Mayne Reidin 'Lakeuden laki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2198.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.




LAKEUDEN LAKI

Seikkailuromaani Teksasista


Kirj.

MAYNE REID


Englanninkielestä ("The Headless Horseman III") suomentanut

Alpo Kupiainen





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1933.






ENSIMMÄINEN LUKU

Regulaattorit valamiehinä


Huuto, joka oli niin äkkiä kiidättänyt nuoren kreolittaren hänen
kumppaninsa luota, oli valamiehistön lausunto -- johon myöskin sisältyi
tuomion julistaminen. [Romaani on suoranaista jatkoa _Päättömälle
ratsastajalle_.]

Sana "hirttää" kaikui hänen korvissaan hänen poistuessaan paikalta.

Samalla kun hän oli olevinaan kiinnostunut hopeakalojen leikittelyyn,
olivat hänen ajatuksensa kiintyneet majan edustalla tapahtuvaan,
luonteeltaan ankarampaan kohtaukseen.

Vaikka puut estivätkin häntä näkemästä sen näyttämöä, tunsi hän siellä
olevat esiintyjät ja osasi heidän puheistaan päätellä, miten näytelmä
edistyi.

Siihen mennessä, kun hän laskeutui satulasta, oli sinne muodostunut
kuvaelma, joka ansaitsee yksityiskohtaisen esityksen.

Hänen sinne jättämänsä miehet eivät enää seisoneet hajanaisissa
ryhmissä, vaan olivat vetäytyneet yhteen joukkoon, joka muodoltaan
suunnilleen muistutti ympyrän kehää.

Sen sisäpuolella pisti silmään kymmenkunta hahmoa -- niiden joukossa
regulaattorien kookasvartaloinen päällikkö ja hänen kolme tai neljä
"airuettaan". Siellä oli myöskin Woodley Poindexter ja hänen kupeellaan
Cassius Calhoun. He eivät enää näyttäneet toimivan määrääjinä, vaan
pikemminkin katselijoina tai todistajina parhaillaan näyteltävässä
oikeusdraamassa.

Sellainen kohtaus luonteeltaan todellisuudessa olikin. Se oli murhaa
käsittelevä oikeudenkäynti, siinä oli puheenjohtajana _tuomari
Lynkkaus_, jota kolkkoa arvoa edusti mieskohtaisesti regulaattorien
päällikkö ja jonka valamiehinä olivat kaikki saapuvilla olevat henkilöt
-- kaikki paitsi vankeja.

Näitä on kaksi -- Maurice Gerald ja hänen palvelijansa Phelim.

He ovat piirin sisäpuolella, molemmat pitkänään maassa ruohikolla,
molemmat tiukasti sidottuina raakanahkaisilla hihnoilla, jotka estävät
heitä liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa.

Ei edes heidän kielensäkään ole vapaana. Phelimiä on sadateltu ja
peloiteltu, niin että hän on vaiti, kun taas hänen isäntänsä puhuminen
on tehty mahdottomaksi puukalikalla, joka kuolainten tapaan on
kiinnitetty hänen hampaittensa väliin. Se on tehty, jotta hän ei voisi
häiritä toimitusta mielettömillä hourailuillaan, joita hänen huuliltaan
muutoin pursuaisi.

Eivät edes tiukalle kiristetyt hihnatkaan pysty pitämään häntä
paikallaan. Kaksi miestä, yksi kummassakin olkapäässä, ja kolmas, joka
istuu hänen polvillaan, painavat häntä maahan. Vain hänen silmillään
on liikkumisvapaus, ja kuopissaan pyörien ne mulkoilevat hänen
vartijoitaan, luoden heihin luonnottomia katseita, joiden näkeminen
hirvittää.

Ainoastaan toista vankia syytetään henkirikoksesta; toista vain
epäilevästi pidetään hänen rikostoverinaan.

Vain palvelijaa on kuulusteltu -- vaadittu tunnustamaan kaikki, mitä
tietää, ja puhumaan, mitä hänellä on sanottavaa puolustuksekseen. On
hyödytöntä esittää kysymyksiä hänen isännälleen.

Phelim on kertonut kertomuksensa -- liian kummallisen uskottavaksi,
vaikka sen kummallisinta osaa -- sitä, että hän on muka nähnyt
päättömän ratsastajan -- pidetään vähimmän epätodennäköisenä!

Hän ei osaa sitä selittää, ja hänen kertomuksensa vain vahvistaa jo
herännyttä epäluuloa -- nimittäin sitä, että tämä haamu-ilmestys on osa
murhasuunnitelmasta!

"Pelkkää lorua hänen juttunsa tiikereistä ja intiaaneista!" väittävät
ne, joille ne on kerrottu. "Rykelmä valheita, jotka on keksitty
johtamaan meitä harhaan -- ei mitään muuta."

Oikeudenkäyntiä on kestänyt tuskin kymmentä minuuttia, mutta kuitenkin
valamiehistö on tehnyt päätöksensä.

Useimpien mielessä on jo ennakkovaikutelmana se ehdoton varmuus, että
Henry Poindexter on vainaja ja että Maurice Gerald on vastuunalainen
hänen kuolemastaan.

Kaikkia jo tunnettuja asianhaaroja on punnittu uudelleen, samalla kun
niihin on lisätty majassa ilmi saadut uudet seikat -- joista pahin on
vaipan ja hatun löytäminen.

Galwaylaisen selitykset, sekavat ja muihin piirteihin soveltumattomat,
eivät herätä luottamusta. Minkä tähden ne herättäisivätkään? Nehän ovat
rikostoverin keksintöä.

Jotkut tuskin suostuvat niitä kuuntelemaan, vaan maltittomasti
huutavat: "Hirteen murhaaja!"

Ikäänkuin tämä tuomio olisi ennakolta otettu huomioon, viruu maassa
nuora, jonka päässä on silmukka. Se on vain lasso, mutta sitä parempaa
hihnaa tähän tarkoitukseen ei voisi saada.

Lähistöllä kasvavassa sykomorissa on vaakasuora oksa -- kyllin hyvä
hirsipuuksi.

Äänestys suoritetaan _viva voce_.

Sadasta valamiehestä lausuu kahdeksankymmentä mielipiteenään, että
Maurice Geraldin pitää kuolla. Hänen hetkensä näyttää tulleen.

Mutta tuomiota ei sittenkään panna toimeen. Nuoran sallitaan
haitattomana virua ruohikossa. Ei kukaan näytä halukkaalta tarttumaan
siihen!

Minkätähden sellainen kaihtaminen, ikäänkuin tuo hevosennahkainen hihna
olisi myrkyllinen käärme, johon ei kukaan rohkene kajota?

Enemmistö on julistanut kuolemantuomion; jotkut ovat tehostaneet sitä
karkeilla, jopa herjaavilla puheilla. Minkä tähden sitä ei toteuteta?

Minkä tähden? Sen yksimielisyyden puutteen vuoksi, joka kannustaa
välittömään toimintaan -- sen tähden, että puuttuu todistuksia sen
saavuttamiseksi.

On tyytymätön vähemmistö -- joka pitää vähemmän melua, mutta joka on
yhtä vakavan ponnekkaasti vastannut: "Ei."

Juuri se on aiheuttanut sen, että väkivaltainen menettely on siirretty
toistaiseksi.

Tässä vähemmistössä on itse tuomari Lynkkaus -- Sam Manly,
regulaattorien päällikkö. Hän ei ole vielä lausunut tuomiota eikä edes
ilmaissut hyväksyvänsä huutoäänestystä.

"Kansalaiset!" huutaa hän, niin pian kuin hän saa sellaisen
tilaisuuden, että hänen ääntänsä kuullaan, "minä olen sitä mieltä, että
tässä tapauksessa on sijaa epäilykselle; ja minusta meidän pitäisi
suoda syytetylle mahdollisuus käyttää sitä hyväkseen -- nimittäin
siihen saakka, kunnes hän pystyy itse puhumaan asiansa. Nyt on tuiki
hyödytöntä kuulustella häntä, kuten kaikki näette. Hän on varmasti
hallussamme, eikä hänellä ole paljoakaan mahdollisuuksia päästä
vapaaksi -- jos hän on syyllinen. Senvuoksi ehdotan tuomion lykkäämistä
siihen saakka, kunnes --"

"Mitä hyödyttää sen siirtäminen tuonnemmaksi?" keskeyttää ääni, joka
jo on meluisesti kannattanut tuomion toimeenpanoa ja joka tunnetaan
Cassius Calhounin ääneksi. "Mitä hyötyä siitä on, Sam Manly? Teidän
kelpaa kyllä puhella tuolla tavoin, mutta jos olisi katalasti
murhattu teidän ystävänne -- en tahdo sanoa serkkunne, vaan poikanne,
veljenne -- ette ehkä olisi niin pehmeämielinen. Mitä vielä kaipaatte
osoitukseksi siitä, että tuo riiviö on syyllinen? Lisää todistuksiako?"

"Juuri niitä kaipaamme, kapteeni Calhoun."

"Voitteko te esittää niitä, herra Cassius Calhoun?" tiedustaa
ulkoisesta piiristä ääni, jossa tuntuu irlantilainen murre voimakkaasti.

"Kenties voin."

"Antakaa tulla siis!"

"Jumala tietää, että olette saanut todistuksia kylliksi. Hänen omista
typeristä maanmiehistään koottu valamiehistö --"

"Jättäkää pois sellaiset nimitykset!" kiljaisee se mies, joka on
vaatinut lisätodistuksia. "Muistakaa vain, herra Calhoun, että olette
Teksasissa ettekä Mississippissä. Pitäkää mielessänne! Muutoin saattaa
kielenne laittaa teidät pulaan, niin terävä kuin se onkin."

"Tarkoitukseni ei ole loukata ketään", virkkaa Calhoun, peräytyen
pinteestä, johon hänen irlantilaisia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys
on hänet johtanut, "en englantilaistakaan, jos täällä on joku
sellainen".

"No, hyvä sitten -- jatkakaa!" huutaa leppynyt irlantilainen.

"No niin, siis, kuten mainitsin, olemme saaneet todistuksia kylliksi --
ja enemmänkin kuin kylliksi minun mielestäni. Mutta jos haluatte lisää,
voin esittää niitä."

"Esittäkää -- esittäkää!" huutaa vastaukseksi parikymmentä ääntä, jotka
yhtyvät vaatimukseen, samalla kun Calhoun näyttää empivän.

"Hyvät herrat", lausuu hän, kääntyen miesjoukkoon päin ikäänkuin
pitääkseen puheen. "Sen, mitä minulla on nyt sanottavaa, olisin
voinut ilmaista teille jo aikoja sitten. Mutta en arvellut sitä
tarpeelliseksi. Te kaikki tiedätte, mitä on tapahtunut tämän miehen ja
minun välilläni, enkä suinkaan halua minua pidettävän kostonhimoisena.
Kostonhimoinen en ole, ja jollen olisi varma siitä, että hän on tehnyt
tihutyön -- yhtä varma kuin siitä, että pää on hartioillani --"

Calhoun puhuu änkyttävästi, huomaten tämän huuliltaan vahingossa
luiskahtaneen lauseen tehneen omituisen vaikutuksen kuulijakuntaansa --
kuten häneen itseensäkin.

"Jollen olisi varma -- en -- en vieläkään hiiskuisi mitään näkemästäni
tai oikeammin kuulemastani, sillä silloin oli yö, enkä nähnyt mitään."

"Mitä kuulitte, herra Calhoun?" kysyi regulaattorien päällikkö, alkaen
jälleen käyttäytyä tuomarimaisesti, unohdettuaan sen vähäksi aikaa
äänestyksen aiheuttamassa hämmingissä. "Teidän ja vangin välinen riita,
josta luullakseni kaikki ovat kuulleet, ei voi olla millään lailla
täällä esittämänne todistuksen yhteydessä. Ei kukaan senjohdosta syytä
teitä väärästä valasta. Tehkää hyvin ja jatkakaa, sir! Mitä kuulitte?
Ja missä ja milloin sen kuulitte?"

"Aluksi siis aika. Se tapahtui sinä yönä, jona serkkuni katosi, vaikka
emme luonnollisesti kaivanneet häntä ennenkuin aamulla. Viime tiistain
yönä."

"Tiistaiyönä. No?"

"Olin itse mennyt makuuhuoneeseeni ja luulin Henryn tehneen samoin.
Mutta helteen ja hornamaisten moskiittojen tähden en saanut unta.

-- Nousin jälleen vuoteestani, viritin sikaarin ja polteltuani sitä
vähän aikaa huoneessani arvelin mennä kävelemään talon katolle.

-- Otaksuttavasti tiedätte, että sedän vanhassa haciendassa on tasainen
katto. No niin, menin sinne vilvoittelemaan ja imin edelleenkin sauhuja.

-- Silloin täytyi olla suunnilleen keskiyö tai ei ehkä aivan niin
myöhäinen hetki. En osaa sitä sanoa, sillä olin heittelehtinyt
vuoteessani panematta merkille ajan kulumista.

-- Kun olin parhaiksi ehtinyt polttaa sikaarini loppuun ja olin
ottamaisillani toisen kotelostani, kuulin ääniä. Niitä oli kaksi.

-- Ne kantautuivat joelta, kuten luulin, sen toiselta puolelta. Ne
kuuluivat hyvän matkan päästä kaupungin suunnalta.

-- En olisi kenties erottanut niitä, en kuullut niitä enkä erottanut
niitä toisistaan, jos puhelu olisi ollut tavallista. Mutta se ei ollut.
Se oli äänekästä ja äkäistä, ja saatoin erottaa, että siellä kaksi
miestä riiteli keskenään.

-- Otaksuin heitä juopuneiksi, Oberdofferin kapakasta kotiinsa
palaaviksi räyhääjiksi, enkä olisi välittänyt sen enempää koko jutusta,
mutta kuunnellessani tunsin ensin toisen äänistä ja sitten toisenkin.
Ensimmäinen oli serkkuni Henryn -- toinen tuossa viruvan miehen -- sen
miehen, joka hänet murhasi."

"Suvaitkaa jatkaa, herra Calhoun! Haluamme kuulla koko todistuksen,
jonka lupasitte meille esittää. Sitten on kylliksi aikaa lausua
mielipiteenne."

"No niin, hyvät herrat, kuten saattanette kuvitella, olin aika tavalla
hämmästynyt kuullessani serkkuni äänen -- otaksuttuani hänen nukkuvan
vuoteessaan. Uskoin puhujan häneksi niin varmasti, ettei mieleenikään
johtunut mennä hänen huoneeseensa katsomaan, oliko hän siellä. Olin
varma siitä, että se oli hänen äänensä, ja ihan yhtä varma olin
siitäkin, että toinen ääni oli hevostenpyydystäjän.

-- Minusta oli tavattoman omituista, että Henry oli ulkosalla niin
myöhään, koska hän ei ollut koskaan oikein taipuvainen sellaiseen.
Mutta ulkosalla hän oli. Siitä en voinut erehtyä.

-- Kuuntelin saadakseni tietää, mitä riita koski, mutta vaikka
tunsinkin äänet, en erottanut, mitä kumpikaan heistä sanoi. Sen
kuulin, että Henry käytti hänestä joitakuita voimaperäisiä nimityksiä,
ikäänkuin serkkuani olisi ensiksi loukattu, ja sitten kuulin
irlantilaisen uhkaavan, että hän saisi sitä katua. Kumpikin mainitsi
äänekkäästi toisen nimen, ja se antoi minulle varmuuden siitä, että
siellä olivat juuri he.

-- Olisin mennyt ulkosalle ottamaan selkoa, mistä selkkaus johtui,
mutta olin yötohveleissani, ja ennenkuin ehdin vetää jalkaani saappaat,
kuulosti kaikki olevan ohitse.

-- Vartosin puoli tuntia, että Henry tulisi kotiin. Häntä ei kuulunut;
mutta koska otaksuin hänen palanneen Oberdofferin kapakkaan ja
joutuneen joidenkuiden linnoituksen upseerien seuraan, päättelin hänen
ehkä viipyvän siellä jonkun aikaa ja palasin vuoteeseeni.

-- Nyt, hyvät herrat, olen kertonut teille kaikki, mitä tiedän.
Serkku-rukkani ei enää koskaan tullut takaisin Casa del Corvoon -- ei
enää laskenut kylkeään vuoteelle -- sen nimittäin havaitsimme mentyämme
hänen huoneeseensa seuraavana aamuna. Sinä yönä hänen makuusijansa
täytyi olla jossakin preerialla tai tiheikössä, ja tuossa on se ainoa
mies, joka tietää, missä se oli."

Heilauttaen kättänsä puhuja voitonriemuisesti osoitti syytettyä
-- jonka hurjistuneesti pingoittuneet silmät osoittivat, ettei
hänellä ollut aavistustakaan hirvittävästä syytöksestä eikä niistä
kostonhimoisista silmäyksistä, joita häneen kaikilta tahoilta luotiin.

Calhounin kertomus esitettiin niin yksityiskohtaisesti, että se
suuresti lisäsi kuulijoissa varmuutta vangin syyllisyydestä. Loppuponsi
tuntui kaunopuheisesti tuovan julki totuuden, ja sitä seurasi äänekäs
vaatimus, että ryhdyttäisiin panemaan tuomiota toimeen.

"Hirteen! Hirteen!" kajahtaa huuto kahdeksastakymmenestä kurkusta.

Itse tuomarikin näyttää horjuvan. Vähemmistö on supistunut -- sadasta
miehestä ei nyt enää ole huutoa toistamassa kahdeksankymmentä, vaan
yhdeksänkymmentä. Maltillisempien äänet hukkuvat kostonhimoisten äänten
valtavaan pauhuun.

Tungos huojuu sinne ja tänne -- muistuttaen rajuilmaa, joka nopeasti
yltyy myrskyksi.

Pian se saavuttaa huippukohtansa. Joku hylkiö syöksyy köyden luokse.
Vaikka ei kukaan näy sitä huomanneen, on hän lähtenyt Calhounin
viereltä -- jonka kanssa hän on kuiskimalla keskustellut. Hän on niitä
etelämaalaista syntyperää olevia rajaseutulaisheittiöitä, joita on
aina valmiina ihmisystävien ja marttyyrien polttorovioiden ääressä
-- sellaisia, joita on tyypillisinä äskettäin esiintynyt Jamaikan
_sotilasmurhissa_ ja jotka ovat häpäisseet englantilaisten nimen
aikojen loppuun saakka.

Hän tarttuu lassoon ja sovittaa vikkelästi sen silmukan tuomitun miehen
kaulaan -- jolla ei ole aavistustakaan oikeudenkäynnistä eikä tuomiosta.

Ei kukaan astu esille vastustamaan sitä toimenpidettä. Hylkiö, jonka
vyössä törröttää metsästysveitsi ja pistooleja, saa puuhailla mielensä
mukaan, tai oikeammin häntä auttamassa on toinen samanlaatuinen lurjus
-- muuan vangin äskeisistä vartijoista.

Katselijat seisovat syrjässä ja silmäilevät rauhassa heidän hommiaan.
Useimmat tuovat julki äänettömän hyväksymisensä -- jotkut rohkaisevat
teloittajia vakavasti hokemalla: "Riippumaan hänet! Hirteen!"

Muutamat näyttävät hämmästyksen tyrmistämiltä; vähäinen joukko
osoittaa myötätuntoa, mutta ei yksikään uskalla antaa siitä todistusta
asettumalla puoltamaan vankia.

Nuora on hänen kaulassaan -- nuoran se pää, jossa on silmukka. Toista
parhaillaan viskataan sykomorin oksalle.

"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!"




TOINEN LUKU

Sarja välinäytöksiä


"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!"

Se oli jokaisen tässä puiden seassa tapahtuneessa murhenäytelmässä
esiintyneen henkilön ajatus. Ei kukaan epäillyt, että seuraavalla
hetkellä he näkisivät hänen ruumiinsa ilmaan hinattuna roikkuvan
sykomorin oksalla.

Sattui välinäytös, jota ohjelmassa ei ollut otettu huomioon.
Samanaikaisesti esitettiin ilveily, ja saattaisi sanoa, että se
esitettiin samalla näyttämöllä. Tällä kertaa murhenäytelmä oli
kiehtovampi, ja ilveily sujui edelleen ilman katselijoita.

Sen näyttelijät eivät olleet vähemmän vakavia. Niitä oli ainoastaan
kaksi -- mies ja tamma. Phelim järjesti vielä kerran sen kohtauksen,
joka oli ällistyttänyt Isidoraa.

Viehättyneinä Calhounin perusteluihin -- kostonhimoisiin pyrkimyksiin,
jotka hänen kertomuksensa viritti -- regulaattorit kiinnittivät
huomiotaan ainoastaan päävankiin. Ei kukaan ajatellut hänen kumppaniaan
-- olipa hän rikostoveri tai oli olematta. Hänen läsnäoloaan tuskin
havaittiin -- sillä kaikkien katseet olivat äkäisen tarkkaavaisesti
suunnatut toiseen.

Vielä vähemmän sitä huomattiin silloin, kun heittiö riensi esille
ja alkoi sovittaa nuoraa. Galwaylaisesta ei silloin enää välitetty
rahtuakaan.

Näytti tarjoutuneen tilaisuus karata, eikä Phelim vitkastellut
käyttääkseen sitä hyväkseen.

Vääntelehdittyään irti siteistään hän ryömi tiehensä aaltoilevan
tungoksen jalkojen välitse.

Ei kukaan näkynyt näkevän tai välittävän hänen liikkeistään. Vimmaisen
kiihtyneinä he sysivät toisiaan -- kaikkien silmät suunnattuina
hirttopuuhun.

Jos olisi nähnyt Phelimin hiipivän tiehensä, olisi saattanut luulla
hänen käyttävän hyväkseen karkaamistilaisuutta pelastaakseen oman
henkensä, ajattelematta isäntäänsä.

Totta on, ettei hän olisi voinut tehdä mitään, ja hän tiesi sen. Hän
oli ammentanut puolustustaitonsa kuiviin, ja jos hän olisi vielä
sekaantunut asiaan, olisi se ollut turha yritys tai ainoastaan
ärsyttänyt syyttäjiä. Olisi ollut hyvin lievää uskottomuutta, jos hän
olisi ajatellut itsensä pelastamista -- pelkkää itsesäilytysvaistoa
-- johon hän näytti mukautuvan hiipiessään puiden sekaan. Niin olisi
näkijä arvellut.

Mutta sellainen arvelu ei olisi ollut oikeudenmukainen connemaralaista
kohtaan. Paetessaan tämä uskollinen palvelija ei suinkaan aikonut
hylätä isäntäänsä -- saatikka jättää häntä oman kohtalonsa nojaan
yrittämättäkään vapauttaa häntä niiden inhimillisten verikoirien
kynsistä, joiden käsissä hän oli. Hän tiesi, ettei hän itse mahtaisi
mitään. Hän pani toivonsa Zeb Stumpin kutsumiseen, ja nyt hän hiipi
pois tältä sekä oikeudenkäynnin että teloituksen näyttämöltä antaakseen
sen merkin, joka aikaisemmin oli osoittautunut niin tehokkaaksi.

Päästyään pois tungoksen liepeeltä hän oli pujahtanut puiden sekaan,
ja pysyttäen niitä itsensä ja kiukkuisen miesjoukon välillä hän juoksi
sinne, missä vanha tamma edelleenkin oli lieassa laitumella.

Muut hevoset, jotka oli sidottu oksiin, muodostivat jotenkin tiiviin
rivin pitkin metsän reunaa. Sekin puolestaan auttoi häntä liikkumaan
huomaamattomasti, joten hän pääsi tamman luokse kenenkään näkemättä.

Samassa hän havaitsi tulleensa ilman sitä vehjettä, joka oli
välttämätön hänen tarkoitukseensa. Kaktuksen oksa oli pudonnut siihen
paikkaan, jossa hänet oli pidätetty, ja singahteli vieläkin sinne
tänne hänen vangitsijainsa sitä potkiessa. Hän ei voinut saada sitä
käsiinsä antautumatta uuden vangitsemisen vaaraan, ja se estäisi häntä
toteuttamasta haluttua aikomustaan.

Hänellä ei ollut veistä -- ei minkäänlaista asetta -- jolla hän
saattaisi ottaa uuden _nopalin_.

Hän seisahtui, tuskaisen epävarmana aprikoiden, mitä hänen pitäisi
tehdä. Mutta vain tuokioksi. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Hänen
isäntänsä henki oli uhkaavassa vaarassa, se saattoi mennä millä
hetkellä tahansa. Ei mikään uhraus olisi liian suuri hänen
pelastamisekseen, ja tämä ajatus mielessään uskollinen Phelim kiiruhti
kaktusta kohti ja tarttuen sen okaiseen oksaan paljaalla kädellään
kiskaisi sen irti rungosta.

Hänen sormensa saivat kamalasti haavoja siinä tempussa, mutta mitäpä
se merkitsi verrattuna hänen rakkaan isäntänsä henkeen? Yhtä huiman
välinpitämättömästi hän juoksi tamman luokse ja sillä uhalla, että
hevonen potkaisisi hänet loitolle, tarttui sen häntään ja pani taaskin
kidutusvehkeen paikalleen!

Tähän mennessä oli silmukka sovitettu mustanginpyydystäjän kaulaan --
huolellisesti sovitettu epäonnistumisen välttämiseksi. Toista päätä,
puun oksan ylitse viskattua, pitelivät molemmat parrakkaat rehentelijät
-- joiden hyppysiä näytti syyhyttävän halu päästä siitä vetämään.
Heidän silmissään ja ryhdissään oli hirveän päättäväisyyden tuntu. He
vain odottivat komennusta.

Eipä silti, että kenelläkään olisi ollut oikeutta sitä lausua. Ja
juuri senvuoksi se viipyikin. Ei kukaan tuntunut halukkaalta ottamaan
niskoilleen vastuuta sen merkin antamisesta, joka lähettäisi toisen
ihmisen viimeiselle matkalle. Vaikka he ehkä pitivätkin häntä
rikollisena -- vaikka he uskoivat hänet murhaajaksi -- kaikkia
kuitenkin kammotti sheriffin tehtävän suorittaminen. Jopa Calhounkin
peräytyi vaistomaisesti.

Se ei tapahtunut tahdon puutteesta. Siitä ei ollut puutetta entisellä
upseerilla eikä regulaattoreilla. He eivät mitenkään osoittaneet
pyrkivänsä perääntymään astumastaan askeleesta. Pysähdys aiheutui
yksinkertaisesti menettelyn epämuodollisuudesta. Se oli vain sellainen
tyyni hetki myrskyssä, joka käy ankarimman ryskeen edellä.

Se oli syvän juhlallinen hetki -- jokainen oli hiljainen kuin hauta.
He olivat kuoleman läheisyydessä ja tiesivät sen -- mitä kamalimmassa
muodossa ja kolkoimmassa asussaan esiintyvän kuoleman. Useimmat heistä
tunsivat olevansa sitä edistämässä. Kaikki uskoivat sen olevan likellä.

Ääni vaimennettuna ja eleet hillittyinä he seisoivat kankeina kuin
heidän ympärillään kasvavat puunrungot. Varmastikin oli ratkaisun hetki
tullut.

Se oli tullut, mutta ei sellainen kuin kaikki odottivat, kuin he kaikki
olivat päättäneet. He eivät nähneet Maurice Geraldia kiskaistavan
ilmaan, vaan joutuivat katselemaan tyyten toisenlaista näkyä -- niin
naurettavaa, että se vähäksi aikaa keskeytti kohtauksen juhlallisuuden
ja siirsi tylyn toimituksen tuonnemmaksi.

Vanha tamma -- jonka he tiesivät olevan Zeb Stumpin ratsun -- näytti
äkkiä tulleen hulluksi. Se oli alkanut tanssia ruohikolla, heitellä
takajalkojaan korkealle ilmaan ja kirkua minkä jaksoi. Se oli antanut
alkamismerkin niille sadalle hevoselle, jotka seisoivat puihin
sidottuina, ja ne kaikki olivat alkaneet jäljitellä sen hurjia hyppyjä,
samalla kun ne äänekkäästi yhtyivät sen kiljaisuihin.

Taikavoima olisi tuskin pystynyt suorittamaan vikkelämpää muutosta
kuin majan edustalle muodostuneessa kuvassa tapahtui. Ei ainoastaan
tuomion toimeenpano, vaan myöskin kaikki muut tuomittua vankia koskevat
toimenpiteet keskeytyivät.

Eikä muutos ollut luonteeltaan koomillinen. Päinvastoin siihen liittyi
levottomia katseita ja tyrmistyksen huudahduksia!

Regulaattorit syöksyivät aseittensa luokse -- jotkut hevosiaan kohti.

"Intiaanit!" kajahti kaikilta huulilta, vaikka sitä ei kuultukaan
melussa. Ei mikään muu kuin comanchien saapuminen olisi voinut
aiheuttaa sellaista hälinää -- joka uhkasi päätyä koko joukkueen
silmittömään pakoon!

Jonkun aikaa miehiä juoksi luikkaillen vähäisellä nurmikolla tai seisoi
paikallaan säikähdyksen ilme kasvoillaan.

Useimmat olivat rientäneet ratsujensa luokse ja kyyristelivät niiden
takana -- käyttäen niitä kilpinään mahdollisia intiaanien nuolia
vastaan.

Saapuvilla oli ainoastaan muutamia, jotka olivat tottuneet tällaisiin
preeriatemppuihin, ja kokemattomuus paisutti useiden pelon
äärimmäiseksi kauhuksi.

Sitä jatkui siihen saakka, kunnes heidän ratsunsa oli kaikki
rauhoitettu ja ne olivat lopettaneet hurjistuneen hirnuntansa eikä enää
kuulunut muuta kuin yhden ääni -- sen onnettoman eläimen, joka oli
antanut alkamismerkin.

Silloin huomattiin hälytyksen oikea syy samoin kuin sekin, että
connemaralainen oli hiipinyt tiehensä.

Onnekseen Phelim oli ollut kyllin järkevä piiloutuakseen pensaikkoon.
Ainoastaan kätkeytymällä hän oli pelastanut nahkansa, sillä hänen
henkensä oli nyt tuskin hänen isäntänsäkään hengen arvoinen.

Pariakymmentä pyssyä puristettiin kiukkuisen tarmokkaasti -- niiden
piiput suunnattiin vanhaa tammaa kohti.

Mutta ennenkuin ainoatakaan niistä ehdittiin laukaista, heitti sen
likellä seisova mies lasson sen kaulaan ja tukehdutti sen hiljaiseksi.

       *       *       *       *       *

Rauhallisuus on palannut, ja samalla ryhdytään uudelleen toteuttamaan
surmaamisaikomusta.

Vaikka tämä naurettava kohtaus onkin ollut hämmentävä, ei se ole
herättänyt heissä hilpeyttä, vaan päinvastaista tunnetta.

Jotkut häpeävät sitä, kuinka surkeasti he ovat esiintyneet väärän
hälytyksen johdosta, kun taas toisia suututtaa juhlallisen toimituksen
keskeytyminen.

He aloittavat sen uudelleen entistä kostonhimoisempina -- mitä
osoittavat heidän kirouksensa ja äkäiset huudahduksensa.

Taaskin kostoa uhkuva piiri sulkeutuu ympärille -- hirvittävä kuvaelma
muodostetaan uudelleen.

Taaskin hylkiöt tarttuvat nuoraan, ja toisen kerran valtaa kunkin
mielen juhlallinen ajatus: "Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata
Jumalansa luokse!"

Taivaan kiitos, tämä synkkä kuoleman toimitus keskeytyy vielä kerran.

Kuinka toisenlainen kuin kuolema onkaan tuo varjoissa lipuva kirkas
hahmo -- joka sujahtaa avoimelle paikalle päivänpaisteeseen.

"Nainen! Kaunis nainen!"

Se on ainoastaan äänetön ajatus, sillä kukaan ei yritä puhua. He
seisovat yhtä jäykkinä kuin ennenkin, mutta heidän ilmeensä ovat
omituisesti muuttuneet. Jopa karkeinkin heistä kunnioittaa tuon
kauniin tunkeutujan läheisyyttä. Heidän ryhtinsä kuvastaa alistumista,
ikäänkuin heitä painaisi syyllisyyden tunto.

Meteorimaisena hän pujahtaa heidän keskitseen -- kiitää edelleen
vilkaisemattakaan kumpaisellekaan puolelleen -- hiiskumatta mitään --
pysähtymättä -- kunnes hän kumartuu tuomitun miehen puoleen, joka yhäti
viruu ruohikossa suu kapuloituna.

Nopeasti hän tarttuu kiinni lassoon, jonka ällistyneet pyövelit ovat
hellittäneet löyhäksi.

Siepattuaan siitä kiinni molemmin käsin hän kiskaisee sen irti heidän
otteestaan.

"Teksasin miehet! Raukat!" huutaa hän, luoden ylenkatseellisen
silmäyksen joukkoon. "Hävetkää! Hävetkää!"

Toiset kyyristelevät tämän vihlovan moitteen vaikutuksesta.

Hän jatkaa:

"Oikeudenkäynti totisesti! Kohtuudenmukainen oikeudenkäynti! Syytetty
ilman puolustajaa -- tuomittu häntä kuulematta! Ja moista nimitätte
oikeudeksi? Teksasilaista oikeuttako? Halveksin teitä -- ette ole
miehiä, vaan murhaajia!"

"Mitä tämä merkitsee?" kiljaisee Poindexter, syöksyen esille ja
tarttuen tyttärensä käsivarteen. "Olet hullu -- Loo -- hullu! Miten
oikein olet täällä? Enkö käskenyt sinua menemään kotiin? Tiehesi --
tällä hetkellä -- tiehesi, äläkä sekaannu sellaiseen, mikä ei kuulu
sinuun!"

"Isä, se kuuluu minuun!"

"Miten? Miten? Niin, oikein -- sisareen? Tämä mies on veljesi murhaaja."

"En tahdo -- _en voi_ uskoa sitä. En ikinä -- en ikinä! Hänellä ei
ollut mitään syytä. Oi, miehet! Jos olette miehiä, älkää menetelkö
raakalaisen tavoin! Suokaa hänelle kunnollinen tutkimus, ja sitten --
sitten --"

"Häntä on tutkittu kunnollisesti", huutaa joukosta joku, joka tuntuu
puhuvan yllytettynä. "Ei epäilystäkään, hän on syyllinen. Juuri hän on
tappanut veljenne eikä kukaan muu. Eikä näytä hyvältä, neiti Poindexter
-- suokaa anteeksi, että sanon sen -- mutta ei näytä olevan ihan
paikallaan, että _te_ koetatte suojella häntä saamasta sitä, minkä hän
ansaitsee."

"Niin, ei näytä", säestävät useat äänet.

"Oikeuden pitää mennä menoaan!" kiljaisee joku, lausuen tuomioistuinten
tavallisen lauseparren.

"Pitää -- pitää!" yhtyvät muut.

"Olemme pahoillamme siitä, ettemme tee mieliksenne, neiti, mutta meidän
täytyy pyytää teitä poistumaan. Herra Poindexter, teidän olisi parasta
viedä tyttärenne pois."

"Tule, Loo! Tämä ei ole sopiva paikka sinulle. Sinun täytyy tulla
pois. Sinä kieltäydyt! Hyvä Jumala, tyttäreni, onko tarkoituksesi olla
tottelematta minua? Kas niin, Cash, tartu hänen käsivarteensa ja saata
hänet pois täältä! Jollet suostu lähtemään vapaaehtoisesti, täytyy
meidän käyttää väkivaltaa, Loo. Ole hyvä tyttö nyt! Tee, kuten käsken!
Mene! Mene!"

"En, isä, en tahdo -- en mene -- ennenkuin lupaatte -- ennenkuin nämä
miehet lupaavat --"

"Emme voi luvata teille mitään, neiti -- niin hartaasti kuin
haluaisimmekin. Tämä kysymys ei ole naisten ratkaistava, ei. On
tehty rikos -- murha, kuten itse tiedätte. Oikeutta ei saa kiertää.
Murhaajalle ei ole armoa!"

"Ei armoa!" säestää parikymmentä kiukkuista ääntä. "Hirteen hänet --
hirteen -- hirteen!"

Regulaattoreita ei enää pidätä kaunottaren läsnäolo. Kenties se on vain
jouduttanut ratkaisevaa hetkeä. Cassius Calhounin sielu ei ole siinä
joukossa ainoa kateuden hengen kannustama. Hevostenpyydystäjää vihataan
nyt hänen onnensa tähden.

Kostonhaluisen intohimon myllerryksessä unohdetaan kaikki ritarillisuus
-- juuri se hyve, joka on teksasilaisissa erikoisen voimakas.

Nainen talutetaan syrjään -- raahataan pikemminkin kuin talutetaan --
hänet raahaa hänen serkkunsa hänen isänsä komennuksesta. Hän rimpuilee
häntä piteleviä vihattuja käsivarsia vastaan -- hurjasti itkien, pannen
äänekkäästi vastalauseita epäinhimillistä tekoa vastaan.

"Hirviöt! Murhamiehet!" Sellaisia sanoja valuu hänen huuliltaan.

Hänen rimpuilunsa torjutaan; hänen sanoistaan ei välitetä. Hänet
kannetaan pois miesjoukosta -- joten hänellä ei ole toivoakaan päästä
auttamaan sitä miestä, jonka puolesta hän on valmis uhraamaan henkensä!

Katkeria puheita on Calhounin pakko kuunnella -- sydäntä särkeviä ne
sanat, joita hänelle nyt syydetään. Parempi olisi hänelle ollut, ettei
hän olisi tarttunut tyttöön.

Se häntä tuskin lohduttaa -- se koston varmuus. Hänen kilpailijansa on
pian lakannut olemasta; mutta mitäpä se merkitsee? Hänen otteessaan
vääntelehtivää kaunista olentoa hän ei voi milloinkaan vastustelematta
syleillä. Hän saattaa tappaa neidon sydämen sankarin, mutta ei voittaa
osakseen sen lievintäkään hellyyttä.




KOLMAS LUKU

Vielä yksi välinäytös


Kolmannen kerran kuvaelma muodostuu uudelleen -- kauhean draaman
katselijat ja näyttelijät sijoittuvat entisille paikoilleen.

Lasso pujotetaan taaskin kaulaan; samat kaksi lurjusta tarttuvat
kiinni sen irtonaiseen päähän -- tällä kertaa vetäen sitä niin paljon
puoleensa, että se kiristyy tiukalle.

Kolmannen kerran herää ajatus:

"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!"

Onneton mies näyttää nyt olevan likempänä loppuaan kuin koskaan.
Jopa rakkauskin on osoittautunut voimattomaksi pelastamaan häntä!
Mihin voimaan maan päällä voidaan vedota tämän jälkeen? Ei mihinkään
sellaiseen, mikä todennäköisesti auttaisi.

Mutta nähtävästi ei ole tilaisuutta auttaa -- ei aikaa siihen.
Regulaattorien tuimissa ilmeissä ei ole armon pilkahdustakaan -- vaan
kärsimättömyyttä. Myöskin pyövelit näyttävät kiirehtivän -- ikäänkuin
pelkäisivät uutta keskeytystä. He käsittelevät nuoraa taitavasti kuin
kokeneet teloittajat. Kummankin kasvot antavat tukea sille otaksumalle,
että he ovat perehtyneitä tässä ammatissa.

Vähemmässä kuin kuudessakymmenessä sekunnissa he ovat suoriutuneet
tehtävästään.

"Nyt siis, Bill! Oletko valmis?" luikkaa toinen toiselle --
kysymyksellään ilmoittaen, etteivät he enää mieli odottaa komennusta.

"Selvä on!" vastaa Bill. "Roikkumaan tuo haisunäädän penikka!
Roikkumaan!"

Nuoraa kiskaistaan, mutta ei niin paljoa, että ruumis kohoaisi
pystyasentoon.

Nuora tiukkaantuu kaulan ympärille, kohottaa päätä hiukan maasta, mutta
ei mitään muuta!

Ainoastaan toinen hirttäjistä on vetänyt voimainsa takaa.

"Kisko, senkin vietävä!" kivahtaa Bill äälistyneenä kumppaninsa
toimettomuudesta. "Minkä helvetin tähden et kisko?"

Billin selkä on tulijaan päin, jonka toinen on nähnyt ja joka on siten
estänyt häntä auttamasta toveriaan. Hän seisoo ikäänkuin olisi äkkiä
muuttunut kiveksi!

"Kas niin!" jatkaa pääteloittaja. "Käydään käsiksi uudelleen --
molemmat yhtä aikaa! Hei -- vain! Roikkumaan!"

"_Ei, eipä pannakaan!_" huutaa joku ukkosäänellä, samalla kun puiden
välistä syöksyy esille jättiläiskokoinen mies kädessään kuuden jalan
pituinen pyssy, harppaillen niin, että hän melkein heti on keskellä
tiheintä tungosta.

"Niin, eipä pannakaan!" toistaa hän, kumartuen pitkänään viruvan miehen
puoleen ja suunnaten pitkän pyssynsä piipun nuoraa piteleviä vintiöitä
kohti. "Ei vielä sinnepäinkään, mikäli tämä poika arvelee. Jos te, Bill
Griffin, vedätte sitä jouhipunosta millimetrinkään verran tiukemmalle,
saatte vatsaanne sinisen pillerin, joka ei ole teille terveellinen.
Hellittäkää nuora, tulimmainen! Hellittäkää se!"

Zeb Stumpin tamman kiljuminen oli tuskin saanut aikaan äkillisempää
muutosta kuin Zebin itsensä ilmestyminen sai -- sillä paikalle
kiiruhtanut mies oli juuri hän.

Melkein kaikki saapuvillaolijat tunsivat hänet, useimmat häntä
kunnioittivat, ja monet häntä pelkäsivät.

Viimemainittujen joukossa olivat Bill Griffin ja hänen
hirttokumppaninsa. He eivät enää pidelleet nuoraa, sillä kuultuaan
hellittämiskomennuksen he vikkelästi tajuten vaaran olivat molemmat
päästäneet sen käsistään ja jättäneet lasson virumaan höllänä
nurmikolla.

"Mitä vietävän mielettömyyttä tämä on, pojat?" jatkaa jättiläinen,
puhutellen miesjoukkoa, joka yhäti on sanattomana ällistyksestä. "Ei
kai tarkoituksenne ole hirttää häntä, vai onko?"

"On", vastaa tuima ääni.

"Ja minkä tähden emme sitä tekisi?" kysyy toinen.

"Minkä tähden ette! Mielisitte hirttää kansalaisen tutkimatta, niinkö?"

"Eipä hän juuri ole kansalaisemme, mitä siihen tulee. Sitäpaitsi häntä
on tutkittu, oikeudenmukaisesti tutkittu."

"Todellakin! Ihminen tuomitaan aivojensa ollessa houreisina! Lähetetään
pois maailmasta, vaikka hän ei tiedä siellä olevansakaan! Nimitätte
sellaista oikeudenmukaiseksi menettelyksi, niinkö?"

"Mitä väliä sillä on, jos me kerran tiedämme, että hän on syyllinen?
Olemme kaikki varmoja hänen syyllisyydestään."

"Ette, helvetti vieköön, olekaan! Huh! En aio tuhlata sanoja
teidänkaltaisellenne olennolle, Jim Stoddars. Mutta _te_, Sam Manly,
ja te itse, herra Poindexter -- ette varmastikaan ole hyväksyneet tätä
menettelyä, joka mielestäni olisi silkka ja suoranainen murha?"

"Ette ole kuullut kaikkea, Zeb Stump", huomauttaa regulaattorien
päällikkö, aikoen puolustaa sitä, että oli hyväksynyt toimenpiteen. "On
tosiseikkoja --"

"Pahus vieköön tosiseikat! Ja kuvittelut myöskin! En halua niitä
kuulla. Siihen on kylliksi aikaa, sittenkun tämä asia joutuu
kunnollisesti tutkittavaksi, mitä ei kukaan varmastikaan vastusta --
katsoen siihen, ettei _hänellä_ ole nyt mahdollisuuden häivettäkään
livistää tiehensä. Kuka panee sitä vastaan?"

"Otatte liian paljon vastuullenne, Zeb Stump. Mitä tämä asia teitä
liikuttaa, sen haluaisimme tietää. Murhattu mies ei ollut teidän
poikanne, ei teidän veljenne eikä serkkunnekaan! Jos hän olisi ollut,
ajattelisitte toisella tavalla, siitä olen varma."

Tämän välihuomautuksen on lausunut Calhoun, joka on aikaisemminkin
käyttänyt sitä niin menestyksellisesti.

"En käsitä, miksi teitä liikuttaa", pitkittää hän, "miten me tässä
asiassa menettelemme".

"Mutta minä käsitän. Se liikuttaa minua -- ensinnäkin, koska tämä
nuori mies on ystäväni, vaikka onkin irlantilainen ja muukalainen, ja
toiseksi, koska Zeb Stump ei suostu seisomaan rauhallisesti syrjässä
nähdessään katalaa peliä -- vaikkapa sitä harjoitettaisiinkin Teksasin
preerioilla."

"Katalaa peliä, pahus vieköön! Sellaista ei täällä ole ollut. Ja
mitä syrjässä seisomiseen tulee, siitä kyllä pidämme huolta. Pojat,
ette kai salli tällaisen rehentelijän säikyttää teitä luopumaan
velvollisuudestanne! Lopettakaamme se, minkä olemme aloittaneet!
Murhatun miehen veri huutaa meille. Käykää kiinni nuoraan!"

"Käykäähän! Kautta Iankaikkisen vannon, että ensimmäinen, joka sen
tekee, pudottaa sen hieman nopeammin kuin siihen tarttuu. Pistäkää
kyntenne siihen, kuka tahansa teistä, jos uskaltaa! Saatte hirttää
tämän olento-poloisen niin korkealle kuin haluatte, mutta ette
ennenkuin olette oikaisseet Zebulon Stumpin vainajaksi ruohikolle ja
joitakuita teistä viruu hänen vierellään. Nyt siis! Näyttäkää minulle
se haisunäätä, joka kajoaa nuoraan!"

Zebin puhetta seuraa syvä hiljaisuus. Miehet pysyvät paikoillaan --
osittain hänen haasteensa uhmailemisen aiheuttaman vaaran tähden,
osittain kunnioituksesta hänen rohkeuttaan ja jalomielisyyttään
kohtaan. Osittain myöskin sen vuoksi, että regulaattorien mielessä
vielä kytee epäilys siihen nähden, onko se menettely, johon Calhoun
heitä yllyttää, sovelias ja oikeudenmukainen.

Kerkeällä vaistollaan vanha metsästäjä oivaltaa saavuttamansa edun ja
tehostaa sitä.

"Suokaa tälle nuorelle miehelle oikeuden- ja kohtuudenmukainen
tutkimus!" kehoittaa hän. "Viekäämme hänet asutuksille siellä
tutkittavaksi ja tuomittavaksi! Teillä ei ole selviä todistuksia siitä,
että hän on sekaantunut siihen mustaan juttuun; ja paha minut periköön,
jos uskoisin sitä, ellen näkisi sitä omin silmin. Tiedän, millaiset
tunteet hänellä oli nuorta Poindexteriä kohtaan. Hän ei suinkaan ollut
vainajan vihamies, vaan päinvastoin täällä ei ole ainoatakaan miestä,
josta hän olisi pitänyt enempää, vaikka hänellä olikin vähäinen tora
tuon hänen arvokkaan serkkunsa kanssa."

"Ette ehkä tiedä, herra Stump", vastaa regulaattorien päällikkö
tyynesti, "mitä olemme juuri äsken kuulleet?"

"Mitä olette kuulleet?"

"Todistuksen, joka osoittaa päinvastaista kuin te väitätte. Meillä on
todistuksia siitä, ettei Geraldin ja nuoren Poindexterin välillä ollut
ainoastaan kaunaa, että heidän keskensä oli riita juuri samana yönä --"

"Kuka sitä väittää, Sam Manly?"

"Minä", vastaa Calhoun, astuen hieman eteenpäin, niin että Stump hänet
näkee.

"Oh, te, herra Cash Calhoun! Te tiedätte, että heidän välillään oli
kaunaa? Te näitte mainitun riidan?"

"En ole väittänyt nähneeni sitä, Zeb Stump. Ja lisäksi, en aio alistua
teidän kuulusteltavaksenne. Olen esittänyt todistukseni niille, joilla
on oikeus kuulla se, ja se riittää. Luullakseni, hyvät herrat, olette
varmoja tuomiostanne. En käsitä, minkä tähden tämän vanhan hupsun
pitäisi keskeyttää --"

"Vanhan hupsun!" kertaa metsästäjä kiljaisemalla. "Vanhan hupsun!
Helvetti ja pyörremyrskyt! Nimitättekö minua hupsuksi? Kautta
iankaikkisen Jumalan, te vielä peruutatte ne sananne; muutoin en
ole Zeb Stump Kentuckysta. Vähät siitä nyt; kaikella on aikansa, ja
teidän aikanne saattaa tulla, herra Cash Calhoun, ennenkuin sitä
aavistattekaan.

-- Mitä tulee Henry Poindexterin ja tämän nuoren miekkosen väliseen
riitaan", jatkaa Zeb, puhuen regulaattorien päällikölle, "en usko siitä
sanaakaan; enkä usko sitä vastaisuudessakaan, niin kauan kuin siitä ei
ole parempia todistuksia kuin _hänen_ lörpöttelynsä. Mikäli tämä poika
tietää, se ei ole järjenmukaista. Mainitsitte saaneenne selville uusia
tosiseikkoja? Niin olen minäkin. Sellaisia tosiseikkoja, jotka suuresti
edistävät tämän salaperäisen jutun selvittämistä, niin sotkuinen kuin
se onkin."

"Mitä tosiseikkoja?" tiedustaa regulaattorien päällikkö. "Ilmoittakaa
ne meille. Stump!"

"Niitä on useitakin. Ensinnäkin, mitä arvelette siitä, että tämä nuori
miekkonen on itsekin haavoittunut? En puhu noista naarmuista, jotka
näette; luultavasti hän on saanut ne kajooteilta, jotka ovat karanneet
hänen kimppuunsa nähtyään, että hän oli haavoittunut. Mutta katsokaahan
hänen polveaan. _Sen_ on tehnyt joku muu eivätkä kajootit. Mitä _te_
siitä päättelette, Sam Manly?"

"No niin, että -- jotkut näistä pojista arvelevat, että on sukeutunut
kamppailu hänen ja --"

"Hänen ja kenen välillä?" kysyy Zeb terävästi.

"Kah, kadonneen miehen välillä."

"Niin, juuri häntä tarkoitamme", sekaantuu puheeseen muuan "pojista",
joihin on vedottu. "Me kaikki tiedämme, ettei Harry Poindexter ole
alistunut ammuttavaksi vasikan lailla. He ovat kahakoineet, ja hän on
langennut kivikossa. Siitä hänen polvensa on turvoksissa. Sitäpaitsi
hänen päässänsä on iskun jälki -- näyttää siltä kuin siihen olisi
kolhaistu pistoolinnupilla. Mitä naarmuihin tulee, emme osaa selittää,
mistä ne ovat aiheutuneet. Okaista mahdollisesti; tai susien hampaista
ja kynsistä, jos niin haluatte. Se hänen hupakkomainen palvelijansa
kertoi tarinan tiikeristä; mutta se ei kelpaa meille."

"Mistä palvelijasta puhutte? Tarkoitatteko irlantilaista Phelimiä?
Missä on _hän_?"

"Livahti tiehensä pelastaakseen nahkansa. Etsimme hänet, niin pian kuin
olemme järjestäneet tämän asian, ja vähäinen roikkuminen kai pusertaa
hänestä totuuden."

"Jos tarkoitatte tiikerikertomusta, ette saa puserretuksi häneltä
muuta totuutta kuin sen, jonka jo olette saaneet. Näin sen pedon
itsekin ja ennätin parhaiksi ajoissa pelastamaan tämän nuoren
miekkosen sen kynsistä. Mutta se ei ole tärkeä kysymys. Irlantilainen
on otaksuttavasti ollut käsissänne. Eikö hän maininnut teille mitään
muuta, mitä hän on täällä nähnyt?"

"Hän jaaritteli intiaaneista. Kuka sitä uskoo?"

"No niin, hän kertoi minulle saman tarinan, ja siinä näyttää olevan
jonkun verran perää. Sitäpaitsi hän vakuutti heidän pelanneen korttia,
ja tässä ne vehkeet ovat. Löysin ne virumassa hajallaan majan
lattialla. Ne ovat espanjalaisia kortteja."

Zeb vetää taskustaan korttipakan ja ojentaa sen regulaattorien
päällikölle.

Tarkastettaessa kortit osoittautuvat olevan meksikolaista tekoa --
sellaisia, joita käytetään yleisessä _monté_-pelissä -- ratsastava
kuningatar, "cavallo" -- miekan edustama pata, "espada" -- ja
risti-"baston" kuvattuna suunnattomalla nuijantapaisella vehkeellä,
jollaisia kuvakirjoissa on karvaisen Orsonin kourassa.

"Kuka on koskaan kuullut intiaanien pelanneen korttia?" tokaisee se
mies, joka on tarkastanut intiaaneja koskevaa todistuskappaletta.
"Pahuksen naurettavaa!"

"Naurettavaa!" pistää väliin eräs iäkäs metsästäjä, joka on ollut
kaksitoista kuukautta vankina comanchien parissa. "Se lienee
naurettavaa, mutta totta se on siitä huolimatta. Olen nähnyt heidän
pelaavan useita pelejä, pitäen peitottua puhvelintaljaa pöytänään.
Myöskin tuota samaa meksikolaista _monté_-peliä. Otaksuttavasti he
ovat oppineet sitä meksikolaisilta vangeiltaan, joita heillä on eri
heimojensa keskuudessa kokonaista kolmetuhatta. Niin, herraseni!"
lopettaa metsästäjä. "Comanchit pelaavat korttia -- se on niin varma
kuin minä tässä."

Zeb Stump on mielissään tästä todistuksesta, jota hän itse ei olisi
osannut esittää. Se vahvistaa syytetyn asiaa. Se, että intiaaneja on
ollut läheisyydessä, taivuttaa regulaattoreita näkemään asiat toiselta
kannalta -- sillä tähän saakka he ovat luulleet comanchien liikkuvan
ryöstöretkellään ainoastaan uudisasutuksen toisella puolella.

"Ihan varmasti", pitkittää Zeb, korostaen tätä kohtaa saadakseen
oikeudenkäynnin siirretyksi toistaiseksi, "täällä on ollut intiaaneja
tai joitakin tulimmaisen samanlaisia -- Jeesus ja Josafat! Mistäs _hän_
on tulossa?"

Jyrkänteeltä kuuluva kavionkapse kantautuu kaikkien korviin
samanaikaisesti.

Ei kenenkään tarvitse tiedustaa, mikä on saanut Stumpin päästämään
äkillisen huudahduksensa. Törmän laella, pitkin sen reunaa, näkyy
hevonen kiitävän täyttä neliä. Sen selässä on nainen, hattu ja hiukset
liehuvat valloillaan hänen jäljessään -- nauhan estäessä hattua
lentämästä tyyten tiehensä!

Laukka on niin huimaa -- niin vaarallista jyrkänteen likeisyyden
vuoksi -- että saattaisi luulla hevosen pillastuneen ja kiidättävän
ratsastajatarta muassaan.

Mutta ei. Itse ratsastajattaren liikkeistä voi päättää, ettei niin ole
asianlaita. Hän ei näy olevan tyytyväinen vauhtiin, vaan raipallaan,
kannuksillaan ja äänellään hoputtaa ratsuaan lisäämään sitä!

Se on selvää alhaalla seisovista katselijoista, vaikka ratsastaminen
niin likellä törmänreunaa panee heidät ymmälle ja aprikoimaan.

He seisovat äänettöminä ällistyksestä. Eipä silti, etteivät he
tietäisi, kuka tulija on. Olisi kummallista, jolleivät he sitä
tietäisi. Tuota ratsastajatarta -- joka istuu miesten tavoin satulassa
-- ei kerran nähtyään koskaan unohda.

Hänet tunnetaan ensi silmäyksellä. Kaikki tietävät, että tämä huima
nelistäjä on heidän oppaansa, josta he tuskin puoli tuntia aikaisemmin
olivat eronneet preerialla.




NELJÄS LUKU

Comanchien ahdistamana


Juuri Isidora se oli näin kummallisesti ja äkillisesti ilmestynyt
heidän näkyviinsä. Mikä kiidätti häntä takaisin? Ja minkätähden hän
ratsasti niin vaarallista vauhtia?

Selittääksemme sen meidän täytyy palata niihin synkkiin aatoksiin,
joista hän hätkähtäen heräsi kohdatessaan teksasilaiset.

Ratsastaessaan täyttä laukkaa poispäin Alamolta ei hänen mieleensäkään
ollut johtunut katsoa taaksensa ottaakseen selkoa siitä, seurattiinko
häntä. Syventyneenä kostosuunnitelmiinsa hän oli kiitänyt edelleen.

Hänelle tuotti vain vähäistä lohtua se ajatus, että Louise Poindexter
oli näyttänyt yhtä jyrkästi päättäneen poistua majalta. Naisen kerkeän
vaiston avulla hän aavisti syyn, vaikka hän tiesi liiankin hyvin, että
se oli aiheeton.

Mutta jonkun verran iloa tuotti kuitenkin se ajatus, että hänen
kilpailijansa kärsi kuten hänkin, tietämättä mitään onnestaan.

Hänessä kyti myöskin se toivo, että tämä tapaus saattaisi vieroittaa
ylpeän kreolittaren sydäntä siitä miehestä, jota hän niin alentuvasti
rakasti, vaikka se toivo olikin heikko, epämääräinen, ja vaikka siihen
tuskin uskoi sekään, jonka mielessä se oli virinnyt.

Ottaen oman sydämensä mittapuuksi hän ei pannut paljoakaan merkitystä
rakkauden alentumiseen; hänen oma elämäntarinansa oli todistuksena
sen tunteen tasoittavasta voimasta. Vielä väikkyi hänen mielessään
kuitenkin se ajatus, että hänen olonsa majassa oli aiheuttanut
toiselle tuskaa ja saattaisi johtaa hänen vihatun kilpailijansa onnen
tuhoutumiseen.

Isidora oli alkanut hautoa tätä mielessään, tuntien eräänlaista
hillittyä nautintoa, jota jatkui esteettömästi, kunnes hän kohtasi
teksasilaiset.

Hänen käännyttyään palaamaan miesten mukana tapahtui hänen
mielialassaan muutos. Louisen olisi pitänyt ratsastaa samaa tietä, jota
myöten hän itsekin oli tullut. Mutta sillä tiellä ei naista näkynyt.

Kreolittaren oli täytynyt muuttaa mieltänsä ja jäädä majalle -- ehkä
hän juuri tällä hetkellä suoritti sitä tehtävää, jonka Isidora oli niin
hellästi hahmoitellut itselleen.

Nyt häntä lohdutti se ajatus, että hän tuottaisi häpeätä sille
naiselle, joka oli tuhonnut hänen onnensa.

Poindexterin ja hänen kumppaneittansa lausumat kysymykset selvittivät
tilannetta riittävästi. Vielä selvemmäksi sen tekivät Calhounin
lopputiedustukset, ja sittenkun hänen kuulustelijansa olivat
poistuneet, jäi hän tiheikön laitaan -- puolittain epävarmana siitä,
pitäisikö hänen ratsastaa edelleen Leonan varrelle vaiko palata
katsomaan kohtausta, joka hänen oman juonensa nojalla tuskin voisi olla
sukeutumatta kiihottavaksi.

       *       *       *       *       *

Hän on chapparalin reunassa, parhaiksi puiden varjossa. Hän istuu
harmaan ratsunsa selässä, joka seisoo sieraimet laajoina ja silmät
levällään, ja silmäilee _cavalladaa_, joka äsken lähti paikalta --
yksinäisenä ratsastajana muiden jäljessä. Hänen hevosensa kummastelee,
minkä tähden sitä ohjaillaan tällä tavoin sinne tänne, mutta se on
tottunut oikullisen ratsastajattarensa tahdon äkillisiin ailahteluihin.

Hän silmäilee samaan suuntaan -- sykomoria kohti -- jonka tumma latva
kohoaa Alamon jyrkänteiden yläpuolelle.

Hän näkee etsijäin laskeutuvan laaksoon, ja heidän jälkeensä laskeutuu
se mies, joka on niin yksityiskohtaisesti kysellyt häneltä. Miehen pään
painuessa tasangon pinnan alapuolelle kuvittelee Isidora olevansa yksin
siellä.

Näin kuvitellessaan hän erehtyy.

Hän pysyy epävarmana paikallaan jonkun aikaa -- kymmenen, viisitoista,
kaksikymmentä minuuttia.

Hänen ajatuksensa eivät ole kadehdittavia. Ei tunnu kovinkaan
suloiselta se kosto, jonka saavuttamisen välikappaleena hän itseään
pitää. Jos hän onkin tuottanut nöyryytystä vihaamalleen naiselle, on
hän samalla saattanut aiheuttaa rakastamansa miehen tuhon. Kaikesta
tapahtuneesta huolimatta hän ei voi olla rakastamatta Mauricea!

"_Santissima Virgen!_" jupisee hän palavan vakavasti. "Mitä olen
tehnyt? Jos nämä miehet -- _los réguladores_ -- pelätyt tuomarit,
joista olen kuullut puhuttavan -- jos he huomaisivat hänet syylliseksi,
mihin se veisi? Hänen kuolemaansako? Jumalan äiti! Sitä en toivo. En
heidän käsissään -- en, en! Kuinka tuimia heidän ilmeensä ja eleensä
-- jyrkkiä -- päättäväisiä! Ja kun osoitin heille tien, kuinka
vikkelästi he lähtivätkään ratsastamaan enää lainkaan ajattelematta
minua! Voi, he ovat tehneet päätöksensä. Don Mauricion pitää kuolla!
Ja hän on muukalainen heidän keskuudessaan -- niin olen kuullut. Ei
heidän maanmiehensä eikä heidän heimolaisensa; vain samaa rotua. Yksin,
ystävättömänä, useiden vihamiesten ympäröimänä. _Santissima!_ Mitä
ajattelen? Eikö se mies, joka juuri äsken lähti luotani, ole se serkku,
josta olen kuullut puhuttavan? _Ay de mi!_ Nyt ymmärrän hänen kyselynsä
syyn. Hänen sydämensä, samoin kuin minun -- samoin kuin minun!"

Hän istuu katse suunnattuna avoimelle tasangolle. Harmaa ratsu yhäti
tuskailee hillittynä, vaikka _cavallada_ on aikoja sitten kadonnut
näkyvistä. Se vain noudattaa ratsastajattarensa mielialaa, jonka se
tietää heilahtelevan -- ärsyttävän epävarmuuden vallassa.

Hevonen ensimmäisenä havaitsee vaaran tai jotakin sellaista,
mikä tuoksahtaa vaaralle. Se ilmaisee sen päästämällä hiljaisen,
vavahtelevan hirnahduksen, ikäänkuin kiinnittääkseen neidon huomiota,
samalla kun sen takaisin tiheikköä kohti käännetty pää osoittaa, että
vihollinen on odotettavissa siltä suunnalta.

Kuka tai mikä se on?

Ratsunsa käyttäytymisen varoittamana Isidora kääntyy tiheikköön päin
ja silmäilee polkua, jota myöten hän äsken tuli tiheikön lävitse. Se
on Leonalle vievä tie tai polku. Siinä on ainoastaan parinsadan metrin
pituinen suora, näkyvä taival. Kauempana sen piilottavat pensaat,
joiden lomitse se mutkittelee.

Sillä ei näy ketään -- ei mitään muuta kuin kaksi tai kolme laihaa
kajoottia, jotka hiipivät puiden varjossa -- nuuhkien kengitettyjen
kavioiden jälkiä ja toivoen löytävänsä jonkun kiiruhtavilta
ratsastajilta mahdollisesti tipahtaneen palasen.

Harmaa ratsu ei osoita sellaista kiihtymystä niiden tähden. Se
näkee kyllä ne; mutta mitäpä niistä? Preeriasudet eivät ole siitä
hätkähdyttäviä eivätkä harvinaisia nähtävyyksiä. On jotakin muuta --
jotakin sellaista, minkä se on joko haistanut tai kuullut.

Isidora kuuntelee vähään aikaan erottamatta mitään levottomuutta
herättävää. Shakaalien ulvomishaukunta ei herätä pelkoa milloinkaan --
saatikka sitten riemullisessa päivänvalossa. Hän kuulee vain sitä.

Hänen ajatuksensa palaavat jälleen teksasilaisiin -- erittäinkin siihen
mieheen, joka viimeksi lähti hänen luotansa. Hän aprikoi, mikä miehen
vakavan kyselyn tarkoitus saattoi olla, mutta taaskin hänen ajatuksensa
keskeyttää hevosen liikehtiminen.

Eläin näyttää olevan maltiton senvuoksi, että sitä pidätetään
paikallaan, nuuhkii ilmaa, korskahtelee ja vihdoin päästää kuuluville
hirnahduksen, paljoa äänekkäämmän kuin aikaisemmin!

Tällä kertaa se saa vastauksen useilta muilta hevosilta, jotka
nähtävästi etenevät tiellä -- vaikka vielä piilossa puiden takana.
Samalla kuuluu niiden kavionkapsetta.

Mutta ei sitten enää. Vieraat hevoset ovat joko seisahtuneet äkkiä tai
poikenneet tieltä, astuen hiljaa ja meluttomasti!

Isidora otaksuu edellisen mahdollisuuden oikeaksi. Hän uskoo, että
hevosilla on ratsastajat, jotka ovat pysäyttäneet hevosensa kuultuaan
hänen ratsunsa hirnaisun.

Hän tyynnyttää ratsuaan ja kuuntelee.

Puiden lomitse kuuluu hyminää. Vaikka se on epäselvää, erottaa sen
miesääniksi -- jotka keskustelevat, hiljaa jupisten.

Pian se vaimenee, ja tiheikkö on taaskin äänetön. Ratsastajat, keitä
he lienevätkin, seisovat edelleenkin paikallaan -- kenties arkaillen
etenemistä.

Isidora on siitä tuskin hämmästynyt eikä pahasti levotonkaan. Siellä
on joitakuita matkamiehiä, kenties menossa Rio Grandelle -- tai
mahdollisesti joitakuita teksasilaisten joukosta harhaantuneita miehiä
-- jotka kuultuaan hevosen hirnuvan ovat pysähtyneet vaistomaisesta
varovaisuudesta. Se on vain luonnollista -- sellaisena aikana, jona
intiaanien tiedetään olevan sotapolulla.

Yhtä luonnollista on olla varovainen kohdatessaan muukalaisia, keitä
he lienevätkin, ja näin ajatellen hän ratsastaa hiljaa sivuun --
sijoittuen ratsuineen mezquite-puun suojaan, johon hän taaskin jää
istumaan ja kuuntelemaan.

Ennen pitkää hän havaitsee ratsastajien alkaneen edetä häntä kohti
-- ei pitkin käytettyä tietä, vaan tiheikön lävitse! Eivätkä kaikki
yhdessä, vaan nähtävästi hajaantuneina, ikäänkuin koettaen kiertää
hänet!

Hän saattaa päätellä sen kuullessaan kavionkapsetta eri suunnilta;
kaikki tuntemattomat liikkuvat hiljaa, mutta ilmeisesti loitoten
toisistaan, samalla kun ratsastajat pysyvät ihan äänettöminä, mikä
merkitsee joko oveluutta tai varovaisuutta -- mahdollisesti pahoja
aikeita!

He ovat saattaneet huomata, missä hän on. Hänen ratsunsa hirnunta
on sen ilmaissut. He saattavat ratsastaa kiertääkseen hänet --
käydäkseen hänen kimppuunsa eri suunnilta ja ollakseen varmat hänen
vangitsemisestaan.

Mistä hän tietäisi, ettei heidän aikomuksensa ole vihamielinen. Hänellä
on vihamiehiä -- joista hän yhden muistaa hyvin -- Don Miguel Diaz.
Ovathan sitäpaitsi comanchit -- jotka aina ovat epäluotettavia ja jotka
eivät enää ole rauhan kannalla.

Hän alkaa käydä levottomaksi. Levottomuus on herännyt vitkallisesti,
mutta näkymättömien ratsastajien käyttäytyminen on ainakin
epäilyttävää. Tavalliset matkamiehet olisivat samonneet edelleen tietä
pitkin. Nämä hiipivät tiheikössä!

Hän silmäilee ympärilleen, tarkastaen piilopaikkaansa. Tarkastus
osoittaa sen epäluotettavaksi. Mezquiten harvat, sulkamaiset lehvät
eivät piilota häntä läheltä sivuuttavan silmältä. Kavionkapse ilmaisee,
että useampia kuin yksi ratsastaja on tulossa häntä kohti. Hänen täytyy
pian joutua ilmi.

Sen ajatuksen kiihottamana hän painaa kannukset hevosensa kupeisiin ja
ratsastaa pois tiheiköstä. Senjälkeen hän hoputtaa hevosensa raviin ja
etenee avoimelle tasangolle, joka leviää Alamolle päin.

Hänen tarkoituksensa on loitota kaksi- tai kolmesataa askelta -- pois
luodin- ja nuolenkantamista -- sitten seisahtua siksi, kunnes näkisi,
millaista väkeä hänen jäljessään on tulossa -- ystäviä vaiko pelättäviä
miehiä.

Jos tulijat ovat jälkimäistä laatua, luottaa hän nopeaan, uljaaseen
ratsuunsa ja uskoo sen kiidättävän hänet turvaan teksasilaisten luokse.

Hän ei pysähdykään, kuten aikoi. Sen estävät ratsastajat, jotka samassa
syöksyvät esille pensaiden seasta kaikki yhtä aikaa ja melkein samalla
kertaa kuin hänkin!

He kiitävät näkyviin eri kohdista ja ratsastavat ripeästi häntä kohti
suppenevassa rivissä!

Yksi vilkaisu osoittaa, että he ovat pronssinvärisiä miehiä, puolittain
alastomia -- kasvot punaisiksi maalatut, tulipunaisia sulkia
törröttämässä päässä.

"_Los Indios!_" jupisee meksikolaistyttö koneellisesti painaessaan
kannukset ratsunsa kylkiin ja lähtiessään täyttä neliä sykomoria kohti.

Nopea katsaus taaksepäin osoittaa, että häntä ajetaan takaa, vaikka hän
tietää sen ilmankin. Katsahdus ilmaisee hänelle enemmänkin -- nimittäin
sen, että hänen ahdistajansa ovat likellä häntä ja vakavia -- niin
vakavia, että nämä intiaanit vastoin tavallista tapaansa _eivät kilju!_

Heidän äänettömyytensä osoittaa heidän päättäneen vangita hänet -- ja
ikäänkuin jo etukäteen sovitun suunnitelman mukaisesti.

Tähän saakka hän ei ole kovinkaan paljon pelännyt kohtausta preerioiden
punaisten rosvojen kanssa. Vuosikausia he ovat olleet rauhallisissa
suhteissa -- sekä teksasilaisten että meksikolaisten kanssa; ja
ainoa heidän puoleltaan uhkaava vaara oli hiukan karkea kohtelu
heidän ollessaan väkijuomien vaikutuksen alaisina -- aivan samoin
kuin naisesta saattaa sivistysoloissa olla vastenmielistä kohdata
yksinäisellä tiellä merimiehiä, jotka ovat viettäneet päivänsä
oluttuvassa.

Isidora on ollut tämänlaatuisessa vaarassa ja muistaa sen - tuntien
vähemmän tuskaa ajatellessaan itse vaaraa kuin siitä johtunutta
turmiota.

Mutta nyt hänen vaaransa on toisenlainen. Rauha on mennyt. Nyt on sotaa
ilmassa. Hänen ahdistajansa eivät ole enää humalassa vihollistensa
tulivedestä. He janoavat verta, ja hän pakenee sekä välttääkseen
häväistystä että mahdollisesti kuolemaakin!

       *       *       *       *       *

Yli avoimen tasangon niin vinhaa vauhtia kuin hän suinkin saa
ratsustaan irti -- niin nopeasti kuin raippa, kannukset ja ääni suinkin
saavat ratsun häntä kiidättämään!

Ainoastaan hän puhuu. Hänen takaa-ajajansa ovat äänettömiä -- hiljaisia
kuin aaveet!

Vain kerran hän vilkaisee taaksensa. Ahdistajia on vielä vain neljä;
mutta neljä on liian paljon yhtä vastaan -- ja se yksi on nainen!

Hänellä ei ole vähääkään toivoa, jollei hän ehdi kuulomatkan päähän
teksasilaisista. Hän hoputtaa hevostaan edelleen sykomoria kohti.




VIIDES LUKU

Los Indios!


Ahdistettu ratsastajatar on vajaan kolmensadan metrin päässä
jyrkänteeltä, jonka ylitse puu kohoaa. Taaskin hän katsahtaa taaksensa.

"_Dios me amparé!_" (Jumala minua suojelkoon!)

Jumala häntä suojelkoon! Hän ei ennätä ajoissa!

Hänen etumainen takaa-ajajansa on irroittanut lassonsa satulannupista;
hän pyörittää sitä päänsä yläpuolella.

Ennenkuin hän ehtii solan yläpäähän, on silmukka hänen kaulassaan, ja
sitten --

Ja sitten välähtää hänen mieleensä äkkiä ajatus, joka lupaa hänelle
pelastusta uhkaavasta tukehtumisesta.

Törmä, jolta näkyy Alamolle, on likempänä kuin rotko, jota myöten
laakson pohjalle päästään. Hän muistaa, että sen harja näkyy majalta.

Nopeasti kiskaisten ohjaksista hän poikkeaa suunnastaan, ja nyt hän ei
enää ratsasta sykomoriin päin, vaan kiitää suoraan jyrkännettä kohti.

Tämä muutos kummastuttaa hänen ahdistajiaan -- mutta samalla hivelee
heidän mieltänsä. He tuntevat hyvin maaston. He tietävät törmän mutkat
ja ovat nyt varmat saaliistaan.

Johtaja korjaa lasso-otettaan, ollakseen varmempi heitosta. Häntä
pidättää sitä sinkauttamasta vain se varmuus, ettei pakenija voi
pelastua.

"_Chingaro!_" mutisee hän itsekseen. "Jos hän etenee vielä paljon
kauemmaksi, suistuu hän jyrkänteeltä!"

Hänen mietteensä osuu harhaan. Isidora ratsastaa edelleen, mutta ei
jyrkänteeltä alas. Nykäisemällä toisen kerran vikkelästi suitsista hän
on muuttanut suuntaansa ja rientää pitkin sen reunaa -- niin likellä
sitä, että kiinnittää alhaalla seisovien teksasilaisten huomiota ja saa
Zeb Stumpin huulilta kirpoamaan omituisen huudahduksen -- joka kuullaan
ainoastaan tavattomissa tilanteissa:

"Jeesus ja Josafat!"

Ikäänkuin vastaukseksi vanhan metsästäjän huudahdukseen tai oikeammin
kysymykseen, jonka hän senjälkeen lausui, kajahtaa oudon, jyrkänteelle
ilmestyneen ratsastajan huuto:

"_Los Indios! Los Indios!_"

Ei kukaan, joka on viettänyt kolme päivää eteläisessä Teksasissa, voi
erehtyä niiden sanojen merkityksestä -- olipa hänen äidinkielensä mikä
tahansa. Se hälytyshuuto on kolmensadan vuoden aikana kuulunut yli
neljäntuhannen kilometrin pituisella rajaseudulla kolmella eri kielellä
-- ranskan-, espanjan- ja englanninkielillä.

Tylsä olisi se korva ja hidas se äly, joka ei heti sitä tajuaisi ja
samalla vaistoaisi siihen liittyvää vaaraa.

Jacalén lähellä seisovat miehet, jotka kuulevat sen, eivät kaipaa sen
tulkitsemista. He arvaavat, että sen kajauttaja on intiaanien takaa
ajama -- yhtä varmasti kuin jos se seikka olisi ilmoitettu heille
heidän omilla anglosaksilaisilla sanoillaan.

Heillä on tuskin aikaa kääntää sitä omalle kielelleen -- edes
ajatuksissaankaan -- ennenkuin sama ääni kantautuu toisen kerran heidän
korviinsa: "Teksasilaiset! _Cavalleros!_ Pelastakaa minut! Pelastakaa
minut! _Los Indios!_ Minua ajaa takaa joukkue. He ovat jäljessäni --
likellä -- likellä --"

Vaikka hänen puheensa on yhtäjaksoista, ei se enää kuulu selvästi. Eikä
sitä enää tarvita selittämään, mitä ylhäällä tasangolla on tekeillä.

Hän on tuskin ennättänyt kahdenkymmenen askelen päähän ensimmäisestä
puuryhmästä, kun ensimmäinen raakalainen sujahtaa esille saman suojan
takaa, kuvastuen täyttä laukkaa kiitävänä kirkasta taivasta vasten.

Kieppuna pyörii lasson silmukka hänen päänsä yläpuolella. Hän on
niin innokas heittämään sen varmasti tähdättynä, ettei hän näytä
kiinnittävän huomiota pakenijan sanoihin -- jotka lausuttiin neidon
rientäessä täyttä neliä, sillä hän ei pysähtynyt huutaessaan
teksasilaisille. Intiaani mahdollisesti kuvittelee, että sanat on
tarkoitettu hänelle -- että ne ovat viimeinen armonpyyntö sellaisella
kielellä, jota hän ei ymmärrä, sillä Isidora oli puhunut englantia.

Hänen harhakuvitelmansa romahtaa vasta sitten, kun pyssyn terävä
pamahdus kajahtaa rotkosta -- tai kenties hiukan aikaisemmin, kun
pistävä tunne hänen ranteessaan saa hänet hellittämään lasson ja
silmäilemään kummastelevana ympärilleen keksiäkseen syyn!

Hän havaitsee rikkimäisen savutuprahduksen kohoavan ilmaan alhaalla.

Yksi ainoa vilkaisu riittää muuttamaan hänen menettelynsä. Sen
vilkaisun aikana hän näkee satakunta miestä ja sata välkkyvää
pyssynpiippua!

Hänen kolme seuralaistansa näkee sen samanaikaisesti, ja ikäänkuin
saman mielijohteen vaikutuksesta he kaikki neljä pyörtävät ympäri ja
lähtevät täyttä neliä pois törmän reunalta -- aivan yhtä nopeasti kuin
ovat sitä lähestyneetkin.

"Se onkin vahinko", virkkaa Zeb Stump, ryhtyen panostamaan pyssyään
uudelleen. "Jollei olisi pitänyt pelastaa häntä, olisin antanut heidän
laskeutua alas rotkosta. Jos olisimme saaneet heidät vangituiksi,
olisimme ehkä saaneet heiltä joitakuita tätä meidän omituista asiaamme
koskevia tietoja. Nyt ei siitä ole mahdollisuuden hiventäkään. Nyt
he selvästikin lähtivät tiehensä, ja siihen mennessä, kun me ehdimme
tuonne ylös, ovat he jo hornassa."

       *       *       *       *       *

Villien näkeminen on aiheuttanut uuden nopean muutoksen
mustanginpyydystäjän majan edustalle muodostuneeseen kuvaelmaan -- ja
se muutos on ollut yhtä äkillinen niiden miesten ajatuksissa, jotka
ovat kuvassa mukana.

Enemmistö, joka piti Maurice Geraldia murhaajana, on muuttunut
vähemmistöksi, kun taas ne, jotka uskoivat häntä viattomaksi, ovat nyt
sellaisia miehiä, joiden mielipidettä kunnioitetaan.

Calhoun ja hänen rehentelijänsä eivät ole enää tilanteen herroja,
ja regulaattorien päällikön ehdotuksesta lykätään oikeudenkäynti
toistaiseksi.

Uusi ohjelma sommitellaan kahta vertaa lyhyemmässä ajassa. Parikymmentä
sanaa riittää sen kuvailemiseen. Syytetty päätetään kantaa
uudisasutukselle -- tutkittavaksi ja tuomittavaksi siellä maan lakien
mukaisesti.

Ja sitten intiaanit -- joiden sopivaan aikaan sattunut ilmestyminen
on aiheuttanut tämän äkillisen muutoksen sekä mielipiteissä että
aikomuksissa.

Ajetaanko heitä takaa? Tietysti.

Mutta milloin? Hetikö?

Järki kieltää.

Heitä on nähty ainoastaan neljä. Mutta todennäköisesti he eivät ole
yksin. He saattavat olla nelisatamiehisen lauman jälkijoukko.

"Varrotaan siihen saakka, kunnes nainen ennättää alhaalle", ehdottaa
muuan arkailevista. "Intiaanit eivät ole enää seuranneet häntä. Olen
kuulevinani hänen ratsastavan tännepäin rotkossa. Hän tietysti tietää
sen -- koska juuri hän opasti meidät tänne."

Se ehdotus tuntuu järkevältä useimmista saapuvillaolijoista. He eivät
ole pelkureita. Mutta heidän joukossaan on kuitenkin vain harvoja
sellaisia, jotka ovat kohdanneet villejä intiaaneja todellisessa
taistelussa, ja useat tuntevat vain intiaanien rappeutuneemmat veljet
kauppasuhteiden nojalla.

Neuvo hyväksytään. He seisovat odottamassa Isidoran saapumista.

Kaikki ovat nyt hevostensa vierellä, ja jotkut ovat etsineet suojaa
puiden seasta. Muutamia vaivaa sellainen pelko, että meksikolaisnaisen
mukana tai ihan hänen kinterillään saattaa vielä tulla joukkue
comancheja.

Vain harvat ovat muunlaisissa puuhissa. Heidän joukossaan on Zeb Stump.
Hän ottaa kapulan pois lykkäystä saaneen vangin hampaiden välistä ja
irroittaa siteet, jotka siihen saakka ovat puristaneet häntä liian
tiukasti.

Häntä tarkkailee eräs henkilö omituisen kiinnostuneesti ottamatta
kuitenkaan osaa puuhailuun. Hän on jo esittänyt osansa -- kenties
liian silmäänpistävästi. Hän kaihtaa sitä vaaraa, että joutuisi vielä
esiintymään huomattavasti.

Missä don Silvio Martinezin sisarentytär viipyy?

Hän ei ole vielä saapunut paikalle! Hänen hevosensa kavionkapsetta ei
enää kuulu! Hänellä olisi ollut aikaa -- liiaksikin aikaa -- saapua
majalle!

Se, ettei häntä kuulu eikä näy, herättää hämmästystä -- pahoja
aavistuksia -- levottomuutta.

Jotkut läsnäolijoista ihailevat meksikolaista neitoa -- ei ole
kummakaan, että he ihailevat -- toiset ovat nähneet hänet aikaisemmin,
ja toiset eivät ole nähneet häntä ennenkuin tänään.

Onko hänet mahdollisesti saavutettu ja vangittu?

Se kysymys kiertää miehestä mieheen. Siihen ei kukaan osaa vastata,
vaikka vastaus kiinnostaa jokaista.

Teksasilaiset alkavat olla hieman niinkuin häpeissään. Heidän
ritarillisuuteensa vedottiin ylhäältä kajahtaneissa sanoissa:
"Teksasilaiset! _Cavalleros!_"

Onko niiden lausuja sortunut takaa-ajajiensa saaliiksi? Onko hänen
kaunis hahmonsa maalilla tahritun raakalaisen syleilyssä?

He kuuntelevat korvat herkkinä -- useiden suonet sykkivät rajusti, ja
sydän jyskyttää kiihkeästä levottomuudesta.

He kuuntelevat turhaan.

Ei kuulu kavionkapsetta -- ei naisen ääntä -- ei mitään muuta kuin
kuolaimien pureskelua ihan heidän viereltään!

Onko hänet mahdollisesti saatu kiinni?

Nyt, kun synkempi aikomus on heidän rinnassaan tukehtunut, siirtyy
heidän oman rotunsa jäsentä kohtaan tunnettu vihamielisyys äkkiä
miellyttävämpään uomaan.

Heidän uudelleen virinnyt kostonhimonsa loimuaa entistä rajummin --
koska se on suunnattu perittyä vihollista vastaan.

Nuoremmat ja kiihkeämmät -- joiden joukossa ovat meksikolaisen neidon
ihailijat -- eivät enää jaksa kestää epävarmuutta. He ponnahtavat
satulaansa, äänekkäästi julistaen päättäneensä lähteä etsimään häntä --
pelastaa hänet tai tuhoutua siinä yrityksessä.

Kukapa panisi heille vastaan? Neidon ahdistajat -- mahdollisesti hänen
vangitsijansa -- saattavat olla juuri niitä, joita he ovat olleet
etsimässä -- Henry Poindexterin murhaajia!

Ei kukaan vastusta heidän aiettaan. He lähtevät etsimään Isidoraa --
ajamaan takaa preerioiden rosvoja.

Jäljelle jää ainoastaan muutamia, mutta Zeb Stump on heidän joukossaan.

Vanha metsästäjä ei hiisku mitään intiaanien takaa-ajon
tarkoituksenmukaisuudesta. Hän pitää ajatuksensa omina tietoinaan,
hänen ainoa näkyvä huolensa on haavoittuneen vangin hoivaaminen. Vanki
on vielä tajuton, ja regulaattorit vartioivat häntä edelleen.

Zeb ei ole ainoa ystävä, joka pysyy uskollisena mustanginpyydystäjälle
tämän hädän hetkellä. On kaksi muuta yhtä uskollista. Toinen on kaunis
olento, joka tarkkailee loitolta, huolellisesti salaten häntä kalvavaa
kiihkeätä mielenkiintoa. Toinen on karkeatekoinen, miltei naurettava
henkilö, joka pysyttelee ihan lykkäystä saaneen miehen vierellä ja
puhuttelee häntä "isännäkseen". Jälkimäinen on Phelim, joka on juuri
äsken laskeutunut maahan kätköpaikastaan varjoisan tammen loiskasvien
seasta -- jossa hän on jonkun aikaa piileskellyt -- kaiken tapahtuneen
äänettömänä näkijänä. Tilanteen muutos on houkutellut hänet takaisin
maan pinnalle suorittamaan niitä tehtäviä, joita varten hän tuli
Atlantin ylitse.

Enää ei näyttämömme ole Alamon varrella. Tunnin kuluttua on maja
jätetty autioksi -- eikä se kenties enää koskaan tarjoa suojaavaa
kattoaan Mustangi-Mauricelle.




KUUDES LUKU

Pettyneet retkeläiset


Retki comancheja vastaan osoittautui mahdollisimman lyhyeksi --
sitä kesti ainoastaan kolme tai neljä päivää. Kävi ilmi, etteivät
nämä Lännen ismaelilaiset mielineet sotaa, eivät ainakaan suuressa
mittakaavassa. Heidän hyökkäyksensä uudisasutusten kimppuun oli
ainoastaan joidenkuiden sellaisten nuorten miesten mielijohde,
jotka aikoivat päästä _uskalikkojen_ arvoluokkaan ja halusivat
tämän tapahtuman kunniaksi hankkia muutamia päänahkoja sekä anastaa
joitakuita hevosia ja nautoja.

Tällaiset ryöstöretket ovat sangen tavallisia Teksasin intiaanien
keskuudessa. Ne tehdään yksityisten laskuun -- usein päällikön ja
heimon vanhimpien tietämättä -- aivan samoin kuin kunnianhimoinen
kadetti tai vänrikki saattaa parinkymmenen kumppaninsa kanssa pujahtaa
laivastosta tai leiristä vallatakseen satamasta vihollislaivan tai
vangitakseen vihollisen etuvartioston. Näitä _rosvoretkiä_ suorittavat
tavallisesti metsästämässä olevat nuoret intiaanit, jotka haluavat
kotiin palatessaan näytellä muutakin kuin metsästyssaaliitaan; eikä
heimon enemmistö useinkaan tiedä niistä mitään ennenkuin kauan
jälkeenpäin. Muutoin heitä saattaisivat kieltää heimon vanhemmat
jäsenet, jotka yleensä vastustavat tällaisia haihatteluretkiä -- pitäen
niitä sekä ajattelemattomina että monesti myöskin vahingollisina
yhdyskunnan eduille. Ainoastaan onnistuneina ne saavat suosiota
osakseen.

Tässä tapauksessa olivat useat nuoret comanchit hankkineet
sotilasdiploominsa viemällä kotiinsa joidenkuiden valkoihoisten naisten
ja poikien päänahat. Myöskin hevosia ja sarvikarjaa oli koottu,
mutta kun näiden kuljettaminen ei ollut yhtä mukavaa kuin kevyiden
päänahkojen, oli ne anastettu takaisin.

Ratsastavan tarkka-ampujaosaston saavutettua punaihoiset touhuilijat
San Saban kunnaiden keskellä oli näiden pakko hylätä nelijalkaiset
saaliinsa, ja he pelastivat oman nahkansa vain pikaisesti pakenemalla
"Llano Estacadon" vankkoihin turvapaikkoihin.

Jos mieli seurata heitä tämän karun seudun rajojen sisäpuolelle,
tarvittiin muonavaroja, joiden hankkiminen ei käynyt niin hätäisesti
kuin joukkojen lähtiessä liikkeelle linnoituksesta, ja vaikka
päänahkansa menettäneiden uudisasukkaiden omaiset äänekkäästi
vaativat kostoa, voitiin se luvata heille ainoastaan sopivan ajan ja
valmistautumisen jälkeen.

Huomattuaan comanchien nyt peräytyneen puolueettoman alueensa
ulkopuolelle ei setä Samulin sotilailla ollut muuta mahdollisuutta kuin
palata tavallisiin tehtäviinsä -- jokainen osasto omaan linnoitukseensa
-- odottamaan uusia määräyksiä sotaväenosaston päämajasta.

Fort Ingeen kuuluvat joukot -- joille oli uskottu maan vartioiminen
aina Rio Nuecesia myöten -- hämmästyivät, kun majoituspaikkaansa
palattuaan kuulivat ratsastaneensa väärään suuntaan, pyrkiessään
ottelemaan intiaanien kanssa! Jotkut sotilaista olivat puolihulluja
pettymyksestä, sillä heidän joukossaan oli useita -- nuori Hancock
muiden muassa -- jotka eivät vielä olleet survaisseet miekkaansa
punanahkaan, vaikka kiihkeästi halusivat päästä sitä tekemään.

Sellainen puhe, että he ovat maan alkuasukkaita -- maaperän oikeita
omistajia, joilta omistusoikeus on riistetty -- on suoranaista
hölynpölyä. Tämä mitä valheellisin sanasaivartelu on liian kauan
vallinnut ihmisten mieliä. Koko ihmisrodulla on syntyperäinen
oikeus koko maan pintaan; ja jos joku mitättömän vähäinen osa
edellisestä turhanpäiten harhailee laajalla osalla jälkimäistä, on
heidän yksinomainen omistusoikeutensa siihen melkein liian mieletön
joutuakseen väittelyn alaiseksi -- edes jonkun alkuasukasyhdyskunnan
mitä ahdasmielisimmänkään opetuslapsen kanssa.

Jos se myönnetään -- jos _metsästäjälle_ luovutetaan viidentoista
neliökilometrin laajuinen alue -- sillä hän tarvitsee niin paljon
tullakseen sillä toimeen -- jos se jätetään hänen riidattomaksi
omaisuudekseen ikuisiksi ajoiksi -- niin miljoonia hehtaareja
hedelmällistä maata täytyy jättää muokkaamatta tämän _kansallisia_
oikeuksia koskevan eriskummaisen teorian noudattamiseksi. Niin,
menen pitemmälle ja antaudun moitteiden vaaraan väittämällä, ettei
ainoastaan niin sanotuilta raakalaisilta, vaan myöskin sivistyneiltä
henkilöiltä pitäisi ehdottomasti riistää omistusoikeus -- milloin he
vain osoittautuvat kyvyttömiksi kunnollisesti käyttämään hyväksi niitä
lähteitä, jotka luonto on sijoittanut heidän alueelleen.

Maan aarteiden _hyväksikäyttäminen_ on sellainen kysymys, joka ei
rajoitu kansakuntien mukaan. Se koskee koko ihmiskuntaa.

Kaikessa tässä ei ole agraaristen oppien hiventäkään -- ei niiden
hajuakaan. Näiden huomautusten laatija on viimeinen mies puolustamaan
_kommunismia_.

Tosin kyllä niihin aikoihin, joista tässä puhutaan, Teksasissa oli
lurjuksia, jotka eivät pitäneet punanahan henkeä suuremmassa arvossa
kuin englantilainen metsänvartija pitää kärpän tai jonkun muun hänen
aluettaan häiritsevän pedon henkeä. Epäilemättä sellaisia vintiöitä
on siellä vieläkin, sillä kymmenen vuotta ei ole voinut aiheuttaa
suurtakaan muutosta Teksasin rajaseudun siveellisyydessä.

Mutta voi, meidän täytyy nyt olla hieman varovaisia käyttäessämme
huonoja nimityksiä. Meidän oma tarinamme Jamaikalta -- kautta taivaan,
se on mustimpia, mikä historian lehtiä on tahrannut -- on valkaissut
nämä rajaseudun vintiöt näennäisesti lumivalkean puhtaiksi!

Jos asioita tulee arvostella verrannollisesti, niin silloin ei
näytä niin pirulliselta se seikka, että Fort Ingen nuoret upseerit
olivat hiukan harmissaan, koska eivät saaneet tilaisuutta surmata
pariakymmentä punanahkaa. Saatuaan tietää, että heidän poissa ollessaan
intiaaneja oli nähty toisella taholla, elähdytti heitä uusi toivo.
He saattoivat vielä saada tilaisuuden karaista miekkansa, jotka oli
tahrattomina -- ja teroittamattominakin -- kuljetettu tänne West
Pointin upseerikoulusta.

Heitä kohtasi uusi pettymys, kun samana päivänä saapui kotiin seurue
-- siviilimiehiä, jotka olivat lähteneet ajamaan takaa Alamon varrella
nähtyjä raakalaisia -- ja kertoi, ettei siellä ollut lainkaan ollut
intiaaneja!

Heillä oli tullessaan todistuksia väitöstensä tueksi, joihin olisi
muutoin saatettu suhtautua epäilevästi -- katsoen siihen, mitä oli
tapahtunut.

Todistuskappaleina oli kokoelma erilaisia esineitä -- sekalaista,
kuten huutokaupanpitäjä olisi lausunut -- hevosenjouhisia peruukkeja,
sinisiksi, vihreiksi ja tulipunaisiksi värjättyjä kukonsulkia,
hirvennahkaisia housuja, samasta aineesta valmistettuja mokkasiineja ja
useita kääröjä maalia, jotka kaikki he olivat löytäneet kätköstä onton
saarnipuun rungosta!

Uutta retkeä intiaaneja vastaan ei voitu järjestää, ja Fort Ingen
kunnianhimoisten nuorukaisten oli pakko toistaiseksi tyytyä sellaisiin
tapauksiin, joita tilanne tarjosi.

Siitä huolimatta, että linnoitus oli kaukana kaikista sivistyselämän
keskuksista, eivät sikäläiset tapaukset olleet siihen aikaan värittömiä
eikä kiinnostamattomia. Oli useita seikkoja, joita kannatti miettiä ja
joista sieti puhella. Olihan kauneimman, Alamon varrella milloinkaan
nähdyn naisen saapuminen vielä äskeinen; hänen veljensä salaperäinen
katoaminen ja otaksuttu murha; vielä salaperäisempi päättömän
ratsastajan näyttäytyminen; kulunut kertomus "intiaaneja esittävistä"
valkoihoisista; ja lopuksi se ei suinkaan vähimmin kiinnostava tieto,
että murhaajaksi epäilty mies oli pidätetty ja oli nyt heidän oman
vartiohuoneensa muurien sisällä -- sekavana kuin mielipuoli!

Pettyneille retkeläisille kerrottiin muitakin tarinoita -- kylliksi
mielenkiintoisia estämään heitä arvelemasta, että he Fort Ingeen
palattuaan olivat joutuneet ikävään majapaikkaan. Isidora Covarubio
de los Llanosin nimi -- ynnä hänen miesmäinen, mutta suurenmoinen
kauneutensa -- olivat tulleet keskustelunaiheeksi, ja mainittiin
tai otaksuttiin jotakin sellaistakin, että hän oli jollakin tavoin
sekaantunut kaikkien mieltä askarruttavaan salaperäiseen ongelmaan.

Alamon varrella sattuneiden outojen kohtausten yksityisseikat --
mustanginpyydystäjän löytyminen vuoteesta -- päätös hirttää hänet
-- Louise Poindexterin sekaantumisen aiheuttama viivytys -- lykkäys
Zeb Stumpin rohkean esiintymisen tähden -- kaikki ne olivat mitä
kiihottavimman kiintoisia asioita -- jotka nostattivat mieleen mitä
huimimpia arveluita.

Jokainen niistä joutui vuorostaan keskustelun ja huomautusten
alaiseksi, mutta mitään niistä ei pohdittu vakavammin kuin sitä, oliko
murhasta syytetty mies viaton vaiko syyllinen.

"Murha", lausui filosofinen kapteeni Sloman, "on sellainen rikos,
jollaista Mustangi-Maurice ei mitenkään voi tehdä. Uskon tuntevani sen
miehen kylliksi hyvin ollakseni siitä varma."

"Myöntänette", vastasi Crossman jääkärijoukoista, "että asianhaarat
todistavat voimakkaasti häntä vastaan. Miltei sitovasti, sanoisin."

Crossmanin tunteet eivät olleet milloinkaan olleet ystävälliset
nuorta irlantilaista kohtaan. Hänellä oli sellainen käsitys, että
muonamestarin sisarentytär -- linnoituksen kaunotar -- oli kerran
silmäillyt tätä tuntematonta seikkailijaa liian herttaisesti hymyillen.

"Minusta ne eivät suinkaan ole sitovia", huomautti Sloman.

"Epäilemättä nuori Poindexter on kuollut ja murhattu. Jokainen uskoo
niin. No niin, kuka muu olisi todennäköisesti sen tehnyt? Serkku
väittää kuulleensa hänen ja Geraldin riitelevän keskenään."

"Se oivallinen serkku olisi valmis vannomaan mitä tahansa, mikä
edistäisi hänen tarkoituksiaan", pisti rakuunoihin kuuluva Hancock
väliin. "Sitäpaitsi hänen oma toransa sen miehen kanssa herättää
epäilyksiä -- eikö totta?"

"Ja jos _onkin_ ollut riita", puhui jalkaväenupseeri, "niin entä
sitten? Siitä ei seuraa, että on tehty murha."

"Luuletteko siis, että mies on saattanut surmata Poindexterin
rehellisessä taistelussa?"

"Jokin sellainen mahdollisuus on jopa todennäköinen. Sen myönnän."

"Mutta mistä heille tuli hankaus?" tiedusti Hancock. "Olen kuullut
nuoren Poindexterin olleen ystävällisissä väleissä hevostenpyydystäjän
kanssa -- siitä huolimatta, mitä jälkimäisen ja Calhounin välillä on
sattunut. Mistä he ovat saattaneet riitaantua?"

"Omituinen kysymys _teidän_ lausumaksenne, luutnantti Hancock!" vastasi
jalkaväenupseeri, merkitsevästi korostaen asemosanaa. "Ikäänkuin miehet
riitaantuisivat mistään muusta kuin--"

"Kuin naisista", keskeytti rakuuna, nauraen.

"Mutta mistä naisesta? Eihän asia ole mitenkään voinut koskea nuoren
Poindexterin sisarta!"

"_Quien sabe_?" vastasi Sloman, käyttäen tätä espanjalaista
sanontatapaa ja samalla kaksimielisesti kohauttaen hartioitaan.

"Järjetöntä!" huudahti Crossman. "Hevostenpyydystäjä uskaltamassa
kohdistaa ajatuksensa neiti Poindexteriin! Mieletöntä!"

"Kuinka kamala aristokraatti olettekaan, Crossman! Ettekö tiedä,
että rakkaus on luonnostaan demokraatti ja nauraa keinotekoisille
eristyskäsitteille? En väitä tässä tapauksessa olleen mitään
senlaatuista. Neiti Poindexter ei ole ainoa nainen, joka on saattanut
aiheuttaa riidan kysymyksessä olevien miesten kesken. Uudisasutuksella
on muitakin neitoja, joiden tähden kannattaa suuttua -- puhumattakaan
täällä linnoituksessa olevista omista kaunottaristamme -- ja miksipä ei
--"

"Kapteeni Sloman", keskeytti jääkäriluutnantti uhkaavasti,
"minun täytyy sanoa, että niin järkeväksi mieheksi puhutte kovin
ajattelemattomasti. Linnoituksen naisten sietäisi olla teille
kiitollisia vihjauksestanne."

"Mistä vihjauksesta, sir?"

"Otaksutteko, että heistä todennäköisesti yksikään alentuisi puhumaan
mainitsemallenne henkilölle?"

"Kummalle? Olen maininnut kaksi."

"Ymmärrätte minua varsin hyvin, Sloman, ja minä teitä. Naisistamme
epäilemättä tuntuu, että heitä on suuresti imarreltu, kun
heidän nimensä on mainittu halvan seikkailijan, hevosvarkaan ja
salamurhaajaksi epäillyn miehen nimen yhteydessä!"

"Mustangi-Maurice lienee viimemainittu -- murhaajaksi epäilty, mutta
siinä on kaikki. Ei kumpikaan edellisistä nimityksistä häneen sovi; ja
mitä siihen tulee, etteivät naisemme mitenkään voisi alentua puhelemaan
hänen kanssansa, siinä suhteessa kuten monissa muissakin lienette
erehtynyt, herra Crossman. Olen ollut tämän nuoren irlantilaisen
seurassa enemmän kuin te -- kylliksi ollakseni varma siitä, että mitä
_sivistykseen_ ja käyttäytymiseen tulee, hän saattaa asettua parhaiden
meikäläisten rinnalle. Meidän ylhäisten naistemme ei tarvitse säikähtää
hänen tuttavuutensa ajatusta; ja koska kerran olette herättänyt tämän
kysymyksen, en uskoisi heidän sitä kaihtavankaan -- en ainakaan
joidenkuiden heistä -- jos sitä heille tarjottaisiin. Sitä ei ole
tarjottu. Mikäli olen huomannut, on tämä nuori mies käyttäytynyt
vaatimattomasti, mikä on todellisen herrasmiehen merkki. Olen useammin
kuin kerran nähnyt hänet naisten seurassa, ja hän on heitä kohtaan
esiintynyt ikäänkuin tajuaisi asemansa täydelleen. Mitä siihen tulee,
en usko hänen välittävän rahtuakaan ainoastakaan heistä."

"Tosiaankin! Kuinka onnellista niille, jotka muutoin saattaisivat olla
hänen kilpakosijoitaan!"

"Kenties on", vastasi jalkaväenkapteeni tyynesti.

"Kuka tietää", virkkoi Hancock, tarkoituksellisesti kääntäen
arkaluontoisen keskustelun toisaalle, "kuka tietää, vaikka riidan aihe
-- jos riitaa on ollut -- olisi se loistava señorita, josta niin paljon
puhutaan? En ole itse häntä nähnyt; mutta selostuksista päättäen juuri
hänen kaltaisensa nainen saattaa tehdä kaksi miestä mustasukkaisuudesta
tiikerimäisen kiukkuisiksi."

"Niin saattaisi olla -- kukapa tietää?" vastasi venyttelevästi
Crossman, jolle tuotti tyydytystä se ajatus, että komean irlantilaisen
lemmenkaihoiset ajatukset olivat kääntyneet mihin muuhun suuntaan
tahansa kuin muonituslaitoksen taholle.

"Hänet on tuotu päävahtiin", huomautti Hancock, ilmoittaen asian, jonka
hän oli juuri äsken saanut tietää, sillä edellä yksityiskohtaisesti
selostettu keskustelu tapahtui kohta heidän palattuaan
intiaaniretkeltä. "Hänen kummallinen palvelija-pahuksensa on hänen
muassaan. Ja merkitsevämpää on, että majuri on äsken käskenyt sijoittaa
kaksinkertaiset vahdit! Mitä se merkitsee, kapteeni Sloman -- te, joka
tunnette niin hyvin tämän miekkosen ja hänen asiansa? Ei suinkaan
tarvitse pelätä, että hän yrittäisi pujahtaa pois vankilastaan?"

"Todennäköisesti ei", vastasi jalkaväenupseeri, "koska hänellä ei ole
edes hatarinta aavistustakaan siitä, että hän on vankilassa. Kävin
juuri äsken vartiohuoneessa katsomassa häntä. Hän on sekapäinen kuin
maaliskuinen jänis eikä tuntisi kuvastimesta omia kasvojaankaan."

"Sekapäinen! Millä tavoin?" tiedustivat Hancock ja muut, jotka olivat
saaneet vain puolinaiset tiedot mustanginpyydystäjän vangitsemisen
yhteydessä sattuneista seikoista.

"Hänessä on aivokuume -- hän hourii."

"Juuri sentähdenkö on sijoitettu kaksinkertaiset vahdit? Pahuksen
omituista, jos niin on. Majurin itsensä on täytynyt tulla sekapäiseksi!"

"Kenties sen on ehdottanut -- minun pitäisi pikemminkin sanoa määrännyt
-- majurin rouva. Ha! Ha! Ha!"

"Mutta mitä se oikein merkitsee? Pelkääkö majuri todellakin hänen
pääsevän pois päävahdista?"

"Ei -- ei sitä luullakseni. Todennäköisempi on se pelko, että joku
toinen pääsee sinne sisälle."

"Ahaa! Tarkoitatteko, että --"

"Tarkoitan, että Mustangi-Maurice on paremmassa turvassa muuriemme
sisällä kuin niiden ulkopuolella. Täällä liikkuu joitakuita outoja
olentoja, ja on haasteltu uudesta lynkkaustuomiosta. Joko regulaattorit
katuvat sitä, että ovat suoneet hänelle lykkäystä, tai sitten joku
on ankarasti puuhassa muokatakseen yleisen mielipiteen tällaiseksi.
Onneksi hänelle vanha metsästäjä oli hänen ystävänsä, ja vain hänen
hyvän onnensa jatkumista on se, että me palasimme niin sopivaan
aikaan. Päivän kuluttua olisimme mahdollisesti löytäneet päävahdin
tyhjänä, mikäli sen nykyinen asukas on kysymyksessä. Jumalan kiitos,
se mies-rukka joutuu nyt oikeudenmukaisesti tutkittavaksi ja
tuomittavaksi."

"Milloin oikeudenkäynti pidetään?"

"Niin pian kuin hän on tullut kylliksi tajuihinsa käsittääkseen, että
häntä tutkitaan."

"Siihen saattaa kulua viikkokausia."

"Mutta saattaa myöskin olla kysymys vain päivistä -- tunneista. Hänen
tilansa ei näytä kovin huonolta -- nimittäin ruumiillinen tilansa.
Huonossa tilassa on hänen mielensä -- enemmän kenties jonkin vaivaavan
huolen kuin minkään hänen saamansa vakavan vamman tähden. Yhdessä
päivässä saattaa kaikki muuttua, ja mikäli olen kuullut, vaativat
regulaattorit, että hänet tutkitaan ja tuomitaan niin pian kuin hän
tulee jälleen tajuihinsa. He eivät lupaa suostua vartoamaan siksi,
kunnes hän toipuisi haavoistaan!"

"Ehkä hän pystyy esittämään kertomuksen, joka puhdistaa hänet
syytöksestä. Sitä toivon."

Tämän lausui Hancock.

"Minä epäilen sitä", tokaisi Crossman, ravistaen päätänsä epäilevästi.
"_Nous verrons!_"

"Olen siitä varma", yhtyi Sloman. "_Nos veremos!_" lisäsi hän, ja hänen
sävynsä tuntui vähemmän pohjautuvan varmaan uskoon kuin toivomukseen,
joka oli ajatuksen isä.




SEITSEMÄS LUKU

Ongelmia ja murhetta


Casa del Corvon kartanossa vallitsee murhe, ja salaperäisyyttä on
Woodley Poindexterin perheen keskuudessa.

Vaikka heitä nyt on ainoastaan kolme, ei heidän keskinäinen
seurustelunsa ole yhtä ahkeraa kuin aikaisemmin, ja siinä on
huomattavissa pidättymistä, jonka täytyy johtua jostakin syvällisestä
syystä.

He kohtaavat toisensa ainoastaan aterioilla -- keskustellen silloin
ainoastaan sellaisista puheenaiheista, joita ei hevin voi välttää.

On yllin kyllin sellaista, mikä riittää selitykseksi murheelle ja
suureksi osaksi juhlallisuudellekin.

Ainoan pojan, ainoan veljen kuoleman -- nyt jo epäilemättömän --
odottamattoman ja vieläkin selvittämättömän -- pitäisi selittää sekä
isän että tyttären alakuloiset ilmeet.

Se saattaa myöskin selittää sen varjon, joka alituisesti väikkyy serkun
otsalla.

Mutta on muutakin. Jokainen tuntuu toimivan muiden seurassa vaivaavan
pidättymisen estämänä -- jopa niissäkin harvinaisissa tilaisuuksissa,
joissa käy välttämättömäksi keskustella perheen onnettomuudesta!

Kaikille kolmelle yhteisen murheen lisäksi näyttävät heitä kalvavan
erikoiset surut, jotka eivät sekaannu eivätkä voi sekaantua toisiinsa.

Aikaisemmin ylpeä tilanomistaja pysyttelee sisällä -- astellen
huoneesta toiseen tai kiertäen suljetussa käytävässä -- kumaraisena
sellaisen murheen painosta, joka on nujertanut hänen ylpeytensä ja
uhkaa särkeä hänen sydämensä. Jopa hirvittävän menetyksen kärsineen
isän voimakas kiintymyskään voi tuskin selittää niitä mutistujen
kirousten monesti säestämiä ähkäisyjä, joita kuullaan kirpoavan hänen
huuliltaan.

Calhoun ratsastelee entiseen tapaansa, ilmestyen näkyviin ainoastaan
ruokailu- ja nukkuma-aikoina eikä silloinkaan säännöllisesti.

Kokonaisen päivän ja osan yötäkin hän on ollut poissa talosta. Ei
kukaan tiedä, missä; ei kenelläkään ole oikeutta sitä tiedustaa.

Louise pysyttelee omassa huoneessaan, vaikka ei yhtä mittaa. Ajoittain
hänen voidaan nähdä nousevan _azotealle_ -- yksin ja äänettömän
miettiväisenä.

Siellä, likempänä taivasta, hän etsii lohdutusta niihin murheisiin,
jotka ahdistavat häntä maan päällä -- rakkaan veljensä menetykseen --
toisen paljoa rakkaamman, vaikka toisessa mielessä rakkaamman henkilön
menetyksen pelkoon -- hiukan kenties myös hänen nimeensä jo liittyvän
häväistysjutun ajatukseen.

Näistä kolmesta surusta toinen on vihlovin. Viimeinen vaivaa häntä
vain vähän; ja ensimmäinen, jonkun aikaa ankarasti tunnettu, alkaa
asteittain tyyntyä.

Mutta toinen tuska, kaikkein kovin, vain vahvistuu ja kiihtyy ajan
mukana.

Hän tietää, että Maurice Gerald on teljetty vankilan muurien --
sotilasaseman päävahdin vankkojen muurien sisälle. Häntä ei peloita
niiden vahvuus. Päinvastoin häntä peloittaa niiden heikkous.

Hänellä on syytä huolestumiseensa. Hän on kuullut liikkeellä olevista
huhuista, merkitykseltään uhkaavista huhuista. Hän on kuullut
puhuttavan toisesta oikeudenkäynnistä, jossa puheenjohtajana olisi
tuomari Lynkkaus, raakoine apureineen -- ei sama lynkkaustuomari,
joka oli Alamon varrella, eivätkä kaikki samat valamiehet, vaan
vielä häikäilemättömämmistä aineksista kuin regulaattoreista koottu
oikeus; sen jäseninä olisi vintiöitä, joita millä hetkellä hyvänsä
voitaisiin koota rajaseudun uudisasutukselle, erittäinkin sotilasaseman
läheisyydessä olevalle.

Tällaiset levinneet huhut ovat toisista yllättäviä. Maltilliset ihmiset
eivät käsitä, minkä tähden vanki pitäisi uudelleen ottaa tutkittavaksi
ja tuomittavaksi niin epäsäännöllisellä tavalla.

Viime aikoina ilmi tulleet tosiseikat eivät muuta asiaa -- ne eivät
ainakaan millään tavoin vahvista häntä vastaan esitettyjä todistuksia.

Joskin nähdyt neljä ratsastajaa eivät ole intiaaneja -- ja sen osoitti
valepukujen löytö selvästi -- on silti aivan yhtä todennäköistä, että
he ovat sekaantuneet nuoren Poindexterin kuolemaan. Sitäpaitsi ei
_heitä_ voi millään lailla liittää mustanginpyydystäjän yhteyteen sen
enempää kuin jos he olisivat olleet oikeita comancheja.

Mistä siis johtuu, että lykkäyksen saanutta vankia vastaan
vastenmielisyys taaskin yltyy?

Tämän seikan kummallisuus panee ymmälle sangen monet ihmiset.

Muutamat käsittävät tai epäilevät, mikä on syy. Hyvin harvat, kenties
vain kolme henkilöä.

Kaksi heistä on Zeb Stump ja Louise Poindexter; kolmas on kapteeni
Cassius Calhoun.

Vanha metsästäjä, jonka vaisto on herkän valppaana, on saanut selville
joitakuita salaisia puuhailuja -- toimijoina ovat Miguel Diaz ja hänen
miehensä, joilla on apulaisinaan kymmenkunta samanlaista eri rotuihin
kuuluvaa olentoa, asutuksen renttuja. Zeb on ottanut selkoa puuhasta
sen alkuunpanijaa -- vapaaehtoisen ratsuväen entistä kapteenia --
myöten.

Hän on kertonut havainnostaan nuorelle kreolittarelle, joka pystyy
sen ymmärtämään. Juuri se, että hän liiankin selvästi käsittää sen
totuuden, herättää hänessä kiihkeätä huolestumista.

Levottomana hän odottaa vähäisimpiäkin tietoja -- pitää silmällä
linnoituksesta Casa del Corvoon tuovaa tietä, ikäänkuin hänen oma
kuolemantuomionsa tai henkensä turvallisuus olisi sen varassa, mitä
joku sitä tietä saapuva sanansaattaja puhuisi.

Hän ei uskalla näyttäytyä vankilassa. Siellä on vahtisotilaita ja
katselijoita ympärillä -- joukko joutilaita ja uteliaita, jotka
kaikissa maissa tuntuvat saavan eräänlaista synkkää nautintoa suuria
rikoksia tehneiden henkilöiden läheisyydestä.

Tähän rikokseen liittyvissä olosuhteissa on vielä lisämakua. Rikollinen
on mieletön tai joka tapauksessa tällä hetkellä poissa järjiltään.

Päävahtia piirittävät alituiseen -- vahtisotilaiden suureksi harmiksi
-- ihmiset, jotka innokkaasti kuuntelevat hourivan miehen mutinaa.
Nainen ei pääsisi sisälle kymmenien kysyvien katseiden kohdistumatta
häneen. Louise Poindexter ei voi kulkea näiden katseiden välitse
panematta vaaraan mainettaan.

Jos hän olisi ollut ihan omassa vallassaan, olisi hän ehkä sitä
yrittänyt. Mutta kun häntä vahtimassa on isä, jonka epäluulot ovat jo
virinneet, läheinen sukulainen, joka yhtä hartaasti halusi säilyttää
hänet tahrattomana maailman silmissä -- ei hänellä ollut tilaisuutta
tähän ajattelemattomaan tekoon.

Hän ei voi muuta kuin pysytellä kotona, milloin sulkeutuneena
yksinäiseen kammioonsa, lohdutuksekseen muistellen niitä houreita,
joita hän oli kuunnellut Alamon varrella, milloin azotealla
virkistyksenään sen mezquitepuiden, täältä miltei näkymättömien,
keskellä vietetyn, suloisen ajan muisto, jolloin hän oli antautunut
sydämensä ylpeimmän intohimon valtaan, mutta surunaan se ajatus, että
se mies, jolle hän oli sen lahjoittanut, on nyt nöyryytetty, häväisty,
teljetty vankilaan, sieltä kenties vain kuolemaan päästettäväksi!

Hänestä oli iloinen uutinen, kun Zeb Stump neljännen päivän aamuna
ilmestyi Casa del Corvoon, tuoden tiedon, että ratsujääkärit olivat
palanneet linnoitukseen.

Tämä uutinen oli merkityksellinen. Nyt ei enää ollut sitä vaaraa,
että suoritettaisiin tähän saakka pelätty katala teko, että vanki
anastettaisiin vartijoiltaan, ei auttamis-, vaan tuhoamistarkoituksessa.

"Teidän ei tarvitse olla rauhaton sellaisen mahdollisuuden tähden",
vakuutti Zeb, puhuen varmemmin kuin pitkään aikaan. "Enää ei tarvitse
pelätä sen tapahtumista, neiti Louise. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin
sen varalta."

"Toimenpiteisiin! Millaisiin, Zeb?"

"No niin, ensiksi kävin majurin puheilla kohta hänen palattuaan ja
esitin hänelle vähän ajatuksiani. Kerroin hänelle koko jutun, mikäli
itse sen tunnen. Onneksi hän ei ole meidän nuorta miekkostamme vastaan,
vaan luullakseni päinvastoin. No niin, kerroin hänelle, miten tämä
koko joukkio touhuilee -- amerikkalaiset, meksikolaiset ja koko lauma
-- unohtamatta puhua siitä Diaz-nimisestä katalasta espanjalaisesta,
joka on ollut koko joukon touhuisimpia. Tuloksena oli, että majuri
sijoitti vankilan ympärille kaksinkertaiset vartijat ja pitääkin ne
kaksinkertaisina."

"Olen oikein hyvilläni! Luuletteko, ettei siltä taholta ole enää mitään
pelkäämistä?"

"Jos tarkoitatte herra Miguel Diazia, niin voin sen vannoa. Ennenkuin
hän ajatteleekaan saada ketään muuta pois vankilasta, pitää hänen
itsensä ensiksi päästä sieltä pois."

"Mitä? Diaz vankilassa! Miten? Milloin? Missä?"

"Lausuitte yhteen rykelmään kolme eri kysymystä, neiti Louise. No niin,
mielestäni on mukavinta vastata niihin kaikkiin ottamalla ne takaperin.
Ja ensiksi _paikka_. Mitä siihen tulee, on näillä seuduin ainoastaan
yksi vankila, jossa hän todennäköisesti pysyy. Se on linnoituksen
päävahti. Hän on siellä."

"Yhdessä --"

"Arvaan, kenen nimen aiotte mainita -- sen nuoren miehen. Juuri
niin. He ovat samassa rakennuksessa, vaikka eivät aivan samassa
huoneessa. Heidän välillään on seinä, vaikka siitä huolimatta he voivat
keskustella, jos heitä haluttaa. Meksikolaisen seuraan on teljetty
kolme muuta miestä -- hänen omia vintiömäisiä kumppaneitaan. Niillä
kolmella lienee jotakin puheltavaa keskenään, luulisin."

"Tämä on hyvä uutinen, Zeb. Eilen mainitsitte Diazin puuhaavan --"

"Puuhaavan itseään pinteeseen, mikä hänelle onkin onnistunut. Hän
on laittanut itsensä koppiin, tai joku toinen on tehnyt sen hänen
puolestaan."

"Mutta miten -- milloin? Sitä ette ole ilmaissut minulle."

"Tulimmainen, neiti Louise! Suokaa minulle vähän aikaa! En ole vielä
hengähtänyt sen jälkeen kun tulin sisälle. Toinen kysymyksenne koski
_aikaa. Siihen_ on helppo vastata. Se veijari napattiin kiinni ja
teljettiin vankilaan noin tunti sitten. Olin ovea suljettaessa hänen
takanaan ja tulin suoraan tänne, sittenkun se oli tehty."

"Mutta ette ole maininnut, minkä tähden hänet vangittiin."

"Minulla ei ole ollut tilaisuutta. Se on pitkähkö tarina, ja sen
kertominen vaatii vähän aikaa. Tahdotteko kuulla sen nyt vai sitten --"

"Milloin sitten, herra Stump?"

"No niin, neiti Louise, tarkoitin vain sen jälkeen, kun -- kun --
saan tuon vanhan tammani talliin. Se seisoo tuolla sen näköisenä kuin
sen mieli tekisi pureksia maissia ja ryypätä jotakin huuhdellakseen
viljan alas kurkustaan. Sekä se että minä olimme pitkähköllä matkalla,
ennenkuin ehdimme takaisin linnoitukseen, mikä tapahtui tuskin tunti
sitten."

"Suokaa anteeksi, rakas herra Stump, etten sitä ajatellut. Pluto, vie
herra Stumpin hevonen talliin ja huolehdi siitä, että sitä ruokitaan!
Florinde! Florinde! Mitä haluatte syödä, herra Stump?"

"No niin, mitä siihen tulee, neiti Louise, kiitoksia yhtä kaikki, mutta
minä en ole niin erikoisen nälkäinen. Ajattelin vain tammaa. Omasta
kohdastani tulisin toimeen pari tuntia vielä ilman syömistä, mutta jos
täällä sattuu olemaan hajuksikaan sellaista kuin monongahelaa, niin se
tekisi tälle vanhalle ruholleni aika hyvää."

"Monongahelaako? Sitä on yllin kyllin. Varmastikin suvaitsette minun
tarjota teille jotakin parempaa?"

"Parempaa kuin monongahelaa?"

"Niin. Kirsimarjaviiniä -- samppanjaa -- konjakkia, jos pidätte siitä
enemmän."

"Juokoot konjakkia ne, jotka siitä pitävät ja saavat sitä
juomakelpoista. Sitä lienee kylliksi hyvääkin, ja jos sitä on,
niin varmasti sitä on Poindexterin talossa. Minä tunnen ainoastaan
sen lajin, jota sotakapakoitsijalla on linnoituksessa. Jos koskaan
on ollut lääkettä, niin se on sitä. Se mädännyttäisi sisälmykset
alligaattoriltakin. Ei, pahus vieköön ne ranskalaiset liköörit ja
erittäinkin heidän konjakkinsa. Antakaa minulle puhdasta ohramehua ja
parasta kaikista, sitä, joka tulee Pittsburgista, monongahelaa."

"Florinde! Florinde!"

Palvelijattarelle ei tarvinnut ilmoittaa, mitä varten hänet tarvittiin.
Zeb Stumpin läsnäolo ilmaisi, mihin palvelukseen hänet oli kutsuttu.
Jäämättä kuulemaan määräystä hän poistui ja palasi tuokion kuluttua,
tuoden karahvin sitä, mitä Zeb nimitti "puhtaaksi ohramehuksi", mutta
joka itse asiassa oli ruisnestettä, sillä tästä viljasta kuuluisa
"monongahela" tislataan.

Vitkastelematta Zeb nautti virvokettaan. Runsas kolmannes karahvin
sisällöstä katosi pian näkyvistä -- muiden kahden kolmanneksen jäädessä
tulevia ryyppyjä varten, joita mahdollisesti tarvittaisiin nyt
aloitettavan kertomuksen kuluessa.




KAHDEKSAS LUKU

Menkää, Zeb, ja Jumala teitä jouduttakoon!


Vanha metsästäjä ei koskaan hätäillyt mitään tehdessään. Ei edes hänen
juomisensakaan ollut poikkeus; ja vaikka hän ei tuhlannutkaan aikaa,
nieli hän monongahelansa muodollisen verkkaisesti.

Kreolitar oli kärsimätön kuulemaan, mitä kertomista hänellä oli, eikä
malttanut varrota siihen saakka, kunnes hän alkaisi jälleen puhua.

"Sanokaahan minulle, rakas Zeb", hän virkkoi käskettyään
palvelijattarensa poistua, "minkä tähden he pidättivät sen
meksikolaisen -- nimittäin Miguel Diazin? Muistelen tietäväni siitä
miehestä jotakin. Minulla on syytä."

"Ettekä ole ainoa henkilö, jolla voi olla syytä tuntea hänet, neiti
Louise. Veljenne -- mutta älkää siitä huoliko -- älkää ainakaan nyt!
Zeb Stump tietää tai vakavasti epäilee, että tämä samainen Miguel Diaz
on jollakin tavoin yhteydessä -- Arvaatte, mitä tarkoitan?"

"Jatkakaa, herra Stump!"

"No niin, juttu on seuraavanlaatuinen. Sen jälkeen, kun poistuimme
Alamo-joelta, huomasivat ne miehet, jotka lähtivät etsimään niitä
intiaaneja, etteivät ne olleetkaan intiaaneja. Sen olette itsekin
kuullut. Niiden lekkeiden nojalla, jotka löydettiin ontosta puusta,
on selvää, että jyrkänteellä näkemämme seurue oli valkoihoisia.
Minulla itselläni oli sellainen epäilys heti kun näin ne heidän majaan
jättämänsä kortit."

"Ne olivat siis samoja miehiä, jotka kävivät majassa yöllä -- ja jotka
Phelim näki."

"Se on ihan epäilemätöntä. Juuri samoja meksikolaisia."

"Millä perusteilla oletatte heidän olleen meksikolaisia?"

"Mitä parhailla perusteilla. Sain sen selville; seurasin koko sitä
joukkoa heidän piilopaikkaansa asti."

Nuori kreolitar ei vastannut mitään. Zebin tarina lupasi ilmaista
sellaista, mikä saattoi olla edullista hänen toiveilleen. Hän seisoi
alistuneena vartoamassa jatkoa.

"Nähkääs, kortit ja myöskin jotkut sanat, jotka irlantilainen saattoi
lausua omalla tavallaan, ilmaisivat minulle, että miesten täytyi olla
keltaihoista joukkoa; ja kun olin siitä varma, saatoin kutakuinkin
arvata, mistä he olivat tulleet. Tunsin tämän seudun meksikolaisia
kylliksi, osatakseni ajatella neljää miestä, joihin kuvaus sopi
hyvin. Mitä intiaanien asuun tulee, ei se pystynyt minua ollenkaan
pettämään. Senjälkeen olisin voinut mennä suoraa päätä kaikkien neljän
miehen luokse ja erehtymättä osoittaa heitä. Yhden heistä tiesin ihan
varmasti. Häneen olin tehnyt merkkini. Olin varma siitä, että olin sen
tehnyt."

"Merkkinne! Miten, Zeb?"

"Muistatteko laukauksen, jonka ammuin majan ovelta?"

"Oh, tietysti! En nähnyt intiaaneja. Olin sillä hetkellä puiden
juurella. Näin teidän ampuvan pyssyllänne jotakin."

"No niin, neiti Louise, tämä mies ei usein laukaise sitä asetta
vuodattamatta verta. Tiesin luotini osuneen siihen vintiöön, mutta
väli oli hieman pitkähkö aseen kantomatkaksi, ja otaksuttavasti
luodin vauhti oli hiukan liian heikko. Kaikesta siitä huolimatta sen
täytyi pistää häntä. Näin hänen vääntelehtivän laukauksen johdosta
ja sanoin itsekseni: Jollei hänen nahassaan ole jossakin kohdassa
reikää, niin tämä poika olisi valmis vaihtamaan ihoa hänen kanssansa.
No niin, sittenkun etsijät kotiin saavuttuaan kertoivat miesten olleen
valkoihoisia eikä punanahkoja, oli minulla jotensakin selvä käsitys
siitä, keitä nämä vale-intiaanit olivat, ja olisin saattanut millä
hetkellä tahansa iskeä kynteni heihin. Mutta sitä en tehnyt."

"Entä miksi ette, herra Stump? Ettehän toki ole sallinut heidän
pujahtaa tiehensä? Juuri he voivat olla syyllisiä veliparkani --"

"Juuri niin ajattelin ja juuri sentähden sallin heidän livistää.
Sitäpaitsi oli toinenkin syy. En mielelläni tahtonut loitota kauaksi
linnoituksesta, jotta ei sattuisi mitään ilkeätä poissa ollessani.
Ymmärrättekö? Oli vieläkin yksi syy, minkä tähden heitä ei kannattanut
ahdistaa juuri silloin. Tahdoin olla varma asiastani."

"Entä oletteko nyt varma?"

"Ihan varma. Arvasin, ettei nyt sataisi, eikä sillä, mitä aioin
tehdä, ollut senvuoksi välitöntä kiirettä. Niinpä odotin, kunnes
etsijät palasivat ja saatoin pelkäämättä jättää nuoren irlantilaisen
päävahtiin. Heti heidän saavuttuaan otin vanhan tammani ja ratsastin
sinne, mistä miehemme olivat löytäneet valeasut. Löysin paikan helposti
heidän kuvauksensa nojalla. No niin, koska he olivat saaneet oppaakseen
vain sen Spangler-alokkaan, olin jotakuinkin varma siitä, että merkit
oli ainoastaan puolittain tulkittu ja että _minä_ saisin niiden nojalla
jotakin selville sen lisäksi, mitä he olivat selvittäneet.

-- Enkä pettynytkään. Hölmöinkin tomppeli, joka on milloinkaan astunut
jalallaan preerialle, olisi voinut seurata niiden valecomanchien
paluujälkiä. Kauppamieskin olisi pystynyt kulkemaan niitä myöten
preerialla, vaikka nähtävästi herra Spangler ja ne toiset eivät sitä
tehneet. Minusta se oli perin helppoa siitä huolimatta, että etsijät
olivat ratsastelleet niiden kohdalla. Seurasin vale-intiaanien jokaisen
hevosen jälkiä sen omalle tallille saakka."

"Entä sitten?"

"Sen tehtyäni puhelin majurin kanssa, ja enintään puolen tunnin
kuluttua ne neljä kaunista kumppanusta olivat varmassa tallessa
päävahdissa -- ja heidän päällikkönsä siepattiin ensimmäiseksi,
jotta hän ei mahdollisesti saisi vihiä siitä, mitä oli tekeillä, ja
hiipisi tiehensä. En erehtynyt uskoessani, että herra Miguel Diazissa
oli merkkini. Näimme kuulan riipaisseen reiän hänen oikean kätensä
lihaosiin, ja juuri senvuoksi hän laittautui tiehensä niin vikkelästi."

"Hän se siis oli!" huomautti Louise koneellisesti, seisten aatoksissaan.

"Peräti kummallista!" jatkoi hän, edelleenkin jupisten sanat itsekseen.
"Juuri hänet näin tiheikön aukeamalla! Niin, niin sen täytyi olla! Entä
nainen -- se meksikolainen -- Isidora? Ahaa? Tässä kaikessa piilee
joku syvän salaperäinen ongelma -- joku ilkeä tarkoitus! Kuka osaa sen
paljastaa?"

"Sanokaahan, rakas Zeb", pyysi hän, astuen likemmäksi vanhaa
metsästäjää ja puhuen hieman empivästi. "Se nainen -- nimittäin se
meksikolainen nainen -- joka -- joka oli siellä majalla. Tiedättekö
hänen usein käyneen hänen vieraanaan?"

"Hänen! Kenen hänen, neiti Louise?"

"Herra Geraldin, tarkoitan."

"Hän on saattanut käydä ja on saattanut olla käymättäkin -- minun
tietämättäni siitä mitään. En ole itse käynyt siellä monesti. Paikka
on syrjässä tavallisilta metsästysmailtani ja käyn siellä ainoastaan
silloin tällöin vaihteen vuoksi. Se joki on ensiluokkaista sekä hirvi-
että kalkkunaseutua. Jos tiedustatte arveluani, niin sanon, ettei
se tyttö ole koskaan ennen ollut siellä. Minä en ainakaan ole siitä
kuullut, ja jos hän olisi käynyt, niin luullakseni irlantilaisella
Phelimillä olisi ollut jotakin puhuttavaa siitä. Sitäpaitsi minulla
on muitakin syitä uskoakseni niin. Olen kuullut ainoastaan yhden
naishenkilön käyneen siinä majassa."

"Kenen?" kysyi kreolitar kerkeästi, heti senjälkeen katuen
sitä tiedustaneensa -- värin lehahtaessa hänen kasvoilleen,
hänen huomattuaan, kuinka merkitsevästi Zeb katsoi lausuessaan
loppuhuomautuksensa.

"Vähätpä siitä", lisäsi hän odottamatta vastausta. "Siis, Zeb", jatkoi
hän, kääntäen keskustelun nopeasti toisaalle, "luulette näiden miesten
olleen sen seikan yhteydessä, joka aiheuttaa surua meille kaikille --
näiden meksikolaisten?"

"Totta puhuakseni, neiti Louise, en oikein tiedä, mitä ajatella. Se on
salaperäisin juttu, mitä tällä preerialla on milloinkaan tapahtunut.
Toisinaan minusta tuntuu, että meksikolaisten on täytynyt se tehdä, kun
taas toisinaan ajattelen päinvastaiseen suuntaan, arvellen jonkun muun
sekaantuneen tähän mustaan työhön. En tahdo sanoa, ketä epäilen."

"Ettehän _häntä_, Zeb, ettehän _häntä!_"

"En mustanginpyydystäjää. En ole koskaan epäillyt häntä rahtuakaan.
Kaikesta siitä huolimatta, mitä häntä vastaan puhutaan, en vähääkään
epäile hänen kunnollisuuttaan."

"Voi, miten hän voi sen todistaa? Väitetään kaikkien todistusten olevan
häntä vastaan! Ei ketään ole lausumassa sanaakaan hänen puolestaan!"

"No, se ei ole niin kovin varmaa. Kun olen pitänyt silmällä muita ja
hänen vankilaansa, ei minulla ole ollut paljoa tilaisuutta liikkua. Nyt
minulla on tilaisuus, ja mielin sitä käyttää. Preeria on iso kirja,
neiti Poindexter -- ihmeellisen suuri kirja -- niistä, jotka osaavat
lukea sen painosta. Jos Zeb Stump ei olekaan kovin oppinut muissa
suhteissa, on hän oppinut sitä lukemaan. Moskiittoruohikossa saattaa
olla hajallaan joitakuita todistuskappaleita, joista on ehkä hyötyä
-- aivan kuten kuulin erään metodistipapin sanovan, että 'kivissä
on saarnoja ja juoksevissa luontokappaleissa kirjoja'. Jos niin on,
pitäisi Alamojoella olla jotakin sentapaista."

"Arveletteko kenties löytävänne joitakuita jälkiä?"

"No, aion lähteä sinne silmäilemään -- erittäinkin sille paikalle,
jossa löysin nuoren miehen täplikkään pedon kynsistä. Minun olisi
pitänyt mennä jo aikaisemmin, mutta en tehnyt sitä jo mainitsemastani
syystä. Kaikkivaltiaalle kiitos, ettei ole satanut, ei pisaraakaan;
ja kaikki ne merkit, jotka tehtiin viikko sitten, voi tulkita yhtä
helposti kuin jos ne olisi tehty eilen -- nimittäin sellainen henkilö,
joka osaa niitä lukea. Minun pitää lähteä nyt heti, neiti Louise.
Pistäydyin vain täällä ilmoittamassa teille, mitä linnoituksessa
on tehty. Ei ole ensinkään aikaa tuhlattavaksi. Tänä aamuna minut
päästettiin katsomaan nuorta miekkostamme, ja olen varma siitä,
että hänen päänsä alkaa selvitä. Niin pian kuin se on täydessä
kunnossa, väittävät regulaattorit vaativansa hänen tutkimistaan ja
tuomitsemistaan. Se saattaa tapahtua vähemmässä kuin kolmessa päivässä,
ja minun täytyy ennättää takaisin, ennenkuin oikeudenkäynti alkaa."

"Menkää, Zeb, ja Jumala jouduttakoon teitä jalomielisessä
tehtävässänne! Tuokaa palatessanne todistuksia _hänen_
syyttömyydestään, ja vastaisuudessa olen aina teille kiitollinen
enemmästä kuin -- kuin hengestäni!"




YHDEKSÄS LUKU

Punaruskea raudikko


Tämän kiihkeän vetoomuksen kannustamana metsästäjä kiiruhti talliin,
johon hänen ainutlaatuinen hevosensa oli viety.

Hän löysi "otuksen" soinnukkaasti pureksimassa maissintähkiä, joita
Pluto oli pannut runsaasti sen eteen.

Pluto itse seisoi sen vierellä.

Vastoin tavallisuutta tallimies oli äänetön, vaikka hänen ilmeensä ei
suinkaan näyttänyt rauhalliselta. Hän näytti pikemminkin surulliselta
kuin kiihtyneeltä.

Sen saattoi helposti selittää. Hänen nuoren, Pluton suuresti rakastaman
isäntänsä menetys -- suru hänen yhtä suuressa arvossa pidetyn emäntänsä
tähden -- kenties jotkut halveksivat sanat, joita hän oli viime
aikoina saanut osakseen Florinden huulilta -- ja todennäköisesti vielä
enemmän hänen kapteeni Cassiuksen saappaankärjestä saamansa potku
(viimemainittu oli useiden päivien aikana anastanut koko kartanon
komentovallan) -- riittivät yllin kyllin selittämään hänen kasvoillaan
havaittavan rauhattoman ilmeen.

Zebiä askarruttivat hänen omat ajatuksensa niin paljon, ettei hän
pannut merkille palvelijan murheellista ilmettä. Hänellä oli lisäksi
niin kiire, ettei hän malttanut sallia vanhan tammansa lopettaa
maissiateriaansa, jota se olisi kipeästi tarvinnut.

Hän tarttui tamman turpaan, pisti ruosteiset kuolaimet sen hampaiden
väliin, veti sen pitkät korvat päitsien säröisten nahkahihnojen
välitse, käänsi sen tallissa ja aikoi lähteä taluttamaan sitä ulos.

Se oli vastahakoinen liike tammasta -- kun sitä kiskottiin pois
sellaisen muonan äärestä, jota se harvoin sattui saamaan leukapieliensä
väliin.

Se ei kääntynyt rimpuilematta, ja Zebin oli pakko kiskoa pontevasti
suitsista, ennenkuin sai sen turvan irti kaukalosta.

"Ho, ho, herra Stump!" sekautui Pluto. "Minkätähden lähdette pois
noin kovin hätäisesti? Tuo vanha tamma-rukka ei ole ennättänyt syödä
puolittainkaan kyllikseen. Minkätähden ette salli sen täyttää vatsaansa
maissilla? Hohhoo! Se tekisi sille aika hyvää."

"Ei ole aikaa, neekeri. Olen lähdössä pikku retkelle. Minun pitää
taivaltaa puolisentoistasataa kilometriä vähemmässä kuin parissa
tunnissa."

"Ho, ho! Sepä peräti vinhaa matkustamista. Lasketteko pilaa, herra
Stump?"

"En, en laske pilaa."

"Tulimmainen! Näillä preerioilla samoillaan ihmeellisesti. Luullakseni
tuon hevosen oli täytynyt samota kolmesataa kilometriä tuonnoittain
yöllä."

"Minkä hevosen?"

"Tuon vanhan raudikon -- tuolla kauimpana ovesta olevassa pilttuussa --
herra Calhounin hevosen."

"Mikä saa teidät ajattelemaan, että se on taivaltanut kolmesataa
kilometriä?"

"Se, että se kotiin tullessaan oli yltä päältä vaahdossa. Sitäpaitsi se
oli niin uupunut, että tuskin jaksoi kävellä, kun tämä lapsi talutti
sen joelle juottaakseen sen. Se horjui kuin vasta syntynyt vasikka. Ho,
ho! Se oli lopen väsynyt -- niin se oli!"

"Mistä yöstä jaarittelette, Pluto?"

"Mistäkö yöstä? Malttakaas! Kah, tietysti siitä yöstä, jona herra Henry
katosi kartanosta. Samana yönä, aamulla, noin tunti sen jälkeen kun
aurinko nousi taivaalle. En nähnyt tuota vanhaa raudikkoa aikaisemmin,
koska en poistunut kojustani ennen aamunkoittoa. Sitten tulin tänne
talliin ja silloin näin tuon nelijalkaisen olevan yltyleensä hiessä ja
vaahdossa -- näytti sellaiselta kuin olisi uinut ison virran ylitse
ja huohotti kuin olisi juuri juossut kuuden kilometrin matkan New
Orleansin kilparadalla."

"Kuka sillä ratsasti sinä yönä?"

"En tiedä, herra Stump. Vain sen tiedän, ettei raudikolla ole sallittu
kenenkään muun ratsastaa kuin herra Calhounin itsensä. Ho, ho! Ei
ainoankaan ihmisen ole milloinkaan sallittu nostaa jalkaansa tuon
otuksen ylitse."

"No, eikö juuri hän itse ollut nytkin sillä ratsastamassa?"

"En tiedä, herra Stump; en tiedä syytä enkä tarkoitusta. Tämä lapsi ei
nähnyt kapteenin ottavan sitä tallista eikä tuovan sitä sisälle."

"Jos se väitteenne on tosi, että se oli niin hiessä, on jonkun täytynyt
viedä se tallista ja ratsastaa sillä."

"Ha, ha! Jonkun on täytynyt se tehdä, se on varmaa."

"Kuulkaahan, Pluto! Te ette ole huonolaatuinen neekeri, vaikka
ihonne onkin sysimusta. Otaksuttavasti puhutte totta ettekä tiedä,
kuka raudikolla ratsasti sinä yönä. Mutta kenen _luulette_ sen
tehneen? Kysyn sitä vain sen tähden, että olen, kuten tiedätte, herra
Poindexterin ystävä, enkä halua, että hänen omaisuuttaan käytetään
väärin -- sen enempää kuin kapteeni Calhouninkaan. Joku peltotöissä
työskentelevä neekeri on kaiketi salaa vienyt eläimen tallista ja
ratsastanut sillä ympäri seutua. Niin asia on, eikö totta?"

"No niin, ei, herra Stump. Tämä lapsi ei sitä usko. Peltotyöläisiä ei
päästetä tänne. He eivät mitenkään uskalla tulla talliin. Ei ainoakaan
tämän maatilan neekeri vienyt raudikkoa ulkosalle sinä yönä."

"Kuka vietävä sen sitten saattoi viedä. Kenties ylivalvoja? Hänenkö
luulette sen tehneen?"

"Ei se ollut hänkään."

"Kuka se sitten saattoi olla, jollei se ollut hevosen omistaja itse?
Jos niin on asia, päättyy se siihen. Hänellä on oikeus ratsastaa
hevosellaan missä ikinä haluaa ja nelistyttää se vaikka helvettiin, jos
se häntä miellyttää. Se ei ole minun asiani."

"Hohoo! Ei minunkaan, herra Stump. Toivoisin, että olisin ajatellut
niin tänä aamunakin."

"Minkä tähden sitä toivoisitte? Mikä tämänaamuinen tapaus muutti
mielenne?"

"Hoo! Mikä tämänaamuinen tapausko? Tälle neekerille sattui ankara
onnettomuus. Hohoo! Hyvin suuri onnettomuus."

"Mikä niin?"

"Kamala, herra Stump; sain potkun -- ihan tänä aamuna, tarkalleen noin
tunti kello kahdentoista jälkeen päivällä."

"Potkun!"

"Niin että singahdin -- ihan pöydän ympäri."

"Oh! Hevosiltako? Mikä niistä vintiöistä teitä potkaisi?"

"Hohoo! Olette erehtynyt! Minua ei mikään hevonen potkaissut, vaan
niiden kaikkien muiden paitsi tuon pikku Täplikkään omistaja -- se
hevonen ei ole hänen. Minua potkaisi herra Calhoun."

"Lempo soikoon! Mistä syystä? Teidän oli täytynyt käyttäytyä huonosti,
neekeri."

"Tämä neekeri ei käyttäytynyt lainkaan huonosti, ei oman käsityksensä
mukaan. Tiedustin vain kapteenilta, mikä saattoi vanhan raudikon
niin hirveään kuntoon sinä yönä ja minkä tähden se oli niin uupunut.
Hän sanoi, ettei se ole minun asiani, ja sitten hän potkaisi minua,
ja sitten hän suomi minua ratsuraipalla; ja senjälkeen hän uhkaili;
ja sitten hän sanoi minulle, että jos vielä kerran puhuisin samasta
asiasta, hän antaisi minulle sata sivallusta vaunuruoskasta. Hän
sadatteli; voi, miten hän sadatteli! Tämä lapsi ei ole milloinkaan
nähnyt herra Calhounia niin vimmastuneena -- ei milloinkaan koko
elämäni aikana!"

"Mutta missä hän on nyt? En ole nähnyt häntä missään talon alueella;
eikä hän otaksuttavasti ole lähtenyt ratsastamaan, koska kerran
raudikko on täällä."

"Pahus vieköön, herra Stump; hän on kuin onkin ratsastamassa tällä
kertaa. Viime aikoina hän on poistunut hyvin usein talosta ja viipynyt
pitkiä aikoja."

"Ratsainko?"

"Juuri niin. Hän ratsastaa teräksenharmaalla. Niin -- niin, hän ei
nykyisin paljoa ratsasta raudikollaan. Hän ei ole noussut sen selkään
kertaakaan sen yön jälkeen, jona se hevos-parka oli ulkona -- sen yön,
josta olemme puhuneet. Kenties hän arvelee ratsun saaneen kylliksi
tiukkaa ratsastusta silloin ja tarvitsevan pitkää lepoaikaa."

"Kuulkaahan, Pluto", virkkoi Zeb seisottuaan äänettömänä sekunnin tai
pari, nähtävästi vaipuneena vaikeihin laskelmiin. "Sittenkin taitaa
olla parasta antaa vanhan tammani vielä vähän aikaa pureksia maissia.
Se sai samota pitkän taipaleen jo tätä ennen, ja se saattaisi nujertua
matkalla. Hätäily merkitsee toisinaan hitaampaa nopeutta, ja senvuoksi
minun on kaiketi paras myöntää eläimelle oma aikansa. Sen pureksiessa
ruokaansa sopisi minun tehdä samoin. Mitähän, jos siis livistäisitte
keittiöön katsomaan, onko siellä jotakin haukattavaa -- kappale kylmää
lihaa ja kyrsänen maissileipää riittää. Nuori emäntänne olisi halunnut
minun syövän jotakin, mutta kun en tahtonut vitkastella, kieltäydyin.
Nyt tammaa varrotessani saattaisin kai kaluta jonkun luun -- vain
aikani kuluksi."

"Varmasti teidän sopisi se tehdä, herra Stump. Minä käyn noutamassa
ruokaa silmänräpäyksen sadasosassa."

Niin sanottuaan tämä mustaihoinen Jehu lähti _pation_ poikki,
jätettyään Zeb Stumpin yksin isännöimään tallissa.

Se välinpitämättömyys, jota Zeb oli osoittanut lopettaessaan
kaksinpuheluaan Pluton kanssa, katosi heti viimemainitun ehdittyä ulos
ovesta.

Se oli ollut täydelleen teeskenteltyä, mitä todisti se vakavuus, joka
heti ilmestyi sen sijalle.

Astuttuaan molempia pilttuurivejä erottavan kivetyn käytävän poikki hän
meni raudikon pilttuuseen.

Pelokkaasti eläin väistyi häntä ja jäi vapisevana seisomaan seinää
vasten -- kenties kaihtaen lähestyvän metsästäjän päättäväistä ilmettä.

"Seiso paikallasi, elukka!" torui Zeb. "Tarkoitukseni ei ole tehdä
pahaa _sinulle_, vaikka näöstä päättäen taidat olla yhtä ilkeä kuin
isäntäsikin. Seiso alallasi, sanon, niin että saan silmäillä sinun
kenkälaitteitasi!"

Niin puhuttuaan hän kumartui ja yritti tarttua ratsun toiseen
etujalkaan.

Se ei onnistunut. Äkkiä hevonen nosti kaviotaan ja alkoi takoa sillä
kiveystä, korskuen, ikäänkuin peläten, että sille mielittiin kepposta.

"Pahus vieköön katalan ruhosi!" kivahti Zeb, päästäen sanat äkäisesti
ilmoille. "Minkätähden et seiso hiljaa? Kukapa mielisi sinulle pahaa?
Kas niin, elukka-kuoma!" jatkoi hän mairittelevasti. "Haluan vain
katsoa, millaisessa kengässä olet."

Taaskin hän koetti nostaa kaviota, mutta sen esti hevosen äksyileminen.

"No, tällaista vaikeutta en otaksunut kohtaavani", mutisi hän,
silmäillen ympärilleen keksiäkseen, miten sen voisi voittaa. "Mitä
pitää tehdä? Minun ei mitenkään käy pyytäminen neekeriä avukseni --
eikä edes sallia hänen nähdä puuhiani -- minkä hän tekee, jollen
selviydy asiasta nopeasti. Pahuksen hevonen! Miten saan sen kavion
nostetuksi?"

Vähän aikaa hän seisoi miettivänä kasvojensa kuvastaessa kiukkuista
maltittomuutta.

"Vietävän otus!" huudahti hän taaskin. "Mieleni tekisi kolhaista
se tuohon paikkaan ketaroilleen. Ahaa! Nyt sen keksin, jos vain
neekeri suo minulle aikaa. Toivottavasti tyttö viivyttää häntä. Sinä
tulimmainen, pakotan sinut seisomaan hiljaa tai tukehdutan sinut
kuoliaaksi, jollet sitä tee. Kun tämä on kaulassasi, et taida olla noin
vauhko."

Puhuessaan hän oli irroittanut lasson omasta satulastaan, ja
viskattuaan sen silmukan raudikon pään ylitse hän ravisteli sitä,
kunnes se oli solunut eläimen kaulaan.

Sitten hän veti toista päätä, kiskoen sen tiukalle kuin jousen jänteen.

Jonkun aikaa hevonen edelleenkin syöksähteli sinne tänne ja korskui
äkäisesti.

Mutta pian sen korskahdukset muuttuivat sihinäksi, joka vaivoin
tunkeutui kuuluviin sen sieraimista, ja sen raivo raukeni peloksi.
Muutoksen aiheutti sen kaulaa tiukasti kiristävä nuora.

Nyt Zeb lähestyi sitä pelottomasti, ja sidottuaan kiinni nuoran
irtonaisen pään hän nosti eläimen jalkoja vuorotellen -- tarkastaen
niitä kutakin hyvin pikaisesti, mutta samalla riittävän huolellisesti.
Hän näytti panevan merkille kavioiden muodon, kengitystavan, naulojen
lukumäärän ja keskinäisen aseman, lyhyesti sanoen kaikki, mikä saattoi
tuntua erikoiselta ja edistää kavioiden vastaista tuntemista.

Ehdittyään oikeanpuoliseen takajalkaan -- mikä tapahtui viimeiseksi
-- hän päästi huudahduksen, joka kertoi tyydytyksensekaisesta
hämmästyksestä. Se johtui siitä, että hevosenkenkä oli rikkinäinen --
siitä oli neljännes poissa, ja katkeaminen oli tapahtunut toisen naulan
kohdalla hokasta lukien.

"Jos olisin tietänyt mitään _sinusta_", jupisi hän, puhuen särkyneelle
kengälle, "olisin saattanut säästää itseltäni muiden tarkastamisen
vaivan. Ei paljoakaan mahdollisuuksia siitä, että erehtyisi niistä
jäljistä, jotka sinä jätät. Varmuuden vuoksi otan kuin otankin sinut
mukaani."

Päätöksensä mukaisesti hän veti esille ison metsästysveitsensä -- jonka
terä oli kahvan juuresta yli puolen sentimetrin paksuinen -- pisti sen
rautakappaleen alle ja väänsi sen irti kaviosta.

Huolehtien siitä, että naulat tulivat matkaan, hän siirsi kengän
takkinsa avaraan taskuun.

Sujahdettuaan sitten ketterästi takaisin lasson luokse hän aukaisi
solmun ja päästi raudikon jälleen hengittämään vapaasti.

Pluto saapui tuokion kuluttua, tuoden tullessaan runsaan määrän
virvokkeita -- muun muassa pikarillisen monongahelaa, ja niiden
kimppuun Zeb kävi viipymättä, hiiskumatta sanaakaan tummaihoisen
poissaollessa sattuneesta välikohtauksesta.

Viimemainittu havaitsi kuitenkin, että raudikko oli pahalla tuulella,
sillä päästyään irti eläin seisoi värisevänä, tähyillen ympärilleen
murheellisen kummastelevana kärsimänsä kovakouraisen kohtelun jälkeen.

"Vietävä!" huudahti neekeri. "Mikä tuota hevosta vaivaa? Hohoo! Se
näyttää sellaiselta ikäänkuin pelkäisi teitä, herra Stump."

"Niinpä ky-kyllä!" vastasi Zeb venyttelevästi näennäisen
välinpitämättömänä. "Otaksuttavasti se hieman pelkää. Se pyrki vanhan
tammani kimppuun, joten annoin sille sivalluksen tai pari lassoni
päästä. Juuri se on sitä kiihdyttänyt."

Pluto tyytyi täydelleen tähän selitykseen, ja se puheenaihe sai jäädä
silleen.

"Kuulkaahan, Pluto!" virkkoi Zeb, aloittaen toisen asian. "Kuka teidän
hevosenne kengittää? Palveluskunnassa on kaiketi joitakuita seppiä?"

"Hohoo! Kyllä niitä on. Keltainen Jake se suorittaa kengityksen. Minkä
tähden sitä kysytte, herra Stump?"

"No niin, arvelin saada tamman takajalkoihin kengät. Jake kai tekisi
minulle."

"Hohoo! Hän tekisi sen tuhannen mielellään -- niin tekisi, siitä olen
varma."

"Kysymys on siitä, riittääkö minulla odottamisaikaa. Kuinka kauan hän
tarvitsee naulatakseen kiinni pari kenkää?"

"Se käy hyvin lyhyessä ajassa, herra Stump. Jake on ensiluokkainen
työmies sillä alalla. Kaikki vakuuttavat niin."

"Entä jos hänellä ei ehkä ole tarpeita käsillä? Se riippuu siitä, onko
hän kengittänyt hevosia viime aikoina. Kuinka kauan on siitä, kun hän
viimeksi kengitti jonkun hevosenne?"

"Toista viikkoa luullakseni, herra Zeb. Hohoo! Viimeinen oli neiti
Louisen ratsu -- tuo kaunis täplikäs hevonen. Mutta se ei muuta asiaa
lainkaan. Tiedän, että hänellä on kaikki tarpeet valmiina. Tiedän sen
siitä, että hän aikoi kengittää raudikon. Siltä on toinen takakenkä
rikki. Se on ollut rikki jo kymmenkunta päivää, ja herra Calhoun käski
ottaa sen irti. Hohoo! Juuri tänä aamuna kuulin hänen käskevän Jakea
tekemään sen."

"Sittenkään", vastasi Zeb ikäänkuin olisi äkkiä muuttanut mieltänsä,
"minulla ei taida olla aikaa. Ehkäpä annan vanhan ratsuni tulla toimeen
ilman sitä, kunnes palaan. Aikomallani retkellä joudun suurimmaksi
osaksi ratsastamaan ruohopreerialla, eikä se sitä vahingoita.

-- Niin, en ehdi nyt", lisäsi hän astuttuaan ulkosalle ja vilkaistuaan
taivaalle. "Minun täytyy lähteä yhtä vikkelästi kuin vuohi heilauttaa
häntäänsä. Kas niin, vanha tyttö, sinun pitää lopettaa raksuttelusi ja
ottaa tämä rautapala hampaittesi väliin. Aukaisehan maissiloukkusi sitä
varten! Kas niin, kiltti lemmikkini!"

Ja puhellen edelleen täten -- milloin Plutolle, milloin tammalle - hän
kiinnitti jälleen päitset paikalleen, talutti eläimen tallista, kapusi
satulaan ja lähti miettiväisenä ratsastamaan.




KYMMENES LUKU

Zeb Stump nuuskimassa


Ehdittyään pois Casa del Corvon aitauksista metsästäjä ohjasi ratsunsa
joen vartta ylöspäin -- linnoitusta ja kauppalaa kohti.

Hän aikoi edelliseen paikkaan -- johon hän saapui vähemmässä kuin
neljännestunnissa.

Tavallisesti hän tarvitsi kolme neljännestuntia taivaltaakseen tämän
matkan, mutta tässä tilaisuudessa hän oli tavattoman kiihtyneessä
tilassa, ja hänen vauhtinsa oli senmukainen. Vanha tamma pääsi kylläkin
nopeasti, milloin tarvittiin -- milloin nimittäin Zeb sitä vaati
-- ja hänellä oli oma tapansa jouduttaakseen ratsunsa vauhtia, ja
sen tunsi vain hän, käyttäen sitä harvinaisissa tilaisuuksissa. Hän
yksinkertaisesti veti metsästyspuukkonsa vyöstään ja painoi noin pari
sentimetriä sen kärkeä tamman lonkkaan, likelle selkärangan päätekohtaa.

Vaikutus muistutti taikavoimaa tai -- jos se sanakuva tuntuu
mieluisemmalta -- sähkön vaikutusta. Niin kannustettuna Zebin "otus"
saattoi suoltaa kilometrin taakseen kahdessa minuutissa, ja useammin
kuin kerran oli sitä vaadittu näyttämään tätä kykyään, kun comanchit
ajoivat takaa sen omistajaa.

Tässä tilaisuudessa ei sellainen yletön vauhti ollut välttämätön, ja
linnoitukseen saavuttiin neljännestunnin kestäneen tiukan ravin jälkeen.

Sinne ehdittyään Zeb solahti pois satulasta ja asteli komentajan
majapaikkaan, kun taas tamma jätettiin huohottavana harjoituskentälle.

Vanhan metsästäjän ei ollut lainkaan vaikeata päästä Fort Ingen
sotilaallisen päällikön puheille. Upseerit pitivät häntä eräänlaisena
etuoikeutettuna henkilönä, joten hän pääsi sisälle kaikkina aikoina,
sai liikkua ilman tunnussanaa ja muita muodollisuuksia, joita
tavallisesti vaadittiin muukalaisilta. Vahtisotilas salli hänen mennä,
pitäen sitä luonnollisena asiana; vahtiupseeri vain vaihtoi hänen
kanssansa tervehdyssanan, ja ajutantti ilmoitti heti hänen nimensä
varusväkeä komentavalle majurille.

Ensimmäisten sanojensa nojalla viimemainittu tuntui odottaneen häntä.

"Kas, herra Stump! Olen iloinen nähdessäni teidät jälleen näin
pian. Oletteko saanut selville mitään tätä kummallista juttua
koskevaa? Pikaisesta paluustanne päättäen melkein osaisin väittää
niin käyneen. Toivottavasti jotakin sellaista, mistä on etua tälle
onnettomalle nuorelle miehelle. Siitä huolimatta, että kaikki seikat
ovat voimakkaasti häntä vastaan, pysyn edelleenkin siinä vanhassa
mielipiteessäni -- että hän on viaton. Mitä olette saanut tietää?"

"No niin, majuri", vastasi Zeb osoittamatta kunnioitustaan muulla
tavoin kuin yksinkertaisen kohteliaasti ottamalla hatun pois päästänsä,
"en ole saanut selville kovinkaan paljoa, mutta kuitenkin riittävästi
rientääkseni takaisin linnoitukseen, jonne en aikonut tulla, ennenkuin
olisin hiukan samoillut preerialla. Tulin tänne takaisin puhellakseni
teidän kanssanne."

"Tervetuloa! Mitä teillä on sanottavaa?"

"Se että siirtäisitte tätä oikeudenkäyntiä niin paljon tuonnemmaksi
kuin kohtuullisesti suinkin voitte. Tiedän, että ulkopuolelta
painostetaan, mutta tiedän myöskin, että teillä on valtaa vastustaa
sitä, ja mikä on enemmän, majuri, että teillä on tahtoa tehdä se."

"Niin on. Puhutte siinä suhteessa aivan oikein, herra Stump. Ja mitä
valtaan tulee, on minulla sitäkin eräässä mielessä. Mutta kuten
tiedätte, tulee sotilaallisen vallan suuressa tasavallassamme aina
alistua noudattamaan siviilivallan tahtoa -- jolleivat sotalait
ole voimassa, mitä, Jumala suokoon, ei milloinkaan tarvita meidän
keskuudessamme -- ei edes täällä Teksasissakaan. Saatan mennä niin
pitkälle, että estän kaikki avoimet lainrikkomiset, mutta minun ei sovi
itseni asettua lakia vastaan."

"En haluakaan teidän asettuvan lakia vastaan. Ei sinnepäinkään, majuri.
Ainoastaan niitä vastaan, jotka todennäköisesti pyrkivät anastamaan sen
käytön omiin käsiinsä ja vääntelemään sitä niin, että se sopisi heidän
omiin tarkoituksiinsa. Tällä uudisasutuksella jotkut mielivät tehdä
niin, jollei heitä hillitä. Erikoisesti eräs henkilö haluaisi tehdä
sen, ja minä tiedän, kuka se eräs on -- ainakin minulla on jotensakin
hyvä aavistus siitä."

"Kuka hän on?"

"Säilytättehän salaisuuden, majuri? Tiedän teidän sen tekevän."

"Herra Stump! Kaikki, mitä täällä puhutaan, on luottamuksellista.
Saatte lausua mielipiteenne vapaasti."

"Siispä mielipiteeni on, ettei tämän murhan tekijä ole
Mustangi-Maurice."

"Se on minunkin uskoni. Sen jo tiedätte. Eikö teillä ole mitään muuta
ilmoitettavaa?"

"No niin, majuri, kenties osaisin ilmoittaa vähän muutakin, jos te sitä
vaaditte. Mutta aika ei vielä ole niin kypsä, että kertoisin teille,
mitä olen saanut tietooni -- ja mikä sittenkin on pelkkiä epäluuloja.
Saatan olla väärässä ja mieluummin toivoisin teidän sallivan minun
pitää ne omina tietoinani, kunnes olen käynyt lyhyellä retkellä
Nueces-joella. Sen jälkeen ilmaisen mielihyvin teille, mitä tiedän, ja
lisäksi sen, mitä ehkä saan selville preerialla."

"Omasta puolestani olen täysin tyytyväinen vartoamaan paluuseenne
saakka sitäkin mieluummin, kun tiedän teidän toimivan oikeuden
edistämiseksi. Mutta mitä haluaisitte minun tekevän?"

"Estävän oikeudenkäynnin aloittamisen, majuri -- vain sen. Kaikki muu
käy kyllä hyvin."

"Kuinka kauan? Tiedättehän, että se tavallisen menettelyn mukaan täytyy
aloittaa rikosoikeudessa. Tämän piirikunnan tuomari ei ole minun
käskyvallassani, vaikka hän mahdollisesti taipuu hieman noudattamaan
neuvoani. Mutta on puolue, joka kiljuu kostoa, ja hän saattaa olla sen
ohjattavissa."

"Tiedän, mistä puolueesta puhutte. Tiedän sen johtajan; ja ennenkuin
oikeudenkäynti on lopussa on _hän_ mahdollisesti rikollisena syytetyn
paikalla."

"Ahaa! Te ette siis usko näiden meksikolaisten --"

"En osaa sanoa, majuri, ovatko he vai eivätkö ole. Uskon kyllä, että
he ovat sekaantuneet asiaan, mutta en luule heidän toimineen sen
alkuunpanijoina. Juuri _hänet_ tahdon saada ilmi. Voitteko luvata
minulle kolme päivää?"

"Kolme päivää! Mitä varten?"

"Ennenkuin oikeudenkäynti aloitetaan."

"Oh, luullakseni se ei tuota ollenkaan vaikeuksia. Hän on nyt
sotalakien alaisena vankina. Vaikkapa ylioikeuden tuomari vaatisi hänen
luovuttamistaan sen ajan kuluessa, saatan esittää huomautuksia, jotka
viivyttäisivät hänen ottamistaan pois päävahdistamme. Sitoudun tekemään
sen."

"Majuri, melkeinpä saatte miehen tyytyväiseksi siihen, että hän
elää sotalakien alaisena. Epäilemättä ne joinakin aikoina ovatkin
parhaat, vaikka me riippumattomat kansalaiset emme oikein niistä
pidäkään. Minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin se, että jos
estätte oikeudenkäynnin alkamisen suunnilleen kolmen päivän aikana,
syytettyjen paikalle joutuva vanki onkin toinen kuin se, jota nyt
säilytetään päävahdissa -- joku sellainen, jolla juuri tällä hetkellä
ei ole hatarintakaan aavistusta siitä, että häntä itseään epäillään.
Älkää tiedustako minulta, kuka hän on! Luvatkaa vain panna parastanne
suodaksenne minulle kolme päivää!"

"Lupaan sen, herra Stump. Vaikka panen ehkä vaaraan asemani Amerikan
armeijan upseerina, annan teille upseerinsanani takeeksi siitä, ettei
Mustangi-Maurice kolmeen päivään lähde päävahdistani. Olipa hän viaton
tai syyllinen, se aika häntä suojellaan."

"Te olette oikeata ainesta, majuri, ja pahus minut periköön, jollen
vielä kerran näytä sitä tajuavani. Nyt minulla ei ole enää mitään muuta
sanottavaa kuin se pyyntö, ettette ilmaise kenellekään muulle sitä,
mitä olen teille puhunut. Jos jotkut ulkoiset henkilöt tietäisivät,
mihin tämä miekkonen pyrkii, olisivat he valmiit myllertämään sekä
taivaan että maan ehkäistäkseen hänen aikomuksensa."

"He eivät suinkaan saa apua minulta -- kenestä puhunettekin, herra
Stump. Saatte luottaa antamaani sanaan."

"Tiedän, majuri, tiedän sen. Jumala teitä siunatkoon, te kelpo ihminen.
Olette oikealaatuinen mies Teksasin oloihin."

Nämä kohteliaat jäähyväiset lausuttuaan metsästäjä marssi pois
päävahdista ja meni vanhan tammansa luokse.

Noustuaan taaskin sen selkään hän lähti nopeasti ratsastamaan.

Poistuttuaan harjoituskentältä ja sitten kauppalan laidoilta hän palasi
samaa tietä, jota myöten oli tullut Casa del Corvosta.

Ehdittyään Poindexterin tilan liepeille hän poikkesi Leonan laakson
alavalta alueelta ja kannusti vanhaa tammaansa, ohjaten sen ylemmälle
tasangolle vievälle jyrkälle rinteelle.

Hän saapui sinne sellaisella kohdalla, jossa tiheikkö työntyi
preerialle, ja seisautti siellä ratsunsa mezquitepuun varjoon. Hän
ei laskeutunut ratsunsa selästä eikä millään tavoin osoittanut
mielivänsäkään sitä tehdä, vaan istui satulassa etukumarassa katse
tähdättynä maahan, silmissään miettimistä kuvastava merkityksetön ilme.

"Hitto vieköön!" mutisi hän venyttelevästi, puhuen verkkaisesti
itsekseen. "Tämä seikka on hyvin merkityksellinen. Calhounin hevonen
liikkeellä samana yönä ja kotiin tuotaessa yltyleensä hiessä. Mitä se
saattaa merkitä? Tulimmainen, jollen epäile sen katalan tempun saaneen
alkunsa siltä taholta! Olen sitä ajatellut koko ajan, mutta onhan
naurettavaa otaksua, että hän olisi tappanut oman serkkunsa. Hän olisi
valmis tekemään sen tai minkä muun roistomaisen teon tahansa, jos
hänellä olisi syytä. Mutta sellaista ei ole -- ei, mikäli osaan keksiä.
Jos omaisuuden olisi pitänyt joutua nuorukaiselle, silloin kaikki
olisi saattanut olla käsitettävissä. Mutta niin ei ollut asia. Vanha
Poindexter ei omista tynnyrinalaakaan tästä maasta eikä ainoatakaan
sillä toimivista neekereistä. Siitä olen varma. Ne kaikki ovat jo nyt
sen vintiön omaisuutta; ja minkä tähden hän olisi halunnut päästä
eroon serkustaan? Juuri tässä tämä poika menee sekaisin laskelmissaan.
Heidän keskensä ei ole milloinkaan ollut kaunaa, mikäli olen kuullut.
Hänen ja tytön välillä vallitsee sellainen suhde, josta _hän_ ei pidä,
sen tiedän. Mutta minkä tähden se viekoittelisi häntä tappamaan tytön
veljen?

-- Ja sitten on asiaan sekaantunut mustanginpyydystäjä ja se
meksikolainen, josta tyttö itse minulle kertoi, sekä valeintiaanit
ja se meksikolainen neitonen, jolla on karvoja huulessaan, ja päätön
ratsastaja ja helvetti tietää, keitä kaikkia. Jeesus ja Josafat! Se
riittäisi panemaan Louisvillen lakimiehen aivokopan ymmälle!

-- No niin -- ei ole aikaa käydä täällä aprikoimaan. Kun minulla on
apunani tämä raudanpalanen, saatan osua näkemään jotakin, mikä antaa
vihjauksen tähän veriseen juttuun, jollei selvitä sitä kokonaan, ja
ennen kaikkea siitä, mihin suuntaan minun pitäisi pyrkiä."

Hän silmäili ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta, joka olisi
vastannut tähän kysymykseen.

"Ei ensinkään hyödytä aloittaa linnoituksen eikä kauppalan
läheisyydestä. Molempien niiden ympärillä on maa hevoskavioiden polkema
kuten karjatarha. Minun on parasta lähteä heti preerialle ja valita
joku polku, joka vie poikittain Rio Granden tiestä. Niin menettelemällä
saatan osua etsimilleni jäljille. Niin -- ni-in! Se on järkevin ajatus."

Ikäänkuin saatuaan täyden varmuuden tässä suhteessa hän tarttui
ohjaksiinsa, mutisi joitakuita sanoja tammalleen ja lähti etenemään
pitkin tiheikön reunaa.

Samottuaan puolisentoista kilometriä Nueces-virtaa kohti hän muutti
äkkiä suuntaa, mutta esiintyi niin kylmäverisesti, että se osoitti
hänellä olevan edeltäkäsin määrätyn tarkoituksen.

Nyt hän taivalsi melkein suoraan länttä kohti ja suorakulmaisesti niitä
monia polkuja vastaan, jotka veivät Rio Grandelle.

Samanaikaisesti tapahtui muutos hänen käyttäytymisessään -- hänen
kasvonilmeissään ja hänen ryhdissään -- hänen istuessaan satulassa. Hän
ei enää silmäillyt elottomasti ympärilleen, vaan istui etukumarassa,
huolellisesti tähyillen nurmikkoa laajalta alalta, noudattamansa polun
molemmilta puolilta.

Hänen ratsastettuaan noin puolitoista kilometriä uuteen suuntaan pani
joku maassa nähty seikka hänet hätkähtämään ja samalla tiukkaamaan
ohjaksiaan.

Perin mielellään "otus" seisahtui, ja samalla Zeb heittäytyi pois
satulasta.

Jättäen vanhan tammansa märehtimään tätä omituista menettelyä hän astui
askeleen tai pari ja laskeutui polvilleen.

Vedettyään sitten kaarevan rautakappaleen tilavasta taskustaan hän
sovitti sen kavionjälkeen, joka silmäänpistävänä näkyi ruohikossa.

Se sopi.

"Sopii!" huudahti hän, elehtien voitonriemuisesti. "Pahus vieköön,
jollei se sovi!"

"Se sopii tarkasti kuin punkinnahka!" jatkoi hän sovitettuaan
murtunutta kenkää epätäydelliseen jälkeen ja otettuaan sen jälleen
siitä pois. "Kautta Iankaikkisen, nämä jäljet ovat pettäjän --
mahdollisesti murhamiehen!"




YHDESTOISTA LUKU

Preeriasaari


Satapäinen -- tai kolme kertaa niin suuri hevoslauma -- on ollessaan
laitumella preerialla mitä suurenmoisin eläinkunnan tarjoama näky,
mutta sellainen ei kuitenkaan tunnu teksasilaisesta rajaseutulaisesta
kummalliselta eikä omituiselta. Hänestä olisi oudompaa nähdä _yksi
ainoa_ hevonen samassa tilaisuudessa.

Edellistä seuraisi yksinkertaisesti ajatus: "Lauma mustangeja."
Jälkimäinen johtaa toisenlaiseen ajatussarjaan, johon liittyy
vaihtoehtoisuutta. Yksinäinen hevonen saattaa olla joko karkoitettu
ori, joka on potkittu pois omasta _cavalladastaan_, tai joku
matkamiesten leiristä eksynyt harhailija.

Preerialaisen harjaantunut silmä pian ratkaisisi tämän kysymyksen.

Jos hevonen pureksisi ruohoa kuolaimet suussa ja satula selässä, ei
olisi epätietoisuutta -- ainoastaan se arvelu, miten se on päässyt
ratsastajan hallusta.

Jos ratsastaja istuisi sen selässä ja se vielä söisi ruohoa, ei olisi
tilaa arvailuille -- vain sellainen ajatus, että edellinen on laiska,
paksupäinen olento, joka ei vaivaudu laskeutumaan satulasta salliakseen
eläimen syödä mukavammin.

Mutta jos ratsastajaa ei epäiltäisikään paksupäiseksi, vaan hänen
nähtäisiin olevan _tyyten päättömän_, niin silloin tarjoutuisi tuhansia
arveluja, joista ei yksikään osuisi lähellekään totuutta.

Sellainen hevonen ja aivan sellainen ratsastaja nähtiin lounaisen
Teksasin preerioilla Herramme vuonna 185--. En ole varma täsmällisestä
vuodesta -- sen ykkösluvusta -- vaikka ehdottoman varmasti muistan
kymmenluvun.

Täsmällisemmin osaan puhua paikasta, vaikka siinä suhteessa minulle
pitääkin myöntää liikkumatilaa. Noin kolmenkymmenen kilometrin
laajuinen piiri sisältää kaikki ne paikat, joissa tämä aavemainen
ilmestys näyttäytyi ihmissilmille -- sekä preerialla että tiheikössä
-- sellainen maa-alue, jonka lävitse juoksee useita Rio de Nuecesin
pohjoisia ja joitakuita Rio Leonan eteläisiä syrjäjokia.

Sitä eivät ainoastaan nähneet useat ihmiset, vaan se nähtiin myöskin
useina eri aikoina. Ensiksi sen näkivät Henry Poindexterin ja hänen
otaksutun murhaajansa etsijät; toiseksi sen näki Mustangi-Mauricen
palvelija, kolmanneksi Cassius Calhoun ollessaan sydänöisellä
tutkimusretkellään tiheikössä; neljänneksi sen näkivät vale-intiaanit
samana yönä; ja viidenneksi sen näki Zeb Stump seuraavana yönä.

Mutta se näyttäytyi muillekin muualla ja eri tilaisuuksissa --
metsästäjille, paimenille ja matkustajille -- joita kaikkia ilmestys
kammotti ja jotka se pani ymmälle.

Se oli tullut puheenaiheeksi, ei ainoastaan Leonan uudisasutuksella,
vaan myöskin muilla, kaukaisemmilla. Sen maine ulottui jo toisaalta
Rio Grandelle ja toisaalta oli nopeasti leviämässä Sabine-joelle. Ei
kukaan epäillyt sitä, että sellainen olento oli nähty. Se olisi ollut
kahdensadan silmäparin todistuksen epäilemistä, ja näiden kaikkien
silmien omistajat olisivat olleet valmiit vannomaan tämän seikan
todeksi -- sillä sitä ei olisi voitu väittää kuvitelmaksi. Ei kukaan
inttänyt, ettei sitä ollut nähty. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten
voisi selittää niin omituisen näyn, joka osoitti luomakunnan kaikki
tunnetut lait valheeksi.

Esitettiin ainakin kymmenkunta teoriaa, jotka olivat suuremmassa tai
vähemmässä määrin mahdollisia -- suuremmassa tai vähemmässä määrin
mielettömiä. Jotkut nimittivät sitä "intiaanien kujeeksi", toiset
uskoivat sitä "teennäiseksi hahmoksi"; toiset luulivat, ettei se ollut
teennäinen, vaan todellinen ratsastaja, mutta sellaisessa valepuvussa,
että sen pää oli sen hartioita verhoavan serapén alla, jossa kenties
oli pari tähystysreikää, jotta hän saattoi nähdä ohjatakseen ratsuaan,
samalla kun muutamat itsepintaisesti pitivät kiinni siitä hyvin
aikaisin lausutusta otaksumasta, että päätön ratsastaja oli itse
Lucifer!

Sen lisäksi, että suoranaisesti yritettiin selittää tätä epänormaalia
ilmiötä, oli joukko sitä koskevia välillisiä arveluita. Jotkut
kuvittelivat erottaneensa sen pään tai sen muodon sen rinnalla tai
huovan alla; toiset väittivät todella nähneensä sen ratsastajan
kädessä, samalla kun jotkut menivät vieläkin pitemmälle,
vakuuttaen että näin nähdyssä päässä oli hattu -- musta, kiiltävä,
meksikolaismallinen sombrero, jonka lieren yläpuolella oli
kultakudoksinen nauha!

Oli vielä muitakin arvailuja, jotka koskivat vähemmän itse ilmestystä
kuin sen yhteyttä toisen senaikaisen tärkeän puheenaiheen -- nuoren
Poindexterin murhan -- kanssa.

Useimmat uskoivat, että näiden kahden salaperäisen ongelman välillä
oli jonkinlainen yhteys, vaikka kukaan ei osannut sitä selittää. Se
mies, jonka kaikki luulivat voivan luoda jonkun verran valoa tähän
kysymykseen, oli vielä painajaismaisen hourailun vallassa.

Ja tätä arvailua jatkui kokonainen viikko, jonka aikana aavemainen
ratsastaja nähtiin useita kertoja, milloin kiitämässä ripeätä laukkaa,
milloin etenemässä hidasta, rauhallista käymäjalkaa puuttomalla
preerialla, hevosen milloin seisahtuessa epämääräisesti silmäilemään
ympärilleen, milloin hampaat maassa uutterasti pureksiessa makeata
gramma-ruohoa, joka tekee lounaisen Teksasin laitumet (mielestäni)
maailman parhaiksi.

Hylkäämme useita päätöntä ratsastajaa koskevia tarinoita -- joista
useimmat ovat liian eriskummaisia selostettaviksi -- mutta yksi
todenperäinen kohtaus meidän tulee esittää, koska se muodostaa
olennaisen luvun tässä kummallisessa jutussa.

       *       *       *       *       *

Avoimen preerian keskellä on _motte_ -- lehto eli puuryhmä --
pinta-alaltaan kenties kolme tai neljä tynnyrinalaa. Preerialainen
nimittäisi sitä "saareksi", ja silmät suunnattuina sitä ympäröivälle
suunnattomalle, viheriöivälle merelle ei voisi olla tajuamatta tämän
vertauksen osuvuutta.

Amerikan alkuasukas ei sitä mahdollisesti oivaltaisi. Sen ajatuksen on
siirtolainen jättänyt perinnöksi jälkeläisilleen, jotka eivät kenties
ole koskaan silmäilleet aavaa valtamerta, mutta jotka siitä huolimatta
ovat perehtyneet sen sanontatapoihin.

Kysymyksessä olevan puusaaren luona -- noin kahdensadan askeleen
päässä sen laidasta -- on hevonen rauhallisesti laitumella. Juuri sen
selässä on päätön ratsastaja, ja tämä kaamea outo ratsastaja ratsastaa
sillä edelleenkin, eikä näytä tapahtuneen kovinkaan paljon muutoksia
sen asussa eikä ryhdissä, sittenkun etsijät sen ensi kerran näkivät.
Juovainen huopa riippuu vieläkin miehen hartioilla, verhoten hänen
vartalonsa yläosaa, samalla kun _arma-de-aguat_, jotka ovat hihnoilla
kiinnitetyt hänen jalkoihinsa, peittävät niitä lonkista kannuksiin
saakka, piilottaen kaiken muun paitsi niiden ääriviivoja.

Hänen vartalonsa on hieman etukumarassa ikäänkuin tehdäkseen ratsulle
helpommaksi kurkottaa turpansa ruohikkoon, minkä se saattaa tehdä,
koska pitkät ohjakset ovat täysin höllällä, vaikka ne vielä ovatkin
kiinni kädessä tai lepäävät satulan nupilla.

Ne, jotka ovat väittäneet nähneensä pään, ovat puhuneet vain totta.
Näkyvissä on pää, ja kuten myöskin on väitetty, päässä on hattu --
musta sombrero ja siinä kultakudoksinen nauha, kuten on kuvailtu.

Pää lepää vasemman reiden varassa, ja leuka on melkein ratsastajan
polven tasalla. Kun se on vasemmalla puolella, voidaan se nähdä
ainoastaan silloin kun katsoja on samalla puolella, eikä aina
silloinkaan, koska se on ajoittain serapén liepeen peitossa.

Silloin tällöin nähdään vilahdukselta kasvotkin. Niiden piirteet ovat
hyvin muodostuneet, mutta niillä on surullinen ilme; huulet ovat
lyijynharmaat, hieman raollaan, joten näkyviin jää kaksinkertainen rivi
valkeita hampaita, tuikeaan, kammottavaan hymyilyyn puristuneita.

Vaikka päättömän ratsastajan olemuksessa ei olekaan tapahtunut
havaittavaa muutosta, on jotakin, mikä ansaitsee panna merkille. Tähän
saakka hänet on nähty liikkumassa yksin. Nyt hänellä on seuraa.

Sitä ei voi nimittää miellyttäväksi, koska se on kokoonpantu susista,
joita kyyröttelee puolikymmentä preerialla ja jotka silloin tällöin
hyppelevät hänen ympärillään.

Hevonen ei varmastikaan niistä pidä, mikä käy ilmi siitä, että se
korskuu ja polkee kavioitaan maahan, milloin joku niistä uskaltautuu
liian likelle sen jalkoja.

Mutta se ei näytä yhtä suuresti välittävän paristakymmenestä linnusta
-- kookkaasta, tummasta linnusta, jotka kaartelevat varjomaisissa
ympyröissä hänen hartioittensa ympärillä. Ei edes silloinkaan, kun
joku muita rohkeampi on kyllin julkea laskeutuakseen istumaan hänen
olkapäillensä, hän yritäkään sitä häiritä eikä kohota kättänsä
karkoittaakseen sitä luotansa!

Kolmesti on eräs linnuista täten laskeutunut -- ensiksi oikealle
olkapäälle, senjälkeen vasemmalle ja sitten niiden keskiväliin -- sille
kohdalle, jossa pään pitäisi olla!

Lintu ei viivy ainutlaatuisella istumapaikallaan tai viipyy ainoastaan
lyhyen tuokion. Jollei ratsastaja tunnekaan häväistystä, niin ratsu sen
tuntee ja torjuu sen karkaamalla takajalkojensa varaan ja päästämällä
kiukkuisen hirnahduksen, joka pelästyttää korppikotkat tiehensä --
mutta ne palaavat uudelleen, oltuaan ainoastaan lyhyen ajan arkoina.

Näin syödessään, milloin rauhassa, milloin liian likelle tunkeutuvien
susien, milloin taas lintujen rohkean esiintymisen häiritsemänä,
ratsu kävelee, kuljettaen päätöntä ratsastajaa askelittain eteenpäin
preeriasaaren ympärillä, seisahdellen pitkiksi toveiksi pureksimaan
ruohoa.




KAHDESTOISTA LUKU

Yksinäinen hiipijä


Kuvailemamme omituinen näky, jota saattaisi nimittää tavattomaksi,
oli liian vakava näyttääkseen naurettavan eriskummaiselta. Siinä oli
jotakin, mikä tuntui toiseen maailmaan kuuluvalta. Ihmissilmät eivät
olisi voineet katsella sitä ihmisruumiin värisemättä ja ihmisveren
hyytymättä.

Näkivätkö ihmissilmät sen tässä uudessa vaiheessa -- susien pälyillessä
maan pinnalla ja korppikotkien leijaillessa ilmassa?

Näkivät.

Yksi pari silmiä, ja ne olivat sen ainoan Teksasissa olevan
miehen, joka oli saavuttanut jonkinlaisen käsityksen tästä kaikkia
ällistyttävästä salaperäisestä ongelmasta.

Se ei ollut vielä täydelleen selvinnyt hänelle. Jotkut kohdat olivat
hänestä vielä visaista päänvaivaa. Hän tiesi ainoastaan sen, ettei se
ollut teennäinen kuvatus eikä paholainen.

Hänen tietonsa ei poistanut hänestä yleistä kammon tunnetta. Siitä
huolimatta, että hän käsitti, mikä olento oli, häntä puistatti hänen
sitä katsellessaan.

Hän silmäili sitä preeriasaaren "rannalta", ollen itse näkymättömissä
sen pimennoissa ja nähtävästi koettaen pysytelläkin näkymättömissä.

Mutta siitä huolimatta, että hän vapisi ja halusi pysyä piilossa, hän
seurasi sitä yhä uudelleen saaren ympäri sisemmän piirin kehää pitkin,
ikäänkuin jokin magneettinen voima olisi pakottanut häntä pysymään
saman säteen kohdalla, jonka pitennyksellä oli päättömän ratsastajan
olinpaikka!

Vielä enemmänkin. Hän oli nähnyt edellisen, ennenkuin meni saarelle.
Hän oli nähnyt hänet etäältä ja olisi helposti voinut karttaa häntä.
Mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan lähtenyt heti pyrkimään lähemmäksi!

Hän oli yhä koettanut lähestyä, käyttäen puita verhonaan ja menetellen
arkaa hirveä väijyvän miehen tavoin, mutta erotukseksi tuntien
sydämessään pelkoa, jota hirven väijyjä ei milloinkaan saata tuntea.

Hän oli pitkittänyt samaa menettelyä, kunnes suojaava saari oli suonut
hänelle vähäksi aikaa huojennusta, ei pelosta, vaan siitä huolesta,
että hänen yrityksensä ei onnistuisi.

Hän ei ollut ratsastanut viittätoista kilometriä preerialla
tarkoituksettomasti, ja juuri se pani hänet toimimaan niin varovaisesti
-- ohjaamaan ratsuaan pehmeimmässä ruohikossa ja tiheikön liepeillä
-- sillä tavoin, ettei hän itse joutuisi näkyviin ja ettei oksissa
syntyisi edes kymmenen askelen päähän kuuluvaa kahinaa.

Ei kukaan, joka olisi tarkkaillut hänen liikkeitään hänen siirtyessään
eteenpäin puusaarella, olisi voinut erehtyä niiden tarkoituksesta -- ei
ainakaan mikäli ne koskivat sitä esinettä, jota varten ne suoritettiin.

Hänen katseensa oli tähdätty päättömään ratsastajaan, hänen koko
sielunsa oli viehättynyt tarkkailemaan viimemainitun liikkeitä --
joiden mukaan hän näytti järjestävän omansa.

Aluksi näytti pelko olevan hänen vallitseva ajatuksensa. Senjälkeen
seurasi maltittomuus, joka osittain rohkaisi häntä. Viimemainittu
johtui selvästi siitä havainnosta, ettei päätön ratsastaja lähestynyt
metsikköä, vaan pysytteli yhäti säännöllisesti noin kahdensadan askelen
päässä sen laidasta.

Se, että se häntä harmitti, oli ilmeistä puolittain äänekkäästi
jupistun yksinpuhelun sarjan nojalla. Siihen kyllä sekaantui herjausta,
mutta se oli ominaista sille miehelle, joka sen lausui.

"Tuota kirottua hornan elukkaa! Jos se vain tulisi parikymmentä askelta
likemmäksi, saisin sen. Pyssyni ei kanna noin pitkälle. Luotini ei
varmastikaan osuisi siihen, ja silloin olisi kaikki mennyttä. En
ehkä koskaan enää saisi uutta tilaisuutta. Sitä tulimmaista! Se on
hyvinkin kaksikymmentä askelta liian kaukana." Ikäänkuin viimeiset
sanat olisivat merkinneet epäilystä pikemminkin kuin varmuutta, näytti
puhuja silmillään mittaavan häntä päättömästä ratsastajasta erottavaa
välimatkaa -- koko ajan pidellen kädessään lyhyttä metsästyspyssyä,
jonka sankkiläven peite oli poistettu ja liipaisin viritetty valmiiksi
viipymätöntä laukausta varten.

"Ei kannata", jatkoi hän äänettömän arvioinnin jälkeen. "Luotini
saattaisi osua tuohon otukseen menetettyään vauhtinsa, mutta se vain
säikäyttäisi eikä rampauttaisi sitä. Minun täytyy kärsivällisesti
odottaa, kunnes se tulee vähän likemmäksi. Pahus periköön nuo sudet!
Se voisi tulla tännemmäksi, jollei niitä olisi. Niin kauan kuin ne
ovat sen ympärillä, kiertää se metsikön kaukaa. Sellainen on näiden
teksasilaisten hevosten luonto -- paholainen ne nylkeköön!

-- Olisikohan mairittelusta ollenkaan hyötyä?" pitkitti hän oltuaan
hetkisen ääneti. "Ehkäpä ihmisen äänen sointu saisi tuon eläimen
seisahtumaan? Epäilyttävää. Se ei todennäköisesti ole kuullut sitä
usein viime aikoina. Otaksuttavasti se ainoastaan pelästyttäisi sitä.
Hevoseni näkeminen tekisi sen varmasti, niinkuin viime kerralla, vaikka
se tapahtuikin kuutamossa. Sitäpaitsi sitä silloin ajoi takaa se ulvova
hirvikoira. Eipä ihmekään, että se siis on vauhko, kun sillä ratsastaa
-- helvetti tietää, mikä, sillä eihän se voi olla -- Pyh! Sen täytyy
sittenkin olla joku juoni -- joku pahuksen hornamainen juoni!"

Vähäksi aikaa puhuja pysäytti ratsunsa, tiukaten ohjaksia, kumartui
eteenpäin nähdäkseen hyvin puiden lomitse ja tähyili edelleenkin sitä
kummallista hahmoa, joka verkkaisesti lipui puiden laidalla.

"Se on _hänen_ ratsunsa -- se on varma kuin minä tässä! Hänen
satulansa, serapénsa ja kaikki muu. Miten lemmon nimessä ne ovat
voineet joutua tuon toisen haltuun?"

Taaskin äänettömyys miettimistä varten.

"Olipa se juoni tai oli olematta, ruma juttu se on. Kuka sen lieneekään
suunnitellut, hänen täytyy tietää kaikki, mitä sinä yönä tapahtui;
ja jumaliste, jos se vehje on tuossa ruhossa, täytyy minun saada se.
Kuinka hullu olin kerskuessani siitä! Kirotun huono onni!

-- Se ei mieli tulla likemmäksi. Se arastelee metsää ärsyttävästi.
Samoin kuin kaikki rotunsa jäsenet sekin tietää olevansa parhaiten
turvassa avoimella maalla.

-- Mitä minun pitää tehdä? Koettaa kutsua sitä luokseni. Mahdollisesti
se mielellään kuuntelee ihmisääntä. Jos se vain saa sen tulemaan
kaksikymmentä askelta likemmäksi, olen tyytyväinen. Minut saa hirttää,
jollen yritä."

Siirryttyään hiukan likemmäksi metsikön reunaa puhuja kajautti
sen huudon, jota teksasilaiset tavallisesti käyttävät kutsuessaan
harhautunutta hevosta.

"Proh -- proh -- proshow! Tule kiltisti! Tule, hevos-kuoma!"

Kutsu oli tehoton. Teksasilainen ori ei näyttänyt sitä ymmärtävän, ei
missään tapauksessa pitävän sitä ystävällisen kumppanin kutsuna. Sillä
oli päinvastoin se vaikutus, että se säikäytti hevosta, sillä niin
pian kuin "proh" oli kantautunut sen korviin, se hellitti suustansa
jo siihen kokoomansa heinät, keikautti päänsä pystyyn ja päästi
korskahduksen, josta kuvastui paljon suurempaa pelkoa kuin se tunsi
susia tai korppikotkia kohtaan!

Mustangina se tiesi, että sen pahin vihollinen oli ihminen -- hevosen
selässä istuva ihminen, ja tähän mennessä sen haju oli ilmaissut sille
tällaisen vihollisen olevan läheisyydessä.

Se ei jäänyt katsomaan, millainen hevonen ja millainen mies siellä
oli. Sen voimakkain vaisto oli vakuuttanut sille, että molemmat olivat
vihollisia.

Kun sen ratsastaja oli tähän mennessä johtunut samaan päätelmään, ei
ohjaksia tiukattu, ja ratsu sai vapaasti noudattaa omaa mieltänsä --
joka kiidätti sen suoraapäätä preerialle.

Katkera kirous kirposi menestyksettömän hiipijän huulilta, hänen
kannustaessaan ratsunsa avoimelle kentälle.

Vielä katkerammin hän kirosi nähdessään päättömän ratsastajan
pikaisesti kiitävän pois hänen ulottuviltaan -- vahingoittumatta siitä
luodista, jonka hän oli niin vakavasti lähettänyt pakenijan jälkeen.




KOLMASTOISTA LUKU

Jäljillä


Zeb Stump viipyi vain lyhyen ajan sillä paikalla, jossa hän oli
havainnut rikkinäisellä kengällä varustetun kavion jättämän jäljen.

Kuusi sekuntia riitti hänen varmistuakseen siitä, että jälki oli oikea,
minkä jälkeen hän nousi pystyyn ja lähti jälleen etenemään hevosen
jälkiä pitkin.

Hän ei noussut jälleen ratsaille, vaan asteli jalkaisin vanhan tamman
pysytellessä kunnioittavan välimatkan päässä hänen jäljessään, totellen
hänen antamaansa merkkiä.

Yli puolitoista kilometriä hän samosi tällä alkuperäisellä tavalla --
milloin hitaasti jälkien käydessä epäselviksi, milloin taas jouduttaen
askeliaan, voidessaan vaivatta erottaa epätäydellisen kengän painamat
jäljet.

Samanlainen kuin arkeologi tulkitessaan historiallista
hieroglyfitaulua, joka on kauan virunut tuhoutuneen suurkaupungin
raunioissa ja jonka merkit näyttävät naurettavan eriskummaisilta
kaikista muista paitsi hänestä -- samanlainen oli Zeb Stump
astellessaan eteenpäin ja tulkitessaan preerian "merkkejä".

Ollessaan syventyneenä siihen puuhaan ja siihen liittyviin arveluihin
hän ei nähnyt mitään muuta. Hän ei vilkunut vihreälle ruohoaavikolle,
joka levisi rajattomana hänen ympärillään, eikä siniselle taivaalle,
joka ilman pilvenhattaraakaan kaareutui hänen yläpuolellaan. Hänen
silmänsä ja huomionsa olivat kiintyneet ainoastaan hänen jalkojensa
alla olevaan nurmikkoon.

Ääni -- eikä näky -- hätkähdytti hänet vireille hänen kaikki
kiehtovasta puuhastaan. Se oli pyssyn pamahdus, mutta niin etäinen,
että se kuulosti ainoastaan hukkaan palaneen nallin räjähdykseltä.

Vaistomaisesti hän seisahtui, samalla kertaa kohottaen katseensa
maasta, mutta oikaisematta vartaloaan.

Nopea katse kiiti pitkin taivaanrantaa niissä puolessakymmenessä
kohdassa, joista äänen olisi pitänyt kantautua.

Sinertävä savutäplä, joka oli vielä säilyttänyt pallomaisen muotonsa,
oli hitaasti kohoamassa taivasta kohti. Sen alapuolella näkyvä tumma
täplä osoitti metsäsaaren hahmopiirteitä.

_Motte_, savu ja ääni olivat niin etäiset, että ainoastaan kokeneen
preerialaisen silmä saattoi erottaa edelliset ja vain hänen korvansa
kuulla jälkimäisen siitä paikasta, jossa Zeb Stump seisoi.

Mutta Zeb kuuli toisen ja näki toiset.

"Pahuksen kummallista!" mutisi hän edelleenkin kumarassa, samanlaisessa
asennossa kuin kaalintaimia istuttava puutarhuri.

"Vietävän omituista lievimmin sanottuna. Kuka vanhan kehnon nimessä
saattaa olla metsästämässä tuolla - missä ei ole kylliksi riistaa
edes panosten ruudin hinnaksi? Olen käynyt tuolla preeriasaarella, ja
tiedän, ettei siellä ole mitään muuta kuin kajootteja. Mitä _ne_ saavat
elatuksekseen, sen osaa vain Ikuinen sanoa!"

"Huh!" jatkoi hän oltuaan lyhyen tuokion vaiti. "Joku
kaupunkilaiskauppias retkellä, kuten hän sitä nimittäisi, ylpeänä
päästessään ampumaan noita löyhkääviä peijakkaita, mennäkseen kotiin
kertomaan sellaista tarinaa, että hän on ollut metsästämässä _susia!_
No niin. Se ei ole minun asiani. Saakoon kyynäränheiluttaja metsästellä
kyllikseen! Hei! Joku on tulossa tännepäin. Hevonen ja joku sen
selässä -- kiitäen ikäänkuin paholainen olisi kinterillä tulipunaisine
salamahaarukkoineen! Mitä! Niin totta kuin elän, sehän on juuri päätön!
Niin on, kautta hyppivän Josafatin!"

Vanhan metsästäjän huomautus piti täydelleen paikkansa. Ei mitenkään
voinut erehtyä siitä, millainen oli se ratsastaja, joka oli juuri
eronnut rikinpitoisesta savupilvestä -- nyt painuvasta ja preerialle
hajoavasta -- ja tuli täyttä laukkaa Zebin seisomapaikkaa kohti. Se oli
päätön ratsastaja.

Eikä myöskään voinut olla epäilystä siitä, mihin suuntaan hän ratsasti
-- niin suoraan Zebiä kohti kuin hän jo näkisi tämän ja olisi päättänyt
saavuttaa hänet!

Tätä erämiestä urheampaa miestä ei olisi voinut löytää Teksasin
rajojen sisältä. Puumaa tai jaguaria, karhua, puhvelia tai punaihoista
intiaania hän olisi saattanut empimättä ryhtyä vastustamaan. Olisipa
kokonainen joukko comancheja saanut laskettaa hänen kimppuunsa
herättämättä hänessä puolittainkaan niin pahaa pelkoa kuin hän tunsi
nähdessään tämän yksinäisen ratsastajan.

Siitä huolimatta, että Zeb oli tutustunut luontoon sen salatuimmissakin
lymypaikoissa -- siitä huolimatta, että nämä kokemukset olivat tehneet
hänet tyyneksi ja lujaluontoiseksi -- ei hän kuitenkaan ollut aivan
vapaa taikauskoisista kuvitelmista. Kukapa on?

Vaikka hän olikin kyllin rohkea halveksiakseen inhimillistä vihollista
-- millaista luonnollisessa hahmossa, joko kaksijalkaisena tai
nelijalkaisena, esiintyvää vihollista tahansa -- ei hän kuitenkaan
ollut kyllin tuimaluontoinen uhitellakseen _epänormaalia;_ ja olisipa
itse Bayardkin epäröinyt nähdessään tähän kohtaukseen kiitävän
ratsumiehen, joka nähtävästi oli päättänyt, että siitä sukeutuisi
kamppailu elämästä ja kuolemasta!

Zeb Stump ei ainoastaan epäröinyt, vaan vapisi pitkävartisissa,
alligaattorinnahkaisissa saappaissaan ja pyrki piiloon.

Hän teki sen paljon ennen kuin päätön ratsastaja oli ehtinyt
äänenkantamiin, jopa ennenkuin tulija, kuten hän otaksui, oli _nähnyt_
hänet.

Likellä kasvavat pensaat tarjosivat hänelle piiloutumismahdollisuuden,
jota hän vaistomaisen vikkelästi käytti hyväkseen.

Hänen vierellään satuloituna seisova tamma olisi kai kuitenkin voinut
ilmaista hänet?

Ei toki. Hän ei ollut polvistunut sitä ajattelematta.

"Kyyristy maahan!" huusi hän, puhutellen mykkää kumppaniaan, jolla
tosin ei ollut puhelahjaa, mutta joka osoitti täysin ymmärtävänsä.
"Kyyristy, vanha elukka, tai kautta Iankaikkisen, sinut pyyhkäistään
helvettiin!"

Ikäänkuin peläten jotakin sellaista hirveätä onnettomuutta laiha
nelijalkainen laskeutui etupolvilleen, laski sitten takapuolensa
alaspäin ja oikaisihe ruohikolle ikäänkuin arvellen päivätyönsä
päättyneen ja saavansa vapaasti antautua levähtämään.

Tuskin Zeb oli ratsuineen sijoittunut uuteen asemaansa, kun päätön
ratsastaja tuli täyttä neliä heidän kohdalleen.

Hän kiiti vinhaa vauhtia, ja Zeb oli vain liiankin mielissään
havaitessaan hänen todennäköisesti jatkavan matkaansa samalla tavoin.

Hänet oli ohjannut tähän suuntaan pelkkä sattuma eikä se, että hän
olisi nähnyt metsästäjän tai hänen surkean hevosensa.

Edellinen -- jollei myöskin jälkimäinen -- oli hyvillään siitä, että
häntä kohdeltiin niin ritarillisesti; mutta kauan ennen kuin päätön
ratsastaja oli kadonnut näkyvistä, oli Zeb pannut merkille hänen
mittasuhteensa ja tarkastanut, millainen hän oli.

Vaikka hän saattoikin olla salaperäinen arvoitus kaikesta muusta
maailmasta, ei hän enää ollut Zeb Stumpista.

Hevosen sujahtaessa ohitse nopeata laukkaa, liehautti tuuli
serapén lievettä, paljastaen Zebin katseelle hyvin tutun hahmon --
sellaisessa puvussa, jonka hän oli ennenkin nähnyt. Se oli sinisestä
puuvillakankaasta valmistettu pusero, rinnasta punoksilla koristettu,
ja vaikka sen kirkasvärisessä kankaassa oli veripunaisia tahroja, tunsi
metsästäjä sen kuitenkin.

Hän ei ollut yhtä varma kasvoista, jotka näkyivät alhaalla satulassa,
ratsastajan jalan varassa.

Ei ollut lainkaan omituista, ettei hän tuntenut niitä.

Äiti, joka oli usein hellästi silmäillyt niitä aikoinaan kauniita
piirteitä, ei olisi tuntenut niitä nyt.

Zeb Stump tunsi ne vain päättelemällä. Hevonen, satula, kotelot,
juovainen huopa, taivaansininen nuttu ja housut, jopa päässä oleva
hattukin -- ne kaikki olivat hänelle tuttuja. Niin oli myöskin
vartalo, joka seisoi melkein pystysuorassa jalustimissa. Pään ja
kasvojen täytyi kuulua samalle henkilölle -- siitä huolimatta, että ne
selittämättömästi olivat siirtyneet väärään asemaan.

Zeb ei suinkaan nähnyt niistä ainoastaan epävarmaa vilahdusta. Hän sai
täydelleen ja kunnollisesti tarkastaa tätä kaameata näkyä.

Vaikka ratsu nelistikin, meni se hänen ohitseen vajaan kymmenen askelen
päästä.

Hän ei yrittänytkään pysäyttää loittonevaa ratsastajaa -- ei sanalla
eikä eleellä. Ainoastaan silloin, kun hahmo paljastui hänen näkyviinsä
ja sen todellinen merkitys välähti hänen mieleensä, mutisi hän hitaasti
ja murheellisesti:

"Jo-sa-fat! Se on siis totta! _Poloinen nuori miekkonen -- kuollut --
kuollut_!"




NELJÄSTOISTA LUKU

Kadonnut kalkkipreerialle


Yhäti pitkittäen vinhaa neliään päätön ratsastaja kiiti preerialla --
Zeb Stumpin seuratessa ainoastaan katseellaan, ja vasta sitten kun hän
oli kadonnut joidenkuiden hajanaisten mezquiteryhmien taakse, nousi
erämies pystyyn polviltaan.

Sittenkin hän seisoi suorana ainoastaan sekunnin tai pari -- mielessään
aprikoiden, miten hänen pitäisi menetellä.

Tämä välikohtaus -- yhtä omituinen kuin odottamatonkin -- oli jonkun
verran sekoittanut hänen ajatuksiaan ja tuntui vaativan häntä
muuttamaan suunnitelmiaan. Pitäisikö hänen edelleenkin samota niitä
jälkiä myöten, joita hän jo parhaillaan tulkitsi, vaiko luopua niistä
ja lähteä juuri äsken ohitse porhaltaneen ratsun jäljille?

Pysymällä edellisillä jäljillä hän voisi saada selville paljon, mutta
siirtymällä jälkimäisille hän ehkä saisi tietää vielä enemmän.

Hän saattaisi saada kiinni päättömän ratsastajan ja häntä tarkastamalla
ottaa selkoa siitä, minkä tähden ja mitä varten hän niin huimasti
harhaili.

Vaivuttuaan näin pohtimaan, miten hänen pitäisi menetellä, hän oli
unohtanut savuntuprahduksen ja kaukaa preerialta kuuluneen pamahduksen.

Mutta vain hetkiseksi kuitenkin. Ne olivat muistettavia seikkoja, ja
pian hän ne muisti.

Käännettyään silmänsä siihen suuntaan, jossa savu oli näkynyt, hän
huomasi sellaista, mikä sai hänet jälleen kyyristymään maahan ja
sijoittumaan entistä visummin mezquitepuiden suojaan. Vanha tamma, joka
nautti pitkänäolosta, oli pysynyt entisessä asennossaan, eikä ollut
tarpeen enää huolehtia siitä.

Zebin nyt näkemä olento oli hevosen selässä istuva mies -- todellinen
ratsastaja, jonka hartioilla oli pää.

Hän oli vielä pitkän matkan päässä eikä ollut todennäköisesti nähnyt
pensaiden seassa seisovan metsästäjän kookasta hahmoa, saatikka sitten
niiden suojassa lepäävää tammaa. Hän ei millään merkillä osoittanut
heitä havainneensa.

Päinvastoin hän istui kumarassa satulassaan rinta painettuna
satulannuppia vasten, silmiensä toimeliaasti tähystäessä uraa, jota
myöten hän ohjasi ratsuaan.

Ei ollut lainkaan vaikea arvata, mitä hän puuhasi. Zeb Stump käsitti
sen yhdellä silmäyksellä. Hän seurasi päättömän ratsastajan jälkiä.

"Hei vain!" jupisi Zeb tehtyään tämän havainnon. "Ei ainoastaan minulla
ole syytä pyrkiä selvittämään tätä ongelmaa! Kuka pentele _hän_ saattaa
olla? Mielelläni haluaisin sen tietää."

Zebin ei tarvinnut kauan varrota, ennenkuin hänen toivomuksensa
toteutui. Kun jäljet olivat tuoreet, saattoi tuntematon ratsastaja
niitä seuratessaan ajaa ravia, ja sitä vauhtia hän lähestyi.

Pian hän oli niin likellä, että hänet saattoi tuntea.

"Jo-safat!" mutisi eräläinen. "Olisin saattanut arvata, että juuri hän
se on, ja jollen erehdy, sukeutuu tästä uusi luku samaan kirjaan --
uusi rengas, joka auttaa minua täydentämään sen todistusketjun, jota
kokoan. Viru hiljaa, otus! Jos vähänkin liikahdat -- jos edes pudistat
noita pitkiä korviasi -- niin katkaisen kirotun kurkkusi!"

Viimeiset sanat olivat tarkoitetut tammalle, ja senjälkeen Zeb muuttui
hiljaiseksi, pitäen päätänsä akaasian lehvien seassa ja tähyillen
oksien lomitse, terävästi tarkastaen tulijaa.

Tämä oli sellainen mies, joka kerran nähtynä ei todennäköisesti
pian unohtunut. Vaikka hän oli tuskin kolmikymmenvuotias, olivat
hänen kasvonsa uurteiset, eivät siinä määrin huolista kuin huonojen
intohimojen myllerryksestä.

Mutta nyt niistä kuvastui huolestuminen -- huolestuminen, joka tuntui
kertovan pelosta -- voimakkaasta, pitkällisestä -- ja josta hän
kuitenkin näytti toivovan vapautuvansa.

Sen ohessa ne kasvot olivat kauniit, sellaiset, jollaisia herrasmiehen
ei olisi tarvinnut hävetä, jollei niissä olisi ollut tuota synkkää
ilmettä, joka ilmaisi hänen olevan roiston.

Puku -- mutta minkätähden meidän tarvitsisi sitä kuvailla? Sininen,
puolittain sotilasmallinen verkatakki -- sotilashattu -- vyö, joka
kannatti metsästyspuukkoa ja paria revolveria -- kaikkien niiden on jo
aikaisemmin mainittu kuuluvan kapteeni Cassius Calhounin verhoukseen ja
varuksiin.

Ratsastaja oli hän.

Zeb Stumpia eivät estäneet näyttäytymästä hänen pikku aseensa. Hän ei
ensinkään pelännyt kamppailua entisen vapaaehtoisten kapteenin kanssa.
Vaikka hän tunsikin vaistomaisesti vihamielisyyttä, ei hän toistaiseksi
ollut antanut jälkimäiselle aihetta pitää häntä vihamiehenään. Hän
pysyi varjoisassa piilopaikassaan voidakseen paremmin tarkkailla, mitä
päivänpaisteessa oli tekeillä.

Calhoun ravasi hänen ohitsensa, yhäti tarkkaan tähyillen päättömän
ratsastajan jälkiä.

Vielä visummin pysytellen akaasioiden seassa Zeb Stump silmäili hänen
jälkeensä, kunnes sama puuryhmä, joka oli piilottanut näkyvistä
päättömän ratsastajan, joutui vihreine lehvineen hänen ja entisen
ratsuväenkapteenin väliin.

       *       *       *       *       *

Erämiehen aivot olivat saaneet uusia ajatuksia, ja niiden piti taaskin
käyttää älykkyyttään.

Jos hänellä oli ollut aikaisemmin syytä lähteä päättömän ratsastajan
jäljille, oli syy nyt muuttunut kaksinkertaiseksi.

Kulutettuaan vain lyhyen ajan punnitsemiseen päätti Zeb niin, ja hän
alkoi valmistautua lähtemään Cassius Calhounin jälkeen.

Valmistautuminen merkitsi sitä, että hän tarttui suitsiin ja antoi
vanhalle tammalle potkun, joka pani hevosen heti ponnahtamaan
seisoalleen.

Zeb seisoi sen vierellä, aikoen nousta satulaan ja ratsastaa avoimelle
tasangolle -- niin pian kuin Calhoun olisi kadonnut näkyvistä.

Hän ei ajatellutkaan pitää viimemainittua näkyvissään. Hän ei kaivannut
sellaista opastusta. Molemmat tuoreet jäljet riittäisivät hänelle, ja
hän uskoi yhtä varmasti osaavansa siihen suuntaan, johon ne molemmat
veisivät, kuin jos olisi ratsastanut joko päättömän tai sydämettömän
ratsastajan rinnalla.

Tämä varmuus mielessään hän poistui akaasioiden seasta ja lähti sille
tielle, jota Calhoun oli juuri äsken mennyt.

       *       *       *       *       *

Kerran elämässään Zeb Stump oli tehnyt erehdyksen. Kaarrettuaan sen
mezquitelehdon ympäri, jonka taakse molemmat olivat kadonneet, hän
havaitsi tehneensä sen.

Sen toisella puolella levisi alue kalkkipreeriaa, jonka ylitse toinen
ratsastaja oli nähtävästi mennyt -- päätön nimittäin.

Zeb arvasi sen nähdessään toisen jonkun matkan päässä edellään
ratsastelemassa edestakaisin, tehden poikittaisia mutkia, samoin kuin
pointteri risteilee sänkipellolla etsiessään peltokanaa.

Myöskin hän oli häipynyt jäljiltä ja koetti löytää ne jälleen.

Kyyristyneenä mezquitepuiden suojaan metsästäjä jäi hänen liikkeittensä
äänettömäksi tarkkailijaksi.

Yritys ei onnistunut. Kalkkipinta uhmaili tulkintaa -- ainakin kun
taito oli sellainen kuin Cassius Calhounilla oli.

Risteiltyään useita kertoja edestakaisin hän näkyi luopuvan
aikomuksestaan, ja kiukkuisesti käyttäen kannuksiaan hän lähti
ratsastamaan täyttä neliä Leonaa kohti.

Niin pian kun hän oli loitonnut pois näkyvistä, yritti Zebkin löytää
kadonneet jäljet. Mutta vaikka hänen jälkienseuraamistaitonsa olikin
suurempi, täytyi hänen luopua yrityksestä.

Aurinko paistoi tulisen kuumasti liitupinnalle, ja ainoastaan
salamanterin silmät olisivat voineet kestää sen säteiden heijastusta.

Melkein sokeaksi huikaistuneena erämies päätti vihdoin kääntyä takaisin
ja uudelleen kiinnittää huomionsa niihin jälkiin, joilta hän oli
joksikin aikaa viehättynyt lähtemään.

Hän oli saanut tietoja kylliksi käsittääkseen, että nämä jälkimäiset
lupasivat runsaan palkkion tutkimisestaan.

Hän tarvitsi vain vähän aikaa päästäkseen jälleen niille.

Ja tuhlaamatta aikaa rahtuakaan hän lähti niitä seuraamaan. Hänellä
oli liian voimakas vaikutelma niiden arvosta, ja tämän ajatuksen häntä
kannustaessa hän asteli ripeästi eteenpäin, tamman seuratessa häntä
kuten aikaisemminkin.

Ainoastaan kerran hän seisahtui -- eräässä kohdassa, jossa kahden
hevosen jäljet yhtyivät hänen seuraamiinsa jälkiin.

Tästä kohdasta alkaen nämä kolmet jäljet pysyivät yhdessä -- ajoittain
eroten toisistaan ja edeten yhdensuuntaisina parisenkymmentä metriä,
mutta yhtyen jälleen ja sotkeutuen toisiinsa.

Hevoset olivat kaikki kengitettyjä -- samoin kuin sekin, jolla oli
rikkinäinen kenkä -- ja metsästäjä seisahtui ainoastaan tarkastamaan,
mitä hän saisi kavionjäljistä selville. Yksi oli "yhdysvaltalainen
hevonen", toinen mustangi -- vaikka isokokoinen ori, jonka kavio oli
miltei yhtä laaja kuin amerikkalaisen hevosen.

Zebillä oli omat arvelunsa niistä molemmista.

Hän ei jäänyt pohtimaan, mikä niistä oli samonnut ensimmäisenä tiellä.
Se oli hänelle yhtä selvää kuin jos hän olisi ollut katsomassa
niiden mennessä ohitse. Etumaisena oli ollut ori -- kuinka paljon
edellä muista, sitä Zeb ei oikein osannut ratkaista, mutta varmasti
niin paljon, etteivät ratsastajat mitenkään voineet kuulua samaan
seurueeseen. Seuraava oli ollut yhdysvaltalainen hevonen; ja sen
jäljessä oli tullut se ratsu, jolla oli rikkinäinen kenkä -- sekin
amerikkalainen.

Kaikki kolme olivat liikkuneet samoilla paikoilla ja jokainen
yksikseen. Tämän osasi Zeb Stump päätellä yhtä helposti ja varmasti
kuin kellosta katsotaan aika tai lämpömittarista astemäärä.

Mitä hänen mielessään lieneekään liikkunut, hän ei hiiskunut mitään,
paitsi että päästi kuuluviin yksinkertaisen huudahduksen: "Hyvä!" Ja
tyytyväisyyden ilme kasvoillaan hän marssi edelleen vanhan tamman
näyttäessä pilkkaavan häntä, jäljittelemällä hänen askeliaan!

"Tässä he ovat eronneet toisistaan", tuumi hän, pysähtyen taaskin
kerran ja silmäillen jalkojensa juuressa olevaa maata. "Ori ja
yhdysvaltalainen ovat menneet yhdessä -- nimittäin samaa tietä.
Särkynytkenkäinen on poikennut toiseen suuntaan."

"Mikähän tarkoitus sillä on?" seisottuaan jonkun aikaa miettimässä.
"Pahus minut periköön, jos olen milloinkaan nähnyt näin sekaannuttavia
merkkejä. Ne panisivat ymmälle itse vanhan Daniel Boonenkin.

-- Mitä niistä minun pitäisi ensiksi seurata? Jos lähden noiden kahden
jälkeen, tiedän minne ne vievät. Ne joutuvat varmasti verilätäkölle.
Seurataanhan tuota kolmatta ja katsotaan, onko hänkin ratsastanut
sen läheisyyteen! Oikealle, vanha tyttö, ja pysyttele kinterilläni
-- muutoin saatat eksyä tiheikköön ja kajootit saattavat valmistaa
illallisensa sinun rasvoistasi. Heh! Heh! Heh!"

Puhuteltuaan näin "otustaan" ja lopuksi naurettuaan sen rasvoja
koskevalle kokkapuheelleen metsästäjä kääntyi noudattamaan kolmannen
ratsastajan jälkiä.

Ne veivät häntä pitkin laajan tiheikköalueen reunaa, jota hän oli
seuratessaan kaikkia kolmea lähestynyt hänen itsensä samoin kuin
lukijankin hyvin tuntemalta kohdalta -- siltä kohdalta, jossa sen
jakaa kahtia jo aikaisemmin kuvaamamme aukeama. Uudet jäljet kulkivat
metsikön laitaa myöten vain lyhyen matkan. Kahdensadan metrin päässä
läpikäytävän aukosta ne painuivat tiheikköön, ja vielä viisikymmentä
askelta kauempana Zeb saapui paikalle, jossa hevonen oli seisonut
puuhun sidottuna. Zeb näki, ettei eläin ollut edennyt sen pitemmälle,
sillä toinen jälkisarja osoitti sen kääntyneen takaisin preerialle,
vaikka ei samaa tietä.

Ratsastaja oli mennyt kauemmaksi. Edempänä näkyivät miehen
jalanjäljet-- puolittain kuivuneen _arroyon_ mudassa, jonka äärelle
hevonen oli pantu liekaan.

Jätettyään "otuksensa" majailemaan siinä "tallissa", jossa
särkynytkenkäinen oli jonkun aikaa kiukkuillut, vanha metsästäjä
lähti etenemään ratsailta laskeutuneen miehen jälkiä pitkin. Pian
hän havaitsi kahdet jäljet -- toiset menevät -- toiset palaavat. Hän
seurasi edellisiä.

Hän ei hämmästynyt, kun ne veivät hänet kujalle -- lähelle
verilammikkoa, jonka kajootit olivat jo aikoja sitten nuolleet kuivaksi.

Hän olisi saattanut seurata niitä suoraan sille, jolleivät sadat
hevoset olisi polkeneet maata lammaskarsinaa muistuttavaksi. Mutta
ennenkuin hän loittoni niin pitkälle, viivästytti häntä uuden
"merkin" havaitseminen -- merkki oli liian kiintoisa huolimattomasti
tarkastettavaksi. Eräässä paikassa, jossa alikasvullisuus kävi
sakeaksi, hän joutui kohdalle, jossa mies oli seisonut jonkun aikaa.
Siinä ei ollut heinikkoa, ja irtonainen multa oli painettu kovaksi ja
sileäksi -- nähtävästi saappaan tai kengän pohjalla.

Saman pohjan jäljet veivät edelleen veriläikkää kohti, ja toiset
samanlaiset toivat sieltä takaisin. Mutta erään puun oksilla Zeb Stump
havaitsi sellaista, mikä ei olisi välttänyt ainoastaan etsijäin,
vaan myöskin heidän oppaansa Spanglerin huomiota -- paperisuikaleen,
mustuneen ja puolittain palaneen -- ilmeisesti laukaistun pyssyn
panostulpan!

Se oli takertunut akaasian oksaan, keihästynyt sen okaaseen.

Iäkäs metsästäjä irroitti sen piikistä, johon sade ja tuuli olivat sen
takerruttaneet, levitti sen huolellisesti känsäisen kätensä kämmenelle
ja luki sen tahraiselta pinnalta hyvin tuntemansa nimen, jonka ynnä
siihen liittyvän arvonimen alkukirjaimet olivat: "C. C. C."




VIIDESTOISTA LUKU

Uusi rengas


Zeb Stumpin kasvoista kuvastui vähemmän hämmästystä kuin tyydytystä
hänen luettuaan paperissa olleen kirjoituksen.

"Tämä on kirjeen kuori", mutisi hän. "Kertoo aikamoisen tarinan;
luullakseni enemmän kuin sisällä oli. Käytetty pyssyn panostulpaksi!
No, se on parahiksi sille vintiölle, koska hän on tunkenut luodin
pyssynpiippuun kelvottomalla paperipalasella eikä kunnollisella ja
parhaalla laitteella, joka on kappale rasvattua hirvennahkaa.

-- Kirjoitus on naisen käsialaa", hän jatkoi silmäiltyään uudelleen
paperikappaletta. "Eipä silti, että se merkitsisi mitään. Se on yhtä
kaikki lähetetty hänelle, ja se on ollut hänen hallussaan. Se kannattaa
ottaa visusti talteen."

Niin sanottuaan hän veti esille pienen nahkaisen pussin, joka sisälsi
hänen tulustaulansa sekä piinsä ja teräksensä, ja pistettyään paperin
huolellisesti sinne hän pani pussin takaisin taskuunsa.

"No niin", pitkitti hän yksinpuheluaan seisottuaan hiljaa mietteissään,
"otaksuttavasti tämä mies pystyy kehittämään kunnollisen langan tästä
ongelmakerästä, vaikka langasta lieneekin kappale poissa siellä täällä
enkä oikein selvästi käsitä eräitä pulmallisia kohtia. Se mies, joka
on murhattu, kuka hän lieneekin, oli tuolla verilammikon luona; ja
se mies, joka sen tihutyön teki, kuka hän lieneekin, seisoi tämän
akaasiapuun takana. Jollei niitä nahkapoikia olisi ollut, olisin
voinut saada enemmän selville jäljistä. Nyt ei ole mahdollisuuden
hajuakaan. He ovat polkeneet koko paikan vietävänmoiseksi sotkukseksi
kiidellessään ja kirmaillessaan sinne tänne.

-- No niin, ei ensinkään hyödytä mennä edemmäksi tuonne päin. Parasta
on nyt seurata takaisin päin vieviä jälkiä, jos se on mahdollista, ja
ottaa selville, mihin särkynytkenkäinen hevonen kantoi ratsastajansa
tämän palattua vähäiseltä väijytykseltään. Siispä, vanha Zebulon Stump,
marssihan takaisin kengänjälkien luokse!"

Näin naurettavasti puhuteltuaan itseään hän alkoi palata niitä jälkiä
myöten, jotka olivat opastaneet aukeaman reunalle. Jalanjäljet olivat
vain parissa paikassa ollenkaan näkyvissä. Mutta Zeb tuskin välitti
niiden opastuksesta.

Pantuaan jo merkille, että se mies, joka oli ne jättänyt, oli palannut
sinne, mihin hevonen oli jätetty, hän tiesi palausjälkien vievän hänet
sinne.

Eräässä kohdassa nämä kahdet jäljet eivät kuitenkaan edenneet
yhdessä. Sillä avoimella paikalla, jonka halki otaksuttu murhaaja oli
mennyt, oli haarautuma. Sen oli aiheuttanut este -- läpitunkematon
tiheikköläikkä. Jäljet yhtyivät jälleen, mutta vasta sitten, kun
ne, joita myöten metsästäjä palasi, olivat harhautuneet laajahkolle
aukeamalle.

Varmistuttuaan siitä Zeb silmäili ympärilleen aukeamalla -- vähäksi
aikaa luopuen jalkamiehen jäljistä.

Lyhyen tarkastuksen jälkeen hän huomasi jäljet, täysin selvät ja
toisenlaatuiset. Se oli selväpiirteinen polku, joka tuli aukeamalle
toiselta ja poistui sieltä toisella laidalla -- lyhyesti sanoen
karjapolku.

Zeb näki, että joitakuita päiviä sitten oli sitä myöten kulkenut useita
kengitettyjä hevosia, ja juuri se sai hänet palaamaan sitä tutkimaan.

Hän saattoi päivälleen -- tunnilleen -- määrätä, milloin hevoset
olivat kulkeneet, ja tehdä sen juuri jälkien nojalla. Mutta tässä
tilaisuudessa hänen ei tarvinnut turvautua kykyynsä. Hän tiesi
kavionjälkien olevan niiden hevosten jättämiä, joilla Spangler
seurueineen oli ratsastanut -- erottuaan etsijäin pääjoukosta, joka oli
lähtenyt kotiin majurin johdolla.

Hän oli kuullut täydellisen kertomuksen tästä lisätutkimuksesta
-- kuinka Spangler ja hänen kumppaninsa olivat seuranneet Henry
Poindexterin hevosen jälkiä sinne, missä neekeri oli ottanut sen kiinni
-- maatilan ulkoliepeille.

Tavallisesta älystä tämä olisi saattanut tuntua tyydyttävältä.

Mitään muuta ei kukaan aluetta uudelleen tarkastava henkilö voisi saada
selville.

Zeb Stump ei näkynyt ajattelevan siten. Hänen seisoessaan katselemassa
sitä pitkin kuvastui hänen asennostaan epätietoisuutta.

"Jos vain olisin varma siitä, että minulla on aikaa", mutisi hän,
"seuraisin niitä ensin. Varsin todennäköisesti löytäisin sieltäkin
jonkun merkin. Mutta ajasta ei ole varmuutta, ja minun on parasta
edelleenkin ottaa selkoa siitä eläimestä, joka on pudottanut
neljänneksen kengästään."

Hän oli kääntynyt poistumaan aukeamalta, kun muuan ajatus taaskin
pysäytti hänet.

"Joka tapauksessa _sen_ voi helposti löytää milloin tahansa. Arvaan
kyllä, mihin ne jäljet vievät yhtä varmasti kuin olisin ratsastanut
sen lurjuksen rinnalla, joka ne teki -- suoraa päätä Casa del Corvon
talliin.

-- On tulimmaisen sääli jättää silleen näitä -- nyt, kun olen täällä
paikalla. Se pakottaisi minut suorittamaan uuden viidentoista
kilometrin matkan, eikä mahdollisesti olisikaan aikaa. Pahus vieköön,
yritän kuin yritänkin vähän matkaa niitä pitkin. Vanha tamma saa
odottaa, kunnes tulen takaisin."

Jännittäytyen uutta tutkimusta varten hän lähti samoamaan karjapolulla,
jota Spanglerin ja hänen seurueensa hevoset olivat polkeneet.

Niiden kavionjälkiin hän ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota --
ajoittain ei ensinkään. Hänen silmänsä etsivät ainoastaan Henry
Poindexterin hevosen jälkiä. Vaikka muut jäljet olivat syntyneet
myöhemmin ja usein tuhonneet ne jäljet, joita hän kiihkeimmin halusi
tarkastaa, ei hänen ollut lainkaan vaikea tuntea jälkimäisiä. Kuten
hän olisi itse sanonut, kuka tahansa nahkapoika olisi siihen pystynyt.
Nuoren tilanomistajan hevonen oli kiitänyt polulla täyttä laukkaa.
Jälkien seuraajat olivat ratsastaneet verkalleen.

Mikäli Zeb Stump havaitsi, eivät viimemainitut olleet pysähtyneet
eivätkä poikenneet suunnastaan. Edellinen oli.

Se oli tapahtunut vähän toista kilometriä kujan alkupäästä.

Nelistävä hevonen ei ollut seisahtunut, vaan hieman poikennut suorasta
suunnasta, ikäänkuin jokin, minkä se oli nähnyt -- susi, jaguari, puuma
tai joku muu petoeläin -- olisi säikäyttänyt sitä.

Edempänä se oli pitkittänyt laukkaansa, virmaa ja huimaa kuten ennenkin.

Edempänä Spanglerin johtama seurue oli ratsastanut edelleen
pysähtymättä ottamaan selkoa, minkätähden hevonen oli pelästynyt
poikkeamaan suunnastaan.

Zeb Stump oli uteliaampi ja seisahtui tälle paikalle.

Se oli karua aluetta, kasvitonta, somerokivien ja hiekan peittämää.
Sitä varjosti suunnattoman iso puu, jonka oksat ulkonivat
vaakasuorasti. Yksi niistä ulottui sen polun poikki, jota myöten
hevoset olivat menneet -- niin alhaalla, että välttääkseen
kolhaisemasta siihen päätänsä ratsumiehen täytyisi kumartua. Tätä oksaa
Zeb Stump tähysti. Hän havaitsi kuoressa hankautuman, joka tosin oli
hyvin vähäinen, mutta jonka oli täytynyt aiheutua siitä, että siihen
oli osunut jokin esine, yhtä kova, jollei ehkä yhtä terve kuin se
itsekin oli.

"Tuon on tehnyt ihmisolennon kallo", päätteli hän -- "sellaisen
ihmisolennon, jonka on täytynyt olla hevosen selässä oksan tällä
puolella ja poissa selästä oksan toisella puolella. Ei ainoakaan elävä
ihminen olisi jaksanut kestää tuollaista kolausta ja sittenkin pysyä
istumassa satulassa."

"Hei vain!" huudahti hän voitonriemuisesti, tarkastettuaan maata puun
alla hätäisesti. "Niin arvelinkin. Tuossa on pudonneen ratsastajan
jälki. Ja tuosta hän on ryöminyt tiehensä. Nyt olen saanut selityksen
siitä isosta kuhmusta, joka on tuottanut minulle päänvaivaa. Olin
varma siitä, ettei se ollut johtunut minkään pedon kynsistä, eikä se
näyttänyt aiheutuneen kiven eikä seipään iskusta. Tuo seiväs sen on
kolhaissut."

Joustavin askelin ja kasvojensa säihkyessä riemusta vanha metsästäjä
poistui puun luota, ei enää karjapolkua, vaan niin rajusti ratsailta
paiskautuneen miehen käyttämää uraa myöten.

Tiheikköön perehtymättömästä hän olisi saattanut näyttää kulkevan ilman
opastusta ja sellaista polkua pitkin, jota ihmisjalka ei koskaan ennen
ollut polkenut.

Osittain sitä ei ehkä ollutkaan. Mutta Zebiä ohjasivat merkit, jotka
tosin olisivat olleet hämäriä tavalliselle silmälle, mutta jotka
olivat hänestä yhtä ymmärrettäviä kuin tienviitan maalatut kirjaimet.
Ihmisen vartalolle tietä antamaan vääntynyt oksa -- kiertokasvin
kiinnityspaikoistaan irtaantuneet kärhet -- raapiintunut maanpinta
-- kaikki se kertoi ihmisen samonneen sitä tietä. Merkit osoittivat
enemmänkin -- nimittäin sitä, että se ihminen oli heikossa tilassa --
oli ryöminyt -- oli raajarikko!

Zeb Stump pitkitti tutkimustaan, kunnes oli seurannut tämän raajarikon
jälkiä solisevan puron partaalle.

Hänen ei ollut tarpeellista mennä pitemmälle. Hän oli tehnyt taaskin
uuden liitoksen katkonaiseen lankaan. Vielä yksi, ja hänen lankansa
olisi täydellinen.




KUUDESTOISTA LUKU

Hevosten vaihto


Huulillaan kirous, ilme kolkkona ja otsa niin synkkänä kuin pettymys
sen suinkin saattoi tehdä Calhoun kääntyi poistumaan liitupreerian
reunalta, jossa hän oli häipynyt päättömän ratsastajan jäljiltä.

"Ei kannata seurata kauemmaksi! Mahdotonta on tietää, mihin se
nyt meni! Ei ole toivoakaan löytää sitä paitsi sattumalta! Jos
palaan purolle, saatan nähdä sen uudelleen; mutta jollen pääse
pyssynkantamiin, on lopputulos samanlainen kuin aikaisemminkin. Se
mustangiori ei päästä minua likelleen -- ikäänkuin se elukka tietäisi,
mihin pyrin!

-- Se on vieläkin ovelampi kuin sen villit sukulaiset -- otaksuttavasti
on mustanginpyydystäjä itse sen sellaiseksi opettanut. Yksi kelpo
laukaus -- kun vain pääsisin ampumaan sellaisen, lopettaisi sen juoksut.

-- Ei tunnu olevan minkäänlaista mahdollisuutta päästä hiipimällä sen
kimppuun; ja sen saavuttaminen ratsastamalla taas on mahdotonta näin
hitaalla muulilla kuin minulla on.

-- Raudikko ei ole paljoakaan parempi nopeudessa, vaikka onkin
voimakkaampi kuin tämä eläin. Koettelen sitä huomenna, kun se on
uudessa kengässä.

-- Jospa vain saisin käsiini sellaisen hevosen, joka olisi kylliksi
nopea saavuttamaan tuon mustangin! Olisin valmis uhraamaan sievät rahat
siihen pystyvästä ratsusta.

-- Uudisasutuksella täytyy olla joku sellainen. Otan siitä selkoa
ehdittyäni kotiin. Jos siellä on, niin parisataa, niin, tai kolmesataa
ei estä minua sitä saamasta."

Näin mutistuaan hän lähti ratsastamaan pois liitupreerialta, synkkien
kasvojensa ollessa omituisena vastakohtana sen lumimaiselle hohteelle.
Hän ratsasti ripeätä vauhtia, säästämättä hevostaan, joka oli jo
väsynyt pitkästä matkasta -- kuten saattoi erottaa sen hikisestä
karvasta ja kannuksilla runsaasti viillellyissä kyljissä näkyvistä,
puolittain hyytyneistä verikokkareista. Uusia pisaroita ilmaantui pian
sen laukatessa raskaanpuoleisesti eteenpäin -- pää Casa del Corvon
kartanoa kohti.

Vajaan tunnin kuluttua sen omistaja talutti sitä tilaa reunustavien
mezquitepuiden välitse.

Se oli Calhounille tuttu polku. Hän oli ratsastanut sitä myöten
ennenkin, mutta ei samalla hevosella. Mennessään pitkällisen poudan
kuivaaman _arroyon_ uoman poikki hän hätkähti nähdessään mudassa toisen
hevosen jäljet. Yhden niistä oli painanut rikkinäinen kenkä; se oli
vanha kavionjälki, lähes kahdeksan päivän ikäinen. Hänen ei tarvinnut
sitä tarkastaa varmistuakseen ajasta. Hän tiesi sen tunnilleen.

Hän kumartui sen puoleen mielessään toisenlainen ajatus -- hämmästyksen
tunne, johon sekaantui taikauskoa. Jälki näytti tuoreelta, ikäänkuin
se olisi tehty edellisenä päivänä. Oli ollut tuulta, sadetta, ukkosta
ja salamoita. Ei yksikään niistä ollut sitä hävittänyt. Jopa raivoisat
luonnonvoimatkin näyttivät sivuuttaneen sen tuhoamatta sitä --
ikäänkuin säästääkseen sitä todistukseksi luonnon -- niiden Jumalan --
lakien loukkaamisesta.

Calhoun laskeutui ratsailta tarkoituksenaan tuhota
kolmeneljänneskenkäisen kavion jälki. Parempi hänelle olisi ollut
säästää itseltään se vaiva. Hänen saappaankorkonsa kankeaan mutaan
painama syvennys oli vain lisätodistus siitä, kuka oli ratsastanut
särkynytkenkäisellä hevosella. Likellä hänen jäljessään tuli mies, joka
osasi ottaa sen todistuksen talteen.

Noustuaan jälleen satulaansa entinen upseeri ratsasti edelleen --
ajatellen omaa älykkyyttään.

Hänen ajatuksensa olivat tuskin ehtineet muisteloasteelle, kun hevosen
-- ei hänen omansa -- kavionkapse kantautui äkkiä kuuluviin -- tulijaa
ei näkynyt, sillä hän oli vielä tiheikön peitossa.

Ilmeisesti tulija lähestyi; ja vaikka hevonen astelikin hitaasti,
osoitti sen tasainen käynti, että sitä ohjattiin ja ettei se ollut
harhaantunut karkulainen. Se oli sellainen hevonen, jonka selässä oli
ratsastaja.

Seuraavalla hetkellä olivat molemmat näkyvissä, ja Calhoun näki
edessään Isidora Covarubio de los Llanosin, joka samalla hetkellä
huomasi hänet.

Oli omituinen sattuma, että nämä kaksi kohtasivat tällä tavoin toisensa
-- nähtävästi sattumalta, jota kuitenkin ehkä oli kohtalo ohjannut.
Vielä kummallisempi oli heidän kummankin rinnassaan herännyt ajatus.

Calhounissa Isidora näki sen miehen, joka rakasti hänen vihaamaansa
naista. Isidorassa Calhoun näki sitä miestä rakastavan naisen, jota hän
vihasi ja jonka hän oli päättänyt tuhota.

Tämän keskinäisen tuntemuksen he olivat saaneet osittain kuulopuheista,
osittain havainnoista ja osittain niistä epäilyttävistä olosuhteista,
joissa he olivat useammin kuin kerran tavanneet toisensa. He molemmat
olivat varmoja sen totuudesta. Kumpikin oli varma toisen ilkeästä
sekaantumisesta, samalla kun molemmat luulivat, ettei toinen epäillyt
mitään.

Tilanne ei ollut omiaan virittämään ystävällistä tunnetta heidän
välilleen. Ei ole luonnonmukaista, että mies tai nainen pitää
kilpailijansa ihailijasta. He voivat olla ystävyksiä ainoastaan sikäli
kuin mustasukkaisuus kiihottaa mitä tuhoisimpaan kostoon; ja silloinkin
se on vain nurjaa myötätuntoa.

Tähän mennessä ei sellaista suhdetta ollut kehkeytynyt Cassius
Calhounin ja Isidora Covarubio de los Llanosin välille.

Jos olisi ollut mahdollista, olisivat molemmat mielellään välttäneet
tätä kohtausta. Isidora varmasti olisi.

Hän ei ollut suinkaan mieltynyt entiseen rakuunaupseeriin; ja sen
tiedon lisäksi, että tämä mies oli hänen kilpailijattarensa rakastaja,
oli hänen mielessään toinenkin ajatus, joka nyt teki miehen läheisyyden
ainakin epäsuotavaksi, jollei suorastaan vastenmieliseksi.

Hän muisti vale-intiaanien takaa-ajon ja sen päättymisen. Hän tiesi,
että teksasilaisten keskuudessa oli lausuttu paljon arvailuja siitä,
minkä tähden hän oli niin äkkiä kadonnut vedottuaan heihin, pyytäen
suojelusta.

Hänellä oli siihen ollut oma vaikuttimensa, jota hän ei mielinyt
selittää; ja tuon miehen, joka hänet nyt kohtaisi, saattoi tehdä mieli
kysellä sitä seikkaa.

Hän oli halunnut mennä ohitse yksinkertaisesti tervehdittyään -- sitä
hänen ei sopinut jättää tekemättä. Ja kenties Calhoun olisi tehnyt
samoin, jollei hänen mieleensä olisi samassa välähtänyt ajatus, joka ei
ollut lainkaan siellä ennestään pyörivien mietteiden yhteydessä.

Sitä ajatusta ei herättänyt nainen itse. Isidoran loistavasta
kauneudesta huolimatta ei Calhoun häntä ihaillut. Niin hillitön
kuin hänen sydämensä lieneekin ollut, ei siinä ollut tilaa toiselle
intohimolle -- ei edes aistilliselle -- sitä naista kohtaan, jonka hän
näin kohtasi yksinäisessä tiheikössä luonnon kuiskiessa hurjia, ilkeitä
vihjauksia.

Se, että hän seisautti ratsunsa keskelle polkua, otti hatun päästänsä,
tervehti kohteliaasti ja aloitti keskustelun Isidoran kanssa, ei
johtunut tämäntapaisesta ajattelusta.

Tällaisen vetoomuksen jälkeen jälkimäinen ei voinut välttää puhelua,
joka alkoi heti -- Calhounin tehdessä aloitteen.

"Suokaa anteeksi, señorita", hän lausui katse suunnattuna pikemminkin
ratsuun kuin ratsastajattareen, "käsitän kyllä, että on kovin karkeata
täten keskeyttää matkaanne, erittäinkin kun sen tekee tuntematon, kuten
minun surukseni täytyy itseäni nimittää".

"Se ei kaipaa puolustelua, señor. Jollen erehdy, olemme kohdanneet
toisemme ennenkin -- preerialla likellä Nueces-jokea."

"Niin -- oikein", änkytti Calhoun haluamatta viipyä niissä muistoissa.
"En halunnut puhua siitä kohtauksesta, vaan siitä, mitä näin myöhemmin,
kun tulitte täyttä neliä pitkin jyrkänteen reunaa. Me kaikki
kummastelimme, miten teille kävi."

"Ei ollut paljoakaan syytä kummasteluun, cavallero. Se laukaus, jonka
joku teistä ampui alhaalta, vapautti minut ahdistajistani. Huomasin
heidän pyörtäneen takaisin ja yksinkertaisesti jatkoin matkaani."

Calhoun ei näyttänyt lainkaan harmistuneen siitä, että hänen
tiedustelunsa näin torjuttiin. Se asia, johon hän tahtoi suunnata
puhelun, ei ollut vielä tullut esille; ja siinä hänellä saattaisi olla
parempi menestys.

Mikä se oli, sen olisi voinut arvata hänen katseistaan -- puolittain
tuntijan, puolittain kilparatsastajan katseista -- jotka edelleenkin
olivat tähdätyt Isidoran ratsuun.

"En väitäkään itse olleeni mukana kummeksimassa teidän katoamistanne,
señorita. Otaksuin, että teillä oli omat syynne olla tulematta meidän
seuraamme; ja kun näin teidän ratsastavan, kuten ratsastitte, en ollut
ollenkaan huolissani turvallisuudestanne. Juuri teidän ratsastuksenne
se hämmästytti minua kuten kaikkia kumppaneitanikin. Millainen hevonen
teillä olikaan! Se näytti pikemminkin lipuvan kuin nelistävän! Jollen
erehdy, olette parhaillaankin saman ratsun selässä. Olenko oikeassa,
señora? Suokaa anteeksi, että utelen niin merkityksettömiä seikkoja."

"Samanko? Antakaas, kun katson. Käytän niin useita. Luultavasti
ratsastin tällä hevosella sinä päivänä. Niin, niin, olen siitä varma.
Muistan, kuinka se vintiö petti minut."

"Petti teidät! Miten?"

"Se teki sen kahdesti. Toisen kerran silloin, kun te seurueinenne
lähestyitte. Toisen kerran, kun intiaanit -- _ay, Dios_, eivät
intiaanit, kuten olen myöhemmin kuullut -- olivat tulossa tiheikössä."

"Mutta miten?"

"Hirnaisemalla. Sen ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on saanut kylliksi
opetusta osatakseen menetellä paremmin. Vähät siitä. Kun kerran saan
sen takaisin Rio Granden varrelle, jää se sinne. En enää ratsasta
sillä. Se saa palata laitumilleen."

"Antakaa anteeksi, señorita, että puhun teille sellaisesta asiasta,
mutta väkisinkin se tuntuu minusta vahingolta."

"Mikä on vahinko?"

"Se, että niin loistava ratsu kuin tuo hylätään niin kevyesti. Antaisin
mielelläni paljon saadakseni sen omakseni."

"Laskette leikkiä, cavallero. Se on vain aivan tavallinen, kenties
sievänlainen ja ripeäaskelinen. Isälläni on viisituhatta senlaatuista
-- monet sievempiä ja epäilemättä jotkut nopeampia kuin se. Se on hyvä
matkahevonen, ja juuri senvuoksi ratsastan sillä nyt. Jollen olisi
lähdössä kotiini Rio Granden varrelle ja jollei se matka olisi vielä
edessäni, olisin ilomielin valmis luovuttamaan sen teille tai kenelle
muulle tahansa, joka siitä pitää, kuten te näytte tekevän. Ole hiljaa,
_musteño mio!_ Huomaathan, että joku toinen pitää sinusta enemmän kuin
minä pidän."

Viimeiset sanat lausuttiin mustangille, joka ratsastajattarensa tavoin
näytti maltittomasti toivovan keskustelun päättymistä.

Calhoun kuitenkin näytti yhtä kiihkeästi haluavan jatkaa sitä tai joka
tapauksessa johtaa sen toisenlaiseen loppuun.

"Suokaa anteeksi, señora", virkkoi hän, omaksuen asiallisen vakavuuden
sävyn ja samalla puhuen puolustautuvasti, "mutta jollette pidä tuota
harmaata mustangianne sen suuremmassa arvossa, olisin vain liiankin
iloinen saadessani vaihtaa ratsuja kanssanne. Jos kohta hevoseni ei
ole kaunis, pitävät teksasilaiset kauppiaat sitä arvokkaana eläimenä.
Vaikka se onkin hitaanlainen juoksija, vakuutan teille, että se vie
teidät turvassa kotiinne ja palvelee teitä hyvin senjälkeen."

"Mitä, señor!" huudahti nainen ilmeisesti hämmästyneenä.
"Vaihtaisitteko uhkean amerikkalaisen _frisoninne_ meksikolaiseen
mustangiin! Se tarjous on liian aulis tuntuakseen muulta kuin pilalta.
Tiedättehän, että Rio Granden varrella tuollaisella hevosella kuin
teidän on yhtä suuri arvo kuin vähintään kolmella, joskus jopa kuudella
meidän hevosellamme?"

Calhoun tiesi sen varsin hyvin; mutta hän tiesi myöskin, että Isidoran
mustangi olisi hänelle yhtä arvokas kuin kokonainen tallillinen
sellaisia eläimiä kuin se oli, jolla hän ratsasti. Hän oli omin silmin
nähnyt, kuinka nopea se oli, ja oli sitäpaitsi kuullut siitä muilta.
Juuri sellaista hän tarvitsi -- juuri sellaista. Hän ei olisi ollut
valmis luovuttamaan siitä ainoastaan omaa "uhkeaa frisoniansa", vaan
myöskin mustangin täyden hinnan kaupanpäällisiksi.

Hänen onnekseen ei kiskomista yritettykään. Niin paljon hevosmiehen
taipumuksia kuin meksikolaisen neidon luonteessa saattoikin olla, ei
siinä ollut paljoakaan "hevoshuijaria". Kun hänen isänsä talleissa
seisoi tai oikeammin isän tasangoilla harhaili viisituhatta hevosta, ei
hänellä ollut juuri aihetta esiintyä ahnaan viekkaasti; ja minkä tähden
hän epäisi niin mitätöntä hyvää työtä, vaikkapa sitä pyytävä mies
olikin tuntematon -- ehkäpä vihamieskin?

Hän ei evännyt.

"Jos olette tosissanne, señor", kuului hänen vastauksensa, "saatte
kernaasti, mitä haluatte".

"Olen tosissani, senorita."

"Ottakaa se siis!" sanoi tyttö, keikahtaen pois satulasta ja alkaen
irroittaa hihnoja. "Emme voi vaihtaa satuloita; teidän olisi ihan liian
iso minulle."

Calhoun oli liian hyvillään keksiäkseen sanoja vastaukseksi. Hän
kiiruhti auttamaan toista päästämään satulaa irti, minkä jälkeen hän
irroitti omansa.

Vajaassa viidessä minuutissa hevoset olivat vaihdetut -- satuloiden ja
suitsien jäädessä entisille omistajilleen.

Isidorasta tässä vaihdossa oli naurettavuuden tuntu. Hän melkein nauroi
ääneen sitä suoritettaessa.

Calhoun katseli sitä toisenlaisessa valossa. Hänen mielessään oli sillä
tarkoitus -- äärimmäisen tärkeä tarkoitus.

He erosivat toisistaan puhumatta enää paljoakaan -- vain tavalliset
jäähyväissanat -- Isidoran lähtiessä ratsastamaan frisonilla, samalla
kun entinen upseeri harmaan mustangin selässä jatkoi matkaansa Casa del
Corvoon.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Väsymätön vainuaja


Zeb saapui hyvin pian lieassa olevan tammansa luokse. Tiheikön
maasto oli hänelle tuttu, ja hän taivalsi sen halki oikoisemmin kuin
raajarikkoinen mies oli tehnyt.

Taaskin hän lähti seuraamaan rikkinäisen kengän jälkiä, varmasti
uskoen, etteivät ne veisi häntä sadan kilometrin päähän Casa del
Corvosta.

Ne opastivat häntä pitkin tietä, joka kulki miltei suoraan eräältä
Rio Granden poikkitieltä Fort Ingeen. Tie oli yli puolen kilometrin
levyinen -- mikä ei suinkaan ole harvinaista Teksasissa, jossa jokainen
matkamies valitsee oman polkunsa, pitäen silmällä ainoastaan yleistä
suuntaa.

Sen toisella reunalla oli edennyt särkynytkenkäinen hevonen.

Ei koko matkaa Fort Ingeen saakka. Noin seitsemän tai kahdeksan
kilometrin päässä linnoituksesta jäljet poikkesivat tieltä juuri
sellaisessa kulmassa, että jos sitä suuntaa olisi suoraan noudattanut,
olisi joutunut Poindexterin maatilalle. Zeb oli tästä niin varma,
että hän tuskin vaivautui tähyilemään maata, vaan ratsasti eteenpäin,
ikäänkuin hänen vierellään olisi alituiseen ollut tienviittoja.

Hän oli aikoja sitten lakannut seuraamasta jälkiä jalkaisin. Vaikka
hän väittikin halveksivansa ratsastamista, ei hänellä ollut mitään
sitä vastaan, että kulkisi loppumatkansa satulassa -- koska hän oli
uupunut preerialla ja tiheikössä suorittamastaan pitkällisestä jälkien
nuuskimisesta. Vain silloin tällöin hän vilkaisi maahan -- vähemmin
varmistuakseen siitä, että oli särkyneen kengän jäljillä, kuin
tarkatakseen, eikö jäljistä ehkä selviäisi jotakin muutakin kuin niiden
pelkkä suunta.

Preerian joillakuilla alueilla oli ruohikko niin kovaa ja kuivaa,
ettei siihen ollut jäänyt lainkaan jälkiä. Tavallinen matkamies olisi
saattanut otaksua olevansa ensimmäinen samoaja sillä paikalla. Mutta
Zeb Stump ei kuulunut siihen luokkaan, ja vaikka hän ei aina voinutkaan
erottaa kavionjälkiä, tiesi hän melkein sentimetrilleen, missä ne
taaskin alkaisivat näkyä -- preerian kosteammilla ja pehmeämmillä
kohdilla.

Jos jossakin paikassa arvelu johti hänet harhaan, tapahtui se
ainoastaan lyhyeksi välimatkaksi, ja hän oikaisi pian hairahduksensa
ratsastamalla poikittain.

Tällä puolittain huolettomalla, puolittain varovaisella tavalla hän
oli lähestynyt vajaan puolentoista kilometrin päähän Poindexterin
maatilasta. Mezquitepuiden latvojen ylitse näkyi pykälälaitainen
rintasuojus, kun hän havaitsi maassa jotakin, mikä aiheutti äkillisen
muutoksen hänen käytöksessään. Myöskin muutoksen hänen ryhdissään,
sillä sen sijaan, että hän olisi pysynyt tammansa selässä, hän
heittäytyi pois satulasta, viskasi ohjakset sen kaulalle, astui
nopeasti edelle ja alkoi tarkkailla jälkiä jalkaisin.

Tamma ei seisahtunut, vaan meni edelleenkin hänen jäljessään
-- alistuvaisen näköisenä niinkuin olisi tottunut sellaisiin
omituisuuksiin.

Kokemattomalle silmälle ei näkynyt mitään, mikä olisi selittänyt tämän
äkillisen maahanlaskeutumisen. Se tapahtui sellaisella paikalla, jossa
maata ei näyttänyt ihminen eikä eläin polkeneen. Siitä saattoi saada
vihjauksen ainoastaan Zebin puheesta, hänen heittäytyessään pois
satulasta.

"Hänen jälkensä! Kotiin vievät!" kuuluivat hänen sanansa, hiljaisella,
maltillisella äänellä jupistut; senjälkeen jalkaisin kävelevä
metsästäjä meni edelleen jälkiä pitkin entistä vitkallisemmin.

Vähän ajan kuluttua se vei hänet tiheikköön ja vielä vähemmässä
ajassa sellaiseen paikkaan, jossa hän pysähtyi -- äkkiä, ikäänkuin
okainen tiheikkö olisi muuttunut niin sakeaksi, ettei hän eikä hänen
"elukkansa" päässyt siitä lävitse.

Syynä ei ollut se. Polku oli vieläkin avoinna hänen edessään --
avoimempana kuin siihen saakka. Juuri sen avonaisuus oli tarjonnut
hänelle syyn keskeyttää etenemisensä.

Polku vietti alavaan laaksoon -- preerian notkelmaan, jonka pohjalla
ajoittain juoksi vähäinen puro -- _arroyo_. Nyt se oli kuiva tai siinä
oli ainoastaan pitkien matkojen päässä toisistaan seisovavetisiä
lammikoita. Mutapeittoisessa uomassa oli mies ja ihan hänen takanaan
hevonen, jota hän talutti suitsista.

Hevosen käyttäytymisessä ei ollut mitään merkillistä; se
yksinkertaisesti seurasi ratsailta laskeutunutta taluttajaansa.

Mutta mies -- mitä hän puuhasi? Hänen liikkeissään oli jotakin
omituista -- jotakin, mikä olisi pannut ymmälle asioihin
perehtymättömän katselijan.

Se ei pannut ymmälle Zeb Stumpia, tai jos panikin, niin vain sekunnin
ajaksi.

Hän käsitti tempun merkityksen melkein heti, kun hänen katseensa osui
siihen, ja lausui sen itsekseen, jupisten:

"Hävittämässä särkyneen kengän jälkeä tai yrittämässä sitä! Siitä
ei ole vähääkään hyötyä, herra Cassius Calhoun -- ei millään tavoin
hyötyä. Olette painanut jalanjälkenne liian syviksi pettääksenne minua;
ja kautta Iankaikkisen, minä seuraan niitä, vaikka ne johtaisivat minut
helvetin tuleen!"

Eräläisen lopettaessa herjaavaa puhutteluaan oli se mies, johon se
tähtäsi, lopettanut hävitystehtävänsä, keikahti jälleen satulaan ja
kiiruhti edelleen.

Jälkiennuuskija seurasi jalkaisin, mutta osoittautumatta ollenkaan
kiihkeäksi säilyttämään häntä näkyvissään.

Se ei ollutkaan tarpeen. Tuoreilla jäljillä juokseva vainukoira ei
olisi voinut varmemmin uskoa saavansa uhrinsa uudelleen näkyviinsä
kuin Zeb uskoi saavuttavansa oman vainuttavansa. Eivät minkäänlaiset
tiheikön koukut ja juonet -- eivät minkäänlaiset mutkittelut ja
ristihypyt -- voineet nyt pelastaa Calhounia.

Jälkienseuraaja eteni huolettomasti odottamatta enää pysähtyvänsä,
ennenkuin saisi Casa del Corvon näkyviinsä.

Häntä ei juuri sovi moittia siitä, että hänen laskelmansa osoittautui
vääräksi. Kukapa olisi osannut ennakolta aavistaa sellaista keskeytystä
kuin se oli, jonka Cassius Calhounin ja Isidora Covarubio de los
Llanosin välinen kohtaus aiheutti.

Mutta sen nähdessään -- yllätyksen ja kenties vielä muunkin vaikutelman
vallassa -- Zeb ei kuitenkaan sallinut tunteittensa ilmaista hänen
olevan likellä sitä paikkaa.

Päinvastoin se näkyi kiihottavan häntä entistäkin varovaisemmaksi.

Käännyttyään meluttomasti ympäri hän kuiskasi joitakuita salaperäisiä
sanoja "elukkansa" korvaan ja hiipi sitten hiljaa eteenpäin akaasioiden
suojassa.

Vastustelematta ja mitään hiiskumatta tamma seurasi häntä.

Pian hän seisahtui täydelleen -- ja hänen eläimensä teki samaten,
jäljitellen temppua niin täsmällisesti, että se näytti suoranaiselta
jälkipainokselta.

Sakea ryhmä mezquitepuita erotti hänet noista kahdesta henkilöstä,
jotka tällöin olivat syventyneet vilkkaaseen sananvaihtoon.

Hän ei voinut nähdä heitä antautumatta siihen vaaraan, että hänen
salakuuntelunsa huomattaisiin, mutta siitä huolimatta hän kuuli, mitä
puhuttiin.

Hän pysyi paikallaan -- kuunnellen siihen saakka, kunnes _hevoskauppa_
solmittiin, ja vielä jonkun aikaa senjälkeenkin.

Vasta sittenkun toiset olivat eronneet ja molemmat poistuneet paikalta,
uskaltautui hän pois piilopaikastaan.

Seisoen sillä kohdalla, jossa hevosenvaihtajat olivat äsken olleet, ja
katsoen molemmille tahoille samalla kertaa hän huudahti:

"Josafat! Miespuolinen ja naispuolinen paholainen ovat tehneet
sopimuksen; ja pahus minut periköön, jos osaan sanoa, kumpi heistä teki
paremman kaupan!"




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Hyvin silmällä pidetty portti


Kului jonkun aikaa, ennenkuin Zeb tuli esille piilopaikastaan, jossa
hän oli ollut hevosten vaihdon todistajana. Hän tuli esille vasta
sitten, kun molemmat asianomaiset olivat ratsastaneet täydelleen pois
näkyvistä. Sittenkään hän ei lähtenyt kummankaan jälkeen, vaan jäi
paikalleen ikäänkuin epätietoisena siitä, kumpaa hänen pitäisi seurata.

Häntä ei pidättänyt paikalla ainoastaan se, vaan tarve saada, kuten
hänen tapanaan oli nimittää, "kunnon ajattelu".

Hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet hevosten vaihtoon, sillä hän
oli kuullut koko sitä koskevan kaksinpuhelun kuten senkin, että sitä
ehdotti Calhoun. Juuri se pani hänet ymmälle tai oikeammin antoi
hänelle miettimisen aihetta. Mikä saattoi olla vaikutin?

Zeb tiesi todeksi sen, mitä meksikolaisnainen oli sanonut -- että
nimittäin amerikkalaisen hevosen markkina-arvo oli paljoa suurempi kuin
mustangin. Hän tiesi lisäksi, että kaikkein viimeksi juuri Cassius
Calhoun antautui "nyljettäväksi" hevoskaupassa. Minkä tähden hän siis
oli solminnut tämän "kaupan"?

Iäkäs metsästäjä sieppasi hatun päästänsä, harasi kampaamatonta
tukkaansa kädellään kerran tai pari, suoritti saman hyväilyn
harmaantuneelle leukaparralleen -- koko ajan silmäillen maata,
ikäänkuin tämän mielessä lausutun kysymyksen vastauksen olisi pitänyt
putkahtaa esille ruohikosta.

"Sen voi selittää ainoastaan yhdellä tavoin", tuumi hän vihdoin.
"Harmaa on nopeampi elukka niistä kahdesta -- se on epäilemätöntä; ja
herra Cassius tahtoo sitä sen nopeuden vuoksi -- sillä minkä hemmetin
tähden hän muutoin olisi antanut sellaisen hevosen, josta saisi neljän
samanlaisen hinnan missä Teksasin osassa tahansa ja kaksi kertaa niin
paljon Meksikossa? Arvattavasti hän teki kaupan jalkojen nopsuuden
tähden. Mitä varten? Pahus minut periköön, jollen epäile syytä. Hän
haluaa -- hän -- hei -- siinä se -- sellaisen ratsun, joka vetää
vertoja päättömälle!

-- Juuri sitä hän tavoittelee, niin totta kuin nimeni on Zebulon Stump.
Hän on koettanut amerikkalaista hevosta ja huomannut sen hitaaksi. Sen
tiedän itsekin. Nyt hän arvelee mustangilla mahdollisesti saavuttavansa
sen toisen, jos vain löytää sen jälleen; ja varmasti hän lähtee
etsimään.

-- Nyt hän ratsasti Casa del Corvoon -- kenties saadakseen jotakin
syötävää. Hän ei viivy siellä kauan. Ennenkuin montakaan tuntia on
kulunut, näkee joku hänet täällä preerialla; ja se joku on varmasti
Zebulon Stump.

-- Tules, elukka! jatkoi hän, kääntyen tammaan päin. Arvelit olevasi
kotimatkalla, niinkö? Olet siinä erehtynyt. Sinun pitää olla täällä
vielä tunti tai pari -- jollei koko yötä. Älä siitä huoli, vanha tyttö!
Ruoho näyttää aika hyvältä, ja saat mahdollisuuden painaa turpasi
siihen. Kas niin nyt; syö mahasi niin vietävän täyteen!"

Lausuessaan tämän puhuttelun hän veti päitset tamman korvien ylitse ja
viskattuaan ohjakset satulan esiinpistävän nupin ylitse salli hevosen
syödä mielensä mukaan.

Pantuaan tamman kiinni tiheikköön, johon hän oli pysähtynyt, hän asteli
edelleen, Calhounin noudattamaa polkua myöten.

Kaksisataa metriä kauempana viidakko päättyi. Sen toisella puolen
levisi avoin tasanko, ja sen vastakkaisella laidalla näkyi Casa del
Corvon hacienda.

Sen valkaistua julkisivua vasten erottui ratsastajan hahmo, joka
seuraavassa tuokiossa katosi sisäänkäytävän tummiin puitteisiin.

Zeb tiesi, kuka meni sisälle.

"Tästä paikasta", jupisi hän, "näen hänen tulevan ulos; ja pahus
minut vieköön, jollen vahdi siihen saakka, kunnes hän todella tulee
-- vaikka se tapahtuisi vasta tähän aikaan aamulla. Nyt siis alkaa
kärsivällisyyden koetus."

Ensiksi hän laskeutui polvilleen. Vääntelehtien sitten, kunnes hänen
selkänsä joutui kosketuksiin hunaja-akaasian rungon kanssa, hän
sijoittui istuma-asentoon. Sen tehtyään hän veti tilavasta taskustaan
esille pussin, jossa oli kannikka maissileipää, iso kimpale paistettua
sianlihaa sekä pullo nestettä, jonka haju ilmaisi olevan monongahelaa.

Syötyään suunnilleen puolet leivästä ja yhtä paljon sianlihasta
hän pani jäljelle jääneet puolikkaat pussiin, jonka hän ripusti
kohdallansa olevaan oksaan. Siemaistuaan sitten tyydyttävän kulauksen
wiskypullostaan ja viritettyään piippunsa hän nojautui akaasiaa vasten
-- käsivarret ristissä rinnalla ja silmät suunnattuina Casa del Corvon
porttiin.

Tällä tavoin hän oli vahdissa runsaasti kaksi tuntia hetkeksikään
muuttamatta katseensa suuntaa, ei ainakaan niin kauaksi, että kukaan
olisi päässyt liikkumaan portista hänen huomaamattaan.

Hahmoja tuli ja meni, ja useat niistä olivat miehiä ja naisia. Mutta
jo etäältäkin heidän niukat, vaaleaväriset pukimensa ja tumma ihonsa
ilmaisi heidän olevan ainoastaan talon palveluskuntaa. Sitäpaitsi he
kaikki liikkuivat jalkaisin; ja hän, jota Zeb tähyili, tulisi ratsain
-- jos ensinkään.

Hänen vahdinpitonsa keskeytyi ainoastaan auringon mennessä mailleen,
ja silloinkin vain havaintopaikan vaihtoa varten. Kun hämärä alkoi
luoda purppuraisia varjojaan tasangolle, nousi hän seisoalleen, ja
verkkaisesti oikaistuaan kookkaan vartalonsa hän seisoi pystyssä
puunrungon vieressä -- ikäänkuin tämä asento olisi ollut suotuisampi
miettimiselle.

"Onhan sellainenkin mahdollisuus, että se lurjus saattaa hiipiä talosta
yöllä", aprikoi hän. "Joka tapauksessa ennen aamun valkenemista; ja
minun pitää olla varma siitä, mitä tietä hän lähtee preerialle.

-- Minun on turhaa raahata tuota tammaa jäljessäni", jatkoi hän,
vilkaisten siihen suuntaan, johon oli jättänyt eläimen. "Siitä koituisi
minulle vain kiusaa. Sitäpaitsi tulee kirkkaanlainen kuutamo, ja se
saatettaisiin nähdä neekerien majapaikasta. Sen on parasta olla täällä
-- sekä ruohon että piilossapysymisen vuoksi."

Hän palasi tamman luokse, otti satulan pois sen selästä ja kiinnitti
lasson sen kaulaan, sitoen toisen pään puuhun, ja irroitettuaan sitten
vanhan huopansa satulan takakappaleesta hän viskasi sen vasemmalle
käsivarrelleen ja asteli Casa del Corvoon päin.

Hän ei edennyt tasaisesti, vaan milloin vikkelämmin, milloin empivämmin
-- järjestäen nopeutensa hämärän mukaan -- jotta hänen lähestymistään
ei huomattaisi haciendasta.

Tällainen varovaisuus olikin tarpeen, sillä alue, jonka lävitse
hänen täytyi mennä, oli kuin tasainen nurmikko ilman puuryhmiä
tai minkäänlaista suojaa. Siellä täällä seisoi yksinäinen puu --
kääpiötammi tai _algarobia_, mutta ne eivät kasvaneet kylliksi taajassa
suojatakseen häntä näkymästä ikkunoista:-- saatikka sitten azotealta.

Silloin tällöin hän seisahtui täydelleen -- odottamaan hämärän
pimenemistä.

Tällä tavoin hiipivästi edeten hän saapui vajaan kahdensadan askelen
päähän muurista -- auringonvalon viimeisen häiveen parhaillaan
häipyessä taivaalla.

Hän oli ehtinyt matkansa määränpäähän siltä päivältä -- ja siihen
paikkaan, jossa hän todennäköisesti viettäisi yönsä.

Lähellä kasvoi matala, rungoton pensas, ja laskeuduttuaan pitkäkseen
sen taakse hän aloitti uudelleen vakoilunsa, jonka tuskin saattoi sanoa
keskeytyneenkään.

       *       *       *       *       *

Koko elämänpituisena yönä Zeb Stump ei hetkeksikään sulkenut molempia
silmiään samalla kertaa. Toinen oli aina vahdissa, ja hänen horjumaton
vakavuutensa sen ohessa osoitti hänen toimivan tavallista voimakkaamman
kannustimen vaikutuksesta.

Alkutuntien aikana oli kyllä ääniä ilahduttamassa tai ainakin
huojentamassa hänen yksinäisen valvontansa yksitoikkoisuutta.
Kuului äänten sorinaa orjien majoista, ja silloin tällöin kajahti
naurunremahdus. Mutta kaikki se oli tavallista hillitympää, eikä sitä
säestänyt vilkun kirkas sävel eikä banjon vilkas helkytys -- mitkä
äänet ovat melkein luonteenomaisia neekerien majapaikoille iltaisin.

Päärakennuksen yllä lepäävä synkkä hiljaisuus ulottui sen tummaihoisten
käskyläisten sydämeen saakka.

Ennen sydänyötä äänet vaimenivat, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus,
jota häiritsi ainoastaan silloin tällöin kajahtava harhailevan koiran
ulvonta sen vastatessa kaukana tasangolla visusti pysyttelevän kajootin
ulvomishaukuntaan.

Tähyilijä oli viettänyt väsyttävän päivän ja olisi saattanut nukkua
-- jolleivät ajatukset olisi sitä estäneet. Kun ne kerran uhkasivat
jättää hänet pulaan ja hän oli torkahtamisen vaarassa, ponnahti hän
äkkiä pystyyn, käveli kerran tai pari edestakaisin ruohikolla, paneutui
sitten jälleen pitkäkseen, sytytti uudelleen piippunsa, työnsi päänsä
keskelle pensasta ja poltteli, kunnes piipun koppa oli tyhjä.

Koko tämän ajan hän piti katseensa tähdättynä kartanon isoon porttiin,
jonka jykevä ovi -- kuten hän erotti siihen paistavasta kuunvalosta --
pysyi suljettuna.

Taaskin hän muutti havaintopaikkaa, mihin auringon nousu nähtävästi
antoi hänelle viittauksen, kuten sen laskukin oli tehnyt.

Kun aamunkoiton ensimmäinen kajastus ilmestyi taivaanrannalle, nousi
hän hiljaa seisoalleen, tarttui huovan nurkkiin, vetäen sen reunat
vastakkain rinnalleen, käänsi selkänsä Casa del Corvolle ja käveli
verkkaisesti poispäin -- samoja jälkiä myöten, joita pitkin hän oli
lähestynyt sitä edellisenä iltana.

Ja taaskin hän liikkui epätasaisesti, vähäväliä pysähtyen ja silmäillen
taaksensa käsivartensa alitse tai olkansa ylitse.

Hän ei pysähtynyt kertaakaan pitkäksi aikaa ennenkuin saavuttuaan sen
akaasian juurelle, jonka varjossa hän oli nauttinut illallisensa, ja
siellä hän ihan samassa asennossa ryhtyi syömään aamiaistaan.

Kannikan toinen puolikas ja sianlihan jäljellä oleva puolisko katosivat
pian hänen hampaittensa väliin, minkä jälkeen seurasi hänen pulloonsa
jäänyt väkijuoma.

Hän oli taaskin täyttänyt piippunsa ja oli sytyttämäisillään sen, mutta
samassa hänen näkyviinsä ilmestynyt esine sai hänet hätäisesti panemaan
piikiven ja teräksen takaisin pussiin, josta hän oli ne ottanut.

Aamun sinertävän usvan lävitse Casa del Corvon sisäänkäytävä näytti
tummemmalta kehrältä. Portti oli vedetty auki. Melkein samalla hetkellä
näkyi siitä tulevan esille ratsumies pienen, harmaan hevosen selässä,
ja portti suljettiin heti hänen jälkeensä.

Zeb ei siitä välittänyt. Hän katsoi vain nähdäkseen, mihin suuntaan
varhainen matkamies lähtisi.

Vähemmän kuin kaksikymmentä sekuntia riitti antamaan hänelle siitä
varmuuden. Hevosen pää ja ratsastajan kasvot kääntyivät häntä kohti.

Aikaa hukkaamatta hän koetti tuntea jommankumman. Hän ei epäillyt sitä,
että ne olivat sama mies ja sama hevonen, jotka olivat sivuuttaneet
sen paikan edellisenä iltana, ja yhtä varma hän oli siitä, että ne
sivuuttaisivat sen nytkin.

Hän meni tammansa luokse, satuloitsi sen hiukan hätäisesti sekä pani
suitset sen suuhun, tarttui lassoonsa ja talutti ratsunsa piiloon,
josta hän näkisi tiheikköpolun olematta itse näkymisen vaarassa.

Sen tehtyään hän vartosi harmaalla hevosella ratsastavan matkamiehen
saapumista -- tietäen, että tulija oli kapteeni Cassius Calhoun.

Hän odotti vielä kauemmin -- kunnes viimemainittu oli ravia ajaen
sivuuttanut paikan, kunnes hän oli ehtinyt täydelleen tiheikkövyön
poikki ja aamun utuisessa valossa vähitellen katosi preerialle.

Vasta sitten Zeb Stump kapusi satulaansa ja pani ratsunsa liikkeelle,
sohaisten ainoalla kannuksellaan sen kylkeä.

Hän lähti Cassius Calhounin jälkeen, mutta osoittamatta lainkaan
huolehtivansa siitä, että viimemainittu pysyisi näkyvissä.

Hän ei kaivannut sitä opastuksekseen. Kasteinen ruohikko oli hänestä
tahraton sivu -- harmaan mustangin jäljet olivat kirjaimia, joita oli
yhtä helppo lukea kuin painetun kirjan rivejä.

Hän pystyi lukemaan niitä ratsunsa ravatessa; niin, jopa nelistäessäkin!




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Pää alaspäin -- jalat ylöspäin!


Aavistamatta, että hänen poistumistaan talosta oli nähnyt kukaan muu
kuin Pluto, joka oli satuloinut harmaan mustangin, Calhoun ratsasti
preerialla.

Yhtä vähän hän aavisti mitään sivuuttaessaan sen kohdan, jossa Zeb
Stump seisoi kyyristyneenä piilopaikassaan.

Hän otaksui, ettei ainoakaan ihmissilmä nähnyt häntä aamun himmeässä
valossa, eikä hän mistään muusta välittänyt.

Poistuttuaan metsän reunasta hän suuntasi matkansa Nueces-jokea kohti,
ratsastaen ripeätä ravia, jonka hän silloin tällöin kiihdytti lyhyeksi
laukaksi.

Ensimmäisten kymmenen tai kahdentoista kilometrin taipaleella hän ei
kiinnittänyt paljoakaan huomiota koko ympäristöönsä. Silloin tällöin
taivaanrannalle luotu silmäys näytti häntä tyydyttävän, ja hänen
silmäyksensä kohdistuivat ainoastaan hänen edessään olevaan osaan
tätä suunnatonta kehää. Hän ei tähyillyt oikealle eikä vasemmalle ja
katsahti vain kerran taaksensa -- ehdittyään jonkun matkan päähän
tiheikön reunasta.

Hänen etupuolellaan oli se esine -- vielä näkymätön -- jonka ympärillä
hänen ajatuksensa pyörivät.

Mikä se esine oli, sen tiesivät vain hän itse ja yksi toinen henkilö
-- se toinen oli Zeb Stump -- vaikka Calhoun ei osannut kuvitellakaan,
että ainoallakaan kuolevaisella oli aavistustakaan hänen varhaisen
asiansa luonteesta.

Iäkäs metsästäjä oli ainoastaan arvannut sen; mutta sen arvauksen
paikkansapitävyydestä hän oli niin varma kuin jos entinen kapteeni
olisi ottanut hänet uskotukseen. Hän oli varma siitä, että Calhoun
oli lähtenyt etsimään päätöntä ratsastajaa -- toivoen saavansa
uudistaa eilispäiväisen ajojahdin nyt, kun hänellä oli paremmat
saavuttamismahdollisuudet.

Vaikka hänen ratsunsa olikin nopea kuin teksasilainen hirvi, ei Calhoun
suinkaan ollut luottavaisen toiveikas menestyksestä. Oli useita
mahdollisuuksia sitä vastaan, että hän saisi näkyviinsä tavoittelemansa
otuksen -- ainakin kaksi yhtä vastaan; ja juuri se oli hänen
mietteittensä aiheena hänen ratsastaessaan.

Tämä epävarmuus vaivasi häntä, mutta häntä lohdutti aikaisempiin
kokemuksiin pohjautuva toivo.

Eräällä määrätyllä kohdalla hän oli kohdannut etsimänsä otuksen
kahdesti. Se saattaisi taaskin olla siellä.

Se oli heinäaavikon lahdekemainen, vihreää ruohoa kasvava ulkonema,
jota tiheikkö reunusti, ja se oli likellä sen läpikäytävän suuta, jossa
murhan otaksuttiin tapahtuneen.

"Omituista, että se aina pyrkii takaisin sinne!" mietti Calhoun
pohtiessaan sitä seikkaa. "Pahuksen ilkeätä ja kummallista se on!
Tuntuu siltä kuin se tietäisi -- Pyh! Se johtuu vain siitä, että ruoho
on siellä parempaa ja että lähellä on lammikko. No niin! Toivottavasti
se on ajatellut siihen suuntaan tänäkin aamuna. Jos niin on, on
minulla mahdollisuus löytää se. Jollei, täytyy minun mennä edelleen
tiheikön lävitse, ja minut saa hirttää, jos siitä pidän -- vaikkapa
päivänvalossakin. Huh!

-- Pyh! Mitäpä pelättävää siinä on -- nyt kun hän on varmassa tallessa
hornan esituvassa? Ei mitään muuta kuin _lyijypalanen_, ja se minun
täytyy saada, vaikka minun täytyisi ratsastaa tällä otuksella, kunnes
se vaipuu kuolleena maahan. Pyhä taivas! Mikäs tuo tuolla on?"

Nämä viimeiset kuusi sanaa lausuttiin ääneen. Kaikki muu oli ollut
ajatuksissa suoritettua yksinpuhelua.

Ne lausuessaan puhuja seisautti ratsunsa, melkein kiskaisten
mustangin takajalkojensa varaan, ja silmiensä näyttäessä olevan
pullistumaisillaan kuopistaan hän istui tuijottaen tasangon ylitse.

Hänen kiinteästä katseestaan kuvastui muutakin kuin hämmästystä --
siitä kuvastui kauhua.

Eikä ihmekään, sillä se näky, johon se oli suunnattu, olisi pystynyt
säikäyttämään uljaintakin sydäntä.

Aurinko oli kohonnut preerian taivaanrannan yläpuolelle ja oli nyt
ratsastajan takana suoraan hänen etenemisviivallaan. Hänen edessään
ulottui pitkin taivaan reunaa sinertävä usvavyö -- tiheiköstä kohoavaa
höyryä -- jotensakin likellä. Itse puut olivat näkymättömissä -- niitä
peitti niiden yläpuolella leijaileva utu, joka purppuraharsoisen verhon
tapaisena väikkyi melkoista korkeammalla niiden latvoja -- vähitellen
sulautuen taivaan syvempään sineen.

Liikkumassa tällä verholla tai sen takana -- kuten läpikuultavissa
näyttämökohtauksissa -- näkyi hahmo, kylliksi outo herättääkseen
katsojassa epäilyksiä, jollei hän olisi nähnyt sitä aikaisemmin. Se oli
päätön ratsastaja.

Mutta ei samanlaisena kuin aikaisemmin -- ei sellaisena kuin
Calhoun tai kuka muu tahansa oli sen nähnyt. Ei. Nyt se oli tyyten
toisenlainen. Muodoltaan samanlainen, mutta kooltaan se oli kasvanut
kymmenkertaiseksi alkuperäisestään!

Enää se ei ollut ihminen, vaan kolossi -- jättiläinen. Ei enää hevonen,
vaan hevosen muotoinen eläin, jolla oli mastodontin tavaton korkeus ja
suunnaton, jyhkeä ruho!

Eikä tämä ollut ainoa päättömässä ratsastajassa huomattava, uusi
piirre. Vielä suurempi muutos ilmeni sen esiintymisessä; vieläkin
selittämättömämpi, jos se suinkin olisi mahdollista. Se ei enää
kävellyt maassa, vaan taivaalla; sekä hevonen että mies liikkuivat
ylösalaisin käännettyinä! Edellisen kaviot näkyivät selvästi udun
ylälaidassa, kun taas jälkimäisen hartiat -- olin vähällä sanoa _pää_
-- oli ihan likellä taivaanrannan juovaa! Niitä verhoava serapé riippui
oikeassa suunnassa -- ei painolain mukaisesti, vaan miehen asentoon
katsoen. Niin myöskin ohjakset sekä hevosen harja ja pitkä häntä.
Kaikki _ylöspäin!_

Näyttäytyessään tämä aavehahmo -- nyt aavemaisempana kuin konsanaan
-- liikkui verkkaista, ponnistuksetonta kävelyvauhtia. Jonkun aikaa
se käveli edelleen -- Calhounin silmäillessä sitä sydämensä ollessa
tulvillaan kauhua.

Ihan äkkiä siinä tapahtui muutos. Sen säännölliset piirteet
sekaantuivat nopean muuttumisen johdosta; hevonen kääntyi ja lähti
ravaamaan päinvastaiseen suuntaan, mutta kaviot edelleenkin taivasta
kohti!

Aave oli käynyt levottomaksi ja peräytyi!

Puolittain pelon rampauttamana Calhoun olisi pysynyt paikallaan ja
sallinut sen poistua, jollei hänen oma hevosensa olisi juuri silloin
vauhkona pyörähtänyt ympäri, joten hän joutui vastakkain selityksen
kanssa.

Hänen kääntyessään ilmaisi kengitetyn kavion kapsahdus preerian
ruohikkoon hänelle, että läheisyydessä oli todellinenkin ratsastaja --
jos todelliseksi saattoi nimittää sitä olentoa, joka oli luonut niin
hirvittävän varjon.

"Sehän oli _kangastus_!" kiljaisi hän, lisäten kirouksen purkaakseen
harmiaan. "Kuinka hupsu olinkaan salliessani sen pettää itseäni! Tuossa
on se kirottu otus, joka sen aiheutti -- juuri se olento, jota etsin.
Ja lisäksi niin likellä! Jos olisin sen tiennyt, olisin saattanut
päästä siihen käsiksi, ennenkuin se näki minut. Nyt alkaa ajojahti,
ja jumaliste, minä _saan sen kiinni_, vaikka minun pitäisi nelistää
Teksasin toiseen ääreen!"

Ääntä, kannuksia ja raippaa käytettiin samanaikaisesti todistamaan
puhujan vakavuutta, ja kaksi minuuttia myöhemmin kiiti kaksi
ratsastajaa täyttä neliä preerialla, molemmat ratsastaen preerialla
syntyneillä hevosilla, toisen ajaessa takaa toisen kinterillä --
ahdistettu päätön, ahdistajalla sydän, joka sykki epätoivoisesta
päättäväisyydestä.

       *       *       *       *       *

Ajo ei sukeutunut pitkälliseksi -- ei ainakaan sikäli kuin se kävi
avoimella preerialla, ja Calhoun oli alkanut onnitella itseään
tavoittamisen mahdollisuuden johdosta.

Hänen hevosensa näytti nopeammalta; mutta se saattoi johtua siitä, että
sitä hoputettiin totisemmin, tai siitä, ettei toinen ollut kylliksi
pelästynyt välittääkseen pyrkiä pakoon. Varmasti harmaa ratsu saavutti
pakenijaa, vihdoin päästen niin lähelle, että Calhoun laittoi pyssynsä
valmiiksi.

Hänen aikomuksensa oli ampua hevonen ja siten lopettaa takaa-ajo.

Hän olisi ampunut heti, jollei olisi pelännyt harhalaukausta. Mutta kun
hän oli jo aikaisemmin ampunut harhaan useammin kuin kerran, pidättyi
hän painamasta liipaisinta, kunnes ehtisi niin likelle, että tappava
laukaus olisi varma.

Hänen näin empiessään ajettu äkkiä pyörsi pois puuttomalta tasangolta,
syöksyen puiden väliseen aukeamaan.

Tämän liikkeen johdosta, jota takaa-ajaja ei aavistanut, hän jäi
enemmän jälkeen, ja hänen koettaessaan saavuttaa takaisin menettämäänsä
suoltui hänen taaksensa lähes kilometri.

Hän lähestyi paikkaa, jonka hän tunsi hyvin, liiankin hyvin -- sitä
paikkaa, jossa verta oli vuodatettu.

Missä muussa tilaisuudessa tahansa hän olisi kaihtanut sitä; mutta
hänen sydämessään pyörivä ajatus esti häntä hautomasta entisyyden
muistoja -- terästäen sitä kaikenlaisia muita mietteitä paitsi kylmää
tulevaisuuden pelkoa vastaan. Hänen pelkonsa voisi vaimentaa ainoastaan
tuon kummallisen ratsastajan saavuttaminen -- poistamalla hänen
pelkäämänsä vaaran.

Taaskin hän oli saavuttanut takaa-ajettavaansa. Hänen ratsunsa
laajentuneet sieraimet olivat melkein kiinni takaa-ajetun hulmuavassa
hännässä. Hänen pyssynsä oli valmiina vasemmassa kädessä, ja oikean
käden sormet peittivät liipaisimen suojusta. Hän tähyili kohtaa, mihin
tähtäisi.

Seuraavana sekuntina laukaus olisi ammuttu, ja luoti olisi lähetetty
pakenevan hevosen kylkiluiden väliin, mutta samassa jälkimäinen
ikäänkuin aavisti vaaran, kaarsi vikkelästi oikealle puolelle, tähtäsi
sitten potkun ahdistajansa turpaan ja syöksyi toiseen suuntaan!

Tämän mielenosoituksen äkillisyys ja siihen liittyvä terävä, uhmaileva
hirnahdus -- joka tuntui melkein kertovan yliluonnollisesta älystä --
tyrmistytti tuokioksi Calhounin samoin kuin hänen hevosensakin.

Tämä seisahtui eikä suostunut lähtemään edemmäksi, kunnes kannukset
upposivat syvälle sen kylkiluiden väliin ja pakottivat sen taaskin
nelistämään.

Ja kiihkeämmin kuin koskaan ennen sen ratsastaja nyt hoputti sitä
eteenpäin, sillä takaa-ajettu ei enää pysynyt tiellä, vaan pyrki
suoraan tiheikköön. Ajo saattaisi päättyä siellä takaa-ajetun eläimen
joutumatta ammutuksi tai kiinni.

Tähän saakka Calhoun oli ajatellut ainoastaan nopeuskoetusta. Hän
ei ollut ottanut etukäteen huomioon sellaista loppua, joka oli nyt
sekä mahdollinen että todennäköinen, ja entistäkin hillittömämmän
päättäväisesti hän taaskin nosti pyssynsä laukausta varten. Tällöin
molemmat olivat jo hyvin likellä pensaikkoa -- päätön ratsastaja jo
puolittain niiden lehväisten oksien peitossa, jotka suhisten lakaisivat
hänen ratsunsa kylkiä. Ainoastaan hänen hevosensa lonkkiin saattoi
tähdätä, ja niitä kohti pyssy suunnattiin.

Sen suusta tuprahti esille rikinpitoista savua; samanaikaisesti kajahti
pamaus, ja ikäänkuin laukauksen johdosta pyöri pilven lävitse esille
tumma esine, joka kumeasti jyskähtäen putosi maahan.

Se ponnahti, vierähti ja seisahtui Calhounin hevosen jalkojen väliin.

Seisahtui, mutta ei liikkumattomaksi. Se huojui edelleenkin puolelta
toiselle kuten hyrrä, ennenkuin se lakkaa pyörimästä.

Harmaa ori korskahti ja karkasi takajaloilleen. Sen ratsastaja päästi
kiihkoisen levottomuuden huudahduksen.

Eikä ihmekään. Jos hän olisi lukenut Shakespearen runoja, olisi
hänen sopinut osuvasti toistaa sanat: "Älä kajoo noihin hurmeisiin
kiehkuroihin!" Hänen allansa maassa oli nimittäin miehen pää, jossa
hattu oli vielä kiinni jäykällä, pyöreällä lierellään estämässä sitä
pysymästä liikkumattomana.

Kasvot olivat Calhouniin päin -- kääntyneet ylöspäin parhaiksi
niin paljon, että ne olivat suoraan häntä kohti. Piirteet olivat
veritahraiset, riutuneet ja kuihtuneet; silmät avonaiset, mutta kylmät
ja himmeät, lasipalloja muistuttavat; hampaat välkkyivät valkeina
lyijynharmaiden huulien lomitse, joilla vielä näytti olevan huolettoman
tyytyväisyyden ilme.

Kaiken tämän Cassius Calhoun näki.

Hän näki sen, peläten ja vapisten. Ei yliluonnollisen ja tuntemattoman,
vaan todellisen ja oikein käsitetyn tähden.

Kauan hän ei viipynyt tämän äänettömän, mutta paljon puhuvan pään
seurassa. Ennenkuin se oli tauonnut huojumasta sileällä nurmikolla,
kiskaisi hän ratsunsa ympäri, painoi kannukset syvälle ja lähti täyttä
neliä pois paikalta!

Hän ei enää pyrkinyt ajamaan takaa päätöntä ratsastajaa -- -- joka
yhä kuului mennä räiskivän pensaikossa -- vaan takaisin -- takaisin
preerialle ja edelleen -- edelleen -- Casa del Corvoon!




KAHDESKYMMENES LUKU

Outo käärö


Tultuaan esille tiheiköstä erämies lähti jälkiä myöten niin
kiirehtimättä kuin hänellä olisi ollut koko päivä käytettävissään eikä
hänellä olisi mitään erikoista kiiruhtamisen aihetta.

Mutta läheisesti tarkastaessaan hänen kasvojaan olisi saattanut havaita
niillä kiihkeän innokkuuden ilmeen, joka oli sopusoinnussa sen kanssa,
että hän vääntelehti hermostuneesti satulassaan ja loi tuontuostakin
teräviä katseita eteensä.

Hän tuskin vaivautui vilkaisemaankaan Calhounin jättämiin jälkiin.
Niitä hän saattoi tarkkailla silmänsä nurkitse. Mitä niiden
seuraamiseen tulee, olisi vanha tamma osannut tehdä sen ilman häntäkin!

Häntä ei taivuttanut vitkastelemaan tämä tieto, sillä mieluummin
hän olisi pitänyt Calhounin näkyvissään. Mutta jos hän sen tekisi,
olisi jälkimäinen saattanut nähdä hänet ja siten tehdä tyhjäksi sen
tarkoituksen, johon hän pyrki.

Tämä tarkoitus oli tärkeämpi kuin mitkään välillä mahdollisesti
sattuvat tehtävät; ja tutustuakseen viimemainittuihin hän luotti
pikemmin älynsä kuin aistiensa taitoon.

Edetessään hitaasti ja varovasti -- mutta alituisesti, mikä takaa hyvän
nopeuden -- hän vihdoin saapui sille paikalle, jossa _kangastus_ oli
näyttäytynyt Calhounille.

Zeb ei nähnyt siitä merkkiäkään. Se oli haihtunut, ja taivas ulottui
preeriaan saakka -- sininen yhtyi vihreään pitkin suoraa, katkeamatonta
juovaa.

Hän näki kuitenkin sellaista, mikä kiihdytti häntä miltei yhtä paljon
kuin aave olisi tehnyt: kahdet hevosenjäljet, jotka etenivät yhdessä
-- jälkimmäisten ollessa Calhounin uuden hevosen -- jotka Zeb oli jo
mitannut.

_Alemmista_ jäljistä hänen mielessään ei herännyt arvailuja -- ei
ainakaan niiden tuntemiseen nähden. Ne hän tunsi yhtä hyvin kuin jos ne
olisivat olleet hänen oman tammansa tekemät.

"Se lurjus on osunut kohdalle!" kuuluivat hänen suustansa kirvonneet
sanat hänen istuessaan, tähyillen kaksinkertaisia jälkiä. "Siitä ei
seuraa", jatkoi hän yhtä huolettoman venyttelevästi, "että hän on
saanut saaliin. Mutta kuka sittenkään tietää? Pahus vieköön, eikö
hän saatakin! On aika paljon mahdollisuuksia, että hän saa. Mustangi
on saattanut päästää hänet ihan likelleen -- koska hänen ratsunsa on
mustangin omaa lajia; ja jos se on päästänyt -- niin, jos --

-- Mitä tulimmaista seison täällä? Nyt ei ole aikaa tuhlattavaksi
empimiseen. Jos hän on saanut käsiinsä sen otuksen ja sen, mitä hän
siitä tahtoo, silloin minä saan viheltää sille, mitä minä tahdon, eikä
minulla ole rahtuakaan mahdollisuutta saavuttaa sitä.

-- Minun täytyy jouduttaa vauhtiani. Piristäydy, vanha tamma!
Katsotaanhan, etkö pysty saavuttamaan sitä harmaata hevosta, joka
kirmasi ohitsemme puoli tuntia takaperin. Nyt sitä nopeuttasi, jota
osaat näyttää yhtä hyvin kuin joku muukin hevonen luullakseni --
nimittäin, milloin sinua kiristetään. Hei vain!"

Käyttämättä sitä julmaa keinoa, johon hän turvautui halutessaan
tammansa kiitävän parhaalla vauhdillaan, hän vain painoi vanhaa
kannustaan sen kylkiin ja pani ratsun ravaamaan. Hän ei suinkaan
tahtonut samota nopeammin kuin oli sopusoinnussa varovaisuuden kanssa,
ja hevosen ravatessa hän piti terävästi silmällä edessään olevaa
taivaanrantaa.

"Siitä, mihin suuntaan jäljet menevät", mietti hän, "osaan jotensakin
tarkalleen päätellä, mihin ne vievät. Kaikki näyttää käyvän sille
taholle, ja niin teki hänkin, nuori miekkos-poloinen -- eikä koskaan
palannut. Niin, no niin, ei ole mahdollista herättää häntä jälleen
henkiin, mutta ehkä on mahdollista saattaa vastuuseen se roisto, joka
hänet tuhosi. Sanassa sanotaan: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta!'
ja luullakseni olen sulkenut erään ihmisen silmät ja turmellut hänen
hampaittensa käytön, ennenkuin välimme ovat selvät. Erään sellaisen,
joka ei sitä epäilekään ja joka juuri -- Hei! Tuolla hän menee! Ja
tuolla myöskin päätön, Josafat! Täyttä neliä molemmat; ja pahus
soikoon, jollei harmaa ole saavuttamassa häntä!

-- He eivät ole tulossa tännepäin, joten meidän ei lainkaan maksa
kyyristellä, vanha tyttö. Seiso alallasi siitä huolimatta! Hän
_saattaisi_ nähdä meidät, jos liikkuisimme.

-- Ei siitä pelkoa. Hän on liian viehättynyt huvitukseensa katsoakseen
minnekään muualle kuin suoraan eteensä. Ahaa! Aivan kuten otaksuinkin
-- aukkoon! Suoraan sinne, minkä kavioista pääsee!

-- Nyt, tammaseni lähdemme jälleen liikkeelle!"

Uusi ravipuuska vei Zebin metsikköön hänen koko ajan pitäessään
silmänsä hievahtamatta tähdättyinä tiheikön aukkoon.

Vaikka ajettu ja ajaja olivat jo aikoja sitten sivuuttaneet
läpikäytävän mutkan ja olivat nyt poissa näkyvistä, ei hän kuitenkaan
edennyt avoimella maalla, vaan sitä rajoittavien pensaiden seassa.

Hän ratsasti niin, että aina näki avointa alaa jonkun matkaa eteenpäin,
samalla varoen, ettei kukaan vastaiselta taholta tuleva voisi nähdä
häntä ja hänen tammaansa.

Hän ei odottanut kohtaavansa ketään -- ei ainakaan sitä miestä, joka
kohta senjälkeen tuli näkyviin.

Hän ei kovinkaan pahasti hämmästynyt kuullessaan laukauksen, sillä
hän oli kuunnellut, odottaen sitä aina siitä saakka, kun hän näki
takaa-ajon. Häntä pikemminkin kummastutti se, ettei hän kuullut sitä
aikaisemmin; ja kun pamahdus kajahti, tunsi hän sen metsästyspyssystä
lähteneeksi ja tiesi, kenen pyssy oli laukaistu.

Pahemmin hän ällistyi nähdessään pyssyn omistajan palaavan kujaa myöten
-- vähemmän kuin viisi minuuttia laukauksen jälkeen -- lisäksi palaavan
niin nopeasti, että se ilmaisi hänen pakenevan!

"Tulossa jälleen takaisin -- ja niin pian!" jupisi hän huomattuaan
Calhounin. "Se on vietävän kummallista! Jotakin on luultavasti vialla,
pahemmin kuin vialla. He, he, he! Ja menossa niinkuin helvetti olisi
hänen kinterillään! Kenties se on itse Päätön, ja ehkä ajossa ovat osat
vaihtuneet -- takaisin samalla mitalla! Tulimmainen, siltä totisesti
näyttää! Antaisin hopeisen dollarin nähdäkseni sellaista. He, he, he,
ho, ho, hoo!"

Jo paljon aikaisemmin metsästäjä oli solahtanut pois satulasta ja
varovaisuuden vuoksi piilottanut sekä itsensä että hevosensa, jotta
palaava ratsastaja, joka pian näytti sivuuttavan heidän olinpaikkansa,
ei mitenkään heitä näkisi.

Ja pian hän sen sivuuttikin, mennen sellaista vauhtia ja niin
hurjistuneen, tarkkaamattoman näköisenä, että Zebiä tuskin
olisi havaittu, vaikka hän olisikin seisonut selvästi näkyvissä
läpikäytävällä.

"Josafat!" äännähti erämies mielessään, kun intohimojen vääntämät
kasvot tulivat kyllin likelle tarkastettaviksi. "Jollei helvetti ole
hänen kinterillään, niin se on hänen sisällään! Pahus minut periköön,
jolleivät nuo kasvot ole rumin kuva, mitä tämä miekkonen on ikinä
nähnyt. Säälisin sitä naista, joka saisi hänet miehekseen. Poloista
neiti Poindexteriä! Toivottavasti hän osaa hoitaa asiat niin, ettei
hänen tarvitse ottaa tuollaista hirtehistä herrakseen ja miehekseen.

-- Mutta mitä oikein on tekeillä? Hänen jäljessään ei näytä tulevan
mitään. Ja yhäti hän jatkaa menoaan! Minne hän nyt pyrkii? Minun pitää
mennä perässä katsomaan.

-- Kotiin taaskin!" huudahti metsästäjä mentyään tiheikön reunaan ja
huomattuaan Calhounin edelleen kiitävän täyttä laukkaa kasvot kotia
kohti käännettyinä. "Kotiin jälleen varmasti!

-- Nyt, vanha tyttö!" hän jatkoi oltuaan ääneti, kunnes harmaa hevonen
oli kadonnut näkyvistä. "Sinä ja minä lähdemme toiselle suunnalle.
Meidän pitää ottaa selkoa, mitä varten se laukaus ammuttiin."

       *       *       *       *       *

Kymmenen minuuttia myöhemmin Zeb oli laskeutunut tammansa selästä ja
nostanut maasta esineen, johon tarttuminen olisi saattanut kammottaa
uljaintakin sydäntä -- ja johon kajoaminenkin olisi saattanut inhoittaa!

Niin ei metsästäjää. Siinä esineessä hän näki hyvin tuntemiensa
kasvojen piirteet -- ihon kuihtumisesta ja niiden ilmeitä niin pahasti
vääristävistä verijuovista huolimatta -- yhäti hänelle rakkaat,
kuolemasta ja armottomasta silpomisesta huolimattakin.

Hän oli rakastanut niitä kasvoja niiden kuuluessa pojalle; nyt hän
helli niitä, kun ne eivät kuuluneet kenellekään!

Tarttuen ohimoihin tiukasti sopivan hatun lieriin Zeb koetti ottaa sitä
pois päästä. Se ei onnistunut. Pää oli turvonnut niin, että se oli
vähällä katkaista sen ympärille kiedotun kultakudoksisen nauhan!

Pitäen päätä luonnollisessa asennossa Zeb seisoi jonkun aikaa, hellästi
silmäillen kasvoja.

"Hyvä Luoja, voi, hyvä Luoja!" huudahti hän hitaasti. "Mikä lahja
vietäväksi hänen isälleen puhumattakaan hänen sisarestaan! En taida
viedä sitä. On parempi haudata tuo tänne ja olla hiiskumatta siitä
mitään.

-- Ei; sitä en, pahus vieköön, teekään! Mitä ajattelenkaan? Vaikka
en oikein oivallakaan, miten se voisi edistää todistusketjun
täydentämistä, saattaa siitä olla jonkun verran etua siinä
suhteessa. Tulimmaisen omituinen todistuskappale se on esitettäväksi
oikeusistuimelle!"

Ripustettuaan sitten oudon käärön satulansa nuppiin hän nousi jälleen
tammansa selkään ja lähti aatoksissaan ratsastamaan.




YHDESKOLMATTA LUKU

Oikeuden edustajia


Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Maurice Geraldista oli tullut
sotilasvankilan asukki, oli kuume hänestä lähtenyt, eikä hän enää
puhunut sekavasti. Neljäntenä päivänä olivat hänen terveytensä
ja voimansa melkein ennallaan. Viides päivä oli määrätty hänen
tutkimistaan ja tuomitsemistaan varten!

Tämä kiire, jota missä hyvänsä muualla olisi katsottu sopimattomaksi,
ei tuntunut millään lailla omituiselta Teksasissa, jossa mies saattaa
tehdä henkirikoksen, saada tuomion ja päästä hirteen niin lyhyessä
ajassa kuin neljässäkolmatta tunnissa!

Hänen vihamiehensä, joita oli paljon, vaativat kiirehtimistä jostakin
heidän tuntemastaan syystä, kun taas hänen ystävänsä, joita oli vähän,
eivät osanneet esittää ainoatakaan kunnollista syytä sitä vastaan.

Väestön keskuudessa vaadittiin tavallisuuden mukaan mutkatonta ja
nopeata oikeudenkäyttöä, ja sitä tehostettiin kiihottavalla huudolla,
joka on yhtä vanha kuin itse luomakuntakin: "Murhatun ääni huutaa
maasta kostoa!"

Nopean tuomitsemisen puoltajia suosi satunnainen seikka. Ylioikeuden
tuomari sattui juuri silloin olemaan kiertomatkallaan, ja Fort Ingen
rikosluettelon selvittämiselle omistetut päivät olivat määrätyt juuri
siksi viikoksi.

Oli senvuoksi tavallaan välttämätöntä, että Maurice Geraldin samoin
kuin muidenkin murhasta epäiltyjen jutut käsiteltäisiin suppeassa
ajassa.

Koska ei kukaan pannut vastaan, ei ollut ketään pyytämässä lykkäystä,
ja se oli senvuoksi juttuluettelossa merkitty kysymyksessä olevan
päivän -- kuukauden viidennentoista -- kohdalle.

Syytetty saattoi vaatia itselleen lainopillista neuvonantajaa.
Paikkakunnalla ei ollut säännöllistä asianajajaa, koska näissä
rajaseuduissa nämä pitkävaippaiset herrasmiehet tavallisesti
matkustavat oikeuden mukana; eikä oikeus ollut vielä saapunut. Siitä
huolimatta oli saapuville ilmestynyt lakimies -- tunnettu "asianajaja",
joka oli tullut San Antoniosta saakka hoitamaan tätä juttua. Hän oli
esiintynyt vapaaehtoisena tarjokkaana!

Se saattoi olla jalomielisyyttä tämän herrasmiehen taholta tai sitä,
että hän siten pyrki kongressin jäseneksi, vaikka väitettiinkin
kauniiden sormien antaman kullan taivuttaneen hänet lähtemään tälle
matkalle.

Kun sataa, niin sataa. Tämä sanontatapa pitää Teksasissa paikkansa
luonnonvoimiin nähden, ja tässä tapauksessa se piti paikkansa
lakimiehiinkin nähden.

Mustanginpyydystäjän jutun käsittelypäiväksi määrätyn päivän edellisenä
päivänä ilmestyi Fort Ingeen toinenkin lakimies, joka esitti
vaatimuksensa saada olla vangin puolella.

Tämä herrasmies oli taivaltanut vieläkin pitemmän matkan kuin
sanantoniolainen -- todella pitkän matkan, koska hän oli tullut
mahtavan Atlantin ylitse lähdettyään smaragdisaaren pääkaupungista.
Hänen saapumisensa ainoana tarkoituksena oli neuvotteleminen murhasta
syytetyn miehen kanssa.

Tosin ei hänen asiassaan ollut otettu huomioon tätä; ja dublinilainen
asianajaja ällistyi aika tavalla, kun hänelle hänen vietyään
matkatavaransa herra Oberdofferin hotellin katon suojaan ja
tiedusteltuaan Maurice Geraldia ilmoitettiin, että nuori irlantilainen
oli päävahtiin teljettynä.

Vielä voimakkaammaksi yltyi asianajajan ällistys hänen saatuaan tietää
Mauricen vangitsemisen syyn.

"Munsterilaisen Geraldin poika syytettynä murhasta! Ballaghin linnan
sekä sen kauniin puiston ja alueen perijä. Minullahan on paperit täällä
salkussani. Vietävä! Opastakaa minut hänen luoksensa!"

Vaikka "teksasilainen" Bonifacius olikin taipuvainen pitämään äsken
saapunutta vierastaan mielenvikaiseksi epäiltävänä henkilönä, suostui
hän pyyntöön ja hankki hänelle oppaan saattamaan häntä päävahtiin.

Jos irlantilainen asianajaja oli hullu, näytti hänen hulluutensa
olevan suunnitelmallista. Häneltä ei suinkaan evätty pääsyä
rikoksesta syytetyn luokse, vaan tervetulleena hänen sallittiin käydä
sotilasvankilassa niin usein kuin hän itse näki hyväksi.

Jotkut hänen komentavalle majurille esittämänsä asiakirjat olivat
hankkineet hänelle tämän etuoikeuden, samalla saattaen hänet
ystävällisiin kosketuksiin teksasilaisen "asianajajan" kanssa.

Irlantilaisen asianajajan saapuminen niin ratkaisevalla hetkellä
antoi aihetta useille arvailuille linnoituksessa, kylässä ja koko
uudisasutuksella. "Ankaran ja alttiin" tarjoiluhuoneessa aprikoitiin
asiaa kiivaasti.

Miehen eräänlainen eriskummaisuus lisäsi kansallista arvailuvaistoa --
jonka jotkut "vanhan Dufferin" ilmaisemat seikat olivat kiihdyttäneet
tuskallisen voimakkaaksi.

Kaikesta siitä huolimatta Atlantin takainen lainedustaja osoittautui
olevansa uskollinen ammattinsa perinnäistavoille. Lukuunottamatta
jo mainittua mitätöntä ajattelemattomuutta -- johon hän viehättyi
hämmästyksen ensi hetkellä -- hän ei myöhemmin kertaakaan tehnyt
hairahduksia, vaan piti huulensa yhtä suljettuina kuin osteri on
pakoveden aikana.

Hänellä ei ollutkaan paljoa aikaa käyttää kieltänsä. Hänen saapumisensa
seuraavana päivänä piti oikeudenkäynti suorittaa; ja suurimman osan
väliajasta hän oli joko päävahdissa vangin seurassa tai sulkeutuneena
sanantoniolaisen asianajajan luokse.

Liikkeelle levisi huhu, että Maurice Gerald oli kertonut heille tarinan
-- kummallisen, kaamean tarinan -- mutta sen yksityiskohdista pysyi
ulkoinen maailma tukalassa tietämättömyydessä.

Ne tunsi muuan henkilö, sellainen, joka pystyi vahvistamaan ne oikeiksi
-- Zeb Stump, metsästäjä.

Niin olisi saattanut tehdä eräs toinenkin; mutta tämä toinen ei ollut
syytetyn eikä hänen puolustajansa uskottu.

Zeb itse ei esiintynyt heidän seurassaan. Ainoastaan kerran hänet oli
nähty neuvottelemassa heidän kanssansa. Senjälkeen hän oli poistunut
-- sekä päävahdista että uudisasutukselta, kuten kaikki otaksuivat,
tavallisiin puuhiinsa -- etsimään hirviä, karhuja ja kalkkunoita.

Kaikki olivat erehtyneet. Zeb oli toistaiseksi luopunut tavallisista
puuhistaan tai joka tapauksessa ahdistamasta sitä riistaa, jota hän oli
tottunut väijymään, pyydystämään ja surmaamaan.

Totta kyllä hän oli väijymisretkellä; mutta lintujen ja nelijalkaisten
asemasta hän tavoitteli toisenlaista eläintä, sellaista, jota ei voinut
lukea maanpinnalla tai ilmassa liikkuvien otusten luokkaan -- päätöntä
ratsastajaa!




KAHDESKOLMATTA LUKU

Hellästi kiintynyt sisarenpoika


"Tuomitaan huomenna -- huomenna, Jumalan kiitos! Ei ole todennäköistä,
että kukaan saa kiinni sitä kirottua otusta sitä ennen -- toivottavasti
ei se tapahdu koskaan.

-- Vain _sitä_ minun tarvitsee pelätä. Varmasti ei ilman sitä saada
selville, mitä on tapahtunut. Minut saa hirttää, jos itsekään sitä
tiedän! Tiedän kylliksi vain --

-- Omituista tämän irlantilaisen suunsoittajan saapuminen!

-- Omituista myöskin sen sanantoniolaisen miekkosen tulo! Kuka ja
mikähän hänet on tänne kiikuttanut? Joku on luvannut suorittaa hänen
kulunsa.

-- Paha heidät vieköön! En välitä heistä, en hitustakaan. He eivät
voi selvittää mitään muuta kuin sen, että Gerald on tehnyt tihutyön.
Kaikki viittaa siihen suuntaan, ja kaikki niin uskovat. Heidän on pakko
tuomita hänet.

-- Zeb Stump ei sitä usko, se epäluuloinen vanha käärme! Häntä ei näy
eikä kuulu. Mihinkähän hän lienee mennyt? Metsästämään, väitetään.
Se ei ole todennäköistä tällaisena aikana. Entä jos hän on sitä
tavoittelemassa? Entä jos hän saisi sen käsiinsä?

-- Yrittäisin itsekin uudelleen, jos olisi aikaa. Sitä ei ole.
Ennen huomisiltaa on kaikki ohitse; ja jos myöhemmin ilmenisi --
Pahus vastaisuudesta! Tärkeätä on varmistua kaikesta nyt. Pitäköön
tulevaisuus itse huolen itsestään. Kun yksi mies on hirtetty murhasta,
ei todennäköisesti välitetä syyttää toista. Jos jotakin epäilyttävää
_tulisikin_ ilmi, kaihdettaisiin siihen takertumista. Se tuntuisi oman
itsensä tuomitsemiselta!

-- Luultavasti olen saanut regulaattorit oikealle mielelle. Sam Manly
itse näyttää olevan jotensakin varma. Haihdutin hänen epäilyksensä
kertomalla, mitä sinä yönä kuulin. Hiukan enemmän kuin kuulin, vaikka
sekin olisi riittänyt tekemään ihmisen vimmaiseksi, mulkoilevaksi
hulluksi. Kirottua!

-- Ei kannata itkeä maahan kaatuneen maidon tähden. Louise on kohdannut
sen miehen, ja siinä se. He eivät enää kohtaa toisiaan, ja siinä sekin
-- jollei se tapahdu taivaassa. No niin, se riippuu Louisesta.

-- En usko _heidän välillään sattuneen mitään_. Louise ei ole
senlaatuinen kaikesta huimuudestaan huolimatta; ja se saattaa olla,
kuten se keltaihoinen neitonen minulle vakuutti -- ainoastaan
_kiitollisuutta_. Ei, ei, ei! Niin ei voi olla. Kiitollisuuden vuoksi
ei nousta vuoteesta sydänyöllä -- sovittuun kohtaukseen puutarhan
alareunassa. Louise rakastaa häntä -- rakastaa häntä! Rakastakoon ja
olkoon kirottu! Hän ei ikinä saa sitä miestä. Hän ei ikinä enää näe
häntä, jollei hän osoittaudu itsepintaiseksi, ja siinä tapauksessa hän
näkee ainoastaan saattaakseen miehen tuomituksi. Louisen sana riittää
toimittamaan hänet hirteen.

-- Louisen pitää se lausua, jollei hän lausu toista sanaa, jota olen
häneltä kahdesti pyytänyt. Kolmas kerta on viimeinen. Vielä yksi
kieltäytyminen, ja minä näytän korttini. Tämä nuori irlantilainen ei
ainoastaan saa tuomiotaan, vaan lisäksi Louise on hänen tuomitsijansa;
ja maatila, talo, neekerit, kaikki -- Ahaa, Woodley-eno, olen halunnut
tavata sinut."

Edellä selostettu yksinpuhelu tapahtui huoneessa, jossa oli ainoastaan
Cassius Calhoun.

Sen keskeytti Woodley Poindexter. Murheellisena ja äänettömänä
harhailtuaan Casa del Corvon käytävissä hän oli astunut huoneeseen,
jossa hänen sisarenpoikansa tavallisesti oleksi, pikemminkin sattumalta
kuin edeltäpäin mietitystä aikomuksesta.

"Tavata minut! Mitä varten, sisarenpoikani?"

Murtuneen miehen puheessa oli nöyryyden, milteipä alamaisuuden sävy.
Aikoinaan ylpeä Poindexter, jonka edessä kaksisataa orjaa oli vapissut
elämänsä joka päivä -- joka tunti -- seisoi nyt käskijänsä edessä!

Tosin valta häntä nöyryyttää oli hänen omalla sisarenpojallaan.

Mutta se ei merkinnyt paljoakaan, kun otettiin huomioon tämän miehen
luonne.

"Tahtoisin puhella kanssasi Loosta", kuului Calhounin vastaus.

Juuri sitä puheenaihetta Woodley Poindexter olisi mielellään kaihtanut.
Hän pelkäsi sen asian ajattelemistakin, saatikka sitten siitä
keskustelemista -- erittäinkin sen miehen kanssa, joka nyt sitä vaati.

Siitä huolimatta hän ei osoittanut hämmästystä. Hän tuskin sitä
tunsikaan. Jokin, mitä edellisenä päivänä oli sanottu tai tehty,
oli johtanut hänet odottamaan keskustelun pyyntöä ja arvaamaan
keskustelunaiheen laadun.

Se, miten Calhoun aloitti puhelun, ei vähentänyt hänen
rauhattomuuttaan. Se kuulosti pikemminkin vaatimukselta kuin pyynnöltä.

"Loostako? Mitä hänestä?" tiedusti hän teennäisen levollisesti.

"No niin", virkkoi Calhoun, puhuen näennäisen vastahakoisesti,
ikäänkuin olisi ujostellut asiaan kajoomista tai teeskennellyt
ujostelevansa, "minä -- minä -- tahtoisin --"

"Olisin mieluummin", keskeytti tilanomistaja, käyttäen hyväkseen toisen
empimistä, "olisin mieluummin puhumatta _hänestä_ nyt".

Tämä lausuttiin miltei rukoilevasti.

"Entä minkä tähden, eno?" kysyi Calhoun toisen vastustuksen
rohkaisemana.

"Tiedät syyni, sisarenpoika."

"No niin, käsitän, ettei aika ole mieluinen. Henry-parka kadoksissa --
otaksuttavasti -- Voihan hän joka tapauksessa vielä ilmestyä tänne,
joten kaikki olisi hyvin."

"Ei koskaan! Emme enää milloinkaan häntä näe -- emme elävänä emmekä
kuolleena. Minulla ei enää ole poikaa!"

"Teillä on tytär, ja hän --"

"On häpäissyt minut!"

"Minä en sitä usko, eno -- en."

"Mitä merkitsee kaikki se, mitä olen kuullut -- mitä olen itse nähnyt?
Mikä olisi voinut kiidättää hänet sinne -- kolmenkymmenen kilometrin
päähän -- yksin -- tavallisen hevoskauppiaan majaan -- seisomaan hänen
vuoteensa vierellä? Voi, hyvä Jumala! Ja minkä tähden hänen piti
sekaantua pelastaakseen sen miehen -- poikani, hänen oman veljensä
murhaajan? Voi, hyvä Jumala!"

"Hänen oma kertomuksensa selittää ensimmäisen kysymyksen -- mielestäni
tyydyttävästi."

Calhoun _ei_ ajatellut niin.

"Toinen on varsin yksinkertainen asia. Jokainen nainen olisi menetellyt
samalla tavoin -- jokainen Loon kaltainen nainen."

"Ei ole _ketään_ hänen kaltaistaan. Minä, hänen isänsä, vakuutan niin.
Oi, jospa voisin uskoa, että asia on, kuten väität! Tytär-rukkani,
jonka pitäisi nyt olla minulle rakkaampi kuin koskaan ennen -- nyt, kun
minulla ei ole poikaa!"

"Hänen asiansa on hankkia teille poika -- sellainen, joka jo ennestään
on sukulaisenne ja joka voi luvata esittää poikanne osaa -- ei kenties
yhtä hellästi kuin hän, jonka olette menettänyt, mutta tarjoamalla
kaikki, mitä hänellä on valta antaa. En tahdo puhua teille arvoituksia,
Woodley-eno. Tiedätte, mitä tarkoitan, ja millaiset ajatukseni ovat
tästä asiasta. _Tahtoisin Loon omakseni_!"

Tilanomistaja ei osoittanut hämmästystä tämän lakoonisen ilmoituksen
johdosta. Hän odotti sitä. Kaikesta siitä huolimatta kävi varjo hänen
otsallaan tummemmaksi. Ilmeisesti hän ei pitänyt ehdotetusta liitosta.

Tämä saattaa tuntua omituiselta. Viime aikoihin asti hän oli ollut sen
puoltaja -- omassa mielessään -- ja useammin kuin kerran hellävaroen
kuiskannut siitä tyttärensä korvaan.

Ennenkuin he muuttivat Teksasiin, hän oli tuntenut sisarenpoikaansa
verrattain huonosti.

Mieheksi kasvettuaan Calhoun oli ollut Mississippin valtion asukas --
enimmäkseen majaillut New Orleansin tuhlaavaisessa kaupungissa. Hänen
enonsa oli nähnyt häntä ainoastaan hänen silloin tällöin käydessään
lousianalaisella maatilalla -- kunnes hänen serkkunsa Louisen
kehkeytyvä kauneus houkutteli hänet tekemään näitä vierailumatkoja
lyhyempien väliaikojen kuluttua ja joka kerta pitentämään niitä
jatkuvaksi oleskeluksi.

Senjälkeen hän Meksikon kaksitoistakuukautisella sotaretkellä kohosi
kapteenin arvoon; ja saavutettuaan voittoja sodassa hän oli palannut
kotiin varmasti päättäneenä saavuttaa voiton rakkaudessa -- valloittaa
kreolitarserkkunsa sydämen.

Siitä alkaen hänen oleskelunsa enonsa katon alla oli muuttunut
jotensakin alituiseksi. Jos nuori nainen ei hänestä oikein kovasti
pitänytkään, oli hän tehnyt itsensä mieluisaksi isälle sellaisella
keinolla, jonka harvoin tiedetään pettävän.

Aikoinaan rikas tilanomistaja oli nyt köyhä. Tuhlaavaisuus oli
saattanut hänen tilansa toivottoman velkaiseksi. Hänen sisarenpoikaansa
nähden oli järjestys päinvastainen -- hän oli aikoinaan ollut köyhä,
mutta oli nyt rikas. Sattuma oli tehnyt hänet varakkaaksi. Asiain niin
ollen ei ole kummastuttavaa, että heidän keskensä oli käsitelty rahaa.

Syntymäseudullaan ja vanhojen naapuriensa keskuudessa Woodley
Poindexteriä kohtaan tunnettiin vielä kylliksi kunnioitusta suojelemaan
häntä siltä epäluulolta, että hän oli sisarenpoikansa _alainen_, sekä
pidättämään jälkimäistä esiintymästä saamamiehen tavalliseen röyhkeään
tapaan.

Vasta sitten, kun he olivat muuttaneet Teksasiin, alkoivat heidän
välisensä suhteet saada velallisen ja velkojan välisen omituisen
luonteen.

Se kävi selvemmäksi sen jälkeen, kun Calhoun oli tehnyt useita
kosimisyrityksiä ja Louise oli joka kerta antanut hänelle hylkäävän
vastauksen.

Tilanomistajalla oli nyt entistä parempi tilaisuus tutustua
sisarenpoikansa todelliseen luonteeseen; ja heidän saavuttuaan Casa del
Corvoon oli tämä miltei joka päivä kehittynyt hänelle epäedulliseen
suuntaan.

Calhounin ja mustanginpyydystäjän välinen riita ja sen lopputulos eivät
olleet vahvistaneet enon kunnioitusta edellistä kohtaan, vaikka hänen
sukulaisena olikin pakko asettua hänen puolelleen.

Oli sattunut muitakin seikkoja, jotka aiheuttivat muutoksen
Poindexterin tunteissa -- saaden hänet pitämään kysymyksessä olevaa
liittoa _vastenmielisenä_ sen monista edullisista puolista huolimatta.

Voi, oli paljon myöskin sellaisia seikkoja, jotka eivät ehkä tehneet
sitä miellyttäväksi, mutta jotka kuitenkin vaikuttivat sen, ettei sitä
voinut halveksivasti syrjäyttää.

Hänen vastauksensa laadun saneli epäröinti -- kenties pikemminkin kuin
murhe hänen poikansa menetyksestä.

"Jos ymmärrän sinua oikein, sisarenpoika, tarkoitat avioliittoa. Nyt ei
varmastikaan ole aika puhua siitä -- kuoleman majaillessa talossamme!
Sellaisen asian ajatteleminenkin nostattaisi häväistysjutun koko
uudisasutuksella."

"Käsität minua väärin, eno. En tarkoita avioliittoa -- en nimittäin
_nyt_. Vain jotakin sellaista, mikä takaa sen varmaksi -- kun sopiva
aika tulee."

"En ymmärrä sinua, Cash."

"Kyllä ymmärrät, jos vain suostut kuuntelemaan minua minuutin."

"Jatka!"

"No niin, haluaisin sanoa seuraavaa. Olen päättänyt mennä naimisiin.
Olen nyt miltei kolmikymmenvuotias, kuten tiedät; ja senikäisenä
mies alkaa kyllästyä juoksentelemaan sinne tänne maailmassa. Minä
olen siihen pahuksen kyllästynyt enkä aio enää pysyä naimattomana.
_Tahtoisin saada Loon vaimokseni_. Kiirehtiminen on tarpeetonta. Haluan
nyt vain hänen lupauksensa, kirjallisen lupauksensa, jotta ei enää
olisi epävarmuutta. Tahdon saada sen asian järjestykseen. Kun nämä
_huolet_ menevät ohitse, on kylliksi aikaa puhua vihkimisestä ja muusta
sellaisesta."

Sana "huolet" sen puheen yhteydessä, jonka osana se oli, karahti
pahasti murhattua poikaansa surevan isän korvassa.

Woodley Poindexterin sisu nousi -- niin että hän melkein sai takaisin
entisen ylpeytensä ja siihen usein liittyneen harmistumisen.

Pian se jälleen lamaantui. Toisella puolella hän näki maata, orjia,
varallisuutta ja yhteiskunnallisen aseman, toisella kadotukselta
tuntuvan köyhyyden.

Hän ei taipunut täydelleen, kuten hänen vastauksestaan saattaa päättää.

"No niin, sisarenpoikani, olet puhunut kylläkin suoraan. Mutta en
tiedä, millainen tyttäreni mieliala sinua kohtaan on. Vakuutat
toivovasi häntä vaimoksesi. Haluaako hän sinua miehekseen?
Otaksuttavasti sekin tulee kysymykseen?"

"Luullakseni se riippuu suuressa määrin sinusta, eno. Olet hänen
isänsä. Varmastikin pystyt vaikuttamaan häneen."

"Minä en ole siitä niin kovin varma. Häntä ei niinkään helposti saada
taipumaan vastoin tahtoaan. Sinä, Cash, tiedät sen yhtä hyvin kuin
minäkin."

"No niin, tiedän vain sen, että aion 'leissata' itseni, kuten
merimiehet sanovat, ja näkisin _Casa del Corvon emäntänä_ mieluummin
Loon kuin minkään muun naisen tältä uudisasutukselta -- ja koko
Teksasistakin."

Woodley Poindexter sävähti kuultuaan nämä tylyt sanat. Ensimmäisen
kerran hänelle nyt oli lausuttu, ettei hän ollut Casa del Corvon
_isäntä!_ Vaikka se olikin tapahtunut epäsuorasti, ymmärsi hän sen.

Taaskin hänen sielunsa silmien eteen kohosi todellisuuskuva maasta,
orjista, varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta -- ja toinen
kuva köyhyydestä ja yhteiskunnallisesta alennuksesta.

Jälkimäinen näytti kamalalta, vaikka ei sen kamalammalta kuin hänen
edessään seisova mies, hänen oma sisarenpoikansa, joka pyrki hänen
pojakseen!

Sellaisten tarkoitusten edistämiseksi, joita on mahdoton käsittää,
Jumala usein sallii paholaisen voittaa hänet. Tässä tapauksessa
asianlaita oli sellainen. Poindexterin sydämessä asuva hyvyys sortui
pahan valtaan. Hän lupasi auttaa sisarenpoikaansa tuhoamaan hänen
tyttärensä onnen.

       *       *       *       *       *

"Loo!"

"Isä!"

"Tulin pyytämään sinulta palvelusta."

"Mitä niin, isä?"

"Tiedäthän, että serkkusi Cash rakastaa sinua. Hän on valmis kuolemaan
puolestasi -- ja mikä on vielä enemmän ja parempi, menemään naimisiin
kanssasi."

"Mutta minä en ole valmis menemään naimisiin _hänen_ kanssansa. Ei,
isä; mieluummin _minä_ kuolen. Se julkea lurjus! Tiedän mitä se
merkitsee. Ja hän on lähettänyt _sinut_ esittämään tätä kosintaa!
Ilmoita hänelle vastaukseksi, että mieluummin kuin suostun tulemaan
hänen vaimokseen, olen valmis lähtemään -- preerioille -- hankkimaan
toimeentuloni pyydystämällä villejä hevosia! Ilmoita hänelle se!"

"Mieti, tyttäreni! Et ehkä tiedä, että --"

"Että serkkuni on velkojasi. Tiedän sen kaiken, rakas isä. Mutta tiedän
myöskin, että sinä olet Woodley Poindexter ja että minä olen sinun
tyttäresi."

Niin hienotunteisesti kuin vihjaus lausuttiinkin, oli sillä toivottu
vaikutus. Tilanomistajan mieli nousi entiseen ylpeyteensä. Hänen
vastauksensa kuului:

"Rakkain Louise, äitisi kuva! Olin epäillyt sinua. Anna minulle
anteeksi, jaloluontoinen tyttöni! Unohtukoon entisyys! Jätän asian
sinun valtaasi. Olet vapaa hylkäämään hänen kosintansa!"




KOLMASKOLMATTA LUKU

Hyväntahtoinen serkku


Louise Poindexter käytti täydelleen isänsä hänelle suomaa vapautta.
Vajaan tunnin kuluttua Calhoun oli saanut ehdottomat rukkaset.

Tämä oli hänen kolmas kosintansa. Kahdesti aikaisemmin hän oli kosinut
-- epämuodollisesti ja pikemminkin sanakuvin kuin suoranaisesti
esittämällä asiansa.

Nyt oli kolmas kerta, ja vastaus ilmaisi, että se olisi viimeinen.
Vastaus kuului yksinkertaisesti: "Ei", ja sitä seurasi ponnekkaasti
yhtä yksinkertainen: "Ei ikinä."

Nämä sanat olivat aivan mutkattomat -- eikä niiden lausumista lainkaan
pyydelty anteeksi.

Calhoun kuunteli epäävää vastausta osoittamatta kovinkaan suuresti
hämmästyneensä. Mahdollisesti -- hyvin todennäköisesti -- hän sitä
odottikin.

Mutta sellaisissa oloissa tavallisesti havaittavan tyrmistyksen
sekaisen epätoivon ilmeen sijasta hänen piirteensä pysyivät lujina,
eivätkä hänen poskensa kalvenneet.

Hänen seisoessaan kauniin serkkunsa edessä olisi katselijan mieleen
saattanut muistua jaguari sen seisahtuessa hypähtääkseen saaliinsa
kimppuun.

Hänen silmiensä ilme tuntui sanovan:

"Vähemmässä kuin kuudessakymmenessä sekunnissa sinä muutat sävyäsi."

Mutta hän lausui:

"Ethän ole tosissasi, Loo?"

"Kyllä olen, sir. Olenko puhunut pilailijan tapaan?"

"Olet puhunut ikäänkuin et olisi vaivautunut miettimään."

"Mitä?"

"Monia seikkoja."

"Mainitse ne!"

"No niin, ensiksikin sitä -- miten rakastan sinua."

Tyttö ei vastannut mitään.

"Rakkauteni", jatkoi hän puolittain selittävästi, puolittain
vetoavasti, "rakkauteni, Loo, on sellainen, ettei ainoakaan ihminen voi
sitä tuntea ja jäädä henkiin sen jälkeen. Se saattaa loppua ainoastaan
elämäni sammuessa. Se ei voisi loppua sinun kuollessasi."

Syntyi äänettömyys, mutta vastausta ei sittenkään kuulunut.

"Hyödytöntä on kertoa sinulle sen tarinaa. Se alkoi sinä päivänä --
niin, sinä tuntina, jona sinut ensi kerran näin.

-- En halua väittää sen käyneen voimakkaammaksi ajan mukana. Se ei
voinut vahvistua. Muistanet, että kun ensi kerran kävin isäsi talossa
-- kuusi vuotta sitten -- ja olin laskeutunut hevoseni selästä, pyysit
minua kanssasi kävelemään puutarhassa -- päivällistä valmistettaessa.

-- Olit vain keskenkasvuinen tyttö; mutta oi, Loo, olit nainen
kauneudessa -- yhtä kaunis kuin olet tälläkin hetkellä!

-- Epäilemättä et aavistanutkaan, että kun tartuit käteeni ja lähdit
taluttamaan minua hiekoitetulla käytävällä, sormiesi kosketus
värähdytti sieluani -- samalla kun soma lepertelysi teki sydämeeni
vaikutelman, jota ei aika, ei etäisyys eikä edes huikentelu ole kyennyt
haihduttamaan."

Kreolitar kuunteli näyttämättä minkäänlaista merkkiä. Niin
kaunopuheiset, niin vakavat ja suloista imartelua uhkuvat sanat
saattoivat tuskin olla tehoamatta naiseen. Sellaisella puheella oli
Luciferin onnistunut toteuttaa tarkoituksensa. Tytön ilmeestä kuvastui
sääliä, jollei hyväksymistä.

Mutta kuitenkin hän pysyi äänettömänä.

Calhoun jatkoi:

"Niin, Loo, asia on, kuten sanoin. Olen koettanut kaikkia kolmea.
Kuutta vuotta voi kohtuullisesti nimittää ajaksi. Mississippiltä
Meksikoon oli välimatka, sillä sinne mennessäni oli yksinomaisena
tarkoituksenani sinun unohtamisesi. Se osoittautui hyödyttömäksi, ja
palattuani antauduin huikenteluun. New Orleans tietää sen.

-- En tahdo väittää intohimoni voimistuneen minun näin yrittäessäni
sitä tukahduttaa. Olen jo maininnut sinulle, että se oli mahdotonta.
Siitä hetkestä saakka, jona ensi kerran tartuit käteeni ja nimitit
minua serkuksesi -- oi, sinä nimitit minua _komeaksi_ serkuksesi,
Loo -- siitä hetkestä saakka en muista tunteeni palavuuden ollenkaan
muuttuneen -- paitsi silloin, kun mustasukkaisuus on saanut minut
vihaamaan -- jopa siinä määrin, että olisin saattanut _tappaa_ sinut!"

"Hyväinen aika, kapteeni Calhoun! Puhut hurjasti. Jopa hupakkomaisesti!"

"Siitä huolimatta olen vakavissani. Olen ajoittain ollut niin
mustasukkainen tähtesi, että itseni hillitseminen on ollut raskas
tehtävä. Luontoani en ole voinut hillitä -- kuten sinulla on syytä
tietää."

"Voi, serkku, en mahda mitään sille, mitä on tapahtunut. En ole koskaan
antanut sinulle aihetta luulla --"

"Arvaan, mitä mielit sanoa, ja sinun sopii jättää se lausumatta. Minä
sanon sen puolestasi: 'Luulla sinun rakastaneen minua.' Juuri ne sanat
pyörivät huulillasi.

-- En väitäkään sinun antaneen aihetta", jatkoi hän yhä syvemmin
epätoivoisena. "En syytä sinun viekoitelleen minua. Jokin sen teki.
Jumala, joka lahjoitti sinulle sellaisen kauneuden, tai paholainen,
joka ohjasi minut sitä katselemaan."

"Sanasi tuottavat minulle vain tuskaa. En otaksu sinun koettavan
imarrella minua. Puhut liian vakavasti sitä varten. Mutta oi, serkku
Cassius, siitä hurmauksesta parannut helposti. On muita tyttöjä, paljon
kauniimpia kuin minä, ja useita sellaisia, joita tuollaiset sanasi
imartelisivat. Minkä tähdet et puhu heille?"

"Minkä tähden en?" kertasi mies katkeran ponnekkaasti. "Kuinka
joutavanpäiväinen kysymys!"

"Toistan sen. Se ei ole turhanpäiväinen. Kiintymyksesi minuun on
nimittäin turhanpäiväisempi, sillä minun tulee olla sinulle vilpitön.
En rakasta -- en voi rakastaa sinua."

"Etkä siis tahdo tulla vaimokseni?"

"Se ainakin on turhanpäiväinen kysymys. Olen sanonut, etten rakasta
sinua. Se varmastikin riittää."

"Ja minä olen sanonut rakastavani _sinua_. Esitin sen yhtenä niistä
syistä, joiden tähden tahtoisin sinut vaimokseni; mutta on _muitakin_
syitä. Haluatko kuulla ne?"

Calhounin lausuessa tämän kysymyksen häipyi hänen rukoilu-ilmeensä.
Taaskin tuikki hänen silmistään jaguarin sisu.

"Mainitsit olevan muitakin syitä. Esitä ne! Älä vitkastele! En pelkää
niiden kuulemista."

"Tosiaankin!" tokaisi toinen ivallisesti. "Et pelkää, etkö?"

"En tietääkseni. Mitä pelkäämistä minulla olisi?"

"En sano, mitä pelkäämistä _sinulla_ on, vaan mitä isälläsi on."

"Anna kuulua! Hänen asiansa kuuluvat minuunkin. Olen hänen tyttärensä,
ja nyt, voi, hänen ainoa -- Jatka, serkku Cassius! Mikä varjo hänen
yllänsä väikkyy?"

"Ei mikään varjo, Loo, vaan vakava ja todellinen vaara. Sellainen
pulma, jolle hän ei enää mahda mitään. Pakotat minut puhumaan
sellaisista asioista, joista sinun ei pitäisi tietää mitään."

"Ohoo, eikö? Olet väärässä, serkku Cash. Tiedän ne jo. Tiedän isäni
olevan velassa ja sinun olevan hänen velkojansa. Miten olisin voinut
olla sitä tietämättä? Röyhkeytesi talossa -- vaativaisuutesi, jota
näytät joka hetki ja palvelusväen nähden -- on riittänyt todistamaan
heillekin, että jotakin on vialla. Sinä olet Casa del Corvon isäntä.
Tiedän sen. _Minun_ isäntäni et ole!"

Tämä uhmaava puhe lannisti Calhounia. Kortti, johon hän oli luottanut,
ei todennäköisesti tuottaisi voittoa. Hän luopui sitä lyömästä pöytään.

Hänellä oli vielä parempi kortti kädessään, ja sen hän löi esille enää
vitkastelematta.

"Tosiaankin!" vastasi hän pilkallisesti. "No niin, jollen ole sydämesi,
olen onnesi isäntä. Tiedän, mikä arvoton lurjus on saattanut sinut
vastaamaan minulle epäävästi --"

"Kuka?"

"Kuinka viattoman tietämätön oletkaan!"

"Niin varmasti olenkin, jollet arvottomalla lurjuksella tarkoita
itseäsi. Siinä mielessä osaan sinua ymmärtää. Se kuvaus on niin osuva,
ettei siitä voi erehtyä."

"Olkoon niin!" kivahti mies, käyden harmaaksi raivosta, vaikka vielä
jossakin määrin hilliten itseään. "No niin, koska pidät minua niin
arvottomana, ei mielipiteesi minusta otaksuttavasti parane, kun
ilmaisen sinulle, mitä aion sinulle tehdä."

"Tehdä minulle! Olet julkean röyhkeä, serkku Cash! Puhut ikäänkuin
olisin suojattisi tai orjasi! En ole kumpikaan!"

Masentuneena tytön harmin purkauksesta Calhoun pysyi vaiti.

"_Pardieu_!" pitkitti toinen. "Mitä tämä uhkailu merkitsee? Ilmaise
minulle, mitä _aiot minulle tehdä!_ Haluaisin tietää sen."

"Saat sen tietää."

"Anna kuulua! Aiotaanko minut karkoittaa harhailemaan preerialle vai
teljetä luostariin? Kenties vankilaan?"

"Viimemainitusta epäilemättä pitäisit -- jos nimittäin saisit
seuraksesi --"

"Jatka, sir! Mikä on kohtaloni? Odotan maltittomasti selitystä."

"Älä hätäile! Ensimmäinen kohtaus esitetään huomenna."

"Niin pianko? Ja missä, saanko sitä tiedustaa?"

"Oikeudessa."

"Miten, sir?"

"Siten, että seisot tuomarin edessä valamiesten ollessa saapuvilla."

"Suvaitset olla sukkelapuheinen, kapteeni Calhoun. Salli minun mainita
sinulle, etten pidä sellaisista huvituksista."

"Huvituksista todellakin! Esitän yksinkertaisia tosiasioita. Huomenna
juttu käsitellään. Herra Maurice Gerald tai McSweeney tai O'Hogerty tai
mikä hänen nimensä lieneekään, on oikeuden edessä syytettynä veljesi
murhasta."

"Se on valetta! Maurice Gerald ei ole --"

"Tehnyt sitä tihutyötä, aioit kai sanoa? No niin, se on todistettava.
Se _todistetaan_; ja juuri sinun omilta huuliltasi lähtevät ne sanat,
jotka sen todistavat -- niin että jokainen valamies sen uskoo."

Kreolittaren isot gasellinsilmät levisivät mahdollisimman avoimiksi.
Niistä kohdistui puhujaan sellainen katse, jollaisen gaselli itse usein
luo -- josta kuvastui yhtä paljon pelkoa, kummastusta ja kysymistä.

Kului joitakuita sekunteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Ajatukset,
arvailut, pelko, kuvitelmat, epäluulot, kaikki ne yhdessä pitivät häntä
äänettömänä.

"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän vihdoin. "Väität, että minut
haastetaan oikeuteen. Mitä varten? Vaikka olenkin sen miehen sisar,
joka -- en tiedä mitään -- en osaa kertoa muuta kuin sen, mikä on
kaikkien huulilla."

"Kyllä sinä osaat, aika paljon enemmän. Kaikkien huulilla ei ole se,
että murhayönä soit Geraldille kohtauksen puutarhan alalaidassa.
Eikä maailma myöskään tiedä, mitä tämän salaisen keskustelun aikana
tapahtui. Kuinka Henry tunkeutui sitä häiritsemään; kuinka hän
vimmastuneena siitä, kuten hänen hyvin sopi ollakin, ajatellessaan,
että sellainen häpeä tuli -- ei ainoassaan hänen sisarensa, vaan
koko sukunsa niskoille -- uhkasi tappaa sen miehen, joka oli sen
aiheuttanut, ja kuinka hänet esti täyttämästä sen uhkauksensa
ainoastaan niin kirotusti harhaantuneen naisen väliintulo!

-- Koko maailma ei tiedä, mitä sitten seurasi; kuinka Henry
hupakkomaisesti lähti sen katalan koiran jälkeen, ja mikä aikomus
hänellä oli. Heidän itsensä lisäksi ainoastaan kaksi muuta henkilöä
sattui näkemään sen lähdön."

"Kaksi -- keitä he olivat?"

Kysymys lausuttiin koneellisesti -- miltei rauhallisen kylmäverisesti.

Siihen vastattiin yhtä kylmästi.

"Toinen oli Cassius Calhoun -- toinen Louise Poindexter."

Neito ei hätkähtänyt. Hän ei edes ainoallakaan merkillä näyttänyt
hämmästyneensä. Se, mitä jo oli puhuttu, oli valmistanut häntä tähän
paljastukseen. Hänen vastauksensa oli yksi ainoa sana, joka lausuttiin
uhman sävyyn.

"No!"

"No!" kertasi Calhoun harmissaan sanojensa vähäisestä vaikutuksesta.
"Otaksuttavasti ymmärrät minua?"

"En vähääkään paremmin kuin ennenkään."

"Haluatko minun puhuvan selvemmin?"

"Kuten suvaitset, sir."

"Puhun siis. Vakuutan sinulle, että vain yhdellä tavoin voi pelastaa
isäsi tuhosta -- itsesi häpeästä. Tiedätkö, mitä tarkoitan?"

"Kyllä; sen kyllä tiedän."

"Et kai nyt vastanne minulle kieltävästi."

"_Nyt_ varmemmin kuin _koskaan ennen_!"

"Olkoon niin! Ennen tätä aikaa huomenna -- ja kautta taivaan, tarkoitan
sitä -- ennen tätä aikaa huomenna seisot todistajain paikalla!"

"Halpamielinen urkkija! Missä tahansa, mutta en sinun läheisyydessäsi!
Pois näkyvistäni, heti paikalla, muutoin kutsun isän!"

"Sinun ei tarvitse vaivautua. En aio enää kiusata sinua läheisyydelläni
-- joka on sinusta niin vastenmielinen. Jätän sinut miettimään. Kenties
ennen oikeuden alkamista katsot sopivaksi muuttaa mieltäsi. Jos niin
käy, toivon sinun ilmoittavan siitä minulle niin ajoissa, että ehdin
peruuttaa haasteen. Hyvää yötä, Loo! Nukkuessani ajattelen sinua."

Huulillaan nämä pilkalliset sanat, jotka olivat melkein yhtä karvaat
hänestä itsestään kuin niiden kuulijastakin, Calhoun poistui huoneesta
vähemmän voitonriemuisen kuin syyllisen näköisenä.

Louise kuunteli, kunnes hänen askelensa häipyivät etäiseen käytävään.

Ikäänkuin hänen ylväät, äkäiset ajatuksensa, jotka siihen saakka
olivat häntä tukeneet, olisivat äkkiä lauenneet, hän vaipui tuoliin ja
painoi molemmin käsin rintaansa, koettaen vaimentaa niitä kauhuisia
nytkähdyksiä, jotka nyt vaivasivat sitä pahemmin kuin koskaan ennen.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Teksasilainen oikeusistuin


On toisen päivän varhainen aamu. Ruusuisena Länsi-Intian merestä
nouseva aamurusko luo suloisimman hymynsä Teksasin savannien ylle.

Melkein samalla hetkellä, jolloin rusottava valo suutelee Meksikon
lahden valkeita hiekkasärkkiä, tervehtii se myöskin lähes viidensadan
kilometrin päässä olevan Fort Ingen lippua, koska maa kohoaa juuri
niin paljon Matagordan rannikolta Guadalupe-vuorten juurelle, jonka
läheisyydessä tämä rajalinnoitus sijaitsee.

Aamurusko on juuri valaissut lipun, joka samalla kertaa alkaa hulmuta
tangossaan ja levittää punaisen, valkean ja sinisen kirjavan pintansa
aamuiseen, lauhaan länsituuleen.

Tuskin koko sinä aikana, jonka lipputanko on seisonut, on tähtilippu
hulmunnut niin voimakkaasti kiinnostavan kohtauksen yläpuolella kuin se
on, jota juuri tänä päivänä odotetaan.

Jopa näin varhaisena aamuhetkenä voidaan kohtauksen sanoa alkaneen.
Aamuruskon ensimmäisten säteiden kajastaessa nähdään ratsastajia
lähestyvän sotaväen majoituspaikkaa kaikilta suunnilta. He ratsastavat
kaksi-, kolmi- tai puolikymmenmiehisissä ryhmissä, laskeutuvat
satulasta saavuttuaan perille, kiinnittävät ratsunsa paaluaitaan tai
panevat ne liekaan avoimelle preerialle.

Sen tehtyään he kerääntyvät ryhmiksi harjoituskentälle, seisoskelevat
keskustelemassa tai hajaantuvat kylään, ja kaikki he johonkin aikaan
pistäytyvät kapakassa tervehtimässä tarjoilupöydän takana seisovaa
ravintoloitsijaa.

Tällä tavoin kokoontuvat miehet kuuluvat useihin eri tyyppeihin ja
kansallisuuksiin. Melkein jokainen Euroopan maa on luovuttanut osansa,
vaikka enemmistö on sitä jäntevää rotua, jonka esi-isät karkoittivat
intiaanit "veriseltä alueelta", rakensivat hirsimajoja punanahkojen
wigwamien paikalle ja kuluttivat elämänsä loppuosan kaatamalla metsää
Mississippin varsilla. Jotkut heistä on kasvatettu viljelemään maissia,
toiset ymmärtävät paremmin puuvillan viljelyä, samalla kun suuri joukko
kauempana etelässä sijaitsevista kodeista on muuttanut Teksasiin
keinottelemaan sokerin ja tupakan kasvattamisella ja valmistuksella.

Useimmat ovat ammatiltaan ja kutsumukseltaan maanviljelijöitä, vaikka
joukossa on myöskin karjanhoitajia ja kalakauppiaita, metsästäjiä ja
hevoskauppiaita, kauppamiehiä ja muita liikemiehiä -- muun muassa
sangen monta ihmiskauppiasta!

On lakimiehiä, maanmittareita ja maakeinottelijoita sekä muita
keinottelijoita, joiden alaa ei ole ilmaistu -- seikkailijoita,
jotka ovat valmiit ryhtymään kaikkiin satunnaisiin puuhiin -- olipa
sitten kysymyksessä karjan leimaaminen, retki comancheja vastaan tai
seikkailumatka Rio Granden toiselle puolelle.

Heidän pukunsa ovat yhtä vaihtelevia kuin heidän ammattinsakin. Heitä
on jo kuvailtu, sillä Fort Ingen ympärille nyt kerääntyvät miehet ovat
samoja, jotka olemme jo aikaisemmin nähneet koolla Casa del Corvon
pihalla -- samoja, mutta runsaslukuisempina.

Nykyinen kokous eroaa eräässä toisessakin suhteessa etsintäseurueesta.
Sitä sulostuttavat läsnäolollaan naiset -- miesten vaimot, sisaret ja
tyttäret. Jotkut ovat ratsain ja pysyvät satulassa -- heidän hunnulla
varustetut puuvillahattunsa varjostavat heidän kasvojaan auringon
hehkulta; toiset ovat sijoittuneet vielä mukavammin katsomaan näkyä
-- istuen valkoisten vankkuritelttojen suojassa tai loisteliaampien
"carriole"- tai "jersey"-katosten alla.

Meneillään on näkemisen arvoinen kohtaus -- tai sellaista ainakin
odotetaan. Se on oikeudenkäynti, josta uudisasutuksella on kauan
puhuttu.

Tarpeetonta on mainita, että kysymyksessä on oikeudenkäynti
_Mustangi-Mauricen_ nimellä tunnettua Maurice Geraldia vastaan.

Yhtä turhaa on lisätä, että se koskee Henry Poindexterin murhaa.

Tällaista väkijoukkoa ei ole saanut koolle rikoksen törkeä laatu
eivätkä myöskään syytetyn tai uhrin mieskohtaiset ominaisuudet -- he
kumpikin olivat vain vähän tunnettuja ympäristössä.

Sama oikeusistuin -- piirikunnan, Uvalden, ylioikeus -- on ollut siellä
aikaisemminkin istumassa, käsitellyt kaikenlaisia juttuja ja tuominnut
kaikenlaisia ihmisiä -- varkaita, huijareita, miehentappajia, jopa
murhamiehiäkin -- mutta niitä tilaisuuksia katsomaan ja tuomioita
kuulemaan on tuskin viitsinyt tulla kahdeksaakymmentä henkilöä!

Se seikka ei ole kerännyt yhteen näin useita uudisasukkaita, vaan
sen on tehnyt sarja kummallisia asianhaaroja, salaperäisiä ja
melodraamallisia, jotka näyttävät olevan jollakin tavoin rikoksen
yhteydessä ja ovat joitakuita päiviä olleet uudisasutuksen ainoana
puheenaiheena.

Ei ole tarpeellista luetella näitä asianhaaroja; ne ovat jo tunnettuja.

Kaikki Fort Ingeen saapuneet ovat tulleet sinne siinä toivossa, että
oikeudenkäynti luo valoa tähän kummalliseen kysymykseen, joka on siihen
saakka uhmaillut ratkaisuyrityksiä.

Tietystikin jotkut kaikesta tästä riippumatta tuntevat mielenkiintoa
vangin kohtaloa kohtaan. Toisia kannustaa vieläkin surullisempi
mielenkiinto -- murhatuksi _otaksutun_ miehen sukulaisia ja ystäviä;
muistaa nimittäin tulee, ettei rikoksen todellisesta tapahtumisesta ole
vielä saatu todistuksia.

Mutta siihen nähden ei ole kovinkaan paljoa epäilyksiä. Useat
toisistaan riippumattomat seikat ovat yhtyneet sitä vahvistamaan; ja
kaikki uskovat, että katala tihutyö on tehty -- yhtä varmasti kuin
olisivat olleet omin silmin sitä näkemässä.

He odottavat vain, että heille selvitettäisiin yksityiskohdat, että he
saisivat tietää, miten, milloin ja minkä tähden teko tapahtui.

       *       *       *       *       *

Kello on kymmenen, ja oikeus istuu.

Väkijoukon kokoonpanossa ei ole tapahtunut paljoakaan muutoksia;
vain sinne tänne on sotilasasuja sekaantunut siviili-ihmisten
yksinkertaisempien pukujen joukkoon. Linnoituksen sotilaat on päästetty
pois aamuparaatista, ja kun he saavat vapaasti etsiä itselleen
senpäiväisiä huvituksia, ovat he hakeneet niitä siviilikatselijain
seasta. Tuossa he seisovat vierekkäin -- sotilaat ja yksityiset
kansalaiset -- rakuunoihin, jalkaväkeen ja tykistöön kuuluvat
miehet tilanomistajien, metsästäjien, hevoskauppiaiden ja huimien
seikkailijoiden seassa; he ovat juuri äsken kuulleet kuuluttajan
alkuhuudon ja päättäneet seisoa paikallaan, kunnes kuulisivat tuomarin
huulilta viimeisen juhlallisen, muodollisen lauseen: "Olkoon Jumala
sielullenne armollinen!"

Saapuvilla on tuskin ainoatakaan, joka ei ennen iltaa odota kuulevansa
tätä hirvittävää loppulausetta, joka lausutaan ihmiskumppanin
kuolemantuomiota merkitsevän tumman lakin varjosta.

Vain harvat sitä toivonevat. Mutta hyvin monet ovat varmoja siitä, että
oikeudenkäynti päättyy tuomioon ja että Maurice Geraldin sielu palaa
Jumalansa luokse, ennenkuin aurinko on laskenut!

       *       *       *       *       *

Oikeus istuu.

Sielunne silmien eteen kuvastuu avara sali, jonka toisella laidalla on
koroke; lautaiset väliseinät erottavat tyhjän tilan; sen sisäpuolella
on pöytä, ja tämän reunassa on arkkumainen tekele, joka muistuttaa
luentohuoneen puhujalavaa tai kirkon saarnastuolia.

Näemme tuomarit kärpännahkaisissa vaipoissaan, asianajajat harmaissa
peruukeissaan ja mustissa takeissaan ja heidän apulaisensa, sihteerit,
airuet ja reportterit, siellä täällä seisovia sinitakkisia,
kiiltonappisia poliiseja sekä takalistolla meren päitä ja kasvoja,
jotka eivät aina ole kammattuja eivätkä puhtaita.

Lisäksi panette merkille eräänlaisen hillityn ilmeen katselijoiden
piirteissä; se ei ole niin suuressa määrin johtunut säädyllisyydestä
kuin siitä pelosta, että häirittäisiin oikeusistuimen säännöllisiä
toimia.

Teidän täytyy haihduttaa kaikki tämä mielestänne, jos haluatte saada
aavistuksen siitä, millainen oikeusistuin on Teksasin rajamailla, sillä
se eroaa samannimisestä englantilaisesta laitoksesta yhtä suuresti kuin
sissijoukkue eroaa kaartilaisprikaatista.

Täällä ei ole oikeussalia, vaikka onkin eräänlainen vierasmaja, jota
käytetään sekä tähän että muihin tarkoituksiin. Mutta päivä lupaa
sukeutua kuumaksi, ja oikeus on päättänyt istua _puun varjossa!_

Ja se on sijoittunut puun juurelle -- jättiläiskokoisen rautatammen,
jota espanjalainen sammal kiehkuroina koristaa ja joka seisoo
harjoituskentän laidalla, ulottaen varjoaan laajalti viheriöivälle
preerialle.

Sen juurelle on tuotu iso asiakirjapöytä ja sen ympärille on asetettu
kymmenkunta nahkapohjaista tuolia; sillä viruu hajallaan muutamia
arkkeja konseptipaperia, mustepullo, hanhensulkaisia kyniä, hyppysissä
kulunut lakikirja tai pari, lasinen karahvi, jossa on persikkaviinaa,
pari tavallista lasia, rasia havannasikaareja ja toinen rasia
tulitikkuja.

Näiden välineiden takana istuu tuomari, jolta ei ainoastaan puutu
kärpännahkainen viitta, vaan joka on suorastaan takittomana --
koska päivän lämpötila on saanut hänet päättämään käsitellä asiaa
_paitahihasillaan!_

Peruukin sijasta hänellä on panamahattunsa, joka on kallellaan toisella
poskella vastapainoksi toisessa suupielessä törröttävälle, puoliväliin
poltetulle, puolittain pureksitulle havannalaiselle.

Muissa tuoleissa istuu miehiä, joiden puku ei ilmaise heidän ammattiaan.

Heidän joukossaan on lakimiehiä -- asianajajia ja _neuvonantajia_,
kuten heitä siellä nimitetään -- joiden yhteiskunnallisessa ja
laillisessa asemassa ei ole vähääkään eroa; sheriffi ja hänen
apulaisensa; linnoituksen sotilaallinen komentaja, kappalainen,
lääkäri, useita upseereja sekä yksi tai kaksi henkilöä, joiden ammatti
ei ole selvitetty.

Hiukan syrjässä on kaksitoista henkilöä yhdessä ryhmässä; suunnilleen
puolet heistä istuu karkeatekoisella lankkupenkillä, muiden
kyykötellessä tai loikoillessa ruohikolla.

He muodostavat _valamiehistön_ -- laitoksen, joka on yhtä ominainen
Teksasille kuin Englannillekin ja joka Teksasissa on kymmenen kertaa
uskollisempi luottamustehtävälleen, halveksivasti suostumatta
alistumaan tuomarin määräyksiin -- mihin Englannissa liiankin vapaasti
myönnytään.

Teksasilaisen tuomarin ja valamiehistön ympärillä leviää väkijoukko,
joka tungeksii ihan likelle oikeuden aluetta ja jota hyvin sopii
nimittää epämääräiseksi. Hirvennahkaisia metsästyspuseroita,
huopatakkeja -- tukahduttavasta kuumuudesta huolimatta; juovaisesta
karttuunista ja kentuckylaisesta parkkumista valmistettuja
leninkejä; valkoisesta liina- tai taivaansinisestä puuvillakankaasta
tehtyjä puseroita; punaisesta flanellista tai valkaisemattomasta
"kotikutoisesta" laitettuja paitoja; rakuunoiden, jääkärien, jalkaväen
ja tykistön asepukuja, kaikkia niitä on sekavana vilinänä tässä
kirjavassa kokouksessa.

Siellä täällä näkyy säännöllisempi asu -- tälle maalle luonnollisempi
-- meksikolaisen _jaqueta_ ja _calzonerot_, joiden omistajan
leveälierinen _sombrero_ varjostaa hänen tummia, _picaresque_-ilmeisiä
kasvojaan.

Oli aika -- eikä niin kovin kaukainen -- jolloin kaikki tälle samalle
paikalle kokoontuneet miehet olivat sellaisessa asussa.

Mutta silloin ei ollut kaksitoistamiehistä valamiehistöä, ja tuomari
-- _juez de letras_ -- oli paljon tärkeämpi henkilö, jonka nyökkäys
merkitsi kuolemaa ja jolta helposti saattoi saada anteeksiannon, jos
pystyi pistämään _onzoja_ hänen taskuunsa.

Tästä karkeasta epäsäännöllisyydestä huolimatta -- siitä huolimatta,
että puuttuu vaikuttavia kärpännahkaisia ja mustia silkkivaippoja,
virka-asuisia _alguazileja_ ja kirkasnappisia poliiseja -- siitä
huolimatta, että saapuvilla on miehiä, jotka sivistyneestä
ihmisestä saattavat näyttää oudoilta -- jopa villeiltäkin -- väitän
empimättä, että näiden punaisten flanellipaitojen ja kentuckylaisten
parkkuminuttujen keskellä viaton mies saa varmasti -- niin, paljon
varmemmin -- luottaa saavansa oikeutta ja syyllinen uskoa saavansa
rangaistuksen kuin niin sanotun sivistyksemme muodollisissa ja
hiuksiahalkovissa käräjätempuissa.

Älkää erehtykö pitämään noita teksasilaisen puun juurelle kokoontuneita
miehiä -- niin karkealta kuin heidän ulkoasunsa näyttäneekin teidän
liiaksi arvostelevasta silmästänne -- älkää erehtykö pitämään heitä
omien "massojenne" muodostamana roskajoukkona, jota ylettömät
verot ovat ihan syntymästä saakka säälittömästi rasittaneet. Älkää
myöskään erehtykö luulemaan heitä teidänkaltaisiksenne olennoiksi
-- jotka ovat kaulaa myöten täynnä orjamaisuuden henkeä -- kunpa
se teidät tukehduttaisi! -- ja jotka halveksivat kaikkea suurta ja
edistysmielistä sekä kunnioittavat ainoastaan velttoa, pinnallista ja
itsekästä!

Puhun sinulle, keskiluokkaan kuuluva ystäväni, joka kuvittelet olevasi
tämän englantilaisen maamme _kansalainen_. Tosin sellainen kansalainen,
jolla ei ole edes ensimmäistä, niukinta kansalaisoikeutta -- oikeutta
valita edustajaa parlamenttiin.

Kuvittelet, että sinulla on tämä oikeus. Minulla tuskin on
kärsivällisyyttä vakuuttaa sinulle, että olet erehtynyt.

Niin, suuresti erehtynyt, kun kuvittelet olevasi samalla poliittisella
tasolla, jolla nuo Teksasin muka karkeat rajalaiset ovat.

Ei sinnepäinkään. _He_ ovat täysvaltaisia kansalaisia -- sinun
ylempiesi vertaisia tai niiden vertaisia, jotka tahtovat niin
itseään nimittää ja joiden tahtoon sinä olet kyllin halpa suostumaan
vastustelematta -- milteipä vastalauseitta!

       *       *       *       *       *

Useimmissa kokouksissa sisempi piiri on tarkemmin valikoitua. Helmi on
löydettävissä keskeltä Fort Ingessäkin.

Nyt kerääntyneessä kokouksessa on asianlaita päinvastainen. Hienous ja
sirous ovat ulkolaidalla. Naispuoliset kaunottaret seisovat paraisiin
pukuihinsa verhottuina joustimilla varustetuilla rattailla tai
komeammissa ajoneuvoissa, kylliksi korkealla nähdäkseen miespuolisten
katselijoiden päiden ylitse.

Heidän katseensa eivät ole suunnatut tuomariin tai, jos ovat, niin
ainoastaan ajoittain. Heidän katseensa ovat tähdätyt kolmen miehen
muodostamaan ryhmään, joka on lähellä valamiehiä eikä kovin kaukana
puun rungosta. Yksi heistä istuu, ja molemmat muut seisovat. Edellinen
on syytettynä oleva vanki, jälkimmäiset ovat häntä vartioivat sheriffin
apulaiset.

Alkujaan oli aikomus syyttää murhasta useita muitakin miehiä -- Miguel
Diazia ja hänen kumppaneitaan samoin kuin myöskin Phelim O'Nealia.

Mutta valmistavien kuulustelujen aikana meksikolaisen onnistui todistaa
olleensa toisaalla samoin kuin hänen kumppaneittensakin. Kaikki neljä
on senmukaisesti vapautettu syytöksestä.

He tunnustivat käyttäneensä intiaanien valepukua, sillä kun se kerran
todistettiin, eivät he muuta voineet.

Mutta he väittivät, että se oli ollut pila -- _travestie_; ja kun
todistettiin muiden olleen kotonaan ja Diazin olleen tukkihumalassa
sinä yönä, jona Henry Poindexter katosi, tyydyttivät heidän väitteensä
niitä, joiden tehtäväksi kuulustelu oli uskottu.

Mitä connemaralaiseen tulee, ei ollut katsottu tarpeelliseksi haastaa
häntä oikeuteen. Jos hän oli ollut apuna, oli hän toiminut ainoastaan
isäntänsä yllytyksestä; ja hän saattaisi osoittautua hyödyllisemmäksi
todistajain paikalla kuin syytettynä.

Syytettyjen paikalla seisoo siis ainoastaan yksi vanki -- Maurice
Gerald, jonka häntä katselevat ihmiset tuntevat Mustangi-Mauricen
nimellä.




VIIDESKOLMATTA LUKU

Väärä todistaja


Saapuvilla on ainoastaan muutamia sellaisia, jotka mieskohtaisesti
lainkaan tuntevat syytettyä, vaikka vain harvoja on myöskin sellaisia,
jotka eivät ole koskaan ennen kuulleet hänen nimeään. Kenties ei
ainoatakaan.

Vasta viime aikoina oli Maurice Gerald tullut yleisesti tunnetuksi,
sillä ennen hänen ja Calhounin välistä, kuusipanoksisilla revolvereilla
suoritettua kaksintaistelua hänellä oli ollut ainoastaan taitavan
hevosenpyydystäjän maine.

Kaikki myönsivät, että hän oli oivallinen nuori mies -- komea, huima,
hyvään hevoseen kiintynyt; ja pitämättä syntinä hellän katseen luomista
kauniiseen naiseen hän oli avosydäminen, kuten useimmat irlantilaiset
ovat, ja myöskin avopuheinen, mikä kernaimmin uskotaan.

Mutta eivät hänen hyvät eivätkä hänen huonot puolensa olleet
kehittyneet ylenmääräisiksi. Hänen rohkeutensa ilmeni harvoin
hillittömänä hurjapäisyytenä, samalla kun hänen puhelunsa yhtä harvoin
rappeutui "pikku juoruiluksi".

Hänen toiminnassaan saattoi huomata eräänlaista kohtuullisuutta. Samoin
hänen sanansa olivat maltillisia, ja niistä kuvastui jopa maljan
ääressä istuessakin varovaisuutta, joka on jonkun verran harvinainen
hänen maanmiestensä keskuudessa.

Ei kukaan tuntunut tietävän, mistä hän oli tullut, mistä syystä hän oli
sijoittunut Teksasiin tai minkä tähden hän oli valinnut niin omituisen
ammatin kuin villien hevosten pyydystäminen oli -- ammatin, jota ei
pidetty kaikkein kunniallisimpana.

Se tuntui vieläkin kummallisemmalta niistä, jotka tiesivät, ettei hän
ollut ainoastaan sivistynyt, vaan ilmeisesti myöskin "syntyperäinen
herrasmies" -- jolla sanontatavalla oli kuitenkin vain vähäinen
merkitys Teksasin rajaseudulla.

Siellä ei sitä myöskään pidetty kovinkaan ihmeteltävänä seikkana, sillä
siellä voidaan usein tavata sekä Ranskasta että "isänmaasta" saapuneita
"syntyperäisiä herrasmiehiä" hankkimassa rehellisesti elatustaan
otsansa hiellä.

Se on näpsäys kaikille ylimyksellisille etuoikeuksille -- paitsi
niille, joiden valtakirjat on leimattu luonnon aidoilla leimoilla.

Sellaista on uudisasutus tässä kauniissa, vapaassa maassa.

Ja tällaisen vaikutelman nuori irlantilainen tekee mahdollisimman
selvästi. Ei kukaan todennäköisesti voi epäillä häntä typeräksi eikä
lurjukseksi.

Mutta kuitenkin hän seisoo sellaisen kokouksen edessä, joka on kutsuttu
koolle pitämään häntä salamurhaajana, seisoo sellaisena miehenä, joka
yön hiljaisena hetkenä on vuodattanut viatonta verta ja riistänyt
hengen toiselta ihmiseltä!

Saattaako se syytös olla paikkansapitävä? Jos niin on, olkoon Jumala
hänen sielulleen armollinen!

Sellaisia ajatuksia risteilee katsojien mielessä heidän seisoessaan
katse suunnattuna häneen odottamassa oikeudenkäynnin alkamista.

Jotkut silmäilevät häntä yksinkertaisen uteliaasti, toiset kysyvästi,
mutta useampien ilmeistä kuvastuu suuttumusta ja kostonhimoa.

Yhden häneen tähdätyn silmäparin ilme on tyyten toisenlainen kuin
muiden -- se on lempeä, mutta varma, ja siihen näyttää omituisesti
sekaantuvan pelkoa ja hellyyttä.

Monet henkilöt panevat merkille tämän naiskatselijan ilmeen, jonka
kalpeat, kaleesien verhojen puolittain piilottamat kasvot ovat liian
kauniit välttääkseen huomiota.

Vain harvat osaavat sen selittää.

Mutta näiden harvojen joukossa on vanki itse; hän havaitsee sekä naisen
että ilmeen, ja hänen sieluaan värähdyttävä ylpeä hurmaus melkein
korvaa sen nöyryytyksen, johon hänen on pakko alistua. Se riittää
saamaan hänet hetkeksi unohtamaan sen hirveän aseman, jossa hän on.

Tällä hetkellä hänen asemansa on nautinnollinen. Hänelle on kerrottu
paljon siitä, mitä on tapahtunut unohduksen pimeinä hetkinä. Hän
tietää nyt, että se, mitä hän on kuvitellut ainoastaan suloiseksi,
taivaalliseksi näyksi, oli paljon suloisempi, maanpäällinen, todellinen
kohtaus.

Ne naisenkasvot, jotka unikuvan tavoin hohtivat hänen vuoteensa
yläpuolella, olivat samat, jotka nyt näkyvät kaleesien verhojen
lomitse, ja niiden ilme ilmaisee hänelle, että uhkaavien katsojien
joukossa hänellä on yksi ystävä, joka pysyy uskollisena loppuun saakka
-- vaikkapa se olisikin kuolema!

       *       *       *       *       *

Oikeudenkäynti alkaa.

Sen alkamisessa ei ole kovinkaan paljoa muodollista juhlallisuutta.
Tuomari ottaa hatun päästänsä, raapaisee tulitikulla tulta ja sytyttää
sikaarinsa uudelleen.

Imaistuaan puolikymmentä sauhua hän ottaa sikaarin pois hampaittensa
välistä, laskee sen vielä savuavana pöydälle ja lausuu:

"Hyvät herrat valamiehet! Olemme kokoontuneet käsittelemään asiaa,
jonka yksityiskohdat luullakseni ovat teille kaikille tuttuja. On
murhattu mies -- kunnioitetuimpiin kansalaisiimme kuuluvan miehen
poika; ja saapuvilla olevaa vankia syytetään tämän rikoksen tekijäksi.
Velvollisuuteni on huomauttaa teille oikeudenkäynnin laillisista
muodollisuuksista. Teidän asianne on -- kuultuanne teille esitettävät
todistukset -- ratkaista, onko tämä syytös pidettävä voimassa vai eikö."

Tavallisen kaavan mukaan vangilta kysytään: "_Syyllinen vai syytön_?"

"Syytön", kuuluu vastaus, joka lausutaan varmasti, mutta
vaatimattomasti.

Cassius Calhoun ja jotkut hänen ympärillään seisovat räyhääjät
tekeytyvät epäilevän pilkallisiksi.

Tuomari ottaa sikaarinsa jälleen suuhunsa ja pysyy äänettömänä.

Joidenkuiden alustavien huomautusten jälkeen yleinen syyttäjä ryhtyy
kutsumaan todistajia esiintymään.

Ensinnä kutsutaan esille Franz Oberdoffer.

Sittenkun häneltä on tiedustettu muutamia merkityksettömiä seikkoja,
hänen ammattiaan ja muuta semmoista, vaaditaan häntä esittämään, mitä
hän tietää asiasta. Sellainen on yleinen menettelytapa teksasilaisessa
oikeudessa.

Oberdofferin todistus on yhtäpitävä kaiken sen kanssa, mitä hän on jo
kertonut: sinä yönä, jona nuori Poindexter oli kadonnut, Gerald oli
poistunut hänen talostaan myöhäisellä hetkellä -- sydänyön jälkeen.
Ennen lähtöään hän oli suorittanut laskunsa, ja hänellä oli nähtävästi
ollut runsaasti rahaa. Oberdoffer ei ollut monesti nähnyt hänellä
olevan niin runsaasti käteisvaroja. Hän oli lähtenyt asuntoonsa
Nueces-joen varrelle tai missä se lieneekään ollut. Hän ei ollut
maininnut, minne hän aikoi. Hän ei ollut kovin ystävällisissä suhteissa
todistajan kanssa. Todistaja otaksui hänen lähtevän ainoastaan sen
vuoksi, että hänen palvelijansa oli mennyt sinne edellisenä päivänä,
vieden muassaan hänen kaikki tavaransa -- kuormamuulilla -- kaiken muun
paitsi sitä, mitä mustanginpyydystäjä itse kuljetti ratsunsa selässä.

Mitä hän oli ottanut mukaansa?

Todistaja ei jaksanut muistaa paljoa erikoisesti. Hän ei ollut varma
siitä, oliko syytetyllä pyssy, mutta luuli hänellä olleen sellaisen
sidottuna meksikolaiseen tapaan hänen satulansa kupeelle.

Varmasti hän saattoi mainita nähneensä pistoolit koteloissaan ja
metsästyspuukon mustanginpyydystäjän vyössä. Gerald oli puettu,
kuten hän aina oli -- meksikolaiseen asuun, ja hänellä oli raitainen
meksikolaishuopa. Todistajan mielestä oli omituista, että hän lähti
niin myöhäisenä yön hetkenä. Sitäkin omituisempaa, kun hän oli
maininnut todistajalle aikovansa lähteä seuraavana aamuna.

Hän oli ollut ulkosalla koko alkupuolen yötä, mutta ilman ratsuaan,
jota hän piti kapakan tallissa. Hän oli lähtenyt liikkeelle heti kotiin
palattuaan. Hän viipyi talossa vain kylliksi kauan suorittaakseen
laskunsa. Hän näytti kiihtyneeltä ja kiiruhtavalta. Se ei johtunut
väkijuomista. Hän täytti pullonsa _kirschenwasserilla_, mutta ei
juonut sitä ennen poistumistaan. Todistaja saattoi vannoa hänen
olleen selvän. Geraldin esiintymisen nojalla hän tiesi hänen olevan
kiihtyneen. Satuloidessaan hevostaan -- minkä hän teki itsekseen --
hän puheli koko ajan ikäänkuin olisi ollut suutuksissaan. Todistaja ei
otaksunut hänen suuttuneen ratsulleen. Hän luuli jonkun kiukustuttaneen
syytettyä, jonka hän arveli olevan vihoissaan jostakin, mikä hänelle
oli tapahtunut, ennenkuin hän tuli hotelliin. Hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, missä Gerald oli ollut, mutta oli myöhemmin
kuullut, että Geraldin oli nähty menevän pois kylästä ja joen vartta
pitkin Poindexterin maatilalle päin. Hänen oli usein nähty menevän
sille suunnalle viimeisten kolmen tai neljän päivän aikana hänen
majaillessaan hotellissa -- sekä yöllä että päivällä -- sekä jalkaisin
että ratsain -- useita kertoja kummallakin tavalla.

Siinä pääkohdat Oberdofferin esittämästä, vangin liikkeitä koskevasta
todistuksesta.

Häneltä kysellään Henry Poindexteriä.

Tunsi tämän nuoren herrasmiehen, mutta hyvin pintapuolisesti, koska
hän kävi hotellissa hyvin harvoin. Hän oli siellä sinä yönä, jona
hänet viimeksi nähtiin. Todistaja hämmästyi nähdessään hänet siellä --
osittain koska hänen tapansa ei ollut käydä, osittain hänen käyntinsä
myöhäisen ajan vuoksi.

Nuori Poindexter ei tullut sisälle taloon. Vilkaisi vain
tarjoiluhuoneeseen ja kutsui todistajan ovelle.

Hän tiedusti herra Geraldia. Myöskin hän näytti selvältä, mutta
kiihtyneeltä; ja kun hänelle oli ilmoitettu mustanginpyydystäjän
poistuneen, kiihtyi hän vielä enemmän. Sanoi hyvin hartaasti
haluavansa tavata Geraldin samana yönä ja kysyi, mihin suuntaan tämä
oli lähtenyt. Todistaja opasti hänet Rio Granden tielle -- arvellen
mustanginpyydystäjän lähteneen sitä myöten. Nuori Poindexter vakuutti
tuntevansa tien ja lähti liikkeelle ikäänkuin olisi aikonut saavuttaa
mustanginpyydystäjän.

Vielä muutamia pintapuolisia kysymyksiä, ja Oberdofferin todistus oli
lopussa.

Se oli kokonaisuudessaan epäsuotuisa syytetylle, erittäinkin se
seikka, että Gerald oli muuttanut mieltään lähtöaikaansa nähden. Hänen
esiintymisensä, kiihtyneeksi ja vihaiseksi kuvattu -- jonkun verran
liioiteltu kenties, koska mies naivisti tunnusti kantavansa hänelle
kaunaa. Se on erikoisen epäsuotuisa. Oikeuspaikalla kuuluva hyminä
ilmaisee sen tehneen vaikutuksensa.

Mutta minkä tähden myöskin Henry Poindexter oli kiihtynyt? Minkä tähden
hän seurasi Geraldia niin kuumeisen kiirehtivästi ja niin tavattomaan
aikaan -- niin tavattomaan sekä hänen oleskelupaikkoihinsa että hänen
tapoihinsa nähden?

Jos järjestys olisi ollut päinvastainen, jos Gerald olisi tiedustanut
häntä ja lähtenyt hänen jälkeensä, olisi asia ollut selvempi. Mutta
sittenkin olisi vielä puuttunut vaikutinta. Kuka osaa osoittaa sen
valamiehiä tyydyttäväksi?

Useita todistajia kutsutaan esiintymään; mutta heidän useimpien
lausuntonsa pikemminkin tukevat päinvastaista käsitystä. Jotkut
heistä todistavat, että vangin ja sen miehen välillä, jonka murhasta
syytettynä hän on, vallitsi ystävällinen suhde.

Vihdoin kutsutaan todistajain paikalle henkilö, joka todistaa
päinvastaista. Hän oli kapteeni Cassius Calhoun.

Hänen kertomuksensa muuttaa täydelleen oikeudenkäynnin luonteen. Se
ei ainoastaan paljasta murhan vaikutinta, vaan myöskin tekee tihutyön
kymmenen kertaa mustemmaksi.

Ovelasti sommitellun alkulauseen jälkeen, jossa hän selittää olevansa
vastahakoinen tekemään tätä paljastusta, hän lopulta kertoo kaikki:
puutarhassa sattuneen kohtauksen, riidan, Geraldin poistumisen, johon
hän väittää liittyneen uhkauksen, sen, että Henry lähti hänen jälkeensä
-- kaiken muun, paitsi tämän seuraamisen todellista aihetta ja hänen
omaa menettelyään koko aikana. Nämä kaksi seikkaa hän visusti pitää
omina tietoinaan.

Tämä häväistysmäinen paljastus herättää yleistä hämmästystä -- sekä
valamiehissä ja tuomarissa että katsojissa. Se ilmenee tavalla,
josta ei voi erehtyä -- toisaalla uhkaavina supatuksina, toisaalla
kiukkuisina huudahduksina.

Nämä eivät ole kohdistuneet todistajana esiintyneeseen mieheen,
vaan häneen, joka seisoo heidän edessään ja jota nyt röyhkeästi
syytetään kaksinkertaisesta rikoksesta: pojan salamurhasta -- tyttären
häpäisemisestä!

Tämän hirvittävän todistuksen aikana oli kuulunut ähkäisy. Sen päästi
yli keski-ikäinen mies, joka oli murheellisen ja masentuneen näköinen
ja jonka kaikki tiesivät näiden molempien kovaonnisten isäksi.

Mutta katselijoiden katseet eivät viivy hänessä. He silmäilevät hänen
taaksensa -- verhoilla varustettuihin kaleeseihin, jossa näkyy istuvan
nainen -- niin kaunis, että hän jo paljoa aikaisemmin on herättänyt
heidän huomiotaan.

Häneen luodaan omituisia silmäyksiä -- omituisia, vaikka ei
selittämättömiä, sillä ajoneuvoissa istuva nainen on Louise Poindexter.

Onko hän siellä omasta aloitteestaan -- omasta vapaasta tahdostaan?

Niin kysellään väkijoukossa, ja sellaisia kuiskittuja ajatuksia seuraa
sitä kysymystä.

Arvailuille ei suoda paljoa aikaa. Vastaus saadaan, kun kuuluttajan
ääni lausuu nimen:

"Louise Poindexter'"

Calhoun on pitänyt sanansa.




KUUDESKOLMATTA LUKU

Vastahakoinen todistaja


Ennenkuin yksitoikkoinen kehoitus on toistettu kolmesti, nähdään naisen
laskeutuvan vaunujen astuimilla.

Oikeudenpalvelijan saattamana hän sijoittuu todistajille varattuun
paikkaan.

Säpsähtelemättä -- nähtävästi pelkäämättä -- hän katsoo oikeuteen päin.

Kaikkien katseet ovat kohdistetut häneen -- joidenkuiden kysyvästi,
muutamien ehkä halveksivasti, mutta useiden ihailevasti, huokuen
sitä salaista hyväksymistä, jota naisellinen viehkeys herättää jopa
syyllisyyteenkin liittyneenä!

Yhdellä häntä silmäilevällä henkilöllä on toisenlainen ilme kuin
muilla; siitä kuvastuu mitä hellintä intohimoa, johon sekaantuu tuskin
havaittavaa pelokkuutta. Tämä henkilö on vanki itse. Todistajan katse
on luotu poispäin hänestä kuten kaikista muistakin.

Ainoastaan yhtä miestä hän näyttää pitävän huomionsa arvoisena --
häntä, joka on juuri poistunut siltä paikalta, jolla tyttö nyt seisoo.
Hän katsoo Calhouniin -- omaan serkkuunsa -- ikäänkuin tahtoisi surmata
hänet silmillään.

Arkaillen hänen katsettaan mies pujahtaa taemmaksi, niin että tungos
piilottaa hänet todistajan näkyvistä.

       *       *       *       *       *

"Missä te, neiti Poindexter, olitte sinä yönä, jona teidän veljenne
viimeksi nähtiin?"

Kysymyksen esittää yleinen syyttäjä.

"Kotona -- isäni talossa."

"Saanko tiedustaa, kävittekö sinä yönä puutarhassa?"

"Kävin."

"Kenties olette hyvä ja ilmoitatte oikeudelle, mihin aikaan."

"Keskiyön aikaan -- jos muistan oikein."

"Olitteko yksin?"

"En koko aikaa."

"Osan ajasta oli joku seurassanne?"

"Niin oli."

"Avomielisyydestänne päättäen, neiti Poindexter, ette kieltäydy
ilmaisemasta oikeudelle, kuka se henkilö oli?"

"Varmasti en."

"Saanko tiedustaa sen henkilön nimeä?"

"Siellä oli useampia kuin yksi. Muun muassa veljeni oli siellä."

"Mutta ennenkuin veljenne saapui paikalle, eikö seurassanne ollut joku
toinen?"

"Kyllä oli."

"Juuri hänen nimensä toivomme teidän mainitsevan. Toivottavasti ette
pidä sitä salassa."

"Minkätähden pitäisin? Mielihyvin ilmaisen teille, että seurassani
ollut herrasmies oli Maurice Gerald."

Tämä vastaus aiheuttaa hämmästystä ja jotakin muutakin. Kuulijat
ilmaisevat halveksumistaan, johon sekaantuu harmia.

Erääseen mieheen se tekee tyyten toisenlaisen vaikutuksen -- syytetyn
paikalla olevaan vankiin -- joka näyttää voitonriemuisemmalta kuin
ainoakaan syyttäjänsä.

"Saanko kysyä, tapahtuiko tämä kohtaus sattumalta vaiko sopimuksesta?"

"Sopimuksesta."

"Nyt arkaluontoinen kysymys, neiti Poindexter; suonette anteeksi, että
lausun sen -- suorittaessani velvollisuuttani. Mikä oli tämän sovitun
kohtauksen luonne -- tarkoitus, kuten minun oikeammin pitäisi sanoa?"

Todistaja epäröi, ennenkuin vastaa.

Mutta ainoastaan tuokion. Hän oikaisee vartalonsa seisottuaan siihen
saakka kumaraisessa asennossa, luo huolettoman katseen ympärillään
oleviin kasvoihin ja vastaa:

"Vaikutin tai tarkoitus, aivan samantekevä. En suinkaan aio sitä
salata. Menin puutarhaan kohtaamaan sitä miestä, jota rakastin --
jota vieläkin rakastan, vaikka hän seisookin edessänne rikoksesta
syytettynä! Nyt, sir, olette toivoakseni tyytyväinen."

"En aivan", jatkaa yleinen syyttäjä välittämättä ympärillään kuuluvasta
mutinasta. "Minun täytyy esittää teille vielä yksi kysymys, neiti
Poindexter. Se menettely, jota aion noudattaa, on tosin hieman
epäsäännöllinen, mutta säästää oikeuden aikaa; eikä kenelläkään
luullakseni ole mitään sitä vastaan. Kuulitte, mitä teidän edellänne
esiintynyt todistaja puhui. Onko totta, että veljenne erosi suuttuneena
syytettyjen paikalla olevasta vangista?"

"Aivan totta."

Vastaus panee oikeuden värähtämään -- värähtämään harmista. Se
vahvistaa Calhounin kertomuksen. Se selvittää murhan vaikuttimen!

Kuulijat eivät odota selitystä, jonka todistaja aikoo esittää. Kajahtaa
huuto: "Hirteen -- hirteen hänet!" Ja samalla näkyy merkkejä, että se
mielitään tehdä vartoamatta valamiehistön lausuntoa.

"Järjestystä oikeudessa!" huutaa tuomari, ottaen sikaarin hampaittensa
välistä ja silmäillen käskevästi ympärilleen.

"Veljeni _ei seurannut häntä suuttuneena_", jatkaa todistaja, vaikka
häntä ei enää kuulustellakaan. "Hän oli antanut herra Geraldille
anteeksi ja lähti hänen jälkeensä pyytääkseen anteeksi."

"_Minulla_ on jotakin sanomista tuohon", pistää Calhoun väliin tekonsa
säännönvastaisuudesta huolimatta. "He riitelivät _myöhemmin_. Kuulin
sen seisoessani talon katolla."

"Herra Calhoun!" huudahtaa tuomari moittivasti. "Jos yleinen syyttäjä
sitä haluaa, voidaan teidät uudelleen kutsua todistajain paikalle.
Siihen mennessä, sir, suvainnette olla häiritsemättä käsittelyä."

Sittenkun neidolle on esitetty vielä muutamia kysymyksiä, joiden
vastaukset selittävät hänen äskeistä väitettään, päästetään hänet pois
vaivaavasta asemastaan.

Hänen palatessaan vaunuihin on hänen sydämensä kylmän raskas, sillä hän
käsittää totta puhumalla vahingoittaneensa sen miehen asiaa, jota hän
tahtoi palvella. Myöskin omaa asiaansa, sillä mennessään ihmisjoukon
halki hän ei voi olla huomaamatta häneen suunnattuja silmiä, joiden
ilme kovin likeisesti muistuttaa ylenkatsetta!

Hänen alentumisensa on loukannut "ritarillisuutta", hänen sydänöistä
kohtausta koskeva avomielinen tunnustuksensa on tyrmistyttänyt
siveellisiä tunteita, puhumattakaan niin rohkean tunnustuksen osakseen
saaneen miehen hyvän onnen aiheuttamasta kateudesta.

       *       *       *       *       *

Calhoun kutsutaan taaskin todistamaan ja esittämällä lisää vääriä
todistuksia vahvistaa jo ennestään syytettyä kohtaan tunnettua
vastenmielisyyttä. Hänen jokainen sanansa on valhetta, mutta hänen
lausuntonsa tuntuvat liian todennäköisiltä ollakseen tekaistuja.

Taaskin puhkeaa väkijoukon kiljunta valloilleen. Taaskin kajahtaa
huuto: "Hirteen!" -- tällä kertaa entistä äänekkäämpänä ja vakavampana.

Tällä kertaa on myöskin toiminta rajumpaa. Miehet kiskaisevat takin
yltänsä ja viskaavat hattunsa ilmaan. Rattailla seisovat naiset -- jopa
vaunuissakin istuvat hellemmän sukupuolen jäsenet -- näyttävät myöskin
tuntevan vimmaista kiukkua vankia kohtaan -- kaikki paitsi sitä yhtä,
joka istuu verhojen piilottamana.

Myöskin hän osoittaa olevansa harmistunut, mutta toisesta syystä.
Jos hän vapiseekin hälinän vuoksi, ei se johdu pelosta, vaan siitä
katkerasta tiedosta, että hän on osaltaan edistänyt sen kiihtymistä.
Tällä synkällä hetkellä hän muistaa ne Calhounin merkitsevät sanat,
että juuri hänen omilta huuliltaan pitäisi niiden sanojen lähteä, jotka
todistaisivat Maurice Geraldin murhaajaksi!

Melua jatkuu, ja se käy yhä vakavammaksi. Lausutaan ääneen asioita --
vihjauksia syytettyä vastaan -- joiden tarkoituksena on kokoontuneiden
ihmisten intohimojen lietsominen; ja joka hetki käy huutaminen
rajummaksi ja kiukkuisemmaksi.

Tuomari Roberts -- se on oikeuden puheenjohtajan nimi -- on vaarassa
joutua syrjäytetyksi, saadakseen sijalleen laittoman lynkkaustuomarin.

Entä mitä sitten täytyisi seurata? Maurice Geraldia ei enää tutkittaisi
eikä tuomittaisi, sillä se on jo tehty. Ei myöskään rippiä, vaan
pikainen tuomio, johon kuluisi vain niin paljon aikaa kuin kymmenkunta
tottunutta nuoramiestä tarvitsisi kietaistakseen silmukan hänen
kaulaansa ja kiskaistakseen hänet roikkumaan rautatammen vaakasuorana
hänen päänsä kohdalla ulkonevaan oksaan.

Näin ajattelevat melkein kaikki saapuvillaolijat seisoessaan
vartoamassa, että joku lausuisi sanan -- joku ilkeä ja rohkea
rajalainen, kylliksi uskalias tehdäkseen aloitteen.

Jumalan kiitos, kaikki katselijat eivät ole samaa mieltä. Muutamat ovat
päättäneet saattaa jutun toisenlaiseen päätökseen.

Ryhmä sotilasasuisia miehiä näkyy syventyneen kiihkeään neuvotteluun.
Siinä on linnoituksen upseereja, joiden keskellä on komentaja.

Heidän neuvotteluaan kestää vain parikymmentä sekuntia. Sen lopussa
kajahtaa torven törähdys. Se on majurin komennuksesta annettu merkki.

Melkein samalla hetkellä näkyy linnoituksesta taaksepäin ulottuvasta
paaluaitauksesta syöksyvän esille nelisenkymmentä rakuunaa ja yhtä
monta ratsastavaa jääkäriä.

Tultuaan esille portista he etenevät avoimen kentän ylitse rautatammea
kohti.

Äänettömästi, ikäänkuin vaiston ohjaamina toimien, he levittäytyvät
riviin -- muodostaen kolme sivua neliöstä, joka osittain sulkee
sisäänsä oikeuspaikan.

Väkijoukko on tauonnut hälisemästä ja seisoo katsellen näkyä, jota
olisi saattanut pitää teatterikohtauksena.

Sen seurauksena ei ole ainoastaan äänettömyys, vaan myöskin
alistuminen, sillä he käsittävät selvästi sen tarkoituksen ja
oivaltavat, että tämä temppu on sotilasasemaa komentavan upseerin
taitavuudesta johtuva varokeino.

Yhtä selvää on, ettei lynkkaustuomion toimeenpano enää ole mahdollinen,
vaan että maan lait ovat taaskin voimakkaammat.

Enemmittä vastusteluitta tuomari Robertsin sallitaan jälleen ruveta
suorittamaan niin karkeasti keskeytettyjä tehtäviään.

"Kansalaiset!" huutaa hän, luoden kuulijakuntaansa katseen, joka nyt
on pikemmin nuhteleva kuin vetoava. "Lain täytyy saada kulkea omaa
rataansa -- aivan yhtä hyvin Teksasissa kuin muuallakin Yhdysvalloissa.
Minun ei tarvitse vakuuttaa sitä teille, koska luullakseni useimmat
teistä ovat nähneet maissin kasvavan Mississippin toisella puolen. No
niin, kun pidän tätä varmana, ette kai tahtoisi hirttää miestä ensin
kuulematta, mitä hänellä on sanomista puolestaan. Se ei olisi lain eikä
oikeuden mukaista, vaan suoranainen murha!"

"Entä eikö hän ole tehnyt murhaa?" tokaisee muuan Calhounin lähellä
seisovista räyhääjistä. "Silloin häntä vain kohdeltaisiin samalla
tavoin kuin hän kohteli nuorta Poindexteriä."

"Se ei ole ollenkaan varmaa. Ette ole vielä kuullut kaikkia
todistuksia. Malttakaa, kunnes olemme kuulustelleet toisen puolen
todistajia! Kuuluttaja", jatkaa hän, kääntyen asianomaisen henkilön
puoleen, "kutsukaa esille syytetyn todistajat!"

Kuuluttaja tottelee, ja Phelim O'Neal saatetaan todistajain paikalle.

Entisen tallipojan kertomus, sekavasti esitetty, täynnä
epäjohdonmukaisuutta -- ja useilta osiltaan tyyten epätodennäköinen --
pikemminkin vahingoittaa hänen isäntänsä niitä mahdollisuuksia, että
häntä pidettäisiin viattomana.

Sanantoniolainen asianajaja haluaa vain liiankin kiihkeästi saada hänen
todistuksensa lyhyeksi -- sillä hän luottaa vankemmin lausuntoon, jonka
eräs toinen henkilö esittäisi.

Tämä toinen kutsutaan esille seuraavaksi todistajaksi.

"Zebulon Stump!"

Ennenkuin kutsuvan viranomaisen ääni on lakannut kaikumasta rautatammen
oksissa, nähdään kookkaan, jäntevän ihmiskunnan edustajan tunkeutuvan
tungoksen lävitse -- ja kaikki tuntevat hänet Zeb Stumpiksi,
uudisasutuksen huomatuimmaksi metsästäjäksi.

Astuttuaan kolme tai neljä askelta eteenpäin erämies seisahtuu sille
paikalle, joka on varattu todistajille.

Pyhä kirja ojennetaan hänelle asianmukaisen muodollisesti; ja Zebin
toistettua hyvin tunnetut vannomissanat hänen käsketään suudella sitä.

Hän suorittaa tämän toimituksen, maiskauttaen niin kuuluvasti, että
ääni kantautuu kokouksen ulomman piirin äärimmäisille liepeille.

Huolimatta kohtauksen juhlallisuudesta viriää kuuluva hihitys, jonka
tuomari heti vaimentaa -- ja sitä kenties edistää Zeb itsekin, luoden
ympärilleen kysyvän katseen ja nähtävästi etsien jotakin henkilöä,
jonka kasvoilla mahdollisesti näkyisi virnistys.

Miehen luonne on siksi hyvin tunnettu, ettei kukaan otaksu saavansa
pitää hauskuutta hänen kustannuksellaan, ja hänen tutkivan katseensa
edessä väkijoukko saa tai on saavinaan takaisin malttinsa.

Muutamien valmistavien kysymysten jälkeen Zebiä kehoitetaan esittämään
toisintonsa niistä kummallisista tapahtumista, jotka ovat pitäneet
uudisasutusta harvinaisen kiihtymyksen vallassa.

Katselijat herkistävät korviaan ja seisovat äänettömän odottavina.
Yleisesti on saatu se vaikutelma, että Zebillä on tiedossaan koko tämän
salaperäisen ongelman ratkaisu.

"No niin, herra tuomari", lausuu hän, katsoen suoraan tämän sikaaria
polttavan virkamiehen kasvoihin, "minulla ei ole mitään sitä vastaan,
että kerron, mitä tästä asiasta tiedän; mutta jos teistä ja näistä
valamiehistä on samantekevää, olisi mielestäni parempi, että tuo nuori
miekkonen esittäisi oman kertomuksensa ensiksi. Senjälkeen sopisi minun
esittää omani, joka saattaisi vahvistaa ja varmentaa todeksi hänen
kertomustaan."

"Mistä nuoresta miekkosesta puhutte?" tiedustaa tuomari.

"Tuosta mustanginpyydystäjästä tietysti. Hänestä, jota syytetään nuoren
Poindexterin murhasta."

"Se olisi jossakin määrin sääntöjenvastaista", vastaa tuomari.
"Mutta joka tapauksessa on pyrkimyksenämme saada totuus selville.
Omasta puolestani en paljoakaan luota vanhanaikaisiin muotoihin, ja
jollei valamiehillä ole mitään vastaan, käyköön teidän ehdotuksenne
mukaisesti."

"Kahdentoista" puolesta heidän puheenjohtajansa ilmoittaa, että he
ajattelevat samoin. Rajalaiset eivät ole tunnettuja juhlallisten
muotojen tiukasta noudattamisesta, ja Zebin ehdotukseen suostutaan
kenenkään sitä vastustamatta.




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Syytetyn tunnustus


Noudattaen asianajajansa neuvoa syytetty valmistautuu käyttämään
hyväkseen hänelle näin myönnettyä etua.

Tuomarin kehoituksesta hän astuu esille sheriffin apulaisten jäädessä
askelen tai parin verran hänen jälkeensä.

On tarpeetonta mainita, että vallitsee yleinen hiljaisuus. Jopa ne
kolme sirkkaakin, jotka tähän saakka ovat sirkuttaneet rautatammen
lehvien seassa, lopettavat kimakan kirskutuksensa ikäänkuin pelästyen
alhaalla vallitsevaa hiljaisuutta. Kaikkien katseet ovat suunnatut
vankiin, kaikkien korvat ovat herkistetyt kuulemaan ensimmäiset sanat,
kuten saattaisi nimittää, hänen _tunnustuksestaan_.

"Herra tuomari ja herrat valamiehet", lausuu hän, aloittaen puheensa
aito teksasilaiseen tyyliin, "olette kyllin hyväntahtoisia salliaksenne
minun puhua puolestani, ja käyttäessäni hyväkseni tätä etuoikeutta en
viivytä teitä kauan.

-- Ensiksi haluan sanoa, että niistä monista seikoista huolimatta,
jotka tätä asiaa käsiteltäessä on mainittu ja jotka teistä eivät tunnu
ainoastaan omituisilta, vaan jopa selittämättömiltä, on kertomukseni
varsin yksinkertainen ja selittää niistä joitakuita.

-- Eivät kaikki kuulemanne lausunnot ole totuudenmukaisia. Jotkut
niistä ovat valheellisia kuten ne huulet, joilta ne ovat lähteneet."

Puhujan Cassius Calhouniin suunnattu katse pakottaa jälkimäisen
masentumaan, ikäänkuin hän olisi suonut kuusipanoksisen revolverin suun
edessä.

"Totta on, että kohtasin neiti Poindexterin, kuten on kerrottu.
Tämä ylevämielinen nainen on omalla jalomielisellä tunnustuksellaan
pelastanut minut väärän valan synnistä -- jonka olisin muussa
tapauksessa saattanut tehdä. Kaikessa muussa pyydän teitä uskomaan
minua.

-- Totta on myöskin, että kohtauksemme oli salainen ja että sen
keskeytti se mies, joka ei nyt ole täällä kertomassa, mitä senjälkeen
tapahtui.

-- Totta on, että meidän välillämme lausuttiin vihaisia sanoja, tai
oikeammin, että hän lausui niitä minulle, sillä ne kaikki tulivat hänen
puoleltaan.

-- Mutta _ei_ ole totta, että riita uudistettiin myöhemmin, eikä se
mies, joka sellaista vannoi, uskaltaisi sitä väittää, jos minulla olisi
vapaus väittää häntä vastaan niinkuin hän ansaitsee."

Taaskin syytetyn katse on tähdätty Calhouniin, joka edelleenkin
lymyilee väkijoukon takana.

"Päinvastoin", jatkaa Gerald, "Henry Poindexterin ja minun väliseni
seuraava kohtaus merkitsi anteeksipyyntöä hänen puoleltaan ja
ystävyyttä -- saattaisin sanoa kiintymystä -- minun puoleltani.

-- Kukapa olisi voinut olla pitämättä hänestä? Mitä tulee siihen,
että annoin anteeksi hänen muutamat ajattelemattomuudessa lausumansa
sanat, tarvinnee minun tuskin vakuuttaa teille, kuinka hyvilläni olin
sovinnosta."

"Välillänne siis tapahtui sovinto?" tiedustaa tuomari, käyttäen
hyväkseen kertomuksen keskeytymistä. "Missä se tehtiin?"

"Noin neljäsataa askelta siitä paikasta, _jossa murha tehtiin_."

Tuomari ponnahtaa seisoalleen. Valamiehet tekevät samoin. Katselijat,
jotka jo ennestään seisovat, osoittavat merkkejä yhtä voimakkaasta
kiihtymyksestä ja hämmästyksestä.

Ensimmäisen kerran on nyt kukaan varmasti puhunut siitä paikasta, jossa
murha tehtiin, tai edes siitä, että murha on lainkaan tehty!

"Tarkoitatteko sitä paikkaa, josta verta löydettiin?" kysyy tuomari
epäilevästi.

"Tarkoitan sitä paikkaa, jossa _Henry Poindexter murhattiin_."

Taaskin uusi hämmästyksen ilmaus oikeudessa -- se tuodaan julki
jupistuina sanoina ja hiljaisina huudahduksina. Muita äänekkäämpänä
kuuluu ähkäisy. Sen päästää Woodley Poindexter, joka nyt vasta saa
varmuuden siitä, ettei hänellä enää ole poikaa! Isän sydämessä on
vielä piillyt toivo, että hänen poikansa saattaa olla elossa, että
hän saattaa olla vain kadoksissa -- että häntä pidättää poissa joku
tapaturma, sairaus, intiaanit tai joku muu seikka. Tähän mennessä ei
ole saatu varmoja todistuksia hänen kuolemastaan; sitä on pelätty
ainoastaan olosuhteiden nojalla, ja niiden tuoma varmuus on ollut
mahdollisimman hatara.

Tämä toivo on nyt kestämätön itse syytetyn todistuksen nojalla.

"Oletteko siis varma siitä, että hän on kuollut?" kuuluu yleisen
syyttäjän vangille esittämä kysymys.

"Aivan varma", vastaa syytetty. "Jos olisitte nähnyt hänet sellaisena
kuin minä näin, pitäisitte kysymystänne hyvin turhana."

"Näittekö ruumiin?"

"Minun täytyy esittää vastalauseeni tällaista kuulustelutapaa vastaan",
pistää syytetyn asianajaja väliin. "Se on ihan sääntöjenvastaista."

"Totisesti! Vanhan maan oikeusistuimissa sellaista ei sallittaisi",
säestää Atlantin tämänpuolinen lakimies. "Yleisen syyttäjän ei
sallittaisi puhua, ennenkuin ristikuulustelu alkaisi."

"Sellainen on laki myöskin täällä", virkkaa tuomari, tehden ankaran
eleen erehtyneeseen päin. "Syytetty, saatte pitkittää tarinaanne. Oma
puolustajanne saa kysyä teiltä kaikkea, mitä hyväksi näkee, mutta ei
kukaan muu, kunnes lopetatte esityksenne. Jatkakaa! Haluamme kuulla
kaikki, mitä teillä on sanottavaa."

"Olen puhunut sovinnosta", alkaa syytetty uudelleen, "ja maininnut
teille, missä se tapahtui. Minun pitää selittää, miten se johduttiin
solmiamaan siellä.

-- Teille on selostettu, miten erosimme -- neiti Poindexter, hänen
veljensä ja minä.

-- Erottuani heistä uin joen ylitse, osittain sen tähden, että olin
liian kiihtynyt välittääkseni siitä, miten poistuin, ja osittain sen
vuoksi, etten halunnut Henry Poindexterin tietävän, miten olin päässyt
puutarhaan. Minulla oli omat syyni siihen. Kävelin joen vartta ylöspäin
kylää kohti. Yö oli hyvin lämmin -- kuten monet teistä muistanevat - ja
vaatteeni olivat melkein kuivuneet saapuessani hotelliin.

-- Talo oli vielä auki, ja isäntä seisoi tarjoilutiskinsä takana; mutta
koska minulle ei siihen päivään saakka ollut sattunut mitään syytä
kiittää häntä ylenmääräisestä vieraanvaraisuudesta ja koska minua ei
mikään enää kauempaa pidättänyt hänen kattonsa alla, päätin lähteä heti
Alamon varrelle ja samota matkan yön viileinä tunteina.

-- Olin lähettänyt palvelijani edellä ja aikonut seurata häntä aamulla;
mutta se, mitä Casa del Corvossa sattui, herätti minussa halun päästä
pois mahdollisimman pian, ja lähdin matkalle suoritettuani laskuni
herra Oberdofferille."

"Entä rahat, joilla suorititte laskunne?" tiedustaa yleinen syyttäjä.
"Mistä saitte --?"

"Panen vastalauseeni tätä vastaan!" keskeyttää syytetyn puolustaja.

"Tulimmainen!" huudahtaa irlantilainen lakimies, katsoen yleiseen
syyttäjään perin kiukkuisesti. "Jos tuolla tavoin esiintyisitte
galwaylaisessa oikeudessa, olisi hyvin todennäköistä, että teille
vastattaisiin tyyten toisenlaisella tavalla!"

"Hiljaa, hyvät herrat!" komentaa tuomari käskevästi. "Sallikaa syytetyn
jatkaa kertomustaan!"

"Taivalsin verkkaisesti. Minulla ei ollut lainkaan syytä kiirehtiä.
En ollut sellaisella tuulella, että olisin käynyt nukkumaan sinä
yönä, eikä mielestäni ollut väliä, missä sen viettäisin -- preerialla
vaiko majani suojassa. Tiesin ennättäväni Alamon varrelle ennen
päivänkoittoa, enkä sitä ennen sinne halunnutkaan.

-- Ei mieleenikään johtunut katsoa taakseni. En aavistanut, kenenkään
olevan tulossa jäljessäni, ennenkuin olin ehtinyt lähes kilometrin
verran tiheikköön -- sillä kohtaa, jossa Rio Granden tie vie sen
lävitse.

-- Silloin kuulin hevosen kavionkapsetta, joka kuulosti kiiruhtavan
perässäni.

-- Olin kaartanut taipeen -- siinä, missä tie tekee jyrkän mutkan --
enkä voinut nähdä ratsastajaa. Mutta erotin hänen lähestyvän ravia.

-- Tulija saattoi olla joku, jota en olisi halunnut kohdata.

-- Niin mietin, vaikka en paljoakaan välittänyt siitä, kuka hän oli.
Oikeastaan pelkästä tottumuksesta -- koska olen asunut intiaanien
läheisyydessä -- vetäydyin puiden sekaan vartoamaan, kunnes tuntematon
näyttäytyisi. Pian hän tulikin näkyviini.

-- Voitte arvata hämmästykseni, kun tuntemattoman sijasta näinkin sen
miehen, josta olin niin äsken eronnut äkäisesti. Kun sanon 'äkäisesti',
en puhu itsestäni, vaan yksinomaan hänestä.

-- Oliko hän vieläkin samanlaisella tuulella? Oliko ainoastaan hänen
sisarensa läsnäolo estänyt häntä käymästä kimppuuni? Oliko hän
päästyään siitä vapaaksi lähtenyt jälkeeni vaatimaan hyvitystä siitä
vääryydestä, jonka alaiseksi hän otaksui sisarensa joutuneen?

-- Hyvät herrat valamiehet! En intä, että juuri sellainen vaikutelma
oli mielessäni, kun näin, kuka hän oli.

-- Olin päättänyt välttää piileskelyä -- raukkamaista kaihtelua. En
tuntenut tehneeni minkäänlaista rikosta. Tosin olin kohdannut hänen
sisarensa salaa; mutta se oli muiden syy -- ei minun -- eikä sisaren.
Rakastin häntä puhtaasti, vilpittömästi, intohimoisesti, ja täydestä
sydämestäni. En pelkää sitä tunnustaessani. Samalla tavoin rakastan
häntä vieläkin!"

Vaunuissaan ulomman katselijapiirin takana istuva Louise Poindexter ei
ole niin etäällä puhujasta, eivätkä verhot ole niin tiukalle vedetyt,
ettei hän erottaisi jokaista Geraldin huulilta lähtevää sanaa.

Hänen sydämensä surullisuudesta huolimatta valaisee hänen kasvojaan
riemuinen välke hänen kuunnellessaan toisen rohkeata vakuutusta.

Se on vain hänen omien sanojensa kaikua; eikä hänen poskilleen nopeasti
lehahtava hehku johdu häpeästä, vaan se on ylpeän voitonriemun ilmaus.

Hän ei yritäkään sitä salata. Pikemminkin hän näyttää olevan valmis
ponnahtamaan pystyyn istuimeltaan, syöksymään sen miehen luokse, jota
syytetään hänen veljensä murhasta, ja osoittaen sellaista antaumusta,
jonka ainoastaan rakkaus pystyy herättämään, uhmailemaan hänen
rohkeintakin syyttäjäänsä!

Jos murheen merkit ilmestyvät pian jälleen näkyviin, ei niiden enää
voi katsoa aiheutuneen mustasukkaisuudesta. Ne suloiset houreet ovat
hyvin hänen muistissaan, ja nyt ne voi uskoa tosiksi. Niitä vahvistaa
palautuneen järjen tunnustus -- sellaisen miehen vakuutus, joka
saattaa seisoa kuoleman kynnyksellä ja jolla ei voi olla minkäänlaista
maallista aihetta sellaiseen petokseen!




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Nopeasti tyhjentynyt oikeuspaikka


Jos viimeiset sanat ovat tuottaneet tyydytystä Louise Poindexterille,
niin vain harvat ovat yhtä mieltä hänen kanssansa. Useimpiin
kuulijoihin ne ovat tehneet kokonaan toisenlaisen vaikutuksen.

Halpamaisen luontomme murheellisimpia piirteitä on se, että tunnemme
tuskaa ajatellessamme rakkautta, josta emme voi päästä osallisiksi --
eritoten silloin, kun se ilmenee suurena, kaikkinielevänä intohimona.

Tätä seikkaa ei ole niin kovin vaikea selittää. Tiedämme, ettei se
henkilö, joka on näin suloisen tunteen vallassa, voi tuntea ensinkään
mielenkiintoa meitä kohtaan.

Siinä on vain vanha tarina omanarvontunnosta, jota välinpitämättömyyden
ajatus vihlaisee.

Jopa jotkut sellaisetkin katselijat, joihin kauniin kreolittaren
viehätysvoima ei ole vaikuttanut, eivät jaksa pidättyä tuntemasta
eräänlaista kateutta, kun taas toiset, joita asia syvemmin kiinnostaa,
ovat sydänjuuriaan myöten harmissaan siitä, mitä he suvaitsevat
nimittää julkean hävyttömäksi tunnustukseksi.

Jollei syytetyn kertomus sisällä parempia todistuksia hänen
viattomuudestaan, olisi se parempi jättää esittämättä. Tähän
mennessä se on vain avustanut hänen syyttäjiään kiihottamalla niiden
vastenmielisyyttä, jotka muutoin olisivat olleet puolueettomia.

Taaskin kuuluu jupinaa miesten keskuudesta, ja näkyy liikettä Calhounin
läheisyydessä seisovien räyhääjien joukossa. Taaskin Maurice Gerald
näyttää olevan siinä vaarassa, että lakia polkeva roskajoukko sieppaa
ja hirttää hänet sen enempää häntä kuulustelematta.

Se vaara on ainoastaan näennäinen. Vielä kerran majuri katsahtaa
merkitsevästi hyvin harjoitettuun joukko-osastoonsa; käskevästi tuomari
komentaa, vaatien hiljaisuutta, hälinä vaimenee, ja vanki saa jatkaa
esitystään.

Hän puhuu edelleen:

"Nähtyäni, kuka tulija oli, ratsastin esille puiden seasta ja seisautin
ratsuni hänen eteensä.

-- Oli siksi valoisaa, että hän erotti, kuka olin, ja hän tunsi minut
heti.

-- Sen kiukkuisen kohtauksen sijasta, jota odotin -- jota minulla ehkä
oli syytä odottaa -- huomasin riemuiseksi hämmästyksekseni, miten hän
otti minut vastaan. Ensi sanoikseen hän kysyi minulta, antaisinko
hänelle anteeksi sen, mitä hän oli minulle sanonut -- samalla ojentaen
kättänsä mitä vilpittömimmän ystävällisesti.

-- Tarvitseeko minun mainita tarttuneeni siihen käteen? Tai kuinka
sydämellisesti sitä puristin? Tiesin sen olevan vilpittömän; vielä
enemmänkin, toivoin sen kerran tulevan veljen kädeksi.

-- Se oli viimeisen edellinen kerta, jolloin puristin sitä elävänä.
Viimeinen oli kohta senjälkeen -- kun toivotimme toisillemme hyvää yötä
ja erosimme toisistamme tiellä. En aavistanut sanovamme toisillemme
ikuiset jäähyväiset.

-- Hyvät herrat valamiehet! Ette kai halua minun kuluttavan aikaanne
selostamalla keskusteluamme? Se koski sellaisia asioita, jotka eivät
ole millään tavoin tämän jutun yhteydessä.

-- Ratsastimme yhdessä vähän matkaa ja sitten seisahduimme erään puun
varjoon.

-- Tarjosimme toisillemme sikaareja ja poltimme niitä, ja vaihdoimme
vielä muutakin -- vielä tiukemmin vahvistaaksemme välillemme
sukeutunutta hyvää ymmärtämystä. Vaihdoimme hattuja ja vaippoja.

-- Se oli hetkellinen, minun ehdottamani päähänpisto -- ja se johtui
tavasta, johon olin perehtynyt comanchien keskuudessa. Lahjoitin Henry
Poindexterille meksikolaisen sombreroni ja raitaisen huopani - ottaen
hänen verkavaippansa ja panamahattunsa.

-- Sitten erosimme -- hän lähti ratsastamaan minun jäädessäni
paikalleni.

-- En osaa mainita, minkä tähden jäin sille paikalle, jollei se
johtunut siitä, että pidin siitä, koska se oli sovintomme näyttämö --
sovintomme, jota olin niin vähän odottanut ja niin hartaasti toivonut.

-- Enää en välittänyt edetä Alamolle saakka sinä yönä. Olin kylliksi
onnellinen jäädäkseni puun juurelle, laskeuduin ratsailta, panin
hevoseni liekaan, kietouduin vaippaan ja laskeuduin hattu päässäni
ruohikolle pitkäkseni.

-- Kolmessa sekunnissa olin vaipunut uneen.

-- Oli harvinaista, että uni tuli minulle niin herkästi. Puoli tuntia
aikaisemmin se olisi ollut mahdotonta. Tämän muutoksen selitykseksi
osaan esittää ainoastaan minut vallanneen tyytyväisyyden -- kestämäni
epämieluisan kiihtymyksen jälkeen.

-- Uneni ei voinut olla kovinkaan sikeä, eikä se saanut kauan pysyä
häiritsemättömänä.

-- En ollut voinut olla tiedottomana kahta minuuttia kauempaa, kun
minut herätti ääni. Se oli pyssyn pamahdus.

-- En ollut ihan varma siitä, että se oli sellainen. Kuvittelin vain
niin olevan.

-- Ratsuni näytti tietävän sen paremmin kuin minä. Kun katsahdin sinne
päin, seisoi se korvat pystyssä, korskuen, ikäänkuin sitä olisi ammuttu!

-- Hypähdin seisoalleni ja kuuntelin.

-- Mutta kun en enää kuullut mitään ja mustangi pian rauhoittui,
johduin siihen päätelmään, että olimme molemmat erehtyneet. Hevonen
oli kuullut jonkun harhailevan eläimen askelia; ja minun korviini
oli saattanut kantautua oksan risahdus sen katketessa otuksen
tiellä tiheikössä tai joku niistä monista salaperäisistä äänistä --
salaperäisistä, koska ne ovat selittämättömiä -- joita usein kuuluu
tiheikön lymypaikoissa.

-- Karkoittaen asian mielestäni laskeuduin jälleen pitkäkseni
ruohikolle ja vaivuin uudelleen uneen.

-- Tällä kertaa en herännyt, ennenkuin kolea aamu-ilma alkoi tunkeutua
viluisena vaipan lävitse.

-- Enää ei ollut miellyttävää viipyä puun juurella, ja noustuani
jälleen ratsuni selkään aioin lähteä jatkamaan matkaani.

-- Mutta laukaus tuntui vieläkin kaikuvan korvissani -- jopa kovempana
kuin se oli ollut kuullessani sen unenpöpperössä.

-- Lisäksi se tuntui kuuluneen siltä suunnalta, johon Harry Poindexter
oli lähtenyt.

-- Olipa se kuvittelua tai ei, en voinut olla liittämättä sitä hänen
yhteyteensä enkä vastustaa houkutusta kääntyä takaisin etsimään
laukauksen selitystä.

-- Minun ei tarvinnut mennä pitkälle saadakseni sen. Voi, armias
taivas! Mikä näky!

-- Näkyi --"

"_Päätön ratsastaja_!" kiljaisee ääni katselijain ulommasta piiristä,
saaden kaikki yhtä aikaa kääntymään siihen suuntaan.

"_Päätön ratsastaja_!" kertaa viisikymmentä muuta ääntä samanaikaisena
luikkauksena.

Onko se pilkkaa, tämä oikeuden näennäinen halveksiminen?

Ei kukaan ota sitä siltä kannalta, sillä tähän mennessä on kokouksen
jokainen jäsen saanut tietää, mistä keskeytys on johtunut. Syynä
on päätön ratsastaja itse, joka näkyy avoimella tasangolla koko
kaameudessaan!

"Tuolla se menee -- tuolla -- tuolla!"

"Ei, se on tulossa tänne päin! Katsokaa! Se rientää suoraan linnoitusta
kohti!"

Jälkimäinen väitös näyttää todenmukaisimmalta, mutta vain hetkisen.
Ikäänkuin välttääkseen sitä vastaan kummallinen ratsastaja pysähtyy
äkkiä preerialla ja jää seisomaan, silmäillen ympärille kertynyttä
väkijoukkoa.

Nähtävästi hevonen ei pidä siitä, mitä sen edessä on, sillä se päästää
sitten vastenmielisyytensä ilmoille äänekkäänä korskahduksena, jota
seuraa vielä äänekkäämpi hirnaisu.

Syytetyn tunnustuksen herättämä kiihkeä mielenkiinto joutuu hetkiseksi
varjoon.

Kaikilla on yleinen vaikutelma, että tuosta näin sopivaan aikaan
ilmestyneestä aavemaisesta hahmosta löydetään kaiken tapahtuneen
selitys.

Kolme neljännestä katselijoista poistuu paikalta ja syöksyy hevosiaan
kohti. Jopa valamiehetkin ovat mukana tässä yleisessä hajaantumisessa;
ja ainakin kuusi näistä kahdestatoista lähtee mukaan ajamaan takaa
päätöntä ratsastajaa.

Viimemainittu on pysähtynyt vain tuokioksi -- kyllin pitkäksi aikaa
silmäilläkseen sitä kohti nyt kiitävää ratsastajaparvea. Senjälkeen
se kajauttaa taaskin hurjan hirnaisunsa, pyörähtää ympäri ja lähtee
nelistämään täyttä laukkaa -- jäljessään sankka ryhmä kiljuvia
ahdistajia!




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Takaa-ajo tiheikössä


Takaa-ajo vie suoraan preerian poikki -- viidentoista kilometrin päässä
olevaa tiheikköaluetta kohti.

Ennenkuin sinne ehditään ohenee ratsastajarykelmä mutkaiseksi juovaksi,
kun toinen toisensa jälkeen jää jäljelle hevosensa hengästyttyä pitkän,
hiostavan nelistyksen vaikutuksesta.

Vain harvat saapuvat tiheikön näkyviin, ja vain kaksi sukeltaa siihen
pakenevan ratsastajan läheisyydessä, joka pysähtymättä syöksyy puiden
sekaan.

Lähinnä sitä oleva takaa-ajaja ratsastaa harmaalla mustangilla, jota
kiihdytetään äärimmäiseen vauhtiinsa, raipalla ja äänellä.

Toinen, joka rientää jälempänä -- mutta pitkän välimatkan päässä -- on
kookas mies, jonka päässä on lerppahattu ja yllä huopatakki ja jonka
romuluisen ratsun ei kukaan luulisi kykenevän juoksemaan sellaista
vauhtia.

Sitä vauhtia ei saada aikaan kannuksilla, ei raipalla eikä äänellä,
vaan julmemmalla kiihoitustavalla; sen ratsastaja pitää kädessään
veitsenterää ja aika-ajoin painaa sen äänettömästi eläimen selkään,
ihan lautasten taakse.

Nämä kaksi tällä tavoin takaa-ajoa johtavaa miestä ovat Cassius Calhoun
ja Zeb Stump.

Harmaan mustangin nopeus on antanut Calhounille etusijan, ja sitä
on edistänyt hänen päätöksensä pysyä ensimmäisenä, ikäänkuin joku
epätoivoinen välttämättömyys olisi sitä vaatinut.

Vanha metsästäjä näyttää yhtä päättäväiseltä. Sen sijaan, että
olisi tyytynyt etenemään tavallista vauhtiaan ja luottamaan
jälkiennuuskimistaitoonsa hän näyttää pyrkivän säilyttämään toisen
näkyvissään -- ikäänkuin yhtä ankara pakko kannustaisi häntä siihen.

Lyhyessä ajassa ovat molemmat kadonneet tiheikköön ja häipyneet niiden
näkyvistä, jotka ratsastavat heidän jäljessään vähemmän päättäväisesti.

       *       *       *       *       *

Yhä edelleen halki tiheikön nuo kolme ratsastajaa kiitävät -- eivät
suoraviivaisesti, vaan harvakasvuisia kohtia ja karjapolkuja pitkin
-- milloin suoraan, milloin kaarrellen, milloin jyrkästi polvitellen
välttääkseen esteinä olevia puita.

Yhä edelleen he rientävät välittämättä pensaikoista ja varvikoista
-- pelottomasti, saaden pistoja terävistä piikeistä ja mezquitein
repivistä okasista.

Oksat katkeilevat ja räiskyvät heidän raivatessaan tietänsä niiden
lomitse, samalla kun häikäilemättömän tunkeutumisen säikäyttämät linnut
kirkuen lentävät turvallisemmille leposijoille.

Kaksi korppikotkaa, jotka ovat rääkyen kohonneet lentoon
istumapaikaltaan kuivuneelta oksalta, leijailevat korkealle ilmaan.
Vaisto ilmaisee niille, että niin kiivas takaa-ajo voi päättyä
ainoastaan kuolemaan. Leveiden, varjoisten siipiensä varassa ne
pysyttelevät sen kohdalla.

Nyt on takaa-ajossa ahdistetulla etupuoli ahdistajiin verrattuna. Hän
voi itse valita tiensä, kun taas toisilla ei ole muuta mahdollisuutta
kuin seurata häntä.

Pian hän katoaa heidän kummankin näkyvistä, kuten he vuorostaan ovat
poissa toistensa näkyvistä, ei niin suuresti välimatkan pitenemisen
kuin välissä olevien puiden vuoksi.

Ei kukaan näistä kolmesta voi nähdä kumpaakaan muuta, vaikka he kaikki
ovat korppikotkien silmien alla.

Ahdistetun päästyä pois takaa-ajajiensa näkyvistä hän on entistäkin
edullisemmassa asemassa. Hän saattaa vapaasti samota edelleen täyttä
vauhtia, kun taas toisten pitää alistua siihen viivytykseen, jonka
jälkiä myöten ratsastaminen tuottaa. Sitä voidaan vielä seurata
edestäpäin kuuluvan kavionkapseen nojalla ja oksien suhahtelun mukaan,
hänen tunkeutuessaan niiden välitse, mutta kaikesta siitä huolimatta
alkaa hänen etumainen ahdistajansa käydä epätoivoiseksi. Polun jokaisen
taipeen jälkeen hän tuntuu jätättäneen takaa-ajajiaan, kunnes hänen
kavionkapseensa vihdoin taukoaa kuulumasta.

"Pahus vieköön sen kirotun otuksen!" kiukkuilee Calhoun, tehden
harmistuksen eleen. "Se pääsee taaskin karkuun käsistäni! Sillä ei
olisi niin suuresti väliä, jollei sitä tavoittamassa olisi ketään muita
kuin minä. Mutta tällä kertaa on. Se vanha hornan koira on tulossa
tiheikössä. Näin hänet tullessani tänne -- vajaan kolmensadan askelen
päässä jäljessäni.

-- Eikö ole minkäänlaisia mahdollisuuksia eksyttää häntä? Ei. Hän on
liian hyvä jälkienseuraaja sitä varten.

-- Jumaliste! _Mutta yksi mahdollisuus on_!"

Lausuttuaan nämä jumalattomat sanat puhuja seisauttaa ratsunsa,
pyöräyttää sen puolittain ympäri ja tähyilee polkua, jota myöten hän on
juuri tullut.

Hän tarkastaa sitä sennäköisenä kuin olisi keksinyt suunnitelman ja
tutkisi maastoa nähdäkseen, onko se sopiva.

Samanaikaisesti hänen sormensa puristuvat hermostuneesti hänen pyssynsä
ympärille, jota hän käsittelee kuumeisen maltittomasti.

Kuitenkin hänen ilmeestään kuvastuu epäröintiä, ja hän empii, ennenkuin
asettuu varmalle kannalle.

Mietittyään asiaa hän hylkää suunnitelman.

"Se ei käy päinsä!" mutisee hän. "Jäljessä on tulossa liian paljon
niitä miekkosia -- lisäksi joitakuita sellaisia, jotka osaavat seurata
jälkiä. He löytäisivät varmastikin hänen ruumiinsa -- mahdollisesti
kuulisivat laukauksen.

-- Ei -- ei. Se ei käy päinsä!"

Hän viipyy paikallaan vielä hetkisen ja kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään,
ei edestä eikä takaapäin -- ainoastaan ylhäältä kantautuu korppikotkien
siipien hiljaisen heilumisen suhina. Omituista, että linnut
pysyttelevät _hänen_ kohdallaan!

"Niin -- hänen täytyy tulla eteenpäin. Kirotun kehno onni, että toiset
ovat niin likellä hänen kinterillään! Ilman heitä olisi ollut paras
aika lopettaa hänen minuun kohdistuva vakoilunsa! Ja lisäksi niin
helposti!"

Ei niin helposti kuin luulet, Cassius Calhoun, ja ylhäällä leijailevat
linnut saattaisivat ilmaista sinulle sen, jos niillä olisi puhekyky.

Ne näkevät Zeb Stumpin etenevän, mutta sillä tavoin, että se tekee
tyhjiksi kaikki hänen murhaamiseensa tähtäävät suunnitelmat. Juuri se
estää hänen askeliaan kuulumasta.

"Minulla olisi onni, jos hän häipyisi jäljiltä!" miettii Calhoun
kääntyessään jälleen toisaalle. "Joka tapauksessa minun täytyy
pysytellä niillä, kunnes eksyn niiltä, sillä muutoin jotakuta noista
tomppeleista saattaisi onnistaa paremmin.

-- Kuinka hupsu _olenkaan_ ollut tuhlatessani niin paljon aikaa! Jollen
pidä silmiäni visusti auki, saavuttaa se vanha vainukoira minut, eikä
sitten olisi ensinkään hyödyksi, vaikka saisinkin tilaisuuden ampua.
Helvetti! Se olisi kaikkein pahin tapaus!"

Kannustaen uudelleen harmaata mustangiaan hän lähtee ratsastamaan
eteenpäin -- niin nopeasti kuin mutkittelevat jäljet sallivat.

Kaksisataa askelta kauempana hän pysähtyy jälleen -- hämmästyksen ja
mielihyvän samanaikaisesti valaistessa hänen piirteitään.

Päätön ratsastaja on näkyvissä vähemmän kuin kahdenkymmenen askelen
päässä!

Eikä hän edes etenekään, vaan seisoo paikallaan joidenkuiden matalien
pensaiden seassa, jotka ulottuvat ainoastaan satulan liepukkoihin
saakka.

Hänen hevosensa pää on alhaalla. Eläin näyttää pureksivan mezquitein
palkoja.

Ensi näkemältä Calhoun arvelee niin.

Hänen pyssynsä lennähtää vikkelästi hänen poskelleen, mutta painuu
yhtä vikkelästi jälleen alas. Hevonen, jota hän aikoo ampua, ei enää
ole rauhallinen, eikä se pureksi palkoja. Se on alkanut rimpuilla
suonenvedontapaisesti -- pää puolittain hautautuneena pensaiden sekaan!

Calhoun huomaa, että sitä _pidättävät_ siellä ohjakset -- jotka
kiskottuina satulannupin ylitse ovat sotkeutuneet mezquiten runkoon!

"Kiinni vihdoinkin! Jumalan kiitos -- Jumalan kiitos!"

Hän jaksaa tuskin pidättää voitonriemuista luikkausta kannustaessaan
ratsuaan paikalle. Häntä hillitsee ainoastaan se pelko, että
jäljessätulijat kuulisivat sen.

Seuraavalla hetkellä hän on päättömän ratsastajan vierellä -- sen
aavemaisen hahmon, jota hän on niin kauan turhaan tavoitellut!




KOLMASKYMMENES LUKU

Vastahakoinen paluu


Calhoun tarttuu laahaaviin suitsiin.

Hevonen koettaa välttää häntä, mutta ei voi. Sen päätä pitävät
takertuneet ohjakset kiinni, ja se voi ainoastaan hyppiä sinne tänne
ympyrässä, jonka keskipisteessä sen kuono on.

Ratsastaja ei välitä mistään eikä yritä millään tavoin karttaa
pidättämistä, vaan istuu jäykkänä ja mykkänä satulassa, sallien
ratsunsa edelleen tepastella.

Lyhytaikaisen rimpuilun jälkeen hevonen joutuu kiinni.

Sen pidättäjä päästää riemuisen huudahduksen.

Tämän katkaisee äkkiä muuan ajatus. Hän ei ole vielä saavuttanut
tarkoitustaan täydellisesti. Mikä hänen tarkoituksensa on?

Sen salaisuuden tuntee ainoastaan hän itse; ja hänen ympärilleen
luomansa salavihkainen katse ilmaisee, ettei hän suinkaan halua
kenenkään muun sitä tietävän.

Tähyiltyään tiheikön reunaan ja kuunneltuaan sekunnin tai pari hän
ryhtyy jälleen toimimaan.

Se saattaisi tuntua omituiselta toimenpiteeltä sellaisesta, joka ei
tiedä sen tarkoitusta. Hän vetää puukon esille tupesta, tarttuu serapén
liepeeseen, kohottaa sen päättömän ratsastajan rinnan yläpuolelle ja
kumartuu sitten häneen päin, ikäänkuin mielien upottaa terän hänen
sydämeensä.

Käsi on koholla. Iskua ei todennäköisesti voida torjua.

Kaikesta siitä huolimatta sitä ei sivalleta. Sen estää luikkaus,
joka kajautetaan tiheiköstä -- jonka laitaan eräs mies on juuri nyt
ilmestynyt. Mies on Zeb Stump.

"Pois se leikki!" kiljaisee metsästäjä, ratsastaen esille alakasviston
seasta ja edeten ripeästi matalan pensaikon lävitse. "Pois se,
tulimmainen!"

"Mikä leikki?" vastaa entinen upseeri säikähtyneen näköisenä, samalla
vaivihkaa pistäen veitsen tuppeen. "Mitä pahusta oikein puhutte? Tämä
elukka on takertunut kiinni ohjaksistaan. Pelkäsin sen pääsevän jälleen
karkuun. Aioin katkaista sen kirotun kurkun -- ollakseni siitä varma."

"Ahaa, sitäkö mielitte? No niin, luullakseni ei eläimen kurkun
katkaiseminen ole ensinkään tarpeellista. Saamme sen kyllä hillityksi
ilman moista veristä puuhaa. Otaksuttavasti tarkoitatte hevosen kaulaa?"

"Tietysti tarkoitan juuri sitä."

"Tietysti. Mitä mieheen tulee, on joku sen hänelle jo tehnyt -- _jos se
on mies_. Mitä te siitä arvelette, herra Cash Calhoun?"

"Pahus minut vieköön, jos osaan arvella siitä mitään! Minulla ei ole
ollut aikaa tarkastaa sitä kunnollisesti. Tulin tänne juuri äsken.
Armias taivas!" jatkoi hän, teeskennellen hämmästyneensä kovasti.
"Luullakseni se on miehen ruumis -- ja vainaja!"

"Tuo viimeinen otaksumanne on sangen todennäköinen. Todennäköisesti
hän ei voi olla hengissä, kun hänen hartioillaan ei ole päätä. Eihän
huovankaan alla ole päätä, vai onko?"

"Ei; luultavasti ei. Siellä ei voi olla!"

"Kohottakaa sitä hiukan ja katsokaa!"

"En mielelläni kajoa siihen. Se on niin kirotun kummallisen näköinen
olento."

"Tulimmainen, ette ollut noin turhantarkka minuutti sitten. Mikä teihin
on nyt mennyt?"

"Oh!" änkyttää Calhoun. "Olin kiihtynyt sen takaa-ajosta. Olin
kiukustunut tuohon kirottuun vehkeeseen ja päättänyt lopettaa sen
oikkuilemisen."

"Älkää sitten huoliko", keskeyttää Zeb. "Minä tarkastan sitä. Ni-in",
jatkaa hän, ratsastaen lähemmäksi ja pitäen silmänsä suunnattuna
kummalliseen hahmoon, "ni-in, se on ihmisen ruumis, siitä ei voi
erehtyä! Kuollut kuin pukki ja kankea kuin kaadettu riista kovalla
pakkasella!

-- Kas! huudahtaa hän nostettuaan serapén lievettä. Sehän on sen
miehen ruumis, jonka murhaa parhaillaan tutkitaan -- teidän oman
serkkunne -- nuoren Poindexterin! Niin on, kautta iankaikkisen Jumalan!"

"Uskon teidän olevan oikeassa. Taivaan nimessä, hän se juuri on!"

"Josafat!" pitkittää Zeb teeskenneltyään ällistyneensä tämän havainnon
johdosta. "Tämä on salaperäisin juttu kaikista. No niin, luullakseni
meidän ei hyödytä viivytellä täällä aprikoimassa sitä. Parasta on
meidän viedä ruumis takaisin ihan sellaisena kuin se on istumassa
satulassa -- kuten näyttää aika tukevasti. Tunnen myöskin hevosen, ja
sen hiukan haisteltua vanhaa tammaani se luultavasti tulee mukaamme
tarvitsematta paljoakaan houkuttelua. Hei, vanha tyttö, annahan oriin
tuntea itsesi! Kas niin! Etkö oivalla, että se on vanha tuttusi, vaikka
eläinpoloinen näyttää olevan ankarasti pidelty viime aikoina, ja
sinulle sopii hyvin antaa anteeksi, ettet tunne sitä! On kulunut joku
aika siitä, kun sen karvaa on viimeksi suittu."

Metsästäjän puhuessa veivät ruumiin ratsastama hevonen ja vanha tamma
kuononsa vastakkain -- vetäen ne sitten loitommaksi toisistaan ja
nuuhkaisten tuntemuksesta.

"Niin arvelinkin", huudahti Zeb tarttuen takertuneisiin ohjaksiin ja
irroittaen ne mezquite-puusta. "Ori tulee mukaan rauhallisesti -- niin
kauan kuin se on tamman seurassa. Missään tapauksessa ei ole tarpeen
katkaista sen kaulaa karkaamisen estämiseksi.

"Ja nyt, herra Calhoun", jatkoi hän, vilkaisten hieman vaivihkaa toiseen
nähdäkseen, minkälaisen vaikutuksen hänen puheensa ovat tehneet, "eikö
meidän ole mielestänne paras lähteä heti? Oikeudenkäynti saattaa
vielä olla meneillään, ja jos niin on, saatetaan meitä tarvita siihen
osallisiksi. Otaksuttavasti olemme nyt saaneet mukaamme todistajan,
joka tekee jotakin asian valaisemiseksi -- joko saattaakseen
mustanginpyydystäjän hirteen tai, mikä on todennäköisempää,
vapauttaakseen hänet täydelleen syytöksestä. No niin, oletteko valmis
lähtemään paluumatkalle?"

"Oh, varmasti. Kuten sanoitte, ei meillä ole mitään syytä viipyä
täällä."

Zeb lähtee edellä, taluttaen vankiaan vierellään. Jälkimäinen ei
ensinkään vastustele, vaan pikemminkin näyttää tyytyväiseltä, kun sitä
kuljetetaan seurassa.

Calhoun ratsastaa jäljessä hitaasti -- tarkka havaitsija saattaisi
sanoa: vastahakoisesti.

Eräässä kohdassa, jossa tie kaartaa jyrkästi puuryhmän ympäri, hän
seisauttaa ratsunsa, ja näyttää pohtivan, pitäisikö hänen mennä
edelleen vaiko lähteä nelistämään takaisin päin.

Hänen kasvoistaan kuvastuu hirveä kiihtymys.

Kavionkapseen keskeytyminen varoittaa Zebiä, ja hän huomaa
matkakumppaninsa pysähtyneen.

Hän seisauttaa tammansa, kääntyy katsomaan taaksensa ja silmäilee
vitkastelijaa kysyvästi.

Hän panee merkille toisen kiihtyneen ilmeen ja ymmärtää täydellisesti
sen syyn.

Sanaakaan hiiskumatta hän ottaa pitkän pyssynsä, joka on ollut hänen
vasemman olkansa varassa, ja laskee sen kyynärtaipeelleen valmiiksi
silmänräpäyksessä vietäväksi poskelle.

Tässä asennossa hän istuu, katsellen entistä ratsukapteenia.

Ei lausuta minkäänlaisia huomautuksia. Niitä ei tarvitakaan. Zebin ele
riittää. Se ilmaisee selvästi: "Lähde takaisin, jos uskallat!"

Toinen ei näytä panevan sitä merkille, mutta käsittää vihjauksen ja
lähtee äänettömästi eteenpäin.

Mutta hänen ei enää sallita ratsastaa jäljessä. Lausumatta sitä julki
vanha metsästäjä on käynyt epäluuloiseksi ja esittää jonkun tekosyyn
pysytelläkseen takana -- mihin hänen matkakumppaninsa on pakko tyytyä.

Ratsuryhmä etenee verkalleen tiheikössä.

Se lähestyy avointa preeriaa.

Vihdoin tulee taivaanranta näkyviin.

Jokin, mikä näkyy etäisellä taivaanrannalla, herättää nähtävästi
Calhounissa uudelleen pelon tunteen, ja taaskin hän pysäyttää ratsunsa
ja istuu miettiväisenä.

Kauhu askarruttaa hänen mieltänsä toisena vaihtoehtona. Pitääkö hänen
syöksyä tiheikköön ja piiloutua ihmisten näkyvistä vaiko mennä edelleen
ja uhmailla sitä synkkää myrskyä, joka on nopeasti nousemassa hänen
kohdalleen?

Hän olisi valmis antamaan kaikki, mitä hänellä on maailmassa -- jopa
itsensä Louise Poindexterinkin -- päästäkseen eroon Zeb Stumpin
inhoittavasta läheisyydestä, saadakseen olla kymmenen minuuttia kahden
kesken päättömän ratsastajan kanssa!

Se on mahdotonta! Tuo vainukoira, joka on seurannut häntä tänne saakka,
näyttää heltymättömämmältä kuin koskaan ennen. Vaikka hän ei mielellään
sitä usko, vakuuttaa vaisto hänelle, että vanha metsästäjä pitää häntä
varsinaisena vankina, ja jos hän vain yrittäisikään pujahtaa tiehensä,
olisi tuloksena ainoastaan se, että hän saisi luodin selkäänsä!

Mutta mitä Zeb Stump sittenkään saattaa sanoa tai tehdä? Ei ole
lainkaan varmaa, että erämies tietää mitään siitä seikasta, joka häntä,
Calhounia, huolettaa.

Ja joka tapauksessa mahdollisesti ei olekaan mitään tietämistä!

Ilmeisesti Zeb epäilee jotakin. Mutta mitäpä siitä? Ainoastaan
ystävättömän tarvitsee pelätä epäluuloja; eikä entinen upseeri ole
ystävätön. Jollei sitä pientä kielijää löydetä, ei hänellä ole
mitään pelättävää; ja mitä mahdollisuuksia on sen löytymisestä? Yksi
kymmenestä. Hyvin todennäköisesti se ei pysähtynyt siihen, mihin se
lähetettiin, vaan katosi tiheikön salaisiin sopukkoihin.

Tämän toivon innostamana Calhoun rohkaistuu jälleen, ja kasvoillaan
välinpitämättömyyden ilme, pikemminkin teennäinen kuin todellinen,
hän ratsastaa avoimelle preerialle -- ihan kinterillään Zeb Stump
"elukkansa" selässä -- Henry Poindexterin kuolleen ruumiin tullessa
viimeisenä!




YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Mestattu ruumis


Kun kaksi kolmannesta katselijoista on lähtenyt pois -- kun toinen
puoli valamiehistä on luopunut paikaltaan -- täytyy puun juurella
käynnissä oleva oikeudenistunto pakostakin keskeyttää.

Istuntoa ei lykätä toistaiseksi -- on vain väliaika, välttämätön
väliaika, johon senvuoksi äänettömästi suostutaan.

Välikohtausta kestää noin tunnin verran, ja sen aikana tuomari
polttaa pari sikaaria, ottaa suunnilleen kaksi kertaa yhtä monta
ryyppyä persikkaviinipullosta, tarinoi tuttavallisesti asianajajain,
valamiehistön jätteiden ja niiden katselijain kanssa, jotka ovat
jääneet puun juurelle, koska heillä ei ole hevosta tai eivät välitä
panna ratsuaan nelistämään.

Keskustelunaiheen keksiminen ei suinkaan ole vaikeata. Sen tarjoaa
juuri äsken sattunut tapaus -- kylliksi kummallinen keskusteltavaksi,
ei ainoastaan tunnin, vaan kokonaisen miespolvenkin aikana.

Katselijat puhelevat siitä keskenään, samalla kun he tunteet
kiihtyneinä vartoavat niiden miesten palaamista, jotka ovat lähteneet
ajojahtiin.

He toivovat, että päätön ratsastaja saadaan kiinni. He uskovat, että
sen kiinnisaaminen ei ainoastaan tuo selitystä sen olemuksen ongelmaan,
vaan myöskin luo valoa murhatapaukseen.

Saapuvilla on eräs, joka osaisi selittää edellisen -- vaikka ei olekaan
selvillä toisesta. Syytetty voisi sen tehdä ja tekee sen, kun häntä
kehoitetaan jatkamaan tunnustustaan.

Tuomarin määräyksestä ja neuvonantajansa kehoituksesta hän toistaiseksi
pysyy ääneti.

Jonkun ajan kuluttua takaa-ajajat palaavat, eivät kaikki yhdessä,
vaan hajanaisina seurueina -- sitä mukaa kuin he epätoivoisina ovat
luopuneet takaa-ajosta.

Kaikki kertovat palattuaan saman tarinan. Ei kukaan heistä ole päässyt
kylliksi likelle päätöntä ratsastajaa voidakseen lisätä rahtuakaan
siihen, mitä hänestä jo tiedetään. Hänen olemuksensa pysyy yhtä
tarunomaisena kuin ennenkin.

Pian havaitaan, että lähteneistä miehistä kaksi ei ole tullut takaisin.
He ovat iäkäs metsästäjä ja entinen vapaaehtoinen kapteeni. Jälkimäinen
on viimeksi nähty ensimmäisenä takaa-ajajista, edellisen seuratessa
jotensakin likellä hänen jäljessään. Ei kukaan ole myöhemmin nähnyt
heitä kumpaakaan. Pitkittävätkö he edelleenkin ajoa? Kenties heitä on
onnistanut.

Kaikkien silmät kääntyvät preerialle, ja kaikki tähyilevät sitä
tutkivasti. Odotetaan, että poissa olevien miesten nähtäisiin tulevan
takaisin -- ja toivotaan päättömän ratsastajan olevan heidän seurassaan.

Tunti vierähtää, eikä heistä näy merkkiäkään -- ei toivotun vangin
seurassa eikä ilman sitä.

Pitääkö oikeudenistunto vielä lykätä?

Yleinen syyttäjä vaatii sen jatkamista, kun taas syytetyn puolustaja
yhtä innokkaasti kannattaa sen lykkäämistä. Jälkimäinen ehdottaa asian
käsittelyn siirtämistä huomiseksi, vedoten siihen, että poissa on
tärkeä todistaja, Zeb Stump, jota ei vielä ole kuulusteltu.

Kuuluu ääniä, jotka vaativat, että juttu on käsiteltävä loppuun.

Teksasilaisen oikeudenistunnon katselijajoukossa on palkattuja
kättentaputtajia, kuten niitä on pariisilaisten teatterien
permannollakin. Todellisella murhenäytelmällä on kannattajansa yhtä
hyvin kuin teennäiselläkin.

Huutajien onnistuu saada tahtonsa toteutetuksi. Oikeudenkäyntiä
päätetään jatkaa -- niin pitkälti kuin voidaan ilman poissaolevaa
todistajaa. Hän saattaa palata, ennenkuin on aika kutsua hänet
esiintymään. Jollei häntä kuulu, sopii oikeuden sitten pohtia
lykkäämistä.

Niin päättää tuomari, ja valamiehet ilmaisevat suostuvansa siihen.
Katselijat tekevät samoin.

Vangin käsketään taaskin nousta pystyyn pitkittämään niin
odottamattomasti keskeytynyttä tunnustustaan.

       *       *       *       *       *

"Aioitte juuri kertoa meille, mitä näitte", huomauttaa syytetyn
asianajaja, puhutellen suojattiaan. "Jatkakaa ja täydentäkää
lausuntonne! Mitä näitte?"

"Miehen, joka virui pitkänään ruohikolla."

"Nukkumassako?"

"Niin, kuoleman unta."

"Kuolleen?"

"Enemmän kuin kuolleen -- jos se olisi mahdollista. Kumarruttuani hänen
puoleensa näin, että hänen päänsä oli hakattu poikki!"

"Mitä? Hänen päänsä katkaistu poikki?"

"Juuri niin. En tiennyt sitä, ennenkuin polvistuin hänen viereensä. Hän
lepäsi kasvoillaan -- pää luonnollisessa paikassaan. Jopa hattukin oli
vielä päässä.

-- Toivoin hänen nukkuvan, vaikka minulla oli ennakkoaavistus, että
jotakin oli vialla. Käsivarret olivat liian jäykästi ojossa nukkuvaksi
mieheksi. Samoin olivat jalat. Sitäpaitsi oli ruohikossa jotakin
punaista, mitä en hämärässä valossa ollut aluksi nähnyt.

-- Kun kumarruin syvälle sitä silmäilemään, tunsin omituista hajua --
ihmisverestä lähtevää suolaista hajua.

-- En enää epäillyt sitä, että olin kumartunut kuolleen ruumiin
puoleen, ja ryhdyin sitä tarkastamaan.

-- Huomasin, että niskassa oli ammottava, puolittain hyytyneen veren
täyttämä haava. Havaitsin, että pää oli irroitettu hartioista!"

Kauhuinen mielenliikutus valtaa kuulijat -- ja siihen liittyy
sellaisissa tilaisuuksissa tavallisia huudahduksia.

"Tunsitteko miehen?"

"Ikävä kyllä, tunsin."

"Näkemättä hänen kasvojaan?"

"Se ei ollut tarpeellista. Puku ilmaisi, kuka hän oli -- liiankin
varmasti."

"Millainen puku?"

"Hänen hartioitansa peittävä raitainen huopa ja hänen päässänsä oleva
hattu. Ne olivat minun omani. Ilman suorittamaamme vaihtoa olisin
saattanut kuvitella itse siinä viruvani. Mies oli Henry Poindexter."

Taaskin kuuluu voihkaus -- kiihtyneiden kuulijoiden sorinaa
voimakkaampana.

"Jatkakaa, sir!" kehoittaa asianajaja. "Kertokaa, mitä muita seikkoja
havaitsitte!"

"Koskettaessani ruumista huomasin sen kylmäksi ja jäykäksi. Saatoin
nähdä, että se oli ollut kuolleena jo jonkun aikaa. Veri oli hyytynyt
melkein kuivaksi ja muuttunut mustaksi. Siltä ainakin näytti harmaassa
valaistuksessa; aurinko ei nimittäin ollut vielä noussut.

-- Olisin saattanut erehtyä kuoleman syystä ja luullut siksi pään
katkaisemista. Mutta kun muistin yöllä kuulemani laukauksen, johtui
mieleeni, että jostakin kohdasta löytyisi toinen haava -- veitsellä
tehdyn lisäksi.

-- Osoittautui, että olin oikeassa. Käännettyäni ruumiin kasvot
ylöspäin huomasin reiän serapéssa, joka sen ympäriltä oli veressä.

-- Kohottaessani sitä ja silmäillessäni sen alle näin sinertävän täplän
juuri rintalastan yläpuolella. Saatoin päättää luodin menneen siitä
sisälle, ja koska selkäpuolella ei ollut vastaavaa haavaa, tiesin sen
vielä olevan ruumiissa."

"Riittikö teidän mielestänne luodinhaava aiheuttamaan kuoleman ilman
silpomistakin, joka arvelunne mukaan oli suoritettu myöhemmin?"

"Ihan varmasti riitti. Jollei silmänräpäyksessä, niin muutamien
minuuttien -- kenties sekuntien kuluttua."

"Mainitsitte, että pää oli leikattu poikki. Oliko se täydelleen
irroitettu ruumiista?"

"Aivan täydelleen, vaikka se viruikin paikallaan, ikäänkuin ei ruumista
eikä päätä olisi liikutettu silpomisen jälkeen."

"Oliko leikkaus tasainen -- ikäänkuin terävällä aseella tehty?"

"Kyllä."

"Millaisella aseella arvelisitte?"

"Se näytti leveällä kirveellä sivalletulta, mutta saattoi olla tehty
metsästyspuukollakin -- sellaisella, jonka terän hamara on raskas."

"Panitteko merkille, oliko isketty useampia kertoja? Vai oliko
katkaiseminen suoritettu yhdellä sivalluksella?"

"Mahdollisesti oli isketty useampia kertoja. Mutta hakkaamisesta ei
näkynyt jälkiä. Ensimmäinen sivallus oli jättänyt tasaisen jäljen, ja
sen oli täytynyt katkaista kaula melkein, jollei tyyten, poikki. Se
oli lyöty niskasta päin ja suorakulmaisesti selkärankaa vasten. Siitä
arvasin, että mies-paran oli täytynyt virua kasvoillaan maassa, kun
isku annettiin."

"Oliko teillä epäilyksiä, minkä tähden tämä tihutyö oli tehty ja kuka
sen oli tehnyt?"

"Ei silloin -- ei hatarintakaan epäilystä. Olin niin kauhuissani, etten
pystynyt miettimään. Saatoin tuskin pitää sitä todellisena.

-- Kun rauhoituin ja näin varmasti, että kysymyksessä oli murha, en
osannut selittää sitä muutoin kuin otaksumalla, että paikalla oli ollut
comancheja ja että he kohdattuaan nuoren Poindexterin olivat surmanneet
hänet pelkästä hillittömyydestä.

-- Mutta hänen päänahkaansa ei ollut kajottu -- jopa hattukin oli vielä
hänen päässänsä!"

"Muutitteko mieltänne siihen nähden, että teko oli intiaanien
suorittama?"

"Muutin."

"Kenen arvelitte sitten sen tehneen?"

"Silloin en ajatellut ketään. En ollut koskaan kuullut Henry
Poindexterilla olevan vihamiehiä -- sen enempää täällä kuin
muuallakaan. Senjälkeen on minussa herännyt epäluuloja. Epäilen nytkin."

"Selostakaa epäluulonne!"

"Panen vastalauseeni tätä kuulustelutapaa vastaan", huomauttaa yleinen
syyttäjä. "Emme halua tutustua vangin epäluuloihin. Varmastikin
riittää, jos hänen sallitaan pitkittää _hyvin uskottavalta kuulostavaa
tarinaansa_."

"Jatkakoon hän siis!" määrää tuomari, virittäen uuden havannalaisen.

"Kertokaa, miten te itse menettelitte!" kehoittaa kuulustelija. "Mitä
teitte kuvailemanne havainnon jälkeen?"

-- Vähään aikaan tuskin tiesin, mitä tehdä -- minut pani niin ymmälle
se, mitä näin vierelläni. Olin varma siitä, että oli tapahtunut murha,
ja yhtä varma siitäkin, että se oli tehty laukauksella, samalla, jonka
olin kuullut.

-- Mutta kuka oli saattanut sen laukaista? Eivät intiaanit. Se oli
minusta varmaa.

-- Ajattelin _preeriarosvoja_, joilla oli mahdollisesti ollut aikomus
ryöstää. Mutta se oli yhtä epätodennäköistä. Meksikolainen huopani
oli sadan dollarin arvoinen. Se olisi viety. Sitä ei ollut viety eikä
mitään muutakaan, mitä Poindexterilla oli ollut muassaan.

-- Nähtävästi ei mihinkään ollut kajottu. Jopa kellokin oli vielä hänen
liivintaskussaan, ja perät olivat hänen kaulassaan, kimallellen niiden
ylitse purskahtaneen hurmeen lävitse.

-- Johduin siihen päätelmään, että teko oli varmastikin tehty jonkun
vanhan kaunan tai kostonhimon tyydyttämiseksi, ja koetin muistella,
olinko koskaan kuullut kenenkään riidelleen nuoren Poindexterin kanssa
tai kenelläkään olevan kaunaa häntä vastaan.

-- Sellaista en ollut kuullut.

-- Mitä varten sitäpaitsi pää oli leikattu irti?

-- Juuri se herätti minussa hämmästystä -- kauhua.

-- Yrittämättäkään sitä selittää mietin, mitä minun olisi paras tehdä.

-- Viipyminen vainajan luona ei hyödyttäisi mitään. Sen hautaaminen
olisi ollut yhtä hyödytöntä.

-- Sitten arvelin ratsastaa takaisin linnoitukseen noutamaan apua,
kuljettamaan ruumista Casa del Corvoon.

-- Mutta jos jättäisin sen tiheikköön, saattaisivat kajootit
löytää sen, ja ne sekä korppikotkat olisivat sen kimpussa,
ennenkuin me ehtisimme takaisin. Nyt jo korppikotkat olivat ilmassa
varhaislennollaan. Ne näyttivät huomanneen sen.

-- Vaikka nuoren miehen ruumis olikin silvottu, en voinut ajatella
sellaista, että jättäisin sen vielä pahemmin silvottavaksi. Muistelin
helliä silmiä, joiden pian täytyisi katsella sitä -- kyyneltyneinä.




KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Salaperäinen ongelma selvenee


Syytetty vaikenee hetkiseksi. Ei kukaan lausu minkäänlaisia
huomautuksia -- ei keskeyttääkseen eikä kiirehtiäkseen häntä.

Kaikki ovat vastahakoisia häiritsemään sellaisen kertomuksen juoksua,
jonka he tietävät keskeneräiseksi ja jonka jokainen rengas on
pakottanut heidät yhä tiukemman ja vakavamman tarkkaavaisiksi.

Tuomari, valamiehet ja katselijat pysyvät hengittämättömän äänettöminä,
samalla kun heidän silmänsä -- useilla suu auki -- ovat tarkkaavaisesti
suunnatut vankiin.

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa hän saa jatkaa.

"Seuraava ajatukseni oli peittää ruumis vaipalla sekä serapélla, joka
vielä oli hänen hartioittensa ympärillä. Sillä tavoin se olisi suojattu
sekä susilta että korppikotkilta -- ainakin siihen saakka, kunnes
ennättäisimme takaisin kuljettamaan sitä pois.

-- Olin sitä varten riisunut vaipan yltäni, kun mieleeni välähti
toisenlainen suunnitelma -- sellainen, joka tuntui joka suhteessa
paremmalta.

-- Sen sijaan, että palaisin linnoitukseen yksin, minun pitäisi ottaa
ruumis mukaani. Kuvittelin voivani tehdä sen laskemalla ruumiin
poikkipäin satulannupille ja sitomalla sen satulaan lassollani.

-- Talutin hevoseni paikalle ja valmistauduin nostamaan ruumista sen
selkään, kun havaitsin, että läheisyydessä oli toinenkin hevonen. Se
oli sen miehen ratsu, jota ei enää ollut olemassa.

-- Eläin oli likellä, pureksien ruohoa -- yhä niin rauhallisesti kuin
ei olisi tapahtunut mitään, mikä sitä häiritsisi.

-- Koska ohjakset laahasivat pitkin maata, ei minun ollut ensinkään
vaikea saada niistä otetta. Vaikeampi oli saada hevosta seisomaan
alallaan -- etenkin sitten, kun vein sen maassa viruvan esineen
vierelle.

-- Pidellen ohjaksia hampaitteni välissä nostin ruumiin maasta ja
yritin panna sitä poikittain satulaan.

-- Minun onnistui saada se sinne, mutta se ei tahtonut pysyä. Se oli
liian jäykkä taivutettavaksi, eikä ollut mitään keinoa sen tukemiseksi.

-- Sitäpaitsi hevonen kiihtyi pahasti nähtyään, kuinka omituista
taakkaa se mielittiin panna kantamaan.

-- Useiden yritysten jälkeen oivalsin, ettei siitä voinut tulla mitään.

-- Aioin luopua aikomuksestani, kun mieleeni johtui uusi ajatus, joka
lupasi parempaa menestystä. Sen toi mieleeni muisto siitä, mitä olin
lukenut Etelä-Amerikan guachoista. Kun heistä joku kuolee tai saa
tapaturmaisesti surmansa jollakin syrjäisellä asemalla pampasilla,
vievät hänen kumppaninsa ruumiin kaukaiseen kotiinsa -- sidottuna
satulaan istumaan elävän ihmisen asentoon.

-- Minkätähden ei minun pitäisi tehdä samoin Henry Poindexterin
ruumiille?

-- Yritin sitä -- ensin koettaen sijoittaa häntä oman ratsunsa selkään.

-- Mutta kun satula oli litteä ja hevonen oli edelleenkin
vastahakoinen, ei se onnistunut.

-- Oli enää ainoastaan yksi mahdollisuus meidän suorittaa kotimatka
yhdessä -- nimittäin hevosten vaihtaminen.

-- Tiesin, ettei minun ratsuni panisi vastaan. Sitäpaitsi meksikolainen
satulani syvine puuosineen soveltuisi ihailtavasti tähän tarkoitukseen.

-- Lyhyessä ajassa olin saanut ruumiin siihen pystyasentoon istumaan
-- luonnolliseen asentoon. Sen kankeus, joka aikaisemmin oli ollut
vastuksinani, auttoi nyt pitämään sitä paikallaan. Jäykät raajat
oli helppo vetää oikealle kohdalleen; ja kun jalat oli sovitettu
jalustimiin ja vesisuojukset kiinnitetty tiukasti reisien ylitse, oli
ruumiilla vain vähän mahdollisuuksia liukua pois paikaltaan.

-- Tehdäkseni sen pysymisen täysin varmaksi katkaisin lassostani
kappaleen, kiedoin sen vainajan vyötäisten ympärille sekä sidoin toisen
pään satulan nuppiin ja toisen takakappaleeseen.

-- Toinen hihna, joka oli sidottu jalustimiin ja viety hevosen vatsan
alitse, esti jalkoja heilumasta sinne tänne.

-- Vielä oli jäljellä pää. Sekin tuli ottaa mukaan. Kun nostin sen
maasta ja koetin irroittaa sitä hatusta, havaitsin, ettei se käynyt
päinsä. Se oli turvonnut suunnattomasti, ja sombrero oli takertunut
siihen -- tiukasti kuin itse iho.

-- Kun minun ei tarvinnut pelätä niiden irtaantuvan toisistaan
sidoin hihnanpätkän nauhan solkeen ja ripustin sekä hatun että pään
satulannuppiin.

-- Siten olivat matkavalmistukseni täydellisesti suoritetut.

-- Nousin murhatun miehen ratsun selkään, kehoitin omaa hevostani
seuraamaan minua -- se on tottunut tekemään sen taluttamatta -- ja
lähdin ratsastamaan uudisasutukselle.

-- Vajaan viiden minuutin kuluttua sain kolahduksen, joka paiskasi
minut pois satulasta -- ja samalla menin tajuttomaksi.

-- Ilman sitä seikkaa en nyt seisoisi tässä -- en ainakaan siinä
epämiellyttävässä asemassa, jossa nyt olen."

"Paiskasi teidät pois satulasta!" huudahti tuomari. "Miten se kävi?"

"Pelkkä tapaturma, tai oikeammin se johtui omasta huolimattomuudestani.
Noustessani vieraan ratsun selkään en tarttunut ohjaksiin. Tottuneena
ohjaamaan omaa hevostani usein vain äänelläni ja polvillani -- olin
oppinut olemaan välittämättä ohjaksista. En osannut edeltäpäin arvata
sellaista tapausta kuin sitten sattui.

-- Hevonen, jonka selässä istuin, oli edennyt vasta kolme omaa
pituuttaan siitä paikasta, jossa olin noussut ratsaille, kun jokin sai
sen sävähtäen ponnahtamaan sivulle ja lähtemään nelistämään.

-- Minun ei tarvitse sanoa jokin, sillä tiedän, mikä sen teki. Hevonen
oli katsonut taaksensa ja nähnyt perässään tulevan hevosen, jonka
selässä oleva kummallinen hahmo oli nyt kirkkaassa päivänvalossa
kylliksi outo säikäyttämään sekä hevosta että ihmistä.

-- Hapuilin ohjaksia, mutta ennenkuin sain ne käsiini, oli ratsu
kiitämässä täyttä vauhtia.

-- Aluksi olin vain vähän huolissani, en oikeastaan ollenkaan. Otaksuin
pian saavani ohjakset käteeni ja pystyväni pakottamaan pillastuneen
ratsuni pysähtymään.

-- Mutta pian havaitsin, ettei se käynyt niinkään helposti. Ohjakset
olivat lipuneet eteenpäin, miltei eläimen korvien kohdalle, enkä
ylettynyt niihin laskeutumatta pitkäkseni hevosen kaulalle.

-- Koettaessani tarttua niihin en ensinkään tarkannut, mihin suuntaan
ratsu minua kiidätti. Vasta sitten, kun tunsin vihlovia rapsauksia
poskissani, huomasin sen poikenneen avoimelta alueelta ja nelistävän
tiheikössä.

-- Senjälkeen minulla ei ollut aikaa tehdä havaintoja -- ei edes
mahdollisuuksia tavoitella ohjaksia. Minulla oli kylliksi puuhaa
väistellessäni mezquitenoksia, jotka ojentuivat okaisten käsivarsien
tavoin, ikäänkuin haluten kiskoa minut pois satulasta.

-- Minun onnistui suoriutua niistä, vaikka kyllä sain naarmuja.

-- Mutta yhtä en voinut välttää -- ison puun oksaa, joka ulottui
polun ylitse. Olin hyvin kumarassa -- pääni oli rintani tasalla -- ja
säikähtäen jotakin, mikä antoi sille uutta vauhtia, ratsuni syöksähti
suoraan oksan alle.

-- Minne se senjälkeen meni, sitä en yritäkään sanoa. Te kaikki
tiedätte sen -- luultavasti paremmin kuin minä. Voin vain kertoa, että
lennähdettyäni ratsailta jäin virumaan oksan kohdalle maahan kuhmu
otsassani ja polveni tuskallisesti turvoksissa; niistä kummastakaan en
kuitenkaan tiennyt mitään ennenkuin kaksi tuntia myöhemmin.

-- Tullessani jälleen tajuihini oli aurinko korkealla taivaalla,
ja korppikotkia kaarteli kymmenittäin kohdallani. Siitä, miten ne
kurkottelivat kaulaansa, saatoin päättää, mitä saalista ne toivoivat.

-- Niiden näkeminen samoin kuin jano -- joka alkoi käydä tuskalliseksi
-- kannustivat minua lähtemään sieltä liikkeelle.

-- Noustuani pystyyn havaitsin, etten kyennyt kävelemään. Vielä pahempi
oli se, että tuskin pystyin seisomaan.

-- Paikallani pysyminen merkitsi tuhoutumista -- niin ainakin silloin
luulin.

-- Sen ajatuksen kiihottamana jännitin kaikki jäljellä olevat voimani
päästäkseni veden ääreen.

-- Tiesin, että läheisyydessä oli puro, ja osittain ryömimällä,
osittain nilkuttamalla tiheikössä tekemäni karkeatekoisen kainalosauvan
avulla minun onnistui saapua sen partaalle.

-- Tyydytettyäni janoni tunsin virkistyväni ja pian senjälkeen vaivuin
uneen.

-- Herätessäni huomasin olevani kajoottien ympäröimä.

-- Niitä oli ainakin neljäkymmentä, ja vaikka en aluksi pelännytkään
mitään -- tuntien niiden pelkuruuden -- johduin pian ajattelemaan
toisin.

-- Ne näkivät, että olin rampa, ja olivat siitä syystä päättäneet
karata kimppuuni.

-- Jonkun ajan kuluttua ne sen tekivätkin -- ryhmittyen ympärilleni ja
syöksyen kaikki samalla kertaa minua ahdistamaan.

-- Minulla ei ollut muita aseita kuin veitseni, ja onni oli, että
minulla oli se. Jos olisin ollut tyyten aseeton, olisivat ne varmasti
repineet minut kappaleiksi ja ahmineet minut.

-- Veitselläni pystyin torjumaan ne, sivallellen iskuja niin moneen
otukseen kuin suinkin kunnollisesti yletin. Luulisin puolenkymmenen
sillä tavoin saaneen surmansa.

-- Siitä huolimatta olisi kahakka päättynyt minulle huonosti. Aloin
käydä heikoksi veren nopeasti tulviessa suonistani, ja minun olisi
piakkoin täytynyt sortua, jollei odottamaton sattuma olisi tullut
avukseni.

-- Minun sopii tuskin nimittää sitä sattumaksi. Paremmin minua
tyydyttää se ajatus, että se oli Jumalan käsi."

Lausuttuaan nämä sanat nuori irlantilainen luo katseensa taivasta kohti
ja seisoo jonkun aikaa hartaan miettivänä.

Hänen ympärillään vallitseva juhlallinen hiljaisuus ilmaisee, että
hänen esiintymistään kunnioitetaan. Kaikkien, jopa karkeimpien
kuulijoiden sydämeen näyttää tällä tavoin ilmaistu luottamus tehonneen.

"Se ilmestyi", jatkoi hän, "vanhan kumppanin hahmossa -- sellaisen,
joka monesti on uskollisempi kuin ihminen itse -- hirvikoirani Taran.

-- Koira oli harhaillut -- ehkä minua etsimässä -- vaikka olen
myöhemmin kuullut siitä toisenlaisen selityksen, jolla minun ei
tarvitse teitä vaivata. Joka tapauksessa se löysi minut ja parhaiksi
ajoissa tullakseen pelastajakseni.

-- Kajootit hajaantuivat sen saapuessa, ja minut oli pelastettu
kauheasta kohtalosta -- saattanen sanoa, kuoleman kidasta.

-- Vaivuin toistamiseen uneen tai tajuttomaksi -- kumpaa se lieneekään
ollut.

-- Herättyäni kykenin ajattelemaan. Tiesin, että koirani oli täytynyt
tulla majaltani, jonka myöskin tiesin olevan moniaan kilometrin päässä.
Sen oli sinne edellisenä päivänä vienyt palvelijani Phelim.

-- Miehen piti olla vielä siellä, ja päätin lähettää hänelle sanoman --
käyttäen hirvikoiraa sen viejänä.

-- Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortille, joka sattui olemaan
muassani.

-- Tiesin, ettei palvelijani osannut lukea, mutta nähtyään kortin
hän tuntisi sen omakseni ja etsisi käsiinsä jonkun, joka pystyisi
selittämään, mitä olin siihen kirjoittanut.

-- Sitäkin todennäköisempää olisi, että hän tekisi niin, koska
kirjaimet olivat piirretyt verellä.

-- Kiedottuani kortin hirvennahkapalaseen, jotta se ei tuhoutuisi,
kiinnitin sen Taran kaulaan.

-- Hiukan vaivalloisesti minun onnistui saada koira lähtemään luotani.
Mutta vihdoin se teki sen ja, kuten olin toivonut, palasi kotiin
majalle.

-- Sanomani kuuluu joutuneen kunnollisesti perille, vaikka vasta eilen
sain tiedon tuloksesta.

-- Kohta koiran poistuttua vaivuin uudelleen uneen -- taaskin
herätessäni huomasin läheisyydessäni vihollisen -- pelottavamman kuin
olin siihen saakka kohdannut.

-- Se oli jaguari.

-- Meidän välillämme sukeutui kamppailu, mutta miten se päättyi ja
kuinka pitkän ajan kuluttua, sitä en osaa sanoa. Sen kertomisen jätän
urhean pelastajani Zeb Stumpin asiaksi, joka toivoakseni pian palaa
selostamaan sitä sekä paljoa muuta, mikä vielä on salaperäistä minusta
kuten teistäkin.

-- Senjälkeen muistan vain sarjan yhteydettömiä unia -- tuskallisia
haavekuvia -- joihin sekaantui mieluisia näkyjä -- oi, joitakuita
taivaallisia -- aina toispäivään saakka, jolloin heräsin vankilan
asukkaana -- murhasyyte pääni uhkana.

-- Hyvät herrat valamiehet! Olen puhunut puhuttavani."

       *       *       *       *       *

"_Se non è véro, è ben trovato_" [Italiankieltä: "vaikkei juttu
olisikaan tosi, on se ainakin hyvin keksitty". _Suom_.], miettivät
tuomari, valamiehet ja kuuntelijat vangin lopetettua esityksensä.

He eivät tuo sitä julki niin hyvin muovatussa lauseessa; mutta siltä
heistä tuntuu -- heistä jokaisesta.

Ja varsin monet uskovat kertomuksen todeksi, hyläten ajatuksen
keksimisestä. Tarina on liian yksinkertainen -- liian yksityiskohtainen
-- ollakseen keksitty, lisäksi sellaisen miehen keksimä, jonka aivot
ovat ihan äsken toipuneet kuumehoureiden sekasorrosta.

On perin epätodennäköistä, että hän olisi sommitellut sellaisen
kertomuksen. Siten ajattelee niiden enemmistö, joille se on kerrottu.

Hänen tunnustuksensa -- niin säännönvastainen kuin se lieneekin ollut
-- on edistänyt hänen puolustustaan enemmän kuin kaunopuheisin esitys,
jonka hänen asianajajansa olisi saattanut lausua.

Mutta sittenkin se on vain hänen omaa puhettaan, ja tarvitaan muita
todistuksia vapauttamaan hänet.

Missä on se todistaja, josta otaksutaan niin paljon riippuvan? Missä on
Zeb Stump?

Viisisataa silmäparia kääntyy preerialle päin ja tähystelee
taivaanrantaa kysyvästi. Viisisataa sydäntä sykähtelee mielettömän
maltittomasti odottaessaan vanhan metsästäjän paluuta -- joko
Cassius Calhounin seurassa tai ilman häntä -- joko päätön ratsastaja
muassaan tai ilman häntä; viimemainittu ei enää ole tarumainen eikä
salaperäinen, vaan luonnollinen ilmiö, selitetty ja ymmärretty.

Tänne kokoontuneille ihmisille ei tarvitse väittää, että sellainen on
epätodennäköistä, saatikka sitten vakuuttaa sitä mahdottomaksi. He
ovat lounaisen Teksasin asukkaita -- heidän asumansa ylätasanko on sen
"viitoitetun tasangon" rajalla, josta viehättävä Leona saa alkunsa ja
jossa Nueces-joki muodostuu sadoista kristallikirkkaista puroista.

He ovat sellaisen maan asukkaita, jossa kuoleman tuskin voidaan
väittää saavan seuraajakseen hajaantumista, jossa maahan kaadettu
hirvi tai jonkun onnettoman sattuman johdosta sortunut villi hevonen
-- jolleivät pedot niitä ahmi -- jonkun ajan kuluttua uhmailevat sekä
mätänemisen lakeja että kajootin hampaita, jossa itse kuolevaisen
ihmisen ruumiissa, joka on jätetty arkutta ja hautaamatta, niin lyhyen
ajan kuin neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua näkyy Egyptin
katakombeista äskettäin nostetun muumion kaltaisia merkkejä ja
ominaisuuksia!

Saapuvilla on vain harvoja sellaisia, jotka eivät tunne tätä Teksasin
ilmaston ominaisuutta -- nimittäin sen Teksasin osan, joka on likellä
Sierra Madrea ja erittäinkin Llano Estacadon tyviharjujen välissä.

Jos päätön ratsastaja tuotaisiin rautatammen juurelle, ei kukaan
hämmästyisi nähdessään, että Henry Poindexterin kuolleessa ruumiissa
tuskin on alkavan hajaantumisen merkkejä. Jos heille äskettäin
kerrottua tarinaa kohtaan tunnetaan lainkaan epäilyksiä, eivät ne johdu
tästä seikasta. Eivätkä he seiso maltittomasti vartoamassa sen tähden,
että haluaisivat sille vahvistusta.

Heidän maltittomuutensa johtuu toisesta syystä -- epäluulosta,
joka heräsi oikeudenkäynnin alussa ja joka sen jatkuessa on käynyt
asteittain voimakkaammaksi, kunnes se vihdoin on melkein muuttunut
uskoksi.

Juuri saadakseen vahvistuksen sille tai haihduttaakseen sen melkein
jokainen saapuvilla oleva mies -- ja samoin myöskin nainen --
harmittelee sen todistajan poissaoloa, jonka lausunnon otaksutaan
tuottavan syytetylle takaisin vapauden tai toimittavan hänet hirteen.

Sellaisen vaikutelman vallassa he tarkastelevat tasaista juovaa -- jota
myöten taivas ja ruohoaavikko liittävät toisiinsa safiirin sinen ja
smaragdin hilpeän vihreyden.




KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Viimeinen todistaja


Valppauden sävy säilyy hyvinkin kymmenen minuuttia ja samalla säilyy
myöskin juhlallinen hiljaisuus. Viimemainitun katkaisee ajoittain
sana tai huudahdus -- kun joku näkee tai kuvittelee näkevänsä täplän
preerialla. Silloin kuuluu kiihtymyksen hyminää, ja miehet nousevat
varpailleen nähdäkseen paremmin.

Kolmesti on väkijoukkoa värähdyttänyt vääräksi osoittautunut hälytys.
Sen kärsivällisyys alkaa ehtyä, kun korvaan kantautuu neljäs hälytys,
äänekkäämmin ja varmempaan sävyyn lausuttu.

Tällä kertaa ilmoitus on tosi. Taivaanrannalla näkyy varjoja, jotka
pian saavat muodon, käyvät aineellisiksi ja liikkuvat.

Huima luikkaus -- vanha saksilainen "huzza!"-huuto -- kajahtaa
rautatammen oksien seassa, kun kolmen ratsastajan hahmot, jotka
ilmestyvät auringonpaahteisen preerian usvasta, näkyvät tulevan puuta
kohti!

Kaksi heistä on helppo tuntea Zeb Stumpiksi ja Cassius Calhouniksi.
Kolmannen tunteminen on vieläkin helpompi, sillä niin kaukaa kuin silmä
erottaa, ei tuosta fantastisesta hahmosta voi erehtyä.

Väkijoukon ensimmäistä huutoa, joka vain merkitsi molempien kaivattujen
miesten paluuta, seuraa toinen, vielä merkitsevämpi -- kun nähdään,
että heidän seurassaan on olento, joka niin kauan on ollut kaameiden
ajatusten ja kummallisten arvailujen kohteena.

Vaikka nyt tiedetään, mikä se on, ja ymmärretään, mistä se johtuu,
tunnetaan sitä kohtaan vieläkin kammon ja kunnioituksen sekaisia
tunteita.

Huutoa seuraa äänetön väliaika -- keskeytymätön, kunnes nuo kolme
ratsastajaa ovat ehtineet aivan likelle; ja sittenkin sitä häiritsee
ainoastaan kuiskausten hyrinä, ikäänkuin katselijain ajatukset olisivat
liian juhlallisia ääneen lausuttaviksi.

Monet lähtevät lähestyvää seuruetta vastaan ja saattavat sen takaisin
oikeuspaikalle, silmäillen sitä ihmettelevästi.

Ratsastajakolmikko seisahtuu katsojapiirin ulkopuolelle, joka pian
vaihtaa keskipistettään, kertyen kiihtyneenä tulijain ympärille:

Kaksi heistä laskeutuu ratsailta; kolmas jää istumaan satulassaan.

Calhoun taluttaa hevosensa syrjään ja sekaantuu väkijoukkoon. Sellaisen
kumppanin läheisyydessä häntä ei enää ajatella. Kaikkien katseet samoin
kuin ajatuksetkin ovat kohdistuneet päättömään ratsastajaan.

Zeb Stump hylkää vanhan tammansa oman onnensa nojaan, tarttuu hänen
suitsiinsa ja vie hänet puun juurelle -- oikeuden eteen.

"Nyt, tuomari", lausuu hän, puhuen tilannetta hallitsevan miehen
tapaan, "ja te kaksitoista valamiestä, tässä on todistaja, joka
todennäköisesti luo valoa ajatuksiinne. Mitä arvelette hänen
kuulustelemisestaan?"

Kuuluu huudahdus, jota seuraavat sanat: "Voi, hyvä Jumala, se on hän!"
Esille hoippuu kookas mies, joka seisahtuu päättömän ratsastajan
vierelle. _Se on hänen isänsä!_

Kauempaa kajahtaa kirkaisu, joka äkkiä tukahtuu, ikäänkuin sen olisi
päästänyt nainen ennen pyörtymistään. _Se on hänen sisarensa!_

Jonkun ajan kuluttua Woodley Poindexter talutetaan pois --
vastustamattomana -- ikäänkuin hän ei tietäisi, mitä hänen ympärillään
tapahtuu.

Hänet viedään jonkun matkan päässä seisoviin vaunuihin ja sijoitetaan
istumaan ainoan vaunussaolijan -- tyttärensä -- viereen.

Mutta vaunut pysyvät paikallaan. Ohjien komentajatar aikoo viipyä
paikalla, kunnes oikeus on julistanut päätöksensä -- niin,
teloitushetkeen saakka, jos lopputulos on sellainen!

Zeb Stumpia kehoitetaan virallisesti sijoittumaan todistajain paikalle.

Tuomarin määräyksestä kuulustelua jatketaan syytetyn asianajajan
johdolla.

Useita muodollisuuksia syrjäytetään. Vanhaa metsästäjää, joka on jo
vannonut, kehoitetaan yksinkertaisesti kertomaan, mitä tietää, ja hänen
sallitaan noudattaa omaa tapaansa kertoessaan sen, minkä hän tekee
lyhyin lausein -- ikäänkuin hän luulisi, että lain teknillinen puoli
vaatii sitä!

Zeb puhuu seuraavaan tapaan:

"Kuulin ensi kerran tästä rumasta jutusta toisena päivänä nuoren
Poindexterin katoamisen jälkeen. Kuulin siitä palatessani
jokea alaspäin tekemältäni metsästysretkeltä. Kuulin, että
mustanginpyydystäjän epäiltiin tehneen tämän murhan. Tiesin, ettei
hänestä ollut sellaisiin töihin, mutta päästäkseni varmuuteen ratsastin
hänen majalleen katsomaan häntä. Hän itse ei ollut kotona, vaikka hänen
palvelijansa Phelim olikin siellä, ja kun kyselin tältä yhtä ja toista,
ei hän osannut selittää mitään.

-- No niin, meidän haastellessamme tuli koira sisälle jotakin
sidottuna kaulaansa -- ja kun tarkastimme sitä, osoittautui se
mustanginpyydystäjän käyntikortiksi. Siihen oli kirjoitettu sanoja
punaisella musteella, jonka huomasin olevan verta.

-- Ne sanat ilmaisivat jokaiselle, joka ne luki, missä se nuori
miekkonen oli.

-- Lähdin sinne, ottaen mukaani ne molemmat -- tämän Phelimin ja koiran.

-- Ehdimme paikalle parhaiksi estämään sen, että meksikolaisten
tiikeriksi nimittämä täplikäs otus olisi repinyt mustanginpyydystäjän
suolet siekaleiksi -- olen kuullut sen nuoren miekkosen itsensä
nimittävän niitä petoja jaguareiksi.

-- Lähetin luodin sen pedon lävitse, ja siihen se päättyi.

-- No niin, veimme mustanginpyydystäjän hänen majaansa. Meidän täytyi
kantaa hänet sinne eräänlaisilla paareilla, koska hän ei itse pystynyt
painamaan jälkiä maahan. Sitäpaitsi hän oli yhtä järjettömänä kuin
kalkkunakukko soitimella.

-- Me veimme hänet kotiin, ja siellä hän oli, kunnes etsijät tulivat
majalle ja löysivät hänet."

Todistaja vaikenee hetkiseksi ikäänkuin olisi itsekseen punninnut,
pitäisikö hänen selostaa majassa viipyessään sattuneiden tavattomien
tapausten sarjaa. Olisiko syytetylle parempi jättää ne mainitsematta?

Hän päättää olla vaitelias.

Se ei ole sopivaa yleisen syyttäjän mielestä, joka ryhtyy
kuulustelemaan häntä.

Tuloksena on se, että hänen täytyy täydellisesti ja yksityiskohtaisesti
selostaa kaikki tapahtumat -- aina siihen saakka, kun vanki riistettiin
hänen hoivastaan ja pantiin päävahdin koppiin.

"Kun nyt", virkkaa hän kuulustelun päätyttyä, "olette pakottaneet minut
kertomaan kaikki, mitä tiedän jutun siitä osasta, on jotakin sellaista,
minkä tiedustaminen ei ole johtunut mieleenne ja minkä tämä poika
tahtoo tehdä täysin selväksi".

"Jatkakaa, herra Stump!" kehoittaa sanantoniolainen asianajaja, jonka
huostaan suoranainen kuulustelu on uskottu.

"No niin, se, mitä aion nyt sanoa, ei koske niin suuresti syytettyä
kuin sitä miestä, jonka minun mielestäni pitäisi seistä hänen
paikallaan. En halua mainita, kuka se mies on. Kerron teille, mitä
tiedän, ja mitä olen saanut selville, ja sitten te, valamiehet, saatte
itse arvostella asiaa."

Vanha metsästäjä vaikenee tuokioksi, vetäisten syvän henkäisyn --
ikäänkuin valmistautuen esittämään täydellisen tunnustuksen.

Ei kukaan yritä keskeyttää eikä hoputtaa häntä. Kaikki ovat saaneet
sellaisen vaikutelman, että hän osaa selittää murhan ongelman.
Päättömän ratsastajan arvoitus ei enää kaipaa selvitystä.

"No niin, kansalaiset!" pitkittää Zeb, omaksuen toisenlaisen
puhuttelutavan. "Kaikesta siitä, mitä kuulin, ja vielä varmemmin siitä,
mitä näin, päättelin, että nuori Poindexter oli sortunut -- surmattu --
pyyhkäisty pois maailmasta.

-- Yhtä varma olin siitä, että sen raukkamaisen tihutyön tekijä ei
ollut eikä voinut olla mustanginpyydystäjä -- Maurice Gerald.

-- Kuka se siis oli? Se kysymys pani minut ymmälle, kuten se pani
teidät kaikki muutkin -- nimittäin ne, jotka eivät ole tehneet
ratkaisuaan mitään ajattelematta.

-- No niin, koska uskoin irlantilaisen olevan viattoman, päätin ottaa
selkoa totuudesta. En mieli väittää, ettei kaikki viitannut häntä
vastaan. Kaikki viittasi tulimmaisesti hänen syyllisyyteensä.

-- Kaikesta siitä huolimatta en aikonut luottaa näennäisiin seikkoihin
ja niinpä lähdin preerialle silmäilemään merkkejä.

-- Olin varma siitä, että täytyi olla hevosenjälkiä, jotka veivät
paikalle, ja toisia, jotka veivät sieltä pois; ja pahus soikoon, niitä
oli liiankin paljon joka suuntaan meneviä -- muutoin koko asia olisi
saattanut olla kylläkin helppo.

-- Mutta eräisiin erikoisiin jälkiin olin kiinnittänyt _huomioni_ ja
niitä päätin seurata ihan luomakunnan loppuun saakka.

-- Ne olivat amerikkalaisen hevosen jäljet, sellaisen, jolla oli kolme
ehyttä kenkää, mutta jonka neljännestä kengästä oli kappale murtunut
irti. Tässä on juuri se rautapalanen."

Todistaja vetää kätensä huopatakkinsa taskusta, johon se on ollut
jonkun aikaa upotettuna. Hänen hyppysissään näkyy hevosenkenkä, josta
on ainoastaan kolme neljännestä jäljellä. Hän pitää sitä korkealla
-- niin korkealla, että sekä tuomari että valamiehet ja katselijat
näkevät, mikä se on.

"Ja, herra tuomari", pitkittää hän, "ja te, valamiehet, se hevonen,
jolla tämä kenkä oli, juoksi preerian poikki sinä yönä, jona murha
tehtiin. Se meni sen miehen jäljessä, joka murhattiin, samoin kuin
senkin, joka on siitä syytettynä. Se meni ihan heidän molempien
jälkiään pitkin ja seisahtui likelle sitä paikkaa, jossa rikos
suoritettiin.

-- Mutta se mies, joka sillä ratsasti, ei pysähtynyt siihen. Hän meni
edelleen ihan likelle veriläikkää, ja juuri hänen vaikutuksestaan se
paikka sittemmin tuli veriseksi. Juuri kolmas hevonen -- se, jolla oli
rikkinäinen kenkä -- kantoi murhaajaa!"

"Jatkakaa, herra Stump!" kehoittaa tuomari. "Selittäkää, mitä
tarkoitatte tällä tavattomalla lausunnollanne!"

"Tarkoitan, tuomari, seuraavaa. Se mies, josta puhun, seisahtui
tiheikköön ja siellä seisoessaan ampui sen laukauksen, joka tappoi
nuoren Poindexter-paran."

"Mikä mies? Kuka hän oli? Hänen nimensä? Ilmaiskaa hänen nimensä!"
vaatii yhtäaikaisesti kaksikymmentä ääntä.

"Luullakseni löydätte sen tuolta."

"Mistä?"

"Mistäkö? Tuosta ruumiista, joka seisoo tuolla päättömänä ja silmäilee
teitä mykkänä.

-- Te kaikki näette", jatkaa todistaja, osoittaen äänetöntä hahmoa,
"näette kaikki punaisen läikän raitaisessa huovassa rinnan kohdalla.
Sen keskellä on reikä. Sen reiän takana on kaiketi toinen reikä nuoren
miehen ruumiissa. Selässä ei näytä olevan vastaavaa reikää. Senvuoksi
päättelen, että se luoti, joka sen teki, on vielä ruumiissa. Mitähän,
jos riisumme vainajan yltä vaatteet ja katsomme?"

Tämä todistajan ehdotus hyväksytään äänettömästi. Kaksi tai kolme
katselijaa -- Sam Manly yksi heistä -- astuu esille ja ryhtyy
asianmukaisen juhlallisesti riisumaan serapéta.

Ikäänkuin paljastettaessa muistopatsasta -- jonka elävä esikuva
on saavuttanut sellaisen muiston oikeuden -- katsojat seisovat
kunnioittavan äänettöminä sitä tehtäessä, niin he seisovat nytkin
teksasilaisen puun juurella, sillä aikaa kun serapé poistetaan
päättömän ratsastajan hartioilta.

Vallitsee juhlallinen ja syvä hiljaisuus, jota ei edes kuiskauskaan
häiritse. Supatusta kuuluu vasta sitten, kun riisuminen on suoritettu
ja vainaja paljastuu kokoontuneiden ihmisten katseille.

Ruumis on puettu taivaansiniseen puuvillapuseroon, jonka rintamus on
punoksilla koristettu ja jonka napit ovat kiinni kaulaa myöten.

Raajat ovat verhotut samanlaiseen kankaaseen, ja saumoja pitkin
kulkevat vaaleammat juovat. Mutta näkyvissä ovat ainoastaan reidet,
sillä jalkojen alaosia peittää täplikäs, niiden ylitse tiukasti vedetty
nahka.

Vyötäisten ympärillä -- kahdesti niiden ympäri kiedottuna -- on kappale
hevosenjouhista punottua nuoraa. Edestä ja takaa se on kiinnitetty
satulan ulkonemiin. Se pitää ruumista pystyasennossa. Lisäksi sitä
kannattaa palanen samaa nuoraa, joka on kiinnitetty jalustimiin ja
menee mahavyön tapaisesti hevosen vatsan alitse.

Kaikki on, kuten syytetty on kertonut -- kaikki muu paitsi päätä.

Missä se on?

Katselijat eivät jää sitä kyselemään. Zeb Stumpin sanojen ohjauksesta
heidän katseensa ovat suunnatut ruumiiseen, ja he tarkastavat sitä
huolellisesti.

Näkyy kaksi luodinreikää -- toinen sydämen seudussa, toinen lävistää
rintalastan ihan pallean yläpuolelta.

Katseet keskittyvät tähän viimemainittuun, koska sen ympärillä on
veriympyrä, josta ulottuu juovia alaspäin. Ne ovat tahranneet pehmeän
puuvillakankaan, joka nyt nähtävästi on kuivunut.

Toisessa luodinreiässä ei näy samanlaisia merkkejä. Se on
ehytreunainen, pyöreä läpi kankaassa -- suunnilleen niin laaja, että
herne mahtuisi sen lävitse, ja sitä voi tuskin erottaa jonkun matkan
päästä. Sen ympärillä ei ole veritahraa.

"Tuo!" virkkaa Zeb Stump, osoittaen pienempää reikää, "ei merkitse
mitään. Se on sen luodin tekemä, jonka minä itse ammuin rotkosta;
saman, josta olen teille kertonut. Huomaatte, ettei sen ympärillä ole
verta, mikä merkitsee, että se tunkeutui kuolleeseen ruumiiseen. Toisen
laita on toisin. Juuri se hänet surmasi, ja jollen ole pahuksenmoisesti
erehtynyt, löydätte sen lyijypalasen vielä ruumiista. Mitähän, jos
teette leikkauksen ja katsotte?"

Ehdotus ei kohtaa vastustusta. Päinvastoin tuomari määrää tehtäväksi,
kuten Zeb ehdotti.

Tukinuora irroitetaan sekä edestä että takaa, kosteussuojukset
hellitetään irti ja ruumis nostetaan pois satulasta.

Se tuntuu kankealta ja jäykältä niistä, jotka sitä käsittelevät --
käsivarret ja jalat ovat taipumattomat ikäänkuin olisivat kivettyneet.
Keveys osoittaa sen kuivuneen, sillä sen ominaispaino on tuskin
suurempi kuin muumion.

Kunnioittavan huolellisesti se lasketaan pitkin pituuttaan ruohikolle.
Käsittelijät kumartuvat äänettöminä sen puoleen -- Sam Manlyn toimiessa
johtajana.

Tuomarin määräyksestä hän tekee leikkauksen haavan ympärille -- sen
haavan, jonka ympärille on vuotanut verta.

Leikkaus ulottuu kylkiluiden poikki keuhkoihin.

Vasemmasta keuhkosta löytyy etsitty esine. Koettimeen --
metsästysveitsen kärkeen -- osuu jotakin, mikä on lujempaa kuin liha.
Se tuntuu lyijyiseltä luodilta. Se on sellainen.

Se vedetään esille, hangataan puhtaaksi punaisesta päällystyksestään ja
annetaan valamiesten tarkastettavaksi.

Kierteillä varustetun pyssynpiipun aiheuttamasta hankautumisesta
huolimatta -- sen osuessa murtuvaan kylkiluuhun syntyneestä pykälästä
huolimatta -- voi siinä vieläkin erottaa leimasimella painetun
puolikuun ääriviivat ja kirjaimet C. C.

Voi noita kieleviä alkukirjaimia! Jotkut katselijoista muistavat
kuulleensa niistä ennenkin. He saattavat todistaa merkittyä kuulaa
koskevasta kerskauksesta -- silloin, kun väiteltiin jaguarin
surmaamisesta.

Sen kerskauksen lausujalla on nyt syytä sitä katua.

"Mutta missä hän on?"

Sitä aletaan kysellä.

"Miten te tämän selitätte, herra Stump?" kuuluu toinen, syytetyn
puolustusasianajajan lausuma kysymys.

"Se ei mielestäni kaipaa paljoakaan selittämistä", on vastaus. "Se
mies, josta ei olisi päivänselvää, että juuri tuo luoti tappoi nuoren
Poindexterin, olisi tulimmaisen tomppelimainen nahkapoika."

"Kenen ampumaksi sitä arvelette?"

"No, se tuntuu yhtä selvältä. Kun mies merkitsee nimensä sanomaan, ei
mitenkään voi erehtyä siitä, keneltä se tulee. Tuossa on ainoastaan
alkukirjaimet, mutta ne ovat luullakseni kyllin selvät ja puhuvat itse
puolestaan."

"Minä en käsitä mitään tästä kaikesta", sekaantuu yleinen syyttäjä
puheeseen. "Tuossa on tosin merkitty luoti -- tunnusmerkki ja pari
kirjainta, jotka saattavat olla tai saattavat olla olematta tällä
uudisasutuksella hyvin tunnetun herrasmiehen alkukirjaimet. Perustelun
pohjaksi olettakaamme, että ne ovat hänen alkukirjaimensa ja että
edessämme oleva luoti on hänen. Entä sitten? Ei olisi ensimmäinen
kerta, jolloin murhan on tehnyt sellainen henkilö, joka on ensin
varastanut aseen ja sitten käyttänyt sitä tihutyönsä suorittamiseen. Se
on vain tavallisen oveluuden näyte -- ihan tavallinen temppu. Kuka voi
väittää, ettei tämä ole samanlaatuinen tapaus?

"Sitäpaitsi", jatkaa tämä loistava vetooja, "mikä olisi aiheena
sellaisessa murhassa kuin tämä olisi -- jos nimittäin sen tekijä olisi
se mies, jota teitä on nyt kehoitettu epäilemään? Mainitsematta nimiä
me kaikki tiedämme, kenen alkukirjaimet nuo ovat. Otaksuttavasti tämä
herrasmies ei intäkään, etteivät ne ole hänen. Mutta se ei merkitse
mitään, koska ei mikään muu seikka millään tavalla osoita hänen
sekaantuneen tähän rikokseen."

"Eikö tosiaankaan?" tokaisee Stump, joka on maltittomasti odottanut
lakimiehen puheen päättymistä. "Mitä sanotte tästä?"

Nämä sanat lausuttuaan Zeb ottaa tuluspussistaan paperipalasen --
rypistyneen, reunoilta kärventyneen -- ja ikäänkuin ruudista mustuneen.

"Tämän löysin", kertoo hän, luovuttaen paperin valamiehille,
"takertuneena mezquitepuun okaseen, johon se oli singonnut
pyssynsuusta. Se on lähtenyt samasta pyssystä, josta tuo luotikin lähti
ja jonka panostulppana se on ollut. Tämän pojan arvelun mukaan se on
kirjekuoren kappale. Siinä on nimi, joka omituisesti sopii yhteen
lyijypalassa olevien kirjainten kanssa. Valamiehet voivat itse lukea
nimen."

Puheenjohtaja ottaa paperikaistaleen, silittää rypyt ja lukee ääneen:

    KAPTEENI CASSIUS CALHOUN.




NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Tiehensä pujahtanut


Nimen lausuminen tekee eloisan vaikutuksen oikeuteen.

Siihen liittyy huuto, jonka katselijat kajauttavat niin yhtäaikaisesti,
että se osoittaa yhteisen tunteen heitä elähdyttävän. Se ei ole
hämmästyksestä, vaan kokonaan toisenlaisesta syystä johtunut. Sillä on
myöskin kaksinainen merkitys -- samalla kertaa se julistaa syytetyn
viattomaksi ja sen miehen syylliseksi, joka on ollut innokkain
syyttäjistä.

Zeb Stumpin todistus on tehnyt enemmänkin kuin suunnannut epäluuloja
häneen. Se vahvistaa epäilyksen, joka jo on herännyt ja joka on käynyt
yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin tosiseikka toisensa jälkeen on
paljastunut, kunnes se usko on käynyt yleiseksi, että Maurice Gerald ei
ole oikea mies olemaan syytettynä Henry Poindexterin murhasta.

Samoin uskotaan, että syyllinen on Calhoun. Tahraantunut paperipalanen
on tarjonnut viimeisen renkaan todistusketjussa, ja vaikka todistukset
ovatkin vain välillisiä, asianhaaroihin perustuvia, ja vaikka vaikutin
onkin käsittämättömän ongelmallinen, epäilee nyt tuskin ainoakaan
henkilö sitä, kuka tihutyön on tehnyt.

Sittenkun on kulutettu lyhyt aika kirjekuoren tarkastamiseen -- joka
kulkee kädestä käteen valamiesten keskuudessa, kehoitetaan todistajaa,
joka on vihjannut, että hänellä on vielä jotakin ilmaistavaa, jatkamaan
kertomustaan. Hän puhuu edelleen, selostaen epäluulojaan -- niitä,
jotka alunperin kiihottivat häntä etsimään "merkkejä" preerialta. Hän
kertoo laukauksesta, jonka Calhoun ampui metsiköstä, sitä seuranneesta
takaa-ajosta ja sittemmin tapahtuneesta "hevoskaupasta". Viimeiseksi
hän kuvailee kohtausta, joka tapahtui tiheikössä silloin, kun päätön
ratsastaja saatiin kiinni -- esittäen tämän viimeisen tapauksen hyvin
yksityiskohtaisesti ja liittäen siihen oman tulkintansa. Sen tehtyään
hän vaikenee ja jää seisomaan ääneti, ikäänkuin odottaen, että oikeus
kuulustelisi häntä. Mutta kuulijakunnan katseet eivät enää ole tähdätyt
häneen. Kaikki tietävät, että hänen kertomuksensa on lopussa; ja
jollei se olekaan, eivät he kaipaa enempiä todistuksia ohjaamaan
johtopäätöksiään. He eivät edes malta varrota oikeuden harkintaa sen
nyt ryhtyessä seulomaan todistuksia. Sen toiminta on liian hidasta
miehistä, jotka ovat nähneet oikeuden olleen niin vähällä joutua
petetyksi -- ja heidän itsensä sen mukana. Ja kannustimenaan katkera
vastavaikutus -- itsenuhtelusta johtuva kostonhimo -- he vaativat sen
ohjelman muuttamista. Oikeutta ahdistetaan huudoilla:

"Päästäkää irlantilainen vapaaksi -- hän on viaton! Emme kaipaa enempiä
todistuksia. Olemme siitä varmoja. Päästäkää hänet vapaaksi!"

Sellaisia sanoja kirpoaa kiihtyneiden katselijoiden huulilta.

Niiden jäljestä kuuluu toisia yhtä vakavia puheita:

"Vangitaan Cassius Calhoun, ja pannaan hänet tuomiolle! Juuri hän on
tihutyön tekijä! Juuri sentähden hän on ollut niin kiukkuinen tätä
toista vastaan! Jos hän on viaton, pystyy hän sen todistamaan. Häntä
tutkitaan oikeudenmukaisesti, mutta tutkia ja tuomita hänet täytyy.
Toimeen, tuomari, vartoamme käskyjänne! Määrätkää herra Calhoun
tuotavaksi oikeuden eteen! Viaton mies on ollut siellä kyllin kauan.
Joutukoon syyllinen hänen paikalleen!"

Tämä aluksi puolenkymmenen äänen lausuma vaatimus paisuu pian koko
kokouksen kannattamaksi huudoksi. Tuomari ei uskalla kieltäytyä
noudattamasta niin ponnekkaasti esitettyä ehdotusta; ja teon
muodonvastaisuudesta huolimatta Cassius Calhoun kutsutaan oikeuden
eteen. Kuuluttajan kolmesti toistama äänekäs huuto ei saa vastausta;
ja kaikkien katseet kääntyvät etsimään Calhounia. Ainoastaan yksi
silmäpari katsoo oikeaan suuntaan -- Zeb Stumpin. Äskeinen todistaja
näkyy äkkiä poistuvan siltä paikalta, jossa hän on esittänyt
todistuksensa, ja rientävän vanhaa tammaansa kohti -- joka vielä
seisoo äsken kaameasta taakastaan vapautetun hevosen vierellä. Niin
ketterästi, että se kummastuttaa kaikkia, vanha metsästäjä ponnahtaa
tamman selkään ja kannustaa sen pois puun juurelta. Samassa katsojat
havaitsevat miehen, joka liikkuu tasangolla lieassa olevien hevosten
joukossa. Vaikka hän eteneekin salavihkaisesti ikäänkuin välttääkseen
huomiota, loittonee hän ripeätä vauhtia -- pyrkien määrättyä
hevoslauman osaa kohti.

"Se on hän! Se on Calhoun!" kiljaisee muuan, joka on tuntenut hänet.

"Yrittää luikkia tiehensä!" säestää toinen.

"Ajakaa häntä takaa!" karjaisee tuomari tuiman komentavasti. "Ajakaa
takaa ja tuokaa hänet takaisin!"

Tätä määräystä ei tarvitse toistaa. Ennenkuin sanat ovat kunnallisesti
kaikuneet, kiiruhtaa niitä tottelemaan kymmenittäin miehiä, jotka
samanaikaisesti syöksyvät hevosiaan kohti. Ennenkuin he ehtivät niiden
luokse, on Calhoun saavuttanut ratsunsa -- hevoslauman liepeillä
seisovan harmaan mustangin. Juuri sillä hän äskettäin ratsasti
ajaessaan takaa päätöntä ratsastajaa. Satula on vielä sen selässä, ja
kuolaimet ovat hampaitten välissä. Puun juurella syntyneestä hälinästä
ja siihen liittyvistä huudoista hän on erottanut peloittavan merkin --
takaa-ajon päätöksen.

Piilotteleminen ei enää ole mahdollista, ja muutettuaan salavihkaisen
astelunsa nopeaksi, innokkaaksi juoksuksi hän keikahtaa ratsunsa
selkään. Vilkaistuaan hurjistuneena taaksensa hän suuntaa hevosensa
preerialle -- lähtien liikkeelle täyttä laukkaa. Viisikymmentä ratsua
ohjataan pian hänen jäljilleen -- ja niiden ratsastajat ovat joutuneet
mitä huimimman kiihtymyksen valtaan joidenkuiden heidän lähtiessään
lausuttujen sanojen johdosta.

"Tuokaa hänet takaisin -- kuolleena tai elävänä!" kuuluvat nämä
juhlalliset sanat, jotka otaksutaan majurin lausumiksi.

Lausujasta ei ole väliä. Takaa-ajajain kiihottamiseksi ei tarvita
virallisen valtuutuksen leimaa. Katalan tihutyön heissä herättämä
kammo riittää siihen -- ja siihen liittyy uhria kohtaan tunnettu
suuri kunnioitus. Jokainen kannustaa ratsuaan ikäänkuin ratsastaisi
kostamaan jonkun sukulaisensa -- veljensä kuolemaa, ikäänkuin
jokainen innokkaasti pyrkisi olemaan oikeuden toimeenpanon
välikappaleena. Entinen ratsuväen kapteeni ei koskaan eläissään
ole ollut niin uhkaavassa vaarassa -- ei kiitäessään Buena Vistan
punertavalla taistelukentällä -- ei viruessaan pitkänään Oberdofferin
tarjoiluhuoneen hiekkaisella lattialla mustanginpyydystäjän
pistoolinpiippu päätä kohti tähdättynä! Hän käsittää sen ja ratsastaa
siinä tiedossa hirvittävää vauhtia -- silloin tällöin luoden taaksensa
silmäyksen, nopean, pelokkaan ja kiukkuisen.

Se katse ei ole epätoivoinen. Vielä ei ole johduttu niin pitkälle,
vaikka nähdessään sellaisen seuraajajoukon -- kuullessaan takaa-ajajain
käheät, kostonhimoiset kiljaisut -- saattaisi ihmetellä sitä, että
hänellä voi olla toivon hiventäkään. Hänellä on. Hän tietää, että
hänellä on nopeajalkainen ratsu ja että hänen edessään leviää
metsäseutu.

Tosin se on noin viidentoista kilometrin päässä. Mutta mitä
viisitoista kilometriä merkitsee? Hän kiitää kolmenkymmenen
kilometrin tuntinopeudella, ja puolen tunnin kuluttua hän ehkä on
suojassa tiheikössä. Tämä toiveko häntä tukee? Niin tuskin voi olla.
Piiloutuminen tiheikköön -- kinterillään puolikymmentä taitavaa jälkien
nuuskijaa -- Zeb Stump heidän etunenässään!

Niin, se ei voi johtua siitä. Hän ei voi piiloutua mihinkään, ja hän
tietää sen. Mikä siis estää häntä rusentumasta epätoivon painosta ja
alistumasta siihen, minkä täytyy olla hänen lopullinen kohtalonsa?
Onko se pelkkä eläimellinen vaisto, joka ilmenee mahdottoman paon
järjettömänä yrittämisenä? Ei sinnepäinkään. Henry Poindexterin
murhaaja ei ole mieletön. Koettaessaan välttää nyt pelkäämäänsä
oikeutta hän ei luota niin hatariin mahdollisuuksiin kuin nopea
nelistys preerialla tai metsään piiloutuminen ovat.

Kaiken sen takana on vielä jotakin -- _rajaseutu_. Sen ympärillä hänen
ajatuksensa pyörivät, siihen hänen toiveensa ovat kiintyneet.

_Rajaseutuja_ onkin kaksi. Toinen erottaa kaksi sivistyneiksi
nimitettyä kansakuntaa toisistaan. Niiden välillä vallitsee sopimus
pahantekijäin luovuttamisesta. Siitä huolimatta verikätinen murhamies
saattaa välttää oikeutta -- usein sen tekeekin -- vikkelästi
muuttamalla toisesta maasta toiseen -- pelkästään vaihtamalla
asuinpaikkaa ja kansallisuutta.

Mutta Calhoun ei aio noudattaa tätä menettelyä. Niin huonosti kuin
Teksasin ja Meksikon välistä sopimusta pidetäänkin voimassa, ei hän
mieli käyttää hyväkseen sen löyhää noudattamista. Häntä kammottaa
sellaiseen vaaraan antautuminen. Ja kun hän käsittää rikoksen
törkeyden, on hänellä siihen syytäkin.

Vaikka hän ratsastaakin Rio Grandelle päin, ei hänen aikomuksensa
ole mennä sen ylitse. Hän on miettinyt toista rajaseutua -- sitä,
jonka toisella puolella villit comanchit harhailevat -- preerioiden
ismaelilaiset -- joiden käsi on kohotettu kaikkia valkoihoisia vastaan,
mutta vain kevyesti sellaista miestä vastaan, joka on vuodattanut
valkoihoisen verta!

Intiaanin majassa murhamies ei ainoastaan mahdollisesti saa kotia,
vaan hänellä on myöskin toiveita vieraanvaraisuudesta -- kenties
ylenemisestäkin omaksumallaan verisellä uralla!

Juuri näiden olosuhteiden ymmärtämyksen nojalla Calhoun näkee
pelastumismahdollisuutensa -- joka tukee häntä epätoivoa vastaan;
ja vaikka hän on lähtenytkin suoraan Rio Grandea kohti, mielii hän
tiheikön suojassa paeta _Llano Estacadolle_.

Hän ei pelkää tämän kammottavan aavikon eikä mitään muitakaan häntä
mahdollisesti odottavia vaaroja. Niiden täytyy olla vähäisiä verrattuna
siihen, joka häntä uhkaa takana.

Mahdollisesti hän tuntee pahoittelua pakolliseksi käyneen, hirvittävän
maanpakonsa johdosta -- varallisuuden, ystävien, yhteiskunnallisen
aseman ja sivistyksen menetyksen tähden -- ennen kaikkea sen vuoksi,
että hänet erotetaan liian hurjasti, turmeltuneesti rakastetusta
naisesta, jota hän ei ehkä enää koskaan näe!

Mutta hänellä ei ole aikaa ajatella edes _häntä_. Hänen halpamaiselle
luonteelleen elämä on rakkautta kalliimpi. Hän kuvittelee elämän olevan
vielä edessään, mutta kuvittelua ei ole se, että kuolema väijyy hänen
takanaan -- nopeasti taivaltaen hänen perässään!

       *       *       *       *       *

Murhaaja kiiruhtaa -- niin vinhasti kuin meksikolainen mustangi suinkin
pystyy -- ja hänen ratsunsa on nopea kuin arabialaiset hevoset, joiden
jälkeläinen sillä on oikeus väittää olevansa. Jo tätä ennen hevosen
pitäisi olla väsynyt. Aamun valjettua se on samonnut yli kolmekymmentä
kilometriä -- suurimmaksi osaksi täyttä neliä. Mutta siinä ei näy
uupumuksen merkkiäkään. Samoin kuin kaikki rotunsa jäsenet -- sitkeät
kuin terrierit -- se on valmis juoksemaan seitsemänkymmentäviisi
-- tarpeen vaatiessa sataviisikymmentä kilometriä horjumatta. Mikä
onnenpotkaus -- se hevosvaihto meksikolaisen neidon kanssa! Niin
miettii sen ratsastaja. Ilman sitä hän saattaisi nyt parhaillaan
seisoa rautatammen synkässä varjossa, tuiman tuomarin ja valamiesten
edessä, joita häikäilemättömämmät lynkkaustuomion kannattajat ja
regulaattorijoukko kehoittaisivat ja kiihottaisivat tuomitsemaan hänet.

Hän ei enää pelkää sellaista kohtaloa. Hän alkaa kuvitella
selviytyneensä kaikesta vaarasta. Hän katsahtaa taaksensa tasangolle
ja näkee ahdistajainsa olevan vielä kaukana jäljessään. Hän katsoo
eteenpäin ja erottaa ruohoaavikon helakan vihreyden ylitse kohoavan
tumman juovan, tiheikön. Hän ei lainkaan epäile sitä, että hän pystyy
saapumaan sinne, ja silloin hänen pelastumismahdollisuutensa ovat
miltei varmat. Jos hänen ei onnistuisikaan piiloutua tiheikköön,
niin kukapa hänet saavuttaisi? Hän uskoo ratsastavansa nopeimmalla,
preerialla kiitävällä hevosella. Kuka siis voisi hänet saavuttaa? Hän
onnittelee itseään sen sattuman johdosta, joka lahjoitti hänelle tämän
ratsun. Hän saattaa kiittää siitä paholaista. Jumalaa hänen ei sovi
siitä kiittää! Entä salliiko Jumala tämän punakätisen roiston pelastua?
Eikö hän ojenna kaikkivaltiasta kättänsä pysähdyttääkseen salamurhaajan
paon?




VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Salamurhaajan takaa-ajo


Salliiko Jumala tämän punakätisen roiston pelastua? Eikö hän ojenna
kaikkivaltiasta kättänsä pysähdyttääkseen salamurhaajan paon?

Näin kyselevät ne, jotka ovat jääneet puun juurelle. Heille vastaa
oikeuden vaisto -- ensimmäiseen kysymykseen kielteisesti, toiseen
myönteisesti. HÄN EI SALLI, JA HÄN OJENTAA.

Vastaukset ovat vain arveluja -- epävarmoja Calhounin lähtiessä täyttä
laukkaa ratsastamaan; hiukan vähemmän epävarmoja, kun Zeb Stumpin
nähdään lähtevän hänen jälkeensä, ja yhä vähemmän, kun satakunta
ratsastajaa -- sotilaita ja siviilimiehiä -- syöksyy ajamaan häntä
takaa.

Epäilys käy vielä vähäisemmäksi, kun viimeisen takaa-ajajan nähdään
poistuvan paikalta. Kaikki tuntuvat uskovan, että viimeinen
lähtijä on ensimmäinen takaa-ajossa, sillä he huomaavat, että hän
on Mustangi-Maurice sellaisen ratsun selässä, jonka nopeus on nyt
saavuttanut laajan maineen.

Oikeuspaikalla äsken kajahdelleet huudahdukset eivät ole julistaneet
ainoastaan hänen oikeudenkäyntinsä uutta lykkäystä, vaan myöskin sen
lopullista keskeyttämistä. Kokouksen yksimielisestä suostumuksesta,
joka on äänekkäästi tuotu julki ja johon on äänettömästi myönnytty, hän
tuntee olevansa vapaa.

Ensimmäiseksi hän käyttää vapauttaan siten, että syöksyy äskettäin
päättömän ratsastajan käyttämän hevosen luokse, joka -- kuten kaikki
tietävät -- on hänen.

Hänen lähestyessään eläin tuntee isäntänsä -- ilmaisee sen ravaamalla
häntä kohti ja päästämällä kuuluviin iloisen hirnahduksen.

Pitkästä erosta huolimatta heillä on tuskin aikaa onnitella toisiaan.
Yksi ainoa sana kirpoaa mustanginpyydystäjän huulilta vastaukseksi
tuntemishirnahdukseen, ja seuraavalla hetkellä hän on punertavan
raudikon selässä ohjakset kädessään.

Hän vilkaisee ympärilleen, etsien lassoa, pyytää sitä vetoavasti,
kohdistaen sanansa lähellä seisoviin miehiin.

Lyhyen viivytyksen jälkeen viskataan hänelle sellainen, ja hän lähtee
kiitämään.

Katselijat seisovat, silmäillen hänen jälkeensä. Ei ole enää
epäilyksiä tuloksesta. Toivo, melkein yleinen, on muuttunut yleiseksi
uskoksi. Jumala on päättänyt, ettei salamurhaaja pääse karkuun,
vaan että hänet saavutetaan, vangitaan ja tuodaan takaisin saman
oikeuden tuomittavaksi, jonka edessä hän niin äsken seisoi halukkaana
todistajana!

Ja se mies, joka oli niin vähällä kärsiä kuoleman hänen väärän
todistuksensa tähden, on tämän jumalallisen päätöksen toteuttajaksi
valittu välikappale!

Jopa karkeihin regulaattoreihinkin, joilla on käytännölliset
elämäntavat, mutta jotka vähän välittävät jumalallisen sekaantumisen
ajatuksesta, tämä runollinen oikeudenmukaisuus tekee pakostakin
vaikutuksen.

Kaikki tuovat sen julki punertavan oriin nelistäessä preerialla,
kiidättäen Maurice Geraldia selässään.

       *       *       *       *       *

Hänen poistuttuaan sattuu välikohtaus rautatammen varjossa. Huomiota
ei estä siihen kiintymästä tammen varjo, vaan se, että kaikki ovat
kääntäneet kasvonsa tasangolle ja tarkkailevat takaa-ajoa, joka
nopeasti loittonee näkyvistä.

Eräs henkilö katselee sitä toisella tavoin kuin muut. Vaununverhojen
lomitse jännittää katsettaan nainen -- ja hänen silmänsä ilmaisevat,
että niiden takana liikkuu toisenlaisia ajatuksia kuin tavallisten
katselijain aivoissa. Pelkkä uteliaisuus ei pane hänen rintojaan
kohoamaan ja laskeutumaan nopean, suonenvedontapaisen hengityksen
tahdissa. Hänen silmissään, joista kuvastuu vielä murhetta, välkkyy
voitonriemuinen kimallus niiden seuratessa takaa-ajajaa -- ja sitä
himmentää sääli hänen katseensa osuessa takaa-ajettuun, samalla kun
hänen hieman raollaan olevilta huuliltaan kirpoaa rukous: "_Jumala, ole
syylliselle armollinen_!"

       *       *       *       *       *

Viivästyttyään vähän noustessaan ratsaille -- ja kauemmin hankkiessaan
lassoa -- Maurice Gerald lähtee paikalta viimeisenä. Päästessään
pois nyt kentälle hajaantuneen väkijoukon liepeiltä hän näkee toiset
kaukana edellään -- useiden satojen askelien välimatkan erottaessa
häntä viimeisestä. Hän ei siitä välitä. Hän luottaa ratsunsa
ominaisuuksiin ja on varma siitä, ettei hän kauan ole viimeisenä.
Ja punertava raudikko on hänen odotuksiensa vertainen. Ikäänkuin
riemuissaan päästyään eroon elottomasta kannettavastaan -- sen mielestä
selittämättömästä rasituksesta -- ja isäntänsä polvien painamisen
innostamana jalo hevonen kiitää preerian ruohikolla pitkin, jäntevin
harppauksin, osoittaen ruumiinsa vielä säilyttäneen voimansa ja
raajojensa joustavuuden. Pian se saavuttaa viimeisen takaa-ajajan,
toisen, sitten taas toisen ja toisen, kunnes se on ehättänyt paljon
edelle muista. Yhä edelleen aaltomaisten harjanteiden poikki --
niiden välisten puronuomien ylitse -- edelleen pehmeällä nurmikolla
ja terävillä kivillä, kunnes sen kilpailijat vihdoin kadottavat sen
näkyvistään, kuten ovat jo kadottaneet mustangin ja sen ratsastajan.
Takaa-ajavasta seurueesta ainoastaan yksi säilyttää hänet näkyvissään
-- kookas mies sellaisen hevosen selässä, jota saattaisi luulla mitä
surkeimmaksi ratsuksi -- vanhan mustangitamman.

Sen vauhti puhuu toisenlaista kieltä, vaikka se onkin saatu aikaan mitä
omituisimmalla kannuksella -- metsästyspuukon terävällä kärjellä.

Tämä mies on Zeb Stump, joka käyttää tätä outoa, mutta
julmaa hoputustapaa. Sittenkään vanha tamma ei jaksa pysyä
mustanginpyydystäjän uhkean oriin rinnalla. Eikä Zeb sellaista
odotakaan. Hän vain pyrkii säilyttämään jälkimmäisen näkyvissään, ja se
hänelle on toistaiseksi onnistunut.

Vielä toinenkin henkilö katselee jäntevästi harppailevaa punertavaa
raudikkoa. Hän katselee oritta olkansa ylitse. Hän on takaa-ajettu
mies. Parhaiksi alettuaan toivoa pelastuvansa Calhoun vilkaisee
taakseen ja näkee punertavan oriin, jonka selässä ei enää ole
kummallinen hahmo, vaan yhtä tuttu ja hänestä vielä hirvittävämpi
olento. Hän havaitsee ratsastajan olevan Mustangi-Mauricen -- sen
miehen, jonka hän olisi tahtonut uhrata -- oli niin vähällä uhrata
-- mitä häpeällisimmälle kuolemalle! Hän näkee tämän miehen tulevan
jäljessään -- hänen omatuntonsa vakuuttaa hänelle niin -- kostajana!

Jumalan käsikö on ohjannut tämän vihamiehen hänen jäljilleen? Hän
vapisee kysyessään sitä itsekseen. Kenen muun ahdistajan kynsistä
tahansa olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Maurice Geraldin käsistä
se on mahdotonta. Kylmä väristys puistattaa pakenijan vartaloa. Hänestä
tuntuu siltä kuin hän taistelisi kohtaloa vastaan ja kuin hänen olisi
turha pitkittää kamppailua. Hän istuu epätoivoisena satulassaan, tuskin
välittäen käyttää kannuksiaan, uskomatta enää nopeuden voivan häntä
hyödyttää.

Hänen pakonsa on nyt pelkästään koneellista -- hänen ajatuksensa eivät
nyt enää ole siinä mukana. Hänen sielunsa on kiintynyt kaamean kuoleman
kauhuun -- silti yhtä kauhean, vaikka hän tietääkin sen ansainneensa.
Läheisen tiheikön näkeminen valaa häneen uutta toivoa, ja pakottaen
väsyneen ratsunsa viimeiseen heikkoon ponnistukseen hän pyrkii sinne.
Ilmestyy aukko. Hän syöksyy siihen ja pitkittää nelistystään vielä noin
kolme neljänneskilometriä. Hän saapuu kohdalle, jossa polku pyörtää
jyrkästi paksujen puiden ympäri. Sen toisella puolella hän saattaisi
poiketa alakasviston sekaan ja pujahtaa pois takaa-ajajansa näkyvistä.

Hän tuntee paikan liiankin hyvin. Se on ollut jo aikaisemmin hänelle
turmiollinen. Osoittautuuko se sellaiseksi uudelleen?

Kyllä. Hän tuntee, että niin käy, ja ratsastaa epäröivästi. Hän kuulee
punertavan raudikon kavionkapseen ihan oman hevosensa kinteriltä
ja samalla kertaa kostavan ratsastajan äänen, joka kehoittaa häntä
pysähtymään! Hänen on liian myöhäistä kääntyä taipeesta -- liian
myöhäistä pyrkiä piiloon tiheikköön -- ja parkaisten hän seisauttaa
ratsunsa. Se on osittain epätoivon, osittain kiukkuisen uhman parkaisu
-- samanlainen kuin ahdistetun jaguarin kiljaisu sen asettuessa
puolustautumaan verikoiria vastaan. Siihen liittyy liike, jota nopeasti
seuraa välähdys, valkea savutuprahdus ja terävä pamahdus, joka kertoo
revolverin laukauksesta.

Mutta kuula vinkuu vahinkoa tekemättä ilmassa, kun taas vastaisella
suunnalla kuuluu suhinaa -- ikäänkuin silmukan kieputtamisesta johtuvaa
-- ja pitkä käärme näyttää ojentuvan kierteistään ilmassa!

Calhoun näkee sen ohenevan savun lävitse. Se sujahtaa suoraan häntä
kohti! Hänellä ei ole aikaa vetää liipaisinta toistamiseen -- ei edes
aikaa väistää lasson silmukkaa. Ennenkuin hän ehtii tehdä kumpaakaan,
tuntee hän sen kietoutuvan hartioittensa ympärille, kuulee peloittavan
kehoituksen: "_Antaudu, salamurhaaja_!", näkee punertavan oriin
pyöräyttävän häntänsä häneen päin ja seuraavalla hetkellä kokee
samanlaisen tunnelman kuin hänet olisi potkaistu pois hirttolavalta!
Senjälkeen hän ei tunne, ei kuule eikä näe mitään. Hänet on kiskaistu
pois satulasta, ja täräys hänen paiskautuessaan kovalle ruohikolle on
salvannut hänen hengityksensä ja tehnyt hänet tajuttomaksi.




KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Ei vielä kuollut


Murhaaja viruu pitkänään maassa -- käsivarret raakanahkaisen hihnan
kietomina -- näköjään kuolleena.

Mutta hänen vangitsijansa ei luota siihen. Hän uskoo miehen
olevan ainoastaan pyörryksissä -- mahdollisesti teeskentelevän
-- ja varmistuakseen siitä, ettei viimemainittu mahdollisuus ole
kysymyksessä, hän pysyy satulassaan, pitäen lassoaan tiukalla.

Punertava raudikko tottelee hänen tahtoaan ja seisoo vankkana
kuin puunrunko, valmiina peräytymään tai syöksymään eteenpäin
vähäisimmästäkin merkistä. Tämä on kauhistava näky, vaikka ei suinkaan
outo tässä veristen kiistojen seudussa, joka on Tamaulipasin ja
Teksasin pitkän rajan reunamalla.

Usein -- liiankin usein -- on leijaileva korppikotka katsellut
sellaista kohtausta -- tähyillyt sitä riemuissaan, koska se on luvannut
juhla-ateriaa sen saastaiselle nokalle. Nytkin kaartelee ilmassa
puolikymmentä näitä ahnaita lintuja, jotka pistoolinpamahdus on
houkutellut saapuville, alaston kaula kurkotettuna aterian innokkaassa
odotuksessa. Satulassa istuvan miehen kannuksen painallus antaisi
niille sen, mitä ne ikävöivät.

"Se olisi tuolle lurjukselle oikein", mutisee mustanginpyydystäjä
itsekseen. "Suuri Jumala, ajatella hänen tekemäänsä rikosta! Tappoi
oman serkkunsa ja sitten leikkasi irti hänen päänsä! Ihan epäilemättä
juuri hän on tehnyt ne molemmat teot, vaikka mistä vaikuttimesta,
sen saattaa yksin Jumala ilmaista -- tai hän itse, jos hän on vielä
hengissä.

-- Minulla on siitä omat ajatukseni. Tiedän hänen rakastavan _häntä_,
ja mahdollisesti veli oli hänen tiellänsä.

-- Mutta miten ja minkätähden? Tämä kysymys kaipaa vastausta. Kenties
siihen voivat vastata ainoastaan Jumala ja hän itse."

"Siinä erehdytte, nuori mies", pistää väliin ääni, keskeyttäen hänen
yksinpuhelunsa. "Vielä yksi henkilö osaa sanoa, miten ja miksi, aivan
yhtä hyvin kuin kumpikaan mainitsemistanne olennoista; ja se henkilö
on vanha Zeb Stump, palvelukseksenne. Mutta nyt ei ole aikaa puhella
sellaisista asioista, eikä tämä ole oikea paikkakaan. Meidän pitää
viedä _hänet_ takaisin rautatammen juurelle, jossa hän saa ansioittensa
mukaisen kohtelun. Tulimmaista, kuinka rumana hän on! Olisi oikein
tehdä hänet vieläkin rumemmaksi raahaamalla häntä vähän matkaa lassonne
nenänpäässä. Vähätpä siitä! Meidän ei tarvitse vapaaehtoisesti pyrkiä
Henry Poindexterin kostajiksi. Sen nojalla, mitä he nyt tietävät,
voidaan se luullakseni uskoa regulaattorien tehtäväksi."

"Miten saamme hänet takaisin? Hänen hevosensa on nelistänyt tiehensä."

"Se ei ole ensinkään vaikeata, nuori herra Gerald. Hän on ainoastaan
hiukan pyörtynyt tai mahdollisesti teeskentelee. Kummassakin
tapauksessa herätän hänet pian. Jollei hän pysty itse tallustelemaan,
saa hän istua hevosen selässä, ja tämä eläin kantaa häntä. Olen
itse kyllästynyt satulaan, ja luullakseni vanha tyttö on hiukan
kyllästynyt minuun -- nimittäin sen kannuksen tähden, jolla olen
sitä pistellyt. Olen päättänyt palata apostolien hevosilla, ja herra
Cash Calhoun on tervetullut istuimelleni paluumatkaksi. Jollei hän
lakkaa teeskentelemästä ja nouse istumaan, sopii meidän nostaa hänet
poikkipäin satulannupille, kaadetun hirven ruhon tapaan. Hei vain!
Hänessä alkaa näkyä elonmerkkejä! Hän tulee pian tajuihinsa -- saa
takaisin kaikki seitsemän aistiaan -- ja sitten hänen sopii itsensä
nousta tamman selkään.

-- Hei, vanha kameli!" jatkaa Zeb, tarttuen Calhounin takinkaulukseen
ja ravistaen häntä ponnekkaasti. "Nouskaa, sanon, ja tulkaa mukaamme!
Teitä tarvitaan. Eräät henkilöt haluavat puhella kanssanne!"

"Kuka? Missä?" tiedustaa vanki, hitaasti tullen jälleen tajuihinsa ja
tuijottaen epävarmasti ympärilleen. "Kuka minua kaipaa?"

"No niin, minä ensiksikin, ja --"

"Ahaa! Tehän siinä olette, Zeb Stump! Ja -- ja --?"

"Ja tuossa on herra Maurice Gerald, mustanginpyydystäjä. Olette
kaiketi nähnyt hänet ennenkin? Toiseksi hän kaipaa teitä. Sitäpaitsi
on hyvä joukko muita, jotka haluaisivat nähdä teidät jälleen -- tuolla
linnoituksen luona. Niin ollen teidän olisi parasta nousta pystyyn ja
lähteä mukaamme."

Onneton mies nousee seisoalleen. Niin tehdessään hän huomaa, että hänen
käsivartensa ovat lasson kahlehtimat.

"Ratsuni?" huudahtaa hän, silmäillen kysyvästi ympärilleen. "Missä
ratsuni on?"

"Vain vanha kehno tietää, missä _se_ on tällä hetkellä. Hyvin
todennäköisesti lähtenyt nelistämään takaisin Grandelle, jonka
rannoilta se on tullutkin. Sen nelistyksen jälkeen, johon olette sen
pakottanut, on se luullakseni kyllästynyt vaihtokauppaan ja poistunut
hieman levähtämään synnyinlaitumillaan."

Calhoun silmäilee vanhaa metsästäjää jonkun verran enemmän kuin
ällistyneenä. Vaihtokauppaan! Jopa senkin hän tietää!

"Nyt siis!" jatkaa Zeb, tehden maltittomuuden eleen. "Ei sovi antaa
oikeuden varrota. Oletteko valmis?"

"Mihin niin?"

"Ennen kaikkea palaamaan minun ja herra Geraldin mukana. Toiseksi
astumaan oikeuden eteen."

"Oikeuden eteen! Minä oikeuden eteen!"

"Te, herra Cash Calhoun."

"Mistä syytettynä?"

"Syytettynä Henry Poindexterin, serkkunne, murhasta."

"Se on valhe! Kirottua panettelua ja valhetta; ja jokainen, joka sitä
väittää --!"

"Tukkikaa suunne!" kivahtaa Zeb, tehden käskevän eleen. "Tuhlaatte vain
hengitysvoimianne. Jollei tämä poika ole pahasti erehtynyt, tarvitsette
ne kaikki ennen pitkää. Kas niin, laittautukaa valmiiksi seuraamaan
meitä! Tuomari odottaa, valamiehet odottavat, ja myöskin oikeus odottaa
-- kuudenkymmenen regulaattorin hahmossa."

"Minä en lähde takaisin", vastaa Calhoun itsepintaisesti. "Millä
oikeudella te minua komennatte? Teillä ei ole valtuuksia."

"Eikö minulla ole?" keskeyttää Zeb. "Miksi tätä nimitätte?" lisää
hän, osoittaen pyssyään. "Siinä on valtuuteni Jumalan armosta, ja
samalla perusteella tämä poika aikoo sitä käyttää. Silleen siis kirottu
jaarittelunne, sillä minunlaiseni mies ei sitä siedä. Valitkaa, herra
Cash Calhoun! Nouskaa tuon vanhan tammani selkään ja tulkaa mukaamme
rauhallisesti tai yrittäkää juonitella, missä tapauksessa teidät
sälytetään sen selkään kuten kauppatavaramytty! Takaisin teidän
nimittäin täytyy lähteä -- vannon sen Iankaikkisen nimessä!"

Calhoun ei vastaa mitään. Hän katsahtaa Stumpiin -- Geraldiin --
epätoivoisesti ympärilleen; sitten vaivihkaa kuudestilaukeavaan
revolveriin, joka pistää esille hänen takkinsa taskusta -- samanlaiseen
kuin se on, joka kirposi hänen kädestään hihnan kiristyessä hänen
ympärilleen. Hän yrittää tarttua aseeseen -- heikosti, koska puolittain
epäröivästi. Häntä pidättää lasso, kenties suuremmassa määrin Zebin
liike, sillä jälkimmäinen tekee merkitsevän eleen ja vie pitkän
pyssynsä tähtäysasentoon.

"Vikkelästi!" kiljaisee metsästäjä. "Ratsaille, herra Calhoun! Tuossa
on tamma teitä vartoamassa. Nouskaa satulaan, sanon!"

Ikäänkuin esittäjän nuoria totteleva nukke entinen ratsukapteeni
noudattaa erämiehen komennuksia. Hän tekee sen tietoisena siitä, että
niitä vastaan niskoitteleminen merkitsee kuolemaa -- varmaa kuolemaa.
Koneellisesti hän nousee tamman selkään ja sallii vastustelematta
taluttaa sen pois paikalta. Zeb astelee jalkaisin edellä. Ohjaksien
pituuden päässä seuraa tamma häntä. Mustanginpyydystäjä ratsastaa
miettiväisenä jäljessä, ajatellen vähemmän häntä, jota talutetaan
lasson nenässä, kuin häntä, joka ylevällä uhrautumisellaan on tänään
kiinnittänyt hänen sydämensä ympärille kultaisen ketjun -- vain
kuolemassa särkyvän!




SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Murhayritys ja itsemurha


Toisen pakollisen keskeytyksen -- ensimmäistä lyhyemmän -- jälkeen
oikeudenistunto on taaskin alkanut alati viheriöivän tammen juurella.

Nyt on ilta, ja vinosti tulevat auringonsäteet tunkeutuvat puun
varjostamalle paikalle. Keskipäiväisestä kultaisesta kirkkaudestaan
ne ovat muuttuneet kalpean punertaviksi -- ikäänkuin taivas olisi
ollut vihainen. Se on vain ilmastollinen sattuma -- lähestyvän myrskyn
oire. Siitä huolimatta pidetään omituisena, että myrsky nousee tällä
hetkellä, koska se on tunnusmerkillinen katsojain tunteille heidän
silmäillessään oikeudenkäynnin menoa sydän nyreänä ja katse synkkänä.
Tuntuu melkein siltä kuin taivaan viha vaikuttaisi sopusoinnussa
maallisten intohimojen kanssa.

Noiden uhkaavien silmien tähtäyspisteenä ei enää ole Maurice Gerald.
Hänet oli melskeisesti vapautettu, ja tästä alkaen hän on ainoastaan
todistaja. Hänen äskeisellä paikallaan seisoo toinen mies. Nyt on
vankina syytettyjen paikalla Cassius Calhoun! Tämä on ainoa havaittava
muutos. Tuomari on entinen, valamiehistö on sama, ja katsojat ovat
samat kuin ennenkin, vaikka heillä onkin syytetyn rikollisuudesta
täydelleen toisenlaiset tunteet.

Pohdittavana oleva kysymys ei enää koske hänen rikollisuuttaan. Se
on todettu ilman epäilyksen varjoakaan. Todistukset ovat jo kaikkien
tiedossa, ja vaikka ne ovatkin täydelleen välilliset -- kuten
useimmissa murhatapauksissa -- muodostavat asianhaarat ehdottomasti
sitovan ja täydellisen ketjun. On ainoastaan yksi puuttuva rengas --
jos sitä sopii nimittää renkaaksi -- _vaikutin_ -- sekä murhan että
silpomisen vaikutin, sillä Geraldin todistuksen on vahvistanut ruumiin
myöhäisempi tarkastus. Linnoituksen lääkäri on selittänyt, että asia on
selvä ja että Henry Poindexterin kuoleman on täytynyt tapahtua miltei
silmänräpäyksessä luodin häneen osuttua.

Minkä tähden Cassius Calhoun oli tappanut serkkunsa? Minkä tähden
leikannut irti hänen päänsä?

Näihin kysymyksiin ei osaa vastata kukaan muu kuin murhaaja itse.
Ei kukaan odota hänen ilmaisevan sitä -- kenellekään muulle kuin
Luojalleen. Hänen eteensä täytyy hänen pian joutua, sillä vaikuttimen
tuntemusta ei pidetä välttämättömänä hänen tuomitsemisekseen, ja hänet
on tuomittu.

Oikeudenkäynti on päättymässä, syyllisyyslausunto on annettu, ja
pantuaan syrjään panamahattunsa tuomari on ottamaisillaan päähänsä
mustan lakin -- kuoleman pelätyn tunnusmerkin -- valmistautuen
julistamaan tuomion. Tavalliseen juhlalliseen tapaan kehoitetaan
syytettyä pitämään viimeinen puheensa, ikäänkuin käyttämään hyväkseen
viimeistä heikkoa pelastuksentoivoa. Hän hätkähtää kehoituksesta --
joka kajahtaa kuolinkellojen lailla hänen korvissaan. Hän silmäilee
hurjistuneena ympärilleen -- käyden epätoivoiseksi, kun hän ei näe
ainoillakaan häntä ympäröivillä kasvoilla myötätuntoista ilmettä.
Niistä ei kuvastu edes sääliä. Kaikki näyttävät tuijottavan häneen
synkän uhkaavasti. Hänen liittolaisensa -- häntä siihen saakka
kannattaneet palkatut lurjukset -- ovat nyt tuiki hyödyttömiä, eikä
heidän myötätuntonsa merkitse mitään. He ovat luikkineet pois näkyvistä
-- kaihtaen lain majesteettisuutta ja hänen syyllisyytensä rusentavia
todistuksia.

Yhteiskunnallisesta asemastaan ja sitä tukevasta varallisuudestaan
huolimatta hän näkee olevansa yksin, ilman ystäviä ja myötätuntoisia
kannattajia, sillä sellainen on salamurhaajan kohtalo Teksasissa.
Hänen käytöksensä on tyyten muuttunut. Korskean ylpeytensä sijasta --
joka usein on esiintynyt julkeana, häikäilemättömänä rehentelynä --
hän näyttää masentuneelta ja pelokkaalta. Eikä se ole kummakaan. Hän
tuntee, ettei hänellä ole pelastumisen mahdollisuuksia, että hän seisoo
ruumisarkkunsa vieressä -- sellaisen ikuisuuden kynnyksellä, jonka
ajatteleminen on liian kauhistavaa. Kun omatunto on siinä tilassa,
jossa hänen on, ei se voi olla muuta kuin tyrmistävä. Ihan äkkiä näkyy
hänen silmiinsä leimahtavan valo -- vaikka ne ovatkin syvällä harmaiden
renkaiden keskellä. Hän näyttää aikovan esittää tunnustuksensa.
Tunnustaako hän syyllisyytensä? Aikooko hän huojentaa omaatuntoaan
siitä taakasta, jonka täytyy sitä painaa? Katselijat arvaavat hänen
aikomuksensa ja seisovat hengähtämättä häntä tarkkailemassa. Jopa
sirkutkin ovat äänettöminä. Hiljaisuuden rikkoo tuomarin muodollinen
kysymys:

"_Onko teillä sanottavana mitään sellaista, minkä tähden teille ei
pitäisi julistaa kuolemantuomiota?_"

"Ei!" vastaa hän. "Ei ole. Valamiehet ovat antaneet oikeudenmukaisen
lausunnon, tunnustan menettäneeni elämisoikeuteni ja ansaitsen
hengenmenetyksen."

Katselijat eivät ole koko päivänä -- sen monista kummallisista
tapauksista ja hämmästyttävistä yllätyksistä huolimatta -- olleet niin
ällistyneet. He tyrmistyvät puhekyvyttömiksi ja sallivat äänettöminä
tuomitun miehen jatkaa, kuten he nyt oivaltavat, tunnustustaan.

"On aivan totta", pitkittää hän, "että minä tapoin Henry Poindexterin
-- ammuin hänet kuoliaaksi tiheikössä".

Tähän selitykseen vastaa väkijoukon huuto. Se on ihan vaistomainen ja
ilmaisee pikemminkin kauhua kuin harmia.

Yhtä vaistomainen on valitus, joka kajahtaa sen mukana; sen päästää
yksi ainoa henkilö, jonka kaikki tietävät murhatun miehen isäksi ja
joka taaskin on heidän keskellään.

Lukuunottamatta näitä ääniä, jotka pian vaimenevat, ei mikään estä
tunnustuksen jatkamista.

"Tiedän, että minun täytyy kuolla", jatkaa vanki näennäisen
huolettomasti. "Te olette niin päättäneet, ja ulkomuodostanne näen,
ettette suinkaan aio muuttaa mieltänne.

-- Tunnustukseni jälkeen olisin hupsu, jos odottaisin anteeksiantoa,
enkä sitä odota. Olen ollut huono mies ja olen epäilemättä tehnyt
kylliksi paljon ansaitakseni kohtaloni. Mutta niin huono kuin lienenkin
ollut, en ole kyllin halpa poistuakseni maailmasta, jättäen jälkeeni
sen kamalan syytöksen, että olen _murhannut_ oman serkkuni. Olen
riistänyt häneltä hengen, kuten jo mainitsin. Te kaikki kyselette syytä
ja arvailette vaikutinta. Sellaista ei ollut."

Taaskin ilmenee kiihtymystä katselijain joukossa. Siihen liittyy
hämmästystä, uteliaisuutta, epäilystä.

Ei kukaan virka mitään eikä millään tavoin yritä keskeyttää.

"Se ihmetyttää teitä. Se on helposti selitetty. _Tapoin hänet
erehdyksestä!_"

Hämmästys huipentuu huudoksi, joka tukehtuu puhujan jatkaessa.

"Niin, erehdyksestä, ja Jumala tietää, että olin totisesti suruissani
havaittuani sen. En itsekään tiennyt sitä, ennenkuin paljon myöhemmin."

Tuomittu mies katsahtaa ylöspäin, ikäänkuin toivoen koskettaneensa
sääliväisyyden kieltä. Häntä ympäröivissä kasvoissa, jotka edelleenkin
ovat juhlallisen synkät, ei ole siitä merkkiäkään.

"En väitä", jatkaa hän, "minun on tarpeetonta väittää sitä vastaan,
että aioin tappaa erään toisen henkilön. Niin aioin. Enkä aio salata
sitä, kuka hän oli. Hän oli se koira, jonka näen seisovan edessäni!"

Puhuja luo keskitettyä vihaa uhkuvan katseensa Geraldiin, joka
vuorostaan silmäilee häntä rauhallisesti, milteipä välinpitämättömän
näköisesti.

"Niin. Aioin tappaa _hänet_. Minulla oli omat syyni. En aio ilmaista,
mitkä ne olivat. Se on hyödytöntä nyt.

-- Luulin tappaneeni hänet, mutta helvetinmoisen kova onni oli pannut
irlantilaisen koiran vaihtamaan vaippaa serkkuni kanssa.

-- Loput tiedätte. Erehdyksestä ammuin laukauksen, joka oli tarkoitettu
vihamiehelle, mutta joka tuotti tuhon ystävälle. Se oli varmasti
tähdätty, ja Henry-rukka kellahti ratsunsa selästä. Mutta ollakseni
vielä varmempi vetäisin esille veitseni, ja kun kirottu serapé edelleen
harhautti minua, hakkasin hänen päänsä poikki."

Kiihtymys ilmenee taaskin puistatuksena ja huudahduksina --
jälkimäisten venyessä kostonhuudoksi, johon sekaantuu tarinan
päättymisen jälkeistä mutinaa.

Nyt ei enää ole mitään salaperäistä, ei murhassa eikä sen
vaikuttimessa, ja vankia säästetään sen enempää kuvailemasta pirullista
tihutyötänsä, joka jätti Henry Poindexterin kuolleen ruumiin
päättömäksi.

"Nyt", huutaa hän, kun kiljunta vaimenee ja katselijat seisovat
mulkoillen häneen, "tiedätte kaikki, mitä on tapahtunut, mutta ette
sitä, mikä on tulossa. Vielä on yksi kohtaus. Näette minun seisovan
hautani partaalla; mutta en mene siihen, ennenkuin olen lähettänyt
_hänet_ omaan hautaansa. En, jumaliste!"

Ei tarvitse arvailla tämän puheen -- Calhounin elämän viimeisen --
merkitystä. Sen selvittää siihen liittyvä teko. Puhuessaan hän on
pitänyt oikeata kättänsä takkinsa povella vasemmalla puolella. Samalla
kun hän kiroaa, tulee se esille, pidellen revolveria. Katselijat
ehtivät parhaiksi nähdä pistoolin -- sen välähtäessä vinoissa
auringonsäteissä -- kun kajahtaa kaksi laukausta nopeasti peräkkäin.
Yhtä pitkän väliajan jälkeen kaatuu kaksi miestä kasvoilleen maahan,
jääden virumaan päät likekkäin. Toinen heistä on mustanginpyydystäjä
Maurice Gerald, toinen on Cassius Calhoun, entinen vapaaehtoisen
ratsuväen kapteeni. Väkijoukko keräytyy heidän ympärilleen, luullen
heitä molempia kuolleiksi, samalla kun seuranneessa hiljaisuudessa
kuuluu naisen ääni, jonka hillittömän valittava sävy ilmaisee hänen
sydämensä olevan pakahtumaisillaan.




KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Riemu


Riemu! Se vallitsi alati viheriöivän tammen juurella, kun havaittiin,
että ainoastaan itsemurha oli onnistunut, mutta että murhayritys
oli mennyt myttyyn. Se vallitsi Louise Poindexterin sydämessä hänen
saatuaan tietää, että hänen rakastettunsa vielä eli. Vaikka niin
nopeasti peräkkäin sattuneet murhenäytelmät olivatkin tehneet hänet
murheelliseksi, oli hän ainoastaan ihminen; ja koska hän oli nainen,
kuka voi moittia häntä siitä, että hän antoi perään sitten seuranneelle
hillitylle onnelle? En minä ainakaan. Ettekä tekään, jos puhutte totta.

Häntä hallitseva intohimo ei ehkä ole suosittu tiukasti puritaanisen
mittapuun mukaan. Mutta se on kuitenkin luonnon määräysten mukainen --
yleinen ja vastustamaton -- vakuuttaen meille, että isä, äiti, sisar
ja veli, kaikki pitää hylätä tämän rajattoman rakkauden tähden, jonka
maan päällä voittaa -- joskus tuskin päästen sen vertaiseksikaan --
ainoastaan omaan itseen kohdistuva rakkaus.

Älkää moittiko nuorta kreolitarta sen tähden, että tämä intohimo oli
ylimpänä hänen sielussaan! Älkää moittiko häntä siitä, että hän tunsi
iloa sellaisina hetkinä, jotka olisi muutoin pitänyt omistaa surulle.
Älkää siitä, että hänen onnensa paisui hänen kuultuaan ällistyneiltä
katselijoilta, miten hänen rakastettunsa henki oli pelastunut -- kuten
saattoi tuntua -- ihmeellisesti.

Murhaajan tähtäys oli kylläkin ollut tarkka. Hänen oli täytynyt olla
siitä varma, ennenkuin hän käänsi aseensa piipun omaan ohimoonsa ja
laukaisi sen luodin, joka oli juuttunut hänen aivoihinsa. Hän oli
ampunut aikomaansa uhria suoraan sydämen kohdalle, ja lyijyinen luoti
olisi tunkeutunut sydämen lävitse, jollei sitä olisi torjunut ja
saattanut kimmahtamaan syrjään rakkaudenpantti, sen henkilön lahja,
joka yksin pystyi saamaan sen sellaiselle paikalle! Luoti ei kuitenkaan
ollut tekemättä vahinkoa, koska se osui liian likellä seisovaan
katselijaan. Se ei jättänyt tyyten vammattomaksi sitäkään miestä, jolle
se oli aiottu.

Huumaava tärähdys sekä niin kauan kestetty sielullinen ja ruumiillinen
kiihtymys tekivät vaikutuksensa, ja Maurice Geraldin mieli palasi
taaskin houreiseen haaveiluun.

Mutta enää hänen ruumiinsa ei ollut vaarassa -- tiheikössä susien
ympäröimänä ja leijailevien korppikotkien varjostamana -- majassa,
jossa häntä hoidettiin vain huonosti -- vankilassa, jossa hänestä
huolehdittiin tuskin ollenkaan.

Tullessaan jälleen tajuihinsa hän havaitsi, ettei hänen uniensa ihana
näky ollutkaan mikään näky, vaan viehättävä nainen -- viehättävin
Leonan varrella tai koko Teksasissakin, jos niin haluatte -- nimeltään
Louise Poindexter. Nyt ei kukaan huomauttanut mitään siitä, että Louise
hoiti häntä, ei edes neidon oma isä. Ylimyksellisen tilanomistajan
mieli -- murheen ja kovan onnen nöyryyttämä -- oli puhdistunut
väärästä ylpeydestään, vaikka sitä ei olisi tarvittukaan saamaan
hänet mielellään suostumaan sellaiseen avioliittoon, joka mitättömän
ja nimettömän miehen sijasta antoi hänelle pojaksi aatelismiehen.
Sellainen todellisuudessa oli sir Maurice Gerald -- aikaisemmin
tunnettu Mustangi-Mauricena!

Teksasissa arvonimellä olisi ollut vähäinen merkitys, eikä sen
omistaja halunnut sitä käyttää. Mutta hyväksi onneksi -- joka ei aina
liity englantilaiseen baronetinarvoon -- sen mukana tuli niin paljon
omaisuutta, että sillä hyvin saattoi suorittaa sen lainan, jonka
Cassius Calhoun-vainaja oli antanut ja jota hänen lähin sukulaisensa
vaati maksettavaksi.

Tämä ei ollut Woodley Poindexter, sillä Calhounin kuoleman jälkeen kävi
selville, että entinen kapteeni oli aikoinaan ollut avioliitossa, ja
New Orleansissa oli hänen sukunsa nuori vesa, jolla oli oikeus väittää
itseään hänen pojakseen!

Siitä ei välittänyt Maurice Gerald, joka nyt vapaana kaikista
selkkauksista tuli kauniin kreolittaren puolisoksi.

Käytyään kotimaassaan -- tehden samalla matkan Euroopan manterelle --
se oli myöskin hänen kuherrusmatkansa -- sir Maurice taipumustensa
houkuttelemana palasi jälleen Teksasiin ja teki Casa del Corvon
pysyväksi kodikseen.

Ballaghin linnan "sinisilmäisen neidon" oli täytynyt olla tarua -- olla
olemassa ainoastaan Phelimin harhaantuneessa mielikuvituksessa. Tai
sitten se on saattanut olla nuoren rakkauden umppu, kuihtunut ennen
kukkaan puhkeamista -- poissaolon johdosta, joka usein on kohtalokas
sellaisille hennoille tunnekasveille.

Olipa sen laita miten tahansa, Louise Poindexter -- lady Geraldiksi
häntä nyt pitää nimittää -- ei oleskellessaan Smaragdisaarella nähnyt
mitään sellaista, mikä olisi herättänyt hänessä mustasukkaisuutta. Vain
kerran vielä tämä julma intohimo valtasi hänen mielensä ja silloinkin
vain varjona, joka pian meni ohitse. Se tapahtui eräänä päivänä, jona
hänen puolisonsa tuli kotiin kartanoon -- kantaen käsivarsillaan
kauniin naisen ruumista! Ei vielä kuollutta, vaikka hänen paljaaseen
rintaansa isketystä haavasta tulviva veri osoitti, ettei hänellä ollut
paljoa elonaikaa jäljellä.

Kysymykseen: "Kuka tämän teki?" hän kykeni vain vastaamaan: "Diaz --
Diaz!"

Ne olivat Isidora Covarubio de los Llanosin viimeiset sanat!

Kun onnettoman señoritan sielu siirtyi ikuisuuteen, meni sen kanssa
myöskin hänen onnellisemman kilpailijansa koko mielenkarvaus. Ei voi
olla mustasukkaisuutta kuolleiden tähden. Lady Geraldin mustasukkaisuus
oli rauhoittunut ja iäksi. Sitä seurasi voimakas myötätunto kovaonnista
Isidoraa kohtaan, jonka tarinan hän nyt ymmärsi paremmin. Jopa hän
auttoi miestään satuloimaan punertavan ruskean oriinsa ja kiihotti
häntä ajamaan takaa murhamiestä. Hän oli riemuissaan nähdessään, että
viimemainittu talutettiin takaisin lassolla, jota hänen puolisonsa
käsi piteli, eikä sekaantunut estämään, kun joukko hätäisesti koolle
kutsuttuja regulaattoreita rankaisi häntä lyhyesti ja mutkattomasti
hirttämällä hänet puunoksaan!

Se ei ollut julmuutta -- ainoastaan alkeellisinta oikeudenkäyttöä --
"silmä silmästä ja hammas hampaasta".

Ja kuinka kehnolta korvaukselta se tuntuikaan niistä, jotka olivat
olleet mukana sitä toimeenpanemassa! Heidän seisoessaan silmäilemässä
roiston ja hänen uhrinsa jätteitä -- ylhäällä oksassa riippuvaa,
tummaveristä lurjusta ja alhaalla lepäävää kaunista hahmoa -- olivat
teksasilaisten sydämet liikutetut -- kenties voimakkaammin kuin olivat
koskaan olleet. Heidän mielessään liikkui outo ajatus -- surullisuus,
joka oli riippumaton murhan aiheuttamasta murheesta. Se oli katumusta
sen tähden, että he olivat niin hätäisesti teloittaneet salamurhaajan!

Isidora oli kaunis kuolemassakin. Sellaisten piirteiden, kuin hänellä
oli, ei tarvitse kiittää kaikesta elämän valoa. Sellaista hekumallista
olemusta -- todella jumalallista muotoa -- saattaa ihailla kylmässä
patsaassakin.

Miehet seisoivat, katsellen kuollutta ruumista -- katsellen sitä
pitkään -- vastahakoisina poistumaan -- vihdoin lähtien mielessään
ajatuksia, jotka eivät olleet aivan pyhiä!

       *       *       *       *       *

Fyysillisessä maailmassa aikaa pidetään tuhoajana, vaikka se
siveellisessä maailmassa usein on elvyttäjä. Se ei ole missään saanut
aikaan suurempia muutoksia kuin Teksasissa -- viimeisen vuosikymmenen
aikana -- ja erittäinkin Nueces- ja Leona-jokien uudisasutuksilla.
Viljelystiloja on kasvanut sinne, missä chapparal äskettäin peitti
sakeana maan, ja kaupunkeja on siellä, missä villit hevoset aikoinaan
harhailivat poluttomalla preerialla. Ihmisillä, paikoilla ja asioilla
on uusia nimiä. Kaikesta siitä huolimatta jotkut osaisivat vieläkin
opastaa teidät ikivanhaan haciendaan, joka vieläkin tunnetaan Casa
del Corvon nimellä. Sinne kerran jouduttuanne saisitte osaksenne
vieraanvaraisuutta, jolle Europan maissa ei löydy vertaistaan. Saisitte
isännäksenne yhden Teksasin komeimmista miehistä, emännäksenne yhden
kauneimmista sikäläisistä naisista -- molemmat vielä keski-iän
nuoremmalla puolella. Heidän kattonsa alla asumassa tapaisitte
iäkkään, ylimystuntuisen ja kunnioitettavan näköisen herrasmiehen
-- perin puheliaan ja rattoisan -- joka opastaisi teitä corralissa,
näyttäisi teille karjan eikä koskaan kyllästyisi haastelemaan sadoista
-- niin, tuhansista hevosista ja nautaeläimistä, joita samoilee
tilan laitumilla. Huomaisitte tämän vanhan herran hyvin ylpeäksi
monessa suhteessa, mutta erittäinkin kauniista tyttärestään --
kartanon emännästä -- ja puolestakymmenestä somasta lepertelijästä,
jotka takertuvat hänen liepeisiinsä ja nimittävät häntä "rakkaaksi
isoisäkseen".

Erottuanne hetkiseksi hänestä joutuisitte kosketuksiin kahden muun
talouteen kuuluvan henkilön kanssa.

Toinen on tallirenki -- nimeltään Phelim O'Neal -- jonka hoidossa
hevoset täydelleen ovat. Toinen mustaihoinen, Pluto Poindexteriksi
nimitetty kuski, joka halveksien kieltäytyisi katsomastakaan hevoseen
muutoin kuin kuskipukilla istuessaan, sittenkun hän on näppärästi
ottanut "nauhat" käsiinsä.

Sen jälkeen, kun viimeksi hänet näimme, on hilpeä Pluto kesytetty
tasaiseksi ja maltilliseksi aviomieheksi -- vaikka hän onkin musta.
Muutoksen on saanut aikaan Florinde, joka nyt on hänen parempi
puoliskonsa.

Casa del Corvossa on vielä yksi mies, johon ette voi olla tutustumatta.
Kuulette hänen nimeään mainittavan melkein joka kerta istuutuessanne
päivällispöytään, sillä teille kerrotaan, että pöydän päässä oleva
kalkkuna tai vastaisessa päässä oleva riista ovat sellaisen pyssyn
hankkimia, jonka luoti harvoin harhaantuu maalistaan.

Aterian kuluessa -- mutta vielä useammin viinilasin ääressä -- kuulette
puhuttavan "Zeb Stumpista, metsästäjästä".

Ette tavanne häntä usein. Hän on poistunut haciendasta, ennenkuin te
olette noussut vuoteestanne, ja palaa vasta sitten, kun te olette jo
vetäytynyt levolle. Mutta "savustushuoneessa" näkyvä suunnaton kalkkuna
ja sen vieressä riippuva riistaeläimen reisi todistavat siitä, että
hän on ollut saapuvilla. Casa del Corvossa viipyessänne kuulette
vihjauksia paikkaan liittyvästä kummallisesta tarinasta, joka nyt on
melkein haalistunut legendaksi. Palvelijat kertovat teille siitä, mutta
ainoastaan kuiskimalla, sillä he tietävät, että sitä puheenaihetta
eivät suvaitse talon isäntä ja emäntä, joissa se herättää surullisia
muistoja. Se on tarina _Päättömästä ratsastajasta_.