Edgar Wallacen 'Kuminaamarimiehet' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 1842. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




KUMINAAMARIMIEHET

Salapoliisiromaani


Kirj.

EDGAE WALLACE


Suomennos





HELSINGISSÄ,
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA,
1937.






I


Pimeänä ja sumuisena aamuna soutuvene kulki myötävirtaa. Kaksi
airoparia liikkui tahdissa ikäänkuin vain yhdellä parilla olisi
soudettu, sillä miehet olivat tottuneita soutajia. He kiertelivät
Surreyn rantaa pysytellen ankkuroitujen proomujen suojassa, jotta eivät
joutuisi kiinni.

Jossain idän puolella aurinko yritti nousta, mutta pilvet olivat
synkkiä ja raskaita. Lyhdyt paloivat joella ja rannalla. Billingsgaten
tori oli kirkkaasti valaistu, ja laiturien yläpuolella, missä
lastilaivoja oli ankkuroituina, oli kaarilamppuja, jotka tuikkivat kuin
tähdet.

Joki alkoi herätä; veneessä olevien miesten korvissa jyskivät koneet,
ritisivät nostopuomit ja kalisivat ketjut.

Kun he olivat sivuuttaneet pitkän rivin proomuja ja kääntäneet veneensä
kokan pohjoista rantaa kohti, ilmestyi tummalle taustalle musta kohta.
Kokkatuhdolla oleva mies käänsi päätään taakse, ja nähdessään pienen
höyrylaivan aivan heidän edessään, hän lakkasi soutamasta.

"Wade!" hän murahti.

Pimeydestä kuului iloinen tervehdys.

"Halloo, ystävät! Minne matka?"

Poliisivene laski taitavasti toisen veneen sivuun. Joku tarttui
keksillä veneen partaaseen.

"Minä täällä vain olen, Mr Wade. Me kuljetamme venettä Dorlingin
telakalle", sanoi soutaja perätuhdolta. Hän puhui falsetissa ja joka
sanan jälkeen hän nuhisi.

"Onko itse mr Offer?" Ääni, joka kuului poliisiveneestä, ilmaisi
hämmästystä. "Sniffy Offer? Mitä te teette täällä tähän aikaan
vuorokautta, ystäväni? Raaka aamu, jolloin lasten ja sairaitten pitäisi
pysytellä lämpimissä vuoteissaan. Annas kun tarkastelen teitä."

Voimakas valo suuntautui veneeseen valaisten sen kokonaan. Molemmat
soutajat siristivät silmiään.

"Tuossa on pieni kanisteri", kuului komissaari John Waden vihattu ääni.
"Se on varmasti viskykanisteri -- ja helkkarissa, tuossa on vielä
toinenkin!"

"Ne ajelehtivat joella", sanoi mies, jota sanottiin Sniffyksi. "Minä ja
Harry ongimme ne vedestä."

"Ongitte? Sen minä uskon! Kiinnittäkää veneenne ja tulkaa minun
puolelleni -- pitäkää kiirettä, ystävät!"

Jokivarkaat eivät sanoneet mitään ennenkuin he istuivat
poliisiveneessä, joka laski suoraan rannalla olevaa poliisiasemaa
kohti.

"Ei teiltä vaadita suurta taitoa saadaksenne meidät kiinni, Wade.
Lontoossa tapahtuu joukottain murhia ja varkauksia, joista te ette
pääse selville, vain tällaisia kulkureita te saatte kiinni. Toista
olisi, jos saisitte selkoa murhaajasta, joka leikkasi poikki sen naisen
kurkun Cranston Gardensista, tai kuminaamarimiehistä --"

"Ole vaiti!" murisi hänen toverinsa.

"Jatka vain, Sniffy", sanoi Mr Wade. "En minä hermostu. Sinä mainitsit
kuminaamarimiehet. Sinä moitit minua -- koetit halventaa minua ja
kaupungin poliisikuntaa. Jatka vain, Sniffy. Löylytä minua."

"Ole vaiti, Sniffy!" varoitti toinen vanki jälleen, ja Sniffy oli vaiti
huolimatta kaikista pistosanoista ja ivallisista huomautuksista, joilla
salapoliisi ahdisti häntä.

"Minne teidän oli määrä kuljettaa noita viskylekkereitä? Minua suuresti
kiinnostaisi kuulla, minne varastettua viskyä voidaan viedä, Sniffy.
Minä aion ruveta salakuljettamaan viinaa. Anna kuulla, Sniffy, minä
säilytän visusti salaisuuden."

Muuta vastausta ei kuulunut kuin nuhisemista.

"Kuulehan, ystäväni, kerro toki papalle." Toiset eivät voineet nähdä
irvistystä John Waden laihoilla, tummilla kasvoilla, mutta he kuulivat
hänen pilkallisen äänensä. "Oliko teidän aikomuksenne ilahduttaa
'Mekan' merimiehiä? Sehän olisi ollut ystävällinen teko. Merimies
parat, heillä ei tosiaankaan ole liiaksi iloa. Vai aioitteko antaa
viskyn vanhalle Gollylle --"

Jätkä kääntyi.

"Teillä ei ole oikeutta kysyä mitään ennenkuin kuulustelussa, Wade, sen
te tiedätte! Te voitte menettää virkanne tuon kuulustelunne vuoksi.
Teidät voidaan tuomita panettelusta, häväistyksestä, juuri niin."

Vene laski laituriin ja kiinnitettiin. Joku pimeässä kysyi jotain.

"Vain kaksi nuorta kalastajaa, konstaapeli", sanoi Wade.

"Viekää säilyyn!"

Samana iltana Wade käväisi "Mekka"-klubissa puhuttelemassa sen
omistajaa, Mrs Annabel Oaksia.

Poliisiviranomaisten käskystä Mrs Oaksin oli ollut pakko ilmoittaa
"klubinsa" tavalliseksi majataloksi, josta oli seurauksena, että se oli
poliisitarkastuksen alainen. Mihin aikaa vuorokautta hyvänsä
poliisikonstaapelilla oli lupa tulla sisälle tarkastusta pitämään, mikä
saattoi olla, ja usein olikin, hyvin epämukavaa.

Mrs Oaks valitti harmissaan siitä vierailleen.

"Kaunista, tosiaankin! Tämä on upseerien klubi, ja kuitenkin
lättäjalkainen pollari voi milloin tahansa tunkeutua sisälle
tarkastamaan!"

Olisi voinut luulla, että Mrs Oaks, tunnustamalla tämän totuuden, olisi
karkoittanut pois osan asiakkaistaan. Mutta paikka, missä "Mekka"
sijaitsi, oli erittäin mukava alemmille meriupseereille. Siellä he
olivat lähellä eri höyrylaivalinjojen konttoreita, ja ruoka oli halpaa,
joskin yksinkertaista; sitä paitsi oli "klubi" monen asiakkaan mielestä
muussakin suhteessa erittäin mukava. Jos laiva läksi pois Lontoosta,
saattoi hyvin jättää asunnon ja ruoan maksamisen siksi, kunnes palasi
matkaltaan.

Oaksin "muori" oli hyvin ystävällinen, varsinkin jos miehet häntä
miellyttivät. Ja jokainen oli miellyttävä, jos hän oli höyli ja
tyhjensi ryyppylasin kuin mies eikä nostanut riitaa eikä ruvennut
tappelemaan Gollyn tai jonkun muun kanssa, joka sattui olemaan
paikalla.

Meriupseerien klubi ja kerhohuoneusto ei ollut aina ollut klubi.
Nimensä alkukirjainten mukaan sitä oli ruvettu sanomaan "Mekluksi", ja
"Meklusta" muodostui helposti "Mekka". Vaikka "Mekka", niinkuin muori
selitti suurella paatoksella, oli maa, jossa asui neekereitä, niin ei
klubiin otettu vastaan ainoatakaan mustaihoista merenkulkijaa, ja jos
joku mekkalainen olisi pyytänyt päästä heille asumaan, niin olisi joko
muori itse tai Golly antanut hänen kuulla kunniansa!

Golly ei näyttänyt kuitenkaan sellaiselta, joka olisi voinut kohdella
ketään hävyttömästi. Hän oli sävyisä, pieni mies, hento rakenteeltaan
ja lyhytkasvuinen. Punertavat viikset riippuivat leualle. Hän oli
aikoinaan ollut tarjoilijana laivassa; mutta juovuspäissään hän saattoi
kehua olleensa laivan kassanhoitaja, ja kerran, eräässä hirveässä
tilaisuudessa, hän vakuutti olleensa kapteenina eräässä Atlantin
laivassa; mutta hän sairastui pahoin sen jälkeen.

Hän lauloi hempeämielisiä ballaadeja korkealla falsettiäänellä, ja
omasta mielestään hän lauloi yhtä hyvin kuin jotkut elokuvatähdet. Ja
väliin, kun ei kukaan ollut näkemässä, hän yritti näytelläkin
jäljitellen tunnettuja näyttelijöitä.

Mr Oaksin toiveet kohdistuivat oopperaan yhtä paljon kuin elokuviinkin.
"Mekan" asukkaat avasivat usein ikkunansa kuunnellakseen Gollyn laulua
-- sillä hän lauloi parhaiten pilkotessaan puita, ja tuntui siltä kuin
hän olisi aina pilkonnut puita.

Muori ei ollut yhtä äidillinen kuin hänen nimensä. Hän ei ollut lihava,
pikemmin laiha. Hänen tukkansa oli leikattu lyhyeksi, mikä ei suinkaan
lisännyt hänen viehättäväisyyttään, sillä kasvot, joita ohut tukka
ympäröi, olivat kovat, melkein luotaantyöntävät. Jotkut vieraat
nimittivät häntä hänen selkänsä takana Vanhaksi Rautanaamaksi, mutta
muoriksi häntä sanoivat enimmät niistä sadoista nuoremmista
upseereista, jotka lastilaivoissa kyntivät valtameriä.

Talo, jossa "Mekka" sijaitsi, oli puoleksi puusta, puoleksi tiilistä
rakennettu. Tiilinen osa oli aikoinaan ollut olutpanimona, ja se oli
monta kertaa mukavampi kuin muu osa taloa. Klubin edustalla oli rehevä
nurmikenttä ja kaksi puutarhaistuinta. Joka vuosi Golly kylvi pieneen
multapenkkiin talon seinustalle kukansiemeniä, mutta ne eivät koskaan
itäneet. Se oli yhtä tehotonta kuin hänen kalastuksensakin.

Laituri oli lahonnut ja kallellaan, ja vanhat hirret, jotka muodostivat
sen kaiteen, niinkuin muori sanoi, olivat haljenneet ja käyristyneet.
Oli ollut kysymys kiviaidan rakentamisesta, jota vasten asiakkaat
olisivat voineet nojautua, mutta se oli jäänyt sikseen.

Näköala oli aina kaunis, sillä tällä kohtaa joki oli leveä ja laivoja
oli aina paljon. Tavallisesti kaapelilaiva oli ankkuroituna Fennyn
rannalla Surreyn puolella, ja saksalaisten laivojen ankkuripaikka oli
aivan lähellä. Siellä oli rinnakkain kymmenittäin laivoja liehuvine
lippuineen, ja laitureissa joen varrella oli aina joitakin
lastilaivoja.

Lila Smith seisoi usein ruokasalin ikkunassa seuraten jännittynein
katsein laivoja, jotka hitaasti kulkivat jokea ylös. Hän oli nähnyt
valojen vilkkuvan kalakauppiaiden veneistä ja espanjalaisista
appelsiinilaivoista ja tunsi ne niiden muodoista. Hinaajat olivat
myöskin tuttuja, iso Jonny O ja Tommy O ja John ja Mary sekä Sarah Lane
ja Fairway -- nuo joen haltijat -- hän tunsi ne pimeässäkin.

Klubin asukkaat, jotka palasivat pitkiltä matkoiltaan, huomauttivat,
ettei Lila ollut enää mikään lapsi. Hän oli aina ollut arvokas
käytökseltään; mutta nyt oli hänen olentoonsa tullut lisäksi suloutta,
jota ei kukaan ollut aikaisemmin huomannut ja jota oli vaikea
tarkalleen määritellä. Hän oli aina ollut kaunis pyöreine kasvoineen ja
suurine silmineen. Mutta kauneus oli saanut toisen luonteen; lapsen
kasvot olivat saaneet uusia arvoja.

Hän seisoi ikkunassa, tuo hoitamaton olento yksinkertaisessa mustassa
puvussaan ja vinoine kengänkorkoineen, ja katseli mietteihinsä
vaipuneena jokinäytelmää: sireenin syvä ääni, hinaajalaivan kärsimätön
tukutus ja ankkurikettinkien kilinä sai hänet aina kiiruhtamaan
ikkunaan.

"Uusi tulokas huoneessa numero seitsemän haluaa teetä. Lila -- älä
seiso siinä kuin teurastettu porsas. Herää toki, kuuletko?"

Muori tuli huoneeseen ja yllätti tytön hänen mielityössään.

"Heti, täti."

Lila Smith juoksi keittiöön. Tuo karhea, valittava ääni sai hänet aina
säikähtämään. Hän toivoi joskus toisenlaista elämää; hänellä oli
epäselvä käsitys siitä, millainen tuo toisenlainen elämä oli. Siinä oli
puita ja laajoja alueita sellaisia kuin Greenwichin puisto sekä
ystävällisiä ihmisiä. Hän uneksi siitä hyvin usein katsellessaan
laivoja, jotka kulkivat edestakaisin joella.

Hän uneksi nytkin kaataessaan teetä ja käskiessään homsuttavan
palvelustytön viedä huoneeseen numero seitsemän paksun kupin ja
vieläkin paksummat voileipäviipaleet.

Pieni neliskulmainen ikkuna, josta tunkeutui ilmaa ummehtuneeseen
keittiöön, oli selkosen selällään. Aamu oli kylmä, mutta kevätauringon
säteet väreilivät kalpean kultaisina joen pinnalla. Äkkiä Lila kohotti
katseensa.

Mies seisoi laiturilla ja katseli häntä: pitkä, miellyttävän näköinen
mies. Hän oli paljain päin ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli
hiukan kähärä.

"Hyvää huomenta, prinsessa!"

Lila hymyili pelokkaasti -- hymy katosi yhtä nopeasti kuin se oli
syttynytkin, ja kasvot muuttuivat entistään vakavammiksi.

"Hyvää huomenta, Mr Wade!"

Lila oli hiukan hengästynyt. Ei kukaan muu koko maailmassa paitsi Wade
tehnyt häneen tämäntapaista vaikutusta. Ei siksi, että hän olisi
pelännyt häntä, vaikka hän olikin täysin selvillä, miten vastenmielinen
toimi Wadella oli -- muorilla oli tapana sanoa, että poliisit olivat
veijareita, jotka eivät uskaltaneet varastaa -- eikä myöskään siksi,
että he tapasivat toisensa aina salassa.

Lila tunsi selvästi, miten suuri vaikutus Wadellä oli häneen, mutta hän
ei voinut tarkemmin selvittää tuota tunnetta. Kauan aikaa Wade hänen
mielestään oli ollut vanha mies, yhtä vanha kuin Golly; mutta sitten
eräänä päivänä hän itse muuttui vanhaksi ja huomasi, että he olivat
yhdenikäisiä.

Wade ei koskaan tehnyt hänelle ikäviä kysymyksiä eikä tiedustellut
mitään kotioloista, eikä muorin ankara ristikuulustelu, joka seurasi
joka kerta, kun hän oli tavannut Waden, saanut aikaan mitään
rauhattomuutta Oaksin perheessä.

"Miksi teitä haukutaan 'virkuksi', Mr Wade?"

Lila teki tuon kysymyksen äkillisen mielijohteen vallassa, mutta
säikähti jo, ennen kuin se oli sanottu.

"Koska minä olen virkku, prinsessa", Wade sanoi vakavana -- Lila ei
koskaan tiennyt, milloin Wade oli vakava ja milloin hän laski leikkiä
puhuessaan tuollaisella äänellä. "Minä olen niin virkku, että kaikki
kulkurit pelkäävät minua. Ahkeruus on heikkouteni."

Wade vaikeni ja katsoi merkillisesti tyttöön.

"Puhukaamme nyt noista kokemuksista", ehdotti hän. Lila kiihtyi heti.

"Unohtakaa mitä minä sanoin silloin", hän sanoi vilkaisten pelokkaana
ovelle. "Minä olin tyhmä... En -- en puhunut totta, Mr Wade. Minä
yritin vain olla sukkela --"

"Te ette voi valehdella", Wade keskeytti tytön levollisesti. "Te
koetatte nyt valehdella, mutta se ei onnistu. Kun te sanoitte: 'Älkää
luulko, että minulla on paha olla -- joskus minulla on aivan
ihmeellisiäkin kokemuksia', niin te tarkoititte täyttä totta." Wade
teki komean liikkeen kädellään. "Ei puhuta siitä. Miten te nyt
jaksatte?"

Lilakin oli kuullut muorin raskaat askelet ja peräytyi hiukan ikkunan
luota. Hän katseli Waden ohi ja tunsi syyllisyytensä, kun muori
laahusti huoneeseen.

"Halloo, Mr Wade -- eikö teillä ole parempaa tehtävää kuin jutella
tytön kanssa?"

Hänen äänensä oli kimakka ja pisteliäs. Kaikista inhoittavista
kasvoista John Waden olivat hänen mielestään kaikkein inhoittavimmat.

Kädenliikkeellä hän käski Lilan poistua huoneesta ja paiskasi oven
tytön jälkeen kiinni.

"Älkää tulko tänne pitämään ristikuulustelua lasten kanssa. Kolkuttakaa
pääovelle ja tulkaa sitä tietä sisälle."

"Teillä ei ole mitään pääovea", sanoi Mr Wade moittien. "Miksi olette
niin äkäinen, rakas lapsi? Minä tulin mitä ystävällisimmässä
tarkoituksessa haastatellakseni Gollya --"

"Hän on laiturilla -- mutta älkää haukkuko minua lapseksi!" sanoi muori
äkäisesti.

Mr Wade, jonka heikkouksiin kuului lempinimien käyttö, kohautti
olkapäitään.

"Minä menen", sanoi hän vain.

Hän oli nähnyt Gollyn ja hän tiesi, että Gollykin oli nähnyt hänet.
Pikku mies pilkkoi puita, ja kun salapoliisi lähestyi, laski hän maahan
kirveensä ja ojensi vartaloaan kasvoillaan kiusaantunut ilme, mikä
vielä kiihtyi, kun hän kuuli salapoliisin kysymyksen.

"Viskyäkö? Mitä minä tiedän viskystä?... Sniffyn minä kylläkin tunnen.
Oikea rantajätkä, jota ei päästetä tähän klubiin. Huono mies ja huonot
toverit." Hän puhui hyvin nopeasti. "Kirjassa sanotaan: 'niinkuin lintu
tunnetaan laulustaan, niin mies ystävistään' --"

"Sitä minä en usko", sanoi Mr Wade. "Oletteko hiljattain kuullut mitään
kuminaamarimiehistä?"

Mr Oaks levitti kätensä kärsimättömänä.

"En minä tiedä kuminaamarimiehistä muuta kuin mitä yleisen mielipiteen
puhetorvet, se on, sanomalehdet kertovat. Meillä on poliisit; me
maksamme heidän palkkansa, me syötämme heitä --"

"Ja hyvin syötettyjä he ovatkin", myönsi John Wade iskien silmää. "En
koskaan näe lihavaa poliisia ajattelematta teitä, Golly."

Mutta Golly ei väistynyt.

"Kuminaamarimiehiä! Varkaita ja pankinryöstäjiä! Tunnenko minä
sellaisia? Olenko minä mikään pankki? Olenko minä mikään säilytysholvi?
Ryvenkö minä miljoonissa?"

"Ei sitä voi tietää", mutisi Mr Wade ja alkoi uudestaan tiedustella
varastettua viskyä, ja kun Mr Golly Oaks sulki silmänsä ja
kaunopuheisesti alkoi kehua kaikkien "Mekka" klubin asiakkaiden
rehellisyyttä, niin tämä ahavoitunut, nuorekas mies kuunteli ääneti
tuijottaen puheenpitäjään aivan kuin tarhapöllö, jos tarhapöllöllä vain
olisi siniset silmät.

"Hyvä!" hän sanoi, kun Golly ennätti puheensa loppuun. "Teidän pitäisi
päästä parlamenttiin, enkelini. Olisipa hauska kuulla teidän
puolustavan kieltolakia."

Nyökäten päätään hän kääntyi ja palasi poliisiveneeseen, joka oli
laiturin alla.




II


Kolme iltaa myöhemmin...

Koneenkäyttäjä, joka samalla oli poliisiveneen perämies, huomautti
koneellisesti, että oli kylmä vuodenaikaan nähden: ja John Wade, joka
oli tottunut tähän huomautukseen, antoi hieman ivallisen vastauksen.

Hän puhui usein itsestään "vanhana miehenä"; mutta todellisuudessa hän
oli vain kolmenkymmenenviiden, mikä ei ole korkea ikä, varsinkaan
Thamesin poliisikonstaapelille.

"Olen usein ajatellut", aloitti koneenkäyttäjä hempeämielisesti, kun
vene kulki Blackfriars Bridgen alitse ja suuntautui Embankmentia kohti.

"Sitä minä epäilen", sanoi Mr Wade. "Epäilen sitä suuresti,
konstaapeli. Ehkäpä silloin, kun ette ole virantoimituksessa --"

"Olen usein ajatellut", jatkoi konstaapeli antamatta häiritä itseään,
"että elämä monessa suhteessa on samanlainen kuin joki --"

"Jos teitä ällöttää, konstaapeli, niin hillitkää itseänne kunnes
tulemme rantaan. Minä en tänä iltana ole hempeällä tuulella."

"Kyllä sekin aika tulee", sanoi konstaapeli rohkeasti, "kun kohtaatte
sydämenne valitun. Poikamiehet eivät ymmärrä tunteita. Lapset
esimerkiksi --"

Wade ei kuunnellut. Vene kulki pitkin Embankmentin puoleista rantaa.
Oli tähtikirkas ilta eikä vähintäkään merkkiä sumusta, joka seuraavana
iltana leviäisi Lontoon yli. Hänellä oli ollut hyvin ikävä ilta
etsiessään epämiellyttäviä veneitä. Iltapäivällä hän oli nostanut
ruumiin joesta. Aamulla hän oli ollut Thamesin poliisitoimistossa
kuulustelemassa erästä juopunutta hinaajalaivuria, joka juoppohulluna
oli heittänyt pienen miehistönsä mereen ja olisi murskannut hinaajankin
-- se oli törmäämäisillään suoraan graniittilaituria vasten -- jollei
poliisivene olisi laskenut sen viereen ja Wade omin käsin kumipäisellä
kepillä iskenyt laivuria tajuttomaksi ja viime tingassa kääntänyt
peräsintä välttäen siten vaaraa.

Lukuunottamatta näitä pienempiä vastoinkäymisiä hänen makuullemenonsa
oli estynyt sen takia, että hän oli saanut käskyn saapua Scotland
Yardiin; hän tiesi vallan hyvin, mikä oli syynä tähän kutsuun --
kuminaamarimiehet. Kuminaamarimiesten juttu kiinnosti häntä, vaikka se
ei kuulunutkaan hänen tehtäviinsä. Poliisiviranomaisena hän oli
yrittänyt tutkia asiaa, ja viime viikon kuluessa hän oli saanut kärsiä
ikävyyksiä sen johdosta. Sekaantuminen tähän juttuun oli ehkä ollut
erehdys hänen puoleltaan, ja nyt hän sai siitä kärsiä.

Näitä ryöstäjiä nimitettiin kuminaamarimiehiksi siksi, ettei mikään muu
nimi olisi ollut heille sen sopivampi. Heidän suunnitelmansa sekä
liikkeensä olivat tavattoman kimmoisia; mutta tämä haukkumanimi
keksittiin oikeastaan sillä kertaa, kun viranomaiset sattuivat
vilahdukselta näkemään nämä julmat pankkiryöstäjät. Heillä oli
kuminaamarit kasvoilla ja kumihansikkaat kädessä ja kumijalkineet
jalassa. Kullakin miehellä oli pitkä automaattinen revolveri vyössään
ja kolme silinteriä, joita näkijät luulivat kaasupommeiksi. Nämä
viimeksimainitut olivat kaikesta päättäen heidän varsinaiset aseensa.

Heidät nähtiin sinä yönä, jolloin he kävivät ryöstämässä Bond Streetin
varrella Colley & Mooren jalokiviliikkeessä; ja sen viikon lopulla,
jolloin he murtautuivat Pohjoisen ja Eteläisen pankin holviin jättäen
jälkeensä yövahdin, joka oli kuollut poliisin saapuessa paikalle.
Yövahdin kuoleman syy oli aivan selvä; hänen yhteenpuristuneessa
kädessään oli kappale kumista kaasunaamaria, jonka hän oli ryöstänyt
yhdeltä rosvolta. Hän oli nähnyt kumimiehen kasvot, ja siksi hänet oli
murhattu.

"En ihmettelisi", sanoi peränpitäjä ohjaten veneen hiukan lähemmäksi
Embankmenttia, "jos Wappingin sakki olisi sekaantunut tähän
kuminaamarijuttuun. Se sakki ei häikäile --"

Wade luuli näkevänsä ihmisen tapaisen varjon Embankmentin kaiteella.
Kun vene tuli noin parinkymmenen metrin päähän, varjo suureni, ja hän
näki nyt selvästi ihmisen seisovan kaiteella. Samassa olento katosi, ja
valkeaa vaahtoa ilmestyi sillä kohtaa veteen, mihin se oli pudonnut.

Perämies oli nähnyt sen myöskin. Pieni vene heilahti pahasti koneen
peräytyessä taaksepäin.

"Oikealla, herra. Te ulotutte häneen kädellänne."

Wade oli kohonnut polvilleen ja kumartui laidan yli perämiehen
koettaessa ruumiinpainollaan pitää venettä tasapainossa.

Hetkeksi pieni musta olento katosi veteen. Se ilmestyi uudelleen veneen
partaan alle, ja Wade kurotti kätensä, tarttui koholla olevaan
käsivarteen kiinni ja nosti valittavan olennon veneeseen. Se oli
nainen.

"Oliko sinun pakko yrittää itsemurhaa, tyttöseni, juuri kun olen
menossa tärkeään kokoukseen?" Wade sanoi äreänä. "Antakaa tulta,
konstaapeli!"

Valo syttyi. Wade näki edessään kaksi hurjaa silmää. Se oli
harmaahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat äärimmäisen laihat ja
ryppyiset ja jonka avonaisissa silmissä paloi luonnoton tuli.

"Älkää ottako sitä... minä tahdon pitää sen!" nainen huusi.

Hän puristi jotain rintaansa vasten. Se näytti tahraantuneelta
paperipalaselta.

"En minä ota teiltä mitään", Wade sanoi rauhoittaen.

Konstaapeli ojensi viinapullon, ja Wade tunki väkisin pullon suun
naisen hampaitten vähin. Nainen vastusteli.

"Ei... en minä tahdo... Minä tahdon mennä lapseni luo... Kapteeni
sanoi --"

"Älkää välittäkö siitä, mitä kapteeni sanoi", murahteli Wade.

Wade otti säiliöstä esille peitteen ja heitti sen naisen päälle, ja
samalla hän näki vilahdukselta, mitä tämä painoi rintaansa vasten. Se
oli lapsen valokuva. Wade näki sen vain sekunnin verran lyhdyn valossa,
mutta hän ei voinut koskaan saada tuota kuvaa mielestään. Tähän saakka
hän oli luullut, että kaikki lapset olivat yhdennäköisiä; mutta tuon
pyöreäsilmäisen lapsen kuva oli aivan erikoinen. Sitten hän tunsi
kasvot ja hätkähti.

"Jumal'auta! Kenen kuva tuo on?"

Wade huomasi nyt yhtäläisyyden aivan selvästi. Se oli Lila Smith!
Lapsen kasvot, mutta sittenkin Lila Smith.

"Kenen kuva tuo on?" hän toisti.

"Te ette saa sitä! Te ette saa sitä!" Nainen vastusteli heikosti. "Te
paha mies..."

Hänen äänensä muuttui mutinaksi ja sitten väsyneet sormet herposivat.

"Kiiruhda rantaan, Toller. Pelkäänpä, että hän kuolee käsiin."

Kun Wade yritti irroittaa valokuvaa naisen kädestä, puristi hän sen
muodottomaksi massaksi.

Wade ei vaivannut aivojaan yrittämällä päästä perille, kuka tämä
tuntematon nainen oli. Tällaiset tapaukset olivat tavallisia. Joskus
poliisivene ei ennättänyt ajoissa paikalle, ja monena yönä oli pakko
naarata ruumista. Vanhasta Thamesista löytyi vaikka mitä: Kerran he
saivat ongituksi roomalaisen vaununpyörän; kerran erään miehen
jäännökset, joka oli kahleissa päästä jalkoihin saakka ja josta
saattoi selvästi nähdä, että hänet oli murhattu. Elävät vietiin
poliisilaitokselle, ja he näyttivät katuvan tekoaan; kuolleet
haudattiin; sellainen tapaus kiinnitti puoleksi tunniksi kuulustelijan
huomion puoleensa.

Lila Smith? Wade koetti silottaa valokuvaa, mutta se oli kerrassaan
pilaantunut.

Vene laski laituriin, ja Thamesin poliisi tavoitti köyden ja kiinnitti
sen. Toinen poliisi katosi pimeään ja palasi takaisin mukanaan
ambulanssikärryt, joihin nainen oli nostettu ja kuljetettiin
Westminster-sairaalaan.

Waden otsa oli yhä rypyssä, kun hän astui poliisipäällikön huoneeseen,
missä Neljä suurta pitivät neuvottelua.

"Anteeksi, että myöhästyin", hän sanoi. "Eräs nainen oli päättänyt
lopettaa elämänsä juuri minun nenäni edessä, ja se viivästytti minua."

Poliisipäällikkö nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja haukotteli. Hän
oli ollut työssä kuudesta aamulla.

"Minkä jutun te olettekaan keittänyt kokoon kuminaamarimiehistä?" kysyi
hän lyhyesti. Hän otti paperin pöydältä ja avasi sen. "Tässä on teidän
ilmoituksenne. Te väitätte, että kilpavene nähtiin kulkevan
edestakaisin joella -- samaan aikaan kun ryöstöt tapahtuivat. Kuka näki
selvästi?"

John Wade pudisti päätään.

"Ei kukaan, sir -- se nähtiin vain kaukaa. Minun luullakseni se on
mustaksi maalattu; siinä ei tietenkään ollut valoja, eikä
epäilystäkään, että se kulki helkkarin kovaa vauhtia. Kaikkein ensiksi
me kuulimme proomumiesten ihmettelevän, miten kovia laineita se
nostatti. Sen ääni kuului myöskin, mutta siinä oli äänenvaimentaja,
jollaista moottoreissa harvoin käytetään."

"Eikö siinä ollut lyhtyjä?"

"Ei, sir. Ainoat, jotka koskaan ovat läheltä nähneet veneen, on eräs
Donovan niminen jokivaras, jonka sain kiinni kaksi kuukautta sitten,
sekä eräs toinen mies. Hän kertoi, että hän oli toisen miehen kanssa
soutanut joen poikki eräänä iltana kaikessa rauhassa, mutta minä
epäilen, että hänen tarkoituksensa oli tunkeutua proomuun -- kun tuo
kilpavene ilmestyi äkkiä ja oli ajaa heidän päälleen. Jollei vene olisi
kulkenut niin kovaa vauhtia ja tehnyt äkkikäännöstä, niin Mr Donovan
olisi joutunut joen pohjaan. Kuulustelussa hän ei voinut antaa
tyydyttävää selitystä veneestä, sanoi vain, että se oli lyhyt eikä
laisinkaan tavallisen moottoriveneen kaltainen. Olen pannut merkille
sentapaiset veneet, ja tavallisesti ne ovat kuuluneet ryöstäjille."

"Missä se nähtiin?" kysyi poliisipäällikkö.

Hänellä oli pitkulaiset kasvot ja hänen ilmeensä oli uninen, mutta ei
hän silti nukkunut.

"Aina Chelsea Bridgen kohdalla", sanoi Wade. "Siellä sen näki toinen
mies, joka tavallaan on myöskin jokivaras, mutta oikeastaan varastetun
tavaran ostaja. Hänellä on Hammersmithissä jonkinlainen varastohuone,
jota me tutkimme joku aika sitten -- hänen nimensä on Gridlesohn. Olen
aivan varma siitä, että hän on tavaran ostaja, sillä hän on aika valmis
antamaan meille tietoja -- kaikesta päättäen häntä harmittaa, että
maavarkaat ovat paenneet joelle, koska poliisien on pidettävä heitä
enemmän silmällä ja suurempi vaara uhkaa hänen oman sakkinsa miehiä.
Siinä suhteessa hän miellyttää minua. Sain kolme kappaletta kiinni
viime kuussa."

Jennings, yksi Scotland Yardin suurista herroista, puhalsi savupilven
ilmaan ja pudisti päätään.

"Miksikä kuminaamarimiehet liikkuisivat joella? Sen minä haluaisin
tietää. Lontoosta voi päästä pois pariakymmentä eri tietä, ja jokitie
on hitain. Te voitte ajaa autolla Scotland Yardista mihin paikkaan
hyvänsä Lontoossa, eikä ainoakaan tuhannesta poliisista kiinnitä teihin
huomiota. Minun mielipiteeni on se, että viimeisen suuren
murtovarkauden jälkeen kuminaamarimiehet eivät vuosikausiin ryhdy enää
mihinkään."

Seuran kolmas jäsen, miettivältä näyttävä, viidenkymmenen korvissa
oleva herra, joka hoiti ulkomaista osastoa, puuttui nyt puheeseen.

"Se on varmaankin kansainvälinen liiga. New Yorkin poliisi on ollut
tekemisissä kuminaamarimiesten kanssa; ja Ranskassa murtauduttiin
Marseillen pankkiin ja kassanhoitaja tapettiin aivan samalla tavalla
kuin Pohjoisessa ja Eteläisessä pankissa. Ovatko nämä murtovarkaudet
päättyneet Lontoossa --"

Puhelin soi. Poliisipäällikkö otti kuulotorven käteensä.

"Milloin?" hän kysyi. Pitkä tauko, sitten: "Minä tulen heti paikalla."

Hän laski kuulotorven paikoilleen ja nousi tuoliltaan.

"Vahdissa oleva konstaapeli ilmoitti, että valot ovat sammuneet Frisby
pankin johtajan huoneessa. Hän valaisi lyhdyllään ikkunaa ja oli
näkevinään miehen huoneessa. Hän oli siksi viisas, että soitti
piiritarkastajalle -- kirjoittakaa konstaapelin nimi muistiin, Lane,
korotuksen varalta."

Kaksi herroista poistui huoneesta. Kun Wade ennätti pihalle, näki hän
salapoliisien hyppäävän kolmeen autoon, jotka olivat jo liikkeellä.

Frisby pankki sijaitsi St. Giles Streetin alapäässä; se oli niitä
harvoja yksityisiä pankkeja, joilla oli haarakonttori West Endissä.
Pankkirakennus oli pieni ja uudenaikainen, ja pihan yli kulkeva silta
yhdisti sen vanhempaan taloon. Se sijaitsi korttelin kulmassa, aivan
vahdissa olevan poliisin silmien edessä -- hän se tapahtumasta oli
ilmoittanutkin.

Kun salapoliisit saapuivat paikalle, oli katu täynnä poliiseja ja ketju
oli jo muodostettu pankin ympärille. Johtajan huone antoi sivukadulle,
siellä oli pankin kassakaappi. Kaksi valoa paloi huoneessa yötä päivää,
ja poliisi saattoi vahtipaikaltaan nähdä kassakaapin.

Konstaapeli selosti muutamin sanoin tapahtuman. Hän oli seisonut kadun
kulmassa odottaen vahdinvaihtoa, ja samassa kun Big Ben löi viimeiset
kahdentoistalyöntinsä, sammuivat molemmat tulet. Hän juoksi kadun
toiselle puolelle, tarttui oven ripaan ja kolkutti. Sitten hän palasi
kassanhoitajan huoneen edustalle, kiipesi aidalle, joka siltä puolen
ympäröi pankkia sekä pientä aukiota ja käänsi sähkölamppunsa valon
ikkunaa kohti. Silloin hän näki, tai luuli näkevänsä miehen, joka
nopeasti vetäytyi kassaholvin varjoon.

Myöhäisestä hetkestä huolimatta poliisiketju oli viekoitellut suuren
ihmisjoukon paikalle; liikenne oli johdettu muualle ja pankin lähimmät
kadut olivat noin viidenkymmenen metrin alalta tyhjät. Sillä välin kun
konstaapeli selitti tapahtumaa, saapui paikalle pankin johtaja, jolle
oli asiasta puhelimitse ilmoitettu. Hän sanoi, että yövartija oli
vahdissa, mutta se seikka, ettei hän ollut vastannut yhä uudistettuihin
kolkutuksiin, tuntui todistavan onnettomuuden tapahtuneen. Salapoliisit
olivat jo tunkeutuneet pankin molemmilla puolilla oleviin rakennuksiin
ja nousseet katolle.

Talo oli tavallaan erilainen kuin muut talot; rakennuksen toisella
puolella oli piha, johon johti kaksi isoa porttia, ja se erotti
uudenaikaisen talon vanhasta osasta, joka kuului myöskin pankille ja
jossa virkailijat asuivat. Yläkerroksessa asui yövahti, viidenkymmenen
vuotias leskimies ja hänen tyttärensä, jonka valvonnan alaisena olivat
pankin siivoojat. Ainoa etu, mitä pihasta oli, selitti johtaja, oli
se, että siinä oli tilaa sekä pankin omalle että johtajan ja
apulaisjohtajan autolle.

Kaiken tämän johtaja selitti hyvin nopeasti sovitellen samalla avainta
vapisevin käsin lukkoon -- hän oli luonnollisestikin hyvin hermostunut,
vaikka ylikonstaapeli selittikin, ettei hänen tarvinnut tulla sisälle
pankkiin, kunhan ovi vain saatiin auki.

Vihdoin ovi aukeni.

"Johtakaa te etsintää, Wade -- antakaa mr Wadelle revolveri."

Joku pisti hänen käteensä automaattisen revolverin, ja hän astui
pimeään toimistohuoneeseen. Johtajan huoneeseen johtava ovi oli
lukossa; se oli suljettu sisäpuolelta; mutta poliisit olivat tuoneet
mukanaan tarpeellisia työkaluja, ja parissa minuutissa lukko oli
murrettu auki ja pääsy johtajan huoneeseen vapaa.

Wade astui nopeasti sisälle, revolveri toisessa ja sähkölamppu toisessa
kädessä. Huone oli tyhjä, mutta toinen ovi, joka johti pihan puolelle,
oli raollaan. Hän työnsi sen auki, pysähtyi...

Pau!

Kuula lensi hänen ohitseen, osui seinään ja heitti kalkkia vasten hänen
kasvojaan. Hän työnsi oven vieläkin enemmän auki. Toinen luoti osui
lähemmäksi. Hän tarttui kädellään oven pieleen ja ampui kymmenen
laukausta huoneeseen. Hän ei kuullut toisten laukauksia eikä olisi
tiennyt, että rosvot ampuivat vastaan, jollei hänen takin hihansa olisi
mennyt riekaleiksi.

Kuiskaten hän pyysi toista revolveria salapoliisilta, joka oli hiipinyt
hänen viereensä, ja ojensi omansa hänelle. Samassa hän kuuli nopeita
askeleita ja oven paukahduksen. Taaskin hän ampui kaksi laukausta;
tällä kertaa ei tullut vastausta, ja kun hän käänsi lamppunsa valon
huoneeseen pakottaakseen toiset ampumaan, niin sekään ei tehonnut.

Ehkä se oli ansa, mutta hänen täytyi kaiken varalta uskaltaa. Hän
hyökkäsi huoneeseen valaisten lampullaan puolelle ja toiselle. Huone
oli pieni, ja sen lattia alempana kuin johtajan huoneessa; seiniä
kiertävillä rautahyllyillä oli useita laatikoita. Nurkassa rautaovi;
sen takaa Wade saattoi kuulla auton hiljaista surinaa. Hän yritti avata
ovea; se antoi hiukan perään. Hänestä tuntui, että joku piti
ulkopuolelta vastaan. Äkkiä ovi avautui -- hän näki vain vilahdukselta
auton, joka nopeasti kiiti portista ulos ja sitten:

Rat-tat-tat-tat!
Konekiväärin räiskettä. Iso musta auto ajoi kadulle, ja sen sisältä
kajahti automaattisten revolverien jaksottaista rätinää. Yllätetty
poliisi peräytyi; ketjun takana oleva ihmisjoukko hajosi, ja pitkä auto
kiiti eteenpäin sylkien tulta takaistuimeltaan. Kuulat vinkuivat ja
paukahtivat rakennusten seiniä vasten; ikkunoita särkyi; ihmiset
juoksivat suojaa etsien. Ennenkuin kukaan käsitti, mitä oli tapahtunut,
auto katosi St. Jamesin puistoon.




III


Vasta seuraavana aamuna Wade muisti naisen, joka oli yrittänyt tehdä
itsemurhan, sekä valokuvan. Asiat pakottivat hänet menemään Scotland
Yardiin, ja samoin tein hän läksi läheiseen sairaalaan tiedustelemaan.
Hämmästyksekseen hän sai kuulla, että nainen oli lähtenyt pois.
Erehdyksestä, mikä saattoi riippua konstaapelin laiminlyönnistä, naista
ei kuulusteltu, ja kun hän pyysi päästä pois sairaalasta, niin ei häntä
estetty.

"Hämmästyttävän joustava olento", sanoi sairaalan lääkäri. "Minä luulin
häntä kuolleeksi, kun hänet tuotiin tänne, mutta vuorokauden kuluttua
hän läksi omin voimin täältä... oliko se itsemurhayritys? Ei meille
ilmoitettu mitään. Poliisi, joka toi hänet tänne, luuli hänen
tapaturmaisesti pudonneen veteen. Muuten hän oli raivoissaan valokuvan
vuoksi, joka oli häneltä kadonnut. Hän oli niin hysteerinen, että minä
olin vähällä pidättää hänet täällä."

"Ilmoittiko hän nimensä?"

Nuori lääkäri pudisti päätään.

"Anna. Sukunimeään hän ei sanonut. Minun mielipiteeni on se, että hän
on päästään vialla -- ei niin pahasti tietenkään, että voisin sen
todistaa."

John Wade oli ymmällä. Tuo tuntematon vanha nainen ei kiinnostanut
häntä, eikä hän olisi muistanutkaan koko juttua, jollei valokuvaa olisi
ollut.

Scotland Yardissa pidettiin kokous toisensa jälkeen. Monet sanomalehdet
puhuivat laajasti kuminaamarimiehistä. Parlamentissa nostettiin kysymys
asian johdosta ja ehdotettiin valittavaksi toimikunta, joka tutkisi
rikospoliisiosaston toimenpiteitä.

Pankin vahinko ei ollut niin suuri kuin mitä se olisi voinut olla,
sillä miehet olivat tulleet häirityiksi kesken työtänsä, mutta seuraava
ryöstö oli kylläkin laadultaan vakava. Pieni tehdas, jonka muutamat
jalokivikauppiaat omistivat, ryöstettiin; seinään kiinnitetty
kassakaappi oli murrettu auki ja jalokiviä noin kahdeksankymmenen tai
sadantuhannen punnan arvosta oli varastettu.

Kaikkein ensiksi poliisi sai tiedon asiasta puhelimitse, luultavasti
joku sakin jäsenistä ilmoitti, että yövahtia oli pidettävä silmällä.
Poliisiauto riensi paikalle, ja mies löydettiin tajuttomana maasta. Hän
ei kyennyt antamaan mitään tietoa tapahtumasta; hän ei ollut nähnyt
ketään, hän ei muistanut mitään, eikä poliisi saanut minkäänlaista
johtolankaa, sillä kuminaamarimiehet eivät olleet jättäneet jälkeensä
edes talttaa.

John Wade saattoi lukea selostuksen tästä uudesta rikoksesta aivan
rauhallisesti, sillä joki oli hänen alueensa, ja vain sattumalta hän
oli sekaantunut edelliseen juttuun. Tutkimukseen oli ryhdytty
tavallisuuden mukaan, mutta jokipoliisi ei voinut antaa mitään
selityksiä. Siitä huolimatta Wade kutsuttiin loppumattomiin kokouksiin
eikä hänelle jäänyt paljonkaan aikaa oman uteliaisuutensa
tyydyttämiseen.

Jos salaperäinen Anna katosikin pian hänen muististaan, niin valokuva
sen sijaan palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Vasta viikko
jalokivivarkauden jälkeen hänellä oli aikaa käydä "Mekassa".

Muori oli poissa kotoa, kun Wade kiipesi laiturille ja astui avonaisen
ikkunan luo. Puuvajasta kuului Gollyn surunvoittoinen ääni sekä kirveen
iskuja. John Wade huomasi, että tarjoiluhuone oli tyhjä ja jäi
kärsivällisesti odottamaan, sillä hän otaksui muorin äkäisten kasvojen
ilmestyvän minä hetkenä hyvänsä.

"Halloo, lady Jane!"

Lila ilmestyi huoneeseen niin äkisti, hiljaa ja odottamatta, että Wade
luuli hänen nousseen maan alta.

"Mrs Oaks ei ole kotona", sanoi tyttö. "Älkää viipykö kauan, Mr Wade.
Täti on vihainen, kun te käytte täällä, ja te olittekin kovin
epäystävällinen Gollylle. Ei hänen mieleensä voisi juolahtaakaan ostaa
varastettua tavaraa --"

John Wade hymyili.

"Jos tapaatte tuon Waden, niin sanokaa hänelle, että setänne on
rehellinen, kunnon kansalainen", Wade ivaili, ja kun Lila punastui,
tiesi hän osuneensa oikeaan.

Ja ennenkuin tyttö tointui hämmästyksestään, Wade kysyi:

"Kuka on Anna?"

Lila käänsi päätään ja tuijotti häneen. "Annako?" hän sanoi hitaasti.
"En minä tiedä -- sanoinhan minä teille jo kauan sitten, etten sitä
tiedä?"

"Ei, ette te ole sitä sanonut."

John Wadella oli erinomainen muisti, ja hän oli aivan varma, ettei
heidän kesken oltu koskaan mainittu tuota nimeä.

Mutta hämmästynyt ilme, jonka hän oli huomannut tytön kasvoilla,
muuttui vieläkin silmiinpistävämmäksi; tyttö katseli Waden ohi pientä
hinaajalaivaa, joka ponnisteli virtaa ylös.

"Olen aina ihmetellyt, kuka Anna on. En tunne ketään sen nimistä.
Kuitenkin nimi on minulle tutunomainen. Eikö se ole merkillistä?" Tytön
herkät huulet vetäytyivät hymyyn. "Olen varmaankin uneksinut hänestä."

"Samoin kuin kokemuksistakin?" Wade kiusoitteli häntä ja näki tytön
suun avautuvan harmista.

"Ei, se ei ollut mikään uni", Lila sanoi nopeasti. "Tyhmää, että
mainitsin siitä teille... Minun ei olisi todellakaan pitänyt."

Lilasta tuntui ikäänkuin hän olisi puhunut "kokemuksistaan" monta
kertaa Wadelle; todellisuudessa hän oli vain kahdesti viitannut siihen
tapahtumaan, jossa hän oli näytellyt keskeistä osaa. Hän ei tiennyt,
että kun hän ensi kerran oli maininnut siitä, oli asia naurattanut
Wadea, mutta ei sen enempää huvittanut. Hän oli luullut tytön
liioittelevan ja antavan jokapäiväiselle asialle romanttisen
värityksen. Toisella kertaa tytön äänensävy oli kiinnostanut häntä, ja
siksi hän oli suoraan tiedustellut sitä häneltä. Mitä haluttomampi
tyttö oli kertomaan, sitä kiihkeämmin Wade halusi päästä asiasta
selville.

Wade oli liian kokenut ristikuulustelija jatkaakseen kyselyään, ja kun
tyttö kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hänellä paljon työtä, oli hän
valmis siirtymään toiseen puheenaiheeseen.

"En minä usko, että te teette paljon työtä", sanoi Lila. "Minusta
näyttää siltä kuin viettäisitte laiskanpäiviä. Te ette tee muuta kuin
kuljette edestakaisin joella -- näen teidät usein veneessä. Mitä
tehtävää Thamesin poliisilla oikeastaan on?"

"Kulkea edestakaisin joella ja viettää laiskanpäiviä."

"Ei, vaan vakavasti?" tyttö intti. "Ihmiset väittävät, että joella
kulkee varkaita, mutta en minä ole niitä koskaan nähnyt. Ei kukaan ole
koskaan varastanut mitään Mekasta. Ei suinkaan täällä olekaan mitään
arvokasta --"

Wade nauroi, ja se merkitsi suurta kohteliaisuutta.

Waden satunnaisia käyntejä "Mekassa" pilasi aina se pelko, että muori
voisi odottamatta ilmestyä paikalle, ja tavallisesti Lila rukoili
salaa, että Wade lähtisi pois niin pian kuin suinkin. Mutta tällä
kertaa, jolloin ei ollut mitään erityistä syytä hänen pikaiseen
poistumiseensa, Wade läksi pois hyvin pian Lilan suureksi
pettymykseksi. Mutta tämä tunne vaihtui äkkiä helpotukseksi, sillä
tuskin kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Wade oli lähtenyt, hän kuuli
muorin äänen.

Muori oli käynyt cityssä ja palasi nyt vieraan kera -- mies, jota Lila
suorastaan inhosi. Mr Raggit Lane kävi hyvin harvoin "Mekassa". Hän oli
pitkä, laiha mies, kasvot olivat laihat ja askeettiset, mutta hän olisi
ollut varsin kaunis mies, jollei toinen suupieli olisi aina ollut
vetäytyneenä irvistykseen. Hän oli hyvin pukeutunut, melkein liian
hieno. Hänellä ei ollut mitään tilapäisen rikkauden merkkejä niinkuin
monella muulla talon asiakkaalla, ei solmioneuloja, sormuksia eikä
raskaita kultaisia kellonvitjoja. Mutta hän käytti hajuvesiä, ja se
herätti Lilassa inhoa. Tosin ei kukaan ollut sanonut hänelle, että
mies, joka tuoksui hajuvedelle, ei ollut hieno: muori pikemminkin
puolusti sitä tapaa.

Mr Lanen kädet olivat aina hyvin hoidetut ja hänen musta tukkansa
kiiltävä. Hänellä oli pieni sinettisormus sormessa, mutta ei mitään
muita jalokivikoristeita.

Muori oli hyvin salaperäinen Mr Lanen ammatin suhteen, mutta Lila
otaksui hänen kulkevan merillä. Hän arvasi sen siitä, että Mr Lane oli
kerran hyvin alentuvasti lahjoittanut hänelle pienen kirjotun huivin,
jonka hän oli tuonut Kiinasta.

Niin pian kuin Mrs Oaks tuli kotiin Lila käskettiin arkihuoneeseen.
Muorin arkihuone oli pyhimmistä pyhin, sillä vain kaikkein suosituimmat
vieraat pääsivät sinne. Se oli iso huone, jossa oli kaksi pitkää,
himmeälasista ikkunaa. Seinät olivat maalatut ja lattia parkettia.

Kun Lila tuli sisälle pyyhkien käsiään esiliinaansa, tarkasteli Raggit
Lane häntä hetken aikaa.

"Halloo!" Lanen katse ilmaisi peittelemätöntä ihailua. Hän ei ollut
nähnyt Lilaa kokonaiseen vuoteen, ja tänä aikana oli tytössä tapahtunut
ihmeellinen muutos. "Tyttö on tullut kauniiksi, Oaks."

Lane nimitti muoria aina sukunimeltä, eikä muori näyttänyt panevansa
sitä pahakseen.

"Saanko katsella teitä."

Lane tarttui Lilaa hartioihin ja aikoi kääntää hänet valoa vasten.
Mutta tyttö suuttui ja irtaantui kiivaasti hänen otteestaan.

"Älkää koskeko minuun. Kuinka te uskallatte kajota minuun?"

Hänen äänessään oli uusi sävy. Muori katseli häntä hämmästyneenä.

"No, Lila --" hän alkoi.

"Tyttö on oikeassa. Anteeksi, Lila. Unohdin, että olette
täysikasvuinen."

Mutta Lila ei näyttänyt kuulevan. Hän kääntyi ja poistui nopeasti
huoneesta. Ensi kertaa muori näki hänen käyttäytyvän itsenäisesti, ja
hän oli aivan sanaton hämmästyksestä.

"Mikä tyttöä vaivaa?" hän sanoi terävästi. "Tuollaisena en ole koskaan
ennen nähnyt häntä! Jos hän alkaa oikutella, niin saa hän kuulla
kunniansa!"

Raggit Lane naureskeli, otti savukkeen ohuesta kultakotelosta ja
sytytti sen.

"Hän ei ole lapsi enää, -- siitä on turha pitää ääntä. Minä en uskonut,
kun te väititte hänen tulleen kauniiksi, mutta kyllä hän on."

"Viimeksi, kun olitte täällä, minä sanoin: 'Tulkaa katsomaan häntä',
mutta te ette uskonut minua", sanoi muori tyytyväisenä niinkuin ainakin
se, jonka ennustus on mennyt toteen.

Mr Lane puhalsi savupilven kattoon.

"Viimeksi kun olin Lontoossa, en monestakaan syystä voinut tulla
käymään", hän sanoi hitaasti.

Syntyi epämieluisa tauko.

"Mistä te nyt tulette?" kysyi muori.

"Mustalta mereltä -- Constantiasta."

Hän ajatteli kaikesta päättäen jotakin muuta, ja vastasi aivan
koneellisesti Mrs Oaksin kysymykseen.

"Mitenkä ukko jaksaa?" kysyi Mrs Oaks pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Mitä? Ukkoko? Hän on hyvissä voimissa." Ja mr Lane jatkoi kääntäen
koko huomionsa Mrs Oaksiin: "Hänen ei pidä saada tietää, että kävin
täällä tänään."

Muori hymyili.

"Tarkoitatteko, ettei hän saa yleensä tietää teistä mitään? Luottakaa
minuun, Mr Lane -- en ole koskaan keskustellut hänen kanssaan mistään
muusta kuin Lilasta; enkä tapaa häntä muuta kuin tunnin verran kerran
vuodessa."

Mr Lane rypisti kulmakarvojaan.

"Hän alkaa olla kärtyisä, hyvin vaikea. Tietysti voisin aina sanoa,
että tulin tänne aivan sattumalta. Onhan tämä upseeriklubi. Mutta en
tahtoisi käyttää tätä selitystä ennenkuin se on välttämätöntä. Missä
Golly on?"

Muori kuunteli.

"Hän pilkkoo puita", hän sanoi.

Pitkä tauko jälleen. Sitten:

"Kuka Lila oikeastaan on?"

Mrs Oaks olisi kernaasti ollut mieliksi kauniille vieraalleen. Mutta
hän ei voinut vastata tähän kysymykseen.

"Minä olen huolissani Lilasta tuon Waden vuoksi. Hän vetelehtii aina
täällä. En tiedä, tekeekö hän sen tytön vuoksi vai jostakin muusta
syystä. Ei voi koskaan tietää, mitä poliisilla on mielessä."

"Komisaario Wade?" Mr Lane hieroi leukaansa mietteissään. "Hän on
viisas mies, eikö niin?"

Muori hymyili ivallisesti.

"Eivätkö he kaikki ole viisaita omasta mielestään? Nuo
kuminaamarimiehet, kuulemma, olivat tuonnoin saada hänet kiinni. Kunpa
olisivatkin!"

Lane naureskeli.

"Kuminaamarimiehet näyttävät olevan kovassa touhussa", hän sanoi.
"Keitä he ovat?"

Muori pudisti päätään.

"En minä tiedä heistä yhtään mitään", hän sanoi lujasti. "Minä
huolehdin omista asioistani. Siinä on kylliksi työtä, kun pitää itsensä
leivässä, miksi sitä huolehtisi muista. Sanomalehtivalheita suurimmaksi
osaksi -- ne kirjoittavat vain kiihottaakseen ihmisten mieliä."

"Ryhdytään nyt asiaan, Oaks!"

Muori nousi tuoliltaan.

"Minä käyn katsomassa, mitä tyttö hommaa", hän sanoi ja poistui
huoneesta.

Hän palasi hetken kuluttua, lukitsi oven jäljessään, astui avonaisen
uunin luo ja työnsi syrjään uunin edessä olevan maton. Naskalilla hän
kaivoi sitten muutamia irrallisia puulaattoja irti parkettilattiasta.
Alla oli verkakappale ja sen alla lattiaan upotettu rautainen
salaluukku. Se ei ollut edes täysin kolmekymmentä senttiä läpimitaten,
ja siinä oli varmuuslukko. Hän pisti avaimen lukkoon, käänsi sitä ja
sai vaivoin raskaan rautaoven avatuksi. Lattian alla oleva piilopaikka
oli paljon isompi kuin aukko, ja kumartuen alaspäin muori otti esille
puolen tusinaa pieniä kangaspusseja, jotka hän ojensi toisen toisensa
jälkeen miehelle. Mies laski ne himmeälasisen ikkunan edessä olevalle
pöydälle ja avasi ne varovaisesti.

"Nämä eivät ole suuren arvoisia", sanoi muori, kun mies otti pussista
esille joukon esineitä, halpoja korvarenkaita ja koreita kultaisia
solkia. "Parhaat ovat punaisella nauhalla sidotussa pussissa."

Lane katseli halveksivasti näitä esineitä, kunnes hän avasi punaisella
nauhalla sidotun pussin. Siinä oli useita arvokkaita koruja: kymmenen
karaatin smaragdi, timanttisormus, jonka istukas oli tyynyn muotoinen,
kaulaketju, medaljonki ja viisi tavattoman isoa helmeä. Hän tarkasteli
niitä uteliaana.

"Helminauha katkesi kai siepatessa?"

Muori pudisti päätään, ja ohuet huulet puristuivat kokoon kapeaksi
viivaksi.

"Minä en kysy mitään. En tiedä, mistä ne tuotiin. Kun minulle tarjotaan
jotain kaupaksi, niin ostan. Minulla on tapana sanoa, että se, joka ei
kysy mitään, ei kuule valheita."

Lane tutki helmiä suurennuslasilla.

"Tämän te voisitte heittää tuleen", hän sanoi ojentaen helmen muorille.
"Se on merkitty ja se tunnetaan heti paikalla."

Tottelevaisesti muori heitti tuleen helmen, joka oli varmaankin kuuden
tai seitsemän sadan punnan arvoinen. Hän ei koskaan väitellyt mr Raggit
Lanen kanssa, sillä kokemuksesta hän tiesi, ettei kannattanut epäillä
hänen sanojaan.

Lane valitsi muutamia esineitä, pisti ne taskuunsa ja antoi loput
takaisin.

"Kulta ei ole paljonkaan arvoinen -- tuskin sitä kannattaa sulattaa",
hän sanoi. "Minä heittäisin nuo kaikki jokeen."

Mrs Oaks huokasi.

"Se on sääli", hän valitti, "mutta te ymmärrätte tämän asian
parhaiten --"

Kova kolkutus kuului ovelta. Mrs Oaks katsoi ylös.

"Kuka siellä?" hän kysyi terävästi.

"Haluaisin puhua pari sanaa teidän kanssanne, Mrs Oaks."

Ääni oli John Waden!

Ei ainoakaan lihas liikkunut muorin kasvoilla.

"Kuka te olette?" hän kysyi.

"Komisaario Wade."

"Hetkinen."

Nopeasti muori keräsi pussit kokoon, laski ne säiliöön, sulki oven,
pani veran ja parkettipalaset paikoilleen ja levitti maton uunin eteen.
Sillä välin kun hän oli tässä hommassa, Lane avasi ison vaatekomeron
oven huoneen perällä, astui komeroon ja sulki oven.

Mrs Oaks vilkaisi tuleen, kohensi tiilien joukossa hehkuvaa palloa,
joka kerran oli ollut helmi, ja avasi huoneen oven.

"Astukaa sisälle, Wade", sanoi hän kylmästi.

John Wade astui huoneeseen ja katseli ympärilleen.

"Ikävä, että häiritsen rukousseuraanne", hän sanoi.

"Vaihdoin sukkia, jos haluatte tietää", sanoi muori kuivasti.

"En minä tahdo tietää mitään niin tahditonta, lady Godiva."

Wade veti henkeä nenäänsä.

"Tuntuupa siltä kuin olisitte tupakoineet yksinänne? Ai, ai! Te alatte
olla kevytmielinen vanhoilla päivillänne."

Mrs Oaks hillitsi harmiaan.

"Mitä te haluatte?" hän kysyi.

Mutta John Wade katseli ihaillen huonetta.

"Kaunis huone", hän sanoi. "Onko se teidän armonne budoaari? Ja te
poltatte egyptiläisiä savukkeita -- ne ovat vaarallisia sydämelle,
lapseni."

"Mitä te haluatte?" kysyi muori.

Muorin kauhuksi Waden katse kohdistui isoon vaatekomeroon.

"Minä tulin kysymään teiltä jotakin, mutta taisin tulla sopimattomana
hetkenä. Aivan vähäpätöinen asia -- se ei kuulu lainkaan
ammattivelvollisuuksiini -- mutta minä en häiritse teitä sen kauemmin."

Wade astui ovelle katsoen muoriin herttaisesti hymyillen.

"Pelkään pahoin, että poikaystävänne tukehtuu, jollette päästä häntä
pian pois", Wade sanoi ja sulki huolellisesti oven jäljessään.

Muori avasi oven ja seurasi häntä "Mekan" ulko-ovelle. Wade oli
säästänyt pahimman loukkauksensa viimeiseksi. Kumartuen muorin puoleen
hän kuiskasi ystävällisesti:

"En minä kerro mitään Gollylle!"

Ennenkuin muori ennätti purkaa sisuaan, oli Wade mennyt. Muori palasi
huoneeseensa ja lukitsi oven.

"Tulkaa ulos, Mr Lane", hän sanoi äänen värähdellessä vihasta. "Se oli
vain tuo kirottu poliisi."

Mr Lane tuli huoneeseen hiukan pörröisenä päästään. Hän silitti
hiuksiaan, ja selvästi saattoi huomata, että hän oli enemmän levoton
kuin harmistunut.

"Hän tiesi, että olin täällä. Tiesikö hän kuka minä olen?"

"Jumala tiesi mitä hän tiesi!" sanoi rouva. "Jonakin kauniina päivänä
tuo mies löydetään joesta pää murskana. Ja sinä päivänä kun se
tapahtuu, minä menen kirkkoon ensi kerran viiteenkolmatta vuoteen."

"Wade -- hm!" Lane hieroi leukaansa.

Sitten hän alkoi tyhjentää taskujaan.

"Pankaa nuo takaisin, otan ne toisella kertaa."

"Ei mitään vaaraa --" yritti Mrs Oaks.

"Minä en antaudu vaaraan. Lähettäkää ne pojan kanssa... Kyllä te
tiedätte minne... Minä lähetän ne sieltä hakemaan."

Mr Lane suoristi solmiotaan, otti hattunsa ja keppinsä vaatekomerosta,
ja kun Mrs Oaks ilmoitti, että tie oli vapaa, hän painui kadulle ja
astui kaikessa rauhassa läheisimmälle valtakadulle, missä vuokra-auto
häntä odotti. Pari kertaa hän katsoi ympärilleen, mutta ei missään
näkynyt vakoilijaa. Mutta sittenkin vielä, kun auto saapui Cityyn,
häntä kiusasi yhä se tunne, että joku seurasi hänen kintereillään.

Saman päivän iltapuolella Wade läksi itse Scotland Yardiin.

"Tunnetteko erästä tummaveristä herrasmiestä, joka hajuaa aivan kuin
kukkakauppa ja on puettu yhtä hienosti kuin jokin herttua?" hän kysyi
komissaari Elkiltä, joka tunsi kaikki ulkomaalaiset.

"Sehän voi olla kuka hyvänsä", sanoi Elk väsyneesti. "Minä en käsitä
tuollaista hajuvesien himoa. Eräs lankoni --"

Wade keskeytti hänet. Hän veti taskustaan paperipalan. Hän oli taitava
piirtäjä ja piirsi varsin hyvän kuvan Mr Raggit Lanesta.

Elk tutki kuvaa, raapi korvantaustaansa ja pudisti päätään.

"Voihan se olla joku. En minä tunne häntä. Mikä on hänen nimensä?"

"Siitä minä koetan juuri ottaa selkoa. Toistaiseksi en sitä tiedä",
sanoi Wade. "Ei kukaan 'Mekan' palvelusväestä tunne häntä -- eräs
miehistäni kävi siellä tiedustelemassa. En ole nähnyt häntä koskaan
ennen. Näin hänet aivan sattumalta. Aikomukseni oli käydä sieltä
kysymässä varastettua viskyä -- eräs mies, joka tulee kuulusteltavaksi
tällä viikolla, puhui hiukan suunsa viereen. Minä nousin maihin
pääportaitten puolella, kiersin talon etupuolelle ja silloin näin hänet
yhdessä vanhan rouvan kanssa. He tulivat autolla juuri, kun minä
saavuin paikalle. Rouva oli niin imelän ystävällinen tuolle miehelle,
että siinä täytyi olla jotakin epäilyttävää."

Mr Elk huokasi ja sulki silmänsä.

"Ette te voi syyttää häntä siitä, että hän on Oaksin muorin ystävä",
hän sanoi. "Se ei ole mikään loukkaus -- sattuuko teillä olemaan sikari
taskussanne? Tietysti ei. Te nuoret miehet poltatte vain savukkeita --
tuo minun lankoni --"

"Ei se ollut hän", sanoi Wade ja pakeni pois.

Loput päivää Wade oli vapaa ja käytti sen tavalla, mikä oli hänelle
kuvaavaa. Oikeastaan John Wadella ei ollut koskaan lomaa. Hän rakasti
ammattiaan, eli sitä varten eikä ajatellut koskaan mitään sellaista,
mikä ei jollakin tavalla ollut yhteydessä hänen poliisintoimensa
kanssa. Hauskinta hänestä oli kuljeskella pitkin West Endin liikekatuja
ja tarkata ihmisiä. Ihmisten tutkiminen oli kiinnostavaa hommaa: heidän
liikkeittensä, kasvojenilmeittensä ja käyntinsä tutkiminen. Hän kokoili
niitä aivan samoin kuin muut postimerkkejä. Hän saattoi istua
tuntikausia teehuoneessa, seurata kahden herran keskustelua ja piirtää
paperipalalle heidän erilaisia kasvonilmeitään. Hän tiesi, millainen
kädenliike säesti valhetta, ja että alaspainuvat silmäluomet ilmaisivat
turhamielisyyttä. Hän saattoi kymmenen metrin päästä sanoa, puhuiko
mies itsestään vai jostakusta muusta.

Illan suussa alkoi sataa, ei rankasti, vaan hiljakseen tihutellen. Wade
suuntasi askelensa hiukan varhemmin kuin mitä hän oli aikonut pientä
Sohossa olevaa ravintolaa kohti. Tavallisesti hän jäi istumaan
päivällisen jälkeen tuumien päivän tapahtumia; mutta tänään
päivällisateria ei tarjonnut mitään kiintoisaa; varhaisen ajan vuoksi
ravintola oli melkein tyhjä, ja jo kahdeksalta hän astui ulos kadulle.

Sade oli lakannut, mutta oli aivan pimeä. Hän käveli ilman varsinaista
päämäärää Shaftesbury Avenuelle aikoen palata jalkaisin pieneen
asuntoonsa Wappingissa. Hän kulki Shaftesbury Avenuen yli ja saapui
Leicester Squaren kautta Strandille johtavalle pienelle kadulle.

Siellä oli uusi suosittu ravintola -- hiljainen paikka, jonka
elostelijat vastikään olivat keksineet. Lontoossa ravintoloiden maine
nousee ja laskee aivan käsittämättömistä syistä.

Wade kulki juuri pitkin sateen kostuttamaa jalkakäytävää, kun iso
limousine saapui äänettömästi kadun toisesta päästä ja pysähtyi
ravintolan eteen. John Wade pysähtyi. Henkilöt, jotka lihavan
portinvartijan avustamana astuivat ulos autosta, eivät herättäneet
hänen uteliaisuuttaan; hän ei vain tahtonut törmätä heihin, kun he
astuivat jalkakäytävän poikki.

Mies, joka astui ulos autosta, oli pitkä ja hartiakas; hänen päänsä oli
kalju ja hänen vanhat, kovat kasvonsa täynnä ryppyjä.

"Tule, rakkaani", hän sanoi kärsimättömästi.

Miehellä oli syvä, meluava ääni, mikä herätti salapoliisin
mielenkiintoa.

Vanha herra ojensi kätensä auttaen seuralaisensa ulos. Tällä oli yllään
valkea puku ja sen verhona hopeinen kärpännahkakauluksinen viitta.
Solakka, nuori nainen; käherretyistä kultaisista hiuksista alkaen
hopeakenkien päihin saakka hän oli sulouden esikuva. Aluksi John Wade
ei voinut nähdä naisen kasvoja, mutta lampun valoon tullessaan nainen
käänsi päätään. Hän ei nähnyt John Wadea, mutta Wade näki hänet ja hän
hätkähti. Se oli Lila Smith!

Pariskunta oli astunut ravintolaan ennenkuin Wade saattoi liikahtaa.
Hän ei enää muistanutkaan pientä kotiaan Wappingissä. Hän odotti,
kunnes kohtelias ovenvartija oli palannut paikalleen oven ulkopuolelle,
ja lähestyi sitten häntä.

"Oliko se herra, joka äsken meni ovesta sisälle, kapteeni Martin?" hän
kysyi.

Ovenvartija katsoi häneen epäilevästi. Ei sattunut ensi kertaa, että
joku vieras koetti saada selkoa ravintolassa aterioivien naisten ja
herrojen nimistä.

"Ei ollut", hän sanoi.

"Omituista. Olisin voinut vaikka vannoa, että se oli hän", sanoi Wade
ja aikoi astua sisälle, mutta ovenvartija sulki häneltä tien.

"Tämä ei ole ravintolan ovi, herra. Tästä mennään yksityishuoneisiin ja
juhlasaleihin. Ravintolan ovi on kulman takana."

John Wade näki, että herra, jonka seurassa Lila oli, kulki lasioven
kautta ja kääntyi vasemmalle, kaikesta päättäen aikeissa nousta
portaita ylös.

"Ehkäpä te sittenkin suostutte ilmoittamaan minulle jotain, mitä haluan
tietää." Hänen äänensä oli vaativa. "Nimeni on Wade; olen
poliisikomissaari. Jos tahdotte kutsua tänne poliisin, joka seisoo
kadun kulmassa, niin hän voi luultavasti todistaa sanani."

"Hyvä on, Mr Wade." Ovenvartija miltei pyysi anteeksi. "Nyt minä
tunnenkin teidät -- olen nähnyt kuvanne lehdissä. Ymmärrättehän, etten
voi vastata kysymyksiin --"

"Ymmärrän täydellisesti", sanoi Wade ystävällisesti. "Kuka tuo herra
oli, joka äsken kulki tästä?"

Mies pudisti päätään.

"Minulla ei ole aavistustakaan, herra. Hän käy täällä aterioimassa tuon
nuoren naisen kanssa ehkä kerran vuodessa -- varmastikaan ei useammin.
Viimeksi, kun he olivat täällä, oli tyttö vielä lapsi. Herra on
luultavasti hänen isänsä. Eräs tarjoilijoista sanoi, että hän palvelee
Intian armeijassa ja käy kotona kerran vuodessa."

"Tuoko hän tytön aina tänne?"

"Ehkä hän käy muuallakin hänen kanssaan, mutta täällä minä olen nähnyt
heidät yhdessä."

"Onko tyttö aina hienosti puettu?"

"On toki, herra", sanoi ovenvartija hämmästyneenä. "Hän on aivan nuori.
Käy jossakin koulua."

John Wade oli äkkiä selvillä tilanteesta.

"Mikä huone heillä on?"

"Numero kahdeksantoista." Sitten portinvartijan mieleen muistui jotain.
"Voin ilmoittaa teille herran nimen, -- se on varmaankin kirjassa."

Ovenvartija katosi käytävään ja palasi pian.

"Brown -- Mr Brown. Rikas mies, niin hovimestari väittää. Eivätkö
heidän paperinsa ole selvät?" kysyi hän huolissaan.

Oli ennenkin sattunut Lydbraken ruokavieraiden joukkoon sellaisia,
joiden paperit eivät olleet aivan selvät.

"En tiedä", sanoi salapoliisi lyhyesti. "On kai aivan mahdotonta päästä
heitä näkemään? Teidän ei pidä mainita mitään hovimestarille eikä tehdä
mitään, mikä voisi herättää ihmisten huomiota."

Ovenvartija tuumi.

"Numero yhdeksäntoista on vapaa. Te voitte mennä sinne, Mr Wade. Voin
sanoa hovimestarille, että haluatte kirjoittaa siellä kirjeen. Mutta
ymmärrättehän, herra, minä en tiedä, kuka te olette -- voin menettää
paikkani."

John Waden rauhoittaessa häntä tuli paikalle henkilö, jonka Wade saisi
toistekin tavata vähemmän miellyttävissä olosuhteissa. He joutuivat
aivan sattumalta toistensa tielle. Ei kumpikaan ollut etsinyt toista.
Sillä tavoin miehet tapaavat tulevat vaimonsa ja toiset turmionsa.

Wade huomasi iltapukuun pukeutuneen, hiukan horjuvan olennon. Hän
seisoi ulkopuolella sitä valotäplää, jonka ylhäältä tuleva valo heitti
maahan. Kun salapoliisi siirtyi ulko-ovea kohti, sanoi mies lepertäen:

"Kas miten soma tyttö! Oikea kaunotar!"

Lihavahko, punakka nuori mies astui horjuen valoon. Hänen
vaaleansiniset silmänsä tuijottivat typerinä käytävään.

"Kuka hän on, Bennett?"

"En tiedä, herra."

Tuo kömpelö ja karkea-ääninen nuori mies oli aika hutikassa. John Wade
vilkaisi mieheen tämän astuessa ravintolaan, ja hetkeä myöhemmin Wade
nousi portaita ylös, joita peittivät pehmeät matot. Tarjoilija tuli
ulos numero kahdeksastatoista, kun Wade saapui käytävään, mutta ei
kiinnittänyt häneen huomiota. Salapoliisi avasi numero yhdeksäntoista
oven, astui sisälle ja sulki oven jäljessään. Hän etsi katkaisijaa ja
löysi sen.

Huone oli pieni, varsin koristeellisesti sisustettu ruokasali; seinät
olivat laudoitetut ruusupuulla. Peremmällä, lähellä ikkunaa, oli ovi,
joka kaikesta päättäen johti numero kahdeksaantoista. Wade astui hiljaa
oven luo. Ei kuulunut ääntä, ja painaessaan varovasti ovenripaa hän
huomasi harmikseen, että oven takana oli vielä toinen ovi.

Äänet kuuluivat hyvin heikosti; miehen syvä, karkea ääni, ja Lilan
pehmeämpi ääni. Tämä oli siis hänen "kokemuksensa"! Joka vuosi, aivan
kuin uudenaikainen Tuhkimo, hän riisui päältään vanhat vaatteensa ja
kuluneet kenkänsä ja puettuna kalliiseen iltapukuun aterioi yhdessä
tämän vanhan miehen kanssa.

Koko ilta oli varmaankin kulunut tämän pienen juhlan valmistuksiin.
Kampaaja oli kutsuttu salaa... pukua koeteltu salaa muorin valvonnan
alla. Lila ei tiennyt edeltäkäsin, että hänen juuri tänään oli
lähdettävä ulos, siitä Wade oli varma; hän olisi muuten ollut
kiihtyneempi, vähemmän oma itsensä. Wade kuunteli seinän takana, mutta
ei kuullut mitään; hän painoi korvansa avaimenreikää vasten, mutta yhtä
huonolla menestyksellä. Hyvin varovaisesti hän painoi ovenkahvaa; mutta
ovi oli lukossa.

Hän palasi ulko-ovelle, sammutti tulen, hiipi varpaillaan entiselle
paikalleen, ja maaten pitkänään painoi korvansa lattiaa vasten. Oven ja
maton välissä oli tyhjä kohta, ja siitä hän saattoi kuulla osan
keskustelusta.

"... ei, Mr Brown, hän on oikein hyvä minulle..."

Wade kuuli miehen puhuvan jotain kasvatuksesta ja Ranskasta; mutta
kovin vähän he keskustelivat. Aika ajoittain huoneen ovi avautui ja
sulkeutui jälleen, kun tarjoilija tuli sisälle ja tarjosi uusia
ruokalajeja. Kerran Wade kuuli miehen mainitsevan Konstantinopolin. Hän
selitti tytölle, millainen paikka se oli.

Jos keskustelu kosketteli jollakin tavalla heidän omituista
suhdettansa, niin John Wade ei sitä kuullut. Joka kerta Lila nimitti
vanhaa herraa "Mr Browniksi". Ei mistään voinut päättää, että he
olisivat olleet isä ja tytär.

Vihdoin Wade kuuli herran pyytävän laskua, ja nousten pystyyn hän
pyyhki tomun polvistaan, hiipi ulos huoneesta ja istui jo autossa, kun
komea limousine ajoi oven eteen, ja tyttö omituisen seuralaisensa
kanssa astui ravintolan ovesta ulos. -- "Mr Brown" pysähtyi vain
pistääkseen setelin ovenvartijan käteen, ja sitten auto läksi
liikkeelle.

Wade oli hyvin valinnut sekä auton että autonkuljettajan: auto seurasi
aivan isomman auton jäljessä Cityn autioiden katujen halki. He
sivuuttivat Aldgaten, ajoivat pitkin Mile End Roadia, mutta tultuaan
Wappingin läheisyyteen auto poikkesi sivukadulle ja pysähtyi. Onneksi
Waden auto oli jäänyt hiukan jäljelle; hän käski nyt ajaa kadun
toiselle puolelle, hyppäsi ulos ja tultuaan kadun päähän ennätti
parhaiksi nähdä Lilan astuvan taloon. Melkein heti toinen auto läksi
liikkeelle kadoten kulman taakse; ja Wade lähestyi taloa.

Se oli yksikerroksinen huvila. Ikkunat olivat pimeät. Hän odotti hetken
aikaa, sitten toinen auto ajoi kadulle ja pysähtyi talon eteen.
Salapoliisi astui edelleen, meni kadun toiselle puolelle ja pysähtyi
ovelle, mistä hän saattoi seurata tapausten kulkua.

Viisi minuuttia myöhemmin Lila tuli ulos talosta naisen seuraamana.
Hänellä oli yllään musta sadetakki, ja Wade pikemmin arvasi kuin näki,
että hän oli pukeutunut jälleen kuluneeseen pukuunsa. Naista, joka
seurasi Lilan mukana, hänen ei ollut vaikea tuntea muoriksi, vaikkapa
hän ei olisi kuullut hänen sättivän autonkuljettajaa terävällä
äänellään.

Wade odotti, kunnes he olivat lähteneet, sitten hän astui taas kadun
poikki, avasi pienen rautaisen portin ja astui kivitettyä käytävää
pitkin talon ovelle. Sähkölamppunsa avulla hän löysi kellon ja painoi
sitä. Hän kuuli soiton, mutta ei kukaan tullut avaamaan, ja hän soitti
uudelleen.

Ovessa oli varmuuslukko. Wade astui pienelle etupihalle. Sillä puolella
oli pieni ovi ja sen lukko avautui helposti kynäveitsellä. Sitten hän
tuli keittiön ovelle, mutta se oli lukossa; mutta keittiön ikkuna ei
ollut sisäpuolelta kiinni.

Viidessä minuutissa hän sai ikkunan auki. Ikkunanpielet narisivat
äänekkäästi, ja jos joku olisi ollut talossa, niin hän olisi sen
kuullut. Mutta kun Wade kiipesi ikkunasta pimeään keittiöön, niin ei
kuulunut pienintäkään ääntä.

John Wade tiesi vallan hyvin, että hän tyydytti uteliaisuuttaan
laittomalla tavalla; mutta tämä tieto ei häirinnyt hänen rauhaansa,
vaikka poliisivoima tällä hetkellä ei nauttinutkaan yleisön suosiota.

Keittiö oli kalustamaton; kiintonainen keittiöpöytä oli tomun peitossa.
Ei pienintäkään linoleummaton kappaletta missään.

Wade avasi oven ja astui käytävään. Täällä näkyi, että talossa
asuttiin, sillä hän tunsi paksun maton jalkojensa alla, joskaan ei
kukaan ollut tomuttanut sitä, sillä joka askelella kohosi pölypilvi
ilmaan. Seinillä riippui kuvia; halpoja piirroksia, joita tuskin
saattoi erottaa likaisten lasien alta.

Wade avasi pihanpuoleisen huoneen oven. Siellä oli vuode, jota peitti
tomuinen huopa, ja huoneen halpahintainen kalusto oli yhtä kurjassa
tilassa. Kadun puoleisessa huoneessa verhot olivat alaslasketut. Se oli
aikoinaan ollut tavallinen arkihuone, mutta täälläkään ei huonekalustoa
oltu käytetty vuosikausiin.

Astuttuaan ylös portaita, joita peitti matto, hän saapui käytävään,
jossa oli kolme ovea. Yksi johti kylpyhuoneeseen; sitä oli vastikään
käytetty, sillä kun hän avasi oven, niin sieltä tunkeutui hieno
hajuveden tuoksu häntä vastaan. Kylpyhuoneen lattia oli puhdas;
kylpyammetta oli käytetty samana iltana ja kosteita pyyheliinoja
riippui tuolin selustalla. Iso peili oli kiiltävä, ja pienellä pöydällä
peilin edessä oli kynsien hoitoon tarvittavat vehkeet. Paperipussissa
oli kylpysuolaa; saippua oli kalleinta laatua ja tuskin lainkaan
käytetty. Täällä siis Tuhkimo oli pukeutunut.

Wade meni kadunpuoleiseen huoneeseen. Se oli siistitty, ja vuoteella
oli levitettynä Lilan puku, vieläpä hopeakengätkin. Sukkia ei ollut; ne
olivat varmaan hänellä jalassa hänen poistuessaan täältä.

Wade tarkasti koko huoneen. Ikkunat oli peitetty paksulla huovalla,
jotta valon oli mahdoton tunkeutua läpi. Talossa ei ollut sähkövaloa;
siellä oli vain iso öljylamppu, ja suljettuaan oven hän sytytti sen
voidakseen paremmin jatkaa tarkastustaan.

Vuoteen vieressä, seinäsyvennyksessä, oli matala, iso kaappi. Hän
koetti avata sitä, mutta siinä oli varmuuslukko, ja ovi näytti olevan
vahvaa tekoa. Pöytä, tuoleja -- yksi erittäin mukava -- korkea
seinäpeili -- siinä huoneen koko kalusto.

Wade sammutti tulen ja läksi tutkimaan pihanpuoleista huonetta.
Kaikesta päättäen sitä ei käytetty, sillä se oli yhtä hoitamaton kuin
muutkin huoneet. Siinä oli korjaamaton vuode, jota peitti vain tomuinen
lakana.

Wade läksi astumaan portaita alas mietteisiinsä vajonneena. Tämä talo
ihmetytti häntä. Oliko Brown tai muori tai kuka muu hyvänsä vuokrannut
huvilan vain sitä varten, että Lila voisi kerran vuodessa muuttaa
siellä pukua? Ja jos niin oli...

Wade oli saapunut portaitten alapäähän, kun hän kuuli avaimen kääntyvän
ulko-oven lukossa. Hän kiiruhti nopeasti keittiöön ja odotti. Ulko-ovi
avautui; hän kuuli miehen kuiskaavan jotain, sitten ovi sulkeutui.
Askelet lähestyivät. Jostakin syystä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt,
hän tunsi kylmien väreitten kulkevan pitkin selkäänsä. Hän ei ollut
hermostunut, mutta tämä oli kaamea kokemus -- paljon kaameampi kuin
Lilan salainen seikkailu.

Yksi miehistä pysähtyi pihanpuoleisen huoneen ovelle, avasi sen ja meni
sisälle. Hän ei sytyttänyt valoa, mutta vihdoin Wade huomasi punaisen
valon tunkeutuvan esille suljetun oven alta. Tuntui omituista, äitelää
hajua; hänen hajuaistinsa oli hyvin herkkä, ja jo ennenkuin hän kuuli
kiivasta puhetta, hän tiesi, että miehet huoneessa olivat kiinalaisia.

Waden kuunnellessa tuota puhetta kuului ulkoa kivitetyltä käytävältä
nopeita askeleita, ja töin tuskin hän ennätti peräytyä keittiöön, kun
kolmas mies astui sisälle ulko-oven kautta. Hän sanoi jotain kiinan
kielellä; huoneen ovi avautui, ja toinen mies tuli ulos. Wade ei nähnyt
viimeksi tulleen kasvoja, mutta hän oli eurooppalainen ja oli vetänyt
mustan sadetakin kauluksen korviinsa. Sitten hänkin katosi huoneeseen;
ovi suljettiin ja lukittiin.

Viimeksi tullut ainakin oli eurooppalainen -- sen saattoi päättää hänen
pituudestaankin. Wade hiipi esille ja kuunteli ovella. Kaksi ääntä
puhui kiihkeästi; kolmas ei sanonut mitään. Viimeksi tulleen ääni
kuulosti uhkaavalta, toinen kiinalaisista puhui narisevalla ja melkein
anteeksipyytävällä äänellä. Joku astui ovelle ja käänsi kahvaa
unohtaen, että ovi oli lukossa, ja taaskin Wade peräytyi keittiöön.
Samassa avainta väännettiin, ovi avautui ja kaikki kolme menivät ulos.
He kulkivat yhdessä ulko-oven kautta viimeisen sulkiessa sen tarkasti.

Tuskin he olivat ennättäneet kadulle, kun Wade kiiruhti heidän
kintereilleen. He astuivat yhdessä valtakadun poikki ja kääntyivät
kapealle kadulle salapoliisin seuratessa heitä. He saapuivat
jokirantaan, missä oli tavaravajoja sekä ahtaita kujia, ja niiden
päässä kuluneet, liukkaat portaat, jotka johtivat jokeen. He
pysähtyivät hetkeksi, keskustelivat yhdessä, sitten yksi miehistä kävi
istumaan seinän vierustalle. Hämärässä valossa oli vaikea erottaa, kuka
näistä kolmesta se oli, mutta tuskin hän oli käynyt istumaan, niin
toiset läksivät liikkeelle ja katosivat katulamppujen himmeään valoon.

John Wade oli kahden vaiheilla. Epäilivätkö miehet, että hän ajoi heitä
takaa? Oliko tuo mies jätetty sinne estämään häntä seuraamasta heitä
sen pitemmälle? Hän astui eteenpäin ja saapui yhä lähemmäksi miestä,
joka istui nojautuneena seinää vasten. Se oli toinen kiinalaisista.
Kivitys kiilsi märkyyttään, sillä oli äsken satanut, mutta sillä
kohtaa, missä kiinalainen istui, se kiilsi vielä enemmän, sillä kolme
pientä verivirtaa juoksi katuojaan.

John Waden poliisipilli vinkui kimakasti tyhjien katujen läpi. Hän
puhalsi pilliään juostessaan siihen suuntaan, minne nuo kaksi miestä
olivat kadonneet, ja kohtasi poliisin, joka juoksi häntä vastaan. Tämä
ei ollut nähnyt ketään. Hetken kuluttua kymmenkunta poliisia etsi koko
lähiseudun, mutta pitkää eurooppalaista ja kiinalaista ei löytynyt.




IV


Myöhään samana iltana John Wade ilmoitti asiasta lähimmälle
esimiehelleen.

"Me löysimme miehen puserosta noin satakahdeksankymmentä grammaa
platinakehystä; tyylistä päättäen ne kuuluivat niihin jalokiviin, jotka
vastikään varastettiin", hän sanoi.

"Merkillisintä tuossa miehessä on se, että hän oli mykkä. Ainakin
lääkäri väitti niin. Mutta ei minkäänlaisia tuntomerkkejä.
Otatin jäljet hänen peukaloistaan, ja kutsuin erään miehen
kiinalaissiirtolasta katsomaan häntä, mutta hän ei tuntenut miestä."

Kello oli jo yli puolenyön, kun John Wade saapui "Mekkaan", eikä hän
tällä kertaa tullut yksin. Golly istui paitahihasillaan
tarjoiluhuoneessa polttaen lyhyttä savipiippua.

"Muori on kai jo levolla?" Wade kysyi.

"Hän oli ulkona tänä iltana."

"Kyllä minä tiedän, että hän oli ulkona", sanoi Wade lyhyesti. "Juuri
sen johdosta haluan tavata häntä."

Golly kiipesi alas pöydältä, jolla hän oli istunut, vilkaisi surkeana
molempiin taustalla seisoviin salapoliiseihin ja katosi näkyvistä. Kun
hän palasi, kutsui hän Waden muorin luo. Tämä istui arkihuoneessaan suu
tiukkana hautoen kostoa.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi muori terävästi.

"Vain pari minuuttia", sanoi John, "kysymyksessä on murha ja asia on
hyvin vakava."

Wade näki muorin hätkähtävän.

"Murhako?" kysyi hän epäröiden.

"Erään kiinalaisen murhasi kaksi miestä, jotka sitä ennen kävivät
pienessä huvilassa Langras Roadin varrella, samassa talossa, jossa te
aikaisemmin olitte Lilan kanssa."

Muori ei näytellyt -- hänen hämmästyksensä oli aito. Mutta hän ei
säikähtänyt niin pahasti, että olisi antanut itseään ilmi. Melkein heti
hän myönsi.

"Aivan oikein, minä kävin huvilassa Langras Roadin varrella. Kälyni
omistaa sen; olemme jo vuosikausia koettaneet saada sitä vuokratuksi."

"Teillä oli Lila mukananne?" väitti John.

"Olenko kieltänyt sitä?" muori kysyi happamella äänellä. "Vein hänet
sinne vaihtamaan pukua. Hänen piti tavata" -- muori vaikeni hetkeksi --
"isäänsä. Jos tahdotte tietää, kuka hän on, herra Virkku, niin petytte
pahasti."

John Waden silmät kapenivat.

"Käyttäytykää siivosti, Mrs Oaks, muuten tästä tulee vähemmän hauska
käynti. Jos haluatte olla liitossa näiden murhaajien kanssa, niin
saatte heti seurata minua. Minä en uhkaa teitä, minä puhun täyttä
totta. Jollen saa täältä niitä tietoja, joita haluan, niin vien teidät
poliisikamariin. Ymmärrättekö?"

Muorin silmät paloivat vihaa, mutta hänen äänensä oli lempeä.

"Olen kovin pahoillani, Mr Wade, mutta tietysti minä säikähdin. Missä
hänet murhattiin -- itse talossako?"

"Tiesittekö te, että siellä kävi kiinalaisia?"

Muori pudisti päättävästi päätään.

"Minun tietääkseni ei kukaan muu kuin minä ole käynyt siellä. Käyn
siellä kerran parissa kuukaudessa siivoamassa -- Lila ja minä käymme
siellä yhdessä."

"Kuka on Lilan isä?"

Mutta tässä asiassa muori piti jyrkästi puoliaan.

"Minä en pane toimeen mitään skandaalia -- ymmärrättehän, mitä minä
tarkoitan. Miehellä on toinen perhe."

"Tietääkö Lila sen?"

Mrs Oaks epäröi.

"Ei, ei hän tiedä. Hän luulee häntä vain ystäväksi, joka on
kiinnostunut häneen. Hän maksaa Lilan ylöspidon, ja kun hän on
Englannissa, hän lähettää minulle rahaa vaatteiden hankkimista varten,
jotta tyttö voisi tulla hänen kanssaan päivälliselle."

"Onko hän englantilainen?"

"Ei, amerikkalainen."

Vastaus tuli hiukan liian nopeasti.

"Hän asuu Tong Islandissa tai New Yorkissa tai jossain sielläpäin. Hän
on amerikkalainen gentlemanni. En ole koskaan nähnyt kiinalaisia siinä
talossa, Mr Wade, sen voin vannoa. Jos niitä oli siellä tänä iltana,
niin minulla ei ollut siitä tietoa -- minä pelkään kiinalaisia. Ette
suinkaan te pelästytä lasta ristikuulustelemalla häntäkin? Hän meni
juuri levolle."

"Montako avainta on olemassa -- minä tarkoitan tuohon taloon Tangras
Roadin varrella?"

Muori tuumi.

"En ole nähnyt kuin yhden ainoan."

"Onko se aina teidän hallussanne?"

Muori nyökkäsi.

"Tiedättekö ketään, jolla on toinen avain?"

Muori vastasi kieltävästi yhtä jyrkästi kuin äsken.

Wade oli varma siitä, että muori puhui totta. Ei hän ainakaan ollut
yrittänyt salata tämän illan tapahtumia. Aivan vastoin
ammattivelvollisuuttansa Wade tunsi tällä hetkellä sääliä Lilaa
kohtaan; selitys, jonka hän oli saanut Lilan "kokemuksista" tuntui
täysin totuudenmukaiselta.

Mitäpä hän voisi voittaa, vaikka hän kuulustelisi tyttöäkin -- Oaksin
muori tuntui olevan kovin halukas antamaan hänelle kaikki tiedot.

"Onko 'Mr Brownilla' avainta taloon?"

Muori hätkähti kuullessaan salapoliisin nimittävän vanhaa herraa
nimellä, jonka hänkin tunsi.

"Minun tietääkseni hänellä ei ole avainta, enkä käsitä miksi hänellä
olisikaan. En ole koskaan puhunut hänelle tuosta talosta."

John Wade tuumi hetken aikaa.

"Antakaa minulle teidän hallussanne oleva avain."

Muori etsi laukustaan, joka oli pöydällä, ja otti esille renkaan, jossa
riippui avain.

John Wade katsoi häntä silmiin.

"Entäs kaapin avain."

Silmänräpäyksen ajan Wade huomasi säikähtyneen ilmeen muorin silmissä.

"Kaapin? Minkä kaapin?"

"Makuuhuoneessa, jossa Lila muutti pukua, on kaappi."

Muori pudisti päätään.

"Siitä en tiedä mitään. Minulla on vain tämä ainoa avain."

Salapoliisi hymyili.

"Siinä tapauksessa meidän täytyy murtautua kaappiin", hän sanoi
kevyesti.

Muori oli heti tointunut hämmästyksestään.

"Kai teidän täytyy", hän sanoi kylmästi. Ja sitten hän äkkiä tiuskasi:
"Mitä sinä haet?"

Wade käänsi päätään. Lila seisoi ovella yllään vanha, likainen kimono;
hänen hienosti kammatut hiuksensa ja valkoiset, hoidetut kätensä
muodostivat räikeän vastakohdan likaisella vaatekappaleelle, jota hän
piteli kiinni. Hän katsoi hämmästyneenä vuoroin muoriin, vuoroin John
Wadeen.

"Minä -- minä luulin -- että minun piti tulla hakemaan maitoa --"

"Voit mennä ylös jälleen", sanoi muori tylysti.

"Epäilettekö te, että Lila murhasi kiinalaisen?" kysyi muori
ivallisesti. "Murhaajaltahan hän näyttää, vai mitä?"

Wade ei ollut huomaavinaan toisen ivaa.

"Minä haluan saada Lilan isän nimen ja osoitteen -- miehen, joka söi
yhdessä hänen kanssaan päivällistä tänään."

"Sitä en voi antaa teille", sanoi muori uhmaten. "Minä en sitä tiedä.
Te tiedätte saman kuin minäkin -- hänen nimensä on Brown. En tiedä,
missä hän asuu. Hän tavallisesti sähköttää minulle."

"Ja te sanoitte, ettei hän tunne taloa Langras Roadin varrella?" sanoi
Wade aivan rauhallisesti. "Mistä hän käy hakemassa Lilan?"

Hetken aikaa muori oli hämmentynyt.

"Vuokra-auto tulee Lilaa hakemaan, ja minä saatan hänet St. Paulin
kirkkomaalle saakka, jos tahdotte tietää; sitten minä poistun autosta
ja Mr Brown astuu siihen."

"Ja kuitenkin hän saattoi tytön takaisin Langras Roadille", intti Wade.
"Te puhutte itsenne pussiin, Mrs Oaks."

Mutta muori väitti edelleen itsepintaisesti, ettei salaperäinen Mr
Brown ollut koskaan käynyt talossa.

John Wade ajoi takaisin salaperäiseen huvilaan, avasi avaimella oven,
ja kun ei ollut enää syytä toimia salassa, hän tutki tarkasti koko
talon.

Yksi yllätys siellä oli; kaappi oli auki ja tyhjä. Joku oli käynyt
siellä sen jälkeen, kun hän poistui talosta. Lilan vaatteet oli
heitetty lattialle luultavasti siksi, että vuoteella olisi tilaa
kaapissa olleille tavaroille.

Huoneesta, jossa nuo kaksi kiinalaista ja eurooppalainen olivat
keskustelleet, löytyi toinenkin merkillinen johtolanka. Huone oli
merkillisen kostea; Wade huomasi kosteita kohtia lattialla, ja yksi
tuoleista oli vielä märkä. Oli satanut varsin rankasti Wappingissa, ja
kova sadekuuro oli yllättänyt heti sen jälkeen, kun murha oli huomattu,
ja siksi kuolleen vaatteet olivat aivan likomärät, kun hänet
kuljetettiin pois. Eurooppalainen saattoi olla kuiva, sillä hänellä oli
pitkä sadetakki. Mutta toinen kiinalainen... hänellä oli vain pusero
yllään, mutta hän ei ollut jättänyt mitään todistetta läsnäolostaan.

Miten he olivat saapuneet taloon? Jalkaisinko? Ei kukaan ollut nähnyt
heitä, ei edes autonkuljettaja, jonka Wade oli jättänyt kadun toiseen
päähän ja joka yhä odotti siellä, niinkuin John Wade äkkiä muisti
löydettyään murhatun miehen.

Kiinalaisen puserosta oli löytynyt ohut, kapea paperiliuska, johon oli
kirjoitettu jotakin kiinan kielellä. Kun Wade palasi takaisin
poliisiasemalle, oli se saatu käännetyksi. Se olisi voitu tehdä jo
aikaisemminkin, mutta paperi löytyi vasta silloin, kun kiinalaisen
siirtolan johtaja oli tarkastanut ruumista, kuitenkaan tuntematta
häntä.

Konstaapeli ojensi pöydän takaa käännöksen hymyillen.

"Ei mitään johtolankaa, Mr Wade. Siinä on vain tämän poliisiaseman
osoite."

John luki ja rypisti kulmiaan.

"Hän oli tulossa tänne, ja toiset estivät häntä. Ihmettelen, olikohan
se syynä murhaan."

"Aikoikohan hän tunnustaa?" kysyi konstaapeli.

"Siltä melkein näyttää."

Wade meni huoneeseensa. Hänen pöydällään olivat kiinalaisen puserosta
löytyneet korut. Useimmista oli kivet irroitettu ja kaikki olivat
platinaa yhtä ainoaa lukuunottamatta. Se oli varsin kulunut miehen
kultainen sinettisormus. Sileään sinettiin oli kaiverrettuna melkein
näkymättömäksi kulunut koriste -- temppeli, ja sen edessä klassilliseen
pukuun puettu olento. Se oli niin epäselvä, että töin tuskin saattoi
erottaa sen rajaviivat. Sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat: "Lii
Larrylle", mutta nekin olivat kuluneet melkein näkymättömiksi.

Huone, jota John Wade käytti toimistonaan, oli kuulusteluhuoneen
takana, ja siihen johti ovi konstaapelin pöydän takaa. Siinä oli
ristikolla varustettu ikkuna ja toinen ovi pihalle. Pöytä oli
ristikko-ikkunan alla, ja molemmat miehet olivat kumartuneena pöydän
yli katsellen koruja, kun John äkkiä tunsi vetoa jaloissaan. Huone oli
yleensä vetoinen, mutta kylmä viima oli siksi kova, että hän katsoi
ympärilleen, mistä se johtui. Samassa hän näki jotain, mikä sai hänet
säpsähtämään.

"Älkää liikahtako, kumpainenkaan!" kuului kumea ääni kuminaamarin
takaa. "Jos huudatte, niin joudutte suoraan helvettiin!"

Kaksi miestä oli huoneessa -- toinen seisoi kynnyksellä, toinen oven ja
pöydän välissä. Heillä oli yllään karheat haalarit; kasvot olivat
kaasunaamarien peitossa ja käsissä oli punaiset kumihansikkaat, Kaksi
ladattua revolveria oli suunnattu poliiseihin.

"Peräytykää tuon seinän luo", sanoi ovella oleva mies astuen
lähemmäksi, ja Wade ja konstaapeli tottelivat. "Kädet ylös. Siten on
helpompi ampua ja päästä pakoon, kuten ymmärrätte."

Mies, joka seisoi lähinnä pöytää, astui pari askelta lähemmäksi, tutki
koruja, otti jotain käteensä ja peräytyi ovelle.

John Wade ei ollut mieletön. Hän oli aseeton; lähin revolveri oli
pöytälaatikossa, ja hän tiesi, että uhraamalla oman henkensä hän panisi
myös konstaapelin hengen alttiiksi.

Molemmat miehet liikkuivat aivan äänettömästi. John vilkaisi maahan ja
näki, että heillä oli jalassa paksut huopajalkineet, joihin kaikesta
päättäen oli kiinnitetty kumipohjat.

Ei kestänyt kuin pari kolme sekunttia, kun he olivat jälleen kadonneet
ja ovi lukossa. John kiiruhti pöydän luo, avasi laatikon ja ase kädessä
hyökkäsi kuulusteluhuoneeseen miltei kaataen kumoon poliisin, joka
seisoi ovella. Hän näki kahden miehen juoksevan katua pitkin, mutta ei
huomannut hitaasti ajavaa autoa ennenkuin hän oli noin kymmenen metrin
päässä siitä. Miehet hyppäsivät autoon, joka lisäsi vauhtia ja kiiti
kovalla kyydillä eteenpäin. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä
kiinni. Wade kiiruhti takaisin poliisiasemalle, missä konstaapeli oli
jo mobilisoinut kaikki varajoukot.

"Ei heitä voi saada kiinni. Soittakaa kaikille asemille", sanoi John
lyhyesti ja palasi huoneeseensa.

Hän huomasi heti, mitä rosvot olivat vieneet -- kultainen sinettisormus
oli poissa. Hänelle selvisi nyt murhatun kiinalaisen tarina. Tämä oli
aikonut pettää isäntänsä ja oli ottanut nämä korut todisteeksi. Hän oli
mykkä eikä voinut siis puhua asiaansa, mutta joko hän oli ottanut tämän
sormuksen antaaksensa sen avulla ilmi joitakin joukkueen jäseniä tai
varastanut sen kostaakseen heille. Viimeinen olettamus tuntui
luultavammalta. Kuminaamarimiehet eivät olisi antautuneet vaaralle
alttiiksi eivätkä yrittäneet ryöstää sormusta, jollei se olisi ollut
heille tärkeä. Ehkä se oli muistoesine.

Juttu oli nyt hiukan selvempi. Tähän rikokseen oli tuo kuuluisa sakki
syypää.

Seuraavana aamuna poliisi viritti paulansa. Jokainen epäilyttävä
kiinalainen haastettiin kuulusteltavaksi. Luolat, joita ei kukaan
epäillyt, koska niiden rauhaa ei oltu pitkiin aikoihin häiritty,
joutuivat poliisin tarkastuksen alaisiksi. Samoin tutkittiin kaikki
kiinalaiset majatalot ja pienet pesät jokirannassa. Vaikeuksia lisäsi
se seikka, että siihen aikaan oli Lontoon satamassa kymmenkunta laivaa,
joissa oli runsaasti kiinalaista miehistöä: oli kiinalaisia kokkeja ja
tarjoilijoita, vieläpä kansimiehiäkin; mutta sieltä käsin ei
poliisivirasto saanut mitään tärkeitä tietoja.

Oaksin muori kävi kaksi kertaa Scotland Yardissa kuulusteltavana, mutta
hän ei voinut selvittää tätä salaperäistä juttua. Pahaksi onneksi
näihin aikoihin astui voimaan uusi laki, joka rajoitti poliisin
kuulusteluoikeutta; mutta Wade oli vakuutettu siitä, etteivät edes
Espanjan inkvisitsionin kidutukset olisi voineet pakottaa Oaksin muoria
ilmaisemaan tietojaan.

Wade saattoi Oaksin muoria portaita alas, kun tämä oli käynyt toisen ja
viimeisen kerran Scotland Yardissa.

"Enkelini", sanoi Wade, "te teette suuren tyhmyyden. Miksi helkkarissa
ette voi kertoa isille kaikkea mitä tiedätte?"

Muori oli kalpeana vihasta. Sillä kun päivät kuluivat hänen pelkonsa
toteutumatta ja kun hän huomasi, että poliisin toimintaa oli
rajoitettu, lisääntyi hänen varmuutensa ja hävyttömyytensä.

"Haluatteko vielä jotain muuta?" hän kysyi.

Golly, joka odotti häntä ulkopuolella, lähestyi arasti vaimoaan.

"Voi minun vainottua vaimo parkaani", aloitti hän.

"Suus kiinni!" muori ärjäsi. "Onko teillä vielä muuta sanottavaa?"

"Ei ole, lapseni", sanoi Wade kiusoitellen, "mutta kun saan kiinni nuo
kuminaamarimiehet --"

"Kuminaamarimiehet!" muori naureskeli. "Mitä te voisitte
kuminaamarimiehille! Eivätkö he käyneet poliisiasemalla ryöstämässä
sormusta --" Hän oli puhunut sivu suunsa. Hän sulki huulensa aivankuin
hiirenloukko olisi lauennut; mutta se oli myöhäistä.

"Mistä te sen tiedätte, Mrs Oaks?" Waden ääni oli pehmeä. "Kuka teille
on puhunut tuosta sormuksesta?"

Muori ei vastannut.

"Vain neljä henkeä tietää siitä; minä olen yksi heistä ja konstaapeli
Crewe on toinen; toiset kaksi suorittivat työn."

Hän odotti.

"Koko Lontoo tietää sen", muori sanoi vihdoin. "Luuletteko, että kukaan
tekisi sellaista kertomatta siitä koko maailmalle?"

Muori luuli, että ristikuulustelua jatkettaisiin. Mutta hänen suureksi
hämmästyksekseen ja helpotuksekseen Wade vilkutti vain kättään
seisoessaan Yardin holvikäytävässä.

"Voitte mennä", sanoi hän hyväntahtoisesti.

Ja sitten hän laukaisi vielä jäähyväisiksi:

"Terveisiä poikaystävällenne vaatekomeroon."

Wade vilkutti kättään. Oaksin muorin olisi tehnyt mieli tappaa hänet.

Omituiset tapahtumayhtymät aiheuttivat sen, että komissaari Wade joutui
vuorokautta myöhemmin näkemään silmästä silmään tuon poikaystävän.

Tapaus, jota poliisi nimitti Haymarket jutuksi, sattui kymmenen ajoissa
samana iltana. Siihen aikaan West End on tavallisesti autio kuin
erämaa. Teatterit ovat täynnä väkeä; odottavat autot seisovat pitkissä
riveissä pimeillä takakaduilla teatterien läheisyydessä, ja liikenne
Piccadilly Circuksella on niin vähäinen, ettei siellä suorastaan
kaivata mitään valvontaa. Myöhemmin, kun teatterit tyhjenevät,
vallitsee ääretön hälinä, mutta kymmeneltä kadut ovat oikea paratiisi
arkailevalle autonajajalle.

Kaksi miestä käveli hitaasti pitkin Haymarketia ja kääntyi St. James
Squarelle. He keskustelivat käydessänsä eivätkä luultavasti huomanneet
naista, joka seisoi aukion kulmassa. Poliisi, joka kulki samaan
suuntaan ja seurasi heitä, näki naisen äkkiä hyökkäävän toisen miehen
kimppuun ja tarttuvan hänen päällystakkiinsa. Poliisi näki hyökkäyksen,
kuuli naisen kimakan, huutavan äänen, juoksi paikalle ja veti naisen
syrjään.

"Minä tunnen teidät!" huusi nainen.

Samassa tuli kaksi poliisia paikalle ja heti kerääntyi siihen myös
pieni joukko ihmisiä, joista ei Lontoossa koskaan tiedä, mistä ne
oikeastaan tulevat.

"Minä en tunne tuota naista", sanoi pitempi mies. "Hän hyökkäsi vain
minun päälleni. Antakaa hänen mennä -- hän on juopunut."

"Minä olen selvä -- te tiedätte, että olen selvä, Starcy. Se on teidän
nimenne -- Starcy!"

Nainen riuhtoi kahden poliisin välissä.

"Teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, herra", sanoi poliisi, joka
ensimmäisenä oli saapunut paikalle.

Mies, jonka kimppuun oli hyökätty, olisi kernaasti poistunut, mutta nyt
se oli mahdotonta.

"En minä halua haastaa häntä oikeuteen. Tässä on korttini... ei, nimeni
ei ole Starcy. En ole koskaan nähnyt tuota naista."

Hän kuiskasi jotain poliisille, mutta konstaapeli pudisti päätään.

"Se ei käy päinsä, sir", hän sanoi.

Ja sitten seurasi toinen pieni omituinen näytelmä. Lihava, punakka mies
tunkeutui joukon läpi. Hän oli hiukan hengästynyt, ja kaikesta päättäen
poliisi tunsi hänet, sillä hän kohotti kätensä kypäränsä reunaan.

"Hyvää iltaa, herra."

"Mikä on hätänä? Pieni kahakkako?"

"Ei mitään, lordi Siniford, vain pieni häiriö. Minä en teidän
sijassanne jäisi tänne."

Lauhanaamainen nainen, jota kaksi poliisia piteli kiinni, hyökkäsi
esille ja tirkisteli ylhäistä häiritsijää kasvoihin.

"Tommy!" nainen huohotti. "Muistattehan te Annan, Tommy?... Minulla oli
tapana antaa teille kakkuja, Tommy, muistattehan te Annan?"

Viimeksi tullut tuijotti naiseen.

"Jumaliste!" hän murisi. "Mitä, Anna..."

Ja sitten äkillisellä nykäisyllä nainen irtaantui poliisin otteesta ja
tarttuen lordia olkapäähän hän alkoi nopeasti kuiskata.

"Mitä?" Lordi Sinifordin ääni oli kimakka. "Mitä se merkitsee?"

Poliisi veti naisen kauemmaksi ja alkoi työntää häntä joukon läpi.
Lordi Siniford katsoi naisen jälkeen huomaamatta uteliaita katseita,
jotka kohdistuivat häneen. Sitten hän kiroillen seurasi poliiseja ja
heidän vankiaan. Lordin kasvot olivat hiukan kalvenneet; hän hengitti
raskaasti ja tuntui olevan selvempi kuin mitä hän oli tunkeutuessaan
näyttämölle.




V


Komissaari Wadella oli pieni talo Wappingissa. Se sijaitsi hämärän
kadun loppupäässä ja se teki hämmästyttävän maalaisen vaikutuksen,
sillä sitä ympäröi pieni puutarha, jossa oli ainakin kolme lehmusta. Ne
Wappingin asukkaat, jotka suhtautuivat epäillen poliisivirkamiesten
rehellisyyteen, väittivät, että talo oli Mr Waden oma ja että hän oli
rikastunut salaperäisellä tavalla. Se tosiasia, että hän oli perinyt
tämän talon sekä pienen maapalstan isältään, joka oli koko elinaikansa
asunut myös täällä, ei vähentänyt niiden naapurien epäluuloa, jotka
eivät koskaan asuneet samassa paikassa sen kauemmin kuin heidän
petetyt isäntänsä sallivat. Heillä oli se käsitys, että kaikki
poliisivirkailijat rikastuivat laittomalla tavalla -- ottamalla vastaan
lahjuksia ja varastamalla hiukan itse.

Wade oli ottanut palvelukseensa entisen poliisikonstaapelin, mikä oli
erittäin viisas teko, sillä ajoittain hän oli niin suuressa
epäsuosiossa, että siitä olisi voinut johtua paljonkin ikävyyksiä.
Kaksi kertaa Wappingilaiset olivat yrittäneet murtautua hänen taloonsa.
Kerran oli ulkohuone sytytetty tuleen, ja kerran, kun hänen toimestaan
Liddy Coles joutui mestauslavalle, hänen talonsa ikkunat rikottiin ja
hänen arkihuoneensa seinästä löytyi revolverinkuula.

Wade oli juuri nukahtanut, kun puhelin soi ja hän kuuli komissaari
Elkin alakuloisen äänen.

"Muistatko itsemurhantekijää, jonka vedit ylös joesta -- naista, josta
sinä puhuit?"

"Tarkoitatko Annaa?" kysyi John Wade unisena. Sillä hetkellä
itsemurhayritykset eivät huvittaneet häntä.

"Sama nainen. Hänet saatiin kiinni tänä iltana hänen hyökätessään
kapteeni Aiknessiä vastaan." Elk tavasi nimen. "_Troijan sinetin_
kapteeni."

"Se on hyvin jännittävää", sanoi John ivallisesti. "Mutta herätitkö
minut sikeästä unesta --"

"Kuulehan", sanoi Elk. "Hänet päästettiin vapaaksi lordi Sinifordin
takuuta vastaan" -- hän tavasi taaskin nimen suurella vaivalla --
"suuri juoppo, jolla on asunto St. James Streetillä. Huvittaako se
sinua?"

"Olen hirveän jännittynyt", murahti Wade.

"Maltahan", intti Elkin valittava ääni. "Tuo kultainen sinettisormus
löytyi naisen kädestä, kun hänet tuotiin tänne. Hän ei voinut antaa
siitä minkäänlaista selitystä... hän oli aivan hysteerinen, ja meidän
täytyi kutsua paikalle piirilääkäri. Kun hänen kouransa avattiin,
löytyi sormus."

Nyt John Wade oli täysin hereillä. Hän ajatteli nopeasti.

"Menikö lordi Siniford takuuseen hänestä? Niin, olen kuullut tuosta
miehestä. Tunsiko hän naisen?"

"Kaikesta päättäen. Nainen tunsi hänet -- puhutteli häntä Tommyksi tai
muuksi sellaiseksi. En minä olisi soittanut sinulle, jollei sormus
olisi ollut kysymyksessä."

"Tulen neljänneksen kuluttua", sanoi Wade.

Hän pukeutui nopeasti, otti moottoripyöränsä ja ajoi tihkusateessa
Scotland Yardiin. Ei ollut kumma, että Elk oli Scotland Yardissa kello
kaksi yöllä. Harvoin hän poistui varhemmin. Mitä hän teki, sitä ei
kukaan tiennyt. Hänen panettelijansa väittivät, ettei hänellä ollut
kotia, mutta se ei luultavasti ollut totta.

Sormus oli lähetetty Yardiin, ja kun salapoliisi saapui, oli se Elkin
pöydällä valkoisella paperilla.

"Miksi tuo nainen päästettiin takuuta vasten vapaaksi?"

"Sormus tunnettiin vasta hänen lähdettyään. Konstaapeli sattui
tutkimaan kaiverrusta ja muisti ilmoituksen. Piiritarkastaja lähetti
hakemaan naista lordi Sinifordin luota, mutta kumpainenkaan ei ollut
siellä."

Wade tunsi lordi Sinifordin nimeltä. Hän oli tunnettu lontoolainen. Hän
asui kalliissa asunnossa St. James Streetin varrella ja oli jäsenenä
joissakin klubeissa, jotka eivät kiinnittäneet erikoista huomiota
jäsentensä maineeseen eikä luonteeseen.

Siniford oli köyhtyneen kreivillisen suvun päämies. Hänellä ei ollut
maatiloja eikä rahaa; hänen avioliittonsa amerikkalaisen naisen kanssa
ei ollut onnistunut kumpaisenkaan näkökannalta, ja se oli purkautunut.
Hän oli ollut parin epäilyttävän yhtiön johtokunnan jäsen; hän oli niin
usein joutunut tekemisiin oikeuden kanssa, että hän oli siellä melkein
jokapäiväinen vieras. Olipa hän ajoittain niinkin alhaalla, että hänen
oli pakko nukkua öisin Embankmentilla. Sitten hän äkkiä sai rahaa,
Jumala ties miestä. Hän maksoi velkansa, ja yleisesti otaksuttiin, että
hänellä täytyi olla varsin huomattavat tulot, koska hänellä ei ollut
pääomaa.

Luultiin, että hänen entinen vaimonsa oli huolehtinut hänestä, mutta se
oletus huomattiin erehdykseksi, kun hänen appensa veti hänet oikeuteen
lainasta, jonka hän oli saanut lyhyen avioliittonsa aikana.

Hän kävi ahkerasti baareissa ja joskus kilpa-ajoissa; hän oli omistanut
hevosia, mutta oli äkisti vetäytynyt syrjään kilpailuista, kun poliisi
oli epäillyt häntä epärehellisyydestä.

Poliisi tiesi, että hän oli hyväntahtoinen mies, mutta kunnioitus häntä
kohtaan laimeni hiukan, kun hänestä tuli ilmi varsin ikäviä tietoja.

Lordi Siniford ei ollut palannut vielä silloinkaan, kun John Wade
saapui hänen asunnolleen, eikä palvelija halunnut antaa hänelle
tarkempia tietoja.

"Hänen armonsa tulee kotiin milloin hänen mielensä tekee", sanoi
palvelija. "Oletteko te poliisi? He kävivät täällä jo aikaisemmin.
Hänen armonsa meni takuuseen erään naisen puolesta, mutta hän ei tuonut
häntä tänne."

"Onko hänellä auto?" kysyi John Wade.

"On; se on jossakin autotallissa -- minä en tiedä missä".

"Koetelkaa muistella?" sanoi salapoliisi.

Palvelijan muisti palasi, ja Wade läksi autotalliin Dean Streetin
varrelle ja sai tietää, että auto oli haettu sieltä juuri ennen
puoliyötä.

Juuri kun Wade oli lopettanut tiedustelunsa ja ennätti ulos, näki hän
pienen auton kääntyvän kulman takaa ja lähestyvän häntä. Se pysähtyi
autotallin ovelle. Mies tuli autosta ulos, ja John Wade tunsi lordi
Sinifordin samaksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt ravintolan ovella
sinä iltana, jolloin Lila Smith oli siellä syömässä päivällistä
salaperäisen holhoojansa kanssa.

"Minä olen poliisiviranomainen, lordi Siniford; nimeni on Wade."

Mies tuijotti häneen likinäköisin silmin.

"Kas, minä tunnen teidät. Te olette sama lintu, jonka näin tuonnoin.
Ovenvartija sanoi minulle, kuka te olitte. Mitä te tahdotte?"

"Tahtoisin tavata sitä naista, jonka puolesta te menitte takuuseen."

"Vai te tahdotte?" Lordi Siniford näytti hiukan huvitetulta. "No niin,
hyvä ystävä, etsikää häntä."

Lordi oli aivan selvä; joko ajo tai jokin säikähdys oli saanut tämän
muutoksen aikaan.

"Luullakseni hän puhutteli teitä Tommyksi. Te tunnette hänet?"

"Älkää tehkö minulle typeriä kysymyksiä, ystäväni."

"Tunnetteko te hänet?"

"En voisi erottaa häntä harakastakaan", sanoi hänen armonsa nauraen.

"Selittäkää sitten, miksi te olitte valmis takaamaan häntä ja
vakuutitte poliisikomissaarille, että olette tuntenut hänet jo kauan
aikaa?"

Kysymys sai hänen armonsa hätkähtämään.

"No niin, minä tunnen hänet. Hän on perheemme vanha palvelija -- Anna
Smith."

"Sanokaa yhtä hyvin Robinson", ehdotti Wade.

Hän oletti, että lordi suuttuisi, mutta tämä oli vaiti.

"Minne te veitte hänet?" Wade keskeytti kiusallisen äänettömyyden.

"Hän pyysi minua saattamaan hänet kotinsa läheisyyteen Camberwelliin",
kuului liukas vastaus.

"Eihän matka edestakaisin Camberwelliin kestä kahta tuntia?"

Wade kuuli toisen hengittävän raskaasti.

"Minä kieltäydyn ilmoittamasta sen enempää poliisille. Minä vein hänet
hänen kotiinsa Camberwelliin --"

Wade keskeytti hänet.

"Nainen väitti poliisiasemalla, että hän asui Hollowayssa, joka on
varsin kaukana Camberwellistä. Lordi Siniford, olisi viisainta, jos
kertoisitte minulle kaikki mitä tiedätte tuosta naisesta. Minulla on
aivan erikoinen syy tiedusteluuni. Häneltä löydettiin sormus, joka
varastettiin pari päivää sitten poliisiasemalta. On hyvin tärkeää saada
tavata häntä heti paikalla ja tiedustella häneltä itseltään asiaa."

"Sormusko?" Siniford näytti hämmentyvän. "Minä en tiedä mitään
sormuksesta. Ei hän kertonut siitä minulle..." Ja sitten kiihtyen: "En
voi kertoa mitään muuta tuosta naisesta kuin mitä jo olen sanonut. Hän
asuu Camberwellissä -- ainakin minä vein hänet sinne. Hän tulee kai
huomenna poliisiasemalle, muussa tapauksessa saan maksaa kymmenen
puntaa."

John Wade hymyili pimeässä.

"Te olette luultavasti vienyt hänet sellaiseen paikkaan, jossa me emme
voi häntä tavata emmekä tutkia?"

Lordi Siniford suuttui.

"Te olette hävyttömän nenäkäs!" hän sanoi ääneensä. "Minä osoitin
suorastaan hyvän, ystävällisen -- hm, rakkauden teon perheen vanhalle
palvelijalle, helkkarissa! mitäpä gentlemanni voisi muuta tehdä? Ja
tässä te nyt väitätte, että minä avustan tavallista -- hm -- varasta,
naista, joka on varastanut sormuksen! Se on hävytöntä! Minä käyn
huomenna puhumassa poliisimestarin kanssa."

"Käykää vielä tänään", sanoi Wade. "Minä annan teille hänen
puhelinnumeronsa."

Tuolta mieheltä oli mahdoton saada mitään tietoja. Ei ollut muuta
neuvoa kuin toivoa, että nainen olisi läsnä oikeudenistunnossa. Mutta
hän ei saapunut paikalle. Eräs asianajaja vain, kaikesta päättäen
Sinifordin käskystä, nousi ilmoittamaan, että hänen sihteerinsä ei
ollut saanut kysymyksessä olevaa naista käsiinsä.

"Siniford vei hänet jonnekin maaseudulle", sanoi Wade
piiritarkastajalle. "Tunnetteko te miehen?"

Tarkastaja pudisti päätään.

"En muuta kuin että hän on noita tavallisia tyhjäntoimittajia, joita
tapaa Westissä."

"Onko hänellä maakartano?"

Tarkastaja nauroi.

"Ei ole. Mutta minä voin kertoa teille sittenkin jotain", sanoi hän.
"Ennen vanhaan hänellä oli tapana vuokrata huviloita maalta ja jättää
vuokra maksamatta. Luultavasti hän on nytkin vuokrannut jonkun huvilan
Thamesin varrelta -- siellä hän on aina kernaimmin oleskellut.
Ajoittain hän vuokrasi kolmekin taloa yhtä aikaa ja petkutti jokaista
omistajaa vuoron perään. Nyt kun hänellä on rahaa, on hän varmaankin
luopunut tästä leikistä, mutta Thames on ehkä edelleenkin hänen
heikkoutensa. Minäpä otan asiasta selkoa."

Tiedustelu ei johtanut kuitenkaan mihinkään, niinkuin Wadelle
ilmoitettiin.

Syytetty ei saapunut paikalle, mutta ei myöskään syyttäjä. John olisi
halunnut nähdä miestä, jonka kimppuun oli hyökätty, saadakseen häneltä
jonkin selityksen mielettömän Annan tekoon. Tämä puoli asiaa kuuluikin
hänen virka-alueeseensa, sillä _Troijan Sinetti_ oli ankkuroituna
satamassa. Wade oli nähnyt sen useasti kulkiessaan edestakaisin joella;
se oli 5,000 tonnin lastilaiva, joka ei eronnut muista samankaltaisista
muussa suhteessa, kuin että siinä oli kaksi savutorvea. Se oli
ankkuroituna keskelle virtaa ja lastasi koneita. Wade oli nähnyt sen
kyljessä raskaasti lastattuja proomuja ja katsellut, kun isoja
pakkalaatikkoja nostettiin laivan ruumaan.

Kolmen aikana samana iltapäivänä Waden vene laski laskuportaitten
juurelle, ja hän kiipesi laivan kylkeä ylös. Häntä vastaan tuli
tummaihoinen upseeri, arvatenkin eteläamerikkalainen.

"Kapteeni Aikness on maissa", tämä sanoi. "Minä olen toinen upseeri."

John Wade näytti korttiaan, ja hänet saatettiin kajuuttaportaita myöten
pieneen ja hämmästyttävän hyvin kalustettuun salonkiin. Siinä oli
mahonkilaudoitus, pari kolme mukavaa nahkanojatuolia ja toisessa päässä
pieni tulisija.

"Tämä on päällystön ruokasali", selitti opas. "Meillä on onneksi hyvä
isäntä, joka kohtelee meitä kuin ihmisiä -- siihen me panemme suurta
arvoa. Tahdotteko käydä istumaan, Mr Wade?"

John Wade kävi istumaan nahkapäällyksiseen tuoliin, mahonkisen pöydän
ääreen, joka täytti salongin keskustan.

"Kapteeni Aiknessille sattui kai eilen illalla vähäinen ikävyys. Eräs
nainen hyökkäsi hänen kimppuunsa Lontoossa, ja siitä seurasi
poliisitutkinto", sanoi upseeri kiinnittäen tummat silmänsä Johniin.
"Toivottavasti nainen ei joutunut vankilaan? Kapteeni Aikness oli kovin
pahoillansa."

"Hän ei joutunut vankilaan siksi, ettei hän ilmestynyt kuulusteluun",
sanoi John. "Takaaja saa maksaa."

Upseeri kohotti kulmakarvojaan.

"Todellako? Sehän oli hyvä. Minä ilmoitan sen kapteenille, kun hän
palaa."

Odottamisesta ei ollut mitään hyötyä. John Wade seurasi opastaan
yläkannelle, sanoi kohteliaasti hyvästi ja palasi odottavaan
veneeseensä.

"Soutakaa laivan ympäri", hän antoi käskyn miehilleen, ja pieni vene
kääntyi, kiersi laivan ympäri ja palasi rannan puolelle.

Wadella ei ollut muuta tarkoitusta kuin päästä tyynen puolelle ja
välttää kahta proomua, jotka työskentelivät laivan kupeella.
Vilkaistessaan sattumalta laivan kylkeen hän näki peräpuolessa kolme
isoa, neliskulmaista ikkunaa ja ihmetteli mielessään, oliko laivassa
yhtä komeat makuuhytit kuin salonkikin. Ikkunat olivat auki. Yhdessä
ikkunassa lyhyet, siniset uutimet liehuivat ulkopuolella. Tämä seikka
oli kiinnittänyt hänen huomionsa ikkunaan.

Veneen ollessa juuri näiden kolmen ikkunan kohdalla, hän näki miehen
kasvot. Vain sekunnin verran -- ruskeat, ryppyiset kasvot ja kiiltävän
kaljun pään. Mutta samassa kun hänen silmänsä keksi miehen, vetäytyi
tämä nopeasti kauemmaksi, ei kuitenkaan kyllin nopeasti.

John Wade tunsi hänet salaperäiseksi Mr Browniksi, joka kerran vuodessa
vei Lila Smithin mukanaan päivällisille hienoon ravintolaan.




VI


Ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että tuo mies oli Lilan suosija;
ja yhtä varmaa oli myöskin, että hän oli kapteeni Aikness. John avasi
huulensa antaakseen käskyn palata laskuportaiden juurelle, mutta
hillitsi itsensä. Jos hän palaisi takaisin, niin hän saisi vain
uudestaan kuulla saman valheen, että kapteeni Aikness ei ollut
laivassa. Hänellä ei ollut valtaa tutkia laivaa; ei ollut mitään syytä
pyytää tarkastusvaltakirjaa. Olikohan mies tuntenut hänet? Tuskin. Hän
ei voinut tietää, että hän oli nähnyt hänet, ellei --

Missä suhteessa kapteeni Aikness oli "Mekkaan"? Rajoittuiko Oaksin
muorin ja _Troijan Sinetin_ yhteinen harrastus vain Lilaan ja hänen
hyvinvointiinsa? Muori oli väittänyt, ettei hän tiennyt kuka "Mr Brown"
oli. Mutta muori oli suurin kaikista valehtelijoista.

"Ajetaan virtaa alaspäin puolen mailin verran ja palataan sitten
takaisin", Wade sanoi konstaapelille. "Takasin tullessa pysytellään
lähellä rantaa, jotta sivuutamme _Troijan Sinetin_ mahdollisimman
läheltä."

Proomut oli kiinnitetty laivan kylkeen Waden palatessa takaisin ison
lastilaivan kohdalle. Upseeri seisoi peräkannella johtaen lastaamista.
Pari kolme miestä, kaikesta päättäen työläisiä, seisoi luukun kohdalla.
Siellä ei näkynyt eteläamerikkalaista upseeria eikä myöskään miestä,
jonka Wade oli ohimennen nähnyt.

Vene kulki hitaasti laivan ohi; se kulki vastavirtaan. Sitten se laski
joen toista rantaa kohti. Wade otti esille kiikarin ja tutki tarkasti
ikkunoita. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi nähnyt kasvojen
ilmestyvän ja taas katoavan neliskulmaisen ikkunan takana, mutta ehkäpä
se oli mielikuvitusta. Ja hän pani pois kiikarin ja nousi pystyyn.

"Ohjatkaa Favyn portaille", sanoi hän.

Vene heilahti, kun virta painoi sen perän alaspäin.

Pau!

Jokin osui veneen keskellä olevan pienen kajuutan seinään rikkoen lasin
ja murskaten puukehyksen.

"Tuhat turkkilaista", huudahti ällistynyt koneenkäyttäjä.

"Ajakaa eteenpäin, älkää välittäkö siitä", sanoi John.

"Mitä se oli, Mr Wade? Loukkasitteko itseänne?"

Wade oli keikahtanut polvilleen.

"Tyhmä lokki se vain oli", Wade murahteli. "Älä kysele tyhmyyksiä. Mitä
minuun tulee -- niin olen kuollut ja kuopattu. Älä puhu ennenkuin
sinulta kysytään!"

Olipa se rohkeata, keskellä valoisaa päivää! Laukaus oli lähtenyt
laivasta; siitä ei ollut epäilystäkään. Nostohanojen ratina olisi
heikontanut laukauksen äänen, vaikka ampuja ei olisikaan käyttänyt
vaimentajaa. Olipa se rohkeata! Wade tunsi sinä hetkenä mitä suurinta
ihailua.

Vene saapui lautta-asemalle ja kiinnitettiin.

"Auttakaa minut ylös -- minun täytyy nojata teihin koko voimallani.
Olipa tämäkin peliä."

Haavoittunut kannettiin maihin. Wade arveli, että kuula oli lentänyt
vain tuuman päästä hänestä -- jollei vene olisi heilahtanut, olisi
hänen henkensä mennyt.

Puoli tuntia myöhemmin kolme Scotland Yardin johtajaa saapui paikalle
ja tutkien vahinkoa he tulivat sitten kajuuttaan, missä John piileksi.

"Joku väijyi teitä, Wade. Rannassa on kymmenittäin paikkoja, joista he
voivat ampua, ja Jumala tietää, te ette ole erikoisen suosittu."

"Ei rotilla ole pyssyjä -- niitä on varsin vaikea piilottaa", sanoi
Wade.

Johtaja nyökkäsi.

"Jos annatte tutkia laivaa, niin ette löydä mitään, mutta antaudutte
vain vaaralle alttiiksi. Voin panna pääni pantiksi, että he odottavat
tarkastusta, ja he voivat esittää vaikka kuinka monta alibia. Mitä te
arvelette?"

"Lähettäkää poliisivene joelle ja tiedustelkaa, onko kukaan nähnyt tai
kuullut ammuttavan", sanoi Wade. "Lähettäkää heidät myös _Troijan
Sinettiin_ tiedustelemaan. Antakaa heidän tutkia joka ikinen laiva,
proomu ja laituri. Ei olisi niinkään typerää levittää sellainen tieto,
että olen pahoin haavoittunut. Ja puhua siteistä, paareista ja
ambulanssivaunuista."

"Sinä olet oikeassa", sanoi komissaari Elk. "Minä saatan itse sinut
kotiin ja jään sinua hoitamaan. Minä olen taitavin sairaanhoitaja
kaikista poliiseista."

Hetkistä myöhemmin se osa Wappingin asukkaista, joka oli kiinnostunut
rikosasioihin, sai nähdä ambulanssivaunujen pysähtyvän John Waden talon
edustalle ja paareja kannettavan sisälle.

"Hän on saanut ansaitun palkkansa!" sanoi eräs vahingoniloinen
katselija. "Hän itse on siihen syypää!"

_Troijan Sinetissä_ oltiin työssä vielä hyvin myöhään. Isot sähkölamput
valaisivat laivan kupeita, ja nostokurkien pitkät teräskäsivarret
nostivat painavia pakkalaatikoita proomusta laivaan. Eräästä proomusta
nousi ilkeännäköinen työläinen köysiportaita myöten kannelle
herättämättä minkäänlaista huomiota. Ei edes tummaihoinen
brasilialainen upseeri, joka seurasi lastausta peräkannelta, huomannut
häntä. Mies pysytteli varjossa ja kuunteli työläisten keskustelua.

"... Joukko jokipollareita kävi täällä kysymässä, oliko täältä ammuttu.
Kuulitko sinä, Harry, laukausta?"

"Loruja", vastasi joku tuntematon epäilijä. "Aina poliisi väittää, että
jotakin on tapahtunut joella. He keksivät itse juttuja."

"He ovat käyneet joka laivassa. Niitä oli kolme miestä... ja he
sanoivat, että Wade on muuttanut paremmille maille!"

Kuuntelija hymyili itsekseen ja vilkaisi käytävään. Pieni, ruma
perämies oli siellä vahdissa. Käytävän ovi oli suljettu. Oli mahdotonta
päästä kajuuttaan johtaville portaille kannella seisovan tummaverisen
upseerin huomaamatta.

Vahdissa oleva perämies seurasi kiinnostuneena laivan lastausta. Pari
kertaa hän oli ottanut jonkun askelen nähdäkseen, että lasti laskeutui
ruumaan, mutta nyt hänen huomionsa kiintyi muualle; yksi isoista
pakkalaatikoista heilahti ruuman seinää vasten ja silmukka pääsi irti;
kuului ankaria varoitushuutoja, ja perämies poistui ovelta. Likainen
vieras mies pujahti paikalla käytävään.

Miehen piti kulkea keittiön sivu, mutta kokki seisoi selin, ja siksi
hän pujahti kapeaan, laivan poikki kulkevaan käytävään, josta portaat
laskeutuivat alas kajuuttoihin.

Lastilaivojen miehistön hytit ovat tavallisesti kannella, mutta joko
_Troijan Sinetti_ kuljetti matkustajia tai sitten oli jostakin muusta
syystä upseereille annettu ne hytit, joihin päästiin tästä käytävästä.
Ne olivat kaikki lukitut paitsi yksi, jossa paloi tuli. Se oli iso
hytti, jossa oli makuusija ja sen alla useita laatikoita. Kaksi
nojatuolia ja sohva sekä rautaseinillä useita etsauksia kehyksissään.
Pienellä pöydällä oli keski-ikäisen naisen kuva. Hytti oli hienompi
kuin kapteenien hytit tavallisesti ovat lastilaivoissa, ja luultavasti
kaikki muutkin hytit tällä kannella olivat yhtä mukavia.

Mies saapui kajuuttaportaiden päähän, hämärästi valaistuun suojaan,
jonka hän huomasi upseerien ruokasalin eteiseksi. Salin molemmat ovet
olivat kiinni, ja kaikesta päättäen hänen olisi mahdoton päästä muuta
tietä kuin salin kautta siihen hyttiin, missä hän vilaukselta oli
nähnyt Mr Brownin kasvot.

Hän yritti avata toista ovea: se oli lukittu. Hän yritti toista: sekin
oli lukittu. Kun hän irroitti kätensä kahvasta, aavisti hän vaaraa ja
kumartui kajuuttaportaiden taakse piiloon. Tuskin hän oli sen tehnyt,
niin ovi työntyi auki ja mies astui sisälle. Eteinen oli puolipimeä.
Upseerien ruokasali oli kirkkaasti valaistu ja hän saattoi selvästi
nähdä tulijan. Tällä oli yllään meriupseerin univormu; salapoliisi
tunsi hänet heti paikalla. Se oli Mr Raggit Lane, Oaksin muorin vieras,
jonka hän oli yllättänyt sinä ikimuistettavana hetkenä.

Lane tähysteli pimeään eteiseen.

"Ei ketään", hän sanoi jollekin, joka oli sisäpuolella.

Ja sitten kuului syvä, jyrisevä ääni.

"Minä näin oven kahvan kääntyvän. Älä ole hullu -- mene katsomaan. Ehkä
joku perämiehistä tarvitsi jotakin."

John Wade virnisteli itsekseen. Se oli Lilan holhoojan ääni; tuosta
syvästä äänestä ei voinut erehtyä. Hän kuuli hänen murahtelevan jotain,
sitten ovi sulkeutui. Seinän läpi hän kuuli tuon jyrisevän äänen
sanovan:

"Mene katsomaan, helkkarissa!"

Wade hiipi pois piilopaikastaan ja ennätti jo kajuuttaportaitten
yläpäähän, kun ovi avautui. Hän oli yläkannella, jonne laivan kyljessä
olevien lamppujen valo heijastui. Jostain kuului laivakellon ääni, ja
sitten salapoliisi huomasi miehen, joka seisoi kajuuttaportaitten
päässä katsellen veteen. Keskilaivalla oli ahdas aukko kahden
vesitankin välissä, ja sinne hän pujahti. Samassa hän kuuli vahdin
portaiden päässä huutavan jotakuta nimeltä, ja pimeydestä ilmestyi
toinen mies. Seurasi lyhyt keskustelu, ja toinen miehistä poistui
kajuuttaportaita myöten upseerien salonkiin. Hän viipyi poissa pari
minuuttia, ja kun hän palasi, oli Raggit Lane hänen seurassaan.

Joku oli saapunut laivan kylkeen. Vahti oli mennyt alas tiedustelemaan,
kuka tulija oli, ja Lane seurasi hänen jäljessään. Hän oli jonkun aikaa
poissa; takaisin tullessaan hän oli yksin. Hän astui kannen yli ja
katosi näkyvistä. Varmaankin hän oli neuvotellut kapteeni Aiknessin
kanssa, sillä hetken kuluttua hän tuli takaisin, ja kumartuen laivan
partaan yli, hän huusi veneessä olevalle miehelle:

"Tulkaa laivaan. Kapteeni ottaa teidät vastaan."

Oli kylliksi valoa, jotta saattoi nähdä hänen tummat kasvonsa ja tuntea
tulijan, joka puhkuen nousi portaita ja kirosi niiden jyrkkyyttä, sillä
lordi Siniford ei ollut mikään voimistelija.

"Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä teitä näin myöhään illalla,
rakas ystävä", sanoi hän läähättäen, "mutta asia on hyvin tärkeä ja
kiireellinen... Minun pitää tavata kapteeni. Vene jäi odottamaan minua,
siellä on useita miehiä. Minä sanoin heille, että jollen tule takaisin,
niin he saavat palata maihin ja kertoa koko jutun --"

"Älkää olko huolissanne, lordi Siniford. Me voimme saattaa teidät
maihin, mutta jos tahdotte palata omassa veneessänne, niin tehkää vain
niin", sanoi Mr Lane kohteliaasti.

Wade kuuli osia heidän keskustelustaan, mutta hän oli niin hämmästynyt,
ettei hänelle jäänyt mieleen muuta kuin että lordi Siniford oli
huolissaan jostain ja että hän oli kaikin tavoin valmistunut sen vaaran
varalta, jota hän pelkäsi.

Kajuuttaportaiden vahti seisoi selin laivan partaaseen ja vihelsi. Jos
olisi käynyt päinsä, olisi Wade tunkeutunut kannen vastakkaiselle
puolelle, sillä hänen tilansa oli hyvin epämukava; toinen tankeista
sisälsi kuumaa vettä. Yrittäessään päästä pois hän huomasi, että hänen
tiellään oli este.

Onneksi vahti kiinnitti huomionsa veneeseen, joka oli laivan kyljessä.

"Irroittakaa köysi", sanoi hän käskevällä äänellä. "Kiinnittäkää vene
proomuun."

Vastausta, joka nousi syvyydestä, on mahdoton painattaa, mutta se
huvitti vahtia. Pienen välinäytöksen aikana, mikä nyt seurasi, Wade
hiipi takaisin kannelle, ja pujahtaen kajuutan kapin läpi hän pääsi
rannanpuoleiselle kannelle. Mikä muu asia olisi voinut aiheuttaa lordi
Sinifordin tulon tälle laivalle paitsi Annaa koskeva tärkeä asia sekä
edellisenä iltana sattunut hyökkäys? Hänen autovajaansa oli vartioitu
koko aamun, mutta hänen autoansa ei oltu otettu sieltä ulos, ja hän oli
päässyt vakoilijoitaan pakoon. Varmaankin hän oli ollut Annan seurassa
koko päivän, varmaankin se, mitä hän oli kuullut tuolta puolihullulta
olennolta, oli aiheuttanut hänen tulonsa _Troijan Sinettiin_.

Wade halusi tarkastaa miehistön hyttejä. Ei missään näkynyt ainoatakaan
kansimiestä; palveluksessa olevat miehet olivat perämiehen tyyppiä.
Wade yritti löytää ovea keskilaivalla olevaan konehuoneeseen, mutta
huomasi, että sinne päästiin joko kokan puolelta tai peräkannelta,
jotka kumpikin olivat liiaksi valaistut, jotta hän olisi voinut astua
niiden yli.

Upseerien ruokasalin eteinen oli hämärä. Hän laskeutui portaita alas
toivoen, ettei ovi ollut liian paksu. Hän saattoi kuulla ääniä...
Aikness oli siellä, ja kerran hän kuuli lordi Sinifordin kimakan äänen,
mutta ei voinut erottaa sanoja.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin palata samaa tietä kuin oli
tullutkin. Hän kääntyi ja pysähtyi. Portaissa seisoi Raggit Lane, käsi
syvällä merimiestakin taskussa ja huvitettu hymy virnistelevillä
kasvoillaan.

"Haluatteko jotakin?"

"En, herra", sanoi John Wade. "Minä hain vettä."

"Te olette kai jostakin proomusta?"

John huomasi heti, että toinen oli tuntenut hänet ja laski vain leikkiä
hänen kanssaan, hänellä oli revolveri taskussa -- Wade saattoi nähdä
hänen pitelevän siitä kiinni. Hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla
huomanneensa vaaran. Hän otti vyöstään pienen tupakkarasian, avasi sen
ja pisti suuhunsa pyöreän, mustan mällin, jota hän alkoi pureskella, ja
sitten, ikäänkuin muuttaen mieltään hän heitti mällin ulos avoimesta
ikkunasta.

"Jospa me keskustelisimme hiukan yhdessä --" aloitti Lane.

Samassa hän keskeytti puheensa ja käänsi päänsä ikkunaa kohti. Jotain
vihreää paloi veden pinnalla. Sen heijastus näkyi eteisen valkoista
kattoa vasten.

"Minä vain ilmoitin heille, että olen täällä", hymyili John
huvitettuna. "Laivan sivussa on kolme poliisivenettä, ja ennenkuin
tulin tänne, sanoin miehille: 'Jos joudun pulaan, niin annan teille
merkin.' Se syttyy joutuessaan veteen -- tunnettehan te tuollaiset
kemikaliot, Mr Lane?"

Lanen kasvoille kohosi puna.

"Ei suinkaan tässä räjähdä?"

"Ei ole vaaraa nyt kun otitte kätenne pois taskusta", sanoi Wade.
"Hetken kuluttua minä pyydän teitä luovuttamaan minulle tuon
revolverin, ja jos aiotte häiritä minua vähimmässäkään määrässä, niin
ette matkusta tällä laivalla."

Raggit Lane yritti hymyillä.

"Te jokipoliisit olette aivan hulluja. Täällä kävi eräs mies --"

"Säästäkää vaivanne. Minä tiedän, että täällä kävi mies, ehkäpä
kaksikin, etsimässä erästä, joka oli niin huono ampuja, että hän ei
osunut minuun sadan ja viidenkymmenen metrin päästä."

Wade näki toisen kalpenevan.

"Loukkaako se teidän itserakkauttanne?"

Wade käänsi päätään kuullessaan raskaita askelia kannelta.

"Hyvä on, konstaapeli. Lähettäkää mies tänne. Näyttäkää nyt minulle
revolverinne, Mr Raggit Lane."

Vastahakoisesti Lane otti revolverin esille taskustaan. Samassa
salongin ovi avautui, ja kapteeni Aiknessin iso ruho ilmestyi
kynnykselle. Tällä kertaa hän ei yrittänyt piiloutua.

"Mitä tämä meteli merkitsee?" kysyi hän äreästi.

"Kapteeni Aikness, vai kuinka?"

Vanha mies painoi päänsä hiukan alemmaksi.

"Minä kysyin juuri upseeriltanne, miksi hänellä on revolveri taskussa.
Kai hänellä on lupakirja."

Vanha mies katsoi häneen.

"Meriupseerilla on oikeus pitää revolveria -- sen te tiedätte, herra
Kuka-te-lienette."

"Nimeni on Wade, kapteeni." Waden silmissä oli veitikka. "Aivan outo
teille varmaankin."

"En ole koskaan ennen kuulut teistä", sanoi toinen lyhyesti, ja taaskin
John hymyili.

"Siinä tapauksessa Oaksin muori on yhtä mykkä kuin tuo onneton
kiinalainen, jonka kurkun joku toinen kiinalainen leikkasi poikki
tai --" hän katsoi Raggit häneen -- "laihanpuoleinen herrasmies, jonka
sadetakki oli", Wade sanoi erikoisella painolla, "varsin samanlainen
kuin teidän omanne, Lane. Onko teillä lupakirja?"

"Se ei ole tarpeen", ärjyi kapteeni.

"Se on tarpeellinen Lontoon satamassa, jos tahtoo pitää asetta
taskussaan", sanoi Wade. "Minä otan tämän", hän pisti revolverin
taskuunsa. "Te tiedätte, mistä voitte sen saada takaisin."

Wade vaikeni toinen jalka porraskäytävän alimmalla askelmalla.

"Ehkäpä Siniford haluaa lähteä minun kanssani maihin?"

"Lord Siniford on päättänyt olla yötä laivalla", kuului hämmästyttävä
vastaus. "Jollette usko sitä, niin kysykää häneltä -- mutta haluaisin
kernaasti tietää miksi te sekaannutte minun asioihini!"

Hän siirtyi tieltä, jotta Wade pääsisi ohi. Lordi Siniford istui
syvässä nojatuolissa, sikari hampaitten välissä, ja kaikesta päättäen
hän oli aivan rauhallinen. Hän vilkaisi äkkiä huonosti puettuun
mieheen, joka astui salonkiin, eikä heti tuntenut häntä. Kun hän tunsi
hänet, hypähti hän pystyyn.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi nopeasti. "Turha teidän on tulla tänne:
en minä voi antaa mitään selityksiä."

"Lähdettekö maihin tänä iltana?"

"Minä jään tänne yöksi, hyvä ystävä", sanoi toinen äreästi. "Ystäväni,
kapteeni Aikness on ystävällisesti jättänyt hytin käytettäväkseni."

Hän vältti salapoliisin katsetta; kaikesta päättäen hän oli jostakin
syystä rauhaton. John arveli, että se johtui siitä, että hänet oli
keksitty laivasta.

Salapoliisi palasi eteiseen.

"Oletteko tyytyväinen?" kysyi Aikness pilkallisesti.

"Täysin."

Wade tarkasteli kumimattoa ja sanoi sitten:

"Me löysimme teidän sinettisormuksenne. Voitte tulla sitä hakemaan
milloin mielenne tekee."

Iso mies vilkaisi häneen.

"Sinettisormuksen? En ymmärrä, mitä te tarkoitatte. En minä ole
kadottanut sinettisormusta", hän sanoi.

Wade nyökkäsi.

"Luullakseni se riistettiin sormestanne, kun nainen paini teidän
kanssanne. Sormuksessa oli temppelin ja Afroditen kuva. Merkitseekö se
teille mitään?"

"Ei mitään", sanoi kapteeni epäröimättä.

"Minulle se merkitsee", sanoi John Wade. "Nuo kuvat edustavat vanhaa
Troijan vaakunaa. Ihmeellinen yhteensattuma, kapteeni. En tiedä,
millainen Troijan uusi vaakuna on" -- hän katsoi kapteenia suoraan
silmiin -- "ehkä siinä on kuminaamarimiehen kuva revolveri toisessa
kädessä ja nuora kaulassa!"

Kapteeni Aiknessin kasvot olivat ilmeettömät.

Hetken aikaa hän koetti kestää Waden katsetta, sitten hän kääntyi
ympäri, palasi salonkiin ja paiskasi oven jäljessään kiinni.




VII


John Wade palasi poliisiveneeseen, jossa kolme Scotland Yardin miestä
odotti häntä.

"En tiedä, mitä me voimme tehdä", sanoi poliisipäällikkö Waden
lopetettua kertomuksensa. "Jos panemme toimeen pakollisen tarkastuksen,
niin luultavasti emme löydä mitään. Ei ole mitään todisteita siitä,
että laiva olisi missään yhteydessä kuminaamarimiesten kanssa. Laiva on
kotoisin Riosta ja purjehtii Brasilian lipun alla. Jos tutkisitte
laivan perästä kokkaan saakka, ette löytäisi mitään, joka antaisi
aihetta pidättämiseen, ja tuskinpa voidaan epäillä heidän olevan
yhteistyössä kuminaamarimiesten kanssa. Minä koetan kuitenkin
viivästyttää sen lähtöä. Luultavasti se on lähtövalmis, kun palaamme
Yardiin. Tulkaa mukaan, komissaari."

Kansliassa oli suurella huolella kerätty kaikki tiedot. _Troijan
Sinetti_ oli aikoinaan ollut purjealus. Sen oli ostanut eräs
brasilialainen nimeltä Dumarez kymmenen vuotta sitten, jolloin se oli
suhteellisen uusi. Tutkimalla tarkasti Lloydin luetteloja oli poliisin
onnistunut seurata laivan kohtaloja. Mutta poliisin kannalta katsoen
nämä tiedot olivat naurettavan epätyydyttäviä. Laiva oli ollut
Lontoossa, se oli varma, ja kerran New Yorkissa sinä aikana, jolloin
kuminaamarimiehet olivat olleet toimessa, mutta tämän sakin tilille oli
pantu paljon rikoksia, joiden sattuessa laiva oli ollut tuhansien
mailien päässä rikospaikoilta.

Mutta Wade tutki tarkasti konekirjoitettua tiedonantoa ja teki erään
keksinnön. Vaikka laiva oli ollut Atlantin toisella puolella, kun jokin
rikos tehtiin Marseillessa, niin oli se aina saapunut tähän kaupunkiin
noin pari kuukautta ryöstön jälkeen.

"Mutta laivan kustannuksethan ovat hyvin suuret", väitti joku vastaan.
"Ei laivaa voida käyttää vain valekuvana --"

Poliisipäällikkö työnsi paperiarkin hänen eteensä.

"Sellainen väite ei pidä paikkaansa", hän sanoi. "Laiva jakaa osinkoja.
Ja katsokaa tätä loppusummaa: se vastaa sitä omaisuutta, jonka
kuminaamarimiehet ovat varastaneet. Laskematta mukaan arvopapereita,
joita ei voida muuttaa rahaksi, se nousee puoleentoista miljoonaan
kymmenessä vuodessa, ja se on vain osa saaliista. On paljon sellaisia
tuloja, joita me emme voi tarkistaa." Hän katseli loppusummaa synkkänä:

"Minäpä sanon teille jotakin --" Elk nyt puhui -- "jos hankitte
valtakirjan, joka oikeuttaa tarkastukseen laivalla, niin ette löydä
mitään. Niin pian kuin tulee kysymyskin tarkastuksesta, kaikki se mikä
vähimmässäkään määrässä voi olla epäilyttävää, heitetään mereen tai
hävitetään jollakin muulla tavalla."

Keskellä yötä tiedusteltiin korkeimman viranomaisen mieltä. Neuvo
kuului: _Troijan Sinetti_ on jätettävä rauhaan.

Kaiken yötä vartijat sekä maalla että merellä pitivät laivaa silmällä,
ja kun lordi Siniford kello seitsemän aamulla nousi maihin, seurattiin
häntä hänen asunnollensa St. James Streetin varrelle. Häntä ei nähty
enää koko päivän aikana.

Kello kolmelta iltapäivällä _Troijan Sinetti_ nosti ankkurin ja kulki
hitaasti jokea alaspäin. Illan suussa se saapui Gravesendiin, missä
lääkäri apulaisineen nousi laivaan. Lontoosta oli ilmoitettu, selitti
lääkäri kohteliaasti, että laivassa oli sattunut epäiltävä tarttuvan
taudin tapaus, ja siksi hän halusi tutkia hyvin tarkoin joka paikan
laivassa. Kapteeni Aikness saattoi lääkäriä kajuuttaportaille ja
nyökkäsi äreänä hyvästiksi.

"Tokkopa teillä on paljonkaan kerrottavaa Scotland Yardille", hän
sanoi, ja "lääkäri" hymyili salaperäisesti.

_Troijan Sinetti_ sivuutti Dungenessin, ja myöhemmin se nähtiin
Atlantilla. Neljäntenä päivänä laivan lähdön jälkeen John Wade sai
radiosanoman laivalta:

_Palattuani Lontooseen haluaisin keskustella kanssanne_.

Lähettäjä oli Aikness.

"Tuo sanoo minulle hyvinkin paljon", sanoi John Wade. "Mikä
taiteilija!"

Mutta hän ei ilmaissut mielipidettään.

"Joka tapauksessa", sanoi Elk, jolle Wade näytti sanomaa, "saamme
jonkin aikaa olla rauhassa kuminaamarimiehistä."

Hänen ennustuksensa oli ennenaikainen. Kello kymmenen samana iltana
eräs poliisi näki savun tupruavan tyhjän puodin yläikkunasta Oxford
Streetin varrella. Puotihuoneisto oli jonkin aikaa sitten ollut erään
turkkurin hallussa, joka oli tehnyt konkurssin. Poliisi hälytti
palokunnan, joka muutaman minuutin kuluttua tuli paikalle. Liekit
levisivät hyvin nopeasti: Kutsuttiin lisävoimia apuun, ja Oxford Street
oli täynnään palokuntalaisia ja poliiseja, jotka koettivat pitää
kurissa katselijoita. Tulipalot ovat aina huvittavia.

Kaksi siviilipukuista konstaapelia, jotka olivat saaneet toimekseen
erikoisesti vartioida sitä tonttia, jossa Northlands Bank sijaitsi,
pitivät silmällä rakennuksen etusivua, varsinkin kun he saattoivat
nähdä sen selvästi siltä paikalta, missä he seisoivat. Northlands
Bankissa oli talletettuna suuria rahasummia. Siellä oli aseistettu
yövahti, mutta tämäkin oli niin kiinnostunut tulipalosta, että hän
kurkisti pääkonttorin ikkunasta ulos; samassa nuora kiertyi hänen
kaulaansa ja hän kaatui maahan.

Konttorissa paloi tuli kaiken yötä, ja jos salapoliisit olisivat
kääntäneet päätään, niin he olisivat varmaan nähneet tämän hyökkäyksen
-- jos he näet olisivat katsoneet sinne oikeana hetkenä.

Kun tulipalo saatiin sammutetuksi, ja tapahtuma oli kadottanut
mielenkiintonsa, ulkopuolella oleva vahti huomasi, että takaovi oli
murrettu auki, ja hyökätessään huoneistoon hän näki lattialla
puolikuolleen vahdin, teräsoven selkosen selällään ja typötyhjän
rahaholvin.

Vain yksi mies oli huomannut ryöstön: vanha kulkuri, joka öisin nukkui
porttikäytävissä. Hän oli nähnyt siksi paljon kiintoisia tapahtumia
elämässään, ettei tulipalo herättänyt hänen huomiotaan, sitä paitsi hän
tiesi, että tuollaisissa tapauksissa poliisi ei suuresti välitä
kulkureista. Hän oli herännyt auton pysähtyessä portille ja nähnyt
kolmen miehen astuvan siitä ulos ja häviävän pankin takaovesta.
Todistaja ei edes tiennyt, että se oli pankki, ja tuskinpa hän olisi
huomannut murtovarkaita uudelleen, jollei palavan rakennuksen katto
olisi syössyt alas, ja kirkas valo valaissut koko taivasta, jotta hänen
pakostakin täytyi herätä ja nähdä kolme omituista miestä, joilla oli
vyössään mustat, päärynänmuotoiset esineet ja kasvoillaan kuminaamarit.
Vielä sittenkin hidasjärkinen mies luuli heitä erikoisvarusteissa
oleviksi palosotilaiksi, ja vasta pankkiryöstön jälkeen hän ilmoitti
huomionsa poliisille, joka miehen suureksi yllätykseksi ja iloksi uskoi
hänen kertomuksensa todeksi.

Ei kukaan tiennyt, mihin suuntaan auto oli ajanut. Poliisi tiesi
ennestään, että kuminaamarimiehet ajoivat aina vilkasliikkeisimpien
katujen läpi. Mitä enemmän ihmisiä, sitä paremmassa turvassa he olivat.

Lähtiessään veneessään aamupatrullilleen John Wade sai yksityisen ja
salaisen ilmoituksen, joka ei sisältänyt muuta kuin mitä hän oli jo
lukenut aamulehdistä. Lisätietoja tapauksesta hän sai myöhemmin
riemuitsevalta jokivarkaalta. Tämä istui heilutellen jalkojaan laiturin
reunalla, johon John sitoi veneensä, ja moitti ankarasti poliisien
menettelytapoja. Sniffyllä oli syytä riemuita, sillä tuomarien
erehdyksen ja omien kiroustensa voimalla hänen oli vastikään onnistunut
oikeudessa todistaa syyttömyytensä.

"Kummallista, että te poliisit ette pane koko voimaanne liikkeelle
saadaksenne kiinni nuo kuminaamarimiehet, Mr Wade. Te hukkaatte
aikaanne etsimällä pieniä pahantekijöitä -- jokainen tietää, että te
voitte saada heidät kiinni. Mutta niille kuminaamarimiehille te ette
voi mitään."

John Wade, joka istui veneen perällä sillä aikaa, kun konstaapeli nousi
maihin tiedustelemaan, virnisteli viimeiselle uhrilleen.

"En minä hae varkaita, kultaseni, minä etsin valapattoja. Minä hankin
teille kymmenen vuotta vankeutta, ja sinä iltana, kun te joudutte
istumaan, minä teen suuren lahjoituksen Karanneitten koirien kodille."

Sniffy puhisi.

"Se on suoranaista ilkeyttä", sanoi hän avuttomana. "Minä en tahtoisi
olla teidän kaltaisenne, vaikka saisin miljoonan puntaa, Mr Wade."

"Te voitte murhata vaikka äitinne kymmenestä punnasta", sanoi John
Wade.

Sniffy ei puhissut, hän ähkyi.

Samassa konstaapeli palasi, ja kun vene kääntyi keskelle virtaa, Sniffy
huusi sen jäljessä:

"Pitäkää varanne, etteivät kuminaamat ryöstä teitä putipuhtaaksi!"

John vilkutti iloisesti kättään.

Jokivarkaitten ja poliisin välillä vallitsi suurempi vihamielisyys kuin
rantapoliisien ja rantavarkaitten välillä. Ja kuitenkin he ymmärsivät
paremmin toisiaan; se oli jonkinlaista jokitoveruutta, jota oli vaikea
määritellä. Jokivaras nousi vastarintaan siinä, missä maavaras alistui
rauhallisesti vangitsemiseensa. Häntä oli vaikeampi kasvattaa, hän oli
vähemmän vastaanottavainen lähetysseurojen ja pelastusyhdistysten
vaikutukselle. Mutta merkillisellä tavalla hän ihaili sitä voimaa ja
tarmoa, jolla poliisit koettivat tuhota häntä.

John Wade suoritti kierroksensa jättäen tärkeimmän käyntinsä viimeksi.
"Mekkaa" ei ollut helppo lähestyä. Siellä oli lahonneet puiset portaat,
joita joskus käytettiin maihinnousupaikkana. Hän piti enemmän Fraserin
laiturista, joka sijaitsi talon julkisivun puolella.

Fraserin laituri varastohuoneineen oli kaksi kuukautta sitten joutunut
pois käytännöstä. Fraserin laiturin kohtalo ei ollut mikään salaisuus;
ei mikään, mikä koski jokivarrella sijaitsevia liikkeitä, pysynyt
salassa. Kaikki tunsivat niiden sisäiset asiat: olivatko suuret
rautatehtaat maksukykyisiä, miksi mikin valimo meni konkurssiin, ja
mitä vaikeuksia suurilla varastohuoneyhtiöillä oli. He tiesivät, että
Gringleyn laivatelakkayhtiö oli perikadon partaalla vaikka sen osakkaat
toivoivat suuria osinkoja. Samoin he tiesivät, että viranomaiset olivat
kieltäneet Fraserin laiturin käytön, ja heidän mielestään paikka oli
suorastaan häväisty, kun varastohuone muutettiin aivan yksinkertaisesti
autovajaksi.

Fraserin laiturista olisi epäilemättä voinut tulla edullinen
liikeyritys, sillä sinne saattoivat veneet laskea pakovedenkin aikana.
Joko oli pohjaa ruopattu tai siinä kulki luonnollinen kanava. Ja sen
sijaan, että toiset veneet viruivat kallellaan mudassa, Fraserin
laiturilla riitti vettä veneitten köliä myöten.

Mutta pahaksi onneksi Fraserille laituri oli liian lyhyt; siinä ei
ollut tilaa kuin yhdelle alukselle lastin purkamiseen; ja koska lähelle
oli ilmestynyt muita laitureita, niin tulot olivat supistuneet varsin
vähäisiksi.

Wade sitoi veneen kiinni portaihin, nousi laiturille ja harpaten
rautalanka-aidan yli hän lähestyi "Mekkaa". Tuttu ikkuna oli auki,
mutta tarjoiluhuone oli tyhjä. Gollya ei näkynyt missään, eikä muorin
kimakkaa ääntä kuulunut. Wade odotti hetken aikaa, ja sitten uusi
palvelija tuli huoneeseen. Hän hätkähti ja miltei pudotti lautasen
lattiaan nähdessään poliisin niin äkkiarvaamatta.

"Onko Lila kotona?" kysyi John.

Tyttö katsoi häneen epäilevin katsein.

"Lila-neiti on yläkerrassa", hän sanoi.

Lila-neiti? Ei kukaan ollut aikaisemmin antanut sellaista arvonimeä
Lila Smithille.

"Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan alas? Missä Mrs Oaks on?"

Tyttö pudisti päätään.

"En tiedä. Minä en saa puhua kenenkään kanssa. Mrs Oaks on
kieltänyt --" Sitten, äkkiä, ikäänkuin hän olisi keksinyt jotain:
"Oletteko te Mr Wade?"

John nyökkäsi. Tyttö epäröi hetken.

"Odottakaa hiukan", hän sanoi ja poistui huoneesta.

John odotti hyvän aikaa, ennenkuin Lila tuli hänen luokseen. Hän avasi
suunsa hämmästyksestä nähdessään tytön. Hän ei ollut enää mikään halpa
palkollinen; Tuhkimo oli harvinaisen hyvin puettu.

"Hei, Lila --" Wade sanoi, ja sitten hän näki tytön kasvot.

Lila oli itkenyt. Ennenkuin Wade ennätti kysyä yhtään mitään, tyttö
tuli nopeasti ikkunan luo ja tarttui kylmällä kädellään Waden käteen.

"Älkää viipykö täällä!" hän sanoi kuiskaten. "Mrs Oaks on ulkona.
Minulla on hyvä olla ja minä pääsen kouluun, jotta oppisin ranskaa ja
saksaa."

Hän sanoi sen hyvin nopeasti, melkein koneellisesti. Wadestä tuntui,
että hän toisti ulkoläksyn.

"Minne?" Wade kysyi heti.

Lila pudisti päätään.

"En tiedä -- luullakseni Ranskaan. Muori sai minut lupaamaan, etten
puhuisi teidän kanssanne, mutta minun täytyy. Minä pyysin tyttöä
ilmoittamaan, kun te tulisitte. Te näitte minut tuonnoin illalla?"

Wade nyökkäsi.

"Se oli teidän 'kokemuksenne'. Tyhmää, että nostin siitä sellaisen
hälinän -- mutta se ei ollut minulle mieleen. Se saattoi minut
levottomaksi. En tiedä minkä vuoksi."

Vähän väliä Lila käänsi päätään taakse ja kuunteli.

"Lila, mitä se oikein merkitsee? Kuka on kapteeni Brown?"

Hän pudisti päätään.

"En minä tiedä. Hän on aina hyvin ystävällinen minulle, mutta minä
pelkään häntä kauheasti. Uskotteko? Ennen se oli niin ihanaa, kun sain
kaikki nuo kauniit puvut; mutta viime kerralla" -- hän pudisti jälleen
päätään -- "en tiedä, mutta minua peloitti niin kovin."

"Kuka hän on?"

Lila veti syvään henkeään.

"Muori sanoo, että hän on sukulainen, ja kai hän onkin."

John Wade ajatteli nopeasti.

"Voisinko saada tavata teitä jossain yksin? Jos jonakin iltana tulisin
laiturille --"

"Ei, ei, ei!" Lila puhui melkein raivokkaasti. "Te ette saa tulla tänne
illalla."

Hän tiesi jotakin, jotain kamalampaa kuin se kokemus, josta hän oli
kertonut; jotain, mikä todellakin peloitti häntä.

"Te ette saa tulla -- lupaattehan!"

"Voitteko tulla minun luokseni? Menettekö koskaan yksin ulos?"

Wade näki Lilan epäröivän.

"Te voitte lähettää minulle kirjeen. Minä tulen minne hyvänsä", Wade
jatkoi.

Lila katsoi häneen vakavasti.

"Minkä vuoksi?"

Wade epäröi. Syy, miksi hän halusi tavata tyttöä, oli mitä
luonnollisin, mutta hän ei halunnut ilmaista sitä.

"Minä tahdon auttaa teitä, Lila. Tahtoisin tehdä jotakin teidän
hyväksenne; minun luullakseni te olette avun tarpeessa."

Lila pudisti päätään.

"En minä usko, että se käy päinsä... enkä minä halua tavata teitä."

Hän sanoi sen vaikeasti, hengästyneesti, puna, joka oli ollut hänen
poskipäissään hänen tullessaan alas, oli kadonnut, ja hän näytti
kalpealta ja väsyneeltä.

"Minä luotan teihin... te olette niin rehellinen."

Wade hymyili.

"Se kuuluu kummalliselta, mutta soveltuu tilanteeseen. Tiedättekö,
missä minä asun?" Wade kysyi jälleen.

"Kyllä minä tiedän." Lila katsoi Wadea suoraan silmiin. "Pienessä
talossa, joka sijaitsee erillään muista. Sisälle voi päästä keittiön
laakean katon kautta, ja puutarhan toisessa päässä on vanha kaivo."

Wade tuijotti tyttöön, joka äkkiä kääntyi ja kiiruhti pois.

John Wade astui hitaasti pitkin laituria hiljakseen viheltäen. Hänen
talonsa keittiön katto oli laakea, ja yläikkuna oli heikoin kohta hänen
turvapaikassaan. Hän oli luullut, ettei kukaan tiennyt, että puutarhan
toisessa päässä oli kaivo; hänen isänsä aikana se oli peitetty
paksuilla tammilaudoilla ja turpeella. Wade tiesi, miksi Lila oli niin
tarkasti kuvaillut hänen taloaan -- hän oli kuullut kaiken tuon
joltakin, jolla oli ollut erikoinen syy tutkia paikkaa.

John Wade antoi veneen kulkea puolen mailia virtaa ylöspäin, nousi
maihin ja astui hiljalleen takaisin "Mekkaan". Klubin edustalla oli
pieni piha ja kaksi puista penkkiä, joilla tavallisesti istui pari
kolme työtöntä merimiestä ystäviensä kera. He katselivat Wadea uteliain
katsein, kun hän kulki heidän sivuitseen taloon ja puhutteli vanhaa
ovenvartijaa.

"Hän tuli juuri kotiin, Mr Wade. Jos odotatte hetken, niin ilmoitan
hänelle."

John odotti pienessä ikävässä eteisessä, jonka seinillä riippui kehnoja
purjelaivojen kuvia, ja hetken kuluttua mies palasi ja saattoi hänet
muorin pyhäkköön. Muori kaikesta päättäen oli juuri palannut
kaupungilta kotiin, sillä hänellä oli yhä hansikkaat kädessä ja hattu
päässä.

Wade oli valmistunut äkäiseen ja kylmään vastaanottoon, mutta muori oli
kerrankin hyvällä tuulella, vieläpä hymyili armollisesti hänelle.

Heti paikalla Waden huomio kiintyi siihen seikkaan, että huone oli
siistimätön. Vaikka oli jo keskipäivä, ei harjaa eikä tomuriepua oltu
täällä nähty. Muorin poissaolo oli varmaankin siihen syynä, sillä Wade
tiesi, että hän lukitsi aina tämän huoneen mennessään ulos.

"Istukaa, Mr Wade. Suokaa anteeksi, mutta huonetta ei ole tänä aamuna
siistitty."

Ihmisten kasvoissa on joitakin juoruavia merkkejä, jotka eivät koskaan
valehtele. Muorin silmät olivat hyvin väsyneet, hän ei ollut nukkunut
paljon edellisenä yönä.

"Te menitte varmaan myöhään levolle eilen illalla, Mrs Oaks?" sanoi
John ystävällisesti, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.

"Te olette aito salapoliisi, Mr Wade. Ei, en minä valvonut myöhään,
minulla oli päänsärkyä."

"Ja vieraita", sanoi John iloisesti. "Sikarit eivät kuulu teidän
paheisiinne."

Uunissa oli sikarintuhkaa. Huoneessa oli jotakin muutakin, mikä oli
huvittanut Wadea hänen astuessaan huoneeseen. Jotakin, mikä saattoi
hänet salaisesti riemuitsemaan.

"Pari herraa istui täällä tupakoimassa", sanoi muori. "Ihmeellistä,
että te sen huomasitte!"

"Miten Lila voi?"'

"Hänet lähetetään kouluun, jonnekin pohjois-Englantiin -- hänen isänsä
toivoo sitä. Hän on ystävällinen mies, eikö teidänkin mielestänne, Mr
Wade? Ikävä, että hän viettää niin suuren osan elämäänsä merillä."

"Milloinka te luulette, että kapteeni Aikness palaa takaisin?"

Muori ei osoittanut vähintäkään hämmästystä kuullessaan nimen.

"Ei ainakaan kolmeen kuukauteen, ehkäpä ei koko vuoteen. Ja me olemme
nyt saaneet vuokratuksi talon Langras Streetin varrella, Mr Wade."

"Missä Lila on?" kysyi Wade, ikäänkuin ei olisi huomannut, että muori
koetti kääntää hänen huomiotaan muualle.

"Hän on yläkerrassa -- hänellä on päänsärkyä, ja minä käskin hänen
maata."

Muori katsoi Wadeen ja hänen silmänsä näyttivät kysyvän: "Onko hän
nähnyt Lilan?"

"Vai lähtee hän kouluun pohjois-Englantiin. Lila on hiukan vanha
käydäkseen vielä koulua. Asiasta toiseen, läksikö Mr Raggit Lane
yhdessä kapteenin kanssa?"

Nainen nyökkäsi.

"Hänkin läksi merille. Ja Golly myöskin -- hän on ollut laivassa
tarjoilijana aikaisemmin, ja heillä oli miehistä puute. Gollysta ei ole
paljon apua täällä, niinpä annoin hänen lähteä." Ja sitten:
"Toivoakseni, Mr Wade, te ette loukkaantunut siitä, mitä sanoin teille
joku päivä sitten Scotland Yardissa? Minä olin tietenkin hiukan
kiihtynyt, kun poliisi ahdisti minua ja kun tiedän, että te ette pidä
minusta --"

"Sanokaahan minulle, Mrs Oaks: tietääkö kapteeni Aikness, että Lane käy
teillä?"

Wade ampui nuo sanat umpimähkään, mutta ne osuivat suoraan maaliinsa.
Tuo kysymys sai muorin hätkähtämään, hän avasi suunsa sanoaksensa
jotakin, mutta ääntä ei lähtenyt kurkusta, ja hetken aikaa hän oli
aivan hämmentynyt.

"Kuinka niin, sitä en tiedä, Mr Wade", hän sanoi epäröiden. "Minä en
koskaan sekaannu toisten asioihin. Mr Lane ei käy usein täällä, ja minä
olen aina kohdellut häntä kuin ystävää."

Wade tuijotti mietteissään uuniin, mutta hän huomasi sittenkin, että
muori kävi yhä levottomammaksi.

"Te valvoitte yöllä sangen myöhään, se ei ole hyvä teidän
terveydellenne, Mrs Oaks", sanoi Wade.

"Merkillistä, miten aika kuluu, kun kuuntelee ihmisten puhetta. Hänen
-- hän -- eräs herroista täällä kertoi joukon juttuja."

"Toivottavasti te ette halua seurata hänen huonoa esimerkkiään", sanoi
Wade. "Te aioitte sanoa 'hänen armonsa'. Tunnetteko lähemmin lordi
Sinifordia?"

Muori ei vastannut.

"Hän taitaa olla talon hyvä ystävä?"

"Minä olen sanonut teille kaikki mitä tiedän", muori vastasi
harmissaan. John huomasi, että häntä oli turha enää puhutella, ja
niinpä hän hitaasti palasi veneelleen.

Wadella oli kylliksi ajateltavaa. Koska hän ei ollut muuta kuin
ihminen, niin hänen ajatuksensa kiintyivät kaikkein ensiksi Lila
Smithin varoitukseen. Tyttö varmaankin tarkoituksella mainitsi kaivon
sekä mahdollisuuden tunkeutua katon kautta hänen taloonsa. Mutta miten
lordi Siniford oli joutunut tähän sakkiin? Mikä oli hänen suhteensa
"Mekkaan" ja miksi hän oli istunut siellä puolen yötä ja keskustellut
-- ja kenen kanssa? Oli aivan selvää, kuka yksi noista miehistä oli.
Raggit Lane oli turhamainen narri, hän käytti eräänlaista itämaista
hajuainetta joko hiusvoiteena tai hajuvetenä, ja hän oli ollut
"Mekassa" edellisenä iltana. John Wadella oli hyvin herkkä hajuaisti ja
hän tunsi heti Mr Lanen hajuveden tuoksun astuessaan Mrs Oaksin
arkihuoneeseen.

Lanen luultiin olevan merellä _Trojan Sinetissä_, mutta hän oli
luultavasti kaupungissa silloin, kun pankissa Oxford Streetin varrella
tapahtui murtovarkaus.

Salapoliisi vapautui työstään lounaan jälkeen, ja tultuaan kotiin hän
ensi työkseen alkoi tarkasti tutkia taloaan. Keittiön laakealle katolle
oli helppo päästä portaita myöten. Ikkunassa ei ollut ristikkoa,
sisäpuolella oleva koukku oli aivan tavallinen, ja huone, johon
kutsumaton vieras voisi päästä, ei tavallisesti ollut käytännössä.

Hän löysi helposti kaivon, jonka olemassaolon hän oli miltei unohtanut,
sillä hänen isänsä oli istuttanut sen kannelle kukkasia. Matkalla
Scotland Yardiin hän osti pienen sähköhälytyskellon.

Hän otaksui, että hänet oli kutsuttu neuvottelukokoukseen, mutta sen
sijaan hänet käskettiin poliisipäällikön puheille.

"Te saatte erikoistehtävän, Wade", sanoi hän. "Komissaari Elk saa
suorittaa tavallisen työn -- hän on jo aloittanut kuulustelut. Me
toivomme, että te ryhdytte omin päin tutkimaan sitä, mikä tuntuu teistä
tärkeimmältä."

John Wade nyökkäsi silmissään tyytyväinen ilme.

"Sitten lähden suoraa päätä etsimään Annaa", hän sanoi, ja päällikkö
katsoi häneen.

"Annaa? Ah, te tarkoitatte naista, joka antoi takaajan maksaa
puolestaan. Onko hän sekaantunut tähän juttuun?"

"En tiedä. Siitä juuri tahtoisin ottaa selkoa."

"Siniford on saanut haasteen", sanoi poliisipäällikkö. "Asiasta
toiseen, me olemme löytäneet hänen huvilansa. Se sijaitsee Bourne Endin
ja Maidenheadin välillä; pieni talo jokirannassa. Hän vuokrasi sen
kaksi vuotta sitten, mutta vuokra on maksettu eikä ole ollut mitään
ikävyyksiä omistajan kanssa, niinkuin aikaisemmin niin usein sattui."

"Onko hänellä taloudenhoitajatar?" kysyi John, ja sitten hän lisäsi
nopeasti: "Anteeksi; ehkä saan tiedustella asiaa lähemmin
konstaapelilta --"

"Se ei ole tarpeen", hymyili poliisipäällikkö. "Minä tunnen koko jutun!
Ei, hänellä ei ole taloudenhoitajatarta. Hänen palveluksessaan on eräs
mies ja vaimo, jotka asuvat lähiseudulla, ja nämä ihmiset hoitivat
hänen taloaan -- mies piti puutarhan jonkinmoisessa kunnossa,
luullakseni heidät erotettiin palveluksesta viikko sitten. Eräs
miehistämme tapasi heidät, mutta he eivät voineet antaa mitään tietoja
Annasta. Hän tiedusteli Annaa vain ohimennen, niin että jos haluatte,
voitte jatkaa jälkeä siitä, minne hän sen jätti."

Tuntui todellakin ajan hukalta ryhtyä tällaiseen asiaan, jonka tulos
oli kovin epävarma, mutta John Wade ajoi kuitenkin Maidenheadiin.
Kaikkein ensiksi hän kävi Freckly Heathissä tapaamassa sitä
pariskuntaa, jonka lordi oli ottanut huvilan vartijaksi. Ikävän
näköinen mies, jota varmaankin kohteliaisuudesta vain nimitettiin
"puutarhuriksi", avasi hänelle oven.

"Ei, me emme nykyisin ole hänen palveluksessaan, herra", mies sanoi.
"Huvila on ollut vuokrattuna tai se tulee vuokrattavaksi -- en tiedä
kumpaako. Hän maksoi minulle palkkani; hän sanoi, ettei hän tarvitse
enää minua eikä vaimoani. Hänen armonsa on merkillinen mies: Ei voi
koskaan tietää, mitä hän aikoo, eikä palkkakaan ollut suuri; sitä
paitsi ei sitä aina maksettukaan."

Wade kävi erään taloagentin luona ja sai sieltä Reach Cottagen avaimet.
Se oli pitkulainen rakennus, joka sijaitsi noin viidenkymmenen metrin
päässä jokirannasta. Nurmikenttä oli leikkaamatta ja puutarha
hoitamaton. Wade tarkasti taloa ulkopuolelta, mutta häntä huvitti
vähemmän talon rakennustyyli kuin ajotie ja pieni nurmikenttä talon
edustalla.

Raskas auto oli ajanut tietä pitkin; autokori oli ollut pitkä, ja
kuljettajan oli ollut hiukan vaikea saada autoa kääntymään. Wade
saattoi nähdä pyörän jäljet aivan selvästi. Ja maahan oli vuotanut
hiukan paksua öljyä. Seuratessaan ajotietä ulko-ovelle saakka Wade teki
vielä toisenkin keksinnön. Siellä oli joskus ollut portti, mutta se oli
poistettu, ja toisessa portinpielessä hän huomasi tuoreen jäljen,
ikäänkuin sitä vastaan olisi törmätty. Hän mittasi, millä korkeudella
tuo jälki oli, ja totesi, että se oli aivan kurasiiven kohdalla.

Huvilan ulko-ovi oli kapean tien varrella. Pyörien jäljet olivat hyvin
selvät; eräässä kohtaa ne aivan turhan päiten koskettelivat matalan
ojan reunaa. Tiellä oli kylliksi tilaa hyvin isollekin autolle.

Wade tunsi lordi Sinifordin auton -- se oli pieni kahdenistuttava
vaunu; mutta nämä eivät olleet kevyen auton jälkiä. Hän teki seuraavan
johtopäätöksen: autolla oli ajettu tietä pitkin eilen illalla. Siinä ei
ollut lyhtyä, ja siksi oli pimeässä helppo törmätä portinpieleen ja
yhtä helppo ajaa pitkin ojan reunaa tai sen ylikin.

Kun Wade astui huvilaan, niin hän huomasi, ettei mikään huoneista ollut
epäjärjestyksessä; vuoteet olivat siistit ja peitteet paikallaan.
Astiainpesuhuoneessa hän teki havainnon; siellä oli kaksi
pahvilaatikkoa, joihin oli merkitty erään Maidenheadin naisten
vaatetusliikkeen nimi. Hän kirjoitti muistiin nimen ja osoitteen, ja
tarkastettuaan vielä huonetta hän ajoi kaupunkiin ja kuulusteli
liikkeen omistajaa, jonka nimi oli laatikossa.

Naisen puku, hattu, kengät ja sukat oli lähetetty huvilaan vajaa viikko
sitten. Lordi Siniford itse oli tehnyt tilauksen ja maksanut käteisellä
-- välttämätön toimenpide, koska hänen armonsa maine huonona maksajana
ei ollut vielä kokonaan unohtunut.

Sattumalta Wade sai myös selville, mihin aikaan raskas auto oli
lähtenyt huvilasta. Se oli tapahtunut samana iltana, jolloin
murtovarkaus oli tapahtunut Oxford Streetillä, eikä tätä tosiseikkaa
ollut vaikea todeta. Bucksin ja Berkshiren poliisi oli saanut käskyn
pidättää kaikki epäilyttävät autot, jotka saapuivat Lontoosta käsin.
Vahdit, jotka oli asetettu Sloughin ja Maidenheadin välille, tiesivät
kertoa, että raskas limousine-auto oli himmennetyin valoin kääntynyt
maantieltä Burnhamiin päin, mutta sitä ei pidätetty, koska poliisi ei
ollut saanut käskyä tarkastaa Lontooseen ajavia autoja. Sen vasen
kurasiipi oli vääntynyt, mikä piti yhtä portinpielessä olevan jäljen
kanssa. Minne auto oli ajanut, siitä ei voitu saada muuta selkoa kuin
että se oli seurannut Lontooseen johtavaa maantietä.

John Wade palasi takaisin ja suoritti kuulusteluja melkein joka
talossa. Tällainen ikävä, yksitoikkoinen ja tuloksettomalta tuntuva työ
kuului poliisin tehtäviin.

Viimeisessä paikassa, missä hän kävi, hän löysi johtolangan. Se oli
pieni talo rautatien ylimenopaikan läheisyydessä. Siinä kohtaa maantie
kulki rautatien poikki, ja talo, johon hän läksi tiedustelujaan
jatkamaan, oli silmänkantaman päässä ainoa, lukuunottamatta
merkinantajan vajaa. Mies, joka asui mökissä, oli potenut hammassärkyä
ja oli illalla kulkenut puutarhassaan edestakaisin. Hän oli nähnyt
auton, joka oli hiljentänyt vauhtiaan, niinkuin tapana on tehdä,
ennenkuin se saapui rautatien epätasaiselle ylimenokohdalle, ja hän oli
huomannut, että kuljettajan vieressä istui paksussa takissa mies, joka
hiljaa lauloi itsekseen.

"Ei hän oikeastaan laulanut, mutta hän hyräili hyvin kimakalla
äänellä", sanoi isäntä. "Sille on erikoinen sanakin, mutta en muista
sitä --"

"Falsettiko?" kysyi John.

"Aivan niin, herra. Ehkä en olisi sitä huomannutkaan, mutta joku
kurkisti ikkunasta ja käski hänen olla hiljaa."

John suipisti miettivästi suutaan.

"Oliko se, joka lauloi, pienikasvuinen vai iso?" hän kysyi.

Isäntä ei ollut varma; pikemmin hän oli taipuvainen arvioimaan hänet
lyhyeksi... hän muisti, että autonkuljettaja, joka istui laulajan
vieressä, "oli häntä paljon korkeampi".

"Hm", sanoi John, ja palasi kaupunkiin ajatellen henkilöä, jonka tällä
hetkellä olisi pitänyt laulaa falsettia Atlantin ulapalla.

Miksi lordi Siniford oli sekoitettu tähän juttuun? Mistä asiasta hän
oli keskustellut _Troijan Sinetin_ kapteenin kanssa? Miksi hän sen
jälkeen oli ollut yötä "Mekassa"? Jos hänen armonsa edelleen olisi
ollut yhtä ahtaassa taloudellisessa asemassa kuin muutamia vuosia
sitten, olisi arvoitus voinut olla helpommin selitettävissä. Silloin
hän sai pitää hyvänään, mitä hänen onnistui saada muilta; viiden punnan
seteli merkitsi hänelle koko omaisuutta. Mutta nykyisin hänellä oli
hyvät tulot.

John Wade keskeytti ajatuksensa merkiten muistiinsa, että hänen tuli
ottaa tarkemmin selkoa tästä tulolähteestä. Ehkäpä Siniford ei ollut
ensi kertaa tavannut kapteeni Aiknessiä. Näytti siltä kuin tiedustelut
voisivat tässä kohdin johtaa hyvin mielenkiintoiseen löytöön. Mutta
vaikka hänen ajatuksensa olisivat harhailleet miten kauaksi hyvänsä,
niin aina ne palasivat takaisin laulajaan, joka istui kuljettajan
vieressä samassa autossa, joka kuljetti Annaa Lontooseen. Ja tuntui
siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat loihtineet esiin sen henkilön,
johon ne olivat keskittyneet, sillä vielä samana iltana hän näki
miehen, jota hän oli ajatellut.

John oli antanut selostuksen käynnistään Scotland Yardille, oli
kirjoittanut lyhyen pöytäkirjan päivän työstään ja oli menossa siihen
ikävänhajuiseen kaupunginosaan, missä hän asui. Hän ajoi pienen
vilkkaan torin läpi, jollaisia on siellä täällä Lontoon valtakatujen
välissä. Kauppakojuja oli rivittäin katukäytävällä; paloöljy- ja
asetylenilamput levittivät siellä hämärää valoaan, ja katu oli täynnä
köyhiä ostajia, jotka saattoivat täältä saada melkein mitä hyvänsä
sunnuntaipaistista alkaen aina uuteen pukuun saakka.

Osa toria oli varattu puutarhakasveille. Sillä lontoolainen
kasvattaa takapihallaan kukkia, olkoon se miten pieni hyvänsä, ja
katukaupustelijat, jotka tyydyttävät East Endin asukkaiden
maalaisaistia, tekevät hyviä kauppoja. Siellä on tarjona kukkasipuleita
ja taimia, pieniä ruusupensaita, kukkivia orvokkeja, narsisseja ja
leukoijia.

Erään kauppakojun ääressä seisoi mies ostaen orvokkeja, jotka kauppias,
sen mukaan kuin asiakas valitsi niitä, istutti matalaan laatikkoon.
Ostaja valitsi kukat suurella huolella huomaamatta, että hänen takanaan
lainvalvoja seurasi hänen hommaansa mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

Ostaja oli pienenpuoleinen mies, jolla yllään oli karkeat
merimiesvaatteet. Nauhat oli taiteellisesti kiinnitetty hänen
samettihousuihinsa; päässä hänellä oli iso, uusi lakki. Parta oli
ajettu ja nenällä oli isot kultasankaiset silmälasit. John huomasi,
että hän valitsi yksinomaan keltaisia orvokkeja. Kun hän oli saanut
niitä kyllikseen, sulki hän pahvilaatikon, maksoi ja astui nopeasti
kadun poikki kadoten pimeälle sivukadulle.

Huomasiko hän John Waden vai ei, on epätietoista; mutta kun Wade iski
häntä olalle, niin hän säikähti niin että miltei pudotti laatikkonsa
kadulle. Jollei hän heti tuntenut häntä, niin nyt hän ainakin tunsi, ja
hän räpäytti nopeasti luomiaan silmälasien takana.

"Halloo!" hän huusi. "Mitä tämä merkitsee?"

Hänen tarkoituksensa oli puhua äreällä äänellä, mutta luonto ei ollut
antanut hänelle sellaista kojetta, että hän olisi saanut aikaan syviä
ääniä, vaan ääni oli kimakka ja ontto.

"Halloo, ystäväni!" sanoi John iloisella äänellä. "Merimatka on tehnyt
teille hyvää -- se on puhaltanut pois teidän kamalat viiksenne, ja
miten ahavoitunut te olettekaan!"

"En käsitä mitä sanotte", sanoi pieni mies kimakasti ja lisäsi yrittäen
olla loukkaantunut: "Ihme ja kumma, jollei herrasmies saa ostaa
kotiinsa hiukan kukkia --"

"Te ette ole mikään herrasmies, Golly, te olette merimies", sanoi John
ystävällisesti. "Te olette tavallinen työläinen, mutta teillä on
kaunis sielu! Teistä on hauska nähdä pienten kukkien kääntävän
keijukaiskasvonsa aurinkoon -- enkä minä moiti teitä. Se on paljon
vähemmän likaista työtä kuin kananpoikien hoito."

Toinen oli vaiti, mutta kaikesta päättäen kiusaantunut. Hän vaihtoi
orvokkilaatikkoaan toiselta käsivarrelta toiselle.

"Minun luullakseni on sattunut pieni erehdys", hän sanoi. "Omituista,
te luulette minua joksikin muuksi, herra. Mutta poliisithan aina
erehtyvät."

"Te olette varmaankin myös hiukan erehtynyt?" keskeytti John hänet.
"Mistä te tiedätte, että minä olen poliisi? Kertokaahan nyt
merimatkastanne? Varmaankin te tulitte jalkaisin takaisin? _Troijan
Sinetti_ on tällä erää jo tuhannen mailin päässä. Reipas poika te
olette, Golly! Kävelette pitkin Atlantia! Kumma, ettette eksynyt. Oliko
teillä kompassi mukana? Ja miten kapteeni Aikness jaksaa sekä kaikki
muut laivamiehet?"

Hän kuuli Gollyn huokaavan syvään ja tiesi, että hän saisi nyt kuulla
jotakin, mikä oli hiukan lähempänä totuutta.

"Ei teille maksa vaivaa valehdella, Mr Wade, teillä on haukan silmät.
Minä se olen, se on totta. Minä karkasin!"

John Wade pudisti moittien päätään.

"Karkasitte laivasta? Se on rikos, Golly."

"Ei, minä karkasin eukkoni luota. En minä ole ollutkaan merellä", sanoi
pieni mies hengästyneenä. "Meidän kesken puhuen, Mr Wade, minun eukkoni
kanssa ei ole helppo tulla toimeen, enkä minä kestänyt kauemmin, vaan
sanoin suoraan, että nyt minä lähden. Hän ei uskonut sitä, mutta kun
hän huomasi, että olin mennyt, ei hän tahtonut nostaa hälinää, vaan
päätti sanoa, että olin mennyt merille."

Tässä oli hiukan totuuden hajua, ja siksi joku vähemmän epäilevä luonne
kuin John Wade olisi voinut ottaa sen todesta.

"Mistä te tiedätte, että hän päätti niin sanoa?"

"Olen kuullut sen", sanoi Golly nopeasti. "Minä asun nyt yksin ja olen
saanut hyvän toimenkin eräässä -- teekaupassa."

John katseli miehen merimiespukua ja naureskeli.

"Vai teekaupassa? Golly, olenhan minä aina tiennyt, että te
valehtelette, mutta en koskaan olisi uskonut, että voisitte niin
nopeasti keksiä valheen. Olen erehtynyt teidän suhteenne. Teillähän on
oikein nopsa järjenjuoksu. Sellaiset miehet kuin te voivat aina
todistaa alibinsa. Missä te asutte?"

Golly epäröi hetken aikaa.

"En missään erikoisesti. Tällä hetkellä asun eräässä täyshoitolassa."

"Entäs kukat, niiden tarkoituksena on kai koristaa pientä pesäänne?"
sanoi John. "Ei, ystäväiseni, tuo juttu ei vetele! Sitä paitsi ei
teekauppakaan pidä paikkaansa. Minä tiedän, missä toimessa te olette."
John osoitti syyttävästi sormellaan Gollya. "Te olette
kamaripalvelija", hän sanoi.

Mies hätkähti.

"Mitä, herra?"

"Kamaripalvelija", toisti John. "Te istutte autossa kuljettajan
vieressä ja laulatte -- ei teillä ole ääntä nimeksikään, mutta te
yritätte sittenkin. Ja te saatatte hulluja naisia Thamesin rannalta
Lontooseen."

Golly hengitti raskaasti, mutta tointui heti paikalla.

"Paha periköön, jos käsitän sanaakaan siitä, mitä te sanotte, Mr Wade.
Olen ollut rehellisessä työssä. Jos käytte vaimoltani kysymässä, niin
hän voi sen todistaa."

"Mutta eihän teidän vaimonne tiedä, missä te olette", sanoi armoton
John. "Tehän pelkäätte hänen saavan tietää, että olette ajanut pois
viiksenne ja pukeutunut naamiopukuun."

Hän odotti, että Golly puhuisi uudestaan suunsa viereen, mutta pikku
mies oli liian viisas erehtyäkseen toistamiseen.

"Jos olen tehnyt jotain väärää, niin viekää minut poliisiasemalle", hän
sanoi huolettomasti. "Syyttäkää minua! Jatkakaa vain -- en minä pelkää.
Mitä minä olen tehnyt? En mitään! Onko se rikos, jos karkaa vanhan
eukkonsa luota? Onko viiksienajo rikos? Onko rikos, jos ostaa hiukan
kukkia puutarhaansa varten?"

John taputti häntä ystävällisesti olkapäälle.

"Jatkakaa vain, Golly", hän sanoi ystävällisesti. "Kertokaa kaikki
papalle, niin saatte lohdutusta ystävältä. Te läksitte autolla
Cookhamiin hakemaan erästä naista -- minne te veitte hänet?"

Mutta Golly pudisti päätään.

"Minä en ymmärrä mitä te sanotte", hän sanoi äkäisesti. "Minulla on
todisteita --"

Wade muutti heti käytöstapaansa.

"Siinä tapauksessa tulette minun mukanani pienelle kävelylle", hän
sanoi ankarasti.

Hän tarttui Gollya käsipuoleen ja talutti häntä jonkun matkaa
jalkakäytävää pitkin. Hänen tarkoituksensa ei ollut nostaa syytettä
miestä vastaan; ei ollut mitään todisteitakaan, joiden nojalla häntä
olisi voitu syyttää. Golly käsitti sen varmaan, ja kun Wade koetti
jälleen puhua hänelle, harmistui pikku mies.

"Ette te voi minua peloitella, Wade. Kyllä minä tiedän, miten pitkälle
te voitte mennä."

"Älkää närkästykö!" sanoi John. "Minä tahtoisin olla teidän ystävänne."

"En minä tarvitse ystäviä", sanoi Golly vihaisesti. "Ja jos
tarvitsisin, niin valitsisin jonkun paremman."

"Ettekö aio tunnustaa minulle rikollista rakkauttanne, Golly", sanoi
Wade. "Kuka oli se nainen, jonka kanssa te karkasitte --"

"En minä ole karannut minkään naisen kanssa!" intti Golly.

Hänen harminsa oli oikeutettu, ja John odotti juuri tuollaista
purkausta. Mutta pikku miehen vihamielinen äänensävy hämmästytti häntä
kuitenkin. Golly oli sittenkin toinen kuin miksi hän oli häntä luullut.

John Wade oli tällä hetkellä siinä määrin hämmästynyt nähdessään Gollyn
aivan uudessa valossa, ettei hän yrittänyt saada toista jatkamaan
keskustelua, jota menetelmää hän yleensä käytti. Hän oli aina luullut,
että Golly oli kokonaan vaimonsa tohvelin alla ja että vaimo oli paljon
ovelampi ja vaarallisempi kuin mies. Golly oli hänen mielestään
naurettava, säälittävä olio, jolla ei suinkaan ollut mitään huomattavaa
osaa niissä toimenpiteissä, joiden pääkortterina oli "Mekka" tai sen
lähiseudut.

Golly huomasi varmaan, minkä vaikutuksen hänen äänensävynsä oli tehnyt,
sillä hän muuttui heti entiseksi, araksi Gollyksi.

"Mr Wade, te olette hypännyt väärään tynnyriin, niinkuin sanotaan. Minä
en ole tehnyt pahaa kenellekään, ja on häpeällistä ajaa minua tällä
tavalla takaa."

John nyökkäsi.

"Jätetään asia sikseen, Golly", sanoi hän.

John kulki kadun kulmaukseen saakka, ja seisoen lampun alla hän
katseli, kun tuo pieni, naurettava mies katosi pimeyteen. Naurettavalta
hän näytti, sillä housunkannattimet olivat katkenneet, ja housut olivat
aivan liian pitkät hänelle. Hänen naulapohjaisten jalkineittensa kopina
heikkeni heikkenemistään. John Wade kääntyi entisille jäljilleen hiukan
hämillään eikä niinkään vähän uteliaana.

Golly saattoi epäillä, että häntä pidettäisiin silmällä, ja hän
koettaisi kaikella tavalla vapautua takaa-ajajastaan. Se oli tavallaan
etu. Viisi minuuttia myöhemmin Wade tapasi erään salapoliisin, antoi
hänelle Gollyn tunnusmerkit ja toimintaohjeet.

"Etsi hänet käsiisi ja seuraa häntä. Varmaankin hän asuu jossakin
täyshoitolassa. Varsinainen takaa-ajo alkaa huomenna."

Wade palasi pieneen taloonsa, missä hänellä oli useita ongelmia
ratkaistavana. Miksikä Golly oli lähtenyt valepuvussa ostamaan kukkia?
Se oli varsin omituista, että hän parin orvokin vuoksi antautui
sellaiselle vaaralle alttiiksi. Hän muisti, että Golly piti kukkasista
ja että hän oli monta kertaa yrittänyt raivata pientä puutarhaa
laiturin läheisyyteen, mutta kaikesta päättäen nämä kukat eivät olleet
tarkoitetut "Mekkaa" varten.

Vanha entinen poliisi, Henry, joka toimi Johnin palvelijana, tunsi
Gollyn hyvin.

"Sepä merkillistä", sanoi hän, kun John oli kertonut tämän jutun.
"Golly ei ymmärrä paljoakaan puutarhanhoidosta. Koko Wapping tietää,
että hän on karannut kotoaan, ja useimmat luulevat, että hän on
lähtenyt merille. Ehkäpä Oaksin muorikin luulee sitä."

Oli täysi syy lähteä "Mekkaan". John Wade ei kiinnittänyt suurtakaan
huomiota siihen kysymykseen, nostiko hän ehkä riitaa aviopuolisoiden
välillä. Se oli niin vähäpätöinen asia, ettei hän hukannut siihen
ainoatakaan ajatusta. Mutta hän epäili, että hänen uutisensa ehkä eivät
olleetkaan uutisia Mrs Oaksille.

Wade söi yksinkertaisen iltaruokansa ja läksi kulkemaan "Mekkaa" kohti.
Hän käveli usein yksin iltasin, vaikkeivät Wappingin asukkaat sitä
uskoneet ja antoivat siksi hänen kulkea rauhassa. Jokivarkaat, jotka
vihasivat häntä, olettivat, että hänellä oli aina mukanaan aseistettu
vartio, ja se huhu, että hänen ympärillään oli aina joukoittain
salapoliiseja, joilla kaikilla oli revolverit kädessä, pelasti hänet
monesta ikävyydestä.

"Mekan" ulko-ovi oli lukittu, kun Wade saapui paikalle, ja Oaksin muori
avasi sen hänelle. Wade näki jotain, mikä aikaisemmin oli jäänyt
häneltä huomaamatta, nimittäin että eteisen lamppu oli asetettu
kallelleen, niin että se valaisi täysin jokaisen tulijan, mutta jätti
itse eteisen hämärään.

Oaksin muori katsoi häneen pitkään, ja Wade oli huomaavinaan
säikähtyneen ilmeen hänen silmissään. Siitä huolimatta hän ei kysynyt
mitään salapoliisilta, vaan suljettuaan oven astui edeltä
arkihuoneeseen.

Lila oli siellä istuen nojatuolissa, kirja sylissä. Hän kohotti
katseensa, kun John astui sisälle, ja nousi pystyyn. Tyttö näytti hänen
mielestään tavallista kalpeammalta. Hänen kasvoillaan näkyi selvästi
levottomuutta.

"Poistu huoneesta, Lila; minä haluan keskustella Mr Waden kanssa."

Hetken aikaa tyttö tuijotti Wadeen, ja tämä huomasi hänen silmissään
varoittavan ilmeen. Hän avasi huulensa sanoaksensa jotain, mutta muutti
mielensä aikoen poistua huoneesta, mutta Wade pidätti häntä.

"Halloo, Lila! Tutkitteko klassikoita vai luetteko ranskaa?" hän kysyi.

Ennenkuin tyttö ennätti vastata Mrs Oaks työnsi hänet ovelle ja jäi
heidän väliinsä seisomaan, kunnes ovi sulkeutui.

"No niin", kysyi muori äänessään uhmaileva sävy, "mikä tuo teidät
tänne, Mr Wade?"

"Tahtoisin puhua Gollysta. Oletteko saanut häneltä sähkösanomaa?"

Muori ei vastannut, mutta John näki hänen huuliensa puristuvan kokoon.
Jos hän olisi ollut hyvä näyttelijä, tai jollei hän olisi tiennyt, että
Golly oli Lontoossa, olisi hän osoittanut hieman hämmästystä, mutta hän
asettui niin selvästi puolustusasemaan, että Wade huomasi hänen olevan
perillä Gollyn seikkailuista.

"Mihin satamaan laivan oli määrä ensiksi poiketa?"

"Kuulkaahan, Mr Wade" -- muori oli aivan rauhallinen -- "te olette
tavannut Gollyn tänä iltana. Hän soitti minulle. Turhaa on olla
piilosilla: Tietenkään en halua, että kaikki ihmiset tietäisivät hänen
karanneen luotani. Hän oli siksi järkevä, että soitti minulle ja
kertoi, että te tunsitte hänet. Minä en voi kertoa teille hänestä muuta
kuin minkä jo tiedätte. Minulla ei ole enää mitään tekemistä hänen
kanssaan."

"Onpa se surullista", sanoi John lohduttaen.

"Ei siinä ole mitään surkuteltavaakaan. En käsitä, miksi minun
yksityiset huoleni liikuttaisivat teitä, mutta jos haluatte tietää,
niin Golly ja minä emme tule hyvin toimeen, ja mikä vielä pahempi, hän
hieroo liiaksi ystävyyttä noiden jokirottien kanssa. Meidän talomme
joutuu huonoon maineeseen, kun hän alituisesti ostaa jos jotakin noilta
miehiltä. Minä sanoin hänelle, että kärsivällisyyteni oli nyt lopussa."

Muori oli siinä määrin lempeä ja oikeudenmukainen, etteivät hänen
sanansa tehneet vähintäkään vaikutusta John Wadeen.

"Ei suinkaan hän jättänyt teille osoitettansa?"

"Ei", muori sanoi lyhyesti. "Minä vakuutan teille, Golly ei huvita
minua. Ja sitä paitsi, tietysti te sen tiedätte. Kai te olette
lähettäneet joukon miehiä häntä vartioimaan?"

John Waden vilkkaat silmät kiersivät huonetta. Siinä ei ollut mitään
erikoista, mihin kiinnittää huomiotaan, eikä hän voinut muorinkaan
käytöksestä päättää muuta kuin että Golly oli lähtenyt kotoa hänen
suostumuksellaan sekä edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaan.

"Miten lordi jaksaa?" hän kysyi mairitellen.

"En tiedä, mitä te tarkoitatte -- oi, tuo herrako, joka kävi täällä
eräänä iltana? En ole tavannut häntä sen jälkeen."

"Entäs Anna -- missä hän on?"

Muori pudisti päätään.

"En minä tunne ketään Anna nimistä, paitsi erään palvelustytön, joka
kerran oli meillä. Hän oli varsin soma."

John Wade nauroi,

"Nyt teiltä meni hukkaan hyvä tilaisuus, Mrs Oaks. Teidän olisi pitänyt
sanoa, että Anna oli se tyttö, jonka kanssa teidän kevytmielinen
miehenne karkasi."

Wade nousi tuolilta, jolle hän oli muorin kehoittamatta käynyt
istumaan, ja ojensi vartaloaan.

"Minä olen väsynyt. Kävin Maidenheadissä tänään etsimässä sitä tyttöä,
jonka Golly ryösti. Auton numero oli X.P.1102."

Wade ei tiennyt auton numeroa, mutta hän arveli, ettei muorikaan sitä
tiennyt. Muorin kasvojen ilme osoitti epävarmuutta.

"En minä tiedä mitään autostakaan", hän sanoi äreästi.

Wade huomasi, miten muorin ajatukset työskentelivät, ja jos hän olisi
ollut selvänäkijä, olisi hän saanut selville, missä auto oli.

"Se oli iso auto", jatkoi Wade. "Golly istui kuljettajan vieressä, ja
hänet tunnettiin heti. Jos jotakin tapahtuu Annalle --" Wade kiinnitti
teräksensiniset silmänsä muoriin "-- jos esimerkiksi hänen ruumiinsa
löydetään joesta päivän tai parin kuluttua, niin siitä koituu paljon
ikävyyttä teidän miehellenne. Vaikka ettehän te taida välittää siitä,
vaikka hänet hirtettäisiinkin."

Wade keksi tämän hyökkäyksen samassa silmänräpäyksessä. Se perustui
hänen keksimäänsä numeroon. Vaikka muori hillitsikin itsensä
suurenmoisesti, hätkähti hän kuitenkin.

"Ei kukaan aio tappaa häntä --" hän aloitti käheästi, mutta vaikeni
äkkiä.

Wade astui naisen luo ja katsoi häneen.

"Mrs Oaks, te näyttelette typerää peliä", hän sanoi, "ja te olette
pahemmin sekaantunut tähän juttuun kuin aavistattekaan. Te tiedätte
vallan hyvin, että Golly läksi Maidenheadiin hakemaan tuota naista; te
tiedätte, että hän toi hänet Lontooseen, joko 'Mekkaan' tai jonnekin
muualle; te tiedätte, että hänet tuotiin vasten hänen tahtoaan, ja te
tiedätte, miksi hänet tuotiin. Minä sanon vielä kerran, että jos hänen
ruumiinsa löydetään Thamesista tänään, huomenna tai milloin hyvänsä,
niin teidän miehenne ja teidän on varsin vaikea todistaa, ettei teillä
ole mitään yhteyttä tähän -- murhaan." Hän lausui sanan "murhaan"
painolla. "Ja teidän on myöskin vaikea todistaa, ettei teillä ole ollut
mitään yhteyttä kuminaamarimiesten kanssa, jotka ovat suorittaneet
joukon pikkumurhia."

Muori nieli jotain.

"Jos te tiedätte, missä auto on --"

"Minä en tiedä. Minä en tiedä edes numeroa. Minä keksin sen -- minä
tunnustan sen teille, koska huomasin, että painoitte mieleen numeron,
ja jo huomispäivänä te olisitte huomannut, että olin vetänyt teitä
nenästä. Mutta sitä minä en keksinyt, että miehenne nähtiin ajavan
tuossa autossa, enkä myöskään sitä, että minä vangitsen miehenne ensi
tilaisuuden sattuessa."

Hetken aikaa muori oli aivan suunniltaan, mutta äkkiä eräs ajatus
tuotti hänelle lohdutusta. Pilvi poistui hänen kasvoiltaan.

"Ettekö te halua tietää muuta -- Wade?"

"En", Wade sanoi iloisesti. "Älkää vaivautuko saattamaan minua; minä
löydän itse ulos."

Arkihuoneen ovelta muori katseli, kun Wade astui käytävään, ja hän
seurasi häntä katseillaan, sen Wade arvasi, kunnes ovi paukahti kiinni
hänen jälkeensä.

Kun Wade oli ennättänyt puolitiehen rautaportille, niin hän kuuli
jotain putoavan kivitykselle selkänsä taakse. Hän kuuli metallin
kilinää, ja kääntyen taakseen hän otti lampun taskustaan ja valaisi
tietä. Hän näki siinä avaimen, tuollaisen halvan pienen avaimen, joita
käytetään kaikissa halpahintaisissa kaapeissa. Sittemmin hän huomasi,
että avaimeen oli langalla sidottu paperinpala.

Hänellä oli töin tuskin aikaa nostaa se maasta ja pistää taskuunsa, kun
ovi avautui ja valoa tulvi tielle. Oaksin muori seisoi ovella.

"Mr Wade", hän huusi, ja Wade palasi takaisin.

Hän puhui hyvin sovinnollisesti.

"Toivottavasti te ette tuota mitään ikävyyksiä Gollylle", hän sanoi.
"Mitä minä teille sanoin, on totta, enkä minä tahdo, että minun nimeni
vedetään lokaan. Minä koetan ottaa selkoa tänä iltana, missä Golly on,
ja käsken hänen tulla tänne huomenaamulla. Jos hänellä on mitään tietoa
autosta, niin kyllä hän ilmoittaa. Jos haluatte, kutsun hänet tänne, ja
te voitte itse puhua hänen kanssaan."

"Minä tuumin asiaa", sanoi John Wade.

Waden teki mieli pysähtyä ensimmäisen katulampun alle ja lukea, mitä
avaimeen kiinnitetyssä paperissa seisoi. Hän oli aivan varma, että
Lila oli heittänyt sen hänelle. Tyttö oli kertonut nukkuvansa
ullakkohuoneessa talon päätypuolella. Mutta Wade voitti kiusauksen; hän
ei tiennyt, mutta saattoi arvata olevansa valvonnan alaisena.

Henryllä, Waden palvelijalla, oli yksi vika; hän oli hyvin uninen, ja
sattui usein, jollei Johnilla ollut omaa avainta mukanaan, että oli
vaikea saada heräämään tuo mies, joka saattoi nukahtaa kesken
ilta-ateriaakin.

Ikäväkseen John huomasi, ettei hänellä ollut avainta, ja soitettuaan
useampaan kertaan kelloa hän päätti mennä pihan puolelle ja herättää
Henryn kolkuttamalla tarjoiluhuoneen ikkunaan.

Kaikki lontoolaiset pikku talot on rakennettu samaan tyyliin. Täällä,
samoin kuin huvilassa Tangras Roadin varrella, oli rautaportti, joka
erotti talon takaosan sen etuosasta, joskin tämä portti oli vankempi.
Kun Wade aikoi kiivetä portin yli, hän painoi sitä polvellaan ja
huomasi ihmeekseen, että portti antoi myöten. Se oli sitä
ihmeellisempää, kun Henry sulki portin joka ilta kello yhdeltätoista ja
suoritti tämän tehtävän suurella juhlallisuudella.

Wade työnsi portin auki ja astui takapihalle. Mutta tuskin hän oli
kulkenut pari askelta, kun hänen jalkansa törmäsi johonkin ja hän oli
vähällä kaatua kumoon. Sitten hän otti esille lamppunsa ja tutki
estettä. Se ei ollut kovinkaan raskas, sillä hän saattoi jalallaan
työntää sen syrjään.

"Helkkarissa!" sanoi John Wade itsekseen.

Hän näki kaksi laatikkoa, joihin oli istutettu orvokkeja. Ne oli
asetettu puutarhan muuria vasten ja niiden vieressä oli kaksi aivan
uutta lapiota. Kauempana, myöskin muuria vasten asetettuna oli pitkä
teräksinen sorkkarauta. Vielä hän huomasi muutakin tärkeää. Keittiön
oven vieressä oli pyöreä puinen levy, joka oli kyhätty kokoon
vahvoista, ruuveilla toisiinsa liitetyistä säleistä. Puulevy oli tehty
uusista laudoista ja hyvin sirosti.

Ensin Wade tuumi, että Henry hänen tietämättään oli ryhtynyt joihinkin
korjauksiin talossa. Miten kauan nuo tavarat olivat olleet siellä, sitä
hän ei tiennyt, mutta orvokit ainakin olivat vasta tuodut. Hän olisi
voinut vannoa, että toinen laatikoista oli sama, jota hän oli nähnyt
Gollyn kantavan.

"Yhä merkillisempää ja merkillisempää", tuumi John Wade.

Tultuaan keittiön valaistun ikkunan ulkopuolelle hän kolkutti. Verhon
raosta hän saattoi nähdä palvelijansa kyyristyneenä tuolissaan, pää
painuneena alas rinnalle. Kesti viisi minuuttia ennenkuin hän sai hänet
hereille ja toiset viisi minuuttia ennenkuin uninen mies palasi
takaisin ulko-ovelta, jota hän vaistomaisesti oli lähtenyt avaamaan.
Vihdoin takaovi avautui, ja John Wade pääsi sisälle.

"Olen kovin pahoillani, Mr Wade, mutta en nukkunut montakaan tuntia
viime yönä."

Se oli miehen tavallinen puolustus, mutta Wade lopetti sen lyhyeen.

"Mitä nuo tavarat pihalla merkitsevät?" hän kysyi.

"Tavarat?" Henry oli nyt täysin valveilla. "En tiedä mitä te
tarkoitatte."

Hän seurasi Johnia ulos ja katseli ihmeissään kukkia ja työkaluja.

"Tuo näyttää kannelta", Henry koputti kantta rystyillään. "Varmaankin se
on erehdyksessä tuotu tänne. Merkillisintä on, etten kuullut, kun he
kävivät täällä."

"Se on ainoa seikka koko jutussa, mikä ei ole omituista", keskeytti
hänet Wade.

Hän meni omaan huoneeseensa, otti avaimen taskustaan ja irroitti
langan, jolla paperi oli sidottu kiinni. Pari sanaa oli lyijykynällä
kirjoitettu ohuelle, valkealle paperille, joka varmaan oli revitty
jostakin pahviaskista.

"Olkaa varovainen", siinä seisoi. "Tarkastakaa ristikkoa huoneessanne.
Siitä he puhuivat. Olen hirveän peloissani."

Siinä ei ollut nimeä alla, mutta vaikka Wade ei tuntenutkaan käsialaa,
saattoi hän arvata, kuka sen oli lähettänyt. Ristikko? Mikä ristikko?

Hän meni huoneeseensa, jonka hän tunsi yhtä tarkasti kuin omat kätensä,
ja katseli avuttomana ympärilleen. Äkkiä hän muisti jotain ja veti
vuoteensa keskelle huonetta. Seinässä, lattian tasalla, oli
neliskulmainen rautainen venttiili. Hänen isänsä, joka oli
rakennuttanut talon, oli antanut asettaa sen seinään saadakseen
huoneeseen raitista ilmaa, sillä hän ei halunnut pitää ikkunoita auki
asuessaan ympäristössä, joka ei suuresti suosinut häntä. Sillä John
Waden isä oli myöskin kuulunut pääkaupungin poliisikuntaan.

Kumartuen alas John yritti kurkistaa venttiilin läpi. Hän ei ollut
koskaan ennen tarkastanut koko laitetta, mutta hän tiesi, että
ulkoseinässä oli samanlainen ristikko kuin sisäpuolellakin. Aukko oli
niin pieni, ettei siitä voinut mikään sen isompi olio tunkeutua sisälle
kuin kissa.

Varmuuden vuoksi John meni ulos ja valaisi lampullaan venttiiliä. Hän
näki, että ristikko oli poistettu ja että seinässä oli neliskulmainen
reikä. Se oli vastikään poistettu; hän löysi ristikon maasta
puutarhamuurin vierestä ja siinä oli myös muuriruukin kappaleita, jotka
olivat karisseet maahan, kun venttiili oli irroitettu.

Wade palasi sisälle ja tutki salpoja ja ikkunakoukkuja. Sitten hän
kutsui Henryn luokseen.

"Teidän untanne häiritään usein, Henry, eikö totta? Minä tarkoitan
öisin."

"Aivan niin, Mr Wade", sanoi Henry. Hän oli iso, punakka mies ja
hänellä oli pörröiset, harmaat viikset. Ja koska hän oli ollut poliisi,
hän epäili aina.

"Teitä häiritään tänäkin yönä", sanoi John Wade. "Taitaa olla parasta
olla nukkumatta, muuten voitte herätä taivaassa."

Wade aikoi soittaa läheisimmälle poliisiasemalle, mutta ei saanut
vastausta.

"Eikö siellä vastata, herra?" kysyi Henry levottomana. "Omituista --
minä soitin tänä iltana eräälle tuttavalleni."

"Johto on luultavasti katkaistu", sanoi Wade levollisesti.

"Katkaistu?" huusi Henry ihmeissään. "Ketä te haluatte? Minä juoksen
asemalle."

"Jos sen teette, niin luultavasti juoksette viimeisen kerran
eläissänne, Henry", sanoi salapoliisi äreästi.

Hän avasi lukitun pöytälaatikon, otti esille järeäkaliberisen
revolverin, tyhjensi makasiinin ja tarkasti huolellisesti jokaista
patruunaa. Talon ainoassa pienessä vierashuoneessa oli laatikossa
sotamuistoja, joita hän oli kerännyt Ranskassa sodan aikana.

"Taitaa olla parasta mennä nyt levolle, lukitkaa te ovet, sammuttakaa
tulet keittiöstä. Minä menen omaan huoneeseeni", sanoi Wade annettuaan
Henrylle tarpeelliset, mutta varsin hämmästyttävät määräyksensä.

Kello puoli yksi viimeinenkin tuli talossa oli sammunut. Nyt seurasi
koko tunnin kestävä täydellinen ja varsin tukala hiljaisuus. John Wade
istui vuoteellaan uskaltamatta tupakoida, ja Henry, täysin valveilla
kuin ainakin mies, joka pelkää kuolemaa, vartioi pienessä huoneessa,
jonka ikkunat antoivat keittiön katolle.

Kun kello eteisessä löi neljännestä vaille kaksi, kuuli salapoliisi
ensimmäiset äänet. Kuului rapinaa ristikon ulkopuolelta; hyvin
hiljaista ääntä, mikä ei olisi herättänyt häntä, jos hän olisi
nukkunut. Hän ei olisi sitä kuullut, jollei hän olisi tottunut
keksimään kaikkia epätavallisia ääniä. Sitten --

S-s-s-s-s-s-s-s-s-s!

Ääni tuli venttiilistä ja oli kovempi kuin mitä Wade oli odottanut. Hän
ryhtyi valmistuksiin ja astui sitten lattialle. Suhiseva ääni jatkui
varmaan, vaikkei hän voinut sitä enää kuulla.

Kymmenen, viisitoista minuuttia kului, ja kumartuen kolmannen kerran
alas hän huomasi, että venttiilin ulkopuolinen ristikko oli asetettu
paikalleen. Hän näki hämärän valon tunkeutuvan ristikon läpi, ja
lähestyen ovea hän avasi sen äänettömästi, sulki sen jälkeensä ja läksi
toverinsa luo.

Henry ei kuullut hänen tuloaan, vaan hätkähti, kun John Wade laski
kätensä hänen olkapäälleen. He seisoivat vieretysten, ja sitten he
näkivät epäselvän hahmon ilmestyvän keittiörakennuksen katolle. Pian
ilmestyi toinen ja vielä kolmas. Heidän pituudestaan ja liikkeistään
päättäen he olivat kiinalaisia.

Yksi miehistä tuli lähemmäksi, kosketti ikkunaa ja näytti piirtävän
ison ympyrän. Samassa pyöreä ruudunkappale irtaantui ikkunasta; käsi
tunkeutui sisäpuolelle ja avasi koukun, ja ikkuna avautui äänettömästi.
Miehet tunkeutuivat toinen toisensa jälkeen huoneeseen ja vetivät
uutimen ikkunan eteen. Samassa hetkessä John Wade sytytti valon.

Ensimmäinen miehistä tuijotti naamarinsa takaa ja sitten hänen kätensä
kohosivat ylös. Toinen hyökkäsi ikkunan luo, mutta Henry tarttui häntä
kurkkuun ja ja heitti maahan. Kolmas alistui vastustamatta kohtaloonsa.

"Jos päästätte yhden ainoankin äänen, niin ammun!" huusi Wade. Oli
välttämätöntä huutaa, sillä kaikilla viidellä miehellä oli
kaasunaamarit kasvoillaan.

Vangit pantiin käsirautoihin ja kahlehdittiin kiinni toisiinsa, ja
sitten heidät työnnettiin tylysti portaita alas alakerrokseen. Wade
jätti Henryn vartioimaan heitä ja palasi huoneeseensa avaten kaikki
ikkunat. Ulkonaolija odotti varmaankin tätä toimenpidettä, vaikka Wade
ei voinut nähdä ketään.

Hän meni sitten portaita alas, avasi ulko-oven varovasti ja astui
pienelle etupihalle. Mies, joka seisoi portilla, kiiruhti nopeasti
hänen luokseen.

"Onko selvä --", hän aloitti, mutta huomasi Waden pituudesta
erehtyneensä.

Mies kääntyi juostakseen karkuun. Wade hyppäsi matalan aitauksen yli ja
tarttuen miehen kaulukseen käänsi hänet ympäri. Hän näki jotakin
kiiltävää ja löi miehen käden alas, jolloin revolveri putosi maahan ja
laukesi. Hän kuuli kuulan viuhuvan pensaitten läpi, jotka reunustivat
tietä, ja iskevän muuria vasten.

Wade irroitti oikean kätensä ja löi. Mies pujahti hänen käsivartensa
alitse ja juoksi kovalla vauhdilla katua ylöspäin. Salapoliisi aikoi
seurata hänen jäljessään, mutta aavistaen vaaran uhkaavan hän
kääntyikin takaisin -- ja aivan viime tingassa: tumma, lyhyenläntä olio
ilmestyi pimeästä; joku heitti puukon. Se ei osunut Wadeen, vaan putosi
kilisten jalkakäytävälle.

Vain sekunnin verran Wade epäröi; poliisina hän inhosi aseiden käyttöä,
mutta nyt vaara oli hyvinkin suuri. Hän ampui lähintä miestä kohti, ja
niin pian kuin laukaus pamahti, kuului hurjaa jalkojen töminää, ja
ahdistajat pakenivat joka ilmansuuntaan.

Katu oli täynnä pieniä kujia ja solia, ja Waden talon ohitse kulki
kaksi kapeata kujaa rantakadulle, jonka varrella oli rivi tavaravajoja.
Wade kuuli poliisin pillin äänen, ja hetken kuluttua toisenkin, ja
sitten hän näki poliisien juoksevan vastaansa.

Ovet ja ikkunat avautuivat. Näytti siltä kuin tämän likaisen kadun
asukkaat olisivat valvoneet ja odottaneet jotain edeltäkäsin
suunniteltua murhenäytelmää, sillä katukäytävälle ilmestyi joukko
ihmisiä puolipukimissaan.

"Ei, kukaan ei ole vahingoittunut", sanoi John ottaen kaasunaamarin
kasvoiltaan. "Viheltäkää ja kutsukaa joitakin miehiä tänne, mutta älkää
tunkeutuko tuon oven sisäpuolelle, jos henkenne on teille kallis."

Sillä välin myrkyllinen kaasu, jota oli ristikon kautta tungettu
huoneeseen, oli levinnyt portaihin. Wade asetti naamarin kasvoilleen
ennenkuin hän astui sisään ulko-ovesta, jonka Henry hänelle avasi.
Kaikki kolme vankia, jotka naamareissaan olivat kauhistuttavat
katsella, kyyköttivät portaitten alapäässä, ja kun toisia poliiseja
saapui avuksi, työnnettiin miehet kadulle. Poliisi muodosti ketjun
karkoittaen uteliaat katselijat kauemmaksi, sillä vaikka kaasu hajaantui
tunkeutuessaan ulos talosta, oli se sittenkin kyllin vahvaa
vahingoittaakseen niitä, jotka hengittivät sitä keuhkoihinsa
laimennetussakin muodossa.

Päivä alkoi valjeta, ennen kuin poliisiketju hajaantui ja talossa
voitiin liikkua ilman suojelevaa naamaria.

Laite, jonka avulla kaasu tunkeutui huoneeseen, keksittiin heti
paikalla; se oli teräksinen silinteri, jossa oli torvi ja kumikoppa.
Kevyet bambutikapuut, joita työssä oli käytetty, löytyivät talon
pohjoispuolelta.

Mutta tärkein löytö tehtiin vasta päivän valossa. Puutarhan päässä oli
syvä kaivo, ja kukkapenkki oli hävitetty ja multa heitetty kaivoon.
Uusi kaivonkansi oli tuotu kaivon reunalle ja sen vieressä olivat
molemmat orvokkilaatikot.

Murha oli niin tarkasti suunniteltu, että se herätti Waden ihailua.
Yksin orvokkien tilalle, jotka Henry oli istuttanut kaivonkannelle, oli
hankittu uudet aivan samanlaiset, ja tarkoituksena oli, että ne
peittäisivät yöllisten työntekijöiden jäljet.

"Meidän molempien", sanoi Wade juodessaan kuumaa kahvia, "pitäisi
oikeastaan nyt olla kaivon pohjassa, eikä kukaan olisi voinut aavistaa,
minne me olisimme joutuneet. He ovat lähettäneet väärän sähkösanoman
Doverista selittääkseen minun poissaoloani kaupungista."

Henry pudisti päätään.

"Nuo kukkaset tuottavat minulle päänvaivaa. Jos mies, joka toi
kukkaset, saadaan kiinni, niin --"

"Aivan niin", sanoi John Wade ja läksi etsimään Golly Oaksia.




VIII


Päivä oli juuri valjennut, ja "Mekkaan" johtavalla tiellä oli varsin
vähän väkeä. Juuri kun John Wade kääntyi kadulle, jonka varrella klubi
sijaitsi, kuului pimeästä, kapeasta, jokirantaan päättyvästä solasta
ääni, joka huusi häntä. Hän kääntyi taakseen.

"Älkää menkö kauemmaksi, Mr Wade. He odottavat teitä."

Wade astui juuri solan ohi, kun hän kuuli varoituksen, ja tehden
täysikäännöksen hän kiiruhti takaisin. Ääni oli Lilan.

"Mitä ihmettä --" hän aloitti.

Samassa jokin iski hänen jalkaansa vasten, hän kompastui ja tuli
vedetyksi solaan, Lilan käsi tarrautui lujasti hänen takkiinsa ja veti
häntä yhä syvemmälle.

"He tiesivät, että te tulisitte yksin... he väittivät, että te
tulisitte yksin", tyttö läähätti.

Wade näki kuin sumun läpi, ettei Lila ollut täysissä pukimissaan.
Hänellä oli vanha miehen päällystakki yöpukunsa päällä; jalat olivat
paljaat. Wade koetti päästä irti, mutta pelkonsa vallassa tyttö ei
hellittänyt otettaan. Hän veti Waden aivan veden rajaan, missä pari
liukasta porrasta johti veteen. Joki oli sumun peitossa ja sen läpi
häämöittivät lastilaivojen liikkuvat valot.

Wade tunsi omituista heikkoutta, ja kun tyttö työnsi hänet pieneen
veneeseen, oli hän vähällä kaatua laidan yli veteen, Lila hyppäsi heti
jäljessä, irroitti köyden ja sousi pitkin vedoin keskelle jokea.

Sola, jonka läpi he olivat kulkeneet, katosi näkyvistä. Katulamput
olivat sammutetut.

"Miksi te tulitte? Miksi te tulitte?" nyyhkytti Lila soutaen voimainsa
takaa.

Wade katsoi taakseen ja näki äkkiä kaksi valoviivaa; ei kuulunut muuta
kuin kaksi kumeaa loiskahdusta veneen reunaa vasten ja ikäänkuin
äkäisen ampiaisen surinaa. Ja sitten hän näki poliisiveneen kulkevan
hitaasti sumussa vasten virtaa. Hän huusi heille. Taaskin kuula lensi
solasta, ja Wade näki vesisuihkun sillä kohtaa, mihin se osui.

Lilakin oli nähnyt veneen, joka lisäsi vauhtia ja lähestyi nyt heitä.
Hetken kuluttua veneet olivat rinnatusten.

Jo ennenkuin John Wade nostettiin poliisiveneeseen, hän tiesi, että
kuula oli osunut häneen. Hänen jalkineensa olivat punaiset ja
kiiltävät. Mutta hän ajatteli vain tyttöä. Niin pian kuin Lila
nostettiin toiseen veneeseen, pyörtyi hän.

Poliisivene kääntyi myötävirtaan ja laski täydellä vauhdilla lähimmän
poliisiaseman rantaan, ja siellä kuuma kahvi ja konjakki sai tytön
hereille. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, vaikka hänet peitettiin
lämpimiin peitteihin, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, kun
John, jonka jalka sillä välin oli sidottu, tuli häntä katsomaan. Mutta
hän oli kuitenkin jo saavuttanut tasapainonsa, ja kun Wade pyysi häntä
kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, niin hän pudisti vain päätään.

"En minä tiedä. Se oli kuin kauhea painajaisuni... En minä voi kertoa
teille, en saa kertoa teille. Mutta minä olin niin levoton teidän
puolestanne, että juoksin ulos estääkseni teitä..."

"Joku tiesi, että olin tulossa 'Mekkaan' ja että olin yksin: sitäkö te
aioitte sanoa?"

Lila ei vastannut.

"Ja he väijyivät minua. Mrs Oaks tiesi kai sen?"

Lila pudisti päätään.

"Minä en voi sanoa mitään", hän sanoi ja alkoi nyyhkyttää.

Rauhoituttuaankaan tyttö ei kertonut muuta, kuin että hän oli nähnyt
kaameaa unta.

Elk saapui pääasemalta ja keskusteli Mrs Oaksin kanssa, joka peläten
kuulustelua oli tullut poliisiasemalle tiedustelemaan tyttöä.

"Jollei Lila kerro mitään", sanoi Elk John Wadelle, "niin ei ole
minkäänlaista todistetta, jonka nojalla voisimme saada 'Mekan' väen
kiinni. Suurin osa klubin asukkaista väitti, etteivät he olleet
kuulleet mitään yöllä, ja yksi heistä vannoi, ettei Mrs Oaks ollut
poistunut huoneestaan ennenkuin aamulla -- vaikka mistä hän saattoi
sitä tietää, tekisi mieleni kysyä. Joka tapauksessa olisi järjetöntä
nostaa hälinää."

"Tyttö on kuitenkin kuullut jotain. Hän tiesi, että he aikoivat tulla
minun kotiini", sanoi John.

Lila oli viety hoidettavaksi erään salapoliisikonstaapelin luo, ja
sinne Mrs Oaks läksi kestettyään kokonaisen tunnin komissaario Elkin
ristikuulustelua, sillä tuolla miehellä oli aivan erikoinen taito
asettaa ikäviä kysymyksiä.

Suureksi harmikseen muori tapasi John Waden Lilan vuoteen ääressä; se
tuotti hänelle myöskin pettymystä, sillä taaskin oli Wappingissa
kierrellyt sellainen huhu, että kuminaamarimiehet olivat saaneet John
Waden kiinni. Tuntui hiukan omituiselta, että muorin ensimmäinen
kysymys kohdistui Johniin.

"Vain pieni ihohaava, rakas sisareni", sanoi John Wade iloisesti. "Se
näyttää vakavalta, mutta sitä se ei ole. Minä pääsen kompuroimaan
molemmin jaloin. Kertokaa kaikille ystävillenne, että toivon päivän tai
kahden jälkeen olevani taas täydessä työssä."

Silloin vasta Mrs Oaks muisti velvollisuutensa tätinä, joskin hän
kaikkein ensimmäiseksi moitti tyttöä.

"Miksi ihmeessä sinä karkasit ulos keskellä yötä, Lila?" hän kysyi
kimakalla, valittavalla äänellä. "Sinä säikähdytit minut ja sitä paitsi
sait aikaan aika hälinän naapuristossa. En eläissäni ole ollut niin
kiihtynyt!"

Hän oli nytkin kiihtynyt; hänen sisiliskosilmänsä olivat vihasta
punaiset, kun hän iski ne tyttöön.

"Lila käveli unissaan", sanoi Wade hyvin ystävällisesti. "Ikävä
tottumus, niinkuin tiedätte. Onko Gollyllä tapana kävellä unissaan?"

Mrs Oaks ei kiinnittänyt huomiota Waden pilaan.

"Lähde nyt kotiin. Auto odottaa --"

"Minulla on lääkärintodistus", keskeytti John Wade hänet rauhallisesti.
"Lilaa ei ole lupa siirtää minnekään kolmeen päivään, ei autolla eikä
ambulanssilla -- eikä myöskään kiinalaisten ystävienne avustuksella."

Mrs Oaks vapisi vihasta, mutta tavattomalla itsehillitsemiskyvyllään,
jonka John oli jo aikaisemminkin todennut, hän hillitsi raivoaan ja
hymyili näyttäen miltei hyväntuuliselta. Ja hän alkoi tiedustella Mr
Waden omia asioita.

"Onko todellakin totta mitä olen kuullut? Koko Wapping puhuu siitä",
hän sanoi. "Onko teidän taloonne murtauduttu? Kylläpä nuo roistot ovat
rohkeita, kun murtautuvat kuuluisan salapoliisin taloon! Minun vuoroni
on varmaan ensi kerralla -- vaikka eihän minulla ole rahaa..."

John Wade kuunteli ja piti silmällä naista, jotta hän ei ainoallakaan
sanalla tai merkillä saisi järkytetyksi Lilan päätöstä. Hänen
kestävyytensä oli aivan ihmeellinen ja turhaan koetettuaan päästä
puheisiin tytön kanssa hän läksi salapoliisin saattamana ovelle.

"Pitääkö tytön olla täällä kolme päivää?" kysyi Mrs Oaks. "No, sitä ei
kai voine auttaa. Miksi hän yleensä läksi ulos, sitä en voi käsittää --
varmaankin hän käveli unissaan! Salaperäinen juttu."

Salaperäinen juttu se oli John Wadellekin, sillä Lila ei ollut
selittänyt, miksi hän oli juossut ulos kadulle varhain aamulla miehen
vanha päällystakki yöpukunsa suojana. Mutta hän päätti ottaa selkoa
tästä salaperäisestä asiasta, joskin tyttö tähän saakka oli ollut
kaikkea muuta kuin halukas vastaamaan tiedusteluihin.

Kun Wade palasi tytön luo, oli poliisin vaimo huoneessa ja syötti
Lilalle kuumaa lihalientä. Wade odotti kärsivällisesti, kunnes toimitus
oli päättynyt ja nyökäyttäen päätään pyysi vaimoa odottamaan häntä oven
ulkopuolella.

Hän huomasi tytön hiukan hymyilevän, kun hoitaja poistui, ja Wade
hymyili myöskin.

"Te voitte nyt paremmin?"

"En kyllin hyvin voidakseni vastata kysymyksiin", Lila sanoi
levollisesti. "Tietysti teidän tarkoituksenne on ruveta kyselemään, vai
kuinka?"

"Se kuuluu minun ammattiini -- minä olen maailman kysymysmerkki", Wade
sanoi nostaen tuolin vuoteen ääreen.

"Te aiotte kysyä minulta, minkä vuoksi olin kadulla, miksi heitin
maahan kirjelipun, kun te poistuitte 'Mekasta', -- ja paljon muuta --
mutta minä en aio vastata teidän kysymyksiinne", sanoi tyttö.

Se oli hyvin vähän lupaava alku, mutta Lila määritteli hiukan tarkemmin
päätöksensä.

"En voi kertoa teille mitään, saattamatta muita ihmisiä pulaan. Mrs
Oaks... en minä pidä tädistä erikoisesti enkä myöskään Golly-sedästä.
Mutta olen käyttäytynyt hyvin pahoin kuuntelemalla lattian läpi...
oikeastaan en kuullut paljon -- vain sen, että he puhuivat ristikosta
teidän talossanne... ja --"

Tyttö epäröi, ja Wade tunsi vaistomaisesti, että Lila ajatteli
keskustelua, jonka hän oli kuullut, ennen kuin kauhuissaan pakeni
"Mekasta" voidakseen varoittaa häntä. John Wade oli pahassa pulassa.
Hän olisi voinut kohdella yhtä hienotunteisesti jotakuta muutakin
tyttöä, mutta kiusaus saada Lila puhumaan oli sitä suurempi juuri
siksi, että hän oli Lila.

Hän nousi ja kävi istumaan vuoteen reunalle ja tarttui tytön laihaan
käteen. Lila ei pannut vastaan, mutta ei yrittänyt myöskään vetää pois
kättään.

"Rakas ystävä, olen kahden vaiheilla teidän suhteenne. Minä pidän
teistä todellakin."

Tyttö punastui ja katsoi salapoliisiin nopeasti ja kiihkeästi ikäänkuin
hän olisi etsinyt hänen kasvoistaan vakuutusta hänen sanoilleen. Wade
hämmentyi hiukan, mutta sitten tytön raskaat silmäluomet painuivat
alas, ja hän sanoi:

"Pidätte minusta?... Miten lystikästä!"

Wade oli siksi hienotunteinen, ettei hän jatkanut tätä
keskustelunaihetta.

"Koska pidän teistä, niin asetan teidät ensi sijaan -- ennen
poliisinvelvollisuuttani. Te kuulitte jotakin, mikä pakotti teidät
juoksemaan kadulle; te luulitte, että joku aikoi tappaa minut.
Kuulitteko te Gollyn puhuvan?"

"Gollyn... Mr Oaksin? Minä luulin, että hän oli merillä... eikö hän
lähtenyt merille?"

Wade väisti kysymyksen.

"Ei voi koskaan tietää, mitä Golly voi keksiä", hän sanoi kevyesti. "Te
ette siis kuullut hänen ääntänsä -- ei edes hänen lauluaan? Ettekä te
suinkaan ole kuullut mitään Annastakaan?"

Wade tarkasti Lilan kasvoja tehdessään tämän kysymyksen; mutta kaikesta
päättäen ei Anna merkinnyt hänelle mitään.

"Anna on eräs nainen, jota minä etsin. Minä oletin, että hänen matkansa
olisi voinut päättyä 'Mekkaan'", Wade selitti. "Entäs lordi Siniford;
tunnetteko te hänet?"

John Waden huomio oli viime päivinä ollut erikoisesti kiintynyt
Sinifordiin.

Hänen hämmästyksekseen tyttö nyökkäsi myöntyvästi.

"Olen minä tavannut hänet. Eikö se ole ihmeellistä, että Mrs Oaks
tuntee oikean lordin? Lordi Siniford on tuntenut minut jo kauan --."

"Kuka sen sanoi teille?" John Wade kysyi hämmästyneenä.

"Mrs Oaks sanoi sen. Mutta sitten hän peruutti sanansa ja väitti
erehtyneensä. Mutta tietysti minä ymmärsin siitä, että lordi on
tuntenut minut, vaikka minä en olekaan nähnyt häntä aikaisemmin. Hän on
hyvin ystävällinen" -- tyttö epäröi -- "niin, hän oli varsin
ystävällinen, mutta --"

"Mutta mitä?"

Lila pudisti päätään.

"Aivan totta, hyvin ystävällinen. Hän on ollut hyvin kohtelias ja
ystävällinen minulle."

"Milloin te näitte hänet viimeksi?"

"Pari päivää sitten." Lila pudisti päätään. "En muista milloin. Hän oli
siellä eilen illallakin --"

Lila vaikeni äkkiä ja puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen
itseään puhumasta liikaa.

"Oliko hän siellä eilen illalla?" kysyi John.

"En minä voi kertoa." Ja sitten käsi, jonka Lila oli vetänyt pois,
ojentui vaistomaisesti ja taputti Waden kättä. "Minä pelkään -- minä
pelkään kauheasti", hän sanoi hengästyneenä. "Jotakin kauheaa tapahtuu,
mutta en minä sitä ymmärrä... se kohdistuu teihin; siksi olen niin
levoton."

Lila oli hetken vaiti ja kysyi sitten veitikkamaisesti hymyillen:

"Oletteko mielissänne, kun minä olen teidän tähtenne huolissani?"

Wade nyökkäsi.

"Minä tarkoitan, tuntuuko teistä samalta kuin minustakin, kun tiedän,
että te olette ollut levoton minun tähteni?... Kyllä minä tiedän, että
te joskus olette levoton?"

"Hyvinkin usein", Wade sanoi, ja hänen äänensä oli omituisen käheä.
Hetkeksi häneltä unohtuivat kaikki velvollisuudet sekä toiveet saada
tytöltä tietoja. Mutta Lila itse muistutti häntä tästä laiminlyönnistä.

"Kuka on Anna...? Eräs nainen tuli eräänä iltana. Hän itki -- minä
kuulin hänen äänensä ja ihmettelin, kukahan hän oli. Hyvin harvoin
meillä käy naisia. Viimeksi tuli eräs upseerin rouva: hän nosti hirveän
metelin, ja Mrs Oaks kertoi, että upseerilla oli toinen vaimo -- eikö
se ole kamalaa?"

"Kauheaa", sanoi John koneellisesti.

Poliisikonstaapelin vaimo tuli samassa huoneeseen; hän oli
hyväntahtoinen ihminen, joka aikoinaan oli ollut sairaanhoitajatar.

"Nyt teidän pitää lähteä, Mr Wade", hän sanoi hymyillen. "Te ette saa
kysyä nuorelta neidiltä yhtään mitään ennenkuin hän on nukkunut."

John Wade ajoi takaisin poliisiasemalle. Hän kulki ontuen, mutta
oikeastaan haava hänen jalassaan ei tuottanut hänelle sanottavaa
kipua eikä vaivaa. Kuula oli kulkenut kahden lihaksen välitse
vahingoittamatta kumpaistakaan, ja lääkäri oli vakuuttanut, että jos
hän olisi alallaan, niin haava parantuisi parissa päivässä. Mutta hänen
oli aivan mahdoton olla poissa työstään.

Kaikki salapoliisit, joita ei välttämättömästi tarvittu muualla,
kutsuttiin paikalle, ja sitten ryhdyttiin järjestelmällisesti tutkimaan
kaikkia majataloja, joita itämaiset merimiehet suosivat. Ei ainoatakaan
laivaa, jossa miehistö olisi ollut kiinalainen, ollut saapunut
viimeisen vuorokauden kuluessa, ja kaikki kiinalaiset, jotka asuivat
tässä piirissä, olivat tunnettuja -- muutamia harvoja lukuunottamatta
he olivat hyvämaineisia ja lainkuuliaisia niinkuin yleensä vieraissa
maissa asuvat kiinalaiset ovat. Englannin poliisit eivät osaa heidän
kieltään. Mutta kiinalaisen siirtolan johtajien joukossa oli useita
tunnettuja henkilöitä, jotka saattoivat antaa luotettavia tietoja. Kun
tällaisia tarkastuksia pantiin toimeen, niin he tiesivät, että poliisi
ei välittänyt siitä, vaikkapa olisi löydetty joku laiton pelihuone tai
vieläpä joku uusi opiumiluolakin. Tästä johtui, että kiinalaiset
ylipäänsä eivät salanneet mitään. He eivät voineet antaa mitään
selitystä kiinalaisesta joukkueesta eikä murhayrityksestä Wadea
vastaan.

Elk, joka henkilökohtaisesti valvoi tarkastusta, tuli poliisiaseman
ovelle, kun Waden auto pysähtyi portaiden eteen. Ikäväkseen hänen
täytyi myöntää, ettei mitään uutta ollut ilmennyt.

"Nuo kiinalaiset tulivat muualta -- varmaankin he kuuluivat samaan
sakkiin kuin se, joka murhattiin vastikään", hän sanoi. "Ei missään
laivassa ole kiinalaista miehistöä eikä kukaan siirtolan johtajista ole
kuullut eilis-illan tapauksista."

"Ja jos he tietäisivät jotain, niin he valehtelisivat", sanoi John,
mutta Elk pudisti päätään.

"Minä tunnen vanhan San Yin -- hän on köyhä mies, joka olisi vuosia
sitten joutunut ikävyyksiin, jos poliisi olisi tehnyt velvollisuutensa.
Mutta nyt hän on ollut jo pitemmän aikaa kunnon kansalainen, ja minä
olen auttanut häntä jonkun kerran. Totta totisesti, tuo köyhä,
yksinkertainen keltanaama pitää minua veljenään. Tietysti heidän on
pakko joskus valehdella, mutta minä tiedän kyllä, milloin San Yi
yrittää petkuttaa minua."

John Wade puri huultaan.

"Mistä helkkarista he sitten tulivat? Jos _Troijan Sinetti_ olisi
satamassa, niin en kysyisi, mutta se on poissa."

"Laiva on poissa", myönsi Elk levollisesti, "mutta onko miehistö
poissa? Onko kapteeni Aikness poissa? Onko Raggit Lane --"

"Hän on täällä ainakin", sanoi John Wade lyhyesti. "Hän se johti
eilisillan pientä näytöstä."

Wade oli telefonoinut eräälle arkkitehtiliikkeelle, ja hänen
keskustellessaan Elkin kanssa saapui iso kuori, jonka hän avasi.
Kuoressa oli erään rakennuksen asemakaava sekä pari muuta luonnosta.

John Wade tarkasti asemakaavaa ja vihelsi.

"Etkö tunne tätä?" hän kysyi vihdoin. "Se on vanha rakennus, joka
sijaitsi ennen samalla paikalla, missä 'Mekka' nykyään on. Tuossa on
panimorakennus -- osa siitä on vielä pystyssä -- ja tuossa" -- hän
osoitti sormellaan -- "ovat kellarit".

"Mitkä kellarit?" kysyi Elk ja käänsi piirustusta paremmin nähdäkseen.

"Ne ulottuvat koko rakennuksen alle, ja sinne mahtuu vaikka kokonainen
pataljoona kiinalaisia roistoja. Yhdessä kellarissa olen käynytkin --
Golly käytti sitä halkovajana."

Wade kohotti katseensa piirustuksesta.

"Asiasta toiseen, oletko löytänyt Gollyn?"

Elk pudisti päätään alakuloisena.

"Me olemme nuuskineet koko Lontoon. Kolme patrullia tutkii aluetta, ja
neljännen olen lähettänyt joen toiselle rannalle."

Nyt vasta John Waden mieleen juolahti, ettei Mrs Oaks ollut kysellyt
sanallakaan laillista puolisoaan eikä näyttänyt olevan vähimmässäkään
määrässä levoton hänen puolestaan. Wade oli aivan varma siitä, että
muori oli täysin selvillä miehensä toimenpiteistä.




IX


Salapoliisi, jolla on yhtä aikaa kymmenen rautaa tulessa, jotka kaikki
jollakin tavalla liittyvät keskeiseen ongelmaan, seuraa tietysti aina
helpointa johtolankaa suorittaessaan tehtäväänsä: lähinnä piti nyt
ryhtyi tarkasti tutkimaan "Mekkaa". Talossa varmaankin oli enemmän
tilaa kuin miltä näytti. Kiinalaiset rikolliset tarvitsivat suojaa ja
ruokaa, ja Wade oli aina epäillyt että "Mekan" kellarikerros oli hyvin
avara. Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan edullista ryhtyä
hyökkäykseen. Epäilemättä poliisin toimia pidettiin tarkasti silmällä,
ja tieto sen aikeista olisi heti tullut tunnetuksi, niin että saalis
olisi päässyt karkuun ennen kuin varsinaiseen hyökkäykseen olisi
ennätetty ryhtyä.

Oli paljon edullisempaa jättää "Mekan" tutkiminen myöhäiseen iltaan ja
suunnata etsimiset toiseen suuntaan, ja niinpä Wade valitsi sen tien,
joka tarjosi melkein voittamattomia vaikeuksia. Mutta hän oli päättänyt
saada selville, mistä Sinifordin tulot olivat kotoisin ja kuinka tuo
köyhtynyt mies äkkiä oli saanut niin paljon rahaa, että hän saattoi
tuhlata sitä molemmin käsin. Olihan se mahdollisuus olemassa, että
hänen armonsa nautti kuminaamarimiesten avustusta. Sillä joku yhteys
oli heidän välillään olemassa, mutta miten kauan sitä oli kestänyt,
siitä Wade halusi nyt ottaa selkoa.

Poliisi voi ryhtyä monenlaisiin toimiin ja hänen nimensä taikakehä voi
johdattaa hänet suoraan päämäärään, kuitenkin sillä edellytyksellä,
ettei hän ulota tiedustelujaan pankkiin tai pankin asiakkaiden
yksityisasioihin. Pankeilla on hyvin ankarat säännöt, ja John oli liian
viisas käydäkseen suoraan asiaan käsiksi. Hän tiesi, missä pankissa
lordi Sinifordilla oli talletuksensa, mutta hänen oli mahdoton saada
tarkastaa hänen tiliään ilman viranomaisten lupaa, ja sitä hänen oli
mahdoton saada. Yhtä mahdotonta oli saada selkoa Sinifordin
tulolähteestä.

Mutta oli muita keinoja päästä asiaan käsiksi kuin turvautua
jäykkäilmeisten pankkivirkailijoiden apuun. Wade oli jo ryhtynyt
kuulusteluihin ja juuri sinä päivänä löytänyt tärkeän johtolangan.

Joka kuun ensimmäisenä ja viidentenätoista päivänä lordi Siniford sai
sinetillä suljetun kirjekuoren, ja hän oli aina kotona, kun kirje
saapui. Poliisi, joka vakoili Sinifordia, ilmoitti sinä aamuna, että
lordi oli lunastanut vekselin pankista. Tämä vekseli oli varmaankin
ollut samaisessa sinetillä suljetussa kirjeessä, jonka hän oli saanut
samana aamuna, sillä poliisi oli nähnyt hänen ottavan vekselin
kuoresta.

Mutta sillä kertaa Siniford teki tyhmyyden -- ehkä hän oli tehnyt sen
ennenkin, vaikka ei kukaan ollut sitä nähnyt. Hän nosti varsin suuren
summan tuolla vekselillä ja sitten hän rutisti kuoren ja heitti sen
lattialle. Poliisi odotti sopivaa tilaisuutta ja otti haltuunsa kuoren,
joka tuotiin John Wadelle hänen ollessaan vielä poliisiasemalla.

Kuoressa ei ollut painettua nimeä, mutta sen sijaan siinä oli iso
punainen sinetti. Vaikka sinetti oli toisesta reunastaan murtunut, oli
se muuten aivan vahingoittumaton, kun Wade sai sen käsiinsä. Siinä oli
neljä kirjainta -- L.K.Z. ja B.

Liikenimissä käytetään verraten harvoin neljää kirjainta, mutta
asianajajilla se on hyvinkin tavallista. Wade hankki lontoolaisten
asianajajien luettelon ja alkoi huolellisesti etsiä L kirjaimen
kohdalta. Jos nuo kirjaimet tarkoittivat jotakuta lakimiestä, niin oli
helppo löytää hänen nimensä, sillä "Z" oli harvinainen nimikirjain.
Parissa sekunnissa hän löysikin etsittävänsä -- tunnetun liikkeen
Latter, Knight, Zeeland ja Bruder, jonka toimisto sijaitsi Lincoln's
Inn Fieldissä. Hän kirjoitti muistiin osoitteen. Myöhään iltapäivällä
hän ajoi lännen puolelle ja pistäytyi erään tuttavansa asianajajan luo
saadakseen tietoja yllämainitusta liikkeestä.

"Eteviä herroja", sanottiin hänelle, "Latter ja Knight ovat kuolleet,
Zeeland on vetäytynyt syrjään, mutta vanha Bruder hoitaa liikettä. Hän
on mykkä kuin osteri niinkuin kaikki asianajajat, mutta hän on järkevä
mies. Jos kerrot hänelle, mitä haluat tietää, niin varmaankin hän sen
ilmoittaa."

Onneksi Wade tapasi Mr Bruderin hänen pienessä likaisessa toimistossaan
ja odotettuaan hetken hän pääsi hänen puheilleen. Asianajaja oli pitkä,
laiha mies; se osa hänen päätään, joka ei ollut kalju, oli punertavan
tukan peitossa. Hän tarkasteli salapoliisia paksujen, kuperien
silmälasiensa läpi ja vilkaisi sitten hänen käyntikorttiaan.

"Istukaa, Mr Wade", hän sanoi hymyillen hiukan. "Siitä on pitkä aika,
kun viimeksi näin poliisivirkailijan toimistossani -- omatuntoni on
puhdas, sillä olen varma siitä, ettei kukaan asiakkaistani ole joutunut
minkäänlaisiin ikävyyksiin."

"Onko lordi Siniford teidän asiakkaanne?" kysyi John, ja hänen suureksi
hämmästyksekseen asianajaja pudisti ankarasti päätään.

"Ei ole", sanoi hän painokkaasti "hän on -- hm -- hän ei ole minun
asiakkaani."

Hän katsoi tutkivasti hetken aikaa Johniin, ja yhtä selvästi kuin sanat
hänen silmänsä ilmaisivat salapoliisille, että hän oli valmistunut
kuulemaan jotakin ikävää Sinifordista.

Hän tarjosi Johnille tuolia, jonka jouset olivat rikki, ja laski
kätensä ristiin epäsiistille pöydälle.

"No, Mr Wade, mitä te haluatte?"

Johnin mieleen iski tuuma. Puhuessaan hän tunsi selvästi, miten
vaarallisella maaperällä hän liikkui ja että hän saattoi saada
viralliset nuhteet jokaisesta sanasta, jonka hän lausui.

"Minä panen korttini pöydälle, Mr Bruder", hän sanoi. "Minun tehtäväni
on päästä kuminaamarimiesten jäljille, joista te varmaankin olette
kuullut." Asianajaja nyökkäsi.

"Kyllä minä olen kuullut", hän sanoi.

"Tietysti minun täytyy tutkia kaikkia johtolankoja", jatkoi John. "Olen
päässyt perille, että lordi Siniford on tekemisissä miesten kanssa,
joiden epäillään olevan läheisessä kosketuksessa noiden roistojen
kanssa. Tiedän, että hän vielä pari vuotta sitten oli hyvin köyhä,
mutta hänen onnensa on nyt kääntynyt ja hän saa rahoja teiltä. Kun
sanon, että tiedän sen, niin tarkoitan sitä todellakin, ainoastaan
viimeinen väitteeni perustuu oletukseen. Mutta hän saa rahaa jostakin,
ja meille olisi hyvin tärkeätä tietää, mikä hänen tulolähteensä on."

Asianajaja katsoi Wadeen pusertaen huulensa ulospäin.

"Hänen tulonsa ovat täysin lailliset", hän sanoi. "On kyllä totta, että
hän saa meiltä määrätyn summan rahaa. Saako hän rahaa muualtakin, sitä
en tiedä, mutta niinkuin jo sanoin, me emme ole hänen asianajajiaan,
vaan ainoastaan testamentin toimeenpanijoita."

Johnin pettymys oli ilmeinen, sillä asianajaja hymyili.

"Pelkään, että olen pilannut mielenkiintoisen teorian."

"Eipä niinkään", Wade epäröi. "Ei se ollut mikään varsinainen teoria.
Tietenkin, jos hän on perinyt rahoja --"

"Ei hän oikeastaan ole perinyt", keskeytti asianajaja; "hän nostaa vain
korot pääomasta. Vuoden kuluttua se lankeaa kokonaan hänelle."

Asianajaja hymyili jälleen huomatessaan Johnin hämmästyksen.

"Minä puhuin ehkä hiukan salaperäisesti. Mutta miksikä en voisi kertoa
teille sitä, koska itsekin voitte nähdä sen Somerset Housen
asiakirjoista. Eräs meidän asiakkaamme, joka oli lordi Sinifordin
sukulainen, kuoli viisi vuotta sitten jättäen jälkeensä suuren
omaisuuden -- tavattoman suuren omaisuuden", hän lisäsi painokkaasti.
"Omaisuuden olisi oikeastaan pitänyt mennä perinnöksi -- hm -- jollekin
toiselle. En luullakseni voi ilmaista teille muuta, kuin että korot
olivat määrätyt eräälle henkilölle, joka on kuollut, ja ettei pääomaa
voida nostaa, ennenkuin tämän henkilön syntymästä on kulunut
kaksikymmentäyksi vuotta."

"En voi ilmoittaa teille paljon muuta, Mr Wade." Bruder nojautui
taaksepäin tuolissaan, painoi sormenpäät toisiaan vasten ja kiinnitti
epäilevät silmänsä salapoliisiin. "Mutta luullakseni en ole kertonut
myöskään enempää kuin mihin minulla on oikeus."

"Voitteko sanoa minulle testamentintekijän nimen, jonka asioita te
hoidatte?"

Asianajaja tuumi hetken aikaa.

"No niin -- niinkuin jo mainitsin, yksityiskohdista te voitte saada
selkoa Somerset Housessa. Voin siis sanoa teille, että lordi Siniford
saa tulonsa niin sanotusta Pattisonin rahastosta, jolla nimellä lady
Pattisonin, lordi Sinifordin isoäidin omaisuus käy."

Hän nousi, seisoi hetken aikaa pöydän ääressä otsa rypyssä ja sanoi
sitten:

"En tiedä, miksikä en voisi mennä vielä hiukan pitemmällekin; minulla
on viime aikoina ollut ikävyyksiä lordi Sinifordin vuoksi. Hän on
käynyt täällä tiedustelemassa asioita, jotka minun mielestäni eivät
kuulu hänelle, ja meidän välillämme syntyi hiukan ikävä väittely. Sen
jälkeen kirjoitin hänelle neuvoen häntä kääntymään jonkun toisen
asianajajan puoleen. Suoraan sanoen, minä olisin kernaammin tekemisissä
jonkun virkaveljen kuin lordin itsensä kanssa. Niinkuin näette, en
suhtaudu häneen erittäin ystävällisesti."

"Olisiko tahditonta kysyä, mitä tämä väittely koski?"

Taaskin asianajaja tuumi.

"Olisi kylläkin, jos kysymyksen tekijä olisi joku muu kuin poliisi,
jonka liiallinen virkainto on anteeksiannettava. Lordi Siniford pyysi
saada joitakin arvopaperilaatikoita, jotka ovat rahaston omat, kunnes
pääoma luovutetaan hänelle. Minä en suostunut hänen pyyntöönsä ja
kehoitin, niinkuin sanottu, häntä kääntymään toisen asianajajan
puoleen. Hän käyttäytyi varsin hävyttömästi. Luulen, että hän oli
juonut liikaa. Muuta en voi kertoa teille, Mr Wade."

Hän ojensi pitkän, luisevan kätensä ja puristi heikosti Johnin kättä;
sitten hän seurasi häntä ovelle ja sulki sen salapoliisin jälkeen.

Nolo loppu haastattelulle, tuumi John Wade palatessaan Scotland
Yardiin. Mutta jos Siniford oli suuren omaisuuden perijä ja tällä
hetkellä sai nostaa varsin huomattavan eläkkeen, niin miksi ihmeessä
hän oli sekaantunut kuminaamarimiesten hommiin tai miksi hän oli
kapteeni Aiknessin vieraana _Troijan Sinetissä_?

Astuessaan pitkin Bedford Row'ta hän teki äkillisen päätöksen, otti
auton ja ajoi St. James Streetille. Ovenvartija ilmoitti, että lordi
oli kotona, hän oli juuri äsken saapunut.

Eteisessä oli pieni neliskulmainen luukku ja pienellä pöydällä oli pari
pitkulaista pahvilaatikkoa. Wade huomasi laatikossa nimen ja astui
lähemmäksi tarkastamaan sitä. Siinä oli hienon ompeluliikkeen
nimilippu, ja kun hän kohotti laatikkoa, näki hän, että toisessakin oli
naisen puku.

"Ompelijatar tulee koettelemaan nuoren neidin pukuja
keskiviikko-iltana."

Kaikesta päättäen myyjättären tiedonanto.

Kukahan tuo nuori neiti saattoi olla?

"Kenet saan ilmoittaa hänen armolleen?" kysyi ovenvartija mennessään
puhelimen ääreen.

"Wade", sanoi John tuumittuaan hetken aikaa.

Olihan mahdollista, ettei Siniford tahtonut ottaa häntä vastaan; mutta
luultavaa se ei ollut. Jos Wade arvasi oikein, niin lordi Sinifordin
asema oli sellainen, ettei hän epäilysten herättämisen pelosta
uskaltanut kieltäytyä haastattelusta. Waden oletus oli oikea, sillä
vastaus kuului:

"Saattakaa Mr Wade huoneeseeni."

Se oli iso, valoisa huone St. James Streetin puolella. Lordi seisoi
selin tulijaan. Hän näytti virkeältä ja valppaalta ja valmiilta
pitämään puoliaan. John huomasi sen, ja käytti apunaan erästä
ammattinsa kaikkein vanhimpia keinoja: hän laski hattunsa varovasti
tuolille ja veti hitaasti ja huolellisesti hansikkaat kädestään.
Tällainen teko oli usein horjuttanut miehen tasapainoa, joka oli
edeltäpäin keksinyt jonkun jutun puolustuksekseen.

Siniford nyrpisti nenäänsä levottomana.

"No", hän sanoi hiukan kärsimättömästi, "mitä te haluatte, Mr Wade?
Minulla on täsmälleen kolme minuuttia aikaa."

"Minä tarvitsen täsmälleen neljä", sanoi John kylmästi. "Oletteko
kapteeni Aiknessin ystävä?"

Wade heitti tämän kysymyksen ilman minkäänlaista johdantoa ja näki
toisen hätkähtävän.

"Aikness? Merikapteeni? Kyllä, minä tunnen hänet. Hän oli ennen vanhaan
isäni hyvä ystävä, ja joku aika takaperin minulla oli ilo uudistaa
tuttavuutta -- hän on nyt Etelä-Amerikassa."

John Wade nyökkäsi.

"Teidän isänne ystävä? Silloin te kai voitte mennä takuuseen hänen
rehellisyydestään, lordi Siniford?" Wade sanoi kääntämättä katsettaan
punakasta miehestä.

Lordi väänteli itseään kiusaantuneena.

"En minä voi mennä takuuseen mistään", hän sanoi. "Olkaa järkevä, hyvä
ystävä! Minä tunsin -- hm -- isäni tunsi Mr -- kapteeni Aiknessin. Minä
kävin vain kohteliaisuudesta häntä tapaamassa laivalla. Hauska,
suorastaan ihastuttava mies!"

"Entäs Miss Lila Smith? Onko hänkin teidän mielestänne ihastuttava?"
kysyi toinen ystävällisesti..

Lordi Siniford hätkähti kuullessaan Lilan nimen.

"Olen minä tavannut hänet. Jumaliste, komissaari, mitä te tarkoitatte?
Te tulette tänne gentlemanin taloon ja rupeatte ristikuulusteluun?"

"Lila Smith kiinnostaa teitä sangen suuresti?"

John Wade oli nyt voitolla ja sen hän tiesi.

"Minä tunnen hänet -- hän on hyvin herttainen. Ei hän kiinnosta minua
sen enempää kuin --" lordi Siniford kohautti olkapäitään -- "kuin mikä
muu tyttö hyvänsä."

"Hän kiinnostaa teitä kuitenkin siksi paljon, että ostatte hänelle
täydelliset kapiot?" sanoi Wade.

Lordi Sinifordin kasvot punastuivat ja kalpenivat ja muuttuivat sitten
tulipunaisiksi.

"Mitä varten te vakoilette minua? Olkaa varuillanne, komissaari, tai
joudutte minun kanssani tekemisiin! Minä en alistu tällaiseen,
muistakaa se! Minä ostan mitä ikänä tahdon ja kelle hyvänsä. Koska
olette niin hävyttömän utelias, niin sallikaa minun sanoa, että puvut
eivät ole Miss Smithille, ei sinnepäinkään --"

"Ehkä Annalle?" arveli Wade.

Siniford nieli jotain.

"En tiedä, ketä te tarkoitatte", hän sanoi äreästi.

"Minä tarkoitan sitä naista, joka oli teidän talossanne Maidenheadissä
ja joka tuotiin Lontooseen umpiautossa sinä iltana, jolloin
murtauduttiin Oxford Streetin varrella olevaan pankkiin. Te ostitte
joitakin vaatekappaleita Maidenheadissä, jos muistan oikein, lordi
Siniford." Wade astui lähemmäksi. "Olen varoittanut Gollya; sallikaa
minun varoittaa myöskin teitä. Jos tuo Anna löydetään Thamesistä teidän
ostamissanne vaatteissa, niin teillä on varsin ikävä hetki joutuessanne
tutkintotuomarin eteen."

Siniford oli järkyttynyt; hän ei yrittänytkään kieltää tuttavuuttaan
Gollyyn, vaikka hän luultavasti tunsikin Mr Oaksin toisella ja
juhlallisemmalla nimellä. Kaikesta päättäen varoitus ei ollut turhaan
lausuttu. Hän vilkaisi salapoliisiin saamatta sanaakaan suustaan.

"Minä arvaan, mitä te ajattelette", jatkoi John Wade. "Te tuumitte,
ettei tuolle naiselle voi tapahtua mitään, ja kuitenkin samalla
tiedätte, että hänelle voi jotakin tapahtua. Joka tapauksessa te
joudutte varsin ikävään asemaan, jos tämä nainen sukeltaa esille joko
elävänä tai kuolleena."

Lordi Siniford ei ollut mikään hyvä näyttelijä; häntä peloitti. Hänen
lihavat kasvonsa värähtelivät.

"En tosiaankaan tiedä, mistä te puhutte." Lordin ääni oli
hämmästyttävän lempeä. "Varmaankin te olette uneksinut, komissaari.
Minä en tunne ketään Annaa -- sekö hänen nimensä oli?"

Wade ampui nyt umpimähkään.

"Onko Annalla etua Pattisonin rahastosta?" hän kysyi.

Nuoli osui maaliinsa. Sinifordin ruskeat silmät avautuivat kauhusta.

"Pattisonin rahastosta?" hän toisti kimakasti. "Mitä te tiedätte..."
Hän vaikeni hengästyneenä.

"Minä vain otaksuin, ei muuta."

Wade otti hattunsa, keppinsä ja hansikkaansa.

"Mitä te tiedätte Pattisonin rahastosta?"

"Kaiken", sanoi John Wade kohteliaimmalla äänellään ja poistui sitten.

Ajaessaan Yardiin Wade tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut
kyllin hienotunteisesti Lila Smithistä; mutta hän oli varma siitä, että
puvut olivat hänelle. Saattoihan olla hyvinkin yksinkertainen selitys
näille lordin ostoksille. Hän oli, jos huhut pitivät paikkansa, hyvin
altis antamaan lahjoja nuorille naisille, jotka kiinnostivat häntä.
Mutta Wadea huolestutti se seikka, että lordi oli kiinnostunut Lila
Smithiin. Miksi Siniford kävi niin usein "Mekassa" ja mikä veti häntä
tähän epämiellyttävään kaupunginosaan? Vastauksen näihin kysymyksiin
hän voisi ehkä saada illan kuluessa, joskaan hän puolestaan ei uskonut,
että hyökkäys "Mekkaa" kohtaan tulisi johtamaan tärkeimpiin tuloksiin.

Wade tapasi Elkin pienessä epäsiistissä huoneessaan. Elkillä oli
erikoinen kyky saada ympäristönsä epäsiistiksi, sillä hän oli piintynyt
toisten ihmisten sikarien polttaja ja hän vihasi raitista ilmaa. Laiha
salapoliisi kirjoitti hitaasti ja suurella vaivalla, mutta hän laski
kynän kädestään, kun John astui huoneeseen.

"Kaikki on järjestetty tämän iltaista käyntiä varten", hän sanoi.
"Kolme poliisivenettä lähetetään vahtimaan joelle, ja niin pian kuin
merkki annetaan, ne piirittävät laiturin. Kolmekymmentäviisi parasta
miestä asetetaan talon läheisyyteen, ja he etsivät vaarallista
rikollista, jonka on nähty nousevan laiturille puoli tuntia ennen kuin
hyökkäys alkaa." Hän siveli partaista leukaansa. "En tiedä, mikä tuon
vaarallisen rikollisen pitäisi olla -- murhaajako? Ei, siinä
tapauksessa sanomalehdet sekaantuvat juttuun. Parasta, jos se on vain
sellainen mies, jonka poliisi kernaasti tahtoo saada kiinni -- sehän
voi merkitä ketä hyvänsä. Ei mitään valtakirjaa tarkastuksen
pitämiseen; kaiken pitää tapahtua siivosti talon omistajan luvalla."

John nyökkäsi.

"Se kuulostaa hyvältä. Onko muuten saatu mitään tietoja Gollysta?"

"Ei yhtään mitään. Maa on avautunut ja niellyt hänet kitaansa. Onneksi
hänelle, jos hän pysähtyy ennenkuin ennättää päämääräänsä. Mutta en
usko, että hän vajoaa niin syvälle."

"Mihin kiinalaisten tutkimus on johtanut?" kysyi John.

"Ei mihinkään. Olemme juuri tutkineet viimeisen kiinalaisen tällä
puolen Tilburyn. Päällikkö on valinnut sinut johtamaan tämäniltaista
retkeä. Onko muita ohjeita?"

John epäröi.

"Ei, en usko. Olen ollut hiukan levoton tytöstä, jos hän mahdollisesti
olisi siellä, mutta onneksi hän ei ole --"

"Tarkoitatko tuota nuorta naista Smithiä?" kysyi Elk.

John Wade hermostui.

"Tuo nuori nainen Smith, joksi sinä häntä nimität, ei kuulu tähän
asiaan", hän sanoi happamesti.

Elk huokasi.

"Jospa me voisimme kieltää miellyttävän näköisiä salapoliiseja
rakastumasta!" hän sanoi, mutta Wade ei jatkanut keskustelua.

"Golly on löydettävä", hän sanoi. "Hän on se avain, joka avaa joukon
vankikoppeja."

Jokaiselle Lontoon poliisiasemalle oli annettu Gollyn tuntomerkit.
Kaikki majatalot, sekä isot että pienet, oli tarkasti tutkittu, mutta
turhaan. Suurena haittana poliiseille oli se, ettei Gollylla ollut
mitään tilapäisiä olopaikkoja. Hän oli enimmäkseen kotona ja poistui
vain harvoin "Mekan" edustalla olevan rauhallisen laiturin alueelta.
Hänellä ei ollut ystäviä, hän ei käynyt kapakoissa, ja tällaisten
herrojen jäljille on poliisin kaikkein vaikeinta päästä, varsinkin jos
henkilö, jota he etsivät, on siksi älykäs, että pysyttelee piilossa.

"Hän on 'Mekassa'. Jos minulla olisi tapana lyödä vetoa, niin tästä
minä löisin", sanoi Elk.

"Muistatko, Elk", kysyi Wade, "että samana yönä, jolloin suuri
pankkivarkaus tapahtui St. Jamesissä, kuminaamarimiehet pakenivat
nopeakulkuisessa veneessä?"

Elk nyökkäsi.

"Se pääsi minulta karkuun", sanoi Wade, "siksi että se oli _Troijan
Sinetin_ rannanpuoleisella sivulla, ja luultavasti se nostettiin
laivaan sillä välin, kun minä ajoin Greenwichiin päin. Nyt vasta
muistuu mieleeni, että enimmät tiedot tuosta veneestä sain itse
laivasta. Se oli iso vene, mutta parilla nostopuomilla sen saattoi
hetkessä nostaa lastiruumaan. Se on luultavasti nyt laivassa, jolleivät
he ole viskanneet sitä mereen. Olen sähköttänyt etelä-amerikkalaiselle
asiamiehellemme ja käskenyt hänen tarkastaa laivan niin pian kuin se
saapuu satamaan."

Elk täytti piippunsa ja sytytti sen. Hän veti hyvän aikaa sauhuja.

"Lila Smith on arvoitus", hän sanoi, "ei _Troijan Sinetti_. On päivän
selvää, että tuo laiva on suurin ryöstötavaran säilytyspaikka
maailmassa. Lyön vetoa, että laivassa on työpaja -- minäpä näytän
sinulle jotain, mitä et koskaan ennen ole nähnyt."

Elk avasi pöytälaatikon ja kiroillen miestä, joka oli syypää
epäjärjestykseen, hän etsi kaikenlaisten roskien joukosta esille
paperiarkin, jonka keskelle oli liimattu sanomalehtileikkele.

"Kirjaajavirasto löysi tämän eräästä maaseudulla ilmestyvästä
viikkolehdestä kolme vuotta sitten."

John Wade otti paperin käteensä.

"George Seeper, jalokivikauppias, joka tuomittiin petoksista
kahdeksantoista kuukauden pakkotyöhön ja jota hänen rikoksestaan ja
onnettomuudestaan huolimatta monet kaupunkilaiset muistelevat
ystävällisin tuntein, on vastikään nähty Buenos Airesissa. Hänellä on
hyvä paikka eräässä laivayhtiössä. Hän on käynyt useamman kerran
Englannissa. Me iloitsemme, että Seeper on päässyt vihreälle oksalle.
Hänen työnsä Nuorten Miesten Virkistyskodin hyväksi sovittaa hänen
onnettoman harha-askelensa."

"Ja tässä on vielä toinen", sanoi Elk ottaen esille toisen paperin,
jossa oli Kirjaajaviraston sinetti. Se oli ilmoitus:

"Jalokivityöläisiä halutaan Etelä-Amerikkaan. Mainio tilaisuus
miehelle, joka haluaa alottaa uudestaan elämänsä tai saada hyvitystä
kärsimilleen onnettomuuksille."

"Olen ottanut selkoa asiasta. _Troijan Sinetti_ oli Lontoossa siihen
aikaan, jolloin ilmoitus oli lehdessä, ja laiva oli Buenos Airesissa,
kun Mr Seeper nähtiin siellä. Kuinka monta vastausta luulet heidän
saaneen tähän ilmoitukseen? Tuhansia! Ja miten monet heistä olivat
entisiä rangaistusvankilan asukkaita?"

Wade hieroi mietteissään leukaansa.

"Juttu tuntuu minusta hiukan vaaralliselta. Jos Aikness on
kuminaamarimiesten johtaja, niin tuskinpa hän antautuisi entisen
varkaan armoille."

Elk hymyili säälivästi.

"Mies, joka voi ampua poliiseja, on valmis myös vangitsemaan apurinsa.
Me olemme tiedustelleet asiaa, varsinkin olemme ottaneet selkoa
Seeperistä. Hänellä on sukulaisia Peeblesissä, eivätkä nämä ole
kuulleet hänestä yhtään mitään sen jälkeen, kun hän ilmoitti saaneensa
hyvän paikan. Hän on käynyt pari kertaa Englannissa, eikö niin? Mutta
ei kukaan ole nähnyt häntä, vaikka hänen vanha äitinsä saakin
säännöllisesti häneltä rahaa. Hänet on tuomittu elinkautiseen
vankeuteen ja jos hän koskaan saa penniäkään ruhtinaallisesta
palkastaan, voi hän olla onnellinen. Voit lyödä vetoa siitä, että
jokainen koru, joka viedään laivaan, rikotaan, ennenkuin se on ollut
siellä tuntiakaan."




X


Tuntui aivan mahdottomalta, että kuminaamarimiehet, jotka
suunnittelivat ja suorittivat suuria ryöstöjä, olisivat välittäneet
jalokivivarkauksista. Mutta kun John Wade tarkasti Kirjaajaviraston
tiedonantoja, selvisi hänelle, miten tuottavaa sekin työ oli ollut. Hän
löysi neljätoista murtovarkautta, joissa varastettujen jalokivien arvo
nousi suunnattomiin summiin. Ja kaikki nämä murtovarkaudet olivat
kuminaamarimiesten tilillä.

Satoi rankasti sinä iltana, mutta myöhemmällä ilma selkeni; ehkäpä
riippui ilmasta, että Waden haavaa alkoi särkeä. Luultavampaa oli
kuitenkin, niinkuin poliisilääkäri väitti, että hän oli ollut liiaksi
liikkeellä. Hän suoritti kuitenkin enimmät tehtävänsä puhelimitse,
mutta kun ilta pimeni, läksi hän joelle ja antoi viimeiset määräyksensä
niille jokiupseereille, joiden komennossa laiturin portaitten päähän
kiinnitetyt kolme venettä olivat.

Veneissä oli vahvistettu miehistö, ja kaikki olivat
aseistettuja. Isomman veneen kokassa oli merkillinen esine -- pieni
Lewis-konekivääri, joka John Waden oli onnistunut saada. Scotland Yard
ei kernaasti anna aseita miehillensä, ja vasta pitkien puheitten
jälkeen suostuttiin luovuttamaan heille tämä konekivääri.
Kuminaamarimiehet olivat kuitenkin antaneet viranomaisille jo sellaisen
läksytyksen, jota he eivät niinkään pian unohtaisi, ja siksi oli tuo
pieni ase salaa tuotu Towerista, jotta Wappingin asukkaat eivät näkisi
sitä ja ihmettelisi sen tarkoitusta, ja sitten se kiinnitettiin
veneeseen.

Pidettiin puolen tunnin sotaneuvottelu, jolloin päätettiin kaikista
yksityiskohdista, ja kello yhdeksältä John Wade kävi istumaan
nopeimpaan veneeseen.

Maajoukon piti saapua suljetussa kuorma-autossa, sellaisessa, joiden
nähtiin usein ajavan "Mekan" ohi telakoille eikä se siis herättäisi
ihmetystä aikaisemmin illalla. Kolmen moottoriveneen lisänä oli
soutupatrulli, jonka oli määrä pysytellä joen keskikohdalla sillä
välin, kun veneet piirittivät laiturin.

Eräs vanha Thamesin poliisi, joka tunsi täsmällisesti joen kaikki
oikut, sanoi juuri ennenkuin he läksivät liikkeelle.

"Vesi nousee hyvin korkealle tänä yönä -- varoitus saapui
Gravesendestä, ja maapoliisi on käskenyt jokipoliisia olemaan
varuillaan!"

Yö oli harvinaisen kaunis, ja kolme venettä kulki rivissä joen poikki
Surreyn puolelle. Kun he saapuivat lähelle Wappingia, ne hiljensivät
vauhtia. John vilkaisi rannekelloonsa. Viisi minuuttia puuttui
määräajasta, ja hän antoi merkin toisille veneille kääntyä pohjoista
rantaa kohti. Paikaltaan hän saattoi nähdä "Mekan" yläkerran ikkunat;
kaksi niistä oli valaistu; kolmas, jonka hän tiesi kuuluvan Oaksin
muorin huoneeseen, oli pimeä.

Kun vene oli joen keskikohdalla, Wade kuuli konstaapelin kuiskaavan:

"Joku tulee telakasta."

Konstaapelilla oli tavattoman hyvät silmät. Hän näki pimeässä
sellaista, mitä useimmat eivät voineet nähdä. Eikä John Wadekaan nähnyt
hyvään aikaan mitään. Sitten hän huomasi mustan varjon kiitävän joen
poikki. Se oli tavattoman pitkä vene, ja vaikka se oli tuskin
viidenkymmenen metrin päässä, niin hän ei voinut kuulla moottorin
ääntä, ainoastaan hiljaista suhinaa aika ajoittain. Se oli varmaankin
voimakas sähköllä kulkeva vene, tuumi hän, ja käänsi oman veneensä sitä
vastaan. Näin tehdessään hän vasta huomasi, miten tavattoman nopeasti
vene liikkui. Melkein ennen kuin hän tiesi, mitä oli tapahtunut, vene
ajoi päälle. Hän näki veden kuohuvan toisen veneen kokassa ja päästi
varoitushuudon.

Se ei ollut mikään tapaturma. Vahva kokka tunkeutui poliisiveneen
perään, ja jollei Wade olisi pitänyt kiinni veneen laidasta, olisi hän
suistunut veteen. Heti paikalla hänen veneensä koneet pysähtyivät ja se
irtaantui toisesta.

Kaikki tapahtui sekunnissa. Musta vene kiiti eteenpäin; Wade näki
vilahdukselta peräsimessä istuvan miehen.

Aikness!

Kapteeni Aikness, jonka tällä hetkellä piti olla kaukana valtamerellä.
Salapoliisilla ei ollut aikaa ihmetellä; poliisiveneen perä vajosi jo
veden alle.

"Vene uppoaa", kuului läähättävä ääni.

Mutta toisissa poliisiveneissä oli tarkat silmät, ja kun Waden vene
alkoi upota, saapui lähin apuun ja pelasti miehet. Wade hyppäsi heti
veneen reunan yli toiseen, ja melkein yhtä pian olivat muutkin
turvassa.

John katseli ympärilleen, mutta ei voinut nähdä mustaa venettä. Se oli
kadonnut pimeään, ja toisen veneen miehistö oli kiinnittänyt koko
huomionsa toverien pelastamiseen, niin ettei kukaan tiennyt, mihin
suuntaan se oli kadonnut. Mutta heti merkkitulet alkoivat tuikkia, ja
vastauksia saapui joen sekä ylä- että alapäästä.

"Pysytelkää rannan puolella!" kuului varoittava ääni.

Vihreä merkkivalo vilkkui "Mekan" laiturilta. Maajoukko oli saapunut,
ja molemmat poliisiveneet lähestyivät rantaa ankkuroitujen proomujen
luo ja laskivat laituriin. John Wade unohti, että hänen jalkansa olivat
märät ja että housujen lahkeet olivat ikävällä tavalla liimautuneet
sääriin.

Nousuvesi oli korkealla ja virta voimakas -- vesi oli vain
kolmekymmentä senttiä "Mekan" laituria alempana, kun vene laski sen
kylkeen. Wade hyppäsi maihin ja tarttui kiinni tummaan hahmoon, joka
juoksi laituria pitkin päästäkseen pakoon. Mies rimpuili ankarasti, ja
John luuli häntä jo Gollyksi, kunnes joku valaisi sähkölampulla vankia,
ja John Wade tunsi hänet.

"Kas, Sniffy, seurustelettepa te hienoissa piireissä."

"En minä ole tehnyt mitään", valitti mies. "Ette te voi väittää, että
olisin tehnyt pahaa. Mr Wade... tietysti minä juoksen karkuun niin pian
kuin näen pollareita. Ei voi koskaan tietää, mitä juttuja he keittävät
kokoon."

"Huolehtikaa hänestä", sanoi Wade ja juoksi taloa kohti.

Huolimatta siitä hämmingistä, minkä Sniffyn pakokauhu olisi voinut
herättää, vallitsi täydellinen rauha "Mekassa". Muita poliiseja ei
näkynyt kuin Elk ja hänen apulaisensa, mutta pimeillä kaduilla Wade
huomasi joukon siviilipukuisia miehiä, jotka kaikesta päättäen olivat
poliiseja.

Elk seisoi eteisessä Mrs Oaksin kanssa, ja Johnin mielestä muorin
epämiellyttävät kasvot olivat tavattoman kalpeat. Muorin käytös herätti
myös hänen huomiotaan. Hän ei raivonnut, vaikka hänen rauhaansa tultiin
häiritsemään. Ehkäpä hän pelkäsi, että hyökkäys voisi tuottaa
vakaviakin seurauksia. Hän vilkaisi nopeasti Johniin, kun tämä tuli
näkyville, mutta käänsi taas heti huomionsa Elkiin.

"Minä pyydän vain, Mr Elk", muori sanoi rauhallisella äänellä, "ettei
minun vieraitani häiritä. Se voisi olla turmioksi koko klubille, ja
minulla on ilmankin kylliksi huolia. Mitä te haluatte tarkastaa? Te
voitte saada avaimet kaikkiin huoneihin."

"Me haluaisimme nähdä kellareita, Mrs Oaks", sanoi John.

Hän näki, että muori sulki hetkeksi silmänsä. Sitten hän vilkaisi
Wadeen ja hetken kuluttua käänsi taas katseensa Elkiin.

"Minä haluaisin tietää, kellä on täällä käskyvalta", muori kysyi, ja
ensi kerran hänen äänessään tuntui vihan värähtelyä. "Minun pitää saada
tietää, kellä on edesvastuu, sillä minä en aio alistua tähän ilman
muuta. Tästä syntyy ikävyyttä, ja minä tahdon tietää, ketä kohtaan se
on tarkoitettu."

"Minä olen edesvastuussa kaikesta", sanoi John rauhallisesti.
"Tahdotteko antaa minulle kellarin avaimen?" Muori seisoi jäykkänä kuin
keppi, kädet vatsalla, eikä pienimmälläkään liikkeellä yrittänyt
täyttää Waden pyyntöä.

"Ei täällä ole kellaria", hän sanoi tyynesti, "ainoastaan halkoliiteri,
emmekä me pidä sitä lukittuna. Me emme pelkää varkaita yhtä paljon kuin
jotkut muut, ja sitä paitsi suomme kernaasti köyhälle jonkun halon."

Wade nauroi.

"Samaa sanoi Gollykin tänä iltana meille", hän sanoi. Nyt muori ei
räpäyttänyt silmiään.

"Todellako?" sanoi hän levollisesti. "Siinä tapauksessa Golly kerrankin
puhui totta."

Muori käsitti, että salapoliisi petkutti häntä, ja Wade oli siksi kauan
ollut toimessaan, että hän ymmärsi, ettei muori ollut huolissaan
Gollysta. Hän oli varmaankin tavannut miehensä tänä iltana, Wade tuumi.
Ja luultavasti pikku mies oli parhaillaan kotona, tai jollei itse
talossa, niin aivan lähellä.

"Kuka on käynyt täällä tänä iltana?" Wade kysyi äkkiä. "Ei, en minä
halua tietää, ketkä täällä asuvat -- vaan ketkä ovat käyneet täällä.
Mihin aikaan Aikness tuli tänne ja milloin hän läksi pois?"

Muori katsoi salapoliisiin hiukan hämillään.

"Aikness -- tarkoitatteko kapteeni Aiknessiä?"

Wade nyökkäsi.

"_Troijan Sinetin_ kapteeniko?" Muori pudisti päätään. "En ole nähnyt
häntä viikkokausiin."

"Hän kävi täällä tänä iltana", sanoi John. "Kuulkaahan, Mrs Oaks, tämä
on teille siksi vakava asia, ettei teidän kannata tekeytyä
tietämättömäksi. Aikness oli täällä tänä iltana; se ei merkitse, että
hän olisi tehnyt jotain väärää tai että te olisitte tehnyt jotain
väärää kestitessänne häntä."

Hapan hymy väreili muorin suupielissä.

"En minä tiedä, kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein", hän sanoi
lyhyesti. "Minä en ole nähnyt kapteeni Aiknessiä."

Tässä ei voitu mitään voittaa. Wade lähetti muorin hakemaan avaimia,
joskin hän epäili, että ne olivat siinä pienessä laukussa, joka riippui
hänen vyöllään. Muori palasi takaisin avainten kera ja laski ne
ojennettuun käteen.

"Kellariin ei ole avainta -- sen minä jo sanoin teille. Haluatteko,
että tulen teidän kanssanne?"

Sitä ei John halunnut. Hän läksi yhdessä Elkin kanssa laiturille, ja
sähkölampun avulla he löysivät portaat, jotka johtivat Gollyn
halkokellariin. Siellä oli varsin avara, tyhjä ja kivillä laskettu
paikka, missä Golly, kenenkään näkemättä, mutta ei suinkaan kuulematta,
pilkkoi puita -- se oli hänen ainoa säännöllinen tehtävänsä. Ovi oli
vanha ja raskas, ja siinä oli neliskulmainen, ristikolla varustettu
aukko. Wade luuli, että oven aukaiseminen olisi vaatinut kovan
ponnistuksen, sillä tällaisissa vanhoissa ovissa saranat ovat
tavallisesti ruostuneet. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ovi
antoi heti myöten ja avautui aivan äänettömästi.

Hän olisi voinut työntää oven auki sormenpäillään, ja lähemmin
tarkastettuaan hän näki, että saranat olivat puhtaat ja öljytyt. Se oli
varsin kiintoisaa. Hän tarkasteli myöskin ovipieliä. Siinä oli vanha ja
ruostunut lukko, jota ei oltu käytetty vuosikausiin, ja näytti siltä,
kuin ei lukkoa olisi ollutkaan, mutta valaistuaan lampulla oven paksua
reunaa, hän löysi pienen kolmikulmaisen kolon sekä toisen samanlaisen
oven yläpuolella. Kaikesta päättäen siinä oli salalukko, mutta kesti
kauan ennen kuin hän löysi avaimenreiän. Se oli erittäin ovelasti
kätketty oven sisäpuolelle ruosteisen salvan alle, vain pieni syvennys
puussa, johon hädin tuskin patenttiavain mahtui. Ulkopuolella ei ollut
avaimenreikää, jotta ovi voitiin lukita vain halkokellarin puolelta.

"Hyvin mielenkiintoista", mutisi Elk, joka oli huvitettuna seurannut
näytöstä. "Paljon vaivaa on nähty jostakin tuntemattomasta syystä."

Kellarissa riippui sähkölamppu holvikaton keskellä. He löysivät
katkaisijan ja sytyttivät valon. Kaikesta päättäen täällä ei ollut
mitään tarkastettavaa. Holvin kolmella seinällä oli raskaita hirsiä,
vanhoja laivanjätteitä, jotka oli sahattu yhtä pitkiin kappaleihin ja
huolellisesti pinottu, ja niiden yläpuolella oli pieniä sytykenippuja.
Vasemmassa nurkassa oli ympyriäinen rautalaatikko, ikäänkuin raskas
tuhka-astia. Wade avasi kannen, mutta ei löytänyt mitään sen
kiinnostavampaa kuin hienoa hiekkaa, jota käytetään kuuraukseen. Astia
oli puolillaan.

Konstaapelit alkoivat purkaa halkopinoja voidakseen tarkastaa seiniä.
Mutta ei löytynyt muuta kuin vihreiksi muuttuneita tiiliä. Kun Wade
kolkutti seinää, niin ääni kuulosti ontolta, aivan päinvastoin kuin jos
muu osa kellaria olisi ollut täytetty, niinkuin hänelle oli ilmoitettu.
Hän kolkutti toista seinää ja tulos oli sama, ja sillä välin kuin
konstaapelit asettivat halot paikoilleen, hän tutki lattiaa.

Se oli laskettu isoin, laakein kivin; ei jälkeäkään minkäänlaisesta
luukusta.

"Mitähän tuolla hiekalla on tehty?" kysyi Elk äkkiä.

"Vastaus: se on raskasta!"

Hän koetti siirtää laatikkoa, mutta se ei liikahtanut.

"Kirotun raskas!" Elk toisti. "Mutta ei sittenkään niin raskas, etten
saisi sitä nostetuksi. Tulehan auttamaan, Wade."

Molemmat miehet vetivät laatikkoa, mutta se ei liikahtanut. Riisuen
takin yltään ja kiertäen paidanhihansa ylös Wade pisti käsivartensa
hiekkaan. Ensiksi hän ei tuntenut mitään, mutta sitten hänen sormensa
iskivät jotain metalliesinettä vastaan, joka muodoltaan muistutti
kynttilänjalkaa kohoten suoraan laatikon pohjasta ylöspäin. Se oli
kiinnitetty aivan keskellä laatikkoa eikä liikahtanut, kun Wade sitä
veti. Tunnustellen molemmin puolin hän löysi toisen rautaisen esineen,
joka muodoltaan oli korkkiruuvin kahvan tapainen. Hän veti sitä ja se
antoi heti myöten. Hän kuuli raudan iskevän rautaa vasten.

"Mitä tuo on?" kysyi Elk uteliaana.

Wade tuumi hetken aikaa ja sanoi sitten levollisesti:

"Autahan minua nostamaan laatikkoa. Nyt se luullakseni liikkuu."

Laatikko liikkui niin helposti, että Wade miltei kaatui kumoon. Se
kääntyi näkymättömän saranan varassa, joka varmaan oli jossain kahvan
lähellä ja seisoi pyöreällä teräslaatalla, jonka keskellä oli pultin
toinen pää. Hänellä ei ollut aikaa tarkemmin tutkia sitä, sillä kun
laatikko pyörähti, avautui seinä ja siihen ilmestyi kapea ovi.

Valaisten lampullaan John kumartui ja astui pienestä ovesta sisälle.
Elk seurasi jäljessä.

"Tässä on katkaisija", sanoi Elk. "Sähkövalo ja kaikki uudenaikaiset
mukavuudet."

Kuului napsaus ja sisähuoneeseen syttyi valo. Se oli pitkulainen suoja,
kaikesta päättäen se ulottui koko "Mekan" alitse. Seinät ja katto oli
kyhätty vanhoista tiilistä, kaikissa näkyi veden vihreä jälki, vaikka
kellari olikin aivan kuiva. Paikoittain tiilet olivat korjauksen
kaipuussa. Lähellä ovea oli kivitetyssä permannossa vipu.

Elk pysähtyi antaakseen joitakin määräyksiä konstaapelille, joka oli
jäänyt yläkellariin, ja palattuaan takaisin hän veti vipua. Heti
paikalla ovi seinän nurkassa sulkeutui.

"Vipu sulkee oven", sanoi Elk. "Varmaankin se työnsi pultin
hiekkalaatikkoon."

Wade tarkasti huonetta. Siellä oli kaksi pöytää asetettuna vastakkain
ja puolen tusinaa tuoleja. Ei mistään voinut huomata, että huonetta
olisi hiljattain käytetty, mutta yhden tuolin alta hän löysi rutistetun
paperipalan, ja avattuaan sen hän huomasi, että se oli kappale
kiinalaista sanomalehteä. Sitä paitsi hän löysi seinän vierestä pienen
mustepullon ja siveltimen, sellaisen, jota kiinalaiset käyttävät
kirjoittaessaan.

Pitkässä kellarissa oli ovi, joka oli raollaan. Työntäessään sen auki
Wade tuli pieneen kammioon, jossa oli vuode ja pöytä. Oven takana
riippui naulassa naisen päällystakki -- halpa, mutta varsin uusi, jonka
ripustimessa oli Maidenheadin kappaliikkeen nimi. Täällä siis Anna oli
asunut, tuumi Wade.

Milloin hän oli poistunut täältä? Ei suinkaan kauan sitten, sillä vuode
oli laittamatta ja siinä oli vastikään maattu. Pöydällä oli vettä
lasissa ja pienessä pullossa tabletteja. Vesi oli raitista, ja
kuvalehti, joka löytyi vuodevaatteiden joukosta, oli saman päiväinen.

Hän käänsi tyynyä ja löysi sen alta naisen nenäliinan. Vieläkin
tärkeämmän esineen he löysivät, kun Elk nosti patjaa, sillä sen alla
oli veitsi. Se näytti olevan kiinalaista tekoa, ja sen kahvassa oli
kaiverrettuna lohikäärmeitten kuvia. Mutta tarkemmin tutkittaessa
huomattiin, että se olikin Englannissa valmistettu.

"Tällaisia esineitä myydään kiinalaisille merimiehille kiinalaisissa
aluksissa. Mitä siitä arvelet?"

"Annan ensimmäinen ja viimeinen puolustuskeino", sanoi John Wade. "Hän
oli kylliksi viisas ymmärtääkseen, että hänen henkensä oli vaarassa, ja
niinpä hän hankki tämän veitsen ja piilotti sen. Siitä voidaan päättää,
että hänet vietiin pois täältä hyvin äkkiä ja odottamatta."

Wade otti käteensä pullon, jossa oli tabletteja, pudisti niitä ja
haisteli.

"Mr Raggit Lane on ollut täällä. Hän on kai ollut lääkärinä. Hänen
pitäisi ruveta käyttämään toista hiusvoidetta."

Mitään muuta ei löytynyt enää. Maanalaisessa kellarissa oli raitis ilma
-- ehkä liiankin raitista, sillä siellä tuntui varsin kovaa vetoa.

"Jossakin täytyy olla iso venttiili avoinna", Wade sanoi. "Mr Aikness
tai Mr Raggit Lane, kumpiko heistä sitten lienee juhlamenojen ohjaaja,
on ankara terveyden valvoja. Näyttää siltä kuin kellarissa olisi joskus
ollut vettä. Katsohan tuota vihreää väriä, se ulottuu kattoon saakka.
Lähdetään pois."

He palasivat vivun luo ja Elk veti. Vipu kaikesta päättäen ei toiminut
enää, sillä vaikka Wade painoi koko voimallaan, ei se liikahtanut.

"Ketkä jäivät ulkopuolelle?" kysyi Wade terävästi.

"Martin ja Scance", Elk sanoi. "Varmaankin he ovat koskeneet
kojeeseen --"

Samassa tulet kellarissa sammuivat. Heti paikalla Wade sytytti
sähkölamppunsa ja valaisi sillä.

"Koeta avata ovea", hän sanoi, mutta vaikka he painoivat seinää siltä
kohdin, missä ovi oli, olisivat he yhtä hyvin voineet painaa mistä
muusta kohtaa hyvänsä. Elk kolkutti seinää herättääkseen ulkopuolella
olevien poliisien huomiota, mutta kukaan ei vastannut. Hän oli itse
katsellut ja ihmetellyt oven paksuutta.

Hetken aikaa John oli vaiti.

"Oliko tämä tapaturma?" sanoi hän vihdoin.

Hän kuuli Elkin naurahtavan, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen
selkäänsä, sillä Elk ei koskaan nauranut, jollei tilanne ollut hyvin
vakava.

"En usko sitä", sanoi vanhempi miehistä. "Anna lamppusi valaista,
ystäväni, jotta kiinalainen veljemme ei ilmesty selkäsi taakse ja iske
sinuun. Minä tarkastan sähköjohtoa."

John seisoi valaisten sähkölampullaan isoa huonetta.

"Sepä se", sanoi Elk hetken kuluttua, kun hän kuuli katkaisijan
naksahtavan turhaan. "Pääkatkaisija on ulkopuolella. Minä ihmettelen,
mitähän noille kahdelle konstaapelille on tapahtunut. Oletko huomannut
jotain erikoista tässä huoneessa?" kysyi hän äkkiä.

John Wade nyökkäsi. Hän oli nähnyt vihreät seinät ja nyt hän alkoi
vähitellen käsittää.

"Kyllä minä nyt tiedän, miksi kaikki ovat poistuneet täältä", sanoi
hän. "Eivät he lähteneet pois siksi, että me olimme tulossa."

Hän kuuli omituista ääntä; rapinaa ja vinkunaa; ja sitten hänen
lamppunsa valopiiriin ilmestyi kovalla kiireellä kaksi pientä ruskeaa
elukkaa; ne pysähtyivät nähdessään valon, ja samassa niitä olikin jo
kuusi. Jokin kosketti hänen jalkojaan.

"En minä ole arka niinkuin naiset", sanoi Elk ja hänen äänensä kuulosti
hiukan kiihtyneeltä, "mutta jollei sinulla ole mitään sitä vastaan,
niin noustaan pöydälle. Minä olen suuri eläinten ystävä, mutta en ole
koskaan sietänyt rottia."

He nousivat pöydälle. Lattia oli täynnä rottia, jotka juoksivat
paikasta toiseen vinkuen ja vikisten ja turhaan koettaen löytää
turvapaikkaa. Ne olivat pakokauhun vallassa, tuntematon vaara
kauhistutti niitä. Niiden pyöreät silmät kiiluivat lampun valossa. Elk
huomasi, että puoli tusinaa kiipesi ylös pöydän jalkoja myöten ja
hyppäsi pöydälle, ennenkuin hän ennätti ajaa ne pois.

"Huomaatko, että venttiili ei toimi enää?" hän kysyi.

John Wade oli huomannut sen. Ilma huoneessa oli tukehduttava; tuntui
raskaalta hengittää. Mutta samassa hän tunsi kylmän tuulahduksen ja
huoneen perältä kuului omituinen kurlaava ääni, ja rotat vinkuivat yhä
pahemmin.

"Vettä", sanoi Elk. "Muistatko, mitä konstaapeli sanoi? Nousuvesi on
hyvin korkealla. Pelkäänpä, että se on meille liian korkea. Katsohan
noita turkasia, jotka uivat vedessä."

Tuolit uiskentelivat vedessä, jota oli jo metrin korkeudella, ja
kullekin tuolille oli kiivennyt rottia, jotka aivan kuin
haaksirikkoutuneet merimiehet tarrautuivat kiinni jalkoihin ja
välipuihin. Suunnattoman lyhyessä ajassa vesi kohosi pöydänkin yli ja
ulottui heidän nilkkoihinsa. Elk kumartui alas ja tarttui tuoliin
ravistaen veteen vinkuvat rotat.

"Tuo kanki voi ehkä pelastaa meidät", hän sanoi.

Holvikaton poikki, aivan heidän päittensä yläpuolella kulki rautainen
kanki, joka varmaan joskus oli muurattu siihen katon vahvistukseksi.
Kussakin holviosastossa oli samanlainen tuki. Elk kurottautui Johnin
avulla ylöspäin ja tarttui kankeen kiinni, ja hänen toverinsa seurasi
hänen esimerkkiään. Heti paikalla sekä pöytä että tuoli keikahtivat
kumoon heidän altaan, ja he jäivät riippumaan vyötäisiään myöten
veteen.

Lamput olivat pudonneet veteen. John näki niiden himmeän valon
lattialla. Ne olivat vettäpitävät, mutta valo oli niin himmeä, ettei se
voinut valaista huonetta. Pimeässä John tunsi pienten karvaisten
elukkojen raappivan hänen takkiaan. Hän pudisteli hartioitaan
päästäkseen vapaaksi noista näkymättömistä olennoista, jotka
kauhuissaan tarrautuivat häneen kiinni.

"Vesi on varmaankin noussut hirvittävän korkealle joessa", hän sanoi,
"mutta eihän se mitenkään voi olla näin korkealla."

Hän teki nopeasti laskelmiaan. Vaikkapa vesi olisi noussut laiturin
tasalle, niin ei se sittenkään olisi voinut olla kuin heidän
vyötäistensä kohdalla heidän seisoessaan pöydällä.

"Kaupungin poliisikunta menettää kaksi taitavaa komissariaan", sanoi
Elk rauhallisesti. "Kukahan saa sinun toimesi, John? Stanford
korotetaan -- minä en koskaan pitänyt hänestä. Ikävä että on pakko
kuolla."

"Ole vaiti!" sanoi John äkäisesti.

Vesi oli kohonnut aina Johnin kaulaan saakka. Nyt se kosketteli hänen
leukaansa. Nuo pienet nelijalkaiset toverit eivät enää kiinnostaneet
häntä. Se seikka, että ne vinkuivat aivan hänen korvansa juuressa, ei
häirinnyt häntä. Vesi kohosi leuan yläpuolelle. Kasvonsa hän oli
painanut kattoholvia vasten.

Lila Smith... hän oli ainakin turvassa. Wade olisi kernaasti tahtonut
päästä selville tuosta Pattisonin rahastosta, ja lyödä Aiknessin
laudalta ja --

Hän hätkähti, mutta ei voinut kuulla mitään, sillä korvat olivat
vedessä. Koko rakennus tuntui järkkyvän. Ja sitten vesi alkoi laskeutua
tavattoman nopeasti, ensin hänen hartioittensa tasalle, sitten aina
vyötäisille saakka.

"Mitä on tapahtunut?" läähätti Elk.

Arvoituksella saattoi olla vain yksi ratkaisu. Osa seinää oli kovan
painon alla murtunut, ja vesi virtasi jonnekin muualle etsien
matalampaa tasoa.

John kosketti pöytää ja tunsi, miten se laskeutui alas sitä myöten kuin
vesi aleni.

"Hyppää veteen", neuvoi Wade Elkiä. "Meidän täytyy löytää aukko."

Wade ui pitkin seinää kunnes hän tunsi, miten vesi imi jalat hänen
altaan, ja painuen seinää vasten hän tunnusteli kädellään. Vihdoin hän
löysi aukon; osa seinää, noin metrin korkeudelta ja leveydeltä, oli
veden painosta murtunut, mutta minne aukko johti, sitä hän ei tiennyt.

Vesi oli pysähtynyt. Tasapaino oli saavutettu, mutta hetken kuluttua se
alkoi jälleen nousta, mutta vain rinnan korkeuteen, ja molemmat miehet
seisoivat vankasti pohjassa.

John sukelsi sinne, mistä lamppujen valo häämötti ja alkoi sitten
tutkia aukkoa.

"Vesi on varmaankin tuolla matalampaa", hän sanoi. "Jommankumman on
otettava selkoa, minne aukko johtaa."

"Sinä saat sen tehdä", sanoi Elk.

Wade koetti muistella, miltä maaperä ulkopuolella näytti.
"Mekan" vieressä oli vanha tavaravaja, joka kuului muutamille
ruokatavarakauppiaille. Hän tunsi paikan; siinä oli syvä kellari, jonne
edellinen omistaja oli sijoittanut jäähdytyslaitteen. Hän oli kerran
käynyt kellarissa yhdessä erään jokivarkaan kanssa etsiessään
varastettua tavaraa.

Vettäpitävä lamppu kädessä hän sukelsi jälleen, tunkeutui aukon läpi ja
nousi veden pinnalle toisella puolella. Nyt hänen jalkansa eivät
koskettaneet pohjaa. Polkien vettä hän valaisi lampulla kattoa. Tämä
oli varmaankin talon vanhempi osa. Isot tammiset pilarit kannattivat
kattoa ja mustan veden pinnalla uiskenteli joukko pieniä puulaatikoita.

Nyt hän tiesi, missä hän oli, täytyi vain löytää ulospääsy. Sukeltaen
takaisin aukon läpi hän kertoi Elkille löydöstään.

"Tähän varmaankin 'Mekan' kellari päättyy, ja vesi on tunkeutunut
tavaravajan pohjaan. Siellä täytyy olla ulospääsy."

Molemmat miehet sukelsivat aukosta ja tulivat tavaravajan holviin.
Hitaasti he pääsivät eteenpäin luovien uiskentelevien laatikkojen
lomitse. Heidän kulkuansa vaikeutti se, että he saattoivat vain aika
ajottain käyttää lamppujaan. Mutta uituaan noin kymmenen minuuttia John
näki jotain, mikä ilahdutti hänen silmiään. Noin metrin päässä hänestä
rautaportaat johtivat vedestä pienelle ovelle. He ryömivät portaita
ylös ja saapuivat rautaovelle.

Suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen John Wade huomasi, ettei ovi
ollut lukossa, ja työnnettyään sen auki hän näki kiviportaat. Ne
johtivat isoon huoneeseen, joka varaankin oli kaduntasalla. Hän aikoi
juuri avata oven, kun ankara ääni pidätti hänet. Yövahti seisoi siinä
pitäen ketjusta vihaista koiraa.

"Vai olette te poliisi? Antakaas kun tarkastan", sanoi mies epäröiden.

Kesti hetken aikaa ennenkuin yövahti uskoi heitä, ja sitten hän
selitti, miksi tavaravajan kellarin rautaovi oli lukitsematta, seikka,
mikä Elkin mielestä oli koko illan suurin arvoitus.

"Minä tiesin, että tulvavesi nousisi, ja siksi lähetin sanan
palokunnalle", sanoi vahti. "Minä jätin oven auki heidän varaltaan, jos
he haluaisivat pumpata pois vettä. Mutta kyllä kestää, ennenkuin vesi
laskee. 'Mekasta' kaikki ovat paenneet. Pari miestä, jotka olivat
kellarissa, olivat vähällä hukkua. Vesi nousi niin äkkiä. Mitä he
tekivät kellarissa, sitä minä en tiedä."

John olisi voinut selittää, mutta sitä hän ei tehnyt. Vahti päästi
heidät ulos pienestä ovesta, ja he palasivat klubiin kahlaten nilkkoja
myöten vedessä. He saapuivat juuri parhaiksi, kun poliisit aikoivat
murtautua kellariin siinä toivossa, että voisivat pelastaa molemmat
miehet varmasta kuolemasta.

Poliisivene kuljetti heidät poliisiasemalle, ja niin pian kun he olivat
saaneet kuuman kylvyn ja vaihtaneet vaatteita, muuttui Elk puheliaaksi.

"Ei, en minä pelännyt -- vaikka eipä paljosta puuttunut", myönsi hän.
"Minulta pilaantui vain hyvä puku. Kuka sen maksaa? Kummassakin
taskussani oli rotta, ja molemmat olivat kuolleet. Ensi kertaa rotta
hukkui taskuuni, siitä minä kirjoitan kirjan. Aluksi pelkäsin, että nuo
kuminaamarimiehet olivat saaneet minut kiinni. Mutta nyt huomaan, että
se oli sallimus."

"Niinkö luulet?" kysyi John Wade rauhallisesti. "Joku sulki venttiilin
ja sammutti tulet -- varmaankin pääkatkaisija on itse talossa. Minä
lähden sinne pienelle tarkastusretkelle. Ei veden voima sulkenut ovia
-- ne avautuivat sisäänpäin. En minä nimittäisi kuminaamarimiehiä
sallimukseksi."




XI


Kun Wade tuli "Mekkaan", oli joki jo laskeutunut laiturin alapuolelle.
Useat konstaapeleista, jotka olivat ottaneet osaa hyökkäykseen, olivat
kastuneet vyötäisiään myöten, ja heidän tilalleen oli lähetetty
apujoukkoja. Kadulla oli kolme pärskyvää höyrykonetta, jotka
pumppusivat vettä tavaravajasta, sen jälkeen kun halkokellari oli saatu
kuivaksi. Pieni huone oli täynnään halkoja ja hakkuupölkkyjä.

John avasi salaoven ja tutki vankilaansa. Hän oli tullut siihen
päätökseen, ettei vesi ollut nyt ensi kertaa tunkeutunut kellariin. Se
oli ollut jo aikaisemmin veden alla. Mrs Oaks oli kertonut eräälle
salapoliisille, että neljä vuotta sitten vesi oli täyttänyt kellarin
aivan kattoa myöten.

Lattia oli täynnä kuolleita rottia. Sähkövalo, niinkuin Wade oli
epäillyt, oli tahallisesti sammutettu, se kävi selville siitä, että se
oli jälleen kunnossa. Kaikesta päättäen vesi ei ollut turmellut johtoa.
Wade huomautti tästä seikasta Elkille.

Tarkasti seiniä tutkittaessa löytyi myöskin venttiili, josta raitis
ilma oli puhaltanut kellariin. Se oli vuoteen yläpuolella, missä Anna
oli nukkunut, kun hänet herätettiin ja vietiin turvallisempaan
paikkaan. Varmaankin hän oli ollut mukana siinä mustassa veneessä, joka
oli ajanut Waden veneen päälle.

Tämän huoneen katto oli korkeampi kuin muualla, ja tiilien lomassa oli
noin 15 sentin syvyinen rako, joka avautui tavaravajan ja "Mekan"
väliseen kujaan. Venttiili oli suljettu rautaluukulla, joka oli
kiinnitetty ketjulla ja koukulla. Ei epäilystäkään, että se oli tehty
pahassa tarkoituksessa. Vaikeampi oli keksiä, miksi sähkövalo oli
sammunut; "Mekan" eteisessä oli kolme katkaisijaa, mutta Wadella ei
ollut aikaa tutkia asiaa lähemmin.

Mrs Oaks oli huoneessaan, hän oli "hirveän kiihtynyt", niinkuin
väitettiin, sen suuren vahingon vuoksi, minkä tulvavesi oli saanut
aikaan. Se olikin ymmärrettävää, sillä vesi oli tunkeutunut koko taloon
ja saanut aikaan paljon vahinkoa sinä lyhyenä aikana, jolloin se oli
korkeimmillaan. Mrs Oaksin huoneen lattia oli harmaana mudasta. Matto
tulisijan edestä oli siirtynyt paikaltaan, ja mudan läpi näkyi lattian
alla olevan piilopaikka. John huomasi suorakaiteen muotoisen viivan,
jossa poreili vesikuplia, ja raavittuaan saappaansa kärjellä pois mudan
tuli salaluukku esille. Mrs Oaks oli antanut hänelle avaimensa, jotka
hän oli pistänyt taskuunsa, ja koeteltuaan toista avainta toisensa
jälkeen lukkoon hän lopulta löysi oikean ja avasi luukun.

"Tässä näyttää olevan muorin yksityinen lokero", sanoi Wade kopeloiden
piilopaikkaa.

Hän luuli ensin, että komero oli tyhjä, mutta hetken kuluttua hänen
sormiinsa sattui pieni, neliskulmainen, mutainen laatikko, ja hän otti
sen esille. Se ei ollut lukossa, ja uteliaana hän avasi kannen. Jos hän
luuli löytävänsä jotakin erikoista, niin hän pettyi suuresti; siinä ei
ollut mitään muuta kuin vihko, jonka hän avasi. Vihkoon oli neljälle
sivulle huolellisesti kirjoitettu naisten nimiä aakkosjärjestykseen.

    Ada ....   Rita
    Bertha ... Sara
    Clara .... Moira
    Dora ..... Pamela
    Emma ..... Ursula
    Freda .... Ada
    Gloria ... Bertha
    Hilda .... Clara
    Ina ...... Dora
    Jenny .... Emma
    Kitty .... Freda
    Lena ..... Gloria
    Mira ..... Hilda
    Nita ..... Jenny
    Olivia ... Ina
    Pamela ... Nita
    Rita ..... Olivia
    Sara ..... Kitty
    Theresa .. Theresa
    Ursula ... Zena
    Vera ..... Yolande
    Wenda .... Vera
    Yolande .. Lena
    Zena ..... Wenda

Yhdelle sivulle oli hätäisesti kirjoitettu lyijykynällä:

    Pamela
    Rita
    Jenny
    Bertha
    Ursula
    Olivia

Wade tutki vihkoa hetken aikaa, pisti sen takaisin laatikkoon ja läksi
etsimään Mrs Oaksia.

Oaksin muori oli miltei hysteerinen. Yön jännitys oli jättänyt jälkensä
häneen ja murtanut hänen rautaisen tahtonsa. Kun John Wade puhui hänen
kanssaan, niin hän vuoroin itki ja uhmaili. Wade tunsi vanhastaan hänen
uhkauksensa; ne seurasivat aina tällaista tilannetta.

Wade näytti hänelle pientä laatikkoa.

"Minä sain jotakin pelastetuksi teille, Mrs Oaks", sanoi Wade. "Teidän
tulee olla kiitollinen minulle."

Mrs Oaks kalpeni nähdessään laatikon.

"Ei siinä ole muuta kuin yksityisiä papereita", hän sanoi kimakalla
äänellä ja aikoi siepata sen Waden kädestä.

"Onpa siinä koodi", Wade ojensi kätensä loitommalle. "Joukko naisten
nimiä, jotka merkitsevät toisia nimiä. Vaivalloinen koodi minun
ymmärtääkseni. Jokainen nimi vastaa erikoista kirjainta. Te olette
kirjoittanut 'Pamela, Rita, Jenny, Bertha, Ursula, Olivia' -- se
merkitsee 'vaaraa', eikö niin?"

Muori ei vastannut.

"Kelle te olette sähköttänyt viimeisten kolmen kuukauden kuluessa?"

Muori oli nyt aivan rauhallinen.

"Minä en käsitä mitä te tarkoitatte. Nuo nimet minä kirjoitin muistiin
erästä ystävätärtäni varten, joka etsi sopivaa nimeä lapselleen."

"Kelle te olette sähköttänyt?" toisti John, ja sitten hän sanoi
mielistellen: "Olkaa nyt järkevä, Mrs Oaks. Ei ole vaikea saada selkoa
lennätinkonttorista, kelle te olette sähköttänyt sekä selvittää
sähkeet."

"Yrittäkää sitten", muori sanoi äkkiä, ja Wade ymmärsi heti, toisen
sanomattakin, että nuo sähkösanomat oli lähetetty jonkun muun nimissä
ja että olisi mahdotonta saada selkoa, mitkä sähkösanomat olivat muorin
lähettämiä.

"Ettekö halua mitään muuta?" kysyi muori puhuen jälleen ärtyisellä
äänellä. "Siinä tapauksessa toivoisin teidän poistuvan! Minulla on
ollut kylliksi harmia tulvasta -- en tiedä, mikä on kiusallisempaa,
joki vai poliisi."

John hymyili.

"Poliisi on pahempi", hän sanoi nauraen. "Oikeus ei koskaan päästä
otettaan. Minä haluan kysyä teiltä enää vain yhtä seikkaa -- milloin
Anna vietiin pois kellarista?"

Muorin kulmakarvat kohosivat, mutta hänen hämmästyksensä ei tuntunut
luonnolliselta.

"Annako? En tiedä, kenestä te puhutte?" John katseli muoria silmiin ja
näki hänen suunsa värähtävän.

"Tarkoitatteko sitä naista, jota ennenkin olette minulta tiedustellut?
En ole koskaan nähnyt häntä."

John nyökkäsi.

"Hän oli kellarissa, pienessä huoneessa. Otin äsken hänen
päällystakkinsa talteen, ja se lähetetään Maidenheadiin, jotta tulisi
todistetuksi, onko se sieltä ostettu. Minä varoitin teitä kerta
aikaisemmin, Mrs Oaks, siitä voi koitua teille hyvin vakava juttu --"

"Jos hän olisi ollut täällä, niin pitäisihän minun se tietää."

Nainen puhui nopeasti; hän unohti hetkeksi olla varuillaan.

"Me, tai oikeastaan Golly vuokrasi kellarin muutamille henkilöille,
tavaroiden säilyttämistä varten. Minä en ole koskaan käynyt
kellarissa... en tiedä edes, miten sinne voi päästä. Golly sen tietää;
hän piti huolen kaikesta sellaisesta. He maksoivat meille punnan
viikolta. Golly antoi rahat aina minulle."

Muorin silmät olivat kiintyneet mustaan laatikkoon, joka oli Johnin
kädessä.

"Tuo on minun omaisuuttani", hän sanoi. "Minä tahdon saada sen
takaisin."

"Te tiedätte, mistä voitte sen saada", sanoi Wade tyynesti eikä
kiinnittänyt sen enempää huomiota muorin sanoihin.

Wade vei laatikon papereineen poliisiaseman kassakaappiin ennenkuin hän
läksi kotiin. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan kaksi aseistettua
salapoliisia, ja hänen talonsa edustalla seisoi myöskin poliisi
vahdissa. Ei ollut tosin luultavaa, että kuminaamarimiehet hyökkäisivät
toistamiseen hänen kimppuunsa hänen omassa talossaan -- ei ainakaan
vähään aikaan -- ja hänellä oli se tunne, että tapahtumat kehittyisivät
nopeasti lopulliseen ratkaisuunsa.

Talossa oli edelleen hiukan myrkkykaasun hajua, ja Waden palvelija
kertoi, että hiilikellarista oli löydetty pieni kaasusäiliö, joka oli
tyhjennetty. Tämäkään osa kaupunkia ei ollut säästynyt tulvan
vahingoilta; vesi oli kohonnut vain muutaman metrin päähän Waden
talosta, ja pieni takapuutarha kadun toisella puolella oli veden alla.

Nukuttuaan vain kolme tuntia Wade kutsuttiin tarkastamaan tulvan
tekemiä vaurioita. Eräs proomu oli katkaissut kettinkinsä ja törmännyt
laivaa vasten, joka oli ankkuroituna satamassa. Laiva oli ajautunut
eräälle hylkylaiturille Surreyn puolelle, ja siellä jokirotat olivat
hyvin lyhyessä ajassa sen ryöstäneet.

Poliisivene kuljetti väsynyttä poliisikomissaaria proomusta proomuun.
Joissakin proomuissa ei ollut miehistöä lainkaan, mutta useimmissa oli
kannella kuitenkin vahti, joka saattoi ilmoittaa, että kaikki oli
hyvin.

Wade saapui vihdoin kahteen pitkään proomuun, jotka olivat ankkurissa
"Mekan" edustalla, ja täällä hänen mielenkiintonsa heräsi. Hän oli
nähnyt proomussa vahdin, ehkäpä tämä mies voisi antaa hänelle tietoja
mustan veneen liikkeistä.

Kun aamu alkoi valjeta, hän puhutteli yksinäistä miestä, joka seisoi
peräsimen luona polttaen savipiippuaan.

"Kaikki hyvin täällä..."

"Minä nousen kannelle", John sanoi.

Poliisivene laski proomun kylkeen, ja vahdin ojentaessa kätensä avuksi
John hyppäsi alukseen. Mies ojensi vasemman kätensä; oikea oli taskussa
-- seikka, joka ei sillä erää erikoisesti kiinnittänyt Johnin huomiota.
Monet vahdeista olivat raajarikkoja, jotka olivat menettäneet jonkun
jäsenen, ja niinpä salapoliisi luuli tätäkin sellaiseksi tapaukseksi.

Vahti kertoi hänelle enemmän kuin mitä hän oli otaksunut saavansa
kuulla. Hän oli nähnyt mustan veneen kulkevan joen poikki ja oli omin
silmin nähnyt yhteentörmäyksenkin.

"Ei, vene ei tullut 'Mekan' laiturista." Siitä vahti oli varma. "Minä
näin sen kiitävän virtaa alaspäin Middlesexin rannan puolella jo
paljon ennenkuin se kääntyi joen poikki. Minä luulin sitä ensin
poliisiveneeksi, joka piti silmällä veneitä toisella rannalla. Nehän
olivat teidän veneitänne, vai mitä? Joka tapauksessa minua ihmetytti,
että se kulki niin nopeasti, ja varmaankin virta lisäsi vielä jonkin
verran sen vauhtia! Tarkoitukseni oli tiedustella mikä vene se oli,
mutta en ole nähnyt elävää sielua eilis-illan jälkeen."

John ei tuntenut vahtia, ja siksi hän teki miehelle joitakin
kysymyksiä.

"Minäkö? Olen kotoisin Graysistä. Harvoin tulen näin kauaksi, mutta
nämä proomut kuljettavat Belgiasta ostettuja koneita -- sähkökoneita
jotakin tehdasta varten Oxfordiin -- ja minun on määrä viedä ne
perille."

"Oletteko loukannut kätenne?" kysyi John.

Mies naurahti ja veti oikean kätensä taskusta.

"Hiukkasen", hän sanoi. "Tulva ajoi proomut 'Mekan' laituriin, ja minä
kaaduin vasten peräsintä." Hän oli nyrjäyttänyt ranteensa, ja jutteli
edelleen mustasta veneestä. "Kyllä sitä joutuu näkemään jos jotakin.
Löysin erään miehen, joka oli piiloutunut tähän proomuun -- hänen
nimensä oli Sniffy, niinkuin kuulin kerrottavan --"

"Kuka sen kertoi?" kysyi John nopeasti. "Te sanoitte vasta, että ette
ole tavannut ketään."

"Puhuin vain jokipoliisin kanssa. Niitä on näkynyt pitkin yötä joella.
En koskaan ennen ole nähnyt niin paljon jokipoliiseja -- ne ovat
oikeita Sherlock Holmeseja."

John ei voinut olla huomaamatta salaista ivaa miehen äänessä. Hän
tiesi, että jostakin syystä jokipoliisit olivat yhtä vähän suosittuja
vahtien kuin varkaittenkin joukossa.

"Mitä Sniffy teki proomussa?"

Mies pudisti päätään.

"En minä tiedä, miksi varkaat tulevat proomuihin", hän sanoi
ivallisesti.

Kun poliisivene läksi liikkeelle ja katosi harmaaseen aamusumuun,
kumartui vahti alas ja otti valureiästä esille kaksi mustaksi maalattua
silinteriä. Ne olivat raskaat, ja kätkien ne purjekankaan alle hän
astui hitaasti luukun luo, joka johti hänen hyttiinsä. Hän kääntyi
selin luukkuun eikä liikahtanut, kun ääni syvyyksistä kuiskasi jotain.

"Wade", hän vastasi. "Minä pelkäsin hänen pyrkivän alas -- ja panevan
toimeen tarkastuksen. Siinä tapauksessa olisin ampunut hänet ja
upottanut veneen -- se olisi käynyt aivan helposti."

Hän kuuli hyväksyvää murinaa ja irvisteli itsekseen. Kapteeni Aikness
ilmaisi aina hyväksymisensä murinalla.




XII


Kello oli lähempänä kahdeksaa kuin seitsemää, kun John Wade palasi
vuoteeseensa, ja hän heräsi kadulla leikkivien lasten ääniin; varma
merkki, että myöhäinen iltapäivä oli jo käsissä. Hän oli kylpenyt ja
pukeutui parhaillaan, kun Elk saapui.

"Ei, ei kuulu mitään erikoista, paitsi että poliisi vangitsi
Aylesburyssa miehen, jota he luulivat Gollyksi. Mutta se ei ollut hän."

Elk oli kovin vakava, ja John arvasi, että hänellä kaikesta huolimatta
oli tiedossaan hyvinkin ikäviä uutisia.

"Kävin juuri tapaamassa tuota nuorta neitiä, Lila Smithiä. Hän voi
hyvin, ja lääkäri sanoo, että hän voi huoleti lähteä kotiin. Ja hänen
armonsa kävi tänään poliisiasemalla."

"Sinifordko?" kysyi John hämmästyneenä.

Elk nyökkäsi.

"Kukkasia kädessä", hän sanoi ivallisesti ja teki käsillään liikkeen
osoittaakseen siten kukkakimpun suuruutta.

John irvisteli. Lordi Sinifordin toimenpiteet saattoivat hänet
levottomaksi. Tämä juttu oli yhtä salaperäinen kuin kuminaamarimiesten
ja vieläkin vaikeammin selitettävissä.

Kuminaamarimiesten juttu ei kaivannut mitään selitystä. Heidän
toimintansa tarkoitus oli aivan selvä. He edustivat järjestynyttä
rikollisliigaa, jonka tarkoituksena oli panna toimeen
jättiläismurtovarkauksia. Mutta Sinifordin kiinnostus Lila Smithiä
kohtaan... Täytyi olla jokin yhteys näiden kolmen tekijän --
kuminaamarimiesten, Sinifordin ja tytön -- välillä.

Aikness oli Lontoossa; Wade tiesi aivan varmaan nähneensä hänet
mustassa veneessä, joka kiiti hänen ohitseen pimeässä. Veneen perässä,
missä Aikness istui, oli vihreä valo, ehkäpä se oli koneen kojetaulun
lamppu, jonka valossa hän oli nähnyt miehen kasvot aivan selvästi.

"Minä käyn Lilan luona", hän sanoi pitkän vaitiolon kuluttua.

Elk murahti jotain, joka saattoi merkitä hyväksymistä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Wade oli matkalla tytön tilapäiseen
asuntoon. Lilan kasvot punoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja
hänen äänensä ilmaisi luottamusta, jota John ei ollut ennen huomannut.
Hänen käytöksensä Johnia kohtaan oli muuttunut, mikä ei hämmästyttänyt
häntä niinkään vähän.

Ensiksi Wade tuli levottomaksi, sillä hän luuli, että Lilalla oli
kuumetta; hänen oli näet mahdoton kuvitella mielessään, että
tyttö viime vuorokauden kuluessa olisi selvitellyt sekavia
tulevaisuudensuunnitelmiaan ja asettanut hänet kaikkien muiden edelle.

Mutta se oli sittenkin tapahtunut yön hiljaisina hetkinä, jolloin yksin
kellon tikutuskin tuntuu yksinäisyydessä lohduttavalta.

Vanhat "Mekan" asukkaat, jotka olivat palanneet pitkiltä matkoiltaan,
olivat huomanneet Lila Smithin suuresti kehittyneen. Tyttö itse ei
ollut huomannut tätä muutosta ennenkuin hän omaksi hämmästyksekseen oli
tänä yönä nauranut niille ongelmille, jotka aikaisemmin olivat
peloittaneet ja huolestuttaneet häntä. Ja kun hän oli asettanut nuo
ongelmat tärkeytensä mukaiseen järjestykseen, oli John Wade joutunut
ensimmäiselle sijalle. Naiselle on tärkeää, että mies vaikuttaa
jollakin tavalla salaperäiseltä. Se mikä on aivan selvää, ei ole enää
kiintoisaa. Lila Smith oli huomannut, että hänellä yksin kaikista
naisista oli tämän arvoituksen avain. Ja se todisti, että hän oli
suuresti kehittynyt.

Lila saattoi kestää Waden katseen hämmentymättä, ja tämän uuden
mielialansa vallassa hän tunsi mieluista ylemmyydentunnetta.
Odottaessaan Johnia hän oli koettanut saada itsensä niin kauniiksi kuin
suinkin -- hän oli nähnyt paljon enemmän vaivaa kuin ikänä lähtiessään
salaisiin päivälliskesteihin kapteeni Aiknessin kanssa. Wade luuli
tapaavansa Lilan vuoteessa: mutta tyttö otti hänet vastaan pienessä
vierashuoneessa istuen avonaisen takan ääressä. Hänellä oli kirja
polvillaan sekä sarvisankaiset silmälasit sievällä nenällään.

"Kas vain, Lila, en minä tiennyt, että te käytätte silmälaseja", Wade
sanoi puristaessaan tytön kättä.

Lila pyysi kädenliikkeellä häntä istumaan; tuo odottamaton liike
nolostutti Wadea.

"Minä käytän niitä vain lukiessani", sanoi tyttö, sulki kirjan ja laski
sen viereensä pöydälle; sitten hän otti pois silmälasit. "Minä lähetin
niitä eilen illalla hakemaan."

Lilan tutkiva katse sai Waden hämmentymään. Hän oli tottunut laskemaan
leikkiä tytön kanssa, kohtelemaan häntä kuin isoa lasta, joka piti
makeisista, ehkä nukeistakin. Nyt hän oli kiusaantunut Lilan seurassa
eikä tiennyt mitä sanoa.

"Joki taisi tulvia? Mrs -- olen unohtanut hänen nimensä, minun
hoitajani -- minä nimitän häntä Aliceksi -- kertoi siitä. Mrs Oaks
parka! Monta vuotta sitten oli myöskin tulva. Vesi tunkeutui kellariin
ja ulottui alakerran lattialle. Se oli hirveää. Miksi ette tullut minua
tänä aamuna katsomaan?"

Wade hämmästyi tytön kysymystä.

"Minä nukuin", Wade sanoi änkyttäen. "Valvoin koko yön -- tulvan ja
kaikenlaisten muittenkin asioiden vuoksi."

Lila nyökkäsi.

"Sitä minä ajattelinkin", hän sanoi.

Seurasi kiusallinen tauko -- se oli kiusallinen Wadelle. Lilaa nauratti
Waden nolous, ja hänen oma ylemmyydentunteensa huvitti häntä.

"Teillä on puuteria kasvoillanne", sanoi Wade äkkiä, ja Lila nauroi.

"Tietysti. Kaikki käyttävät puuteria. Kuinka tyhmä te olette!"

Siitä huolimatta Lila avasi pienen käsilaukkunsa -- se oli hänen
sylissään, vaikka Wade ei ollut huomannut sitä -- ja tutki kasvojaan
pienestä peilistä.

"Miten on teidän jalkanne laita? Alice sanoi, ettei haava ollut
vaarallinen." Hän värisi. "Se tuntuu nyt hirveältä painajaisunelta.
Kamalaa!"

Lila oli palannut vastenmieliseen todellisuuteen ja oli vähällä
kadottaa ylemmyydentunteensa.

"Miksi he vihaavat teitä niin suuresti?"

"Ketkä?" kysyi Wade.

Lila epäröi.

"Mrs Oaks ja -- ja -- kaikki muut. Minkä vuoksi?"

Hänen äänessään oli epätoivoinen sävy. Hän tiesi, ettei siihen
kysymykseen voinut olla kuin yksi ainoa vastaus, mutta hän uskalsi
sittenkin esittää kysymyksensä siinä toivossa, että Wade voisi antaa
tyydyttävän vastauksen. Ja kun Wade ei vastannut, sanoi hän:

"Ovatko he kaikki pahoja? Mrs Oakskin? Kuinka pahoja? Kertokaa minulle,
John -- saanko sanoa teitä Johniksi? Vai kutsutaanko teitä Jackiksi?"

Tämä oli tosiaankin uusi Lila Smith. Hän ei ollut vähimmässäkään
määrässä hämillään. Hänen isot, harmaat silmänsä olivat koko ajan
kiintyneinä Johniin.

"Sanokaa Jackiksi tai miksi vain haluatte, rakas ystävä. Niin, pahoja
he ovat kaikki. En tiedä miten pahoja, mutta voin sen kyllä arvata.
Kuulkaahan, Lila -- oletteko koskaan kuullut heidän puhuvan Pattisonin
rahastosta --"

"Rahastosta?" Lila toisti nopeasti. "Olen -- mikä sen nimi oli? --
Pattison? Ei, en minä ole koskaan kuullut sitä nimeä. Mutta he puhuivat
rahastosta. Lordi -- mikä hänen nimensä oli?"

"Siniford."

Lila nyökkäsi.

"Hän puhui siitä. Golly -- Mr Oaks ja muori ja vielä eräs toinen mies.
Luullakseni se oli Lane. Hän tuoksuu inhottavalta. Minä kuuntelin
salaa. Se oli hirveän kehnoa, mutta minä olen salaa kuunnellut. Tein
sen teidän tähtenne -- minä tarkoitan, tahdoin tietää, mitä he puhuivat
teistä, sillä --"

"Sillä?" Wade toisti, kun Lila vaikeni.

"Oi, en tiedä -- minä vaan halusin kuunnella. Rahasto? He mainitsivat
sen yhteydessä jonkin pankin -- Medway-pankin. Minä kuulin Lanen
sanovan 'Medway-pankki' -- luullakseni hän kirjoitti nimen muistiin. Se
on Cityssä, erään vanhan kadun varrella -- Luffbury --"

"Lothbury", John sanoi nopeasti.

"Voi olla", Lila nyökkäsi. "Rahasto kuuluu jollakin tavalla pankille.
Kuulin Lanen puhuvan eräästä 'kaivertajasta' -- tiedättekö mitä se
tarkoittaa?"

Wade pudisti päätään.

"En ainakaan tällä hetkellä."

Lila laski kätensä Waden kädelle ja nauroi.

"Voisiko minusta tulla salapoliisi?" hän kysyi.

Tuo liike oli ystävällinen ja luottamusta herättävä, mutta Wade tunsi
mieluisaa väristystä, jommoista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, ja
hän puristi lujasti tytön kättä.

"Jos menette naimisiin salapoliisin kanssa", hän sanoi ja hänen äänensä
kuulosti käheältä.

Lila veti hyvin hellävaroen pois kätensä. Hän ei pelännyt; Wade ei
ollut koskaan nähnyt häntä näin hillittynä. Aivan ihmeellisellä tavalla
hän oli tilanteen herra.

"Minä olen levoton", sanoi Lila. "Olen levoton 'Mekan' ja kaikkien
niiden puolesta, jotka siellä käyvät. En ole epärehellinen puhuessani
siitä teille. En voi pitää molempien puolta. Juuri siksi, että olen
yrittänyt pitää molempien puolta, kaikki tämä on tapahtunut. Mitä tuo
mies oikeastaan tahtoo?"

Kädenliikkeellä hän osoitti isoa kukkakimppua, joka oli asetettu
pesukaapille vatiin.

"Sinifordko? En minä tiedä?"

Lila nyökkäsi.

"Hän tahtoo naida minut", hän sanoi aivan tyynesti. "Eikö se ole
mieletöntä? Mutta sitä hän haluaa -- minusta tulisi lady Siniford of
Siniford. Missä Siniford sijaitsee? Ei sitä nimeä ole rautatien
aikataulussa."

Wade tuijotti hämmästyneenä Lilaan, mutta häntä ei hämmästyttänyt
Sinifordin kosinta, vaan se kylmäverinen tapa, millä tyttö kertoi sen
hänelle.

"Tietystikään en mene hänen kanssaan naimisiin. Hän on kamala mies --
hän juo. Sen tuntee jo pitkän matkan päähän."

John puristi Lilan kättä.

"Odottakaahan, Lila. Tahtooko hän todellakin mennä naimisiin teidän
kanssanne, ja onko Mrs Oaks siihen suostuvainen? Suostuuko hän siihen?
Aiotteko te mennä naimisiin hänen kanssaan?"

Lila hymyili tälle kysymykselle.

"En tietenkään! Minä menen naimisiin -- niin, jonkun kanssa, joka on
miellyttävä."

"Sellaisen kuin minun?"

Waden ääni kuulosti vieraalta; se oli omituisen käheä ja merkillinen.
Lila katsoi häntä suoraan silmiin, ja hänen katseensa oli luottava.

"Sellaisen kuin teidän", Lila sanoi hiljaa.

John Wade poistui talosta tuntia myöhemmin kerrassaan uutena miehenä.
Elämä oli äkkiä muuttunut epätodelliseksi, ihmiset ja asiat olivat
saaneet uuden arvon. Hän ei voinut koskaan jälkeenpäin muistaa, mitä
tapahtui hänen kävellessään Lilan luota kotiinsa.

Elk odotti häntä talon ulkopuolella ja astui kadun puolitiehen häntä
vastaan.

"Eräs Pouder tai Wouder niminen herra soitti sinulle -- hän tahtoo
tavata sinua. Hän on asianajaja --"

"Bruderko?" kysyi John äkkiä.

"Aivan niin -- Bruder. Hänellä oli tuollainen Oxford-ääni, joka voi
muuttaa jokaisen sanan miksi hyvänsä. Asia oli hyvin tärkeä. Hän
odottaa sinua toimistossaan."

Mr Bruder oli soittanut vain puoli tuntia aikaisemmin, mutta Wade ei
hukannut aikaa turhaan. Hän oli toivonut saavansa haastatella
asianajajaa Pattisonin rahaston johdosta, ja niinpä tämä tilaisuus oli
hänelle tervetullut. Hän ajoi autolla asianajajan toimistoon juuri kun
kello löi seitsemän ja tapasi Mr Bruderin syventyneenä joidenkin
asiakirjojen lukemiseen.

Asianajaja nousi paikaltaan ja sulki oven Waden jälkeen.

"Halusin keskustella kanssanne Pattisonin rahastosta", sanoi hän, "ja
erikoisesti lordi Sinifordista. Olen joutunut ikävään pulaan, Mr Wade.
Jos minun antamani tiedot osoittautuisivat arvottomiksi teidän
tutkimuksillenne -- hm -- niin minun ikävyyteni katoaisivat. Jos,
toisaalta, minä antaisin aihetta teille ryhtyä uusiin tutkimuksiin --
niin olisi se varsin harmillista."

John hymyili.

"Toisin sanoen, te ette halua ryhtyä mihinkään aloitteeseen."

"Aivan niin", sanoi toinen. "Minulla ei ole oikeutta vedota poliisiin,
-- mutta ei mikään estä minua olemasta avullisena tutkimuksessa, joka
on jo pantu alulle."

Mr Bruder käveli edes takaisin pienessä huoneessa, kädet selän takana.

"Lady Pattison, niinkuin luultavasti tiedätte, oli naimisissa lordi
John Pattisonin, Sohamin herttuan kolmannen pojan kanssa. Hän oli hyvin
rikas -- hyvin rikas", lisäsi Mr Bruder painokkaasti.

John odotti. Hänellä oli hämärä aavistus sellaisen henkilön kuin
Sohamin herttuan olemassaolosta, mutta minkälaista osaa hän oli
näytellyt elämässä, siitä hänellä ei ollut mitään tietoa.

"Nykyinen Sohamin herttua on köyhä mies", Mr Bruder jatkoi, ikäänkuin
hän olisi lukenut vieraansa ajatukset. "Lordi John sai kaikki varansa
äitinsä ja puolisonsa kautta. Heillä oli poika, joka meni naimisiin.
Kahden vuoden avioliiton jälkeen molemmat menettivät henkensä
auto-onnettomuudessa, mutta heiltä jäi lapsi, tytär, eloon."

John veti syvään henkeään -- tytär! Mutta asianajaja hävitti heti hänen
hurjat unelmansa.

"Hänkin kuoli -- se oli ääretön tragedia. Hän tuhoutui tulipalossa,
joka syttyi lady Pattisonin talossa Belgrave Squaren varrella.
Tapaturma mursi lady Pattisonin sydämen ja sekoitti hänen järkensäkin
-- joskin", asianajaja lisäsi nopeasti, "ei ole vähintäkään epäilystä,
ettei hän olisi ollut täydessä järjessään perustaessaan rahaston.
Tietysti hän toivoi, että Delia Pattison olisi elossa ja sen vuoksi hän
määräsi, että hänen omaisuutensa jako ei saisi tapahtua ennenkuin sinä
päivänä, jolloin lapsi, jos hän olisi elossa, täyttäisi yksikolmatta
vuotta."

"Lordi Siniford on siis perijä?" kysyi Wade.

Mr Bruder nyökkäsi.

"Niin, tavallaan hän on perijä."

John Waden ajatukset kulkivat nopeasti.

"Onko aivan varma, että tyttö on kuollut?"

"Aivan varma. Hän oli kotona, kun tulipalo syttyi -- talo paloi poroksi
-- ja lapsi oli yksin. Kaikki palvelijat olivat ulkona; hänen
hoitajansa -- tyttö oli kolmen vuoden vanha -- oli poistunut talosta
tavatakseen erästä nuorta miestä alhaalla kadulla, niin ainakin
väitettiin. Hoitaja kadotti melkein järkensä, ja varmaankin hänen
mielikuvitelmansa ja merkilliset näkynsä olivat syynä lady Pattisonin
omituiseen testamenttiin --"

"Mikä oli hoitajan nimi?" kysyi John kiihkeästi.

Bruder tuumi.

"Atkins", hän sanoi hetken kuluttua.

"Entä ristimänimi?"

Asianajaja hieroi luisevaa leukaansa ja rypisti kulmiaan.

"Malttakaahan -- se on hyvin tavallinen nimi -- hm -- en muista sitä
parhaalla tahdollakaan. Mary? Ei. Alice?"

"Anna?" ehdotti salapoliisi, ja Mr Bruder hätkähti.

"Tietysti Anna! Se oli hänen nimensä -- miten typerä minä olen!
Tunnetteko te hänet --"

John Wade oli äkkiä kadottanut puhekykynsä. Delia Pattison eli -- hän
oli Lila Smith! Sehän oli aivan selvää: Deliasta oli tehty "Lila".

Hetken kuluttua hän sai puhekykynsä jälleen ja keskeytti asianajajan,
joka puhui Annan edeltäjistä.

"... hyvin kunnon nainen --"

"Miksi te halusitte puhua kanssani? Mitä on tapahtunut sen jälkeen kun
kävin täällä?"

"Minun toimistooni murtauduttiin viime yönä", Bruder sanoi, "ja
Pattisonin rahaston asiapaperilaatikko avattiin ja tutkittiin."

Hän nousi paikaltaan ja astui huoneen perälle, ikkunan vastaiselle
seinälle. Siellä oli rautainen hylly, jossa oli useita
asiapaperilaatikoita, toiset niistä olivat aivan uudet, mutta
useimmissa nimikirjoitus oli haalistunut. Hän otti esille erään
laatikon. Siinä oli nimikirjaimet "P.R. & K.".

"Pattisonin rahasto ja Kuolinpesä", Bruder selitti laskiessaan laatikon
pöydälle. "Katsokaa!"

Wade tutki lukkoa; se oli rikottu ja murrettu auki.

"He tulivat sisälle tuosta ikkunasta. Ikkunaruutu oli leikattu rikki ja
koukku avattu. Omituista kylläkin en huomannut sitä ennenkuin tänään
iltapäivällä, kun minulla oli asiaa laatikolle."

"Onko jotain viety?" kysyi John katsellen laatikkoon, joka oli
puolillaan punaisella nauhalla sidottuja paperinippuja.

"Ei kerrassaan mitään", kuului vastaus. "Tässä on vain sopimuksia ja
kauppakirjoja, joilla ei ole mitään arvoa. Tärkeät asiakirjat ovat
pankissa."

Wade tutki ensin laatikon lukkoa ja sitten ikkunaa. Ammattilainen oli
suorittanut työn: reikä ruudussa oli pyöreä, ja kappale oli yhä
ikkunalaudalla.

"Ei, ei mitään ole varastettu", sanoi Bruder uudelleen. "Meillä on
luettelo kaikista asiakirjoista."

"Kävikö lordi Siniford täällä eilen?"

"Toissapäivänä. Muistaakseni kerroin teille, että hän käyttäytyi varsin
ikävästi. Hän halusi tarkastaa Pattisonin rahaston asiapaperilaatikkoa
-- vaikka vakuutin hänelle, ettei siinä ollut mitään, mikä olisi voinut
kiinnostaa häntä."

"Onko tuossa toisessa laatikossa, jota säilytetään pankissa, sellaisia
papereita, jotka voisivat kiinnostaa häntä?"

Mr Bruder tuumi hetken aikaa.

"Ehkä kylläkin. Toisessa laatikossa on lady Pattisonille ja hänen
pojantyttärellensä kuuluvia esineitä. Siellä on lapsen kuva --"

John Wade kuuli tukahdetun huudon selkänsä takaa ja kääntyi ympäri.

Lordi Siniford seisoi ovella. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen
pyöreät silmänsä pullottivat ulospäin. Hän seisoi siinä suu auki --
koko hänen olentonsa ilmaisi mitä suurinta hämmästystä.

Tuo odottamaton näky sai Waden niin hämilleen, ettei hän hetkeen saanut
sanaa suustaan.

"Kas, lordi Siniford, haluatteko tavata Mr Bruderia?"

Lordi pudisti päätään.

"E-en!" Hänen äänensä oli kimakka. "En minä halua. Anteeksi... ehkä
saan tulla toisen kerran, Mr Bruder."

Ovi paiskautui kiinni hänen jäljessään, ja molemmat miehet katsoivat
ihmeissään toisiinsa.

"Merkillinen mies, mikähän saattoi peloittaa häntä?" kysyi John.

"Jospa minä tietäisin", sanoi Mr Bruder. "Tuhat tulimmaista, kylläpä
minä säikähdin."

Wade hymyili.

"Mutta hän säikähti vielä paljon enemmän."

Wade katsoi kelloa. Hänen piti tavata Elk kahdeksalta.

"Minä oletan, että te ette halua ilmoittaa poliisille tästä
sisäänmurrosta." Mr Bruder pudisti päätään tarmokkaasti. "Jos teen sen,
niin asia jätetään piirikomissaarin tutkittavaksi. Mutta tietysti minun
on pakko tehdä salainen ilmoitus. Milloin voin saada nähdä tuon toisen
laatikon?"

"Huomenna yhdeltätoista; minä haen sen pankista."

Mr Bruder katsoi levottomana ovelle.

"Luuletteko, että minua persoonallisesti uhkaa jokin vaara?" hän
lisäsi hermostuneena. "Luuletteko, että esimerkiksi -- no niin,
kuminaamarimiehet, niinkuin heitä nimitetään, ovat sekaantuneet tähän
juttuun?"

"Miksikä te sitä kysytte?" kysyi Wade terävästi.

Vastauksen asemesta asianajaja avasi pöytälaatikon ja otti esille
hansikkaan. Se oli ohutta kumia ja vasemman käden hansikas.

"Kas tässä", hän huohotti raskaasti, ikäänkuin raskas taakka olisi
nostettu hänen hartioiltaan.

Wade otti käteensä hansikkaan ja tutki sitä uteliaana.

"Milloin te löysitte tämän?" hän kysyi.

Mr Bruder vaipui tuoliinsa. Hän sai kokea sitä hermojännitystä, jota
vain tutkintotuomari tuntee, silloin kun kohtalo johtaa hänet oikeuden
kiihoittaville sivupoluille.

"En nähnyt hansikasta ennenkuin apulaiseni iltapäivällä käänsi huomioni
siihen. Se oli pöydän alla. Varas oli varmaankin vetänyt sen kädestään
tutkiessaan papereita --"

"Silloin hän juuri pani sen käteensä", hymyili John. "Ei, hän veti sen
kädestään ruvetessaan kirjoittamaan; kumihansikkaat kädessä on vaikea
kirjoittaa. Hän käytti omaa täytekynäänsä ja kirjoitti muistiin, mitä
laatikossa oli. Luultavasti toinen varas saneli otsikot. Huomasitteko,
oliko imupaperinne tänä aamuna käyttämätön?"

Mr Bruder rypisti kulmiaan.

Asianajajan kirjoitusaluksessa oli puolisen tusinaa paksuja
imupaperilehtiöitä. Wade irroitti stiftit.

"Tämä on kai eilinen lehtiö?"

Mr Bruder katseli sitä ja nyökkäsi.

"Niin, siinä on minun päiväleimani. Minä painan sen aina lehtiöön.
Näettehän eilispäivän päivämäärän", Bruder osoitti sitä.

John tutki imupaperia. Kaikesta päättäen sitä oli toimistossa käytetty
useana päivänä, ja onneksi Mr Bruder ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka
kirjoittavat imupaperiin muistiin kaikenlaisia asioita.

"Onko tuo teidän käsialaanne?" kysyi John.

Hän osoitti pitkää, kapeaa riviä, joka kulki vaakasuoraan lehtiön yli.
Asianajaja pudisti päätään.

John haki peilin eteisestä ja tutki kirjoitusta.

"Tällä kertaa arvasin oikein", hän sanoi. "Minun luullakseni tässä on
luettelo laatikossa olevista papereista."

Asianajaja tarkasteli kirjoitusta ja totesi oletuksen oikeaksi.

"Emme voi tehdä mitään enää tänä iltana", sanoi John. "Asiasta toiseen,
antakaa minulle yksityisasuntonne osoite ja puhelinnumero siltä
varalta, että minun pitäisi keskustella kanssanne myöhemmin. Mutta joka
tapauksessa olen täällä puoli yhdeltätoista, ja jos siihen mennessä
voitte saada tänne laatikon pankista, niin olen teille hyvin
kiitollinen."

Wade pysähtyi ovelle syviin mietteihin vaipuneena.

"Te olette siis aivan varma siitä, että Delia Pattison on kuollut?"

"Aivan varma", sanoi asianajaja.

Wade oli jo puolitiessä portailla, kun hän muisti jotain, mitä hänen
olisi pitänyt kysyä, ja palasi takaisin.

"Milloin on Delian yhdeskolmatta syntymäpäivä?"

"Tämän kuun yhdentenäkolmatta päivänä", kuului vastaus.

"Ja sen jälkeen omaisuus jätetään lordi Sinifordille?"

"Vasta pitkän ajan kuluttua: ensin on suoritettava oikeudellisia
muodollisuuksia, mutta itse asiassa perintö jätetään hänen haltuunsa
ensimmäisenä- tai toisenakolmatta päivänä."




XIII


Wade meni suoraan Elkin huoneeseen Scotland Yardissa, jossa heidän
sopimuksen mukaan tuli tavata toisensa, ja kertoi lyhyesti, mitä
asianajaja oli ilmoittanut. Hän toi myös esiin omat persoonalliset
mielipiteensä, ja Elk irvisteli hiukan.

"Minä en siedä sinun romanttisia päähänpistojasi, sinun kadonnut
perijättäresi on yksi noita naurettavia henkilöitä, joita esiintyy vain
elokuvissa. Kuka oli sitten tuo hullu isoäiti?"

"Ei hän ollut hullu", sanoi Wade harmistuneena ammattiveljensä
epäilysten johdosta. "Lady Pattison."

Elkin kulmakarvat kohosivat.

"Smaragdinainen! Hyvä Jumala, minä muistan tuon tulipalon --"

"Smaragdinainen?" pisti Wade väliin.

"Hänellä oli satoja smaragdeja", selitti Elk; "oikea pieni museo omassa
talossaan. Mutta me emme päässeet koskaan selville, varastettiinko ne
silloin. Talo paloi ullakosta kellareihin saakka ja joitakin jalokiviä
löytyi tai pikemmin niiden jätteitä. Mutta vanha rouva joutui niin
suunniltaan lapsenlapsensa kuoleman johdosta, ettei hän antanut meille
minkäänlaisia tietoja."

Elk painautui syvemmälle tuoliinsa, sulki ja taas avasi kätensä ja
katseli alaspäin.

"Smaragdinainen", hän mutisi. "Tietysti! Siinäkin tapaus, johon
kuminaamarimiehet aivan varmaan olivat syypäät! Se tapahtui ennenkuin
me tunsimme noita herroja niin hyvin kuin nykyään. Me emme päässeet
muusta selville, kuin että palvelijat olivat menneet teatteriin ja
lapsenhoitaja oli houkuteltu ulos kadulle tapaamaan erästä nuorta
miestä, johon hän oli ihastunut. Koko juttu tuntui hyvin suunnitellulta
rikokselta, mutta niinkuin jo sanoin, me emme voineet saada vanhaa
rouvaa puhumaan."

"Löydettiinkö lapsen ruumis?" kysyi John kiihkeästi.

Elk työnsi huulensa ulospäin.

"En halua selostaa kaameita yksityiskohtia", sanoi hän, "mutta
sellaisen tulipalon jälkeen oli mahdotonta löytää yhtään mitään -- ei
mitään, jota olisi voinut tuntea ihmisen jäännöksiksi. Tuli oli niin
voimakas, että tiiletkin paloivat murskaksi! Kadonnut perijätär!" Hän
ei nauranut enää.

Äkkiä hän hypähti pystyyn.

"Meidän täytyy kai uskaltaa tekeytyä hulluiksi. Parasta, että panet
muutamia miehiä vartioimaan Tappittin taloa ja huolehdit siitä, ettei
kukaan pääse nuoren neidin puheille -- nimittäin ei kukaan muu kuin
minä. Minä menen häntä tapaamaan vielä tänä iltana ja otan selkoa, mitä
hän mahdollisesti voi muistaa lapsuudestansa."

"Minä voisin sen tehdä --" aloitti John.

"Sinä et voi tehdä mitään", sanoi Elk levollisesti. "Sinä olet
rakastunut häneen, ja se merkitsee sitä, että olet kadottanut
arvostelukykysi ja poliisinvaistosi."

Matkalla he pistäytyivät poliisiasemalle ja tapasivat konstaapeli
Tappittin, Lilan isännän, juuri kun hän oli lopettanut virkatehtävänsä.
Hän vastusti Elkin ehdotusta, että kaksi miestä pantaisiin vahtimaan
hänen taloaan.

"Minun vaimoni ei pidä siitä", hän sanoi. "Hänestä se olisi
epäluottamuksen osoitus. Enkä minä usko, että siellä on mitään vaaraa.
Jos minä asuisin yhtä yksinäisessä talossa kuin Mr Wade, niin se olisi
toista, mutta me asumme talossa, jossa on monta asuntoa ja paljon
ihmisiä, jotka alituisesti kulkevat edes takaisin -- mutta tulkaa häntä
katsomaan."

Tappittin asunto oli kivenheiton päässä Waden talosta, se oli
vastarakennettu kivitalo, jossa asui työläisiä. Hänen asuntonsa oli
ensimmäisessä kerroksessa ja hän päästi toiset sisään omalla
avaimellaan.

Pieni eteinen oli pimeä.

"Eukkoni on säästäväinen", sanoi konstaapeli sytyttäessään tulta.

Eteisestä johti kapea käytävä eteenpäin. Tappitt johdatti toiset
käytävän päähän ja avasi keittiön oven, missä hän tiesi iltaruoan
odottavan. Keittiökin oli pimeänä.

"Tämäpä on merkillistä", hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti hiukan
levottomalta.

Tappitt sytytti valot. Pöytä oli katettu kolmelle. Kuppi oli puolillaan
kylmää teetä, mutta ei mihinkään muuhun oltu koskettu, ja keittiö oli
tyhjä. Wade tiesi, että Lilan huone oli keittiötä vastassa ja hän
kolkutti ovelle. Ei vastausta. Hän kolkutti uudestaan, ja kun hän
huomasi, ettei ovi ollut lukossa, hän työnsi sen auki.

"Lila!" hän huusi.

Ei kukaan vastannut. Hän tapaili katkaisijaa ja löysi sen. Huone oli
tyhjä; vuoteessa oli äskettäin maattu, mutta Lilaa ei ollut missään, ja
päällystakki, jonka hän muisti riippuneen oven takana, oli myöskin
poissa.




XIV


"Minun vaimoni on mennyt ulos."

Tappittin äänensävy nostatti kylmänväreitä salapoliisin selkään. Miehen
kauhu oli tarttunut häneenkin, ja hän oli varma siitä, että konstaapeli
tiesi vaimon poistuneen kotoa vasten tahtoaan.

"Minäpä menen hänen huoneeseensa katsomaan."

Konstaapeli käänsi oven kahvaa, mutta se ei liikahtanut.

"Sytyttäkää valo", sanoi hän terävällä äänellä. "Se on lähinnä teitä,
Elk."

Elk löysi pienen katkaisijan ja väänsi sitä. Konstaapeli huusi vaimoaan
nimeltä ja kolkutti ovelle. Äkkiä Wade sanoi:

"Avain on ulkopuolella."

Samassa Tappitt oli vääntänyt avainta, avannut oven ja astunut
huoneeseen. Toiset näkivät valon virtaavan huoneesta ja kuulivat
hämmästyneen huudon, John Wade astui toisen jäljessä hauskasti
kalustettuun makuuhuoneeseen.

Vuoteella makasi nainen, kaikesta päättäen syvässä unessa. Wade tunsi
hänet heti Lilan hoitajaksi. Hän makasi kyljellään ja niin
liikkumattomana, että he luulivat häntä kuolleeksi. Tappitt ravisteli
häntä hartioista.

"Mary!" Hänen äänensä ilmaisi kauhua. "Hyvä Jumala, hän on --"

"Ei hätää, hän hengittää", sanoi Wade.

Wade käänsi naisen selälleen ja kohotti hänen silmäluomiaan. Kirkas
valo sai naisen kasvot värähtämään tuskasta.

"Avatkaa ikkuna ja tuokaa vettä."

Ottaen huomioon, miten syvässä tajuttomuuden tilassa nainen oli ollut,
hän virkosi varsin nopeasti. Viiden minuutin jälkeen hän nousi istumaan
vuoteen laidalle, yhä päästään pyörällä, ja katseli ihmetellen toisesta
toiseen.

"Mikä on hätänä?" sanoi hän vihdoin. "Minä nukuin. Miten on Lilan
laita?"

Hän tunsi Johnin ja hymyili hiukan.

"Oletteko te täällä, Mr Wade", hän sanoi tunnustellen päätään. "Miksi
minä menin nukkumaan?"

He veivät hänet keittiöön ja keittivät hänelle teetä. "Älkää tyhjentäkö
tuota kuppia!" sanoi John ankarasti.

Konstaapeli oli kaatamaisillaan teen kupista vesijohtoon.

"Se voi olla tarpeen."

Tappitt katsoi kupista päällysmieheensä.

"Luuletteko, että se on myrkytettyä?" Hän asetti kupin syrjään.

John tiesi, että oli toistaiseksi hyödytöntä kuulustella naista ja
vaarallista saattaa hänet mielenliikutukselle alttiiksi. Mutta
toimelias entinen sairaanhoitajatar huomasi, että jotain oli hullusti,
ja siksi hän alkoi kysellä Lilaa.

"Eikö hän ole huoneessaan?" hän sanoi epäluuloisesti. "Mutta minähän
poistuin hänen luotaan hetki sitten -- mitä kello on?"

He sanoivat, että kello oli puoli yhdeksän. Nainen tuijotti heihin
hämmästyneenä.

"Sehän on mahdotonta. Kello viisi minä olin High Streetillä -- läksin
ostamaan hänelle parin tohveleita. Minä pyysin Mrs Elfordia, joka asuu
vastapäätä, huolehtimaan Lilasta sillä aikaa; sitten tulin kotiin ja
keitin teetä --"

Hän vaikeni.

"Muistatteko, mitä sen jälkeen tapahtui?" kysyi John.

Nainen pudisti hitaasti päätään.

"En muista mitään."

Mrs Elford, naapuri, joka asui portaitten vastakkaisella puolella,
selitti arvoituksen. Häntä oli pyydetty vartioimaan asuntoa sillä
välin, kun Mrs Tappitt oli ostamassa tohveleita, ja hän oli ollut
poissa noin kymmenen minuuttia. Heti kun Mrs Tappitt oli lähtenyt
kaupungille, eräs mies oli tuonut kirjeen Lilalle. Ei hän muistanut,
minkä näköinen tuo mies oli, mutta merimieheltä hän näytti. Mies odotti
vastausta, ja siksi hän jätti hänet ovelle ja läksi Lilan huoneeseen --

"Sinä aikana toinen mies hiipi asuntoon ja piiloutui keittiöön. Onko
täällä sellaista paikkaa, minne hän saattoi piiloutua?"

Keittiössä oli ovi, joka johti pieneen ruokasäiliöön. Se oli vieläkin
raollaan, vaikka Mrs Tappitt tiesi sulkeneensa oven.

"Täällä hän oli piilossa", sanoi Wade. "Muistatteko, että keititte
teetä, Mrs Tappitt?"

Nainen nyökkäsi.

"Läksittekö pois keittiöstä kaadettuanne teetä kuppiin?"

Hän tuumi.

"Se on totta, läksin pois pariksi minuutiksi. Kävin kysymässä Lilalta,
sopivatko tohvelit."

"Ja sitten te tulitte takaisin ja joitte teetä? Muuta ette muista. He
antoivat teille niin vahvan annoksen, että tulitte tajuttomaksi ja
sitten he kantoivat teidät makuuhuoneeseen ja lukitsivat oven."

Kaikki kolme miestä tutkivat tarkasti Lilan huoneen, mutta he eivät
löytäneet muuta kuin hänen kenkänsä nojatuolin takaa.

"He eivät suinkaan löytäneet kenkiä kiireessä", arveli Elk.
"Minkälaiset olivat tohvelit, Mrs Tappitt?"

"Punaista nahkaa", selitti nainen. "Hänellä oli ne jalassa, kun
poistuin hänen huoneestaan. Ne olivat kalliit, mutta Mr Wade käski
minun antaa Lilalle kaikki mitä hän halusi."

Jättäen naisen miehensä hoitoon molemmat salapoliisit kiiruhtivat ulos
ja jatkoivat tiedustelujaan itse paikalla. Tässä osassa kaupunkia,
missä lapset leikkivät kadulla myöhään iltaan ja naiset juoruilevat
ovien ulkopuolella, oli varsin luultavaa, että joku oli nähnyt Lilan ja
hänen saattajiensa poistuvan talosta. Viiden minuutin kuluttua
salapoliisit olivatkin toisistaan riippumatta tavanneet kaksi
todistajaa, jotka olivat nähneet auton pysähtyvän ovelle; neljä henkeä
oli astunut kadulle, kaksi naista ja kaksi miestä. He olivat nousseet
autoon ja ajaneet pois. Ei kukaan ollut nähnyt heidän tuloaan.
Varmaankin he olivat saapuneet yksitellen.

Muita tietoja ei saatu. Kaikesta päättäen tyttö oli lähtenyt
vapaaehtoisesti; ei kukaan ollut kuullut huutoa eikä nähnyt tappelua.
Johnin mielestä todistus oli heikko siksi, ettei kukaan tuntenut
kumpaistakaan miestä; mutta sen vahva puoli oli se, että voitiin
todeta, kuka toinen nainen oli.

"Huomenna voimme luultavasti löytää jonkun, joka voi kertoa
enemmänkin", sanoi John. "Toinen nainen oli Oaksin muori -- Lila ei
olisi seurannut ketään muuta."

"Sitten me yritämme 'Mekkaan'", sanoi Elk.

Klubissa vallitsi viattomuuden henki. Talo oli siistitty ja kaikki
tulvan jäljet poistettu. Oaksin muori otti heidät vastaan arkihuoneessa
eikä osoittanut hämmästystä eikä levottomuutta tarkastuksen johdosta.

"En ole ollut ulkona tänä iltana", hän sanoi kimakalla äänellä. "Minkä
uuden syytöksen te olette keksinyt minua vastaan, Wade?"

"Minä haluan tarkastaa klubia", sanoi John lyhyesti. "Erikoisesti Lilan
huonetta."

"Onko teillä valtakirja?" kysyi muori.

"Entinen valtakirja on edelleen voimassa", Elk pisti väliin. "Älkää
ruvetko estelemään, rouva."

Muorin huulet vetäytyivät hymyyn.

"Lila ei ole siellä --" hän aloitti.

John kääntyi äkkiä hänen puoleensa.

"Kuinka hän olisikaan?" Wade sanoi tylysti. "Mistä te tiedätte, että
hän on poistunut sieltä, minne hänet sijoitin?"

Hetken aikaa muori epäröi.

"Enhän minä sitä sanonutkaan."

John astui hitaasti muorin luo ja katseli häntä. Muori ei ollut koskaan
nähnyt salapoliisia tällaisena, ja tahtomattaan hän peräytyi.

"Te kävitte konstaapeli Tappittin luona tänään iltapäivällä yhdessä
kahden miehen kanssa", hän sanoi, "ja te kehoititte tyttöä lähtemään
pois".

Syytös oli lausuttu ilmi; sen myöntäminen ei tuntunut kovin
vaaralliselta. Muorin varmuus, hänen vihansa tuota miestä kohtaan,
viekoitteli häntä tekemään hirveän erehdyksen, jonka hän sai maksaa
hengellään. Hän ei malttanut kieltäytyä hetkellisestä voitosta, ja
siksi hän unohti kaiken varovaisuuden.

"Entäs sitten? Lila on minun hoidossani. Teillä ei ole sen suurempaa
oikeutta estää häntä asumasta laillisessa kodissaan kuin minuakaan! Ei
ole mikään rikos, vaikka olisinkin käynyt hakemassa pois oman
sisarentyttäreni ihmisten parista, joiden seura ei sovi hänelle, ja sen
te tiedätte, Mr Wade."

"Ja sen te siis teitte?" Wade kysyi ystävällisesti. "Te ette kiellä
sitä? Minä en väitä, että teidät tunnettiin, sillä ei kukaan tuntenut
teitä."

"Sen minä tein", muori sanoi uhmaavasti; "ja jos te haluatte tavata
Lilaa, niin etsikää hänet. Hän on turvassa. Minä myönnän, että minä ja
pari ystävää --"

Wade näki, että muorin leuka vavahti ja hänen silmiinsä syttyi
pelästynyt ilme. Liian myöhään hän huomasi, miten kokonaan hän oli
heittäytynyt Waden valtaan. Salapoliisi vartioi "Mekkaa" yötä päivää.
John kutsui hänet sisälle.

"Pidättäkää tämä nainen", hän sanoi. "Minä tulen myöhemmin
poliisiasemalle kuulustelemaan häntä."

"Pidätetty? Miksi -- mitä minä olen tehnyt?" muori sanoi vavisten. "Te
ette voi syyttää minua mistään --"

"Te olette yhdessä kahden muun kanssa sekoittanut myrkkyä Mrs Tappittin
teehen", sanoi Wade. "Te unohditte tämän pienen sivuseikan."

Wade jätti muorin salapoliisin huostaan ja käski huolimattoman,
itkusilmäisen palvelustytön kerätä kokoon vaatteita, joita muori
saattoi tarvita viettäessään yötä poliisiasemalla, ja sitten hän
yhdessä Elkin kanssa toimitti pikaisen tarkastuksen talossa. Lilan
huonetta ei ollut käytetty.

"Ei näytä siltä kuin he olisivat käyneet täällä", sanoi Elk.
"Konstaapeli olisi nähnyt auton ajavan ovelle --"

"Ei heidän tarvinnut ajaa autolla. Kuminaamarimiehet tulevat 'Mekkaan'
vesitietä."

"Miksikä he yleensä olisivat tulleet tänne?" kysyi Elk. "Varmaankin on
tusinoittain muita piilopaikkoja."

"Mutta Mrs Oaks tuli kotiin", keskeytti toinen hänet kärsimättömästi.
"Mennään tarkastamaan laituria."

Sähkölamput kädessä he tutkivat nopeasti laituria. Siellä ei ollut
ainoatakaan venettä. Molemmat proomutkin, jotka aikaisemmin olivat
olleet ankkuroituna, olivat poissa. Laajalta alalta joki oli aivan
tyhjänä.

He aikoivat juuri lähteä pois, kun jotain punaista näkyi Waden lampun
valopiirissä. Hän astui lähemmäksi, ja Elk, kuullessaan hänen
hämmästyneen huudahduksensa, tuli hänen luokseen.

"Älä koske siihen", varoitti John.

Aivan laiturin reunalla oli punainen tohveli.




XV


"Mitenkä se on voinut joutua tänne?" ihmetteli Elk. "Tyttö seisoi
varmaan laiturin reunalla."

"Tai se heitettiin tarkoituksella veneestä", sanoi John. "Korko ei ole
tomuinen eikä oikeastaan pohjakaan. Vene toi muorin tänne ja sitten se
läksi muualle. Lila käytti hyväkseen tilaisuutta ja heitti tohvelinsa
laiturille olettaen, että me sen löytäisimme."

Wade nosti maasta tohvelin toivoen, että sen kiiltävään pintaan olisi
kirjoitettu jotakin.

"Ei täällä ole mitään nähtävää. Anna kuljettaa muori poliisiasemalle;
kyllä me saamme hänet puhumaan", sanoi Elk, ja sitten hän lisäsi äkkiä:
"Ei suinkaan kukaan ole rotanloukossa?"

Hän osoitti tiilikasaa halkokellarin rikkoutuneen oven edessä. Kaikesta
päättäen työmiehet olivat korjanneet vikaantunutta seinää, sillä
rakennusaineita oli siellä täällä maassa.

"Kylläpä on ollut kiire saada kellari asuttavaan kuntoon", sanoi Elk
miettiväisesti. "Voitko odottaa hetkisen?"

Vastenmielisesti John Wade seurasi Elkiä portaita alas halkokellarin
ovelle. Se ei ollut lukossa, ja he astuivat sisälle. Elk valaisi
lampullaan rautalaatikkoa.

"Uutta hiekkaa", sanoi hän.

Kaivaen kädellään hiekkaa hän löysi kahvan ja veti siitä. Ovi lensi
auki. Samalla he huomasivat, että huoneessa oli valoa. John astui Elkin
ohi pitkulaiseen kellariin, missä hän oli kestänyt elämänsä kauheimmat
hetket. Samalla hän huomasi liikettä huoneen toisessa päässä.
Silmänräpäyksen ajan olento näkyi sen pienen huoneen ovella, missä
salaperäinen Anna oli asunut. Hän näki vain käsivarren ja olkapään
samalla kun ne katosivat.

"Tulkaa tänne", hän huusi lujasti.

Ei kukaan vastannut. Hän huusi uudelleen, ja jättäen Elkin oven suuhun
hän astui hitaasti huonetta kohti. Hän kuuli kolinaa ja juoksi
eteenpäin saapuen huoneeseen samalla hetkellä, jolloin kaksi jalkaa
katosi pienestä venttiilireiästä. Hän kiiruhti takaisin samaa tietä,
jota hän oli tullut, juoksi Elkin ohi portaita ylös ja edelleen
laiturille. Hän tiesi, missä venttiili oli ja toivoi saavuttavansa
pakolaisen. Niin nopsa liikkeiltään kuin hän olikin, oli hänen
saaliinsa vieläkin nopeampi. Joku juoksi hänen ohitseen laiturin
reunalla. Hän yritti tarttua siihen kiinni, mutta ei osunut. Samassa
olento hyppäsi veteen ja ui nopein vedoin poispäin rannasta, kadoten
näkyvistä.

John palasi hengästyneenä, ja Elk tuli häntä vastaan kellarin portaiden
yläpäässä.

"Se oli Golly, jollen aivan erehdy", hän sanoi. "Hämmästyttävä pieni
mies. En tiennyt, että hän osasi uida."

"Eikö häntä voisi saada kiinni?"

Elk katsoi epäröiden veteen.

"Ei ole venettä mailien päässä", sanoi John. "Jätetään hänet rauhaan.
Voit soittaa Scotland Yardiin ja pyytää apujoukkoa. Tyttö on löydettävä
-- tänä iltana. Jollei Oaksin muori puhu, niin Siniford puhuu."

Ajaessaan kaupungin länsiosaan John muisteli mielessään keskusteluaan
asianajajan sekä Lilan kanssa.

Lila oli kuminaamarimiesten käsissä -- mutta se seikka ei saattanut
häntä levottomaksi. Olihan tyttö aina ollut heidän parissaan. Elk
pelkäsi enemmän kuin hän, ja auton kiitäessä eteenpäin hän teki toisen
levottoman kysymyksen toisensa jälkeen.

"Toivottavasti tytölle ei tapahdu mitään pahaa. Kuulehan, Jonny, mitä
jos kuminaamarimiehet --"

"Ole vaiti!" tiuskaisi John.

Hänen mielikuvituksensa ei kaivannut kiihoitusta.

"Enköhän saane huomenna puolen yhdentoista aikaan Sinifordia
kuulustelun alaiseksi. En, Lilan puolesta en ole huolissani; salahanke
on aivan selvä. Siniford haluaa naida hänet, ja jostakin syystä Aikness
auttaa häntä. Lila on Delia Pattison, joka merkitsee sitä, ettei kukaan
tee hänelle mitään. Mitä avioliiton jälkeen tapahtuu, se on toinen
asia, mutta vihkiminen on suoritettava laillisella tavalla. Siniford ei
pane mitään vaaralle alttiiksi."

"Mitä sinä luulet tuon toisen laatikon sisältävän -- missä se muuten
on?"

"Bruderin pankissa."

"Entäs missä se sijaitsee?" kysyi Elk.

John huomasi, ettei hän ollut sitä kysynyt.

"En ihmettelisi", sanoi Elk, "sillä, jos oikein muistan, tuo nuori
neiti sanoi kuulleensa heidän puhuvan pankista ja kaivertajasta --
missä se olikaan? -- Lothburyssä, eikö niin?"

Wade pisti päänsä auton ikkunasta ulos.

"Pysähtykää ensimmäisen puhelinkopin luo", hän sanoi kuljettajalle.
"Minä soitan Bruderille", hän selitti. "Olinpa aika hullu, kun en
tullut yhdistäneeksi Lothbury-pankkia ja Lilan kertomusta."

Wade pääsi heti Mr Bruderin yhteyteen, jonka asunto oli Portman
Squarella, ja asianajaja itse vastasi.

"Keskuspankki", sanoi Mr Bruder. "Lothburyn haarapankki."

"Lothbury?" huudahti John. "Sanokaahan, Mr Bruder, onko pankin
läheisyydessä jonkun kaivertajan liike?"

Wade oli kuulevinaan asianajajan läähättävän.

"Minkä vuoksi --" hän aloitti.

"Vastatkaa vain", sanoi John kärsimättömänä. "Se on hyvin tärkeää."

"Kyllä siellä on kaivertajan liike. Se on pankin yläpuolella.
Kaivertaja, eräs vanhahko herra, joka myöskin on minun asiakkaitani,
omistaa tontin, ja kun pankki halusi rakentaa uudestaan talon, asetti
hän ehdoksi, että hän saisi liikettään varten ylimmän kerroksen.
Hänellä on tietenkin oma sisäänkäytävänsä."

"Muuta en halua tietää, kiitoksia vain", sanoi John ja katkaisi
nopeasti puhelun.

Wade oli pahassa pulassa. Lontoon cityllä on erikoisasemansa: sillä on
oma poliisivoimansa, omat salapoliisinsa ja oma poliisivirastonsa. Hän
saattoi helposti saada luvan yhdessä sen kanssa, mutta hän ei tahtonut
soittaa Scotland Yardiin pelosta, että voitaisiin syyttää hänen omin
lupinsa sekaantuneen toisten asioihin.

Hän palasi auton luo ja kertoi, mitä hän oli saanut tietää.

"Soititko Yardiin?" kysyi Elk, ja John vastasi kieltävästi.

"Se kuuluu cityn-poliisille, enkä minä halua joutua rettelöihin Old
Jewryn kanssa."

Old Jewry on katu cityssä, jonka varrella cityn poliisikunnalla on
pesäpaikkansa; se on merkillinen, itsenäinen virkakunta, joka ei ole
riippuvainen Scotland Yardista.

"Käydään kuitenkin tarkastamassa pankkia. Englannin pankin luona on
poliiseja yhtä taajassa kuin kärpäsiä, ja jos vaara uhkaa, niin voimme
sieltä saada apua.."

Lothbury oli aivan autiona. He näkivät poliisin kääntyvän kulman taakse
ja astuvan edelleen, kun he saapuivat kadulle. Pankki oli sijoitettuna
varsin uuden ja kapean kivitalon kulmaukseen. Heidän lähestyessään Wade
näki pitkän miehen seisovan pankin ulkopuolella; kun salapoliisit
astuivat ulos autosta, katseli mies tarkoin heitä.

"Ettekö ole komissaari Wade?" hän kysyi. "Nimen on Cardlin, cityn
poliisin salapoliisi."

"Onko jotain hullusti?"

Mies ei vastannut heti, vaan siveli lyhyttä, mustaa partaansa.

"Sitä minä juuri haluaisin tietää", hän sanoi. "En tahdo hälyyttää
tänne poliiseja, ennenkuin olen aivan varma. Konstaapeli Topham lupasi
tulla tänne, pitäisi välttämättä soittaa pankin apulaisjohtajalle --
hänen nimensä on Wilson ja hän asuu Holbornissa."

"Minä käyn soittamassa. Puhelinkoppi on aivan lähellä. Kuinka te
satuitte tulemaan tänne, konstaapeli?"

Partasuu mies tuumi ennenkuin hän vastasi. Hän näytti olevan mies, joka
punnitsi sanansa ennenkuin puhui.

"Aivan sattumalta, mutta nähdessäni tulta kaivertajan asunnossa,
palasin Old Jewryyn hakemaan vara-avaimia. En ole vielä käynyt siellä.
Mutta tullessani takaisin valo oli sammutettu."

Konstaapeli mainitsi puhelinnumeron, ja hetken kuluttua John puhui
apulaisjohtajan kanssa ja huomasi, että he olivat tavanneet toisensa
vuosi sitten jonkun vähäpätöisen jutun yhteydessä.

"Minä tuon avaimet. Onko pankissa varkaita?"

"Siitä hän juuri tahtoo ottaa selkoa", sanoi John.

Takaisin tullessaan hän näki Cardlinin ja Elkin kävelevän edestakaisin
kadun vastakkaisella puolella.

"Johtaja tulee viiden minuutin kuluttua. Missä kaivertaja asuu?"

Cardlin osoitti ylintä kerrosta.

"Jos te haluatte mennä sinne, niin minä jään tänne. Minulla on
revolveri, ja jos joku on tunkeutunut asuntoon, niin hänen on tultava
ulos ulko-oven kautta."

Astuen kadun poikki Wade avasi oven ja meni sisälle. Elk seurasi
perässä.

Oven sisäpuolella oli kapea käytävä, joka kulki pankin seinää pitkin.
Sen päässä oli pieni sähköhissi sekä portaat, jotka kiersivät
rakennuksen yläkertaan saakka.

"Tänne tulee niin monta cityn poliisia, ettei kukaan voi päästä pakoon.
Jos varas yrittää tunkeutua joukon läpi, niin hän puristuu kuoliaaksi.
Minkä tien me valitsemme, portaat vai hissin?"

John äänesti portaita, ja riisuen jalkineensa hän astui äänettömästi
ylöspäin. Elk seurasi jäljessä. Kummallakin oli revolverit, mutta
kukaan ei estänyt heidän pääsyään, ja seikkailuitta he saapuivat
ylimpään kertaan, jossa oli hissinkin päätepiste.

Ylhäällä oli kaksi ovea, ja molemmissa oli lasipeilit, joihin oli
maalattu kaivertajan nimi. John pisti avaimen lukkoon, avasi oven
äänettömästi ja astui isoon työpajaan, joka lukuunottamatta lasiseinin
erotettua toimistoa, ulottui yli koko kerroksen. Sytytettyään tulen he
näkivät, että huoneessa oli useita penkkejä, ja niillä kaivertajan
ammattiin kuuluvia työkaluja.

"Ei ole ketään", sanoi Elk. "Ei minkäänlaista epäjärjestystä."

Katon poikki kulki useita rautakannattimia, jotka oli maalattu
valkeiksi, samanvärisiksi kuin kattokin. Tarkastaessaan työpajaa John
huomasi, että yhdestä katonkannattimesta riippui rautatanko. Se oli
kiinnitetty kannattimeen rautalangalla, ja hän ihmetteli, mihin
tarkoitukseen kaivertaja käytti tällaista heiluvaa tankoa.

Tangon alaosa oli piilossa kahden penkin välissä, ja kun John astui
lähemmäksi tarkastamaan, niin hän keksi salaisuuden. Aivan tangon
alapuolelle oli porattu iso aukko sementtilattiaan, ja reiän toisella
puolella oli sorkkarauta, voimakas väkivipu sekä teräksinen kartio.
Penkin vankkoihin jalkoihin oli kiinnitetty nuoratikapuut, jotka
laskeutuivat aukon läpi pimeään kuiluun. Wade oli nähnyt tällaisen
laitteen eräässä kriminaalimuseossa Saksassa ja ymmärsi heti, mitä oli
tapahtunut.

Rautakanki oli kiinnitetty lujasti katonkannattimeen, ja sen ja kartion
väliin, joka oli pystytetty lattialle ylösalaisin, oli asetettu
väkivipu. Vääntämällä vipua pariin kertaan oli saatu poratuksi lattiaan
reikä, jota oli suurennettu sorkkaraudalla.

Kaikki tämä selvisi Wadelle parissa sekunnissa. Hän tarttui nuoraan,
joka oli kiinnitetty nuoratikapuiden toiseen päähän, pujottautui aukon
läpi ja tuli alapuolella olevaan huoneeseen. Se oli iso toimistohuone;
hyllyjä oli pitkin seiniä, kaikesta päättäen hän oli joutunut pankkiin.
Hän löysi oven, josta lukko oli leikattu pois, ja sen takaa kapeat
rautaportaat laskeutuivat alempaan kerrokseen.

Wade kuuli oven avautuvan ja otti revolverinsa esille, mutta
puolustautuminen ei ollut tarpeen; pankin johtaja oli saapunut ja
päästänyt Cardlinin pääovesta sisälle. Wade tapasi heidät alakerrassa
ja alkoi keskustella johtajan kanssa.

"Merkillistä, että tänne on murtauduttu. Ei meillä ole mitään suuria
kultavarastoja -- pääkonttori on siksi lähellä", sanoi johtaja.

"Onko teillä talletusholvi?" kysyi John ja ilmaisi parilla sanalla,
mihin hänen epäilyksensä kohdistuivat.

"Meillä on suuri joukko asiapaperilaatikoita talletettuna täällä",
sanoi johtaja, "mutta niihin on mahdotonta päästä käsiksi murtamatta
tätä ovea, eikä siihen ole koskettu".

Johtaja osoitti isoa rautaovea pienemmän toimiston seinässä, jossa
huoneessa hän tavallisesti työskenteli. Ovi oli kiinni, mutta tarkemmin
lukkoa tutkittaessa huomattiin, että siihen oli kajottu. Maalissa
näkyi raamuja, ja myöhemmin he löysivät pöydän taakse kätketyn
työkalulaatikon ja voimakkaan puhalluslampun. Ottaen esille avainkimpun
johtaja avasi lukon.

Apulaisjohtajan pieni huone sijaitsi pankinkonttorin takana. Johnin
mielestä se oli itsessään jo kuin kassaholvi, ja johtaja myönsikin,
että sitä oli käytetty siihen tarkoitukseen.

"Meillä on asiakkaita, jotka ovat arvopaperipörssin jäseniä, ja ennen
aikaan, ennenkuin holvi rakennettiin, tässä huoneessa säilytettiin
sellaisia osakkeita ja asiakirjoja, joita tarvittiin usein. Varsinainen
holvi rakennettiin myöhemmin. Joka tapauksessa olen varma siitä",
jatkoi johtaja tyytyväisenä, "että tätä ovea on mahdoton murtaa auki".

Kaikesta päättäen hän oli hyvin ylpeä tästä uudesta holvista. Ovi oli
valmistettu kromiteräksestä, hän selitti edelleen, ja oli kaikkein
uusimpia keksintöjä alallaan.

"Oletteko varma, ettei muuta tietä voi päästä holviin?" kysyi parrakas
Cardlin.

Johtaja hymyili.

"Jollei joku tunkeudu parin metrin paksun seinän läpi, niin muuta tietä
ei ole", hän sanoi painokkaasti.

Johtaja pyysi toisia peräytymään pari askelta sillä välin, kun hän
pyöritti numerotaulukkoa, sitten hän asetti lukkoon ensiksi yhden ja
sitten toisen avaimen ja väänsi niitä. Kuului hiljainen napsahdus, ja
ovi kääntyi voimakkailla saranoillaan. Sitten hän sytytti lampun, jonka
valo valaisi holvin sisäpuolta, ja tarttui kädellään paksun varmuusoven
pieleen, ennenkuin hän laskeutui kuusi porrasta alaspäin, jotka
johtivat sementtiholviin.

"Täällä ovat asiapaperilaatikot", hän osoitti kiiltäviä laatikoita,
jotka oli asetettu pitkään riviin. "Ja tuossa" -- hän näytti
rautaristikkoa, joka jakoi holvin kahteen osaan -- "on toinen holvi,
jossa me säilytämme kirjojamme ja kassaamme".

"Mikä laatikko on Pattisonin rahastolle kuuluva?" kysyi Cardlin.

Johtaja kosketti laatikkoa, joka oli toisia pienempi, ja Cardlin otti
sen esille; ja sitten, Johnin suureksi hämmästykseksi, Cardlin tunki
terävän aseen laatikon kannen väliin. Kuului kova paukahdus; kansi
lensi auki, ja Cardlin otti esille kaksi pientä paperipakkaa ja pisti
ne taskuunsa. Ja sitten hän aivan levollisena kääntyi ja astui
portaitten luo.

Silloin vasta John virkosi hämmästyksestään.

"Mikä on tarkoituksenne, Cardlin?" hän kysyi.

Wade hyökkäsi kaksi askelta parrakkaan miehen jälkeen ja pysähtyi.
Cardlin kääntyi häntä kohti, kädessä hänellä oli karkeakaliberinen
revolveri.

"Olkaa alallanne", hän sanoi. "En tahtoisi ampua, sillä pollari voisi
kuulla laukauksen; se voisi estää poispääsyäni ja pilata koko viikon
työn."




XVI


Nyt vasta John huomasi, että mies oli amerikkalainen. Hämärästi hän
myös aavisti, että hän oli kuullut tuon äänen ennen, mutta silloin
siinä ei ollut amerikkalaista sävyä. Jäljestäpäin hänen oli mahdoton
ymmärtää, miksi hän oli kiinnittänyt huomiota noin vähäpätöisiin
seikkoihin.

Mies kiipesi portaita ylös ja astui hitaasti huoneeseen; yhä revolveri
kädessä hän kumartui alas ja tunnusteli oven pieltä.

"Hyvä Jumala! Hän aikoo sulkea oven!"

Johtajan ääni ilmaisi kauhua.

"Hän etsii varmuuslukkoa. Me tukehdumme tänne --"

Sinä hetkenä John veti esille revolverinsa ja ampui. Hän kuuli tuskan
huudon sekä kolinan, kun parrakkaan miehen revolveri putosi maahan. Iso
rautaovi kääntyi hitaasti saranoillaan. Kahdella harppauksella John
Wade kiiruhti portaita ylös ja työnsi hartiansa oven ja seinän väliin.
Waden hyökätessä portaita ylös parrakas mies kääntyi, kiiruhti ulos
huoneesta ja lukitsi oven jäljessään.

"Hätäkello!" läähätti johtaja. "Antakaa minun."

Hän kiiruhti Elkin ohi, heittäytyi pöydän yli ja kopeloi sen alareunaa.
Hän löysi pienen napin ja samassa hiljaisella kadulla kajahti
hätäkellon voimakas ääni.

Eräs citynpoliisi päästi heidät ulos. Kiireessään varas oli jättänyt
pankin ulko-ovet selkosen selälleen. Poliisi kertoi, että auto oli
ajanut hänen ohitseen juuri samalla hetkellä, kun hän kääntyi Lothburyn
kulmasta. Johnin poistuessa pankista oli katu täynnä univormupukuisia
miehiä, ja hetkistä myöhemmin piirikomissaari saapui paikalle.

"Cardlin? Ei, sen nimistä ei ole meidän poliisikunnassamme", hän sanoi.
"Minkä näköinen hän oli?"

John kuvaili parrakasta miestä, ja taaskin komissaari pudisti päätään.

"Sellaista miestä ei meillä ole, ei ainakaan tässä piirissä, ja jos hän
olisi konstaapeli, niin tuntisin hänet."

Puoli tuntia myöhemmin kaksi hyvin masentunutta komissaaria ajoi
Embankmentia pitkin.

"Kylläpä meille nyt nauretaan", sanoi Elk synkkänä. "Mutta toisaalta,
olisihan se tapahtunut, vaikka me emme olisikaan olleet paikalla. Hän
ei ollut valmistunut meidän tuloomme, mutta nopsa käänteissään hän oli.
Antaisin vaikka koko kuukauden palkkani, jos saisin kiinni tuon
parrakkaan miehen."

John ei sanonut mitään; hänen mielestään tämä seikkailu ei tuntunut
naurettavalta eikä se merkinnyt myöskään ajan hukkaa. Sillä tuo
parrakas mies oli tietämättään antanut hänelle sen johtolangan, jota
hän tarvitsi.

Kaikkein ensiksi he läksivät Mr Bruderin asunnolle, ja hän odotti
heitä. Vaikka häntä kiinnosti se tieto, että laatikon sisällys oli
varastettu, niin ei hän pitänyt sitä erikoisen suurena tappiona.

"Minun muistaakseni siellä ei ollut mitään arvokasta, lakimiehen
kannalta katsoen, vaikka tietenkin muistoesineitä --"

"Mitä laatikko sisälsi?"

"Syntymä- ja vihkimätodistuksia, joukon lady Pattisonin kirjeitä hänen
nuoremmalle pojalleen, pari valokuvaa, enimmäkseen Delian kuvia."
Asianajaja tuumi hetken aikaa. "Annan, palvelustytön antama todistus
tulipalosta. Ei mitään muuta. Lady Pattison toivoi erikoisen hartaasti,
että nämä paperit pidettäisiin erillään muista. Sen vuoksi minä
säilytin niitä pankissa, joskaan ne tuskin olivat sen arvoisia."

"Kuka tiesi, että nuo paperit olivat pankissa?" kysyi John.

"Ei kukaan", vastasi toinen nopeasti. "En minä maininnut niitä edes
lordi Sinifordille --"

"Kyllä te mainitsitte", sanoi John levollisesti. "Te kerroitte minulle
niistä juuri kun hän tuli tänne eilen illalla. Muistattehan, että hän
astui huoneeseen kalpeana kuin haamu ja kiiruhti jälleen ulos?"

"He tiesivät sen jo aikaisemminkin", sanoi Elk. "Eikö nuori neiti
kuullut heidän puhuvan Lothburystä ja kaivertajan liikkeestä jo useita
päiviä, ehkä viikkoja sitten? Silloin Siniford sai jo asiasta vihiä.
Mutta jos se, mitä sinä kerroit, on totta, niin Siniford ei ollut
levoton sen johdosta, että paperit olivat pankissa, vaan siksi, että
sinä halusit nähdä niitä?"

Asianajajan luota John soitti lordille, mutta ei saanut vastausta. Hän
soitti sitten ovenvartijalle, jolla oli oma puhelin.

"Hänen armonsa tuli kotiin, mutta meni uudelleen ulos", sanoi mies.

"Oliko hän yksin?" kysyi John.

Mies ei vastannut, ja John uudisti kysymyksensä.

"Ei, herra, hänen mukanaan oli eräs pienikasvuinen herra -- en tiedä
hänen nimeään. He läksivät yhdessä ulos."

John läksi yksin lordin asunnolle St. James Streetin varrelle, mutta
ovenvartija ei voinut antaa sen tarkempia tietoja.

"Oliko tuo pienikasvuinen mies valkoihoinen vai kiinalainen?"

"Valkoihoinen, herra. Hyvin tavallisen näköinen -- hän kävi täällä
kerran ennen. Hänen armonsa soitti, sillä whisky oli loppunut, ja minä
toin uuden pullon. Luullakseni pienikasvuinen mies oli ollut merellä;
hän valitti, että vesi joessa oli kovin kylmää tänä iltana. Mutta ei
suinkaan teillä ole tästä mitään hyötyä, Mr Wade?"

"Aivan niin", sanoi John hyvillään. "Vesi joessa on kylmää."

"Ei hän käyttänyt aivan noita sanoja. Hän sanoi: En olisi uskonut, että
vesi joessa olisi ollut niin kylmää -- mutta hän vaikeni, kun astuin
huoneeseen."

John nyökkäsi. Golly oli siis käynyt siellä! Ja hän oli ollut siellä
ennenkin. Siinä oli uusi rengas ketjuun.

Vaikka Wade oli väsynyt, oli hänen pakko palata Wappingiin
kirjoittamaan syytettä Mrs Oaksia vastaan. Hän tapasi muorin mitä
sovinnollisimmalla tuulella.

"En minä käsitä, mistä te voitte minua syyttää, Mr Wade", hän sanoi.
"Olen aina ollut teille kohtelias enkä ole tuottanut teille mitään
vaivaa. Syytös on naurettava -- minäkö olisin käsitellyt myrkkyä! Ja
mitä Lilaan tulee, niin en ole nähnyt häntä eilisestä saakka. Tuo tyttö
tuottaa enemmän harmia kuin hyötyä -- jospa joku muu ottaisi hänet
huostaansa."

Muori katsoi suoraan Johniin puhuessansa.

"Hän on soma tyttö ja hänellä on hiukan rahaakin. Minun rakas
sisar-raukkani jätti jälkeensä lähes tuhat puntaa. Lila on nuori, mutta
hänestä voisi tulla hyvä vaimo jollekin miehelle --"

"Minulleko, esimerkiksi?" sanoi John äkkiä. "Sillä syötilläkö te minua
houkuttelette? Minä en tartu siihen. Ja mitä teidän sisareenne tulee,
jos häntä yleensä on ollut olemassa, niin olen aivan varma, ettei hän
ole ollut rakas eikä surkuteltava -- tuo juttu ei vetele. Lila Smith on
Lila Pattison."

Wade näki muorin räpäyttävän silmiään, ja hänen kasvonsa kalpenivat ja
punastuivat vuoron perään.

"Minä -- minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte, Mr Wade", hän änkytti.
"Se on minulle täysi arvoitus."

John nyökkäsi konstaapelille ja saneli lyhyesti syytteen.

"Sallitte kai minun hankkia takaajan, Mr Wade?" Muorilla oli kyynelet
silmissä. "Ettehän te voi pidättää vanhaa ja kunniallista naista
likaisessa vankikopissa koko yötä?"

"Poliisiaseman kopit ovat puhtaat ja terveelliset", sanoi John
kylmästi. "Ja kuka menisi takuuseen teistä, Mrs Oaks?" Ja sitten hän
äkkiä lisäsi: "Niin, jos miehenne ilmestyy tänne ja menee takuuseen,
niin sen minä hyväksyn."

Muori hätkähti.

"En tiedä, missä Golly on -- senhän olen sanonut teille. En ole nähnyt
häntä --"

"Te ette koskaan näe häntä", sanoi John väsyneesti. "Tapasitte hänet
varmaan tänä iltana. Minä löysin hänet halkokellaristanne. Viimeksi
näin hänen uivan London Bridgeä kohti. Toivottavasti hänellä ei ole
reumatismia."

Muorin kasvot olivat ilmeettömät; tuon naamarin Wade tunsi hyvin
entuudestaan. Hän katsoi välinpitämättömästi salapoliisiin, avasi
huulensa ikäänkuin aikoen puhua, muutti sitten mielensä, teki
täyskäännöksen ja seurasi naispoliisia koppeihin johtavaan käytävään.

Wade palasi kotiin sinä yönä hirvittävän väsyneenä ja vaipui uneen
ennenkuin tiesi olevansa vuoteessakaan. Nukuttuaan viisi tuntia hän
heräsi siihen, että komissaari Elk seisoi hänen vuoteensa vieressä.

"Ei, minä en nuku koskaan", sanoi mies, jonka rauhaa ei mikään voinut
häiritä. "Nukkuminen on suuri ajan hukka."

"Mitä sinä nyt haluat?" murahteli John nousten istumaan; hän haukotteli
ja venytteli jäseniään. "Sinä tulit kai ilmoittamaan, että olemme
saaneet potkut Yardista?"

Elk kävi vuoteen reunalle istumaan, ja sytytti sikarinpätkän ennenkuin
hän vastasi.

"Ei, se tulee aikanaan. Arvelin vain, sinua huvittaa ehkä kuulla, että
jokipoliisit onkivat miehen ruumiin vedestä tänä aamuna -- se kellui
veden pinnalla lähellä Middlesexin rantaa."

John tuijotti häneen.

"Kenenkä ruumis?" hän kysyi.

Elk puhalsi sauhun kattoon.

"Lordi Sinifordin", hän sanoi.

John läähätti.

"Siniford -- kuollut! Hukkunutko?"

Elk pudisti päätään.

"Pistetty kuoliaaksi", hän sanoi. "Erittäin taitavasti tehty. Lääkäri
sanoi, ettei edes Siniford voinut tietää, mikä hänet tappoi."




XVII


Kuolleen miehen taskut oli tyhjennetty ja tavarat laskettu pöydälle
poliisiasemalla. Siinä oli kultainen savukekotelo, kello ja
kellonvitjat sekä pieni kultainen rasia, jossa oli vettynyttä pulveria;
tarkoituksena oli tutkia sitä kemiallisesti, mutta John Wade tiesi,
että se oli kokaiinia; lisäksi pieni hopeinen veitsi, platinasormus,
avaimia sekä meritautilääkettä. Ei mitään muistiinpanokirjaa, ei
paperirahaa, ei mitään paperia, joka olisi voinut antaa hänet ilmi.
Kuitenkin, niinkuin Elk väitti, hänet olisi voitu tuntea avainten ja
savukekotelon nojalla.

Tutkiessaan ruumista John Wade totesi, että kuolettava haava oli
melkein näkymätön. Sinifordia oli pistetty niskaan takaapäin. Taitava
isku oli leikannut poikki valtimon, ja kuolema oli heti seurannut.

"Olen nähnyt pari samanlaista murhatapausta aikaisemmin", sanoi Elk.
"Omituisia poikia, nuo kiinalaiset, Minkä johtopäätöksen sinä teet
näiden tavaroiden nojalla?" Hän viittasi kädellään pöydällä oleviin
esineihin.

"En mitään, paitsi että hän oli huono merimies ja että hän aikoi lähteä
merille. Murha tapahtui sydänyön ja kuuden välillä, jolloin hänet
löydettiin: se tapahtui jossain Westminsterin seuduilla."

Hän otti naulasta raskaat liivit, jotka olivat olleet vainajan yllä.

"Tässä on todiste, että hän aikoi lähteä merille. Liiveissä on
jouhitäyte, jommoisia hermostuneet ihmiset käyttävät; ne voivat tehdä
pelastusvyön virkaa. Murhaaja ei tullut ajatelleeksi, että hän pysyisi
veden pinnalla. Kello pysähtyi 1.17, viisi minuuttia ennen nousuveden
alkua. Virta oli juuri kääntynyt, kun ruumis löydettiin."

Elkin kasvoille levisi hymy.

"Sinustahan alkaa tulla oikea pieni Sherlock Holmes, Jonny. Mikä tämä
on?" Hän otti sormuksen pöydältä ja tarkasteli sitä uteliaasti. "Hiukan
liian pieni hänen sormeensa, eikö totta?"

"Se oli liivintaskussa", sanoi John rauhallisesti. "Ei se ollut
tarkoitettukaan hänen sormeaan varten -- se on vihkisormus."

Elk vihelsi.

"Aikoiko hän mennä naimisiin?"

Elk laski sormuksen pöydälle, ja sitten hän huomasi hämmästyneen ilmeen
Waden kasvoilla.

"Sinä näytät levottomalta, Jonny", Elk sanoi ystävällisesti ja laski
ison kätensä toisen olkapäälle.

Wade nyökkäsi.

"Minä olen hirvittävän levoton", hän sanoi. "Kaikki tuumani ja
ihastuttavat teoriani ovat menneet myttyyn. Minä oletin, että
tarkoituksena oli naittaa Lila tälle miehelle, ja minä toivoin, että se
merkitsisi odotusaikaa tytölle. Se vähensi vaaraa, mutta nyt --" Wade
teki epätoivoisen liikkeen.

Elk lähti pois, mutta tunnin kuluttua hän soitti ja pyysi Wadea
tulemaan Scotland Yardiin. Väsyneenä sekä mieleltään että ruumiiltaan
ja murtunein sydämin Wade seurasi käskyä.

Elk oli poliisipäällikön huoneessa, ja lihava päällikkö tutki
paraillaan radiosähkösanomaa, kun John astui huoneeseen. Hän ojensi
hänelle paperin pöydän yli.

"Tässä on _Troijan Sinetin_ loppu", hän sanoi. "Amiraliteetin käskystä
eräs meidän risteilijöistämme pidätti sen lähellä Brasilian rannikkoa
-- tässä on ilmoitus."

Ilmoitus käsitti neljä arkkia.

"Määräyksenne XF.43/C/9AI/95142, mukaan olen pidättänyt _Troijan
Sinetin_ X leveysasteella, X pituusasteella ja tarkastanut sen. Laivan
lastina on maanviljelyskoneita ja autoja. Laivapaperit kunnossa.
Kapteeni: Silvini, 1:nnen perämies: Thomas Treat Sunderlandista. Ei
kapteeni Aiknessiä eikä perämies Raggit Lanea laivassa. Hyteissä 75, 76
ja 79 neljännellä kannella vesirajan alapuolella tapasin kolme miestä,
kaksi englantilaista ja yhden amerikkalaisen, jotka kertoivat, että he
ovat olleet vankeina laivalla kuusi vuotta ja että heidän tehtävänään
on ollut sulattaa varastettujen jalokivikoristeiden metalliosia.
Toisistaan riippumatta kukin näistä miehistä todisti, että laiva oli
etupäässä ollut varastetun tavaran säilytyspaikkana. Kapteenin hytistä,
laudoituksen takaa löysin pienen kassakaapin, jonka me avasimme. Siellä
oli 1,250 karaattia hiottuja timantteja, 750 karaattia smaragdeja,
joista useat olivat hyvin isoja, 17 pientä platinatankoa ja 55 hienoa
kultatankoa. Laivassa oli kolme jäähdytyshuonetta ja yhdessä niistä me
löysimme osakkeita 83,000 punnan arvosta ja sitä paitsi 184,000 puntaa
arvopapereina ja seteleinä. Eräs kultasepistä kertoi, että tässä oli
kuuden murtovarkauden saalis, osa niistä oli ryöstetty jostakin
pankista. Minä jatkan -- -- --"

Kaksi seuraavaa riviä oli kirjoitettu salakirjaimin, joita ei voitu
lukea. Sitten seurasi:

"Miesten todistukset jätetään viranomaisten tarkastettaviksi ja sen
jälkeen ne lähetetään teille. _Troijan Sinetti_ jatkaa matkaansa oman
miehistönsä kera."

Tähän ilmoitus päättyi.

"Nämä ovat ikäviä uutisia kapteeni Aiknessille, puhumattakaan Mr Raggit
Lanestä", sanoi Elk.

John pudisti päätään.

"Ei niinkään ikäviä kuin oletat. Minun käsittääkseni Aikness tiesi,
että peli oli menetetty ja antoi laivan lähteä matkalle varmasti
vakuutettuna, että se pidätettäisiin. Hän ei tule kärsimään siitä
suuresti. Jossain Etelä-Amerikassa hänellä on talletettuna sievoinen
summa. Tämä ei tuota hänelle vahinkoa -- jollei hän matkusta heidän
jälkeensä, ja sitä hän ei suinkaan tee."

Elk näytti hiukan epäröivältä.

"Aikness? Hm! Mitä tekemistä Gollylla on siinä jutussa? Mies rukka --
hän on takertunut siihen sakkiin. Minä pidän Gollysta -- vaikka hän
ostikin nuo orvokit! Toiset käyttävät häntä vain aseenaan."

"Mutta hän on kaksiteräinen ase", sanoi John.

Wadellä oli asiaa poliisiasemalle, ja sinne oli kerääntynyt suuri
joukko Mrs Oaksin ystäviä ja naapureita. Ei ollut ainoatakaan
jokirottaa Tillburyn ja Barking Creekin välisellä taipaleella, joka ei
olisi tuntenut Mrs Oaksia tai nauttinut hänen vieraanvaraisuudestaan.

Harmaat ja mustat rotat, Rotherhithe-liiga ja Wappingin sakki -- kaikki
ne tunsivat ränstyneen vanhan laiturin, missä he yön aikana olivat
tehneet nopeita ja edullisia kauppoja. Halkokellarin takaisessa
huoneessa oli kerran ollut kahdenkymmenen tuhannen punnan arvosta
silkkiä, joka oli kadonnut auringonlaskun ja aamunsarastuksen välisenä
aikana ulkomaalaisesta laivasta satamassa. Kapteeni ja kassanhoitaja
olivat saaneet osansa, mutta suurin osa meni Mrs Oaksille.

Tyhjäntoimittajat, jotka seisoivat kädet taskussa ja savukkeet
suupielissä, heittivät vihamielisiä katseita John Wadeen, kun tämä
astui heidän ohitseen. Toiset tervehtivät häntä matelevasti. Wade näki
Sniffyn siellä, ja miehen vastenmieliset kasvot toivat äkkiä erään
asian hänen mieleensä.

"Enkö minä pidättänyt teitä vastikään, Sniffy?"

"Aivan oikein, herra, mutta eihän minua voitu syyttää tulvasta", ivasi
jokivaras.

"Mitä te teitte Mrs Oaksin luona? Jätitte kai hänen haltuunsa hiukan
rahaa?"

Sniffy näytti huvitetulta.

"Minun käyntini oli aivan yksityislaatuinen", hän sanoi tekopyhästi.
"Eikö gentlemannilla ole lupa käydä daamia tapaamassa -- mitä väärää
siinä voi olla?"

"Voipa niinkin, jos kysymyksessä oleva gentlemanni olette te", hymyili
John. "En ole pitkään aikaan saanut teitä kiinni, sydänkäpyseni."

Sniffyn kasvot kirkastuivat.

"Nyt te olette taas itsenne kaltainen, Mr Wade. Ette te saakaan minua
kiinni; olen heittänyt hommani sikseen. Olen saanut säännöllistä työtä.
Ei minunlaiseni miehen, joka tuntee joen perin pohjin -- lyön vaikka
vetoa, ettei tässä huoneessa ole ketään muuta, joka olisi kulkenut
jokea pitkin aina Gloucesteriin saakka -- kannata maleksia
koiranpesässä."

Se oli kylläkin totta, että Sniffy oli niitä harvoja lontoolaisia
jokimiehiä, jotka olivat nähneet joen sen paremmalta puolelta, kun se
kiemurteli hopeisena virtana metsäisten kukkuloiden lomitse, käytti
vesimyllyjä ja kulki sulkujen läpi ja sen rantoja reunustavien pienten
kylien ohi.

"Olen hypännyt Thamesin yli", kerskaili Sniffy. "Lyön vetoa, ettei moni
muu ole sitä tehnyt -- olen hypännyt toiselta rannalta toiselle. Minä
tunnen joen paremmin kuin kaikki luotsit; tunnen jokaisen kapakoitsijan
Lontoon ja Oxfordin välillä."

Hän vaikeni äkkiä, ja John huomasi, että hän pelkäsi puhuneensa liikaa.

"Mitä te aiotte tehdä Mrs Oaksille -- tehän suorastaan vainoatte häntä.
Sen viattomampaa naista ei koskaan ole ollut taivaan alla. Hän on hieno
nainen."

John aikoi kulkea eteenpäin, mutta Sniffy tarttui hänen takinhihaansa.

"Täällä on joukko vahvoja miehiä tänään, Mr Wade", sanoi hän kuiskaten.
"En minä teidän sijassanne kulkisi yksin."

"He ovat kai kaikki Mrs Oaksin ystäviä, Sniffy?" kysyi John ja astui
edelleen.

Varoitus ei ollut tarpeen, vaikka John huomasi, että se oli oikeutettu.
Siellä oli useita outoja kasvoja, miehiä, jotka eivät kuuluneet hänen
piiriinsä: laihoja, villejä miehiä, jotka hänen astuessaan ohi
tuijottivat häneen ilmeettömin silmin, ja sitten vilkaisivat toisiinsa
sanomatta sanaakaan.

Hän tapasi Mrs Oaksin odotushuoneessa käytävän päässä. Kaikesta
päättäen muori oli nukkunut hyvin vähän, mutta hän oli rauhallinen ja
hillitty. Hän kysyi, oliko Wade käynyt klubissa, ja kun salapoliisi
vastasi kieltävästi, oli muori hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi:

"Toivottavasti te järjestätte tämän asian tänään, Mr Wade. Minä en
käsitä, mistä te voitte minua syyttää, ja vielä vähemmän tuoda esiin
todistuksia. Minulla on taitavimmat asianajajat, mitä rahalla voi
saada. Mutta en tahtoisi saattaa teitä naurunalaiseksi oikeuden edessä,
Mr Wade -- jos peruutatte syytteenne, niin en sano enää sanaakaan enkä
kanna vihaa teitä vastaan."

"Asia on jätetty yleiselle syyttäjälle ja minä vaadin lykkäystä", hän
sanoi. Muorin poskille kohosi kaksi punaista läikkää ja hänen silmänsä
iskivät tulta.

"Hyvä on, saatte nähdä, mitä minä voin tehdä! Minulla on ystävä,
tiedättekö Mr Wade. Lordi Siniford --"

"Lordi Siniford on kuollut."

John Wade puhui kylmällä ja rauhallisella äänellä pitäen naista
silmällä. Tämä punastui ja kalpeni sitten, ja hänen kasvonsa muuttuivat
tuhkanharmaiksi.

"Kuollut?" kuiskasi hän.

Wade nyökkäsi.

"Milloin -- milloin hän kuoli?"

"Hänet murhattiin viime yönä", sanoi John. "Hänen ruumiinsa löytyi
joesta."

Muori seisoi jäykkänä salapoliisin edessä tehdessään tuon kysymyksen.
Wade näki hänen polviensa notkuvan, ja kun hänen vartalonsa kallistui
eteenpäin, tarttui Wade häneen kiinni ja auttoi hänet tuolille
istumaan. Muori ei pyörtynyt; hänen pyöreät silmänsä ilmaisivat kauhua.
Hänen äänensä oli käheä.

"He tappoivat hänet -- lordin piti naida tyttö -- miksi hän salli tehdä
sen?"

Vastaus tuli vaistomaisesti Johnin huulilta. Hän ei ollut koskaan ennen
ajatellut sellaista ratkaisua.

"Koska hän halusi itse naida tytön", hän sanoi, ja muori kohotti
kättään ikäänkuin varjellakseen itseään iskulta.

"Ei, ei!" hän valitti. "Hän ei voinut sitä tehdä -- ei hän voinut sitä
tehdä. Hyvä Jumala, ei hän voinut sitä tehdä?"

Salapoliisi laski kätensä muorin olkapäälle ja taputti häntä kevyesti.

"Mrs Oaks, ette te käytä konetta, te olette siinä vain pieni ratas",
hän sanoi. "Jätetään kaikki turhat verukkeet -- miksi te ette tunnusta?
Käyttäkää hyväksenne todistajan oikeutta. Aikness maksaa teille. Me
olemme päässeet selville _Troijan Sinetistä_ ja Lila Smithistä."

Muori oli vaiti.

"En minä yritä petkuttaa teitä. Minä tahtoisin auttaa. Nyt vasta olen
huomannut, miten vähän minulla on apua teistä."

Muori katsoi Wadeen, ja salapoliisi oli ihmeissään nähdessään hänen
kauhistuneen katseensa.

"En tiedä -- en välitä siitä, vaikka asia lykkäytyisi -- enkä tarvitse
takuutakaan. Ehkä saan tavata teitä huomenna tai ylihuomenna."

Oikeuden edessä Mrs Oaks seisoi kumaraselkäisenä ja välinpitämättömänä.
Hänen asianajajansa, jonka kanssa hän oli hetken aikaa keskustellut,
ilmoitti tuomarille, ettei Mrs Oaks halunnut takuuta. Oikeussalissa oli
yksi ainoa henkilö, joka tiesi, miksi hän mieluummin jäi vankilaan,
mutta tämä henkilö ei ollut John Wade.




XVIII


_Troijan Sinetin_ salaisuus ei ollut enää mikään salaisuus. Joku
laivasta oli sähköttänyt vastalauseensa Brasilian hallitukselle.
Britannian hallitus lähetti heti selityksen iltapäivälehtiin, ja
uutisosastossa, jossa kerrottiin lordi Sinifordin kuolemasta sekä
cityssä tapahtuneesta pankkiryöstöstä, oli kuvaus tästä romanttisesta
aarrelaivasta sekä luettelo kuminaamarimiesten tihutöistä.

Alempana oli kertomus poliisikuulustelusta ja Mrs Oaksin pidätyksestä
sekä sen yhteydessä kuva Golly Oaksista, jota poliisi ajoi takaa. Tässä
yhteydessä ei mainittu kuitenkaan toista vieläkin huomiotaherättävämpää
juttua, sillä ei kellään ollut vihiä Lila Smithistä. Ei edes hänen
nimeään mainittu lehdissä.

Samana päivänä pidettiin neuvottelukokous Scotland Yardissa. John Waden
piti astua "Neljän Suuren" eteen, jotka eivät koskaan ottaneet
korviinsa mitään selityksiä eivätkä antaneet anteeksi erehdyksiä. He
näyttivät kuitenkin Waden mielestä suhtautuvan pankkiryöstöön varsin
ystävällisesti.

"Nuo lurjukset ovat ovelia", sanoi poliisimestari. "Luultavasti he
yrittivät avata holvia ja huomasivat, että se ei onnistunut -- mikä
neronleimaus kutsua pankin johtaja paikalle. Eräs citynpoliiseista näki
Cardlinin, niinkuin hän nimitti itseään, ja hän oli esittänyt hänelle
Scotland Yardin kortin! Ei, me emme moiti teitä, komissaari, mutta me
tahtoisimme kovin kernaasti saada Aiknessin ja Oaksin kiinni."

"Minä tunsin Oaksin varsin hyvin parikymmentä vuotta sitten", sanoi
yksi näistä neljästä herrasta. "Hän oli kaikkein taitavimpia varastetun
tavaran kätkijöitä Lontoon East Endissä ja on varmaankin koonnut suuren
omaisuuden. Ovela lurjus, hän osaa viittä tai kuutta kieltä."

John tuijotti puhujaan ihmeissään.

"Oaksko?" hän sanoi epäillen. "Minä luulin aina, että hän oli aivan
sivistymätön."

"Ei lainkaan", sanoi toinen. "Hänellä oli vain yksi heikkous; hän
luuli, että hänellä oli lauluääni, ja hän tuhlasi satoja, ehkäpä
tuhansiakin puntia äänensä kouluttamiseen. Niin, tietysti hän puhuu
Lontoon murretta, vastoin kaikkia kieliopin sääntöjä, mutta ranskaa ja
saksaa hän osaa kuin sivistynyt mies ainakin."

Tämä oli aivan uusi piirre Gollyssa, ja se teki Johniin niin syvän
vaikutuksen, että hän läksi vielä samana iltapäivänä "Mekkaan". Hän
tiesi, mikä oli Gollyn huone, kerran hän oli pintapuolisesti sitä
tarkastanutkin. Nyt hän arveli maksavan vaivaa tutkia sitä
tarkemminkin.

Huone oli varsin iso ja se sijaitsi hiilikellarin yläpuolella; mutta se
oli hämärä, sillä vain pienen ikkunan kautta pääsi sinne valoa ja
ilmaa. Huonekaluina oli pieni rautasänky ja iso kirjahylly täynnään
kirjoja, joissa kaikissa oli paperipäällykset, sekä vanha jalkalamppu
ja kulunut sohva. John huomasi, ettei ainoankaan kirjan nimi ollut
näkyvissä. Ne olivat kaikki siisteissä paperipäällyksissä, ja joko
omistaja muisti ulkoa kirjojen paikat tai hänen täytyi nähdä paljon
vaivaa, ennenkuin hän löysi sen kirjan, jota hän halusi lukea. Pieni
kirjasto oli johdonmukaisesti järjestetty. Ensimmäisenä oli
kreikankielinen Uusi Testamentti, huomio, joka hämmästytti suuresti
salapoliisia. Sodanjohtotaitoa käsitteleviä kirjoja oli puolen tusinaa,
ja kaikesta päättäen niitä oli ahkerasti luettu, sillä marginaaleissa
oli joukoittain lyijykynämuistiinpanoja, enimmäkseen niin epäselviä,
ettei niitä voinut lukea, tai viittauksia toisiin kohtiin, joissa oli
samoja tai eroavia mielipiteitä esitetty.

Suuri joukko kirjoja kosketteli musiikin teoriaa. Siellä oli paksu,
laulutaitoa esittävä nidos, muut olivat matkakertomuksia tai saksan-,
espanjan-, ranskan- ja italiankielisiä filosofisia teoksia. Siellä oli
Caesarin Commentariot latinan kielellä sekä unkarilainen katkismus,
jota oli ahkerasti käytetty. Pieni kirjoituspöytä huoneen nurkassa oli
musteen tahrima, samoin lattiakin sen ympärillä. Kaikesta päättäen
Golly oli huolimaton luonteeltaan, mutta hän kirjoitti paljon.

Tarkastaessaan pöytälaatikoita Wade teki uuden löydön. Hämmästyttävä
Golly oli okkultisti: siellä oli astrologisia karttoja, keskeneräisiä
horoskoopeja, ja eräässä näistä Wade ihmeekseen näki oman nimensäkin.

Varmaankin Gollylta oli puuttunut välttämättömät tiedot voidakseen
valmistaa Johnin elämäntaulun, ja Johnin mieleen muistuikin nyt, että
tuo pikku mies oli kerran tiedustellut häneltä hänen syntymäpäiväänsä
ja hetkeään. Lystikäs ja hämmästyttävä mies.

Minkäänlaisia todisteita Gollyn taloudellisesta asemasta ei löytynyt:
ei pankin vastakirjoja, ei mitään, mistä olisi voinut nähdä, paljonko
hän omisti. Jos hän oli ollut rikas mies kaksikymmentä vuotta sitten --

John pudisti päätään. Golly oli suurin arvoitus kaikista. Salapoliisi
kohotti mattoa ja tutki tarkasti koko lattian ja seinät, mutta ei
löytänyt mitään salakätköä.

Mutta hän oli tehnyt yhden löydön, joka voisi johtaa koko lailla
pidemmälle. Se oli pieni, ohut, kultareunainen kirja, jonka etusivulle
oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Muistoksi G.H. Oaksille hänen
työnantajaltaan, William Deansiltä... 'Hyvä on, sinä hyvä ja
uskollinen palvelija'."

John olisi voinut nauraa tälle, jos hän olisi ollut sillä tuulella.
Kirja oli yleisesti luettu 80-luvulla, ja aivan odottamatta se paljasti
Mr Deansin liikealan, sillä kirjan lehtien välissä oli vanha lasku,
jonka otsikossa oli nimi: "Deans & Abbit, kirurgisten instrumenttien
tehdas", ja laskun alareunassa oli seuraava ilmoitus: "Deansin
patenttikumihansikkaita lääkäreille." Olikohan jotakin yhteyttä näiden
kumihansikkaiden ja kuminaamarien välillä?

Loppupuoli päivää oli hyvin työläs ja tulokseton. Neljän eri
kreivikunnan poliisit tekivät ahkerasti työtä, mutta ei mitään tietoja
saapunut pääkortteeriin Lila Smithistä. Wade kävi vielä samana iltana
Mrs Oaksia tapaamassa vankilassa; hän oli hapan ja harvasanainen, ja
keskustelu päättyi syytösryöppyyn, jolloin muori sai niin kovan
raivokohtauksen, että kuulustelut täytyi lopettaa.

Wade itse oli suuremmassa vaarassa kuin mitä hän oli olettanut.
Seuraavien päivien aikana hän tapasi vähän väliä samoja miehiä, joita
hän oli nähnyt poliisiasemalla Mrs Oaksin kuulustelupäivänä. Wadella
oli erinomainen henkilömuisti ja hän tiesi, ettei hän erehtynyt heidän
suhteensa. He liikkuivat hänen asuntonsa läheisyydessä; hän kohtasi
heitä mennessään työhönsä; kerran kun hän kulki poliisiveneellä joella,
hänen ohitseen sousi kolme miestä, joista kaksi oli airoissa ja kolmas
piti perää. He eivät edes vilkaisseetkaan poliisiveneeseen, mikä
itsessään oli jo epäilyttävä merkki. Wade tapasi samat miehet uudestaan
iltapäivällä; he sousivat virtaa ylös, kun Wade meni alaspäin, ja
miehet muuttivat kurssia sivuuttaakseen poliisiveneen niin läheltä kuin
mahdollista. Onneksi oli toinen poliisivene joen toisella rannalla, ja
Wade antoi sille merkin, jotta se pysähtyisi epäilyttävän veneen
kohdalle. Niin pian kuin soutajat huomasivat tämän, toinen lakkasi
soutamasta ja otti veneen pohjalta jotain, minkä hän heitti veteen.
Samassa Johnin vene laski sen viereen.

"Mitä te heititte veteen?" hän kysyi.

Veneen kokassa istuva mies lakkasi soutamasta ja katsoi röyhkeästi
Wadeen.

"Syötin", vastasi mies. "Me kalastamme. Eikö se ole luvallista?"

"Pommeilla kalastaminen on kiellettyä", sanoi John, "ja jollette
heittänyt pommia veteen, niin en ole koskaan nähnyt niitä."

Poliisivene hinasi veneen lähimmälle jokiasemalle. Miehet eivät olleet
tähän valmistuneet ja hätääntyivät vieläkin enemmän, kun toinen
poliisivene laski heidän viereensä. Kun he saapuivat rantaan, yksi
miehistä pudotti salaa jotain kädestään jokeen, niinkuin hän oletti.
Mutta esine putosikin laiturille, ja eräs poliiseista nosti maasta
revolverin, jossa oli yksi patruuna piipussa ja yhdeksän makasiinissa.

"Onko teillä lupakirja aseen kantamiseen?" kysyi John.

"On varmasti!" naureskeli mies.

Hän oli lyhyenläntä, ja kasvot olivat terävät; olisi voinut luulla
häntä italialaiseksi, mutta itse hän väitti olevansa amerikkalainen.
Passi oli kunnossa -- hän oli ollut maassa kolme viikkoa. Kotoisin hän
oli Chicagosta. Molemmat muut miehet olivat myöskin Yhdysvalloista, ja
passeista kävi ilmi, että he olivat saapuneet kaikki samalla laivalla
ja samana päivänä. Perämiehellä oli myöskin revolveri.

Minkä vuoksi nuo miehet olivat tulleet tänne? Oli helppo arvata heidän
elämänvaiheitaan. Kaikilla oli ulkomaalaiset nimet, ja Scotland Yard
lähetti kiireisen sähkösanomatiedustelun Chicagoon; kaksi tuntia
myöhemmin saapui vastaus:

"Kolme miestä tunnettu täällä. Riccini ja Orlovitch kahdesti tuomitut
murhasta. Kuuleman mukaan joukko kelvottomia miehiä matkustanut
Lontooseen viimeisenä kahtena kuukautena."

"Juttu alkaa selvitä", sanoi Elk luettuaan sähkösanoman. "Lontoon
kolmesta eri piiristä on ilmoitettu, että paikallinen poliisikunta on
päässyt useitten ulkomaalaisten jäljille -- enimmäkseen ne ovat
venäläisiä ja latvialaisia; kaikki he ovat saapuneet viime viikkojen
kuluessa."

"Tiedetäänkö mitään Gollysta? Minä tarkoitan hänen entisyydestään?"
kysyi John, ja Elk nyökkäsi myöntävästi.

"Hänet tuomittiin varkaudesta vuonna 1915, hän varasti silloin
kumilevyjä työnantajiltaan." Elkin kulmakarvat kohosivat ylöspäin.
"Kumilevyjä! Eikö se ole merkillistä."

"Palvelija ei pysynyt hyvänä eikä uskollisena", naureskeli John. "Eikö
muuta?"

"Häntä on myöskin syytetty varastetun tavaran säilyttämisestä, mutta
sitä ei voitu todistaa. Nuorempana hän oli nuorten rikollisten
johtajana Wappingissa, mutta me emme saaneet häntä koskaan kiinni.
Sitten hän läksi Birminghamiin ja perusti sakin, joka pani toimeen
useita kultaryöstöjä. Birminghamissa on paljon kultaseppiä, ja heiltä
oli helppo varastaa kultaa. Kun hankki vain varastetun kullan sijaan
metalliseosta, niin saattoi hämmästyttävän helposti viedä mukanaan pari
kiloa kultaa joutumatta kiinni."

John koetti muistella, minkä vaikutuksen Golly aikaisemmin oli tehnyt
häneen. Se ei ollut niinkään helppoa. Hän oli pitänyt Gollya pienenä
varkaana ja varastetun tavaran säilyttäjänä ja hän tiesi, että pahimmat
jokivarkaat pitivät häntä suuressa kunniassa. Mutta huonot luonteet
eivät koskaan kunnioita kunnon ihmisiä, väitettäköön tässä suhteessa
mitä hyvänsä.

Golly oli heikko mies, joka vastaansanomatta alistui vaimonsa tahtoon.
Oli mahdotonta olettaa, että hän koskaan olisi kyennyt johtamaan
ketään.

"Onko häntä koskaan tuomittu?"

"Ei ole", sanoi Elk. Ja sitten hän lisäsi miettiväisesti: "Omituista,
että vanha Golly on voinut tulla kunnon mieheksi ja tyytyy vain
pilkkomaan puita. Minä olin aikaisemmin sitä mieltä, että Oaksin muori
oli kesyttänyt hänet, mutta ehkä hän ei olekaan kesyyntynyt."

"Siitä minäkin olen varma", sanoi John. "Minä alan saada aivan toisen
käsityksen Gollysta."




XIX


Lila Smith alkoi myös saada aivan toisen käsityksen kaikesta. Hän oli
istunut yksin komeassa hytissä, jonne hänet oli viety suoraan Tappittin
kotoa. Missä laivassa hän oli, sitä hän ei tiennyt, sillä hänen oli
täytynyt alistua siihen häväistykseen, että hänen silmänsä sidottiin
niin pian kuin Oaksia muori oli jätetty "Mekan" laiturille. Lila ei
pelännyt; hän oli vain utelias. Pelkoa hän ei tuntenut ennenkuin
tulipaloyönä.

Tällaista hyttiä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli leveä ja
matala ja vaikka se oli kauniisti kalustettu, seinät oli laudoitettu
harmaalla haapapuulla ja kehystetty hopealla, niin siinä ei ollut
ikkunaa, jotta olisi voinut katsoa ulos. Hytin läheisyydestä suhisi
pieni kone, joka huolehti ilmanvaihdosta ja valosta. Siellä oli kaunis
vuode, kirjoituspöytä ja seinillä tauluja, joista jotkut, niin ainakin
Lila arveli, olivat vanhojen mestarien tekoa. Matala, leveä sähköuuni
levitti lämpöään koleana iltana.

Ainoa ihminen, jonka Lila näki, oli kiinalainen palvelija; hän toi
hänelle ruokaa ja valmisti hänelle kylvyn. Ei kukaan ollut aikaisemmin
valmistanut Lilalle kylpyä, ja siksi tämä toimenpide tuntui hänestä
hauskalta; ja pieni kylpyhuone mataline marmoriammeineen ja
tiiliseinineen lisäsi vielä hänen mukavuudentunnettaan.

Laiva liikkui hitaasti. Lila saattoi kuulla jalkojen töminää kannelta
ja useamman kerran hän kuuli merkillistä jyrinää aivankuin ukkosta
yläpuoleltaan. Laiva kulki yhä joella; Hän kuuli sireenien äänen ja
kirkonkellon jossakin lyövän kymmenen.

Hän kuuli muitakin ääniä ja pelästyi, kun naisen huuto tunkeutui hänen
hyttiinsä. Se oli kai mielikuvitusta -- tai ehkä hän uneksi, tuumi hän.
Lopun yötä, ensimmäisen laivalla, hän pelosta huolimatta nukkui kuin
tukki ja heräsi siihen, että kiinalainen palvelija toi pienen
koripöydän hänen vuoteensa viereen. Tuntui omituiselta ja hiukan
nololta, kun mieshenkilö palveli häntä, mutta hän tottui pian hänen
läsnäoloonsa. Kiinalainen osasi englantia, hän hymyili koko ajan ja
täytti useimmat hänen toiveensa.

Lila saattoi lukita hytin oven, ja se ainakin oli suuri lohdutus. Mutta
se oli myös lukittu ulkopuolelta, niin ettei hänellä ollut tilaisuutta
tarkastaa laivaa eikä ottaa selkoa, keidenkä parissa hän oli. Hän oli
melkein varma siitä, että Oaksin muori oli laivalla, koska hän oli
hakenut hänet pois turvapaikasta. Mutta hän oli vieläkin varmempi
siitä, että John Wade koettaisi ottaa selkoa hänen olinpaikastaan --
hänen uskonsa salapoliisiin oli horjumaton.

Suuri tapahtuma oli Gollyn ilmestyminen hyttiin. Lila piti tuosta pikku
miehestä; hän epäili tosin, että Golly seurusteli kaikenlaisten
roistojen kanssa, mutta hän luuli häntä vain toisten kätyriksi. Lila
istui murkinaa syömässä, kun ovi avautui ja Golly astui sisälle
veitikkamainen hymy varsin vähän miellyttävillä kasvoillaan. Hän käytti
tavallisesti hattuja, jotka olivat hiukan liian pienet tai lakkeja,
jotka ulottuivat aina korviin saakka. Mutta nyt hänellä oli korkea
hattu, joka näytti ikäänkuin kruunulta hänen päässään. Kultasankaisissa
silmälaseissaan, keltaisine viiksineen ja kuluneissa vaatteissaan hän
muodosti räikeän vastakohdan tälle komealle ympäristölle.

"Kas -- Mr Oaks!" sanoi Lila nousten tuolilta.

"Istu vain, kultaseni. Voinko saada kupin teetä?"

Vasta silloin Lila huomasi, että tarjottimella oli kaksi kuppia. Golly
otti hatun päästään, laski sen lattialle ja pyyhki nenäliinalla ohuita
hiuksiaan.

"Millaista elämää! Niinkuin suuri Sokrates sanoo --"

Hän sanoi jotain, mikä kuulosti heprealta Lilan korvissa. Hän ei voinut
aavistaakaan, että Golly puhui kreikkaa. Golly luki useita eri kieliä
ja puhui niitä sujuvasti, mutta tuo sitaatti, jonka hän nyt toi esille,
oli tuollainen kulunut kultajyvä, joita useimmat koulupojat osaavat
ulkoa ja jotka koristavat halpojen sanakirjojen takasivuja. Hänellä oli
suuri varasto sellaisia lauseparsia, sillä hänellä oli hämmästyttävän
hyvä muisti.

"Oletko tyytyväinen, Lila?"

Tyttö epäröi.

"Olen kyllä, mutta minne me olemme menossa, Mr Oaks?"

Golly katsoi olkansa yli ovea kohti ja alensi ääntään.

"Jumala tiesi", hän sanoi. "Ei kukaan tiedä koskaan minne mennään. Minä
luulin meneväni 'Mekkaan' -- _dis aliter visum_!"

Taaskin Lila katsoi hämmästyneenä Gollyyn.

"Onko Mrs Oaks laivalla?"

Golly pudisti päätään.

"Hän ei voinut tulla mukaan", hän sanoi. "Hänellä on paljon työtä ja
hommaa kotona -- suurenmoinen nainen, Lila!" Golly katseli tyttöä
pienin sinisin silmin. "Mikä aarre! Mikä erinomainen apu miehelle!"

Taaskin Golly sanoi jotain kielellä, jota Lila ei ymmärtänyt, eikä hän
voinut uneksiakaan, että kukaan muu kuin Golly itse ymmärsi mitä hän
sanoi. Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että Gollylla oli usein
ollut tapana puhua sellaista, mitä ei kukaan muu ymmärtänyt.

"Ei sinulla ole hätää, Lila", sanoi hän silittäen tytön kättä. "Älä ole
huolissasi; sinä tulet onnelliseksi ja rikkaaksi. Saat jalokiviä ja
timantteja, autoja ja Rolls Royceja -- mitä ikinä vain haluat."

Lila katsoi häneen ihmeissään.

"Milloin, Mr Oaks?"

Golly hieroi nenäänsä.

"Aikoinaan, kultaseni."

Golly katseli ylpeänä ympärilleen, mikä ihmetytti tyttöä. Hänen
mielestään Gollyn olisi pitänyt tuntea itsensä hiukan noloksi näin
komeassa ympäristössä, mutta pikemmin näytti siltä, kuin hän olisi
ollut kaiken omistaja.

"Tuo taulu on Tintoretton", Golly osoitti sormellaan, "mutta se on
hänen myöhemmältä kaudeltaan. Hän oli varmaan jo hiukan kömpelö
käsistään maalatessaan sen. Suuri osa niin sanotuista Tintoretton
tauluista on hänen oppilaittensa maalaamia. Tuo musta ja valkea taulu
pianon yläpuolella on Sansovinon piirtämä; ja toinen tuossa on Bellinin
-- se ei ole suuren arvoinen, mutta hän ei ollutkaan ensiluokan
mestareita. Minä puolestani asetan etusijalle venetsialaisen koulun. En
välitä suuresti firenzeläisestä."

Lila kuunteli suu selällään. Tuo pieni mies, jota hän oli pitänyt
perheen typeryksenä, jolla, sen verran kuin Lila tiesi, ei ollut muita
harrastuksia kuin jokapäiväiset sanomalehdet, piippunsa ja ikuinen
halkojenhakkuunsa, toi esiin mielipiteitä ja arvosteluja ikäänkuin hän
olisi ollut taiteentuntija.

"Benvenuto, hän oli minun mielestäni mies. Oletko lukenut hänen
kirjaansa? Nauroin aivan haljetakseni. Mutta maalari hän ei ollut.
Kuvanveistäjä! Oletko nähnyt Medusaa? Läksin kerran Firenzeen katsomaan
alkuperäistä teosta... Ja siellä oli useita suolakuppeja, joita hän oli
tehnyt kuningas -- mikä hänen nimensä olikaan -- Fransille sekä
pöytäkalut Louvreen."

Golly katseli tauluja taaskin ja maiskutti huuliaan.

"Englannissa ei ole mitään, mikä voittaisi nämät", hän sanoi.

"Minä en tiennyt, Mr Oaks, että te olitte taiteentuntija", sanoi Lila
hymyillen.

"Tunnenhan minä taidetta hiukkasen; mutta musiikki on aina ollut minun
erikoisharrastukseni. Oletko koskaan kuullut Tetrazzinin ja
kanarialinnun laulavan yhdessä? Minäpä olen! En usko, että kukaan muu
on sitä koskaan kuullut. On väitetty, että minulla on yhtä kaunis ääni
kuin Carusolla."

Hän sanoi tämän aivan vakavana, ja Lila tunsi vaistomaisesti, että jos
hän uskalsi epäillä sitä, niin hän tekisi pahan erehdyksen.

"En ole koskaan kuullut teidän laulavan, Mr Oaks --" sanoi hän.

"Golly setä", oikaisi Golly. "Miksikä sinä sanot minua Mr Oaksiksi?
Olet sinä kuullut minun laulavan." Golly katsoi tyttöön
veitikkamaisesti. "Etkö olekin?"

Lila pudisti päätään. Hän valehteli; hän oli monta kertaa kuullut
Gollyn laulavan ja sulkenut ikkunat, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla
hänen hirveää ääntään.

"Mitä arvelet, jos laulaisin aarian 'Faustista'?"

Lila pudisti taas päätään, sillä hän ei uskaltanut puhua. Tytön
suureksi hämmästykseksi Golly astui pienen pianon luo, kävi istumaan ja
alkoi soittaa. Lila luuli uneksivansa. Golly soitti kuin mestari. Ja
sitten hän alkoi laulaa.

Gollylla oli mitä merkillisin falsettiääni. Aikaisemmin se ei matkan
päähän ollut kuulunut näin kamalalta; mutta nyt, kun hän lauloi samassa
huoneessa, oli melkein mahdotonta sietää tuollaista vinkuvaa ääntä. Hän
lauloi italian kielellä heiluen edestakaisin pianotuolilla, pää taakse
taivutettuna ja silmät ummessa. Hänen äänensä oli vuoroin kimakka,
vuoroin karhea; melu oli aivan hirvittävä. Lila olisi kernaasti
painanut kätensä korvilleen. Mutta hän ei uskaltanut; vaistomaisesti
hän tunsi, ettei hän voinut sitä tehdä. Jonkin ajan kuluttua, joka
tuntui Lilasta iankaikkisuudelta, Golly lopetti laulunsa ja vilkaisi
Lilaan.

"Mitä sanot?"

"Suurenmoista", sanoi tyttö. "En -- en tiennyt, että te osaatte
laulaa."

Lilan suureksi helpotukseksi Golly sulki pianon ja astui hänen luokseen
kädet taskussa, rinta pullistuneena ulospäin, uteliaana kuin varpunen.

"Harvat sitä tietävät", hän sanoi -- "hyvin harvat". Oliko Golly hullu,
vai luuliko hän todellakin, että tuollainen kauhea naukuminen oli
laulua? Golly vastasi heti tähän kysymykseen, ikäänkuin Lila olisi
lausunut julki ajatuksensa.

"Minä en laula uudenaikaiseen tyyliin, sen minä myönnän. Ihmiset,
joilla ei ole arvostelukykyä, eivät pidä minun äänestäni yhtä paljon
kuin muutamista muista, mutta kymmenen vuoden kuluttua minä saavutan
täyden tunnustuksen."

Lila vaihtoi puheenaihetta kysymällä, mikä laivan nimi oli.

"_Ritikiki_", vastasi Golly äkkiä. "Se on intialainen laiva. Kapteeni
osti sen halvalla hinnalla -- se on nopeakulkuisimpia laivoja
maailmassa."

"Missä me nyt olemme, Mr Oaks?"

"Golly setä", Golly oikaisi häntä moittivasti. "Missäkö me olemme?" Hän
katseli kehoaan miettivästi. "Gravesendin toisella puolella tai ehkei
vielä niin kaukana. Me odotamme luotsia."

Ensi kertaa Lilan mieli masentui.

"Luotsiako? Lähdemmekö me merelle?" hän kysyi hätääntyneenä. "Minne me
matkustamme, Mr Oaks -- Golly setä?"

Golly pudisti päätään.

"Ei sitä kukaan tarkalleen tiedä."

"Miksi minun pitää olla täällä?"

"Itsesi tähden, tyttöseni."

Golly kävi istumaan ja joi teetä hörppien.

"Itsesi vuoksi. Kaikenlaiset ihmiset ajavat sinua takaa. Tuo Wadekin"
-- Golly pudisti päätään vakavasti. "Sellainen roisto! Hirttämätön
lurjus! Wappingin ovelin mies. Elättää itseään varastamalla --
kuminaamarimiehet ovat maksaneet hänelle tuhansia."

Lila ei ollut uskoa korviaan, mutta Mr Oaks näytti hyvin vakavalta. Hän
puhui erittäin vakuuttavasti.

"Minäpä sanon sinulle", hän sanoi juhlallisesti. "En ihmettelisi,
vaikka hän olisi itse kuminaamarimies -- poliisi on itse mukana
kaikissa huijauksissa. Etkö ole lukenut sanomalehtiä vastikään?"

"Mutta Mr Wade ei voi tehdä mitään sellaista", Lila sanoi
loukkaantuneena.

"Vai eikö hän voi?" kysyi Golly ivallisesti nauraen. "Sinä et tiedä,
mitä sellainen mies voi tehdä, suuriko hänen palkkansa on -- viisi
puntaa viikossa. Luuletko, että hän voi sillä elää? Ei, rakkaani, hän
saa runsaasti rahaa sellaisilta, joiden pitää rasvata häntä --
pelihuoneitten isänniltä ja sellaisista pesistä, joiden olemassaolosta
sinulla ei ole aavistustakaan. Hän tavoitteli sinunkin rahojasi."

"Minun rahojani?"

Mr Oaks oli puhunut suunsa viereen, minkä hän heti huomasi.

"Minä puhun vertauksissa. Hän haluaa saada jonkun, joka huolehtisi
hänestä -- leipoisi ja silittäisi vaatteita ja pesisi pyykkiä ja
hoitaisi hänen talouttaan -- vaatimatta mitään palkkaa. Tuollainen
köyhä mies haluaa tietenkin halvan vaimon. Hän ei voisi --"

"Mutta tehän sanoitte, että hän ansaitsee tuhansia epärehellisellä
tavalla", sanoi tyttö.

Mr Oaks rykäisi. Taaskin hän oli erehtynyt. "Tavallaan kylläkin", hän
sanoi epäröiden, ja pyyhittyään suutaan vähemmän puhtaalla nenäliinalla
hän nousi tuoliltaan. "Täällä on paljon kirjoja -- ne varmaankin
huvittavat sinua. Sääli, ettet osaa lukea vieraita kieliä; kaikki hyvät
kirjat ovat vieraskielisiä."

Golly osoitti täysinäistä kirjakaappia, johon tyttö ei ollut vielä
kiinnittänyt huomiotaan.

"Hae sieltä itse. Minä lähetän kapteenin tänne."

"Kapteenin? Tarkoitatteko Mr --"

"Hänen nimensä on Aikness", keskeytti Golly. "Yhdentekevää, miksi
nimitit häntä aikaisemmin. Sama herra, jonka kanssa kävit
päivällisillä."

Golly tarkasteli Lilaa.

"Hauska mies, eikö niin? Hän on ollut sinulle kuin isä. Hän on
viidenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Jos hän sanoo olevansa vain
viidenkymmenenkahden, niin hän valehtelee."

Sanottuaan tämän Golly lähti ulos iloisesti vilkuttaen kättään.




XX


Golly antoi Lilalle kylliksi ajattelemisen aihetta. Se Mr Oaks, jonka
hän oli tuntenut, oli kadonnut ikipäiviksi; tämä oli uusi mies,
merkillinen ja epätodellinen. Ja kaikki mikä oli jäänyt jäljelle
entisestä Mr Oaksista, todisti vain vieläkin suuremmassa määrässä uuden
Mr Oaksin ihmeellisyyttä. Ei Lila oikeastaan pelännyt; hän pelkäsi
vähemmän nyt, kun hän tiesi Gollyn olevan laivassa, kuin tullessaan
tänne. Jollakin tavalla hän piti enemmän Gollysta kuin hänen
vaimostaan; he olivat aina olleet hyviä ystäviä, ja Golly oli usein
uskonut hänelle huoliaan. Ja hän soitti mestarillisesti ja lauloi
kuin --

Lilaa värisytti. Laiva pysytteli hyvin hiljaa, se liikkui tuskin
ollenkaan. Hänestä oli tuntunut ikäänkuin varhemmin aamulla jokin olisi
törmännyt laivan kylkeä vasten -- varmaankin hinaajalaiva, sillä koko
laivan runko oli tärähtänyt.

Hän pani varhain maata sinä iltana ja heräsi neljältä, jolloin hän
kuuli omituista ääntä -- lehmä ammui. Useimmissa laivoissa oli lehmiä,
se muistui hänen mieleensä, jotta matkustajilla olisi maitoa. Sitten
kuului toinen ja syvempi ääni -- toinen lehmä. Ja sitten hän kuuli
kukon kiekuvan ja kellon lyövän täyden tunnin. Lehmät ja kanat ja
kellot kumosivat Gollyn väitteen, että he olisivat muka keskellä virtaa
Thamesin suussa. Lehmän ammunta kuului aivan läheltä. Ja sitten hän
kuuli selvästi rattaiden ratinaa.

Hän päätti kysyä Gollylta niin pian kuin hän näkisi hänet, saisiko hän
nousta kannelle. Hytissä oli yllin kyllin raitista ilmaa, mutta hän
halusi hengittää merituulta ja nähdä päivänvaloa.

Kapteeni Aikness tuli Lilaa tapaamaan vähää ennen lounasta. Hänellä ei
ollut yllään merimiesvormua, vaan tavallinen flanellipuku sekä pehmeä
huopahattu päässä. Hän oli niin pitkä, että hänen täytyi kumartua
astuessaan hyttiin, ja ensi kertaa Lila katseli nyt häntä
jonkinmoisella kiinnostuksella. Hän oli pikemmin
viidenkymmenenkahdeksan ikäinen kuin viidenkymmenenkahden, tuumi Lila.
Hänen kasvonsa olivat ahavoituneet, ja käsien selkäpuolta peittivät
hienot mustat karvat. Peloittava olento, joka soveltui tähän hienoon
hyttiin vielä paljoa huonommin kuin Golly.

"Oletko väsynyt, lapseni?"

Aikness taputti Lilaa olalle, ja jostakin syystä tyttö vetäytyi hänestä
loitommaksi.

"Te pääsette maihin parin päivän kuluttua. Olen hankkinut auton, joka
vie teidät Länsi-Englantiin. Mutta toistaiseksi on parasta, että
pysyttelette hiukan piilossa."

Aikness kysyi, oliko Oaks sinä aamuna käynyt Lilaa tervehtimässä, ja
kun tyttö vastasi kieltävästi, näytti hän tuntevan helpoitusta.

"Onko lordi Siniford laivassa?" kysyi Lila, sillä hän oli aikonut kysyä
samaa Gollyltakin.

Aikness näytti hiukan hätkähtävän, ikäänkuin hän ei olisi kernaasti
puhunut hänestä.

"Ei ole", hän sanoi lyhyesti. "Älkää ajatelko häntä enää, Lila; hän ei
ole teidän eikä kenenkään muunkaan naisen arvoinen."

Tämä oli Lilalle suuri huojennus. Siitä saakka kun hänet oli tuotu
laivaan, oli hän joka hetki pelännyt oven avautuvan ja lordin lihavien
kasvojen ilmestyvän kynnykselle.

Kapteeni Aikness käyttäytyi nyt aivan toisin kuin aikaisemmin heidän
tavatessaan toisensa. Ennen hän oli esiintynyt aina varmasti, ja Lila
oli kohdellut häntä pelonsekaisella kunnioituksella. Hänen mielestään
Aikness oli suorastaan ollut salaperäinen. Mutta tällä kertaa hän
tuntui hermostuneelta; hän yritti useampaan otteeseen puhua, yskäisi,
änkytti jotain käsittämätöntä ja vaikeni jälleen. Äkkiä hän kysyi:

"Kuinka vanhaksi te minut arvioitte, Lila?"

"Viidenkymmenenkahdeksan", tyttö sanoi äkisti, ja kaikesta päättäen
vastaus ei ollut kapteenille mieluinen.

"Minä olen viidenkymmenenkahden", hän sanoi painokkaasti. "Oaks on
panetellut. Hän väittää, että olen viidenkymmenenkahdeksan. Minä täytän
viisikymmentäkaksi heinäkuun kolmantena päivänä; suhteellisen nuori
mies; minulla on vielä kaksikymmentä vuotta edessä."

Hän sanoi tämän lujalla ja varmalla äänellä. Lila ihmetteli, mitä nyt
seuraisi ja arvasikin sen puolittain.

"Jos joskus menette naimisiin, lapseni, niin valitkaa mies, joka on
itseänne vanhempi, maailmanmies, joka voi huolehtia teistä."

Hän astui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos, sitten hän sulki oven
jälleen ja palasi Lilan luo.

"Mies, joka voi pelastaa teidät vaarasta ja viedä teidät turvaan näin
nopeasti!" Hän näpsähytti sormiaan.

Aikness katseli Lilaa hyvän aikaa sanomatta mitään, mutta hänen
kasvojensa ilme suorastaan kauhistutti tyttöä.

"On paljon ihmisiä, jotka ovat halukkaita ansaitsemaan miljoonan
vähällä vaivalla. Älkää joutuko ymmälle, jos joku tulee tänne ja tekee
teille jonkun hyvän ehdotuksen, vaan muistakaa, että minä olen täällä,
ja jos haluatte päästä pois, niin voin auttaa teitä kädenkäänteessä!"
Hän napsahutti jälleen sormiaan.

Ja sitten hän äkkiä siirtyi toiseen asiaan.

"Kun palasin viime matkaltani, niin tiesin, että te ette ollut enää
lapsi, ja te tavallaan valloititte minut." Hän iski rintaansa.
"Ymmärrättehän? Jo aikaisemmin te merkitsitte minulle sangen paljon ja
päivä päivältä yhä enemmän. Olen teidän tähtenne antautunut suureen
vaaraan. Voitanko sillä miljoonan vai en --"

"Mitä te tarkoitatte tuolla miljoonalla, kapteeni Aikness?"

Aikness yskäisi ja näytti olevan ymmällä.

"Minä luulin, että Golly oli ollut täällä ja keskustellut teidän
kanssanne. Eikö hän käynyt täällä?"

Lila hymyili. Aikness näytti kovin hermostuneelta, ja Lila tunsi
olevansa tilanteen herra. Se oli uusi kokemus hänelle, ja se huvitti
häntä, joskin hän huomasi siinä piilevän vaaran.

"Älkää kertoko Gollylle, mitä minä sanoin. Hän on kiltti ja antelias
mies, mutta hän on hyvin arka joissakin suhteissa."

Gollyko antelias? Tuo pieni mies muuttui yhä epätodellisemmaksi. Millä
tavalla hän saattoi olla antelias? Hän oli köyhä, usein hän sai odottaa
puolen tuntia, kunnes Oaksin muori tuli kotiin kaupungilta ja antoi
hänelle hiukan rahaa, jotta hän saattoi lähteä kapakkaan.

"Oletteko tuntenut Golly sedän kauankin?"

Iso mies tarkkasi Lilaa säkenöivin silmin.

"Olen tuntenut hänet hyvin kauan -- liiankin kauan", hän sanoi
hitaasti.

Hän otti hattunsa sohvalta, jonne hän oli sen laskenut, ja astui
ovelle; hän seisoi siinä hyvän aikaa ikäänkuin hän olisi neuvotellut
itsensä kanssa, ja sitten hän sanoi:

"Tänään tai huomenna se käy varsin helposti. Myöhemmin en ole varma --
ilmoittakaa vain, milloin haluatte lähteä pois, mutta ei sanaakaan
Gollylle."

Ennenkuin Lila saattoi vastata mitään, oli Aikness sulkenut oven
jäljessään.

Aikness kiipesi portaita ylös, jotka johtivat kannelle. Alus ei ollut
mikään merellä kulkeva laiva, vaan iso proomu, sen punaiset purjeet oli
kääritty kokoon ja sen lippu hulmusi tuulessa. Sillä oli kaikkea muuta
kuin romanttinen nimi Betsy & Jane, ja se oli ankkuroituna niityn
reunaan, joka ulottui metsäisen harjun juurelle. Aluksen takana oli
toinen proomu, missä kaksi miestä parhaillaan laski mastoa alas.
Kannella ei näkynyt ketään muuta kuin peräkannella pieni mies, jolla
oli raidallinen merimiespusero yllä ja tahraiset housut jalassa ja joka
istui lukien sanomalehteä. Hänellä oli iso lierihattu päässä, ja
läheinen tuttukaan ei olisi voinut tuntea tuota likaista laivamiestä
Golly Oaksiksi. Hän katsoi silmälasiensa yli kapteenin lähestyessä.

"Kylläpä sinä olet hieno." Gollyn ääni oli ivallinen. "Jos joku
sattuisi tulemaan ja näkisi sinut, niin luulisi varmaan, että tämä on
huvialus. Lyönpä vetoa, että olet käynyt alhaalla tapaamassa Lilaa."

"Minä kävin alhaalla tapaamassa Lilaa", sanoi Aikness, joka kävi
istumaan lastiluukulle ja täytti hitaasti piippunsa.

Golly pudisti päätään.

"Tavallinen huvialus, johon hetken kuluttua tulee kai joukko
pollareita! Sinulta meni kokonainen viikko ennenkuin viiksesi
kasvoivat, ja nyt olet ajanut ne pois, jotta sievä nuori tyttö ei
luulisi sinua viidenkymmenenkahdeksan vuotiaaksi."

"Minä olen viidenkymmenenkahden", murahteli toinen.

Gollyn huulet vääntyivät hymyyn, jotta hänen keltaiset viiksensä
värähtelivät.

"Ja sinä käyttäydyt ikäänkuin olisit vain kymmenen vuoden vanha", hän
sanoi. Ja sitten hän lisäsi toisella äänensävyllä: "Pukeudu vanhoihin
rääsyihisi, niin kerron sinulle, mitä _Troijan Sinetille_ on
tapahtunut. Se on aamulehdessä."

Aikness hypähti pystyyn, hänen kasvonsa kalpenivat.

"Onko se pidätetty?"

Golly nyökkäsi.

"Ja kaikki on löydetty", sanoi hän iloisesti. "Kulta ja platina ja
timantit ja Jumala tiesi mitä muuta. Ja sinutkin he löytävät, Bill
Aikness. Mene vaihtamaan pukua."

Mies kääntyi ja katosi neliskulmaisesta luukusta alas.

"Haluatko jotain muuta?" hän murahteli.

"Haluan", sanoi Mr Oaks. "Tuo minulle hiukan mustaa kreppiä: minä sidon
sen kaulaani."

Kapteeni Aikness tuijotti häneen kauhunsekaisella hämmästyksellä.

"Ethän vain tarkoita --" hän kysyi käheästi.

Golly nyökkäsi.

"Minä tarkoitan, että kaikella on loppunsa, ja tämän jutun olisi
pitänyt loppua jo paljon aikaisemmin."




XXI


John Wade oli pyytänyt kolmen päivän lykkäystä voidakseen neuvotella
yleisen syyttäjän kanssa, joka ei ollut vielä voinut tehdä päätöstään;
joka tapauksessa hän näytti olevan taipuvainen hylkäämään Mrs Oaksin
syytteen.

"Todisteet ovat hyvin epämääräisiä", sanoi eräs virkamies yleisen
syyttäjän virastossa, "ja minä epäilen, tokko te voitte saada
vangitsemiskäskyä. Pyytäkää neljän päivän lykkäystä, jos luulette
voivanne saada todisteita. Ei ole mitään todistetta olemassa, että Mrs
Oaks olisi antanut myrkkyä poliisikonstaapelin vaimolle; ainoa mistä me
voimme häntä syyttää, on se, että hän on rikokseen osallinen."

"Antakaa neljän päivän lykkäys, niin saan varmasti hänet puhumaan",
sanoi John, ja hän sai tahtonsa läpi.

Mrs Oaks oli tuotu varhain aamulla vankilasta ja sijoitettu
poliisiaseman vankikoppiin. Tällaisissa tapauksissa on tavallista, että
vangin ystävät tuovat heille ruokaa, ja sinä aamuna puoli yhdeksältä
eräs tarjoilija oli tuonut läheisestä kahvilasta Mrs Oaksille runsaan
murkinan ja vanginvartija oli vienyt sen koppiin. John Wade saapui
viisi minuuttia myöhemmin ja oli käytävässä, kun vanginvartija kiiruhti
hänen ohitseen. Wade kuuli vartijan tiedustelevan vahtikonstaapelilta
lääkäriä ja tarttui hänen käsivarteensa, kun hän kiiruhti takaisin Mrs
Oaksin koppiin.

"Onko joku sairastunut?"

"Nainen numero yhdeksässä -- teidän tapauksenne, Mr Wade. Luullakseni
hän on pyörtynyt. En olisi huomannut sitä muuten, mutta hän kaatui
teetarjottimen yli."

Wade kiiruhti vartijan jäljessä. Kopin ovi oli auki ja vanginvartija
huoneessa. Hän oli juuri nostanut naisen kovalle lavitsalle, joka teki
vuoteen virkaa. Vangin kasvot olivat kalpeat, huulet verettömät. John
kumartui hänen puoleensa, mutta ei voinut kuulla hänen hengitystään.
Hän tunnusteli naisen käsiä: ne olivat jääkylmät, eikä valtasuonen
tykytystä tuntunut. Sillä välin kuin Wade oli sisällä, kiiruhti
piirilääkäri paikalle. Hänen tutkimuksensa päättyi lyhyeen ja hänen
lausuntonsa oli varma.

"Hän on kuollut."

Lääkäri haisteli, kumartui vaimon yli ja haisteli jälleen.

"Panen pääni pantiksi, että se on syankaliumia! Hän on tehnyt
itsemurhan!"

Mutta vaikka muorin vaatteet ja kopin lattia tutkittiin, niin ei
löytynyt minkäänlaista putkea eikä pulloa. Onneksi tee- ja maitokannu
olivat lavitsalla silloin kuin tarjotin kaatui nurin.

"Säilyttäkää nuo analysoimista varten", sanoi John.

Hän oli niin ymmällä, että hänen oli vaikea uskoa silmiään. Mrs Oaks
oli terve nainen, viimeinen ihminen, jonka hän olisi voinut otaksua
tekevän itsemurhan, ja hän oli kuollut varmaan samasta syystä kuin
Sinifordkin päivää aikaisemmin.

Ei ollut vaikea päästä tarjoilijattaren jäljille. Wade läksi häntä
etsimään yhdessä vanginvartijan kanssa ja löysi hänet pienestä
ruokalasta, josta murkina oli tuotu. Tarjoilijatar ei voinut antaa
minkäänlaista selitystä. Määräyksen mukaan hän oli kantanut tarjottimen
poliisiasemalle, joka oli vain viidenkymmenen metrin päässä ruokalasta,
ja kaatanut teen suoraan kannusta samoin kuin maidonkin.

"Kenet te kohtasitte matkalla?" kysyi John.

Tyttö ei tiennyt kohdanneensa ketään, mutta hetken kuluttua hän muisti,
että kaksi miestä -- "ulkomaalaisia" niinkuin hän otaksui -- oli tullut
häntä vastaan ja toinen oli kysynyt tietä High Streetille. Hän oli
kääntynyt taakseen ja pään liikkeellä osoittanut heille suuntaa.

"Sehän oli hyvin yksinkertainen asia", selitti John. "Toinen miehistä
käänsi tytön huomion puoleensa, toinen kaatoi myrkkyä teekannuun tai
maidon joukkoon. Luultavampaa on, että hän kaatoi sen maitoon."

"Saitko miesten tuntomerkit?" kysyi Elk.

"Ei tyttö voinut sanoa muuta kuin että miehet näyttivät
ulkomaalaisilta. Tässä kirotussa kaupungissa näyttää olevan joukoittain
ulkomaalaisia! Eräs konstaapeleista on piirtänyt kuvan noista miehistä
tytön selitysten mukaan. Ei vähintäkään epäilystä siitä, että Mrs Oaks
on myrkytetty. He arvelivat kai, että hän tunnustaisi, ja siinä he
olivatkin oikeassa."

Wade oli puolikuollut väsymyksestä ja levottomuudesta, mutta sittenkin
hän ryhtyi heti toimenpiteisiin päästäkseen selville niistä kahdesta
muukalaisesta, jotka sinä aamuna oli nähty poliisiaseman lähettyvillä.
Onni seurasikin häntä: eräs maidontuoja oli nähnyt miehet ja huomannut,
että toisella oli kumikorko, joka oli irtaantunut pistäen esiin kengän
koron alta. Se oli heikko johtolanka, mutta neljännestunnin kuluttua
sen jälkeen kuin tuo tieto ilmoitettiin Johnille, kaksitoista tuhatta
poliisia tutki kaikkien ohikulkijoiden korkoja, ja kello kolmelta
poliisit piirittivät äkkiä kaksi miestä, jotka kuljeskelivat Brixton
Roadilla. Heidät vietiin poliisiasemalle ja tutkittiin. Molemmat olivat
ulkomaalaisia. Wade ajoi Brixtoniin tutkimaan heitä.

"Tässä kidutus olisi paikallaan", sanoi John hampaitaan kiristäen,
"mutta kyllä minä saan heidät puhumaan."

Elk päästi sopimattoman äänen.

"Siinä tapauksessa saisit nimesi lehtiin, poikaseni, vaikka
persoonallisesti olenkin kidutuksen puolella. Olisihan se hiukan
vaihtelua ammatissamme."

Miehillä oli ranskalaiset nimet, mutta kaikesta päättäen he olivat
amerikkalaisia, joskin ehkä ranskalaista alkuperää. Kun John puhutteli
heitä heidän omalla kielellään, vastasivat he vain suurella vaivalla.

"Me olemme asuneet Ranskassa viime syksystä saakka", sanoi toinen.

"Miksi te matkustitte pois Yhdysvalloista?" kysyi John.

He vastasivat tähän varsin epämääräisesti.

Myrkytyksestä heillä ei ollut mitään tietoa; he olivat aivan viattomia
ja olleet Lontoossa ainoastaan viikon päivät. He eivät tienneet, ettei
ollut lupa kantaa ladattuja aseita taskussa. He eivät olleet koskaan
käyneet joen pohjoispuolella; he eivät tunteneet Mrs Oaksia eivätkä
olleet kuulleet puhuttavan kuminaamarimiehistä. He olivat tulleet
Lontooseen ostamaan vanhoja ranskalaisia huonekaluja, mutta he eivät
osanneet sanoa, missä niitä oli kaupan.

He olivat kylmäverisiä, ahavoituneita, ohuthuulisia miehiä; he eivät
osoittaneet vähintäkään levottomuutta, ennenkuin heidät kahlehdittiin
käsiraudoilla toisiinsa ja vietiin autolla Scotland Yardiin. Vasta
silloin kauhu valtasi heidät, ja he panivat jyrkän vastalauseen, mutta
ei ranskankielellä.

Sillä välin joukko salapoliiseja oli lähtenyt siihen asuntoon, jonka
osoitteen miehet olivat ilmoittaneet, mutta tulos oli se, ettei heitä
siellä tunnettu. Mutta taaskin onni suosi poliiseja. Miehet olivat
antaneet sen matkustajakodin osoitteen, jonne he Lontooseen tullessaan
olivat aikoneet asettua. Siellä ei kuitenkaan ollut vapaita huoneita,
ja heitä oli neuvottu toiseen paikkaan. Onneksi matkustajakodin
ovenvartija muisti, mitä osoitteita hän oli antanut heille, ja yhdessä
näistä paikoista he olivat saaneet huoneen.

Vuoteesta patjan alta John löysi kolme pientä kristallipulloa, joista
yksi oli tyhjä ja molemmissa muissa oli hiukan sinertävää nestettä.
Matkalaukun salapohjasta hän löysi omituisen esineen, lyhytpiippuisen
ja pitkäperäisen revolverin. Se oli automaattinen revolveri ja aivan
käyttämätön. Patruunat olivat yhä käärittyinä vedenpitävään paperiin.

"No mitäs arvelet nyt kidutuksesta?" John kysyi harmissaan. "Ainakin
saisimme heidät puhumaan."

Elk pudisti päätään.

"Ei se käy päinsä. Mutta -- ehdota päällikölle, että saat kuljettaa nuo
pojat veneessä Woolwichin poliisiasemalle. Älä ilmaise heille, minne
heidät viedään. Aja heidät ylös kello kahdelta aamulla ja sido kädet ja
jalat ja vie sitten Woolwichiin."

"Mitä hyvää siitä voisi olla?" murisi John.

"Pelko saa paljon aikaan", sanoi Elk levollisesti. "Minä tunnen
ihmisluonteen."

Eivät edes Scotland Yardin taitavimmat ristikuulustelijat saaneet
mitään aikaan. Miehet olivat vaiti, he ymmärsivät, mitä heiltä
kysyttiin, kun se oli heille eduksi, ja käsittivät väärin, kun he
halusivat voittaa aikaa. Heillä ei ollut aavistustakaan revolverista
eikä myöskään pulloista; he vakuuttivat, että poliisi oli salaa
kätkenyt nuo todistuskappaleet huoneeseen. He väittivät olevansa täysin
rehellisiä miehiä, väite, joka ei tullut vahvistetuksi, kun puhelimitse
tiedusteltiin asiaa Pariisin poliisilta.

John keskusteli poliisipäällikön kanssa ja esitti hänelle
suunnitelmansa. Mutta päällikkö epäröi. Hän vastusti aina kaikkea, mikä
ei ollut aivan säännönmukaista. Hän suostui kuitenkin siihen, että
miehet saataisiin kuljettaa veneellä Woolwichiin.

Kahdelta aamulla, kun vangit nukkuivat aavistamatta mitään, tuli heitä
herättämään kaksi miestä, joiden takinkaulukset oli nostettu korviin
saakka ja hatut painettu syvälle päähän, ettei heitä voitu tuntea.
Vangit pukeutuivat nopeasti, käsiraudat kiinnitettiin heidän
ranteisiinsa ja sitten heitä kuljetettiin nopeasti tyhjän
toimistohuoneen kautta pimeälle pihalle. Embankment oli autiona ja
tyhjänä; sitten miehet vietiin laiturille, missä iso poliisivene odotti
heitä.

Veneessä oli kaksi miestä, mutta hekin olivat peittäneet kasvonsa, mikä
seikka suuresti kauhistutti vankeja. Hetkistä myöhemmin vene lähti
nopeaa vauhtia virtaa alaspäin.

He olivat jo sivuuttaneet London Bridgen, kun Elk alkoi sitoa miesten
jalkoja toisiinsa kiinni.

"Mikä on tarkoitus?" kysyi toinen kalisevin hampain. "Viettekö meitä
pienelle huviretkelle?"

"Suus kiinni!" tiuskasi Elk.

Neljännestunti kului; vene kiiti pimeässä itäänpäin. Ei sanaakaan
puhuttu. Miehille ei tehty mitään väkivaltaa, mutta heidän kauhunsa
lisääntyi hetki hetkeltä. Greenwichin sairaalan kohdalla toinen alkoi
puhua. Aamun sarastaessa saavuttiin Woolwichiin, ja John Wade ja hänen
toverinsa istuivat vastapäätä vapisevaa miestä, jonka tunnustus
saattaisi varmaan molemmat elinkautiseen rangaistusvankilaan.

Samaan aikaan kun aamuvirkut lontoolaiset söivät murkinaansa, istui
kaksi unista salapoliisia päällikön huoneessa tehden tiliä tunnustuksen
pääkohdista.

"Siitä ei käy selville, kuka otti miehet palvelukseensa", sanoi
päällikkö.

Wade pudisti päätään.

"Mies on saanut kutsun saapua Englantiin, hänelle oli maksettu suuri
summa sekä runsas viikkopalkka, joka lähetettiin hänelle postissa. Hän
ei tiennyt muuta, kuin että hän määräpäivänä saisi sähkösanoman, ja
silloin joku tulisi häntä tapaamaan ja ilmoittaisi, minne hänen tuli
aseistettuna saapua."

"Myönsikö hän murhanneensa Mrs Oaksin?" kysyi päällikkö.

Taaskin Wade pudisti päätään.

"Hän myönsi panneensa jotain nestettä maitoon, mutta hän vannoi, että
se oli unilääkettä, jotta Mrs Oaks pääsisi karkaamaan. Heillä ei ollut
muuta tehtävää kuin totella käskyjä. Kun pullot lähetetään heille, niin
he eivät tiedä, mitä ne sisältävät. Toinen kertoi, että hän oli
aikaisemmin pannut unilääkettä poliisin vaimon teehen, ja siksi hän oli
luullut, ettei tämäkään olisi sen vaarallisempaa. Ainoa, minkä hän
tiesi isännästään, on se, että hän on pitkä ja tumma --"

"Ja kaunis", mutisi Elk, mutta päällikön kylmät siniset silmät
pakottivat hänet vaikenemaan.

"Jotain suurta on tekeillä. Oletteko saanut tietoja tytöstä?"

"Emme, herra."

"Omituista, te luulitte, että hän oli laivassa, jota hinattiin jokea
ylös. Poliisi on tutkinut joka ainoan aluksen, mutta ei ole löytänyt
mitään. Tuo olettamus tuntuu hiukan etsityltä."

John huokasi syvään.

"Kaikki olettamukset tuntuvat etsityiltä", hän sanoi väsyneesti. "Miten
pitkälle tutkimuksia on ulotettu?"

"Maidenheadiin saakka. Buckinghamshiren ja Berkshiren poliisi tutkii
joen yläpäätä. Miksi ette itse ryhdy etsimään, koska luulette voivanne
tuntea nuo molemmat proomut, jotka olivat 'Mekan' laiturissa? Nukkukaa
ensin, jättäkää Mrs Oaksin juttu piiritarkastajalle, ottakaa vene
Henleystä tai Oxfordista ja etsikää käsiinne tuo vanha proomu. Ette
suinkaan arvele, että tyttö olisi voinut omin päin karata?"

"En, herra", sanoi John rauhallisesti. "Minä luulen, että nyt, kun Mrs
Oaks on kuollut, tyttö on entistä suuremmassa vaarassa."

Päällikkö katsoi häneen ihmetellen.

"Voi olla", sanoi hän.

John Wade oli jo menossa ulos, kun poliisitarkastaja astui huoneensa
ovelle ja kutsui häntä.

"Me olemme päässeet Raggit Lanen jäljille -- hänet on nähty Lontoossa,
ja jos järjestynyt, aseistettu liiga on olemassa, niin hän on sen
johtaja."

"Onko hänet saatu kiinni, herra?" kysyi John nopeasti.

"Kun sanoin, että olemme päässeet hänen jäljilleen, niin tarkoitan,
että olemme saaneet tietoja hänen hämärästä menneisyydestään", vastasi
tarkastaja. "Seitsemän kertaa tuomittu eri osissa maailmaa -- katsokaa
itse tiedonantoja."

Sillä hetkellä John ei ollut huvitettu Raggit Lanesta, vaikka hänellä
olisi ollut syytä pelätä tätä miestä enemmän kuin ketään muuta koko
sakissa, sillä Lane ja hänen miehensä vakoilivat häntä yötä päivää.




XXII


Iltapäivällä saapui tieto, että Golly oli nähty Notting Hillissä. Oli
hyvinkin mahdollista, että Scotland Yard sai erehdyttäviä tietoja,
mutta se ainakin piti paikkansa, että kolme kertaa tällä samalla
viikolla oli nähty Golly Oaksin tunnusmerkkejä vastaava mies määrätyllä
alueella. Mutta tällä kertaa oli sen lisäksi tavattu useita
"ulkomaalaisiakin".

Notting Hillissä asui eräs mies, jota tosin väitettiin rehelliseksi,
mutta joka siitä huolimatta oli jonkinmoinen auktoriteetti
ulkomaalaisen köyhälistön parissa. Mr Ricordini oli synnyltään
italialainen, ja hän ansaitsi suuria summia vuokraamalla posetiiveja ja
jäätelökärryjä vähemmän onnellisille maalaisilleen. Olisi väärin
väittää, ettei hänen maineensa koskaan olisi joutunut epäilyksen
alaiseksi; mutta poliisi ei ollut koskaan saanut häntä kiinni
pienimmästäkään rikoksesta, jollei liian korkean vuokranmaksun
kiskomista voi sanoa rikokseksi.

Lihava, pieni italialainen nautti sekä poliisin että lainrikkojien
luottamusta, sillä tiedettiin, ettei hän ollut koskaan panetellut
ketään englantilaista eikä koskaan antanut ilmi ketään ulkomaalaista;
ja joskin häntä kerran yritettiin puukottaa, niin hyökkääjä oli
napolilainen, joka kantoi persoonallista kaunaa häntä vastaan.

John Wade ja Elk ajoivat hänen luokseen, ja hän otti salapoliisit
vastaan varsin kauniisti kalustetussa arkihuoneessa.

"Golly Oaksista en tiedä mitään", hän aloitti, niinkuin toiset olivat
otaksuneetkin. Vaikka hän olisi tiennytkin, niin ei hän periaatteesta
olisi ilmaissut mitään. "Mutta sen minä voin sanoa teille, että on
nähty useiden omituisennäköisten olioiden hiiviskelevän näillä seuduin,
varsinkin pimeän tultua. He kulkevat parittain, ja näyttää siltä kuin
he koettaisivat lähemmin tutustua tähän osaan kaupunkia."

"Miksikä juuri tähän osaan?" kysyi John.

"Jumala tiesi", kuului vastaus. "He ovat enimmäkseen amerikkalaisia,
mutta on nähty myös useita puolalaisia. Satun tietämään sen siksi, että
eräs tuttavani, kulkukauppias -- ei hän oikeastaan ole minun tuttavani,
vaan maanmieheni -- keskusteli kerran heidän kanssaan. Hän väitti, että
he ovat hyviä ampujia. Tuttavani oli aikaisemmin Chicagossa, kunnes
hänet karkotettiin sieltä. Hän kertoi, että näinä viime päivinä on
täällä liikkunut puolentusinaa sellaisia miehiä."

"Asuvatko he täällä?"

Ricordini pudisti päätään.

"Ei, herra, sehän onkin merkillisintä. Jos he asuisivat täällä, niin
eihän siinä olisi mitään kummaa, vaikka he liikkuisivat näillä
seuduin."

Sillä välin kun molemmat poliisikomissaarit keskustelivat italialaisen
kanssa, olivat paikalliset salapoliisit puhutelleet kahta miestä, jotka
olivat nähneet Oaksin edellisenä iltana. Poliisit odottivat Johnia
Ricordinin talon edustalla, ja se mitä he kertoivat, oli hyvin
merkillistä. Nuo miehet olivat entisiä rikollisia, ja ainakin toinen
oli aikaisemmin antanut tietoja poliisille.

"Ei epäilystäkään, ettei mies olisi ollut Mr Oaks", sanoi toinen
varmasti. "Minä näin hänen kävelevän jalkakäytävällä Arbroath
Buildingin edustalla."

"Missä on Arbroath Building?"

Elk, joka tunsi seudun, selitti, että se oli korkea kivitalo, jossa oli
joitakin puoteja ja useita asuntoja; se oli kuuluisa rumuudestaan sekä
siitä, että sen omistaja vaati näistä asunnoista aivan liian korkean
vuokran, josta oli seurauksena, että ne enimmäkseen olivat
vuokraamatta, ja talo teki varsin asumattoman vaikutuksen.

"Minä tunsin hänet heti ja käännyin taakseni. Ja sanoin: 'Hei, Mr
Oaks!'"

"Mitä hän vastasi?" kysyi John.

"Hän ei sanonut yhtään mitään; hän nosti takkinsa kauluksen korviinsa
ja jatkoi matkaansa. Luulin erehtyneeni, mutta nyt olen aivan varma
siitä, että se oli hän, sillä Jimmy tapasi hänet kymmenen minuuttia
myöhemmin."

"Aivan niin, herra", sanoi toinen mies käheällä äänellä. "Se oli
varmaankin Golly. Hän kääntyi kadun kulmasta, kun minä huomasin hänet
-- näin hänen silmälasinsa ja kaikki. Minä tunnen hänet oikein hyvin;
työskentelin Wappingissa siihen aikaan, kun Oaks osti laivapuita ja möi
niitä kulkukauppiaille."

"Puhuitteko hänen kanssaan?"

"En, herra, minä en puhunut. Mutta Oaks se oli. Pari iltaa sitten vanha
Sorbey näki hänet ja ilmoitti siitä pollarille -- poliisille -- ja hän
näki hänet myöskin Arbroath Buildingin lähistöllä."

Notting Hillin salapoliisilla ei ollut mitään lisättävää. He olivat
tutkineet koko ympäristön löytämättä Gollya.

"Ehkä hän asuu Arbroath Buildingissä."

"Se ei ole luultavaa", sanoi piiritarkastaja, joka oli saapunut
paikalle kuulustelun aikana. "Talo on suljettu, ja olen kuullut, että
kaupunki on ottanut sen haltuunsa. En ole siitä kuitenkaan varma. Mutta
voittehan käydä kysymässä talon vahdilta."

Arbroath Building oli yhtä kurjassa tilassa kuin oli väitettykin; sen
kipsikoristeisen julkisivun rumuutta ei edes pimeys voinut peittää, kun
se seisoi siinä omistajiensa saaliinhimon surullisena muistomerkkinä.
John Wade sai kolkuttaa kauan aikaa portille, joka johti talossa
olevaan autotalliin, ennenkuin vahti tuli ulos.

Hän oli eläkkeellä elävä entinen sotilas, jonka lähiseudun poliisi
tunsi rehelliseksi mieheksi.

"Ei täällä ole ketään", sanoi vahti. "Jospa joku muuttaisikin taloon!
Kävin asianajajan luona tänään, ja hän väitti, että hänellä on ostaja
tiedossa. Kernaasti lähtisin täältä rannikolle lomaa viettämään."

John Wade selitti lyhyesti Golly Oaksin tuntomerkit.

"Sepä omituista", sanoi vahti, kun John oli lopettanut. "Olen nähnyt
senkaltaisen miehen -- näin hänet eilen illalla seisoessani tässä
portilla ja tupakoidessani. Hänellä oli pitkä ruskea ulsteri yllään ja
lakki päässä. Lakki oli liian iso hänelle. Minä tervehdin häntä, ja hän
vastasi hajamielisesti ranskaksi, mutta ranskalainen hän ei ollut, sen
voin vannoa."

"Oliko hänellä silmälasit?"

Mies nyökkäsi.

"Oli, hänellä oli savuke suussa ja hän hyräili itsekseen -- hänen
äänensä oli hirveä."

"Se kuulostaa Gollylta", mutisi John. "Mitä helkkarissa hän tekee tässä
osassa kaupunkia?"

Molemmat miehet palasivat Yardiin olematta hituistakaan viisaampia kuin
lähtiessään sieltä. Elk oli vaipunut mietteisiinsä matkan varrella.

"Nuo ulkomaalaiset eivät miellytä minua", sanoi hän. "Me voimme tulla
toimeen omien kansalaistemme kanssa -- oletko koskaan kuullut
mestaririkollisista, Johnny?"

"Olen lukenut niistä kirjoissa."

"Minäkin olen lukenut niistä", sanoi Elk. "Ja sittenkin vainuan
sellaista täällä."

"Aikness vai Golly?"

"Golly?" Elkin ääni ilmaisi hämmästystä.

"Golly", toisti John. "En minä ole hullu. Alan tuntea suurta
kunnioitusta tuota miestä kohtaan. Hän on taitava. En saa mielestäni
orvokeita, jotka hän aikoi istuttaa minun haudalleni. Ja hänellä on
huumorintajua. Rikollinen, jolla on huumorintajua, on vaarallisin
kaikista rikollisista."

Kun he söivät yhdessä illallistansa, luki Elk sanomalehteä.

"Minä keksin hyvän tuuman, Johnny; amiraliteetti lähettää hävittäjän
Greenwichiin johonkin satavuotisjuhlaan."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi John.

Elk käänsi kokoon lehden ja laski sen kädestään.

"Miksi ei voitaisi pitää hävittäjää vakinaisesti joen suussa? Ennemmin
tai myöhemmin nuo herrat palaavat sitä tietä. He ovat kadottaneet
_Troijan Sinetin_, mutta mistä me tiedämme, ettei heillä ole muitakin
laivoja? He ovat koonneet miljoonia. Gollylla tai Aiknessilla tai
jollakin muulla on rahaa kuin roskaa ja voi ostaa vaikka kuinka monta
laivaa."

Samana iltana, sähkölampun valossa, Golly luki saman uutisen, ja sama
ajatus juolahti hänenkin mieleensä; mutta toinen tuuma, joka seurasi
tätä ensimmäistä, sai pikku miehen innostumaan. Hän innostui siinä
määrin, ettei hän muistanut odottavansa tiedonantoja Raggit Lanelta,
jolle hän oli uskonut erikoisen tehtävän.

Syynä siihen, ettei Lane suorittanut tehtävää täsmällisesti, oli se,
että tiilikivi putosi eräästä tavara-autosta kadulle. Se makasi
keskellä Strandia, ja erään auton pyörä ponnahti sen yli hyvin
tärkeällä ja kohtalokkaalla hetkellä.

John Wade oli samaan aikaan Strandillä. Hän oli seisahtunut katselemaan
erään uuden liikkeen kirkkaasti valaistua näyteikkunaa. Tuskin hän
ennätti vilkaista tavaroihin, kun iso näyteikkuna särkyi tuhansiksi
siruiksi. Hän ei kuullut revolverin laukausta eikä myöskään mitään
ääntä, kun kuula iski ruutuun.

"Tuota miestä suosii onni", sanoi Raggit Lane nojautuessaan taaksepäin
autossa, joka kolme kokonaista tuntia oli ajanut salapoliisia takaa.

Lane irroitti äänenvaimentajan revolverin pupusta ja alkoi tuumia,
miten hän voisi parhaiten puolustaa epäonnistumistaan. Hän oli saanut
lyijykynällä kirjoitetun kirjelipun tänään iltapäivällä, jossa hänen
käskettiin raivata Wade pois tieltä "millä hinnalla hyvänsä".

Poliisipilli vinkui äänekkäästi, ja toinen vastasi siihen. Vahdissa
oleva poliisi Trafalgar Squaren ja Strandin kulmauksessa kohotti
kätensä ja pysähdytti liikenteen. Onneksi täällä oli kova tungos. Mr
Raggit Lane astui ulos autosta väärältä puolelta ja sulki varovaisesti
oven.

"Ei mitään, Harry -- revolveri on istuimen alla laatikossa", sanoi
Lane, ja alkoi tunkeutua pysäytettyjen omnibussien ja autojen välitse.

"Ei paljon puuttunut", tuumi hän päästyään Pall Mallin kulmaukseen.

Lane oli hyvillään, että tämä pieni seikkailu oli päättynyt. Hän oli
ryhtynyt siihen vastahakoisesti; hän ei ollut koskaan ennen ampunut
kadulla, eikä se ollut lainkaan hauska kokemus.

Juttu alkoi kehittyä hiukan vaaralliseksi -- hän ei luottanut noihin
revolverimiehiin, joita oli haalittu Lontooseen kaikilta maailman
suunnilta, vaikka hän itse olikin ollut mukana järjestämässä tätä
asiaa.

Raggit Lanen tehtävänä oli pitää tiet auki. Hän oli vain kerran ollut
vakinaisessa työssä mukana; pankkien ryöstöt ja kassaholvien
räjäytykset kuuluivat ammattimiehille. Hänen työnään oli ollut vain
pitää pakotiet avoinna.

Lane alkoi kyllästyä yhä enemmän johtajaansa, ja hän oli kyllin rikas
voidakseen vetäytyä syrjään; mutta keskusrahastosta oli tulossa suuri
summa rahaa, ja sitä kannatti odottaa. Etelä-Amerikassa hänellä oli
kaunis talo ja pieni purjealus, jossa hän saattoi purjehtia sinisellä,
aurinkoisella merellä; ja ehkäpä hän voisi saada vaimonkin --
sellaisen, joka soveltui hänelle.

Hän piti Lila Smithistä jo ennenkuin hän tiesikään, että tyttö oli
rikas perijätär. Sillä tytöllä oli paljon mahdollisuuksia. Hän ei ollut
typerä.

Lane hiljensi kulkuaan, mitä enemmän hän vajosi näihin mietelmiinsä.
Ukko toivoi saavansa Lilan omakseen, ainakin Lanella oli se käsitys --
omituista, miten välinpitämättömästi hän oli ottanut vastaan tiedon
_Troijan Sinetin_ paljastuksesta. Se merkitsi satojen tuhansien puntien
häviötä, ja jos ukko saattoi suhtautua sellaiseen vahinkoon
välinpitämättömästi, odotettavissa oleva osuus oli varmaan hyvin suuri.
Ukko oli rakastunut tyttöön, muuten hän ei olisi ottanut Sinifordia
hengiltä. Tämä oli vaarallista peliä! Raggit Lane tunsi hien nousevan
otsalleen ajatellessaankin sitä. Siniford oli ylähuoneen jäsen,
huomattava liikemies ja suuren omaisuuden perijä! Ukko antautui liian
suuriin vaaroihin. Hän oli murtautunut Westshiren pankkiin valoisalla
päivällä, mutta se ei ollut mitään verrattuna tähän, sillä kaksi
pankkivirkailijaa oli ollut mukana huijauksessa. "On aika jo luopua
pelistä", kuuli Lane hiljaisen äänen sanovan sielussaan. Mutta sitten
hän ajatteli suurta omaisuutta sekä mahdollisuutta, että saisi tuon
harmaasilmäisen Lila Smithin omakseen, joka hänen silmiensä edessä oli
kehittynyt naiseksi. Sillä ukko oli vanha, ja kukapa saattoi tietää,
minkä vaikutuksen komea, kolmenkymmenenviiden vuotias mies oli tehnyt
nuoren tytön vastaanottavaan mieleen...

Käsi tarttui Lanen oikeaan käsivarteen miltei ystävällisesti. Kun hän
kääntyi, tarttui toinen mies hänen vasempaan käsivarteensa. Hän
tuijotti hämmästyneenä John Wadea kasvoihin.




XXIII


"Te olette pidätetty, Lane. Me emme halua ruveta keskusteluihin
kadulla."

Auto ajoi jalkakäytävän reunaan. John avasi oven ja nousi autoon ennen
vankiaan, jonka ranteeseen hän tarttui. Toinen salapoliisi nousi
jäljessä.

"Teillä luullakseni ei ole asetta", sanoi John.

"Muuten voin sanoa, että olemme myös pidättäneet teidän autoystävänne
ja löysimme teidän revolverinne istuimen alta."

"En ymmärrä, mistä te puhutte", aloitti Lane.

"Harvat ymmärtävät", sanoi Wade. "En koskaan ole pidättänyt ainoatakaan
miestä, joka ei olisi ollut viaton kuin lapsi. Salapoliisi näki teidän
poistuvan autosta, ja etsi teitä Haymarketilla. Minä kuljin Strandilla
ja näin, kun te astuitte aukean poikki. Teidän sotilaanne saavat tänä
iltana surra päällikköään."

"Teidän puheenne on minulle kreikkaa."

"Minä olen opiskellut kreikkaa Gollyn johdolla", sanoi John nauraen.

Hän oli hyvillään siitä erinomaisesta onnenpotkauksesta, joka oli
heittänyt hänen vaarallisimman vihollisensa hänen käsiinsä. Kerrankin
onni suosi häntä.

Cannon Row'n poliisiasemalla miestä tutkittiin. Ei mitään epäilyttävää
löydetty, ei edes käytettyä patruunaa.

"Teidän taitaa olla vaikea todistaa syytettänne", riemuitsi Lane.

Vastauksen asemesta John tarttui hänen takkinsa hihaan ja kohotti hänen
kättään.

"Katsokaa hänen kättään, konstaapeli -- peukalo on ruudin tahraama.
Nuo vanhat revolverit antavat takaiskun. Missä ovat teidän
kumihansikkaanne, Lane -- ovatko ne pesussa?"

Lane hymyili.

"Te koetatte saada minut ansaan. Tuo on mustetta. Mistä te minua
syytätte?"

"Murhayrityksestä, mikä on sama kuin murha", sanoi John. "Eräs teidän
pienistä ranskalaisista ystävistänne on tunnustanut koko totuuden."

Mies ei räpähyttänyt silmäänsä.

"Saitteko te ne kiinni? Minä näin, että poliisi etsiskeli kahta
miestä --"

"Te ette ole nähnyt mitään sellaista; siitä sanomalehdet eivät ole
hiiskuneet sanaakaan, sillä ne eivät tienneet, että me etsimme kahta
miestä."

Lane, jonka tasapainoa ei mikään näyttänyt horjuttavan, ei halunnut
takuuta, ja sitten hänet vietiin vankikoppiin. Kymmenen minuuttia
myöhemmin John Wade ilmestyi sinne.

"Minä antaisin teille hyvän neuvon Lane oman turvallisuutenne vuoksi,
älkää haettako ruokaa ulkoa."

Mies katsoi häneen hymyillen.

"Olisinko minä hullu?" hän sanoi.

Elk oli saapunut asemalle sinä aikana, kun Lanea tutkittiin.

"Hän ottaa asian liian kevyesti -- se ei ole minulle oikein mieleen."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi John hämmästyneenä.

Elk hieroi mietteissään leukaansa.

"Hänen käytöksestään voisi päättää, ettei hän olettanut joutuvansa
syytteeseen murhasta. Lontoossa on aivan liiaksi aseellisia
kuminaamarimiehiä."

John Wade nauroi.

"Naura sinä!"

"Emme me ole Chicagossa", sanoi John hymyillen.

"Aivan niin. Lontoon poliisit eivät ole aseistettuja. Hyvin järjestynyt
rosvosakki voi komentaa koko kaupunkia -- ethän he unohtanut tapausta
Sidney Streetillä? Pari kolme aseistettua miestä sai liikkeelle sekä
vahtisotilaat että tykistön ja pääsi sitten karkuun."

John odotti, kunnes muodollinen syyte seuraavana aamuna oli tehty, ja
kun asia oli saatu lykätyksi, päätti hän lähteä etsimään Lilaa. Tyttö
oli jossakin joen varrella, ja Wade tunsi vaistomaisesti, että hän
löytäisi hänet. Rannassa poliisivene, salapoliisi ja Thamesin
vahtipoliisi odottivat häntä, ja viipymättä he läksivät matkaan.

Se oli vaivalloista työtä. He pysäyttivät neljä hinaajaa Henleyn ja
Hurleyn välillä ja tarkastivat erikseen jokaista proomua. John sai
kokea, että laivurit eivät turhaan olleet kuuluisia kiroilemisestaan.
Työ oli sitä ikävämpää, koska hän jo edeltäkäsin tiesi, ettei ainoakaan
niistä aluksista, joita hän tarkasti, ollut se, jota hän etsi, ja
useiden laivurien harmi oli täysin käsitettävää siksi, että heidän
viime päivien kuluessa oli täytynyt jo pari kertaa alistua
poliisitarkastuksiin.

Eräs laivureista, joka oli toisia kohteliaampi, antoi Wadelle joitakin
tietoja.

"Lähellä Marlowia on useita isoja aluksia", sanoi mies. "Ne ovat jo
Jumala tiesi kuinka kauan kulkeneet jokea ylöspäin. Kahdesti olen
sivuuttanut ne. Siellä on Betsy & Jane sekä Bertha Brown."

"Onko ne kiinnitetty hinausrataan?" kysyi John kiinnostuneena.

Mies pudisti päätään.

"Ei, ne seisovat erään yksityisen laiturin kyljessä joen oikealla
puolella. Minun luullakseni niissä ei ole mitään epäilyttävää -- ne
ovat olleet täällä jo jonkin aikaa. Näin ne satamassa pari viikkoa
sitten."

Oli jo myöhäinen ilta, mutta John päätti jatkaa matkaa jokea ylöspäin.
Päästyään Hurleyn sulun läpi hän näki kaksi alusta rannassa puiden
varjossa. Kummassakin oli valoa, ja hän päätti odottaa seuraavaan
aamuun, ennenkuin panisi toimeen tarkastusta.

Hän palasi yöksi kaupunkiin, ja varhain seuraavana aamuna läksi
uudelleen jokea ylöspäin. Hieno usva peitti joen sekä niityn molemmilla
rannoilla. Wade nousi maihin huolimatta siitä, että läpikulku oli
asiattomilta kielletty.

Proomuja oli vaikea lähestyä, sillä niityn ja veden rajan välissä
kasvoi tiheää pensaikkoa, mutta lopulta hän löysi kapean polun, jonka
toisessa päässä oli proomuun johtava rantalauta. Peräkorokkeella mies
peseytyi ämpärin ääressä. Hän pyyhki kasvojaan juuri kun John astui
rantasillan yli ja tervehti vierasta välinpitämättömästi.

"Kapteeni James", hän sanoi, kun John näytti valtakirjaansa. "Oletteko
poliisi? Te olette jo kolmas, joka on käynyt tarkastamassa tätä
proomua."

Hän puhui huolettomasti.

"Oletteko te laivuri?" kysyi John. Miehen olento tuntui hänestä
jollakin tavalla tutulta.

"Minä se olen, herra."

"Teidät on ylennetty, eikö totta? Viimeksi tavatessamme te olitte
vahti."

Mies ällistyi, mutta nauroi sitten.

"Siunatkoon! Tehän kävitte äskettäin täällä! Aivan niin, herra, minä
olen vahti, mutta minusta on hauska joskus laskea hiukan leikkiä.
Laivuri läksi maihin ostamaan ruokaa murkinaksi."

Hän oli vetänyt takin ylleen Johnin saapuessa paikalle ja pistänyt
kätensä taskuun. Tuo pieni liike oli antanut hänet ilmi.

"Mitä teillä on taskussanne?" kysyi John naureskellen. "Revolveriko?"

Mies nauroi käheästi.

"Ei, herra. Mitä minä tekisin revolverilla?"

John näki, että miehen ranne oli sidottu.

"Oletteko loukannut kätenne?"

Vahti veti kätensä esille. Se oli sidottu.

"Luukku putosi käteni päälle", hän sanoi. "Millä voin teitä palvella,
herra? Tahdotteko tarkastaa lastiruumaa?"

Vahti astui hitaasti luukulle ja huusi lastiruumaan, josta likainen
mies ilmestyi näkyville.

"Tule auttamaan. Meillä on ollut hyvä onni ilman suhteen."

He avasivat kaksi luukkua, ja John näki ruumassa joukon
pakkalaatikoita. Niissä oli erään itävaltalaisen konetehtaan nimi.

"Avatkaa myöskin peräluukku", sanoi John, ja miehet tottelivat. "Teillä
on varsin kevyt lasti."

"Vesi on matalalla", sanoi mies. "Hyvä jos pääsemme pois täältä."

Wade odotti, kunnes luukut oli suljettu, ja sitten hän veti
revolverinsa esille ja katseli sitä.

"Hyvä revolveri", sanoi hän.

Vahti katseli häntä, mutta ei sanonut mitään.

"Seuratkaa minun mukanani Marlowiin."

"Mitä varten?" kysyi vahti.

"Ehkä tapaatte siellä laivurinne", hymyili John.

Hän peräytyi rantalaudalle ja kulki pitkin rantaa kääntämättä
katsettaan vahdista. Toinen mies oli hävinnyt.

"En minä saa poistua proomusta --"

Vahti näki Waden pistävän poliisipillin suuhunsa.

"Hyvä on", murahteli mies. "Te kirotut poliisit olette kovin
salaperäisiä."

Mies astui Johnin perässä rannalle, kulki hänen ohitseen, alkoi kävellä
edeltä. He tekivät pitkän kaarroksen, ja kaiken aikaa Wade piti
silmällä pensaikkoa, joka osittain kätki toisen proomun. Siellä ei
ollut pienintäkään elonmerkkiä, ei mitään ääntä, ja sitten vahti
työnnettiin veneeseen hänen tekemättä vastarintaa. Sillä aikaa kun
piirikonstaapeli vartioi vankia, ei John hellittänyt katsettaan
proomusta. Hän tiesi liiankin hyvin, että monet epäystävälliset silmät
seurasivat häntä.

Wade oli tyytyväinen, sillä kiväärituli jäi tulematta, ja heidän
päästyään Marlowin kaupunkiin hän vei vankinsa poliisiasemalle.

"Minä syytän teitä pankinryöstöstä", sanoi John, kun miehen taskut oli
tutkittu ja niiden sisältö laskettu komissaarin pöydälle. "Turhaa on
syyttää teitä sellaisesta pienestä rikoksesta, että esiinnyitte cityn
poliisikonstaapelina."

"Teistä näyttää kehittyvän oikea Sherlock Holmes", sanoi mies
ivallisesti.

"Muutkin ovat sanoneet samaa", sanoi John.

"Cardlin" -- sillä nimellä hänet pantiin syytteeseen -- ei ilmaissut
mitään, ei puolustanut itseään eikä väittänyt edes olevansa syytön. Kun
hänet oli viety pois kuulusteluhuoneesta, antoi John Wade komissarille
joitakin neuvoja.

"Käskekää paikalle apujoukkonne. Minä annan kuljettaa vangin pois
täältä parin tunnin kuluttua. Älkää päästäkö ketään poliisiasemalle,
jollei hän voi todistaa rehellisyyttään."

Wade soitti päällikölleen Scotland Yardiin.

"Luullakseni olen löytänyt proomun. Se on täynnä tyhjiä
pakkalaatikoita, jotka on asetettu alapuolella olevan hytin peitteeksi.
Itävaltalaisia valelaatikoita. Tarvitsen viisikymmentä miestä, herra,
ja hyvä olisi, jos he olisivat aseistettuja. Toisessa proomussa on
varmaan suuri joukko kiinalaisia."

Wade lähetti salapoliisin hinausradalle vartioimaan proomuja; se oli
vaikeaa työtä, sillä sumu, joka oli hetkeksi keventynyt, sakeni jälleen.
Tie kulki niittyä pitkin rantaan, missä proomut olivat ankkurissa.
Käytettävänä olevan poliisivoiman avulla oli mahdotonta vartioida tätä
tietä, ja rannalla seisova salapoliisi tarvitsi apua. Hän oli kaukana
lähimmästä puhelimesta ja hänen asemansa, sen John tiesi, oli hyvin
epävarma.

Sumu, joka laskeutuu Lontoon yli aivan odottamatta, vaikka se aina
onkin odotettavissa, sakeni yön kuluessa, niin että poliisiautot
myöhästyivät kokonaisen tunnin.

Samoihin aikoihin oli lähetetty sana myös Berkshiren poliisikunnalle,
mutta on vaikea saada kokoon maaseudun poliiseja, ja niinpä he
saapuivat paikalle samaan aikaan kuin Lontoosta lähetetyt apujoukotkin.

Poliisien kiiruhtaessa tiheän pensaikon läpi rantaan Wade tunsi
palaneen hajua. Se tuli toisesta proomusta. Paksua savua tunkeutui ulos
keulakorokkeen alta sekä lastiruuman luukkujen raoista. Kaikesta
päättäen ei aluksessa ollut ainoatakaan elävää sielua. Liekkien voima
oli niin kova, että poliisien, jotka yrittivät tunkeutua kannen alle,
oli pakko peräytyä kannelle.

Toinenkin proomu paloi, kun John hyppäsi sen kannelle, mutta heidän
onnistui sammuttaa tuli. Keulakorokkeessa oli pieni ovi, se johti
mukavaan makuuhyttiin, jossa oli sijaa kymmenelle hengelle. Miehet
olivat poistuneet aluksesta niin suurella kiireellä, että heidän oli
täytynyt jättää enimmät tavaransa proomuun, mutta Johnllla ei ollut
aikaa ruveta niitä tutkimaan. Hän astui toiseen hyttiin, ja sen tavaton
komeus hämmästytti häntä suuresti. Se oli Lilan vankila: Wade olisi
arvannut sen, vaikkei hän olisi nähnytkään tytön punaista tohvelia
vuoteen vieressä. Huone oli tyhjä, eikä sinne ollut muuta ovea.

John palasi samaa tietä kuin hän oli tullutkin ja nousi kannelle, missä
Elk oli.

"Heillä oli puoli tusinaa autoa tuossa talossa", sanoi Elk. "He
hajaantuivat varmaan joka ilmansuuntaan, ennenkuin Berkshiren
poliisikunta saapui tänne. Minä lähetän ilmoituksen pääkortteeriin,
jotta kaikkia satamia vahdittaisiin."

John hymyili.

"Ei satamia tarvitse vahtia, vaan Lontoota", hän sanoi, ja hänen
sanansa kuulostivat ennustukselta.




XXIV


Lila oli ollut hereillä seitsemästä saakka sinä aamuna ja luki, kun hän
kuuli merkillistä ääntä yläpuoleltaan. Hän ei tiennyt melun johtuvan
siitä, että John Wade vaati vahtia avaamaan lastiruuman luukun. Lila
kuunteli tarkkaavasti, mutta vaikka hän kuuli äänet, niin hän ei
tuntenut niitä. Hän kuuli luukun sulkeutuvan jälleen, ja heti sen
jälkeen hytin ovi avautui ja Golly astui sisälle. Hän painoi sormen
huulilleen ja sulki hiljaa oven.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Lila kuiskaten.

"Ei mitään, kultaseni", Golly kuiskasi. "Siellä on eräs, joka ei pidä
sinusta, enkä minä tahdo ilmoittaa hänelle, että sinä olet täällä --
tuhannen turkkilaista, hän antaisi vaikka tuhat puntaa, jos hän saisi
tuottaa sinulle ikävyyttä."

Golly käyttäytyi raa'asti yrittäessään olla diplomaattinen, mutta puhui
suurella ponnella, ja Lila uskoi häneen sokeasti, arvellen, että hän
oli hänen ainoa ystävänsä laivassa.

Golly poistui jälleen, mutta palasi kymmenen minuutin kuluttua. Hänellä
oli päällystakki yllään ja hattu päässä ja hän viittasi kiihkeästi
Lilalle.

"Minä vien sinut pois täältä; vaara uhkaa", hän sanoi kuiskaten.
"Tule!"

Lila aikoi ottaa takkinsa, mutta Golly esti häntä.

"Älä koske siihen", hän sanoi kärsimättömästi.

Hän kääntyi oveen päin, ja joku ojensi hänelle miehen tumman sadetakin.

"Pane tämä yllesi."

Hihat olivat liian pitkät, ja kiireissään Golly auttoi Lilaa kääntämään
ne ylös.

"Sopiikohan tämä lakki sinulle?"

Se oli miehen golflakki.

"En minä voi sitä käyttää --" tyttö sanoi.

"Yritähän kumminkin!"

Lakki soveltui hänelle varsin hyvin. Ennenkuin Lila ennätti tarkastaa
itseään peilistä, tarttui Golly hänen käsivarteensa ja työnsi hänet
ulkopuoliseen suojaan. Siellä Lila näki Aiknessin sekä kaksi muuta
miestä, joita hän ei tuntenut. Huoneen nurkassa oli pieni kaapin
kokoinen suoja. Golly viittasi kapteeni Aiknessille.

"Mitä me teemme hänelle?" hän kysyi kuiskaten ja osoitti peukalollaan
kaappiin. "Tyttö ei saa nähdä häntä. Tuo hänet toisessa autossa."

Golly oli jättänyt Lilan portaitten luo, ja palatessaan hänen luokseen
hän tarttui häntä käteen ja vei hänet kannelle. Lila katseli
hämmästyneenä ympärilleen. Sumu oli käynyt sakeammaksi, mutta hän
saattoi nähdä puita ja vihreitä niittyjä; hän veti syvältä ilmaa
keuhkoihinsa.

"Miten ihana ilma --" hän sanoi.

Golly puoleksi työnsi, puoleksi talutti tytön rantalaudan yli.

Miten ihanalta kostea ruoho tuntui jalkojen alla. Lila ei huolinut
vaivata päätään sillä, miksi Golly oli valehdellut hänelle ja miten
_Rikitiki_ oli voinut muuttua tavalliseksi proomuksi.

Sumu oli niin sakea, että Lila töin tuskin saattoi erottaa miestä, joka
kulki hänen edellään, vaikka tämä ei ollut kuin viiden, kuuden metrin
päässä hänestä. Hän tunsi nyt kovan maan jalkojensa alla, ja sitten he
kääntyivät vasemmalle. Hetken kuluttaa ilmestyi sumun keskelle ison
vajan pääty. Auto odotti jo tiellä. Mies, joka oli kulkenut edeltä,
avasi vajan oven, otti sieltä autonkuljettajan takin, puki sen ylleen
ja painoi lakin päähänsä. Jostakin sumun keskeltä saapui toinen mies.
Lila ihmetteli, miksi mies pani kaulaansa valkean kaulaliinan, mutta
kun hän pukeutui myöskin kiiltävänappiseen päällystakkiin, niin Lilan
täytyi myöntää, että hän saattoi käydä hienosta pikentistä.

Auto oli komea limousine. Ovessa oli vaakuna -- kovinpa rohkea se
poliisi olisi, joka uskaltaisi pysähdyttää näin hienon vaunun.

Tuskin Lila oli noussut autoon, niin se läksi jo liikkeelle epätasaista
tietä pitkin. Se ajoi portista ulos, kääntyi oikealle ja liikkuen
varovasti sumussa ennätti kymmenessä minuutissa valtamaantielle. Sieltä
se kääntyi vasemmalle, ja Golly, joka istui Lilan rinnalla, tarttui
puhetorveen, joka oli kiinnitetty auton kylkeen.

"Windsor, Staines, Hampton, Esher ja sitten uutta tietä myöten", hän
sanoi nopeasti.

Hän nojautui taakse ja naureskeli hieroen käsiään.

"Täytyy ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon, Lila -- ei voi luottaa
keneenkään!" Ja sitten hän lisäsi äkkiä: "Oletko kuullut, miten muori
rukan on käynyt, Lila?"

"Mrs Oaksinko?"

Golly pudisti päätään. Hänen lystikkäille pienille kasvoilleen levisi
haikea ilme.

"Kuollut", sanoi hän vain.

Lila katsoi Gollyyn kauhuissaan uskomatta korviaan.

"Onko Mrs Oaks kuollut -- ette te suinkaan sitä tarkoita? Miten
kauheaa!"

"Hän on muuttanut Manan majoille", sanoi Golly. "Niinkuin runoilija
sanoo --"

"Oliko se tapaturma?"

"Itsemurha", sanoi Golly hämmästyttävän levollisesti. "Hän oli
suurenmoinen nainen -- omalla tavallaan. Hän ei ymmärtänyt taidetta ja
oli hiukan kiivasluontoinen."

"En käsitä lainkaan. Miksi Mrs Oaks olisi tehnyt itsemurhan?"

"Häntä vainottiin", sanoi Golly.

Hän otti taskustaan savukelaatikon, valitsi siitä suurella
asiantuntemuksella savukkeen ja sytytti sen.

"Poliisi -- etupäässä komissaari Wade -- ajoi hänet hautaan."

Lila oli aivan ymmällä tästä tiedosta. Hän olisi tahtonut olla
surullisempi kuin mitä hän oli; hän yritti palauttaa mieleensä joitakin
helliä kohtauksia heidän välillään, mutta ei onnistunut.

"Hän nautti myrkkyä", sanoi Golly puhaltaen savurenkaan kattoon ja
katseli, miten se vähitellen haihtui. "Onneksi minä en ollut läsnä,
muuten poliisi olisi voinut väittää, että minä annoin hänelle myrkkyä."

"Milloin se tapahtui?"

"Eilen", sanoi Golly. "Katsohan tätä!"

Hän osoitti ylpeänä solmiotaan. Se oli ihkasen uusi ja musta.

"Minä luulin sinun huomaavan, että olen surupuvussa", hän sanoi.
"Katsohan!"

Ja sitten hän otti päältään päällystakkinsa ja osoitti surunauhaa
vasemmassa käsivarressaan.

"Surupuku". Golly sanoi, lisäten sitten: "Se on todistuksena."

"Mistä?" Lila kysyi uteliaana.

Kysymys sai Gollyn hätkähtämään.

"Se on todistuksena siitä, että päätökseni on oikea. Aion pystyttää
muistomerkin hänen haudalleen -- enkelin, joka viittaa taivaaseen. Se
ei ole sellaista taidetta, jota minä ymmärrän, mutta se on parasta,
mitä Englannissa voi saada. Millainen maa!"

He ajoivat sivuteitä, eivätkä kohdanneet minkäänlaisia esteitä. Mr
Oaksin revolverin kahva oli käynyt epämiellyttävän kosteaksi hänen
kädessään. Hän veti kätensä taskustaan pyyhkiäkseen sitä.

"Tietenkään en jää naimattomaksi, Lila", hän sanoi. "Olenhan minä
vielä parhaassa miehuudessani. Aion asettua jonnekin, sanokaamme
Etelä-Amerikkaan -- siellä on kukkia, sinisiä järviä, valkoisia
marmoritaloja ja ruusuja kaikkialla."

Lila oli liian hämmästynyt voidakseen vastata.

"Minä olen neljänkymmenenkolmen -- tai neljän vuoden vanha! En ole
siitä oikein varma", sanoi Golly huolettomasti. "Tyttö, joka ei huoli
minusta, voi kadottaa paljon."

"Mutta kuinka hirveää!" Lila palasi takaisin todellisuuteen. "Täti on
kuollut! Eikö se ollut teistä kauheaa?"

"Kauheaa", sanoi Golly ja alkoi hiljaa viheltää.

Hän vihelsi paremmin kuin lauloi.

"Hänen ja minun välilläni ei ollut koskaan mitään rakkaussuhdetta. Se
oli liikesopimus, joka menestyi hyvin. Hän menetti joskus malttinsa --
kukapa nainen ei sitä tekisi? Olinko minä hyvä aviomies vai mitä
arvelet?"

Lila ei voinut vastata muuta, kuin että Golly oli ollut kaikkein
pehmeäluontoisin ja tottelevaisin aviomies.

"Minua ei tuo sana 'pehmeäluontoinen' miellytä", hän sanoi. "Minä olin
lempeä. Se on minun luonteeni: olen aina ollut ystävällinen naisille --
kohdellut heitä, kuin lempieläimiä. Niin sitä pitääkin", hän lisäsi.

Lila halusi muuttaa puheenaihetta.

"Minne me menemme?"

"Lontooseen, jonnekin siellä", Golly sanoi. "Minulla on joitakin
asuntoja -- Arbroath Buildingissä -- oletko koskaan kuullut siitä?
Oikein mukava talo, kylpyhuoneita ja mukavuuksia. Olisimme heti voineet
mennä sinne, mutta kuka saattoi käsittää, että he tulisivat proomuja
tutkimaan? Koko vuosi meni niiden kuntoonpanemiseen. Ne korjattiin
Hollannissa ja saapuivat tänne omin purjein. Kaksikymmentäkuusi puntaa
kumpikin -- se on suuri hinta proomusta. Mutta mikä kaukonäköisyys! Se
on aina ollut minun vahvin puoleni. Minä tiesin, että he hyökkäisivät
_Troijan Sinetin_ kimppuun ennemmin tai myöhemmin; minä tiesin, että
meidän piti hajoittaa koko miehistömme yhdessä silmänräpäyksessä."

"Oliko toisessa proomussa miehiä?" kysyi Lila.

Hän muisti nyt nähneensä pienen olennon kulkevan sumussa ja pysähtyvän
jonkin matkan päähän heistä, kun he nousivat autoon.

"Kaksikymmentä luotettavaa miestä."

"Mutta mikä on _Troijan Sinetti_? Miksi me pakenemme? Oletteko te
tehnyt jotakin pahaa?"

Mr Oaks sytytti uudelleen savukkeensa; se sammui aina määrätyn ajan
kuluttua.

"Salaisia toimia", hän sanoi ja katsoi sivulta Lilaan. "Me suoritamme
tehtäviä määrätyn hallituksen käskystä. Luonnollisestikaan Englannin
hallitus ei tahdo joutua riitaan -- Italian kanssa."

Lila olisi voinut vannoa, että Golly etsi koko Euroopan läpi
löytääkseen maan, joka olisi riidassa jonkun muun maan kanssa, ja
valitsi aivan sattumalta Italian.

Taaskin he joutuivat valtamaantielle ja poikkesivat syrjätielle,
sivuuttivat Windsorin, ajoivat pitkin Thamesin vartta ja jätettyään
Stainesin taakseen saapuivat Great West Roadille. Sumu oli nyt
hälvennyt, ja kun he tulivat Shepherd's Bushiin, oli sumu muuttunut
tihkusateeksi.

Golly hätkähti: hän näki poliisin pysäyttävän kaksi autoa West
Roadilla, mutta hänen autonsa sai kulkea esteettömästi eteenpäin.
Jäykkäniskainen pikentti autonkuljettajan vieressä ja ehkä myös vaakuna
ovessa pelasti hänet seikkailusta, joka olisi voinut olla joko
nöyryyttävä tai kohtalokas.

Arbroath Building ulottui yli koko korttelin, ja alkujaan se oli ollut
ammustehdas, joka oli rakennettu sodan viimeisinä vuosina. Sellaista
rumaa, neliskulmaista rakennusta ei koskaan rauhan aikana saanut
rakentaa näin hiljaiseen kaupunginosaan. Alimpaan kerrokseen oli
myöhemmin sijoitettu iso autotalli sekä varastohuoneita. Autotalli oli
rappeutunut; varastohuoneet jääneet vuokraamatta; koko talo oli kolme
kertaa ollut myytävänä, kunnes jokin tuntematon yhtiö oli sen ostanut.
Molemmissa yläkerroksissa oli asunut vuokralaisia, mutta kun suurin osa
niistä oli jättänyt vuokransa maksamatta, oli ne häädetty pois.
Autotalli oli uudestaan pantu kuntoon, vaikka se ei näyttänyt olevan
käytännössä, eikä asuntoja enää vuokrattu kellekään. Luultavasti se
johtui siitä, että asuntojen vuokra oli niin korkea, ettei kukaan ollut
halukas maksamaan sellaisia hintoja. Yhtiö ei pitänyt sillä kuitenkaan
väliä. Se antoi kalustaa pari asuntoa, ripustaa verhot ikkunoihin ja
näytti olevan tyytyväinen vahinkoonsa.

Ei ollut helppo vuokrata paikkaa autolle tässä autotallissa. Monet
autonomistajat olisivat kernaasti käyttäneet hyväkseen laajaa pihaa
sekä tallia, mutta siihen ei yhtiö suostunut. Vain paria yksityistä
autoa säilytettiin siellä. Yleisesti luultiin, että jokainen, joka osti
tämän talon, oli valmis tekemään vararikon. Mutta se ei pitänyt
paikkaansa.

Onneton keinottelija, joka oli korjannut tämän sodan aikuisen tehtaan,
oli järjestänyt sinne joukon pieniä asuntoja, joiden yhteinen keittiö
ja varastohuoneet olivat sijoitetut kellarikerrokseen.

"Kaukonäköisyyttä jälleen, rakkaani."

He olivat ajaneet portista autotalliin, ja Golly oli vienyt Lilan
pienellä hissillä yläkertaan pieneen asuntoon, joka ei ollut kauniisti,
mutta kuitenkin mukavasti kalustettu. Ilma huoneissa oli hiukan
ummehtunutta.

"Minä ostin tämän talon kahdeksallatuhannella punnalla. Vaikka olisin
itse tehnyt piirustukset, en olisi voinut saada sen sopivampaa."

"Mutta oliko teillä kahdeksantuhatta puntaa, Mr Oaks?"

"Eräs ystäväni lainasi rahat", sanoi Golly huolettomasti. "Tämä on
rauhallinen paikka: voit tulla ja mennä, eikä kukaan kysy, kuka olet
tai minne menet, tai voisit asua täällä vaikka kymmenen vuotta
kenenkään tietämättä sinusta mitään."

Lila ei enää ihmetellyt mitään. Hän oli väsynyt, vaikka matka olikin
ollut lyhyt, ja hän toivoi saavansa olla yksin voidakseen selvitellä
kokemustensa kaaosta, jotta ne tuntuisivat edes hiukan todellisilta.

"Voit saada mitä ikänä haluat, mutta viisainta on pitää verhot
alasvedettyinä", sanoi Golly.

Asunto, joka oli varattu Lilalle, oli pihan puolella, missä oli pieni
kaivo. Hänellä ei ollut näköalaa kadulle, eikä hän toistaiseksi ollut
halukaskaan tutkimaan ympäristöään. Mutta kun Golly oli poistunut,
avasi Lila ikkunan ja katseli ulos. Auto toisensa jälkeen saapui
pihalle ja katosi alaspäin luisuvaan tunneliin, joka kaikesta päättäen
johti maanalaiseen autotalliin.

Ovi oli ulkoapäin lukittu, mutta puolen tunnin jälkeen ilmestyi pieni
kiinalainen palvelija ystävällisesti irvistellen ja kantaen lämmintä
ateriaa tarjottimella. Hän kattoi pöytää parhaillaan, kun Golly palasi
takaisin. Hän näytti huolestuneelta, ja kun palvelija oli poistunut,
hän kysyi:

"Kuulitko jonkun kirkuvan?"

"En", vastasi Lila.

Gollyn kasvot olivat hiukan kalpeat, hän näytti epäröivän, mitä sanoa.

"Täällä on eräs nainen, joka ei ole oikein selväpäinen -- tai
oikeastaan vaimoihminen. Hassahtava." Hän taputti päälakeaan. "Jos en
olisi niin ystävällinen kaikille naisille --" Hän pudisti päätään
säälien omaa ihmisystävällisyyttään.

"Asuuko hän täällä?"

Golly katsoi omituisesti Lilaan.

"Ei, ei hän asu täällä. Hän oli proomussa, mutta siellä hän oli aivan
rauhallinen."

"Kuka hän on?" kysyi Lila.

"Eräs vaimoihminen", sanoi Golly epämääräisesti. "Hän on ollut ennen
palvelijatar. Hän oli aivan rauhallinen, kunnes hän näki Aiknessin."

"Onko hänkin täällä?"

"He ovat kaikki täällä." Golly sanoi sen melkein tiuskaisten, mutta
rauhoittui taas heti.

"Tuo nainen näki Aiknessin ensi kerran kahdenkymmenen vuoden jälkeen --
hän oli aikoinaan pitänyt Aiknessistä. Nyt hän haukkui häntä minkä
ennätti -- murhaajaksi ja jos joksikin. Minä käskin Aiknessin välttää
häntä; hulluilla ihmisillä on niin merkillisiä muistoja."

"Tunsiko kapteeni Aikness hänet ennen vanhaan?"

"He olivat tavanneet toisensa lähes kaksikymmentä vuotta sitten", sanoi
Golly. "Aikness oli kai liehakoinut häntä. Kaikki naiset hänelle
kelpaavatkin -- palvelijat ja kaikki. Naisen nimi on Anna."

Golly piti Lilaa silmällä mainitessaan tuon nimen, mutta se ei
näyttänyt merkitsevän hänelle mitään.

"Voinko minä jollakin tavalla olla avuksi?" kysyi Lila.

Golly hieroi nenäänsä hermostuneesti, otti silmälasit nenältään, pyyhki
niitä kiihkeästi ja pani taas paikoilleen.

"Sitä minä olen juuri tuuminut. En käsitä, miksi hän ei saisi tavata
sinua -- hän väittää, että hän tunsi sinut, kun olit lapsi. Anna --
muistatko ehkä ketään sen nimellistä?"

Lila pudisti päätään.

"Saanko tuoda hänet tänne tänä iltana?" Golly kysyi koetteeksi. "Onko
sinulla mitään sitä vastaan? Voisin hakea hänet heti paikalla; hänen
raivokohtauksensa on jo mennyt ohitse. Ei hän tee kellekään pahaa."

"En minä sitä pelkää", hymyili Lila. "Minusta on hauska, että täällä on
toinenkin nainen."

"Tietysti", mutisi Mr Oaks. "Onko varma, ettei se ole sinulle
vastenmielistä? Syö ensin päivällistä -- hän voi pilata ruokahalusi."

Lila nauroi Gollyn pelolle ja kävi hyvällä halulla syömään päivällistä;
Golly ei halunnut mitään, hän katseli vain kun Lila söi. Kun tyttö oli
lopettamaisillaan aterian, otti Golly toisen asian puheeksi.

"Oli suuri erehdys valita Siniford johtokuntaan", sanoi Golly aivan
kuin sattumalta. "Tarkoitan tämän pienen seuran johtokuntaan. Se oli
typerä ajatus, mutta Aikness arveli, että voisimme siten pitää häntä
lämpimänä. Poliisit voivat tarkastaa luetteloa ja nähdä, minkälaisiin
asioihin hän oli sekaantunut."

"Eikö hän kuulu enää johtokuntaan?"

Mr Oaks rykäisi.

"Hän on matkustanut ulkomaille", hän sanoi ja alkoi jälleen puhua
Annasta. "Minä menen nyt häntä hakemaan."

Golly nousi, mutta ei näyttänyt olevan halukas poistumaan, ennenkuin
hän oli valmistanut Lilaa pahimpaan.

"Anna ei ole miellyttävän näköinen, ja voihan olla, että hän saa
jälleen raivokohtauksen, mutta jos niin käy -- niin siinä tapauksessa
niinkuin Euripides sanoo --"

Nyt seurasi joukko käsittämättömiä sanoja, ja Lila koetti hillitä
nauruaan, sillä hän luuli Gollyn vain laskettelevan loruja.

Golly viipyi poissa melkein puoli tuntia; kun hän palasi, näytti hän
Lilan mielestä kiihtyneemmältä kuin poistuessaan huoneesta.

"Tulkaa sisälle, hyvä ystävä."

Golly astui syrjään päästääkseen naisen huoneeseen.

"Minähän sanoin teille, että saisitte nähdä hänet, ja tässä hän on."

Nainen astui huoneeseen, hän oli laiha ja kalpea, silmät olivat tummat
ja palavat. Hetken aikaa hän tuijotti niin kiihkeästi Lilaan, että
tytön tuli paha olla.

"Onko tämä Delia?"

Hänen äänensä oli syvä, mutta ystävällinen.

Mr Oaks osoitti tyttöä kädellään.

"Hän se on."

Nainen astui hitaasti Lilaa kohti, ojensi molemmat laihat kätensä ja
tarttui tytön käsiin.

"Delia, kultaseni", hänen äänensä oli hiljainen kuin kuiskaus -- "te
olette Delia -- tunnetteko minut?"

Lila pudisti päätään.

"Minun nimeni on Lila."

Noiden sanojen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Naisen silmät
alkoivat loistaa, ja hänen kalpeat, ryppyiset kasvonsa hymyilivät.

"Lila -- tietysti, Lila te olettekin, kultaseni! Te nimititte itseänne
aina Lilaksi."

Nainen sulki äkkiä pelästyneen tytön syliinsä. Lila oli aivan ymmällä,
hän ei uskaltanut vapautua syleilystä, toisen kiihkeät sanat
peloittivat häntä.

"Lila, te tunnette minut -- minä olen Anna!"




XXV


Äkkiä Lilan muisti alkoi palata. Hän muisti jotakin. Eräs tapaus
muistui hänen mieleensä, mutta samassa se katosi jälleen. Hellävaroen
hän irtaantui vapisevan naisen syleilystä.

"Käykää istumaan, olkaa hyvä." Mutta nainen tarrautui kiinni Lilaan.

"Muistatteko taloa ja tuota kaameaa tulipaloyötä, ja hänen armonsa --
hänen armonsa on kuollut, Lila."

Tyttö ponnisti muistiaan, mutta hän ei muistanut mitään. Hän katsoi
vedoten Mr Oaksiin, ja tämä nyökkäsi.

"Se on aivan oikein, rakkaani; hän tunsi sinut; hän oli sinun
hoitajattaresi."

"Se on totta; Jumala siunatkoon teitä, kun sanoitte sen hänelle! Minä
olin hänen hoitajattarensa, ja ihmiset väittivät, että hän oli kuollut
-- palanut tuossa hirveässä tulipalossa. He näyttivät minulle palaneita
vaatekappaleita. Mutta minä sanoin, että te elitte, ja minä vakuutin
myöskin hänen armolleen, että te elitte. Minä tiesin, että saisin nähdä
teidät. Minä tiesin sen -- olin siitä aivan varma! Kamalaa oli odottaa.
Joskus minä väsyin, ja silloin he sulkivat minut tähän isoon taloon
eivätkä päästäneet minua ulos. Ja nuo miehet -- nuo kiinalaiset --
kaameita pikku miehiä!"

Nainen sai kouristuskohtauksen, jota oli tuskallista katsella.

Lilan muisti alkoi palata. Anna oli hänelle jo tutunomainen henkilö,
hän saattoi hänet jo melkein erottaa hämäristä olioista, jotka
palasivat hänen muistiinsa.

"Saanhan minä jäädä teidän luoksenne? Minä jään teidän luoksenne. Minä
huolehdin teistä -- pidän vaatteenne kunnossa, kultaseni... Ehkä en saa
nimittää teitä enää siten, koska ette ole enää lapsi. Minäpä kerron
hänen armollensa."

"Kuollut", mutisi Mr Oaks.

"Niin, hän on kuollut. Mutta kyllä hän tietää sittenkin --"

"Minä jätän naiset nyt kahden", sanoi Mr Oaks, joka mennessään lukitsi
oven ulkopuolelta. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan. Hän ylpeili
siitä, että hän osasi käyttäytyä hienosti.

Hän kulki käytävän läpi ja astui toiseen huoneeseen. Aikness istui
varsin kehnosti kalustetussa ruokasalissa viskylasi vieressään ja
puoleksi palanut sikari hampaissaan.

"Hän on aivan tyyni", sanoi Oaks.

Kapteeni Aikness nousi ja tarkasteli kasvojaan ja pyyhki poskessaan
olevaa naarmua nenäliinalla.

"Hän yllätti minut."

"Sinä yllätit hänet", sanoi Oaks terävästi. "Minähän sanoin sinulle,
että hulluilla on hyvä muisti."

"Hän on muuttunut", sanoi kapteeni. "Hän oli ennen varsin kaunis
tyttö."

Oaks murahteli jotain, kaatoi viskyä ja soodavettä lasiin.

"Sinäkin olit ennen varsin kaunis poika, eikö niin, Aikness? Jos et
olisi ollut, niin tuskinpa sinun olisi käsketty liehitellä
lapsenhoitajaa."

"Hän oli kaunis", mutisi kapteeni. "Minä olin oikein hassahtanut
häneen. Ainoa järkevä palvelustyttö, joka minun tielleni on osunut.
Mitä aiot tehdä Lanelle?"

Golly sytytti savukkeen ja tupakoi hyvän aikaa ääneti.

"Vapauttaa hänet", sanoi hän.

"Luuletko, että hän lörpöttelee?" kysyi Aikness; mutta toinen ei
vastannut hyvään aikaan, ja Aikness toisti kysymyksensä otaksuen, ettei
Golly ollut sitä kuullut.

"Ei hän lörpöttele", sanoi Golly kurkistaen ulos ikkunasta, "mutta on
toisia, jotka voivat sen tehdä."

Kapteeni yritti hymyillä.

"En ainakaan minä, Golly. Olen liiaksi takertunut tähän juttuun."

"Niin oli muorikin", sanoi Oaks lyhyesti, "ja kuitenkin hän oli valmis
puhumaan."

Seurasi jälleen pitkä tauko, ja sitten kapteeni sanoi:

"On varsin vaikea ratkaista, mitä Lilalle on tehtävä."

"Niinkö arvelet?" kysyi Golly kylmästi. "Lilan asiat ovat aivan selvät:
hän menee naimisiin. Mutta hän ei mene merimiehen kanssa naimisiin."

Golly nojautui pöytään.

"Minä olen alistunut sinun tahtoosi, kapteeni. Kuka sinä lienet -- olen
aina valmis alistumaan kaikkien tahtoon. Olen sallinut sinun näytellä
isän osaa, hankkia lapselle hiukan huvitusta, antaa hänelle kauniita
vaatteita ja kaikenlaista muutakin, mutta sinä saat edelleenkin
näytellä isää. Muorin mielestä oli typerää antaa sinun kutsua tyttö
päivällisille, kun palasit meriltä, mutta muori ei ollut koskaan
kaukonäköinen -- siksi hän kuolikin. Minä olen kaukonäköinen." Hän löi
rintaansa moneen kertaan. "En tiennyt, että hän saisi perinnön, mutta
sen minä tiesin, että hän oli hienoa syntyperää, ja ajattelin, että
hänestä voisi joko ennemmin tai myöhemmin olla hyötyä, ja siksi me emme
sallineet hänen ruveta pöyhkeilemään liian varhain. Mutta ei hän mene
naimisiin minkään papan kanssa, eikä tuolla puolellatoista miljoonalla
rakenneta sinulle _pallaccioita_ Rioon."

Hetken aikaa miehet katsoivat toisiinsa. Kapteeni Aiknessin katse
ilmaisi vihaa, jota hän ei yrittänytkään salata. Gollyn katse oli
kylmä, liikkumaton, ilmeetön.

"En tiedä, miten tämä juttu päättyy", sanoi Golly, "mutta tarkoitukseni
on antaa noille poliiseille opetus, jota he eivät koskaan unohda.
Voisin hyvinkin helposti livahtaa pois Lontoosta; mutta se on
pelkurimaisuutta, Aikness." Hän iski jälleen rintaansa. "Minä olen
suurpiirteinen! Olen aina ollut. Minä ryhdyin pieniin tehtäviin
kymmenen vuotta sitten voidakseni päästä siihen, missä nyt olen. Minä
murtauduin yksin Lyonin pankkiin voidakseni ostaa sinun laivasi. Kuin
kenraali minä johdan kaikkia toimenpiteitä koko Lontoossa. Minä tunnen
kaikki tiet täällä. Kolmetuhatta pollaria tunnen ulkomuodolta -- minä
isken niin että tuntuu, ja kun se on tehty, niin me ratkaisemme Lilan
kysymyksen. Mutta jos luulet, että se voi tulla aikaisemmin
ratkaistuksi tai sellaisella tavalla, mikä ei ole minulle mieleen, niin
annan sinulle hyvän neuvon, -- vedä revolverisi esille ja koeta ampua
minut ennenkuin minä osun sinuun!"

Aikness vajosi syvemmälle tuoliinsa ja hänen suupielensä värähtelivät
tuskallisesti. Tuo iso mies oli luonteeltaan epäluuloinen. Ei kukaan
tiennyt sitä sen paremmin kuin Golly Oaks, joka tunsi ihmisluonteet.

"Niin se on, kapteeni", hän sanoi nauraen. "Me olemme kaikki vaarassa.
Voin kertoa sinulle suunnitelmani -- voisin mainita sen laivankin
nimen, jolla Lila ja minä matkustamme täältä, sekä hytin numeron,
vieläpä sen henkilön nimenkin, joka vihkii meidät --"

Aikness hypähti pystyyn kiroillen.

"Vihkii teidät!"

Golly nyökkäsi.

"Minä olen lähes kymmenen vuotta sinua nuorempi, ja Lila ja minä
ymmärrämme hyvin toisemme. Minun hallussani ovat kaikki paperit, joiden
nojalla voidaan todistaa, että hän on Delia Pattison. Siniford antoi
minulle suurimman osan ja pankista sain loput."

Teennäisesti nauraen kapteeni hillitsi raivoaan ja kävi istumaan.

"Sinä olet hupsu ja lurjus. Sitä minun vain on vaikea käsittää, miten
sallit tuon vanhan muorin komentaa itseäsi?"

"Puhu hyvää kuolleista", sanoi Golly rauhallisesti. "Se oli hänen
etuoikeutensa -- minä sallin hänen neljä tuntia joka päivä haukkua
minua, mutta muut kaksikymmentä hän sai olla hissukseen. Minäpä sanon
sinulle jotakin, Aikness: hän nukkui lukittujen ovien takana
kaksitoista vuotta ja hänellä oli aina ladattu revolveri tyynynsä alla
-- tiesitkö sinä sitä? Ja tiedätkö, miksi hänellä oli ladattu
revolveri? Se oli siltä varalta, että hän puhuisi jotain, mikä voisi
loukata minun tunteitani. Hän moitti kerran minun lauluääntäni -- ja
kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen hän ei uskaltanut olla öisin yksin,
vaan palvelija nukkui hänen kanssaan. Muori tunsi minut", Golly hymyili
ikäänkuin muistellen jotakin mieluisaa. "Ihmiset, jotka oppivat minut
tuntemaan, eivät tee monia erehdyksiä. Toivoakseni sinä tunnet minut,
kapteeni."

"Se on varma se, Golly", sanoi toinen, mutta kapteenin äänen
ystävällinen sävy ei ollut aito.

Sinä yönä oli paljon työtä suoritettavana. Joka toisessa asunnossa oli
puhelin, joista talon omistaja maksoi vuokraa monen kuukauden kuluessa,
vaikka niitä ei lainkaan käytetty. Kymmenen tienoissa miehet alkoivat
saapua, ja heidät vietiin huoneisiinsa: ne olivat epäilyttävän näköisiä
miehiä, jotka puhuivat katkonaisesti ja tutkivat mannermaan läpi
kulkevien junien aikatauluja sekä sellaisten laivojen kulkuvuoroja,
joiden lähtösatamat ovat Italiassa ja Etelä-Ranskassa.

Näiden joukossa oli Ambrose niminen mies, joka, niinkuin Aikness tiesi,
oli kuuluisa roistojohtaja, ja hänen kauttaan Golly oli yhteydessä
omituisen miehistönsä kanssa. Aikness oli keskustellut näiden miesten
kanssa ja selosti myöhään illalla vaikutelmiaan Golly Oaksille.

"Tietysti he käyttävät huumaavia aineita!" sanoi Golly halveksien.
"Tavalliset miehet eivät voisi saada aikaan sellaista kuin nämä."

Maanalaisessa autotallissa, rautaovien takana olevassa suojassa, joka
oli aiottu bensiinivarastoksi, oli täydellinen asevarasto. Golly vei
kapteenin sinne ja näytti hänelle aarteitaan. Suurin osa oli yhä
rasvapaperiin käärittyinä, ja mies, joka istui jakkaralla oven suussa,
aukaisi parhaillaan kääröjä.

"Jos kerran päätät ryhtyä johonkin", sanoi Golly, "on kaikki
suoritettava suurpiirteisesti." Se oli hänen elämänsä periaate.

Golly oli käynyt useamman kerran Lilaa katsomassa ja oli hyvillään
nähdessään, miten tytön ja hänen vanhan hoitajattarensa välit
muuttuivat yhä ystävällisemmiksi.

Se oli hänelle hyvin mieleen. Tyttö tarvitsi naisseuraa -- varsinkin
sillä matkalla, joka heillä oli edessä. Kummallista, ettei hän ollut
ajatellut sitä aikaisemmin.

Mutta hänellähän oli niin paljon ajateltavaa -- suunnitteluja
loppumattomasti.

Vaikeinta oli tehdä päätöksiä ja pitää niistä kiinni: seurata
ensimmäistä vaistoa. Niinpä hänen mielestään oli ollut erinomainen
ajatus naittaa tyttö Sinifordille -- mutta hän oli muuttanut mielensä.
Lordi Siniford oli kuollut. Ja hyvä ajatus oli myöskin alistua
Aiknessin mielihaluihin niin kauan kuin hänellä oli laiva. Mutta nyt
hänellä ei ollut enää laivaa -- mutta käytettävä voima hän sittenkin
oli.




XXVI


Gollyn huone Arbroath Buildingissä oli iso, ja se olisi ollut varsin
ilmava, jos ikkunoita olisi avattu ja paksut verhot siirretty syrjään.
Siinä oli vuode, tuoli ja pöytä. Näiden lisäksi naurettava pieni matto
keskellä lattiaa. Pöytä muistutti arkkitehdin piirustuspöytää, se oli
yksinkertainen ja maalaamaton lauta kahden pukin varassa; ja sen päälle
oli asetettu sieviin pinoihin piirustuksia, karttoja, tietokirjoja,
aikatauluja sekä luetteloja, jotka Golly oli kirjoittanut itse
kaamealla käsialallaan.

Golly tutki parhaillaan yhtä niistä kolmesta pankkikirjasta, joita hän
kuljetti aina päivisin taskussaan ja öisin säilytti vuoteessaan. Tähän
kirjaan oli merkitty hänen tilinsä eräässä brasilialaisessa pankissa,
ja summa oli niin suuri, että hän saattoi huoleti sanoa, että vaikka
olisi vaarallista vaatia Lila Smithin perintöä, hän sittenkin voisi
elää loppuikänsä ylellisyydessä.

Toiset pankkikirjat tuottivat hänelle yhtä suurta tyydytystä. Huoaten
hän sulki pienen sinikantisen vihon ja pisti sen toisten pariin
povitaskuunsa.

Raggit Lane oli Brixtonin vankilassa; joka päivä hän odotti ihmeen
tapahtuvan, sillä hän uskoi lujasti tähän pieneen vehkeilijään; mutta
vankilassa hän saisi pysyä, tuumi Golly, kunnes asia oli oikeudessa
käsitelty loppuun. Onneksi Lane ei tiennyt, ettei hänen johtajansa
ollut enää kiinnostunut hänestä. Ja kuitenkin Golly oli suunnitellut
panna toimeen vaikuttavan pelastusnäytelmän, jos joku hänen
kätyreistään joutuisi lain kouriin. Hänellä oli suunnitelma valmiina,
joka oli yhtä yksityiskohtainen ja tarkka kuin mikä esikunnassa
laadittu sotasuunnitelma hyvänsä. Mutta Gollylla oli toinen paljon
suurenmoisempi ja vaikuttavampi suunnitelma. Aikaisemmat aikeet eivät
koskaan sitoneet häntä.

Ei edes hänen vaimovainajansa tiennyt, että hänellä oli kirjaan
liimattuna sanomalehtiselostuksia kaikista onnistuneista ryöstöistä ja
murtovarkauksista. Ja kuitenkin hän oli viettänyt päiväkausia
tutkimalla näitä leikkeleitä. Hän oli raivostunut, kun joku hänen
erikoisen ovelista liikkeistään oli jäänyt selostamatta ja hän olisi
lähettänyt sanomalehtiin yksityiskohtaisen selostuksen siitä, jollei
hänen vaistonsa olisi estänyt häntä sitä tekemästä. Sillä hän osasi
ulkoa yksityiskohtia myöten kaikki suuret rikokset, joita oli tehty
viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa, ja tiesi paremmin kuin
kukaan muu, että turhamaisuus oli saattanut ovelimmatkin rikolliset
oikeuden käsiin. Niinpä eräs murhaaja, monimyrkyttäjä, oli kerran
kirjoittanut tuomarille ja tiedustellut uhrinsa kuolemaa, ja tämä kirje
oli saattanut hänet mestauslavalle. Sitä ei Golly voinut koskaan
unohtaa.

Tuskin hän oli pistänyt pankkikirjansa povitaskuun, niin kuului
kolkutus ovelta. Golly työnsi salvan syrjään ja päästi Aiknessin
sisälle. Kapteeni oli ollut tavattoman hermostunut sinä päivänä. Ehkäpä
pieni väittely, joka varhemmin päivällä oli syntynyt heidän välillään,
oli aiheuttanut sen; hän oli kahdesti tiedustellut Gollylta hänen
suunnitelmiensa yksityiskohtia, eikä se ollut velton kapteeni Aiknessin
tapaista, sillä tähän saakka hän oli tyytynyt vain ottamaan vastaan
kaikki Gollyn määräykset.

Golly lukitsi oven ja osoitti vuodetta. Hänen työhuoneessaan ei ollut
koskaan muuta kuin yksi tuoli.

"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin, Golly --"

"Sinä olet kiihtynyt: minä tiedän kaikki", sanoi Golly etsien
liivintaskustaan savukkeita. "Kaiken iltapäivää olet lentänyt paikasta
toiseen."

"Ei minusta ole mitään hyötyä maissa", murahteli toinen. "Minä olen
merimies, merellä minä olen kuin kala vedessä. Etkö voi antaa minun
lähteä Hollantiin ostamaan tuota laivaa? Siitä pyydetään
kuusikymmentätuhatta, mutta kyllä he antavat vähemmälläkin. Laiva on
rekisteröity Hollannissa -- minä voisin kuljettaa sitä Hollannin lipun
alla ja hankkia hollantilaisen miehistön. Se kulkee yhdeksän solmuvälin
nopeudella."

"Ja hävittäjät kulkevat kolmenkymmenenviiden", sanoi Golly
levollisesti. "En minä maksa kuuttakymmentä tuhatta puntaa, jotta
sinulla olisi ilo nähdä minun sairastavan meritautia."

"Minne olet sijoittanut kiinalaiset?" kysyi Aikness hermostuneesti.
"Minä en tiedä enää mitään."

"He ovat hyvässä kätkössä", sanoi Golly. "He ovat proomussa
Blackwallissa. Ei kukaan ryhdy enää tutkimaan proomuja."

"En tiennyt, että olit ostanut proomun", sanoi toinen hämmästyneenä.

"Sinä et tiedä, mitä minä teen", sanoi Golly salaperäisesti. "Minun
järkeni toimii nukkuessaan paremmin kuin sinun hereillä. Kaukonäköisyys
-- se on minun avuni."

Hän odotti, että kapteeni sanoisi jotain. Kaikesta päättäen Aikness
toivoi saavansa jonkin käskyn.

"No niin, mitä me nyt siis teemme? Emme me voi istua täällä, kunnes
poliisi saa meidät kiinni. Enkö minä voisi lähteä Genovaan --"

"Sinun huono puolesi on se, että haluat aina matkustaa", sanoi Golly.

Gollyn leikinlasku oli hirtehispilaa, ja se sai toisen vapisemaan.

"Sinä pysyt täällä, kapteeni. Kuka sinä lienet. Minulla on tuuma, joka
voittaa kaikki Napoleoninkin ajatukset." Golly napahutti sormellaan
otsaansa. "Jos sinulla on laiva, niin miten voit välttää
kolmenkymmenenviiden solmun hävittäjää? Se voi suoda sinulle viikon
etumatkan ja sittenkin se saa sinut kiinni. Mutta minä aion viedä
mukanani suurimman saaliin, mitä koskaan on ryöstetty!"

Golly kiihtyi äkkiä; hän astui edestakaisin huoneessa ja liikutteli
käsiään puhuessansa. Kalpeus hänen kasvoillaan todisti hänen sisäistä
kiihkoaan.

"Mutta jos he saavat meidät kiinni -- koko sakin? Mitä sitten
tapahtuu?"

Golly kiersi näkymättömän nuoran kaulaansa ja oli vetävinään sitä
tiukalle.

"Mitäpä muuta! Voimmeko me rahalla ostaa paluuta? Voimmeko me toivoa
vapautusta? Kyllä, siten, että löylytämme heitä."

"Ketä sinä tarkoitat?" kysyi Aikness.

"Hallitusta!" Golly koputti pöytään vahvistaakseen sanojaan. "Minä
näytän heille, mihin me kykenemme, ennenkuin lähdemme täältä. Bond
Streetillä on kaksi suurta jalokivikauppaa, josta voi nostaa
sataviisikymmentätuhatta. Otetaan ne aluksi. He saavat korvata sen,
minkä ryöstivät _Troijan Sinetistä_. Sitten me annamme heille toisen
iskun ja vielä kolmannen, kunnes me lyömme heidät kokonaan, eivätkä he
voi saada ainoatakaan meidän sakistamme kiinni -- ja sitten me painumme
Brasiliaan tai Argentiinaan tai jonnekin muualle, minne mielemme tekee.
He voivat olla hyvillään päästessään meistä eroon."

Aiknessin mielestä Golly oli mieletön, ja varmaankin pikku mies arvasi
hänen ajatuksensa, sillä äkkiä hän taputti kapteenia selkään ja
purskahti nauruun.

"Luuletko, että minä olen hiukan päästäni vialla? Mutta sinä et tunne
minua, Aikness. Sinä luulit, että olin hullu, kun järjestin tuon
pankkiryöstön St. James Streetillä; sinä luulit, että olin kadottanut
järkeni, kun väitin, että saisimme aivan helposti johtajan avaamaan
Lothburyn pankin."

Äkkiä hänen kiihkonsa asettui ja hän katsoi synkkänä kapteeniin.

"Jospa saisin Mr Waden tänne huoneeseeni -- niin naulaisin hänet kiinni
lattiaan ja pyyhkisin hänen verensä imupaperilla."

Hän nauroi kimakasti, ja Aikness, kauhusta jähmettyneenä, käsitti vasta
ensi kerran, millainen oikeastaan tämä omituinen pikku mies oli, joka
lasketteli ulkoa kreikkalaisia ja latinalaisia ja joskus
arabialaisiakin lauseparsia.

"Miten sinä aiot löylyttää hallitusta?" hän kysyi.

Aikness halusi kääntää keskustelun hauskemmille aloille. Hän tiesi
liiankin hyvin, että häntä itseään odotti sama kohtalo kuin Wadeakin,
jos Golly Oaks aavistaisi, mikä hämärä suunnitelma oli syntymäisillään
hänen aivoissaan.

Tuo suunnitelma oli oikeastaan jo aivan selvä, siitä puuttui vain yksi
tärkeä kohta -- hän ei ollut vielä päättänyt, milloin hän antaisi ilmi
toverinsa poliisille. Aiknessin kädet olivat puhtaat siinä suhteessa,
ettei hän ollut koskaan tahrannut niitä vereen, joskin hän oli
tietoinen isäntänsä pahimmistakin tihutöistä. Mikähän hetki olisi
sopivin?

"Pitää valita oikea hetki", naureskeli Golly, ja Aikness miltei hypähti
ylös vuoteelta, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin Golly olisi lukenut
hänen ajatuksensa. "Siinä juuri on onnistumisen salaisuus -- että osaa
valita oikean hetken!"

Golly otti taskustaan esille pienen kellon.

"Mitähän tytöt tekevät?"

"Nukkuvatko he samassa huoneessa?" kysyi Aikness hyvillään, kun hän
pääsi erilleen tuosta hermoja järkyttävästä puheenaiheesta.

"Minä käskin nostaa vuoteen Annaa varten Lilan huoneeseen. Anna on yhtä
viisas kuin minäkin. Hän puhuu aivan järkevästi. Annas kun katson..."

Golly kävi pöydän ääreen istumaan, otti paperia ja alkoi nopeasti
kirjoittaa. Hän tunsi aivan erinomaisesti Lontoon: hän oli sitä
tutkinut ja puhui usein sellaisista paikoista, jotka olivat aivan
outoja Aiknessille, mutta joskus kapteeni tunsi varsin hyvin sen osan
kaupunkia, josta Golly sattumalta mainitsi.

"Tässä on varsin hyvä paikka -- se on yksinäinen, siellä voit nähdä
joen. Suoraan sanoen se on Greenwichissä, eikä kukaan kiinnitä sinuun
mitään huomiota, jos jätät auton sinne. Joka tapauksessa annan
valomerkin."

Golly katsoi miettivänä Aiknessiin.

"Kysymys on vain siitä, milloin siellä on tanssit."

"Mitkä?" kysyi Aikness hämmästyneenä.

"Tanssit tai jotkut hilut, minä otan selkoa asiasta."

Hän kirjoitti jotain paperille, ja sitten hän tutki hyvin tarkasti
pientä kirjaa, joka oli pöydällä.

"Ne ovat perjantaina, siitä tulee mainio juttu. Ne ovat perjantaina."
Hän löi innoissaan polveensa. "Minä aavistan, että ne ovat perjantaina
-- mikä toimi sinulla oli sodassa, kapteeni?"

Tuo kysymys sai toisen ällistymään.

"Tiedäthän sinä, mitä minä tein sodassa", hän murahteli. "Palvelin
kaksi vuotta meriväessä. Sinä pakotit minut siihen --"

"Sinä aloit tulla liiaksi näkyviin", sanoi Golly. "Palvelivathan
Jennett ja Mortimer sinun kanssasi?"

Aikness nyökkäsi.

"Jennett ja Mortimer pitävät nyt huolta kiinalaisista, eikö niin? Hyviä
merimiehiä... He osaavat ladata pyssyn."

"Mihin sinä pyrit?" kysyi Aikness kärsimättömästi. "Mitä tuo puhe
tanssista ja Jennettistä ja Mortimerista ja pyssyistä tarkoittaa?"

Golly hymyili ystävällisesti.

"Minä menen juttelemaan tytön kanssa", hän sanoi. Golly avasi oven ja
pudisti merkitsevästi päätään.

Golly seurasi Aiknessin jäljessä ulos, lukitsi oven ja astui hiljaa
hyräillen käytävää pitkin. Lila kuuli hänen tulonsa ja viittasi
varottavasti Annalle, joka jutteli.

Golly tuli meluavasti sisälle, kaikesta päättäen hän oli mitä
parhaimmalla tuulella.

"Onko teillä hauska yhdessä?" Hän katseli kortteja, jotka oli levitetty
pöydälle. "Minä opetan teille pari korttipeliä", hän sanoi. "Te saatte
nukkua täällä tänä yönä, neiti" -- hän sanoi Annalle.

"Niin, minä nukun täällä." Annan ääni oli rauhallinen; hänen kasvonsa
olivat vakavat, ja tuo ilme oli muuttanut hänet niin kokonaan, ettei
Golly ollut tuntea häntä samaksi naiseksi, jonka hän oli tuonut
Arbroath Buildingiin.

Golly astui ovelle, avasi sen ja tarkasteli ulkopuolelle kiinnitettyä
salpaa.

"Ettehän pane pahaksi, jos lukitsen ovenne? Ympäristössä liikkuu paljon
roistoja. Rikollisuus lisääntyy aivan tavattomassa määrässä. Poliisit!
Ei niistä ole mihinkään. _Quis custodiat ipsos custodes_?"

"Kauanko me viivymme täällä, Mr Oaks?" kysyi Lila hiukan hämillään.

Golly kohotti olkapäitään.

"Muutamia päiviä, sitten me lähdemme maaseudulle. Ei mikään ole niin
terveellistä kuin maallaolo!"

"Mr Oaks, mitä lordi Sinifordille on tapahtunut?"

Anna sitä kysyi.

Hän puhui aivan järkevästi, ja se saattoi Gollyn hiukan levottomaksi.
Ehkäpä Anna tiesi yhtä ja toista, mitä hän ei itse tiennyt, tai oli
nähnyt sellaista, mitä hän ei ollut oikein käsittänyt. Golly tarkasteli
häntä uudella mielenkiinnolla. Kuinkahan paljon hän muisti? Miten
paljon hän oli kuullut? Aikness ja hän olivat puhuneet varsin
huolettomasti Annan läsnäollessa, sillä he pitivät häntä mielisairaana.
Mutta John Waden vuoksi oli parasta, että hänet vietäisiin pois täältä.
Hän alkoi olla hiukan rasittava.

"Lordi Siniford, ikävä kyllä, on kuollut", sanoi Golly juhlallisella
äänellä.

"Onko hänkin kuollut?"

Golly painoi päänsä alas ja teki valitusta ilmaisevan liikkeen.

"Samaa tietä meidän kaikkien on kuljettava", hän sanoi miettivästi.
"Salama tappoi hänet" -- Golly suosi kuvaannollisia selityksiä -- "tai
Jumalan käden kautta. _De mortuis nil nisi bonum_."

Seurasi hiljaisuus.

"Olen kovin pahoillani", sanoi Lila.

Tyttö oli kovin vakava. Golly käsitti, että hän yhdisti Oaksin muorin
kuoleman tähän uuteen tapahtumaan ja näki siinä jotain synkkää ja
peloittavaa.

"Hänet murhattiin", sanoi Anna syvällä äänellään. "Niin oli lehdissä."

Golly pudisti päätään.

"Minä en usko sanomalehtiin -- puolet tiedoista ainakin ovat valheita.
Kiihoitus -- se on heidän iskusanansa. Joka tapauksessa -- hän on
poissa -- _honesta mors turpi vita potior_."

Golly tarkasteli Annaa uudelleen. Hänestä voisi olla paljon vastusta.
Ajatuksissaan hän otti häneltä pois kauniin huoneen, jonka hän oli
aikonut hänelle antaa linnassaan Etelä-Amerikassa. Anna tuotti vain
harmia olemassaolollaan, hänen muistinsa oli kiusallinen. Varmaankin
hän oli kuullut yhtä ja toista...

"Nuku hyvin, kultaseni. Minä tulen aamulla sinua tervehtimään. Hyvää
yötä, neiti."

Gollyn kylmä katse kauhistutti naista.

"Olkaa järkevä", Golly sanoi salaperäisesti ja astui käytävään, ja Lila
kuuli hänen lukitsevan oven ja työntävän salvan eteen.




XXVII


Lila painoi oven kahvaa; ovea ei voitu avata sisäpuolelta. Mutta hän
työnsi myöskin salvan eteen, jotta ovea ei voitu ulkopuoleltakaan
avata, ja sitten hän palasi Annan luo.

Hetken aikaa he seisoivat katsoen toisiinsa.

"En tiedä, mitä minun pitää ajatella", sanoi Lila vihdoin. "Tuntuu
melkein mahdottomalta, että hän voisi olla niin kauhea ihminen. En voi
pelätä häntä. Varmaan hän on yhtä avuton kuin mekin."

Anna pudisti päätään.

"Ei, sitä hän ei ole. Kaikki mitä olen sanonut, on totta. On seikkoja,
jotka muistan vain hämärästi, mutta joka sana, jonka olen kuullut, sen
jälkeen kun he kuljettivat minut pois jokirannassa sijaitsevasta
talosta, on säilyssä täällä" -- hän painoi kätensä otsaansa vasten.
"Enkä minä ole typerä, Lila. Tarkastelin kasvojani peilissä hetki
sitten, ja tuntui oikein pahalta nähdä itseni tällaisena. Aivankuin
olisin muuttunut vanhaksi vaimoksi. Kaikki nämä vuodet, jolloin te
olette ollut kateissa, ovat hävinneet silmänräpäyksessä -- on eräs
virsi, jossa puhutaan juuri siitä -- se oli hänen armonsa lempivirsi --
'Sun edessäsi niinkuin tuhat vuotta --' Minä taisin kadottaa järkeni."

"Älkää puhuko siitä." Lila tarttui toisen käsivarteen ja puristi sitä.
"Mitä me teemme, Anna?"

"Te epäilette yhä vieläkin, että olen hiukan päästäni vialla -- ette
usko sitä, mitä kerroin teille tulipalosta ja että teistä tulee rikas
lady Pattison."

Lila pudisti päätään.

"En minä luule teitä hulluksi. Uskon kaiken, mitä olette kertonut. Se
tuntuu uskomattomalta, mutta uskon sittenkin. Vaikeinta on uskoa, että
Mr Oaks -- että hän on kuminaamarimies --"

"Se hän on, se hän on!" sanoi nainen kiivaasti. "Teidän mielestänne hän
on vain pieni hupsu mies, joka luulee osaavansa laulaa, mutta minä olen
nähnyt voimakkaiden miesten ryömivän hänen edessään. Kapteenikin on
niin nöyrä Oaksin edessä, että minä oikein häpesin. Eräänä iltana
kuulin heidän puhuvan jostain naimakaupasta, vaikka en tiennyt, että he
tarkoittivat teitä."

"Minuako?" ihmetteli Lila.

Anna nyökkäsi.

"He eivät koskaan maininneet teidän nimeänne. He istuivat proomun
hytissä ja päästivät minut pois huoneestani syömään. Kapteeni laski
leikkiä minun kanssani, mutta sitä ei Golly koskaan tehnyt. Hän katseli
minua sinä iltana aivan kuin teurastaja lammaslaumaa päättääkseen.
minkä lampaan hän teurastaa."

"Oi, älkää puhuko tuollaista!" sanoi Lila väristen kauhusta. "Anna, te
kauhistutatte minua."

Nainen kiersi käsivartensa Lilan vyötäisille.

"Luultavasti olen yhä vieläkin hiukan sekaisin, koska pelästytän teitä
tuolla tavalla, kultaseni. Minä olen järkevä; Gollykin käski minun olla
järkevä! Katsotaanpa, saammeko seinäpaperin kokonaan irti."

"Ei Golly pääse tänne enää -- minä vedin salvan oven eteen", sanoi
Lila.

Lila oli huomannut rikkinäisen seinäpaperin alla painetun ilmoituksen.
Ennen vanhaan oli talon joka kerroksessa ollut seinillä varoituksia
työmiehille onnettomuuksien varalta. Lila ei tiennyt, että täällä oli
aikaisemmin ollut ammustehdas, ja kun hän näytti Annalle tuota
painettua varoitusta, niin tämä heti käsitti, mitä mahdollisuuksia se
saattoi heille tarjota.

Peläten keskeytystä he olivat jättäneet työn kesken. Mutta nyt he
kostuttivat nenäliinoillaan seinäpaperia, ja sitten he hyvin
varovaisesti irroittivat sen, kunnes varoitus tuli kokonaan esille:

"Tulipalon sattuessa miehistön tulee asettua vesiletkujen ääreen, ja
kaikki ne, joita ei tarvita sammutustyössä, poistukoot rauhallisesti ja
hyvässä järjestyksessä alakertaan. Jos tuli pääsee irti alakerrassa tai
kellarissa, vetäkää pelastustikapuut alas, niin luukku katossa avautuu
automaattisesti. Menkää siihen osaan kattoa, mistä päin tuuli käy, ja
heittäkää alas köysitikapuut, joita on laatikoissa seinän vierustalla.
Olkaa levolliset. Suurin vaara tulipalon sattuessa on pakokauhu."

"Luukku katossa." Lila tarkasteli kattoa näkemättä siinä minkäänlaisia
jälkiä.

Anna meni ruokasaliin ja toi sieltä tuolin, nousi sille ja tunnusteli
varovaisesti kattoa. Hän painoi sitä, ja katto tuntui pehmeältä;
halkeamia ilmaantui rappaukseen.

"Tuossa se on!"

Hän sanoi sen kuiskaten.

Sitten hän kuuli hiljaista koputusta asunnon ulko-ovelta. Kylpyhuoneen
lattia oli täynnä tomua ja rappausta. Jos Golly näkisi halkeamat
katossa ja painetun varoituksen, niin hän heti ymmärtäisi, mitä heillä
oli mielessä.

"Lukitse ovi äläkä tule ulos", sanoi Anna.

Hän odotti kunnes Lila oli lukinnut oven, sitten hän meni päästämään
Gollya sisälle.

"Mitä te teette?" hän kysyi epäilevästi. "Missä Lila on?"

"Hän on kylvyssä. Minä tulin hakemaan pyyhinliinoja", sanoi Anna, ja
tämä vastaus näytti tyydyttävän Gollya.

"Onko hän kylvyssä? No, se on hyvä, sillä minä tahtoisin jutella teidän
kanssanne, Anna."

Golly vilkaisi huoneeseen, josta ovi johti kylpyhuoneeseen.

"Ei suinkaan Lila tule sieltä vielä?"

"Ei vielä."

Golly nyökkäsi.

"Oletteko koskaan käynyt Etelä-Amerikassa?"

"En", sanoi Anna.

"Ihana maa -- kävin siellä kerran. Kukkia -- lämmin talvellakin --
siellä ei tarvitse mitään tehdä, vain elää! Runsaasti rahaa -- tai te
saatte siellä rahaa; kirjoja, autoja, hyvää ruokaa -- mitä siitä
arvelette?"

"Se kuulostaa ihanalta", Anna sanoi rauhallisesti.

"Kaiken sen te saatte." Golly osoitti häntä sormellaan. "Jos olette
kiltti tyttö. Älkää tuottako minulle ikävyyttä, auttakaa minua,
taivuttakaa häntä minun puoleeni" -- Golly käänsi peukalonsa
kylpyhuonetta kohti -- "älkää panko toimeen kohtauksia, niin saatte
kaiken sen. Ymmärrättekö? Mutta jos ette ole järkevä; jos saatte aikaan
häiriöitä, kerrotte hänelle kaikenlaista, minusta -- niin mitä
luulette, että teille tapahtuu?"

Anna ei vastannut.

"Kyllä te tiedätte -- lyön vetoa, että tiedätte sen! Poliisit löytävät
teidät joesta ja ihmiset sanovat: 'Kuka hän on? -- Oi, ei kukaan.' Sen
enempää huomiota eivät sanomalehdet teihin kiinnitä. Te olette vain
'tuntematon nainen' ja se on teidän loppunne."

"Se on minun loppuni", toisti Anna.

"En sano sen enempää älykkäälle naiselle", sanoi Golly. Hän taputti
Annaa isällisesti olalle. "Me ymmärrämme toisemme. Terveisiä Lilalle,
ja kun teillä ei ole mitään parempaa tehtävää, niin sanokaa joku hyvä
sana minun puolestani. Minusta tulee hyvä aviomies -- olen jo kylliksi
hurjastellut. Tarvitsetteko rahaa?" Golly pisti kätensä taskuun.

Anna pudisti päätään.

"Mihin minä voisin rahaa käyttää", sanoi Anna, ja Golly hymyili.

"Teidän aivonne toimivat", hän sanoi ja vilkuttaen kättään hän poistui.

Anna odotti hetken aikaa, ennenkuin hän lukitsi oven, ja sitten hän
palasi tytön luo. Lila huomasi Annan kasvoilla taaskin jännittyneen
ilmeen.

"Ei, ei se ole mitään, kultaseni", sanoi Anna.

Anna avasi pöytälaatikon ja otti veitsen ja alkoi empimättä rikkoa
kattoa. Rappaus karisi suurin kappalein lattialle peittäen hänetkin
valkoiseen tomuun. Kapeita säleitä tuli näkyviin; Anna irroitti ne
katosta ja taivutti sähkölampun ylöspäin, jotta se valaisi särkynyttä
kohtaa.

"Tuossa on luukku", hän sanoi.

Anna repi vielä useampia säleitä irti katosta, ja löydettyään luudan
ruokasäiliöstä hän raappi pois rappausta, kunnes luukku paljastui
kokonaan. Sitten he tarttuivat molemmat kahvaan, luukku liikahti, ja
kun he väänsivät sitä, saivat he luukun raolleen.

Se oli tukalaa työtä. Luukku oli raskas. Anna oli nostanut tuolin
pöydälle ja seisoi sillä, mutta ei jaksanut avata luukkua. Tomua ja
roskaa ryöppysi hänen päälleen, kun hän yritti työntää luukkua auki
kaikenlaisilla aseilla, joita Lila hänelle ojensi. Vähitellen yöllinen
taivas näkyi yhä leveämpänä juovana katon läpi, ja kolmen aikaan Anna
tunkeutui kapeasta aukosta ulos ja kaatui hengästyneenä katolle.
Toinnuttuaan hiukan hän koko voimallaan työnsi luukkua kunnes se aukeni
kokonaan, ja heittäytyen pitkäkseen katolle hän ojensi kätensä Lilalle
ja veti hänet ylös.

Heti he alkoivat etsiä köysiportaita ja laatikoita, mutta jos niitä oli
aikaisemmin siellä ollut, niin nyt ne olivat poissa. Molemmat naiset
olivat epätoivoissaan. Tunnin kuluttua päivä alkaisi sarastaa. Kovin
vaarallista oli palata samaa tietä, jota he olivat tulleet, sillä
varmaankin heidän tekonsa keksittäisiin; mutta tämä oli sittenkin ainoa
keino. Jos he olisivat nähneet poliisin ja voineet herättää hänen
huomiotansa, niin he olisivat pelastetut; mutta ei näkynyt ketään.

Vaikka Lila oli äärettömän väsynyt, hän nukkui rauhattomasti ja heräsi
ja oli pukeissaan jo ennenkuin murkina tuotiin huoneeseen. Samalla tuli
myös Golly. Hän ei ollut yhtä ystävällinen kuin tavallisesti.
Varmaankin jotain oli tapahtunut sinä aamuna, mikä järkytti hänen
tasapainoaan.

"Te saatte lähteä pois täältä tänään, hyvät naiset", sanoi hän,
"yhdeksän aikaan illalla. En voi itse seurata teidän mukananne, mutta
jotkut ystäväni tulevat teidän kanssanne. Ethän sinä kieltäydy --
ymmärräthän, Lila? En voi vastata sinusta, jollet suostu."

"Minne te lähetätte meidät?" kysyi Lila.

Golly ei vastannut.

"Nuo vaatteet, mitä teillä on, kelpaavat. Ja sano tuolle naiselle, että
hän pysyy alallaan, sitä hänen ei tarvitse katua. Onko hän ollut
rauhallinen? Ei päästään sekava?"

Lila pudisti päätään. Hän koetti rohkaista mieltään voidakseen kysyä,
mitä Anna oli pyytänyt.

"Luuletko, että voit tulla toimeen hänen kanssaan?"

Levottomuudestaan huolimatta Lila hymyili.

"Siitä olen aivan varma", sanoi tyttö.

"Hän on kai kertonut sinulle isoäidistäsi ja kaikesta siitä? No niin,
pitihän sinun saada se tietää varhemmin tai myöhemmin."

Poistuessaan Golly kääntyi ikäänkuin jokin asia olisi juolahtanut hänen
mieleensä.

"Asiasta toiseen, pari meidän poikaamme sai John Waden kiinni viime
yönä -- he ampuivat häntä suoraan sydämeen."

Golly tarkkasi Lilan kasvoja; hän näki, miten tytön silmät avautuivat
kauhusta ja puna katosi hänen kasvoiltaan.

"Huono onni, eikö totta? Hyvä mies, tuo Wade; poliisina hän ei ollut
suurenkaan arvoinen, mutta hyvä mies."

Jokin Gollyn äänessä ja hänen kiihkeässä katseessaan ilmaisi Lilalle,
että hän valehteli ja oli keksinyt John Waden kuoleman vain
koetellakseen häntä. Lilan täytyi pitää lujasti kiinni tästä uskosta,
muuten hän ei olisi pysynyt pystyssä.

"Hän oli sinun ystäväsi, Lila -- mikä ääretön vahinko poliisikunnalle!
Hän oli älykäs komissaari, ja kaatui miehuutensa parhaassa
kukoistuksessa." Golly maiskutti suutaan, mutta ei kääntänyt
hetkeksikään katsettaan Lilasta.

Nyt tyttö oli aivan varma siitä, että Golly valehteli, ja hän tunsi
sanomatonta helpotusta.

Golly puolestaan näki värin palaavan tytön kasvoille ja tulkitsi syyn
väärin.

"Pieni pelästys sinulle, Lila? No niin, täytyyhän meidän kaikkien
kestää sellaisia iskuja -- ajattelehan, miltä minusta tuntui, kun sain
kuulla täti raukkasi kuolemasta. Missä Anna on?"

"Luultavasti huoneessaan. Haluatteko tavata häntä?"

Golly tuumi hetken aikaa.

"Ei, en minä halua. Minulla ei ole tänään aikaa tavata teitä.
Käyttäytykää hyvin, tyttöset."

Vihdoin Lila sai sanotuksi sen, mitä hän koko keskustelun aikana oli
yrittänyt saada suustaan.

"Voisinko minä saada hiukan bensiiniä?"

"Mitä varten?" kysyi Golly epäillen.

"Olen saanut hameeseeni pari tahraa, tahtoisin ottaa ne pois."

Näytteliköhän hän kyllin hyvin voidakseen pettää Gollya? Kaikesta
päättäen.

"Se on hyvä, tyttöseni; pidä pukusi siistinä. Kyllä minä ymmärrän,
mutta en tiedä, onko meillä bensiiniä. Kelpaisikohan paloöljy?"

Lila nyökkäsi, sillä hän ei uskaltanut puhua. Golly poistui huoneesta
ja palasi takaisin parin minuutin kuluttua mukanaan pieni pullollinen
paloöljyä.

"Minä yritin saada bensiiniä", hän sanoi. "Entinen portinvartija olisi
voinut käydä ostamassa; hän tuntee tämän osan kaupunkia. Mutta minä
lähetin hänet lomalle samana aamuna, kun me saavuimme tänne, eikä uusi
vartija tiedä, mistä hakea rohdoskauppaa."

Hän pyyhki käsiään nenäliinaansa ja nyrpisti nenäänsä.

"Pahan hajuista törkyä", hän sanoi. "En tiennyt, että paloöljyllä voi
poistaa tahroja -- merkillistä, tiedän niin paljon muuta, mutta sitä en
ole koskaan kuullut!"

Hän tuntui olevan taaskin hyvällä tuulella.

"Annas kun vien pullon kylpyhuoneeseen."

Lila jäykistyi kauhusta.

"Ei, minä käytän sitä täällä."

Anna oli ehdottanut, että hän asettaisi pesuvadin ja päällystakkinsa
pöydälle. Golly laski pullon kädestään ja poistui. Anna kuuli oven
sulkeutuvan ja salvan työntyvän eteen, ja hän tuli heti huoneestaan.

"Mihin sinä tarvitset paloöljyä? Minä en käsitä sitä. Olin aivan
menehtyä kauhusta, kun hän aikoi viedä pullon kylpyhuoneeseen."

Mutta Anna ei tyydyttänyt Lilan uteliaisuutta. Hän kaatoi osan
paloöljystä pesuvatiin. Haju oli hirveä; ja koska hänellä oli jotain
puhdistettavaakin, niin Lila ei ollut kokonaan pettänyt pikku miestä.

Mutta Golly saattoi tulla takaisin ja huomata, mihin paloöljyä oli
käytetty. Hän ei luottanut kehenkään, mutta luultavasti Lilan pyyntö ei
ollut hänestä omituinen, ja siksi hän ei palannut heidän luokseen
ennenkuin myöhään illalla.

Sinä päivänä Arbroath Buildingissä oli kova touhu; kokouksia ja
puhelinkeskusteluita; eräs viattomalta näyttävä "vuokralainen" läksi
Cityyn ja lähetti sähkösanomia jokaisesta postikonttorista matkan
varrelta. Aikness kutsuttiin neuvottelemaan. Hän vapisi pelosta ja
saattoi töin tuskin hillitä huuliaan, sillä Golly oli uskonut hänelle
suunnitelmansa, joka oli niin rohkea, että se saattoi järkyttää
vahvemmankin kuin merimiehen hermoja.

"Olen luvannut pojille, että tänään tehdään puhdasta, ja sitten
livistämme tiehemme", sanoi Golly, "ja minä pidän lupaukseni. Mutta
sinä voit pysytellä poissa. Sinä saat viedä tytöt Greenwichiin ja yhtyä
seuraan palatessasi sieltä." Golly työnsi paperin pöydän yli. "Auto vie
teidät tänne kahdessa minuutissa", -- hän pani merkin karttaan, joka
oli hänen edessään. "Mutta minä annan sinulle kolme minuuttia aikaa.
Siellä on vene, joka odottaa sinua ja tyttöjä --"

"Luuletko, että kaikki käy näin mutkattomasti?"

"Älä keskeytä minua", tokaisi Golly. "Kuuntele! 9.11 me murtaudumme
Kinshnerin liikkeeseen" -- Golly mainitsi suurimman jalokiviliikkeen
Bond Streetin varrella -- "ja samalla tunkeudumme West Endin Timanttiyhtiön
kauppaan saman kadun toisessa päässä. Meidän täytyy murtaa kassaholvi
Kinshnerillä, mutta se on helppo asia; se on vanhanaikainen. He saavat
uuden ensi vuonna. Minä en pyydä sinua sekaantumaan tähän juttuun --
siellä täytyy ampua, etkä sinä pidä siitä. Me haluamme saada
sataviisikymmentä tuhatta puntaa tänä iltana näistä kahdesta paikasta,
muuta me emme tarvitsekaan." Golly hieroi käsiään tyytyväisenä. "Olisi
hauska olla täällä huomenaamuna ja lukea, mitä lehdet sanovat."

"Sinä puhuit perjantaista -- miksi siis jo tänä iltana?" Aikness sanoi
valittavalla äänellä.

"Minä luulin, että tanssiaiset olisivat perjantaina, mutta ne ovatkin
tänään. Jos sanoisin maanantaista viikon perästä, mutta ryhtyisinkin
työhön jo tänä aamuna, niin eikö se ole sinulle yhdentekevää?"

Tämä oli uusi Golly, joka puhui suurella ponnella ja uhkaavalla
äänellä. Hänen terävä katseensa sai kapteeni Aiknessin vaikenemaan.

"Älä yritä mitään lemmon konsteja minun kanssani, Aikness." Golly
painoi kasvonsa lähemmäksi. "Kaksi miestä seuraa sinun mukanasi --
toinen autonkuljettajan vieressä ja toinen sisällä autossa tyttöjen
kanssa. He ampuvat sinut, jos yrität pettää minut -- ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", sanoi Aikness hilliten vaivoin äänensä.

Hänen oma suunnitelmansa haihtui ilmaan.




XXVIII


Ricordini lähetti Elkille kaikessa kiireessä lyijykynällä kirjoitetun
ilmoituksen.

"Tänä iltana jotakin tekeillä, -- West Endissä luullakseni. Minua
varoitettiin menemästä Piccadillyn läheisyyteen."

Sellaista varoitusta ei voitu olla huomioon ottamatta. Ricordini teki
harvoin ilmoituksia poliisille. Elk soitti päällikölle.

"Varoittakaa piirikonstaapelia", sanoi päällikkö. "Minä tulen heti
paikalla -- missä on Wade?"

"Brixtonissa kuulustelemassa Lanea. Odotan häntä joka hetki."

John olikin parhaillaan puhelimessa koettaen päästä Elkin yhteyteen, ja
niin pian kuin päällikkö oli lopettanut, Wade pääsi perille.

"Lane on suostuvainen antamaan ilmi toverinsa. Hän on jo tunnustanut
koko joukon. Muistatko Arbroath Buildingia?"

Elk ei ollut heti selvillä siitä.

"Tuossa rakennuksessa on luultavasti heidän pääkortteerinsa, josta he
tekevät hyökkäyksensä. Lane ei ollut oikein varma -- Golly ei koskaan
usko suunnitelmiaan muille -- mutta hän tiesi, että se oli jossain
Notting Dalessa, ja hänen kuvauksensa talosta pitää aivan paikkansa,
joskaan hän ei ole käynyt siellä kuin kerran. Hän sanoi, että sakki
aikoo perjantaina tehdä puhdasta."

"Se tehdään jo tänään", sanoi Elk, "kiiruhda tänne".

Kun John Wade saapui paikalle, oli West End täynnä siviilipukuisia
miehiä; mutta näytti siltä, että heidän vartiointinsa olisi ollut
turhaa, kunnes puoli kymmenen ajoissa Bond Streetiä vavisutti kumea
räjähdys, johon toinen kaikuna vastasi kadun toisesta päästä. Kuului
poliisipillin vihellys ja heti toinen. Paikalle kiiruhti vinhaa vauhtia
poliisiauto, mutta eräs tavara-auto ajoi suoraan sen päälle murskaten
sen kokonaan; kaksi poliisia haavoittui. Kuorma-auton kuljettaja pääsi
karkuun.

Sillä välin kun tämä tapahtui ja poliisit kiiruhtivat Bond Streetiä
alas, voimakas auto ajoi jalkakäytävälle, Kinshnerin ovi avautui ja
neljä miestä tuli liikkeestä ulos. Eräs poliisi yritti tarttua heihin,
ja ensimmäinen laukaus pamahti. Se oli alkuna tälle taistelulle, joka
jätti jälkeensä hyvin ikävän muiston pitkiksi ajoiksi.

Poliisi kaatui maahan olkapää haavoittuneena, mutta auto ajoi
eteenpäin. Kaksi siviilipukuista miestä hyppäsi auton astinlaudalle,
mutta he saivat maksaa uhkarohkeutensa hengellään. Äkkiä West Endissä
alkoivat konekiväärit räiskyä. Auto kiiti Piccadillyn poikki, sukelsi
kahden ajopelin lävitse Jermyn Streetille, kääntyi St. James
Streetille, ajoi liikennevirtaa vastaan ja saavuttuaan puistoon katosi
näkyvistä, ennenkuin ensimmäinen poliisiauto ennätti sivuuttaa Pall
Mallin.

Toinen rosvosakki ei päässyt yhtä helposti karkuun. Miehet tulivat West
Endin Timanttiyhtiön kaupan takaovesta ulos ja joutuivat suoraan
aseistettujen poliisien käsiin; seurasi kiihkeä laukausten vaihto,
jolloin eräs rosvoista kaatui maahan. Kolme muuta raivasi
revolvereillaan tien itselleen ja ampui takaa-ajajiaan auton
takaosasta.

Kun he kääntyivät Oxford Streetille, eräs linja-auton kuljettaja, joka
huomasi, mistä oli kysymys, käänsi vaunun poikittain tielle sulkien
heiltä pääsyn eteenpäin. Mutta rosvot pujottautuivat linja-auton
taitse, ampuivat konduktööriä osumatta häneen ja jatkoivat matkaa
pitkin Oxford Streetiä. Mutta poliisit ajoivat heitä takaa.
Välittämättä kuulista, joita konekivääri lennätti heitä vastaan,
poliisiauto kiiruhti rosvojen jäljessä, kunnes onneksi kuula osui
rosvojen auton etupyörään ja auto törmäsi vasten lyhtytolppaa.

Kaikki Lontoon poliisiasemat oli hälyytetty. Varajoukkoja saapui
piiriasemille ja ylimääräisiä autoja oli otettu tai lainattu takaa-ajoa
varten.

John Wade kuuli automaattisen konekiväärin työnnähtelevän äänen
astuessaan Elkin kanssa pitkin Piccadillyä. Hän näki auton hyökkäävän
kadun poikki ja katoavan...

"Tämä on heidän rohkein tekonsa", sanoi hengästynyt piirikonstaapeli,
jonka he kohtasivat Bond Streetillä. "He murtautuivat
jalokiviliikkeeseen eivätkä edes yrittäneet toimia salassa. Eräs
miehistämme näki heidän murtavan auki kassaholvin ja läksi soittamaan
saadakseen apua -- jos hän olisi viheltänyt pillillä, olisimme ehkä
saaneet heidät kiinni."

John ei yrittänytkään tutkia ryöstettyjä liikkeitä; hän kiiruhti
takaisin Scotland Yardiin Elkin kanssa ja kertoi päälliköille, jotka
oli nopeasti kutsuttu paikalle, mitä Raggit Lane oli tunnustanut.

"Onhan se mahdollista, että he ovat palanneet sinne", sanoi pääjohtaja,
joka oli sillä välin saapunut. "Ei siitä ole mitään harmia, vaikka
siellä tehtäisiinkin puhdasta. Ottakaa miehiä mukaan ja myöskin
aseita."

Kello oli kahtakymmentä vailla kymmenen, kun ensimmäinen poliisiauto
ajoi sille kadulle, jonka varrella Arbroath Building sijaitsi. Samassa
he kuulivat palotorven äänen, ja palo-auto, joka vähällä oli törmätä
heihin, ajoi heidän sivuitseen. He pysähdyttivät poliisin, joka juoksi
katukäytävällä.

"Mikä on hätänä?"

"Arbroath Building palaa. Se on vanha --"

John Wade keskeytti hänet, sillä hän näki korkean tulipatsaan kohoavan
taivasta kohti.

"Kaksi naista on talossa -- nuori tyttö ja eräs vanhempi nainen", sanoi
poliisi. "Minä näin heidän viittoilevan ja läksin soittamaan
palokelloa."

"Mitä?" John Wade jäykistyi kauhusta. Hän tunsi vaistomaisesti, että
toinen naisista oli Lila.




XXIX.


Golly ilmestyi molempien naisten luo ja lausui juhlalliset
jäähyväisensä, mutta samalla varoitti heitä. Hän oli sekä isällinen
että arvokas.

"Älkää unohtako, että palaan vielä tunnin kuluttua. Ei mitään
tyhmyyksiä, Anna", sanoi hän. "Minä luotan, Lila, että sinä pidät häntä
silmällä."

Tyttö nyökkäsi.

Mr Oaks haisteli ja näytti tyytymättömältä.

"Minä en pidä paloöljyn hajusta, mutta te ette voi avata ikkunoita. Se
on sinun oma syysi, Lila. Sinä seuraat Aiknessin mukana --
ymmärräthän?"

Lila nyökkäsi jälleen.

"Aiknessin ja muutamien muiden ystävien kanssa. Voit täydellisesti
luottaa heihin."

Tuskin Golly oli poistunut huoneesta ja ovi lukittu, kun Lila kiiruhti
kylpyhuoneeseen, ja Anna auttoi hänet luukun kautta katolle.

"Minä sammutan tulen, mutta jos hän palaa, niin sytytän sen uudelleen.
Voit nähdä tulen luukun kautta."

Tyttö hiipi kattoa pitkin ja kurkisteli varovasti kattolistan yli.
Hänen piti odottaa kymmenen minuuttia, ennenkuin hän näki ensimmäisten
autojen poistuvan autotallista; sitten seurasi toinen joukko ja sen
jälkeen portti suljettiin. Lila palasi luukulle ja kuiskasi Annalle
tietonsa. Sillä välin Anna oli hakenut joitakin kevyitä tuoleja,
pyyhinliinapitimen ja lakanan vuoteestaan, ja sytytettyään tulen hän
ojensi nuo esineet harjan avulla Lilalle.

"Ottakaa nyt pullo, mutta olkaa varovainen", hän varoitti tyttöä.

Lila kumartui alas ja otti käteensä pullon, joka oli melkein täynnä
paloöljyä; hänen kätensä vapisi niin kovin, että hän pelkäsi
pudottavansa pullon maahan. Kun hän oli laskenut katolle kaikki tavarat
ja palasi luukulle, seisoi Anna pöydällä.

"Joku kolkuttaa ovelle", hän kuiskasi. "Se on varmaankin Aikness."

Kolkutus uudistui tällä kertaa kovemmin. Anna ponnisti kaikki voimansa
päästäkseen luukun reunalle ja viime työkseen työnsi tuolin pois
altaan. Sitten molemmat naiset kohottivat luukkua ja pudottivat sen
paikoilleen.

"Aikness ja hänen ystävänsä eivät yritä nostaa sitä. Jos he sen
tekevät, niin me voimme käydä seisomaan luukulle", sanoi Anna.

Hän kantoi lakanan ja huonekalut katon reunalle ja katseli alas. Useita
henkilöitä käveli kadulla. Jonkun matkan päässä hän luuli näkevänsä
poliisin, ja kumartuen alas hän avasi pullon ja kaatoi sen sisällön
tavaroiden päälle. Hän viritti kaksi tulitikkua ja vielä kolmannen,
mutta tuuli sammutti ne. Neljäs ei sammunut, ja hän heitti sen
paloöljyn kostuttamalle lakanalle. Heti paikalla tulikieleke kohosi
ilmaan valaisten kattoa sekä läheisiä taloja. Hän kuuli poliisin pillin
vihellyksen ja näki miesten kiiruhtavan taloa kohti.

Anna seisoi keskellä valoa ja viittoi käsillään. Lila kuuli äänen
selkänsä takaa, ja kääntyessään hän huomasi, että luukku hiljalleen
kohosi. Huutaen hän juoksi sinne ja asettui luukun päälle seisomaan.
Samalla Annakin kuuli äänen, jota hän oli odottanut -- palotorven
toitotuksen, ja välittämättä vaarasta hän nousi kattolistalle ja
heilutti käsivarsiaan.

Ihmisjoukko alhaalla kadulla huomasi hänet. Varoituksia, rohkaisuja ja
kauhunhuutoja kajahti alhaalta. Anna peräytyi jälleen katolle ja näki
samassa, että kolmas auto ajoi autotallista ulos hajoittaen väkijoukon
oikealle ja vasemmalle; se katosi kulman taakse.

"He läksivät pois", Anna huusi käheällä äänellä. "Jumalan kiitos, he
läksivät pois!"

Paloautoja saapui toiselta taholta -- kaksi, kolme autoa -- sitten
ilmestyi punaisten tikapuitten pää kattolistan yläpuolelle ja kaksi
kypäräpäistä miestä nousi katolle. Sitten Lila huomasi siviilipukuisen
miehen hyppäävän kattolistan yli, ja kun miehen jalat koskettivat
kattoa, hyökkäsi tyttö John Waden syliin.




XXX


Oli tanssiaiset Greenwichissä, ja kaikki meriupseerit, paitsi
torpedonhävittäjä Meridianin vahtiupseeria, olivat maissa. Miehistö oli
saanut maihinpääsyluvan, ja siksi laivassa, joka ei ollut kovin suuri,
mutta hyvin vahva, ei ollut montakaan miestä.

Laivan vartiomies huomasi veneen lähestyvän, ja kun joku sieltä
ilmoitti, että heillä oli tärkeä kirje komentajalle, niin hän kutsui
vahtiupseerin paikalle. Samassa kun vartiomies kumartui alas ottaakseen
vastaan kirjeen, kuului kaksi hiljaista laukausta, ja vahtiupseeri ja
vartiomies kuolivat paikalleen. Samassa parikymmentä keltaista miestä
nousi laivaan yllättäen siellä olevat miehet, joista useimmat olivat jo
levolla, ja he tekivät nopeasti tilit heidän kanssaan.

Jäljestäpäin arveltiin, että tapaus oli kerrassaan mahdoton, mutta se
oli sittenkin kädenkäänteessä suoritettu. Lähellä olevan lastilaivan
päällikkö oli kuullut laivasta ääntä, mikä muistutti ampumista, ja
ihmetteli, miten merisotilaat harjoittelivat ampumista keskellä yötä.

Vain yksi merimies pääsi pakoon hyppäämällä veteen ja uimalla rannalle.
Ja sitten musta vene ilmestyi aivan äänettömästi hävittäjän viereen, ja
Golly ja hänen aseistettu apulaisensa kiipesivät laivaan. Golly oli
antanut jo sovitun merkin Aiknessille; mutta kului kymmenen, jopa
viisitoistakin minuuttia, ennenkuin vene, joka oli lähetetty häntä
hakemaan, saapui. Aiknessin mukana oli kaksi miestä, jotka Golly oli
määrännyt hänen seuralaisikseen, mutta naiset eivät olleet matkassa.
Kapteeni oli niin suunniltaan, että hän töin tuskin sai sanaa suustaan.
Golly kuuli vain sanan "tulipalo".

"Me puhumme siitä myöhemmin", hän sanoi raivoissaan. "Tule laivaan."

Köydet oli jo irroitettu. Meridian oli lähtövalmiina, höyryn paine
nousi nousemistaan. Gollyn mieleen ei ollut kuitenkaan juolahtanut,
että höyryä ehkei ollut vielä riittämiin saakka, joskin Aikness oli
kiinnittänyt hänen huomionsa tähän seikkaan.

Kiinalaiset lämmittäjät olivat jo konehuoneessa; perämies seisoi
peräsimen ääressä, ja hävittäjä kulki jokea alaspäin yhä kiihtyvällä
vauhdilla. Upseerien salongissa Golly kuulusteli kapteenia.

"No, anna nyt kuulua!" hän sanoi vihanvimmassa, ja Aikness kertoi, mitä
oli tapahtunut.

"Pakenivat luukun kautta?" Golly puri huultaan. "En minä tullut
ajatelleeksikaan, että katossa oli luukku."

"Minä näin varoituksen seinässä -- tulipalovaroituksen. He olivat
luultavasti löytäneet sen; siinä mainittiin luukusta --"

"Ja sytyttivät tulipalon -- siihen he tarvitsivat paloöljyä. Minä käyn
hänet hakemassa."

Golly irvisteli, mutta se oli kaikkea muuta kuin iloa.

"He ajavat meitä takaa --" yritti Aikness.

"Ajavat meitä takaa, todellako?" sanoi Golly. "Enkö ole sanonut
sinulle, että matkustan ensimmäisellä P. & O:n laivalla. Sellainen
lähti Lontoosta juuri tänään. Jos minun jälkeeni lähetetään risteilijä,
niin upotan laivan matkustajineen kaikkineen! Kuuletko sinä? Minä
räjähytän sen helvettiin! Laivassa ei pidetä ampuma-aseita rauhan
aikana."

Se siis oli Gollyn suunnitelma! Sitä hän ei ollut ilmaissut
aikaisemmin. Se oli siis löylytys, josta hän oli puhunut.

Hävittäjä kulki nyt täydellä vauhdilla ja saapui aamuhämärissä joen
suuhun.

"Tuossa se on!" sanoi Golly, joka seisoi kapteenin vieressä
komentosillalla ja tarkasti eteensä kiikarilla. "Me saamme sen kiinni!
Laivassa on yksi meidän miehiämme. Anna merkki."

Merkkivalo välähti ja toisesta laivasta vastattiin.

"Anna heidän nyt --" aloitti Golly.

Samassa leimahti rannalta kirkas valonsäde, joka liikkui hitaasti
etsien pitkin veden pintaa, kunnes se pysähtyi hävittäjän kohdalle.

"Lisää höyryä", murisi Golly. "Meidän täytyy saada tuo laiva kiinni."

Kipinöitä hulmusi hävittäjän kolmesta savupiipusta; laiva vapisi ja
värähteli heidän jalkojensa alla; mutta he eivät päässeet
valonheittäjää pakoon. Ja kun Golly katsoi rantaan päin, näki hän
pienen punaisen valon syttyvän ja hetkistä myöhemmin kuuli räjähdyksen.
Hän ei nähnyt ammuksen putoamista veteen; se putosi valonsäteen
ulkopuolelle.

Taaskin punainen valo syttyi ja jokin viuhui heidän päittensä
yläpuolella.

"He ampuvat meidät upoksiin", kuiskasi Aikness. "Hyvä Jumala! He
tuhoavat meidät!"

Aikness tuijotti kauhuissaan rannalle ja näki punaisen valon jälleen
syttyvän.

"Jos me vain voisimme --" hän aloitti.

Hän ei sanonut sen enempää. Iso kranaatti osui keskelle laivaa, ja
kuului hirveä räjähdys.

Poliisivene löysi pienen miehen, joka oli vielä hengissä. Hänellä oli
silmälasit nenällä ja hän näytti naurettavalta ison pelastusrenkaan
keskellä.

"Nimeni on Oaks", hän sanoi, kun hänet nostettiin veneeseen. "En minä
tee vastarintaa -- minä en ole sitä lajia. Minä rakastan rauhaa ja
hiljaisuutta. Pelastin kerran pienen lapsen; toiset tahtoivat jättää
hänet liekkien keskelle, mutta minä en voinut sitä tehdä. Lapsen nimi
oli Lila Smith."

Hän oli hiukan hysteerinen, mutta rauhoittui pian eikä tuottanut
kellekään häiriötä.

Kun hän, saatuaan kuulla kuolemantuomionsa, alkoi laulaa, niin
muut vangit sekä vanginvartijat tekivät valituksen. Mutta
kuolemaantuomituilla on erikoisoikeutensa. Pikku mies lauloi kimakalla
falsettiäänellään vielä samana aamuna, jolloin tuomio pantiin
täytäntöön; ja kun luukku kolahtaen putosi, niin vartijat eivät
säälineet häntä yhtä paljon kuin useita muita miehiä, jotka olivat
samalla tavalla astuneet kuoleman kynnyksen yli.