Olli Karilan 'Pelastus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1838. E-kirja
on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




PELASTUS

Seikkailuromaani


Kirj.

OLLI KARILA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.






SISÄLLYS:

    Esihistoria.
 1. Dytiscus marginalis herättää ajatuksen luutnantti Lahtisessa.
 2. Talvi-ilta leskirouva Lotta Takalan, o.s. Koivun, luona.
 3. Luutnantti Lahtinen uneksii rauhassa.
 4. Pieni onnettomuus aiheuttaa odottamattoman tapaamisen.
 5. Uteliaan miehen käynti pajasaarella.
 6. Liika on aina liikaa.
 7. Everstin mielipide luutnantti Lahtisesta alkaa muuttua.
 8. Luutnantti Lahtisen esitelmää kuunnellaan tarkkaavasti.
 9. Luutnantti Lahtisen toimet herättävät itsepintaista uteliaisuutta.
10. Lähetystövirkamies lausuu runoa.
11. Vääpeli Koskinen huomaa keksinnön epäkäytännölliseksi.
12. Kapteeni Lahtinen tapaa neiti Aution muuttuneissa oloissa.
13. Yleisesikunnan päällikkö koettaa hillitä itseään.
14. Kiisket hyökkäävät haikalojen kimppuun.
15. Leevi Geldkopf-Xvanov näkee kummituksia.
16. Ratkaiseva voitto.
17. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.




ESIHISTORIA


Kartan yli pienessä, himmeästi valaistussa patterin kansliahuoneessa
kumartuneet kenraalit pudistelivat tyytymättöminä päitänsä.

"Ei, mikä on mahdotonta, se on mahdotonta suomalaisillekin", sanoi
armeijan päällikkö väsyneesti. "Tuota hyökkäystä ei voi torjua."

"Ei ainakaan käytettävissämme olevilla voimilla ja välineillä", myönsi
rannikkopuolustuksen päällikkö. "Kunpa olisi muutamia satoja
lentokoneita ja pieni laivasto..."

Hän ei päättänyt puhettaan. Hänen lausumansa toivomus nostatti vain
surumielisen hymyn armeijan päällikön ja divisionan komentajan
kasvoille.

Lentokoneita! Laivasto!

Mistäpä ne otti? Olihan lentokoneita, olihan ilmailuvoimia, mutta
riittämättömästi, peräti riittämättömästi. Ja laivastoa -- niin, olihan
sitäkin tynkä, jolla ei saanut aikaan juuri mitään.

Ulkona oli himmeä, lämmin, kesäinen yö. Saaren merenpuoliselle sivulle
sijoitetulta patterilta kantautui hiljaista puhetta, ja välähti
tulitikku, kun joku upseeri sytytti savukkeen. Saaren ja mantereen
väliseltä selältä kuului moottoriveneiden jyskytystä: siellä
puikkelehtivat suojeluskuntalaivueen veneet tiedustelu- ja
lähettimatkoillaan. Ja kauempana merellä näkyi himmeää tulenhohdetta:
se oli laivojen piipuista kohoavaa kipunasadetta.

Oli käymässä parhaillaan suurehko taisteluharjoitus, johon ottivat osaa
sekä maajoukot ja rannikkotykistö että laivasto. Niinikään olivat
lähiseutujen suojeluskuntalaivueet lisäämässä laivaston perin vähäistä
lukua.

Taisteluharjoituksen ytimenä oli maihinnousuyritys, jota laivasto tuki
ja rannikkotykistön patterit estivät. Samalla suorittivat eri
linnakkeet koeammuntansa armeijan korkeimpien päälliköiden tarkastuksen
alaisina, ja rannikkotykistön upseerit olivat helposti käsitettävässä
jännityksessä.

Manööverit sujuivat hyvin. Siitä olivat kenraalitkin täydellisesti yhtä
mieltä. Mutta hyvin sujuessaan ne paljastivat sitäkin selvemmin voimien
ja keinojen vajanaisuuden. Väristys karmi väkisinkin kenraalien pintaa,
kun he kartalla arvioivat voimasuhteita.

Jos tuonne lahden rannalle tehtäisiin päättävä, laivaston ja
ilmailuvoimien tukema maihinnousuyritys, niin se epäilemättä
onnistuisi. Ei kulkuväylien miinoitus, eivät vähäiset laivasto- ja
ilmailuvoimat eivätkä maajoukot voisi sitä estää.

Jonkunlainen kauhu sai kenraalit valtaansa. Tilanne oli alastoman
selvä.

_Jos!_ Mutta "jos" sanan tilalle voitiin panna myöskin sana "kun".

_Kun_ vihollinen hyökkäsi, olisi selkäpuoli auttamatta uhattuna.
Armeijan urhoollisuus varsinaisella puolustuslinjalla ei hyödyttäisi
paljoakaan: vihollinen voisi murskata sen takaapäin. Vähäiset voimat,
jotka eivät riittäneet täydellisesti yhdellekään linjalle, olisi pakko
hajoittaa kahdelle. Vihollisella olisi aloite käsissään. Täytyisi
tyytyä vain tuskallisesti odottamaan, milloin ja mihin vihollinen
suvaitsisi hyökkäyksensä suunnata. Sen uhka sitoisi hyödyttömästi
rannikolle suuret joukot, jotka kipeästi tarvittaisiin varsinaisella
puolustuslinjalla. Vihollisella olisi meri hallussaan; se voisi
rauhallisesti ja järjestelmällisesti valmistaa maihinnousunsa ja
murskata kaiken vastarinnan.

Tämä taisteluharjoitus oli osoittanut ja osoitti edelleenkin, että maan
koko puolustussuunnitelma ontui, ei huonouttaan, vaan siksi, että
puuttui välineitä. Ei ollut laivastoa, ei ollut riittävästi
ilmailuvoimia, joiden avulla olisi voitu säilyttää edes osittainen
aloitevapaus. Ei ollut liikkuvaa puolustusta. Oli vain liikkumaton
rannikkotykistö ja vaikeasti ja suhteellisen hitaasti liikuteltavat
maajoukot.

Armeijan päällikkö sytytti savukkeen.

"Mitäs, me teemme minkä voimme. Enempää ei meiltä voi vaatia. Tässä ei
ole kysymyksessä taito eikä urhoollisuus. Me voimme ampua tykeillä niin
pitkälle kuin ne kantavat ja niin kauan kuin pattereita ei ole
pommitettu maan tasalle. Senjälkeen on loppu."

Hän nousi ja ryhtyi kävelemään edestakaisin pienessä huoneessa.

"Milloin alkaa ammunta, luutnantti Lahtinen?" kysyi hän huoneen
nurkassa kirjoittelevalta upseerilta, joka oli rykmentistä komennettu
hänen käytettäväkseen.

"Kello yksi, herra kenraali", vastasi luutnantti nousten seisomaan.
"Neljännestunnin kuluttua."

Kenraali nyökkäsi ja kääntyi sitten molempiin kenraaleihin päin, jotka
vieläkin tarkastelivat karttaa.

"Asia on selvä, voitte sen uskoa. Ellei määrärahoja laivastoa ja
ilmailuvoimia varten myönnetä, vieläpä mahdollisimman pian, voi vain
ihme taikka ihmettä vastaava keksintö meidät sodan sattuessa pelastaa.
Nykyiset mahdollisuutemme eivät ainakaan minun oppimani strategian ja
taktiikan mukaan voi taata muuta kuin tappion, urhoollisen tappion,
mutta tappio siitä tulee joka tapauksessa. Joko meidän täytyy saada
laivasto taikka vihollisen on se menetettävä. No niin, hyvät herrat,
lähtekäämme! Ammunta alkaa."

Rannikkopuolustuksen päällikkö ja divisionan komentaja kohottautuivat
kartan äärestä ja seurasivat armeijan päällikköä ulos. Viimeisenä astui
luutnantti Lahtinen. Hän mietti kuulemaansa.

Ihme taikka keksintö! Niin, niin, kyllä hänkin sen ymmärsi.

Oli saatava laivasto. Tai vihollisen oli se menetettävä. Se oli helppo
sanoa, paljon helpompi sanoa kuin tehdä. Laivastomäärärahoista ei ollut
toivoa; kysymys niistä johti vain loppumattomiin, ilkeihin ja
hyödyttömiin riitoihin ja kinasteluihin hallituksessa, eduskunnassa,
puolueissa ja sanomalehdistössä. Niistä käytiin huutokauppaa
poliittisella markkinatorilla.

Lämmin, mutta raikas tuulenhenki hyväili upseerien kasvoja, kun he
nousivat patterin harjalle, missä upseerijoukko oli kokoontunut lähelle
etäisyysmittaria.

Kymmenen minuutin kuluttua mylvähti ensimmäinen kymmentuumainen, ammus
vihelsi yössä ja räjähti kaukana merellä. Seuraavassa hetkessä jymähti
toinen tykki ja valaisi hetkeksi keltaisenpunervalla valollaan
asemissaan olevat sotilaat ja ammuntaa seuraavan upseerijoukon.

Kauas kiiri pitkin tyyniä vesiä laukauksien kumea kaiku.




1.

DYTISCUS MARGINALIS HERÄTTÄÄ AJATUKSEN LUUTNANTTI LAHTISESSA.


Oli hiottavan kuuma heinäkuinen päivä, oikea suomalainen mätäkuun
iltapuoli, Kaislarantainen lahti oli tyyni. Sen kirkkaalla pinnalla
näkyi tuskin värettäkään. Harmaiden leppien lehdet eivät liikahtaneet.
Ruohon oli aurinko kellastuttanut. Punervanharmaat rantakivet huokuivat
kuumuutta. Ellei ilmassa olisi liidellyt sudenkorentoja ja perhosia,
olisi voinut luulla, että luonto laiskotteli ja nukkui.

Unelias ja syvä rauha vallitsi myöskin patterilla. Likaisenvihertävät
linnoitustykit kiilsivät auringonpaisteessa, suojuksin peitetyt kidat
merelle suunnattuina. Pari vahtisotilasta, kiväärit hihnassa riippuen,
käveli puolittain nukuksissa teräsbetonivarustuksella, silmäillen
tylsinä ja haluttomina tyynelle, välkkyvälle merenselälle taikka
patterin takana kohoavaan mäntymetsään. Puiden lomitse pilkoitti
kasarminnurkkaus, ja varustukselle näkyi, että sunnuntailepoa viettävät
sotilaat makailivat puiden varjossa taikka istuskelivat veltosti
savukkeitaan poltellen. Päivällinen oli syöty. Kaikkia raukaisi rauha
ja ikävyys. Toiselta suunnalta, niinikään metsän keskeltä, kuului
hiljaisia ja yksitoikkoisia ääniä: patterin päällystö oli kasinolla
jälleen ryhtynyt "skruuvaamaan".

Koko ympäristö henki runoilijain ylistämää idyllistä rauhaa. Mutta ah,
runoilijat eivät vietä kuukausia ja vuosia rannikkopuolustuksen
ulkopattereilla. Oli niin pohjattoman, niin suunnattoman ikävää ja
yksitoikkoista. Kirkkaansininen taivas, välkkyvä meri, tuoksuva metsä,
jopa luonnonkauneus kokonaisuudessaankaan ei voinut ikävää haihduttaa.

Ja sitäpaitsi oli kuuma. Jokainen vetäytyi varjoon, paitsi
vahtisotilaat, joilla ei siihen ollut tilaisuutta.

Sanoimme kaikki. Poikkeus oli kuitenkin.

Saaren mantereenpuolisella sivulla tunkeutui jo kuvaamamme lahti saaren
sisään. Sen ulommaisella niemellä oli patteri ja patterilta näki, että
kaislikon reunassa oli vene.

Perätuhdolla luutnantti Lahtinen onki ja torkkui. Keskituhdolla
kersantti Koskinen torkkui ja onki.

Tyyninä ja liikkumattomina he istuivat auringon polttavassa paisteessa,
ja vain pienet, sinertävät savupilvet -- luutnantti Lahtisen
savukkeesta ja kersantti Koskisen piipusta -- ilmaisivat, etteivät he
olleet kokonaan nukuksissa.

Ahtolan asukkaat, etenkin mustapintaiset ahvenet, nähtävästi
halveksivat kaupungista saakka tuotuja kastematoja. Ongenkohot eivät
liikahtaneet. Onkijat eivät näyttäneet sitä lainkaan huomaavan. Totta
puhuen he eivät pitkään aikaan olleet muistaneet niihin katsahtaakaan.
Heidän ajatuksensa -- mikäli mätäkuisena iltana yleensä voi ajatuksista
puhua -- liitelivät kaukana.

Luutnantti, pitkähkö, solakka, kalpeakasvoinen mies, jolla oli hiukan
ihmettelevä ja lempeä katse, piteli vapaa polvien välissä ja imi
savuketta tuijottaen veteen.

Juuri veneen vierellä oli yksinäinen kaisla ison kiven kupeella.
Luutnantti kiinnitti katseensa kaislaan ja huomasi sitten muutamia
vihertävänruskeita hyönteisiä, jotka liikuskelivat siinä kaislan
vaiheilla. Ne sukeltelivat veden pinnan alle kivelle, kävelivät sitä
pitkin, kiipeilivät kaislaa pitkin ja pujahtivat taas pinnalle työntäen
takaruumiinsa ylös.

Joistakin alitajunnallisista kätköistä nousi Lahtisen mieleen
tieteellinen nimitys: _Dytiscus marginalis_.

Epäilemättä, niitä ne olivat. Sukeltajia, _Dytiscus marginalis_. Nokare
koulunaikaista luonnontietoa oli siis säilynyt kaikesta huolimatta.

Hän syventyi tarkastelemaan näiden kovakuoriaisten puuhia ja elämää. Se
ei häntä lainkaan huvittanut, mutta ulkopatterilla ovat huvit luetut ja
harvat. Kortinlyöntiä hän inhosi sydämensä pohjasta. Ennemmin hän onki
ja torkkui.

Äkkiä luutnantti Lahtinen sai päähänpiston. Niin, totisesti,
miksikäs ei! Eihän se suinkaan ollut mahdotonta. Hän tuijotti taas
sukeltajakovakuoriaisiin ja mietti. Valo oli hänelle välähtänyt, ajatus
lennähtänyt.

Ja sen ajatuksen oli herättänyt _Dytiscus marginalis_.

Häneltä unohtui täydelleen, missä hän oli ja mitä hän teki. Hän vain
istui ja mietti ja katseli kovakuoriaisia.

"Luutnantti, nykii!" ilmoitti kersantti Koskinen.

Koneellisesti luutnantti veti onkensa. Todellakin, suurehko ahven
pyristeli siiman päässä. Hän pudotti sen veneeseen.

"Soudetaan maihin!" sanoi hän.

Kersantti nyökkäsi ja tarttui airoihin, vedettyään ensin riippakiven
takaisin. Hetken kuluttua kolahti veneen keula rantaan. Luutnantti
kapusi maihin ja piteli irroittamaansa ahventa kädessään. Hän ei ollut
vielä herännyt.

Hän heräsi vasta sitten, kun oli huomaamattaan laskenut ahvenen
kirjoituspöydälle.

Siitä oli nyt kohta kaksi vuotta, tuosta mätäkuisesta illasta. Koko sen
ajan luutnantti Lahtinen oli ollut päähänpistonsa vallassa ja
työskennellyt sen toteuttamiseksi.




2.

TALVI-ILTA LESKIROUVA LOTTA TAKALAN, O.S. KOIVUN, LUONA.


Kevyt ajoreki pysähtyi portin eteen, ja reestä hyppäsi upseeri
kävelykäytävälle.

"Kello kahdeksan esikunnan edustalla!"

"Ymmärrän, herra luutnantti!"

Kersantti Koskinen nykäisi ohjia, ja hevonen lähti liikkeelle.
Luutnantti Lahtinen avasi käyntiportin ja astui siistille pihalle,
jonka takana kohosi matala, yksikerroksinen puurakennus.

Samassa hetkessä kun upseeri ilmestyi portista, kajahti talon
kuistilta, puoleksi avoimen oven takaa, hätääntynyt naisääni:

"Oiva, Oiva!"

Lahtinen tunsi tätinsä, leskirouva Lotta Takalan äänen, mutta ei
käsittänyt syytä hänen hätäänsä.

"Oiva, Oiva, pelasta Mosse!"

Luutnantti vilkaisi ympärilleen ja näki pihan nurkassa, suurehkon
koivun alimmalla oksalla, harmaanvalkoisen kissan, tädin suosikin
Mossen, joka rauhallisena, mutta karvat pystyssä katseli puun juurella
tepastelevia kahta suurta koiraa.

"Pelasta Mosse, se putoaa puusta!" yllytti täti.

Tosin ei luutnantti tiennyt tapausta, että kissa olisi puusta pudonnut,
mutta siitä huolimatta hän suuntasi askeleensa vainoojia ja vainottua
kohti ja heristämällä miekkaansa ja karjaisemalla koirille sai ne
nopeasti peräytymään pihasta. Senjälkeen hän houkutteli kissan luokseen
ja otti sen syliinsä.

Täti, joka oli seurannut koirien ja kissan kamppailua tuskallisin
sydämin -- sydän kun käski rientää pelastamaan kissaparkaa, mutta
naisellinen pelko neuvoi karttamaan suuria koiria -- tuli nyt kokonaan
esille ja jäi portaiden yläpäähän odottamaan pelastajaa ja pelastettua.
Oviaukossa näkyi toinenkin naishenkilö, nuori, jonka luutnantti
havaitsi ensi silmäyksellä. Se ei ollut Liina, tädin palvelijatar.

Täti otti vastaan lemmikkinsä hellin surkutteluin ja kantoi sen sisään.
Luutnantti kopisteli lunta saappaistaan ja viivytteli ulkona. Kuka oli
tuo nuori nainen suurine turkiskauluksineen, joka melkein kokonaan
kätki kasvot?

Täti palasi kuistille.

"Joudu sisään!"

Nuori nainen sanoi jotakin kuiskaten tädille.

"Mitä joutavia, ei sinulla ole mihinkään kiirettä", sanoi täti
äänekkäästi vastaukseksi. "Juomme kahvia heti."

Ja täti työnsi nuoren naisen eteiseen, jonne myöskin luutnantti astui.

Kun neitonen oli kuoriutunut esille päällystamineistaan, näki Lahtinen,
ettei hän ollut vain nuori, vaan lisäksi kaunis, vieläpä erittäin
kaunis. Täti viittasi kädellään.

"Luutnantti Lahtinen, sisarenpoikani -- neiti Autio."

Neitonen ojensi pienen, pehmeän ja lämpimän kätensä, jota luutnantti
jotakin viehättäväksi tarkoitettua mutisten puristi. Sen omistajatar ei
vastannut mitään luutnantin mutinaan, hymyili vain jonkun verran
hämillään. Lahtinen huomasi olleensa kömpelö, eikä sen toteaminen ollut
omansa hänen seurustelukykyään parantamaan. Hän tunsi punastuvansa.
Se oli hänen julma kohtalonsa: hän ei ollut vielä menettänyt
punastumiskykyään; ei edes sotilas- ja kasarmielämä ollut kyennyt sitä
hävittämään. Ja lisäksi hän oli nyt lähes kaksi vuotta elänyt melkein
erakkona. Kiukuissaan itselleen hän astui neitosen perässä saliin tai
vierashuoneeseen.

"Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan", sanoi täti istuutuen sohvalle.
"Missä sinä olet ollut?"

"Patterilla", vastasi sisarenpoika epäröimättä.

"Mutta olethan toki käynyt kaupungissa?"

"En, neljään ja puoleen kuukauteen en ole käynyt. Ja kun viimeksi
kävin, pistäydyin kyllä tädin luona", selitti luutnantti ja istuutui
pitkän pöydän toiseen päähän, kauas neiti Autiosta.

Harmaanvalkoinen kissa, nuollen huuliaan äsken latkitun maidon
jäljeltä, hypähti kevyesti pelastajansa syliin ja painautui kodikkaasti
kehräten keräksi hänen polvelleen. Täti tarkkasi tyytyväisenä, vaikka
hiukan kateellisena, lemmikkinsä käyttäytymistä. Luutnantti oli
niinikään tyytyväinen kissaan. Sen, jolle kissa osoitti ystävyyttä, ei
ollut vaikea pysytellä myös tädin ystävyydessä. Ja luutnantilla oli
syynsä, pätevät syynsä pysytellä sekä kissan että kissan omistajattaren
kanssa mahdollisimman hyvissä väleissä. Alku oli lupaava. Suosiollinen
kohtalo oli antanut hänelle tilaisuuden esiintyä itsevaltaisen kissan
pelastajana.

Täti oli nähtävästi harkinnut luutnantin vastausta, sillä hän sanoi
äkkiä:

"Eversti oli siis oikeassa: sinä puuhailet jotakin keksintöä."

Harmin puna peitti hänen sisarenpoikansa kasvot. Keksintö! Hänestä oli
noloa neiti Aution läsnäollessa siitä puhella.

"Ei eversti tiedä mitään minun keksinnöistäni", ilmoitti hän jäykästi.

"Niin hän kertoi", puheli täti rauhallisena. "Ja sanoi senkin, että
olet pyytänyt, ettei sinulle anneta kaupunkikomennuksia. Sinä haluat
pysytellä patterilla häiritsemättä. Ajatteleppa, Elna, kesät talvet
tuolla saarella!"

Vai niin, tyttö oli siis nimeltään Elna ja piti kai häntä jonkunlaisena
hassahtaneena ilmiönä, jonakin ikiliikkujan keksijänä.

"Se lienee hyvin mielenkiintoista", yritti tyttö värittömästi. Hänen
äänensä soi pehmeänä ja raikkaana. Ja silmät, kosteat -- niin, mutta
minkä väriset? Ei voinut nähdä tässä hämärässä.

"Kyllä, neiti Autio", vakuutti Lahtinen totisena. Luoja paratkoon,
elämä ulkopatterilla mielenkiintoista! Tekikö neiti hänestä pilkkaa?
Hän oli varuillaan. Hän ei ollut kahteen vuoteen juuri sanaakaan
vaihtanut minkään naisen tai neitosen kanssa, ei ainakaan nuoren ja
kauniin. Hän oli unohtanut, millä tavalla näitä kissantapaisia olentoja
oli käsiteltävä. Hänellä oli ollut muuta ja tärkeämpää mietittävänä.

Sitten hän kiinnitti katseensa Mosseen, joka kehräsi tyynenä ja
tyytyväisenä hänen sylissään.

Keittiön puolelta kuului askelia ja pientä kolinaa.

"Ahaa, Liina on tullut kotiin", virkahti täti ja poistui keittiöön.

Kaipaavin katsein seurasi luutnantti hänen poistumistaan. Nyt hän oli
jäänyt kahden kesken vieraan neitosen kanssa ja tunsi olevansa
naurettava, auttamaton. Hän nimitti itseään vanhaksi saappaaksi ja
papualaiseksi, mutta siitä ei ollut apua, sillä hän tiesi menettäneensä
kaiken vähäisenkin seurustelukykynsä kahden viime vuoden aikana,
istuessaan kallioluodolla tai kalkutellessaan pajassa "keksintöään".
Mieleen ei juolahtanut järjellisen eikä järjettömän ajatuksen
tynkääkään. Hän unohti mainita jotakin edes ilmasta, nerokasta tai
typerää. Niinpä hän pysyi vaiti ja siunaili vain mielessään kohtaloa,
kun se oli toimittanut hänelle syliin edes kissan, jota sopi silitellä
ja katsella. Hän tunsi käyvänsä punaiseksi kuin krapu. Neitonen istui
ihan liikkumatta; hengitystäkään ei kuulunut.

Lahtinen nosti hitaasti ja varovasti katsettaan ja vilkaisi neitoseen.
Heidän katseensa yhtyivät; toinen oli myös tarkastellut häntä, jotakin
veitikkamaisen hymyilyn tapaista viivähti nuoren naisen suupielissä;
luutnanttikin tunsi huuliensa nytkähtävän, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä oli tilanteen hullunkurisuus vähällä johtaa
vastentahtoiseen, vapauttavaan nauruun. Mutta ei, nauru tyrehtyi,
molemmat laskivat katseensa, ja kummankin kasvoille levisi pidätetyn
harmin ja nolouden ilme.

Täti viipyi. Kaipaavina kohdistuivat hänen kummankin vieraansa
silmäykset oveen. Tilanne oli ilkeä. Neitonen oli jo kyllä voittanut
hämminkinsä, mutta pysyi yhä vaiti rangaistakseen tuota suurta,
kömpelöä poikaa, joka istui tyhmän näköisenä kuin intialainen
jumalankuva. Kieltämättä hän oli ulkomuodoltaan hauska: korkea,
valkoinen otsa ja taaksepäin kammatut tummahkot hiukset muistuttivat
jotakin hienostunutta taiteilijaa. Ja katse oli lempeä. Niinkuin
lampaalla! arvosteli neitonen itsekseen harminsa puuskassa.

Täti tuli ja hänen mukanaan Liina tarjottimineen. Hetken kuluttua oli
mustaa, tuoksuvaa kahvia kaadettu kahteen pieneen ja yhteen suureen
kuppiin.

"Oivalla on oma kuppinsa jo lyseoajoiltaan saakka", selitti täti.

Luutnantista tuntui tuo selitys tarpeettomalta. Neitosta hymyilytti, ja
veitikkamaisuus sai hänessä vallan.

"Onko siinä kultainen kirjoitus: Kiltille pojalle?" tiedusti hän.

Täti naurahti, ja Lahtinen hymyili kaksimielisesti. Ei, tuo neitonen ei
sittenkään ollut niin tyhmä kuin hän aluksi luuli. Autio? Kuka hän
mahtoi olla?

Lotta-täti johdatti keskustelun teatteriin, konsertteihin,
seurarientoihin. Harrastihan hän kaikkea, vapaamuurariudesta ja
sielunvaelluksesta lastensuojelukseen asti, ja siihen joukkoon sopivat
kaikki asiat maan ja taivaan välillä. Hän oli kaikesta selvillä.
Hänen sielunsa ei ollut kuivettunut eikä käpristynyt. Hyvin hän piti
Liina-palvelijattarensa ja talonmiehensä kurissa ja nuhteessa, samoin
kuin talonsa ja asiansa järjestyksessä, ja imi kuin sieni itseensä
aatteita, uutisia ja asioita. Lahtista oli aina hirvittänyt hänen
tietorikkautensa.

Luutnantti vain kuunteli. Hän huomasi nyt vasta, tämän kahvikeskustelun
aikana, kuinka hirvittävästi hän oli jäänyt kaikista riennoista ja
asioista takapajulle. Eipä hän ymmärtänyt noiden kahden keskustelusta
mitään. Hän tuskin tunsi ainoatakaan heidän mainitsemistaan
henkilöistä. Täti puhui vakavasti ja arvokkaasti niinkuin ainakin
henkilö, joka on tottunut saamaan kunnioitusta sanoilleen, ja neiti
Autio lausuili näppärästi ja vienosti arvostelmiaan. Ne eivät tuntuneet
sanomalehdistä opituilta.

Nyt Lahtisen oli helpompi olla. Hän sai vapaammin tarkastella neitosta.
Ja kuunnella hänen ääntään. Se ei ollut kimakka, niinkuin tädin ääni
pyrki olemaan, eikä myöskään matala. Se oli mitä kaunein ja sointuvin,
korkea, mutta silti pehmeä puheääni.

Tuo tyttö on musikaalinen, välähti luutnantin mielessä, ja hän loi
vaistomaisesti katseensa pianoon.

Täti tuntui kuin vaistonneen hänen ajatuksiensa suunnan, sillä äkkiä
hän vaihtoi keskustelun aihetta ja pyysi sisarenpoikaansa soittamaan.

Luutnantti hätkähti pelästyneenä. Soittaa! Lähes kahteen vuoteen hän
oli tuskin lainkaan soittanut. Ja nyt, tuntemattoman neitosen
läsnäollessa, joka oli ties minkälainen asiantuntija! Hän kieltäytyi
hämmentyneenä.

"No, älä kursaile!"

Tädin äänessä oli terävähkö sointu, jonka Lahtinen hyvin tunsi ja jonka
uhkaan hänellä oli riittävät syynsä alistua. Vaikkapa täti olisi
vaatinut häntä esittämään yksintanssia, ei hän olisi voinut ilman muuta
kieltäytyä. Täti oli hyvällä tuulella, Mosse oli auttanut vierailun
hyvään alkuun, ja nyt täytyi, vaikka hammasta purren, jatkaa ja olla
tädille mieliksi.

Hän siirsi kissan tädin syliin, meni pianon luo ja sytytti sähkölampun
nuottitelineen yläpuolella. Sitten hän selaili hetkisen nuotteja. Kas
niin, tuossa oli muuan Beethovenin kappale, josta täti erikoisesti
piti. No niin, menköön syteen taikka saveen, luutnantti oli päättänyt
olla diplomaattinen loppuun saakka.

Hän avasi pianon kannen, näppäili hetkisen koskettimia, huomasi, ettei
piano ollut ensiluokkaisessa vireessä, istuutui ja alkoi soittaa.
Sähköheijastajan valo lankesi hänen käsilleen, jotka hän huomasi
mustuneiksi, arpisiksi, palaneiksi ja erilaisten happojen syömiksi.
Olivatpa ne pianonsoittajan käsien näköiset!

Mutta hän ei tiennyt eikä tullut ajatelleeksi, etteivät täti eikä neiti
Autio kahvipöytänsä hämärään nähneet hänen pajatyön runtelemia käsiään,
vaan että hän kalpeine, lempeine kasvoineen ja runsaine hiuksineen,
joiden läpi valo heijastui, oli kyllä katselemisen arvoinen.

Hän soitti. Aluksi jäykästi, hiukan takomalla niinkuin pajassa, mutta
vähitellen, hänen itsensä huomaamatta, veikin musiikki hänet mukanaan,
sormet tuntuivat taipuvan, ja hän unohti täydellisesti, kenelle ja
missä hän soitti. Sävelet kumpusivat kirkkaina ja herkkinä huoneen
hämärään, jonne huurteiset puut ja tähdittyvä taivas loivat himmeätä
hohdettaan.

Sitten hän ajatuksissaan aloitti toisen sävellyksen, soitti senkin
loppuun ja käänsi nuottilehteä edelleen. Siinähän ne kaikki olivatkin,
tädin kolme lempikappaletta. Vasta nyt hän ikäänkuin heräsi. Mitä
ihmeessä -- hänhän oli soittanut pitkän aikaa! Pöydän äärestä ei ollut
kuulunut hiiskaustakaan. Hän kääntyi pianotuolillaan, mutta hänen
valoon tottuneet silmänsä eivät nähneet mitään.

"Kiitos, Oiva! Se oli oikein kauniisti tehty. Sinä muistat minun
kappaleeni", puheli täti lempeällä ja tyytyväisellä äänellä.

Soittaminen oli jollakin tavalla antanut luutnantille itseluottamusta.
Hän tunsi vapautuneensa, nousi pianon äärestä ja kiersi sähköt
palamaan, laskien samalla ikkunaverhot alas. Hänen kääntyessään
takaisin siristeli neiti Autio hämärään tottuneita silmiään varsin
somasti ja näytti uneksivalta eikä lainkaan arvostelevalta.

Ehkäpä hän ei ymmärräkään mitään musiikista, ajatteli luutnantti
rauhoittuneena.

Salissa tuntui vankka, porvarillinen rauha. Henki ja aine olivat
tasapainossa. Jykevähkö pöytä ja samanlaiset tuolit kertoivat
ihmisistä, jotka eivät eläneet kermavaahdolla; ne antoivat aavistaa
runsaita ja raskaita aterioita, hyvää ruokahalua ja hyviä vatsoja,
mutta ajan ja käytön leimaama piano, laaja kirjahylly kirjoineen, joita
ei ollut ostettu kansiensa takia ja metrikaupalla, huolellisesti ja
harkiten sijoitetut taulut, jotka olivat arvokkaammat kuin niiden
kehykset, olivat vääjäämättömiä todisteita vakaantuneesta
hengenviljelyksestä, joka ei hajonnut taivaansiniseksi usvaksi, vaan
imi mehunsa ja voimansa terveestä todellisuudesta, katselematta
maailmaa mustien tai ruusunpunaisten silmälasien takaa. Oleskelu täällä
viihdytti ja rauhoitti. Huoneen puhdas ja raitis ilma oli hyväilevää,
ja kaikessa oli jotakin lujaa, säännöllistä ja turvallista eikä
kuitenkaan kuollutta ja kangistunutta. Täällä vallitsi terveen,
sivistyneen suomalaisen kodin henki.

Tämä henki teki Lahtisen levottomalle, hiukan uneksivalle ja
epäröivälle mielelle hyvää. Hän istahti reippaasti pöydän ääreen ja
pyysi kupillisen kahvia.

"Se on tädillä hiukan toisenlaista kuin meillä upseerikasinolla",
kehaisi hän.

"Sen kyllä uskon", tuumi täti kaataessaan hiukan jäähtynyttä nestettä
luutnantin kuppiin. Hän ei ollut kiitokselle kylmäkiskoinen. Hänellä
oli särmänsä, mutta myös arat kohtansa. Se silmäys, jonka hän loi
sisarenpoikaansa ojentaessaan kuppia, oli lupaava. Luutnantti tunsi
itsensä kurjaksi imartelijaksi siitäkin huolimatta, ettei ollut
kiittänyt turhaan.

Neiti Autio nousi äkkiä.

"Hyvin paljon kiitoksia, hyvä täti, mutta nyt minun täytyy lähteä",
sanoi hän päättävästi.

Luutnantti nousi myös. Hän ajatteli hetkisen virallisimman
ystävällisesti tarjoutua saattajaksi, mutta neidin katse osoitti, että
tarjous olisi kaikesta päättäen häpeällisesti hylätty. Niinpä hän vain
puristi toistamiseen kättä, joka oli pieni ja pehmeä. Täti saattoi
neidin eteiseen, ovi sulkeutui, ja vieras oli kadonnut.

Lahtinen ei ollut lainkaan huomannut, että hän oli huokaissut. Täti
palasi.

"Hän on oikein hauska ja hyvä tyttö", sanoi täti. "Tehtailija Aution
tytär. Rikas perijätär."

Tädin ilmoittamat tiedot vaikuttivat luutnanttiin painostavasti hänen
itsensäkään tietämättä sen syytä.

"Rikas perijätär ja köyhä luutnantti. Kirjoittanut Courths-Mahler.
23:nnesta painoksesta suomennettu. Hinta 10 markkaa." Joltakin
sellaiselta se tuntui. Ja tädin ääni oli ollut niin merkitsevä.

Jäätyään kahden sisarenpoikansa kanssa täti tiedusti hänen terveyttään.
Luutnantti vakuutti olleensa terve ja aikovansa ollakin. Mitään
erikoista ei hänelle ollut sattunut. Virkatehtävissään hän ei ollut
saanut kiitosta eikä moitetta.

Kuulumisista oli nyt päästy. Luutnantti kiemurteli tuolillaan. Pääasia
oli vielä esittämättä. Täti oli kyllä suosiollisella tuulella, mutta
sittenkin... Hän päätti kuitenkin rynnätä suoraan.

"Täti, minä tarvitsisin rahaa, paljon rahaa."

"Vai niin", vastasi täti levollisesti. "Siihen keksintöönkö?"

Luutnantti punasteli.

"Niin. Vakuutan teille, hyvä täti, että keksintöni ei ole kuvittelua,
vaikka sille rykmentissä nauretaankin."

Tädin piirteet kovenivat.

"Nauretaan? Kutka nauravat?"

Lahtinen liikahteli tuolillaan.

"Toverit...", virkkoi hän viimein vastahakoisesti.

"Vai niin", tuli jälleen kuivasti.

"Katsokaas, täti, olen nyt käyttänyt lähes kahden vuoden aikana kaikki
säästöni ja palkastani jokainoan liikenevän markan. Olen teoreettisesti
jo ratkaissut kysymyksen, ainakin pääpiirteissään, mutta lopullisiin
kokeiluihin tarvitsisin vielä rahaa, melkoisen paljonkin. Ellen saa,
ovat kaikki tähän saakka uhraamani varat melkein hukkaan heitettyjä.
Pyydän teiltä tietenkin lainaa ja maksan sen vähitellen."

"Mikäs se keksintö on?" kysyi täti jaksamatta pidättää uteliaisuuttaan.
"Ei suinkaan se ole mikään uusi tykki taikka lentokone?"

"Ei, ei kumpikaan. Mutta, täti, suokaa anteeksi: minä en voi enkä halua
ilmoittaa, mitä keksintöni koskee. Jos sen ilmoitan, menettää se suuren
osan arvostaan maallemme."

"Siitä olisi siis hyötyä koko maalle?"

"Kyllä luulisin."

"Ja saisitko siitä rahaakin?"

"Ainakin niin paljon, että kaikki vaivani ja sijoitukseni tulisivat
korvatuiksi."

"Eikä se ole mikään hupsu päähänpisto?"

"Ei, ei ikiliikkuja eikä mikään muukaan sentapainen."

"Mutta sinulle nauretaan?"

Luutnantti hymyili hämillään.

"Niinhän sitä nauretaan, kun olen joskus aikaisemmin epäonnistunut
keksinnöissäni. Mutta nyt on tehtävä jo melkein kokonaan ratkaistu."

Täti nousi.

"Kuinka paljon tarvitsisit?"

Luutnantti mainitsi summan.

"Vai niin", nyökkäsi täti. Hän oli odottanut ainakin kaksi kertaa
suurempaa pyyntöä. "No niin, sinä olet puoleksi Koivuja, eivätkä Koivut
ole sellaisia, että heille naurettaisiin. Vai nauretaan sinun
keksinnöillesi! Pidä vain huoli, että jäät viimeiseksi naurajaksi. Kas
niin, tule konttoriin, niin saat, mitä tahdot."

"Kiitos, täti!" Luutnantin äänessä kaikui vapautus. Hän nousi ja
seurasi tätiään parin huoneen läpi pieneen, pitkulaiseen huoneeseen,
missä oli valtavan suuri kirjoituspöytä, nahkainen sohva ja jykevä
kassakaappi, herra Takala-vainajan konttoriin.

Kymmenen minuutin kuluttua oli luutnantin taskussa pankkiosoitus ynnä
muutamia seteleitä käteistä. Lotta-täti piti arvossa sukunsa kunniaa
kaikkien hänen sisarenpojalleen virnistelevien upseeriveitikoiden
uhallakin.

Hän hoputti Liinan laittamaan kevyen, kylmän illallisen. Luutnantilla
oli hyvä ruokahalu. Sitten hän silitti Mossea jäähyväisiksi, meni tädin
seuraamana eteiseen, kiinnitti miekkansa, kiskoi manttelin ylleen,
kiinnitti vyönsä ja sanoi tädille hyvästi kiitollisin ja vilpittömin
mielin. Tädillä oli särmänsä, mutta hän oli hyvä, oikein hyvä täti.




3.

LUUTNANTTI LAHTINEN UNEKSII RAUHASSA.


Taivas oli aivan selkeä ja tahdikas, pakkanen kiristyi hiljalleen, ja
lumi narskui valittavasti, kun reki kersantti Koskisen ohjaamana liukui
kaupunginrannasta jäälle. Luutnantti Lahtinen oli nostanut
turkiskauluksensa pystyyn ja puolittain makasi reen perällä.

Oli niin hyvä miettiä ja uneksia.

Hän, rannikkotykistörykmentti N:n toisen patteriston ensimmäisen
patterin luutnantti Oiva Lahtinen, ja hänen seuralaisensa,
kapitulanttikersantti Sakari Koskinen samaisessa patterissa, olivat
viettäneet kaksi vuotta työssä ja touhussa.

_Dytiscus marginalisin_ herättämä ajatus oli kasvanut ja vallannut
kokonaan Lahtisen ja hänen välityksellään myös kersantin mielen.
Senjälkeen heillä ei ollut hetkeäkään ikävä.

Eversti, rykmentin komentaja, pudisteli päätänsä, jos puhe sattui
koskemaan luutnantti Lahtista. Hänellä oli syytä oudostella tätä
upseeriaan, joka oli kerran ilmestynyt rykmentin esikuntaan hänen
eteensä ja pyytänyt, että mikäli mahdollista häntä ei komennettaisi
tehtäviin, jotka vaatisivat hänen poistumaan patterilta. Hän halusi
välttää n.s. kaupunkikomennuksia ja lausui vakaumuksenaan, että
rykmentin muut upseerit epäilemättä mielellään olisivat valmiit
sellaisiin tehtäviin. Eversti oli murahtanut kuivasti, että sen hän
kyllä uskoi: kaikki ulkopatterin upseerit vastaanottivat ilomielin
komennuskäskyt, jotka tarjosivat heille tilaisuuden pistäytyä
kaupungissa, näkemässä ihmisiä ja hiukan huvittelemassa. Mutta mikäs
muukalainen Jerusalemissa tämä luutnantti oli, nuori mies, joka pyysi,
että hänen annettaisiin rauhassa istua Luojan ja ihmisten hylkäämällä,
vain puolustusministeriön muistamalla kallioluodolla kesät ja talvet!
Eversti oli viitannut kädellään: luutnantin pyyntö kyllä täytettäisiin.

Asiaa mietittyään eversti oli kysäissyt sivuteitse, olivatko luutnantti
Lahtisen raha-asiat mahdollisesti niin hunningolla, että hän halusi
pysytellä luodollaan ollakseen karhuiltaan rauhassa. Mutta ei,
luutnantin raha-asiain tiedettiin olevan niin hyvällä kannalla kuin
sillä palkalla yleensä oli mahdollista.

"Onnettomasti rakastunut?" oli eversti silloin ärähtänyt.

Ei, ei ainakaan tiettävästi. Ei milloinkaan nähty naisseurassa eikä
hänen kuultu milloinkaan naisista puhelevan, ei hyvää eikä pahaa.

"Sairas? Ihmisarka?"

Ei, terve, raitis ja avomielinen. Mutta puuhaili jotakin keksintöä.

Eversti oli naurahtanut hiukan halveksivasti. Hänen mielestään
maailmassa oli kaikki jo niin valmiiksi keksittyä, ettei joku vajaan
kolmenkymmenen ikäinen luutnantti voinut keksintöjen lukua ainakaan
millään kelvollisella lisätä. Tällä ajatustavalla oli laaja kannatus
rykmentissä, etenkin luutnantti Lahtiseen sovitettuna. Everstin
mielipiteeksi jäi, että luutnantti Lahtinen oli lievästi ja
vaarattomasti hupsu, mutta hänen hupsuudessaan oli sikäli viisautta,
että hän itse pyysi saada olla kaukana ihmisten ilmoilta. Eversti
päätti hänet siellä pysyttääkin.

Lahtinen ei muuta pyytänytkään. Hän istui luodollaan. Istui talvet,
jolloin rannaton jäälakeus levisi patterin edessä, jolloin
luminietokset kohosivat sen juurelle; istui syksyt, jolloin
myrskytuulet nostattivat meren mustiin, raskaisiin laineisiin ja
taivaanranta häipyi sadekuuroihin; istui keväiset kelirikkoajat,
jolloin lauhat lounaistuulet työnsivät jääröykkiötä patterin juurelle
sulamaan, ja istui kauniit, mutta yksitoikkoisen uneliaat kesät,
jolloin silmät väsyivät meren läikkeeseen.

Noin puolentoista kilometrin päässä patterisaaresta oli toinen pieni,
autio saari. Se kuului niinikään puolustuslaitokselle, mutta sitä ei
käytetty mihinkään. Tällä saarella oli venäläisten aikoinaan
rakentama, rappeutunut ja käyttämätön kivirakennus. Siellä oli vain
kaikenlaista rauta- ja teräsromua. Lahtinen oli anastanut rakennuksen
käytettäväkseen. Yhdessä Koskisen kanssa hän oli laittanut kuntoon sen
toisessa päässä olevan huoneen, korjannut oven ja ikkunat, rakentanut
oivallisen ahjon ja muuttanut sen pieneksi, mutta hyvin varustetuksi
konepajaksi.

Hevonen hölkytti tasaisesti, reki nousi ja laski. Kersantin piipunpesä
hehkui. Kun he kiersivät saarta, näki luutnantti sivullaan valojen
hohtavan kehän, joka väreili kaupungin yllä.

Niin, kaikki tuo oli vaatinut rahaa. Kun hän oli maksanut ruokansa,
vaatteensa ja muut välttämättömät menot, ei jäänyt paljon jäljelle.
Mutta jäännös käytettiin pajaan. Siihen olivat säästötkin menneet. Eikä
vain hänen, vaan myöskin suureksi osaksi Koskisen, vaikka luutnantti
tosin oli siitä täysin tietämätön. Kerran innostuttuaan kersantti oli
keksijääkin kiihkeämpi. Hän oli huomannut, etteivät hänen esimiehensä
ja työtoverinsa varat aina riittäneet. Ja kun hänen tehtäväkseen
useimmissa tapauksissa oli jäänyt ostoksien suorittaminen, oli hän
mitään puhumatta lisännyt omasta pussistaan tarpeen vaatiessa. Tämän
hurskaan petoksensa hän viisaasti kyllä piti omana tietonaan. Lempeästä
luonteestaan huolimatta luutnantti voi suuttua kuin pippuri ja olisi
varmaankin ollut varsin vähän kiitollinen uhrauksesta. Työtoveruus
olisi ollut vaarassa loppua, vaikkapa luutnantti pitikin aliupseeriaan
korvaamattomana.

Kersantti Koskinen, joka kerran oli vaihtanut kellosepän ja
hienomekanikon oppipojan aseman kruunun virkapukuun, oli oivallinen
seppä. Hän osasi käsitellä kuinka hienoja koneosia tahansa. Hänellä ei
ollut juuri minkäänlaista tietopuolista teknillistä sivistystä, mutta
sensijaan synnynnäinen taipumus koneiden käsittelyyn ja ymmärtämiseen.
Lahtinen, melkein valmis diploomi-insinööri, oli tietopuolisesti
pätevä, mutta paljon saamattomampi käsistään. Hän oli itse valmis
myöntämään kersanttinsa etevämmyyden tässä suhteessa.

Kaikki vapaa-aikansa he viettivät pajassa. Sinne he soutivat kesäisin
ja hiihtivät talvisin. Työ oli tiukkaa, ja pettymyksiä oli enemmän kuin
päiviä. Mutta he uurastivat uupumatta. Luutnantti ei puhellut paljoa.
Jo aikoja sitten, ennen tätä puuhaansa, hän oli rykmentissä saanut
"keksijän" nimen, ja hänen epäkäytännöllisille pikkukeksinnöilleen
naurettiin yleisesti. Niinpä hän sulkeutui kuoreensa ja puheli
keksinnöstään vain Koskisen kanssa.

Mutta se nieli rahaa. Ei auttanut, että hän ryhtyi polttamaan halvinta
tupakkaa ja yksinkertaisesti kieltäytyi kaikista pikku nautinnoista,
jos ne maksoivat hitusenkin. Hän olisi mielellään ollut syömättäkin,
jos se olisi ollut mahdollista. Rahaa meni, haihtuen kuin tuhka
tuuleen, ja keksintö edistyi vain vitkalleen, Mutta ainakin se edistyi!

Vaikeus toisensa jälkeen voitettiin. Laskettiin, korjattiin,
koeteltiin, muuteltiin. Tahrautuneissa sinisissä samettityöpuvuissa,
nahkaiset esiliinat yllä, nokisina, hikisinä, kädet ja kasvot rasvassa,
sormet haavoissa, silmät tulesta punoittavina luutnantti ja kersantti
häärivät pajassaan, sulattivat ja sekoittivat, valoivat ja takoivat.
Tuliset kipunat vain sinkoilivat alasimelta, kun jykevätekoinen
kersantti käytteli moukaria. Alasin soi ja helisi, niin että vanha
venäläinen varastorakennus kaikui.

Kuitenkin uhkasi keksintö jäädä puolitiehen. Rahaa meni niin, että
luutnantti eräänä päivänä näki lopun häämöittävän jokseenkin läheisessä
tulevaisuudessa. Silloin hän lopetti työn pajassa aikaisin, hiihti
patterisaarelle ja sulkeutui huoneeseensa rauhassa miettimään
asemaansa.

Hän ei tahtonut millään hinnalla heittää kesken. Hän muisteli monia
aloitteitaan, jotka oli hylännyt, tuhlattuaan niihin aikaa, vaivaa ja
rahaa ja saaden palkakseen vain toverien ivahymyn. Niin ei saisi käydä
tällä kertaa. Piti siis saada rahaa, vieläpä melkoisesti.

Mistä ja millä tavalla?

Hänen rahansaantikeinonsa olivat olemattomat. Vanhemmat olivat
kuolleet, ja perinnönrippeet oli jo käytetty. Sisaruksia hänellä ei
ollut eikä liioin sukulaisia. Ei myöskään rahakkaita tuttavia.

Vekseliluotto ei auttaisi asiaa. Hän tarvitsi pitkäaikaisen lainan.
Mutta keneltä hän sen saisi?

Heureka! Lotta-täti!

Hänellä oli varoja, mutta antaisiko hän? Noloa olisi tädiltä pyytää.
Oiva Lahtinen ei ollut hänen kanssaan nykyisin erikoisen läheisissä
väleissä. Täti ei ollut pitänyt siitä, että hän oli keskeyttänyt
teknilliset opintonsa ja ruvennut upseeriksi. Tädin mielestä oli näet
rauhanaikainen sotapalvelus keikailua ja laiskottelua. Hän oli kyllä
mielihyvin katsellut sisarenpoikaansa komeana upseerina, mutta hänen
ajatuksensa eivät olleet muuttuneet.

Tätiin hänen piti sittenkin turvautua. Ja hyvä oli, että hän oli niin
tehnyt. Hänen pyyntöään oli kohdeltu suopeammin kuin hän oli uskaltanut
kuvitellakaan. Mosse ja pianonsoitto olivat auttaneet puolestaan, ja
nyt hänellä oli rahaa.

"Kuulkaapa, Koskinen, nyt meillä on rahaa!" keskeytti luutnantti
hiljaisuuden. Tuo "meillä" hiveli kersantin mieltä. Hän otti piipun
suustaan.

"Sittenhän me parissa kuukaudessa selviämme", lausui hän epäröimättä.

Luutnanttikin tunsi varmuuden valtaavan mielensä.

Niin, kenraali oli lausunut: keksintö taikka ihme! Hyvä, hän tekisi
tuon keksinnön. Se olikin jo melkein tehty.

Jälleen palasivat luutnantin ajatukset maan puolustusvalmiuteen. Se oli
heikko, sillä siinä oli ammottava aukko: liikkuvan rannikkopuolustuksen
puute.

Eikö sitä tajuttu muiden kuin ammattipiirien keskuudessa? Vai eikö
siitä välitetty? Mihin perustui huoleton optimismi? Siihenkö, että
puolustus kaikesta huolimatta kestäisi? Vai siihenkö, ettei mikään
vaara uhannut?

Molemmat otaksumat olivat turmiollisia erehdyksiä. Puolustus ei
kestäisi, vaikka kaikki voimat jännitettäisiin, vaikka osoitettaisiin
minkälaista urhoollisuutta tahansa. Uhrit olisivat hyödyttömiä.

Jotkut strategiaa selailleet kannunvalajat lausuivat, ettei
nykyaikaisissa sodissa pienempi taikka suurempi aluemenetys merkinnyt
mitään. Tämä suuriluuloinen tietämättömyys oli inhoittava. Venäläiset
olivat maailmansodassa sovittaneet käytäntöön tätä periaatetta, jota
olivat pitäneet pyhänä Napoleonin retkestä saakka. Ja millä
seurauksilla? He menettivät ja tuhosivat Puolan teollisuus- ja
kaivosseudut, joita olisivat kipeästi kaivanneet sodan jatkuessa. Kyllä
venäläistenkin kenraalien silmät aukesivat huomaamaan "strategisen
peräytymisen" koko turmiollisuuden, sekä moraalisen lamautumisen että
aineelliset menetykset.

Sitäkö periaatetta ryhdyttäisiin täälläkin sovelluttamaan? Ajat olivat
toiset kuin sata vuotta sitten. Jos eteläosat menetettäisiin, olisi
samalla luovutettu melkein kaikki liike- ja teollisuuskeskukset, joista
armeija imisi voimaa, uusia varusteita ja uusia välineitä. Ja olihan
helpompi pitää, mikä oli jo hallussa, kuin valloittaa jo kerran
menettämänsä. Puhumattakaan kaikesta hävityksestä.

Ja eikö vaara uhannut? Mitä tiedettiin vihollisnaapurista? Voitiinko
sanoa, mitä se tekisi huomenna taikka ylihuomenna? Ei, ei totisesti.

Kylmistä, välinpitämättömistä ystävistä ei olisi mitään apua. Yksin oli
seistävä tai kaaduttava.

Oliko mahdollista, että itsenäinen valtio pyyhkäistäisiin kartalta?
Kyllä. Mikään ei osoittanut, että se olisi mahdotonta. Joidenkin
hellätunteisten uneksijain vastalauseet jäisivät vain historiallisiksi
todistuskappaleiksi.

Ei, asemaa ei tajuttu. Satavuotisen sorron aika, jolloin käytiin
aseetonta taistelua, oli sekoittanut käsitteet. Sortajan aseellisen
mahdin vastapainoksi oli turvauduttu kauniisiin aatteisiin, joiden
voittoon luotettiin. Ja pintapuolisesti katsoen olisi saattanut luulla,
että nepä juuri vapauden hankkivatkin.

Se oli erehdys. Sattumalta, melkein vahingossa, oli saavutettu vapaus,
eikä sitäkään lopullisesti helisevien sanojen, vaan kylmän teräksen
voimalla. Verellä ja raudalla se oli hankittu.

Eikä nyt ollut puhetta joidenkin niin tai näin tulkittavien oikeuksien
pysyttämisestä vetoamalla lakipykäliin, vaan asia koski täydellisen
itsenäisyyden puolustamista kaikilla keinoilla sellaisessa maailmassa,
jossa lähimmäisenrakkaus valtioiden kanssakäymisessä on vain
anastusajatusten pettävänä verhona.

Asema oli oleellisesti toinen. Voi sitä kansaa, joka laiminlyö voimansa
ja kuntonsa kehittämisen ja järjestämisen luottamalla sanoihin ja
paperisopimuksiin! Sen kansan kohtalonhetki ei odotuta itseään kovin
kauan. Nyt ei ollut holhoojaa, niinkuin ennen, joka pysytti kaikki
vieraat loitolla holhotistaan, vaan tämä oli tullut itsenäiseksi, ja
holhooja oli sen ainoa vihollinen.

Keksintö taikka ihme!

Niin, täytyi turvautua vain itseensä. Voimat ja kyvyt oli
ponnistettava. Maata piti suojata sen oman välinpitämättömyyden
uhallakin. Ne, joiden tehtävä se oli, eivät saisi lannistua
minkäänlaisesta ymmärtämisen ja tuen puutteesta. Uhkaava todellisuus ei
saisi masentaa, vaan sen tulisi terästää. Kerran nähtäisiin, kuka oli
oikeassa, ja oli pidettävä huoli, ettei sen toteamisen tapahtuessa jo
kaikki olisi liian myöhäistä ja hyödytöntä. Nyt oli turha syytellä,
turha viittoilla kuuroille ja saarnata sokeille. Näkevien ja kuulevien
oli tehtävä kaikkensa, että hupsujen ja välinpitämättömien lauma
pelastuisi.

Jos hänen keksintönsä onnistuisi, jos se täyttäisi hänen toiveensa,
olisi paljon tehty, hyvin paljon. Se olisi omansa täyttämään
peloittavaa aukkoa puolustusvalmiudessa. Täytyi luottaa järkeen ja
kekseliäisyyteen, kun ei ollut voimaa eikä varoja.

Hän antautui kuvittelemaan keksintöään käytännössä. Se aiheuttaisi
mullistuksen, ei tosin mitään hirvittävää. Eihän se ollutkaan tavallaan
uusi, vaan ainoastaan entisen keksinnön parantelua.

Palkintoa hän ei kovin paljon ajatellut. Tietysti hän saisi sekä kultaa
että kunniaa, ja molemmat hän ottaisi vastaan. Hänellä oli halu päästä
eteenpäin maailmassa, eikä hän koko ikäänsä istuisi kallioluodolla.
Mutta palkinto ei hänen mieltään enimmin kiihdyttänyt. Hän tunsi
keksijän ja kokeilijan iloa, kuten aina silloinkin, kun puuhaili
epäkäytännöllisten pikku keksintöjensä parissa. Se oli jonkunlaista
taiteilijariemua. Mutta sitäpaitsi hän oli upseeri ja ponnisti kaikki
voimansa maansa puolesta.

Reenjalakset kitisivät hiljaa. Kaupunki oli jäänyt jo kauas taakse.
Jäällä oli pimeätä, ja läheiset saaret kohosivat muuta tummempina.
Hevonen jatkoi tasaista hölkkäänsä. Se tunsi tien tuttuun talliin.

Vai niin, hänen nimensä oli Elna Autio. Tehtailijan tytär, rikas
perijätär! Ja hänellä oli kosteat silmät ja lämmin, pehmeä käsi.

Hänelle oli varmaankin jäänyt kauhea käsitys kömpelöstä kavaljeerista.
Mutta hän oli yrittänyt hymyilläkin! Hänellä oli veitikkamainen suu. Ja
kuinka somasti hän oli silloin siristellyt silmiään, kun sähkö
sytytettiin! Hm, Elna Autio --

Elna, Elna!

Reki kolahti, ja hevonen herkesi astumaan: oli saavuttu
patterisaarelle. Tuossa oli vahti. Jaha, hän tunsi tulijat.

Jäykistyneenä, hiukan kylmissään luutnantti nousi reestä ja meni suoraa
päätä huoneeseensa, sytytti lampun ja riisui manttelin yltään. Ikävän,
yksitoikkoisen tunnelman herätti tämä ulkopatterin naimattoman upseerin
murju. Toisella seinällä oli laaja hylly ja siinä kirjoja,
paljon kirjoja, joissa oli rahaa pölyttymässä. Ne olivat kaikki
ammattikirjallisuutta, saksalaista, englantilaista, ranskalaista ja
italialaista. Totisesti, hänen oli pitänyt opetella melkein puoli
tusinaa kieltä, italiaakin, ottaen avukseen kaikki unohtuneet latinan
taidotkin.

Mutta nyt nukutti. Hän riisuutui, sammutti lampun ja kömpi vuoteeseen.
Taas tuli hänen mieleensä Elna Autio. Sitten hän nukahti eikä nähnyt
unta keksinnöstä tai Elnastakaan.

Mutta aamulla hän, kuinka ollakaan, muisti neiti Aution useamman kerran
maininneen Allan Kontion nimen keskustellessaan tädin kanssa. Kuka oli
tuo Allan Kontio?

Luutnantin tuli jollakin tavoin paha olla.




4.

PIENI ONNETTOMUUS AIHEUTTAA ODOTTAMATTOMAN TAPAAMISEN.


"Olen valmis, herra luutnantti!"

Kersantti Koskinen seisoi huoneen ovella. Luutnantti nosti katseensa
kirjasta.

"Jaha", sanoi hän työntäen kirjan syrjään. "Lähdetään sitten."

Päivän virkavelvollisuudet olivat päättyneet, ja patterilla vallitsi
rauha. Upseerit olivat kasinolla ikuista skruuviaan jauhamassa.
Sotilaat olivat lähdössä viettämään iltalomaansa läheisille
asutuille saarille taikka mantereelle. Kesä oli jo tullut, lehdet,
hennonvihertävät vielä, olivat jo puhjenneet, ja nurmikin alkoi
vihannoida. Voikukat loistivat heleänkeltaisina patterin rinteellä.

Miehet astuivat kasarmialueen poikki ja laskeutuivat rantaan. Kersantti
hyppäsi veneeseen ja tarttui airoihin. Luutnantti työnsi veneen vesille
ja istuutui perään. Hetken kuluttua vene kiiti voimakkaan käsiparin
soutamana läheistä pikku saarta kohti.

Jälleen oltiin menossa pajasaarelle.

Sinne saavuttuaan ja vedettyään veneen kuiville he äkkiä kuulivat
voimakasta aironloisketta saaren toiselta sivulta.

"Kukas siellä on?" virkkoi Koskinen puolittain itsekseen ja lähti
nopeasti juoksemaan saaren poikki. Luutnantti seurasi häntä.

Aivan oikein, saaren rannalta loittoni vene. Ei voinut olla
epäilystäkään siitä, että se hetkistä aikaisemmin oli ollut saaren
rannassa kiinni. Aurinko paistoi suoraan kersantin silmiin. Hän koetti
varjostaa kädellä ja tarkastella soutajaa. Mitään varmuutta hän ei
saanut; miehen kasvot eivät erottuneet selvästi, mutta sittenkin
hänestä tuntui jokin miehen olennossa tutulta.

"Olisikohan..." aloitti hän, mutta pysähtyi sitten.

"Mitä niin?" kysyi luutnantti. "Tunnetteko miehen? Kuka hän on?"

Mutta vaikka kersantilla lie ollutkin jonkinlaisia luuloja, ei hän
niitä ilmaissut, vaan vastasi:

"En tunne. Paikkakuntalaiselta hän ei näytä. Ja nehän sitäpaitsi
tietävät, ettei saarelle saa laskea maihin."

"Hm", jupisi luutnantti ja kääntyi menemään pajaa kohti. Kersantti
viipyi paikallaan, ja hänen katseensa tarkkasi poistuvaa venettä.

"Hm, tuo mies ei ole liikoja elämässään soudellut. Niinhän on veneen
suunta kuin humalaisen kulku", jutteli hän itsekseen. "Olisikohan tuo
se sama..."

Äkkiä tuli hänelle muuan ajatus mieleen.

"Halloo, luutnantti, halloo!" huusi hän.

"Jaa, täällä! Mikä hätänä?"

"Minä otan veneen ja lähden tuon miehen jälkeen. Tavoitan hänet kyllä.
Hän ei osaa kunnollisesti soutaa. Otan selvän, mikä hän on, ja kysyn,
millä asioilla hän tällä saarella liikkuu."

Luutnantti tuntui viivyttelevän vastausta.

"Mitäs turhia", kuului viimein. "Antaa olla. Tulkaa vain tänne pajaan."

Koskinen antoi katseensa vielä hetkisen viipyä loittonevassa veneessä,
mutta lähti sitten esimiehensä luo.

"Kyllä se toimii", sanoi kersantti Koskinen kuin kuiskaten,
jännittyneenä ja kiihkoissaan. "Sehän työntää ilmaa kuin hyväkin
pumppu."

Hiilet hehkuivat ahjossa, sinervä savu kohosi verkalleen, ja luutnantti
Lahtinen tuijotti savuun eikä siihen pieneen, hentoon koneeseen, jonka
parissa hänen ajatuksensa olivat jo vuosikausia askarrelleet.

Kone oli valmis. Tehtävä oli ratkaistu sekä tietopuolisesti että
käytännöllisesti. Jäljellä oli vain lopullinen sovittaminen,
koetteleminen ja varmistaminen.

"Ja tämäkin kestää", totesi kersantti sivellen pientä teräslieriötä.

Luutnantti pakotti katseensa irtautumaan leijailevasta savusta.

"Niin, kyllä se kestää", myönsi hän, kuitenkin vielä puolittain
uneksivasti. "Huh, kuinka täällä on tukahduttavaa", sanoi hän sitten
vilkastuen. "Nyt me olemme ansainneet reilusti yhden savukkeen."

Hän meni ulos kersantin seuraamana ja istuutui kivelle sytyttäen
savukkeen. Koskinen istuutui viereen piippuineen, ja he polttelivat
äänettöminä.

"Panssarihan valmistuu ylihuomenna?" virkkoi vihdoin luutnantti.

"Niin, käyn sen hakemassa."

"Hyvä. Silloin voimme kiinnittää ilmakoneen siihen ja koettaa
lopullisesti. Kumikangas valmistuu kai niinikään ylihuomiseksi?"

"Kyllä ne siellä autokorjaamossa ainakin lupasivat."

Luutnantti nousi.

"Ei, täytyy jatkaa työtä. Mutta, kuulkaas, en ottanut mukaani erästä
kirjaa. Teidän on soudettava se hakemaan."

"Mikä kirja?"

Luutnantti kirjoitti teoksen nimen paperilapulle ja ojensi sen
kersantille.

"Se on luultavasti kirjoituspöydällä."

"Hyvä on."

Kersantti teki käännöksen ja poistui. Luutnantti palasi pajaan, ja
yritti työskennellä, mutta huomasi sen turhaksi ennenkuin olisi saanut
tarvitsemansa teoksen. Niinpä hän käveli ja vihelteli tyhjässä pajassa.
Sitten hän lähti ulos ja kuljeskeli pitkin saaren halki kulkevaa
polkua.

Äkkiä hän kuuli joitakin ääniä saaren toisesta päästä. Hän lähti niitä
kohti. Pehmeällä polulla eivät hänen askeleensa kuuluneet lainkaan.

Naisia! Ilmeisesti. Äänet olivat heleitä.

Hän oikaisi leppäviidakon kautta ja oli vähällä törmätä
naisseurueeseen, joka seisoi rannalla veden rajassa veneen ympärillä,
naureskeli ja huusi. Yksi heistä oli kiivennyt puoliväliin pienen
purjeveneen mastoa, ja kun luutnantti sai näkyviinsä kiipijän
ponnistuksesta punoittavat kasvot, ei hän voinut olla vaistomaisesti
huudahtamatta:

"Elna!"

Samassa tuokiossa hän korjasi kiireellisesti:

"Neiti Autio!"

Huomattuaan miehen tyttö pudottautui samassa silmänräpäyksessä
mastosta, posket hehkuvina, hiukset hajallaan heleänsinisen
merimieslakin alla ja silmissä iloisen yllätyksen ilme. Hän oli
silminnähtävästi hämillään asennon takia, jossa hänet oli nähty.

Luutnanttikin punastui, mutta sitä ei kukaan nähnyt noki- ja
rasvakerroksen alta.

"Luutnantti Lahtinen!"

Ääni helähti ihastuttavana. Muut neitoset katsoivat uteliaina toisesta
toiseen. Vai niin, Elna siis tunsi tuon pitkän upseerin, joka näytti
koneenkäyttäjältä. Hän ei ollut siitä mitään maininnut.

"Hyvää päivää!" toivotti neiti Autio, kun luutnantti ei ollut muistanut
tervehtiä. "Asutteko te tällä saarella?"

"En, vaan tuolla!" Luutnantti osoitti patterisaarta. "Mutta tämäkin
saari kuuluu kyllä rykmentille."

Neitoset silmäsivät toisiinsa. Neiti Autio sanoi hiukan pelästyneenä:

"Voi, tänne on siis pääsy kielletty?"

Luutnantti hymyili.

"Kyllä, mutta minä annan teille luvan mitä suurimmalla mielihyvällä."

"Kiitos."

Neitonen katsoi häntä pitkään ja tutkivasti.

"Niin, nähkääs, luutnantti Lahtinen, meille sattui pieni onnettomuus.
Se ei ollut minun syyni, vaan näiden nukkeveneiden. Isonpurjeen köysi
luisti taljan läpi, kun solmu aukesi. Purje putosi alas. Nyt se on
saatava paikoilleen. Yritin kiivetä mastoon, kun..."

Neiti Autio punastui toistamiseen.

"Kun minä saavuin paikalle", täydensi luutnantti Lahtinen. Hänen
arkuutensa oli nyt poissa; hän ei muistanut edes pukuaan eikä
nokeentunutta naamaansa. "Kyllä minä, jos sallitte, kiinnitän köyden."

Neiti Autio tuntui myöntyvältä.

"Mutta masto voi katketa painostanne. Tällaisissa huvilaveneissä ei
mikään ole varmaa. Toista se on saaristolaisveneissä."

Luutnantti huomasi äkkiä, että neitonen tuntui tietävän yhtä ja toista
purjehtimisesta. Mitä hän jutteli saaristolaisveneistä?

Lahtinen tarkasteli mastoa, ja hänen oli myönnettävä, että neiti Autio
saattoi olla oikeassa. Masto oli heikko. Hän teki ripeästi päätöksensä,
laski alas halkaisijan, tarttui mastoon ja sai sen kiskaistuksi irti.
Tottuneesti ja näppärästi hän kiinnitti köydet uudelleen, pystytti
maston ja hinasi purjeet ylös.

Neiti Autio tarkasteli hänen toimiaan hyväksyvän arvostelevasti.

"Kiitos, sehän kävi näppärästi."

Luutnantti oli mielissään kiitoksesta: ilmeisestikin se oli
asiantuntijan lausuma.

"Mistä te tänne eksyitte?" kysyi hän neitoselta.

"Oh, meillä on huvila tuolla Koivusaaressa, ja lähdimme purjehtimaan."

"Koivusaaressa? Mutta sinnehän on aikamoinen matka."

"Tällä tuulella kyllä pääsee", vastasi neiti Autio. Hän loi katseen
taivaalle. "Ja illaksi tuuli vain vahvenee", jatkoi hän varmana. "Ja
onhan meillä eväitä mukana. Tytöt, maistuisiko kahvi?"

Neitosten kasvot ilmaisivat vastauksen sanoittakin. Luutnantti riensi
mahdollisen kysymyksen edelle:

"Jos teille suinkin sopii, voitte keittää kahvia täällä saarella.
Tuolla ihan lähellä on lähde, ja minulla on tuolla kuivia puita
yltäkyllin."

Neiti Autio vilkaisi seuralaisiinsa. Neitoset ilmaisivat äänekkään
hyväksymisensä.

"No niin, kiitos tarjouksestanne, luutnantti Lahtinen! Ottakaamme
esille eväät ja pannu."

Tuotapikaa oli rannalle ladottu joukko eväsmyttyjä, suuri vaskinen
kahvipannu, kuppeja, lusikoita, sokeriastia, maitopullo. Luutnantti
sieppasi kahvipannun ja kävi sen täyttämässä lähteellä. Sitten hän
riensi pajalle neiti Aution seuraamana.

"Täälläkö te työskentelette?" kysyi neitonen.

"Täällä. Olkaa hyvä, tulkaa katsomaan!"

"Ettekö pidä sitä salaisuutena?"

"Kyllä. Mutta älkää loukkautuko, jos luulenkin, ettette siitä mitään
ymmärrä."

He nauroivat molemmat.

"Se on luultavaa", myönsi neitonen. "Minä en ymmärrä muuta kuin
purjeveneitä ja purjehtimista."

"Huomasin sen. Missä te sitä olette oppinut?"

"Minäkö? Kotona. Minähän olen saarelaistyttö."

Tytön äänessä kuului ylpeä soinnahdus. Luutnantti katsoi häneen: hän
oli lumoava yksinkertaisessa merimiespuvussaan. Todellakin, tuo
neitonen sopi purjeveneeseen, siinä hän oli oikeassa ympäristössään.
Paljon oikeammassa kuin kahvipöydässä piparkakkujen ja kermaleivosten
äärellä. Saarelaistyttö! Siinä sanassa oli jotakin reipasta ja
raikasta.

"Tämähän muistuttaa jotakin alkemistin kammiota", huudahti neiti Autio
astuttuaan pajaan ja silmäillen ympärilleen. Mutta hän ei kysynyt
mitään, eikä luutnanttikaan selittänyt. Hän viivähti siellä vain
hetkisen, valoisana ja kauniina vastakohtana huoneen mustuudelle ja
hämärälle.

He kantoivat puita rantaan, ja neitoset, joille luutnantti esiteltiin,
laittoivat nuotion ja panivat veden kiehumaan. He olivat kaikki nuoria
ja iloisia, mutta kenessäkään muussa ei ollut sitä liikunnan varmuutta
ja keveyttä, sitä raikkautta ja suorasukaisuutta, jonka luutnantti
havaitsi neiti Autiossa. Hän liikkui rantakivillä vaivatta ja
tottuneesti, ja näppärästi puuhailivat hänen kätensä nuotion ääressä.

Luutnantti vetäytyi sivummalle. Hänen täytyi peseytyä ja puhdistautua.

"Luutnantti Lahtinen, jos kupillinen kuumaa maistuu, niin käymme
pyytämässä teidät", luikkasi neiti Autio. "Palkkioksi oleskeluluvasta."

"Mielihyvällä!" Luutnantti lähti kävelemään pajaansa kohti.

Koskinen näkyi tulevan vastaan, kirja kädessään.

"Olkaa hyvä!" Hän huomasi nuotiosta nousevan savun. "Keitä siellä on?"

"Joukko neitosia", selitti luutnantti lyhyesti.

He lähtivät pajaan. Siistittyään itseään Lahtinen selaili kirjaa, mutta
sen kaavat ja laskelmat eivät nyt tuntuneet kiinnittävän hänen
mieltään. Hän puuhaili levottomana ja hutiloiden. Kersantti ei sanonut
mitään, mutta hymyili itsekseen. Luutnantti ei ilmeisesti ollut
oikealla tolallaan.

"Luutnantti Lahtinen, kahville, olkaa hyvä!"

Kutsuttu hypähti ikkunan ääreen ja vastasi:

"Kiitos, heti paikalla!"

Sitten hän kääntyi kersantin puoleen:

"Niitatkaa tämä sauma! Minä palaan ihan kohta."

Hän ei katsonut aliupseeriaan silmiin, vaan kääntyi ja riensi ulos.

"Kahvipöytä" oli katettu pienelle nurmikkopalalle. Neiti Autio osoitti
vieraalleen paikan vieressään, ojensi hänelle kupillisen kahvia ja
tarjosi kahvileipää. Liekö sitten syynä ollut jano, kahvin erinomaisuus
vai sen tarjoojatar, luutnantista maistui kestitys oivalliselta. Hän
joi kokonaista kolme kupillista ja olisi juonut neljännenkin, jos olisi
kehdannut.

Neitoset sirkuttelivat ja nauroivat. Mitään kunnollista ja järjellistä
keskustelua ei tietystikään syntynyt, mutta siitä luutnantti vähät
välitti. Hänelle riitti neiti Aution, saarelaistytön, katseleminenkin.
Eikä hän lainkaan huomannut, kuinka kiinteästi ja hellittämättä oli
sievään vieruskumppaniinsa silmäillyt. Mutta seurueen neitoset sen
kyllä huomasivat, eikä heidän iloisuutensa tästä huomiosta suinkaan
vähentynyt.

Muuan neitosista rohkaisi äkkiä mielensä ja kysyi:

"Tanssitteko, luutnantti Lahtinen?"

Luutnantti silmäsi häneen kummastuneena.

"Kyllähän olen aikoinani oppinut alkeet, mutta nyt en ole kahteen
vuoteen kertaakaan tanssinut."

Tyttöjen ihmetys oli käsitettävä. Olla kahteen vuoteen tanssimatta!
Sehän oli melkein samaa kuin olla syömättä.

Neiti Autio nauroi.

"Meillä on, nähkääs, puute kavaljeereista", selitti hän. "Ensi
lauantaina on meillä juhlat, mutta me tytöt pelkäämme, että saamme
tanssin aikana istua."

"Juhlat? Missä?"

"Koivusaaren nuorisoseuran talolla. Tulkaa sinne juhliin, luutnantti
Lahtinen!"

Luutnantti kumarsi. Muuan seurueen neitosista, pieni, tummapintainen
veitikka, kiirehti huudahtamaan:

"Niin, niin, tulkaa ja tuokaa koko patteri mukananne! Ja ostakaa
minulta jo nyt pääsylippu!"

Hän kaivoi käsilaukustaan pääsylipun. Luutnantti otti sen käteensä,
mutta joutui sitten äkkiä hämilleen:

"Suokaa anteeksi, mutta asia on niin hullusti, ettei minulla ole
penniäkään rahaa mukanani."

"Se ei merkitse mitään. Myymme luotolla. Sitä varmemmin saavutte
velkaanne kuittaamaan."

"Ja mihin aikaan juhla alkaa?"

"Täsmällisesti kello seitsemän... jotta jäisi aikaa tanssiakin",
selitti vilkas neitonen.

"Kyllä saavun, ellei sota tai maanjäristys estä", vakuutti luutnantti
juhlallisesti.

"Hyvä. Saamme nähdä."

Luutnantti nousi.

"Suuri kiitos erinomaisesta kahvista."

"Ei kestä. Mutta nyt, tytöt, on aika lähteä jo kotimatkalle! Tuuli on
hyvä."

Puolen tunnin kuluttua loittoni pieni purjevene saaren rannalta.
Luutnantti seisoi rannalla ja katseli sitä kaipaavasti.

Siis ensi lauantaina! Silloin hän tanssisi. Eihän hän sentään ollut
mitään erakko- tai pylväspyhimyksen lupausta tehnyt. Hän oli niin
vaipunut kaikkoavan veneen tähystelemiseen, ettei lainkaan kuullut
kersantin saapumista viereensä.

"Koreita harakoita!" sanoi kersantti hyväntahtoisesti. "Mutta osaa
siellä joku ainakin purjehtia."

Jälkimäisen arvostelun takia luutnantti antoi anteeksi edellisen. Sillä
Elna Autiohan oli siellä purjehtimassa.




5.

UTELIAAN MIEHEN KÄYNTI PAJASAARELLA.


Kersantti katseli hiukan ylimielisesti luutnantti Lahtisen puuhailua.
Ilmeisesti ei työ nyt maittanut keksijästä, jonka ajatukset kai
viipyivät poistuneessa purressa. Koskiselta ei suinkaan puuttunut
tunteita, mutta hän piti niitä sikäli kurissa ja tasapainossa, etteivät
ne milloinkaan päässeet häiritsemään hänen työtään, ruokahaluaan eikä
untaan. Hän ei nyt voinut olla hiukan halveksimatta esimiestään, jolla
oli suuri keksintö tekeillä, melkein valmiina, mutta joka antoi
työhalunsa mennä jonkun tyttöhuiskaleen takia. Hohoh! Omasta puolestaan
hän ei vaihtaisi ainoatakaan niittiä keksinnöstä koreimpaankaan
tyttölapseen.

Kun työssä sitten sattui pulma eteen, huomasi luutnantti olevansa
kykenemätön sitä ratkaisemaan. Hän laski työkalut käsistään ja sulki
kirjan.

"Lopetetaan tältä päivältä. Onhan päivä huomennakin", koetti hän sanoa
leikkisästi.

Kersantti hymähti melkein ääneen. Mies oli nähtävästi mennyttä! Kunpa
tauti vain ei venyisi kovin pitkälliseksi nyt, kun he olivat pääsemässä
päämääräänsä!

Koskinen sulki ikkunan, ja luutnantti kiersi oven huolellisesti
lukkoon. Pian he istuivat veneessä soutaen patterisaarta kohti.
Lahtinen piti perää miten sattui, ja kersantti souti verkalleen.
Kiirettä ei ollut mihinkään.

Luutnantti suuntasi askeleensa kasinolle. Upseerit istuivat
uskollisesti skruuvaamassa.

"No, miten keksintö edistyy?" kysäisi kapteeni Tuokko katsahtaen
korteistaan.

Muut hymähtivät. Lahtinen tunsi harmistuvansa eikä vastannut mitään,
tarkaten vain hajamielisenä peliä.

"Lähdettekö, pojat, ensi lauantaina Koivusaareen?" kysyi hän äkkiä.
"Siellä on juhlat."

Peli keskeytyi. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä puhujaan.

"Juhlat ja Lahtinen!" huudahti vänrikki Nikula. "Mikä sinulle nyt
tuli?"

"Meitä pyydettiin sinne."

"Pyydettiin? Ja kuka pyysi?"

"Joukko hauskoja neitosia."

Vänrikki Nikula vihelsi pitkään. Seurue vilkastui.

"Joukko hauskoja neitosia! Missä sinä sen joukon tapasit?"

Lahtinen teki niukoin sanoin selkoa kohtauksesta. Häntä harmitti
toverien iloisuus ja ilkikurisuus.

"Ja sinä aiot siis tanssia?" kysyi kapteeni Tuokko epäuskoisena.

Lahtinen melkein loukkautui.

"Mikäs ihme se sitten on?"

"Hurraa, patterin tupakarhu aikoo tanssia! Ei, pojat, kyllä meidän on
sinne lähdettävä, ainakin nähdäksemme Lahtisen tanssivan", intoili
Nikula.

"No niin, tulkaa sitten vaikka senkin takia. Pääsette purjeveneessäni."

"Kiitos, kiitos, vaikka soutamalla."

Peli jatkui, ja Lahtinen väsyi sitä katselemaan. Mennessään omaan
huoneeseensa, hän tunsi kuin uudesti syntyneensä. Muistot aikaisemmasta
elämäntavasta valtasivat mielen. Hän olisi halunnut kuulla soittoa tai
laulua, nähdä tanssia, valoja, elämää. Eihän, hitto vieköön, koko
elämää käynyt viettäminen tällaisella kallioluodolla, ei, vaikka oli
keksijäkin.

Hän istuutui nojatuoliinsa, ojensi jalkansa toiselle tuolille ja vaipui
mietteisiin. Ikkunasta avautui laaja näköala yli puiden latvojen kauas
välkkyvälle merelle. Aallot hehkuivat ja punoittivat laskevan auringon
säteissä. Taivaanrannalla erotti pari savuviirua näkymättömistä
laivoista. Muutamia kalastajaveneitä ruskeahkoine purjeineen keinui
selällä. Ne olivat menossa laskemaan silakkaverkkoja matalikolle.
Kasarmin puolelta kantautui haitarin hilpeitä säveliä. Elna Autio!
Saarelaistyttö! Kuinka raikas ja reipas, puhdas ja sydämellinen!
Hohtava iho, jonka alla hiushienot verisuonet väreilivät, ja tukka
kullanloisteinen. Pienet, pehmeät kädet, hennot, mutta näppärät ja
varmat.

Ja sitten äkkiä: tehtailijan tytär, rikas perijätär!

Ei, tämä oli joutavaa haaveilua. Luutnantti kohottautui puolittain
säikähtäneenä: olihan hän kuin kävellyt unissaan koko iltapuolen ja
illan. Entä keksintö? Se ei ollut juuri hitustakaan tänään edistynyt.
Tällainen ei kelvannut.

Hän karisti itsestään väkisin uneliaisuuden ja haavemielen, nousi
pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin.

Niin, se pulma! Siinä oli pieni vaikeus, joka ilmeisesti kuitenkin oli
voitettavissa. Hän vetäisi pöydän ääreen tuolin ja syventyi muutamiin
kirjoihin, luki, vertasi, laski ja piirsi. Hän ei huomannut lainkaan,
kuinka aurinko oli jo alennut, kuinka meri oli tummunut ja hämärä
vähitellen voittanut. Yö oli jo alullaan, kun hän vilkaisi kelloonsa.

Mutta hän oli ratkaissut kiusallisen pulman, eikä häntä tuntunut
laisinkaan väsyttävän. Hän silmäsi ulos. Kävi sievoinen tuuli, joka
kaukana selällä nostatti jonkun vaahtoharjankin.

Hän päätti ottaa menettämänsä ajan takaisin ja lähti liikkeelle,
komentamatta kersanttia mukaansa, koska uskoi tulevansa yksinkin
toimeen. Sitäpaitsi Koskisen tuli olla aamulla jo peräti aikaisin
hereillä.

Lahtinen irroitti veneen ja souti myötätuulessa, yhä vahvenevassa
hämärässä, saarelleen.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli jo työskennellyt, Työ oli sujunut kuin
leikkien, eikä hän ajatellut mitään muuta kuin sitä. Illan haaveilut
olivat tyyten unohtuneet. Tuli hehkui ahjossa, hän painoi palkeita,
kuumensi teräksiään, takoi, muovaili ja sovitteli. Aika lensi kuin
siivillä. Vuorokauden pimein hetki oli jo sivuutettu.

Työntäen teräskappaleen hiillokseen hän toisella kädellä tarttui
palkeiden varteen ja alkoi hitaasti lietsoa. Mutta nyt väsytti jo
hiukan. Hän oikaisi kumarruksissa ollutta selkäänsä ja tuli samalla
vilkaisseeksi ikkunaan.

Siinä häilähti jokin tumma varjo, pysyi hetkisen liikkumatta ja katosi
sitten äänettömästi. Luutnantti hellitti vaistomaisesti kätensä
palkeista.

Mitä se oli? Ihminenkö? Vai mikä? Vai oliko hän nähnyt väärin? Hänen
silmänsä olivat hiukan sokaistuneet ahjon hiillokseen ja kuumennettuun
teräkseen tuijottamisesta. Mutta sittenkin, oliko hän erehtynyt?
Samalla hän muisti miehen, joka iltapäivällä oli pyrkinyt saaresta
pois.

Mutta kenelläpä olisi asiaa tänne? Eihän hänen keksinnöstään kukaan
tietänyt mitään. Eikähän se ollut vielä valmiskaan. Kukapa sitä
harrastaisi? Ja sillehän naurettiin, mikäli tiedettiin hänen yleensä
jotakin keksivän.

Hän ei kuitenkaan rauhoittunut ennenkuin oli pistäytynyt ulkona pajasta
ja katsastanut ikkunan edustaa. No niin, jälkiä ei voinut näkyäkään,
siinähän oli kallioperusta. Kaikki oli hiljaa. Tuuli vain humisi puissa
ja pensaissa.

Sittenkin oli äskeinen huomio ilkeä. Hän ei voinut täydelleen tyyntyä.
Entä jos joku todellakin koetti päästä hänen keksintönsä perille?

No niin, siitä ei vieras hyötyisi paljoakaan. Mitään valmista ei ollut
nähtävänä, ei edes niin paljon, että olisi voinut arvata, mitä keksintö
koski. Ja laskelmat ja piirustukset, ne olivat hänen povitaskussaan.

Hän palasi työhönsä, mutta äskeinen vauhti oli kadonnut. Hän ei voinut
olla vaistomaisesti vilkuilematta ikkunaan. Kerran hän luuli kuulleensa
askelia ja kerran taas jälleen nähneensä varjon häilähtävän ikkunassa.
Mutta sitten hän suuttui itselleen ja kiukutteli turhaa luulotteluaan.
Oliko hän arka? Hänhän oli sotalaitoksen alueella, puolentoista
kilometrin päässä patterisaaresta. Kuka uskaltaisi tulla häntä
häiritsemään?

Hän jatkoi työtänsä. Mutta vilkaistessaan taas kerran ikkunaan hän
huudahti väkisinkin. Nyt oli erehdys mahdoton: hän oli nähnyt
ihmiskasvot ristikon takaa.

"Perhana, kuka siellä?" kiljaisi hän ja tempasi aseekseen noin metrin
mittaisen rautakangen. Muita aseita hänellä ei ollutkaan. Mitään
miettimättä hän kanki kourassa hyökkäsi ulos tavoittaakseen öisen
kulkijan, joka kurkisteli hänen työpajaansa.

Hän ehti ulko-ovelle, kun samassa näki jotakin häilähtävän ilmassa,
kohotti vaistomaisesti vasemman käden suojakseen ja seuraavassa
hetkessä tunsi kuin vuoren langenneen päälleen. Samalla hän menetti
tajuntansa, kanki putosi maahan, ja hän vaipui oven eteen.

Lahtinen oli mennyt avoimeen ansaan, öinen kulkija, kuka lie ollutkin,
oli näyttäytymällä ikkunassa houkutellut hänet hyökkäämään umpimähkään
ja iskenyt hänet maahan väijyksistä oven takaa. Luutnantti ei ollut
ehtinyt laisinkaan puolustautua.

Hyökkääjä, rotevakasvuinen mies, heitti kädestään melan, jolla oli
iskun antanut, kumartui katsomaan taintunutta uhriaan ja hetkeäkään
hukkaamatta raahasi luutnantin sisään, sitoen pajasta löytämillään
köydenpätkillä hänen kätensä ja jalkansa. Sitten hän ryhtyi nopeasti,
mutta järjestelmällisesti tutkimaan konepajaa. Hän kävi hakemassa
tyhjän säkin ja alkoi kiireesti sulloa siihen kaikkia koneosia, joita
näki siellä valmistetun.

Luutnantti, vaikka isku olikin ollut voimakas, heräsi tajuntaan
kuitenkin aikaisemmin kuin olisi voinut odottaakaan. Kului hetkinen,
ennenkuin hän jaksoi sen verran koota ajatuksiaan, että ymmärsi, mitä
oli tapahtunut ja missä hän oli.

Hän makasi pajan eteisen lattialla, kivipermannolla. Ovi pajaan oli
auki, ja valojuova lampusta lankesi eteiseenkin. Tässä valossa hän näki
hyökkääjän puuhailevan pajassa ja kolistelevan koneosia sulloessaan
niitä säkkiin. Tuska, ankarampi kuin iskusta johtunut, valtasi
Lahtisen: hänen keksintöään varastettiin parhaillaan. Ja hänen täytyi
avuttomana, voimattomana sitä katsella. Päässä oli huumaava kipu, ja
korvissa suhisi.

Luutnantti sai välistä hetkisen ajan tarkastella rosvon
teräväpiirteisiä parrattomia kasvoja. Ulkoasultaan tämä mies oli
tavallisen työmiehen tai talonpojan näköinen, mutta hän ei varmaankaan
ollut se, joita näytti.

Mies sitoi kiinni säkin ja kantoi sen ulos. Lahtinen sulki silmänsä:
hänen oli paras teeskennellä taintunutta. Se, joka ei kammonnut
äskeisen tapaista hyökkäystä, ei kaihtaisi murhaakaan. Kuitenkin täytti
raivo, kiehuva viha ja pohjaton katkeruus nuoren upseerin mielen:
näinkö hän menettäisi keksintönsä? Hän oli sidottu käsistä ja jaloista,
yksinään ja avuttomana roiston kanssa saarella eikä siis voinut tehdä
mitään.

Hän luuli jo rosvon lähteneen, mutta erehtyi. Ilmeisesti mies oli
käynyt vain kantamassa säkin veneeseen, sillä hän tuli pian takaisin ja
kumartui uhrinsa puoleen. Luutnantti pidätti raivoaan ja koetti olla
hievahtamatta. Se ei ollutkaan vaikeaa, kun häntä yhä vielä pyörrytti.

Tuntematon avasi nopeasti hänen takkinsa, tutki povitaskut, otti kaikki
paperit ja penkoi sitten muutkin taskut. Vain paperit hän otti talteen:
hopeisen savukekotelon, joukon avaimia ynnä muut pikku esineet hän
heitti mitättöminä lattialle. Sitten hän huomasi luutnantin virkatakin
riippuvan naulakossa ja päästi huudahduksen. Hetken kuluttua oli senkin
taskujen sisällys anastajan hallussa.

Luotuaan viimeisen silmäyksen pajaan ja vankiin ryöstäjä poistui
nopein, hiljaisin askelin. Pian erotti luutnantin korva etääntyvän
aironloiskeen.

Näin oli Lahtiselta anastettu kaikki keksintöä koskevat paperit,
laskelmat ja suunnitelmat ynnä joukko valmiita erikoisosia.
Ammattimiehet saisivat epäilemättä piankin selville, mitä keksintö
koski. Sitä ei tosin ollut missään sanottuna, mutta laskelmista ja
piirustuksista päästäisiin kyllä oikeille jäljille.

Pajasaarella vallitsi hiljaisuus. Vain aamupuolen tuuli suhisi puissa.




6.

LIIKA ON AINA LIIKAA.


Kersantti Koskinen oli mennyt varhain nukkumaan, ei väsymyksestä, vaan
siksi, ettei tiennyt, mitä muutakaan olisi tehnyt. Sitä ennen hän
kuitenkin oli käynyt laskemassa pienen pitkänsiiman patterin edustalle.
Joitakin ahvenia, mahdollisesti muutama hauki ja ankeriaskin tulisi
saaliiksi.

Kun hän heräsi, ei aurinko ollut vielä noussut, mutta häntä ei enää
nukuttanut. Hän pukeutui ja lähti ulos. Hän ehtisi vielä polttaa pari
piipullista odottaessaan. Kun aurinko olisi ehtinyt hieman yletä,
kävisi hän kokemassa siimansa, ja sitten alkaisikin taas päivän työ.

Hän kiipesi patterin rinteelle. Mereltä kävi vilpoinen, jopa näin
aamutuimaan kylmähkökin tuuli. Hän sytytti piippunsa, istuutui ja tuli
katsahtaneeksi pajasaarelle.

Kas vain, oliko luutnantti jo työssä? Ehkä yhtä mittaa illasta lähtien?
Hänelle ei ollut mitään ilmoitettu. Ainakin näkyi vene olevan rannassa.

Kersantti veteli syviä rintasavuja piipustaan ja katseli saarelle. Hän
erotti jonkun olennon puiden lomitse. Mitä ihmettä, siellä oli jokin
mies! Eikä se ollut luutnantti, siitä hän oli valmis vaikka vetoa
lyömään. Mies puuhaili jotakin veneen äärellä, mutta poistui sitten
pian kadoten puiden sekaan. Kersantti tuijotti sinne ihmeissään.

Hänen kummastuksensa yltyi, kun hän äkkiä näki toisen veneen ilmestyvän
saaren vastakkaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa ulapan yli
saaresta poispäin hyvällä vauhdilla, mikäli saattoi erottaa.

Koskinen ponnahti pystyyn. Ei, tämä ei ollut enää laitaa. Hän seisoi
vielä hetkisen alallaan, kunnes hänen huomionsa kiintyi luutnantin
veneeseen. Sehän ei ollutkaan enää rannassa. Ei, se lipui jo hyvän
matkan päässä, eikä siinä näkynyt ketään.

Kuin salama iski häneen ajatus: tuo mies oli käynyt työntämässä
luutnantin veneen tuuliajolle ja oli itse nyt karkumatkalla!

Entä luutnantti...?

Pitkin harppauksin kersantti juoksi rantaan, leikkasi tikarillaan
ensimmäisen veneen kiinnitysköyden poikki ja heittäytyi keskituhdolle.
Seuraavassa hetkessä hänen veneensä kiiti kohisten pajasaarta kohti.
Huulet puristettuina yhteen, ponnistaen kaikin voimin ja koettaen pitää
suuntaa mahdollisimman suorana hän souti epätoivon vimmalla. Pian
olikin salmen taival katkaistu. Täydellä vauhdilla hän ajautui rantaan,
kiskaisi hiukan venettä kuivalle ja hyppien rantakivien lomitse juoksi
kiireimmiten pajalle.

Ovi oli auki, sen hän näki jo kaukaa, ja lamppu paloi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli syöksähtänyt sisään ja oli vähällä kompastua
lattialla lojuvaan kasaan. Kuului heikko äännähdys.

"Koskinen!"

Kersantti kumartui luutnantin puoleen.

"Mitä lempoa! Luutnantti on sidottu!"

Hän katkoi tikarillaan köydet ja auttoi luutnantin pystyyn. Mutta
Lahtinen olikin vielä niin heikko saamastaan iskusta, että maailma
alkoi pyöriä hänen silmissään ja hän oli vähällä mennä uudelleen
tainnoksiin. Sitten hän laahusti istumaan eräälle laatikolle.

Koskinen ei kaivannut pitkiä selityksiä.

"Piirustukset, laskelmat, koneet varastettu!" kuiskaili luutnantti.
"Rosvo ei ole vielä kovin kaukana."

Kersantti huudahti julman uhkaavalla äänellä:

"Ei, kyllä se roisto on vielä näkyvissä. Ja minä otan sen kiinni."

"Minä tulen mukaan", yritti luutnantti.

Koskinen vilkaisi häneen, mutta ensi silmäyskin kalmankalpeisiin,
väsyneihin ja tuskanvääntämiin kasvoihin todisti, ettei luutnantista
sillä hetkellä ollut apua mihinkään. Hän tempasi seinältä käsipyyhkeen
ja tukien luutnanttia talutti hänet rantaan. Siellä Lahtinen
istutettiin kivelle, pyyhke kastettiin kylmään veteen ja kierrettiin
hänen päänsä ympärille.

"Istukaa tässä ja muutelkaa käärettä aina vähän päästä. Minä lähden
ajamaan sitä takaa. Teistä ei ole nyt apua."

Luutnantti oli liian voimaton vastustamaan. Varmaan hän itsekin käsitti
olevansa tällä hetkellä kyvytön. Niinpä hän vain nyökäytti heikosti
päätänsä.

Kersantti riensi toiselle rannalle, huomasi karkurin olevan vielä
näkyvissä ja mietti hetkisen. Patterilla oli moottorivene, mutta
ennenkuin hän saisi sen liikkeelle, menisi ainakin puoli tuntia. Se ei
ollut erikoisen nopea. Rosvo näkisi jo hyvissä ajoissa, että häntä
ajettiin takaa.

Ei, moottori ei kelvannut.

Sitten hän sai päähänsä uuden ajatuksen. Hän riensi veneelle ja lähti
kiivaasti soutamaan eräälle saarelle, jonka mantereesta erotti vain
kapea ja hyvin matala salmi. Pakenijan suunta pani otaksumaan, että hän
pyrki lahden pohjukkaan, missä maantie kulki lähellä rantaa.

Saarelle tultuaan hän vetäisi veneen kivien väliin ja riensi
juoksujalkaa niitylle, missä tiesi ainakin kahden hevosen käyvän
laitumella. Ohimennessään hän pujahti pienen talon ulkohuonerakennusten
sekaan ja palasi hetken kuluttua suitset kädessään.

Tähän saakka oli kaikki hyvin.

Vähän aikaa etsiskeltyään hän keksi hevoset metsikön reunalta. Tamman
kiinniottaminen ei tuottanut vaikeuksia. Hän sovitti sukkelasti suitset
sen suuhun ja talutti sen metsikön halki kulkevalle polulle.

Salmi oli kaislikkoinen, kivetön, mutta mutainen. Vettä siinä oli vain
niukalti. Hiukan vastustettuaan hevonen astui veteen. Huu, se oli
kylmää, niin että kersanttia värisytti, mutta syvää se ei ollut.
Keskikohdallakaan se ei ulottunut kuin vyötäisiin. Niin päästiin yli
onnellisesti. Koskinen kapusi vaivaloisesti hevosen selkään. Rannalla
taittamallaan vitsalla hän rapsautti hevosta lautasille ja sai hetkisen
ponnisteltuaan sen nelistämään. Selässä pysytteleminen ei ollut
helppoa, siliä hän ei ollut suinkaan tottunut ratsastaja, mutta hän
tarrautui käsin hevosen harjaan ja antoi mennä. Oksat riipoivat häntä
metsäpolulla, mutta pian jouduttiin maantielle, ja nyt hän kiihoitti
hevosen vauhdin äärimmilleen. Aamuvirkku, levännyt ja voimakas tamma
tuntuikin juoksevan omasta halustaan. Viivana vilisivät puut ja pensaat
tien varrella. Aamu oli kylmänraikas, mutta kastuneenakaan ei kersantin
ollut vilu, sillä ponnistelu ja tavaton jännitys pitivät häntä
lämpimänä. Tavoittaisiko hän rosvon, ehtisikö hän ajoissa?

Hämärästi tuli kersantin mieleen, ettei hänellä ollut muuta asetta kuin
tikarinsa, kun taas toinen luultavastikin oli paremmin asestettu. Mutta
siitä viis, hän luotti voimiinsa ja ketteryyteensä. Jos hän vain saisi
miehen käsiinsä, ei hän hellittäisi. Keksintö oli pelastettava hinnalla
millä hyvänsä, ja samalla luutnantin kärsimä kohtelu kostettava.

Hevonen laukkasi kuin mieletön. Nyt kohosi tie mäelle. Tieltä näkyi
kauas selkien ja saarien yli.

Hiljentämättä hevosen vauhtia kersantti silmäili alas vesille ja
huudahti tyytyväisenä: hän oli nähnyt pakoon pyrkivän veneen. Se
viiletti varmastikin lahden pohjukkaa kohti. Jos hänen otaksumansa vain
olisi oikea, ehtisi hän ajoissa perille.

Hän hoputti hevostaan, joka jo vaahtosi. Selässä pysytteleminen oli nyt
jo helpompaa, kun märät vaatteet melkein liimautuivat kiinni hevosen
kuumaan ruumiiseen. Vielä kilometrin verran, ja sitten saisi riittää.

Pysäytettyään hevosen hän liukui maahan. Huima ratsastus oli pannut
tamman huohottamaan. Koskinen talutti sen metsään ja sitoi kiinni
puuhun. Itse hän livahti tien ja rannan välisten puiden keskeen ja
tunkeutui vinhasti eteenpäin.

Totisesti, eipä hän ollut saapunut liian aikaisin: vene oli vajaan
puolen kilometrin päässä rannasta. Hän oli arvannut oikein: tänne
pohjukkaan se laskisi.

Hän veti tikarin esille ja kyyristyi pensaan suojaan. --

Kas, soutaja lakkasi työstään ja tähysti rannalle. Tukahdettu äännähdys
pääsi kersantin huulilta: hän oli nähnyt tuon miehen aikaisemmin. Se
oli varmasti sama, joka oli eilen iltapäivällä soutanut saaresta.

Rosvo ei kai huomannut mitään epäilyttävää, sillä hän laski airot
jälleen veteen ja souti muutamin reippain vedoin rannalle. Sitten hän
hyppäsi rantakivelle, veti veneen maihin ja nosti siitä raskaan säkin.

Ahaa, ne koneosat! ajatteli kersantti valmistautuen hyökkäämään. Mies
lähti liikkeelle pientä polkua pitkin melkein suoraan kersanttia kohti,
joka puolestaan yritti lähestyä. Mutta pitäessään silmällä vain tulijaa
Koskinen sattui huomaamattaan astumaan kuivalle oksalle, joka rasahti
kuuluvasti. Silloin rosvo pudotti heti taakkansa maahan ja tempasi
ilmiömäisen nopeasti revolverin taskustaan.

Mutta Koskinenkaan ei jäänyt miettimään. Välimatkaa ei ollut kuin
muutamia askelia, ja painaen päänsä alas hän ryntäsi sokeasti kohti.
Sininen savu ja tuli välähti, kuului laukaus ja kersantti tunsi jotakin
olkapäässään, mutta samassa hän olikin miehen kimpussa ja huitaisi
tikarilla. Se sattui johonkin, kersantti tunsi sen selvästi, mutta
silloin hän itse sai ankaran töytäyksen, joka kerralla heitti hänet
kumoon. Mutta isku lie antajalleenkin ollut liian voimakas, sillä hän
kaatui vauhdissaan kersantin päälle. Sokeassa raivossa tämä iski
päällään olevaa olentoa kaksi kertaa tikarilla. Kuului korahdus, ja
mies kieri sivulle, jääden liikkumatta makaamaan.

Kersantti makasi myös hetkisen hievahtamatta saatuaan ankaran
tärähdyksen maata vasten. Mutta kun hän sitten kömpi pystyyn, kumartui
hän ensi työkseen katsomaan vastustajaansa. Verta oli tulvinut tämän
vasemmasta kyljestä ja oikeasta kädestä. Hän näytti olevan
tainnoksissa.

Koskinen avasi nopeasti hänen takkinsa ja repi auki paidan, voidakseen
tutkia haavoja. Silloin hänet valtasi äkillinen kauhu: nuo haavat
olivat kuolettavia, kaksi suurta ja ilmeisesti syvää haavaa vasemmassa
kyljessä. Tikari oli tunkeutunut keuhkoihin, ehkäpä uhannut sydäntäkin.

Hän kuulosteli miehen hengitystä. Oliko se todella loppunut? Valtimoa
tunnusteltuaan hän suoristautui puolittain typertyneenä: mies, joka
hetkistä aikaisemmin oli häntä ampunut ja antanut hänelle niin
voimakkaan iskun, oli kuollut, suistunut vastustajansa tikariin. Niin,
maassa lojui ruumis, nopeasti kylmenevä. Kersantti tunsi lämpimän veren
hiljalleen virtaavan käsivarttaan pitkin. Hän avasi takkinsa ja
paitansa: luoti oli osunut vasempaan olkapäähän, mutta haava ei ollut
kaikesta päättäen vaarallinen. Hän napitti takkinsa jälleen.

Sitten hän taas kumartui ruumiin puoleen ja tutki sen taskut. Povesta
hän löysi anastetut paperit ja sulloi ne taskuunsa. Sitten hän kantoi
ruumiin veneeseen, laahasi sinne säkinkin ja piilotti veneen suurien
kivien lomaan, niin että se oli melkein näkymättömissä rannalta käsin.
Hän arvasi, ettei hän jaksaisi soutaa veneellä patterille saakka. Piti
siis käyttää hevosta.

Hetkistä myöhemmin hän oli jälleen ratsastamassa, tällä kertaa
kuitenkin paljon hitaammin.

Takaa-ajo oli siis onnistunut. Paperit, keksintö oli pelastettu. Mutta
kamala työ oli täytynyt tehdä: hän oli surmannut anastajan. Se oli
tosin tapahtunut rehellisessä ja välttämättömässä taistelussa, mutta
kuitenkin häntä värisytti.

Salmen rannalla hän hyppäsi maahan, talutti hevosen kotisaarelle, laski
sen sitten vapaaksi ja puikkelehti itse metsikköä pitkin veneelle.
Suitset hän heitti tallin viereen aidalle. Työnnettyään veneen vesille
hän tarttui airoihin.

Kas, olkapäähän koski. Hän puri hampaansa yhteen ja souti pajasaarta
kohti. Kipu yltyi, mutta matkaakaan ei ollut enää pitkälti. Hän terästi
tahdonvoimaansa ja koetti olla välittämättä haavasta. Verta virtasi nyt
runsaammin, eikä hänellä ollut mitään, mistä olisi saanut siteen. No
niin, pianhan tästä selvittäisiin, tuumi hän. Tuollainen haava ei voisi
pahasti estää.

Hän näki jo matkan päästä luutnantin istuvan rannalla, märkä pyyheliina
käärittynä pään ympärille kuin turbaani. Hänen lähestyessään Lahtinen
nousi hitaasti pystyyn.

"Kaikki hyvin!" huusi kersantti rientäen vastaamaan tekemättömään
kysymykseen, ja hymyilyä muistuttava irvistys levisi luutnantin
kasvoille.

Vene kääntyi perä maihin päin.

"Tulkaa veneeseen, luutnantti! Meidän täytyy hakea moottorivene."

Jäykästi ja varovasti astui Lahtinen veneeseen. Koskinen istui kalpeana
tuhdollaan. Maailma hämärsi hänen silmissään.

Luutnantti silmäsi omasta surkeudestaan toveriansa.

"Mitä, oletteko haavoittunut? Tehän olette veressä yltyleensä! Ja hihan
alta juoksee verta parhaillaan."

Hän sai kersantista kiinni juuri kun tämä oli suistumassa istuimeltaan.
Välittämättä omasta kivustaan Lahtinen sai sovitetuksi miehen veneen
pohjalle. Sitten hän tarttui airoihin. Jokainen liike teki kipeää,
mutta hän tiesi ja tunsi, ettei pyörtymisestä enää ollut pelkoa.
Hiljalleen soutaen hän pääsi salmen yli ja laski laituriin.

Kersantti oli ehtinyt välillä jo virota veneen pohjalla.

"Kirottu haava!" mutisi hän. "Ei se ole vaarallinen, mutta siitä vuoti
soutaessa verta."

Kasarmialueella vallitsi vielä täysi rauha, kun he kompuroivat
luutnantin huoneeseen. Molemmat olivat kalpeita ja väsyneitä.

Luutnantti auttoi takin kersantin yltä, riisui paidan ja haki
kaapistaan sideharsoa, boorivettä ja jodia. Neljännestunnin kuluttua
oli Koskisen haava toistaiseksi kunnossa, pesty, puhdistettu ja
sidottu. Sitten kersantti vuorostaan pani luutnantin päähän
lyijyvesikääreen, samoin siteen vasemman käden sormiin.

"No niin, onhan meillä kuitenkin näkö tallella!" naurahti kersantti
heikosti, kun molemmat olivat hoitaneet toistensa vammat. "Luutnantin
saama isku olisi voinut rikkoa koko naamataulun."

Lahtinen yritti hymyillä. Olihan se onni onnettomuudessa, ettei ollut
osunut kasvoihin.

"Ei, nyt me kaipaamme virkistystä ja vahvistusta", sanoi luutnantti ja
kaivoi kaapista esille pullon, jossa hänellä oli tallella lääkkeeksi
määrättyä konjakkia. "Jos alkoholilla yleensä koskaan on hyödyllistä
merkitystä, niin nyt on totisesti."

Hän kaatoi väkevältä tuoksuvaa juomaa kaksi täyttä lasillista.

"Terveydeksi! Tämä on hevosannos, mutta kyllä me kaipaammekin pientä
piristystä."

He joivat kumpikin lasillisensa yhdellä siemauksella. Tulinen neste
poltti suonissa, mutta yhdessä hetkessä se karkoitti väsymyksen, kivun
ja kylmyyden. Luutnantti tarjosi savukkeen.

"Kertokaapa nyt! Arvaan kyllä lopputuloksen."

Lyhyesti, mutta tarkasti Koskinen kertoi seikkailunsa ja ojensi
pelastamansa paperit luutnantille, joka jälleen kätki ne taskuunsa.

"Ellei se mies olisi ollut liian varovainen, ellei hän olisi käynyt
työntämässä venettä tuuliajolle, olisin tuskin tullut lähteneeksi
saarelle, ja rosvo olisi tipotiessään. Mutta kun liika on aina liikaa,
on liiallinen varovaisuuskin turmioksi", järkeili kersantti.




7.

EVERSTIN MIELIPIDE LUUTNANTTI LAHTISESTA ALKAA MUUTTUA.


"Eihän meitä kukaan nähnyt tänne tullessamme?" kysyi luutnantti.

"Eivät kai muut kuin vahdit patterilla, mutta he eivät voineet nähdä
mitään erikoista."

"Hyvä. Koko seikkailusta ei sanaakaan. Mutta te olette veressä. Onko
teillä toista takkia?"

"On, paraatitakki."

"Voitteko käydä sen hakemassa huomaamatta?"

Kersantti vilkaisi kelloonsa.

"Kyllä luulisin."

"No niin, käykääpä sitten. Muutatte sen täällä yllenne. Tässä täytyy
nyt miettiä ja neuvotella, mitä on tehtävä."

Kersantti poistui ja palasi viiden minuutin kuluttua takki
käsivarrellaan.

"Kaikki nukkuvat vielä."

Luutnantti auttoi toverilleen siistin takin ylle.

"No niin, nyt ei huomaa mitään erikoista. Koskeeko olkaan?"

Koskinen koetti hymyillä.

"Kyllähän se koskee."

"Laitetaan sitten kantoside."

Luutnantti otti pikku pöydältä Lotta-tädin lahjoittaman mustan
silkkisen liinan ja laittoi siitä siteen.

"Loukkasitte kätenne pajassa, ymmärrättehän?"

"Kyllä, herra luutnantti."

"No niin, tulkaa mukaan!"

Luutnantti laskeutui ensimmäiseen kerrokseen ja koputti kapteeni
Tuokon, patterinkomentajan, ovelle. Sisällä vallitsi hiljaisuus, jota
keskeytti vain lujanlainen kuorsaus. Lahtinen uudisti koputuksen. Kun
siitä ei ollut apua, alkoi hän jyskyttää ovea häikäilemättä. Kuorsaus
taukosi, sänky narahteli, ja äkkiä kysyi uninen ja kiukkuinen ääni oven
takaa:

"Kuka perhanassa siellä on? Eihän nyt ole vielä mikään nousuaika."

"Minä täällä olen, Lahtinen, ja minulla on asiaa."

"Asiaa?" murahti kapteeni, mutta avasi oven siristellen silmiään ja
haukotellen. Haukotus jäi kuitenkin puoliväliin, kun hän näki miesten
valjut muodot ja luutnantin käärityn pään.

"Tappelussako te olette olleet?" äänsi hän hämmästyneenä.

Luutnantti työnsi hänet sisemmälle ja sulki oven.

"Nyt on piru merrassa", kuiskasi luutnantti ja osoitti kersanttia. "Tuo
on surmannut miehen tänä yönä."

"No mutta..." ähkäisi kapteeni ja tuijotti tulijoihin.

"Ala pukea nopeasti päällesi ja... ennen kaikkea... soita
vartiotuvalle, että laittavat moottoriveneen lähtökuntoon, mutta
koneenkäyttäjää ja perämiestä ei tarvita."

"Mitä ihmettä..." yritti kapteeni, mutta luutnantti hoputti:

"Joudu, joudu! Soita, pue yllesi, niin kerron sillaikaa."

Puolittain tahdottomana kapteeni tarttui puhelimeen ja soitti.

"Halloo, onko vartiotuvalla? Täällä patterinkomentaja. Laittakaa
moottorivene lähtökuntoon. Bentsiiniä myös. Ketään miestä en tarvitse
mukaan. Onko selvä? Loppu!"

"No...?"

"Ala pukeutua!"

Ja kapteenin pukeutuessa luutnantti kertoi yön seikkailut. Kapteenin
hämmästys ei ollut teeskennelty.

"Mutta onko sitten sillä keksinnölläsi jotakin arvoa?" tiedusti hän
kummissaan.

Lahtisen mieli teki vastata myrkyllisesti, mutta hän hillitsi itsensä.

"Kaipa sillä on, koska mies ei kammonnut tuollaista hyökkäystä, eipä
murhaakaan, ja menetti henkensä siinä hankkeessa. Kyllä kai sillä on
jotakin arvoa."

Kapteeni vilkastui. Uneliaisuus oli hävinnyt.

"Entä nyt?" tiedusti hän.

"Ensiksi meidän pitänee lähteä hakemaan ruumis ja koneosat. Sitten
minun on lähdettävä ilmoittautumaan rykmentin komentajalle. Samalla
käyn lääkärissä tutkituttamassa tätä pääkoppaani. Kersantti Koskinen
seuraa luonnollisesti mukana. Hänen on niinikään käytävä lääkärin
luona."

"Entä ruumis?"

"No, sen jätämme pajasaarelle. Mitä harvempi siitä jotakin tietää, sitä
parempi. Meidän on salattava asia ainakin niin kauan, kunnes saamme
kuulla, mitä eversti ajattelee. Tämä ei ole tavallinen murtovarkaus
eikä ryöstö, vaan tässä on muuta takana. Luulen, että meille koituu
vain vahinkoa, jos ilman muuta päästämme sen julki."

"Niin, niin. Tunnetteko sen miehen, kersantti?"

Kersantin ilmoitus hämmästytti kumpaakin upseeria.

"En minä hänen nimeään tiedä, mutta tunnen kyllä näöltä. Olen hänet jo
kahdesti aikaisemmin tavannut."

"Missä?" huudahti luutnantti.

"Ensi kerralla tapasin hänet konepajassa, jossa valmistetaan panssaria,
ja toisen kerran -- siitä ei ole kuin muutamia päiviä -- käydessäni
autokorjaamossa antamassa määräykset kumikankaasta."

"Kas vain, kas vain! Juttu käy yhä hauskemmaksi. Hän on siis nähtävästi
jo pitemmän aikaa meitä seuraillut."

Kersantti yskäisi.

"Luulen, että hän on vakooja."

Upseerit katsoivat toisiinsa.

"Onhan sekin ajatus."

Ovelle kuului koputus, ja sisään astui muuan tykkimies.

"Herra kapteeni, moottorivene on valmiina."

"Hyvä on, kiitos!"

Pian he olivat matkalla. Kapteeni hoiteli konetta, ja kersantti piti
perää. Lahtinen istui hänen vieressään ja manaili hiljalleen päätänsä,
jota jälleen koski. Moottori työskenteli moitteettomasti, ja alus kiiti
eteenpäin hypellen pienillä laineilla.

"Mutta kuinka ihmeessä se mies on yleensä päässyt perille
keksinnöstäsi?" kysyi kapteeni.

"Kaipa on kuullut siitä yleensä puhuttavan. Eihän se ole ollut mikään
salaisuus. Kaikkihan te sitä naureskelitte. No niin, mies on kuullut
sen, ja joko siksi, ettei minua tuntenut, tai siksi, että luuli minusta
enemmän kuin te, hän antoi sille enemmän arvoa."

Kapteeni hymyili hieman nolona.

"Niinhän me naureskelimme, mutta kun muisteltiin sinun joitakin
aikaisempia..."

Luutnantti keskeytti hänet.

"Katsos, kun paljon yrittää, voi joskus onnistuakin. Ja nyt olen
hyvässä vauhdissa onnistuakseni ihan täydellisesti."

"Ja keksintö on arvokas ja käytännöllinen?"

"Olen varma, että joku suurvalta mielihyvin tekisi minusta
monimiljonäärin, jos rahasta puhutaan."

"Ohhoh! Et ole siis käyttänyt aikaasi hukkaan?"

"Ainakin hyödyllisemmin kuin skruuvia pelaten", myönsi luutnantti
myrkyllisesti.

"No, mitä se keksintösi koskee?"

"Sitä en vielä sano kenellekään. Sen arvo lisääntyy melkoisesti siitä,
ettei sen laadusta ole vähintäkään aavistusta."

Kapteeni alistui luutnantin umpimielisyyteen.

He saapuivat lahteen, jonka pohjukkaan vene oli kätketty kamaline
lasteineen. Kapteeni vähensi vauhtia, kun kersantti, joka
kajuutanseinää vasten nojautuneena hoiteli ohjauspyörää, äkkiä
huudahti:

"Täysi vauhti, kapteeni, täysi vauhti! Luutnantti, ottakaa tämä
ohjauspyörä!"

Hän viittasi lahden perälle. Siellä näkyi vene kivien lomassa, mutta he
näkivät myös jonkun ihmisolennon liikuskelevan sen luona. Kersantti
veti taskustaan taannoisen vastustajansa revolverin ja avasi
varmistimen.

Moottori kiiti täyttä vauhtia pohjukkaa kohti. Luutnantti koetti varoa
kiviä, joita oli runsaasti, ja kersantti kiipesi kajuutankatolle,
valmiina joka hetki hyppäämään veneen keulasta maihin, kun olisi
saavuttu kyllin lähelle.

He näkivät, että jokin ruskeapukuinen olento nosti veneestä säkin ja
lähti sitä kiireesti laahaamaan metsään.

Välimatka oli vielä pitkä, mutta kersantti laukaisi muutaman kerran.
Säkin anastaja ei pysähtynyt. Kersantti vapisi kiihkosta.

"Ohjatkaa vasemmalle, siinä ei ole kiviä! Siinä on liejua. Antaa mennä
täydellä vauhdilla!"

Ja moottori sujahti täydellä vauhdilla pehmeään rantaan. Koskinen
hyppäsi, mutta hänen jalkansa lipesi, ja hän kaatui suinpäin hyllyvään
mutaan, onnistaen kuitenkin varjelemaan oikean kätensä, jossa oli ase.
Paikaltaan nousematta hän makuulta laukaisi kaksi kertaa, mutta
kolmannella kuului vain napsahdus: ammukset olivat loppuneet. Vieras
oli kadonnut metsään, ensin kuitenkin käännyttyään päästämään
ahdistajiaan kohtaan kokonaisen sarjan laukauksia. Kuulat vinkuivat
miesten korvissa.

Kersantti oli pian jaloillaan ja pitäen kädessään tyhjää asetta
hyökkäsi puiden sekaan. Parinkymmenen metrin päässä hän huomasi säkin
lojuvan maassa. Sen lähellä oli muutamia pieniä veripilkkuja. Hetkistä
myöhemmin olivat upseerit hänen luonaan.

"Hän on haavoittunut!" huohotti kersantti. "Tuossa on verta. Seis,
kuulkaapa!"

He pysähtyivät silmänräpäykseksi: jostakin läheltä kuului moottorin
jyskytystä.

Auto!

He juoksivat puiden lomitse maantielle, mutta heidän sinne saapuessaan
osoitti vain leijaileva pöly, että auto oli jo lähtenyt, heidän
ehtimättä nähdä siitä vilahdustakaan. He heittäytyivät istumaan tien
varrelle.

"Olipas se, olipas se..." puheli kapteeni. "Reipasta toimintaa!"

Mutta kersantti, joka yön ja aamun kuluessa oli jo niin runsaasti
osoittanut järkevyyttään ja kekseliäisyyttään, kiinnitti katseensa
äkkiä ojanreunoihin ja hyppäsi mitään puhumatta metsään. Minuuttin
kuluttua kajahti hänen kiihkeä ja kärsimätön äänensä:

"Kapteeni! Luutnantti Lahtinen! Tänne, tänne!"

Upseerit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen puuhailevan jotakin
tiheässä pensaikossa.

"Moottoripyörä!" huusi hän.

Upseerit ähkäisivät: nyt oli takaa-ajo mahdollinen. Yhteisin
ponnistuksin he työnsivät pyörän maantielle. Se oli Harley-Davidson
sivuvaunuineen, uusi.

Sotaneuvottelu oli lyhyt.

"Luutnantti, te jäätte tänne vartioimaan moottorivenettä ja
soutuvenettä ja koneitanne! Kas tässä!"

Kapteeni ojensi hänelle oman parabelluminsa, otettuaan kuitenkin ensin
muutamia patruunia makasiinista. Ne sopivat kersantin hallussa olevaan
revolveriin.

Moottoripyörä oli oivallisessa kunnossa. Se alkoi toimia heti ensi
nykäyksellä. Kersantti istuutui sivuvaunuun, kapteeni ohjaamaan. Hetken
kuluttua ei heistä näkynyt muuta kuin savupilvi.

"Pidelkää lujasti kiinni!" kiljaisi kapteeni.

Sivuvaunu hyppi ja hakkasi. Pyörä kiiti mieletöntä vauhtia; kapteeni
tuskin lainkaan vähensi vauhtia käänteissä, ja näitä oli yhtä mittaa.
Suorat tieosat lennettiin niin kovalla vauhdilla kuin pyörälle yleensä
oli mahdollista. Pieninkin este tai ohjausvirhe merkitsi niissä oloissa
kuolemaa, silmänräpäyksellistä murskautumusta, mutta kumpikaan ei sitä
ajatellut, sillä heillä oli mielessä vain pakoonkiitävä auto.

He saavuttaisivat sen: olihan heidän vauhtinsa suurempi. Ja
autossaolija tuskin aavistaiaisi, että häntä jo ajettiin takaa.

Kapteeni istui kokoonkyyristyneenä ohjaustankoa vasten. Hänen
katseensa, hievahtamaton, oli kiinnitettynä tiehen eteenpäin. Hän
pelkäsi vain yhtä, ei kuoppia eikä käänteitä, vaan jotakin
taitamattomasti rakennettua maantierumpua, joka voisi keikahduttaa
heidät ylösalaisin. Muutamien rumpujen kohdalla he olivat jo lentäneet
osittain ilmaan, mutta olivat jaksaneet vielä säilyttää tasapainonsa.

Moottoripyörällä ajaminen, tuollaisella vauhdilla, pitkin kapeita ja
kiemurtelevia suomalaisia maanteitä oli kuolemalla leikkimistä; sen
rinnalla olivat ilmailijain "loopingit" ja kuolemanlennotkin
suhteellisesti vaarattomia.

Kunpa vain ei sattuisi ketään vastaan!

Kah, tuolla oli hevonen! Mutta se oli samaan suuntaan menossa kuin
hekin. Ennenkuin hevosmies oli ehtinyt tajuta, mistä oli puhe, oli
kiitävä kummitus hänet jo sivuuttanut.

Tuolla näkyi tienristeys. Kumpaa tietä? Kapteeni kumartui vieläkin
alemmaksi. Tie oli pehmeä. Ei, auto oli jatkanut matkaansa päätietä
pitkin. Vauhtiaan vähentämättä jatkoi pyörä kulkuaan.

Pölypilvi häilähti kaukaisessa käänteessä: auto oli siellä.

Pyörän vauhtia ei voinut enää lisätä. Se jyristi kuin vihaisin myrsky
eteenpäin.

Viiden minuutin kuluttua he saivat karkurin näkyviinsä ja lähestyivät
hirvittävän nopeasti. Auton ajajalla ei liene ollut heistä
aavistustakaan, koska ei käyttänyt suurinta nopeutta.

Moottoripyörä heilahti, kun kapteeni yhdessä suhauksessa ohjasi sen
auton ohitse. Hän antoi sen mennä vielä hetkisen samalla vauhdilla,
mutta hiljensi sitten ja käänsi pyörän tien poikki. Molemmat miehet
hypähtivät maahan, ja kersantti ojensi aseensa.

Auto oli pysähtynyt parinkymmenen metrin päähän. Kersantti syöksyi sitä
kohti.

"Kädet ylös!" huusi hän.

Ruskeapukuinen ohjaaja totteli. Silloin he molemmat näkivät, että
ohjaajana olikin nainen, jonka musta tukka tunkeutui esille autolakin
alta. Hänellä oli kalpeat, hohtavat kasvot. Muuten hän oli kauniin,
vieraan näköinen.

Miehet hämmästyivät aika lailla. Nainen siis oli ollut rannalla,
kantanut säkkiä ja heitä ampunut! Ja naista he olivat ajaneet takaa.

Mutta heillä ei ollut aikaa ihmettelemiseen. Kuka tahansa tuo nainen
oli, hän oli joka tapauksessa mitä epäilyttävin olento ja velvollinen
antamaan heille selityksen.

Koskinen astui auton luo ja katsahti istuimelle. Naisen vieressä oli
revolveri. Hän otti sen talteen ja huomasi, että sen makasiini oli
ammuttu tyhjäksi. Epäilystä ei ollut minkäänlaista.

"Onko teillä vielä aseita?" kysyi hän jurosti.

"Ei", vastasi nainen kuuluvasti, mutta hänen suupielensä vavahtelivat.
Hän laski alas kätensä.

Kapteeni Tuokko katseli vankia. "Luojan lykky!" mutisi hän itsekseen.
"Onpa onni, ettei ole sota! Silloin olisi virsi tuolle kauniille
kissalle lyhyt."

Hän käski naista astumaan autosta, ja käskyä toteltiin nopeasti.
Kersantti tarkkasi valppaasti hänen jokaista liikettään, tuntematta
mitään heltymystä. Nainen taikka mies, hän oli vaarallisilla vesillä!
Sitäpaitsi muistutti haava olkapäässä myös puolestaan.

Kapteeni sai auton käännetyksi. "Osaatteko ohjata?" kysyi hän
kersantilta.

"Kyllä selviän, herra kapteeni."

"No niin, käykää ohjaajaksi ja ajakaa vain hiljaista vauhtia. Minä
seuraan pyörällä. Ja te, olkaa hyvä, tulkaa tänne."

Nainen nousi taas autoon ja asettui viittausta totellen
taka-istuimelle.

"Oletteko haavoitettu?" kysyi kapteeni ritarillisesti.

"Vain pieni naarmu kädessä. Se ei merkitse mitään. Minulla on
nenäliina."

"No niin, saamme sen pian sidotuksi. Muuten, pankaa mieleenne, varoitan
teitä pakoyrityksestä. Minä ammun."

Nainen nyökkäsi väsyneesti.

He lähtivät liikkeelle, ajaen nyt kohtalaisella vauhdilla, ja saapuivat
vajaan tunnin kuluttua levottomana ja jännittyneenä odottavan Lahtisen
luo. Hänen hämmästyksensä, kun hän näki kauniin ja kalpean vangin, oli
yhtä suuri kuin äsken hänen toveriensa.

"Nyt", komensi kapteeni, "pitää auto ja moottoripyörä ensiksi kätkeä
metsään".

Moottoripyörän osalta voitiin käsky helposti täyttää, mutta luutnantti
ja kapteeni saivat ponnistella lujasti, ennenkuin heidän onnistui
kuljettaa auto sopivasta paikasta niin kauas pensaiden ja puiden
peittoon, ettei sitä maantieltä näkynyt. Varmuuden vuoksi kapteeni
irroitti muutamia osia kummastakin kulkuvälineestä.

Kersantti vartioi vankia, joka istui ääneti kivellä.

Säkin oli luutnantti jo vienyt moottoriveneeseen, jonka oli myöskin
saanut irroitetuksi mudasta. Hän ja kapteeni kantoivat ruumiin
kajuuttaan ja sulkivat oven. Vene kiinnitettiin moottorin perään.
Nainen istutettiin moottoriveneeseen, ja pian he olivat paluumatkalla
patterille. Vieras oli kieltäytynyt vastaamasta mihinkään kysymyksiin,
eivätkä hekään puhelleet keskenään.

Kersantti, joka oli ohjaamassa, kysyi, eikö olisi parasta ohjata
pajasaarelle. Upseerien mielestä se oli oikein.

Saarelle saavuttuaan he antoivat naisen nousta maihin, missä kersantti
vei hänet syrjään, ja sillaikaa upseerit kantoivat ruumiin ja koneosat
pajaan. Luutnantti lukitsi ovet huolellisesti.

"Minun täytyy nyt lähteä käymään patterilla", sanoi kapteeni.
"Odottakaa täällä. Palaan hyvin pian."

"Eikö olisi parasta käskeä vartioida saarta?" ehdotti luutnantti.

"Ajattelin sitä jo itsekin."

Patterille ehdittyään kapteeni näki ensimmäiseksi laiturilla vänrikki
Nikulan.

"Nikula, hei!"

"Hei, missä sinä olet ollut? Ja Lahtinen? Ja kersantti Koskinenkin on
poissa. Täältähän ovat kaikki livistäneet."

"Selitän myöhemmin. Minun täytyy lähteä käymään esikunnassa. Sano, että
luutnantti Soini ottaa päällikkyyden. Ja tuota saarta on vartioitava.
Lähetä heti kaksi tykkimiestä tänne."

Nikula riensi täyttämään käskyä, ja pian kiirehti laiturille kaksi
tykkimiestä, ihmetellen mielessään, miksi heidän piti ryhtyä
vartioimaan autiota, varustamatonta saarta. Mutta heidän asiansahan ei
ollut kysellä, vaan totella.

"Saarelle ei saa kukaan syrjäinen vesilläkulkija laskea. Ellei kieltoa
totella, ampukaa kohti."

"Ymmärrämme, herra kapteeni!"

Pian oli vahtimiehet sijoitettu saarelle, ja seikkailijamme vankeineen
jyskyttivät moottoriveneessä kaupunkiin päin.

Yöllä ja aamulla oli ollut seikkailuja jotenkin riittävästi.

Jätettyään aluksensa rykmentin laituriin ja vankinsa toimituskomppanian
huoneistoon sotilaiden vartioitavaksi upseerit kiiruhtivat esikuntaan.
Keskipäivän liikenne oli kaupungissa vilkkaimmillaan ja ihmiset loivat
kiireisiä, tutkivia silmäyksiä näihin sotilaihin, jotka jollakin
tavalla tuntuivat vaikuttavan erikoisilta. Yhdellä oli pää kääreissä,
ja toinen kantoi kättään siteessä, ollen lisäksi ryvettynyt ja
pölyinen. Toinen upseerikin oli saanut pukuunsa tomua, ja kaikkien ilme
oli peräti vakava. Uteliaat kaupunkilaiset oivalsivat, että jotakin
outoa oli tapahtunut.

Rykmentin komentaja ei ollut tavattavissa, sillä hän oli nyt divisionan
esikunnassa, mutta sensijaan he saivat käsiinsä rykmentin lääkärin,
joka heidät nähtyään aluksi naureskeli, vaikka samalla oli kummissaan.

"Oletteko olleet tappelussa?"

"Kyllä tavallaan", sanoi luutnantti. "Mutta katsokaapa, tohtori,
kersantti Koskisen haavaa. Minä voin kyllä odottaakin."

Kersantti riisui toisten auttamana takin yltään, ja lääkäri aukaisi
tilapäisen siteen, johon taaskin oli runsaasti imeytynyt verta.

"Ohhoh, ohhoh!" äänteli tohtori. "Verta on tullut lujasti. Ja mitä
ihmettä: tässähän on ampumahaava, oikein sievä ja kunnollinen
ampumahaava onkin. Browningin kuula on lävistänyt olkapään. Joo, joo,
se on tullut ja mennyt, ja sillä hyvä. Kaivella ei tarvitse. Läheltä
ammuttu. Mutta vieköön se ja se, jonka nimeä ei pitäisi lausua,
teitähän on ammuttu!"

"Niin on", myönsi kersantti lyhyesti.

"Kuka, missä ja milloin?"

Koskinen vilkaisi luutnanttiin.

"Se on pitkä juttu, tohtori", vastasi hänen puolestaan luutnantti.
"Meidän täytyy kertoa se ensin komentajalle."

"Vai niin, vai niin. No, minkäpä sille. Tästä haavasta ei huoli surra,
kyllä se paranee pian. Verta vain on paljon menetetty, sen näkee jo
miehen naamasta. Kas niin, laitetaanpa tämä paikka kuntoon!"

Tohtori pesi ja sitoi haavan perusteellisesti.

"Kättä ei saa liikuttaa", ilmoitti hän. "Ja sairaslomaa voin puoltaa
hyvällä omallatunnolla. Seuraava!"

Luutnantti istahti tutkittavaksi. Kun side oli irroitettu, pääsi
tohtorilta huudahdus.

"Mutta, mies, onko teitä lyöty airolla?"

"Erehdys, tohtori, kaikesta päättäen melalla."

"No niin, no niin. En olisi uskonut, että noin hennonnäköisellä
miehellä on niin kova kallo. Tämmöinen iskuhan olisi voinut musertaa
kallon kuin munankuoren."

Luutnantti näytti loukkautunutta kättään.

"Tämä ehti väliin."

"Ja luultavasti pelasti henkenne. Niin, nyt siinä ei ole mitään
erikoisempaa vaaraa. Kun olette tähän saakka elänyt ettekä ole
menettänyt järkeänne, on syytä toivoa parhainta. Mutta takaan, ettei
tuo kuhmu vielä huomispäivänä eikä liioin parin viikonkaan päästä ole
silinnyt. Se on ollut juhlallinen täräys."

"Olen samaa mieltä."

Luutnantti sai hoitoa päälleen ja kädelleen.

"No, entä kapteeni?" kysyi tohtori.

Kapteeni naurahti.

"Toistaiseksi ehyt."

"Hyvä, etteivät patterillanne sentään kaikki ole rampoja ja
raajarikkoja."

Sotilas ilmoitti, että eversti oli saapunut.

"Jaha, nyt Pontius Pilatuksen eteen", kiirehti luutnantti, ja
kiitettyään tohtoria vaivoista he siirtyivät everstin työhuoneeseen.
Heidät oli jo ilmoitettu.

"Mitäs tämä, hyvät herrat, oikein merkitsee?" tervehti eversti heitä.
"Koko patteriko sieltä saapuu, ja ilman lupaa?"

Se oli leikkiä, sillä eversti arvasi ilman muuta, etteivät upseerit
olleet tyhjän takia tulleet. Lahtinen sulki oven, ja kaikki kolme
tekivät asennon.

Kapteeni Tuokko ilmoitti:

"Luutnantti Lahtisella on tärkeä ilmoitus."

"Istukaa!"

Eversti osoitti paria tuolia. Kersantti jäi seisomaan, kunnes eversti,
huomattuaan hänen olevan haavoittuneen, viittasi hänellekin.

Eversti osasi olla kuivan leikkisä ja pisteliäs, jos niikseen sattui,
mutta hän oli ankarasti asiallinen eikä sanallakaan keskeyttänyt
luutnantin perusteellista, vaikkakin suppeata kertomusta. Hän kuunteli
tarkasti, ja selvää oli, ettei häneltä mennyt ainoakaan sana hukkaan.

Luutnantin lopetettua eversti oli hetkisen vaiti.

"Jaha, piirustukset ja koneosat saatu takaisin, tunkeilija surmattu,
ruumis saarella, vanki täällä toimituskomppaniassa?"

"Niin, herra eversti."

"Siis, luutnantti Lahtinen, keksinnöllänne on jotakin arvoa?"

Toisen kerran samana päivänä kuuli luutnantti tämän kysymyksen. Häntä
kiukutti, mutta nyt ei ollut aika eikä paikka purkaa sisuaan.

"On", vastasi hän varmasti.

"Mutta minkä lemmon takia ette ole mitään siitä ilmoittanut?"

"Se ei ole lopullisesti valmis, tarkoitan, sillä ei ole lopullisesti
kokeiltu, ja ajattelin, ettei..."

"Ettei herroille ja hulluille pidä näyttää keskentekoista", täydensi
eversti hymyillen. "Oikein! Hm, olette muuten menetelleet kaikki,
etenkin kersantti Koskinen, hyvin ja esimerkillisesti."

Upseerit nousivat asentoon, samoin kersantti.

"Niin, kiitän ennen kaikkea kersantti Koskista. Te olette osoittanut
kylmää harkintaa ja päättäväisyyttä. Muuten, tehän olette haavoittunut?
No niin, tohtori kai ehdottaa sairaslomaa. Hyväksyn sen. Entä te,
luutnantti?"

"En tarvitse sitä, herra eversti."

"Hyvä. Te ette siis tunne miestä ettekä naista?"

Kaikki pudistivat päätänsä.

"Nainen ei ole suomalainen", lausui kapteeni. "Hän puhuu kyllä
kieltämme puhtaasti, mutta ääntämisestä kuulee, ettei suomi ole
ainakaan hänen kotikielensä."

"Arvattavasti venäläinen", mutisi eversti. "Hm, se ruumis on ilkeä
juttu. Siitä on tehtävä nopeasti ilmoitus. Ihmisen surmaaminen on suuri
asia, tapahtukoon se missä oloissa tahansa. Minun pitää asettua
yhteyteen armeijanpäällikön kanssa. Lähden divisionaan. Herrat olkoot
kahden tunnin kuluttua täällä."

Upseerit kumarsivat ja poistuivat. Tultuaan käytävään huomautti
Koskinen koruttomasti:

"Nyt se aamiainenkin jo maistuisi."

"Totisesti!" huudahti kapteeni. "Syömään, syömään! Se olkoon ainoa
tunnuslauseemme tällä hetkellä!"

Lahtinen yhtyi edellisiin puhujiin. Nälkä, huikea nälkä oli hänelläkin,
sen hän nyt vasta huomasi, kun sitä muistutettiin.

He lähtivät kaupungille.

       *       *       *       *       *

Eversti näytti hyvin tyytyväiseltä, kun he palasivat kuulemaan käskyjä.

"Olen puhunut armeijanpäällikön kanssa. Hän kiittää teitä minun
kauttani. Divisionankomentaja kiittää niinikään ja erikoisesti vääpeli
Koskista."

Koskinen lensi punaiseksi kasvoiltaan, kun hän teki asennon. Hän oli
saanut siis korotuksen. Sepä kävi sukkelaan!

"Se siitä. Asia jätetään etsivän keskuspoliisin haltuun. Te, luutnantti
Lahtinen, matkustatte tänä iltana pääkaupunkiin ja ilmoittaudutte
huomisaamuna yleisesikunnassa majuri Aarnille."

"Käskystä, herra eversti!"

"Ja otatte luonnollisesti piirustukset mukaanne. Te, kapteeni Tuokko,
palaatte poliisin toimittaman kuulustelun jälkeen yhdessä etsivien
kanssa patterille, neuvotte heille paikat ja annatte tarpeelliset
tiedot. Vääpeli Koskisen sairaslomatodistus on tässä."

"Käskystä!"

"Ja nyt lähtekäämme toimituskomppaniaan. Etsivät saapuvat tai ovatkin
jo luultavasti siellä. Haluan itse olla kuulustelussa läsnä."

Ulkona oli auto odottamassa. He nousivat siihen ja ajoivat sataman
kautta, linnan ohitse, puolustuslaitoksen hallussa olevalle niemelle,
missä toimituskomppaniankin rakennukset sijaitsivat. Vääpelin huoneessa
olivat etsivät jo odottamassa ja heidän mukanaan myöskin sikäläisen
osaston päällikkö. Hän toimitti nopean kuulustelun. Lahtinen, Koskinen
ja kapteeni esittivät kertomuksensa mahdollisimman tarkasti ja
yksityiskohtaisesti.

"Missä se nainen on?" kysyi eversti luutnantilta kapteenin kertoessa.
"Haluaisin hänet nähdä, mutta en haluaisi tulla nähdyksi. Minusta
tuntuu ilkeältä nähdä naista tällaisessa asemassa. Tästä on leikki
varsin kaukana."

"Se käy laatuun helposti: huoneessa on oven yläosa lasista. Olkaa niin
hyvä!"

Hän johdatti everstin mainitsemalleen ovelle.

Sen edustalla käveli sotilas kivääri hihnassa olalla.

Eversti vilkaisi lasin läpi ja säpsähti ankarasti.

Luutnantti näki hänen suorastaan kalpenevan.

Sitten eversti katsoi toistamiseen.

"Hyvä Luoja!" sopersi hän poistuessaan. "Onko se mahdollista?"

Luutnanttiinkin tarttui hänen esimiehensä säikähdys.

"Tunnetteko hänet, herra eversti?"

"Hyvin huonosti, hyvin huonosti, mutta tiedän, kuka hän on. Hän on
rouva Natalia Wiesen."

Lahtinen pysähtyi ja puolittain kuiskasi:

"Onko hän siis...?"

"On, on... hän on parooni Leonid Wiesenin puoliso. Tulin hänelle
esitellyksi viime talvena Helsingissä", vastasi eversti yhtä hiljaa.
"Olikohan se mies...?"

Luutnantin kiihko kasvoi.

"Minkälainen hän oli ulkomuodoltaan?" tiedusti hän hätäisesti.

"Isokokoinen, voimakasrakenteinen, jyrkkä- ja teräväpiirteinen, oikein
miehen näköinen."

Luutnantti tunsi veren kohisevan päässään.

"Hän se on, hän!" mutisi hän.

"Kylläpä se Koskinen satutti kätensä henkilöön!" puuskutti eversti.
"Leonid Wiesen! Ja Natalia Wiesen!"

Kun he saapuivat toisten luo, näki heidän kasvoistaan, että he olivat
keksineet jotakin uutta.

"Kuulkaapa, päällikkö!" lausui eversti. "Se nainen, jonka upseerini
vangitsivat, on rouva Natalia Wiesen."

"Natalia Wiesen! Ei suinkaan...?"

"Kyllä. Ja surmattu mies on luultavasti parooni Leonid Wiesen."

Hiljaisuus valtasi huoneen. Kaikki olivat vaiti, pohtien mielessään
tätä tyrmistyttävää ilmoitusta. Oliko tuo aikoinaan Suomessa
oleskellut, sitten vallankumouksen jälkeen kotimaastaan Saksaan
siirtynyt ja sieltä taas Suomeen tullut, maan parhaissa piireissä
liikkunut venäläinen aatelismies urkkija ja vakooja? Hän, joka oli
tunnettu Venäjällä nyt vallitsevan hallitusjärjestelmän vannoutuneeksi
viholliseksi? Jos niin oli laita, oli hän todella pelannut
häikäilemättömän korkeata uhkapeliä.

"Ottakaa nainen säilytettäväksenne ja kuulustelkaa häntä luonanne.
Ilmoittakaa asiasta heti päälliköllenne. Minä puolestani ilmoitan sen
omilleni. Nyt on teillä ensiluokkainen johtolanka."

"Natalia Wiesen! Natalia Wiesen!" mutisi eversti laskeutuessaan
pihalle.

       *       *       *       *       *

Pistäydyttyään Lotta-tädin luona näyttämässä itseään ja kertomassa
seikkailuistaan sen verran ja sillä tavalla kuin katsoi mahdolliseksi,
istuutui luutnantti Lahtinen yhdessä vääpeli Koskisen kanssa -- joka
oli pyytänyt päästä mukaan -- yöjunaan matkustaakseen pääkaupunkiin.

Hän arveli, että henkilökohtaiset seikkailut nyt kai olivat vähäksi
ajaksi loppuneet. Mutta Koskisella oli omat ajatuksensa. Kun hänen
epäluulonsa kerran oli herätetty, ei hän enää heittäytynyt
huolettomaksi. Ja hän oli pitänyt siitäkin huolta, että heillä
molemmilla, myöskin luutnantilla, oli panostettu revolveri taskussa.
Vieläpä varamakasiineineenkin.




8.

LUUTNANTTI LAHTISEN ESITELMÄÄ KUUNNELLAAN TARKKAAVASTI.


Laskettuaan ehtivänsä pääkaupungista takaisin neiti Aution mainitsemiin
juhliin ja rauhoituttuaan siinä kohden luutnantti Lahtinen riisui
saappaat, aukaisi kauluksensa ja heittäytyi pitkälleen.

Hän nukkui erinomaisesti, näkemättä unia. Päivän seikkailut ja
mielenliikutukset vaativat veronsa, ja sen hän mielihyvin suoritti.

Korotuksen saanut kersantti, joka oli pääasiallisesti lähtenyt matkalle
mielestään hieman herkkäuskoista ja varomatonta esimiestään
suojelemaan, ei sensijaan nukkunut. Olkapäässä tuntui kipua, ja
sitäpaitsi hän päätti vartioida. Huomenna, aamulla, olisi perillä kyllä
aikaa nukkua muutamia tunteja.

Yö kului kuitenkin täydellisesti seikkailuitta. Luutnantti heräsi
virkistyneenä ja hyvällä tuulella, vaikka pää tuntui hellemmältä kuin
edellisenä päivänä. Olipa se isku!

Vastaleivottu vääpeli sensijaan oli kalpea ja väsynyt. Luutnantti
katsoi häneen osaaottavasti.

"Koskeeko?"

"Koskee, pakana!" myönsi vääpeli suoraan ja irvisti. "Vaikka kyllä minä
tällaista kipua otan kestääkseni, jos jokaisesta uudesta lävestä
annetaan korotus. Kolme läpeä lisää, ja mies olisi kapteeni!"

"Käykää näyttämässä haavaanne nyt heti aamulla lääkärille!" kehoitti
luutnantti.

"Mieluummin nukun nyt muutamia tunteja", arveli vääpeli. "En nukkunut
yöllä lainkaan."

Perille saavuttuaan he ottivat yhteisen huoneen hotellista ja vääpeli
laskeutui lepäämään. Luutnantti siisti itsensä ja kiirehti
yleisesikuntaan.

Nyt oli siis keksintöä koskevan salaisuuden paljastamisen aika tullut.
Hän olisi mielellään lykännyt tämän hetken tuonnemmaksi, kunnes olisi
saanut keksintönsä lopullisesti kokeilluksi. Mutta ei auttanut; täytyi
jo nyt tehdä siitä selkoa.

Hän kysyi yleisesikunnassa majuri Aarnia, ja hänet opastettiin tämän
työhuoneeseen.

"Ilmoittaudun saapuneeksi. Luutnantti Lahtinen."

Majuri tervehti häntä ystävällisesti.

"Hetkinen vain!" sanoi hän ja tarttui puhelimeen pyytäen numeron.
"Luutnantti Lahtinen saapunut, herra kenraali! Mitä... jaha, kiitos...
käskystä, herra kenraali!"

Hän laski torven paikalleen.

"Saattekin selostaa keksintönne kenraaleille suoraan. Seuratkaa, olkaa
hyvä."

He menivät muutamien huoneiden läpi ja saapuivat suureen, valoisaan,
niukasti kalustettuun saliin, jossa oli koolla useita korkeampia
upseereita. Nähtävästi oli pidetty jotakin neuvottelua. Lahtinen tunsi
heti armeijan päällikön, yleisesikunnan päällikön, teknillisten
joukkojen komentajan. Hän teki ovella asennon.

Kenraalit tervehtivät. Armeijan päällikkö kävi suoraan asiaan.

"Kertokaapa ensiksi tarkasti seikkailunne. Tunnemme vain
rykmentinkomentajanne lyhyen selonteon."

Luutnantti istuutui osoitetulle paikalle ja täytti kenraalin pyynnön.
Upseerit eivät sanoneet mitään, kuuntelivat vain tarkkaavasti.

"Voin ilmoittaa, että aliupseerinne surmaama mies on todettu Leonid
Wieseniksi. Se siitä. Nyt keksintönne!"

Upseerien ilmeet osoittivat uteliaisuutta. Luutnantti sekaantui
hetkiseksi.

"Minulla ei ole laadittuna mitään yhtenäistä esitystä. Laskelmat ja
piirustukset ovat hajanaisia, vain itselleni tarkoitettuja. Keksintöni
ei ole nimittäin aivan lopullisesti valmis, eikä sillä ole vielä
perusteellisesti kokeiltu."

Kenraali mietti hetkisen.

"Pitäkää siitä tällä kertaa ylimalkainen esitelmä. Yksityiskohdista
voitte kertoa erikoistuntijoille ja näyttää heille piirustukset. Mitä
keksintönne koskee? Onko se tykistöalaa?"

"Ei, se koskee parannettua sukelluspukua."

"Sukelluspukua?" Kenraalin äänessä soi pettymys, ja muidenkin upseerien
kasvot venähtivät pitkiksi. "No niin, samantekevä. Älkäämme tuomitko
kuulematta. Onko sillä jotakin merkitystä puolustuslaitokselle?"

"Kyllä, käsittääkseni melko paljon." Luutnantin vastaus oli tyyni ja
varma. "Saanko aloittaa?"

"Olkaa hyvä!"

Lahtinen kokosi hetkisen ajatuksiaan.

"Nykyistä sukelluspukua ei voida käyttää minkäänlaisiin
taistelutarkoituksiin. Siihen on kaksikin eri syytä. Ensiksi on
sukeltaja sidottu joko ilmapumppuun tai ilmasäiliöön taikka tätä
säiliöitä vastaaviin kaasusäiliöihin. Edellisessä tapauksessa on hänen
liikkumissäteensä mitätön, koska ilmaputkia ei voida pidentää
rajattomiin. Sama on tulos toisessakin tapauksessa, sillä vaikka
täytettäisiin säiliö puristetulla hapellakin, tyhjenee se peräti
nopeasti. Toiseksi ei nykyisissä sukelluspuvuissa voida laskeutua
kovinkaan syvälle, ennenkuin paine käy ylivoimaiseksi. Niinpä lieneekin
tähänastinen suurin sukellussyvyys noin 90 metriä ja korkein
sukellusaika 27 minuuttia mainitulla syvyydellä."

Upseerit katsahtivat toisiinsa. Alku oli jännittävä.

"Keksimäni sukelluspuku vapauttaa sukeltajan sekä ilmapumpusta että
ilma- tai muista kaasusäiliöistä. Hän on vedessä vapaa kuin kala eikä
missään suoranaisessa, pakollisessa yhteydessä tukikohtansa kanssa.
Hänen toimintasäteensä on suhteellisen laaja, ainakin muutamia kymmeniä
kilometrejä."

Upseerien keskuudessa näkyi levottomuutta. Yleisesikunnan päällikkö ei
voinut pidättäytyä.

"Tarkoitatteko, että hän voi kulkea veden alla vapaasti minne haluaa
muutamia kymmeniä kilometrejä?"

"Tarkoitan, juuri sitä tarkoitan."

"Olkaa hyvä, jatkakaa!" kehoitti armeijan päällikkö kärsimättömästi.

"Niin, hän on siis vapautettu tukikohdasta, esimerkiksi aluksesta,
jossa on ilmapumppu hänen kypäriinsä johtavine ilmaputkineen. Samoin
ilmasäiliöstä tai sitä vastaavista laitteista. Toiseksi tämä puku
kestää veden painetta ainakin niin paljon, että siinä voi liikkua
kaikissa maahamme rajoittuvissa vesissä, Jäämerta lukuunottamatta.
Siinä puvussa voi kulkea esimerkiksi Suomenlahden ja Pohjanlahden
poikki taikka oikeastaan alitse, sisävesistämme puhumattakaan."

"Oletteko... oletteko aivan varma, ettette ole erehtynyt?" Armeijan
päällikön ääni vapisi tuskin huomattavasti.

"Niinkuin sanoin, on keksintöni lopullisesti kokeilematta. Jokainen
yksityiskohta on koeteltu, mutta kokonaisuutta ei."

"Jatkakaa, jatkakaa!"

"Ilmansaantikeinoni, joka onkin keksinnön tärkein kohta, perustuu
osaksi samaan ilmiöön kuin kalojenkin hengittäminen. Vedessä on ilmaa,
ja kala imee sitä kiduksillaan. Sukelluspuvussa on laite, joka vastaa
kalojen kiduksia. Mutta huomasin pian, ettei tämä ilma riitä. Valmista
ilmaa on vedessä liian vähän, tai laitteeni ei jaksa sitä kyllin
tarkasti imeä. Siksi on tämän laitteen rinnalla toinen, joka osaksi
fysikaalisesti, osaksi kemiallisesti valmistaa ilmaa taikka oikeastaan
vesihöyryä. Molemmat laitteet on yhdistetty, niin että ne yhdessä
kykenevät hankkimaan ilmaa riittävästi tavalliselle miehelle. Se ei ole
hyvää eikä terveellistä ilmaa", vakuutti luutnantti. "Sitä voi verrata
saunanlöylyyn, mutta sitäkin hengittäen voi elää."

"Minkälainen on tämä laite?"

"Olen koettanut tehdä sen mahdollisimman yksinkertaiseksi, pieneksi ja
keveäksi. Se on kaikkine osineen, sähköpattereineenkin, yhteensä noin
tavallisen matkakirjoituskoneen kokoinen ja painaa hiukan yli neljä
kiloa. Se on sovitettu selkään eikä se vedessä haittaa sukeltajan
liikkumista."

"Entä veden paine?"

"Sen vaikutuksen ehkäiseminen on teräspanssaripuvun tehtävänä. Siinä
kohdin olen täysin varma. En ole tietenkään voinut tehdä pukua kovin
taipuvaksi ja joustavaksi. Se taipuu vähän nilkasta, polvista ja
lantioista. Käsiä voidaan niinikään liikuttaa kankeasti, mutta
kuitenkin riittävästi. Puku taipuu myös olasta, kyynärpäästä ja
ranteesta. Sormet niinikään taipuvat. Mutta kaiken kaikkiaankin se on
kyllä kankea. Monimutkaisia ja äkillisiä liikkeitä ei siinä voi
suorittaa. Mutta se ei ole käsittääkseni tarpeellistakaan.
Teräspanssarin päällä on paksu, ehdottomasti vedenpitävä kumikangas.
Olen myöskin suunnitellut pienen lämpöpatterin selkään, vaikka sitä
tuskin tarvitaan, kun lämpö ei juuri pääse haihtumaan. Puvussa on
niinikään painemittari, joka samalla osoittaa, kuinka syvällä ollaan,
ja toinen mittari, joka osoittaa paineen panssarin sisäpuolella.
Hengityslaitteen varmuus riippuu kokonaan sähköpatterien
kelvollisuudesta. Niitä ei ole vaikea huolellisesti tutkia."

"Ja kuinka kauan... kuinka kauan voi sukeltaja olla yhtä mittaa veden
alla?"

"Niin, se riippuu jossakin määrin miehestä itsestään, kuinka kauan hän
jaksaa ponnistella syömättä ja juomatta, hengittäen huonoa ilmaa ja
kestäen kuitenkin jossakin määrin suurempaa painetta kuin tavallisesti.
Olen kuitenkin laskenut, että sotatilanteen aikana, jolloin voimia
ponnistetaan ja jolloin vaara ja jännitys niitä lisäävätkin, voi
sukeltaja olla toiminnassa jopa neljäkymmentäkahdeksankin tuntia."

Kuuntelijat eivät puhuneet mitään. He vain ajattelivat luutnantin
sanoja, jotka olivat avanneet uusia, huimaavia näköaloja.

"Tietenkin voi sukeltaja liikkua pohjaa pitkin, mutta milloin on
tehtävä pitempi matka, käy sellainen kulkutapa liian hitaaksi. En ole
ehtinyt vielä suunnitella mitään kulkuneuvoja, mutta niiden keksiminen
ei tuottane vaikeuksia. Jokin sähkölautta, jossa on ilmasäiliöitä
syvyyden säätämiseksi, on helposti rakennettu. Ilmaa voidaan valmistaa
veden allakin. Kiinnittämällä ilmasäiliöitä sukelluspukuun voi
sukeltaja myöskin kohota haluamalleen korkeudelle."

"Siis kala kuin kala!" sanoi teknillisten joukkojen komentaja.

"Sinne päin, vaikka kyllä monimutkainen ja kankea kala. Keksinnön
vajavaisuudet ovat ilmeiset. Ensiksikin on puku kankea, toiseksi on
hengitettävä ilma huonoa, ja kolmanneksi himmentää vesihöyry kypärissä
olevat silmäaukot. Niitä voidaan kyllä pyyhkiä yhtä mittaa kiertämällä
ulkoapäin pientä pyyhinlaitetta, mutta sittenkin se höyry haittaa.
Mutta sitä ei voi auttaa. No niin, eihän vedessä tarvitse etsiä
nuppineuloja, ja kun käyttää voimakasta sähköheijastajaa, voi kyllä
suorittaa toimensa."

Kenraali teki sitten kysymyksen, joka oli nähtävästi kaikkien mielessä.

"Kuinka paljon tuollainen puku kaikkine laitteineen tulee maksamaan?"

"Minä en tiedä hintoja tarkalleen, mutta otaksun, että tehdasmaisesti
valmistettaessa tulee puku valmiina maksamaan noin 12.000, korkeintaan
15.000 markkaa. Sen kunnossapitäminen tulee maksamaan vain patterien
latauksen hinnan."

"Viisitoistatuhatta markkaa! Eikö enempää?"

"Ei."

"Tuhat pukua olisi siis viisitoista miljoonaa." Kenraali osasi
kertomataulun. "Näyttäkää nyt yksityiskohdat ja piirustukset!"

Nyt seurasi kahden tunnin yksityiskohtainen selonteko. Muutamat
upseerit, jotka olivat teknillisiä erikoistuntijoita, tutkivat kohta
kohdalta luutnantin laskelmat ja piirustukset, kyselivät, yrittivät
väitellä, mutta mukautuivat hänen todistuksiinsa.

Armeijan päällikkö ja yleisesikunnan päällikkö polttelivat savukkeitaan
ja juttelivat hiljaisella äänellä. Aika ei tuntunut heistä pitkältä.

Viimein päättyi selonteko.

"Takaan, että laskelmat ovat oikeat ja että keksintö on pätevä", lausui
muuan majuri. "Se on lemmon yksinkertaista, mutta sitä ei ole kukaan
vielä huomannut."

Muut tutkijat yhtyivät majurin mielipiteeseen. Teoriassa oli keksintö
moitteeton, ja kun kerran yksityiset osat olivat koeteltuja, ei
lopputuloksesta voinut olla kovinkaan epävarma. Kaikki puolsivat
yksimielisesti ja innokkaasti, että keksintö oli lunastettava
puolustuslaitokselle.

"Mitkä ovat ehtonne?" tiedusti armeijan päällikkö.

"En ole lainkaan ajatellut", vastasi Lahtinen melkein
totuudenmukaisesti.

"No niin, ylennyksen te olette ilman muuta ansainnut. Sillä hetkellä,
jolloin keksintö on lopullisesti kokeiltu, saatte kapteenin arvon, enkä
luule, että teidän pitäisi liian kauan odottaa majurinkaan olkalappuja.
Mutta rahallinen korvaus? Arvaan, että olette menettänyt keksintöönne
runsaanlaisesti rahaa?"

"Kaikki, mitä on liiennyt palkastani, kaikki säästöni. Olen tehnyt
velkaakin. Yhteensä lähes satatuhatta."

"Jaa-a, teillä on ollut luja luottamus. Niin, tiedättehän te runoilijan
sanat: 'On maamme köyhä, siksi jää...' Meillähän täytyy armeijan elää
raittiilla ilmalla ja koreilla sanoilla. Mutta luonnollisesti on teillä
täysi oikeus saada sekä työstänne korvaus ja keksinnöstänne palkinto.
Eihän niitä joka päivä tehdä."

"En ole ajatellut summaa, mutta haluan sanoa, että mitä tarjonnettekin,
lisätkää siihen kolmannes, joka tulee apulaiselleni ja auttajalleni,
kersantti... ei, vaan vääpeli Koskiselle."

"Hyvä. Mitä ajattelette...?" Kenraali mainitsi erään summan. "Ja siihen
lisäksi kolmannes vääpelille. Tietenkin Englannilta, Ranskalta,
joltakin rikkaalta valtiolta saatte kymmenen kertaa enemmän", lisäsi
hän.

"En aio huutokaupata keksintöäni", vastasi luutnantti jurosti.
"Hyväksyn tarjouksenne."

"Summan saatte, kun keksintö on kokeiltu. Kauanko aikaa luulette siihen
menevän?"

"Ainakin parisen viikkoa."

Kenraalit katsoivat toisiinsa.

"Se on liian paljon", sanoi armeijan päällikkö hitaasti. "Valmistus
täytyy aloittaa heti. Meillä on kiire."

Luutnantti hätkähti. Kiire! Kenraalin sanat olivat ennustavat ja
uhkaavat. Mitä ihmeen kiirettä kenraali tarkoitti?

"Ettekö voi jättää piirustuksia ja laatia työselityksiä, niin ryhdymme
heti valmistuttamaan pukuja?"

"Kyllä, voin laatia ne huomiseksi. Muuten olisi ehkä parasta, että eri
osat jätettäisiin valmistettaviksi eri tehtaissa, niin ettei
salaisuuden perille päästäisi. Kokoomisen voisi suorittaa jossakin
puolustuslaitoksen konepajassa."

"Aivan oikein. Laatikaa piirustusjäljennökset ja työselitykset
huomiseksi ja jättäkää ne majuri Aarnille henkilökohtaisesti. Sitten
palaatte rykmenttiinne ja jatkatte työtänne. Omistatte siihen kaiken
aikanne, ymmärrättehän? Kun olette valmis ryhtymään lopulliseen
kokeeseen, ilmoitatte tänne, niinikään majuri Aarnille. Teillä on
virkanne patterissa? No niin, se saa jäädä. Voitte pitää itseänne
siirrettynä yleisesikuntaan. Merkkejänne älkää muuttako. Asia
ilmoitetaan rykmenttiin. Ja tietenkin: ei mistään sanaakaan."

"Herra kenraali, pyydän saada vääpeli Koskisen käytettäväkseni. Hän
tuntee työn."

"Suostutaan. Saatte divisionan esikunnan kautta, mitä apua vain
tarvitsette, myöskin rahaa tilitystä vastaan. Oletteko halukas
vastaanottamaan mahdollisesti muodostettavan sukeltajakomppanian
päällikkyyden?"

Luutnantin silmissä välähti. "Kyllä, herra kenraali, mitä suurimmalla
mielihyvällä!"

"Hyvä, hyvä! Siis huomiseksi. Näkemiin!"

Taivas tuntui korkeammalta, ilma hyväilevämmältä, puut lehtevämmiltä ja
ihmiset hauskemmilta, kun luutnantti yleisesikunnasta lähdettyään astui
pitkin pääkaupungin aurinkoisia katuja.

Elna Autio, kaunis saarelaistyttö! Rikas perijätär! Oh, sekään ei enää
peloittanut. Ei hänkään enää ollut kerjäläinen.

Mutta juuri kun hän saapui hotellin edustalle, muisti hän Allan Kontion
nimen. Kuka oli tuo Allan? Tai mitä hän merkitsi neiti Autiolle?

Taivas ei näyttänyt luutnantin mielestä enää yhtä korkealta kuin äsken.




9.

LUUTNANTTI LAHTISEN TOIMET HERÄTTÄVÄT ITSEPINTAISTA UTELIAISUUTTA.


Luutnantti Lahtinen työskenteli koko lopun päivää harpin, viivottimen
ja tushipiirtimen avulla, häthätää käyden syömässä hotellin
ruokasalissa.

Vääpeli Koskinen makaili, varjeli olkapäätään ja lueskeli aikansa
kuluksi. Hän ei tikahtanut paikaltaan, vaan vartioi luutnanttiaan
uskollisesti. Kumpikaan ei puhunut mitään: luutnantilla ei ollut aikaa
eikä vääpeli tahtonut häiritä. Lahtinen ei edes joutunut ihmettelemään,
kuinka yksitoikkoisesti hänen aliupseerinsa vietti aikaansa. Olisihan
hän voinut makailla patterillakin.

Vain vilahtaen tuli luutnantin muistiin kenraalin huomautus: Meillä on
kiire! Hän ei kiinnittänyt siihen enää erikoisempaa huomiota. Mutta
sensijaan pyrki ajatus joskus irtautumaan työstä ja kiertelemään Elna
Aution ympärillä. Hän oli ollut ihastuttava merimiespuvussaan. Lahtinen
muisti hänet ilmielävästi. Siitä oli jo pitkä aika... ei, sehän
tapahtui toissapäivänä! Mutta senjälkeen oli sattunut niin paljon
muuta, että tämä aika tuntui ikuisuudelta.

Ilta oli kulunut jo lähes puoliyöhön. Vääpeli oli riisuutunut ja
torkkui vuoteellaan. Lahtinen ahersi pöydän ääressä papereineen, ja
kynä rapisi. Jäljellä oli vielä paljon. Työ ei loppuisi ennenkuin
aamulla. No niin, täytyi ponnistaa, vaikka pää tuntuikin raskaalta.
Mistään hinnasta hän ei halunnut olla poissa niistä juhlista, joihin
Elna Autiokin tulisi.

Käytävässä kuului askelia, jotka lähestyivät, sitten pysähtyen oven
taakse. Heti myös koputettiin. Luutnantti nousi pöydän äärestä.

"Kuka siellä?" kysyi hän ärtyneenä.

"Luutnantti Lahtista kysytään", sanoi levollinen ääni.

"Kuka perhana se tähän aikaan...?" mutisi luutnantti, mutta arvaten,
että mahdollisesti yleisesikunnasta joku halusi häntä tavata, hän meni
ovelle ja aukaisi sen.

Samassa hetkessä, jolloin hän raotti ovea, hän sai lujan iskun
leukaansa, horjahti sivulle ja paiskautui seinää vasten. Tunkeutuja,
revolveri kädessä, pujahti kiireesti sisään, tempasi taakseen tuolilla
olleet vyöt aseineen ja sulki oven.

"Kädet ylös!" sähisi hän käskevästi.

Kaikki oli käynyt niin nopeasti, niin suunnitelmanmukaisesti ja
järkähtämättä, että molemmat sotilaat käsittivät olevansa avuttomia.
Vieraan ilme ja hänen tähänastinen esiintymisensä osoittivat, että hän
oli tottunut ammattiinsa ja ettei hän häikäilisi.

"Jos vastustatte, ammun", ilmoitti hän, "ja pääsen varmasti pakoon.
Vastarinta on ihan turha. Osaan ampua hyvin. Ja tämä browningi
paukahtaa hyvin hiljaa. Se on pieni, mutta varma."

Hän seisoi oven luona, pitäen asettaan ojennettuna ja vartioiden
molempia miehiä. Lahtinen, kalpeana, kasvot raivosta vääristyneinä,
nojasi seinään, ja Koskinen, istuen vuoteessa, tuijotti mieheen.
Molemmat pitivät käsiään ylhäällä.

Mies kumartui ja pisti nopeasti taskuihinsa sotilaiden aseet.

"Tahdon paperit", selitti hän lyhyesti ja viittasi vasemmalla kädellään
pöytää kohti. "Kaikki paperit ja muistiinpanot!"

Luutnantti horjui: näinkö piti käydä? Menettäisikö hän nyt, viime
hetkellä, keksintönsä? Joutuisiko hän luovuttamaan sen viholliselle,
sillä vihollisen kätyri tuo mies oli? Nyt, kun hän oli melkein
päämäärässään? Sokea vimma oli hänet vallata. Mutta se ei hyödyttäisi
mitään. Tuo mies ampuisi hänet, ennenkuin hän ehtisi mitään tehdä, eikä
hän kuitenkaan saisi papereitaan pelastetuksi.

Hänen polvensa horjahtelivat. Täynnä kauhua ja rajatonta vihaa katsoi
vieraaseen vääpeli Koskinenkin. Hänkin oli voimaton.

"No!" kiirehti mies. "Kootkaa paperit!"

Kun luutnantti ei hievahtanut, kohosi ase uhkaavasti ja pysähtyi häneen
suunnattuna.

"No!"

He olivat yksin. Huutaa ei voinut. Mies ampuisi. Sitäpaitsi huutoa
tuskin kuultaisiin.

Kunpa hänellä olisi edes aikaa ajatella! Ase oli uhkaava ja voisi
laueta minä silmänräpäyksenä tahansa. Outo tulokas oli tuskin
luonteeltaan kärsivällinen.

"Mutta... mutta... kuinka minun sitten käy?" sopersi Lahtinen.

"Se ei kuulu minuun. Kootkaa paperit!" komensi rosvo äreästi.

"Mutta minä menetän upseerinarvoni, kunniani... kaikki... koko
tulevaisuuteni..."

Hän puhui jotakin voittaakseen aikaa ja ajatellakseen. Ei, välimatka
oli liian pitkä, hän ei ehtisi yhdellä hyppäyksellä vihollisen
kimppuun. Vääpeli oli vielä kauempana.

"No niin, jos olette hiljaa ja nopeasti täytätte käskyni, saatte
palkkion."

"Kuinka paljon?" kysyi luutnantti ja katsoi vääpeliin, joka koetti
sanoa hänelle silmillään jotakin. "Kuinka paljon?"

"Niin paljon kuin saatte", virkkoi mies raa'asti. "Kyllä se riittää
niin kauaksi kuin tarvitsette."

Hänen sanoissaan oli salattua uhkaa. Lahtinen katsoi tarkemmin: hänellä
oli murhamiehen katse. Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen: tuo mies
aikoi hänet ampua joka tapauksessa. Niin, hän anastaisi keksinnön ja
surmaisi keksijän. Hän olisi silloin yksinään salaisuuden omistajana.

Vaisto ilmaisi tämän Lahtiselle. Mutta mitä vääpeli koetti tulkita? Hän
oli jälleen käynyt pitkälleen, pitäen käsiään puolittain ylhäällä.
Ahaa, nyt hän sen ymmärsi! Sähkö! Se oli epätoivoinen keino, mutta
siinä oli edes mahdollisuus. Hän sulki hitaasti silmänsä ja räpäytti
niitä. Koskinen kyllä ymmärtäisi.

He valmistautuivat toimimaan. Huoneessa oli palamassa vain pöytälamppu.
Sähköjohdon irrallinen pää oli työnnetty Koskisen käden ulottuvilla
olevaan seinäjohtoon. Hitaasti, tuskin näkyvästi Koskisen käsi läheni
sitä. Luutnantti vapisi kauttaaltaan. Tämä jännitys tuntui pahemmalta
kuin kuolema. Hän ei voinut katsoa sinne päinkään, missä Koskinen,
johtoa näkemättä, hapuili kädellään sitä kohti, pannen itsensä
alttiiksi jotenkin varmalle kuolemalle, sillä rosvo ehtisi hänet ampua
umpimähkäänkin.

Lahtinen tunsi olevansa koko ruumiiltaan hiessä, kylmässä tuskan
hiessä.

"No!" kiljaisi mies. "Luen kolmeen, ja ellei... Yksi..."

Silloin se tapahtui. Vuoteelta kuului heikko humahdus, ja huone tuli
pilkkopimeäksi. Kaameana välähti revolverinlaukaus vuodetta kohti.
Samassa hetkessä oli luutnantti heittäytynyt täydellä voimallaan ja
pitkin pituuttaan miehen jalkoihin. Mies menetti tasapainonsa, kaatui
hänen päälleen ja satutti kätensä tuoliin. Ase laukesi toisen kerran,
mutta samalla se putosi hänen kädestäänkin.

Melkein mielettömänä raivosta Lahtinen tarrautui nyt kiinni
vastustajaansa, jonka jalka potkaisi häntä päähän, osuen kuhmuun, niin
että hän tuokion aikaa näki tähtiä tanssivan silmissään. Mutta hän ei
hellittänyt otettaan, vaan iski ja puristi, kiepautti itsensä
päällepäin, tarttui miehen kaulukseen ja jyskytti hänen takaraivoaan
lattiaan, samalla kun päässä tuntuva kauhea tuska jännitti hänen
voimiaan äärimmilleen.

"Valoa, valoa!" huohotti luutnantti.

Kohta välähtikin valo: vääpeli Koskinen, kalpeana, olkapää verisenä,
oli kiertänyt kattolampun palamaan. Hän näki Lahtisen painiskelevan
miehen kanssa, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt apuun, pääsi luutnantti
lopullisesti voittajaksi.

Käytävästä kuului hätäisiä ääniä.

"Älkää päästäkö, älkää päästäkö ketään!" ähki Lahtinen, ja vääpeli
hyökkäsi ovelle.

"Kuka ampui?" kuului pelästynyt kysymys oven takaa.

Vääpeli ei osannut vastata mitään, mutta luutnantti, yhä pidellen
kiinni vastustajastaan, huusi:

"Laskekaa ovenvartija sisään, mutta ei muita!"

Säikähtynyt ovenvartija ei rauhoittunut nähdessään, mitä huoneessa
tapahtui. Mutta luutnantin ääni ei sietänyt vastaväitteitä.

"Menkää heti ja soittakaa etsivälle keskuspoliisille. Sanokaa, että
luutnantti Lahtinen määräsi. Lähettäkööt heti pari miestä tänne
katetussa autossa. Eikä sanaakaan muille."

Ovenvartija katosi. Lahtinen ja Koskinen sitoivat lakanoilla miehen
kädet ja jalat ja ottivat aseensa.

Sitten luutnantti ojensi kätensä vääpelille:

"Tänä yönä pelastitte henkeni. Tuo mies olisi ampunut minut joka
tapauksessa. Heitetäänpä teitittelyt. Minun nimeni on Oiva."

Vääpeli joutui hämilleen.

"Sakari on minun nimeni, mutta mitäs luutnantti turhista. Tottahan sitä
nyt puoltaan pitää."

"Haavoituitko?"

"En, haava vain aukesi, kun heittäydyin lattialle vuoteen taakse."

Etsivät saapuivat ja veivät tuntemattoman miehen mennessään. Mutta
heidän kanssaan ajoivat myöskin sekä Lahtinen että Koskinen, aseet
kädessä. Edellinen ei pitänyt enää hotellia varmana, vaan lopetti
työnsä etsivän keskuspoliisin kansliassa, missä oven luona vartioi
Koskinen varmistamaton ase kädessään.

"Siitä miehestä pitää tehdä upseeri!" sanoi armeijan päällikkö, kun
aamulla sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän tarkoitti tietenkin
vääpeli Koskista.

Luutnantti huokasi kuvaamattomasta helpotuksesta: nyt olivat kaikki
paperit tallella.

Hänellä itsellään ei ollut mitään jäljellä, paitsi omat muistitietonsa.
Ne riittäisivätkin hänelle.




10.

LÄHETYSTÖVIRKAMIES LAUSUU RUNOA.


Kello oli vasta kuusi, kun luutnantti Lahtisen purjevene laski
Koivusaaren rantaan. Navakassa laitatuulessa oli taival kuljettu
nopeammin kuin oli voitu laskea.

Heitä oli kolme, hän, luutnantti Soini ja vänrikki Nikula. Näillä
molemmilla oli myöskin tuttavia saarella.

He kiinnittivät veneen laituriin ja kokosivat purjeet.

Lahtisen mieli oli levoton ja odottava, Hän ei tiennyt itsekään, mitä
odotti ja toivoi. Jos joku olisi väittänyt, että hän oli rakastunut
neiti Autioon, olisi hän empimättä kieltänyt ja luullut puhuvansa
tottakin. Mutta jos joku olisi ilmoittanut, ettei neiti Autiota ollut
saarella, ettei hän tulisi juhliin, olisi luutnantti heti palannut
patterille. Hänen mieleensäkään ei olisi pälkähtänyt lähteä siinä
tapauksessa liikkeelle.

Helakan vihreät, lehtevät koivut varjostivat saaren tietä, jonka kahden
puolen oli pieniä kalastajatorppia ja joitakuita suurempia,
kaupunkilaismallisia huviloita ja jota pitkin he nyt hitaasti astelivat
rinnatusten. Ulapalla käynyt tuuli ei täällä, saaren suojarannalla,
lainkaan tuntunut. Siellä täällä kohosi ohut sininen savu pienistä
saunoista. Niin, olihan lauantai-ilta.

"Luutnantti Lahtinen!"

Puhuteltu hätkähti. Hän tunsi tuon kirkkaan ja levollisen äänen. Aivan
oikein, tuolla seisoi neiti Autio kirkkaanvärisessä kesäpuvussaan,
taustanaan valkoiset kukkivat syreenit. Ja hetken kuluttua kajahti
iloista naurua ja kuului uusia ääniä:

"Hyvää päivää, luutnantti Soini! Tervetuloa, vänrikki Nikula!"

He astuivat avoimesta portista huvilan puutarhaan. Siellä oli koolla
melkoinen seurue, pääasiallisesti neitosia. Upseerit tervehtivät
oikeaan ja vasempaan, ja neiti Autio esitteli ja tuli itse esitellyksi.
Luutnantti ei saanut hänestä katsettaan irti; tuskin hän edes kuuli,
mitä sanottiin. Sitten hän näki joutuneensa seisomaan jonkun hienosti
puetun herrasmiehen eteen ja heräsi kuulemaan neiti Aution sanovan:

"Luutnantti Lahtinen -- herra Kontio!"

Herra Kontio? Allan?

Luutnantti ojensi kätensä ja loi niin kiinteän katseen vieraaseen,
että tämä sitä oudoksui. Eikä siinä katseessa ollut hitustakaan
ystävällisyyttä; kohteliaisuuttakin oli vain niukalti. Oliko tuo siis
se Allan?

Vihamielisin ilmein luutnantti tarkasteli häntä syrjästä. Hm, miehen
käyttämä räätäli ainakin oli hyvä. Hänen pukunsa sopi kuin valettu, ja
hän osasi käyttäytyä. Luutnantin täytyi tunnustaa vasten tahtoaankin,
että toisella oli oikean herran tapa kävellä ja istua, puhella ja
hymyillä. Hiottu keikari! ajatteli Lahtinen hiukan kateellisesti. Hänen
mielensä oli jollakin tavalla masentunut. Hän oli odottanut tästä
illasta jotakin erikoista, oli tullut ja -- tutustunutkin herra
Kontioon, kaikesta päättäen Allan Kontioon, joka oli moitteettomasti
puettu ja esiintyi kuin maailmanmies konsanaan. Hänen rinnastaan nousi
salainen huokaus, mutta hänen kärsimystensä ja pettymystensä malja ei
ollut vielä läheskään täynnä. Äkkiä kääntyi näet neiti Autio herra
Kontion puoleen ja sanoi yksinkertaisesti:

"Allan, paljonko kello on?"

"Kahtakymmentäviittä vaille seitsemän."

"Kiitos."

Ja neiti Autio hymyili, todellakin _hymyili_ tuolle Kontiolle, tuolle
vain _Allanille_. Ellei Lahtinen olisi ollut täysikasvuinen mies ja
lisäksi upseeri, olisi hän kiukusta itkenyt.

Sellaisessa mielentilassa kuin hän oli ja kun hän oli melkein
täydellisen kykenemätön salaamaan huonoa tuultaan, ei hän ollut
erikoisen huvittava kavaljeeri. Hänen vastauksensa olivat kaksi- ja
yksitavuisia, niin että neitoset, jotka kunnioittivat häntä
kysymyksillään, piankin etsivät kiitollisempia kuuntelijoita.
Luutnantin ympärille alkoi levitä tyhjä piiri.

Mutta jos tämä piiri laajeni, niin sensijaan kävi herra Kontiota
ympäröivä piiri yhä tiheämmäksi. Se mies osasikin puhella. Ja kun
tiedetään, että mies rakastaa silmillään ja nainen korvillaan, oltiin
molemmin puolin tyytyväisiä.

Ahaa, hän on lähetystövirkamies! välähti luutnantin mielessä. Jotakin
sellaistahan neiti Autio oli maininnut tädin luona. Siinäpä se.

Suomalainen diplomaatinalku! Tämän näytteen perusteella Lahtinen
halveksi koko lajia, vaikka se olisi ollut sukkela kuin Talleyrand ja
tarmokas kuin Bismarck. Toisissa oloissa hän ehkä olisi ihaillutkin,
antanut täyden tunnustuksensa, mutta nyt, neiti Aution läheisyydessä,
kun diplomaattia puhuteltiin yksinkertaisesti Allaniksi, nyt ei millään
hinnalla. Hänestä herra Kontio oli ikävä ja teeskentelevä.

Neitoset kuuntelivat sensijaan mielellään herra Kontion pakinoimista.
Hän oli oleskellut ulkomailla, tavannut monia kuuluisuuksia ja osasi
kevyesti ja sirosti kertoilla pieniä kulissien takaisia juttuja
diplomaattipiireistä, päivällisiltä ja illallisilta, vastaanotoista ja
tanssiaisista. Nimissä ja arvoissa hän ei tuntunut sotkeutuvan.
Nerokasta tai edes kovin älykästäkään hänen puhelunsa ei ollut, mutta
sitähän ei kaivattukaan. Ja kun hän kuvaili joitakin loistavia
tanssiaisia luetellen osanottajat arvojärjestyksessä, kertoen naisten
pukujen kaikki yksityiskohdat ja huomattavimmat koristeet ja
uskollisesti toistaen jotkut kuulemansa keskustelukatkelmat, oli
tarkkaavaisuus hänen ympärillään hiiskumaton.

Neiti Autio huomasi syrjässä pysyttelevän, synkkäilmeisen luutnantin,
astahti hänen luokseen ja hymyili.

"Mitä, eivätkö teitä huvita herra Kontin kertomukset? Hän on viehättävä
kertoja, ja hänellä on ihmeellinen muisti. Vielä vuosien kuluttua hän
muistaa jokaisen naisen käyttämät koristeet, viiniluettelon ja
ruokalistan joillakin päivällisillä ja illallisilla."

Luutnantti pakotti kasvonsa jonkun verran iloisemmiksi.

"Niin, minun täytyy tunnustaa..."

Neiti Autio keskeytti.

"Arvaan, ettei se miehistä ole yhtä hauskaa kuin naisista, varsinkaan
kun ei itse ole kertojana. Mutta me, joilla turhamaisuus on
synnynnäinen, me nautimme noista ihmeellisistä kertomuksista täällä
maan sydämessä. Voimme joskus kuvitella, miltä tuntuisi olla itsekin
mukana maailman mahtavien kutsuissa. Kertomuksista päättäen se on
ihanaa."

Luutnantin mieliala synkkeni synkkenemistään. Tietysti, olihan toista
kuunnella tuollaisen retkeilijän ja maailmanmiehen pakinoimista
loistavasta elämästä kuin keskustella karulla kalliosaarella vuosia
istuneen luutnanttipahasen kanssa. Lahtisesta tuntui, ettei hänellä
ollut täällä mitään tekemistä. Eikä hän osannut sanoa mitään
vastaukseksi neiti Aution sanoihin. Ehkä hän olisi jotakin keksinyt,
jos olisi nähnyt sen pitkän, hiukan ilkamoivan, mutta samalla
hyväilevän katseen, jonka kaunis saarelaistyttö loi häneen. Hän ei
nähnyt sitä, sillä hän istui ja tuijotti hajamielisenä
syreenipensaihin.

"Mitä, oletteko loukkautunut?" huudahti neiti Autio, nyt vasta
huomattuaan luutnantin lakin alta juovan mustaa sidettä.

"Sattui pieni onnettomuus", virkkoi luutnantti.

"Millä tavalla?"

"Sain kiekon päähäni urheillessamme", valehteli hän, sillä salaisuus
oli säilytettävä. Hänelläkin olisi ollut mahdollisesti jotakin
mielenkiintoista kerrottavana, mutta se ei käynyt päinsä yhtä vapaasti
kuin lähetystövirkamiehen sopi jutella kaiken maailman asioista.

Neiti Autio ei sittenkään hellittänyt.

"Kiekon? Joku heitti sen päähänne?"

"Niin."

"Ettekö nähnyt sitä?"

"Katselin muualle."

"Mutta siinähän olisi voinut käydä kuinka pahasti tahansa!" huudahti
tyttö lämpimästi.

Luutnantti ikäänkuin havahtui; hänelle teki tämän äänensointu hyvää.

"Olisi kyllä", myönsi hän ja katsoi neiti Autiota silmiin, mutta ei
voinut huomata mitään erikoista. Ehkä hän oli kuullut äskenkin väärin,
luullessaan erottavansa tytön äänessä jotakin mielenliikutusta. Pieni
valonpilkahdus sammui, ja taas oli pimeä.

He siirtyivät muun seurueen luo. Herra Kontio lopetti juuri erään
juttunsa ja sanoi hiukan ihmetellen:

"Eipä rouva Wieseniä näy, vaikka lupasi tulla varmasti."

"Niin, missä hän lienee?" kummasteli neiti Autiokin. "En ole nähnyt
häntä muutamiin päiviin. Huvila tuntuu ihan kuolleelta."

Lahtinen oli jännittynyt. Rouva Wiesen?

"Anteeksi, mistä rouva Wiesenistä on puhe?" lausui hän koettaen saada
äänensä mahdollisimman kylmäkiskoiseksi ja tyyneksi. Hänen kysymyksensä
oli osoitettu neiti Autiolle, mutta herra Kontio ehätti väliin.

"Hän on parooni Leonid Wiesenin puoliso, paroonitar Wiesen, vaikka hän
ei yleensä käytä arvonimeä. He ovat hyvin tunnettuja pääkaupungissa.
Parooni erinomainen seuramies ja paroonitar ihastuttava!"

Luutnantti kumarsi kiitokseksi. Ei käynyt laatuun kertoa, että
erinomainen mies oli kopauttanut häntä päähän, ollen vähällä kopauttaa
hänestä hengenkin, ja että ihastuttava nainen oli sirosti ja varmasti
käyttänyt revolveria.

Heillä oli siis huvila täällä! Se oli uutta. Sitä tuskin yleisesti
tiedettiin.

"Asuvatko he täällä?" jatkoi hän kyselyään.

"Ei", vastasi neiti Autio, "mutta he ovat kesäksi vuokranneet täältä
kalustetun huvilan. Kas tuon!"

Hän osoitti suurehkoa huvilaa, jonka ruskea nurkkaus pilkoitti puiden
keskeltä muutamien satojen metrien päässä.

Asiasta oli tehtävä ilmoitus. Velvollisuus oli liian tärkeä, jotta sitä
olisi voinut laiminlyödä edes neiti Aution tähden. Luutnantti mietti
hetkisen. Kun keskustelu oli saanut toisen suunnan, arveli hän, että
hänen kysymyksensä olivat jo ehtineet unohtua, ja virkkoi kumartaen
neiti Autiolle:

"Onkohan täällä missään puhelinta?"

"Ei, saarella ei ole puhelinta. Lähin puhelin on mantereella.
Tarvitsisitteko?"

"Tarvitsen. Suonette anteeksi, että minun täytyy niin ollen pistäytyä
mantereella."

"Virkavelvollisuusko?" kysyi neiti Autio uteliaana ja niinkuin
luutnantista hetkisen tuntui tyytymättömänä.

"Kyllä", vastasi Lahtinen eikä tällä kertaa poikennutkaan totuudesta.

Mutta vänrikki Nikula oli kuullut keskustelun ja huudahti äänekkäästi:

"Mitä ihmeen virkavelvollisuuksia sinulla on? Ethän sinä tuolta kylästä
kuitenkaan pääse patterin yhteyteen."

Neiti Autio katsoi molempia upseereja eikä tiennyt mitä ajatella.
Luutnantti tunsi joutuneensa pulaan. Hän ei yrittänytkään selvitellä
tilannetta, vaan kumarsi ja lähti matkalle. Nikula kiirehti hänen
jälkeensä.

"Minne sinä? Aiotko lähteä kokonaan pois?"

"En, en", puheli Lahtinen kiireesti, "mutta minulla on todellakin asiaa
kylään. Purjehdin sinne yksinäni ja palaan suoraan nuorisoseuratalolle
Näkemiin vain!"

Ja hän lisäsi vauhtiaan, saapui rantaan, nosti purjeet, irroitti veneen
ja oli pian kiitämässä salmen yli. Matkalla hän muutti mieltään: hän ei
mennytkään soittamaan, vaan kiirehti maihin päästyään parin kilometrin
päässä olevalle rautatieasemalle, mistä lähetti perinpohjaisen
sähkösanoman divisionan esikuntaan.

No niin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Wiesenin ja hänen
ammattitoveriensa kanssa ei kannattanut leikitellä.

Juhla oli täydessä vauhdissa, kun luutnantti palasi matkaltaan. Lyhyt
ja kevyt sisäohjelma oli jo suoritettu, ja nyt tanssittiin ulkona,
suurehkolla lavalla lehtevien koivujen keskellä, raittiissa, lauhassa
ilmassa.

Lahtisen silmät etsivät neiti Autiota. Kas niin... olisihan hänen
pitänyt se arvata jo ennakolta... tuolla hän tanssi herra Kontion
kanssa, Allanin kanssa!... Totisesti se mies osasi tanssia!

Ja hänelle selvisi äkkiä, että hän oli rakastunut neiti Autioon,
rakastunut auttamattomasti ja kiihkeästi, tuntematta häntä, tietämättä
hänestä melkein mitään, tavattuaan hänet nyt vasta kolmatta kertaa. Se
oli naurettavaa, se oli mahdotonta, mutta sittenkin totta. Mikä tuossa
yksinkertaisessa, mutta kaikesta päättäen järkevässä saarelaistytössä
oli hänet lumonnut? Hän ei syventynyt sitä erittelemään; hänelle riitti
varmuus siitä, että niin oli asian laita joka tapauksessa.
Mustasukkaisuus oli hänelle todistanut, että hän rakasti. Hän ei ollut
mustasukkainen itserakkaudesta, varmaankaan ei. Tietenkin oli
narrimaista olla mustasukkainen, mutta hän ei voinut sille mitään, että
hän halveksi, kadehti ja vihasi Allan Kontiota, ventovierasta miestä,
jonka oli juuri ehtinyt nähdä ja joka ei luonnollisesti voinut
aavistaakaan herättäneensä nuoressa upseerissa niin peräti voimakkaita
tunteita.

Tanssi loppui. Luutnantti meni neiti Aution luo, joka hymyillen
toivotti hänet jälleen tervetulleeksi. Herra Kontio oli myöskin
ystävällinen, tarjosi tulta hänen savukkeeseensa ja jutteli kevyesti,
hauskasti ja iloisesti. Lahtinen olisi toivonut toisenlaista käytöstä,
töykeämpää, vihamielistä, sillä häntä suorastaan raivostutti
vastustajan ja vihollisen ystävällisyys ja suopeus. Mutta hän
älysi näyttävänsä naurettavalta, jos millään tavalla antaisi
vastenmielisyytensä tulla näkyviin. Hän tanssi neiti Aution kanssa
ottaen avukseen kaiken taitonsa, mutta aavisti kuitenkin, ettei hän
suurimminkaan ponnistuksin kyennyt herra Kontion tasalle. Ja hänen piti
sovinnaisuuden vuoksi tanssittaa muitakin neitosia. Hän ei päässyt
kovinkaan paljon pitämään seuraa neiti Autiolle, kun nuorisoa oli liian
paljon. Yhden tanssin ajan hän sentään sai istua ihan häiritsemättä
neitosensa kanssa, joka tahtoi välillä levähtää, mutta juuri virinnyt
keskustelu katkesi toisten pyrähtäessä heidän luokseen. Luutnantin
mieliala pysyi pakostakin yhä epävakaisena. Hän mietti jo jotakin
tekosyytä jäädäkseen saarelle seuraavaksi päiväksi, kun neiti Autio
äkkiarvaamatta tuli hänelle avuksi.

"Aiotteko jo tänä yönä purjehtia patterille?" kysyi hän.

Lahtinen sekaantui hiukan ja mutisi jotakin, ettei hän varmasti
tietänyt.

"Ellei teillä ole kiirettä, jääkää tänne huomiseen. Pyydän teitä
aamiaiselle luoksemme. Lotta-täti... rouva Takala... tulee luultavasti
myöskin aamulla tänne. Voimme sitten ehkä hiukan purjehtia huomenna..."

Luutnantti olisi ollut valmis suutelemaan kiveä, jolla neitonen istui.
Tämä kutsu saattoi hänet kerrassaan loistavalle tuulelle. Hän suostui
innokkaasti, koettamatta millään tavalla salata riemuaan ja
tyytyväisyyttään. Hänellähän oli nyt aikaa ainakin kaksikymmentäneljä
tuntia! Se tuntui hänestä ikuisuudelta, ainakin riittävältä, että hän
ehtisi rakentaa oman Roomansa. Hän ei nyt katsellut kieroon edes herra
Kontiota.

He saivat yösijat eräästä kesäisestä täysihoitolasta. Lahtisen haltuun
luovutettiin pienen pieni kamari, johon häthätää mahtui vuode, pöytä ja
tuoli. Hän istui ikkunan ääressä ja katseli koivujen lomitse tummalle
salmelle. Kesäyön varjoton hämärä kattoi tienoon, tuuli suhisi
hiljalleen täällä suojarannalla, ja alhaalta puutarhasta nousi mullan
ja kukkien tuoksu.

Hän ajatteli neiti Autiota ja haaveili huomisesta päivästä. Hänestä
tuntui kuin hän olisi tuntenut tytön jo pitkän, pitkän ajan, vaikkei
tietänyt hänestä mitään. Kultaisia kuvia loi mielikuvitus hänen
eteensä: hän saisi piakkoin kapteenin arvon ja lisäksi varoja ja
mainetta. Hänen ei tarvitsisi pelätä, vaikka neiti Autio olikin "rikas
perijätär". Kukaan ei rohkenisi viitata, eipä edes ajatella, että hän
olisi tavoitellut rahoja... hän, tähänastinen köyhä luutnantti
kaukaisella kalliosaarella.

Mutta Elna näytti olevan mieltynyt herra Kontioon ja kuunteli ahmien
kertomuksia suuresta maailmasta, loistavasta elämästä kuten ainakin
nainen, vieläpä turhamainen. Tyytyisikö hän yksivakaiseen sotilaaseen,
joka ei ollut liioin henkevä eikä monivivahteinen ja johon kasarmielämä
oli jo ehtinyt jättää ainakin muutamia lähtemättömiä merkkejä? Kun hän
vertasi itseään herra Kontioon, tunsi hän erotuksen musertavan itsensä.
Hän oli niin peräti vähäpätöinen, väritön ja saamaton loistavan
maailmanmiehen rinnalla. Ja nainenhan katsoo enemmän kuorta kuin
sisällystä. Ja vaikkakin hän oli Elna Autio, oli hänkin vain nainen.
Niin vaihteli hänen mielessään toivo ja pelko hänen tuijottaessaan
kesäiseen yöhön.

Hän istui siinä kauan. Seinän takaa kuului Soinin ja Nikulan äänekäs
hengitys. Hämärä alkoi verkalleen vaaleta. Lyhyt kesäinen yö oli
kulumassa loppuun. Hän nousi ja aikoi heittäytyä vuoteelle, kun kuuli
hiekan narskuvan alhaalla maantiellä. Katsottuaan, kuka siellä liikkui
tähän aikaan vuorokaudesta, hän tunsi etsivän keskuspoliisin
osastopäällikön, jolla oli mukanaan kolme miestä. Niin, tosiaankin,
olihan hän itse tehnyt ilmoituksen, mutta sitten unohtanut koko asian.

Hän huhusi hiljaa. Miehet pysähtyivät, ja päällikkö suuntasi katseensa
ikkunaan, jonka toinen puolisko oli avattu.

"Tulen alas", kuiskasi Lahtinen, vetäytyi näkyvistä ja hiipi varovasti
käytävään. Sitten hän laskeutui jyrkkiä portaita pitkin ja oli hetkisen
kuluttua ulkona.

"Missä se talo on?" tiedusti päällikkö heti.

"Tuolla!"

Luutnantti lähti opastamaan joukkoa. He astelivat perätysten maantien
nurmireunalla, ja ruoho tukahdutti heidän askeleensa. Jonkun matkan
päässä huvilasta he pysähtyivät.

"Siellä on joku sisällä", totesi päällikkö ja osoitti valoa, joka
loisti eräästä ikkunasta. "Talo on saarrettava. Tuletteko mukaan?"
kysyi hän luutnantilta.

Lahtinen epäröi hetkisen, sillä sellainen tehtävä oli hänestä jossakin
määrin vastenmielinen; hän oli upseeri eikä poliisi. Mutta kun hän
muisti hotelliseikkailunsa, pajassa saamansa iskun ja Koskisen haavan
ja arveli, että tuossa talossa mahdollisesti voi piillä useitakin
miehiä, päätti hän auttaa pientä joukkoa. Hänellä oli asekin
taskussaan. Vääpeli Koskinen oli houkutellut hänet ottamaan sen
mukaansa. Niinpä hän nyökkäsi suostumukseksi.

Kolme miestä lähti hiipimään puiden suojassa kukin omalle sivulleen.
Päällikkö ja luutnantti oikaisivat suoraan puiston halki keittiön ovea
kohti, jonka viereltä valo loisti. He puristivat kumpikin asetta
kädessään. Oli jo ehditty kokea, etteivät heidän vastustajansakaan
kammonneet niiden käyttöä.

Mutta molemmat olivat ymmällä, kuka ja miksi tuolla sisällä puuhaili.
Olihan kulunut jo melkein viikko siitä, kun sekä talon herra että rouva
olivat kadonneet. Jos sisällä oli joku palvelija, joka ei mitään
tietänyt herrasväkensä asioista, niin eikö hän ollut ryhtynyt
tiedustelemaan isäntiään? Eihän paroonilla kai ollut lainkaan aikomus
viipyä kauan matkallaan. Ja jos taas palvelija oli osallisena
salaisuuteen, eikö hän olisi jo aavistanut jonkin menneen hullusti ja
livistänyt? Kummalliselta tämä tuntui. Ja olihan neiti Autiokin
sanonut, että huvila oli näyttänyt autiolta ja kuolleelta.

He eivät millään tavalla salanneet lähestymistään, mutta mikään ei
osoittanut, että heidän tulonsa olisi huomattu taikka siitä välitetty.
Saavuttuaan portaiden juurelle he pysähtyivät ja kuuntelivat. Mitä tuo
oli? He jännittyivät hetkiseksi. Aivan varmasti: sisällä laulettiin, ja
laulussa tai paremmin loilotuksessa oli se erikoinen ja pettämätön
hartaus, puhtaudesta ja tahdista välittämätön, joka on ominainen viinan
ilossa olevalle ihmiselle. Todella veteli pari käheää ja karheaa ääntä
tärisyttävän hartaasti jotakin yksitoikkoista rekilaulua.

Päällikkö tarttui oven kahvaan, ja ovi aukesi. He tunkeutuivat eteiseen
ja avasivat heti sen oven, jonka takaa laulu edelleenkin kuului.
Oikein, heillä oli edessään kaksi miestä pöydän ääressä, jolla näkyi
aterian tähteitä, kanisteri ja juomalaseja. Toinen miehistä oli
ilmeisesti palvelija, toinen hänen vieraansa. He katselivat päihtyneen
suruttomasti ja hyväntahtoisesti tulijoita eivätkä tuntuneet vähääkään
hämmästyvän. Lahtinen ja päällikkö eivät voineet pidättää hymyä. Näiden
miehien varalta tuskin tarvittiin aseita.

"Onko täällä talossa muita kuin te?" kysyi päällikkö palvelijalta.

"Ei, ei ole... ketäs te tahdotte?" vastasi mies ja katseli tulijoita
väsyneesti.

Päällikkö pistäytyi ulkona ja kutsui väkensä sisään. Kun tulijoita
näkyi olevan niin paljon, tuntui jokin ajatus yrittävän kehkeytyä
palvelijan aivoissa, mutta pää oli liian raskas, ja hänen yrityksensä
tulokseksi jäi vain tylsä ihmettely.

Kohta toimeenpannussa kuulustelussa selvisi, että palvelija oli
lähetetty samana iltana, jolloin parooni oli ilmestynyt pajasaarelle,
tapaamaan jotakin miestä, jonka tuloa hänen oli käsketty odottaa. Mutta
odotusaika venyi pitkäksi, sillä tarkoitettu henkilö saapui vasta
sunnuntaina. Välipäivät oli palvelija omien sanojensa mukaan käyttänyt
huvittelemiseen, mitä jatkoi parhaillaankin. Herrasväestään hän ei
tietänyt mitään. He olivat kai pistäytyneet jonnekin. Hänen lähtiessään
he olivat kotona. Vieraana hänellä oli mantereelta muuan tuttu, joka
oli soutanut hänet saarelle. Niin, se mies...

Tässä kohden palvelija vaikeni, mutta päällikkö yllytti hänet
jatkamaan. Ilmeisesti alkoi kuulusteltava älytä joutuneensa pinteeseen
ja pelkäsi puhuvansa itsensä pussiin. Mutta hän oli puhunut jo liian
paljon voidakseen keskeyttää. Niin, se mies oli antanut hänelle kirjeen
tuotavaksi herrasväelleen. Kirje otettiin esille, ja päällikkö pisti
sen taskuunsa. Siinä tuskin oli mitättömyyksiä, koska sitä ei oltu
uskottu postin kuljetettavaksi.

Huvila tutkittiin, mutta mitään ei keksitty. Päällikkö sulki oven ja
määräsi molemmat miehet pidätettäviksi, vaikka toinen nähtävästikin oli
ihan viaton. Hänet tarvittiin kuitenkin kuulustelussa. Raskain askelin,
haluttomina ja ymmärtämättä koko juttua lähtivät uskollisesti odottanut
palvelija ja hänen horjahteleva vieraansa poliisien seurassa astelemaan
rannalla odottavaan moottoriveneeseen.

Lahtinen hyvästeli ja kiirehti huoneeseensa nukkumaan. Aurinko oli jo
noussut.

       *       *       *       *       *

Tehtailija Autio oli isokasvuinen, voimakas mies eikä tehnyt luutnantti
Lahtiseen lainkaan edullista vaikutusta. Selvästi näkyi, että hän
väkisinkin koetti olla hienostuneempi, oppineempi ja sivistyneempi kuin
olikaan ja tavoitteli jonkunlaista ylhäisyyttä olemukseensa ja
käytökseensä. Se hymyilytti Lahtista. Herra Kontio näytti olevan täällä
ylimmässä suosiossa. Tehtailija kuunteli ahnaasti ja tarkkaavaisesti
hänen arvonimillä höystettyjä pakinoitaan. Upseereihin hän ei
kiinnittänyt minkäänlaista huomiota. Ne olivat hänestä kuin pelkkää
ilmaa.

Hän haluaa itselleen jotakin arvonimeä, kauppaneuvoksen tai
vuorineuvoksen tai kunnallisneuvoksen, välähti luutnantin ajatuksissa.
Ilmeisesti hän oli arvannut oikein; tehtailija ei väsynyt yhä uudelleen
palaamasta erääseen tuttavaansa, joka oli onnellistutettu
kauppaneuvoksen arvolla. Hän kadehti tätä miekkosta ja odotti omaa
vuoroaan. Ja herra Kontio merkitsi hänelle niiden piirien kadehdittavaa
edustajaa, joiden keskuudessa arvonimiä vilisee ja jotka niitä voivat
hankkia muillekin. Siinä oli nähtävästi perimmäisin syy herra Kontion
nauttimaan suosioon. Tämän pintapuolisesta poliittisesta jutustelusta
isäntä ei paljonkaan ymmärtänyt, mutta ahmi yhä uudelleen heliseviä
arvonimiä. Muuten hän tuntui reippaalta ja tarmokkaalta mieheltä, joka
tiesi mitä tahtoi, jolla oli hyvä ruokahalu ja joka ei itseään liiaksi
rasittanut ajattelemisella, aito toiminnan mies, jonka olemuksessa oli
jotakin synnynnäistä saarelaisen ja rannikkolaisen vapautta. Vain
arvonimen himo oli hänen heikko kohtansa.

Aamiaisen päätyttyä lähti nuori väki kävelylle, ja luutnantti riensi
neiti Aution rinnalle, missä herra Kontio jo oli. Saarelaistyttö
säteili nuoruutta ja terveyttä, ja Lahtinen unohtui väliin katselemaan
niin kiinteästi häneen silmiinsä, että neitosen piti hiukan hämillään
laskea katseensa alas. He menivät mäntymetsän halki saaren
merenpuoliselle rannalle. Tuuli tohisi puiden latvoissa: oli
hyvänlainen myrsky. Eilinen tuuli oli aamupuolella kiihtynyt, ja nyt
kävi korkea aallokko, yksinpä saaren ja mantereen välisessä
salmessakin. Kun he metsästä astuivat kalliorannalle, painautui tuuli
kiinteänä muurina heitä vastaan, puristaen neiti Aution ohuet vaatteet
ruumiiseen kiinni, niin että solakan vartalon kauniit viivat
kuvastuivat selvinä. He kapusivat rantakalliolle, joiden juurella
kiehuva, valkoinen vaahtovesi kohisi ja porisi ja vihervänharmaat
aallot jymisten loiskuivat pudoten kiviä vasten. Vaahtoinen ulappa
aukeni heidän edessään laajana, rannattomana. Kirkuen liitivät lokit
heidän päänsä päällä.

Varmana jaloistaan, nopeana ja keveänä oli neiti Autio kiitänyt
kalliolle, luutnantti oli seurannut häntä sokeasti ja rohkeasti, mutta
ei läheskään yhtä taitavasti, ja herra Kontio oli kiivennyt ähkien,
varoen, kompastellen ja hiljaa manaillen. Hän oli tottuneempi
parketilla kuin ruskeanharmailla rantakivillä.

Kaukana luoteisella taivaalla näkyi muutamia suuria, synkkiä pilviä,
jotka loivat jotakin uhkaavaa, varoittavaa muuten kesäisen kirkkaaseen
kuvaan, valkovaahtoiselle merelle ja heikonharmaiden hattarain
rikkomalle siniselle taivaalle.

He katsoivat merelle ja ihailivat. Elna Autio antoi hiustensa liehua
valtoimina, temmattuaan merimiesmyssyn käteensä; hänen sieraimensa
värisivät ja silmät olivat kiintyneet sinertävään kaukaisuuteen.
Miesten katseet tarkkasivat hänen olemustaan, joustavaa, mutta
voimakasta vartta, joka taipuen mukautui tuuleen, mutta säilytti
paikkansa. Vakavina pysyivät hänen pienet jalkansa paljaalla kalliolla,
kädet ojentautuivat tuulta vasten, ja hampaat loistivat puoliavointen
huulien lomitse.

Kuinka kaunis hän on! ajatteli luutnantti, joka unohti meren ja myrskyn
katsellessaan meren nuorta, reipasta tytärtä.

Herra Kontio voitti vähitellen hengästyksensä. Hän osasi oitis käyttää
hetkeä kirjallisesti hyväkseen ja alkoi pehmeällä, soinnukkaalla,
mukautuvalla äänellään lausua, viitaten merelle, erästä kohtaa
"Fritiofin sadusta", vaikka se ei täydellisesti sopinutkaan:

    "Silloin taivas tummaks haipuu,
    yläilmat jylisee,
    aallot kuohuin nousee, vaipuu,
    vaahtipäinä hyrskyilee.
    Leimaukset taajat lentää,
    pilviin verijuovat luo,
    rantaan kirkuen jo entää
    kaikki meren linnut nuo."

Hän lausui hyvin, mutta kuitenkin rikkoi äskeisen tunnelman
kirjallisella purkauksellaan. Pilvi häilähti neiti Aution otsalla.

"Nyt olisi ihanaa purjehtia!" huudahti herra Kontio, kun hänen
kuulijansa eivät sanoneet mitään hänen lausunnastaan. Neiti Autio
käännähti nopeasti. Hänen silmissään välähti.

"Niin, niin, se olisi ihanaa. Lähdetään! Vene on tuolla lähellä."

Innostunut, haltioitunut ilme katosi herra Kontion kasvoilta. Hän
tuntui hämmästyneen, että hänen ehdotuksensa oli saavuttanut niin
äkillisen ja täydellisen hyväksymisen.

"Entä toiset...?" sanoi hän hiukan epävarmasti ja silmäsi kuin varkain
vaahtoavaa ulappaa.

Neiti Autio oli jo kiitämässä alas kalliolta.

"Oh, heistä viis!" huusi hän. "Tytöt eivät kuitenkaan uskalla. Tule,
Allan, purjehtiminen on nyt ihanaa."

Lahtista ei tarvinnut kehoittaa: hän oli jo neiti Aution rinnalla.
Mutta herra Kontio ei pitänyt lainkaan yhtä kiirettä kuin kalliolle
kavutessaan. Sitäpaitsi oli kivillä loikkiminen hänelle outoa. Hän
kompuroi perässä, eikä hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään äskeisen
huudahduksen innostuksesta.

Kallioriutan suojassa, joka ulkoni aallonmurtajaksi, oli muutamia
kalastajaveneitä. Neiti Autio osoitti niistä yhtä, jossa purjeet olivat
paikallaan ja masto kiinnitettynä.

"Tämä tässä!" virkkoi hän. "Mutta se täytyy soutaa ulommaksi ennenkuin
nostamme purjeet. Joudu, joudu, Allan!"

Herra Kontio saapui, kompasteltuaan, kaaduttuaan pari kertaa ja
loukattuaan sekä polvensa että kyynärpäänsä kivissä. Olisi melkein
voinut luulla, että hän katui äskeistä huudahdustaan, jolla oli ollut
niin nopeat seuraukset. Mutta nyt oli katuminen joka tapauksessa
myöhäistä. Peräytyä ei voinut, vaikka täällä alhaalla rannalla näytti
riutan takana myrskyävä meri vielä hirvittävämmältä kuin äsken
kalliolla. Hän kiipesi veneeseen, jonka luutnantti työnsi airolla
ulommaksi rannasta.

"Ota etumaiset airot!" komensi neiti Autio herra Kontiota.

Hymyilemättömin kasvoin kaivoi nuori diplomaatti airot esille ja
sovitti ne hankoihin. Luutnantti hoiti keskiairoja, ja tyttö piti
perää.

Muutamilla aironvedoilla he pääsivät riutan ulkopuolelle, mutta silloin
alkoikin kova työ. Raskaat aallot löivät humahtaen keulaa vasten, ja jo
ensimmäisessä roiskauksessa kastui herra Kontio pahasti. Hän menetti
malttinsa ja vähäisenkin taitonsa, hänen aironsa kolahtelivat
luutnantin airoihin, ja neiti Autio huusi vihdoin kärsimättömänä halki
tyrskyjen:

"Herkeä soutamasta, Allan!"

Lahtinen kiskoi venettä tuuleen. Se sujui hitaasti, mutta matka edistyi
kuitenkin. He pääsivät vihdoin saaren kärkeen, josta levisi laaja selkä
mantereelle päin. Ripeästi sai luutnantti neiti Aution avulla purjeet
nostetuiksi. Herra Kontio sai pitää perää sillä aikaa. Hän oli märkä,
mutta ehkäpä pärskeet olivat sittenkin nostaneet hänen mielialaansa.
Ensimmäinen hämmennys oli mennyt ohi, ja hän yritti parantaa äskeistä
vaikutusta. Hän lausuili jälleen:

    "Mut ei Fritiof merta pelkää
    tukevalla tammellaan,
    katsoo riemuin vaahtiselkää,
    itse seisoo ruorissaan.
    Tiukempaan hän purjeet kiintää,
    leikkaa laineet jyrkempään.
    Länteen vain, miss' aavat siintää,
    länteen lähtee kiitämään."

Ja kun luutnantti oli saanut nostetuksi halkaisijan, korkeni lausujan
ääni:

    "Taistella ma tahdon
    vielä tuulta vastaan.
    Pohjan mies ja myrsky
    hyvät veikot on.
    Häpeisithän, Ingborg,
    jos sun kotkas kääntyis
    rantaan puuskaa pakoon
    siivin lauennein."

Mutta kun tuuli humahti isoonpurjeeseen, pullisti sen, keikautti
venettä ja jäi humisemaan maston nuorissa, luovutti herra Kontio
peräsimen hetkeäkään epäröimättä neiti Autiolle. Luutnantti vilkaisi
neitoseen. Tuuli ja aallokko olivat ankarampia kuin tavallisesti
huvipurjehduksessa, mutta neitonen ei näyttänyt lainkaan epäröivän. Hän
osasi purjehtia ja pitää silmällä purjeita, aaltojen harjoilla kiitäviä
vihuripuuskia ja laineita niinkuin tottunut merimies ainakin. Lahtinen
huomasi, ettei hän itse osaisi hitustakaan paremmin.

Vene nousi oivallisesti tuuleen. Ryöpsähtäen murtuivat aallot sen
keulaa ja sivua vasten, kun se kohosi vaahtoisille harjoille ja sitten
vaipui humahtaen kiehuviin aaltojen pohjiin. Tytön silmät loistivat
kirkkaina ja kiihkeinä. Tämä oli elämää.

He luovivat kauas, ennenkuin tyttö taitavasti käänsi veneen
myötälaitaiseen. Nyt alus kiiti kuin nuoli yli hyrskyjen, nousten ja
vaipuen. Vesi välkkyi niin, että silmiin koski, ja tuuli humisi
korvissa. Luutnantti istui laidalla ja ihaili neitosen varmaa
purjehtimista. Herra Kontio oli hänen vierellään, mutta hänen
kasvojensa ilme oli vaivautunut ja kärsivä, vaikka hän koetti näyttää
reippaalta. Äkillinen epäluulo juolahti Lahtisen mieleen. Hän naurahti
armottomasti itsekseen ja otti esille savukekotelonsa tarjoten herra
Kontiolle.

"Ei, kiitos!" torjui toinen ja käänsi päänsä syrjään.

Tyttö oli huomannut tämän kohtauksen, ja hänen kasvoilleen levisi
ilakoiva veitikkamaisuus.

"No, Allan, miksi et jatka runonlausuntaa? Minä pidän tuosta
myrskykuvauksesta, ja sinä lausut hyvin. Kuinka se jatkuikaan...?
'Vaikka aallot riehuu...' Ei, en muista. Jatka, Allan!"

Ja tyttö loi säälimättömän iloisen katseen diplomaattiin, joka koetti
hymyillä ja alkoi lausua. Mutta hänen äänensä oli kadottanut äskeisen
varmuutensa ja kirkkautensa.

    "Vaikka aallot riehuu, ryntää,
    kahta puolta tursuaa,
    viel' Ellida kuohut kyntää,
    tyrskyin voimaa vastustaa.
    Kiitää tähdenlennon lailla
    hyrskymerta, hyppii vain
    kuni kauris vuorimailla
    yli kuiluin, kukkulain."

"Juuri niin, niin se oli", ihasteli tyttö. Ja hän siristi tuskin
huomattavasti silmiään luutnantille jatkaessaan, niinkuin tuntui,
innokkaasti ja hartaasti:

    "Suloisempi siellä
    suukko hentoin huulten,
    kuin tää suolavaahti,
    joka pärskyy päin.
    Ihanampi painaa
    vyötä ylhän immen
    kuin nyt ruorin vartta
    tässä kouristaa."

Luutnantin silmät tajusivat vihdoinkin valon: neitonenhan teki pilaa
herra Kontiosta, ilkkui hänelle somasti ja viehättävästi hänen omilla
aseillaan, saman runoelman säkeillä. Niinpä niin: "Suloisempi
siellä..." Todellakin, turvallisella saarella! Ja herra Kontiota
kiusatakseen hän oli lähtenyt purjehtimaankin, tarttuen varomattomaan
sanaan, tuskin oikein vilpittömään huudahdukseen, kuitenkin näyttäen
peräti viattomalta.

Mitään vaaraa ei heillä ollut. Vene oli hyvä, tuuli oli tasainen ja
peränpitäjä ohjasi hyvin. Ja vaikka herra Kontio aluksi oli pelännyt
juuri tuulta ja aaltoja, selvisi hän pian tästä pelostaan. Mutta oli
jotakin, mitä hän ei voinut kaikella tahdonvoimallaankaan voittaa,
jotakin, minkä vaara häntä kauhistutti, koskien pahasti juuri hänen
maailmanmiehuuteensa: hän tunsi, että veneen keinuminen ja aaltojen
läiske ja loiste tekivät hänet pahoinvoivaksi ja sairaaksi.

Hän oli tulemassa merikipeäksi.

Se oli naurettavaa, mutta tavattoman kiusallista hienolle
kavaljeerille. Elna-neito nauraisi hänelle. Merikipu oli sopimatonta,
se oli heikkoutta, sen saattoi antaa anteeksi jossakin suuressa
höyrylaivassa, mutta ei veneessä, huvipurjehduksella, maan näkyvissä,
vaikka olikin valittu sellainen ilma ja tuuli, jotka eivät enää olleet
leikkiä.

Herra Kontio kalpeni silminnähtävästi ja herätti jo Lahtisenkin sääliä.
Hän ei esiintynyt lainkaan edukseen: maailmanmies oli hänessä
katoamaisillaan. Mutta tytön ilkamoiva katse ei kuvastanut armoa eikä
sääliä. Pieni pahoinvointi ei ollut vaarallista. Ja vene kiiti hyppien
aalloilla.

"Oletko sairas?"

Tytön katse oli viaton ja osaaottava.

"Niin... en nukkunut hyvin viime yönä", mutisi onneton ja sipaisi
kädellään otsaansa. Hänen kasvolihaksensa jännittyivät ja hän sulki
silmänsä hetkiseksi. Sairaus oli hänet yllättämäisillään.

Neitonen näki, että leikki alkoi saada jo ikävän käänteen.

"Käy keulaan pitkällesi!" neuvoi hän. "Lähdemme rantaan."

Herra Kontio yritti ikäänkuin vastustella, hymyillä, loukkautua,
mutta silmäys kuohuihin pakotti hänet kompuroimaan keulaan
luutnantin auttamana. Hän ojentautui jotenkuten siellä olevalle
peitekangaskasalle. Vene käännettiin nyt salmen suuta kohti.

Neljänkymmenen minuutin kuluttua he pääsivät salmeen ja hetkistä
myöhemmin saaren suojaan. Tuuli heikkeni, aallot tasaantuivat, mutta
vene kiiti vielä vanhalla vauhdillaan ja laski kauniisti kaartaen
rantaan.

"Perillä!" huudahti tyttö, ja herra Kontio nosti näkyviin valjut
kasvonsa, hymyillen heikosti ja kohoten vaivaloisesti pystyyn.

Luutnantti oli jo laskenut purjeet alas.

Kun he nousivat rannalle, lausui tyttö äänellä, jossa kuului
salaamatonta veitikkamaisuutta:

    "Turha ujous tässä!
    Myrsky miehen murjoo,
    kovan taiston tuottaa
    merenneidot nuo."

Herra Kontio ei sanonut mitään näiden runosäkeiden johdosta. Mutta
luutnantti päätti opetella sen runon ulkoa. Sen säkeet olivat hänelle
muistorikkaat.

       *       *       *       *       *

Elna-neito ja luutnantti kävelivät iltapuolella pitkin saarta. Herra
Kontio pysytteli näkymättömissä, oleskellen enimmäkseen vain tehtailija
Aution seurassa. Runon viime säkeet olivat avanneet hänen silmänsä, ja
hän oli tajunnut sen, mitä ei ensin tahtonut uskoa mahdolliseksi:
kaunis saarelaistyttö oli tehnyt hänestä pilaa, suorastaan ilkkunut
hänelle.

Istuuduttuaan sitten rannalle he katselivat merelle, joka tuntui heitä
kumpaakin vetävän puoleensa. Neiti Autio kertoi lapsuudestaan, jonka
oli viettänyt kaukaisella ulkosaarella, kirkkaista kesistä,
myrskyisistä, peloittavista syksyistä, valkoisen elottomista talvista.
Suku ei ollut saarelaisia pitkältäkään: vasta isoisä oli muuttanut,
ties mistä syystä, sinne ulkosaarelle. Oli kalastettu, kuljettu merta,
käyty kauppaa, ja siinä, missä joku toinenkin, oli kai myös isoisä
rikkonut tulliasetuksia. Isä oli jo ulottanut toiminnan mantereellekin,
ostanut ja laajentanut muutamia tehtaita rajan läheisyydessä, hankkinut
kaupunkitalon ja lähettänyt tyttönsä äidin kuoltua kaupunkiin oppia ja
sivistystä saamaan.

Kaihon sävel soinnahti tytön äänessä, kun hän mainitsi ulkosaarensa.
Lapsuudenmuistot vetivät sinne; hänen olemuksensa kaipasi laajoja
hiekkarantoja, meren tyrskettä, rannattomia ulappoja. Ja uskollisesti
joka kesä hän oli purjehtinutkin entiselle kotisaarelle ja viettänyt
melkein koko kesänsä siellä, tuntematta ikävää, kaipaamatta mantereen
vilkkaisiin, ihmistäyteisiin keskuksiin.

"Huomenna taikka ylihuomenna lähden taas sinne", mainitsi hän iloisena.
"Tervetuloa käymään. Houkuttelin Lotta-tätiä sinne, ja hän puolittain
lupasi. Tulkaa tekin! Pieni seura ei haittaa. Pari tyttötoveriani on
luvannut niinikään tulla. Kaipaamme kavaljeeria. Ja tehän kelpaatte
hyvin auttamaan veneen hoitamisessa, kun saatte hiukan harjoitusta.
Siellä saamme purjehtia pitkiä matkoja. Ei kai teille meritauti tule
pian?"

Luutnantti nauroi.

"Ei, en ole vielä sitä tuntenut milloinkaan. Mutta te olitte tänään
julma herra Kontiolle..."

"Julma? Tepä olette jalomielinen. Ei, minä olin vain oikeudenmukainen.
Herra Kontio sai ansionsa mukaan."

"Kuinka niin?"

"Hän ylvästeli uudella alalla, jolla hän ei ole mestari. Hän on kuin
kotonaan diplomaattikutsuilla, mutta avuton myrskyssä ja
kalastajaveneessä. Hänen ei pitäisi pyrkiä jonkinlaiseksi
yleismestariksi. Hän tanssii hyvin, paljon paremmin kuin esimerkiksi
te..."

Luutnantti kumarsi hämmentyneenä. Tuo oli totisesti suorasukaista.

"... mutta purjeveneessä olen paljon mieluummin teidän kanssanne",
lopetti tyttö levollisesti.

Tyytyväisyys ailahti luutnantin mielessä.

"Ja mistä... mistä te pidätte enemmän, tanssimisesta vai
purjehtimisesta?" uskalsi hän kysyä.

"Koettakaapa arvata!" sanoi tyttö ja nousi. Hän käänsi päänsä, mutta ei
muistanut, että kevyt punastus näkyy yhtä hyvin niskassakin.

Luutnantti oli tyytyväinen, jopa tyytyväisempi kuin jaksoi täysin
tajutakaan.




11.

VÄÄPELI KOSKINEN HUOMAA KEKSINNÖN EPÄKÄYTÄNNÖLLISEKSI.


Luutnantti Lahtinen oli saapunut aamutunneilla patterille ja vaikka
hänen päässään kiehui ajatuksia, toivoja ja pelkoja, nukkui hän heti
levolle ruvettuaan sikeästi ja heräsi reippaana, virkistyneenä ja
toimintahaluisena. Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella omia asioitaan,
sillä työ vaati kaiken hänen huomionsa.

Tultuaan ulos hän näki vääpelin jo polttelevan piippuaan ja odottelevan
pihalla.

"Kaikki tarpeet ovat saapuneet", ilmoitti Koskinen. "Vein ne jo
saarelle. Tuletko pian?"

Sinuttelu tuntui vielä oudolta ja kankealta vääpelistä, jonka äkillinen
ja jonkun verran salaperäinen korotus oli herättänyt ansaittua huomiota
patterilla, ei vain miehistön ja alipäällystön, vaan myöskin upseerien
joukossa. Tiedettiin, että Lahtisella ja Koskisella oli ollut jokin
vakava seikkailu, että heidät molemmat oli siirretty yleisesikunnan
käytettäviksi ja että luutnantti oli vihdoin keksinyt jotakin tärkeää,
mutta yksityiskohdat olivat täydellisen hämärän peitossa. Ei luutnantti
eikä vastaleivottu vääpelikään suostunut edes puolella sanalla
hiiskahtamaan asioistaan. Ja kapteeni Tuokko, joka niinikään lienee
ollut salaisuudesta perillä, oli yhtä vähäpuheinen. Huhuilla ja
arveluilla oli mitä vapain tilaisuus kukoistaa, ja uskomattomia
otaksumia keksittiinkin.

"Haukkaan vain hiukan aamiaista", sanoi luutnantti tovin kuluttua.
"Tarkastitko, olivatko kaikki osat kunnossa?"

"En, voimmehan sen tehdä sitten yhdessä."

"Hyvä, puolen tunnin kuluttua lähdemme."

Saavuttuaan pajasaarelle he lähettivät siellä olleet vahtisotilaat pois
ja ryhtyivät nyt lopullisesti sovittelemaan sekä itsevalmistamiaan että
muualta hankittuja osia yhteen. He odottivat joka hetki, milloin
keksisivät jonkin virheen, laskuerehdyksen, sillä he olivat tottuneet
pettymyksiin, mutta ei, kaikki tuntui olevan kunnossa. Hiuskarvalleen
sopivat osat yhteen.

"Tämähän tuntuu luonnistuvan", puheli luutnantti tyytyväisenä.

Nyt oli siis vihdoin koittanut hetki, jolloin hän pääsisi lopullisesti
varmuuteen keksinnöstään, laskelmiensa ja teoriainsa yksityiskohdista.
Siinä se nyt oli, hänen keksintönsä, harmaanvihertävällä kumikankaalla
verhottu sukelluspuku suurine kypäreineen ja selkään kiinnitettyine
hengityslaitteineen.

"Kumpi meistä koettelee ensiksi?" kysyi vääpeli, joka koetti olla
välinpitämättömän ja tyynen näköinen, mutta jonka teeskentely ei
tuntunut oikein onnistuvan. Hän olisi tahtonut hinnalla millä hyvänsä
saada osakseen tuon kunnian. "Jospa minä menisin ensiksi... se voi näet
olla vaarallistakin, ja silloin on tärkeämpää, että sinä olet
kunnossa..." jatkoi hän hiljaa, katsomatta luutnanttiin.

Lahtinen nosti päätänsä.

"Vaarallista? Ja siksikö sitten laskisin sinut... Ehei, poikaseni,
totta kai keksijä saa itse ensimmäisenä koetella. Mutta älä huoli,
kyllä sinäkin vielä saat. Onhan tuossa puku sinullekin."

Hän istahti penkille ja ryhtyi riisumaan päällysvaatteita yltään.
Niiden sijaan hän otti sileän, villaisen, kudotun trikoopuvun, joka
suojasi jalkoja, vartaloa ja käsiä. Vääpeli alkoi sitten auttaa
sukelluspukua hänen päälleen. Se oli suhteellisen helppo homma, sillä
tämä laite oli suunniteltu sellaiseksi, että sen saattoi ilman
mainittavaa vaikeutta yksinäänkin sekä pukea että riisua. Muutamassa
minuutissa oli luutnantti ulkoasultaan muuttunut joksikin entisaikojen
kummitukseksi. Kypärin kristallilasiset silmät loistivat. Kumeana
kaikui hänen äänensä kypärin sisältä pienen hengitysaukon kautta, joka
kuivalla oltaessa saatettiin avata.

"Kyllä tässä puvussa ei tanssi", huusi keksijä varustuksensa sisältä.
"Kuivalla maalla on tässä asussa totisesti hiukan raskasta liikkua.
Lähdetäänpä rantaan!"

Hitaasti ja raskaasti hän lähti vääpelin auttamana liikkeelle ulos
pajasta. Jalka nousi vaikeasti kynnyksen yli. Mutta liikkuminen oli
kuitenkin ponnistelemalla mahdollista. Hän koetti vielä matkalla
sähkölamppua, joka oli kiinnitetty rintaan. Se toimi hyvin. Ranteessa
oli kello ja kompassi, rinnalla paine- ja syvyysmittari.

Vääpeli kiinnitti tukevan köyden hänen vyötäisilleen ja ohjasi hänet
sitten rantaan, pienen lahden perukkaan, missä puut kätkivät miehet
kaikkien katseilta. Ranta oli syvä, niin että jo parin kolmen metrin
päässä oli vettä miehenpituuden verran. Vääpeli istahti veneeseen ja
kehitti köyttä vapaaksi parikymmentä metriä. Luutnantti sulki
hengitysaukon, teki merkin kädellään ja astui veteen. Hetken kuluttua
hän oli kadonnut näkyvistä. Köysi solui veteen.

Koskinen ryhtyi soutamaan hiljalleen. Hän ei antanut köyden jännittyä,
mutta seurasi tarkasti sen suuntaa. Kas niin, nyt oltiin jo
kolmenkymmenen metrin päässä rannasta. Kaikki oli nähtävästi kunnossa
veden alla, sillä minkäänlaisia merkkejä ei annettu köydellä. Hei vain,
luutnantti tuntui harppaavan siellä pohjassa hyvää vauhtia. Köysihän
yritti yhtä mittaa jännittyä. Niin, nyt saattoi olla jo viisi kuusi
metriä vettä. Ja kaikki edelleenkin hyvin. Entäs kun jouduttaisiin
tuonne keskiväylälle, missä vettä oli varmasti noin kymmenen metriä?

Vääpeli vilkaisi kelloonsa. Oli kulunut jo kymmenen minuuttia, vaikka
tuntui siltä kuin ei vielä olisi puoltakaan tästä ajasta mennyt.
Keksintö oli onnistunut, se oli todellakin kelvollinen.

Vedestä kuumotti himmeätä valoa, joka liikkui varmasti salmen poikki.
Kas niin, nyt tultiin syvemmälle, ja köyttä juoksi runsaammin.

Vääpeli souti hiljaa tarkaten köyttä. Luutnantti ei antanut
minkäänlaisia merkkejä. Kaikki oli siis edelleenkin hyvin.

Nyt sivuutettiin salmen syvin kohta ja alettiin vähitellen lähestyä
toista rantaa. Aikaa oli kulunut jo yli puoli tuntia. Valo pysähtyi ja
lähti sitten liikkumaan takaisin. Vääpeli seurasi veneessä.

Tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli kulunut, kun harmaan vihertävä
kypäri kohosi vedenpinnan yläpuolelle lähellä pajasaaren rantaa,
luutnantin teräkseen puettu käsi työnsi syrjään hengitysaukon sulkijan
ja syvältä kypäristä kuului tyytyväinen ääni:

"Terveisiä ahventen valtakunnasta!"

Lahtinen kompuroi rantakiven luo, irroitti itse kypärinsä ynnä
rinta- ja selkähaarniskansa ja laski ne kivelle.

"No, millaista se on?" tiedusti vääpeli kiihkeästi veneestään.

"Kaikki hyvin. Kyllä tässä asussa voi liikkua ja hengittää. Ei tullut
yhtään tukala olo. Pohja on vain niin liejuinen ja mutainen, että
väliin vajosin melkein polviin saakka. Liejua ja joitakin suuria kiviä,
joita sai kierrellä. Ja hakoja kaikkialla. Ei tullut kylmäkään.
Painetta ei tuntunut. No niin, enpähän ollutkaan kuin noin kymmenen
metrin syvyydessä. Nyt saat itse koettaa."

Luutnantti tallusti pajaan, missä riisui loputkin varustuksistaan ja
puki jälleen vaatteet ylleen. Vääpeli valmistautui sillä aikaa
puolestaan koettelemaan sukelluspukua.

Kerran veteen päästyään Koskinen olikin siellä lähes kaksi tuntia,
kierrellen salmessa ja uskaltautuen selällekin. Luutnantti seuraili
häntä veneellä.

Kun vääpeli vihdoin oli saapunut rantaan ja irroittanut kypärin,
loistivat hänen silmänsä riemusta.

"Kyllä se on suurenmoista! Ja liikkua voi melkein yhtä helposti kuin
olisi maan päällä. Mutta, hitto vieköön, tämä keksintö on sittenkin
epäkäytännöllinen", lisäsi hän nauraen.

"Kuinka niin, jos saan luvan kysyä?"

"No, hitto vie, eihän kypäri päässä voi tupakoida, syömisestä
puhumattakaan!"

"Tupakoida! Ohhoh, sinä olet liian vaativainen. Hyvä kun saa edes
hengittää."

Vääpeli ei sanonut mitään, mutta kiskoi jotakin köydenpäätä rantaan.
Luutnantti katseli sitä ihmetellen.

"Mitä sinulla tuossa köydessä on?"

"Katsotaan, katsotaan!" rauhoitti vääpeli. "Luulen, että täällä
keksinnöllä tulee vielä aikaa voittaen olemaan lisämerkitys, jota emme
ole tulleet ajatelleeksikaan. Kas tässä!"

Vedestä ilmestyi joukko köyteen sidottuja, liejuisia ja savisia
säkkejä. Vääpeli hinasi ne maihin. Luutnantti alkoi aavistaa, mitä ne
sisälsivät.

Koskinen aukaisi yhden säkin.

"Tällaisia marjoja sitä meressä kasvaa", sanoi hän ja näytti kiiltäviä
kanistereita, joita säkit olivat pullollaan. "On siinä muutamia satoja
litroja."

Luutnantti nauroi kohti kurkkua. Kanistereita! Sepä mainiota.
Totisesti, kunhan poliisit ja raittiusvalvojat aikoinaan pääsisivät
käyttämään hänen keksintöään, eivät mereen upotetut kanisterit enää
olisi lainkaan turvassa. Salakuljettajien ammattivaarat lisääntyisivät
uudella ja peloittavalla tavalla.

Seuraavina päivinä he jatkoivat kokeitaan, jotka onnistuivat hyvin.
Vain muutamia mitättömiä korjauksia ja muutoksia oli tehtävä.
"Kidukset" työskentelivät erinomaisesti, hankkien ilmaa kylliksi ja
riittävän puhdasta. He oleskelivat vedessä yhä pitempiä aikoja,
retkeillen entistä kauemmas saarelta pitkin merenpohjaa. Varokeinoja
pidettiin jo tarpeettomina, ja siksi he kulkivat veden alla kahden.
Kukaan ei tiennyt eikä nähnyt heidän matkojaan. Ja kun luutnantin
määräyksestä oli eräälle ulommaisimmalle kallioluodolle kuljetettu
suuri määrä ohutta teräslankaa ynnä muutamia satoja pitkiä, ohuita
rautapuikkoja, jäivät he laivan lähdettyä kahden kesken sinne
laatikkoineen, joiden sisällyksestä laivalla olleilla sotilailla ei
ollut aavistustakaan. He olivat varanneet mukaansa riittävästi ruokaa,
ja niinpä he ilmestyivätkin patterille vasta kolme päivää myöhemmin
purjeveneellä, joka oli niinikään jätetty heitä varten luodolle. He
olivat kalpeita ja väsyneitä ja tummat, raskaat renkaat silmien alla
todistivat valvontaa ja ponnistuksia, mutta he eivät mitään kertoneet
tovereilleen. Heidän ilmeistään ja esiintymisestään vain näki, että
millä tahansa retkillä he olivat käyneet, he olivat onnistuneet.

Kapteeni Tuokko pistäytyi illalla Lahtisen huoneeseen, missä tämä
vuoteeseen vetäytyneenä lueskeli edellisten päivien sanomalehtiä.
Niiden ulkomaanosastossa oli uutisia, jotka herättivät luutnantin
mielenkiintoa. Hänen mieleensä johtuivat jälleen kenraalin sanat:
"Meillä on kiire!"

"Taitaa väsyttää", arveli kapteeni istahtaessaan nojatuoliin ja
sytyttäessään savukkeen. Hänestä näkyi, että hän olisi mielellään
kuullut luutnantin jotakin kertovan, sillä uteliaisuus vaivasi häntä.
Olihan hän muuten hiukan osallisenakin luutnantin seikkailuissa.

Lahtinen tajusi sen vallan hyvin.

"Kyllähän tässä väsyttääkin", vastasi hän ja jatkoi, iskien silmää ja
painaen sormen huulilleen: "Terveisiä..."

Hän mainitsi erään paikan nimen. Kapteeni Tuokko sävähti ja katsahti
ympärilleen.

"Kävitkö siellä?" kuiskasi hän käheästi.

Luutnantti nyökäytti päätänsä mitään sanomatta. Kapteeni jäi
mietteisiinsä. Sitten hän virkkoi kääntyen luutnantin puoleen:

"Wiesenin juttu on nyt selvä."

Lahtinen laski lehden kädestään.

"Miten se päättyi?"

"Olin eilen kuulustelussa ja sain tiedon päätöksestäkin. Asiasta ei
haluta tehdä julkista. Wiesen on kuollut eikä hänen kuolemastaan voida
syyttää ketään. Paroonitar karkoitetaan maasta ulkomaalaisena. Menköön!
Kaunis, viehättävä nainen!"

Kapteenin ääni kuulosti hiukan uneksivalta. Luutnantti hymähti hiljaa.

"Epäilemättä, epäilemättä. Hän herättää kyllä sääliä. Mutta oletko
ajatellut, minkälainen lumoojatar hän voisi olla? Jos olisi sota,
niin... Enpä haluaisi olla upseeri, jonka voitaisiin todeta
seurustelleen hänen kanssaan pienimmässäkään määrässä. Sen miekkosen
osakkeet eivät olisi korkealla. Everstihän tuntee hänet?"

"Kyllä, ja ukko haroi harvaa tukkaansa juuri sen takia. Häntäkin näet
kuulusteltiin. Mutta hän ei onneksi ollut tavannut paroonitarta kuin
parilla suurilla kutsuilla."

"Mikä lie ollut syynä, että he ryhtyivät tuollaiseen puuhaan?"

Kapteeni teki kyllästyneen eleen.

"Tavallinen, ihan tavallinen juttu. Rahapula. Eivät osanneet sopeutua
elämään uusissa oloissa, rajoitetuin varoin. Ja kun paroonilla oli
vanhoja kunniakkaita suhteita Suomessa, kun hänellä oli isänsä
aikoinaan saama saksalainen parooninarvo, huomattiin hänet sopivaksi
työskentelemään Suomessa, tehtiin tarjous, ja parooni hyväksyi sen."

"Entä paroonitar?"

"Hän oli suhteellisen passiivinen. Seurasi miestään enemmän peläten
kuin rakastaen. Eikä hän aluksi liene tiennytkään asian oikeaa laitaa.
Nyt hän lienee sen palvelijatolvanan kanssa jo Ruotsissa. Niillä
herroilla oli kuulustelussa muuten sellainen käsitys, että naapurimme
on saanut pulittaa rahaa melkoisen runsaasti paroonivainajalle, joka ei
kuitenkaan hankkinut mitään tärkeämpiä tietoja. Mutta kaunis ja
viehättävä rouva hänellä oli."

"Miten lienee sen lurjuksen laita, joka teki hyökkäyksen hotellissa?"

"Oh, näin hänet kuulustelussa. Hän ei selviä niin helpolla. Hän lienee
sitäpaitsi ainakin virallisesti Suomen alamainen. Siitä jutusta on
leikki kaukana."

Luutnantti näki yöllä jonkunlaista unta suunnitellusta
purjehdusretkestä neiti Aution kanssa. Ja aamulla pukeutuessaan hän
suunnitteli, että tänään, käydessään kaupungissa ilmoittamassa
lopullisista kokeistaan ja niiden tuloksista, hänen pitäisi pyytää
itselleen muutamien päivien loma. Sen hän katsoi hyvinkin ansainneensa.
Silloin hän voisi matkustaa jonkun saarelaisen moottorissa tapaamaan
neiti Autiota, joka oli kutsunut häntä etäiselle ulkosaarelle, ja
oleskella siellä muutamia päiviä välittämättä vähääkään tehtailija
Aution kylmyydestä tai kunnianhimosta. Kunhan vain Elna-neidon silmät
hänelle loistaisivat, olisi kaikki muu hyvin tai yhdentekevää.

Koskinen hoiteli konetta heidän matkatessaan kaupunkiin. Hänenkin
ajatuksensa liikkuivat lomassa. Hän halusi käydä kotonaan hieman
vihjailemassa ylennyksensä syistä ja varmistumassa, että muuan häntä
odotteli, ellei suorastaan surren, niin ei ainakaan ilman kaipuuta.

Luutnantti pääsi divisionan esikunnassa itse komentajan puheille ja sai
hänelle tehdä selkoa viimeaikaisista töistään.

"Tietenkin voin suorittaa kokeen vielä joidenkin asiantuntijain
läsnäollessa, mutta vakuutan samalla, etten ole millään tavalla
erehtynyt. Olen oleskellut yhdessä vääpelini kanssa lähes kolmekymmentä
tuntia yhtä mittaa veden alla, ja kaikki sujui erinomaisesti. Olisimme
molemmat voineet viipyä siellä kauemminkin. Kerran ulottui retkemme..."

Hän mainitsi taas sen paikannimen, jonka oli ilmaissut kapteeni
Tuokollekin. Kenraali silmäili häntä sekä kummissaan että hieman
peloissaan.

"Ei suinkaan vain...?" aloitti kenraali.

"Ei, kukaan ei meitä nähnyt eikä kenelläkään voi olla aavistustakaan",
uskalsi Lahtinen keskeyttää.

"Hyvä, hyvä!"

"Ja nyt, herra kenraali, rohkenen pyytää muutamien päivien lomaa."

Luutnantti odotti kenraalin nyökkäävän. Mutta vastaukseksi tulikin
päänpudistus.

"Valitan, mutta lomasta ei voi nyt tulla puhettakaan. Teitä varten on
määräykset jo annettu. Te lähdette tänään Kivisaarelle, ilman mitään
viivytystä, ja saatte mukaanne joukon kirvesmiehiä, muurareita ja muita
työläisiä. Siellä on laajahko kasarmirakennus. Tarkastatte sen ja
pidätte huolta, että se korjataan väliaikaiseen kesäiseen kuntoon.
Ylihuomenna saatte sinne miehistön. Komppanian valittuja miehiä,
vapaaehtoisia. Ja tässä on teille väliaikainen harjoitusohjesääntö,
johon voitte tehdä haluamianne muutoksia, mikäli katsotte
tarpeelliseksi. Miehistön mukana saapuvat myöskin upseerinne,
luutnantti Huurre ja vänrikki Airanne. Työhön pitää käydä lujasti
käsiksi. Korotuksenne tapahtuu joko huomenna tai ylihuomenna.
Ensimmäinen lähetys pukujanne saapuu viimeistään viikon, ehkäpä jo
parin päivänkin kuluttua. Toivotan onnea. Näkemiin!"

Se luutnantti, joka nyt asteli sotalaitoksen laiturille, ei ollut
iloinen eikä tyytyväinen, vaikka tiesikin pääsevänsä kapteeniksi päivän
parin päästä.

Lomaa ei hänelle myönnetty. Purjehdusretkeä ei käynyt ajatteleminen
ainakaan muutamaan viikkoon. Mutta kun hän katseli laivan lastaamista
ja näki hänelle luvatut työmiehet monipuuhaisessa satamassa, silloin
hävisi sekä hänen että alakuloisen vääpelinkin kasvoilta jurotus ja
synkkyys. Olihan tässä vielä päiviä edessä. Työ kutsui ja vaati. No
niin, siis ensiksi työ, Ja sitten... sitten joskus purjehdusretkikin.




12.

KAPTEENI LAHTINEN TAPAA NEITI AUTION MUUTTUNEISSA OLOISSA.


Alkoi jo olla vilpoisempaa kuuman heinäkuisen päivän jälkeen. Auringon
säteet kultasivat poppelien, vaahterain ja lehmuksien latvuksia
kaupungin lehtevässä puistossa ja hehkuttivat talojen ikkunoita
vilkasliikkeisen pääkadun varrella. Raitiovaunut kolisivat, ja niiden
kellot helisivät taukoamatta, autot päästelivät käheitä, erilaisia
varoituksiaan, ja pitkin puiston leveää, keltahiekkaista käytävää
liikkui ja kohisi taaja väkijoukko, pysähdellen kuuntelemaan
sotilasorkesterin soittoa suuren, kukka-istutusten ympäröimän
ravintolan edustalla. Tiheinä joukkoina seisoivat iltalomaa viettävät
sotilaat ja toimensa päättäneet työmiehet soittolavan ympärillä,
jutellen ja naureskellen seurassaan olevien neitosten kanssa. Sotilaita
tuntui olevan paljon, mutta suuren garnisonikaupungin asiantuntevat
neitoset tiesivät kyllä, että niitä oli vähän, hyvin vähän, sillä
suurin osa heistä hikoili parhaillaan leirillä, uuvuttavilla marsseilla
ja taisteluharjoituksissa, vain ikävin mielin muistellen iltalomia
kaupungissa ja kävelyhetkiä ihanassa, varjoisassa puistossa.

Ravintolan laaja lasikuisti oli täynnä väkeä ja elämää, naisia
keveissä, kirkasvärisissä kesäpuvuissa ja miehiä, jotka pyyhkivät
kasvojaan ja hiljaa, mutta hartaasti manailivat kuumuutta.
Purjekatoksisen keskiosan alla oli kuitenkin hieman viileämpää, ja
ihmiset nauttivatkin siellä olostaan pikku pöytien äärellä, kuunnellen
torvisoittokunnan tai sen levätessä jouhiorkesterin esityksiä,
katsellen alhaalla aaltoilevaa väkijoukkoa ja rehevän vihreää puistoa
ja tuntien mielihyvää ympäristön rauhallisesta, mutta iloisesta ja
elämäntäyteisestä kohusta ja sorinasta. Tämä olikin hyvä ravintola, ja
sen antimet olivat maukkaita. Tarjoilijat häärivät hohtavan valkoisissa
takeissa, ja hovimestari seisoi sisäosaan johtavalla ovella kuin
sotapäällikkö, jonka kotkankatse tarkkaa taistelua ja sen jokaista
vaihetta ja yksityiskohtaa herpoamattoman innokkaasti.

Kapteeni Lahtinen istui kuistin ulommaisella reunalla, lähellä leveitä
pääportaita, jotka nousivat istutusten keskitse. Hän nautti myöskin
olemassaolostaan, soitosta, ihmisten näkemisestä ja viimeksi, mutta ei
suinkaan vähimmin, erinomaisesta voileipäpöydästä, jonka oli tilannut
saadakseen vaihtelua sotilaskokin taidonnäytteiden jälkeen.

Kapteeni Torminen, divisionan esikunnasta, oli hänen seurassaan. He
olivat vanhoja tuttuja ja ystävyksiä.

Torminen luki innokkaasti ja tarkkaavasti äskettäin saapuneita
pääkaupungin sanomalehtiä. Lahtinen oli vilkaissut niihin, mutta sitten
pannut ne syrjään. Hän ei saanut tänä iltana kiinnitetyksi niihin
huomiotaan, sillä hän ajatteli vain sitä, että hänelle oli nyt
vihdoinkin luvattu lomaa, joka alkaisi ylihuomenna. Ja silloin... hänen
ei ollut tarvinnut miettiä, kuinka lomansa käyttäisi.

"Oiva, kuuleppa", virkahti Torminen lehtensä takaa, "uutiset eivät
tunnu kovin rauhoittavilta. Lempo heidät ties, mitä saattavat keksiä!"

"Voi olla", arveli Lahtinen, mutta hänen äänestään kuului, ettei hän
laisinkaan uskonut siihen, mitä oli sanonut. Nyt, kun hän vihdoinkin
pääsisi kaipaamalleen retkelle, eivät mitkään tyhmät poliittiset
selkkaukset saisi tulla estämään. Kuin pahan omantunnon äänenä
kaikuivat hänen tajunnassaan taas kenraalin sanat: "Meillä on kiire!"
Mihin lemmossa tässä olisi kiire? Tosin oli naapurivaltakunnassa,
vihollismaassa, niinkuin sitä oli parempi ja asiallisempi nimittää,
viime viikkoina käyty ankaraa poliittista taistelua kahden ryhmän
kesken, joista toinen, nyt vallassaoleva, halusi ainakin toistaiseksi
noudattaa rauhallista politiikkaa, kun taas toinen väitti, että vain
onnellinen ja voitollinen ulkomainen sota selvittäisi kaikki pulmat,
että se lujittaisi hallituksen asemaa sisäänpäin ja hankkisi myöskin
kiistämättömiä etuja ulkonaisissa suhteissa. Mutta tähän asti ainakin
oli hallituspuolue ollut voitolla. Jos vähemmistö kuitenkin saisi äkkiä
voiton puolueen edustajakokouksessa, silloin... niin, silloin oli
kaikki mahdollista. Mutta Lahtinen ei uskonut tähän mahdollisuuteen.
Sotako? Mitä vielä! Eihän heillä ollut mitään halua eikä suoranaista
syytä sotia. Eikä vihollisella sen enempää. Ja vaikka kaikki kääntyisi
pahimpaankin päin, otaksui hän kestävän jonkun aikaa, ennenkuin edes
näön vuoksi olisi hierottu hiukan riitaa. Täytyihän olla jonkunlainen
syy sotaan ja oikeastaan sodanjulistuskin. Tietenkin oltiin täällä
varuilla, mutta välitöntä vaaraa ei sentään vielä pelätty. Olihan
hänellekin myönnetty lomaa. Tämä lupa rauhoitti häntä enemmän kuin
paripalstainen pääkirjoitus tai paraskaan esitelmä.

Hän söi hyvällä ruokahalulla kylmää vasikanpaistia ja tuoreita
kurkkuja, siemaisi olutta ja alkoi silmillään etsiä lautasten
sekamelskasta jotakin, mikä nyt paraiten maistuisi. Ah, olisipa tuossa
vastapäätä lehteensä hukkuneen Tormisen tilalla istumassa neiti Autio!
Hän huokasi: neiti Autio oli kaukana, ja hänen luonaan saattoi olla
Allan Kontio. Hän nauroi itsekseen, muistellessaan herra Kontion
runonlausuntaa, mutta sitten hän oli ajatuksissaan pudistavinaan
päätänsä: naiset ovat naisia, neiti Autio voi kyllä hetkisen ajan
naureskella herra Kontiolle, mutta hän voi myös katua ja...

Huolellinen valinta vei mainioon tulokseen: hän keksi muutamia
oivallisia porsaanjalkoja ja oli juuri nostamassa niitä lautaselleen,
kun jotenkin kaukainen, mutta ankara jymäys tärisytti ilmaa, ikkunat
helähtivät ja ihmiset kavahtivat paikoiltaan. Jymäystä seurasi
silmänräpäyksen kuluttua kokonainen sarja uusia. Ihmiset seisoivat
puoleksi kohonneina tuoliensa varassa. Erehdys oli nyt enää mahdoton:
nuo jymäykset olivat ankaria räjähdyksiä. Ja seuraavassa hetkessä nousi
pohjoiselle taivaalle hohtava, punertava kajastus: jossakin oli
syttynyt tulipalo.

Torminen nojasi kaiteeseen kalpeana ja vakavana ja katseli taivaalle.
Hän päästi huudahduksen ja osoitti Lahtiselle ylöspäin. Huulet
puristautuivat lujasti yhteen, ja silmät loistivat synkästi.

Ylhäällä, kaukana korkealla, tummenevan taivaan alla, Lahtinen näki
kuin lintujonon. Mutta jono oli liian säännöllinen, liian harva. Ei,
lintuja ne eivät olleet. Mitä ihmettä! Vapisevin käsin hän haparoi
viereiseltä tuolilta kiikarikotelonsa, jonka oli iltapäivällä käynyt
korjauttamassa, ja sieppasi kiikarin silmilleen.

Ja silloin hän näki selvästi ja varmasti: tuolla ylhäällä oli
lentokone-eskaaderi, liikkuen mallikelpoisessa asetelmassa. Siinä oli
ainakin toistasataa konetta. Ja niiden siivillä näkyivät merkit, joita
tosin ei voinut oikein selvästi erottaa, mutta jotka hän arvasi ja
tiesi. Ne merkit olivat punaisia tähtiä!

Kaupungin yläpuolella oli siis vihollinen. Ja sodanjulistuksena olivat
nuo jymäykset ja räjähdykset. Se pudotti pommeja, ahdisti kaupunkia,
koki tuhota läheistä rautatiesiltaa.

Sodanjulistusta ei tuotu pergamentille kirjoitettuna, juhlallisin
sinetein varustettuna tärkeänaamaisen, luihukatseisen diplomaatin
välityksellä, vaan se pudotettiin räjähtävänä pommina rauhalliseen
kaupunkiin tyynenä kesäisenä iltana. Sehän olisi voitu arvatakin.

Tuntui niin pohjattoman turvattomalta ja avuttomalta, kun katseli
korkeudessa leijailevia koneita. Lahtista melkein värisytti: jos pommi
nyt putoisi hänen viereensä, ei hän enää milloinkaan näkisi neiti
Autiota, ei milloinkaan saisi hänelle sanotuksi, minkä tiesi jo
varmaksi...

Väkijoukko seisoi ja katseli tovin aikaa hiljaa, liikkumatta, vain
huohottaen, katseet taivaalle kiinnitettyinä. Sitten puhkesi raivokas
huuto: "Vihollinen! Lentokoneita! Pommeja!" Huuto vaimeni ja jälleen
tuli hiljaisuus, jonka äkkiä rikkoi synkkä, tahdikas, levollisuudessaan
ja yksinkertaisuudessaan järkyttävä rummutus. Se sisälsi vääjäämättömän
käskyn, kutsui, uhkasi ja määräsi. Hälytys!

Lahtinen heitti ravintolan pöydälle setelin ja hyökkäsi Tormisen
seuraamana puistoon. Kalpeina, pelokkaina, hätääntyneinä tungeksivat
ihmiset käytävillä. Mutta upseereille annettiin tietä. Heidän ei
tarvinnut sitä pyytää, sillä ihmiset väistyivät kuin käskystä. Hetki
sitten ei heihin kiinnitetty minkäänlaista huomiota; nyt katsottiin
heihin, ikäänkuin kummallakin heistä olisi ollut ratkaisu käsissään. He
saapuivat kadulle ja hyppäsivät autoon.

"Divisionan esikuntaan!"

Auto lähti liukumaan pitkin ihmistäyteisiä, meluisia katuja. Kun se
saapui satamatorille, näkivät he rautatiesillan ympäristön olevan
liekkien vallassa. Puutavaravarastot olivat syttyneet tuleen ja savu
peitti sillan näkyvistä. Oliko se jo rikki? Räjähdyksiä kuului yhä
uudestaan, ja lentokoneet jatkoivat leijailuaan korkeuksissa.

"Katso!"

Torminen osoitti läntiselle taivaalle: siellä oli joukko pieniä
lentokoneita kohoamassa kierteittäin avaruuteen. Niiden käännähtäessä
loistivat siivillä suuret mustat ristit. Hakaristit!

Ne olivat omia koneita, ne kohosivat taisteluun, hyökkäsivät ylivoimaa
vastaan. Sota oli todella alkanut.

Upseerit riensivät ajoneuvoissa määräpaikkoihinsa, sotilaat juoksivat
kasarmeihinsa. Palosireeni ulvoi, ja rautatieveturit vihelsivät
asemalla. Kumea kohina kaikui kaikkialta ihmisten kiirehtiessä
neuvottomina koteihinsa. Mutta kaiken yli ja läpi kumisi synkkä ja
tahdikas rummutus, joka tunki luihin ja ytimiin. Sotaan, sotaan,
sotaan! kalisivat palikat.

Nyt ei ollut enää aikaa valikoida tai miettiä. Vihollinen oli
varoittamatta hyökännyt. Ase kädessä oli tuho torjuttava.

Synkkä päättäväisyys ja uhma loisti useimpien miesten kasvoilta. Ei
menty soitellen sotaan, iloitellen otteluun; velvollisuus oli raskas,
mutta se täytettäisiin tinkimättä. Ja kuin kiveen piirrettynä kuvastui
jäykiltä kasvoilta horjumaton lupaus: tätä maata ette saa, tai jos
saatte, on se silloin vain hautausmaa.

Auto kiiti kaupungin vanhan osan halki, sivuutti vallit, liukui
sillalle ja pysähtyi divisionan esikunnan edustalle. Upseerit riensivät
sisään. Lahtinen meni heti ilmoittautumaan divisionan komentajalle,
jonka alaisena hänen komppaniansa välittömästi oli. Muutaman minuutin
kuluttua hänet kutsuttiinkin kenraalin puheille.

Ihmeellinen levollisuus ja varmuus valtasi nuoren upseerin, kun hän
näki kenraalin. Tämä mies, jonka hän aina ennen oli tavannut jonkun
verran hermostuneena, kiireellisenä, hätiköivänä, vaikutti häneen nyt
lumoavan tyynnyttävästi. Tuntui kuin vaara olisi yhdellä kertaa
karkoittanut kaiken hermostumisen. Kenraalin olemuksesta huokui
tyyneyttä ja rauhaa.

"Oivallista, että satuitte olemaan saapuvilla. Pari sanaa tilanteesta.
Vihollisen hyökkäys ei tullut täysin odottamatta, mutta laskimme sen
alkavan vasta muutamien viikkojen kuluttua. Emme ole suinkaan antaneet
itseämme kokonaan yllättää."

Kuinka hän sitten minulle myönsi lomaa? ajatteli kapteeni.

"Jotta emme herättäisi hermostusta, myönsimme lyhyitä lomiakin", jatkoi
kenraali. "No niin. Armeija ja suojeluskunnat ovat jo muodostaneet
puolustuslinjan. Vihollisen ensimmäinen murtautumisyritys torjuttaneen
näinä hetkinä. Lentohyökkäyksiä" -- kenraali kohotti olkapäitään --
"voimme torjua ja vastustaa vain mikäli meillä on käytettävissämme
taistelukoneita ja zeniittitykistöä. Muuten saamme niitä sietää
parhaamme mukaan. Mutta se siitä. Nyt tehtäväänne. Tiedustelulentäjät
ovat ilmoittaneet, että vihollinen on jo vallannut ja miehittänyt
ulkosaaret..."

Lahtinen tunsi saaneensa kovan iskun. Miehittänyt ulkosaaret! Ja Elna
Autio oli turvattomalla ulkosaarella, osaamatta väistää vaaraa,
arvatenkin jo vihollisen vallassa, vieläpä sellaisen vihollisen...
Raivo ja suru ahdisti hänen sydäntään, mutta hän pakottautui
kuuntelemaan kenraalin sanoja.

"Ilmatiedustelulla on saatu selville niin paljon kuin sillä tavalla on
saatavissa. Mutta se ei riitä. Meidän pitää saada tarkempi selko
vihollisen aikomuksista, miehityksen vahvuudesta, mahdollisista
varusteluista. Luultavasti valmistaa vihollinen maihinnousua
selkäpuolellemme ja käyttää saaria tukikohtinaan. Näistä seikoista on
saatava tieto. Sen tehtävän annan teille. Se on sekä vaikea että
vaarallinen, mutta se on suoritettava, ja sen täytyy onnistua. Teidän
on päästävä käymään jollakin ulkosaarella. Ja lisäksi se on
suoritettava mahdollisimman nopeasti, viimeistään parissa päivässä. Te
voitte kai sukelluspuvussanne tunkeutua sinne?"

Kapteeni ajatteli niitä kymmeniä kilometrejä, jotka hänen pitäisi
kulkea veden alla, mutta hän vastasi myöntävästi.

"Yksityiskohdat saatte itse miettiä. Tässä ei ole puhetta
urhoollisuuden osoittamisesta, vaan tietojen hankkimisesta. Osaatteko
venäjää?"

"Puhun hyvin huonosti, tuskin lainkaan, mutta ymmärrän melko lailla."

"Hyvä sekin. Luuletteko onnistuvanne?"

"Teen kaikkeni, herra kenraali!"

"Hyvä. Saatte aikaa tunnin mahdollisia asioitanne varten. Sitten
menette lentoasemalle ja ilmoittaudutte komentajalle. Saatte sieltä
koneen, jolla voitte matkustaa komppanianne luo. Oletteko ymmärtänyt?
Haluatteko jotakin kysyä? Hyvä siis. Hyvästi ja näkemiin!"

Kenraalin koura oli luja ja lämmin. Kapteeni iski kantapäät yhteen,
kääntyi ja riensi ulos.

       *       *       *       *       *

Lentokone kiiti hämärän peittämien saarien ja salmien yli. Ilmataistelu
kaupungin yllä oli tauonnut. Zeniittipatterit olivat vaienneet. Vain
punertava kajastus hehkui vielä siltä suunnalta, missä rauniot kytivät.

Kapteeni oli käynyt Lotta-tädin luona. Hän oli saanut kuulla, että
neiti Autio oleskeli ulkosaarella. Täti tiesi sen varmasti ja olisi
muutamien päivien kuluttua itsekin lähtenyt sinne.

Tuska kouristi Lahtisen mieltä. Näkisikö hän enää milloinkaan kaunista
saarelaistyttöä? Hänellä oli edessään vaarallinen, uhkarohkea tehtävä.
Hänen henkensä ei olisi sitä suorittaessa minkään arvoinen. Ja sitten
hän saisi uusia tehtäviä. Nyt oli sota, taistelu elämästä ja
kuolemasta.

Hän ajatteli komppaniaansa, reippaita ja rohkeita nuoria miehiä,
valikoitua väkeä, jonka päällikkönä hän oli ehtinyt olla muutamia
viikkoja ja jonka hän pian saisi johtaa taisteluun. Missä ja miten,
sitä hän ei tiennyt. Mutta hän tiesi, että komppania olisi kaikkeen
valmis. Se sovelluttaisi hänen keksintönsä käytäntöön. Siinä oli heillä
edes jonkunlainen turva, kiistämätön etu. Vihollisella ei sitä ollut.

Ponnistaen tahtoaan hän karkoitti kaikki häiritsevät ajatukset
mielestään, sillä niihin ei nyt ollut varaa. Hän oli upseeri, ja
hänelle oli annettu erikoinen velvollisuus täytettäväksi. Hänen piti
nyt laatia toimintasuunnitelma.

Hänen oli määrä pistäytyä jollakin ulkosaarella. Niin hän tekisikin,
yrittäisi sille saarelle, missä neiti Autiokin oli. Mutta kuinka?

Hän voisi pyrkiä sinne sukelluspuvussa. Mutta se veisi aikaa, matka oli
niin pitkä, eikä hänelle ollut vielä lähetetty mitään sopivaa
vedenalaista kulkuneuvoa. Sitä ei kai ollut ehditty vielä suunnitella.

Mutta komppanialla oli käytettävissään nopeakulkuinen moottorivene. Se
auttaisi asiaa. He voisivat lähestyä saarta moottoriveneessä ja sitten
hypätä siitä veteen sukelluspuvuissa. Niin oli asia suoritettava. Se
oli kyllä uhkarohkeaa, mutta se oli ainoa tapa. Entä paluu?
Moottorivene ei voisi heitä odottaa, lentokoneet ainakin keksisivät sen
ja myöskin vihollisen laivat näkisivät. No niin, takaisin täytyisi
sitten koettaa palata pohjaa pitkin. Jo ensi yönä olisi tälle retkelle
lähdettävä.

Ilma ei ollut sopiva. Oli liian tyyntä ja valoisaa. Moottorivene
voitaisiin nähdä ja kuulla. Mutta ei auttanut valikoida. Määräys oli
selvä: mahdollisimman pian!

Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota lentokoneeseen, jossa itse istui,
mutta äkkiä hän kuuli, että moottori toimi epätasaisesti,
sysäyksittäin. Hän näki ohjaajavääpelin kiireesti kopeloivan koneosia.
Mutta siitä ei ollut apua. Hetken kuluttua moottori pysähtyi, ja kone
laski jyrkästi liukuen kapeaan salmeen. Hämärä oli jo niin sakea, ettei
nähnyt selvästi. Kone liiti hetkisen vedenpinnan yläpuolella, äkkiä
kohisi vesi jalaksissa, sitten tuntui voimakas raapaisu, kone heilahti
rajusti eteenpäin ja oikealle, mutta säilytti kuitenkin tasapainonsa,
pysähtyi ja jäi hiukan kallelleen.

Synkkänä ja pahantuulisena kiipesi ohjaajavääpeli koneesta, laskeutuen
toiselle ponttoonille.

"Tällä koneella ei lennetä", murahti hän enemmän itsekseen. "Moottori
epäkunnossa ja toinen ponttooni rikki. Moottorin voi ehkä saada
kuntoonkin, mutta ponttoonia ei. Nousemaan ei pääse."

Kapteeni katsoi ympärilleen. Ranta häämöitti parin- kolmenkymmenen
metrin päässä. Kiviä ei ollut välillä.

"Vanha rakkine!" jatkoi vääpeli murinaansa.

Kapteeni pääsi hetken kuluttua selville siitä, että rannan voi
saavuttaa vain uimalla, ellei konetta saataisi liikkeelle, mikä taas
näytti mahdottomalta. Toinen ponttooni oli puhki, ja kone voi piankin
kaatua. Hän puheli vääpelin kanssa, joka oli toimittanut tutkimuksia.
Ei, kone ei kaatuisi. Puhjennut ponttooni nojasi kiveä vasten. Vesi ei
ollut syvää, ja maihin pääsisi kahlaamalla.

Ei auttanut muu kuin että kapteeni ja vääpeli laskeutuivat veteen, joka
tuntui kylläkin lämpimältä, ja kahlasivat sadatellen maihin. He
kastuivat melkein kainaloihin saakka, kannatellen tavaroitaan pään
yläpuolella. Kapteenin tiedustelumatkan ensi seikkailu oli alkanut
vaarattomalla, mutta kiusallisella tavalla.

"Koneen jätätte rannalle ja seuraatte minua", komensi kapteeni, lähtien
vääpelin kanssa etsimään venettä, jolla voisivat jatkaa matkaansa.

He löysivätkin veneen, jossa oli kahdet aironhangat. Aikaa ei ollut
menetettävissä; omistaja sai ajatella mitä halusi. He irroittivat
veneen rannasta ja kävivät molemmat airoihin käsiksi. Alkoi tulla jo
koleahkokin kylvyn jälkeen.

Siitä tuli pitkä ja ankara soutu. Kun he pääsivät selälle, saivat he
vastaansa tuulenkin, joka puhalsi märkien vaatteiden lävitse. Mutta
soutaminen pysytti heidät kumminkin lämpiminä.

Vedet ja rannat tuntuivat kuolleen. He eivät nähneet ainoatakaan
venettä tai moottoria, jonka olisivat voineet vallata. Mutta he
olivatkin syrjässä laivaväyliltä.

Neljän tunnin ankaran soudun jälkeen kapteeni vihdoinkin tunsi saaren,
jolle hänen komppaniansa oli majoitettu. Vielä neljännestunnin soutu,
ja he laskivat rantaan, missä ryhmä vartiosotilaita oli heitä
vastaanottamassa, heidän joukossaan vääpeli Koskinen, jonka kasvoilta
loisti ilo ja tyytyväisyys.

"Me jo luulimme, että teidän oli käynyt hullusti", huudahti hän, kun
märät miehet kömpivät esille. "Divisionasta ilmoitettiin, että te
olitte tulossa lentokoneella, eikä teitä kuulunut. Me ilmoitimme asian
sinne, ja sieltä on kai jo lähetetty toinen kone teitä etsimään."

Kapteeni selitti seikkailunsa parilla sanalla. Sitten hän tarkasti
komppanian. Miehet makailivat hälytysvalmiina. Ketään ei tänä
ensimmäisenä yönä nukuttanut.

Oli jo melkein valoisaa. Nyt oli liian myöhä lähteä tiedusteluretkelle,
joka siis täytyi lykätä iltaan. Hän ilmoitti tapahtuman divisionaan,
jakoi määräyksensä nuoremmille upseereille ja kiiruhti muuttamaan
kuivaa ylleen ja levolle. Hän tarvitsisi kaikki voimansa seuraavana
yönä.

Tuuli oli päivän kuluessa kiihtynyt melkein myrskyksi, iltapäivällä
alkoi sataa, ja taivas peittyi harmaisiin pilviin. Lahtinen kävi yhä
tyytyväisemmäksi. Alku tuntui luonnistuvan.

Hän komensi komppanian rintamaan ja ilmoitti haluavansa neljä
vapaaehtoista vaaralliselle retkelle, kolme sotilasta ja yhden
aliupseerin. Koko komppania ilmoittautui, sillä miehet paloivat
taistelukiihkosta. Päivällä oli saatu tietoja asioiden kulusta.
Maajoukot pitivät hyvin puoliaan Kannaksella ja ankarasti taistellen
vetäytyivät hitaasti varsinaiselle puolustuslinjalle. Vihollinen oli
kärsinyt raskaita tappioita, mutta tärkeämpää oli, ettei se ollut
ylivoimasta ja aloitevapaudesta huolimatta saanut murretuksi
puolustusrintamaa ensimmäisessä, yllättävässä hyökkäyksessään. Sen
alkusuunnitelma oli mennyt myttyyn. Lentohyökkäykset olivat kyllä
aiheuttaneet huomattavia vaurioita, mutta toistaiseksi ne eivät vielä
merkinneet mitään ratkaisevaa. Silta oli pommituksessa vioittunut,
mutta se saatiin hyvin pian kuntoon. Vihollinen oli menettänyt koko
joukon lentokoneitaan, osaksi zeniittipatterien tulen takia, mutta
suurimmaksi osaksi taistelulentäjien pudottamina.

Kapteeni tarkasti miehiään, joiden silmät seurasivat hänen katsettaan
ja joista jokainen vilpittömästi halusi mukaan, minkälainen retki
tahansa nyt olikin tehtävänä.

"No niin, vääpeli Kanerva ja sotilaat Punkkinen, Väisänen ja Tihverä
tulevat mukaan. Laittakaa moottorivene kuntoon!"

Miehet riensivät rantaan. Kapteeni kääntyi luutnantti Huurteen puoleen.

"Te otatte komppanian päällikkyyden poissaoloni ajaksi. Vääpeli
Koskinen tulee myöskin mukaani."

"Käskystä, herra kapteeni!"

Hän punnitsi vielä kerran mielessään suunnitelmaansa. Se ei suinkaan
ollut kaikin puolin hyvä. Pääsy saarelle näytti tosin taatulta, mutta
paluu oli epätietoinen. Moottorivene ei voisi odottaa häntä
ulkopuolella. Hänen olisi pakko palata joko pohjaa pitkin tai kaapata
saarelta jokin kulkuneuvo. Hän kutsui Koskisen luokseen ja ilmaisi
tehtävänsä ja suunnitelmansa. Vääpeli ei puhunut mitään, nyökäytti vain
päätänsä.

"Mitä arvelet, selviämmekö?"

"Saarelleko?"

"Ei, vaan saarelta?"

"Hm, en lyö vetoa. Mutta jos saisi siepatuksi jonkun saarelaisen
moottorin, niin..."

"Olen ajatellut sitä, mutta moottorin sieppaaminen ei taida olla niin
yksinkertainen juttu."

"Ka, eipähän se juuri liene. Mutta ei ole mahdotonkaan. Jos vain voisi
saarella hiukankin liikuskella..."

Kapteeni osoitti paria öljykankaaseen käärittyä suurehkoa myttyä.

"Kyllä me pääsemme saarella liikuskelemaan", virkkoi hän. "Tuossa on
kaksi vihollisen sotilaspukua, toinen upseerin, toinen sotilaan. Mutta
jos ne yllämme joudumme kiinni, on virsi lyhyt: meidät ammutaan heti
vakoojina."

Vääpeli näytti tunteettomalta.

"Pitkä tai lyhyt, siitä viis. En luulisi sen tulevan paljonkaan
pitemmäksi, vaikka joutuisimme kiinni näissä omissakin tamineissa. Ja
sodassahan voi kuolla niin monella tavalla. Olen varma siitä, että me
noissa puvuissa saamme kaappauksen toimeen."

Koskisen varmuus ja huolettomuus kevensi kapteenin mieltä. Ehkäpä hänen
arvelunsa olivat oikeita. Koettamattahan niitä ei tietänyt.

He lähtivät rantaan ottaen mytyt mukaansa. Moottorivene oli jo
kunnossa. Kapteeni tarkasti sen huolellisesti. Keulapuolella oli
konekivääri, veneen ainoa aseistus. Se oli kunnossa. Kone kuului
toimivan hyvin.

Sotilaat kantoivat kaksi sukelluspukua veneeseen, ja vähän ajan
kuluttua olivat sekä kapteeni että vääpeli Koskinen saaneet ne yllensä.
Vain hengitysaukko jätettiin auki. Vaatemytyt sidottiin selkään,
"kiduksien" alapuolelle ja niissä oli myöskin aseita. Toiset aseet
olivat heidän vyöllään vedenpitävissä koteloissa.

Kapteeni antoi viimeiset määräyksensä, kaikki valot sammutettiin, ja
moottori lähti pimeille vesille.

Lahtinen seisoi Koskisen kanssa aluksen keskikohdalla, nojaten
sukelluspukuista ruumistaan kajuutan kattoon. Oikealla puolella oli
perämies rattaansa ääressä, koneenkäyttäjä tarkkasi moottoria takana,
yksi sotilas oli konekiväärin luona, ja vääpeli Kanerva oli sijoittunut
keulaan tähystäjäksi.

Vene kiiti eteenpäin yhä tihenevässä pimeydessä. Tuuli kävi
puuskittain, ja sen kohina oli niin voimakas, ettei moottorin käyntiä
varmastikaan voitu kuulla pitkän matkan päähän. Heillä oli kaikki
mahdollisuudet pujahtaa vihollisen vartiolaivojen ohitse, mikäli he
eivät eksyisi suunnastaan, onnettomuudeksi sattuisi törmäämään johonkin
yhtä pimeään alukseen tai joutuisi jonkun valonheittäjän piiriin.
Lentokoneista ei ollut vaaraa tällaisella ilmalla. Sade ja sumu
peittivät heidät näkyvistä.

He pääsivät salmesta, ottivat tarkan kurssin ja painuivat aavalle
merelle. Miehet olivat äänettömiä, tupakoiminen oli kielletty, ja
kaikki koettivat vain tähystää uhkaavaa vaaraa.

Kapteenin mieleen johtui väkisinkin purjehdusmatka alkukesällä.
Totisesti, nyt olisi silloin lausuttu runo paljon paremmin paikallaan,
kun oli myrsky ja yö, jossa he kiitivät tuntematonta kohtaloa kohti.
Sähisten leikkasi moottorivene aallot, kone toimi erinomaisesti, nopeus
oli huimaava. Roiskien pärskyi vesi yli aluksen.

He tarkkasivat huolellisesti suuntaa. Kompassi määräsi heidän
menestyksensä. Jos he pimeässä sivuuttaisivat saaren, olisivat he aamun
tullen hukassa. Veneen täytyi palata ennen päivän valkenemista.

Minuutit kuluivat hitaasti. Lahtinen oli tarkasti laskenut ajan,
jolloin he saapuisivat saaren lähettyville. Tuuli ja aallot sekoittivat
kyllä laskelmia, mutta ei kovin paljon. Mahdollisesti olisi saarella
jokin valo, joka heitä opastaisi. Täytyi kuitenkin olla äärimmäisen
tarkka huomionteossa ja laskelmissa. Heidän ei tarvitsisi paljonkaan
poiketa kurssistaan, jotta näin pitkällä matkalla ajaisivat harhaan,
saaren ohitse.

Kapteeni koetti suunnitella, mitä he tekisivät saarelle päästyään.
Melkein kaikki täytyi kuitenkin jättää riippumaan olosuhteista.
Ennakolta ei voinut mitään varmasti päättää.

Nyt he olivat olleet matkalla jo tunnin. Laskelmien mukaan oltiin noin
puolimatkassa.

He eivät olleet nähneet vilahdustakaan mistään aluksesta. Meri oli
autio ja kuollut. Niin tuntui, mutta he tiesivät, että merellä oli
parhaillaan liikkumassa sekä omia että vihollisen laivoja. He
saattoivat törmätä johonkin niistä hetkellä, jolloin sitä vähimmin
aavistivat. Tuskinpa silloin ehdittäisiin väistää, vaikka
huomattaisiinkin alus.

Lahtinen kutsui hiljaa konekiväärisotilasta ja viittasi pienehköön
kääröön, joka oli sivupenkin alla. Sotilas kiinnitti sen lujasti
Koskisen niskaan. Vääpeli ei voinut olla tuntematta pientä väristystä.
Hän tiesi, mitä oli tuossa käärössä, ja tunsi pian niskaansa
kuumottavan.

Oli kulunut puolitoista tuntia. Kapteeni määräsi vauhtia hiukan
vähennettäväksi, ja vene alkoi entistä pahemmin keinua aalloilla. Tuuli
tuntui heikkenevän, mutta sumu ja sade tihenivät. Se oli eduksi
toiselta puolen, mutta toisaalta se teki saaren löytämisen vaikeaksi.
Sumuseinä kävi yhä kiinteämmäksi ja uhkasi eksyttää heidät. Jos tuuli
nopeasti hiljenisi, olisivat he melkein avuttomia, eivätkä näkisi
saarta sadankaan metrin päästä.

Kun kapteeni taas vilkaisi kelloonsa, oli kulunut lähes kaksi tuntia
lähdöstä. Samassa antoi tähystäjänä ollut vääpeli merkin ja
ilmoituksen.

"Valoa edessä oikealla!" välitti konekiväärimies.

"Seis!" kuului kumea komennus kypärin sisältä. Koneenkäyttäjä pysäytti
aluksen, mutta antoi moottorin käydä.

He tähystivät innokkaasti. Todella, edestä oikealla näkyi jonkinlaista
kajastusta. He tarkastivat sitä jännittyneenä. Lahtinen komensi
keulassa olleen vääpelin luokseen, ja he neuvottelivat.

"Mennään lähemmäksi!" esitti vääpeli, ja kapteeni antoi merkin. Vene
lähti hiljalleen taas liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se
uudestaan pysäytettiin.

"Valonheittäjä!" sanoi Koskinen.

Hän oli oikeassa. He näkivät epäselvän valokeilan harhailevan sumussa.
Se kääntyi, ja he erottivat joitakin tummia hahmoja kohoavan sumusta.
Vääpeli Kanerva oli kohta selvillä tilanteesta.

"Siinä on jokin laiva, jossa on valonheittäjä. Pieni valonheittäjä.
Laiva on satamaväylällä. Saari on kai parin kilometrin päässä."

He tarkkailivat vielä hetkisen valonheittäjää ja varmistuivat siitä,
että vääpeli oli oikeassa. He olivat osuneet perille.

Vene kiersi hiljalleen valonheittäjän kehää, lähestyen saarta. He
etenivät vielä kilometrin verran. Vääpeli Kanerva varoitti.

"Emme voi tarkasti määrätä, kuinka lähellä olemme. Tässä alkavat kohta
karit. Moottori voi murskautua niihin. Lähemmäksi emme pääse näin
pimeällä."

Aika oli täpärällä. Lahtinen pysähdytti aluksen ja jakeli määräyksensä.
Veneen piti heti palata ja ilmoittaa retken siihenastisesta
onnistumisesta. Kompassilla määrättiin tarkasti saaren asema, ja sitten
kapteeni ja Koskinen kiinnitettiin toisiinsa pitkällä, lujalla
nuoralla, autettiin aluksen laidalle ja laskettiin veteen. Tuokion
kuluttua he olivat kadonneet mustiin, kuohuviin aaltoihin, hiljaa ja
huomaamatta.

Kalpeina ja jännittyneinä katsoivat moottoriin jääneet miehet heidän
jälkeensä syvyyteen. Uskalikkojen retki näytti suorastaan itsemurhalta.
Mutta heidän oli täytettävä määräykset. Alus lähti jälleen liikkeelle,
teki käännöksen ja painui pimeälle merelle. Se ei ollut hetkeksikään
joutunut valonheittäjän piiriin.

Vesi porisi ympärillä, kun Lahtinen ja Koskinen nopeasti painuivat
pohjaan. Pimeys oli läpitunkematon ja kammottava. He tunsivat tilanteen
outouden ja kaameuden. Nyt oli kokonaan toista kuin heidän kokeittensa
aikana. He olivat tuntemattomilla vesillä, myrskyävän meren sylissä,
vihollisen läheisyydessä.

Mutta "kidukset" toimivat hyvin, hengittäminen oli helppoa, sitäkin
helpompaa, kun aaltoilevassa vedessä oli valmista ilmaa entistä
enemmän. Pitäen yhdistysköydestä kiinni he lähestyivät toisiaan ja
sytyttivät sähköheijastajansa. Kirkas, keltainen valo tulvahti pohjaa
kohden, tumman veden läpi. Pohja oli hiekkaa, siellä täällä suurehkoja
kiviä. Hiekkajuovat osoittivat selvästi, minne päin pohja kohosi ja
missä siis oli ranta. He vilkaisivat painemittariin ja totesivat
olevansa kahdentoista metrin syvyydessä.

Puhua he eivät voineet, mutta tehtyään merkin toisilleen lähtivät
marssimaan rantaa kohti, kiertäen kiviä ja joitakin syvennyksiä.
Sähköheijastajat valaisivat riittävän hyvin. Vesi aleni verkalleen, ja
mitä enemmän se aleni, sitä selvemmin he alkoivat tuntea aallokon
vaikutusta. Vesi kävi samalla jonkun verran sameammaksi. Mutta kulku ei
siitä sanottavammin vaikeutunut. Kivet vain lisääntyivät, niin että
piti puikkelehtia niiden välitse. He tarkkasivat kompassejaan ollakseen
erehtymättä ja pohjajuovat olivat lisäksi hyviä oppaita.

Neljän metrin syvyyteen päästyä tuntui aallokko jo voimakkaana. He
jännittivät voimiaan, säilyttääkseen tasapainonsa. Heidän täytyi väliin
nojata kiviinkin. Kulku oli todellakin jo vaikeaa.

Mutta he jatkoivat matkaansa ja joutuivat noin kahden metrin syvyyteen.
Vesi kohisi huumaavasti heidän ympärillään, ja heidän päänsä paljastui
jo monesti aalloista. He eivät enää uskaltaneet käyttää
sähköheijastajiaan, jotka siis sammutettiin.

He nojasivat hetkeksi selkäänsä suureen kiveen, jonka yli aallot
roiskuivat. Nyt he olivat jo ihan lähellä rantaa. Hyrskyt mylvivät
ympärillä, mutta eivät voineet iskeä heihin täydellä voimallaan, sillä
ulompana olevat kivet ja karit rikkoivat niiden rintamaa.

He pääsivät vihdoin rannalle, hapuillen, kompastellen, ollen joka hetki
vaarassa kaatua, jolloin heidän tilansa olisi ollut surkea, sillä ilman
toisten apua he eivät olisi voineet kuivalla maalla tai rantavedessä
nousta pystyyn.

Lopulta he pysähtyivät suuren, laakean kiven juurelle. Tyrskyt eivät
lyöneet enää sen yli. Nyt se saivat avata hengitysaukot.

Heidän tervehdyksensä toisilleen kaikuivat kumeina kypärien sisältä. No
niin, saarelle he olivat saapuneet, otaksuttavasti kenenkään
huomaamatta.

"Puku pois!" komensi kapteeni.

He saivat jo tottuneesti irroitetuksi käsisuojuksensa, ja hetken
perästä olivat myöskin kypärit irti. Silloin he äkkiä tunsivat kostean,
suolaisen ja kylmän merituulen. Kypärit laskettiin kivelle, ja vääpeli
sovitti niiden viereen varovaisesti niskassaan olleen käärön. Sitten
he aukaisivat selkämyttyjen kiinnitysnuorat ja irroittivat
panssarisuojuksensa. He olivat nyt villatrikoissaan lanteisiin saakka.
Vaivaloisesti he käsiensä avulla hinasivat itsensä kivelle ja siellä
purkivat yltään ne panssarit, jotka suojasivat jalkoja. Vilu värisytti
heitä, kun täytyi istua sateen kostuttamalla kivellä kylmässä
tuulenhengessä ja sumussa. Kiireisin sormin he kopeloivat auki
vaatemytyt ja ryhtyivät pukeutumaan, vetäen ylleen vihollisen
sotilaspuvut. Saappaita he eivät olleet ottaneet mukaan; heillä oli
vain kengät ja nahkasäärykset, jotka he jotenkuten saivat kylmästä
kohmettuneilla sormillaan kiinnitetyiksi.

"Valmis!" ilmoitti vääpeli Koskinen, sidottuaan parabellumin vyölleen
ja työnnettyään toisen taskuunsa.

"Mutta mitä ihmettä teemme näille puvuille?" kysyi Lahtinen ja nousi
myös. "Emmehän voi jättää niitä tänne. Emme löydä niitä täältä."

Vääpeli mietti hetkisen, ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä.

"Kyllä ne on tänne jätettävä", sanoi hän sitten. "Meille tulee liian
paljon puuhaa, jos kannamme ne ensin rannalle ja sitten jälleen tänne.
Täytyy panna tarkasti merkille paikka."

Kapteeni harkitsi. Juttu oli ilkeä, sillä vaarallista oli jättää pukuja
näkyville. Jos heidän kävisi huonosti, keksisi vihollinen ne ennemmin
taikka myöhemmin. Mutta he eivät voineet niitä hävittääkään, sillä
siten he olisivat polttaneet kaikki sillat takanaan. Hän myöntyi
vääpelin esitykseen, ja he koettivat kätkeä pukujen osat mahdollisimman
hyvin kivien lomiin. Vääpeli aukaisi pitelemänsä käärön, ja he jakoivat
sisällyksen keskenään, pieniä, mustia rasioita, jotka työnnettiin
taskuihin.

Sitten he lähtivät kiviä myöten rannalle, jonne pääsivätkin pahemmin
kastumatta. Mutta heidän oli niin kylmä, että hampaat vasten tahtoakin
kuuluvasti kalisivat ja heidän oli suorastaan vaikea puhua. Kapteeni
kaivoi housujensa takataskusta pienen metallisen pullon ja siemaisi
siitä, ojentaen sen sitten vääpelille.

"Varovasti, varovasti!" kuiskasi hän. "Se on yli
seitsemänkymmentä-prosenttista."

Vääpeli otti pitkän kulauksen, ottipa toisenkin. Tuntui kuin olisi
sulaa tulta kaadettu hänen sisuksiinsa. Hampaat lakkasivat heti
kalisemasta, ja suloinen lämmin virtasi läpi ruumiin.

"Kylä on nyt vasemmalla", virkkoi kapteeni ja tähysti pimeään, mistä
edelleenkin kajasti valonheittäjän liikkuva, himmeä keila. "Lienee
parasta kiertää sen taitse. Mutta hiljaa! Jos kysyvät tunnussanaa, et
vastaa mitään. Jos ampuvat, älä ammu vastaan. Vasta viime hetkessä me
turvaudumme aseisiin."

He hiipivät märän hietikon yli ja joutuivat harvaan mäntymetsään.
Kosteassa hiekassa heidän askeleensa eivät kuuluneet vähääkään. He
pitivät yhä silmällä valonheittäjää, joka oli heille erinomaisena
majakkana. Puolen tunnin kuluttua he näkivät joitakin rakennuksia
häämöittävän. Kylä oli heidän edessään.

Heidän sydämensä sykkivät melkein kuuluvasti, kun he puiden ja
pensaiden suojassa pyrkivät lähemmäksi. Talot näyttivät pimeiltä. Vielä
vähän matkaa edettyään he voivat katsella pienelle satamalahdelle.
Aivan oikein, sataman suulla oli jokin sota-alus, luultavastikin
torpeedovene. Sen keulasta loisti valonheittäjä. Lisäksi oli satamassa
neljä, viisi, kuusi, todellakin kuusi muuta vihollisalusta, mutta ne
kaikki olivat pieniä kuljetuslaivoja. Helppoa oli todeta, ettei
saarelle tullut miehitysjoukko ollut kovinkaan suuri.

Heidän katseensa kiintyivät samalla kertaa houkuttelevaan näkyyn:
pienen, kivisen laiturin äärellä oli siro ja, niinkuin näytti,
nopeakulkuinen moottorivene. Se ei ollut saarelaisten aluksia, vaan
vihollisen. Kunpa saisi tuon haltuunsa!

He poikkesivat kauemmas kylän taitse ja näkivät viimein jotakin, mikä
pakotti heidät pysähtymään.

He näkivät satamalahden toisella puolella, rannalla, jonka edustalla
oli kivistä vapaa väylä, häthätää kyhätyn suojuksen ja sen sisällä
kolme lentokonetta. Suojusta vartioimassa oli kaksi sotilasta.

"Hm", kuului Koskinen mutisevan merkitsevästi. Hän tunnusteli taskuunsa
pistettyjä mustia rasioita. Kolme lentokonetta oli sentään aina kolme
lentokonetta. Eikä vartijoina ollut kuin kaksi sotilasta.

Mutta ei, lentokoneet täytyi jättää rauhaan, ainakin toistaiseksi.
Heidän piti saada tarkempia tietoja saarella vallitsevasta tilanteesta
yleensä. Ei ollut vielä aika herättää turhaa huomiota.

He vetäytyivät edemmäs puiden suojaan. Piti neuvotella.

"Tunnen täällä saarella erään henkilön", aloitti kapteeni miettivästi.

"Jaa, sen tytönkö?" kysäisi vääpeli asiantuntevasti, mikä hiukan
suututti Lahtista.

"Niin, neiti Aution."

Lahtista oli loukannut vääpelin käyttämä tyttö-sana. Sitä ei ollut
oikeutta muilla käyttää kuin hänellä eikä hänelläkään kuin ajatuksissa.

"Tiedätkö talon?"

"En ole siitä varma. Hän kyllä sitä hiukan kuvaili. Sen pitäisi olla
suurin koko kylässä. Sen edustalla on puutarha."

"Se ei ole paljon se", arveli vääpeli. "Nyt on pimeä, niin että
vertaileminen on vaikeaa ja puutarhan tapaista täällä näkyy olevan
useamman talon edustalla."

"Se ei ole kaukana satamasta."

"Hm, parantaahan se tieto asiaa, mutta ei sekään paljon. Parasta on
lähteä katsomaan", tuumi vääpeli järkkymättä.

He ryömivät metsikön ja talojen välisen aukean yli ja pujahtivat
pimeälle, kapealle kujalle.

"Onkohan niillä paljonkin vahteja?" virkkoi kapteeni.

"Tuskinpa. Yleensähän ne ovat huoletonta väkeä. Ja nyt on sitäpaitsi
ilkeä ilma."

He joutuivat poikkikujalle, pysähtyivät kuuntelemaan ja jatkoivat
matkaansa. Nyt he olivat nähtävästi varsinaisella kylänraitilla. Taloja
oli kahden puolen. Vasemmalla häämöitti suuri talo. He painautuivat sen
aitaa vasten.

"Olisikohan se tämä?" kuiskasi vääpeli. "Sh, ovi kävi!"

He kuuntelivat hievahtamatta. Oikein, ovi avattiin todellakin jossakin
lähellä. He katsoivat aidan ja pensaiden lomitse. Talon ovi oli auki.
Valo loisti kuistille, ja he näkivät siviilipukuisen miehen seisovan
oven edessä.

"Suomalainen!" kuiskasi vääpeli tuskin kuuluvasti.

Mies sulki samalla oven ja lähti astumaan pihalle. Molemmat upseerit
juoksivat aitaviertä, pujahtivat portista sisään ja riensivät miehen
jälkeen. Pehmeä maa vaimensi askelien äänet. He tavoittivat
takaa-ajettavansa puolivälissä pihaa ja painoivat kätensä hänen
suulleen estääkseen huutoa.

"Hiljaa!" varoitti kapteeni käheästi.

Sitten hän työnsi miestä edellään ulkorakennuksen taakse. Vääpeli oli
tarttunut hänen käsiinsä. Pysähdyttyään he koettivat tarkastaa vankia.
Tämä oli ilmeisesti suomalainen.

"Kenen talo tämä on?" kysyi kapteeni ja hellitti hiukan otettaan miehen
kurkusta.

"Aution", äänsi mies ilmeisesti peloissaan.

"Tehtailijanko?"

"Niin."

"Ja kuka te olette?"

"Hänen renkinsä."

Tuskin kuuluva huudahdus pääsi Lahtiselta ja Koskiselta. Sepä oli
onnenpotkaus!

"Onko .. onko... neiti Autio tuolla talossa?" tiedusti kapteeni
kiihkeästi, melkein vapisten.

"On."

"Minä olen suomalainen upseeri. Totteletteko, jos päästän irti?"

"Kyllä."

Kapteeni irroitti otteensa. Mies katseli heitä vielä mitään
ymmärtämättä. Nopeasti, katkonaisesti selitti Lahtinen asiansa ja
tilanteen. Renki nyökkäsi päätänsä merkiksi, että hän ymmärsi.

"Keitä muita on talossa?"

"Kaksi venäläistä upseeria. He syövät ja juovat parhaillaan. Olin juuri
lähtemässä hakemaan halkoja."

"Entä neiti Autio?"

"Hänen täytyy olla heidän seurassaan. Toinen niistä on aika hyvässä
humalassa. Toinen tuli pari tuntia sitten saarelle moottoriveneellä ja,
mikäli olen ymmärtänyt, aikoo pian lähteä samalla veneellä."

Vääpeli päästi hyvin lyhyen ja hiljaisen vihellyksen. Kapteeni tunsi
kiihkonsa kasvavan.

"Eikö siellä ole palvelijattaria?"

"Ei, ei muita kuin pieni tyttö, ja hänkin nukkuu nyt kotonaan.
Palvelijatar lähti toissa-aamuna kaupunkiin eikä palannut."

"Neiti Autio saa siis olla talossa yksin teidän kanssanne, noiden
upseerien läsnäollessa?"

"Niin."

"Uskallatteko auttaa meitä, jos vangitsisimme nuo upseerit ja
yrittäisimme paeta neiti Aution kanssa saarelta?"

Mies ajatteli silmänräpäyksen, mutta vastasi sitten varmasti ja
levollisesti:

"Kyllä."

"Onko saarella paljon vihollisia?"

"Niin, en tiedä, onko se paljon vai vähän, mutta ilmailijoita on ehkä
noin kaksikymmentä. Sitten on vähän matruuseja, joita on laskettu
laivasta tuolla sataman edustalla, ja lisäksi noin sata miestä
jalkaväkeä. Niillä on kaksi pientä tykkiäkin."

Lahtinen mietti. Vihollisten luku oli mitätön. Mitään maihinnousun
valmisteluita ei ainakaan täällä näkynyt.

"Mutta minun täytyy lähteä sisään", kiirehti mies.

"Hyvä, hyvä! Viekää halkoja älkääkä millään tavalla ilmaisko
kenellekään, ei neiti Autiollekaan, että olemme täällä. Voitteko saada
selville, onko upseereilla aseita käsillä?"

"Kyllä."

"No niin, menkää sisään ja tulkaa sitten takaisin tänne. Mietimme sillä
aikaa."

Renki otti puusylyksen ja katosi taloon. Hän palasi muutaman minuutin
kuluttua.

"He istuvat pöydän ääressä", ilmoitti hän hiljaa, "ja aseet ovat
kaukana toisella pöydällä. Toinen upseeri, jalkaväestä, joka on täällä
saarella, on jo hyvin pehmeä, mutta toinen, meriupseeri, on täydessä
kunnossa."

"Ja neiti Autio on heidän kanssaan?"

"Niin."

"Mistä on parasta hyökätä huoneeseen?"

"Eteisen kautta."

"Mitä muita ovia on sinne?"

"Keittiön ovi ja vierashuoneen ovi."

"Siis kolme ovea. Hyvä. Minä käyn eteisen ovelle, sinä, Koskinen, saat
hiipiä vierashuoneen ovelle, ja te olette keittiön ovella. Osaatteko
ampua?"

"Totta kai."

"Tässä on ase. Te johdatte meidät eteiseen, vääpeli hiipii
vierashuoneeseen, ja te palaatte keittiöön. Kun vihellän, hyökkäämme
kaikki kolme sisään. Onko selvä?"

"Kyllä."

"Sanon vain, että jos epäonnistumme, on kuolema varma. Uskallatteko
senkin uhalla?"

Mies ei vastannut mitään, mutta pisti aseen tyynesti taskuunsa.

"Hyvä, siis lähtekäämme!"

He hiipivät keittiön eteiseen, avasivat oven ja joutuivat varsinaiseen
eteiseen. Renki osoitti ovea, joka johti vierashuoneeseen. Koskinen
avasi sen äärimmäisen varovaisesti ja hävisi pimeään. Kapteeni antoi
merkin rengille, että tämä vetäytyisi keittiöön.

Lahtinen odotti hetken ollakseen varma, että hänen kaksi auttajaansa
olivat paikoillaan. Seikkailu jännitti häntä. Niin, nyt hän oli todella
seikkailussa, ihan vihollisten keskellä, aikoen vangita heidän
upseereitaan heidän omien joukkojensa piiristä.

Hän vei pillin huulilleen, vihelsi voimakkaasti ja tempaisi samassa
oven auki, ojentaen aseensa upseereita kohti ja kiljaisten:

"Kädet ylös!"

Samassa hetkessä avautuivat myöskin toiset kaksi ovea, ja nyt tuijotti
kolme piippua kohti vihollisia, jotka eivät olleet ehtineet edes
hypähtää pöydän äärestä. Neiti Autio, silmät säikähdyksestä ja
ihmetyksestä laajenneina, tuijotti mitään ymmärtämättä hyökkääjiin.
Upseerit eivät myöskään tajunneet tilannetta. He näkivät edessään
upseerin, joka oli heikäläinen, heikäläisessä puvussa. Mutta upseerin
ilme ja ääni olivat niin selvät, etteivät he viivytelleet, vaan
tottelivat heti.

"Ota aseet!" nyökkäsi kapteeni Koskiselle, joka oitis sieppasi
upseerien revolverit haltuunsa.

"Nuoraa!" komensi kapteeni rengille. Tämä kääntyi ovelta ja palasi
hetkisen kuluttua kädessään paksu kimppu lujaa pyykkinuoraa. "Sitokaa!"
jatkoi Lahtinen lyhyitä komennuksiaan.

Kymmenen minuutin kuluttua olivat molemmat upseerit sananmukaisesti
kiedotut nuoriin, suussa kummallakin kelvollinen kapula. Heistä ei
ollut vaivaa eikä vaaraa.

Lahtinen pisti aseen vyöllensä ja kääntyi neiti Aution puoleen.

"Tunnetteko minut?" kysyi hän hymyillen.

"Te... te... oletteko te... luutnantti... kapteeni Lahtinen?" soperteli
tyttö suunniltaan hämmästyksestä. "Kuinka... kuinka te olette täällä?"

Kapteeni kertoi hänelle tulonsa ja sen syyn. Tytön kummastus ei
vähentynyt, mutta hän rauhoittui kuitenkin. Hän olisi mielellään
kuullut tarkemman selostuksen, mutta nyt ei ollut aikaa. Niin,
Lahtisella ei ollut aikaa edes istahtaa runsaasti katetun pöydän ääreen
ja haukata muutamia paloja. Hän siemaisi vain lasillisen kaljaa.

"Tiedättekö, onko moottoriveneessä, jolla tuo upseeri saapui saarelle,
paljonkin miehistöä?"

Neiti Autio pudisti päätänsä, mutta renki selitti:

"Kuulin sanottavan, että kolme miestä. Ne menivät kaikki kansakoululle,
missä muutkin miehet ovat."

"Kansakoululle? Onko moottorivene siis miehittä?"

"On kai."

"Siitä pitää ottaa selvä. Osaatteko ja uskallatteko mennä
tiedustelemaan?"

"Enköhän."

"Menkää siis, mutta varovasti ja nopeasti."

Renki lähti. Kapteeni kääntyi taas tytön puoleen.

"Lähdettekö mukaamme, jos saamme moottoriveneen anastetuksi?"

"Minne hyvänsä, kunhan pääsen täältä!" huudahti tyttö hetkeäkään
epäröimättä. "Täällä minua peloittaa. Nuo upseerit olivat inhoittavia."

Kapteeni tunsi ohimosuontensa pullistuvan. Mutta olkoon, viholliset
olivat nyt avuttomia. Ja heidän uransa oli toistaiseksi lopussa.

"No niin, varustautukaa sitten nopeasti matkalle, pukekaa lämpimiä
vaatteita yllenne ja ottakaa mukaanne, mitä välttämättä tarvitsette ja
voitte itse kantaa. Eikö isänne ole saarella?"

"Ei, hänen piti tulla tänne huomiseksi, mutta hän ei tietenkään ole
päässyt lähtemään."

"No niin, koettakaa pitää kiirettä."

Tyttö poistui. Kapteeni neuvotteli vääpelinsä kanssa uusista
toimenpiteistä. Täytyi jo kiiruhtaa, sillä kohta alkaisi olla jo
valoisampaa. Hän ehti kuitenkin haukata voileivän puhellessaan.
Upseerit makasivat sohvalla ja liikahtelivat heikosti. Heidän asemansa
ei ollut kadehdittava.

Kuului askelia keittiöstä, ja renki ilmestyi takaisin. Hänen kasvonsa
osoittivat tyytyväisyyttä.

"Kyllä se vene on tyhjillään", vakuutti hän.

"Hyvä."

Kapteeni viittasi vääpelille.

"Pitää kantaa ne sukelluspuvut tänne rannalle", virkkoi hän. "Emme voi
jättää niitä viholliselle."

Vääpeli nyökkäsi. "Kuka lähtee?"

"Kaikkien täytyy lähteä. Kolmeen mieheen jaksamme ne kantaa."

Hän kävi ilmoittamassa neiti Autiolle, että tämä jäisi joksikin aikaa
yksikseen. Neitonen hiukan pelästyi, mutta kapteeni vakuutti
tarkastaneensa vankien siteet ja takaavansa, etteivät he kyenneet
mihinkään. Sitten miehet poistuivat kolmisin ulos, hiipivät metsikköön
ja riensivät sitä pitkin rannalle, jonne panssaripuvut oli jätetty.
Kapteeni pelkäsi koko ajan, etteivät he löytäisi paikkaa. Mutta kun oli
kuljettu parisataa metriä pitkin hiekkarantaa, pysähtyi Koskinen.

"Tuolla ne ovat suoraan edessä merellä", kuiskasi hän.

"Kuinka niin? Mistä sen tiedät?"

"Iskin tämän ajopuun tyngän hiekkaan pystyyn tullessamme. Olen varma,
etten ole erehtynyt."

Eikä hän ollutkaan. He löysivät pukunsa ja raahasivat ne pimeässä ensin
Aution talon luo ja sitten hetkisen hengähdettyään likelle satamaa,
verkkomajan seinämälle. Laiturille ja moottoriveneeseen ei ollut kuin
muutamia kymmeniä metrejä. Sitte he palasivat taloon, missä neiti Autio
heitä levottomana odotteli. Hän oli pukeutunut lämpimiin vaatteisiin ja
vetänyt ylleen öljykangastakin ja jalkoihinsa saappaat, näyttäen
todella reippaalta ja rohkealta saarelais- ja kalastajatytöltä.

"Entä vangit?" kysyi vääpeli.

"Ne täytyy saada mukaan, hinnalla millä hyvänsä."

Kapteeni tarkasti nopeasti upseerien tavarat ja otti talteen kaikki
paperit. Sitten he irroittivat upseerien jalkasiteet ja nostivat heidät
seisomaan. Kapteeni solkkasi jotenkuten selityksen, että heidän oli
seurattava vangitsijoitaan, jossa tapauksessa heille ei mitään
tapahtuisi; mutta jokainen vastarinnan tai paon yritys merkitsisi
silmänräpäyksellistä kuolemaa. Upseerit näyttivät ymmärtäneen puheen
varsin hyvin.

He kulkivat varovasti saman verkkomajan luo, minne olivat jättäneet
sukelluspuvutkin. Talo, jossa he olivat sammuttaneet kaikki valot, jäi
pimeyteen. Nyt alkoi retken seikkailurikkain ja vaarallisin osa.

Sataman edustalla näkyi vartioiva sotalaiva edelleenkin valaisevan
valonheittäjällään sumuista ja sateista merta.

"Pääseekö satamasta muuta tietä merelle kuin tuon laivan ohi?"

Neiti Autio nyökkäsi innokkaasti.

"Kyllä, mutta se on hyvin mutkikas, kapea ja vaarallinen väylä."

"Osaisitteko ohjata?"

"Luulisin osaavani, kun olen siitä monta kertaa oikaissut."

"Mutta nyt on pimeä."

"Niin on ollut ennenkin."

He olivat maassa verkkomajan kupeella. Satamalahdelta tuikki muutamia
pieniä tulia laivoista. Kauempana raitilla näkyi pari ihmishahmoa.

"Vahteja", kuiskasi renki.

Niin, se oli kai kiertovahti, mutta sillä ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä sen läheisyydessä tapahtui. Kun se oli mennyt ohi, kysyi
kapteeni:

"Onko lentokoneiden läheisyydessä yhtään tyhjää rakennusta, jossa ei
asuta?"

"On, siellä on heti ylempänä rannalla muutamia vanhoja
varastorakennuksia. Niissä ei ole muuta kuin mitä viholliset sinne
eilen ja tänään kuljettivat."

"Oivallista, oivallista!"

"Kapteeni, minä lähden yksinäni", ehdotti vääpeli. "Te voitte vartioida
vankeja. Turhaahan on kahden mennäkin. Selviän kyllä yksinäni."

Neiti Autio liikahti levottomana.

"Minne te vielä aiotte mennä?" kysyi hän hiljaa ja hätääntyneenä.

"Ei mitään vaaraa, ei mitään!" rauhoitti Lahtinen. "Meidän pitää saada
huomio kiinnitetyksi muualle, kun ryntäämme laiturille. Ovatko
varastorakennukset vartioidut?"

"Ovat, samat vahdit, jotka pitävät silmällä lentokoneita, vartioivat
niitäkin."

"Sitten ei hätää. Minä lähden, kapteeni!" kiirehti vääpeli.

"Lähde siis! Pitkällekö ajalle aiot ne sovittaa?"

"Puolelle tunnille. Kymmenen minuuttia sinne, kymmenen takaisin,
kymmenen varalle."

"Hyvä! Nopeasti ja varovasti!"

Koskinen häipyi pimeyteen. Toiset jäivät paikoilleen.

"Mitä hän lähti tekemään?" kysyi neiti Autio hiljaa.

"Asettamaan sytytyspommeja!" kuiskasi kapteeni koettaen tähystää
pimeydessä uhkaavia vaaroja. Mutta tuuli vain humisi, ja aallot
loiskuivat rantariuttoihin. Kylä oli autio ja kuollut ja pimeä.

Lahtinen odotti joka hetki välähdystä, laukausta, huutoa, melua. Entä
jos vääpeli törmäisi johonkin vahtiin, keksittäisiin, joutuisi
laukausten vaihtoon? Iankaikkisen hitaina vierivät minuutit. Viisi
minuuttia, kahdeksan minuuttia, nyt oli kulunut kymmenen. Oliko vääpeli
ehtinyt perille? Hän oli laskenut kymmenen minuuttia matkaan.
Kolmetoista minuuttia!

Kylmä värisytti kapteenia. Odotus oli sietämätöntä. Hän katui, ettei
ollut itsekin lähtenyt mukaan. Toiminta oli toista kuin tämä
odottaminen.

Nyt oli kulunut neljännestunti. Pimeys oli edelleen tiheä. Myrsky vain
kohisi.

Kahdeksantoista minuuttia! Eikö vääpeli palaisikaan? Miksi oli kaikki
niin hiljaa?

Lahtinen tunsi suotta ja syyttä hermostuvansa. Nyt oli mennyt
kaksikymmentä minuuttia, eikä... Kah, pimeydestä sukelsi esiin haamu ja
lähestyi melkein kuulumattomasti. Se oli vääpeli.

"Täsmälleen!" huohotti Koskinen heittäytyessään maahan. "Kaikki hyvin.
Viisi kappaletta varastoihin ja viisi konesuojukseen. Kyllä siitä hyvä
tulee. Helposti se kävikin. Sotilaat olivat varastorakennuksen ja
suojuksen välissä, molemmat yhdessä. Työnsin pommit varastorakennuksen
raoista eri kohtiin. Sitten kiersin sivulle ja hiivin suojuksen taakse.
Siellä ei ollut ainoatakaan miestä. Heittelin pommit suojuskankaan alta
sinne tänne. Saa nyt nähdä. Kohta se leimahtaa."

Verkalleen kuluivat minuutit. He tuijottivat pimeyteen, sille
suunnalle, missä lentokoneet olivat. Syttyisivätkö pommit? Olivatko ne
kunnossa? Oliko niiden aikamittari tarkka?

"Nyt!" arveli vääpeli katsoen kelloonsa.

Ja oikein: heidän pimeään tottuneet silmänsä sokaistuivat, kun äkkiä
kuului muutamia räjähdyksiä ja pimeästä kohosi useita hohtavan punaisia
ja keltaisia liekkejä. Seuraavassa hetkessä leimahti taivaalle kaksi
korkeaa ja valtavaa tulipatsasta.

"Täsmälleen!" totesi vääpeli. "Ne pommit eivät olekaan mitään
tusinatyötä."

Loimuavat liekit valaisivat laajan alan. He näkivät lentokonesuojuksen
ja lentokoneiden olevan liekeissä.

"Kyllä noilta linnuilta nyt siivet kärventyvät", mutisi vääpeli. "Ei
niillä enää lennetä."

Myöskin varastorakennukset paloivat täydessä tulessa.

Pian kaikuivat hälytysmerkit, laivat heräsivät eloon, ja jostakin
kylältä saapui sotilaita juosten palopaikkaa kohti. Valonheittäjän
keila suunnattiin niinikään sinne. Se koetti valaista lähitienoita
helpottaakseen mahdollista sammutustyötä.

"Nyt!" komensi Lahtinen.

He kohosivat pystyyn, pakottivat vangit nousemaan ja riensivät
laiturille. Moottorivene oli todellakin tyhjä.

He laskeutuivat alukseen ja työnsivät vangit keulakajuuttaan. Koskinen
tempasi suojapeitteen koneen yltä ja ryhtyi mitään puhumatta laittamaan
moottoria käyntiin. Kapteeni ja Aution renki kiirehtivät takaisin
hakemaan sukelluspukujen loppuosia, joita he eivät olleet ensi kerralla
jaksaneet ottaa mukaan. Heidän oli täytynyt pitää toinen kätensä
vapaana vankien tähden.

Parin minuutin kuluttua olivat puvut kokonaisuudessaan veneessä.
Kapteeni oli irroittanut kiinnitysköydet.

"Toimiiko moottori?" tiedusti hän ääni käheänä jännityksestä.

Nyt täytyi olla sukkela, jos mieli onnistua. Kaikki oli sujunut
erinomaisesti tähän asti. Kylästä kuului kovaa melua ja huutoa,
ikkunoihin ilmestyi valoja, ihmisiä riensi palopaikalle. Äkkiä alkoi
rajusti räjähdellä, ja tulta sinkoili yltympärinsä.

"Ahaa", huudahti Koskinen koneen äärestä päätänsä nostamatta, "siellä
täisikin olla tykinammuksia varastossa".

Moottori paukahteli pari kertaa, vaikeni, papatti uudelleen
epätasaisesti ja harvaan, mutta alkoi sitten toimia säännöllisesti.
Helpotuksen huokaus pääsi kapteenin ja vääpelin rinnasta.

"Käykää peräsimeen!" kehoitti kapteeni neiti Autiota. "Antaa mennä!"

Moottori lähti hiljalleen liikkeelle. Laivoissa näkyi joitakin tummia
olentoja, mutta ne eivät kiinnittäneet moottoriin mitään huomiota.
Rannalta käsin ei heitä kukaan ahdistanut. Kaikkien katseet olivat
suunnatut loimottavaa tulipaloa kohti. Valonheittäjän säteet pysyivät
niinikään samalla suunnalla.

Neiti Autio seisoi, kiihkossaan tuskin uskaltaen hengittää,
peräsinrattaan ääressä ja ohjasi sivulle laivaväylästä. Aallokko
kohosi, kun he sivuuttivat sisimmän sataman, joka oli kokonaan suojassa
tyrskyiltä. Vene näytti menevän suoraan kiviä kohti. Lahtinen katsoi
mitään puhumatta sen kulkua. Hänen täytyi luottaa saarelaistyttöön,
koska ei itse tuntenut näitä vesiä. Eikä hän uskaltanut kehoittaa eikä
varoittaa peränpitäjää, joka jo ilmankin oli hermostunut. Ja kuitenkin
riippui juuri tytön levollisuudesta ja varmuudesta melkein kaikki. Jos
he törmäisivät kiveä vasten, voisi alus aallokossa piankin murskaantua.

He saapuivat suoraan kivien keskelle. Vene ei kulkenut hetkeäkään
suorassa linjassa, vaan mutkitteli alinomaa. Lahtisen täytyi ihailla
tytön malttia, sillä ohjaus oli todella mestarillinen. He liukuivat
muutamien tuumien päässä kivistä, mutta tähän saakka ei vene ollut
vielä raapaissutkaan.

Satama oli jo heidän takanaan. Oikealla puolella oli sotalaiva.
Huomattaisiinko siitä heidät vai ei? Ja jos huomattaisiin,
epäiltäisiinkö vai ei?

He olivat juuri livahtamaisillaan karien verkosta. Puoli kilometriä
vielä, ja he olisivat turvassa.

Rannalla liekit jatkoivat leikkiään pimeässä yössä, tarjoten kaamean,
mutta samalla komean näyn. Tulipalo loi kajastustaan korkealle mustaa
taivasta kohti. Räjähdykset uudistuivat katkeamattomana sarjana.

Sitten alus karheasti raapaisten sipaisi kiveä. Tytön käsi vavahti,
mutta hän sai nopeasti taas oikean suunnan. Niin sivuutettiin kivi
toisensa jälkeen, selvittiin vedenpäällisistä kareista, joiden
ympärillä kävi raju tyrsky, ja vältettiin kahta vaarallisemmat
vedenalaiset, joita ei voinut nähdä eikä kuulla, mutta jotka täytyi
tietää ja vaistolla tuntea.

"Vielä sata metriä!" kuiskasi neiti Autio, tohtimatta vieläkään puhua
äänekkäästi.

Lahtinen ei rohjennut lisätä vauhtia. He kulkivat hitaasti, metri
metriltä, pimeässä, aaltojen roiskuessa yli laidan ja veneen keinuessa
ankarasti. Kapteenin silmät olivat hellittämättä kiintyneet
sotalaivaan. Jos heidät sieltä huomattaisiin, olisi tilanne
arveluttava. Heidät voitaisiin ampua upoksiin viidessä minuutissa.
Heillä ei ollut muuta kuin konekivääri. Mutta laivassa ei näkynyt muuta
elonmerkkiä kuin valonheittäjä. Eikö heidän poistumistaan todellakaan
ollut nähty? Vai eikö siitä välitetty?

Hän kuuli neiti Aution lähellään sanovan jotakin ja käännähti nopeasti.

"Olemme päässeet läpi", ilmoitti tyttö. "Nyt olemme jo merellä. Ottakaa
peräsin. Minä... minä en jaksa!"

Kapteeni tarttui samassa peräsinrattaaseen, oikaisi suunnan ja huudahti
Koskiselle:

"Täysi vauhti!"

Moottorivene syöksähti eteenpäin. Humisten tunkeutui keula aaltoihin.
Lahtinen avasi kajuutan oven ja kutsui vankeja vartioineen rengin ulos.

"Viekää vangit istumaan toiselle puolelle ja laskekaa neiti Autio
nukkumaan toiselle. Onko vankien jalat sidottu?"

"On."

Neiti Autio puuttui puheeseen.

"En minä halua nukkua", koetti hän selittää. "Minä väsyin vain tuossa
jännityksessä, ohjatessani."

"Kiitän teitä mainiosta ohjauksestanne. Pelastitte sillä sekä meidän
että mahdollisesti omankin henkenne. Nyt me olemme jo päässeet
pahimmasta. Teidän olisi todellakin paras mennä alas nukkumaan. Mutta
vielä hetkinen! Koskinen!"

"Niin, kapteeni!"

"Onko moottorin perässä vihollislippu?"

"Onpa niinkin."

"Ota se pois."

"Otettu", ilmoitti vääpeli hetken kuluttua.

Kapteeni kääntyi taas tytön puoleen.

"En tullut taannoin ajatelleeksi lippua. Onko teillä mahdollisesti
tavaroittenne joukossa jotakin valkoista vaatetta? Se kelpaisi paremman
puutteessa. Kun saavumme Suomen rannikolle, pitäisi meillä olla vaikka
antautumislippu. Muutoin voivat omat laivamme sulassa ystävyydessä
ampua meidät pohjaan."

Ennenkuin neiti Autio ehti vastata, kuului Koskisen ääni:

"Minäpä tulin ajatelleeksi samaa ja otin mukaanikin lipun, jonka näin
eteisessä. Kiskaisin sen irti varresta. Se ei kylläkään ole sotaviiri,
mutta kuitenkin ristilippu."

"Sepä hyvä. Kiinnitä se tankoon."

Vääpeli naurahti hiljaa.

"Se on jo kiinnitetty. Kiinnitin sen samalla kuin otin toisen pois."

Lahtinen hymyili pimeässä vääpelinsä nokkeluudelle ja kehoitti neiti
Autiota uudelleen nukkumaan, niin mielellään kuin olisikin pitänyt
häntä vierellään, sillä hän aavisti hyvinkin, että tämän yön seikkailut
ja niiden jännitys olivat nuorta naista väsyttäneet. Mutta neitonen
nauroi hiljaa. Lämmin tunne ailahti kapteenin rinnassa.

"Mitä te nauratte?" kysyi hän.

"Oh, en mitään!" torjui tyttö. "Muistin vain sen runon, jota herra
Kontio lausui. Ah, se sopisi nyt niin hyvin. Olisipa herra Kontio sitä
nyt lausumassa!"

Luutnantti joutui aluksi ymmälle. Mitä, kaipasiko tyttö herra Kontiota?
Vai oliko tuo taaskin pilaa? Nähtävästi jälkimäistä.

Neiti Autio seisoi vielä hetkisen hänen vierellään pimeässä, ihan
lähellä. Lahtinen oli tuntevinaan hänen kosteiden hiustensa tuoksun.
Vene kiiti hyppien aalloilla, valonheittäjä oli jo kadonnut sumuun, ja
he olivat yksinään autiolla merellä.

Kapteeni kuuli tytön lausuvan hiljaa:

    "Ruorin luota keulaan laivan
    yöllä et voi nähdäkään,
    on kuin kammiossa aivan,
    mihin kuolleet peitetään.
    Leppymätön aalto uhkaa
    vetää laivaa syvyyteen;
    harmaana, kuin hautaan tuhkaa
    luotu ois, on kuilu veen."

Sitten neitonen virkkoi kuin anteeksipyytävästi:

"Eihän nyt ole aika lausua runoja. Mutta minulle johtui tuo mieleen. Ja
nyt, herra kapteeni, suuri kiitokseni ja hyvää yötä. Minua todellakin
raukaisee."

"Hyvää yötä!"

Tyttö meni kajuuttaan, ja Lahtinen jäi nyt kannelle kahden kesken
vääpelin kanssa. Vene halkoi aaltoja vastatuuleen, joka oli tuntuvasti
heikennyt, mutta sumu tiheni tavattomasti. Siitä ei kuitenkaan enää
ollut suurta vaaraa. Kunhan he pääsisivät mihin kohtaan hyvänsä
kotimaan rannalle, olisi kaikki hyvin.

"Kapteeni!"

"Mitä niin?"

"Saako tupakoida?"

Lahtinen nauroi ääneensä.

"Onko sinulla sitten tupakkaa?"

"On, pistin siellä talossa pöydältä taskuuni."

Lahtinen nauroi uudelleen.

"Sinähän olet taitanut puhdistaa koko talon. Lipun otit, tupakkaa otit.
Mitäs vielä?"

"Ka, tietenkin tulitikkuja. Omani kastuivat. Saanko tupakoida?"

"Tupakoi vain, ei tässä sumussa meitä kukaan näe. Ja annas minullekin!"

He sytyttivät savukkeet.

"Hyvän päivällisen ja tiukan työn jälkeen maistuu tupakka
erinomaiselta", arvosteli Koskinen.

Kapteeni kaivoi toistamiseen metallisen pullon taskustaan. He ottivat
kumpikin kulauksen.

"Mitähän nuo miekkoset tuolla saarella sanovat", jatkoi vääpeli, "kun
aamulla huomaavat, että moottorivene ja kaksi upseeria on tipotiessään!
Heh, kyllä tämä retki, jolta totta puhuen en luullut milloinkaan
palaavani, on mainiosti onnistunut. Kolme lentokonetta poltettu,
varastot tuhottu, hyvä moottorivene anastettu, kaksi upseeria vangittu
ja kaikki tarpeelliset tiedot hankittu, siinä riittää yhden yön ja
kahden miehen osalle, riittääpä hyvinkin. Ja kun nuo miekkoset eivät
mitenkään keksi, millä _tavalla_ kaikki on tapahtunut! Luultavasti
alkavat epäillä noita upseereitaan. No niin, se on heidän asiansa."

Hän kumartui taas tarkastamaan konetta. Mutta kapteeni ajatteli, että
Koskinen oli unohtanut mainita tärkeimmän tuloksen, sen, että neiti
Autio oli pelastettu ja nukkui nyt kajuutassa luottaen ja turvaten
häneen, kapteeni Lahtiseen.

Yö ja myrskykin tuntuivat hänestä hymyileviltä.

Aamu sarasti harmaana ja kalseana, kun moottorivene lähestyi
ensimmäisiä saaria. Kapteeni tähysti kiinteästi tunteakseen seudut.
Kaiken todennäköisyyden mukaan he nyt olivat välttäneet vaaran.

Kas niin, tuon korkean saaren hän tunsi. He olivat siis ajaneet liiaksi
vasemmalle, ei kuitenkaan kovin paljon. Lahtinen muutti suuntaa, ja
vajaan tunnin kuluttua saavuttiin komppanian hallussa olevan saaren
näkyviin. Hän toivoi, ettei vain kukaan hänen miehistään osoittautuisi
liian innokkaaksi ampumaan alusta, joka selvästi oli vihollisen,
lipustakin huolimatta. Kaiken varalta hän vähensi vauhtia.

Oikein, tuolla oli muutamia sotilaita puolittain suojassa. He
tarkastelivat omituista alusta, jossa oli vihollismerkit, mutta oma
lippu ja miehet vihollispuvuissa. Mutta ei, he eivät ampuneet. Heidät
oli tunnettu, ja sotilaat kuuluivat hurraavan.

Neiti Autio tuli samalla kajuutasta, hiukan kalpeana ja viluisena,
mutta hyvällä tuulella.

"Perillä olemme", tervehti häntä kapteeni ja hänen äänessään väreili
peittelemätön riemu.

Innokkaasti hurraten otettiin retkeilijät vastaan. Vangit vapautettiin
siteistä, ja he saivat myöskin nousta maihin. Pakoa ei enää käynyt
yrittäminen.

Lahtinen tähysti innokkaasti miehiä ja huokasi sitten helpotuksesta,
kun hänen silmiinsä osui vääpeli Kanerva. Heidän oma moottoriveneensä
oli siis onnellisesti palannut.

"Onko vene kunnossa?" kysyi hän heti kun oli vastaanottanut ensi
onnittelut.

"Kyllä, herra kapteeni", ilmoitti Kanerva.

"Hyvä, olkaa valmiit! Me lähdemme kaupunkiin puolen tunnin kuluttua.
Te, Kanerva, ja kaksi miestä tulette mukaan."

Hän ohjasi neiti Aution upseerien yhteiseen ruokasaliin.

"Maistuuko kahvi?" kysyi hän.

"Siitä saatte olla varma", nauroi tyttö, ja hänen silmänsä kiintyivät
kiitollisina upseerien väsyneihin, mutta iloisiin kasvoihin.

He saivat kuumaa, höyryävää kahvia, jota juotaessa kapteeni lyhyesti
kertoi upseeritovereilleen matkansa vaiheet. Vangit saivat osansa
kestityksestä. Heidän muotonsa oli synkkä, mutta alistuvainen.

Divisionan esikunnassa oli kiireellinen hyörinä, kun kapteeni ajutantin
kautta ilmoittautui kenraalille. Hänet kutsuttiin oitis sisään.
Kenraali katsahti häneen iloisena, mutta jonkun verran kummissaan.

"No, miten onnistuitte?"

"Käsky suoritettu, herra kenraali! Tulen suoraan saarelta, poikkesin
vain hetkiseksi komppaniani luo."

Hän selosti matkan tulokset ja ojensi kenraalille vangeilta
takavarikoimansa paperit.

"Vangit ja kaksi saarelaista, tehtailija Aution tytär ja hänen
renkinsä, odottavat alhaalla vartiohuoneessa", ilmoitti hän. "Heitä ja
minua ynnä vääpeli Koskista voidaan kuulustella."

Kenraalin kasvot säteilivät.

"Hankkimanne tiedot ovat arvokkaita, arvokkaampia kuin voitte aavistaa.
Ja kolme lentokonetta, varastot, moottorivene, kaksi vankia,
upseereita! Kapteeni, te olette käyttänyt aikanne hyvin."

"Myöskin vääpeli Koskinen, herra kenraali. Hän tuhosi lentokoneet ja
varastot."

"Niin, niin, kyllä muistan teidät molemmat. Hm, vääpeli! Hän on
oikeastaan ansainnut upseerikorotuksen. Saamme nähdä. Jaha, niin,
tahdonpa kuulustella vankeja."

Vasta noin kahden tunnin kuluttua pääsi Lahtinen lähtemään esikunnasta
ja meni yhdessä neiti Aution kanssa Lotta-tädin luo.

Kaupungissa tuntuivat lentohyökkäysten vaikutukset. Taloja oli
luhistunut ja toisia palanut. Uusia hyökkäyksiä oli joka hetki tulossa.
Niitä ei voitu vielä kyllin pontevasti vastustaa, sillä vasta nyt, kun
vihollinen jo pommitti, oli myönnetty tarpeelliset määrärahat
lentokoneita varten. Mutta rahat eivät olleet samaa kuin valmiit
koneet, joiden rakentamiseen meni aikaa.

Lahtinen ja neiti Autio eivät kuitenkaan ajatelleet niin paljon sotaa
ja sen kauhuja kuin toisiaan, melkein äänettöminä kävellessään
äskettäin niin vilkkaan, mutta nyt puolikuolleelta tuntuvan kaupungin
katuja pitkin.




13.

YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖ KOETTAA HILLITÄ ITSEÄÄN.


Armeijan päällikkö laski puhelimen kädestään.

"He saapuvat noin puolen tunnin kuluttua", sanoi hän.

Yleisesikunnan päällikkö, joka melkein makasi suurelle, karkealle
honkapöydälle levitetyn kartan päällä, murahti jotakin.

"Koettakaa vain Luojan nimessä hillitä itseänne!" pyysi edellinen. "Nuo
herrat ovat herkkiä suuttumaan."

Toinen kenraali ponnahti pystyyn.

"Suuttukoot, lempo vieköön!" vastasi hän melkein ärjäisten. "Mitä he
luulevat meidän olevan? Pitäisikö meidän ehkä käsitellä heitä
hellävaroen? Pitäisikö nykyisen tilanteemme meitä naurattaa? Hitto
vieköön, kyllä ne sietäisivät kuulla esitelmän, ja minulla on, totta
tosiaan, suunnaton halu se pitää. Meillä on täysi työ nyt koettaa
parsia ja tehdä olemattomaksi tyhmyyksiä, laiminlyöntejä ja ilkeyksiä,
joita on mahdoton korjata. Meillehän puhuttiin vuodesta vuoteen, ettei
sodasta ole pelkoa. Vallitsihan muka itse asiassa hyvä naapurisopu.
Armeijaa ylläpidettiin enemmän vain näön vuoksi. No niin, nyt meillä on
sota, ja samat puhujat koettavat ahkerasti unohtaa, mitä ovat puhuneet.
Sitten meille vakuutettiin, viisaasti ja salaperäisesti ja hyvin
tietävästi, että jos sellainen mahdottomuus tapahtuisi, että sota
syttyisi, olisi meillä auttajia, puolustajia ja liittolaisia kuin
tähtiä taivaalla. Missä nyt ovat nuo liittolaiset, missä? Me olemme
tapelleet ja odottaneet, tehneet enemmän kuin meiltä ikinä voitiin
odottaa tai vaatia, mutta liittolaisten hankkiminen ei ole meidän
asiamme. Missä ovat liittolaiset? Niin, ollaanhan meille suopeita ja
toivotetaan, että me jotenkuten selviäisimme, mutta ei kukaan pane
kortta ristiin meitä auttaakseen. Ei, sillä asiaamme pidetään
toivottomana. Ulkomaillahan ei ole enää puhetta siitä, voitammeko vai
joudumme tappiolle, vaan arvaillaan, milloin ja kuinka menehdymme."

"Niin, niin", lausui armeijan päällikkö tyynnyttävästi ja katseli ulos,
missä harmaa tihkusade kietoi puut usvaansa.

Tunnelma oli ikävä tässä suuressa maalaistalossa, joka myös oli
kärsinyt ilmapommituksesta ja jonka ikkunoissa oli useita ruutuja
faneerista. Lasia ei enää kannattanut käyttää, sillä sellaiset ruudut
rikkoutuivat liian usein.

Yleisesikunnan päällikkö ei malttanut vielä hellittää. Hänellä oli
nähtävästi liian paljon sydämellään.

"No niin, puolustuslinjamme me olemme toistaiseksi säilyttäneet. Mutta
kuinka kauan kestämme? Meidänhän on ollut pakko viskata suuri osa
reservi- ja nostoväkijoukoistamme suoraan rintamalle ehtimättä niitä
juuri lainkaan harjoittaa, vaikka niiden on taisteltava
hyvinharjoitettuja vihollisia vastaan. Tuntuu ihan siltä kuin
allekirjoittaisi suoranaisia joukkokuolemantuomioita, kun antaa
siirtomääräyksiä rintamalle. Meidän puolustuksemme täytyi perustua
joukkojen laadun paremmuuteen, kun emme voi lukumäärässä kilpailla.
Mutta mitä tuli: joo, nyt me olemme alakynnessä sekä laadun että
lukumäärän puolesta, huonompia kaikissa suhteissa. Sisulla vain
tapellaan, sisulla, ja tappiot ovat hirvittäviä. Niitä emme voi
täyttää, mutta vihollinen voi jokaisen kaatuneen ja haavoittuneen
tilalle tuoda uuden. Sen voimat pysyvät koko ajan yhtä suurina taikka
suurentuvat, kun taas meidän voimamme vähenevät joka päivä. Me
säästimme kaikessa, ajassa ja rahassa, ja nyt saavat kelpo sotilaamme
maksaa jokaisen markan säästön, jokaisen tyhmän kitsauden verellään.
Kaikkea koetimme säästää, mutta kansalaisten hengelle ei annettu
pienintäkään arvoa. Hitto vieköön, meillähän vaadittiin jokaisen
lautasennuolijankin virkaan vuosikautiset opinnot ja tutkinnot,
pätevyystodistukset ja kokemukset, mutta sodan varalta ei annettu
opetusta tai ei ainakaan riittävästi. Ja jos nuo aineelliset
säästöt olisivat edes säilyneet! Mutta ei! Yksistään vihollisen
lentohyökkäykset, joita ei ole voitu torjua, ovat tuottaneet vahinkoja,
joiden hinnalla jo tähänkin asti olisi kyetty hankkimaan meri- ja
ilmalaivastot, kunnolliset armeijat ja välineet. Ja tämä on vain alkua.
Jokainen sadan markan säästö on tullut merkitsemään tuhannen markan
tappiota, ja jokainen tuhannen markan säästö merkitsee ainakin yhden
miehen tarpeetonta menetystä. Ei meillä, tässä ihmisystävällisessä
valtakunnassa, oman kansalaisen henkeä juuri suureksi arvostella. Mies
maksaa tuhantisen markkaa!"

"Kas niin, nyt he tulevat!" virkahti armeijan päällikkö, joka koko ajan
oli katsellut ikkunasta. Hän kääntyi, ja molemmat kenraalit katsahtivat
toisiinsa. Se katse sisälsi sanattoman sopimuksen, viimeisen
vahvistuksen. He ymmärsivät toisensa.

Muutaman hetken kuluttua olivat hallituksen jäsenet istuutuneet
varatuille tuoleille huoneessa, joka ei todellakaan ulkopuolisesti
tehnyt sitä vaikutusta kuin se olisi määrätty tällaista tärkeätä
sotapoliittista neuvottelua varten. Mutta ei ollut varaa valita, sillä
useimmat kivirakennukset ja yleensä suuremmat talot oli tuhottu.
Lentohyökkäykset jatkuivat päivästä päivään.

Ylhäiset herrat, jotka olivat saapuneet tutustuakseen tilanteeseen
rintamalla henkilökohtaisesti ja neuvotellakseen, katselivat hiukan
ihmetellen kokouspaikkaa, mutta eivät sanoneet mitään. He eivät olleet
päässeet rintamalle asti, sillä taistelut olivat siksi ankaria, ettei
sinne ollut yrittämistäkään puolittaiselle huviretkelle.

Armeijan päällikkö nousi.

"Yleisesikunnan päällikkö tekee selkoa tilanteesta."

Mainittu kenraali selaili hetkisen papereitaan, loi sitten karsaan,
melkein vihamielisen katseen läsnäolijoihin ja alkoi puhua.

"Vihollisella on tätä nykyä, saamiemme tietojen mukaan, Kannaksella
kolmetoista divisionaa ja Laatokan pohjoispuolella kuusi, yhteensä siis
yhdeksäntoista. Meidän tahollamme ovat vastaavat luvut kahdeksan, kolme
ja yksitoista. Me olemme siis lukumäärässä ratkaisevasti heikompia,
samoin, vaikkei yhtä ratkaisevasti, myöskin laadullisesti, sillä vain
osa miehistämme on saanut melkein täydellisen koulutuksen, mutta
sensijaan on toinen osa alokasainesta. Teknillisessä suhteessa olemme
tasavertaiset, paitsi lentoaseistuksessa, jossa vihollinen on
ylivoimainen. Omat koneemme ovat suorittaneet tehtävänsä erinomaisesti,
lentäjäaines on meillä parempi, mutta koneiden pieni lukumäärä tekee
mahdottomaksi täysin tarmokkaan vastarinnan.

-- Asemamme ovat tyydyttävät, mutta ne eivät kestä, sillä tappiomme
ovat suuremmat kuin täydennysmahdollisuudet. Varsinkin puutteellisesti
harjoitetuissa osastoissa on mieshukka peloittava. Jos yhden vuoden
koulutuksen saaneiden osastojen kaatuneisuusmäärä merkitään sadalla, on
se esimerkiksi yhdeksän kuukautta palvelleiden joukossa jo 140-145 ja
kuusi kuukautta palvelleissa 190-210, puhumattakaan eräistä
nostoväkiosastoista, jotka oli pakko työntää tuleen viikon tai parin
harjoitelleina. Sellaisissa tapauksissa voi mieshukan vastaava
suhdeluku nousta 400:aankin. Se on rikollista teurastusta, mutta syy ei
ole meissä."

Armeijan päällikkö liikahti hermostuneesti. Yleisesikuntakenraalin ääni
ei luvannut hyvää. Hallituksen jäsenet eivät osanneet oikein nostaa
silmiään lattiasta.

"Mutta me kestämme toistaiseksi, ellei mitään aivan odottamatonta ja
laskematonta satu. Rintamamme säilyy murtumattomana. Mutta vain sillä
ehdolla, ettei vihollinen pääse tekemään maihinnousua selkäpuolellemme.
Me emme voi sitä torjua nykyisin voimin, emme voi vähentää ainoatakaan
miestä rintamalta emmekä luvata nostoväkijoukoista yhtään komppaniaa
lisää rannikkopuolustusta varten. Jokainen mies tarvitaan täällä, eikä
sittenkään vielä vastarintamme ole täysin taattu. Tärkein kysymys on
siis tällä hetkellä se, onko meillä toivoa saada liittolaisia,
sellaisia liittolaisia, jotka voivat avustaa meitä laivastolla, ja jos
on, milloin on avusta toivoa. Armeija odottaa tämän kysymyksen
ratkaisua."

Kenraali vaikeni. Ministerit katsoivat toisiinsa, eikä heidän näyttänyt
olevan helppo olla.

"Niin, ulkomailla vallitsee yleensä erittäin suopea mieliala", aloitti
pääministeri. Yleisesikunnan päällikkö tuhahti jotakin itsekseen, mutta
armeijan päällikön tiukka katse sai hänet hiljenemään. "Meidän
taistelumme toivotaan päättyvän voittoon. Olemme jatkaneet
neuvotteluja, ja toiveita on, että ne johtavat tuloksiin, että saamme
liittolaisen. Mutta meistä tuntuu kuin meidän täytyisi sitä ennen
osoittaa, mihin me pystymme, toisin sanoen, meidän täytyisi ensin saada
ainakin yksi vakuuttava voitto..."

Nyt ei yleisesikunnan päällikköä voinut enää mikään pidättää.

"Niin, niin, sitä samaahan me koetimme vakuuttaa ennen sotaa, mutta
meitä ei uskottu. Joka itseään auttaa, sitä autetaan. Eihän kukaan
halua ryhtyä tukemaan toivotonta asiaa. Niin, siinä sitä ollaan: jos
meillä olisi vakuuttavampi armeija, tyydyttävät varustukset, niin me
saisimme liittolaisia."

Kukaan ei vastannut kenraalin purkaukseen. Pääministeri jatkoi:

"Siksi on keskuudessamme päässyt se mielipide vallalle, että meidän
täytyisi ryhtyä hyökkäykseen ja riistämällä riistää edes osittainen
voitto. Silloin neuvottelut epäilemättä saisivat paremman vauhdin."

Armeijan päällikkö naurahti katkerasti.

"Emme voi ryhtyä hyökkäykseen. Armeijamme rauhanaikainen järjestely
teki jo edeltäkäsin mahdottomaksi puolustushyökkäyksen, niinkuin
asiantuntijat vakuuttivat. Vakinainen armeijamme joutui melkein
kokonaisuudessaan suojajoukoiksi torjumaan ensi hyökkäystä. Siitä ei
riittänyt tarpeeksi miehiä uusien armeijaosastojen kantajoukoiksi.
Upseeristomme on niinikään liian vähälukuinen. Emme voi tehdä
hyökkäystä, kun joukkojen johtajina suurimmaksi osaksi on
reserviupseereja, sivilimiehiä, jotka ovat jotenkin perusteellisesti
unohtaneet joskus aikoinaan saamansa lyhyen opetuksen. Lähteä
hyökkäämään harjoittamattomin joukoin ja kykenemättömin upseerein -- se
on tahallista joukkojen tuhoamista. Eikä meillä lisäksi ole aloitetta
käsissämme. Se on vihollisella. Emme voi mihinkään kohtaan keskittää
tarpeeksi joukkoja hyökkäysylivoimaa varten. Voimme vain toistaiseksi
tyytyä puolustavaan asemasotaan, siinä kaikki. Sekin kysyy kaikki
voimamme. Ja mikäli reservi- ja nostoväkijoukot rintaman takana saavat
harjoitusta ja lähetetään rintamalle, sikäli ne vain joutuvat
täydennysjoukoiksi. Eikä se aika ole kaukana, jolloin
täydennysmahdollisuutemmekin ovat lopussa. Joudumme taistelemaan yhä
väsyvällä ja pienenevällä armeijalla. Rauhanaikaisen järjestelmän,
säästäväisyyden ja palvelusajan mitättömyyden kaikki varjopuolet
alkavat nyt esiintyä jyrkästi ja lohduttomasti. Hyvät herrat, tilanne
on arveluttava."

Hiljaisuus, painostava, uhkaava ja raskas, vallitsi huoneessa. Kuului
vain yleisesikunnan päällikön kiihkeä hengitys. Pääministerin katse
harhaili miehestä mieheen.

"Poliittisissa piireissä, niinkuin jo mainitsin, on se mieliala
vallalla, että hyökkäyksellä voitettaisiin kaikki."

Armeijan päällikkö viittasi kädellään yleisesikunnan päällikön
vaikenemaan.

"Herra pääministeri, ilmoitan itseni ja esikuntani puolesta, että
pidämme hyökkäystä nykyoloissa sekä mahdottomana että turmiollisena."

"Vastaatteko siinä tapauksessa, että maihinlasku toistaiseksi
torjutaan?"

"En, en missään nimessä. Se olisi laivaston tehtävä. Meillä ei ole
laivastoa. En voi mitään."

Neuvottomuus kuvastui hallituksen jäsenten kasvoilla.

"Siinä tapauksessa täytynee hallituksen poistua pääkaupungista", lausui
pääministeri hiljaa. "Pääkaupunkia on jo pommitettu ilmasta ja myöskin
mereltä. Maihinnousuyritys voi saattaa sen pahaan vaaraan."

Armeijan päällikön kasvot kovettuivat, kun hän sanoi kylmästi:

"Asia on tietenkin hallituksen päätettävissä. Viittaan vain siihen
lamauttavaan vaikutukseen, joka tuollaisella hallituksen paolla on
armeijaan ja kansaan. Se on lopun alkua, hyvät herrat!"

Sen tiesivät kaikki. Ja liittolaisneuvottelut saisivat silloin lyhyen
lopun. Sekin oli kaikille selvää. Yleisesikunnan päällikkö otti jälleen
sananvuoron. Tukahdutettu, mutta sitä valtavampi katkeruus kajahti
hänen äänessään.

"Tilanne on niin uhkaava, että ellen olisi suomalainen, sanoisin
sitä toivottomaksi. Nyt saamme maksaa entiset syntimme.
Vastarintamahdollisuutemme ovat nyt suhteellisesti huonommat kuin
esimerkiksi vuosien 1808-1809 sodassa. Silloin olimme varusteissa
tasavertaiset tai melkein tasavertaiset vihollisen rinnalla, joukkomme
olivat laadultaan parempia, eikä vihollisella ollut muuta kuin
lukumäärän ylivoima. Eikä sekään ollut niin hirvittävä. Nyt on toisin.
Kohtalo ja historia kai tahtoo oman tyhmyytemme avulla, että
suomalaisten on aina, jolloin tarvitaan oman maan puolustamista,
taisteltava vähäisin voimin ja paljain käsin. Ennen oli syy muissa,
mutta nyt se on itsessämme. Itsenäisinä ollessamme emme voi syyttää
armeijamme puuttuvasta kunnosta ketään muuta kuin itseämme. Me
ihannoimme itseämme ensiluokkaisena sotilasaineksena, urhoollisena ja
sitkeänä kansana. Hyvä, miksi emme pidä huolta siitä, ettemme ole
turhan takia urhoollisia ja sitkeitä? Miksi meidän pitää
urhoollisuudesta ja sitkeydestä huolimatta saada selkäämme
viholliselta, jota syystä kyllä halveksimme ja pidämme alempiarvoisena?
Se ei ole enää tyhmää, se on rikollista. No niin, tämä ei oikeastaan
kuulunut asiaan, mutta se selvittää pohjaa, jolta on lähdettävä.
Tarkoituksemme on neuvotella toimenpiteistä. No niin, sotaa pitää
jatkaa samoin kuin tähänkin saakka, puolustautua linjalla, joka on
hallussamme. Muuta emme voi. Ainakaan kuukauden aikaan emme voi
ajatella hyökkäystä. Maihinnousua, jos se tehdään tarpeeksi taitavasti
ja voimakkaasti, emme pysty torjumaan. Mutta me emme voi myöskään
lähteä peräytymään, yhtä vähän kuin hajoittamaan joukkojamme kahdelle
rintamalle. Kumpikin toimenpide merkitsisi ratkaisevaa tappiota. Meidän
täytyy istua paikoillamme ja luottaa kaitselmukseen, arvoisan
hallituksen neuvotteluihin ja kapteeni Lahtisen keksintöön."

Pääministerin synkät ja surulliset kasvot vilkastuivat.

"Niin, se keksintö! Olen kuullut siitä jotakin puhuttavan. Mihin sitä
voidaan käyttää?"'

"Tähän asti sillä on tehty vain yksi koe, joka kyllä viittasi
menestykseen taistelussa laivastoa vastaan, mutta varmuus saadaan vasta
sitten, kun mainittua keksintöä käytetään jokseenkin suuressa
mittakaavassa. Riensimme valmistuttamaan siihen tarvittavia varustuksia
eri tehtaissa, jotka tapansa mukaan kuitenkin ovat vitkastelleet. Mutta
kolmen, neljän päivän kuluttua pitäisi vihdoinkin tulla valmista, ja
jos keksintö pitää, mitä lupaa, ei ole toistaiseksi hätää. Siinä
tapauksessa kaitselmus vieläkin kerran pelastaa Suomen kansan sen
omalta tyhmyydeltä, laivaston ja ilmalaivaston puutteesta ja joukkojen
rauhanaikaisen järjestelyn nurinkurisuudesta huolimatta. Mutta asia on
kaitselmuksen käsissä, ei meidän."

Neuvottelu jatkui. Yleisesikunnan päällikkö rauhoittui hiukan. Hän oli
hillinnyt itseään, eikä mitään hämminkiä ollut syntynyt, mutta
sittenkin hän oli saanut tilaisuuden purkaa mieltään. Toisaalta hän
kyllä tiesi, että tämän sodanaikaisen hallituksen jäsenet olivat
syyttömiä hänen mainitsemiinsa tyhmyyksiin ja laiminlyönteihin.




14.

KIISKET HYÖKKÄÄVÄT HAIKALOJEN KIMPPUUN.


Kauhistuttavan suurenmoinen oli yöllinen taistelu. Se oli kuin
painajaisunta.

Sukeltajakomppania oli tuotu eräälle sisäsaariston ulommaiselle
saarelle, missä miehet nyt makasivat harvahkon metsän suojassa ja
herkeämättä tuijottivat merelle. Vihollisen laivasto pommitti
rannikkopattereita. Toista vuorokautta oli pommitus jo kestänyt.
Vihollinen oli ryhtynyt valmistamaan maihinnousuaan.

Elokuun yö oli lämmin ja kirkas. Tuskin tuntuva tuuli väreilytti
loivia, metallikiiltoisia maininkeja, joille puhtaan hohtava kuu loi
hopeanhämyistä loistettaan.

Mutta taivaanranta sekä pohjoisessa että etelässä hehkui punaisena ja
tulisena. Yhtämittainen, kumea jylinä täytti rannattoman avaruuden.
Kaukana merellä oli vihollisen laivasto, järeät laivatykit jyrisivät
herkeämättä, ja niiden leimaukset kajastivat ohuihin pilviin ja saivat
hitaasti haihtuvan savunkin hehkumaan. Mitään yksityiskohtia ei
erottanut, kuului vain kaamea jyrinä ja näkyi lukemattomia tulenkieliä.

Rannikkopatterit olivat niinikään savun ja tulen verhoamat. Niiden
jykevät linnoitustykit mylvivät harvemmin, mutta säännöllisesti, ja
kaiku kantautui vettä pitkin saaden ilman vonkumaan. Näihin
mylvähdyksiin sulautuivat laivatykkien ammusten räikeät, repivät
räjähdykset, kun panokset murskautuivat kallioihin ja kiviin, lensivät
metsään ja nostivat puita juurineen maasta. Kaksi, kolme kertaa oli
pattereilla jo leimahtanut tulipalo ilmiliekkiin: jotkut
kasarmirakennukset olivat nähtävästi syttyneet palamaan. Mutta siitä
viis, pääasia oli, että patterit eivät olleet vaienneet, että tykit
mylvivät ja syöksivät jyhkeitä ammuksiaan vihollisen laivastoa kohti,
tuonne kauas, missä se oli kätkeytyneenä tuleen ja savuun. Vielä ei
patterien vastustuskykyä ollut murrettu. Vihollinen ampui huonosti,
siinä oli tähänastinen pelastus.

Mutta miehetkin, upseereista puhumatta, tiesivät, että tarvittiin vain
yksi ainoa tuollaisen järeän laivatykin täysosuma patteriin, jotta se
vaikenisi. Jos vihollinen onnistuisi vain muutamissa laukauksissa,
saisi se patterit tuhotuiksi. Vihollisen maali oli kiinteä, patterien
liikkuva; laivan tai parin menetys ei lannistaisi vihollista, mutta
pattereille koitunut vahinko olisi korvaamaton.

Arvaamattoman paljon riippui tästäkin kymmenien kilometrien
välimatkalla suoritettavasta taistelusta. Ja miehet tiesivät, että
vihollinen siinä lopultakin voittaisi, sillä patterit vaikenisivat
kuitenkin viimein. Tänä yönä, huomenna! Ajasta vain oli kysymys. Ja kun
ne vaikenisivat, ei niitä voitaisi millään korjata. Niiden tykit olivat
korvaamattomat. Maihinnousu olisi enemmän kuin puoleksi suoritettu, kun
patterit olisi saatu mykistymään.

Myöskin ylhäällä ilmassa leimahteli ja räjähteli. Ne olivat
zeniittipatterien ammuksia, sillä lentokoneet olivat toiminnassa
molemmin puolin.

Tuuli huokui kitkerää savunkäryä saarelle asti. Miehet yskivät
hiljakseen. Silmiäkin hiukan kirveli.

"Naamarit ylle!" komensivat aliupseerit.

Ilmassa oli epäilemättä joitakin myrkkykaasuja, mutta niin vähän, ettei
ollut pahaa vaaraa. Miehet täyttivät käskyn ja tulivat pakostakin
ajatelleeksi sitä helvettiä, jonka keskellä sotilaat noilla pattereilla
taistelivat. Siellä oli kaasupilviä. Vihollinen ampui myöskin
kaasupommeja.

Hylätyn huvilan yläkerroksessa oli koolla joukko upseereita. He
katselivat myöskin merellä riehuvaa taistelua.

Kuudennen divisionan komentaja laski kiikarin kädestään.

"Tämä on vain valehyökkäys", lausui hän vakuuttavasti. "Tällä kohdalla
ei aiota todenteolla murtautua läpi. Vihollinen yrittää vain narrata
meitä kuljettamaan tänne joukkoja."

Kapteeni Lahtinen seisoi kenraalin vieressä. Hän oli väsymyksestä ja
jännityksestä kalpea; siimat loistivat oudon hehkuvina, ja kädet
liikahtelivat hermostuneesti. Hän odotti hetkestä hetkeen tilaisuutta,
jolloin voisi yhtyä taisteluun, viedä komppaniansa vihollista vastaan.
Hänen erikoisjoukostaan riippui, saataisiinko maihinnousu estetyksi.
Vihollisen varustelut olivat melkein loppuunsuoritetut.
Kuljetuslaivasto oli valmiina, maihinnousujoukot samoin, ja
suunnitelmakin oli ilmeisesti jo tarkoin harkittu.

Ah, jospa hän olisi ehtinyt tehdä keksintönsä vaikka edes muutamia
viikkojakin aikaisemmin! Mutta vasta kaksi päivää sitten oli komppania
vihdoinkin saatu täysin varustetuksi. Tosin se ei vieläkään ollut
oikein valmis retkelle, sillä sen harjoittelu oli puutteellinen, kun ei
ollut ehditty antaa sille niin perusteellista erikoiskoulutusta kuin
olisi tarvittu. Mutta ei auttanut, se täytyi viedä taisteluun
sellaisena kuin se oli. Ja johonkin se kyllä kykenisi.

Lahtinen katseli merelle. Kunpa hän pääsisi tuon laivaston kimppuun!
Mutta ei, tähän saakka se oli ollut mahdotonta. Hän ei voinut seurata
laivastoa sen retkillä; hänen täytyi se yllättää ankkuripaikassa.
Vihollisen laivasto ei ollut kahteen päivään käynytkään tukikohdassaan,
vaan ollut koko ajan ulkona merellä, yhtämittaisessa liikkeessä,
pommitellen rannikkoja ja vihdoin antautuen vuorokautiseen taisteluun
rannikkopattereita vastaan.

Toisinaan häntä painosti se epäluulo, että vihollinen ehkä oli saanut
jotakin tarkempaa vihiä hänen keksinnöstään, mutta tarkemmin ajatellen
hän piti sitä mahdottomana. Tietenkin oli myös sillä taholla kuultu,
että hän oli tehnyt jonkin keksinnön, mutta minkä ja minkälaisen, siitä
ei pitäisi olla selvyyttä.

Hänen sukeltajakomppaniansa olemassaolosta ei ollut aavistusta edes
omalla armeijalla. Komppania ei tähän saakka ollut liikahtanutkaan
saarelta, jonne se oli majoitettu. Mutta ankarat harjoitukset olivat
siellä jatkuneet päivästä päivään. Upseeritkaan eivät saaneet liikkua
minnekään. Vain kapteeni itse ja vääpeli Koskinen olivat poistuneet
muutamia kertoja. Ainoastaan perin harvat vieraat pääsivät saarelle.
Kapteeni Lahtisen ja vääpeli Koskisen retkestä oli ylipäällikön
tiedonannoissa maininta, jossa sitä sanottiin moottoriveneretkeksi,
niinkuin se osittain olikin.

"Laivasto kääntyy itään!" huudahti muuan upseeri, joka ei hetkeksikään
ollut hellittänyt katsettaan mereltä.

Todellakin, tuli- ja savuröykkiö tuntui kaukana verkalleen, tuskin
huomattavasti, venyvän itää kohti. Lahtinen tuijotti siihen odottaen
joka hetki sen joko pysähtyvän tai jälleen lähtevän länteen. Mutta ei,
tällä kertaa, jos aikomuksena oli vain risteily patterien edustalla,
näytti tämä liike tarpeettoman laajalta.

"Hitto vieköön, pois ne lähtevät!" totesi äskeinen upseeri.

Siltä tuntui, sillä savu ja tuli piteni vähitellen pitkäksi jonoksi ja
pommitus heikkeni.

Lahtinen tunsi äkkiä, että toiminnan hetki nähtävästi oli saapunut.
Kuumeinen kiire valtasi upseerijoukon. Piti saada mahdollisimman pian
ja tarkasti tietää vihollisen laivaston liikkeet ja täsmällinen suunta.

Kauan ei viipynytkään, ennenkuin ilmailuvoimien meritiedustelulaivueen
taholta ilmoitettiin kuudennen divisionan komentajalle, että vihollisen
laivasto höyrysi täydellä vauhdilla kaiken todennäköisyyden mukaan
varsinaiseen tukikohtaansa päin. Lentokoneet hankkisivat jatkuvasti
tietoja.

Tällä välin oli yöllinen taistelu tauonnut. Tulenkajastus himmeni
merellä, mutta patterien yllä väikkyi vieläkin punainen loimu
osoittamassa, että siellä paloi varastorakennuksia ja metsiköitä.

Sukeltajakomppania sai määräyksen riisua kaasunaamarit ja pukeutua
erikoisiin varustuksiinsa, kiinnittämättä kuitenkaan vielä kypäreitä.
Miehet olivat tuota pikaa vilkkaassa touhussa.

Ilmoitukset jatkuivat. Aikaisemmat otaksumat pitivät paikkansa.
Vihollisen laivasto kävi ankkuriin tukikohdassaan. Ja kun viimein oli
saapunut sanoma, että laivasto kokonaisuudessaan oli laskenut ankkurin,
ja viimeiset tiedustelijat olivat tuoneet divisionan komentajan
käytettäviksi nopeasti piirtämänsä karttaluonnokset vihollislaivojen
asemasta, antoi kenraali käskyn kapteeni Lahtiselle lähteä
suunnitellulle retkelle. Kenraali viittasi upseereille, jotka
kokoontuivat hänen ympärilleen.

"Olemme saaneet varmoja tietoja, että vihollinen aikoo noin viikon
kuluessa viimeistäänkin tehdä vakavan maihinnousuyrityksen johonkin
kohtaan rannikollamme. Se yritys täytyy estää millä hinnalla hyvänsä.
Jos se onnistuisi, olisimme samalla joutuneet ratkaisevasti tappiolle.
Voimamme eivät riitä kahdelle rintamalle. Meidän täytyisi väistyä
kunnolliselta puolustuslinjaltamme ja painua taistelemaan tiettömiin
erämaihin. Menettäisimme yhdellä iskulla kaikki tukikohtamme,
varustautumispaikkamme ja liikennelinjamme. Sanalla sanoen,
menettäisimme koko sodan. Minun ei tarvitse tätä seikkaa laajemmin
selvittää. Ymmärrätte sen itse.

-- Maihinnousun onnistuminen riippuu kokonaan laivastosta. Vihollisella
on, ellei loistava, niin ainakin omaamme verraten ylivoimainen
laivasto. Oma laivastomme ei voi ajatellakaan antaumista taisteluun. Se
tulisi hetkessä tuhotuksi.

-- Siksi on teidän tuhottava vihollisen laivasto. Tämä kunniakas ja
vaarallinen tehtävä on komppanian suoritettava tänä aamuna. Teillä on
käytettävissänne keksintö, joka edes jossakin määrin tasoittaa
epäsuhtaa. Olen saanut ylipäällikön käskyn itse henkilökohtaisesti
valvoa lähtöänne. Valmistukset on suoritettu, mutta sukeltajapukuja ja
-laitteita ei ole likikään kaikkia ehditty kokeilla. Siinä piilee
vaara. Teistä voi moni jäädä matkalle. Mutta asiaa ei voi auttaa. Me
emme voi viivytellä. Kapteeni Lahtinen antaa teille yksityiskohtaiset
määräykset. Yrityksen pitää onnistua. Hyvät herrat, nyt tiedätte, mitä
tahdoin sanoa."

Kenraali vaikeni. Upseerit katsoivat kalpeantyyninä kapteenia, jonka
kasvoilla niinikään kuvastui hetken tärkeys. Lahtinen ei tuhlannut
sanaakaan kehoituksiin. Hän kävi heti asiaan.

"Tien vihollisen sotasatamaan olen viitoittanut. Kuljemme
kaksoisjonossa, köydellä yhdistettyinä. Silloin ei ole pelkoa
eksymisestä. Sähköheijastajia saa käyttää vain minun määräyksestäni.
Ne voidaan havaita ylhäältä. Työn aloitamme sataman puolelta ja
etenemme sitten merelle päin. Aikasytyttimillä varustetut pommit pitää
kiinnittää potkureihin. Pommeja varten on kantolaitteet, joihin
kuhunkin sopii kolme pommia ja joita kantamaan tarvitaan kaksi miestä.
Toiset miehet saavat kantaa ilmanvalmistuslaitteita ja ilmasäiliöitä,
joiden avulla pomminkiinnittäjät kohoavat ylös. Pomminkiinnittäjät
saavat näitä ilmasäiliöitä varten köyden, joka kiinnitetään vyötäisille
ja josta häntä ohjataan alhaalta käsin, ja toisen köyden merkinantoja
varten. Merkinannot kai tunnetaan tarkasti?"

"Varmasti, herra kapteeni!"

"Kaikkia määräyksiä on noudatettava kirjaimellisen tarkasti. Siitä
riippuu onnistuminen. Hengenvaaraa ei ole minkäänlaista, jos vain
sukelluspuvut on kunnollisesti valmistettu ja jos pommeja käsitellään
varovasti. Edelliseen nähden emme enää voi tehdä mitään. Mutta toinen
seikka on omassa hallussamme. Mutta miehethän ovat läpikäyneet
perusteellisen räjähdyttämiskurssin.

-- Pomminkiinnittäjinä toimivat upseerit ja osa aliupseereita. Jokaista
pomminkiinnittäjää kohti pitää alhaalla olla yksi aliupseeri, joka
johtaa hänen suuntailemistaan. Jakakaa määräykset edelleen!"

Ulkona oli komppania jo puolittain valmis. Pommit kantolaitteineen ja
ilmanhankintakoneet säiliöineen jaettiin omille ryhmilleen. Ei kulunut
tuntiakaan ennenkuin outopukuinen, ihmeellinen joukko seisoi
kaksoisjonossa rannalla, puoleksi vedessä. Kypäritkin oli nyt
kiinnitetty. Komppania oli valmis. Tarvitsi vain sulkea hengitysaukot,
ja miehet voivat painua veteen.

Aamu alkoi jo sarastaa vahvasti, kirkas ja tyyni elokuun aamu. Merellä
oli pumpulinpehmyttä, valkoista sumua. Aurinko hohti himmeänä sen
takaa. Lauhkea tuuli hajoitteli hiljaa sumua. Päivästä tulisi heleä ja
lämmin.

Lahtinen tutki vielä hetkisen karttojaan. Lentäjäin ilmoitusten mukaan
olivat vihollisen linjalaivat sataman suulla, ja niiden ulkopuolella
kiersi sukellusveneiden, hävittäjien ja vartiolaivojen ketju.
Lyijykynällä piirretyt, vedessä liukenemattomat karttaluonnokset hän
otti mukaansa. Hyvästeltyään divisionan komentajaa, joka oli
suuremmassa tuskassa ja jännityksessä kuin halusi näyttää, hän riensi
ulos pukeutumaan varustuksiinsa ja laskeutui veteen, kahlaten
komppanian etupäähän.

Upseerit antoivat ilmoituksensa, että varusteet ja niiden
kiinnittäminen oli tarkastettu. Kaikki oli kunnossa.

"Hengitysaukot kiinni! Eteenpäin!" tiedoitti kapteeni merkeillä.

Kummitusjono liikahti verkalleen ja alkoi painua salmen keskikohtaa
kohti. Auringonsäteet, valkoisen udun läpi tunkeutuen, lankesivat
vihertävänharmaille kypäreille ja saivat ne loistamaan kullalta ja
hopealta. Äänettöminä ja uhkaavan synkkinä painuivat jäykät päät yhä
syvemmälle, kunnes jonon alkupää katosi verkalleen tummaan veteen.
Muutaman hetken kuluttua oli koko komppania kadonnut näkyvistä.

Kenraali katsoi mietteissään häipyneen komppanian jälkeen.

"Ihmeellinen juttu, tuo sukelluspuku!" virkahti hän ajutantilleen.

"Niin, ovatpa ne aika kiiskiä, jotka nyt lähtevät haikalojen
kimppuun", tuumi ajutantti ihailevasti. "Eikä ole sanottu, vaikka
onnistuisivatkin."

"Niin, niin, eipä ole sanottu", toisti iloisesti kenraali, jolle kuten
muillekaan korkeammille upseereille maihinnousuyrityksen mahdollisuus ei
ollut enää pitkään aikaan antanut hetkenkään lepoa.

Samaan aikaan kuin kirkas päivä alkoi loistaa yli tyynen, välkkyvän
meren, mateli kummitusmainen miesjoukko pitkin pohjaa, noudatellen
ohutta teräslankaa, joka oli vedetty tienviitaksi. Sen työn olivat
kapteeni Lahtinen ja vääpeli Koskinen suorittaneet ja ennen sodan
puhkeamista.

Lahtinen oli nyt toteuttamassa omaa ajatustaan. Tätä hän oli mielessään
hautonut rakennellessaan keksintöään, tätä hän ennen muuta oli
tarkoittanut. Hänen sukelluspukunsa korvaisi laivaston puutteen. Kun ei
ollut omaa laivastoa, piti riistää se viholliseltakin.

Ellei vihollisella olisi tarkkoja tietoja keksinnöstä, ei tätä
hyökkäystä voitaisi ehkäistä. Se tulisi yllätyksenä, niin täydellisenä,
ettei vihollinen jälkeenpäinkään heti keksisi, millä tavalla hyökkäys
oli suoritettu.

Hän olisi voinut jo aikaisemminkin jonkun verran häiritä ja
vahingoittaa vihollisen laivastoa tai yhdessä Koskisen kanssa muutella
vihollisen asettamia miinoja, jotta ne olisivat tuottaneet sille
itselleen turmiota. Mutta se työ olisi heille kahteen mieheen ollut
melkein ylivoimaisen vaikea. Ja parempi olikin antaa vihollisen olla
toistaiseksi rauhassa ja sitten iskeä ratkaisevasti. Nyt ei vihollisen
laivastoa ollut lainkaan hätyytetty. Se luuli varmasti olevansa
turvassa, pelkäämättä edes muutamaa suomalaista sukellusvenettäkään.

Vääpeli Koskinen asteli hänen rinnallaan.

Tie oli huolellisesti valikoitu. Sen varrella ei ollut jyrkkiä nousuja
eikä laskuja, ei vaikeita kallioita eikä upottavia hietikkoja. He
saattoivat sitä pitkin edetä suhteellisen nopeasti.

Kapteeni pysähtyi ja antoi samalla muillekin pysähtymismerkin. Piti
tarkastaa komppania. Sovitulla merkillä hän tiedusti: Voiko jokainen
hyvin hengittää?

Merkki kulki miehestä mieheen, ja vastaus oli myönteinen. Kaikki
hengityslaitteet olivat siis kunnossa. Lahtinen lähti uudelleen
liikkeelle.

Ihmeellinen oli tämä kulku syvyyksissä, himmeästi kuumottavan veden
alla. Tunnelma oli satumainen, epätodellinen. Kukaan ei tuntenut
olevansa oma itsensä. Tuntui ahdistavan ja painostavan, korvissa
humisi, ja kaukana ylhäällä loisti päivänvalo valjuna. Vesi kuulsi
kaikissa väreissä. Ei ollut yö eikä päivä, ei pimeä eikä valoisa.
Utumainen, tarunomainen oli valaistus. Mutta kaikella tällä oli oma
sanoin selittämätön viehätyksensä. Mieleen tuli kuva rannattomassa
avaruudessa kiitävästä lentokoneesta. Se oli vastakohta. Mutta tunnelma
oli yhtä aito ja erikoinen.

Niin he samosivat tunti tunnin jälkeen, pysähtyen joskus hetkeksi
lepäämään. Mahtava pauhina tunkeutui heidän korviinsa, kun joku pieni
vihollislaiva viiletti heidän ylitseen. Kumean selvinä kaikuivat
silloin potkurin pyörähdykset. He sivuuttivat ohuita ankkuriketjuja,
joiden yläpäässä näkivät mustia, sarvekkaita möhkäleitä: nyt oltiin
vihollisen miinakenttien keskellä.

Sitten näkyi ylhäällä jokin tumma laikku, valtava möhkäle, joka pysyi
ihan liikkumatta. Se oli vihollislaiva, korkealla yläpuolella. Ja he
näkivät sen olevan ankkuroituna. He sivuuttivat ankkurin läheltä.

Mutta kulku ei vielä loppunut, vaan matkaa jatkettiin, ei kuitenkaan
enää kovin kauan. Jonon kautta kulki merkki: Seis! Kantamukset alas!
Lepo!

Ylhäällä päänsä päällä he näkivät suunnattoman pitkän, tumman
möhkäleen. Siinä oli joku vihollisen suurista linjalaivoista.

He olivat tulleet sitäkin tuhoamaan; pienet kääpiöt alhaalla pohjassa,
kiiskenpoikaset, aikoivat rynnätä tuon haikalan niskaan.

Kapteeni otti kartat esille ja tarkasti niitä. Hän antoi merkin
komppanialle pysyä paikoillaan ja lähti itse vääpeli Koskisen ja
luutnantti Huurteen kanssa syrjään. Pian he katosivat veden hämärään.

He tarkastivat laivojen aseman. Jokainen laiva näkyi tummana laikkuna,
kaikki ankkuroituina. He kulkivat laivojen rintaman päästä päähän ja
vertasivat huomioitaan karttaan. Nyt he olivat selvillä tilanteesta.

Niin nopeasti kuin voitiin, viitoitettiin ensin "päätiestä" haarautuvat
kaksi "poikkitietä". Oli mitä tärkeintä, etteivät eri osastot
hetkeäkään olisi eksyksissä toisistaan. Senjälkeen jaettiin miehet
kutakin laivaa kohti.

Miehet tottelivat täsmällisesti, tuntien olevansa mitä
vastuullisimmassa tehtävässä. He katselivat kummeksien
jättiläisankkureita, jotka olivat puolittain uponneet hiekkaan. Niiden
koon perusteella saattoi käsittää, kuinka mahtavia laivat olivat, nuo
uivat linnoitukset, jotka saattoivat tuhota heidän kotimaansa kaikki
rantakaupungit, rannikkopatterit ja laivat tuhansine miehineen ja
kymmenine tykkeineen. Hengitys ei enää tuntunut käyvän vaivaloisesti
eikä liikkuminen ollut työlästä, kun tärkeä tehtävä oli kokonaan
vallannut heidän mielensä, ja he koettivat tehdä parastaan.

Merkit jatkuivat. "Täyttäkää ilmasäiliöt! Pomminkiinnittäjät valmiina
perän alle!"

Miehet asettuivat paikoilleen. Ilmanvalmistuslaitteet pantiin
toiminaan; ilmasäiliöt tyhjentyivät vedestä ja täyttyivät ilmalla.

"Ilmoittakaa, milloin kaikki on valmista!"

Kului muutama hetki. Ilmoituksia saapui ketjun kummastakin päästä
keskukseen, jossa kapteeni oli.

"Valmis! Valmis!"

"Kiinnittäkää ohjaus- ja merkinantoköydet! Tarkastakaa, että ne
kiertyvät hyvin kelalta! Ohjaajat ja merkinantomiehet valmiina!"

"Selvä! Selvä!" saatiin vastaukseksi.

"Kiinnittäjät ottakoot pommit! Sytytysaika yksi tunti kaksikymmentä
minuuttia. Toistakaa käsky!"

Täsmällisinä saapuivat toistot.

"Kiinnittäkää ilmasäiliöt! Onko valmis?"

Melkein samassa saapui myöntävä vastaus.

"Onko kaikki kunnossa? Ovatko kiinnittäjät, ohjaajat, merkinantomiehet
ja kunkin pommikunnan päälliköt valmiina?"

"On, on, on!"

"Valmiina! Ylös!"

Pomminkiinnittäjät, pitäen sylissään teräskuorisia pommeja, kohosivat
verkalleen kuin ilmapallot pohjalta pitkien köysien päissä toisten
pidellessä kiinni alhaalta. He nousivat yhä lähemmäksi liikkumattomia
möhkäleitä ja vihertävänharmaata valoa.

Merkinantoköydet alkoivat toimia.

"Ylemmäksi! Vielä! Alemmaksi! Seis! Oikealle! Taakse!"

Pomminkiinnittäjät melkein häipyivät tummien möhkäleiden varjoon,
pyristellen naurettavin, kömpelöin liikkein ja tempoillen
merkinantoköysiään. Mutta he pääsivät yhä lähemmäs, ja tumma möhkäle
joutui ihan viereen, niin että he vihdoin koskettivat siihen. Hitaasti,
sitkeästi he sitten pyrkivät perää kohti, käsiksi jättiläissuuriin
potkureihin, joiden siipiin heidän piti kiinnittää hirveät taakkansa.
Pommeissa olivat jo valmiina pitkät, taipuisat kuparilangat juuri tätä
temppua varten.

Hitaasti ja vaivaloisesti sujui työ, vaikka he saattoivatkin käyttää
molempia käsiään. He eivät uskaltaneet ajatella, mitä tapahtuisi, jos
liikkumaton potkuri äkkiä rupeisi pyörimään.

Mutta potkurit pysyivät liikkumatta. He saivat niihin kiinnitetyksi
kantamuksensa kömpelösti, tökerösti, mutta vähät siitä. Pääasia oli,
että ne olivat todellakin kiinni. Ja saatuaan sen työn valmiiksi he
tarkistivat aikasytyttimen. Niin, tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli
määrä. He suorittivat kamalan tehtävänsä uskollisesti ja täsmällisesti
loppuun. Ja sitten he kiskaisivat merkinantoköydestä.

"Alas! Alas! Selvä!"

Köydet kiskoivat heitä syvyyteen. Hitaasti kävi laskeutuminen, ja
hitaasti sen pitikin tapahtua. Vedenpaineen muutos vaikutti heihin
jonkun verran. Mutta vihdoin he olivat jälleen hämärässä, utumaisessa
valaistuksessa; ilmasäiliöt irroitettiin selästä ja kiinnitettiin
pidikkeisiin. Niitä ei tyhjennetty, sillä ilmakuplat olisivat voineet
herättää vihollisen huomion ja epäluulon.

Lahtinen oli liikkumatta odottanut keskuksessa. Aika tuntui hänestä
ikuisuudelta, kunnes hän näki lähimmän pomminkiinnittäjän laskeutuvan.

"Onnistuvatko kaikki? Ovatko kaikki palanneet?" kysyivät hänen
merkkinsä.

Ja vastaukset tulivat, verkalleen ja hajanaisesti, mutta kaikilta
saapui vastaus: "Selvä on! Kaikki palanneet!" Upseerit vahvistivat
ilmoitukset.

"Kaikki varusteet mukaan! Kokoon keskelle! Mars!"

Hitaasti saapuivat eri pommikunnat "päätielle", mutta kaikki olivat
mukana.

"Onko joku sairas? Voivatko kaikki hengittää?" kysyi kapteeni. Ja
vastaus oli tälläkin kerralla tyydyttävä.

"Kaikki hyvin. Toimeen tullaan. Ahdistaa vähän, mutta ei mitään hätää."

Työ, suunnattoman tärkeä, ratkaiseva työ oli siis tehty. Se oli sujunut
nopeasti ja täsmällisesti, niinkuin se vain harjoitetulta, tottuneelta
joukolta voi onnistua. Nyt piti poistua kauemmas.

"Kaksoisjonoon! Eteenpäin! Mars."

Kummituskomppania lähti liikkeelle. Mikään ei ollut ilmaissut
kirkkaassa päivänpaisteessa lepäävälle, huolettomalle viholliselle sen
läsnäoloa. Ne ilmakuplatkin, jotka pursuivat kypärien sisältä, olivat
liian pieniä herättääkseen epäluuloa.

Komppania mateli hiljalleen takaisin. Kukaan ei edes itsekseen
valittanut väsymystä, vaikka he kaikki olivat jo puolittain
näännyksissä.

Kapteeni katsoi kelloaan tuontuostakin. Kun pommien sytyttämishetkestä
oli kulunut tunti ja kymmenen minuuttia, komensi hän komppanian
pysähtymään ja odottelemaan. Miehet kääntyivät katsomaan taakseen.
Näkisivätkö he jotakin, kuulisivatko mitään?

Lahtinen ei nyt tuntenut minkäänlaista hermostumista. Tehtävä oli
suoritettu kuin rauhallisessa harjoituksessa. Pommit olivat taattua
tekoa, joka laiva uppoaisi, ei kylläkään silmänräpäyksessä, mutta
menisi kuitenkin pohjaan. Miehiä vihollinen ei luultavasti menettäisi
juuri lainkaan, sillä he ehtisivät pelastua veneisiin. Ja sitäpaitsi
oltiin lähellä rantaa, vartioaluksia oli ympärillä, ja lisäksi
oli vielä tyynikin. Laivaston tuho ei muuttuisi miksikään
pahaa-aavistamattomien teurastukseksi.

Kun oli kulunut määräaika, tunkeutui outo, kumea ja voimakas ääni, jota
ei voinut verrata mihinkään ennen kuultuun ja koettuun, humisten heidän
kypäriensä läpi. Se jatkui ja he tunsivat veden joutuvan liikkeeseen.
Jokin vastustamaton voima painoi heitä, mutta ei voinut kuitenkaan
kaataa heitä tasapainosta. Ja äkkiä hämärä himmeni entisestään, vesi
sameni, ja he joutuivat melkein pimeään.

Pommit olivat räjähtäneet. Miehet tunsivat hetken kaamean
juhlallisuuden.

"Eteenpäin!" komensi kapteeni merkillä.

Madellessaan takaisin päin he miettivät, oliko annettu tehtävä
suoritettu loppuun asti. Sitä he eivät tienneet.

       *       *       *       *       *

Divisionan komentaja, hänen esikuntapäällikkönsä ja ajutanttinsa
odottivat kuumeisen levottomina lentotiedustelun tuloksia. Vastikään
oli kaksi konetta palannut matkaltaan, mutta lentäjät eivät olleet
nähneet mitään erikoista. Vihollisen laivasto oli edelleenkin
ankkurissa, linjalaivat puolikaaren muotoisessa rintamassa sataman
suulla ja niiden edessä pienemmät laivat. Kaksi sukellusvenettä oli
lähtenyt liikkeelle ja painunut veden alle. Minne niiden matka piti, ei
voitu varmasti tietää.

Neljä koneparia oli jo kaikkiaan tullut takaisin, eikä ainoakaan
lentäjä tiennyt kertoa sitä, mitä kaikki odottivat. Olivatko Lahtinen
ja hänen miehensä epäonnistuneet, eksyneet, joutuneet johonkin
satimeen?

Kenraali käveli hermostuneena aution huvilan kuistilla ja vilkaisi
tavantakaa kelloonsa. Niin, Lahtinen oli vain arviolta määrännyt
retkeen tarvittavan ajan. Hän ei halunnut sanoa siitä mitään varmaa.
Olihan se muuten käsitettävää. Mutta tämä odotus, tämä epävarmuus, tämä
kiduttava epätietoisuus!

Lentotiedustelua jatkettiin kaiken uhalla, vihollisen pommituksesta ja
lentokoneista huolimatta.

Kenraali koetti hillitä mieltään, mutta ei voinut puhua muuta kuin
puoleksi ärjymällä. Levollisuus, joka oli hänet vallannut taistelun
todella puhjettua, oli nyt poissa.

"Missä lemmossa ne kaksi konetta viipyvät?" murahteli hän ja katsoi
taas kelloaan; monennenko kerran samana tuntina, sitä hän ei olisi
voinut suunnilleenkaan muistaa.

"Tuolla ne tulevat!" kiirehti ajutantti muutaman hetken kuluttua
rauhoittamaan ja viittasi metsän yli, missä todellakin näkyi kaksi
saarta kohti saapuvaa konetta.

Juuri kun etumainen kone, veden kohistessa jalaksissa, liukui hietikkoa
kohti, syöksyi kenraali rantaan. Tähystäjä kapusi nopeasti alas. Hän
oli tänä päivänä käynyt jo muutamia kertoja samanlaisella
tiedustelumatkalla ja tunsi kenraalin ärtyneen kärsimättömyyden.

"Joukko vihollisen sotalaivoja uponnut, herra kenraali", aloitti
tähystäjäupseeri, pysähtyen asentoon.

Kenraali kouraisi häntä käsivarresta ja ikäänkuin imeytyi kiinni hänen
huuliinsa.

"Uponnut? Linjalaivojako?" kähisi hän kiihkossaan.

"Niin, kello 14.37 näkyivät selvät räjähdykset vihollisen kaikissa
linjalaivoissa, niiden perällä. Tarkoitan niitä laivoja, jotka olivat
ankkurissa sataman edustalla. Ainakin neljässä laivassa tapahtui
lisäksi toinenkin räjähdys. Niissä räjähtivät joko ammusvarastot tai
höyrykattilat. Edelliset räjähdykset johtuivat ilmeisesti torpeedoista.
Samalla alkoivat laivat verkalleen upota, perät painuivat veteen,
keulat kohosivat pystyyn, mutta vain hiukan, sillä ankkurit arvatenkin
pidättivät niitä. Havaintojeni mukaan kello 15.18 oli viimeinen
mainituista laivoista uponnut. Laivojen miehistöt pelastuivat
todennäköisesti kokonaan. Näin kaikissa laivoissa laskettavan
pelastusveneitä vesille. Otin joukon valokuvia, herra kenraali!"

Tällä välillä oli toisenkin koneen tähystäjä saapunut ja vahvisti
virkatoverinsa havainnot. Kenraalin riemu oli rajaton.

"Hyvä, hyvä, herrat upseerit! Kehittäkää valovanne, pian, nopeammin,
heti! Kaikki linjalaivat, kaikki! Sepä oli temppu, totisesti urotyö!
Nyt on juttu selvä, maihinnousua ei tarvitse ajatellakaan.
Torpeedoveneiden ja hävittäjien suojassa sitä ei suoriteta. Lahtinen,
Lahtinen ja hänen kiiskensä!"

Äreys, hermostuminen, kärsimättömyys, kaikki oli kadonnut. Kenraali oli
kuin koulupoika, niin säteilevällä tuulella kuin itse olisi tuhonnut
tuon laivaston. Mutta hänestä oli sama, kuka sen oli tuhonnut. Pääasia
oli, että se oli todellakin tehty.

Hän kirjoitti nopeasti raportin ja ojensi sen ajutantille.

"Toimittakaa tämä lähetetyksi radioteitse ylipäällikölle! Heti!"

Hän palasi huvilaan ja komensi puhelimitse saarelle
reservikomennuskunnan. Sitten hän joi kahvia ja jäi odottamaan.

Mutta odotus tuli pitkäksi ja synkäksi. Kenraalin mieliala laski. Ei
edes tieto siitä, että vihollisen laivasto oli hävitetty, voinut
kokonaan korvata sitä pelkoa, että sukeltajakomppaniakin oli tuhoutunut
suorittaessaan sille määrättyä tehtävää.

Iltapäivä kului verkalleen, varjot pitenivät ja vihdoin alkoi tuulla.
Lakkaamatta tähysti kenraali merelle, vaikka tiesi, ettei sieltä mitään
näkyisi, ja mereltä hän loi katseensa salmen tummaan veteen. Komppanian
olisi pitänyt jo aikoja sitten saapua.

Syvä tuska ja suru tunkeutui kenraalin sydämeen. Voitto oli saatu,
suuri ja kallis voitto, mutta pitäisikö sen hintana olla koko tuo
rohkea ja reipas joukko, joka tyynenä ja velvollisuudentuntoisena oli
aamulla painunut syvyyksiin?

Ajutantti ei puhutellut kenraalia. Muutkin upseerit pysyttelivät
hiljaa. Kaikkien ajatukset olivat kohdistuneet samaan asiaan.
Salavihkaa vilkaisi kukin vähän väliä kelloonsa, joka yhä varmemmin
ennusti, etteivät odotetut milloinkaan tulisi takaisin.

Lopulta oli jo melkein pimeä. Kenraali ei voinut enää hillitä eikä
salata levottomuuttaan.

"Mutta ovathan he olleet jo yli kuusitoista tuntia vedessä. Heiltä on
mennyt menomatkaan kuusi tuntia, pomminkiinnittämiseen yksi tunti ja
paluumatkaan jää yhdeksän tuntia. Mitä ihmettä me teemme?"

Upseerit katsoivat toisiinsa neuvottomina.

"Emme voi tehdä mitään, herra kenraali", vastasi ajutantti. "Täytyy
vain toivoa vielä. Kenties heiltä on kulunut menomatkaan enemmän
aikaa."

"Tyhmyyksiä!" jyrähti kenraali. "Ensimmäinen räjähdys tapahtui kello
14.37. He olivat saaneet siis työnsä suoritetuksi kello 13.17.
Menomatkaan ja työhön oli mennyt siis yhteensä seitsemän tuntia
kaksikymmentäkolme minuuttia. Ja paluumatkalla he jättävät
pomminkantolaitteet ja muut lisävarusteet jälkeensä, kiinnittäen ne
pohjaan. He voivat siis paluumatkan tehdä nopeammin. Tämähän on
päässälaskua, hyvä herra!"

Ajutantti ei sanonut mitään, vaikka kenraali olisi mielellään
havainnut, että hänen päässälaskussaan olisi ollut jossakin kohtaa
virhe. Mutta sitä ei ollut.

Joitakin käheitä, epäselviä huutoja kuului ulkoa. Ajutantti syöksyi
ikkunan luo.

"Mitä siellä on? Kuka huusi?" kiljaisi hän kovimmalla äänellään.

Joku lentäjäupseeri näkyi juoksevan huvilaa kohti.

"Ne tulevat, ne tulevat!" läähätti hän.

Ajutantti käännähti kuin pistettynä.

"Komppania tulee!" ilmoitti hän kenraalille.

Kenraali ei kysellyt lisää. Unohtaen sotilaallisen jäykkyytensä, jopa
osan arvokkuuttaan hän riensi juosten suoraa päätä rannalle, antaen
vapaan vallan ilon, kiitollisuuden ja ihailun tunteille.

Kovin vitkallisesti nousi vihertävänharmaa jono syvyydestä. Raskaasti
se eteni huojuen ja kompastellen kuin juopunut. Epätodellinen,
kummitusmainen se oli tihenevässä pimeydessä. Kaikki miehet eivät enää
jaksaneet kävellä, vaan toiset tukivat heitä; muutamia nähtiin
suorastaan kannettavan samoilla laitteilla, joilla he aamulla olivat
kantaneet pommeja.

Kapteeni Lahtinen sai hengitysaukkonsa auki. Kumeana ja käheänä kajahti
hänen äänensä kypärin sisältä.

"Lääkäreitä, lääkäreitä!" huohotti hän.

Ajutantti ei odottanut hetkeäkään, ei edes kenraalin viittausta, vaan
syöksyi heti huvilaa kohden soittamaan, kutsumaan, käskemään.

Toivon ja pelon vaiheilla kenraali katseli komppaniaa. Mutta ainakin se
vielä eli ja liikkui, tuo joukko, joka oli tuhonnut vihollisen
laivaston ytimen, tuhonnut rantojen painajaisen.

Lahtinen ja Koskinen saivat ensiksi irti kypärinsä. Ahnaasti he
hengittivät raikasta, puhdasta iltailmaa. Ja sitten, hetkeäkään
tuhlaamatta, he riensivät auttamaan miehiään, niitä, jotka
eivät enää jaksaneet liikkua, jotka hoippuivat tai makasivat
pomminkantolaitteilla. Nopeasti, vapisevin käsin he irroittivat kypärin
toisensa jälkeen.

Kuinka kalpeita, kuinka menehtyneitä ja peloittavan surkeita nuo miehet
olivat! Osa heistä makasi liikkumatta, värähtämättä. Olivatko he
tukehtuneet, menettäneet henkensä?

Kapteenilla ei ollut aikaa sitä tarkastaa. Hän vain irroitti kypäreitä.
Ilmaa, ilmaa, sitä oli saatava ennen kaikkea.

Runsas kolmannes komppaniasta oli kykenemätön enää liikahtamaankaan.
Ja nääntyneitä, huohottavia olivat muutkin, kun verkalleen ja
vaivaloisesti riisuivat varusteitaan. Se matka ei ollut leikkiä; he
olivat saaneet ponnistaa kaikki voimansa, käyttää kaiken sisunsa ja
hiukan enemmänkin.

Taintuneille, liikkumattomille miehille annettiin tekohengitystä.
Vihdoin saapui lääkäreitäkin ja Lahtinen tunsi sydäntään kouristavan
tarkatessaan heidän toimiaan. Hän ei ollut vielä mitään kysynyt eikä
ilmoittanut. Ensin miehet ja vasta sitten muu.

Nopeasti tutkivat lääkärit menehtyneiden tilaa. Osa oli jo herännyt
tainnoksista. Ja sitten ilmoitettiin tulos, joka vapautti kapteenin
suunnattoman raskaasta taakasta: kaikki jäisivät henkiin, mutta monet
tarvitsisivat ainakin kolmen neljän päivän, toiset jopa parin viikonkin
lepoa ja hoitoa. Noin puolet miehistöstä kuitenkin oli kestänyt matkan
rasitukset hyvin. He olisivat kunnossa saatuaan perusteellisesti syödä,
juoda ja nukkua.

Silloin vasta Lahtinen kääntyi kenraalin puoleen.

"Herra kenraali, onnistuimmeko? Kuulimme kyllä räjähdykset, mutta
lopullisesta tuloksesta en ole varma."

"Loistavasti, loistavasti, herra majuri! Onnittelen vilpittömästi.
Majurin arvo ei totisesti ole liikaa. Neljätoista alusta! Onko teillä
mieshukkaa?"

"Ei, ei vähääkään. Komppanian menehtyminen johtuu epätäsmällisesti
valmistetuista kypäreistä. Ne ovat nähtävästi jollakin tavoin
tukkeutuneet. Se oli kauheaa, paluumatkan loppupuoli. Osan miehistä
täytyi kääntyä takaisin hakemaan kantolaitteita, jotka olimme jo
ehtineet jättää. Aloin pelätä, että koko komppania tuhoutuisi."

Kenraali katseli ääneti puhujaa. Kuinka paljon Lahtinen itsekin oli
vanhentunut! Hän ei ollut enää sama mies kuin kuukausi, pari takaperin.
Hänen silmissään oli synkkä tuijotus. Loppumatka näkyi todellakin
olleen kamala. Mutta sittenkin: kaikki oli hyvin, laivasto oli tuhottu
ja komppania hengissä. Kenraali loi pakostakin katseensa taivaalle,
missä tähdet alkoivat syttyä.

Kun komppanian menehtyneet miehet oli kannettu pariin laivaan, jotka
heti lähtivät matkalle, ja kunnossapysyneet olivat lopultakin
"kuoriutuneet" varustuksistaan ja saaneet yllensä tavalliset vaatteet,
piti kenraali heille puheen. Hän ei tosin ollut kaunopuhuja, mutta
hänen sanansa tapasivat täydellisen vastakaiun.

"Te olette pelastaneet maamme. Nyt Suomen armeijan johto voi sanoa
vilpittömällä mielellä, kaunistelematta ja liioittelematta: jos teemme
urhoollista ja sitkeää vastarintaa, on voitto meidän, lopullinen
voitto. Te ette vielä saa minkäänlaista julkista tunnustusta teostanne,
sillä keksinnön salaisuus on säilytettävä. Mutta ylipäällikkö lausuu
minun kauttani suurimman kiitoksensa ja tunnustuksensa. Jokaiselle
miehelle on myönnetty kunniamerkki. Ja päällystöstä on ylipäällikkö
nimittänyt kapteeni Lahtisen majuriksi, luutnantti Huurteen kapteeniksi
ja vänrikki Airanteen luutnantiksi. Ja sitten vääpeli Koskinen!
Ylipäällikkö on korottanut teidät osoittamanne urhollisuuden,
neuvokkuuden ja harkinnan johdosta upseeriksi, nimittäen teidät
vänrikiksi. Toivotan teille onnea ja tunnustan, että olette ansainnut
korotuksenne täydelleen, oikeastaan jo aikaisemminkin. Ja nyt, te
väsyneet miehet, syökää ja juokaa! Ateria on teille käskystäni
valmistettu. Ja sitten levätkää! Huominen päivä on täydelleen vapaa."

Kenraali jätti hartaasti, mutta käheästi hurraata huutavan komppanian.
Hän halusi saada majuri Lahtiselta kuulla tarkan, yksityiskohtaisen
kertomuksen retkestä.




15.

LEEVI GELDKOPF-IVANOV NÄKEE KUMMITUKSIA.


"Kas niin, herra _majuri_, ole hyvä!"

Leskirouva Lotta Takalan äänessä oli veitikkamainen, mutta lämmin
sointu, kun hän tarjosi kahvia sisarenpojalleen, majuri Oiva
Lahtiselle, joka istui neiti Elna Aution vieressä. Ja hänen katseessaan
oli tyytyväisyyttä ja anteeksiannettavaa ylpeyttä.

Majuri Lahtisen ei totta puhuen ollut lainkaan helppo olla. Häntä
melkein palvottiin sankarina, mutta hän ei ollut tähän osaansa
tottunut. Eikä hän uskonut voivansakaan siihen koskaan tottua.

Täti ei tähän saakka ollut häntä vielä milloinkaan kohdellut oikeastaan
täysi-ikäisenä. Nyt oli toisin. Majuri sai häneltä osakseen ilmeistä
arvonantoa, joka olisi naurattanut, ellei veitikkamaisuuden takana
olisi ollut täysi vakavuus.

Muuttunut oli myöskin suhde Elna Autioon. Entinen huoleton
toverillisuus ja levollisuus oli poissa, ja tyttö esiintyi
väkinäisesti, teennäisesti.

Naiset eivät kuitenkaan tienneet hänen täydellistä osuuttaan vihollisen
laivaston tuhoamisessa. He vain aavistelivat, hyvällä syyllä kylläkin.

Kuin salamanisku oli vihollisen yllättänyt laivastonsa menetys. Tämä
tappio suorastaan tyrmistytti. Vihollisen sotasuunnitelmat menivät
hetkeksi sekaisin. Se maihinnousu suomalaisen armeijan selkäpuolelle,
joka suunnitelmissa oli ollut ensi sijalla, täytyi nyt kirvelevin
sydämin jättää sikseen.

Laivaston tuho pysyi kaameana salaisuutena. Vihollinen ei voinut sitä
käsittää. Suomen armeijan ylipäällikön tiedonannossa oli ylistetty
sukellusveneiden rohkeaa retkeä, jonka tuloksena oli ollut laivaston
upottaminen. Mutta vihollinen ei ollut sukellusveneistä nähnyt
vilahdustakaan tapahtuman aikana, ei sitä ennen eikä sen jälkeen. Mutta
eihän sitä voinut selittää muullakaan tavalla. Suomalaiset
sukellusveneet muuttuivat mitä pelätyimmiksi. Tuholta säästyneet
vihollislaivat pysyttelivät tästedes taatuimmissa suojapaikoissa,
uskaltautumatta lainkaan merelle. Suomen rannikkojen melkein
täydellinen saarto murtui, ja estetty meriliikenne pääsi jälleen
alkamaan.

Taistelujen painopiste pysähtyi jälleen ratkaisevasti suomalaisten
puolustuslinjalle, missä sota oli saanut kiinteän asemasodan luonteen.
Keksinnön salaisuus oli vieläkin kerran säilytetty.

Voitto oli ollut ratkaisevan tärkeä suomalaisille, sillä
liittolaisneuvottelut katkesivat tuloksettomina. Erään mahtavan
ulkovallan hallitus oli saanut parlamentissaan jossakin mitättömässä
asiassa epäluottamuslauseen ja kukistui. Poliittinen tilanne muuttui
samalla kokonaan. Aseellisesta avusta ei ollut toistaiseksi taas
toivoakaan. Täytyi luottaa vain omiin voimiin. Ja niihin luotettiinkin.
Voitto oli kohottanut itseluottamusta. Sodan lopullista tulosta ei enää
epäilty. Ihmiset olivat päässeet kuin painajaisunesta, kun maihinnousun
kummitus oli kukistettu.

Ilmahyökkäyksiin oli jo totuttu. Niiden hävitykset olivat suunnattomat,
mutta ne eivät silti voineet kokonaan ratkaista taisteluja, etenkään
senjälkeen, kun omatkin ilmavoimat oli valtavin ponnistuksin saatu
kehittymään. Viholliselle voitiin tehdä ankaraa vastarintaa, mutta
ensimmäiset tuhotyöt täytyi kestää.

Vaistomaisesti majuri silmäsi ulos. Ikkunasta näkyi raunioita. Tämäkin
kaupunki oli puoleksi hävitetty. Vihollinen ei suinkaan tyytynyt
pommittamaan vain sotilaallisia rakennuksia, linnakkeita ja varastoja.
Ei, pommeja pudoteltiin kaikkialle, kaupunkeihin ja maalaiskyliin,
ketään ei säästetty. Rauhanaikaiset ennustukset ilmasodan tuhoisuudesta
eivät ainoastaan pitäneet paikkaansa, vaan olivat liian lieviäkin. Nyt
niihin uskottiin, kun kaupunkeja ja kyliä oli raunioina, mutta se usko
tuli jokseenkin myöhään. Rauhanaikainen säästö oli käynyt hirvittävän
kalliiksi.

Vihollinen käytti myös kaasupommeja rauhallista väestöä vastaan.
Parinsadan kilometrin päässä rintamalta ei kukaan voinut olla
varma hengestään. Kaasunaamarit olivat kaikkien tärkeimpiä ja
jokapäiväisimpiä esineitä. Sadat vastasyntyneet lapsetkin saivat vetää
ensi henkäyksensä kaasunaamarin läpi.

Pieni seurue joi nyt kahvia raunioitten keskellä -- rouva Takalan talo
oli myöskin kärsinyt pommituksesta, mutta ei pahasti -- näennäisessä
rauhassa, mutta jokaisella heistä oli kaasunaamarilieriö käden
ulottuvilla. Millä hetkellä hyvänsä saattoi kajahtaa
kaasuhyökkäyshälytys.

Rouva Takala ei ollut paennut kaupungista. Hän pysyi paikallaan
ja auttoi siellä, missä voi. Ja neiti Autio oli ruvennut
sairaanhoitajattareksi niinkuin sadat ja tuhannet muutkin Suomen
naiset. Hän oli viehättävä yksinkertaisessa puvussaan. Mutta majuri
tuli ajatelleeksi hänen olevan viehättävän missä puvussa hyvänsä. Hän
oli tullut tädin luo aamupäiväkahville vain nähdäkseen Elna Aution,
jonka saapuminen vierailulle oli hänelle ilmoitettu.

Heidän välillään ei keskustelu kuitenkaan ottanut viritäkseen. Täti
puheli sodasta, ja majurin ajatukset pyrkivät suuntautumaan siihen
matkaan, joka hänen oli tehtävä vielä samana päivänä. Hänellä oli taas
seikkailu edessään.

Elna Autio näkyi kainostelevan nuorta majuria, joka luutnanttina
ollessaan, vain muutamia viikkoja sitten, oli punastellut kuin
koulupoika. Nyt hänessä ei mikään tuntunut viittaavan koulupoikaan. Hän
oli täysi mies.

Lahtinen ajatteli yhtaikaa sotaa ja tyttöä ja toivoi, että sota olisi
lopussa, että kaasunaamarit joutuisivat romukoppaan ja että
ilmahyökkäyksiä ei enää tarvitsisi varoa. Elna Aution läheisyys
vaikutti hillitsevästi hänen sotaisuuteensa. Hän muisti vanhan everstin
sanat, että naisten pitäisi sodan aikana olla ainakin tuhannen
kilometrin päässä rintamalta.

Täti poistui hetkeksi keittiöön. Elna Autio käänsi hiukan kalvenneet,
mutta raikkaat kasvonsa, tyynesti ja vakavasti majurin puoleen.

"Lähdettekö te... te tänään taas jollekin retkelle?" kysyi hän hiljaa,
aavistellen.

"Lähden kyllä", vastasi Lahtinen niinikään hiljaa ja vakavasti, samalla
tuntien sydämessään lämpimän sykähdyksen.

"Onko retki vaarallinen?" Tytön ääni oli asiallinen, mutta suupielet
värähtivät tuskin huomattavasti.

Majuri koetti naurahtaa.

"No niin, ei erikoisemman vaarallinen, mutta näin sodan aikana
sellaiset retket eivät voi olla ilman vaarojakaan."

Tyttö käänsi päätänsä ja katsoi ulos, missä rauniot hehkuivat
kalpeahkon syysauringon valossa. Hänen rinnastaan kohosi huokaus,
tuskin kuuluva, sillä hän koetti sitä tukahduttaa.

"Ah, kuinka raskasta on odottaa sodan loppumista!" huudahti hän äkkiä
eikä hänen äänensä ollut oikein varma. Hän nousi nopeasti paikaltaan ja
astui ikkunan luo.

Mutta majuri näki tytön sivuuttaessa kuvastimen, että hänen silmissään
kiilsi kyynel. Vai oliko se vain valon leikkiä?

Kun täti tuli huoneeseen, alkoi Elna Autio puhua syyskukista. Hänen
kasvonsa olivat levolliset ja ääni tyyni. Eikä majuri rohjennut
tarkastaa, olivatko hänen silmänsä ehkä kosteat.

       *       *       *       *       *

Oli melkein säkkipimeä. Vain muutamasta paikasta, jostakin laivasta,
tunkeutui pieni valoläikkä sataman raskaaseen, öljyiseen ja melkeinpä
haisevaan veteen. Tykit jylisivät harvakseen, ikäänkuin vain
vakuuttaen, että vihollisen saarilinnoitus oli valveilla.

Majuri Lahtinen ja hänen ajutanttinsa, vänrikki Koskinen, matelivat
köydellä toisiinsa yhdistettyinä pitkin sataman pohjaa. He tunsivat
olevansa vaarassa piakkoin menehtyä. Saastaisesta vedestä koneeseen
imetty ilma oli huonoa, tympäisevää, niin että he yhtä mittaa saivat
pahoinvointikohtauksia. Sataman pohja oli upottava, liejuinen, täynnä
kaikenlaisia jätteitä ja romua, johon he olivat tavantakaa kompastua.
Mutta sähkönheijastajia he eivät uskaltaneet lainkaan käyttää.
Vihollinen voisi ne keksiä ja heittää muutamia käsipommeja heitä kohti.
Silloin he olisivat hukassa.

Kulkien pitkin laiturin reunaa he vähän väliä koettelivat toisella
kädellään niljakasta kivimuuria. He olivat tiedustelumatkalla ottamassa
selvää, oliko eräällä mielettömän rohkealla suunnitelmalla mitään
onnistumismahdollisuuksia.

Tämä uusi yritys oli melkein samanaikaisesti johtunut Koskisen ja
majurin mieleen. Armeijan johto pudisteli sille toistaiseksi päätänsä,
mutta jos tiedustelumatkalla saavutettaisiin hyviä tuloksia,
otettaisiin asia varmasti vakavan harkinnan alaiseksi.

Kas niin, nyt kivimuuri, laituri, kääntyi. He pysähtyivät hetkeksi.
Majuri kopeloi sivultaan kartan ja sytytti pikkuruisen punaisen
sähkölampun. He silmäilivät karttaa kiireesti.

Oikein, tässä varmasti alkoivat ne kaksi varastorakennusta, jotka oli
rakennettu betonipylväiden varaan osaksi veden päälle. Niiden yhteinen
lastausparveke ulottui laiturin reunan pituudelle veden ylle. Tuossa
alkoivat lastausparveketta kannattavat pylväät.

Molemmat miehet puikahtivat niiden sisäpuolelle. He olivat nyt
parvekkeen alla. Sivuutettuaan joukon pylväitä he olivat selvillä
siitä, että oli päästy varastorakennuksen alle.

Pohja kohosi nopeasti, mutta kävi entistä upottavammaksi. Vesi oli
suunnattoman likaista ja limaista. Mutta viimein he tunsivat, että
heidän kypärinsä ulottuivat jo vedenpinnan yläpuolelle. He työnsivät
kiireesti hengitysaukot auki, saaden ulkoilmaa, tunkkaista ja raskasta,
mutta kuitenkin parempaa kuin vedessä. Sitten he koettivat jotenkuten
puhdistaa kypärien silmäaukkojen laseja liasta ja limasta. Mutta pimeä
yö esti mitään näkemästä.

"Uskaltaisiko sytyttää heijastajan?" koetti Koskinen kuiskata kypärinsä
sisältä.

"Täytyy uskaltaa", vastasi majuri. "Muuten emme pääse mihinkään."

Koskinen sytytti sähköheijastajansa ja suuntasi sen valon ylös, kostean
liman peittämää varastorakennuksen lattiaa kohti, joka oli kyhätty
tukevista lankuista. He olivat vedessä melkein kainaloitaan myöten.
Lattia oli niin korkealla, etteivät he ylettäneet siihen. Se oli
ainakin puolitoista metriä heidän päänsä yläpuolella.

"Pakana!" kuului kumiseva kuiskaus. Majuri ei ollut tyytyväinen
näkemäänsä. Heidän tehtävänsä alkoi näyttää vaikealta, ehkäpä
ylivoimaiseltakin.

"Katsotaan tuolta kauempaa, rannempaa!" ehdotti Koskinen.

He lähtivät jälleen matelemaan. Pohja kohosi yhtä mittaa. Heidän
kypärinsä kolahtivat lattiaan. Heidän täytyi kumartua, jos mielivät
mennä eteenpäin. Mutta kumartuminen oli vaikeaa.

"Yritetään tässä!" määräsi Lahtinen.

Koskinen irroitti vyöltään kapean, mutta tukevan ja terävän sahan.
Lattialankut eivät olleet tiiviisti kiinni toisissaan. Hän työnsi
sahansa niiden rakoon ja ryhtyi sahaamaan neulamaisella päällä, joka
imeytyi oivallisesti puuhun.

Mutta saha ei ollut ehtinyt kuin hetkisen kitistä, kun majuri, joka
kuunteli ja vartioi, äkkiä oli kuulevinaan joitakin ääniä sataman
puolelta.

"Seis! Sammuta! Hengitysaukko kiinni!"

Koskinen totteli silmänräpäyksessä, sähköheijastajan häikäisevä valo
katosi samassa, ja he jäivät pilkkopimeään joka hermo jännitettynä.

Majuri Lahtinen ei ollut erehtynyt. Jotkin äänet lähestyivät
varastorakennusta sataman puolelta.

He koettivat saada niistä selvää. Ja äkkiä se heille selvisikin: sieltä
oli saapumassa vene.

Tultiinko heitä ehkä tavoittamaan? He olivat melkein satimessa täällä
rakennuksen alla. Jos veneitä olisi muutamia ja miehiä tarpeeksi, eivät
he pääsisi millään keinolla livahtamaan tiehensä. Vettä oli rakennuksen
alla niin matalalta.

Mutta tarkoittiko tuo vene heitä? Oliko siellä yksi vai useampia
veneitä?

Odotuksen hetket olivat kieltämättä epämiellyttäviä. He kuuntelivat
hievahtamattomina, nojaten samaan limaiseen pylvääseen ja tuntien
kumpikin jalkojensa vajoavan yhä syvemmälle liejuun.

Ei, siellä ei ollut useampia veneitä. Vain yksi, ja sekin liikkui
äärimmäisen hiljaa ja varovasti.

Mitä ihmeen asiaa kellään oli tänne varastorakennuksen alle? Vieläpä
keskellä yötä? Se kaipasi todellakin selitystä.

Veneelläkulkija ei tuntunut liikkuvan oikeastaan täysin rehellisillä ja
laillisilla asioilla. Ei, sillä miksi hän muuten olisi ollut niin
peräti varovainen.

He kuulivat veneen kolahtelevan pylväisiin. Sitten se tuntui
pysähtyneen. Soutaja liikkui veneessä.

Ja sitten kuului äkkiä selviä, määrämittaisia jyskytyksiä
varastohuoneen lattiaan. Mies jyskytti airolla. Varmasti hän antoi
merkkejä.

Mutta ennenkuin Lahtinen oli ehtinyt punnita tällaisen omituisen
yöllisen kohtauksen syytä ja tarkoitusta, kuului uudenlaista ääntä,
joka tuli yläpuolelta. Jokin raskas luukku rämähti, ja äkkiä tulvahti
mustaan veteen neliskulmainen valoaukko, jonka keskellä näkyi vene
soutajineen. Oli avattu lattialuukku.

Majuri ja Koskinen pysyttelivät pylväänsä varjossa, puolittain sen
takana. Tässähän heille tarjottiin kokonainen näytelmä. Ja tuo
lattialuukku, se ei ollut lainkaan hullumpi ajatus.

Soutaja oli vihollismatruusi. Mutta kuka oli ylhäällä? Kuka oli avannut
lattialuukun? He eivät voineet häntä nähdä, mutta he kuulivat, että
miehet puhelivat jotakin keskenään, hiljaa ja nopeasti. Sanoja he eivät
erottaneet.

Sitten matruusi kiinnitti veneen molemmista päistään kahteen
pylvääseen, joihin oli kiinnitetty rautaiset renkaat. Heh, vene ei siis
nähtävästi ollut ensi kertaa tällä paikalla.

Luukusta laskettiin lyhyet tikkaat veneen pohjalle. Kaikki kävi
nopeasti, täsmällisesti, hiljaa ja tottuneesti. Miehet olivat
nähtävästi vanhoja tekijöitä tällaisissa puuhissa.

Valo tuli ylhäältä. Lattialla oli luukun vieressä nähtävästi jokin
lyhty, sillä valo ei liikkunut.

Matruusi katsoi ylöspäin ja ryhtyi vastaanottamaan joitakin myttyjä,
joita hänelle ylhäältäpäin annettiin. Ne liukuivat tikkaita pitkin ja
olivat varmaankin raskaita, mikäli sopi päätellä vastaanottajan
liikkeistä.

Tilanne alkoi selvitä majurille: tässä oli nähtävästi sotatarvevarkaita
toiminnassa. Matruusille lastattiin tavaraa varaston lattialuukun
kautta. Mutta kuka oli ylhäällä?

He näkivät vihdoinkin sotilaslakkisen pään kumartavan luukusta. Hm, se
mies oli juutalainen, väärentämätön israeliitta.

Majuri harkitsi toimenpiteitä. Lattialuukkua heidän piti käyttää
hyväkseen. Mutta jos he antaisivat miesten toimittaa tehtävänsä
rauhassa ja poistua, suljettaisiin luukku, eivätkä he voisi sitä avata
alhaalta käsin, koska se oli liian korkealla. Ja mahdollisesti
voitaisiin sen päälle panna painoja. Miehet oli siis yllätettävä kesken
toimiaan, niin että saataisiin heidän tikapuunsa.

Lahtinen vetäytyi pylvään taakse, avasi hengitysaukon ja antoi
määräykset Koskiselle. Vänrikki kyllä ymmärsi jo puolestakin sanasta,
mitä oli tekeillä. Hän oli itse ajatellut juuri samaa.

He irroittivat köyden, joka yhdisti heidät toisiinsa, ja alkoivat
kiertäen lähestyä venettä. Kulku kävi hitaasti, sillä he varoivat
pienintäkin loiskahdusta. Pysytellen tarkasti pimennossa he kahlasivat
syvemmälle, päästen vihdoin veneen ja sataman väliin. Sitten he
pylväiden suojassa alkoivat madella lähemmäksi matruusia selkäpuolelta.

Tämä vihollinen olisi helppo saalis. Mutta entä tuo toinen mies? Kuinka
he pääsisivät hänen kimppuunsa?

He loittonivat hiukan toisistaan. Majuri jatkoi etenemistään matruusin
takaa, mutta Koskinen kiersi sivulle.

Vihdoin he olivat kiinni veneessä. Heidän lähestymistään ei ollut
huomattu. Lahtinen oli veneen sivulla, Koskinen keulan suojassa. Ja nyt
he odottivat jännittyneinä toiminnan hetkeä, suljettuaan
hengitysaukkonsa taaskin, kaiken varalta.

Sitten ylhäällä ollut juutalainen lähti äkkiä laskeutumaan, pidellen
jotakin säkkikankaista myttyä, joka nähtävästi oli niin painava, ettei
hän uskaltanut jättää sitä vapaasti liukumaan. Hän nojasi selkäänsä
tikkaisiin.

Samassa vene heilahti rajusti. Matruusi keikahti vastustamattomasti
taaksepäin ja syöksyi selkä edellä veteen. Tikkaat liikahtivat
niinikään. Juutalainen päästi hiljaa huudahtaen myttynsä irti, mutta ei
ehtinyt tarttua käsillään tikkaisiin, ennenkuin vierähti sivulle päin
ja pulahti Vellamon mustaan syliin. Majurin ja Koskisen yhteinen
tempaus oli onnistunut erinomaisesti.

Sekä juutalainen että matruusi saivat pian tuntea omituisten jäykkien,
kovien ja kylmien sormien tarttuvan kurkkuunsa, toiset sormet
kopeloivat heidän niskaansa, ja he nousivat näiden sormien kohottamina
veden pintaan. Matruusi ehti tajuta pelastuksensa vain hämärästi, sillä
pudotessaan hän oli satuttanut päänsä veden alla pylvääseen, niin että
häntä pyörrytti. Eikä oikeastaan puuttunut paljoa, ettei myöskin
juutalainen, Leevi Geldkopf tai nykyään naamasta ja nenästä huolimatta
Leevi Ivanov, pyörtynyt.

Leevi Geldkopf, propagandakomisario, osasi ulkoa kaikki dekreetit,
joilla korkeammat komisariot olivat panneet Luojankin viralta pois. Hän
oli uskonut ja opettanut, ettei ollut Luojaa eikä pirua, ei ainakaan
kommunistisessa maassa. Mutta että piru sittenkin oli olemassa tai joku
sen lähisukulainen, sitä hän nyt alkoi pitää täytenä totena. Hän muisti
kertomuksia, satuja ja piirroksia kummituksista, peikoista ja
paholaisista. Ne eivät olleetkaan pelkkiä satuja, sillä nyt hän
parhaillaan tuijotti kummitukseen, joka lisäksi oli pahinta laatua,
itse vetehinen.

Hän näki pöyristyttävän olennon valtavan pään, limaisen, vihertävän,
kovapintaisen, muodottomat, kulmikkaat silmät ja jonkinlaisia
sarventapaisia. Eikä kummituksella ollut oikeaa suuta! Ja sen sormet
tuntuivat teräksisiltä.

Leevi Geldkopf hikoili, vaikka oli kylmässä vedessä, ja alkoi hädissään
sopottaa kommunistista katkismusta, mutta huomasi kohta, ettei se
auttanut. Sitten hän arvasi, että hänen viimeiset hetkensä olivat
käsissä. Oliko hän muuten enää elossakaan? Hän ei ollut edes siitä
varma.

Kummituksen pään sisältä kuului jotakin kumisevaa, vertahyydyttävää
ääntä. Koskinen yritti näet nauraa katsellessaan komisarion viheliäistä
muotoa, jolle valo lankesi lattialuukusta. Juutalainen ei tehnyt
pienintäkään vastarintaa.

Työnnettyään hengitysaukon auki vänrikki koetti huutaa majurille. "Onko
selvä?"

Juutalaista puistatti kuin horkassa. Kummituksen ääni oli kamala.
"Selvä on. Mies pyörtyi!"

Juutalaisen jäsenet tekivät suonenvedontapaisia liikkeitä. Oliko
kummituksia kokonainen legioona hänen kimpussaan? Hän silmäsi sivulleen
ja jäykistyi jälleen: tuolla oli toinen kummitus! Se työnsi matruusin
laidan yli veneeseen. Sitten se lähestyi häntä.

"Ota alas nuo tikkaat ja koeta kömpiä veneeseen", määräsi majuri.

Leevi Geldkopf tunsi ensimmäisen kummituksen sormien heltiävän ja
toisen tarttuvan häneen. Hän ei huutanut eikä vastustanut, odotti vain,
millä hetkellä hänen loppunsa tulisi.

Koskinen sai kiskaistuksi luukkuun ulottuvat tikkaat alas ja pystytti
ne pohjaan nojaamaan venettä vasten. Sitten hän lähti kapuamaan
hitaasti ylös. Päästyään tarpeeksi korkealle hän irroitti kypärinsä
ynnä rinta- ja selkäpanssarinsa, laskien varusteet veneeseen. Nyt oli
liikkuminen paljon helpompaa.

Leevi Geldkopf tointui hitaasti. Mutta hän tuskin huomasi seisovansa
vedessä kaulaansa myöten. Hän tuijotti kummituksiin ja alkoi tajuta,
että ne olivatkin oikeita ihmisiä, suomalaisia. Tilanne oli sittenkin
perin ikävä.

Mutta äkkiä hän käsitti keksineensä laivaston uppoamisen salaisuuden.
Sen paljastamisesta olisi hänelle maksettu mitä hyvänsä. Mutta voi, hän
ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut ryhtyä hieromaan kauppaa.

Leevi Geldkopf tunsi, että häntä työnnettiin eteenpäin, ja ymmärsi,
että vaadittiin häntä kiipeämään veneeseen. Hän totteli siekailematta.
"Kuoriutunut" kummitus veti hänet laidan ylitse. Ja sitten sama olento
nosti tikkaat vedestä ja sovitti ne lattian aukkoon. Leevi Geldkopf sai
hyvin ymmärretyn viittauksen kavuta edelleen. Hänen mieleensäkään ei
johtunut vastarinta. Hän oli vielä täydelleen pelkonsa vallassa.

Koskinen kiipesi juutalaisen jäljessä ja päästyään ylös huomasi
olevansa joidenkin sementti- ja kalkkitynnyrien ympäröimällä alueella.
Tynnyrit oli asetettu siten, että ulkoapäin saattoi luulla koko
pinta-alan olevan niiden hallussa.

Hän sitoi juutalaisen kädet ja jalat, sitä ennen tutkittuaan hänen
taskunsa. Sieltä löytyi vain veitsi ja lataamaton revolveri.

Hän jätti juutalaisen makaamaan lattialuukun viereen ja laskeutui itse
takaisin veneeseen, kiskaisten sitten tikkaat alas, jotta majurikin
pääsisi veneeseen. Muutaman hetken kuluttua oli tämäkin vapautunut
panssaripuvustaan. Yhteisin ponnistuksin he sitten saivat myös
taintuneen matruusin hinatuksi varastohuoneeseen. Sen tehtyään he
vetivät tikkaat ylös, sulkivat lattialuukun ja kääntyivät vankiensa
puoleen.

Majuri sommitteli jotenkuten pari kysymystä juutalaiselle.
Vastaukseksi tuli, että hän oli Leevi Geldkopf tai oikeastaan Ivanov,
propagandakomisario, koko linnoituksen propagandakomisario. Sen verran
majuri sai selville, mutta huomasi, että hän kielitaitonsa ei riittäisi
enempään kuulusteluun.

"Kirottua!" mutisi hän Koskiselle. "Meidän upseerien pitäisi osata
vihollistemme kieltä. Siitä olisi enemmän apua kuin ennakolta
arvaakaan. Sprechen Sie deutsch?" kysäisi hän sitten.

"Jawohl!" ilmoitti juutalainen.

Kas niin, nyt oli löydetty yhteinen kieli.

"Mitä olitte tekemässä?"

Juutalainen kiemurteli.

"Varastamassako?"

Komisario kohautti olkapäitään.

"No niin, samapa se. Se ei kuulu minulle, se asia. Mutta tarkastitko,
Koskinen, hänen taskunsa perusteellisesti?"

"Papereitako? En, otin vain aseet talteen."

Koskinen toimitti uuden tarkastuksen ja ojensi majurille koko joukon
kastuneita, mutta toistaiseksi vielä selviä papereita. Majuri tavaili
niitä hartaasti. Enimmin ilahdutti häntä niiden joukossa ollut
uudenuutukainen, käsinpiirretty karttajäljennös linnoitussaaresta.

Vänrikistä heidän asemansa oli jonkun verran ihmeellinen, mutta majuria
se ei tuntunut huolestuttavan. He olivat vihollisten keskellä, ja
milloin hyvänsä saattoi joku tulla. Koskinen piti tarkoin silmällä
juutalaista. Mutta märkä ja viluinen vanki ei tuntunut ajattelevan
pakoa tai pelastumista. Hän ei vieläkään ollut rauhoittunut äskeisestä
pelostaan. Lyhty ei heitä ilmaisisi. Sen valo suuntautui alaspäin ja
vain hitusen sivulle. Sitä ei voitaisi nähdä ulkoa.

Majuri tutki paperit, pisti ne taskuunsa; veti esille aseensa ja lähti,
annettuaan Koskiselle määräyksen vartioida vankeja, tiedustelumatkalle
varastorakennukseen. Häntä vilutti, sillä hänellä oli vain ne ohuet
vaatteet, joita pidettiin sukellusvarustuksien alla.

Juutalainen oli ilmoittanut, että rakennus oli tyhjä. Ehkä niin,
pimeä se oli ainakin. Lahtinen eteni varovasti, kiivettyään ensin
sementti- ja kalkkitynnyrien muurin ylitse. Hänellä oli pieni, punainen
sähkölamppu mukanaan.

Hänen retkensä kesti vain vähän aikaa, mutta tulos siitä oli hyvä.
Varastorakennus oli melkein tyhjä, nähtävästi tyhjennetty pommituksen
pelossa. Siellä oli vain joukko rautaromua, tyhjiä laatikoita ja
vanhoja lautoja, lukuunottamatta niitä tynnyreitä, jotka kätkivät
näkyvistä lattialuukun. Keskellä varastoa oli hissi yläkertaan. Sitä ei
Lahtinen ikävä kyllä voinut käyttää. Sensijaan hän kiipesi
rautaportaita pitkin toiseen kerrokseen. Senkin tutkiminen oli hyvin
nopeasti suoritettu. Se oli ihan tyhjä.

Majuri palasi Koskisen ja vankien luo. Hän kuulusteli juutalaista vielä
pitkän aikaa. Leevi Geldkopf vastaili nöyrästi ja nopeasti. Hän ei
tuntunut salailevan mitään, vaan kertoi paljon. Hänellä olikin
annettavana runsaasti tietoja, jotka Lahtinen merkitsi muistiin. Tosin
ei niihin voinut täydelleen luottaa, mutta sittenkin ne piti ottaa
huomioon, joka tapauksessa ne olivat hyvin todennäköisiä.

Leevi Geldkopf-Ivanov luuli muuten uudestaan, että hänen viimeinen
hetkensä oli tullut. Arvatenkin hänet surmattaisiin ja myös matruusi,
joka näkyi alkavan virota. Viholliset lähtisivät kai paluumatkalle,
voimatta ottaa vankeja mukaansa, eivätkä jättäisi heitä elävinä
jäljellekään, koska heidän hallussaan oli mitä tärkein salaisuus.

Totta puhuen majurin ajatukset kulkivat samaan aikaan juuri samaa
latua. Asia oli todella niin, ettei vankeja voinut ottaa mukaan, mutta
heitä ei uskaltanut jättää tännekään. Hm, mitään etua ei vangeista enää
ollut. Olihan nyt sota, ja yksinkertaisin ratkaisu olisi tietenkin
ollut mykistää heidät iäksi.

Majuri kuiskaili pitkän tovin Koskisen kanssa. He tekivät päätöksensä.
Lattialuukku avattiin, tikkaat laskettiin alas, ja Koskinen antoi
merkin juutalaiselle, vapautettuaan ensin hänen kätensä ja jalkansa.
Leevi Geldkopf ei tiennyt mitä ajatella. Aiottiinko hänet hukuttaa?

Mutta hän ei saanut miettimisaikaa. Hän näki vain viittauksia ja kuuli
majurin komentoja. Hän totteli.

Puolessa tunnissa hän oli riisunut märät päällysvaatteensa, ja hänet
oli puettu vänrikki Koskisen sukellusvarustuksiin. Hän oli itse
muuttunut kummitukseksi. Tämä ratkaisu oli odottamaton, ällistyttävä.
Ja ennenkuin hän oli lopullisesti käsittänyt asiaa, havaitsi hän
olevansa vedessä. Häntä ei edes vartioitu. Eipä hänestä ollutkaan
pakenijaksi.

Majuri valmistautui myöskin matkaan.

"Siis: huomisiltana tähän aikaan tai hiukan ennemmin! Koeta olla
hyvällä mielellä! Ruokaa sinulla on, juomaa ja tupakkaa myös. No niin,
mitäs nuori mies enemmästä! Näkemiin!"

Lahtinen laskeutui veteen, sitoi juutalaisen köydellä itseensä ja
selitti hänelle muutamin sanoin, mitä tuli tehdä.

Sitten luukku ylhäällä sulkeutui. He olivat pilkkopimeässä. Majuri
nykäisi vankinsa liikkeelle. Leevi Geldkopf huokasi ja totteli. Hän
alkoi uskoa näkevänsä ilkeää unta ja odotteli vain heräämistään.

Vesi solisi hiljalleen hänen ympärillään. Ja ilma oli riivatun
pahanhajuista.




16.

RATKAISEVA VOITTO.


Koskinen jäi istumaan kahden kesken jo vironneen, mutta vielä
ällistelevän vangin kanssa.

Totta puhuen ei hänen osansa ja tehtävänsä häntä lainkaan miellyttänyt.
Hänen luonteelleen ja taipumuksilleen oli vastenmielistä istua kuin
hiiri hinkalossa täällä vihollisten keskellä, uskaltamatta liikahtaa,
voimatta mitään tehdä, mitään nähdä, mutta ollen itse alttiina
ilmitulolle ja tuholle.

Leevi Geldkopf-Ivanovin ja matruusin katoaminen tietenkin
huomattaisiin. Epäilemättä heitä ruvettaisiin etsimään, ainakin
edellistä. Täytyihän vihollisista tuntua omituiselta, että niinkin
merkittävä mies katoaisi jälkeä jättämättä tällaisesta
saarilinnoituksesta sodan aikana.

Mutta vaikka heitä etsittäisiin, kiinnittäisivät etsijät tuskin
huomiota tähän tyhjennettyyn varastoon. Siinä suhteessa ei tarvinnut
pelätä. Silti vänrikki ei suinkaan ollut huoleton. Hänen mielestään
eräänlainen huolettomuus ja tyhmyys oli melkein arkuuttakin pahempi.
Niinpä hän sittenkin päätti poistua varastorakennuksesta. Eikä
ollutkaan kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän istui alhaalla veneessä,
jonka oli soutanut syrjään. Ylhäällä varastorakennuksessa ei ollut
merkkiäkään mistään vierailusta.

Matruusi, jonka hän oli pakottanut mukaansa, makaili veneen pohjalla.

"Ei ole helppo kellään", tuumi Koskinen pannessaan vangille suukapulan.

Hän ei voinut luottaa matruusin vaiteliaisuuteen. Kiusaus kävisi
ryssälle liian suureksi, kun tovereita oli niin likellä.

Odottaminen ei ollut suinkaan hauskaa, ei pimeässä eikä aamulla
hämärässäkään. Ilma ei ollut kehuttavaa, istumasija oli pieni ja
epämukava, ja Koskista alkoi vähitellen armottomasti nukuttaa. Hän
koetti voittaa uneliaisuutensa ryhtymällä syömään. Majurin kanssa oli
tuotu evästä mukana siltä varalta, että he joutuisivat perillä
viipymään. Koskinen söi hyvällä ruokahalulla, ja samanlainen halu, ehkä
suurempikin, loisti matruusin katseesta. Sitten hän siemaisi kylmää
teetä, jota oli myös varattu, ja kestitsi vankiaan, tosin
säästeliäästi, sillä hänen ruokavaransa olivat vähissä.

Hän uhmasi ilmituloa ja sytytti savukkeen, joka tuntui ihmeellisen
suloiselta. Omituinen tyyneys ja tyytyväisyys valtasi hänen mielensä.
Tykkien harvahko jylinä hyväili miellyttävästi hänen kuuloaan. Ylhäältä
varastohuoneesta ei kuulunut mitään epäilyttävää.

Asettuen istumaan veneen pohjalle hän tuki selkänsä perätuhtoon. Kuinka
armottomasti häntä tosiaankin nukutti! Hän olikin valvonut kohta kaksi
vuorokautta, eikä vain valvonut, vaan sillä ajalla myös lujasti
ponnistellut.

Hänen päänsä kolahti veneen laitaan. Hän totesi hämärästi, mutta
sittenkin varmasti, että hänen oli mahdoton kestää valveilla. Nyt ei
uhannut välitön vaara. Lisäksi oli ateria häntä raukaissut. Hänen
täytyi saada torkahtaa, vaikkapa vain hetkiseksi.

Hän silmäsi vangin siteitä, jotka näyttivät lujilta, ja suukapula oli
paikallaan. Mies nojasi niihin laatikkoihin, joita hän oli Leevi
Geldkopfin kanssa ollut lastaamassa, eikä varmaankaan ajatellut pakoa.
Kuitenkin Koskinen kohottautui tarkastamaan käsisiteitä. Suukapulan hän
oli juuri sitonut annettuaan miehelle hiukan syötävää. Kaikki oli
kunnossa. Hänen tikarinsa oli tallella vyössä kiinni.

Tuntui kolakalta ohuissa pukimissa, mutta ei edes kylmä voinut estää
häntä torkkumasta. Pikku laineet liplattivat rakennuksen alla
betonipilareita vasten.

Koskinen loi viimeisen silmäyksen ympärilleen, korjasi hiukan asentoaan
ja vaipui torkkumaan. Minuutin kuluttua hän oli sikeässä unessa. Mutta
vanki ei nukkunut, vaan kuunteli vihollisensa äänekästä kuorsausta.

       *       *       *       *       *

Leevi Geldkopf-Ivanov ei uskonut silmiään eikä korviaan, kun hän
majurin seurassa vihdoin päätyi rannalle ja sukelluskypäri autettiin
hänen päästään. Hän oli vieläkin kuolemanpelossa.

Matkalla hän oli moneen kertaan hylännyt väliaikaisen uskonsa, että hän
oli muka joutunut tavallisten vihollisten vangiksi, ja omaksunut
ensimmäisen käsityksensä, jonka mukaan hän oli kummitusten kelkassa
vetehisen vallassa, niin että retken päättyessä muuten miten tahansa
hän ei enää koskaan näkisi luojan kirkasta päivää. Mutta hän pääsi kun
pääsikin rannalle. Sukelluspuku riisuttiin hänen yltään, ja hänelle
haettiin joitakin vaatekappaleita alusvaatteittensa lisäksi. Sitten
hänet komennettiin istuutumaan autoon vangitsijansa viereen, joka oli
saanut ylleen upseeripuvun, ja niin lähdettiin liikkeelle. Leevi
Geldkopf-Ivanov kuvitteli matkalla tilinpäätöstään, joka oli hyvin
epäselvä. Hän käsitti, että hänen voittamismahdollisuutensa olivat
vähäiset, ehkä olemattomat. Nyt hän ensiksikin joutuisi sotavankeuteen.
Se ei sinänsä olisi hänelle paljoakaan merkinnyt, mutta hän aavisti,
että jos hän aikoisi joskus palata aatetoveriensa valtakuntaan, pitäisi
hänen tehdä selkoa asioistaan, ja se velvollisuus olisi kaiketi
haitallinen hänen hyvinvoinnilleen. Niinpä hän päätti jättää sikseen
koko paluun.

Kun auto pysähtyi, oli Leevi Geldkopf päässyt mielentilaan, joka ei
ollut suinkaan kunniaksi hänen luonteelleen, mutta todisti älyä. Hän
piti näet parhaana kertoa kaikki, mitä suinkin tiesi. Kohtuullisesta
korvauksesta tietenkin.

Yleisesikunnan päällikkö vastaanotti majuri Lahtisen silminnähtävästi
iloissaan.

"Onko toiveita?" tiedusti hän ilman minkäänlaisia esipuheita.

"On, erinomaisia, herra kenraali!"

"Kas niin, sepä oivallista! Siinä tapauksessa suunnitelma toteutetaan
tänä iltana. Kaikki valmistukset on suoritettu."

Majuri tuijotti kenraaliin.

"Valmistukset suoritettu...?" mutisi hän.

"Niin, niin, meidän täytyy pitää kiirettä", selitti kenraali.
"Olemme saaneet tietää, että vihollinen aikoo ylihuomenna ryhtyä
yleishyökkäykseen. Pelkäämme, ettei rintamamme läntinen siipi
sitä kestä, sillä vihollinen on tietojemme mukaan pannut
saarilinnoituksessaan kuntoon joukon uusia, kauaskantoisia tykkejä.
Niiden tukemana voi rintamanmurto läntisellä siivellä onnistua.
Vihollisella on tuliylivoima. Meidän täytyy ennättää vihollisen edelle.
Mutta tehän olette saanut vangin? Tietääkö hän jotakin? Puhuuko hän?"

"Kyllä hän tietää, mutta en ole varma, puhuuko hän. Hän on
juutalainen."

"Oh, siinä tapauksessa riippuu kaikki vain hinnasta. Täytynee maksaa."

Kymmenen minuutin kuluttua oli upseerijoukko syventynyt kiihkeään,
perinpohjaiseen neuvotteluun. Leevi Geldkopf-Ivanov kutsuttiin
saapuville ja puhui. Hän vastaili kysymyksiin ja selitti kysymättäkin,
sillä hänen kanssaan oli tehty kaupat, ei tosin loistavat, mutta näissä
oloissa kuitenkin tyydyttävät. Tosin häntä ilmeisesti halveksittiin,
mutta se ei millään tavalla häntä häirinnyt. Upseerien ylenkatse
kirposi hänestä kuin vesi hanhen niskasta.

       *       *       *       *       *

Pimeänä ja tuulisena koitti elokuun ilta. Suurehko joukko-osasto oli
kokoontunut suomalaisten puolustuslinjan äärimmäiseen kärkeen
merenrannalle.

Siinä oli kaksituhatta miestä valittuja vapaaehtoisia, valmiita
kaikkeen, mihin ikinä suomalaisten sotapäällikköjen mielikuvitus ja
harkinta saattoi pyrkiä. Pääosa oli tavallista jalkaväkeä, mutta
lisäksi oli joukossa parhaimpia konekiväärimiehiä, useita maineeltaan
hurjanrohkeita ja taidoltaan verrattomia syöksyryhmiä ynnä hieman
oudoksuttavasti melkoinen osasto tykistöläisiä, ei vain
kenttätykistöstä, vaan myös rannikkotykistöstä. Miehet olivat
kysyttäessä ilmoittautuneet yritykseen, jonka laadusta ei mainittu
muuta kuin se varsin vähän lohduttava puoli, että se voisi maksaa
heidän kaikkien hengen, mutta myöskin päättyä mitä loistavimpaan
voittoon, jos määräyksiä tunnontarkasti noudatettaisiin -- jos
osoitettaisiin horjumatonta urhoollisuutta ja hellittämätöntä sisua. Ja
kaikki tuumivat, että mikäli puheessa oli perää ja voitto niillä
ehdoilla saavutettavissa, sikäli saattoi voittoa pitää jo melkein
saavutettuna.

Tykkitaistelu jatkui pimeässä. Vihollisen patterit mylvivät
lakkaamatta, ja taivas hehkui saarilinnoituksen yläpuolella. Nyt
pommitettiin suomalaisten puolustuslinjan läntistä kärkeä, ja pommit
putoilivat lähelle, vajaan kilometrin päähän.

Komppanioittain jaetut miehet komennettiin kukin suunnalleen ja
majoitettiin nopeasti rantaman autioihin rakennuksiin, huviloihin ja
talonpoikaistaloihin. Vasta nyt selvitettiin heille retken suunta,
tarkoitus ja perin merkillinen suoritustapa. Oliko se mahdollista?
Mutta tietenkin se oli. Vakuuttivathan ne miehet, jotka oli määrätty
heidän ryhmä- ja joukkuepäälliköikseen, "sukeltajakomppanian" miehet,
olleensa ennenkin sellaisilla retkillä eivätkä voineet puhua palturia.
Totisesti, nythän he ymmärsivät, mikä voima oli keikauttanut vihollisen
laivaston. Sukeltajat, niin, ne ihmeelliset sukeltajat!

Tämä oli sellainen seikkailu, josta he eivät peräytyisi. Kuoltava oli
vain kerran, eikä kuolemaa voisi saada komeammassa yrityksessä. Miesten
mieliala oli erinomainen, kuten kaikki upseerit saattoivat tyytyväisinä
todeta. Siinä suhteessa oli kaikki hyvällä kannalla.

Kukin sai toisen, omituisen ohuen ja sileän sotilaspuvun, tiukat
nahkatöppöset, neljä käsipommia, jotka olivat vedenpitävässä kankaassa,
hyvän pistoolin varamakasiineineen ja kiväärin, niinikään suojuksessa,
ammuksia sekä pitkähkön tikarin. Heille teroitettiin mieleen merkit ja
ehdoton kuuliaisuus. Ja eräät ryhmät saivat suojuksiin peitetyt
konepistoolit ja kevyet konekiväärit.

Sitten heidät marssitettiin ulos, puettiin rannalla outoihin
sukellustamineihin ja kiinnitettiin toisiinsa köydellä niinkuin
entisajan orjat. Kolmena rinnakkaisjonona heidät sitten ohjattiin
suoraan mereen. Hitaanlaisesti, mutta varmasti katosivat miehet
mustaan veteen. Kaukana jylisivät lujan, valloittamattoman
saarilinnoituksen tykit. Kolmeen pataljoonaan jaettuna lähti tilapäinen
vapaaehtoisrykmentti pyörryttävän rohkealle retkelleen, josta ei moni
tietänyt.

Majuri Lahtinen mateli rykmentin komentajaksi määrätyn everstin
vierellä joukon etupäässä. Hän ei ollut reippaalla mielellä, vaikkei
suinkaan pelännyt eikä ollut vastenmielisesti mukana. Olihan nyt taas
esillä hänen aatteensa toteuttaminen. Mutta hän tunsi selittämätöntä
painostusta, joka ei ollut yksinomaan väsymystä. Hän ei voinut
karkoittaa mielestään neiti Autiota, jonka oli nähnyt eilen
päivällä sairaanhoitajattarena. Tytön olemus oli jollakin tavalla
muuttunut -- hän oli kypsynyt, käynyt jotenkin kaukaisemmaksi,
saavuttamattomammaksi. Mutta sitten tuli mieleen myös kuvastimesta
nähty kimallus hänen silmissään. Oliko se ollut vain valon leikkiä?

Kirottu sota, ajatteli majuri. Mutta samalla hän vielä kerran päätti
tehdä voitavansa, että sota loppuisi mahdollisimman pian. Jos heidän
retkensä onnistuisi, olisi tavattoman paljon voitettu. Jos se
epäonnistuisi, näkisi hän tuskin enää milloinkaan kaunista
saarelaistyttöään.

Nyt ei kuitenkaan auttanut ajatella menneitä eikä tulevia, vaan piti
pysyä lujasti kiinni nykyhetkessä, josta riippui niin paljon, muun
muassa kahdentuhannen reippaan ja rohkean miehen henki ja vapaus.
Kaikki sivuajatukset olivat rikollisia. Sittenkään hän ei voinut sille
mitään, että hän tunsi painostusta, jonkinlaista aavistelua. Muuten hän
oli väsyksissäkin, kun oli käynyt useamman kerran tiedusteluretkillä
Koskisen kanssa. Eivätkä nekään retket olleet pelkkää leikkiä.

Mutta kaiken uhalla hänen täytyi nyt pitää päänsä pystyssä. Hänen
kädessään oli joukon kohtalo, sillä hän oli tärkeämpi kuin itse
rykmentinkomentaja. Ja välähtäväksi silmänräpäykseksi hän taas sytytti
sähköheijastajan ja tarkasti kulkusuuntaa. Hyvä, he olivat oikealla
tiellä.

Kuinka Koskinen jaksoi varastorakennuksessa vankinsa kanssa? Kunpa vain
ei olisi joutunut johonkin ikävään seikkailuun!

       *       *       *       *       *

Vänrikki Koskinen kavahti puolittain pystyyn tuntiessaan nykäyksen
vyössään ja käsitti tilanteen ennenkuin oli ehtinyt saada silmänsä
kunnolleen auki.

Matruusi oli hänen nukkuessaan saanut tavalla taikka toisella
irroitetuksi käsisiteensä ynnä suukapulansa. Mutta hänen jalkansakin
olivat sidotut. Jos hänellä olisi ollut riittävästi kylmäveristä
kärsivällisyyttä, olisi hän voinut purkaa siteet käsillään. Mutta
siihen olisi mennyt aikaa. Hän näki Koskisen vyöllä tikarin ja yritti
sitä ottaa. Sekin olisi helposti onnistunut, jos hän olisi hetkeksikään
pysähtynyt ajattelemaan. Mutta maltittomana hän koetti vetää tikaria
tupesta. Kun se ei liikahtanutkaan, veti hän lujemmin, mutta tulos oli
sama. Hän ei kiihkoissaan tullut ajatelleeksi, että tikarin kahvassa
oli pieni nasta, jota painamalla saisi tikarin helposti irti. Sensijaan
hän arveli, että tikari oli tavallista tiukemmin kiinni, ja nykäisi
viimein niin, että Koskinen heräsi.

Se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Sillä samassa
silmänräpäyksessä matruusi sattumalta tuli painaneeksi nastaa ja sai
tikarin käteensä. Hän huitaisi sillä hirvittävän iskun Koskiseen, mutta
tämä ehti lyödä aseen melkein syrjään, niin että sen terä vain raapaisi
häntä olkapäähän. Isku oli kuitenkin niin voimakas ja hyökkäys niin
yllättävä, että Koskinen seuraavassa hetkessä keikahti veneestä veteen.

Matruusi päästi mitä äänekkäimmän huudon, joka kajahti kumeana
rakennuksen alta. Mutta se ja kylmä vesi haihduttivat Koskisesta
unenpöpperön rippeetkin. Tosin hän ei kerinnyt harkitsemaan, mutta
hänen vaistonsa toimi ripeästi. Seuraavassa hetkessä hän tarttui veneen
perään ja kiskaisi sitä rajusti. Matruusi, joka oli kumartunut
katsomaan hänen jälkeensä, menetti myöskin tasapainonsa ja syöksyi
veteen jalat sidottuina. Tikari välähti hänen kädessään, mutta
ennenkuin hän ehti iskeä, oli Koskinen tarrautunut kiinni hänen
käteensä, vääntänyt aseen irti ja iskenyt. Eikä se tällä kertaa
ollutkaan ainoastaan raapaisu.

Huohottaen hän kiipesi veneeseen. Nyt olivat hyvät neuvot ja nopeat
toimet kalliita, jopa korvaamattomia. Hän pelkäsi, että matruusin huuto
oli kuultu ja että hänelle tultaisiin avuksi.

Vene oli tuhottava. Eikä montakaan hetkeä kulunut, ennenkuin Koskinen
oli saanut sen kumolleen sen verran, että se alkoi täyttyä ja vajosi
lasteineen. Hän oli sen kuljettanut hiukan syvemmälle. Mutta voi,
toinen airo oli häneltä päässyt karkuun. Se uiskenteli pinnalla ja niin
kaukana, ettei hän sitä tavoittanut.

Sitten alkoi kuulua sekavaa hälinää. Koskinen hiipi peremmälle ja
piiloutui pylvään taa.

Airojen loiske läheni nopeasti, ja vänrikki luuli erottavansa, että
sieltä oli saapumassa kokonaista kolme venettä. Matruusi oli siis ennen
kuolemaansa saanut hälytyksen onnistumaan. Mitähän hän oli huutanut?

Entä matruusin ruumis? Se oli kulkenut jonnekin, ehkä painunut pohjaan.
Mutta oliko se mies edes kuollut? Koskinen ei ollut siitä varma. Tikari
oli kyllä osunut lujasti, mutta sittenkin Koskinen tunsi vapisevansa
ajatellessaan, että mies mahdollisesti oli vielä hengissä ja voisi
ilmaista kaikki.

Veneet lähestyivät, ja äkkiä nousi niistä kova huuto ja melu. Koskinen
kuuli, että jotakin nostettiin vedestä. Oliko siis tavattu matruusi
joko elävänä taikka kuolleena? Ja sitten hän erotti selvästi erään
kysymyksen ja vastauksen.

"Onko hän elossa?"

"En tiedä."

Eikö matruusi ollut kuollut? Sitä ei tiedetty.

Veneillä tulleet viholliset olivat ilmeisesti ymmällä. He olivat
löytäneet rakennuksen alta, vedestä, oman matruusinsa, jota oli ihan
äsken puukotettu. Mistä hän oli sinne ilmestynyt? Ja missä oli
puukottaja?

Olipa sentään onni, tuumi Koskinen, että hän oli ehtinyt veteen ja
piiloutua. Majuri saapuisi illalla taikka yöllä ja kaiketi toisi
apulaisia muassaan.

Veneet jatkoivat liikuskeluaan. Viholliset etsivät varmaan joitakin
merkkejä, joitakin jälkiä. Löytäisivätköhän he upotetun veneen?

Koskinen odotti pylväänsä takana. Hän itse oli turvassa, sillä häntä ei
näkynyt vedessä. Vihdoin veneetkin poistuivat. Ne eivät olleet
nähtävästi keksineet mitään muuta kuin matruusin ja airon, joka oli
jäänyt ajelehtimaan.

Päästäkseen seisomasta kaulaansa myöten vedessä Koskinen mateli pohjaa
pitkin yhä edemmäs perälle ja kiipesi reunukselle, joka ulottui juuri
vedenpinnan yläpuolelle. Mutta siellä hänen täytyi istua kyyryssä, kun
pää olisi muuten kolahtanut johonkin palkkiin, ja lisäksi hänen oli
hirveästi vilu.

Hänen omatuntonsa ei ollut puhdas eikä rauhallinen, vaikka hän
koettikin vakuuttaa itselleen, ettei ollut voinut muutenkaan menetellä,
kun niin pitkällisen valvomisen jälkeen oli mahdotonta pysyä valveilla.
Kaikki riippui nyt siitä, oliko matruusi vielä hengissä ja saattoiko
hän puhua, tai siitä, kykenisivätkö viholliset vetämään tapahtumasta
johtopäätöksiä oikeaan suuntaan.

No niin, olkoonpa kuinka hyvänsä, hänen täytyi nyt pysyä paikallaan.

       *       *       *       *       *

Mahtavina leimahtelivat ja jylisivät jylhän merilinnoituksen
jättiläistykit. Niiden kaiku kiiriskeli pitkin vedenpintaa, tunkeutui
pohjaankin ja järkytti hitaasti matelevan miesjoukon korvakalvoja, kun
he hanhenmarssissa tarpoivat toistensa jäljessä pilkkopimeässä.
Pataljoonat saapuivat kenenkään näkemättä, kuulematta tai aavistamatta
yhä lähemmäksi linnoitusta, luikerrellen pohjaa pitkin, ja pysähtyivät
sitten merkin saatuaan.

He arvasivat olevansa uhkaavan lähellä. Mutta kuinka he pääsisivät
rannalle, kuinka he saisivat varustukset yltään ja voisivat käyttää
aseita?

"Eteenpäin!" kuului hetken kuluttua everstin käsky, joka kirjoitettuna
levitettiin ryhmästä toiseen.

Jonot alkoivat jälleen hitaasti liikkua satamaan. Niiden alkupää tuntui
katoavan jonnekin. Mutta minne?

Sukeltajat painuivat varastorakennuksen alle. Etumaiset kantoivat lujia
rautaisia tikkaita. Niiden avulla työnnettiin lattialuukku auki ja
tikkaat sovitettiin luukkuun. Koskinen kiipesi ylös ensimmäisenä
ottamaan selkoa tilanteesta. Varastorakennus oli tyhjä, ja ovet olivat
kiinni.

"Selvä on!" ilmoitti hän puoliääneen ja laski lyhdyn luukun reunalle.

Majuri Lahtinen kiipesi toisena. Häneltä auttoi Koskinen varustukset
yltä. Ja senjälkeen alkoivat kaikki muutkin nousta vedestä. Heiltä
autettiin kypärit päästä, aikaisemmin tulleiden "kuoriessa" myöhempiä.
Toiseen kerrokseen meneville portaille yläpäähän saakka järjestettiin
tuotapikaa ketju, jota pitkin riisutut varuskappaleet toimitettiin
yläkertaan. Ne miehet, joita ei tarvittu auttamaan varustuksia toisten
yltä, saivat määräyksen painautua omiin nurkkiinsa ja olla valmiina.

Niin ilmestyivät hiukan väsyneet, mutta sittenkin reippaat pataljoonat
syvyyksistä. Hitaasti se kävi, tuskastuttavan hitaasti upseereiden
mielestä, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat, huomaisiko
vihollinen jotakin epäilyttävää ennen aikojaan. Ja vänrikki Koskinen
oli enimmin huolestunut, ajatellen kovaonnisen nukkumisensa mahdollisia
seurauksia. Nyt hänen ei kuitenkaan tarvinnut enää kärsiä vilua, sillä
miesten mukaan oli varattu joku määrä kuivia vaatteita, joista hän
kiireimmiten sai osansa.

Tyynesti ja järjestelmällisesti jatkui miesten tulo. Ryhmät, joukkueet,
komppaniat selvisivät taistelukuntoon. Rykmentti mahtui tyhjään
varastorakennukseen kokonaisuudessaan, kun sukellusvarusteet
sijoitettiin toiseen kerrokseen. Kaikki kävi toistaiseksi hyvin.

Kaikki olivat ääneti, melkein liikahtamatta. Vain hillittyä huohotusta
kuului laajassa rakennuksessa, joka nyt oli ääriään myöten täynnä
hampaisiin saakka asestettuja miehiä. Jännitys oli tavaton; odotus kävi
yhä sietämättömämmäksi hetki hetkeltä.

Upseerit pitivät lyhyen loppuneuvottelun, antaen senjälkeen viimeiset
määräyksensä ja ohjeensa.

"Muistakaa, että huudatte niin kovaa kuin ikinä jaksatte! Nyt meille on
huutamisesta apua. Mutta ei hetkeäkään ennen kuin saatte merkin."

Miehet tarkastivat aseensa vielä viimeisen kerran. Väristys karmi
selkää. Pian pamahtaisi.

"Eteenpäin, hiljaa ja nopeasti!" kuului kuiskattu, levollinen komennus.
"Mars!"

Kahdesta avatusta kaksoisovesta solui äänetön, uhkaava joukko ulos
satama-aukiolle. Linnoituksen tykit jatkoivat jylhää soittoaan. Miehet
jakaantuivat nopeasti määrätyille suunnille upseeriensa johdolla.

"Eteenpäin! Eteenpäin! Mars, mars!" kaikui komennus äänekkäämpänä.

Miehet syöksyivät eteenpäin pitkin katuvieriä aseet kourassa, valmiina
kaikkeen. Samassa kohosi punainen valoraketti ilmaan.

"Eteenpäin! Mars, mars! Hurraa!" huusivat upseerit täydellä äänellä, ja
kahdentuhannen miehen raivokas huuto seurasi heidän kehoitustaan.
Hajanaisia laukauksia räiskähti, mutta ne eivät voineet pidättää, tai
edes vähääkään hiljentää hyökkääjien vauhtia. Miesjoukot syöksyivät
ennalta määrätyille suunnille, laajan linnoituksen sokkeloihin,
tykkikammioihin, kasarmeihin, valleille kuin raivoisin tuulispää,
kiljuen rajattomassa kiihkossaan, ampuen ja iskien, ikäänkuin
peikkolauma olisi äkkiä ilmestynyt linnoituksen keskelle. Yhä eteenpäin
kävi hyökkääjien kulku, eikä heitä voinut mikään torjua. Linnoituksen
puolustajat, luvultaan moninkertaisesti ylivoimaiset, eivät voineet
ensi hetkessä käsittää tätä hyökkäystä eivätkä saaneet miettimisaikaa.
Heidät hakattiin maahan tai ajettiin mielettömään, sokeaan pakoon, niin
että he itse tekivät sekaannuksen perinpohjaiseksi.

Linnake toisensa jälkeen sortui hyökkääjäin käsiin, ja kaupungista päin
apuun rientävät joukot, jotka vastaanotettiin murhaavalla konekivääri-
ja tykkitulella, horjuivat, pysähtyivät ja pakenivat suinpäin. Ne eivät
voineet muuta luulla kuin että linnoitus oli tehnyt kapinan. Mutta kuka
siellä oli kapinassa ja ketä vastaan, kuka voitolla ja kuka tappiolla,
siitä ei ollut kenelläkään aavistusta.

Majuri Lahtinen ryntäsi joukkonsa etunenässä, huutaen hurraata ja
ampuen, tunkeutuen linnoituksen sisäosiin ja tavantakaa joutuen
käsikähmään vihollisen kanssa. Mutta äkkiä hän tunsi täydessä
juoksussaan vaipuvansa maahan ja menevänsä sekaisin.

"Majuri, majuri...!" kaikui hänen sumenevaan tajuntaansa vieressä
juoksevan vänrikki Koskisen hätääntynyt huuto.

Sitten tuli pimeys ja hiljaisuus.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa myöhemmin everstiluutnantti Oiva Lahtinen puolittain
istui, puolittain loikoi mukavassa nojatuolissa ja luki vanhoja
sanomalehtiä. Niistä hän sai todeta, että linnoitus oli todellakin
vallattu, ihan täydellisesti. Yllätys oli onnistunut. Saatuaan kaikki
tärkeimmät linnakkeet haltuunsa hyökkääjät olivat antaneet sovitut
merkit, ja linnoituksen tykkien suojassa oli satamaan saapunut apuväkeä
tuovia suomalaisia kuljetuslaivoja pitkin väylää, jonka hän itse
komppaniansa kanssa oli aikaisemmin puhdistanut miinoista. Satamassa ja
sen edustalla olleet muutamat vihollisalukset olivat paenneet tai ne
oli ammuttu upoksiin, ja linnoituksen miehistö oli antautunut.

Lähes sata suomalaista oli kaatunut. Mutta raskaalla uhrilla ostettu
voitto oli tuonut rauhan tullessaan: vihollisen sotakiihkoinen puolue
oli kukistettu vallasta. Sodassa kärsityt suunnattomat tappiot ja
linnoituksen odottamaton valtaaminen, jolloin vaara uhkasi vihollismaan
pääkaupunkia ja tärkeintä meritietä, olivat viimein pakottaneet
luopumaan sodan jatkamisesta.

Lahtinen oli haavoittunut, ei kuitenkaan kovin pahasti. Oikeastaan hän
olikin enemmän väsymyksen, perinpohjaisen menehtymisen kuin saamiensa
haavojen takia kaatunut taistelun melskeessä maahan ja taintunut.

Koskinen istui hänen luonaan ja lueskeli niinikään. Hän oli päässyt
ehjin nahoin linnoituksen valtauksessa ja valmistautui parhaillaan
lähtemään kadettikouluun "oppimaan konstikkaita nimityksiä selville
asioille", niinkuin hän suvaitsi nimittää teoreettisten tietojensa
paikkailua. Mutta hän oli peräti tyytyväinen sekä maailmaan että
itseensä. Saatuaan esimiehensä välityksellä osansa keksinnön
tuottamasta palkkiosta hän voi katsoa tulevaisuutta kohti tyynesti ja
huolettomasti.

"Menen kuukauden kuluttua naimisiin", ilmoitti hän hiukan
juhlallisesti, heittäen sanomalehden kädestään. "Milloinkas sinä
julkaiset kihlauksesi?" tiedusti hän yhteen menoon.

Toipuva everstiluutnantti hätkähti.

"Mitä sinä nyt puhelet?" murahti hän, mutta ei kuitenkaan katsonut
entistä kersanttiaan silmiin.

Koskisen ilme osoitti hämmästystä.

"Etkö sinä sitten vielä ole kosinut sitä kaunista sairaanhoitajatarta,
jonka pelastimme sieltä saarelta ja joka nyt käy täällä tätisi luona
joka päivä -- huomaa, joka päivä -- vaikka tänne on sairaalasta
melkoisen pitkä matka."

"Mene Jääskeen moisine juttuinesi!" torjui Lahtinen ja yritti ryhtyä
jälleen lukemaan.

Mutta Koskista ei voinut niinkään helposti vaientaa.

"Et sinä minua kokonaan petä. Istutte täällä tuntikaupalla, puhelette
koko ajan, eikä täti saa tuota neiti Autiota nähdä kuin vilahdukselta.
Kyllä se sellainen meno jotakin ennustaa. Ja mikäpä olisi esteenä?
Sellaisia marjoja ei kasvakaan jokaisella mättäällä. Onhan minullakin
silmät päässäni."

Koskinen vilkutti silmiään viisaan ja ymmärtävän näköisenä, eikä
Lahtinen voinut suuttua uskolliseen toveriinsa ja ystäväänsä.

"Usko mitä tahdot, mutta turhia sinä puhut."

"Sepä nähdään varsin pian. Maltahan kun pääset jaloillesi ja lähdet
käymään tytön kotona, siellä saarella, missä jo olimme. Niin, niin, älä
yhtään katsele! Tehän olette siitä sopineet, sinä ja tyttö. Tiedetään,
tiedetään! Ja muuten, siinä paha, missä mainitaan."

"Tuleeko neiti Autio?" kysyi everstiluutnantti vilkkaasti.

"Kas, kas! Tulee, tulee, ole huoletta! Niinpä minäkin sanon sinulle:
näkemiin! Luullakseni se on sinusta hauskempaa."

Ja vänrikki poistui vihellellen.

Lahtinen odotti. Hetken kuluttua avautui ovi, ja sisään astui neiti
Autio sairaanhoitajattaren puvussa, raikkaana, kauniina, lumoavana.




17.

PAREMPI MYÖHÄÄN KUIN EI MILLOINKAAN.


Vesi kohisi keulassa ja solisi hiljaa varalaidalla, kun avonainen,
harmaa kalastajavene keinuen kiiti loivien aaltojen yli ruskeahkot
purjeet pingoitettuina raittiissa länsituulessa.

Syksyinen päivä oli kaunis. Pitkinä jonoina venyivät valkoiset
pilvenhattarat taivaalla lännestä itään, ja niiden lomitse pilkoitti
syvä sininen. Katkeamattomana ketjuna ajoivat toisiaan sinervänvihreät,
metalliläikkeiset aallot, harjoilla kevyt valkoinen vaahto. Ja
tasainen, navakka, suolainen tuuli täytti sieraimet voimakkaalla,
kostealla tuoksullaan.

Kauas oli jo jäänyt matala, hiekkarantainen saari, jonka luotojen ja
kivien vaiheilla vesi kiehui ja kohisi. Tuskin näkyvänä tummana viivana
se siinsi lounaassa. Mutta pohjoisessa, valkopärskeisen ulapan takana,
näkyi toinen pitempi, katkeamaton viiva: siellä oli kotimaan kaukainen
ranta.

Maston juurella, ylähangan puolella, istui Elna Autio, katse kiinteästi
suunnattuna autiolle, tummalle merelle. Kevyt öljykangastakki peitti
hänen vartalonsa, myrskylakki kätki näkyvistä niskan, ja teljon alta
pilkoittivat pienet, ruskeat saappaat, jotka hän oli vetänyt jalkaansa.
Hän katseli aaltojen ajelua ja kuunteli tuulen tasaista tohinaa ja
maston hiljaista kitinää.

Huulet lujasti yhteenpuristettuina, kasvot kalpeina, laihtuneina, mutta
ikäänkuin kirkastettuina, yllään paksu sininen villapaita, tummat
sarkahousut ja pitkävartiset rasvanahkasaappaat ja päässään syvästi
otsalle painettu huopahattu piti everstiluutnantti Lahtinen perää ja
hoiteli purjenuoria.

Ikävöiden hän katseli neitosta, joka istui liikkumatta maston juurella,
niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Miksi hän ei voinut istua
lähempänä, ellei vieressä, niin tuossa laidalla, niin että hänen
kasvonsa olisivat edes vilaukselta näkyneet myrskylakin alta? Nyt ei
näkynyt muuta kuin pari suortuvaa, jotka leikkivät ohimon tienoilla.

Lahtinen tiesi nyt olevansa vapaa puhumaan, kertomaan kaikki... ja
saattaisi myös kysyä jotakin... Mutta vaikka hän tunsi itsensä nuoreksi
ja reippaaksi, vaikka täytetty velvollisuus ja voitettu vaara tuottivat
tyydytystä ja miehekästä onnea, pelkäsi hän puhua, arasteli kertoa ja
ajatellessaan, että hänen tulisi kysyä jotakin hyvin tärkeää, jotakin
hyvin uskallettua, tunsi vielä heikon ruumiinsa vavahtavan. Kuitenkin
hän tiesi, ettei se johtunut hänen ruumiillisesta heikkoudestaan tai
paranevista haavoistaan, joita oli hoidettu hyvin ja joista ei jäisi
muuta kuin kunniakkaat arvet. Mutta hän pelkäsi muuta. Hän katsoi
kaunista saarelaistyttöä, ja syvä hellyys tulvahti hänen sydämeensä.

Hän muisti, mitä oli ajatellut, kun täti oli maininnut neiti Aution
olevan tehtailijan tyttären ja rikkaan perijättären. Silloin hän oli
hymyillyt itsekseen hiukan halveksivasti.

Nyt hän ajatteli toisin ja olisi suonut tuon rikkauden säilyneen.
Silloin hän ehkä ei olisi pelännyt eikä vavahdellut. Mutta Elna Autio
ei ollut enää perijätär. Sota oli vienyt hänen ja hänen isänsä
omaisuuden. Kaksi laivaa oli tuhottu, tehtaat poltettu ja kaupunkitalo
luhistunut arvottomaksi. Vain hiukan rippeitä oli entisestä
varallisuudesta jäänyt, saaritalo ja huvila.

Mutta sekä isä että tytär olivat kohdanneet onnettomuuden
miehuullisesti. Vaara ja tuho olivat osoittaneet, minkälaista ainesta
he olivat pohjaltaan. Isä oli kohta unohtanut naurettavan
turhamaisuutensa arvonimihullutteluineen ja ryhtynyt kärsivällisesti ja
sitkeästi uudelleen uurastamaan, menettämättä elämänrohkeuttaan ja
uskoaan. Ja ilman näkyvää tai salaista murhetta oli tytärkin mukautunut
uusiin oloihin. Heissä oli kummassakin meren kasvattamaa sisua, voimaa
ja ylpeyttä.

Ja nuori upseeri pelkäsi, että jos hän nyt kysyisi, voitaisiin se ehkä
käsittää jonkinlaiseksi avuntarjoukseksi... pelastusrenkaaksi. Hän
tiesi Elnan olevan oikeudenmukaisen ja rehellisen, mutta halusi ottaa
selville, eikö onnettomuus ollut mahdollisesti jonkun verran
himmentänyt hänen arvostelukykyään. Tyttö saattaisi epäillä, vaikka
muuten olisi taipuvainen, vaikka ehkä hitusen rakastaisikin. Mutta
Lahtinen ei tahtonut, että Elnan tarvitsisi tinkiä ylpeydestään tai
luulotella olleensa hetkeäkään itselleen uskoton.

Niin hän itsekseen mietti, istuessaan peräsimenvarsi kainalossaan. Hän
koetti arvailla tytön ajatuksia ja tahtoi katsoa häntä silmiin.

"Neiti Autio!"

Tyttö käännähti niin äkkiä kuin olisi odottanut puhuttelua. Katse oli
iloinen ja valoisa. Siinä ei näkynyt jälkeäkään sellaisista
kiduttavista, monimutkaisista ajatuksista, jotka everstiluutnantin
katsetta sumensivat.

"Ottakaapa peräsin hetkeksi haltuunne! Minä haluaisin tupakoida."

Ketterästi ja varmasti tuli tyttö kallistuneessa veneessä maston luota
perään. Upseeri istahti sivummalle ja kaivoi taskustaan esille
savukekotelon ja tulitikut.

"Nyt me siis vihdoinkin olemme suunnitellulla purjehdusretkellä", sanoi
Lahtinen ja katsoi tytön raikkaita kasvoja, joille tuuli oli nostanut
kevyen hohtavan punan.

Tyttö hymyili, ja huulien lomitse loistivat välkkyvät hampaat.

"Niin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!"

Hänen äänessään oli levollinen, lämmin sointu niinkuin aina, mutta
Lahtinen oli siinä kuulevinaan jonkin uuden, syvemmän vivahduksen.

He katsoivat merelle, ja molempien ajatukset kulkivat samaan suuntaan.
He muistelivat niitä taisteluja, joita oli käyty metallihohteisella
pinnalla ja sen alla, ja loivat silmänsä kotimaata kohti, joka oli
voittanut ja pelastunut.

Lahtinen ei pannut merkille, että tytön silmät hitaasti kääntyivät
tarkastelemaan hänen piirteitään sivulta, eikä nähnyt sitä syvän
ymmärtämyksen kirkastamaa hellyyttä, joka kuvastui tästä katseesta.
Everstiluutnantin kalpeihin kasvoihin olivat kovien ponnistusten viikot
ja kuukaudet lyöneet pysyvän leimansa. Hän ei enää ollut nuori,
poikamainen, hiukan omituinen erakkoupseeri, vaan kypsynyt mies, jolla
oli työnsä takanaan ja tehtävänsä edessään. Ja neitosen huulilta oli
hävinnyt ilkamoiva, veitikkamainen, kiusoittava hymy nuoren,
haaveksivan ja hiukan tuittupäisen ihailijan puheita ja toimia kohtaan.
Hän tunsi, ettei hän enää ollut ylivoimainen, että tuo olento hänen
edessään ei enää ollut poikanen, jota saattoi kiusata, vaan mies, jota
kohtaan täytyi tuntea hiukan pelokasta, mutta sitä suloisempaa ihailua.
Ja kun hänellä oli naisen vaistot, odotti hän ja tiesikin, että toisen
täytyi hänelle puhua. Hän kaipasi rajattomasti tuota hetkeä, mutta ei
pienimmälläkään ilmeellä tai eleellä koettanut sitä jouduttaa. Näinkin
oli ihanaa, ehkä ihanampaakin! Nyt hän sai nauttia sen hetken
odottamisesta, sen tulemisen varmuudesta. Eikä hän ajatellut sitä,
oliko hän rikas perijätär vai köyhtyneen isän osaton tytär, sillä hän
tiesi, että tuo mies, ollen niin suoraviivainen ja yksinkertaisen
voimakas, ei ajatellut hänen asemaansa, vaan häntä itseään. Ja hän
tunsi tyydytystä ja iloa siitä, että mies oli sellainen, tunteiltaan ja
vaistoiltaan voimakas, ja että hänestä tulisi vankka tuki naiselle,
jota yksinäinen elämä oli liiaksikin totuttanut ajattelemaan ja
erittelemään.

Upseeri kääntyi äkkiä. Hän ehti huomata tytön katseen, joka nyt liukui
syrjään. Ja hänen mielestään haihtuivat samassa tuokiossa kaikki
kalvavat, epävarmat ajatukset, horjuvat suunnitelmat, mitä hän sanoisi
ja kuinka sen sanoisi; ylivoimainen tunne otti hänet valtoihinsa, ja
hän kumartui tytön puoleen, kysyen kiihkeän vakavasti ja
yksinkertaisesti:

"Elna... rakastatko minua?"

Silloin helähti lyhyt, onnellinen naurahdus. Tytön silmät tuijottivat
häneen suurina, rävähtämättöminä ja niissä näkyi loistavia läikkiä.
Sitten ne supistuivat, kuultavat luomet laskeutuivat niiden ylle, ja
raollaan olevien huulien lomitse soinnahti lämpimästi ja levollisesti:

"Rakastan..."

Lahtinen veti tytön puoleensa ja suuteli rajusti hänen lämpimiä
huuliaan. He eivät nähneet eivätkä kuulleet mitään, peräsin sai olla
omissa hoteissaan, purjeet lepattivat, ja aallonharja räiskäytti
muutamia kylmiä, suolaisia pisaroita heidän kasvoilleen. Vasta kun
vettä pärskähti kokonainen aallollinen, kohosivat he pystyyn, nauraen
onnellisina ja harmitellen. Tyttö tarttui peräsimeen, ja mies vetäisi
purjenuoria. Vene käännähti ja lähti taas tasaisesti kiitämään.

He puhelivat katkonaisesti, katsoen toisiaan, hymyillen, nauraen.
Heidän katseensa ja kätensä hyväilivät toisiaan ja kummankin silmät
loistivat.

Lahtisen mieleen muistui, kuinka hiljaisen ja alakuloisen näköisenä
Allan Kontio oli pari päivää aikaisemmin poistunut saarelta. Onnensa ja
rakkautensa yltäkylläisyydessä hän antoi nyt anteeksi tälle
kilpailijalleen.

"Allan lähtee siis ulkomaille?" kysyi hän epävarmana.

Elna aavisti, mitä tällä kysymyksellä tarkoitettiin, ja hänen
silmissään vilahti entistä veitikkaa.

"Niin, hän lähtee. Hän kosi minua kolme päivää sitten. Hän on oikein
hyvä mies omine rajoituksineen. Pidän hänestä paljon, mutta... Minä
olen nauranut ja kiusannut häntä jo lapsesta lähtien. Hän oli
alakuloinen, kun kuuli vastaukseni, mutta hänen surunsa ei ole
pitkällinen. Tiedän sen enkä siksi ole huolissanikaan."

Läntinen taivas hehkui jo punertavana, ja raskaat, harmaat pilvet
purjehtivat verkkaisesti taivaalla, kun he laskivat veneessään saarta
kohti. He eivät olleet enää yksinään. Heidän ympärillään, edessään ja
takanaan lipui kalastajaveneitä ruskeahkoine, paikattuine purjeineen
samaan satamaan päin valkokuohuisten laineiden halki. Jäntevät kourat
pitelivät niiden peräsimiä ja purjeiden nuoria, vakavat siniset silmät
tähystivät merta ja tarkkasivat tuulta, ruskettuneet kasvot loistivat
laskevan päivän säteissä. Kilpaa siinä kiitivät kaikki, suuremmat ja
pienemmät veneet, ja reipas ja uljas laulu kaikui monista pursista,
voittaen aaltojen kohun ja tuulen huminan. Verkot oli laskettu mereen,
ja nyt palasivat veneet kotirantaan lähteäkseen taas ennen aamunkoittoa
pyydyksiä kokemaan.

Nuoren parin vene kiiti etumaisten joukossa ja tunki ensimmäiseen
riviin. Kilpailukiihko oli vallannut heidät ja he olisivat tahtoneet
luovuttaa purjeille jotakin omasta voimastaan ja kiihkostaan.

Nyt sivuutettiin ensimmäiset luodot, jotka olivat hyrskyjen peitossa,
sitten purjehdittiin kivien lomitse ja käännyttiin satamaväylään.
Täyttä vauhtia, purjeita vähentämättä, he syöksyivät kolmantena veneenä
satamaan. Tyttö käänsi taitavasti tuuleen, mies laski purjeet, ja
seuraavassa hetkessä kolisi ankkuri pohjaan poijun luona, mihin jolla
oli kiinnitetty. Kauniina, uljaana jonona lipuivat toisetkin veneet
suojaisaan lahteen.

He soutivat jollan maihin, vetivät sen kauas ylös valkoiselle,
upottavalle hiekalle ja lähtivät sitten kiireesti kotia kohti,
tavantakaa vajoten hiekkaan, kompastellen, huohottaen, nauraen
onnellisina ja huomaamattaan pidellen toisiaan kädestä. Iloisesti,
reippaasti ja ystävällisesti he tervehtivät kalastajien vaimoja ja
lapsia ja vanhoja ukkoja, jotka katsoivat heihin vakavissa silmissään
hyväksyvä ymmärtämys.

Ja kun he astuivat portista puutarhaan, missä Lotta-täti ja Elnan isä
istuivat odottamassa, ei heidän tarvinnut sanoa mitään, vaikka he jo
olivat hellittäneet kätensä. Se oli heistä ihmeellistä, sillä he eivät
tietäneet, että se, mitä oli tapahtunut, kuvastui heidän kasvoiltaan
yhtä selvänä kuin sanat. Lotta-täti sulki tytön syliinsä, ja vankka
ukko ojensi kätensä upseerille.

"Onneksi olkoon!"