Uuno Kailaan 'Isien tie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2108. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. ISIEN TIE Kokoelma isänmaallisia runoja Kirj. UUNO KAILAS Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1941. SISÄLLYS: Aika. Rukous. Isien tie. Excelsior! Vihamies. Tulen läpi. Veljesliitto. Valo ja ihminen. Vainajain kevätnäky. Laakeriseppel. Voittajat. Synnyinseutu. Nälkävuoden joulu. Petsamon laulu. Kylmän kevään maa. Joulukirkkoon. Säkeitä isänmaalle. Kunniapaikka. Ceterum censeo. Hajaannus. Isänmaan lipulle. Rajalla. Termopylain laulu. Suomalainen rukous. AIKA Suokoon henki, joka loi ja luo, joit' on ymmärrys ja aavistelu, jonka silmä syvyyksistä juo, jonk' ei korvaa petä päivän melu, että runon lento noudattais, aika, siivenlyöntiesi teitä, suuni oikein sanotuksi sais, kuinka uhkaat, kuinka kutsut meitä! Julma kasvoillas on ankaruus. Vasta raastoi kansain maksaa sota. Nyt jo ihmissuvun sieluun uus tutkain syöpyy, ahdistuksen ota; kohoo, kansakunnat erottain, sairaan epäluulon, pelon muuri. Lienet unohtama jumalain, vuosisata, pahuudessa suuri! Tosin silmät laupiaammat loit, kaksikasvo-jumalatar ajan, tähän maahan. Joskin verta joit, sinussa me näimme vapahtajan. Ihanasti lensit yli maan siivin hulmuvin kuin pohjanpalo. Vuosisatain kaipuun täytit -- vaan missä on nyt kasvojesi valo? Huuhkaks muuttuin lennät, levität mustat siipes taivaanrantaa vasten. Varjot pitenevät, peittävät vielä viatonta päätä lasten. Miss' on miehet kuolleet pystypäin, hiipii luihun veljesvihan syöpä. Kuss' on suku käynyt kylväjäin, raekuuro kulkee, oraat lyöpä. Varjot pitenevät. Haparoi niinkuin silmät sidottuina kansa. Itsehävitykseen syöstä voi raskas veri huumauksessansa. Joukot sokaistuvat, seuraten sokeintansa, kansan hajoittajaa. Väärään ylvästelyyn tottuen emme tunne voimiemme rajaa. Malttamaton tahto, jota ei kansan olemuksen taju ohjaa, on kuin siemen, jonka tuuli vei harhailemaan vailla kasvupohjaa. Miss' on todelliset johtajat? Pyyteet hallitsevat satraappeineen. Liki muurejamme koikkuvat korpit, haaskalinnut, toivoss' eineen. Liian usein täällä selviää: kell' on pää ja maltti, vaill' on -- selkää, kenen selkä kestää, sen ei pää. Toinen toista kadehtii ja pelkää. Kallist' elonvoimaa haaskaantuu pieneen kiistaan sokeain ja rampain. -- Kuinka saattaisikaan nuori puu nyt jo seistä lailla juurevampain! Vielä heikko, valmis horjumaan -- ehkä laajalatva honka kerran! Voiman tasapainoon saavutaan vitkaan. Varro aikakauden verran! Juonut kohtalosi talviöin maast' et mahlaa, voimaa auringosta, vartuit laihoin vuosiympyröin, -- sitä janoisempi latva nosta! Kunhan itsestäsi luovu et, valo, ilma tulee elämäksi. Ylläs seestyy, jos sen ansaitset, tahi pilveilee, käy hämäräksi. Ehkä jälkeen vuosisatojen kasvaa ilmi olentosi parhain. Mutta lahon jos sait ytimen, kirves pannaan juurellesi varhain. * * * Aika uhkaa, kutsuu, ystävät. Pelto vartoo, menkää rohkeasti. Sanani jos heikot, hämärät samoisivat sydämiinne asti, soisin niiden soivan siellä: Te siroittukaa, tulkaa siemeneksi. Kansanne on köyhä. Tehkää se rikkaaksi ja inhimilliseksi. Silmämme jos multaan tuijottaa, tomu silloin pian tahraa meidät. Hyvin kyllä maahan juurtukaa, jotta omakseen se tuntis teidät, mutta nouskaa korkeutta päin läheisen ja pienen hyödyn yli. Ravitseva, yhdistävä näin teit' on luovan hengen suuri syli. Taju, taito, kuri johdattaa saakoon teidät kilvoitukseen hyvään. Kansaa kasvattaen kasvakaa voimaan miehuulliseen, tyyneen, syvään. Tuomioissa lahjomattomat, hiljaiset ja lujat olkaa työssä. Niin saa kansa kerran johtajat, joiden käsi näyttää tietä yössä. Aika uhkaa, kutsuu, ystävät. Pelto vartoo, menkää rohkeasti. Sanani jos heikot, hämärät samoisivat sydämiinne asti, soisin niiden soivan siellä: Te siroittukaa, tulkaa siemeneksi. Kansanne on heikko. Tehkää se vahvaksi ja inhimilliseksi. 1932. RUKOUS He seisoivat taistelurivein, isät, musketti kädessään. He lauloivat, että heillä oli Jumala kilpenään. Ja virren siipi kantoi Jumalan taivaisiin. Se virsi lujitti heidät, se taistelu voitettiin. Mekin seisomme tässä tänään sotajoukkona, laulaen, ja päittemme päällä yhä on Jumala tuomiten. Ja torvi saattaa soida ja kutsua taisteluun tämän kauniin maamme tähden ja kaiken kalliin muun. Oi kuulkaa Inkerissä veljien itkevän! Voi laulujen kansaa, maata kynsissä ryöstäjän! Ja omissa nurkissamme käy märkähattu mies. Sua alati keihäs uhkaa rakas, rakas kotilies. Me olimme unta nähneet, miten majamme korkenee, -- nyt kuitenkin, myrskyn alla, se perustus vapisee. Me olimme luulleet, että me olemme kansa, maa, -- taas kuitenkin veljestä veljeen kuilu ratkeaa. Me seisomme tässä tänään kuin isämme, laulaen: Ole vahvana kilpenämme, Jumala taivasten! Sillä torvi saattaa soida piankin, kukaties. Suo, että on kansamme silloin niinkuin yksi mies! ISIEN TIE Sä tulet loitolt' aikain hämärästä ylitse raskaan vuosituhannen ja kerrot -- verijäljin kerrot: Tästä on käyty kärsien ja taistellen. Sodista tulet, Mustan surman yöstä ja alta huovin rauta-anturan kautt' Ison vihan, nälkäkuoleman ja saloilt', uupumattomasta työstä. Myös hohtaa vaivan taipaleiden takaa koin juova kaunis: toivo, uskallus. Tie, varrellasi vaipuneita makaa, mut saavut määrääs, jok' on vapaus. Jos kohta runsain veljes verin kylpein sen saavutatkin, sankareiden tie, niin totisesti voitoistamme lie se sentään voitto ihanin ja ylpein. Niin tulet loitolt' aikain hämärästä, tie isäin uskollisten, -- meille näin puhellen: Sinä, jonk' on vuoro tästä kupeesi vyöttäin käydä eteenpäin, ties rasti niinkuin isät tiensä ennen: ain' ylemmäksi, määrään suurempaan, tään että päivä päilyis pilvimaan ja silmä lasten, polven kymmenennen! Nää tulenpatsas, joka yksin johtaa voi ahdistetut osaan luvattuun. Saat voiman, voiton, jos se tielläs hohtaa ja kutsuu taivallukseen, taisteluun. Se rakkaus on isäin maahan tähän, se hehku sydänten on palavain. Vain kaiken antain, kaiken uskaltain maan etsikoss' et anna liian vähän. 1930. EXCELSIOR! Oi ystäväni, veljet vuoriteillä, te uneksijat tähti-unelmain, nään, aavistan: on sydän altis teillä ja kädet vahvat soihdunkantajain. -- Nään, tiedän: kerran, kun on kaatuneet tään heimon tietäjät ja maatuneet, kun kansaa uhkaa sydämien kato ja kaikki kaikessa on saalis, sato -- on silloin tarvis teitä, sydäntänne ja uskoanne, mielen kuninkuutta. Nään: heimon hengenkukka mahlaa uutta on ammentava teidän hengestänne. Ain' avarammiks nouskoot sydämenne, niin ettei kerran pieniks löydettäis! Oi, ettei kasvais kaihi silmillemme ja sairas aika mieltä myrkyttäisi -- Ken kutsuttihin määriin ylhempiin ja töihin kirkkaampiin ja jylhempiin, hän yli yksilönsä katseen luokoon, ei paljon itselleen, vaan muille suokoon. Ja vuodattaen työhön sydäntänsä hän ylemmäksi nousten, itse nostain ja suuren riemun suureen tuskaan ostain niin käyköön alppitietä elämänsä. 1921. VIHAMIES Kovin ollut on, kohtalo, kätesi kitsas, kovin meitä on ruoskinut, vaino, sun vitsas; ei maan tämän päällä sitä heimoa, ei, kenen pellolta julmemmin viljat vei vihamies! Sama ollut on meill' osa orjuutettu sukupolvesta toiseen. Mut koskaan kettu näin näyttänyt ei sudenhampaitaan, näin iskenyt ei toki milloinkaan vihamies. Koko Karjala julmasti lyötiin lamaan. Nyt on heikko se kättänsä kohottamaan: punas liioin jo hankia hurmeellaan. Nyt tallaa sankarihautoja maan vihamies. Kotiseutujen polkuja konnat mataa. Kotipirttimme tuhkahan lunta sataa. -- -- Mut, Karjalan Herra, on tahdostas pian tunteva voittos ja kunnias vihamies. Ei Karjala kuole, ei vaivu se hautaan. Pian armeija mieron on tarttuva rautaan. Valan tehnyt se on käsi tähtiä päin: ei lastenlapsia sorra näin vihamies! 1923. TULEN LÄPI Jää vanhat ja viisaat nukkumaan, työ kutsuu nuoria meitä. Ase kourahan kaikkein puhtaimpaan, kun on käytävä kunnian teitä! Ja me riennämme näin vihamiestämme päin avuks kansalle näännytetylle, kunis syttyvä on hymy auringon polon Karjalan korpien ylle. Ja jos heimon vuoks käsi herpois tää, on meille se kohtalo ylväin: voi kallihin viljan kypsyttää vain kallista siementä kylväin. Täm' on kunnian tie, tulen kautta se vie avuks kansalle näännytetylle. Pian syttyvä on hymy auringon pyhän Karjalan korpien ylle. 1923. VELJESLIITTO Jyrinpäivänä muinoin nous Viro, saksojen syömä, avuks anoi meiltäkin miehiä miekkoineen. Apu viivästyi. Sotapursi kun täältä sousi, jo herposi heimoveljen käsi ja jousi. Iest' orjan niin ain'aikaan nykyiseen, polo kantaa sai Viro, sortajan maahan lyömä. Yhä lauloivat sentään vanhat virret Viron: "Apu ahdistuksen Suomelta toivotaan." Niin myös oli kirjoitettu kohtalon tähtiin. Sadat tuskan vuodet myöhemmin tuokio nähtiin, jona rientää voi veli veljeä auttamaan, veli heikompi nääntynyt ei, nous alta kiron. Ja luottaa rohkeni pirstotun heimon mieli, ett' aukee aurinkoisena vastaisuus, ett' iankaikkinen maissa on kansan kahden ilonpäivän päilyntä rannoilla Suomenlahden, ett' ugrilainen on syntyvä mahti uus, jonk' uljuudesta on kertova maineen kieli. Soi heimokannel: Totta on silta Suomen, työn, hengen aarteista parhaansa antaa voi nyt kansa toiselle, voittaen siitä itse. Mut sillan aina on käytävä sydämitse. Niin rakkaus säilyttää, mitä uhri loi, ja päivää on tätä suurempi vielä huomen. Tosin saattaa kohtalo iskeä säälimättä: kuten kärsimyksen yöhön se ylensi koin, niin myös voi pilviin peittää se aamun nuoren. Viron, Suomen kansa, reunalla tulivuoren me asumme kumpikin, yhteisin kohtaloin. Avuks toinen taas voi tarvita toisen kättä. Niin totta kuin pyhä Kaitselmus kansat johtaa ja Taivaisella on vaaka kädessään, niin totta kuin veri kallis huuhtoi maamme, niin totta, kaksi kansaa, me vannokaamme: Me seisomme rinnan, ei kumpikin yksinään, veli veljensä kaikissa kohtalonvaiheissa kohtaa. Kaks kansaa olkaamme, mut ei kahta mieltä, tai muuten loukkaamme urhoja kummuissaan! Jos kurkulla jommankumman on miekka milloin, taas kuultakoon Viron vanhat virret silloin: Apu hätään heimoveljeltä toivotaan. Viro tähyy pohjan, me etelän ilman pieltä. 1931. VALO JA IHMINEN Kun "Tulkoon valkeus!" soi käsky Erään, sä syliis, siivillesi nostit maan. -- Jok' ihmisen ja kukan silmäterään sun tules yhä syttyy palamaan. Teilt' unen raskaan sinun luonas herään kuin kuollut havahtuisi arkustaan. Käyn etees, alkuäiti, polvilleni, kurkoitan sätehilles sydämeni. Sun silmäis ihanuutta palvomalla jo isät ensimmäiset vuorilleen näin polvistuivat kasvojesi alla. Sä ajast' ikuisesta ikuiseen viet vapahtavat sätees kirmaamalla kuin virran sydämestä sydämeen. Ja elollinen kaikki yhtyy uomaas. Maan huokosetkin juovat sinun juomaas. Nää myöskin köyhät silmät rakastamaan oot opettanut kauneutta maan ja kaltaisiaan. Sydämeesi hamaan nyt vajoan kuin kultaan sulavaan. Ja elämäni tulee katoamaan kuin säde valon suureen ulappaan -- mut ehkä, ehkä valonlisän niukan sen valoon tuoden, kimmeltäen hiukan. 1925. VAINAJAIN KEVÄTNÄKY Vako, siemenen kehto me olimme. Vain käsi kahvassa peisten. Sato, voittaja, huipulle-astuja ei -- vain rinne. Sinun laillasi, kuoleva kansan päämies, kaukana seisten maan luvatun aavistimme, mut emme päässeet sinne. Me menimme hiljaisuuteen tietäen: se on tapahtuva. Oli tomumme siunattu äiti ja hedelmällinen kohtu: kas poikamme onnellisemmaksi meitä on vapahtuva, uness' alla mullan on meille hän silmien lohtu. Kevät nurmea nostaa otsalle hautojemme. Mut suurin silmin me hiljaisuuteen näämme: mitä pyysimme, mut emme saaneet itsellemme, hän saa sen, poika. Se siunaa elämäämme. Polun poljimme: siks ura hällä on avarampi. Ikävöiden me rannalle jäimme -- hän astuu laivaan. Maa uus on hälle, on kauniimpi, ihanampi. Mikä pilveä meille, on hänelle kuultoa taivaan. Elon, huoleton poika, hän riemulla ottaa vastaan kuin kirjavan perhon, mi juuri on jättänyt kuoren. Kodiks ihmisen luvattu maa hänt' oottaa, lastaan. Kevätauringon alla hän huilua soittaen nousee huipulle vuoren. 1925. LAAKERISEPPEL Yli viiden maanosan rantain kävi tuulet viestejä kantain: Ei mahtajan mahti huku, viel' elää hakkapeliittojen suku! Sen nimiin jälleen tehtiin uus' unohtumattoman maineen niitos. Siks kietoo kansan kiitos tänä päivänä otsia laakerinlehtiin. Mut liian niukasti kiittäis tämä riemuitseva kansa sotisorjia parhaitansa, jos heille laakerinlehvä riittäis! Ei -- kuihtumattoman olla tulis urhojen ohimolla sinun seppeles, synnyinmaa! -- Sen voimmeko lahjoittaa? Me voimme -- muistaen, että ei pauhussa torvien soivain, vaan alttiilla työllään voi vain kukin solmia seppelettä. Oma kamppailumme voimaan teon korkean aateloimaan, kas, siinä on seppel se. Mekin tehkäämme niinkuin he! Yhä uudet niin nimet piirtyis kivirintaan maineen kallion, ajan kaukaisuuksiin siirtyis siten seppel kuihtumaton. (Olympialaisvoittajillemme suunniteltuun seppelöintijuhlaan 1928.) VOITTAJAT Pää kohottakaamme, veljet, ylös päivän kirkkauteen. Me olemme tulleet kaukaa yli yöllisen mantereen. Me olemme pilven alla niin kauan taistelleet kuin Jakob enkelin kanssa, ja me olemme voittaneet. Kovin koeteltihin meitä tuhat vuotta, päivin ja öin. Vaot kasvoihin, känsät käteen syvät uurtuivat orjantöin. Maan mullassa auramme kärki kun välkehti niinkuin jää, ei ollut se multa meidän, ei meidän se tähkäpää. Poran ääni ja moukarin iskut ja huohotus palkeiden ja koneitten kylmä laulu ja viuhina pyörien oli soittona korvissamme tuhat vuotta ja enemmän. Söi meitä se soitto: se paisui. Ja me näännyimme nälkähän. Kunis aika täyttyi, tänään kunis olemme voittajat. Me iskimme sauvalla kiveen ja -- purot pulppuavat! Työn iankaikkinen laulu tänä päivänä toisin soi: se on valtava hymni siitä, mitä pientenkin voima voi, miten tuhat känsäistä kättä valaliittoon vannottiin, miten vaskiset vaarnat murtui, miten päivä päästettiin. Kone ei ole herramme enää, vaan palvelijamme vain: nyt työkalun soitossa elää sävel uusien maailmain. Pää kohottakaamme, veljet, ylös päivän kirkkauteen. Me olemme tulleet kaukaa yli yöllisen mantereen. 1928. SYNNYINSEUTU Mä muistan talon punaisen ja pitkän aittarivin, omenapuut ja nurmikon ja ruokakellon soiton ja sirpin kalkkeen tahkohon ja tuulimyllyn loiton ja sarat kotipeltojen -- kuin kylvettyinä kivin -- ja koiranputki-pientareet ja horsmat raunioilla ja ahot, nuoret lepikot -- niin rikkaat mansikoista -- ja vaarat, joiden hartiot nous ryhmyisinä soista. Ne muistan, lapsen askelet myös tanterilla noilla. Ja järven lummerantaisen mä muistan onkiretket, ja luhtaniityn rentukat ja uljaan tuohitorven, mi huhui kautta korven, ja koivut, mahlaa tiukkuvat... -- Niin loitoll' on ne hetket, ne kietoo paiste kultainen. Kas, katsoi, illan ruskottain, nuor' poika ikkunasta: vei loitos kultanauha tien -- jonk' yllä pilvet hohti -- etelän ilmaa kohti. "Mä kerran tietä käyvä lien" -- hän mietti -- "maailmasta viel' laakereita valloittain!" Ja poika lähti etelään ja mennessänsä soitti: "Mä palaan kultakannuksin!" -- Sai kaupunkeihin, kyliin ja sattumusten syliin. Hän vähän, vähän voitti, jos voitti mitään ensinkään. Ja syttynyt ja sammunut on monen päivän valo. Taas ikkunasta katselen: tie kulkee kohti Pohjaa, ja maille synnyinseutujen se ajatukset ohjaa. Taas silmihini kangastut, punainen, vanha talo. Nään näyn: vainioillas sun käy vaari, vanha taata laill' itse Isän Jumalan. Hän hahmoltaan on ylväs kuin kirkon kivipylväs. Mä näen hänen siunaavan maan kasvua. -- Jo maata hän itse on maan siunatun. -- Nään samoin maassa maatuvan -- myös mummon: laihan selän ja uskolliset askelet ja kädet laihat, hyvät ja poskikuopat syvät ja silmät hyvin totiset. -- Niin kauan kuin mä elän, ne muistan, niitä rakastan. -- Myös monen kangastuvan muun nään synnyinseudun kuvan. Nään miehet vahvoin hartioin ja auran känsät käissään, ja naiset pitkin palmikoin ja köyhät huivit päissään. Mut nuoren polven naurusuun nään tanhuun kokoontuvan. Niin uurasta ja sitkeää se on, se harmaa suku. Se möyri mannut kiviset, sai karun ulkokuoren. Mut tutkistele sydämet -- ja löydät kultavuoren. Ja kuinka käykin, kulta tää ei ajan virtaan huku. Ja säteilylle auringon ain' alttiimmaksi avaa maan poven aura kyntäjän. On -- katso -- kyntäjällä myös kyntäjänsä; itse hän on vainiona tällä. Nään: riemuun alla auringon myös harmaa kansa havaa. Jo kuoro äänten hilpeäin soi luota keinulautain. On pian, pian, kukaties, jo suuri juhannukses, mi korottaa sun ukses, sä köyhä synnyinseudun mies. Oi katso: ohi hautain käy lasten parvi seppelpäin! Sä kynnä, kylvä! Taattojen sä kintereillä kuljet ja itse korjaat kylvöstäs jo täyteläämmät säkit. Sä kynnä, kylvä! Jäljissäs käy ilon västäräkit: On helppo kyntää lapsien, kun itse luomet suljet. -- Nyt ikkunasta katselen mä silmin kyyneltyvin: Ah, sinne, sinne kätketyt luut äitini on armaan. Siks ain' on pyhää maata nyt se seutu kansan harmaan. Mä siunaan sen, mä siunaan sen: -- Voi, synnyinseutu, hyvin! 1930. NÄLKÄVUODEN JOULU -- Kova aika, nyökkää vaari. -- Niin toki muistat kovemman ajan -- miten miltei kuolleista herättiin me armosta Vapahtajan. -- Niin, vastaa Mannisen vaari. -- Sen hyvin muistan. Kurja saatto me olimme, laiha ja rääsyinen. Ja se oli jouluaatto. -- Me olimme pienet poikaset ja kumpikin orvot ihan. Ja ovensa sulkivat ihmiset, monet äyskivät äänellä vihan. Vain sokea Katriina-muori ja me sen kestimme nälän ja piinan. -- Tien varrelle Alvarin jätimme ja Ailin ja suutarin Miinan. Ja viikkokausia hoippuneet me olimme talosta taloon. -- Ja poskilla jäiset kyyneleet me yövyimme yöksi saloon. Puri meitä julma pakkanen ja painoi uupumus suuri. Ja Katriina-muori muisti sen: 'Nyt on jouluaatto juuri -- --' Me istuimme lumessa vierekkäin yön tähtitaivaan alla. Ja äkkiä Katriina-muori näin huus äänellä korkealla: 'He sanovat: maassa rauha on, hyvä tahto ihmisillä! Hah-haa, näen viimeisen tuomion... Näen miekan enkelillä!' Ja sitten, Yrjänä, sinäkin kuin mieletön lunta kourit. Sinä tuijotit kylmiin tähtihin ja tajuttomasti hourit: 'On taivaan sali ja enkelit ja ihana joulukuusi ja lukemattomat kynttelit... ja Jeesus-lapsi huusi: On Yrjänä tullut, katsokaa! Nyt älkää tanssiko, älkää. Voileipiä hänelle antakaa! Hän on kauan kärsinyt nälkää. Ja uuniin puita, sillä hän on kovin viluissaan! Hänet luota lieden lämpimän he häätivät päällä maan.' Ja onnellisesti hymyten sinä kädellä lunta kahmit. Kuin vehnäleivän valkoisen lumipallon nälässä ahmit. Ja aamulla, kirkkoon ajaen, löys meidät lumelta siitä se isäntä, rekeen korjaten. Ja me elämme, Herraa kiitä! 1930. PETSAMON LAULU On maa lumen, tuiskun ja pakkasten, maa kaukainen, kaunis ja tyly. Kovin kallioryntäin tunturit sen ovat äärillä virtojen vuolaiden kuin kivettynyt ukkosen jyly. Porot tundralla siell' ovat laumoissaan, suden ulvonnan jängältä kuulet. Näet könkäät, vaahtoa vaippanaan, nevat, muurainsuot, polon puuttoman maan, vilut tunnet Jäämeren tuulet. Sinivihreä, ankara aaltovyö, koto turskan ja ruijanpaltaan, kesin, talvin raipalla rantaa lyö, sen tunturikylkiä uurtaa ja syö ja usvia tuo ulapaltaan. Sydäntalvella päivän kammitsoi joku peikko. On pimeyttä virstoin. Monet vierivät viikot, ei koita koi. Vain revontulikeihäitä välkkyä voi yön kattoon railoja pirstoin. Mut myös ovat armaat aurinkohäät saman arktisen taivaan alla. Kevätpäivien valkeustulvan näät, ovat äkkiä askeles siivekkäät kuin riemusta humaltuvalla. Kesäll' aurinko ei mene kuunaan pois, yöt valvoo se vuonojen yllä. Syyskirkkaus -- kuinka sen kertoa vois! Kuin uuden luomisen aamu se ois, maat peittää se säteilyllä. Se maa, karu, kaunis, on Petsamon maa, etuvartio Jäämeren rajun. Sitä voima ja rohkeus kansoittaa, elo ihmisen siellä on ankaraa kuin tuulissa tunturipajun. Lie raukat ne rannat ja virransuut, toki myös on toivonsa niillä. Kun ehtivät Petsamon toukokuut, sekin eiköhän, kuin kivet kalliit muut, rivass' otsalla Suomen kiillä? Jo nytkin, sulan meren porttina, vie se silmämme uusille teille. Hyvä tähti jos kansaamme johtava lie niin, kukaties, myöskin Petsamon tie on suuruudenpolkuna meille. 1931. KYLMÄN KEVÄÄN MAA Nyt kevään kiitost' et, runon torvi, soi, vaan huuliltasi huutava laulu suree. Jo liioin tääll' on haaveita säteilevään mut petolliseen kylvetty syliin kevään. Maa karvaan tiedon kalkista juuri joi: min kevät täällä luo, keväthalla puree. Vast'ikään roudan kourissa vavissut on sydämesi, maa liki jäistä napaa. Pois riemulaulut! Löytääkö lainkaan pesää tääll' onnenlintu? Näämmekö koskaan kesää? Oot käpälilläs kahleesi ruhjonut, maa, mut et ehkä ymmärrä olla vapaa -- -- Voi sua, meitä! Vaaniva katkeruus, kyyn katse täällä kulmien alta hohtaa. Viha syöpyi veriin kansamme onnettoman. Taas raadella se ruumiinsa tahtoi oman. Kun silmitönnä suvaitsemattomuus käy käskijäksi, turmaan se joukot johtaa. Se ajanhenki lentänyt tänne kait on, mustasiipi, etelän tuulten myötä, jos kohta hahmon ottikin täällä tutun, hyvän hartioilleen löys talonpoikaisnutun. Jos vallan sais se, nyrkki jos laatis lait, ois aika laulaa: Kansani, hyvää yötä! Jos kansa itse huoneensa hajoittaa sen perustusta kaivaen kahtahalta, niin voiko edes Jumala auttaa sitä! Jo tähyy tänne, ahnaana vartoin, Itä. Mut murtumaton muurisi, kallis maa, ois ehyt hyväin tahtojen tasavalta. Pois keskinäinen syyttely! Vaino pois! Maass' onko parhain, kell' enin ääntä riittää ja kuka heti veljensä vetää hirteen, jos tämän ääni ei sula samaan virteen? Meit' armahtakoon Kohtalo, että sois taas selvä tunnus, kyljen mi kylkeen liittää! Maa, suvipäiväs, armas sun aurinkos on vielä kätköss' aikojen silmäluomen. Monet kerrat varmaan vastakin laulu suree, kun keväthalla haaveita täällä puree. Mut itse, itse kylvät sä kohtalos, ja itse kärsit, riemuitset, kansa Suomen. 1932. JOULUKIRKKOON He ajavat kulkusin helkkyvin, lumen laulu jalasten alla. Kodin sauhu kukkulan taakse jää. Lumi pakkasaamussa kimmeltää kuin tähtiä kuvastamalla. -- Isä, kuka on tehnyt pellon tuon? -- Minun vaarinvaarini kerta. Hänet kasakankeihäs maahan löi, ja kun vainio sitten heilimöi, niin tähkä punersi verta. He ajavat kulkusin helkkyvin. Isä miettii isien työtä: käsivarsia, jotka vaipuivat, ja selkiä, jotka taipuivat alas ankaran taakan myötä. Lumi pakkasaamussa kimmeltää, ja riekkoja lentää suolla. -- Poju, täältä se nousee hallayö, joka yhtenä yönä viljan syö. Isovaari sai nälkään kuolla. Ja he näkevät hallan silmissään, se hyiset turkit yllään nevall' asuu päivät ja rähmälleen käy öin elopeltoon kultaiseen jyvät tappaen henkäisyllään. He ajavat kulkusin helkkyvin, lumen laulu jalasten alla yli valkean, kimmeltävän maan. Talot varrella tien, havut portaillaan ja kynttilät ikkunalla. Yli lumisten kattojen nähdä voi jo kaukaa valkean kirkon. -- Poju, katsohan, vaarini, kirvesmies, on salvanut, kattanut, kukaties, tuon korkean torninnirkon. Monet kulkuset tiellä helkkyvät, lumi laulaa jalasten alla. Ohi sankaripatsaan kuljetaan. -- Isä, vaarihan kulki kuolemaan maan puolesta kaatumalla! 1930. SÄKEITÄ ISÄNMAALLE Maa, isänmaani, koko kuvas näen, merestä mereen lumin peittyneen. Sun ylläs ovat tähdet kimmeltäen. Ja savut kohoavat iltaan hiljaiseen, sun kylies, sun kaupunkies savut. Nään tulet syttyneinä hämärään, maa, kamarallas armaat kodit nään. -- Ah, kynnyksillä tuoksuu tuoreet havut! Ma näen kansani. Se majoissansa on kaukaisissa -- sentään läheinen. Ja sydämensä sykinnässä kansa sanattomasti puhuu, tunnen sen. Ja vaiti olen minä -- suurempaani vain kuuntelen. Ja kuunteluni tää on täynnä syvää riemun värinää: se siunaa vapauttas, isänmaani. -- Ei mitään vapautta korkeampaa, ei mitään vapautta kalliimpaa! -- Se on kuin taivaan armo, joka rampaa äkisti kohtaa ihmeenä: hän saa taas jäseniinsä voiman, siitä juopuin -- hän katsoo ylös, silmä kimmeltäin, kuin unessa hän kulkee eteenpäin -- -- oi riemu käydä, sauvoistansa luopuin! Valosta juopuneena vaeltavan tään kansan näin mä tiellä kohtalon. -- -- Oi etten näkisi sen lankeavan! Polulla vaanimassa varjot on ja salahaudat kaunan kaivamina; ja suosta nousta märkähattu mies voi jousineen. -- Oi kansa, tiedä ties ja taiten astu, silmät valppahina! Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy. Mi tutaan köykäiseksi, häviää. Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy. Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää. Jos vihaa kylvät -- omaa sydäntäsi kuin käärme puret, ja saat tuomion: tulisen "Mene tekelinsä" on taas kirjoittava näkymätön käsi. Mut isänmaani, sinun povellasi tää kansani jos _kansaks_ kasvaa vois, mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi ja minkä kaiun laulus saava ois! Ei valuis hukkaan voima ydintemme, vaan kilvoitellen kera mahtajain, myös suurta suoritettais näillä main. Me voimme nousta. -- Miksi nousis emme! Perusta, kansa, majas kalliolle, ei hiekalle, min tuuli hajoittaa. Pyhitä voittomaaksi auringolle tää verin lunastettu isänmaa. Rakenna ehyt suojamuuri sille: päät karaistuiksi, alttiiks sydämet! -- Sä mitä teitkään tahi tehnyt et, sä siitä vastaat jälkeentuleville. -- Nään sinut, kansani. Sä majoissasi oot kaukaisissa -- sentään läheinen. Nään sinut isänmaani. Hangillasi on kajo kohtaloittes tähtien. Salatut vaikka pysyy salattuina, voin huomispäiväs sentään aavistaa: oot onnellisen kansan vapaa maa; viherrät viljaa; nään kuus toukokuina. 1929. KUNNIAPAIKKA (10-vuotiaalle PPP 3:lle omistettu.) Kerto'os, laulun kieli, pyörän ja miehen mieli! Pyörän ja suksien mieheen saa turvata synnyinmaa. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. Mies sysiparta jos milloin sais rajan poikki, me silloin penikulmasaappain siivekkäin painumme peikkoa päin. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. Hurttia vastaan mennen ehdimme toisia ennen. Missä on tuimin turma ja yö, salamana kalpamme lyö. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. Kenties seisoa saamme kerran muurina maamme niinkuin sankarit Leonidaan, vihityt kaatumaan. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. Sankarin kohtalo parhain mennä on tuonelle varhain, ensimmäisenä kulmilleen voittaen seppeleen. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. 1931. CETERUM CENSEO Kaksi on tarpeen: seisoa valvoin, ynnä: vahva olla. Seisoa muurauslaastoin ja kalvoin. Muutoin skyyttien anturat kovat ruhjovat luumme. Tuimat ovat kasvot Kohtalolla. Ei ole päitten luvulta suuri joukko lastesi, maani. Siis sitä ehjempi suojamuuri: rautaa ja tahtoa! Katso, kansa, ettei pimeissä loukoissansa Efialteita vaani! Jonakin päivänä ehkä meitä Thermopylai vuottaa. Siks, kunis olemme jäähtyneitä, silloin, veljet, taistelemme! Kaunis on verellä sydäntemme synnyinmaata juottaa. 1930. HAJAANNUS Voi ruumista, mi jäseniään vihaa, voi jäseniä, jotka kapinoivat! Jos nokkii korppi Rooman luuta, lihaa, on Rooma itse siihen syyllinen. Voi kääpiöitä, jotka forumilla eleitä Caesarien apinoivat! Voi konsuleita vallan-noppasilla, kun uhkaa keihäsmetsä goottien! 1931. ISÄNMAAN LIPULLE Lippumme, tuulissa auringon alla korkene taivaan ääriä päin vapauden riemua hulmuamalla polvesta polveen näin! Luonasi harmajat taatot meitä katsovat siunaten haudoistaan: taattomme kulkivat kuoleman teitä seuraten lippuaan. Arpa on meillä nyt vuorostamme kuulua kunniavartioos. Kaikki on liitetyt kamarallamme kohtalot kohtaloos. Viitot, hulmuten päitten päällä, vaiheet lastemme lastenkin. -- Suo sukupolvien seisoa täällä otsin pilvettömin! Häivytä mielistä hulmunnallas karsaus pois, vihan varjot pois, ett' olis veljiä veljet allas, kansamme -- kansa ois! Suo sukupolvien rauhan teitä voitosta voittoon kiiruhtaa! Vapautta hulmuten johdata meitä, suojele synnyinmaa! 1928. RAJALLA Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä. Takana kaunis isänmaa kaupungein ja kylin. Sinua poikas puolustaa maani, aarteista ylin. Öinen, ulvova tuuli tuo rajan takaa lunta. -- Isäni, äitini, Herra, suo nukkua tyyntä unta! Anna jyviä hinkaloon, anna karjojen siitä! Kätes peltoja siunatkoon! -- Täällä suojelen niitä. Synkeä, kylmä on talviyö, hyisenä henkii Itä. Siell' ovat orjuus ja pakkotyö; tähdet katsovat sitä. Kaukaa aroilta kohoaa Iivana Julman haamu. Turman henki, se ennustaa: verta on näkevä aamu. Mut isät harmaat haudoistaan aaveratsuilla ajaa: karhunkeihäitä kourissaan syöksyvät kohti rajaa. -- Henget taattojen, autuaat, kuulkaa poikanne sana -- jos sen pettäisin, saapukaat koston armeijana -.: Ei ole polkeva häpäisten sankarileponne majaa rauta-antura vihollisen, -- suojelen maani rajaa! Ei ota vieraat milloinkaan kallista perintöänne. Tulkoot hurttina aroiltaan! Mahtuvat multaan tänne. Kontion rinnoin voimakkain ryntään peitsiä vasten naisen rukkia puolustain ynnä kehtoa lasten. Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä. TERMOPYLAIN LAULU Sotahuutomme soi tuhat kertaa: -- -- Ei, eivät he milloinkaan ota maatamme tuuman vertaa -- -- joka tuumasta taistellaan! Sinis, veljeni, kun minä kuolen, minä heilutan tapparaa, sinis lennätän viuhuvan nuolen, sinis miekkani leimahtaa. Sinis ottelen auringon alla, kun en kättäni nostaa voi. Punas rintani purppuralla jo maan -- -- yhä lauluni soi: -- -- Veli, myö veren hintahan miekkas; mies väisty ei paikaltaan! Pyhä synnyinmaa, sinun hiekkas mitä kerran se kertookaan! Ikikunnia on soma ostaa: kukin mies, joka kaatuu näin, jumalissa hän palkkansa nostaa, hän on seisova seppelpäin! Sotahuutomme soi yhä maasta: -- -- Ei, eivät he milloinkaan yli hautamme käy, sitä raasta -- -- joka tuumasta taistellaan! 1930. SUOMALAINEN RUKOUS Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläsi Kaitse kansamme teitä vyöttäen voimalla meitä, heikkoja edessäs! Sulta on kaikki suuruus, henki sun hengestäs. Herra, valista meihin kasvosi laupiaat, kunnes armosi alla kukkivat roudan maat! Vaivassa vaeltaneihin, Herra, valista meihin kasvosi laupiaat! Tutkien sydämemme silmäsi meihin luo! Ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis, silmäsi meihin luo! Alati synnyinmaalle siipies suoja suo!