Esaias Tegnérin Fritjofin taru on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 218. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. FRITJOFIN TARU Kirj. Esaias Tegnér Suomentanut Uuno Kailas Otava, Helsinki, 1932. LUKIJALLE "Fritjofin taru" on jo kaksi kertaa tätä ennen saanut suomenkielisen käännösasun, viimeksi neljännesvuosisata sitten _Valter Juvan_ kädestä. Tämän edeltäjäni monissa suhteissa varsin ansiokasta suomennosta olen käyttänyt hyväkseni runsain määrin, liittäen siitä käännökseeni koko joukon säkeitä, jopa joskus säkeistöjäkin; sellaisten kohtien, jotka jo olivat saaneet onnellisen -- ehkäpä adekvaattisimman ja kauneimman mahdollisen -- tulkintansa, uudelleen-kääntäminen olisi mielestäni ollut aiheetonta ja kukaties koitunut suomennokselle vahingoksikin. Teoksen ymmärtämiseksi tarpeelliset muistutukset ja sanaselitykset olen sijoittanut kirjan loppuun erityisenä selitysosastona, jossa ne esiintyvät eri romanssien mukaan järjestettyinä, asianomaiseen tekstikohtaan viittaavine sivunumeroineen. Lausun syvimmän kiitollisuuteni professori _V. Tarkiaiselle_, joka on arvokkain opastuksin ja neuvoin myötävaikuttanut käännökseni parhaaksi tarkastaessaan sen Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston puolesta, sekä professori _Otto Manniselle_, joka suuressa hyväntahtoisuudessaan, paljon vaivaa uhraten, niinikään on tarkastanut suomennokseni tehden varsin monia varteenotettavia huomautuksia ja suoranaisia muutosehdotelmiakin, joista oli minulle teoksen viimeistelyssä mitä suuriarvoisinta apua. Samaten olen kirjailija _Lauri Viljaselle_, joka ystävällisesti on laatinut edelläolevan johdatuksen [tekijänoikeudellisista syistä ei ole voitu ottaa mukaan tähän julkaisuun] "Fritjofin tarun" runomaailmaan ja sen runoilijan persoonallisuuteen, vilpittömästi kiitollinen. _Suomentaja_. 1. FRITJOF JA INGEBORG Kaks Hildingillä talossaan taint' oli vaalittavinaan. Et moista kahta kaunokaista vois löytää koko Pohjan maista. Niist' oli toinen tammipuu; se peitsen-sorjaks ojentuu, mut ylös tuuliin ylpeäksi sen latva kaartuu kypäräksi. Suloisna toinen nousi niin kuin ruusu pälvirinteisiin; mut viel' ei ruusun kevät hymyy, vaan umpuss' uinuvana lymyy. Mut kerran myrsky vaeltaa, ja painiskella tammi saa; ja kerran kevään hehkuun havaa myös ruusu, punahuulet avaa. Niin riemull' ylenivät ne, ja Fritjof oli tammi se, mut Ingeborg se ruusunkukka, suloinen nuori silkkitukka. Näit heidät päivän valossa ja luulit: Frejan talossa rakastavaisten siivekkäiden luon' olit, kultakutripäiden. Mut näitpä kumottaissa kuun kaks ilakoivaa alla puun, niin luulit: hämyisissä häissään on keijupari, kruunut päissään. Ilolla, posket hehkuen ens riimun piirsi poikanen. Kuningast' ylpeämmin läksi luo Ingborgin, sen näyttäjäksi. Ja loitos sineen aaltojen vei poika pursin tyttösen. Kun purjeen käänsi pelkäämättä, taputti kaksi pientä kättä. Ja linnunpesän ylimmän vuoks Ingeborgin ryösti hän. Jäi kotka, pilvikiitäjäkin, munitta, poikasitta äkin. Myös yli vuolaan virran vuon hän kantoi kalliin taakan tuon. Ja oli auvokas, jos milloin, syleily valkokätten silloin. Ens kukan, kevään tyttären, ens mansikan hän punaisen, ens tähkäpään, mi kypsyi jyvin, vei Ingborgille mielin hyvin. On lapsuuspäivät siivekkäät: koht' oivan nuorukaisen näät, min katse tult' on, janoo kovin; koht' immen näet täysin povin. Nuor Fritjof metsästeli nyt; ois moni moista säikkynyt: kas, ilman kalpaa, ilman peistä hän tahtoi karhun tiellä seistä. Niin painiskeltiin sylikkäin. Vei voiton urho naarmupäin ja palas tuoden takkukarvaa; sai taljan neito, senhän arvaa. Miest' uljast' impi ihailee, ja voima kauniin ansaitsee: niin toinen toista varten luontuu, kuin kypärkaari otsaan juontuu. Mut talvi-ilta huimapään sai jäämään lieden lämpimään. Valhallan kirkkaan jumalista hän luki, jumalattarista, ja mietti: Frejan kiharat kuin ohra tuuless' aaltoovat. Myös Ingeborgin, liljankukan, niin kietoo kultaverkko tukan. Idunan povi vallaton vihervän silkin alla on. Mä tiedän silkin, siinä kummut kuin keijut ynnä ruusun ummut. Ja Friggan silmäin sini on kuin itse taivas pohjaton. Mä tiedän silmät, sinen armaan näin niissä päilyvämmän varmaan. Lie raikkaat Gerdan poskipäät: lumella pohjanpalon näät. Oon nähnyt posket, jotka uskon mä kuulloks kahden aamuruskon. Sydämen tiedän lempeän kuin Nannan, ylistettävän. Syyst' onneasi runo lauloi, sä Balder, jonka Nanna pauloi. Ois kuoleminen riemu vain, jos itkis impi haudallain sun uskollisen Nannas lailla; en suris silloin Helan mailla. Mut laulain sankarlauluaan nuor kutoi tytär kuninkaan, ja kangas kertoi sankarista ja lehdoista ja lainehista. Niin villan lumipintaan nous jo kultakilpi, sotajous ja peitsisateen punajuomut, hopeiset panssareiden suomut. Vaan kuinka impi kutoikin, sai urho piirteet Fritjofin; ne kankaall' elävästi nähden hän punastui, mut ilon tähden. Nuor Fritjof erämatkoillaan I:n, F:n leikkas koivuun haan. Ja kaksoisriimu niistä tuli, kaks sydäntä niiss' yhteen suli. Vaelsi yli vahvuuden kuningas kultatukkainen, ja virkos elo, hyöri kansa -- he ikävöivät toisiansa. Vaelsi yli vahvuuden yö, äiti tummatukkainen, ja tähdet nähtiin poluillansa -- he uneksivat toisistansa. "Maa, joka keväin koristat kukilla kutris vihannat, sä liljoin kuki, ruusuin, myrtein! Mä sulhon seppelöisin yrtein." "Tuhannet helmet täyttävät, oi meri, salis himmeät, suo nauhas hohtavin ja sorjin! Sen kiedon kaulaan Ingeborgin." "Oi päivyt, silmä maailman, pään päältä Oden-jumalan jos saisin sinut, yltä pilven, niin veisin Fritjofille -- kilven." "Kun kalvas katsees uneksuu, sä lyhty Kaiken-Isän, kuu, mä soisin, että putoaisit! Koht' immen otsaa koristaisit." Mut Hilding lausui: "Parast' ois nuo tuumat heittää, poika, pois. Niin lankes nornain arpa: suuren sai Belen tytär sukujuuren. Kas, sukujohdolt' Odeniin hän nousee, tähtitaivaisiin; vain lasna Torstenin sä tuota et ylhää voita, siihen luota." Mut hymys Fritjof: "Johdoltaan mun sukuni vie poveen maan. Kuningas Otson kanssa kiistin, sen suvun sain, kun taljan riistin. Ei väisty vapaasyntyinen: maailma, näät, on vapaiden. Mink' onni kielsi, voi se antaa: myös kruunua, kas, toivo kantaa. On voima jumalsynty: suur sill' onhan kantaisä, Tor. Ei kuki kunto syntyperin; myös hyvin kosit -- kalvan terin. Vuoks neidon uhmais käsi tää vaikk' itse Jylisyttäjää! Iloitse, turvass' ole, kulta, voi häntä, ken veis sinut multa!" 2. KUNINGAS BELE JA TORSTEN VIKINGINPOIKA Nojaten kalpaan Bele on salissaan, ja talonpoika Torsten häll' on vieraanaan, mies sata vuotta vanha -- vain puuttuu hiven -- päin arpisin kuin kylki on riimukiven. He ylhät ovat nähdä, he molemmat, kuin vuorill' uhrihuoneet, jo sortuvat; vaan riimuviisautta, kas, muurit, pylväät ja muisteloita holvit täynn' ovat ylväät. "Jo ilta ehtii", Bele nyt lausuu näin, "ei maistu sima, raskas on kypäräin. Jää silmiltäni hämyyn jo elon retki, mut lähell' on Valhalla ja kuolon hetki. Sun poikas kutsuin, omat myös molemmat, sill' yhteen, kuin me kaksi, he kuuluvat. Nyt kotkanpoikasille on mulla sana, -- koht' uness' ovat sanat, suun sulkee Mana." -- Niin pojat valtasaliin nyt käsketään, ja ensimmäisnä Helgen näät mustapään. Hän usein uhrilehtoon jää poppain seuraan; käsissä häll' on nytkin vert' uhriteuraan. Senjälkeen nähdään Halvdan, nuor kutripää; kas, jaloutta kasvoill' on lempeää. Hän -- luulis -- kalpaa kantaa vuoks leikin, vento; hän on kuin asuss' urhon ois nainen hento. Mut heitä seuraa Fritjof sinivaipassaan, mies päätä korkeampi kuin kumpikaan. Hän veljeksien keskell' on nähdä jalo kuin välill' yön ja aamun täys päivänvalo. "Minulle", lausui Bele, "jo ilta saa. Sovussa maata, veljet, te hallitkaa! Yksmielisyys on turva, kuin rengas peitsen: jos peitsestä sen poistit, niin heikoks teit sen. Maan portin pieleen voima sen vartijaksi Saa rauhan siiven alla maa kukkivaks. Ei miekkaa turmaks suotu, vaan turvaks sadon, ja kilpi ulkolukko on rahvaan ladon. On houkka, omaa maataan ken sortaa. Kas: min kansa voi, sen, vain sen voi kuningas. Vihanta latva kuihtuu, jos janoss' olla puu, ytimeltään kuivuin, saa kalliolla. Jos kohta taivaan patsait' on neljä, vain yks valtaistuimella on pohja: lain. Kun tuomita saa vääryys, maan perii hukka; on oikeus sen onni ja kruunun kukka. Kai, Helge, disain saliss' on jumalat, mut umpikuoress' eivät kuin simpukat. Vaikk' etäämmäksi vielä kuin valo hohtaa sun ajatukses rientäis, se heidät kohtaa. Kas, uhrihaukan keuhkot ja tietäjät ja arpapuitten riimut myös pettävät; vaan suoraa mieltä usko, jos uskot ketä: piirs Oden siihen riimut, jotk' eivät petä. Äl' ole kova, Helge, mies luja vain! Purevin tutkain miekkain on taipuisain. Koristaa kukka kilven ja hyvyys vallan, parempi kevään lämpö kuin kylmyys hallan. Mies ystävätön, vaikka hän vahva ois, puun kelon lailla kaatuu ja kuolee pois. Mut ystävikäs viihtyy kuin lehdon tuomi: on vettä kyllin, latvaa ei tuuli suomi. Äl' arvost' isäin kersku, vain omas sulle jää; se jous ei sun, jot' et voi sä jännittää. Miks ylpeilisit, Helge, siis haudan mainein? Vuo vahva meren halki käy omin lainein. Vaikk' avu onkin, Halvdan, miel' iloinen, mies, kuningas ei kulje vain loruillen. Myös humaloita simaan, jos hunajaakin; sekoita leikkiin työtä, mies, vakavaakin! Ei tietomiestä liian lie mielevää, mut usein liian tyhjä on tyhjä pää. Ja houkkaa arvosijall' ei kuule kukaan, mut alhainenkin viisas muut tempaa mukaan. Luo kasvinveljes, Halvdan, luo ystävän ties lyhyt on, vaikk' kauas ois mennyt hän. Mut talo liian loitoll' on vihamiehes, jos kohta aivan liki se sattuis tiehes. Äl' ota uskotukses sä ketä vain! On köyhän ovi auki, ei rikkaampain. Yks ota oiva, toist' ei. Sun muistaa sietää: maailma tietää, Halvdan, min kolme tietää." -- Senjälkeen nousi Torsten ja lausui niin: "Ei sovi, että yksin käyt Odeniin. Kaikk' elon vaiheet, Bele, me jakaa koimme, ja toivon, että kuolon myös jakaa voimme. Puhellut, Fritjof, vanhuus on minulle niin monin varoituksin. Nyt kuulet ne. Kun Kaikkitiedon lintu saa kumpuin luokse, suust' ukon eikö neuvo myös viisas juokse? Suo arvo jumalille! Vain heiltä, näät, on paha, hyvä, myrsky ja tyynet säät. He mielees nähdä voivat, sen vaikka suljet, ja hetken harhaa maksain vuoskaudet kuljet. Myös kuule kuningasta! Yks johtohon: on yöllä monta silmää, yks päiväll' on. Toratta parempansa mies myöntää vahva, on kalpaan terä tarpeen, mut myöskin kahva. On voima jumalilta; vaan muista tää: ei voima auta, mieltä jos puuttuu pää. Kakstoista miest' on karhu -- eess' yhden horjuu. Kuin kilpi miekat, laki niin sorron torjuu. Ei korskaa pelkää moni, mut vihaa joka mies. Jos ylpeäksi yllyt, viet vitaan ties. Lens moni korkealle, mut suistui ojaan; kuin sato sään, niin onni jää tuulen nojaan. Vain neuvon noudattamas, vain olven, jonka joit, vain päivän päättämäsi sä kiittää voit. Mies nuori lujaks luottaa niin monen seikan, mut taisto näyttää miekan ja hätä veikan. Sä kevätlunta, lujuutt' yks'öisen jään, kyyn unta älä usko, ei neittäkään; kas, kaunis naisen rinta on tuulenpesä, siin' asuu syys jo tänään, vaikk' eilen kesä. Sä itse kuolet, kuolee, mit' omaas lie, vaan yhtä koskaan, Fritjof, ei kuolo vie, ja se on kuolleen maine. Siis yleviksi jalosta tahtos, tekos! Tee oikein siksi!" Näin varoittivat vanhat. Ja laulaa näin myös runo Havamalin nyt jälkeenpäin. Suvusta sukuun soivat niin vakavasti nuo syvät synnyt vielä, maan mullast' asti. Suin sulin puhelivat he liitostaan, jok' uskollinen oli ja kuulu maan; kuin yhteen pusertunut ois kaksi kättä, se hädän, riemun päivin jäi järkkymättä. "Ja kilven kohtas norna, jos mistä päin hyvänsä hyökkäs: seistiin, kas, seljikkäin! Valhallaan kiiruhdamme jo, valkohapset, mut isäin henki saakoon teiss' elää, lapset!" Ja Bele kiitti voimaa myös Fritjofin, kuink' uljuus ylhäisempi on vertakin. Ja Torsten haastoi, kuinka nyt Pohjan maissa viel' aasain loiston nähdä sai kuninkaissa. "Ain' yhtä, kolme poikaa, te pitäkää, niin teidän voittajaanne ei Pohja nää; kuninkuus, voima ovat niin liitossanne kuin kultakilpi ynnä sen teräsvanne. Te tervehtikää, lapset, myös tytärtäin! Hän kasvaa suotuisasti sai tyynin säin; ja suojelkaa te häntä nyt, nuorta kukkaa, niin ettei kypäräänsä sais myrsky rukkaa! Jää isän huoli sulle, oi Helge. Kas: rakasta Ingborgia kuin lapsenas! Pakosta kiihtyy mieli myös jalo, hellä, on paras hyvään johtaa vain hyvyydellä. -- Te meidät viekää lepoon jo kumpujen, mut kahden puolen vuonon tuon sinisen. Sen laulu armas kuulla on tuonen mailla, sen rannoill' aallon loiske soi draapan lailla. Kun kalvain sätein vuoret kuu hopeoi ja hautapaasiin kaste kun pisaroi, me kummuiltamme, Torsten, tuon poikki lahden näin tulevista haastaa taas saamme kahden. Hyvästi, pojat! Täältä nyt lähtekää! Luo Kaiken-Isän käymme; jo kaipuu tää hänt' ikävöi ja etsii kuin virrat merta. Jumalat suojaksenne! Me näämme kerta." 3. FRITJOF OTTAA ISÄNPERINNÖN HALTUUNSA Kumpujen alla jo uinuivat jalo Bele ja Torsten; niin kuin itse he määräsivät: liki rantoja vuonon kaks oli kumpua vastakkain, kaks vainajan rintaa. Helge ja Halvdan maan -- oli kansa sen päättänyt -- saivat yhteishallintoonsa; mut Fritjof, ainoa poika, yksin taatoltaan peri Framnäs-kartanon kuulun. Loittonivat talon ympäri maat, peninkulmia kolme: laaksoja kolmiapäin sekä vuoria, yhtähä merta. Vaarat koivuja kasvoivat, vaan vaarojen rinteet miehenmittaa ruista ja ohraa, kultana nuojuin. Järvien kalvoihin kuvastuivat tunturit ylhät, metsät myös, sinisiimeiset, siron, korkeasarven hirven käyskelemät, purot joll' oli kymmenet juoda. Laidunlaaksoja taas, viherjöiviä, kiiltäväkarvat karjat kiertelivät, udar uhkuva kiulua vuottain. Myöskin näit, eri katraissaan, lukemattomat lampaat, valkeavillaiset, kuin taivaan hattarapilvet, konsa ne rientelevät kevättuulien kaitsemin parvin. Sälköjä kaks oli kertaa kakstoist', äksyjä niin kuin kahlitut tuulispäät, rivipilttuiss' appaen heinää, harjoissaan punavyöt, kavioissaan säihkyvät raudat. Pääsali, yksistään talon verta, ol aimoa honkaa. Siin' oli viissatapäisenkin -- kakstoista on sa'assa kymment' -- urhojen joukon välkeä jouluna juoda. Päästä sen päähän käyvän näit kovan tammisen pöydän, kiiltävän niin kuin luu; yläpääss' oli kunniaistuin, sen koristuksina näit jumalpatsaat, veistetyt puusta: Odenin valtijapäin, Frejn, kiireellään kehä päivän. Siin' oli karhuntaljallaan -- oli musta sen turkki ynnä sen suu verenkarvainen, hopeoituja kynnet -- kestiten ystäviään ihan hiljan istunut Torsten. Siinä, kun ui ohi pilvien kuu, oli haastanut vanhus rantojen vieraiden monet ihmeet, viikinkiretket, tiet Itäväyläin, Vienan tiet sekä Läntisen aavan. Vait oli seura, ja silmin joi sanat suusta se vanhan kuin mehiläinen mettä; mut laulaja Bragea muisti, harmaapäätä, mi -- kielellään syvä viisaus -- istuu pyökin alla ja luon' ikihersyvän Mimerin lähteen kertoen taivaiset sadut, myös satu kuoloton itse. Keskell' olkien kultaaman salin lattian laajan loimusi liedellään tuli hilpeä sammumatonna; tähdet katselivat savuaukost', ystävät ylhät. Seiniä vaarnoissaan rivitysten kiersivät kirkkaat haarniskat, kypärät. Terä miekan siellä ja täällä myös tuliviiruna säihkyi niin kuin lentävä tähti. Mut yli miekkojen, haarniskain kipunoitsivat kilvet, loistavat niin kuin kuu hopeainen tai kehä päivän. Impi, jok' astui pöydän luo sekä sarvia täytti, sai punan poskilleen, alas katseen loi: helokilpi silloin myös punastui; näky riemastutti se juojat. -- Ei elo puuttunut, ei: jos minne sä silmäsi loitkin, kaapit, kellarit näit täpötäydet, ahdetut aitat. Vieläpä näit monet kalleudet, monet taistelusaaliit, kullat kirjaellut sekä huolitetut hopeatkin. Niist' oli kalleuksist' yli muiden aimoja kolme. Angurvadel taas, _sukumiekka_, se näist' oli varmaan arvokkain; oli, aimo, se heimoa ukkosen vaajan. Kaukana sen Itämaall' oli karkaisseet -- taru kertoo -- kääpiöt ahjossaan: se ol ensin Björn Sinihampaan. Björn kera kauniin kalvan tään myös hukkasi hengen: riisti ne Gröningraumall', otteluss', ankara Vifell. Sai pojan Vifell, Vikingin. Eräs vanha ja raihnas valtias Upplanniss' eli nuorine tyttärinensä. Niin ikimetsistään tuli silloin kauhea jätti -- ihmisheimoll' ei sitä mittaa --, pörheä, hurja, vaatien kaksinkamppailun tahi maan sekä neidon. Kenkään kamppailuun ei suostunut: ei ase pysty kalloon rautaiseen; nimen siksi hän sai Teräskallo. Taistoon suostua Viking vain -- viistoistias -- tohti luottaen uljuuteensa ja miekkaan. Yksi jo isku hirviön miltei kahtia löi, vapauttaen immen. Vikingiltä sen miekan taas peri ainoa poika, Torsten; hältä sen Fritjof sai: kun tempasi vyöltään, silloin kuin ukonvaaja se leiskui, kuin palo pohjan. Sen oli kultaa kahva ja tutkain riimuja täynnä, Pohjass' outoja nyt, vaan taattojen tuttuja muinoin porteill' auringon, sukukehdoss', aasojen maassa. Himmenneinä ne riimut näit, kun maass' oli rauha, vaan heti, Hildurin leikki kun alkoi, leimusivat ne kuin kukon tappelevan punaheltta: se mies oli mennyt, tultua surman yön kuka kohtasi riimujen lieskat. Kalpa se, kuuluja maan, oli parhain kalpoja Pohjan. Sangen maineikas sekä kallis myös oli _rengas_, seppo min kuolematon oli tehnyt, ontuva Vaulund. Siinä jo kultaa pelkästään oli nauloja kolme. Siinä sä taivaan näit, jumal-linnat, nuo kuvat kuiden, huoneet auringon; luvultaan kakstoist' oli niitä. Alvhem niist' oli yks, koti Frejn, eli päivä, mi alkaa, joulult' ilmestyin, taas kiivetä vuoria taivaan. Siin' oli Sagan linnakin: joi, kas, siell' isä Oden viiniä maljan kultaisen: meren läikkyvän maljan, koinvalon kultaaman; kevät armas Saga on itse, kirjoma kukkasien kedon vihreäposkisen nurmeen. Balderin istuimellaan näit, suvipäivyen armaan, runsauttaan joka vuodattaa, hyvän vertaus parhain; kas, hyvä säihkyvä valkeus on, paha synkeys öinen. Päivän nousuun uupuvan näät; siten korkeudessaan myös hyvä huimautuu; ja ne vaipuvat varjojen maahan, Helan luo alas, huokauksin: roviolla on Balder. Myös sinä Glitner-linnan näit: sovun tuoja, Forsete tuomarinvaakoineen siell' istui syyskäräjissä. Viel' oli muut monet vertaukset, joiss' ilmeni taisto taivaan valkeuden sekä myöskin ihmisen mielen, taituri uurtanut renkaaseen. Kivi säihkyvä kiilui kantana sen kuin päivä on kaunistuksena taivaan. Rengas tuo sukukalleuksiin oli kuulunut kauan: Vaulundist' oli, kas, suvun äidinpuolinen alku. Kerran kuitenkin korun riisti sen ryöväri Sote Pohjan rantoja kiertäessään; ja se jäi tipotielleen. Viimein kerrottiin: oli, myötään laiva ja saaliit, hautaan Bretlanniss' elävältä jo astunut Sote; rauhaa hän toki saanut ei, vaan varjona kulki. Kuulipa Torsten sen: kera Belen nousi hän purteen, halkoi kuohuja veen sekä viimein ohjasi rantaan. Niin kuin temppeliholvi, mi peittämä ois soran, turpeen, tai kuin kartano nous, hyvin laajana, kummituskumpu. Vilkkui tultakin sieltä. Ja niin rakosesta he portin ääneti katselivat, pikimustan kaapparilaivan nähden, ankkurin, mastot sen, myös hirveän haamun sen peräkeulass' istuvan: häll' oli vaippana liekit. Tuimana istui hän, veritahroja hangaten miekan, tahroja niit' ei saanut pois; läjät rosvotun kullan luon' oli hirmun tuon, hänen ranteessaan oli rengas. "Käymmekö", kuiskasi Bele nyt, "kaksin peikkoa vastaan? Ei tulenhenkeä suistane yks!" Aseveikko jo suuttui: "Päin yht' yks! oli taattojen sääntö. Mä ottelen yksin." Kauan kiisteltiin, uros kumpiko lähtisi ensin kauhuja kohtaamaan. Kypäränsä jo tempasi Bele, puisteli arpaa kahta, ja ylhien tähtien alla Torstenin arpa se tunnettiin. Luja peitsi kun iski, kirposi salpa, ja mies meni holviin. -- Jos joku urkki hirmuja haudan yön, vapis silloin vaieten Torsten. Laulua, loitsun laist', oli kuullut kumppani, Bele. Kuului myös häly muu, kuin kalpojen kalske, ja viimein karjahdus. Tuli hiljaisuus. Ulos urho jo syöksyi valjuna; kamppaillut hän, kas, oli kuoleman kanssa, Renkaan hän toki toi. "Se on kallis", tuumi hän aina, "värjynyt kerran vain olen: silloin, kun otin renkaan". Rengas, kuuluja maan, koru arvokkain oli Pohjan. Vihdoin _pursi_, Ellida, ol yks sukukalleuksista. Viking -- niin taru tiesi -- kun retkiltään tuli kerran luovien pitkin rantamiaan, näki hylkiöpurren, joss' oli huoleti keinuva mies, kuin leikkien aalloin. Hän oli kookas mies, jalo varreltaan, avokatsein, ilmein, aivan kuin meri päilyvä, vaihtelevaisin. Vyö sinivaippaa -- kultainen, merenhelminen -- kietoi; kuin vesi vihreä häll' oli tukka, mut vaahtinen parta, Viking ohjasi purren luo, polon korjasi miehen suojiin lämpöisiin kotikartanon, kestiten häntä. Mutta, kun yötila tehtiin, mies hymysuisena virkkoi: "Tuuli on oiva, et purttanikaan sinä moittia saata; kai tänä iltana vielä mä riennän sa'at penikulmat. Kiitän kestejäs kuitenkin! Josp' ois jokin anti mulla nyt muistoks sulle! Mut riistani on veden alla. Löytänet rannaltas toki lahjan huomenen aikaan." Viking rantaan sai anivarhain: kuin merikotka saalist' etsiessään, niin lahteen liiteli pursi. Siin' ei miehiä lainkaan, ei perämiest' edes nähty, mut ties mutkat tien, karit kaartaa tiesi sen ruori kuin olis henki sit' ohjannut: kun luovi se rantaan, purje, kas, itsestään kävi kääröön, ankkuri vaipui myös käden koskematonna, ja pohjaan sen väkä juuttui. Viking katseli vait, vaan lauleli leikkivä laine: "Egir velkaans' unhota ei, saat lahjana purren." Lahja ol uhkea. Kas, sen kaarevat tammiset lankut saumatut olleet eivät: yks oli kasvanut toiseen. Ol lohikäärme se muodoltaan: ylös ylpeän päänsä keulana kurkottain; kita leimusi ruskoa kullan. Sen sinikeltainen oli vatsa, ja ruoria taammas suomukas, mahtava jäi, hopeainen kiemura pyrstön; mustat siivet sen, punareunat; kun se ne laukoi, kilvoitella se voi kera myrskyn, mutta jo kotka jälkeen jäi. Ja kun näit asemiehiä täynnä sen, luulit valtijakaupungin tahi linnan aavoja uivan. Pursi se, kuuluja maan, oli parhain pursia Pohjan. Taatoltaan tämän kaiken sai sekä muutakin Fritjof. Tuskin rikkaampaa perillist' oli Pohjolan maissa, jos joku ruhtinas ei: kuninkaillahan valta on suurin. Vaikkei ruhtinas ollut hän, oli ruhtinasmainen, aulis, lempeä mies. Jalon maine nous joka päivä. Häll' oli kakstoist' urhoa -- kaikk' aseveikkoja taaton -- ankarin, harmain päin, teräsrinnoin, arpisin otsin. Penkin pääss' alimmaisena nuor ikäkumppani istui, Björn, kuin kukkana kuihtuvien syyslehtien kesken; häll' oli miehen miel', ukon maltti ja hilpeys lapsen. Yhtenä vartuttiin, veren myös oli yhtyä suotu, kuin tapa Pohjan maiss' oli, kasvinveljinä vannoin rinnan seisoa aina ja toisen kuolema kostaa. Peijaisvieraat ympärillään sekä urhojen parvi Fritjof haikein mielin nyt sekä kyynelesilmin taaton muistoa joi, kuten kohtuus käski, ja kuuli, Torstenin kunniaks kun jylis mahtava draappa; ja sitten nous isävainajan istuimeen perimäänsä hän, istui Odenin alle ja Frejn: sija taivaiss' on tämä Torin. 4. FRITJOFIN KOSINTA Sali Fritjofin lauluja raikuu; ne ovat kiitosta taattojen maineelle. Vaan Fritjof niitä ei kuuntele, ei runoniekkoja kiitä. Ja vihreän vaipan on saanut maa, sotapursia taas meri keinuttaa. Nuor urho silloin salot samoo, ja kuuta hän katsoo illoin. Hän äsken riemulla vierainaan näki hilpeän Halvdan-kuninkaan ja Helgen julman ja heidän siskonsa kukkakulman. Hän istui vieressä vienon. Niin tuon tuostakin kättä puristettiin. Ja silmä valvoi: se kalliin kasvojen suloa palvoi. Ilot kerrattiin taas menneiden elon aikojen aamukasteisten, sulot lapsuusmuistot, nuo mielten puhtaiden ruusupuistot. Nimikoivun terveiset Ingborg toi ja laakson, mi kukki ja vihannoi, ja nuorten puiden, jotk' yllä jo kasvoivat taaton luiden. Oli veljien luona hän onneton. Tyly Helge ja lapsekas Halvdan on. Vain rukousta he kuuntelevat sekä imarrusta. Ei ketään, kelle -- hän punastuu -- poven polton uskoa saattais suu! Ei käydä siellä kuin Hildingin laaksoissa riemumiellä! Ja kyyhkyset, yhdessä kesytetyt, oli pois, polot, haukka jo säikyttänyt. "Yks pari mulle vain jäi; toin niistä mä toisen sulle! Kai sen pian kaipaus kotiin tuo -- ikävöihän se kai, sekin, ystävän luo. Pien riimu mukaan sido siipeen sen! Sit' ei huomaa kukaan." Koko päivän he kuiskivat rinnakkain; tuli ilta -- he istuivat kuiskuttain; niin joskus -- kuulet -- kevätlehdoissa kuiskivat ehtootuulet. Vaan poissa on impi nyt, poissa on ilo Fritjofin myös. Nuor, maltiton veri kuumana sykkää. Hän hehkuu ja huoltansa huokaa mykkää. Ja hän kirjoitti kaipauksensa tään, ja sen kyyhkynen kiidätti siivessään. Mut luota armaan se palannut ei; tapas puolison varmaan. -- Jo suututti Björniä käytös se: "Mik' on tullut nuorelle kotkalle? Noin vait, noin arka! Kipu rinnassa? Taittuiko siipiparka? Mitä mielit? Kylliksi ihraa lie? Sima sarvissa vaahtoo, se huolet vie! Ei puutu meiltä runoniekkojakaan, ei lauluja heiltä. Tosin juoksija kuopii pilttuutaan, kovin kirkuu haukkakin saalistamaan. Mut pilvet taivaan ovat Fritjofin riista! Hän riutuu vaivaan. Ellidakin aavoja kaivannee: se ankkuritouvia tempoilee. Ellida, kotiin jää tyynnä! Ei mene Fritjof sotiin. Voi kuolla hän pahnoilla: itseäin laill' Odenin viillän mä peitsen päin. En usko muuta: me Helassa kuulemme: Paina puuta!" Niin Fritjof, purtensa irrottain, läks aaltojen leikkiin vaahtoavain. Ja poikki lahden sen ohjasi luokse hän valtijan kahden. Ja Belen kummulla päivän sen nämä kansaa kuulivat, tuomiten. Kun Fritjof puhui, sanat laaksosta laaksoon kaiku huhui. "Rakas ihana Ingeborg mulle on, minä pyydän teiltä nyt morsion; tämä liitto varmaan oli myöskin tarkoitus Belen harmaan. Pani Hildingin meitä hän hoivaamaan kuin puita, jotk' yhtyvät latvoistaan. Kas, auteritse punarihmalla solmi ne Freja itse. Ei taattoni kuningas, jaarli ei edes ollut, vaan hänen maineensa vei pois unhon yöstä runo; riimut kertovat taattojen työstä. Minä voittaisin helposti kruunun ja maan, mut jään kotiseutua suojaamaan, niin köyhän majaa kuin kuninkaita ja maamme rajaa. Tämän kummun nukkuja, Bele, voi joka lauseen kuulla, mi suustani soi. Ja Fritjofin kieleen myös yhtyy vanhus: Se pankaa mieleen!" Nous Helge ja pilkaten lausui: "Saa minult' ei talonpoika prinsessaa. Kosioikoot naista jumalsyntyä suurimmat kuninkaista. Ole Pohjassa parhain jos kuinka ja kuin, käsin miehet sä voita ja naiset suin! Mut uhraa maassain en ylvästelyllesi verta aasain. Ei maastani tarvis huolia sun, sitä suojelen itse; mut joukkooni mun jos tahdot tulla, pihamiehen paikka on joutilas mulla." "Tule joukkoos en", sanan Fritjof ties, "kuten taattokin, oon oman tahtoni mies. Nyt riimus näytä jo, Angurvadel, ja toimes täytä!" Terä siinteli, päivässä välkähtäin, puna nähtiin riimujen liekehtiväin. "Jos lienen halpa, toki miekkani vanha on aateliskalpa. Ja jos kummun rauhaa en häiritseis, pääs, musta kuningas, kohta se veis. Toki näytän sulle, niin että et taas liki miekkaani tulle." -- Vain isku -- ja kilpi kuninkaan oli halkaistu, kultainen, oksallaan. Ja kaistaa kaksi putos kumpuun, mi kuultiin kumahtavaksi. "Hyvin, kalpani! Kätke nyt riimusi nuo, teot uljaammat aika sun tiellesi tuo; saat suuriin sotiin. Yli aallokon tumman nyt riennämme kotiin." 5. KUNINGAS RING Ring työntää pöydästä tuoliaan, on vait'olo syvä, hovi noussut on lauseita kuninkaan jo kuulemaan; hän on viisas kuin Mimer, kuin Balder hyvä. Kuin jumalten lehto on Ringin maa, ase tulla sinne, sen rauhaan ja vehmauteen, ei saa, ja vihantaa keto ruohoa kantaa ja ruusuja rinne. Lainkäyttöä vain käsi oikeuden -- kova, lempeä -- johtaa, ja rauha tuo veron vuotuisen, ja kultainen elo vainiot peittää ja päivässä hohtaa. Ja valkein siivin valkaman luo jono mustien laivain sadan vieraan maan tuhat aarretta tuo, ja aarteet nuo sadon kasvavat, vaikk' ei maahan kaivain. On rauhalle antanut vapaus hyvän liiton kättä; maan taatoll' on rahvaan rakkaus; sen ajatus toki soi käräjiss' yhä peittelemättä. Vuoskymmentä kolme jo rauhan mies oli hoivana maansa, ja maass' oli kaikilla lämmin lies, ja Oden ties, miten kansa se siunasi ruhtinaansa. Ring työntää pöydästä tuoliaan, ja riemumielin hovi noussut on lauseita kuninkaan jo kuulemaan; mut hän surun sortamin virkkaa kielin: "Meni puoliso luotani pilvihin, ylös kohti Frejaa, puron äärellä peittyy kumpukin jo kukkasin; sen kiireellä niiden tuoksu leijaa. Niin hyvää kuningatart' en saa, maan äitiä moista. Valhallaan lähti hän tähtien taa; mut pyytää maa ja lapseni pyytävät äitiä toista. Ja Bele, jok' usein vieraaksein tuli suvituulin, on jättänyt tyttären. Vaalini tein: otan rinnallein hänet, liljan purppurahuulin. Hän on nuori, sen tiedän, ja mieltyä voi siks nuoreen kukkaan; minun taivas jo tähkään ehtiä soi, moni talvi toi lumet kuninkaan harvaan tukkaan. Mut hän käden harmaapäälle jos sois, jok' on suora, vakaa, jos pienille, kun meni äiti pois, hän hoiva ois, niin valtansa Syys kera Kevään jakaa. Siis tammikaapeista holvien korut neittä varten! Ylös laulajat myös kera harppujen! Näet soitellen isot kulkevat kosijat kaunotarten!" -- Asemiesten joukko jo hilpeäin läks, kullan hohtain, kera sankarilaulujen helkkyväin ja pystyin päin, luo Belen poikien tiensä johtain. Ja juotiin päiviä kolme, ja niin nous neljäs seessä; mikä vastaus Helgeltä saataisiin, sitä kysyttiin, kun heill' oli lähtö nyt eessä. Hevot, haukat lehtoon ja uhrit muut oli Helge vienyt ja urkkinut vaalan ja pappien suut ja arpapuut: mikä siskolle parhaaksi lie nyt? Sai keuhkojen, sai myös pappien ja vaalan kiellon. Niin vastasi Helge: "En suostu, en." Näet jumalten eess' alistuttava nöyrällä miell' on. Vaan hilpeä Halvdan virkkoi näin: "Pidot päättyivät, pelkään! Tulis Harmaapartakin tännepäin, niin mielelläin ukon auttaisin ratsunsa selkään!" Pois airuet kiitävät kiukuissaan, he eivät karta sanan solvaavan ilmaisemistakaan. Ring vastaa vaan sanat kuivat: "On kostava Harmaaparta." Lyö miekalla kilpeen vaskiseen, joka riippuu puussa. Lohikäärmelaivoja ui yli veen punakeuloineen, ja kypärät kiiltävät salmen suussa. Sotasanomat Helgelle saatettiin; hän lausui siksi: "On mahtava Ring, huhut tietävät niin; minä temppeliin vien siskoni Balderin suojatiksi." Ja armasta kaivaten impi tuo siell' istuu hiljaa. Kuvat, kultaa ja silkkiä, liinaan luo ja kyynelvuo poven täyttää: kaste, kas, huuhtoo liljaa. 6. FRITJOF PELAA SHAKKIA Björn ja Fritjof, veikot, löytään istuneiksi shakkipöytään, joss' on vuoroin kultaruutu, hopeainen vuorottain. Saapui Hilding. "Istu tähän arvopaikkaan ylimpähän! Sarves täytän. Älä suutu, pelin päätän, isä, vain." Hilding lausui: "Pyynnöin sulin Belen poikain luota tulin. Sanomat on pahat tuotu; Fritjof, olet toivo maan." Fritjof lausui: "Katsos tätä, Björn, nyt kuninkaall' on hätä. Talonpoika, uhriks luotu, pelastajaks tarvitaan." "Fritjof, taivu, mieles malta! Kuninkaill' on laaja valta: ovat heikot Ringiin nähden, sinuun nähden voimakkaat." "Uhkaat torniani, vuota! Björn, en säiky vaaraa tuota. Kilpilinnan suojaan lähden, tornin sieltä tuskin saat." "Ingborg Balder-haassa yksin itkee päivät pääksytyksin. Eikö _hänkään_ kyynelillään sua taistoon suostuttais?" "Kuningatar, Björn, on varhain ollut pelin nukke parhain mulle, lasna jo; et millään riistetyksi _häntä_ sais." "Fritjof, mitään vastaa etkö? Kasvattajas käskenetkö tyhjin toimin jättää ukses nukkepelin vuoksi vain?" -- Fritjof nousi viipymättä puristamaan vanhan kättä: "Vastasin jo anomukses, päätös syntyi sielussain. Sano kuninkaille maani: loukkasivat kunniaani, katkon kaikki siteet heihin, heit' en koskaan auttaa vois." "Hyvä, omaan tiehes luota! En mä moiti vihaa tuota. Oden, luo'os silmäs meihin!" lausui Hilding, lähti pois. 7. FRITJOFIN ONNI Samotkoot Belen pojat maassa, anelkoot kalpoja he vain! Mult' eivät saa; on Balder-haassa mun kilpakenttäin, maailmain. Unohdan siellä murheen maisen ja kuninkaitten kostonkin, vain maljast' onnen jumalaisen juon kanssa armaan Ingborgin. Niin kauan, kukkasiin kun heittyy viel' aurinkoisen punerrus kuin kultaharso, johon peittyy mult', Ingborg, poves kukkeus, -- niin kauan harhailemaan rantaan jään ikävöiden, odottain, ja huokaellen piirrän santaan sun armaan nimes miekallain. Niin verkkaan vaeltavat hetket! Miks viivyt, poika Dellingin? Vast' ensi kerran teetkö retket nyt salmiin, saariin, lehtoihin? Saleissa lännen eikö sulla neitt' ole, joka odottais, hän että rinnallesi tulla ja rakkauttaan haastaa sais? Vaan vihdoin teiltäs huimaavilta jo vaivut, matkaan väsyen, ja punauutimensa ilta tuo eteen taivaan riemujen. Soi rakkautta tuulen ääni ja aallon, joka rantaan lyö. Jumalten äiti päällä pääni, oi terve, helmihuntu yö! Yön tähdet kuinka kulkevatkaan kuin rakastaja varpaillaan! Ellida, vuonon yli matkaan! Käy, aalto, purtta auttamaan! Meit' oottaa Balder-lehto; tiellä luo oomme hyväin jumalten: nään, paitsi Balderia, siellä myös lemmen jumalattaren. Kuink' auvokkaana rantaan jolun! Hyväillä voisin multaas, maa, ja kukkamerta, jossa polun hopeinen juova koukertaa! Kuu, yli lehdon kumottuva ja yli templin, hautojen, kuin Saga olet, uneksuva häiss' ihaninna istuen! Miks kuulen, puro, solinastas omia mielialojain? Ja kuinka lauluus, Pohjan rastas, sait kaihot minun rinnastain? Niin siness' iltarusko leijaa kuin kuva Ingborgin se ois; ei kuva miellytä se Frejaa, sen pyyhkäisee hän, kade, pois. Vaan pyyhkäisköön! Jo aukee puisto; tuolt' itse käy hän sulhon luo niin vienona kuin lapsuusmuisto, hän lemmen palkan mulle tuo. Mies sinut painaa jumaloiva koht', armaan, vasten sydäntään. Sä elon onni, sielun hoiva, käy syleilyyni lepäämään! Sä olet hento liljan lailla, mut sentään ruusun-täyteläs! Kuin taivaan tahto, tahraa vailla, kuin Freja kuuman-lemmekäs. Suo suuta! Suonten liekin annan nyt virrata sun suonissas! Oi, piirit maan ja taivaanrannan katoovat riemuun suudelmas! Ei vaara uhkaa. Pelko heitä! Björn purren luona odottaa ja miehin, miekoin suojaa meitä, hän uhmais koko maailmaa. Oi kuinka tähtes taistelisin, kun rinnan seistäisiin, me kaks! Ilolla maasta erkanisin, jos sinut saan valkyriaks! Miks vihastuisi Balder suuri? Ei vihastu hän, armias, hän, itse rakastava; juuri hän käskee rakastamaan; kas, on päivä hänen otsallansa ja uskollisuus povessaan: niin rakasti hän armastansa kuin Fritjof Ingeborgiaan. Hän seisoo temppelissä siellä, hymyillen minuun katsoo hän. Hänelle uhriks ilomiellä tuon sydämeni lämpimän. Nyt polvistumme! Kalliimmaksi ei Balder mitään arvioi kuin sydämien valaa kaksi, jotk' eivät koskaan pettää voi. Tää rakkaus on tuskin mainen. Se ota! Ei se halpa lie. Se synnyltään on valhallainen, ja kotiin taas sen kaipuu vie. Oi, jos jo saisin sinne liitää! Oi kalvas impi, kaunis niin ois kanssas kuolla, maasta kiitää sun syleilyssäs jumaliin! Kun kultaporteist' urhot sotiin muut ratsastaisivat, ma en, vaan jäisin uskollisna kotiin sun silmiäsi katsellen. Kun simaa kuplin kullankirkkain tois pöytään immet Valhallan, niin joisin, hellät sanat virkkain, vain sinun maljas, ainoan. Ja lehtimajan pystyttäisin mä ääreen vetten siintäväin, niin kanssas lehdon varjoon jäisin ja alle kultahedelmäin. Taas taivaan päivä sädehtien, kun syttyis, ihme ilmojen, luo palaisimme jumalien -- majaamme silti kaivaten. Pääs tähdin seppelöisin varmaan mä Vingolv-salin tanhuihin ja sinut, valkoliljan armaan, mä ruusukseni tanssisin. Ja tanhun kaunottaren silloin taas lemmen majaan sulho veis, siell' aina uudet uusin illoin häälaulut Brage lauleleis. Yörastas laulaa lehdon puussa! On Valhallasta laulu sen. Kuu kuinka välkkyy salmen suussa! Sen valo maast' on kuolleiden. Ne muistuttavat, laulu, valo: on murheettoman lemmen maa; ja sinun, sinun kanssas, jalo, mä sinne tahdon vaeltaa! Äl' itke! Vielä veri kiitää mun suonissain, äl' itke niin! Kas, usein unten siivin liitää mies taivaanmaihin sinisiin. Oi, sylissäs kun tarjoot hoivan tai minuun katsahdatkin vain, saat kohta miehen unelmoivan taas luokses luota jumalain! -- "Vait, leivo laulaa!" Ei, se varmaan vain kyyhky on, mi kujertaa; viel' leivo lepää luona armaan ja uinuu unta rauhaisaa. Ne onnelliset! Niit' ei mikään erottaa päivän vaihe voi; tuo pari niin kuin tuulet ikään vapaana pilviss' ilakoi. "Kas, sarastaa." Ei, merkkitulta sa aamun kajoks arvelet. Voin vielä haastaa kanssas, kulta, yö viel' on, uness' ihmiset. Ei, päivän tähti, havahtamaan viel' ole kiirett'! Uinu vain vaikk' asti Ragnarökiin hamaan, jos mielit, minun puolestain! Mut turha toivo. Tulvii tuolla jo aamutuuli laaksoihin, ja rusko hehkuu idän puolla kuin ruusut poskill' Ingborgin. Ja seijaass' aamunkoissa helää liverrys leivon huoleton, maanpiiri virkoo, aalto elää, ja sulhon lähteminen on. Siell' olet, päivä, päilymässä! Suo anteeks sanat houkkion! Mä tunnen: jumala on lässä, kuink' ylhä, ihana hän on! Ois onnekas, ken käydä voisi noin mahtavana radallaan, ken elämänsä purppuroisi kuin sinä valoon voittoisaan! Mit' ihanint' on Pohjolassa, täss' on se, päivä, edessäs. Hän kuvas maass' on kukkivassa. Sä hoivaa häntä säteilläs! Kuin valos häll' on sielu seijas, kuin taivaas silmä sininen, ja oman kiirees kulta leijas jo lasna tukkaan neitosen. Hyvästi, rakas! Minut varmaan yö toinen taas tuo takaisin. Hyvästi! Suukko otsaan armaan ja suukko armaan suullekin! Nyt uinu keskipäivään, kulta, ja Fritjofista uneksi ja laske hetket, hehku tulta kuin minäkin! Jää hyvästi! 8. JÄÄHYVÄISET _Ingeborg_. Jo päivä koittaa, eikä Fritjof saavu, vaikk' eilen Belen kummull' olivat jo käräjät; ol oikein siellä juuri osasta päättää Belen tyttären. Niin monin hartain pyynnöin, aneluin ja kyynelin, jotk' yksin Freja laski, Fritjofin vihan sulatin ja sain tuolt' ylpeältä vihdoin lupauksen, taas että tarjoais hän sovun kättä. Voi, miten mies on kova! Murtukoon yks sydän enemmän tai vähemmän vuoks hänen kunniansa -- ylpeyttään niin nimittää hän --, siit' ei piittaa mies. On heikko nainen hänen rinnallaan kuin sammal, joka kalliolla kukkii, jää kalpeaksi sekä pysyttelee ujosti, vaivoin kiinni paadessaan, yön kyynelistä saaden ravintonsa. Niin, eilen kohtaloni ratkaistiin, ja päivä painui mailleen yli sen. Vaan Fritjof saavu ei! Yön valjut tähdet jo sammuvat ja katoavat vitkaan, ja myötä tähden jokaisen, mi sammuu, myös hautaan vaipuu toivo rinnastain. Miks toivoisinkaan? Eivät jumalat rakasta mua; heidät vihoitin. Ma Balderia, jolta suojan saan, oon loukannut: ei lempi ihmisten voi olla kyllin pyhä jumalille; ja mainen riemu älköön uskaltako sen holvin alle, miss' on asuinsija vakaiden, ylhäisien valtojen. -- Ja sentään, mik' on syyni? Vihastuuko jumala hurskas neidon rakkauteen? Se puhdas on kuin Urdan kirkas laine ja viaton kuin unet Gefionin! Rakastavasta kahdest' auringon ei, ylhän, puhdas silmä käänny pois; ilolla päivän leski, tähtiyö, vaikk' itse suree, kuulee lemmenvalat. Miks taivaan holvin alla luvallinen ois rikollista templiholvin alla? Rakastan Fritjofia. Siitä saakka, kuin muistaa voin, hänt' olen rakastanut; sen tunteen ikä sama on kuin minun; en tiedä, milloin syntyi se, en edes sen poissa olleen ajatella vois. Hedelmän lailla, joka kasvaa, kypsyy ydintään ympäröiden ynnä kietoin sen suven auringossa kultakuoreen, myös minä kasvoin, kypsyin ympärille tuon ytimen, ja olentoni on nyt rakkauden ulkokuori vain. Minulle anteeks anna, Balder! Astuin sun saliis uskollisin sydämin, niin lähdenkin: viel' yli Bifrost-sillan sen vien ja koko rakkaudessaan sen lasken taivaan jumalien eteen. Sen rakkaus, laps aasain niin kuin hekin, kuvastuu kilpiin siellä; kyyhkyssiivin kautt' avaruuden sinisen ja syvän se lentää, vaipuu Kaiken-Isän syliin, mist' on se tullutkin. -- Miks rypistät sä kirkast' otsaas, Balder, aamunkoissa? Mun suonissani on, kuin omissas, vert' Odenin. Mi tahtos, heimolainen? En uhrata voi sulle rakkauttain enk' edes tahdo; taivaas arvoinen se on. Mut uhrata voin elon onnen, sen heittää pois, kuin kuningatar heittää pois vaipan luotansa ja yhtäkaikki on sama kuningatar. -- Olkoon niin! Tytärtään hävetä ei Valhallan lie tarvis: otan kohtaloni vastaan kuin urho omansa. -- Tuoss' onkin Fritjof. Niin hurja, kalvas! Kaikki mennyt, mennyt! Nään: vihastunut norna lähestyy. Lujuutta, sielu! -- Terve vihdoinkin! On kohtalomme päätetty, sen luen mä otsaltas. _Fritjof_. Vaan verenpunaiset näetkö myöskin häväistyksen, pilkan, maanpaon riimut siinä? _Ingeborg_. Fritjof, tyynny ja kerro kaikki! Pahinta jo kauan oon aavistanut, olen kaikkeen valmis. _Fritjof_. Mä tulin käräjiin luo sukukummun, sen nurmikupeill' oli kilvetyksin ja paljastetuin miekoin Pohjan miestä, uus piiri aina toisen sisäpuolla, sen huippuun saakka; lakikivell' istui laill' ukkospilven mustan veljes Helge, tuo kaihisilmä, kalvas poppamies; ja vieress' istui Halvdan, leikkien, kuin lapsi, huoletonna miekallaan. Mä esiin astuin, lausuin: "Sota uhkaa, maan rajoilla jo taistokilpiin lyöden; kuningas Helge, vaarassa on maas: suo mulle sisares, ja sotaan saat tään käsivarren, hyödyks olla voi se. Unohtakaamme vanha kauna! En sit' Ingeborgin veljeen kantaa tahtois. Sä suostu, kuningas, sä kruunus niin pelasta samalla kuin siskos sydän! Kas, täss' on käsi. Kautta Aasa-Torin, se viime kerran tarjoo sovintoa!" -- Ja nousi melske. Miekkaa tuhannen löi suosiotaan kilpeen tuhanteen, ja pilviin saakka asekumu kuului vapaiden miesten puoltaiss' oikeutta. "Hänelle anna Ingborg, lilja hento ja kaunein, mikä laaksoissamme kasvoi; on Fritjof oivallisin miekka maan, hänelle Ingborg!" -- Valkopartainen myös Hilding, vaalijamme, esiin astui ja puhui lausein viisautta soivin ja ytimekkäin niin kuin miekaniskut; kuningasistuimeltaan itse Halvdan nous, yhtyi pyyntöön sanoin ynnä katsein. Vaan kaikki turhaa, kaikki pyynnöt suotta kuin päivänvalo, kallioon mi lankee mut ruohonkortt' ei nosta rintaan sen; niin valjukasvon Helgen tylyydestä kaikk' ihmisyyden pyynnöt kilpistyivät. "Pojalle talollisen -- halveksuin hän lausui -- Ingeborgin antaa voisin, mut templinsaastuttaja sovi ei Valhallan tyttärelle, arvelen. Rikoitko, Fritjof, rauhaa Balderin? Sä näitkö sisareni temppelissä, kun päivä kätkeytyi yhtyviltä? Se myönnä -- kiellä!" Silloin huuto nous miesjoukosta: "Se kiellä! Sano ei! Sun sanas uskotaan, ja puolestas me kosimme, sä poika Torstenin, kuninkaanpojan parhaan vertainen; vain sano ei, ja Ingeborg on sinun!" "Sanasta riippuu onneni -- mä lausuin --, mut älä pelkää, Helge kuningas! En valhein pyri onneen Valhallan, en liioin maan. Oon nähnyt sisaresi, puhellut hänen kanssaan templin yössä, vaan rauhaa Balderin en rikkonut." -- En saanut jatkaa. Kauhun hälinän ylt'ympäriltä kuulin: väistyivät lähimmät minua kuin rutonsyömää; niin taikauskon typerän mä näin lamaavan kaikki kielet, kelmistävän nuo posket, joissa äsken toivo paloi. -- Niin voitti Helge. Synkäll' äänellään -- niin kolkolla kuin Vegtamskvidan vaalan, mi heräs kuolleista ja aasain tuhon ja Helgen voiton lauloi Odenille, -- hän lausui näin: "Maanpaon taikka kuolon mä voisin rikoksestas langettaa lain mukaan; mutta olen laupias kuin Balder, jonka templin häpäisit. On Länsimeress' eräs saariryhmä, sen valtiaana jaarli Angantyr. Kun Bele eli, jaarli joka vuosi veronsa maksoi, vaan ei enää nyt. Sä sinne purjehdi ja vero vaadi! Sen sakon säädän julkeudestasi. Niin sanotaan -- hän lisäs pilkaten --, ett' Angantyr on tuima mies ja hautoo kuin Fafne-lohikäärme kultiaan, mut onhan meill' uus Sigurd Fafnensurma! Näin käyös miehevämpään tehtävään kuin neitten viekoitteluun Balder-haassa! Ens suveks sinun varron palaavan keralla maineen, erittäinkin veron, tai muutoin, Fritjof, maassa rauhaton oot ikäs kaiken, vailla suojaa lain." -- Niin tuomitsi hän, päättäin käräjät. _Ingeborg_. Ja päätöksesi? _Fritjof_. Valita en saa. On kunniani sakkoon sidottuna. Sen vapaaks lunastan, vaikk' Angantyr ois Tuonen virtaan kullan kätkenyt. Mä lähden tänään jo. _Ingeborg_. Ja jätät minut? _Fritjof_. En jätä, en; sä lähdet seurassain. _Ingeborg_ Se mahdotont' on! _Fritjof_. Kuule, kuule, Ingborg, minua ensin, päätä vasta sitten! Ei muistaneen näy viisas veljes, että ol' ystäviä isäni ja Belen tuo Angantyr; hän ehkä suosiolla sen antaa, mitä vaadin; ellei anna, niin taivuttaja, tuima puhemies mull' onhan vasemmalla kupeellain. Himoitun kullan tänne lähetän, niin meidät vapautan kruunupäisen tuon teeskelijän uhriveitsen alta. Mut, kaunis Ingborg, itse purjeet nostan; Ellida meidät yli oudon aavan johonkin lempeään vie rantaan, missä saa suojan rauhatonkin rakkaus. En kysy Pohjaa, enkä kansaa, jonka saa kalvaaks sana pappisruhtinaan ja joka julkein käsin kajoaa sydämen pyhäkköön ja sielun kukkaan! Ei onnistu se, kautta Frejan, ei. Vain orja syntymänsä turpeeseen on sidottu; mä olla tahdon vapaa kuin vuorten tuuli. Kourallinen multaa isäni kummulta ja toinen Belen saa purteen sijansa; on siinä kaikki, mit' enää synnyinmaasta tarvitsemme. Viel', armas, näet toisen auringon, niin kalvast' ei kuin päivä lumimaan; näät toisen taivaan, tätä ihanamman; sen vienot tähdet jumalsilmin kirkkain paria uskollista katselevat, mi myrttilehtoon hiipii suviöin. Isäni Torsten sotaretkillään vaelsi lavealti, ja hän usein, kun loimus takkatuli talvi-illoin, kuvaili Kreikan meren, saaret sen, nuo vehmaat lehdot siness' ulapan. Siell' eli muinoin uljas suku. Templit siell' oli jumalilla marmorista. Nyt hyljättyjä ovat ne, ja ruoho on polut jäljettömiin peittänyt, ja kukanjuuri syöpyy riimuihin, jotk' uursi entisaikain viisaus; ja pylväät solakat on kietonut etelän köynnös vihreä ja villi. Mut ympärillä kasvaa kylvämättä maa, tuottain itsestään kaikk' ihmistarpeet; siell' ovat lehvistöissä kultaiset omenat, oksissansa rypäleet punaiset, täyteläät kuin huules sinun. Siell', armas Ingborg, rakennamme rantaan me pienen Pohjan, tätä kauniimman; ja rakkaudellamme templiholvit soreat asutamme, unohdetut jumalat ihmisonnell' ilahduttain. Jos joku silloin löyhin purjein liukuu -- ei siellä myrsky viihdy -- sivu saaren ja iltaruskon aikaan iloiten vesiltä ruusuisilta katsoo rantaan, niin silloin näkee templin kynnyksellä hän uuden Frejan -- Afrodite kai on Frejan nimi siellä -- ihmetellen hiusten keltaa, tuulen hulmuttamaa, ja silmäin kirkkautta, joka on etelän taivastakin hohtavampi. Ja vähitellen Frejan ympärille pien keijuparvi kasvaa, templisuku niin raikkain poskin, kuin ois kylvetyt etelän ruusut Pohjan kinoksiin. -- Oi, Ingborg, rakastavain sydämille kaikk' onni kaunis kuinka lähell' on! Jos siihen tarttua he rohkenevat, se heihin suostuu, ja se rakentaa jo tänne taivaan, alle pilvien. Siis, tule, joudu! Joka sana hetken meilt' autuutemme aikaa lyhentää. On kaikki valmiina, Ellida lentoon jo mustat kotkansiivet levittää, ja raikkaat tuulet viitoittavat tien pois tämän taikauskon täyttämän maan rannoilt', ainiaaksi täältä pois. Miks viivyt? _Ingeborg_. Sua seurata en voi. _Fritjof_. Et voi? _Ingeborg_. Ah, Fritjof, olet onnellinen! Et seuraa ketään, itse eellä käyt kuin purtes kokkapuu, ja perää pitää vain oma tahtos, tiesi suunnaten vakaalla kädell' yli vetten vuolteen. Mut toinen minun kohtaloni on. Sit' ohjaa vieras käsi. Päästä ei se saalistaan, tää vaikka verta vuotais; vain uhrautua ja valittaa ja vitkaan suruun riutua -- kas, siinä kuninkaantyttären on vapaus. _Fritjof_. Jos tahdot, olet vapaa, -- Kummussaan jo isäs nukkuu. _Ingeborg_. Isäni on Helge, isäni sijainen; hän määrää, kelle suon käteni; ei Belen tytär, ei, varasta läheistäkään onneaan. Mit' olis nainen irroittuessaan siteistä, joilla Kaiken-Isä hänet, olennon heikon, liitti voimakkaaseen? On nainen vesililjan kaltainen: sen aalto nostaa, aalto vaivuttaakin, sen yli kulkee purren emäpuu sen vartta huomaamattaan vihlaisten. Se kohtalo on kukan; mutta sentään niin kauan, pohjassa kun juuri pysyy, on kukall' arvonsa, ja kirkkautta se tähtisisartensa heijastelee, on itse tähti siniulappain. Vaan jos se irtautuu, ulapalla kuin lehti kuihtunut se ajelehtii. Mä viime yönä -- yö se oli julma; sinua varroin, varroin, mut et tullut, ja raskaat ajatukset, lapset yön, niin tummasuortuvaiset, alinomaa ohitse silmieni unetonten ja kuivain, polttavien vaelsivat; ja itse Balder, jok' ei verta vaadi, minua katsoi uhka silmissään -- osaani viime yönä ajattelin ja päätökseni tein: mä kuuliaisna jään tänne uhriks alttarille veljen. Ol onni, että saaristasi silloin en kuullut, pilviin runoilemistasi, miss' iltarusko aina ympäröi tyynt' autuaitten kukkamaailmaa. Ken tuntis heikkouttaan? Lapsuushaaveet, jo aikaa häipyneet, taas havahtuvat ja kuiskailevat mulle äänellään niin tutulla, kuin puhuis sisareni, ja lempeällä, niin kuin rakastaja. En kuule teitä, en, en kuule teitä, te viettelevät, muinoin rakkaat äänet! Mit' etelästä minä, Pohjan lapsi? Lien liian kalvas sen maan ruusutarhaan, sen hehkuun mieleni on väritön, ja sitä polttais siellä päivän paahde, ja ikävöiden silmä katselis taas pohjantähteen, joka paikalleen jää vartijaksi isiemme hautain. Ei jalo Fritjofini jättää saa maat' isäin, jota puoltamaan hän syntyi, ei heittää mainettaan niin turhan syyn kuin tytön rakkauden tähden pois. Se elo, jossa aurinkoinen kehrää ain' uuden päivän menneen kaltaiseksi vuos vuodelta, -- se elo kaunis, mutta iäti samanlainen, naist' on varten; mut miehen sielun, sinun erittäinkin, se tyven elo pian uuvuttais. Sä viihdyt siellä, missä tiimeltää veen yli myrsky ratsain vaahtoharjoin ja missä pursinesi kamppailuun saat käydä elämästä, kunniasta. Tuo kaunis seutu, jota kuvailet, ois hauta urotöille aikomilles, ja kilvan kilpes kanssa ruostuis myös sun vapaa mieles. Älköön käykö niin! En, Fritjof, nimeäsi varastaa saa runoniekan suusta, sammuttain sun, sankarini, mainees sarastuksen. Oi, ole viisas, Fritjof, väistykäämme pois nornain alta; haaksirikon tullen pelastakaamme edes kunniamme, ei pelastaa voi onneamme enää: erota _täytyy_ meidän. _Fritjof_. Miksi täytyy? Yö uneton vain apeutti mieles! _Ingeborg_. Sit' arvo vaatii meidän molempain. _Fritjof_. On miehen rakkaudess' arvo naisen. _Ingeborg_. Et rakastakaan, ellet kunnioita. _Fritjof_. Ei turhin oikuin kartu kunnioitus. _Ingeborg_. On jalo oikku tunto oikeasta. _Fritjof_. Et vääräks eilen rakkautta nähnyt. _Ingeborg_. En tänäänkään, mut pako väärin ois. _Fritjof_. Se välttämätön on, siis tule, Ingborg! _Ingeborg_. On välttämätöntä se, mik' on oikein. _Fritjof_. Jo nousee päivä, menee hetki ohi. _Ingeborg_. Voi, mennyt _on_ se, mennyt ainiaaksi! _Fritjof_. Tuo onko viime sanas? Mieti, Ingborg! _Ingeborg_. Oon miettinyt, se viimeiseni on. _Fritjof_. No niin, jää hyvästi, sä Helgen sisar! _Ingeborg_. Oi Fritjof, Fritjof, _näinkö_ eroamme? Sä ystävällist' etkö katsett' antaa voi lapsuusystävälle etkä kättä pololle, jota ennen rakastit? Et luulle, että kukkasilla käyn ja onnestani luovun hymyhuulin ja ilman tuskaa raastan rinnastain sen toivon, joka olentooni juurtui, Olithan sydämeni aamunkoi! Jok'ainut riemuni sai nimen Fritjof; mi jaloa, mi suurta eloss' on, se silmissäni sai sun kasvonpiirtees. Miks tummennat tuon kuvan multa, miksi oot kova heikolle, kun uhraa hän sen, mikä rakkaint' oli päällä maan, sen, mikä rakkainta on Valhallassa! Se uhri, Fritjof, on jo kyllin raskas; se ehkä lohdun sanan ansaitsisi. Rakastat minua, sen tietänyt oon olentoni heräämisest' asti, ja minne kulkenetkin, kaikkialle viet Ingborgisi muiston mukanas. Mut asekalske tukahduttaa murheen, sen väylältäsi myrsky karkoittaa, ei tohdi istahtaa se urhon viereen, kun voittoaan hän juhlii juomingein. Vain toisinaan, kun yössä rauhaisassa taas tarkastelet entist' elämääs, myös silmiis kalvas kuva häämöittää: sen hyvin tunnet, sulle terveiset maan rakkaan tuo se, kuva kalvaan neidon, jonk' olet Balder-lehtoon jättänyt. Sit' älä karkoita, jos kohta katsoo se surullisin silmin; sana lämmin sen korvaan kuiskaa: tuuli yöllinen tuo minulle sen uskollisin siivin, niin _yks_ on lohtu mulla, muuta ei! -- Ei ole kaipuullani viihdyttäjää; sit' ympäristö vielä ravitsee. Vain sinust' ylväs templiholvi haastaa, ja itse Balder, enää uhkaamatta, saa kuutamossa sinun kasvonpiirtees. Jos katson merta, sieltä vaahdon yli luo odottajan purtes rantaan ui. Jos katson lehtoon, siell' on moni puu, min kuoreen piirsit Ingeborgin riimut. Nyt kuori kasvaa, nimi katoaa, ja se on kuolemaksi tarun mukaan. Mä kysyn päivältä, miss' onkaan Fritjof, mä kysyn yöltä, vait on kumpainenkin, ja meri, jota kynnät, kysymykseen vain, rantaan huokauksen tuoden, vastaa. Sinulle viestit iltaruskon myötä, kun aaltoihin se sammuu, lähetän, ja taivaan purjehtija, pilvi saa mukaansa yksinäisen valituksen. Niin neitsytkammioni murheess' istun, mä elonriemun leski, mustin vaattein, ja kudon huiviin liljat taittuneet, siks kunnes kevät huivin kutonut on haudalleni liljoin paremmin. Mut harppuun kajotessain, syvin soinnuin rajattomuutta tuskan laulaakseni, mä itkuun purskahdan, kuin nytkin -- -- _Fritjof_. Sä voitat, Belen tytär, älä itke! Vihani anteeks anna; suru vain sai tuokioksi ylleen vihan vaatteet; niit' ei se kantaa saata kauemmin. Mun hyvä nornani sä, Ingborg, olet: vain jalon mieli neuvoo jalouteen. Ei täytymyksen viisautta kukaan vois puoltaa paremmin kuin sinä, kallis, sä sorja tietäjätär ruusuhuulin! Niin, Ingborg, väistyn täytymyksen tieltä, mä sinust' eroan, en toivostain; sen otan mukaan lännen aallokkoon, sen otan mukaan haudan portillekin. Kun kevät joutuu, olen täällä taas; saa Helge -- toivon -- nähdä minut jälleen. Työn vaaditun mä olen tehnyt silloin sovittain sepitetyn rikoksen; ja silloin pyydän, ei, mä vaadin sinut aseitten kesken julkikäräjissä, en Helgelt', en, vaan kansalt', Ingeborg; se naittajas on, tytär kuninkaan! Mä tiedän sanan sille, joka kieltää. Hyvästi siihen saakka, ole uskollinen ja ota muistoks lapsuutemme tunteen tää rannerengas, Vaulund-sepon työ, joss' ovat kuvattuina taivaan ihmeet -- on paras ihme sydän uskollinen --; se sopii soreasti ranteesees kuin kiertyis kiiltomato liljan varteen! Hyvästi, morsioni, lemmittyni, kuukausi muutama, ja kaikki muuttuu! (Menee.) _Ingeborg_. Iloiten, uhmaavana, toivoen hän tähtää Angurvadelinsa kärjen päin nornan rintaa, vaatii: Väisty tieltä! Sä Fritjof rukka, norna väisty ei, käy tietään, hymyy Angurvadelille. Niin vähän tunnet tummaa veljeäni! Ei avoin urhonmieles ymmärtää syvyyttä synkkää Helgen mielen voi, ei vihaa Helgen kateellisen rinnan. Ei sisartaan hän koskaan sulle suo; hän ennen hukkaa kruunun sekä hengen ja uhraa minut Odenille taikka Ring-vanhukselle, jota vastaan sotii. -- Mun toivoltani siivet taittuivat; siit' iloitsen, ett' yhä toivot sinä. Tään tuskan kestää tahdon yksin minä; sun kanssas olkoot hyvät jumalat! Tääll' yksitellen lasken, pitkin illoin, kuukaudet surun rannerenkaastas; kaks, neljä, kuus -- liet jälleen täällä silloin, vaan tapaa et sä Ingeborgias. 9. INGEBORGIN VALITUS Syys on ja yö, raipalla aavoja myrsky lyö. Vaan ilo yöpyä siellä ois meren tiellä! Purjeen mä näin kauan; se liiteli länteen päin. Purje se urhon on armaan onnekas varmaan. Vaivuta pääs, laine! On riento jo huimaa, nääs. Tähtönen, välkkyös tiehen laivan ja miehen. Taas kevät kait tuo hänet tänne, mut armas on vait, ei tule laaksossa vastaan laulaissa rastaan; mullassa maan nukkuu jo, riutunut rakkauttaan, tai meni morsioks peikon uhrina veikon. -- Mut sinä jäät, Fritjofin haukka, ja lempeni näät. Itse mä ruokasi annan, juomasi kannan. Huiviin mä teen sun kuvas näin, hänen kintaalleen; hohtavat siipes, on tulta kynsies kulta. Haukalta kai Frejakin, Oderin etsijä, sai siipensä, konsa hän kerta kierteli merta. Mulla jos ois siipesi, niillä en lentää vois. Kuoleman siipiä vuotan, niihin mä luotan. Aavoja päin katsele olkapäältäni näin! Jos miten mielemme halaa, eipä hän palaa. Täällä hän lie, kuollut kun oon; sinä silloin vie terveiset, terveiset hälle, nyyhkyttävälle! 10. FRITJOF MERELLÄ Mut rannallaan oli Helge nyt, luki loitsujaan, sydämistynyt. Tummuu taivas silmäin eestä kiiriessä pauanteen, nousee aallonharja veestä, peittyy vaahtoon valkoiseen. Pilviä jo kirjailevat verijuomuin salamat, merilinnut pakenevat kaikki rantaan, kirkuvat. "Kovan sään me saamme. Veikot, kuulen kaukaa myrskyn siivenläiskeen, mutta pelko pois! Tyynnä lehdoss' istu, mua muista, kaipaa, kaunis kyynelissäs, armas Ingeborg!" Lens purren luo kaks peikkoa veen: Heid, lunta mi tuo, Ham viimoineen. Nousee siivillensä silloin myrsky yössä ulappain, milloin vettä viistää, milloin pilvipihaa jumalain. Kosteasta kuilustansa hyökkää esiin hirmuinen vaahtivaate Kauhun kansa satulassa aaltojen. "Oli ihanampi kulku kuutamossa yli vetten väikkeen lehtoon Balderin. Näin ei vilu tullut parmaill' Ingeborgin. Vaahta valkeampi neidon povi on." * * * Nous Solundar-maa yli aallokon. Alus käännä sen taa! Siellä valkama on. Mut ei Fritjof merta pelkää tammisessa laivassaan. Riemu, kyntäin vaahtiselkää, itse hoitaa ruoriaan! Kiinsi purjeet tiukemmalle, leikkas laineet jyrkemmin. Ohjas lännen ulapalle, suoraan lännen hyökyihin. "Mielin myrskyn kanssa painiskella tovin. Pohjan mies ja myrsky ovat veljekset. Häpeäisit, Ingborg, jos sun kotkas kääntyis maihin, puuskaa pakoon, siivin hervonnein." * * * Yhä kiidettiin; levis kuilujen suut; kitis touvit, niin myös palkkien puut. Myötä-, vastasukaan ryntää aalto tyrskein raivokkain, viel' Ellida kuohut kyntää, kestää, haaksi jumalain. Kiitää tähdenlennon lailla, hilpeästi hypellen niin kuin kauris vuorimailla yli kuiluin, huippujen. "Oli Balder-lehdon suukot suloisemmat kuin on suolavaahto, joka pärskyy päin. Kietoi neittä ylhää käsi ihanammin kuin se ruorin varteen tähän kouristuu." * * * Mut huurteinen, jääkylmä on yö; alust', urhoja sen raekuuro lyö. Ruorin luo et keulaa laivan yöltä enää näekään, oot kuin kammiossa aivan, johon kuollut kätketään. Leppymätön aalto uhkaa niellä purren miehineen; harmaa -- kuin ois täynnä tuhkaa --, ahne, suur on kuilu veen. "Ran jo mereen meille sinipatjat pöyhii, mutta mua vuottaa, Ingborg, patjas sun. Miestä kovakouraa airoiss' on Ellidan, Egir itse veisti vahvan emäpuun." * * * Tuli hyöky; se sivuhangalta päin nous kannelle, yli pyyhältäin. Rannerenkaan Fritjof jalo tempaa, Belen antaman, kirkkaan niin kuin päivänvalo, kolme naulaa painavan. Kääpiöiden työn sen jakaa urho moneen palaseen, kumppaneiden parvi vakaa saa ne, kukin kappaleen. "Kultaa kukkaroihin kosioissa käyjäin! Älköön tyhjätasku menkö Ranan luo. Kylmät häll' on huulet, viekas sylinanto, mutta kulta kihlaa merenneidonkin." * * * Päin, ammolla suu, taas syöksyvät veet. Jalus, raakapuu ovat katkenneet. Puoliks uponnut on laiva; vaikka kuinka ammentais vettä siitä -- turha vaiva: mert' ei tyhjenemään sais. Laivass' on jo Surma, kiellä sit' ei Fritjof itseltään. Toki huutaa urhon miellä yli myrskyn käskyjään. "Björn, sä tule, tartu ruoriin karhunkourin! Tätä säätä suoneet eivät taivaiset. Täm' on noidanjuoni: Helge herja varmaan nosti veden vimman. Nousen katsomaan." * * * Kuin näätä hän on pian mastossaan, yli aallokon jää katselemaan. Kas, nyt ui Ellidan eessä valas, saaren kaltainen, selässänsä, vaahtiveessä, hirmuisimmat peikkojen: Heid -- sen turkki lunta tuiskii --, jäinen karhu näöltään, Ham kuin myrskyn kotka huiskii mahtavilla siivillään. "Nyt, Ellida, näytä, että uljuus asuu alla tammipuisen rintas kaarevan! Kuule huutoani: lienet jumaltytär, syösset vaskikeulas valashirviöön!" * * * Kun purrelle huus sankari näin, heti syöksähti se valaspeikkoa päin. Verisuihku korkealle roiskuu, ilmat punaten; peto karjuu, aallon alle pohjaliejuun painuen. Kiitää kilvan peistä kaksi kädest' urhon neuvokkaan: valkokarvan kaatajaksi, mustasiiven suistamaan. "Hyvin teit, Ellida! Ei nyt hevin nousne Helgen hirmulaiva hurmeliejustaan. Heid ja Ham, ne liioin eivät merta kynnä: kylmää teräspeistä karvas purra on." * * * Tyven eessä jo tie on purjehtijain, lähirantaan vie heidät maininki vain. Astuu aurinko jo esiin kaiken ilahduttamaan, katsoo laivaan, maihin, vesiin valtiaana salissaan. Kultaa viime sätein loivin tummat puut ja vuoriston; nähdään: rannoin vihannoivin eessä Efje-salmi on. "Ingeborgin pyyntö Valhallaan on noussut, vaipui valkopolvin kultalattiaan. Kyynel sinisilmän, tuska vienon poven heltymään sai aasat. Kiitos, Ingeborg!" * * * Valas runteli tuo Ellidaa kai, se valkaman luo vesilastissa sai. Matka otti viikingeistä joka voimanrahtusen, tuskin jaksavat he seistä enää miekkaan nojaten. Neljää miestä Björn jo kantaa, olkapäillään maihin tuo, avun kahdeksalle antaa Fritjof, hoivaa tulen luo. "Turha ujostella! Myrsky miehen murjoo; taistoss' ovat tuimat merenneitoset. Kas, jo simasarvi kultajalka kulkee, antaa lämmön viluun. Malja Ingborgin!" 11. FRITJOF ANGANTYRIN LUONA Saa laulu ladullansa jaarl Angantyrin luo. Hän honkasalissansa kanss' urhojensa juo. Niin hilpeällä miellä hän katsoo merta päin; ui aurinkoinen siellä kuin joutsen kimmeltäin. Ja Halvar ulkopuolta taloa vartioi. Jos piti työstään huolta, myös hyvin ukko joi. Sai simaa tavan takaa ja partaansa sen kaas, vait ikkunasta, vakaa, työns sarven sisään taas. Mut keskisaliin aivan nyt ukko sinkos sen: "Nään aallokossa laivan, sen matkaa kiitä en. Se lähestynyt rantaa lie merihädässään, kaks jättiläistä kantaa nyt maihin miehiään." -- Ja katseen yli lahden jaarl Angantyrkin loi: "Ellidaks tunnen hahden, sen Fritjof -- luulen -- toi. Jo ryhti, otsa takaa: tuo tulee Torsteniin. Mi kotkankatse vakaa! Hän yksin katsoo niin." Jo Atle, tuimin kulmin, mies mustapartainen berserkin mainein julmin, nous kalpaa kouraisten. "Nyt", huusi, "nähdä mielin, miks kulkee maineen suin: hän haastaa miekan kielin, ei armon aneluin." Kakstoista hänen miestään myös karkas penkiltään. Jo ennalt' ilmaa piestään ja miekoin pistellään. Juoks kolmetoista sutta luo laivan väsyneen, ja Fritjof rohkeutta puheli miehilleen. "Nyt oisit helppo saalis", niin Atle hurja huus, "mut taisteletko -- vaalis tee -- vaiko korjaat luus! Vain armonpyynnön virkkain pääs säästät; kiivas lien, mut sopumielin kirkkain luo jaarlin sinut vien." "Väsytti matka tosin", niin Fritjof urhokas, "mut miekoin rauhaa kosin, en kerjää armojas!" Ja silloin puri, huiski kaks kalpaa toisiaan, ja Angurvadel tuiski jo tulta riimuistaan. Satoivat lyönnit rankat ja iskut huikeat, ja kilvet, vaikka vankat, yht'aikaa murtuivat. Ei silti taisto ratkee, tuo urhoin tuima työ, mut Atlen kalpa katkee, kun Angurvadel lyö. "Ei miekattoman verta juo miekka Fritjofin, mut käyhän -- leikkiin kerta kun ryhdyit -- painihin!" Kuin aallot tuulin huimin he syöksähtävät päin, on rautarinnoin tuimin kaks vahvaa sylikkäin. Kuin karhut luodon jäällä he tiimeltävät nyt, kuin kotka myrskysäällä ois kotkaan iskenyt. Ties vaikk' ois mannun harmaan perustus vavissut; ois rautatammen varmaan se voima kaatanut. Ja hien tuo se koitos, suun panee huohumaan. Ja pensaat, kivet loitos sijaltaan polkaistaan. Miesparvi rautapaita jo katsoi kammoten. Niin kauas Pohjan maita käy maine painin sen. Mut Fritjof voimin kaikin jo kenttään Atlen löi ja alle polven saikin ja lausui, jylinöi: "Jos ois nyt miekka mulla, sä mustapartapää, niin rintaluissas sulla koht' ois sen kylmä jää." "Se estä ei, mä takaan", niin korska Atle ties. "Jään tähän, missä makaan, käy, nouda miekkas, mies. Tie kumpaisenkin lienee majoihin jumalten, tää päivä minut vienee ja sinut huominen." Lopettaa leikin mieli jo Fritjof uupunut. Nous, uhkas säilän kieli, ei Atle vavissut. Jää isku puolitiehen, nuor urho heltyy; hän käy käteen vihamiehen kuin hyvän ystävän. Ja valkosauvan silloin kohottaa Halvar: "Pois jo tappelu! Jos milloin, nyt riemun aika ois. Jo vartoi kulhot tovin; siis käykää pöydän luo! Jo ruoka jäähtyy kovin, ja näännyn, jollen juo." Käy sopuisalla miellä nyt saliin kumpikin, ja paljon uutta siellä on nähdä Fritjofin. Ei seinäpalkin paljaan näy rosokylki, vaan puu peittyy kultataljaan ja kukkaskirjontaan. Ei keskilattialla liett' ole hilpeää, mut muuri seinustalla kiveä kiiltävää. On sauhun käry poissa, ei nokihirttä näy; on lasit ikkunoissa, ja ovi lukkoon käy. Ja sankarit kun juovat, niin haarakynttilät valonsa heille suovat, ei soihdut räiskyvät. Täys hirvi hiillokselta se pöytään kannetaan, on sorkka kullankelta, on lehvät sarvissaan. Taa urhon tuolinseljän ain' impi sorja jää. Niin eessä tähden heljän on jynkkä pilvenpää. Näät kutrit hulmuvina ja liekit silmien, suut pienet punaisina kuin umput ruusujen. Hopeinen jaarlin jalon ol' istuin, kaltainen kypäri päivän palon ja sopa kultainen. Ja tähtineule kaartoi, kas, vaippaa uhkeaa, ja kärpännahka paartoi sen lievepurppuraa. Hän nous, kuin ystävälle kätt' antoi vieraalleen, suin sulin puhui tälle, vei arvoistuimeen: "Yön monen muistorikkaan kanss' isäs viettää sain; myös pojan mainehikkaan on paikka rinnallain!" Etelän nestett' oivaa hän maljaan vuodattaa, kuin liekki kipunoivaa, kuin meri kuohuvaa. "Niin, terve vieraakseni, laps ystäväni tuon! Nyt maljan miehineni mä Torstenille juon." Jo helkkyy harpun kieli, ja Velsin sävelin soi laulu synkkämieli; mies laulaa Morvenin. Mut Pohjan miehen suullaan myös toinen aloittaa, ja Torstenista kuullaan, -- se laulu voiton saa. Ja jaarli monta kysyy myös seikkaa Pohjan maan, ja mielevänä pysyy nuor Fritjof puheiltaan. Ei kohtuutonna mikään soi sana tuomion; ei, niinkuin Saga ikään, hän puolueeton on. Ja kun hän kuvaa pulmat merellä koetut ja Helgen peikot julmat, jotk' oli surmannut, niin ilomielle oivat hän juomaveikot saa, ja riemuhuudot soivat, myös jaarli naurahtaa. Kun alkaa ylistellä hän Ingeborgiaan, jok' itkussaan on hellä ja jalo murheessaan, niin poski monen palaa jo immen viehkeän. Oi, painaa saispa salaa tuon kättä lempijän! Myös asiansa luonteen nuor urho ilmaisee, ja, muuttumatta juonteen, jaarl' ylväs kuuntelee. "On vapaa maa, jot' ohjaan, ei veromaita kait: juon Belen maljan pohjaan, mut meill' on omat lait. Ja Belen pojat meille on oudot kerrassaan, vaan tulkoot taistoteille veronsa vaatimaan! En öykkäreistä piittaa, -- mut isääs rakastin." -- Ja tyttärelleen viittaa hän ohi sankarin. Tuo kukkasvirpi sorja nous kultatuoliltaan; hän uumilt' oli norja ja täysi poveltaan. Mut luona sulohuulten pien Astrild ilkamoi kuin perho, tuoma tuulten, mi leijuu, karkeloi. Ja kammiostaan nouti hän silkkikukkaron, ja sotapurret souti siin' alla kuutamon, ja hirvet astelivat all' ikitammien; rubiinit lukitsivat sen, kultatupsuisen. Toi, taaton käteen kantain. Ja jaarli täytti sen rahoilla kaukorantain, vain kultaa valiten. "Tää tuliaisiks sulle, tee tällä mitä vain; mut talven -- lupaa mulle -- tääll' olet vieraanain. Ken lähtee myrskyn selkään, on suotta hurjapää; kas, Heidin, Hamin -- pelkään syys jälleen elvyttää. Noin onni joka kerta Ellidaa johda ei: Ui moni valas merta, vaikk' yhden surma vei." -- Yön jatkui leikki, nalja niin, kunnes hohti koi; ei mieltä vienyt malja, vain ilotuulen toi. Myös malja jaarlin jalon täys juotiin, viimeinen. Jäi Fritjof vieraaks talon ja viipyi talven sen. 12. FRITJOFIN PALUU Kevät ilman siinnossa hengittää, maa kantaa verhoa vihreää. Ja Fritjof jaarlia kiittäin ohjaa taas purren aavalle, kohti Pohjaa. Kuin musta joutsen se halkoo veen, vanan selkään viiltäen seijaaseen; ilakoivat purjeissa länsituulet -- satakielten laulavan niissä luulet --, ja purtta lykkivät iloiset, sinihunnut Egirin tyttäret. On riemu keulalles suunta antaa taas kohti kaukaisen maasi rantaa, miss' oma lietesi loimuaa ja muistot lapsuutes maailmaa ja leikkitannertas vartioivat, mut kummuiss' istuvat taatot oivat, ja, merta katsova, paadellaan on neito, kaipaus rinnassaan. Kuus päivää laineilla laiva sousi, mut seitsemäntenä loitos nousi jo tumma juova: se leviää ja saariks muuttuu ja maaksi jää. Oman maansa urho jo tuntee kyllä, on vaippa vihreä metsäin yllä; hän kuulee koskien pauhinan ja näkee kallion korkean. Hän nyökkää niemelle, salmeen soluu, jumal-lehdon siimeessä kohta joluu -- siell' on hän öin monin suvisin unelmoinut seurassa Ingborgin. "Miss' on hän? Tietäne ei hän varmaan, miten keinuu lähellä pursi armaan. Tai ehkä jätti hän Balder-haan ja suree saleissa kuninkaan ja kutoo, harppua soittaa, raukka." -- On templin harjalta noussut haukka; nyt syöksyy taas, kuten ennenkin, alas olkapäälle se Fritjofin. Miten valkosiipiä räpyttääkin, se siinä viipyy ja siihen jääkin; se keltakynsillä raapustaa, ei rauhaa anna, ei rauhaa saa, pään kohti Fritjofin korvaa kääntää kuin jonkin viestin se tahtois ääntää, sanan Ingborgilta se ehkä toi. Puhett' ymmärtää kuka linnun voi? Ellida nyt sivu niemen liitää kuin hirvi nummella, nopsa, kiitää; tutun tuntee allaan se aallokon, ja Fritjof hilpeä keulass' on. Hän hieroo silmiä, käden antaa taas otsaa varjota, katsoo rantaa; jos kuinka hieroo ja tähystää, hän enää kartanoaan ei nää. Lies vain on jäljellä, kolkko muisto, kuin hautakummussa urhon luisto; talon paikall' auhto on kaskimaa, sen tuhka tuulessa tupruaa. Mies mielin katkerin jättää purren; ja palopaikkoihin kulkee surren hän, lapsuuskotiinsa, taattolaan. Jo saapuu pörheä koira Bran, joka raastoi karhua monta kertaa eräretkill', urhea vailla vertaa. Se juoksee, reutoo ja riemuitsee, ja miehen ryntäille hyppelee. Hepo kultajouhinen, valkopinta ja hirvennilkkainen, joutsenrinta, jonk' urho nuorna jo satuloi, myös kiitää haasta ja teutaroi. Se kääntää hirnuen pään, se halaa hänen kämmeneltänsä leivänpalaa. Mut Fritjof on, polo, anniton, elikoitaan köyhempi mies hän on. -- Niin Fritjof koitona -- vaikka ko'issa -- on murheell' astellut raunioissa, kun Hilding, kasvatustaatto tuo, lumipäinen, sankarin saapuu luo. "Mitä nään, en kummeksi", Fritjof haastaa. "Lens kotka pois, pesän saattoi raastaa. Mikä kuninkaallisen uljas työ! Ei Helge hallitusvalaa syö, hän palvoo taivasta uhrikoltoin, käy valtamatkansa murhapoltoin. Suru pieni, pikemmin harmi vain. Sano, onko Ingeborg näillä main!" Näin vanhus vastasi: "Tiedot kuule, vaan niist' en riemua saavas luule. Ring hyökkäs mentyäs; miestä kai viis yhtä miestämme vastaan sai. Oli taisto laaksossa, templin luona, ja virta vaahtosi hurmevuona. Ja Halvdan leikkiä laski -- ties toki sentään taistella niinkuin mies. Minä kilvin suojelin ylhää lasta, sain olla ylpeä alkajasta. Ei leikki jatkunut kauankaan, kas, Helge päätti sen paollaan. Mut paetessansa sytytteli tulen nurkkas alle hän, aasain veli. Niin tuotiin veljille ehdot nää: joko Ring saa Ingborgin -- hyvittää voi solvauksen vain sisko sievä -- tai hän on maan sekä kruunun vievä. Kävi ees taas airuita sovinnon, ja Ring vei myötänsä morsion." -- "Oi nainen kiehtovin kukkakulmin! Ens aatos Loken ja valhe julmin, sinä naisen hahmossa päälle maan tulit miehen sielua kiusaamaan. Sinisilmä valhe, mi pettävillä yhä hurmaat, houkutat kyynelillä; rusoposki valhe ja kutripää, sun hyvees tuulta on häipyvää; vala väärä raikkaill' on huulillasi, petos, turhamaisuus sun povessasi. -- Ja häntä kuitenkin rakastin, rakas on hän ollut, on vieläkin! Mun muistuu mieleeni leikki moni: niiss' aina hän oli puolisoni. Kun töitä uljaita mietin, tein, hänt' aina aattelin palkaksein. Puut joskus yhtyvät juurakoista -- jos taivaanlieskalla Tor lyö toista, myös toinen kuihtuu; mut silmuihin jos toinen peittyy, jo toinenkin --, niin myös me seisoimme vieretyksin, en tiedä, en, mit' on olla yksin. Olen yksin nyt. Sinä taivainen, joka maata käyskelet, piirtäen valat kultatauluusi, Var, jää pilvees, älä enää piirtele, jätä ilvees! Sinä tauluus valheita piirsit; niin vain kultaa puhdasta haaskattiin. Runon Nannast' uskollisesta kuulin, mut totuus ei puhu ihmishuulin, joka ihmisrinta on uskoton -- kun vilppi Ingborgin ääness' on, mi soi kuin tuulonen kukkatarhain tai Bragen soittimen helke parhain. Nyt kartan harppua helkkyvää, en tahdo muistella pettäjää. Mihin liehuu myrsky, mä seuraan sinne, meret, vert' on tulviva aaltoihinne! Jos missä miehiä niitetään, jää pois en leikistä minäkään. Jos vastaan käy joku kruunupäinen, saa nähdä, lienenkö sääliväinen. Kai joskus kalpani tielle saa joku nuori mies, joka rakastaa ja luottaa uskollisuuteen rakkaan, sen houkan säälistä maahan hakkaan; niin pettymyksen ja häpeän, jonk' itse kohtasin, välttää hän." -- "Veri nuori kylläpä kuohahtaakin", näin Hilding, "viljalti sataa saakin lunt' aika jäähdyttimiksi sen. Teet sentään neidolle vääryyden. Älä kasvinsiskoas, rukkaa, soimaa, vaan nornan arpoja, joiden voimaa ei kukaan järkytä, lapsiin maan jotk' ukkospilvistä singotaan. Jalon vaikerrusta ei kuullut kukaan; kuin Vidar korkea tarun mukaan vait kulki hän; suri, onneton, kuin kyyhky kuoltua puolison. Toki mulle murheensa ilmi haastoi, hänen mieltään ääretön tuska raastoi. Jos alli rintaansa nuolen saa, veen pohjaan kohta se sukeltaa -- kun päivän poltolta kätkee haavan, kivun lievityksen se tuntuu saavan --, niin yöhön myös kivun kätki hän, minä yksin näin hänen kärsivän. 'Olen maani uhri', hän lausui, rukka. 'Nyt rauhanimmen on, kalvaan, tukka lumikelloin kiedottu, talvikein; se kaunist' on, minä oikein tein! Ois suuri armo, jos kuolla voisin; mut on lepytettävä Balder toisin: minä sykähdellessä sydämen saan kuolla vitkaan ja kärsien. Sinä heikon taistelut muilta salaa! Vaikk' kärsin, sääliä heilt' en halaa; tytär Belen myös olen murheessain. Mut, Hilding, tervehdä urhoain!' -- Hääpäivä niin tuli. -- Miksi lainkaan sen riimusauvaani piirtää sainkaan? -- Hidas saatto neitojen valkeain ja miesten kalpoja kantavain vait seuras laulajan johdatusta. Vei kalvaan morsion ratsu musta; hänet ilman hengeksi luulla voi, joka pilvell' istuu, mi salamoi. Minä nostin liljani satulasta, hänet templin portista korkeasta vein ääreen alttarin; siinä hän valan lausui Lofnille selkeän. Hän viipyi Balderin jalkain eessä, muut kaikki seisoivat silmät veessä. Vaan Helge ranteessa sisaren näki renkaas, sieppasi siitä sen, ja sen sitten Balderin käteen vei hän. Ja silloin maksanut paljon ei hän; en voinut hillitä raivoain, vaan miekan tempasin kupeeltain. Mut Ingborg kuiskasi: 'Malta! Toisin tosin kohdelleen mua veljen soisin, mut paljon ihminen kestääkin, ja olkoon tuomio Odenin!'" -- "Niin", Fritjof vastasi tuimin kielin, "mut hiukan tuomita myös mä mielin. Suvijuhlaa Balderin vietetään, papin löydän templistä kruunupään, tuon murhapolttajan, siskon myöjän. Hänet tahdon tuomita, maansa syöjän!" 13. BALDERINROVIO Ei ole yö, ei päiväkään, yön on ja päivän raja; aurinko öinen on verissään, vuorilla-vaeltaja. Balderinrovio, kuva sen, pyhältä arinaltaan liekehtii, pian sammuen -- maa jää Höderin valtaan. Temppelin pappien tulta näät syöttävän kekäleillä; he ovat kalpeita, harmaapäät; piist' ovat veitset heillä. Alttarin ääressä askaroi kuningas uhrityössä. Kuule! Kalpojen kalske soi Balderin lehdon yössä. "Björn, ulos ovelle vahtiin jää, niin ovat nuotassa hurskaat! Jos joku ovesta yrittää, pääkallon hältä murskaat!" Kalpeni kuningas, ääni tuo syyst' oli hänelle kauhu. Fritjof tuimana astui luo, huus kuin myrskyn pauhu: "Toin veron vaatimasi -- Retkeillyt, kas, olen Lännenveessä. -- Tuoss', ota! Ottele kanssani nyt Balderinroihun eessä! Ryntäät paljaina, selän taa kilvet -- kelpaako moinen! Ensin kuningas iskeä saa, muista, mun isku on toinen! Oveen vilhutko? Luulisin: luolast' ei repo luista. Muista Framnäs! Ja siskokin kultakutrinen muista!" -- Lausui sankarin lailla tään, kukkaron vyöltä kiskas, vasten kasvoja kruunupään kursailutta sen viskas. Niin puna purskui suusta, ja niin myös näkö silmistä haipui: taakse alttarin tainnoksiin aasa-kuningas vaipui. "Etkö kultaasi siedäkään, pelkuriraukka halpa? Moista säiläni iskemään liian on oiva kalpa! Hiljaa, papit, ja veitset pois, kuutamonaamat hurjat! Miekkani henkenne ottaa vois, sillä se janoo, kurjat! Miks olet synkeä kasvoiltas, Balder? Kiukku suista! Rengas tuo sinun ranteellas varastettu on, muista! Sinulle tiettävästi ei takonut Vaulund tuota. Impi itki, ja rosvo vei. Pois nämä elkeet, vuota!" -- Uljaasti kiskoi, mut juuttunut ranteeseen oli kulta: kun se heltisi, suuttunut Balder päin putos tulta. Kuule räiskettä! Kultapää lieska jo parsiin läikkyy. Valjuna Björn luo portin jää, Fritjof häpee ja säikkyy. "Avaa! Kaikille pääsy suo, jätä vartiopaikka! Temppeli palaa, vettä tuo meren täydeltä vaikka!" -- Kätten ketju jo solmitaan rannasta uhrilehtoon. Lähtevät laineet vaeltamaan Balderin liekkikehtoon. Niin kuin ukkonen pilvestään Fritjof vettä valaa, huutaa valtijakäskyjään palkilta, joka palaa. Turhaan! On sali temppelin täynnä jo sauhua, tulta, sulavat hopealaatatkin, hiekkaan tippuu kulta. Kaikki mennyttä! Kauhun yö! Päällä jo harjahirren punainen kukko siipiä lyö, kiekuu vihaisen virren. Aamutuuli nyt siivittää liekkejä taivaan alla. Lehto on kuiva, on poutasää, nälkä on ahmijalla. Puusta puuhun se rientelee, paljon on panulla työtä. Hirvittävästi valkaisee Balderinrovio yötä. Kuule ryskettä juurien! Latvoja nielee peikko! Muspelin poikien punaisten tiell' on ihminen heikko! Balderin lehdossa loimottain liekki jo merenä läikkyy. Nousee päivä, mut vuono vain hornanhehkussa väikkyy. Lehdon ja temppelin tasalle maan tuhkaksi tuokio hiiltää. Fritjof poistuu murheissaan, poskella kyynel kiiltää. 14. FRITJOF LÄHTEE MAANPAKOON Ja halki yön ja aaltovyön ui urhon laiva. Suur tuska, vaiva sydäntä söi. Fritjofin löi vavistus, kauhu. Nous templin sauhu. "Näy, sauhu, näy, käy ylös, käy jumalten pihaan! Niin Balder vihaan, suur kostaja, jo nostata! Hänelle kieli, jott' ilmain pieli jylisten soi: On templis, oi, ja myös sen mantu poroksi pantu; ja patsaaskin päält' alttarin on niin kuin muuna palanut puuna; nyt tuijottaa siin' auhto maa, miss' oli lehto -- tuo rauhan kehto kautt' aikojen --, puut pyhät sen näät kaatuneiksi, ei maatuneiksi! -- Jo kautta maan se mainitaan ja enemmänkin; sen kuulkoon Hänkin suust' usvaisen, suur Usvainen! Kai Helge jaloon jää maineen valoon, kun armahtain maanpakoon vain hän minut ajaa. Siis muutan majaa, siis siinnokkaat saan aallon maat! Jää leporannat; Ellida, kannat ain' ääreen maan nyt loitoimpaan. Sun keinus, haahti, on suolavaahti, ja välkehtää tie vaahtopää myös viljoin verta, kuss' uitkin merta. Mä sinut vain taloksi sain; se toinen maassa on tuhkaa, aasa sen poltti näät. Sä mulle jäät, oot kotikanta, oot Pohjan ranta; muu kotimaa jäi kauas taa. Sä mulle armas oot tummaparmas, kun uskoton se valkein on. -- Miest', aava vapaa, sun teiltäs tapaa ei sorto maan; sä tunnekaan sen ruhtinaita et oikukkaita. Sun kuninkaas se mies on taas, ken tyynn' on, jäisnä, jos raivopäisnä sä ärjytkin suin nälkäisin. Hän sinitieltä saa ilomieltä. Hän kulkee sen kuin kyntäen, ja purren vana on purppurana; hän kylvämään käy säilällään. Ja sato varttuu: se mainein karttuu, se kultaa tuo. Vie, hurja vuo, miest' onnen tähdin, kun leikkiis lähdin! On taatollain maakumpu vain, joss', ukko vakaa, hän hiljaa makaa ja kuulla voi, kun myrsky soi. Vaan sinirinnan ja vaahtipinnan mä kummun saan; se vellomaan jää tuuleen, sumuun, yömyrskyn humuun, miest' upottain ain' uutta vain. -- Ken elon aikaan veen kodiks saikaan, on haudakseen myös saava veen!" Niin lausui surren ja käänsi purren jo loitommas mies raivokas. Hän salmen veteen sai -- vuonon eteen veest' yrmypäät nous luodot, näät. Vaan Helge valpas jo salmen salpas, purtt' yhdeksän toi kostoon hän. Niin huuto nousi: "Nyt surmaan sousi jo kuningas; käy taistoon; kas, ei viihdy, aasa, hän enää maassa, vaan kaihoaa kuun, päivän taa; luo Oden-taaton hän tahtoo saaton." Ja kohta, niin kun huudettiin, jo Helgen laivat kuin vamman saivat. Ran verkalleen vei kuiluun veen ne kalmankaivoin, ja Helge vaivoin vain pelastui, pois purrest' ui. -- Björn nauroi ääneen: "Näyt uimaan jääneen! Siin', aasa, sait, se kelpas kait! Jos seikkaa surret, niin tiedä: purret mä puhki löin -- työs maksoi töin! Ran minkä kahmii, sen iäks ahmii; vahinko vain, kun hukkujain et mennyt myötä päin pohjan yötä!" Ja vimmoissaan nyt rantaan maan kuningas nousi. Jo välkkyi jousi, ja jousen tään puol'ympyrään hän kiskoi heti, vaan liioin veti, ja helähtäin jous katkes näin. Huus Fritjof sanan: "Jos kohta manan, jos peitsi tää sais lennähtää, koht' elotonna kuningaskonna, maan kiusa, ois. Vaan pelko pois; sun, raukka inha, ei vertas vinha juo peitsi tää. Se lennähtää vain urhoriviin. Vain riimukiviin se piirtänee, mut välttelee sun-laises ylväät maan kaakinpylväät. Sun mainetyös vei vesi, myös sun toimes mailla pontt' ovat vailla. Jous ruostui; kait sen poikki sait! Mä kokeen toisen teen miehenmoisen. Kuink' eroo tää sun töistäs, nää!" -- Nous airo hankaan -- Gudbrandin kankaan puu ankarin se olikin -- ja airo toinen myös samanmoinen, ja urho sous: kuin leikkijous, kuin kiskopäre, niin murtui näre. -- Ja vuoret loi taas kultiin koi. Maatuuli herää, kaikk' aallot kerää ja kisaan vie sen kimmeltie. Ui riemuin haahti, ja pärskyy vaahti. Mies alla päin hyreksi näin: "Maan otsa ylhä, sä Pohjan maa! Syliisi, jylhä, en jäädä saa. Sua synnyinmaaksi voin ylistää. Kun häivyt taaksi, hyvästi jää! Hyvästi, valo maan suvisen, sä päivän palo kesk'yöllinen! Niin taivaanpieli tuo himertää kuin puhdas mieli hyvästi jää! Hyvästi, huima ikivuorten vyö! Sun paasiis tuima Tor riimut lyö. Oi järviesi veen päilyntää! Maa saarinesi, hyvästi jää! Hyvästi, luut te maakumpujen ja nurmi, puut te yli' isien! Manalle suku jos häviää, ei Saga nuku: hyvästi jää! Hyvästi juoksut te virtojen ja lehdon tuoksut ja leikit sen, te lapsuuteni mont' ystävää! Maa muistojeni, hyvästi jää! Ko'in naisen ilkun, mies tyhjä lien, sain tahrapilkun, maanpaon tien! Nyt merta melon, en maata nää. Vaan, riemu elon, hyvästi jää!" 15. VIIKINKIKAARI Meret haukkana kiersi hän rannattomat, suvimaat kävi, maat lumen, jään. Ja hän urhoille kirjoitti säännöt ja lait, luki Viikinkikaarensa tään: "Älä telttoja tee, älä pirtteihin jää: vihamies ovell' on kukaties. nuku kilvellä vain, käsi kalvassa, yös; sinitaivas on telttasi, mies. Lyhyt, voittoisa Tor, sun on vasaras pää, vaja kyynärä miekkas on, Frej. Hyvä niin: liki miestä kun astunet vain, lyhyt liiaksi säiläsi ei. Rajumyrsky jos käy, ylös purjehet, hei! Ilo mennä on hyökyjen taa. Yli veen! Yli veen! Älä hellitä, mies, alus ennemmin hukkua saa. Jalo viini on Odenin juoma; jos juot, lupa on, juo taidolla vaan; joka horjahti maissa, taas nousta se voi, joka täällä, sen raukaisi Ran. Ja jos kaupin sa näät, ota suojeluksees, vero kuitenkin heikolta vie! Olet valtias veen, edun orja hän; ei teräs kehnompi kultia lie! Ota kannelle saalis, se arvalla jaa sekä tyytyös arpaasi ain'! Merikuningas itse ei arvalle käy, hän on ottava kunnian vain. Näet viikingin: valmiiksi valtausha'at! Sun on kuumilla kilpesi, mies! Sä jos askelen väistät, sä lähtevä oot -- laki siinä on; tietänet ties. Hyvä sillä, kun voitit. Jos armoa pyys mies miekaton, vaino jo pois. Hätähuuto se soi ylös aasojen luo: olis herja, ken kuurona ois. Joka haava on ylpeys viikinkien, jos sen pääss' eli rinnassa näät; punan pulputa suo, side ehtoolla tee, älä ennen, jos joukkoomme jäät." -- Siten piirsi hän lait. Huhu kerkeä lens, hänen maineensa loitos se vei, hänen vertaansa ei siniseljillä veen, hänen miestensä vertoja ei. Oli ruorissa itse hän, synkeä mies, sinikeinua katseli vait: "Syvä pohjasi on; levon ehkä se sois, -- sitä löydä en täältä mä kait. Vihas, Balder, jos sain, ota miekkasi siis; minä kaadun, jos hetkeni lyö. Yhä pilviin sä jäät, alas varjosi luot: ajatuksen, mi mieltäni syö." -- Toki, taisto kun saa, hänen mielensä taas ylös kimmota kotkana voi, heti otsa on sees, heti äänikin kuin jyly ukkosen keulassa soi. Ja hän voitoista ui yhä uusia päin yli kuilujen hyrskyäväin, ja hän silmäsi etelän saaret ja veet, tuli rannoille Kreikan jo näin. Näki lehdot hän, aaltojen parittamat, sekä rauniot temppelien; mitä mietti, sen Freja, sen laulaja ties, ja te, lempivät, tiedätte sen! "Kotipaikkamme ois tämä lehtojen maa! Isän tuttu on temppeli tuo! Minä tännehän armasta houkuttelin, joka jäi lumitunturin luo. Miten autuas, laakso, on rauhasi sun! Mitä pylväistö kertoa voi! Puro, kuiskithan kuin sulon armaani suu, sävel lintujen näitähän soi! Mihin, Ingeborg, jäit? Joko valtijan vuoks, lumipään, minut unhoitit pois? Min' en unhoita; antaisin henkenikin, sinut silmäni nähdä jos vois. Jo on vuosia siitä, kun Pohjolan näin, sotisorjien valtijamaat. Jalot tunturit vieläkö nostavat pään? Viherjöivätkö taattojen haat? Isän kummulle lehmuksen istutin; viel' eloss' onkohan taimi nyt tuo? Kuka hoivaaja sen? Mehus antaos, maa, sinä, taivaskin, kasteesi suo! Liki outoja rantoja miks yhä jään, verot vaadin ja iskuja jaan? Jo on mainetta mulla, ja kiiltelevään punakultaan en koskisikaan. Lipun mastossa näät, se on pohjoista päin, ja on siellä sun syntymämaas. Olen seuraava tuulien kulkua nyt, olen Pohjaan mä ohjaava taas." 16. FRITJOF JA BJÖRN _Fritjof_. Björn, olen aaltoihin kyllästynyt, hurjia veen ovat varsat harmaat. Pohjolan vankat tunturit armaat kummasti viehtävät mieltäni nyt. Onnekas on, kuka kummulla taaton syntymämaassaan kulkea saa! Liiaksi kauan jo, mies kotimaaton, mert' olen kiertänyt vaahtoavaa. _Björn_. Mert' älä moiti! Kas, hauska on meillä: täällä on velttous tuntematon, riemu ja vapaus kulkenut on, veikkonen, kanssamme aaltojen teillä. Vanhana myös haen turpeen tuon, miss' olen viihtyvä ruohon lailla. Nyt minä laineilla taistelen, juon, nautin, kun viel' olen huolia vailla. _Fritjof_. Maihin nyt meidät jo ahdisti jää, laiva on kuolleiden aaltojen vanki; tänne en talveksi jäämään hanki, niin ovat kolkkoja rannikot nää. Jouluksi vielä mä Pohjaan lähden, Ringin ja ryöstetyn impeni luo. Taas, hänen kultaiset kutrinsa nähden, ainoan riemunsa silmäni juo. _Björn_. Ymmärrän: tarkoitat Ringille varmaan viikingin kostoa ankaraa. Kartanon liekeissä korventaa yöll' ukon aikonet, ryöstäen armaan. Tai olet katsonut ruhtinaan maksavan kaksintaistelun vaivan, tai sotatappelu ehdotetaan: tee miten teet, sama mulle aivan! _Fritjof_. Murhapolttoon en käy, sodi en, käyn soputuumin, en kengissä varkaan. Rikkoiko Ring tahi kuningatarkaan? Kaikki on kostoa jumalten. Vain hyvästellä mä armasta halaan, en ole toivojen tuttava mies. Puissa kun uudet on urvut, ma palaan, taikka jo ennemmin kukaties. _Björn_. Houkkion lailla jo pieksät suuta! Naistako viitsit sä vaikertaa! Naisia täys, paha kyllä, on maa: hukkasit yhden, ja jäi tuhat muuta. Jos sitä viljaa tarvis nyt ois, maist' eteläisistä lastin me saamme -- kauniita kyyhkyjä, usko pois --, arvalla tai sopuveljinä jaamme. _Fritjof_. Björn, olet hilpeä, suora kuin Frej, neuvokas mies, minun miekkani suurin, Odenin tunnet kyllä ja Torin, viel' ole Freja sun tuttujas ei. Jumalten vallast' en kiistellä halaa: mut varo liekkiä taivaisen! Jonakin päivänä Frejalle palaa jumalten rinta ja ihmisten! _Björn_. Yksinkö noin menet? Ties kuka tietää... _Fritjof_. Yksinkö! En. Otan miekkanikin. _Björn_. Muistanet: hirttivät Hagbartin. _Fritjof_. Kiinni ken jättihe, hirttää sietää. _Björn_. Veikko, jos kaadut, se kostetaan, kaatajas selkään mä kotkan piirrän. _Fritjof_. Turhia, Björn. Hänet tuonelle siirrän, en jätä kukkoa kuuntelemaan. 17. FRITJOF SAAPUU KUNINGAS RINGIN LUO Ring arvosijall' istui ja joulusimaa joi nuor kuningatar luonaan kuin kirkas aamunkoi. Ja näytti: siinä ovat syys, kevät vierekkäin -- ol Ingborg kevät raikas, Ring syksy lumipäin. Ja tuntematon ukko nyt saliin saatettiin, mies taljan verhoama pääst' aina varpaisiin. Hän kulki sauvan turvin ja kumarassa pää, mut muita korkeampi viel' oli vanhus tää. Vait istui penkin päähän hän salin uksen luo; on köyhäin paikka ollut ja viel' on paikka tuo. Ja hovimiesten joukko hänt' yltyi ilkkumaan, ja karhunnahkaäijää joku näytti sormellaan. Vaan päähineestä säihkyi kaks silmää välkähtäin, ojentui käsi, huoviin se tarttui äkkipäin, somasti käänsi herran se ylösalaisin; muut vaikenivat: käynyt ois samoin meidänkin. "Mi melske oven puolla? Ken rauhaa häiritsee? Käy lähemmäksi, vanhus, ja selviks seikkas tee! Ken olet, mies, ja mistä? Sun nimes, asias?" Niin loukoss'-istujalle jo lausui kuningas. "Kuningas, kysyt paljon, vaan vastaan puolestain. En nimeäni virka, se kuuluu mulle vain. Kas, Katumukseen syntyin ja Puutteen perien, nyt Suden luota saavun, yön nukuin luona sen. Niin uljain pursin muinoin mä kynnin aallokon, sill' oli vahvat siivet ja lento huoleton, mut se on herpaantunut ja rantaan jäätynyt, ja itse olen vanha ja suolaa keitän nyt. On viisautes kuulu, sen saavuin näkemään, sain osakseni pilkkaa, en pilkaks lienekään; niinp' alassuin mä käänsin päänarrin huoveistas, mut ehjänä hän nousi, suo anteeks, kuningas!" -- "Et", kuningas jo virkkoi, "et pahoin haastakaan; ja arvo vanhuksille, käy tänne istumaan! Ja näytä kasvos, riisu tuo valepuku pois, ei muuten riemu viihdy, Ring viihtyvän sen sois." Ja vieras heitti yltään nyt taljan pörheän; ei ollut ukkoräivä, mies nuori oli hän. Ja otsalt' ylpeältä niin keltahivukset valuivat olkapäille kuin kultalainehet. Sinivaippa uljas nähtiin ja hopeainen vyö, jok' oli vaaksan-vahva ja sepon taitotyö: kas, kontiot ja hurtat ja sarvaat salomaan ajoivat korkokuvin vyöll' urhon toisiaan. Koristi käsivartta myös rengas kultainen, ja kupeell' oli kalpa kuin vaaja ukkosen. Hän yli salin katsoi. Nous ihmettely suur: hän kaunis on kuin Balder ja ylhä niin kuin Tor. Ja Ingeborgin posket jo punastelivat kuin revontulten alla maat lumen-valkeat; ja aaltoili ja värjyi povi kuningattaren kuin myrskyn tuutimina päät vesililjojen. Ol lupausten hetki: kun torvi raikui, niin vait oltiin oitis, saliin Frejn karju kannettiin; se oli kontallansa ja omenaa se söi vadilla hopeisella, sen köynnös seppelöi. Kuningas nousi silloin, Ring harmaa, pystypäin, hän koski karjun otsaa ja tyynnä lupas näin: "Nyt voittavani vannon mä Fritjof-sankarin, siis avuks, Frej ja Oden ja Tor myös, ankarin!" Mies nauroi uhmaavasti, ja pystyyn kavahtain ja viha kasvoillansa kuin liekit salamain hän iski miekan pöytään; ja helähtäissä sen hypähti penkiltänsä koht' urho jokainen. "Ja kuningas, sa kuule, myös lupaan minä näin: on Fritjof heimoani ja hyvä ystäväin. Mä vannon: häntä suojaan, ken päälle käyneekään, siis avukseni, norna ja terä säilän tään!" Mut hymys Ring ja lausui: "On puhees rohkeaa, vaan sananvallan vapaan mies salissani saa. Ja parhaan viinis vuotaa nyt, kuningatar, suo! On talven vieraanamme, niin toivon, urho tuo." Ja Ingborg otti sarven -- ol ollut koristus se metsähärän otsan, nyt aimo kalleus, näit siinä kultavanteet ja jalat hopeiset, niiss' oudot muinaiskuvat ja riimukirjaimet. Ja silmät maahan luoden hän tarjos sarven sen, mut käden värähdellen ja viinin läikkyen. Kädellä hohtelivat nuo tummat pisarat kuin iltarusko punais maan liljat valkeat. Ja iloll' Ingborgilta jo sarven otti mies; moist' ei nyt kaksi miestä jois pohjaan, kukaties; mut mieliks antajalle hän, sankari, hän sen joi pohjaan empimättä, vain kerran siemaisten. Ja silloin runoniekka jo sormi soittoaan, ja Pohjan rakkautta hän lauloi runossaan, kun kuultiin kolkko taru taas Signen, Hagbartin, myös jäisin sydän suli jo alla panssarin. Ja Valhallaa hän lauloi ja palkkaa vainajain ja isäin voitonteitä niin merin kuin myös main. Ja kalpaan kävi käsi, ja silmä salamoi, ja syvä sarvi kiersi, ja joka urho joi. Ja tukevasti juotiin nyt luona kuninkaan, ja joka kynsi päätyi myös kelpo humalaan, yöpuulle painuttaissa ei huolta ollut, ei; vaan kauniin Ingeborgin Ring vierellensä vei. 18. JÄÄMATKA Ring kesteihin kuningatartaan vie, ja kimmeltää meren iljankotie. "Jätä", virkkoi vieras, "jäämatka pois, syvä, kylmä jään all' ylen kylpy ois." -- "Vesi ei hevin kuningasta vie, voi rantoja kiertää, ken arka lie." Mies katsoo synkkänä, uhkapäin, pian kenkiin luistimet kiinnittäin. Hepo tulta korskuva, huima, reen vie kauas keskelle iljanteen. Huus kuningas: "Juoksija verraton, nyt näytä, ken Sleipnerin heimoa on!" Ja jään yli myrskynä varsa vei, Ring huolinut Ingborgin pyynnöist' ei. Ei viipynyt rannalla vieraskaan, ohi kiiti hän kohta, kun tahtoi vaan. Jään pintaan riimuja piirtää mies. Nimes päällitse käy, sulo Ingeborg, ties. Miten nopsaan he jään yli liukuvatkaan! Mut alla sen vaanii viekas Ran. Hopeaisen kattonsa puhki hän lyö. Reki railoon. Kuolema uhkaa ja yö. Kovin Ingeborg kaunis on kalpea. Mut on vieras jo tuulena saapunut. Hän luistimet iskee reunaan jään ja nostaa harjasta juoksijan pään. Kevyt tempaus vain, ja kuilusta veen on jäälle hän auttanut varsan ja reen. "Sepä heitto! Ei pystyisi oivempaan", Ring virkkoi, "Fritjofin voimakaan". Kotitielle he kääntyivät; mies jäi tuo kevätaikaa vuottaen Ringin luo. 19. FRITJOFIN KIUSAUS Kevät kerkee, lintu laulaa, lehtii lehto, kuultaa koi, laulain merta kohti virta kahleetonna karkeloi. Hehkuen kuin Frejan poski ruusu puhkee umpustaan, toivo, elonriemu herää ihmisrintaa polttamaan. Ring nyt mielii riistan ajoon kera kuningattaren, hovi kooll' on loistavana, kirjoviitoin vilisten. Jousten helke, viinten kalske. Orhit maata kuopivat. Kuulet huppupäisten haukkain kirkumiset kimakat. Kas, jo saapuu kuningatar! Fritjof, silmäs käännä pois! Ratsaill' on hän kaunis kuin hän tähti pilven päällä ois, puolin Freja, puolin Rota, ihanampi kumpaakin, purppurainen hattu päässään sulkatöyhdöin sinisin. Huikenet, jos silmäin taivaan tahi kutrein kullan näät. Varo, uumat ovat norjat, varo, rinnat täyteläät! Ruusua ja liljaa posken älä katso kukkivaa! Älä kuule armaan ääntä: kevättuulen huminaa! Nyt on joukko lähtövalmis. Hei vaan, kautta metsien! Torvi raikuu, haukka kimpoo pilviin, saalist' etsien. Kauhistunut metsänriista kaikkoo vuorten rotkoihin; vaan valkyria, hän seuraa, peitsell' uhkaa sielläkin. Vanha Ring ei jaksa rientää kera nuorten, hilpeäin, hänen rinnalleen jää Fritjof, ääneti ja alla päin, synkät, raskaat ajatukset vaivatussa sielussaan; oi -- ne kuinka valittavat, minne päin hän katsookaan! "Miksi meren hylkäsinkään sokeana vaarallein! Ulapall' ei murhe viihdy, pois se häipyy tuulen tein. Mietit, mies, vaan saapuu vaara, tanhuun haastaa julmin suin, väistyvät jo mustat mietteet, aseloistoon huikaistuin. Mut on täällä kaikki toisin: sanomaton kaipuu vain siivin sipoo kulmiani; kuljen niin kuin unissain, yhä muistan Balder-lehdon, valat kalliin vannomat, -- rikkonut ei niitä hän, vaan taivaan julmat jumalat. Ihmisheimon viholliset, riemun-karsaat, kukkasen ottivat he tarhastani, talven rintaan veivät sen. Mitä talvi kukkasella? Ihanuutt' ei sen se nää, huokuu hyytä, kunnes peittää terän, lehdet, varren jää." Noin hän nurkui ratsastaissaan. Laaksoon yksinäiseen niin, synkkäin vuorten ympäröimään, puiden varjoon saavuttiin. Vanhus astui satulasta. "Kuink' on lehto vilpoinen! Väsyin hiukan, levätkäämme! Uinun tässä hetkisen." -- "Kuningas, tääll' älä uinu; kova, kylmä tääll' on maa, raskas unes ois; voin oitis sinut kotiin johdattaa." -- "Uni, niin kuin vallat muutkin, saapuu kutsumatta luo. Eikö vieras isännälleen hetken levähdystä suo?" Fritjof riisui ratsasvaipan, levitti sen siimekseen, vanhus laski turvallisna päänsä hänen polvilleen, nukkui tyynnä kuten urho ottelusta päästyään kilvelleen, tai kuten lapsi äidin syliin lämpimään. Kun hän nukkuu, -- kuule! -- lintu sysimusta laulelee: "Joudu, Fritjof, tapa vanhus, riidastanne loppu tee! Ota Ingborg, hän on sinun, sulhonsuukot hältä sait, työtäs ei nää ihmissilmä, myös on syvä hauta vait." -- Kuuntelee hän: silloin -- kuule! -- valkolintu laulelee: "Vaikk' ei katso ihmissilmä, sinuun Oden katsonee. Hylkiö, jos unen murhaat, turvattoman ukon lyöt! Mitä voittanetkin, mainett' eivät tuota konnantyöt." -- Niin ne linnut laulelivat; mutta Fritjof kupeeltaan otti miekan, loitos metsään sinkosi sen kauhuissaan. Musta lintu Tuonen rantaan, valkolintu livertäin, niin kuin harpun helke vieno, liitää aurinkoa päin. Oitis herää kuningaskin. "Uni kallisarvoinen! Hyvin uinut siimeksessä, urhon miekkaan turvaten. Mutta, miss' on miekkas, vieras? Miss' on veikko salaman? En ois teidän toisistanne luullut koskaan luopuvan!" "Vähät tuosta", Fritjof lausui, "miekka toinen löytynee; terävä on miekan kieli, Ring, se surmaa haastelee. Nifelhemin hirmuhenget teräksessä asuvat, niilt' ei turvass' ole uni, eivät hapset valkeat." -- "Nukkunut en, nuorukainen, sua koettelin vaan. Houkka mieheen, miekkaan luottaa koettelemattomaan. Olet Fritjof, tunsin sinut kohta, saliini kun sait; vanha Ring jo aikaa tiesi, mistä vieras oli vait. Miksi tänne valhepuvuin, nimetönnä hiivitkään, ellet varkaan lailla multa nuorikkoa riistämään? Kunnia ei istu, Fritjof, nimetönnä kesteihin, kilpi sill' on päivänkirkas, suora sill' on katsekin. Huhu kertoi: Fritjof, kauhu ihmisten ja jumalain, kilvet halkoi, templit poltti, mieletöntä uskaltain. Hänet kohta sotakilvin -- luulin -- saapuvaksi nään. Saapuikin, mut ryysyt yllään, kerjuusauva kädessään. Miksi silmäs painat? Enkö myös mä nuori ollut lie? Taistoa on elo kaikki, nuoruus on sen uhmatie. Puserrelkoon kilpitungos, talttuu vihdoin vimma noin; surkuttelin -- unhoon painoin; koettelin -- anteeks soin. Katso, vanha olen, kohta astun kumpuun, kukaties; ota Ingborg, hän on sinun; ota maani, nuori mies! Siihen saakka kartanooni tänne jääös' poikanain suojelemaan miekatonna mua, riidan unohtain!" -- "Varkaan laill' en tullut", vastaa Fritjof synkkä, "erehdyt; Ingborgin jos ottaa tahdoin, kenpä ois sen estänyt? Tahdoin nähdä morsioni kerran vielä, viimeisen. Houkka olin! Uuteen roihuun syttyi hiillos sydämen. Liiaksi jo viivyin, enää tääll' en viivy vieraanas. Raskas taivaan viha painaa tätä päätä, kuningas. Kurjintakin rakastava Balder keltakutrinen, katso, mua yksin vihaa, minut yksin hyljäten. Hänen temppelinsä poltin, Templihurtta olla saan; lapsi parkuu, riemu kaikkoo, kun se nimi kuullaankaan. Synnyinseutu hylkylasnaan minut karkoittanut on, maassaan rauhaton on Fritjof, rinnassaankin rauhaton. Manterelt' en vihreältä enää rauhaa etsikään, tanner polttaa jalkojani, eikä puu suo siimestään. Minult' Ingeborg on mennyt syliin Ringin, vanhuksen, elostani päivä sammui, yöhön vain ma katselen. Niinpä lähden aavain tyrskyyn! Pursi, vaahtopäitä päin! Nuolkoot pikimustaa rintaas kuohut merten vihreäin; pilvet viistä siivin rohkein, halki hyrskyn viillä tie loitos, minne laine kantaa, minne tähden tuike vie! Kaipaan kuulla myrskyn ääntä, kaipaan ukkosjylinää! Pauhun yltyiss' ympärillä tyyntyy rinnan tuska tää. Kilven kalske, nuolten tuisku! Keskell' aavaa taistellaan. Kaadun riemuiten ja lähden, puhdistunut, Valhallaan." 20. KUNINGAS RINGIN KUOLEMA Skinfaxen häilyy, kultainen harja, varsa se auringon aalloista toi. Vallaton päilyy koin sädesarja kuninkaan saliin. Mi kolkutus soi? Uksesta astuu mies surumieli; kalvas on Ring; sulon Ingborgin, oi, silmä jo kastuu. Fritjofin kieli, värjyvä, vaivalla lausua voi: "Aalto jo valaa laitoja purren, taas hepo siivekäs aavoja päin rannalta halaa. Vieras on surren maansa ja armaansa jättävä näin. Rengasta kanna, Ingeborg, jälleen, kalliiden muistojen säilyttäjää. Pois älä anna! Et sinä tälleen Fritjofin kasvoja silmillä nää. En minä Pohjan ilmoilta sauhun siintoa. Ihminen orja on vain nornien ohjan. Aaltojen pauhun nyt isänmaaksi ja haudaksi sain. Älkää te rantaan astuko illoin syksyllä, kun ovat paljaina puut! Ehkäpä santaan tuo meri silloin Fritjofin, maanpaton viikingin luut." Hyreksi huulin Ring: "Mua painaa, naisna kun heikkona huokaa mies. Kutsun jo kuulin, koht' olen vainaa. Syntynyt kuoleekin: siinä on ties. Kohtalotarten iskujen alta auta ei uhma, ei ruikutuskaan. Poikaani varten säilytä valta, saat kuningattaren, kruunun ja maan. Kansalle haastoin ystävän miellä, kultaista rauhaa suosia koin. Silti mä raastoin taistojen tiellä kilpeä monta. Ja voittaakin voin. Nyt veren juosta viillän mä rinnan, kuningas kuolla ei pahnoilla saa. Niittänen tuosta vaivani hinnan: Valhall on tuskattomampi kuin maa." Uljaasti viilsi riimuja rintaan, kuolemanriimuja valtias tuo. Kauniisti kiilsi pulputen pintaan hopeakarvaan purppuravuo. "Kuuluna nähkää Pohjola vapaa! Sarvesta muistolles juon, jalo maa! Vainion tähkää, taitoa, tapaa, työt' olen hellinyt rauhaisaa. Missä on rauha? En sotarummun pauhusta löytänyt rauhaa, en. Nyt minut lauha on tytär kummun saattava polvelle jumalien. Terve, sä suuri taivaisten parvi! Maa tämä haihtuu, ja aasat jo nään. Raikahti juuri Gjallarinsarvi, autuus on kruunaava saapujan pään." Virkkoi. Ja kättä Ingborgin armaan, myös pojan, ystävän painoi. Ja niin viivähtämättä liiteli varmaan luo Isän, Odenin, taivaisiin. 21. RINGIN DRAAPPA Kummussa valvoo valtias suuri kalpa ja kilpi kumppalinaan. Hiirakko hirnuin holvia kuopii kultaisin kengin, kuolassa suu. Ratsulla rientää Ring rikas, kantaa taipuen Bifrost taakkansa tuon. Valhallan uksi ulvahti uljas, astuvat aasat kättelemään. Taistelutiellä Tor jalo viipyy, Val-Isä viittaa viiniä päin. Tähkihin kietoo ruhtinaskruunun Frej, sinikukkiin kuoloton Frigg. Brage jo koskee kielien kultaan, helkkyen hiljaa harppu nyt soi. Hehkuen painaa parmaansa pöytään Vanadis vieno, kuunnellen vait: "Kalskuvat kalvat kilpiä vasten, puuntavat verta vaahtiset veet. Taivaisten lahja, tarmo, se hampain raivona rautaan tarrautuu. Siks oli kallis kaitsija kansan: touoille kilven turvaksi toi. Hillityn voiman haltija, katso, kuin pyhä sauhu pilvihin nous. Soi sana viisas Val-Isän suusta, konsa hän haastaa Sagalle saa. Kuin syvät, kirkkaat Mimerin aallot myös sanat Ringin kumpusivat. Forsete ratkoo, rauhaisa, riidat vaiheilla Urdan vellovan veen. Ring jalo taiten tuomitsi myöskin, viihdytti koston, verta mi pyys. Ring rikas kylvi kahmalot täydet kääpiönkiillett' ympärilleen. Soi käsi almun auliin, ja huulet huolien lohdun vuodattivat. Terve, sä viisas Valhallan poika! Maineesi muistaa Pohjolan maa. Sulle nyt Brage tuo simasarven, viesti sä rauhan Pohjasta päin!" 22. KUNINKAANVAALI "Nyt käräjiin!" Jo halki maan käy viesti tää. "Ring kuoli: vaaliin kuninkaan siis rientäkää!" Niin ottaa miekan säihkyvän mies seinältään. Sen terää sormin tutkii hän: se pystyy, nään! Myös pienten parvi katsojaks saa riemuiten; vaan tuskin nostaa poikaa kaks voi miekan sen. Mut tytär nuori kiilloittaa jo kypärää, kuvansa siinä nähdä saa ja hymyää. Mies ottaa kilven; loisto sen kuin liekki on. Oi terve, maamies rautainen, mies nuhteeton. Maan kaikki mahti perustuu sun toimintaas. Maas suojamuuri olet, suu myös suora maas. Ja asein, kilven kalskein niin he yhtyvät, ja taivasalla käräjiin he ryhtyvät. Jää Fritjof kehään kilpien, häll' edessään kuninkaanpojan piskuisen näät, kultapään. Ja melu vaihtuu nurkuvain nyt sorinaan: "Hän laps on laatijaksi lain ja pääksi maan!" -- Mut Fritjof pojan kilvellään jo nosti: "Kas, täss' uljas toivo maan on tään, sen kuningas. Juurt' ylhää Oden-valtiaan ken väheksyy? Hän kilvell' on kuin kotonaan, kuin puussa pyy! Ma vannon: hälle miekoin, töin maan suojaan tään, ja kruunull' isän seppelöin ma pojan pään. Tään valani jos rikkoisin, mies kehno oon, Forsete, poika Balderin, mua rangaiskoon!" -- Mut kilvell' istui poikanen kuin paadellaan nuor kotka, päivään tähyten sarastavaan. Nuor into kuinka vuottaa vois? Se malta ei. Kuningasryhdein poika pois hypähti, hei! Ja silloin miesten joukko huus: "Hän valitaan! Laps Ringin, Ring sä ollos uus ja riemu maan! Fritjofin hallinnass' on maa lasn' ollessas. Jaarl Fritjof kauniin äitis saa, nuor kuningas." -- Käy synkäks urho: "Vaali on nyt kuninkaan, ei häät; kai itse puolison valita saan! Mä lähden lehtoon Balderin nyt nornain luo; mua vartoneet jo kauankin siell' ovat nuo. Mun kilpineitoin haasteluun on käyminen. Niill' askar all' on ajan puun ja yllä sen. Vihaama valjun Balderin viel' olen; vain hän, joka otti, antaakin voi armahain." -- Ja otsaa nuoren kuninkaan hän suutelee, vait lähtee poikki kangasmaan ja loittonee. 23. FRITJOF ISÄNSÄ KUMMULLA "Niin ihanasti illan valo häilyy, hypellen puissa, oksist' oksihin. Ja kastepisar kuin myös meri päilyy, sees molemmiss' on katse Odenin. Punerrus vuorten kiireell' yhä säilyy. Vert' uhrikivell' on se Balderin! Maan piiri pian hämyyn, yöhön haipuu, ja päivän kultakilpi mereen vaipuu. Mut vielä armaat, lapsen rakastamat, niin tutut leikkipaikat nähdä voi. Oi, metsäss' ovat kukantuoksut samat, ja sama linnunlaulu yhä soi. Nään samat paadet, aallon riimuamat -- miks poika koskaan aavast' unelmoi! Se viekoittelee urotöin ja mainein, mut kauas kotimaasta vie se lainein. Mä sinut tunnen, virta, joka kannoit miest' uivaa vetten yli päilyväin. On tässä laakso, missä, armas, vannoit ikuisen lemmen, jota vaille jäin. Sä koivu, sijan niinillemme annoit, ne kuoressasi yhä säilyttäin. Kas, vanhaan tapaan latvaa häilytellään... Vain minä muutuin, muu on entisellään. Muu entisellään! Entä Framnäs sitten ja pyhä Balder-templi rannallaan? Ylitse käynyt maiden armahitten on miekka, tuli, tehden tuhojaan. Ja ihmiskosto, viha jumalitten kyräilee sysipuista palomaan. Äl' eksy Balder-hakaan, vaeltaja, tääll' on nyt kontion ja suden maja! Jokainen kerran kiusaajansa kohtaa, hän julma Nidhögg maast' on varjojen, vihaaja aasa-valon, jota hohtaa sees urhon otsa, miekka tulinen. Työt hurjat, joihin vihan hetki johtaa, toint' ovat pimeyden hengen sen. Kun onnistuvat ne, kun templi palaa, yömustin käsin taputtaa hän salaa. Oi sinisilmä Balder, lunnahista lepytkö, loukkaajasi armahtain? Mies veljist' ottaa lunnaat kaatuvista, ja uhri lepykkeeks on jumalain. Käy tieto: lempein olet jumalista: sä käske, annan, mitä vaadit vain. Mä poltin templis ilman aikomusta, sä poista kilvestäni tahra musta! Pois ota taakka! Tät' en kestä pulmaa, niin musta mato jäytää sydäntäin. Sovittaa eikö hetken vikaa julmaa voi elon maine? Katso, kadun näin! En kalpene, kun Torin lieska huimaa, en värjy Helan kasvot nähdessäin. Vain sua pelkään, kuudan-katseitasi ja hurskauttas, Balder, kostoasi. On tässä taaton kumpu. Mit' on kuolla? Hän meni sinne, mist' ei polku tuo. Hän tähtiteltass' autuaitten, tuolla, iloitsee kilven soiden, simaa juo. Sä aasain vieras pilven yläpuolla, sä poikas puoleen, Torsten, silmäs luo! En riimutaioin, loitsuin luokses tulle, mut neuvo, miten Balder leppyis mulle! Vait onko hauta? Kerran, kuullen lastaan, suur Angantyr soi kalvan kummustaan. Pyys tytär Tirfing-miekkaa ainoastaan; niin halpaa min' en ano -- miekan saan, kun otan; jumalia Valhallastaan minulle pyydä armo antamaan! Tie viittaa sovitukseen, harhat estä! Mies jalo Balderin ei vihaa kestä. Et vastaa! Lausees laineille sä heitä, ja mulle soliskoon ne meren vuo! Tai myrskyn siivin tule ilman teitä ja kuiskaa, ohi kiitäin, viesti tuo! On länsi täynnä kultaseppeleitä, niist' yhden mulle sanas saattaa suo! Ei poikas hätään vastausta sulla? Oi, niinkö köyhäks kuoltuaan voi tulla!" -- Ja päivä sammuu, iltatuuli kantaa maan lasten korviin kehtolaulut veen, ja iltarusko pitkin taivaanrantaa jo ajaa ruusuisine pyörineen. Jumalten valost' aavistuksen antaa tuo taivasnäky maahan siniseen. Äkisti hulmahtaen lännenvesiin käy kirkas, liekehtivä kuva esiin. On kangastus se -- ihmissuussa säilyy se nimi, toinen sillä taivaiss' on. -- Se liitää, ihme, Balder-lehtoon, häilyy kuin kultakruunu, yllä nurmikon. Se päilyy yltä ja se alta päilyy, ja tenholoiste sill' on verraton. Se maahan, templin vanhaan paikkaan kiintyy ja itse temppelinä silmiin siintyy. Kuin Breidablick se on: sen uljas muuri laella vuoren paistaa, hopeinen. Sen alttari on jalokivi suuri, ja siniteräst' ovat pylväät sen ja holvi sees kuin tähtitaivas juuri, se on kuin kannattama henkien. Ja vallat ovat kultakruunupäiset siell', yllään vaipat taivaansinerväiset. Kas, kolme ylhää nornaa oven eessä nojaten riimukilpiin kirkkaihin, sisarta kolme, seisoo, silmä seessä, suloisin kasvoin, vaikka vakavin. On templiss' Urdan katse hävinneessä, mut Skulda näkee uuden temppelin. Vaan parahiks, kun ihmettely vaihtuu iloksi Fritjofissa, näky haihtuu. "Oi, ymmärsin ne ajan immet kyllä, sun, isä oiva, oli merkkis tää! Uus templi tuhkaan nouskoon, vuoren yllä se kohottakoon kaartaan ylpeää! Mä rikoin nuoruuteni ylväilyllä, nyt rauhan töin on riemu hyvittää. Mies tuomittu, nyt jälleen pääsi nosta: suo Balder armon, leppyy, eikä kosta! Taas terve taivaantarhaan, tähtivalo! Nään ilolla, kun sytyt kimmeltäin. Ja terve pääni päälle, pohjanpalo! Mä sinuss' ennen templipalon näin. Viherry, sukukumpu, taaton talo! Taas lauluin, laine, viihdä sydäntäin! Mä nukun kilvelleni, uneksien sovusta ihmisten ja jumalien." 24. SOVITUS Nyt oli Balder-templi valmis. Kiertänyt sit' enää säleaita ei, vaan rautainen sen ympäröi nyt suojus kultanuppeineen: tuot' uutta pyhäkköä Balder-jumalan kuin sotureiden rivi, kultakypärein ja tapparoita kantaen, se vartioi. Ja templin kupukaareks kivenjärkäleet kuin ikuisuutta varten oli liitetyt. Se oli uljas laill' Upsalan temppelin, mi Pohjass' oli mainen kuva Valhallan. Se kohos vuonon jyrkänteeltä, otsa sen veen siniläikkyyn ylpeästi kuvastui. Ja ympärillä sen, kuin kaunis kukkavyö, ol laakso Balderin, täys lehtoin huminaa ja linnunliverrystä, rauhan koti tuo. Kun vaskiportist' astuit, pylväsrivit näit, joit' oli kaksi; kas, ne vahvoin hartioin tukivat holvikaarta, yllä temppelin kuperan kultakilven lailla riippuvaa. Näit kauimpana alttarin -- yht' ainoaa se lohkaretta oli Pohjan marmorin -- ja käärme riimukiemurain sit' ympäröi, joist' uhos Vaalan, Havamalin viisaus. Ja ylempänä muuriss' oli komero: näit sineen kuvattuina tähdet kultaiset, hopeisen Balder-kuvan näit, niin lempeän ja armaan niin, kuin kuu on, taivaan koristus. Niin uljas oli templi. Sisään parittain nyt kahdentoista neidon nähtiin astuvan hopeaharsoissa ja ruusut poskillaan, viattomissa sydämissään ruusut myös. Ja luona alttarin, tuon vastavihityn, edessä jumalkuvan neidot tanssivat kuin lähteen kalvon yli tuulet keväisin, kuin keijukaisten parvi yli ruohikon, kun heinäin helpehissä kaste kimmeltää. He pyhän laulun tanssiessaan lauloivat: kuink' oli Balder rakastama kaikkien, kuink' ampui hänet, armaan, Höder nuolellaan, ja itki maa ja meri, taivas. Laulun tuon ei luullut kumpuavan ihmisrinnast' ois, vaan asunnosta autuaitten jumalain tai armast' ikävöivän immen povesta, kun viiriäisen helke täyttää tyynen yön, kun yllä Pohjan koivujen on silmä kuun. -- Kuin lumottuna Fritjof, miekkaan nojaten, ihaili tanssia, ja lapsuusmuistonsa hän viattomat näki, parven hupaisen. Niill' oli sirkut silmät taivaansiniset, päät kultakiharaiset, ja ne viittoivat taas lapsuusystävälleen armaat terveiset. Verisen varjon lailla elo viikingin yön helmaan seikkailuineen vaipui, taistoineen; hän tunsi seisovansa niiden haudalla kuin muistopaasi, seppelöimä kukkien. Ja laulun paisuessa urhon sielu nous maan alhoist', ylemmäs, päin linnaa Odenin; ja viha, kosto suli inhimillinen kuin vuoren rinnalt' auringossa verkalleen jääkuori keväin sulaa; poveen sankarin nyt valui valtameri rauhan, hurmion. Ja vasten sydäntänsä sykähtelevän hän tunsi luonnon sydämen ja heltyen maan kaiken sulkenut ois veljen-syleilyyn ja siten kanssa kaikkinaisten luotujen jumalan katseen eessä rauhan solminut. -- Niin templiin astui ylipappi Balderin, nuor, kaunis ei kuin jumala, mut ylhä mies, joll' oli jalot piirteet taivaan-lempeät ja jonka valkoparta valui vyötäisiin. Ja outo nöyryys valtas urhon ylpeän, kypärän kotkansiivet syvään painuivat eess' ukon; mutta rauhan sanat lausui tää: "Oi terve Fritjof, odotettu poikani! Maat, meret voima kaukoretkin rientelee kuin kalvas berserkki, mi puree kilpeäs, vaan viimein uupuneena kääntyy kotiinpäin. Läks usein Jotunheimiin ikivahva Tor, ja häll' on teräskintaat, häll' on väkivyö, Utgårdin Loke sentään istuu vallassaan; kas, pahuus -- voima itse -- voimaa väistä ei. Vain lapsen leikkiä on heikon lempeys; se on kuin päivän päily kalvoss' aavan veen, kanss' aallon nousee, vaipuu lieto kuva tuo, se vaill' on perustaa, se pettää, kestä ei. Myös voima lempeyttä vailla itseään niin syö kuin syöpyy kalpa kummussa: se on elämän päihtymys, mut unhon haikara jo harmaa juomasarven yllä liitelee; kun herää juopunut, hän häpee tekojaan. On kaikki voima maata, ruumist' Ymerin; kas, vedet vuolaat ovat suoniverkko sen, ja malmist' ovat taotut sen jänteret. Mut autioksi, hedelmättömäks se jäis, jos siihen päiv' ei paistais, taivaan lempeys, mi ruohot kylvää, kutoo kukkakauhtanan ja solmii puiden oksiin kultahedelmät: niin emo rinnoistansa luodut ravitsee. Niin Askerinkin lasten on. Kaks punnusta asetti Kaiken-Isä vaakaan elämän -- kaks: maisen voiman, lempeyden taivaisen --, lie vaaka kohdallaan, ne tasan painavat. Tor vahva on, kun kietoo Megingjardinsa hän vuoren-väkeville lanteilleen ja lyö. Myös Oden viisas on, kun Urdan laineihin hän tuijottaa, ja lintu, nopsaan lentäen, maan piirin viestit Aasain Isän korviin tuo. Mut tummui kruunun säihky päässä kummankin, he kalpenivat kaatuiss' armaan Balderin: hän oli side taivaan jumal-seppelen. Lakastui ylväs latva ajan puun, sen juuriin hampaat iski Nidhögg; pääsivät yön vallat irti, pilvet myrkkypyrstöllään Midgårdin käärme pieksi, Fenris ulvoi taas, nous salamoiva tulisäilä Surturin. Siit' asti, katso, kautta luomakunnan tään on sotakilpiin lyöty: kukko kultapää Valhallaan kiekuu, kukko verenpunainen maan päälle sotaa kiekuu, sotaa alle maan. Kuin taivaiss' oli muinoin rauha maassakin, niin povess' ihmisten kuin ylhäin jumalain. Mi täällä tapahtuu, on suurempana jo tuoll' yllä tapahtunut: ihmiskunta on Valhallan halpa varjo; taivaan valkeus, kas, Sagan kilpeen riimukirjaan heijastuu. On jokaisella Balderinsa. Muistanet, kuink' oli povessasi rauha, elämäs niin tyyni, riemukas kuin uni leivosen, kun unteloiden kukkain päitä keinuttaa sen ruohovuoteen yli tuuli suviyön? Viel' eli silloin Balder puhtaass' sielussas, laps aasain, vaeltava kuva Valhallan! Ei Balder kuollut lapselt', ei; Hel takaisin ain' antaa saaliinsa, kun syntyy ihminen. Mut ihmisrintaan kasvaa kera Balderin yön Höder, hänen umpisilmä veljensä; kas, kaikki pahuus sokeana sikiää kuin pennut korven karhun, yö sen vaippa on, vaan hyvyys verhoutuu valon vaatteisiin. Ain' uupumatta kulkee Loke, kiusaaja, sokean kättä murhaan kääntäin; keihäs käy Valhallan lempeen, rintaan nuoren Balderin. Ja viha herää, väkivalta saalistaa, ja miekka samoaa kuin susi nälissään, ja vanan jättää sotapursi punaisen. Kas, voimattoman varjon lailla lempeys, kuin vainaa vainajihin, Helan luokse jää, ja tuhkana on asuinsija Balderin. -- Niin ylhäin aasain elo esikuva on maan alhaisemman elon, ja ne kumpikin vain Kaiken-Isän muuttumaton ajatus. Ties Vaalan syvä laulu menneet, vastaiset. Se ajan kehtolaulu, kuolinlaulu on, säveltä samaa soivat ajantiedot maan, ja kukin tarinansa siinä kuulla voi. Ken ymmärtää, ken viel' ei? Vaala tiedustaa. Sä sovitusta tahdot. Mit' on sovitus? Minua silmiin katso, älä kalpene! Maan päällä sovittaja kulkee: kuolema. Vain hämmentynytt' ikuisuutta aika on, maan elo luopumusta luota taivaisten, ja puhdistuneen paluu sinne sovitus. Myös ylhät aasat lankesivat; Ragnarök on aasain sovituksen päivä verinen: Vigridin satapeninkulmais-kentällä he kaatuvat, ei kostamatta kuitenkaan: pahuuden valta kuolee, hyvyys ylenee maailmanpalon lieskast' eloon puhtaampaan. Kai taivaan ohimoilta lankee lakastuin sen tähtiseppel, mereen vaipuu maa, mut ihanampana se syntyy uudestaan pään nostain aallokosta kukkain kietoman, ja nuoret tähdet loistein jumalallisin ylitse vastaluodun vaiti kulkevat. Mut sinivuorill' aasat jälleensyntyneet ja puhdas ihmissuku, Balder herranaan, vaeltavat, Valhallan lapset, löytäen taas Ida-nurmikolta riimutaulut nuo, jotk' aluss' aikain kadotettiin, kultaiset. Niin hyvän langenneen on kuolo sovitus ja tulikoe, synty eloon suurempaan, mi palaa, kirkastunut, alkulähteilleen ja lasna leikkii polvill' isän, viaton. Ah, kaikk' on paras talletettu kummun taa, taa Gimlen portin vihannan, mut matalaa ja saastunutt' on kaikki alla tähtien! -- Vaan elossakin sentään on jo sovitus, vähempi vaikka, korkeamman enne vain. Se on kuin runoniekan harpunnäppäily, kun kielet virittää hän sormin taitavin ja sääntää säveltään, vain koetellakseen, jo kunnes valtavasti kultakieltä lyö ja suuret muinaismuistot kutsuu haudoistaan, ja lumottujen katse näkee Valhallan. Kas, maa on taivaan varjo, esikartano tää elo Balder-templin pilvenpäällisen. Vert' uhraa kansa aasoille, se useinkin tuo ratsun kultasilan, punasuitsipään. Tään merkin ajatus on syvä: veri, kas, sovituspäivän jokaisen on aamunkoi. Vaan pelkkä merkki viel' ei saata sovittaa; ei toinen puolestasi maksa rikostas. Sovitus vainajain on syliss' Odenin, mut oma rinta elollisen sovittaa. Ja uhrin tiedän jumalille rakkaamman kuin uhrimaljan sauhu: oman sydämes jos villin vihan, oman kostos uhrannet. Jos taita niiden tutkaint' et, jos anteeks et voi antaa, nuorukainen, mitä täällä teet? Ja miksi tämän pyhäkönkään pystytit? Et Balderia kivin lepytä; kas, on niin täällä alhaalla kuin päämme päälläkin sovitus yksin siellä, missä rauha on. Lepytä vihamiehes, lepy itse myös, niin leppyy jumalakin kultakutrinen. On ollut joku Balder mailla etelän -- niin kuulin kerrottavan --, poika neitsyen ja Kaiken-Isän lähettämä ratkomaan nuo nornain kilvenreunain riimuongelmat. Vain rauha sotahuutonaan, vain rakkaus häll' oli miekkanaan, ja lailla kyyhkysen koristi viattomuus kypärhopeaa. Opetti lempeyttä, kuoli, anteeks soi, valossa kaukopalmun all' on hautansa. Tuo oppi, sanotaan, nyt maasta maahan käy sulattain jäiset rinnat, kädet yhdistäin ja rauhan valtakuntaa maahan rakentain. En tunne sitä tarkoin, hämärästi vain sen syvimpinä hetkinäni aavistin: jok' ainut sydän aavistaa sen toisinaan. Se kerran saapuu, tiedän; kyyhkyssiipi sen myös yli Pohjan vuorten liehuu, valkoinen. Me emme enää silloin näe Pohjolaa, ja kummull' unhon viemäin tammi humisee. Te onnekkaammat suvut, sädemaljasta jotk' uuden valon juotte, teitä tervehdin! On hyvä, jos se pilvet häätää, usvan sen, jok' elon auringon on meiltä kaihtanut. Meit' älkää silti halveksuko: vilpittä sen jumal-loistett' uurain silmin etsimme. On Kaiken Isä yks, mut monet airuet. -- Sä vihaat Belen poikia. Mi vihan syy? Pojalle talollisen eivät tahtoneet he antaa sisartaan. Hän vert' on Semingin, tuon suuren Oden-syntyisen; niin Valhallaan he suvultansa nousevat: siit' ylpeys. Voit väittää: synty onni on, ei ansio. Ei ylpeilekään ansiostaan ihminen, vaan yksin onnestaan; kas, lahjaa jumalten on kaikki paras, Fritjof. Etkö itsekin sä urotöistäs ylpeile ja voimastas? Tuon voiman itse loitko? Eikö Aasa-Tor karaissut käsivartes tarmon tammisen? Lie jumalan se uljuus, mikä sykähtää sun rintas kilpilinnassa? Ja eikö lie jumalan leimaus, mi säihkyy silmässäs? Ja kehtos luona ylhät nornat lauloivat jo valtalaulun retkestäs; ei ansios siit' ole suurempi kuin Helgen suvustaan. Jos muita ylpeiks soimaat, sua soimataan! Nyt kaatunut on Helge." -- Fritjof hämmästyi: "Hän, Helge, kuollut? Milloin? Missä?" -- "Tiedät sen: sun täällä rakentaissas kulki retkellään hän Kainuun tuntureilla. Erään kukkulan laella oli vanha templi Jumalan, jo ammoin autioksi jäänyt, suljettu, mut portin yllä oli vielä muodoton jumalan muinaiskuva sortumaisillaan. Ja paikkaa kartettiin; kas, kulki taru tää suvusta sukuun kansan suussa: mies se, ken käy ensimmäisnä templiin, näkee Jumalan. Tuon kuuli Helge; erämaahan, silmitön, läks hätyyttämään vihattua jumalaa ja temppeliä jaoittamaan. Pääsi luo; lukossa portti, avain kiinni ruostunut. Hän tarttui silloin portinpieliin, ryskyttäin lahoja pölkkypuita: ryskein hirmuisin äkisti suistui kuva maahan, ruhjoen Valhallan pojan; niin hän näki Jumalan. Mies saapui viime yönä tuoden viestin tään. Nyt Belen istuimell' on Halvdan yksinään; hänelle kätes tarjoo, kostos uhraten! Niin Balder vaatii, minä hänen pappinaan niin vaadin myös: sen merkiks, ettet pilkannut hänt' ole, laupiasta rauhan jumalaa. Jos epäät, tämän templin turhaan rakensit, ja turhaan puhuin." -- -- Halvdan astui temppeliin nyt yli vaskikynnyksen; hän epäröi, ja loitos jäi hän peloissansa, seisten vait. Vaan Fritjof tuliterän riisui kupeeltaan ja jätti kultakilven nojaan alttarin ja astui aseetonna vihamiehen luo. "On riidassamme", lausui sävyisästi hän, "se jalompi, ken ensin tarjoo sovinnon". Punehtui Halvdan, teräskintaan riisuen; kaks kättä, kauan eross' ollutt', yhdistyi lujasti, vuorenvankan liiton solmien. Ja vanhus pyörsi kirouksen, kantanut jot' oli Fritjof, henkipatto rauhaton. Ja samass' astui sisään Ingborg, morsion koruja, kärpännahkavaippaa kantaen; hänt' immet saattoivat kuin kuuta tähtöset. Ihanat silmät kyynelissä vaipui hän povelle veljen heltyneen, mut armaan tää vei siskon syliin uskollisen Fritjofin. Ja käden antoi Ingborg yli alttarin hänelle, lapsuusystävälleen, armaalleen. -- -- SELITYKSIÄ. 1. Fritjof ja Ingeborg. "_Kaks Hildingillä talossaan_ -- --" (s. 23): Muinaisessa Skandinaviassa oli yleisenä tapana, että varakkaiden tai ylhäisten perheiden lapset annettiin jonkun ystävän tai sukulaisen kasvatettaviksi. Kasvatusisä oli alhaisempaa säätyä kuin lapsen oikeat vanhemmat, tavallisimmin joku kansanmies; siksipä kasvatustehtävän uskomista pidettiinkin erityisenä kunnianosoituksena. Hilding-vanhus oli hänkin vain kelpo talonpoika. "_Frejan talo_" (s. 24): Freja eli Fröja oli rakkauden ja kauneuden jumalatar; hänen asuntonsa oli nimeltään Folkvang, ja sen saleihin kokoontuivat vanhan uskomuksen mukaan kaikki ne rakastavaiset, jotka olivat olleet toisilleen uskollisia kuolemaan saakka. _Riimu_ (s. 24) = kirjain muinaisskandinavisessa kirjoituksessa. Tavallisesti piirrettiin riimut puisiin tai luisiin esineihin, usein myöskin kiviin, erittäinkin kaatuneiden sankareiden tai yleensä kuolleiden muistomerkeiksi pystytettyihin. Sellaisia kiviä nimitettiin hauta-kiviksi. "_Ingborg_" (s. 24), Ingeborg-nimen lyhennysmuoto, joka esiintyy usein alkutekstissäkin. _Valhalla_ (s. 26) = jumalien yhteinen asunto. Tavallisimmin käsitetään Valhalla (= kuolleiden sali) Odenin, ylijumalan linnaksi, johon kuoleman jälkeen puolet kaatuneista miehistä kokoontuu; toinen puoli kokoontuu Frejan saliin. _Iduna_ (s. 26) eli Idun oli Bragen, runotaidon jumalan puoliso; itse hän oli nuoruuden ja nuortumisen jumalatar, jonka uskottiin lippaassaan säilyttävän niitä omenia, joita syötyään vanhentuneet jumalat saivat takaisin nuoruutensa ja elinvoimansa. Idunasta ja hänen omenistaan on paljon taruja. _Frigga_ (s. 16) eli Frigg, Odenin puoliso, oli ylhäisin jumalattarista. _Gerda_ (s. 26) eli Gerd oli Frejn, vuodentulon jumalan puoliso, alkujaan jättiläisen tytär, kuulu erinomaisesta kauneudestaan. _Nanna_ (s. 26) oli _Balderin_, valon ja lempeyden jumalan puoliso, kuulu kuolemaan saakka uskollisesta rakkaudestaan. Myytti kertoo, että kun Balder sai surmansa Loken, jumalien vihollisen, toimesta ja hänen ruumiinsa vietiin poltettavaksi, murtui Nannan sydän surusta ja hänet pantiin roviolle yhdessä Balderin kanssa. _Hela_ (s. 27) eli Hel oli kuoleman jumalatar, Loken tytär. Olla "Helan mailla" = - jäädä kuolleisiin. "-- -- _kuningas kultatukkainen_" (s. 27): aurinko, päivä, maailmankuningas. Samoin "yö, äiti" = maailmanäiti. _Oden_ (s. 28), jumalista korkein, ihmisten ja jumalten isä, kaiken hallitsija. "_Kaiken-Isä_" (s. 28), eräs Odenin nimityksistä. Ks. edellistä muistutusta. "_Kas, sukujohdolt' Odeniin hän nousee_ -- --" (s. 29): Oli tavallista, että pohjoismaiset kuninkaat katsoivat polveutuvansa suoraan jumalista; siitä usein esiintyvä nimitys aasakuninkaat; Ingeborg oli niinmuodoin Hildingin mielestä Odenin jälkeläinen. Fritjofin, suurtalollisen pojan, ja niin korkeasukuisen olennon avioliitto olisi siis ollut vastoin luonnon järjestystä. _Tor_ (s. 29) oli voiman jumala, jota nimitettiin myös maailmanvarjelijaksi, koska hän puolusti jumalien (aasojen) ja ihmisten maailmaa jättiläisten hyökkäyksiltä. Kun hän Trudvangista lähtee taisteluun pahoja jättiläisiä vastaan, syntyvät salama ja ukkonen; tästä syystä häntä nimitetään myös ukkosjylinän jumalaksi, "jylisyttäjäksi". Kaikki jalo inhimillinen voima on alkuisin Torista, ja siksipä Fritjofkin arvelee voivansa juontaa sukunsa juuret jumalista. "_Jylisyttäjä_" (s. 29). Ks. edellistä muistutusta. 2. Kuningas Bele ja Torsten Vikinpoika. "-- -- _talonpoika Torsten_" (s. 30) oli Fritjofin isä, suurtilallinen ja kuningas Belen vanha aseveikko. _Sima_ (s. 30) oli päihdyttävä juoma, joka valmistettiin vedestä, hunajasta ja humaloista, tarpeellisia mausteita käyttäen. _Uhrilehto_ (s. 31). Jumalien temppeleitä ympäröi pyhä lehto. Siellä, missä ei temppeliä ollut, suoritettiin uhraaminen taivasalla jossakin lehdossa tai metsikössä. _Peitsen rengas_ (s. 31) tarkoittaa sitä rauta- tai kuparihylsyä, joka kiinnitti peitsenkärjen itse peitseen ja samalla antoi aseelle tarpeellisen painon ja joustavuuden. "_Jos kohta taivaan patsait' on neljä_ -- --" (s. 32): Tämä ilmaisu viittaa vanhoihin kuvitelmiin maailman luomisesta. Kun taivaanholvi oli tehty Ymer-jättiläisen pääkallosta, panivat aasat neljä kääpiötä (nimiltä Austre, Vestre, Nordre ja Sudre) holvia kannattamaan. _Disain sali_ (s. 32) = jumalien sali, temppeli. Dis = alemman arvoluokan jumalatar. "_Kas, uhrihaukan keuhkot_ -- --" (s. 32): Pohjoismaissa ei kylläkään ennustettu uhrieläinten sisälmyksistä; tämän tavan tulkita jumalien tahtoa on Tegnér lainannut muinaisroomalaisesta uskonnosta. Sensijaan uskottiin Skandinaviassa voitavan aavistaa tai ymmärtää jumalten tahto riimuilla varustettujen palkkien tai puulevyjen, "arpapuiden", avulla; ne heitettiin maahan, ja uhripappi päätteli niiden asennoista, olivatko merkit suotuisia vai eikö. -- Kuningas Bele antaa tässä omantunnon ja sydämen todistukselle suuremman arvon kuin usein pettäville ennusmerkeille. "_Käydä Odeniin"_ (s. 33) = mennä Odenin luo, kuolla. "_Kaikkitiedon lintu_" (s. 33): Vanhan jumalaistarun mukaan oli Odenilla kaksi korppia, Hugen ja Munen, jotka lensivät ympäri maailman, hautakummuille laskeutuen, ja palatessaan toivat hänelle tiedon kaikista tapahtumista. _Havamal_ (s. 35) on eräs Eddan vanhimmista lauluista; se sisältää Odenin viisausohjeita. Muutamat niistä neuvoista, joita Torsten antaa pojalleen, ovat Havamalissa esiintyvien elämänohjeiden mukailuja. _Norna_ (s. 35), kohtalonjumalatar, ihmisten ja jumalien kohtaloiden määrääjä. Nornia oli kolme: Urd (Urda), Vertdandi ja Skuld (Skulda), s.o. entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden norna. -- Torsten haluaa kuvakielellään ilmaista: mistä päin kohtalo antoikin vaaran lähestyä, aina se kohtasi kumppanukset valppaina ja toisilleen järkähtämättömän uskollisina. _Aasat_ (s. 35), skandinavilaisten mytologian mahtavin jumalaissuku, jonka toimesta maailma on syntynyt ja voimassa pysyy. Ensimmäinen ja etevin aasoista on Oden. Varsinaisia aasoja on luvultaan kaksitoista, heidän joukossaan kaikki suurimmat jumalat. -- Torsten viittaa kuningassuvun polveutumiseen jumalista. "_Jää isän huoli sulle_ -- --" (s. 36): Bele muistuttaa Helgelle, että hänen tulee toimia Ingeborgin holhoojana ja hänen naittajanaan, teroittaen hänelle hyvyyden ja lempeyden välttämättömyyttä tuossa vastuunalaisessa tehtävässä. _Draappa_ (s. 36) = juhlallinen ylistyslaulu kuolleelle ruhtinaalle tai sankarille. 3. Fritjof ottaa isänperinnön haltuunsa. "-- -- _liki rantoja vuonon_ -- --" (s. 37) s.o. Sognevuonon, jonka etelärannalla Framnäsin otaksutaan sijainneen. "-- -- _kaksioista on sa'assa kymment'_ -- --" (s. 38): Muinainen 100-luku, n.s. "suursata" = 120. _Frej_ (s. 38) ajatellaan kuvatuksi aurinkoa kypärähattunsa päällä kantavana; hänhän oli auringonjumala (vuodentulon jumala). "_Itäväylät_" (s. 38), = Itämeri. -- "_Läntinen aava_" = Pohjanmeri. _Brage_ (s. 38), runouden jumala, Idunan puoliso. _Mimer_ (s. 38), muudan muinaisaikojen jättiläinen, omisti salaisen viisauden kaivon, jonka luultiin sijaitsevan maailmanpuun, Yggdrasilin juurella. Kaikki viisaus, vieläpä jumaltenkin, kumpusi tästä lähteestä. _Itämaa_ (s. 39) tarkoittanee Aasiaa. -- Kääpiöiden uskottiin asuvan maan alla ja olevan taitavia seppoja, varsinkin aseiden takojia. _Gröningrauma_ (s. 39), Seelannin, Möenin ja Falsterin välinen salmi, nykyinen Grönsund. "-- _porteill' auringon, sukukehdoss', aasojen maassa_" (s. 39) = itämailla, Aasiassa. -- Aasat olivat Odenin johdolla tulleet Aasiasta Skandinaviaan. _Hildur_ (s. 39), sodanjumalatar. _Vaulund_ (s. 40), pohjoismaisten tarujen kuuluisa seppo, vastaa tavallaan roomalaisten Vulcanusta, tulen ja taidollisuuden jumalaa. Häntä nimitetään "ontuvaksi", koska hänen kiivain vihollisensa, Mimerin puoliso, oli kerran leikannut poikki hänen polvijänteensä. _Saga_ (s. 40), historian (ja runoilijainnoituksen) jumalatar (suomeksi Satu). Sökvabäck oli hänen asuntonsa kuten Alvhem, hyväin keijujen koti, Frejn. _Forsete_ (s. 40), oikeuden jumala, Balderin ja Nannan poika. Kaikki, niin jumalat kuin ihmisetkin, jotka jättivät riitansa hänen ratkaistavikseen, lähtivät hänen luotaan sovussa ja tyytyväisinä. Hänen asuntonsa nimi oli Glitner. _Bretlanti_ (s. 40) = Englanti. _Egir_ (s. 42), merenjumala. "_Ol lohikäärme se muodoltaan_" (s. 43): Viikinkilaivoja sanottiin lohikäärmelaivoiksi, koska niiden keula ja perä olivat tavallisesti leikatut lohikäärmeen pään ja pyrstön muotoisiksi. Taruissa nimitettiin myös laivan purjeita "lohikäärmeen siiviksi". "-- -- _veren myös oli yhtyä suotu_" (s. 43): Pohjoismaissa oli tapana, että kun kaksi henkilöä solmi ystävyysliiton koko elämän ajaksi, he kumpikin haavoittivat itseään ja antoivat verensä valua yhteen samalla kuin lausuivat ne lupaukset, jotka runoilija mainitsee. Siitä sana veriveljeys. "_Odenin alle ja Frejn_" (s. 43): Itse asiassa tarkoitetaan: Odenin ja Frejn väliin. Torilla oli arvosijansa Odenin jälkeen, ennen Frejtä. 4. Fritjofin kosinta. "_Pien riimu mukaan_ --" (s. 45): Ingeborg tarkoittaa pientä kirjettä. "_Voi kuolla hän pahnoilla_ --" (s. 47): Vanhat skandinavit pitivät vuoteella eli "pahnoilla" kuolemista häpeällisenä. Siksi he Odenin tavoin vanhuudessaan piirsivät "kuolemanriimut" rintaansa. "_Helassa_" (s. 47) = Helin eli Helan, kuoleman jumalattaren luona, Tuonelassa. Hel kuvattiin taruissa kauhuaherättäväksi; toinen puoli hänen ruumiistaan oli sinimusta, toinen kalmankalpea. "-- -- _punarihmalla solmi ne Freja itse_" (s. 47): Runollinen vertaus pyrkii ilmaisemaan, miten Fritjofin ja Ingeborgin lapsuudenystävyys oli vähitellen syventynyt rakkaudeksi. _Jaarli_ (s. 48), maakunnan (Norjassa n.s. fylken) käskynhaltija tai hallitsija. "-- _verta aasain_ -- --" (s. 48): Helge viittaa Ingeborgin jumalaiseen sukuperään. "-- -- _puna nähtiin riimujen liekehtiväin_" (s. 49). Vrt. edell. laulun kuvausta Angurvadelista. _"Musta kuningas_" (s. 49): Runoilija nimittää Helgeä siten (ruots. "svartekung"), koska hän, niinkuin jo 2:sessa laulussa mainitaan, innokkaasti askartelee uhrilehdossa kaikenlaisia taikoja ("svartkonster") harjoittaen. Ilmaisu viittaa kai myös kuninkaan synkkään ja tummaan ulkomuotoon. 5. Kuningas Ring. "-- -- _ylös kohti Frejaa_" (s. 51) s.o. Frejan luo. Rakkauden jumalattaren saliin kokoontui puolet taistelussa kaatuneista urhoista; mutta myöskin naisten uskottiin tulevan hänen luokseen kuoleman jälkeen. "-- -- _valtansa Syys kera Kevään jakaa_" (s. 52) s.o. vanhuus jakaa valtansa nuoruuden kanssa. _Vaala_ (s. 53), jättiläisten suvusta polveutuva tietäjänainen, joka kykeni profeetallisin katsein näkemään tulevaisuuteen; vastaa jotakuinkin antiikin sibyllaa. "_Sai keuhkojen, sai myös pappien ja vaalan kiellon_" (s. 53) s.o. ennusmerkit eivät näyttäneet suotuisilta kuningas Ringin ja Ingeborgin liitolle. "_Balderin suojatiksi_" (s. 54): Temppeli oli rauhoitettu paikka, jossa kenellekään ei saanut tehdä väkivaltaa. 6. Fritjof pelaa shakkia. _Kilpilinna_ (s. 56) tarkoittaa varsinaisesti sotajoukon parhaiden miesten parvea. Taistelun aikana ryhmittyivät nämä urhot tiheäksi piiriksi kuninkaan (varsinkin haavoittuneen) ja lipun ympärille, kääntäen kilpensä ulospäin ja muodostaen siten jonkinlaisen kilpimuurin. Tässä Fritjof -- kaksimielisesti, vertauksin kun puhuu, kautta koko runon -- haluaa ilmaista Hildingille, että hän on tarpeen tullen miekalla, uskollisten miestensä avulla puolustava henkeään ja perintöomaisuuttaan Helgen hirmuvaltaa vastaan. 7. Fritjofin onni. _Dellingin poika_ (s. 58) = päivä. Delling itse oli sarastus. "_Helmihuntu yö_" (s. 59). Helmillä tarkoitetaan tässä taivaan tähtiä. _Valkyriat_ (s. 61) olivat kauniita impiä, jotka palvelivat Valhallassa. Oden lähetti heidät jokaiseen taisteluun "valitsemaan" muutamia urhoja kuolemalle ja tuomaan Valhallaan ne, jotka olivat kaatuneet urhoollisesti taistellen. Valhallan saleissa he sitten täyttivät juomasarvia juhliville sankareille. "_Kun kultaporteist' urhot_ -- --" (s. 62): Valhallassa oli 540 porttia ja nämä niin suuria, että kustakin mahtui rinnatusten ratsastamaan 800 sankaria. Näistä avarista porttiholveista he päivittäin ratsastivat ulos taistelemaan keskenään; jokaisen ottelun jälkeen heidät herätettiin uudelleen eloon ja he palasivat jälleen juhlimaan jumalien pöytään. _Valhallan immet_ (s. 62) = valkyriat. _Vingolv-sali_ (s. 61), jumalattarien yhteinen sali. "_Voit, leivo laulaa_!" (s. 63). Tämän sanoo levoton Ingeborg, ja Fritjof vastaa hänelle rauhoittavasti. "_Kas, sarastaa_" (s. 63), Ingeborgin sanat, joilla hän niinkuin edelliselläkin huudahduksellaan tahtoo kehoittaa Fritjofia jo lähtemään. _Merkkituli_ (s. 63), vuoren laella palava roihu, joka varoittaa lähestyvistä vihollisista. _Ragnarök_ (s. 63), Jumalien tuho, maailmanloppu. 8. Jäähyväiset. "_Ma Balderia, jolta suojan saan, oon loukannut_" (s. 67): Balderin lehto samoinkuin jokainenkin uhrilehto oli rauhoitettu ja pyhä. Mitään väkivaltaa ei siellä saanut tehdä ihmisille eikä eläimille; mies ja nainen eivät liioin saaneet kohdata toisiaan. Edellisessä romanssissa kuvattua rakastavaisten kohtausta, joka toistuu tässä laulussa, pitää Ingeborg loukkauksena Balderia kohtaan. _Urdan laine_ (s. 67) eli Urdan kaivo on ajan lähde, jonka kirkas vesi valelee joka päivä maailmanpuun juuria. _Gefion_ (s. 67), neitsyt-jumalatar, neitseellisen puhtauden perikuva ja suojelijatar. _Bifrost-silta_ (s. 68) = sateenkaari. Muinaiset skandinavit kuvittelivat sateenkaaren sillaksi maasta taivaaseen. "_Vihastunut norna_" (s. 68) s.o. onneton kohtalo. _Aasa-Tor_ (s. 70) = Tor, aasajumala. _Vegtamskvida_ (s. 71), muinainen pohjoismainen runo, joka kuuluu vanhaan Eddaan. Se kertoo, kuinka Oden joutuu Balderin pahojen unien johdosta synkkien aavistusten valtaan, ratsastaa kuolonvaltakuntaan ja herättää siellä erään "vaalan" kysyäkseen häneltä tulevaisuutta. Vaala ennustaa hänelle Balderin surman ja jumalain tuhon. _Fafne_ (s. 71) oli vanhan Volsungatarun päähenkilöitä. Hän oli tappanut isänsä saadakseen haltuunsa tämän suunnattomat aarteet, joita hän sitten hautoi kauhean lohikäärmeen hahmossa. Hänet surmasi lopulta maineikas _Sigurd_, vanhojen tarujen mainioin urho, joka siitä syystä sai liikanimen Fafnensurma. "_Rauhaton maassa_" (s. 72), lainsuojaton, jonka henkeen ja omaisuuteen nähden jokainen saattoi menetellä niinkuin hyväksi näki. _Afrodite_ (s. 74), kreikkalaisten lemmenjumalatar. 9. Ingeborgin valitus. _Öder_ (s. 86), Frejan puoliso, joka polveutui keijuista. Jumalat pakottivat hänet heittäytymään mereen, jossa hän muuttui hylkeeksi. Freja lähti silloin haukan hahmossa etsimään häntä maailman ääristä ja löysikin vihdoin eräältä luodolta tuoden hänet takaisin Asgårdiin, jumalten taloon. 10, Fritjof merellä. _Ham_ ja _Heid_ (s. 89), merihirviöitä, jotka Helge manaa Fritjofia vainoamaan. _Solundar-maa_ (s. 89), jokin saari Norjan rannikolla, luultavasti Sogne-vuonon edustalla. "_Levis kuilujen suut_" (s. 90): Kuilu tarkoittaa tässä vedenpyörrettä tahi aallonpohjaa. _Ran_ (s. 91) eli Rana, merenjumalatar, Egirin puoliso, joka oli vihamielinen ihmisiä kohtaan ja viekkaasti koki vetää merenkulkijat syvyyksiin. _Efje-salmi_ (s. 95), Orkneyn saarilla, pohjoiseen Skotlannista. Efja-saarella, joka oli suurin, asui Angantyr, jonka luokse Fritjof oli matkalla. 11. Fritjof Angantyrin luona. "_Vait ikkunasta, vakaa, työns sarven sisään taas_" (s. 97): Halvar seisoi näet vartiossa linnan pihalla, avoimen ikkunan takana. Sarven ukko ojensi ikkunasta saliin saadakseen uutta simaa. _Berserkki_ (s. 98), soturi, joka syöksyi taisteluun äkillisen hurjan vimman vallassa ja ilman puolustusaseita, purren usein vastustajan kilvenreunaa ja päästäen julmia huutoja. Moista raivoa, joka hetkeksi antoi soturille yliluonnolliset voimat, mutta jota seurasi lamaantuminen ja heikkous, lienee pidettävä jonkinlaisena sairautena; puuskansa valtaan joutuneena berserkki saattoi surmata kaiken elollisen, mikä tuli hänen tielleen. Usein saattoi raivo vihollisten puutteessa kohdistua ystäviinkin. "_Ei seinä palkin paljaan näy rosokylki_ -- --" (s. 102): Angantyrin salin kuvaus on varsin modernisoitu. Alkuperäisessä Fritjof-tarussa ei salia mainita eikä liioin kuvata Fritjofin ja Atlen taisteluakaan. "_Veisin sävelin_" (s. 103) = veisin kielellä. Sillä taas tarkoitetaan Skotlannin ylämaissa muinoin puhuttua kieltä. _Morven_ (s. 103) eli Morvenin maa, pohjoinen Skotlanti. Nimitys on "Ossianin lauluista". "_Pohjan miehen suullaan_ -- --" (s. 104) s.o. kielellä, jota 'Pohjoismaissa' (Norjassa) puhuttiin. _Astrild_ (s. 105), rakkauden jumala. Myöhemmin runouteen tullut nimitys. 12. Fritjofin paluu. _Egirin tyttäret_ (s. 107) = aallot. Egir oli, niinkuin jo edellä on mainittu, meren jumala. _Valtamatka_ (s. 110): Kun kuninkaat astuivat hallitukseen, matkustivat he kautta valtakunnan vannomassa kuningasvalansa ja ottamassa vastaan kansansa suosionosoitukset; tämä oli valtamatka. _Loke_ (s. 110), pahan voima, jumalien ja ihmisten vihollinen. _Taivaanlieska_ (s. 111) = salama. _Var_ (s. 111), valojen jumalatar, eräs Friggan impiä, joiden tehtävänä on kuunnella ja kultatauluihin kirjoittaa valat, joita rakastavaiset vannovat toisilleen, sekä valvoa näiden valojen pyhyyttä ja rangaista kaikki valanrikkomiset. _Vidar_ (s. 112), Odenin poika, jota nimitettiin vaiteliaaksi jumalaksi. "_Nyt rauhanimmen on, kalvaan_ -- --" (s. 113): Ingeborg nimittää itseään rauhanimmeksi, koska hänet naitetaan Ringille rauhan hinnaksi. _Riimusauvaan_ (s. 113) merkitsi talonisäntä muistiin tärkeimpiä tapahtumia; se oli jonkinlainen puinen muistikirja tai almanakka. _Lofn_ (s. 113), avioliiton jumalatar, eräs Friggan impiä. 13. Balderinrovio. _Höder_ (s. 115), pimeyden ja silmittömän taisteluvimman jumala, Balderin sokea veli, josta Loken toimesta tuli Balderin surmaaja. _Muspelin pojat_ (s. 119) = liekit. Niitä nimitetään Muspelin pojiksi, koska ne ovat kotoisin Muspelheimistä, tulen maailmasta. 14. Fritjof lähtee maanpakoon. "_Usvainen_" (s. 121) tarkoittaa Balderia. Fritjofin syvä masennus kaikkien onnettomuuksien jälkeen purkautuu pilkkana jumalia ja ihmisiä kohtaan. "Usvainen" merkinnee tässä muodotonta, luoksepääsemätöntä, epämääräistä. Toisen säejakson viimeiset säkeet on siis ymmärrettävä suunnilleen seuraavasti: Saakoon ne (turmanviestit) usvaisen sauhun kieliminä myöskin Balder, oikullinen ja kärsimätön jumala. "_Aasa_" (s. 122), tässä pilkallinen nimitys, jolla Fritjof tietenkin tarkoittaa Helgeä. (Nimitystä "aasain veli" on Helgestä jo aikaisemmin -- laulussa "Fritjofin paluu" -- käyttänyt Hilding-vanhus.) "_Ran verkalleen vei kuiluun veen_" (s. 124). Ks. 10:nteen lauluun liittyvää selitystä Ran-jumalattaresta. "-- -- _työs maksoin töin_" (s. 125): Björn tarkoittaa kostaneensa Helgelle pahan pahalla. _Kaakinpylväät_ (s. 126), eräänlaisia häpeäpaaluja, joita pystytettiin teiden risteyksiin tai muille näkyville paikoille herjaamaan vihollista tai tiedoittamaan lainsuojattomista. Paalun nenässä oli irvistävä hevosenpää ja alempana ilmoitettiin asianomaisen nimi ja rikokset. Usein pystytettiin kaakinpuita pelkureiden ja lupauksenrikkojain häpäisemiseksi. _Gudbrandin "kangas_" (s. 126), Etelä-Norjan laajin laakso. "_Sun paasiis tuima Tor riimut lyö_" (s. 128): Rantakallioita verrataan riimukiviin; "riimut", halkeamat on niihin piirtänyt Tor salamaniskuillaan. "_Ko'in naisen ilkun -- -- -- maanpaon tien_" (s. 129). Yhteenveto kaikista Fritjofin mielenmasennuksen syistä. 15. Viikinkikaari. "_Lyhyt, voittoisa Tor, sun on vasaras pää_" (s. 130): Torin ase, Mjolner, oli vasara, jolla hän murskasi jättiläisiä ja peikkoja. 16. Fritjof ja Björn. "-- -- _mut varo liekkiä taivaisen_" (s. 137), nimittäin taivaisen Frejan. _Hagbart_ (s. 137), norjalainen merikuningas, oli salaa kihlautunut Seelannin kuninkaan tyttären Signen kanssa, mutta joutui hänen isänsä kuningas Sigarin vihoihin, otettiin vangiksi ja hirtettiin. Signe ei halunnut elää kihlattunsa kuoltua, vaan sytytti neitsytkammionsa tuleen ja sai surmansa liekeissä. "-- -- _kaatajas selkään mä kotkan piirrän_" (s. 138): Muinaiset pohjanmiehet surmasivat usein vihollisensa mitä julmimmalla tavalla, joskus mm. "piirtämällä kotkankuvan selkään". Tämä tapahtui siten, että kylkiluut irroitettiin onnettoman selkärangasta ja taivutettiin ulospäin, kunnes ne muistuttivat siipiparia; haavoihin sirotettiin senjälkeen suolaa ja sisälmykset revittiin irti ruumiista. 17. Fritjof saapuu kuningas Ringin luo. "_Kas, Katumukseen syntyin -- --" (s. 140): Fritjof ilmaisee symbolisin nimin Katumus, Puute, Susi mielenmasennuksensa ja polkeenalaisen asemansa. "-- -- _ja suolaa keitän nyt_" (s. 140): Tätä ammattia harjoittivat Norjan ja Bohusläänin rannikoilla parhaasta päästä kaikkein köyhimmät ihmiset, varsinkin vanhukset, ja sitä pidettiin milteipä häpeällisenä. "_Ol lupausten hetki_ -- --" (s. 141): Koska valon paluu alkoi joululta, pidettiin silloin riemujuhlaa Frejn kunniaksi, joka oli auringon ja vuodentulon jumala. Kannettiin sisään "Frejn karju", ja ruhtinaat ja sankarit antoivat silloin käsi karjun otsalla pyhiä lupauksia tulevista suurista urotöistään. _Signen ja Hagbartin taru_ (s. 142): Ks. edellisen laulun selityksiä. 18. Jäämatka. _Sleipner_ (s. 144), Odenin hevonen, jolla oli kahdeksan jalkaa ja joka oli tuulta nopeampi eikä voinut milloinkaan väsyä. 19. Fritjofin kiusaus. "_Kuulet huppupäisten haukkain_ -- --" (s. 146): Haukkoja kesytettiin ja koulutettiin nälän ja pimeyden avulla. Lintu varustettiin päähineellä tai hupulla, joka nokkaa lukuunottamatta peitti koko pään. Irti päästettäessä poistettiin huppu. Haukka kohosi silloin luotisuoraan ylös ilmaan ja saaliin tähyttyään ahdisti sitä uudistunein hyökkäyksin, kunnes metsästäjät hurjasti ratsastaen olivat sen saavuttaneet. Ks. viidettä säkeistöä. _Rota_ (s. 146), eräs Valhallan impi, n.s. valkyrioita, jotka loistavissa varuksissa ja korskuvin hevosin karauttivat yli taistelukentän johtaen taistelun kulkua ja vieden kaatuneet Odenin luo. "_Ihmisheimon viholliset_ -- --" (s. 147): Monet raskaat onnettomuudet ovat saattaneet Fritjofin ajattelemaan jumalista katkerasti. Muistettakoon, että hän vielä runossa "Jäähyväiset" sanoo Ingeborgille jumalien ilahtuvan ihmisonnea nähdessään. _Nifelhem_ (s. 149) eli Niflehem = pahan maailma, vilun ja pimeyden koti. _Templihurtta_ (s. 151), "varg i veum", temppelin häpäisijä, lainsuojaton. 20. Kuningas Ringin kuolema. _Skinfaxe_ (s. 152), päivän eli auringon hepo, "paistavaharja". "_Taas hepo siivekäs_ -- --" (s. 152), alkutekstissä "vingade hästen, sjöhästen", purren nopeakulkuisuuteen viittaava ilmaisu. "_Kuolemanriimuja_" (s. 154): "Kuolemanriimut" (ks. 4:nnen laulun selityksiä) viillettiin keihäänkärjellä eli geirsoddilla; siitä tämän kuolintavan nimitys geirs-odd. "_Kummun tytär_" (s. 155) tarkoittaa autuasta rauhaa paremmassa maailmassa. _Gjallarinsarvi_ (s. 155), Heimdallin, Valhallan vartijan torvi, jonka kimeä ääni kuului yli maailman. 21. Ringin draappa. _Draappa_ = ylistyslaulu vainajalle. Ks. 2:sen laulun selityksiä. _Val-Isä_ (s. 157), eräs Odenin nimityksistä. _Vanadis_ (s. 157) = Freja. _Forsete_ (s. 158), oikeuden jumala. Ks. 3:nnen laulun selityksiä. "_Vaiheilla Urdan vellovan veen_" (s. 158) = ajan lähteen luona. Ks. 8:nnen laulun selityksiä. "_Kääpiönkiille_" (s. 158), ruots. "dvärgarnas dag-glans" (= kääpiöiden päivänvalo), muinaisten runoilijoiden nimitys kullalle. Rinnakkaisnimityksenä esiintyy alkutekstissä vielä "drakarnas bädd" (= lohikäärmeiden vuode), joka viittaa taruihin kulta-aarteitaan hautovista ahneista lohikäärmeistä, esim. Fafnesta. 22. Kuninkaanvaali. "_Mut Fritjof pojan kilvellään jo nosti_" (s. 161): Muinaiset pohjanmiehet, niinkuin monet muutkin germaaniset kansat, tunnustivat valitsemansa kuninkaan nostamalla hänet kilvelle. "_Niill' askar all' on ajan puun ja yllä sen_" (s. 163): Nornat eivät ohjaa elon kulkua ainoastaan haudan tällä vaan myös sen tuolla puolen. 23. Fritjof isänsä kummulla. Tälle laululle ei alkuperäisessä Fritjof-tarussa ole mitään suoranaista esikuvaa, vaan on sen aihe Tegnérin runoilijafantasian luoma. _Nidhögg_ (s. 165), lohikäärme, joka jäytää maailmanpuun juurta. "_Pois ota taakka_" (s. 166), nimittäin tunnonvaiva, joka kalvaa Fritjofia hänen aiheuttamansa templipalon vuoksi. "_En riimutaioin, loitsuin luokses tulle_" (s. 166): Erityisten riimumerkkien ja väkevien loitsulaulujen avulla uskottiin voitavan manata kuolleita haudoistaan. "_Suur Angantyr soi kalvan kummustaan_" (s. 166): Angantyr-urho (jota ei ole sekoitettava 11:nnen laulun jaarli Angantyrin kanssa) kaatui kaksintaistelussa ja pantiin kumpuun mukanaan miekkansa _Tirfing_. Hänen tyttärensä Hervor anoi kuolleelta isältään miekkaa ja tuli tarun mukaan kuulluksi, mutta samalla Angantyr ennusti, että Tirfing kerran oli tuottava onnettomuutta Hervorille ja hänen suvulleen. "_On länsi täynnä kultaseppeleitä_" (s. 167): Tarkoittaa tähtiä. _Breidablick_ (s. 167), Balderin "valkoisena hohtava" linna; Valhallan ihanin paikka. _Urda_ (s. 168), entisyyden norna; _Skulda_ vastaisuuden. "_Mä sinuss' ennen templipalon näin_" (s. 168). Ymmärrettävä: Roihusi nähdessäni muistin templipalon kamalat liekit. 24. Sovitus. Tällekään laululle ei alkuperäisessä tarussa ole vastinetta. Siinä esitetään templin uudestaanrakentajana Helge eikä Fritjof niinkuin tässä. _Tappara_ (s. 169), alkutekstissä hillebard, muinaisaikainen ase, samalla kertaa kirves ja keihäs. "-- -- _ja käärme riimukiemurain sit' ympäröi_" (s. 170): Nuorempien riimukivien kirjoituksilla oli usein kiemurtelevan käärmeen muoto. "_Vaalan, Havamalin viisaus_" (s. 170): Vaala tarkoittaa tässä Voluspa-laulua, joka oli Eddan vanhimpia samaten kuin Havamal, ja joka tekee selkoa maailman synnystä, jumalien ja ihmisten kohtaloista maailman loppuun saakka, jonka jälkeen syntyy uusi ja parempi maailma. Voluspa merkitsee Vaalan ennustusta. "_Kuink' ampui hänet, armaan, Höder nuolellaan_" (s. 170): Ks. 13:nnen laulun selityksiä. -- Höder oli sokea ja ampui Balderin vahingossa, Loken suunnatessa nuolta. _Jotunheim_ (s. 171), jättiläisten kotipaikka. "_Väkivyö_" (s. 171): Torilla oli vyö, joka kaksinkertaisti hänen voimansa, kun hän tiukensi sitä. "_Utgårdin Loke_" (s. 171): Lokea, pahan voimaa, nimitettiin myös Utgårda-Lokeksi, koska hän asui maailman äärimmäisessä kolkassa, Jotunheimissä. _Ymer_ (s. 172), suunnaton jättiläinen, jonka jumalat tappoivat ja jonka ruumiista he sitten loivat maailman. _Asker_ (s. 172), ensimmäinen mies. _Megingjard_ (s. 172), Torin väkivyö. Ks. ylempää. _Aasain_ Isä (s. 172), eräs Odenin nimityksistä. _Midgårdin käärme_ (s. 172), Loken sikiö, jonka Oden heitti mereen. Siinä se kasvoi niin suureksi, että ympäröi koko maailman. _Fenris-susi_ (s. 172), niinikään Loken sikiöitä. Loken kolmas jälkeläinen oli Hel (Hela). Äiti oli jättiläisnainen Ångerboda. Kaikki kolme olivat jumalten pahimpia vihollisia. _Surtur_ (s. 172), tulen jumala, niinikään aasoille vihamielinen. Hänen valtakuntansa oli nimeltään Muspelheim. "_Ken ymmärtää, ken viel' ei_?" (s. 174) Voluspa-laulussa usein esiintyvä kysymys. _Ragnarök_ (s. 174), maailman viimeinen hetki. Ks. 7:nnen laulun selityksiä. _Vigrid_ (s. 174), kenttä, jolla jumalat maailman lopussa taistelevat pahojen voimien kanssa. _Ida-nurmikko_ (s. 174), Ida-kenttä, jumalien kokous- ja oikeuspaikka. _Gimle_ (s. 175), autuaiden asunto. "_On ollut joku Balder mailla etelän_" (s. 176): Kristus. "_Kainuun tuntureilla_" (s. 177): Alkutekstin mukaan Helge oli sotaretkellä "bland finnarna i fjällen" (finnien asumassa tunturiseudussa). "Finneillä" ei tässä voida tarkoittaa suomalaisia, vaan arvatenkin suomensukuista Kainuun kansaa, joka häviää satujen hämärään. Kansa asui Pohjois-Ruotsissa, ja sen valta ulottui Kölin tuntureilta kummallekin puolen Pohjanlahden perukkaa. "-- -- _vanha templi Jumalan_" (s. 177): Alkutekstissäkin esiintyy sana "Jumala"; sillä tarkoitetaan Kainuun kansan jumalaa.