Mayne Reidin 'Aavikon ritari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2101.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.




AAVIKON RITARI

Seikkailuromaani Teksasista


Kirj.

MAYNE REID


Englanninkielestä ("The Headless Horseman I") suomentanut

Alpo Kupiainen





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1933.






Kunnollisista seikkailukirjoista, jotka saattaa huoletta laskea pojan
käteen hänen joutohetkiensä askarruttamiseksi sekä yritteliäisyytensä
ja toimintatarmonsa lietsomiseksi, ovat kapteeni _Mayne Reidin_ teokset
ensimmäisten joukossa. Ja hänen kertomuksiaan lukee mielellään vielä
vanhemmallakin iällä, jolloin nuoruusajan vilkas mielikuvitus ei enää
luo mehua ja hohdetta ikävämpäänkin ja puutteellisempaankin esitykseen.

Hänen kuvaillessaan sivistyksen rajamailla sattuneita seikkailuja
ja reipasta, jännittävää ulkoilmaelämää on hänen kirjoitustapansa
eloisaa, värikästä ja vauhdikasta, mikä johtuu siitä, ettei hän ollut
"kamarikirjailija" eikä muiden kokemusten jäljentäjä, vaan eli itse
mukana ja taisteli jännittävissä vaiheissa, ennenkuin alkoi kertoilla
elämyksiään ja näkemiään nousevan polven ratoksi ja opiksi.

Niinpä hänen teoksensa eivät olekaan varsinaisia mielikuvituksen
tuotteita, vaan perustuvat omakohtaiseen kokemukseen. Ja kun hänellä
hyvien kertomalahjojen lisäksi oli luonnontutkijan silmä ja korva,
on hänen aineistonkäsittelynsä kiehtovaa ja todellisuudentuntuista,
ja hänen seikkailujensa näyttämöt, _preeriat_, ruohoaavikot,
_chaparralit_, tiheiköt, niiden kasvit ja eläimet, on kuvailtu
tosiolojen mukaisesti, joskin niiden luonteenomaisia piirteitä on
luonnollisesti korostettu muita voimakkaammin.

Mayne Reid syntyi v. 1818 Ulsterin maakunnassa Irlannissa sinne
siirtyneestä skotlantilaisesta pappissuvusta, ja hänetkin oli tarkoitus
kouluttaa presbyteeriläiseksi papiksi. Mutta hänen tulinen ja pikainen
luonnonlaatunsa, jonka hän oli kenties perinyt Walter Scottin
_Marmionissa_ esiintyvältä "tuliselta ja pikaiselta Rutherfordilta",
äitinsä esi-isältä, johti hänet tyyten toisenlaiselle uralle.
Yhdenkolmatta vuoden ikäisenä hän siirtyi kotimaastaan Amerikkaan,
New Orleansiin, jossa joutui moniin koviin koettelemuksiin sekä
kosketuksiin useiden epäilyttävänlaatuisten puuhien -- muun muassa
häntä kuohuttaneen orjakaupan -- kanssa, minkä jälkeen hän sijoittui
asumaan Natcheziin, ylemmäksi Mississippin varrelle. Siellä hänelle
tarjoutui hyvä tilaisuus mieskohtaisesti tutustua tähän suureen virtaan
sekä puhvelien, harmaidenkarhujen, opossumien ja villien hevosten
läntisiin tyyssijoihin.

V. 1846 hän rauhattoman seikkailuintonsa kannustamana lähti
vapaaehtoisena Meksikon sotaan, kunnostautuen useissa taisteluissa;
ilmoitettiinpa hänen kaatuneenkin erästä kaupunkia vallattaessa.

Kerättyään täten runsaat ja monipuoliset kokemukset kokonaisen
teossarjan aineistoksi hän pian Meksikon sodan jälkeen aloitti
kirjallisen tuotantonsa ja saavutti suuren menestyksen. Aloitettuaan
kirjailijauransa Amerikassa hän pian muutti Englantiin ja vietti
loppuelämänsä tuotteliaana romaaniseppona sekä käytteli kynäänsä muun
muassa puolustaessaan Kossuthia ja Edgar Allan Poeta, johon hän oli
Amerikassa tutustunut, yhtä uljaasti kuin oli heilutellut miekkaansa
sodassa. Hän kuoli lokakuun 22 p:nä 1883.

Suomalaiselle lukijalle esitetään tässä ensimmäinen osa hänen
varsinaista pääteostaan; jatko-osat ilmestyvät omilla nimikkeillään
varustettuina.




ALKULAUSE


Teksasilainen hirvi, sydänöisessä tyyssijassaan lepäävä, herää
hätkähtäen uinailustaan kuultuaan hevosen kavioiden kapsetta.

Se ei poistu suojapaikastaan eikä vielä nouse pystyynkään. Sen alueella
majailee myöskin savannien villejä hevosia, jotka ovat taipuvaisia
liikkumaan öisillä harharetkillä. Se vain nostaa päätänsä ja sarviensa
kohotessa korkean ruohon yläpuolelle kuuntelee, toistuuko ääni.

Taaskin kuuluu kavioiden kapse, mutta nyt siinä on toisenlainen sointu.
Siinä on metallin ääni -- teräksen kalahtelua kiveä vasten.

Tämä ääni, hirven korvasta merkitsevä, saa aikaan nopean muutoksen sen
sävyssä ja käytöksessä. Ponnahdettuaan makuusijaltaan ja nelistettyään
parinkymmenen metrin päähän preerialle se seisahtuu silmäilemään
taakseen uniensa häiritsijää.

Eteläisen taivaan kirkkaassa kuutamossa se tuntee armottomimman
vihollisensa -- ihmisen. Sellainen lähestyy häntä hevosen selässä.

Noudattaen vaistomaista pelkoaan se on lähtemäisillään taaskin
pakenemaan, mutta jokin piirre ratsastajan ulkonäössä -- jokin
luonnottomalta näyttävä piirre -- pitää sitä kuin naulittuna paikallaan.

Sääret vapisevina kiinni ruohikossa ja otsa taaksepäin käännettynä se
katsoo edelleen -- isoissa, ruskeissa, tungettelijaan päin suunnatuissa
silmissään pelon ja hämmingin sekainen ilme.

Mikä on kiihoittanut hirveä näin pitkälliseen tarkasteluun?

Hevonen on moitteeton joka osaltaan -- komea ori, satuloitu,
suitsitettu ja muutenkin täydelleen varustettu. Siinä ei näytä olevan
mitään vialla -- ei mitään sellaista, mikä herättäisi joko kummastusta
tai levottomuutta. Entä mies -- ratsastaja? Ahaa! Hänessä on jotakin,
mikä riittää herättämään kumpaakin -- jotakin kaameata -- jotakin
_puuttuu!_

_Armias taivas! Se on pää!_

Jopa järjetön eläinkin sen havaitsee; ja silmäiltyään tuokion
ällistyneenä -- ihmetellen, mikä epänormaalinen kuvatus täten pilkkaa
sen hirvenaivoja -- se lähtee kauhun valtaamana jatkamaan pakoaan eikä
pysähdy, ennenkuin on syöksynyt Leonajoen poikki ja saanut virran uoman
itsensä ja kammottavan tungeksijan välille.

       *       *       *       *       *

Välittämättä pelästyneestä hirvestä -- sen enempää sen läheisyydestä
kuin suinpäisestä paostakaan -- taivaltaa PÄÄTÖN RATSASTAJA edelleen.

Hänkin on menossa joelle päin. Päinvastoin kuin hirvellä ei hänellä
näytä olevan kiirettä, vaan hän etenee verkkaista, rauhallista
käyntivauhtia -- niin hiljaa, että se tuntuu juhlalliselta.

Nähtävästi vaipuneena vakaviin aatoksiin hän sallii oriinsa liikkua
vapaasti, silloin tällöin siepata suullisen tien ohessa kasvavia
ruohoja. Eikä hän äänellä eikä eleellä maltittomasti hoputa sitä
eteenpäin, kun preeriasuden ulvomishaukunta saa sen keikauttamaan
päänsä korkealle, seisahtumaan ja korskumaan paikallaan.

Hän näyttää olevan jonkun kaikki nielevän mielenliikutuksen vallassa,
josta ei mikään tavallinen tapaus pysty häntä herättämään. Ei kuulu
sanoja -- ei kuiskaustakaan -- ilmaisemaan sen luonnetta. Säikähtynyt
hirvi, hänen oma ratsunsa, susi ja sydänöinen kuu ovat hänen äänettömän
mietiskelynsä ainoat näkijät.

Hartiat kiedottuina _serapéhen_, jonka toista lievettä tuuli
löyhyttelee, niin että osa hänen vartaloaan on näkyvissä, raajat
jaguaarinnahkaisissa suojuksissa, siten riittävästi turvattuna yöllistä
kastetta ja troopillisen taivaan sadekuuroja vastaan, hän ratsastaa
edelleen äänettömänä kuin ylhäällä tuikkivat tähdet, huolettomana
kuin alhaalla ruohikossa sirisevä heinäsirkka tai hänen vaatteittensa
poimuilla leikittelevä preeriatuuli.

Jokin näyttää vihdoin herättävän hänet aatoksistaan ja kiihoittavan
häntä parantamaan vauhtiaan -- häntä ja hänen ratsuaan samalla kertaa.
Jälkimäinen keikauttaa päänsä pystyyn, päästää ilmoille riemuisen
hirnahduksen ja lähtee kaula ojossa ja sieraimet laajentuneina
juoksemaan eteenpäin, asteittain kiihdyttäen juoksunsa lyhyeksi
laukaksi. Joen likeisyys selittää vauhdin muuttumisen.

Hevonen ei pysähdy, ennenkuin joen kristallinkirkas vesi loiskuu sen
kyljille ja sen ratsastajan jalat ovat polvia myöten vedessä.

Eläin sammuttaa kiihkeästi janonsa, menee joen poikki vastaiselle
rannalle ja nousee viettävälle äyräälle, astellen vireästi.

Harjalla tapahtuu pysähdys, ikäänkuin ratsastaja vitkastelisi, kunnes
ori ravistaisi veden pois kyljistään. Satulalaukut ja jalustinhihnat
paukkuvat ukkosentapaisesti, ja ympäristöön leviää höyrypilvi, valkea
kuin vesiputouksen ryöppy.

Tultuaan näkyviin tästä omatekoisesta sädekehästä PÄÄTÖN RATSASTAJA
lähtee samoamaan edelleen entiseen tapaansa.

Näköjään ratsastajansa kannusten kiihoittamana ja suitsien ohjaamana
hevonen ei enää poikkeile syrjään, vaan astelee ripeästi eteenpäin
ikäänkuin jo aikaisemmin taivallettua tietä.

Sen edessä leviää puuton savanni -- taivaan reunustama. Taivaan sineä
vasten kuvastuu epätäydellinen kentaurinhahmo, vähitellen häipyen
kaukaisuuteen, kunnes se katoaa näkyvistä kuutamon mystilliseen hämyyn!




ENSIMMÄINEN LUKU

Palanut ruohoaavikko


Teksasin laajalla tasangolla noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä
vanhasta espanjalaisesta San Antonio de Bejarin kaupungista etelään luo
keskipäivän aurinko säteitään kirkkaan siniseltä taivaalta. Kullalle
hohtavassa valossa näkyy sarja esineitä, jotka ovat hyvin huonosti
sopusoinnussa niitä ympäröivän maiseman kanssa, koska ne osoittavat
ihmisolentojen läsnäoloa sellaisella seudulla, jossa ei ole merkkiäkään
ihmisasumuksista.

Kysymyksessä olevat esineet ovat helposti tunnettavissa -- pitkänkin
matkan päästä. Ne ovat vankkureita; ja kutakin niistä peittää
lumivalkeasta "osnaburghilaisesta" valmistettu, pyöreälakinen teltta.

Näitä on kymmenen -- tuskin riittävästi kauppamiesten karavaaniksi
tai edes "hallituksen kulkueeksi". Todennäköisemmin ne ovat jonkun
sellaisen siirtolaisen yksityisomaisuutta, joka on noussut maihin
rannikolla ja taivaltaa nyt jollekin Leonan varrelle viime aikoina
muodostetulle asutuspaikalle.

Niiden hitaasti edetessä savannilla saattaisi tuskin erottaa niiden
liikkuvan muusta kuin siitä, millainen keskinäinen asema niillä on
marssijärjestyksessä, pitkässä, tiiviissä jonossa.

Vankkurien väleissä olevat tummat ruhot ilmaisevat vetojuhtien olevan
valjaissa, ja niiden etenemisestä ovat todistuksena _siestaltaan_,
keskipäiväiseltä levoltaan, säikähtynyt, pakeneva antilooppi ja
pitkäkoipinen kuovi, joka kirkuen kohoaa ilmaan ruohikosta -- sekä
lintu että eläin kummeksivat noita outoja _behemoteja_, jotka täten
tunkeutuvat heidän aavikkoalueelleen.

Preerian muissa osissa ei ole havaittavissa minkäänlaista liikettä
-- ei lintua eikä nelijalkaista. Tähän aikaan päivästä ovat kaikki
troopilliset eläimet horroksissa tai etsivät lepoa siimeksestä;
ainoastaan ihminen on liikkeellä joko voitonhimon tai kunnianhimon
kannustamana, välittämättä luonnonlaeista ja uhmaillen auringon kuumaa
paahdetta.

Siten näyttää olevan telttavankkurijonon omistajan laita, joka
keskipäivän ankaran helteen herpaisevasta vaikutuksesta huolimatta
yhäti ponnistelee eteenpäin.

Se, että hän on siirtolainen -- eikä kuulu tavalliseen
siirtolaisluokkaan -- käy ilmi monista seikoista. Kymmenet isot,
pittsburghilaista tekoa olevat vankkurit, joita jokaisia kiskomassa on
kahdeksan tukevarakenteista muulia; niiden monenlainen sisältö: runsaat
muonavarat, kalliit huonekalut, jopa ylellisyystavarat, elävä omaisuus,
nimittäin mustaihoiset naiset ja lapset; musta- ja keltaihoiset
käskyläiset, jotka astelevat ryhmissä jonon kupeilla tai raahustavat
helläjalkaisina sen jäljessä; etunenässä olevat kevyet matkavaunut,
joita vetää valjakko sileäkarvaisia kentuckylaisia muuleja ja ohjaa
mustaihoinen, liveriasussaan hikoileva kuski; kaikki se kertoo, ettei
tässä ole köyhä, pohjoisvaltioista lähtenyt siirtolainen etsimässä
itselleen uutta kotia, vaan rikas etelävaltiolainen, joka on jo ostanut
maatilan ja on nyt matkalla ottamaan sen haltuunsa.

Ja sellainen matkueen tarina onkin. Sen omistaa tilanomistaja, joka on
noussut maihin Indianolassa Matagordan lahden rannalla ja matkustaa nyt
maitse määräpaikkaansa.

Sitä saattavassa seurueessa, joka tavallisesti ratsastaa sen
etunenässä, on itse tilanomistaja -- Woodley Poindexter -- kookas,
laiha, viisikymmenvuotias mies, jonka iho on tummahko ja kasvot
ylpeän ja ankaran näköiset. Hänen pukunsa on yksinkertainen, vaikka
ei suinkaan halpahintainen; hänen yllänsä on väljä, alpakkakankainen
nuttu, mustat silkkiliivit ja nankini-kankaiset housut. Mitä
hienoimmasta liinavaatteesta valmistetun paidan poimut näkyvät
liivien aukosta -- ja kaula-aukko on reunustettu mustalla nauhalla;
jalustimissa lepäävät kengät ovat parasta, parkittua nahkaa. Hänen
kasvojaan varjostaa leveälierinen leghorn-hattu.

Hänen rinnallaan ratsastaa kaksi miestä -- toinen hänen oikealla,
toinen vasemmalla puolellaan -- tuskin kaksikymmenvuotias nuorukainen
ja kuusi tai seitsemän vuotta häntä vanhempi nuori mies. Edellinen on
omistajan poika -- nuorukainen, jonka avoimet, hilpeät piirteet eivät
ole ainoastaan hänen isänsä ankaran ulkonäön, vaan myöskin toisella
puolella ratsastavan miehen, hänen serkkunsa, jonkun verran synkkien
kasvojen vastakohta.

Nuorukaisen yllä on taivaanvärisestä pumpulikankaasta valmistettu
ranskalainen pusero ja samasta aineesta tehdyt housut, perin sovelias
asu käytettäväksi eteläisessä ilmastossa ja myöskin hyvin pukeva päässä
olevan panamahatun täydentämänä.

Hänen serkkunsa, entisen vapaaehtoisen sotaväen upseerin, tummansininen
verkapuku jäljittelee sotilaallista arkiasua, ja hänen päässänsä on sen
mukainen kenttälakki.

Läheisyydessä ratsastaa vielä yksi mies, joka ansaitsee kuvaamisen
ainoastaan sen vuoksi, että hänellä on valkea iho -- joka ei siitä
huolimatta ole valkea. Hänen karkeammat piirteensä, halvempi asunsa
ja ruskea ruoska, jota hän pitelee oikeassa kädessään ja heiluttelee
ilmeisen taitavasti, osoittavat hänen olevan päällysmiehen --
karavaanin lisäkkeenä olevien mustaihoisten jalkamiesten piiskurin.

Matkavaunuissa, _carriolessa_ -- eräänlaisessa jerseyläisten vaunujen
ja puolikääsien välimuodossa -- istuu kaksi henkilöä. Toinen on mitä
valkoihoisin, nuori hienoston nainen; toinen on mitä mustapintaisin
tyttö. Edellinen on Woodley Poindexterin tytär -- hänen ainoa
tyttärensä. Tummaihoinen tyttö on nuoren naisen palvelijatar.

Siirtolaisseurue on Mississippin "rannikolta", Louisianasta.
Tilanomistaja itse ei ole sen valtion syntyperäinen asukas -- toisin
sanoen kreoli; mutta se tyyppi ilmenee hänen poikansa piirteistä --
ja vieläkin paremmin niistä ihanista kasvoista, jotka silloin tällöin
näkyvät vaununverhojen lomitse ja joiden hienot piirteet todistavat
niiden omistajan polveutuvan niistä taatuista neidoista -- _filles à la
cassetteista_ -- jotka yli sata vuotta sitten tulivat Atlantin poikki
mukanaan todistukset hyveellisyydestään -- _korurasiassa!_

Woodley Poindexter on sokerin suurviljelijä etelävaltioista, luokkansa
ylhäisimpiä ja ylpeimpiä ja tuhlaavaisimpia ylimyksellisessä
vieraanvaraisuudessaan; siitä välttämättömyys luopua Mississippin
rannalla olleesta kodista ja pakko siirtyä "penaatteineen" --
harvalukuisine jäljellä olevine neekereineen -- luoteisen Teksasin
erämaihin.

       *       *       *       *       *

Aurinko on puolipäiväpiirissä ja melkein zenitissä. Matkamiehet
polkevat omaa varjoaan. Ylettömän helteen herpaisemina valkoihoiset
ratsastajat istuvat äänettöminä satulassaan. Jopa tummapintaiset
jalkamiehetkin, joihin kuumuuden vaikutus ei yhtä helposti pysty, ovat
lopettaneet suulaan lavertelunsa ja tulla laahustavat ryhmin vaunujen
jäljessä.

Äänettömyyttä -- juhlallista kuin hautajaissaatossa -- häiritsevät
ainoastaan silloin tällöin ruoskansiiman pistoolimainen pamahdus tai
äänekäs "vuu-haa", joka syvän baritonäänisenä pääsee jonkun tumman
kuskin paksuilta huulilta.

Jono liikkuu hitaasti eteenpäin, ikäänkuin tunnustellen tietänsä.
Varsinaista tietä ei ole. Suuntaa osoittavat ainoastaan joidenkuiden
aikaisemmin täällä kulkeneiden ajoneuvojen pyöränjäljet -- jotka ovat
parhaiksi näkyvissä, koska pyörät ovat musertaneet kuivuneen heinän
korsia.

Verkkaisesta etenemisestä huolimatta juhdat panevat parastaan.
Tilanomistaja itse luulee olevansa vähemmän kuin kahdenkymmenen
englanninpenikulman päässä määräpaikasta. Hän toivoo ennättävänsä
perille ennen yön tuloa; juuri sentähden on taivaltamista pitkitetty
keskipäiväisessä helteessäkin.

Odottamatta päällysmies antoi juhtien ohjaajille merkin seisahtua; hän
oli ratsastanut satakunta metriä muiden edellä, ja hänen nähtiin äkkiä
pysähtyvän -- ikäänkuin tielle olisi sattunut joku este.

Hän ratsastaa ravia takaisin jonoa kohti. Hänen eleensä osoittavat,
että jotakin on vialla. Mitähän se on?

On ollut paljon puhetta intiaaneista -- siitä mahdollisuudesta, että
heitä kohdattaisiin tällä suunnalla.

Saattaisiko olla kysymys punanahkaisista rosvoista? Tuskin --
päällysmiehen eleistä ei kuvastu varsinaista levottomuutta.

"Mitä nyt, herra Sansom?" tiedusti tilanomistaja miehen ehdittyä heidän
luoksensa.

"Ruoho on palanutta. Preeria on ollut tulessa."

"_Ollut_ tulessa! Onko se tulessa _nyt_?" kysyi vankkureiden omistaja
hätäisesti, luoden huolestuneen silmäyksen matkavaunuihin. "Missä? En
näe ensinkään savua."

"Ei, sir -- ei", änkytti päällysmies, käsittäen aiheuttaneensa
tarpeetonta levottomuutta. "En sanonut sen olevan tulessa nyt, vaan
että se on ollut, ja koko maa on musta kuin patakymppi."

"No, pyh! Entä sitten? Meidän on kai yhtä turvallista samota mustalla
kuin vihreälläkin preerialla?"

"Kuinka joutavaa on teidän, Josh Sansom, nostaa moinen häly
tyhjänpäiten -- säikäyttää ihmisiä mielettömiksi! Hei, siellä, te
neekerit! Antakaa juhdillenne piiskaa ja pankaa jono liikkeelle!
Ruoskaa -- ruoskaa!"

"Mutta, kapteeni Calhoun", huomautti Sansom vastaukseksi
herrasmiehelle, joka oli nuhdellut häntä näin kainosti, "miten löydämme
tien?"

"Löydämme tien! Mitä te oikein houritte? Emmehän ole eksyneet tieltä --
vai olemmeko?"

"Pelkään kuitenkin meidän eksyvän. Pyöränjälkiä ei enää näy. Ne ovat
palaneet olemattomiksi ruohon mukana."

"Mitäpä siitä väliä? Osannemme toki samota korventuneen preeriatilkun
poikki ilman pyöränjälkiä tienviittoinamme? Löydämme ne uudelleen
toiselta laidalta."

"Ni-in", vastasi naivisti päällysmies, joka tosin oli kaakkoisista
seuduista peräisin, mutta käynyt kyllin kaukana lännessä oppiakseen
jonkun verran tuntemaan rajalaiselämää, "jos on toista laitaa. En
erottanut sitä satulasta -- en merkkiäkään siitä."

"Liikkeelle, neekerit! Liikkeelle!" karjaisi Calhoun kiinnittämättä
huomiota toisen sanoihin ja kannusti ratsuaan eteenpäin osoittaakseen,
että hänen määräystään piti totella.

Valjakot hoputetaan taaskin liikkeelle; mutta niiden saavuttua palaneen
alueen laitaan ne taaskin seisautetaan ilman kenenkään määräystä.

Ratsailla istuvat valkoihoiset kokoontuvat neuvottelemaan. Se on
tarpeellista; siitä ovat kaikki selvillä luotuaan silmäyksen edessään
olevaan maahan.

Niin kauas kuin silmä kantaa on maisema samanväristä -- mustaa kuin
hornan kita. Ei ole missään vihreätä -- ei ainoatakaan ruohonlehteä --
ei kortta, ei heinätupsua!

On kesäpäivänseisauksen jälkeinen aika. Ruohokasvien kuivuneet korret
ja preeriakukkien varret ovat kaikki murenneet tuhkaksi tuhoavan tulen
niitä nuoleskellessa.

Edessä -- oikealla ja vasemmalla -- niin kauaksi kuin silmä suinkin
erottaa, ulottuu lohduton näky. Sen yläpuolella on kirkkaan sininen
taivas muuttunut tummemman siniseksi; vaikka aurinko ei olekaan
pilvessä, näyttää se pikemminkin murjottavan kuin paistavan --
ikäänkuin siihen olisi vaikuttanut maan synkeä näkö.

Päällysmies on esittänyt asianlaidan oikein -- näkyvissä ei ole
minkäänlaisia jälkiä. Kuivuneessa ruohikossa riehuneen tulen vaikutus
on hävittänyt pyörien uurteet, jotka siihen saakka olivat osoittaneet
tietä.

"Mitä meidän pitää tehdä?"

Tilanomistaja itse lausui tämän kysymyksen, ja hänen sävynsä ilmaisi
hänen rohkeutensa horjuvan.

"Mitä tehdä, Woodley-eno! Mitäpä muuta kuin samota edelleen? Joen
täytyy olla tuolla toisella laidalla! Jollemme osu kahlauspaikalle,
vaan puolisen penikulmaa siitä syrjään, sopii meidän kulkea sen rantaa
myöten ylös- tai alaspäin, miten asia vaatii."

"Mutta, Cassius, jos eksyisimme?"

"Emme voi eksyä. Tätä on kai vain läikkä? Jos hieman harhaudummekin,
täytyy meidän joutua pois palaneelta alueelta -- laidalle tai toiselle."

"No niin, sisarenpoikani, sinä tiedät sen parhaiten; saat olla
oppaanamme."

"Ole huoleti, eno! Olen suoriutunut pahemmistakin pinteistä kuin tämä
on. Alkakaa ajaa, neekerit! Tulkaa suoraan minun jäljessäni!"

Luotuaan pöyhkeilevän silmäyksen matkavaunuja kohti -- joiden verhojen
lomitse näkyvät kauniit, levottomuuden hieman synkistämät kasvot --
entinen vapaaehtoisten joukkojen upseeri kannustaa ratsuaan ja lähtee
eteenpäin itsevarman näköisenä.

Ruoskansiimojen viuhinaa seuraa kahdeksankymmenen muulin jalantöminä,
johon sekaantuu akselinnavoissa pyörivien pyörien natina. Vankkurijono
on jälleen liikkeellä.

Muulit astelevat hyvin virkeästi. Musta maanpinta, niistä
oudonnäköinen, kiihoittaa niitä liikkumaan pirteämmin -- pannen ne
nostamaan kavionsa heti niiden kosketettua maata. Nuoremmat eläimet
näyttävät pelokkailta -- korskuvat edetessään.

Ajan mittaan niiden pelko rauhoittuu, ja ottaen esimerkkiä vanhemmista
kumppaneistaan ne ponnistelevat eteenpäin yhtä tasaisesti kuin ennenkin.

Samotaan runsaasti englanninpenikulma näennäisesti suoraan suuntaan
lähtökohdasta. Pysähdytään. Se tapahtuu oppaaksi tarjoutuneen miehen
määräyksestä. Hän on seisauttanut ratsunsa ja istuu satulassaan eikä
enää näytä yhtä varmalta kuin aikaisemmin. Hän on nähtävästi ymmällä
suunnasta.

Maisemassa -- jos siitä sopii käyttää sellaista nimitystä -- on
tapahtunut muutos, mutta ei parempaan päin. Se on yhäti yhtä musta kuin
ennenkin taivaanrantaan saakka. Mutta sen pinta ei ole enää tasainen,
vaan _aaltoileva_. Siinä on harjuja -- loivan aaltomaisia -- ja niiden
välissä laaksoja. Ne eivät ole tyyten puuttomia -- vaikka näkyvissä
ei olekaan mitään sellaista, mitä voisi sanoa puuksi. Siellä oli
ollut niitä ennen kulovalkeaa -- _algarobioita, mézquitejä_ ja muita
akaasia-suvun puita ja pensaita -- yksinäisinä ja lehtoina. Niiden
ohuet, parijakoiset lehdet olivat palaneet kuin pellava tulessa. Niiden
olemassaoloa todistavat vain kärventyneet rungot ja mustuneet oksat.

"Oletko eksynyt suunnasta, sisarenpoikani?" virkkoi tilanomistaja
ratsastettuaan ripeästi hänen luoksensa.

"En, eno, en vielä. Pysähdyin vain tähyilemään. Sen täytyy olla tässä
suunnassa -- tuota laaksoa pitkin. Käsketään ajaa edelleen. Suuntamme
on hyvä -- menen siitä vastuuseen."

Taaskin liikkeellä -- alaspäin vierua -- sitten pitkin laaksoa --
senjälkeen kohotaan toisella harjanteelle vievää rinnettä -- ja sitten
seisahdutaan toisen kerran sen laelle.

"Oletko eksynyt tieltä, Cash?" lausui tilanomistaja, tullen hänen
luoksensa ja uudistaen äskeisen huomautuksensa.

"Pahus vieköön, luulenpa niin käyneen, eno!" vastasi sisarenpoika,
eikä hänen epäilystä uhkuva sävynsä ollut kovin kunnioittava. "Kuka
tulimmainen osaisikaan pois tällaisesta tuhkakuopasta? Ei, ei!" jatkoi
hän haluamatta paljastaa hämminkiään vaunujen saapuessa läheisyyteen.
"Nyt oivallan. Olemme oikeilla jäljillä vielä. Joen täytyy olla tuolla
päin. Eteenpäin!"

Opas lähtee edelleen ilmeisen epävarmana. Häntä seuraavat tummat
muulinajajat, jotka tylsyydestään huolimatta huomaavat joitakuita
horjumisen merkkejä. He havaitsevat, etteivät he enää etene
suoraviivaisesti, vaan mutkittelevat viidakkojen lomitse ja niiden
välissä olevien aukeamien halki.

Kaikki ovat mielissään kuullessaan johtajan luikkauksen, joka
ilmaisee itsevarmuuden palanneen. Sen vastaukseksi kuuluu yleistä
ruoskansiimojen pauketta ja iloisia huudahduksia.

Taaskin he ohjaavat valjakoltaan kuljetulla tiellä -- jota myöten on
ennen heitä täytynyt kymmenkuntien pyörillä varustettujen ajoneuvojen
mennä. Eikä se ole voinut tapahtua paljoa aikaisemmin; pyöränjäljet
ovat tuoreita -- eläinten kavionjäljet näyttävät korkeintaan tuntia
aikaisemmin syntyneiltä. Palaneella preerialla on täytynyt liikkua
vankkurijonon, hyvin samanlaisen kuin heidän jononsa on!

Kuten hekin on se voinut olla matkalla ainoastaan Leonaa kohti; kenties
se on joku hallituksen lähettämä, Fort Ingeen pyrkivä saattue? Siinä
tapauksessa heidän pitää vain pysytellä sen jäljillä. Linnoitus on
heidän tiensä varrella -- ainoastaan vähän matkaa kauempana kuin heidän
määräpaikkansa.

Ei mikään voisi olla suotuisampaa. Opas, joka on tähän saakka ollut
ymmällä -- vaikka ei olekaan sitä tunnustanut -- vapautuu heti kaikesta
levottomuudesta ja komentaa jonon uudelleen liikkeelle, osoittaen
taaskin itserakasta varmuutta.

Vankkurinjälkiä seurataan runsas englanninpenikulma -- ei suoraan
suuntaan, vaan kiemurrellen luurankomaisten metsiköiden välitse.
Cassius Calhounin piirteet, joilla jonkun aikaa on väikkynyt varmuuden
ilme, alkavat vähitellen synkistyä. Niistä kuvastuu mitä syvintä
masentumista hänen huomattuaan, että ne neljäviidettä pyörän painamaa
uraa, joita hän noudattaa, ovat kymmenien pittsburghilaisvankkurien
ja yksien vaunujen tekemät -- niiden samojen, jotka nyt tulevat
hänen jäljessään ja joiden seurassa hän on taivaltanut _koko matkan
Matagordan lahdelta saakka!_




TOINEN LUKU

Lasson jälki


Epäilemättä Woodley Poindexterin vankkurit samosivat samalla paikalla,
johon niiden pyörien kiskot olivat jo aikaisemmin painaneet jälkensä.

"Omat jälkemme!" jupisi Calhoun tehtyään sen havainnon, lisäten karkean
kirouksen, seisauttaessaan ratsunsa.

"Omat jälkemme! Mitä sinä tarkoitat, Cassius? Et kai väitä meidän
matkanneen --"

"Omia jälkiämme myöten. Sitä väitän, eno, juuri sitä. Meidän on
täytynyt tehdä täydellinen kierros. Katsohan! Tuossa on juuri
minun hevoseni takajalan jälki; siitä on puoli kenkää poissa; ja
tuossa ovat neekerien jalanjäljet. Sitäpaitsi tunnen maaston.
Tuossa on sama kunnas, jolta laskeuduimme lähdettyämme viimeiseltä
pysähtymispaikaltamme. Kirotun huono onni! Olemme ponnistelleet pari
penikulmaa eteenpäin ihan tyhjän päiten."

Puhujan kasvoista ei nyt enää kuvastu ainoastaan hämmennyksen ilme. Se
on äitynyt harmiksi, ja siihen sekaantuu häpeätä. Juuri hänen tähtensä
ei matkueella ole varsinaista opasta. Heidän Indianolassa pestaamansa
opas oli saattanut heitä viimeiseen leiripaikkaan saakka. Entisen
vapaaehtoisten kapteenin äreyden johdosta sukeutuneen kinan vuoksi mies
oli siellä pyytänyt eroa ja lähtenyt takaisin.

Tämän tähden -- ja myöskin sen johdosta, että hän oli sopimattomaan
aikaan osoittanut varmasti uskovansa pystyvänsä opastamaan seuruetta
-- tilanomistajan sisarenpoikaa nyt kiusaa häpeän tunne. Hän tuntee
sen kirpeästi vaunujen lähestyessä ja kauniiden silmien nähdessä hänen
kärsimänsä tappion.

Poindexter ei uudista kysymystään. Se, että ollaan eksyksissä,
on kaikista ilmeisen selvä seikka. Jopa paljasjalkaiset tai
paksuanturaisilla kengillä varustetut jalkamiehetkin ovat tunteneet
pitkäkantaisten jalkojensa jäljet ja havainneet toista kertaa
polkevansa samaa kohtaa.

Kaikki pysähtyvät, ja senjälkeen valkoihoiset keskustelevat
kiihtyneesti keskenään. Tilanne on vakava; tilanomistajakin uskoo niin.
Hän ei voi sinä päivänä ennättää määräpaikkaansa -- kuten hän oli
päättänyt.

Se on vähäisin kovan onnen kolahdus, mitä heille saattaa sattua. On
muitakin mahdollisia ja todennäköisiä. Palaneella aavikolla väijyy
vaaroja. Heidän saattaa olla pakko viettää yönsä siellä saamatta vettä
eläimilleen. Kenties vielä toinen päivä ja yö -- ja pitempikin aika --
kuka saattaa arvata, kuinka kauan?

Miten he löytävät tiensä? Aurinko alkaa laskeutua, vaikka se onkin
vielä liian korkealla taivaalla osoittaakseen painumissuuntaansa.
Vartoamalla vähän aikaa he ehkä pääsevät selville ilmansuunnista.

Mutta mitä se hyödyttäisi? Idän, lännen, pohjoisen ja etelän
tietämisestä ei olisi heille mitään hyötyä nyt; he eivät tiedä, mihin
suuntaan heidän pitäisi samota.

Calhoun on käynyt varovaiseksi. Enää hän ei tarjoudu neuvomaan tietä.
Häntä epäilyttää opastamiskokeen uudistaminen -- niin ilmeisen ja
häpeällisen epäonnistumisen jälkeen.

Kymmenen minuuttia kestänyt pohdinta ei vie mihinkään tulokseen. Ei
kukaan osaa ehdottaa toteutettavissa olevaa toimintasuunnitelmaa. Ei
kukaan käsitä, miten he pelastuisivat tämän tumman aavikon syleilystä,
joka ei näytä sumentavan ainoastaan aurinkoa ja taivasta, vaan myöskin
kaikkien sen rajojen sisäpuolelle tulevien ihmisten kasvot.

Parvi mustia korppikotkia näkyy leijailevan kaukana. Ne tulevat yhä
lähemmäksi. Jotkut niistä laskeutuvat maahan -- toiset liitelevät
eksyneiden matkamiesten kohdalla. Onko lintujen käyttäytyminen
enteellistä?

Vielä kymmenen minuuttia kulutetaan siveellisessä ja ruumiillisessa
synkkyydessä. Ikäänkuin taivaan suopeasta käskystä tempaa sitten
toiveikkuus taasen valtikan. Entä syy? Karavaania kohti lähestyvä
ratsastaja!

Odottamaton näky; kukapa olisi aavistanut näkevänsä ihmisolentoa
tällaisessa paikassa? Kaikkien silmät alkavat samanaikaisesti säihkyä
riemusta, ikäänkuin he olisivat ratsastajan tulossa nähneet pelastajan
saapumisen!

"Hän tulee tähän suuntaan, eikö tulekin?" tiedusti tilanomistaja, joka
tuskin uskoi pettävää näköään.

"Kyllä, isä, niin suoraan kuin hän osaa ratsastaa", vakuutti Henry,
ottaen hatun päästänsä ja heiluttaen sitä korkealla ilmassa, mihin
temppuun liittyi luikkaus, jonka tarkoituksena oli herättää ratsastajan
huomiota.

Merkki oli tarpeeton. Tuntematon oli jo huomannut seisahtuneet
vankkurit, ja ratsastettuaan heitä kohti täyttä neliä hän pian ennätti
kuulomatkan päähän.

Hän ei pysäyttänyt ratsuaan, ennenkuin oli sivuuttanut jonon ja ehtinyt
tilanomistajan ja hänen seurueensa luokse.

"Meksikolainen!" kuiskasi Henry, tehden johtopäätöksensä ratsastajan
asusta.

"Sitä parempi", vastasi Poindexter samanlaiseen äänensävyyn. "Sitä
todennäköisemmin hän tuntee tien."

"Hänessä ei ole rahtuakaan meksikolaista", mutisi Calhoun, "varuksia
lukuunottamatta. Pian saan siitä selon. _Buenos dias, cavallero. Está
V. Mexicano_?" (Hyvää päivää, herra! Oletteko meksikolainen?)

"En totisesti", vastasi muukalainen, hymyillen paheksuvasti. "En
missään nimessä. Osaan puhua teille espanjankieltä, jos niin mieluummin
haluatte; mutta varmastikin ymmärrätte minua paremmin, jos puhun
englantia, joka otaksuttavasti on äidinkielenne?"

Epäillen puhuneensa huonoa espanjankieltä tai ääntäneensä sitä huonosti
Calhoun pidättyi vastaamasta.

"Olen _amerikkalainen_, sir", vastasi Poindexter, jonka kansallistunto
hieman pahastui. Senjälkeen hän lisäsi, ikäänkuin peläten loukanneensa
miestä, jolta hän aikoi pyytää palvelusta: "Niin, sir, olemme kaikki
amerikkalaisia -- _eteläisistä valtioista_."

"Sen huomaan seurueestanne." Halveksumisen ilme -- tuskin havaittava --
välähti puhujan kasvoille hänen katseensa suuntautuessa mustaihoisten
joukkueeseen. "Huomaan myöskin teidän olevan tottumattomia matkustamaan
preerialla. Olette eksyksissä?"

"Niin olemme, sir; ja meillä on hyvin vähän toiveita löytää tietämme,
jollemme saa luottaa siihen, että te hyväntahtoisuudessanne opastatte
meitä."

"Se ei vaadi kovinkaan paljoa hyväntahtoisuutta. Ihan sattumalta osuin
jäljillenne ratsastaessani preerian poikki. Oivalsin teidän joutuneen
harhaan ja ratsastin tänne neuvoakseni teidät oikealle suunnalle."

"Teitte kovin ystävällisesti. Olemme hyvin kiitollisia teille, sir.
Nimeni on Poindexter -- olen Woodley Poindexter Louisianasta. Olen
ostanut maatilan Leona-joen varrelta, Fort Ingen läheisyydestä.
Toivoimme saapuvamme sinne ennen yöntuloa. Onko se mahdollista?"

"Sitä ei mikään estä, jos noudatatte niitä ohjeita, jotka teille annan."

Näin sanottuaan muukalainen ratsasti muutamia askelia sivulle ja
näytti tarkastavan seutua -- ikäänkuin määrätäkseen, mihin suuntaan
matkalaisten olisi lähdettävä.

Kun hän oli sijoittunut näkyvälle kohdalle harjun laelle, tarjosivat
hevonen ja mies kuvan, joka olisi kannattanut taitavan käden piirtää.

Ori, sellainen, jollaisella joku arabialainen sheikki olisi saattanut
ratsastaa -- väriltään veriruskea -- leveäkylkinen -- raajat sirot
kuin ruo'on korret ja lapojen ääripiirteet ellipsimäiset, sekä niiden
jatkona uhkea häntä, joka häilyi takana, muistuttaen sateenkaarta; sen
selässä ratsastaja -- nuori, korkeintaan viidenkolmatta ikäinen mies --
jalovartaloinen ja yleväpiirteinen -- yllänsä meksikolaisen _rancheron_
runollisen kaunis asu -- lyhyt, pumpulisamettinen päällysnuttu
-- saumoja pitkin hihnoitetut _calzonerot_ -- lumivalkeasta
harsopalttinasta tehdyt _calzoncillot_ -- puhvelinnahkaiset _botat_,
joiden kannoissa oli vankat kannukset -- vyötäisillä tulipunainen
kreppihuivi -- ja päässä musta, kiiltonahkainen, kuvanauhoilla
koristettu hattu. Kuvitelkaa itsellenne tällaiseen asuun puettua
ratsumiestä istumassa syvässä, maurilaismallisessa, Meksikossa
valmistetussa puusatulassa, jonka muinaistyylisillä kuvioilla
kirjailtu, nahkainen satulaloimi oli samanlainen kuin ne, joilla
_conquistadorit_, espanjalaiset valloittajat, ennen verhosivat
sotaorhejaan; kun kuvittelette sellaista _cavalleroa_, niin saatte
sielunne silmien eteen kuvan siitä henkilöstä, jota tilanomistaja ja
hänen väkensä katselivat.

Matkavaunujen verhojen lomitse häneen luotiin silmäyksiä, joista
kuvastui omituisia tunteita. Ensimmäistä kertaa eläissään Louise
Poindexter näki sellaista, minkä hän siihen saakka oli tuntenut
ainoastaan mielikuvituksessaan -- sankarimaisen miehen. Viimemainittu
olisi saattanut olla ylpeä, jos olisi aavistanut, millaista
mielenkiintoa hänen läheisyytensä herätti nuoren kreolittaren rinnassa.

Hän ei voinut sitä aavistaa eikä aavistanut. Hän ei edes tiennyt mitään
tytön olemassaolostakaan. Hän oli ainoastaan ohimennen vilkaissut
pölyttyneisiin ajoneuvoihin -- kuten voisi katsahtaa osterin karkeaan
kuoreen kuvittelemattakaan, että sen sisällä saattaa kimallella
kallisarvoinen helmi.

"Totta totisesti!" huudahti hän, kääntyen vankkurien omistajaan päin.
"En erota ainoatakaan maamerkkiä, jonka mukaan osaisitte suunnata
matkanne. Siitä huolimatta löydän kyllä itse tien. Teidän pitää mennä
Leonan poikki viisi englanninpenikulmaa linnoituksen alapuolella; ja
koska minun itseni täytyy ratsastaa saman kahlaamon kautta, sopii
teidän noudattaa hevoseni jälkiä. Hyvästi, hyvät herrat!"

Toivotettuaan näin äkkiä jäähyväiset hän painoi kannukset oriinsa
kylkiin ja poistui täyttä neliä.

Odottamaton -- miltei epäkohtelias poistuminen! Niin arvelivat
tilanomistaja ja hänen seuralaisensa.

He eivät ennättäneet lausua siitä huomautuksia, ennenkuin muukalainen
näkyi palaavan heitä kohti!

Kymmenen sekunnin kuluttua hän oli uudelleen heidän luonansa -- ja
kaikki kuuntelivat saadakseen tietää hänen paluunsa syyn.

"Pelkään, ettei hevoseni kavionjäljistä ole teille paljoakaan hyötyä.
Täällä päin on liikkunut _mustangeja_ kulon jälkeen. Ne ovat tehneet
kavionjälkiä tuhansittain. Minun ratsuni on kengitetty; mutta koska te
ette ole tottuneita seuraamaan jälkiä, ette ehkä pysty erottamaan niitä
-- etenkin kun tässä kuivassa tuhkassa kaikki kavionjäljet ovat melkein
samanlaisia."

"Mitä meidän pitää tehdä?" tiedusti tilanomistaja epätoivoisesti.

"Ikävä kyllä, herra Poindexter, minun ei sovi jäädä oppaaksenne; olen
kuljettamassa kiireellistä sanomaa linnoitukseen. Jos _sattuisitte_
häipymään jäljiltäni, pitäkää aurinko paistamassa oikeaan olkapäähänne,
joten varjonne lankeaa vasemmalle puolellenne, tehden noin viidentoista
asteen kulman etenemissuuntanne kanssa! Samotkaa suoraan eteenpäin
noin viisi englanninpenikulmaa! Silloin saatte näkyviinne korkean
puun latvan -- kypressin. Tunnette sen siitä, että sen lehvät ovat
punertavat. Suunnatkaa kulkunne suoraan sitä puuta kohti! Se kasvaa
joen äyräällä; ja kahlaamo on ihan sen läheisyydessä."

Nuori ratsastaja tiukkasi taaskin suitsiaan ja oli lähtemäisillään,
mutta jokin seikka sai hänet viipymään. Se oli loistava silmäpari --
jonka hän vasta silloin havaitsi ja joka tähyili matkavaunujen verhojen
lomitse.

Silmien omistaja oli varjossa; mutta vaunuissa oli valoa riittävästi
osoittamaan niiden olevan erinomaisen viehättävissä kasvoissa.
Sitäpaitsi hän huomasi niiden olevan suunnattuina häneen, ja niiden
ilmeestä, kuten hän kuvitteli, kuvastui mielenkiintoa -- melkeinpä
hellyyttä!

Hän vastasi siihen vaistomaisen ihailun katseella, jota hän vain
kömpelösti koetti salata. Jotta sitä ei erehdyttäisi pitämään
karkeutena, hän pyörähti äkkiä ympäri ja puhutteli taaskin
tilanomistajaa, joka oli juuri lakannut kiittämästä häntä hänen
kohteliaisuutensa johdosta.

"Ansaitsen kovin huonosti kiitoksenne", kuului hänen vastauksensa, "kun
jätän teidät sen mahdollisuuden varaan, että eksytte tieltä. Mutta,
kuten jo mainitsin, aikani on täpärällä."

Sanansaattaja vilkaisi kelloonsa ikäänkuin olisi ollut sangen
vastahakoinen taivaltamaan yksin.

"Olette tuiki ystävällinen, sir", virkkoi Poindexter, "mutta uskon
meidän selviytyvän antamienne ohjeiden avulla. Aurinko varmasti näyttää
meille --"

"Ei; kun nyt katson taivasta, huomaan, ettei se näytä. Pohjoisen
taivaalla on synkkiä pilviä. Tunnin kuluttua saattaa aurinko olla
näkymättömissä; joka tapauksessa se on, ennenkuin saatte kypressin
näkyviinne. Se ei vetele. Kas niin!" jatkoi hän oltuaan tuokion
äänettömänä aatoksissaan. "Minulla on vielä parempi suunnitelma:
_seuratkaa lassoni jälkeä_!"

Puhuessaan hän oli irroittanut nuorakiepun satulansa kaaresta ja
viskannut sen irtonaisen pään maahan -- toisen jäädessä kiinni
satulannupissa olevaan renkaaseen. Kohotettuaan sitten miellyttävästi
hattuaan jäähyväisiksi -- jotka olivat enemmän kuin puolittain
tarkoitetut matkavaunuihin päin -- hän kannusti orittaan ja lähti
taaskin kiitämään preerialle.

Lasso ojentui suoraksi, tiukkaantui hänen ratsunsa lautasten ylitse ja
laahaantui kymmenkunnan metrin pituudelta hänen jäljessään, piirtäen
tuhkaiseen maanpintaan juovan -- ikäänkuin joku hoikka matelija olisi
samonnut tasangolla.

"Perin omituinen miekkonen!" huomautti tilanomistaja heidän seisoessaan
silmäilemässä ratsastajan jälkeen, joka pian katosi tummaan
tomupilveen. "Minun olisi pitänyt tiedustaa hänen nimeään."

"Perin itserakas miekkonen, sanoisin", jupisi Calhoun, joka oli
huomannut muukalaisen vaunuja kohti luoman silmäyksen sekä sen
aiheuttaneen katseen. "Mitä hänen nimeensä tulee, ei se mielestäni
merkitse paljoakaan. Hän ei mahdollisesti ilmaisisi omaa nimeään.
Teksas on täynnä sellaisia öykkäreitä, jotka ottavat tänne päästyään
uuden nimen -- parantaakseen entistään, jollei heillä ole parempaa
syytä."

"No no, serkku Cash", pani nuori Poindexter vastaan, "olet
epäoikeudenmukainen tuota muukalaista kohtaan. Hän näyttää hyvän
kasvatuksen saaneelta -- oikeastaan herrasmieheltä -- kylliksi
arvokkaalta mitä parhaan nimen kantajaksi, väittäisin."

"Herrasmies! Tulimmaisen epätodennäköisesti; tuollaisessa rehentelijän
asussa. En ole vielä koskaan nähnyt sellaista meksikolaisen tapaan
puettua miestä, joka ei ole ollut vintiö. Vintiö hänkin on, siitä olen
varma."

Tämän lyhyen keskustelun aikana näkyi vaunujen kaunis vallitsija
kumartuneena eteenpäin silmäilevän ilmeisen kiinnostuneena hänen
näkyvistään nopeasti loittonevan ratsastajan jälkeen.

Siitä ehkä johtui Calhounin puheessa havaittava purevuus.

"Mikä on hätänä, Loo?" tiedusti hän, ratsastaen vaunujen viereen ja
puhuen niin hiljaa, etteivät muut kuulleet. "Näytät maltittomasti
haluavan päästä eteenpäin? Kenties ratsastaisit mielelläsi tuon
kerskailevan miekkosen matkassa? Ennätät vielä; olen valmis lainaamaan
sinulle hevoseni."

Nuori nainen heittäytyi taaksepäin istuimellaan -- ilmeisesti
pahastuneena sekä sanoista että niiden lausumissävystä. Mutta hänen
pahastumisensa ei purkaantunut otsan rypistykseksi eikä harmistuneeksi
vastaukseksi, vaan piiloutui sellaisen naamion taakse, joka ärsytti sen
aiheuttajaa paljoa pahemmin.

Heleä, kaikuva nauru oli ainoa hänelle suotu vastaus.

"Kas niin! Arvelinkin, että tässä täytyi olla jotakin -- sen nojalla,
miten esiinnyit hänen ollessaan saapuvilla. Näytit siltä kuin olisit
kovin mielelläsi ollut kahdenkeskisessä kohtauksessa tuon komeilevan
lähetin kanssa. Ihastuit hänen koreaan pukuunsa kaiketi? Kauniit
höyhenet tekevät linnun kauniiksi. Hänen ovat lainattuja. Ehkä kiskon
ne pois hänen yltänsä joskus ja niiden mukana jonkun verran niiden
peittämää ihoa."

"Häpeä, Cassius! Sanasi ovat julkeata roskaa!"

"Juuri sinunhan sietäisi ajatella häpeätä, Loo! Sallia ajatustesi
kohdistua tavalliseen kulkuriin -- tuollaiseen naamiopuvussa olevaan
veitikkaan! Hän on epäilemättä linnoituksen upseerien pestaama
kirjeenkantaja."

"Kirjeenkantaja, niinkö luulet? Oi, kuinka soisin saavani sellaisen
postiljoonin tuomia rakkauskirjeitä!"

"Sinun olisi parasta kiiruhtaa ilmaisemaan se hänelle. Ratsuni on
käytettävissäsi."

"Ha, ha, ha! Millaiseksi tyhmeliiniksi osoittaudutkaan! Otaksuhan pilan
vuoksi, että mieleni tekisi tavoittaa tämä preerian kirjeenkantaja! Se
ei kävisi päinsä tuolla sinun uneliaalla oriillasi; ei sinne päinkään!
Hän ratsastaa sellaista vauhtia, että hän olisi ruskoineen poissa
näkyvistä, ennenkuin ennättäisit vaihtaa satulan minua varten. Oi, ei;
hän ei ole minun saavutettavissani, vaikka sitä kuinka haluaisin; ja
_kenties sitä haluaisin_!"

"Varo, ettei isäsi kuule sinun puhelevan tuolla tavoin!"

"Varo sinä, ettei hän kuule _sinun_ puhelevan tuolla tavoin!" tokaisi
nuori nainen, muuttaen nyt vasta sävynsä vakavaksi. "Vaikka olet
serkkuni ja isä pitänee sinua moitteettomana huippumiehenä, en minä
pidä -- en! En ole koskaan sanonut pitäväni - vai olenko?"

Rypistys, joka ilmeisesti johtui jostakin epämieluisesta muistosta, oli
ainoa vastaus tähän kiusoittavaan tiedustukseen.

"Sinä _olet_ serkkuni", jatkoi tyttö, ja hänen sävynsä oli omituisena
vastakohtana hänen aikaisemmin osoittamalleen keveydelle, "mutta et
ole sen enempää -- et sen enempää -- kapteeni Cassius Calhoun! Sinulla
ei ole oikeutta esiintyä neuvonantajanani. On ainoastaan yksi henkilö,
jolta minun on velvollisuus ottaa vastaan neuvoja ja kestää nuhteita.
Pyydän senvuoksi sinua, nuori herra Cash, karttamaan sellaisten
lauseiden toistamista -- kuin ne olivat, joita äsken suvaitsit minulle
lausua. Pysyn omien ajatusteni vallitsijattarena -- ja myöskin tekojeni
määrääjänä -- kunnes olen tavannut sellaisen miehen, joka kykenee niitä
hallitsemaan. Se mies et ole sinä!"

Pidettyään silmiensä leimutessa -- puolittain suuttuneesti, puolittain
halveksivasti -- tämän puheen serkulleen nuori kreolitar heittäytyi
jälleen taaksepäin vaunujen pielusten varaan. Verhojen sulkeutuminen
huomautti entiselle upseerille, ettei keskustelua enää haluttu
pitkittää.

Masentuneena harmistuneelta, viattomalta tytöltä saamastaan
löylytyksestä hän oli perin iloissaan, kun kuuli ajajien äänekkäästi
hoputtavan juhtiaan liikkeelle ja vankkurit alkoivat vieriä mustalla
maaperällä -- joka ei ollut sen mustempi kuin hänen ajatuksensa.




KOLMAS LUKU

Preerian tienviitta


Matkamiehet eivät enää olleet levottomia suuntansa tähden. Käärmemäinen
jälki oli jatkuva ja niin selvä, että lapsikin olisi osannut sitä
seurata.

Se ei edennyt suoraviivaisesti, vaan mutkitteli tiheikköjen lomitse,
poikkeillen silloin tällöin suunnasta sellaisillakin kohdilla, joissa
ei kasvanut puita. Se oli ilmeisesti tehty siinä tarkoituksessa,
ettei vankkureille ja vaunuille sattuisi esteitä, koskapa matkamiehet
huomasivat jokaisen tällaisen mutkan jälkeen maassa pengermän tai
jonkun muun epätasaisuuden.

"Kuinka kovin huomaavainen se nuori mies onkaan!" lausui Poindexter.
"Olen tosiaankin pahoillani siitä, etten kysynyt hänen nimeään. Jos hän
kuuluu linnoituksen väkeen, kohtaamme hänet uudelleen."

"Epäilemättä", yhtyi hänen poikansa. "Toivon meidän kohtaavan hänet."

Varjossa lepäävä tytär kuuli isänsä arvelun samoinkuin veljensä
vastauksenkin. Hän ei hiiskunut mitään, mutta hänen Henryyn luomansa
katse tuntui ilmaisevan hänen sydämensä innokkaasti kannattavan sitä
toivomusta.

Ilostuneena siitä toiveesta, että vaivaloinen matka pian päättyisi
-- kuten myöskin siitä mieluisasta odotuksesta, että hän saisi ennen
auringonlaskua nähdä ostamansa uuden maatilan -- oli tilanomistaja
mitä hilpeimmällä tuulella. Hänen aristokraattinen sydämensä heltyi
tavattoman alentuvaksi kaikkia hänen ympärillään olevia henkilöitä
kohtaan. Hän tarinoi tuttavallisesti päällysmiehensä kanssa, pysähtyi
laskemaan leikkiä "setä" Scipiolle, joka hoippuroi eteenpäin kantapäät
rakoilla, ja rohkaisemaan pienokaistaan kantavaa "täti" Chloeta.

"Ihmeellistä", olisi saattanut huudahtaa joku tarkkailija --
harhaantuneena tällaisen välinäytöksen vuoksi, joita Luciferin
palkoissa olevat kynänpyörittäjät niin liikuttavasti kuvailevat --
"kuinka oivallinen patriarkallinen järjestelmä orjuus sittenkin on!
Siitä huolimatta, mitä olemme puhuneet ja tehneet sen tuhoamiseksi!
Myötätunnon tuhlausta -- pelkkää ihmisystävällistä haihattelua yrittää
tuhota tämä ikivanha rakennelma -- 'ritarillisen' kansakunnan arvokas
kulmakivi! Voi teitä tuhoamiskiihkoilijoita! Minkätähden pidätte
hälinää sitä vastaan? Ettekö käsitä, että joidenkuiden täytyy kärsiä
-- tehdä työtä ja olla puutteessa -- jotta toiset voisivat nauttia
joutilaisuuden ylellisyydestä? Että joidenkuiden täytyy olla orjia,
jotta muut voisivat olla vapaita?"

Tällaisia perusteluja -- jotka saattavat saada koko maailman kyyneliin
-- on viime aikoina liiankin usein esitetty. Voi sitä miestä, joka tuo
niitä julki, ja sitä kansaa, joka kallistaa niille korvansa!

       *       *       *       *       *

Yhtä hyvällä tuulella kuin tilanomistaja olivat hänen seuralaisensakin,
kaikki muut paitsi Calhoun. Se kuvastui hänen mustaihoisten orjiensa
kasvoista, sillä he pitivät häntä onnensa ja kurjuutensa lähteenä ja
jakajana -- kaikkivaltiaana -- Jumalan jälkeen mahtavimpana olentona.
He rakastivat häntä vähemmän kuin Jumalaa ja pelkäsivät häntä enemmän,
vaikka hän ei suinkaan ollut ilkeä isäntä -- nimittäin _muihin
verrattuna_. Hän ei ehdottomasti nauttinut heidän kiduttamisestaan. Hän
näki heidät mielellään hyvin ruokittuina ja puettuina -- heidän ihonsa
kiiltävänä siitä itsestään kihoavasta öljystä. Nämä merkit kertoivat
heidän omistajansa -- hänen itsensä -- tärkeästä merkityksestä. Hän
tyytyi silloin tällöin ruoskittamaan heitä -- mikä oli terveellistä,
kuten hän oli valmis vakuuttamaan; eikä hänen "laumassaan" ollut
ainoassakaan mustassa ihossa merkkejä silpomisesta tai kidutuksesta
-- mikä oli ylpeä kerskaus mississippiläisestä orjanomistajasta ja
mitä useimmat heistä eivät olisi totuudenmukaisesti voineet väittää
itsestään.

Kun omistaja oli niin mallikelpoinen, ei ollut ihmekään, että hilpeys
oli yleinen ja että orjat ottivat osaa isäntänsä riemuun sekä
antautuivat tyydyttämään lörpöttelyhaluaan.

Tämän iloisuuden ei ollut sallittu kestää matkan loppuun saakka. Jonkun
ajan kuluttua se keskeytyi -- ei äkkiä eikä kenenkään siitä nauttivan
tekemän virheen tähden, vaan sellaisten syiden ja olosuhteiden
vaikutuksesta, joita he eivät pystyneet vähääkään hallitsemaan.

Kuten muukalainen oli ennustanut, peittyi aurinko pilviin, ennenkuin
kypressi tuli näkyviin.

Siinä ei ollut mitään levottomuutta herättävää. Lasson jättämä juova
näkyi yhtä selvästi kuin ennenkin, eivätkä he tarvinneet aurinkoa
opastajakseen, mutta sen piiloutumisella oli vastaava synkistävä
vaikutus heidän mielialaansa.

"Saattaisi luulla iltapimeän olevan käsissä", huomautti tilanomistaja,
vetäen esille kultaisen repeteerikellonsa ja katsahtaen sen tauluun.
"Ja kello on kuitenkin vasta kolme! Onni, että se nuori mies on
jättänyt meille noin varman tiennäyttäjän. Ilman häntä olisimme
saattaneet harhailla tällä tuhkakentällä päivänlaskuun saakka, ja
kenties meidän olisi ollut pakko nukkua täällä."

"Musta vuode se olisi ollut", yhtyi Henry leikkisästi puheeseen,
koettaen saada keskustelua hilpeämmäksi. "Uh! Näkisin hyvin ilkeitä
unia, jos minun pitäisi nukkua sellaisella alustalla."

"Niin minäkin", virkkoi hänen sisarensa, työntäen kauniit kasvonsa
näkyviin verhojen lomasta ja silmäillen ympäröivää näkyä. "Varmasti
näkisin unta Tartaruksesta, Plutosta ja Proserpinasta sekä --"

"Hjaa, hjaa, hjaa!" virnisteli kuskipukilla istuva neekeri, jonka
nimeksi oli tilan kirjoihin merkitty _Pluto Poindexter_. "Nuori neiti
näkisi unta _minusta_ keskellä tätä mustaa preeriaa! Jopa jotakin! Sepä
hauska pila -- oikein hauska! Hi, hi, hii!"

"Älkää olko niin varmoja, älkää ensinkään", varoitti hapan
sisarenpoika, joka samassa ratsasti heidän luoksensa ja sekaantui
keskusteluun, "älkää olko kovin varmoja siitä, ettei teidän vielä ole
pakko laittaa vuodettanne tänne! Toivottavasti ei sukeudu sen pahempaa."

"Mitä tarkoitat, Cash?" kysyi hänen enonsa.

"Tarkoitan sitä, että se miekkonen on johtanut meitä harhaan."

"En tahdo väittää varmasti, mutta pahalta näyttää. Olemme samonneet
yli viisi penikulmaa -- kuusi, sanoisin -- mutta missä puu on? Olen
tarkastanut taivaanrantaa, ja silmäni ovat luullakseni yhtä hyvät kuin
useimmilla muillakin, eikä sellaista esinettä ole näkyvissä."

"Mutta minkätähden muukalainen olisi pettänyt meitä?"

"Niin -- minkätähden? Siinäpä se. Syitä saattaa olla useampiakin."

"Esitä meille sitten yksi niistä!" kehoitti hopeinen ääni vaunuista.
"Olemme pelkkänä korvana kuullaksemme!"

"Olet pelkkänä korvana kuullaksesi kaikki, mitä joku muukalainen
sinulle sanoo", vastasi Calhoun ivallisesti. "Jos esittäisin jonkun
syyn, olisit otaksuttavasti kyllin laupias nimittääksesi sitä vääräksi
hälytykseksi!"

"Se riippuu sen laadusta, nuori herra Cassius. Mielestäni sinun
sopisi uskaltaa koetella meitä. Tuskin odotamme väärää hälytystä niin
kokeneelta soturilta ja matkailijalta kuin sinä olet."

Calhoun tunsi pilkan ja olisi otaksuttavasti jättänyt lausumatta
aikomansa ilmoituksen, jollei itse Poindexter olisi sitä vaatinut.

"No, Cassius, selitähän!" pyysi tilanomistaja kunnioittavan käskevästi.
"Olet puhunut kylliksi herättääksesi meissä enemmän kuin uteliaisuutta.
Minkä tähden se nuori mies johtaisi meitä harhaan?"

"No niin, eno", vastasi entinen upseeri, peruuttaen alkuperäistä
syytöstään hiukan, "en ole väittänytkään, että hän sen tekee, vaan että
siltä näyttää".

"Miten niin?"

"No niin, eihän tiedä, mitä saattaa tapahtua. Näillä tasangoilla on
karattu yhtä voimakkaiden ja voimakkaampienkin matkustajaseurueiden
kimppuun kuin meidän on, ryöstetty kaikki -- ihmiset murhattu."

"Voi, armias!" kirkaisi Louise pikemmin teennäisen kuin todellisen
kauhuiseen sävyyn.

"Intiaanien työtä", virkkoi Poindexter.

"Niin -- intiaanien tosiaankin! Joskus lienevät rosvot intiaaneja;
mutta toisinaan he saattavat olla valkoihoisiakin, jotka esittävät
heidän osaansa -- eivätkä aina lienekään meksikolaisia valkoihoisia.
Eihän tarvita muuta kuin vähän ruskeata maalia, jouhinen peruukki,
puolisenkymmentä siihen pistettyä sulkaa ja lisäksi aikamoinen
hälinä. Jos meidät ryöstäisi joukkue _valkoihoisia_ intiaaneja,
ei se olisi ensimmäinen tapaus laatuaan. Melkeinpä puolittain
ansaitsemmekin sellaisen kohtalon -- kun menettelemme näin kokemattoman
taitamattomasti liiaksi luottaessamme tuntemattomaan mieheen."

"Laupias taivas, sisarenpoika! Tämä on vakava syytös. Onko
tarkoituksesi väittää, että sanansaattaja -- jos hän on sellainen --
johtaa meitä -- väijytykseen?"

"Ei, eno; en sitä väitä. Sanon vain, että sellaista on tapahtunut, ja
mahdollista on, että hän _saattaa_ sen tehdä."

"Mutta ei _todennäköistä_", pisti pontevana väliin ääni vaunuista
ivallisen kujeellisesti.

"Ei!" huudahti Henry-nuorukainen, joka oli tosin ratsastanut muutamia
askelia muiden edellä, mutta kuitenkin kuullut keskustelun. "Epäluulosi
ovat epäoikeudenmukaisia, serkku Cassius. Vakuutan, että ne ovat
parjausta. Ja voinpa todistaakin sen. Katsokaahan!"

Nuorukainen oli seisauttanut ratsunsa ja osoitti esinettä, joka oli
sijoitettu näkyvälle paikalle tien oheen ja jota hän oli tarkasti
tähystänyt, ennenkuin puhkesi puhumaan. Se oli korkea pylväskaktus,
jonka mehevä runko ei ollut korventunut tulessa.

Mutta Henry Poindexter ei suunnannut kumppaneittensa huomiota itse
kasviin, vaan sen piikkiin pistettyyn, pieneen, valkeaan, suorakaiteen
muotoiseen levyyn. Ei kukaan sellainen, joka oli perehtynyt
sivistyselämän tapoihin, voinut erehtyä siitä, mikä se oli. Se oli
käyntikortti.

"Kuunnelkaa, mitä siihen on kirjoitettu!" jatkoi nuori mies, ratsastaen
likemmäksi ja lukien ääneen korttiin lyijykynällä kirjoitetun ohjeen.

"_Kypressi näkyvissä_!"

"Missä?" kysyi Poindexter.

"Korttiin on piirretty käsi", vastasi Henry, "jonka sormi osoittaa --
epäilemättä puun suuntaan".

Kaikkien silmät kääntyivät heti siihen ilmansuuntaan, jota kortin
piirros näytti. Jos aurinko olisi paistanut, olisi kypressin saattanut
erottaa ensimmäisellä katsahduksella. Mutta nyt taivas, joka äsken oli
ollut kirkkaan sininen, oli lyijynharmaa, ja vaikka silmää olisi kuinka
pinnistänyt, oli mahdotonta erottaa taivaanrannalla mitään puunlatvaa
muistuttavaa.

"Ei mitään sellaista ole näkyvissä", vakuutti Calhoun, jonka varmuus
alkoi palata ja joka samalla uudisti arvottoman syyttelynsä. "Se on
ainoastaan veruke -- uusi rengas siinä juonisarjassa, jota se vintiö
meille punoo."

"Erehdyt, serkku Cassius", vastasi sama ääni, joka oli niin kovin
inttänyt häntä vastaan. "Katsohan tämän lornetin lävitse! Jollet ole
menettänyt erinomaisten silmiesi näkövoimaa, erotat jotakin, mikä
_hyvin likeisesti muistuttaa puuta_ -- korkeata puuta -- ja lisäksi
kypressiä, jos Louisianan rämeillä on koskaan kasvanut kypressiä."

Calhoun ei alentunut ottamaan teatteritähystintä serkkunsa kädestä. Hän
tiesi sen todistavan hänen olevan väärässä, sillä hän ei voinut olettaa
tytön puhuneen perättömiä.

Poindexter turvautui sen apuun, ja sovitettuaan linssien välin heikon
näkönsä mukaiseksi hän erotti punalehväisen kypressin, joka kohosi
preerian äären yläpuolelle.

"Se on totta", äänsi hän. "Puu on tuolla. Se nuori mies on rehellinen;
olet arvostellut häntä väärin, Cash. Minusta ei olut todennäköistä,
että hän olisi valinnut niin kummallisen suunnitelman pettääkseen
meitä. Hei, herra Sansom! Käskekää kuskejanne lähtemään liikkeelle!"

Haluamatta pitkittää keskustelua sen enempää kuin enää olla toisten
seurassa kannusti Calhoun ilkeästi hevostaan ja lähti ratsastamaan
ravia preerialla.

"Näytähän minulle tuota korttia, Henry!" pyysi Louise, puhuen
veljelleen hillitysti. "Olen utelias näkemään sen piirroksen, josta on
ollut meille niin paljon hyötyä. Ota se irti, veikko! Sillä ei enää ole
mitään tekemistä siellä -- kun kerran olemme saaneet puun näkyviimme."

Lainkaan epäilemättä, mistä hänen sisarensa pyyntö johtui, Henry
noudatti sitä. Irroitettuaan pahvipalasen piikistä hän sysäsi sen tytön
syliin.

"_Maurice Gerald_!" jupisi nuori kreolitar luettuaan korttiin
kirjoitetun nimen. "Maurice Gerald!" toisti hän, ikäänkuin
ajatuksissaan puhuen jollekulle pistäessään kortin povelleen. "Kuka
lienetkin -- mistä lienetkin tullut -- mihin lienetkin matkalla --
millainen mies lienetkin -- _tästä lähtien yhdistää meitä kohtalon
side!_ Tunnen sen -- tiedän sen -- se on yhtä varmaa kuin se, että
yläpuolellamme kaareutuu taivas. Oi, kuinka alas tuo taivas painuukaan!
Tuleeko minun pitää sitä tämän vielä aavistamattoman kohtalon
vertauskuvana?"




NELJÄS LUKU

Musta pohjoismyrsky


Antauduttuaan tällaisten sibyllamaisten ajatusten valtaan nuori nainen
istui joitakuita sekunteja äänettömänä valkeat kädet ristissä ohimoiden
ympärillä, ikäänkuin koko hänen sielunsa olisi keskittynyt yrittämään
joko selittää menneisyyttä tai ennustaa tulevaisuutta.

Hänen aatoksensa -- mistä ne lienevätkin johtuneet -- eivät olleet
pitkäikäiset. Hän heräsi niistä, kuultuaan ulkoa huudahduksia -- joihin
sekaantui jostakin syystä aiheutuvaa hätääntymistä kuvastavia sanoja.

Hän tunsi veljensä äänen, jonka sävy oli levottomuuden merkki.

"Katsohan, isä! Etkö näe niitä?"

"Missä, Henry -- missä?"

"Tuolla -- vankkurien takana. Näetkö ne nyt?"

"Kyllä näen -- vaikka en osaa sanoa, mitä ne ovat. Ne näyttävät
samanlaisilta kuin -- kuin --" Poindexter aprikoi tuokion. "En
tosiaankaan tiedä, miltä ne näyttävät."

"Vesipatsailta?" huomautti entinen kapteeni, joka nähtyään kummalliset
ilmiöt oli alentunut liittymään matkavaunujen ympärillä olevaan
seurueeseen. "Niitä ne eivät varmastikaan voi olla? Meri on liian
kaukana. En ole milloinkaan kuullut niitä esiintyneen preerialla."

"Ne liikkuvat, mitä ne lienevätkin", huomautti Henry. "Katsokaahan!
Ne lähestyvät toisiaan yhtenään ja taaskin loittonevat toisistaan.
Muutoin niitä saattaisikin erehtyä luulemaan suunnattomiksi, mustiksi
marmoriobeliskeiksi!"

"Lienevätpä ne jättiläisiä tai aaveita", virkkoi Calhoun leikillisesti,
"ne ovat jonkun muun maailman hirviöitä, joiden päähän on pälkähtänyt
lähteä kävelemään tällä kaamealla aavikolla!"

Entisen upseerin täytyi ponnistautua ollakseen leikillinen. Samoin kuin
muitakin vaivasi myöskin häntä rauhattomuuden tunne.

Eikä ihmekään. Pohjoista taivaanrantaa vasten oli äkkiä kohonnut joukko
tummia patsaita -- kaikkiaan kymmenkunta -- jotka eivät muistuttaneet
mitään heidän ennen näkemäänsä. Niiden muoto ei ollut säännöllisesti
patsasmainen, eivätkä ne olleet millään tavoin kiinteitä, vaan
niiden koko, muoto ja paikka muuttuivat yhtenään -- milloin ne
olivat hievahtamatta jonkun aikaa -- milloin lipuivat korventuneella
maanpinnalla luistelevien jättiläisten tavoin -- toisinaan taipuivat
ja kallistelivat toisiaan kohti ja muodostivat mitä haaveellisimpia
kuvioita.

Ei tarvinnut kovinkaan ankarasti pinnistää mielikuvitustaan voidakseen
kuvitella, että muinaisajan titaanit olivat heränneet henkiin Teksasin
preerialla ja karkeloivat nyt huimasti, kemuiltuaan sitä ennen
Bacchuksen seurassa!

Sellaisten ilmiöiden lähestyessä, joita ei ollut aikaisemmin havaittu
-- jotka näyttivät yliluonnollisilta -- joita ei yksikään seurueen
jäsen tuntenut -- oli ihan luonnollista, että ne herättäisivät heissä
kaikissa levottomuutta.

Ja niin asianlaita olikin. Vaaran tuntu tunkeutui jokaisen rintaan.
Kaikkia painoi se usko, että heitä uhkasi joku _preerioilla väijyvä
vaara_.

Koko jono oli komennettu pysähtymään, kun oudot ilmiöt oli ensiksi
huomattu; jalkaisin taivaltavat neekerit ja muulinajajat päästelivät
pelokkaita huudahduksia. Eläimet -- sekä muulit että hevoset -- olivat
vaistomaisesti seisahtuneet; viimemainitut hirnuivat ja vapisivat,
edelliset täyttivät ilman kimeillä kirkaisuillaan.

Ne eivät olleet ainoat äänet. Tummista patsaista kuului käheätä,
sihinämäistä melua, joka muistutti vesiputouksen kohinaa -- ja
ajoittain katkesi jyrinäksi, muistuttaen muskettien rätinää tai
kaukaisen ukkosen jymyä!

Tämä melu kävi vähitellen äänekkäämmäksi ja selvemmäksi. Vaara, mikä se
lieneekään ollut, lähestyi!

Matkamiesten kasvoilla -- eivätkä Calhounin kasvot olleet poikkeuksena
-- kuvastui tyrmistystä. Entinen upseeri ei enää teeskennellyt
huolettomuutta. Kaikkien katseet suuntautuivat synkälle taivaalle ja
mustaan patsasjonoon, joka näytti kiitävän likemmäksi rusentaakseen
heidät!

Tässä tiukassa tilanteessa toi huojennusta vastaiselta suunnalta
kuuluva luikkaus -- sen epäilemättömästi huolekkaasta sävystä
huolimatta.

He pyörähtivät ympäri ja näkivät ratsastajan, joka lasketti täyttä
laukkaa heitä kohti.

Ratsu oli sysimusta; ratsastaja samanvärinen ihan kasvojensa ihoa
myöten. Kaikesta siitä huolimatta hänet tunnettiin siksi muukalaiseksi,
jonka lasson jättämää jälkeä myöten he olivat samonneet.

Naisen havaintokyky on kerkeämpi kuin miehen; ensimmäiseksi hänet tunsi
vaunuissa istuva nuori nainen.

"Eteenpäin!" huusi hän heti äänenkantamiin ehdittyään. "Eteenpäin --
eteenpäin, niin nopeasti kuin suinkin pääsette!"

"Mikä on hätänä?" tiedusti tilanomistaja hämmentyneenä ja levottomana.
"Uhkaako meitä joku vaara?"

"Uhkaa. En aavistanut sitä sivuuttaessani teidät. Vasta joelle
ehdittyäni näin sen varmat merkit."

"Minkä, sir?"

"_Pohjoisen_."

"Tarkoitatteko sen nimistä myrskyä?"

"Juuri sitä."

"En ole koskaan kuullut sanottavan sitä vaaralliseksi", pisti Calhoun
väliin, "muille kuin merellä oleville laivoille. Se on aika kylmä, sen
tiedän, mutta --"

"Saatte tuntea, että se on pahempi kuin kylmä, sir", keskeytti nuori
ratsastaja, "jollette vikkelästi laittaudu pois sen tieltä. Herra
Poindexter", jatkoi hän, kääntyen tilanomistajan puoleen ja puhuen
ponnekkaan maltittomasti, "vakuutan teille, että te ja seurueenne
olette vaarassa. Pohjoismyrskyä ei tarvitse aina pelätä; mutta tämä --
katsokaa tuonne! Näettekö nuo mustat patsaat?"

"Olemme kummastelleet -- emme ole tienneet, mitä meidän olisi pitänyt
niistä arvella."

"Ne eivät ole mitään -- ainoastaan myrskyn edeltäjiä. Katsokaa niiden
taakse! Ettekö näe sysimustaa pilveä, joka leviää yli koko taivaan?
Juuri sitä teidän pitää pelätä. En haluaisi tuottaa teille tarpeetonta
levottomuutta; mutta vakuutan teille, että tuossa pimennossa piilee
kuolema! Se on liikkeessä ja tulossa tänne päin. Teillä ei ole mitään
muuta mahdollisuutta päästä pakoon sen kynsistä kuin joutuminen.
Jollette kiiruhda, on liian myöhäistä. Kymmenessä minuutissa se on
kietonut teidät sisäänsä, ja sitten -- nopeasti, sir, rukoilen teitä!
Käskekää kuskienne ehättää eteenpäin niin vinhasti kuin suinkin! Taivas
-- itse taivas -- komentaa teitä!"

Tilanomistaja ei mielinytkään kieltäytyä noudattamasta niin
ponnekkaasti esitettyä kehoitusta. Annettiin määräys, että valjakot
piti panna liikkeelle ja että niitä piti ajaa mahdollisimman nopeasti.

Pelko, joka kannusti juhtia samoin kuin niiden ajajiakin, teki ruoskan
käyttämisen tarpeettomaksi.

Matkavaunut ja ratsastajat olivat muiden etunenässä kuten
aikaisemminkin. Muukalainen jättäytyi yksin viimeiseksi -- ikäänkuin
toimiakseen vartiona uhkaavaa vaaraa vastaan.

Tuontuostakin hänen nähtiin seisauttavan ratsunsa ja silmäilevän
taaksensa. Ja joka kerta hänen katseistaan kuvastui kiihtynyttä
huolestumista.

Sen havaittuaan tilanomistaja lähestyi häntä ja puhutteli häntä,
tiedustaen:

"Uhkaako meitä vielä vaara?"

"Ikäväkseni minun täytyy vastata myöntävästi", virkkoi mies. "Toivoin
tuulen puhaltavan toiselle taholle."

"Tuulenko, sir? Eihän tuule lainkaan -- mikäli minä erotan."

"Ei täällä. Mutta tuolla on ulvova myrsky, ja se puhaltaakin tänne
päin -- suoraan. Armias taivas, se lähenee meitä nopeasti! Epäilen,
ennätämmekö pois palaneelta alueelta."

"Mitä on tehtävä?" huudahti tilanomistaja, säikähtäen siitä
ilmoituksesta.

"Panevatko muulinne parastaan?"

"Panevat; niitä ei voisi ajaa tätä nopeammin."

"Silloin pelkään, että _emme ennätä_!"

Lausuessaan tämän synkän arvelun puhuja taaskin käänsi hevosensa
taaksepäin ja istui, tarkastellen pilvenpatsaita, ikäänkuin olisi
arvioinut niiden lähentymisvauhtia.

"Niin, emme ennätä!" äänsi hän, lopettaen äkkiä tarkastelunsa. "Ne
liikkuvat nopeammin kuin me -- paljoa nopeammin. Emme voi toivoakaan
pääsevämme niitä pakoon."

"Hyvä Jumala, sir! Onko vaara niin suuri? Emmekö voi tehdä mitään sitä
välttääksemme?"

Muukalainen ei vastannut mitään heti. Joitakuita sekunteja hän pysyi
äänettömänä ikäänkuin olisi miettinyt -- hänen katseensa ei enää ollut
suunnattu taivaalle, vaan harhaili pitkin vankkureita.

"Eikö meillä ole minkäänlaisia pelastumismahdollisuuksia?" tiukkasi
tilanomistaja suuressa vaarassa olevan ihmisen maltittomaan tapaan.

"Kyllä on!" vastasi ratsastaja iloisesti, ikäänkuin joku toiveikas
ajatus olisi vihdoin johtunut hänen mieleensä. "On mahdollisuus.
En tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin. Emme voi välttää myrskyä
-- vaaran ehkä voimme. Vikkelästi, herra Poindexter! Käskekää
palvelijoittenne kietoa muulienne -- ja myöskin hevostenne -- päät
peitteisiin, sillä muutoin eläimet sokaistuvat ja pillastuvat. Huovat
-- vaipat -- mitkä tahansa kelpaavat. Kun se on tehty, menkööt kaikki
suojaan vankkureihin! Telttojen päät suljettakoon! Huolehdin itse
matkavaunuista."

Luetelmaan nämä määräyksensä -- joita Poindexter päällysmiehen
auttamana kiiruhti panettamaan toimeen -- nuori ratsastaja riensi
täyttä neliä jonon etupäähän.

"Madame", lausui hän niin lempeästi kuin niissä oloissa suinkin
saattoi, "teidän täytyy sulkea vaununverhot joka puolelta. Kuskinne
täytyy päästä vaunuihin -- samoin teidän, hyvät herrat", jatkoi
hän, puhutellen Henryä ja Calhounia, "ja teidän, Sir", lisäsi hän
Poindexterille, joka oli juuri saapunut hänen luokseen. "Siellä on
tilaa kaikille. Sisälle, pyydän! Hetkistäkään hukkaamatta! Muutamien
sekuntien kuluttua myrsky on niskassamme!"

"Entä te, sir?" tiedusti tilanhoitaja, osoittaen mielenkiintoa sitä
miestä kohtaan, joka ponnisteli turvatakseen heitä jotakin vielä
epämääräistä vaaraa vastaan. "Entä te itse?"

"Älkää tuhlatko tuokiotakaan minun tähteni! Minä tiedän, mitä on
tulossa. En ole ensi kertaa sen kanssa tekemisissä. Sisälle -- sisälle,
pian! Teillä ei ole sekuntiakaan liikaa aikaa. Kuulkaahan tuota
vonkunaa! Nopeasti, sillä tomupilvi on heti ympärillämme!"

Tilanomistaja ja hänen poikansa hypähtivät yhtä aikaa maahan ja menivät
suojaan matkavaunuihin.

Calhoun ei suostunut laskeutumaan ratsailta, vaan istui jäykästi
satulassaan. Minkä tähden _hänen_ pitäisi väistää kuviteltua vaaraa,
joka ei säikyttänyt meksikolaisessa asussa olevaa miestä?

Viimemainittu kääntyi toisaalle, samalla käskien päällysmiehen
laittautua likeisimpiin vankkureihin -- mitä käskyä kerkeästi toteltiin
-- ja vasta sitten muukalaisella oli tilaisuutta huolehtia itsestään.

Vikkelästi irroitettuaan _serapénsa_, joka tähän saakka oli ollut
sidottuna hänen satulansa takakappaleeseen, hän kietaisi sen hevosensa
pään ympärille. Vedettyään sitten sen liepeet taaksepäin hän sitoi
sen pussimaisesti eläimen kaulaan. Yhtä vilkkaasti hän irroitti
kiinalaisesta kreppikankaasta valmistetun vyönsä ja kiinnitti sen
sombreronsa ympärille niin, että sen toinen reuna oli kiinni kultaisen
nauhan alla, kun taas toinen riippui lieren alapuolelle -- siten
muodostaen silkkisen naamion hänen kasvojensa suojaksi.

Ennenkuin hän lopullisesti sen sulki, kääntyi hän vielä kerran
vaunuihin päin ja hämmästyksekseen näki Calhounin vielä istuvan
satulassa. Ihmisrakkaus voitti alkavan vastenmielisyyden tunteen.

"Vielä kerran, sir, kehoitan hartaasti teitä menemään sisälle! Jollette
sitä tee, saatte aihetta sitä katua. Kymmenen minuutin kuluttua
saatatte olla vainaja!"

Varoituksen jyrkkä ponnekkuus tehosi. Verivihollisen edessä Cassius
Calhoun ei ollut pelkuri. Mutta nyt lähestyvä vihollinen ei ollut
kuolevainen -- ei miltään kannalta katsottuna. Se alkoi jo näyttää
voimaansa ukkosen tavoin -- ja sen varjot muistuttivat sydänyön
pimeyttä. Kukapa ei olisi tuntenut pelkoa siten itsensä ilmaisevan
vihollisen lähestyessä?

Entinen upseeri ei jaksanut vastustaa maan ja taivaan yhteisiä
varoituksia. Hän heittäytyi satulastaan maahan vastahakoisen näköisesti
-- säilyttääkseen rohkeuden näön -- hän kapusi vaunuihin ja piiloutui
suljettujen verhojen taakse.

       *       *       *       *       *

Kuvaamaan sitä, mitä senjälkeen seurasi, ei kynä pysty. Sitä näkyä ei
nähnyt yksikään silmä, sillä ei kukaan uskaltanut sitä katsella. Jos se
olisikin ollut mahdollista, ei mitään olisi näkynyt. Viisi minuuttia
sen jälkeen, kun muulien päät kiedottiin peitteisiin, oli karavaani
sysimustan pimeyden verhoama.

Kuvailla voidaan ainoastaan alkunäytöstä, sillä matkustajat havaitsivat
yksistään sen. Yksi etunenässä saapuvista tummista patsaista särkyi
törmätessään vankkurien telttoihin. Maahan tuli kuuro mustaa pölyä,
ikäänkuin taivaalta olisi alkanut sataa ruutia! Se oli esimakua siitä,
mitä oli tulossa.

Vähän aikaa oli selkeätä ilmaa -- kuumaa kuin pätsissä. Sitten seurasi
tuulen puuskia ja pyörteitä -- kylmiä kuin jääonkaloista syöksähtäneitä
ja sellaisen melun säestäminä kuin kaikki Aioloksen torvet olisivat
julistaneet myrskyjen kuninkaan saapumista.

Seuraavassa tuokiossa he olivat pohjoismyrskyn syleilyssä; ja
subtroopilliselle tasangolle seisahtunutta vankkurijonoa ympäröi
samanlainen ilma kuin se on, jossa pohjoisen napameren jäävuoret
syntyvät!

Enää ei näkynyt mitään -- ei kuulunut mitään muuta kuin tuulen
ulvontaa tai sen käheätä vonkunaa sen jyskyttäessä vankkuritelttain
seinämiä. Muulit olivat vaistomaisesti kääntyneet takapuoli tuulta
vasten ja seisoivat hievahtamatta paikallaan; eikä telttojen sisällä
juhlallisesti keskustelevien matkustajien ääniä voinut erottaa myrskyn
pauhun vuoksi.

Kaikki aukot oli suljettu, sillä pian havaittiin, että jos pisti
kasvonsa näkyviin suojaavan purjekankaan takaa, oli vaarassa tukehtua.
Ilma oli täynnä tuhkaa, joka oli kohonnut palaneelta tasangolta ja
jonka pyörteinen tuuli oli jauhanut hienoksi, mutta myrkylliseksi
pulveriksi.

Toista tuntia kiiti tämä tuhkapilvi ilmassa, ja yhtä kauan kesti
matkamiesten vankeutta.

Vihdoin ääni, joka puhui vaununverhojen ääressä, ilmoitti, että he
pääsivät vapaiksi.

"Teidän sopii tulla ulkoilmaan", lausui muukalainen, joka oli viskannut
kreppihuivinsa taaksepäin hatunlierensä ylitse. "Teidän täytyy vieläkin
kamppailla myrskyä vastaan. Sitä kestää matkanne loppuun saakka
ja kenties vielä kolme päivää senjälkeenkin. Mutta teillä ei ole
enää mitään pelättävää. Kaikki tuhka on lakaistu pois. Se on mennyt
edellänne, ettekä todennäköisesti saavuta sitä Rio Granden tällä
puolella."

"Sir", aloitti tilanomistaja astuessaan alas vaununaskelmia, "saamme
kiittää teitä --"

"Hengestämme, isä!" huudahti Henry, täydentäen lauseen sopivalla
sanalla. "Toivottavasti, sir, suvaitsette ilmaista meille nimenne."

"_Maurice Gerald_", vastasi muukalainen, "vaikka saatte nähdä, että
minut linnoituksessa paremmin tunnetaan Mustangi-Mauricen nimellä".

"Mustanginpyydystäjä!" jupisi Calhoun halveksivasti, mutta vain
parhaiksi niin äänekkäästi, että Louise sen kuuli.

"Mustanginpyydystäjä!" mietti ylimysmielinen Poindexter, ja hänen
lämmin kiitollisuutensa jäähtyi tuntuvasti.

"Opastukseksi ette enää tarvitse minua ettekä lassoa", jatkoi
villihevosten pyydystäjä. "Kypressi on näkyvissä; samotkaa suoraan sitä
kohti! Mentyänne joen poikki näette linnoituksen lipun. Ennätätte ehkä
vielä määräpaikkaanne ennen iltaa. Minulla ei ole aikaa viipyä, vaan
minun täytyy toivottaa teille jäähyväiset."

Manalan oriilla ratsastava paholainenkaan ei olisi voinut näyttää
pirumaisemmalta kuin mustanginpyydystäjä Maurice näytti erotessaan
toisen kerran tilanomistajasta ja tämän seurueesta.

Mutta ei hänen tuhkainen kuorensa eikä hänen halvan ammattinsa
mainitseminen vähääkään pilannut hänen arvosteluaan erään sellaisen
henkilön mielestä, joka oli jo taipuvainen olemaan hänelle suopea --
Louise Poindexterin mielestä.

Kuultuaan hänen mainitsevan nimensä -- jonka Louise rohkean tekonsa
nojalla jo tiesi -- viimemainittu vain entistä hellemmin hyväili
lumivalkeata rintaansa hankaavaa pahvipalasta, samalla jupisten
itsekseen vienon miettivästi, niin että ainoastaan hän itse kuuli:

"Maurice, mustanginpyydystäjä, nokisesta verhostasi -- vaatimattomasta
esiintymisestäsi huolimatta olet hipaissut kreolineitosen sydäntä.
_Mon Dieu -- mon Dieu! Hän on liiaksi Luciferin näköinen, jotta voisin
halveksia häntä_!"




VIIDES LUKU

Hevosten pyydystäjän koti


Siellä, missä _Rio de Nueces_ (pähkinäjoki) kokoo vetensä sadoista
syrjäpuroista -- juovittaen kartan suurenmoista sukupuuta
muistuttavaksi -- on seutu tavattoman ihanaa. Se on "aaltoilevaa
preeriaa", ja siinä kasvaa siellä täällä tammi- ja pekaaniryhmiä, jotka
vesiuomien rantamilla paikoitellen yhtyvät jatkuviksi lehdoiksi.

Paikoitellen nämä puita kasvavat seudut muuttuvat varsinaiseksi
_chaparraliksi_ -- pikemminkin tiheiköksi kuin metsäksi -- jonka
pääasialliset kasvit ovat erilaiset akaasiat ynnä kopaiva- ja
kreosoottipuut, villit aloet, omituisen muotoiset _Cereus_- ynnä muut
kaktuslajit sekä puumainen _yucca_. Vaikka nämä piikkiset kasvimuodot
ovatkin vastenmielisiä maanviljelijän silmälle -- koska ne ovat
merkkinä maaperän äärimmäisestä hedelmättömyydestä -- tarjoavat ne
viehättävän näyn kasvitieteilijälle tai luonnonihailijalle, erittäinkin
silloin, kun yönkuningatar levittää suunnattomat, vahamaiset kukkansa
tai kun _Fouguiera splendens_ kohottaa ympäröivän pensaikon yläpuolelle
loistavan kukkahuippunsa, joka muistuttaa käärimätöntä, punaista,
pitkin tankoa riippuvaa lippua.

Koko seutu ei kuitenkaan ole tämänluontoinen. On hedelmällisempiäkin
alueita, joiden musta, kalkinpitoinen maaperä antaa ravintoa
korkeampikasvuisille ja tuuheampilehväisille puille. Villit kiinapuut
-- oikeat _sapindalit_ -- pekaanit, jalavat, lehtikuuset ja erilajiset
tammet -- joiden seassa on siellä täällä kypressejä ja saarnipuita
-- muodostavat useita metsikköjä, jotka lehtiensä loistavan,
monivivahduksisen vihreyden ja ryhmiensä alituisesti vaihtelevien
muotojen nojalla ansaitsevat kauniin nimityksen.

Tämän seudun joet ovat kristallinkirkkaita -- ja niissä on ainoastaan
safirinsinisestä taivaasta heijastuva häive. Aurinko, kuu ja tähdet
peittyvät siellä tuskin milloinkaan pilviin. Sairauden pahahenki ei ole
osannut tulla tähän terveelliseen paikkaan; ei mikään kulkutauti viihdy
sen rajojen sisäpuolella.

Näistä eduista huolimatta ei sivistysihminen ole vielä tehnyt sitä
asuinpaikakseen. Sen polkuja tallaavat ainoastaan preerian punaihoiset
rosvot -- lipanot ja comanchit -- ja hekin ainoastaan ratsain ja
ollessaan matkalla hävitysretkilleen Nuecesin alajuoksun tai Leonan
varsille.

Kenties juuri tästä syystä -- vaikka melkein tuntuisi siltä kuin se
johtuisi kauniin ja ihanan rakkaudesta -- ovat luonnon todelliset
lapset, villit eläimet, valinneet tämän seudun suosituksi tyyssijakseen
ja kodikseen. Ei missään muualla Teksasissa hirvi ponnahda niin
usein ruohikosta näkyviin, eikä missään nähdä niin paljon arkoja
antilooppeja. Kaniinit ja niiden jättiläiskokoiset serkut,
muulikaniinit, ovat harvoin poissa näkyvistä, kun taas haisunäätiä,
opossumeja ja omituisia pekareja tavataan tuontuostakin.

Myöskin kaunismuotoisia ja heleävärisiä lintuja on elähdyttämässä
maisemaa. Peltokanoja pyrähtelee lentoon polulta; kuningaskorppikotka
leijailee ilmassa; villi kalkkuna, jättiläiskokoinen, paistattelee
loistavaa kaulustaan pekaanilehdon liepeellä; ja omituinen räätälilintu
-- sivistymättömien eränkävijäin keskuudessa tunnettu "paratiisilinnun"
nimellä -- heiluttelee pitkää, saksimaista pyrstöään akaasian
sulkamaisten lehvien seassa.

Kauniit perhoset levittelevät siipiään lentää lepatellessaan tai
laskeutuneina jonkun kukan terälehdille näyttävät sen osalta.
Suunnattomat mehiläiset (_Meliponae_), samettimaisiin livereihin
puetut, surisevat kukkivien pensaiden seassa, kiistellen
omistusoikeudesta kiitäjäperhosten ja kolibrien kanssa, jotka eivät
ole paljoakaan niitä kookkaampia. Ne eivät ole kaikki vaarattomia,
tämän viehättävän maan asukkaat. Kalkkarokäärme kasvaa täällä isommaksi
kuin missään muussa Pohjois-Amerikan osassa ja piileskelee samoissa
tiheiköissä kuin vieläkin vaarallisempi mokkasinikäärme. Täällä myöskin
tarantella sivaltelee myrkyllisiä pistoksiaan, skorpioni myrkyttää
puremallaan, ja tuhatjalkainen aiheuttaa vain ryömimällä ihon ylitse
kuumeen, joka saattaa koitua tuhoisaksi.

Jokien metsäisillä rantamilla tavataan täplikkäitä oselotteja,
puumia ja niiden voimakkaampia sukulaisia, jaguaareja; nämä seudut
ovat viimemainittujen kissaeläinten maantieteellisen levenemisalueen
pohjoisia rajamaita.

Tiheikön liepeillä väijyskelee laiha teksasilainen susi, yksinäisenä
ja äänettömänä, kun taas sen sukuinen, mutta arempi laji, kajootti,
nähdään laumoin metsästämässä avoimilla tasangoilla.

Samoilla asumasijoilla kuin nämä röyhkeimmät nelijalkaiset eläimet,
majailee eläimistä ylevin ja kaunein -- kenties ylevämpi ja kauniimpi
kuin ihminen -- varmasti paras ihmisen kumppaneista -- hevonen!

Täällä se samoilee esteettömästi -- riippumattomana ihmisen oikuista,
leuka vapaana kuolaimista ja suitsista, eikä sen selkää hankaa kuorma
eikä satula; täällä se saa noudattaa huimaa luontoaan.

Mutta se ei saa täälläkään, mieluisimmilla tyyssijoillaan, aina
olla rauhassa. Ihminen ryhtyy julkeudessaan sitä ahdistamaan ja
kesyttämään, ja täällä sitä etsi, vangitsi ja taltutti _Maurice,
mustanginpyydystäjä_.

       *       *       *       *       *

Alamon, Nuecesin kirkkaimpiin lisäjokiin kuuluvan, varrella oli asumus,
yhtä vaatimaton kuin mikä muu teksasilainen asunto tahansa ja varmasti
yhtä kauniilla paikalla.

Sen seinät oli valmistettu puumaisen yuccan halaistuista rungoista,
jotka oli sijoitettu paaluaitamaisesti maahan, kun taas sen katto oli
saman jättiläiskokoisen liljakasvin pistinmäisistä lehdistä kyhätty.

Pystypalkkien rakoja ei ollut "kitattu" savella -- kuten läntisen
Teksasin majoissa on tavallista -- vaan verhottu hevosennahoilla, jotka
eivät olleet kiinnitetyt rautanauloilla, vaan _pita_ kasvin lehtien
terävillä pääteokasilla.

Joen molemmilla rantajyrkänteillä, jotka olivat vain ylävämmän tasangon
rinteiden reunamia, kasvoi runsaasti majan rakennustarpeita, puumaista
_yuccaa_ ja _magueytä_, muiden niukan kasviston sitkeiden jäsenien
seassa, kun taas alhaalla leviävä hedelmällinen laakso oli tukevien
puiden, etupäässä punaisten silkkiäispuiden, tammien ja pekaanien
peitossa, jotka muodostivat useiden kilometrien pituisen metsän.
Metsäinen alue olikin rajakkain alamaan kanssa, sen puiden latvat
tuskin kohosivat ylätasanteen kaltaan kohdalle.

Metsä ei ollut yhdenjaksoinen. Joen reunamilla oli aukeamia --
pieniä ruohikkoja eli savanneja, joita peitti erittäin ravitseva,
meksikolaisten keskuudessa _graman_ nimellä tunnettu ruoho.

Edellä kuvattu, alkeellinen asunto sijaitsi erään tällaisen,
puoliympyrän muotoisen ruohoaukeaman pohjukassa, ja ruohikko muodosti
luonnollisen pihanurmikon. Ympyränkaaren jänteenä oli joki, kun taas
itse kaarta osoittivat puiden rungot, jotka muistuttivat sarjaa
salomaan Kolosseumin kattoa kannattavia pylväitä.

Maja oli varjossa, hieman taempana metsän laidasta, ikäänkuin sen
paikkaa valittaessa olisi pidetty silmällä sen piiloisuutta. Sitä ei
voinut nähdä muutoin kuin joen äyräällä liikkuva henkilö ja hänkin vain
ollessaan ihan sen kohdalla. Sen karkea tekotapa ja ruskea väri olivat
omiaan tekemään sen vielä vähemmän silmäänpistäväksi.

Talo oli pelkkä koju -- ainoastaan upseerinteltan kokoinen -- ja siinä
oli yksi ainoa aukko, ovi -- jollei oteta huomioon majan toiseen
päähän, pystyssä olevien patsaiden varaan sijoitetun, vähäisen
saviuunin savutorvea. Oviaukossa oli ovi, kevyt puukehys, johon oli
pingoitettu hevosenvuota ja joka riippui samasta vuodasta leikattujen
saranoiden varassa.

Sen takana oli avonainen vaja, jonka yucca-kasvin lehdistä tehtyä
kattoa kannatti kuusi patsasta. Tämän ympärillä oli pieni aitaus, joka
oli muodostettu sitomalla poikkitankoja läheisten puiden väliin.

Vielä tilavampi aitaus, joka käsitti toista tynnyrinalaa metsikköä
ja oli ympäröity samalla tavoin, ulottui majan takapuolelta
jyrkänteelle saakka. Sen nurmikko, lukuisten kavioiden polkema ja
repimä -- paikoitellen kovaksi pinnaksi tallattu -- ilmaisi, mihin
tarkoitukseen sitä käytettiin; se oli _corral_, aitaus villejä hevosia
-- _mustangeja_ varten.

Se oli vielä ilmeisempää sen nojalla, että tässä aitauksessa oli
toistakymmentä tällaista eläintä, joiden mulkoilevat silmät ja
kiihtyneet liikkeet osoittivat, että ne oli äskettäin vangittu ja että
ne olivat kovasti ärtyneitä varjoisaan tarhaansa.

Sisäpuolelta maja näytti aika siistiltä ja mukavalta. Seiniä verhoavat
mustanginnahat, joiden karvapuoli oli sisälle päin, eivät olleet
suinkaan rumia. Sileät, kiiltävät vuodat, eriväriset -- niitä oli
mustia, kastanjanruskeita, lumivalkeita, raudikonvärisiä ja kirjavia --
muodostivat miellyttävän vaihtelevan pinnan; ja niiden järjestäminen
oli ilmeisesti suoritettu koko lailla aistikkaasti.

Kalusto oli mahdollisimman niukka. Siellä oli telttasänkyä jäljittelevä
vuode, pukkien varaan pingoitettu hevosenvuota, pari tuolia ja
karkeatekoinen pöytä, veistämällä muovattu yuccapuun kaistaleista.
Sopessa näkyi olevan vielä toinen makuusija -- jonkunlainen "alunen" --
samasta kaikkeen käytetystä mustanginnahasta.

Majassa oli lisäksi sellaista, mitä olisi kaikkein vähimmin odottanut
näkevänsä sellaisessa paikassa, nimittäin parikymmentä kirjaa sisältävä
hylly sekä kynä, mustetta ja paperia; vielä virui sanomalehti
sälepöydällä.

Lisätodistuksia sivistyksestä, jollei hienostumisesta, olivat iso
nahkainen matkalaukku, kaksipiippuinen pyssy, jonka perässä oli merkki
"Westley Richards", kuvioilla koristettu hopeapikari, metsästystorvi ja
koirapilli.

Lattialla oli muutamia keittiökaluja, enimmäkseen tinasta, ja nurkassa
seisoi iso, vitsakudoksella suojattu pullo, jossa ilmeisesti oli
jotakin Alamon vettä väkevämpää ainetta.

Majan muut tavarat olivat kenties paremmin ympäristön mukaiset. Siellä
oli korkeanuppinen meksikolainen satula, suitset, joiden päitset
oli tehty punotuista jouhista ja joiden ohjakset olivat vastaavan
laatuiset, kaksi tai kolme _vara-serapéta_ sekä joitakuita kappaleita
raakanahkaista hihnaa.

Sellainen oli mustanginpyydystäjän asunnon rakenne -- sellainen sen
ympäristö -- sellainen sen sisäpuoli ja sisältö ottamatta huomioon sen
eläviä asukkaita, joita oli kaksi.

Toisella keskellä lattiaa olevalla tuolilla istui mies, joka ei
saattanut olla mustanginpyydystäjä itse. Hän ei millään tavoin
näyttänyt omistajalta. Häneen oli päinvastoin syöpynyt palvelijan tuntu
-- tavanmukaisen tottelemisen vaikutelma -- niin selvästi, ettei sitä
voinut tulkita väärin.

Niin karkeatekoinen kuin häntä suojaava maja olikin, ei kukaan sen
katon alle astunut ihminen olisi erehtynyt luulemaan häntä sen
isännäksi.

Eipä silti, että hän olisi näyttänyt huonosti puetulta tai ruokitulta
tai että hänen tarpeensa olisivat näyttäneet missään suhteessa huonosti
tyydytetyiltä. Hän oli pyöreä, lihava mies, hänellä oli tuuhea,
porkkananvärinen tukka ja helakan punertava iho, ja hänen yllänsä oli
vankkakankainen puku, puolittain juomuista housukangasta, puolittain
puuvillasamettia. Edellistä olivat polvihousut ja säärystimet;
sametista, aikoinaan pullonvihreästä, nyt ruskeahkoksi haalistuneesta,
taas oli eräänlainen metsästysnuttu, jossa oli avarat rinta- ja
lievetaskut.

Matala, leveälierinen hattu, joka varjosti valpaskatseisia silmiä, oli
kysymyksessä olevan henkilön vaatteuksen täydennyksenä -- jollemme ota
huomioon karkeasta kalikookankaasta tehtyä paitaa, hänen kaulaansa
höllästi sidottua, punaista pumpulihuivia ja hänen jaloissaan olevia
irlantilaisia puukenkiä.

Hänen kansallisuutensa selvillesaamiseksi ei olisi tarvittu
lapikaskenkiä eikä hänen juomuhousujaan. Hänen huulensa, nenänsä,
silmänsä, ilmeensä ja eleensä olivat kaikki epäilemättömästi
irlantilaisia.

Ja jos olisi ollut jonkun verran epäilyksiä, olisivat ne haihtuneet,
kun hän avasi suunsa haastellakseen; ja sen hän silloin tällöin teki,
eikä hänen murrettaan olisi voinut oppia missään muualla kuin Galwayn
kreivikunnassa. Koska hän oli majan ainoa inhimillinen sisällä oleva
asukas, olisi saattanut olettaa hänen puhuvan ainoastaan itsekseen.
Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut. Lieden läheisyyteen sijoitetulla
hevosennahkakappaleella maata kyyhötti koirakumppani, jonka kuono
oli työnnetty tuhkaan ja jonka ulkonäkö ilmaisi sen olevan puhujan
maanmiehen -- tavattoman iso irlantilainen hirvikoira, joka oli sen
näköinen kuin sekin olisi ymmärtänyt connemaralaisen puhelut.

Ymmärsipä se tai ei, sanat olivat sille tarkoitetut, ikäänkuin sen
olisi odotettu käsittävän niistä jokaisen.

"Oi, Tara, jalokiveni", huudahti juomuhousuinen, veljellisesti
tiedustaen koiran mieltä, "etkö sinä toivoisi nyt taaskin olevasi
Ballyballaghissa? Etkö haluaisi olla jälleen vanhan linnan pihalla,
juoksennella siloisilla kivillä ja syödä sisälmyksiä kylliksesi,
niin ettei ainoatakaan kylkiluuta kuultaisi kupeissasi -- kokonaan
toisin kuin nyt -- jolloin saatan laskea ne kaikki? Voi armias,
kuinka mielelläni minä itse ainakin olisin taaskin siellä! Mutta
mahdotonta on aavistaa, milloin nuori isäntämme lähtee takaisin ja
ottaa meidät mukaansa. Mutta älähän huoli, Tara! Hän lähtee piakkoin
asutuille seuduille ja lupasi viedä meidät mukaansa, koira-kuoma;
se on jonkunmoinen lohdutus. Tulimmainen! En itsekään ole käynyt
linnoituksessa yli kolmeen kuukauteen. Ehkäpä tapaan jonkun vanhan
tutun äskettäin saapuneiden irlantilaisten sotilaiden joukosta; ja
kautta sieluni, jos tapaan, niin emmeköhän maista tilkkasta -- eikö
niin, Tara?"

Kuultuaan nimeään mainittavan hirvikoira kohotti päätänsä ja nuuhkaisi,
ikäänkuin olisi vastannut myöntävästi tähän omituiseen kyselyyn.

"Mielelläni ottaisin tilkkasen nytkin", pitkitti puhuja, luoden
himokkaan silmäyksen kudossuojuksiseen pulloon, "kovin kernaasti
ottaisinkin, mutta tuon pullon sisältö alkaa olla kovin vähissä, ja
nuori isäntämme saattaa sitä kaivata. Eikä sitäpaitsi olisi oikein
rehellistä ottaa sitä luvatta -- vai olisiko, Tara?"

Taaskin koira kohotti päätänsä tuhkasta ja aivasti äskeiseen tapaansa.

"Mitä, sehän oli _kyllä_, tuo sinun viimeinen sanasi! Tarkoitatko sitä
nyt? Sanohan, Tara!"

Taaskin koira päästi samanlaisen äänen -- joka näytti johtuvan joko
vähäisestä nuhasta tai siitä, että sen sieraimiin oli tunkeutunut
tuhkaa.

"'Kyllä' taaskin? Totisesti tuo mykkä olento tarkoittaa juuri sitä!
Älä houkuttele minua kiusaukseen, sinä vanha varas! Ei -- ei; en
tahdo kajota wiskyyn. Hellitän vain pullon korkkia ja haistan sitä
vähän. Isäntä ei varmastikaan tiedä mitään siitä eikä välittäisi, jos
tietäisikin! Haisteleminen ei voi mitenkään vahingoittaa juomaa."

Haastelunsa loppuosan aikana puhuja oli noussut istuimeltaan ja
lähestynyt sitä nurkkaa, jossa astia oli.

Hänen aikomuksensa väitetystä viattomuudesta huolimatta ilmaisivat
hänen hiipimisliikkeensä, ettei hän luottanut joko omaan
rehellisyyteensä tai kykyynsä kestää kiusausta.

Hän seisoi lyhyen ajan, kuunnellen silmät suunnattuina avoimeen oveen;
sitten hän otti pullon, veti tulpan pois sen suulta ja nosti sen
nenälleen. Joitakuita sekunteja hän pysyi tässä asennossa näyttämättä
mitään muita merkkejä kuin silloin tällöin päästämällä nuuhkahduksen,
samanlaisen kuin se koiran päästämä ääni oli, jonka hän oli niin
kerkeästi selittänyt kysymyksensä myönteiseksi vastaukseksi. Se toi
julki sen nautinnon, jota väkevän juoman tuoksu hänelle aiheutti.

Mutta se tyydytti häntä ainoastaan hyvin vähän aikaa; ja asteittain
näkyi pullon pohja kohoavan ylöspäin, samalla kun sen vastainen pää
samassa suhteessa laskeutui hänen ylöspäin ojentuvia huuliaan kohti.

"Tulimmainen!" huudahti hän, vielä kerran vilkaisten vaivihkaa
ovelle, "liha ja veri eivät jaksa vastustaa tämän ihanan wiskyn hajua
maistamatta sitä. Totisesti! Minä yritän -- vain pienen pieni tilkkanen
kostuttamaan kieleni kärkeä. Kenties se polttaa siitä ihon, mutta vähät
siitä -- nyt se menee!"

Ilman enempää empimistä pullon kaula vietiin kosketuksiin hänen
huultensa kanssa; mutta hänen kielenkärkeään kostuttavan "pienen pienen
tilkkasen" sijasta valuvan nesteen pulputus ilmaisi, että hän kasteli
runsaasti koko kurkkunsa sisäpinnan ja vielä muutakin.

Maiskautettuaan suutansa puolikymmentä kertaa ja muillakin äänillä
tuotuaan julki äärimmäisen tyydytyksensä hän painoi hätäisesti pullon
tulpan kiinni, laski pullon paikalleen ja lipui istumaan tuolille.

"Tara, sinä vanha varas", virkkoi hän, taaskin puhutellen
koirakumppaniaan, "sinähän se minut viettelit! Mutta ole huoleti,
kuoma! Isäntä ei sitä kaipaa; sitäpaitsi hän lähtee pian linnoitukseen
ja voi hankkia uuden varaston."

Jonkun aikaa näpistelijä istui äänettömänä, joko miettien tekemäänsä
tekoa tai nauttien siitä vaikutuksesta, jonka juoma oli tehnyt hänen
mieleensä.

Hänen äänettömyytensä ei ollut pitkäikäinen ja päättyi yksinpuheluun.

"Minkähän tähden", mutisi hän, "nuori herra Maurice on niin innokas
taaskin käymään uudisasutuksilla. Hän sanoo lähtevänsä heti, kun
saa pyydystetyksi sen viime aikoina näkemänsä täplikkään mustangin.
Tulimmainen! Eikö hän ole ihan vimmainen tavoittamaan sitä eläintä?
Otaksuttavasti sen täytyy olla tavallista parempi otus -- mistä on
vieläkin varmempana merkkinä se, että hän on ajanut sitä kolmasti
takaa pääsemättä heittämään köyttänsä sen kaulaan -- ja lisäksi hän on
ratsastanut punaruskealla oriillaan. Hän vakuuttaa, ettei hän hellitä,
ennenkuin saa sen kiinni. Totisesti! Toivoisin sen käyvän pian, sillä
muutoin saatamme viipyä täällä tuomiopäivän aamuun saakka. St! Mitäs se
oli?"

Tara oli ponnahtanut nahkaiselta alustaltaan ja syöksynyt ulos, hiljaa
muristen, ja siten antanut aiheen tähän huudahdukseen.

"Phelim!" luikkasi ääni ulkosalta. "Phelim!"

"Siellä on isäntä", jupisi Phelim hypähtäessään pystyyn tuoliltaan ja
seurasi koiraa ulos ovesta.




KUUDES LUKU

Täplikäs mustangi


Phelim ei ollut erehtynyt hänelle luikanneesta äänestä. Tulija oli
hänen isäntänsä Maurice Gerald.

Ulkosalle ehdittyään palvelija näki mustanginpyydystäjän olevan vähän
matkan päässä ovesta tulossa sitä kohti.

Kuten palvelijan olisi pitänyt arvata, oli hänen isäntänsä ratsunsa
selässä -- joka ei enää ollut punertava, vaan näytti melkein mustalta.
Eläimen talja oli hien tummentama; sen lavoissa ja kyljissä oli
vaahtoläikkiä.

Ori ei ollut yksin. Satulapuusta tiukalle kiristetyn lasson päässä oli
sillä kumppani tai, täsmällisemmin sanoen, vanki. Vankia piti kiinni
nahkahihna, joka oli kietaistu silmukalle sen alaleuan ympärille sekä
sidottu tiukasti sen leukapielien ympäri ja jota piti paikallaan toinen
sen kaulaan, ihan korvien taitse kiinnitetty hihna.

Se oli väriinsä nähden omituinen mustangi; sellaista nähtiin harvoin --
jopa suurimmissakin preerialaitumilla harhailevissa laumoissa, joissa
mitä oudoimmat värit eivät ole harvinaisia.

Kysymyksessä olevan eläimen pohjaväri oli tumman suklaan värinen,
paikoitellen lähennellen mustaa -- ja sillä oli valkeita täpliä yhtä
säännöllisesti jakaantuneina kuin jaguaarintaljan vastaavat väriläikät
ovat.

Ikäänkuin tämän värien miellyttävän järjestelyn tehostamiseksi eläin
oli moitteettoman kaunismuotoinen, leveärintainen, täysikylkinen
ja hoikkaraajainen -- sen kavioissa oli kymmenkunta samankeskistä
ympyrää, ja sen päätä olisi sopinut pitää hevoskauneuden mallina. Se
oli mustangiksi isokokoinen, vaikka paljoa pienempi kuin tavallinen
englantilainen hevonen, jopa pienempi kuin punaisen ruskea ori, joka
oli ollut mukana sitä vangitsemassa.

Kaunis vanki oli tamma -- kuului _manadaan_, laumaan, joka usein
liikkui Alamon lähteiden läheisyydessä olevilla tasangoilla; siellä oli
mustanginpyydystäjä kolmesti ajanut sitä takaa menestyksettömästi.

Tässä tapauksessa sananlasku osoittautui paikkansapitämättömäksi.
Hän ei ollut kolmannella kerralla keksinyt oikeata "aikaa", mutta
neljännellä häntä oli onnistanut. Käyttämällä taikavälineenään pitkää
nuoraa, jonka toisessa päässä oli juokseva solmu, hän oli pidättänyt
tämän hevosen, jonka hän niin kiihkeästi halusi saada haltuunsa
jostakin yksin tuntemastaan syystä. Phelim ei ollut kertaakaan nähnyt
isäntänsä palaavan hevosia pyydystämästä niin kiihtyneenä -- ei edes
sellaisessakaan tapauksessa, että tuli kotiin -- kuten hän monesti teki
-- puolitusinaa mustangeja höllällä lassonsa päässä.

Mutta sen laitteen päässä ei Phelim ollutkaan koskaan nähnyt niin
kaunista eläintä kuin tämä täplikäs tamma oli. Se oli sellainen otus,
joka olisi herättänyt huonommankin hevostuntijan kuin Ballaghin linnan
entisen tallipojan ihailua.

"Hei -- hei -- hehei!" huusi hän nähtyään vangin, ja samalla hän
viskasi hattunsa korkealle ilmaan. "Kiitos neitsyt Marialle ja pyhälle
Patrikille myöskin, nuori herra Maurice! Olette vihdoinkin saanut
kiinni tuon täplikkään. Se on tamma, tulimmainen! Oi, kuinka sievä
eläin! En kummastele, että olitte niin vimmainen saamaan sen. Kautta
sieluni! Jos se olisi Ballinasloen markkinoilla, sopisi siitä vaatia
mitä tahtoisi, ja saisi myöskin, antamatta ropoakaan alennusta. Oi,
kuinka kaunis otus! Minne tahdotte viedä sen, nuori herra? Muiden
joukkoon aitaukseenko?"

"En; sitä ehkä potkittaisiin siellä. Sidomme sen vajaan. Castron täytyy
viettää yönsä ulkosalla puiden keskellä. Jos se on yhtään kohtelias, ei
se siitä pahastu. Oletko milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista kuin
tämä on, Phelim -- nimittäin näin kaunista hevosta?"

"En koskaan, nuori herra Maurice; en eläissäni! Ja olen nähnyt
joitakuita sieviä, puhdasrotuisia hevosia Ballyballaghissa. Oi, kuinka
kaunis otus! Se on niin sievä, että tekisi mieli syödä se; ja kuitenkin
se totisesti näyttää siltä kuin se mielisi syödä meidät. Ette ole vielä
antanut sille opetuskoulutusta, vai oletteko?"

"En, Phelim; en halua kouluttaa sitä ihan vielä -- ennenkuin minulla
on aikaa tehdä se kunnollisesti. Ei mitenkään sopisi pilata näin
mainiota hevosta. Kesytän sen sitten kun olemme käyttäneet sitä
uudisasutuksilla."

"Aiotteko lähteä sinne, nuori herra?"

"Huomenna. Lähdemme liikkeelle päivän sarastaessa, jotta ehdimme
linnoitukseen yhdessä päivässä."

"Kautta sieluni! Olen hyvilläni kuullessani sellaista. En itseni
tähden, vaan teidän, nuori herra Maurice. Ette kenties tiedä, että
wisky on ihan loppumaisillaan? Pullon loiskinasta päätellen en
usko sitä olevan jäljellä kolmea kulausta enempää. Ne linnoituksen
uudisasukkaat eivät ole rehellisiä. He pettävät teitä mitassa ja
sitäpaitsi sekoittavat juomaan vettä, joten se ei siedä tippaakaan
vettä tuolta joesta. Totisesti! Kannullinen Innishowenin wiskyä
kestäisi kolme kertaa niin kauan kuin tämä amerikkalainen rapakalja
_rotgut_, kuten täkäläiset itse sitä nimittävät."

"Älä ole huolissasi wiskystä -- otaksuttavasti sitä riittää meille
täksi yöksi ja taskumattiemme täytteeksi huomista retkeä varten. Alahan
vilkastua, vanha ballyballaghilainen! Pannaan täplikäs tamma talliin;
ja sitten minulla on aikaa puhella uuden wiskyn hankinnasta, sillä
tiedän sinun pitävän siitä enemmän kuin mistään muusta -- itseäsi
lukuunottamatta!"

"Ja teitä, nuori herra Maurice", vastasi galwaylainen, ja hänen
silmänsä tuikkivat koomillisesti, mikä sai hänen isäntänsä nauramaan
keikahtaessaan pois satulasta.

       *       *       *       *       *

Täplikäs tamma oli pian viety katokseen, sittenkun Castro oli
väliaikaisesti sidottu puuhun, ja Phelim alkoi hoitaa ratsua parhaalla
preeriatavalla. Mustanginpyydystäjä heittäytyi hevosnahkaiselle
vuoteelleen väsyneenä päivän työstä. _Yegua pintan_ vangitseminen oli
vaatinut häneltä pitkän ja vaivaloisen ratsastuksen -- sellaisen,
jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen ratsastanut ahdistaessaan
mustangia.

Häntä oli kannustanut vaikutin, jota Phelim ei tuntenut -- jota ei
tuntenut häntä kantava Castro eikä kukaan muu elävä olento paitsi häntä
itseään.

Siitä huolimatta, että hän oli viettänyt useita päiviä satulassa --
viimeiset kolme yhtämittaisesti ajaen takaa täplikästä tammaa --
ja sen aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta hän ei voinut nukkua.
Tuontuostakin hän nousi pystyyn ja käveli edestakaisin majassaan
ikäänkuin jonkun kiihoittavan mielenliikutuksen kannustamana.

Useina öinä hän oli nukkunut rauhattomasti -- ajoittain heittelehtien
_catréllaan_ -- niin ettei ainoastaan hänen palvelijansa Phelim, vaan
myöskin hänen koiransa Tara ihmetteli, mitä hänen levottomuutensa
saattoi merkitä.

Edellinen olisi saattanut arvella sen johtuvan siitä, että hän halusi
saada täplikkään tamman pyydystetyksi, jollei hän olisi tiennyt
isäntänsä kuumeisen tilan alkaneen ennen kuin hän tiesi mitään tämän
omituisen nelijalkaisen olemassaolosta.

Vasta useita päiviä sen jälkeen, kun mustanginpyydystäjä oli palannut
viimeiseltä käynniltään linnoituksesta, oli hän ensi kerran nähnyt
_yegua pintan_. Se ei senvuoksi saattanut olla hänen muuttuneen
käytöksensä aiheuttaja.

Se, että hänen oli onnistunut saada tämä eläin kiinni, ei ollut
rauhoittanut häntä, vaan sillä näytti olleen päinvastainen vaikutus.
Niin ainakin ajatteli Phelim, joka -- "kasvatusveljeyden" nimellä
tunnetun suhteen myöntämän vapauden nojalla -- oli vihdoin päättänyt
tiedustaa isännältään viimemainitun rauhattomuuden syytä.

Mustanginpyydystäjän kääntyessä kyljellä toiselle sinkautettiin hänelle
kysymys:

"Nuori herra Maurice, mikä pyhän Neitsyen nimessä teitä oikein vaivaa?"

"Ei mikään, Phelim -- ei mikään erikoinen. Mikä sinut pani sellaista
luulemaan?"

"_Alannah!_ Miten voisin olla sitä luulematta? Ette ole saanut unta
silmäntäyttäkään, ette kertaakaan sen jälkeen, kun viimeksi palasitte
uudisasutuksilta. Oh, näitte siellä jotakin sellaista, mikä pitää teitä
valveilla. Eihän se toki ole joku meksikolainen tyttö -- _mowchacha_,
kuten heitä nimitetään? Ei, sitä en tahdo uskoa. Ette olisi vanhoja
Geraldeja, jos välittäisitte senkaltaisista epatoista."

"Hölynpölyä, hyvä mies. Ei minua mikään vaivaa. Se on kaikki omaa
kuvitteluasi."

"Totisesti olette väärässä, nuori herra. Jos minun mielikuvituksessani
on jotakin vikaa, niin mikä on mennyt sekaisin teidän
mielikuvituksessanne? Nimittäin nukkuessanne -- mikä ei ole viime
aikoina usein sattunut."

"Nukkuessani! Mitä tarkoitat, Phelim?"

"Mitäkö tarkoitan? No, sitä, että heti, kun ummistatte silmänne
ja luulen teidän nukkuvan, alatte puhella, ikäänkuin pappi teitä
ripittäisi."

"Ahaa! Niinkö? Mitä olet kuullut minun sanovan?"

"En paljoakaan sellaista, nuori herra, mistä olisin saanut mitään
selvää. Koetatte aina lausua pitkää nimeä, jolla ei tunnu olevan
lainkaan loppua, mutta jonka alussa on _poin_."

"Nimeä! Mitä nimeä?"

"Kautta sieluni! Sitä en osaa teille tarkalleen sanoa. Se on liian
pitkä muistettavakseni, koska opillinen kasvatukseni on tyyten
laiminlyöty. Mutta panette sen eteen erään toisen nimen; ja sen osaan
teille mainita. Se on naisen nimi, vaikka se ei olekaan tavallinen
vanhassa isänmaassamme. Lausutte Louise, nuori herra Maurice, ja sitten
tulee se _poin_."

"Ahaa!" keskeytti nuori irlantilainen ilmeisesti haluamatta enää
keskustella enempää siitä asiasta. "Kenties joku nimi, jonka lienen
kuullut -- jossakin, sattumalta. Unessa saa niin kummallisia ajatuksia!"

"Totisesti, sen sanoitte totta, sillä unissanne, nuori herra, puhelette
sievästä tytöstä, joka katselee teitä verhoilla varustetuista
vaunuista, ja käskette häntä sulkemaan ne torjuakseen jonkun vaaran,
josta aiotte hänet pelastaa."

"Mikähän tuo sellaista hölynpölyä päähäni?"

"Se minuakin kummastuttaa", vastasi Phelim, luoden vaivihkaa nuoreen
isäntäänsä tutkivan katseen. "Ettehän toki", jatkoi hän, "jos uskallan
sitä kysyä -- ettehän toki, nuori herra Maurice, ole menetellyt
Judy Fitzsummonin äidin tavalla ja rakastunut johonkin täkäläiseen
yankee-naiseen? Voi, hyväinen aika! Se olisi kova onni; ja mitä hän
sanoisi -- se sievä neito, jolla on kultainen tukka ja siniset silmät
ja joka asuu vain parinkymmenen virstan päässä Ballyballaghista!"

"Pyh, pyh! Phelim, olet sanonut jäähyväiset järjellesi, pelkään."

"En totisesti olekaan, nuori herra. Mutta tiedänpä, mille haluaisin
sanoa jäähyväiset."

"Mille niin? Et toivottavasti minulle?"

"Teille, _alannah!_ En ikinä! Tarkoitan Teksasia. Tahtoisin lähteä
pois täältä ja saada teidät muassani takaisin entiseen kotiimme. Mitä
ihmeen hyötyä teillä onkaan siitä, että viivytte täällä ja tuhlaatte
paraan osan elämästänne tyhjäntoimittamiseen? Ette varmastikaan
ansaitse muuta kuin pelkän elatuksen hevosten pyydystämisellä, ja jos
ansaitsisittekin, niin mitä väliä sillä olisi? Ballaghin linnassa
hallitseva vanha tätinne ei jaksa enää kestää pitkää aikaa; ja hänen
kuoltuaan on kaunis tila teidän siitä huolimatta, että hän kohtelee
teitä niin kelvottomasti. Tila on varmasti perintötila, eikä ainoakaan
ihmisen poika pysty estämään teitä sitä saamasta!"

"Ha, ha, ha!" nauroi nuori irlantilainen. "Olet täysi lakimies, Phelim.
Kuinka oivallinen asianajaja sinusta tulisikaan! Mutta kas niin! Et
muista, etten ole maistanutkaan ruokaa aamun jälkeen. Mitä sinulla on
varastossa?"

"Totta totisesti ei varastomme ole runsas, nuori herra. Ette ole tuonut
mitään niinä kolmena päivänä, jotka olette ajanut täplikästä takaa. Ei
ole muuta kuin kylmää hirvipaistia ja maissileipää. Jos tahdotte, panen
paistia pannuun ja valmistan siitä hakkelusta."

"Kyllä, tee se! Maltan kyllä varrota."

"Eikö teidän olisi hauskempi varrota, jos maistaisitte pisaran tuosta
pullosta?"

"Se on totta -- annahan sitä minulle!"

"Tahdotteko sitä sellaisenaan vai sekoitettuna vähäiseen veteen? Totta
kyllä se ei siedä paljoa vettä."

"Lasi grogia -- nouda raikasta vettä purosta!"

Phelim otti hopeisen maljan ja aikoi poistua majasta, mutta samassa
Tara ärähtäen ponnahti pystyyn ja syöksähti lattian poikki, mikä sai
palvelijan lähestymään ovea jonkin verran varovaisesti.

Koiran haukkuminen muuttui pian iloiseksi vinkunaksi, mikä ilmaisi sen
olevan mielissään jonkun vanhan tuttavan saapumisesta.

"Sieltä tulee vanha Zeb Stump", ilmoitti Phelim, joka ensin pilkisti
ovesta ja sitten astui rohkeasti ulkosalle -- sekä tervehtiäkseen
vierasta että täyttääkseen isännältään saamansa käskyn.

Se henkilö, joka oli näin esteettömästi saapunut mustanginpyydystäjän
majan edustalle, erosi ulkonäöltään sen kummastakin asukkaasta yhtä
paljon kuin nämä toisistaan.

Hän oli hyvinkin sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen, ja hänen
jalassaan oli saappaat, parkitusta alligaattorin nahasta valmistetut;
niiden avariin varsiin oli työnnetty hänen housujensa lahkeet;
housut olivat kotikutoista villakangasta, joka oli värjätty kuusaman
mehulla, mutta oli nyt yksinkertaisesti lianväristä. Hänen rintaansa
ja hartioitansa peitti suoranaisesti hirvennahkainen aluspaita, ja sen
päällä oli huopainen takki, joka oli aikoinaan ollut vihreä, mutta jo
ammoin muuttunut vihertävän keltaiseksi, ja josta villa oli suurimmaksi
osaksi kulunut pois.

Näkyvissä ei ollut mitään muita vaatekappaleita; kulunut, harmahtava,
pahasti kolhiutunut huopahattu teki täydelliseksi hänen yksinkertaisen
ja jossakin määrin niukan puvustonsa.

Hän oli varustettu aitoon Daniel Boonen lajiin kuuluvan aarniometsissä
samoilevan metsästäjän tapaan; kuulapussi ja iso, kaareva ruutisarvi
riippuivat olkahihnoissa oikeassa kainalossa; paksusta nahasta leikattu
vyö piti hänen takkiaan tiukalla ja kannatti nahkaista tuppea, josta
pisti esille pitkäteräisen veitsen karkeatekoinen, hirvensarvinen pää.

Hän ei käyttänyt mokkasineja, ei säärystimiä eikä kauluksella ja
röyhelöllä varustettua, muokatusta hirvennahasta valmistettua
ihopaitaa, jollaista useimmat teksasilaiset metsästäjät pitivät.
Hänen karkeassa puvussaan ei ollut kirjailuja, ei kaiverruksia hänen
varuksissaan eikä aseissaan, ei mitään koristeellista koko hänen
olemuksessaan. Kaikki oli yksinkertaista milteipä rumuuteen saakka,
ikäänkuin se olisi ollut rehentelyä halveksivan hengen määräämää.

Jopa pyssykin, hänen luotettava aseensa -- hänen ammattinsa tärkein
työväline -- näytti pyöreältä rautaputkelta, jonka päässä oli tukkina
ruskea, kiilloittamaton puukappale; kun pyssyn perä oli maassa, ulottui
sen piipun suu hänen olkapäänsä tasalle. Tällaisissa vaatteissa
ja varuksissa oleva mies näytti noin viisikymmenvuotiaalta, hänen
ihonsa oli tummahko, ja ensi näkemältä hänen kasvonsa tekivät vakavan
vaikutuksen.

Tarkasti silmäilevä saattoi kuitenkin erottaa syvemmällä piilevän
kerroksen tyyntä huumoria; ja pienten, harmahtavien silmien tuike
ilmaisi niiden omistajan osaavan suuresti nauttia pilasta ja silloin
tällöin lasketellakin piloja.

Irlantilainen oli lausunut hänen nimensä; se oli Zebulon Stump tahi
"vanha Zeb Stump", jolla nimellä hänet paremmin tunnettiin hyvin
suppeassa tuttavapiirissään.

Hän oli "kentuckylainen synnyltään ja kasvultaan" -- kuten hän itse
olisi selittänyt, jos häneltä olisi tiedustettu syntymäseutuaan --
mutta hän oli viettänyt elämänsä alkupuolen alemman Mississippin
varsilla kasvavissa aarniometsissä, pitäen metsästystä ainoana
ammattinaan; ja nyt, myöhäisemmällä ikäkaudellaan, hän harjoitti samaa
elinkeinoa lounaisen Teksasin erämaissa.

Se, miten hirvikoira käyttäytyi hyppiessään hänen edessään ja
päästäessään sarjan koiramaisia tervetuliaisääniä, osoitti Zeb Stumpin
ja mustanginpyydystäjä Mauricen olevan ystävällisissä väleissä
keskenään.

"Iltaa!" tervehti Zeb lakoonisesti kookkaan hahmonsa varjostaessa majan
ovea.

"Hyvää iltaa, Stump!" vastasi isäntä, nousten seisomaan ottaakseen
vieraan vastaan. "Astukaa sisälle ja istuutukaa!"

Metsästäjä noudatti kehoitusta ja harppasi yhdellä askelella lattian
poikki, minkä jälkeen hänen joidenkuiden kömpelöiden yritysten jälkeen
onnistui sijoittaa ruhonsa tuolille, jolla Phelim oli äsken istunut.
Istuimen mataluuden tähden hänen polvensa kohosivat leuan tasalle, ja
pitkä pyssy sojotti kuin keihäänvarsi, ulottuen useita jalkoja hänen
päänsä yläpuolelle.

"Surkeita tuoleja!" mutisi hän ilmeisesti tyytymättömänä asentoonsa.
"Ja kitisevätkin lisäksi. Minä painan peräni mieluimmin puupölkylle;
silloin on alla sellaista, mikä ei todennäköisesti petä."

"Koettakaas tuota!" ehdotti isäntä, osoittaen sopessa olevaa nahkaista
matkalaukkua. "Se on tukevampi istuin."

Vanha Zeb noudatti ehdotusta, selvitti suunnattoman ruhonsa sekavat
mutkat ja siirsi sen matkalaukulle.

"Jalkaisinko tavallisuuden mukaan, Stump?"

"En; iäkäs juhtani on tuolla ulkona sidottuna puunvesaan. En ole
metsästämässä."

"Ette taida milloinkaan metsästää ratsain?"

"Olisin nahkapoika, jos niin tekisin. Jokainen, joka käy metsästämässä
ratsain, on varmasti tulimmaisen typerä!"

"Mutta sehän on yleinen tapa Teksasissa!"

"Yleinen tai ei, typerä tapa se on -- tulimmaisen laiskan ja typerän
miehen tapa! Kaadan enemmän riistaa yhdessä päivässä kuin saisin
kaadetuksi kokonaisessa viikossa, jos jalkojeni välissä olisi hevonen.
Epäilemättä hevonen on paras otus teistä -- koska alanne on tyyten
toisenlainen. Mutta kun väijyy karhua, hirveä tai kalkkunaakaan,
ei niistä näe paljoakaan, jos metsässä samoilee hevosen selässä ja
säikyttelee tiehensä kaikki eläimet, joilla on korvat, penikulman
päähän. Hevosista en minä taas välittäisi rahtuakaan, jollen tarvitsisi
sellaista kantamaan lihataakkojani; juuri senvuoksi pidän vanhaa
tammaani."

"Se on ulkosalla, niinkö mainitsitte? Vieköön Phelim sen vajaan!
Olettehan täällä yötä?"

"Siinä mielessä tulin. Mutta teidän ei tarvitse vaivautua tamman
tähden; se kyllä on sidottu varmasti kiinni. Käyn juottamassa sitä,
ennenkuin paneudun nurmikolle."

"Tarvitsette kai syötävää? Phelim oli parhaillaan laittamassa
illallista. Ikävä kyllä en voi tarjota teille mitään erikoisen
herkullista -- riistanlihahakkelusta."

"Ei mikään ole parempaa kuin hyvä hirvenliha paitsi karhunlihaa; mutta
pidän molemmista hiilustalla paistettuina. Ehkä saan tarjota teille
jotakin paistiksi kelpaavaa. Mestari Phelim, jos suvaitsette mennä
käymään siellä, mihin juhtani on sidottu, löydätte kalkkunakukon
riippumassa satulannupilla. Ammuin linnun tullessani joen vartta tänne
päin."

"Oi, sepä mainion onnellista! Ruokavarastomme on ehtynyt tuiki vähiin
-- ihan kuiville, totta puhuen. Olen viimeisten kolmen päivän aikana
ollut niin innokkaasti touhussa ajaessani takaa hyvin mielenkiintoista
mustangia, ettei mieleenikään johtunut ottaa pyssyä mukaan. Phelim ja
minä samoinkuin Tarakin olemme ihan nääntymäisillämme nälkään."

"Millaista mustangia?" tiedusti metsästäjä kiinnostumista osoittavaan
sävyyn, näyttämättä panevan merkille viimeistä huomautusta.

"Tammaa, jolla on valkeita täpliä tumman suklaan värisellä pohjalla --
oivallista eläintä!"

"Tulimmainen, nuori mies! Juuri sen tähden olen tullut tänne luoksenne."

"Tosiaankin!"

"Olen nähnyt sen mustangin -- tamman, kuten sanoitte, vaikka en ole
sitä tarkoin erottanut, koska se ei ole kertaakaan päästänyt minua
puolta virstaa likemmäksi itseään. Olen nähnyt sen useita kertoja
preerialla, ja olisin nyt pyytänyt teitä lähtemään sitä tavoittamaan.
Kerron syyn. Kävin Leonan uudisasutuksilla sen jälkeen, kun viimeksi
teidät tapasin ja kun sen näin. No niin, sinne on saapunut mies,
jonka tunsin Mississippin varrella. Hän on rikas tilanomistaja, ja
hän eli ennen oikein suurenmoisesti, erittäinkin juhliessaan. Monta
hirvipaistia ja monta kalkkunakukkoa on tämäkin poika hankkinut hänen
pöytäänsä. Hänen nimensä on Poindexter."

"Poindexter?"

"Juuri niin, parhaiten tunnettuja nimiä Mississippin varrella
Orleansista St. Louisiin saakka. Silloin hän oli rikas; eikä hän
luullakseni ole köyhä nytkään -- koskapa hän on tuonut muassaan
satakunta neekeriä. Sitäpaitsi siellä on hänen sisarenpoikansa,
nimeltään Calhoun. Hänellä on dollareja, eikä hän tee niillä mitään
muuta kuin lainaa niitä enolleen -- minkä luulen erinäisistä syistä
hänen tekevän _mielellään_. No niin, nuori mies, selitän, minkä
tähden halusin tavata _teitä_. Tällä tilanomistajalla on tytär, joka
on kuolemakseen ihastunut hevosiin. Hän ratsasteli vauhkoimmilla
hevosilla Louisianassa, jossa he ennen asuivat. Hän kuuli minun
kertovan isälleen täplikkäästä mustangista; eikä hän silloin tyytynyt
mitenkään, ennenkuin isä lupasi maksaa suuren palkkion sen eläimen
kiinniottajalle. Hän vakuutti olevansa valmis suorittamaan parisataa
dollaria siitä eläimestä, jos se oli lainkaan sellainen kuin väitin sen
olevan. Sittemmin kuulin hänen mielivän lähettää kaikki uudisasutuksen
mustanginpyydystäjät heti sitä tavoittamaan; niinpä tulin tänne
hiiskumatta kenellekään mitään niin vinhasti kuin vanha tammani jaksoi
minut tuoda. Jos saatte kiinni sen täplikkään otuksen, niin Zeb Stump
takaa, että saatte ne kaksisataa dollaria."

"Tulkaahan tänne, Stump!" pyysi nuori irlantilainen, nousten tuoliltaan
ja lähtien ovelle.

Metsästäjä seurasi häntä, näyttäen kummastelevan äkillistä kehoitusta.

Maurice opasti vieraansa majan taakse, osoitti katosta ja kysyi:

"Näyttääkö tuo samanlaiselta kuin se mustangi on, josta olette puhunut?"

"Pahus vieköön! Sehän on ihan sama eläin! Kiinni jo. Kaksisataa
dollaria yhtä helposti kuin lipumalla sileätä puuta alaspäin! Nuori
mies, teillä on onnea; kaksisataa, heti paikalla ja varmasti! Ja paha
minut periköön, jollei tuo eläin ole täydelleen sen rahan arvoinen!
Hyväinen aika, kuinka komea otus se on! Kylläpä neiti Poindexter on
mielissään! Se saattaa sen pikku olennon ihan pyörälle päästänsä!"




SEITSEMÄS LUKU

Yöllisiä vastuksia


Vanhan metsästäjän huomattua, että hänen mielessään ollut tehtävä oli
jo ennakolta suoritettu, koska täplikäs mustangi oli vangittu, kiihtyi
hänen mielialansa hyvin innostuneeksi.

Sitä kohotti vielä osa pullon sisältöä, jota riitti enemmän kuin Phelim
oli arvioinut, joten he kaikki saivat ruokahalua kiihoittavan ryypyn,
ennenkuin kävivät käsiksi paistettuun kalkkunaan, toisen kulauksen
huuhdellakseen sen alas kurkustaan ja useita lisäksi aterian jälkeisen
piipun seuraksi.

Kaikesta tästä nautittaessa keskusteltiin koko aika; puheenaiheet
olivat samat, joista kaikki preerialaiset mielellään haastelevat:
intiaanit ja metsästysjutut.

Koska Zeb Stump oli eräänlainen elävä tietosanakirja viimemainituissa
asioissa, sallittiin puhumisen jäädä enimmäkseen hänen tehtäväkseen; ja
hän suoritti sen siten, että hämmästyneen galwaylaisen huulilta kirposi
useita kummastelun huudahduksia.

Paljon ennen keskiyötä keskustelu kuitenkin lopetettiin. Kenties tyhjä
pullo yhtä suuressa määrin kuin mikä muu seikka tahansa kehoitti heitä
paneutumaan levolle, vaikka heillä oli toinenkin ja vakavampi syy.
Seuraavana aamuna mustanginpyydystäjä aikoi lähteä uudisasutuksille,
ja heidän kaikkien oli välttämätöntä olla jalkeilla jo varhain
valmistautuakseen matkalle. Villit hevoset, jotka vielä olivat
vasta vähän kesyttyneitä, piti sitoa kiinni, jotta ne eivät pääsisi
karkaamaan tien varrella; ja monista muista asioista piti huolehtia
ennen lähtöä.

Iäkäs metsästäjä oli käynyt jo panemassa liekaan "vanhan tammansa" --
kuten hän nimitti sitä hevoslajin surkeata edustajaa, jolla hän silloin
tällöin ratsasti -- ja tuonut palatessaan majaan mukanaan vanhan,
kellahtavan huovan, joka oli hänen ainoa vuodetarpeensa.

"Teidän sopii sijoittua minun vuoteelleni", virkkoi kohtelias isäntä.
"Minä saatan käydä lattialle levitetylle vuodalle."

"Ei", torjui vieras, "ei tuollaisia hyllyjä Zeb Stumpin makuusijaksi.
Pidän enemmän vankasta maasta. Nukun sillä sikeämmin; eikä sitäpaitsi
tarvitse pelätä putoamista."

"Jos mieluummin haluatte, käykää sitten lattialle. Tässä on paras
paikka. Levitän vuodan teitä varten."

"Nuori mies, älkää yrittäkökään sellaista! Siinä vain tuhlaatte
aikaanne. Tämä lapsi ei nuku lattioilla. Hänen vuoteenaan on preerian
vihreä ruoho."

"Mitä! Ette kai toki aio nukkua ulkosalla?" tiedusti
mustanginpyydystäjä jonkun verran ällistyneenä -- nähdessään vieraansa
vanha huopa kainalossaan siirtyvän ovea kohti.

"Juuri niin aion tehdä."

"Mutta ilmahan on hyytävän kolea -- melkein yhtä kylmä kuin
pohjoismyrsky!"

"Vähät siitä! On parempi kestää hieman vilua kuin tukehtumisen tunnetta
-- jota varmasti saisin kokea, jos nukkuisin sisällä."

"Laskette varmasti leikkiä, Stump?"

"Nuori mies!" lausui metsästäjä ponnekkaasti, vastaamatta suoranaisesti
kysymykseen. "Nyt on kulunut lähes kuusi vuotta siitä, kun Zeb Stump
viimeksi ojensi vanhan ruhonsa pitkäkseen katon alle. Aikoinaan minulla
oli jonkinlainen koti ontossa sykomoripuussa. Se oli Mississippin
varsilla silloin, kun muori oli elossa ja pidin taloutta pystyssä hänen
mukavuudekseen. Hänen kuoltuaan muutin Louisianaan ja myöhemmin sitten
siirryin tänne. Siitä pitäen on Teksasin sininen taivas ollut ainoana
suojanani sekä valveilla ollessani että nukkuessani."

"Jos nukutte mieluummin ulkosalla --"

"Niin teen", keskeytti metsästäjä lyhyesti, samalla harpaten kynnyksen
ylitse, ja asteli majan ja joen välissä olevalle vähäiselle nurmikolle.

Hän vei muassaan muutakin kuin vanhan huopansa. Sen lisäksi roikkui
hänen käsivarrellaan noin viiden tai kuuden metrin pituinen jouhinuora.
Se oli kappale _cabriestoa_ -- ja tavallisesti sitä käytettiin
sidottaessa hevosia liekaan -- mutta nyt sitä ei aiottu käyttää siihen
tarkoitukseen.

Tarkastettuaan huolellisesti ruohikkoa läpimitaltaan useiden jalkojen
laajuiselta alalta -- minkä hän saattoi tehdä loistavan kuun valossa --
hän laski yhtä huolellisesti nuoran tarkastetulle kohdalle, sijoittaen
sen epäsäännöllisen ellipsin muotoiseksi kuvioksi.

Astuttuaan sen sisälle ja kietouduttuaan vanhaan huopaansa hän
laskeutui rauhallisesti pitkäkseen. Tuokion kuluttua hän näytti olevan
unessa.

Ja hän oli unessa, kuten hänen voimakas hengityksensä todisti, sillä
Zeb Stumpin, jolla oli terve ruumiinrakenne ja puhdas omatunto,
tarvitsi vain kutsua unta sitä saadakseen.

Hänen ei sallittu kauan häiriytymättä nauttia levostaan. Pari
ihmetteleviä silmiä oli tarkkaillut hänen kaikkia liikkeitään -- Phelim
O'Nealin silmät.

"Mooseksen äiti!" jupisi galwaylainen. "Mitähän tuo vanha miekkonen
tarkoittaa ympäröidessään itsensä nuoralla?"

Irlantilaisen uteliaisuus kamppaili jonkun aikaa hänen
kohteliaisuutensa kanssa, mutta vihdoin voitti sen. Ja juuri kun
nukkuja päästi kolmatta kuorsaustaan, hiipi palvelija hänen luoksensa,
pudisti hänet hereille ja lausui kysymyksen, joka pohjaantui hänen
äsken itselleen esittämään aprikointiin.

"Sinä tulimmaisen irlantilainen aasi!" kivahti Stump ilmeisesti
harmistuneena häiriöstä. "Sait minut uskomaan aamun olevan käsissä!
Mitäkö varten sovitan nuoran ympärilleni? Mitäpä muuta varten kuin
torjuakseni matelijat?"

"Matelijat, herra Stump? Käärmeitäkö tarkoitatte?"

"Käärmeitä tietenkin. Sinä vietävä, mene nukkumaan!"

Purevasta nuhtelusta huolimatta Phelim palasi majaan nähtävästi hyvin
mielissään. Jos Teksasissa mikään "lukuunottamatta itse intiaaneja",
kuten hänellä oli tapana sanoa, esti häntä nukkumasta, tekivät sen
juuri myrkylliset käärmeet. Koko sinä aikana, jonka hän oli ollut tässä
maassa, hän ei ollut saanut kunnollisesti levätä yöllä, koska hän oli
ajatellut ilkeitä käärmeitä tai uneksinut niistä. Mikä vahinko, ettei
pyhä Patrik ollut käväissyt Teksasissa, ennenkuin lähti taivaaseen!

Kun Phelim oli syrjäisessä asumapaikassaan ollut eristettynä kaikista
muista ihmisistä, ei hän ollut kertaakaan aikaisemmin nähnyt
_cabriestolla_ suoritettua temppua.

Vitkastelematta hän käytti hyväkseen näin hankkimaansa tietoa.
Palattuaan majalle ja hiivittyään hiljaa sisälle -- haluamatta herättää
jo nukkuvaa isäntäänsä -- hän otti _cabrieston_ naulasta, meni jälleen
ulkosalle ja veti pitkän nuoran paaluseinien ympärille, laskien sitä
maahan sitä mukaa kuin eteni.

Kierrettyään majan ympäri hän astui jälleen sisälle ja mennessään
kynnyksen ylitse jupisi:

"Kautta sieluni! Phelim O'Neal, tänä yönä nukut sikeästi Teksasin
kaikista käärmeistä huolimatta!"

Joitakuita minuutteja Phelimin yksinpuhelun jälkeen vallitsi syvä
hiljaisuus mustanginpyydystäjän majan ympärillä. Yhtä hiljaista oli
sisälläkin, sillä pyhän Patrikin maanmies, joka ei enää ollut levoton
matelevien tungettelijoiden tähden, oli melkein heti vaipunut uneen,
levitetylle hevosenvuodalle laskeuduttuaan.

Jonkun aikaa näytti siltä kuin kaikki olisivat nauttineet täydellisestä
levosta, Tara ja vangitut hevoset mukaanluettuina. Ei kuulunut mitään
muuta kuin Zeb Stumpin tamman rauskutus sen läheisyydessä pureksiessa
maukasta _grama_-heinää.

Pian kuitenkin näkyi iäkäs metsästäjä itse liikahtelevan. Hän ei
virunut alallaan samassa asennossa, johon oli ojentautunut pitkäkseen,
vaan käänteli kylkeä, ikäänkuin joku kuumeinen ajatus olisi pitänyt
häntä valveilla.

Toistettuaan sen liikkeen kymmenkunta kertaa hän vihdoin nousi
istualleen ja silmäili tyytymättömänä ympärilleen.

"Vietävä sen miehen tietämättömyyttä ja nenäkkyyttä -- mokomankin
irlantilaisen tolvanan!" Ne sanat tulivat sihahtaen hänen hampaittensa
lomitse. "Hän pilasi yöleponi, tulimmainen! Olisi meikein oikein kiskoa
hänet ulkosalle ja kastella häntä joessa. Pahus vieköön, eikö mieleni
teekin tehdä se! Mutta en halua pahastuttaa sitä toista irlantilaista,
joka on jotakin. Mahdollisesti en saa unta silmäntäyttäkään aamuun
mennessä."

Tämän kiukkuisen yksinpuhelun jälkeen metsästäjä kietoi huovan
uudelleen ympärilleen ja sijoittui jälleen pitkäkseen.

Hän ei kuitenkaan nukkunut, mitä todisti sitä seuraava heittelehtiminen
ja rauhaton liikkuminen -- minkä jälkeen hän taaskin nousi istumaan.

Hänen huuliltaan pääsi yksinpuhelu, hyvin samanlainen kuin
aikaisempikin. Tällä kertaa se uhkaus, että Phelim pitäisi uittaa
joessa, kirposi hänen suustansa ponnekkaammin ja päättäväisemmin.

Hänen nähtävästi empiessään, pitäisikö hänen toteuttaa aikomuksensa,
käänsi hänen katseittensa kohdalle osunut esine hänen ajatuksensa
toiselle suunnalle.

Maassa, viiden tai kuuden metrin päässä hänen istumapaikastaan,
lipui pitkä, ohut hahmo ruohikossa. Käärmemäisen muodon ja sileän,
niljakkaan, kuun hopeista valoa heijastavan ihon nojalla oli matelija
helppo tuntea.

"Käärme!" äännähti hän jupisevasti katseensa osuessa matelijaan.
"Mitähän lajia se lienee, kun se matelee liikkeellä tähän aikaan yöstä?
Se on liian iso ollakseen kalkkarokäärme, vaikka näillä seuduilla
onkin joitakuita miltei yhtä kookkaita kuin tuokin. Mutta se on liian
kirkasvärinen ja liian hoikkavatsainen vanhaksi kalistinhännäksi! Niin,
niitä se ei ole. Ahaa -- nyt tunnen tuon madon! Se on _kananpoika_, ja
se on kaiketi etsimässä munia! Se vietävän otus! Se on tulossa minua
kohti niin suoraan kuin osaa madella!"

Puhujan sävy osoitti, ettei hän lainkaan pelännyt käärmettä -- ei
sittenkään, kun oli huomannut sen lähestyvän. Hän tiesi, ettei
käärme menisi _cabrieston_ ylitse, vaan kosketettuaan sitä kääntyisi
toisaalle, ikäänkuin jouhinen nuora olisi ollut loimuavaa tulta.
Taikakehänsä suojasta hän olisi saattanut katsella rauhallisesti
tungettelijaa, vaikka se olisikin ollut preeriakäärmeistä myrkyllisin.

Mutta se ei ollut. Se oli päinvastoin mitä viattomin otus -- vaaraton
kuin "kananpoika", josta sen laji on saanut yleisen nimityksensä --
samalla kun se on kookkaimpia Pohjois-Amerikan matelijain luettelossa.

Zebin kasvojen ilme hänen istuessaan sitä tarkkailemassa kuvasti
pelkkää uteliaisuutta eikä sitäkään kovin paljoa. Metsästäjästä,
jolla oli yhtenään tapana loikoa ruohikossa, ei tämä näky tuntunut
laisinkaan oudolta eikä peloittavalta, ei edes sittenkään, kun otus
tuli _cabrieston_ ääreen ja pää hieman koholla hankasi kuonoaan nuoraa
vasten.

Senjälkeen oli vielä vähemmän syytä olla peloissaan, sillä sen tehtyään
käärme heti kääntyi ympäri ja alkoi peräytyä ruohikossa.

Sekunnin tai pari metsästäjä tarkkaili sen loittonemista
liikahtamattakaan itse. Hän näytti epäröivän, pitikö hänen seurata sitä
ja tuhota se vaiko jättää se poistumaan, kuten se oli tullutkin --
kaikessa rauhassa. Jos se olisi ollut kalkkarokäärme, "kuparipää" tai
"mokkasini", olisi hän toiminut Edenin puutarhassa julistetun kirouksen
mukaisesti ja painanut raskaan alligaattorinnahkaisen saappaansa
koron sen päähän. Mutta vaaraton kananpoika-käärme ei kuulunut niihin
eläimiin, joihin Zeb Stumpin vastenmielisyys kohdistui, kuten kävi ilmi
hänen joistakuista sen loitotessa mutisemistaan sanoista.

"Mateleva olento-paha, menköön! Se ei ole viholliseni, vaikka se
silloin tällöin imeekin tyhjäksi kalkkunanmunan ja luonnollisesti
vähentää sitä lintulajia. Mutta sehän on vain sen luonnon mukaista,
eikä minun sentähden pidä olla sille kiukkuinen. Mutta minun sietäisi
vietävän hyvästi olla kiukkuinen sille tulimmaisen irlantilaiselle --
sille lemmon löyhkäävälle hupakolle, koska hän herätti minut! Totisesti
tekisi mieleni maksaa se hänelle, jos vain keksisin jonkun keinon, joka
ei häiritsisi sitä nuorta miekkosta. Ahaa! Tulimmainen, nyt sen keksin
-- niin se käy -- niin varmasti kuin nimeni on Zeb Stump!"

Lausuessaan viimeiset sanansa metsästäjä, jonka piirteet olivat äkkiä
saaneet kujeellisen rattoisuuden ilmeen, ponnahti pystyyn ja kiiruhti
poistuvaan matelijaan päin vartalo kumarassa.

Muutamilla askelilla hän ennätti sen luokse ja karkasi sen kimppuun
kaikki kymmenen sormea harallaan.

Seuraavalla hetkellä käärmeen pitkä, kimalteleva ruho oli ylhäällä
maasta ja vääntelehti hänen otteessaan.

"Ja nyt, nuori herra Phelim", huudahti hän, ikäänkuin puhutellen
käärmettä, "jollen toimita irlantilaiselle sielullesi sellaista
säikähdystä, että se pitää sinut valveilla aamuun saakka, en osaa
erottaa hiirihaukkaa kalkkunasta. Tästä saat itsellesi vuodekumppanin!"

Niin sanoen hän eteni majaa kohti, hiipi meluttomasti sen varjoon ja
hellitti käärmeen otteestaan -- pudottaen sen _cabrieston_ muodostaman
piirin sisäpuolelle, jolla Phelim oli niin ovelasti ympäröinyt
nukkumasijansa.

Palattuaan senjälkeen ruohovuoteelleen ja taaskin vedettyään vanhan
huovan hartioittensa suojaksi hän jupisi:

"Käärme ei tule pois nuoran ylitse -- se on varma; eikä se jätä
vähäistäkään alaa sen sisäpuolella tutkimatta päästäkseen sieltä pois
-- se on yhtä varmaa. Jollei se matele irlantilaisen keltanokan ylitse
puolen tunnin kuluessa, niin vanha Zeb Stump on itse keltanokka. Hei!
Mitäs se on? Tulimmainen, se on jo nyt hänen kimpussaan!"

Jos metsästäjä olisi mielinyt tuoda julki vielä joitakin muita
mietteitään, ei niitä olisi kuulunut, sillä samassa nousi sellainen
sekava hälinä, jonka täytyi herättää kaikki elävät olennot Alamon
varrella aina penikulmien päässä.

Aloittaja oli ihmisääni -- tai oikeammin ihmisen ulvonta, sellainen,
joka saattoi lähteä ainoastaan galwaylaisen kurkusta. Tämän hornamaisen
hälyn alkuunpanija oli Phelim O'Neal.

Pian kuitenkin hänen äänensä hukkui haukkumis-, korskumis- ja
hirnumiskuoroon, jota jatkui keskeytymättä useita minuutteja.

"Mikä on hätänä?" tiedusti hänen isäntänsä, hypähtäen vuoteeltaan ja
hapuillen säikähtynyttä palvelijaansa kohti. "Mikä pahus sinuun on
mennyt, Phelim? Näitkö aaveen?"

"Voi, isäntä -- Jeesuksen nimessä, vielä pahempaa! Minut on käärme
murhannut. Se pureksi minua yli koko ruumiin. Autuas pyhä Patrik! Olen
tuhoutunut syntispoloinen! Varmasti kuolen!"

"Puri sinua, niinkö sanoit -- mihin kohtaan?" kysyi Maurice, hätäisesti
iskien tulta ja ryhtyen tarkastamaan palvelijansa ihoa -- apunaan vanha
metsästäjä, joka oli tähän mennessä saapunut majaan.

"En erota minkäänlaista puremanjälkeä", jatkoi mustanginpyydystäjä
pyöriteltyään Phelimiä ympäri ja tarkoin tutkittuaan hänen ihoaan.

"Ei naarmuakaan", pisti Stump lakoonisesti väliin.

"Kautta sieluni, jollei minua siis ole purtu, sitä parempi. Mutta se
mateli ihan ylitseni. Tunnen sen vieläkin ihossani kalmankylmänä."

"Olikohan täällä lainkaan käärmettä?" virkkoi Maurice, joka oli
taipuvainen epäilemään palvelijansa väitöstä. "Uneksit käärmeestä,
Phelim -- siinä kaikki."

"En totisesti uneksinut, isäntä; se oli todellinen käärme. Kautta
sieluni, olen siitä varma!"

"Luultavasti täällä on ollut käärme", huomautti metsästäjä kuivasti.
"Katsotaanhan, löytäisimmekö sen. Se onkin omituista. Koko rakennus on
jouhinuoran ympäröimä. Mitenkähän matelija on tullut sen ylitse? Tuolla
-- kas tuolla se on!"

Puhuessaan metsästäjä osoitti majan nurkkaan, jossa käärme näkyi olevan
kiemurassa.

"Vain kananpoika!" jatkoi hän. "Se ei ole sen vaarattomampi kuin nuori
kyyhkynen. _Se_ ei olisi voinut purra teitä, Phelim; mutta tehdään se
kuitenkin puremattomaksi."

Niin sanottuaan metsästäjä tarttui käsin käärmeeseen, nosti sen ilmaan
ja paiskasi sen majan lattiaan niin rajusti, että se melkein menetti
liikkumiskykynsä.

"Kas niin, Phelim!" huudahti hän, täydentäen surmantyönsä raskaan
kenkänsä kannalla. "Teidän sopii jälleen paneutua vuoteeseenne ja
nukkua aamuun saakka pelkäämättä häiriintymistä -- ainakaan käärmeiden
taholta."

Potkien kuollutta matelijaa edellään Zeb Stump poistui majasta,
hihittäen rattoisasti itsekseen ojentaessaan jättiläisruhonsa kolmannen
kerran ruohikolle.




KAHDEKSAS LUKU

Alacranin ryömimisjälki


Käärmeen surmaaminen tuntui olevan yleisen rauhan palautumisen merkki.
Koiran ulvominen vaimeni samalla kuin palvelijankin. Mustangit
seisoivat jälleen varjostavien puiden juurella äänettöminä.

Majan sisällä ei kuulunut muuta melua kuin ajoittaista kahinaa, kun
Phelim enää luottamatta _cabriestonsa_ turvaamiskykyyn kääntyili
rauhattomana hevosenvuodallaan.

Myöskin ulkosalla häiritsi hiljaisuutta ainoastaan yksi ääni, vaikka
se kuulosti tyyten toisenlaiselta kuin sisällä kuuluva ääni. Sitä
olisi voinut verrata alligaattorin örinän ja urossammakon kurnutuksen
sekoitukseen, mutta koska se lähti Zeb Stumpin sieraimista, saattoi
se olla ainoastaan nukkuvan metsästäjän kuorsaamista. Sen sointuisa
täyteläisyys todisti hänen olevan sikeässä unessa.

Hän oli -- oli ollut melkein heti sijoituttuaan uudelleen
_cabriestonsa_ kehään. Se, että hän oli saanut kostaa äskeiselle
häiritsijälleen, oli rauhoittanut hänen hermojaan; ja taaskin hän
nautti täydellisen levon suomasta laukeamisesta.

Lähes tunnin ajan kesti tätä ristiriitaista duettoa, johon
loivat vaihtelua ainoastaan silloin tällöin kuuluva resitatiivi,
ison sarvipöllön huhuilu, tai _cantata penserosa_, preeriasuden
valitusmainen ulvonta.

Mutta tämän ajan kuluttua alkoi sama hälykuoro toistamiseen, ja kuten
edelliselläkin kerralla, aloitti sen äkkiä connemaralaisen meluisa ääni.

"Voi, armias taivas!" parkaisi hän, ja hänen ensimmäinen kirkaisunsa
ei herättänyt ainoastaan majan isäntää, vaan myöskin ulkosalla niin
sikeästi nukkuvan vieraan. "Pyhä äiti! Tahrattoman viaton neitsyt!
Pelasta minut -- pelasta minut!"

"Mistä sinut pitää pelastaa?" tiedusti hänen isäntänsä, ponnahtaen
taaskin vuoteeltaan ja kiiruhtaen iskemään tulta. "Mikä hätänä, sinä
tulimmaisen miekkonen?"

"Toinen käärme! Voi, kautta sieluni, paljoa ilkeämpi matelija kuin se
oli, jonka herra Stump tappoi. Se on pureksinut pahasti rintaani. Sitä
paikkaa, josta se ryömi ylitseni, polttaa kuin olisi Ballyballaghin
hevosenkengittäjä korventanut minua punahehkuisella raudalla!"

"Te tulen vietävän haisunäätä!" kiljui Zeb Stump, joka huopa
hartioillaan täytti oviaukon tyyten. "Olette kahdesti turmellut
yöuneni, te irlantilainen hupsu! Suokaa anteeksi, nuori herra
Gerald! Hupsuja on kaiketi joka maassa, Amerikassa yhtä hyvin kuin
Irlannissakin -- mutta tämä teidän seuralaisenne on pahin milloinkaan
kohtaamani. En, pahus vieköön, käsitä, miten saamme lainkaan unta tänä
yönä, jollemme ensin hukuta _häntä_ tuonne jokeen!"

"Voi, rakas herra Stump, älkää puhuko tuolla tavoin! Vannon teille
molemmille, että täällä oli toinen käärme. Varmasti se on vieläkin
majassa. Vain minuutti sitten tunsin sen matelevan ylitseni."

"Te varmaankin uneksitte?" vastasi metsästäjä rauhallisemmin ja
puolittain kysyvästi. "Vakuutan teille, ettei ainoakaan käärme
Teksasissa mene jouhisen nuoran poikki. Sen äskeisen täytyi olla
rakennuksessa, ennenkuin veditte lasson sen ympärille. Todennäköisesti
niitä ei ole voinut olla kahta. Pian varmistumme siitä etsimällä."

"Voi, kamalaa! Katsokaahan!" kirkaisi galwaylainen, vetäen paidan
yltänsä ja paljastaen rintansa. "Tuossa on matelijan jälki suoraan
kylkiluitteni poikki! Enkö sanonut teille, että täällä oli toinen
käärme? Voi, autuas Äiti, miten minun käy? Se tuntuu tulijuovalta!"

"Käärme!" huudahti Stump, astuen pelästyneen irlantilaisen luokse ja
pitäen kynttilää likellä hänen ihoaan. "Käärme tosiaankin! Ikuisen
maanjäristyksen nimessä se ei ole ollut mikään käärme! Se on ollut
pahempi!"

"Pahempi kuin käärme?" ulvoi Phelim kauhistuneena. "Pahempi, niinkö
sanoitte, herra Stump? Tarkoitatteko, että se on vaarallista?"

"No niin, se saattaa olla, mutta saattaa olla olemattakin. Se riippuu
siitä, löydänkö jotakin täältä lähistöltä ja löydänkö sitä pian. Jollen
löydä, niin, herra Phelim, en vastaa --"

"Voi, herra Stump, älkää väittäkö sitä vaaralliseksi!"

"Mitä se on?" tiedusti Maurice, silmäillen punertavaa juovaa, joka
ulottui vinoittain hänen seuralaisensa rinnan ylitse ja näytti
tulikuuman värttinän kärjellä piirretyltä. "Mitä se oikeastaan on?"
toisti hän entistä huolestuneempana huomattuaan, kuinka vakavan
näköisenä metsästäjä katseli omituisen näköistä jälkeä. "En ole koskaan
aikaisemmin nähnyt tuollaista. Onko se jotakin sellaista, että sen
tähden kannattaa olla levoton?"

"Kyllä varmasti, nuori herra Gerald", vastasi Stump, viitaten Mauricea
tulemaan ulkosalle, missä hän puhui hänelle kuiskimalla, jotta Phelim
ei olisi kuullut.

"Mutta mitä se on?" kysyi mustanginpyydystäjä kiihkeästi.

"_Se on myrkyllisen tuhatjalkaisen ryömimisjälki_."

"Myrkyllisen tuhatjalkaisen! Onko se purrut häntä?"

"Ei; sitä tuskin uskon. Mutta sen ei tarvitsekaan sitä tehdä. Sen
ryömiminen riittää jo sellaisenaan tappamaan hänet!"

"Armias taivas! Ette toki tarkoita sitä?"

"Kyllä tarkoitan, herra Gerald. Olen nähnyt useamman kuin yhden kelpo
miehen sortuvan saatuaan ihan samanlaisen juovan ihoonsa. Jollei tehdä
jotakin ja tehdä sitä pian, saa hän ensin hourimiskuumeen ja sekoaa
sitten järjiltään ikäänkuin vesikauhuisen koiran purema olisi tehnyt
hänet hulluksi. Ei kuitenkaan maksa peloitella häntä, ennenkuin katson,
mitä voin tehdä. Näillä seuduilla kasvaa erästä yrttiä tai pikemminkin
kasvia. Jos löydän sitä lähistöltä, ei meidän ole lainkaan vaikea
parantaa häntä. Mutta on kirotun onnetonta, että kuu on painunut pois
näkyvistä, ja voin etsiä sitä yrttiä ainoastaan hapuilemalla. Tiedän
niitä kasvavan runsaasti tuolla jyrkänteellä; ja jos suvaitsette mennä
sisälle pitämään tuota miekkosta rauhallisena, yritän tehdä jotakin.
Viivyn poissa ainoastaan tuokion."

Kuiskailemalla suoritettu keskustelu ja se seikka, että puhelijat
olivat sitä varten menneet ulkosalle, eivät olleet suinkaan
rauhoittaneet Phelimin pelkoa, vaan tähän mennessä äidyttäneet sen
äärimmilleen; ja juuri silloin, kun iäkäs metsästäjä katosi pimeään,
lähdettyään etsimään yrttejä, syöksyi hän majasta, ulvoen entistä
surkeammin.

Kului jonkun aikaa, ennenkuin hänen isäntänsä sai hänet tyyntymään,
ja se tapahtui vasta sitten, kun mustanginpyydystäjä oli vakuuttanut,
ettei ollut vähääkään vaaraa -- vaikka hänen omakaan uskonsa ei siihen
nähden ollut kovinkaan varma.

Muutamia sekunteja senjälkeen Zeb Stump ilmestyi oviaukkoon, ja hänen
kasvonilmeensä tekivät miellyttävän vaikutuksen sisälläolijoiden
tunteisiin. Hänen varman luottamuksellinen sävynsä ja rauhalliset
eleensä ilmaisivat yhtä selvästi kuin sanat olisivat voineet kertoa
hänen löytäneen etsimiään yrttejä. Hänen oikeassa kädessään oli joukko
soikeita, tumman vihreitä esineitä -- joissa kaikissa törrötti piikkejä
yhtä pitkän matkan päässä toisistaan olevissa ryhmissä. Maurice tunsi
ne _oregano_-kaktuksen lehdiksi.

"Älkää olko huolissanne, Phelim!" virkkoi iäkäs metsästäjä
lohduttavasti, astuessaan kynnyksen yli. "Nyt ei ole mitään pelättävää.
Löysin palsamia, joka poistaa poltteen verestänne pikemmin kuin liekki
kärventää höyhenen. Lakatkaa kiljumasta, mies! Olette luullakseni
herättänyt jokaisen linnun, eläimen ja matelijan unestaan yli
kahdenkymmenen virstan päähän saakka joen varrella sekä ylös- että
alaspäin. Jos vielä pidätte tuollaista melua kauan, saatte tänne
komantshit vuoriltaan, ja se olisi kenties pahempi asia kuin tämän
tuhatjalkaisen otuksen ryömiminen. Herra Gerald, laittakaa te valmiiksi
kääre, sillä aikaa kun minä valmistan hauteen!"

Metsästäjä veti veitsensä tupestaan ja karsi ensiksi pois piikit;
poistettuaan sitten ulkopinnan hän leikkeli kaktuksen paksut, mehevät
lehdet noin kahdeksannestuuman paksuisiksi viipaleiksi. Ne hän levitti
kiinni toisiinsa mustanginpyydystäjän jo varaamalle, puhtaalle
puuvillakankaiselle tilkulle ja metsästäjämäisen näppärästi pani
tämän hauteensa tulehtuneelle juovalle, jonka hän selitti aiheutuneen
tuhatjalkaisen kynsistä, mutta jonka todellisesti oli aiheuttanut
matelijan tuhansia kertoja nukkujan ihoon uponneiden, myrkyllisten
leukapielien myrkky.

_Oregano_ vaikutti melkein silmänräpäyksessä. Kasvin kirpeä neste oli
vastamyrkkyä, joka teki mitättömäksi eläimen erittämän myrkyn; ja
pian potilas vapautuneena pelosta ja suloisen turvallisuudentunteen
-- vastavaikutuksen vahvistaman -- tyynnyttämänä vaipui syvään,
virkistävään uneen.

Etsittyään tuhatjalkaista sitä kuitenkaan löytämättä -- sillä tämä
kamala matelija, joka Meksikossa tunnetaan _alacranin_ nimellä, menee
päinvastoin kuin kalkkarokäärme pelottomasti cabrieston ylitse --
väliaikainen lääkäri poistui äänettömästi majasta, laskeutui vielä
kerran ruohoiselle vuoteelleen ja nukkui häiriytymättä aamuun saakka.

       *       *       *       *       *

Heti aamun sarastaessa he kaikki kolme olivat jalkeilla -- Phelim oli
tointunut sekä pelostaan että kuumeestaan. Nautittuaan aamiaiseksi
paistetun kalkkunan jätteitä he kiiruhtivat lähtemään majalta. Entinen
Ballyballaghin tallipoika laittoi teksasilaisen metsästäjän avustamana
villit hevoset kuntoon kuljetettaviksi tasangon poikki -- sitomalla ne
vankasti yhteen -- samalla kun Maurice huolehti omasta ratsustaan ja
täplikkäästä tammasta. Hän kulutti aikaansa erikoisesti hoitaessaan
kaunista vankiaan -- suki huolellisesti sen harjan ja hännän sekä
poisti sen kiiltävistä karvoista ne tahrat, jotka kielivät, kuinka
ankara ajo oli tarvittu, ennenkuin hän oli saanut eläimen ylvään kaulan
taipumaan hänen lassonsa hillittäväksi.

"Tulimmainen, mies!" huudahti Zeb hieman ällistyneenä tarkkaillessaan
mustanginpyydystäjän puuhia. "Teidän ei tarvitsisi olla puolittainkaan
noin turhantarkka! Woodley Poindexter ei pura kauppojaan. Saatte ne
kaksisataa dollaria niin varmasti kuin nimeni on Zebulon Stump; ja
pahus minut periköön, jollei tuo tamma ole viimeistä kolikkoa myöten
sen rahan arvoinen!"

Maurice kuunteli hänen huomautuksiaan vastaamatta mitään; mutta
hänen huulillaan väikkyvä, puolittain tukahdutettu hymy ilmaisi
kentuckylaisen täydelleen arvostelleen väärin hänen uutteran
sukimisensa syytä.

Vajaan tunnin kuluttua mustanginpyydystäjä oli matkalla punaisen
ruskean oriinsa selässä, taluttaen täplikästä tammaa lassollaan,
samalla kuin vangittujen hevosten _cavallada_ samosi ripeätä vauhtia
tasangolla galwaylaisen tallirengin johtamana.

Zeb Stump, joka ratsasti "vanhalla tammallaan", saattoi pysyä heidän
matkassaan ainoastaan yhtenään takomalla juhtansa kylkiä kantapäillään;
ja pujottelehtien okaisten _mezquite_-ruohojen seassa Tara ravasi
haluttomasti muiden jäljessä.

Maja, jonka vuotaovi oli suljettu tungeksivien eläinten varalta, jäi
omiin hoteisiinsa. Sen yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsivät vähään
aikaan ainoastaan sarvipöllön huhuilu, kuguaarin karjunta ja nälkäisen
kajootin ulvomishaukunta.




YHDEKSÄS LUKU

Rajaseudun linnoitus


Tähtilippu, Fort Ingen yläpuolelle kohotettu, liehuu korkeassa
tangossaan ja luo häilyvän varjonsa oudon ja omalaatuisen kiintoisaan
näkyyn.

Siinä on kuva puhtaasta rajaseutuelämästä -- jollaisen kenties
ainoastaan nuoremman Vernetin sivellin olisi pystynyt todenmukaisesti
maalaamaan -- puolittain sotilaallinen, puolittain siviilinen --
puolittain villi, puolittain sivistysolojen mukainen -- sellaisten
miesten hahmojen kirjavoittama, joiden iho, asu ja ammatti osoittavat
heidän kuuluvan molempiin äärimmäisyyksiin ja kaikkiin niiden välisiin
asteisiin.

Myöskin näyttämö -- itse linnoitus -- on sekaluonteinen. Tähtilippu ei
hulmua vallinsakaroiden ja hammasharjaisten muurien yläpuolella; se ei
luo lepattelevaa varjoaan suojahautoihin eikä katettuihin käytäviin,
kaivantoihin, sisämuureihin eikä ampumavieruihin -- tuskin mihinkään
linnoitukselle ominaisiin varustuksiin. Karkeatekoinen, _algarobian_
rungoista kyhätty paaluaita, joka ympäröi kahdensadan hevosen
tallikatoksia; sen ulkopuolella kymmenkunta rakennusta, joiden tyyli
on mahdollisimman yksinkertainen -- jotkut niistä pelkkiä risukojuja
-- _jacaleja_ -- isoin kasarmina; takana sairaala sekä muonamestarin
ja majoitusmestarin varastot; toisella laidalla päävahti ja toisella
laidalla vaativammassa asemassa upseerien kasino ja asunnot; kaikki
koruttoman näköisiä -- kaikki päällystetyt muurilaastilla ja valkaistut
kalkilla, jota Leonassa on runsaasti -- kaikki sieviä ja puhtaita,
kuten tuleekin olla suuren sivistyskansan asua käyttävien sotajoukkojen
majoituspaikalla. Sellainen on Fort Inge.

Katsetta kohtaa toinenkin taloryhmä, vähän matkan päässä oleva --
melkein, jollei aivan yhtä komea kuin sekin, jota olemme edellä
kuvailleet ja jota nimitetään "linnoitukseksi". Nämä rakennukset ovat
parhaiksi lipun luoman varjon ulkopuolella, vaikkakin sen suojeluksessa
-- sillä sitä ne saavat kiittää syntymästään ja olemassaolostaan. Ne
ovat sen kylän alku-itu, jollaisia yleisesti kasvaa amerikkalaisen
sotilasaseman läheisyyteen -- josta hyvin todennäköisesti varsin
likeisessä tulevaisuudessa sukeutuu kaupunki -- kenties suurikin.

Nykyisin niissä asuu ruokatavarakauppias, jonka varastossa on sellaisia
"herkkuja", joita ei ole sisällytetty sotilaiden muona-annoksiin,
ravintoloitsija, jonka tarjoiluhuoneessa on lattia valkeata hiekkaa ja
hyllyillä säihkyviä, prismamaisia laseja houkuttelemassa joutilasta
vetelehtijää sisälle; pari pelihuoneenpitäjää, joiden keskenään
kilpailevat _faro_- ja _monté-pöydät_ kiskovat sotilaiden taskusta
suurimman osan palkkaa, parikymmentä tummasilmäistä naista, joiden
maine on epäilyttävä, yhtä suuri joukko metsästäjiä, kuskeja,
mustanginpyydystäjiä ja ammatittomia henkilöitä, jollaisia on
kaikissa maissa sotaväen sijoituspaikkojen loisina ja leiripaikkojen
liitännäisinä.

Tämän kirjavan seurakunnan hallussa olevat talot on sijoitettu
jonkunlaisen asemakaavan mukaisesti. Kenties ne ovat yhden ainoan
keinottelijan omaisuutta. Ne sijaitsevat aukion ympärillä, jossa lyhty-
ja kuvapatsaiden sijasta näkyy lahoava kypressinrunko ja pensasmainen
orapihlaja kohoamassa poljetusta ruohosta.

Leona -- tällä kohtaa pelkkä puro -- lipuu sekä linnan että kylän
taitse. Etupuolella leviää tasainen alue -- niin vihreä kuin vihreä
kasvikenttä suinkin saattaa olla -- etäisyydessä sitä rajoittava,
tumma metsä, jossa erilaiset tammet, pekaanit ja jalavat taistelevat
olemassaolosta piikkisten kaktusten ja anonien kanssa ja jossa on
kymmenittäin kasvitieteilijöille tuntemattomia köynnös-, kiipijä- ja
loiskasveja. Etelässä ja idässä pitkin puron varsia näkyy siellä täällä
taloja, uudisviljelijäin asuntoja, joista jotkut ovat karkeatekoisia
ja äsken valmistuneita, muutamat harvat taas komeampityylisiä ja
peräisin vanhemmilta ajoilta. Eräs näistä viimemainituista kiinnittää
erikoisesti huomiota; se on iso rakennus, jonka tasainen katto on
pykäläisellä rintasuojuksella reunustettu ja jonka valkeat seinät
pistävät hyvin silmään sitä puolittain ympäröivän, vihreän metsän
muodostamaa taustaa vasten. Se on _Casa del Corvon_ kartano eli
_hacienda_.

Kun kääntää katseensa pohjoista kohti, näkee omituisen, erillisen
kohoaman -- jättiläiskokoisen kivikartion -- joka nousee satojen
jalkojen korkeuteen tasangon tasosta, ja kaukaa sen takaa näkyy
aaltomainen, vaakasuora juova, Guadalupen vuoriston ääriviiva; tämä
vuoristo ulkonee kielekkeenä _Llano Estacadon_ miltei tuntemattomasta
ylätasangosta.

Katsokaahan ylöspäin! Näette puolittain safirin-, puolittain
turkoosinvärisen taivaan, jossa päivällä ei näy ainoatakaan muuta
läikkää kuin sen kultaisen jumalan kehrä ja jota yöllä täplittävät
tähdet näyttävät kiiltävästä teräslevystä leikatuilta ja jolla loistava
kuu on hopeaakin hohtavampi.

Katsokaa alaspäin -- sinä hetkenä, jona kuu ja tähdet ovat kadonneet ja
Matagorda-lahdelta alkaa puhaltaa maatuuli, kukkien tuoksun kyllästämä,
tarttuen tähtilippuun ja levittäen sen aamun silmän katseltavaksi,
katsokaa silloin alaspäin ja ihailkaa näkyä, joka olisi sietänyt joutua
Vernetin siveltimen kuvattavaksi -- liian vaihteleva ja eloisa, liian
runsasmuotoinen, liian paljon pukuja sisältävä ja liian värikylläinen
kynällä hahmoteltavaksi.

Näette sotilaita joukko-osastojensa asussa -- Yhdysvaltain jalkaväen
vaalean sinisissä puvuissa, rakuunain tummemmansinisessä takissa ja
ratsujääkärien miltei näkymättömässä, vihreässä sovassa.

Vain harvat ovat täydessä asussa -- ainoastaan päivystävä upseeri,
vahtimiehistön kapteeni ja itse vahtisotilaat.

Heidän vapaavuorolla olevat kumppaninsa vetelehtivät kasarmin
ympärillä ja paaluvarustuksen ympäröimällä alueella, yllänsä punainen
flanellipaita, päässä lerppahattu ja jalassa kiilloittamista kaipaavat
saappaat.

Heidän seassaan on miehiä, joiden asut eivät pyrikään olemaan
sotilaallisia: kookkaita metsästäjiä puettuina peitotusta hirvennahasta
valmistettuihin nuttuihin ja vastaavanlaisiin, pitkiin säärystimiin
-- meksikolaisasuisia paimenia ja mustanginpyydystäjiä -- itse
meksikolaisia, joilla on jalassa leveät _calzonerot_ ja pitkillä
kannuksilla varustetut _botat_, hartioilla _serapé_, ja kiiltonahkainen
_sombrero_ veikeästi kallellaan päälaella. He keskustelevat intiaanien
kanssa, jotka ovat saapuneet linnoitukseen ystävällisissä aikeissa,
hieromaan kauppasopimuksia ja ystävyysliittoja, joiden teltat ovat
hieman syrjässä ja joiden olkapäillä roikkuu punaisia, vihreitä ja
sinisiä huopia -- tehden heidät kiehtovan, jopa klassillisen näköisiksi
heidän ihoaan tahraavasta, kammottavasta maalauksesta ja heidän pitkää,
mustaa, hevosenjouhilla jatkettua tukkaansa tahmentavasta liasta
huolimatta.

Kuvitelkaa sielunne silmien eteen tämä eri kansojen sekoitus, jonka
jäsenet ovat rotujensa, elinehtojensa ja ammattinsa mukaisissa,
erilaisissa puvuissa; pistäkää sinne tänne sekaan joku Etiopian
mustaihoinen poika, jonkun upseerin mieskohtainen palvelija tai
jonkun läheisyydessä asuvan tilanomistajan lähetti; kuvitelkaa
heitä seisomassa ja puhelemassa ryhmissä tai kävelemässä sileällä
tasangolla viisien tai kuusien seisahtuneiden vaunujen lomissa,
paria kuusinaulaista, pyöräisillä alustoillaan olevaa tykkiä, joiden
likellä ovat ammusrattaat, nelikulmaista telttaa tai paria, joiden
yläpuolella liehuu viiri, joissa joku omituinen upseeri mieluummin
nukkuu purjekankaan varjossa, vahtisotilaiden yhteen kytkettyjä,
pistimillä varustettuja kiväärejä -- kun kuvittelette kaikkia näitä
yksityiskohtia, saatte sielunne silmien eteen totuudenmukaisen
kuvan Teksasin rajaseutujen, sivistyselämän äärimmäisen liepeen,
sotilaallisesta linnoituksesta.

       *       *       *       *       *

Suunnilleen viikko sen jälkeen, kun louisianalainen tilanomistaja
saapui uuteen kotiinsa, seisoi Fort Ingen edustalla olevalla
harjoituskentällä kolme upseeria, katsellen Casa de Corvon haciendaan
päin.

He olivat kaikki nuoria miehiä; vanhin heistä ei ollut yli
kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen olkaimensa, joissa oli
kaksinkertainen nauha, osoittivat hänen olevan kapteenin; toinen, jonka
olkaimissa oli ainoastaan yksi poikkinauha, oli ensimmäinen luutnantti,
kun taas nuorin, jonka olkain oli tyhjä, oli joko toinen luutnantti tai
virkaatekevä upseeri.

Heillä oli vapaavuoro, ja he keskustelivat Casa del Corvon
"tulokkaista" -- louisianalaisesta tilanomistajasta ja hänen
perheestään.

"Siellä pidetään jonkinlaiset tupaantuliaiset", virkkoi jalkaväen
kapteeni, viitaten linnoitukseen tulleeseen, kaikkia linnoitusväen
varsinaisia upseereja koskevaan kutsuun. "Ensin päivälliset ja sitten
karkeloa -- oikea tarkastuspäivä, jolloin otaksuttavasti näemme tämän
uudisasutuksen ylimystön ja kaunottaret."

"Ylimystönkö?" vastasi rakuunaluutnantti, nauraen. "Täällä ei sitä
liene kovinkaan paljoa; ja kaunottaria on kai vieläkin vähemmän."

"Olet erehtynyt, Hancock. Niitä molempia on Leonan rannoilla. Tänne
on harhaantunut joitakuita arvokkaita perheitä Yhdysvalloista.
Epäilemättä kohtaamme niiden jäseniä Poindexterin kutsuilla. Mitä
ylimyksellisyyteen tulee, on sitä isännässä itsessään yllin kyllin.
Hänessä on sitä kylliksi tartuttamaan sitä kaikkiin sinne saapuviin
vieraisiin; ja mitä taas kauneuteen tulee, olen valmis lyömään vetoa
siitä, että hänen tyttärensä on kauniimpi kuin ainoakaan Sabine-joen
tällä puolen asuva nainen. Muonamestarin veljentytär ei enää ole tämän
seudun tunnustettu kaunotar."

"Niinkö tosiaan!" äänsi jääkäriluutnantti venytellen, ja hänen sävynsä
osoitti tämän väitöksen häntä harmittavan. "Neiti Poindexterin täytyy
sitten olla tulimmaisen hauskan näköinen."

"Niin hän onkin, sen vakuutan, jos hän on lainkaan saman näköinen
kuin viimeksi hänet nähdessäni, mikä tapahtui tanssiaisissa Bayou
Lafourchessa. Siellä oli puoli tusinaa nuoria kreoleja, jotka olivat
vähällä joutua mittelemään miekkoja hänen tähtensä."

"Otaksuttavasti keimailija?" vihjaisi jääkäri.

"Ei sinnepäinkään, Crossman. Ihan päinvastoin, vakuutan. Hän on
kuitenkin ylpeä tyttö -- kylliksi ylpeä antaakseen nenälle jokaiselle
miekkoselle, joka yrittäisi olla liian tuttavallinen. Hänessä on aika
paljon isän kopeutta. Se on Poindexterien sukupiirre."

"Juuri sellaiseen tyttöön minä mielistyisin", huomautti nuori rakuuna
leikillisesti. "Ja jos hän on niin hauskan näköinen kuin väitätte,
kapteeni Sloman, niin varmasti yritän häntä tavoitella. Päinvastoin
kuin tämän Crossmanin on minun sydämeni aivan vapaa. Jumalan kiitos
siitä!"

"No niin, herra Hancock", vastasi jalkaväenupseeri, tervevaistoinen
herrasmies, "en ole taipuvainen lyömään vetoa; mutta olisin valmis
panemaan vetoon ison rahaerän siitä, ettette puhu noin nähtyänne Louise
Poindexterin -- jos nimittäin puhutte vilpittömästi".

"Pyh, Sloman! Älkää olko huolissanne minun tähteni! Olen liian usein
ollut ihanien silmien pommitettavana pelätäkseni niitä vähääkään."

"Ette ainoidenkaan niin kirkkaiden kuin hänen silmiensä."

"Pahus vieköön! Saatte miekkosen rakastumaan tähän naiseen ihan häntä
näkemättä. Hänen täytyy olla tavaton -- verraton."

"Hän oli sellainen, kun viimeksi hänet näin."

"Kuinka kauan siitä on?"

"Lafourchen tanssiaisista? Malttakaas -- kahdeksantoista kuukautta. Ne
olivat heti Meksikosta palattuamme. Hän esiintyi silloin ensi kertoja
seuraelämässä.

    "Kuin kirkas tähti taivahan ja loistoon syntynyt!"

"Kahdeksantoista kuukautta on pitkä aika", huomautti Crossman
viisaasti, "pitkä aika naimattomalle neidolle -- erittäinkin kreolien
keskuudessa, joiden parissa monesti mennään avioliittoon kahdentoista
vuoden iässä, vartoamatta 'suloista kuudettatoista ikävuotta'. Hänen
kauneutensa on saattanut menettää jonkun verran kukkeuttaan."

"Sitä en lainkaan usko. Olisin käynyt siellä nähdäkseni sen, mutta
arvasin heidän olevan kiireisissä valmistelupuuhissa ja kenties
toivovan, ettei heidän luokseen saapuisi vieraita. Mutta majuri kävi
Casa del Corvossa ja kehui sieltä palattuaan neiti Poindexterin
kauneutta niin, että oli vähällä joutua kahakkaan täkäläisen
komentajattaren kanssa."

"Kautta sieluni, kapteeni Sloman", vannoi rakuunaluutnantti, "olette
kiihoittanut uteliaisuuttani siinä määrin, että olen jo puolittain
rakastunut Louise Poindexteriin".

"Ennenkuin tyyten rakastutte", virkkoi jalkaväenupseeri vakavasti,
"sallikaa minun neuvoa teitä olemaan hieman varovainen. Takalistolla on
_bête noir_."

"Veli kaiketi? Veljeähän tavallisesti pidetään sellaisena."

"Hänellä on veli, mutta veli ei ole mörkö. Hän on vapaamielinen, ylevä
nuori mies -- ainoa tuntemani Poindexter, joka ei ole ollut ylpeyden
pöyhistämä. Hän on ihan vastakohtainen."

"Ylimysmielinen isä sitten? Hänellä ei varmaankaan olisi mitään
Hancockien kanssa solmittavaa avioliittoa vastaan?"

"Siitä en ole niin kovin varma, koska Hancockit ovat Uuden Englannin
yankeita ja hän on _ritarillinen etelävaltiolainen!_ Mutta en tarkoita
vanhaa Poindexteriä."

"Kuka tai mikä se pöpö sitten on -- jollei se ole ihminen?"

"Ihminen se on tavallaan. Miespuolinen serkku -- omituinen olento --
nimeltään Cassius Calhoun."

"Muistaakseni olen kuullut sitä nimeä mainittavan."

"Niin minäkin", yhtyi jääkäriluutnantti.

"Niin on melkein jokainen, joka oli jollakin tavoin mukana Meksikon
sodassa -- joka nimittäin oli mukana Scottin sotaretkellä. Hän
esiintyi siellä laajamittaisesti eikä aivan hyvämaineisesti. Hän oli
mississippiläisen vapaaehtoisrykmentin kapteeni, sillä hän on kotoisin
siitä valtiosta; mutta hänet tavattiin useammin _monté_-pöydästä
kuin rykmenttinsä majoituspaikalta. Parin jutun vuoksi hänellä oli
öykkärin maine. Mutta sen maineen alku ei juontunut Meksikon sodan
ajoilta. Hän oli hankkinut sen ennenkuin lähti sotaan, ja New Orleansin
hurjastelijoiden keskuudessa hän oli hyvin tunnettu _vaarallisena
miehenä_."

"Mitäpä kaikesta siitä?" lausui nuori rakuuna, ja hänen sävynsä tuntui
hieman uhmaavalta. "Kukapa välittää siitä, onko Cassius Calhoun
vaarallinen vaiko vaaraton mies? En minä ainakaan. Hän on vain tytön
serkku, niinhän sanoitte?"

"Ehkä enemmänkin. Minulla on syytä uskoa hänen olevan rakastuneen
tyttöön."

"Entä luuletteko hänen olevan mieluisen?"

"Sitä en osaa sanoa. Tiedän tai epäilen vain, että hän on isän
suosikki. Olen kuullut mainittavan sen syitä, tosin ainoastaan
kuiskailtuja, mutta liian otaksuttavia naurettaviksi. Vanha tarina --
lainatuista rahoista johtuva vaikutusvalta. Poindexter ei ole niin
rikas kuin ennen -- muutoin emme olisikaan nähneet häntä täällä."

"Jos neito on niin viehättävä kuin väitätte, saamme otaksuttavasti
Cassius Calhouninkin tänne ennen pitkää."

"Ennen pitkää! Niin vähänkö tiedättekin koko asiasta? Hän on täällä;
saapui tänne perheen muassa ja asuu nyt talossa. Jotkut väittävät,
että hän on osakkaana maanviljelysyrityksessä. Näin hänet ihan tänä
aamuna -- hotellin tarjoiluhuoneessa -- maistelemassa väkeviä ja
rehentelemässä entiseen tapaansa."

"Tummaihoinen mies, noin kolmikymmenvuotias, mustahiuksinen ja
mustaviiksinen, yllä sininen verkapuku, puolittain sotilaallinen, ja
colt-revolveri hihnassa vyöllä?"

"Niin, ja teurastuspuukko, jos olisitte sattunut sitä tähyämään, takin
povella. Sama mies."

"Hän on aika peloittavan näköinen miekkonen", huomautti nuori jääkäri.
"Jos hän on öykkäri, niin kyllä hän on sen näköinenkin."

"Pahus vieköön hänen näkönsä!" kivahti rakuuna puolittain äkäisesti.
"Emme ole upseereja setä Samulin armeijassa sitä varten, että
ulkonäkö tai pullikoiminen meitä säikyttäisi. Jos hän tulee minulle
rehentelemään, niin hän saa nähdä minun hypistelevän liipaisinta yhtä
vikkelästi."

Samassa torvi törähti aamuisen paraatin merkiksi -- mitä juhlamenoa
noudatettiin tässä pienessä rajalinnoituksessa yhtä säännöllisesti
kuin jos siellä olisi majaillut kokonainen armeijakunta -- ja upseerit
erosivat toisistaan, lähtien majoituspaikkoihinsa valmistamaan
komppanioita linnoitusta komentavan majurin tarkastettaviksi.




KYMMENES LUKU

Casa del Corvo


Casa del Corvon nimellä tunnettu maatila eli _hacienda_ oli noin viiden
kilometrin mittainen Leona-joen metsäistä laaksoa pitkin ja ulottui
kaksi kertaa niin pitkän matkan eteläänpäin, jokeen rajoittuvalle
preerialle.

Itse talo, jota tavallisesti, vaikka ei oikein, nimitettiin
_haciendaksi_, oli pitkän tykinkantaman päässä Fort Ingestä, josta sen
valkeat seinät osittain näkyivät, kun taas muita osia varjostivat joen
äyräitä reunustavat korkeat puut.

Sen paikka oli omituinen ja epäilemättä valittu pitäen silmällä sen
puolustamista, sillä sen perustukset oli laskettu sellaiseen aikaan,
jolloin saatettiin odottaa intiaaniahdistajia, kuten niitä saattaa
tulla, ja usein tuleekin, vielä nykyisinkin.

Joki teki hevosenkengän tai ympyränkaaren muotoisen mutkan, saartaen
alueen kolmelta taholta, ja kaaren jänne tai oikeammin sen kohdalle
piirretty suorakaide oli talon pohjana. Siitä nimitys -- Casa del Corvo
-- "kaartuman talo".

Julkisivu eli sisäänkäytävän puoli oli preerialle päin, ja
viimemainittu muodosti komean pihanurmikon, taivaanrannalle saakka
ulottuvan, johon verrattuna kuninkaallinen puisto olisi supistunut
hakamaaksi.

Casa del Corvon samoin kuin muidenkin suurien meksikolaisten
maaseuturakennusten tyyliä olisi saattanut nimittää
maurilais-meksikolaiseksi. Se oli yhden kerroksen korkuinen, ja sen
tasainen katto -- _azotea_ -- oli yltympäri varustettu vesikouruilla ja
rintasuojuksella. Muurien sisäpuolella oli piha, _patio_, jonka lakena
oli avoin taivas; kamara oli kivetty, ja siellä oli suihkukaivo sekä
katolle vievät kiviportaat. Julkisivun ovi -- _saguan_ -- oli mahtava,
jykevä laitos, ja siinä oli tiheässä vaarnanpäitä, ja joka seinällä oli
kaksi tai kolme ikkunaa, joita suojasivat tukevat, rautaiset ristikot,
_rejat_. Siinä meksikolaisen _haciendan_ tärkeimmät luonteenomaiset
piirteet, ja Casa del Corvo erosi vain vähän tästä tyypistä, joka
oli melkein ihan yleinen koko espanjalaisen Amerikan suunnattomalla
alueella.

Tällainen asunto kaunisti louisianalaisen tilanomistajan äsken ostamaa
maatilaa.

Vielä ei ollut tapahtunut minkäänlaisia muutoksia rakennuksen
ulkonäössä eikä paljoa sen sisäpuolellakaan, jollemme ota
huomioon asukkaita. Nyt nähtiin pihalla ja käytävissä puolittain
anglosaksilaisia, puolittain ranskalais-amerikkalaisia kasvoja sen
sijaan, että siellä aikaisemmin oli nähty ainoastaan puhtaasti
espanjalaistyyppisiä kasvoja; ja täysiäänisen, sointuvan
andalusiankielen sijasta kuului siellä nyt puolittain teutoonisen
kielen käreämpiä kurkkuääniä -- joiden vaihteluksi silloin tällöin
kajahti kreolilaisranskan vienompi sointu.

Päärakennuksen muurien ulkopuolella -- kylämäisenä rykelmänä olevissa,
yuccakasvin lehdillä katetuissa majoissa, jotka aikaisemmin tarjosivat
suojaa haciendan _peoneille_ ja muille alustalaisille -- oli muutos
silmäänpistävämpi. Ennen asteli ylpeänä nurmikolla pitkä, laiha
_vaquero_, ratsupaimen, mustassa, leveälierisessä, kiiltonahkaisessa
hatussa ja ruudullisessa _serapéssa_, kannustensa kilistessä jokaisella
askelella, kun siellä nyt taas herrasteli siniseen villakankaiseen
tai huopaiseen takkiin puettu, komenteleva "päällysmies", jonka
ruoska paukahteli kaikissa nurkissa; ennen oli Aztecan ja Anahuacin
punaihoisia lapsia niukissa, parkitusta hirvennahasta valmistetuissa
asuissaan vetelehtinyt haluttomina, surullisen ja juhlallisen näköisinä
_jacaleittensa_ luona tai astellut äänettöminä sinne tänne, kun siellä
taas nyt Etiopian mustaihoiset pojat ja tyttäret aamusta iltaan saakka
lörpöttelivät iloista loruiluaan tai lauluillaan ja tanssillaan
näennäisesti osoittivat paikkansapitämättömäksi sen ajatuksen, että
orjuus ja onnettomuus liittyvät toisiinsa!

Oliko muutos Casa del Corvon maatilalla tapahtunut parempaan päin?

Aikoinaan olisi Englannin kansa vastannut tähän kysymykseen kieltäen
niin yksimielisesti ja ponnekkaasti, että se olisi ollut omiaan
tukahduttamaan kaiken epäilyksen sen vilpittömyydestä.

Voi inhimillistä heikkoutta ja ulkokultaisuutta! Kauan
hellimämme myötätunto orjia kohtaan on osoittautunut pelkäksi
teeskentelykudokseksi. Ohjaajanaan harvainvalta -- ei maamme todellinen
ylimystö, sillä tämä aines olisi ollut liian jalo antautuakseen niin
syvään juonitteluun, vaan kaikissa neljässä säädyssä ensimmäisille
valtasijoille luikertaneiden, vehkeileväin nousukkaiden muodostama
harvainvalta -- johtajinaan nämä kansan oikeuksia vähentävät,
kiihkoiset vehkeilijät Englanti on osoittautunut uskottomaksi
julistetulle mielipiteelleen. [Avustaessaan etelävaltioita Yhdysvaltain
kansalaissodassa. -- _Suom_.]

       *       *       *       *       *

Kokonaan toisenlaisessa aiheessa pyörivät Louise Poindexterin ajatukset
hänen heittäytyessään tuolille pukeutumiskuvastimensa eteen ja
käskiessään kamaripalvelijattarensa Florindan valmistaa häntä ottamaan
vastaan vieraita, joiden pian odotettiin saapuvan haciendaan.

Oli tupaantuliaiskutsuja varten varattu päivä, ja noin tunnin kuluttua
oli päivällisen määrä olla pöydässä. Se olisi saattanut selittää sen
rauhattomuuden, jonka voi huomata nuoren kreolittaren ilmeistä ja jonka
erittäinkin Florinda havaitsi; mutta syynä ei ollut se. Kamarineidolla
oli omat arvelunsa emäntänsä levottomuuden syystä, kuten kävi ilmi
heidän keskensä sukeutuvasta keskustelusta.

Sitä voi tuskin nimittää keskusteluksi. Pikemminkin tuntui siltä kuin
nuori nainen olisi ajatellut ääneen palvelijattaren toimiessa kaikuna.
Koko elämänsä ajan oli kreolitar tottunut pitämään mustaihoista
palvelijatartaan sellaisena olentona, jolta ei kannattanut salata
mietteitään sen enempää kuin hän olisi salannut niitä tuoleilta,
pöydältä, sohvalta tai miltä muilta huoneessa olevilta huonekaluilta
tahansa. Oli vain se erotus, että Florinda oli hieman eloisampi
ja mukavampi seuralainen, ja hänellä oli se etu, että hän pystyi
vastaamaan ääneen hänelle lausuttuihin huomautuksiin.

Astuttuaan huoneeseen Florinda oli ensimmäisten kymmenen minuutin
aikana hoitanut vilkasta keskustelua kiinnostamattomista asioista,
emäntänsä vain silloin tällöin pistäessä väliin jonkun äännähdyksen.

"Oi, neiti Louise", jatkoi neekerityttö sormiensa hellästi
hypistellessä hänen nuoren emäntänsä loistavia hiuskiehkuroita, "kuinka
kaunis tukkanne onkaan! Samanlainen kun kypressipuissa riippuva, pitkä
espanjansammal; se on vain toisenvärinen ja välkkyy kuin sokeritehtaan
siirappi."

Kuten jo on mainittu, oli Louise Poindexter kreolitar. Senjälkeen
lienee tuskin tarpeellista sanoa, että hänen tukkansa oli tumma ja
-- kuten neekerityttö oli karkeapuheisesti lausunut -- runsas kuin
espanjansammal Se ei ollut musta, vaan lämpimän, hehkuvan ruskea --
jollaista väriä nähdään kilpikonnan kuoressa tai talvisen soopelin
turkissa.

"Oi", pitkitti Florinda, levittäen tavatonta hiuskiehkuraa, joka
välkkyi kastanjanvärisenä hänen tummalla kämmenellään, "jospa
minulla olisi päässäni tällainen viehättävä tukka tämän kelvottoman,
käpertyneen villan asemasta! Silloin panisin heidät kaikki jalkojeni
juureen -- jokaikisen heistä."

"Mitä tarkoitat, tyttö?" tiedusti nuori nainen ikäänkuin olisi juuri
silloin herännyt joistakuista haaveellisista aatoksistaan. "Mitä sinä
oikein puhelit? Panisit heidät jalkojesi juureen. Kenet niin?"

"Niin, no; tiedätte kyllä, mitä tämä lapsi tarkoittaa."

"Kunniasanallani, en tiedä."

"Panisin heidät rakastumaan minuun. Niin olisi minun pitänyt sanoa."

"Mutta kutka?"

"Kaikki valkoihoiset herrasmiehet. Nuoret tilanomistajat, linnoituksen
upseerit -- kaikki. Teidän hiuksillanne, neiti Louise, saattaisin
valloittaa heidät kaikki."

"Ha, ha, ha!" nauroi nuori nainen, jota huvitti se ajatus, että
Florindan päässä olisi hänen uhkea tukkansa. "Arvelet, että jos sinulla
olisi minun hiukseni, olisit voittamaton miesten keskuudessa?"

"En, neiti -- en yksin tukkanne avulla -- mutta jos minulla olisi
teidän suloiset kasvonne, ihonne, valkea kuin alabasteri, kookas
vartalonne, ylimyksellinen ulkonäkönne. Oi, neiti Louise, olette
loistavan kaunis! Olen kuullut valkoihoisten herrasmiesten niin
vakuuttavan. Eikä minun olisi tarvinnut sitä kuulla. Näen sen itsekin."

"Alat oppia imartelemaan. Florinda."

"En totisesti, neiti -- ei sanaakaan imartelua -- ei sanaakaan, vannon
sen. Apostolien nimessä vannon sen."

Jos katsoi tytön emäntään, ei kaivannut hänen totisia vakuutuksiaan
uskoakseen hänen sanojensa olevan vilpittömiä, niin liioitelluilta kuin
ne saattoivatkin tuntua. Vakuuttaessaan Louise Poindexteriä kauniiksi
kertasi vain häntä ympäröivän seurapiirin yleistä arvostelua. Yksi
ainoa silmäys riitti antamaan tässä suhteessa varmuuden kenelle tahansa
-- yhtä hyvin tuntemattomille kuin tutuillekin. Hänen kauneuttansa ei
tarvinnut etsiä -- mutta sen kuvaaminen oli kuitenkin vaikeata. Kynä ei
pysty kuvaamaan sellaisia kasvoja. Sivellinkin saattaisi antaa niistä
ainoastaan hämärän aavistuksen, sillä ei ainoakaan maalari, vaikkapa
kuinka taitava, kykenisi saamaan kankaalle sitä hehkuvaa, eetterimäistä
valoa, jota säihkyi hänen silmistään ja jota näytti säteilevän
hänen kasvoistaan. Hänen piirteensä olivat puhtaan klassilliset ja
muistuttivat Feidiaan ja Praksiteleen suosimia naiskauneuden tyyppejä.
Mutta koko kreikkalaisessa pantheonissa ei kuitenkaan ole ainoitakaan
kasvoja, joihin niitä olisi saattanut verrata, sillä ne eivät olleet
jumalattaren kasvot, vaan miehen silmästä miellyttävämmät, naisen
kasvot.

Aistillisuuden häive, joka tuli näkyviin alahuulen hekumallisessa
kaareutumassa ja vielä selvemmin poskien alapuolen silmäänpistävässä,
pyöreässä muodossa, riisti tosin hänen kasvoiltaan niiden puhtaan
henkevyyden leiman, mutta ei ehkä vähentänyt niiden kauneutta. Monet
miehet olisivat pitäneet tätä jumalallisesta tyypistä poikkeavaa
piirrettä viehättävyyden vahvistuksena, koska Louise Poindexter
ei heistä olisi näyttänyt palvottavalta jumaluusolennolta, vaan
rakastettavalta naiselta.

Hänen ainoa Florindan totisiin vakuutuksiin suomansa vastaus oli
nauru -- huoleton, vaikka ei epäileväinen. Tätä nuorta kreolitarta
ei tarvinnut muistuttaa kauneudestaan. Hän oli varsin hyvin siitä
tietoinen, minkä olisi saattanut päättää siitäkin, että hän loi
useammin kuin kerran pitkän silmäyksen kuvastimeen, jonka ääressä
hänen pukemisensa suoritettiin. Neekeritytön imartelu tuskin lainkaan
liikutti hänen tunteitaan; se ei varmastikaan tehonnut häneen sen
enempää kuin spanielikoiran, hänen lemmikkinsä, liehittely olisi
tehonnut; ja kohta senjälkeen hän antautui jälleen aatoksiinsa, joista
puhelu oli hänet herättänyt.

Florindaa ei vaimentanut se, että hän havaitsi emäntänsä olevan
hajamielisen näköisen. Tytön mielessä oli ilmeisesti jotakin -- jokin
ongelma, johon hän halusi valaistusta ja jonka hän oli päättänyt
selvittää.

"Oi!" jatkoi hän, ikäänkuin puhellen itsekseen. "Jos Florinda olisi
puolittainkaan yhtä viehättävä kuin nuori emäntä, ei hän välittäisi
kenestäkään -- ei hän huokaisi noin syvään kenenkään tähden!"

"Huokaisi!" kertasi hänen emäntänsä, äkkiä säpsähtäen toisen sanojen
vuoksi. "Mitä sillä tarkoitat?"

"Hyväinen aika, neiti Louise, Florinda ei ole niin sokea kuin luulette
eikä niin kuurokaan. Hän on nähnyt teidän istuskelevan pitkät ajat
samassa paikassa; ette hiisku sanaakaan, vain huokailette -- syvään
ja pitkään. Vanhalla tilalla Louisianassa ette milloinkaan tehnyt
sellaista."

"Florinda! Pelkään sinun menettävän järkesi tai sen jääneen
Louisianaan. Kenties täkäläinen ilmasto jollakin tavoin vaivaa sinua.
Niinkö, tyttö?"

"Hyväinen aika, neiti Louise, sitä pitäisi kysyä teiltä itseltänne.
Ettehän ole vihainen, vaikka puhunkin näin suoraan? Florinda on orjanne
-- hän rakastaa teitä kuten oikeata sisartaan. Hän ei ole onnellinen
kuullessaan teidän huokailevan. Juuri senvuoksi hän on esiintynyt näin
vapaasti. Ettehän ole hänelle äkäinen?"

"Varmasti en. Minkä tähden olisin äkäinen sinulle, lapsi? En ole.
En sanonutkaan olevani, mutta ajatuksesi ovat harhaantuneet ihan
väärään suuntaan. Se, mitä olet nähnyt tai kuullut, ei ole voinut
olla muuta kuin omaa kuvitteluasi. Mitä huokailemiseen tulee, huihai!
Minulla on muutakin ajateltavaa juuri tällä hetkellä. Minun pitää olla
seurana noin sadalle vieraalle, jotka lisäksi ovat melkein kaikki
tuntemattomia; ja heidän joukossaan ovat ne nuoret tilanomistajat ja
upseerit, jotka kietoisit lumoihisi, jos sinulla olisi minun tukkani.
Ha, ha, ha! Minä en halua heitä kietoa -- en heistä ainoatakaan! Laita
siis tukkani mielesi mukaan -- niin ettei se vähääkään muistuta paulaa!"

"Oi, neiti Louise, niinkö sanoitte?" tiedusti neekerityttö ilmeisesti
kiinnostuneena. "Sanoitteko, ettette välitä ainoastakaan niistä
herrasmiehistä? Heidän joukossaan on pari, kolme komeata oikein, oikein
komeata. Yksi heistä on tilanomistaja ja kaksi upseeria -- kaikki
nuoria herrasmiehiä. Tiedätte, keitä kolmea tarkoitan. Kaikki he ovat
olleet huomaavaisia teitä kohtaan. Oletteko varma, neiti, ettette
huokaile kenenkään heidän tähtensä?"

"Taaskin huokailua! Ha, ha, ha! Mutta, kas niin, Florinda, tuhlaamme
aikaa. Muista, että minun pitää joutua seurustelusaliin ottamaan
vastaan sataa vierasta! Minun täytyy saada vähintäin puoli tuntia aikaa
tasaantuakseni sopivaan mielentilaan niin suurta vastanottoa varten."

"Olkaa huoletta, neiti Louise, olkaa huoletta! Ehdin hyvin pukea
teidät valmiiksi -- aikaa on yllin kyllin. Teidän pukemisenne ei ole
kovinkaan vaivaloista. Hyväinen aika, tehän näytätte loistavalta
minkälaisessa asussa hyvänsä. Olette ihanin kaunotar, vaikka yllänne
olisi samanlainen puku kuin maatilan peltotyöläisillä on."

"Millainen imartelija sinusta onkaan tullut, Florinda! Alan epäili
sinun tavoittelevan jotakin suosionosoitusta. Haluaisitko minun
rupeavan välittäjäksi ja sovittavan sinun ja Pluton välisen riidan?"

"En, neiti. En enää ikinä ole ystävällisissä suhteissa Pluton kanssa.
Hän osoittautui niin pahaksi pelkuriksi silloin, kun preerialla puhkesi
se kova myrsky. Oi, neiti Louise, miten meille molemmille olisi käynyt,
jollei se nuori, valkoihoinen herrasmies, jolla oli punainen hevonen,
olisi ratsastanut sitä kautta?"

"Jollei hän olisi tullut, rakas Florinda, niin hyvin todennäköisesti ei
meitä kumpaakaan olisi nyt täällä."

"Oi, neiti, eikö hän ollut todella miellyttävä mies? Näittehän hänen
kauniit kasvonsa. Näitte hänen tuuhean tukkansa, ihan samanvärinen kuin
teidän omanne on, mutta hieman samalla tavoin kihartunut kuin minun
tukkani. Puhuakaan siitä nuoresta tilanomistajasta tai linnoituksen
upseereista! Toiset väittävät hänen olevan halpa-arvoisen miehen
-- pelkän valkoihoisen kuljeksijan. Kukapa siitä välittäisi? Hänen
kaltaisensa mies saattaisi panna tämän lapsen huokailemaan. Oi, hän on
sellainen, juuri sellainen!"

Tähän saakka nuori kreolitar oli saanut säilytetyiksi piirteensä
jotensakin rauhallisina. Hän yritti sitä edelleenkin, mutta se oli
ylivoimainen ponnistus. Joko sattumalta tai tahallaan Florinda oli
hipaissut emäntänsä sielun herkintä kieltä.

Hän ei olisi mitenkään mielellään tunnustanut sitä edes
orjattarelleenkaan; ja hän tunsi huojennusta, kun pihalta kuuluva
äänekäs puhelu tarjosi hänelle kunnolliselta tuntuvan syyn lopettaa
pukeutumisen sekä samalla arkaluontoisen keskustelun, johon hänen olisi
saattanut olla pakko antautua.




YHDESTOISTA LUKU

Odottamaton saapuminen


"Kuulehan, sinä tulimmaisen neekeri, missä isäntäsi on?"

"Herra Poindexterkö? Vanha herrako vai nuoriko?"

"Pahus vieköön nuoren! Tarkoitan herra Poindexteriä. Ketä muuta
tarkoittaisin? Missä hän on?"

"No, no, sir, he ovat molemmat kotona -- he ovat kyllä molemmat poissa
talosta -- vanha herra ja nuori herra Henry. He ovat joella, tuolla
alapuolella, missä pannaan uutta aitaa. No, no niin, löydätte heidät
sieltä."

"Joen varrella, tuolla alapuolella! Kuinka etäällä arvelet heidän
olevan?"

"No, no, sir! Neekeri arvelee sinne olevan matkaa viisi tai kuusi
virstaa -- nimittäin ihan vähintään."

"Viisi tai kuusi virstaa? Sinun täytyy olla lemmonmoinen pässinpää,
neekeri. Herra Poindexterin alue ei ulotu niin pitkälle; eikä hän
luullakseni laittele aitoja kenenkään muun pelloille. Kuulehan! Mihin
aikaan häntä varrotaan kotiin? Siitä sinulla on toivottavasti selvempi
käsitys."

"Heitä molempia odotetaan kotiin varsin pian, nuorta herraa ja vanhaa
herraa ja myöskin herra Calhounia. Niin, niin, taaskin täällä on
suurenmoiset juhlat, tässä mökissä -- arvaatte sen itsekin siitä
hajusta päättäen, jota keittiöstä leviää. Niin, niin. Kaikenlaisia
suurenmoisia herkkuja -- paahtopaisteja ja maksalaitteita, paistettuja
porsaita, piiraisia ja kananpoikia. Niin, hei, täällä on taas
samanlaista kuin entisinä aikoina Mississippijoen rannoilla! Eläköön
vanha herra Poindexter! Hän on oikeata lajia. No, mutta, muukalainen,
minkä tähden te ette luikkaa mukana? Ettekö ole isännän ystävä?"

"Tulimmainen, neekeri! Etkö muista minua? Kun nyt katselen rumaa
naamaasi, tunnen sinut."

"Kaikkivaltias Luoja! Eikö siinä olekin herra Stump, joka ennen
aina toi metsänriistaa ja kalkkunakukkoja entiseen kartanoon? Totta
totisesti hän siinä on kuin onkin. Hei vain, herra Stump, tämä neekeri
muistaa teidät yhtä hyvin kuin olisimme nähneet toisemme toissa
päivänä. Kuulin teidän käyneen täällä tuonnoittain, mutta olin silloin
jossakin asioilla. Olen nykyisin kuski, ajan niitä vaunuja, joissa
talon emäntä, kaunis neiti Louise, käy ajelemassa. Oi, herra, hän
on hyvin kaunis tyttö. Väitetään, ettei Florinda ole mitään hänen
rinnallaan. Älkää huoliko, herra Stump, teidän on parasta varrota,
kunnes isäntä tulee kotiin. Hänen pitäisi olla täällä ihan tuossa
tuokiossa."

"No niin, jos asia on siten, niin odotan häntä", vastasi metsästäjä,
verkkaisesti nostaen jalkansa satulan ylitse, jossa hän oli siihen
saakka istunut. "Ja nyt, ukko", lisäsi hän antaessaan suitset
neekerin käteen, "anna tammalle maissia hinkalosta! Olen ratsastanut
sillä otuksella yli kaksikymmentä virstaa salaman vauhdilla -- vain
tehdäkseni isännällesi palveluksen."

"Oi, herra Zebulon Stump, tekö siellä?" huusi hopeinen ääni, minkä
jälkeen Louise Poindexter ilmestyi kuistille. "Niin arvelinkin",
jatkoi nuori nainen, tullen kaiteen ääreen, "vaikka en odottanutkaan
teitä näin pian. Mainitsittehan lähtevänne pitkälle matkalle. No
niin, olen hyvilläni siitä, että olette täällä, ja niin ovat isä ja
Henrykin. Pluto, mene heti puhuttelemaan Chloe, keittäjää, ottamaan
selkoa, mitä hän voi antaa herra Stumpille päivälliseksi! Ette ole
syönyt vielä päivällistä, arvaan. Olette tomuinen -- tulette juuri
matkalta? Kuulehan, Florinda! Kiiruhda noutamaan ruokakaapista jotakin
juotavaa! Herra Stump on varmasti janoissaan, näin kuumana päivänä.
Mitä mieluimmin haluatte, portviiniä, sherryä vaiko punaviiniä? Ai,
nyt muistankin teidän erikoisesti pitäneen monongahela-wiskystä.
Luullakseni sitä on meillä. Florinda, käy katsomassa, onko sitä! Tulkaa
tänne kuistille, rakas herra Stump, ja istuutukaa! Tiedustitteko isää?
Vartoan häntä kotiin millä minuutilla tahansa. Koetan olla seurananne
siihen saakka, kunnes hän saapuu."

Jos nuori nainen olisi keskeyttänyt puheensa aikaisemmin, ei hän olisi
saanut vastausta heti. Nytkin kului muutamia sekunteja, ennenkuin Zeb
vastasi. Hän seisoi silmäillen tyttöä ikäänkuin pelkästään kiihkeän
ihailunsa mykistämänä.

"Armollinen Luoja, neiti Louise?" ähkäisi hän vihdoin. "Kun näin teitä
Mississippin varsilla, luulin teitä maailman sievimmäksi olennoksi;
mutta nyt uskon teidän olevan sievimmän olennon sekä maan päällä että
taivaassa. Voi, hyväinen aika!"

Iäkkään metsästäjän kehuminen oli tuskin liioiteltua. Kun Louise
Poindexter oli juuri pukeutunut, kun hänen runsaan tukkansa kiilto
ei ollut ilman vaikutuksesta himmennyt, kun hänen poskensa hehkuivat
karmininvärisinä kylmän veden vaikutuksesta ja hänen kaunis vartalonsa
oli viehättävästi verhottu intialaisesta muslinista valmistettuun
vaippaan, valkeaan ja läpikuultavaan, oli hän varmasti yhtä sievä kuin
mikä muu olento tahansa maan päällä -- jollei taivaassakin.

"Hyväinen aika!" huudahti metsästäjä uudelleen, pitkittäen imarteluaan,
"olen aikoinani nähnyt, kuten olen luullut, sieviä naispuolisia
olentoja -- vanha muorini ei hänkään ollut rumannäköinen, kun tutustuin
häneen Kentuckyssä -- ei totisesti ollutkaan. Mutta sen sanon, neiti
Louise, että jos heistä kaikista leikattaisiin sievimmät osat ja ne
sitten taaskin liitettäisiin yhteen, ei niistä tulisi tuhannetta osaa
sellaisesta enkelistä kuin te olette."

"Oh-hoh-hoh, herra Stump -- herra Stump! Minua ällistyttää se, että te
puhutte tuolla tavoin. Teksas on muuttanut teidät ihan hovimieheksi.
Jos tällaista jatkuu, pelkään teidän menettävän ominaisuutenne puhua
suoraan. Tämän jälkeen varmastikin tarvitsette oikein pitkän ryypyn.
Kiiruhda, Florinda! Muistaakseni mainitsitte mieluimmin haluavanne
wiskyä?"

"Jollen sitä sanonut, niin ainakin niin ajattelin, ja se on suunnilleen
samantekevä. Olette oikeassa, neiti, pidän enemmän wiskystä kuin niistä
tahmeista likööreistä, ja juon aina sitä, milloin vain sitä saan.
Teksas ei ole vähääkään muuttanut juomataipumuksiani."

"Herra Stump, haluatteko sen sekoitettuna vedellä?" kysyi Florinda,
joka toi pikarin noin puolillaan "monongahelaa".

"En, tyttö. Pahus vieköön vetenne! Olen saanut siitä kyllikseni sen
jälkeen kun lähdin liikkeelle tänä aamuna. En ole saanut maistaa
tippaakaan väkevää koko päivänä -- en edes hajuakaan."

"Rakas herra Stump, ette varmastikaan voi juoda sitä tuollaisenaan?
Sehän polttaa kurkkunne! Ottakaa vähän sokeria tai hunajaa sen sekaan!"

"Se pilaisi sen, neiti. Se on kyllin makeata ilman sellaista
tohtoroimista, etenkin sittenkun on katsahtanut lasiin. Saatte nähdä,
enkö voi juoda sitä. Nyt yritän!"

Vanha metsästäjä kohotti pikarin huulilleen ja ryypättyään siitä
kolme kulausta sekä rahtusen neljättä ojensi sen tyhjänä takaisin
Florindalle. Huulten äänekäs maiskutus melkein hukutti nuoren naisen ja
palvelijattaren samanaikaiset hämmästyksen huudahdukset.

"Polttaa kurkkuani, niinkö väititte? Ei hituistakaan. Se vain voiteli
kaulaani ja laittoi sen kuntoon vähäistä haastelua varten, sillä
tahtoisin puhella isänne kanssa -- siitä täplikkäästä mustangista."

"Oi, tosiaankin! En muistanutkaan sitä. Ei, kyllä muistin; mutta en
otaksunut teidän vielä ennättäneen saada siitä tietoja. Oletteko
kuullut mitään siitä kauniista eläimestä?"

"Kauniiksi eläimeksi saatte huoleti sitä sanoa. Se on totisesti kaunis.
Sitäpaitsi se on tamma."

"Mutta oletteko kuullut siitä mitään -- nimittäin sen jälkeen kun
viimeksi kävitte täällä?"

"Olen kuullut siitä, nähnyt sen ja koskettanut sitä."

"Tosiaankin!"

"Se on otettu kiinni."

"Kiinni! Kuinka oivallinen uutinen! Olen riemuissani, kun saan nähdä
sen kauniin otuksen ja myöskin ratsastaa sillä. Koko sinä aikana,
jonka olen ollut Teksasissa, ei minulle ole ollut sellaista hevosta,
josta olisi kannattanut maksaa appelsininkuoren kappaletta. Isä lupasi
ostaa minulle tämän, vaikka se maksaisi kuinka paljon. Mutta kuka sen
onnellinen pyydystäjä on?"

"Tarkoitatteko, kuka sen otti kiinni?"

"Kyllä -- kyllä -- kuka?"

"No, tietenkin mustanginpyydystäjä."

"Mustanginpyydystäjä?"

"Ni-in, ja sellainen, jollaista ei ole toista kaikilla näillä
preerioilla -- ei ratsastamaan eikä heittämään lassoa hevosenkaulaan.
Saatte puhua meksikolaisistanne! En ole milloinkaan nähnyt ainoankaan
meksikolaisen pystyvän hoitelemaan hevosasioita sen nuoren miekkosen
tavalla; eikä hänen suonissaan ole pisaraakaan heidän sameata vertansa.
Hän on yhtä valkoihoinen kuin minäkin."

"Hänen nimensä?"

"No niin, mitä hänen sukunimeensä tulee, sitä en ole koskaan kuullut.
Hänen ristimänimensä on Maurice. Linnoituksessa hänet tunnetaan
Mustangi-Mauricen nimellä."

Iäkäs metsästäjä ei ollut kylliksi tarkkaavainen pannakseen merkille,
kuinka innokkaassa sävyssä tätä asiaa oli häneltä tiedustettu, eikä
myöskään kysyjän poskille äkkiä levinnyttä tummaa punaa hänen kuultuaan
vastauksen.

Ei kumpikaan niistä seikoista ollut välttänyt Florindan huomiokykyä.

"Kas, neiti Louise!" huudahti viimemainittu. "Se on varmasti sen
uljaan, nuoren, valkoihoisen herrasmiehen nimi -- hänen, joka pelasti
meidät tukehtumasta mustalla preerialla."

"Totisesti onkin!" vahvisti metsästäjä, vapauttaen nuoren naisen
vastaamisen välttämättömyydestä. "Kun nyt sitä ajattelen, muistan hänen
maininneen siitä tapauksesta juuri tänä aamuna ennen lähtöämme. Hän on
sama mies. Ihan sama mies on pyydystänyt täplikkään mustangin ja tuo
sitä parhaillaan tänne muassaan toistakymmentä muuta mustangia. Hänen
pitäisi ennättää tänne ennen auringonlaskua. Hoputin vanhaa tammaani
ehättääkseni edelle kertomaan isällenne, että täplikäs on tulossa,
jotta hän saisi ensimmäisen tilaisuuden sen ostamiseen. Tiesin,
etteivät sellaiset hevoset saa olla kovinkaan kauan asutuksilla,
ennenkuin joku ne sieppaa. Muistelin _teitä_, neiti Louise, ja sitä,
kuinka ihastuitte, kun kerroin teille siitä otuksesta. No niin, olkaa
rauhallinen; te saatte ensimmäisen tilaisuuden. Vanha Zeb Stump takaa
sen."

"Oi, herra Stump, olette kovin hyväntahtoinen! Olen oikein, oikein
kiitollinen. Suonette nyt anteeksi, että poistun hetkiseksi. Isä palaa
pian. Meillä on tänään päivälliskutsut, ja minun pitää valmistautua
ottamaan vastaan aika paljon väkeä. Florinda, pidä huolta siitä,
että herra Stumpille tarjotaan puolista! Mene, tyttö -- mene heti
huolehtimaan siitä!"

"Ja, herra Stump", jatkoi nuori nainen, siirtyen likemmäksi
metsästäjää, "jos se nuori -- nuori herrasmies saapuu muiden vieraiden
ollessa täällä -- kenties hän ei tunne heitä -- huolehditteko siitä,
ettei häntä kohdella välinpitämättömästi? Tuolla kuistilla on viiniä ja
muita tarpeita. Ymmärrättehän tarkoitukseni, rakas herra Stump?"

"En pahus vieköön ymmärräkään, neiti Louise; nimittäin en
täsmällisesti. Käsitän kaikki, mikä koskee väkijuomaa ja muuta
sellaista. Mutta kenestä nuoresta herrasmiehestä puhutte? Se seikka
panee minut ymmälle."

"Tottakai tiedätte, ketä tarkoitan! Sitä nuorta herrasmiestä -- sitä
nuorta miestä, joka, kuten kerroitte, tuo tänne hevosia."

"Ahaa! Mustangi-Mauricea! Häntä, niinkö? No niin, luullakseni ette ole
kovinkaan pahasti erehtynyt nimittäessänne _häntä_ herrasmieheksi,
vaikka mustanginpyydystäjä ei usein saa eikä ansaitsekaan sitä
nimitystä. _Hän on herrasmies_, läpikotaisin onkin -- herrasmies
synnyltään, koulutukseltaan ja kasvatukseltaan, vaikka hän onkin
hevosenpyydystäjä ja lisäksi irlantilainen."

Louise Poindexterin silmät säihkyivät riemusta hänen kuunnellessaan
hänen omiin ajatuksiinsa niin hyvin sopeutuvia mielipiteitä.

"Minun pitää kuitenkin sanoa teille", jatkoi metsästäjä, ikäänkuin
hänen mieleensä olisi pujahtanut jokin epäilys, "ettei sille nuorelle
miekkoselle sovi osoittaa toisasteista vieraanvaraisuutta. Kuten
Mississippin varrella sanottiin, hän on 'ylpeä kuin Poindexter'. Suokaa
anteeksi, neiti Louise, että päästin ne sanat luiskahtamaan kieleltäni.
Mieleeni ei johtunut, että puhuin Poindexterille -- en ylpeimmälle,
mutta sievimmälle sennimiselle henkilölle."

"Oh, herra Stump, saatte puhua minulle, mitä haluatte. Tiedättehän,
etten voisi loukkaantua teihin, te herttainen, vanha jättiläinen!"

"Sellainen mies, joka voisi sanoa tai tehdä jotakin teitä loukkaavaa,
neiti, olisi kääpiötäkin kehnompi."

"Kiitoksia, kiitoksia! Tunnen vilpittömän sydämenne -- tunnen hartaan
kiintymyksenne. Kenties joskus -- joskus, herra Stump" -- hän puhui
empivästi, mutta nähtävästi ilman määrättyä tarkoitusta -- "saatan
tarvita ystävyyttänne".

"Teidän ei tarvitse kauan olla sen tarpeessa, ennenkuin sitä saatte;
sen vanha Zeb Stump saattaa luvata, neiti. Sellainen mies, joka
ei auttaisi teidän laistanne olentoa, niin kauan kuin hänellä on
pullollinen henkeä rinnassaan, löyhkäisi ilkeämmin kuin haisunäätä ja
olisi pahempi pelkuri kuin kajootti."

"Tuhansia kiitoksia -- ja vielä kerran! Mutta mitä aioitte sanoa?
Puhuitte toisarvoisesta vieraanvaraisuudesta."

"Niin tein."

"Mitä tarkoititte?"

"Tarkoitin sitä, että _minun_ olisi turhaa kehoittaa Mustangi-Mauricea
syömään tai juomaan tämän talon katon alla. Jollei isänne sitä tee,
poistuu se nuori mies maistamatta mitään. Ymmärrättehän, neiti Louise,
ettei hän ole sellaisia poloisia valkoihoisia, jotka sopii lähettää
keittiöön."

Nuori kreolitar seisoi sekunnin tai pari vastaamatta mitään. Häntä
näytti askarruttavan joku pulmallinen, hänen kaikki ajatuksensa vaativa
laskelma.

"Älkää huoliko siitä!" virkkoi hän vihdoin, ja hänen sävynsä ilmaisi
hänen suorittaneen laskelmansa. "Älkää huoliko, herra Stump! Ei
_teidän_ tarvitse häntä pyytää. Ilmoittakaa vain minulle, kun hän
saapuu -- jollemme satu olemaan päivällispöydässä, ja silloin hän ei
luonnollisestikaan odota kenenkään meistä näyttäytyvän. Mutta _jos_ hän
tulee siihen aikaan, niin _te_ pidätätte häntä -- eikö niin?"

"Teen sen, jos te käskette."

"Teette siis niin, ja ilmoitatte minulle hänen saapumisestaan. Minä
pyydän häntä syömään."

"Jos te sen teette, neiti, niin luultavasti pilaatte hänen
ruokahalunsa. Jopa nälkiintyneen sudenkin nälkä unohtuisi, jos se
näkisi teidät, puhumattakaan teidän sointuisan äänenne kuulemisesta.
Tänne tullessani olin niin nälkäinen, että olisin ollut valmis
nielemään hiirihaukan raakana. Nyt en välitä syömisestä rahtuakaan.
Saattaisin tulla toimeen kuukausimääriä puraisemattakaan lihaa."

Samalla kun tähän liioiteltuun, kaunopuheiseen purkaukseen vastattiin
kirkkaasti helkkyvällä naurulla, osoitti nuori nainen pation toista
laitaa kohti, jonne ilmestyi palvelijatar tuoden keittiöstä kevyttä
tarjotinta, jäljessään Pluto kantaen suurempaa, raskaammin kuormitettua
tarjotinta.

"Te, kookas jättiläinen!" kuului leikillisen nuhtelevasti lausuttu
vastaus. "En usko teidän menettävän ruokahaluanne, ennenkuin syötte
kokonaisen härän. Tuolla tulevat Pluto ja Florinda. Heidän tuomisensa
ovat rattoisampaa seuraa kuin minä, minkä vuoksi jätän teidät niistä
nauttimaan. Näkemiin, Zeb -- näkemiin, eli kuten täkäläiset sanovat,
_hasta luego_!"

Nämä sanat lausuttiin hilpeästi, ja kevyesti Louise Poindexter sipsutti
pois katetun käytävän poikki. Vasta ehdittyään kammionsa yksinäisyyteen
antautui hän vakavampiin aatoksiin, jotka pukeutuivat julki hiljaa
jupistuiksi, mutta salaperäistä merkitystä uhkuviksi sanoiksi:

"Se on kohtaloni: tunnen -- tiedän sen olevan! En uskalla mennä sitä
vastaan, mutta en kuitenkaan voi sitä kaihtaa -- en saa -- en haluaisi
-- _en tahdo_!"




KAHDESTOISTA LUKU

Villin tamman kesytys


Meksikolaisen talon miellyttävin "huone" on se, jolla on katto lattiana
ja taivas laipiona -- _azotea_. Kauniilla säällä -- sää on aina kaunis
siellä aurinkoisessa ilmastossa -- on se seurustelusalia mieluisampi,
erittäinkin päivällisen jälkeen, kun aurinko alkaa luoda ruusuisen
rusottavia säteitä Orizavan, Popocatepecin, Tolucan ja "Kaksoissisaren"
lumisille huipuille, kun voimakkaat xeres- ja madeira-viinit ovat
lämmittäneet Andalusian poikien ja tyttärien, conquistadorien
jälkeläisten, mielikuvitusta ja he nousevat talojensa katolle
silmäilemään kautta maailman tunnettua maata, jonka heidän esi-isiensä
sankarilliset teot ovat tehneet maineikkaaksi.

Silloin meksikolainen _cavallero_, kirjailtuun asuun puettu, näyttelee
loistavaa olemustaan jollekulle _señoritalle_, samalla puhallellen
savua paperisavukkeestaan hänen poskilleen. Silloin tummasilmäinen
_doncella_ suopeasti kuuntelee vienoja kuiskauksia tai ehkä ainoastaan
on kuuntelevinaan, samalla kun hän sydän huolestuneena ja katse
harhailevana vaivihkaa vilkuu tasangon ylitse jotakin kaukaista
_haciendaa_, hänen todella rakastamansa miehen kotia, kohti.

Niin nautinnollista tapaa kuin on hämärähetkien viettäminen talon
katolla ei mitenkään malta olla noudattamatta jokainen, joka
sattumaltakin asustaa meksikolaisessa talossa; ja louisiananalaisen
tilanomistajan perhe oli omaksunut sen, pitäen sitä itsestään selvänä
seikkana.

Sittenkun samana iltana oli poistuttu ruokasalista, valittiin katto
seurustelusalin sijasta kokoontumispaikaksi; ja auringon vaipuessa
taivaanrantaa kohti valaisivat sen vinot säteet niin hilpeätä,
niin rattoisaa ja kenties myöskin niin loistavaa seuruetta kuin
Casa del Corvon azoteaa oli koskaan polkenut. Sen erivärisillä
tiileillä liikkui, hajanaisina ryhminä seisoi ja rintasuojukseen
kasvot käännettyinä tasangolle päin nojaili niin kauniita naisia ja
niin uljaita miehiä kuin sillä paikalla oli koskaan ollut koolla --
silloinkaan, kun sen entinen isäntä oli jakanut vieraanvaraisuuttaan
maan _hidalgoille_, Coahuilan ja Teksasin siniverisimmille ylimyksille.

Myöskin se seurue, joka oli nyt kokoontunut lausumaan Woodley
Poindexteriä tervetulleeksi hänen teksasilaiselle tilalleen, saattoi
kerskua tästä kunniasta. Se oli uudisasutusten valioväkeä, ei
ainoastaan Leonan varsilta, vaan myöskin kaukaisemmilta seuduilta.
Vieraita oli saapunut Gonzalesista, Castrovillestä, jopa San Antoniosta
saakka -- tilanomistajan vanhoja ystäviä, jotka samoin kuin hänkin
olivat etsineet itselleen uuden kodin lounaisesta Teksasista ja
ratsastaneet -- jotkut loppupuolelle toistasataa kilometriä --
ollakseen mukana tässä hänen ensimmäisessä suuressa "vastaanotossaan".

Vaivaa ja kulunkeja säästämättä tilanomistaja oli pyrkinyt tekemään
tilaisuuden komeaksi ja loistavaksi. Kun linnoituksesta oli saapunut
säihkyviä upseerinpukuja ja olkaimia, kun samasta mukavasta varastosta
oli lainattu torvisoittokunta ja kun Casa Del Corvon kellarista oli
saatu siellä säilytettyjä, kaupan mukana tulleita valioviinejä, oli
jotensakin kaikkea, mitä tarvittiin tekemään Poindexterin vieraskutsut
loistavimmiksi, mitä Leonan rannoilla oli milloinkaan järjestetty.

Ja tämän vaikutuksen vahvistamiseksi hänen viehättävä tyttärensä
Louise, entinen Louisianan kaunein tyttö, jonka kauneuden maine oli
rientänyt hänen edellään Teksasiinkin, toimi juhlamenojen emäntänä,
liikkuen ihailevien vieraiden seassa kuningattaren tapaan hymyilevänä
ja armollisena kuin jumalatar.

Siinä tilaisuudessa hän oli sadan silmäparin ohjaavana tähtenä,
parinkymmenen sydämen onnenlähteenä ja kenties yhtä monen
tuskanaiheena, sillä autuaan onnellisia eivät suinkaan olleet kaikki,
jotka näkivät hänen kauneutensa.

Oliko hän itse onnellinen?

Tämä kysymys tuntunee omituiselta, milteipä mielettömältä. Kun hänen
ympärillään oli ystäviä, ihailijoita -- ainakin yksi häntä palvova mies
ja toistakymmentä sellaista, joiden orastava rakkaus saattoi päätyä
ainoastaan palvomiseen, nuoria tilanomistajia, lakimiehiä, aloittelevia
valtiomiehiä sekä joitakuita sellaisia, jotka olivat jo saavuttaneet
mainetta, Marsin poikia, jotka olivat sotasovassa tai olivat äskettäin
riisuneet ne yltänsä -- miten hän olisi voinut olla olematta ylpeän,
ylettömän onnellinen?

Outo henkilö olisi saattanut sitä kysyä, sellainen, joka oli tutustunut
vain pintapuolisesti kreolien luonteeseen -- etenkin kysymyksessä
olevan naisen luonteeseen.

Mutta tässä loistavassa seurueessa oli mies, joka tunsi hyvin kummankin
ja joka ehkä tarkemmin kuin kukaan muu saapuvillaolijoista tähyili
hänen kaikkia liikkeitään ja koetti innokkaammin kuin kukaan muu
tulkita niiden merkitystä. Tähän puuhaan syventynyt henkilö oli Cassius
Calhoun.

Minne tahansa tyttö liikkui, seurasi Calhoun häntä -- ei likellä,
varjomaisesti, vaan salavihkaa, lipuen paikasta toiseen, yläkertaan ja
alakertaan, seisoskellen nurkissa näennäisesti hajamielisenä, mutta
katse koko ajan sivultapäin suunnattuna hänen serkkunsa kasvoihin,
ikäänkuin hän olisi ollut rikollista väijyvä, siviilipukuinen etsivä.

Omituista kylläkin hän ei näyttänyt kiinnittävän paljoakaan huomiota
Louisen puheisiin tytön vastaillessa niihin imarteluihin, joita
hymyilyn tavoittelijat hänelle syytivät -- ei edes silloinkaan, kun
viimemainitut olivat huomiotaherättäviä ja kunnioitettuja miehiä,
kuten esimerkiksi rakuunaupseeri Hancock oli. Kaikkea sellaista hän
kuunteli ilman näkyvää mielenliikutusta, kuten kuunnellaan sellaista
keskustelua, joka ei millään tavoin koske kuulijaa eikä hänen
ystäviänsä.

Vasta sitten, kun oli noustu azotealle ja hänen serkkunsa oli
rintasuojuksen äärellä katse kysyvästi suunnattuna tasangolle, kävi
hänen etsivänintonsa silmäänpistäväksi -- siinä määrin, että se herätti
muiden huomiota. Useammin kuin kerran panivat läheisyydessä seisovat
henkilöt sen merkille, sillä useammin kuin kerran uudistui se teko,
joka sen aiheutti.

Tuontuostakin, eikä se tapahtunut kovin pitkien väliaikojen kuluttua,
Casa del Corvon nuoren emännän nähtiin lähestyvän rintasuojusta ja
silmäilevän tasangolle, ja hänen katseensa näytti tutkistelevan
taivaanrantaa.

Minkä tähden hän niin teki, sitä ei kukaan aavistanut. Eikä kukaan
uskaltanut sitä arvailla, ei kukaan muu kuin Cassius Calhoun. Hänellä
oli siitä asiasta ajatuksia, jotka häntä kiduttivat.

Kun preerialla näyttäytyi ryhmä liikkuvia hahmoja, jotka tulivat esiin
laskevan auringon värikylläisestä valosta -- kun azotealla katselevat
henkilöt vakuuttivat sen olevan ratsastavien miesten kuljettaman
hevoslauman -- oli entisen upseerin mielessä epäilys siitä, kuka sitä
_cavalladaa_ johti.

Toistakin henkilöä näytti sen lähestyminen kiinnostavan, vaikka ehkä
toisista syistä. Paljoa aikaisemmin kuin hevoslauma oli kiinnittänyt
Poindexterin vieraiden huomiota, oli hänen tyttärensä havainnut sen
-- jo silloin, kun taivaanrannalle kohosi pölypilvi, niin vähäinen ja
utuinen, että se olisi välttänyt jokaisen sellaisen silmän, joka ei
olisi nimenomaan sitä tähyillyt.

Siitä hetkestä alkaen oli nuori kreolitar kauniiden kumppaniensa
piirissä jatketun keskustelun turvissa ovelasti pitänyt silmällä
tomupilven lähestymistä, arvaillen, mikä sen aiheutti, sellaisten
tosiseikkojen perusteella, jotka hän yksin otaksui tietävänsä.

"Villejä hevosia!" lausui Fort Ingeä komentava majuri tarkastettuaan
vähän aikaa laumaa taskukiikarillaan. "Joku on tuomassa niitä tänne",
lisäsi hän kohotettuaan kaukoputken toistamiseen siimalleen. "Ahaa!
Nyt näen -- siellä on Mustangi-Maurice, joka silloin tällöin hankkii
miehillemme uusia ratsuja. Hän näyttää tulevan suoraan tänne päin --
teidän kartanoanne kohti, herra Poindexter."

"Jos siellä on mainitsemanne nuori mies, on se varsin todennäköistä",
vastasi Casa del Corvon omistaja. "Sovin hänen kanssansa niin, että hän
pyydystää minulle pari-, kolmekymmentä mustangia, ja kenties hän nyt
tuo niistä ensimmäistä erää."

"Niin, luultavasti niin on", jatkoi hän katsottuaan kaukoputkella.

"Minä olen siitä varma", virkkoi tilanomistajan poika. "Erotan, että
tuo ratsastaja on Maurice Gerald."

Tilanomistajan tytär olisi voinut sanoa samoin, vaikka hän ei
ilmaissutkaan tietoaan. Hän ei näyttänyt olevan suuresti kiinnostunut
asiaan -- jopa hän tuntui sangen välinpitämättömältä siihen nähden.
Hän oli havainnut, että häntä tarkkaili ilkeä, alituisesti häneen
suuntautunut, kiiluva silmä.

_Cavallada_ saapui kartanolle Mauricen istuessa komeasti satulassaan,
täplikäs tamma lassonsa päässä.

"Kuinka kaunis eläin!" kuului useiden äänien huudahdus, kun vangittu
mustangi talutettiin rakennuksen edustalle vapisten kiihtymyksestä,
jouduttuaan katselemaan niin outoa näkyä.

"Kannattaa taivaltaa maahan saakka katselemaan tuollaista otusta!"
ehdotti majurin rouva, jolla oli kiihkeän innostumisen taipumuksia.
"Lähdetään kaikki alas! Mitä arvelette, neiti Poindexter?"

"Oi, mennään toki", vastasi kartanon emäntä, samalla kun yhteen ääneen
huudeltiin:

"Mennään alas! Mennään alas!"

Majurin rouvan jäljessä naiset laskeutuivat jonona portaita alas,
ja herrat seurasivat heitä. Parinkymmenen sekunnin kuluttua oli
mustanginpyydystäjä, joka yhäti istui ratsunsa selässä, hienon piirin
keskipisteenä.

Henry Poindexter oli kiiruhtanut alas muiden edellä ja mitä
vilpittömimmin jo toivottanut tulijan tervetulleeksi.

Viimemainittu ja Louise eivät voineet muuta kuin hyvin pintapuolisesti
tervehtiä toisiaan. Tuttavallisuutta hevoskauppiasta kohtaan --
vaikkapa olisi otaksuttu hänen saaneen sellaisenkin kunnian, että hänet
oli esitelty -- olisi "seurapiirissä" tuskin suvaittu.

Naisista ainoastaan majurin rouva puhutteli häntä tuttavallisesti,
mutta hänenkin sävystään huokui ylemmyyttä ja alentumista. Mauricelle
tuotti enemmän tyydytystä silmäys -- nopea ja äänetön -- hänen ja
nuoren kreolittaren katsahtaessa toisiinsa ymmärtäväisesti.

Louise ei yksin silmäillyt häntä hyväksyvästi. Mustanginpyydystäjä
näyttikin uhkean komealta matkalla tahraantuneesta asustaan huolimatta.
Hänen neljättäkymmentä kilometriä pitkä ratsastusretkensä ei ollut
jaksanut pahasti häntä väsyttää. Preeriatuuli oli kohottanut raikkaan
värin hänen poskilleen; ja hänen täyteläisen pyöreä kaulansa,
rintalastaan saakka paljas ja päivänpaahteen hieman ruskeuttama, lisäsi
hänen ulkonäkönsä miehekkyyttä. Ei edes hänen kihartuneeseen tukkaansa
takertunut pöly voinut täydelleen salata sen luontaista kiiltoa eikä
sen tuuheutta; ja hänen hienorakenteisesta vartalostaan uhkui voimaa ja
kestävyyttä enemmän kuin tavallisille miehille on suotu. Useampi kuin
yksi kaunotar loi häneen vaivihkaa silmäyksiä, koettaen saada häneltä
katsetta. Muonamestarin sievä veljentytär hymyili hänelle ihailevasti.
Jotkut väittivät samaa muonamestarin vaimostakin, mutta se ei voinut
olla muuta kuin panettelua, joka kenties oli lähtöisin tohtorin
paremmasta puoliskosta -- linnoituksen juorukellosta.

"Varmaankin", virkkoi Poindexter tarkastettuaan vangittua mustangia,
"tämän täytyy olla sama eläin, josta vanha Zeb Stump meille puhui".

"Se on ihan sama otus", vakuutti hänen mainitsemansa henkilö, astuen
Mauricea kohti auttaakseen häntä. "Ni-in, herra Poindexter, ihan sama
otus -- tamma, kuten kaikki itsekin näette."

"Niin, niin", ehätti tilanomistaja keskeyttämään haluamatta enempiä
selittelyjä.

"Tämä nuori miekkonen oli ottanut sen kiinni, ennenkuin minä ennätin
sinne, joten saavuinkin ihan viime hetkellä. Se olisi mahdollisesti
joutunut jonnekin muualle, eikä neiti Louise ehkä olisikaan sitten
saanut sitä."

"Se on totisesti totta, herra Stump! Olitte kovin huomaavainen. En
tiedä, miten milloinkaan voin korvata ystävällisyytenne."

"Korvata! No niin, otaksuttavasti teillä on keinoja tehdäksenne
jotakin vuorostanne minun hyväkseni. Te voitte tehdä sen, neiti, ilman
vaikeutta. En ole tehnyt hyväksenne mitään muuta kuin samonnut hiukan
preerialla. Kun saan nähdä teidänlaisenne kaunottaren tuon tamman
selässä töyhtöhattu päässänne ja pitkäliepeinen hameenne hulmuamassa
jäljessänne, kannattaisi vanhan Zeb Stumpin sentähden taivaltaa
Kalliovuorille ja sieltä takaisin."

"Oi, herra Stump, olette parantumaton imartelija! Katsokaahan
ympärillenne! Näette useita sellaisia naisia, jotka ansaitsevat
paremmin kohteliaat sananne."

"No, niin, no!" vastasi Zeb, luoden välinpitämättömästi tutkivan
silmäyksen naisiin päin. "En aiokaan inttää, ettei täällä ole
kosolti sieviä olentoja -- tulimmaisen sieviä olentoja. Mutta kuten
Louisianassa aina sanottiin, on ainoastaan yksi Louise Poindexter."

Naurunpuuska -- johon vain muutamat naisäänet ottivat osaa -- oli
vastaus Zebin kohteliaaseen puheeseen.

"Olen tästä teille velkaa kaksisataa dollaria", lausui tilanomistaja,
puhuen Mauricelle ja osoittaen täplikästä tammaa. "Siitä rahamäärästä
muistaakseni sovimme herra Stumpin kanssa."

"Minä en ollut mukana siinä sopimuksessa", huomautti
mustanginpyydystäjä, hymyillen merkitsevästi, mutta hyvää
tarkoittavasti. "En voi ottaa rahojanne. _Se_ hevonen ei ole
myytäväksi."

"Oh, niinkö?" äänsi tilanomistaja, vetäytyen taaksepäin ylpeän ja
pettyneen näköisenä, samalla kun muut tilanomistajat ja linnoituksen
upseerit näyttivät ällistyneiltä kuullessaan, että niin runsasta hintaa
ei hyväksytty. Kaksisataa dollaria kesyttämättömästä mustangista, kun
tavallinen hinta vaihteli kymmenen ja kahdenkymmenen dollarin välillä!
Mustanginpyydystäjän täytyi olla hullu!

Hän ei suonut heille aikaa jaaritella hänen tervejärkisyydestään.

"Herra Poindexter", jatkoi hän, puhuen samaan hyväntuuliseen sävyyn,
"olette suorittanut minulle niin runsaan maksun muista hevosistani
-- jopa ennenkuin olen ne pyydystänytkään -- että minun kannattaa
antaa lahja -- kuten Irlannissa sanotaan 'onnenraha'. Sielläkin on
tapana, milloin hevoskauppa tehdään talossa, antaa lahja, ei ostajalle
itselleen, vaan jollekulle hänen perheensä kauniille jäsenelle. Saanko
luvan ottaa tämän irlantilaisen tavan käytäntöön myöskin Teksasin
uudisasutuksilla?"

"Tietysti kaikin mokomin!" kuului moniääninen vastaus, ja parissa tai
kolmessa äänessä tuntui selvästi irlantilainen murre.

"Niin, varmasti, herra Gerald!" lupasi tilanomistaja vanhoillisuutensa
mukaantuessa enemmistön tahtoon. "Tehkää, kuten haluatte!"

"Kiitoksia, hyvät herrat, kiitoksia!" lausui mustanginpyydystäjä,
silmäillen suojelevasti miehiä, jotka luulivat olevansa häntä ylempiä.
"Tämä mustangi on minun onnenrahani, ja jos neiti Poindexter suvaitsee
alentua ottamaan sen vastaan, tunnen saaneeni enemmän kuin runsaan
korvauksen niistä kolmesta ajopäivästä, jotka tuo otus minulle maksoi.
Jos se olisi ollut mitä julmin keimailija, ei sen masentaminen olisi
ollut sen vaikeampaa."

"Otan lahjanne vastaan, sir, ja olen siitä kiitollinen", vastasi nuori
kreolitar -- ensimmäisen kerran esiintyen silmäänpistävästi ja astuen
ujostelematta esille puhuessaan. "Mutta luullakseni", jatkoi hän,
osoittaen mustangia, "vankinne on vielä _kesyttämätön?_ Se vain vapisee
tuntemattoman tulevaisuuden pelosta. Se saattaa vielä alkaa potkia,
jolleivät valjaat ole siitä mieluisat; ja mitä minä sitten teen -- minä
poloinen?"

"Aivan oikein, Maurice!" virkkoi majuri. Hän oli pahasti erehtynyt
tämän salaperäisen puhelun merkityksestä ja puhui sille ainoalle
miehelle, joka oli mitenkään saattanut sen käsittää. "Neiti Poindexter
puhuu hyvin järkevästi. Tuota mustangia ei vielä ole kesytetty -- sen
näkee kuka tahansa. Kas niin, hyvä mies, antakaa sille opetus!

"Hyvät naiset ja herrat", jatkoi hän, kääntyen seurueen puoleen,
"tämä on näkemisenne arvoinen kohtaus -- nimittäin niiden, jotka eivät
ole sellaista ennen nähneet. Kas niin, Maurice, nouskaa ratsaille ja
näyttäkää meille preerioiden ratsastustaitoa! Hevonen näyttää siltä
kuin se panisi taitonne koetukselle."

"Olette oikeassa, majuri, sen se tekee!" vastasi mustanginpyydystäjä,
samalla kun hänen luomansa nopea katse ei suuntautunut vangittuun
nelijalkaiseen, vaan nuoreen kreolittareen, joka teennäisestä
rohkeudestaan huolimatta perääntyi vapisevana katselijapiirin taakse.

"Vähät siitä, hyvä mies", pitkitti majuri, jonka sävy oli tarkoitettu
rohkaisevaksi. "Sen silmien pahanilkisestä säihkystä huolimatta olen
valmis panemaan vetoon kymmenen yhtä vastaan, että taltutatte sen
sisun. Yrittäkää!"

Menettämättä mainettaan mustanginpyydystäjä ei olisi voinut kieltäytyä
suostumasta majurin pyyntöön. Hänet oli haastettu näyttämään taitoaan
-- ratsastuskykyään -- joka ei ollut vähäarvoinen seikka Teksasin
preerioilla.

Hän ilmaisi hyväksyvänsä sen keikahtamalla kevyesti satulastaan,
luovuttamalla oman ratsunsa Zeb Stumpin haltuun ja kiinnittämällä
huomionsa yksinomaan vangittuun hevoseen.

Muita valmistuksia ei tarvittu kuin alueen tyhjentäminen. Se tapahtui
tuota pikaa, ja seurueen suurin osa -- muiden muassa kaikki naiset --
palasivat azotealle.

Mustangilla oli vain kappale raakanahkaista hihnaa kietaistuna alaleuan
ympäri ja päitsien tapaan korvien taitse, ja vain toinen ohjashihna
kädessään Maurice ponnahti villin tamman selkään.

Ensimmäisen kerran se sai ihmisen selkäänsä -- ensimmäisen kerran
siihen kohdistettiin sellainen loukkaus.

Kimakka, uhmainen kirkaisu ilmaisi selvästi, mitä se siitä arveli
ja että se oli päättänyt torjua sellaisen. Se toi julki päätöksensä
uhmailla, kun sitä yritettiin alentaa orjuudentilaan!

Noudattaen hevosvaistoaan se karkasi pystyyn takajaloilleen, pitäen
joitakuita sekunteja ruumistaan pystysuorassa. Sen ratsastaja oli
aavistanut sen tempun ja kietaissut käsivartensa sen kaulaan, näyttäen
olevan osa itse hevosesta, ollessaan tiukasti siihen takertuneena.
Muutoin mustangi olisi saattanut keikahtaa selälleen ja rusentaa hänet
allensa.

Mustangin seuraava temppu oli takapuolen keikauttaminen ilmaan -- sitä
varmasti aina koetettiin, ja ratsastajan oli vaikein torjua juuri sitä
lennähtämättä pois selästä. Pelkästä ammatillisesta ylpeydestä Maurice
ei ollut välittänyt satulasta ja jalustimista, jotka nyt olisivat
olleet hänelle hyväksi avuksi; mutta jos hänellä olisi ne ollut, ei hän
olisi voinut väittää suorittaneensa preerioiden kerskailtua urotyötä --
_valjaattoman hevosen kesyttämistä_.

Hän suoritti sen ilman niitä. Tamman keikauttaessa takapuolensa ilmaan
hän pyörähti vikkelästi ympäri sen selässä, kietoi käsivartensa
sen ruhon ympärille, painoi varpaansa sen lapojen jyrkkäreunaisiin
ulkonemiin ja torjui menestyksellisesti hevosen yritykset puistella
hänet pois selästään.

Kaksi tai kolme kertaa mustangi toisti yrityksensä, ja yhtä monta
kertaa mustanginpyydystäjän taito teki ne tyhjiksi; ja ikäänkuin
tajuten sellaiset ponnistukset turhiksi raivostunut eläin lakkasi
hyppimästä ja syöksähti pois paikalta, lähtien nelistämään sellaista
laukkaa, ettei sen olisi luullut päättyvän ennenkuin maailman toisella
puolella.

Sen täytyi kuitenkin päättyä jossakin, vaikka ei katselijain näkyvissä,
jotka pysyivät paikoillaan, varroten hevosenkesyttäjän palaamista.

Sellaisia arveluita, että hän oli saattanut saada surmansa tai
ainakin pahasti ruhjoutua, lausuttiin runsaasti hänen poissaolonsa
aikana; ja eräs joukosta toivoikin sitä. Mutta erääseen toiseen
henkilöön sellainen tapaus olisi tehnyt tuskallisen vaikutuksen --
melkein yhtä tuskallisen kuin olisi hänen oma elämänsä ollut Mauricen
kommelluksettoman palaamisen varassa. Minkä tähden Louise Poindexter
-- laajemmalti kuin omassa maakunnassaan mainetta saavuttanut
kaunotar, joka olisi pelkästään myönteisesti vastaamalla voinut saada
puolisokseen maan rikkaimman ja jalosukuisimman miehen -- minkä tähden
hän oli kiintynyt tai edes sallinut ajatustensa harhautua köyhään
teksasilaiseen metsästäjään, sitä pulmallista ongelmaa ei edes hänen
oma älynsä, joka ei suinkaan ollut heikko, pystynyt käsittämään.

Kenties hän ei vielä ollut mennyt niin pitkälle, että olisi rakastunut
Mauriceen. Sitä hän ei itse uskonut. Jos hän olisi niin luullut
ja miettinyt asiaa, niin ehkä hän olisi säikähtänyt ajatellessaan
erinäisiä seurauksia, jotka olisivat väkisinkin johtuneet hänen
mieleensä.

Hän tunsi vain, että hänessä oli herännyt omituinen mielenkiinto
tuntematonta henkilöä kohtaan, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä
haaveellisia ajatuksia edistävällä tavalla ja joka erosi olennaisesti
hänelle esitellyistä, tavallisista, seuraelämässä huomatuista miehistä.

Hän tunsi myöskin, että tämä mielenkiinto, joka oli saanut alkunsa
sanasta, katseesta, eleestä, joka oli virinnyt tai jonka hän oli
havainnut tuhkaksi palaneella preerialla, ei ollut laimentunut, vaan
päinvastoin jatkuvasti voimistunut.

Eikä se vähentynyt silloin, kun Mustangi-Maurice ratsasti takaisin
tasangolta villi tamma jalkojensa välissä -- ei enää villinä --
ei enää hänen tuhoaan tavoittelevana, vaan harja nuokkuvana ja
ulkonäkö alistuvana, tunnustaen koko maailmalle, että se oli tavannut
hallitsijansa.

Nuori kreolitar ei tunnustanut sitä maailmalle eikä edes itselleenkään,
mutta hänenkin mielessään liikkui samanlaisia ajatuksia.

"Neiti Poindexter", lausui mustanginpyydystäjä lipuessaan
maahan kiinnittämättä lainkaan huomiota hänelle syydettyihin
suosionosoituksiin, "saanko pyytää teitä tulemaan hevosen luokse,
heittämään tämän lasson sen kaulaan ja taluttamaan sen talliin? Jos
niin teette, pitää se teitä kesyttäjänään ja alistuu aina tämän jälkeen
tahtoonne, jos vain näytätte tätä merkkiä, joka ensiksi riisti siltä
vapauden."

Tekokaino olisi ujostellut tämän esityksen johdosta, keimailija olisi
sen torjunut, arkaa tyttöä olisi se peloittanut.

Mutta niin ei Louise Poindexteriä, valtameren ylitse saapuneen tytön
jälkeläistä. Empimättä tuokiotakaan, osoittamatta rahtuakaan ujostelua
tai pelkoa hän astui esille aristokraattisesta piiristä, tarttui
kehoituksen mukaisesti jouhiseen nuoraan, kietaisi sen kesytetyn
mustangin kaulaan ja talutti vangin Casa del Corvon _caballerizaan_.

Hänen niin tehdessään kaikuivat hänen korvissaan mustanginpyydystäjän
sanat, herättäen hänen sydämessään kummallisia, oudon merkityksellisiä
aavistuksia.

_"Se pitää teitä kesyttäjänään ja alistuu aina tämän jälkeen tahtoonne,
jos vain näytätte tätä merkkiä, joka ensiksi riisti siltä vapauden."_




KOLMASTOISTA LUKU

Ulkoilmakekkerit preerialla


Aamuruskon ensimmäiset säteet tervehtivät Fort Ingen lippua ja loivat
hillitympää valoa paraatikentällä, upseerien asuntojen kohdalla,
olevaan ryhmään.

Ryhmän keskellä seisoivat pienet kuormarattaat, joiden eteen
valjastettujen kahden sitkeän, pienen meksikolaisen muulin vilkkaan
kärsimättömästi ja kiukkuisesti heilahtelevat typpyhännät ja silloin
tällöin luimuun menevät korvat ilmaisivat niiden olleen jonkun aikaa
valjaissa ja maltittomasti odottavan liikkeellelähtöä -- samalla
varoittaen lähelläseisojia tulemasta liian likelle niiden kavioita.

Kirjaimellisesti puhuen ei lähellä ollut ketään, jollei oteta huomioon
jättiläiskokoista miestä, jonka yllä oli huopanuttu ja lerppalierinen
huopahattu ja jonka hämärästä valosta huolimatta saattoi tuntea Zeb
Stumpiksi, metsästäjäksi.

Eikä hänkään seisonut, vaan istui vanhan tammansa selässä, joka ei
näyttänyt pyrkivän matkalle yhtä kiihkeästi kuin meksikolaiset muulit
ja sen isäntä.

Muut ajoneuvojen likeisyydessä olevat hahmot olivat kaikki liikkeessä
-- siirtyillen vikkelästi, hätäisesti, silloin tällöin sekavasti
vankkureiden luota majoituspaikan ovelle ja taaskin takaisin talolta
ajoneuvoille.

Heitä oli kymmenkunta, he olivat erilaisissa asuissa ja heidän
ihonvärinsä vaihteli. Useimmat olivat harjoituspuvuissa olevia
sotilaita, mutta kuuluivat eri aselajeihin. Kahta heistä olisi
luullut kasinonkokeiksi ja kahta tai kolmea muuta sotilaiden riveistä
valituiksi upseerinpalvelijoiksi.

Tämän ammatin varsinaisempana edustajana esiintyi hyvin puettu neekeri,
joka liikkui kentällä perin mahtipontisesti, johtaen merkityksensä
siitä seikasta, että hän oli linnoitusta komentavan majurin
kamaripalvelija. Kersantti, jonka arvoa osoittivat kolminauhaiset
olkalaput, oli tämän sekavan joukkueen johtajana, ohjaillen muiden
liikkeitä, joiden tarkoituksena oli sälyttää vankkureihin ruokia ja
juomia, lyhyesti sanoen, ulkoilmakekkerien tarpeita.

Että ne oli aiottu mittasuhteiltaan suurenmoisiksi, sitä todistivat
tarvikkeiden runsaus ja moninaisuus. Muassa oli kaikenmuotoisia ja
-kokoisia koppia ja koreja, joukossa hyvin tunnettu suorakulmainen
särmiö, jossa oli kaksitoista hopeapaperilla päällystettyä kaulaa,
samalla kun espanjanruskeiksi maalatut peltirasiat ja tavalliset
sardinirasiat ilmaisivat eväissä olevan useita sellaisia herkkuja,
joita ei Teksasista saada.

Niin herkullinen ja runsas kuin muonavarasto olikin, oli puuhaajien
joukossa muuan mies, joka ei näyttänyt pitävän sitä täydellisenä. Tämä
tyytymätön Lucullus oli Zeb Stump.

"Kuulkaahan, kersantti", virkkoi hän, puhutellen tuttavallisesti
joukon johtajaa, "en vielä ole nähnyt ajoneuvoihin tuotavan hajuakaan
viljanvoimaa, ja preerialla luullakseni jotkut nauttisivat mieluummin
sitä kuin tuota mietoa ranskalaista ainetta. Samppanjaksi sitä
taidetaan nimittää."

"Mieluummin viljanvoimaa kuin samppanjaa! Hevosiako tarkoitatte?"

"Viisi hevosista! En puhu hevosenmuonasta. Tarkoitan monongahelaa."

"Ahaa -- ymmärrän. Olette oikeassa siihen nähden, herra Stump. Wiskyä
ei saa unohtaa, Pomp. Muistaakseni näin tuolla sisällä astian, joka on
tarkoitettu otettavaksi mukaan."

"Kyllä, -- kyllä, kersantti", vastasi mustaihoinen palvelija. "Siellä
on astia. Tässä se on", lisäsi hän raahatessaan isoa astiaa näkyviin ja
heilauttaessaan sen vankkureihin.

Nyt matkavarustukset näyttivät olevan vanhan Zebin mielestä täydessä
kunnossa, ja hän alkoi osoittaa maltittomuuden merkkejä päästäkseen
liikkeelle.

"Ettekö ole valmis, kersantti?" tiedusti hän, liikahdellen
rauhattomasti jalustimissaan.

"En aivan, herra Stump. Kokki väittää, että kananpoikia pitää vielä
kääntää vartaassa, ennenkuin voimme ottaa ne mukaan."

"Tulimmainen kananpojista ja kokistakin! Millaisia ovat mitkään
tunkiolinnut verrattuina preerian villiin kalkkunaan; ja miten
saan ammutuksi sellaisia, sittenkun aurinko on kavunnut kymmenen
virstan korkeudelle taivaalle? Majuri käski minun hankkia hänelle
kalkkunakukon, kävipä miten tahansa. Ei ole niin kovin vietävän
helppoa ampua kalkkunakukkoa auringon noustua, kun vielä tällainen
kalinalaitos on tulossa kintereillä. Emme saa otaksua, kersantti, että
nämä linnut ovat yhtä hölmöjä tomppeleita kuin linnoituksen sotilaat.
Kaikista näillä preerioilla liikkuvista ovelista olennoista kalkkunat
ovat ovelimmat; ja jos mielii päästä niitä likellekään, täytyy olla
jalkeilla päivän koittaessa tai ehkä hieman aikaisemminkin."

"Aivan oikein, herra Stump. Tiedän majurin tahtovan villiä kalkkunaa.
Hän mainitsi sen minulle ja odottaa teidän hankkivan sellaisen
matkalla."

"Epäilemättä hän odottaa; ja ehkäpä toivoo minun hankkivan hänelle
myöskin puhvelinkielen ja -kyttyrän -- koska sellaisia eläimiä ei ole
eteläisen Teksasin preerioilla eikä niitä ole ollut täällä runsaasti
kahteen vuosikymmeneen siitä huolimatta, että eurooppalaiset ja
etenkin ranskalaiset kirjailijat vakuuttavat päinvastaista, kuten
olen kuullut. Näillä seuduilla ei ole ainoatakaan puhvelia. Täällä on
karhuja, hirviä, vuohia ja runsaasti kalkkunoita; mutta jos mielii
ennättää saada sellaisen eläimen päivällisekseen, täytyy se hankkia
kylliksi ajoissa aamiaista varten. Jollen saa itse määrätä aikaa,
en lupaa opastaa seuruettanne ja samalla ampua kalkkunaa. Jos siis,
kersantti, haluatte mahtavien seuralaistenne pureksivan tänä päivänä
kalkkunanlihaa, on teidän parasta kiirehtiä painelemaan jälkiä
preerialle."

Metsästäjän puheiden kannustamana kersantti joudutti mahdollisimman
nopeasti itsensä ja kirjavan seurueensa matkallelähtöä. Ja pian
senjälkeen muonasaattue koukerteli Zeb Stumpin johdolla eteenpäin
Leonan ja "Pähkinäjoen" välisellä laajalla tasangolla.

       *       *       *       *       *

Tuskin kaksikymmentä minuuttia senjälkeen, kun vankkurit ja niiden
saattue olivat poistuneet paraatikentältä, alkoi samalle paikalle
kerääntyä jossakin määrin toisennäköistä seuruetta.

Sinne saapui ratsastavia naisia, joita saattamassa ei ollut
tallirenkejä kuten englantilaisten metsästysseurueiden kokoontuessa,
vaan heidän matkaansa lähteviä herrasmiehiä -- heidän ystäviään ja
tuttaviaan -- isiä, veljiä, sulhasia ja puolisoita. Pian olivat
kentällä useimmat, jolleivät kaikki Poindexterin päivälliskutsuilla
esiintyneet henkilöt.

Saapuvilla olivat myöskin tilanomistaja itse, hänen poikansa Henry,
sisarenpoikansa Cassius Calhoun ja tyttärensä Louise -- tämä nuori
nainen sen täplikkään mustangin selässä, jolla oli ollut niin
huomattava osa Casa del Corvon juhlassa.

Tämä tilaisuus oli vastavuoroisuuskestitys -- yksinkertainen
vieraanvaraisuuden korvaus; majuri ja upseerit olivat isäntiä,
tilanomistaja ystävineen kutsuvieraina. Jos kohta aiotun juhlan
ylellisyyslaitteet eivät olleet yhtä vaativia, olivat aika ja paikka
yhtä sopivat. Linnoituksen vieraiden piti saada nauttia suurenmoisesta
ja harvinaisesta näystä -- villien hevosten pyydystämisestä!

Tämän leikin näyttämöpaikkana saattoivat olla ainoastaan villien
hevosten preeriat, jotka olivat noin kolmenkymmenen kilometrin päässä
Fort Ingen eteläpuolella. Siitä välttämättömyys lähteä aikaisin
liikkeelle ja lähettää etukäteen runsailla muonavaroilla kuormatut
ajoneuvot.

Auringonsäteiden parhaillaan alkaessa karkeloida Leonan
kristallikirkkaan veden pinnalla olivat retkeläiset valmiit lähtemään
liikkeelle paraatikentältä saattajinaan nelisenkymmentä rakuunaa, jotka
oli järjestetty ratsastamaan jäljessä. Samoin kuin heidän edellään
lähteneellä seurueella oli heilläkin opas -- ei iäkäs, kolhiutuneeseen
huopahattuun ja haalistuneeseen huopanuttuun puettu, laihalla
hevoskompuralla ratsastava eränkävijä, vaan moitteettomassa asussa ja
komeissa varustuksissa oleva ratsastaja loistavan oriin selässä, joka
suhteessa niin huomattavan retkikunnan arvoinen opas.

"Kas niin, Maurice!" huusi majuri nähtyään kaikkien saapuneen koolle.
"Olemme valmiit opastettaviksi perille. Hyvät naiset ja herrat,
tämä nuori mies tuntee villien hevosten oleskelupaikat ja elintavat
perinpohjin. Jos Teksasissa kukaan osaa näyttää niiden pyydystämistä,
niin Mustangi-Maurice pystyy sen tekemään."

"Totisesti imartelette minua, majuri", vastasi nuori irlantilainen,
kääntyen kohteliaasti seurueen puoleen. "Sellaista en ole väittänyt.
Voin luvata ainoastaan opastaa teidät sellaiselle paikalle, josta
saatatte niitä _löytää_."

"Vaatimaton miekkonen!" jupisi itsekseen eräs henkilö, joka vapisi
pukiessaan mielessään sanoiksi ajatuksen, jonka todenperäisyyttä hän
enemmän kuin puolittain epäili.

"Ratsastakaa siis edellä!" komensi majuri. Ja silloin hilpeä
ratsujoukko lähti mustanginpyydystäjän jäljessä liikkeelle
paraatikentän poikki, samalla kun tähtilippu, jonka aamutuulahdus oli
puhaltanut levälleen, liehui tangossaan, ikäänkuin vilkuttaen heille
komeita jäähyväisiä.

       *       *       *       *       *

Kolmenkymmenen kilometrin ratsastusretki preerialla on pelkkä pikku
seikka -- ennen aamiaista nautittuna tuuletuksena. Teksasissa sitä
pitävät sellaisena sekä miehet, naiset että lapset.

Se suoritettiin vajaassa kolmessa tunnissa ilman muita haittoja
paitsi sitä, että viimeisiä kilometrejä ratsastettaessa ruokahalu oli
epämukavan kiihkeä.

Onneksi matkalla sivuutettu ruokakuorma tuli ihan heidän kintereillään,
eikä aurinko ollut vielä läheskään ehtinyt puolipäiväpiiriin, ennenkuin
retkeläiset olivat nauttimassa täydellistä ulkoilma-ateriaa lähellä
Nueces-joen rantaäyrästä kasvavan, jättiläiskokoisen pekaanin varjossa.

Matkalla ei ollut sattunut mitään mainitsemisen arvoista.
Mustanginpyydystäjä oli oppaana ratsastanut tavallisesti muiden edellä,
ja seurueen jäsenet -- yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta --
olivat nähneet hänessä ainoastaan ammattioppaan, paitsi silloin, kun
heidän huomiotaan herätti joku ratsastustaidon näyte, kuten hyppy
suoraan sellaisen preeriajoen tai kuivuneen _arroyon_ ylitse, jonka
poikki muut olisivat halunneet päästä kahlaamalla tai käyttämällä
kiertotietä.

Tällaisessa esiintymisessä saattoi olla hitunen rehentelyä -- halua
loistaa. Niin väitti Cassius Calhoun seurueelle. Kenties entinen
kapteeni puhui totta -- kerrankin.

Jos niin oli, oli se myöskin ymmärrettävää. Oletteko milloinkaan ollut
kotimaassanne mukana metsästysretkellä ratsastuspukujen laahatessa
maata ja töyhtöhattujen ylpeästi nyökkyessä ympärillänne? Olette
ollut; entä sitten? Olkaa varovaisia tuomitessanne teksasilaista
mustanginpyydystäjää. Muistakaa, että häntäkin pommittivat kirkkaiden
silmien katseet -- parinkymmenen silmäparin, joista jotkut olivat
niin kirkkaita kuin naisensatulasta konsanaan helliä katseita luoneet
silmät. Ajatelkaa, että niiden joukossa olivat Louise Poindexterin
silmät -- kun ajattelette sitä, niin tuskin kummastelette Mauricen
kunnianhimoista loistamispyrkimystä.

Myöskin jotkut muut näyttelivät mieskohtaisia kykyjään, kuntoaan,
jota saattoi pitää miehuutena. Hancock, nuori rakuuna, yritti monesti
näyttää, ettei hän ollut outo satulassa; ja aika-ajoin ratsujääkärien
luutnantti poistui muonamestarin veljentyttären kupeelta suorittaakseen
jonkun ratsastustempun silmäilemättä yksinomaan häneen, väitettyyn
armaaseensa, kuunnellessaan kehuvia kuiskailuja.

Oi, Poindexterin tytär! Olitpa sivistyneen Louisianan salongeissa
tai villin Teksasin preerioilla, ei rauha voinut vallita sinun
läheisyydessäsi! Mihin menitkin, siellä täytyi viritä romantillisia
ajatuksia -- sinun ympärilläsi täytyi syntyä kiihkeitä intohimoja!




NELJÄSTOISTA LUKU

Manada


Jos preeriat olisivat täydelleen olleet heidän oppaansa vallassa,
jos sen asukkaat olisivat olleet hänen salaisen tahtonsa alaisia,
velvollisia noudattamaan hänen määräyksiään aikaan ja paikkaan nähden,
ei hän olisi voinut paremmin opastaa retkeläisiä sellaiselle paikalle,
jossa todennäköisimmin saataisiin nauttia heidän retkensä tarkoituksena
olevasta urheilusta.

Kun San Antonion saksalaisista viinivarastoista saatu säihkyvä
johannisbergerviini oli parhaiksi ehtinyt muuttaa taivaan sinen
kirkkaammaksi ja ruohon helakamman vihreäksi, kuului keskustelun
hyminää voimakkaampana huuto: "_Musteños_!" katkaisten puolittain
lausutun lauseen ja hilpeän naurunpurskahduksen. Sen päästi
meksikolainen _vaquero_, joka oli sijoitettu läheiselle kohoamalle
tähyilemään.

Maurice, joka sillä hetkellä oli nauttimassa työnantajiensa hänelle
runsaasti tarjoamaa vieraanvaraisuutta, siemaisi äkkiä pikarinsa
tyhjäksi, ponnahti satulaansa ja huusi:

"_Cavallada_?"

"Ei", vastasi meksikolainen, "_manada_".

"Mitä nuo miekkoset tarkoittavat mongerruksellaan?" kysyi kapteeni
Calhoun.

"'Musteños' on vain meksikolainen nimitys mustangeille", selitti
majuri. "Ja 'manadalla' tarkoitetaan, että ne ovat villejä tammoja
-- parvi niitä. Tähän vuodenaikaan ne käyvät yhdessä laitumella ja
pysyttelevät erossa oriista, jollei --"

"Jollei?" tiedusti entinen vapaaehtoisten upseeri kärsimättömästi,
keskeyttäen toisen selityksen.

"Jolleivät aasit niitä ahdista", vastasi majuri viattomasti.

Yleinen naurunpurskahdus teki majurin vastauksen luonnollisen
viattomuuden epäilyttäväksi, luoden siihen sellaista merkitystä, jota
hän ei ollut tarkoittanut.

Tuokion Calhounia vaivasi pahasti kuulijakunnan sopimaton
väärinkäsitys, mutta vain tuokion. Hänen laistansa miestä ei onneton
sanavahinko nujertanut. Hän päinvastoin huomasi saaneensa tilaisuuden
vastata voitokkaasti ja käytti sitä hyväkseen.

"Totisesti!" lausui hän venytellen, näyttämättä puhuvan kenellekään
erikoisesti. "En aavistanut aasien olevan niin vaarallisia näillä
seuduin."

Näin sanoessaan Calhoun ei katsonut Louise Poindexteriin, sillä muutoin
hän olisi saattanut havaita neidon silmissä hänen mieltänsä hivelevän
katseen.

Vaikka nuori kreolitar olikin nähtävästi kylmä serkkuaan kohtaan, ei
hän voinut olla ihailematta kaikkea, mistä kuvastui älykkyyttä. Kenties
Calhounin asia ei ollutkaan niin kovin toivoton?

Nuori rakuuna Hancock ei pitänyt sitä toivottomana, eikä sitä pitänyt
sellaisena myöskään ratsujääkärien luutnantti. He molemmat panivat
merkille tytön hyväksyvän silmäyksen, ja se herätti heissä molemmissa
sen uskon, että Cassius Calhoun piti tai saattoi pitää tallessaan
serkkunsa onnea.

Se arvelu viritti salaista harmia heissä molemmissa, mutta erittäinkin
rakuunassa.

Hän sai kuitenkin vain vähän aikaa sitä miettiä; _manada_ lähestyi
seuruetta.

"Satulaan!" Se ajatus pyöri jokaisen mielessä ja kaikkien kielellä.

Kuolaimet työnnettiin karkeasti hevosten hampaiden väliin, jotka vielä
uutterasti jauhoivat keltaista maissia; suitset kiskaistiin lapojen
ylitse, jotka vielä höyrysivät sen jälkeen kun oli nopeasti kiidetty
kolmekymmentä kilometriä troopillisen aamun tiiviissä ilmassa. Ja
ennenkuin olisi hitaasti ehditty laskea sataan, olivat kaikki, sekä
naiset että herrat, jalustimissa valmiina käyttämään raippaa ja
kannuksia.

Samassa tulivat villit tammat näkyviin sen harjanteen laen takaa,
jolle tähystäjä oli sijoitettu. Viimemainittu, ammatiltaan
hevostenpyydystäjä, oli jo ratsailla ja niiden keskellä, koettaen
sinkauttaa lassonsa jonkun tamman kaulaan. Ne nelistivät huimaa laukkaa
ikäänkuin olisivat paenneet jotakin ahdistajaa, jotakin pelättyä
otusta, joka pani ne vingahtelemaan ja korskumaan. Kun niiden katse
oli tähdätty taaksepäin, eivät ne huomanneet kuormavankkureita eivätkä
niiden ympärille ryhmittyneitä ratsastajia, vaan kirmasivat suoraan
sitä paikkaa kohti, joka sattui olemaan ihan niiden pakosuunnassa.

"Niitä ajetaan takaa!" huomautti Maurice tarkkaillessaan eläinten
kiihtynyttä esiintymistä.

"Mikä niitä ahdistaa, Crespino?" huusi hän meksikolaiselle, jonka
ylävältä paikaltaan oli täytynyt nähdä kaikki niiden jäljessä ehkä
kiitävät takaa-ajajat.

Syntyi hetkisen hiljaisuus seurueen odottaessa vastausta.

Muutamien kasvoista kuvastui levottomuutta, jopa pelokasta
rauhattomuuttakin. Mustangien ahdistajathan saattoivat olla intiaaneja!

"_Un asino cimmaron_!" Tämä lause lähti meksikolaisen suusta, vaikka
se ei suinkaan lopettanut huviretkeläisten jännitystä. "_Un macho_!"
lisäsi hän.

"Oh! Vai niin! Niin arvelinkin", jupisi Maurice. "Se vintiö täytyy
seisauttaa, sillä muutoin se turmelee huvimme. Niin kauan kuin se
on niiden jäljessä, eivät ne pysähdy ennenkuin taivaanrannan tuolla
puolen. Onko _macho_ tulossa vielä tänne päin?"

"Se on ihan likellä, don Mauricio. Tulossa suoraan minua kohti."

"Sinkauttakaa suopunkinne sen kaulaan, jos voitte! Jollette, niin
ampukaa se rammaksi -- tehkää mitä vain, kunhan lopetatte sen juoksun."

Ahdistajan laatu oli vielä pulmallinen ongelma useimmista
läsnäolijoista, jollei kaikista, sillä ainoastaan mustanginpyydystäjä
tiesi, mitä sanat _un asino cimmaron_ ja _un macho_ oikein merkitsivät.

"Selittäkäähän, Maurice!" käski majuri.

"Katsokaa tuonne!" kehoitti nuori irlantilainen, osoittaen kummun lakea.

Nämä kaksi sanaa riittivät. Kaikkien katseet suuntautuivat harjun
laelle, jossa sellainen eläin, jota tavallisesti pidetään hitauden ja
typeryyden perikuvana, näkyi lähestyvän nopeasti kuin lentävä lintu.

Mutta _asino cimmaron_ on kokonaan toisenlainen kuin sivistysolojen
aasi -- tylsäksi suomittu otus.

Tällä kertaa näkyviin ilmestynyt aasi oli urospuolinen, melkein yhtä
iso kuin yksikään sen ajamista mustangeista; ja jollei se nopeudessa
vetänytkään vertoja niistä nopeimmalle, pystyi se sittenkin pysymään
niiden jäljessä itsepäisen takaa-ajonsa nojalla.

Preerian vihreällä pinnalla täten esitetty näytelmä ilmestyi näkyviin
yhtä vikkelästi kuin se olisi voinut ilmestyä teatterin näyttämöllä tai
hippodromin arenalla.

Katselijat olivat ehtineet lausua toisilleen tuskin pariakymmentä
sanaa, ennenkuin villit tammat olivat ihan heidän likellään, ja
ikäänkuin ne olisivat vasta sitten havainneet ratsuseurueen, ne
näyttivät unohtavan pelätyn ahdistajansa ja poikkesivat vauhkoina
vinoon entisestä suunnastaan.

"Hyvät naiset ja herrat!" luikkasi opas parillekymmenelle henkilölle,
jotka koettivat hillitä ratsujaan. "Pysykää paikoillanne, jos suinkin
voitte. Minä tiedän, missä tuo lauma oleskelee. Eläimet ovat nyt
sinne menossa, ja löydämme ne jälleen, ja sitten on meillä parempi
mahdollisuus ajaa niitä takaa. Jos ahdistatte niitä tällä kertaa, niin
ne hajaantuvat tuonne tiheikköön; ja voin lyödä vetoa kymmenen yhtä
vastaan siitä, ettemme enää niitä näe."

"Hoi, señor Crespino! Ampukaa kuula tuohon elukkaan! Se on pyssynne
kantomatkalla, eikö olekin?"

Meksikolainen irroitti lyhyen pyssyn, _escopetan_, satulahihnoistaan,
vei hätäisesti sen tukin olkaansa vasten ja ampui villiä aasia.

Pamauksen kuultuaan otus kiljaisi, mutta vain ikäänkuin uhmaten. Siihen
ei ilmeisestikään osunut. Crespinon kuula ei ollut oikein tähdätty.

"Minun täytyy seisauttaa se", huudahti Maurice, "sillä muutoin tammat
juoksevat päivänlaskuun saakka".

Niin puhuessaan mustanginpyydystäjä painoi kannuksensa tiukasti
hevosensa kylkiin. Kuin jousesta lähtenyt nuoli sujahti Castro
kiitämään urosaasin jäljessä, joka nyt nelisti mistään välittämättä
edelleen.

Punaisen hevosen kymmenkunta harppausta ratsastajan ohjatessa sitä
vinoittain aasia tavoittamaan saattoi Mauricen heittovälin päähän, ja
kuin välähtävä salama näkyi lasson silmukka laskeutuvan pitkien korvien
kohdalle.

Heitettyään sen mustanginpyydystäjä seisahtui ja kääntyi ympäri
ratsunsa pyörähtäessä kuin navalla ja koneellisesti noudattaen
ratsastajan tahtoa jännittäytyessä odotettua nykäisyä varten.

Vähän aikaa vallitsi kiihkeä odotus eteenpäin rientävän villin
aasin vetäessä hihnan tiukalle. Senjälkeen eläin kohosi pystyyn
takajalkojansa varaan ja kellahti raskaasti selälleen nurmikolle;
jääden virumaan liikkumattomana ja näyttäen kuolleelta ikäänkuin olisi
saanut kuulan sydämeensä.

Se oli kuitenkin ainoastaan huumaantunut tärähdyksestä ja silmukan
äkillisestä tiukkaantumisesta, joka tukahdutti sitä tuokion. Mutta
meksikolainen venytti sen tuokion ikuisuudeksi, sipaisemalla terävällä
_machetellaan_ sen kurkun poikki.

       *       *       *       *       *

Tämän välikohtauksen johdosta täytyi ajo siirtää myöhäisemmäksi.
Kaikki odottivat oppaan toimenpiteitä, ja hän oli kaadettuaan _machon_
hypännyt pois satulasta ottaakseen takaisin lassonsa.

Hänen saatuaan hihnan irroitetuksi kaatuneen eläimen kaulasta nähtiin
hänen kieppuavan sen niin nopeasti, että se osoitti hänen saaneen
jonkun uuden kiihtymyksen aiheen, ja samalla hän juoksi hevosensa
luokse noustakseen uudelleen ratsaille.

Seurueen muista jäsenistä ainoastaan muutamat -- useimmille tuottivat
heidän omat kiihtyneet ratsunsa puuhaa yllin kyllin -- huomasivat
mustanginpyydystäjän kiiruhtamisen. Ne, jotka sen havaitsivat, olivat
hämmästyneitä sen johdosta. Hän oli neuvonut olemaan maltillisia
takaa-ajoon nähden. He eivät jaksaneet käsittää tämän omituisen
muutoksen syytä, jollei se ollut se, että täplikkäällä mustangilla
ratsastava Louise Poindexter oli äkkiä eronnut seurueesta ja lasketti
täyttä neliä villien tammojen jälkeen ikäänkuin olisi päättänyt olla
ensimmäisenä metsästyksessä.

Mutta villien hevosten pyydystäjä ei ollut tulkinnut hänen
esiintymistään sillä tavoin. Se epäkohtelias lähtö ei voinut olla
tarkoituksellinen paitsi täplikkään mustangin puolelta. Maurice
oli tuntenut _manadan_ samaksi, josta hän oli vanginnut mustangin;
ja epäilemättä se nyt kiidätti pois ratsastajaansa, aikoen liittyä
entisiin kumppaneihinsa!

       *       *       *       *       *

Niin uskoi opas, ja sellainen luulo muuttui heti yleiseksi.

Ritarillisen kohteliaisuuden innostamina puolet seurueesta kannustivat
ratsujaan ajamaan karkulaista takaa; Calhoun, Hancock ja Crossman
olivat etunenässä, ja heidän kinterillään seurasi kymmenkunta nuorta
tilanomistajaa, lakimiestä ja lainsäätäjää, samalla kun jokainen heistä
ratsastaessaan mietti, millainen onnenpotkaus olisi tuoda takaisin
karkulainen.

Mutta herrasmiehistä vain muutamat, jos kukaan, oli todella levoton.
Kaikki tiesivät Louise Poindexterin olevan oivallisen ratsastajan;
hänen edessään oli laaja kenttä, sileä kuin kilparata; mustangi saisi
nelistää, kunnes väsyisi; se ei voisi heittää häntä selästään; hän ei
hevin voisi vakavasti vahingoittua.

Mutta erään henkilön mielipide ei ollut näin luottavainen. Ja
juuri hän oli ensimmäiseksi esiintynyt huolestuneesti -- nimittäin
mustanginpyydystäjä itse.

Hän lähti viimeisenä liikkeelle. Häntä viivytti lasson järjestäminen
ja sitten vielä tuokion ratsaille nouseminen, joten hän oli satakunta
askelta kaikkien muiden kilpailijoiden jäljessä ratsunsa syöksyessä
takaa-ajoon.

Calhoun oli yhtä pitkän matkan muiden edellä, hoputtaen hevostaan
eteenpäin luonteensa vimmaisen tarmon mukaisesti, kiristäen ratsunsa
kavioista niin vinhan vauhdin kuin suinkin saattoi. Rakuuna ja
ratsujääkäri olivat vähän matkaa hänen jäljessään, ja sitten tuli muu
joukko.

Pian Maurice sivuutti hitaammat, saavutti johtajat toisen toisensa
jälkeen, kiiti yhä edelleen ja näytti Cassius Calhounille hevosensa
kavioita.

Entinen vapaaehtoisten joukkojen upseeri päästi hampaittensa lomitse
sihahtavan kirouksen, kun punainen hevonen nelisti hänen ohitsensa ja
peitti hänen näkyvistään täplikkään mustangin loittonevan hahmon.

Korkealta taivaalta silmäilevä aurinko valaisi omituista näkyä. Parvi
villejä tammoja kiiti huimaa vauhtia preerialla; lähes neljäsataa
metriä jäljempänä seurasi samanlainen eläin, jonka selässä oli nainen;
yhtä pitkän matkan päässä naisen takana riensi punertava raudikko,
jonka selässä oleva kaunisasuinen mies nähtävästi kiihkeänä tavoitti
edellistä ratsastajaa; vielä kauempana jäljessä jono ratsastajia,
toiset siviili-, toiset sotilasasussa; heidän takanaan ryhmä
rakuunoita, jotka ratsastivat täyttä laukkaa ja olivat juuri äsken
eronneet naisten ja herrasmiesten muodostamasta seurueesta; myöskin
viimemainitut ratsain, mutta liikkumattomina tai ainoastaan samalla
paikalla liikehtivinä ja kiihtyneesti elehtivinä.

Kahdessakymmenessä minuutissa näky oli muuttunut. Näyttämöllä,
suurenmoisella vihreällä preerialla, olivat samat henkilöt, mutta
ryhmittyminen oli toisenlainen tai joka tapauksessa ryhmät olivat
kauempana toisistaan. Manada oli jätättänyt täplikästä, mustangia,
mustangi punertavaa raudikkoa, ja punertava raudikko -- niin, sen
kilpailijat eivät enää olleet näkyvissä tai heidät olisi erottanut
ainoastaan korkealla safirinvärisellä taivaalla leijailevan _caracaran_
kauaskantava silmä.

Koko savanni oli yksinomaan villien tammojen, mustangin ja sen
ratsastajattaren ja punertavan raudikon sekä sen ratsastajan hallussa.




VIIDESTOISTA LUKU

Karkuri saavutettu


Takaa-ajoa jatkui vielä toista kilometriä ilman sanottavia muutoksia.

Tammat kiitivät edelleenkin täyttä lentoa, vaikka eivät enää
kirkuneet eivätkä pelänneet. Mustangi päästi silloin tällöin vieläkin
hirnahduksen, jota sen entiset kumppanit eivät tuntuneet panevan
merkille, kun taas sen ratsastajatar pysyi satulassaan järkähtämättä ja
nähtävästi pelottomana.

Punertava raudikko näytti olevan kiihtyneempi, vaikka ei siinä määrin
kuin sen isäntä, jossa alkoi näkyä joko lamaantumisen tai harmistumisen
merkkejä.

"No, Castro!" huudahti hän hieman ärtyneesti. "Mikä pahus sinun
kavioitasi vaivaa -- ja juuri tänään? Muista saavuttaneesi ajettavasi
jo ennenkin, vaikka se ei käynytkään niin kovin helposti, sen
myönnän. Mutta nyt sillä on taakka. Katso tuonne, sinä tyhmä elukka!
Sellainen taakka, joka on arvokkaampi kuin kulta, kuin viimeinenkin
pisara vertasi ja minunkin vertani. _Yegua pinta_ näyttää parantaneen
askeliaan. Se johtuu harjoituksesta, vai juokseeko hevonen nopeammin,
kun sen selässä on ratsastaja?"

"Entä jos menetän hänet näkyvistäni? Asia alkaakin oikeastaan tuntua
omituiselta! Silloin tuo nuori nainen joutuisi vaikeaan asemaan. Vielä
pahempaa -- häntä uhkaa vaara, todellinen vaara. Jos menettäisin hänet
näkyvistäni, joutuisi hän vaikeuksiin ihan varmasti."

Näin jupistessaan Maurice ratsasti edelleen katse nyt suunnattuna
hahmoon, joka vielä väikkyi hänen edessään, ja silloin tällöin hän
arvosteli heitä erottavaa välimatkaa, luoden siihen levottomia
silmäyksiä.

Tähän saakka hänen mieleensäkään ei ollut johtunut huutaa karkurin
ratsastajalle.

Hänen luikkauksensa olisi mahdollisesti kuultu, mutta ei hänen
varoittavia sanojaan eikä neuvojaan. Hän oli pidättynyt huutamasta
osittain tästä syystä, osittain sen vuoksi, että hän odotti millä
hetkellä tahansa tavoittavansa ajettavansa, ja osittain sen tähden,
että mustangin seisauttamiseksi tarvittiin tekoja eikä sanoja.

Koko ajan hän oli imarrellut itseään sillä ajatuksella, että hän
pian pääsisi kyllin likelle sinkauttaakseen lassonsa eläimen kaulaan
ja hallitakseen sitä mielensä mukaan. Vähitellen alkoi hänen tämä
harhaluulonsa haihtua.

Ajo vei heidät nyt lehtoihin, joita oli tiheässä tasangolla ja jotka
nopeasti yhtyivät jatkuvaksi tiheiköksi. Se oli takaa-ajajalle uusi
levottomuuden lähde. Karkuri saattoi syöksyä tiheikköön tai kadota
hänen näkyvistään metsän mutkien sekaan.

Villit tammat olivat jo nyt ajoittain näkymättömissä. Pian ne
katoaisivat tyyten. Niiden entiselle kumppanille ei näyttänyt olevan
mahdollisuuksia saavuttaa niitä.

Mitäpä väliä siitä? Jos nainen olisi eksyksissä preerialla tai
tiheikössä, yksin, tahi keskellä manadaa, uhkaisi häntä joka
tapauksessa varma vaara.

Mustanginpyydystäjän mieleen välähti vieläkin hätkähdyttävämpi vaara,
niin hätkähdyttävä, että se pukeutui kiihtyneeksi puheeksi.

"Armias taivas!" äänsi hän, ja hänen otsansa meni synkempiin ryppyihin
kuin se oli ollut hänen ryhdyttyään ajoon. "_Jos oriit sattuisivat
tälle suunnalle!_ Näiden kumpujen seudut ovat niiden lempipaikkoja.
Ne olivat täällä vain viikko sitten; ja nyt -- niin -- nyt on niiden
vimmakuukausi!"

Mustanginpyydystäjän kannukset puristivat taaskin verta, kunnes niiden
nastat punertuivat, ja laukatessaan äärimmäistä vauhtiaan Castro
katsahti lapansa ylitse moittivasti taaksensa.

Tällä ratkaisevalla hetkellä manada katosi sekä punertavan raudikon
että sen isännän näkyvistä ja samalla kertaa hyvin todennäköisesti
myöskin sekä täplikkään mustangin että sen ratsastajan näkyvistä. Se
ei ollut lainkaan salaperäistä. Tammat olivat menneet kahden likekkäin
olevan lehdon väliin, missä pensaikko piilotti ne katseilta.

Sillä näytti olevan karkuriin taikavoimainen vaikutus. Ikäänkuin
niiden katoaminen olisi ollut takaa-ajon lopettamisen merkki, se äkkiä
hiljensi vauhtiaan ja kohta senjälkeen pysähtyi!

Maurice, joka edelleenkin ratsasti täyttä laukkaa, tuli sen luokse
keskellä niittymäistä aukeaa. Se seisoi liikkumattomana kuin
marmoripatsas, ja sen ratsastaja istui suitset kädessä hiljaa
satulassa huolettoman soman näköisenä, ikäänkuin olisi varronnut
mustanginpyydystäjän tuloa!

"Neiti Poindexter", huohotti viimemainittu hevosensa laukattua
kuulomatkan päähän, "olen hyvilläni siitä, että olette saanut tuon
villin otuksen hillityksi. Aloin olla huolissani --"

"Mistä niin, sir?" kuului kysymys, joka säpsähdytti
mustanginpyydystäjää.

"Turvallisuudestanne tietysti", vastasi mies, hieman sopertaen.

"Oi, kiitos, herra Gerald; mutta en tiennyt minkään vaaran minua
uhanneen. Uhkasiko minua tosiaankin?"

"Minkään vaaran!" kertasi irlantilainen yhä hämmästyneempänä.
"Karanneen mustangin selässä -- keskellä polutonta preeriaa!"

"Entä sitten? Hevonen ei olisi voinut heittää minua selästään. Olen
liian taitava satulassa, sir."

"Tiedän sen, madame; mutta siitä taidostanne teillä olisi ollut
sangen vähän hyötyä, jos olisitte eksynyt, kuten teille olisi hyvin
todennäköisesti käynyt näiden tiheikkölehtojen keskellä, missä
vanhinkaan teksasilainen tuskin löytää tiensä."

"Oh -- _eksynyt!_ Sitäkö vaaraa piti pelätä?"

"On lisäksi muitakin. Ajatelkaahan, jos tiellenne olisi osunut --"

"Intiaaneja!" keskeytti nainen malttamatta sallia mustanginpyydystäjän
täydentää olettamustaan. "Entä jos olisikin, niin mitäpä siitä olisi
ollut väliä? Eivätkö comanchit ole tällä hetkellä rauhassa? He eivät
varmastikaan olisi ahdistaneet minua, kohteliaita sotureja kun ovat.
Niinhän majuri kertoi tänne tullessamme. Totisesti, sir, mieluummin
etsisin kuin kaihtaisin sellaista kohtausta. Toivoisin näkeväni näitä
jaloja villejä heidän syntymäpreerioillaan hevosen selässä enkä
sellaisina, kuin olen tähän saakka nähnyt heitä heidän horjuessaan
sinne tänne uudisasutuksilla meidän tulivetemme liiallisen nauttimisen
aiheuttaman alennuksen tilassa."

"Ihailen rohkeuttanne, neiti, mutta jos minulla olisi kunnia olla
ystävänne, ottaisin vapauden neuvoa teitä noudattamaan hieman
varovaisuutta. Mainitsemanne 'jalot villit' eivät ole aina selviä
preerialla eivätkä myöskään niin kovin kohteliaita kuin teidät on
saatettu uskomaan. Jos olisitte kohdannut jonkun heistä --"

"Jos olisin kohdannut jonkun heistä ja hän olisi yrittänyt käyttäytyä
huonosti, olisin jättänyt hänet jälkeeni ja ratsastanut suoraa päätä
ystävieni luokse. Kun minulla on tällainen nopea hevonen, olisi
hänellä pitänyt olla hyvä ratsu saavuttaakseen minut. Se oli teillekin
vaikeahkoa, eikö totta?"

Nuoren irlantilaisen silmät, joista oli jo ennestäänkin kuvastunut
hämmästystä, laajenivat tavallista isommiksi, ja niiden katseesta näkyi
samalla kertaa ällistystä ja epäilyä.

"Mutta", virkkoi hän oltuaan hetkisen vaiti, "ei kai tarkoituksenne ole
väittää, että olisitte voinut hillitä -- että mustangi ei karannut,
vieden teidät muassaan? Pitääkö minun käsittää --"

"Ei, ei, ei!" ehätti kaunis ratsastajatar vastaamaan, näyttäen
joutuneen hieman hämilleen. "Varmasti tamma lähti juoksemaan, vieden
minut muassaan -- nimittäin aluksi -- mutta minä -- minä huomasin,
nimittäin -- vihdoin -- huomasin helposti pystyväni seisauttamaan sen.
Senhän teinkin; näittehän sen?"

"Entä olisitteko voinut tehdä sen aikaisemmin?"

Tämän kysymyksen oli aiheuttanut kummallinen ajatus, ja kysyjä odotti
vastausta tavallista kiinnostuneempana.

"Ehkä -- ehkä olisin voinut; epäilemättä, jos olisin kiskonut hiukan
tiukemmin suitsista! Mutta nähkääs, sir, pidän hyvästä nelistyksestä --
erittäinkin preerialla, jossa ei tarvitse pelätä ratsastavansa sikojen,
kanojen eikä ihmisten ylitse."

Maurice näytti kummastuneelta. Hän ei ollut eläissään -- ei edes
syntymämaassansa, joka oli kuuluisa naisten uljuudesta ja ennen kaikkea
rohkeasta ratsastuksesta, kohdannut ainoatakaan edessään olevan
vertaista ratsastajaa.

Hänen ihailunsekainen hämmästyksensä esti häntä vastaamasta kerkeästi.

"Totta puhuakseni", jatkoi nuori nainen viehättävän koruttomasti,
"en ollut pahoillani siitä, että tamma lähti kiidättämään minua
tahtomattani. Joskus väsyy liialliseen jaaritteluun -- sellaiseen,
jota nimitetään kohteliaisuuspuheluksi. Kaipasin raikasta ilmaa ja
yksinäisyyttä. Oivallatte siis, herra Gerald, että se oli pikemminkin
pienoinen onnenpotkaus, koska se säästi selitykset ja jäähyväiset."

"Haluatte olla yksin?" vastasi mustanginpyydystäjä pettyneen näköisenä.
"Olen pahoillani siitä, että erehdyin tunkeutumaan seuraanne. Vakuutan
teille, neiti Poindexter, seuranneeni teitä, koska luulin teidän olevan
vaarassa."

"Olitte perin ritarillinen, sir; ja kun nyt tiedän vaaran uhanneen
minua, olen teille todella kiitollinen. Otaksuttavasti arvasin oikein;
tarkoititte intiaaneja?"

"En; en oikeastaan intiaaneja -- en ainakaan heitä ajatellut."

"Joku muu vaarako? Mikä se on, sir? Ilmaisettehan sen minulle, jotta
olen vastaisuudessa varovaisempi?"

Maurice ei vastannut heti. Hänen korvaansa osuva ääni oli saanut hänet
kääntymään toisaalle, ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan kysymystä.

Kreolitar oivalsi hänen hajamielisyytensä johtuvan jostakin seikasta,
ja hänkin alkoi kuunnella. Hän kuuli kimeän kirkaisun, jota seurasi
toinen ja sitten vielä toinen, minkä jälkeen alkoi heti kuulua
äänekästä kaviontöminää, ja näiden äänien yhteisvaikutus sai häntä
ympäröivän hiljaisen ilman värähtelemään.

Hevostenpyydystäjästä se ei ollut salaperäinen ongelma. Hänen
huuliltaan, vaikkakin tarkoituksettomasti, nopeasti luiskahtaneet sanat
olivat suoranainen vastaus toisen kysymykseen.

"_Villit oriit_!" huudahti hän, ja hänen sävystään huokui
levottomuutta. "Arvasin niiden varmasti olevan noiden kumpujen seassa;
ja niin ne ovatkin!"

"Siitä vaarastako olette puhunut?"

"Siitä."

"Mitä pelkäämistä niissä on? Nehän ovat vain mustangeja!"

"Niin, eikä niitä muina aikoina tarvitse lainkaan pelätä. Mutta juuri
nyt, tähän vuodenaikaan, ne ovat rajuja kuin tiikeri ja ihan yhtä
kiukkuisia. Niin, raivostunut villi ori on peloittavampi kuin susi,
pantteri tai karhu."

"Mitä meidän pitää tehdä?" tiedusti nuori nainen, vasta nyt osoittaen
tuntevansa pelkoa -- ratsastamalla likelle sitä miestä, joka oli
kerran aikaisemmin pelastanut hänet vaarallisesta tilanteesta, ja
tarkastamalla huolestuneesti hänen kasvojaan, varrotessaan vastausta.

"Jos ne hyökkäisivät kimppuumme", vastasi Maurice, "olisi meillä vain
kaksi pelastumiskeinoa. Toinen on kavuta puuhun ja hyljätä ratsumme
niiden vimman uhreiksi."

"Entä toinen?" kysyi kreolitar niin kylmäverisesti, että se osoitti
hänen malttinsa kestävän mahdollisimman kiihoittavan koetuksen.
"Mitä muuta tahansa, mutta emme hylkää ratsujamme! Se olisi kehno
pelastautumistapa."

"Emme saa tilaisuutta sitä yrittääkään. Huomaan sen toteuttamisen
mahdottomaksi. Näkyvissä ei ole ainoatakaan niin kookasta puuta, että
olisimme siinä turvassa. Jos meitä ahdistetaan, ei meillä ole muuta
vaihtoehtoa kuin luottaa hevostemme nopeuteen. Kovaksi onneksi",
pitkitti hän, luoden tarkastavan katseen täplikkääseen tammaan ja
sitten omaan ratsuunsa, "niillä on ollut liian ankara työ tänä aamuna.
Molemmat ovat pahasti hengästyneet. Siitä koituu suurin vaara. Villit
oriit ovat varmasti levänneitä."

"Onko tarkoituksenne, että lähdemme nyt liikkeelle?"

"Ei vielä. Kuta kauemmin voimme antaa hevostemme huoahtaa, sitä
parempi. Oriit eivät ehkä tulekaan tänne, tai jos tulevatkin, eivät
ehkä häiritse meitä. Se riippuu niiden hetkellisestä mielialasta. Jos
ne tappelevat keskenään, saamme odottaa niiden hyökkäystä. Silloin ne
ovat menettäneet järkensä, jos minun sopii niin sanoa, ja karkaavat
hillittömästi omalajisensa eläimen kimppuun, vaikkapa sen selässä
olisikin ihminen. Ahaa! Asianlaita on, kuten arvelin: ne tappelevat
keskenään. Sen voin päättää niiden kiljunnasta! Ja ne ovat lisäksi
tulossa tänne päin!"

"Mutta, herra Gerald, minkä tähden meidän ei pitäisi heti lähteä
ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan?"

"Siitä ei olisi lainkaan hyötyä. Sillä suunnalla ei ole mitään,
mikä meitä piilottaisi -- ei mitään muuta kuin avoin tasanko. Ne
ennättäisivät aukealle, ennenkuin saisimme kylliksi etumatkaa, ja
saavuttaisivat meidät pian. Se paikka, johon meidän pitää pyrkiä --
ainoa turvallinen kohta, joka johtuu mieleeni -- on toisella suunnalla.
Oriit ovat nyt sinne vievällä suoralla tiellä, mikäli osaan arvostella
kuulemastani, ja jos lähdemme liian aikaisin, saatamme ratsastaa
suoraan niiden eteen. Meidän täytyy varrota ja koettaa hiipiä niiden
taakse. Jos meidän onnistuu päästä niiden ohitse ja pysyä niiden edellä
parin virstan pituisella nelistysmatkalla, niin tiedän paikan, jossa
olemme yhtä hyvässä turvassa kuin Casa del Corvon hevosaitauksessa.
Uskotteko varmasti pystyvänne ohjaamaan mustangianne?"

"Ihan varmasti", oli empimätön vastaus; kaikki vilpistelyn ajatuksetkin
oli hylätty uhkaavan vaaran lähestyessä.




KUUDESTOISTA LUKU

Villien oriiden ahdistamina


He istuivat odottavina satulassa -- nainen näytti rohkeammalta kuin
mies, sillä hän luotti kumppaniinsa. Vaikka hän vielä käsittikin sen
vain epätäydellisesti tajusi hän heidän varmasti olevan suuressa
vaarassa. Kun tuollaisessa miehessä näkyi pelon merkkejä, ei asianlaita
voinut olla muutoin. Hän tunsi salaista riemua ajatellessaan tämän
pelon osittain johtuvan hänen turvallisuutensa vuoksi.

"Luullakseni meidän sopii nyt yrittää", virkkoi hänen kumppaninsa
heidän kuunneltuaan vähän aikaa. "Ne ovat nähtävästi sivuuttaneet sen
aukon, josta meidän täytyy paeta. Ratsastakaa huolellisesti, pyydän!
Istukaa lujasti satulassa ja pitäkää ohjaksia kireällä! Nelistäkää
vierelläni, milloin maaperä sen suinkin myöntää, älkääkä missään
tapauksessa salliko välimatkamme venyä hevoseni häntää pitemmäksi!
Minun täytyy pakostakin mennä edellä näyttääkseni tietä. Ahaa! Ne ovat
tulossa suoraan tätä aukeamaa kohti. Ne ovat nyt jo ihan likellä sen
reunaa. Aikamme on käsissä!"

Kaikkialla preerialla vielä vähän aikaa sitten vallinnut syvä
hiljaisuus oli nyt häipynyt. Sen sijalle oli tullut melu, joka
muistutti hulluinhuoneesta tulvinutta laumaa, sillä oriiden kimeät
hirnaisut herättivät mielikuvan mielipuolien kiljunnasta -- mutta
ne olivat kymmenen kertaa äänekkäämmät. Niihin sekautui ukkosmaista
kaviontöminää, oksien rahinaa ja räiskettä, äkäisiä korskahduksia,
hampaiden terävien kalahdusten säestämiä, kavioiden kumeita tömähdyksiä
niiden osuessa kylkiluihin ja pyöristyneihin reisiin, kiukkua tai
tuskaa kuvastavia kirkaisuja -- ja kaikki ne äänet yhdessä muodostivat
sekamelskan, joka vihloi pahasti korvaa ja pani maaperän vapisemaan,
ikäänkuin koko maapallo olisi huojunut.

Se kertoi villien oriiden hirveästä tappelusta niiden vielä
näkymättöminä kamppaillessa sekaisin keskenään ja samalla kiitäessä
eteenpäin kumpujen seassa.

Enää ne eivät kauan olleet näkymättömissä. Samalla kun Maurice antoi
lähtömerkin, ilmestyi kirjava joukko kahden lehdon väliseen aukeamaan.
Seuraavassa tuokiossa se täytti käytävämäisen aukon ja alkoi työntyä
aukeamalle rajusti kuin lumivyöry.

Se oli kokoonpantu elävistä hahmoista -- luonnon kauneimmista,
sillä tässä suhteessa ihmisen täytyy antaa perään hevoselle. Ei
sivistysolojen masennetulle hevoselle, jolla on painuneet lavat,
vääntyneet raajat ja taipunut niska, joista tuskin yhdellä tuhannesta
on oikean hevosen muoto -- ja sekin vielä hevoskasvattajain ja
kilparatsastuksia harrastavain herrasmiesten keritsimien typistämä --
vaan savannien villeille hevosille, jotka ovat syntyneet vihreällä
ruohikolla ja joiden muoto on saanut vapaasti kehittyä, kuten
kehittyvät sen ympärillä tuoksuaan levittävät kukat.

Silmä ei ole milloinkaan nähnyt komeampaa näkyä kuin on _cavallada_
preerialla kirmailevia villejä oriita, erittäinkin siihen vuoden
aikaan, jona ne voimakkaiden intohimojen kiihottamina pyrkivät
tuhoamaan toisiaan. Näky on enemmän kuin komea -- se on pelottava --
niin pelottava, ettei siitä pysty nauttimaan mies, saatikka sitten
arkaileva nainen. Sitäkin pelottavampi, kun katselija näkee sen
ollessaan aukealla paikalla alttiina niiden hyökkäykselle.

Sellaisessa asemassa olivat punertavan raudikon ja täplikkään mustangin
ratsastajat. Edellinen tiesi sen entisten kokemustensa perusteella,
viimemainittu ei voinut olla oivaltamatta sitä näkemänsä ja kuulemansa
nojalla.

"Tänne päin!" huusi Maurice, viiltäen hevosensa kylkiä kannuksillaan ja
kääntyen kiertämään _cavalladan_ taakse.

"Armias taivas! Ne ovat huomanneet meidät! Eteenpäin, eteenpäin, neiti
Poindexter! Muistakaa ratsastavanne henkenne edestä!" jatkoi hän.

Puheen kiihotus oli tarpeeton. Oriiden käyttäytyminen riitti
sellaisenaan osoittamaan, että ainoastaan nopeus saattoi pelastaa
täplikkään mustangin ja sen ratsastajattaren.

Saavuttuaan aukeamalle ja saatuaan ratsuhevoset näkyviinsä oriit olivat
äkkiä keskeyttäneet keskinäisen, murhaavan tappelunsa ja seisahtuneet,
ikäänkuin toimien taitavan johtajan määräysten mukaan. Ja lisäksi
riviin kuten kesken hyökkäystä pysäytetty ratsujoukko!

Ne näyttivät sysänneen keskinäisen vihamielisyytensä syrjään ikäänkuin
olisivat tunteneet, että niiden piti käydä ahdistamaan yhteistä
vihollista tai torjumaan yhteistä vaaraa.

Pysähtyminen lienee aiheutunut hämmästyksestä, mutta olipa sen laita
miten tahansa, se oli pakenijoille suotuisa. Niiden kahdenkymmenen
sekunnin aikana, jotka sitä kesti, viimemainitut käyttivät hetkeä hyvin
ja suorittivat sen kierroksen, joka heidän täytyi tehdä päästäkseen
turvaan vievälle tielle.

Mutta ainoastaan tielle. Heidän pelastumisensa oli edelleenkin
epävarma, sillä oivallettuaan heidän aikomuksensa oriit pyörähtivät
äkkiä ajamaan heitä takaa ja lähtivät laukkaamaan heidän jälkeensä,
päästellen korskauksia ja hirnaisuja, jotka ilmaisivat niiden
kiukkuisesti päättäneen saavuttaa heidät.

Sinä hetkenä alkoi suora, muuttumaton ajojahti seudun halki --
ratsastamattomien ja ratsastajain ohjaamien hevosten välinen
nopeuskilpailu.

Silloin tällöin Maurice painoi leukansa olkaansa vasten; ja vaikka he
vielä olivatkin säilyttäneet alussa saamansa välimatkan, oli hänen
katseensa siitä huolimatta huolestunut.

Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän nauranut ahdistajilleen
pilkallisesti. Hän tiesi punertavan raudikkonsa, joka itse oli
preeriaori, pystyvän voittamaan kaikki rotunsa kilpailijat. Mutta tamma
viivytti häntä. Viimemainittu nelisti hitaammin kuin hän oli koskaan
nähnyt sen nelistävän, ikäänkuin se ei olisi halunnut, ei ainakaan
kiihkeästi, päästä pakoon; se juoksi kuten hevonen, jonka pää on
suunnattu poispäin kotoa.

"Mitähän se saattaa merkitä?" jupisi mustanginpyydystäjä,
hidastuttaessaan vauhtiaan kumppaninsa nopeuden mukaiseksi. "Jos
ylimenopaikassa sattuu mitään viivyttelyä, olemme hukassa. Kaikki on
parinkymmenen sekunnin varassa."

"Välimatka säilyy ennallaan, eikö totta?" tiedusti hänen
pakenijakumppaninsa huomattuaan hänen levottomuutensa.

"Kyllä toistaiseksi. Kovaksi onneksi on edessämme este. Saamme nähdä,
miten siitä selviydymme. Tiedän teidän olevan taitavan ratsastajan
ja pystyvän suorittamaan pitkän hypyn. Mutta ratsunne? En ole
varma tammasta. Te tunnette sen paremmin kuin minä. Luuletteko sen
kiidättävän teidät --"

"Mihin niin, sir?"

"Näette sen hetkisen kuluttua. Meidän pitäisi olla lähellä sitä paikkaa
nyt."

Tällä tavoin keskustelevat henkilöt ratsastivat rinnakkain hevostensa
nelistäessä toista kilometriä minuutissa!

Kuten opas oli ennustanut, saivat he pian esteen näkyviinsä; se oli
_arroyo_, ammottava halkeama tasangossa, lähes viisi metriä leveä sekä
yhtä syvä, ja se ulottui kummallekin suunnalle silmänkantamattomiin.

Poikkeaminen sivulle, vasemmalle tai oikealle, olisi merkinnyt sitä,
että takaa-ajajat olisivat saaneet oikaisemisesta johtuvan edun, eikä
pakenijain enää kannattanut sitä niille suoda.

Heidän täytyi päästä rotkon ylitse, sillä muutoin oriit saavuttaisivat
heidät.

Sen ylitse saattoi päästä ainoastaan hyppäämällä -- suorittamalla lähes
viiden metrin pituisen hypyn. Maurice tiesi oman ratsunsa pystyvän
lennähtämään sen ylitse -- se oli tehnyt sen ennenkin. Mutta tamma?

"Luuletteko sen kykenevän tuohon temppuun?" tiedusti hän innokkaasti
heidän hiljennettyään vauhtiaan, lähestyessään halkeaman reunaa.

"Olen siitä varma", kuului luottamuksellinen vastaus.

"Mutta uskotteko varmasti pysyvänne satulassa sen hypätessä?"

"Ha, ha, ha!" nauroi kreolitar pilkallisesti. "Mikä kysymys
irlantilaisen esittämäksi! Varmastikin, sir, joku oman maanne naisista
loukkaantuisi sanoistanne. En edes minäkään, soisen Louisianan
syntyperäinen asukas, pidä sitä kohteliaana. Pysynkö satulassa
sen hypätessä! Pysyn ratsuni selässä, minne hyvänsä se minua
kiidättäisikin."

"Mutta, neiti Poindexter", änkytti opas, vieläkin epäillen täplikkään
mustangin kykyä ja voimaa, "entä jollei se pystykään? Jos vähääkään
sitä epäilette, eikö teidän olisi parasta luopua hevosestanne? Tiedän,
että minun ratsuni jaksaa lennättää meidät molemmat toiselle puolelle
ja varmasti. Jos mustangi jätetään jälkeen, niin hyvin todennäköisesti
pääsemme enemmästä takaa-ajosta. Villit oriit --"

"Jättää Luna jälkeen! Jättää se kuoliaaksi poljettavaksi tai
kappaleiksi revittäväksi -- kuten mainitsitte sille siinä tapauksessa
käyvän! Ei, ei, herra Gerald! Pidän täplikästä tammaani liian
arvokkaana sitä varten. Se menee kanssani rotkon ylitse, jos pääsemme.
Jollemme pääse, niin katkaisemme molemmat niskamme sen pohjalla. Kas
niin, soma lemmikkini! Tuo mies sinua ajoi takaa, sinut vangitsi ja
voitti. Näytä hänelle, ettet vielä ole tyyten _masennettu_, vaan että
kykenet tiukassa kohdassa pelastautumaan sekä ystävän että vihamiehen
kynsistä! Näytä hänelle hyppy, jollaisia olet tehnyt toistakymmentä
viikon kuluessa! Nyt lennähdämme ilmaan!"

Odottamatta edes kiihottavaa esimerkkiä rohkea kreolitar ratsasti
huimasti halkeamaa kohti ja suoriutui siitä sellaisella hypyllä,
jollaisia tamma oli "tehnyt toistakymmentä viikon kuluessa".

Mustanginpyydystäjän mielessä liikkui kolme ajatusta, joita pikemminkin
sopisi nimittää tunteiksi, hänen istuessaan tarkkailemassa hyppyä.
Ensimmäinen oli yksinkertaisesti hämmästystä, toinen voimakasta
ihailua. Kolmatta ei ollut helppo määritellä. Se oli saanut alkunsa
sanoista: "_Pidän täplikästä tammaani liian arvokkaana sitä varten_."

"Minkä tähden?" mietti hän painaessaan kannustensa kehrät punertavan
raudikkonsa kupeisiin, ja sitä miettimistä kesti niin kauan kuin Castro
leijaili ilmassa ammottavan rotkon kohdalla. Vaikka halkeaman yli
olikin taitavasti päästy, eivät pakenijat silti olleet vielä varmasti
turvassa. Se ei ehkä olisi esteenä oriillekaan. Maurice tiesi sen ja
silmäili taaksensa yhtä huolestuneena kuin ennenkin.

Hänen levottomuutensa oli pikemminkin yltynyt. Vaikka viivytys olikin
ollut lyhyt, oli se tuottanut takaa-ajajille etua. Ne olivat entistä
likempänä. Ne eivät todennäköisesti seisahtuisi tuokioksikaan, vaan
suoriutuisivat halkeamasta varmajalkaisen laukkansa yhdellä ainoalla
ponnahduksella.

Ja sitten -- entä sitten?

Mustanginpyydystäjä kysyi sitä itseltään. Hän kalpeni pohtiessaan
vastausta.

Hypyn jälkeen hän ei ollut pysähtynyt sekunniksikaan, vaan
nelistänyt edelleen pakenijakumppaninsa seuratessa ihan kinterillä.
Hänen vauhtinsa ei kuitenkaan ollut enää yhtä vinha. Hän näytti
ratsastaessaan olevan epävarma tai aprikoivan jotakin häntä pidättävää,
puolittain kehkeytynyttä päätöstä.

Ehdittyään parinkymmenen hevosenpituuden päähän rotkon reunasta hän
pysäytti ratsunsa ja pyöräytti sen ympäri ikäänkuin olisi äkkiä
päättänyt ratsastaa takaisin.

"Neiti Poindexter!" huusi hän nuorelle naiselle, joka sillä hetkellä
oli ihan hänen rinnallaan. "Teidän pitää ratsastaa eteenpäin yksin."

"Mutta minkä tähden, sir?" kysyi toinen, kiskaisten mustanginsa pään
kiinni rintaan ja pakottaen sen seisahtumaan miltei silmänräpäyksessä.

"Jos pysymme yhdessä, niin meidät saavutetaan. Minun täytyy tehdä
jotakin pysähdyttääkseni nuo hurjistuneet eläimet. Tässä on
mahdollisuus -- ei missään muualla. Älkää kyselkö minulta mitään,
taivaan tähden! Jos tuhlaamme kymmenen sekuntia, on kaikki liian
myöhäistä. Katsokaa tuonne eteenpäin! Näette veden hohteen. Siellä
on preerialammikko. Ratsastakaa suoraan sitä kohti. Joudutte kahden
korkean aidan väliin. Ne tulevat rinnakkain lammikolle. Näette aukon,
jossa on poikkitankoja. Jollen ehdi sinne ajoissa, niin nelistäkää
siitä lävitse, laskeutukaa ratsailta ja pankaa tangot paikoilleen
jälkeenne!"

"Entä te, sir? Aiotteko antautua johonkin suureen vaaraan?"

"Älkää olko huolissanne minun tähteni! Kun olen yksin, uhkaa minua vain
vähäinen vaara. Syynä on mustangi. Taivaan tähden, nelistäkää edelleen!
Pitäkää vesi suoraan edessänne! Antakaa sen opastaa teitä majakan
tavoin! Muistakaa sulkea aukko jälkeenne! Lähtekää -- lähtekää!"

Nuori nainen näytti epäröivän sekunnin tai pari ikäänkuin olisi
vastahakoisesti eronnut sen miehen seurasta, joka sillä tavoin
ponnisteli turvatakseen hänen pakonsa kenties oman henkensä uhalla.

Onneksi hän ei ollut niitä arkoja neitosia, jotka menevät mielettömiksi
tiukoissa tilanteissa ja kiskovat pohjaan uimarin, joka mielii pelastaa
heidät. Hän luotti neuvojansa kykyyn, uskoi hänen tietävän, mihin hän
pyrki, ja taaskin kannustettuaan tammansa laukkaan lähti ratsastamaan
suoraan preerialammikkoa kohti.

Samalla hetkellä Maurice oli hoputtanut raudikkoaan ja ratsasti
päinvastaiseen suuntaan, takaisin sille kohdalle, jossa he olivat
hypänneet halkeaman ylitse.

Erottuaan kumppanistaan hän oli vetänyt satulakotelostaan hienoimman
aseen, mitä milloinkaan on preerioilla heiluteltu, olipa sitten
kysymyksessä intiaanien, puhvelien tai karhun ahdistaminen tai
torjuminen. Se oli kuusipanoksinen, eversti Coltin keksimä revolveri
-- ei Deanen, Adamsin tai lukuisten muiden myöhempien jäljittelijöiden
_parannuksia_ -- vaan alkuperäinen, "muskottipuiden maasta" peräisin
oleva vehje, jonka perässä oli Hartfordin leima.

"Niiden täytyy hypätä ylitse kapeasta kohdasta, josta mekin tulimme",
mutisi hän silmäillessään oriita, jotka yhäti lähenivät _arroyon_
toisella puolella.

"Jos minun vain onnistuu kaataa joku niistä paikalleen, estää se ehkä
muita yrittämästä hyppyä tai viivyttää niitä siksi kauan, että mustangi
ennättää pakoon. Johtaja on tuo iso raudikko. Se hyppää ensiksi.
Pistooli tehoaa sadan askelen päästä. Nyt se on ampumamatkan päässä."

Samanaikaisesti viimeisten sanojen kanssa kajahti kuusipanoksisen
pistoolin pamahdus. Isoin ori, punaisen ruskea raudikko, kellahti
päistikkaa ruohikolle, ja sen ruho kaatui poikkipäin hyppäyspaikalle
vievän tien kohdalle.

Puolikymmentä muuta oritta, jotka olivat sen kinterillä, seisahtuivat
silmänräpäyksessä; ja sitten pysähtyi koko _cavallada!_

Mustanginpyydystäjä ei jäänyt tarkastamaan niiden liikkeitä. Käyttäen
hyväkseen niiden johtajan kaatumisen aiheuttamaa hämminkiä hän säästi
pistoolinsa muita viittä panosta, pyörähti länteen päin ja lähti
nelistämään täplikkään mustangin jälkeen, joka nyt oli kaukana matkalla
kimaltelevaa lammikkoa kohti.

Joko oriit säikähtivät johtajansa kaatumista tai sen ruho esti niitä
lähestymästä sitä ainoata kohtaa, josta rotkon ylitse saattoi hypätä,
sillä ne luopuivat takaa-ajosta. Ja Maurice oli yksin aavikolla,
kiitäessään pakenijakumppaninsa jäljessä.

Hän saavutti kreolittaren siellä, missä aidat olivat lähestyneet
toisiaan lammikon rannalla. Neito oli tarkkaan noudattanut hänen
ohjeitaan, paitsi että hän ei ollut sulkenut aukkoa. Hän tapasi sen
avoinna, ja tangot viruivat hajallaan maassa. Tyttö oli edelleenkin
satulassa, kaikki hänen pelkonsa Mauricen puolesta oli haihtunut, ja
hän vain vapisi kiitollisuudesta, joka kiihkeästi pyrki purkautumaan
sanoiksi.

Vaara oli sivuutettu.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Mustanginpyydys


Kun ei enää tarvinnut pelätä minkäänlaista vaaraa, silmäili nuori
kreolitar kysyvästi ympärilleen.

Paikalla oli pieni järvi eli lampi, jonka rannoilla oli lukemattomia
hevosenjälkiä osoittamassa, että siellä usein liikkui villejä hevosia,
samalla kun niiden tavaton paljous ilmaisi sen olevan niiden suositun
juomapaikan. Vielä oli korkea säleaita, joka sulki sisäänsä lammikon ja
osan siihen rajoittuvaa preeriaa ja jonka kaksi toisistaan loittonevaa
siipeä ulottui kauas tasangolle, muodostaen suppilomaisen tien aukolle,
ja kun tämän salpatangot olivat paikallaan, oli aitaus sellainen, ettei
ainoakaan hevonen päässyt sinne eikä sieltä pois.

"Mikä tuon tarkoitus on?" tiedusti nainen, osoittaen sälekyhäystä.

"Se on mustanginpyydys."

"Mustanginpyydys?"

"Laite, jolla pyydystetään villejä hevosia. Ne joutuvat noiden
_siipien_ väliin, jotka, kuten huomaatte, ulottuvat kauas
tasangolle. Vesi houkuttelee niitä, tai niitä ajaa sitä kohti joukko
mustanginpyydystäjiä, jotka seuraavat niitä ja ahdistavat ne edelleen
aukon lävitse. Kun ne kerran ovat _corralissa_, ei niiden vangitseminen
tuota lainkaan vaivaa. Sitten niitä siepataan lassolla, milloin
halutaan."

"Otus-poloiset! Onko se teidän? Olettehan mustanginpyydystäjä? Niinhän
sanoitte meille?"

"Niin olen, mutta en pyydystä villejä hevosia tällä tavoin. Olen
mieluummin yksin ja liityn harvoin ammattikumppaneihini. Senvuoksi
en voisikaan käyttää hyväkseni tällaista laitetta, johon tarvitaan
vähintään parikymmentä ajajaa. Aseeni, jos saan käyttää siitä niin
arvokasta nimitystä, on tämä -- lasso."

"Käytätte sitä hyvin taitavasti. Olen kuullut siitä, ja olen sitäpaitsi
itsekin nähnyt siitä näytteen."

"Olette kohtelias niin puhuessanne. Mutta olette erehtynyt. Näillä
preerioilla on miehiä, jotka ovat syntyneet sitä käyttämään,
meksikolaisia, jotka pitävät silkkana kömpelyytenä sitä, mitä te
suvaitsette nimittää taidoksi."

"Oletteko varma siitä, herra Gerald, ettei vaatimattomuutenne saa teitä
arvioimaan kilpailijoittenne kykyä liian suureksi? Minulle on kerrottu
aivan päinvastaista."

"Kuka on kertonut?"

"Ystävänne Zeb Stump."

"Ha, ha! Vanha Zeb on huono arvostelija lassonkäyttöön nähden."

"Toivoisin osaavani heittää lassoa", virkkoi nuori kreolitar. "Minulle
on väitetty, ettei se ole naisellinen taito. Mitäpä sillä väliä --
kunhan se vain on viatonta ja tuottaa mielihyvää."

"Ei naisellista! Varmasti se on yhtä naisellista kuin jousella
ampuminen tai luisteleminen. Tunnen erään naisen, joka on siinä hyvin
taitava."

"Onko hän amerikkalainen?"

"Ei, hän on meksikolainen ja asuu Rio Granden varrella, mutta käy
joskus täällä Leonan varsilla, jossa hänellä on sukulaisia."

"Onko hän nuori?"

"Kyllä, suunnilleen teidän ikäisenne, neiti Poindexter, luulisin."

"Minkä kokoinen?"

"Ei yhtä kookas kuin te."

"Mutta paljoa sievempi tietenkin? Mikäli olen kuullut, voittavat
meksikolaiset naiset hauskaan ulkonäköön nähden suuresti meidät
yksinkertaiset amerikkalaiset."

"Luultavasti kreolittaria ei ole luettu siihen luokkaan", kuului
vastaus, sellaisen miehen arvoinen, jonka huulet olivat koskettaneet
Blarneyn kuuluisaa suutelukiveä.

"Oppisinkohan minä mitenkään sitä sinkauttamaan?" jatkoi nuori
kreolitar ikäänkuin imarteleva huomautus ei olisikaan häneen tehonnut.
"Olenko liian vanha? Minulle on kerrottu meksikolaisten aloittavan
melkein lapsina; juuri senvuoksi he muka saavuttavat niin ihmeellisen
taitavuuden."

"Ette suinkaan", vastasi Maurice rohkaisevasti. "Vuoden tai pari
harjoittelemalla on mahdollista tulla eteväksi lassonheittäjäksi. Minä
itsekin olen harrastanut sitä ainoastaan kolme vuotta, ja --"

Hän keskeytti lauseensa huomattuaan aikovansa tehdä vähäisen kerskailun
synnin.

"Ja nyt olette taitavin lassonkäyttäjä koko Teksasissa?" tokaisi hänen
kumppaninsa, lisäten lauseen otaksutun lopun.

"En, en!" torjui mies nauraen. "Se on vain Zeb Stumpin harhaluulo,
sillä hän arvostelee taitoani suhteellisesti, pitäen omaa taitoaan
mittapuuna."

"Onko tuo vaatimattomuutta?" aprikoi kreolitar. "Vai pilkkaako tuo mies
minua? Jos niin uskoisin, tulisin hulluksi."

"Kenties olette innokas pääsemään takaisin seurueenne luo?" lausui
Maurice pantuaan merkille naisen hajamielisen ilmeen. "Isänne saattaa
olla levoton pitkällisen poissaolonne johdosta. Veljenne -- serkkunne
--"

"Niin, aivan oikein!" vastasi toinen hätäisesti, eikä hänen sävystään
huokunut loukkaantumista eikä omantunnonvaivoja. "En ajatellut
sitä ollenkaan. Kiitoksia siitä, sir, että muistutitte minulle
velvollisuuttani. Lähdetään takaisin!"

Noustuaan jälleen satulaan hän kokosi ohjakset käteensä ja käytti
pienoisia kannuksiaan, suorittaen kaiken sen verkkaisen vastahakoisen
näköisesti, ikäänkuin olisi mieluummin viipynyt vielä vähän aikaa
"mustanginpyydyksellä".

       *       *       *       *       *

Heidän päästyään takaisin preerialle Maurice opasti suojattinsa
suorinta tietä sille paikalle, jossa he olivat eronneet huviseurueesta.

Paluumatkallaan he joutuivat kulkemaan omituisen maiseman halki,
jollaista Teksasissa nimitetään "rikkaruoho-preeriaksi"; tämän
nimityksen ovat antaneet ensimmäiset tienraivaajat, jotka eivät olleet
turhantarkkoja valitessaan nimityksiä.

Louisianalainen näki ympärillään suunnattoman tarhan hilpeänvärisiä
kukkia, joita oli kylvetty suurenmoiselle, sinertävän taivaanrannan
rajoittamalle alueelle -- Luonnon suunnitteleman, istuttaman ja
hoitaman kukkatarhan.

Mieleltään mitä rahvaanomaisinkaan henkilö ei voi samota sellaisen
maiseman halki saamatta sellaista vaikutelmaa, joka on omiaan
häntä jalostamaan. Tiedän lukutaidottoman ansametsästäjän,
jonka silmä ei tavallisesti näe kaunista, seisahtuneen keskelle
"rikkaruoho-preeriaansa" kukkien kohotessa hänen rintansa tasalle,
silmäilevän tuokion niiden kirjavia, silmänkantamattomiin saakka
huojuvia kehiä ja jatkavan sitten hiljaista astuntaansa rinnassaan
lempeämpi tunne ihmiskumppaniaan kohtaan ja vankempi luottamus
Jumalansa suuruuteen.

"_Pardieu!_ Tämä on kaunista!" huudahti intomielinen kreolitar,
pysähdyttäen ratsunsa ikäänkuin tahdosta riippumattoman vaiston
käskystä.

"Ihailetteko näitä koskemattomia maisemia, neiti Poindexter?"

"Ihailenko niitä? Enemmän, sir. Näen ympärilläni kaikkea, mikä on
kirkasta ja kaunista luonnossa: viheriää ruohoa, puita, kukkia --
kaikkea sitä, mitä niin vaivaloisesti istutamme ja viljelemme, ja
lisäksi sellaista, minkä tasalle meidän ei koskaan onnistu päästä. Ei
näytä puuttuvan mitään tämän kuvan täydellisyydestä -- tämä puutarha on
moitteeton joka suhteessa!"

"Lukuunottamatta rakennusta?"

"Se turmelisi sen mielestäni. Minä rakastan sellaista maisemaa,
jossa ei ole näkyvissä taloa -- ei kattotiiliä eikä savupiippuja --
sotkemassa puiden hahmopiirteitä. Niiden varjossa saattaisin elää;
niiden varjossa tahtoisin --"

Sana "rakastaa", joka oli ylinnä hänen ajatuksissaan, pyöri hänen
kielensä kärjellä.

Näppärästi hän pidättyi lausumasta sitä, muuttaen sen kokonaan toista
merkitseväksi sanaksi, "kuolla".

Nuori irlantilainen menetteli julmasti, kun ei ilmaissut hänelle, että
hän toi julki hänenkin tunteensa, kerraten niitä ihan kuin kaiku. Sitä
sai preeria kiittää hänen sielläolostaan. Jollei hänellä olisi ollut
samanlaista taipumusta, intohimoa lähentelevää, ei häntä olisi ehkä
koskaan tunnettu _Mustangi-Mauricen_ nimellä.

Romanttiset tunteet eivät tyydy "teennäisyyteen". Ne kuluttavat
itsensä loppuun, jollei niiden tukena ole todellisuuden tietoisuutta.
Mustanginpyydystäjää olisi nöyryyttänyt sellainen ajatus, että hän
pyydysti villejä hevosia ainoastaan aikansa kuluksi, että se oli pelkkä
tekosyy, jonka nojalla hän saattoi oleskella preerialla. Alkuaikoina
hän olisi saattanut alentua sellaiseen tunnustukseen, mutta sittemmin
häneen oli läpikotaisin syöpynyt ammattimetsästäjän ylpeys.

Hänen vastauksensa olisi saattanut kuulostaa hyytävän proosalliselta.

"Pelkään, neiti, että pian kyllästyisitte niin karkeaan elämään --
ilman kattoa suojananne -- ilman seuraa -- ilman --"

"Entä te, sir? Mistä johtuu, että _te_ ette ole siihen kyllästynyt? Jos
minulla on oikeat tiedot -- tiedonantajani on herra Stump, ystävänne --
olette viettänyt tätä elämää useita vuosia. Onko se totta?"

"Aivan totta; minulla ei ole mitään muuta ammattia."

"Tosiaankin! Toivoisin voivani sanoa samaa itsestäni. Kadehdin osaanne.
Varmasti uskon, että osaisin nauttia olemassaolostani näin kauniiden
maisemien keskellä loputtomiin."

"Yksinkö? Ilman kumppaneja? Ilman edes suojaavaa kattoa?"

"En sitä väittänyt. Mutta ette ole maininnut minulle sitä. Miten te
elätte? Onko _teillä_ taloa?"

"Se ei ansaitse niin komealta kuulostavaa nimitystä", vastasi
mustanginpyydystäjä, nauraen. "Koju sopisi oikeammin kuvaamaan
_jacaléani_, joka voidaan lukea tämän seudun halvimpien joukkoon
kuuluvaksi."

"Missä se on? Olemmeko tänään olleet sen läheisyydessä?"

"Se ei ole kovin kaukana täältä, missä nyt olemme. Puolitoista virstaa
ehkä. Näettehän nuo puunlatvat tuolla lännessä? Ne varjostavat
hökkeliäni auringonpaahteelta ja suojelevat sitä myrskyltä."

"Tosiaankin! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä sen! Oikein
karkeatekoinen maja, niinkö sanoitte?"

"Sen sanoin ihan totta."

"Yksinäisellä paikalla?"

"Tietääkseni ei ainoatakaan rakennusta ole sitä likempänä kuin kymmenen
englanninpenikulman päässä."

"Puiden keskellä ja ihana asema?"

"Se riippuu sitä katselevasta silmästä."

"Haluaisin nähdä sen ja arvostella. Vain puolentoista virstan matkako?"

"Puolitoista virstaa sinne, saman verran takaisin, siis yhteensä kolme."

"Eihän se ole mitään. Se ei veisi meiltä pariakymmentä minuuttia."

"Emmekö koettaisi liiaksi omaistenne kärsivällisyyttä?"

"Teidän vieraanvaraisuuttanne kenties? Suokaa anteeksi, herra Gerald!"
jatkoi nuori nainen lievän varjon äkkiä levitessä hänen kasvoilleen.
"En tullut sitä ajatelleeksi. Ette ehkä asu _yksin? Jacaléssanne,_
kuten sitä nimitätte, asuu ehkä joku toinenkin?"

"Niin, kyllä; minulla on kumppani, joka on ollut matkassani aina siitä
saakka, kun --"

Varjo kävi huomattavasti tummemmaksi.

Ennenkuin mustanginpyydystäjä ennätti puhua loppuun, oli hänen
kuuntelijansa loitsinut mielikuvituksensa silmien eteen kuvan,
joka kenties vastaisi hänen kumppaninsa kuvausta: hänen ikäisensä
tyttö, kenties hieman lihavampi; kastanjanruskea iho; silmät
mantelinmuotoiset, somasti vinossa nenän suuntaan verrattuina; hampaat
helmeäkin puhtaammat; häive punaa poskilla; tukka kuin Castron
häntä; helmiä ja renkaita kaulassa, käsivarsissa ja nilkoissa; lyhyt
vaippa, huolitellusti kirjailtu; mokkasinit pienissä jaloissa;
ripsutetut säärystimet, pauloitetut uhkeasti kehittyneihin raajoihin.
Senlaatuinen oli olemukseltaan ja asultaan se otaksuttu kumppani, jonka
hahmopiirteet olivat äkkiä kuvastuneet Louise Poindexterin mieleen.

"Majassa asuva kumppaninne ei kenties ole hyvillään siitä, että sinne
tunkeutuu vieraita -- erittäinkin outo henkilö."

"Hän on päinvastoin liiankin hyvillään vieraiden saapumisesta mihin
aikaan tahansa, olivatpa he sitten outoja tai tuttuja. Kasvatusveljeni
ei ainakaan kaihda seuraa, jota hänellä, mies-poloisella, on tuiki
vähän Alamon rannalla."

"Kasvatusveljenne?"

"Niin. Nimeltään Phelim O'Neal, samoin kuin minäkin syntyisin
Smaragdisaarelta ja Galwayn kreivikunnasta. Mutta hän ehkä puhuu hiukan
parempaa murretta kuin minä."

"Oi, Irlannin murretta! Niin mielelläni kuulisin syntyperäisen
galwaylaisen sitä puhuvan. Minulle on vakuutettu, että heidän murteensa
on rikkain. Onko se totta, herra Gerald?"

"Koska olen itsekin galwaylainen, ei arvosteluni ehkä olisi luotettava,
mutta jos alennutte nauttimaan Phelimin vieraanvaraisuutta puolisen
tuntia, niin hän epäilemättä antaa teille tilaisuuden harkita sitä
asiaa omakohtaisesti."

"Olisin siitä kovin iloissani. Se on uutta. Isä ja muu seurue saavat
varrota. Siellä on yllin kyllin naisia ilman minuakin; ja sopiihan
herrojen huvikseen etsiä jälkiämme. Se on yhtä hyvää hevosenpyydystystä
kuin he todennäköisesti saavatkaan. No niin, sir, olen valmis
nauttimaan vieraanvaraisuudestanne."

"Pelkään, ettei majassani ole paljoa teille tarjottavaa. Phelim on
ollut useita päiviä yksikseen, ja koska hän on huono metsästäjä, on
hänen riistavarastonsa todennäköisesti vähissä. Onneksi olitte ehtinyt
syödä puolisen ennen hurjan ratsastusretkemme alkua."

Louise Poindexteriä ei houkutellut poikkeamaan tieltänsä Phelimin
riistavarasto eikä edes halu saada kuulla hänen connemaralaista
haasteluaan. Syynä ei ollut uteliaisuus päästä katsomaan
mustanginpyydystäjän asuntoa, vaan paljoa vaativampi tunne, johon hän
mukautui ikäänkuin olisi uskonut sen olevan hänen kohtalonsa.

       *       *       *       *       *

Hän kävi Alamon varrella sijaitsevassa, halvassa majassa; hän astui
sen katon alle; hän silmäili näkyvän kiinnostuneesti sen omalaatuisia
_penaatteja_ ja pani iloisen hämmästyneesti merkille kirjat,
kirjoitusvehkeet ja muut tavarat, jotka todistivat majan omistajan
olevan hienostuneen miehen; hän kuunteli nähtävästi mielissään
connemaralaisen jaarituksia; hän nautti Phelimin vieraanvaraisia
antimia, alentuvasti maistellen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä hänelle
kiihkeimmin tyrkytettiin, "tilkkasta pikarista", joka oli juuri
täytetty isosta pullosta; ja vihdoin hän lähti sieltä pois nähtävästi
mitä parhaalla tuulella.

Voi! Hänen riemunsa oli lyhytikäinen, sitä kesti vain niin kauan kuin
sitä kannatti uuden seikkailun aiheuttama kiihtymys. Ratsastaessaan
taaskin kukkapreerialla hän sai aikaa monenlaisiin aatoksiin; ja muuan
ajatus jäähdytti ihan hänen sydänjuuriaan.

Oliko se se ajatus, että hän oli menetellyt väärin pitäessään isäänsä,
veljeään ja ystäviään jännittyneinä hänen turvallisuutensa tähden? Vai
oliko hän alkanut tuntea esiintyvänsä niin, että häntä saatettaisiin
epäillä epänaiselliseksi?

Ei kumpikaan ollut syynä. Se pilvi, joka synkisti hänen otsaansa
keskellä kukkaista kirkkautta, johtui toisenlaisesta, paljoa
harmillisemmasta ajatuksesta. Hänen kumppaninsa oli koko sen päivän,
matkalla linnoituksesta, saavutettuaan hänet takaa-ajon jälkeen,
suojellessaan häntä oriiden heitä ahdistaessa, hänen rinnallaan järven
rannalla, palattaessa preerian poikki, omassa halvassa majassaan --
lyhyesti sanoen, kaikkialla hänen kumppaninsa oli ollut ainoastaan
kohtelias, _oli vain käyttäytynyt herrasmiehen tavoin!_




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Mustasukkaisuus vainuamassa


Karkuria tavoittamaan lähteneistä noin neljästäkymmenestä pelastajasta
ratsasti kauas vain muutamia. Menetettyään näkyvistään villit tammat,
mustangin ja mustanginpyydystäjän he alkoivat häipyä toistensa
näkyvistä ja ennen pitkää hajaantuivat preerialle, samoten yksittäin,
parittain tai kolme- tahi nelihenkisissä ryhmissä. Tottumattomina
seuraamaan jälkiä myöten useimmat heistä pian häipyivät manadan
valitsemalta suunnalta ja harhaantuivat muille jäljille, jotka kenties
oli jättänyt sama parvi aikaisemmin kirmaillessaan aavikolla.

Rakuunaosasto, jota johti nuori upseeri, äskettäin saapunut
westpointilainen tulokas, poikkesi tällaiselle haaraantumalle, vieden
kaikki perässään tulevat muassaan.

Ajojahti tapahtui aaltoilevalla preerialla, jota siellä täällä
halkoivat hajanaiset pensasvyöhykkeet. Nämä ynnä pinnan epätasaisuudet
pian piilottivat eri pelastusseurueet toistensa näkyvistä; ja
parikymmentä minuuttia lähdön jälkeen olisi taivaalta silmäilevä lintu
nähnyt puolisensataa ratsumiestä kymmenkuntaan ryhmään jakautuneina,
mutta nähtävästi yhteisestä keskustasta lähteneinä nelistävän täyttä
laukkaa kaikille ilmansuunnille.

Mutta muuan heistä kiiti oikeaan suuntaan -- yksinäinen mies, ison,
vankkaraajaisen, kastanjanruskean raudikon selässä, joka tosin ei
ollut suinkaan kauniin näköinen, mutta osoittautui sekä nopeaksi että
voimakkaaksi. Sininen, puolittain sotilasmallinen nuttu ja samanvärinen
sotilashattu olivat entisen vapaaehtoisen ratsukapteenin Cassius
Calhounin tavallisen puvun erikoistuntomerkit. Juuri hän ohjasikin
raudikkoa oikeille jäljille, samalla kun hän raipalla ja kannuksilla
hoputti ratsuaan ponnistamaan äärimmilleen. Häntä itseään kiihoitti
ajatus, pureva kuin hänen omat kannuksensa, joka pakotti hänet
keskittämään kaiken tarmonsa käsilläolevaan tehtävään.

Nälkäisen ajokoiran tavoin hän seurasi jälkiä pää ojossa, toivoen
sellaista ratkaisua, joka palkitsisi hänen ponnistuksensa.

Ratkaisun laadusta hänellä oli vain hämärät ajatukset, mutta se, että
hän silloin tällöin vilkaisi satulakoteloihinsa, joista pilkotti pari
pistoolinperää, ilmaisi jonkun ilkeän aikomuksen olevan muovautumassa
hänen sielussaan.

Jolleivät olosuhteet olisi olleet hänelle eduksi, olisi hän saattanut
muiden tavoin eksyä harhaan. Hänellä oli heihin verrattuna kuitenkin se
etu, että häntä opastivat kahdet hevosenjäljet, jotka hän oli nähnyt
aikaisemmin. Toiset, isommat, hän muisti tuskaisen selvästi. Hän oli
nähnyt ne painettuina korventuneeseen maaperään, palaneen preerian
tuhkaan. Epämääräisen vaiston vaikutuksesta hän oli painanut ne
mieleensä ja muisti ne nyt.

Näiden merkkien ohjaamana entinen kapteeni saapui metsikköjen
keskelle ja ratsasti sille aukeamalle, jossa täplikäs mustangi oli
niin salaperäisesti pysäytetty. Tähän saakka hänen erittelynsä oli
käynyt sangen helposti. Tästä alkaen se muuttui arvailuksi. Villien
tammojen kavionjälkien seassa näkyivät hevosenkengän painamat merkit
edelleenkin, mutta ne eivät enää olleet nelistämisen aiheuttamat.
Tällaisia merkkejä jättäneet hevoset oli täytynyt seisauttaa, ja ne
olivat seisoneet vierekkäin.

Entä mihin sitten? Manadan jälkiä myöten ei näkynyt rautakenkien
jättämiä merkkejä, eikä niitä erottanut missään muuallakaan! Maanpinta
oli kaikilla tahoilla kova ja pikku kivien peitossa. Täyttä neliä
laukkaava hevonen olisi saattanut pyältää siihen jäljet, mutta ei
sellainen, joka kulki rauhallisesti astuen.

Ja siten täplikäs mustangi ja punertava raudikko olivat poistuneet
tältä paikalta. Ne olivat edenneet käymäjalkaa muutamia kymmeniä
metrejä, ennenkuin olivat lähteneet lopullisesti nelistämään
mustanginpyydystä kohti.

Maltiton seuraaja oli ymmällä. Hän ratsasti useita kertoja ympyrässä
ja villien tammojen jälkiä pitkin sekä taaskin takaisin havaitsematta,
mille suunnalle kumpikaan ratsuhevosista oli lähtenyt.

Hänet alkoi vallata muukin tunne kuin hämmästys, kun jälkiä myöten
lähestyvä yksinäinen ratsastaja keskeytti hänen painostavat arvailunsa.

Lähestyjä ei ollut suinkaan tuntematon. Tavattoman kookas mies, joka
oli puettu karkeaan asuun, jonka parta ulottui hänen huopanuttunsa
nappeihin saakka ja jonka kehnon ratsun vertaista ei olisi saattanut
löytää sataa kilometriä likempää, oli vanha tuttu. Cassius Calhoun oli
tuntenut Zebulon Stumpin, ja Zeb Stump oli tuntenut Cash Calhounin jo
paljoa ennen kuin kumpikaan heistä oli laskenut jalkaansa Teksasin
preerioille.

"Ette ole nähnyt merkkiäkään siitä nuoresta naisesta, vai oletteko,
herra Calhoun?" tiedusti metsästäjä ratsastaessaan hänen luoksensa
tavalliseen mahtipontiseen tapaansa. "Niin, ette ole", jatkoi
hän, ikäänkuin johtaen päätelmänsä toisen ilmeettömästä näöstä.
"Tulimmainen! Mikä hitto hänet onkaan perinyt? Omituista on sekin,
että sellainen ratsastaja kuin hän sallii sen vietävän vuohen
kiidättää itseään minne vain. No niin, ei ole kovinkaan paljon vaaraa
pelättävissä. Mustanginpyydystäjä sinkauttaa jotensakin varmasti
hihnansa sen otuksen kaulaan, ja se lopettaa sen oikut. Minkä tähden
olette pysähtynyt tänne?"

"Olen ymmällä siitä, mihin suuntaan he ovat menneet. Heidän jälkensä
osoittavat heidän seisahtuneen täällä, mutta tämän loitommalla en erota
kengitettyjen kavioiden jälkiä."

"Uhuu! Olette oikeassa, herra Cassius. Ne ovat seisoneet tässä ja
olleetkin likekkäin. He eivät ole enää menneet villien tammojen
jäljessä. Varmasti eivät ole. Mutta mihin sitten?"

Puhuja tähyili tasankoa kysyvästi ikäänkuin olisi odottanut vastausta
sieltä eikä Cassius Calhounilta.

"En ole löytänyt heidän jälkiään mistään", selitti entinen kapteeni.

"Niinkö? Vai ette ole? Minä kuitenkin ne näen. Katsokaas tuonne! Ettekö
huomaa noita musertuneita ruohoja?"

"En."

"Tulimmainen! Nehän näkyvät selvästi kuin nenä juutalaisen naamassa.
Siinä on ollut iso kenkä ja pieni ihan likellä sitä. Sille suunnalle
he ovat poistuneet, mikä osoittaa, etteivät he ole seuranneet villejä
tammoja tätä pitemmälle. Meidän on kai parasta lähteä edelleen heidän
jälkeensä?"

"Kaikin mokomin!"

Sen pitemmittä puheitta Zeb lähti ratsastamaan uusia jälkiä pitkin,
joita toisen silmä ei tosin vielä erottanut, mutta jotka hänestä olivat
yhtä silmäänpistäviä kuin hän oli kuvaannollisesti lausunut.

Vähän ajan kuluttua hänen kumppaninsakin ne erotti, nimittäin heidän
ehdittyään sille kohdalle, jossa pakenijat olivat taaskin hoputtaneet
ratsunsa laukkaamaan välttääkseen cavalladaa ja jossa kengitetyt kaviot
olivat painaneet maanpintaan syvät pyällykset.

Kohta senjälkeen heidän seuraamansa jäljet taaskin katosivat tai
olisivat kadonneet satojen muiden maassa nyt näkyvien kavionjälkien
sekaan, jollei Zeb Stump olisi ollut niin teräväsilmäinen tarkkailija.

"Hohhoo!" huudahti vanha metsästäjä, jonkun verran hämmästyen nähtyään
uudet merkit. "Mitäs täällä on tapahtunut? Tämä _on_ vähän kummallista."

"Vain villien tammojen jälkiä", huomautti Calhoun. "Ne ovat nähtävästi
tehneet kierroksen ja palanneet tänne."

"Jos ne ovat niin tehneet, on se tapahtunut vasta sitten, kun toiset
ovat ratsastaneet niiden ohitse. Takaa-ajossa on puolien täytynyt
vaihtua, luulen niin."

"Mitä tarkoitatte, herra Stump?"

"Sitä, etteivät he ole nelistäneet tammojen jälkeen, vaan tammat ovat
nelistäneet heidän jälkeensä."

"Mistä sen päättelette?"

"Ettekö näe, että kengitettyjen kavioiden jäljet ovat tammojen jälkien
alla? Tammojen -- ei! Kautta ikuisen maanjäristyksen! Nuo eivät ole
tammanjälkiä. Ne ovat tuuman verran isompia. Täällä on ollut _oriita_,
ja niitä on ollut kokonainen lauma. Tulimmainen! Toivottavasti ne eivät
ole --"

"Mitä niin?"

"Lähteneet täplikkään jälkeen. Jos ne ovat sen tehneet, silloin neiti
Poindexter on vaarassa. Tulkaa!"

Vastausta vartoamatta metsästäjä lähti ratsastamaan hölkkäravia,
ja häntä seurasi Calhoun, joka yhä huuteli hänelle, pyytäen häntä
selittämään hämärät sanansa.

Zeb ei suvainnut vastata mitään, vaan puolustuksekseen vain heilautti
kättänsä taaksepäin ikäänkuin sanoakseen: "Älkää nyt häiritkö minua!
Minulla on puuhaa."

Jonkun aikaa hän näytti syventyneen etsimään kengitettyjen hevosten
jälkiä, mikä ei ollut kovin helppo tehtävä, koska oriiden tiheät
kavionjäljet olivat paikoitellen tyyten ne hävittäneet. Hänen onnistui
katkonaisesti erottaa ne ratsastaessaan edelleenkin ravia eteenpäin.

Vasta sittenkun hän oli ennättänyt noin sadan metrin päähän arroyosta,
haihtui hänen kasvoiltaan vakavuuden varjo; ja hillittyään tammansa
vauhtia hän soi kumppanilleen tämän yhäti vaatiman selityksen.

"Oh! Sellainenko vaara heitä uhkasi?" virkkoi Calhoun kuultuaan
selityksen. "Mistä tiedätte heidän pelastuneen?"

"Katsokaa tuonne!"

"Kuollut hevonen! Nähtävästi äskettäin surmattu. Mitä se todistaa?"

"Että mustanginpyydystäjä on sen surmannut."

"Se luullaksenne säikäytti toiset tiehensä, eivätkä ne enää ajaneet
heitä takaa?"

"Ne eivät enää ajaneet heitä takaa, mutta se ei oikeastaan johtunut
siitä, että se olisi säikäyttänyt ne loitolle. Tuo esti niitä
seuraamasta pakenijoita. Tulimmainen, millainen hyppy!"

Puhuja osoitti arroyoa, jonka reunalle molemmat ratsastajat olivat nyt
saapuneet.

"Ette kai oleta heidän menneen tuon ylitse hyppäämällä? Mahdotonta."

"Hyppäsivät sen ylitse kuin pyssynkuula. Ettekö näe noita kavionjälkiä
sekä tällä että tuolla laidalla? Ja neiti Poindexter ensimmäisenä
lisäksi! Voi hyppivä pahus, millainen tyttö hän onkaan, totisesti!
Heidän oli molempien täytynyt hypätä, ennenkuin ori ammuttiin, sillä
muutoin he eivät olisi päässeet sitä tekemään. Tämä on ainoa paikka,
josta hevonen saattaa loikata. Jerusalem! Eikö mustanginpyydystäjä
ollut ovela kaataessaan oriin jäljilleen ihan halkeaman reunalle!"

"Arveletteko hänen ja serkkuni yhdessä menneen tästä?"

"En oikeastaan yhdessä", selitti Zeb aavistamatta tiedustuksen
vaikutinta. "Kuten jo sanoin, loikkasi täplikäs ensin. Näettekö sen
jäljet tuolla toisella puolella?"

"Kyllä näen."

"No niin, ettekö huomaa, että mustanginpyydystäjän ratsun jäljet ovat
niiden päällä?"

"Totta -- totta."

"Oriit taas eivät ole päässeet ylitse -- ei ainoakaan koko laumasta.
Oivallan, miten kaikki on käynyt. Se nuori mies on pysähtynyt tuonne
toiselle puolelle ja lähettänyt kuulan tuon otuksen ruhoon. Se oli ihan
samanlaista kuin olisi sulkenut aukon jälkeensä, ja kun ahdistajat
näkivät sen suljetuksi, luopuivat ne takaa-ajosta ja nelistivät toiseen
suuntaan. Tuonne ne ovat menneet -- pitkin rotkon reunaa."

"Ne ovat saattaneet mennä ylitse jostakin muualta ja pitkittää
takaa-ajoa."

"Jos ne olisivat sen tehneet, olisi niiden pitänyt taivaltaa
toistakymmentä virstaa päästäkseen takaisin tänne, yli viisi mennessä
ja saman verran tullessa. Ei sinne päinkään, herra Calhoun. Teidän
ei enää tarvitse pelätä _niiden_ ahdistavan neiti Louisea. Hyppynsä
jälkeen hän on ratsastanut pois mustanginpyydystäjän seurassa, ja he
molemmat ovat olleet rauhallisia kuin karitsat. Silloin heitä ei enää
uhannut mikään vaara; ja tällä hetkellä heidän pitäisi olla tulimmaisen
pian yhtymässä niihin ihmisiin, jotka jäivät muonavankkureiden luokse."

"Tulkaa!" huusi Calhoun, osoittautuen yhtä maltittomaksi kuin hän oli
silloin, kun luuli serkkunsa olevan vakavassa vaarassa. "Tulkaa, herra
Stump! Palataan sinne niin nopeasti kuin suinkin!"

"Ei niin hätäisesti, jos suvaitsette!" vastasi Zeb, lipuen verkkaisesti
satulastaan maahan ja sitten vetäen puukkonsa tupestaan. "Toivoisin
teidän odottavan minua vain noin kymmenen minuuttia."

"Odottaa? Minkä tähden?" kivahti Calhoun ärtyneesti.

"Jotta ehdin kiskaista nahan tältä raudikolta. Se näyttää olevan
parhaanlaatuinen nahka, ja siitä pitäisi saada viiden dollarin seteli
uudisasutuksilla. Viiden dollarin seteleitä ei löydy joka päivä näiltä
preerioilta."

"Pahus vieköön nahan!" kiljaisi maltiton etelävaltiolainen
kiukkuisesti. "Tulkaa ja jättäkää se paikalleen!"

"Enpä teekään sellaista", vakuutti metsästäjä kylmästi, viiltäessään
veitsensä terävällä kärjellä pitkänään viruvan oriin vatsaa. "Teidän
sopii lähteä, jos haluatte, herra Calhoun; mutta Zeb Stump ei hievahda
täältä, ennenkuin sälyttää tämän oriin taljan vanhan tammansa selkään.
Sitä hän ei tee."

"No, Zeb, mitä hyödyttää jaaritella sellaista, että palaisin yksin?
Tiedättehän, etten osaa."

"Se on hyvin todennäköistä. En väittänytkään teidän osaavan."

"Kuulkaahan, te itsepintainen, vanha veikale! Aikani on kallista juuri
tällä kertaa. Teiltä menee hyvinkin puoli tuntia nylkiessänne hevosta."

"Ei kahtakymmentä minuuttia."

"No niin, sanokaamme kaksikymmentä minuuttia. Mutta kaksikymmentä
minuuttia merkitsee minulle enemmän kuin viiden dollarin seteli.
Senkö mainitsitte olevan nahan hinnan? Jättäkää se silleen! Suostun
korvaamaan teille rahan."

"No, se on tulimmaisen anteliasta, sen myönnän -- pahuksen anteliasta.
Mutta minun ei sovi hyväksyä tarjoustanne. Olisi halpamainen juoni
minulta -- kyllin halpamainen keltamahaisen meksikolaisen tekemäksi
-- ottaa teiltä raha sellaisesta palveluksesta, sitäkin suuremmalla
syyllä, koska emme ole ventovieraita ja aion itse lähteä samaa tietä.
Toisaalta minun ei kannata menettää niitä viittä dollaria, ja tämä
hevosentalja mätänisi kuin haaska puhumattakaan siitä, että haukat ja
kajootit repisivät sen siekaleiksi, ennenkuin saisin tilaisuuden tulla
tänne uudelleen."

"Tämä on kovin ärsyttävää! Mitä minun pitää tehdä?"

"Onko teillä kiire? No niin, olen pahoillani siitä, että tuskastutan
teitä. Mutta -- malttakaas! Teillä ei ole mitään järkisyytä varrota
minua. Ei mikään estä teitä osaamasta omin päin takaisin vankkureiden
luokse. Näettehän tuon puun, joka kuvastuu taivaanrantaa vasten -- tuon
korkean poppelin?"

"Kyllä."

"No niin, muistatteko nähneenne sitä milloinkaan ennen? Se on omituisen
näköinen kasvi, näyttää pikemminkin kirkontornilta kuin puulta."

"Niin -- niin", myönsi Calhoun. "Kun nyt kiinnititte siihen huomioni,
muistan sen kylläkin. Ratsastimme ihan sen lähitse ajaessamme takaa
villejä tammoja."

"Juuri niin teitte. Ja kun nyt tunnette sen, mikä estää teitä taaskin
ratsastamasta sen ohitse ja seuraamasta tammojen jälkiä takaperin?
Se opastaa teidät takaisin lähtöpaikkaanne, jossa, jolleivät laskuni
mene ihan vikaan, kohtaatte serkkunne neiti Poindexterin ja muun
seurueen nauttimassa siitä ranskalaisesta aineesta, jota he nimittävät
samppanjaksi. Toivon heidän jatkuvasti juovan sitä ja säästävän
monongahelaa, jota juomaa haluaisin saada pienoisen ryypyn ehdittyäni
itse sinne takaisin."

Calhoun ei ollut malttanut jäädä kuuntelemaan tämän luonteenomaisen
puheen loppua. Heti puun tunnettuaan hän oli painanut kannuksensa
kastanjanruskean raudikkonsa kylkiin ja poistunut täyttä neliä, jättäen
Zeb-vanhuksen rauhassa nylkemään lumoamaansa nahkaa.

"Jerusalem!" äänsi metsästäjä vilkaistuaan ylöspäin ja huomattuaan
nopean, mutkattoman lähdön. "Ei tarvitse paljoakaan vaivata kalloaan
arvatakseen, minkä tähden hänellä on noin vietävänmoinen kiire. En
puolestani ole oikein taipuvainen arvailemaan, mutta jollen ole
tulimmaisen pahasti erehtynyt, on tässä selvästikin mustasukkaisuus
vainuamassa!"

       *       *       *       *       *

Zeb Stumpin arvelu ei ollut harhaan osunut. Cassius Calhounia
kannusti lähtemään niin hätäisesti juuri mustasukkaisuus -- synkkä
mustasukkaisuus, joka oli ensiksi virinnyt samantapaisella paikalla,
mustaksi palaneella, synkällä preerialla; joka oli joka päivä yltynyt
hänen huomaamiensa ja kuvittelemiensa seikkojen johdosta ja joka oli
nyt kiihtynyt hänen hallitsevaksi intohimokseen.

Täplikkään mustangin lahjoittaminen ja kesyttäminen, tämän antajan
luonnetta kuvaavan lahjan vastaanottaminen, jonka ohessa saaja ei
ollut koettanutkaan salata mielihyväänsä, nämä ynnä eräät muut seikat
olivat vaikuttaneet Cassius Calhounin jo ennestäänkin kiihtyneeseen
mielikuvitukseen ja saattaneet hänet siihen uskoon, että hän saisi
Mustangi-Mauricesta voimakkaimman kilpailijansa.

Hevosenpyydystäjän alemman yhteiskunnallisen aseman olisi pitänyt estää
häntä hellimästä sellaista uskoa, jopa edes epäilystäkään.

Kenties se olisi sen tehnytkin, jollei hän olisi tuntenut Louise
Poindexterin luonnetta niin hyvin. Mutta kun hän tunsi kreolittaren
hyvin, sillä hän oli seurustellut tytön kanssa tämän lapsuudesta
saakka, ymmärsi täydelleen, kuinka riippumaton hänen mielensä oli,
kuinka uljas ihan häikäilemättömyyteen saakka Louise oli, ei hän voinut
lainkaan luottaa pelkän ylimyksellisyyden ajatukseen. Tätä voinee pitää
varmana seikkana estämässä useimpia naisia, jollei alasäätyisestä
avioliitosta, niin ainakin suoranaisesta järjettömyydestä. Mutta
punnitessaan saastaisessa mielessään serkkunsa otaksuttavaa
käyttäytymistä, ei Cassius Calhoun saattanut nojata edes tähänkään
heikkoon tukeen.

Harmissaan sen päivän tapahtumista, hänelle kieron nurjista, hän
kiiruhti takaisin sille paikalle, jossa ulkoilma-kekkerit oli pidetty.
Tornimainen puu opasti hänet jälleen manadan jäljille, eikä hänellä
enää senjälkeen ollut eksymisen vaaraa. Hänen tarvitsi vain palata jo
ennen ratsastamaansa tietä.

Hän ratsasti vinhaa vauhtia, nopeammin kuin hänen nyt väsyneestä
ratsustaan tuntui suotavalta, kiihoittajinaan katkerat ajatukset, jotka
toista tuntia olivat hänen ainoana seuranaan ja joiden karvaus tuntui
sitäkin kirpeämmältä häntä ympäröivässä rauhallisessa yksinäisyydessä.

Häntä lohdutti vain vähän muutakin seuraa lupaava näky, kaksi hänen
edellään ratsastavaa henkilöä, jotka pyrkivät samaan suuntaan kuin
hänkin ja samaa tietä myöten. Vaikka hän näkikin ainoastaan heidän
selkänsä ja nekin kaukaa edellänsä, ei hän mitenkään voinut erehtyä
heistä kummastakaan. He olivat juuri ne kaksi henkilöä, jotka olivat
saattaneet hänen mielensä niin katkeraksi.

Samoin kuin hän palasivat hekin villien tammojen jälkiä pitkin,
joille he silloin, kun hän heidät havaitsi, olivat juuri saapuneet
sivupolulta. Ratsastaessaan rinnakkain satulainsa melkein hipoessa
toisiaan he olivat hyvin todennäköisesti syventyneet heitä molempia
suunnattomasti kiinnostavaan keskusteluun eivätkä huomanneet
ratsastajaa, joka vinosti lähestyi heitä.

Nähtävästi he eivät olleet yhtä innokkaita kuin hän liittymään
huviretkeläisten seuraan ja etenivät hitaasti naisen pyrkiessä
pysyttelemään jäljempänä.

Heidän keskinäisen välimatkansa lyhyys, heidän asentonsa satulassa,
heidän ilmeinen välinpitämättömyytensä ulkoisista seikoista, heidän
etanamainen etenemisnopeutensa, kaikki se ynnä pari muuta vähäisempää
Calhounin merkille panemaa seikkaa olivat yhdessä omiaan tekemään
häneen sellaisen vaikutuksen tai oikeammin siinä määrin vahvistamaan
hänen mielessään jo aikaisemmin virinnyttä vaikutusta, että hänen
järkensä oli menemäisillään sekaisin.

Ratsastaa ripeästi heidän luoksensa ja karkeasti lopettaa
heidän kahdenkeskinen kohtauksensa, se oli tämän _ritarillisen_
etelävaltiolaisen luonnollinen, vaistomainen ajatus. Sen mukaisesti hän
kiukkuisena käytti kannuksiaan ja pakotti taaskin uupuneen raudikkonsa
vastahakoisesti laukkaamaan.

Muutamien sekuntien kuluttua hän kuitenkin hiljensi vauhtiaan,
ikäänkuin muuttaen mieltänsä. Hänen ratsunsa kavioiden kapse ei
ollut vielä varoittanut toisia hänen saapumisestaan, vaikka hän oli
nyt vajaan kahdensadan metrin päässä heidän jäljessään. Hän erotti
serkkunsa hopealle helkähtelevän äänen hoitavan keskustelua suurimmalta
osalta. Kuinka mielenkiintoinen heidän puhelunsa olikaan täytynyt
olla heistä molemmista, kun se oli estänyt heitä kuulemasta hänen
lähestymistään!

Kunpa hän voisi kuulla, mitä he haastelivat!

Paikka näytti mahdollisimman epäsuotuisalta salakuuntelulle, mutta
sittenkin saattoi olla mahdollisuus.

Keskustelun puhelijoissa nähtävästi herättämä mielenkiinto lupasi
tarjota tilaisuuden. Savannin ruohikko oli pehmeätä kuin sametti. Sillä
verkkaisesti liikkuvat kaviot eivät synnyttäneet vähäisintäkään ääntä.

Calhoun oli vielä liian kärsimätön malttaakseen ratsastaa käymäjalkaa;
mutta hänen raudikkonsa oli tottunut lounaisvaltioiden hevosille
ominaiseen "hölkkään", ja sitä siltä nyt vaadittiin.

Kun ratsun kaviot kohosivat vain pari sentimetriä ja osuivat siihen
taaskin vaakasuorasti, eteni se nopeasti ja meluttomasti, niin
nopeasti, että se muutamissa sekunneissa ehti täplikkään mustangin ja
mustanginpyytäjän punertavan ratsun kinterille.

Silloin sen vauhti hillittiin niiden nopeuden mukaiseksi, samalla
kun sen ratsastaja istui etukumarassa ja kuunteli niin innokkaasti,
että siitä kuvastui joku hirvittävä päätös. Hänen asentonsa osoitti
hänen olevan valmiin mitä karkeimpiin soimauksiin, siivottomaan
kielenkäyttöön ja tarpeen tullen turvautumaan veitseen ja pistooliin.

Hänen käyttäytymisensä riippui eräästä seikasta -- siitä, mitä hän
kuulisi.

Sattuma tai kohtalo tahtoi niin, ettei hän kuullut mitään. Joskin
ratsastajapari oli kuuro ulkoisille äänille, eivät ratsut olleet niin
syventyneitä aatoksiinsa. Kävellessään kastanjanruskea raudikko astui
raskaasti ja nyt väsyneenä vielä tavallistakin raskaammin. Sen askelten
töminä ilmaisi sen läheisyyden sekä punertavan raudikon että täplikkään
mustangin herkille korville, ja samanaikaisesti ne keikauttivat päänsä
pystyyn ja hirnahtivat.

Calhoun oli joutunut ilmi.

"Kas, serkku Cash!" huudahti nainen, näyttäen pikemminkin
harmistuneelta kuin yllättyneeltä. "Sinä täällä? Missä on isä ja Harry
ja muut ihmiset?"

"Minkä tähden sitä kysyt, Loo? Sinä kai tiedät sen yhtä hyvin kuin
minäkin."

"Mitä! Etkö olekaan tullut tänne meitä vastaan? Ja myöskin he -- ahaa,
hevosesi on yltyleensä hiessä! Näyttää siltä kuin olisit ratsastanut
pitkän matkan, kuten mekin."

"Tietysti olen. Lähdin seuraamaan sinua alusta alkaen, toivoen olevani
sinulle hyödyksi."

"Tosiaankin! En aavistanut sinun olevan meitä tavoittamassa. Kiitoksia,
serkku! Kiittelin juuri tätä uljasta herrasmiestä, joka myöskin lähti
jälkeeni ja oli kyllin hyvä pelastaakseen sekä Lunan että minut hyvin
epämiellyttävästä pinteestä, tai kuten minun oikeammin pitäisi sitä
nimittää, kauheasta vaarasta. Tiedätkö, että meitä ajoi takaa lauma
villejä oriita ja meidän täytyi todella ratsastaa henkemme edestä?"

"Tiedän sen."

"Näitkö siis ajon?"

"En. Sain sen tietää vasta jäljistä."

"Jäljistä! Osasitko niistä päätellä?"

"Kyllä -- kiitos Zeb Stumpin tulkinnan."

"Oi, oliko hän seurassasi? Mutta seurasitteko niitä aina -- kuinka
kauas niitä seurasitte?"

"Aavikossa olevalle halkeamalle. Hyppäsitte sen ylitse, väitti Zeb.
Teittekö niin?"

"Luna hyppäsi."

"Ja sinä sen selässä?"

"_Minä en ollut missään muualla!_ Mikä kysymys, serkku Cash! Missä
olisit otaksunut minun olleen? Takertuneena sen häntäänkö? Ha, ha, ha!"

"Hyppäsitkö sinä sen ylitse?" tiedusti nauraja, äkkiä muuttaen sävyä.
"Seurasitko meitä kauemmaksi?"

"En, Loo. Halkeamalta tulin suoraan tänne, arvellen teidän ehtineen
takaisin ennen minua. Siten osuin joutumaan seuraanne."

Vastaus näytti olevan tyydyttävä.

"Oi, olen hyvilläni siitä, että saavutit meidät. Olemme ratsastaneet
verkkaisesti, Luna on niin uupunut. Eläin-parka! En tiedä, miten saan
sen takaisin Leonan varrelle."

Siitä hetkestä alkaen, kun Calhoun oli liittynyt heidän seuraansa,
ei mustanginpyydystäjä ollut hiiskunut sanaakaan. Olipa hänen ja
nuoren kreolittaren aikaisempi keskustelu ollut hänestä vaikka kuinka
miellyttävä, oli hän luopunut siitä näyttämättä vastahakoisuutta ja
ratsasti nyt äänettömänä edellä, ikäänkuin olisi hiljaisen sopimuksen
mukaisesti jälleen alkanut esittää sitä osaa, jota varten hänet oli
alunperin pestattu.

Kaikesta siitä huolimatta entisen kapteenin silmät olivat kiukkuisesti
suunnatut häneen, ja joskus niissä oli mielettömän vimmainen hohde, kun
Calhoun havaitsi tai kuvitteli toisenkin henkilön katseen kääntyneen
samaan suuntaan, mutta ihailevasti. Jos tämä ratsastajakolmikko olisi
joutunut taivaltamaan yhdessä pitkän matkan, olisi se saattanut päättyä
murhenäytelmään. Sellaisen lopun esti huviretkeläisten ilmestyminen
näkyviin. Vähän ajan kuluttua he ympäröivät palanneen karkulaisen ja
karkoittivat kaikki muut ajatukset moniäänisillä onnitteluillaan.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Wiskyä ja vettä


Fort Ingen suojaan kehkeytyneessä kaupunginidussa oli huomattavin
rakennus "hotelli". Se onkin Teksasin kaikkien kaupunkien
normaalinen piirre, olivatpa ne uusia tai neljäkymmentä vuotta
sitten perustettuja; eikä siellä sen vanhempia ole, lukuunottamatta
muutamia espanjalais-meksikolaista alkuperää olevia kaupunkeja, joissa
_presidio_ ja luostari valtasivat ensimmäisen sijan, mutta joissa
ne nyt ovat jääneet "kapakan" varjoon tai joissakuissa tapauksissa
muutetut niiksi.

Fort Ingen tällainen laitos oli tosin paikkakunnan avarin rakennus,
mutta ei silti kovin suurenmoinen eikä vaikuttava. Sen ulkoasussa
ei ollut paljoakaan tavoiteltu mitään rakennustaiteellista tyyliä.
Se oli veistetyistä hirsistä kyhätty, ja sen pohjapiirros oli ison
aapiston T-kirjaimen muotoinen -- pystysuora osa oli varattu ruokailu-
ja makuuhuoneiksi, kun taas poikkiviivan muodosti yksi ainoa huone,
joka oli täydelleen omistettu juomiselle ynnä tupakanpoltolle ja
syljeksimiselle. Tämä viimemainittu oli tarjoiluhuone eli "salonki".

Ulkopuolella olevassa kilvessä, joka riippui noin kolmen ja puolen
metrin korkuiseksi katkaistussa tammenrungossa, oli molemmilla puolilla
hyvin tunnetun sotilaallisen kuuluisuuden, maailman sen osan sankarin,
kenraali Zachariah Taylorin kuva. Ei tarvinnut vilkaista sen alla
oleviin kirjaimiin arvatakseen hotellin nimen. Kun se oli sellaisen
muotokuvan suojeluksessa, ei sille olisi sopinut antaa muuta kuin
suojelijansa liikanimi "ANKARA JA ALTIS".

Tässä nimikilvessä oli soveltuvaisuuden häive. Ulkopuolelta laitos
näytti aika ankaran karkealta, kun taas sisällä, erittäinkin jos mies
astui "salonkiin", hänelle alttiisti tuotiin puolitiehen vastaan
kylmä minttugrogi, viileä viinipunssi, katajaviinatoti tai mikä
muu mississippintakaisten naukkailijain tuntema sekoitettu juoma
tahansa, jos nimittäin mies puolestaan oli altis suorittamaan niistä
_picayunen_kolikoita.

Kysymyksessä oleva tarjoiluhuone ei kaipaisi kuvausta, jos olisitte
milloinkaan matkustanut Yhdysvaltain eteläisissä tai lounaisissa
valtioissa. Jos niin olisi, ei mikään unohdusjuoma jaksaisi ikinä
haihduttaa muististanne sen hotellin eli _kapakan_ tarjoiluhuonetta,
jossa olette kovaksi onneksenne joutunut oleksimaan. Toisella laidalla
huoneen päästä päähän ulottuva tarjoilupöytä; sen takana oleva,
hyllyjen peittämä pöytä sekä rivit karahveja ja pulloja, joiden
sisältämissä väkijuomissa eivät esiinny ainoastaan kaikki sateenkaaren
värit, vaan myös näiden kaikki mahdolliset yhdistelmät; loistelias
nuori mies seisomassa tarjoilupöydän takana tai lipumassa sinne tänne
sen ja hyllyjen välissä, "mestariksi" nimitetty -- älkää nimittäkö
häntä "kapakoitsijaksi" tai "tarjoilijaksi", sillä muutoin voitte
saada karahvin vasten suutanne -- tämä loistelias nuori mies sinisessä
puuvillapuserossa tai valkeassa liinakankaisessa nutussa tai kenties
paitahihasillaan -- paita on mitä hienointa liinakangasta ja sen
pitsit ovat mitä hienoimmat, ja se on röyhelöitetty Herramme vuonna
kahdeksantoistasataa viisikymmentä -- tämä loistelias nuori herrasmies,
joka sekoittaessaan viinipunssianne saattaa katsoa suoraan silmiinne
ja keskustella kanssanne päivän politiikasta, samalla kun jää, viini
ja vesi siirtyvät lasista toiseen, muistuttaen hänen olkansa takaa
säihkyvää sateenkaarta tai hänen tuoksutettua päätänsä ympäröivää
sädekehää! Yhdysvaltain eteläisissä valtioissa samonnut matkailija, et
suinkaan voi olla häntä muistamatta?

Jos niin on, niin sanani palauttanevat mieleesi hänet sekä hänen
ympäristönsä -- salongin, jonka johtaja ja hoitaja hän on, hyllyineen
ja värillisine karahveineen, sen tarjoilupöydän, permannon, jolle
on siroiteltu hienoa hiekkaa ja jota silloin tällöin tahraavat
sikaarinpätkät ja "rinnanpuhdistuksesta" aiheutuneet ruskeat,
tähtimäiset läikät, sen mintun-, absintin- ja sitruunantuoksun
kyllästämän ilman, jossa vilisee tavallisia, mustia huonekärpäsiä,
sinisiä lihakärpäsiä ja teräväkärsäisiä moskiittoja. Kaiken tämän
täytyy olla selvästi piirtynyt muistisi verkkokalvoon.

Vaikka hotelli eli kapakka "Ankara ja altis" erosikin vain vähän
Teksasin muista kestityspaikoista, oli sillä toki joitakuita erikoisia
piirteitä. Sen omistaja ei ollut keinotteleva "yankee", vaan
saksalainen, minkä kansallisuuden jäsenten on tässä maailmanosassa
kuten muuallakin havaittu olevan parhaita ruokatavarain hankkijoita.
Hän hoiti itse tarjoilua, joten astuttuanne salonkiin teidän juomaanne
ei sekoittanut edellä kuvattu nuori, röyhelöpaitainen, tuoksutukkainen
herrasmies, vaan vakava germaani, joka näytti niin raittiilta kuin
hän itse ei olisi koskaan -- tukkuhinnan houkutuksesta huolimatta --
maistanut vierailleen tarjoilemiaan herkullisia juomia. Kotimaastaan
hän oli tuonut mukanaan Oberdoffer-nimen, mutta hänen teksasilaiset
asiakkaansa olivat vääntäneet sen "Old Dufferiksi" (vanhaksi
veijariksi).

Tässä tarjoiluhuoneessa oli vielä yksi erikoispiirre, vaikka siitä
tuskin kannatti käyttää sitä nimitystä, koska se oli varsin tavallinen
muuallakin. Kuten jo on mainittu, oli rakennus ison T:n muotoinen,
ja salonki edusti kirjaimen poikkiviivaa. Tarjoilupöytä oli toisella
seinustalla, pystyviivan puolisella, ja huoneen molemmissa päissä oli
kaupunginalun julkiselle aukiolle avautuva ovi.

Tämän järjestyksen tarkoituksena oli ilmanvaihdon edistäminen, mikä oli
erittäin tärkeä puoli seudulla, jossa toisen vuosipuoliskon aikana on
yli kolmekymmentä Celsius-astetta lämmintä varjossa.

Teksasissa ja lounaisissa valtioissa -- saattanen sanoa Amerikan
Yhdysvaltain kaikissa osissa -- on hotelleilla kaksinainen tarkoitus,
olla sekä pörsseinä että kerhohuoneistoina. Juuri senvuoksi, että ne
tarjoavat halvan paikan -- monesti mitä mukavimman -- viimemainittuja
voidaan tuskin väittää olevan olemassakaan.

Kerhohuoneisto ei ole suinkaan välttämätön edes Atlantin
suurkaupungeissa. Tällaisen laitoksen tarpeen poistavat hotellien
kohtuulliset hinnat, niiden erinomaiset keittiöt ja loistavat
mukavuudet, minkä vuoksi se Amerikassa on ja sen täytyy aina olla
epäterve ulkomainen piirre.

Tämä huomio pitää vielä paremmin paikkansa eteläisistä ja lounaisista
kaupungeista, joissa "salongit" ja "tarjoiluhuoneet" ovat tärkeimmät
kokoontumis- ja kohtauspaikat.

Seurakunta onkin siellä sekalaisempi. Ylpeä tilanomistaja ei voi, sillä
hän ei uskalla, kieltäytyä juomasta samassa huoneessa kuin "mitätön,
valkoihoinen köyhä", joka usein on yhtä ylpeä kuin hänkin.

Niillä seuduin maailmaa ei ole lainkaan _talonpoikia_ -- kaikkein
vähimmin niitä on Teksasissa; ja "Ankaran ja alttiin" salongissa oli
usein koolla kaikkien uudisasutuksilla tavattavien kansanluokkien ja
ammattien edustajia.

Siitä alkaen, kun "Old Duffer" oli ripustanut kapakkansa liikekilven
näkyviin, ei häntä kenties ainoassakaan tilaisuudessa ollut suosinut
lukuisampi seurue eikä hän ollut tarjoillut useammille vieraille
pöytänsä ylitse kuin sinä iltana hevosenpyydystysseurueen palattua Fort
Ingeen.

Naisia lukuunottamatta melkein kaikki retkellä olleet henkilöt
näyttivät ajatelleen, että "Ankarassa ja alttiissa" vietetty
puolituntinen oli välttämätön "yömyssy" ennen levollepanoa; ja
kun värillisten karahvien keskellä sirosti naksuttava saksalainen
kello osoitti yhtätoista, poikkesi sisälle toinen toisensa jälkeen
-- linnoituksen upseereja, läheisyydessä joen varsilla asuvia
tilanomistajia, muonakauppiaita, sotaväen tavaranhankkijoita,
"urheilijoita" ynnä muita, joita sopinee nimittää ammatittomiksi. Ja
sisälle astuttuaan kukin marssi suoraapäätä tarjoilupöydän ääreen,
tilasi mielijuomaansa ja peräytyi sitten keskustelemaan muiden kanssa,
joita oli jo ryhminä lattialla.

Muuan näistä ryhmistä oli silmäänpistävä. Siinä oli kahdeksan tai
kymmenen henkilöä, puolet heistä sotilasasussa. Viimemainittujen
joukossa olivat ne kolme upseeria, jotka olemme jo esitelleet,
jalkaväenkapteeni ja molemmat luutnantit, rakuunaluutnantti Hancock ja
ratsujääkäreihin kuuluva Crossman.

Näiden seurassa oli heitä vanhempi ja myöskin virka-arvoltaan ylempi
upseeri, mikä kävi ilmi hänen olkahihnansa kirjailusta, joka osoitti
hänen olevan majurin. Koska hän oli ainoa esiupseeri Fort Ingessä, on
tarpeetonta mainita, että hän oli linnoituksen komentaja.

Nämä herrasmiehet keskustelivat niin vapaasti kuin olisivat kaikki
olleet samanarvoisia luutnantteja, ja keskustelunaiheena olivat sen
päivän tapahtumat.

"Sanokaahan meille, majuri!" pyysi Hancock. "Teidän täytyy se tietää.
Mihin se tyttö nelisti?"

"Mistä minä sen tietäisin?" vastasi puhuteltu upseeri. "Kysykää hänen
serkultaan, herra Cassius Calhounilta!"

"Olemme sitä häneltä tiedustaneet saamatta tyydyttävää vastausta. Hän
ei selvästikään tiedä sen enempää kuin mekään. Hän tapasi heidät vasta
paluumatkalla -- ja varsin lähellä meidän leiripaikkaamme. He olivat
poissa aika pitkän ajan; ja heidän hevostensa hiestä päättäen on heidän
täytynyt ratsastaa tiukasti. Siihen nähden he olisivat saattaneet olla
Rio Grandella tai sen toisella puolellakin."

"Panitteko merkille, miltä Calhoun näytti palatessaan?" kysäisi
jalkaväenkapteeni. "Hänen kasvojensa synkkä ilme kieli hänen mielessään
liikkuvan joitakuita epämieluisia tunteita, väittäisin."

"Hän näytti kuin näyttikin perin onnettomalta", myönsi majuri. "Mutta
ettehän toki, kapteeni Sloman, arvele sen johtuneen --"

"Mustasukkaisuudesta. Niin luulen enkä mistään muusta."

"Mitä! Mustasukkainen Mustangi-Mauricelleko? Pyh, pyh! Mahdotonta --
ainakin hyvin epätodennäköistä."

"Mutta minkä tähden, majuri?"

"Rakas Sloman, Louise Poindexter on hieno nainen, ja Maurice Gerald --"

"Saattaa olla herrasmies kyllä hänkin, -- mitäpä hänestä tiedetään."

"Pyyh!" äänsi Crossman pilkallisesti. "Hevoskauppias! Majuri on
oikeassa -- se on epätodennäköistä, mahdotonta."

"Ohhoh, hyvät herrat!" väitti jalkaväenupseeri edelleen, pudistaen
päätänsä merkitsevästi. "Te ette tunne neiti Poindexteriä niin hyvin
kuin minä hänet tunnen. Kummallinen nuori nainen -- käyttääkseni
mahdollisimman lievää sanontatapaa. Lienette sen jo huomannut itsekin."

"No, no, Sloman!" varoitti majuri leikillisesti. "Olette taipuvainen
levittämään häväistysjuttua, pelkään. Se olisi häväistysjuttu. Ehkäpä
olette itsekin innostunut neiti Poindexteriin, vaikka vaadittekin
muita pitämään teitä Joosefina. Ymmärtäisin mustasukkaisuutenne,
kun kysymyksessä olisi tämä komea Hancock tai Crossman, jos hänen
kihlauksensa nimittäin olisi purkaantunut. Mutta tavallinen
mustanginpyydystäjä -- pyh -- pyh!"

"Hän on irlantilainen, majuri, tämä mustanginpyydystäjä; ja jos hän on
se, miksi minulla on jonkun verran syytä häntä epäillä --"

"Mikä mies hän lieneekin", keskeytti majuri, luoden syrjäsilmäyksen
ovelle, "on hän tuolla ja voi itse vastata puolestaan; ja koska hän
on kylläkin suorapuheinen mies, saatte ehkä kuulla häneltä tarkan
selostuksen asiasta, joka näyttää niin suuresti kiinnostavan teitä".

"Sitä en usko", jupisi Sloman, kun Hancock ja kaksi tai kolme muuta
kääntyi tulokkaan puoleen, aikoen noudattaa majurin ehdotusta.

Asteltuaan äänettömästi permannon poikki mustanginpyydystäjä oli
sijoittunut tyhjälle paikalle tiskin edustalle.

"Lasi wiskyä ja vettä, olkaa hyvä!" kuului vaatimaton pyyntö, jolla hän
tervehti isäntää.

"Wiskyä ja vettä!" kertasi viimemainittu osoittautumatta lainkaan
innokkaaksi palvelemaan uutta vierastaan. "Niin, niin, wisky ja vesi!
Se maksaa kaksi _picayunea_ lasi."

"En tiedustanut hintaa", tokaisi mustanginpyydystäjä. "Pyysin saada
lasin wiskyä ja vettä. Onko teillä sitä?"

"Kyllä, kyllä", vakuutti saksalainen, jonka terävä vastaus oli
muuttunut kohteliaaksi. "Runsaasti -- runsaasti wiskyä ja vettä. Tässä
sitä on."

Sillä aikaa kun Mauricelle valmistettiin hänen yksinkertaista
juomaansa, olivat upseerit nyökkäilleet hänelle tervehdykseksi, ja
hän oli vastannut heille vapaan, mutta vaatimattoman näköisesti.
Useimmat heistä tunsivat hänet mieskohtaisesti hänen linnoituksessa
suorittamiensa liikeasioiden vuoksi.

He olivat alkamaisillaan kysellä häneltä, kuten majuri oli kehoittanut,
mutta vielä yhden henkilön saapuminen sai heidät luopumaan
aikomuksestaan.

Vastatullut oli Cassius Calhoun. Hänen läsnäollessaan olisi tuskin
ollut hienotuntoista tutkia asiaa sen pitemmälle.

Calhoun lähestyi tavalliseen rehentelevään tapaansa sotilaiden ja
siviilimiesten muodostamaa sekaryhmää ja tervehti heitä sellaisen
miehen tavalla, joka oli viettänyt päivänsä heidän seurassaan ja ollut
poissa ainoastaan lyhyen väliajan. Jollei entinen vapaaehtoisten
kapteeni ollutkaan suorastaan juovuksissa, saattoi kuitenkin nähdä,
että hän oli väkijuomien vaikutuksen alainen. Hänen silmiensä
epävarma välke, hänen otsansa luonnoton kalpeus -- samalla kun sitä
vielä enemmän synkisti kaksi tai kolme sille valahtanutta, sekavaa
hiuskiehkuraa -- ja hänen sotilashattunsa jossakin määrin outo asento
ilmaisivat hänen nauttineen viiniä enemmän kuin viisauden rajat
olisivat sallineet.

"Tulkaa, hyvät herrat!" huudahti hän, puhutellen majurin seuruetta
ja samalla astuen tarjoilupöydän ääreen, "otetaan aimo täräys, sillä
muutoin tiskin takana seisova vanha _Dunder-und-blitzen_ väittää meidän
tuhlaavan hänen valojaan! Ryyppy mieheen! Mitä arvelette?"

"Hyvä -- hyvä!" kuului moniääninen vastaus.

"Entä te, majuri?"

"Mielihyvin, kapteeni Calhoun."

Yleisen tavan mukaan ne, joiden oli tarkoitus juoda, sijoittuivat
riviin pitkin tarjoilupöytää, ja jokainen mainitsi sen ryypyn nimen,
joka häntä sillä hetkellä eniten miellytti.

Ryyppyjä tilattiin melkein yhtä monta lajia kuin seurueessa oli
jäseniä. Calhoun itse luikkasi: "Ruskeata sherryä minulle", ja lisäsi
heti: "ja hieman karvasainetta mukaan!"

"Sherryä ja bitters' niinkö, herra Calhoun?" virkkoi isäntä
nojautuessaan palvelevasti tiskin ylitse miestä kohti, jonka huhuiltiin
olevan laajan maatilan osaomistajan.

"Tietysti, te typerä hollantilainen! Sanoinhan sherryä, enkö sanonut?"

"Oikein hyvä, _mein Herr_, oikein hyvä. Sherryä ja karvastippoja --
aivan kohta", hoki saksalainen Bonifacius ehättäessään laskemaan
karahvin huonosti käyttäytyvän vieraansa eteen.

Kun majurin lukuisa seurue vielä liittyi niihin moniin henkilöihin,
jotka jo olivat juomassa, tuli koko pitkän tarjoilupöydän etupuoli
täyteen väkeä, niin että tuskin tuumaakaan jäi tyhjää tilaa.

Nähtävästi sattumalta -- vaikka se saattoi olla Calhounin
tarkoituksellisesti järjestämääkin -- hän oli äärimmäisenä miehenä
oikealla niiden rivissä, jotka olivat ottaneet vastaan hänen
tarjouksensa.

Siten hän joutui Maurice Geraldin viereen, joka -- mitä likeisseuraan
tulee -- yksin joi äänettömänä vedellä sekoitettua wiskyään ja poltteli
juuri äsken virittämäänsä sikaaria.

He olivat selitysten, eikä kumpikaan heistä ollut huomaavinaan toista.

"Malja!" kiljaisi Calhoun, ottaen lasinsa tiskiltä.

"Antaa kuulua!" vastasivat useat henkilöt yhteen ääneen.

"Amerikka amerikkalaisille, ja turma kaikille muukalaisille
tungettelijoille -- erittäinkin lemmon irlantilaisille!"

Lausuessaan nämä loukkaavat sanat hän horjahti taaksepäin askeleen,
siten törmäten mustanginpyydystäjään, joka sillä hetkellä seisoi lasi
kohotettuna huulilleen.

Törmäyksen johdosta osa viimemainitun wiskylasillisesta läikähti hänen
rinnalleen.

Oliko se vahinko? Ei kukaan sitä uskonut -- ei edes hetkistäkään.
Sellaisen lauseen säestämänä tämä teko ei saattanut olla muuta kuin
tarkoituksellinen ja ennakolta harkittu loukkaus.

Kaikki saapuvillaolijat odottivat näkevänsä loukatun miehen heti
karkaavan loukkaajan kimppuun. Heille tuotti pettymystä ja kummastusta
se, miten mustanginpyydystäjä näytti siihen suhtautuvan. Jopa jotkut
kuvittelivat hänen aikovan alistua siihen.

"Jos hän sen tekee", supatti Hancock Slomanin korvaan, "sietäisi hänet
potkia ulos huoneesta".

"Älä ole huolissasi lainkaan!" rauhoitti häntä jalkaväenupseeri yhtä
hiljaa. "Saat nähdä, ettei niin käy. En ole taipuvainen lyömään vetoa,
kuten tiedät; mutta olisin valmis panemaan kuukaudenpalkkani vetoon
siitä, ettei mustanginpyydystäjä peräydy, ja toisen kuukaudenpalkkani
siitä, että herra Cassius Calhoun oppii tuntemaan hänet pahaksi
riitakumppaniksi, vaikka hän juuri tällä hetkellä näkyy huolehtivan
enemmän hienosta paidastaan kuin osakseen tulleesta loukkauksesta.
Omituinen pahus hän on!"

Tämän kuiskuttelun aikana se mies, jota se koski, seisoi edelleenkin
tarjoilupöydän ääressä -- käyttääksemme kulunutta sanontatapaa --
"kaikkien tarkkailijain tarkkailemana".

Laskettuaan lasinsa tarjoilupöydälle hän oli vetänyt taskustaan
silkkisen nenäliinan ja pyyhiskeli nyt wiskytahraa kirjaillulta
paidanrintamukseltaan.

Hänen koko sävynsä kuvasti järkkymätöntä kylmäverisyyttä, joka tuskin
oli sopusoinnussa pelkuruuden ajatuksen kanssa; ja häntä epäilleet
henkilöt oivalsivat erehtyneensä ja jotakin olevan tulossa. Äänettöminä
he vartosivat asiain kehittymistä.

Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Koko juttuun -- arvailut ja
kuiskutukset mukaanluettuina -- ei kulunut kahtakymmentä sekuntia; ja
sitten alkoi jälleen toiminta tai oikeammin siihen johtava puhelu.

"_Minä_ olen irlantilainen", lausui mustanginpyydystäjä pannessaan
nenäliinansa takaisin samaan paikkaan, josta oli sen ottanut.

Niin yksinkertaiselta kuin vastaus saattoikin tuntua ja niin kauan kuin
se olikin viipynyt, ei kukaan läsnäolijoista erehtynyt tulkitsemaan sen
merkitystä väärin. Jos villien hevosten pyydystäjä olisi kouraissut
Cassius Calhounin nenää ja vääntänyt sitä, ei haasteen vastaanottaminen
olisi saattanut olla sen ponnekkaampi. Sen koruttomuus vain korosti
vastaanottajan vakavaa päättäväisyyttä.

"Te?" tokaisi Calhoun pilkallisesti, pyörähtäen ympäri ja jääden
seisomaan kädet puuskassa. "Te?" toisti hän, mittaillen silmillään
mustanginpyydystäjää päästä jalkoihin saakka. "Tekö irlantilainen?
Mahtava Luoja, sitä en olisi mitenkään uskonut! Olisin pitänyt teitä
meksikolaisena, asustanne ja paitanne huolitellusta koristelusta
päättäen."

"En jaksa käsittää, minkä vuoksi asuni pitäisi liikuttaa teitä, herra
Cassius Calhoun; ja koska ette suinkaan ole tehnyt hyvää paidalleni
läikäyttämällä puolet lasini sisällöstä sille, otan vapauden poistaa
tärkkelyksen teidän paidastanne samalla tavoin."

Niin sanottuaan mustanginpyydystäjä tarttui lasiinsa; ja ennenkuin
entinen vapaaehtoisten kapteeni ennätti kumartua tai väistyä syrjään,
oli monongahela-sekoituksen jätteet sinkautettu hänen kasvoilleen, mikä
pani hänet vuoroin pärskymään, vuoroin yskimään, nähtävästi tuottaen
mielihyvää enemmälle kuin puolelle läsnäolijoista.

Hyväksymisen jupina vaimeni pian. Olosuhteet eivät kaivanneet puhelua;
ja kuvaamaamme tekoa seuranneiden huudahdusten jälkeen syntyi syvä
hiljaisuus. Kaikki tajusivat, että riita oli pakostakin vakava. Jutun
täytyi päätyä taisteluun. Ei mikään voima maan päällä olisi voinut
estää sitä kehittymästä siihen lopputulokseen.




KAHDESKYMMENES LUKU

Vaarallinen asema


Saatuaan alkoholinpitoisen suihkun Calhoun oli tarttunut
kuusipanoksiseen pistooliinsa ja vetäissyt sen esille kotelosta.
Hän vain ensiksi pyyhki wiskyä silmistään käydäkseen sitten käsiksi
vastustajaansa.

Arvaten tämän tempun mustanginpyydystäjä oli aseistautunut samalla
tavoin ja seisoi valmiina vastaamaan vastustajansa tuleen, antamaan
laukauksen laukauksesta.

Arimmat katsojista olivat jo alkaneet pelastautua ovesta, sysien
toisiaan kiiruhtaessaan pääsemään pois vaaran näyttämöltä. Muutamia jäi
salonkiin pelkästä päättämättömyydestä; muutamia muita, kylmäverisempiä
ja rohkeampia, jäi sinne halusta tai kenties sen järkevämmän vaiston
vaikutuksesta, että jos he yrittäisivät paeta, he voisivat saada luodin
selkäänsä.

Syntyi äänetön väliaika, noin kuusi sekuntia kestävä, jonka kuluessa
olisi saattanut kuulla neulan putoamisen lattialle. Se oli vain se
tyyni tuokio, jollainen usein on päättämisen ja toiminnan edellä,
jolloin aivot ovat tehneet tehtävänsä ja ruumiin on alettava.

Se olisi saattanut olla lyhyempi, jos näyttämöllä olisi ollut
toisenlaiset esiintyjät. Kaksi tavallista miestä olisi laukaissut heti
mitään miettimättä. Mutta nyt vastakkain olevat miehet eivät olleet
tavallisen laatuisia. Molemmat olivat ennenkin nähneet _katutaisteluja_
-- olleet mukana sellaisissa -- ja tiesivät, kuinka epäedullinen
hukattu laukaus oli. Kumpikin oli päättänyt tähdätä varmasti toiseen.
Juuri se pitensi toimettomuuden väliaikaa.

Ulkosalle paenneista miehistä, jotka eivät uskaltaneet edes vilkaista
ovesta sisälle, oli jännitys miltei tuskallinen. Pistoolien räiske,
jota he odottivat joka hetki kuulevansa, olisi tuottanut heille
huojennusta. He melkein pettyivät kuullessaan majurin, joka oli
harvojen sisälle jääneiden joukossa, korottavan äänensä käskevästi.

"Seis!" komensi hän, korostaen sanaansa sellaisen miehen tapaan,
joka on tottunut tottelemiseen, samalla vetäisten miekkansa tupesta
ja ojentaen sen pitkän säilän riitaantuneiden väliin. "Pidättykää
ampumasta -- käsken teitä molempia. Suunnatkaa pistoolinne alaspäin,
sillä kautta Kaikkivaltiaan riistän aseen siltä teistä, joka
ensimmäiseksi hipaisee liipaisinta! Seis, sanon!"

"Minkä tähden?" kiljaisi Calhoun purppuraisena intohimoisesta kiukusta.
"Minkä tähden, majuri Ringwood? Sellaisen loukkauksen jälkeen, ja
alhaisen miekkosen taholta --"

"Te loukkasitte ensiksi, kapteeni Calhoun."

"Pahus minut periköön, jos siitä välitän! En missään nimessä jätä sitä
rankaisematta. Väistykää tieltä, majuri! Riita ei koske teitä, teillä
ei ole oikeutta siihen sekaantua."

"Tosiaankin! Ha, ha! Sloman, Hancock, Crossman, kuulkaas sitä!
Minulla ei ole oikeutta sekaantua! Kuulkaahan, herra Cassius Calhoun,
entinen vapaaehtoisten kapteeni! Tiedättekö, missä olette, sir? Älkää
kuvitelko olevanne Mississippin valtiossa, orjia pieksävän ylimystönne
seassa! Tämä, sir, on sotilasasema, sotalakien alainen, ja minun halpa
henkilöni on sen nykyinen päämies. Komennan teitä senvuoksi panemaan
pistoolinne takaisin koteloon, josta olette sen ottanut. Ja lisäksi
heti paikalla, sillä muutoin marssitte päävahtiin, kuten linnoituksen
halvin sotilas!"

"Totisesti!" äänsi mississippiläinen ivallisesti. "Kuinka oivalliseksi
seuduksi onkaan tarkoituksenne tehdä Teksas! Otaksuttavasti mies ei saa
taistella, vaikka häntä loukattaisiin kuinka pahasti, jollei hän ensin
saa lupaa majuri Ringwoodilta. Sellainenko laki maahan mielitään saada?"

"Ei sinnepäinkään", tokaisi majuri. "En tahdo enkä ole milloinkaan
tahtonut estää riidan rehellistä selvittelyä. Teillä on täysi vapaus --
teillä ja riitakumppanillanne -- surmata toisenne, jos niin haluatte.
Mutta ei juuri nyt. Teidän täytyy käsittää, herra Calhoun, että
urheilustanne koituisi vaaraa sellaisten ihmisten hengelle, joihin
riitanne ei vähimmässäkään määrin kuulu. Omasta kohdastani ei minua
lainkaan miellytä ajatus, että minut lävistäisi luoti, joka ei ole
minulle aiottu. Malttakaa, jahka me muut ehdimme vetäytyä turvallisen
välimatkan päähän! Sitten saatte räiskyttää aseitanne niin paljon kuin
mielenne tekee. Ja nyt, sir, tyydyttääkö tämä teitä?"

Jos majurin luonne olisi ollut samanlainen kuin keskinkertaisten
ihmisten, ei hänen määräyksistään ehkä olisi välitetty. Mutta sen
lisäksi, että hänellä linnoituksen ylimpänä upseerina oli virallinen
arvovalta, häntä jossakin määrin kunnioitettiin ikänsä vuoksi sekä sen
johdosta, että hänen itsensä tiedettiin käsittelevän aseita vaarallisen
taitavasti, sallimatta arvovaltaansa vastaan napistavan.

Hän ei ollut paljastanut miekkaansa pelkäksi tyhjäksi eleeksi.
Riitapuolet tiesivät sen ja yhtäaikaisesti mukautuen käänsivät
pistooliensa suun alaspäin -- pitäen niitä edelleenkin kädessään.
Calhoun seisoi otsa synkkänä, kirskutellen hampaitaan, muistuttaen
petoeläintä, joka toistaiseksi on estetty karkaamasta uhrinsa
kimppuun, kun taas mustanginpyydystäjä näytti suhtautuvan asiaan niin
kylmäverisesti kuin hän ei olisikaan ollut suuttunut eikä irlantilainen.

"Otaksuttavasti olette päättänyt taistella?" virkkoi majuri varmana
siitä, ettei riidan sovittamisesta ollut paljoakaan toiveita.

"Minua ei erikoisesti haluta taistella", vastasi Maurice
vaatimattomasti. "Jos herra Calhoun suostuu pyytämään anteeksi sanansa
ja myöskin tekonsa --"

"Hänen pitäisi se tehdä; hän aloitti riidan", huomauttivat useat
katselijat.

"En ikinä!" vastasi entinen kapteeni ylenkatseellisesti. "Cash
Calhoun ei ole sellaiseen tottunut. Pyytää anteeksi, tosiaankin! Ja
tuollaiselta naamioituneelta apinalta!"

"Riittää!" kivahti nuori irlantilainen, ensi kerran näyttäen vakavasti
suuttuneelta. "Annoin hänelle tilaisuuden säilyttää henkensä. Hän
kieltäytyy ottamasta sitä vastaan; ja kautta Jumalan äidin, me molemmat
emme lähde tästä huoneesta hengissä! Majuri, vaadin teitä ja ystäviänne
poistumaan. Enää en jaksa sietää hänen röyhkeyttään!"

"Ha, ha, ha!" vastasi etelävaltiolainen, nauraen kirkuvan
pilkallisesti. "Tilaisuuden säilyttää henkeni! Laittautukaa ulos,
kaikki muut, laittautukaa ulos; ja päästäkää minut hänen kimppuunsa!"

"Seis!" huusi majuri, joka epäröi kääntää selkäänsä
kaksintaistelijoihin päin. "Näin ei ole aivan turvallista. Mieleenne
saattaa johtua aloittaa liipaisinleikkinne sekuntia liian aikaisin.
Meidän täytyy ehtiä ulkosalle, ennenkuin sen teette. Sitäpaitsi, hyvät
herrat", jatkoi hän, puhutellen ympärillään olevia miehiä, "tässä
tulisi noudattaa jonkunlaista järjestystä. Jos he mielivät taistella,
olkoon se rehellistä molemmin puolin! Saakoot he samanlaiset aseet ja
aloittakoot aukiolla!"

"Kaikin mokomin!" oli puolenkymmenen katselijan yksimielinen suostumus,
ja kaikki kääntyivät katsomaan riitapuolia nähdäkseen, hyväksyisivätkö
he ehdotuksen.

"Ei kummankaan teistä sopine sitä vastustaa?" lisäsi majuri kysyvästi.

"Minä en vastusta mitään, mikä on rehellistä ja kohtuullista", myöntyi
irlantilainen. "En pahus vieköön!"

"Minä taistelen sillä aseella, joka on kädessäni", julisti Calhoun
itsepintaisesti.

"Suostutaan! Se on juuri minun aseeni!" yhtyi hänen vastustajansa.

"Näen, että teillä kummallakin on Coltin kuusipanoksinen numero kaksi",
lausui majuri silmäiltyään heidän kädessään olevia pistooleja. "Siihen
nähden on kaikki niinkuin pitääkin. Teillä on ihan samanlaiset aseet."

"Onko heillä muita aseita?" tiedusti nuori Hancock, epäillen entisellä
kapteenilla takkinsa alla olevan veitsen.

"Minulla ei ole", ilmoitti mustanginpyydystäjä niin avoimesti, ettei
voinut vähääkään epäillä hänen sanojensa totuutta.

Kaikkien katseet kääntyivät Calhouniin, joka näytti epäröivän,
ennenkuin vastasi. Hän oivalsi, että hänen täytyi selvittää asia.

"Tietenkin", sanoi hän, "minulla on myöskin hammaspuikkoni. Ette kai
vaadi minua luopumaan siitä? Miehen pitäisi sallia käyttää niitä
aseita, jotka hänellä on."

"Mutta, kapteeni Calhoun", pitkitti Hancock, "vastustajallanne ei ole
veistä. Jollette pelkää taistella hänen kanssansa tasaehtoisesti,
pitäisi teidän luovuttaa pois omanne."

"Tietysti hänen pitäisi!" huudahtivat useat kuulijat. "Hänen täytyy,
hänen täytyy!"

"Kas niin, herra Calhoun!" lausui majuri tyynnyttelevästi. "Kuuden
laukauksen pitäisi tyydyttää jokaista järkevää miestä tarvitsematta
turvautua teräkseen, Ennenkuin lakkaatte ampumasta, on toinen teistä --"

"Hitto vieköön veitsen!" keskeytti Calhoun, päästäen takkinsa
napit auki. Otettuaan sitten esille pannaan julistetun aseen
ja sinkautettuaan sen salongin etäisimpään soppeen hän lisäsi
rehentelevästi, aikoen peloitella vastustajaansa: "En tarvitse sitä
tuollaista koristeltua närhiä varten. Oikaisen hänet pitkäkseen
ensimmäisellä laukauksella."

"Teidän on aika kerskua sitten kun olette tehnyt jotakin sen mukaista.
Säikytelkää jäniksiä, mutta älkää kuvitelko suurien sanojenne
peloittavan minua, herra Calhoun! Nopeasti, hyvät herrat! Maltittomasti
haluan lopettaa hänen rehentelynsä ja sättimisensä."

"Koira!" kivahti ritarillinen etelävaltiolainen vimmaisesti.
"Irlantilaisen nartun halpa sikiö! Ajan teidät ulisevana koppiinne!
Saatan --"

"Hävetkää, kapteeni Calhoun!" keskeytti majuri muiden äänten
säestämänä. "Tuollainen puhe on joutavaa samoin kuin epäkohteliastakin
kunnioitettavan seurueen kuullen. Malttakaa mieltänne vielä tuokio!
Sitten saatte sanoa, mitä haluatte. Ja nyt, hyvät herrat", jatkoi hän,
puhutellen ympärillä olevia, "on järjestettävä enää ainoastaan yksi
valmistava seikka. He eivät saa aloittaa ampumista, ennenkuin me olemme
ehtineet pois tieltä."

Tässä ilmeni vaikeus. Miten sellainen velvoitus voitaisiin toteuttaa?
Pelkkä lupaus tuskin riittäisi näin kireässä tilanteessa. Taistelijat
eivät -- ei ainakaan toinen heistä -- olisi kovin turhantarkkoja
liipaisimen painamiseen nähden.

"Täytyy keksiä merkki", pitkitti majuri. "Ei kumpikaan saa ampua,
ennenkuin se on annettu. Osaako kukaan ehdottaa, millainen se olisi?"

"Luullakseni osaan", ilmoitti hiljainen kapteeni Sloman, astuen
puhuessaan esille. "Lähtekööt nämä herrasmiehet ulos yhdessä meidän
kanssamme. Huoneen kummassakin päässä on ovi, kuten huomaatte.
Nähdäkseni ne ovat aivan samanlaiset. Tulkoot he sisälle, toinen
toisesta, toinen toisesta ovesta, älköönkä kumpikaan heistä ampuko,
ennenkuin on astunut jalkansa kynnyksen ylitse!"

"Oivallista! Ihan niin!" yhtyi useita ääniä.

"Entä millainen merkki?" kysyi majuri. "Laukausko?"

"Ei. Soitetaan kapakan kelloa!"

"Ei mikään voisi olla parempi eikä oikeudenmukaisempi tapa", vakuutti
majuri lopullisesti, lähtien toista aukiolle vievää ovea kohti.

"_Mein Gott_, majuri!" parkui saksalainen Bonifacius, syöksyen esille
tarjoilupöydän takaa, missä hän siihen saakka oli seisonut pelon
jähmettämänä. "_Mein Gott_ -- eiväthän herrasmiehet toki aio ampua
pistooleillaan salongissa? Voi, he rikkovat kaikki pulloni ja loistavan
näköiset lasini ja kristallikelloni, joka on maksanut minulle sata --
kaksisataa dollaria. He valavat hukkaan parhaat juomani -- voi, majuri,
se syöksee minut vararikkoon -- _mein Gott_ -- niin se tekee!"

"Älkää pelätkö, Oberdoffer!" lohdutti majuri, seisahtuen vastaamaan.
"Teille epäilemättä korvataan vahingot. Joka tapauksessa teidän olisi
parasta lähteä johonkin turvalliseen paikkaan. Jos jäätte salonkiinne,
on hyvin mahdollista, että saatte luodin ruumiinne lävitse, ja se olisi
pahempi kuin pullojenne särkyminen."

Sen pitemmittä puheitta majuri kääntyi toisaalle, jättäen onnettoman
isännän, ja riensi kynnyksen poikki kadulle, jonne taistelijat, jotka
olivat poistuneet eri ovista, olivat ennättäneet jo hänen edellään.

Jäätyään seisomaan hiekoitetun permantonsa keskelle "Old Duffer" ei
viipynyt vaarallisessa asemassa. Kuusi sekuntia senjälkeen kun majurin
takinliepeet olivat kadonneet ulko-ovesta, sulkeutui sisäovi hänenkin
liepeittensä jälkeen; ja tarjoiluhuone lamppuineen, kimaltelevine
karahveineen ja kalliine kuvastimineen jäi tyhjäksi ja hiljaiseksi,
eikä siellä kuulunut muita ääniä kuin kristallikellon nakutus.




YHDESKOLMATTA LUKU

Kaksintaistelu seinien sisällä


Ulkosalla majuri ei enää millään tavoin sekaantunut juttuun. Kun hän
oli linnoituksen komentava upseeri, ei hänen olisi sopinut edistää
kaksintaistelua -- edes sekaantumalla huolehtimaan siitä, että se
suoritettiin rehellisesti. Siitä kuitenkin pitivät huolta nuoremmat
upseerit, jotka heti ryhtyivät järjestämään ottelua.

Aikaa ei kulutettu paljoa. Ehdot oli jo määrätty; ja nyt tuli vain
valita joku seurueesta huolehtimaan kellonsoitosta, jonka piti olla
taistelun alkamisen merkkinä.

Se oli perin helppoa, koska oli ihan samantekevä, kenelle se tehtävä
uskottiin. Lapsikin olisi saattanut kilauttaa pian alkavan hirvittävän
kamppailun alkamismerkin.

Jos joku muukalainen olisi sillä hetkellä sattunut ratsastamaan
karkeapiirteiselle aukiolle, jonka yhden sivun melkein kokonaan
muodosti "Ankara ja altis", olisi hän saanut pahasti vaivata päätänsä
käsittääkseen, mitä oli tekeillä. Yö oli sangen pimeä, vaikka vielä
olikin siksi valoisaa, että saattoi erottaa hotellin läheisyyteen
kerääntyneen ihmisrykelmän. Useimmat olivat sotilasasussa, koska äsken
salongissa esiintyneiden upseerien lisäksi Fort Ingestä oli kiiruhtanut
paikalle muita upseereja ja sellaisia sotilaita, joiden sallittiin
päästä vahtien ohitse, saatuaan tietää "aukiolla" olevan tekeillä
jotakin tavatonta. Myöskin naisia, vain niukasti puettuja -- sotilaiden
vaimoja, pesijättäriä ja ammatiltaan epäilyttävämpiä _señoritoja_
-- oli saapunut kadulle, ja he koettivat saada aikaisemmin sinne
ennättäneiltä selitystä metakan syystä.

Puhelu oli hiljaista. Tiedettiin, että saapuvilla oli linnoituksen
komentaja sekä muita viranomaisia, ja se hillitsi mahdollisia meluisten
mielenosoitusten taipumuksia.

Näin sekavaksi kerääntynyt väkijoukko ei ollut ihan hotellin likellä,
vaan seisoskeli avoimella kohdalla parinkymmenen metrin päässä
rakennuksesta. Sitä kohti kaikkien silmät kuitenkin olivat suunnatut,
ja kaikki tuijottivat hievahtamatta, mikä osoitti heidän huomionsa
kiintyneen johonkin kiehtovaan näytelmään. He tarkkailivat kahden
miehen liikkeitä; viimemainitut olivat erillään toisistaan -- toinen
toisessa, toinen toisessa päässä sitä jykevää hirsirakennusta, jonka
tiedettiin olevan hotellin tarjoiluhuoneen ja jonka kummassakin päässä,
kuten jo on mainittu, oli ovi.

Vaikka näitä miehiä erottikin toisistaan kaksi paksua hirsiseinää
eivätkä he nähneet toisiaan, toimivat he ikäänkuin yhteisen kannustimen
vaikutuksesta. He seisoivat tarjoiluhuoneen vastakkaisissa päissä,
ovien vieressä, joista molemmista tulvi ulos lamppujen valoa, luoden
leveät laajenevat juovat kadun karkealle soralle. Ei kumpikaan ollut
ovensa kohdalla, vaan hieman sivulla, parhaiksi poissa valojuovasta.
Ei kumpikaan ollut pystyasennossa, vaan kyyrysillään -- ei pelkäävän
näköisesti, vaan ikäänkuin valmiina syöksyäkseen juoksuun ja
jännittyneenä lähtöä varten.

Molemmat tähyilivät sisälle salonkiin, josta ei kuulunut mitään muuta
ääntä kuin kellon tikutusta. Heidän asentonsa ilmaisi heidän olevan
valmiina menemään sisälle ja vain vartoavan edeltäkäsin sovittua
merkkiä.

Että heidän tarkoituksensa oli vakava, sen saattoi päättää useista
seikoista. Molemmat olivat paitahihasillaan, hatuttomia, ilman
ainoatakaan riepua, joka saattaisi ehkäistä liikkeitä, samalla kun
heidän kasvoillaan oli tuiman päätöksen leima, joka myöskin kuvastui
heidän asennoistaan.

Mutta päästäkseen heidän tarkoituksestaan selville, ei tarvinnut
turvautua hienoon miettimiseen. Sattumoisin aukiolle tullut
muukalainenkin olisi yhdellä vilkaisulla oivaltanut, että heillä
oli surmaamisen tarkoitus. Heidän kädessään olevat viritetyt ja
tiukasti puristetut pistoolit, heidän hermostuneen tarmokas asentonsa,
katselijajoukon äänettömyys ja näihin kahteen mieheen keskitetty tarkka
huomio ilmaisivat sanoja ponnekkaammin, että heidän puuhansa oli
vaarallinen -- lyhyesti sanoen, että he olivat ryhtyneet jonkinlaiseen
otteluun, jonka todennäköisenä lopputuloksena olisi kuolema.

Sellaista oli ratkaisevalla hetkellä. Kaksintaistelijat seisoivat
kumpikin katse tiukasti tähdättynä oveen, josta hänen piti mennä
sisälle -- kenties iäisyyteen! He vain odottivat merkkiä hypähtääkseen
kynnyksen ylitse ja aloittaakseen kamppailun, jonka täytyisi lopettaa
jommankumman -- ehkä molempien -- olemassaolo.

Kuuntelivatko he tuhoenteisiä, kaavamaisia sanoja: "Yksi -- kaksi --
tulta!"

Ei. Oli sovittu toisenlaisesta merkistä, ja se annettiin.

Jymisevän äänen kuultiin huutavan yhden ainoan yksinkertaisen sanan:

"Soittakaa!"

Kolme tai neljä tummaa hahmoa näkyi seisomassa sen katkaistun
puunrungon luona, jossa kapakan kello riippui. Komennus pani heidät
heti liikkeelle; ja samalla kun heidän käsivartensa heilahtivat --
mikä himmeästi näkyi pimeässä -- kajahti kellon sointuva ääni. Sitä
kelloa, jonka äänet olivat siihen saakka kaikuneet ainoastaan riemun
merkkinä -- kutsumassa ihmisiä mukaan sellaiseen, mikä jatkaa elämää --
kuunneltiin nyt sen kutsuessa kuolemaan!

"Alkusoittoa" ei kestänyt kauan. Kello ei ollut värähtänyt
kahtakymmentä kertaa, ennenkuin nuorassa olevat miehet oivalsivat,
ettei heidän palvelustaan enää tarvittu. Salonkiin syöksähtäneiden
kaksintaistelijain katoaminen, pistoolien nopea, terävä pamahtelu,
särkyneen lasin helinä ilmaisivat soittajille, että heidän pitämänsä
melu oli liiallista. Ja hellitettyään nuoran käsistään he seisoivat
samoin kuin muukin väkijoukko, kuunnellen sisällä käydyn taistelun
ääniä.

Ei kukaan -- paitsi kamppailijoita itseään -- ollut näkemässä tätä
omituista kaksintaistelua.

Kellon ensimmäisen kerran kajahtaessa molemmat ottelijat olivat
astuneet huoneeseen. Ei kumpikaan yrittänyt väistyä syrjään. Sellainen
teko olisi merkinnyt maineen menetystä. Heihin oli suunnattu satojen
silmien katse; ja katselijat tiesivät kaksintaistelun ehdot - ettei
kumpikaan saanut ampua, ennenkuin kynnyksen sisäpuolella.

Heidän ehdittyään sisälle alkoi ottelu, ja ensimmäiset laukaukset
täyttivät huoneen savulla. Molemmat pysyivät pystyssä, vaikka molemmat
haavoittuivat, ja heidän verensä ruiskahti hiekoitetulle permannolle.

Myöskin toiset laukaukset ammuttiin yhtä aikaa, mutta umpimähkään,
sillä savu esti tähtäämisen.

Sitten kuului yksinäinen laukaus, jota nopeasti seurasi toinen, minkä
jälkeen syntyi hiljainen väliaika.

Tätä ennen oli taistelijoiden kuultu syöksähtelevän sinne tänne
huoneessa. Se melu oli nyt vaimennut.

Sen sijalla vallitsi nyt syvä äänettömyys. Olivatko he surmanneet
toisensa? Olivatko he molemmat kuolleet? Ei! Vielä kerran
kaksoispamahdus ilmaisi heidän kummankin olevan elossa. Hiljaisuus oli
johtunut siitä, että he olivat tähyilleet savussa, koettaen erottaa
toisiaan. Kumpikaan ei hiiskunut mitään eikä liikahtanut, peläten
ilmaisevansa asemansa.

Taaskin oli hiljainen aika, samanlainen kuin edellinen, mutta
pilkallisempi.

Se päättyi uuteen laukaustenvaihtoon, jonka jälkeen melkein heti kuului
kahden ruumiin raskas kaatuminen lattialle.

Kuului sätkyttelyä, tuolien kaatuilemista, sitten yksi ainoa laukaus --
yhdestoista -- eikä senjälkeen enää ammuttu kertaakaan!

Ulkona seisovat katselijat näkivät ainoastaan rikinkatkuisen
savupilven, joka tunkeutui ulos ovista ja himmensi lamppujen valoa.
Se ja silloin tällöin loistava kirkkaampi välähdys, jota heti seurasi
pamahdus, olivat ainoat silmää tyydyttävät piirteet.

Mutta korva -- sitä tyydyttivät moninaisemmat äänet. Kuultiin
laukauksia ja kellon vaiettua muitakin ääniä: särkyneen lasin terävää
kilinää, vakavassa kamppailussa häikäilemättömästi sysittyjen,
kaatuvien huonekalujen kumeampaa ryskettä, jalkojen töminää
lattialankuilla, aika-ajoin pistoolien kuuluvasti kajahtavia pamauksia,
mutta ei niiden miesten ääntä, joiden mieletön kiihko oli tämän metakan
aiheuttanut.

Kadulle kertynyt väkijoukko kuuli sekavat äänet ja pani merkille
hiljaiset väliajat osaamatta tarkoin tulkita niiden merkitystä.
Ainoastaan pistoolinpamahdukset kertoivat heille kaksintaistelun
edistymisestä. Niitä oli laskettu yksitoista; ja äänettöminä, henkeään
pidättäen, he odottivat kuulevansa kahdennentoista.

Pistoolinpamahduksen sijasta heidän korviinsa kantautui ääni, joka
tunnettiin mustanginpyydystäjän ääneksi.

"Pistoolini on tähdättynä päähänne! Minulla on yksi luoti jäljellä.
Anteeksipyyntö -- tai kuolette!"

Tämän kuultuaan väkijoukko uskoi kamppailun lähestyvän loppuaan. Jotkut
pelottomimmat pilkistivät sisälle ja näkivät omituisen näyn. Kaksi
miestä virui pitkänään lattialankuilla, molempien vaatteet olivat
veren tahraamat, molemmat olivat ilmeisen pahasti haavoittuneet; heitä
ympäröivä valkea hiekka oli heidän hurmeensa punaama, verta oli valunut
mutkaisiksi juoviksi heidän ryömiessään likemmäksi toisiaan voidakseen
ampua toisiaan viimeisellä panoksellaan; toinen heistä, jolla oli
tulipunainen huivi ja juomuiset samettihousut, oli hieman toisen
yläpuolella ja piti kädessään pistoolia, joka uhkasi riistää alempana
olevan miehen hengen.

Sellainen näky paljastui katselijoiden silmien eteen, kun rikkipitoinen
savu ajautui ulos ovien välisen ilmavedon mukana ja he saattoivat
erottaa salongin sisällä olevat esineet.

Samassa kuului toisenlainen ääni kuin äsken puhunut. Se oli Calhounin
-- ei enää rähisevän kerskailevana, vaan hiljaisena, uikuttavana,
miltei kuiskauksena:

"Riittää, hitto vieköön! Kääntäkää pois ampumarautanne -- minä pyydän
anteeksi."




KAHDESKOLMATTA LUKU

Tuntematon lahjoittaja


Teksasissa ei kaksintaistelusta riitä ihmettelyä edes yhdeksäksi
päiväksi. Useimmiten siitä lakataan puhumasta suunnilleen kolmannen
päivän päättyessä, eikä sitä enää viikon kuluttua ajattelekaan kukaan
muu kuin itse päähenkilöt ja heidän lähimmät ystävänsä ja sukulaisensa.

Niin on asianlaita silloinkin, kun asianomaiset ovat hyvin tunnettuja
ja heillä on kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Milloin
kaksintaistelijat ovat alempiarvoisia tai, kuten usein sattuu,
tuntemattomia paikkakunnalla, saattaa yksikin päivä painaa heidän
tekonsa unohduksiin; se elää vain sen taistelijan muistissa, joka
on jäänyt eloon -- sellaisia on useammin yksi kuin kaksi -- ja ehkä
myöskin jonkun kovaonnisen katselijan mielessä, jonka kuula on
lävistänyt tai joka on saanut veitsensivalluksen, vaikka tarkoitus ei
olekaan ollut vahingoittaa häntä.

Useammin kuin kerran olen ollut näkemässä "katutaistelua", joka on
järjestetty katukäytävälle ja jossa joku viaton, huolettomasti kävelevä
kansalainen on joutunut uhriksi, jopa menettänyt henkensäkin, kun
"tyydytystä" on tavoiteltu näin epäsäännöllisellä tavalla.

En ole kertaakaan kuullut, että asianomaisia on sellaisissa tapauksissa
rangaistu tai että heiltä on vaadittu vahingonkorvauksia. Niiden
katsotaan kuuluvan "tapaturmien luokkaan"!

Vaikka Cassius Calhoun ja Maurice Gerald kumpikin olivat verrattain
tuntemattomia tällä uudisasutuksella -- viimemainittu oli nähty
ainoastaan hänen silloin tällöin käydessään linnoituksessa -- herätti
heidän välisensä juttu jonkun verran tavallista enemmän mielenkiintoa,
ja siitä puhuttiin hyvinkin yhdeksän päivää. Se, että edellinen oli
tunnettu rehentelijä ja että jälkimäisen elintavat olivat omituiset,
teki heidän kaksintaistelunsa eräässä mielessä erikoiseksi; ja näiden
molempien miesten ansioita ja huonoja puolia pohdittiin runsaasti
päiväkausia kaksintaistelun tapahduttua, mutta ei missään sen
vakavammin kuin sillä paikalla, jossa he olivat vuodattaneet toistensa
verta -- hotellin tarjoiluhuoneessa.

Voittaja oli saavuttanut arvoa ja ystäviä. Vain harvat olivat suopeita
hänen vastustajalleen; ja sangen monet olivat mielissään tuloksesta,
sillä vaikka Calhounin saapumisesta olikin kulunut vasta vähän aikaa,
oli useampi kuin yksi kapakassa vetelehtivä mies saanut maistaa hänen
kirpeätä röyhkeyttään.

Otaksuttiin nuoren irlantilaisen antaneen hänelle sitä parantavan
läksytyksen, ja miltei yleisesti oltiin tyytyväisiä tulokseen.

Miten entinen kapteeni kesti tappionsa, sitä ei kukaan osannut
sanoa. Häntä ei enää nähty rehentelemässä "Ankaran ja alttiin"
tarjoiluhuoneessa, vaikka hänen poissaolonsa syy käsitettiinkin hyvin.
Se ei ollut harmi, vaan vuode, johon hänet sitoivat haavat, ja jollei
niitä olisi hoidettu taitavasti, olisivat ne saattaneet toimittaa hänet
ruumisarkkuun.

Samoin oli Mauricen pysyteltävä sisällä. Vaikka hänen saamansa vammat
eivät olleetkaan yhtä vakavat kuin hänen vastustajansa, olivat ne
kuitenkin sellaiset, että hänen oli välttämätöntä pysytellä huoneessaan
-- pienessä ja niukasti kalustetussa makuukamarissa "Old Dufferin"
hotellissa -- jossa häntä hänen voittonsa tuottamasta maineesta
huolimatta kohdeltiin jonkun verran kurjasti.

Voitonriemunsa hetkellä hän oli pyörtynyt verenvuodosta. Häntä ei
voitu viedä minnekään muualle, vaikka hän siinä kehnossa komerossa,
johon hänet sijoitettiin, lienee ajatellut haavoittuneen vastustajansa
vuodetta ympäröivää ylellisyyttä. Onneksi Phelim oli hänen luonansa,
sillä muutoin olisi häntä saatettu hoitaa vieläkin huonommin.

"Kautta Pyhän Patrikin, tämä on häpeällistä!" kiukkuili tämä uskollinen
seuralainen puolittain yksikseen. "Kirvelevä häpeä survoa herrasmies
tällaiseen onkaloon, joka ei ole sikolättiä avarampi! Teidän
kaltaisenne herrasmies, nuori herra Maurice. Ja millaista ruokaa ja
juomaa sitten! Uh! Hyvin ruokittu irlantilainen sika nyrpistäisi
kärsäänsä sellaiselle trahtamentille. Entä mitä arvelette minun
kuulleen 'Old Dufferin' haastelevan tuolla alhaalla?"

"Minulla ei ole siitä hämärintä aavistustakaan, rakas Phelim; enkä
välitä rahtuakaan siitä, mitä olet kuullut herra Oberdofferin
juttelevan alakerrassa; mutta jollet sinä halua hänen kuulevan, mitä
puhelet täällä ylhäällä, suvainnet hiukan hillitä ääntäsi. Muista,
_ma bohil_, että tämän talon väliseinät ovat ainoastaan säleitä ja
muurilaastia!"

"Pahus vieköön väliseinät ja myöskin polttakoon ne, jos haluaa!
Jollette te välitä siitä, mitä puhutaan, en minä välitä siitä, mitä
kuullaan -- en sormennäpsäyksen vertaa. Hollantilainen ei voi kohdella
meitä sen huonommin kuin hän on jo tähän saakka kohdellut. Kaikesta
siitä huolimatta, nuori herra Maurice, arvelin kertoa sen teille."

"Kerro sitten! Mitä hän on haastellut?"

"No niin, sitten; kuulin hänen sanovan eräälle tuttavalleen, että
ruuan ja juoman, vaatteidenpesun ja asunnon lisäksi hän aikoi
maksattaa teillä ne pullot ja lasit ja muut tavarat, jotka särkyivät
mellakka-iltana."

"Minulla?"

"Niin, juuri teillä, nuori herra Maurice, veloittamatta kolikkoakaan
yankeelta. Minä nimitän sellaista suoraan lurjusmaiseksi aikomukseksi,
eikä se olisi ikinä johtunut kenenkään muun kuin siivottoman
hollantilaisen mieleen. Jos on mitään maksettavaa, niin tappiolle
jääneen niskoille olisi vahingonkorvaus pantava, eikä se mies ollut
Ballyballaghin vanhojen Geraldien jälkeläinen. Oi, oi, kuinka
mielelläni haluaisinkaan heilutella karttua 'Dufferin' korvien
ympärillä parin minuutin aikana! Totisesti haluaisin."

"Millä perusteilla hän mainitsi vaativansa maksua minulta? Kuulitko
hänen virkkavan siitä mitään?"

"Kuulin, nuori herra, mahdollisimman likaisen perustelun. Hän sanoi,
että te olitte pivossa oleva lintu ja että hän pitäisi teitä täällä,
kunnes suorittaisitte laskun."

"Hän saa nähdä hieman erehtyneensä siinä kohden ja tekisi kenties
viisaammin, jos esittäisi laskun oksalla istuvalle linnulle. Olen
valmis korvaamaan puolet vahingosta, mutta en enempää. Sinun sopii
ilmoittaa se hänelle, jos hän puhuu sinulle siitä. Ja totta puhuen,
Phelim, en tiedä, miten pystyn senkään tekemään. Siellä täytyi
rikkoutua aika paljon tavaraa. Muistan kuulleeni paljon kilinää
ollessamme siinä puuhassa. Jollen erehdy, särkyi kuvastin tai kellon
taulu tai jotakin muuta sentapaista."

"Laaja kuvastin, nuori herra, ja jokin kellon yläpuolella ollut
kristalliesine. Höpistään kahdestasadasta dollarista. En usko niiden
arvon olleen puoltakaan siitä rahasta."

"Sittenkin se on vakava asia minulle -- juuri tällä vaikealla hetkellä.
Pelkään, Phelim, että sinun täytyy lähteä käymään Alamon varrella
ja noutaa sieltä joitakuita sinne piilottamiamme talouskaluja.
Selviytyäkseni tästä pinteestä minun on pakko uhrata kannukseni,
hopeinen maljakkoni ja kenties pyssynikin!"

"Älkää puhuko sellaista, nuori herra! Miten sitten tulemme toimeen, jos
pyssy menee?"

"Niinkuin parhaiten voimme, _ma bohil_. Hevosenlihalla otaksuttavasti,
ja sitä saamme lassolla."

"Totisesti! Se ei olisikaan paljoa huonompaa kuin se ruoka, jota 'Old
Duffer' panee eteemme. Vatsaani vääntelee joka kerta, kun sitä syön."

Samassa keskustelu häiriytyi, kun huoneen ovi avattiin, mikä tapahtui
koputtamatta. Oviaukkoon ilmestyi huolimattoman näköinen palvelija,
jonka sukupuolta olisi ollut vaikea ulkoisten merkkien mukaan arvata,
tuoden palmunkuiduista kudotun kopan, jota hän piteli pitkän, jänteisen
käsivartensa nenässä.

"Mikä se on, Gertrude?" tiedusti Phelim, joka aikaisemmin saamiensa
tietojen nojalla näytti olevan selvillä siitä, että tunkeutuja oli
nainen.

"Eräs herra toi tämän."

"Herra! Kuka, Gertrude?"

"En tiedä, _mein Herr_; hän oli tuntematon herra."

Phelim irroitti kannen kiinnikkeet ja paljasti kopan sisällön näkyviin.
Se oli sangen tilava, koska siitä tuli näkyviin useita pulloja,
nähtävästi viiniä ja virvoitusjuomia sisältäviä, sekä niiden seassa
leivoksia ja muita herkkuja, sekä leipomon että keittiön tuotteita.
Lahjan mukana ei seurannut kirjettä eikä edes osoitelippua, mutta se,
että se oli laitettu sirosti ja hienosti, osoitti sen lähteneen naisen
kädestä.

Maurice käänteli kaikkia tavaroita, tarkastellen niistä jokaista,
kuten Phelim otaksui, päästäkseen selville niiden arvosta. Sitä hän ei
lainkaan ajatellut etsiessään "laskua".

Sellaista ei löytynyt -- ei paperisuikaletta -- ei edes käyntikorttia.

Ruokavarojen runsaus, joka oli hyvin tervetullut, ilmaisi lahjoittajan
olevan hyvissä varoissa. Kuka hän saattoi olla?

Mauricen sitä miettiessä väikkyi ylimpänä hänen mielessään kaunis kuva,
jota hän ei malttanut olla liittämättä tuntemattomaan hyväntekijäänsä.
Saattoiko lahjoittaja olla Louise Poindexter?

Eräänlaisesta epätodennäköisyydestä huolimatta hän oli taipuvainen
uskomaan niin; ja niin kauan kuin sitä uskoa kesti, värähteli hänen
sydämensä suloisesta autuudesta.

Hänen edelleen miettiessään alkoivat epätodennäköiset puolet tuntua
liian voimakkailta tämän miellyttävän olettamuksen rinnalla; hänen
uskonsa romahti, ja jäljelle jäi vain häilyvä, heikko toive.

"Sen toi joku herra", haasteli connemaralainen puolittain itsekseen.
"Herra, sanoi hän; hyväntahtoinen herrasmies totisesti. Kenen luulette
hänen olevan, nuori herra?"

"Minulla ei ole siitä hatarinta aavistustakaan, jollei hän ole joku
linnoituksen upseeri, vaikka en hevin uskoisi kenenkään heistä
muistavan minua tällä tavoin."

"Eikä teidän tarvitsekaan. Ei se ole kukaan heistä. Noita tavaroita ei
ole pannut tuohon koppaan upseeri eikä mikään herra."

"Minkä tähden niin arvelet?"

"Minkä tähden niin arvelen! Oi, nuori herra, tekö minulta sitä kysytte?
Eikö tässä kaikessa ole viehättävien sormien tuoksua? Katsokaahan vain,
kuinka somasti nuo paperit on sidottu. Tuo sievä koppa ei ikinä ole
miehenkäden sulloma. Sen on tehnyt nainen; ja menen takuuseen siitä,
että hän onkin ollut oikein hieno nainen."

"Hölynpölyä, Phelim! En tunne ainoatakaan sellaista naista, joka
osoittaisi niin paljon mielenkiintoa minua kohtaan."

"Oh, tulimmainen! Kuinka räikeä valhe! Minä tiedän naisen, jonka
pitäisi se tehdä. Olisi mustaa kiittämättömyyttä, jollei hän sitä
tekisi -- sen jälkeen, mitä te olette tehnyt hänen hyväkseen. Ettekö
ole lisäksi pelastanut hänen henkeään?"

"Kenestä oikein puhut?"

"No, älkää koettako narrata minua, nuori herra! Tiedätte minun
tarkoittavan sitä sievää olentoa, joka kävi majalla, ratsastaen
täplikkäällä, jonka te lahjoititte hänelle saamatta tammasta
dollariakaan. Jollei juuri hän ole lähettänyt teille tätä koppaa, niin
Phelim O'Neal on suurin Ballyballaghin tienoilla milloinkaan syntynyt
pässinpää. Kautta Neitsyen, nuori herra, kun tuli puheeksi vanha
koti, johtuivat sikäläiset ihmiset mieleeni. Mitähän se sinisilmäinen
neitonen sanoisi, jos tietäisi teidän olevan täällä tällaisessa
vaarassa?"

"Vaarassa! Sehän on ohitse. Lääkäri vakuutti niin ja lupasi minun
lähteä ulkosalle viikon kuluttua tästä hetkestä. Älä vaivaa itseäsi
sillä!"

"Totta kyllä puhutte, isäntä. Mutta minä en ajatellut sitä vaaraa.
Tiedätte oikein hyvin, mitä tarkoitan. Kenties ovat kirkkaat silmät
iskeneet teihin haavan, pahemman kuin pienten luotien lävistämät ovat.
Tai kenties on joku muu haavoittunut; ja juuri sentähden on teille nämä
tavarat lähetetty."

"Olet ihan väärässä, Phelim. Tämän kopan on täytynyt tulla
linnoituksesta; mutta olipa se lähtöisin sieltä tai ei, ei meidän silti
tarvitse kursailla sen sisältöä. Käymme siis heti maistamaan sitä!"

Siitä huolimatta, että toipuva potilas nähtävästi nautti kopan
sisällöstä -- sekä kellarin että keittiön antimista --, askarrutti
hänen ajatuksiaan syönnin ja juonnin aikana vielä mieluisampi aihe:
sarja haaveellisia arvailuja siitä, ketä hän sai kiittää tästä
ruhtinaallisesta lahjasta.

Saattoiko se olla nuori kreolitar, hänen katkerimman vihamiehensä ja
samalla huhun mukaan tytön oman sulhasen serkku?

Se tuntui epätodennäköiseltä.

Jollei hän, kuka muu se saattoi olla?

Mustanginpyydystäjä olisi ollut valmis antamaan hevosen -- kokonaisen
lauman hevosia -- saadakseen sen varmuuden, että näiden ylellisten
virvokkeiden hankkija oli Louise Poindexter.

Kului kaksi päivää, ja lahjoittaja pysyi yhäti tietymättömissä.

Sitten potilas sai toistamiseen mieluisan yllätyksen, toisen lahjan
-- hyvin samanlaisen kuin edellinenkin oli -- toisen kopan, jossa oli
lisää pulloja ja johon oli sullottu uusia "maisteltavia".

Taaskin kuulusteltiin baijerilaista tyttöä, mutta tulokset olivat yhtä
laihat. Sen oli tuonut sama outo herra kuin edellisenkin. Hän osasi
lisätä ainoastaan, että herra oli hyvin _schwarz_, että hänellä oli
kiiltohattu ja että hän oli tullut kapakkaan muulin selässä.

Maurice ei tuntunut olevan mielissään tästä tuntemattoman lahjoittajan
kuvauksesta, vaikka hän ei uskonut ajatuksiaan kenellekään, ei edes
Phelimille.

Kahden päivän kuluttua hänen ajatuksensa hilliintyivät entiseen
terveeseen uomaansa hänen saatuaan kolmannen kopan, jonka oli tuonut
sama "mustaverinen, kiiltohattuinen, muulilla ratsastava herra".

Tätä muutosta ei voinut selittää kopan sisältö, joka oli melkein aivan
samanlainen kuin aikaisemmin saapuneissa. Sen selityksenä saattoi olla
sen "rakkauskirjeen" sisältö, joka seurasi lahjaa ja joka oli nauhalla
kiinnitetty kopan kudokseen.

"Se on vain Isidora!" jupisi mustanginpyydystäjä vilkaistuaan kirjeen
päällekirjoitukseen.

Avattuaan sen sitten välinpitämättömän näköisesti hän luki:

    Querido Señor!

    Soy quedando por una semana en la casa del tio Silvio. De
    vuestra desfortuna he oido -- tambien que V. esta mal ciudado en
    la fonda. He mandado algunas cositas. Sea graciosa usarlos, como
    una chiquitita memoria del sevicio grande de que vuestra deudor
    estoy. En la silla soy escribando, con las espuelas preparadas
    sacar sangre de las ijadas del mio cavallo. En un memento mas,
    partira por el Rio Grande.

    Bienhichor -- de mi vida salvador -- y de que a una mujer esta
    mas querida, la honra -- adios -- adios!

                            _Isidora Covarubio de los Llanos_.

    Al Señor Don Mauricio Gerald.

Sananmukaisesti käännettynä:

    Hyvä Herra. Olen vieraillut viikon Silvio-enoni luona.
    Onnettomuudestanne olen kuullut -- samoin kuin siitä, että Teitä
    hoidetaan huonosti hotellissa. Olen lähettänyt Teille vähän
    ruokatarpeita. Olkaa hyvä ja käyttäkää niitä, pitäen niitä
    vähäisenä muistona siitä suuresta palveluksesta, josta olen
    teille kiitollisuudenvelassa. Kirjoitan satulassa, kannukseni
    valmiina painamaan verta hevoseni kyljistä. Seuraavalla hetkellä
    olen matkalla Rio Grandea kohti.

    Hyväntekijäni -- henkeni pelastaja -- ja kunniani, naiselle vielä
    kalliimman pelastaja -- hyvästi, hyvästi!

                            _Isidora Covarubio de los Llanos_.

"Kiitoksia, kiitoksia, herttainen Isidora!" mutisi mustanginpyydystäjä
kääntäessään kirjeen kokoon ja viskatessaan sen huolimattomasti
vuoteensa peitteelle. "Aina kiitollinen, huomaavainen, hyväntahtoinen!
Jollei Louise Poindexteriä olisi, saattaisin rakastaa sinua!"




KOLMASKOLMATTA LUKU

Kostovaloja


Huoneessaan kiukutteleva Calhoun ei saanut osakseen yhtä harrasta
huolenpitoa. Häntä ympäröivistä ylellisistä laitteista huolimatta
hän ei voinut lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että hänestä
olisi ainoakaan elävä olento välittänyt. Kun hänen oma sydämensä oli
todella itsekäs, ei hän luottanut ystävyyteen; ja ollessaan sidottuna
vuoteeseensa, josta hän pahasti pelkäsi sukeutuvan kuolinvuoteensa,
hän tunsi sellaisen miehen surkeata sieluntilaa, joka uskoo, ettei
ainoakaan elävä ihminen piittaa rahtuakaan siitä, kuoleeko hän vai eikö.

Mikäli hänelle osoitettiin myötätuntoa, tapahtui se sukulaisuuden
vuoksi. Tuskinpa olisi muutoin voinut ollakaan. Hänen käyttäytymisensä
serkkujaan kohtaan ei suinkaan ollut herättänyt heissä kunnioitusta
häntä kohtaan, kun taas hänen enonsa, ylpeä Woodley Poindexter,
tunsi häntä kohtaan eräänlaista vastenmielisyyttä, johon sekaantui
tukahdutettua pelkoa.

Tosin tämä tunne oli syntynyt vasta viime aikoina ja johtui eräistä
enon ja sisarenpojan välisistä suhteista. Kuten jo on viitattu, oli
heidän suhteensa velallisen ja velkojan eli kiinnityslainan antajan ja
ottajan suhde sisarenpojan ollessa viimemainittuna. Tämä velkasuhde oli
kehittynyt niin pitkälle, että Cassius Calhoun oli asiallisesti Casa
del Corvon omistaja ja olisi millä hetkellä tahansa voinut julistautua
sen isännäksi.

Tietoisena vallastaan hän oli viime aikoina alkanut käyttää sitä
erikoiseen tarkoitukseen, nimittäin saadakseen vaimokseen kauan
kiihkeästi rakastamansa naisen, serkkunsa Louisen. Hän oli oppinut
tietämään, että hänellä oli kovin vähäiset mahdollisuudet saada
hänen suostumustaan, sillä tyttö ei ollut suuresti välittänyt salata
välinpitämättömyyttään hänen kosintaansa kohtaan. Luottaen Louisen
isään saavuttamaansa erikoiseen vaikutusvaltaan hän oli päättänyt olla
sopeutumatta kevyeen hylkäämiseen.

Kun nämä seikat otetaan huomioon, ei ole omituista, että entinen
vapaaehtoisten kapteeni sai sairasvuoteella viruessaan sukulaistensa
taholta vähemmän myötätuntoa kuin hänelle muutoin olisi osoitettu.

Pelätessään kuolemaa, kuten hän oli jonkun aikaa todella pelännyt, hän
oli ollut hieman ystävällisempi ympärillään oleville henkilöille. Tämä
miellyttävä tuuli oli kuitenkin lyhytikäinen; ja hänen varmistuttuaan
parantumisesta muuttui hänen mielensä jälleen luontaisen rajuksi ja
kiukkuiseksi, mihin tuli lisäksi hänen äskeisen tappionsa aiheuttama
katkeruus.

Hänen elämänsä ylpeänä pyrkimyksenä oli ollut esiintyä
menestyksellisenä rehentelijänä, isännöidä kaikissa hänen ympärilleen
mahdollisesti kertyvissä seurueissa. Hän ei enää voinut vaatia
itselleen sellaista mainetta Teksasissa, ja se ajatus kalvoi hänen
sydäntään sen juuria myöten.

Esiintyä voitettuna miehenä uudisasutuksen kaikkien naisten silmissä,
erittäinkin sen naisen edessä, jota hän palvoi, ja sellaisen miehen
voittamana, jonka hän epäili kilpailevan kanssansa sen naisen
rakkaudesta, pelkän nimettömän seikkailijan, oli liian paljon
tyynesti kestettäväksi. Tavallistakin miestä olisi sellainen kolaus
tuskastuttanut. Calhoun kiemurteli sen vaivaamana. Hän ei ajatellutkaan
sietää sitä, kuten tavallinen mies olisi tehnyt. Jollei hän voinut
välttää häpeäänsä, oli hän päättänyt kostaa sen aiheuttajalle; ja niin
pian kun hän oli toipunut hengen menetyksen tuottamasta pelosta, alkoi
hän pohtia juuri tätä kysymystä.

Mustangi-Mauricen täytyisi kuolla! Jollei hänen (Calhounin) omasta
kädestään, niin jonkun toisen käden kaatamana, jos sellaista miestä
löytyisi uudisasutuksilta. Ei voisi olla kovinkaan vaikeata hankkia
liittolaista. Teksasin laajoilla preerioilla on salamurhaajia yhtä
hyvin kuin Italian kaupunkien muurien sisällä. Voi! Koko maailmassa ei
ole ainoatakaan sellaista paikkaa, jossa kulta ei pystyisi komentamaan
salamurhaajan tikaria.

Calhounilla oli kultaa, enemmän kuin riittävästi siihen tarkoitukseen;
ja siihen tarkoitukseen hän päätti uhrata siitä ainakin osan.

Sairashuoneen yksinäisyydessä hän ryhtyi kypsyttämään suunnitelmiaan,
jotka tähtäsivät mustanginpyydystäjän surmaan.

Hän ei aikonut suorittaa sitä tekoa itse. Hänen äskeinen tappionsa oli
saanut hänet pelkäämään mahdollista uutta ottelua saman vastustajan
kanssa, vaikka hänen puolellaan olisikin yllätyksen suoma etu. Hän oli
liiaksi säikähtynyt uskaltaakseen toimia murhamiehenä. Hän tarvitsi
rikoskumppania, käsivartta iskemään hänen puolestaan. Mistä hän sen
löytäisi?

Kovaksi onneksi hän tunsi tai kuvitteli tuntevansa juuri
sopivan miehen. Niihin aikoihin majaili kylässä meksikolainen,
mustanginpyydystäjä kuten Mauricekin, mutta sellainen, jonka kanssa
seurustelemaan nuori irlantilainen oli osoittautunut vastahakoiseksi.

Yleensä tätä ammattia harjoittavat miehet ovat mitä pahimpia
heittiöitä, joiden kotipaikka on "yksinäisen tähden" maassa. Synnyltään
he ovat enimmäkseen meksikolaisia tai sekarotuisia intiaaneja, vaikka
varsin usein joku ranskalainen tai amerikkalainen huomaa tämän
ammatin miellyttäväksi. Tavallisesti he ovat sivistyneen yhteiskunnan
hylkiöitä, vielä useammin lainsuojattomia, jotka metsästyksen
jännityksestä ja siihen liittyvistä vaaroista ehkä löytävät
jonkunlaista lievitystä ankarasti kolhiutuneelle omalletunnolleen.

Uudisasutuksilla majaillessaan nämä miehet ovat varsin monesti
heitä ympäröivän yhteiskunnan mätäpaiseina ja vitsauksena, yhtenään
räyhäämässä ja irstailemassa. Ja heidän ollessaan liikkeellä
harjoittamassa ammattiaan ei osuminen heidän kohdalleen aina ole
turvallista. Useammin kuin kerran on Teksasin historiassa mainittu
seurueen mustanginpyydystäjiä äkkiä muuttuneen _salteador_-joukkueeksi
eli -_cuadrillaksi_ ja intiaanien valepuvussa kiristäneen lunnaita
preerialla samoilevilta matkustajilta.

Tämänlaatuinen oli sekin yksilö, joka oli johtunut Cassius Calhounin
mieleen. Viimemainittu muisti tavanneensa miehen useita kertoja
hotellin tarjoiluhuoneessa, mutta ennen kaikkea kaksintaistelu-iltana.
Hän muisti miehen olleen mukana kantamassa häntä paareilla kotiin; ja
joistakuista kiihkeistä sanoista, joita meksikolainen oli käyttänyt
puhuessaan hänen vastustajastaan, hän oli päätellyt, ettei mies
suinkaan ollut Mustangi-Mauricen ystävä.

Senjälkeen hän oli saanut tietää meksikolaisen olevan Mauricen
katkerimman vihamiehen, jollei häntä itseään oteta lukuun. Näiden
seikkojen perusteella entinen kapteeni oli kutsunut meksikolaisen
neuvottelemaan kanssansa, ja he olivat usein kahden kesken lukon takana
potilaan huoneessa.

Siinä ei ollut mitään epäilystä herättävää -- vaikka Calhoun olisi
siitä välittänytkin. Hänen vieraansa oli hevosten ja sarvikarjan
kauppias. He saattoivat hieroa keskenään hevoskauppoja. Niin olisi
kuka tahansa otaksunut. Ja niin meksikolainen itsekin jonkun aikaa
arveli, sillä ensimmäisen keskustelun aikana eivät he paljoa kajonneet
muihin asioihin. Ovela mississippiläinen oli liian viisas ilmaisemaan
lopullisia tarkoituksiaan tuntemattomalle miehelle, joka edullisen
hevoskaupan solmiamisen jälkeen sai runsaasti kaikkea haluamaansa
juotavaa ja jolta viekkaasti kuulusteltiin, millaiset hänen ja
Mustangi-Mauricen väliset suhteet olivat.

Tämän ensimmäisen keskustelun aikana entinen vapaaehtoisten kapteeni
oppi riittävän hyvin tietämään voivansa luottaa tähän mieheen ja
saavansa hänet suorittamaan millaisen tarvitsemansa palveluksen tahansa
-- jopa murhankin.

Meksikolainen ei suinkaan salannut vihaavansa nuorta
mustanginpyydystäjää täydestä sydämestään. Hän ei tarkoin selittänyt
sen syytä; mutta eräistä puhelun ohessa lausutuista vihjauksista
Calhoun saattoi arvata, että toista kiihotti sama syy, joka häntäkin
kannusti -- josta kaikkien miesten kesken sattuneiden riitojen voidaan
katsoa johtuneen Troian seuduilta Teksasiin saakka -- nainen!

Tässä tapauksessa kävi ilmi, että Helenana oli Rio Granden varsilla
asuva, tummasilmäinen _doncella_, jonka suosion Maurice silloin tällöin
niillä seuduilla käydessään oli saavuttanut naisen oman _conpaisanon_
vahingoksi.

Meksikolainen ei maininnut nimeä; ja kuunnellessaan hänen selityksiään
Calhoun vain sydämessään toivoi puhujaa hyljeksineen naisen voittaneen
hänen kilpailijansa sydämen omakseen.

Toipumispäiviensä kuluessa entinen kapteeni oli useita kertoja
keskustellut kostopyrkimystensä aiotun välikappaleen kanssa, niin
usein, että saattoi otaksua suunnitelmien ennättäneen täydelleen kypsyä.

Olivatko ne kypsyneet vai eivätkö, ja millaiset heidän hornamaiset
tarkoituksensa olivat, ne seikat olivat ainoastaan tämän samanhenkisen
liittolaisparin tiedossa. Ulkoinen maailma tiesi ainoastaan sen,
että kapteeni Cassius Calhoun ja Miguel Diaz -- joka tunnettiin "El
Coyotén", kajootin, arosuden, liikanimellä -- olivat nähtävästi
mieltyneet toistensa seuraan, samalla kun ympäristön kunnialliset
jäsenet kummastelivat noin outoa seuranpitoa.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Azotealla


Teksasin maatiloilla ei vetelehditä eikä kuhnustella. Työpäivä
alkaa päivän koittaessa, ja tummaihoisia raatajia puuhiinsa kutsuva
kellonsoitto tai torventörähdys on myöskin merkkinä heidän isännälleen
luopua upeammasta vuoteestaan.

Sellainen tapa vallitsi Casa del Corvossa sen alkuperäisten omistajien
aikana, ja sitä tapaa noudatti myöskin amerikkalaisen tilanomistajan
perhe -- ei esikuvan jäljittelemisen halusta, vaan luonnon määräysten
noudattamisen tarpeesta. Melkein alituisen kevään ilmastossa ei
herttaisia aamuhetkiä sovi tuhlata nukkumiseen. _Siesta_ vietetään
keskipäivällä, jolloin koko luonto tuntuu käpertyvän, kaihtaen
auringonsäteiden hymyilyä ikäänkuin kyllästyneenä ja turtuneena sen
ylenpalttisuudesta.

Auringon tullessa taaskin näkyviin aamulla sitä tervehditään
uudistuneella riemulla. Silloin troopilliset linnut levittelevät
loistavia sulkiaan, kukat kasteesta kimaltelevia terälehtiään --
ottaakseen vastaan sen tuliset suudelmat. Koko luonto näyttää jälleen
ilomielin tunnustavan sen jumalakseen.

Yhtä loistava kuin mikä tahansa lounaisen Teksasin lehvistöissä
pyrähtelevä lintu, yhtä kaunis kuin mikä tahansa sen aukeamilla ja
niityillä kukkiva kukka oli se olento, joka ilmestyi Casa del Corvon
tasaiselle katolle.

Rusottavalta vuoteeltaan nouseva Aurorakaan ei näyttänyt raikkaammalta
kuin tämä nuori kreolitar seisoessaan silmäilemässä mainitun vuoteen
verhoja, joiden takaa Teksasin aurinko parhaillaan hitaasti kohotti
hohtavaa kultakehräänsä.

Hän seisoi _azotean_ idänpuolisella laidalla; hänen valkea kätensä
lepäsi rintasuojuksen päällyskivellä, vielä öisestä kasteesta
kostealla. Hänen alapuolellaan oli puutarha, joen mutkan kaartama, sen
takana vastaisen rannan jyrkkä töyry ja vielä kauempana preerian laaja
tasanko.

Katseliko hän maisemaa, joka tuskin saattoi olla herättämättä ihailua?
Ei.

Hän ei myöskään huomannut auringonnousua, vaikka hän kaunista pakanaa
muistuttavana näytti olevan rukoilemassa päivän koittaessa.

Kuunteliko hän puutarhasta ja lehdosta kuuluvia linnunääniä, jotka
paisuivat sopusointuiseksi lauluksi hänen ympärilleen?

Päinvastoin hänen korvansa ei ollut herkistynyt kuulemaan minkäänlaisia
ääniä, eikä hänen silmänsä tähyillyt mitään. Hänen katseensa harhaili,
ikäänkuin hänen ajatuksensa eivät olisi kulkeneet sen mukana, vaan
pyörineet jossakin kaukaisessa asiassa.

Taivaan hymyilevän kirkkauden vastakohtana hänen otsallaan väikkyi
varjo; lintujen riemullisesta liverryksestä huolimatta näkyi hänen
poskillaan surullisuuden merkki.

Hän oli yksin. Ei ketään ollut panemassa merkille tätä alakuloista
mielialaa eikä tiedustamassa sen syytä.

Syyn selvittivät muutamat hiljaa jupistut sanat, jotka ikäänkuin
tahtomatta luiskahtivat hänen huuliltaan.

"Hän saattaa olla vaarallisesti haavoittunut -- kenties
kuolettavastikin."

Kehen tämä näin aprikoivasti ilmaistu huolestuminen kohdistui?

Siihenkö potilaaseen, joka virui alhaalla, melkein hänen jalkojensa
kohdalla, eräässä haciendan huoneessa -- hänen serkkuunsa Cassius
Calhouniinko?

Niin tuskin saattoi olla. Lääkäri oli edellisenä päivänä vakuuttanut
tämän potilaan sivuuttaneen vaaran ja olevan nopeasti toipumassa.
Kuka hyvänsä, joka olisi kuullut tytön yksinpuhelun hänen jonkun ajan
kuluttua pitkittäessään sitä yhtä murheellisesti, olisi varmistunut
siitä, ettei niin ollut.

"Minun ei sovi lähettää ketään sitä tiedustamaan. En uskalla edes
kysyä mitään hänestä. En uskalla luottaa ainoaankaan meikäläiseen.
Hän saattaa olla jossakin kurjassa paikassa, kenties epäkohteliaasti
hoidettuna, kenties hoidottomana. Kunpa voisin lähettää hänelle sanoman
-- jotakin muutakin -- kenenkään saamatta siitä vihiä! Mitenkähän Zeb
Stumpille on käynyt?"

Ikäänkuin vaisto olisi kuiskannut hänelle, että Zeb mahdollisesti
ilmestyisi näkyviin, hän suuntasi katseensa joen toisella puolen
leviävälle tasangolle, jossa tie vei talon ohitse. Se oli Fort Ingen
ja alemman Leonan varsilla sijaitsevien maatilojen välinen yleinen
valtatie. Se kulki preerian halki jonkun matkan päässä joesta,
lähestyen sitä ainoastaan yhdessä kohdassa, jossa uoma kaartui
jyrkänteen juurelle. Osa tietä, noin kolmen neljänneskilometrin
pituinen, näkyi linnoituksen suunnalla; samoin oli näkyvissä poikkitie,
joka vei kahlaamolle ja toi sieltä edelleen haciendalle. Päinvastaiseen
suuntaan, joen alajuoksulle päin, oli näköala esteetön yhtä pitkän
matkan, ennenkuin tiheikkö sulkeutui kahden puolen, ollen savannin
rajana.

Nuori nainen tähysti Fort Ingeen vievää tietä. Zeb Stumpin pitäisi
tulla sieltä päin. Häntä ei näkynyt sen enempää kuin ketään muutakaan.

Kreolitar ei voinut tuntea pettymystä. Hänellä ei ollut syytä varrota
Zebiä. Hän oli suunnannut katseensa sille taholle vain vaiston
kehoituksesta.

Jokin muu kuin vaisto sai hänet jonkun ajan kuluttua kääntymään ympäri
ja tarkastamaan tasangon vastapäistä laitaa.

Jos hän odotti siltä taholta jotakin näyttäytyvän, ei hän pettynyt.
Puiden seasta astui juuri esille hevonen tuolla, missä tie tuli pois
tiheiköstä. Sen ratsastaja näytti ensi katseella mieheltä, eräänlaiseen
arabialaisasuun puetulta; mutta kun häntä lähemmin tarkasti, oli
hän ratsastustavastaan -- _à la Duchesse de Berri_ -- huolimatta
epäilemättä toiseen sukupuoleen kuuluva -- nainen. Hänen piirteistään
ei ollut paljoa näkyvissä; mutta _rebozon_ -- hieman huolimattomasti
_tapadon_ -- varjoisasta aukosta saattoi erottaa jossakin määrin
ruskeaihoisten, mutta poskilta punertavien kasvojen soikeat ääriviivat
ja niiden yläpuolella parin silmiä, joiden säihky tuntui hakevan
vertaistaan sekä maan että taivaan kirkkainten esineiden joukosta.

Eivätkä naisen hartiahuivin höllät poimut eikä hänen hieman
tavallisuudesta poikkeava asentonsa satulassa estäneet tarkkailijaa
johtumasta siihen päätelmään, että hänen vartalonsa oli ihan yhtä
miellyttävä kuin hänen kasvonsakin.

Mies, joka seurasi häntä muulin selässä, kuusi ratsujuhtansa pituutta
taempana, oli ilmeisesti vain palvelija, päättäen hänen puvustaan
samoin kuin noudatetusta, kunnioitusta osoittavasta välimatkasta.

"Kukahan tuo nainen lienee?" kuului Louise Poindexterin itsekseen
jupisema kysymys, samalla kun hän nopealla liikkeellä vei
teatterikiikarin silmilleen ja suuntasi sen outoasuista hahmoa kohti.
"Kuka hän saattaa olla?" toistettiin harkitummin, kun kaukoputki
laskettiin alas ja paljas silmä sai täydentää sen tähystystä. "Tietysti
meksikolainen, ja muulilla ratsastava mies hänen palvelijansa. Joku
korkea-arvoinen _señora_ otaksuttavasti. Luulin heidän kaikkien
muuttaneen Rio Granden toiselle puolelle. Palvelija kantaa koppaa.
Mitähän se sisältää; ja mitä asiaa hänellä saattaa olla linnoitukseen
-- tai ehkä kylään? Kolmannen kerran näen nyt hänen ratsastavan tästä
ohitse tämän viikon aikana. Hän on varmaankin joltakin alempana
olevalta maatilalta.

"Kuinka ulkomaalainen ratsastustapa! _Pardieu!_ Minulle on kerrottu,
että se on varsin tavallinen Anahuacin tyttärien keskuudessa.
Mitähän, jos minäkin omaksuisin sen? Epäilemättä se on mukavin tapa,
vaikka jos sellaista nähtäisiin Yhdysvalloissa, soimattaisiin sitä
epänaiselliseksi. Kuinka puritaaniset matroonamme kirkuisivatkaan sitä
vastaan! Olen ihan kuulevinani heidän äänensä. Ha, ha, ha!"

Täten syntynyt hilpeys oli vain lyhytaikainen. Kreolittaren piirteissä
tapahtui muutos nopeasti kuin kiitävän pilven himmentäessä auringon
kehrää. Se ei ollut niitä äsken varjostaneen alakuloisuuden palaamista,
vaikka se oli yhtä vakavaa, kuten saattoi päättää hänen kasvojen
äkillisestä kalpenemisesta.

Sen syynä eivät voineet olla muut kuin joen toisella puolen
ratsastavan, hartiahuivilla varustetun naisen liikkeet. Jostakin
matalasta tien ohessa kasvavasta pensaikosta oli antilooppi ponnahtanut
näkyviin. Otus näytti ensiksi hypähtävän hevosen etuosan alta --
viimemainittu oli komea eläin ja tuokion kuluttua se nelisti täyttä
laukkaa säikähtyneen "haarasarven" jäljessä, samalla kun sen ratsastaja
oli äkkiä viskannut _rebozon_ pois kasvoiltaan, niin että sen
ripsitetyt päät liehuivat hänen takanaan, ja heilutti oikeata kättään
ympyröissä ilmassa.

"Mitä tuo nainen mielii tehdä?" mutisi talon katolla katseleva tyttö.
"Ahaa! Niin totta kuin elän, se on lasso!"

Ennen pitkää _señora_ näytti taitoaan, käyttäessään kansallista
vehjettään sinkauttamalla sen silmukan antiloopin kaulaan ja
kiskaisemalla otuksen pitkäkseen.

Palvelija ratsasti maassa rimpuilevan eläimen luokse, keikahti muulinsa
selästä, kumartui "haarasarven" puoleen ja näytti antavan sille
armoniskun. Viskattuaan sitten ruhon taaksensa satulaan hän nousi
jälleen muulinsa selkään ja kannusti sitä emäntänsä jälkeen, joka oli
jo kiepunnut lassonsa kokoon, laittanut huivinsa ennalleen ja ratsasti
eteenpäin, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, minkä tähden olisi
kannattanut viipyä!

Juuri sillä hetkellä -- lasson silmukan kieppuessa ilmassa -- oli
varjo taaskin ilmestynyt kreolittaren kasvoille. Sitä ei aiheuttanut
hämmästyminen, vaan toisenlainen tunne -- paljoa epämieluisampi ajatus.

Eikä se haihtunut nopeasti. Se viipyi hänen piirteillään, vaikka
teatterikiikaria pitelevä, valkea käsi olisi estänyt sitä näkymästä, se
viipyi niin kauan kuin ratsastavat hahmot näkyivät avoimella tiellä,
ja vielä sittenkin, kun he olivat kadonneet piilottavien akaasioiden
taakse.

"Onkohan -- oi, onkohan tuo nainen hän? Minun ikäiseni, sanoi hän -- ei
ihan yhtä pitkä. Kuvaus sopii, mikäli näin etäältä voi päätellä. Hänen
kotinsa on Rio Granden varrella. Käy silloin tällöin Leonan varsilla
vierailemassa sukulaistensa luona. Keitä he ovat? Minkä tähden en
tiedustanut häneltä nimeä? _Onkohan -- oi, onkohan hän sama nainen_!"




VIIDESKOLMATTA LUKU

Antamaton lahja


Joitakuita minuutteja sen jälkeen, kun lassonainen palvelijoineen oli
poistunut näkyvistä, Louise Poindexterin ajatukset vielä liikkuivat
samalla ladulla, jolle ne hänen näkemänsä, hieman omalaatuinen kohtaus
oli ohjannut. Hänen ryhtinsä ja ilmeensä, joista jatkuvasti kuvastui
masennusta, osoittivat, etteivät hänen mietteensä olleet joutuneet
hilpeämpiin uomiin.

Pikemmin päinvastoin. Kerran tai kahdesti aikaisemminkin olivat hänen
aivonsa antautuneet luomaan mielikuvia tämän taitavan ratsastajattaren
ympärille, ja useammin kuin kerran hän oli aprikoinut, minkä tähden
nainen ratsasteli tiellä. Hänen äsken näkemänsä tapaus oli äkkiä
muuttanut hänen arvelunsa epäluuloiksi, laadultaan äärimmäisen
epämieluisiksi.

Hänelle tuotti huojennusta, kun tiheiköstä, siitä kohdasta, johon
äskeiset ratsastajat olivat kadonneet, tuli näkyviin ratsastaja; ja
hänen huojennuksensa lisääntyi, kun tulija näkyi poikkeavan haciendaan
tuovalle poikkitielle ja hänet teatterikiikarin lävitse tunnettiin Zeb
Stumpiksi, metsästäjäksi.

Kreolittaren kasvot kirkastuivat taaskin milteipä hilpeiksi. Tuon
rehellisen pyyntimiehen näyttäytyminen tuntui hyväenteiseltä.

"Juuri se mies, jota halusin nähdä!" huudahti nuori nainen riemuisesti.
"_Hän_ saattaa tuoda minulle sanoman ja osaa ehkä mainita, kuka se
nainen on. Hänen on täytynyt kohdata hänet tiellä. Sen nojalla minun
sopii ottaa asia puheeksi, eikä Zeb lainkaan aavista tarkoitustani.
Häneenkin nähden minun pitää olla varovainen -- kaiken sen jälkeen,
mitä on tapahtunut. Voi minua! En paljoa välittäisi, jos olisin varma
siitä, että _hän_ pitää minusta. Kuinka ärsyttävää onkaan hänen
välinpitämättömyytensä! Ja minua -- Louise Poindexteriä-- kohtaan!
_Pardieu!_ Jos sitä vielä kauan kestää, niin koetan päästä irti niistä
pauloista, vaikka -- vaikka -- minun pitäisi murskata sydän-poloiseni
sitä yrittäessäni!"

Tarvinnee tuskin huomauttaa, ettei se henkilö, jonka hyvää käsitystä
niin kiihkeästi kaivattiin, ollut Zeb Stump.

Kreolittaren seuraavat sanat olivat kuitenkin osoitetut Zebille
metsästäjän seisauttaessa hevosensa haciendan edustalle.

"Rakas herra Stump!" luikkasi ääni, jota vanha metsästäjä kuunteli
riemastuksekseen. "Olen niin iloissani nähdessäni teidät. Laskeutukaa
satulasta ja tulkaa tänne ylös! Tiedän teidän olevan maineikkaan
kiipeäjän enkä usko teidän piittaavan kiviportaistamme. Täältä katolta
avautuva näköala palkitsee vaivanne."

"Siellä katolla on sellaista", vastasi metsästäjä, "minkä näkeminen
palkitsisi Zeb Stumpin vaivat, vaikka hänen pitäisi kavuta höyrylaivan
savupiipun päähän; ja se olette te itse, neiti Louise. Tulen sinne
ylös heti, kun olen saanut talliin vanhan tammani, mikä käy yhdessä
vuohenhännän heilahduksessa. No, hei, vanha tyttö!" hihkaisi hän
tammalle laskeuduttuaan ratsailta. "Pidä pääsi pystyssä! Ehkä tämä
Pluto antaa sinulle maissilyhteen aamiaiseksi."

"Ho-hoo, herra Stump", pisti väliin mustaihoinen kuski, ilmestyen
_patiolle_. "Sen tämä neekeri varmasti tekee -- antaa sille sellaisen
lyhteen, jossa on keltaiset jyvät muassa. Ho, hoo, menkää te vain
tuonne ylös nuoren emännän luokse! Pluto kyllä huolehtii vanhasta
tammastanne."

"Olet vietävän kelpo otus neekeriksi, Pluto; ja kun ensi kerran
ilmestyn tänne, tuon sinulle opossumin, jossa on liha yhtä pehmeätä
kuin kahden vuoden vanhassa kananpojassa. Sen teen kuin teenkin."

Annettuaan tämän lupauksen Zeb lähti nousemaan kiviportaita, ei
askelmaa kerrallaan, vaan harppaillen niitä kaksittain, joskus
kolmittainkin.

Hän oli pian talon katolla, jossa kartanon nuori emäntä uudelleen
lausui hänet tervetulleeksi.

Kreolittaren kiihkeä esiintyminen ja innokkuus hänen saattaessaan
vieraansa azotean syrjäiseen osaan ilmaisivat älykkäälle metsästäjälle,
että hänet oli kutsuttu sinne jossakin muussa tarkoituksessa kuin
näköalasta nauttimaan.

"Kertokaa minulle, herra Stump!" pyysi nuori nainen, puristaen
huopanutun hihaa hennoilla sormillaan ja katsoen kysyvästi Zebin
harmaihin silmiin. "Te tiedätte varmastikin kaikki. Miten hän voi?
Ovatko hänen haavansa vaaralliset?"

"Jos tarkoitatte herra Calhounia --"

"En -- en -- en. Tiedän tarkkaan hänen tilansa. En puhu herra
Calhounista."

"No niin, neiti Louise, tietääkseni on näillä seuduin ainoastaan yksi
toinen mies saanut haavoja, nimittäin Mustangi-Maurice. Tiedustatteko
ehkä tämän henkilön vointia?"

"Niin, juuri niin! Ymmärrättehän, etten voi olla välittämättä hänen
voinnistaan siitä onnettomasta seikasta huolimatta, että hän on
joutunut riitaan serkkuni kanssa. Tiedättehän hänen pelastaneen minut
-- kahdesti, sopinee minun sanoa -- uhkaavasta vaarasta. Sanokaahan,
onko hänen tilansa hyvin vaarallinen?"

Niin vakavan pyynnön jälkeen ei enää sopinut leikitellä. Muitta
mutkitta Zeb vastasi:

"Häntä ei uhkaa minkäänlainen vaara. Hänellä on luodinreikä ihan
nilkkanivelen yläpuolella. Se ei merkitse sen enempää kuin kissanpennun
raapaisu. Toinen luoti on tehnyt lihahaavan nuoren miehen vasempaan
käsivarteen. Ei sekään merkitse mitään -- se vain valutti aimo
annoksen verta hänestä. Joka tapauksessa hän voi nyt hyvin ja pääsee
otaksuttavasti ulkosalle noin parin päivän kuluttua. Hän väittää, että
satulassa vietetty tunti ja kelpo ratsastus preerialla tekisi hänelle
enemmän hyvää kuin Teksasin kaikki lääkärit. Luultavasti niin onkin;
mutta tohtori -- häntä hoitaa linnoituksen lääkäri -- ei salli hänen
vielä lähteä ensinkään vilvoittelemaan."

"Missä hän on?"

"Hän asuu hotellissa, jossa kahakka tapahtui."

"Kenties häntä ei hoideta hyvin? Se on karkeapiirteinen paikka, kuten
olen kuullut. Hänellä ei ehkä ole minkäänlaisia herkkuja, jollaisia
toipuva potilas tarvitsee. Vartokaahan täällä, herra Stump, kunnes
tulen jälleen luoksenne. Haluaisin lähettää hänelle jotakin. Tiedän
voivani luottaa siihen, että te viette sen perille. Teettehän sen?
Varmasti uskon teidän sen tekevän. Olen jälleen luonanne kuuden
sekunnin kuluttua."

Jäämättä tarkkailemaan sanojensa vaikutusta nuori nainen sipsutti
kevyesti käytävää pitkin ja laskeutui yhtä kevyesti kiviportaita alas.

Hän palasi pian, tuoden tullessaan isohkon kopan, joka ilmeisesti oli
täynnä ruokavaroja ynnä jotakin kyyditsemään niitä kurkusta alas.

"Viettehän, rakas, vanha Zeb, tämän herra Geraldille? Siinä on vain
vähän kaikenlaista Florindan laittamaa, vähän virvokkeita ja hyytelöitä
ja muuta sellaista, mitä sairaat ihmiset aika-ajoin kaipaavat.
Todennäköisesti ei niitä ole saatavissa hotellista. Älkää ilmaisko
_hänelle_, mistä ne ovat peräisin -- _älkää hänelle älkääkä kenellekään
muullekaan!_ Ettehän ilmaise? Tiedän, ettette sitä tee, te herttainen,
hyvä jättiläinen."

"Saatte luottaa Zeb Stumpiin siihen nähden, neiti Louise. Ei
kukaan saa hajuakaan siitä, kuka nämä herkut on lähettänyt, vaikka
mustanginpyydystäjällä ei olekaan ollut paljoa syytä valittaa
leivoksien ja muiden sellaisten sotkujen puutetta. Hänelle on tuotu
niitä riittävästi täyttämään kokonaisen ahmattilauman vatsat."

"Ahaa! Hän on jo niitä saanut! Keneltä?"

"No niin, sitä tämä äidinlapsi ei osaa teille ilmoittaa, neiti Louise,
koska en tiedä sitä itsekään. Olen vain kuullut, että ne on tuotu
kapakkaan vasuissa, ja tuoja on ollut joku meksikolainen palvelija.
Olen itsekin nähnyt sen miehen. Kohtasinkin hänet ihan äsken; hän
ratsasti sellaisen naisen jäljessä, joka istui hajareisin satulassa,
kuten useimmat meksikolaisnaisista ratsastavat. Luultavasti mies on
hänen palvelijansa, koska hän pysytteli hyvän matkaa jäljempänä ja
kuljetti samanlaista koppaa, jollaisia Maurice on ennenkin saanut.
Hyvin todennäköisesti he olivat taaskin viemässä herkkukuormaa
kapakkaan."

Zeb Stumpia ei kannattanut enää vaivata kuulustelulla. Se
yksinkertainen puhe kertoi kokonaisen tarinan. Asia oli tuskallisen
selvä. Maurice Geraldin rakkaudesta Louise Poindexterillä oli
kilpailija -- kenties enemmänkin kuin kilpailija. Lassonainen oli joko
Mauricen morsian tai rakastajatar!

Se ei tapahtunut vahingossa -- vaikka Zeb Stumpista lienee siltä
näyttänyt -- että koppa, joka oli joksikin aikaa sijoitettu
rintasuojuksen päällyskivelle ja jota nuori kreolitar edelleenkin piti
kiinni, luiskahti hänen otteestaan ja pudota räsähti alhaalla oleville
kiville. Pullot rikkoutuivat, ja niiden sisältö valui muurin juurella
virtaavaan jokeen.

Käden liikahdus, joka sen oli aiheuttanut ja joka näennäisesti oli
värveellinen ja tahaton, oli siitä huolimatta tahallinen. Ja kun Louise
Poindexter kumartui rintasuojuksen ylitse katsomaan tekemäänsä tuhoa,
tuntui hänestä siltä kuin hänen sydämensä olisi särkynyt pirstaleiksi
kuten alhaalla kimaltelevat lasit.

"Kuinka onnettomasti!" äänsi hän, teeskennellen salatakseen harmiaan.
"Herkut ovat piloilla totisesti! Mitähän Florinda sanoo? Mutta jos
kerran herra Geraldista huolehditaan niin hyvin kuin väitätte, ei
hän niitä tarvitsekaan. Olen hyvilläni siitä, ettei hän ole jäänyt
hoidotta, koska hän on tehnyt minulle palveluksen. Mutta, herra Stump,
teidän ei tarvitse hiiskua mitään tästä, eikä siitä, että kyselin
hänen vointiaan. Kuten tiedätte, on hänen äskeinen vastustajansa
likeinen sukulaisemme, ja siitä saattaisi aiheutua häväistysjuttu
uudisasutuksella. Rakas Zeb, lupaattehan sen?"

"Vannon sen, jos niin haluatte. En sanaakaan, neiti Louise, en
sanaakaan; saatte luottaa vanhaan Zebiin."

"Tiedän sen. Tulkaa! Aurinko alkaa paistaa täällä täydeltä terältään.
Mennään alas katsomaan, löytäisimmekö sieltä sellaista kuin lasin
lempijuomaanne monongahelaa. Tulkaa!"

Hilpeäksi tekeytyen nuori kreolitar lipui azotean poikki ja hyräillen
"Uuden Orleansin valssia" alkoi taaskin laskeutua _escaleraa_.

Innokkaasti hyväksyen tarjouksen vanha metsästäjä seurasi ihan
hänen kinterillään; ja vaikka hän olikin tottumuksesta stoalaisen
välinpitämätön naisen viehätykselle ja vaikka hänen ajatuksensa
sillä hetkellä olivatkin pääasiallisesti suuntautuneet luvattuun
monongahelaan, ei hän voinut olla ihailematta noita norsunluunvalkeita
olkapäitä, jotka olivat niin silmäänpistävästi hänen edessään.

Hänen sallittiin nauttia tästä uhkeasta näystä vain lyhyt aika.
Ehdittyään portaiden alapäähän hänen kaunis emäntänsä sanoi hänelle
jyrkähköt jäähyväiset. Hänen niin tahtomattaan tekemiensä paljastusten
jälkeen hänen keskustelunsa ei enää tuntunut miellyttävältä; ja
kreolitar, joka äsken oli ollut innokas kyselemään, tyytyi nyt
jättämään hänet rauhaan monongahelansa ääreen, itse kiiruhtaen
piilottamaan harmiaan huoneensa yksinäisyyteen.

Ensimmäistä kertaa eläissään Louise Poindexter tunsi mustasukkaisuuden
tuskaa. Hän oli ensi kertaa todella rakastunut, sillä hän oli
rakastunut Maurice Geraldiin.

Sellainen huolenpito, jollaista meksikolainen _señora_ oli
haavoittuneelle osoittanut, saattoi tuskin johtua pelkästä
ystävyydestä. Heidän välillään täytyi olla läheisempi side. Siihen
suuntaan kävivät nyt kärsivän kreolittaren ajatukset.

Siitä päättäen, mitä Maurice oli puhunut ja mitä hän itse oli nähnyt,
oli lassonainen juuri sellainen, jollaiset saavuttavat tuollaisen
miehen rakkauden. Sellaisia kykyjä kuin sillä naisella oli täytyi
Mauricen luonnollisesti otaksua ihailevan.

Hänen vartalonsa oli näyttänyt moitteettomalta kaukoputken suurentavan
linssin lävitse. Kasvoja ei ollut niin selvästi näkynyt, ja niiden
vaikutelma oli vielä epävarma. Olivatko ne vartalon mukaiset? Olivatko
ne sellaiset, että ne herättivät rakkautta miehessä, joka hillitsi
intohimojaan niin hyvin kuin mustanginpyydystäjä näytti hillitsevän?

Casa del Corvon emäntä ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi saanut
varmuuden siinä suhteessa. Heti Zeb Stumpin poistuttua hän käski
satuloida täplikkään tammansa. Ja lähdettyään yksin ratsastamaan hän
meni kahluupaikalle ja sieltä edelleen joen vastakkaisella puolella
olevalle tielle.

Edettyään linnoitukseen päin hän pian odotuksensa mukaan kohtasi
paluumatkalla olevan meksikolaisen _señoran_; tämä ei ollut _señora_
sanan täsmällisessä merkityksessä, vaan _señorita_ -- nuori neito, ei
häntä vanhempi.

Heidän kohtaamispaikallaan tie kulki puiden varjossa. Auringonpaiste
ei vaatinut _rebozoa_ verhoamaan meksikolaisen ratsastajattaren päätä.
Huivi oli valahtanut hänen olkapäilleen, jättäen paljaaksi pään ja
hiukset, jotka runsaudessaan kilpailivat villin oriin hännän ja värissä
variksen höyhenien kanssa. Ne muodostivat kehykset kasvoille, jotka
ihon tummuudesta huolimatta olivat lumoavan kiehtovat.

Hyvä tapa salli kreolittaren vain vilkaista häneen heidän
sivuuttaessaan toisensa, ja siihen muukalainen vastasi samanlaisella
kohteliaisuudenosoituksella. Mutta heidän ratsastaessaan edelleen selin
toisiinsa, ei kumpikaan malttanut olla kääntymättä ympäri satulassa ja
vaivihkaa vielä kerran vilkaisematta toiseen.

Heidän mietteensä olivat hyvin samanlaiset; Louise Poindexter oli
saanut jonkun verran tietoja täten kohtaamastaan henkilöstä, ja
viimemainittu taas tiesi jonkun verran _hänen_ olemassaolostaan.

Emme koetakaan kuvailla _señoritan_ ajatuksia tämän kohtauksen jälkeen.
Riittää, kun mainitsemme, että kreolittaren ajatukset olivat vieläkin
synkemmät kuin silloin, kun hän lähti tälle ratsastusretkelleen, ja
että ratsastaessaan takaisin kartanoon Casa del Corvon nuori emäntä
istui koko ajan satulassaan mitä masentuneimman näköisenä.

"Kaunis!" äänsi hän sivuutettuaan otaksumansa kilpailijattaren tiellä.
"Niin, liian kaunis olemaan hänen ystävättärensä!"

Louise puhui omalletunnolleen, sillä muutoin hän olisi saattanut
ylistää niukemmin.

"Minulla ei voi olla vähääkään epäilyksiä", pitkitti hän, "siihen
nähden, millaiset heidän keskinäiset suhteensa ovat. Hän rakastaa tuota
naista -- rakastaa! Se selittää hänen kylmän välinpitämättömyytensä
minua kohtaan! Olen ollut mieletön pannessani sydämeni onnen vaaraan
sotkemalla sen niin onnettomaan suhteeseen!

"Ja nyt sen irroittaminen! Karkoittaa hänet ajatuksistani! Voi, se on
helposti sanottu! Jaksanko?

"Enää en häntä näe. Se ainakin on mahdollista. Sen jälkeen, mitä on
tapahtunut, hän ei tule taloomme. Emme voi osua vastakkain muutoin
kuin sattumalta; ja sellaista sattumaa minun tulee visusti välttää.
Oi, Maurice Gerald, villien hevosten kesyttäjä, olet masentanut
mielen, joka saattaa kärsiä kauan -- kenties koskaan toipumatta tästä
läksytyksestä!"




KUUDESKOLMATTA LUKU

Edelleen azotealla


Sellaista henkilöä, jota on kiihkeästi rakastanut, on suorastaan
mahdotonta karkoittaa ajatuksistaan. Aika saattaa suuresti vaimentaa
yksipuolisen intohimon aiheuttamaa tuskaa, ja poissaolo lievittää
sitä vielä enemmän. Mutta ei aika eikä poissaolo voi estää ihmistä
jatkuvasti ja yhä uudelleen kaipaamasta menetettyä armasta eikä
tyynnyttää sydäntä, kun sitä kalvaa tyhjyys, jota ei milloinkaan ole
tyydyttävästi täytetty.

Louise Poindexterissä oli virinnyt intohimo, jota ei helposti
käynyt tukahduttaminen. Vaikka se olikin ollut olemassa vain lyhyen
ajan, oli se kasvanut nopeasti ja vireästi kohonnut kaikkien sen
hellimistä estävien seikkojen ylitse. Se oli jo nyt kylliksi
voimakas syrjäyttämään kaikki sellaiset tavalliset arvelut kuin isän
suostumuksen tai yhteiskunnallisen arvon epätasaisuuden; jos se
olisi saanut vastarakkautta, ei niistä kumpikaan olisi ollut tiellä
ainakaan kreolittareen itseensä nähden. Mitä edelliseen tulee, oli hän
täysi-ikäinen ja tunsi, kuten useimmat hänen kansansa naiset tuntevat,
pystyvänsä huolehtimaan itsestään. Mitä taas tulee jälkimmäiseen
seikkaan, niin kuka todella rakastunut on milloinkaan välittänyt
mitään yhteiskuntaluokasta tai arvosta? Rakkauden olemuksessa ei ole
niin halpamaisia piirteitä. Missään nimessä ei sellaista ollut Louise
Poindexterin tunteessa.

Sitä olisi tuskin sopinut nimittää hänen elämänsä ensimmäiseksi
haaveeksi. Mutta se oli ensimmäinen sellainen, jossa pettymys
todennäköisesti koituisi vaaralliseksi hänen mielenrauhalleen.

Hän tajusi tämän itsekin. Hän odotti jonkun aikaa kestävää
onnettomuuden tunnetta, toivoen ajan mittaan pystyvänsä tukahduttamaan
alkavan tuskan.

Aluksi hän kuvitteli saavansa ystävän omasta lujasta tahdostaan, ja
toisen mielensä luontaisesta joustavuudesta. Mutta päivien vieriessä
hän sai syytä epäillä niitä molempia, sillä niistä molemmista
huolimatta hän ei kyennyt haihduttamaan ajatuksistaan sen miehen kuvaa,
joka oli niin täydelleen vallannut hänen mielikuvituksensa.

Ajoittain hän vihasi tai koetti vihata Mauricea ja silloin hän olisi
voinut tappaa hänet tai nähdä hänet tapettavan yrittämättäkään pelastaa
häntä. Ne olivat vain ohimeneviä hetkiä, joiden jälkeen aina tuli
oikeamielisen ajattelun jaksoja, ja silloin hän tunsi syyn samoin kuin
onnettomuudentunteen olevan yksinomaan hänen.

Vähätpä siitä! Ei olisi merkinnyt mitään, vaikka Maurice olisi
ollut hänen vihamiehensä, koko ihmiskunnan vihamies. Vaikka Maurice
olisi ollut itse Lucifer, johon hän, Louise, oli kerran huimassa
päähänpistossaan häntä verrannut, olisi hän siitä huolimatta rakastanut
häntä.

Eikä se olisi todistanut hänen luonteessaan olevan mitään epänormaalia.
Mehän saatamme rakastaa juuri sitä olentoa, jota vihaamme -- jopa sitä,
jota halveksimme!

Louise Poindexter ei voinut vihata eikä halveksia Maurice Geraldia. Hän
saattoi ainoastaan koettaa olla välinpitämätön.

Se oli turha yritys ja meni myttyyn. Hän ei malttanut olla nousematta
azotealle ja tarkastamatta tietä, jolla hän oli ensiksi nähnyt
mustasukkaisuutensa aiheuttajan. Se nouseminen toistui joka päivä ja
melkein joka tunti.

Vielä enemmänkin. Vaikka hän oli päättänyt välttää sen miehen
kohtaamisen mahdollisuutta, joka oli tehnyt hänen elämänsä surkeaksi,
hän oli usein satulassa ja liikkeellä, samoillen seutua ristiinrastiin
ja ratsastellen kylän raiteilla tarkoituksenaan yksinomaan tavata hänet.

Epämieluista havaintoaan seuraavien kolmen päivän aikana hän oli
vielä kerran talon katolta nähnyt lassonaisen ratsastamassa tiellä
kuten aikaisemminkin ja jäljessään palvelija käsivarrellaan koppa --
se Pandoran rasia, joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa hänen
mielessään --, kun taas hän seisoi, vapisten mustasukkaisuudesta,
kadehtien toisen asiaa.

Nyt hän tiesi enemmän, vaikka ei paljoa enempää. Hän oli vain saanut
tietää kilpailijattarensa nimen ja yhteiskunnallisen aseman. Dona
Isidora Covarubio de los Llanos, Rio Granden varrella asuvan varakkaan
haciendadon tytär, jonka enon maatila oli Leonan varrella, noin
puolentoista kilometrin päässä Louisen isän uuden tilan rajalta. Hän
oli joidenkuiden ihmisten mielestä omituinen nuori nainen, osasi
heittää lassoa sekä kesyttää villejä hevosia ja mitä muuta tahansa
paitsi omia oikkujaan.

Sellainen oli meksikolainen _señorita_, mikäli Leonan amerikkalaiset
uudisasukkaat häntä tunsivat.

Sen tietäminen ei poistanut kreolittaren mustasukkaisia epäluuloja.
Päinvastoin se pyrki niitä vahvistamaan. Sellaiset puuhat olivat
hänenkin lempiharrastuksiaan. Hän oli syntyessään saanut vaiston
ihailla niitä. Hän otaksui muiden laidan varmasti olevan samaten. Nuori
irlantilainen ei todennäköisesti ollut poikkeus.

Kului useiden päivien pituinen väliaika, jolloin lassonaista ei näkynyt.

"Maurice on toipunut haavoistaan", mietti kreolitar. "Hän ei enää
kaipaa niin hellittämätöntä huoltoa."

Näin miettiessään hän oli azotealla teatterikiikari kädessään, kuten
hän oli ollut monesti aikaisemmin.

Oli aamu, auringonnousun jälkeinen aika, se hetki, jona
meksikolaisnainen oli aina ilmestynyt. Louise oli silmäillyt sille
suunnalle, jolta señoritan olisi voinut odottaa tulevan.

Käännettyään katseensa päinvastaiseen suuntaan hän näki sellaista, mikä
tuotti hänelle enemmän kuin hämmästystä. Hän näki Maurice Geraldin
hevosen selässä ratsastamassa tiellä!

Vaikka ratsastaja istuikin jonkun verran jäykästi satulassa ja eteni
hitaasti, oli hän varmasti Maurice. Kiikari todisti sen, samalla
paljastaen sen seikan, että hänen vasen käsivartensa oli kaulasiteessä.

Tunnettuaan ratsastajan kreolitar peräytyi rintanojan suojaan, päästäen
kuuluviin hillityn huudahduksen.

Minkä tähden se tuskainen äännähdys? Johtuiko se liikuntakyvyttömän
käden tai kalpeiden kasvojen näkemisestä? Kaukoputkellaan hän nimittäin
_oli_ erottanut ne molemmat.

Ei kummastakaan. Ei kumpikaan niistä saattanut herättää hämmästystä.
Sitäpaitsi sen huudon sävy oli tyyten toisenlainen kuin säälistä tai
hämmästyksestä aiheutuvan. Se oli surun, sydäntuskan parkaisu.

Potilas oli toipumassa. Hänen hoitajattarensa ei enää tarvinnut käydä
hänen luonansa. Hän oli matkalla _sen naisen_ luokse!

Piilossa rintasuojuksen takana, yuccakasvin kukkien verhoamana, Louise
Poindexter tarkkaili ohitse ratsastavaa miestä. Kaukoputkellaan hän
näki kaikki toisen liikkeet, melkeinpä hänen kasvonilmeensäkin.

Hän tunsi vähäistä mielihyvää huomatessaan Mauricen aika-ajoin
kääntävän kasvojaan ja suuntaavan katseensa Casa del Corvoon. Hänen
mielihyvänsä lisääntyi, kun mies saavuttuaan tien ohessa, melkein talon
kohdalla, kasvavaan lehtoon seisautti hevosensa puiden taakse ja viipyi
pitkän aikaa samalla paikalla ikäänkuin tähystämässä kartanoa.

Hänessä miltei virisi toive, että Maurice saattoi ajatella talon
emäntää!

Se oli vain riemunpilkahdus, joka häipyi kuten auringonvalo pimennyksen
varman varjon poistamana. Sitä seurasi murheellisuus, jota sopinee
osuvasti verrata sellaiseen varjoon, sillä hänestä maailma sillä
hetkellä näytti perin synkältä.

Maurice Gerald oli lähtenyt ratsastamaan edelleen. Hän oli tunkeutunut
_chaparraliin_ ja kadonnut näkyvistä samoin kuin se tiekin, jota myöten
hän ratsasti.

Minne hän oli menossa? Minnepä muualle kuin tapaamaan doña Isidora
Covarubio de los Llanosia?

Mitäpä siitä, että hän palasi vajaan kahden tunnin kuluttua? He olivat
saattaneet kohdata toisensa metsässä -- olla mustasukkaisen katselijan
silmänkantamattomissa, jolleivät puut olisi heitä piilottaneet.
Tunti oli riittävä keskusteluaika -- rakastuneille, jotka joka päivä
saattoivat esteettömästi antautua tunteilleen.

Mitäpä siitä, että Maurice paluumatkallaan taaskin silmäili Casa
del Corvoa, taaskin pysähtyi lehdon taakse ja kulutti jonkun aikaa,
nähtävästi taloa tarkastaen.

Se oli vain pilkkaa -- tai riemua. Hänen sopi hyvin tuntea
voitonriemua; mutta minkä tähden hänen piti olla julma huulillaan
suudelmat -- doña Isidora Covarubio de los Llanosilta saamansa
suudelmat?




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Minä rakastan sinua!


Louise Poindexter taaskin azotealla, taaskin alttiina uudelle
tuskastumiselle! Talon katolle tuovat leveät kiviportaat tuntuivat
johtavan hänet näkemään ainoastaan hänelle tuskaa tuottavia näkyjä.
Hän oli mielessään vannonut olevansa enää nousematta niitä myöten
-- ainakaan pitkään aikaan. Jokin hänen lujaa tahtoaan voimakkaampi
taisteli -- ja menestyksellisesti -- sen valan pitämistä vastaan.
Se rikottiin ennenkuin seuraavan päivän aurinko oli ehtinyt kuivata
kasteen preerian ruohoilta.

Hän seisoi kuten edellisenäkin päivänä rintasuojuksen ääressä,
tähyillen joen toisella puolella olevaa tietä; kuten edelliselläkin
kerralla hän näki ratsastajan, jonka käsivarsi oli kaulasiteessä,
menevän ohitse; kuten edellisellä kerralla väistyi hän nytkin pois
näkyvistä.

Maurice oli matkalla joen alajuoksulle päin kuten edellisenäkin
päivänä. Samalla tavoin hän loi pitkiä silmäyksiä haciendaa kohti ja
seisahtui sen kohdalla kasvavan puuryhmän taakse.

Louisen sydäntä värähdyttivät toivo ja pelko. Tuokion häntä miltei
halutti näyttäytyä. Pelko voitti, ja seuraavalla hetkellä mies oli
poistunut.

Minne?

Tämän saman kysymyksen Louise oli esittänyt itselleen edellisenäkin
päivänä. Se sai samanlaisen vastauksen.

Minne, jollei kohtaamaan doña Isidora Covarubio de los Llanosia?

Saattoiko sitä epäillä?

Jos saattoi, saataisiin siitä pian selvyys. Vajaan kahdenkymmenen
minuutin kuluttua nähtiin samalla tiellä ja samaan suuntaan loittoneva
täplikäs ratsu, jonka selässä oli nainen.

Kreolittaren mustasukkainen sydän ei jaksanut enää kestää. Vaikka
totuus olisi millainen, ei se voisi aiheuttaa pahempaa kidutusta
kuin hän jo nyt kärsi epäluulojensa tähden. Hän oli päättänyt
hankkia varmuuden, vaikka se tieto osoittautuisikin tuhoisaksi hänen
toiveittensa viimeisille, heikoille tähteille.

Hän painui tiheikköön, johon mustanginpyydystäjä oli kadonnut tuskin
kaksikymmentä minuuttia aikaisemmin. Hän ratsasti akaasioiden
väreilevään siimekseen. Hän ratsasti äänettömästi pehmeällä nurmikolla,
pysytellen ihan tien kupeella, jotta hänen ratsunsa kaviot eivät
kolahtelisi kiviin. Pitkät, parijakoiset lehvät riippuivat hänen
silmiensä tasalla ja sekaantuivat hänen hattunsa sulkiin. Hän istui
satulassaan kumarassa ikäänkuin välttääkseen huomiota, koko ajan katse
vakavana tähystäen edessään olevaa aukeata kohtaa.

Hän saapui erään kummun laelle, josta näkyi sen toiselle puolelle.
Siellä oli korkeiden puiden ympäröimä talo. Sitä olisi voinut nimittää
kartanoksi. Se oli don Silvio Martinezin, doña Isidoran enon, asunto.
Niin paljon hän oli jo saanut tietää.

Alempana tasangolla oli näkyvissä muitakin taloja; mutta juuri tähän ja
sinne vievään tiehen kiintyi kreolittaren katse rauhattoman kysyvästi.

Jonkun aikaa hän tarkasteli saamatta tyydyttävää selvyyttä. Ei talossa
eikä sen läheisyydessä näkynyt ketään. Ei yksityisellä, haciendadon
asuntoon vievällä, eikä yleisellä valtatiellä ollut ainoatakaan elävää
hahmoa. Joitakuita hevosia liikkui sinne tänne laitumilla, mutta
yhdenkään selässä ei ollut ratsastajaa.

Oliko nainen saattanut ratsastaa Mauricea vastaan tai tämä mennä
sisälle?

Olivatko he tällä hetkellä metsässä vaiko talon seinien sisällä? Jos he
olivat ulkosalla, niin tiesikö don Silvio siitä? Jos he olivat sisällä,
oliko don Silvio kotona -- kohtauksen hyväksyvänä todistajana?

Kreolittaren kiusatessa itseään tällaisilla kysymyksillä kantautui
hänen korviinsa äkkiä hevosen hirnahdus, jota seurasi kavion kirskahdus
sen luiskahtaessa tien kivistä.

Hän katsahti alaspäin, sillä hän oli seisahtunut jyrkän vierun
harjalle. Sitä myöten kohosi mustanginpyydystäjä, ratsastaen suoraan
häntä kohti. Hän olisi voinut nähdä tulijan aikaisemmin, jollei hän
olisi syventynyt silmäilemään etäisempää näköalaa.

Maurice oli yksin, kuten oli ollut ratsastaessaan Casa del Corvon
ohitse. Ei mikään osoittanut hänen äskettäin olleen seurassa --
saatikka sitten _inamoratan_ seurassa.

Louisen oli liian myöhäistä välttää häntä. Täplikäs mustangi oli
vastannut vanhan tutun tervehdykseen. Sen ratsastajattaren oli pakko
pysyä paikallaan, kunnes mustanginpyydystäjä ennätti hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, neiti Poindexter!" toivotti hän, sillä preerialla ei ole
etiketin mukaista, että nainen puhuu ensin. "Yksinkö?"

"Yksin, sir. Minkä tähden en olisi?"

"Täällä tiheikön keskellä on yksinäistä. Mutta aivan oikein,
muistaakseni mainitsitte pitävänne sellaisesta."

"Näytte pitävän siitä itsekin, herra Gerald. Teillä ei kuitenkaan
otaksuttavasti ole täällä niin yksinäistä."

"Totisesti siitä pidän ja ihan samasta syystä. Minulla on kova
onni asua kapakassa eli hotellissa, kuten isäntäni suvaitsee sitä
nimittää; ja kyllästyy pahasti meluun, varsinkin toipuva potilas,
kuten onnettomuudekseni olen, joten ratsastusretki tällä yksinäisellä
tiellä tuntuu suorastaan nautinnolta. Näiden akaasioiden -- joille
meksikolaiset ovat antaneet rahvaanomaisen _mezquite_ nimityksen
-- suoma vilpoisa varjo ja niiden viuhkamaisissa lehvissä alinomaa
leyhkivä tuuli voimistaisi heikointakin miestä. Eikö teistäkin tunnu
siltä, neiti Poindexter?"

"Teidän pitäisi se parhaiten tietää", kuului hänelle muutamia sekunteja
kestäneen hämilläolon jälkeen suotu vastaus. "Olettehan niin usein sitä
koettanut."

"Usein! Olen ollut ainoastaan kahdesti tällä tiellä, alettuani kyetä
satulaan. Mutta, neiti Poindexter, mistä tiesitte minun lainkaan olleen
tällä suunnalla?"

"Oi", vastasi Louise, punastuen ja kalveten puhuessaan, "miten olisin
voinut olla sitä tietämättä? Minulla on tapana viettää paljon aikaa
talomme katolla. Näköala, tuulenhenki ja alhaalta puutarhasta kohoava
lintujen laulu tekevät sen viehättäväksi paikaksi -- erittäinkin
aamuisen viileyden aikana. Katoltamme näkyy tälle tielle. Kun olin
siellä, miten olisin voinut olla näkemättä teitä ratsastaessanne
ohitsemme -- nimittäin niin kauan kuin ette ollut _akaasioiden
varjossa_?"

"Näittekö siis minut?" sanoi Maurice hämmingin vallassa, jota ei
aiheuttanut tytön viime sanoihin liittyvä vihjaus, kun hän ei olisi
voinutkaan sitä ymmärtää, vaan se, että hän muisti, miten hän oli
menetellyt ratsastaessaan avoimen tien kohdalla.

"Miten olisin voinut olla näkemättä?" kuului empimätön vastaus.
"Välimatkaa on tuskin kuuttasataa askelta. Jopa sellainenkin, jonka
ratsu oli paljoa pienempi kuin teidän, oli niin silmäänpistävä,
että tunsin hänet. Kun näin hänen näyttävän ihmeellistä taitoaan
kuristamalla pienen antilooppi-poloisen lassollaan, arvasin, ettei
hän voinut olla kukaan muu kuin se sama henkilö, jonka taitoa te
hyväntahtoisuudessanne selostitte minulle."

"Isidorako?"

"Isidora!"

"Niin, aivan oikein. Hän oli täällä jonkun aikaa."

"Ja oikein ystävällinen herra Maurice Geraldille?"

"Niin tosiaankin. Hän oli hyvin ystävällinen, vaikka minulla ei
olekaan ollut tilaisuutta kiittää häntä. Siitä huolimatta, että hän
on niin ystävällinen minulle poloiselle, on hän meidän ulkolaisten
tungettelijain ankara vihaaja eikä alentuisi astumaan herra
Oberdofferin hotellin kynnyksen ylitse."

"Todellakin! Otaksuttavasti hän tahtoi mieluummin tavata teitä
_akaasioiden varjossa_."

"En ole kohdannut häntä ensinkään, en ainakaan moniin kuukausiin; enkä
ehkä kohtaa häntä kuukausimääriin vastaisuudessakaan, koska hän on nyt
palannut kotiinsa Rio Granden varrelle."

"Puhutteko totta, sir? Ettekö ole tavannut häntä senjälkeen -- onko hän
poistunut enonsa talosta?"

"Kyllä hän on", vakuutti Maurice, näyttäen kummastuneelta. "En
tietenkään ole tavannut häntä. Tiesin hänen olleen täällä vain siitä,
että hän lähetti minulle herkkuja sairauteni aikana. Tosiasiallisesti
niitä tarvitsinkin. Hotellin keittiö ei ole parhaita; enkä minä ollut
herra Oberdofferin suosituimpia vieraita. Doria Isidora on ollut vain
liian kiitollinen siitä vähäisestä palveluksesta, jonka kerran hänelle
tein."

"Palveluksesta? Saanko tiedustaa, millainen se oli, herra Gerald?"

"Kyllä tietysti. Se oli pelkkä sattuma. Minulla oli tilaisuus olla
hyödyksi sille nuorelle naiselle pelastamalla hänet kerran joidenkuiden
raakojen intiaanien -- Villikissan ja hänen seminoliensa -- kynsistä,
joiden käsiin hän oli joutunut matkustaessaan Rio Granden varrelta
tänne Leonan rannalle vierailemaan enonsa don Silvio Martinezin
luokse, jonka talon näette täältä. Ne raakalaiset olivat juovuksissa
ja uhkasivat -- eivät suorastaan hänen henkeään, vaikka sekin oli
jonkun verran vaarassa, vaan -- no niin, tyttö-parka oli pulassa heidän
kynsissään, ja hänen olisi kenties käynyt hieman vaikeaksi suoriutua
heistä, jollen olisi sattunut ratsastamaan paikalle."

"Vähäiseksi palvelukseksiko sitä nimitätte? Olette vaatimaton
arvioidessanne, herra Gerald. Mies, joka tekisi niin paljon minun
hyväkseni --"

"Mitä olisitte valmis tekemään _hänen_ hyväkseen?" virkkoi
mustanginpyydystäjä, korostaen viimeisen edellistä sanaa merkitsevästi.

"_Rakastaisin_ häntä", kuului empimätön vastaus.

"Silloin", lausui Maurice, ohjaten ratsunsa ihan täplikkään mustangin
vierelle ja kuiskuttaen sen ratsastajan korvaan vakavasti, mikä oli
omituisen ristiriitaista hänen äskeisen harvapuheisuutensa kanssa,
"olisin valmis antamaan puolet elämääni nähdäkseni teidät Villikissan
ja hänen juopuneiden kumppaneittensa käsissä -- ja toiset puolet
saadakseni pelastaa teidät vaarasta."

"Tarkoitatteko sitä, Maurice Gerald? Älkää leikitelkö kanssani: minä en
ole lapsi! Puhukaa totta! Tarkoitatteko sitä?"

"Tarkoitan! Niin totta kuin taivas kaartuu ylläni, tarkoitan!"

Suloisin eläissäni saamani suudelma oli se, jolloin nainen, kaunis
olento, kumartui metsästysretkellä satulassaan puoleeni ja suuteli
minua istuessani ratsuni selässä.

Hellin Maurice Geraldin milloinkaan saama syleily oli Louise
Poindexterin suoma, kun kreolitar nousi pystyyn jalustimissaan, laski
kätensä hänen olalleen ja huudahti vakavan kiihkeästi:

_"Tee minulle mitä tahdot! Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!"_




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Kielletty huvi


Aina niistä ajoista saakka, jolloin Teksas tuli anglosaksilaisen
siirtolaisuuden näyttämöksi -- minun sopinee mennä vielä vuosisata
taemmaksi ja väittää, että aina niistä ajoista saakka, jolloin
_conquistadorien_ jälkeläiset alkoivat sitä maata asuttaa -- on
suhtautuminen sikäläisiin alkuasukkaihin ollut siellä erittäin tärkeä
kysymys.

Sattuivatko nämä, maan lailliset omistajat, olemaan avoimessa sodassa,
vai olivatko he tehneet jonkinlaisen sopimuksen uudisasukkaitten kanssa
ja suostuneet väliaikaiseen rauhaan, se ei suurestikaan muuttanut
asiaa, mikäli heistä oli puhe. Kummassakin tapauksessa he olivat
jokapäiväisen keskustelun aiheena. Edellisessä tapauksessa keskustelu
koski heidän taholtaan pelättävää vaaraa, jälkimäisessä tapauksessa
sitä, kuinka kauan todennäköisesti pysyisi voimassa sellainen sopimus,
joka toistaiseksi ehkä velvoitti heitä pitämään tomahawkinsa haudattuna.

Meksikolaisten aikoina nämä kysymykset olivat tärkeimpinä
keskustelunaiheina _desayunon, almuerzon, comidan_ ja _cenan_
yhteydessä; amerikkalaisten aikana, nykyhetkeen saakka, ne ovat
olleet pohdintakysymyksiä aamiais-, päivällis- ja illallispöydissä.
Tilanomistajan _piazzalla_ samoin kuin metsästäjäin leirissä ei karhua,
hirveä, jaguaria ja pekaria ole mainittu puolittainkaan yhtä usein eikä
niin pelottavasti korostaen kuin intiaani-sanaa. Tämä sana se säikyttää
teksasilaista lasta vakiintuneen haamun sijasta, pitäen sitä valveilla
sammalilla täytetyllä patjallaan, ja häiritsee miltei yhtä paljon sen
vanhempien lepoa.

Heitä ympäröivistä vankoista, pikemminkin linnoitusta kuin
herrasmiehen asuntoa muistuttavista muureista huolimatta eivät Casa
del Orvonkaan asukkaat olleet vapaat tästä koko rajaseudulla yleisestä
pelontunteesta. Tähän mennessä he olivat tulleet tietämään intiaaneista
vain vähän, ja senkin kuulopuheina. Mutta päivä päivältä he tutustuivat
yhä paremmin tämän luonnollisen "kauhun" luonteeseen, joka häiritsi
heidän asutuskumppaneittensa uinailua.

He olivat alkaneet uskoa, ettei se ollut pelkkä "pöpö", mutta jos joku
heistä oli pysynyt epäilevänä, oli linnoituksen komentajan kirje,
joka saapui noin kahden viikon kuluttua hevosenpyyntiretkestä, kyllin
tehokas parantamaan hänen epäilyksensä.

Se saapui varhain aamulla ratsujääkärin tuomana. Se pistettiin
tilanomistajan käteen hänen ollessaan juuri istuutumaisillaan
aamiaispöytään, jonka ympärille oli kokoontunut hänen taloutensa kaikki
kolme jäsentä, hänen tyttärensä Louise, hänen poikansa Henry ja hänen
sisarenpoikansa Cassius Calhoun.

"Hämmästyttäviä uutisia!" huudahti hän luettuaan kirjeen hätäisesti.
"Eivätkä ne ole kovin mieluisia, jos ne ovat tosia; eikä sitä
otaksuttavasti käy epäileminen, koska majuri tuntuu olevan niistä
varma."

"Epämieluisia uutisiako, isä?" tiedusti hänen tyttärensä, ja punainen
läiskä ilmestyi hänen poskelleen hänen syytä kysyessään.

Lausutun kysymyksen jälkeen tuli toisia, joita ei tulkittu sanoiksi:

"Mitähän majuri on saattanut kirjoittaa isälle? Kohtasin hänet eilen
ratsastaessani chapparalissa. Hän näki minut yhdessä -- Saattaisiko se
olla sitä? _Mon Dieu!_ Jos isä kuulisi siitä --"

"'Comanchit ovat sotapolulla', kirjoittaa majuri."

"Oh, siinäkö kaikki!" virkkoi Louise, tahtomattaan tuoden julki
tämän ajatuksen, ikäänkuin se tieto ei olisikaan ollut pelottava.
"Säikäytitte meitä, sir. Luulin sitä pahemmaksikin."

"Pahemmaksi! Kuinka kevytmielistä, lapsi, puhua sellaista! Teksasissa
ei ole mitään pahempaa kuin sotapolulla olevat comanchit -- ei mitään
puolittainkaan yhtä vaarallista."

Louise lienee ajatellut, että oli -- ainakin yhtä vaikeasti
vältettävissä olevia vaaroja. Kenties hän muisteli villien oriiden
takaa-ajoa tai _lasson jälkeä_.

Hän ei vastannut mitään. Calhoun pitkitti keskustelua.

"Onko majuri varma siitä, että intiaanit ovat liikkeellä? Mitä hän
kirjoittaa, eno?"

"Että siitä on kuulunut huhuja jo joitakuita päiviä, vaikka ei
luotettavia. Nyt asia on varma. Eilen illalla saapui linnoitukseen
Villikissa, seminolepäällikkö, muassaan osa heimoaan, ja kertoi,
että maalattu patsas on pystytetty comanchien leireihin kaikkialla
Teksasissa ja että sotatanssia on tanssittu jo toista kuukautta. Useita
joukkueita on muka jo liikkeellä ryöstöretkillään, ja niitä saatetaan
odottaa uudisasutuksille millä hetkellä tahansa."

"Entä Villikissa itse?" kysyi Louise epämieluisan muiston sukeltaessa
mieleensä. "Voidaanko luottaa intiaaniluopioon, joka tuntuu vihaavan
yhtä katkerasti valkoihoisia kuin omankin rotunsa ihmisiä."

"Aivan oikein, tyttäreni. Olet kuvannut seminolein päällikköä
melkein samoilla sanoilla kuin majuri näkyy hänestä puhuvan
jälkikirjoituksessaan. Hän neuvoo meitä kavahtamaan tätä kaksinaamaista
vanhaa veijaria, joka varmasti liittyy comanchien puolelle, milloin
vain näkee sen itselleen sopivaksi."

"No niin", jatkoi tilanomistaja, pannen kirjeen syrjään ja käyden
käsiksi kahviinsa ja vohveleihinsa, "luotan siihen, ettemme näe
täällä punanahkoja, sen enempää seminoleja kuin comanchejakaan.
Toivottavasti he eivät ryöstöretkillään mielellään näe Casa del Corvon
hammaslaitaisia muureja, vaan kiertävät haciendamme kaukaa."

Ennenkuin kukaan ennätti vastata mitään, muutti mustien kasvojen
ilmestyminen ruokasalin ovelle koko keskustelun luonteen.

Kasvot olivat Pluton, kuskin.

"Mitä haluat, Pluto?" tiedusti hänen isäntänsä.

"Ho, ho, herra Woodley, tämä lapsi ei halua kerrassaan mitään. Tulin
ainoastaan vilkaisemaan tänne ilmoittaakseni neiti Louiselle, että niin
pian kuin hän on syönyt aamiaisen, on Täplikäs satuloitu ja valmiina
ottamaan kuolaimet suuhunsa. Ho, ho! Se eläin keikkuu kiveyksellä
ikäänkuin kiihkeästi haluten vaihtaa sen tasaiseen nurmikkoon."

"Aiotko lähteä ratsastamaan, Louise?" kysyi tilanomistaja, kasvoillaan
varjo, jota hän ei juuri koettanutkaan salata.

"Kyllä, isä, niin ajattelin."

"Et saa lähteä."

"Tosiaanko!"

"Tarkoitan, ettet saa lähteä ratsastamaan _yksin_. Se ei ole sopivaa."

"Minkä tähden niin arvelet, isä? Olen usein ollut yksin ratsastamassa."

"Niin; ehkä liian usein."

Tämä viime huomautus kohotti lievän punan kreolittaren poskille, vaikka
hän ei näyttänytkään oikein tietävän, miten tulkita isänsä sanat.

Niiden kaksimielisyydestä huolimatta hän ei tiukannut selitystä.
Päinvastoin hän mieluummin vältti sitä, kuten hänen vastauksensa
osoitti.

"Jos sinusta tuntuu sellaiselta, isä, en enää lähde ulkosalle. Vaikka
olla sidottuna tänne, tähän ikävään asumukseen, samalla kun te miehet
olette kaikki liikkeellä asioissanne -- sellaista elämääkö haluaisit
minun viettävän Teksasissa?"

"En suinkaan, tyttäreni. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että
ratsastelet niin paljon kuin haluat; mutta Henryn tai serkkusi
Cassiuksen tulee olla muassasi. Kiellän sinua vain liikkumasta
ulkosalla yksin. Minulla on omat syyni."

"Syyt! Millaiset?"

Kysymys kohosi hänen huulilleen tahtomattomasti. Se oli tuskin
luiskahtanut niiltä, ennenkuin hän jo katui. Hänen levottoman
näköisestä ilmeestään päättäen häntä arkailutti vastaus.

Vastaus kuitenkin näytti osittain huojentavan hänen mieltänsä.

"Mitä muita syitä kaipaat", lausui tilanomistaja, ilmeisesti koettaen
välttää sitä epäluuloa, että hän esiintyi vilpillisesti, "kuin majurin
kirjeen sisällyksen? Muista, lapseni, ettet ole Louisianassa, jossa
nainen saattaa samoilla missä tahansa pelkäämättä loukkauksia tai
väkivaltaa, vaan Teksasissa, jossa hän saa mahdollisesti pelätä niitä
kumpaakin ja jossa hänen henkensäkin saattaa joutua vaaraan. Täällä on
intiaaneja."

"Retkeni eivät ulotu niin kauas talosta, että minun tarvitsisi lainkaan
pelätä intiaaneja. En milloinkaan loittone kauemmaksi kuin enintään
kahdeksan virstan päähän."

"Vain kahdeksan virstan päähän!" huudahti entinen vapaaehtoisten
upseeri, hymyillen purevasti. "Siellä ei ole turvallisempaa kuin
kahdeksankymmenen virstan päässä, serkku Loo. Ihan yhtä todennäköisesti
kohtaat punanahkoja sadan askeleen kuin sadan virstan etäisyydellä
ovestamme. Heidän ollessaan sotajalalla saattaa heitä odottaa
tapaavansa missä tahansa ja milloin tahansa. Minun mielestäni
Woodley-eno on oikeassa; olet hyvin ajattelematon käydessäsi
ratsastamassa yksin."

"Oh, _sinäkö_ niin sanot?" tokaisi nuori kreolitar terävästi,
pyörähtäen ylenkatseellisesti serkkuunsa päin. "Ja suvaitse minun
kysyä, mitä hyötyä minulla olisi sinun seurastasi, jos kohtaisin
comancheja, mitä minun uskoakseni ei tarvitse ollenkaan pelätä.
Olisimmepa soman näköisiä, me kaksi, maalattujen villien muodostaman
sotilasparven keskellä! Ha, ha! Vaara uhkaisi sinua eikä minua, koska
minä varmasti ratsastaisin tieheni ja jättäisin sinut selviytymään
pulasta omin neuvoin. Vaara tosiaankin kahdeksan vaivaisen virstan
päässä talosta! Jos Teksasissa on ainoatakaan ratsastajaa --
raakalaiset mukaanluettuina -- joka pystyy saavuttamaan pienen Lunani
kahdeksan virstan juoksussa, täytyy hänellä olla nopea ratsu, eikä
sinulla sellaista ole, herra Cash!"

"Hiljaa, tytär!" komensi Poindexter. "Älä puhu minun kuulteni niin
mielettömästi! Älä ole siitä milläsikään, sisarenpoika. Jos näillä
seuduin ei tarvitsisikaan pelätä intiaaneja, on muita lainsuojattomia,
joita sietää kaihtaa ihan yhtä tarkoin. Riittää se, että kiellän sinua
ratsastelemasta ulkosalla niinkuin olet viime aikoina usein tehnyt."

"Olkoon kuten tahdot, isä", vastasi Louise, nousten aamiaispöydästä ja
valmistautuen poistumaan huoneesta alistuvan näköisenä. "Luonnollisesti
tottelen sinua -- silläkin uhalla, että menetän terveyteni liikunnon
puutteessa. Mene, Pluto", lisäsi hän, puhutellen neekeriä, joka
edelleenkin seisoi oviaukossa virnistellen, "päästä Luna valloilleen
aitaukseen -- laitumelle -- mihin tahansa! Päästä se takaisin
harhailemaan syntymäpreerioillaan, jos sitä niin haluttaa! Sitä ei enää
tarvita täällä."

Näin puhuttuaan nuori nainen riensi pois salista, jättäen kolme
herrasmiestä, jotka yhäti istuivat pöydässä, miettimään hänen
sanoihinsa tarkoituksellisesti sisällytettyä ivaa.

Hän lausui samassa sarjassa vielä muitakin sanoja. Hänen kiitäessään
huoneeseensa vievässä käytävässä luiskahti hänen huuliltaan
koneellisesti jupinaa. Se oli kysymyksiä -- hänen itselleen lausumia ja
vain arvailemalla vastattavia.

"Mitähän isä on saattanut kuulla? Johtuuko se vain hänen
epäluuloistaan? Onko joku saattanut kertoa hänelle jotakin? Tietääkö
hän meidän kohdanneen toisemme?"




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

El Coyoté kotonaan


Calhoun poistui aamiaispöydästä miltei yhtä äkillisesti kuin hänen
serkkunsakin, mutta hän ei palannut omaan huoneeseensa, vaan kiiruhti
pois talosta.

Vaikka vasta puolittain parantuneet haavat häntä vaivasivatkin,
oli hän siitä huolimatta toipunut kylliksi liikkuakseen ulkosalla
-- puutarhassa, talleissa, hevosaitauksissa, kaikkialla talon
likeisyydessä.

Tällä kertaa hänen retkensä oli tarkoitettu viemään hänet kauemmaksi.
Ikäänkuin keskustelussa ilmenneiden seikkojen -- tai kenties luetun
kirjeen sisällön -- kiihotuksesta hänen heikkoutensa tuntui sillä
hetkellä kadonneen, ja käytellen pontevasti kainalosauvaansa hän eteni
joen vartta ylöspäin Fort Ingeä kohti.

Karulla paikalla, noin puolitiessä haciendan ja Fort Ingen välillä,
näköjään omistajattomalla maalla, hän saapui nilkutusretkensä
määränpäähän. Siellä kasvoi _mezquite_-lehto, jota varjostivat
jotkut isommat puut, ja sen keskellä oli karkeatekoinen, risuista ja
savesta kyhätty hökkeli, jollaista lounaisessa Teksasissa nimitetään
_jacaléksi_.

Se oli Miguel Diazin, meksikolaisen mustanginpyydystäjän, asunto,
omiaan pesäksi sille puolivillille, joka oli hankkinut itselleen "_El
Coyotén_" (arosuden) kunnianimen.

"Kajoottia" ei aina tavattu pesässään -- hänen mökkinsä ei ansainnut
parempaa nimitystä. Se oli vain hänen ajoittaisena nukkumapaikkanaan
niinä toimettomuuden aikoina, jolloin hänen myytyään lauman vangittuja
mustangeja kannatti oleskella joku aika uudisasutuksen alueella ja
antautua niihin karkeihin nautintoihin, joita sen läheisyydessä oli
tarjolla.

Calhounia onnisti niin, että hän tapasi miehen kotoa, vaikka häntä
ei onnistanutkaan niin hyvin, että viimemainittu olisi ollut selvä.
Hän ei ollut silti ihan humalassa, sillä hän oli pitkän unen
kestäessä osittain selvinnyt siitä elämänsä tavanmukaisesta tilasta.
"_H'la 'ñor_!" huudahti hän, puhuen maakuntamurrettaan, epäselvästi
tervehdykseksi, kun tulija pimitti _jacalén_ oviaukon. "_P'r Dios!_
Kukapa olisi odottanut näkevänsä teidät? _Sientese!_ Istukaa! Ottakaa
tuoli! Tuolla on. Tuoli! Ha, ha, ha!"

Naurunpurskahdus johtui siitä, että hän katseli sitä vehjettä, jota
hän oli piloillaan nimittänyt tuoliksi. Se oli mustanginkallo,
tarkoitettu istuimeksi; se ynnä toinen samanlainen, halkaistuista
yuccapuista kyhätty, karkea pöytä ja ruo'oista valmistettu makuusija,
jolla _jacalén_ omistaja virui, olivatkin Miguel Diazin asunnon ainoat
huonekalut.

Uupuneena nilkutuksestaan Calhoun hyväksyi isäntänsä kehoituksen ja
istuutui hevosenkallolle.

Hän ei tuhlannut paljon aikaa, ennenkuin kävi käsiksi asiaansa.

"Señor Diaz", virkkoi hän, "tulin puhumaan --"

"_S'ñor Americano_", tokaisi puolittaisesti päihdyksissä oleva
hevosenpyydystäjä, "minkätähden tuhlata sanoja semmoiseen? _Carrambo!_
Tiedän oikein hyvin, mitä varten olette tullut. Haluatte minun
pyyhkäisevän sen pahuksenmoisen irlantilaisen pois tieltänne."

"No?"

"No niin, lupasin teille tehdä sen -- viidestäsadasta _pesosta_. --
sopivaan aikaan ja sopivassa tilaisuudessa. Teen sen. Miguel Diaz ei
ole milloinkaan pettänyt lupaustaan. Mutta aika ei ole vielä tullut,
_'ñor capitan_; enkä ole vielä saanut tilaisuuttakaan. _Carajo!_ Miehen
tappaminen ilman muuta vaatii taitoa. Sitä ei voi preeriallakaan
tehdä ilman ilmitulon vaaraa; ja jos joudun ilmi, niin millaiset ovat
mahdollisuuteni? Ette muista, _'ñor capitan_, että olen meksikolainen.
Jos olisin teidän kansalaisenne, saattaisin surmata don Mauricion ja
suoriutua siitä sillä tekosyyllä, että olimme riitaantuneet. _Maldito!_
Meihin meksikolaisiin nähden on asianlaita toinen. Jos pistämme
_machetemme_ mieheen valuttaaksemme hänen elinnesteensä kuiviin,
nimitetään sitä murhaksi; ja te amerikkalaiset ja teidän kahdestatoista
_rehellisestä_ miehestä kootut typerät valamiehistönne julistaisitte
sen sellaiseksi -- niin, ja hirttäisitte miekkos-poloisen sentähden.
_Chingaro!_ Siihen vaaraan minun ei sovi antautua. Vihaan irlantilaista
yhtä katkerasti kuin tekin. Mutta en aio silpoa nenääni omien kasvojeni
vahingoksi. Minun täytyy odottaa sopivaa aikaa ja sopivaa tilaisuutta
-- _carrai_, aikaa ja tilaisuutta."

"Ne molemmat ovat käsissä!" vakuutti houkuttelija, kumartuen vakavana
salamurhaajan puoleen. "Väitätte voivanne helposti tehdä sen, jos
käynnissä olisi intiaanilevottomuuksia."

"Tietysti voisin. Jos olisi --"

"Ettekö ole siis kuullut uutisia?"

"Millaisia uutisia?"

"Että comanchit ovat lähdössä sotapolulle."

"_Carajo_!" huudahti El Coyoté, ponnahtaen pystyyn ruokovuoteeltaan
ja osoittautuen yhtä eloisaksi kuin hänen kaimansa ovat haistaessaan
saalista. "_Santissima Virgen!_ Puhutteko totta, _'ñor capitan_?"

"Ihan totta. Se tieto on juuri äsken saapunut linnoitukseen. Olen
saanut sen mitä varmimmalta taholta -- komentavalta upseerilta."

"Siinä tapauksessa", vastasi meksikolainen miettivästi, "siinä
tapauksessa don Mauricio saattaa kuolla. Comanchit saattavat tappaa
hänet. Ha, ha, ha!"

"Oletteko siitä varma?"

"Olisin varmempi, jos hänen päänahkansa olisi tuhannen eikä viidensadan
dollarin arvoinen."

"Se on sen rahamäärän arvoinen."

"Minkä rahamäärän?"

"Tuhannen dollarin."

"Lupaatteko sen?"

"Lupaan."

"Silloin comanchit _ottavat_ hänen päänahkansa, _'ñor capitan_. Teidän
sopii palata Casa del Corvoon ja paneutua nukkumaan varmana siitä, että
milloin vain tilaisuus tarjoutuu, vihamiehenne menettää hiuksensa.
Ymmärrättekö?"

"Kyllä."

"Varatkaa tuhat _pesoanne_ valmiiksi!"

"Ne odottavat teitä ottamaan ne."

"_Carajo!_ Ansaitsen ne tuossa tuokiossa. _Adios! Adios!_"

"_Santissima Virgen_!" riemuitsi karkea vintiö vieraansa nilkutettua
ulos ovesta. "Kuinka suurenmoinen onnenpotkaus! Todellinen _chiripé_.
Tuhat dollaria sellaisen miehen tappamisesta, jonka aioin tappaa omasta
halustani veloittamatta ketään ainoallakaan _clacolla_ senvuoksi!

"Comanchit sotapolulla! _Chingaro!_ Voiko se olla totta? Jos niin on,
täytyy minun ottaa esille vanha naamioni, joka on jäänyt unohduksiin
viimeksi kuluneina kolmena kirotun rauhallisena vuotena. _Viva la
guerra de los Indios!_ Menestystä preerioiden näytelmälle!"

       *       *       *       *       *

Toiminta jatkuu romaanissa "Päätön ratsastaja".