,
epäilevinä ja alakuloisina. Tuntui kuin jokin pahahenki olisi
kuiskannut niitä hänen selkänsä takana. Jumalan kiitos, että se
Könölin, viisas mies, oli kehoittanut odottamaan. Ja nyt lisäksi tämä
maisteri Bongmanin puuhain loppuminen näin. Mikä tuota Bongmaniakin
vainosi? Ei, eipä tuntunut tulevan hänenkään hommistaan mitään. Kaikki
meni niinkuin meni...

Mutta se toivottomuus nosti syvältä hänen sielunsa pohjalta jälleen
jotakin synkän itsepintaista, jotakin, joka oli kuin halu tehdä pahaa,
syöksyä johonkin. Se oli katkeraa ja suloista, niinkuin sekin oli ollut
hänestä aina, ettei hän voinut maailmassa viihtyä.

Kaikki nämä hämärät ajatukset ja tunteet kihisivät nyt hänen päässään
kummallisena sekoituksena, joka nosti hänen sielunsa autuaalliseen
riemuun ja syöksi sen samalla yhtä syvän synkeyden kuiluun; ja
molemmat, sekä tuo toivottomuus että onni, olivat nyt korkeimmillaan:
virtasihan viini veren seassa hänen suonissaan.

Vähitellen Lauri alkoi soittaa siinä jotakin epämääräistä, kuviteltua,
voimalla, jota ei hänestä olisi uskonut; nyt hän lähenikin jälleen
rehellisyyttä, epätoivoaan; hän soitti jotakin, josta kuitenkaan ei
tullut mitään sävelmää, siirtyi etelämaisesta kirkkaasta kansanlaulusta
suomalaiseen kansanlauluun, riemuitsevaan, riehuvaankin, joka samalla
oli -- alakuloista.

Toimittaja hääräsi maisteri Bongmanin kanssa hänen selkänsä takana,
silloin tällöin maisteri tuli ja täytti Falkin lasin, joka oli pianon
kannella sinikellomaljakon vieressä, ja sanoi:

"Kas niin, soita sinä vaan, hyvä tulee, sakseliini on pian kypsä!"

Sitten maisteri Bongman luki Touhiolle runoa. Hän sanoi:

"Tämän minä olen sepittänyt viime öinä, eräille vanhoille tädeille,
jotka katsoivat minuun kadulla, huulilla jotakin sellaista: varmaan he
ivasivat minua. Mutta kyllä minä näytän kaikelle sellaiselle, jonka
vertauskuviksi minä heidät olen tässä tehnyt. Tai en heitä, vaan eräät
samanlaiset poikuuteni ajan neidit. Älä pelkää, Touhio, en minä näitä
sinun lehteesi tarjoa."

    "KAMEELIT.

    Kah, kameeli, missä näinkään ennen Teitin?
    Kun katseen tarkemman taas siihen heitin,
    niin muistin vanhat af Gammalin mamsellit, heillä
    ol' ennen tapana käydä kekkereillä
    mun tätini luona, vainajan minulle kalliin.
    Ol' ylpeä nenä heillä juuri tuohon malliin,
    noin nyrpyssä nuuskiva, niinkuin täänkin
    on haivenkuono, sama ryhti päänkin.
    Mit' ärsyttäväistä nuuskimista lienee
    niill' ollut sieraimilla, hitto tiennee,
    kun vapauttakaan juuri siihen aikaan
    ei ollut, ja mistäpä uutisen saikaan?
    Noin kulki he nyökäten niskaa kuin tää nauta
    ja hipallansa tuima silmälauta,
    noin juhlallisen verkkaan, ja harteilla, anteeksi, ryhä
    myös nousi heillä kuin mikä kuorma pyhä.
    On kameeli kuormasta ylpeä, kantoi se muonaa
    tai jotakin vanhaa, puuta, heinää tai kuonaa.
    No, heill' oli mieli vanhoissa totuuksissa,
    mut rinnat oliko heiltä vienyt kissa?
    Ei auta totuus, ellei meiss' ole miestä
    sen väärinkäyttäjää jöökisti motoon piestä.
    No, rinnat ei tälläkään liioin paisu, ei loista.
    Ja tohdinko nyt myös laulaa lantioista?
    Ne kameelilla on litteät niinkuin ruota,
    ja pitkät karvat roikkuvat hännän luota
    kuin silkkisaalin rimpsut laihan naisen
    lyö lantioihin, aattehin astuvaisen.
    He johtokunnissa istuivat kodin ja koulun
    Niin saapuivat meille he aina pyhinä joulun,
    ja teetä tai kahvia (ei paloviinaa) juotiin. --
    Nyt tänne Korkeasaareenko viimein he tuotiin?"

"Se oli jöökiä!" huudahti maisten Bongman. "Mainiota, tällaista sinun
pitäisi kirjoittaa, pääartikkeleiksi, Jalmari Touhio."

"Kyllä, niin, tämä onkin jotakin, mutta y-yy-ylenannettua", sanoi
pehmennyt toimittaja, "sen sinä osaat, kun et vain käytä paljon vanhoja
sanoja, joita ei kykaan yy-yyymmärrä."

Tultiin tahtomaan Touhiota puhelimeen, mutta hän vastasi:

"Sukeltakoon faktori va-va-vatsaansa myöten suohon!"

Maisteri Bongman meni hänen puolestaan puhelimeen. Kun hän palasi,
kertoi hän faktorin lähteneen makaamaan, ukko ei jaksanut enää. Ja hän
jatkoi:

"Me sovittiin, että minä menen sinun puolestasi järjestämään
iltasähkösanomat painoon."

"Sinä? Kyllä ... itse, älä sinä luule; minä olen sellainen, että
seilissä saan olla, mutta silti ... selvä mies. Silmä kuin pii! Sinä,
lehmänsorkkinesi ... hoi maailmassa, pääni on kuin Haminan kaupunki.
Kuule sinä, Bongman, me ollaan sittenkin runoilijoita, me, molemmat,
vaikka riidellään aatteista, mene sinä sinne, seulo ne sähkösanomat.
Mutta, mutta juoksupojan täytyy seistä sinun edessäsi smirnaassa kuin
sotamies!"

Sitten he lauloivat:

    "Koska meillä on joulu,
    juhla armas lapsien..."

Viimein väsyi Jalmari Touhio, nukkui nojatuoliin. Maisteri Bongman
hommasi hänelle ajurin ja käski viemään "sakseliinin" kotiin. Sitten
hän maksoi laskun ja lähti pianistin kanssa ulos, mennäkseen
kirjoittamaan Sydän-Savotarta.




37.


Oli myöhäinen ilta, Bongman ja Falk kulkivat rantakatua. Tuolta virran
toiselta puolelta erotti tuskin taloja rantojen tummuudesta;
luterilaisen kirkon torni kuvastui kelmeänkeltaista taivasta vastaan,
surunvoittoisena, ympärillään rivi mustia kattoja. Eräissä taloissa
syttyivät par'aikaa lamput. Ja tuolla sataman edustalla suitsutti
tukkihinaaja mustien saarten välissä parven kultaisia ja punertavia
kipinöitä himmeään ilmaan. "Heinäkuun loppua, syyspuolen ilotulitusta",
supisi Lauri Falk; sataman puistikossa olivat koivut tuhansien sirkkain
äänekästä sirinää, kesän alkavaa finaalia.

Maisteri Bongman alkoi puhua:

"_Falco_, ilmoitan sinulle salaisuuden: aion jättää tämän kaupungin.
Huomenna lähden, päivälaivassa; mutta sitä ennen tulee jotakin. Niin,
se minun moottorihommani meni myttyyn, sen keralla minun varsinainen
kokoamistyönikin. Ehtisihän sitä vielä; mutta nyt minulla ei ole rahaa.
Tuolla katosi osa stipendiä räjähdyksessä, telakka kiskoi kamalasti,
sitä ennen kului tuohitöihin ja elantoon täällä, kalut eivät menneet
kyllin kaupaksi; ja nyt karisivat melkein viimeiset hotellissa, erään
hauskan aatoksen toteuttamiseksi, haha. Tänään toivoin vielä, että jos
moottori alkaisi käydä, saisin sitä vastaan täällä lainaa ja pääsisin
kokoamaan huonekalujani. Mutta se oli todella Holofernes. 'Siihen
kultani kuluivat, hopeani hoikkenivat!' Ei nyt saa rahaa enää
maisterikaan, ennen saivat ylioppilaat lakilla kooten. Mutta oikeastaan
en minä ole millänikään! Sillä olenhan saanut kaluja kokoonkin; eivät
minun keräykseni ole niin huonoja kuin tuolle Jalmari Touhiolle
teeskentelin, älä luule; puhuin vain pilkatakseni kolloa. Tosin aioin
tehdä muutakin; mutta eihän niitä oikeita esineitä näin lähellä
kaupunkia ole. Ah, miksi en päässyt kauemmaksi? Oikeihin metsätaloihin,
joissa on jotakin vanhaa, alkuperäistä: yksinkertainen, huijauksille ja
kulturille vieras talonpoika?"

Bongman oli hetken vaiti, sitten hän taas nauroi:

"Helsingin herrat ovat lohdutukseni. He tietävät, mistä voi jotakin
tulla. Sinne vien konttini. Täällä minua irvistellään, nauretaan,
kammotaan niinkuin olisin varastanut, syönyt miehiä. Olenko minä
väärentänyt vekselin, olenko kirjoittanut tosissani sonetin, olenko
minä imelä mamselli? Ja kuitenkin minulle nauretaan, yksin Muttinenkin.
'Tuohia', sanovat kaikki, ainoastaan nuoret tytöt ja jotkut muut ovat
minun puolellani. Tuohesta olen esineitä tehnytkin, mutta mistä muusta
olisin tehnyt, sillä eihän meillä ole metalleja. Vai raudastako?
Tai puusta...? Kyllähän jossakin vanhassa runossa sanotaan
vertauskuvallisesti: 'Puksut puiset lantioilla', mutta ymmärräpä se ...
kirjaimellisesti. Ei siis menestynyt hommani noiden irvistelijäin
vuoksi. Arvostella kyllä osataan, mutta tehdä jotakin, luoda jotakin,
joka on meille omaa, sitä ei tee kukaan. 'Koota tuohia', sanotaan; onko
tämä nyt paljon kummempaa kuin koota kansan sananparret ja sanat, sillä
sellaisia on Helsingissä kokoelmittain. Täytyyhän meille kaiken, mitä
oma kuusi kuiskii, olla pyhää. Täytyyhän meidän luoda jotakin omaa ja
omintakeista..."

He olivat tulleet toimituksen ovelle, siinä sanoi Bongman pistäytyvänsä
toteuttamaan viimeisistä aikeistaan toisen, hän virkkoi:

"Tule satamaan huomenna kello yhdentoista tienoissa, mutta älä usko
muita, sinulle tämä ei saa olla yllätys, sinä olet aina kuunnellut
minua. Ja tulethan nukkumaan luokseni jälleen? Minä en tahtoisi olla
yksin. Minne nyt menet? No, tule takaisin tänne toimitukseen
odottamaan."

Lopuksi maisteri Bongman mutisi hiljaa:

    "Oi, moottoriseni, itkuvirsiä sinulle vetelen.
    Oi, opi, kuvajaiseni lapsi, kultaisien syntysien esistä,
    eikö ne antele niitä miilostisia sinulle?
    Oi, milloin yhdymme kahden taas näihin kamppanjaisiin?"

Sitten meni Bongman naurahtaen sisään.

Lauri Falkia liikutti Bongmanin valitus, sitten hän jälleen vaipui
omiin ajatuksiinsa ja lähti menemään Könölinille. Puhumaan Svealle,
niinkuin oli luvannut. Tuosta isän toivomuksesta, että he pitäisivät
kihlauksensa salassa.

Mutta vielä ei hän mennyt suoraan vihreään taloon; hänen täytyi vielä
tutkia itseään, nauttia synkeydestään, samoilla sinne tänne noita
tuttuja kujia, jotka painuivat yhä tummempaan illan pimeyteen. Niin hän
kiertyi jälleen satamaan, josta oli äsken astellut Bongmanin kanssa.

Tuonne laiturin toiseen päähän loistivat tulet lahden takaa Kasinolta:
"Miten kirkkaina jo!" ihmetteli Lauri Falk. Soitto kaikui sieltä, erään
Boston-valssin sävelet, mahtavina ja samalla hivelevästi aaltoillen;
siellä tanssittiin.

Pienemmissä taloissa oli tulet jo sammutettu, siellä nukuttiin.

Nuo keltaiset ja valkeat tulet Kasinon suurista ikkunoista, ne aivan
säkenöivät ja värisivät kuin tähdet. Niistä vasta, täällä kaupungissa,
Lauri Falk oli oikein huomaavinaan, kuinka illat jo olivat pimeät.

Se kiihotti Falkia. Hän pysähtyi laiturille, loi kasvonsa taivasta
kohti, nosti käsivarsiaan ja huudahteli:

"Oi syksy! Nytkö olet jo tullut!"

Maalla, myllyllä ei hän ollut erottanut näin rajusti iltojen
tummumista, siellä ei ollut tulia.

Entä järvi sitten sataman edessä: sen pinta oli melkein musta, siellä
täällä ainoastaan valkea kaista, harmaata valkeaa, heikkoa hohdetta
illan taivaan yhä katoavasta valosta. Ja veden takana olivat läheiset
saaret aivan mustat. Niin, nuo saaret ja harvaanasutut mantereet niiden
takana, maat, jotka pian raukeaisivat suureen äänettömyyteen, syksyn
helmaan ja sitten hankien alle, oi, ne tuntuivat nyt Lauri Falkista
joltakin synkän-synkältä. Hän seisoi satamakatoksen pilariin nojaten,
pää kumarassa, kädet taskussa ja tuijotti noihin salomaihin,
määrättömiin ja autioihin. Samalla hän kuuli sävelet... Mutta se tanssi
tuntui hänestä täällä omituiselta, tässä keskustassa ja maisemassa;
joltakin hetkelliseltä, epäkotoiselta, niin, melkeinpä hassulta.
Hänestä olivat sähkövalotkin aivan kuin juovuksissa; nuo uhmailevat
sävelet olivat jotakin hurjaa poikkeusta, niinkuin enimmät
tanssijoistakin, ulkomaalaiset, tulivat tänne ainoastaan lyhyeksi
aikaa, iloittelemaan kesäksi. Se ilo oli nyt jollakin tavalla ikäänkuin
hullunkurista satua, samaa kuin jos hän olisi siellä myllyn
ympäristössä kulkiessaan yht'äkkiä kuullut salolta posetiivin äänen.
Moinen ilo vei ajatuksen iloon, mutta ei kuitenkaan ollut sitä
rajatonta iloa, jota Lauri Falk kaihoili.

Koirain haukunta kaikui kumeasti, siinä oli hänestä syksyn pelkoa.
Tornikello löi kerran, triangeli toisti väristen lyönnin. Falk katsoi
kelloaan tupakkansa hohteessa, se oli jo neljänneksen yli kymmenen.

Nyt hänestä oli epähienoa enää mennä Könölinille. Mutta nyt, juuri nyt
hän sinne tahtoi, kun oli ensin selvittänyt sen ajatuksen, joka oli
häntä vaatinut miettimään kaiken päivää. Mutta mennäkö sinne näin,
maljain kallistelun jälkeen? Oh, hän ei tahtonut salata Svealta
tätäkään, se ei saisi estää häntä menemästä; hän tahtoi olla vilpitön,
näyttäytyä juuri sellaisena, mikä oli.

"En ole mustasukkainen", ne Muttisen sanat soivat koko päivän hänen
korvissaan.

Mustasukkainen?

Ah, nyt hän huomasi, mikä siinä oli alla, hän aivan pysähtyi laiturilla
ja nyökäytti päätänsä.

Ei; mustasukkainen ei hän Sveasta ollut.

Mutta hän oli kerran ollut mustasukkainen, erään toisen tähden;
viimeinkin hän sai ajatuksensa ytimen paljaaksi.

Tällainen oli lyhyesti Laurin vanha lemmensatu, josta on pari kertaa
mainittu. Nuorena ylioppilaana hän oli rakastunut erään
puoliruotsalaisen tuomarin tyttäreen. Rakastunut, hm: ensin Lauri
nytkin ajatteli haikeana, miten toisenlainen hän olisi, jos olisi tuon
tytön saanut. Mutta sitten hän muisti: hän oli piankin jättänyt
vastaamatta tytön kirjeisiin, niinkuin nytkin Svean; oli siis
laiminlyönyt tuon "neitosensa", joka oli odottanut häntä pari vuotta ja
sitten mennyt naimisiin.

"Miksi minä hänet jätinkään?" aprikoi nyt Lauri Falk. "Siksi, ettei
minulla ollut mitään hänelle tarjota. Mutta olihan minulla varoja,
joilla olisin voinut lukea. Niin kyllä; mutta miksikä lukea, miksi
tulla? Siellä pääkaupungissa, uusien pyrkimysten piirissä, oli kaikki
silloin niin uutta, outoa, kummallista; ja ennen kaikkea, nautintoa.
Niin menivät vuodet, joutilaisuudessa kylläkin, mutta sellaisessa,
jossa oli tuskansa..."

Lauri Falk säpsähti tätä ajatuksenkäännettä. Niin, silloin hän
oli rakastanut, sokeasti, silloin hän oli ollut mustasukkainen,
siinä se totuus nyt oli. Lauri Falk muisti, kuinka hän eräissä
tanssiaisissa, joissa oli tanssinut sen valssinsa, oli tapaillut
taskusta linkkuveistään, kun näki tuon tytön hymyilevän toisille,
polyteknikkolaisille: ja tyttö hymyili, koska Lauri Falk oli, ensi
kertaa eläessään tanssiessaan, ollut kompastua nenälleen keskellä
rakkaudentunnustuksiaan.

Sen jälkeen ei Lauri mennyt tanssimaan.

Ja silti ei tuo tunne hänessä ollut muuta kuin sellaista loimua, että
hän voi tytön jättää. Mutta kun tyttö puolestaan hänet jätti, se koski
häneen, mutta sillä tavalla, että hän tunsi sen jälkeen olevansa vapaa,
nauttimaan, täysin maljoin, uneksimaan, kuitenkaan sillä mihinkään
pyrkimättä; lemmiskelemään, silläkään mitään tarkoittamatta.

Mutta näitäkään asioita ei Svea vielä tietänyt. Kuinka kummalla oli
Svea voinut suostua kihloihin näin tuntemattoman kanssa?

Rakastiko hän Sveaa? Ei, Lauri Falk ei ollut mustasukkainen, vaikka hän
aina olisi saanut siihen syytä; esimerkiksi -- Heitukasta. Mutta
hänellä ei ollut tunnetta sellaiseen.

Sitten hän kuvitteli, miten kunnottomasti hän menettelisi Heitukkaakin
kohtaan, jos riistäisi häneltä ehkä pelastuksen keinon. Gentleman!

Ei, hän oli kerran rakastanut, mutta nyt? Falkin sydän ei kärsinyt
puolinaista eikä pientä; kun hänestä ei ollut suureksi taiteilijaksi,
ei hän voinut sopeutua koko siihen alaan; kun hän ei voinut rakastaa
intohimoisesti, mustasukkaisesti, niin...

Oi, hänen osansa oli vain hetkellinen haave, hekuma, kuvitelma; kaunis
nainen, yhtä synkkä, irrallinen ja yksinäinen kuin hänkin. Joka
ymmärsi, että sellaisen täytyi olla toivotonta, hetkellistä Lauri
Falkissa. Kohdata, erota... "Ilonainenko vain?" huudahti hän yht'äkkiä.
Ja kipeästi viilsi hänen rintaansa, kipeästi kuin toivoton tulevaisuus,
kuin syksy, jonka hän aavisti tuossa saarten ja metsien synkeydessä.
Hänen aivoihinsa tuli nyt kummallinen mielikuva: että kaikki ihmiset
täällä kesän jälkeen kellahtavat sänkyihinsä ja kuolevat. Sille hän
naurahti; mutta samalla se herätti hänessä kiihkon leikkiä vielä,
tanssia niinkuin nuo tuolla, nuo kesän lapset, muuttolinnut, nauttia,
leimuta aivan kuin tulet syksyllä, mennä miten tahansa, samaa kiertoa,
jotakin järjetöntä ja hullua ... nauraa kuin slaavilaiset: antaa mennä,
_nitsevoo!_

Näitä totuuksia pianisti nyt hoiperrellen lähti puhumaan Svealle; niin,
jos Svea ymmärtäisi sellaista. Että kaikki oli ollut, tähän asti,
ainoastaan kesäistä leikkiä, vaaleain kesäöitten unta, kuin auringon
kiiltelyä laineilla.

Hän aikoi puhua, että jos Svea voi odottaa siinäkin asiassa, kunnes
hän, Lauri Falk, näkee, onko se muuta kuin... Ja jos hän sitten huomaa
sen muuksi, niin sitten, sitten...




38.


Astuessaan vihreän talon pimeästä eteisestä saliin Lauri Falk pysähtyi
ja hätkähti: tuossa oli hänen edessään ilmielävänä se sellainen olento,
jonka hän oli laiturilla ajatellut ainoaksi, mikä oli hänentapaistansa
varten luotu: leposohvalla, punaisella varjostimella verhotun lampun
hohteessa, sadepisarain kiiluessa ikkunoissa, -- sillä jälleen oli
hiljalleen alkanut sataa --, nainen pitsitetyssä yökauhtanassa, osaksi
paljaana pullistuvin povin, joka oli valkea kuin maito, lantiot
kierteessä, -- hän oli kääntänyt yläruumiinsa ja kasvonsa divaanin
selustasta katsoakseen tulijaa, -- ja kasvoissa ja silmissä kiivas
hohde, suupielissä ylimielinen ja samalla vetävä ilme.

Mitäpä voi Maissi-rouva nykyään muuta kuin loikoa ja oleskella kotona,
tällaisen skandaalin jälkeen? Viime aikoina oli vanhuudenajatus
hurjistanut mieltä, se oli saanut hänen päänsä suorastaan pyörälle. Hän
oli silloin kävellyt, kaikessa komeudessaan, leveä hattu päässä,
kaduilla, pysähtynyt muotikauppain ikkunoihin, katsellut, ah, ah,
kaikkea stiilista! Ja hän oli vilkunut ympärilleen herroja, ah, ah, hän
niin kaipasi jotakin, hän tahtoi elää! Mutta nyt hänen oli täytynyt
pysyä sisällä. Tänä iltana hän oli ajatellut hiukan askejaankin.
Hänelle kun jäisi konkurssissa oma osuutensa, hän lähtisi Helsinkiin,
perustaisi muotiliikkeen, ellei Konstantin keksisi keinoa, miten päästä
jälleen varoihinsa. Tosin se elämä olisi siellä pääkaupungissa ehkä
vaikeampaa, synkempää kuin täällä. Mutta ei hän nyt jaksanut sitä aina
ajatella! Tuli mieleen myöskin tuo Konstantin, jota hän ei nyt sietänyt
ajatellakaan, tuskin sitten nähdä. Kuinka hän kiertelee, hiipii
huoneissa, hitaasti ja sairaana, puuskuttaen joka toisella askelella
vaivaisen henkäyksen. Ja sairaan sydän hyppää silloin niin, että koko
rinta värisee. Ja kasvot ovat kuin koko maailman jättäneen. Oh, on niin
kauhea sitä ajatella. Maissi-rouvaa iljettää sellainen sairauden
henkäys, se on niin _skreepistä_.

Ne ajatukset jättäen hän oli nyt lukenut divaanilla vähän aikaa Dumas
vanhempaa, oli odottanut Mimmiä, joka oli Kasinolla tanssimassa. Mutta
sitten tuntui kirja niin kuivalta kuin kaikki muutkin, hän antoi sen
valua viereensä, ja kääntyi mukavampaan asentoon ja katseli sitten
komeaa poveaan, johon hän muisti Lauri Falkin silmien kiintyneen siellä
saarella; niin, muistipa Falkin tarkastelussa linnassakin jotakin
samanlaista kuin tuomari Tommolan siellä. Se ajatus sai hänet
ilkkuvaan riemuun. Ja sitten hän mietti muutaman päivän päästä tulevia
Olavin-juhlia, ilotulitusta, venetsialaista regattaa, ja sitten
kuukauden päästä alkavaa syksyä: haapain lehdet punaiset, kuvaamatonta
loistoa, saatanallista. Koivujen lehdet kuin kultarahat rihmassa. Ah,
ah, ei hänellä ole varoja elää, jos tämä konkurssi tosiaan... Mutta hän
tahtoo elää viimeiseen verenpisaraan asti.

Siinä seisoi Lauri Falk, silmissä omituinen leimahdus, katseli hänen
poveaan ja alastomia nilkkojaan ja jalkoja, joissa oli yökengät. Maissi
antoi sen tapahtua, hän hymyili ja tervehti, ja huomasi Lauri Falkista,
että hän hehkui viiniä, ei, sherryä se oli! Hänessä nousi varsinkin
viimeisten päivien villi päätös, hän oikaisi käsivartensa niin, että
hiha valui kyynärpäähän ja paljasti kyynärvarren. Ja Lauri Falkin
silmiin syttyi läpättävä tuli, hän tarttui ojennettuun käteen, hänen
toinen kätensä kosketti Maissin lämmintä kaulaa. Maissi ei estellyt
muuta kuin hiljaisella naurulla: "Te olette _tokig!"_ Hän veti Falkia
puoleensa ja kurotti suutaan, antoipa kieltäkin, kallistui suopeasti ja
nauraen selälleen.

He kuulivat ääniä, Könölin seisoi Svean kanssa eteisen ovella. Ukko
haukkoi ilmaa, hänen kasvonsa olivat sinertävän kalvaat. Lauri Falk
pysyi hetken paikallaan, hänessä tuikahti vielä uhmantapaista, ja hän
näki säikähtäen Svean pelästyneet kasvot. Könölin käänsi vaivoin päänsä
ja katsoi Falkiin, hänen silmäkolonsa olivat tummat.

Lauri Falk meni eteiseen, hapuili päällystakkinsa ja hattunsa
naulakosta ja kulki verannalle, pysähtyi siellä ovenpieleen. Jokin ääni
uhkasi hänen sielussaan. Siinä hän seisoi, ei tietänyt mistään mitään,
kuuli vain avoimien ovien kautta salista sananvaihtoa.

"Sehän on bagatellia!" huudahti rouva harmistuneella äänellä.

"Niin, sinusta", vastasi Könölinin ääni.

"Mutta eihän tässä ole mitään tapahtunut, yksi muisku..."

"Mitään tapahtunut, ei mitään, ei mitään... Näinkö se... En tahtonut
luulla. Mene, mene sinäkin... Mene sinäkin konkurssiin... Varattomaksi
jäät sinäkin. Tiedä se sitten ... nyt juuri, kun tahdoin jotakin muuta
... kotia ... kerrankin ... silloin sinä... Minä petin sinua, kun
sanoin, että sinulle jäisi osuutesi, saadakseni sinulta rauhaa! Sinä
olet ollut mukana tuhlaamassa, sinut tuomitaan osalliseksi, joudut
kerjäämään!"

Maissi-rouva huudahti:

"Vai niin, sittenpä saat sinä pitää huolen minusta. Vetää kuin
ennenkin. Elätä minut ja lapsesi!"

"Svean? Kuka hänestä sitten ennen on huolta pitänyt? Sinäkö? Tiedätkö,
mitä sinä teit? Että sinä voit Svealle...! Ovat kihloissa..."

"Kihloissa? Tuo konstnääri?" huudahti rouva. "Missä Svea on?"

Ja sitten purkausi Maissin kurkusta, kimeästi:

"Miksi et sanonut sitäkään minulle? Miksi sinä et puhu koskaan? Miksi
sinä et puhu? Et mitään minulle, niinkuin minulla ei olisi päätä. Niin,
niin... Sinä: samanlainen kuin kaikki muut! Kaikki! Niinpä saatte mitä
etsitte. _Kaka söker maka_!"

Nyt Lauri näki jonkin valkean hahmon kiiruhtavan verannan editse
keittiöstä päin. Laurille tuli kauhu, se oli Svea. Hän lähti Svean
perästä, ensin juosten, sitten tuokioksi pysähtyen, tunnonvaivoissa.
Sitten hän hiipi Svean perästä alas katua, niin hiljaa, ettei Svean
olisi tarvinnut häntä nähdä. Nuori tyttö meni taakseen katsomatta
edelleen, poikkesi sivukadulle, yhä rantaan päin; Lauri Falk kiirehti
tuskissaan askeliaan. Svea kulki yli pienen sillan, saarelle, jonka
takana vanha linna kuumotti väkevän virtansa keskeltä, katosi
pensaskäytävien varjoon ja ilmestyi mustan virran laiturille. Siinä hän
pysähtyi, Lauri Falk juoksi luo, tarttui tytön käsivarteen ja alkoi
sammaltaa:

"Mitä te aiotte?"

Hän irroitti kätensä, mutta asettui kuitenkin Svean ja virran väliin,
niin kauas Sveasta kuin saattoi.

Svea sanoi: "Menkää."

"En voi, ennenkuin lähdette tästä", vastasi Lauri Falk. "Miksi lienette
täällä, ehkä minun vuokseni, tällaisen: ei maksa vaivaa. Näittehän itse
... niin, se ei tosiaan maksa vaivaa."

Hän huomasi Svean vasemmassa kädessä jotakin. Siinä oli tosiaan
revolveri! Lauri Falk otti sen hiljaa pois ja aikoi heittää sen
virtaan. Mutta sitten pälkähti jotakin hänen päähänsä, hän nakkasi
Könölinin aseen maalle, kauas jonnekin. Myllylle jäänyt unijuoma
kuvastui mielessä ja se kaunis kolibri-viittakin.

"Te ... Svea ... neiti ... minun tähteni ... oh, sehän olisi
naurettavaa", huudahti Lauri Falk.

Hän aikoi jälleen pyytää Sveaa menemään, mutta keskeytti. Sitten sanoi
Svea:

"Menkää, ettekö ymmärrä, että minä en nyt voi. Minä menen kyllä."

Ja Svea lähti horjuen laiturilta. Lauri Falk seurasi, mutta ...
loitolla pysyen. Svea katosi sillan toiselle puolen suuren lehmuksen
varjoon, pysähtyi kuin jotakin miettien, ja sitten hän kiiruhti
takaisin kotiin, jonka portin lähellä alkoi kuulua etsivien
palvelijoiden huutoja ja Maissi-rouvan hermostunut ääni.

Muut menivät sisään, pianisti seisoi puutarhassa, ei kuitenkaan liian
lähellä rakennusta. Hän kuunteli jokaista ääntä talosta. Jos täällä
tapahtuisi jotakin, silloin täytyisi sen tapahtua hänellekin. Satoi
hiljalleen, hän odotti suhisevain vaahterain ja koivujen alla. Ja hän
hymähti:

"Mitään ei tapahtunut."

Mutta sehän ei mitään merkinnyt, ettei se ollut tapahtunut, sillä
olisihan se voinut, sellainen hän oli. Juuri hän, sama mies, joka oli
inhonnut pikkukaupungin herrojen hulluttelua Muttisen talossa juhlien
jälkeen. Ja Oiva Tommolan pintapuolisuutta.

Talosta ei kuitenkaan enää mitään kuulunut, tulet sammuivat ikkunoista,
ensin keittiöstä, sitten muualta. Ainoastaan Könölinin kamarista kuulsi
himmeä valo yhä. Sade muuttui rankaksi, tuuli vanhoissa puissa
kohinaksi.

Nyt kuului askelia kadulta, vuoroin kapsavia, vuoroin pehmeitä. Ne
lähestyivät porttia. Lauri Falk väistyi puutarhan pimeyteen. Maisteri
Bongman tuli pihalle, kiskoi verannan ovea ja lykkäsi sitten avaimen
siihen. Ja sitten syttyi kynttilä hänen ullakkokamarissaan, ja
stipendiaatti seisoi ikkunassa, kasvot onnellisessa naurussa. Hän
odotti kai Falkia, mutta tällä kertaa ei lauhkea sankarimme noudattanut
hänen toiveitaan. Ei, viimein hän lähti talon puutarhasta. Hän kulki
jälleen sille saarelle, jossa oli Sveasta eronnut. Nyt sai suru hänessä
vallan; että hänen oli täytynyt, täytynyt turmella ehkä onnensa. Eikö
hän ollut pohjaltaan aina vaistomaisesti vastustanutkin onnea, jota
hänelle tarjottiin? Siinä kirkastui hänen päässään jotakin, niin, että
hän aivan pysähtyi. Eräät sävelet, joita hän oli kesän alussa
leikillään ja ajankuluksi sommitellut, Kullervosta.

Tämä teko, siinä ne ajatukset olivat. Hän löysi saarelta revolverin,
tuon, jonka kätkemällä Svea oli ehkä pelastanut isänsä.

"Sen täytyy tapahtua, jos tuolla vihreässä talossa jotakin tapahtuu.
Mutta, mutta ei täällä. Ei tällä seudulla; eikä nyt!"

Tämä seutu oli hänelle rakas, autioissa erämaissa oli jotakin
sellaista, ettei hän voinut muualle koskaan todella kotiutua. Mutta hän
oli ikäänkuin turmellut suurimman ilonsa, ilon luonnon helmassa täällä.
Tuntui kuin hän olisi häväissyt luonnon. Pois, muualle, vieraaseen
maailmaan!

Vuodattaen kyyneliä, joista hän kuitenkin nautti, hän lähti nyt
Muttisen Aapelin talolle, tuntien itsensä arvottomaksi sinnekin, soitti
kelloa ja kielsi Marttaa, joka tuli hänelle avaamaan, herättämästä
kirjakauppiasta. Ja kun kummasteleva emännöitsijä oli poistunut, Falkin
antamatta varustaa itselleen vuodetta, otti pianisti päällystakkinsa,
sammutti lampun, asettui salin sohvalle ja kyyristyi siihen selkä ja
jalat koukussa. Siinä hän tuijotti ikkunain hämärään kuultoon.

Missä oli alkukesän öitten kultainen loiste? Ruudut häämöttivät
vaaleina, koivut rannalla huokasivat silloin tällöin.




39.


Kulkipa Muttisen Aapeli seuraavana aamuna väljässä mekossaan
kamaristaan saliin, ja Lauri Falk kuuli hänen pysähtyvän sohvan luo ja
murisevan itsekseen: "Mitä hän tuohon? Voi kolmentuhannen ukko!"
Pianisti oli nukkuvinaan. Sitten meni kirjakauppias eteiseen, palasi
kamariinsa ja kahisteli siellä jotakin, varmaankin sanomalehteä.

"Voi kyöpeli kuitenkin", kirosi Muttinen hiljaa itsekseen ja kiiruhti
Oiva Tommolan huoneeseen, jonka oven hän veti kiinni. Ja hän tervehti
Tommolaa:

"Heräjä, sinä synnin sitkiää ja pitkiää unta makaava sielu! Nouse
loorastasi! Ja katso nyt tätä lehteä, mitä siinä on! Kun ne tulevat
tänne taas, turkkilainen! Ryssien torpedo-panssarilaivasto Saimaalle."

Pianisti teristi korviaan; ah, se oli ainoastaan sitä.

Muttisen Aapeli murahteli Tommolan kamarissa edelleen:

"Pihkaako ne täällä aina luovivat torpedovenheineen? Jo kerran ennen
ajelivat; eivät, eivät anna pienen kansan elää rauhassa, metsässä."

Sitten luki asianajaja Tommola nopeasti lehteä, erottelematta pilkkuja
tai pisteitä:

"Meille sähkötetään t.k. 20 pn iltana Kuopiosta: mikäli täällä varmalta
taholta olemme tietoomme saaneet, on uusi torpedo-ponsarilaivue tulossa
Saimaan kanavan kautta pohjoiseen matkan päämäärä sietämätön..."

"Sietämätönkö?" huudahti kirjakauppias.

"Kai painovirhe", selitti Oiva Tommola. Hän jatkoi: "Meille sähkötetään
t.k. 20 pn aamuna klo 2 a. entisistä lähteistä torpedolaivue, jota
komentaa atamaani Muilovits-Trohimovski, on edennyt koillista väylää.
Ainoastaan Latvaveden selällä on kohdannut luonnon vastuksia parin
laivan sipaistessa pohjaan meille ilmoitetaan yhä edelleen: Puumala,
klo 4 aamulla (puhelimitse) että laivue saapuu kaupunkiimme klo 11
tienoissa päivällä, ellei esteitä satu, kulkien Kesamonsaaren ja
Koirasalon välistä väylää. Nauta pilettikoneena laivoissamme. Mitä
helkkaria?" keskeytti Oiva Tommola.

Kompukset lukivat, nauroivat keskenään ja arvelivat, että nyt on
maisteri Bongman varmaan saanut jonkin artikkelin lehteen. Ja sitten
tuli jokin runo: "Kameelit", alla nimimerkki Velho Sarajaha.

"Mitä tämä nyt on?", sanoi Muttisen Aapeli. "Pilkkaruno eräistä
neiti-vainajista. Bongmanin työtä tämä varmaan on."

Kuitenkaan eivät Muttinen ja Tommola kiinnittäneet sen tarkempaa
huomiota ensimmäiseen näistä lukemistaan uutisista, tiesivät vain, että
ryssän laivasto tunkeutuu Saimaalle.

Emännöitsijä Martta tuli nyt huivi päässä saliin, silloin Lauri Falk
pistäytyi nopeasti päällystakkinsa alle; Martta seisoi hetkisen
salissa, mutta meni sitten Tommolan kamarin ovelle.

"Kaunista huomenta, herra Tommola ja herra", sanoi hän. "Minulla on nyt
uutisia, kauppaneuvos Könölin se on nyt kuollut."

Lauri Falk oli kuunnellut korvat pystyssä: siinä se nyt oli, nyt hän
sai sen tietää, kuollut.

Hän vapisi, painautui seinään päin, ei kuullut muuta kuin että Martta
oli saanut sen tietää leipurissa, Könölinin sisäköltä. Sitten sanoi
Martta tuovansa herralle teetä ja rusinoita ja meni keittiöön.
Viimeinkin Lauri Falk huomasi Muttisen palaavan kamariinsa. Silloin hän
nousi, hänen täytyi nyt lähteä kaupungista, hän veti päällystakin
ylleen ja koetteli sen taskua: siellä se oli. Sitten hän meni Muttisen
kamariin; hän ei kuunnellut vanhan ystävänsä aamutervehdystä, hänen
ilmoitustaan Könölinin kuolemasta. Kirjakauppias saarnasi, matkien
vanhanaikaista pappia:

    "Tässä se nyt vainaja makaa,
    jonka huoruutta en takaa,
    mutta varkaudesta hän oli vallan vapaa.
    Ei heräjä herjan henki,
    jos kuinka kuiskuttais,
    ei pakene pahahenki,
    vaikka pallilla paiskuttais..."

Sitten Muttinen jatkoi:

"Niin, niin, hyvä on matkia, meidän, koirien. Ja sitten jutut lehdissä:
suomalainen liikemies, j.n.e. Ja kuitenkin hän on tehnyt ikänsä työtä,
miksi? Mitä, mitä on elämä?" inisi Muttisen Aapeli. "Häh, rahaako
tahdot, Lassi? Saathan, mokomaa; mutta onko sinulla nyt niin murhankova
krapula, häh, missä te olitte Kasinolta mentyänne? Turistissa, häh?
Miksi et antanut Martan tehdä vuodetta tänne? Minne sinä menet?"

Laurilla oli pää niin sairas, hän sanoi menevänsä apteekkiin.

Muttinen kiusasi:

"Häh, onkos nyt hyvä ollaksesi? Mutta eikö liene täälläkin jokin
aspiriini, piruliini."

"Ei, antaisit nyt vaan", virkkoi Lauri. "Minulla on asiaa myöskin
Bongmanille. Mutta saat sen tietää. Kiitokset vaan."

Lauri Falk puristi Muttisen lihavaa kättä ja lähti.

"Mikä helkutti hänellä oli?" mutisi Aapeli Muttinen itsekseen.

Mutta Lauri Falk kiiruhti junalle! -- Hän aikoi ensin kirjoittaa
Svealle. Mutta mitä? Pyytää anteeksi eilistä ei olisi kannattanut.
Eihän kukaan voi sellaista antaa anteeksi. Että hän oli tappanut
kauppaneuvoksen, ajatteli Lauri.

Odotellessaan junan lähtöä hän kierteli aseman takana rantakallioilla,
joihin aallot hyrskähtelivät, kumisivat kauempana, vilisivät ärtyisen
valkeina.

Menipä tunti, sitten seisoi Lauri Falk junan vaunusillalla kiitäen
halki kaupungin, korkeaa ratapengertä. Aivan kuin kaukaa ja himmeästi
hohtivat hänelle pienet talot ja salmien sininen vesi ... ja loitot
ilmanrannat auringon välkkeessä, sillä tuuli avasi siellä täällä
näkymään sadepilvien lomista kaistan vaaleansinistä taivasta.




40.


Samana sunnuntaina noin kello yksitoista aamupuolella, jolloin
Sydän-Savotar oli ilmoittanut laivaston saapuvan kaupunkiin, liikkui
mustanaan väkeä satamassa, ja uutta virtaili sinne lisää pieniltä
kujilta aivan kuin purosina. Katselijoita oli torin reunustalla talojen
ikkunoissakin, toisia kuljeskeli loitommalla suuresta tungoksesta, joka
oli muodostunut komeimman matkustajalaivan viereen. Ja pienten
laivainkin kansilta tähystelivät ihmiset tuohon tungokseen, jonka
keskellä maisteri Bongman seisoi, heiluttaen toista kättään ja pitäen
puhetta kansalle.

Tuossa tulivat joutilaan sunnuntaiväen joukkoon myöskin kirjakauppias
Aapeli Muttinen ja tuomari Tommola katselemaan torpedovenheitä. He
pysähtyivät sataman kulmalla ja väittelivät jostakin. Oiva Tommola
sanoi:

"Eh-eh, mutta kun se Könölinin Aili kertoi niin, ilkeä juttu..."

"Puhu sinä vanhoille akoille ja homekorville", vastasi Muttisen Aapeli.
"Marttakin levittämässä näitä pikku kylän juoruja! Mutta Lassi ei ollut
hotellissa eikä Kasinolla! Ja toden totta: siltä Könölinin ämmältä se
voisikin syntyä... Ja merkilliseltä se poika kyllä näytti. Minä avaan
tämän kirjeen, jonka se Könölinin piika toi."

Muttisen Aapeli veti suuresta povitaskustaan kirjeen ja kääntyi selin
ja luki; sitten antoi hän kirjeen Tommolalle ja sanoi:

"Pidätkö nyt kuonosi kiinni?"

Oiva Tommola luki:

"Minä luotan sinuun ja odotan sinua. Svea."

"No, hän lienee mennyt myllylleen", arveli Muttinen.

Nyt kiiruhti Muttisen ja Tommolan luo satamasta keppiään huitoen ja
sanomalehti toisessa kädessä vanha postimestari ja sanoi:

"Tämä on hävytöntä. Nulikkamaista! Narrata koko kaupunkia... Kuulin
tuolta eräältä, että tämä on, hm, humpuukia, Bongmanin keksintöä.
Stipendiaatti on narrannut toimittajan ja päässyt tekemään tätä
numeroa."

"Ohoh", sanoi Muttinen ja pysähtyi.

"Älkää perhana!" sanoi Oiva Tommola.

"Niin, mitä vitsiä tässä on? Onko nyt muka jo mätäkuu? Minä en voi
ymmärtää, torpedoja, panssarilaivoja..."

"No jo nyt on jotakin", sanoi Muttinen. "Mutta mennäänkö me katsomaan?"

"Sinä, Muttinen, olet utelias", vastasi Oiva Tommola.

He menivät lähemmäksi kuhisevaa ihmisparvea. Nolot olivat he niinkuin
muutkin ja kiukuissaan.

Mutta yksi ei ollut kiukuissaan eikä nolo, nimittäin maisteri Bongman,
joka seisoi pakkalaatikkokasalla kuin milläkin muistopatsaansa
jalustalla, ja kas, hänellä oli päässä pieni tuohinen patalakki.
Jalkain juuressa oli hänellä tuohikontti täynnä tavaroita. Hänen
kasvonsa olivat hymyilevät ja riemukkaat, viikset leikattu sievästi
hammasharjaksi. Ja hän nauroi, nauroi niin, että heilahteli
selkäkenossa jalustallaan, silmät loistivat tyytyväisyyttä. Siten hän
pyörähteli laatikkojen päällä ja kääntyi toinen jalka koukussa joka
taholle ja kurkisteli vankoin leuoin olkansa taakse ympärilleen.

Kun hän huomasi Muttisen ja Tommolan, viittoi hän heitä sormikoukullaan
lähemmäksi ja sanoi:

"Kas, Aiaiai, Tommi ja Muttinen. Katsokaa, hyvät langot, noitakin.
Tulkaa tänne vaan, te parihevoset. Täällä on teillekin jotakin
oppimista. Älä kuuntele siellä, sinä Aapeli, kuin porsas pavussa.
Pikkuisen pippuria! Suolaa haavoihin, se on teille terveellistä."

"Mennään pois", kuiskasi Tommola Muttiselle.

"Ei, ollaanhan. Kuin porsas pavussa, hihii", nauroi Muttinen.

Maisteri Bongman jatkoi puhettaan yhä heihin kahteen päin kääntyneenä:

"Niin, ihmetelkää vaan, päässäni on lakki, se on tuohta. Vanha
suomalainen sananlasku sanoo: 'Minä kun kerran tervaan, niin tervaan
kissankin!' Mutta minä tyydyn siihen, että olen pitänyt tässä näille
kaupunkilaisille esitelmää, jonka pääfundeerinki on se, että jos meillä
joku ajattelee tai suunnittelee jotakin uutta, niin sille vain
ällistellään, ajatellaan, että ei siitä tule mitään. Niinkuin sinäkin
siellä", kääntyi hän välillä jonkun kuuntelijan puoleen. "Sille
'murretaan mustoa haventa', kuten Kalevala laulaa, nyrpistetään nenää:
mitä nyt tuo on? Kukaan meillä ei mihinkään innostu, maataan vain, nenä
pystyssä, sinisen amppelin valossa, lukien Suomen Kotien Rupalehteä tai
jotakin: 'Toivon aika lapsuuden'. Tahtoisin vain taputtaa teitä
päälaelle: Herra siunatkoon ja varelkoon teitä ajattelemasta mitään.
Auttakoon, että pysyisitte heräämättä, jos joku yrittää jotakin,
suomalaista... Minua pidetään narrina, minua on sanottu täällä
aasiksikin..."

"Hyvä!" kaikui joukosta.

"Mutta ... odottakaa, kerran näytän, kuka tässä on aasi, minäkö vai te.
Minä kyllä selviän joskus tuohineni, minulla on niitä tuolla kontissa,
selässäni, koetan nyt viedä ne Helsinkiin, sillä sinne lähden. Tuossa
laivassa, saan luvan ilmoittaa. Kyllä minut kerran ymmärretään. Mutta
ensin tahdon pistää pienen narrinhiipan, tuohisen hiipan teidän
päähänne. Kuulkaas, mitä varten herrasväki on tänne rantaan tullut?
Mitä varten, te, hyvä rouva, juoksitte tänne masinaryille? Entä te,
sillisaksa? Entä te, pillertrilli? Ja tekin, rouva, hytkyvin mahoin ja
punaisin ikenin. Mitä varten?"

"Tämä on sinulle, Aapeli", sanoi Oiva Tommola.

"Minulleko, häh?" kysyi Muttinen.

"Niin, kuka siitä jutusta innostui tänä aamuna? Kuka sanoi: 'Nyt ne
tulevat taas tänne'."

"Sinäpä tuota luit ääneen", vastasi Muttinen.

"Minäkö? Eikö hittoa, enkö sanonut muutenkin, että lehti haiskahti
Lutilan puntarilta. Mennään pois täältä, niin näet, kuka on utelias."

Toverukset eivät kuitenkaan menneet. Maisteri Bongman jatkoi:

"Te ette vastaa, miksi tulitte tänne. Minun on se siis teille
sanottava. Te, arvaatteko, te tulitte tänne katselemaan
panssarilaivoja. Mutta nyt minä sanon teille, ettäpä jos niitä ei
tulekaan! Jos kaikki on ollut pelkkää narria, hahaha. Jos minä, haha,
minä, Poltti, olen teitä narrannut, hahaha!"

Bongman nauroi niin, että hänen rintansa vääntelehti. Joukosta kuului
kiukustuneita ääniä. Bongman jatkoi:

"Suututteko? Ei ole paha! Siinä saitte, äksänpliit, niksis ja naksis.
Minä se toimitin teille tämän lehden. Ja te ette huomanneet mitään!
Siinä nyt näette, miten paljon teillä on aivoja. Kanan kykäisemän
verran, tuolla juhlakalloissanne. Niin te luette, niin ovat roskalehdet
teidät pilanneet. Saatte tukun uutisia, ette ennätä lukea mitään,
hotkaisette kaikki, artikkelit ja pakinat, terättömät kuin vitsi
entisellä suomalaisella klovnilla, joka yleisöä naurattaakseen laski
pöksynsä. _Vot, vot_, se on harmitonta huumoriamme. Niin nielaisette
lehtenne sisään ja annatte sen ylön, luette, ette ajattele. Mutta
nytpä nielaisitte myrkyn. Kuulkaa nyt ensiksikin: mitä ovat
torpedo-panssarilaivat? Vastaapas sinä, sodanvastustaja Muttinen!"

"Mennään helkkarissa pois", sanoi Oiva Tommola Muttiselle. "Emme ole
koulupoikia."

"Ja milloin kasakka-atamaani komentaa laivastoa? Ja mikä on Muilovits?
Sehän on Aunuksen kielellä kissa. Ja Trohimovski? Sama kuin
Tuohimovski. Ja milloin ovat toimittajat kello neljä aamulla ottamassa
sähkösanomia? Tärkeitä sotilasasioita, joitten varma lähde on Kuopio?
Ja sitten tarttuvat laivat, jotka pääsevät läpi Saimaan kanavasta,
pohjaan Latvavedellä; mutta kurovatkin vatsansa niin ohueksi, että
luikertavat Koirasalon salmesta, josta tuskin ankerias mahtuu? Hahaa,
sellaisiksi lantuiksi teidät ovat tehneet sanomalehdet, touhuava
kulturi, jota palturiksi sanoa sopii. Kas niin, te olette narreja,
vuoroin vieraissa käydään, hahaa."

Osa väkeä katseli toisiinsa, osa lähti hiipimään pois. Enimmät
kuitenkin naureskelivat.

"Niin, te olette narreja, nyt se on tehty, sen näitte, harasoo. Laiva
soittaa jo toista kertaa. Mutta sitä ennen vielä yksi sana, siitä,
miksi tämän teille tein. Rakkaudesta, piruissani. Oi isänmaa!" huudahti
Bongman yht'äkkiä ja kohotti kättään. "Kukaan sitä ei nykyään ajattele.
Silloin arvelin minä, että jolleivät muut, niin ainakin minä. Mutta
kuinka vaivani palkitsitte? Juoksijoita ja häränpyllynheittäjiä te
kunnioitatte, heissä ne aivot, jotka meitä ulkomailla edustavat, aivot
pakaroissa. Mutta kun tulee jotakin aatteellista, jotakin jöökiä,
silloin sanotte: se on tuohta. Niin te täällä, roskakylässä! Mutta
odottakaas, nuo tuohet, joita te olette täällä pilkanneet, minä vien
nyt muualle. Museoon! Siellä käyvät niitä katsomassa ulkomaalaiset, he
katselevat, kääntelevät, he ajattelevat: onhan täälläkin jotakin
koetettu. On täälläkin jotakin kulturin sirua hankien keskellä.
Erinomaista! Ja sill'aikaa te seisotte täällä pitkillä nenin! Ja siitä,
-- siitä saamme kiittää tuota mokomaa miestä, tuota tuomari Tommia..."

"Minuako, senkin puntari!" huudahti Oiva Tommola.

"Niin, etkö muista, että V. P. K:n juhlissa sanoit minulle, että teepäs
tuohesta vyö ja panssari. Siitä minä sain tämän idean. Ja nyt on jokin
alulla. Runoilija sanoo: 'Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies, hän ei
leppyä voi, ei väistyä voi.'"

"Niin, niin, pää seinään vaan!" huusi joku Bongmanille.

"Vai vielä", vastasi Bongman ja irvisti niin, että takahampaatkin
näkyivät. "Varokaa itseänne. Muistakaa se: tuossa lehtiankassani oli
teille myöskin pieni varnaakeli, että ne tulevat, tulevat ne torpedot,
ne vievät teidät, ellette osaa olla kansallistuntoisempia; oi isänmaa!
-- Mutta: 'Tupakkaa, sanoi Vänni, kun vihiltä pääsi'", lopetti Bongman
yht'äkkiä, "nyt minä lähden!"

Ja stipendiaatti sytytti sikarin ja alkoi kömpiä alas laatikoiltaan;
mutta siihen hänen matkansa keskeytyi, sillä paikalle oli juossut
poliisimestari, punoittavana ja paksuna, lätkälakki päässä, parin
poliisin kanssa. Ah, he karkasivat maisterin kimppuun, Bongman katsoi
ensin heihin julmasti muhkuisen otsansa alta, vääntäen leukansa melkein
niskaan ja vaatien selitystä. Muttinen meni myös lähelle ja ryhtyi
puolustamaan stipendiaattia. Oiva Tommolan naama paistoi ilosta.
Poliisimestari ärähteli Muttiselle:

"Tutkittavaksi. Te olette jäävejä, hänen ystäviään. Ja leikinlaskua
sopimattomilla asioilla. Ja tuollainen lakki..."

"Mitä, ettekö ennen ole nähnyt Suomessa virsujalkoja ja
pitkätukkaisia?" selitti Muttisen Aapeli.

"Räjähdyttänyt moottorinsa, dynamiittia taskuissa, laskee leikkiä
ihmisillä... Muuan kylpylaitoksen vieras, venäläinen, huomannut
uutisen..."

"Dynamiittia, mitä, häh?" huudahti Muttisen Aapeli ja väistyi nopeasti
kauemmaksi. Samoin teki muukin joukko, kun poliisit hieman vanuttelivat
Bongmania, joka huuteli:

"Auta, Muttinen, auta, Tommi! Virkaintoa! Poliisimestari, sorkkaväen
eversti! Missä on _signor Falco_?"

Sitten poliisit veivät putkaan maisteria, loppu yleisöä kulki loitolta
perästä, kaupungin luterilaisen kirkon hellojen alkaessa soida.

"Hm, aivan kuin Könölimemme sielukelloja, kuten maisteri Bongman
sanoisi", mutisi Muttisen Aapeli.