Jodocus D. H. Temmen 'Hullu kreivi' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 2409. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.




HULLU KREIVI

Erään saksalaisen oikeusvirkamiehen muistiinpanoja


[Kirj.

Jodocus D. H. Temme]



Suomennos





Raumalla,
Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,
1888.






Syyskuussa vuonna 18 -- eräänä aamupäivänä ilmoitettiin minulle, että
noin viiden peninkulman päässä rikosasiain-oikeuston istuntopaikalta
olevan kylän katoolilainen pappi tahtoi puhutella minua.

Minä en tuntenut häntä vielä persoonallisesti. Monenlaatuisesta
virallisesta kirjevaihdosta olin oppinut pitämään häntä hurskaana,
Jumalaa pelkääväisenä ja lähimmäisiään kohtaan hellänä ja lempeänä
miehenä. Myös tiesin hänen olevan koko seudussa yleisesti kunnioitettu
ja arvossa pidetty. Tämä tosiasia ansaitsi sitä enemmän huomiota, koska
hänen seurakuntansa oli ainoa katoolilainen meidän muutoin kokonaan
protestanttisessa seudussamme.

Kookas, kaunis ukko astui huoneeseni. Hänen rehellinen, arvokas ja
levollinen ulkomuotonsa osoitti täydellisesti, että kaikki, mitä
hänestä olin kuullut, oli totta. Hänen käytöksessänsä ei huomannut
mitään, joka olisi muistuttanut tavallista saamatonta maapappia;
päinvastoin voi siitä päättäen arvata hänen olevan tosin tavoiltaan
yksinkertaisen, mutta myös elämän koulussa sivistyneen miehen.

Hän näytti olevan tavattomassa mielentilassa, ikäänkuin olisi häntä
juuri äsken kohdannut joku tavaton ja samalla tärkeä tapaus.

"Tulen teidän luoksenne virka-asiassa, herra oikeusneuvos", aloitti
hän. "Se koskee niinhyvin teidän, kuin minunkin virkaani."

Kysyväisesti katsahdin häneen ja pyysin hänen ilmoittamaan asiansa.

"Asia koskee rippi-isän tointani", pitkitti hän. "Te tunnette
rippisalaisuuden ankaruuden."

"Tunnen sen, ja kunnioitan sitä, samoin kuin lakikin tekee."

"Sen tiedän. Ei mikään laki pakoita minua ilmoittamaan, mitä
synnintunnustuksena minulle on ilmoitettu."

"Niin on asia."

"Mutta mitenkä silloin", sanoi hän "kun on kysymys rikoksesta,
kauheasta rikoksesta."

"Laki ei siinä suhteessa tee mitään eroitusta", vastasin minä.

"Eikö sittenkään, jos on kysymys murhasta?"

"Ei sittenkään."

"Mutta jos synnintunnustus koskee murhaa, jota vielä voisi tapahtumasta
estää?"

"Laki ei siinäkään suhteessa tee mitään eroitusta", sanoin minä. "Mutta
toinen kysymys on, mitä sellaisessa tapauksessa kunnon mielien omatunto
vaatii --"

Hän keskeytti minut.

"Älkää sanoko enempää. Minulla on kahtalaiset velvollisuudet, ihmisenä
ja pappina, ja molemmat ovat minulle pyhät."

"Ja kumpaa niistä", kysyin minä häntä terävästi silmäillen, "pidätte
pyhempänä?"

Hän ojensi minulle kätensä eikä luonut alas kauniita, kirkkaita,
tummansinisiä silmiään.

"Olin jo tänne tullessani päättänyt mitä tehdä", sanoi hän. "Mutta
mieltäni rauhoittaakseni täytyi minun vielä tiedustella kelvollisen
ja kunnollisen tuomarin ajatusta asiassa. Sanoistanne ja katseestanne
voin huomata että olen oikeassa. Siis kuulkaa minua nyt. -- Olen viime
yönä saanut tietooni kauhean kaksoisrikoksen, vieläpä ollut näkemässä,
murhan, joka jo on tehty ja jonka uhrin minä tapasin viimeisissä
hengenvedoissa, sekä murhan, joka nähtävästi heti ensimäisen uhrin
kuoltua on täytäntöön pantava."

"Voitaisiinko toinen murha vielä saada estetyksi?" kysyin minä häneltä.

"Toivottavasti", vastasi hän. "Ja juuri siinä tarkoituksessa olenkin
tänne tullut."

"Ette siis vielä ole antaneet asiasta tietoa millekään virkakunnalle,
ette edes poliisillekaan?"

"En kenellekään. Syyn tiedätte osaksi: tahdoin ensin saada kuulla
teidän mielipiteenne siitä, miten minun tulee käyttäytyä. Siis voitte
ainoastaan te nyt ryhtyä asiaa tutkimaan, kuin myös, jos se on
mahdollista, pelastusta toimeen saamaan, torjumaan toista rikosta."

"Missä on rikos tehty?" kysyin niinä. "Missä aiotaan toinen rikos
toimeenpanna?"

"Sitä en tiedä."

"Kuinka? Sanoittehan että itse olitte rikosta näkemässä?"

"Niin olin, tuntemattomain ihmisten kuljettamana tuntemattomaan
paikkaan, tuntemattomain ihmisten tykö."

Epäröiden täytyi minun silmäillä häntä. Oliko hänen aikomuksensa
minulle jotakin tarinaa uskotella. Vai puheliko hän jonkun
mielenhäiriön vaikutuksesta. Mutta silmäni kohtasivat mitä
rehellisimmät, luotettavimmat, kirkkaimmat silmät.

"Kertokaa", pyysin minä häntä. "Mutta niin täydellisesti kuin suinkin
ja ajanmukaisessa järjestyksessä."

"Siihen tarvitaan pitkä aika", huomautti hän.

"Sitä selvemmäksi on asia tuleva."

Hän kertoi:

"Pappila, jossa asun, on yksinäinen talo, lioin 200 jalan etäisyydessä
kylästä. Olin eilen illalla yksinäni kamarissani; kello lienee ollut
noin yhdeksän paikoilla. Rukoilin iltarukoustani ja olin juuri
päättänyt tämän toimen Yht'äkkiä kuulin taloni läheisyydessä vaunuilla
tavattoman nopeasti ajettavan. Muutamain silmänräpäysten kuluttua
olivat ne ehtineet minun talon kohdalle ja pysähtyivät portille.
Avasin akkunan, nähdäkseni kuka niissä oli, sillä ketään en odottanut.
Mutta ulkona oli pilkkoisen pimeä; taivas oli kokonaan pilvessä. En
nähnyt mitään ja aioin kysyä, kuka siellä oli. Samassa tuokiossa oli
palvelijani jo avannut oven."

"Onko herra pastori kotona?" kysyi vieras miehenääni rengiltä.

"On kyllä," oli vastaus.

"Voitteko heti johtaa minut hänen luoksensa?"

"Tulkaa muassani."

Kohta sen jälkeen astui levättiin puettu mies huoneeseni. Hän oli jo
ikävoitto mies; paljastetussa päässään oli vaan vähän lumivalkoisia
hiuksia. Vartalonsa oli kuitenkin voimakas, kookas ja harteva. En
tuntenut häntä. Tosin en voinut hänen kasvojansa juuri ollenkaan nähdä;
näkyvissä oli ainoastaan otsa leveä ja kulmikas, sekä tuuheat, harmaat
kulmakarvat, joiden alla silmät näkyivät syvistä kuopista. Kaikki muu
oli paksun leveälaskoisen punaisen huivin peittämänä, mikä epäilemättä
oli kääritty kasvojen ympäri juuri salataksensa niitä. Hänellä näytti
olevan kiiru.

"Oletteko te pappina tässä seurakunnassa?" kysyi hän minulta.

"Olen."

"Katoolilaisen seurakunnan pappi?"

"Niin olen. Täällä on ainoastaan yksi katoolilainen pappi."

"Oletteko valmis lähtemään pyhää ehtoollista antamaan eräälle kuoleman
kielissä kamppailevalle?"

"Se on velvollisuuteni."

"Voitteko heti tulla mukaani?"

"Jos asianlaita on niin kiireellinen."

"Kuolema saattaa jo tänä yönä tapahtua, ja luultavaa on, että niin
käykin."

"Siinä tapauksessa lähden heti paikalla."

"Minulla on vaunut täällä."

"Mihinkä meidän on meneminen?"

"Sinne lienee täältä pari tai kolme peninkulmaa."

Tuo vastaus näytti minusta kummalliselta, koska seurakuntani
ulkopuolella kolmen peninkulman päässä en tietänyt ketään katoolilaista
olevan. Huomautin hänelle tuota seikkaa.

"Kuka sairas on?" lisäsin siihen.

"Me olemme matkalla", vastasi hän minulle. "Sairas on eräs nainen ja
hänen tilansa huononi äkkiä. Meidän täytyi pysähtyä muutamaan kylään."

"Mikä on kylän nimi?" kysyin minä.

"Sitä en tiedä; en ole nimeä tiedustellut. Minun täytyi heti sinne
saavuttuamme kiiruhtaa tänne. Sairas halusi itse kiihkoisasti oman
kirkkonsa viimeistä lohdutusta."

"Oman kirkkonsa?"

"Niin, sillä hän on katoolilainen."

"Te ette siis liene katoolilainen?"

"En ole?"

"Saanko tietää sairaan nimen?"

"Ikävä kyllä, ei minua ole käsketty sitä ilmoittamaan."

"Käskettykö?"

"Niin; minä olen palvelijana siinä perheessä, johon nainenkin kuuluu."

Silmäilin häntä tarkemmin. Hyvin kyllä hän voikin olla palvelija. Laaja
levätti antoi myös aihetta siilien luuloon; samoin leveä, kulmikas
otsa, joka kyllä ilmaisi voimakasta, lujaa tahtoa, mutta ei sivistyneen
hengen ajatuksia.

Enempää en tahtonut häneltä kysellä; minun tuli kunnioittaa salaisuutta
ja yksinomaisesti pitää huolta ammattini toimittamisesta. Mutta
kaikissa tapauksissa oli tässä jotakin salaperäistä, ja, jos ei ole
pakoitettu, ei kukaan ainakaan mielellään antaudu yksinään outoihin
seikkailuihin. Päätin ottaa lukkarini mukaani, jonka todistus tosin ei
ollut välttämätön, vaan joka kuitenkin tavallisesti oli kumppaninani
käydessäni kuolevien luona.

"Laittaudun matkalle ja lähetän sillä välin sanan lukkarille", sanoin
vieraalle.

Havaitsin hänen hämmästyvän.

"Tarvitaanko häntä välttämättömästi kysymyksessä olevaan toimeen?"
kysyi hän.

"Ainakin on tavallista, että hän on sellaisissa mukana."

"Emmekö viivy kovin kauan häntä odottaessamme?"

"Sitä en luule; hän asuu kylässä ihan lähellä pappilaa."

Muutamissa silmänräpäyksissä olin hankkiutunut valmiiksi lähtöön.
Kaikki, mitä tarvitsin, oli minulla kotonani, myös kirkkopuku sekä pyhä
rippileipä ja pyhä öljy. Pukeuduin kirkkopukuuni.

"Lähtekäämme matkalle", sanoin sitten.

Lähdimme ulos. Ulkona pihalla seisoi palvelijani lyhty kädessä. Hän
katseli minua hiukan arvelevaisesti, ja vilkutti silmillänsä merkiksi,
että tahtoi puhutella minua kahdenkesken.

Käskin vieraan mennä edeltä ja lupasin itse tulla heti perästä.

"No, mitä nyt, Pekka?" kysyin rengiltä.

"Se on kummallinen kapine tuolla ulkona."

"Kuinka niin?"

"Suuret komeat vaunut, joiden eteen kaksi hevosta on valjastettu, ja
ovatpa ne kumpikin kolmen tai neljän sadan taalerin arvoiset. Ja kuski
istuu jäykkänä paikallansa ja on niin kaapuunsa kääriytynyt, ettei
häntä itseään lainkaan voi nähdä, ja kun puhuttelin häntä, en saanut
mitään vastausta. Ei hän edes liikahtanut, ja näytti aivan siltä, kuin
hän ei olisi kuullut minua."

"Hän ei arvatenkaan sinua ymmärtänyt; lie ovat vieraita tällä
paikkakunnalla."

"Vieraitako?"

"He ovat matkalla."

"Oi, herra pastori, se ei voi olla totta. Olkootpa vaunut vieraita,
sitä en tiedä, vaikka kyllä ne ihan täsmälleen soveltuvat täkäläisiin
raitioihin. Mutta hevoset eivät ole vieraita; ne ovat tämän maakunnan
varsoituslaitoksesta, näinhän itse niihin poltetut merkit, ja mitä
valjaisiin tulee ovat ne ihan samallaiset kuin näillä tienoin
käytetään. Koska ajaja ei tahtonut näyttää kasvojansa minulle, katselin
minä kaikkea muuta sitä tarkemmin."

Huomiota ansaitseva oli rengin ilmoitus kaikissa tapauksissa; tulin yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että olin joutunut sekauntuneeksi johonkin
salaisuuteen. Mutta minun oli tehtävä velvollisuuteni, enkä sitäpaitsi
voinut huomata tässä olevan mitään vaaraa itselleni.

Menin vaunujen luo. Renki oli lyhtyineen minua seurannut. Lyhdyn
valossa saatoin nähdä todeksi mitä hän oli kertonut. Komeat
matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi pulskaa, voimakasta
hevosta, seisoivat portilla. Ajaja, kokonaan kaapuunsa kääriytyneenä,
istui kutsinlaudalla. Mutta ei kuitenkaan ollut mitään, joka epäluuloja
olisi voinut herättää.

Vieras seisoi jo avatun vaununoven vieressä.

"Siis ajamme ensin kylään, lukkaria noutamaan", lausuin minä.

"Tietysti", vastasi hän.

"Lukkarin talo on --"

"Jotta voisitte näyttää minulle missä se on, suvainnette, että istun
kanssanne vaunuihin", keskeytti hän minut.

Suostuin siihen asiaa enemmän ajattelematta ja astuin vaunuihin.

Hän hyppäsi heti jälestäni niihin.

"Aja", huusi hän ajajalle paiskaten samalla vaununoven voimakkaasti
kiinni, niin ett'en voinut olla säpsähtämättä.

Istuin synkässä, mitä pilkkoisimmassa pimeässä; ei valon sädettä, ei
pienintäkään tuiketta kohdannut siellä silmääni!

Ja kuitenki seisoi epäilemättä renki lyhtyinensä vielä ihan vaunujen
vieressä, ja tuskin kolmea askelta etäämpänä olivat asuinhuoneeni
kirkkaasti valaistut akkunat.

"Olenko äkkiä tullut sokeaksi?" ajattelin minä ensimäisessä
pelästyksessäni. Asetin käteni ihan silmieni eteen; mutta en nähnyt
muuta kuin synkän pimeyden.

Mutta ajoihan ajaja lukkarin luo, jonka oli tuleminen mukaamme.

Niin, hänen _olisi pitänyt_ sinne ajaa. Niin pian kuin vaunut olivat
liikkeelle lähteneet, vierivät ne nopeasti, niin tuimaa vauhtia
kuin hevoset vaan voivat juosta. Mutta ne eivät olleet kääntyneet
vasemmalle, niinkuin olisi pitänyt, jos kylään aiottiin. Me kuljimme
toista tietä.

Ja nyt valtasi minut uusi pelästys. Samoin kuin en voinut mitään nähdä,
niin en myöskään kuullut enää mitään, en hevosten jalkojen töminää enkä
vaunujen ratasten vierimistä. Ainoastaan lakkaamaton, yhä yhtäläinen
kumea kohina soi yhtämittaa korvissani.

Oliko tämä kuurouden tunne? Olinko yht'äkkiä tullut kuuroksikin?

Lukkarin talon sivutse olisimme aikoja sitten ehtineet, vaikkapa
olisimmekin kylään ajaneet. Mutta nähtävästi ei oltu lukkaria haluttu
ottaa kanssamme. Tahdottiin minua yksinäni. Mihin? Minkätähden?
Minkälaista salaisuutta varten?

Minä olin vankina, turvatonna vankina, tuntemattomain ihmisten
vallassa, eroitettuna kaikista muista ihmisistä, tietämättä missä olin,
aavistamatta mihin minua vietiin.

Mutta ainoastaan hämmästykseni ensimäisinä silmänräpäyksinä olin minä
pelästynyt. Minulla ei ollut rahaa eikä omaisuutta, jota minulta
voitiin rosvota, minulla ei ollut ketään vihamiestä, joka olisi
taitanut tahtoa kostaa minulle. Kaikissa tapauksissa olin Jumalan
kädessä.

Olin vieraan kanssa yksinäni vaunuissa; hän oli istautunut minun
viereeni. Ympärilleni koettelemalla, olin tullut siihen vakaumukseen,
ettei vaunuissa ollut ketään kolmatta henkilöä eikä mitään muuta
esinettä.

"Me emme ajaneetkaan kylään", sanoin minua vieruskumppanilleni.

"Emme ajaneet", vastasi hän.

Hän lausui nuo sanat lyhyesti; mutta minä olin ne kuullut. Olin kuullut
myös omat sanani. En siis ollut kuuro. Siis en myöskään liene tullut
sokeaksi. Olin ainoastaan vanki, joka oli suljettu kaikesta, mikä
ulkona tapahtui, joka ei ketään ihmistä, ei mitään puuta, ei yhtään
tähteä saanut nähdä, joka ei mitään ääntä, ei hiiskahdustakaan saanut
kuulla, jotta ei tietäisi, jotta ei koskaan voisi arvata, mihin hän oli
viety. Ja -- minun täytyi uudestaan kysyä itseltäni -- mihin vietiin
minua, mitä tuli minun tehdä?

Eikö ollut mahdollista, että seurakumppanini jollakin tavoin vahingossa
saattaisi ilmaista salaisuuden?

"Olitte luvanneet minulle ottaa lukkarini mukaamme", lausuin hänelle.

"Sanoittehan itse, ettei häntä välttämättä tarvita", vastasi hän
kuivakiskoisesti.

"Minkätähden valhettelitte minulle?"

"Suokaa se minulle anteeksi, herra pastori."

"Ettekö ilmoita minulle syytä?"

"En uskalla; mutta kyllä saatte sen tietää, kun olemme määräpaikkaamme
ehtineet."

"Mihinkä viette minua?"

"En sitäkään voi teille sanoa; minua on kielletty sitä ilmaisemasta,
ja rehellisen palvelijan tulee välttämättä osata olla vaiti. Älkää
siis minulta enää mitään kyselkö, jos rohkenen pyytää. Olkaa
kuitenkin vakuutettu, ett'ei teille mitään pahaa tapahdu. Onneton,
kuoleman kielissä kamppaileva pyytää ja tarvitsee teidän viimeistä
lohdutustanne, virkistystä teidän kirkkonne sakramentin kautta. Kun sen
olette hänelle antaneet, viedään te yhtä turvallisesti, kuin tuotukin
olette, takaisin pappilaanne, ja kiitokset ja siunaukset ovat teidän
saattajinanne. Tyytykää tähän vakuutukseeni."

Hän puhui rehellisesti ja luotettavaisesti, ja täten rauhoittuneena en
kysynyt häneltä mitään enempää.

Jonkun ajan kuluttua kuulin hänen raskaasti hengittävän, ikäänkuin
olisi nukkunut. Minä en voinut nukkua, vaan täytyi minun pysyä
tarkkaavaisena, jotta ehkä näkisin tai kuulisin jotakin merkkiä, joka
voisi saattaa minut oikealle tolalle, aprikoidessani, mihinkä seutuun,
mihinkä ilmasuuntaan vaunumme oikeastaan kulkivat.

Kaikki tarkkaavaisuuteni oli kuitenkin turha. En nähnyt muuta kuin
pilkkoisen pimeän ympärilläni enkä kuullut muuta kuin vaunujen iäti
yhtäläisen kohinan.

Sillä tapaa olimme matkustaneet luullakseni noin pari tuntia, kun
yht'äkkiä kohina muuttui kumeammaksi, oneammaksi; se oli jyrisevän
ukkoisen kaltainen, joka ikäänkuin liikkui meidän allamme syvyydessä.
Mutta sitä kesti ainoastaan muutamia sekunteja.

Olimme arvatenkin ajaneet pitkin kapeaa siltaa.

Se oli ensimäinen muutos. Kohta sen perästä havaitsin toisen. Kohina
muuttui jälleen jymiseväksi ukkoiseksi; mutta nyt se ei kuulunut
syvyydestä, vaan sivulta, vaunujen molemmilta puolilta.

Kuljimme epäilemättä kahden rakennuksen välistä.

Vaunut pysähtyivät, kenties puolen minuutin ajaksi.

Sitten liikkuivat ne hitaammin.

Kumea, ukkoisen kaltainen jyminä muuttui jyrisevämmäksi; olimme
varmaankin kapeassa, ehkä kokonaan peitetyssä läpikäytävässä.

Yht'äkkiä seisahtuivat vaunut. Liike, kohina ja jyminä taukosivat
kerrassaan; en kuullut mitään enää, en ääntä, en hiiskaustakaan.

Heti sen jälkeen ja ihan takanani luulin äkkiä tuntevani kovan, raskaan
tömäyksen.

"Olemme holvikäytävässä, takanamme on ovi paiskattu kiinni", ajattelin
itsekseni.

Vieras oppaani vieressäni oli jälleen liikahtanut. Kuulin hänen
kopeloivan vaununovea, josta olimme tulleet, ikäänkuin aikoisi hän
avata sen. Mutta hän ei avannut.

"Olemmeko määräpaikallamme?" kysyin minä.

"Olemme", vastasi hän. "Mutta saanko pyytää teiltä jotakin?"

"Mitä sitten?"

"Älkää puhutelko täällä ketään, paitsi kuolemanteossa olevaa sairasta.
Se on kuolevan levon tähden."

"Olen kunnioittava kuolevan lepoa", sanoin minä hänelle, "mutta muutoin
teen, mitä velvollisuuteni minulta vaatii."

Kuitenkin tuntui minusta, kuin tulisin täällä näkemään seikkoja, jotka
taitaisivat vaatia minunkin sekauntumista niihin, ja joiden suhteen en
ainakaan tahtonut edeltäkättä mihinkään sitoutua.

Saattajani odotti vielä pari silmänräpäystä, sitten aukaisi hän
vaununoven.

Heikko valo kohtasi silmiäni, mutta sen avulla ei voinut mitään
selvästi eroittaa.

Oppaani hyppäsi alas vaunuista ja puhui sitten hiljaan muutamia
sanoja. Toinen ääni vastasi hänelle lyhyesti. En sanaa, en tavuakaan
ymmärtänyt, en edes voinut, eroittaa, mitä kieltä he käyttivät.

Saattajani tuli jälleen luokseni vaunujen tykö.

"Rohkenenko pyytää teitä astumaan alas vaunuista?"

Hän ojensi minulle kätensä, johon nojautuneena astuin pois vaunuista.

Havaitsin olevani heikossa puolihämärässä, jonka avulla voin enemmän
aavistaa ja arvata mitä esineitä oli ympärilläni, kuin niitä todella
nähdä. Ainoastaan yksi ainoa, himmeä valon haamoitus tunkeutui eräästä
tuskin puoleksi avatusta, pienoisesta salalyhdystä. Se oli tumman
miesolennon kädessä, joka mies näytti olevan kaapuun kääriytyneenä.

Hän oli ainoa ihmisolento, joka paitsi minua ja seuraajaani oli
holvikäytävässä.

Tämä holvilla katettu ala näytti minusta pitkältä, mutta kapealta,
katetulta ja suljetulta porttikäytävältä. Muurit olivat tummat.
Kuulemani tömäys oli arvatenkin syntynyt sen oven kiinnipaiskaamisesta,
jonka kautta tähän käytävään olimme tulleet.

Minulla ei ollut aikaa kauemmin ympärilleni katsella.

"Menkää tuon miehen mukana", sanoi saattajani, osoittaen miestä, joka
kädessänsä kantoi salalyhtyä ja nyt lähti liikkeelle.

"Kohtaanko teitä vielä", kysyin tähänastiselta matkakumppaniltani.

"Minä vien teidät takaisin kotiinne. Kun olette toimittaneet tehtävänne
tuolla sisällä, tuodaan te takaisin tänne."

Seurasin miestä, joka kantoi salalyhtyä eikä vieläkään ollut avannut
sitä enemmän kuin mitä se oli auki sitä ensi kerran huomatessani.

Sen valossa voin ainoastaan huomata, että hän oli keskikokoinen mies ja
että hänellä oli yllään tummanvärinen levätti, samallainen kuin niillä
kahdella miehellä, jotka minut tänne olivat tuoneet.

Kymmenen askelta kuljettuamme oli vasemmalla puolen porttikäytävää
muurissa aukko. Oppaani meni siitä sisään ja minä hänen jälessänsä.

Olimme tulleet toiseen kaitaiseen, suoraan käytävään.

Äänettöminä astelimme sitä pitkin. Oppaani ei sanonut sanaakaan, enkä
minäkään häntä puhutellut. Tarpeettomasti en tahtonut, noudattaen
edellisen oppaani neuvoa, ryhtyä kenenkään kanssa sananvaihtoon.

Tämä käytävä oli pitkä ja tuntui minusta kuin ei se ikinä loppuisi.
Siinä ei ilmauntunut minkäänlaista vaihtelevaisuutta; kaikkialla
vallitsi syvä hiljaisuus.

Vihdoin tulimme kiviportaiden luo, jotka johtivat sivulle päin
käytävästä. Astuimme portaita myöten ylöspäin. Ne olivat jyrkät,
korkeat ja kapeat, ja päättyivät ylhäällä taas ahtaasen käytävään,
jossa kauan kävelimme. Sen molemmilla puolilla näin ovia; silmäni
olivat jo paremmin tottuneet tuon epävakaisen valon häilyvään
tuikkeesen. Täälläkin vallitsi syvä hiljaisuus.

Sittenkuin uutta opastani seuraten lähdin tälle kävelylle tässä oudossa
rakennuksessa en ollut muuta ääntä kuullut, kuin omat askeleemme,
ja samoin kuin kumppanini hiljaan, tuskin kuuluvasti asteli, samate
voin tuskin eroittaa omien askeleitteni töminän muureista takaisin
kajahtelevan.

Emme myöskään olleet sanaakaan vaihtaneet.

Käytävän lopulla tulimme eräälle ovelle. Oppaani oli seisahtunut.
Valo hänen lyhdyssänsä oli nyt ensi kerran häilymättä; nyt vasta voin
esineitä ympärilläni selvemmin tarkastaa. Mutta en juuri paljon nytkään
nähnyt. Seisoimme leveän, korkean oven edessä. Palvelija oli tarttunut
oven tukevaan, messinkiseen ripaan, ikäänkuin avataksensa ovea. Mutta
hän ei heti avannut; ensin kuunteli hän ovella. Seisoimme hiljaan ja
äänettöminä siinä; minä en kuullut mitään. Mutta oppaani näytti jotakin
kuulevan.

Äkkiä eroittivat minunkin korvani oven toiselta puolilla jotakin,
naisen äänen, joka puheli jotakin heikosti, hiljaan, sortuneella
soinnulla, mikä kuului ikäänkuin rukoilevalta. Hän lausui ainoastaan
muutamia sanoja, joista kuitenkaan en yhtään ymmärtänyt. Ääni oli
niin heikko ja hiljainen, ja se, joka puhui, oli jonkun matkan päässä
ovesta, ikäänkuin kokonaan toisessa päässä suurta huonetta.

Hän oli lakannut puhumasta. Miehen ääni vastasi hänelle.

Oppaani kävi levottomaksi, maltittomaksi, kuullessaan tämän äänen, ja
alkoi rämistellä lyhtyänsä, jota räminää ei kuitenkaan kuultu oven
toisella puolella. Tarkoituksensa näkyikin vaan olevan estää minua
kuulemasta puhelevan sanoja, vieläpä hänen ääntänsäkin.

Äänen kuitenkin kuulin. Se tuntui soinnukkaalta miesääneltä. Se lausui
myöskin sanojaan hiljaan ja verkalleen. Kuitenkaan en nytkään voinut
eroittaa ainoatakaan sanaa.

Mutta mies näkyi hylkäävän naisen rukouksen; nainen puhui jälleen,
ja, vaikka en nytkään sanaakaan ymmärtänyt, nuo heikot, hitaasti
ja vaivaloisesti, pitkäin väliaikain perästä uudistetut rukoilevat
äänet ikäänkuin vihloivat sydäntäni. Hän oli se kuoleman teossa oleva
sairas, jonka luo minua oli kutsuttu, jolle minun tuli tarjota uskonnon
viimeistä lohdutusta, kirkon viimeistä virkistävää tukea. Hän voi
enää puhua ainoastaan suurella ponnistuksella, kuolevaisella äänellä;
jokaisen toisen tai kolmannen sanan jälkeen täytyi hänen pysähtyä,
hengittääksensä jälleen ilmaa rintaansa. Nyt oli hän lausunut hartaan,
rukoilevan pyynnön, elämänsä viimeisen anomuksen. Se oli hylätty, hän
uudisti sen. Tulisikohan se vielä kerran hylätyksi?

Kuka oli mies, jota hän noin rukoili. Kuka oli tuo kuoleva rukoileva
nainen? Mitä anoi hän noin hartaasti?

Mies vastasi hänelle vielä kerran, vieläkin matalammalla äänellä kuin
ensi kerralla, mutta -- sen voin kuulla -- ystävällisellä äänellä.
Kuitenkin oli hän jälleen hylännyt kuolevan pyynnön.

Nainen itki ääneensä; itku kuului tuskalliselta, peloittavan kamalalta.
Se lähti taudin raatelemasta rinnasta. Olisi luullut kivenkin siitä
heltyvän, niinkuin sananlaskussa niin osaavaisesti sanotaan.

Mies polki kiivaasti jalallansa.

Itku taukosi.

Oppaani koputti ovelle, jonka takana seisoimme.

Huoneesta, oven toiselta puolelta ei enää kuulunut mitään. Mutta tätä
hiljaisuutta kesti ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Sitten kuulin
nopeita, vaikka keveitä ja hiljaisia askeleita. Heti sen perästä kuulin
yhtä hiljaan jonkun oven avattavan ja heti jälleen suljettavan. Kaikki
oli jälleen hiljaista.

Oppaani aukasi sivuoven.

Sydämeni tykytti tavallista kovemmin.

Avatulta ovelta peräytyi hän askeleen taapäin ja antoi minulle,
sanaakaan virkkaamatta, kädellänsä merkin, että astuisin sisään.

Olin ehdottomasti katsahtanut häntä kasvoihin. Tähän saakka olin ollut
hänen takanansa, eikä hän kertaakaan ollut kääntynyt minun puoleeni.
Näin kalpeat iäkkäät kasvot. Nopeasti kääntyi hän jälleen poispäin
minusta, etten voinut kasvojansa enempää tarkastaa.

Menin huoneesen ovesta, jonka saattajani sulki jälestäni.

Ainoastaan yksi ainoa valo, maitolasisen kuvun alla oleva lamppu,
joka oli peitetty harmahtavalla harsolla, levitti epäiltävää hohdetta
ympärillensä.

Kuitenkin voin eroittaa missä olin, sillä olin tullut vieläkin
suuremmasta pimeydestä.

Olin suuressa, avarassa, korkeassa huoneessa, joka muodosti
säännöllisen neliön. Seinät olivat peitetyt tummanvärisillä,
villaisilla tapeeteilla; ne näyttivät vanhoilta, vaatteesen oli
neulottu kuvia; nämät olivat jo kellastuneet ja voi niitä siis pimeässä
siitä syystä vielä vähemmin selvästi eroittaa. Luulin kuitenkin
havaitsevani pukuja ja kuvauksia raamatun kertomuksista. Epäilemättä
olivat ne taidokkaasti tehdyt, olivat aikoinaan olleet tämän huoneen
arvokkaimpana kaunistuksena. Ne olivat varmaankin vielä nykyaikana
arvollisia muistoja muinaiselta ajalta. Huoneen korkea katto oli
valkoinen ja koristivat sitä taiteelliset veistoteokset.

Huonekaluja ei tässä salissa ollut monta. Pari tummanruskeaa, melkein
mustaa, isoa kaappia, joissa myös oli koristuksena vanhanaikaisia
leikkauksia, oli seinän luona. Erään sivuseinän vieressä riippui iso
kapea peili kullatuissa puitteissa; sekin näkyi niinkuin kaikki muukin
tässä huoneessa, olevan alkuaan vanhoilta ajoilta.

Aivan perällä, vastapäätä ovea, josta olin huoneesen tullut, seisoi
seinän vieressä sänky, jolla olivat korkeat, valkoiset uutimet.

Siellä oli ennen kuulemani ääni puhunut. Siellä oli myöskin ainoa
elämä, mitä huoneessa olikaan. Eiköhän jo kuolemakin ollut siellä?

Vuoteen uutimet olivat syrjään vedetyt.

Sen pääpuolessa istui tuolilla naisihminen.

Hän oli sisään astuessani noussut seisomaan ja astui nyt hiljaan
muutamia askeleita minua vastaan. Sitten viittasi hän minulle, mitään
virkkaamatta, tulemaan lähemmäksi.

Avarassa, korkeassa, vanhanaikuisessa huoneessa vallitsi syvä
hiljaisuus. Se oli tuo omituinen hiljaisuus, joka on tavallinen
sairashuoneissa, joiden kynnyksellä jo kuolema seisoo; hän lienee jo
astunut kynnyksen ylitse ja seisonee jo lähellä, ihan sairaan vuoteen
ääressä.

Lähenin mainitsemaani naista.

Hän oli vanha, puvusta päättäen palvelijatar; kenties oli hän
myös jotakin muuta. Hänen kasvoissaan ilmauntui jonkunlainen luja
vaitolevaisuus; kuitenkin luulin niissä havaitsevani murheenkin
ilmauksen. Hän katseli minua epäluulolla, jota kyllä turhaan koetti
salata. Sitten lausui hän matalalla äänellä, viitaten vuoteelle:

"Tuossa on sairas."

Heti sen perästä kysyi hän:

"Voinko jäädä tänne?"

Hän tarkoitti ripityksen aikaa.

"Eikö sairas", kysyin vastaukseksi häneltä, "halua jäädä kahden kesken
kanssani?"

Nainen mietti hetkisen.

"Taitaa niin olla", sanoi hän, "menen sentähden viereiseen huoneesen.
Jos minua tarvitsette, voitte koputtaa ovelle."

Hän osoitti tapeettiovea, jota en tätä ennen ollut huomannut. Sitten
meni hän jälleen vuoteen viereen, järjesteli patjoja, lausui pari sanaa
hyvin hiljaan ja meni sitten ulos tapeettiovesta.

Astuin nyt vuorostani vuoteen viereen.

Lumivalkoisilla patjoilla näin naisen kasvot, jotka olivat milt'ei
patjoja valkoisemmat. Ne olivat yhtä kuihtuneet ja laihtuneet, kuin
kalpeatkin. Kuitenkin olivat ne ihanat kasvot.

Hän oli hereillään, tuo sairas, mutta hän ei liikahtanut; ainoastaan
suuret tummansiniset silmänsä käänsi hän minun puoleeni. Hän katseli
minua niillä kirkkaasti, kiitollisesti, alttiiksi antautuneella
tyyneellä levollisuudella.

Vielä noin nuorena, makasi hän kuolinvuoteellansa; hän tiesi että
hänen täytyi kuolla; sen huomasin jo hänen silmäyksestänsä, joka
osoitti kiitollisuutta siitä uskonnon lohdutuksesta, jota olin hänelle
tuomassa. Siitä tuo hiljainen, selkeä, alttiiksi antautuva levollisuus.
Se vihloi sydäntäni, mutta täytti sen samalla ihmettelyllä.

Yhden seikan äkkäsin vielä, äsken vuodatettujen kyynelten jäljet
sairaan kasvojen valkoisella, hienolla, läpikuultavalla iholla.

Hän se siis oli, jonka olin vast'ikään kuullut itkevän ja rukoilevan.

Kuinkapa olisikaan ollut mahdollista, että vanha palvelijatar olisi
ollut itkijänä?

Silmiensä katse pyysi minua istautumaan tuolille, jonka hoitajatar oli
jättänyt.

Istuin siihen.

"Haluatte katoolilaisen kirkon sairaanlohdutusta?" kysyin sitten.

"Rukoilen sitä, kunnianarvoinen herra. Minun on kuoltava. Pyhän
uskontomme sakramenttein vahvistamana voin erota tästä maailmasta
keveämmällä ja rauhallisemmalla mielellä."

Hän lausui nämät sanat hiljaan, hitaasti ja ponnistuksella, pitäen
pitkiä väliaikoja, aivan niinkuin olin hänen jo ennen kuullut puhuvan;
mutta kuitenkin myös täydellisesti sillä selkeällä, rauhallisella
alttiiksi antaumuksella, jota hänen ulkomuotonsa osoitti.

Ryhdyin siihen pyhään toimitukseen, jota varten olin tullut, kuulin
hänen rippinsä, sekä annoin hänelle ehtoollisen ynnä pyhän öljyn.

Mitä hän minulle ripissänsä kertoi -- sitä en voi nyt enkä milloinkaan
ilmoittaa; siitä ei myöskään olisi apua sen selvittämiseen, mitä
oikeuden on ilmi saatava. Mutta sen todistuksen olen velkapää antamaan
tälle onnettomalle, kurjalle lapselle -- hän oli nimittäin lapsi niin
viattomuudeltaan ja puhtaudeltaan kuin vuosiltaankin, ollen vasta
yhdeksäntoista vuotias -- sen todistuksen olen velvollinen hänestä
lausumaan, ettei mitään tahraa ollut hänen sydämmeensä tai siveyteensä
tarttunut, etten milloinkaan keveämmällä sydämmellä ole synninpäästöä
julistanut. Keveämmällä sydämmellä, sanon minä, ja kuitenkin oli
sydämmeni niin raskas, ajatellessani, että tämän puhtaan olennon niin
varhain, niin nuorena oli elämästä eroaminen.

Mutta minun on ilmoittaminen, mitä asian valaisemiseksi on
tarpeellista. Sitä ei tiedossani ole paljon.

"Te olette katoolilainen?" oli toinen kysymys, jonka tein hänelle.

"Niin olen", oli hänen vastauksensa.

"Milloin olitte viime kerran ripillä ja Herran ehtoollisella?"

"Viisi vuotta sitten."

"Ja miksi ette niin pitkän ajan kuluessa ole ripillä käyneet?"

Epäilemättä oli hän odottanut tätä kysymystä; kuitenkaan ei hän
minulle heti vastannut. Vähän ajan perästä lausui hän sitten, ja jalo
päättäväisyys ilmauntui hänen äänessänsä:

"Kunnianarvoinen herra, en voi vastata tuohon kysymykseen. Luultavasti
teette vielä ja täytyy teidän tehdä monta kysymystä, joihin en mitään
vastausta saata antaa. Mutta älkää kuitenkaan luulko, että siten koetan
salata teiltä jotakin synneistäni, koetan tehdä itseäni paremmaksi kuin
olen. Jumala on todistajani; hänen eteensä astun lyhyen ajan kuluttua.
Hän tuntee kaikki ajatukseni, kaikki tekoni. Kuinka voisin siis tällä
hetkellä koettaa teeskennellä, valhetella? Mutta juhlallinen --"

Hän vaikeni äkkiä. Epäilemättä oli hän aikonut lausua sanan lupaus;
mutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta.

"Suuri, pyhä velvollisuus", pitkitti hän, "pyhin velvollisuus mitä
ihmisellä olla taitaa, kieltää minua ripissäkään ilmoittamasta
sellaista, jota muutoin minun tulisi teidän kysymyksiinne vastata,
jotta voisitte oikeammin tuomita minun sisällistä tilaani. Suvaitte kai
minun olla puhumatta sellaista, jota en saa sanoa."

Tämä kysymys oli minulle vanhalle kokeneelle miehelle outo, sentähden
en heti voinut vastata; minun täytyi ensin asiaa miettiä.

Äänettömyyteni peloitti häntä. Kuinka hurskas tämä jalo lapsi olikin!

"Ette siis voine minulle synninpäästöä julistaa?" kysyi hän arasti.

Olin tehnyt päätökseni.

"Jos paljastatte minulle sydämmenne", sanoin minä, "jos ette salaa
mitään, mikä omaatuntoanne loukkaa, ja sitä ette varmaankaan tee! --"

"En, sitä en millään muotoa ole tekevä", vakuutti hän juhlallisesti.

"Niin olkaa puhumatta kaikesta", jatkoin minä, "josta omassatunnossanne
voitte otaksua, ett'ei minun sitä tarvitse tietää."

Siten rauhoittuneena tunnusti hän syntinsä.

Selvästi voin katsella tähän sydämmeen. Se oli hurskas, nöyrä, kaunis
sydän. Hänellä ei ollut muuta kuin heikkouksia omallatunnollaan, ja
ainoastaan yhdestä seikasta voi hän syyttää itseänsä.

Ja tätä kohtaa kertoessani tahdon käyttää hänen omia sanojaan.

"Olen ollut kiittämätön", sanoi hän. "Ja kiittämättömyyteni kautta olen
saattanut kunnollisen, jalon ihmisen onnettomaksi; olen saattanut hänet
turmioon, kauhistavaan turmioon. Oma sydämmeni raatelee minua. Isäni --
Ei. Sitä en voi teille ilmoittaa. Hengelläni saanhan siitä nyt vastata."

Hän oli käynyt hyvin levottomaksi, ja minun täytyi häntä säästää.
Kunnioitin sitäpaitsi hänen salaisuuttansa.

Kuitenkin tuli hän yhä rauhattomammaksi.

"Ja siinä ei ole kaikki", sanoi hän. "Minun kuolemani tulee olemaan
syynä toisen ihmisen kuolemaan. Se toinen --"

Taas vaikeni hän. Mutta hänen levottomuuteensa näkyi äkkiä ankara
pelästys yhdistyvän. Ja pelkoansa vastaan taisteli hän, taisteli
omantuntonsa kanssa, sekä toiselta puolelta lupauksensa kanssa, jota
hän ei voinut rikkoa.

"Täytyykö minun ilmoittaa teille rikoksen, kunnianarvoinen herra?"
kysyi hän.

"Oletteko itse siinä osallinen?"

"En, en."

"Onko se jo tapahtunut?"

"Ei, mutta --"

"Se on siis vast'edes tapahtuva?"

Hän ei vastannut mitään.

"Ja voisiko teidän ilmoituksenne estää sitä tapahtumasta?"

Hän ei nytkään mitään vastannut; ankaran sisällisen taistelunsa tähden
hän ei voinut mitään vastata.

Samassa tuokiossa luulin havaitsevani jotakin liikantoa tapeetin
takana, sen oven luona, josta vanha hoitajatar äsken oli mennyt ulos.
Siellä kuunteli joku levottomuudella meidän puhettamme. Olikohan
palvelijatar siellä?

Myös sairaskin oli risauksen huomannut ja näytti hetkisen kuuntelevan.
Sitten ilmauntui hänen kalpeissa kasvoissansa luja päättäväisyys. Mutta
samalla ei hän voinut salata tuskallista tunnetta, joka myöskin näkyi
hänen mielensä vallanneen.

"Älkää minulta enempää kyselkö?" rukoili hän.

En sitä voinutkaan.

"Teidän omatuntonne ratkaiskoon mitä voitte ilmoittaa", sanoin minä,
"ja Jumala, jonka kasvojen edessä te --"

Myös tätä lausettani en voinut lopettaa katsoessani tuota vielä niin
nuorta, sisällisen tuskansa kanssa taistelevaa kuoleman teossa olevaa
naista.

Mutta en voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että oli kysymys
kammoittavasta, kammoittavimmasta rikoksesta, murhasta, joka voitaisiin
vielä saada estetyksi, ja joka siis oli estettävä, johonka osalliseksi
tekisin itseni, jos en kaikesta voimastani koettaisi saada sitä
estetyksi.

"Omatuntoni", sanoin minä, "samoin kuin teidänkin omatuntonne vaatii,
että vielä kysyn teiltä yhtä asiaa. Onko kysymys ihmishengestä?"

Hän vavahti kuullessansa tuon kysymyksen, ja hänen kätensä, joita hän
piti ristissä, rinnallansa, puristivat toisiansa suonenvedontapaisesti;
mutta hän ei vastannut mitään.

"Ja onko pelastus vielä mahdollinen?" pitkitin minä.

"Oi, Jumalani, Jumalani!" huokasi kuoleva itseksensä.

"Siinä tapauksessa", sanoin jälleen, "tutkikaa omaatuntoanne. Voitteko
astua Jumalan eteen niin suuri synti omallatunnollanne, että olette
uhranneet kanssa-ihmisen elämän, kun olisitte voineet sen pelastaa? Ja
jos Herra sallisi teidän vielä elämään parantua, eikö tämä synti olisi
kirouksena, kamalana, kauhistavana kirouksena koko elämänne aikana;
voisitteko enää milloinkaan vapaasti katsoa ketään ihmistä silmiin?"

Hän vapisi, ikäänkuin kuolemankamppauksessa. Mutta miten taisin karttaa
noita hänen ruumiinsa tuskia, jos tahdoin pelastaa hänen sielunsa?

Mutta turhaan olin puhunut.

Viimeiset elinvoimansa oli hän koonnut; hän hillitsi ruumiinsa
vavistuksen.

"En voi teille enempää sanoa", lausui hän lujuudella, jota ei
kuolemakaan voinut järkähdyttää. "Jumala kyllä on rikoksen estävä, jos
se ei ole sallittu tapahtuvaksi. Onhan jo kylliksi siinä, mitä minun
kanssani on tapahtunut."

Minkä raskaan, peloittavan vallan alaisena tämä onneton olikaan? Mitä
hän kertoi, mitä hän salasi, sitä ei enää voinut pitää hänen vapaan
tahtonsa asiana.

Annoin hänelle taivaan siunauksen, annoin hänelle Herran ehtoollisen,
pyhän öljyn viimeisen virvoituksen.

Hän jaksoi pitää voimansa koossa niin kauan kun tuota pyhää toimitusta
kesti. Sitten vaipui hän voipuneena vuoteellensa; hän oli murtunut; hän
lepäsi siinä ikäänkuin kuolleena. Oliko hän jo kaikista vaivoistansa
vapautettu.

Tapeettiseinä aukesi äkkiä; mutta ei siltä kohdalta, josta vanha
palvelijatar oli poistunut. Vuoteen toisella puolella oli samallainen,
puolittain salattu ovi. Siitä oli hiljaan naisolento huoneesen astunut.

Hän oli nuori nainen, kuolonkalpea kasvoiltaan. Kuolemankauhistus oli
noilta kasvoilta riistänyt kaiken värin, kaiken veren.

"Pelastakaa minut!" rukoili hän astuen luokseni.

Hän huusi nuo sanat, mutta huusi ne juuri kuin pelästyksen
tukehduttamalla äänellä. Ja samalla kun hän näytti aikovan heittäytyä
jalkaini juureen, näkyi toinen ajatus syntyvän hänen mielessänsä.

Hän kääntyi sairaan vuoteen puoleen.

"Tämä jalo, tämä onneton nainen on rukoileva puolestani."

Mutta hän huomasi, kuinka sairas makasi ikäänkuin hengetönnä.

"Hän on kuollut!" huusi hän kauhistuneena ja riensi minun tyköni
takaisin, tarttuen käsiini.

"Pelastakaa minä! Minä olen turmion oma. Hän on myrkytetty, ja hänen
kuolinhetkensä on oleva minunkin kuolemani hetki. Älkää sysätkö minua
luotanne."

Suonenvedontapaisesti likisti hän käsiäni.

Tuo toinen tapeettiovi avautui jälleen. Vanha palvelijatar syöksi
sisään.

"Onneton!" huusi hän naiselle.

Kookas kaunis mies tuli hänen jälestänsä. Hän näytti olevan noin
puolivälissä neljättäkymmentä. Hänen kasvonsa olivat ylpeät ja jalot,
mutta kalpeat, samoin kuin edessäni olevan naisen.

Katsanto synkeänä astui hän viimemainitun luo.

"Pois!" huusi hän tälle.

Hän sanoi ainoastaan tuon yhden ainoan sanan.

Tuolta onnettomalta naiselta näkyi peloittavin kauhu riistäneen
puhelahjan, melkeinpä tajunnankin. Hän meni horjuvin askelin huoneesta,
samasta ovesta, josta oli tullutkin.

Tuo kookas mies astui sairaan vuoteen luo ja kumartui sen ylitse.

"Hän elää," lausui hän sitten äänellä, sellaisella ikäänkuin itse olisi
kuoleman kourista pelastunut.

Ja samassa tuokiossa avasi sairas ihanat silmänsä. Hän oli ollut
tainnoksissa.

"Minä elän vielä," huokasi hän hiljaan, ja hänen silmänsä katselivat
mitä autuaallisinta, pyhintä onnellisuutta ilmaisten miehen silmiin.

Tämä tarttui hänen käsiinsä, jotka hän vielä piti ristissä, ja painoi
huulensa niihin. Hän näytti aikovan jotakin sanoa.

Hoitajatar oli tullut huoneesen miehen jälessä, hän oli astunut hänen
viereensä ja kosketti häntä hiljaan kädellänsä. Mies katsahti taaksensa
ja havaitsi minut.

"Oletteko tehtävänne täällä jo toimittaneet?" kysyi hän minulta.

"Olen," vastasin minä. "Toimeni olen täyttänyt mitä tulee tuohon jaloon
sairaasen, jonka Jumala sallikoon vielä jatkaa hänen nuorta, ihanaa
elämäänsä. Mutta --"

"Mutta?" keskeytti hän minua synkeänä, milt'ei uhaten.

Uusi ajatus, päätös oli äkkiä herännyt mielessäni. Hänen uhkaava
katseensa ei voinut sitä kuolettaa. Eiköhän juuri tämä mies ollut se
peloittava valta, joka piti sairaan tahtoa vankinaan?

"Mutta", sanoin minä levollisesti, "teidän kanssanne, hyvä herra, olisi
minulla vielä vakava, tärkeä sana puhuttavana."

Hurja salama leimahti hänen silmissänsä. Hän teki äkkinäisen liikkeen,
näyttäen ensin aikovan hyökätä minua ja sitten sairaan vuodetta
kohtaan. Jyrkästi hillitsi hän sitten itsensä. Mutta ylpeästi,
käskevästi, uhkaavasti huusi hän minulle:

"Toimenne olette täällä tehneet. Menkää pois täältä."

Lauhkeammin lisäsi hän sitten.

"Olen kiitollinen teille täällä käynnistänne. Saatte nyt lähteä
kotiinne."

Ylhäinen viittaus kädellä osoitti minulle samalla, että saisin mennä
tieheni.

Kuitenkaan en olisi tahtonut luopua aikeestani, mutta näin samalla
sairaan vaivaloisesti liikahduttavan päätänsä. Hän loi rukoilevan
katseen minuun ja sitten tuohon ylpeään, ylhäiseen mieheen, joka oli
sellaista iloa osoittanut havaitessaan hänen vielä hengittävän, joka
sellaisella rakkaudella oli hänen käsiänsä suudellut, jota hän mitä
hartain lempi silmissänsä oli katsellut. Siinä silmänräpäyksessä
selvisi minulle paljon.

Tuo mies oli juuri se, jolta hän äskettäin, ennenkuin minä tulin
huoneesen, niin hartaasti, kyyneliä vuodattaen, viimeiset kyyneleensä
vuodattaen, jotakin oli anonut. Tämä mies oli hylännyt hänen pyyntönsä.
Eikö hän juuri liene rukoillut sen hengen puolesta, joka oli joutuva
rikoksen uhriksi? Eikö hän juuri liene rukoillut tuon onnettoman,
myöskin niin nuoren ja kauniin naisen hengen puolesta, jonka äsken olin
nähnyt, joka minulta oli pelastusta rukoillut? Mutta siinä tapauksessa,
mitä hän häneltä oli voinut kieltää, soisiko hän sitä minulle,
ventovieraalle henkilölle? Hänen hurja katseensa oli osoittanut,
hänellä olevan intohimoisen, raivoisan, itsepintaisen luonteen.

Ja sitäpaitsi, tuliko minun hänelle ilmaista, että sairas, että kuoleva
nainen kuitenkin oli pettänyt hänen luottamuksensa? Tuliko minun pettää
sairaan luottamuksen hänen elämänsä viimeisten silmänräpäysten aikana.

Rakkauden Jumala on antava minulle anteeksi, että vaieten poistuin
huoneesta. Kuoleva nainen heitti minulle vielä kiitollisen silmäyksen.

Alakuloisena lähdin tuosta kärsimyksen, rikoksen, kuoleman korkeasta
salista.

Salin ulkopuolella oven luona odotti minua sama mies, joka oli minut
sinne tuonut. Suljettuna oli hänellä salalyhty kädessänsä. Hän avasi
sitä nyt melkein vieläkin vähemmin kuin ennen. Sitten johti hän minua
äänettömänä samoja käytäviä takaisin, joita olimme tulleetkin. Synkkä
pimeys ja synkkä äänettömyys vallitsi nytkin ympärillämme.

Alimmaisen käytävän loppuosasta poikkesimme porttikäytävään, johon
vaunut olivat jääneet. Samat vaunut seisoivat siellä vielä; sama
roteva, leveähartioinen vanha mies, joka minut oli tänne tuonut, seisoi
vielä vaununovella, sama ajaja istui vielä kutsinlaudalla. Olivatko
hevosetkin samat, sitä en voinut nähdä.

Vanha mies auttoi minut vaunuihin, astui itse jälestäni niihin ja sulki
vaununoven. Jälleen olimme täydellisessä pimeydessä, kättä silmäin
edessä en voinut eroittaa. Vaunut lähtivät liikkeelle ja tuo kumiseva
kohina alkoi taas soida korvissani.

Pimeyttä ja kohinaa kesti siksi, kunnes vaunut pysähtyivät. Silloin
avasi saattajani vaununoven. Hän lausui taas ensimäiset sanansa tällä
kertaa, sillä turhaan olin vaunuissa muutamia kertoja koettanut
aloittaa puhelua hänen kanssansa; hän ei ollut minulle kertaakaan
vastannut. Mykkä oli istunut vieressäni.

"Rohkenenko pyytää, että tässä astuisitte alas vaunuista?" sanoi hän.
"Pyydän ett'ette pahaksu vaikka en vie teitä ihan kotiinne saakka.
Toinenkin pyyntö on minulla vielä tehtävä teille. Kuolevalle tekemänne
palvelus ei voi millään tavalla tulla palkituksi. Mutta jakakaa tämä
seurakuntanne vaivaisille."

Hän painoi raskaan rahakäärön käteeni. Vaivaisianne varten täytyi minun
ottaa se vastaan.

Astuin alas vaunuista, jotka pikaista vauhtia palasivat takaisin.

Ympärilläni oli vielä synkkä yö. Tummat pilvet lepäilivät vielä
synkeinä taivaalla, ja vaikka havaitsinkin olevani autiolla,
asumattomalla kankaalla, tunsin seudun, vieläpä yön pimeässäkin. Olin
noin kymmenen minuutin matkan päässä kodistani, jonne nyt riensin.

Renkini, joka oli ollut valveilla koko ajan, avasi minulle portin.
Kello oli jo lyönyt kolme aamulla. Siis täydelleen kuusi tuntia olin
ollut poissa. Silmäilin kotiin tultuani rahoja, jotka olin saanut
vaivaisille jaettavaksi; niitä oli sata kappaletta Friedrichsd'oria.

Nyt täytyi minun siekailematta panna toimeen päätöksen, joka
paluumatkalla oli vahvistunut järkähtymättömäksi. Unta en sitäpaitsi
olisikaan silmiini saanut. Käskin renkini toimittamaan minulle kylästä
heti ajoneuvot, ja ajoin sitten tänne, ilmoittamaan teille mitä oli
tapahtunut.

Sen olen tehnyt, sillä se oli, huolimatta kaikesta muusta, minun
velvollisuuteni. Päättäkää nyt itse lakien mukaan mitä enempää on
tehtävä.

Pappi lopetti kertomuksensa.

Hän oli ilmoittanut minulle kaksinkertaisen rikoksen, kaksoismurhan.
Myös minusta näytti, ett'ei sitä seikkaa voinut epäillä. Salaperäistä
oli tosin kaikki, epäiltävää oli paljon. Kuinka nimittäin voi toisen
naisen elämä riippua toisen elämästä? Mutta tuo toinen, se, jolle tämä
hengellinen mies oli tarjonnut uskonnon viimeisen lohdutuksen, oli
myrkytetty, häntä vastaan oli rikos toimeenpantu; tuo toinen, jonka
elämä riippui hänen elämästänsä, oli niin sanonut, lisäten vielä, että
hänen itsensäkin oli kuoleminen. Minkätähden? Kenen käden kautta? Se
oli ensimäinen, se oli tärkein ongelma tässä hämärässä jutussa. Mutta
saiko sitä sentähden olla uskomatta, että se oli niin pulmallinen?
Olihan kuoleva itse sitä todeksi vakuuttanut. Ja eikö papin arvostelu
ollut oikeutettu mitä tuli tuohon ylpeään, intohimoiseen ja
kiivasluontoiseen mieheen, joka arvatenkin oli tuon salaperäisen talon
isäntä?

Pappi itse oli heti ensi silmänräpäyksestä alkaen näyttänyt minusta
luotettavalta, tunnolliselta ja arvokkaalta mieheltä, jollaisena häntä
myös yleinen mielipide kunnioitti.

Apuun oli kiiruhdettava, ainakin oli vielä tekemätön rikos saatava
estetyksi. Pikainen, heti aikaansaatava apu oli tarpeesen. Minun oli
se toimeenpantava. Rikosasiain tuomarin käytettävänä oli poliisivoima.
Mutta oliko apu enää mahdollinen? Oliko toinen rikos vielä estettävissä?

"Arveletteko että sairaan kuolinhetki oli jo lähellä?" kysyin papilta.

"Mitään varmaa käsitystä ei minulla ole siitä asiasta." selitti hän.
"Omituisen kuiva iho, lyijyväri, joka useat kerrat äkkiä levisi
kasvoille, syvät mustat juovat silmien ympärillä, itse silmien
erinomainen kiilto, kaikki tuo saattoi minut alussa sairaan tilan
suhteen yhtä epäileväksi kuin hämmästyneeksi. Kun kuulin puhuttavan
myrkytyksestä, täytyi minun ajatella hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, joka
kenties jo kauankin turmelevaisesti oli vaikuttanut tuossa hennossa
ruumiissa. Mutta myrkytyksiä tunnen ainoastaan lukemisen kautta."

Apu voi siis vielä olla mahdollinen.

Mutta oliko se ylimalkaan mahdollinen? Mihin oli auttamaan riennettävä?
Se oli tällä hetkellä tärkein, tuon toisen pulmallisen ongelman kanssa
yhteydessä oleva arvoitus.

Pappi ei siitä asiasta ollut voinut mitään sanoa. Hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, mihin hän oli viety; hänellä ei ollut vielä
aavistusta siitä, missä hän oli ollut. Ei minullakaan. Luulin
ainoastaan olevani varma siitä, että rikoksen paikka oli etsittävä
minun oikeusalueeltani. Tämä oli laaja; etenkin sille suunnalle,
missä katoolilainen pappila sijaitsi, ulottui se kahdentoista
peninkulman päähän, luettuna Oikeuston istuntopaikalta. Kylään
oli viiden peninkulman matka siitä. Kuusi tuntia oli pappi ollut
poissa. Vähintäänkin puoli tuntia oli hän oleskellut sairaan luona.
Matka edes ja takaisin ei siis kumpikaan ollut täyttä kolmea tuntia
kestänyt. Vaikkapa hevoset olisivatkin lakkaamatta ja sangen nopeaan
juosseet, enempää kuin neljä peninkulmaa eivät he missään tapauksessa
olleet voineet keritä. Oikeusalueeni tunsin tosin jotenkin tarkkaan;
mutta päästäkseni tässä asiassa selville, siihen ei minulla ollut
minkäänkaltaista johtoa tai viittaa.

Eivät muutkaan oikeuston jäsenet eikä sihteeri voineet arvata paikkaa
tai henkilöitä, joista nyt oli selko saatava, jotka tavalla tai
toisella olisivat olleet heille tunnetut tai joista olisivat kuulleet.

Mutta oikeustoon kuului vielä eräs vanha toimitusmies. Hän oli pisimmän
ajan, useita vuosia siellä ollut, ja oli ehkä enemmän kuin tuhat kertaa
matkustanut koko oikeusalueen kaikille suunnille ristiin ja rastiin.

Hän tunsi jok'ainoan kylän, jok'ikisen seudun siinä, useimmat henkilöt,
tuhannet seikat.

Minä kutsutin hänet luokseni; hänelle sai pappi jälleen kertoa kaiken,
mikä koski paikkaa, henkilöitä ja olosuhteita. Hän kuunteli kaikkea
tarkasti. Voi lukea hänen kasvoistansa, kuinka hänen mielessänsä
selkeys ja hämärä vaihtelivat. Vihdoin kun pappi oli lopettanut
kertomuksensa, pääsi selkeys hänessä voitolle. Mutta hänellä oli vielä
muutamia kysymyksiä tehtävänä.

"Ettekö luulleet olevanne jossakin vanhassa linnassa?"

"Todellakin antoi kaikki mitä siellä näin aihetta sellaiseen luuloon".

"Tuota kookasta, ylhäistä miestä arvelitte linnan isännäksi?"

"Niin arvelin."

"Kuinka oli hän puettu?"

"En ottanut siitä niin tarkkaa vaaria, muistelen että hänellä oli
yllään lyhyt, tiukasti ruumiin mukainen, musta samettitakki, joka oli
punoksilla varustettu."

Vanhan toimitusmiehen silmät välähtelivät kirkkaammin.

"Oliko hänellä viikset?" kysyi hän.

"Mustat, viikset."

"Hänen olennossansa ilmautui jotakin sotilaan tapaista?"

"Niin ilmauntui, ja käskeväistä samalla."

"Oikein --"

"Te tunnette hänet. Tunnette kai siis myös linnan?" täytyi meidän kysyä.

Hän ei tahtonut vielä selvästi ilmaista ajatustansa.

"Tuosta toisesta nuoresta naisesta en tiedä mitä ajattelisin," lausui
hän arvelevaisesti päätänsä pudistellen; "mutta kaikki muu soveltuu
hyvästi arveluuni, linnan isäntä, tuo vanha nainen -- hän on siellä
emännöitsijänä -- tuo vanha palvelija. Niin, niin, hän se kuitenkin on."

"Kuka hän on?" kysyimme me.

"Hullu kreivi se on."

"Hullu kreivi?"

Niin huudahti pappi, niin huudahdin minä. Emme tähän saakka kumpikaan
olleet vielä kuulleet sanaakaan hullusta kreivistä.

"Kuka on hullu kreivi? Missä hän asuu?"

"Hän asuu Vohwinkel'in linnassa."

"Vohwinkelin linna on muistaakseni tämän oikeusalueen äärimmäisessä
kulmassa," sanoin minä.

"Niin on, noiden kahden joen välissä, jotka siellä läheisyydessä
yhtyvät."

"Se on, kuten olen kuullut, kuuden peninkulman päässä minun kylästäni",
huomautti pappi.

"Niin on asianlaita, mutta hullulla kreivillä on hyviä juoksijoita."

"Ja kuka hullu kreivi on."

"Hänen nimensä on kreivi Vohwinkel. Hän on asunut neljä vuotta
Vohwinkelissä. Mistä hän on tullut, missä hän ennen on ollut, ei
tiedetä, eikä myöskään, mitä hän aikaisemmin on toiminut. Arvelen
vaan että hän epäilemättä on ollut soturi, ja arvatenkin ylhäinen
upseeri. Vaikka ei hän vielä iältään vanha ole. Olen ainoastaan kerran
nähnyt hänet, mutta voin kuitenkin hänestä huomata, sillä itsekin olen
nuorempana ollut sotilaana."

"Ja miksi sanotaan häntä hulluksi kreiviksi?"

"Paikkakunnan väestö kertoo hänen todellakin olevan mielenviassa ja
usein oikein raivoisana."

"Oliko hän jo sellainen tänne tullessaan?"

"Niin luullaan. Varmuudella ei hänestä mitään tiedetä. Hän ei
seurustele kenenkään ihmisen kanssa; hän ei päästä ketään linnaansa.
Ihmiset pelkäävät häntä; he eivät uskalla mennä linnaa likellekään, he
uskovat, että hän heitä vahingoittaisi tai että muulla tavalla heitä
joku onnettomuus kohtaisi."

"Onko hän itse antanut syytä tuollaiseen luuloon?".

"En ole mitään siitä kuullut. Mutta en sitä usko. Hän tekee päinvastoin
köyhille paljon hyvää, ja ne henkilöt, jotka ovat hänen työssänsä, ovat
tyytyväiset häneen. Hän kuuluu olevan hyvin äveriäs."

"Nuo molemmat naiset linnassa, mitä yhteyttä on heillä hänen kanssansa?"

"Minä en tiedä useammasta kuin yhdestä; hän on kreivin kanssa tänne
tullut. Ei hänkään tule ihmisten näkyviin muuta kuin ani harvoin. Ne,
jotka ovat hänet nähneet, sanovat hänen olevan ihmeenkauniin, mutta
kalpean, kovin kalpean. Sellainen hän on ollut jo silloin, kun hän
neljä vuotta sitten tänne tuli, ollen silloin vielä melkein lapsi. Ei
kukaan ihminen ole nähnyt hänen milloinkaan nauravan."

"Ja mikä on hänen suhteensa kreiviin?"

"Siitä asiasta ei mitään tiedetä. Ympäristössä sanotaan häntä
ainoastaan 'kalpeaksi neideksi'. Muutamat arvelevat häntä hänen
veljentyttäreksensä, toiset luulevat että neiti on kreivin oma tytär."

"Onko kreivillä muita omaisia luonansa?"

"Ei ole, ainoastaan palvelijoita: vanha emännöitsijä ja kaksi vanhaa
palvelijaa."

"Ettekö hänestä mitään muuta tiedä?"

"En mitään. Eivätkä muutkaan ihmiset hänestä sen enempää tiedä.
Tosin en ole sitten puolen, kolmatta vuoden ollut siinä seudussa;
ylimalkaan tapahtuu siellä harvoin rikoksia. Mutta nyt muistan,
neljännesvuosi sitten tapasin täällä lähistössä Vohwinkelin kylän
iäkkään kylänvanhimman. Kysyin häneltä, mitä hänen hullu kreivinsä
askaroi. Hän vastasi minulle, että kreivin luona tapahtuu kummallisia
asioita. Mutta enempää ei hän ruvennut siitä asiasta pakinoimaan. Hän
on varovainen mies. Mutta jos häntä laillisesti kuulustellaan, niin
kyllä hän totuuden sanoo."

Ei siis vanha toimitusmieskään juuri paljon tietänyt; mutta kuitenkin
tarpeeksi, että voitiin päästä tolalle, jota aluksi oli kuljettava.
Odottamattoman nopeasti oli tämä tola selville saatu.

Heti oli ryhdyttävä sitä myöten pyrkimään eteenpäin.

Puolen tunnin kuluttua olin valmiina matkaan. Vanhan toimitusmiehet
otin mukaani, lisäksi vielä erään kirjurin ja kaksi oikeudenpalvelija.
Pari santarmia saivat käskyn tulla jälestäni.

Vanha pappi ei lähtenyt mukaani.

"Minä olen tehnyt mitä omatuntoni vaati minulta," sanoi hän. "Enemmät
toimenpiteet eivät soveltuisi minun hengelliselle ammatilleni, eivätkä
sitäpaitsi olisi asialle miksikään hyödyksi."

Hän oli oikeassa.

Me matkustimme ylimääräisellä postilla.

Minä katsoin olevan kaikista tärkeintä päästä niin pian kuin
mahdollista määräpaikalle. Yksitoista peninkulmaa oli meillä
matkustettavana, oikeusalueeni melkein äärimmäiseen kohtaan. Enin
syrjässä se kaikissa tapauksissa oli, sekä myöskin toimitusmiehelle
vähimmän tuttu. Vanha toimitusmies oli ollut oikeassa, juuri
Vohwinkelin tienoilla tapahtui vähin rikoksia. Minä en ollut vielä
milloinkaan siellä käynyt.

Alkoi jo olla ilta, kun me näimme matkamme päämäärän edessämme. Olimme
jo enemmän kuin tunnin ajan ajaneet kolkkoa, autiota, harmaata nummea.
Alussa ei mitään muuta voinut eroittaa niin kauas kuin silmä kantoi;
ainoastaan muutamia vaivaiskasvuisia kuusia rajoitti toisinaan siellä
täällä ryhmittäin näköpiiriä. Sitten alkoi ilmanrannalla näkyä tumma
juova, alhaalla olevan sadepilven kaltainen, joka aikoo yöllä nousta
ja maata kastaa. Se rupesi vähitellen yhtymään teräväksi kolmikulmaksi
ja nyt alkoi muutakin näkyä paitsi harmaa nummi. Tummia, mataloita
pensaita ilmauntui molemmilla puolilla; maaperä muuttui mustaksi, siinä
oli rämemaata, nummimaan kanssa vaihdellen. Yksi ainoa kapea tie johti
tuonne perille. Pensaat osoittivat noiden molempien jokien juoksua,
joiden sanottiin yhdistyvän heti Vohwinkelin toisella puolella.

Seutu pysyi synkkänä, surullisena, autiona. Ei mitään taloa ollut
nähtävänä, ei mitään pelloksi muokattua maata, ei niittyä, ei laidunta.
Ei mitään ääntä kuulunut läheltä eikä kaukaa, ei lintua eikä muuta
eläintä ollut nähtävänä, ihmisen läheisyyttä ei täällä näkynyt olevan
ajattelemistakaan.

Tässä maan sopessa asui hullu kreivi.

Tuo tumma juova taivaanrannalla tuli lähemmäksi. Se yleni korkeammalle.
Huomasimme hiukan ylhäisemmällä maalla laajan kuusimetsän. Se oli
vielä ulohtaalla, toisella puolella molempien virtojen yhtymäpaikkaa,
niinkuin seutua tunteva toimitusmies tiesi ilmoittaa.

Myös meidänkin läheisyydessä tuli yht'äkkiä jotakin muutakin näkyviin.
Etäältä emme olleet voineet sitä nähdä, koska kuusimetsä kohosi sitä
korkeammalle. Pensaat, joiden välitse olimme tulleet, olivat sitä
lähemmäksi tultuamme peitelleet.

Kun tie kääntyi, oli äkkiä edessämme omituinen näky; kummallinen
rakennusten sekasorto oli siinä nähtävänä: pitkiä muureja,
korkeita kattoja, teräviä torneja, nurkkia, kulmia; harmaita,
tummia, rappeutuneita rakennuksia; kirkkaita, kiiltävän loistavia,
uudenaikaisia rakennusten levypuolia. Kaikki näytti ensin silmissämme
kirjavalta ja hurjan sekasortoiselta.

Täällähän sopii hullun asua.

Mutta kun likemmäksi kerkisimme, kun tarkemmin silmäilimme, eroitti
silmä paremmin.

Suuri, vanha ritarinlinna oli edessämme, ääretön rakennus, joka ehkä
oli alkuaan kuudennentoista vuosisadan ensi puoliskolta, levykatot
jättiläiskorkeat ja jyrkästi nousevat, tornit terävät kulmiltaan ja
harjoiltaan. Ympärillä oli taloushuoneita, suurempia ja pienempiä,
kaikilta vuosisadoilta alkuansa; vanhimmat lienevät rakennetut samaan
aikaan kuin vanha linnakin.

Tämän vanhan linnan vieressä, ihan sen sivulla kohosi uudenaikaiseen,
mitä miellyttävimpään muotoon rakennettu aatelinen linna, jonka
levysivu pitkänä, kirkkaana ja kiiltävänä huikaisi silmiämme. Se oli
kreivinlinna; mutta olisi siinä sopinut ruhtinaankin asuntoa pitää.
Tuo kaunis ja muhkea rakennus oli nähtävästi kokonaan uusi, ja näytti
tuskin vielä, tai ainakin juuri äsken valmistuneelta.

Oliko mielipuoli sen rakentanut? Hullu kreivikö?

Myös vanha toimitusmies hämmästyi.

Kun hän puoli kolmatta vuotta sitten oli viimeksi täällä käynyt,
silloin ei hän ollut tuosta uudesta rakennuksesta vielä merkkiäkään
nähnyt. Kuinka paljon jäntevyyttä, mutta myös kuinka paljon rahoja ja
muita varoja oli tarvittu, jotta se sittemmin oli kohonnut tuonne noin
komeaksi?

Mutta tuo ihana, mahtava, muhkea rakennus seisoi autiolla, kolkolla
nummella ja sen loistavista saleista ja kiiltävistä akkunoista näki
ainoastaan tummia, synkkiä pensaita ja vaivaiskuusia. Ja kuinka
kammoittavalta näytti siinä vieressä tuo vanha, harmaa, rappeutunut
ritarilinna.

Täällä sopi kuitenkin mielipuolen oleskella. Jos missään, niin tottapa
täällä oli hullun kreivin asuntopaikka.

"Vohwinkelin linna!" sanoi toimitusmies. "Täällä hän asuu."

Meidän täytyi ajaa linnan sivutse. Kylänvanhin, jota tahdoin
edeltäkäsin puhutella, asui Vohwinkelin kylässä, jonne oli linnasta
tuskin neljänneksenkään matka.

Se oli pienoinen kalastajakylä, joka pääasiallisesti sai elantonsa
noista kahdesta joesta, jotka sen läheisyydessä yhdistyivät.

Tapasimme kylänvanhimman asunnossaan. Hän oli ymmärtäväinen mies, joka
oli hankkinut itsellensä enemmän tietoja kuin mitä oli tavallista
hänen vertaistensa joukossa, mutta samalla oli hän myös varovainen
ja vähäpuheinen. Huomasin heti että hän, tahtoessani häneltä tietoja
kreivi Vohwinkelistä ja hänen asioistansa, ei tahtonut puhua suutansa
oikein puhtaaksi.

Hän lausui että kreivi oli hyvin kunnollinen ja hyvin rikas herra,
joka teki paljon hyvää kylän sekä lähiseudun köyhille. Olipa kylä
hänen kauttansa päässyt jonkulaiseen varallisuuteenkin, semmetikin
uuden linnarakennuksen kautta, joka hiljakkoin oli valmistunut ja
johon enemmän kuin kahden vuoden ajan useita satoja vieraita työmiehiä
oli tulvaillut, mestareita, kisällejä, päiväpalkkalaisia, varakkaita
keinottelijoita, eteviä taiteilijoita. Kaikki olivat paljon rahoja
käyttäneet. Ei ollut niillä tienoilla ketään, joka ei tavalla tai
toisella ollut kiitollisuuden velassa kreiville, eikä yksikään ihminen
voinut hänestä mitään pahaa sanoa.

"Mutta sanotaanhan häntä hulluksi kreiviksi", huomautin minä.

"No, hänellä on nyt tuollainen nimi; hän on sen saanut, ennenkuin
ihmiset häntä oikein tunsivat. Silloin luulivat he häntä hulluksi
ja mielipuoleksi. Mutta hän ei ole muuta kuin viheliäinen, onneton
ihminen, niin äveriäs kuin onkin."

"Ja mitä puuttuu häneltä hänen rikkaudessaan?"

"Sen tietää ainoastaan hän itse ja Jumala taivaassa sekä kenties vielä
eräs toinenkin."

"Kuka se on?"

Kylänvanhin ei vastannut mitään.

Uudistin kysymykseni.

"Ei, ei", sanoi hän. "Minä en tiedä mitään varmuudella. Juolahti vaan
noin muutoin mieleeni tuommoinen ajatus."

"Ihmiset kuuluvat kuitenkin häntä pelkäävän," sanoin minä; "kuuluvatpa
he ainoastaan vastahakoisesti kulkevan hänen linnansa ohitsekin."

"Semmoinen oli asianlaita, kun häntä ei vielä tunnettu. Sittenkuin
tuota uutta linnanrakennusta alettiin, ei kukaan enää häntä kammoksu."

"Nähdäänkö kreiviä usein?"

"Tuskin milloinkaan; hän poistuu harvoin linnastansa, ja linnaan ei
tule kukaan ihminen."

"Mistä siis nuo tiedot hänestä on saatu, ja kenen kautta tekee hän
hyvää ihmisille, jos ei häntä kukaan näe eikä puhuttele?"

"Vanhan palvelijansa, vanhan Juhan kautta, ja aikaisemmin varsinkin
neiden kautta."

"Kalpean neiden?"

"Siksi häntä ihmiset sanovat. Hän näyttää aina niin kalpealta ja
murheelliselta. Hän on todellinen enkeli."

"Sanoitte äsken, että hänen kauttansa aikaisemmin kreivin
hyväntekeväisyys on tapahtunut."

"Niinhän sanoin."

"Ja, minkätähden ei nyt enää?"

"Neittä ei ole enää pitkiin aikoihin näkynyt."

"Onko hän matkustanut pois?"

"Ei ole."

"Mikä häntä siis vaivaa?"

"Sitä asiaa ei tarkoin tiedetä."

"Siitä siis kuitenkin puhutaan?"

"Puhellaan sitä kaikellaista."

"Ja mitä esimerkiksi?"

"En minä niistä puheista välitä. Kaiketikin lienee neiti raukka
sairaana."

Nähtävästi hän Varovaisesti ja itsepintaisesti karttoi lausua
todellista ajatustansa. Sitä tärkeämpää laatua se siis lienee ollut;
sitä tärkeämpi oli minulle saada se selville. Mutta saatoin ainoastaan
toista tietä päästä tarkoitukseni perille.

"Kuinka kauan on kreivi ollut täällä?" pitkitin jälleen kysymyksiäni.

"Hiukan enemmän kuin neljä vuotta."

"Oliko hän ennen käynyt täällä?"

"Ei koskaan."

"Mistä hän tuli?"

"Kokonaan toisesta maakunnasta; sinne kuuluu olevan pari sataa
peninkulmaa täältä."

"Onko hän sitten yhtämittaa oleskellut täällä?"

"Tietääkseni ei hän ole päivääkään täältä poissa ollut."

"Tiedetäänkö, mikä oli syynä siihen, että hän muutti tänne asumaan?"

"Siitä asiasta ei mitään tiedetä. Mutta tämä linna on ikivanhoista
ajoista ollut hänen sukunsa omaisuutena, se on heidän sukulinnansa,
josta heidän sukunimensäkin on alkuansa. Niin kauas kuin muistetaan,
ei kuitenkaan kukaan suvun jäsenistä ole täällä asunut; linna on
aina ollut autiona ja tyhjänä, ei edes mikään linnanvouti, ei kukaan
ihminen ole siinä asunut tai edes siitä huolta pitänyt. Suvulla on
suuria tiluksia siinä kaukaisessa maakunnassa ja siellä luultavasti
Vohwinkelit ovat tähän saakka asustaneet. Täällä ei oltu miesmuistiin
mitään heistä kuultu, ei edes tiedetty oliko linnalla enää ketään
omistajaa. Silloin tuli neljä vuotta sitten ensiksi äkkiä vanha Juha,
laitatutti kylästä kutsutun väen avulla vanhassa linnassa pari huonetta
kutakuinkin asuttavaan kuntoon ja matkusti sitten jälleen pois. Mihin
tarkoitukseen hän huoneita laitatti, siitä ei hän ollut sanaakaan
virkannut. Hän ei puhunut eikä ylimalkaan puhukaan sanaakaan, mitä
hänen ei välttämättömästi ole tarvis lausua. Mutta neljän viikon
perästä tuli hän tänne takaisin kreivin seurassa, ja siitä ajasta on
kreivi ollut täällä."

"Oliko kreivillä muita seurassansa paitsi Juha?"

"Olivathan nuo muutkin, jotka vielä täällä ovat?"

"Ja keitä ne ovat?"

"Neiti, eräs vanha emännöitsijä, toinenkin iäkäs palvelija ja vanha
ajaja."

"Mutta eikö kreivin tykönä ole vielä muutakin väkeä?"

"Onhan niitä, hän on ne myöhemmin luoksensa ottanut."

"Onko hän naimaton."

"On."

"Eikö hän ole naimisissa ollut?"

"Ei, sen mukaan mitä täällä tiedetään."

"Kuka tuo neiti on?"

"En tiedä hänestä mitään."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Häntä sanotaan Maria neideksi."

"Eikö hänen sukunimeänsä tunneta?"

"Ei."

"Mitä yhteyttä on hänellä kreivin kanssa?"

"Siitä ei mitään tiedetä."

"Eikö siitä asiasta ole mitään arvelujakaan?"

"Ei mitään. Kreivin väestä ei kukaan ole siitä mitään hiiskunut. Kun
toiset luulevat, että hän on kreivin sukulainen, veljentytär tai
vieläpä hänen oma tyttärensäkin, niin luulevat he vaan sitä, tietämättä
itsekään minkätähden niin luulevat."

"Kuinka vanha hän on?"

"Hän lienee yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuotias. Hän näytti
olevan noin viidentoista vuoden iässä, hän oli vielä melkein lapsi,
tullessaan tänne neljä vuotta sitten."

"Melkein lapsi. Siis lienee hän vielä myöhemminkin opetusta saanut?"

"On kyllä, mutta ainoastaan kreiviltä itseltään; kreivi kuuluu olevan
oppinut herra. Ja uskonnon opetusta kuuluu neiti jo aikaisemmin
saaneen. Hän oli jo ripillä käynyt, tänne tullessaan."

"Onko hän täällä kirkossa käynyt?"

"Ei ole; sanotaan hänen olevan katoolilaisen."

"Onko kreivi myös katoolilainen?"

"Ei hän ole. Mutta kirkossa ei ole häntäkään nähty, eipä myös ketään
hänen väestään."

"Mitä tiedetään kreivin entisestä elämästä?"

"Olen kuullut, että hän on ollut upseeri."

"Eikö nyt viime aikana ole linnassa mitään erinomaisempaa tapahtunut?"

"En minä mitään tiedä."

"Arvelitte neiden olevan sairaana."

"Niin arvelin syystä, ettei hän pitkiin aikoihin ole ollut näkyvissä."

"Eikö ole kuulunut, että lääkäriä olisi linnaan noudettu."

"Ei. Mutta vanha emännöitsijä on itse noin puoleksi lääkäriä; sairaat
näillä tienoin saavat aina apua häneltä."

"Tämä siis lienee neidenkin lääkärinä?"

"Niin luulen."

"Mutta jos nyt linnassa neidelle jotakin pahaa olisi tehty?"

"Kuinka niin?"

Hän oli kuitenkin käynyt levottomaksi tuota kysyessäni.

"Jos hän olisi myrkytetty?"

Kylänvanhin kalpeni.

"Kuulkaa kylänvanhin, te tiedätte jotakin?"

"En tiedä, en, herra oikeusneuvos."

Hän oli käynyt yhä rauhattomammaksi. Minun oli käyttäminen tilaisuutta.
Hän oli pakoitettava luopumaan varovaisesta, pelokkaasti varovaisesta
harvasanaisuudestaan. Syyn siihen taisin arvata. Kreivi oli tuon
viheliäisen kylän hyväntekijä. Häntä ei saatu vahingoittaa, häntä
vastaan ei saanut mitään puhua. Sitä enemmän oli arvatenkin häntä
vastaan sanottavaa, ja jotta se ilmi saataisiin, oli saatava toinen,
suurempi pelko vaikuttamaan.

"Kylänvanhin, linnassa on tapahtunut rikos."

"Minä en sitä tiedä, herra oikeusneuvos."

"Mutta minä tiedän, kylänvanhin. Yhdentoista peninkulman päässä
täältä olen minä siitä tiedon saanut, ja näyttääpä epäilyttävältä
että te täällä paikalla ette ole siitä tietävinänne. Minä olen täällä
asiaa tutkiakseni. Saatatte itsenne suorastaan epäluulon alaiseksi,
jos ette te virkamiehenä anna minulle tässä toimessa kaikkea apua
mitä voitte. Ensimäinen apu, jota vaadin teiltä, on siinä, että
täydellisesti, verukehtamatta kerrotte minulle kaikki mitä linnasta
tiedätte, sikäläisistä henkilöistä ja oloista, sen asukkaiden elosta ja
toiminnasta. Tähän saakka olette olleet liiaksi umpimielinen."

Silloin näytti hän, hiukan aikaa mietittyänsä, tehneen päätöksensä. Hän
huomasi että tosi oli kysymyksessä ja hän oli, huolimatta äskeisestä
teeskennellystä tietämättömyydestään, kuitenkin rehellinen mies ja
tunnokas virkamies.

"Kysykää minulta, herra oikeusneuvos," sanoi hän.

Minä kyselin häneltä, ja hän vastasi vilpittömästi, ihan vilpittömästi.

"Minkäkaltainen mies on kreivi?"

"Kreivi on kunnon mies."

"Mutta miksi sanotaan häntä hulluksi kreiviksi?"

"Hänen mielentilansa ei todellakaan liene oikein suunnillaan. Ihmiset
kertoilevat, että hän jo heti tänne tulonsa jälkeen neljä vuotta sitten
useina öinä toisinaan linnan takaisessa puutarhassa, toisinaan joen
rannalla olevissa pensastoissa nähtiin juoksentelevan sinne tänne,
vääntelevän käsiänsä, ääneensä itkevän ja itseksensä puhelevan. En
tahtonut tuota alussa ottaa uskoakseni, sillä olin muutamia kertoja
nähnyt häntä päivällä, ja hän oli näyttänyt minusta vallan järkevältä
mieheltä, vaikkakin näytti sangen kalpealta ja katseensa oli niin
omituinen. Silloin tapahtui että eräällä pienellä matkalla myöhästyin
ja tulin vasta puoliyön aikana kylään takaisin. Oli juuri täysikuun
aika. Kuu oli kuitenkin enimmäkseen pilvien peitossa. Olin yksinäni.
Ollessani vielä noin neljänneksen matkan etäällä linnasta, tuolla
ulkona nummella, kuulin yht'äkkiä likelläni äänekästä itkua. Sitä ennen
en ollut risahdustakaan kuullut. Sitä kummallisemmalta se kuului, noin
äkkiä, yön hiljaisuudessa, juuri puoliyön aikana, keskellä autiota
kangasta. Se kuului sivulta päin pienestä pensaikosta, joka oli aivan
joen äyräällä. Minusta tuntui alussa kovin kammoittavalta. Ajattelin
hullua kreiviä, siksi häntä ihmiset jo silloin nimittivät. Mutta hän
oli aina nähty ja kuultu ainoastaan linnan läheisyydessä ja aina
oli vanha palvelija Juha ollut aivan likellä häntä, käskien ihmiset
poistumaan, jos he pyrkivät lähestymään. Kuinka olisi hän tänne,
näin kauas linnasta, keskellä yötä kankaalle tullut? Sitäpaitsi,
vaikka kuu juuri sillä hetkellä kirkkaasti paistoi, en ympäristössä
voinut ketään ihmistä havaita, en sitten myöskään kuullut muuta kuin
nyyhkimisen. Se kuului veden luota; kuinka helposti eikö siellä olisi
onnettomuus voinut tapahtua? Rohkaisin mieleni ja menin pensastoon, ja
yhden pensaan kohdalta, ihan rannan äyräältä, kuulin edelleen miehen
niihkutusta. Nähdä en voinut mitään."

"Kuka siellä?" huusin ääneeni, ennenkuin menin aina pensaalle saakka,
joka oli tuskin kymmenen askelta minusta. En saanut mitään vastausta,
mutta itku ei tauonnut. Huusin vielä kerran. Itkemistä kuului yhä
edelleen, ja vastausta en nytkään saanut.

Rohkaisten mieleni, menin lähemmäksi. Kuu paistoi vielä kirkkaasti, ja
sen valossa näin yht'äkkiä kreivin. Hän makasi maassa; hänen kätensä
olivat ikäänkuin vetotaudissa tarttuneet kahteen pensaan oksaan; hän
tutisi kauheasti ja nyyhkytti yhä ääneensä.

Kahdenvaiheella, palaisinko takaisin vai puhuttelisinko häntä, huomasin
nyt, että mitä hänestä oli puhuttu oli totta. Ei ollut kuulunut,
että häntä tuollaisissa tiloissa mikään onnettomuus olisi kohdannut.
Sitävastoin olisi minun äkillinen ilmauntumiseni voinut saattaa hänet
raivoon. Päätin hiljaisuudessa hiipiä tieheni. Mutta, vaikka hän ei
ollutkaan minua kuullut, oli hän äkkiä nähnyt minut. Kiivaasti hypähti
hän seisalleen ja ennenkuin ennätin tuon taivaallista ajatella seisoi
hän edessäni. Hän on suuri, voimakas mies. Yön pimeydessä, autiolla
paikalla, kuutamossa, peloissani näytti hän minusta kahta vertaa
suuremmalta. Ja samalla näytti hän niin kuolonkalpealta, ja kasvonsa
olivat niin muuttuneet ja silmänsä tujottelivat hurjasti ja sekavasti
minuun.

"Mitä haet täältä?" huusi hän minulle.

Olin hämmästynyt, sitä en kiellä.

"En mitään, armollinen herra, tulin vaan sattumalta tänne."

"No, korjaa luusi täältä."

Tuota ei tarvinnut hänen minulle kahdesti sanoa, ja kiiruhdin minä
sieltä joutuin ja hiljaisuudessa. Takaani en kuullut enää mitään. Hän
ei ollut tullut jälessäni, mutta hän ei enää itkenytkään.

Hetken perästä, päästyäni aikaa sitten maantielle, seisahduin
kuuntelemaan.

Silloin kuulin toiselta puolelta ritinää, ja heti sen perästä
toiseltakin. Nopeita askelia läheni linnasta ja kankaan keskiosasta.
Minun läheisyydessäni kohtasivat ne toisiansa. Kaksi miestä puheli
keskenänsä. En ymmärtänyt heidän sanojansa, vaan tunsin äänestä toisen,
se oli Juha, kreivin vanha palvelija; hän puheli ajurin kanssa. Minun
ei tarvinnut olla epätiedossa, mitä heillä sydänyöllä oli nummella
tekemistä. Menin heidän luoksensa.

"Etsittekö herraanne?" kysyin Juhalta, jonka tunsin.

Hän näytti epäröivän, vastaisiko kysymykseeni myöntäväisesti.

"Löydätte hänet tuolta pensaston takaa joen rannalla", sanoin minä
kuitenkin.

He kiiruhtivat molemmat sinnepäin.

En mennyt heidän jälestänsä; mutta linnan lähistössä kätkeysin
odottamaan heidän tuloansa. Neljännestunnin kuluttua palasivat he.
Vanha Juha talutti herraansa käsivarresta; ajuri käveli kymmenen
askelta heidän takanansa. Minä en ollut tarpeeksi likellä voidakseni
tarkoin nähdä; mutta minusta näytti kuin olisi kreivi ollut niin
heikko, ettei hän yksin voinut kävellä ja että palvelijan täytyi tukea
häntä käsivarrellansa. He menivät ääneti linnaan.

"Oletteko myöhemmin mitään sellaista huomanneet?" kysyin
kylänvanhimmalta.

"En sellaista. Mutta kaksi kertaa olen havainnut jotakin muuta, mikä
näytti minusta vielä kamalammalta. Kaksi vuotta myöhemmin tulin
semmoista ensi kerran nähneeksi. Oli lämmin kesäpäivä, Heinäkuussa.
Neiti oli ollut sairaana, pitkään aikaan ei oltu häntä nähty; sanottiin
hänen maanneen vaarallisesti sairastuneena ja kauan oli epäilty hänen
parantumistansa. Kreivi oli sentähden kiitollisuuden osoitukseksi ja
neiden paranemisen viettämiseksi toimeenpannut erityiset juhlalliset
pidot."

Katsoin olevan syytä keskeyttää kylänvanhimman kertomusta.

"Ettekö todellakaan tiedä mitään lähempää neiden ja kreivin
keskinäisestä välistä?"

"Ei kukaan ihminen tiedä siitä mitään varmuudella. Ihmiset luulevat,
että neiti on hänen tyttärensä tai veljentyttärensä, niinkuin jo
sanoin. Mutta en ollenkaan usko heidän olevan sukua toisillensa.
Epäilemättä on heidän välinsä aivan erityistä laatua. Luulen joskus
jotakin erinomaisempaa tapahtuneen, mikä --. Mutta voittehan itse tehdä
arvelujanne, minun edelleen kertoessani.

"Neiti kuuluu jo sairautensa aikana pyytäneen kreiviä, että jos hän
paranisi, hänen parantumistansa siten vietettäisiin, että kylän ja koko
seudun köyhät kutsuttaisiin linnaan saamaan jokainen häneltä lahjan.
Kreivi oli siihen suostunut. Tieto siitä oli levinnyt koko ympäristöön,
ja pian saivat ihmiset tietoonsa päivän, milloin lahjain jakaminen
tapahtuisi. Suuri joukko köyhiä ihmisiä oli kokountunut linnan
edustalle.

"Minäkin olin sinne mennyt, pitääkseni, jos niin tarvittaisiin,
järjestystä väkijoukossa. Niitä voi odottaa muualtakin tuleviksi kuin
ainoastaan kylästä; sanoma kreivin aikomuksesta oli laajalle levinnyt;
voi siis muista seuduista kokountua monenlaista roskaväkeä. Todella
olikin siellä paljon outoja ihmisiä.

"Nojautuneena kreivin käsivarteen tuli neiti väkijoukkoon. Oli
ensimmäinen kerta, kun kreivi niin suurelle ihmispaljoudelle ja niin
julkisesti näyttäytyi; uuden linnan rakentamistyöt olivat jo kauan
aikaa sitten aloitetut; mutta ainoastaan harvat työmiehistä taisivat
sanoa häntä nähneensä, ja aina olivat he häntä vaan vilaukselta
nähneet, sattumalta. Kun työväki illalla oli rakennuspaikalta lähtenyt
tai koska he päivällisaikana olivat, sieltä poissa, ylimalkaan silloin
kun kreivi voi otaksua ettei siellä ketään ollut, oli hän toisinaan
pikimmältään pistäytynyt rakennustöitä tarkastamaan. Hän oli arasti
vetäytynyt jälleen pois, jos hän huomasi siellä jonkun. Siellä
ollessaan olivat työmiehet sentähden myöhemmin hänen lähestyessänsä
piiloutuneet, ja he olivat silloin voineet nähdä, kuinka hän
kaikkea tarkoin tutkisteli, kuinka hän oli tyytyväinen rakennuksen
edistymiseen; mutta kuinka myös nuo kalpeat kasvot kävivät yhä
murheellisemmiksi. Muuan työmies, joka hänet tuollaisessa tilaisuudessa
oli nähnyt, sanoi minulle myöhemmin, että kreivi näytti hänestä
ikäänkuin ihmiseltä, joka omaa hautaansa rakennutti, joka maltittomasti
odotti sen valmistumista, ja jota kuitenkin pelko ja kauhu ahdisti sitä
ajatellessaan, että se kerran oli valmistuva, ja että tuo aika läheni
lähenemistään.

"Tuona päivänä, jolloin hän neiden seurassa astui ulos linnasta, näytti
hän hyvin onnelliselta. Hänen kasvonsa olivat kyllä kalpeat, kuten
aina, mutta hän käveli suorana kuin tervein, reippain mies, ja kun hän
katseli neiden silmiin, joissa mitä puhtain ilo ilmausi siitä että hän
taas ensimäisen kerran saattoi astua ulos lämpöiseen ilmaan, Jumalan
auringon kirkkaasen valoon ja että hän nyt saisi lievittää kaikkein
noiden kurjien ihmisten puutetta, silloin voi nähdä, kuinka myös
kreivin silmät säteilivät, ja kuinka hän niitä ei taitanut kääntää pois
tuosta kauniista naisesta, joka käveli hänen sivullansa.

"Ja neiti -- nuo hienot kasvot olivat vieläkin vaalakammat kuin kreivin,
niissä näkyi vielä selvät jäljet hänen äskeisestä sairaudestansa.
Tuskin olisi hän voinut yksikseen kävelläkään; hänen täytyi nojautua
kreiviin. Mutta luulin huomaavani, kuinka mielellään hän sitä teki,
ja kun hän silmäili kreiviin ja näki kuinka tämän silmät lakkaamatta
katselivat häntä, silloin näytti minusta, kuin tuo säteilevä riemu
hänen kasvoissansa olisi alkuansa vielä jostakin muustakin, kuin hänen
parantumisestansa ja tilaisuudesta hyväntekeväisyyteen.

"Hän antoi jokaiselle. Thaaleria vähemmän ei ollut kukaan saanut.
Kreivi ojensi hänelle rahoja pivon täydeltä, eikä neiti ollut
sallinut että niitä kenenkään toisen käden kautta vaivaisille
jaettaisiin. Lahjaa antaessaan osasi hän sen ohessa kullekin sanoa
ystävällisen, lohduttavan sanan. Lahjansaaneet ohjattiin sitten erääsen
sivurakennukseen, jossa vielä heille ruokaa ja juomaa tarjoiltiin.

"Viimeisiä lahjan-ottajia oli eräs vanhanpuoleinen, ryysyinen, vieras,
minulle kokonaan outo mies. Hän oli työmiehen puvussa, mutta voi
kuitenkin huomata hänessä vanhan, rappiolle joutuneen sotilaan. Hän
ontui, hänellä oli isot, harmaat viikset, pöhöttyneet kasvot, joissa
useiden ryyppyjen seuraukset kuvautuivat, ja vanhaan repaleiseen
takkiinsa kiinnitettynä oli hänellä muistoraha viimeisestä sodasta.
Hän oli viimeisiä tänne saapuneista, siksi oli hän myös viimeisiä
väkijoukossa. Heti sinne tullessansa olin minä häntä tarkastanut
ja luulin havainneeni, että hän yht'äkkiä muuttui niin omituisen
levottomaksi, nähtyänsä kreivin läheltä. Hän oli silloin pari kertaa
koettanut tunkeutua väkijoukon lävitse lähemmäksi; mutta yritys
ei ollut onnistunut, ja vihdoin näytti siltä kuin olisi hän ollut
tyytyväinenkin siihen, että vasta kaikkein muiden perästä tulisi hänen
vuoronsa astua kreivin eteen.

"Kun hän nyt tuli esille, tapahtui jotakin aivan erinomaista,
kauhistavaa. Hän oli seisonut toisen ihmisen takana, niin että
kreivi ja neiti eivät olleet häntä nähneet. Yht'äkkiä astui hän
esiin. Neiti huomasi hänet ensin; nuot pöhöttyneet, punaiset kasvot
pitkine viiksineen olivat äkkiä ihan hänen edessänsä. Hän säikähtyi
kovasti. Mutta nähtävästi ei ainoastaan siitä syystä. Hän havaitsi
myös muistorahan miehen rinnalla ja nyt vapisi hän niin kovasti, että
tuskin voi pystyssä pysyi. Käsivartensa vaipuivat alas; raha, jota hän
piti kädessänsä antaaksensa sen vanhalle soturille, putosi maahan.
Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut parkaista kauhistuksesta mutta ei
voinut. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän hojeltui taapäin ikäänkuin
tainnoksiin mennen.

"Muuan noista köyhistä naisista, jotka vielä olivat läheisyydessä,
tarttui häneen auttaaksensa häntä pystyssä pysymään.

"Kreivi ei sitä voinut. Hänkin oli nähnyt vanhan soturin. Hänen kasvonsa
kävivät kalpeiksi, ja hän tuijotteli mieheen, ikäänkuin hän olisi
aaveen nähnyt.

"Silloin asettui vanha sotamies asentoon, nosti kätensä lakkinsa
reunalle ja sanoi käheällä äänellä:

"'Herra eversti tuntee minut vielä.'

"Yht'äkkiä muuttuivat kreivin kasvot hohtavan, tumman punaisiksi.
Ne olivat ikäänkuin tuokiossa ajettuneet, silmät olivat käyneet
punertaviksi. Hirmuisella nopeudella näytti kaikki veri hänen
ruumiistansa nousseen päähän. Hän pyyhki kädellänsä kasvojansa, sitten
puristi hän nyrkkejänsä. Näytti siltä kuin olisi hänen mielensä tehnyt
tarttua käsillänsä johonkin. Mutta hän hoiperteli taapäin ja kamalasti
parkaisten kaatui hän maahan.

"Vanha palvelija Juha oli seisonut hänen takanansa. Nyt kiiruhti hän
kreivin luo, hän kumartui hänen ylitsensä. Vanhalle sotamiehelle huusi
hän:

"'Taivaan tähden, menkää tiehenne täältä.'

"'Vai niin', mutisi vanha sotamies itseksensä ikäänkuin olisi joku asia
hänelle selvinnyt.

"Hän otti maasta thaalerin, joka oli hänelle aiottu ja lähti kävelemään
pois.

"Minä käskin myös ne pari muuta henkilöä, jotka siellä vielä olivat,
poistumaan; myöhemmin saisivat he jälleen tulla, silloin saisivat he,
mitä heidän osaksensa oli määrätty.

"Poistuin itsekin, sillä voin nähdä, kuinka vanha Juha halusi kaikkia
vieraita todistajia pois sieltä.

"Menin vanhan soturin perässä. Uteliaaksi tulleena kysyin häneltä,
oliko hänellä mitään papereita, jotka osoittaisivat mikä mies hän
oli. Hän oli todellakin vanha sotamies. Useita vuosia oli hän ollut
sotapalveluksessa, viime sodassa oli hän saanut haavan jalkaansa ja oli
senjohdosta saanut eron sotapalveluksesta ynnä vähäisen eläkkeen.

"Hän oli renttumainen mies, jonka oli rappiolle saattanut irstas,
kiertelevä elämä sekä juoppous. Kotoisin oli hän kaukaisesta
maakunnasta. Kysyin häneltä, mitä varten hän oli tänne tullut.

"'Minäkö?' huudahti hän rehennellen. 'Minä olen ollut avullisena
vieraiden kapinoitsijain kukistamisessa; minäkin olen siten ollut
osallisena isänmaani pelastamisessa. Jokaisen oikean isänmaanystävän
tulee olla minulle siitä kiitollinen.'

"'Siitäkö syystä kiertelette ympäri maata?'

"'Juuri siitä syystä. Vanhan soturin thaaleri on ainoastaan yksi
thaaleri kuukaudessa, ja hallitus ottaa kyllä rahoja, mutta ei ole
kernas niitä antamaan.'

"'Siitä syystä olette siis tänne tulleet?'

"'Niin olen; minä olin kuullut tämänpäiväisestä juhlallisuudesta ja
rikkaasta kreivistä, ja koska ajattelin että rikas ylhäinen kreivi
epäilemättä on todellinen isänmaan ystävä, niin tulin minäkin tänne.'

"'Mutta tunnettehan kreivin jo vanhastaan?'

"'En ollut kuullut hänen nimeänsä; ihmiset olivat vaan kertoilleet
hullusta kreivistä.'

"'Sanoitte kreiviä herra everstiksi?'

"'Onhan hän ollutkin everstinä ja viime sodassa oli hän husaarirykmentin
päällikkönä.'

"'Oletteko olleet hänen väessänsä?'

"'En ole; minä olin jalkaväessä.'

"'Mutta hän tunsi teidät?'

"'Tunsipa kyllä, luulenpa hänen minut tuntevan.'

"Hän lausui nuo sanat kerskailevaisesti, mikä olikin hänen luonteensa
mukaista, mutta samalla salaperäisesti.

"'Missä hän on tullut teidät tunteneeksi?' kysyin häneltä edelleen.

"Hän oli miettiväisesti silmäillyt eteensä. Äkkiä katsahti hän minuun
viekkaasti salaperäisen näköisenä.

"'Kuulkaapa nyt, herra kylänvanhin, kyllä minun täytyy ensin kysyä
herra everstiltä, saanko jutella mitään entisistä oloista. Onko teillä
minulle vielä jotakin sanottavaa, herra kylänvanhin?'

"Annoin hänen mennä matkoihinsa.

"Hän meni linnan sivurakennukseen, johon muita oli ohjattu ruokaa ja
juomaa nauttimaan. Hän arvatenkin meni sinne pääasiallisesti ryypyn
halusta.

"Kenties myös jostakin muusta syystä. Hänellä oli tiedossa joku kreiviä
koskeva salaisuus, ainakin tiesi hän jotakin, josta hän arveli, että
kreivi ei haluaisi sitä yleisesti tiettäväksi. Vaitiolostansa toivoi
hän saavansa palkinnon ja sentähden ei hän ruvennut minulle mitään
juttelemaan.

"Mutta saadaksensa palkinnon täytyi hänen viettää ainakin tämä päivä
kylässä ja mitä olin arvannut tapahtuikin.

"Illalla ilmoitettiin minulle, että hän oli kapakassa juovuksissa ja
piti pahaa elämää. Menin sinne ja käskin hänen tulla muassani kotiini,
luvaten samalla että hän saisi siellä viettää yötä. Kapakassa olisi
hänen pitänyt siitä maksaa, ja arvatenkin toivoi hän saavansa minulta
vielä lisäksi ryyppyjä, ja tietysti ilmaiseksi. Niinpä tuli hän
vastustelematta kanssani, ja minä annoin hänelle juotavaa, jotta saisin
hänen paremmin puhumaan suunsa puhtaaksi, ja valmis hän olikin pian
kertoilemaan, kerskailevainen kun oli.

"'Kyllä kai saitte kuumasti otella viime sotaretkellä?' kysyin häneltä.

"'Saimmepa kyllä. Nuo salaliittolaiset, kapinoitsijat, miksi heitä
sanotaan, olivat, hurjia poikia. Mutta ovatpa he saaneetkin
rangaistuksensa.'

"'Oliko kreivi Vohwinkel myöskin tuolla sotaretkellä?'

"'Olipa niinkin. Vieläpä everstinä, niin nuori kuin vielä olikin.
Mutta hän olikin kelpo upseeri. Ja ettekö ole kuulleet puhuttavan
hänen husaareistansa? He olivat kuin paholaiset noiden kapinallisten
kintereillä, ja missä jonkun heistä saivat kiinni -- noiden roistojen
vangiksi ottamisesta ei heidän joukossansa ollut puhettakaan -- he
ottivat heidät kiinni ja kun tämä ilmoitettiin everstille -- hui, tämä
ei kärsinyt katsoakaan ketään kapinoitsijaa, silloin toimeenpantiin --'

"Hän keskeytti puheensa naurahtaen itseksensä.

"'Mitä silloin toimeenpantiin?' kysyin minä.

"Hän naureskeli yhä iloisemmin itseksensä.

"'Minkätähden nauratte?' kysyin häneltä.

"'Te tahdotte tietää, mitä silloin toimeenpantiin?'

"'No niin.'

"'Pilkkaan ampumista.'

"'Kuinka?'

"'Pilkkaan ampumista.'

"'En ymmärrä teitä.'

"'Niinpä niin ja olikihan se hiukan omituista, ja kreivillä oli jo
silloin luoti päässänsä ja kyllä minä voin käsittää syyn, minkätähden
täkäläiset ihmiset sanovat häntä hulluksi kreiviksi.'

"'Onko kreivillä luoti päässä?'

"'Kiväärinluoti. Hän sai sen heti muutamassa ensimäisistä kahakoista.
Juuri silmäkulmaan oli se tunkeutunut. Lääkärit koettivat ottaa sitä
pois, mutta eivät saaneet sitä käsiinsä; se oli kätkeytynyt kalloluun
suojaan, eivätkä he millään veitsellä eikä millään koneella voineet
sitä tavoittaa. Luultavasti se on siellä vieläkin, sillä --'

"Hän keskeytti taas naurahtaen puheensa.

"'Minkätähden arvelette sen vielä siellä olevan?' kysyin minä.

"'No niin, lääkärit sanoivat, etteivät he sellaista tapausta olleet
koskaan ennen nähneet; tuo onneton eversti kuuluu myös tuota kohtausta
joksikin aivan erinomaiseksi luulevan. Vanhaksi hän kyllä voinee luoti
päässä elää; mutta mitä hänen järkeensä tulee -- no, herra kylänvanhin,
tiedättehän niillä nimellä ihmiset täällä häntä mainitsevat. Ja siitä
ajasta alkaen -- hän oli joutuisasti jälleen parantunut -- ja kun hän
muutamien viikkojen perästä jälleen taisi rykmenttihinsä saapua ja
kun sitten hänen husaarinsa saivat kapinoitsijoita käsiinsä, -- siitä
alkaen ei hän enää suvainnut heitä nähdä, vaan he vietiin rintaman
taakse ja --'

"Hän vaikeni jälleen.

"'Ettehän vaan minulle tarinoita kertone', kysyin minä häneltä.

"'Mitä?' huudahti hän melkeinpä suuttuneena. 'Olinhan itse kerran
sellaisessa tilaisuudessa saapuvilla. Oltiin lähellä muutamaa
talonpoikaiskylää, keskellä vuoristoa ja metsän sydämmessä; meidän
rykmenttimme oli käsketty husaareihin yhdistymään ja oli meidän siitä
syystä metsän halki mentävä. Se oli täynnä kapinoitsijoita. Mutta nuo
veitikat eivät tulleet näkyviin; kaikkialla seisoivat he piiloutuneina
kallioiden ja puiden taakse, edessämme, takanamme, molemmilla puolilla
meistä. Niin lähettelivät he meidän joukkoomme luoteja luotien perästä
ja riveistämme kaatui mies miehen perästä. Se oli kirottua marssia,
kirottua taistelua -- taistelusta ei kuitenkaan ollut puhettakaan,
emmehän edes nähneetkään vihollista. Me menetimme kauhean paljon väkeä.
Me, jotka jälelle olimme jääneet, saavuimme vihdoin harvempaan osaan
metsästä. Edessämme, ihan metsän rinteessä, oli kylä. Siellä luulimme
lepoon pääsevämme. Mutta nuo näkymättömät viholliset vainosivat meitä
sielläkin. Moni heistä joutuikin sen kautta turmion omaksi. Kylän
toisella puolella tuli meidän husaareihin yhdistyä. Nämät olivat
kuulleet ampumisen metsässä. He olivat verkalleen lähemmäksi tulleet,
olivat erityisissä osastoissa metsään tunkeutuneet, ja yht'äkkiä
olivat ne kapinoitsijat, jotka liian kauas, aina kylään saakka, olivat
uskaltaneet, satimessa, ja siitä satimesta eivät he päässeet. Hui,
herra kylänvanhin, kyllä silloin oli iloista, kun husaarit toivat
heitä, nimittäin meidän ja husaarein mielestä. Noista veitikoista ei
asia lie tuntunut aivan hauskalta; he tiesivät, mikä kohtalo heillä oli
edessänsä.'

"'Herra eversti, mitä näiden miesten kanssa on tehtävä?' kysyivät
husaarit everstiltään.

"Tässä tilaisuudessa näin everstin ensimäisen ja viimeisen kerran,
kunnes hänet tänään jälleen olen nähnyt. Niin, niin, ja minä tunsin
hänet heti, ja tunsipa hänkin minut. Luulenpa kyllä hänen tunteneen.
Hän näytti silloin aivan samanlaiselta kuin nykyäänkin; en unhoita
häntä eläissäni. Uupuneena istui hän hevosen selässä Olipa hänellä
syytäkin näyttää väsyneeltä. Oli kuuma päivä, ja husaareilla oli
myöskin ollut pitkä matka ratsastettavana ja heidänkin oli täytynyt
pitkin matkaa kapinallisten kanssa taistella. Hänen kasvonsa olivat
lumenvalkoiset, ja kalpeista kasvoista tippui hiki. Ja nyt tuotiin
vangitut kapinoitsijat hänen eteensä.

"'Miten menettelemme heidän kanssansa, herra eversti?'

"Hän katseli heitä tuimasti.

"Oli siinä joukossa oikeita ryökäleitä, mutta oli siinä kauniitakin
miehiä. Kaiken-ikäisiä niitä oli; olipa siinä vanhoja valkohapsisia
miehiä ja oli muuan poikakin, noin neljäntoista tai kolmentoista
vuotias. Hänkin oli ampunut; kasvot ja kädet olivat hänellä ruudista
mustina. Ainoastaan harvoilla oli univormut; useat näyttivät olevan
lähiseudulta kotoisin, kenties muutamat siitä kylästä, jonka tykönä
olimme. Niin olikin asianlaita.

"Eversti katseli heitä kauan, sanaakaan sanomatta. Sitten salamoivat
äkkiä hänen silmänsä ja nuo lumivalkeat kasvot kävivät punaisiksi.
Sitten viittasi hän meihin jalkamiehiin ja sanoi ainoastaan nämät pari
sanaa:

"'Nuo urheat krenatierit eivät varmaankaan pitkään aikaan ole pilkkaan
ampuneet.'

"Hän osoitti kädellänsä erästä vähäistä rotkoa, joka takanamme
kallioiden välissä näkyi.

"Siinä oli husaareille kylliksi ja meille myöskin.

"'Vapaaehtoisia esille!' huudettiin meidän riveissämme.

"Minä astuin ensimäisenä esille. Minun jälestäni tuli useita muita.

"Vangitut olivat rotkoon vietävät.

"Äkkiä alkoi kylästä päin kuulua melua. Talonpoikaistyttö tuli sieltä
juosten, nuori tyttö, kahdentoista tai kolmentoista vuotias. Hän
väänteli käsiänsä, hiukset riippuivat hajallaan kasvoilla; hän huusi
Jumalalta ja kaikilta pyhiltä apua, armahdusta. Näin syöksi hän esille.

"'Isäni! Veljeni!' huusi hän.

"Hän riensi rotkoon vietävien miesten luo; hän syleili erästä vanhaa,
talonpoikaispukuun vaatetettua miestä, syleili myös mainitsemaani
neljäntoista vuotiasta poikaa, joka seisoi vanhan miehen vieressä.
He olivat hänen isänsä ja hänen veljensä. He seisoivat eturivissä ja
olivat ensimäiset, jotka ammuttaisiin. Tyttö kietoi käsivarsillansa
molempia.

"'Isäni! Veljeni! En päästä teitä. Kuolen teidän kanssanne.'

"Minuakin väristytti silmänräpäyksen ajan luissa ja ytimissä.

"Husaarit raastoivat tytön erilleen noista kahdesta vangitusta.

"Hän heittäysi everstin hevosen eteen.

"'Ajatelkaa Jumalaa! Ajatelkaa Jumalaa!' huusi hän.

"'Pois!' huusi eversti tyyneesti.

"Husaarit ajoivat vangituita rotkoon.

"Vapaaehtoiset aikoivat seurata heitä.

"Tyttö hyökkäsi meidän luoksemme. Minä seisoin ensimäisenä. Hän tarttui
minun käsivarteeni, minun käteeni; hän tahtoi ryöstää minulta kiväärin;
hän silmäili minua. -- Hui, saakeli soikoon, mitä ajattelenkaan! --

"Vanha sotamies keskeytti äkisti kertomuksensa. Jotakin aivan
erinomaista oli nähtävästi hänen mieleensä johtunut. Hän katseli
ikäänkuin ihan kummastuneena eteensä, yht'äkkiä näytti hän tuntevan
kauhistusta mielessänsä. Häntä pudistutti ja hän sanoi kokonaan
erinkaltaisella äänellä:

"'Herra kylänvanhin, käskekää minulle tuotamaan lasi vettä; minun tulee
niin vari.'

"Kysyin häneltä, mitä ihmeellistä hän oli tullut ajatelleeksi.

"'Ei mitään, ei mitään!' sanoi hän pudistaen päätänsä.

"Töin tuskin voin enää saada sanaakaan hänen suustansa.

"'Tulivatko tytön isä ja veli ammutuiksi?' täytyi minun häneltä kysyä.

"'Molemmat.'

"Enempää ei hän enää hiiskunut. Hän joi kiiruusti pari lasillista vettä;
sitten täytyi minun vielä antaa hänelle ryypyn, ja sen jälkeen paneutui
hän levolle.

"Seuraavana aamuna oli hän varhain jäähyväisiä sanomatta mennyt
matkoihinsa. Oli nähty hänen menevän kreivin linnaan. En ole saanut
tietää pääsikö hän kreivin puheille, en ole hänestä myöskään sen
koommin kuullut. --"

Kylänvanhin oli myös maininnut toisesta tai oikeammin kolmannesta
kerrasta, jolloin hän olisi erityisessä tilaisuudessa kreiviä
kohdannut. Vaadin häntä minulle siitäkin kertomaan.

"Siitä ei ole vielä pitkä aika", sanoi hän. "Se tapahtui kahdeksan
päivää sitten tästä päivästä lukien. Kreivin luona ei ollut koko
sillä ajalla, kuin hän täällä on oleskellut, keitään vieraita käynyt.
Muutamia kuukausia sitten saapui sinne äkkiä kaksi naista ynnä heidän
seurassansa herrasmies. He tulivat loistavissa ajoneuvoissa, paljon
arkkuja, kirstuja ja lippaita mukanansa. He olivat ajaneet suoraan
linnalle, vanhan linnan luo; uusi ei ollut silloin aivan valmis, eikä
siinä vieläkään kukaan asu. Mutta heitä ei oltu linnassa vastaanotettu.
Kreivi ei ollut tullut edes nähtäviinkään. Vanha Juha oli tullut
vaunujen tykö ja puhellut herrasväen kanssa; vaunut olivat sitten
ajaneet kylän ravintolaan.

"Heitä oli vanhanpuolinen nainen, nuori nainen ja nuori upseeri. Vanha
nainen oli hyvin ylhäinen ja ylpeä. Hän oli empinyt astuisiko ollenkaan
sisään tuohon kehnoon ravintolaan ja oli palvelijoillensa heti palannut
linnaan ja pyytänyt saada puhutella kreiviä. Vanhan Juhan oli useat
kerrat täytynyt kulkea edestakaisin heidän välillänsä. Vihdoin oli
nainen päästetty kreivin luo ja ollut, hänen puheillansa tuskin
neljännestunnin ajan. Sitten oli hänen täytynyt palata kylään takaisin.

"Kylässä oli sillä välin saatu tietää, että tuo vanhanpuoleinen nainen
oli kreivin sisar; leskeksi jäänyt paroonitar von Mühlen. Nuorempi
nainen oli hänen tyttärensä, ja upseeri oli tyttären sulhainen. Hän oli
samalla sukua paroonittarelle ja kreivillekin. Hänenkin nimensä oli
kreivi Vohwinkel.

"Herrasväki, niin ylpeää ja ylhäistä väkeä kuin lienee ollutkin, oli
ollut pakoitettu viettämään ensimäisen yön tuossa pahanpäiväisessä
kapakassa, mutta ei ollut siellä kenenkään ihmisen kanssa puheisiin
antautunut. Mutta kamarineitsyen oli pitänyt emännältä kysellä
kaikellaista. Niinpä sitäkin, kenen parissa kreivi linnassa elelee.

"'Ei hänellä ole muuta seuraa kuin neiti, vanha emännöitsijä, vanha Juha
ja muu palvelusväkensä', oli emäntä hänelle vastannut.

"'Eikö linnassa käy keitään muita?'

"'Ei kukaan', vastasi emäntä.

"'Eikö kreivi käy naapuristossa vierailemassa?'

"'Ei kenenkään luona.'

"'Eikö hänellä ole mitään seuraa?'

"'Ei mitään.'

"'Mikä on neiden nimi?'

"'Neiti Maria. Hänen sukunimeänsä ei tunneta.'

"'Minkälainen asema hänellä on linnassa?'

"'Sitä ei tiedetä.'

"'Mitä ihmiset puhuvat hänen ja kreivin keskinäisestä suhteesta?'

"'Se asia ei ole kenellekään selvänä. Neiti lienee kreiville jollakin
tapaa sukua, ja sitä seikkaa ei tahdota julkisesti tunnetuksi. Niin
paljon on varmaa, että neiti on kelpo nainen, ja että kreivi on
erinomaisesti häneen mieltynyt; omaa tytärtänsä hän ei voisi enemmän
rakastaa.'

"'Eikö ole kuulunut puheita että kreivi aikoisi mennä naimisiin?'

"'Kenen hän sitten naisi?' oli emäntä vuorostansa kysynyt.

"Kamarineitsyt ei ollut siihen mitään vastannut. Mutta hän oli edelleen
kysellyt:

"'Mistä syystä kreivi, koska hän kuitenkin elelee neiden kanssa vaan
kahdenkesken, on rakennuttanut tuon suuren, muhkean, uuden linnan?'

"'Onhan kreivillä rahoja tarpeeksi niin tehdäksensä?' oli emäntä
virkkanut.

"'Niin, rikas hän on, oikein suunnattoman äveriäs', selitti
kamarineitsyt. 'Mutta kuitenkin on mahdoton käsittää minkätähden hän
suotta aikojaan tähän autioon ja syrjäiseen seutuun on rakentanut tuon
kalliin linnan. Olisihan hän siitä hinnasta voinut maailman ihanimmassa
seudussa ostaa mitä suurimman linnan. Eikö kreivi milloinkaan ole
sukulaisistansa puhunut?'

"'Tähän saakka ei ole varmuudella edes tiedettykään, onko kreivillä
sukulaisia.'

"'Eivätkö ihmiset sano kreiviä hulluksi kreiviksi?'

"'Niinhän häntä sanotaan.'

"Mistä syystä?"

"'Ihmiset olivat aluksi, hänen tänne tullessansa, luulleet että hänen
päänsä on hieman vialla.'

"'Eikö hän todella ole mielenhäiriössä tai kerrassaan mielipuoli?'

"'Jumala varjelkoon, hän on järkevin ja kunnollisin ihminen koko
maailmassa. Mutta lienee hän ajoittaisin sairaana.'

"Oli näyttänyt siltä, ikäänkuin kamarineitsyt ei olisi ollut oikein
tyytyväinen tuohon vastaukseen. Mutta enempää ei hän ollut kysellyt.

"Toisena aamuna oli paroonitar von Mühlenin tytär yksinään lähtenyt
kävelylle. Hän oli tehnyt kävelymatkan kylän ympäri, ja oli siten
tullut kreivin linnallekin. Linnan takana on pienoinen puutarha
korkeine, varjoisille puineen. Puutarhassa, puiden siimeksessä, istui
Maria neiti.

"Hän oli siihen aikaan oikein terve ja voimissaan. Hiljainen ja
murheellinen hän aina oli; eikä tosiaankaan kukaan ihminen ole vielä
nähnyt hänen nauravan. Mutta siihen aikaan olivat hänen poskensa
todellakin punakat, ja ihmiset olivat väärässä, kun kuitenkin häntä yhä
kalpeaksi neideksi nimittivät.

"Tuo toinen neiti, paroonittaren tytär, oli ulkopuolella kiertänyt
puutarhan aitausta ja saapunut vihdoin avoimelle portille. Siitä
oli hän mennyt puutarhaan sisään, ja nyt vasta oli hän linnanneiden
huomannut. Tai kenties lienee hän teeskennellyt, ollen hänet nyt vasta
huomaavinaan.

"Mutta olipa miten oli, neljännestunnin kuluttua olivat molemmat nuoret
neidet yhdessä istuneet, sitten olivat he käsi kädessä kävelleet
edestakaisin puutarhassa ja sitten oli nähty heidän yhdessä linnaan
menevän.

"Linnasta ei vieras neiti enää ollut takaisin tullut. Sitävastoin oli
tuntia myöhemmin vanha Juha kreivin vaunuissa ajanut kylän ravintolaan
ja noutanut sieltä linnaan vanhan paroonittaren ja nuoren upseerin
kaikkine heidän kaluineen ja kapineilleen.

"Kaikki olivat he sinne jääneet, ja kauan siellä viipyivät. Mutta ei
heistä mitään kuulunut.

"Mutta siitä alkaen ei linnanneiteä ole enää terveenä nähty. Mitä
hänelle on tapahtunut, sen tietää Jumala. Neljätoista päivää
sukulaisten saapumisen jälkeen näin hänet jälleen ensi kerran. Meillä
oli kaikilla ennen ollut ilomme hänestä, että hän niin hyvältä ja
terveellä näytti. Myös kreivi oli ikäänkuin hänen kauttansa viime
aikoina näyttänyt vähemmän synkkämieliseltä; hän oli enemmän liikkunut
ihmis-ilmoissa kuin muulloin; hän oli useat kerrat neiden kanssa ollut
kävelemässä tai ajelemassa, ja kun neiti asteli nojautuneena hänen
käsivarteensa tai istui hänen vieressänsä vaunuissa, olisi tosiaankin
voinut luulla näkevänsä kauniin, nuoren avioparin yhdessä, niin
näyttivät he yhteen sopivan. He näyttivät tosin aina kalpeilta, ja he
olivat myös hiljaiset, ja vakaiset, mutta saattaahan tuollainen nuori
pari jo olla jotakin kadottanut, mikä sen sydämmeen on kiinni kasvanut
ja mikä siltä joksikin ajaksi on kaiken riemun ja kaiken hymyilyn
kasvoista ryöstänyt. Muutamia kertoja olin myös näkevinäni, kuinka
he toisiaan äänettömällä sisällisellä onnellisuudella katselivat,
enkä voi kieltää, että omituinen ajatus päähäni pälkähti, kun kuulin
kerrottavan, että rouva von Mühlenin kamarineitsyt oli ravintolan
emännältä kysynyt, eikö olisi mitään puheita kuulunut siitä, että
kreivi aikoisi mennä naimisiin.

"Mutta kuinka täytyi minun pelästyä, kun neljätoista päivää myöhemmin
näin neiden ensi kerran jälleen. Tulin kävelleeksi linnan sivutse
likeltä puutarhaa. Hän oli siellä; mutta hän näytti taas niin
kalpealta, melkein samallaiselta kuin kaksi vuotta aikaisemmin,
jolloin hän kovasta taudistaan toinnuttuaan astui linnan edustalle
kokountuneiden köyhien ihmisten joukkoon. Ja samassa lepäsi syvä
surumielisyys, tuollainen oikein sydäntä kouristeleva murhe hänen
kasvoillansa, koko hänen olennossansa. Hän käveli hitaasti edestakaisin
ruusujen keskellä, jotka juuri silloin parhaillaan kukoistivat. Mutta
hän ei uskaltanut silmäillä noita ihanoita, terveyttä hehkuvia,
punaisia kukkia, ja jos hänen silmänsä sattumalta kohtasi jonkun
niistä, silloin näytti hän säikähtyvän, ikäänkuin olisi joku hänelle
huutanut: "kun ruusut ovat lakastuneet, silloin on sinunkin elämäsi
aika loppunut." Tuo vieras neiti käveli hänen sivullansa, ja näytti
hänkin kovin murheelliselta ja huolestuneelta, ikäänkuin olisi hän
samaa ajatellut tai ehkäpä sen tiennytkin, mikä minulle noin muutoin
vaan oli mieleen juolahtanut. Mutta eräässä lehtimajassa istui vanha
paroonitar, ja kun minä hänet näin, silloin alkoi vasta päässäni oikein
hurjat ja kauhistavat ajatukset pyöriä. Hänellä on rumat, ilettävät
kasvot, ja hänen silmistänsä näyttää itse kavaluus kurkistelevan.
Viekkailla silmillään, huulet lujasti yhteen puristettuina, katseli
hän yhtämittaa ja väijyen tuota onnetonta, sairasta neiteä, juuri kuin
olisi hän koettanut laskea, kuinka kauan tuo nuori tyttö vielä jaksaisi
elossa pysyä. Arvelin mielessäni, että taisipa hänellä päässään vielä
olla muitakin laskuja.

"Kuusi viikkoa jälemmin, tästä päivästä kahdeksan päivää sitten, näin
neiden vielä kerran. Oli jälleen lämmin, paahteinen päivä. Meillä
oli pitkän ajan ollut kylmiä sade-ilmoja. Siitä syystä hän ei liene
pitkään aikaan ollut ulkona Jumalan vapaassa ilmassa, ja hän oli ensi
kerran taas puutarhassa. Mutta kuinka olikin hän jälleen muuttunut!
Hän ei taitanut enää kävellä; kreivi ja vanha Juha kantoivat häntä
nojatuolissa. Ja siinä lepäsi hän kuin jo puolittain kuolleena.
Vanhan Juhan silmissä kiiluivat kyyneleet; hän oli kääntänyt kasvonsa
poispäin, ettei sairas niitä näkisi. Mutta kreivi -- voi, minä en
ole eläissäni ketään ihmistä nähnyt, jossa niin selvästi on ollut
havaittavana murheen, kaihon ja pelon vaikutusta, ja kuitenkin koetti
hän kaikin voimin hillitä itseänsä, ett'ei neiti hänen mielentilaansa
havaitsisi.

"Hän oli sen kuitenkin nähtävästi huomannut; hän näki myös jotakin
muutakin. Ruusut puutarhassa olivat kuihtuneet ja lakastuneet; useat
eivät kylmässä sateessa olleet kukoistukseen päässeetkään, silmikot
riippuivat kuolleina ja mustina oksilla. Sen kaikki hän näki tuo
sairas, ja hän silmäsi tyyneellä alttiiksiantaumuksella taivasta kohti;
mutta kyynel oli kuitenkin hänen silmäänsä noussut, ja vanha Juha
huomasi sen, eikä hän voinut enää kasvojansa poispäin kääntää, ja he
katselivat toisiansa itkusilmin niin murheellisesti, tuo nuori nainen
ja tuo vanha mies. Kreivi seisoi heidän luonansa hiljaisena, vaikka
murhe ja kauhu kuvautuivat hänen kasvoissansa, -- ja minusta näytti,
kuin olisi hän kuitenkin kaikista enin kärsinyt.

"Silloin oli myös hänen sisarensa, tuo vanha paroonitar, puutarhaan
tullut. Hän yhtyi rivoine kasvoinensa toisiin ja lausui muutamia
sanoja sairaalle, ja hänen kasvonsa koettivat tekeytyä niin makean
ystävällisiksi; mutta minusta tuntui kuin ei mitään rumempaa ja
ilettävämpää voisi ikinä nähdä.

"Sama ajatus lienee kreivinkin päähän pälkähtänyt, ja luultavasti vielä
jotakin muuta; sillä äkkiä ikäänkuin vavahti koko hänen ruumiinsa;
hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, kuin silloin, jolloin hän vanhan
soturin oli nähnyt; silmistä säihkyi aivan kuin salamoita. Pelkäsin
jo, että hänen jälleen kävisi samoin kuin vanhan soturin kohdatessaan.
Mutta hän kykeni tällä kerralla paremmin hillitsemään itseänsä, kenties
juuri tuon sairaan tytön vuoksi. Hän meni nyt nopeasti pois, takaisin
linnaan.

"Samana iltana, tai paremmin sanoen seuraavana yönä tapahtui se
kauhistava seikka, josta vielä aion kertoa.

"Olin jo vuoteellani, kun paroonitar von Mühlenin kamarineitsyt syöksi
asuntooni. Aivan hengästyneenä vaati hän päästä heti minun puheilleni.
Nousin kiiruusti ylös, puin vaatteet ylleni ja annoin hänen tulla
luokseni. Hän pyysi minun heti tulemaan kanssansa linnaan, siellä
tapahtuisi muutoin onnettomuus. Matkalla sinne lupasi hän minulle
lähemmin asiasta kertoa. Lähdin heti hänen mukaansa, ja hän kertoi
minulle seuraavaa.

"Hänestä oli koko illan tuntunut niinkuin olisi talossa jotakin
kammoittavaa tekeillä. Paroonitar oli ollut pelonalaisena; hän ei
ollut mennyt ulos kamaristansa; hän oli myös puhellut paljon ja
salaisesti tyttärensä kanssa. Tytär oli kirjoittanut pitkän kirjeen
sulhaisellensa, upseerille, joka jo useita viikkoja sitten oli
matkustanut pois. Muuan linnan palvelijoista oli käsketty heti samana
iltana viemään kirje postiin.

"Sairas oli ehtoopäivällä käynyt heikommaksi. Hänellä oli ollut ankaraa
rinnan-ahdistusta; oli jo muutamia kertoja luultu ett'ei henki häneen
enää lainkaan palaisi. Hänen omasta pyynnöstänsä oli kreivi käskenyt,
että hän ahtaasta kammiostansa kannettaisiin erääsen suurempaan saliin,
niin sanottuun tapettisaliin, jossa hän saisi hengittää vapaampaa ja
raikkaampaa ilmaa. Kreivi oli siellä vanhan emännöitsijän Margarethan
kanssa lakkaamatta ollut hänen luonansa.

"Vanha Juha oli huolestunein, pelokkaisin kasvoin hiljaan kulkenut
huoneesta huoneesen ja oli siellä täällä katsellut ympärillensä
juuri kuin hakisi hän jotakin. Nähtävästi oli hänellä ollut jotakin
sydämmellään; hän oli tahtonut puhua; mutta ei ollut saanut sanaa
suustansa, ja oli raskaasti huokaten jälleen mennyt matkoihinsa.

"Paroonitar oli siitä hetkestä tullut vieläkin pelokkaammaksi.
Illallinen oli hänelle ja hänen tyttärellensä, kuten tavallisesti
Maria neiden sairastumisen jälkeen, tuotu heidän kammariinsa. Tuskin
kumpikaan oli siihen koskenut. Sitten kuin se oli jälleen pois
kannettu, oli paroonitar yksinään lähtenyt ulos huoneesta, vaan
neljännestunnin kuluttua oli hän aivan kalpeana takaisin tullut.

"'Pankaamme joutuin kapineemme kokoon', oli hän sanonut. 'Meidän tulee
puolessa tunnissa ehtiä täältä pois lähteä.'

"'Miksi niin?' oli hänen tyttärensä pelästyneenä kysynyt.

"'Henkemme riippuu siitä.'

"'Mitä on tapahtunut?'

"'Minun veljeni --'

"Hän oli katsahtaen kamarineitsyeesen vaiennut. Kaikki kolme olivat
sitten äänettöminä laittaneet kapineita kokoon, paroonittaren
tuontuostakin kehoittaessa heitä pitämään kiirutta.

"Mutta ennenkuin he olivat saaneet työnsä valmiiksi, oli äkkiä ovi
avautunut ja kreivi huoneesen astunut. Hän oli näyttänyt kamalalta;
kasvot kalmankalpeina, silmät veristyneinä.

"Nuo kolme naista olivat ehdottomasti lakanneet työstänsä, he olivat
pelosta ikäänkuin jähmettyneinä.

"Ääneti oli hän silmäillyt noita kokoon sullotuita tavaroita. Sitten oli
hän kääntynyt paroonittaren puoleen:

"'Sisar Amalia, sinun on tultava minun kanssani.'

"Hän oli lausunut nuo sanat aivan maltillisesti; mutta niin jäisellä
tyyneydellä, että se oli juuri kuin kohmetuttanut kamarineitsyeen
sydäntä.

"Paroonitar ei ollut voinut virkkaa sanaakaan; hän oli vaan, kuten apua
etsien, tarttunut tyttärensä käteen.

"Tytär oli itsekin vavissut, niin että tuskin oli voinut pystyssä pysyä.

"Kreivi oli hetkisen odottanut vastausta.

"'Sinun on tuleminen minun kanssani', oli hän sitten ankarasti sanonut.

"Paroonitar oli puoliääneen kysynyt: 'Mihinkä?'

"'Sen saat nähdä.'

"'Veli --' oli vanha nainen rukoillen ääntänyt.

"'Ei sanaakaan!' oli kreivi kiivaasti hänet keskeyttänyt.

"Silloin oli paroonitar antanut viittauksen kamarineitseelle, ja tämä
käsitti hänen käskevän häntä hankkimaan apua.

"Neitsy oli huoneesta lähtenyt. Mutta mistä, keneltä oli hänen apua
etsittävä? Linnassa oli muita ainoastaan sairas, emännöitsijä ja vanha
Juha. Vanha Juha oli ainoa, jonka puoleen hän taisi kääntyä. Hän etsi
häntä kaikkialla, hänen kamaristansa, kreivin huoneista; hän ei häntä
löytänyt. Hän ajatteli hädissänsä poliisia, minua, kylänvanhinta, ja
päätti rientää minun tyköni. Hän kiiruhti linnan tavalliselle portille,
hän löysi sen suljettuna. Mutta kun hän lukkoa ravisteli, avattiin
portti ulkopuolelta ja vanha Juha seisoi hänen edessänsä. Hänen
vieressänsä olivat hevoiset valjastettuina vaunujen eteen, joita hän
näytti vartioivan.

"'Mihin nyt?' kysyi hän kamarineitseeltä.

"'Herra Juha, auttakaa, pelastakaa!'

"'Onko kreivi paroonittaren luona?'

"'On.'

"'Silloin on apu myöhäistä.'

"'Rukoilen teitä Jumalan nimessä, herra Juha.'

"'Ei ole apu enää mahdollinen.'

"'Kreivi oli niin kauhistavan näköinen.'

"'Niin, niin, juuri sentähden.'

"Kamarineitsyt aikoi syöstä hänen sivutsensa.

"'Mihin aivotte?' kysyi Juha häneltä.

"'Kylänvanhimman luo, koska te ette tahdo auttaa.'

"'Taivaan tähden!' oli hän äkkiä pelästyneenä huudahtanut. 'Mutta olkoon
menneeksi!' oli hän sitten sanonut. 'Menkää vaan, joutukaa.'

"Hän oli päästänyt hänet menemään. Sitten oli kamarineitsy rientänyt
minun luokseni.

"Tätä kertoili hän minulle, kiiruhtaessamme yhdessä linnaan päin.

"Minun tuli auttaa, mutta miten? Kreivi tunsi minut hyvin, hän tiesi,
että minä olin järjestyksen valvoja kylässä. Mutta maatilallansa,
omassa linnassansa, oli hän itse järjestyksen valvoja. Paitsi sitä
olin minä yksinäni, ja mistä taisin minä noin äkkipikaa yöllä hankkia
riittävää apua?

"Päätin puhutella ensin vanhaa Juhaa.

"Hän oli vielä portilla, ja hänen vieressänsä olivat kuomivaunut, joiden
kutsilaudalla paroonittaren palvelija istui.

"Kutsuin Juhan tulemaan syrjään.

"'Mitä on täällä tehtävä?' kysyin häneltä.

"Hän näkyi jo asiaa miettineen.

"'Menkäämme yhdessä tuonne sisään', sanoi hän. 'Jos ei vaan nyt olisi
liian myöhäistä; yksinäni en voinut mitään tehdä.'

Mutta jo oli liian myöhäistä.

"'Kaikkivaltias Jumala!' huudahti lähellämme kamarineitsyt. Hän oli
jotakin kammoittavaa nähnyt.

"Myös mekin sen näimme.

"Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti esineitä ympärillämme.

"Portti, jonka edessä seisoimme, johti erääsen vanhan linnan
sivurakennukseen. Seisoimme juuri vastapäätä uutta linnaa. Se oli jo
muutamia viikkoja ollut täysin valmiina ja seisoi heleässä kuutamossa
loistavana edessämme, kirkkaine muurineen, suurine kiiltävine
peiliakkunoineen, korkeine harjoineen, joiden reunoilla seisoi
taidokkaasti tehtyjä kuvia marmorista.

"Mutta ylinnä harjalla kuvien keskellä liikkui jotakin. Kaksi
ihmisolentoa oli siellä. Kuu valaisi heidätkin kirkkaasti, mutta
samalla kammottavasti.

"Kreivi oli siellä sisarineen.

"Hän veti, hän laahasi sisartansa perässänsä harjan reunalle.

"Kuinka oli paroonitar häntä sinne seurannut? Oliko kreivi jo hänen
huoneestansa alkaen väkivaltaisesti hänet sinne raastanut?

"Hän oli voimakas mies, ja mielipuolella ihmisellä on kaksinkertaiset
voimat.

"Kuunvalossa voi selvästi nähdä hänen kookkaan, rotevan vartalonsa,
mutta myös nuo kalmankalpeat kasvot ja nuo tummat silmät niissä. Hän
oli kauhistavan näköinen.

"Paroonitar makasi kokoonkyyristyneenä hänen jaloissansa.

"Ei ääntäkään kuulunut.

"Emme mekään tuolla alhaalla sanaakaan puhuneet. Ei kukaan meistä olisi
sitä voinut. Seisoimme siellä pidättäen hengitystämme emmekä muuta
kyenneet kuin katselimme järkähtämättä tuonne ylös harjalle, jossa joka
silmänräpäys jotakin hirmuista saattoi tapahtua.

"Kreivi tempasi paroonittaren makaamasta ylös seisomaan.

"Paroonitar parkasi kauheasti ja hänen äänensä kajahteli vanhan linnan
muureista ja torneista.

"Kreivi nosti hänet ilmaan, viskataksensa hänet sitä voimakkaammin alas.

"'Rudolf!' huusi paroonitar kuolontuskan läpitunkevalla äänellä.

"'Rudolf, muista äitiämme!'

"Kreivin käsivarret vajosivat alas.

"'Pakene', sanoi hän, laskien sisarensa alas harjalle.

"Paroonitar poistui.

"Kreivi jäi käsivarret ristissä liikkumatonna seisomaan. Nuo kalpeat
kasvot, nuo tummat silmät katselivat synkeästi kuun valaisemaan yöhön.

"'Hän on pelastettu!' sanoi syvästi hengähtäen vanha Juha minulle.
'Menkää nyt, mutta ihan läheltä rakennuksia ettei kreivi teitä huomaa.
Se ei olisi hyvä.'

"Minä menin, mutta lyhyen matkan etäisyyteen jäin seisomaan; minun
täytyi tietää, mitä vielä tapahtuisi.

"Lyhyen ajan kuluttua kannettiin pari matka-arkkua vaunuihin. Sitten
näin kaksi naista nousevan ajoneuvoihin, ainoastaan kaksi, ja ne
näyttivät minusta olevan paroonitar ja hänen kamarineitseensä. Vanha
Juha auttoi heitä vaunuihin ja sulki heidän jälkeensä vaununoven.
Vaunut kiitivät nopeasti pois. Vanha Juha palasi takaisin linnaan.
Paroonittaren tytär ei ollut matkustanut heidän kanssansa. Hän oli
jäänyt linnaan; mistä syystä, siitä en voinut päästä selville.

"Kotiini mennessäni, katsahdin vielä taakseni uuden linnan harjaan päin.
Nuo kiviset kuvat seisoivat siellä yksinään; kreivi ei ollut enää
heidän luonansa."

Kylänvanhin lopetti kertomuksensa.

Ensi kysymys, mikä minulla nyt oli tehtävä hänelle, koski neiti von
Mühlen'iä.

"Mitä olette sittemmin paroonittaren tyttärestä kuulleet?"

"En rahtuistakaan. Ylimalkaan en ole sittemmin linnasta mitään tietoja
saanut."

"Ette liene myös ketään linnan väestä nähneet?"

"Varsinaisista linnan-asukkaista en ketään."

"Keitä tarkoitatte puhuessanne linnan varsinaisista asukkaista?"

"Kreiviä, molempia neitiä, jos he molemmat siellä vielä ovat, vanhaa
emännöitsijää ja vanhaa Juhaa. Ainoastaan he asuvat linnassa, nimittäin
vanhassa linnassa, sillä uudessa ei asu ketään ihmistä. Kaikki muu
kreivin väki asuu syrjärakennuksissa, itse vanha ajurikin, jonka kreivi
on tuonut tänne muassansa. Yksistään tämä ja vielä eräs toinenkin
iällinen palvelija uskaltavat linnassa käydä, ja luulenpa, että
ainoastaan harvat heistä ovat nähneet linnaa sisäpuolelta."

"Oletteko," kysyin edelleen, "viime aikana kuulleet, että kreivin luona
jälleen olisi tuttavia käynyt tai linnaan muutoin vieraita henkilöitä
saapunut?"

"En ole mitään semmoista kuullut."

"Vielä kysymys: Mikähän lienee syynä että kreivi tähän syrjäiseen
seutuun on rakennuttanut tuon kalliin linnan?"

"Ihmiset puhelevat kaikellaista siitä asiasta", vastasi kylänvanhin.
"Useimmat arvelevat vaan umpimähkään siinä juuri olevan todistuksen
siitä, että kreivi ei ole täydellä järjellään. Mutta minulla on omat
ajatukseni asiasta."

"Mitä siis luulette?"

"Olen jo useampia vuosia hiljaisuudessa itsekseni ajatellut, että Maria
neidestä vielä kerran on tuleva kreivitär, ja että uudessa linnassa
alkaisi sitten kokonaan toinen elämä kuin mitä nyt vanhassa vietetään."

Ja nyt hän ehkä oli kuollut tuo onneton Maria neiti, ja kenen käden
kautta? ja kuka oli hän oikeastaan?

Minun oli vielä tehtävä kysymys kylänvanhimmalle.

"Onko kreivillä muita läheisiä sukulaisia paitsi sisarensa ja tuo nuori
kreivi Vohwinkel, joka paroonittaren seurassa oli täällä?"

"He kuuluvat olevan hänen likeisimmät sukulaisensa", sain vastaukseksi.
"Kylän vanha koulunopettaja vakuuttaa saaneensa muutamia kertoja
kreivin suvusta tarkempia tietoja. Hän arveli myös, että eiköhän rouva
von Mühlen, jota sanotaan itaraksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, liene
toimeenpannut kihlausta tyttärensä ja nuoren kreivin välillä siinä
tarkoituksessa, että kreivin suuri omaisuus hänen kuoltuansa pysyisi
hajoomatta. Sillä että kreivi ei enää menisi naimisiin --"

Hän keskeytti tässä puheensa.

En kysellyt häneltä enempää. Arvatenkin oli hän samaa mieltä kuin
minäkin; mutta hän ei tahtonut lausua ajatustansa julki. En minäkään
vielä tahtonut julkisesti ilmoittaa epäluuloani; minun oli ensin
koetettava sitä tarkemmin vahvistaa.

Mutta kaikissa tapauksissa ja edellä kaiken muun oli minun koettaminen
pelastaa.

Mutta kuinka? Miten oli toimeen ryhdyttävä?

Että olin tullut oikeaan paikkaan, siitä ei ensinnäkään ollut mitään
epäilystä. Myöskin kylänvanhin oli siitä vakuutettu, sittenkuin olin
hänelle ilmoittanut katoolisen papin kertomuksen. Mutta ei hänkään
tietänyt parempaa neuvoa, kuin minäkään.

Aluksikin, siitä emme voineet olla erimieltä, oli pääasiana päästä
linnaan ja kreivin luo. Mitä sittemmin, sittenkuin kerran kreivin tykö
oli päästy, oli tehtävä, se riippui ilmauntuvista asianhaaroista.

Käskin kylänvanhimman johtaa minua linnaan.

Noita molempia santarmeja, jotka olivat minua seuranneet ja tällä välin
kylään saapuneet, olin jo edeltäpäin käskenyt, että asettautuisivat
linnan läheisyyteen vakoilemaan.

Sihteerini, vanhan toimitusmiehen ja molemmat oikeuspalvelijat otin
mukaani.

Oli jo jotenkin myöhään illalla, kun lähdimme matkalle.

Tiellä emme ketään kohdanneet.

Emme myöskään linnan luona, kun sinne pääsimme, tavanneet ketään
ihmistä. Ainoastaan nuo kaksi santarmia olivat siellä määräykseni
mukaan ja ilmoittivat, ett'ei heidän siellä ollessansa ollut mitään
mainittavaa tapahtunut.

He olivat asettuneet jonkun matkan päähän linnasta, niin ett'ei heitä
hämärissä sieltä voitu nähdä, mutta he sitävastoin voivat tarkastaa
linnaa eri puolilta.

Ensiksi ryhdyin lähemmin tarkastamaan linnaa, tai oikeammin noita
erityisiä linnanrakennuksia. Kello oli silloin kymmenen illalla.

Kaikki oli siellä synkkään hämärään peitettynä ja mitä syvimmässä
hiljaisuudessa. Sisällä ei kaikkialla liene yhtä hiljaista ollut
eikä varmaankaan monen siellä olevan ihmisen sydämmessä, jotka sillä
hetkellä noiden synkkien muurien takana oleskelivat. Viha, kosto,
kuolonpelko, kuolon taistelu, mikä kaikki siellä lieneekin sydämiä
vavistuttanut ja raivostuttanut.

Vanhan linnan oikealla puolella oli uusi, erillään siitä, noin
kolmenkymmenen askeleen päässä vanhasta; mutta korkean sillanholvin
kautta siihen yhdistettynä. Holvissa oli suljettu käytävä, jota myöten
voi päästä toisesta rakennuksesta toiseen.

Ilta oli pimeä, kuu ei loistanut, ei yhtäkään tähteä näkynyt pilvien
peittämällä taivaalla. Siitä syystä lepäsi myöskin uusi linna edessämme
täydelliseen pimeyteen verhottuna eikä voinut mitään eroittaa sen
loistosta ja sen kaikista rikkauksista. Kuitenkin taisi sen suuren
suurista haahmopiirteistä, sen hämmästyttävästä laajuudesta päättää,
että todellakin oli mahtava, komea rakennus edessämme. Olinhan
sitäpaitsi siitä sivu ajaessamme, jolloin vielä oli kirkas päivä, sen
sellaiseksi havainnut.

Ei yhtään akkunaa, ei pienintäkään paikkaa tuossa avarassa
rakennuksessa ollut valaistu. Eihän siinä kukaan asunutkaan,
kylänvanhimman kertomuksen mukaan.

Mutta lepäsipä vanha linnakin täydellisesti yhtä pimeänä ja hiljaisena,
ja siellä asui kreivi sekä hänen kanssansa tuo onneton, jonka elämä oli
menetetty, ja tuo toinen, joka oli samalla kerralla hänkin menettävä
elämänsä. Olivatko he jo sielläkin levolle menneet, olivatko nuo kaksi
nuorta naista jo vaipuneet siihen ijäiseen lepoon, josta he eivät enää
elämään heräisi? Ja nuo muut, kreivi, vanha palvelija Juha, vanha
emännöitsijä? -- siinähän ne olivat kaikki, jotka tuossa suuressa,
vanhassa rakennuksessa asuivat.

Se lepäsi koko äärettömässä laajuudessansa edessämme, harmaine
muurineen, esiinpistävine sivurakennuksineen ja kulmineen, korkeine
terävine kattoineen, syrjineen ja tornineen. Kaikki tämä kuvautui
hämärässä yössäkin nähtäväksemme.

"Jokohan linnan asukkaat nukkuvat?" kysyin kylänvanhimmalta.

"Sisäpuolella on piha", vastasi tämä, "johonka päin kaikkien asuttujen
huoneiden akkunat ovat."

Siitä syystä ei koko rakennuksessa näkynyt yhtään ainoaa valaistua
akkunaa.

Kylänvanhin johti minut eräälle linnan sisäänkäytävälle, jonka muodosti
eräs sivuovi muutamaan matalaan torninkaltaiseen eturakennukseen.

Vastakkaisella puolella oli kylänvanhin osoittanut minulle toisen
sisäänkäytävän, varsinaisen pääsisäänkäytävän, niinkuin hän sanoi, jota
kuitenkaan hänen tietääksensä ei koko kreivin siellä-olon aikana ollut
milloinkaan käytetty. Se oli korkea, laaja, holvikas porttikäytävä;
raskas raudoitettu portti oli sitä sulkemassa. Tuosta porttikäytävästä
olivat arvatenkin edellisenä yönä ne suljetut vaunut ajetut, joissa
katoolilainen pappi linnaan tuotiin ja sieltä takaisin vietiin.

Tuon kapean portin, josta yritimme sisään, havaitsimme lukituksi. Vanha
rautainen helistinlaitos oli siinä vieressä; kylänvanhin soitti sitä.

Hieno kellon ääni helähti kaukana meistä, siis etäällä rakennuksen
sisäosissa, ainoastaan kerran, eikä silloinkaan kovasti. Sitten oli
taas kaikki hiljaista. Sitä ennen emme olleet mitään kuulleet, sen
perästä emme taaskaan kuulleet mitään.

Niin seisoimme siinä odottavina, kuulisimmeko jotakin, avattaisiinko
portti, päästettäisiinkö meitä sisään, mitä saisimme nähdä, mitä
lopullisesti tapahtuisi.

Pitkän ajan vallitsi hiljaisuus. Vihdoin luulimme kuulevamme
vitkallista, hiljaista astumista; ihan varmoja emme olleet tuon asian
suhteen, sillä niin äänettömästi tuntui joku siellä liikkuvan. Emme
olleet erehtyneet.

Pienoisen portin vieressä oli muurissa ahdas akkuna, niin ahdas,
ett'ei laihinkaan ihminen siitä aukosta olisi voinut tunkeutua sisään.
Kuitenkin oli se varmuuden lisäämiseksi kahdella vankalla rautaisella
kallerikangella varustettu. Tuon akkunan takana kuului silmänräpäyksen
ajan hiljaista ritinää. Ajattelin, että joku koetti sieltä katsoa,
kuka ulkona oli soittanut. Puoli minuuttia senjälkeen avautui portissa
vähäinen luukku.

"Kuka on siellä?" kysyi ääni luukusta.

Nähdä ei voitu mitään; kysyjällä ei ollut lyhtyä eikä muuta valoa
muassansa.

"Vanha Juha!" kuiskasi kylänvanhin minulle.

Olin arvannut, että hän ensiksi esiyntyisi. Kylänvanhimmalta olin jo
edeltäpäin saanut tietää, että hän toimitti portinvartijan virkaa.
Olin tuohon seikkaan perustanut koko tuumani, jos minun silloisessa
tilassani ylimalkaan voi olla puhettakaan ennakolta suunnitetusta
tuumasta.

Ensiksi käskin kaikki seuraajani astumaan kappaleen matkaa syrjään
sieltä. Sitten kysyin minä vanhalta palvelijalta hänen nimeänsä.

"Nimeni on Juha", vastasi hän.

"Te olette kreivi Vohwinkelin palveluksessa?"

"Minä olen herra kreivin palvelija."

"Voitteko nyt heti viedä minut herra kreivin puheille?"

Ilmoitin hänelle samalla nimeni ja virkani.

"Olen pahoillani", sanoi hän, "herra kreivi ei voi ottaa teitä vastaan;
hän ei päästä ketään luoksensa."

"Minä olen virkani puolesta täällä."

"Ei se vaikuta mitään muutosta."

"Minä saatan ja minun täytyy vaatia päästä kreivin puheille, lain
nimessä."

"En voi sittenkään päästää teitä sisälle."

"En siis taitane muulla tavalla kuin väkivallalla tunkeutua sinne."

Hän ei vastannut mitään.

"Minulla on santarmeja mukanani", sanoin minä, "ja minä voin tilata
tänne niitä enemmänkin. Voin kutsua koko kylän avukseni.

Hän ei nytkään heti mitään vastannut, ja hän näytti miettivän, mitä hän
minulle vastaisi.

"Herra oikeusneuvos", sanoi hän sitten, "minä en tiedä, mitä teillä
on täällä tekemistä; mutta jos te jyrkästi vaaditte tulla sisään
päästetyksi, jospa vielä väkivaltaa käytätte tänne päästäksenne, niin
pelkään että olette aikaansaava suuren onnettomuuden."

Miehen äänestä saattoi kuulla hänen puhuvan suuren sisällisen tuskan
valtaamana.

Mitä hän minulle sanoi, sitä olin pelännyt, olin ollut pakoitettu sitä
pelkäämään. Olin kuitenkin jo päättänyt mitä tässä tilaisuudessa olisi
minun tehtävä.

"Juha", sanoin minä vanhalle palvelijalle, "te olette vanha,
uskollinen palvelija teidän herrallenne, mutta te olette myös tunnettu
rehelliseksi kunnon mieheksi, joka kunnialla on vanhentunut, ja ettekä
suinkaan vanhoina päivinänne rupea enää rikokseen osalliseksi."

Hän ei nytkään minulle vastannut.

"Voinko uskoa että niin on asianlaita?" kysyin minä häneltä.

"Voitte kyllä, herra oikeusneuvos", vastasi hän, mutta sanat lausuttiin
alakuloisella äänellä.

"Noh hyvä, siis olette myös muutamiin kysymyksiin antava vastauksen,
joihin kysymyksiin vastaaminen ei ole ketään vahingoittava, vaan voi
estää suuren onnettomuuden tapahtumasta."

Hänen jatkuvaa vaitioloansa pidin myöntymyksen merkkinä ja pitkitin
puhettani:

"Sanoitte äsken, ett'ette tiedä mitä minulla on täällä tekemistä?"

"Niin sanoin."

Hänen äänensä oli hiukan epäröivä.

"Kuitenkin tiedätte sen hyvin kyllä; minun tarvitsee vaan sanoa
tietäväni ketä te edellisenä iltana olitte tähän linnaan noutamassa "

Nyt kuulin, kuinka hän syvästi hengähti.

Kuinka mielelläni olisin halunnut lukea hänen kasvoistansa hänen
ajatuksiansa, jos yön pimeydessä olisin voinut nähdä tuon vanhan,
kunnon miehen kasvoja.

"Vastatkaa minulle ensiksikin siihen kysymykseen", pitkitin minä,
"olenko saapunut tänne aikanani, ennenkuin on myöhäistä?"

"En tiedä --" yritteli hän vielä kiertelemään.

"Onko kuolema käynyt täällä sitten viime yön?" kysyin minä.

"Ei ole", vastasi hän.

"Neiti Maria siis vielä elää?"

"Hän elää vielä."

"Mutta parannuksesta ei ole toivoa?"

"Ei ole toivoa, jos ei Jumala ihmettä tee."

"Ja milloin voi hänen kuolemaansa odottaa tapahtuvaksi?"

Hän ei enää empinyt, vastaisiko minulle vai olisiko vastaamatta.

"En tiedä, onneton neiti on jo sanonut minulle jäähyväiset."

Hän lausui nuo sanat melkein sortuneella äänellä ja varmaankin olivat
kyyneleet nousseet hänen vanhoihin silmiinsä.

"Milloin sanoi hän teille jäähyväiset?" kysyin minä häneltä.

"Kolme tuntia sitten."

"Ja sittemmin ette ole häntä nähneet?"

"En ole."

"Ettekö myös ole hänestä mitään kuulleetkaan?"

"Ainoastaan kreivi ja vanha Margaretha ovat hänen luonansa. Ei
kumpikaan heistä ole sittemmin käynyt ulkona huoneesta."

"Luulitteko sairaan pian kuolevan, lähteissänne hänen luotansa
viimeisen kerran?"

"Niin luulin. Mutta hänen sairautensa on niin kummallinen. Jo kahdeksan
päivää sitten arvelin, ett'ei hän voisi enää elää kahdeksaa tuntiakaan."

"Tiedättekö mitä tautia hän sairastaa?"

Hän ei mitään vastannut.

"Te ette sitä minulle ilmoita", pitkitin minä, "mutta mitä on tapahtuva
jos hän kuolee?"

"Sitä en tiedä."

"Sen kyllä tiedätte."

Kuulin hänen jälleen raskaasti hengittävän.

"Ja teidän tulee estää sitä tapahtumasta. Sen te taidatte."

"Sitä en voi", vakuutti hän nopeasti.

"Te kyllä voitte ja teidän täytyy", väitin minä jälleen. "Te olette
oikeudelle, te olette tuolle onnettomalle, jonka henki on vaarassa, te
olette tuolle kuolevalle sairaalle, vieläpä itse herrallennekin olette
velkapää sitä tekemään."

"Se ei ole mahdollista!" huusi hän ja kuulin jälleen hänen äänessänsä
sen kauhistuksen, jolla hän nuo sanat lausui.

"Eikö se ole mahdollista? Mikä on kreivin aikomus?"

"Sitä en voi teille sanoa."

"Hyvä. Mutta kaikissa tapauksissa on hän estettävä aikomustansa
täyttämästä."

"Se ei käy milloinkaan päinsä. Te ette tunne kreiviä."

"Päästäkää minä linnaan ja minä olen pitävä huolta kaikesta mitä sitten
on tehtävä."

"En, en! Minä en uskalla päästää teitä tänne sisään."

"Miksi ette sitä uskalla?"

"Minä olen isäntäni palvelija."

"Ja te ette tahdo pettää isäntäänne?"

"Jos tahtoisinkin sitä tehdä, niin ei se mitään auttaisi; onnettomuus
tulisi sen kautta vieläkin suuremmaksi. Tässä ei auta mikään petos, ei
mikään väkivalta."

"Tuo onneton lienee siis kokonaan kreivin vallassa?"

"Hän pitää häntä salpojen takana; kaikki ovet hänen jälkeensä ja
itsensäkin jälkeen on hän lukinnut ja teljennyt. Ei kukaan pääse tuon
toisen neiden tykö eikä kreivinkään tykö. Kolme tai neljä ovea olisi
ensin murrettava; siihen kuluisi tunteja, ja jo ensi minuuttein jälkeen
olisi kaikki liian myöhäistä."

"Todellakin liian myöhäistä?" täytyi minun kuitenkin kysyä.

"Niin, se on ihan epäilemätöntä."

"Teidän herranne on mielipuoli!" huudahdin minä.

"Hän on onneton ihminen", virkkoi vanha palvelija, "ja viimeisinä
kahdeksana päivänä on näyttänyt siltä kuin ei taivaalla olisi enää
mitään osaa häneen, ikäänkuin hänen mielensä ja järkensä olisivat ihan
soaistut. Ja kuitenkin on hän toisinaan jälleen niin hyvä ja kelpo
mies, ja hänen järkensä on niin selvä ja terävä. Mutta tuo yksi paha
ajatus ei vaan ota erotaksensa hänestä, tuota yhtä kauhistavaa tekoa
hän ei vaan voi jättää tekemättä. Se pitää häntä vangittuna, niinkuin
itse Saatanan kynsillä."

"Ettekö tiedä mitään keinoa?"

"En mitään. Eihän tuo onneton kuoleman kourissa oleva sairas voi tietää
mitään keinoa parantuaksensa. Tässä on pelastus aivan mahdoton."

Oliko hän oikeassa? Minä pelkäsin niin olevan. En minäkään mitään
keinoa tietänyt, mielipuolta vastaan, joka mielenvikaisen raivolla ja
itsepintaisuudella oli päättänyt uhrinsa kuoleman ja jolla hallussansa
oli hänen uhrinsa suojeluksetta, turvatonna. Vanha palvelija oli
oikeassa, tässä ei auttanut mikään viekkaus, ei mistään väkivallasta
ollut enää apua ja, jos tuon onnettoman sairaan viimeinen tuskallinen
rukouskin oli turhaan kaikunut, kuinka voivat silloin enää vieraat
rukoukset ja varoitukset mitään auttaa? Mielipuoli ei kaikista noista
rahtuakaan piittaisi.

Olihan hän hullu kreivi!

Ja kuitenkin oli minun vielä yritys tehtävä. Jos se ei onnistunut,
turmella, pahemmaksi tehdä ei se asian -- laitaa kuitenkaan missään
tapauksessa enää voinut, ja olinpa sitten ainakin tehnyt kaikki, mitä
olin kyennyt tekemään.

"Menkää herranne luo ja ilmoittakaa hänelle että vaadin päästä hänen
puheillensa", sanoin minä vanhalle Juhalle. "Ilmoittakaa hänelle minun
nimeni ja virkani; sanokaa hänelle että minä tulen hänen luoksensa
rikosasiain tuomarina; että minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle
tehtävänä, ja että minun tulee heti saada puhutella häntä."

"Hän ei päästä teitä puheillensa", vastasi vanha palvelija.

"Päästättekö te minua linnaan?" kysyin vielä kerran häneltä.

"En."

"No hyvä, menkää siis ilmoittamaan herrallenne mitä äsken sanoin."

Hän oli tehnyt päätöksensä.

"Saanko ilmoittaa herra kreiville mitä olemme keskenämme puhelleet?"
kysyi hän vielä minulta.

"Miten vaan itse hyväksi näette, kun minä vaan voin päästä hänen
puheillansa.-'

Hän lykkäsi tuon pienen luukun jälleen kiinni ja meni. Hänen askeleensa
kuulin rakennuksen sisällä hitaasti poistuvan; hän aprikoi luultavasti
kävellessänsä, mitä hänen tuli sanoa ja mitä hänen oli tekeminen.

Mitä minä aioin? Siitä ei ole paljon sanomista. Se oli jos niin
tahdotaan, melkein ainoastaan hukkuvan oljenkorsi. Se oli melkein
ainoastaan sielutieteellinen ongelma, jota aioin koettaa selvittää. En
aikonut muuta kuin koettaa puhua kreiville järjen kieltä, koettaa saada
häntä sitä käsittämään.

Hänelle oli jo niin usein koetettu sitä tehdä; mutta mitä mielipuoli
ottaa sellaisesta huoliaksensa.

Niin, mutta ainoastaan hänen jokapäiväiset, tavalliset seurustelijansa
olivat koettaneet saada häntä järkipuheilla taivutetuksi; nuo puheet
olivat heidän seurassansa käyneet hänelle jo liian jokapäiväisiksi.
Vanha katoolilainen pappi oli siellä tosin ollut; mutta kreivi ei
ollut sallinut hänen mielipidettänsä lausua; eikäpä pappi ollutkaan
jäntevästi koettanut saada suutansa puhtaaksi puhua.

Jos minä nyt tulen hänen luoksensa, aivan äkkiä, jota hän pari
minuuttia aikaisemmin ei osannut lainkaan odottaa, jos tulen
rikosasiain tuomarina, jonka asemaa koko maailma pelkää, kenties, tosin
ainoastaan kenties, tekisi se häneen jonkunlaisen vaikutuksen, joka,
oikein käytettynä, vielä toivotuita hedelmiä kantaisi.

Pari minuuttia ennenkuin vanha palvelija oli portilta poistunut
olin ruvennut kuulemaan linnan toiselta puolelta ääntä, joka läheni
lähenemistään. Pian olin alkanut eroittaa läheneväin vaunujen ritinää.

Heti senjälkeen, kuin palvelija oli luotani mennyt, tuli kiiruhtaen
toinen santarmeista tyköni. Hän ilmoitti minulle, että juuri äskettäin
herrasväen ajoneuvot olivat pysähtyneet linnan läheisyyteen ja
että niistä oli astunut alas herrasmies ja nainen, jotka olivat
lähteneet kiertämään linnaa ja joiden tarkoitus nähtävästi oli päästä
linnaan sisälle. Hänen kumppaninsa oli lähtenyt kulkemaan herrasväen
jälkeen nähdäksensä mihin he menisivät; hän oli rientänyt luokseni,
ilmoittaaksensa minulle asiasta.

"Te ette tunteneet niitä henkilöitä, jotka vaunuista astuivat?" kysyin
minä häneltä.

"He olivat minulle ihan oudot."

"Kuulitteko heidän puhelevan?"

"He puhelivat hiljaan keskenänsä; en ymmärtänyt mitä he sanoivat."

"Näkivätkö he teitä tai teidän toverianne."

"Eivät nähneet --"

Keitähän ne olivat, jotka tähän aikaan juuri nyt linnaan aikoivat?
Tunsin mielessäni aavistuksen heräävän. Jos se oli oikea, niin uhkasi
asemamme muuttua uudestaan vaikeaksi, yhä vaikeammaksi.

Välttämätöntä oli että estäisin nämät uudet tulokkaat linnaan
pääsemästä.

He olivat menneet sen toiselle puolelle. Jos ei heillä ollut ketään
tuttavaa linnassa, joka odottaisi heidän tuloansa ja päästäisi heidät
sisään, täytyisi heidän kuitenkin, linnaan päästäksensä, tulla sille
portille, jonka takana minä seisoin. Jos linnassa sitävastoin heillä
oli joku tuttava, joka oli yksissä tuumin heidän kanssansa, voivat he
kuitenkin muista sisäänkäytävistä, varsinkin pieneen linnan puutarhaan
johtavasta ovesta tulla sisäänpäästetyiksi.

Kun aioin lähteä heitä vastaan, lähenivät he jo sitä paikkaa missä minä
ynnä santarmi seisoimme, kookas, näöltään laiha nainen ja keskikokoinen
herrasmies. He olivat tummanvärisessä matkapuvussa; herralla näytti
minusta olevan sotilaan ryhti. Enempää en voinut pimeässä eroittaa.
Nainen kulki nojautuneena herran käsivarteen.

He lähestyivät äänettöminä.

Minä menin heitä vastaan, käskettyäni santarmin jäämään paikallensa.

He näyttivät hämmästyvän ja jäivät seisomaan. Heillä ei siis ollut
mitään aavistusta minun ja seuralaisteni siellä olosta.

"Kenen luo aiotte mennä?" kysyin minä. Huomasin kuinka herra pikaisella
silmäyksellä mitteli minua kiireestä kantapäähän.

"Kuka antaa teille oikeuden tuollaisen kysymyksen tekemiseen?" lausui
hän sitten sangen ylhäisesti.

"Virkani", vastasin minä. "Minä olen rikosasiain tuomari."

Nainen säpsähti ja astui askeleen taapäin. Myös herrakin näytti
hämmästyvän, eikä hän aluksi näkynyt tietävän mitä sanoisi.

Aavistukseni oli ollut oikea. Sillä välin olin saanut tilaisuutta
lähemmin tarkastella noita molempia. Hämäryydestä huolimatta olin
voinut vähitellen yhä paremmin eroittaa heidän kasvonpiirteitänsä.

Naisella olivat iäkkäät, laihat, kalpeat kasvot, suuret, tummat,
syvällä olevat silmät. Herra oli nuori, kaunis, reipas mies; hänellä
oli todellakin soturin ryhti.

Mutta mihin enempiin toimiin oli nyt kaiken tämän johdosta ryhdyttävä?
Linnassa oli tapahtunut murha, tuo onneton Maria neiti oli myrkyllä
tapettu. Kuka oli, kenen täytyi olla murhaaja? Mitkä olivat minun
velvollisuuteni oikeuden nimessä murhaajaa vastaan?

Mutta eivätkö nämät olleet myöhempiä kysymyksiä? Tällä hetkellä oli
kysymys ainoastaan pelastamisesta, kysymys tuon naisen tyttären
pelastuksesta, kysymys tuon herran morsiamen pelastuksesta, jonka
pelastamiseksi nämät molemmat epäilemättä olivat tänne rientäneet.

Ja kuitenkin, minä olin myös, minä olin samalla myös rangaistustuomari.

Nuori mies oli äskeisestä hämmästyksestänsä tointunut.

"Oletteko täällä virkanne puolesta?" kysyi hän. Hänen äänensä ei ollut
enää niin ylhäinen kuin se vastikään oli ollut.

"Niin olen", vastasin minä.

"Ja teillä on toimia tässä linnassa?" pitkitti hän.

"Niin on."

"Rohkenenko kysyä, mistä syystä?"

Luulin havaitsevani että nainen vavahti nojautuessaan yhä edelleen
hänen käsivarteensa. Nainen ei ollut vielä sanaakaan virkkanut.
Kuinka olisikaan hän sitä taitanut? Minun täytyi kuitenkin, sitä
välttämättömämmin, saada puhella hänen kanssansa.

"Kyllä piakkoin saatte siitä tiedon", vastasin minä tuolle nuorelle
miehelle.

Sitten käännyin naisen puoleen.

"Onko minulla kunnia puhutella rouva paroonitar von Mühlen'ia?"

"Minä olen paroonitar von Mühlen", vastasi hän minulle vapisevalla
äänellä, joka turhaan koetti vakauntua.

"Olette siis herra kreivi Vohwinkel'in sisar?"

"Kreivi Vohwinkel on veljeni."

"Ja tämä herra --?" Nyt käännyin tuon nuoren miehen itsensä puoleen:
"Teidän nimenne, hyvä herra, on myös kreivi Vohwinkel ja olette te
upseeri ja sukua tämän linnan omistajalle."

"Niin on asianlaita. Mutta minä tahtoisin teiltä kysyä --"

Hänen äänensä soi jälleen niin ylhäiseltä.

"Mistä minä tämän kaiken tiedän?" keskeytin minä hänet.

"En sitä. Mutta kuka teille on antanut oikeuden tällaiseen
tutkistelemiseen?"

"Juuri minun virkani tutkintatuomarina?"

"Minunko tutkijanani? Meidänkö tutkijanamme?"

"Herra kreivi, tutkintotuomarin on tapa kysellä, mutta ei vastata.
Se on hänen oikeutensa ja hänen velvollisuutensa. Mutta kaikissa
tapauksissa kääntäkäämme nyt huomiomme toiseen, pulmallisempaan
esineesen. "Armollinen rouva, olettehan täällä pelastaaksenne
tyttärenne hengen?"

"Tiedätte siis senkin, hyvä herra?"

"Niinkuin kuulette. Saanko luvan kysyä, mikä on teidän tuumanne, mitä
apukeinoja on teillä siinä suhteessa?"

"Hyvä herra --!"

"Rouva paroonitar, minä olen samaa tarkoitusta varten täällä. Vielä
saattaa se onnistua. Tyttärenne elää vielä. Tuo toinenkin onneton on
vielä hengissä."

"Hyvä herra, nämät ovat asioita, joista puhun ainoastaan veljeni
kanssa. Perheelliset asiat eivät ole mitään rikosasioita."

Muuta vastausta ei hän tässä asiassa minulle antanut. Hänen äänensä
oli jälleen rohkea, vieläpä samalla ylpeäkin. Nainen oli jälleen
täydellisesti tolkullansa. Hän tarkasteli asemaansa minua kohtaan ja
piti nyt ainoastaan sitä silmällä. Hän itse oli itseänsä likempänä
kuin tyttärensä; siitä syystä saattoi hän nyt vaan itseänsä ajatella
eikä voinut minun kanssani mihinkään yhteisiin tuumiin ryhtyä. Kuinka
olivat nämät asiat voineet minun tietooni tulla? Hänen piti koettaa
saada minut syrjäytetyksi; samoin kuin minä tahdoin estää häntä
linnaan pääsemästä. Siinä tarkoituksessa oli hänen ensin koettaminen
ylpeydellänsä nolostuttaa minua.

Niin selitin mielessäni nopeasti hänen sydämmensä ajatukset. Mihinkä
kauhistavaan sydämmeen enkö nyt ollut luonut katsahdusta, jos olin
oikeassa? Minun täytyi saada selvemmin tietää, oliko arveluni oikea.
Minun oli heti tehtävä hänen ylpeydellensä jyrkkää vastarintaa.

"Armollinen rouva", vastasin minä kylmäkiskoisesti hänen suurellisiin
sanoihinsa, "rikos-asiain tuomareilla ovat toisellaiset kokemukset.
Pahimmat rikokset ovat useinkin, valitettavasti kyllä, kauhistavia
pahoja tekoja oman perheen keskuudessa.

"Te saatte kokemuksenne väestön alhaisimmista kerroksista," sanoi hän
vieläkin suurellisesti.

"Vähimmin niistä", vastasin minä hänelle. "Saanpa niitä tästäkin
linnasta."

"Kuinka, hyvä herra?"

"Te pelkäätte tyttärenne hengen olevan vaarassa, rouva paroonitar.
Siitä syystä olette täällä."

"Veljeni on onneton mies."

"Sangen onneton mies. Se on varma. Varsinkin sittenkuin hänelle kalliin
olennon ilman pelastumisen toivoa täytyy nopeasti lähenevää kuolemaa
odottaa."

"Kyllä kai se seikka on hänen surullista tilaansa pahentanut."

"Uskallanko kysyä, armollinen rouva, missä suhteessa tuo onneton,
kuoleman teossa oleva nainen on teidän veljeenne?"

"Veljeni ei ole siitä seikasta antanut minulle mitään selityksiä."

"Olen kuullut, että mainittu nainen on talonpojan tytär."

"En ole hänen isäänsä tuntenut."

"Hänen isänsä kuuluu kapinoitsijana tulleen ammutuksi."

Tuo ylpeä, kovasydämminen vaimo ei heti sopivaa vastausta löytänyt.

"Ja kuten herra kreivi, teidän veljenne, näki hänen isänsä ammuttavan,
niin täytyy hänen myös nyt nähdä tämän tyttären kuolevan. Hänen
sylissänsä, hänen sydämmellänsä on tuon ammutun talonpojan tytär
kuoleva. Kyllä kai on hän halunnut toisella tavalla neitoa syleillä,
likistää häntä haavoitettua sydäntänsä vastaan, jotta hän sen
parantaisi. Mutta niin ei ollut sallittu tapahtuvaksi. Vieras käsi,
kauhistava käsi on estänyt tuon aikomuksen toteutumasta. Kuoleman käsi,
armollinen rouva."

Olin vihdoinkin sanoillani satuttanut tuohon vanhaan naiseen. Kuinka
hänen kasvonsa kävivät vieläkin kalvakammiksi, kuinka hänen silmänsä
tuskallisesti tuijottelivat ympärillensä, kuinka hän turhaan koetti
tyyntyä, sitä kaikkea en voinut hämärässä eroittaa. Mutta kuinka hän
ankarasti vapisi, sen näin selvästi, ja turhaan yritteli hän saamaan
lausutuksi sanan suustansa, yhden ainoankaan sanan.

Sanani olivat myös erääsen toiseen sattuneet.

Nuori upseeri oli äkkiä irroittanut naisen käden omastansa. Hän
tuijotteli paroonittareen, näin, kuinka hänen äkkiä vaalenneet kasvonsa
ikäänkuin kauhistuneina yhä olivat käännetyt paroonittaren puoleen. Sen
näin minä vaikka yö olikin pimeä. Kauhistava aavistus oli nähtävästi
vallannut nuoren upseerin, minun sanani olivat arvatenkin sytyttäneet
hirvittävän valon hänen mielessänsä.

"Jumalani!" kuulin hänen hiljaan itseksensä äännähtävän.

Sitten seisoi hän ikäänkuin horjuen alallaan. Hän näytti jotakin
tuumivan, mutta ei voinut päästä mihinkään päätökseen.

Vanha Juha oli sillä välin palannut.

Hän ei tällä kerralla avannut portissa olevaa luukkua, vaan aukasi
nyt itse portin ja astui siitä ulos. Oliko hänen aikomuksensa päästää
minut linnaan? Oliko kreivi hänelle luvan siihen, sellaisen määräyksen
antanut?

Hän säikähti, nähdessään minun uudet seuralaiseni, isäntänsä molemmat
sukulaiset. Hän tunsi heidät. Heitä hän ei suinkaan näyttänyt
odottaneen.

Astuin hänen luoksensa.

Nainen ja upseeri ensi hämmästyksessään, jossa vielä olivat, eivät
seuranneet minua.

"Minkä viestin tuotte minulle?" kysyin vanhalta palvelijalta.

"Minulla on lupa laskea teidät sisään."

"Saanko ottaa väkeni mukaani?"

"Voitte ottaa ne, jos niin haluatte. Mutta jos rohkenen pyytää, niin
tulkaa aivan yksinänne. -- Kuitenkin, minä näen nuoren herra kreivin
tuossa. Hänen läsnäolonsa voisi olla hyödyksi. Ottakaamme hänet
mukaamme."

"Eikö myös rouva paroonitarta?" kysyin häneltä.

"Ei, ei!" huusi hän kiivaasti.

Nopeasti olin tehnyt päätökseni.

"Minä tulen kreivin kanssa mukaanne," sanoin minä vanhalle Juhalle.

Juha meni paroonittaren ja tuon nuoren upseerin tykö, jotka vielä
olivat äskeisellä paikallansa.

Menin edeltäkäsin kaukaisemmassa etäisyydessä olevain miesteni luo,
ilmoitin heille, että yksinäni menisin linnaan ja käskin heidän siinä
odottamaan takaisintuloani.

Saapuessani sitten jälleen tuolle pienelle portille, seisoivat jo
palvelija ja nuori upseeri siellä vartomassa minua.

Rouva von Mühleniä en enää nähnyt; hän oli arvatenkin joutuisasti
mennyt matkoihinsa. Oliko hän mennyt takaisin vaunuihinsa? Mikä
oli niin äkkipikaan muuttanut hänen aikomuksensa? Sananiko? Vai
oliko palvelija jotakin ilmoittanut hänelle? Vai olisiko itse nuori
kreivi, hänen oma sukulaisensa, hänen tuleva vävypoikansa, aavistavan
sydämmensä pakoituksesta puhunut jotakin hänelle? Mutta sillä hetkellä
en pitänyt enempää lukua rouva paroonittaresta.

Vanha Juha vei upseerin ynnä minut linnaan, sulkien jälestämme
porttisen, josta olimme sisään käyneet.

Olimme ihkasen pimeässä.

Juha otti jotakin akkunalta, se oli pieni suljettu lyhty. Hän avasi
sen. Seisoimme lyhdyssä palavan kynttilän kirkkaassa valossa.

Se lienee ollut sama lyhty, joka edellisenä yönä oli valaissut
katoolilaista pappia.

Katselin tarkemmin nuorta upseeria, joka seisoi vieressäni. Hänellä oli
kaunis vartalo, jalot, rehelliset ylimyksen kasvot. Synkkä murhe lepäsi
hänen kasvoinsa piirteissä.

Silmäilin myös vanhaa Juhaakin. Hänenkin kasvonsa osoittivat
rehellisyyttä, herättivät luottamusta, niin harmaat, kuihtuneet ja
kovettuneet kuin olivatkin. Ne näyttivät minusta oikein todellisilta,
kunniallisilta, rohkeilta ala-upseerin kasvoilta.

Siitä holvitetusta alasta, jossa olimme, alkoi pitkä käytävä. Lyhdyn
valossa ei voinut eroittaa sen loppua. Se oli kai jälleen sama käytävä,
jota edellisenä yönä papin oli täytynyt kulkea; me olimme vaan sen
toisessa päässä.

Vanha palvelija johti meitä siihen.

"Mitä olette puhelleet kreivin kanssa?" kysyin minä kulkeissamme.

"Ilmoitin hänelle heti teidän tulonne, -- arvelin sen olevan parasta."

"Ilmoititteko myös syyn minun täällä olooni?"

"Hän tiesi, hän arvasi sen."

"Ja hän suostui heti päästämään minut linnaan?"

"Hän käski että päästäisin teidät hänen tykönsä, hän tahtoisi teitä
puhutella. Hän antoi tämän käskyn melkein heti, ainoastaan lyhyen
miettimisen perästä."

"Eikö hän mitään enempää sanonut?"

"Ei."

"Lausuitte minulle sen toivomuksen että tulisin yksinäni. jättäen
väkeni ulkopuolelle."

"Ajattelin että kreivi mieluummin puhuttelisi teitä kahden kesken."

"Ja mistä syystä tahdoitte että nuori kreivi tulisi mukaamme?"

"Herra kreivi rakastaa häntä. Olen varma että tieto hänen
täälläolostansa tekee kreiviin hyvän vaikutuksen."

"Te ette tiedä mitä kreivi aikoo minulle sanoa?"

"Hän ei siitä asiasta sanaakaan virkkanut."

"Eikö teillä ole siinä suhteessa mitään arvelujakaan?"

"Ei mitään."

Vanhan palvelijan vastaukset olivat lyhyet; mutta hän ei näyttänyt
mitään salaavan. Luultavasti hänestä itsestäänkin tuntui
selittämättömältä arvoitukselta, kuinka kreivi ilman pidempiä mutkia
oli suostunut laskemaan minut puheillensa, ja hän mietiskeli, miten tuo
arvoitus olisi selitettävä.

"Te viivyitte kauan poissa", huomautin minä hänelle.

"Kreivi oli pannut oven salpaan", vastasi hän, "ja kauan viipyi
ennenkuin hän avasi minulle sen."

"Missä hän oli?"

"Sairaan luona."

"Ja miltä hän näytti?"

Vanha mies pudisteli surullisesti päätänsä.

"Hän näytti tuiki murtuneelta, hänen hengityksensä oli hätäinen
ja kuuma. Mikä asia? kysyi hän minulta kiivaasti. Kun sitten olin
ilmoittanut teidän tahtovan saada puhutella häntä, katseli hän
muutamien silmänräpäyksien ajan äänetönnä eteensä ja sitten sanoi hän:
Laske herra ruskeaan saliin."

Minulla ei ollut tällä kertaa enää mitään kysyttävää palvelijalta, ja
sittenkuin olimme lyhyen ajan kulkeneet eteenpäin tuossa ahtaassa,
autiossa, holvitetussa käytävässä, saavuimme me, samoin kuin pappi
edellisenä iltana, portaiden tykö ja noustuamme niitä ylös tulimme
toiseen käytävään sekä sitten tumman, korkean, leveän kaksipuolisen
oven tykö, joka oli koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla. Näin sen
pikimmältään lyhdyn valossa sivu mennessämme.

Siinä oli se ovi, josta katoolilainen pappi oli astunut sairaan luo.
Me olimme sairashuoneen läheisyydessä, lähellä sitä huonetta, jossa
onneton Maria neiti odotti kuolemaa.

Viisi tai kuusi askelta siitä eteenpäin oli muurissa toinen ovi. Myös
senkin oli pappi nähnyt.

Sen eteen pysähtyi lietsarimme.

Mitä syvin hiljaisuus vallitsi täälläkin. Seisoessamme yhdessä kohdin
emme minkäänlaista ääntä voineet kuulla. Minä kuitenkin kuulin hieman
sydämmeni tykytystä. Tilamme ja hetken omituisuus, tuo vanha linna,
synkeä ja autio käytävä, kuoleman välitön läheisyys, ajatus että
nyt olin pääsemäisilläni sen raskaan rikoksen jäljille, jota varten
tänne olin tullut, odotus saada nähdä mitä kaikkea vielä tapahtuisi,
vieläpä meitä ympäröivä syvä hiljaisuus, kaikki tämä oli saanut mieleni
tavattomaan kiihoitukseen.

Rikosasiain tuomarin on tosin aina säilytettävä verensä kylmänä,
sydämmensä levollisena, päänsä selkeänä.

Ainoastaan silmänräpäyksen ajan tätä vaan kestikin.

Vanha Juha oli avannut oven, jonka edessä seisoimme.

"Astukaa sisään", sanoi hän hiljaan kuiskaten.

Neljä vahakynttilää kahdessa suuressa, hopeaisessa haaraisessa
kynttiläjalassa seisoi pyöreällä pöydällä huoneen keskellä ja valaisi
huonetta, johon nyt sisään astuimme.

Se oli iso, nelikulmainen, vanhanaikaiseen tapaan sisustettu huone.
Seinät olivat peitetyt kudotuilla, ruskeilla tapeeteilla. Lattia oli
väritetty sinisiin ja valkoisiin kulmioihin. Katto oli taidokkaasti
valmistettua marmoriseko-teosta.

Vanhanaikaiset sohvat, nojatuolit, pöydät ja suuret kultapuitteiset
peilit soveltuivat hyvin yhteen muun sisustuksen kanssa.

Kaikki näytti olevan varsin kallista.

"Pyydän että herrat odottaisivat täällä. Minä menen herra kreiville
ilmoittamaan teidän täällä olonne," sanoi vanha Juha ja poistui samasta
ovesta, mistä oli meidät huoneesen päästänyt.

Huoneella oli ilman sitä vielä kaksi muutakin ovea. Toinen oli siitä
vasemmalla puolella; se johti arvatenkin sairaan huoneesen, toinen oli
viimemainittua vastapäätä.

Muurissa vastapäätä sairaanhuoneen ovea oli kaksi akkunaa. Esiriiput
raskaasta tummanvärisestä silkistä peittivät niitä.

Syvä hiljaisuus vallitsi täälläkin. Olin vielä kuullut vanhan Juhan
askelten poistuvan; sitten olin ollut kuulevinani, kuinka joku
ovi avattiin. Sittemmin ei mitään ääntä enää ollut kuultavana. Ei
edes senkään oven takaa, jonka arvelin sairaanhuoneesen johtavan.
Olin hetkisen kuunnellut sen luona; en ollut pienintäkään risausta
eroittanut.

Olin aivan ehdottomasti asettunut kuuntelemaan. Kuka voisi olla
sitä tekemättä, ensi silmänräpäyksessä, astuessaan kuolinhuoneen
hiljaisuuden, sen salaisuuksien ja kauhujen läheisyyteen.

Sitten oli ikäänkuin häpeän tunne minut vallannut. Poistuin ovesta
niin kauas kuin taisin, astuen sitten erään vastapäätä muurissa olevan
akkunan luo, katsellen siitä ulos pimeään yöhön.

Aluksi en nähnyt mitään, kuin juuri yön pimeyden. Sitten alkoivat
silmäni eroittaa. Uusi linna oli edessäni; voin katsella koko sen
levypuolta pitkin. Sen korkea laakea katto siihen pystytettyine
kuvapatsaineen kuvautui yhä selvemmin yön taivasta vastaan.

Tuo suuri juhlallinen rakennus rupesi minusta yön hiljaisuudessa ja
hämärässä melkein aaveentapaiselta näyttämään.

Eikö täällä kaikki ollut niin salaperäistä? Ja enkö todellakin ollut
rikoksen ja kauhistuksen paikassa?

Kreivi Vohwinkel, tuo nuori upseeri, oli kerallani tullut akkunan tykö.

Hänenkin kasvoissansa kuvautui kauhistuksen, ankaran sisällisen tuskan
ilmaus. Mitä minun sanani hänen sukulaisellensa, tuolle hirvittävälle
rouvalle, olivat saaneet hänen aavistamaan, sen olivat muutamat vanhan
Juhan sanat epäilemättä hänen mielessänsä muuttaneet järkähtymättömäksi
varmuudeksi.

Hänen täytyi keventää sitä painoa, joka ahdisti hänen rintaansa.

"Herra oikeusneuvos", sanoi hän minulle melkein ikäänkuin rukoillen,
"sallitte kai kuolleiden levätä rauhassa?"

"Etupäässä on minun tehtäväni täällä pelastaa vielä pelastettavissa
olevan ihmishengen", vastasin minä hänelle.

"Siitä olen minä huolta pitävä", lausui hän. "Setäni rakastaa minua;
hän päästää minut kyllä puheillensa eikä varmaankaan voi olla
rukouksiini suostumatta."

"Sitten", sanoin minä, "vainoo maallinen rangaistustuomari ainoastaan
elossa olevia syyllisiä."

"Oi, hyvä herra", huudahti hän, "ja kuinka usein eikö myös todellisten
syyllisten ohella myös viattomia? Jokainen toimi, johon täällä voitte
ryhtyä, on samassa myös puukon-isku jaloa ja onnetonta setääni vastaan."

"Ja onko hän kokonaan syytön?" kysyin minä.

"Setänikö syypää siihen mitä täällä on tapahtunut?"

Minun täytyi hänen sydäntänsä raskauttaa vieläkin enemmän kuin se jo
ennestään oli. En muuta voinut. Kiivas paheksumisen tunne, tai, jos
niin mieluummin sanotaan, ankara katkeruus oli minut äkkiä kokonaan
vallannut.

"Myös siihen", vastasin minä. "Kuka on tuo onneton, jonka nuori elämä
vielä tänä yönä on joutuva kamalan kuoleman uhriksi? -- Te ette voi
minulle vastata. Olen juuri siinä herättänyt mielessänne ajatuksen,
jota ette vielä ole miettineet. Peloittaako tämä ajatus teitä? Ja ette
kuitenkaan voi sitä luotanne karkoittaa? Te, herra kreivi, tahdoitte
rangaistus-oikeutta vastaan tehdä syytöksen, että se syyllisen ohessa
myös liian armottomasti kohtaa syytöntä. Mutta kuinka monta syytöntä
pahantekijä itse välittömästi vetää mitassansa turmioon, eikä edes aina
omaan turmioonsa, sitä ette olleet ajatelleet. Tuo kuolemaisillaan
oleva neiti tuossa toisessa huoneessa, tuskin kahdenkymmenen askeleen
päässä meistä, eikö hän ole sen vangitun kapinoitsijan tytär, joka
vietiin rykmentin rintaman taakse ja siellä ammuttiin? Ja mikä teko oli
tämä, eikö se ollut selvä rikos? Ja olisiko hän, jos tuota rikosta ei
olisi tapahtunut, rauhallisesta, yksinkertaisesta elämästänsä tullut
pois syöstyksi, kuollaksensa tänä yönä täällä, kaukana kodistansa,
viheliäisenä turvatonna orpona, mitä kurjimman kuoleman?"

Nuori upseeri oli liikutettu. Olin todellakin hänen mielessänsä
herättänyt ajatuksia, joista hänellä aikaisemmin tuskin oli ollut
aavistustakaan.

"Se tapahtui sodassa", koetti hän vielä puollustukseksi lausua.

"Mutta se tapahtui vastoin sodan tapoja", sanoin minä.

"Ne olivat kapinoitsijoita."

"Kohtelivatko kapinoitsijat siten omia vankejaan? Vai onko hallituksen
sotaväellä etuoikeus menetellä petomaisemmin, julmemmin kuin
kapinoitsijat?"

Hän ei vastannut mitään.

"Mutta jos tietäisitte", sanoi hän, "kuinka paljon onneton setäni
sittemmin on katunut ja kärsinyt --"

"Minä tiedän", keskeytin minä hänet, "tunnen hänen surkuteltavan
tilansa."

"Ja millä rajattomalla rakkaudella ja huolellisuudella hän on holhonut
tuon onnettoman, ammutun talonpojan tytärtä!"

"Arvaan senkin. Mutta eikö kaiken tämän rakkauden ja vaivannäön
loppupäätöksenä ole tuon tytön ennenaikainen kauhistavainen kuolema?"

"Oi, hyvä herra, te olette oikeudeton setääni vastaan. Minun on häntä
puollustaminen -- Mutta en kuitenkaan sitä tee, minä en voisi tehdä
sitä niin hyvin, kuin tuo uskollinen palvelija, joka juuri tulee
tuolla takaisin. Hän on ollut todistajana kaikkeen. Hän kykenee teille
kertomaan. Juha, tule lähemmäksi, kerro tälle herralle setäni kaikesta
rakkaudesta tuota onnetonta Mariaa kohtaan, hänen onnettomuudestansa,
hänen kärsimyksistänsä."

Vanha palvelija oli huoneesen palannut. Hänen kasvoissansa ilmauntui
mitä synkin surullisuus.

"Ilmoittakaa meille ensin, minkä sanan te meille tuotte," sanoin minä
hänelle.

Ukko kykeni tuskin surun ahdistamana saamaan sanaa suustansa.

"Minä tulen kuolevan enkelin vuoteen äärestä", sanoi hän.

"Ja Luise?" huudahti upseeri.

Neiti von Mühlenin, hänen sukulaisensa ja morsiamensa nimi oli Luise.

"Neiti Maria rukoili niin hartaasti hänen puolestansa että kivenkin
olisi täytynyt heltyä", sanoi palvelija. "Ja heltyi myöskin jalo
herrani. Minä olin hänelle sanonut että te olitte täällä, että hänen
jo senkintähden pitäisi ymmärtää hänen syyttömyytensä. Kuoleva Maria
vakuutti neiti Luisen syyttömyyttä. Kreivi ei enää, vastustellut.
Voitte mennä morsiamenne luo. Huoneen ovi on avoinna ja tiedättehän
hänen huoneensa. Herra kreivi toivoo vaan, että te molemmat ette vielä
tänä yönä täältä lähde."

Nuori upseeri riensi ulos ovesta.

"Siten on siis ainakin täksi hetkeksi minunkin tehtäväni täällä
loppunut", sanoin minä vanhalle palvelijalle.

"Herra kreivi haluaa kuitenkin teitä puhutella", vastasi hän.

"Mistä syystä?"

"Sitä hän ei minulle sanonut. Hän käski minun pyytää teitä odottamaan
häntä muutaman silmänräpäyksen ajan, hän lupasi heti tänne tulla."

Minä olin suostuvainen odottamaan.

"Mutta kertokaa minulle sillä välin kreivistä ja Maria neidestä",
sanoin minä palvelijalle. "Kuulittehan että nuori kreivi pyysi myös
teidän sitä tekemään."

"Ja minä voin sen tehdä, juuri nyt hänen kuolinhetkellänsä. Hän oli
aina enkeli, ja kuinka suuresti onkin kreivi häntä rakastanut!"

"Että hän on ammutan kapinoitsijan tytär, sen te kai tietänette?"

"Tiedän myös, miten tämä kapinoitsija tuli ammutuksi."

"Se oli surullinen tapaus. Minä olin siinä saapuvilla. Sydämmeni vuotaa
verta kun sitä jälleen muistelen. Mutta onneton herrani oli jo sitä
ennen saanut luodin päähänsä. Ja tapahtuipa monesti että hänen järkensä
ikäänkuin sekautui. Niinpä silloinkin, kun nuo kapinalliset ammuttiin.
Siksipä eivät mitkään rukoukset eivätkä mitkään muistutukset voineet
auttaa; ne olisivat tehneet hänen mielensä vieläkin ankarammaksi
ja itsepintaisemmaksi. Mutta en koskaan eläissäni unhoita sitä
silmänräpäystä, kun laukaukset olivat kajahtaneet, ja se ala-upseeri,
joka kapinoitsijoita ammuttaessa oli ollut päällikkönä, tuli takaisin
ilmoittamaan että everstin käsky oli täytetty. Myös kreivikin on siitä
silmänräpäyksestä alkaen koko iäksensä tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta
minä kerron kaikki seikat siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat.

Rykmentti oli sillä ajalla kun ampuminen tapahtui pysynyt liikkumatonna
paikallaan.

Syrjässä siitä, erään orjantappurapensaan vieressä, makasi erään
ammutun kapinoitsijan tytär ikäänkuin hengetönnä maassa. Hän oli
tainnoksissa. Kreivi ei ollut hänestä mitään välittänyt, ja everstin
käskyttä ei kukaan muu uskaltanut rivistä astua.

Laukauksien kajahdus herätti tytön jälleen tolkullensa; kun ala-upseeri
lausui everstille ilmoituksensa, hypähti tyttö jaloillensa.

"Isäni! Veljeni!" kiljasi hän.

Nuo sanat vihloivat meidän kaikkien sydämmiämme. Myös kreivinkin
sydäntä; äkkiä hänenkin sydäntänsä.

Hän oli äänetönnä, synkkänä, juuri kuin mietteisiinsä vaipuneena
istunut hevosensa selässä. Sellaisena oli hän ilmoitusta kuunnellut;
hänen kasvoinsa juonteissa ei ollut mitään muutosta tapahtunut.

Kun tyttö kiljahti, oikasi eversti ikäänkuin säpsähtäen itseään
satulassa. Hän silmäili tyttöä; hän katseli häntä kummastuneena, juuri
kuin ei olisi hän häntä sitä ennen ollenkaan nähnyt. Sitten yht'äkkiä
hän kalpeni ja hänen kasvoissansa kuvautui kauhistava tuska. Hän oli
unohtanut, mitä oli tapahtunut; nyt se vasta hänen mieleensä johtui;
hänellä oli tuskin ollutkaan siitä mitään tietoa, hän oli toiminut
tolkutonna ollen; nyt vasta, siinä silmänräpäyksessä selkeni hänelle
kaikki.

Tyttö yritti hyökkäämään rotkoon, siihen paikkaan, missä hänen isänsä
ja veljensä olivat ammutut. Sotamiehet, jotka sieltä vakaina ja
hiljaisina palasivat, estivät häntä sinne menemästä. Ainoastaan yksi,
eräs raaka veitikka, joka sitäpaitsi lienee liian paljon väkeviä
juonut, pilkkasi häntä sivu marssiessansa.

"Älä itke, lintuni. Voihan sinusta nyt tulla rykmentin tytär. Olethan
sinä kyllin kaunis siksi kelvatuksesi."

Kreivi oli nuo sanat kuullut.

Mutta samalla oli hän myös painanut kannuksensa hevosen kylkiin,
niin että tämä hurjasti eteenpäin karkasi. Siinä tuokiossa oli hän
sotamiehen vieressä. Hänen sapelinsa viilsi jo ilmaa tuon raa'an
sotamiehen päätä kohden; hän aikoi lyödä hänet kuoliaaksi siihen
paikkaan. Mutta ajoissa hillitsi hän itsensä, käsi sapelilleen vaipui
alas, kreivi ohjasi hevosensa syrjään, astui maahan ja meni tytön luo.

"Sinä olet minun tyttäreni", sanoi hän hänelle.

Sitten viittasi hän minua luoksensa.

"Pidä huolta hänestä, Juha. Hän on tästä päivästä alkaen minun
tyttäreni."

Hän lausui nuo sanat niin omituisesti, niin lempeästi ja kuitenkin
niin arasti, ja kumminkin jälleen niin selkeästi ja niin vakaasti.
Luultavasti selkeni nopeasti selkenemistään hänen mielessään
päätöksensä, ja hän havaitsi, kuinka paljon hänellä oli nyt
hyvitettävänä, palkittavana, ja se tahto vakautui vakautumistaan
hänessä, että hän tekisi kaikki, mitä voisi, korvataksensa sen häviön,
minkä oli aikaansaanut.

Hän oli toinen ihminen siitä silmänräpäyksestä alkaen.

Vielä samana iltana pyysi hän komentavalta kenraalilta virkavapautta.
Hän taisi sen tehdä vahingoittamatta kunniaansa. Sotaretki oli
lopussaan; me olimme vaan olleet takaa ajamassa pakenevia vihollisia.
Pääkortteri ei ollut kaukana meistä. Hän oli lähettänyt pyyntönsä
ratsastavan sanansaattajan kanssa kenraalille. Tunnin kuluttua tuli
airut takaisin tuoden kenraalin vastauksen muassaan. Virkavapaus oli
myönnetty.

Sydänyöllä olimme jo matkalla; hän ei ollut kenellekään jäähyväisiä
sanonut.

Hän ei ollut sanaakaan sen enempää virkkanut, kuin mitä hänen
välttämättömästi täytyi virkkaa saadaksensa matkaanlähtöä varten
kaikki mitä tarvittiin reilaan. Minä olin pitänyt huolta matkapuuhain
toimeenpanosta, ja kun kaikki olin valmiiksi saanut, menin minä hänen
huoneesensa, siitä hänelle ilmoittamaan. Hän istui tuolilla, kasvot
käsiin kätkettyinä; upseerin univormunsa oli hän vaihtanut tavalliseen
siviilipukuun.

"Vaunut odottavat", sanoin minä.

Hän nousi ylös. Mutta hän seisoi kumaraisena ja köyryselin, enkä ikinä
eläissäni oli murheellisempia kasvoja nähnyt.

Minun täytyi itkeä, nähdessäni hänet tuollaisena.

Hän tarttui käteeni.

"Niin, Juha, kaikki on hukassa. Tästä päivästä alkaen olen minä
ainoastaan perikatoon joutunut ihminen."

Minun oli taluttaminen häntä ulos.

Ulkona vaunujen luona hän pysähtyi.

"Onko hän tuolla sisällä?" kysyi hän.

"On, herra kreivi."

"Kiitos sinulle, kiitos Juha! Kunpa vaan Jumala minulle vielä armonsa
soisi!"

Hän astui vaunuihin. Minunkin täytyi niihin astua.

Vaunuissa tyttö jo istui, noiden molempain ammuttujen tytär ja sisar.

Hän istui kreivin vieressä ja minä molempia vastapäätä. Niin ajoimme
äänettöminä ulos yön hiljaisuuteen.

Minä olin ampumapaikalla ottanut tuon itkevän lapsen luokseni.

Hän oli myös hiljaan kamalassa kaihossansa. Hänen silmänsä eivät enää
itkeneet; sitä katkerammin kai itki hänen sydämmensä.

"Onko sinulla vielä äiti elossa?" kysyin minä häneltä.

"Ei", oli hänen hiljainen vastauksensa.

"Eikö sinulla ole sisaruksiakaan?"

"Ei sisaruksiakaan enää."

"Olet siis nyt aivan yksinäsi maailmassa?"

"Kyllä kai hyvä Jumala pian ottaa minutkin tykönsä."

"Sinun on tultava Herran kanssa. Sinä olet oleva hänen tyttärensä,
niinkuin hän sinulle on sanonut."

"Ja hän on riistänyt minulta minun isäni!"

"No tule sitten _minun_ kanssani. Kenen luo voisit sinä tänne jäädä?"

Hän ei voinut kenenkään tykö jäädä; olin hankkinut hänestä tietoja.
Hänellä oli kylässä ainoastaan kaukaisia sukulaisia. Hänen isänsä oli
ollut köyhä työmies. Kylä oli sodan kautta joutunut häviön partaalle;
siellä vallitsivat ainoastaan köyhyys, kurjuus ja murheet. Kukapa
siellä olisi voinut ottaa huolta pitääksensä tuosta onnettomasta,
orvosta, vieraasta lapsesta?

Hänellä ei ollut mitään vastausta annettavana minun kysymykseeni. Hänen
onnettomuutensa kautta olivat hänen ajatuksensakin epäselvät.

Hän tuli muassani, mihin minä häntä johdatin; ei hänellä ollut mitään
selvää tahtoakaan. Hän ajatteli ainoastaan isäänsä, veljeänsä, jotka
hän oli kadottanut. Siten lähti hän meidän mukaamme.

Kolmantena päivänä olimme saapuneet eräälle kreivin maatilalle.
Pysähdyimme sinne.

Kreivi oli koko matkalla tuskin yhtään sanaa sanonut, tytölle ei
ainoatakaan. Hän oli ajatuksissansa, hajamielisenä, vaiti itsekseen
istunut. Että hänen mielessänsä liikkui surullisia ajatuksia, sen
voi hyvin hänen muodostansa huomata. Muutamia kertoja olivat hänen
silmäyksensä kohdanneet sivullansa istuvaa lasta. Ensi kerralla
oli hän juuri kuin pelästyksestä säpsähtänyt, hänen oli täytynyt
nopeasti silmänsä toisaalle kääntää. Myöhemmin voi hän tyttöä
katsella. Kummalliset tunteet liikkuivat varmaankin silloin hänen
sydämmessänsä. Sillä vihdoin alkoi näyttää siltä, kuin tuon hiljaisena
ja murheissaan hänen vieressänsä istuvan turvattoman tyttöraukan näky
olisi vuodattanut lohdutusta hänen sydämmeensä. Silloin oli kai hänessä
lujentumistansa lujentunut tuo jalo päätös, että hän koko elinkautensa
olisi tuon tytön suojelijana, että hän palkitseisi hänelle kymmenen-,
sadan-, tuhannenkertaisesti mitä häntä ja hänen omaisiansa vastaan oli
rikkonut, ja että hän siten rakentaisi sovinnon tytön kanssa, itsensä
kanssa ja iankaikkisen, oikeutta valvovan Jumalan kanssa taivaassa.

Lapsi oli harvoin uskaltanut kreiviin katsahtaa. Jos hänen silmänsä
tapasivat kreivin, säpsähti hänkin; mutta hänkin ainoastaan alussa. Kun
hän yhä edelleen näki kreivin murheelliset, alakuloiset kasvot, näytti
hän vihdoin rupeavan tuntemaan sääliväisyyttä häntä kohtaan; minusta
näytti kuin olisi tytön sydämmeen omaistensa murehtimisen lisäksi vielä
uusikin murhe ilmauntunut.

Niin saavuimme kreivin maatilalle.

Vanha kunnon Margaretha oli siellä. Hän oli jo ollut kreivin aikaisin
kuolleen äidin imettäjänä. Hänen haltuunsa lapsi jätettiin.

"Pidä huolta hänestä, kuten minun omasta lapsestani", ne olivat
ensimäiset sanat mitkä kreivi maatilalle saapuessamme Margarethalle
lausui.

Sitten sulkeutui hän kamariinsa, eikä nähnyt eikä puhutellut ketään
ihmistä.

Toisena päivänä sai hänen kova sairautensa vallan hänessä, jota hän
sitten säännöllisesti muutamia kertoja vuodessa on sairastanut. Hän
kärsii sitä kristillisellä alttiiksi-antaumuksella, katsoen sitä vielä
tänään, niinkuin ensi kerrallakin, rangaistukseksi, jonka taivas
hänelle on lähettänyt. Tuo hänen tautinsa on, lääkärein selityksen
mukaan, seurauksena luodista, joka hänen päähänsä on ammuttu. Nyt
kertomani toinenkin tapaus lienee kai sekin osaltansa vaikuttanut.

Vasta kahden vuorokauden kuluttua oli hän jälleen parantunut selkeään
mielentilaan. Hän oli hiljainen, niinkuin oli ennenkin ollut, mutta hän
oli muuttunut leppeämmäksi.

"Kuinka on lapsen laita?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

"Hän on levollinen."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Maria."

"Onko hän luonteeltaan hyvä?"

"Hän on hurskas ja lempeä niinkuin enkeli.''

"Niinkuin kärsivä enkeli kaiketikin?"

Puoleksi kysyi hän sitä, puoleksi sanoi hän nuo sanat vaan itseksensä.

"Suostuuko hän näkemään minua?" kysyi hän sitten ja näin, kuinka
sisällinen rauhattomuus hänet valtasi, hänen odottaessansa minun
vastaustani.

"Toivon hänen suostuvan", vastasin minä.

"Toivot sitä? Onko hän puhunut minusta?"

"Sanoin hänelle teidän olevan sairaana; pyysin häntä rukoilemaan teidän
parantumistanne. Hurskaiden lasten rukouksia kuulee Jumala, ja sanoin
että te olette niin hyvä ja kelpo herra."

"Ja mitä hän sanoi? mitä lapsi tuohon virkkoi?" kysyi kreivi.

"Hän meni kamariinsa yksinään, ja varmaankin on hän siellä rukoillut
puolestanne."

"Senkö puolesta, joka häneltä kaikki on ryöstänyt?"

"Sanoin hänelle vielä, että jos joku rukoilee sen puolesta, joka
hänelle pahaa on tehnyt, sellainen rukous on armaalle Jumalalle
kaikkein otollisin."

"Nouda lapsi tänne, mutta ainoastaan jos hän suosiolla tahtoo kanssasi
tulla."

Menin tytön luo.

"Herra kreivi haluaa puhutella sinua, Maria."

Hän säikähtyi kovasti.

"Hän haluaa sitä niin hartaasti. Tekisi hänelle hyvää hänen ankaran
sairautensa jälkeen saada itse nähdä, että sinun on täällä hyvä olla."

Hän oli vielä kahden vaiheella.

"Mutta hän ei tahdo sinua pakoittaa, minun tulee tuoda sinut hänen
luoksensa ainoastaan jos vapaasta tahdostasi tahdot kanssani tulla. Hän
muistutti sitä nimenomaan."

Silloin nousivat jo kyyneleet hänen silmiinsä.

"Tulenhan kanssanne!" huudahti hän.

"Mutta sinun pitää olla ystävällinen tuota onnetonta Herraa kohtaan."

"Kyllä, kyllä", sai hän nyyhkimisiltänsä vaivoin sanotuksi.

"Mutta sitten et saa itkeä."

Hän oli jo kyyneleensä pyyhkinyt pois, tuli mukaani ja kulki rohkeasti
vieressäni. Mutta tullessamme kreivin kamariin, vapisi hän niin
ankarasti että minun täytyi tukea häntä.

Kreivi tuli häntä vastaan ja suuteli häntä otsalle.

"Juha on puhunut minulle hyvää sinusta", lausui hän. "Pysy
kunnollisena, niin ei Jumala ole sinua hylkäävä, ja sinulla on aina
oleva menestystä elämässäsi."

Enempää ei kreivi voinut puhua, sillä hän oli niin liikutettu.

Lapsen silmissä kiiltelivät jo jälleen kirkkaat kyyneleet; hän ei
voinut saada sanaakaan lausutuksi.

Kreivi viittasi minulle, että veisin lapsen jälleen pois.

"Näethän, kuinka hyvä hän on", sanoin ulkona tytölle.

"Ja hän on niin kalpea ja kipeä", virkkoi tyttö.

Hän ajatteli vaan kreivin kivuloisuutta.

Ja samoin myös toisena ja vielä seuraavinakin päivinä.

"Miten on herran laita?" oli seuraavana aamuna hänen ensimäinen
kysymyksensä. "Suostuukohan lapsi jälleen tyköni tulemaan", kysyi
kreivi puolestansa.

Minun täytyi jälleen viedä tyttö kreivin tykö. Maria tuli mielellään
kanssani. Kreivi näytti terveemmältä. Saatoin nähdä, että tyttö oli
siitä hyvillään. Kreivi voi nyt levollisesti hänelle puhella. Lapsi
silmäili tarkkaavaisesti niitä kauniita ja outoja esineitä, joita
huoneessa oli nähtävänä. Kreivi selitti hänelle mitä ne olivat. Ja
vielä suuremmalla tarkkaavaisuudella kuunteli hän kreivin selityksiä.

"Onko sinulla halua oppimaan?" kysyi kreivi häneltä.

"Opin mielelläni", vastasi tyttö.

"Mitä olet jo oppinut?"

Ei sitä paljon ollut. Lukemaan, kirjoittamaan ja hiukan lukua laskemaan
oli kylän koulunopettaja häntä opettanut. Vähäsen uskontoa oli pappi
siihen lisäksi liittänyt. Hän oli katoolilainen ja paikkakuntansa
katoolilaisten tavan mukaan oli hän jo kahdentoista vuoden ikäisenä
ehtoolliselle laskettu.

Siihen aikaan oli hän kahdentoista ja puolen vuoden vanha.

Puolen tuntia viipyi hän sillä kerralla kreivin luona.

Pari kertaa oli hän äkkiä vavahtanut, ikäänkuin yht'äkkiä kummallisia
ajatuksia olisi päähänsä pälkähtänyt. Mutta luultavasti ei ollut kreivi
osannut puhettansa sovittaa oikein hänen käsityksensä mukaan. Ja pian
oli tuo hämmästys jälleen ohitse.

Siten kului vielä kolme, neljä päivää. Lapsi oleskeli yhä kauemmin
kreivin tykönä; kreivi näkyi jo häneen tottuneen eikä tyttö häntä enää
niin paljon vierastanut; olipa hän jo monta kertaa oikein tuttavallinen
kreiviä kohtaan.

Mutta kun sitten noiden päiväin kuluttua tulin noutamaan häntä
kreivin luo, tapasin hänen katkeria kyyneliä vuodattamassa, mitä
kiihoittuneimmassa mielentilassa.

"En voi enää tulla hänen tykönsä", huudahti hän.

"En saa sitä tehdä. Hän on tappanut minulta isäni, tappanut veljeni.
Minun täytyy mennä pois täältä. Olen huono lapsi, kun vielä olen
täällä. Tahdon takaisin omaan kylääni vieraiden ihmisten luona
palvelemaan."

"Hän on niin hyvä. Hän tahtoo sinulle kaikki palkita, kaikki jälleen
hyväksi tehdä," koetin minä häntä rauhoittaa.

Kaadoin vaan öljyä tuleen.

"Rikkauksillansa, rahoillansa!" huusi hän. "Verta rahalla! Heidän
verensä! Tahdon pois, minun täytyy päästä pois!"

Ei mikään auttanut. Kreivin sairaus, hänen hyvyytensä tyttöä kohtaan
oli muutamien päivien aikana tukehduttanut tytössä ajatuksen että
kreivi oli hänen isänsä, hänen veljensä murhaaja. Mutta elossa tuo
ajatus kuitenkin aina oli ollut ja vihdoin puhkesi se jälleen ilmi; se
tahtoi ylläpitää hirvittävän oikeutensa.

Sain lapsen viimeinkin ainakin hetkeksi rauhoitetuksi.

Mutta kreivin luona eivät rauhoittavat puheeni onnistuneet. Tullessani
sinne ilman lasta, selittäessäni hänelle syyn minkätähden tulin
yksinäni, joutui kreivi jälleen levottomuuteen, sieluntuskaan, niin
että pelkäsin hänen tautinsa piankin taas uudistuvan.

Se vaikutti että lapsi vielä samana päivänä jälleen tuli hänen tykönsä.
Olin mennyt tytön luo ja kysyin häneltä:

"Maria, tahdotko huomenna palata kylääsi takaisin?"

"Minun täytyy. En voi jäädä tänne."

"Etkö siinäkään tapauksessa, että poislähtösi tuottaisi tuolle hyvälle
herralle kuoleman?"

Tytön kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Kerroin hänelle miten kreivin
laita oli.

"Sinä olet kristitty ja tahdot pahan pahalla palkita?"

Minun ei tarvinnut tehdä enempää, kuin virkkaa nuo pari sanaa.

"Minä tulen hänen luoksensa," huusi hän, "jos hän tahtoo minua vielä
nähdä."

Mikä kelpo, jalo sydän sykki tuon nuoren tytön rinnassa!

Vein hänet jälleen kreivin luo.

Tyttö oli kaikki unhottanut. Hän näki ainoastaan tuon sairaan miehen,
joka tahtoi olla hänen hyväntekijänsä, joka häntä rakasti, josta hän ei
enää kyennyt sydäntänsä luovuttamaan.

Ja kreivi --? Olin itkemäisilläni, nähdessäni hänen sydämmensä ilon ja
liikutuksen.

Ja niin ovat he sitten olleet, kumpikin itseksensä, molemmat toistensa
kanssa. Kreivi ei voinut enää tulla toimeen ilman Mariaa; tyttö halusi
olla vaan hänen luonansa. Kreivi oli levoton; synkkä suru, mitä
kamalimmat ajatukset valtasivat hänet, kun hän oli yksinään, kun Maria
ei ollut hänen luonansa. Mutta nähdessään tuon nuoren tytön, oli kaikki
murhe kerrassaan kadonnut. Lapsesta oli tullut kreivin hyvä enkeli.
Eikä Maria mitään muuta onnellisuutta tunnetut, kuin olla kreivin
enkelinä; hän oli ainoastaan silloin onnellinen ja tyytyväinen, kun
näki kreivin onnellisena ja tyytyväisenä. Mutta oli väliaikoja, jolloin
nuo murheelliset ajat jälleen palasivat ja jolloin hän kreivissä näki
ainoastaan isänsä ja veljensä murhaajan, omaistensa pyövelin. Silloin
oli hän onneton. Hän ei voinut suvaita kreiviä silmissänsä, hän kirosi
häntä, hän sadatteli häntä. Ja silloin kreivi vaipui taas onnettomaan
tilaansa, hänen tautinsa sai hänet jälleen valtaansa. Mutta elää eivät
he voineet toisittansa, ja toisena tai jo heti seuraavana päivänä
täytyi heidän jälleen olla yhdessä.

Tällainen oli heidän välinsä kauan.

Kreivi ei voinut laskea häntä luotansa, jotta hän jossakin
kasvatuslaitoksessa olisi saanut opetusta nauttia. Opettajattarien
ja opettajien täytyi linnaan tulla. Itse oli kreivi avullisena häntä
opetettaessa. Koko hänen sydämmensä oli lapseen kiintynyt.

Ensimmäisinä vuosina olin iloissani että niin oli laita. Kyllä tyttö
tekee hänet vielä terveeksi, ajattelin minä. Kreivistä on jälleen
tuleva, mitä hän ennen oli, urhoollisin sotilas, hienoin kavaljeeri.
Muuta en ollut asiasta ajatellut. Tyttö oli kahdentoista vuoden
ikäinen lapsi; lapsi hän oli tullessaan neljäntoista vuoden vanhaksi.
Kreivi oli kolmenkymmenen, kolmenkymmenen kahden vuoden vanha mies.
Hän oli ylhäinen, rikas kreivi, joka olisi voinut saada prinsessan
puolisoksensa; tyttö oli päiväpalkkalaisen, ammutun kapinoitsijan
orvoksi jäänyt lapsi.

Mutta tyttö ei aina ollut lapsena, ja hänestä tuli kaunis neiti,
kauneimpia mitä nähdä taidetaan, ja hänen sydämmensä oli tullut yhä
oivallisemmaksi, viisaammaksi ja lempeämmäksi. Silloin vasta taisi
kreivi omassa sydämmessänsä havaita, että ja minkätähden ei hän ikinä
voinut tytöstä luopua. Ja myös tyttökin sen nyt huomasi ja käsitti että
sydämmensä oli kreiviin kiintynyt, niinkuin kreivin sydän häneen.

Ja kun hän sen havaitsi, silloin elpyi hänen isänsä ja veljensä muisto
yhä useammin ja yhä valtavammin hänessä ja samalla mitä katkerin
sisällinen soimaus siitä, että oli heidän murhaajansa sydämmeensä
sulkenut eikä voinut enää repiä pois häntä sieltä. Hän tunsi itsensä
niin onnettomaksi, kuin vaan ihminen voi tuntea.

Kreivi huomasi puolestansa hänen mielentilansa ja näki myös syyn
siihen, ja he molemmat olivat onnettomimmat ihmiset maailmassa.

Ja kuitenkaan eivät he voineet toisistansa luopua.

Tyttö oli ja pysyi kreiville hänen ainoana enkelinänsä.

Ja enkelinsä tahtoi hän luonansa pitää.

Ja Maria tahtoi hänen luonansa olla. Ei ketään muuta maailmassa olisi
hän suonut sijaansa.

Niin tulivat lie lopuksi tänne, tähän yksinäisyyteen, jossa kukaan
ei heitä tuntenut, jossa he eivät ketään nähneet. Ainoastaan vanha
Margaretha ja palvelijoista kolme vanhinta ja uskollisilta sai tulla
tänne heidän mukaansa.

Täällä on kaikki pysynyt entisellään. He rakastivat vaan toisiansa
päivä päivältä yhä hellemmästi, kuten jalo mutta onneton morsiuspari,
joita onnettomuus yhä sydämmellisemmin ja lujemmin toisiinsa yhdistää.

Oikein onnettomia ovat he olleet, ja sellaisina on heidän täytynyt
pysyä aina tähän onnettomaan hetkeen saakka. Maria ei voinut
vastaanottaa hänen kättänsä; kreivi ei saattanut uskaltaa tarjota sitä
hänelle.

Kuitenkin kerran hän uskalsi sen tehdä, ainoastaan yhden ainoan kerran,
mutta ei sitten enää. Neiti oli ikäänkuin kuolleena vaipunut hänen
eteensä; kreivi oli kuolemantuskassa polvistunut hänen viereensä.
Hän oli kaikilla sanoilla, joita tuskissaan voi löytää, rukoillut
häneltä anteeksi, vannonut ettei hän koskaan enää sillä tavalla
häntä murheuttaisi ja kauhistaisi. Ja neidellä oli enkelintapaisessa
hyvyydessänsä ja rakkaudessansa ainoastaan lohdutuksen sanoja hänelle
sanottavana; olihan hänen sydämmensä kokonaan kreivin oma, ainoastaan
yksinomaan kreivin oma, ja oli kai kerran se aika tuleva, jolloin hän
voisi karkoittaa mielestänsä nuo murheelliset ajatukset, jotka vielä
kammoittavina. olivat kreivin ja hänen välillänsä. Ja kun tuo aika
olisi tullut, lupasi, hän itse kreiville siitä ilmoittaa.

Mutta se aika ei ole tullut.

Tuo onneton lapsi kuihtui ja lakastui. Ja enemmän ja enemmän on kreiviä
hänen tuskallinen sairautensa ahdistanut.

Sydämmessään ei hän kuitenkaan ollut kaikista toiveistansa luopunut.
Siitä syystä onkin hän kai ainoastaan neittä varten rakennuttanut tuon
kauniin linnan tähän viereen.

Yhteen aikaan kukoisti jo Maria neiti jälleen täydessä terveydessä.
Aloin jo hiljaisuudessa mielessäni riemuita. Ajattelin, että kyllä
vielä voi kaikki hyväksi muuttua.

Silloin saapui todellinen onnettomuus tänne, saatana hiipivän,
väijyvän, teeskentelevän naisen haamussa; saapui tänne salakavala
murha. -- Oi, hyvä herra, sitä, mikä nyt seurasi, mielenraivoa,
enkelinhyvyyttä, vihaa, kurjuutta, viheliäisyyttä, sitä en minä vanha
mies jaksa kestää, se on meidät kaikki lopullisesti tuhoava. -- --"
Vanha palvelija ei voinut enempää kertoa. Sydämmeni ei sallinut minun
häneltä enempää kysellä.

Ympärillämme oli hiljaisuus yhä vallinnut. Ei risaustakaan ollut
mistään kuulunut. Tätä hiljaisuutta jatkui yhä. Vanha palvelija rupesi
käymään maltittomaksi. Levottomasti sanoi hän minulle:

"Kreivi lupasi lyhyen ajan perästä tulla tänne; hän käski minun täällä
vartoa häntä."

Vihdoin hän tuli. Hän oli kookas, sangen pulska mies. Noissa
kalpeissa kasvoissa ilmauntui jalous, mutta myöskin synkeä murhe.
Saman vaikutuksen teki koko hänen ryhtinsä. Kaikki hänessä ilmaisi
ylhäistä aatelismiestä, urhoollista upseeria; mutta myöskin onnetonta
ihmistä, jonka sydän oli surujen raatelema. Ei hänessä voinut havaita
jälkeäkään mielenvikaisuudesta, ei hetkellisestä eikä aikaisemmasta.
Hän astui kumaraisena huoneesen; ensi tuokiossa näytti hän minusta
olevan ikäänkuin kauhistuksissaan, juuri kuin olisi hän ollut jonkun
äskeisen hirvittävän tapauksen tai jonkun kammoittavan teon vaikutuksen
alaisena. Sellaisia ajatuksia ensi näkemällä mielessäni heräsi. Mutta
heti sen jälkeen oli hän tointunut. Hänen vartalonsa suoreni. Niin
asteli hän verkalleen, arvokkaasti minua kohti. Jotakin erinomaista
luulin näkeväni hänen kasvoistansa, jotakin sellaista, mikä ilmaisi
harvinaista, hurjaa päätöstä.

Kävellessään oli hän heittänyt minuun nopean, epäluuloisen silmäyksen.
Sitten puhutteli hän minua.

"Te etsitte täältä rikosta, hyvä herra?"

"Olen iloitseva", vastasin minä hänelle, "jos etsimiseni tuottaisi
minulle sen vakaumuksen, että minulla ei mitään syytä ole ollut
otaksumaan rikoksen tapahtuneen."

"Te etsitte siis kuitenkin?"

"Virkani vaatii minun sitä tekemään."

"Ja jos ette tuota vakaumusta voisi saada?"

"Sitten täytyy minun menetellä, niinkuin laki ja velvollisuuteni
minulle määräävät."

"Mitä tarkoitatte?"

"Selville saatavat asianhaarat osoittanevat mitä minun on täällä
tekeminen."

"Etsittekö myrkkyä?"

"Tähän saakka en ole vielä mitään erityistä täältä etsinyt."

"Mutta jos teidän täytyisi etsiä todistuksia myrkytykseen? Miten
silloin menettelisitte?"

"Lääkärein lausunto on ensin ratkaiseva, onko minulla syytä semmoiseen
etsimiseen."

"Vai niin! -- Tuleeko teidän nyt heti paikalla toimeen ryhtyä?"

"Kunnioitan kuolevien viimeistä lepoa, jälkeen jääneiden ensimäistä
murhetta."

Hänellä näytti olevan minulle enempikin sanottavaa ja näkyi hän
miettivän mitä sanoja käyttäisi ajatuksiansa julkaistaksensa.

Mutta hän tuli keskeytetyksi.

Sairashuoneen ovi avautui. Se tapahtui varsin kiiruusti, mutta mitään
töminää synnyttämättä. Muuan vanha rouvas-ihminen ilmautui ovelle.

Kreivi oli joutuisasti kääntynyt hänen puoleensa. Nainen heitti
äänettömänä häneen tuskallisen silmäyksen.

"Hän kuolee!" huudahti kreivi hillityllä äänellä.

"Minun piti teitä pyytää," kuiskasi nainen hiljaan, "tulemaan hänen
luoksensa. Pelkään että hänen viimeinen hetkensä on tullut."

Hän kääntyi takaisin sairashuoneesen, kreivi riensi nopeasti edellä.

"Antakaa anteeksi, hyvä herra," kerkesi hän minulle huutaa mennessään.

Kiiruissaan oli hän oven jättänyt auki jälkeensä. Myös tuolla iäkkäällä
naisella, vanhalla Margarethalla, oli luultavasti muuta ajattelemista
ja tekemistä, kuin muistaa oven sulkemista.

Siten tulin tahtomattani olemaan liikuttavan kohtauksen näkijänä. Aioin
ensin sulkea oven, mutta en kuitenkaan uskaltanut, peläten häiritseväni
kuolevata. Tahdoin mennä pois, mutta en sitä taitanut; olin kuin
paikalleni naulittu, kuullessani rakkauden ja murheen pyhimpiä sanoja.

Sairaan vuoteen voi avatusta ovesta nähdä. Häntä itseään en voinut
nähdä, sillä kreivi seisoi oven edessä. Hän oli hiljaan, varpaillansa
kiiruhtanut sinne ja seisoi pääpuolessa. Hänen vieressänsä, jalkain
puolella seisoi vanha nainen.

Kreivi oli kumartunut sairaan puoleen.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, lähenevän kuoleman hiljaisuus.

Kuulin hiljaisimmankin sanan, mikä lausuttiin.

"Pelastus lähestyy," puhui sairas heikolla, mutta kuitenkin selkeällä
ja erinomaisen lempeällä äänellä. "Minun täytyy saada kuolla sinun
syliisi, jalon hyväntekijäni sylissä. Olet minulle sen luvannut,"

Kreivi nyyhkytti silmänräpäyksen ajan ääneensä. Sitten voi hän niin
paljon hillitä itseänsä että sai itkunsa tukahdutetuksi.

Hän laskeutui vuoteen ääreen polvillensa. Näin kuinka hän oli tarttunut
kuolevan molempiin käsiin.

"Maria, enkelini, rakastettuni!"

Murhe valtasi hänet kuitenkin jälleen. Hän ei saattanut enempää sanoa.

Sairaalla oli vielä viimeisilläänkin voimaa puhua lohdutuksen sanoja
hänelle.

"Rauhoitu, rakas Rudolf. Lupasithan että saisin rauhassa kuolla, että
saisin kuolla sinun sylissäsi, sinun sydämmelläsi. Olethan sentähden
kaikkiin pyyntöihini myöntynyt. Täytä siis nyt vielä viimeinen
rukoukseni. Sano minulle, että uskot meidän kerran vielä yhdistyvämme
autuaitten elämässä."

Kreivi oli malttanut mielensä.

"Oi, sinä pyhä enkeli, sehän on ainoa lohdutus, ainoa toivo, mihin
sydämmeni vielä voi kiintyä!"

"Siis, jalo mies, saamme siellä jälleen nähdä toisemme. Ja minä olen
tuova vastaasi lepytetyt henget, rakkaudessa, onnessa. -- Haa, ne
tulevat jo, minä näen heidät! He hymyilevät minulle, he siunaavat minua
siitä, että sinulle jo täällä olen tuottanut heidän anteeksi antonsa,
ilmoittanut sinulle heidän sovintonsa sinun kanssasi. He ovat tuossa!
-- Minä kuolen, Rudolf!"

Hän lausui nuo viimeisetkin sanat lempeästi, rauhallisesti, autuaitten
levollisuudella.

"Maria, minun Mariani!" huusi kreivi.

Mutta hän tukehdutti kohta tuskanhuutonsa.

Hän oli taas noussut seisalleen; hän kumartui jälleen alas kuolevan
puoleen ja asetti hänen päänsä käsivarrellensa.

Näin nyt ihmeen-ihanat, kuolevat enkelinkasvot. Luulin näkeväni kuinka
hänen raukenevat silmänsä vielä hymyilivät kreiville.

Kreivin molemmat kädet olivat jälleen tarttuneet sairaan käsiin; ne
olivat valkoiset ja laihtuneet.

Kuoleva puhui vielä kerran.

"Jää hyvästi, Rudolf. Siunaa muistoani!"

"Siunaa sinä minua, enkeli!" huusi kreivi.

Kuoleva ei voinut enää mitään vastata. Hänen kätensä puristivat
suonenvedontapaisesti kreivin käsiä. Kuolemankamppaus oli alkanut. Yksi
ainoa syvä huokaus vielä ja tuo jalo sielu oli vaivoistansa päässyt.

Vanha nainen oli rukoillen vaipunut polvillensa vuoteen viereen ja
näytti yhä rukoilevan.

Kreivi piti ääneti ja liikkumatonna ruumista sylissänsä. Kuolleen kädet
näyttivät vielä likistävän hänen käsiänsä.

Vasta pitkän ajan kuluttua irtautui hän niistä. Sitten painoi hän
suudelman vainajan kasvoille ja asetti hänen päänsä käsivarreltansa
jälleen patjoille.

Hänen liikkeensä olivat levolliset ja rauhalliset niinkuin pyhässä
paikassa.

Kuinka pyhä onkin tosiaan jalon ihmisen kuolin huone!

Hetken kuluttua oikasi hän itsensä jälleen suoraksi. Hänen silmäyksensä
olivat yhä kiintyneet kuolleen kasvoja katsomaan.

"Ei milloinkaan ole jalompaa ja onnettomampaa sydäntä elänyt!" sanoi
hän. "Ja minä --?"

Hänen vartalonsa kohosi vieläkin pystymmäksi.

Hän näki rukoilevan vanhan naisen sivullansa.

"Margaretha" sanoi hän lempeästi hänelle, "nouse ylös ja vie muille
kuolonsanoma. Mutta ei kukaan saa tänne tulla, kuulitko?"

Vanha nainen meni huoneesta.

Kreivi katseli ääneti hänen jälkeensä.

Sitten kääntyi hän sen avonaisen oven puoleen, jonka luona minä
seisoin. Hän tuli ovelle.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta rauhalliset. Ainoastaan
kuivissa kyynelettömissä silmissä olin jälleen havaitsevinani jotakin
omituista, jotakin hurjaa. Hän kääntyi puoleeni sillä täydellisellä
levollisuudella, mikä ilmauntui hänen kasvoissansa.

"Hyvä herra, ettekö suostu vielä muutamia minuutteja täällä odottamaan?"

Kumarsin myöntyväisesti.

Hän kääntyi taas sairashuoneesen takaisin ja sulki oven jälkeensä.

Kävelin hiljakseen edestakaisin. Joukko ajatuksia tulvasi mieleeni.
Koetin niitä järjestellä. Mitä täällä tämän perästä oli jälleen
tapahtuva? Mihin toimiin oli minun sitten ryhtyminen? Tehtyä rikosta,
murhaa oli lähemmin tutkittava. Mitä häiriötä siten tuottaisin
tähän taloon, jossa kuolema oli käynyt! Itse kreiviäkin tuli minun
kuulustella. Ruumiin avaaminen ja tarkastaminen oli välttämättömän
tarpeellista. Tuolla onnettomalla vainajalla ei vielä kuoltuansakaan
olisi rauhaa! Ja miten kreivi olisi käyttäytyvä ja eiköhän hänen
mielenvikaisuutensa kohtaukset kaiken tämän kautta jälleen puhkeaisi
ilmi! Kylmä väristys pudistutti ruumistani, tätä kaikkea ajatellessani.
Mutta minä olin rikosasiain tuomari. Minun oli tekeminen mitä
velvollisuuteni vaati. Oikeudella tuli olla oikeutensa.

Neljännestunti lienee jo lähes kulunut siitä kun kreivi palasi
kuolinhuoneesen. Hän oli pyytänyt minua vartomaan vaan muutamia
minuutteja. Kuuntelin, kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään. Siellä
oli hiljaista ikäänkuin kuolema siellä yksin hallitsisi. Kaikkialla
ympärilläni vallitsi hiljaisuus.

En ollut myös ennenkään mitään kuullut. Oven narina, kun kreivi
sulki sen mennessänsä tyköäni, oli viimeinen ääni mikä korvaani oli
koskettanut, paitsi mitä omat liikuntoni synnyttivät. Ainoastaan
kerran, kohta oven sulkemisen jälkeen, olin ollut kuulevinani jotakin
ryminää sen toiselta puolelta, sairashuoneesta. Se näytti kuuluvan
kuolinvuoteen luota, juuri kuin siellä jotakin työnnettäisiin, jotakin
nostettaisiin. Mutta tuo ääni oli niin epäselvä, niin epämääräinen
etten lähemmin voinut eroittaa mikä siihen oli syynä. Kukapa kuolleen
lepoa häiritsisi? ajattelin minä enkä pitänyt siitä enempää lukua.

Sittemmin en ollut mitään kuullut.

Äkkiä kajahtivat kaikuvat, kiivaat, sekavat äänet korvaani: kimeä
huuto, kuului siltä kuin jos olisi se ollut jonkun naisen hätähuuto;
muiden äänien huutoja, ovien aukitempomisia ja kiinni paiskaamisia;
useiden ihmisten sikisokin juoksemista. Kaikki tapahtui talossa, mutta
kaukaisemmassa etäisyydessä; likeisimmässä lähistössäni vallitsi
rauhallisuus kuten ennenkin; sairashuoneesta ei mitään liikuntoa
kuulunut. Kuunnellessani kajahti uudestaan naisäänen hätähuuto; se
kuului jo kauempaa, miesten äänet huutelivat sillävälin, myöskin
poistuen. Myös ulkoa luulin kuulevani äänien toisiinsa sekauntuen
huutelevan! En voinut mitään ymmärtää.

Jotakin tavatonta oli tapahtunut ja tapahtui paraikaa. Äänistä päättäen
täytyi sen olla jotakin hirvittävää.

Oliko tuon onnettoman kreivin, huolimatta siitä levollisuudesta, jolla
hän minua oli puhutellut, huolimatta siitä ylevästä mielen voimasta ja
lempeydestä, jolla hän kuolevalle oli lausunut viimeiset jäähyväiset,
oliko hänet jälleen huimannut joku noista hänen sairautensa
synnyttämistä surullisista ja hurjista mielenjohteista, jotka hänelle
olivat tuottaneet "hullun kreivin" nimen? Ja mitä oli hän tuossa
kammoittavassa tilassa toimeenpannut? Mitä peloittavaa ja kauhistavaa
työtä hän vielä nyt paraillaan puuhasi? Kahdesti olin kuullut naisäänen
hätähuutoja. Oliko hänen sisarentyttärensä hengellänsä saanut maksaa
sen rikoksen, joka vainajaa vastaan oli tehty. Sellainen oli useita
viikkokausia kreivin mielipuolisuuden päätös ollut. Oliko hän uudestaan
mielipuolen raivoon joutuneena nyt pannut päätöksensä täytäntöön? Mutta
kuolevalle oli hän toisin luvannut. Mutta mitä merkitsevät mielipuolten
lupaukset?

Luokseni ei kukaan tullut. Yleisessä kauhussa olin minä jäänyt kokonaan
unhotuksiin. Minun oli hankittava itse itselleni tietoja siitä mitä
oli tapahtunut. Lähinnä kai saisin niitä sairashuoneesta. Avasin siis
mainitun huoneen oven ja astuin sisään.

Siellä vallitsi puolihämärä niinkuin ennenkin. Mutta kreiviä en siellä
nähnyt. Menin lähemmäksi kuolinvuodetta. Mutta vuodekin oli tyhjä.
Kuollut ei ollut enää siinä. Eikä hän ollut koko siinä huoneessakaan.
Huone oli tyhjä, minä olin siinä ainoa ihmisolento.

Melkeimpä kammoittavalta alkoi minun tuntua tuossa kuolinhuoneen
yksinäisyydessä.

Missä oli ruumis? Missä oli kreivi? Oliko hän vienyt ruumiin muassaan?
Ja mihin hän oli sen vienyt! Hän oli varemmin, silloin kun vanha Juha
kanssani puheli, pidemmän ajan, tavattoman kauan viipynyt poissa. Mitä
hän sillä ajalla oli puuhaillut? Mitä valmistellut?

Minun tuli hankkia itselleni enempiä tietoja. Mutta miten ja
keneltä? Tuossa suuressa, laajassa, monimutkaisessa keskiaikaisessa
rakennuksessa, jossa en teitä enkä käytäviä tuntenut, josta nekin
harvat henkilöt, jotka siellä asuivat, olivat poistuneet, jättäen minut
yksinäni, kerrassaan minut unhoittaen?

Kuolinhuoneesta saatoin päästä ulos ainoastaan yhtä tietä, nimittäin
siitä ovesta, josta olin sinne tullutkin. Mitään muuta uloskäytävää en
voinut havaita.

Palasin siis takaisin siihen huoneesen, jossa olin tähän saakka ollut
ja josta olin nähnyt Maria neiden viimeisen kuolonkamppauksen.

Kauhistus valtasi minut jälleen siihen huoneesen astuessani.

Kirkas tulenhohde tunkeusi häikäisevänä vastaani. Se kohtasi silmiäni
huoneen akkunoista.

Riensin akkunan tykö.

Tulipalo oli melkein välittömästi edessäni, tuskin kahtakymmentä
askelta minusta. Uusi linna paloi, tuo muhkea, ääretön loistorakennus,
mikä vasta muutamia viikkoja sitten oli saatu täydellisesti valmiiksi.

Ensi silmänräpäyksessä en voinut käsittää mitä oli tapahtunut.

Silloin kuulin askeleita takanani. Ne olivat tulleet kuolinhuoneesta.

Vanha palvelija Juha seisoi vieressäni ja hänen kasvoissansa, jotka
olivat aaveenkaltaisen kalpeat, ilmauntui kuoleman kauhu.

"Pelastautukaa!" huusi hän. "Joutukaa, tulkaa kanssani!

"Mitä on tapahtunut, Juha?"

"Näettehän että uusi linna on tulessa. Myös vanhakin on tulen uhriksi
joutuva. Täällä ei jää kiveä kiven päälle."

"Mutta kuka linnan on sytyttänyt? Miten se oli mahdollista?"

"Tuolla ulkona saatte enemmän tietää, herra! Nyt on meidän vaan huolta
pitäminen pelastumisestamme!"

Hän tarttui käteeni ja veti minua muassaan huoneesta, käytävään, josta
sinne olimme tulleet, portaita alas ja alakerrassa eräästä pienestä
ovesta, jota en varemmin ollut nähnytkään.

Olimme ulko-ilmassa.

Mutta edessämme oli mitä peloittavin, mitä kauhistavin näytelmä!

Edessämme kohosi kaikessa korkeudessaan ja leveydessään kreivin uusi
linna. Se oli kaikessa korkeudessaan ja leveydessään liekkien vallassa.

Vahvat muurit törröttivät tummina siinä. Mutta niiden sisässä riehuivat
liekit. Akkuna akkunan vieressä oli selkeästi ja kirkkaasti valaistu,
pitkin rakennuksen koko majesteetillista leveyttä, kolmessa toinen
toisensa päällä olevassa korkeassa rivissä. Se oli ihmeteltävän
kamala, hirmuinen, suurenmoinen näky. Nuo suuret loistavat peililasit
olivat halkeilleet. Hurjasti rätisivät ja räiskivät liekit rakennuksen
sisällä. Hurjasti ja kuitenkin samalla niin hiljaan, niin hiljaan!
Kuoleman hiljaisuus vallitsi ympärillä. Paljon ihmisiä seisoskeli
linnan ympärillä; kylästä asti olivat he jo kerinneet tänne rientää.
Mutta he seisoivat kaikki mykkinä kauhistuksesta, pelästyksen
rampaamina.

Pelastamisesta ei muutoin voinut ollakaan mitään toivoa.

"Juha, taivaan tähden, kuka tähän on syypää?"

Vanha palvelija ei näkynyt uskaltavan minulle mitään vastata.

"Juha, missä on kreivi?"

"Tuolla," vastasi hän hiljaan, viitaten palavaan linnaan.

"Ja neiden ruumis?"

"Siellä hänen kanssansa."

"Oletteko nähneet kreivin siellä yhdessä ruumiin kanssa?"

"En. Mutta minä etsein häntä kuolinhuoneesta. Sieltä en häntä löytänyt.
Ja ruumis oli hänen kanssansa kadonnut. Kauhea ajatus valtasi mieleni.
Uusi linna oli aiottu neiden asunnoksi, siellä oli hänen häähuoneensa
oleva. Riensin ovelle, joka yhdistää sen vanhaan linnaan. Ovi oli
suljettu. Olin ihan pyörällä päästä säikähdyksestä. Kerroin tuon
kamalan asian toisillekin. Silloin huomasi Margaretha ensimäisen
tulenhohteen. Hän kiljasi kauhusta. Kiiruhdin vielä kerran ovelle;
aioin murtaa sen auki. Mutta yritykseni oli turha. Äkkiä selkeni
minulle kaikki. Käskin muiden pitämään huolta pelastuksestansa, itse
noudin teidät."

Minullekin oli koko asia selvänä.

Siitä syystä oli kreivi ollut niin kauan poissa. Hän oli tehnyt
valmistuksensa tulipaloa varten ja hänen tarvitsi, neiden kuoltua,
sytyttää tuli vaan, jotta koko rakennus heti kaikilta puolilta olisi
liekkien vallassa,

"Varmaankin on hän jo useita päiviä tätä valmistellut," sanoi vanha
palvelija.

"Siis selkeässä mielentilassa?"

"Ihan selkeässä, järkevässä mielentilassa. Hän ei voinut elää neiden
kuoltua. Hän tahtoi kuolla neiden kanssa, morsiushuoneessa!"

Mutta eikö tämä ollut mielipuolen, eikö tämä ollut hullun kreivin tekoa?

Liekit olivat käyneet hurjemmiksi ja äänekkäämmiksi ja nuoleskelivat jo
seiniä akkunoiden ulkopuolelta.

Nyt olivat ne jo ehtineet rakennuksen katolle, sen harjalle ja
kiertelivät korkeina patsaina siellä seisovia yleviä veistoskuvia.

Silloin näkyi katolla jotakin liikkuvan veistoskuvien välillä, ilmoille
kohoavien tulipylväiden välillä.

Kaksi ihmisolentoa oli siellä.

Mutta toinen heistä vaan itse liikkui -- se oli kreivin kookas, roteva
vartalo.

Sylissään kantoi hän kuollutta rakastettuansa.

Kreivi seisoi suorana, pää pystyssä, Lujasti sydämmellensä näytti hän
likistävän kuollutta armastansa.

Vielä kerran ympäröivät heitä raivoavat liekit. Kiviset kuvat heidän
ympärillänsä horjuivat.

Kreivi seisoi vakaana, liikkumatonna, pitäen sylissänsä, sydämmellänsä
kuollutta naista.

Rakennuksen harja horjahti, ruskui ja rymähti äkkiä alas.

Ei näkynyt enää kivisiä kuvia, ei näkynyt enää kreiviä eikä kuollutta
neittä. Riehuvain liekkein joukkoon olivat ne kaikki kadonneet. Sinne
oli myös mennyt elämä ja kärsimykset.

Ainoastaan rakkaus elää vielä kuolemankin jälkeen -- ainoastaan rakkaus
ja rauha.

Kreivi oli surmannut neiden isän ja veljen. Siitä syystä eivät kreivi
ja Maria eläissänsä voineet olla toistensa omat.

Tuolla ylhäällä, niinkuin Maria oli viimeisellä elonhetkellänsä
kreiville sanonut, tuolla ylhäällä oli rakkaus heille kaikille tuova
sovinnon ja antava rauhan. --

Rikos-asiain tuomarilla on vielä hiukan tähän lisättävää. Kun
myrkytetyn ruumis paloi, hävitti tuli myöskin myrkyn ruumiissa. Siis
ei ollut mitään riittävää todistusta siitä että rikos todella oli
tapahtunut. Siis ei mitään tutkintoa myöskään rikoksen toimeenpanijaa
vastaan voitu aloittaa.

Loppu.