Joel Lehtosen 'Keuruulainen impromptu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2161. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. KEURUULAINEN IMPROMPTU Jälkeenjääneitä runoja Kirj. JOEL LEHTONEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1961. SISÄLLYS: Keuruulainen impromptu Ollilan yliskamarin ikkunasta Kleio Te Populum laudamus Isoviha Sankarilaulu Herpmanin pojat Heroica Elisabet Carbonaria Vanha talo Keuruun vanha kirkko Jäähyväiset Allegro Melankolia Macabre Testamentti ruohon-piipalle KEURUULAINEN IMPROMPTU Ollilan yliskamarin ikkunasta Lehmuskujan päässä päivä laskee luoteen pilviin, -- helmaan kauniin purppuraisen vuoteen. Lahti, niinkuin jonkin linnanpuiston lampi, kultaisena hohtaa... taivas hohtavampi. Lahden saarta kaksi kuultaa kulisseina... Tausta tummuu harmaan hienon vivahteina. Pitkin saarten rantaa hopeinen käy juova. -- Kauimpana korpi, tumman varjon luova. Kleio Kauimpana korpi, -- vaarajono muhkein, rauhallisin viivoin... Metsäseutu uhkein! Aikakirjat vanhat seutu elävöittää... Järkkyy mieli... hellyys silmät kyynelöittää. Täällä jäkälöitä söivät Lapin laumat, kunnes näki korpi Suomen miehen aumat. Tääll' on Sydän-Suomi, -- tääll' on sydän maamme! Sykettä sen herkin korvin kuunnelkaamme! Täällä elämämme usein säilyi siemen, -- säilyi kansa kurjan lyödyn Suomenniemen. Tänne leikkiväinen väistyi Saimaan lapsi, takanaan kun jalka Donin ratsun kapsi. Tänne Hämeen mailta miehen hartaan, vankan kutsui lohisaalis, aarteet salon sankan. Pohjanmaalta suola: urho karski, kuulas, -- joukko vielä liian kalsea tai suulas! Täällä sodan yössä milloin vieras voitti, pääsivät he kätköön, -- kunnes aamu koitti. Täällä piilopirtit... Suuret kaskivaarat... Täynnä riistaa metsät, kosket, järvenhaarat. Ah, jo oli silloin maahan lyöty lappi: voitti voimakkaampi, kanssaan vouti, pappi. Mutta Kleio tuiman työn sai voittajista: luoda kansa yksi eriheimoisista. Veli vielä toista vastaan täällä nousi, iski nuija, vaani ilves, ampui jousi. Kunnes viimein vilja hurmepeltoon tuohon kasvoi, -- vilja kaunis Suomen rahkasuohon. Kansa hymyhuuli, hillitty ja vakaa, niinpä luulen, -- moinen kerran paljon takaa. Te Populum laudamus Joki alta pienen kauniin sillan holvin virtaa niittymaita kiertelevin polvin. Syvällä ui hauki, kravut mustat uivat... Askeleni sinne aina palautuivat... Päivä armas paistaa... Pesukarttu kalkkaa... Saanpa kahvit kuumat leikinlaskun palkkaa! Seurassani teuhaa parvi lapsukaisten... Ohi kulkee, laulaa perhe mustalaisten... Päivä armas paistaa... Kaikki autuudella täyttää rinnan!... Minne käännyn kiitoksella! Oi, jos kansa muinoin jaksanut ei puurtaa, peltokirjoitustaan vaarain kylkiin uurtaa, -- jos ei lieska pilviin kaskimailta lyönyt, -- kansa kallis nälkään petäjäistä syönyt, -- mies ei kuoloon saakka rakastanut lastaan, taisteluun ei noussut, arka kunniastaan; -- jos ei keskenäänkin käyden tiimellykseen taistellut se kansa rauhaan, järjestykseen... Jos ei marttyyreillä kidutus ja turma, halla, nälkä, kuolo miekkaan, mustasurma... Niin, jos ei se kansa... enpä paistattaisi tässä päivää, vielä kerran kesää saisi! Leikkisi en lasten kanssa pientarella, nauttisi en naista nuorta ihastella... Enpä onnen-tilkkaa vielä unelmoisi!... Suussani ei kaunis suomen kieli soisi, -- ah, se tuhat vertaa kauniimpi on sillä maalla, jonka tiedän täällä ympärillä, tuolla Keuruunjärven vaaramilla, jotka näen tänne, sieltä enemmän: ei kotka lepäämättä lentää jaksa loppuun asti, -- kukkuloita silmän- kantamattomasti! Niin, ja lähi aivan, ympärillä armaan Lintuharjun, jonne usein kuljen varmaan: siell' on jäkälöistä pehmyt, hieno matto, yllä ihanainen honkametsän katto; sinne näen kirkot, kylät vainioilta, -- järvet, kosket, jotka lähtee marjasoilta... Niin, ja aivan tässä, jossa sievin polvin joki virtaa alta kauniin sillan holvin. Isoviha Merkinantopaaden, "Jylkynkellon", jyly kuuluu kukkulalta: "Jatkuu taisto tyly." "Kaiken tallaa, raiskaa Isoviha julma. Kylät kauniit nielee tulipalon kulma. "Vainioista jääneet pelkät mustat karret. Surmattuja täynnä pihat, teitten varret. "Mutta suojaa vielä antaa korven helma... Eikä vielä pääty miesten runoelma! "Piilopirtteihinne viekää lapset, naiset, karja, viljan jäännös, -- sadot tulevaiset! "Itse miehet tänne Ampialaan käykää, -- niinkuin ampiaiset laaksoon levittäykää! "Joukko pieni, kuumat nuolet lennätelkää: pientä polttavaista ylivoima pelkää! "Ken ei väisty muuten, lyökää maahan peitsin, nuijin, aidanseipäin, paljastetuin veitsin. "Eikä pääty ennen vihollisen-seuruu kuin on vapaa siitä meidän kaunis Keuruu "Sitten Suomi suuri! -- Johtajiksi saatte Herpmanien veljet, -- maineen kaikki jaatte." Sankarilaulu Kertoella tietää ranta Lapinkankaan, kuinka ylivoima soutaa vastahankaan! Asunta sen tietää muistaa Hommosaho, ett' on mahti suuri, joskus vallan laho! Tietää Länkipohja, vannoo Halmesmäki: orjalaumat voittaa pieni, vapaa väki! Herpmanin pojat Ain' ei uljuus auta... voitettu on Suomi, -- painui parhaimmilta kuoloon silmäluomi. Voitettu on Suomi! Taipui liian monta, -- taipui koko Suomi! Kaikki toivotonta... Herpmanien sissit, niin, he melkein yksin vielä taipumatta, toisin käsityksin: "Viel' on riemu yksi: kunnialla kuolla! Suuri kaiku kerran teollamme tuolla." * * * Ampialaan, niinkuin linnoitukseen jaloon, saapuivat he joulun- viettoon, vanhaan taloon. Siellä yksinäinen pirtti heille hoivan usein antoi, yössä korven huminoivan. Seisovat nyt siellä päässä isäin pellon, luona merkkipaaden, pyhän Jylkynkellon: "Sydän verta itkee kivellä nyt tällä: maa ei enää nouse kellon jylinällä. "Yks' on riemu vielä: kunnialla kuolla. -- Kaiku suuri kerran teollamme tuolla!" Heroica Pirtissä nyt veljet joulurauhan saavat, -- tähtitaivas säihkyy, lunta metsäaavat. Juodaan häitä, rengin. Riemu kattomalkaa nostaa. Vierasjoukko poistuu. Aamu alkaa... Ryssän, jota vastaan enää Keuruu tohti, opas kidutettu Ampialaan johti. "Vihollinen!" huutaa vartija, "se töytää tänne ratsaslaumoin!" "Kerran saaliin löytää. "Aina antoi ryssä meille kuormat kootut, maksuna sai otsaan Keuruun kelpo plootut." Ratsaslauma saartaa: "Antautukaa, heikot!" -- "Leikataanko parta, koirankuonot, peikot?" Ken ei voimiin luota, keksii keinot: salaa tulen nurkkaan tuikkaa Ampiala palaa! Yhden veljen kaataa luoti, liekki salpaa toisen hengen, -- koskaan ei hän nosta kalpaa. Kolmas, jättiläinen, vannoo valan kostaa, tulesta pois pyrkii, -- katon päältä nostaa. Juoksee pitkin harjaa, -- noiduttuun ei pysty kuula, eikä liekin keskellä hän kysty. Hopeisenpa kuulan kalmukki nyt muistaa muskettiinsa pistää: kuula urhon suistaa. Seisoo sissi, katsoo, -- tuleen syöksyy, peittyy... Talo sortuu, lieska pilviin asti heittyy. Ampialan vaara! Juhlatulet milloin ylevämmät poltit juhannuksen-illoin? Elisabet Carbonaria Mustan piiloluolan sammalkaton alla, -- kun nyt yhä myrsky pauhaa maailmalla, -- voittaja kun riehuu: miehet, -- ken ei näille maille kuollut, -- viedyt Siperian jäille; -- vanhukset ja naiset liekkiin korvennettu, lapset imeväiset seipäin varrastettu... Niin, kun vieras riehuu, kaiken tallaa, raiskaa, -- ken ei muuten sorru, rutto maahan paiskaa; -- koht' ei Suomenmaassa laula kenokaula... pakkasessa jäätyy liekki... sammuu taula... Ah, kun myrsky julmin pauhaa maailmalla, siellä piiloluolan sammalkaton alla nuori Carbonaria, papin tytär, rahvaan poikaan, armas, kiintyy: eipä miekan kahvaan päästä, ainoaansa tässä maailmassa, sotaan sortuneessa, -- taikka sortuvassa... Nuorukaisen hellään syliinsä hän sulkee. Aika vierii. -- Viimein vaino ohi kulkee. Kasvaa uusi vilja... Kasvaa kansan luku. Viel' ei sukupuuttoon kuollut Suomen suku! Äiti Carbonaria kertoo lasten kuullen iltalieden luona, syksymyrskyn tuullen, kertoo, kuinka pakko meidät syöksee taistoon: "Suomi, älä luota koskaan muukalaistoon!" Kertoo tappioista, joissa kansan voima silti säilyi, -- voima tuskan aateloima... Yhä ihanamman tarun Herpmaneista, tuleen sortuneista Keuruun sankareista: niin, he tuhoutuivat feeniks-linnun lailla! Koskaan ei se taru kuole Suomen mailla. Vanha talo Tuossa talo vanha, niinkuin linnavuori! Mitä kätkee kaunis vanha ulkokuori, -- pihan nelikulmaa tarkoin ympäröivät rakennukset, joita helle, sade söivät? Miesten tupa, jossa kuivuu tarvepuuta; naisten, jonka takka aukoo mustaa suuta: ääressä sen toimii kangastuoli, rukki, -- kotikehrätyillä täyttyy rulla, tukki... Tuolla uusin puoli: sali, monet huoneet... myrtit, monen polven seppeleitä luoneet... Sitten aitat, täynnä vaatetta ja muonaa... Karjatarha, siellä vohlia ja vuonaa... Vielä pajat, riihet talokummun alla. Koppeli ja sauna viimein rantamalla... Mutta kaiken keskus pihan tarkka piiri! Ylpeänä kuultaa kauas musta viiri. Viiri: eipä suinkaan mielten tuuliviiri! Mitä kertoo kaunis linnoituksen piiri? Kertoo: vaikka kuinka käykööt virrat uudet, talo vanha säilyy iankaikkisuudet entisenä aivan: sit' ei aatteet kaada! -- Talonpoika: yksin seiso, yksin raada! * * * Täält' ei rahaa lähde autoihin ja roskaan, mutta kätköön, pankkiin... Tääll' ei lainaa koskaan laiskureille, vaikka sääli ehkä kyllä: onni maan ei kasva säälin säteilyllä! Tääll' ei tunnustettu liioin armot muiden: "Suku sutta", tunnus korven taisteluiden... Tääll' on selko aina vihata ja välttää velkaa, vaikk' ois pakko petäjäistä jälttää. Talo, joss' ei velkaa, valtakunta eri! Ainoastaan yksi täältä rahat peri: kruunu: Sille lähtee pennit, vaikka soikein muodoin, sillä vahva tekee aina oikein! Niin myös käskee kirja, jota hurskas lukee: sehän itsekkyyden pyhään hahmoon pukee... Tääll' on selko, kuinka syntyy, olla alkaa karja, -- ihminenkin: aikanaan yöjalkaa juoksee, nai ja huolee, aikanaan hän nauttii aikanaan hän kuolee... Yksi yli muiden laki tuima pantu: jatkuminen! -- Kaiken ehto maa ja mantu... Tässä kaikki? Tällä talonpoikaa kruunaan: vanhaa, jok' ei taivu turhiin uusiin kuunaan. Tähän melkein täällä harrastukset hyytyy: Suomi kukkii, milloin kukin omaan tyytyy... Maamiesseura, kirkko, aseharjoitukset, joskus vieraat, -- siinä seuravaatimukset: "Kokoontukaa, nuoret! Autoin matkustelkaa! Puhukaa ja juoskaa... Tulos? Korviin velkaa! Kunnon kansa luota ei kuin apuun omaan: niin jos kaikki, luota maa ei -- pohjattomaan!" Talo luottaa vanhaan, jok' on ollut kahteen vuosisataan samaa: poika isän lahteen laskee pyydyksensä, -- kyntää, kylvää, haraa isän tapaan. Säästää laariin puutteen-varaa niinkuin isät ennen... Niin, on pojan kuosi tehdä tunkiotkin niinkuin isä suosi... Mutta: yli muiden laki tuima pantu: jatkuminen! -- Kaiken pohja maa ja mantu... Maa ja mantu! Elää sille, jolle vaatii vaisto... Lapset isän muistomerkin laatii... joskus pelkkä mantu: ettei hajoaisi talo, työmme muisto hukkaan mennä saisi, isä pojist' yhden perijäksi säätää, -- toiset lapset saattaa konnulta pois häätää! Maa ja mantu: ällös koskeko sen satoon!... Kaikki hetken touhu murtuu siihen patoon. Pyhä maa ja mantu, kuinka kuiskuttaakin ajan uuden henki... Maata -- isänmaakin: siispä isänmaata varo uhkaamasta! Syvin vaisto vastaa Suomen kunniasta! Maa ja mantu! Työtä tehdä synnyinmaassa, -- siellä elää, kuolla, -- muu on pientä vaassa. Keuruun vanha kirkko Salmen kukkulalla kirkko vanha, tumma... Niinkuin kukka kaunis, mielenhaave kumma! Punaiset on seinät, -- katto, jonka paanut luovat kuvioita, mustan värin saanut. Seinät punamultaa, tervaa kattosuomus, -- kullalla ei kersku köyhän kansan luomus. Mutta niinkuin kulta hohtaa kattolevyt... Kirkko vakaa, vankka, siro, kirkas, kevyt! Koristelu runsas, mutta viivoin selkein... Kevyt niinkuin ilmaan kohoaisi melkein! Seinät honkaa, -- omaa valtaosa aineen, -- korven honka kestää vuosisatain paineen! Omaa aine, omaa lantit, kootut vaivoin Taideteos tehty omin käsin, aivoin. Aikaan, jolloin työhön käytiin vyöllä miekka, kirkon kauniin veisti rahvaan taideniekka. Kirkko pieni, tumma, hiljainen ja nöyrä, -- mut ei masennettu, eikä selkä köyrä: Kuinka sinkoavat ilmaan viirikukot!... Rautakukkasilla verhottu on lukot... Kirkko uljas, -- niinkuin ennustaisi uutta aikaa: meidän vapaan Suomen nuorekkuutta! JÄÄHYVÄISET Aika nopeasti rientää... Aik' on kättää ystävät ja heille jäähyväiset jättää... Lähtö Sydän-Suomen maasta ihanasta, -- suomalaisen Suomen ehkä aidoimmasta... Miss' ei vieras kieli liene herrastellut, eikä vieras valta koskaan komennellut! Ero luota kansan hienon, herttaisimman... (Genius nyt kuiskaa: Kiihdyt valtaan vimman! "Etkö vielä saanut rahvaan-kokemusta? Hillitä sen anna liikaa innostusta! "Lyhyestä laulu kaunis -- ehkä vasta kauan-katsojasta... "Eivätköhän juokse täällä juorupussit: -- Mit' on tehnyt Anni, Sanni, Jassit, Jussit? "Oma arvo aina meitä sykähdyttää... naapuria toinen salaa väijyy, kyttää... "Meill' on naamiossa kaunis joka juonne, -- kätkössä kyy piilee: se on ihmisluonne... "Etenkin maarahvaan! Harvoin täysin puhtaan sielun löydät, -- järjen luodun sopusuhtaan. "Hylkää toivo turha! Viheltele, luikkaa! Kanssani taas lähde, -- maita vaihda, huikkaa.") Niinpä Geniuksen kuulen armaan kuiskun, poskellani tunnen hengettären muiskun! Tottelen ja lähden: enpä muinaistapain seuraajaksi luotu, -- kierrän mielin vapain! Pysyä en missään tahdo viime tinkaan... Kuinka -- sankareista virren uskalsinkaan? * * * Pois, ah pois! -- Ja ehkä varsin kauas lienee minulla jo mieli... Minne matka vienee? Minne vienee... Jospa veisi valtamaille kuoleman... lie aika: jäinkö paljon vaille? Mutta Genius nauraa: "Kuinka erehdytkään: niin jo mielit kauan, -- muuttunut et nytkään...!" ALLEGRO Mutta kun nyt lähden, kenpä laulaa teille kesän päivät, antaa värit autereille? Kenpä kertoo, kuinka päässä maantien harmaan kimaltavat tornit pilvilinnan armaan...? Kuinka suloisesti häilyy, kypsyy laiho, -- hymyilee ruiskukka niinkuin -- kauniin kaiho... MELANKOLIA Siellä etelässä siell' on koti pieni, jonne täältä kääntyy, toistaiseksi, tieni. Siellä on jo syksy... pian kesä petti... Mustana jo kuultaa kylän siluetti... Siellä sähkö syttyy pitkään lyhtyriviin, heijastellen teihin vettä välkehtiviin. Astun saliin: tuossa, riippuu kristalleineen kruunu, -- tuossa peili kulta-koristeineen. Kuvastin on kaunis, -- milloin sain sen? Miksi? Nähdäkö syys-illat loppumattomiksi? Kevät toivon antoi... Mikä toivon laatu? Jotakin vain uutta toivoin! Kaikki saatu! Syksy alkaa vainon: ett' on elämäni kohta mennyt... mitä viel' ois retkelläni? * * * Kotiani katson: tuskin uskon moista, että asuin täällä vuotta kuusitoista! Käykö rakkain tuttu vieraaksi, ja vaipuu sekin hautaan kerran...? Kiihtyy -- kuolonkaipuu! Tuossa taulu vanha _Villa Borghesesta_: kovin näännyin siellä kesän kuumuudesta... _Pont Neuf_: erään toisen ystäväni lahja. Pariisiinko aiot jälleen, ukko-rahja? Sinnekö? Sen arvo? Hajuveden tuoksu, -- työn ja järjettömän pyyteen kilpajuoksu. Vainko sitä? -- Ennen huimasi se pääni... Muistan nyt: myös _siellä_ riuduin -- ikävääni. Mutta -- _Tahitille_!... _Kiina_ nähdä toki!... Lienee tyhjää, niinkuin kaikki, minkä koki. Minnekään en oikein kaipaa. Tänne kuolen... ehkä koskematta varsin kovan huolen. Jos vain pessimismi jättäisi mun rauhaan, -- kokemukset, kulta jäänyt valinkauhaan! Kerran olin purtu _syyllä_: köyhyydestä... Pitkät vuodet haavaa eivät voineet pestä. Silloin toivoin, -- niinkuin monet muutkin lampaat, -- kultaa, jolla välttää lähimmäisten hampaat. Sitä sain sen rahdun, että onnekkaina pidän niitä, joita puute kiihtää aina. Enpä aprikoisi, mihin aikaa syytää. "Nälkäiselle leipä, -- voita päälle pyytää!" * * * Tuossa siis se kruunu riippuu kristalleineen, -- illoin niinkuin sateen- kaari kimalteineen. Jakaranda-tuolit, -- malli joutsenista, -- kas, jo kuvakangas rikki istuimista... Kaikiss' esineissä muisto ilon jonkin, josta tahdoin maksaa pienen tappionkin. Tässä arkihuone lyijy yhteen uuttaa ruudut, jotka pilvet värikkäiksi muuttaa. Alkovissa raanu: toin sen Saharasta... Peite: rakkaus kuiskii joka kudelmasta. Ruokahuoneen kaappi: senpä luona itkin lapsena... Oi, aika, kuinka pakenitkin! Tuossa gramofoni, josta kevään huuman alkaessa kaikui Massenet tai Schumann... Kaksi kanteletta hämärässä hallin... soineet virttä, kilpaa kanssa kansanrallin. Miksi luetella? Tääll' on tavaroita mulle liikaa, -- yhtä enhän niillä voita. Yhtä: että paukkuu pahin vasaroista: ruumisarkkuun! Saapuu parhain tanssijoista! Niin, -- en mitään tahdo. Muut' ei toivomusta kuin vain helppo lähtö: ilman kidutusta. Onnelliset, jotka taivaaseen, tai karmaan uskovat, tai muuhun varmaan -- epävarmaan! MACABRE Yössä räystäs tippuu, käy kuin tahti kello: "Milloin päivä, ettei ihmisinho ello mieltäsi, -- tuo lauma, joka kilvan häärää, riistää hyödyn, olkoon oikeaa tai väärää?" Soi kuin tahtikello... Revolveri kuiskii: "Ota, tiesi määrää." Mikä luona huiskii siipi suuri? "Muista", Genius taas kuiskii, "muista, että aina jälkeen valtiaina riemut suuret soivat, keijut karkeloivat. "Ah, ei sielussasi myrsky kauan vello! Eikö soi jo siinä niinkuin kirkas sello?" "Sello? Kontrabasso, -- eikä vieno sello...! "Soi ja pauhaa niinkuin katedraalin kello!" TESTAMENTTI -- RUOHON-PIIPALLE Kiitos! Naurakaamme! -- Oi, on tuska jättää ainut elämämme, -- perintönsä mättää ehkä inhotuille... Siksi testamentin teen, -- ken tietää, milloin tyhjyydelle tentin! Siis: kun kuolen kerran taikka sitten vasta kun myös puolisoni poistuu maailmasta, -- kun me aloitamme uuden riemuretken, oltuamme täällä tuskin pienen hetken, -- niin, kun kuolee hänkin, uskollinen siippa, talon perijäksi astuu -- ruohon-piippa! Ruohon-piippa? Sillä rappioitumista tarkoitan. Ken liioin huolii vainajista? Ruoste kattopellin ruskeaksi läiskii... Ikkunaa lyö tuuli... Saliin sade räiskii, kammioihin, joissa ihmislasta kaksi asui täällä, tehden kodin onnelaksi... Tiet se ruoho peittää... Kukat hukkuu siihen... Vieras vaanivaiseen tarttuu ruusunpiihen... Tuoss' on vielä jäännös puistopenkin lahon... Marjapensaat kuivuu rintaan tarhan mahon... Antonowka-puiden, kuivuneitten karteen, alla valkojuuri yltää miestä varteen. Luumupuumme nuoret seisoo kuivin oksin... Polttiainen surmaa pienen _kevätfloksin_. Keskeen villiviinin, ikkunamme verhon, humala on tehnyt humalaisten kerhon... Tuolla suihkukaivo, -- omaa työtä, -- vallass' ahnaan takiaisen, -- roskaa täynnä allas... Eipä nouse varsi enää osmankäämin... Yksin _pseudacorus_ elää ylijäämin mullasta, jonk' _iris_ hienompi jo hylki... Pensasvaahteroista helle kuoren nylki... Syreeneitä, joista ohikäypä nappaa kukat kaikki, saarni juurillaan jo tappaa... _Anemonen_ paikan valloittanut vattu... Tuoll' on enää tuskin yksi ukonhattu... Entä kultavihma, kevyt _solidago?_ Kas, sen voitti pikku kasvi _Tussilago!_ Missä kevään _krookus?_ Sinikirkas _schilla?_ Mistä tänne tullut vanhus niittyvilla? _Lilium tigrinum?_... Kuollut perhe _malvan_, vaikka lisääntyykin tapaan köyhän, halvan. _Berberis_, ja selja...? Huumaavat _sersmiinit_, lehdokit ja kielot...? Vanamot, _lupiinit?_ Entä kaikkein hienoin: kirjava _alpinum?_ Oi, sen peitti varjoon _Acer saccharinum!_ Siinä _sempervivum_ kukki monta kertaa... Sempervivum? Totta, jos sen meihin vertaa. Poissa kaikki, joita istuttelin, kitkin... Ah: vain kuolemista suuret kulttuuritkin! Tääll' on pelkkää roskaa, kaikki vaiva mennyt... Niinkuin jokin Ludvig Pyhä käyskelen nyt tarhassani, jossa "vainajia" roikkuu. Mitä vielä puuttuu? Että korppi koikkuu! * * * Turhaa etsiskellä täällä poikin, pitkin! -- Mennään sisään! Juostaan huoneet, kellaritkin... Onpas -- perimistä! paitsi kruunu, peili, myöskin savikukko, tyhjä viinileili, -- ynnä kaunis takka, salin ylpeys komein, manuskriptit, kirjat patinoidut homein, -- Singer-kone, -- naulat, vanhat pieksunpaulat, yksi dalailaama, _Kuei-Sing_, ja Brahma... Hämeen "tinatooppi", virsikirja-luntat, pieni horoskooppi, -- kuokat, rassit, juntat. -- Kuva jonkin Hornin, -- lasit, joista kuurnin, -- kaivo, jossa uivat sveitsittäret kuivat, -- vanha hiirennakki, vanha karvalakki, "Hidalgo fuerte", "triunfo de la muerte", maurilainen lamppu, olkinuora, pamppu; nahka, jossa koira piili, kunnes Moira elonlangan katkoi; housut: "izhe-skratkoi", valmis sikolätti: ken sen täyteen mätti märkää olkipahnaa? Mut ei kuollut kahnaa, -- ei, vaan lopetankin hiukan hauskemmasti, teenpä testamentin aivan motevasti: Kaikki nuorisolle, -- aikain vartiolle! * * * Tosin testamentti on jo pitkän aikaa sitten tehty, mutta liekö siitä taikaa? -- Varmempi on kirjaan painettuun se panna, ettei "poskeisille" poskeen joudu manna! Sillä koti meidän: parhain maailmassa! Parempi kuin Rooma, Tahiti tai Lhassa! Missä se on? Eipä aivan Helsingissä, mutta ei myös korven kurjan hämärissä. Niin, ei kaupunkia, eikä aivan maata, -- paremminkin voisin taivaaksi sen taata! Mutta -- tietköön kissa... Se on vaan nyt täällä etukaupungissa... "Linna": tilkku maata, siinä pieni "poksi", jota ehkä voidaan väittää rotteloksi. -- Mutta ryhtykäämme asiaan nyt viimein: talo, rahat, roskat, kaikki oikein riimein määrään, niinkuin _daimon_ käskee, kanssa vaimon yksimielisesti, täysin "tolkussamme", jälkeen kuolemamme, kynää käyttävälle nuorisolle, -- muille otsaan pelkkä lesti! -- Rajoitusta tälle: vaimoni jos jonkin pikku muutoksensa tahtoo, -- niinkuin onkin kohtuus, oikeutensa: pikku "säädös" lesken täyttyköön, jos osaan tyytyy kymmenenteen, niinkuin kahden kesken päätimme, kun enteen saimme kuolemasta... Loppu nuorten "posaan", aivan kaikki! _Basta!_ Älkää säikähtäkö: siihen, minkä meiltä saatte, emme "ruinaa" vastinetta teiltä: Tämä on vain temppu, jolla päästään siitä, ettei joku aivan vieras näitä liitä "kätköihinsä", -- ehkä Kiinan-lähetykseen; mieluummin ne määrää muuhun kehvellykseen... Siispä: kynäniekat kaiken, mutta -- nuoret! Erotamme kohta ytimet ja kuoret: vuotta kolmekymment' ylin ikä saajan, silloinkin käy ehkä avulla puuraajan, jok' on _resignaatio_, -- järkeily ja kuivuus, hyödynpyyde, pelko, itsekkyys ja nuivuus! Hiukan vanhoillekin: saakoot "pökötyörit" pienen nahkapussin, joss' on kurenyörit, -- sisältävän ryssän home-kopekoita, poikasena muinoin kokosinhan noita; pussi hieno: ilman rintaompelusta, -- suutarina ollut muudan pässi musta. Siin' on kyllin heille: jos ei istuinnahka heitä vienyt virkaan, -- jossa kasvaa rahka korviin, luonteeseenkin. -- vaan jos heist' on vielä lyhyt leipävarras: juoskoot, neuvotelkoot mestareina, salaa -- aina sameassa vedessä saa kalaa; -- jos on valtaan, rahaan yhä hartaus suuri, jokaiselle löytyy viimein _sinekuuri_: jolloin komitea, jokin lautakunta... (Kuinka monta sataa vuotta kelpo unta seitsemän ne pyhää miestä muinoin kiskoi, kunnes uuteen onneen heidät täältä viskoi Herra, taivaaseensa?) Niin, he järjestelkööt itse "afäärinsä" suuret, pikku "keikat", -- vaikka väkivalloin nuorisoa vastaan, jok' on "kateellinen" heidän nuhinastaan... Järjestelkööt, luokoot akatemioita, museoita, joissa ollaan muumioita. Niist' on hyöty: niistä joku Daudet pahaa kyhäilee, ja ehkä mynttää heistä -- rahaa! Ei, -- me määrätäänkin -- alavuotisille! -- Mutta: johan annoin kaikki muille! Mille? * * * Ruoholle! Se valtaa palstan... Portti ruostuu, sisään kaikenlaiset päästämään se suostuu... Taasko ruikutellaan? Varsin inhoittavaa kuulla, kuinka kuolo voittaa, juoksee, ravaa! Asiaan! -- Oi, nuoret, täm' on kiitos teille. Mistä? Opettanut kokemus on meille: jos ei nuori polvi auttanut ois hiukan miestä yksinäistä, tullen hetken tiukan, niin nyt enpä söisi "kruununsyöttiläänä" (raha, se on tärkki aina harmaapäänä!), ei, vaan taivas saisi olla torpanmaani: kuivaa, jos sen vertaan maiseen onnelaani! Ei, niin puski vastaan moni vanha "pamppu", rikas entuudestaan, suuri älylamppu. Siispä maksan velkaa nuorille, ja tälleen kruunukin saa maksun koron kanssa jälleen: nuoret maan on toivo, -- jonka tahdon parhaan tappaa köyhyys, tyhmyys nousten vastakarhaan... Siispä, veikot, siskot, joita nälveksitään nuoruudesta, -- teiltä emme pyydä mitään! Nousi se, ken meidän haudallamme huokaa: "Kelpo vainajille kunniaa nyt suokaa." Huokaa, itkee... Miksi? Omaa kuolemistaan! -- Sitten täällä suuttuu tuohon lamppuun, listaan, alkaa uudistukset innoin hengenvievin: poistaa sen, jok' ollut meist' on kaikkein sievin. Ah, ei huolta siitä, nuoret veikot, siskot: ihmisiä ollaan -- liukkaat sisiliskot! Se on tapa vanha Indiain ja Kiinain, -- niin myös Euroopassa Vilhelmien, Miinain, jyskyessä miinain... Tyhjää Tutankhamen, vaikka pyramiidi rosvottaisi! Amen! Polttakaa vain meidät! Tuhka multaan luokaa... Poistukaa, -- ja pöytään paljon juomaa, ruokaa! Perintö? Se mielin määrin käsitelkää, -- pieteetti painaa maailmamme selkää! Niinkuin tärkein vaatii antaa lahjan mennä! Siit' en silmillenne, se on varmaa, lennä! Tehkää vanhastani täys-realisointi... Luokaa siitä uutta! Pitäkää, jos vointi vaatii, taikka myykää, jos on pennin-puutos! Yksi ainoastaan entisestä muutos: olkaa uljaat, suorat, älkää kumarrelko mitään väkivaltaa, -- älkää kitsastelko vähiäni, -- siihen pikku "vippi" tässä. Niin, oi veikko, sisko, muuttele ja murra, -- älä yhtään pelkää: kuollut ei voi purra! Ja jos voisin, arvon aina eläville antaisin, -- ja putsis kuolleen nikamille! Kuiskuttaisin: "Veikko, sisko, mielin määrin raivaa, muuta, murra, -- siinä et tee väärin: Kuollut ei voi purra! Kuollut ei voi surra..." Siinä testamentti, jonka vähintäänkin pitää -- ruohon-piippa Siihen uskoon jäänkin. Yksi vain on haitta: varmaan kulutamme, syömme kaiken itse loppumatkallamme, -- sitäkään en takaa: "Pyyst' ei kahden jakaa!" Keuruu, Ollilan kartano, heinäkuulla 1929.