Arvi Järventauksen 'Gönczölin vaunut' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2127. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot. GÖNCZÖLIN VAUNUT Runoja Kirj. ARVI JÄRVENTAUS Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936. SISÄLLYS: I. Mä nousen tuntureille --. Erämaa. Metsälammella. Kevätyö Lapissa. II. Seppä. Oi, Lethe armas --. Kukkien siunausjuhla Flanderissa. Hyljätty Ariadne. Saarnavirren aikana. Moses. III. Tervehdys Debreczenin "Bundalle". Lehmipaimen. Juomaveikot. Niinkuin Hevosvaras --. Gönczölin vaunut. I. Ma nousen tuntureille --. Ma nousen tuntureille, kun alhot ahtaiks käy. Avarat aavat sieltä eteeni levittäy: On maa niin laaja, taivas mun yllä aukenee. Ah, vaeltaja, vaivas, ne täällä raukenee! Ma nousen tuntureille, kun alhot ahdistaa. Hyväilee iltarusko viimeistä paljukkaa: Kovimmat kamppailuista ain' alla taivahan on käyty -- etkö muista? -- kummuilla Golgatan. Ma nousen tuntureille, kun alhot ahtaiks käy. Mun sielu siivet saapi, ylemmäs ylettäy: Kun kulkee kukkuloilla tie Kärsimysten vaan, käy taakka tasangoilla raskaaksi toisinaan. Erämaa. Niin suuri rauha on sun helmassas oi äiti erämaa. Jos milloin astun, poljen polkujas, niin rinta lohdun saa. Juhannusvehreys kasvoillasi sun on kaunihimpi kuvaa kaivatun. Sa kaiken, kaiken hyvin ymmärrät, oi äiti Erämaa. Sä tiedät, kuinka syöntä ihmisen voi tuska ahdistaa. Sun tanhuvillas tyyten unhottuu epäily, synkkämieli, murhe muu. Niin suuri rauha on sun helmassas oi äiti Erämaa. En hengen tuskaa enää tunne ma: sun juomas juovuttaa! Somasti taipuu lehväporttis niin, ma astun, kuljen unten uuvuksiin. Ma astun, kuljen unten uuvuksiin, oi, äiti Erämaa! Käyn lehväportteis alle istumaan, ja aatos muodon saa: On murheen portti sille korkea, ken tuskan otti lahjaks -- taivaalta. Metsälammelle. Oi, metsälampi, silmä erämaan, niin päilyy katsees tyynnä, kirkkahana. Sun rantakoivus koskemattomana suvesta suveen säilyy paikallaan. Kesäistä kehräät unelmaasi vaan kuin ihmissielu, tyynnä, rauhaisana, kun hiljaa aatos -- puoliks uinuvana sä illan tullen noudat nukkumaan. Mut, metsälampi, muista aina, muista, sun riistää syksy lehdet rantas puista, ja pintas myllertääpi myrskysää. Sa silloin katso, koita paimennella, ett' aina lahdelmaasi iltasella vois päästä lepoon -- aalto vaahtopää. Kevätyö Lapissa. Yö tyyni, hiljaisuus, kylänen pieni nukkuu. Valoisa avaruus, käkönen kaukaa kukkuu. Nyt uinuu rannan koivut, veet, yövalon yllään kajasteet. Aurinko valvoo vaan, yön huntu silmillään. Venonen rannallaan levossa, kyljellään. Sen pohja tervapintainen kuvastin on yökeijusten. Jo päivä hiljalleen Kasvonsa paljastaa. Käy viri virran veen, viidakko kohajaa. Joelta kuikan huuto soi: Kylässä Aamu askaroi. II. Seppä. Hän saanut herkän sydämen on perintönä isien, mut niukat opin alkeet. Sijasta sikspä kanteleen hän vasaran sai pihtineen ja sepän pajan, palkeet. Mut siitä huolimatta hän vain luottaa henkeen herkkähän ja runotarten joukkoon: Kai tullee vuoro minunkin, ma silloin pihdit, moukarin, hei, heitän pajan loukkoon! Ma laulan laulun läikkyvän, niin säihkyvän, niin lämpimän kuin oma sydämeni! Sijasta silloin pihtien ja vasaran ja palkeiden saan varmaan kanteleni! Hän takoo, takoo pajassaan, sepittää, laittaa laulujaan, varustaa valmihiksi. Mut alasin kun paukahtaa, hileiksi rytmit raukeaa tai särkyy säkeniksi. Hän siitä huolimatta vaan sepittää, laittaa laulujaan ja hengen hehkuun luottaa. Voi, seppä, seppäpoloinen, sinulle muusat murheisen vain pettymyksen tuottaa! Oi, Lethe armas --. Oi, Lethe armas, neitsyt hiljaisuuden, nyt saavu luokseni! Jo häipyi humu yöhön avaruuden, maa hetkeks uinahti. Mut, aatokseni lentää myrskyn lailla kuin Nooan kyyhky istuinpuuta vailla. Ois mielen rauha suurin onni nyt. Oot, armas Lethe, kauan viipynyt! Oi, Lethe armas, unhon virran impi, käy luoksein laulamaan! On sairaskäyntis mulle kallihimpi kuin kullat, maine maan! Yö ilman sua kolkko kammottaapi, se haudan lailla vastaan ammottaapi. Oi, armas Lethe, iltajuomas tuo! Se viihdytyksen, rauhan, lohdun suo. Oi, Lethe armas, kiitos, kiitos sulle, sä vihdoin saavuithan! Nyt otsakääreet laita, laita mulle, niin kohta uinahdan. Oi, äiti, Lethe, yö ois ollut musta, jos tuonut et sa oisi lohdutusta. Nyt rauhallisna vaivun nukkumaan. Sua, armas Lethe, siitä kiittää saan! Oi, Lethe armas, kun taas aamu koittaa, viel' oothan luonani? On vaikea mun kaipausta voittaa, jos ei sun laulusi mua saatteleisi päivän heltehessä. Taas illan tullen, yön jo väijyessä, kun niellä uhkaa tuskan kurimus, jää luoksein, oi Lethe, -- unhotus! Kukkien siunausjuhla Flanderissa. Käy kirkkoon kukkaisvakkoineen taas neidot Flanderin. Soidessa urkuin hiljalleen he kulkee kuorihin. On ensi liljat loistossaan o, äsken auenneet. Siks kirkossa nyt siunataan nuo kevään airueet. Ja vanha pappi, ryppyinen käy messukasukkaan. Hän tuntee joka ikisen tään kylän asukkaan. On kallis hälle tapa tää, senvuoksi notkistaa hän nöyrät polvet. Harmaa pää vain hiljaa tutajaa. Hän kääntyy, käden kohottaa valmiina siunaukseen. Mut, kas, niin kumma tunne saa nyt silmään kyyneleen: On vastapäätä vakkanen, ah, oudon tyttösen. Kun ei vain mailman pakkanen sua kylmäis, kukkanen! Tuo neito kultakutrinen hereille muiston sai. Sen vanhan papin sydämen on muuan maanantai syvälle, pohjaan piirtänyt. Siks päänsä painahtaa. Ah, eikö aika siirtänyt jo unhoon vainajaa. Vuoskymmenet jo vieri pois tuon muiston vaalentain. Mut nyt; kuin eilen ollut ois tuo päivä onnekkain! Näin pappi tuossa tuntee sen, kun kirjaa lavailee. Edessä outo tyttönen rukousta tavailee. Hän kukkaisvakkaa neitosen, kas, kantoi kuorihin. Tuo armas kultakutrinen tytöistä Flanderin ol' lempein, sinisilmät sen kuin tuike tähtien. Ne muistoss' olleet paimenen on siitä lähtien. Luo alttarin hän polvistui, edessään vakkanen, ja silmät kyynelissä ui, kun pappi siunauksen kukille lausui, sulkien myös siihen neidon tään. -- Voi muistoissansa kulkien sen nähdä silmissään. Sivulta tuota seuras hän ja vannoi itselleen: tuon tytön vienon, viehkeän hän korjaa kullakseen. Mut, ah, kun koitti vuosi uus, niin neito laskettiin kasvoillaan kuolon kalvakkuus jo haudan uumeniin. * * * Kohoaa vanhan papin pää, hän ryhtyy siunaukseen. Suu hymyy, kyynel vierähtää poskelle hiljalleen. On kirkko kukkain tuoksua jo täynnä suloista. Nyt ristinmerkki vielä, ja: "Pax tecum, filia!" Hyljätty Ariadne. Yksin jäänyt sä oot, Ariadne, hyljätty impi, Theseus purjehti pois, Theseus sulhosi sun. Vieläkin siintävät silmääs seljältä purjeet laivan, hetkisen siintävät viel', länteen painuvat pois. Ääretön, ah, niin ääretön on meri valtava eessäs! Parvet lokkien vain ylläs liitelevät, kirkuen kilpaa nyt meren autiutta, kolkkoa rantaa, varjoja väijyvän yön, äkkiä yllättävän. Tuskaa paattakin raskaampaa nyt kantavi rintas: yksin, tyttönen, oot, onneton, tyttönen, oot. Kerran kuitenkin, Ariadne, kaikkesi annoit, lempesi annoithan, henkesi pantiksi myös, kun kuningasta sa, taattoas, uhmasit Theseusta auttain, oi, tytär Minoksen, ylpeys ylvään maan. Nyt saat istumahan, Ariadne, reunalle paaden käydä ja miettimähän, millä jo ansainnut oot kohtalon julman, mi on labyrinttiin tiesi nyt vienyt. Sieltäpä löydä sä et pääsyä siskosi luo, siskosi, jok' ikivihreiden pinjojen varjossa käypi puistossa Minoksen, tarhassa taattosi sun. Morsiuslahjaksi hälle sa ketjut raakuista laitoit, nytpä jo kuoleman saa morsian raakkusi nuo. Kuitenkin lempinyt oot sinäkin, sulonkalvakas impi, niinkuin lempiä voi puhdas neitonen vain. Puhdas -- niin sinä oot, sanokoon sulhosi toista, häntä sä lemmit vain, Theseus syömesi sai. Oi, jos astuis hän tämän saaren rantahan jälleen, saaren Naksoksen, kalliopaartisen, rientäisit, Ariadne, hälle jo oitis sa kaulaan, rinnalle laskisit pään, rinnalle Theseuksen, silmihin katsoisit, niinkuin nyt silmäsi katsoo kaihoten aavalle päin, missä et purjetta nää. Vaan ei noutamahan sua sulhasesi, tyttönen, saavu, kuolema kohtaa sun, kuolema kohtalokas. Huojuva kaislikko vain sinun viimeisen kuiskehes kuulee, aaltoset suutelevat rannalla hautaa sun, kantaen sitten sun tarinas yli aavojen vetten, laulaen tuskistas, laulaen kuolostas, kertoen, kuinka jo sammui rannalla aution saaren lempeä sykkinyt syön, hyljätty helmahan yön. siitäpä hyljätyt saa sydänlohtua murheeseensa, jaksavat käydä taas, jaksavat laulaa taas, kuinka on kauniit kuoleman kukkaset haudalla lemmen, laulaen näin koristain kumpusi, tyttönen, sun! Saarnavirren aikana. On sunnuntai, ja kirkon sakastiin kantaupi sävel saarnavirren vakaa: Mun on kuin sois se kaukaa aikain takaa ja uskon töihin kutsuis entisiin. Niin -- uskon töihin vuotten murtamiin, kun toivehet ja kaikki maassa makaa -- Ma katson lehdetöntä kirkkohakaa ja ankeoihin vaivun aatoksiin. Mun on kuin loppunut ois olo mailta, kuin vastaisi ei päivä sunnuntailta, kuin syöntä kylmäis pakkanen ja jää. Mut, ah, on kappa, kaulus yllä mulla, mun täytyy nousta miellä murretulla ja käydä saarnaamahan -- elämää. Mooses. Jo kultaa päivä Pisgan kukkulan, sen hehkuu huippu ruskon hohteessa, vaan alla metsät laakson lakean viel' uinuu hetken aamuauteressa. Mies vanha, mutta kookas varreltaan laella seisoo, sauva tukenansa. Se Mooses on. Hän kauniin Kaanaanmaan nyt nähdä saapi ennen loppuansa. Jo päivä nousee. Seudut Jerikon tuolt' eestä viittoo palmulehtoinensa, ja tuolta oikealta Libanon tuo silmään tutun valkohohtehensa. Vie Mooses hiljaa käden otsalleen ja katsoo, katsoo, kauan, liikkumatta, ja pyyhkii sitten poies kyyneleen, mi poskellensa vieri huomaamatta. Hän laella vielä hetken viivähtää ja sitten verkkaan vuorta alas astuu. Mut vaikka hällä pystyssä on pää, niin kyyneleistä silmä jälleen kastuu. Ah, Mooses, Mooses, ainooks et sä jää, jonk' astua ei Pyhään maahan suotu! Niin moni vuottaa päivää, elämää, mut on kuin yöhön yksinäiseen luotu. III. Tervehdys Debreczenin "Bundalle". Oi, terve sulle Debreczenin "Bunda", miss' suomalainen mies ja heimoveli tuns' olonsa niin korkeen kodikkaaksi, kun aito magyar-tapaan siellä eli! Sä säilyt mulle muiston pyhättönä, miss' iltaa vietti Ady, kuolematon, ja missä henki hehkuvainen syttyi mun rinnassani alla kuulun katon. Kohotan maljan täynnä oivaa juomaa, kuin ois se "Bundan" Antin pöytään tuomaa! Ma muistan, kuinka siellä aatos lensi, kun sankareista keskusteltiin illoin. Kohosi malja: muiden muass' siinä Csokonain Mikko mainittihin silloin. Se aika tuntui saduss' eletyltä. (Taas joku pöytään uuden maljan tuotti.) "Oli se Mikko, veljet, eri poikaa, kun kerran koko luokan päihin juotti!" Ja postimestar alkoi oivan jutun, kaikille muille, paitsi mulle, tutun: "Kas, Csokonai, hän oli runoniekka ja opettaja muuten ammatiltaan, (Edessä kolleegion koho-patsas, sai Csokonai sen kunnioittajiltaan.) Hän kerran tuskastui ja johti pojat kapakkaan, missä nämä, rallit, joivat. Kas, silloin oli Debreczenkin nurin, ja juoruämmäin torvet kilvan soivat. Oli se aikaa!" Haarikka taas kiersi. "Niin Mikko täällä hengen tointa hiersi!" Niin mentiin läpi muisto toisen jälkeen, ja puoliyö jo usein meille koitti, kun talsittihin kotiin. Mustalaiset ne "Bundassa" vain vielä soitti, soitti... Ja András-bácsi hääräs järkkymättä kuin sankas' ajalt' äsken kerrotulta. Me hyvästeltiin, mentiin eri suuntiin, mut "Bundaan" oli jäänyt sydän multa. Csokonain patsaan ääress' seisoin, mietin, mennyttä aikaa hengessä näin vietin. Vain harva päivä oli mulle suotu Debreczenissä olla. Mulle koitti jo kotimatka kauas Pohjan puoleen, mut muistossa vain mustalaiset soitti. Mä uneksin ja näissä unelmissa ain' istuin "Bundassa" -- ja juoksi juttu, Csokonain patsaan ääress' seisoin, mietin: niin oli mulle runoniekka tuttu, kuin oisin itse ollut hänen lainen, mä runoniekka supisuomalainen. Siis terve sulle, Debreczenin "Bunda", mies' suomalainen ja heimoveli tuns' olonsa niin korkeen kodikkaaksi, kun aito magyar-tapaan siellä eli! Sä säilyt mulle muiston pyhättönä, miss' hahmottuivat hahmot laulajitten, ja missä henki hehkuvaisna syttyi mun rinnassani myös, ah, kauan sitten! Kohotan maljan täynnä oivaa juomaa, kuin ois se "Bundan" Antin pöytään tuomaa! Lehmipaimen. Oon viime kertaa levännyt sun luonas, Piroska. Ei suudelmia evännyt: join juomaa tulista. Voi, mua, lehmipaimenta, kuin juopunut nyt oon! Sen Hóka, vanha kanttura kupeissaan tuntekoon! Hei, ratsu! Kiidä! Pitkä tie edessä mull' on nyt. On Hadházissa -- hitto vie -- nyt karjanäyttelyt. Mun täytyy olla oppaana herralle kartanon, kun sarvipäist' ei erota, mi oma sonni on! Vie hitto herrat, sonnitkin! On tääkin evästä, kun kurkkuani kyynelin nyt kastan, houkka mä! Ja leipänä on säkissäin vain alakuloisuus. Ja suolana täll' leivälläin vain eron katkeruus! Hei Hóka, näin sua voitelen, jos et sä ennä nyt! Mä ohjaksia hoitelen, ja sinä -- lennä nyt! Hei, Hóka, hepo, juoksehan, niin että ennättäis sun isäntäs ens' Csárdahan ja hiukan selviäis. Me juomme siellä murheeseen -- tää on niin katkeraa! Saa matka jäädä huomeneen, itkemme Piroskaa. On lehmipaimenellakin, ah, sydän. Minkäs voi: Piroska padanpaikkurin nyt ottaa, lempo soi! Jo päivää toista, kolmatta on Imre istunut Csárdassa Pródin pusztalla ja juonut laulanut. On Hadházissa markkinat jo menneet aikoja. Mut Imrellä on oltavat. Voi, lemmen taikoja! Juomaveikot. Härkä-Kaapo kapakassa kaiken illan istuskellut hyvässä on humalassa, kannuttain on kallistellut. Siko-Aapo, silmäpuoli, myös on päissään aika lailla. Häll' on betyárista huoli, jok' on nähty näillä mailla. "Kuule, Kaapo..." aloittaapi -- nauraa naapureitten kuoro. Kaapo suunsa auki saapi: "Milloin tulee minun vuoro?" Pitemmäll' ei Härkä-Kaapo ole päässyt kumppaniltaan. Ain on sanat Siko-Aapo vienyt suusta toveriltaan. "Kuule, kuoma..." Siko-Aapo jankuttaa jo sadannetta kertaa. Silloin Härkä-Kaapo suuttuu: "Tuhat pirkuletta. Saman betyárin myös minä olen nähnyt näillä mailla, samannäköisen kuin sinä. Toista silmääkin on vailla!" Nauru raikuu, virtaa viini, siirtyy Siko-Aapon tuoli: "Mitä tulee betyáriini, niin -- hän onkin korvapuoli!" Uusi nauru. Kaapo tarttuu Viiniruukkuun: "Ryypätkäämme, kunnes kummallekin karttuu, mitä puuttuvan nyt näämme!" Niinkuin hevosvaras --. Niinkuin hevosvaras yönä tähdetönnä hiipii lauman luokse aikoin varastaa, Niin luo neidon poika illan tullen hiipii, viipyin siksi kunnes aamu sarastaa. Vuoro hevosvarkaan tehdä tuttavuut' on kylän kaakinpuun, kun aamu sarastaa. Milloin tuomionsa saa se, jonka täytyy toisen pojan kullan lempi varastaa? Ah, on kertamaksu kylän kaakinpuussa sillä, joka toisen varsan varastaa. Tulta tulisemp' on tuska lemmen varkaan joka aamu, konsa päivä sarastaa. Gönczölin vaunut. (Syysilta Unkarissa) Luo ilta ylle kaupungin taas tähtikatoksen. Käyn ulos miettein hiljaisin oon alakuloinen. Mut kun ma katson korkeuteen, Otava tuikkii jo! Hei, Kuskipoika, pohjoiseen nyt käännä valjakko! Ja kas: jo yksi tähdistä kirkkaammin tuikahtaa. Voi, kuskipoika, saanko mä myös matkaan puikahtaa? Yks tuokio, niin istun jo vaunuissa Gönczölin. Säteilee tähtivaljakko, ja orhi uljahin. Vavahtaa sydän. Poika nyt: "No, minne herran vien?" On myöhäistä kaikk' estelyt, ma lausun rakkaan tien. Välähdys: siinä samassa jo kullan kohtaankin: hänt' oli tänne tuomassa myös -- vaunut Gönczölin. * * * Jo tähtikatto kaunoinen taas kattaa kaupungin. Ma seison hiljaa haaveillen ja hartain sydämin: Oi, Kuskipoika, kyydistä sua kiiitän, kiitän nyt! Mua, onnellista, hengessä on armas syleillyt! Selvitykset: Lethe, yksi Tuonelan virroista, tässä naiseksi kuviteltu. Pax tecum, filia! Rauha kanssasi, tyttäreni! "Bunda" (suom. turkki) sen niminen ravintola Debreczenissä, Unkarissa. Nimi on Endre Ady'n antama. Adg (1877-1919). Csokonai Mihály (tshokonai mihaai), unkaril. runoilija (1773-1805). Bácsi (baatshi), setä. Hóka (hooka) tavall. unkaril. hevosen nimi. Csárda (tshaarda), pusztan kapakka. Hadház, (hadhaas) kaupunki lähellä Debreczeniä (däbrätsän). Pródni (proodni) puszta, samalla suunnalla. Betyár (betjaar) arorosvo. Gönczölin (göntsölin) vaunut, Otava. Toinen tähti vasemmalta luettuna "Kuskipoika".