Sigrid Undsetin 'Jenny' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2443. E-kirja
on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.




JENNY

Kirj.

Sigrid Undset


Suomentanut

Anna-Maria Tallgren





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1936.






I




I


Soittokunta marssi Via Condottia pitkin, juuri samassa kun Helge Gram
hämärässä kääntyi sille kadulle. Se soitti "Iloista leskeä" mieletöntä,
hurjaa tahtia, niin että oli kuin villit fanfaarit olisivat raikuneet.
Ja nuo tummat pienet sotilaat syöksyivät ohi, kylmässä iltapäivässä,
aivan kuin he vähintään olisivat olleet roomalainen sotajoukko,
törmäämässä rajua pikamarssia barbaarien sotalaumojen kimppuun, sen
sijaan että he aivan kiltisti palasivat kasarmiin. Tai ehkäpä he juuri
siksi marssivat niin vauhdikkaasti -- ajatteli Helge ja hymyili --
sillä seisoessaan noin, takinkaulus pystyssä kylmän takia, hän oli
tuntenut sielussaan ihmeellisen historiallisen tunnelman värähdyksen.
Mutta sitten hän alkoi hyräillä samaa säveltä:

"Niin, ei naisista selvyyttä saa"

-- ja jatkoi kulkuaan pitkin katua siihen suuntaan, jossa tiesi Corson
olevan.

Hän pysähtyi kulmassa ja mittaili katua silmillään. Tältä se siis
näytti, Corso. Lakkaamatta valuva vaunujen jono ahtaalla kadulla ja
ihmisten kiehuva tungos kapealla jalkakäytävällä.

Helge seisoi hiljaa ja näki virran vyöryvän ohitseen. Ja hän hymyili
ajatellessaan, että tällä kadulla hän siis saisi joka ainoa ilta
harhailla, hämärissä ja keskellä ihmisvilinää, kunnes se kävisi hänelle
yhtä kotoiseksi kuin Carl Johanin katu.

Voi, hänen mielensä teki ruveta vaeltamaan, ihan tässä hetkessä --
vaeltamaan Rooman kaikkia katuja -- vaikkapa läpi yön. Sillä hän
ajatteli kaupunkia, sellaisena kuin se vähän aikaa sitten oli levännyt
hänen edessään, kun hän seisoi Pinciolla ja näki päivän painuvan.

Pilvet olivat peittäneet koko läntisen taivaanrannan, vieri vieressä
kuin pienet vaaleanharmaat karitsat. Ja niiden reunat muuttuivat
hehkuvan meripihkankarvaisiksi auringosta, joka painui mailleen
niiden takana. Kalpean taivaan alla lepäsi kaupunki, ja Helge tajusi
yht'äkkiä, että juuri siltä Rooman tulikin näyttää -- ei sellaiselta
kuin hän itsekseen oli haaveillut, vaan juuri tällaiselta kuin se oli.

Kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt matkallaan, oli tuottanut
hänelle pettymystä, koska se ei ollut sellaista kuin hän etukäteen oli
kuvitellut, kun hän kulki kotona ja toivoi pääsevänsä ulkomaille. --
Vihdoin, nyt vihdoinkin näky, uhkeampi kaikkia hänen unelmiaan. -- Ja
se oli Rooma.

Talojen katot levisivät laajana tasankona hänen allaan, laaksossa --
loputtomiin, ja talot olivat vanhoja ja uusia, korkeita ja matalia
-- oli kuin ne olisivat olleet rakennettuja aivan milloin ja missä
hyvänsä ja olleet niin suuria, kuin niiden juuri sinä hetkenä pitikin
olla, sillä vain aivan paikka paikoin seurasivat kattojen massat
säännöllisinä rykelminä katujen varsia. Ja koko tämä levottomien
viivojen maailma, missä kadut risteilivät sikin sokin ja taittuivat
koviksi kulmiksi, lepäsi jähmettyneenä ja hiljaisena kalpean taivaan
alla. Näkymätön, painuva aurinko sytytti paloon siellä täällä pienen
valoisan pilvenreunan. Se lepäsi unelmoiden harsoisen, valkean
usmakerroksen alla, johon ei sekaantunut ainoatakaan elävää, uutteraa
savupatsasta. Sillä yhtäkään tehtaanpiippua ei ollut näkyvissä, eikä
savua noussut yhdestäkään hullunkurisen pienestä savutorvesta, joita
törrötti katoilla. Ruosteenkarvaiset, pyöreät vanhat kattokivet
kasvoivat kellanharmaata sammalta, ja kattokouruissa iti vihreää
ja pieniä, keltakukkaisia taimia, ja pengermien reunoilla seisoi
kuolleita hiljaisia agaaveja ruukuissaan, ja seinälistoilta
valuivat köynnöskasvit kuin hiljaiset, kuolleet vesiputoukset.
Siinä missä jonkin korkeamman talon yläkerta kohosi naapuritaloja
korkeammalle, tuijottivat kuolleet pimeät ikkunat punakellervästä
tai harmaanvalkoisesta seinästä -- tai ne nukkuivat, sälekaihtimet
alhaalla. -- Mutta usvasta kohosi kaarikäytäviä, jotka muistuttivat
vanhojen vartiotornien tynkiä, ja pieniä peltisiä huvimajoja oli
pystytetty katoille.

Ja kaiken tämän yllä kirkonkupoleja, paljon, paljon kirkonkupoleja --
tuo valtava harmaa kaukana, luultavasti toisella puolen virtaa, mikäli
Helge osasi arvata, oli Pietarinkirkko.

Mutta toisella puolen laaksoa, jossa kuolleet katot peittivät
kaupunkia -- ja Helge tunsi tänä iltana, että sitä saatettiin kutsua
ikuiseksi -- kohotti matala pitkähkö mäenrinne selkäänsä taivasta
päin, ja mäenharjama kannatti etäällä pinjapuukäytävää, jonka latvat
sekaantuivat toisiinsa runkojen siron pylväsrivin yllä. Ja kaikkein
kauimpana, Pietarinkirkon kupolin takana, johon katse pysähtyi, kohosi
uusi mäenkumpu vaaleine huviloineen pinjojen ja sypressien keskestä. Se
oli kai Monte Mario.

Hänen päänsä päällä kohosi tammipuiden tumma tiheä lehväkatos, ja hänen
takanaan solisi suihkukaivon vesipatsas, jonka ääni oli erikoinen
ja elävä -- vesi läiski kaivon kiveä vasten ja valui runsaana alas
sammioon.

Helge kuiskasi yli unelmainsa kaupungin, jonka katuja hänen jalkansa
eivät koskaan olleet astuneet -- jonka rakennukset eivät kätkeneet
ainoatakaan tuttua ihmistä --: "Rooma -- Rooma -- ikuinen Rooma." Ja
häntä ujostutti oma yksinäinen minänsä ja pelotti sydämensä ääretön
liikutus -- vaikkakin hän tiesi, ettei kukaan saattanut tuntea häntä
täällä. Ja hän kääntyi ja kiirehti Espanjan portaita päin.

Nyt hän seisoi tässä, aivan Condottin ja Corson kulmassa ja tunsi
omituisena, suloisena ahdistuksena, että hänen oli luovittava kadun
hälisevän liikenteen halki ja löydettävä tiensä vieraassa kaupungissa
-- hän aikoi oikaista suoraan Pietarinkirkolle saakka.

Hänen kulkiessaan kadun poikki tuli pari nuorta tyttöä häntä vastaan.
He olivat kai norjattaria, johtui siinä samassa hänen mieleensä, ja
se tuntui joka tapauksessa hauskalta. Toinen oli hyvin vaalea ja
turkisnahka vaaleaa.

Hänelle tuotti iloa jo se, että sai lukea katujen nimet talojen
kulmista -- valkoisiin marmorilaattoihin kaiverretut kirjaimet olivat
puhtaita latinalaisia.

Katu, jota pitkin hän kulki, päättyi aukioon ja valkoiselle sillalle,
jonka kahdet lyhtyrivit paloivat sairaalloisen kellanvihertävinä
valtaisaa, kelmeää valoa vasten, joka heijastui levottomalta taivaalta.
Jokea reunusti matala kivinen kaide, joka kiilsi rapistuneisuuttaan,
sekä rivi puita, lehdet lakastuneina, rungoista kaarna poissa, niin
että suuret valkoiset läikät näkyivät. Virran toisella puolella
paloivat katulyhdyt puitten alla, ja rakennusrykelmät piirtyivät
mustina taivasta vasten, mutta tällä puolen kimmelsi illankajo vielä
ikkunaruuduissa. Sillä taivas oli miltei kauttaaltaan kirkas nyt,
kohoten läpikuultavan sinivihreänä pinjapuita kasvavan kummun yllä,
mutta muutamia raskaita yhteensulautuneita pilvenmöhkäleitä purjehti
laella, loistaen punaisina ja keltaisina kuin myrskyn edellä.

Hän seisahtui sillalla ja katseli alla virtaavaa Tiberiä. Miten sameaa
sen vesi olikaan! Se vyöryi virtavana, kalvossaan päilyvät pilvet
-- kuljetti oksia ja lankunpäitä ja soraa mukanaan, vaaleakivisten
rantamuuriensa välissä. Toisella puolen siltaa veivät pienet portaat
alas veteen. Helge ei voinut olla ajattelematta, miten helppoa joskus
yöllä olisikaan hiipiä sen helmaan, jos kaikki tuntuisi turhalta.
Mahtoikohan joku tehdä niin?

Hän kysyi saksaksi eräältä poliisilta tietä Pietarinkirkolle, ja
poliisi vastasi ensin ranskaksi ja sitten italiankielellä, ja kun Helge
vain pudisti päätään, puhui mies jälleen ranskaa ja viittasi virran
suuntaan. Ja Helge lähti kulkemaan.

Valtava tumma muurirykelmä piirtyi taivasta vasten, matala, pyöreä
torni, huipulla enkeli sysimustana varjokuvana -- Helge tunsi S:t
Angelon tornin ääriviivat. Hän tuli aivan sen juurelle. Ilmassa oli
vielä niin paljon valoa, että sillan kuvapatsaat kuulsivat keltaisina
hämärässä, ja Tiberin vesi virtasi kuvastellen punervia pilviä, mutta
katulyhdyt olivat päässeet paremmin valtaan ja heittivät valojuoviaan
veteen. S:t Angelon sillan takana mennä suhahtivat raitiovaunut,
valaistuin ikkunoin, uuden, raudasta rakennetun sillan yli. Sinervät
sähkökipinät suihkivat johtolangoista.

Helge kohotti hattuaan eräälle miehelle:

"San Piero, favorisca?"

Ja mies viittasi ja puhui pitkälti, eikä Helge ymmärtänyt.

Katu, jolle hän nyt joutui, oli niin ahdas ja pimeä, että hän aivan
kuin koki jälleennäkemisen iloa -- juuri tällaiseksi hän oli kuvitellut
italialaista katua! Ja siellä oli vanhain tavarain kauppoja vieri
vieressä. Helge silmäili uteliaasti huonosti valaistuja ikkunoita.
Enin osa oli kai pelkkää roskaa -- olivatko nuo likaiset karkeat
pitsinriekaleet, jotka riippuivat nyöreillä, muka italialaista
nypläystä? Kaikenlaisia saviastioiden palasia ja sirpaleita
oli asetettu esille pölyttyneille laatikonkansille, ja pieniä
myrkynvihreitä vaskikuvia, vanhoja ja uusia metallisia kynttilänjalkoja
ja rintaneuloja, koristeina joukoittain jalokiviä, jotka eivät
näyttäneet oikeilta. Sittenkin hänet valtasi suorastaan voittamaton
halu astua sisään, ostamaan -- kysymään, tinkimään, hieromaan kauppaa
--. Hän oli tullut pieneen ummehtuneeseen kauppapuotiin, tietämättä
oikein itsekään kuinka. -- Siellä oli muuten hauskaa -- kaikenlaisia
merkillisiä esineitä: katossa vanhoja kirkonlamppuja, silkinkappaleita,
joille oli kuvioitu kultaisia kukkia punaiselle ja vihreälle ja
valkoiselle pohjalle, rikkinäisiä huonekaluja.

Myymäpöydän takana istui keltaihoinen, tumma nuorukainen ja luki,
leuka sinervänä parransänkeä. Hän kysyi ja jutteli, samalla kun Helge
viittasi tavaroihin ja kysyi _quanto_. Helge ei ymmärtänyt mitään muuta
kuin että tavarat olivat hävyttömän kalliita -- tietysti olisi paras
jättää ostokset, kunnes hän oppisi kielen, ja sitten tinkiä oikein
lujasti.

Edempänä hyllyllä oli kaikenlaista posliinitavaraa, rokokookuvia
ja maljakoita, joita muovaillut ruusukimput koristivat. Mutta ne
näyttivät uusilta. Helge otti umpimähkään erään posliiniesineen ja pani
myymäläpöydälle: "quanto?"

"Sette", sanoi mies, seitsemän sormea pystyssä.

"Quattro", Helge piti pystyssä uusien ruskeiden hansikoiden neljää
sormea. Ja hän tunsi olonsa iloiseksi ja turvalliseksi, samassa kun oli
uskaltautunut vieraan kielen valtaan. Itse asiassa hän ei ymmärtänyt
tuon taivaallista miehen vastalauseista, mutta aina kun toisen
puhetulva hetkeksi tyrehtyi, oli Helgellä valmiina quattro ja neljä
sormeaan.

"Non antica!" sanoa heitti hän rohkeasti.

Mutta puotimies vannoi ja vakuutti, antica. Quattro, sanoi Helge
viimeisen kerran -- nyt oli miehellä enää viisi sormea harrillaan.
Kun Helge kääntyi mennäkseen, huusi mies hänen takanaan -- suostui.
Iloisena kuin pelimanni Helge otti vastaan tavaran, joka sillä aikaa
oli kiedottu vaaleanpunaiseen silkkipaperiin.

       *       *       *       *       *

Kadun päässä hän erotti kirkon tummat ääriviivat. Hän kulki nopeaan.
Ja kiirehti torin ensimmäisen osan yli, jossa myymälöiden valaistut
ikkunat loistivat ja raitiovaunut suhahtivat ohi -- pylväskäytäviä
kohti, jotka ympäröivät torin toista puolta kuin kaartuvat käsivarret,
vetäen sen pimeään ja hiljaisuuteen, päin ääretöntä tummaa kirkkoa,
joka työnsi leveät portaansa kauaksi keskitorille kuin minkäkin
raakunkuoren.

Mustana taivaan valohämyä vasten kohosi kirkon kupoli ja pyhimysjoukon
veistosrivit kaarikäytäväin katolla -- ja puitten latvat ja
säännöttömät rakennusrykelmät kukkulalla kirkon takana. Oli kuin
katulyhdyillä ei olisi ollut täällä mitään valtaa; pimeys valui
kaarikäytäväin pylväiden välitse -- kumpusi alas portaita kirkon
avoeteisestä. Helge kulki hiljaa, aivan kirkolle asti ja katseli
suljettuja malmiovia. Ja kulki jälleen takaisin, obeliskin juurelle
keskelle toria, seisoi siinä ja tuijotti tummaa kirkkoa, taivutti
päätään taaksepäin ja mittasi silmillään siroa kivineulaa, joka aivan
kuin kohosi suoraan iltataivaaseen. Viimeiset pilvet olivat painuneet
yli kattojen, sillä suunnalla, josta hän oli tullut, ja ensimmäiset
tähdet tunkivat säteilevät valoneulansa pimeästä, joka tiheni taivaalla.

Ja hänen korvaansa kohtasi jälleen omituinen läiskivä ääni -- vesi
syöksyi kivisammioon --, ja pehmeä solina, kun liikavesi valui maljasta
maljaan ja lopulta altaaseen. Hän kulki aivan toisen suihkukaivon
ääreen ja katseli paksua valkoista suihkua, joka ponnahti ylöspäin kuin
väkevässä uhmassa ja taittui korkealla ylhäällä, tummana valoa vastaan,
vaipui takaisin pimeään, jossa vesi jälleen loisti valkoisena --
tuijotti, kunnes pieni tuulenpuuska tarttui vesipatsaaseen ja taivutti
sitä häntä päin. -- Vesi ei enää läiskinyt kiveä vasten, se viuhui ohi,
ja sen hyiset pisarat pyyhkivät häntä kylmässä illassa.

Mutta hän jäi seisomaan, kuulosti ja tuijotti -- kulki taas ja
seisoi tuokion ja lähti jälleen liikkeelle -- mutta aivan hitaasti,
kuullakseen oman sielunsa ääniä. Nyt hän oli täällä, nyt hän oli
todellakin täällä -- kaukana, kaukana kaikesta siitä, josta hän niin
kipeästi oli kaivannut pois. Ja hän kulki vieläkin hitaammin -- hiipi
kuin ihminen, joka on vankilasta karannut.

       *       *       *       *       *

Edempänä oli pieni kulmaravintola. Helge meni sinne, löysi ohimennen
tupakkakaupan ja kävi ostamassa savukkeita, postikortteja ja merkkejä.
Odottaessaan pihviä hän joi pitkin siemauksin punaviiniään ja kirjoitti
kortteja omaisilleen. Isälle: "Minä olen ajatellut sinua niin paljon
tänä iltana --" ja hän hymyili herkästi -- se oli sitten totinen tosi.
Mutta äidille hän kirjoitti: "Jo nyt olen ostanut pienen tuliaisen
sinulle -- ensimmäisen ostokseni Roomassa." Äitirukka -- kuinkahan
hänen mahtoi olla? Helge oli usein ollut epäystävällinen hänelle, viime
vuosina --. Hän riisui käärepaperit -- esine oli kai jonkinlainen
hajuvesipullo -- ja tarkasteli sitä. Ja hän lisäsi pari riviä -- hän
tuli toimeen italiankielellä, eikä tinkiminen ollut niin järin vaikeaa.

Ruoka oli hyvää mutta kallista. No niin, kunhan hän ensin kotiutuisi
täällä, oppisi hän kyllä asettamaan olonsa halvaksi. Kylläisenä
ja viinin elähdyttämänä hän alkoi kulkea toiselle suunnalle --
edessä häämötti pitkiä matalia rappeutuneita taloja ja korkeita
puutarhanaitoja. Hän tuli rappeutuneen porttiholvin alitse sillalle,
jota hän alkoi kulkea. Puomin vartija pysäytti Helgen ja sai tämän
ymmärtämään, että hänen oli maksettava soldo. Toisella rannalla oli
suuri tumma kirkko, kupukattoinen.

Joen yli päästyään hän joutui pimeiden, ahtaitten pikkukatujen
labyrinttiin -- tässä salaperäisessä puolipimeässä häämötti vanhoja
palatseja ulkonevin katonräystäin, jotka piirtyivät taivasta päin,
ikkunoissa ristikot -- ja vieri vieressä surkeita hökkeleitä,
vähäpätöisiä kirkonpäätyjä ahdettuina talorykelmäin väliin.
Katukäytävää ei ollut -- hänen jalkojensa alla oli vaikka mitä
törkyä, jota oli kokoontunut viemäreihin ja joka haisi. Ja kapeitten,
valaistujen viinitupien ulkopuolella ja harvassa sijaitsevien
katulyhtyjen alla häämötti epämääräisiä ihmisolentoja.

Helge oli puolittain hurmioitunut, puolittain peloissaan -- poikamaisen
jännittynyt. Ja samalla hän alkoi tuumiskella, millä keinoin löytäisi
ulos tästä labyrintistä -- ja mitenkä hän löytäisi takaisin hotelliinsa
maailman toiselle kulmalle. Hän saisi kai luvan tuhlata ajuriin.

Ja hän alkoi kulkea uutta, ahdasta katua -- miltei ihmisistä tyhjää.
Korkeitten rakennusten välissä, joiden seinät kohosivat jyrkästi,
mustat ikkuna-aukot ilman koristereunoja, näkyi pieni palanen taivasta,
sinikirkasta ja loistavan tummaa, ja alhaalla epätasaisesti kivetyllä
kadulla pieni tuulenpyörre nostatti ilmaan tomua ja jätepapereita ja
oljenkorsia.

Pari naista sivuutti hänet takaapäin. Aivan katulyhdyn kohdalla --
ja hän hätkähti: juuri samat, joihin hän oli kiinnittänyt huomiota
Corsolla, iltapäivällä. Joita hän oli kuvitellut norjalaisiksi. Hän
tunsi pitemmän naisen vaalean nahkakauluksen.

Yht'äkkiä hänet valtasi raju halu -- hänpä heittäytyisi seikkailemaan
-- kysyisi heiltä tietä, nähdäkseen olivatko he norjalaisia -- tai
ainakin skandinaaveja. Sydän hiukan jyskyttäen hän alkoi seurata heitä.
Ainakin he olivat ulkomaalaisia.

Nuoret tytöt pysähtyivät erään suljetun kaupan eteen. Ja samassa he
jo jatkoivat matkaa. Helge punnitsi mielessään, sanoisiko "Please"
vai "Bitte" vai "Scusi" -- vai heittäisikö umpimähkään "Undskyld" --
hurmaavaa, jos olisivat norjattaria.

Tytöt kääntyivät kulmasta. Helge oli aivan kantapäillä ja kokosi
rohkeutta puhutellakseen heitä. Silloin kääntyi pienempi puolittain ja
sanoi jotain italiaksi, matalalla äänellä ja raivoissaan.

Helge nolostui kovin. Hän aikoi juuri sanoa "Scusi" ja sitten kadota,
mutta samassa pitempi sanoi ystävättärelleen:

"Huh, älä toki, Cesca, älä puhuttele heitä -- on paljon parempi ettei
ole huomaavinaankaan heitä."

"Niin, mutta minä en _siedä_ noita kirottuja italialaisroistoja, jotka
milloinkaan eivät salli naisen kulkea rauhassa", sanoi toinen.

"Anteeksi", sanoi Helge norjaksi, ja tytöt pysähtyivät ja kääntyivät
äkkiä.

"Teidän täytyy todellakin suoda anteeksi." Helge änkytti ja punastui,
ja harmitteli punastumistaan ja punastui sitäkin enemmän pimeässä.
"Olen nimittäin tänään tullut Firenzestä, ja nyt olen vallan kulkenut
eksyksiin tässä labyrintissä. Ja kun ajattelin että neidit ehkä olivat
norjalaisia -- tai ainakin skandinaaveja -- minä tulen niin huonosti
toimeen italiankielellä, ja niin ajattelin... Ettekö tahtoisi olla niin
kilttejä ja sanoa minulle, mistä voisin päästä raitiovaunuun? -- Nimeni
on kandidaatti Gram", sanoi hän ja nosti uudelleen hattuaan.

"No missä te sitten asutte?" kysyi pitempi.

"Sen nimi on jotain sinnepäin kuin Albergo Torino -- se on aivan
lähellä asemaa", selitti Helge.

"Silloin hänen pitää nousta Trasteveren vaunuun San Carlo di Catenarin
kohdalla", sanoi pienempi.

"Ei, parempi on käyttää uuden Corson linjaa numero yksi."

"Mutta eiväthän ne mene Terminiin", vastasi pieni.

"Menevätpä. Otatte sen jonka kyljessä on San-Piero -- Stazione
Termini", selitti pitkä Helgelle.

"Senkö -- mutta sehän kulkee pitkin Capo le Casea ja Ludovisia ja
sitten edelleen hiton pitkää lenkkiä -- asemalle kestää ainakin
kokonaisen tunnin siinä -- vähintään!"

"Mutta hyvä ystävä -- sehän menee suoraan -- aivan Via Nazionalelle."

"Mutta kun se ei mene sinne", väitti pieni kivenkovaan. "Ja sitä paitsi
se kiertää Lateraaninkin -- ensin."

Pitkä nainen kääntyi Helgeen:

"Kuljette aivan suoraan, ensimmäistä katua oikealle, niin tulette
Kirpputorille. Sitten vasemmalle, pitkin Cancellariaa, uudelle
Corsolle. Mikäli muistan, on raitiotiepysäkki Cancellarian vieressä
-- ainakin ihan lähellä -- niin, näettehän nimikilven. Pitäkää sitten
varalta ja nouskaa siihen vaunuun, jossa on kilpi San Piero -- Stazione
Termini -- siis numero yhteen."

Helge seisoi hieman neuvottomana ja kuuli nuorten neitosten viskelevän
toisilleen vieraita nimiä kuin mitäkin palloja. Ja hän pudisti päätään:

"Pelkäänpä etten löydä sinne, neiti -- on kai paras kulkea kunnes
tapaan ajurin."

"Voimmehan hyvin saattaa teidät pysäkille", sanoi pitkä.

Pienempi kuiskasi harmissaan jotain italiankielellä, mutta pitkä
vastasi jälleen torjuen. Helge kävi vieläkin neuvottomammaksi näiden
hänen ohitseen viskattujen huomautusten johdosta, joita ei ymmärtänyt.

"Kiitos, en tosiaankaan tahdo vaivata teitä -- löydän kyllä kotiin,
tavalla tai toisella."

"Eihän siitä ole vaivaa", sanoi pitkä ja alkoi kulkea. "Meidän täytyy
mennä suunnilleen samaa tietä."

"Te olette liian kiltti. Roomassa on kai hyvin vaikea löytää, eikö
totta?" yritti Helge keskustella. "Varsinkin pimeän tultua."

"Ei ollenkaan, tänne kotiutuu pian."

"Niin, minähän saavuin tänne tänään -- tulin aamujunassa Firenzestä."

Pieni sanoi puoliääneen jotain italiaksi. Pitkä kysyi Helgeltä:

"Firenzessä oli kai kylmää?"

"Tulipalopakkanen. Eikö täällä ole hiukan lauhempaa? Kirjoitin muuten
äidille eilen ja tilasin talvitakkini."

"Voi, kyllä täälläkin saattaa olla jäätävää. Viihdyittekö Firenzessä --
olitteko siellä kauankin?"

"Kaksi viikkoa", sanoi Helge. "Luulen että tulen viihtymään paremmin
Roomassa."

Toinen nuori tyttö nauroi. Hän oli koko ajan kulkenut ja mutissut
jotain puoliääneen italiaksi. Mutta pitkä vastasi Helgelle lämpimällä,
rauhallisella äänellään:

"Niin, en luule että mihinkään kaupunkiin voi rakastua niin kuin
Roomaan."

"Ystävättärenne on kai italialainen", sanoi Helge.

"Ei toki, neiti Jahrmann on norjalainen. Mutta me puhumme vain italiaa
jotta minä oppisin kielen -- hän taas on kovin etevä. Nimeni on Winge",
lisäsi hän. "Tämä on Cancellaria", ja hän viittasi suurta tummaa
palatsia.

"Onko pihahuone niin kaunis kuin sanotaan?"

"Erinomaisen kaunis. -- Ja nyt autan teitä löytämään oikean
raitiovaunun."

Heidän siinä seisoessaan odottamassa tuli pari herraa kadun yli.

"Kas vain, oletteko täällä", sanoi toinen.

"Iltaa", sanoi toinen. "No nyt kai menemme yhdessä sinne? Te olette kai
olleet katsomassa koralleja?"

"Kauppa oli suljettu", vastasi neiti Jahrmann nyrpeästi.

"Tapasimme maanmiehen jonka tahtoisimme saattaa oikeaan raitiovaunuun",
selitti neiti Winge ja esitti, "kandidaatti Gram -- taidemaalari
Heggen, kuvanveistäjä Ahlin."

"En tiedä muistaako herra Heggen minua -- nimeni on Gram -- tapasimme
toisemme Mysu-seterissä kolme vuotta sitten."

"Tosiaankin, aivan niin. Ja nyt olette Roomassa?"

Ahlin ja neiti Jahrmann olivat kuiskailleet keskenään. Nyt tuli Cesca
ystävättärensä luo:

"Kuules, Jenny -- minä menenkin kotiin. En ole ollenkaan sillä päällä
nyt, että Frascati huvittaisi minua."

"Mutta, rakas ystävä -- sinähän sen juuri keksitkin."

"Huh ei, ei Frascatia -- hyi sentään, istua kyhjöttää kolmenkymmenen
vanhan tanskattaren parissa, kaiken maailman vuosikertaa ja sukupuolta."

"Voimmehan mennä muuanne -- mutta tuolta tuleekin raitiovaununne,
kandidaatti Gram."

"Tuhannet kiitokset avusta -- ehkäpä saan tavata neitejä joskus vielä
-- kenties skandinaavisessa yhdistyksessä?"

Raitiovaunu pysähtyi heidän kohdalleen. Silloin neiti Winge sanoi:

"Kuinka olisi -- eikö teitä haluttaisi lyöttäytyä seuraamme -- olimme
sopineet että menisimme jonnekin istumaan, tänä iltana -- juomaan
viiniä ja kuulemaan musiikkia."

"Niin, kiitos" -- Helge seisoi hieman epäröiden ja arkana ja katseli
toisia ympärillään. "Se olisi kovin hauskaa, mutta" -- ja hän kääntyi
luottavaisesti neiti Wingeen, jonka kasvot olivat niin valoisat ja ääni
ystävällinen: "Tehän tunnette toinen toisenne, ja -- -- eikö teistä ole
hauskempaa päästä pitämästä seuraa vieraalle", pääsi häneltä kömpelösti
ja hän nauroi nolona.

"Ei ollenkaan, hyvä ystävä" -- neiti Winge hymyili. "Sehän olisi vain
hauskaa -- ja tuossa meni raitiovaununnekin -- tehän tunnette Heggenin
entuudestaan ja nyt meidät --. Me pidämme kyllä huolta siitä, että
pääsette kunnolla kotiin -- niin, mikäli ette siis ole väsynyt."

"Väsynytkö, en yhtään! -- Tahtoisin hirveän kernaasti tulla mukaan",
sanoi Helge innokkaasti ja mieli keventyneenä.

Toiset kolme alkoivat ehdottaa viinitupia. -- Helge ei tuntenut
ainoatakaan nimeä; isä ei ollut puhunut yhdestäkään. Neiti Jahrmann
hylkäsi jok'ikisen.

"No niin -- siinä tapauksessa menemme sinne S. Agostinon varrelle --
tiedäthän, missä on sitä punaviiniä, Gunnar." Jenny Winge lähti ilman
muuta liikkeelle; Heggen seurasi.

"Siellähän ei ole musiikkia", vastusteli neiti Jahrmann.

"Onpahan -- karsassilmäinen ja myös se toinen mies -- he ovat siellä
miltei joka ilta. Kunhan vain emme seiso tässä ja aikaile."

Helge tuli perässä neiti Jahrmannin ja ruotsalaisen kuvanveistäjän
kanssa.

"Onko herra Gram kauan ollut Roomassa?"

"En, tulin aamupäivällä Firenzestä."

Neiti Jahrmann naurahti. Helge joutui hämilleen. Hän kulki ja
punniskeli mielessään -- ehkäpä hänen sittenkin olisi paras sanoa, että
hän oli väsynyt, ja lähteä. Heidän kulkiessaan pimeitä, ahtaita katuja
neiti Jahrmann jutteli koko ajan kuvanveistäjän kanssa ja vastasi
tuskin, kun Helge yritti sanoa hänelle jotain. Mutta ennen kuin Helge
sai päätöksen valmiiksi, hän näki etumaisen parin katoavan eräästä
kapeasta katuovesta.




II


"Mikä peijakas sitä Cescaa nyt taas vaivaa -- hänen oikuillaan ei pian
ole määrää eikä rajaa -- riisu takkisi, Jenny, muuten sinua palelee,
kun tulet ulos." Heggen ripusti hattunsa ja kesäpäällystakkinsa naulaan
ja paiskautui olkituolille.

"Ressu, hän ei voinut päivällä hyvin -- ja näetkös, sitten tuo Gram
sattui kulkemaan kappaleen matkaa perässämme -- kunnes uskalsi
puhutella meitä ja kysyä tietä -- sellainen ärsyttää aina Cescaa, ja
muuten, tiedäthän, että hänen sydämensä --."

"Raukka. Aika rohkea otus, tuo Gram."

"Voi raukkaa -- hän kuljeskeli ja oli luullakseni aivan suunniltaan.
Hän ei juuri vaikuta tottuneelta matkustamaan. Sinä tunnet hänet?"

"En kuolemakseni muista. Mutta silti olen hyvinkin saattanut tavata
hänet. Kas tuossa he tulevatkin."

Ahlin riisui neiti Jahrmannin takin.

"Kas peijakas", sanoi Heggen. "Oletpa sievä tänään, Cesca. Hieno kuin
mikäkin sisilisko!"

Cesca hymyili iloisesti ja silitti hamettaan lanteilta -- tarttui
sitten Heggeniä hartioihin:

"Siirry syrjään -- tahdon istua Jennyn vieressä."

Taivas varjelkoon kuinka hän on kaunis, ajatteli Helge. Hame oli
heleätä nuorta vihreää -- se nousi niin korkealle edestä, että
täyteläinen povi kohosi kuin kukkamaljakosta. Ja samettipusero läikkyi
kullankarvaisina laskoksina; se oli edestä syvälle kaarrettu, niin
että pyöreä kaula paljastui kalpean ruskehtavana. Hän oli hyvin tumma;
kellonmuotoisen, ruskean samettihatun alta riippui pieniä sysimustia
kiehkuroita hienoille, raikkaanpunaisille poskille. Kasvot olivat
pikkutytön, silmäluomet täyteläiset syvien, tummanharmaiden silmien
yllä, ja suloiset hymykuopat väreilivät pienen, tummanpunaisen suun
seutuvilla.

Neiti Winge oli kiistattomasti kaunis tyttö, hänkin, mutta ei ollenkaan
kestänyt kilpailussa ystävättären rinnalla. Hän oli yhtä vaalea kuin
toinen tumma; hiukset, jotka oli pyyhkäisty ylöspäin korkealta,
valkoiselta otsalta, ryöppysivät kullankarvaisina pienen harmaan
nahkalakin alta, ja iho oli vaaleanpunainen ja hienon valkoinen.
Vieläpä kulmakarvat ja teräksenharmaiden silmien ripset olivat vaaleat
-- kullanruskeat. Mutta suu oli liian iso kapeisiin kasvoihin, joiden
nenä oli lyhyt ja suora ja ohaukset sinisuoniset ja kuperat -- ja se
oli hieman kalpea, mutta nauraessa paljastuvat hampaat olivat tiheässä
ja välkkyvät. Ja kaikki oli niin hintelää -- pitkä, solakka kaula,
ja käsivarret, joita peitti hienoinen vaalea untuvahaiven, ja kädet,
jotka olivat pitkät ja laihat. Vartalo oli miltei poikamainen, niin
pitkä ja huiskea hän oli -- hän mahtoi olla kovin nuori: hihoissa
oli kyynärpäiden kohdalla pienet valkoiset käänteet, samoin kuin
kaula-aukon ympärillä, hame oli vaaleanharmaata silkkiä, kevyt ja
runsas ja rypytetty sekä kaula-aukon kohdalta että vyötäröltä -- jotta
kai se hieman peittäisi hänen laihuuttaan. Hänen kaulallaan oli kääty,
pieniä vaaleanpunaisia helmiä, jotka heijastivat vaaleanpunaisia
läikkiä iholle.

Helge Gram oli ujosti istuutunut pöydän päähän ja kuunteli, kuinka
tämä vieras seura jutteli jostain rouva Söderblomista, joka oli ollut
sairaana. Vanha italialainen, likainen valkoinen esiliina suurella
vatsallaan, tuli heidän luokseen ja kysyi mitä he halusivat.

"Punaista, valkoista, hapanta, makeaa -- mitä te tahdotte, Gram?"
Heggen kääntyi häneen.

"Kandidaatti Gramin täytyy ottaa puoli litraa minun punaviiniäni",
sanoi Jenny Winge. "Se on ihan Rooman parhaita -- eikä se ole vähän
sanottu, uskokaa pois."

Kuvanveistäjä työnsi naisille savukekotelon. Neiti Jahrmann otti
savukkeen ja sytytti sen.

"Voi älä, Cesca", pyysi neiti Winge.

"Otanpas", sanoi neiti Jahrmann. "En tule sen kummemmaksi vaikka olisin
ottamattakin. Ja nyt olen pahalla tuulella.

"No mutta miksi, hyvä neiti?"

"Minähän en sittenkään saanut noita koralleja."

"Olisitko sinä siis tahtonut käyttää niitä tänä iltana?" kysyi Heggen.

"En, mutta olin päättänyt ottaa ne."

"Ja huomenna päätät ottaa malakiittikäädyn", nauroi Heggen.

"En vaikka. Mutta olihan hirveän inhottavaa kun Jenny ja minä olimme
laukanneet sinne saakka vain noiden viheliäisten korallien takia."

"No mutta sinähän tapasit meidät. Muuten olisitte saaneet mennä
Frascatiin, johon sinä siis yht'äkkiä olet julmistunut."

"Minä en ollenkaan olisi mennyt Frascatiin -- saat vaikka pääni
pantiksi, Gunnar. Ja paljon parempi etten olisikaan mennyt. Sillä nyt
minä joudun tupakoimaan ja juomaan ja olemaan ylhäällä koko yökauden,
kun te kerta olette saaneet minut houkutelluksi matkaan."

"Luulin sinun ehdottaneen."

"Malakiittikääty oli minusta ihmeen kaunis", keskeytti Ahlin. "Ja hyvin
huokea."

"Niin, mutta malakiitti on paljon halvempaa Firenzessä. Täkäläinen
maksaa neljäkymmentäseitsemän. Ja Firenzessä, josta Jenny osti
cristallo rossonsa, olisin saanut sellaisen kolmellakymmenelläviidellä.
Jenny maksoi omasta käädystään vain kahdeksantoista. Mutta mies saa
luvan antaa minulle korallit yhdeksälläkymmenellä liirellä.

"En oikein ymmärrä säästäväisyyttäsi", sanoi Heggen ja nauroi.

"Sitä paitsi en jaksa enää puhua koko asiasta", sanoi neiti Jahrmann.
"Minua kyllästyttää tämä soutaminen ja huopaaminen -- mutta
huomispäivänä käyn ostamassa korallit."

"Mutta eikö yhdeksänkymmentä liiraa ole hirveän paljon koralleista?"
uskalsi Helge kysyä.

"Käsitättehän etteivät ne ole tavallista laatua", suvaitsi neiti
Jahrmann vastata, "vaan oikeita _contandina_-koralleja -- painava kääty
kultalukkoineen ja raskaat korvahelyt, näin pitkät!"

"Contandina -- merkitseekö se jotain erikoislaatuista korallia?"

"Ei toki -- mutta contandinat käyttävät niitä."

"Minä kun en tiedä mitä contandina merkitsee", hymyili Helge anteeksi
pyytäen.

"Talonpoikaistyttöä, tietysti. Ettekö ole nähnyt minkälaisia käätyjä he
käyttävät -- korallit ovat raskaita, tummanpunaisia ja hiottuja. Minun
ovat aivan pihvilihan väriset ja keskimmäinen helmi on näin suuri"
-- ja Cesca muodosti peukalollaan ja keskisormellaan munansuuruisen
ympyrän.

"Sehän mahtaa olla suurenmoinen näky" -- Helge tarttui innokkaasti
keskustelun lankaan. "Minä en tiedä minkälaista malakiitti tai
cristallo rosso on -- mutta minusta tuntuu että tuollaiset korallit
sopivat kaikkein parhaiten teille."

"Siinä sen kuulitte -- Ahlin, tehän koetitte taivuttaa minua ottamaan
malakiittikäädyn! Heggenin solmioneula on malakiittia -- alahan
irroittaa sitä, Gunnar --. Ja Jennyn helminauha on cristallo rossoa --
ei rossaa -- punaista vuorikristallia, tiedättehän."

Cesca ojensi hänelle neulan ja helminauhan. Helmiin oli jäänyt nuoren
tytön kaulan lämpöä. Helge katseli hetken korua. Jokaisen helmen
sisässä oli kuin pieniä säröjä, jotka imivät itseensä valoa.

"Mutta teillä pitäisi olla koralleja, neiti Jahrmann --. Tiedättekö,
minusta te itsekin silloin näyttäisitte roomalaiselta contandinalta."

"Väv-väv." Hän hymyili hiukan Helgelle ja hyräili tyytyväisenä. "Siinä
sen kuulitte!"

"Teillähän on italialainen nimikin", jatkoi Helge innokkaasti.

"Voi, minä vain asuin italialaisessa perheessä viime vuonna ja siellä
he muuttivat sen kauhean nimen, jonka olen saanut isoäitini muistoksi,
ja niin minä pidin italialaisen."

"Fransesca", sanoi Ahlin hiljaa.

"Minä en voi koskaan ajatella teitä muuten kuin Fransescana --
signorina Fransescana."

"Miksi ei _neiti_ Jahrmannina. Mehän emme ikävä kyllä voi puhua italiaa
yhdessä -- kun ette siis osaa kieltä." Hän kääntyi toisiin. "Jenny ja
Gunnar -- minä siis ostan korallit huomenna."

"Niin, niinhän sinun on tapana sanoa", sanoi Heggen.

"Mutta minä _tahdon_ ne yhdeksälläkymmenellä."

"Niin, täällä täytyy kyllä tinkiä", sanoi Helge kokeneesti. "Minä olin
nyt iltapäivällä jossain kaupassa Pietarinkirkon lähellä ja ostin tämän
äidille. Mies vaati siitä seitsemää liiraa, mutta sain sen neljällä. --
Eikö se teistä ollut huokea?" Hän asetti esineen pöydälle.

Fransiska katseli sitä halveksuen:

"Kirpputorilla ne maksavat puolitoista. Viime vuonna vein niitä
tuliaisiksi molemmille palvelustytöillemme."

"Mies väitti sitä vanhaksi", huomautti Helge nöyrästi.

"Niin ne aina väittävät -- kun huomaavat ettei ostaja ole tuntija. Eikä
osaa kieltä."

"Teistä se siis ei ole kaunis?" kysyi Helge alakuloisena ja kääri sen
jälleen punaiseen silkkipaperiin: "Enkö minä teidän mielestänne voi
antaa sitä äidilleni?"

"Minusta se on hirvittävä", sanoi Fransiska. "Mutta enhän tunne äitinne
makua."

"Taivas tiesi mihin minä sen sitten panen", huokasi Helge.

"Antakaa te se vain äidillenne", sanoi Jenny Winge. "Hän kyllä iloitsee
kun näkee, että olette ajatellut häntä. Sitä paitsi -- kotimaassa ne
kyllä käyvät täydestä. Me taas, jotka olemme täällä, saamme nähdä niin
paljon."

Fransiska aikoi tarttua Ahlinin savukekoteloon, mutta maalari ei
tahtonut antaa sitä hänelle. Hetken ajan he kuiskailivat kiihkeästi
keskenään. Sitten Fransiska viskasi sen luotaan:

"Giusippe!"

Helge ymmärsi että hän määräsi isännän tuomaan savukkeita. Ahlin
hätkähti:

"Neiti Jahrmann -- rakas -- minähän vain tarkoitin -- tiedättehän,
ettei teidän ole hyvä polttaa niin paljon."

Fransiska nousi tuoliltaan, silmät kyynelissä.

"Samantekevä muuten -- minä lähden kotiin."

"Neiti Jahrmann -- Fransiska --." Ahlin seisoi ja piteli hänen takkiaan
ja suostutteli hiljaa. Cesca pyyhki silmiään nenäliinalla.

"Ei, minä -- minä tahdon kotiin. Hyvää ystävä, näettehän että olen
ihan mahdoton tänä iltana. Ei, minä tahdon mennä kotiin -- yksin -- ei
Jenny, sinä et saa missään tapauksessa lähteä, sinä."

Heggen nousi hänkin. Helge istui yksinään pöydän päässä.

"Et kai sentään kuvittele että saat lähteä yksinäsi kotiin tähän aikaan
yöllä", sanoi Heggen.

"Vai niin -- sinäkö sen aiot kieltää?"

"Aion, ehdottomasti."

"Hys, Gunnar", sanoi Jenny Winge. Hän torjui molemmat herrat -- he
istuutuivat pöydän ääreen eivätkä puhuneet mitään, samalla kun Jenny,
käsivarsi Fransiskan vyötäisillä, veti hänet hiukan syrjään ja puheli
hiljaisella äänellä hänen kanssaan. Hetken kuluttua molemmat tulivat
takaisin pöytään.

Mutta he kaikki istuivat koko lailla nuopeina. Neiti Jahrmann
puolittain makasi Jennyn sylissä -- hän oli saanut savukkeensa ja
poltteli ja pudisti päätään kaikille Ahlinin vakuutteluille, että
tämän savukkeet olivat parempia. Jenny oli tilannut maljakon hedelmiä,
söi mandariineja ja pisteli viipaleita Fransiskan suuhun. Voi mitenkä
viehättävältä tyttö näytti, maatessaan noin, pienet lapsenkasvot
murheellisina, antaen ystävättären syöttää itseään. Ahlin istui ja
tuijotti häneen ja Heggen mursi kaikki käytetyt tulitikut pieniksi
kappaleiksi ja pisteli niitä appelsiininkuoriin.

"Joko siitä on pitkäkin aika, kun tulitte kaupunkiin, kandidaatti
Gram?" kysyi hän Helgeltä.

Helge yritti ryhdistyä:

"Tavallisesti sanon että tulin aamupäiväjunassa Firenzestä."

Jenny nauroi kohteliaasti -- mutta Fransiska hymyili riutuvaa hymyä.

Samassa tuli sisään paljaspäinen, tummatukkainen tyttö, kasvot rivot
ja kellervän lihavat. Hänellä oli mandoliini kädessä. Hänen jäljessään
teiskaroi lyhyt nuorukainen, nukkavierua tarjoilijatyyppiä, kantaen
kitaraa.

Jenny puhui -- kuin lapselle:

"Kas nyt Cesca -- siinähän Emilia tuleekin -- nyt saamme musiikkia."

"Sehän on hauskaa", sanoi Helge. "Kuljeskelevatko tällaiset
kansanlaulajat vieläkin viinituvasta toiseen täällä Roomassa?"

Kansanlaulajat virittivät "Iloisen lesken" -- "Mun siveelliseks
tiedäthän". Tytöllä oli merkillisen korkea, heleä, metallinvärinen ääni.

"Huh sentään, hyi", Fransiska heräsi:

"Siitä emme sentään välitä -- jotain italialaista -- 'la luna con
palido canto' -- eikö niin?"

Hän pujahti laulajain luo ja tervehti heitä kuin vanhoja ystäviä --
nauroi ja viittoili, otti kitaran ja näpäytteli kieliä, hyräili yhtä ja
toista melodiaa.

Italialaistyttö lauloi. Suloisena ja suostuttelevana, helisevien
metallikielien säestämänä, värisi sävel, ja koko Helgen seurue yhtyi
laulun loppukertoon. Siinä puhuttiin amoresta ja bacciaresta.

"Se on kai rakkauslaulu, eikö niin?"

"Hieno rakkauslaulu", nauroi neiti Jahrmann. "Paras olla kääntämättä
sanoja. Mutta italiaksi se kuuluu oikein somalta."

"Voi, eihän tämä ole niin vaarallinen", sanoi Jenny Winge. Ja hän
kääntyi Helgeen kasvot kohteliaassa hymyssään: "No kandidaatti Gram --
onko teistä tämä hauskaa -- eikö viini ole hyvää?"

"On, erinomaista. Ja huoneisto on kai erittäin tyypillinen."

Mutta hän oli vallan menettänyt rohkeutensa. Neiti Winge ja Heggen
heittivät silloin tällöin sanasen hänelle, mutta hän ei jaksanut
pitää keskustelua käynnissä. Sitten he alkoivat puhella tauluista.
Ruotsalainen kuvanveistäjä istui vain ja tuijotti neiti Jahrmanniin.
Ja vieraat sävelet värisivät mandoliinin metallikielillä -- Helgen
ohitse -- vieden viestejä noille toisille. Ja huone, jossa hän istui,
oli siis all right -- lattia oli punaista tiilikiveä, ja seinät ja
katto, joka oli holvimainen ja lepäsi paksun keskipilarin varassa,
olivat valkoisiksi kalkitut -- pöydät maalaamattomat niinkuin pitikin
ja tuoleissa vihreät olki-istuimet ja viinitynnyreistä marmorisen
myymäpöydän takaa nousi käyneen juoman höyryä, tehden ilman hapahkon
raskaaksi.

Taiteilijanelämää Roomassa. Oli aivan kuin hän olisi katsellut jotain
kuvaa tai lukenut siitä jostain kirjasta. Vain niin että hän nyt tunsi
itsensä niin tarpeettomaksi -- toivottoman tarpeettomaksi. Niin kauan
kuin hän näki sellaista vain kuvissa tai kirjoissa, hän saattoi uneksia
olevansa mukana hänkin. Mutta nämä ihmiset, siitä hän oli varma, eivät
koskaan hyväksyisi häntä omakseen.

Piru vieköön, sehän oli kuin pitikin. Eihän hän itse asiassa kelvannut
olemaan muitten parissa -- eikä missään tapauksessa tämäntapaisten.
Kas nyt miten huolettomasti Jenny Winge tarttuu paksuun, himmeään,
tummanpunaisella viinillä täytettyyn olutlasiin -- sellaiset olivat
hänelle suorastaan nähtävyys -- isä oli puhunut niistä -- huomauttanut
lasista jota Marstrandin roomalaiskuvan tyttölapsi, Kööpenhaminan
museossa, piteli käsissään -- se oli aivan samanlainen. Se oli kai
arvoton taulu, neiti Wingen mielestä. -- Nämä pikkutytöt eivät kai
koskaan olleet lukeneet Bramanten pihahuoneesta Cancellariassa --
"tästä renessanssiajan rakennustaiteen helmestä". He olivat saattaneet
keksiä sen sattumalta jonain päivänä, mennessään ostamaan Kirpputorilta
helmiä ja helyjä itselleen -- olivat ehkä haltioituneina hakeneet
käsiinsä ystävänsä ja näyttäneet heille tämän uuden ihanuuden, josta
he eivät olleet vuosikausia haaveksuneet --. He eivät ainakaan olleet
lukeneet jokaisesta kivestä ja jokaisesta paikasta -- lukeneet kunnes
silmiä kirveli, niin etteivät ne voineet havaita mitään kaunista, ellei
tämä kauneus ollut täsmälleen sitä, miksi ne olivat kuvitelleet sen
kotona --. He saattoivat noin vain katsella valkoisia pylväitä, jotka
nousivat etelämäistä taivasta päin, ja iloita niistä, pedanttisen
uteliaasti ajattelematta, mikähän unohdetulle jumalalle rakennettu
temppeli oli joskus kohonnut täällä.

_Hän_ oli uneksinut -- ja lukenut. Ja hän tunsi -- todellisuudessa ei
ollut mitään, joka olisi ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut.
Kaikki muuttui jollain tavoin niin harmaaksi ja kovaksi kirkkaassa
ilmassa -- haave oli peittänyt hänen unikuvansa siniseen puolihämyyn ja
viimeistellyt ja täydentänyt sen sopusointuiseksi ja valanut suvista
vihreää pitkin raunioita --. Hän oli tullut vain saadakseen todeta,
että kaikki oli paikallaan, kaikki mistä hän oli lukenut --. Sitten
hän kyllä saattaisi lasketella ulkoa kaikki lukemansa yksityiskoulun
nuorille naisille ja kertoa että hän oli sen nähnyt -- eikä hän
voisi kertoa yhdestäkään näkemästään, jonka hän itse olisi keksinyt,
omin päin --. Hän ei saisi tietää mitään muuta kuin sitä, minkä hän
kirjoista tunsi. Ja tavatessaan eläviä ihmisiä hän koetti löytää heistä
kuolleita, kuviteltuja olentoja, joista hän oli lukenut -- löytää
heissä fantasiakuviensa vastineen --. Sillä kuinkapa hän saattaisi
tietää mitään elävistä ihmisistä -- hän, joka ei ollut koskaan elänyt.

Mutta Heggen tuossa, huulet paksuina ja punaisina, ei ainakaan
haaveksinut mistään lainakirjastojen romanttisista seikkailuista,
lyöttäytyessään jonakin iltana nuoren tytön seuraan Rooman kaduilla.

-- Muuten Helge alkoi tuntea, että oli juonut viiniä.

"Jos nyt menette kotiin ja panette maata, on teillä huomiseksi
päänsärky", sanoi neiti Winge hänelle, kun he jälleen seisoivat
pimeällä kadulla. Nuo kolme muuta kulkivat edellä; Helge seurasi hieman
taempana Jenny Wingen kanssa.

"Niin mutta neiti Winge -- rehellisesti puhuen, enkö minä teistä ole
hirveän ikävä otus mukana laahattavaksi?"

"No mutta hyvä --. Eihän tässä ole muuta kuin että te ette tunne meitä,
emmekä me teitä -- vielä."

"Minun on niin kovin vaikea tulla tutuksi ihmisten kanssa -- oikeastaan
en tutustu koskaan. -- Minun ei olisi pitänyt tulla mukaan, kun te niin
kiltisti kysyitte tahtoisinko, tänä iltana. -- Huvitteluunkin vaaditaan
nähtävästi harjoitusta." Hän yritti nauraa.

"Niin, aivan varmaan." Helge saattoi kuulla äänestä että Jenny Winge
hymyili. "Minä olin viidenkolmatta, ennen kuin aloin harjoitella. Ja
taivas tietää ettei se minultakaan juuri luontunut, aluksi."

"Teiltäkö? Minä luulin että te taiteilijat aina --. Sitä paitsi en
luullut että te olisitte viidenkolmatta, lähimaillekaan."

"Olen, Jumalan kiitos -- ison matkaa ylikin."

"Sanotteko Jumalan kiitos? Ja minä joka sentään olen mies --. En
tiedä, joka vuosi joka minun kohdaltani valuu pois -- iankaikkisuuteen
-- tuomatta mitään muuta kuin nöyryyttävän kokemuksen, etteivät muut
ihmiset minua tarvitse -- eivät tahdo olla tekemisissä kanssani --."
Helge pysähtyi äkkiä, kauhistuneena. Hän tunsi äänensä vapisevan --
tajusi myös että hän mahtoi olla hiukan päissään, puhuakseen tuolla
tavoin naiselle jota tuskin tunsi. Mutta hän jatkoi, uhmaten omaa
arkuuttaan: "Minusta kaikki on aivan toivotonta. Kun isäni kertoo oman
aikansa nuorista -- he kai puhuivat kilvan kultaisista illuusioista
ja niin poispäin. Peijakas, minulla ei koskaan ole ollut ainoatakaan
illuusiota josta myöhemmin voisin puhua. Ja vuodet ovat menneet --
hukkaan -- niitä ei koskaan saa takaisin."

"Noin ette saa puhua, kandidaatti Gram. Ainoakaan vuosi ihmisen elämää
ei ole kulunut hukkaan, ellei itse ole asettanut niin että itsemurha
on ainoa tie. Enkä usko että vanhoilla, kultailluusioiden aikaisilla,
oli sen helpompaa -- heidän kuvitelmansa riisti elämä. Meidät --
useimmat nuoret, jotka tunnen, alkavat ilman kuvitelmia -- viskattiin
olemassaolon taisteluun, miltei jokainen meistä, ennen kuin olimme
hädin tuskin aikuisia. Ja heti alussa jouduimme katselemaan sitä
silmästä silmään, niin että opimme odottamaan kaikkein pahinta. Ja
sitten me kerran huomasimmekin, että ehkä sittenkin pystyisimme saamaan
siitä jotain hyvääkin --. Yhtä ja toista tapahtui, joka pani meidät
ajattelemaan: jos kestät vielä tämän, kestät vaikka puukonterää --. Kun
ensin saa hiukan itseluottamusta, ei ole olemassa mitään kuvitelmaa,
jonka tilapäiset tapahtumat tai lähimmäiset voivat meiltä ryöstää."

"Oh, olosuhteet -- tai sattuma -- voivat olla sellaiset, ettei
itseluottamus mahda mitään. Kun olosuhteet ovat voimakkaammat kuin
ihminen itse."

"Niin kyllä" -- Jenny Winge nauroi. "Kun laiva lähtee, voi sattua että
juuri se joutuu haaksirikkoon -- jossain rattaassa voi olla valuvika,
ja kaikki hajoaa --. Yhteentörmäys. Mutta eihän sellaista voi ottaa
lukuun. Ja täytyy koettaa, eikö olosuhteita voida voittaa. Useimmiten
löytyy lopuksi jokin keino."

"Te olette siis suuri optimisti, neiti Winge?"

"Olen." Hän kulki tuokion. "Olen tullut optimistiksi. Saatuani nähdä,
miten paljon ihmiset lopultakin jaksavat kestää -- kadottamatta
rohkeuttaan taistella -- ja tylsymättä."

"Mutta juuri siksihän he tulevat -- tylsiksi. Tai ainakin kutistuvat."

"Eivät kaikki. Ja jo se, että on yksikin jota elämä ei voi lannistaa
tai kutistaa, on minusta kyllin kasvattamaan ihmistä optimistiksi. --
Me menemme tänne", sanoi hän.

"Minusta tämä muistuttaa enemmän jonkinlaista Montmartre'in kapakkaa
tai sentapaista -- eikö niin?" Helge katseli ympärilleen.

Huone oli tavattoman pieni, kapeita sametti-istuimia ylt'ympäri pitkin
seiniä. Pari pientä marmoripöytää, ja myymäpöydällä paloi liekki parin
suuren nikkelisen keittokojeen alla.

"No niin -- tämäntapaiset paikat ovat kai suunnilleen samanlaisia,
kaikkialla", sanoi Jenny. "Te tunnette Pariisin?"

"En, minä vain ajattelin --"

Häntä alkoi äkkiä hermostuttaa, rajattomasti. Mokomakin pikku
taiteilijaneitonen, joka tietenkin on kierrellyt maailmaa mielin määrin
-- taivas muuten tiesi mistä he saivat rahaa tuollaiseen! Oli itsestään
selvää, että jokainen oli käynyt Pariisissa, aivan kuin olisi viettänyt
iltaa Dronningenissa --. Jumaliste, tuollaisten oli helppoa laverrella
itseluottamuksesta --. Pikkusen sydänsurua Pariisissa, jonka unohtaa
Roomassa -- se oli kai pahinta mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Ja
sitten hän oli niin peijakkaan reipas ja varma ja täyskasvuinen elämän
suhteen --.

Hänen vartalonsa oli melkein luiseva -- vaikka kasvot olivatkin
raikkaat ja värit viehättävät.

Sen sijaan Helgen teki mieli puhella neiti Jahrmannin kanssa. Tämä oli
jo nyt ihkasen valveilla, mutta koko hänen mielenkiintonsa kohdistui
Ahliniin ja Heggeniin. Ja neiti Winge söi paistettua munaa ja leipää
ilman voita ja joi keitettyä maitoa palan paineeksi.

"Merkillinen yleisö", Helge sanoi, kääntyen kuitenkin hänen puoleensa.
"Pelkkiä rikollistyyppejä jok'ikinen, minun mielestäni."

"No niin, sekalaista seurakuntaa. Mutta teidän pitää muistaa että Rooma
on uudenaikainen suurkaupunki -- täällä asuu paljon niitäkin, jotka
ovat yötyössä. Ja tämä on niitä harvoja paikkoja, jotka ovat auki tähän
vuorokauden aikaan. Eikö teidän ole nälkä -- nyt minä tahdon mustaa
kahvia."

"Istutteko te aina näin pitkään?" Helge katseli kelloaan; se kävi
neljää.

"Eihän toki", -- Jenny nauroi. "Vain joskus -- ja silloin odotamme
kunnes aurinko nousee ja menemme syömään aamiaista. Nyt ei siis neiti
Jahrmann tahdo kotiin tänä yönä."

Helge tuskin tiesi itsekään, miksi hän jäi istumaan. He joivat jotain
sinivihreää likööriä -- Helge kävi uniseksi siitä, mutta toiset
nauroivat ja puhelivat. Hänen korviensa ohi surisi ihmisten ja
kaupunkien nimiä, joita hän ei tuntenut.

"Ei, mutta tiedättekös -- Douglas ja hänen siveyssaarnansa -- se ei
sitten ole mistään kotoisin. Sillä ajatelkaas, eräänä aamuna kun
vain me olimme malliluokalla, hän ja tuo suomalainen, muistattehan,
Lindberg, ja minä, ja me menimme alas juomaan hiukan kahvia -- silloin
oli kesäkuu --. Ja kun me taas tulemme ylös, istuu Douglas ja pitelee
tyttöä sylissään --. Niin, me olimme kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta sen erän jälkeen hän ei enää kutsunut minua luokseen teelle."

"Herranen aika", sanoi Jenny. "Oliko se nyt niin vaarallista!"

"Kevätaikaan -- ja Pariisissa", nauroi Heggen. "Sanonpa sinulle,
Cesca -- Norman Douglas oli hyvä poika -- älä koetakaan väittää
vastaan. Ahkera myös -- hän näytti minulle mainioita luonnoksia
linnoitusalueelta --"

"Niin -- ja muistatko sitä toista, Pére Lachaise'iltä -- sinipunervia
helmiseppeleitä taulun alakulmassa" --, sanoi Jenny.

"Muistan kyllä -- se oli hemmetin hyvä -- ja entäs pikku tyttö pianon
ääressä!"

"Voi niin, mutta ajatelkaas sitä kauheata mallityttöä", sanoi neiti
Jahrmann. "Ja vielä se lihava puolivanha vaaleaverikkö, muistattehan!
Ja kun mies sentään oli olevinaan niin siveellinen."

"Hän oli siveellinen", sanoi Heggen.

"Pyh! Ja minä kun juuri olin rakastumaisillani häneen vain sen takia!"

"Niinkö? No, sehän muuttaa hiukan asiaa."

"Niin, hän oli kosinut minua erinäisiä kertoja", sanoi Fransiska
miettivästi. "Ja minä olin itse asiassa päättänyt antaa myöntävän
vastauksen. Mutta onneksi en vielä ollut antanut."

"Jos olisit antanut myöntävän vastauksen", sanoi Heggen, "ei sinun
koskaan olisi tarvinnut nähdä mallityttöä hänen sylissään."

Fransiska Jahrmannin kasvot muuttuivat äkkiä ihan toisiksi. Hänen
pehmeillä piirteillään huomasi salamannopean värähdyksen. Sitten hän
nauroi.

"Hyi, -- te olette totisesti kaikki yhtä maata -- minä en usko teistä
kenestäkään hyvää. Per bacco --."

"Noin ette saa luulla, Fransiska." Ahlin kohotti hetkeksi kasvot
käsistään.

Hän nauroi taas:

"Minä tahdon lisää likööriä, pojat!"

       *       *       *       *       *

Aamun lähetessä Helge kulki Jenny Wingen rinnalla pitkin pimeitä,
tyhjiä katuja. Kerran seurue pysähtyi. Kaksi kasvavaa poikaa istui
kiviportailla. Fransiska ja Jenny puhelivat lasten kanssa ja antoivat
heille rahaa.

"Kerjäläisiäkö?" kysyi Helge.

"En tiedä -- isompi sanoi että hän myy sanomalehtiä."

"Täkäläiset kerjäläiset -- he ovat kai itse asiassa pelkkiä
petkuttajia?"

"En tiedä -- ehkäpä joku -- useimmat ehkä. Mutta monet nukkuvat yönsä
kadulla -- vieläpä näin keskellä talvea. Ja monet ovat raajarikkoja --."

"Niin, näin sellaisia Firenzessä. Eikö teistä ole aivan häpeä --
ihmiset joilla on pahoja haavoja -- tai ovat kauhean muodottomia --
että heidän täytyy kulkea ympäri kerjäämässä. Yhteiskunnan pitäisi
todellakin ottaa tuollaiset raukat hoiviinsa --."

"En tiedä. Asiat ovat kerta kaikkiaan sellaiset, täällä. Emmehän me
vieraat kykene arvostelemaan oloja. Ehkäpä he itse kernaimmin haluavat
olla näin -- ansaitsevat kenties paremmin siten."

"Piazzale Michelangelolla oli kerjäläinen, joka oli ilman käsivarsia --
hänen kätensä kasvoivat suoraan olkapäistä. Eräs saksalainen lääkäri,
joka asui samassa paikassa kuin minäkin, sanoi että hänellä oli huvila
Fiesolessa --."

"Niin mutta eikö se ollut hyvä?"

"Meillä oppivat raajarikkoiset työhön", väitti Helge, "niin että he
voivat rehellisesti elättää itseään."

"Ei kai se sentään riitä huvilaan", nauroi Jenny.

"Niin mutta voiko ajatella mitään alentavampaa kuin elää
raajarikkoisuudestaan --."

"Tavalla tai toisella on kai aina alentavaa tietää että on raajarikko
--."

"Niin mutta elää siitä, että herättää toisten sääliä --."

"Raajarikko tietää joka tapauksessa, että häntä säälitään. Ja että
hänen täytyy ottaa vastaan apua -- ihmisiltä tai Jumalalta --."

       *       *       *       *       *

Jenny nousi pari porrasaskelmaa ja kohotti oviverhoja, jotka
muistuttivat ryhditöntä patjaa. He olivat tulleet pienen pieneen
kirkkoon.

Alttarilla paloi kynttilöitä. Valo heijastui moninkertaisesti
pyhimyskehien messinkisäteiltä, väreili levottomana kynttilänjaloilla
ja metalliesineillä ja väritti alttarimaljakoiden paperiruusut
veripunaisiksi ja kullankeltaisiksi. Pappi seisoi selin heihin ja luki
ääneti kirjaa, pari kuoripoikaa hiiviskeli edestakaisin, kumarteli ja
risti itseään ja teki kaikentapaisia liikkeitä, joitten tarkoitusta
Helge ei käsittänyt.

Muuten oli pienessä kirkossa pimeää --. parissa sivukappelissa
lepattivat pikkiriikkiset yölamput, keinuen tummankiiltävissä
metalliketjuissaan kuvien edessä, jotka olivat vielä mustempia kuin
pimeys.

Jenny Winge polvistui olkijakkaralle. Hänen kätensä olivat ristissä
rukouspulpetilla, ja hänen päänsä oli painunut hiukan taaksepäin, niin
että profiili erottui terävästi kynttilöiden pehmeästä kullasta, joka
kimmelsi hänen otsalta kammatuissa kiharoissaan ja paljasti hänen
notkean kaulansa kaariviivan.

Heggen ja Ahlin ottivat äänettömästi pari olkituolia pinosta, joka oli
ladottu erään pilarin ympärille.

Tämä hiljainen jumalanpalvelus ennen aamunkoittoa oli joka tapauksessa
erikoinen ja tunnelmallinen. Gram seurasi jännittyneenä papin jokaista
liikettä alttarilla. Kuoripoika ripusti valkoisen, kultaristisen
vaatteen hänen hartioilleen. Nyt pappi otti pyhän lippaan kaapilta
alttarin päältä, kääntyi ja kannatti sitä valossa. Pojat heiluttivat
pyhää savua; pian sen jälkeen tulvi terävä, imelä savu heille asti.
Mutta hän odotti turhaan soittoa tai laulua.

Nähtävästi neiti Winge hiukan keimaili katolisuudella, koska hän tuolla
tavoin polvistui. Heggen istui ja katseli suoraan alttaria päin -- oli
kiertänyt toisen käsivartensa Fransiska Jahrmannin hartioille -- tyttö
oli nukahtanut ja painunut häntä päin. Ahlinia hän ei voinut nähdä,
tämä istui pilarin takana ja nukkui kai hänkin.

Itse asiassa oli omituista istua näin, ventovierasten ihmisten
joukossa. Hän tunsi olevansa yksin -- mutta nyt se ei kiusannut häntä.
Illan aikaisempi vapautunut onnellinen tunnelma palasi --. Ja hän
katseli toisia, noita kahta nuorta tyttöä, Jennyä ja Fransiskaa --
nyt hän tiesi heidän nimensä eikä paljoa muuta. Eikä kukaan heistä
tietänyt, mitä hänelle merkitsi istua täällä -- mitä kaikkea hän nyt
oli jättänyt taakseen, mistä tuskallisista kotoisista taisteluista
hän oli irtautunut, minkätapaisten esteiden kautta hän oli raivannut
tiensä, minkätapaiset siteet häntä olivat puristaneet. Ja hän tunsi
omituista, melkein turhamaista iloa tätä ajatellessaan, ja hän
katseli molempia naisia lempeästi säälien. -- Tuollainen pienokainen
kuin Cesca, ja Jenny taas, 'vihreä' ja tuore, pienet itsepäiset
mielipiteet valkoisen, sileän neidonotsan takana. Kaksi raikasta,
sievää tyttölasta, jotka kulkivat tasaista tietään elämän halki, joilla
ehkä silloin tällöin oli jokin kivi raivattavana pois, aivan kuin
vaihteluksi -- mutta jotka eivät mitään tietäneet sellaisesta tiestä
kuin hänen. -- Raukat, kuinkahan heidän kävisikään, jos heidän pitäisi
kokea jotakin sentapaista!

Hän hätkähti, kun Heggen kosketti hänen hartioitaan. Hän punastui --
oli torkahtanut.

"Tekin olette vetänyt pienen unenpätkän", sanoi Heggen.

Ulkona seisoivat korkeat hiljaiset rakennukset harmaassa aamuhämärässä
-- nukkuivat, luukut suljettuina kaikissa kerroksissa. Mutta syrjäkatua
kulkea pyritti kilkuttava raitiovaunu, ajurinrattaat rämisivät
kiveystä vastaan ja pari viluista ja uneliasta kulkijaa laaposteli
katukäytävällä.

He kääntyivät kadulle, jonka päässä kohosi obeliski Trinità
dei-Monti-kirkon edessä -- kirkko piirtyi valkoisena Pincion tummia
tammipuita vastaan. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt -- eikä kuulunut
muita ääniä kuin heidän omat askeleensa katukiveyksellä ja pieni
suihkukaivo, joka solisi jossain pihassa -- ja etäällä, hiljaisuuden
halki, loiski suihkukaivon vesi Monte Pinciolla kivisammiotaan
vasten. Helge tunsi äänen -- ja kun he kulkivat sitä kohden, puhkesi
hänessä hieno piskuinen ilon häive, aivan kuin hänen oma ilonsa olisi
edellisestä illasta ollut odottamassa häntä tuolla suihkukaivon
liepeillä tammipuiden alla.

Hän kääntyi Jenny Wingeen eikä tietänyt silmiensä ja äänensä rukoilevan
pienen ilonsa puolesta:

"Seisoin täällä eilen illalla ja näin auringon laskevan. Minusta
se oli niin ihmeellistä. Olen näet tehnyt työtä juuri tätä varten,
vuosikausia -- minun täytyi päästä tänne opintojeni takia -- aioin
muinaistutkijaksi, mutta minun on täytynyt toimia opettajana aina siitä
asti kun suoritin tutkintoni. Olen aina odottanut päivää, jolloin
pääsisin tänne -- aivan kuin valmistunut siihen. Ja kun sitten seisoin
tässä -- aivan yht'äkkiä --. Oli kuin olisin ollut ihan valmistumaton."

"Niin", sanoi Jenny. "Sen ymmärrän."

"Sitä paitsi -- hamasta siitä hetkestä kun astuin ulos junasta ja
näin roomalaisen kylpylän rauniot suoraan edessäni -- aurinko paistoi
raskaille keltaisille raunioille -- keskellä komeita uusia rakennuksia,
kahviloita ja kinoteattereita -- raitiovaunut torilla ja istutukset
ja tuo ihana suihkukaivo, jossa on niin tavattomasti vettä -- minusta
juuri se oli niin kaunista, vanhat muurit nykyaikaisten korttelien
keskellä, ympärillään katuliikenne."

"Aivan niin", sanoi Jenny, ääni iloisena, ja nyykäytti päätään. "Siitä
minäkin pidän."

"Ja sitten lähdin kulkemaan katua. Uutta ja vanhaa sekaisin. Ja
kaikkialla suihkukaivoja, jotka solisivat ja virtailivat ja loiskivat.
Vaelsin aina Pietarinkirkolle saakka; oli pimeää, kun saavuin sinne, ja
seisahduin katselemaan molempia suihkukaivoja. Ne ovat kai toiminnassa
koko yön?"

"Koko yön -- melkein minne hyvänsä saapuukin, kuulee suihkukaivon
äänen. Täällähän on öisin niin hiljaista kadulla. Siellä missä me
asumme, neiti Jahrmann ja minä, on pieni suihkukaivo pihassa. Meillä
on parveke huoneistamme -- kun illat ovat lämpimät, istumme siellä ja
kuuntelemme veden solinaa, aina myöhäiseen yöhön."

Jenny oli istuutunut kivikaiteelle. Ja Helge Gram seisoi samassa kohdin
kuin edellisenä iltana ja mittaili jälleen silmillään kaupunkia,
joka lepäsi siinä, vuorijonot taustanaan, harmaan valkoisena ja
rapistuneena, taivaan alla, joka oli yhtä kirkas ja valoisa kuin lumi
tuntureiden yllä. Hän joi jäätävän puhdasta ja raikasta ilmaa.

"Missään maailmassa ei aamu ole kuin täällä Roomassa", sanoi Jenny
Winge. "Tarkoitan, että juuri kun koko kaupunki nukkuu -- unta, joka
kevenemistään kevenee -- se yht'äkkiä onkin valveilla, kylliksi
nukkuneena ja terveenä. Heggen sanoo että se johtuu ikkunaluukuista --
mitkään ruudut eivät ole heijastamassa auringonvaloa ja kimmeltämässä."

He istuivat selin aamunkajoon ja kultaiseen taivaaseen, jota
vastaan Medici-puutarhan pinjanlatvat ja kirkon molemmat pienet
tornit, paviljongit huipuilla, piirtyivät kovina ja terävinä. Oli
vielä hetkinen päivänkoittoon. Mutta harmaat talorykelmät laakson
pohjassa alkoivat vähitellen säteillä väriä -- oli kuin värit
olisivat ihmeellisesti sisältäpäin valaisseet seiniä -- muutamat
talot punertuivat, kunnes ne olivat aivan ruusunkarvaiset, ja toiset
kellertyivät ja toiset kävivät valkoisiksi. Huvilat Monte Marion
tummalla mäenharjulla kohosivat säteilevinä ruskeasta ruohosta ja
mustien kypressien seasta.

Kunnes yht'äkkiä aivan kuin tähti olisi loistanut jossain kummuilla
kaupungin takana; siellä oli sittenkin jokin ikkunaruutu, joka
heijasti ensimmäistä auringonsädettä. Ja tumma lehvistö syttyi aivan
oliivinkultaiseksi siellä kaukana.

Pieni kello alkoi läpätä alhaalla kaupungissa.

Neiti Jahrmann tuli ja painautui unisena ystävätärtään päin:

"Il levar del sole."

Helge taivutti päänsä kauas taaksepäin -- tuijotti taivaankuvun
viileään sineen. Nyt jokin auringonsäde hipaisi suihkukaivon kaikkein
ylintä vesivihmaa -- pisarat tuolla ylhäällä kimalsivat taivaansinisinä
ja kultaisina.

"Siunaa ja varjele kuinka minun on uni", sanoi Fransiska Jahrmann ja
haukotteli minkä jaksoi. "Ja huh sentään kuinka nyt on kylmä! Jenny,
eikö sinun jalompi puolesi yhtään palele, kun istut tuolla tavoin
kivellä? Nyt minä tahdon vuoteeseen -- heti!"

"Uniko!" Heggen haukotteli. "Kipitetään kotiin, kaikki. Toisin sanoen,
minä tahdon ensin kupin kuumaa maitoa latteriassani. Menemme siis!"

He astua hoippuivat Espanjan portaita alas. Helge katseli niitä pieniä
vihreitä lehtiä, joita tunkeutui esiin valkoisten kiviaskelmien välistä.

"Ajatella että täällä voi kasvaa, täällä, jossa niin monenmonet ihmiset
kulkevat ja marssivat ylös ja alas!"

"Voi -- täällä versoo ihan kilpaa, kaikkialla, missä vain on vähänkään
multaa kahden kiven raossa. Olisittepa nähnyt keväällä kattoa joka on
ikkunoittemme edessä! Siellä kasvaa pienoinen viikunapuukin kattokivien
välissä. Cesca on niin huolissaan, voiko se jaksaa talven yli -- ja
mistä se saa ravintoa, kun se kasvaa suuremmaksi. Hän on piirtänyt sen."

"Niin, ystävännehän maalaakin, mikäli oikein ymmärsin?"

"Niin, hän maalaa -- hän on hyvin lahjakas, Cesca."

"Muistan nähneeni erään teidän taulunne valtion taidenäyttelyssä tänä
syksynä", sanoi Helge hiukan hämillään. "Ruusuja kuparimaljassa."

"Maalasin sen viime keväänä täällä. En muuten ole aivan tyytyväinen
siihen enää --. Olin kaksi kuukautta Pariisissa kesällä, ja mielestäni
ehdin oppia yhtä ja toista sillä ajalla. Mutta sain sen myydyksi --
kolmestasadasta kruunusta, kuten olin pyytänytkin. Niin, siinä oli
kuitenkin jotain, joka oli hyvää."

"Tehän maalaatte uudenaikaisesti -- niin, ja te kaikki?"

Jenny ei vastannut vaan hymyili hiukan.

Toiset seisoivat ja odottivat portaitten juurella. Jenny ojensi kättään
jokaiselle ja sanoi hyvää huomenta.

"Onko mokomaa kuultu!" sanoi Heggen. "Ihanko sinä tosissasi aiot mennä
tekemään työtä?"

"Ihan tosissani!"

"Sinä olet ihan hullu!"

"Voi Jenny, tule kotiin", naukui Fransiska.

"Miksi en tekisi työtä, kun kerta en ole väsynyt? Niin. kandidaatti
Gram, nyt kai otatte ajurin, jotta pääsette kotiin?"

"Aivan. Muuten eikö postitoimisto jo ole auki? Tiedän ettei sen pitäisi
olla niinkään kaukana Piazza di Spagnalta."

"Minä kuljen aivan sen ohi, niin että voitte tulla yhtä matkaa."

Jenny nyykäytti vielä kerran toisille, jotka alkoivat kulkea kotiin
päin. -- Fransiska Jahrmann riippui Ahlinin käsivarressa, niin unisena
että melkein hoippui.




III


"No saitteko kirjeitä?" kysyi Jenny Winge. Hän oli seisonut postitalon
eteisaulassa odottamassa. "Ja nyt näytän missä raitiovaunussa te
menette."

"Kiitos, olette hyvin ystävällinen."

Tori lepäsi valkoisena auringonvalossa. Ilma oli vielä aamuviileää ja
raikasta. Mutta vaunut ja ihmiset puikkelehtivat kiireisesti kapeita
katuja.

"Tiedättekös, neiti Winge -- luulenpa etten menekään kotiin -- olen
niin hereilläni kuin suinkin. Mieluimmin tekisin pienen kävelymatkan.
Mutta ehkä teistä on tungettelevaa jos kysyn, saisinko saattaa teitä
kappaleen matkaa --"

"Ei ollenkaan, hyvä ystävä --. Mutta mitenkä te sitten osaatte takaisin
hotelliinne?"

"Höpsis, nythän on valoisaa --"

"No niin, ja ajureita tapaatte missä vain --"

He saapuivat Corsolle. Jenny mainitsi palatsien nimet mutta kulki
lakkaamatta hiukan hänen edellään. Sillä hän käveli nopeaan ja
hiukan huolimattomasti monien ihmisten keskellä, jotka jo nyt olivat
liikkeellä kapealla jalkakäytävällä.

"Pidättekö vermutista?" kysyi neiti Winge. "Pistäydyn tänne juomaan
lasin."

Hän tyhjensi sen yhdellä kulauksella, seisoen baarin marmorisen
myymäpöydän ääressä. Helge ei pitänyt tuosta kitkeränmakeasta juomasta,
johon oli sekoitettu kiniiniä. Mutta se oli hänelle uutta, ja hänestä
oli hauskaa tuolla tavoin ohimennen pistäytyä baariin.

Jenny kääntyi kapeille kaduille, joiden ilma oli raakaa ja kosteaa.
Vain talon kaikkein ylimpiin seiniin sattui auringonvalo. Helge
tuijotti ympärilleen, äärimmäisen uteliaana -- siniseksi maalattuja
rattaita, joita muuliaasit vetivät, ja valjasten metalliraudoitusta
ja punaisia tupsuja -- avopäin kulkevia naisia ja mustia pienokaisia,
pieniä halpoja myymälöitä ja porttikäytäviä, joissa kaupattiin
hedelmiä ja vihanneksia. Eräs vanha mies seisoi ja keitti rasvassa
taikinapyöryköitä keittokojeella, joka oli kuin mikäkin asfalttiuuni.
Jenny osti joitakin ja tarjosi Helgelle. Mutta tämä sanoi: ei kiitos
-- peijakas, millainen tyttö! Sillä Jenny söi hyvällä ruokahalulla --
Helgeä iljetti jo kun hän ajattelikin, että tuollainen rasvaatihkuva
pyörykkä olisi hänen suussaan -- kun vermutinmakukin vielä tuntui --
ja kaiken sen jälkeen mitä yöllä oli juotu --. Ja sitä paitsi, mitenkä
likainen tuo vanhus oli --.

Vieri vieressä seisoivat rappeutuneet köyhät taiot, joissa harmahtavia
pesuvaatteita riippui kuivumassa ikkunoiden risaisten puoli verhojen
välissä, ja suuret raskaat palatsit, ruuduissa ristikot ja kattolistat
leveät. Kerran Jenny tarttui hänen käsivarteensa -- hehkuvan punainen
auto tuli toitottaen barokkiportista ja kääntyi vaivalloisesti -- ja
kiiti sitten suhisten kapeaa katua, jonka keskellä oli lokaviemäri
täynnä törkyä ja kaalinlehtiä.

Helge kulki ja nautti -- kaikki oli niin helppotajuisen vierasta
ja etelämaista. Sillä kaikki hänen elämyksensä näinä vuosina
olivat supistuneet siihen, että hänen kuvitelmansa ja unelmansa
törmäsivät arkielämän pikkumaiseen todellisuuteen, niin että hän
lopulta, päästäkseen tästä kivusta, itse koetti pilkata unelmiaan
ja muuttaa mielikuviaan. Sen vuoksi hän koetti tänäkin hetkenä
teroittaa itselleen, että tässä romanttisessa kaupunginosassa asui
tietenkin samanlaisia ihmisiä kuin kaikissa muissa suurkaupungeissa
-- puotityttöjä ja tehtaantyöläisiä ja kirjaltajia ja sähköttäjiä --
ihmisiä, jotka kaiken päivää työskentelivät liikkeissä ja konttoreissa
ja koneitten ääressä, ihan samanlaisissa kuin kaikkialla muualla
maailmassa. Mutta tämä ajatus tuotti hänelle ihmeellistä iloa, koska
nämä kadut ja rakennukset, jotka olivat hänen kuvitelmainsa kaltaiset,
samalla olivat käsinpideltävää todellisuutta.

He tulivat aukiolle, jossa aurinko hellitti valkoisena ja lempeänä;
se tuntui hyvältä pikku katujen ummehtuneen, pahalta haisevan ilman
jälkeen. Aukion takana, jossa maan pinta oli kokonaan möyritty mullin
mallin ja täynnä jätteitä ja roskia ja korkeita muurinsora-kasoja, oli
vanhoja rappeutuneita rakennuksia, muutamat puolittain purettuja, niin
että huoneisiin näki sisälle, kun ulkoseinä oli poissa -- ja välissä
muinaisaikaisia raunioita.

He kulkivat ohi muutamien hajallaan seisovien rakennusten, jotka
olivat kuin toistaiseksi unohdettuja muita revittäessä, ja saapuivat
Vestantemppelin aukiolle. Suuren uuden höyrymyllyn ja ihastuttavan
vanhan pikkukirkon takana kohosi Aventinon kukkula, huipulla luostarit,
aurinkoista taivasta vasten, ja rinteiden puistoissa pilkotti
nimettömien raunioitten tomunharmaita holvikaaria ja tummaa murattia,
harmaita paljaita orjantappurapensaita ja keltaista talvista kortta.

Sehän juuri oli aina tuottanut hänelle pettymystä -- Saksassa ja
Firenzessä -- että rauniot, joista hän oli lukenut ja jotka hän
kuvitelmissaan oli sijoittanut lehväin ja vihreän kehyksiin ja
kukittanut muurien halkeamat, niin kuin vanhoissa kuparipiirroksissa
tai teatterikulisseissa, itse asiassa olivat likaiset ja
pölyiset, ympärillään kellastuneita paperinjätteitä ja kuhmuisia:
säilykelaatikoita ja muuta törkyä, ja että niiden ilmasto oli talvisen
terävä, ja etelän kasvillisuus oli vain harmaanmustaa murattia ja
paljaita, piikkisiä pensaita ja lakastunutta, keltaista kortta.

Nyt äkkiä, aurinkoisen kirkkaana aamuna hän ymmärsi, että
sellaisenaankin se saattoi olla kaunista ihmiselle, joka pystyi
näkemään.

Kirkon takana Jenny Winge kääntyi muurien välissä kulkevalle tielle.
Hän pysähtyi ja sytytti savukkeen.

"Kas, minä olen tupakan orja", hän selitti, "mutta Cescan sydän ei
siedä tupakkaa, niin että minun täytyy olla pidättyvä hänen nähtensä
-- täällä ulkona minä tupruttelen kun mikäkin veturi -- ja nyt olemme
perillä!"

Pieni okrankeltainen maja, säleaitaus ympärillään. Puutarhassa oli
pöytiä ja tuoleja suuren lehdettömän jalavan alla, ja huvimaja
kaislanruo'oista. Jenny tervehti tuttavallisesti eukkoa, joka ilmestyi
ovelle.

"Mitä arvelette, kandidaatti Gram -- tahtoisitteko hiukan aamiaista?"

"Eipä taitaisi olla hullumpaa. Hiukan väkevää kahvia -- ja leipää ja
voita --"

"No mutta varjelkoon -- kahvia! ja voita! Munia ja leipää ja viiniä
-- salaattia ja ehkäpä juustoa --. On, eukolla on juustoa, hän sanoo.
Montako munaa teille?"

Samalla kun eukko kattoi pöydän, kantoi neiti Winge majasta
maalausvehkeensä ja jalustan. Ja hän vaihtoi pitkän sinisen
iltavaippansa tuulikangastakkiin, joka oli täynnään öljyväritahroja.

"Saisinko katsella maalaustanne?" kysyi Helge.

Jenny avasi maalauslautansa.

"Niin -- minun täytyy vaimentaa vihreää -- näin se on liian kovaa. Eikä
siinä tunnu olevan oikein valoakaan. Mutta tausta on luullakseni hyvä."

Helge katseli pientä kuvaa, jossa puut olivat kuin suuria vihreitä
läikkiä. Hän ei voinut nähdä siinä paljon mitään.

"No ja nyt ruoka tuli pöytään! Hän saa munat päin kasvojaan jos ne ovat
kovia -- ei, Jumalan kiitos!"

Helge ei ollut nälissään. Hapan valkoviini karvasteli kurkussa ja hänen
oli vaikeata niellä suolatonta leipää ilman voita. Jenny kiskoi siitä
suuria palasia valkoisilla hampaillaan -- pisteli pieniä parmanjuuston
paloja siinä ohessa suuhunsa ja joi viiniä -- kolme munaa oli jo mennyt
samaa tietä.

"Hyi, kuinka voitte syödä tuota pahanmakuista leipää sillään?" sanoi
Helge.

Jenny nauroi:

"Minusta taas tällainen leipä on kovin hyvää. Ja voita olen tuskin
maistanutkaan, sitten kun lähdin Kristianiasta. Cesca ja minä käytämme
sitä vain kun on vieraita. Meidän on nähkääs elettävä säästäväisesti."

Helgekin nauroi:

"Niin, mitä kukin tarkoittaa säästäväisyydellä -- helmiä ja koralleja
--."

"Oi, sehän on ylellisyyttä. Minusta melkein tuntuu, että se on
tärkeintä -- hivenen verran ylellisyyttä. Mutta me asumme huokeasti
ja syömme halvalla -- ostamme silkkisaaleja ja syömme teetä ja kuivaa
leipää ja retiisejä parin viikon aikana iltaseksi."

Jenny oli syönyt kylläkseen ja sytytti uuden savukkeen. Ja hän istui ja
katsoi eteensä poski käden varassa.

"Ei, kandidaatti Gram. Katsokaas, nähdä nälkää -- niin, minä en
kyllä ole ollut niin pitkällä vielä, mutta ehkä se on edessä -- ja
esimerkiksi Heggen tietää mitä ne on, ja hän on samaa mieltä kuin minä.
On parempi saada liian vähän kaikkein välttämättömintä kuin jäädä
kokonaan ilman sitä, mikä on ylellisyyttä. -- Ylellisyys -- sitähän
varten me teemme työtä ja sitä me kaipaamme --.

"Kotona, äidin luona -- meillähän oli kaikkea mitä ehdottomasti
tarvitsimme, aina. Mutta emme voineet ajatellakaan mitään sen enempää,
emme milloinkaan. -- No niin, hyvä niinkin -- lasten piti saada ruokaa,
tietysti."

Helge hymyili hiukan epävarmasti:

"En ollenkaan osaa kuvitella että teidän tapaisenne ihminen olisi
koskaan tuntenut -- taloudellisia vaikeuksia."

"Kuinka niin?"

"Ei, te olette aivan kuin niin peloton -- vapaa. Teidän mielipiteenne
ovat niin varmat. Kun taas se, joka on kasvanut olosuhteissa, joissa
aina on puhe siitä että rahat on saatava riittämään -- jolloin kaikki
puhe kiertää vain sitä... Silloin on aivan kuin ei uskaltaisi omaksua
mielipiteitä -- sanan laajemmassa merkityksessä. Onhan kiduttavaa tietää
että _raha_ määrää niin paljon, mitä ihmisen on varaa ajatella -- ja
tuntea."

Jenny nyökäytti mietiskellen päätään.

"Niin, mutta siihen ei saa suostua. Kun kerta ihminen on terve ja
reipas ja osaa jotain."

"Mutta entäs minä. Olen aina luullut, että pystyn tieteelliseen
työskentelyyn. Ja se on ainoata mihin olen pyrkinyt. Olen kirjoittanut
pari pientä teosta -- koko lailla kansantajuista, mutta nyt minä
valmistelen väitöskirjaa -- pronssikausi Etelä-Euroopassa. Mutta sitä
paitsi olen opettaja, ja asemani on koko lailla hyvä. Olen erään
yksityiskoulun tarkastaja."

"Mutta nythän olette siis saapunut tänne -- tehdäksenne työtä, mikäli
ymmärsin teitä oikein aamulla", sanoi Jenny ja hymyili.

Helge ei vastannut siihen:

"Samoin kävi isänikin. Hän aikoi nimittäin maalariksi -- se oli ainoa
ala, joka houkutteli häntä. Hän opiskeli täällä vuoden. Sitten hän
joutui naimisiin. Ja nyt hän omistaa litografisen laitoksen -- on
pitänyt sen käynnissä kaksikymmentäkuusi vuotta -- osittain suurien
vaikeuksien uhalla. -- En luule että isäni on mielestään saanut
paljoakaan irti elämästä."

Jenny Winge katseli mietiskellen eteensä auringonpaisteessa.
Rinteillä, hiukan alempana heidän istumapaikkaansa, kasvoi riveittäin
keittiökasveja, pienet vaatimattomat lehtikiehkurat harmaalla mullalla.
Ja vihreiden niittyjen yllä loistivat Palatinuksen rauniomassat
himmeänkeltaisina tummaa lehtiverkostoa vasten. Päivä lupasi hellettä.
-- Albanilaisvuoret piirtyivät utuisina kaukaisten, pinjapuita
kasvavien huvilapuutarhojen takana taivaan kasteista kupua vasten.

"Mutta -- kandidaatti Gram --." Jenny tyhjensi viinilasinsa ja
katseli yhä eteensä. Helgen silmät seurasivat hänen savukkeensa
vaaleansinistä savua -- kevyt aamutuuli tarttui siihen ja pyöritti
sitä auringonpaisteessa. Jenny oli nostanut polvensa toisen polven
yli -- hänen nilkkansa olivat kapeat ohuissa sinipunervissa sukissa
ja jalassa hänellä oli avoimet helmillä kirjaillut kengät. Työtakki
peitti puolittain, napittamatta, hänen laskostettua, hopeanharmaata
pukuaan, jossa oli valkoinen kaulus, ja helmikäätyä, josta heijastui
ruusunpunervia valoläikkiä hänen maidonvalkoiselle kaulalleen.
Turkislakki oli liukunut taaksepäin ja paljasti vaalean, kiharaisen
tukan.

"Mutta silloinhan teillä ainakin on tukea isässänne -- tarkoitan, että
hän ymmärtää teitä -- tietää, ettei teidän pidä juurtua tuohon kouluun,
kun teillä kerran on toinen työ, joka on sydäntänne lähempänä?"

"En oikein tiedä. Hänhän oli kovin iloinen, kun pääsin matkustamaan.
Mutta" -- Helge etsi sanoja. "Mitään oikein läheistä suhdetta ei meidän
välillämme ole ollut, isän ja minun. Ja sitten äiti. Hän pelkäsi
sekä sitä, että rasittaisin itseäni, että taas taloudellista puolta
-- että tulevaisuuteni tulisi epävarmaksi ja niin poispäin. Eikä isä
voi koskaan olla samaa mieltä kuin äiti. He ovat niin erilaiset,
isä ja äiti -- äiti ei kai ole koskaan ymmärtänyt isää. Ja niin
hän liittyi meihin lapsiin -- hän merkitsi minulle hirveän paljon,
poikavuosinani -- ja oli mustasukkainen yksinpä isälleni, että tämä
pääsisi vaikuttamaan minuun enemmän kuin hän --. Niin, olipa äiti
mustasukkainen työllenikin -- kun suljin huoneeni oven iltaisin ja luin
ja -- niin, tehän ymmärrätte. Ja levoton, kuten sanoin, terveyteni
takia, ja levoton että saattaisin vaikkapa jättää paikkani --."

Jenny nyökäytti pariin toviin mietteissään päätään.

"Heiltä se kirje oli, jonka juuri kävin perimässä." Helge otti sen
esille taskustaan ja katseli sitä. Mutta ei avannut. -- "Tänään on näet
minun syntymäpäiväni", hän sanoi ja koetti hymyillä. "Täytän tänään
kaksikymmentäkuusi."

"Onneksi olkoon!" Neiti Winge ojensi hänelle kätensä.

Jenny katseli häntä miltei samalla tavoin kuin hänen tapansa oli
katsella neiti Jahrmannia, tämän painautuessa hänen turviinsa.

Hän ei aikaisemmin ollut kiinnittänyt huomiota Gramin ulkomuotoon --
vain vaistomaisesti huomannut että tämä oli pitkä ja solakka ja tumma
ja että hänellä oli pieni pujoparta. Oikeastaan olivat piirteet kauniit
-- säännölliset kasvot, otsa korkea ja hiukan kapea. Silmät olivat
vaaleanruskeat, loistaen omituisen läpikuultavina kuin meripihka, ja
pieni suu viiksien suojassa oli herkkä ja hieno -- hiukan väsynyt ja
surumielinen.

"Ymmärrän teitä niin hyvin", sanoi Jenny äkkiä. "Kaikki tuo on tuttua.
Minäkin olin opettajattarena viime jouluun asti. Aloitin kotiopettajana
ja pysyin siinä toimessa, kunnes olin kyllin vanha alkaakseni käydä
seminaaria." -- Hän naurahti hiukan hämillään. -- "Matkustin ulkomaille
-- jätin virkani kansakoulussa -- saadessani pienen perinnön isäni
tädin kuoltua. Olen laskenut että se saattaa riittää noin kolme
vuotta -- ehkäpä kauemminkin -- olen kirjoittanut viime aikoina
hiukan matkakirjeitä -- ja jos saan jonkin työni myydyksi. -- Mutta
äiti ei tietysti pitänyt siitä että kuluttaisin koko pääoman. Ja että
luovuin virastani, kun vihdoinkin olin päässyt vakinaiseksi, kaikkien
vuosien jälkeen, jolloin olin ahertanut väliaikaisena ja antanut
yksityistunteja. Äideistä tuntuu kai aina, että vakinainen tulo sentään
--."

"En ole ihan varma että teidän sijassanne olisin uskaltanut -- polttaa
kaikkia siltoja takanani --. Ja tiedän, että juuri se on kotini
vaikutusta. En olisi voinut olla pelkäämättä mistä sitten eläisin, kun
rahat olisivat käytetyt loppuun."

"Pötyä", sanoi Jenny Winge. "Minähän olen terve ja vahva ja osaan
yhtä ja toista. Ommella ja keittää ja silittää ja pestä pyykkiä. Ja
kieliäkin. Amerikassa tai Englannissa voin aina saada jotain hommaa.
Siellä on luullakseni paljon, mitä voisin maalata. Fransiska" -- ja hän
nauroi päin aurinkoa -- "tahtoisi, että matkustaisimme Etelä-Amerikkaan
ja rupeaisimme karjakoiksi, sillä hän väittää pystyvänsä siihen. Ja
sitten me piirtäisimme mallitutkielmia zuluneekereistä -- nehän ovat
kuulemma niin loistavia malleja."

"Sepä joltakin kuuluu! Teistä eivät siis edes välimatkat ole todellisia
esteitä?"

"Eivät, kaukana siitä --. No niin, minähän vain lörpöttelen --.
Tietysti minusta tuntui kaikkina noina vuosina kotona, että oli aivan
mahdotonta riistäytyä irti -- olipa sitten kysymyksessä vaikka vain
Kööpenhamina -- ja oleskella siellä jonkin aikaa ja vain opiskella
ja maalata. Ja kyllä minun sydämeni löi päätettyäni jättää kaikki
ja matkustaa maailmalle. Koko perheeni mielestä olinkin mielipuoli.
Ja huomasin että tämä vaikutti minuun -- mutta juuri siksihän
minä tahdoinkin. Sillä maalaaminen on ainoata, mitä koskaan olen
halunnut, ja ymmärsin, etten kotona voisi koskaan tehdä työtä niin
voimaperäisesti kuin piti -- siellä oli niin paljon sellaista, mikä
hajotti --. Mutta äidin oli mahdotonta käsittää, että olin niin vanha,
että jos kerta minun oli opittava jotain, piti sen tapahtua heti. --
Äiti on nimittäin vain yhdeksäntoista vuotta minua vanhempi. Ja kun
olin yhdentoista, meni hän uusiin naimisiin, ja se nuorensi häntä yhä --

"Sehän juuri on niin iki-ihmeellistä ulkomaanmatkoissa, että kaikki se
tilapäinen vaikutus, jonka alaiseksi joutuu omassa kodissa, lakkaa
olemasta. Täytyy katsoa omin silmin ja ajatella itse. Ja tuntea, kuinka
kaikki riippuu vain minusta itsestäni, mitä minä saan matkastani irti
-- mitä kykenen näkemään ja havaitsemaan, miten asetan oloni ja kenen
vaikutuksen alaiseksi haluan antautua. Ja oppii ymmärtämään, että
kaikki riippuu vain omasta itsestäni, mitä saan irti elämästä sinänsä.
Niin, tietysti myöskin olosuhteista, jossain määrin, niinkuin äsken
sanoitte, Gram. Mutta silloin oppii huomaamaan, kuinka minä omaa
luontoani seuraamalla helpoimmin voitan esteet tai pääsen niiden yli
-- sekä matkalla että yleensä. Silloin ymmärtää, että pahinta, mitä
minulle voi tapahtua, sen olen aina itse kasannut tielleni.

"Eihän ihminen koskaan ole yksin omassa kodissaan, eikö niin, Gram?
Parasta koko ulkomaanmatkassa onkin mielestäni juuri se, että silloin
joutuu olemaan yksin oman itsensä kanssa, niin ettei ole ketään,
joka tahtoo auttaa tai neuvoa. -- Sitä hyvää, josta ihminen saa
kotiansa kiittää, ei hän kykene näkemään, ennen kuin vasta etäämpää.
Ja ymmärtää, ettei siitä koskaan enää voi tulla riippuvaiseksi, kun
kerta on itsenäistynyt. Kotia ei täysin opi rakastamaan ennen -- eihän
sellaista voi rakastaa, josta on riippuvainen?"

"En tiedä. Eikö ihminen aina ole riippuvainen siitä, mitä hän rakastaa?
Tehän olette riippuvainen työstänne -- Ja jos pitää jostakusta
toisesta", lisäsi Gram hiljaa, "silloin kai ihminen on oikein
riippuvainen?"

"Eh-kä." Jenny mietiskeli hiukan. "Mutta silloinhan on itse valinnut",
sanoi hän nopeasti. "Tarkoitan, ihminen ei silloin ole orja, silloin
hän palvelee vapaaehtoisesti sitä, jonka asettaa omaa itseään
korkeammalle. -- Mutta ettekö iloitse, että saatte alkaa uuden vuotenne
yksinänne -- täysin vapaana -- ja tehdä juuri sitä työtä, mitä itse
enimmin haluatte?"

Helge muisteli edellistä iltaa Pietarintorilla. Hänen katseensa
mittaili vierasta kaupunkia, hillittyjä, utuisia värejä
auringonvalossa, ja vierasta, vaaleaveristä neitoa.

"Iloitsen", hän vastasi.

"No niin." Jenny nousi, napitti työtakkinsa ja avasi maalauslippaansa.
"Ja nyt siis aion olla ahkera."

"Ja tahdotte mieluimmin päästä minusta?"

Jenny hymyili: "Te kai olette jo väsynyt?"

"En ollenkaan. Ja tahtoisin maksaa --"

Jenny kutsui vaimon ja selvitti Helgen osuuden, samalla kun hän pusersi
värejä paletille.

"Luuletteko varmaan että löydätte takaisin kaupunkiin?"

"Mainiosti. Panin visusti merkille kuinka kuljimme. Ja raitiovaunun
löytää aina. -- Käyttekö joskus yhdistyksessä?"

"Aina joskus."

"Niin, sillä haluaisin mielelläni tavata teitä toistekin, neiti Winge."

"Kyllä me tapaamme." Hän mietiskeli tuokion. "Jos teitä haluttaa --
ettekö voisi pistäytyä katsomassa meitä -- juomassa teetä? Meidän
osoitteemme on Via Vantaggio 111 -- Cesca ja minä olemme tavallisesti
kotona iltapäivisin."

"Kiitos -- tulisin hirveän mielelläni." Hän seisoi tuokion. "Niin,
näkemiin siis. Ja kiitos. Kiitos tästä yöstä!"

Helge ojensi kätensä. Ja Jenny antoi oman kapean laihan kätensä:
"Kiitos itsellenne."

Kun Helge kääntyi taakseen portissa, seisoi Jenny ja raaputteli
kangasta palettiveitsellään. Ja hyräili, yöllistä laulunpätkää. Nyt se
tuli tuttuna Helgen luo. Ja hän hyräili sitä itsekin, kulkiessaan katua
pitkin.




IV


Jenny nosti käsivartensa peitolle ja pani ne niskansa taa. Mutta
huone oli jääkylmä -- ja pimeä; luukkujen läpi ei siivilöity nyt
valonsädettäkään. Hän raapaisi tulta tikkuun ja katseli kelloa -- kohta
seitsemän. Hiukan hän saattaisi vielä maata ja laiskotella -- hän ryömi
jälleen kokonaan peiton alle ja painoi poskensa pielukseen.

"Jenny -- nukutko?" Fransiska avasi koputtamatta oven. Hän tuli vuoteen
viereen ja hapuili pimeässä ystävättären kasvoja -- taputti häntä:
"Väsynytkö?"

"En yhtään. Nyt minä nousen."

"Koska palasit?"

"Kello kolmelta. Olin Pratissa ja otin kylvyn ennen päivällistä, ja
sitten söin Ripettalla, tiedäthän. Sitten panin pitkälleni, tultuani
kotiin. Olen ihan kylliksi levännyt jo -- nyt minä aion nousta!"

"Odota hiukan, täällä on niin kylmä -- minä panen hiukan kamiinaan
ennen kuin nouset." Fransiska sytytti pöydällä olevan lampun.

"Huuda vain Signoraa -- ei mutta tule tänne, Cesca, että näen!" Jenny
nousi istumaan vuoteessaan.

Fransiska asetti lampun yöpöydälle ja käänteli itseään hitaasti valossa.

Hän oli ottanut ylleen valkoisen nyplätyn puseron ja vihreän hameensa
ja kietonut hartioilleen pronssinvärisen silkkiliinan, jossa oli
papukaijansinisiä viiruja. Kaulassa oli kaksinkertainen rivi suuria,
syvänpunaisia koralleja, -- pitkät, hiotut korvakorut pisaroivat hänen
kellanvalkoista ihoaan vasten. Fransiska kohotti hymyillen hiuksiaan
näyttääkseen, että helyt oli kiinnitetty parsinlangalla korvien ympäri.

"Ajatteles, sain ne kahdeksallakymmenellä kuudella liiralla -- eikö se
ollut suurenmoista -- sopivatko ne minulle, sano!"

"Suurenmoisesti. Tuo puku on sitten hemmetin -- kuulehan, minun tekisi
mieli maalata sinut siinä."

"Hyvä on. Saatan hyvin istua mallinasi nykyisin. -- -- -- Minulla ei
ole mitään sisäistä rauhaa työskennellä päivisin. Voi Jenny --." Hän
huokasi hiukan -- istuutui vuoteen reunalle. "Ei mutta -- nyt menen
hakemaan lämmintä."

Hän palasi kantaen kiviruukkua, jossa oli hehkuvia hiiliä, ja paneutui
polvilleen pienen kamiinan eteen.

"Jää sinä vain makaamaan, Jenny kulta, kunnes täällä hiukan lämpenee.
Minä kohennan vuodetta ja katan pöydän -- ja valmistan teenkin. -- Ai
mutta sinähän olet tuonut kotiin luonnoksesi -- voi, näytä!"

Hän asetti luonnoksen tuolia vastaan ja valaisi kuvaa:

"Ei mutta, ei mutta --!"

"Onko se ihan päin honkia, vai mitä? -- Aion maalata pari muutakin
luonnosta sieltä -- suunnittelen nimittäin isompaa maalausta -- eikö
aihe ole hyvä -- kaikki nuo työmiehet ja muulinrattaat ja kaikki,
kaivauspaikalla?"

"Niin, tiedätkö -- sinä totisesti voit tehdä jotain hienoa siitä --
voi, minusta on hauska näyttää Gunnarille ja Ahlinille tätä! No mutta
joko sinä nouset -- voi Jenny, anna minun kammata tukkasi!

"-- Herranen aika, millainen tukka sinulla on, tyttölapsi! Kuules --
enkö saisi koristeeksi kääriä sitä uudenaikaisesti kiharoille -- voi,
saanhan?" Fransiska suki pitkiä, vaaleita hiuksia sormillaan. "Mutta
istukin hiljaa. Sinulle tuli kirje aamulla -- toin sen mukanani --
löysitkö sen? sehän oli pikkuveikoltasi, eikö ollutkin?"

"Oli", sanoi Jenny ja nauroi.

"Oliko se jännää -- tulitko iloiseksi?"

"Voit uskoa se oli jännää. Voi Cesca -- joskus toivottelen -- vain
näin sunnuntaiaamupäivin, käsitäthän -- että saisin pikipäin kurkistaa
kotiin ja retkeillä Kalfatruksen kanssa Nordmarkenissa. Sillä katsos,
hän _on_ mainio poika --."

Fransiska katsahti Jennyn hymyileviin kasvoihin, jotka näkyivät
peilistä. Sitten hän kehitti jälleen auki hiuskiharat päälaelta ja
alkoi uudelleen harjata tukkaa.

"Ei Cesca -- meillä ei ole aikaa --"

"Onpas. Jos he tulevat liian aikaisin, saavat he mennä minun
huoneeseeni. Siellä on kyllä kuin sikolätissä, mutta entäs sitten. Sitä
paitsi, he eivät tule vielä. Ei ainakaan Gunnar -- häntä en totisesti
muuten arkaile. Enkä Ahliniakaan. -- Muuten, hän kävi aamupäivällä
luonani -- minä makasin vuoteessa, ja hän istui ja jutteli. Lähetin
hänet parvekkeelle, kunnes sain vaatteet ylleni. Ja sitten me menimme
ja söimme oikein hienosti Tre Re'ssä. Olemme olleet yhdessä koko
iltapäivän."

Jenny ei sanonut mitään.

"Me näimme Gramin Nazionalessa. Hyi, hän oli sietämätön. Oletko koskaan
tavannut pahempaa?"

"Minusta hän ei ensinkään ole sietämätön. Hän on kömpelö, raukka.
Aivan niin kuin minä ensi alussa. Hän kuuluu niihin, jotka haluaisivat
huvitella mutta eivät osaa."

"Tulin aamupäiväjunassa Firenzestä", matki Fransiska ja nauroi.
"Huhhuh. Kunpa hän edes olisi tullut ilmalaivassa."

"Sinä olit hävyttömän epäkohtelias häntä kohtaan, pienokainen.
Sellainen ei käy laatuun. Oikeastaan olisin halunnut pyytää hänet
illaksi tänne. Mutta en uskaltanut, sinun takiasi -- en tahtonut
vastuulleni että olisit epäkohtelias hänelle, jos hän olisi
vieraanamme."

"Sitä sinun ei olisi tarvinnut pelätä. Tiedät sen varsin hyvin."
Fransiska oli loukkaantunut.

"Muistatko sitä kertaa, jolloin kutsuin Douglasin mukaani kotiin
teelle, Pariisissa?"

"Niin, sen mallityttöjutun jälkeen -- ei kiitos!"

"Herranen aika. Mitäs se muuten sinua liikutti?"

"Eikö liikuttanut? Kun hän siis, kuten sanottu, oli kosinut minua? Ja
minä oli melkein päättänyt ottaa hänet?"

"Sitä hänen oli vaikea tietää", sanoi Jenny.

".Minä en ainakaan ollut antanut mitään ehdottoman kieltävää vastausta.
Ja päivää ennen olin ollut hänen kanssaan Versailles'issa. Ja siellä
hän oli saanut suudella minua erinäisiä kertoja, vieläpä maata pää
sylissäni puutarhassa. Ja kun sanoin hänelle, etten rakastanut häntä,
sanoi hän ettei hän uskonut sitä."

"Cesca." Jenny sai kiinni hänen silmänsä peilistä. "Tuo kaikki on
ihan mieletöntä. Sinähän olet oikeastaan kiltein pikku tyttö koko
maailmassa, kun vain viitsit hiukan harkita. Mutta väliin on kuin et
ollenkaan näkisi, että olet tekemisissä _ihmisten_ kanssa. Ihmisten,
joilla on tunteita, ja ne sinun täytyy ottaa huomioon. Sinä kyllä
_tahtoisit_ varoa, jos vain hiukankin ajattelisit. Sillä sinähän et
_tahtoisi_ olla muuta kuin kiltti ja hyvä."

"Per Bacco! Oletko varma siitä? Ei, mutta saatpas nähdä eri kauniita
ruusuja! Ahlin osti sylillisen minulle Espanjan portaiden luota tänä
iltana." Cescan hymyssä oli uhmaa.

"Minusta sinun pitäisi estää tuollainen. Muun muassa koska tiedät,
ettei Ahlinilla ole varoja siihen."

"Mitä se minua liikuttaa! Kun hän kerta on rakastunut minuun, on kai se
hänestä hauskaa."

"En edes huoli ruveta vetoamaan maineeseesi. Mitä siitä oikein lopulta
jää näiden ainaisten juttujesi takia."

"Ei, minun maineestani ei kannata puhua. Siinä sinä sitten olet
oikeassa, totta vie! Maineeni Kristianiassa -- sen olen kyllä
hävittänyt niin perusteellisesti kerta kaikkiaan, että --." Hän nauroi
hysteerisesti. "Pötyä, sekin. Minä vain nauran, minä."

"Mutta kulta Cesca. En oikein ymmärrä -- sinähän et _välitä_
kenestäkään noista miehistä. Miksi sinä sitten tahdot --. Ja nyt tämä
Ahlinin juttu -- etkö sinä nyt ymmärrä -- hänellä on tosi kysymyksessä.
Ja tosi kysymyksessä oli myös Norman Douglasilla. Sinä et tiedä mitä
teet. Minä uskon, Jumala suokoon minulle anteeksi, ettei sinulla ole
ollenkaan vaistoa, pienokainen."

Fransiska laski kädestään kamman ja harjan ja katsahti Jennyn
pöyhöteltyyn tukkaan peilistä. Hän koetti jatkuvasti pitää kasvoillaan
uhmaavaa pikku hymyään. Mutta se lakastui -- silmät tulivat kyyneleitä
täyteen.

"Minäkin sain kirjeen aamulla." Hänen äänensä vapisi. Jenny nousi
tuoliltaan. "Berliinistä -- se oli Borghildilta. -- Kai sinun jo
pitää laittaa itsesi kuntoon. Jenny. -- Tahdotko että teevesi pannaan
kiehumaan nyt -- vai keitämmekö artisokat ensin? He kai tulevat pian?"

Hän kulki edestakaisin -- alkoi pöyhiä vuodetta.

"Voisimmeko pyytää Mariettaa -- mutta teemme sen mieluummin itse, eikö
niin, Jenny?

"-- No niin. Borghild kirjoittaa että Hans Hermann on naimisissa. Meni
naimisiin viime viikolla. Nainen on jo aika vauhtia sinne päin --."

Jenny laski käsistään tulitikkulaatikon. Ja katsahti levottomana
Fransiskan valkoisia pikkukasvoja. Sitten hän lähestyi varovaisesti
ystävätärtään.

"Niin, se on siis sama, jonka kanssa Hans on ollut kihloissakin. Tuo
laulajatar -- Berit Eck." Fransiska puhui pienellä sammuneella äänellä.
Silmänräpäykseksi hän painautui Jennyä vasten. Sitten hän jälleen alkoi
tukkia aluslakanaa patjan alle, vapisevin käsin.

Jenny seisoi paikallaan.

"Niin -- sinähän tiesit, että he olivat kihloissa -- ovat jo olleetkin
toista vuotta."

"Tiesin. -- Ei, kiitos, Jenny, anna minun tehdä. Levittäisitkö sinä
liinan pöydälle -- Niin, sinähän tiedät että tiesin sen."

Jenny kattoi vaiteliaana teepöydän neljälle. Fransiska levitti peitteen
vuoteelle ja kantoi sisään ruusut. Hän seisoi ja kopeloi puseron
kaula-aukkoa -- otti esiin kirjekuoren ja pyöritti sitä käsissään.

"Borghild oli tavannut heidät Thiergartenissa, hän kirjoittaa. Hän
kirjoittaa --. Oh, hän saattaa olla niin raaka, Borghild --." Fransiska
juoksi ja aukaisi väkivaltaisesti kamiinanluukun -- heitti kirjeen
sinne. Ja valahti vallan kokoon nojatuolissa.

Jenny meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa toisen kaulaan.

"Cesca -- pieni Cesca tyttöni sinä!"

Fransiska painoi kasvonsa lujasti Jennyn käsivarteen.

"Nainen oli muuten näyttänyt niin surkealta, raukka. Oli kulkenut ja
riippunut Hansin käsipuolessa, ja Hans oli näyttänyt niin happamelta ja
vihaiselta. Niin, saatan niin elävästi kuvitella sitä. Voi Herra Jumala
sitä naisraukkaa -- asettaa niin, että joutuu riippuvaiseksi Hansista
sillä tavoin -- mies on kyllä antanut hänen ryömiä polvillaan edessään,
siitä olen varma. -- Että nainen saattaakin olla noin idioottimainen --
hänhän tuntee Hansin --

"Voi, mutta ajattelehan, Jenny -- että Hans siis saa pienen lapsen
toisen kanssa -- voi jumala, jumala, jumala!"

Jenny oli istuutunut tuolin käsipuulle. Cesca keriytyi hänen turviinsa:

"Ei, minulla ei kai ole vaistoa, kuten sanot. Ehkäpä en ole edes
kunnolleen rakastanut häntä. Ja kuitenkin tahtoisin niin mielelläni
saada lapsen hänelle. Ja sitten en sentään jaksanut pakottautua siihen
--. Väliin Hans tahtoi että menisimme naimisiin -- että kävisimme
kaupunginvoudin luona ilman muuta. Ei, minä en tahtonut. Kotolaiset
olisivat olleet niin pahoillaan. Ja ihmiset olisivat luulleet, että
meidän oli pakko mennä naimisiin. Enkä minä tahtonut sitäkään. Ja
kuitenkin he kaikki uskoivat tietenkin pahinta -- mutta se oli minulle
yhdentekevää. Tiesin hyvin että aivan pilasin maineeni hänen takiaan.
Mutta siitä en välittänyt. Ymmärräthän -- siitä en välitä --.

"Mutta Hans, hän siis luuli etten tahtonut, koska pelkäsin, ettei hän
menisi naimisiin kanssani sen jälkeen... No, mutta mennään sitten
ensin kaupunginvoudin luo, sinä kirottu naikkonen, sanoi hän. Mutta
minä en tahtonut. Hän luuli, että kaikki tyynni oli laskelmointia.
Sinä jääpala, hän sanoi. Mutta jumaliste, sinä kyllä sulat niin pian
kuin vain itse tahdot. Väliin minä luulinkin etten ollut kylmä. Ehkä
kaikki riippui siitä, että pelkäsin hänen raakuuttaan. Hän löi minua
joskus -- melkein repi vaatteet yltäni -- minun täytyi kynsiä ja purra
päästäkseni irti -- ulvoa ja itkeä --."

"Ja sinä kävit sentään hänen luonaan, edelleenkin?" kysyi Jenny hiljaa.

"Kävin. Se on totta. Ovenvartija vaimo ei enää tahtonut siivota
hänelle. Ja silloin minä menin hänen huoneeseensa ja siivosin sen.
Minulla oli avain. Ja pesin lattiat ja kohensin vuoteen -- taivas tiesi
kuka siinä oli maannut hänen kanssaan --"

Jenny pudisti päätään.

"Borghild oli raivoissaan. Ja hän todisti minulle lopulta, että
Hansilla oli rakastajatar. Minä kyllä tiesin sen -- mutta en tahtonut
varmuutta. Borghild väitti että Hans oli antanut minulle avaimen
vain siksi, että yllättäisin kerran nuo kaksi. Silloin tulisin niin
mustasukkaiseksi, että suostuisin -- kun joka tapauksessa olin huonossa
huudossa. Mutta siinä hän ei ollut oikeassa -- Hans oli rakastunut
minuun -- omalla tavallaan. Hän oli rakastunut minuun, Jenny -- niin
kuin hänenlaisensa mies kykeni olemaan rakastunut --

"Mutta Borghild oli niin raivoissaan kun panttasin esiäiti Rustungin
timanttisormuksen. -- Niin, enhän ole kertonutkaan sinulle sitä juttua."

Hän nousi paikaltaan ja naurahti.

"Niin, näitkös, Hans siis _tarvitsi_ rahaa. Sata kruunua. Sanoin, että
hän saisi summan minulta. En aavistanutkaan, mistä haalisin sen kokoon.
Isältä en uskaltanut pyytää äyriäkään -- olin jo pannut menemään
liiankin paljon. Silloin minä vein panttiin kelloni ja kultaketjuisen
rannerenkaani ja siis tuon timanttisormuksen -- tiedäthän, se oli noita
vanhoja, monta pientä timanttia kehässä suurella kannalla. Borghild
oli ollut niin raivoissaan, kun hän, joka oli vanhin, ei ollut sitä
saanut, mutta isoäiti oli aivan erikoisesti sanonut että minä, joka
olin ristitty Rustungin mummon kaimaksi, saisin sen. Ja niin minä
menin eräänä aamuna, suoraa päätä, heti kun panttilainasto avattiin.
Hyi, minusta se tuntui kovin ilkeältä. Mutta rahat minä sain ja vein
ne Hansille. Hän kysyi, miten olin ne hankkinut, ja minä kerroin. Ja
hän suuteli minua. Ja sanoi: 'Anna minulle lainauskuitti ja rahat,
pentu', -- hän kutsui minua aina niin. Minä annoinkin -- luulin
tietysti että hän aikoi lunastaa korut takaisin ja sanoin että se oli
tarpeetonta -- olin nimittäin kauhean liikuttunut silloin, näetkös.
Minä voinkin järjestää asiat toisin, sanoi Hans, ja otti kuitin ja
rahat ja lähti. Minä istuin hänen huoneessaan ja odotin -- voi kuinka
minä olin liikuttunut, sillä tiesin, että hän ehdottomasti tarvitsi
tuon summan. Olin valmis viemään tavarat panttilaitokseen huomispäivänä
-- minusta se ei ollenkaan tuntunut vaikealta enää -- mikään ei enää
tuntunut vaikealta -- olin valmis antamaan hänelle kaikki, mitä hän
vain toivoi. Ja hän palasi -- tiedätkö, mitä hän oli tehnyt" --
Fransiska Itki ja nauroi -- "hän oli lunastanut ne ja pantannut omalle
yksityispankkiirilleen, kuten hän kertoi. Tämä maksoi paljon enemmän --.

"Niin, me vietimme yhdessä oikein aika rymyt seuraavana päivänä,
senhän voit käsittää. Samppanjaa ja mitä vain. Ja minä seurasin yöllä
hänen luokseen, ja hän soitti -- hyvä jumala kuinka hän soitti! Minä
makasin lattialla ja ulvoin. Kaikki oli minusta yhdentekevää, kun hän
vain soitti noin -- ja yksin minulle. Voi, sinä et ole kuullut hänen
soittavan -- silloin ymmärtäisit kaikki. Mutta jälkeenpäin! Siitä nousi
hirveä rytäkkä. Me taistelimme kuin olisi ollut kysymyksessä elämä
tai kuolema. Niin, minä pääsin irti hänen käsistään. Borghild makasi
valveilla, kun tulin kotiin. Hameeni oli vallan siekaleina -- sinähän
näytät vallan katumaijalta, sanoi Borghild. Ja sellaiseksi sinä vihdoin
tuletkin, sanoi hän. Minä vain nauroin. Kello oli viisi.

"Mutta minä olisin kai lopultakin antautunut, tiedätkös. Mutta eräs
seikka pidätti minua. Väliin hän sanoi minulle: 'Piru vie, sinä
olet ainoa siveä tyttö, mitä olen tavannut -- eipä jumaliste ole
olemassa miestä, joka saisi sinua lankeamaan.' Eikö se ollut kauheaa?
'Kunnioitan sinua, pentu', hän sanoi. Ajatteles, hän siis kunnioitti
minua siksi etten tahtonut tehdä sitä, mitä hän alituiseen pyysi ja
millä hän minua uhkaili. Minä, joka vain toivoin, että olisin jaksanut
suostua -- minähän halusin niin sydämestäni tehdä ihan kaikki hänen
mielikseen. Jospa vain olisin saattanut voittaa pelkoni -- hän oli niin
raaka -- ja tiesin että hänellä oli toisia --. Toivoin vain että hän ei
olisi pelottanut minua -- niin että uskaltaisin. Mutta silloin olisin
siis langennut, hänen mielestään --.

"Sen vuoksi minä lopulta rikoin välimme. Kun hän tahtoi saada minua
tekemään sellaista minkä takia hän jälkeenpäin halveksisi minua --"

Hän painautui ystävättäreen tämän hyväiltäväksi.

"Pidäthän minusta, Jenny?"

"Tiedäthän sen -- lapsukainen!"

"Sinä olet niin kiltti, Jenny. Suutele vielä! Ja Gunnar on kiltti.
Ja Ahlin. Tahdon pitää silmällä itseäni -- ymmärräthän etten tahdo
Ahlinille mitään pahaa. Sitä paitsi -- ehkäpä menen naimisiin hänen
kanssaan. Kun hän kerta rakastaa minua niin paljon. Ahlin ei koskaan
olisi raaka, siitä olen varma. Luuletko, että hän tahtoisi kiusata
minua? Ei paljoakaan! Ja sitten saisin pienokaisia. Ja sitten,
tiedäthän että kerran saan periä. Ja Ahlin on niin köyhä. Silloin
me voisimme asua ulkomailla. Minä maalaisin aina. Ja hän veistäisi.
Kuulehan -- kaikissa hänen veistoksissaan on jotain äärettömän
hienoa. Korkokuvassa 'Leikkivät pikkupojat'. Ja Almqvistin patsaan
luonnoksessa. Niiden sommittelu ei kyllä ole erikoisemmin omaperäinen
-- mutta hyvä jumala kuinka ne muuten ovat herkullisia ja hienoja ja
rauhallisia -- figuurit niin 'laillisen' plastillisia --."

Jenny hymyili hiukan ja hyväili Fransiskan otsatukkaa -- se oli
kyynelistä märkä.

"Voi niin! Kunhan minä vain aina voisin työskennellä, niin --. Voi
Jenny! Mutta sydän jomottaa lakkaamatta. Ja pää. Ja silmät, Jenny --
minä olen niin kuolemaan asti väsynyt."

"Sinähän tiedät mitä lääkäri on sanonut -- kaikki johtuu hermoista.
Kunhan vain suostuisit olemaan järkevä --"

"Niin, niin. He sanovat. Mutta minä pelkään. Sinä väität, ettei minulla
ole vaistoa -- eikä olekaan, sillä tavalla, mitä sinä tarkoitat. Mutta
toisella tavalla. Olen ollut kuin mikäkin peikko koko viikon. Tiedän
sen. Mutta minä vain odotin -- _tunsin_, että jotain kauheata oli
tulossa. Niin, nythän itse näet!"

Jenny suuteli häntä taas.

"Minä olin tänä iltana S. Agostino-kirkossa. Tiedäthän, jossa on
ihmeitätekevä madonnankuva. Minä polvistuin ja yritin rukoilla Neitsyt
Maariaa. Luulen että minun tulisi hyvä olla, jos rupeaisin katoliseksi.
Nainen esimerkiksi Neitsyt Maaria, saattaisi paljon paremmin ymmärtää
sitä --. Eikä minun kai oikeastaan pitäisi mennä naimisiin, kun kerta
olen mikä olen. Voisin mennä luostariin -- esimerkiksi Sienaan. Ja
jäljennellä taulukokoelmissa; luostari voisi ansaita sitä tietä. Kun
minä Firenzessä kopioin Melozzo da Forlin enkelin, oli siellä aina
nunna, joka päivät pitkät kopioi, eikä se ollutkaan yhtään hullumpi."
Hän nauroi. "Niin, oikeastaan se oli siis hirveä. Mutta kaikkihan
kiittivät minun jäljennöksiäni. Ja hyviä ne olivatkin. Luulen, että
silloin voisin tulla onnelliseksi --.

"Voi Jenny, kunpa vain tuntisin itseni terveeksi! Kun vain saisin
sisäisen rauhan -- en olisi sisäisesti niin sekava ja peloissani --.
Silloin tulisin terveeksikin. Ja voisin tehdä työtä, aina vain tehdä
työtä. -- Minusta tulisi niin kiltti, niin kiltti. Hyvä jumala kuinka
kiltti minusta tulisi!

"Minä en ole kiltti aina. Tiedän sen itse hyvin. Annan perään kaikille
oikuilleni, kun minun on ollakseni kuten nyt. Mutta minä parannan
tapani -- kunhan te kaikki vain pidätte minusta. Sinä etenkin. --
Kutsutaan tuo Gram tänne -- ensi kerralla kun tapaan hänet, menen
hänen luokseen ja olen niin kiltti ja herttainen ettet uskoisikaan. --
Kutsumme hänet kotiin ja viemme hänet mukanamme ulos -- seison vaikka
päälläni ollakseni hänelle mieliksi! Kuuletkos, Jenny -- ethän ole enää
vihainen minulle?"

"En, Cesca."

"Gunnar ei suhtaudu minuun vakavasti", sanoi Cesca ja huokasi.

"Se ei pidä paikkaansa. Hänen mielestään sinussa on vain niin paljon
lapsellista. Tiedät itse mitä hän sanoo työstäsi -- muistatko, mitä
hän sanoi Pariisissa sinun työtarmostasi -- ja kyvystäsi -- sekä hieno
että persoonallinen, sanoi hän. Silloin hän suhtautui sinuun hyvinkin
vakavasti."

"Niin kyllä, Gunnar on muuten erinomainen poika. Mutta hän oli silloin
niin vihainen tuon Douglasin jutun takia."

"Niinkuin jokainen mies olisi ollut. Ja olin minäkin."

Fransiska huokasi. Hän istui tuokion vaiti.

"Kuules -- mutta miten sinä oikein pääsit irti tuosta Gramista? Luulin
jo ettet millään pääsisi eroon siitä käenpojasta -- että hän olisi
saattanut sinut kotiin ja pesiytynyt tähän sohvalle -- vähintään!"

Jenny nauroi.

"Ei. Hän saattoi minut Aventinolle ja söi aamiaista ja palasi sitten
kotiin. Sitä paitsi minä pidin hänestä aika paljon."

"Dio mio! Jenny, sinä olet luonnottoman kiltti. Eihän sinun
äitiydelläsi meitä kaikkia kohtaan ole enää päätä eikä määrää! Vai
oletko sinä ehkä rakastunut häneen?"

Jenny nauroi taas.

"Se olisi kai melkoisen toivotonta. Niin, hänkin rakastuu tietysti
sinuun. Ellet ole hiukan varovaisempi."

"Hehän rakastuvat kaikkityynni. Herra ties miksi. Mutta sehän menee
aina pian ohi. Ja jälkeenpäin he ovat niin vihaisia minulle." Hän
huokasi.

Joku tuli ylös portaita.

"Gunnar tulee! Menen ensin hiukan omalle puolelleni -- minunhan täytyy
valella silmiäni, tietysti."

Hän livahti ovesta -- kuiskasi hyvää päivää Heggenille, joka tuli häntä
vastaan ovessa. Heggen tuli sisään ja sulki oven perässään.

"Sinä olet nähtävästi all right, Jenny. Niinkuin ainakin -- tuhat
tulimmaista, tyttö -- olet tietysti tehnyt työtä koko aamupäivän. Entäs
hän?" Heggen nyykäytti päällään Cescan huonetta päin.

"Hullusti. Lapsi raukka!"

"Luin sen lehdestä. Pistäydyin yhdistyksessä. Näytäs -- onko
luonnoksesi valmis? Se on erinomainen, Jenny -- ei mutta tiedätkö --!"

Heggen piteli kuvaa valoa päin ja katseli sitä kauan:

"Aivan erinomainen. Tämä tässä -- värit sointuvat kauniisti. Se on
lujasti tehty, on kuin onkin -- Makaako hän taas ja itkee?"

"En tiedä. Hän istui täällä ja itki. Sisar oli kirjoittanut hänelle."

"Jos minä vain joskus tapaan sen heittiön", sanoi Heggen, "niin löydän
kai aina jonkin tekosyyn antaakseni hänelle oikein aimo selkäsaunan."




V


Helge Gram istua kökötti norjalaisiin sanomalehtiin hautautuneena
eräänä iltapäivänä yhdistyksessä, yksinään hämärässä lukusalissa.
Silloin neiti Jahrmann astui sisään.

Helge nousi seisomaan ja tervehti. Fransiska tuli suoraa päätä hänen
luokseen ja ojensi kätensä -- hymyillen.

"No mutta mitä nyt oikein kuuluu? Jenny ja minä puhuimme juuri
teistä -- emme käsittäneet miksei teitä koskaan näe. Olimme juuri
päättäneet tulla tänne lauantaina saadaksemme teidät käsiimme -- ja
viekoitellaksemme teidät ilonpitoon illemmällä. Joko olette löytänyt
itsellenne huoneen?"

"En, paha kyllä. Asun yhä hotellissa. Kaikki huoneet ovat niin kalliita
--."

"Niin mutta ei kai hotellissa asuminen tule sen halvemmaksi? Te kai
maksatte ainakin kolme liiraa vuorokaudelta? Niin, arvasinhan sen.
Huh, Rooma ei suinkaan ole halpa paikka, kuten näette. Ja talvella on
aurinkoinen huone välttämätön. Ettekä te osaa italiaakaan, niin että
--. Kunpa olisitte tullut hakemaan meitä -- Jenny tai minä olisimme
kernaasti tulleet mukananne katsomaan huoneita, senhän ymmärrätte."

"Tuhat kiitosta -- mutta enhän minä mitenkään voinut vaivata teitä
sellaisella!"

"Vaivata -- rakas ystävä! Mutta mitenkä te viihdytte -- oletteko
tavannut tuttuja?"

"En. Lauantaina kävin yhdistyksessä, mutta en joutunut puheisiin
kenenkään kanssa. Istuin ja silmäilin lehtiä. Niin, Heggenin kanssa
juttelin pari sanaa toissa iltana eräässä Corson kahvilassa. Ja sitten
tapasin pari saksalaista tohtoria, joihin olin tutustunut Firenzessä.
Me kävimme yhdessä Via Appialla tässä tuonnoin."

"Voi sentään! Ovatko saksalaiset tohtorit teistä hauskoja?"

Helge hymyili hiukan hämillään.

"Voi --. Meillähän on erinäisiä yhteisiä harrastuksia. Ja kun muuten
joutuu kulkemaan näin yksin ilman puhetoveria --."

"Niin, mutta teidän pitää totuttautua puhumaan italiaa. Tehän olette
opiskellut sitä. Tahdotteko lähteä hiukan kävelemään kanssani, niin
puhumme vain italiaa, koko matkan. Minä olen teidän opettajattarenne.
Hirvittävän ankara!"

"Tuhat kiitosta! Mutta teistä en minä suinkaan olisi hauska, neiti
Jahrmann -- muuta kuin tahtomattani --."

"Pötyä. -- Ei mutta tiedättekö! Pari vanhaa tanskatarta matkusti toissa
päivänä Caprille. Jospa heidän huoneensa sattuisi olemaan vapaa -- ja
varmasti onkin. Pieni sievä huone, halpa. En muista kadun nimeä, mutta
osaan sinne. Emmekö lähtisi sitä katsomaan? Mennään!"

Alhaalla porraskäytävässä hän pysähtyi ja katsahti Gramiin hymyillen
ujosti.

"Minä käyttäydyin hirvittävän pahasti teitä kohtaan sinä iltana,
jolloin olimme yhdessä ulkona, Gram. Minun täytyy ihan pyytää teiltä
anteeksi."

"Mutta rakas neiti Jahrmann!"

"Käyttäydyin. Mutta olin sairas. Voi mutta saatte uskoa että Jenny
antoi minulle kyytiä! Ja sen olinkin ansainnut."

"Rakas neiti, syyhän oli minun, joka tunkeuduin seuraanne. -- Mutta
kas, asia oli niin -- näin teidät -- ja kuulin teidän puhuvan norjaa --
joten oli niin houkuttelevaa yrittää päästä puheisiin kanssanne."

"Voi, niin! Sehän olisi voinut olla niin hauskaa -- tuollainen pieni
seikkailu. Kun vain minä en olisi ollut niin epäkohtelias! Mutta
katsokaas, olin sairas. Päivin olen niin hermostunut etten voi nukkua,
ja sitten taas en voi tehdä työtä. Ja niin olen kuin noiduttu."

"Ettekö ole terve päivisin, neiti Jahrmann?"

"Oi, en ole. Ja Jenny ja Gunnar tekevät työtä -- kaikki muut paitsi
minä tekevät työtä. Kuinka teidän oma työnne sujuu -- hyvin? Ettekö ole
iloinen?

"Muuten istun Jennyn mallina iltapäivisin. Tänään minulla oli
vapaapäivä. Luulen että hän oikeastaan tahtoi minua mallikseen jotten
kulkisi yksinäni ja hautoisi omia ajatuksiani. Ja hän tekee huvimatkoja
kanssani muurien ulkopuolelle. Hän on minulle aivan kuin äiti. Mia cara
mammina."

"Te kai pidätte äärettömästi ystävättärestänne?"

"Kuinka en pitäisi! Hän on niin kiltti, niin kiltti. Nähkääs, minä
taas olen kivulloinen ja hemmoteltu, minä. Kukaan muu kuin Jenny ei
jaksa sietää minua pysyväisesti. Ja hän on niin viisas ja lahjakas ja
tarmoa täynnä. Ja kaunis -- eikö hän teistäkin ole ihana? Näkisittepä
vain hänet tukka valtoinaan! Kun minä olen kiltti tyttö, saan palkaksi
järjestää ja kiinnittää sen nutturalle.

"Nyt olemme perillä", sanoi hän.

He kiipesivät pilkkosenpimeitä kiviportaita -- "mutta tästä ei kannata
välittää. Meidän portaamme ovat vielä pahemmat -- saatte nähdä, kun
tulette käymään. Tulkaa joskus illalla -- niin haemme toiset käsiimme
ja pidämme kunnolla hauskaa, oikein roomalaistyyliin. Minähän vallan
pilasin viime kerran."

Hän soitti ylimmän kerroksen ovikelloa. Vaimo, joka tuli avaamaan, oli
hauskan ja siistin näköinen. Hän vei heidät pieneen huoneeseen, jossa
oli kaksi vuodetta. Ikkuna oli harmaalle takapihalle, pesuvaatteita
kuivumassa ikkunoiden edessä, mutta parvekkeilla oli kukkia, ja
harmailla katoilla oli huvimajoja ja vihreitä pensaita.

Fransiska jutteli loppumattomiin emännän kanssa -- samalla kun hän
katseli uuniin ja tunnusteli vuoteita -- ja aina välillä antoi
toverilleen tietoja:

"Täällä on aurinkoa kaiket aamupäivät. Kun toinen vuode kannetaan
pois, jää tänne sitä paitsi koko lailla tilaa. Uuni näyttää hyvältä.
Kuukausivuokra on 40 liiraa ilman valoa ja lämpöä, ja siivouksesta
2 liiraa. Halpa! Sanonko että teette kaupat? Voitte muuttaa jo
huomispäivänä jos tahdotte!

"-- Ei mitään kiittämistä, tiedättehän että minusta on hauskaa saada
hiukan auttaa teitä", hän sanoi portaissa. "Kunhan vain viihtyisitte.
Signora Papi on siisti, sen tiedän."

"Niin, se ominaisuus kuuluu kai harvinaisuuksiin täällä?"

"Voi, ei ollenkaan. Minusta Kristianian kotoiset vuokraemännät eivät
ole rahtuakaan parempia. Esimerkiksi kun sisareni ja minä asuimme
Holbergin kadun varrella -- olin pannut parin uusia kiiltonahkakenkiä
vuoteeni alle, mutta en koskaan enää uskaltanut ottaa niitä esiin.
Väliin silmäilin niitä -- ne seisoivat kuin pari pientä valkoista
karvalammasta!"

"Niin", sanoi Helge, "minä taas olen aina asunut kotona".

Fransiska nauroi äkkiä ääneen.

"Tiedättekö, signora luuli että olin teidän _moglienne_ -- että
asuisimme siellä molemmat. Sanoin että olin teidän serkkunne -- hän
hymähti muuten, kun sen sanoin. _Cugina_ -- se ei kai kuulosta oikein
hyvältä missään!"

He nauroivat molemmat.

"Haluttaisiko teitä kävellä hiukan?" kysyi neiti Jahrmann äkkiä.
"Menisimmekö Ponte Mollelle? Oletteko käynyt siellä? Jaksatteko kävellä
niin kauas? Mehän voimme ajaa raitiovaunussa kotiin."

"Niin mutta jaksatteko te -- tehän ette ole terve?"

"Minulle on kävelymatka vain terveellistä -- ole hyvä ja kävele, sanoo
Gunnar aina -- Heggen, tarkoitan."

Hän jutteli juttelemistaan ja katsahti silloin tällöin toiseen
nähdäkseen, huvittiko se tätä. He kulkivat uutta tietä Tiberin
rantaa pitkin -- virta vyöryi harmaankellervänä vihreitten kumpujen
juurella. Monte Marion tumman pikkumetsän yllä lepäsi helmiäisvalkoisia
pilvenhaituvia, ja harmaankeltaisten huviloiden rykelmä erottui puiden
ikivihreästä.

Fransiska tervehti erästä poliisia ja nauroi katsahtaessaan Gramiin:

"Ajatelkaas kun tuo poika on kosinut minua! Kävelin täällä usein
yksinäni, ja silloin minun oli tapana jutella hänen kanssaan. Ja niin
hän kosi. Sitä paitsi on myöskin meidän tabaccaromme poika kosinut
minua. Jenny nuhteli minua kovasti -- hän sanoi että se oli oma syyni,
ja ehkä olikin."

"Minusta tuntuu niinkuin neiti Winge nuhtelisi teitä useinkin. Hän on
ankara äiti, kuten kuulostaa."

"Jennykö? Ei muulloin kuin ansaitsen! Kunpa joku olisi nuhdellut minua
jo ennen" -- hän huokasi. "Mutta kukaan ei ole, sen pahempi."

Helge Gram tunsi olonsa kevyeksi ja vapaaksi, kulkiessaan siinä
Fransiskan kanssa. Tämän olemus oli jollain tavoin niin pehmeä --
käynti, ääni, kasvot suuren untuvaisen kellohatun suojassa. Oli kuin
Helge ei oikein olisi pitänyt Jenny Wingestä, ajatellessaan häntä
nyt -- hänellä oli niin itsevarmat, vaaleanharmaat silmät -- ja niin
hirvittävä ruokahalu. Cesca kertoi juuri että hän tuskin saattoi syödä
päivällä.

Ja hän sanoi:

"Neiti Winge on kai nuori nainen, jolla on hyvin varmat mielipiteet."

"Niin on, Herra nähköön. Hän on luonne, hän. Ajatelkaas, hän on aina
halunnut maalata. Ja hänen täytyi olla opettajatar. Voi kuinka hän on
raatanut! Niin, nyt enää ei sitä huomaa. Hän on niin voimakas, että hän
aivan kuin suoristuu siinä samassa. Mutta kun ensin tutustuin häneen
taidekoulussa, hän oli jollain tavoin niin kova ja sulkeutunut, en
oikein tiedä -- haarniskoitu, sanoo Gunnar. Hän oli niin toivottoman
pidättyväinen -- en ollenkaan päässyt häntä lähelle ennen kuin hän tuli
tänne. Äiti on toista kertaa leskenä -- hänen nimensä on rouva Berner
-- Jennyllä on kaksi pientä sisarpuolta ja velipuoli -- ajatelkaas,
heillä oli kaksi pientä huonetta, ja Jenny makasi palvelijanhuoneessa
-- ahersi ja luki ja suoritti tutkintonsa loppuun, samalla kun hän
auttoi äitiään sekä rahallisesti että taloudenpidossa -- heillä ei
ollut palvelijaa. Eikä hänellä ollut ketään ystävää tai tuttavaa. Hän
aivan kuin sulkeutuu kuoreensa, vastoinkäymisten päivinä, eikä tahdo
valittaa -- mutta myötäkäymisessä on kuin hän avaisi sylinsä kaikille,
jotka tarvitsevat hänen tukeaan."

Fransiskan posket olivat kuumenneet. Hän katsahti suoraan Helgeen
suurilla silmillään.

"Katsokaas, minulla taas ei koskaan ole ollut muita vaikeuksia kuin
ne, joita itse olen itselleni keittänyt. Olen hiukan hysteerinen ja
annan omien tunnelmieni kuljettaa itseäni mielin määrin. Mutta Jenny
puhuu siitä minun kanssani -- hän sanoo että ainoa paha, jota ei voida
korjata, on se, johon olemme itse syypäät. Ja ellemme opi karaisemaan
tahtoamme niin että hallitsemme tunnelmamme, viettimme ja kaiken sen,
näin Jenny sanoo -- ellemme enää kykene hallitsemaan itseämme, on paras
ampua itsensä, sanoo Jenny."

Helge hymyili hänelle. 'Jenny sanoo' ja 'Gunnar sanoo' ja 'minulla oli
ystävä jonka tapana oli sanoa'. Mitenkä nuori ja luottavainen hän oli!

"Niin. Mutta ehkä ne lait, joita teidän on seurattava, ovat toiset kuin
neiti Wingen. Ettekö voi ajatella -- olettehan te kaksi niin erilaiset
-- että elämä sinänsä ei merkitse samaa kahdelle ihmiselle."

"Ei merkitsekään", hän sanoi hiljaa. "Mutta minä pidän niin paljon
Jennystä. Tarvitsen häntä ihan välttämättä."

He olivat saapuneet sillalle. Fransiska kumartui kaiteen yli.
Kauempana virran yläjuoksun varrella, ruskehtavanvihreän rinteen alla,
oli tehdas, jonka korkea, solakka savupiippu heijastui vipajavana
peilikuvana nopeasti vyöryvään, keltaiseen veteen. Aaltoilevan tasangon
takana, kaukana virrasta, näkyivät sinirotkoiset Sabinilaisvuoret
savenharmaina ja alastomina, ja taas kaukana takana lumiset huiput.

"Jenny on maalannut tämän -- mutta väkevässä iltavalossa. Tehdas ja
savupiippu hehkuvat vallan punaisina. Tuollaisen hellepäivän jälkeen,
jolloin auer peittää vuoret näkyvistä ja vain jotkut valkoiset
lumipälvet häämöttävät raskaasta, metallimaisesta sinestä. Ja pilvet --
suuret pilvet korkealla lumen yllä. Se on kaunista -- sanon Jennylle
että hän näyttää sen teille."

"Emmekö saisi hiukan viiniä täällä?" pyysi Helge.

"Pian tulee koleaa -- mutta voimmehan istua hetken."

Fransiska vei hänet sillan takana olevan pyöreän aukean poikki. Monista
ravintoloista hän valitsi pienen puutarhan. Jonkinlaisen lautakojun
takana oli pöytiä ja olkituolia ja penkki paljaiden jalavien alla.
Puutarhan takana oli vihreä niitty -- ja kauempana piirtyi kukkula
virran toisella puolella tummana vaaleapilvistä taivasta vasten.

Fransiska taittoi oksan pajupensaista, joita kasvoi pitkin aitaviertä.
Siinä oli pieniä vihreitä, uusia silmuja, jotka pakkanen oli purrut
päistä mustiksi.

"Katsokaas kuinka ne itsepintaisesti puhkeavat ja palelevat koko
talven. Mutta kun kevät tulee, ovat ne aivan vahingoittumattomia."

Kun hän laski käsistään oksan, otti Helge sen. Ja hän piteli sitä koko
ajan.

He saivat valkoviiniä. Fransiska sekoitti omaansa vettä ja vain
maisteli hiukan. Sitten hän hymyili rukoilevana:

"Ettekö antaisi minulle savuketta?"

"Mielelläni -- jos luulette ettei se vahingoita teitä."

"Voi -- minä en juuri polta enää. Jennykin on melkein kokonaan luopunut
polttamasta, minun takiani. Muuten, tänä iltana hän luullakseni korvaa
vahingon. Hän on Gunnarin seurassa."

Fransiska hymyili tulitikun valossa.

"Mutta ei saa sanoa Jennylle että poltin -- kuuletteko?"

"Niin." Fransiska poltteli mietteissään. "Toivoisin niin, että Jenny ja
Gunnar menisivät naimisiin. Mutta pelkään, etteivät he mene -- he ovat
aina olleet niin hyviä ystäviä. Silloin ei kai rakastu helposti, vai
kuinka? Kun tuntee toisensa niin hyvin ennakolta. He molemmat ovat niin
samanlaisia, pohjimmaltaan. Mutta juuri erilaiset luonteet vetävät kai
toisiaan puoleensa, sanotaan. Minusta on hullua että niin on -- mutta
se on niin, kerta kaikkiaan. Olisi parempi rakastua johonkin, jonka
kanssa olisi kuin sukua. Silloin pääsisi kaikesta siitä pahasta ja
surullisesta, joka rakkauteen kuuluu. Ettekö usko?

"Ajatelkaas, Gunnar on köyhästä pikkutorpasta, Smaalenenistä. Mutta
hän tuli Kristianiaan -- eräs Grünerløkkenissä asuva täti otti hänet
luokseen, sillä vanhempien koti oli niin köyhä. Kun hän oli vain
yhdeksänvuotias, kantoi hän kotiin pesuvaatteita, sillä tädillä
oli silityslaitos, ja sitten hän pääsi verstaaseen. Kaikki, mitä
hän osaa ja tietää, hän on oppinut omin neuvoin. Hän ei voi jättää
mitään lukematta, sillä kaikki kiinnostaa häntä, niin että hän tahtoo
tunkeutua siihen pohjia myöten. Jenny sanoo että hän suorastaan voi
unohtaa maalaamisen -- nyt hän on opetellut italiaa niin perin pohjin,
että voi lukea mitä vain -- runojakin.

"Jenny on muuten samanlainen. Hän on koonnut paljon tietoja vain siksi,
että se on hänestä hauskaa. Minä taas en koskaan voi oppia mitään
kirjoista -- päätäni alkaa särkeä kun luen. Mutta Jenny ja Gunnar
kertovat minulle. Silloin muistan sen. Kai tekin tiedätte hirveän
paljon -- ettekö voisi kertoa hiukan omalta alaltanne? Parhainta mitä
tiedän on, kun joku kertoo minulle. Silloin sen muistan.

"Gunnar on muuten opettanut minut maalaamaankin. Piirsin aina lapsena
-- se oli minusta niin helppoa. Ja sitten tutustuin häneen tuntureilla
kolme vuotta sitten -- olin asettunut sinne maalaamaan. Niin,
tunsin hänet hiukan jo ennenkin. Töhertelin tauluja -- hirvittävän
säntillisiä, mutta niissä ei ollut mitään taiteellista. Ymmärsin sen
hyvin itsekin, mutta en ymmärtänyt, missä vika oli. Tahdoin ilmentää
jotain kuvissani, mutta en oikein tietänyt mitä, enkä aavistanut, millä
saisin sen esiin.

"Mutta sitten puhuin hänen kanssaan. Näytin hänelle tekeleitäni. Hän
osasi vielä vähemmän kuin minä silloin -- teknillisesti nimittäin. Hän
on muuten vain vuoden minua vanhempi. Mutta hän osasi myös käyttää
sitä, mitä oli oppinut. Niin, minä siis maalasin pari suviyö-aihetta.
Tuota ihmeellistä valohämyä -- kaikki värit ovat niin syviä, mutta
samalla niin loistavan väkeviä. -- Tietenkin ne olivat huonoja. Mutta
niihin oli tullut jotain siitä, mitä halusin -- saatoin nähdä, että
minä olin ne maalannut eikä kuka tahansa nuori tyttö, joka on hiukan
opiskellut --. Ymmärrättekö?

"Minulla on eräs aihe täältä -- kun mennään toista tietä kaupunkiin.
Meidän pitää joskus kävellä sitä. Se vie kahden viinitarha-aitauksen
välistä -- on hyvin kaita. Eräässä kohdin on kaksi barokkityylistä
rautaristikkoista porttia. Molempien porttien pielessä on sypressi.
Olen tehnyt pari kynäpiirustusta ja värittänyt ne. Sypressien yllä on
raskas tummansininen pilvi ja ilmassa vihreä kirkkaus ja tähti -- ja
kaukaa, kaukaa takana häämöttävät kaupungin katot ja kuvut --.

"Tahdoin saada siihen eräänlaista paatosta, ymmärrättehän --."

Alkoi nopeasti hämärtää. Fransiskan kasvot loistivat kalpeina hatun
alla.

"Eikö niin -- eikö teistäkin tunnu -- minun täytyy tulla terveeksi --
ja saada tehdä työtä?"

"Täytyy", kuiskasi Helge. "Voi, täytyy. Rakas lapsi --."

Hän kuuli että tyttö istui ja hengitti raskaasti. He istuivat hetken
vaiti. Sitten hän sanoi matalalla äänellä:

"Mitenkä paljon te pidättekään ystävistänne, neiti Jahrmann."

"Niin pidän. Ja tahtoisin että kaikki ihmiset olisivat ystäviäni.
Tahtoisin pitää kaikista, nähkääs." Hän sanoi sen aivan hiljaa, ja
hengähti.

Helge Gram kumartui äkkiä eteenpäin ja suuteli kättä, joka lepäsi siinä
niin valkoisena ja pienenä pöydällä.

"Kiitos", sanoi Fransiska hiljaa.

He istuivat tuokion.

"Meidän on lähdettävä nyt, hyvä ystävä, täällä tulee niin kylmä että
--."

Seuraavana päivänä, kun Helge muutti uuteen asuntoonsa, oli
pöydällä, auringonpaisteessa, majolikaruukku täynnä pieniä sinisiä
kurjenmiekkoja. Signora selitti, että serkku oli käynyt tuomassa ne.

Jäätyään yksin Helge kumartui kukkien yli ja suuteli jokaista -- vuoron
perään.




VI


Helge Gram viihtyi huoneessaan Ripettan varrella. Hänestä tuntui että
työ kävi kevyesti ja hyvin pienen ikkunapöydän ääressä, josta näkyi
pihamaa pesuvaatteineen ja kukkaruukkuineen. Vastapäätä asuvassa
perheessä oli kaksi pienokaista, poika ja tyttö, noin kuusi-,
seitsenvuotiaita. Kun he tulivat ulos pienelle parvekkeelleen, he
nyykäyttivät päätään ja viittoivat Helgelle, ja tämä viittoili vastaan.
Viime aikoina hän oli alkanut tervehtiä myös heidän äitiään. Tuo
pienoinen, tervehdysten varaan rakennettu tuttavuus teki hänen olonsa
miellyttävän kodikkaaksi. -- Hänen edessään oli Cescan maljakko; hän
piti aina huolta että siinä oli tuoreita kukkia. Ja signora Papi oppi
helposti ymmärtämään hänen italiaansa. Cesca sanoi että se oli siksi,
että hänellä oli ollut tanskalaisia vuokralaisia -- tanskalaiset eivät
koskaan opi vierasta kieltä.

Kun signora oli tullut jollekin asialle hänen luokseen, jäi hän aina
loppumattomiin seisomaan ovelle ja jutteli. Enimmäkseen se koski
"serkkua" -- "che bella", sanoi signora Papi. Kerran oli neiti Jahrmann
käynyt yksinään hänen luonaan, ja kerran neiti Wingen kanssa --
molempina kertoina kutsuakseen hänet heille. -- Kun sitten rouva Papi
lopuksi nauraen keskeytti puhetulvansa -- tässä hän seisoi ja häiritsi
herraa kesken kirjoitustyötä -- ja katosi -- heittäysi Helge rennosti
istumaan, kädet niskan takana. Hän ajatteli huonettaan kotona --
keittiön vieressä, jossa äiti ja sisar hommasivat ja puhelivat hänestä,
äänekkäästi, huolestuneina, moitiskellen. Hän saattoi kuulla joka
ainoan sanan -- niinkuin kai tarkoitus olikin. Voi --. Jokainen päivä
täällä oli kallisarvoinen armolahja. Vihdoinkin, vihdoinkin hän sai
olla rauhassa ja saattoi tehdä työtä, työtä.

Iltapäivät kuluivat museossa- ja kirjastossakäynteihin. Mutta
hämärässä hän pistäytyi, niin usein kuin se hänestä vain kävi laatuun,
tervehtimässä Via Vantaggion varrella asuvia maalarineitosia ja joi
teetä heidän luonaan.

Yleensä olivat molemmat kotona. Joskus siellä oli muitakin vieraita --
tavallisesti hän tapasi siellä Heggenin ja Ahlinin. Kaksi kertaa hän
oli tavannut neiti Wingen yksinään, ja vain kerran Fransiskan.

He istuivat aina Jennyn huoneessa. Siellä oli lämmintä ja kodikasta,
vaikkakin he antoivat ikkunaluukkujen olla auki aina kunnes
viimeinen sininen iltahäive oli sammunut. Uunissa hehkui ja rätisi,
ja vesikattila kiehua porisi spriikeittimellä. Hän tunsi nyt jo
huoneen joka ainoan esineen -- luonnokset ja valokuvat seinillä,
kukkamaljakot kukkineen, sinisen teekaluston, kirjahyllyn vuoteen
vieressä, maalaustelineen jolla oli Cescan kuva. Kaikki oli aina
hiukan epäjärjestyksessä -- ikkunapöytä oli tulvillaan maaliputkia ja
värilaatikoita ja luonnoskirjoja ja paperiliuskoja, ja Jenny tunki aina
jalallaan pöydän alle pensseleitä ja maaliriepuja, joita oli sikin
sokin lattialla, samalla kun hän kattoi teepöytää. Sohvassa oli usein
ompelutarvikkeita ja puoleksiparsittuja sukkia, ja Jenny siirsi ne
syrjään ja alkoi levittää voita keksileivälle -- taikka nousi ja siirsi
tieltä spriikeittimen kuumentaman silitysraudan, joka aina oli esillä
jossain kohtaa huoneessa.

Väliin Helge saattoi istua ja jutella Fransiskan kanssa nurkassa,
kamiinan ääressä. Väliin taas Cesca sai päähänsä että hänen oli tehtävä
työt, jotta Jenny saisi istua laiskottelemassa. Jenny rukoili armoa
-- Cesca hääri kuin pyörretuuli -- mätti kaikki harhailevat tavarat
jonnekin sellaisiin kätköihin, ettei Jenny ikinä enää löytänyt niitä.
Lopuksi hän takoi puuttuvat nastaset kuviin, jotka riippuivat vinossa
seinillä kulmat pyöreinä -- käytti toista kenkäänsä vasarana.

Gram ei oikein päässyt neiti Jahrmannin perille. Tyttö oli aina
ystävällinen ja kiltti häntä kohtaan -- mutta ei koskaan niin
herttaisen välitön kuin sinä päivänä, jolloin he kävelivät Ponte
Mollelle. Väliin hän oli niin merkillisen poissaoleva -- oli kuin
hän ei olisi tajunnut mitä Helge sanoi, vaikka hän vastasikin
ystävällisesti, tavallaan. Pariin kertaan Helgestä tuntui, että
hän väsytti Fransiskaa. Kun hän kysyi mitä tytölle kuului, ei hän
oikeastaan saanut vastausta. Ja kun Helge kerran otti puheeksi hänen
sypressikuvansa, vastasi tyttö, vaikkakin hyvin lempeästi:

"Ette saa suuttua, Gram -- mutta en mielelläni keskustele töistäni,
niin kauan kuin ne ovat puolivalmiita -- en ainakaan tällä kertaa."

Häntä tavallaan lohdutti huomio, ettei kuvanveistäjä Ahlin hänestä
pitänyt. Ruotsalainen saattoi siis epäillä häntä kilpakosijaksi --.
Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Fransiska oli vetäytynyt kauemmas
Ahlinista.

Ollessaan yksinään Helge kuvitteli mielessään, mitä hän sanoisi
Cescalle: haaveiluissaan hän keskusteli pitkälti tytön kanssa.
Hän olisi tahtonut jutella hänen kanssaan niinkuin silloin Ponte
Molle-iltana -- olla antavana puolena, kertoa itsestään. Mutta
tavatessaan Fransiskan hän tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi
-- ei tietänyt mitenkä saisi keskustelun johdetuksi sinne, minne
tahtoi, ja pelkäsi että toinen pitäisi häntä tungettelevana tai
tahdittomana -- pelkäsi tehdä jotain sellaista, jonka johdosta tyttö
pitäisi hänestä vähemmän. Ja Cesca huomasi hänen neuvottomuutensa ja
tuli avuksi, johdatti hänet jutusteluun ja leikinlaskuun, ja Helgestä
oli helppoa laskea leikkiä ja nauraa hänen kanssaan --. Sinä hetkenä
hän oli kiitollinen tyttöä kohtaan -- Cesca täytti helposti ja
näppärästi kaikki tauot ja sysäsi veneen liikkeelle, aina kun se oli
juuttumaisillaan pohjaan. Vasta perästäpäin, palatessaan kotiin, Helge
tunsi pettymystä. Tämäkin päivä oli siis mennyt joutavaan jutteluun ja
kaikenlaiseen pieneen ilonpitoon --.

Mutta kahden kesken Jenny Wingen kanssa syntyi aina kunnollinen
keskustelu oikeista asioista. Joskus hänestä nuo vakavat keskustelut
käsitteellisistä kysymyksistä olivat hiukan kuivia. Mutta yleensä hän
mielellään puheli Jenny Wingen kanssa, sen vuoksi että keskustelu,
joka alkoi yleisluonteisempana, vähitellen siirtyi koskettelemaan
hänen omia yksityisluonteisia ongelmiaan. Vähitellen hän oli joutunut
kertomaan Jennylle hyvinkin paljon omasta itsestään -- työstään ja
niistä vaikeuksista, joita hänellä mielestään oli -- sekä ulkonaisia
että sisäisiä. Ettei Jenny Winge puhunut itsestään, jäi häneltä miltei
huomaamatta; sen sijaan hän kyllä pani merkille ettei Jenny Winge
tahtonut keskustella Fransiska Jahrmannin arvoituksesta hänen kanssaan.

Eikä hän pannut merkille sitäkään, että hän puhui Jennylle toisessa
äänilajissa kuin ikinä Fransiskalle, sen vuoksi että hän tämän silmissä
tahtoi olla paljon huomattavampi ja väkevämpi ja varmempi, mitä hän
itse omasta mielestään oli --.

       *       *       *       *       *

Jouluiltaa he olivat kaikin viettäneet yhdistyksessä, ja myöhemmin he
menivät kuulemaan keskiyön messua S. Luigi de Franchesiin.

Oikeastaan Helgestä ensin tuntui, että siellä oli hyvinkin
tunnelmallista. Kirkko oli alempaa kauttaaltaan puolipimeä, vaikkakin
kaikki kristallikruunut paloivat, mutta ne riippuivat niin korkealla
katon rajassa. Alttariseinämä oli kauttaaltaan valomerenä -- sadoittain
vahakynttilöitä, liekit pehmeät ja kultaiset. Ja kuorolaulu ja
urkujensoitto tulvaili vaimentuneena holvien alla. Sitä paitsi hän
sattui istumaan viehättävän nuoren italiattaren vieressä, joka poimi
sametilla sisustetusta korulippaasta rukousnauhan, lapis lazulia, ja
rukoili hyvin hartaasti.

Mutta ennen pitkää neiti Jahrmann alkoi napista yhä äänekkäämmin. Hän
istui etumaisena neiti Wingen kanssa.

"Ei Jenny -- lähdetään pois. Onko sinusta tämä ehkä olevinaan
joulutunnelmaa -- tämähän on vain tavallinen konsertti -- vieläpä huono
konsertti. Kuuletkos tuotakin hyväkästä joka juuri laulaa -- aivan
ilman mitään tunnetta -- ääni on sitä paitsi kokonaan kulunut. Hyh --"

"Hss, Cesca -- muista toki että me sentään olemme kirkossa."

"Kirkossa -- pötyä. Tämähän on konserttia -- meidänhän piti hankkia
sekä pääsyliput että ohjelmat. Roskakonsertti -- minä tulen ihan
pahalle päälle --"

"Niin niin -- lähdetään sitten kun tämä numero on ohi. Mutta ole nyt
hiljaa se aika kun olemme täällä."

"Ei", jutteli Cesca, "toista oli uudenvuodenyönä viime vuonna. Minä
olin Gesùssa -- siellä oli tunnelmaa niin että riitti. Te Deum. Minä
polvistuin vanhan campagnelaisen talonpojan viereen ja nuoren tytön,
joka oli sairas -- ja niin suloinen. Kaikki ihmiset lauloivat -- vanha
talonpoika osasi koko Te Deumin latinaksi. Se oli tunnelmaa, se!"

Samalla kun he ääneti raivasivat tietä ulos täpötäydestä kirkosta,
kajahti Ave Maria heidän päittensä päällä.

"Ave Maria", tohahti Fransiska. "Ettekö kuule ettei laulajatar välitä
hiventäkään siitä mitä hän laulaa -- fonografilevy! En siedä että
sentapaista musiikkia rääkätään --"

"Ave Maria", sanoi eräs tanskalainen herra, joka kulki hänen
vieressään. "Muistan erään nuoren norjattaren, joka lauloi sen aivan
ihmeellisesti. Eräs neiti Eck --."

"Berit Eck -- tunnetteko hänet, Hjerrild?"

"Hän oli Kööpenhaminassa pari vuotta sitten -- lauloi yhdessä Ellen
Bechin kanssa. Tunsin hänet oikein hyvin. Tunnetteko te hänet, neiti
Jahrmann?"

"Sisareni tuntee hänet", Fransiska sanoi. "Niin, tehän tapasitte
sisareni Borghildin Berliinissä. Pidättekö neiti Eckistä -- niin,
hänenhän nimensä on muuten rouva Hermann nyt."

"Hän oli hyvin suloinen tyttö -- viehättävä. Ja harvinaisen lupaava --."

Fransiska jättäytyi jälkijoukkoon Hjerrildin kanssa.

       *       *       *       *       *

He olivat sopineet, että Heggen, Ahlin ja Gram saattaisivat naiset
kotiin ja söisivät illallista heidän luonaan. Fransiska oli saanut
joululähetyksen kotoa. Pöydälle oli katettu norjalaista jouluruokaa,
ja sitä koristivat campagnalaiset tuhatkaunokit ja seitsenhaarainen
kynttelikkö.

Fransiska tuli viimeisenä sisään -- hän toi mukanaan tanskalaisen.

"Eikös ollutkin hauskaa, Jenny -- että Hjerrild halusi tulla mukaan?"

Kävi ilmi, että pöydässä oli sekä olutta että viinaa -- ja norjalaista
voita ja kutun juustoa ja kylmää teertä ja joulusylttyä ja kinkkua.

Fransiska istui Hjerrildin vieressä. Ja niin pian kuin keskustelu oli
virinnyt kyllin vilkkaaksi pöydän ympärillä, hän kääntyi tanskalaisen
puoleen.

"Tunnetteko pianisti Hermannin, jonka kanssa neiti Eck meni naimisiin?"

"Tunnen hyvinkin. Me asuimme samassa täysihoitolassa Kööpenhaminassa,
ja tapasin hänet nytkin Berliinissä --."

"Millainen hän teidän mielestänne on?"

"Komea mies. Hurjan lahjakas -- hän lahjoitti minulle pari uutta
sävellystään -- ne ovat minusta suunnattoman omaperäiset. Ovat kuin
ovatkin. Pidän hänestä oikein paljon --."

"Onko teillä nuotit mukananne? Saisinkohan minä katsella niitä --
tahtoisin mielelläni mennä yhdistykseen ja soittaa ne kerran. Hän oli
aikoinaan hyvä ystäväni", Fransiska sanoi.

"Aivan niin. Nyt muistankin -- hänellähän on teidän valokuvanne! Hän ei
tahtonut kertoa kuka se oli."

Heggen oli höristänyt korviaan.

"Niin -- ehkä onkin", sanoi Fransiska heikosti. "Hän sai kai kerran
erään kuvani, muistaakseni --."

"Muuten --." Hjerrild joi lasinsa pohjaan. "Hän on joka tapauksessa
hiukkasen raaka -- häikäilemättömämpi kuin on luvallista. Mutta ehkäpä
juuri se ominaisuus tekee hänet niin vastustamattomaksi -- naisille.
Minulle, henkilökohtaisesti, hän joskus oli -- hiukan liikoja --
proletaari."

"Sehän juuri" -- Cesca tapaili sanoja. "Sitähän minä juuri ihailinkin
hänessä. Että hän oli raivannut itselleen tien alhaalta ylös. Kunnes
hän nyt on se mikä on. Sellainen kamppailu tekee kai pakostakin ihmisen
raa'aksi. Niin, eikö se teidän mielestänne anna hänelle paljonkin
anteeksi -- oikeastaan kaikki?"

"Pötyä, Cesca", sanoi Heggen äkkiä. "Hans Hermann keksittiin jo
kolmitoistavuotiaana, ja siitä asti ihmiset ovat häntä auttaneet --."

"Niin mutta juuri se, että on pakko ottaa vastaan almuja -- että on
täytynyt kaikesta kiittää... Ja aina pelätä että joku katsoisi yli
olkain -- muistuttaisi siitä että hän oli -- niinkuin Hjerrildkin sanoi
-- proletaariperua."

"Minäkin voin vedota siihen että olen proletaariperua."

"Ei, sitä et voi, Gunnar. Olen varma siitä että sinä aina olet ollut
ympäristöäsi korkeammalla. -- Kun saavuit johonkin seuraan, joka muka
yhteiskunnallisesti oli korkeampaa tasoa kuin se, johon syntymästäsi
kuuluit -- olit sinä sielläkin muita parempi -- tiesit enemmän, olit
viisaampi, ajattelit hienommin. Sinulla on aina ollut varaa tuntea,
että olet itse raivannut tiesi ja tehnyt itsesi siksi mitä olet. Sinun
ei koskaan ole tarvinnut käydä kiittämässä ihmisiä, joista tiesit että
he ehkä halveksuen suhtautuivat sinuun, syntyperäsi takia -- ihmisiä,
jotka pöyhkeilivät auttaessaan kykyä, jonka mahdollisuuksia he samalla
eivät hitustakaan ymmärtäneet -- jotka olivat sinua niin sanomattomasti
alempana, vaikka luulivatkin olevansa sinua paremmat -- kiittämässä
ihmisiä, joita kohtaan et voinut tuntea kiitollisuutta. -- Sinä et
voi puhua proletaaritunteista, Gunnar, sen vuoksi ettet ole koskaan
tietänyt niistä mitään itse --."

"Kuulehan, Cesca -- jos kerta ihminen ottaa vastaan sellaista apua --
ihmisiltä, joita kohtaan hän ei voi tuntea kiitollisuutta -- hän on
parantumattomasti alaluokan yksilö."

"Mutta mies, etkö sinä nyt ymmärrä -- kun tuntee oman kykynsä -- ehkäpä
neronsa -- joka vaatii kehitystään -- on pakko siihen. Sitä paitsi
-- sinun joka kutsut itseäsi sosiaalidemokraatiksi -- sinun ei minun
mielestäni pitäisi puhua alaluokan yksilöistä."

"Ihminen, joka kunnioittaa omaa kykyään, ei alennu sitä prostituoimaan.
-- Ja mitä taas sosiaalidemokraattina olemiseen tulee --.
Sosiaalidemokratia -- se on oikeudenmukaisuuden vaatimusta. Mutta
oikeudenmukaisuus juuri vaatii, että sentapaiset ihmiset kuin Hans
Hermann lannistetaan -- painetaan yhteiskunnan pohjalle, kahleet
jaloissa ja piiska pään päällä. -- Todellinen, oikea alaluokka on
reilusti lannistettava --."

"Tuopa oli merkillistä sosialismia", nauroi Hjerrild.

"Täysikasvuisille ihmisille se on ainoa mahdollinen --. En ota lukuun
noita vaaleansinisilmäisiä lapsensieluja, jotka uskovat että kaikki
ihmiset ovat hyviä ja että paha on vain yhteiskunnan vika. -- Jos
kaikki olisivat hyviä, olisi yhteiskunta paratiisi. Mutta juuri
proletaarisielut tekevät sen pahaksi. Sellaisia kuin olot nykyään
ovat, tapaa heitä kaikissa kansankerroksissa. Herroina he ovat julmia
ja raakoja -- palvelijoina ryömiviä ja liehiviä -- ja laiskoja. Minä
olen muuten tavannut heitä sosialistienkin riveissä -- niin, Hermannhan
kutsuu itseään sosialistiksi hänkin. Jos he vain löytävät käsiä, jotka
tahtovat nostaa heidät korkealle, ottavat he vastaan -- tallatakseen
samoja käsiä jälkeenpäin. Jos niiden vainu sanoo että jokin joukko on
kulkemassa eteenpäin, liittyvät he siihen joutuakseen saaliinjaosta
osallisiksi -- mutta kunniallisuutta ja toveruushenkeä he eivät
tunne. Päämäärä -- salaisuudessa he nauravat sille. Oikeamielisyys --
pohjaltaan he vihaavat sitä, sillä he tietävät, että jos se voittaa,
käy heidän huonosti. --

"Juuri niitä kaikkia, jotka pelkäävät oikeamielisyyttä, nimitän
todellisiksi proletaareiksi -- joita on vastustettava -- armottomasti.
Jos ne pääsevät vallitsemaan köyhiä ja heikkoja, pelottavat ja
pakottavat ne heidät proletaareiksi. Jos he taas itse ovat köyhiä ja
heikkoja, eivät he taistele -- he etenevät liehien ja kerjäten -- ja
käyvät päälle takaapäin, jos vain tilaisuutta ilmenee --.

"Yhteiskunta, jota yläluokanyksilöt ohjaavat, olkoon päämäärämme. Sillä
yläluokanyksilöt eivät milloinkaan taistele oman itsensä vuoksi --
he tuntevat omat rajattomat rikkautensa -- he jakavat kaksin käsin
köyhemmille -- he kamppailevat saattaakseen täyteen valoon kaiken sen
vähänkin hyvän ja kauniin, mitä pikkusieluissa voi orastaa, -- niissä,
jotka eivät ole sitä tai tätä -- jotka ovat hyviä, kun heillä on
siihen varaa -- pahoja, kun proletariaatti pakottaa heidät pahoiksi.
Päämääränämme olkoon, että valtaan pääsevät ne, jotka tahtovat vastata
jokaisesta pienoisesta hyvästä idusta, joka voi tulla tukahutetuksi."

"Sinä et sittenkään ymmärrä Hans Hermannia", sanoi Cesca hiljaa. "Voi,
eiväthän yhteiskunnalliset vääryydet järkyttäneet häntä vain hänen
itsensä vuoksi. Vähäiset pienet kyvyt, jotka tuhoutuivat -- juuri
niistäkin _hän_ puhui. -- Kun me kävelimme laitakaupungissa ja näimme
pieniä kalpeita lapsia -- noissa rumissa, ikävissä, täpötäysissä
vuokrakasarmeissa, jotka hän kernaasti omien sanojensa mukaan
sytyttäisi tuleen --."

"Lausetapoja. Jos hän olisi ollut talonisäntä --"

"Hyi Gunnar", sanoi Cesca kiihkeästi.

"Ihan niin. Jos hän olisi syntynyt rikkaaksi, ei hän olisi ollut
sosialisti. Mutta samanlainen aito proletaari."

"Oletko sinä sitten varma että olisit sosialisti", sanoi Cesca, "jos
olisit syntynyt -- esimerkiksi kreiviksi?"

"Herra Heggenhän _on_ kreivi", nauroi Hjerrild, "omistaa monta ilmavaa
linnaa --."

Heggen keikautti päätään taaksepäin ja istui tuokion.

"Minä en ainakaan ole milloinkaan tuntenut, että olen syntynyt
köyhäksi", sanoi hän, oikeastaan itsekseen.

"No niin", alkoi Hjerrild taas. "Mitä Hermannin lapsirakkauteen tulee
-- omasta pikku pojastaan ei hän suuria välitä. Oli vallan julmaa
nähdä, millä tavoin hän kohteli naistaan --. Ensin hän uhkaili ja
kerjäsi saadakseen tämän -- sitten, kun neiti Eck oli raskaana, piti
tämän kyllä taas sekä kerjätä että uhata ennen kuin mies suostui
naimisiin."

"Onko heillä pieni poika?" kuiskasi Fransiska.

"On. Se tuli maailmaan, kun he olivat olleet naimisissa kuusi viikkoa
-- juuri niinä päivinä kun minä lähdin Berliinistä. Hermann matkusti
vaimonsa luota Dresdeniin, asuttuaan yhdessä kuukauden verran.

"En käsitä, miksi hän ei voinut mennä naimisiin hiukan aikaisemmin.
Hehän olivat sopineet erosta jo aikoja. Neiti Eck itse vaati sitä."

"Hyi", Jenny sanoi. Hän oli kuunnellut keskustelua hetken verran.
"Mennä naimisiin ja samalla päättää erota --."

"Herranen aika", naurahti Hjerrild. "Kun kerta tuntee toisensa ihan
pohjia myöten ja tietää, että muuta ulospääsyä ei ole --."

"Silloin on paras olla menemättä naimisiin."

"Tietenkin. Vapaa suhde on paljon kauniimpaa. Mutta herranen aika --
tytönhän täytyi. Hän aikoo antaa konsertin Kristianiassa ensi syksynä
ja koettaa saada lauluoppilaita. Sehän on hänelle mahdotonta, kun
hänellä on lapsi, ellei hän ole ollut naimisissa -- naisraukka."

"Ehkä niin. -- Mutta vastenmielistä se joka tapauksessa on. Minä
en tunne mitään myötätuntoa vapaita suhteita kohtaan, jos te siis
tarkoitatte että ihmiset antautuvat keskinäisiin väleihin edellyttäen,
että ennen pitkää kyllästyvät toisiinsa. Jo tuollainen aivan
tavallinen, platonis-porvarillinen kihlaus, joka purkautuu -- minusta
se hiukan tahraa purkajansa. -- Mutta jos nyt joku on ollut kyllin
onneton erehtyäkseen -- -- ja ihmisten takia suostuu näyttelemään
moista vastenmielistä komediaa ja lupaa vihkijakkaran edessä sellaista,
jota ei ole aikonutkaan pitää -- minusta se on --"

       *       *       *       *       *

Vieraat lähtivät vasta aamunkoitossa. Heggen jäi tuokioksi toisten
mentyä.

Jenny avasi parvekkeenoven, sillä huoneessa oli tupakansavua. Hän
seisoi hetken ja katseli ulos. Taivas oli vaaleanharmaa, heikko
punakellervä valonkajo kattojen yllä. Oli purevan kylmä. -- Heggen tuli
hänen luokseen:

"Niin, kiitos tästä illasta! Se oli siis tämä jouluilta. -- Mitä
mietit?"

"Että on jouluaamu."

"Niin, se on kyllä ihmeellistä."

"Ovatkohan kotolaiset saaneet lähetykseni oikeaan aikaan", sanoi Jenny
sitten.

"Ovat kai, etkö pannut sitä postiin yhdentenätoista?"

"Toivottavasti ovat. Jouluaamuna oli aina niin hauska tulla sisään ja
katsella kuusta ja lahjoja päivänvalossa. Tietysti silloin kun olin
lapsi." Hän naurahti. "He kirjoittavat että tänä vuonna on paljon
lunta. Silloin he kyllä ovat lähteneet hiihtämään -- lapset."

"Niin --", sanoi Heggen. Hän seisoi tuokion ja katseli ulos kuten
Jennykin. "Mutta ei -- sinähän vilustut, Jenny. Hyvää yötä nyt -- ja
kiitos tästä illasta."

"Kiitos itsellesi. Hyvää yötä. Hauskaa joulua, Gunnar!"

He puristivat toistensa kättä. Jenny jäi vielä hetkeksi seisomaan,
Gunnarin lähdettyä, ennen kuin sulki parvekkeen oven ja meni sisään.




VII


Jouluviikolla tuli Gram eräänä päivänä trattoriaan. Heggen ja Jenny
istuivat siellä, mutta eivät huomanneet häntä, ja ripustaessaan
päällystakkiaan naulakkoon hän kuuli Heggenin sanovan:

"Mieshän on täydellinen roisto."

"Hyi -- vastenmielinen", huokasi Jenny.

"Eikä tyttö kestä, piru vieköön. Tässä sciroccossa -- huomenna hän on
tietysti kuin mikäkin riepu. Eikä hän tietenkään saa tehdyksi mitään
työtä -- maleksii vain tuon miesroikaleen kanssa --."

"Niin työtäkö? Ei. -- Mutta minä en voi sille mitään. Hän
laukkaa mielellään Viterbohon asti miehen kanssa, kuluneissa
kiiltonahkakengissään, huolimatta sciroccosta tai mistään -- vain siksi
että tuo hyväkäs voi kertoa hänelle Hans Hermannista."

Gram tervehti ohimennen. Neiti Winge ja Heggen liikahtivat, ikään kuin
olisivat odottaneet että hän istuutuisi heidän pöytäänsä. Mutta Gram ei
ollut huomaavinaan sitä -- meni ja istuutui kauemmas, selkä heihin.

Hän ymmärsi, että he puhuivat Fransiska Jahrmannista.

       *       *       *       *       *

Hän ei voinut sille mitään -- miltei joka päivä hän kävi Via
Vantaggiolla. Nykyään Jenny Winge istui miltei aina yksin kotona --
luki tai ompeli. Oli kuin hän olisi tullut iloiseksi, toisen tullessa.
Muuten Gramista tuntui, että Jenny oli hiukan muuttunut viime aikoina.
Hän ei enää lausunut mielipiteitään niin reippaasti ja varmasti --
eikä myöskään ollut niin valmis väittelemään ja viisastelemaan. Tuntui
melkein kuin hän olisi ollut hieman alakuloinen.

Helge kysyi kerran, eikö hän ollut oikein terve.

"Tervekö -- olen toki. Kuinka niin?"

"Niin, en oikein tiedä -- minusta te vain olette käynyt niin
hiljaiseksi, neiti Winge."

Jenny oli juuri sytyttänyt lampun ja Helge näki miten hän punastui.

"Minun täytyy ehkä piankin matkustaa kotiin. Sisareni on saanut
keuhkokatarrin ja äiti on vallan lopussa." Hän seisoi tuokion hiljaa.
"Siksi olen kyllä hiukan alakuloinen. Olisin mielelläni jäänyt tänne --
ainakin kevään yli."

Hän otti ompeluksensa ja istuutui.

Helge aprikoi olisiko syynä Gunnar Heggen -- hän ei koskaan ollut
päässyt oikein selville, oliko noiden kahden välillä jotain. Ja
tätä nykyä Heggen, jonka sydän Helgen kuuleman mukaan oli hyvinkin
syttyvää laatua, hakkaili hurjasti erästä nuorta tanskalaista
sairaanhoitajatarta, joka oleskeli Roomassa vanhan sairaan rouvan
seuralaisena. Helgestä oli Jennyn punastuminen niin merkillistä -- se
ei ollut hänen tapaistaan.

Sinä iltana Fransiska tuli kotiin ennen kuin Helge oli ehtinyt lähteä.
Hän ei juuri ollut nähnyt Cescaa sitten joulun, mutta kuitenkin
tarpeeksi huomatakseen, ettei tyttö välittänyt hänestä rahtuakaan.
Oikuttelu tai lapsellinen hävyttömyys oli kyllä jo jäänyt -- asia oli
vain niin että tyttö ei nykyään _nähnyt_ toisia ihmisiä -- jokin asia
täytti kokonaan hänen mielensä. Joskus hän kulki melkein kuin unessa.

Mutta siitä huolimatta Helge etsi Jennyn seuraa -- kävi trattoriassa,
jossa Jenny tavallisesti söi, ja kotona hänen luonaan. Hän ei itsekään
oikein ymmärtänyt miksi. Mutta oli kuin hänen olisi täytynyt tavata
Jennyä.

Eräänä iltapäivänä Jenny meni Fransiskan huoneeseen etsimään
tärpättipulloa. Fransiska lainasi aina Jennyltä mitä tarvitsi eikä
koskaan tuonut takaisin. Cesca makasi vuoteellaan ja nyyhkytti
sydäntäsärkevästi, pieluksiin hautautuneena. Hän oli kai hiipinyt
huoneeseensa, sillä Jenny ei ollut kuullut hänen tulevan.

"Mutta ystävä rakas -- mitä nyt -- oletko kipeä?"

"En. Mene nyt, Jenny -- rakas Jenny, mene. Ei, en tahdo kertoa mitään
-- sinä vain sanoisit että oma syyni --."

Jenny huomasi että olisi turhaa puhua hänen kanssaan. Teeaikaan hän
meni ovelle ja kutsui Cescaa tulemaan. Kiitos, ei minulle mitään, sanoi
Cesca.

Mutta illalla, kun Jenny jo makasi vuoteessa ja luki, Cesca hiipi
äkkiä sisään, yöpaitasillaan. Hänen kasvonsa olivat itkun jäljiltä
punapilkkuiset ja pöhöttyneet.

"Saisinko nukkua sinun kanssasi tänä yönä, Jenny -- katsos, en jaksa
olla yksin --"

Jenny siirtyi syrjään. Tilanne ei viehättänyt häntä, mutta Cescan
tapana oli pyytää saada nukkua hänen luonaan silloin, kun hänen asiansa
olivat hulluimmillaan.

"Ei, lue sinä vain, Jenny -- en tahdo häiritä -- makaan kyllä ihan
hiljaa täällä seinää vasten --"

Jenny oli lukevinaan tuokion. Fransiska nikotteli silloin tällöin
itkettyneenä. Sitten Jenny kysyi:

"Sammutanko -- vai tahdotko että lamppu palaa?"

"Ei kiitos -- sammuta sinä vain."

Pimeässä hän kietoi kätensä kiihkeästi Jennyn kaulaan ja kertoi
nyyhkyttäen:

Hän oli jälleen ollut campagnalla Hjerrildin kanssa. Ja Hjerrild oli
suudellut häntä. Ensin Cesca oli vain hiukan torunut, sillä hän oli
luullut että toinen vain hullutteli. Mutta sitten Hjerrild oli käynyt
niin lähenteleväksi että Cesca todenperään suuttui. "Ja Hjerrild
tahtoi, että menisin yöksi hotelliin hänen kanssaan. Hän sanoi sen
aivan kuin olisi kysynyt, enkö tulisi istumaan johonkin kahvilaan. Ja
minä ihan raivostuin, ja silloin hänkin suuttui. Ja sanoi jotain hyvin
inhottavaa ja pahaa." Cesca makasi tuokion ja värähti kuin kuumeessa.
"Sitten hän sanoi -- niin, sinä kyllä ymmärrät -- siis Hansista. --
Hans oli kertonut minusta, näyttäessään kuvaani Hjerrildille -- niin
että Hjerrild luuli --

"Voitko käsittää, Jenny" -- ja hän puristautui turvaa etsien toista
vastaan -- "sillä itse en sitä käsitä -- että yhä rakastan sitä
roistoa --

"Niin, Hans ei kylläkään ollut ollut maininnut nimeäni, senhän
ymmärrät", lisäsi hän hetken kuluttua. "Eikä hän tietysti osannut
kuvitella, että Hjerrild saattaisi tavata minut. Taikka tuntea minut
valokuvasta, jossa olin kahdeksantoistavuotias."

       *       *       *       *       *

Tammikuun seitsemäntenätoista oli Jennyn syntymäpäivä. Hänen ja
Fransiskan oli määrä pitää pienet päivälliset campagnalla, pienessä
osteriassa Via Appia nuovan varrella. He olivat kutsuneet Ahlinin,
Heggenin, Gramin ja neiti Palmin, tanskalaisen sairaanhoitajattaren.

He kulkivat pareittain raitiovaunupysäkiltä pitkin valkoista maantietä,
auringonpaisteessa. Ilmassa oli kevättä -- ruskehtava campagna oli
saanut harmaanvihertävän häivän ja tuhatkaunot, jotka olivat kukkineet
pikkuhiljaa koko talven, alkoivat levitteleidä hopeanhohteisina
läikkinä. Ja aitavierimillä kasvavien pajupensaiden kärsimättömästi
paisuvat, vaaleanvihreät urvut olivat kasvaneet.

Leivoset lentelivät ja vipajoivat korkealla ylhäällä, sinivalkean
taivaankuvun alla. Ja lämpö ympäröi kaikkea kuin harso -- ohut sumu
peitti kaupungin ja rumat, punakellervät asuntorykelmät, joita se oli
sirotellut pitkin laaksoa. Albanilaisvuoret ja pienet valkeat kaupungit
niiden rinteillä kuulsivat usvasta roomalaisten vesijohtojen valtaisten
kaarien takaa.

Jenny ja Gram kulkivat ensimmäisinä, ja Gram kantoi tytön
vaaleanharmaata päällystakkia. Jenny oli säteilevän kaunis mustassa
silkkipuvussaan -- Gram ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin
harmaassa tai kävelypuvussa ja puserossa. Oli aivan kuin Gram olisi
kulkenut uuden ja vieraan naisen kanssa. Hänen solakka vartensahan oli
oikein pehmeä ja pyöreä kiiltävässä mustassa silkissä -- ja kaula-aukko
oli kaarrettu edestä syväksi nelikulmioksi, ja iho ja tukka helottivat
häikäisevän vaaleana. Hänen hattunsakin oli musta, suuri; Helge oli
ennenkin sen nähnyt, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota.
Vai vaikuttiko se vain niin toisenlaiselta tämän puvun ja hänen
vaaleanpunaisen helminauhansa takia?

He söivät päivällistä ulkona auringonpaisteessa, alastomien
viiniköynnösten alla, jotka heittivät hienon, sinervän varjoverkon
pöytäliinalle. Ja neiti Palm ja Heggen olivat koristaneet pöydän
tuhatkaunoilla -- makaroni oli oikeastaan ollut valmiina jo hyvän
aikaa ja toisten piti odottaa, ennen kuin nuo kaksi palasivat
pöytäkoristuksineen. Mutta ruoka oli hyvää ja viini erinomaista, ja
hedelmät Cesca oli itse valinnut kaupungissa ja tuonut mukanaan, samoin
kuin kahvin. Sen hän tahtoi itse valmistaa, hän sanoi, ollakseen varma
että se oli hyvää.

Aterian jälkeen Heggen ja neiti Palm kuljeskelivat ympäri ja tutkivat
niitä marmoripalasia, korkokuvien ja kirjoitusten sirpaleita, joita
oli löydetty vainioilta ja sittemmin muurattu talonseinämään. Hetken
kuluttua he katosivat kulman taakse. Ahlin jäi istumaan pöydän ääreen
ja poltteli, silmät puoliummessa auringonpaisteessa.

Osteria oli mäentöyrämän alla. Gram ja Jenny kiipesivät umpimähkään
rinnettä ylös. Jenny poimi pieniä kehäkukkia, joita kasvoi
punakellervässä hiekassa.

"Näitä on ihan summattomasti Monte Testacciolla. Oletteko ollut siellä,
Gram?"

"Olen, monet kerrat. Olin siellä toissapäivänä ja kuljin
protestanttisella hautausmaalla. Kameliapuut ovat yltyleensä kukkien
peitossa nyt. Ja vanhalta hautausmaalta löysin vuokkoja ruohosta."

"Niin, nyt alkaa olla niiden aika." Jenny huokasi hiukan. "Ponte Mollen
takana, Via Cassialla on eräs paikka, jossa kasvaa vuokkoja ihan
loputtomiin. Aamulla sain Gunnarilta pari kukkivaa mantelipuunoksaa
-- niitä on nyt jo kaupan Espanjan portailla. Mutta ne on ehkä
keinotekoisesti kehitetty kukkimaan."

He olivat tulleet mäen päälle ja kulkivat eteenpäin. Jenny katseli
alas. Kaikkialta nousi esiin vihreää lyhyen, karkean ruohon peittämästä
maasta -- ohdakelehtien kirjavia ruusukkeita ja suuria hopeanharmaita
lehtiä, paistatellen päivää. He kuljeskelivat yksinäistä raunioryhmää
päin, joka nousi sorakummustaan keskellä vainioita -- muodottomana ja
nimettömänä.

Värittömänä, harmaanvihertävänä aaltoili campagna joka puolella heidän
ympärillään valoisan kevättaivaan ja liverteleväin kiurujen alla.
Ääriviivat häipyivät auringonsavuun. Kaupunki heidän takanaan jäi vain
valoisaksi kangastukseksi ja vuoret ja pilvet sulivat toisiinsa ja
vesijohtojen keltaiset kaaririvit kuulsivat valousvasta ja häipyivät
näkymättömiin kaupungin puolella. Nuo lukemattomat rauniot olivat
vain pieniä loistavia muurinkatkelmia, joita oli sirotettu kaikkialle
vihreään, ja pinjat ja eukalyptuspuut pienien ruusunpunervain ja
okrankeltaisten talojen vieressä kohosivat niin ihmeellisen yksinäisinä
ja tummina ja hylättyinä tänä valoisana varhaiskevään päivänä.

"Muistatteko ensimmäistä aamua kun olin täällä, neiti Winge? Luulin
että olin pettynyt -- ja ajattelin, että kun kerta olin kaivannut niin
paljon ja haaveksinut niin paljon, jäisi kaikki mitä näkisin aivan
kalpeaksi ja köyhäksi haavekuvieni rinnalla. Oletteko pannut merkille,
että kun joskus suvipäivänä makaa auringonpaisteessa silmät ummessa
ja sitten aukaisee ne, hetken aikaa on kuin värit olisivat harmaat ja
lakastuneet? Mutta se on vain siksi, että silmät ovat heikommat, kun
ne ovat pikkuhetkeksi jääneet käyttämättä -- ne eivät pysty tajuamaan
todellisuuden moninaisuutta ja väririkkautta -- ensi vaikutelma jää
epätäydelliseksi ja köyhäksi. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?"

Jenny nyökäytti päätään.

"Niin, samoin kävi siis minun alussa täällä. Rooma oli minulle niin
ylenpalttinen. Sitten näin teidät --. Te kuljitte ohitseni niin
solakkana ja vaaleana -- ja olitte vieras. Silloin en vielä huomannut
Fransiskaa -- vasta myöhemmin, viinituvassa. Minä istuin yhdessä
teidän, vieraitten ihmisten parissa -- olin oikeastaan ensimmäistä
kertaa oikein 'istumassa' vieraitten kanssa -- ennen oli ollut
vain pieniä nopeita tapaamisia kodin ja koulun välisellä tiellä.
Silmänräpäyksen ajan tunsin itseni niin hämääntyneeksi -- minusta
oli mahdotonta osata jutella vieraitten ihmisten kanssa. Ja sitten
kaikki kotoiset muistot tulivat ryöppynä ylitseni. Milteipä kaipasin
kotia -- ja sitä Roomaa, josta olin kuullut kerrottavan ja josta olin
nähnyt kuvia -- tiedättehän, että isä --." Hän naurahti lyhyeen.
"Mielestäni en oikeastaan pystynyt mihinkään muuhun -- vain katselemaan
kuvia, joita toiset olivat tehneet, ja lukemaan, mitä toiset olivat
kirjoittaneet, ja poimimaan yhtä ja toista muitten teoksista ja
järjestämään mitä olin poiminut ja elämään niitten ihmisten elämää,
joita kirjoissa tapasin. -- Tunsin itseni niin toivottoman yksinäiseksi
teidän seurassanne.

"Mutta sitten te sanoitte niin kuin sanoitte yksinäisyydestä. Nyt alan
sitä ymmärtää.

"Näettekö tornia tuolla kaukana? Olin siellä eilen. Se on jäänyt
jäljelle keskiaikaisesta linnoituksesta -- feodaaliajalta. Oikeastaan
on muitakin samanlaisia torneja sekä kaupungin ympäristössä että itse
kaupungissa -- katujen talorivissä voi keksiä miltei ikkunattoman
kiviseinän -- sirpaleen ryöväriritareiden Roomaa. Siitä ajasta tiedämme
suhteellisesti kaikista vähimmän. Tällä hetkellä kiinnittää juuri se
enimmin mieltäni. Arkistoista löydän kuolleitten ihmisten nimiä --
useinkaan ei heistä ole jäänyt muuta jäljelle kuin nimi. Himoitsen
saada tietää enemmän heistä. Uneksin keskiajan Roomasta -- kun kaduilla
taisteltiin ja kuumat punaiset kurkut karjuivat ja kaupunki oli täynnä
ryövärien linnoja, joissa heidän naisensa istuivat telkien takana --
noitten villipetojen tyttäret, joiden suonissa oli heidän vertaan
-- -- -- ja joskus hekin murtautuivat ulos ja maksoivat tekonsa
hengellään -- kuten tapa oli noitten mustanpunaisten muurien vaiheilla.
-- Suuria emme tiedä siitä ajasta -- saksalaiset professorit pelästyvät
eivätkä jaksa tuntea harrastusta sen ihmisiä kohtaan -- eihän heistä
voida tehdä abstraktisten aatteiden puhetorvia -- hehän ovat pelkästään
yksilöitä --.

"Herranen aika, mikä kuohuva elämä onkaan valellut tätä maata -- sen
hyökylaineet ovat pyyhkäisseet jokaista kukkulaa täällä, joka on
kantanut linnaa tai kaupunkia! Ja kuitenkin kohoavat vuoret yhtä
autioina ja alastomina nyt. Ajatelkaas kaikkia näitä raunioita,
loputtomiin -- jo vain tällä campagnalla! Millaisia kirjavuoria onkaan
kirjoitettu Italian historiasta -- niin, koko maailman historiasta.
Ajatelkaas sitä vainajien armeijaa, jonka tunnemme! Ja kuinka pienen
pientä on kuitenkin kaikki, mikä on jäänyt elämän hyökyaaltojen jälkeen!

"Ja minusta se on niin ihmeellistä!

"Olen puhunut teidän kanssanne niin paljon, Jenny. Ja tekin olette
puhunut minun kanssani. Enkä minä oikeastaan tunne teitä yhtään. Te
seisotte siinä, näkisittepä itse miten hiuksenne loistavat, ja te
olette minulle kuin tuollainen tuntematon torni, tekin. Minusta se on
niin ihmeellistä.

"Oletteko koskaan ajatellut, ettette milloinkaan ole nähnyt omia
kasvojanne? Vain niiden peilikuvan. Nukkuvat kasvomme, ne joiden silmät
ovat ummessa -- niitä kasvoja emme milloinkaan saa nähdä. Eikö se ole
omituista?

"Vasta oli minun syntymäpäiväni. Tänään on teidän. Täytätte
kaksikymmentäkahdeksan. Iloitsetteko siitä? Te, jonka mielestä jokainen
eletty vuosi on arvokas?"

"Niin en sanonut. Sanoin vain, että kaksikymmentäviisi ensimmäistä
vuotta ovat useimmille vaikeat, niin että saamme olla iloiset kun ne
ovat takanamme --"

"Entäs nyt?"

"Nytkö?"

"Niin -- tiedättekö aivan varmaan, mitä ensi vuonna saavutatte? Ja
kuinka sen käytätte? -- Voi, minusta elämä on niin äärettömän täynnä
mahdollisuuksia -- ette edes te, niin voimakas kuin olettekin,
saattaisi käyttää niitä kaikkia. Ettekö koskaan ajattele sitä -- eikö
sydämenne koskaan käy levottomaksi, Jenny?"

Jenny hymyili vain -- katsahti alas ja polki sammuksiin
savukkeenpätkän, jonka oli heittänyt maahan. Hänen nilkkansa loisti
valkoisena mustan harsosukan alta. Hänen silmänsä seurasivat
harmaanvalkoista lammaslaumaa, joka kuin virtasi alas pitkin
vastapäistä mäenrinnettä.

"Ei mutta kahvi, Gram! Varmasti meitä odotetaan --"

He kulkivat takaisin osteriaan, äänettöminä. Mäki päättyi jyrkästi
sorakuoppaan, aivan sillä kohtaa, missä he olivat istuneet.

Ahlin oli vajonnut pöydän yli, pää käsivarsien varassa. Pöytäliinalla
ylt'ympärillä oli juuston- ja hedelmänkuoria lasien ja lautasten
välissä.

Fransiska, lehdenvihreässä puvussaan, seisoi kumartuneena hänen
ylitseen -- käsivarret nuoren miehen kaulalla -- koettaen kohottaa
toisen päätä.

"Oi ei -- älä nyt itke, Lennart! Minä tahdon pitää sinusta -- menen
mielelläni naimisiin sinun kanssasi -- kuuletko, Lennart -- minä tahdon
mennä naimisiin kanssasi, kunhan vain et itke noin. Luulen varmasti
että voin rakastua sinuun, Lennart -- mutta et saa olla noin onneton."

Ahlin nyyhkytti:

"Ei ei -- ei näin -- enhän minä sillä tavoin, Cesca --"

Jenny kääntyi ja kulki takaisin mäenreunamaa pitkin. Gram huomasi että
hän oli käynyt veripunaiseksi aina kaulaa myöten. Polku vei jyrkänteen
reunaa pitkin osterian keittiöpuutarhaan.

Pienen vesisäiliön ympärillä ajoi Heggen takaa neiti Palmia. He
pärskyttivät vettä toistensa päälle, niin että pisarat säihkyivät
auringossa, ja neiti Palm nauroi niin että kirkui.

Jälleen Jenny valahti veripunaiseksi kaulaa ja niskaa myöten. Helge
seurasi häntä vihannesmaiden välitse. Heggen ja neiti Palm tekivät
rauhan vesisäiliön luona.

"Tanssi käy", sanoi Helge hiljaa.

Jenny nyökäytti hiukan päätään, huulilla hymyn häive.

       *       *       *       *       *

Kahvipöydässä ei juuri syntynyt mitään tunnelmaa. Fransiska yritti
jutella, kun he istuivat ja maistelivat likööriä. Vain neiti Palm oli
hyvällä päällä. Niin pian kuin soveliaisuus salli ehdotti Fransiska,
että lähdettäisiin kävelemään.

Ja niin he vaelsivat campagnalla, kolmena parina. Välimatka parista
toiseen kävi yhä suuremmaksi, kunnes he eksyivät toisistaan kumpujen
keskellä. Jenny kulki Gramin rinnalla.

"Minne me oikeastaan menemme?" sanoi hän.

"Voimmehan mennä -- esimerkiksi Egerian luolalle." Toiset olivat
kulkeneet aivan päinvastaiseen suuntaan. Mutta he alkoivat vaeltaa
hiljalleen auringonpaahtamia ahteita Bosco sacraa päin -- ikivanhojen
korkkitammien tummissa latvoissa hehkui aurinko.

"Minun olisi kai sentään pitänyt ottaa hattu." Jenny pyyhkäisi kädellä
hiuksiaan.

Pyhässä puistossa oli maa kauttaaltaan paperipalasten peitossa ja
muutenkin liattu. Edempänä istui pari naista puunkannolla -- he tekivät
neuletöitä -- ja muutamat englantilaiset pojannaskalit leikkivät
piilosilla valtavien runkojen takana. Jenny ja Gram eivät viipyneet
lehdossa, vaan alkoivat kulkea alamäkeä raunioita päin.

"Oikeastaan" -- Jenny sanoi -- "viitsimmekö mennä sinne?" Ja hän
istuutui maahan odottamatta vastausta.

"Niin -- miksipä menisimmekään?" Helge heittäytyi maahan hänen eteensä,
kuivaan ja lyhyeen ruohoon. Hän otti hatun päästään -- ja nojaten
kyynärpäihinsä hän katseli Jennyyn, puhumatta.

"Kuinka vanha hän oikeastaan on?" kysyi hän äkkiä matalalla äänellä.
"Cesca, nimittäin --"

"Kahdenkymmenenkuuden." Jenny istui tuokion ja tuijotti eteensä.

"En ole murheissani", Helge sanoi hiljaa. "Niin, kyllähän te olette
sen ymmärtänyt -- jos tämä olisi tapahtunut kuukausi sitten, niin --.
Hän oli kerran niin herttainen, lämmin ja tuttavallinen minua kohtaan.
En ollut tottunut sellaiseen. Minä luulin että se oli -- no niin --
_Aufforderung zum Tanze_. Mutta nyt --.

"Minusta hän on suloinen. Mutta en välitä vaikka hän tanssiikin toisen
kanssa."

Hän makasi ja katseli Jennyä:

"Sillä teihinhän minä olen rakastunut, Jenny", sanoi hän sitten äkkiä.

Jenny kääntyi puolittain häneen -- hymyili hiukan ja pudisti päätään.

"Olen", sanoi Helge varmasti. "Luulen niin. Enhän voi sitä varmasti
tietää. Enhän ole koskaan ollut rakastunut -- tiedän sen nyt. Ja
sentään olen ollut kihloissa" -- hän naurahti hiljaa. "Niin, se oli
taas niitä tyhmyyksiäni ennen vanhaan, kun olin typerä --

"Mutta Herra nähköön, Jenny -- aivan varmasti olen. _Teidäthän_ minä
muuten näin sinä iltana -- enkä häntä. Näin teidät jo aikaisemmin
iltapäivällä -- te kuljitte Corsolla. Seisoin siinä ja tunsin, että
elämä oli uutta ja jännittävää -- ja siinä samassa te kuljitte
ohitseni, vaaleana ja solakkana ja tuntemattomana. Sitten, kun olin
kulkenut ja harhaillut yltympäri hämärissä, vieraassa kaupungissa,
tapasin teidät taas. Ja kun näin myös Cescan, ei ollut ollenkaan
ihmeellistä, vaikka hiukan hämäännyin, tuokion ajaksi --. Mutta teidät
minä siis näin ensiksi --

"Ja nyt me kaksi istumme sattumalta tässä --"

Jenny istui ja nojasi toisella kädellään maahan, aivan liki Helgeä.
Helge hiveli äkkiä hänen sormiaan. Kotvan kuluttua Jenny siirsi pois
kätensä.

"Tehän ette suuttunut, ettehän? Eihän tässä ole mitään, mistä kannattaa
suuttua -- miksi en kertoisi teille, että luulen rakastuneeni teihin?
En voinut olla koskettelematta kättänne -- minun täytyi tunnustella,
oliko se todellinen. Niin, sillä minusta on niin ihmeellistä, että
te istutte siinä. Enhän oikeastaan tunne teitä yhtään. Vaikka
olemmekin puhelleet niin paljon -- tiedän siis että olette viisas ja
selväjärkinen ja tarmokas -- ja hyvä ja rehellinen, mutta senhän tiesin
jo samassa, kun näin teidät ja kuulin äänenne. En tiedä enempää nyt --
mutta tietysti te olette paljon muutakin --.

"Ja sitä kaikkea en ehkä koskaan saa tietää. Mutta minä voin nähdä
esimerkiksi sen, että silkkihameenne on hehkuvan kuuma -- jos painaisin
poskeni syliinne, polttaisin itseni --"

Jenny hiveli vaistomaisesti kädellään silkkiä helmassaan.

"Niin. Se imee itseensä aurinkoa. Ja teidän tukkanne säteilee. Ja
silmissänne vipajavat valonsäteet. Suunne on aivan läpikuultava, se on
kuin vadelma auringonpaisteessa --."

Jenny hymyili, mutta hiukan ujostellen.

"Ettekö voisi suudella minua?" kysyi Helge äkkiä.

Jenny katsahti häneen, yht'äkkiä.

"Aufforderung zum Tanz --?" Ja hän hymyili heikosti.

"En tiedä. Mutta ettehän saata suuttua, vaikka pyydän teiltä yhtä
ainokaista suudelmaa? Tällaisena päivänä. Minähän puhun teille vain
mitä toivoisin. Oikeastaan, miksi ette voisi sitä tehdä?"

Jenny istui liikahtamatta.

"Niin, onko mitään syytä -- Herra jumala, minähän en yritä ryöstää
teiltä suudelmaa, mutta en käsitä, miksi ette voisi kumartua sekunnin
verraksi alas ja antaa minulle pikkuriikkistä suudelmaa, istuessanne
noin, aurinko aivan keskellä suuta -- sehän on aivan samaa kuin
taputtaisitte pikku lasta ja antaisitte hänelle soldon --. Jenny, eihän
se merkitse mitään teille -- ja minulle se merkitsee kaikkea mitä nyt
toivon -- ja toivon sitä tänä hetkenä niin --." Hän sanoi sen hymyillen.

Jenny kumartui äkkiä ja suuteli Helgeä. Vain sekunnin verran Helge
tunsi hänen hiustensa ja hänen lämpimän suunsa hipaisevan poskeaan.
Ja hän näki Jennyn vartalon liikkeen mustan silkin alta, kun neito
kumartui hänen puoleensa ja jälleen oikaisihe. Mutta hän näki, että
Jennyn kasvot, jotka olivat rauhallisesti hymyilevät, kun hän kumartui
suutelemaan, jälkeenpäin olivat hiukan hämääntyneet ja pelästyneet.

Mutta Helge ei liikahtanut -- makasi vain ja hymyili päin aurinkoa. Ja
Jenny rauhoittui taas.

"Ettekö huomaa", sanoi Helge vihdoin ja hymyili. "Nyt on suunne ihan
sama kuin ennen. Aurinko helottaa huulille, ihan vereen asti. Mitä se
merkitsi teille? Ja minä olin niin iloinen --.

"Ymmärrättehän etten odota, että ajattelette minua sen enempää. Minun
täytyy vain saada ajatella teitä -- te voitte huoleti istua ja ajatella
kaikkea muuta. Toiset tanssivat -- mutta tämä on paljon parempaa -- kun
vain saan katsella teitä."

He olivat molemmat vaiti. Jennyn kasvot olivat käännetyt poispäin; hän
istui ja katseli auringonpaisteessa kylpevää maisemaa.

Mutta kun he kulkivat takaisin osteriaan, jutteli Helge kevyesti
ja iloisesti -- kertoi juttuja saksalaisista tiedemiehistä, joita
hän työssään tapasi. Jenny katsahti silloin tällöin salaa häneen.
Helge oli erilainen kuin tavallisesti -- vapaa ja varma. Hän näytti
siltä: hän oli oikeastaan kaunis, vaaleanruskeat silmät loistivat
auringonpaisteessa kuin meripihka.




VIII


Jenny ei sytyttänyt lamppua tullessaan kotiin. Pimeässä hän riisui
iltavaippansa ja istuutui parvekkeelle.

Kaikkien kattojen yllä kaartui taivas sametinmustana; se oli täynnä
säteileviä tähtiä. Yö oli kylmä.

Helge oli heidän erotessaan sanonut:

"Luulen että pistäydyn luonanne huomenna kysyäkseni, ettekö tulisi
kanssani campagnalle --."

Mutta itse asiassa, eihän mitään _ollut_ tapahtunut. Hän oli yhden
kerran suudellut Helgeä. Mutta se oli ensimmäinen suudelma, mitä hän
koskaan oli miehelle antanut. Eikä se ollut tapahtunut niin, kuin hän
oli kuvitellut --. Mutta sehän oli ollut melkein leikkiä -- että hän
suuteli Helgeä.

Hän ei ollut vähimmässäkään määrin rakastunut. Ja hän oli sentään
suudellut -- oli epäröinyt ja ajatellut: en ole koskaan suudellut --
ja niin hän aivan kuin vaipui huolettomaan välinpitämättömyyteen ja
suloiseen väsymykseen -- voi Herra nähköön -- miksi suhtautua niin
naurettavan vakavasti koko juttuun! Ja niin hän oli suostunut -- ja
miksipä ei --.

Ei, sehän ei merkinnyt yhtään mitään. Helgehän oli pyytänyt niin
rehellisesti, sillä hän luuli olevansa rakastunut, ja aurinko helotti.
Eikä Helge ollut pyytänyt että Jenny rakastuisi häneen, eikä hän
myöhemminkään koettanut viedä asiaa pitemmälle -- hän ei ollut vaatinut
mitään muuta kuin tuon ainoan pikku suudelman. Ja Jenny oli sen
antanut, eikä sanonut mitään. Sehän oli ollut vain kaunista. -- Mitään
ei ollut tapahtunut, jota hänen tarvitsi ujostella.

Hyvä Jumala -- hänhän oli täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan. Eihän hän
kieltänyt itseltään, että hän kaipasi miestä, jota hän voisi rakastaa
ja joka rakastaisi häntä -- jonka syliin hän saattaisi painautua --.
Hänhän oli nuori ja terve ja kaunis -- ja lämmin, ja hän kaipasi --.
Mutta hänhän oli saanut kylmät silmät, eikä hänen tapanaan koskaan
ollut ollut valehdella itselleen --.

Hän oli tavannut erinäisiä miehiä ja kysynyt itseltään, olisiko joku
se oikea --. Yhtä ja toista hän ehkä olisi saattanut rakastaa -- jos
hän vain olisi tahtonut -- mutta vain siinä tapauksessa. Jos hän
itse olisi auttanut ja sulkenut silmänsä siltä, mikä kussakin heistä
herätti hänessä pienen lujan vastustushalun, niin että hänen täytyi
se vaimentaa. Ketään hän ei ollut tavannut, jota hän ei _voinut_ olla
rakastamatta --.

Hän ei siis ollut uskaltanut -- ei hän --.

Cesca saattoi antaa miehen toisensa jälkeen suudella ja hyväillä
itseään. Häntä se ei tärvellyt. Se kosketti vain hänen huuliaan ja
ihoaan. Eipä edes Hans Hermann, jota Cesca rakasti, ollut kyennyt
lämmittämään hänen merkillisen ohutta, kylmänpuhdasta vertaan.

Jenny itse oli toista maata. Hänen verensä oli kyllä sekä punaista että
lämmintä. Hänen kaipaamansa onnen tuli olla kuumaa ja hiuduttavaa --
mutta samalla puhdasta ja tahratonta -- itse hän tahtoi olla hyvä ja
uskollinen sitä kohtaan, jolle antautuisi. Hän odotti jotakuta, joka
osaisi ottaa hänet kokonaan, niin etteivät mitkään voimat hänessä jäisi
käyttämättä ja mätänisi jossain salauumenissa, myrkyttäen häntä --. Ei,
hän ei uskaltanut -- ei tahtonut olla kevytmielinen. Ei hän --.

Ja sittenkin -- hän saattoi ymmärtää niitä, jotka eivät jaksaneet
vaivautua tahtomaan. Jotka voittivat viettinsä ja nimittivät sitä
huonoksi ja taas hemmottelivat toista ja ristivät sen hyväksi. Torjua
luotaan kaikki pienet halpahintaiset ilot -- koota kaikki voimansa ja
odottaa _suurta_ riemua. Joka _ehkä_ -- ehkä ei koskaan tulisi. Eihän
hän ollut niin varma, että hänen valitsemansa tie veisi perille, ettei
häneen joskus syvästi olisi tehonnut toisten kyynillinen tunnustus,
etteivät he olleet valinneet mitään tietä sekä ettei heillä ollut
mitään päämäärää. Toiset taas, jotka puhuivat moraalista ja ihanteista,
olivat kuin mitäkin varjojen kalastajia --.

Hänellekin oli tapahtunut kerran yöllä, monta vuotta sitten, että eräs
mies oli pyytänyt häntä mukaansa kotiin miltei niinkuin olisi ollut
kysymyksessä kahvilaanmeno. -- Itse asiassa se ei ollut hänelle mikään
kiusaus -- hänhän tiesi sitä paitsi että äiti istui odottamassa, niin
että hänen oli suorastaan mahdotonta suostua. Eikä hän muuten juuri
tuntenut koko poikaa eikä pitänyt hänestä, ja häntä oli harmittanut,
että oli sattunut saamaan juuri tämän saattajan. Ilman mitään
aistillista tunnetta, pelkästään älyllisestä uteliaisuudesta hän oli
silmänräpäyksen ajan ajatuksissaan kokeillut kysymyksellä: Entäpä _jos_
minä menisin --? Miltähän minusta mahtaisikaan tuntua, jos heittäisin
menemään tahdon ja itsehillinnän ja entisen uskoni --?

Juuri tuo ajatus vavahdutti hänen hermojaan, hekumallisesti --. Olisiko
sellainen elämä parempaa kuin hänen omansa?

Sillä sehän ei ollut tyydyttänyt häntä. Hän oli jälleen istunut ja
katsellut toisia, jotka tanssivat -- oli juonut viiniä ja musiikki
pauhasi hänen ympärillään, ja hän oli Istunut ja tuntenut katkerasti
oman yksinäisyytensä ja kuinka vaikeata oli olla nuori osaamatta
tanssia niin kuin toiset, osaamatta puhua samaa kieltä kuin toiset
nuoret taikka nauraa kuin he -- mutta hän oli vain koettanut hymyillä
ja jutella ja näyttää siltä kuin hänen olisi hauska -- vielä kerran.
Ja kulkiessaan kotiin jääkylmänä kevätyönä hän tiesi, että hänen oli
oltava Kampin koulun viransijaisena kello 8 seuraavana aamuna. Ja suuri
taulu oli yhä työn alaisena -- ja vaikka hän olisi ponnistellut ja
ahertanut miten paljon hyvänsä siinä välissä, jäi se yhtä raskaaksi
ja kuolleeksi kuin ennenkin -- ja hänen täytyi taas rientää kotiin
opettamaan laskentoa yksityisoppilailleen kello kuudelta. -- Niin,
hän ahersi noina aikoina niin, että hänestä väliin tuntui, aivan kuin
jokainen hermo olisi värissyt liikajännitystä -- kestäisikö hän tätä
tietoista liikarasitusta kesälomaan saakka?

Ja niin oli toisen kyynillisyys silmänräpäyksen ajan aivan kuin
houkutellut häntä -- se kai vain tuntui siltä -- mutta --. Ja hän oli
vain hymyillyt ja vastannut ei -- yhtä kuivasti ja suorasukaisesti,
kuin toinen oli kysynyt.

Nuorukainen oli muuten ollut oikea narri -- oli intoutunut saarnaamaan
hänelle ja puhumaan typeriä kohteliaisuuksia ja halpahintaista roskaa
nuoruudesta ja keväästä ja intohimon oikeudesta ja vapaudesta ja lihan
evankeliumista --. Jenny oli nauranut hänelle tyynesti päin silmiä ja
pysäyttänyt ajopelit, jotka kulkivat ohi --.

Ei ei -- hän oli kyllin täysikasvuinen ymmärtääkseen niitä, jotka
brutaalisti kieltäytyivät taistelemasta minkään puolesta elämässä ja
heittäytyivät rentonaan virran viedä. Mutta nuo nulikat, jotka olivat
muka täyttävinään kutsumusta huvitellessaan oikein perin pohjin --
nuo kakarat, jotka taistelivat luonnon ikuisten oikeuksien puolesta,
viitsimättä pestä hampaitaan ja puhdistaa kynsiään -- he eivät
tehonneet häneen. Hänen oli kai sittenkin pidettävä kiinni omasta,
pienestä vanhasta moraalistaan. Ja sen ytimenä oli rehellisyys ja
itsehillintä.

Se oli ruvennut muodostumaan, kun hän oli aloittanut koulunkäyntinsä.
Hän oli erilainen kuin toiset lapset -- aina pukua myöten. Ja hänen
pikku sielunsa oli niin paljossa, paljossa erilainen. Hänhän eli
äitinsä kanssa, joka kaksikymmenvuotiaana oli jäänyt leskeksi ja jolla
koko maailmassa ei ollut mitään muuta kuin pikku tyttösensä. Ja isänsä
kanssa, joka oli kuollut ennen kuin hän vielä mitään muisti. Isä oli
haudassa ja taivaassa, mutta itse asiassa isä asui kotona äidin ja
hänen kanssaan -- riippui kehyksissä pianon yläpuolella ja katseli
kaikkea, mitä äiti ja hän tekivät ja kuuli kaikki, mitä he sanoivat.
Äiti puhui hänestä lakkaamatta -- kertoili, mitä mieltä isä oli ollut
siitä ja siitä -- ja kuinka heidän piti tehdä näin ja kuinka he eivät
saaneet tehdä _niin_, isän tähden. Ja Jenny puheli hänestä, aivan kuin
olisi tuntenut hänet, ja illalla hän jutteli isälle ja Jumalalle, joka
aina oli isän kanssa ja oli samaa mieltä kuin isä.

Ensimmäinen koulupäivä! Jenny muisteli sitä ja hymyili, istuessaan
näin, Rooman pimeässä yössä.

Äiti oli lukenut hänen kanssaan, ja kahdeksanvuotiaana hän tuli
kolmannelle luokalle. Ja äidin oli aina tapana valaista kaikkea
tutuilla esimerkeillä. Niin että Jenny kyllä tiesi, mitä niemimaa oli.
Ja silloin opettajatar sattui juuri kysymään häneltä, voisiko hän
mainita jonkun norjalaisen niemimaan nimen. Ja Jenny sanoi: "Nenänpää."

Neiti hymyili ja koko luokka nauroi: "Signe", sanoi neiti, ja
pienoinen Signe ponnahti seisomaan ja sanoi hanakasti: "Nordkap, Stat,
Lindesnes." Mutta Jenny hymyili tyynesti, välinpitämättömästi, vaikka
muut nauroivat. Se oli ehkä ensi kerta. -- Hänellä ei koskaan ennen
ollut ollut tovereita toisten lasten parissa. Eikä hän myöhemminkään
saanut.

Ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän oli hymyillyt luokalle. Oli
kuin heidän välilleen olisi rakentunut hiljainen ja leppymätön kauna,
hänen, joka ei ollut niinkuin kaikki muut, ja toisten, jotka näkyivät
hänelle suurena laumana, monipäisenä hirviönä. Pakahduttavan raivonsa,
jonka toisten kiusoittelu hänessä herätti, hän aina kätki halveksuvan,
välinpitämättömän hymynsä suojaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin
hänen itsehillintänsä oli pettänyt -- yhden ainoan kerran hän oli
itkenyt itsensä miltei kuiviin tuskasta ja raivosta -- hän oli nähnyt
heidän voitonriemunsa. Ainoastaan silloin, kun hän oli "mahtava" ja
heitä harmitti hänen intiaanimainen välinpitämättömyytensä, hän saattoi
pitää puoliaan heitä vastaan.

Ylimmällä luokalla hän sai pari ystävätärtä. Se oli niinä iässä,
jolloin kukaan lapsi ei kestä olla toisenlainen kuin kaikki muut. Hän
yritti jäljitellä heitä. -- Mitään erikoista huvia ei hänellä muuten
ollut ystävättäristään.

Hän muisti kuinka he olivat tehneet kiusaa huomatessaan, että hän
vielä nelitoistavuotiaana leikki nukeilla. Mutta hän kielsi rakastetut
lapsensa -- sanoi, että ne olivat pikkusiskojen nukkia.

Niinä aikoina hän haaveili rupeavansa näyttelijättäreksi. Hän ja kaikki
ystävättäret olivat aivan teatterihulluja -- myivät koulukirjoja ja
ripillepääsy-rintaneuloja ostaakseen teatterilippuja -- illasta iltaan
he istuivat kuudenkymmenen äyrin paikoilla taimmilla tuoliriveillä.
Mutta eräänä päivänä hän tuli vahingossa kertoneeksi, miten _hän_
tahtoisi näytellä Eline Gyldenløveä.

Ystävättäret nauroivat kohti kurkkuaan. Hän oli siis aivan
suuruudenhullu -- kyllähän he tiesivät että hän uskoi paljonkin
itsestään, mutta tämä oli sentään -- --! Hän siis tosissaan
kuvitteli, että kelpaisi näyttämölle! Hän, joka ei edes osannut
tanssia -- totisesti, olisipa metkaa kerran nähdä hänen hiihtävän
yltympäri näyttämöä, hänen, joka oli pitkä ja puiseva kuin mikäkin
hongankolistaja --.

Jenny ei silloinkaan ollut rikkonut välejä ystävättärien kanssa --.

Ei, hän ei osannut tanssia. Kun hän oli ihan pieni, oli äidin ollut
tapana soittaa tansseja hänelle, ja Jenny sipsutteli ja nypsäytteli ja
pyörähteli oman päänsä mukaan, ja äiti hymyili ja sanoi häntä pieneksi
västäräkikseen. Sitten hän saapui ensimmäisiin koulutanssiaisiinsa,
ilosta juhlallisena uudessa puvussaan, vihreäkukkaista valkealla
pohjalla -- voi, hän muisti sen hyvin! Se ulottui miltei lattiaan, äiti
oli ommellut sen vanhan englantilaisen kuvan mukaan. Ja hän muisti
ne tanssiaiset. Vieläkin hän saattoi muistaa omituisen jäykkyyden
kaikissa jäsenissään --. Eikä se sittemmin koskaan enää luopunut hänen
pehmeästä, solakasta vartalostaan, hän muuttui kuin puupölkyksi, aina
kun yritti opetella tanssimaan omin päin. Hän ei osannut. Hän olisi
tahtonut päästä tanssikouluun, mutta siihen ei raha koskaan riittänyt.

Hän nauroi. Voi niitä ystävättäriä! Hän oli tavannut pari heistä
näyttelyssä, jolloin oli saanut ensimmäisen kuvansa hyväksytyksi -- ja
lehdissä oli ollut pari ylistävää riviä. Hänen mukanaan oli pari muuta
maalaria, Heggen, muun muassa; hän ei suuriakaan tuntenut tätä vielä
silloin. Ystävättäret tulivat toivottamaan onnea:

"Niin, sitähän me aina sanottiin koulussa -- Jennystä tulee varmasti
taiteilija. Me oltiin aina niin varmoja, kaikki, että sinusta tulisi
jotain --."

Jenny oli nauranut:

"Minäkin olin varma siitä, Ella."

       *       *       *       *       *

Yksin. Hän oli ollut yksin siitä asti --.

Hän oli ollut kai noin kymmenvuotias, kun äiti kohtasi insinööri
Bernerin. He olivat olleet samassa konttorissa.

Vaikka Jenny oli ollut niin pieni, oli hän heti kohta ymmärtänyt.
Kuollut isä aivan kuin häipyi pois kotoa. Hänen kuvansa riippui
entisellä paikallaan -- mutta hän oli kuollut. Ja Jenny alkoi ymmärtää,
mitä kuolema oli. Kuolleet eivät olleet olemassa muuta kuin toisten
muistossa -- ja ne toiset saattoivat mielivaltaisesti sammuttaa heidän
poloisen varjoelämänsä. Ja sitten heitä ei _ollenkaan_ enää ollut --.

Hän ymmärsi, miksi äiti oli niin nuori ja kaunis ja iloinen jälleen.
Hän huomasi sen valonhäiveen, joka syttyi äidin kasvoille, kun
Berner soitti heidän ovikelloaan. Hän istui ja kuuli miten nuo kaksi
juttelivat. He eivät koskaan puhuneet mitään, jota ei lapsi saanut
kuulla -- eivätkä he koskaan käskeneet häntä ulos, kun he tapasivat
toisensa Jennyn kotona. Ja sydämensä mustasukkaisuudessa Jenny
ymmärsi, että maailmassa oli paljon, josta täysikasvuinen äiti ei
voinut keskustella pikku tytön kanssa. Ja häneen juuttui voimakas
oikeudenmukaisuuden tunne -- hän ei tahtonut olla vihainen äidille.
Mutta hänen oli vaikeaa.

Hän oli liian ylpeä näyttääkseen sitä. Mutta kun äiti sai omantunnon
vaivoja lapsen takia ja hermostuneesti ja äkkiä tuhlasi hänelle
hellyyttä ja huolenpitoa, hän pysyi vaiti, kylmänä ja torjuvana.
Ja hän oli vaiti, kun äiti sanoi, että hänen piti kutsua Berneriä
isäksi, ja kun äiti kertoi, innoissaan, mitenkä paljon Berner piti
Jennystä. -- Yöt Jenny koetti puhella oman, oikean isänsä kanssa
kuten ennen -- intohimoisesti hän koetti pitää isää elossa. Mutta hän
ei jaksanut, yksinään -- hän tunsi isän vain äidin kertomuksista.
Vähitellen Jens Winge kuoli hänellekin. Ja koska isä oli ollut
kaikkien hänen Jumalaa ja taivasta ja iankaikkista elämää koskevien
kuvitelmiensa keskipisteenä, haipuivat nekin samoin kuin isän kuva.
Jenny tiesi varmasti, että ainakin kolmitoistavuotiaasta hän suhtautui
uskonnonopetukseen täysin tietoisella epäuskolla. Ja koska kaikki muut
hänen luokallaan uskoivat Jumalaan ja pelkäsivät paholaista, samalla
kun he kuitenkin olivat pelkureita ja julmia ja alhaisia ja epähienoja
-- hän näki heidät sellaisina -- alkoi hän melkein halveksia uskontoa:
se oli hänestä raukkamaista, samanlaista kuin toveritkin.

Vastoin tahtoaan hänen täytyi pitää Nils Berneristä. Ensi aikoina, kun
äiti ja hän olivat menneet naimisiin, Jenny piti oikeastaan enemmän
Berneristä kuin äidistä. Berner ei vaatinut mitään isän valtuuksia
tytärpuoleen nähden -- viisaana ja hyvänä ja luonnollisena hän tuli
Jennyä vastaan. Jenny oli hänen rakastamansa naisen lapsi, ja siksi hän
piti Jennystä.

Mitä Jenny oli isäpuolelleen velkaa, sen hän ymmärsi täysin vasta
aikuisena. Kuinka paljon sairaalloista ja pingoittunutta Berner
olikaan kitkenyt pois ja tukahduttanut hänessä! Niin kauan kuin Jenny
oli elänyt äidin kanssa kahden kesken siinä ansari-ilmastossa, jonka
hellyys ja ainainen huolenpito ja haaveilut olivat luoneet, hän oli
aina pelännyt -- pelännyt koiria, pelännyt raitiovaunuja, pelännyt
tulitikkuja, pelännyt kaikkea. Äiti oli tuskin uskaltanut antaa hänen
mennä yksin kouluun. Ja ruumiillista kipua hän oli raukkamaisesti
arkaillut.

Kaikkein ensimmäiseksi Berner otti tytön mukaansa metsiin. Sunnuntait,
toisen toisensa jälkeen, hän harhaili Jennyn kanssa Nordmarkenissa
-- paahtavan kesäauringon paisteessa, kevätsohjossa ja syksyn
räntäsateissa, suksilla talvikaudet. Ja Jenny, joka oli tottunut
salaamaan tunteensa, koetti salata väsymyksensä ja pelkonsa. Ja jonkin
ajan kuluttua hän ei enää niitä tuntenutkaan.

Berner ohjasi häntä käyttämään karttaa ja kompassia. Hän neuvotteli
Jennyn kanssa kuin toverin. Hän opetti Jennyä tarkkailemaan tuulesta ja
pilvistä ilmanmuutosmerkkejä ja määräämään auringosta ajan ja suunnan.
Hän opetti Jennyä tuntemaan eläimiä ja kasveja, piirusti kukkia ja
väritti ne vesivärillä -- juuret ja varren, lehdet ja nuput, kukinnon
ja hedelmän. Jennyn luonnoskirja ja isän valokuvauskone olivat aina
selkärepussa.

Kuinka paljon rakkautta ja hyvyyttä isäpuoli olikaan pannut tähän
kasvatustyöhön, hän ymmärsi vasta nyt. Berner oli kohottanut pienen
raihnaan tytön toverikseen ja opettanut häntä, joka oli niin kömpelö
kuin sokea kissanpoikanen ensi päivinään. Berner, joka oli mainehikas
hiihtäjä ja Jotunheimin ja Nordlandin tunturihuippujen suurkiipeilijä.

Hän oli luvannut ottaa Jennyn mukaansa huipuillekin. Sinä suvena Jenny
oli viisitoistavuotias, vaikeimmassa iässään. Berner oli ottanut
hänet mukaansa linnustamaan. Äiti ei voinut tulla -- hän oli silloin
raskaana, odotellen pienokaista.

He asuivat yksinäisessä pienessä majassa Rondanen kupeella. Voi, Jenny
ei vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin
silloin, herätessään aamuisin pienessä majassaan! Hän nousi keittämään
kahvia Bernerille -- ja isäpuoli otti hänet mukanaan tunturin laelle
ja Stygfjeldetille ja kalastusmatkoille, ja Foldalenin laaksoon, jonne
he menivät hankkimaan ruokavaroja. Ja kun Berner oli metsästämässä,
kävi Jenny uimassa jääkylmissä tunturipuroissa ja teki loputtoman
pitkiä kävelymatkoja aukeilla, jotka paloivat syksyn punaväreissä, tai
istui majan ovessa kutoen ja haaveili romanttisia paimenkuvitelmia
metsästäjästä, joka paljonkin muistutti Berneriä, mutta oli ihan nuori
ja kuvankaunis. Ja hänen piti osata kertoa, niinkuin Berner iltaisin
kertoi avotakan äärellä -- metsästyksestä ja vuorillekiipeämisistä,
ja luvata Jennylle haulikko ja luvata ottaa hänet mukaansa huipuille
joille kukaan ei vielä ollut noussut -- kuten Berner lupasi.

Niin. Hän muisti, miltä oli tuntunut kun hän ymmärsi, että äiti saisi
lapsen. Mitenkä äidin näkeminen oli kiusannut ja hävettänyt häntä, ja
mitenkä hän oli ollut onneton. Hän koetti salata äidiltä tunteensa --
eikä onnistunut täysin, hän tiesi sen kyllä. Vasta Bernerin levottomuus
vaimonsa takia, synnytyshetken lähestyessä, muutti hänen tunteensa.
Isäpuoli puhui Jennylle siitä: "Minä niin pelkään, Jenny. Pidän niin
suunnattomasti äidistä, sinähän ymmärrät." Ja hän kertoi kuinka sairas
Ingeborg oli ollut, kun Jenny syntyi.

Isäpuolen puhuessa haihtui Jennyn tunne, että äidin tila oli jollain
tavoin luonnoton ja vastenmielinen. Mutta samalla haihtui toinenkin
tunne -- se, että hänen oma suhteensa äitiin oli jotenkin mystillinen
ja yliluonnollinen. Se muuttui arkiseksi ja luonnolliseksi -- hän oli
syntynyt, ja äiti oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hän oli ollut pieni
ja tarvinnut äitiä, ja kaiken sen takia äiti oli pitänyt hänestä. Ja
nyt tulisi uusi pikku lapsi, joka tarvitsisi äitiä enemmän kuin hän.
Jenny tunsi itsensä yht'äkkiä täysikasvuiseksi ja hänen sydämensä
täyttyi myötätunnosta äitiä ja Berneriä kohtaan, jota hän lohdutteli
pikkuvanhasti: "Niin mutta tiedäthän, että tuollainen tavallisesti käy
hyvin. Eiväthän he juuri koskaan kuole siihen, eikö niin?"

Mutta siitä huolimatta hän oli itkenyt ja tuntenut itsensä
ylenannetuksi nähdessään äidin ja pikkuvauvan, joka tarvitsi koko äidin
ajan ja huolenpidon.

Mutta hän ihastui pienokaiseen -- varsinkin kun Pikku-Ingeborg oli
toisella vuodella ja oli suloisin, mustin pikkuinen mustalaistenava
mitä kuvitella voi -- ja äidillä oli uusi vauva.

Oikeastaan ei hänestä koskaan ollut tuntunut, että Bernerin pienokaiset
olivat hänen sisaruksiaan. He tulivat kaikki isäänsä. Myöhemmin oli
hänen suhteensa heihin lähinnä tätimäinen -- hän miltei tunsi itsensä
sekä äidin että lapsien vanhemmaksi, viisaaksi tädiksi.

Kun onnettomuus sitten tapahtui, oli äiti sekä nuorempi että heikompi
kuin Jenny. Rouva Winge oli nuortunut jälleen, uudessa, onnellisessa
avioliitossaan, ja kolme hyvinkin lähekkäistä lapsivuodetta oli hiukan
väsyttänyt ja kuluttanut ja voivuttanut häntä. Nils oli vain viiden
kuukauden ikäinen isän kuollessa.

Berner syöksyi alas kiipeillessään Skagastøl-huipuilla; hän kuoli
siihen paikkaan. Jenny oli silloin kuudentoista. Äidin epätoivo oli
rajaton, hän rakasti miestään ja mies jumaloi häntä. Jenny koetti
parhaansa mukaan lohduttaa äitiään. Eikä hän kenellekään sanonut,
miten hän itse suri isäpuoltaan. Hän tiesi hyvin kadottaneensa ainoan
toverin, mitä hänellä milloinkaan oli ollut.

Suoritettuaan keskikoulututkinnon Jenny oli mennyt piirustuskouluun,
samalla kun hän auttoi kotona. Berner oli aina seurannut
mielenkiinnolla hänen piirusteluaan ja ollut ensimmäinen, joka opetti
hänelle hiukan perspektiiviä ja sen tapaista -- kaiken mitä hän itse
osasi. Hän oli uskonut että Jennyllä oli kykyä.

Bernerin koiraa heillä ei ollut varaa pitää. Molemmat pienet karvaiset
penikat myytiin ja äidin mielestä heidän oli myytävä Leddykin -- se
oli kallisarvoinen eläin. Se suri kovasti herraansa. Mutta kukaan
toinenkaan ei saisi Bernerin koiraa, kun he kerta itse eivät kyenneet
sitä pitämään -- siinä Jenny ajoi tahtonsa perille. Saipa hän kerran
hysteerisen kohtauksenkin asian vuoksi. Ja itse hän vei sen eräänä
iltana asianajaja Ivernæsille, Bernerin vanhalle toverille. Hän otti
sen mukaansa sunnuntaina, ampui Leddyn ja hautasi sen majan vierelle.

-- Mitä Berner oli ollut hänelle -- toveri ja ystävä -- oli hän
koettanut olla Bernerin lapsille. Mutta sisarpuolten laita oli niin,
että sitä mukaa kuin he kasvoivat, Jennyn ja heidän suhteensa muuttui
hyvin vähän läheiseksi, mutta varsin ystävälliseksi -- noin välimatkan
päästä. Eikä Jennykään koettanut lähestyä heitä. Nykyään he olivat pari
oikein kilttiä tyttölasta, pahimmassa iässä -- kalvetustautisia ja
pikkurakastuneita; alinomaa ystäviä ja ystävättäriä ja tanssiaisia, --
olivat iloisia ja samalla hiukkasen velttoja. Mutta pikku Nils ja Jenny
olivat vuosien mittaan tulleet yhä paremmiksi ystäviksi. Pojan isä
oli antanut pikkumiehelle lempinimen Kalfatrus, ja Jenny kutsui häntä
edelleen niin. Ja sisarta Indianaksi.

Viime vuosien harmaudessa olivat tunturimatkat Kalfatruksen kanssa
olleet ainoat, jolloin Jenny sai hengähtää. Varsinkin keväisin ja
syksymmällä, kun ihmisiä oli vain vähän liikkeellä ja hän ja poikanen
istuivat vaiti ja tuijottivat rovioon, jonka olivat rakentaneet --
tai kun he loikoivat ja juttelivat nautinnokseen omatekoista kaameaa
siansaksaansa, jota eivät uskaltaneet käyttää kotona, säästääkseen
äidin hermoja. --

Kalfatruksen kuva oli ensimmäinen maalaus, johon hän oli ollut
tyytyväinen. Ja se oli loistava -- Gunnarin oli tapana vannoa, että sen
paikka oikeastaan olisi taidemuseossa. Eikä Jenny koskaan sen jälkeen
ollut tehnyt ainoatakaan kuvaa, joka olisi ollut yhtä hyvä.

Hänen olisi pitänyt maalata Berner -- 'pappa'. Hän oli alkanut nimittää
Berneriä niin, sitä mukaa kuin Bernerin omat lapset oppivat puhumaan.
Ja samalla hän oli alkanut kutsua äitiä 'mammaksi'. -- Näin hän oli
aivan kuin itsekseen hyväksynyt muutoksen, joka oli tapahtunut hänen
lyhyen lapsuusaikansa äidissä ja heidän keskinäisessä suhteessaan.

       *       *       *       *       *

Voi ensi aikaa täällä etelässä! Kun vihdoinkin ääretön paino hänen
yltään oli nostettu pois! Hänen ei ollut hyvä olla -- nyt hän tunsi,
mitenkä jokainen hermo hänessä värisi liikarasitusta. Ja hänestä
tuntui, että hän oli tullut liian vanhaksi, voidakseen koskaan nuortua
jälleen. Firenzestä hän ei muistanut muuta kuin että hänen oli siellä
vilu ja että hän tunsi itsensä hylätyksi sekä ettei hän jaksanut
vastaanottaa uusia vaikutteita. Ja sitten aivan ajoittain hän näki
kuin väläyksessä rajattomat kauneudenaarteet ympärillään ja toivoi
kuin hullu että kykenisi tulkitsemaan kaikkea sitä ja elämään siinä ja
olemaan nuori ja rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Ja niitä kevätpäiviä, kun Gunnar ja Cesca saivat hänet houkutelluksi
mukaansa Viterbohon! Aurinko paistoi alastomaan tammimetsään, jossa
vuokot ja keltaiset aurikkelit kukkivat vieri vieressä värittömien,
kuihtuneitten lehtien seassa. Kiehuvat, pahanhajuiset rikkilähteet
höyrysivät lakastuneilla, aromaisilla tasangoilla kaupungin
ulkopuolella -- maa oli vaikka kuinka pitkälti kuolemankarvaista
tuon kiehuvan virran ympärillä, kivettyneen kalkin vaikutuksesta.
Ja rotkotie sinne, ja sen tuhannet smaragdinviheriät, salamannopeat
sisiliskot kiviaidoissa, oliivipuut vihreillä kentillä, missä valkoiset
perhoset karkeloivat! Ja vanha kaupunki itse -- ja vaikeroivat
suihkulähteet, ja tummuneet keskiaikaiset rakennukset ja ympärysmuurin
tornit -- voi niitä kuutamoöitä siellä! Ja kellervä, kevyesti kuohuva
viini maistui tuliselta kuin vulkaaninen maaperä, mikä sen oli
kasvattanut.

Hän oli juonut sinämaljat uusien ystävien kanssa. Ja yöllä Fransiska
oli ripittänyt hänelle koko kirjavan nuoren elämänsä ja lopuksi
ryöminyt hänen vuoteeseensa saamaan lohdutusta. Ja maatessaan hän hoki:
Ajatella että sinä olet tällainen! Ajatella että koulussa minä aina
pelkäsin sinua. Ajatella että sinä oletkin niin kiltti --!

Ja Gunnar oli rakastunut heihin molempiin. Kevät ja aurinko olivat
tehneet hänet lemmenkipeäksi kuin nuoren faunin. Ja Fransiska oli
valmis suudeltavaksi ja nauroi vain ja sanoi häntä huliviliksi.

Mutta Jenny pelkäsi -- ei Gunnaria, mutta hän ei uskaltanut suudella
nuoren miehen kuumaa, punaista suuta, sillä hän halasi jotain
mieletöntä, jotain kevytmielistä ja huumaavaa, joka kestäisi vain tämän
lyhyen tuokion -- sen ajan kuin he olivat täällä -- yhtä kauan kuin
kevät ja vuokot ja auringonpaiste -- ilman mitään vastuuta... Mutta hän
ei uskaltanut hypähtää pois entisestä kuorestaan -- tunsi, ettei hän
voisi lopettaa kevytmielisyyttä kevytmielisesti -- eikä kai Gunnarkaan.
Hän oli nähnyt kyllin Gunnar Heggeniä ymmärtääkseen -- Gunnarilla oli
ollut pieniä naisjuttuja siellä täällä -- oli ollut, eikä sittenkään
ollut, lopullisesti -- sisimmässään hän oli oma itsensä, mies, joka oli
parempi kuin useimmat naiset.

Sitten Gunnar oli nauranut omaa rakastumistaan. He olivat tulleet
ystäviksi -- ja aina vain paremmiksi. Ihanana, rauhallisena, työn
kyllästämänä aikana Pariisissa -- ja sitten jälleen täällä, kun he
olivat palanneet.

Mutta tämän Gramin juttuhan oli vallan toista. Helge ei totisesti
herättänyt hänessä mitään outoja himoja, tai rajua kaipuuta. Herranen
aika -- Jennyhän piti hänestä paljon. Gram ei ollut ensinkään typerä,
niin kuin hän alussa oli luullut -- poika oli vain ensin, tullessaan
tänne, ollut jollain tavoin kuin puristuksessa. Ja Jennyn jos kenenkään
täytyi se ymmärtää.

Pojassa oli jotain pehmoista ja nuorta ja raikasta, josta hän piti --
Jennystä tuntui kuin hän olisi ollut paljon enemmän kuin kaksi vuotta
nuorempi. Ja kun Helge nyt sanoi olevansa rakastunut häneen -- mitä se
oli muuta kuin kukkuraista riemua kaikesta uudesta ja vapauttavasta. Se
oli kyllä aivan vaaratonta heille molemmille.

Hehän pitivät hänestä -- kotiväki. Ja Fransiska ja Gunnar niin ikään.
Kuitenkin -- mahtoikohan kukaan heistä ajatella häntä nyt, tänä yönä
--? Eikä hänestä ollut ensinkään ikävä tietää että oli yksi, joka
ajatteli --.




IX


Jenny heräsi aamulla ja sanoi itselleen: Helge tuskin tulee, ja sehän
oli tietenkin parasta. Mutta kun Helge sitten koputti oveen, tuli Jenny
joka tapauksessa iloiseksi.

"Mutta kuulkaahan, neiti Winge, en ole vielä saanut mitään suuhuni --
ettekö voisi tarjota minulle hiukan teetä ja leipäpalan?"

Jenny katseli ympärilleen huoneessa:

"Niin, mutta täällä ei vielä ole siivottu, Gram."

"Voin ummistaa silmäni -- ja sitten te tartutte käteeni ja ohjaatte
minut parvekkeelle", sanoi Gram oven ulkopuolella. "Himoitsen niin
kovasti teetä!"

"Olkoon menneeksi sitten, mutta odottakaa vähän --." Jenny levitti
peitteen kohentamattoman vuoteen yli ja järjesteli yöpöytää. Ja vaihtoi
kampausmekkonsa pitkään kimonoon.

"Kas niin. Olkaa hyvä ja menkää istumaan parvekkeelle, niin valmistan
teille teetä."

Jenny siirsi pienen pöydän parvekkeelle ja pani esiin leipää ja
juustoa. Gram katseli hänen paljaita, valkoisia käsivarsiaan ja
kimonon pitkiä hihoja, jotka häilyivät hänen liikkuessaan. Puku
oli tummansininen, kankaan kuviointi keltaisia ja sinipunervia
kurjenmiekkoja.

"Mitenkä viehättävä puku teillä onkaan -- sehän on kuin oikea
geishanpuku!"

"Se onkin oikea. Cesca ja minä ostimme nämä Pariisista -- kotoisiksi
aamupuvuiksi."

"Tiedättekö -- tuosta minä kovasti pidän. Että te pukeudutte noin
sieviksi, vaikka olette vain keskenänne." Hän sytytti savukkeen ja
katseli savukiehkuraa. "Hyi, aamuisin kotona -- palvelija ja äiti
ja sisar -- heillä oli sitten yllään ihan mitä vain --. Eikö teistä
naisten aina pitäisi ajatella, että heidän on oltava niin sieviä kuin
suinkin --?"

"Tietysti. Mutta sehän on mahdotonta, kun kaikki kotityöt on tehtävä."

"Niin mutta -- ainakin aamiaiseksi -- hehän voisivat sukia hiuksensa
ja ottaa ylleen jotain tuontapaista -- eikö niin?" Samassa hän pelasti
teekupin, jonka Jennyn hihanlieve juuri oli pyyhkäisemässä maahan.

"Siinä nyt näette, mitenkä käytännöllistä -- kas niin, juokaa nyt
teenne, teidänhän oli niin jano." Jenny huomasi samassa että Cescan
kaikki vaaleat sukat oli ripustettu kuivumaan parvekkeelle, ja hiukan
hermostuneena hän siirsi ne huoneeseen.

Helge söi leipää ja joi teetä ja selitti:

"Niin, tiedättekös -- minä makasin ja ajattelin eilistä melkein
ihan päivänkoittoon. Sitten nukuin liian pitkään enkä enää ehtinyt
mennä latteriaan. Minusta me voisimme kävellä Via Cassiaa teidän
vuokkopaikallenne --."

"Vuokkopaikalle --." Jenny naurahti. "Oliko teilläkin poikana
sinivuokkopaikkoja ja vuokkopaikkoja ja muita sentapaisia, Gram, joita
te joka vuosi verotitte ja joista ette hiiskunut muille lapsille?"

"Oliko minulla! Tiedänpä koivulehdon, jossa kasvoi tuoksuorvokkeja,
vanhan Holmenkollenin-tien varrella --."

"Minäkin tiedän sen", keskeytti Jenny voitonriemuisena. "Suoraan ylös
oikealle, juuri siinä missä käännytään Sörkedalin tielle --."

"Täsmälleen! Bygdøssä minulla oli toinen, Fredriksborgin aluetta. Ja
Skaadalenissa."

"Mutta minun täytyy mennä sisään ja panna leninki ylleni", sanoi Jenny.

"Ottakaa se, joka teillä oli eilen, niin olette kiltti", huusi Helge
Jennyn jälkeen.

"Se tulee niin pölyiseksi --." Mutta samassa Jennyä harmitti. Miksei
hän voisi koristautua siihen -- tuo vanha musta silkkileninki oli
ollut hänen juhlahameensa jo niin monta vuotta -- eihän hänen enää
kannattanut kohdella sitä sellaisella kunnioituksella.

"No niin, kissan häntää! Ei mutta sehän on takaanapitettava, eikä
Cescakaan ole kotona --."

"Tulkaa tänne, minä kyllä napitan -- olen alan erikoistuntija, minähän
olen napittanut äidin ja Sofien selkäpuolet koko ikäni, että sen
tiedätte --."

Keskelle selkää jäi kaksi nappia, joita Jenny ei itse saanut kiinni. Ja
hän antoi Gramin auttaa.

Helge tunsi hänen hiuksistaan ja ruumiistaan lähtevän hennon lempeän
tuoksun, tytön seisoessa siinä auringonpaisteessa hänen edessään ja
antautuessa napitettavaksi. Ja Helge huomasi että silkki oli toiselta
sivulta hiukan repeytynyt ja huolellisesti parsittu. Hänen sydämeensä
tulvi ääretön lempeä hellyys tyttöä kohtaan, kun hän sen huomasi.

       *       *       *       *       *

"Onko Helge teistä kaunis nimi?" kysyi Gram, heidän istuessaan ja
syödessään päivällistä eräässä osteriassa, kaukana campagnalla.

"On, se on kaunis."

"Tiedättekö että minun etunimeni on Helge?"

"Tiedän, näin teidän nimenne Skandinaavisen yhdistyksen päiväkirjassa."
Samassa Jenny punastui hiukan, sillä hän tuli ajatelleeksi, että toinen
ehkä luuli hänen käyneen ottamassa siitä selkoa.

"Niin, minäkin luulen että se on kaunis. Oikeastaan on niin harvoja
nimiä, jotka ovat joko kauniita tai rumia, eikö niin? Riippuu siitä,
kenen nimisiä sattuu tuntemaan -- sen mukaan joko pitää nimestä tai
ei. Kun olin poika, oli meillä lapsentyttö, jonka nimi oli Jenny, enkä
voinut sietää häntä. Sen jälkeen minusta aina on tuntunut, että nimi
oli niin ruma ja moukkamainen -- minusta oli ihan mahdotonta että te
olisitte Jenny! Ja nyt se minusta on niin viehättävä, ikään kuin vaalea
-- ettekö kuule, sen sointu on aivan, aivan vaalea! Jenny -- tummalle
se nimi olisi mahdoton -- esimerkiksi neiti Jahrmannille. Fransiska
sopii hänelle kuin naulan kantaan -- eikö niin -- se kuulostaa niin
oikukkaalta -- mutta Jenny on valoisaa ja tervettä ja reilua."

"Se on suvussani. Isäni suvussa", sanoi Jenny jotain sanoakseen.

"Entäs Rebekka -- mitä se nimi sanoo teille?" kysyi Helge tuokion
kuluttua.

"Enpä tiedä. Eikö se ole koko lailla sievä? Vaikka ehkäpä hiukan kova
ja kalahtava."

"Äitini nimi on Rebekka", sanoi Helge hetken kuluttua. "Se sointuu
minustakin kovalta.

"-- Ja sisareni nimi on Sofie. Hän meni naimisiin vain päästäkseen
kotoa ja omilleen, olen varma siitä. Eikö ole merkillistä että äiti
saattoi olla niin autuas saadessaan hänet naimisiin -- ja hän itse ja
isä ovat eläneet kuin kissa ja koira! Mutta hänkös mielisteli pastori
Arnesenia niin, ettei siinä ollut mitään määrää -- kun sisar ja pastori
kihlautuivat. En voi sietää lankoani. Enkä usko että isäkään häntä
sietää. Mutta äiti --.

"Entinen kihlattuni oli nimeltään Katrine, mutta häntä sanottiin aina"
Titiksi. Näin että lehti-ilmoituksessakin oli Titti, kun hän meni
naimisiin --.

"Huh, voitte uskoa että se oli typerä juttu! Siitä on nyt kolme vuotta.
Hän oli sijaisena samassa koulussa, jossa minä olin opettajana. Hän ei
ollut rahtustakaan sievä, mutta helkutin keimaileva miesväkeä kohtaan.
Enkä minä ollut koskaan ennen ollut tekemisissä kenenkään naisen
kanssa, joka viitsi keimailla minulle. Sen te kyllä ymmärrätte, kun
ajattelette, minkälainen kömpelö otus minä olin ensin tänne tullessani!
Ja sitten -- hän nauroi aina, nauru aivan kuin suihkusi hänestä, kun
hän vain liikahtikin. Eikä hän ollut muuta kuin yhdeksäntoista -- ties
miksi hän valitsi juuri minut.

"Niin, ja sitten minä olin niin hurjan mustasukkainen, ja se huvitti
häntä, ja kuta mustasukkaisemmaksi hän minut sai, sitä rakastuneempi
minä olin. Ehkäpä se lähinnä johtui miehisestä turhamaisuudestani
-- nyt minulla siis oli mielitietty, joka keimaili jokaiseen
ilmansuuntaan. Minähän olin silloin pelkkä raakile vain. Ja minä taas
tietysti tahdoin, että hän olisi täynnä vain minua -- vaatimus oli
luullakseni hyvinkin kohtuuton, kun ajattelen silloista minääni. Kuten
sanottu, herra tiesi mitä Titti minusta oikein tahtoi.

"Omaiset tahtoivat että asia pysyisi salassa, mehän olimme niin nuoria.
Titti olisi tahtonut, että kihlaus julkaistaisiin, ja sitten hän sanoi,
kun minä moitin häntä liiallisesta keimailusta, että koska asian siis
piti olla salassa, ei hän saattanut seurustella yksinomaan minun
kanssani.

"Niin, ja sitten hän tuli kotiin meille, ja hän ja äiti riitelivät aina
-- sitä riitti enemmän kuin --. Titti vallan vihasi äitiä. Asia ei kai
olisi siitä muuttunut, vaikkapa morsiameni olisi ollut kuka hyvänsä.
Äidille riitti että hän oli kihlattuni. Niin, ja sitten Titti purki --."

"Olitteko hyvin onneton?" kysyi Jenny hiljaa.

"Olin. Minä olin onneton. Oikeastaan en päässyt ihan irti ennen kuin
täällä. Mutta nähtävästi kärsi turhamaisuuteni enimmän. Eikö niin --
jos todella olisin rakastanut häntä, olisi minun esimerkiksi pitänyt
toivoa että hän tulisi oikein onnelliseksi, mentyään naimisiin toisen
kanssa? Mutta ei sinne päinkään --!"

"Sellainen jalomielisyys olisi jo ollut kohtuutonta", sanoi Jenny ja
hymyili.

"En tiedä. Kai pitäisi tuntea niin, jos todella rakastaa. Eikö niin?
Mutta tiedättekö mikä minusta on outoa? Että äidit ovat noin kalseita
poikiensa kihlattuja kohtaan. Sillä sehän on yleistä."

"Äidin mielestä ei kai kukaan nainen ole kyllin hyvä hänen pojalleen."

"Niin, mutta asia on toinen kun tyttäret menevät kihloihin. Näin
sen itse, kun kysymyksessä oli tuo vastenmielinen, punatukkainen,
lihavankalpea pappismies. En ole koskaan pitänyt sisarestani. Mutta
kuitenkin, kun ajattelin että tuo mies -- hyi sentään! Kun hän istui
kotona ja lähenteli siskoa.

"Tiedättekö, joskus olen ajatellut: kun naiset ovat olleet jonkin
aikaa naimisissa, tulee heistä paljon kyynillisempiä kuin konsanaan
meistä miehistä. He eivät puhu siitä, mutta huomaan kuitenkin, kuinka
kyynillisiä he pohjaltaan ovat. Heille se vain on jonkinlaista kauppaa
-- ja kun tytär menee naimisiin, iloitsevat he että nyt on mies
pyydyksessä, mies joka saa laahata häntä muassaan ja ruokkia häntä
ja vaatettaa häntä, ja joskin hän korvaukseksi saa alistua hieman
avioliittoonkin, ei siihen kannata suhtautua niin kovin juhlallisesti.
Mutta kun poika samasta korvauksesta ottaa yhtäläisen taakan
niskoilleen, eivät he tietenkään ole yhtä innostuneita. Ettekö usko
että tässä on perää?"

"Joskus", sanoi Jenny.

Tullessaan illalla kotiin Jenny sytytti lampun ja istuutui
kirjoittamaan äidille -- hän tahtoi kernaasti heti kiittää
syntymäpäivätervehdyksestä ja kertoa, mitenkä hän oli viettänyt päivän.

Ja hän nauroi omalle eilisiltaiselle juhlallisuudelleen.

Voi hyvä Jumala! Tietenkin hänellä oli ollut kiperät paikat ja
yksinäistä. Mutta kiperää oli oikeastaan miltei kaikilla nuorilla
ollut, jotka hän tunsi. Monella hullumminkin kuin hänellä. Kun hän
vain ajattelikin kaikkia vanhoja ja nuoria tyttöjä -- kansakoulun
opettajattaria. Miltei jok'ikisellä oli iäkäs äiti elätettävänään
-- tai sisaruksia autettavina. Entäs Gunnar -- ja nyt Gram. Vieläpä
Cescakin -- tuo rikkaan kodin hemmoteltu lapsi -- kahdenkymmenenyhden
vuotiaana hän oli rikkonut välinsä kotiin ja siitä asti ahertanut ja
säästänyt pienen äidinperintönsä varassa.

Entäs yksinäisyys? Eikö hän itse ollut sitä valinnut? Kaiken kaikkiaan:
asia oli kai niin ettei hän täysin luottanut omiin lahjoihinsa. Ja
vaimentaakseen epäilyjään hän oli tarrautunut kiinni siihen, että
olikin jotain muuta, aivan toisenlainen kuin ympäristönsä. Oli itse
työntänyt ihmiset luotaan. Nyt, kun hän oli päässyt kappaleen matkaa
eteenpäin, todistanut itselleen kykenevänsä johonkin, oli hän paljon
avomielisempi ja ihmisystävällisempi. Hänen täytyi kyllä myöntää, ettei
hän koskaan ollut yrittänytkään käydä toisia vastaan, sen paremmin
lapsena kuin aikuisena. Hän oli ollut liian ylpeä astumaan ensimmäistä
askelta.

Kaikkien ystävien, joita hänellä oli ollut -- isäpuolesta aina Cescaan
ja Gunnariin -- kaikkien oli täytynyt ensin ojentaa kätensä.

Ja nyt sitten tämä, jota hän kuvitteli ja ruokki mielessään -- että
hän pohjimmaltaan oli intohimoinen. Kissoja! Hän, joka oli täyttänyt
kaksikymmentäkahdeksan olematta koskaan rakastunut -- hivenen
vertaakaan. Niin, hän oli kai oikeutettu uskomaan itsestään, ettei hän
naisena joutuisi kärsimään tappiota, mikäli hän joskus rakastuisi --
olihan hän terve ja kaunis ja aistit turmeltumattomat -- työ ja ulkoilu
olivat tehostaneet niiden vastaanottavuutta. Ja tietenkin hän halusi
rakastua johonkuhun ja tulla rakastetuksi -- halusi elää.

Mutta maleksia näin ja kuvitella, että hän pelkästään lihanhimosta
saattaisi vaipua kenen hyvänsä miehenpuolen syliin, kunhan se vain
oikeana silmänräpäyksenä olisi tarjolla -- pötyä, tyttöseni! Asia oli
kerta kaikkiaan vain niin, ettei hän tahtonut myöntää oloaan hiukan
kuivaksi silloin tällöin, ja että hän aivan halpahintaisesti olisi
halunnut tehdä pienen valloituksen ja saada hieman liehintää kuten
muutkin tyttölapset -- samalla kun hän pohjimmalti tunsi, että tämä
oli -- halpahintaista. Ja niin hän ennemmin tekeytyi juhlalliseksi
ja tunsi elämännälkää ja aistien paloa -- tuollaista himphamppua,
jollaista miesparat ovat keksineet, kun he raukat eivät tiedä, että
naiset yleensä ovat epähienoja ja turhamaisia ja typeriä, niin että
heistä on kuivaa, ellei mies ole heidän käskyläisenään. Siitä on saanut
alkunsa koko satu aistillisista naisista -- itse asiassa sellaiset ovat
yhtä harvinaisia kuin mustat joutsenet ja itseään kurissa pitävät,
hyvinkasvatetut naiset.

Jenny nosti Fransiskan kuvan maalaustelineelle. Valkoinen pusero näytti
nyt vihreää hametta vastaan kovalta ja rumalta. Väriä täytyi vaimentaa.
Kasvot olivat hyvin piirustetut -- asento hyvä.

Missään tapauksessa ei tätä Gramin juttua kannattanut ottaa
juhlallisesti. Herra nähköön, täytyihän hänenkin joskus tulla
luonnolliseksi! Mitä turhia -- aivan niin oli silloin kun hän tutustui
Gunnariinkin -- hän pelkäsi aina rakastuvansa jokaiseen tapaamaansa
mieheen, tai pelkäsi että mies rakastuisi häneen. Hän pelkäsi melkein
yhtä paljon jälkimmäistä mahdollisuutta, niin tottumaton hän oli
siihen, että joku rakastuisi häneen -- se hämäännytti häntä.

Täytyihän ihmisten osata olla ystäviä -- muutenhan maailma menisi aivan
mullin mallin. Gunnar ja hänhän olivat ystäviä -- turvallisesti ja
luottavasti.

Gramissa oli niin paljon sellaista, jonka takia oli luonnollista tulla
ystäviksi. Olivathan he itse asiassa läpikäyneet niin paljon samaa.

Gramin suhtautuminen häneen oli niin nuorta ja luottavaista. Tuo "eikö
niin" ja "eikö teistä", jota hän aina toisti.

Tuo että Gram eilen väitti olevansa rakastunut -- tai luuli olevansa,
kuten hänen sanansa kuuluivat --. Jenny naurahti hiukan, itsekseen. Ei,
täysi-ikäinen mies ei puhu niinkuin Gram hänelle, jos mies todella on
rakastunut naiseen ja tahtoo valloittaa tämän.

Gram oli herttainen poika, niin juuri.

Tänään hän ei ollut kosketellut koko asiaa.

Jenny oli pitänyt Gramista kun tämä sanoi, että jos hän todellakin
olisi rakastanut morsiantaan, hänen olisi pitänyt toivoa että morsian
tulisi onnelliseksi toisen kanssa.




X


Jenny ja Helge juoksivat käsikädessä Via Magnapolia pitkin. Katuna
olivat vain kiviportaat, jotka laskeutuivat Trajanuksen Forumille.
Viimeisellä askelmalla Helge veti hänet syliinsä ja suuteli häntä
yht'äkkiä.

"Oletko hullu -- etkö tiedä ettei tässä kaupungissa saa suudella
keskellä katua?"

Ja molemmat nauroivat. Alkuaikana oli pari poliisia nuhdellut heitä
eräänä iltana Lateranitorilla. He olivat kulkeneet edestakaisin
pinjojen alla vanhaa kaupunginmuuria pitkin ja suudelleet toisiaan.

Viimeinen auringonsäde sattui patsaan nenässä olevaan
pronssipyhimykseen ja hehkui talonseinämillä ja puutarhojen
lehvistöissä ylhäällä kummulla. Tori lepäsi varjossa, samoin vanhat
rappeutuneet talot ylt'ympäri forumia, joka oli kaivettu esiin kadun
alta.

Jenny ja Helge riippuivat kaiteen yli ja koettivat laskea velttoja,
lihavia kissoja, jotka maleksivat alhaalla harmahtavien pylvääntynkien
välissä, ruohottuneella maalla. Nyt, hämärän laskeutuessa, ne alkoivat
vähitellen elpyä. Eräs punerva, joka oli maannut Trajanuksen patsaan
jalustalla, venytteli, hioi kynsiään kiveen ja ponnahti pehmeästi ja
äänettömästi ruohistoon -- liukui pois kuin valoisampi varjo ja katosi.

"Luulenpa totisesti että niitä on kaksikymmentäkolme --", sanoi Helge.

"Minä taas olen laskenut kaksikymmentäviisi --." Jenny kääntyi
puolittain ja torjui postikorttien kaupustelijaa, joka oli tullut
heidän luokseen ja tarjoili myytäviään mongertaen mitä moninaisimpia
kieliä.

Ja Jenny nojautui jälleen kaiteeseen ja tuijotti poissaolevana
alas, varjoisaan ruohoon, antautuen täysin siihen suloiseen pieneen
väsymykseen, joka oli seurannut pitkän, aurinkoisen päivän lukemattomia
suudelmia keväisellä campagnalla. Helge piteli hänen kättään
käsivarrellaan ja taputteli sitä -- ja Jenny siirsi sitä, kunnes se
pääsi piiloutumaan Helgen molempien kämmenien väliin. Helge nauroi
hiljaa ja iloisesti itsekseen.

"Mitä sinä naurat, poika?"

"Minä vain muistin niitä saksalaisia --", ja Jenny yhtyi nauruun --
pieneen, huolettomaan nauruun kuin ainakin onnelliset ihmiset, jotka
nauravat turhasta.

He olivat kulkeneet Forumilla aamupäivällä. Ja olivat istuneet
hetkisen Fosca-pylväiden korkealla jalustalla ja kuiskailleet
yhdessä, ja rauniokenttä lepäsi heidän allaan, auringon kultaamana ja
rapistuneena, täynnä pieniä tummia matkailijoita, jotka kiipeilivät
kiviharkkojen välissä. Mutta itsekseen, etsien yksinäisyyttä
keskellä matkailijaparvia, kulki vastanainut saksalainen pari. Mies
oli lihavahko, punakka ja vaaleaverinen, yllään polvihousut, kodak
kainalossa, lukien Baedekeriä nuorelle vaimolleen. Tämä taas, aivan
nuori, uhkea ja tumma, pehmeissä jauhonvalkeissa kasvoissaan aivan
kuin perinnäinen emännyyden leima, asettui maahankaatuneelle pylväälle
ja mies näppäsi kuvan. Mutta nuo kaksi nauroivat, istuen korkealla
Fosca-pylvään suojassa, kuiskaillen rakkaudestaan, huolettomina,
välittämättä siitä että sattuivat istumaan näin, allaan Forum Romanum.

"Onko sinun nälkä?" kysyi Helge.

"Ei, -- onko sinun?"

"Ei. Tiedätkö mitä minun tekisi mieli?"

"Mitä sitten?"

"Seurata sinua kotiin, Jenny. Juoda teetä luonasi illalla. Eikö se käy?"

"Tietysti."

He palasivat kaupungille. Kulkivat laitakatuja käsikoukkua.

Jennyn pimeässä porraskäytävässä Helge puristi äkkiä tytön syliinsä.
Hänen käsivartensa painui niin kovasti toisen rintaan ja hänen
suudelmansa olivat niin tukahduttavat ja väkivaltaiset, että Jennyn
sydän alkoi takoa pelästyneesti ja kovaa. Jenny vihasi omaa itseään,
kun hän ei voinut olla tuntematta pelkoa.

"Oma poikani rakas", kuiskasi hän pimeässä, tahtoen pakottautua
rauhalliseksi.

"Odota hiukan", kuiskasi Helge, kun Jenny tahtoi sytyttää. Ja hän
suuteli tyttöä kuin äsken. "Ota yllesi geishanpukusi, sinä olet siinä
niin kaunis -- minä istun niin kauan parvekkeella."

Jenny muutti pukua pimeässä. Ja pani teeveden tulelle ja järjesti
vuokot ja mantelipuun oksat maljakkoihin, ennen kuin meni kutsumaan
Helgeä ja sytytti lampun.

"Voi Jenny --" Helge veti hänet jälleen syliinsä.

"Sinä olet niin kaunis. Kaikki sinun luonasi on niin kaunista. Voi,
on niin ihanaa olla sinun luonasi. -- Voi jos saisin aina olla sinun
luonasi --."

Jenny otti hänen kasvonsa käsiensä väliin.

"Jenny -- etkö sinäkin toivoisi että aina voitaisiin olla yhdessä --"

Jenny katseli hänen kauniisiin kellanruskeihin silmiinsä:

"Toivoisin, Helge."

"Etkö toivoisi ettei tämä koskaan loppuisi, tämä etelän kevät -- meidän
keväämme?"

"Toivoisin." Hän heittäytyi äkkiä Helgen syliin. "Voi, toivoisin,
Helge." Ja hän suuteli Helgeä ja antoi puoliavoimien huuliensa ja
sulkeutuneiden silmiensä pyytää lisää suudelmia. Sillä oli niinkuin
Helgen sanat heidän keväästään, joka ei koskaan saisi loppua, olisi
herättänyt hänessä pienen kipeän tuskan -- tämän kevään ja heidän
unelmansa täytyi loppua -- Ja pohjimmaisena väreili pelko, jota hän
ei tahtonut estellä itselleen, mutta joka oli syntynyt Helgen sanoista
"etkö toivoisi että aina saisimme olla yhdessä --."

"Voi kuinka minä toivoisin ettei minun pitäisi matkustaa kotiin,
Jenny", sanoi Helge sydämensä pohjasta.

"Matkustanhan minäkin", kuiskasi Jenny lempeästi. "Ja me palaamme vielä
tänne. Yhdessä."

"Sinä olet siis päättänyt matkustaa kotiin? Voi Jenny -- eikö sinua
harmita -- että minä näin olen tullut ja sekoittanut kaikki sinun
suunnitelmasi?"

Jenny antoi hänelle nopean suudelman ja juoksi nostamaan teekattilaa,
joka kiehui yli.

"Voi sinua. Ei, minähän olin puolittain päättänyt sen jo ennen. Kun
siis äiti tarvitsee minua niin."

Jenny nauroi. "Minua melkein hävettää -- hänhän on niin liikuttunut,
kun tulen kotiin auttamaan häntä. Ja se onkin vain saadakseni olla
yhdessä rakastettuni kanssa. Mutta hyvä on -- kotona tulee halvemmaksi,
vaikkakin autan häntä -- ja kenties voin ansaitakin hiukan. Ja niin
säästyvät rahat -- tulevaisuuden varalle."

Helge otti vastaan Jennyn ojentaman teekupin. Ja tarttui Jennyn käteen.

"Niin, mutta -- kun sinä ensi kerran matkustat ulkomaille, saan kai
minä olla mukana? Sillä -- etkö sinä tahdo -- etkö sinä tarkoita että
menisimme naimisiin, Jenny?"

Helgen kasvot olivat niin nuoret ja näyttivät niin pelokkailta ja
kysyviltä, että Jennyn täytyi suudella niitä moneen kertaan. Ja hän
unohti, miten hän itse oli pelännyt tätä sanaa, jota heidän kesken
ennen ei ollut mainittu.

"Se on kai käytännöllisintä, poikani mun. Kun me kerran olemme
yksimielisiä siitä, että aina tahdomme olla yhdessä."

Helge suuteli hiljaa hänen kättään.

"Koska?" kuiskasi hän hetken perästä.

"Koska vain tahdot", kuiskasi hän yhtä hiljaa -- ja varmasti.

Helge suuteli jälleen hänen kättään.

"Voi, kun me olisimme saattaneet mennä naimisiin jo täällä", sanoi hän
hetken kuluttua toisella äänellä.

Jenny ei vastannut. Hiveli vain hänen hiuksiaan.

Helge huokasi hiukan: "Mutta eihän se käy. Kun me nyt joka tapauksessa
matkustamme niin pian kotiin. Tietysti se loukkaisi sinun äitiäsikin,
tuollainen äkkinaiminen -- eikö totta?"

Jenny oli vaiti. Hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että
hänen pitäisi tehdä tiliä äidilleen avioliitostaan -- sen paremmin kuin
äiti oli kysynyt hänen mieltään mennessään uusiin naimisiin.

"Joka tapauksessa tiedän, että minun vanhempani loukkaantuisivat. En
pidä siitä -- mutta tiedän, että niin se vain on. Minun pitäisi kai
kirjoittaa kotiin ja kertoa, että olen mennyt kihloihin. Ja kun kerta
sinä aiot matkustaa kotiin hiukan ennen kuin minä -- etkö tahtoisi
mennä tervehtimään heitä --"

Jenny heilautti päätään, aivan kuin olisi tahtonut karkottaa
vastenmielisen tunteen. Ja sanoi:

"Teen niin kuin tahdot, oma ystävä -- senhän voit ymmärtää."

"Enhän minä itsekään siitä pidä, Jenny. Enhän toki! Tämä kaikki on
ollut niin ihanaa -- vain sinä ja minä koko maailmassa. Mutta näetkös,
äiti loukkaantuisi niin kauheasti. Enkä minä saata tehdä hänen
elämäänsä vielä pahemmaksi kuin se jo on. Minä en rakasta äitiä niin
kuin ennen -- ja hän tietää sen, ja suree niin. -- Nämähän ovat vain
muodollisuuksia -- ja hän olisi niin onneton, jos hänestä näyttäisi,
että tahtoisin pitää hänet kaiken ulkopuolella -- ajattelisi että se
oli kostoksi siitä jutusta, tiedäthän --.

"Ja kun tuo kaikki sitten on kestetty, Jenny -- voimme mennä naimisiin.
Niin ettei kenelläkään ole mitään sanomista. Tahtoisin mielelläni että
menisimme naimisiin pian. Etkö sinä?"

Jenny suuteli häntä vastaukseksi.

"Sillä minähän kaipaan sinua niin", kuiskasi Helge kuumasti. Eikä
Jenny torjunut hänen hyväilyjään. Mutta Helge päästi hänet -- hiukan
äkillisesti ja arasti. Ja alkoi levittää voita leivälle ja syödä.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin he istuivat kamiinan ääressä ja polttelivat -- Jenny
nojatuolissa, Helge lattialla, pää hänen sylissään.

"Eikö Cesca tänäkään iltana tule kotiin?" kuiskasi Helge äkkiä.

"Ei. Hän jää Tivoliin koko viikoksi", sanoi Jenny nopeaan ja hiukan
hermostuneesti.

Helge siveli hänen nilkkaansa, joka pilkisti esiin kimonon helman alta.

"Sinun jalkasi ovat niin kauniit ja kaitaiset, Jenny -- voi sentään!"
Hän siveli tytön siroa säärtä. Ja äkkiä hän pusersi Jennyn molemmat
jalat rintaansa vasten.

"Sinä olet niin kaunis, niin kaunis. Ja minä rakastan sinua niin,
tiedäthän miten paljon minä sinua rakastan -- tahdon maata tässä
lattialla sinun jalkojesi edessä -- pane pienet kapeat kenkäsi
niskalleni -- pane!" Helge heittäytyi äkkiä suoraan hänen eteensä ja
koetti kohottaa tytön jalkoja ja panna ne kaulalleen.

"Helge. Helge!" Helgen äkkinäinen hurjuus vavahdutti Jennyä tuokion
verran. Mutta sehän oli hänen oma poikansa -- sanoi hän itselleen --
pelkäisikö hän sitä, mitä Helge tahtoi, hän joka rakasti Helgeä! Helgen
kädet olivat niin polttavan kuumat, hän tunsi sen ohuitten sukkiensa
läpi.

Mutta ymmärtäessään, että Helge suuteli hänen kenkiensä pohjia, heräsi
hänessä äkkinäinen vastenmielisyys ja hämmentyneenä, tuntien pelkoa ja
haluttomuutta, hän nauroi väkinäisesti:

"Ei Helge -- anna olla, kengät joilla minä kuljen ja maleksin näillä
saastaisilla kaduilla --"

Helge Gram nousi -- nolona ja nöyryytettynä. Jenny koetti nauraen
päästä asiasta:

"Ajattele minkälaiset kengät -- nehän ovat täynnä tuhansia
taudinsiemeniä --"

"Senkin järkeilijä -- ja sinä olet mukamas taiteilija" -- nyt Helgekin
nauroi. Ja liioitellun leikkisästi, peittääkseen hämmennystään
Helge puristi häntä hurjasti, ja molemmat nauroivat täyttä kurkkua:
"Ihastuttava morsian -- anna kun tunnustelen! -- aivan niin -- sinä
haiset tärpätiltä ja öljyväreiltä."

"Höpsis, oma kultani. Minä joka en ole koskenut pensseliin pian kolmeen
viikkoon. Ole hyvä ja pese itsesi sinä."

"Ehkäpä sinulla on karbolivettä -- taudinsiementen hävittämiseksi."
Helge ahdisti häntä kädet saippuavaahdossa. "Naiset ovat kemiallisesti
puhtaita runoudesta, sanoo isäkin aina."

"Siinä on sitten isäsi oikeassa, poikani!"

"Ja sinä osaat määrätä kylmävesihoitoa", nauroi Helge.

Jenny kävi äkkiä vakavaksi. Meni Helgen luo ja pani kädet hänen
olkapäilleen -- suuteli häntä.

"Enhän minä tahdo, Helge, että sinä makaat lattialla minun jalkojeni
edessä."

       *       *       *       *       *

Helgen mentyä Jenny häpesi. Sillä oli kai totta, että hän todella oli
tahtonut määrätä kylmävesihoitoa. Mutta vastedes hän ei enää tekisi
niin. Sillä hänhän rakasti Helgeä.

Tänä iltana hän oli kärsinyt tappion. Oli ajatellut sitäkin, mitä
signora Rosa sanoisi, jos jotain olisi tapahtunut --. Oli aika lailla
nöyryyttävää tietää pelänneensä kohtausta kiukkuisen signoran kanssa --
tahtonut päästä lupauksestaan pojalleen sellaisen asian vuoksi.

Sillä kun hän kerran otti vastaan Helgen rakkauden, vastasi Helgen
suudelmiin -- niin olihan hän puolestaan velvollinen antamaan kaikki,
mitä tämä häneltä pyysi. Hänhän oli viimeinen, joka halusi sellaista
leikkiä -- ottaa vastaan rakkautta ja maksaa pikkurahalla -- voidakseen
jälleen vetäytyä leikistä mitään menettämättä, jos hän sattuisikin
toisin päättämään.

-- Koko tämä pelko johtui vain hermostuksesta -- eihän hän ollut
kokenut mitään tämäntapaista.

Kuitenkin -- hän oli ollut iloinen että Helge ei ollut pyytänyt enempää
kuin hän sydämestään saattoi antaa --. Sillä tulisihan hetki, jolloin
Jenny itse tahtoisi antaa hänelle kaikki --.

Voi, tämä kaikkihan oli tullut niin hitaasti ja huomaamatta -- kuin
etelän kevät! Yhtä tasaisen varmasti -- ilman jyrkkiä äkkikäänteitä.
Ilman kylmiä ja myrskyäviä päiviä, jotka saattoivat sydämen
kaipaamaan rajusti aurinkoa ja valon ylenpalttisuutta ja hiuduttavaa
hellettä. Ilman pohjolan pelottavan valoisia, loputtomia, riuduttavia
kevätiltoja. Kun aurinkoinen päivä oli päättynyt, lankesi yö niin
rauhallisesti ja tyynesti -- kylmä tuli samassa kuin pimeä ja vain
houkutteli levolliseen ja rauhalliseen uneen lämpimien kirkkaiden
päivien välissä -- joka päivä oli hiukan lämpimämpi kuin edellinen,
joka päivä sirotti hiukan enemmän kukkasia campagnalle, joka ei ollut
sen vihreämpi kuin eilenkään -- ja kuitenkin niin paljon vihreämpi ja
pehmeämpi kuin viikko sitten --.

Ja juuri samoin oli myös hänen rakkautensa tullut. Ilta illalta hän
oli kaivannut hiukan enemmän seuraavaa aurinkoista päivää Helgen
kanssa kaupungin muurien ulkopuolella -- ja vähitellen kohdistui
hänen kaipauksensa yhä enemmän Helgeen ja tämän nuoreen, lämpimään
rakkauteen. Hän oli vastaanottanut Helgen suudelmat, siksi että se
tuotti hänelle iloa -- ja päivä päivältä heidän suudelmansa olivat
enentyneet -- ja lopuksi oli kaikki puhe vaiennut heidän välillään --
oli vain suudelmia.

Jenny oli nähnyt, kuinka Helge päivä päivältä kävi yhä
täysikasvuisemmaksi ja miehekkäämmäksi -- hänen arkuutensa aivan
kuin häipyi: nykyisin hän ei koskaan enää joutunut äkkinäisen
alakuloisuutensa valtaan. Ja Jenny itse kävi varmemmaksi,
lämpimämmäksi, iloisemmaksi. Se ei ollut hänen nuoruutensa viileää
sotaista itsevarmuutta, vaan sydämen turvallisuutta -- hän ei enää
ollut epäluuloinen elämää kohtaan, joka ei ottanut muodostuakseen
hänen unelmainsa mukaiseksi -- nyt hän otti turvallisin mielin vastaan
jokaisen päivän, iloisena ja varmana, että mitä oli edessä, se oli
hyvää ja saattoi kääntyä hyväksi --.

Miksei rakkaus saattaisi tulla näin -- vähitellen niinkuin lämpö, joka
lisääntyi päivä päivältä ja hitaasti sulatti ja pehmitti --. Vaikkakin
hän ennen oli luullut että se tuli kuin rajumyrsky ja yhtäkkiä
uudestiloi hänet ihmiseksi, jota hän itsekään ei tuntenut -- jolle
hänen entinen tahtonsa ei enää mitään voinut.

Ja Helge otti vastaan niin äärettömän lempeästi ja rauhallisesti
hänen rakkautensa hitaan terveen kasvun. Joka ilta, kun he olivat
sanoneet toisilleen hyvää yötä, oli Jennyn sydän tuntenut lämmintä
kiitollisuutta häntä kohtaan, sen vuoksi että hän ei ollut pyytänyt
enempää, kuin Jenny sinä päivänä saattoi antaa.

Voi, jospa he vain olisivat saaneet jäädä tänne -- toukokuuhun asti,
kesään asti, koko kesäksi! Ja heidän rakkautensa olisi saanut kypsyä
täällä, kunnes he kokonaan olisivat olleet toinen toisensa omia, yhtä
luonnollisesti kuin he tähän asti olivat lähestyneet toisiaan --.

Olisivat saaneet asua jossain vuoristossa suvella. Avioliitto olisi
sitten järjestetty täällä kaupungissa. Taikka kotona syksyllä. Tietysti
he menisivät naimisiin, ihan tavalliseen tapaan, kun he kerran pitivät
toisistaan --.

Kun hän nyt ajatteli matkaa kotiin, oli kuin hän olisi pelännyt
heräävänsä unesta --.

Mutta sehän oli turhaa. Hehän pitivät toisistaan niin äärettömästi.
Mutta hän ei sietänyt kaikkea tuota hommaa, kihlauksia,
sukulaiskäyntejä ja sen semmoista --. No niin, pikku asioita.

Mutta ikuisesti kiitollinen hän oli tälle lempeälle etelän keväälle,
joka oli vienyt heidät yhteen niin hiljaa ja varovaisesti -- heidät
kaksi yksinäistä kevätvihreällä campagnalla tuhatkaunojen keskellä --.

       *       *       *       *       *

"Etkö usko että Jenny kerran katuu, kun hän meni kihloihin tuon Gramin
kanssa", kysyi Fransiska Gunnar Heggeniltä. Cesca istui Gunnarin luona
eräänä iltana.

Gunnar pyöritteli sikaria sormissaan. Yhtäkkiä hän huomasi, ettei hänen
mieleensä koskaan ollut juolahtanutkaan, että saattaisi olla epähienoa
keskustella Fransiskan asioista Jennyn kanssa. Mutta keskustella Jennyn
sydämenasioista Fransiskan kanssa oli aivan toista.

"Ymmärrätkö mitä Jenny hänestä löytää?" kysyi Fransiska uudelleen.

"Hm, sitä ei tavallisesti ymmärrä, Cesca. Yleensä on vaikeata ymmärtää
mitä te oikein näette siinä ja siinä miehessä. Minä luulen jumaliste
--" hän naurahti itsekseen.

"Me luulemme valitsevamme. Mutta me muistutamme veljiämme sieluttomia
eläimiä enemmän kuin itse haluamme tietääkään. Yht'äkkiä olemme
valmiita rakastamaan -- luontaisen laatumme mukaan. Ja paikka ja
tilaisuus auttavat asiaa --"

"Hyi", sanoi Fransiska ja kohotti hartioitaan. "Mutta sinä siis,
Gunnar, olet aina valmis --"

Gunnar naurahti -- hiukan haluttomasti:

"Taikka en ole koskaan ollut -- tarpeeksi. En ole koskaan tuntenut
tuota ehdotonta luottamusta mihinkään naiseen, että hän olisi 'se
ainoa' ja niin edespäin --. Ja sekin kuuluu rakkauteen -- kun kerta
ihminen on se ja sellainen kuin on."

Fransiska tuijotti mietteissään eteensä.

"Usein on kai asianlaita niin kuin sanoit, Gunnar. Mutta sattuu --
tapahtuu, että ihminen rakastuu tiettyyn yksilöön -- ei vain siksi,
että aika ja olosuhteet ovat edulliset. Minä -- minä rakastan sitä,
jonka tiedät, sen vuoksi etten ymmärrä häntä. En osannut käsittää, että
ihminen saattaisi olla sellainen kuin hän näytti olevan. Odotin aina
jotain tapahtumaa, joka aivan kuin valaisisi ja selittäisi kaiken mitä
näin. Minä hain salattua aarretta -- tiedäthän että ihminen tulee kuin
hulluksi -- kuta kauemmin hän etsii. Sitä enemmän kun ajattelen --
toinen nainen saattaa sen löytää.

"Mutta sellaisia on, jotka rakastavat jotain tiettyä ihmistä eikä ketään
toista, sen takia että tuo yksi on täydellinen juuri heidän mielestään.
Osaa antaa heille kaiken mitä he tarvitsevat. Sinä et kai milloinkaan
ole ollut rakastunut kehenkään sillä lailla, että sinusta kaikki
hänessä oli oikein ja kaunista ja hyvää -- niin, että rakastit häntä
sellaisenaan?"

"En ole", vastasi Heggen lyhyeen.

"Niin mutta se on oikeata rakkautta. Etkö usko? Ja olisin tahtonut että
Jenny olisi rakastunut juuri niin. Mutta eihän hän voi rakastaa Gramia
sillä lailla."

"En oikeastaan tunne Gramia, Cesca. Tiedän vain ettei hän ole niin
tyhmä kuin näyttää -- niinkuin sanonta kuuluu. Tarkoitan, hän on kai
merkittävämpi kuin ensi vaikutelmalta uskoisi. Jenny on kai huomannut
mitä hän pohjimmalti on miehiään."

Cesca istui tuokion. Sytytti savukkeen ja antoi tulitikun palaa loppuun
-- seurasi miettiväisenä silmillään liekkiä.

"Etkö huomannut -- hän kysyy aina 'eikö teistäkin' ja 'eikö niin'
ja niin poispäin. Eikö sinusta hänessä ole jotain naisellista tai
puolinaista?"

"Kenties. Mutta ehkä juuri se on vetänyt puoleensa Jennyä. Hänhän on
sekä voimakas että itsenäinen. Ehkäpä hän rakastaa mieluimmin juuri
sellaista, joka on heikompi kuin hän itse."

"Sanonpa sinulle jotakin, Gunnar. En ollenkaan luule, että Jenny on
niin väkevä ja itsenäinen. Hänen on vain täytynyt olla -- kotona hänen
täytyy aina uuttaa ja tukea, eikä hänellä itsellään ollut ketään
tukena. Minua täytyi hänen hoivata, sen vuoksi että olen paljon, paljon
herkempi kuin hän ja tarvitsen häntä. Joku on aina tarvinnut Jennyä.
Ja nyt Gram. Niin, Jenny _on_ väkevä ja varma, ja hän tuntee sen,
eikä kukaan pyydä häneltä apua turhaan. Mutta kukaan ihminen ei jaksa
sellaista loputtomiin -- tukea aina toisia ja jäädä itse vaille. Etkö
ymmärrä? Hän jää niin hirveän yksinäiseksi, kun hänen aina täytyy olla
voimakkain. Hän _on_ yksin, ja jos hän joutuu naimisiin tuon miehen
kanssa, jää hän yksin. Me kaikki puhumme Jennylle itsestämme, eikä
hänellä ole ketään, jolle hän voisi puhua. Voi, Jennyn olisi pitänyt
saada mies, jota hän olisi voinut ihailla -- jonka ylemmyyden hän olisi
tuntenut -- jolle hän olisi voinut sanoa: niin ja niin olen elänyt,
ja niin tehnyt työtä ja niin taistellut, sillä minusta se oli oikein.
Hänen olisi pitänyt saada mies, kyllin suuri hyväksyäkseen hänet. Gram
ei siihen pysty, siksi että hän on Jennyä heikompi. Mutta niin ollen
ei Jenny voi olla varma siitä, että on menetellyt oikein -- eikö niin?
Kun hän ei siis tapaa ketään kyllin arvovaltaista hyväksymään hänen
ajatuksiaan. 'Eikö niin' ja 'eikö sinusta' -- Gunnar, Jennynhän olisi
nyt pitänyt saada kysyä niin!"

He olivat molemmat vaiti pitkän ajan, kunnes Heggen sanoi Fransiskaan
katsomatta:

"Merkillistä, Cesca. Kun on kysymyksessä omat asiasi, et useimmiten
ymmärrä yhtään mitään. Mutta puhuessasi toisista minusta tuntuu usein,
että sinä näet selvimmin meistä kaikista."

Fransiska huokasi syvään:

"Niinpä niin, Gunnar. Senpä vuoksi minä joskus ajattelenkin, että minun
olisi mentävä luostariin. Kun olen ulkopuolella, katsojana, tuntuu
minusta kuin ymmärtäisin. Mutta kun itse olen kaiken keskellä, käyn
ihan sekapäiseksi."




XI


Kaktuspensaitten lihakkaat sinisenharmajat jättiläislehdet olivat
piirrettyjen nimien ja vuosilukujen ja sydänten arpeuttamat. Helge
seisoi ja uursi syvään H ja J kirjaimet. Ja Jenny seisoi, käsivarsi
Helgen hartioilla ja katseli.

"Kun me palaamme tänne", sanoi Helge, "on se samanlainen ruskea arpi
kuin muutkin. Luuletko että löydämme sen, Jenny?"

Jenny nyykäytti päätään.

"Niinkuin kaikki muutkin", sanoi Helge alakuloisena. "Täällä on niin
paljon nimiä. Me tulemme tänne etsimään sitä -- eikö niin?"

Varmasti."

"Etkö usko että me palaamme tänne, Jenny kultani? Ja että seisomme näin
kuin nytkin -- seisommehan?" Helge veti Jennyn syliinsä.

"Tietysti -- miksikä emme, oma ystävä?" Käsivarret toistensa
vyötäisillä he kulkivat reunakaiteelle. Ja kiinteästi nojaten toisiinsa
he istuivat ja tuijottivat campagnalle.

Auringonvalo vaihteli ja täysivarjot siirtyivät kukkuloilla kevätpäivän
hetkien mukaan. Toisinaan valo kimposi paksuina sädesuihkuina, sillä
vaaleat pilvet vaelsivat sinisellä taivaalla -- kirkkaassa, seisovassa
rauhattomuudessaan. Mutta ulompana taivaanrannalla, jota vastaan
tumma eukalyptusmetsä piirtyi Tre Fontanen luona, nousi aivan kuin
helmenkeltaista sumua -- illempänä se varmaankin tihenisi ja peittäisi
koko taivaan.

Kaukana tasangolla vyöryi Tiber-virta merta kohti, kultaisena, silloin
kun auringonpaiste siihen sattui, mutta lyijynharmaana, loistottomana
niinkuin kalanvatsa kun se heijasti pilviä. Tuhatkaunot loistivat
valkoisina kuin lumipälvet mäentöyrämillä. Rinteellä osterian
keittiöpuutarhan alapuolella nousi nuori vehnä, helakan vihreänä ja
silkin kiiltoisena. Keskellä peltoa seisoi kaksi mantelipuuta, latvat
vaaleanpunaisina kukista.

"Jenny, tämä on viimeinen päivämme campagnalla", sanoi Helge. "Eikö se
ole ihmeellistä?"

"Tällä kertaa --." Ja Jenny suuteli häntä eikä tahtonut antautua oman
alakuloisuutensa valtaan.

"Niin. Etkö koskaan ajattele, Jenny -- kun me vast'edes istumme
täällä -- on kaikki pakostakin jollain tavoin toisin. Ihminen muuttuu
alituiseen -- päivä päivältä -- me emme enää ole samoja, kun me
seuraavalla kerralla istumme täällä. Ensi vuosi -- ensi kevät -- se
ei ole _tämä_ kevät, Jenny. Myöskään emme ole _ihan_ samoja silloin.
Rakkautemme -- me voimme pitää toisistamme aivan yhtä paljon -- mutta
emme aivan samalla tavalla."

Jennyn hartiat värähtivät aivan kuin häntä olisi hiukan viluttanut:

"Noin ei kukaan nainen koskaan sanoisi, Helge", -- ja hän koetti nauraa.

"Onko sinusta niin ihmeellistä että minä sen sanon, Jenny? En voi olla
sitä ajattelematta. Sillä nämä kuukaudet ovat mielestäni muuttaneet
minua niin suuresti. Ja sinuakin -- muistatko ensimmäistä aamua? Sanoit
että kaikki muuttui sinulle heti kun tulit tänne ulkomaille. Sellainen
kuin minä taas olin, tullessani Roomaan -- ethän olisi voinut rakastua
minuun sellaisena -- ethän?"

Jenny hiveli hänen poskeaan.

"Mutta Helge -- oma poikani -- siinähän koko suuri muutos onkin -- että
olemme oppineet rakastamaan toinen toistamme --. Ja tämä tunne syvenee
syvenemistään -- eikö niin -- ja kun me siis muutumme, merkitsee se
vain sitä että rakkautemme kasvaa. Eihän siinä ole mitään pelkäämistä.
Meistä on tullut kaksi rakastavaa ihmistä -- siinä on koko muutos.
Muistatko erästä päivää -- syntymäpäivääni -- silloin, Via Cassilla --
jolloin ensimmäiset hienot säikeet alkoivat punoutua välillemme -- nyt
niistä on tullut vahva side, hyvin vahva -- ja se lujittuu alinomaa.
Eihän siinä ole mitään pelkäämistä, Helge?"

Helge suuteli häntä kaulalle.

"Ja huomenna sinä matkustat --."

"Niin. Ja kuuden viikon kuluttua tulet sinä jäljessä."

"Niin. Mutta silloin emme enää ole täällä. Emme voi retkeillä
campagnalla. On surkeata että meidän täytyy lähteä kesken kevättä."

"Onhan kotonakin kevät, Helge. Sielläkin on kiuruja. Katsos -- tänään
kun pilvet kiitävät noin -- on täällä melkein kuin kotona -- eikö
niin? Ajattele Vestre Akeria, poika -- koko Nordmarkenia! Me lähdemme
sinne yhdessä. Voi, ajatteles kevättä kotona -- valkoisia lumiviiruja
yltympäri tuntureilla, ja keskellä ikisininen vuono -- voi, Helge! Ja
viimeiset suksimatkat kevätkelillä -- ehkäpä me tänäkin vuonna voimme
tehdä yhteisiä hiihtoretkiä! Kun lumi on jo niin märkää, ettei se edes
tartu, ja kaikki purot kuohuvat ja solisevat, ja taivas on illoin
vihreä ja kirkas ja kultatähdet suuret ja loistavat ja sukset parkuvat
ja raapivat jäätynyttä hankea."

"Niin niin." Helge keinutti häntä sylissään. "Mutta Jenny -- tuo
kaikki -- Vestre Aker, Nordmarken -- olen vaeltanut siellä niin paljon
yksikseni. Minä pelkään sitä. Minusta on kuin jokaisessa pensaassa
siellä riippuisi entisten poisheitettyjen sielujen siekaleita --."

"Hiljaa, hiljaa, poikani. Voi, minusta se on niin ihanaa -- saada
kulkea oman ystävän kanssa kaikkialla, jossa on kuljeskellut niin yksin
ja surullisena monta kevättä."

Käsikädessä he vaelsivat vihreällä campagnalla -- nyt illansuussa
pilviharso peitti taivaan, ja heitä vastaan lehahti keväinen tuuli.

Jenny katseli jäähyväisiksi hellästi ja kaihomielisesti ympärilleen.
Maantiellä kitisivät korkeat vankkurit, joita härät vetivät -- niiden
karva vaihtui sametinpehmeänä vaaleanharmaasta ruskeaan. Ja siniseksi
maalattuja viinirattaita vetivät muulit, ja kulkuset kilisivät niiden
punaisissa valjaissa.

Voi, kaikki oli niin tuttua ja rakasta täällä -- hän Oli katsellut tätä
kaikkea päivästä päivään, Helgen kanssa -- ei tietänyt edes että hän
sitä katseli, ja nyt hän yht'äkkiä tunsi että kaikki oli syöpynyt hänen
mieleensä samalla kuin näiden päivien muistot.

Kuiva, punaruskea mäenrinne, jonka talvinen karkea lyhyt ruoho
oli käynyt pehmeämmäksi ja vihreämmäksi päivä päivältä --. Ja nuo
uskolliset tuhatkaunot laihassa maaperässään. Salaperäiset kuopat,
joiden maaperä oli sortunut -- he olivat seisoneet niiden vieressä
ja ihmetelleet niitä. Piikkiset pensasaidat teitten varrella, ja
pensaitten alla villisti kasvavan callan kiiltävät, mehevänviheriät
lehdet.

Leivosten lakkaamaton laulu avaran taivaanlaen alla, ja lukemattomat
posetiivit, jotka kutsuivat tanssiin kaukana tasangon osterioissa --
posetiivit, joiden sävelet olivat niin omituisen lasimaiset ja jotka
alituiseen toistivat samoja pieniä italialaisia sävelmiä.

Voi kuinka mieletöntä matkustaa pois tästä kaikesta!

-- Ei --.

Jenny käveli Helgen rinnalla keväisessä tuulessa, joka tulvaili heitä
vastaan ja viilensi hänen ruumistaan kuin kylpy. Ja hänestä oli kuin
hänen ruumiinsa olisi ollut viileä, tuore ja mehuisa lehti, ja hän
halasi antaa sen Helgelle.

       *       *       *       *       *

He hyvästelivät toisiaan viimeistä kertaa Jennyn pimeässä ulko-ovessa.
Eivätkä he ollenkaan tahtoneet päästää toisiaan.

"Voi Jenny! Jospa voisin jäädä luoksesi yöksi!"

"Helge." Jenny puristui Gramia vastaan. "Sinä voit!"

Helge puristi hänet rajusti syliinsä. Halasi hänen lanteitaan. Mutta
Jenny vavahti samassa, kun oli sen sanonut. Hän ei itsekään tietänyt
miksi häntä pelotti -- hän ei olisi _tahtonut_ pelätä. Häntä kadutti
samassa että oli vavahtanut -- aivan kuin hän olisi pyrkinyt pois
miehen lujasta syleilystä. Mutta Helge oli jo päästänyt otteensa.

"Ei ei. Tiedäthän että se on mahdotonta."

"Tahtoisin niin kernaasti", kuiskasi Jenny nöyrästi.

"Niin, niin." Helge suuteli häntä. "Tiedäthän että sinä --. Mutta
tiedän ettei minun pidä --

"Voi kiitos, Jenny. Kiitos kaikesta. Voi Jenny, Jenny -- kiitos että
pidät minusta. Hyvää yötä. Ja kiitos -- kiitos."

       *       *       *       *       *

Jennyn kyyneleet tippuivat kylminä hänen poskilleen, vuoteessa. Ja hän
koetti sanoa itselleen että oli aiheetonta maata ja itkeä noin -- aivan
kuin jotain olisi tapahtunut.






II




I


Juostessaan asemasillan poikki Fredrikshaldissa, saadakseen hiukan
kahvia ravintolassa, Jenny pysähtyi tuokioksi. Kiuru liverteli hänen
päänsä päällä.

Hän sulki silmänsä hetkeksi, istuessaan vaununikkunassa. Kuinka hän
sentään kaipasikaan etelään.

Juna suhahti pienien oikullisesti rakentuneiden punagraniittisten
vuorennyppylöiden ohi. Siellä täällä vilahti silmiin vuono, räikeänä,
loistavan sinisenä. Mänty oli pureutunut kiinni vuorenseinämään,
juurevat rungot punaisina iltapäivän auringossa ja latvat
tummanvihreinä ja metallinhohtoisina. -- Oli kuin kaikki olisi
loistanut puhtauttaan lumensulamisen jäljiltä. Pikkupurot tulla
ryöppysivät molemmin puolin rautatietä, ja lehtipuiden paljaat latvat
piirtyivät ilmaa vasten.

Kaikki oli niin erilaista kuin etelän kevät. Ja Jenny ikävöi _sitä_
-- sen hidasta, tervettä hengitystä, sen värien lempeää iloa --.
Täkäläiset värisoinnut toivat hänen mieleensä toisia keväitä -- hurjaa
kaipuuta ja kuumaa iloa, niin erilaista kuin hänen nykyinen tyyni
onnensa.

Voi sitä etelän kevättä ja rauhallisesti versovaa vihannuutta laajoilla
tasangoilla! Vuoret seisoivat ympärillä, niiden ääriviivat olivat
ankarat ja kiinteät. Ihmiset olivat raivanneet metsän tieltään ja
rakentaneet muurien kruunaamat kivenharmajat kaupunkinsa kummuille
ja istuttaneet hopeanharmaat oliivilehtonsa rinteille. Elämä oli
vuosituhansien kuluessa kiivennyt vuorenseinämiä pitkin, ja vuoret
kantoivat kärsivällisesti tätä pientä elämää helmassaan ja kohottivat
sittenkin otsansa taivasta päin, ikuisessa yksinäisyydessä ja rauhassa.
-- Ylväät, ankarat viivat, ja värien hillitty hopeanharmaa ja
siniharmaa ja vihreänharmaa -- ikivanhat kaupungit ja hitaasti etenevä
kevät -- huolimatta kaikesta mitä oli sanottu etelän hälisevästä
elämästä, oli aivan kuin etelä olisi hengittänyt terveemmin ja
tyynempään rytmiin kuin pohjola. Täällä oli kevään valta niin riehakka
-- etelässä oli sittenkin helpompi ajatella että keväänhurmio hyökyi
yli -- ohi.

Voi, Helge! Jenny ikävöi hänen luokseen, sinne. Niin kaukana -- siitä
oli jo niin pitkä aika. Eikä siitä ollut viikkoakaan --. Ja sittenkin
oli melkein kuin kaikki olisi ollut vain unta. Aivan kuin hän ei
milloinkaan olisi ollut poissa täältä.

Ihmeellistä että hän oli ollut siellä. Eikä täällä, näkemässä ja
tuntemassa, kuinka valkoinen, rauhallinen, pakkaskova talvi väistyi
ja kuinka hopeanpuhdas, kostea usva keskellä päivää kyllästi kuivan
vaaleansinisen ilman ja vipajoi nurmien yllä. Ilma väreili ja kaikki
viivat väreilivät, kuin irrallaan, mutta värit olivat terävät ja
polttavat -- kuin alastomat. Kunnes ilta tuli, ja kaikki jäätyi
vaaleanvihreän taivaankuvun alla, hiuduttavassa valossa, jota kesti
ikuisuuden --.

Oma poikani rakas, mitähän sinä nyt teet? Minä kaipaan sinua niin --
katsos, saatan tuskin ymmärtää että sinut omistan! Tahdon olla luonasi
-- en tahdo kulkea yksin ja kaivata sinua koko tämän pitkän, hirveän,
valoisan kevään --.

Ylhäällä näkyi likaisia lumiläikkiä metsänreunassa ja kiviaitojen
vieressä. Lakastuneen ruskeat vainiot ja kynnetyt pellot levittäytyivät
pehmeine väreineen, ja täällä, jossa taivaanlaki sai kaartua
avarampana, pelottavan väkevä sini sammui leppoisaksi taivaanrantaa
päin. Metsäisten harjujen matala aaltoviiva ulottui kauas, mutta
yksinäiset puuryhmät keskellä vainioita piirsivät oksiensa verkoston
ilmaa vastaan.

Vanhat harmaat talot loistivat kuin hopea ja uudet punaiset
ulkohuonerakennukset olivat väreissä palavat. Kuusikko paistoi mehevän
oliivinvihreänä, ja koivikko piirtyi punasinervänä sitä vastaan, ja
haapojen rungot olivat vaaleanvihreät.

Voi, niin, tämä oli kevättä! Sen intohimoiset värit palavat lyhyen
tuokion, kunnes kaikki muuttuu säteilevän kullanvihreäksi ja uhkuu
hetkisen elinnesteitä, tummuakseen ja kypsyäkseen kesäksi muutamina
lyhyinä viikkoina. -- Kevät, jolloin mikään onni ei ole kyllin
loistava --.

Ilta pimeni, ja juna kiisi eteenpäin. Viimeiset pitkät punaiset
auringonsäteet tulivat nuolina harjun yli. Ja niin jäi pilvettömälle
taivaalle vain kultainen kajo, joka sammui äärettömän hitaasti.

Kun juna lähti liikkeelle Moss'ista, seisoivat harjut nokimustina
vihreänkirkasta taivasta vasten. Ja kuvastus oli vieläkin mustempaa,
läpikuultavan mustaa lasinvihreässä vuonossa. Yksinäinen suuri
kultatähti paloi harjun yllä, ja sen kuvajainen vedessä värisi ohuena
kultavirtana.

Hän ei voinut olla ajattelematta Fransiskan yökuvia. Cesca halusi
ennen kaikkea maalata värien elämää auringon laskun jälkeen. Herra
tiesi miten hänen asiansa oikein olivat. Muuten hän teki lujasti työtä
loppuaikana. Jenny tunsi hiukan omantunnonvaivoja -- kahtena viime
kuukautena hän oli tuskin nähnyt Cescaa -- ja kuitenkin oli hänen
mieleensä pariin otteeseen iskenyt ajatus, että Cescalla varmasti oli
vaikeat ajat. -- Mutta kaikki Jennyn hyvät päätökset puhua kerrankin
kunnolleen Cescan kanssa olivat aivan kuin valuneet hiekkaan.

       *       *       *       *       *

Oli pimeää, kun juna tuli kaupunkiin. He olivat asemalla häntä
vastassa, äiti, Bodil ja Nils.

Oli aivan kuin hän olisi tavannut äidin viikko sitten. Mutta rouva
Berner itki, suudellessaan tytärtään:

"Tervetuloa kotiin, lapsikultani -- Jumala siunatkoon sinua!"

Mutta Bodil oli kovasti kasvanut -- oli täysikasvuinen ja näppärä
pitkässä kävelypuvussaan. Ja Kalfatrus tervehti häntä hiukan vieraasti.

Rautatientorin ilma oli ainoalaatuista koko maailmassa -- siinä haisi
mädäntynyt merivesi, kivihiilenkäry ja sillin suolavesi.

Ajurinrattaat kolisivat pitkin Carl Johanin katua, tuttujen rakennusten
ohi. Äiti kyseli miten matka oli mennyt ja missä hän oli ollut yötä.
-- Jenny istui, kaikki tuntui merkillisen arkiselta. Oli kuin hän ei
ensinkään olisi ollut poissa. Lapset takaistuimella eivät sanoneet
sanaakaan.

Wergelandsveienillä, erään puutarhanportin edessä, seisoi kaksi nuorta
ihmistä, ja he suutelivat toisiaan katulyhdyn alla. Linnanpuiston
paljaiden puunlatvain yllä kaartui taivas tummansinisenä ja kirkkaana;
muutamia tähtiä tuikki. Jenny tunsi lakastuneiden lehtien hajun
lehahtavan vastaansa yössä -- kuin entisten, kaipuun täyttämien vuosien
takaa.

Vaunut pysähtyivät kotiportin eteen -- suuren kivirakennuksen eteen
jossakin Hægdehaugenin puolella. Ensimmäisen kerroksen maitokaupasta
loisti valo. Ja siirtomaatavarakaupan neiti katsahti ulos, kuullessaan
vaunujen pysähtyvän -- huusi hyvää päivää ja tervetuloa Jennylle.

Ingeborg tulla törmäsi alas portaita ja syleili häntä. Sitten hän
harppasi yhtä nopeaan jälleen ylös kantaen sisaren matkalaukkua.

Arkihuoneeseen oli katettu teepöytä. Jenny löysi lautasliinansa
isän vanhaan hopearenkaaseen pujotettuna entiseltä paikaltaan --
Kalfatruksen vierestä.

Ingeborg syöksyi keittiöön, ja Bodil seurasi Jennyä tämän pieneen
pihanpuoleiseen huoneeseen. Ingeborg oli saanut asua siinä sillä
aikaa kun Jenny oli ollut ulkomailla, eikä hän vielä ollut ehtinyt
siirtää kaikkia kamppeitaan. Seinille oli kiinnitetty näyttelijöiden
postikorttikuvia, ja mahonkireunusteiset Napoleon ja Madame Recamier
riippuivat Jennyn vanhan empiire-peilin molemmin puolin, samantyylisen
lipaston yllä.

Jenny peseytyi ja kiinnitti uudestaan nutturansa. Iho tuntui niin
tahmealta matkan jälkeen -- hän pyyhkäisi kasvojaan pari kertaa
puuterihuiskulla. Bodil haisteli puuteria, olisiko se ollut
hyvänhajuista.

He istuutuivat teepöytään. Ingeborg oli kaikessa salaisuudessa
valmistanut pikkulämmintä -- oli käynyt keittokoulua talvella. Täällä
lampun alla Jenny huomasi, että molemmat pikkusiskot olivat sitoneet
paksut kiharaiset lettinsä valkoisella silkkinauhalla niskaan.
Ingeborgin pienet mulatinkasvot olivat käyneet hieman ohuemmiksi ja
kalpeammiksi, mutta hän ei yskinyt enää.

Voi niin -- nyt hän sen huomasi. Äiti oli vanhentunut. Tai kenties ei
-- hän ei ehkä vain ollut huomannut sitä, vuosien kuluessa kulkiessaan
kotona ja nähdessään äidin joka ainoa päivä -- että hienot rypyt äidin
kauniissa vaaleaverisissä kasvoissa yhä enenivät ja että tyttömäinen
solakka vartalo kävi hieman kumaraiseksi ja hartiat teräviksi. Hänhän
oli kuullut jo siitä asti, kun oli tullut aikuiseksi, että äiti oli
kuin hänen hiukan vanhempi, kauniimpi sisarensa.

Puhuttiin siitä mitä kotona oli tapahtunut tänä vuonna.

"Voi pahus kun ei me sentään otettu autoa asemalta", sanoa tokaisi
Nils. "Jo me oltiin tyhmiä."

"Kylläpä kannattaa jälkeenpäin katua", -- Jennyltä pääsi nauru.

Matkatavarat tuotiin ja äiti ja pikkutytöt seurasivat henkeään
pidättäen purkamista. Ingeborg ja Bodil kantoivat tavaroita huoneisiin
ja latoivat niitä laatikkoihin. He käsittelivät melkein hartaina
koruompeleisia alusvaatteita, joiden Jenny sanoi olevan Pariisista.
Ja he riemuitsivat lahjoista -- raakasilkkiä kesäpuvuiksi ja
venetsialaisia helminauhoja. He seisoivat peilin edessä ja sovittelivat
silkkiä hartioilleen ja kaulanauhoja hiuksilleen.

Ainoastaan Kalfatrus kysyi hänen maalauksiaan ja nosteli
maalarinlaatikkoa, jossa kuvat olivat.

"Ja montako sulia on, Jenny?"

"Kaksikymmentäkuusi. Mutta enimmäkseen pikkukuvia."

"No tuleeko siitä yksityisnäyttely sitten -- vai mitä?"

"En oikein tiedä -- olen kyllä ajatellut."

       *       *       *       *       *

Pikkutytöt olivat pesseet astiat ja Nils oli tehnyt tilan itselleen
arkihuoneen sohvalle. Rouva Berner ja Jenny jäivät istumaan tyttären
huoneeseen, ylimääräisen teekupin ja savukkeen ääreen.

"Miltä sinusta Ingeborg näyttää?" kysyi äiti levottomana.

"Hänhän on terve ja vilkas -- eikä näytäkään huonolta. Mutta tietysti
-- hänen iässään ei se ole leikin asia. Meidän täytyy toimittaa hänet
maalle, kunnes hän on aivan terve, äiti."

"Ingeborg on aina niin herttainen ja kiltti -- reipas ja hauska. Ja
niin näppärä kotihommissa. Minä olen niin levoton hänen tähtensä,
Jenny. Luulen, että hän on tanssinut liiaksi talvella ja ollut liian
paljon mukana ja joutunut liian myöhään levolle. Mutta minä en hennonut
kieltää häneltä mitään. Sinulla oli lapsuudessa niin ikävää, Jenny, ja
näin kyllä, että kaipasit huvia ja iloa --. Olin aivan varma että sinä
ja isä olisitte olleet minun puolellani, kun annoin lapsen huvitella
sen ajan kun hän voi." Rouva Berner huokasi. "Pikkutyttöni, raukat --
työ ja aherrus heitä on odottamassa. Mitä tästä oikein tulee, Jenny,
jos he kaiken lisäksi vielä sairastuvat? Minä voin tehdä niin vähän
heidän hyväkseen, lapsiraukkojeni --."

Jenny kumartui äidin puoleen ja suuteli kyynelet kauniista,
lapsekkaista silmistä. Ja nojasi häneen -- kaipuu osoittaa hellyyttä ja
saada hellyyttä, ja muistot lapsuudenajoilta, ja tietoisuus, ettei äiti
ollut tuntenut hänen elämäänsä, sen suruja ennen ja onnea nyt -- kaikki
se sekaantui yhteen, suojelevaksi rakkaudeksi. Rouva Berner painautui
lujasti tyttäreensä.

"Kas niin, äiti -- nyt et saa itkeä -- saat nähdä että kaikki
vielä selviää. Nythän minä jään kotiin, toistaiseksi. Ja onhan
Katherine-tädin rahoja onneksi hiukan jäljellä."

"Niin mutta Jenny -- niidenhän täytyy jäädä opiskeluasi varten. Näetkö,
minähän olen oppinut lopultakin ymmärtämään, että sinun työtäsi ei saa
häiritä. Meille oli sellainen ilo, kun sait taulusi myydyksi syksyllä
--."

Jenny hymyili hiukan. Myyty maalaus ja lehtien lyhyt maininta hänestä
-- oli aivan kuin koko perhe olisi suhtautunut hänen maalailuunsa aivan
uudella tavalla sen jälkeen.

"Asiat järjestyvät, äiti. Kaikki. Minähän voin hiukan ansaitakin, siinä
sivussa, ollessani kotona. -- Mutta ateljee on _välttämätön_", lisäsi
hän samassa. Ja vielä, nopeaan ja selittäen: "Minun täytyy lopullisesti
valmistaa kuvat ateljeessa, ymmärräthän --."

"Niin, mutta" -- äiti näytti vallan kauhistuneelta. "Kai sinä sentään
jäät asumaan kotiin, Jenny?"

Jenny ei vastannut kohta.

"Minusta se on välttämätöntä, lapsi kultani", sanoi äiti, "eihän nuori
tyttö voi asua yksin ateljeessa".

"Eipä niin, minä kyllä _asun_ täällä", vastasi Jenny.

       *       *       *       *       *

Hän otti esiin Helgen valokuvan, jäätyään yksin. Ja istui kirjoittamaan
Helgelle.

Hän oli ollut vasta pari tuntia kotona. Mutta kaikki, mitä hän oli
elänyt tuolla etelässä, tuntui nyt niin äärettömän kaukaiselta, kuin
ihmeeltä. Sillä ei ollut mitään yhtymäkohtia hänen entiseen elämäänsä
täällä kotona.

Eikä nykyiseen.

Kirje oli vain valittavaa kaipuuta.




II


Jenny oli vuokrannut ateljeen. Ja hän askaroi siellä ja järjesteli ja
pani kuntoon. Kalfatrus tuli iltapäivällä ja auttoi häntä.

"Sinusta on tullut oikea pitkäkoipi, Kalfatrus -- läheltä piti, etten
teititellyt sinua, naskali, ensin alussa kun näin sinut."

Poika nauroi.

Jenny kyseli häneltä, mitä kaikkea hän oli hommaillut Jennyn
poissaollessa, ja poika kertoi. Hän ja Jakob ja Huimapää --
luokalle oli syksyllä tullut pari uutta poikaa -- olivat elelleet
metsäläiselämää Nordmarkenin tunturimajoissa, ja heidän seikkailunsa
olivat ihan määrättömät. Jenny uumoili siinä askaroidessaan ja
kuunnellessaan, että taisivat hänen ja pojan yhteiset Nordmarkenin
retkeilyt jo olla ihan lopussa --.

Aamupäivisin Jenny vaelteli pitkin Bygdøtä -- yksinään valkoisessa
auringonpaisteessa. Vainiot olivat niin värittömiä -- ruoho
lakastunutta kellanvaaleaa. Metsänreunamassa pohjoispuolella näkyi
vielä talvista lunta raudanmustien kuusien alla. Mutta eteläisellä
rinteellä loistivat lehtipuiden paljaat oksat aurinkoista ilmaa
päin, ja vanhojen lämmenneiden lehtien alta nousi esiin untuvaisia
sinivuokonnuppuja. Kaikkialta helisi jo lintujen laulu --.

Hän luki uudestaan ja uudestaan Helgen kirjeitä -- piti niitä mukanaan.
Hän ikävöi Helgeä, sairaalloisesti, kärsimättömästi -- ikävöi nähdä
häntä, koskettaa häntä ja oikein tuntea, että Helge todella oli hänen.

Hän oli ollut kaksitoista päivää kotona, eikä ollut vieläkään saanut
käydyksi Helgen vanhempien luona. Mutta kun Helge kolmannen kerran
kysyi kirjeessään samaa asiaa, teki hän päätöksensä. Huomenna se
tapahtuisi.

Ilma oli muuttunut yöllä. Tuuli oli kääntynyt purevan pohjoiseksi --
pistävää auringonpaahdetta ja kadulla pölypyörteitä ja paperinjätteitä
-- ja yht'äkkiä raekuuro, joka oli niin väkivaltainen että hänen piti
hakeutua porttikäytävän suojaan. Kovat valkoiset herneet hyppelivät
katukiveyksellä hänen puolikenkiensä ja kevytmielisten kesäsukkiensa
ympärillä.

Ja jälleen paistoi päivä.

Gramit asuivat Velhavenin kadun varrella. Jenny seisoi kulmassa
tuokion. Varjo oli niin kosteaa ja jääkylmää molempien
likaisenharmaiden talorivien välissä. Vain toisella puolen näkyi
auringonkilo ylinnä katon rajassa. Hän oli iloinen ajatellessaan, että
Helgen vanhemmat asuivat neljännessä kerroksessa.

Tämä katu oli ollut hänen koulutienään neljä vuotta. Niin, hän tunsi
sen perin pohjin -- mustat läikät, joita katolta tippunut lumi oli
tehnyt julkisivujen kipsikoristuksiin, ja pienenpienet mustat myymälät.
Ikkunoissa nuhjaantuneeseen silkkipaperiin kiedottuja kukkaruukkuja ja
värillisiä majolika-ruukkuja ja kellertyneitä muotilehtisiä ruuduissa
kiinni, ompelijattarien luona -- ja porttikäytävistä näkyi vilaukselta
pikimustat takapihat. Varmasti oli niissä vieläkin likaisia lumikasoja,
jotka tekivät ilman raa'aksi porttikäytävissä. Ja raitiovaunu kiipesi
raskaasti jyristen mäkeä ylös.

Lähellä, Pilestrædetillä, oli tuollainen nokiharmaa vuokrakasarmi,
jonka porttikäytävä oli pimeä kuin kaivo. Siellä he olivat asuneet
isäpuolen kuollessa.

Hän seisoi tuokion oven edessä, jonka messinkilaatassa oli nimi G.
Gram. Hänen sydämensä tykytti, mutta hän koetti nauraa itselleen. Aina
hän oli samanlainen -- aiheettomassa tuskassa joutuessaan tilanteeseen,
jota hän vuosia etukäteen ei ollut osannut kuvitella. Herranen aika --
eiväthän tulevat appivanhemmat sentään saattaneet olla niin kauhean
vaarallisia henkilöitä! Eivät he ainakaan voisi syödä häntä suuhunsa.
Ja hän soitti ovikelloa.

Hän kuuli jonkun tulevan pitkää käytävää, ja sitten ovi aukaistiin.
Avaaja oli Helgen äiti -- Jenny tunsi hänet valokuvasta.

"Rouva Gram, eikö niin? Minä olen neiti Winge --."

"Voi, tekö -- olkaa hyvä, ettekö astu sisään?"

Hän kulki Jennyn edellä pitkää, ahdasta käytävää, joka oli täynnä
kaappeja ja laatikoita ja päällysvaatteita.

"Olkaa hyvä", sanoi rouva Gram jälleen ja avasi arkihuoneen oven.
Raskaat, sammalvihreät, samettiset huonekalut olivat väkevässä
auringonvalossa; huone ei ollut iso, mutta täyteen ahdettu --
kaikkialla oli pieniä koriste-esineitä ja valokuvia, ja lattialla
koreavärinen villasamettimatto ja villasamettiset verhot kaikissa
ovissa.

"Täällä on kai paha siivo -- en ole päiväkausiin ehtinyt pyyhkiä pölyä
täältä", jutteli rouva Gram. "Me emme nimittäin koskaan oleskele
täällä, tavallisesti, ja olen nykyään ilman palvelustyttöä. Sen joka
meillä oli, minun täytyi ajaa tiehensä -- hän oli suttuinen, niin että
riitti, ja kinasi aina vastaan -- ja niin minä sanoin että menköön
menojaan. Mutta uuden saaminen -- se ei sitten ole helppoa -- ja
samanlaisia he muuten ovat, jok'ainoa sorkka, niin että mitä siihen
tulee --. Ei, kauhistus, emäntänä oleminen on pahinta mitä on --.

"Niin, Helgehän on valmistanut meitä siihen että tulisitte, mutta me
olimme totisesti jo melkein luopuneet toivosta että soisitte meille sen
kunnian --."

Kun hän hymyili ja jutteli, näkyivät suuret valkoiset etuhampaat ja
molemmin puolin pudonneitten kulmahampaitten mustat aukot.

Jenny istui ja katseli häntä, joka oli Helgen äiti.

-. Hän oli ajatellut kaiken niin toisenlaiseksi.

Hän oli kuvitellut mielessään Helgen kotia ja äitiä, Helgen kertomusten
mukaan. Äitiä, jolla oli kauniit kasvot ja joka valokuvassa oli Helgen
näköinen, hän oi säälinyt. Naista, jota mies ei rakastanut ja joka
oli rakastanut lapsiaan, niin että nämä olivat nousseet häntä vastaan
kapinaan ja tahtoivat pois ja kauas tämän tyrannimaisen äidinrakkauden
piiristä, joka ei sietänyt että he olivat muuta kuin hänen lapsiaan.
Sydämessään Jenny oli ollut tämän äidin puolella. Eiväthän miehet
voineet ymmärtää, minkälaiseksi nainen pakostakin muuttui, silloin
kun hän rakasti saamatta milloinkaan vastarakkautta -- vain lasten
rakkautta, kun nämä olivat pieniä. Eiväthän he voineet ymmärtää
mitä tämä äiti tunsi, nähdessään lastensa kasvavan ja liukuvan pois
luotaan -- että hän nousisi, uhmaillen ja vihaa täynnä, itse julmaa
elämää vastaan, joka oli sellainen, että äidin pienet lapset kasvoivat
aikuisiksi, niin ettei äiti enää merkinnyt kaikkea heille, kuten he
olivat kaikki hänelle iankaikkisesta iankaikkiseen --.

Jenny olisi tahtonut pitää Helgen äidistä.

Mutta hän ei voinut. Hän tunsi ihan ruumiillista vastenmielisyyttä
tuota rouva Gramia kohtaan, joka istui hänen edessään ja jonka suu
yhtenään kävi.

Piirteet olivat Helgen, niin kuin valokuvassakin. Korkea, hiukan kapea
otsa ja hienosti kaartuva nenä ja tasaiset, tummat kulmakarvat ja pieni
suu ja hienot, ohuet huulet ja leuka, joka oli hiukkasen terävä.

Mutta hänen suunsa vaiheilla oli ilme, aivan kuin kaikki, mitä hän
sanoi, olisi ollut ilkeää -- kasvojen kaikissa pikkurypyissä oli ilkeä
ja häijy ilme. Ja suuret silmät, jotka olivat niin harvinaisen kauniit
muodoltaan ja joiden valkuainen oli niin emaljinsininen, olivat kovat
ja pistävät -- nuo suuret tummanruskeat silmät. Ne olivat paljon
tummemmat kuin Helgen.

Kaunis hän varmasti oli ollut -- harvinaisen kaunis. Ja kuitenkin
Jenny oli aivan varma siitä, mitä hän ennen vain kerran oli ajatellut
-- että Gert Gram tuskin oli tuntenut itseään iloiseksi mennessään
naimisiin hänen kanssaan. Mikään sivistynyt nainen ei Helgen äiti
myöskään ollut -- mikäli puheesta ja olemuksesta voi päätellä. Vaikka
muuttuivathan niin monet somat keskiluokan pikkuneitoset oikeiksi
akoiksi, oltuaan jonkin aikaa naimisissa -- kun he olivat istuneet pari
vuotta koteihinsa suljettuina ja niukuin naukuin laahautuneet elämän
läpi piikahuolien ja taloustaakan painamina --.

"Niin, kandidaatti Gram pyysi minua käymään täällä ja tuomaan terveisiä
häneltä", sanoi Jenny. Hänestä tuntui yht'äkkiä mahdottomalta puhua
_Helgestä_.

"Niin, hänhän ei loppuaikana seurustellut muiden kanssa kuin teidän
-- ainakaan viime kirjeissään ei hän koskaan kerro olleensa kenenkään
toisen kanssa. -- Muuten hän hakkaili kai alussa erästä pikku neiti
Jahrmannia, mikäli saatoin ymmärtää?"

"Niin, neiti Jahrmann on hyvä ystäväni -- alussa meitä oli aika monta,
jotka olimme paljon yhdessä. Mutta viime aikoina neiti Jahrmann uhrasi
aikansa kokonaan erääseen suureen työhönsä."

"Hänhän on Tegnebyn eversti Jahrmannin tytär, eikö niin? Ja hänellä on
siis rahoja?"

"Ei ole. Hän peri hiukan äidiltään ja käyttää sen opiskeluun -- hän ei
ole oikein hyvissä väleissä isänsä kanssa -- isä ei näet pitänyt siitä,
että tytär halusi maalariksi, ja niin ei neiti Jahrmann tahdo ottaa
mitään vastaan isältä --."

"Hyvänen aika kuinka typerää! -- Tyttäreni, rouva Arnesen,
pastorinrouva Arnesen", sanoi rouva Gram. "oli jouluna täällä ja tuntee
hiukan häntä. Tyttäreni oli muuten sitä mieltä, että everstiluutnantti
ei muista syistä tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan --
hänhän on kuulemma hyvin kaunis, mutta maine on kai hiukan niin ja näin
--"

"Se ei ole ollenkaan totta", sanoi Jenny jäykästi.

"Niin, teillä taiteilijoilla on hyvät oltavat." Rouva Gram huokasi.
"Mutta en ymmärrä miten Helge sai mitään tehdyksi -- minusta tuntui
ettei hän koskaan kirjoittanut muuta kuin että nyt hän oli tehnyt
retken sinne ja retken tänne teidän kanssanne --."

"V-voi", sanoi Jenny. Hänestä oli niin merkillisen kiusallista kuulla
heidän väleistään rouva Gramin suulla. "Minusta kandidaatti Gram oli
kovin ahkera. Joskushan ihminen sentään tarvitsee vapaapäivänkin --."

"Me emännät saamme totta totisesti kestää ilman niitä --. Odottakaapas
vain, kunnes olette naimisissa, neiti Winge. Mutta kaikki muut tahtovat
kyllä vapaapäiviä. Minulla on sisarentytär, joka juuri on valmistunut
kansakoulunopettajaksi -- aikoi opiskella lääketiedettä, mutta ei
jaksanut -- hänen täytyi lopettaa kesken ja mennä seminaariin. Niin.
Minun mielestäni hänellä on ainaiset vapaapäivät. '_Sinä_ et ainakaan
rasita itseäsi ylenmäärin, Aagot', sanon hänelle usein --."

Rouva Gram katosi eteiseen. Jenny nousi ja rupesi katselemaan
maalauksia.

Sohvan yläpuolella riippui isokokoinen campagnamaisema. Oli helppo
nähdä että Gram oli opiskellut Kööpenhaminassa. Piirustus oli hyvä ja
vankka, mutta väreiltään se oli ohut ja kuiva. Varsinkin etuala --
kaksi kansallispukuista italialaistyttöä ja miniatyyrimaisesti maalatut
kukat pilariraunion ympärillä -- oli mehuton. Alempi kuva, nuoren tytön
malliharjoitelma, oli parempi.

Jenny ei voinut olla hymyilemättä -- oliko ihme että Helgen oli
hiukkasen vaikeata saada otetta Roomasta ja että hän oli jonkin verran
pettynyt -- koko tämä italialaisromantiikka kotiseinillään!

Täällä oli monta pientä ruskehtavaa, sirosti piirrettyä maisemaa
Italiasta, raunioita ja kansallispukuja. Mutta tuo luonnos papista oli
hyvä. Muutamat jäljennökset -- Correggion Danaë ja Guido Renin Aurora
-- hyi toki! Oli muitakin barokkitaulujen jäljennöksiä, joita hän
tuskin tunsi.

Ja sitten täällä oli suuri vaaleanvihreä suvimaisema. Gram oli
yrittänyt maalata impressionistisesti. Mutta se oli väreiltään ohut ja
ruma. Tuo pianon päällä oleva oli parempi -- auringonpilkettä vuoren
yllä, ilma oli erinomainen.

Vieressä riippui hänen vaimonsa kuva. Se oli paras -- se oli
hyvä, niin, oikein hyvä. Vartalo oli kauniisti muovailtu. Ja
kädet. Ja heleänpunainen leninki, 1880-lukua, verkkomaiset mustat
puolisormikkaat. Kasvot olivat oliivinkelmeät, silmät tummat otsatukan
alla, musta hattu korkea ja terävä ja siinä punainen siipi. Mutta paha
kyllä ihminen oli aivan kuin painunut kiinni taustaan, joka oli sivelty
happamen siniharmaalla.

Ja tuossa lapsenkuva. "Pelle nelivuotiaana" oli piirretty aivan
yläkulmaan kehyksen alle. No mutta herranen aika -- eikö se ollutkin
Helge, tuo pieni mörökölli valkoisessa paidassaan -- voi miten hän oli
armas!

Rouva Gram tuli sisään kantaen tarjotinta, rabarberiviiniä ja
leivoksia. Jenny mutisi jotakin että rouva oli nähnyt vaivaa --.

"Minä olen seisonut ja katsellut miehenne maalauksia, rouva Gram."

"Niin -- minähän en ymmärrä niistä mitään, mutta --. _Minusta_ ne ovat
aivan suurenmoisia. Mieheni itse kyllä väittää, että ne ovat pelkkää
roskaa, mutta hän vain sanoo niin. Ei -- --", rouva nauroi hiukan
katkerasti. "Katsokaas -- mieheni on koko lailla mukavuuteen menevä. Ja
eihän tuo maalailu voinut meitä _elättää_, kun olimme menneet naimisiin
ja saimme lapsia, niin että hänen täytyi siinä ohessa ruveta tekemään
jotain hyödyllistäkin. Ja silloin ei hän viitsinyt maalata, vaan keksi
ettei hänellä ollut kykyä. _Minusta_ taas hänen kuvansa ovat paljoa
kauniimmat kuin kaikki nämä uusmuotiset jutut -- mutta te kai olette
toista mieltä, neiti Winge?"

"Miehenne taulut ovat hyvin kauniita", sanoi Jenny. Teidän kuvanne
varsinkin, rouva Gram, se on vallan erinomainen."

"Niin -- mutta nyt enää ei kai se ole näköinen -- vaikka Gram ei tehnyt
minua kauniimmaksi kuin olin --", ja rouva nauroi jälleen, pientä
katkeraa ilkeätä nauruaan. "Sitä ei kukaan voi sanoa --. Minusta hän
maalasi paljon sievemmin ennen kuin hän rupesi matkimaan noita kaikkia,
jotka silloin olivat muodissa -- tiedättehän, Thaulowia ja Kroghia ja
keitä he oikein olivat --."

Jenny joi äänettömänä rabarberiviininsä loppuun, samalla kun rouva Gram
jutteli.

"Niin, ikävä kyllä, olisin niin mielelläni pyytänyt teitä jäämään
päivälliseksi, neiti Winge, mutta minä olen siis aivan yksin keittiössä
emmekä ole valmistuneet vastaanottamaan vieraita -- niin, te kyllä
ymmärrätte. Niin että ikävä kyllä -- en voi. Mutta toivon että toiste
--."

Jenny tunsi, että rouva Gram mielellään halusi päästä hänestä. Sehän
oli muuten ymmärrettävissä, kun kerta hänellä ei ollut palvelustyttöä.
Hän oli kai juuri ollut päivällisen laitossa. Ja Jenny sanoi hyvästi.

Portaissa hän tapasi Gramin. Ymmärsi että se oli hän. Sivuuttaessaan
hänet Jennystä tuntui, että Gram näytti hyvin nuorekkaalta ja että
hänen silmänsä olivat hyvin siniset.




III


Kaksi päivää myöhemmin, iltapäivällä, kun Jenny seisoi maalaamassa,
tuli Helgen isä hänen luokseen vieraisille.

Nyt, kun Gram seisoi noin, hattu kädessä, näki Jenny, että hänen
hiuksensa olivat aivan harmaat -- niin harmaat, ettei voinut nähdä
minkä väriset ne alkuaan olivat olleet. Mutta sittenkin hän näytti
nuorelta. Vartalo oli solakka, hiukan etukumara, mutta ei vanhuksen
tavoin, ennemminkin niin että hän oli liian hento pituuteensa nähden.
Ja silmät olivat nuoret -- vaikkakin ne katsoivat niin surullisina
ja väsyneinä laihoista, sileäksiajelluista kasvoista -- mutta ne
olivat niin suuret ja niin vaaleansiniset, että ne vaikuttivat oudon
avoimilta, ikään kuin ne samalla olisivat ihmetelleet ja olleet
poissa-olevat.

"Niin, voittehan ymmärtää että halusin saada tervehtiä teitä, Jenny
Winge", sanoi hän ja ojensi kätensä. "Ei, rakas lapsi, älkää riisuko
esiliinaa. Ja sanokaa, jos häiritsen teitä."

"Voi, ette ollenkaan", sanoi Jenny iloisesti. Häntä miellytti Gramin
hymy ja ääni. Ja hän viskasi maalaus-esiliinansa puulaatikon päälle.
"Pian on jo liian pimeääkin. Olitte kiltti kun tulitte tervehtimään
minua!"

"On pian iankaikkisuus siitä kun olen ollut jossain ateljeessa", sanoi
Gram ja katseli ympärilleen. Hän istuutui sohvaan.

"Ettekö seurustele toisten maalarien kanssa -- samanaikaisten?" kysyi
Jenny.

"En kenenkään", vastasi Gram lyhyeen.

"Mutta --" Jenny mietiskeli -- "mutta kuinka ihmeessä te muuten
olette löytänyt tänne -- oletteko kysynyt meiltä kotoa -- taikka
Taideyhdistyksestä --?"

Gram nauroi.

"En. Näin teidät portaissa toissapäivänä. Ja eilen, mennessäni työhön,
näin teidät taas -- seurasin teitä kappaleen matkaa, ajattelin
pysäyttää teidät ja esitellä itseni. Te menitte sisään tänne, ja tiesin
että talossa oli ateljee. No niin, ja sitten minä keksin että voisin
käydä vierailulla teidän luonanne --."

"Tiedättekö --" Jenny hymyili hilpeästi -- "Helgekin seurasi minua
kadulla -- erästä ystävätärtäni ja minua. Niin, hän oli siis joutunut
eksyksiin, siellä kapeilla kujilla Kirpputorin luona. Ja niin hän
tuli meidän luoksemme ja puhutteli meitä -- otti kiinni, niin kuin
hienosti sanotaan. Sitä tietä me tutustuimme. Meistä kyllä tuntui että
hän oli hiukan liian rohkea. -- Mutta näyttää kuin hän olisi perinyt
rohkeutensa teiltä --."

Gram rypisti otsaansa ja istui tuokion vaiti. Jennystä tuntui pahalta,
hän oli kai sanonut jotain hullua. Hän etsi jotain puheenaihetta:

"Saisinko ehkä keittää teille kupin teetä, ollessanne täällä?"

Hän sytytti ilman muuta teekeittiön ja pani veden kiehumaan.

"Neiti Winge -- älkää pelätkö että Helge muuten muistuttaisi minua.
Sillä onneksi en usko että hän vähäistäkään on isäänsä." Gram nauroi.

Jenny ei oikein tietänyt mitä vastata tähän. Ja hän alkoi asettaa esiin
teekuppeja.

"Niin, kuten näette, on täällä melko tyhjää. Mutta asun kotona äitini
luona."

"Niinkö, te asutte kotona? -- Tämä on kai hyvä ateljee -- eikö olekin?"

"Eiköhän."

Gram istui tuokion ja katseli eteensä.

"Niin, neiti Winge -- olen ajatellut teitä paljon. -- Luulin
ymmärtäväni poikani kirjeet niin, että te ja hän --."

"Niin, Helge ja minä pidämme kovin paljon toisistamme", sanoi Jenny.
Hän seisoi aivan Gramin edessä ja katseli tätä. Gram tarttui hänen
käteensä ja piteli sitä hetken omassaan. "Tunnen poikaani niin vähän,
Jenny Winge. Pohjimmalti en tiedä hänestä mitään varmaa -- millainen
hän oikein on. Mutta kun kerran te pidätte hänestä, tunnette kai hänet
hyvin -- varmasti paremmin kuin minä. Ja juuri se, että te pidätte
hänestä, takaa minulle että voin iloita ja ylpeillä hänestä. Olen aina
uskonut että hän on hyvä poika -- ja samalla lahjakaskin. Että hän
pitää teistä, siitä olen varma nyt kun olen teidät nähnyt. Kunpa hän
vain tekisi teidät onnelliseksi, Jenny."

"Kiitos", sanoi Jenny ja ojensi hänelle jälleen kätensä.

"Niin --." Gram katseli eteensä. "Voittehan ymmärtää että pidän
Helgestä -- hänhän on ainoa poikani. Ja uskon että Helgekin pitää
minusta -- pohjimmaltaan."

"Hän pitää. Helge pitää teistä kovin. Teistä ja äidistään." Jenny
punastui samassa, aivan kuin olisi sanonut jotakin tahditonta.

"Niin, uskon sen. Mutta hän näki tietenkin jo aikaisin, että isä ja
äiti -- eivät pitäneet toisistaan. Helgellä on ollut huono koti, Jenny.
Voinhan yhtä hyvin sanoa sen itse -- ellette ole sitä vielä ymmärtänyt,
niin huomaatte sen ennen pitkää; te olette kai viisas tyttö. Mutta
juuri siksi uskon että Helge ymmärtää, mitä merkitsee että te kaksi nyt
olette löytäneet toisenne. Ja hän on kohteleva varovaisesti sekä teitä
että itseään --."

Jenny kaatoi teetä kuppeihin:

"Kas näin! Helgen tapana oli tulla luokseni iltapäivällä juomaan teetä
Roomassa. Oikeastaan luulen, että me juuri niinä iltapäivinä opimme
tuntemaan toisemme."

"Ja sitten te rakastuitte toisiinne?"

"Niin -- emme heti. Taikka pohjimmalti me kai rakastuimme toisiimme
heti alussa. Mutta emme ajatelleet muuta kuin että olimme oikein hyviä
ystäviä -- ensin. Niin, kyllä hän sittenkin vielä tuli teelle luokseni,
senhän ymmärrätte."

Gram hymyili, Jenny myös.

"Ettekö voisi kertoa minulle jotakin Helgestä, millainen hän oli
poikana -- pikkupoikana, tarkoitan -- ja muuta sellaista --."

Gram hymyili surumielisesti ja pudisti päätään:

"En, Jenny. En voi kertoa teille mitään pojastani. Hän oli aina kiltti
ja tottelevainen. Koulussa ahkera -- ei mikään nero, mutta tasaisesti
ahkera ja uuras. Mutta Helge oli poikana hyvin sulkeutunut -- niin,
vieläpä aikuisenakin -- etenkin mitä minuun tulee --

"Kertokaa ennemmin te, Jenny", hymyili hän lämpimästi.

"Mitä sitten?"

"Helgestä, tietysti. Niin -- osoittakaa minulle, miltä Helge näyttää
sen nuoren tytön silmissä, joka rakastaa häntä. Tehän ette ole mikään
tavallinen nuori tyttö -- kelpo maalari ja viisas ja herttainen
ihminen, siitä olen varma. Ettekö voi kertoa minulle mikä saattoi
teidät rakastumaan Helgeen -- mitä ominaisuuksia hänessä on, Jotka
saivat teidän valitsemaan juuri hänet -- kertokaapa!"

"Niin --." Ja Jenny nauroi. "Sitä ei ole niinkään helppoa sanoa -- me
vain opimme pitämään toisistamme --."

"No niin --." Gram nauroi hänkin. "Kysymykseni oli typerä, Jenny.
Olihan aivan kuin itse olisin unohtanut, miltä tuntui olla nuori ja
rakastunut -- eikö niin?"

"Eikö niin! Tiedättekö, niin Helgekin sanoo usein. Sekin oli eräs niitä
seikkoja, jonka takia aloin pitää hänestä. Hän oli ikään kuin niin
nuori. Huomasin hyvin että hän oli sulkeutunut -- ja sitten hän avautui
vähitellen minulle --."

"Sen saatan niin hyvin käsittää -- että oppii luottamaan teihin, Jenny.
Niin, mutta kertokaahan enemmän --.

"Ei, älkää toki näyttäkö noin pelästyneeltä. Enhän tarkoita että teidän
pitäisi kertoa minulle keskinäisistä väleistänne tai sen tapaisesta
--. Tahtoisin vain että kertoisitte hiukan itsestänne -- ja Helgestä.
Omasta työstänne, lapsi. Ja Roomasta. Niin että minä, vanha mies,
saattaisin jälleen muistaa, miltä tuntui olla taiteilija. Ja vapaa.
Ja tehdä sitä työtä, joka sai ihmisen iloiseksi. Ja olla nuori. Ja
rakastunut. Ja onnellinen --."

       *       *       *       *       *

Gram jäi istumaan pariksi tunniksi. Sitten, juuri kun hän teki lähtöä
ja seisoi päällystakki yllään ja hattu kädessä, hän sanoi matalalla
äänellä:

"Kuulkaa, Jenny. Niin, on turha koettaa peitellä teiltä, millaista
meillä oikein on kotona. Olisi parempi että sitten, kun siellä
kohtaamme, olisimme kuin outoja toisillemme. Niin ettei Helgen
äiti saisi tietää, että olen tehnyt tuttavuuttanne omin päin. Jo
itsennekin tähden -- ettei teidän tarvitsisi kestää ilkeyksiä ja mitään
ikävää. Asia on nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, että jos hän vain
aavistaakaan että pidän jostakusta -- eritoten jos on kysymyksessä
nainen -- niin se jo on kyllin saattamaan hänet nureaksi asianomaista
kohtaan -- --. Teistä kai se on merkillistä? Mutta ymmärrättehän?"

"Ymmärrän", sanoi Jenny arasti.

"Niin, hyvästi nyt, Jenny. Olen niin iloinen, Helgen puolesta -- senhän
uskotte?"

Jenny oli edellisenä iltana kirjoittanut Helgelle ja kertonut
käynnistään tämän kotona. Ja hän oli lukenut kirjeensä vaivaantuneena
siitä, miten kuivalta ja köyhältä kuvaus hänen ja äidin tapaamisesta
tuntui.

Kirjoittaessaan Helgelle tänä iltana hän kertoi isän käynnistä. Mutta
sitten hän repi kirjeen palasiksi ja aloitti uutta. Juuri se, ettei
rouva Gram saanut tietää koko käynnistä, teki kertomisen vaikeaksi. Oli
piinaavaa alkaa näin, saada yhteisiä salaisuuksia toisen kanssa toista
vastaan. Häntä jotenkin nöyryytti Helgen puolesta se, että hän noin
yht'äkkiä oli päässyt näkemään tämän kotielämän surkeutta. Ja lopuksi
kävi niin, ettei hän puhunut siitä mitään koko kirjeessä -- asia olisi
helpompi selittää sitten kun Helge oli täällä.




IV


Toukokuun lopulla oli kulunut harvinaisen monta päivää Jennyn saamatta
kirjettä Helgeltä. Hän alkoi käydä levottomaksi -- oli jo päättänyt
sähköttää seuraavana päivänä, ellei hän siihen mennessä kuulisi mitään.
Iltapäivällä hän oli ateljeessa, ja oveen kolkutettiin. Kun hän avasi,
kaappasi hänet syliinsä mies joka seisoi ullakkokäytävän pimeässä,
syleili ja suuteli häntä.

"Helge!" Jenny riemuitsi. "Helge, Helge -- annas kun katselen sinua!
Mutta voi kuinka sinä pelästytit minua, paha poika! Voi, annas kun
katselen sinua -- Helge -- sinäkö olet siinä ihan ilmi-elävänä --", ja
hän tempasi matkalakin toisen päästä.

"Niin, kukas muu tässä nyt voisi olla", sanoi Helge muina miehinä ja
nauroi.

"No mutta rakkaani -- mitä tämä oikein tietää, poju?"

"Annas kun kerron", sanoi Helge, mutta ei ehtinyt pitemmälle, vaan
painoi kasvonsa Jennyn kaulalle.

"Niin, katsos, minä halusin valmistaa yllätyksen." He istuivat käsi
kädessä sohvalla hengästyneinä ensimmäisten riemunsuudelmain jälkeen.
"Ja aika hyvin se onnistuikin, eikös? Voi, anna minun katsella sinua,
Jenny! Kuinka sinä oletkaan kaunis! Kotolaiset luulevat että olen
Berliinissä nyt. Minä menen hotelliin illalla Ja asun incognito
kaupungissa pari päivää -- eikö niin, ne on suurenmoista! Harmillista
että asut kotona, Jenny. Muuten olisimme saaneet olla yhdessä koko
päivän --."

       *       *       *       *       *

"Tiedätkö", sanoi Jenny, "kun sinä koputit oveen, niin luulin että se
oli isäsi."

"Isänikö?"

"Niin." Ja Jenny hämääntyi itsekin. Hänestä tuntui yht'äkkiä
vaikealta selittää asiaa. "Niin, ajatteles, isäsi tuli eräänä päivänä
tervehtimään minua, ja sen jälkeen hän on silloin tällöin pistäytynyt
iltapäivisin juomassa teetä. Ja niin me olemme istuneet ja jutelleet
sinusta --."

"Mutta Jenny -- ethän ole kirjoittanut sanaakaan siitä -- et ole edes
maininnut tavanneesi isää!"

"En. En olekaan. Tahdoin mieluummin kertoa --. Asia on näet niin, ettei
äitisi tiedä siitä mitään. Isäsi mielestä oli paras olla kertomatta
siitä --."

"Minulleko?"

"Ei toki. Eihän siitä ole ollut puhetta. Isäsi kai luulee että olen
kertonut sinulle. Ei, mutta sen vuoksi, ettei äitisi saisi tietää, että
isäsi ja minä tunnemme toisemme." Jenny istui vaiti tuokion. "Minusta
se oli -- niin, minusta ei ollut hauska kirjoittaa sinulle että olin
saanut yhteisen salaisuuden isäsi kanssa, äitiäsi vastaan. Ymmärrätkö?"

Helge oli vaiti.

"Enhän minä itsekään siitä oikein pitänyt", jatkoi Jenny. "Mutta hän
tuli siis tervehtimään minua. Ja hän miellytti minua niin kovasti --
olen oikein alkanut pitää isästäsi."

"Niin -- isä saattaa olla erinomaisen miellyttävä, kun hän vain tahtoo.
Ja se että sinä olet taiteilija --"

"Sinun vuoksesi, Helge, isäsi pitää minusta. Siinä kaikki."

Helge ei vastannut.

"Ja äitiä et ole tavannut muuta kuin sen ainoan kerran?"

"En ole. -- Mutta oma poikani rakas -- eikö sinun ole nälkä? Etkö
tahtoisi jotain suuhunpantavaa?"

"Kiitos. Ja illalla menemme kai jonnekin ja syömme yhdessä?"

       *       *       *       *       *

Oveen koputettiin taas.

"Se on isäsi", kuiskasi Jenny.

"Hss -- ole hiljaa -- älä avaa."

Hetken kuluttua askelet etenivät pitkin käytävää. Helgen kasvot
vääntyivät hiukan.

"Mutta, rakas poika -- mitä nyt?"

"Voi -- en tiedä. Kunpa emme vain tapaisi häntä, Jenny -- emme tahdo
tulla häirityiksi, emmehän? Emme tahdo tavata ketään?"

"Emme." Ja Jenny suuteli häntä suulle ja taivutti hänen päänsä alas ja
suuteli häntä kummankin korvan juureen.

       *       *       *       *       *

"Mutta entäs Fransiska, Helge?" sanoi Jenny äkkiä, kun he istuivat ja
juttelivat liköörilasin ääressä kahvin jälkeen.

"Niin! Sinä kai tiesit sen jo etukäteen; hän oli kai kirjoittanut siitä
sinulle?"

Jenny pudisti päätään.

"Ei niin sanaakaan. Minä olin kuin pilvistä pudonnut saatuani hänen
kirjeensä -- lyhyen tiedonannon, että hän menisi seuraavana päivänä
naimisiin Ahlinin kanssa. En aavistanutkaan mitään."

"Emme mekään. -- Niin, tietenkin he olivat paljon yhdessä. Mutta edes
Heggen ei tietänyt että he menisivät naimisiin, ennen kuin Cesca tuli
ja pyysi häntä todistajakseen vihkimätilaisuuteen."

"Oletko sittemmin tavannut heitä?"

"En. He lähtivät samana päivänä Rocca di Papalle ja diivat siellä vielä
silloin, kun lähdin Roomasta."

Jenny istui hetken ja mietiskeli.

"Luulin ettei hän nykyisin ajatellut muuta kuin työtään", sanoi hän.

"Heggen kertoi että hän oli saanut valmiiksi suuren kuvansa -- portin
-- ja että se oli erinomainen ja että hänellä oli muitakin töitä
tekeillä. Mutta hän meni siis naimisiin ihan päistikkaa. En tiedä
olivatko he olleet edes kihloissa --

"Entä sinä sitten, Jenny -- kirjoitithan että sinulla oli tekeillä uusi
kuva?"

Jenny johdatti hänet maalaustelineen luo.

Isokokoinen kangas esitti katua, joka katosi vasemmalle, sen varrella
talorivi vahvassa lyhennyksessä -- konttori- ja tehdasrakennuksia,
harmaan vihreitä ja tumman tiilenpunaisia. Kadun oikealla puolella
oli muutamia rihkamakauppoja ja takana kohosivat isompien rakennusten
palomuurit taivasta vasten, joka oli väkevän sininen, poiskiitävät
raskaat sadepilvet lyijymäisen harmaansiniset ja hopeanvalkoiset.
Voimakas iltapäivän aurinko valaisi kuvaa, kauppoja ja palomuureja,
jotka loistivat punakellervinä, ja kullanvihreitä, puolipuhjenneita
puunlatvoja kauppojen takana, palomuureja vastaan. Kuvaa elävöittivät
työläiset, työntörattaat ja tavaravankkurit.

"Enhän minä ymmärrä näitä asioita. Mutta --" ja Helge pusersi häntä
vastaansa. "Kuule, eikö se ole suurenmoinen? Minusta se on kaunis,
Jenny -- ihana!"

Jenny painoi päänsä hänen olkaansa vasten.

"Kun minä vaeltelin täällä kaupungissa ja odottelin pojuani --
minä, joka aina keväisin olen kuljeskellut täällä niin yksinäni ja
alakuloisena -- ja näin vaahteroiden ja kastanjapuiden pukeutuvan
kirkkaaseen, vaaleaan vihreäänsä, joka paistoi nokisia rakennuksia
ja punaisia seiniä vastaan -- ja komean kevättaivaan, joka kaartui
kaikkien mustien kattojen ja savupiippujen ja puhelinlankojen yllä,
niin minussa heräsi halu maalata se -- kaikki nuo hienot valoisat
keväturvut keskellä tätä likaista mustaa kaupunkia."

"Mistä kuva on?" kysyi Helge.

"Stener-kadulta. -- Niin, tiedätkö, isäsi kertoi että hänellä oli
konttorissaan pari maalausta sinusta pienenä, ja minun täytyi
tietenkin mennä niitä katsomaan, senhän ymmärrät. Ja niin sain aiheen
hänen konttorihuoneensa ikkunasta; ja sitten sain seisoa maalaamassa
sitä viereisessä laatikkotehtaassa. Se on maalattu sieltä -- niin,
sommittelua minun piti hiukan muuttaa --."

"Sinä olet siis ollut hyvin paljon yksissä isän kanssa?" kysyi Helge
hetken kuluttua. "Hän oli kai kovin innostunut maalauksestasi?"

"Tavattomasti. Hän kävi silloin tällöin luonani ja katseli, kun
maalasin --. antoi minulle neuvoja, jotka muuten olivat hyviä. Hänhän
_tietää_ niin paljon."

"Luuletko että isällä oli maalarinlahjoja?" kysyi Helge.

"Varmasti. Uskon niin. Teillä kotona olevat kuvat eivät kyllä olleet
mitään erikoista. Mutta hän on näyttänyt minulle luonnoksia, joita hän
pitää kätkössä konttorihuoneessaan. En usko että isäsi lahjakkuus oli
mitenkään suurenmoista, mutta sen sijaan hienostunutta ja herkkää. Hän
otti vain liian helposti vaikutteita joka puolelta. Mutta luulen sen
taas johtuvan siitä että hänelle on niin luontaista ihailla ja asettaa
korkealle sitä hyvää, mihin hän näkee toisten pystyvän. Sillä tiedätkö,
hän ymmärtää taidetta niin paljon -- ja rakastaa sitä --."

"Isä raukka", sanoi Helge.

"Niin --." Jenny hyväili ystäväänsä. "Ehkäpä isäsi on vieläkin
säälittävämpi kuin sinä -- ja minä -- aavistammekaan."

Sitten he suutelivat toisiaan ja Gert Gram unohtui.

       *       *       *       *       *

"Eivätkö he kotonasi tiedä mitään?" kysyi Helge.

"Eivät."

"Mutta minähän lähetin alussa kaikki kirjeeni äitisi osoitteella --
eikö hän koskaan kysynyt kuka oikein kirjoitti sinulle joka ikinen
päivä?"

"Ei koskaan. Minun äitini ei ole sitä laatua."

"_Minun_ äitini", sanoi Helge kiivaasti. "Äiti ei nyt sentään ole niin
tahditon, millaiseksi sinä koetat hänet tehdä. Sinä et totisesti ole
oikeamielinen äitiraukkaa kohtaan -- minusta sinä voisit edes minun
takiani puhua hänestä toiseen äänensävyyn --."

"Mutta Helge!" Jenny katsahti häneen: "Enhän ole puhunut sanaakaan
äidistäsi!"

"Sinä sanoit painostaen: _Minun_ äitini ei ole sitä laatua."

"En sanonut. Minun äitini, niin minä sanoin."

"Sinä sanoit minun äitini. Että sinä et pidä hänestä, olkoon oma
asiasi, vaikkakaan sinulla ei vielä voi olla mitään syytä --. Mutta
saattaisit sentään kernaasti muistaa, että puhut _minun_ äidistäni. Ja
minä pidän hänestä Joka tapauksessa, sellaisenaan --."

"Helge! No mutta -- Helge!" Jenny vaikeni, sillä hän tunsi kyynelien
nousevan silmiinsä. Ja kyyneltyminen oli Jenny Wingelle niin uutta,
että hän vaikeni, häpeissään ja pelästyneenä. Mutta Helge oli jo
ehtinyt huomata kyyneleet:

"Jenny! Voi Jenny, olenko tehnyt sinulle pahaa? Voi Jenny, omani --
herranen aika! Siinä sen näet -- tuskin olen päässyt kotiin kun kaikki
taas alkaa." Hän parahti äkkiä ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä
ilmaan: "Voi, minä vihaan -- _vihaan_ sitä, mikä on olevinaan kotini
--."

"Oma poikani rakas, oma poikani -- älä nyt noin. Voi rakas ystävä, et
saa ottaa sitä näin --" Jenny puristi Helgeä vastaansa, lujaan, lujaan.
"Helge! Kuulehan nyt, rakas ystävä -- mitä se _meitä_ liikuttaa. Eihän
se voi mitään meille --", ja hän suuteli suutelemistaan, kunnes Helge
lakkasi nyyhkyttämästä ja vapisemasta --.




V


Jenny ja Helge istuivat sohvalla Helgen huoneessa, käsivarret toistensa
vyötäisillä, ja olivat kumpikin vaiti.

Oli kesäkuinen sunnuntai, Jenny oli ollut kävelemässä Helgen kanssa
aamupäivällä ja syönyt päivällistä Gramilla ja juonut kahvia, ja he
olivat kaikki neljä istuneet arkihuoneessa ja laahautuneet iltapäivän
läpi, kunnes Helge sai Jennyn huoneeseensa käyttäen tekosyynä, että
tahtoi lukea Jennylle jotain kirjoittamaansa.

"Huh", sanoi Jenny ja tuijotti eteensä.

Helge ei kysynyt, miksi Jenny sen sanoi. Hän painoi päänsä väsyneenä
Jennyn helmaan, ja Jenny hyväili hänen hiuksiaan -- käsi liikkui
edestakaisin, mutta hän ei sanonut mitään.

"Niin." Helge huokasi. "Sinun luonasi Via Vantaggiolla oli
viihtyisämpää -- eikö ollutkin, Jenny?"

Keittiöstä kuului lautasten räminää ja paistinpannun räsähtelyä --
rasvainen katku tunkeutui huoneeseen. Rouva Gram valmisti jotain
lämmintäruokaa illalliseksi. Jenny meni avoimen ikkunan luo ja tuijotti
tuokion pihamaalle, joka oli kuin musta kaivo. Kaikki vastapäiset
ikkunat olivat keittiön- ja makuuhuoneenikkunoita, puoliuutimet edessä,
ja pihan jokaisessa kulmassa oli suurempi vinoikkuna. Huh. Hän tunsi
totisesti nuo ruokasalit, joiden ainoa ikkuna oli nurkassa ja joista
oli näköala pihalle -- pimeät ja alakuloiset, ilman päivänsädettäkään,
-- kun ikkunaa piti auki, tuli sisään nokea, ja ruoanhaju imeytyi
kiinni.

Jostain palvelustytön huoneesta kaikui kitara ja kimeä kouluttamaton
sopraano:

    Tule Jeesuksen luo, oma ystävä oi, tule Jeesuksen
    lempeän luo,
    jos sa kolkutat vain, oven avaa hän, ja taivaisen auvon suo!

Mutta kitaranääni toi hänen mieleensä Via Vantaggion ja Cescan ja
Gunnarin, jonka oli tapana maata sohvankulmassa jalat tuolilla ja
näpäytellä Cescan kitaraa ja hyräillä Cescan italialaisia lauluja. Ja
hän kaipasi yht'äkkiä ihan epätoivoisesti etelään.

Helge tuli hänen luokseen:

"Mitä ajattelet?"

"Via Vantaggioa."

"Niin, Jenny -- miten ihanaa meidän olikaan siellä."

Jenny kietoi äkkiä kätensä Helgen kaulaan ja painoi hyväillen Helgen
pään olkaansa vasten. Helgen puhuessa hän oli yht'äkkiä pannut
merkille, ettei Helge ollutkaan mukana siinä jota hän oli kaivannut.

Ja hän kohotti jälleen Helgen päätä ja katseli Helgen
meripihkankarvaisiin silmiin ja tahtoi muistella kaikkia niitä
aurinkopäiviä campagnalla, jolloin Helge oli maannut ruohikossa
tuhatkaunojen seassa ja katsellut häntä.

Hän _tahtoi_ pudistaa yltään painavan, puristavan haluttomuudentunteen,
joka kietoi hänet valtaansa niin pian kuin hän oli Helgen kodissa.

Kaikki oli täällä niin sietämätöntä. Hamasta ensi illasta saakka,
jolloin hänet oli kutsuttu tänne heti Helgen julkisen paluun jälkeen.
Jolloin rouva Gram oli esittänyt hänet miehelleen -- seisoa siinä ja
näytellä, samalla kun Helge seisoi katselemassa ja tiesi, että he
pettivät Helgen äitiä. Se kiusasi Jennyä niin sanomattomasti. Ja sitten
se, joka oli vieläkin pahempaa. Hän oli jäänyt tuokioksi kahden kesken
Gramin kanssa ja Gram oli sanonut, että hän oli käynyt Jennyn ovella
silloin iltapäivällä, mutta että Jenny ei ollut kotona. "Ei, minä en
ollut ateljeessa sinä päivänä", oli Jenny vastannut ja käynyt samassa
tulipunaiseksi. Silloin Gram oli katsahtanut häneen niin hämmästyneenä,
että hän oli sanonut -- taivas tiesi mitenkä se yht'äkkiä oli tullut
hänen suustaan --: "Niin, olinhan muuten kotona. Mutta on voinut avata,
sillä eräs henkilö oli luonani."

Gram oli hymyillyt hiukan ja sitten hän sanoi: "Niin, kuulin hyvin että
ateljeessa oli joku." Ja silloin Jenny oli hämmennyksissään kertonut,
että siellä oli Helge ja että Helge oli incognito ollut pari päivää
kaupungissa.

"Rakas Jenny", oli Gram sanonut, ja Jenny oli nähnyt että hän oli
pahoillaan. "Eihän teidän olisi tarvinnut salata sitä minulta. Minä
olisin totisesti antanut teidän olla rauhassa. No niin. -- Mutta en
voi kieltää, että olisin ollut hyvin iloinen, jos Helge olisi tahtonut
käydä tervehtimässä minua."

Jenny ei ollut keksinyt mitään vastausta.

"No niin. Tahdon siis pitää varani jottei Helge saa vihiä, että tiedän
sen."

Jenny ei ollenkaan ollut aikonut salata Helgeltä, että hän oli kertonut
asian tämän isälle. Mutta nyt se oli jäänyt sanomatta -- hän oli
pelännyt että se pahoittaisi Helgeä. Ja häntä kiusasi ja hermostutti
se että hänen piti sekaantua kaikkeen tähän -- toisen ei pitänyt saada
tietää yhtä eikä toisen toista.

Eiväthän Jennyn omatkaan kotolaiset tietäneet mitään, Mutta se oli
aivan toista. Eihän hän ollut tottunut puhumaan äidille omista
asioistaan -- ei ollut koskaan löytänyt mitään ymmärtämystä siltä
taholta, mutta hän ei myös koskaan ollut sitä etsinyt tai odottanut.
Ja nyt äiti oli levoton Ingeborgin takia. Jenny oli suostuttanut
äidin vuokraamaan asunnon Bundefjordenista; Bodil ja Nils matkustivat
edestakaisin kodin ja koulun väliä, ja Jenny asui ateljeessa ja söi
kaupungilla.

Eikä hän sentään koskaan ollut pitänyt äidistä ja kodistaan niin
kuin nyt. Ei vain sen takia, että äiti ei ollut perillä mistään --
jos hän joskuskaan olisi huomannut, että Jennyn oli vaikeata, olisi
hän rehellisesti koettanut auttaa ja lohduttaa -- kysymättä mitään.
Jo se ajatus olisi pannut hänet punastumaan, että hänen täytyisi
tehdä jollekin lapselleen tunkeileva kysymys. Mutta tämä toinen --
Helgen koti -- mikä helvetti kasvavalle lapselle! Ja oli kuin kodin
epäsopu olisi heittänyt varjonsa heidän ylleen silloinkin, kun he
olivat muualla yhdessä. Mutta Jenny tahtoi voittaa sen. Hänen oma
poikaparkansa, raukka --.

"Helge, omani", ja hänen hyväilynsä olivat yht'äkkiä ylenpalttiset.

Jenny oli tarjonnut rouva Gramille apuaan ruoka-astioiden pesussa ja
illallishommissa, mutta rouva oli vain vastannut ominaisella hymyllään:

"No mutta rakas -- ettehän te ole täällä sen vuoksi -- siitä teidän
ehdottomasti täytyy päästä, neiti Winge."

Ehkei rouva Gram tarkoittanut mitään pahaa, mutta hänen hymynsä oli
aina niin ilkeää. Raukka, ehkei hänellä enää ollut muuta hymyä --.

Gram tuli kotiin, hän oli ollut kävelemässä. Jenny ja Helge istuutuivat
hänen kanssaan tupakkahuoneeseen.

Rouvakin pistäytyi silmänräpäykseksi:

"Olit unohtanut sateenvarjosi -- tapasi mukaan. Olipa hyvä ettet saanut
sadekuuroa. Niin, sellaisia ne miehet ovat -- eivätkö he tarvitsekin
silmälläpitoa --", ja hän hymyili Jennylle.

"Niin, mutta sinä oletkin hyvin valpas pitämään minua silmällä", sanoi
Gram. Ääni ja olemus olivat aina niin piinaavan kohteliaat, kun hän
puhutteli vaimoaan.

"Mutta täälläkö tekin istutte", sanoi rouva Helgelle ja Jennylle.

"Niin", sanoi Jenny, "ihmeellistä, mutta minusta herrainhuone on
miltei joka kodissa kaikkein viihtyisin. Niin oli meilläkin kotona,
kun isä eli", lisäsi hän nopeasti. "Se johtuu ehkä siitä että ne ovat
kalustetut työhuoneiksi."

"Silloin pitäisi keittiön olla kodin viihtyisin huone", nauroi rouva.
"Vai mitä luulet, Gert, kummassakohan huoneessa tulee enemmän työtä
tehdyksi, täällä sinun huoneessasi vaiko minun -- sillä keittiötä voi
kai sanoa minun työhuoneekseni --"

"Myönnän että enimmän hyödyllistä työtä suoritetaan ehdottomasti sinun
työhuoneessasi."

"No niin", sanoi rouva Gram. "Ja nyt minun täytyy ottaa vastaan
äskeinen rakastettava tarjouksenne -- tahtoisitteko olla niin kiltti ja
auttaa minua hiukan, neiti Winge? On jo niin myöhä --."

He istuivat illallispöydässä, kun ovikello soi. Tulija oli rouva Gramin
sisarentytär, Aagot Sand. Rouva Gram esitti Jenny Wingen.

"Voi niin, te olette siis se taidemaalari, jonka kanssa Helge
seurusteli niin paljon Roomassa! Sitähän melkein oletinkin" --, ja
neiti Sand nauroi. "Näin teidät kerran keväällä Stener-kadulla, te
kuljitte Gert-enon kanssa Ja kannoitte joitakin maalauskamppeita --."

"Erehdyt, Aagot pieni", keskeytti rouva Gram. "Koska se muka oli?"

"Rukouspäivän aattona. Minä palasin juuri koulusta --."

"Aivan niin", sanoi Gram. "Neiti Winge seisoi ja oli pudottanut
maalilaatikkonsa kadulle, ja minä autoin häntä poimimaan tavaroita --."

"Kas, sitä pientä seikkailua et olekaan ripittänyt vaimollesi --",
ja rouva Gram nauroi äänekkäästi. "En aavistanutkaan, että te kaksi
tunsitte toisenne jo ennestään --."

Gram nauroi hänkin:

"Neiti Winge ei nähtävästi tuntenut minua. Se ei kylläkään ole
mairittelevaa minulle, mutta en tahtonut muistuttaa --. Ettekö
todellakaan yhtään aavistanut, kun äsken näitte minut, että olin se
kiltti vanha herra, joka kerran autoin teitä?"

"En ollut ihan varma", sanoi Jenny arasti. Hän oli tulipunainen
kasvoiltaan. "En luullut että tunsitte minut --." Hän koetti nauraa,
mutta tunsi piinallisen selvästi, kuinka epävarma hänen äänensä oli ja
kuinka hänen poskensa hehkuivat.

"Sehän oli oikea seikkailu", nauroi rouva Gram. "Todellakin merkillinen
yhteensattuma."

       *       *       *       *       *

"Huh sentään, sanoinko minä taas jotain hullua?" kysyi Aagot. He
istuivat arkihuoneessa illallisen jälkeen. Gram oli vetäytynyt omaan
huoneeseensa, ja rouva oli keittiössä. "Se on ihan kauheata -- tässä
talossa ei koskaan tiedä minne kääntyä kun jo pamahtaa --. Mutta
rakkaat ihmiset, selittäkää minulle, en ymmärrä mitään --."

"Herranen aika, Aagot, pidä huoli omista asioistasi", sanoi Helge
kiivaasti.

"Helge kulta, älä vain puraise! Onko Bekka-täti siis mustasukkainen
neiti Wingelle, vai --?"

"Sinä olet maailman tahdittomin olento --"

"Äitiäsi lukuun ottamatta -- kiitos vain, Gert-eno väitti kerran
samaa." Hän nauroi. "Mutta sehän on vallan päin honkia --
mustasukkainen neiti Wingelle!" Hän silmäili uteliaana noita kahta.

"Rakas Aagot, lakkaisit vähitellen sekaantumasta siihen, mikä koskee
vain meitä", keskeytti Helge hänet.

"Hyvä on, hyvä on. Minä vain luulin -- no niin, samantekevä."

"Niin onkin, jumaliste."

Rouva Gram tuli sisään ja sytytti lampun. Jenny katsahti miltei
pelokkaana hänen sulkeutuneisiin, vihaisiin kasvoihinsa -- rouva Gram
seisoi siinä ja tuijotti silmänräpäyksen verran eteensä, silmät kovina
ja säihkyvinä. Sitten hän alkoi raivata pöytää. Hän nosti maasta Jennyn
ompelusakset, jotka olivat pudonneet.

"Teidän erikoisuutenne on nähtävästi pudottaa tavaroitanne. Kädet eivät
saa olla niin veltot, pikku neiti Winge. Helge ei ole niin kohtelias
kuin hänen isänsä, mikäli näyttää." Hän nauroi. "Ehkäpä saan nyt
sytyttää lamppusi, rakas ystävä --", hän kulki tupakkahuonetta päin --
meni sisään ja sulki oven jälkeensä.

Helge kuulosti silmänräpäyksen mitä toisessa huoneessa tapahtui -- äiti
puhui matalalla äänellä ja kiihkeästi. Sitten hän jälleen painui kokoon.

"-- _Etkö_ sinä jo vihdoin voisi lopettaa --", kuului Gramin ääni
selvästi toisesta huoneesta.

Jenny kumartui Helgen puoleen:

"Minä lähden kotiin nyt -- päätäni särkee --."

"Voi ei, Jenny. Sitten täällä oikein jatkuukin kohtauksia, loputtomiin,
jos sinä menet. Ole kiltti ja jää -- ei käy että ikään kuin karkaat,
äiti hermostuisi vielä enemmän --."

"En jaksa enää", kuiskasi Jenny miltei itkuun valmiina.

Rouva Gram meni huoneen läpi. Gram tuli heidän luokseen.

"Jenny on väsynyt -- hän tahtoo kotiin. Minä menen saattamaan häntä,
isä."

"Joko tahdotte lähteä? Ettekö istuisi vielä hetkisen?"

"Minä olen väsynyt -- päätäni kivistää", mumisi Jenny.

"Hetkinen vielä", kuiskasi Gram äkkiä. "Hän --" ja Gram keikautti
päätään -- "ei sano mitään teille. Ja niin kauan kuin te olette täällä,
säästymme me muut kohtauksilta --."

Jenny istuutui hiljaa pöydän ääreen ja tarttui koruompelukseensa. Aagot
neuloi tarmokkaasti valkoista tavanomaista hartialiinaa.

Gram meni pianon luo. Jenny ei ollut soitannollinen, mutta hän ymmärsi
että Gram oli, ja vähitellen hänen mielensä alkoi hiukan rauhoittua,
Gramin istuessa ja soitellessa pieniä pehmeitä melodioita -- häntä
varten, sen hän vaistosi.

"Tunnetteko tätä, neiti Winge?"

"En tunne."

"Etkä sinäkään, Helge? Ettekö kuullut sitä Roomassa? Minun aikanani
laulettiin sitä kaikkialla. Tässä on muutamia vihkoja, joissa on
italialaisia sävelmiä --."

Jenny meni hänen luokseen ja selaili nuottivihkoja.

"Onko hyvä kun soitan?" kuiskasi Gram.

"On."

"Soitanko vielä?"

"Kiitos."

Gram hiveli hänen kättään:

"Pikku Jenny raukka! Mutta menkää nyt -- ennen kuin hän tulee --."

       *       *       *       *       *

Rouva Gram toi tarjottimella rabarberiviiniä ja leivoksia.

"No mutta sepä hauskaa että soitat meille hiukan, Gert! Eikö teistä
mieheni soita kauniisti, neiti Winge? Onko hän soittanut jo ennen
teille?" kysyi hän viattomasti.

Jenny pudisti päätään: "En edes tietänyt että herra Gram soittaa --"

"Mitenkä ihastuttavasti te neulotte --", hän otti Jennyn koruompeleen
ja tarkasteli sitä. "Ja minä kun luulin, että teistä taiteilijattarista
olisi alentavaa näperrellä pieniä käsitöitä. Miten viehättävä malli --
mistä olettekaan sen löytänyt -- ulkomailtako?"

"Sehän on vain jotain itse piirtämääni --"

"Niinkö? Niin, silloinhan ei ole vaikeata saada sieviä malleja -- katso
Aagot, eikö se olekin kaunis? Tehän taidatte olla oikein näppärä tyttö,
neiti Winge --", ja hän taputti Jennyä kädelle.

Mitenkä inhottavat kädet hänellä on, ajatteli Jenny. Pienet,
lyhytsormiset, kynnet pituutta leveämmät, aivan kuin laajentuneet --.

       *       *       *       *       *

Helge ja Jenny saattoivat ensin Aagotin hänen täysihoitolaansa
Sofiankadulle. Ja sitten he kulkivat yhdessä Pilestrædetiä
vaaleansinisessä suviyössä. Sadekuuron jäljeltä tulvasi kastanjapuiden
valkoisista kukkassoihduista sairaalan kiviaidan takaa imelää tuoksua.

"Helge", sanoi Jenny matalalla äänellä. "Sinun _täytyy_ koettaa
järjestää niin, ettei meidän tarvitse olla mukana ylihuomenna."

"Mahdotonta, Jenny. Hehän pyysivät sinua mukaan ja sinä lupasit. Sehän
on sinua varten."

"Voi Helge! Voithan ymmärtää millaista siitä tulee. Ajattele jos
voisimme lähteä jonnekin kahden kesken, Helge. Pieni retki kahden
kesken, vain me molemmat, Helge --. Niin kuin Roomassa."

"Ymmärräthän etten pyytäisi mitään parempaa. Mutta kodissa on sitten
taas niin paljon ikävyyksiä, ellemme tahdo olla mukana heidän
juhannusretkellään --"

"Ikävyyksiä siellä on joka tapauksessa", sanoi Jenny ivallisesti.

"Niin mutta tämä vain pahentaisi. Herranen aika, etkö nyt voisi koettaa
alistua siihen minun takiani! Eihän sinun sentään tarvitse aina kestää
sitä -- elää kaiken sen keskellä ja tehdä työtä --."

Helge oli oikeassa, ajatteli Jenny, ja hän syytti itseään katkerasti
ettei ollut sen kärsivällisempi. Niin, hänen pojuraukkansa, hänen piti
elää ja työskennellä tuossa kodissa, jossa Jenny töin tuskin kesti pari
tuntia. Siellä Helge oli kasvanut ja siellä taistellut koko nuoruutensa
vuodet.

"Voi, Helge -- niin, minä olen paha ja itsekäs." Ja Jenny painautui
häntä vasten -- väsyneenä, piinattuna ja nöyryytettynä. Ja hän toivoi
että Helge suutelisi häntä ja että he lohduttaisivat toisiaan -- eihän
asia heitä liikuttanut; heillähän oli toinen toisensa, he kuuluivat
yhteen, jossain kaukana tuon vihan ja epäluulon ja pahuuden ilmakehän
ulkopuolella.

Jasmiinien tuoksu tulvaili vanhoista puutarhoista, joita oli
rakentamattomilla tonteilla siellä täällä kadun varrella.

"Me teemme kyllä sellaisen retken kahden kesken, Jenny -- joskus
toiste", lohdutti hän.

"Mutta että te sentään _saatoitte_ olla niin typeriä!" sanoi hän äkkiä.
"En voi sitä käsittää! Teidänhän täytyi ajatella että äiti jotenkin
voisi saada siitä vihiä -- ihan noin vain --"

"Hän ei tietysti usko koko juttua, jonka isäsi yritti keittää", sanoi
Jenny arasti.

Helge hymähti.

"Tahtoisin että isäsi kertoisi kaikki ihan niin kuin asia on", huokasi
Jenny.

"Voit olla huoleti ettei hän kerro. Etkä sinä siis saa olla tietävinäsi
mistään. Se on ainoa mitä voit tehdä. Kun kerta olitte niin typeriä."

"Enhän voinut sille mitään, Helge."

"Oh -- minähän olin sentään kertonut siksi paljon kotioloistamme.
Olisit voinut menetellä niin, etteivät isän vierailut olisi uusiutuneet
-- kaikki nuo käynnit ateljeessa -- ja kohtaamiset Stenerkadulla --"

"Kohtaamiset? Minä näin tuon aiheen ja tiesin, että voisin maalata
siitä hyvän taulun -- ja sen olen tehnytkin."

"No niin, olkoon. Lähinnä se tietenkin on isän syytä. Oh!" Hän oikein
purkautui: "Ja tapa jolla isä puhuu äidistä -- niin, kuulithan mitä hän
oli sanonut Aagotille. Ja nyt illalla sinulle. 'Hän!' Helge matki isää:
'niin, teille ei hän sano mitään!' Hän on kuitenkin oma äitimme."

"Minusta taas, Helge, on isäsi sentään paljoa huomaavaisempi ja
kohteliaampi äidille kuin äitisi hänelle."

"Isäkö huomaavainen -- oh! Sanotko sinä huomaavaisuudeksi tapaa,
millä hän on koettanut viekoitella sinut puolelleen! Ja hänen
kohteliaisuutensa -- kunpa tietäisit mitä lapsena kärsin -- ja
aikuisenakin -- sen takia! Kun hän seisoi siinä -- suorana ja jäykkänä
ja näytti kohteliaalta eikä sanonut sanaakaan -- ja jos hän puhui --
kuinka jäätävän, ahdistavan kylmästi ja kohteliaasti! Parempi melkein
sittenkin äidin kirkuminen ja sättiminen ja raivo -- voi, voi!"

"Oma pojuni!"

"Voi Jenny! Eikä kaikki sentään ole vain äidin syytä. Voin ihan
ymmärtää häntä -- kaikki ihmiset pitävät enemmän isästä. Niin, sinäkin.
Sehän on luonnollista -- niin pidän minäkin, pohjimmalti. Mutta juuri
siksi ymmärrän että hänen on täytynyt tulla sellaiseksi kuin hän on.
Hänhän tahtoisi olla kaikkialla ensimmäinen, näetkös. Eikä hän ole
ensimmäinen kenellekään. Äiti raukka!"

"Niin, raukka", sanoi Jenny. Mutta hänen sydämensä oli jääkylmä rouva
Gramia kohtaan.

Ilmassa tuntui raskaana lehvien ja kukkien tuoksu, kun he kulkivat
Ylioppilaspuistikon halki. Suviyön kalpeassa hämärässä sipistiin ja
supistiin penkeillä puiden varjossa.

Heidän yksinäiset askeleensa kaikuivat tyhjillä liikekaduilla, joiden
varsilla korkeat talot nukkuivat, sininen kajo suurilla kiiltävillä
ikkunaruuduillaan.

"Saanko tulla kanssasi ylös?" kuiskasi Helge hänen ovensa ulkopuolella.

"Olen niin väsynyt", kuiskasi Jenny heikosti.

"Tahtoisin niin kernaasti istua luonasi pikkuhetken -- eikö meidän
sinun mielestäsi tarvitse olla hiukan kahdestaan --"

Jenny ei väittänyt vastaan, mutta alkoi nousta hänen edellään portaita
viidenteen kerrokseen.

Yö lepäsi sinisenä heidän päittensä päällä, katon suuren
vinoikkunan takana. Jenny sytytti seitsenhaaraisen kynttilänjalan
kirjoituspöydällä, otti savukkeen ja piteli sitä liekissä:

"Tahdotko polttaa, Helge?"

"Kiitos." Hän otti savukkeen Jennyn huulilta.

"Katsos, asia on niin", sanoi hän äkkiä, "että isä oli kerran --
väleissä erääseen naiseen. Olin silloin kaksitoistavuotias. Enhän
tiedä, minkälaatuiset ne välit oikein olivat. Mutta äiti --. Voi, se
oli surkeata aikaa! He jäivät yhteen vain meidän takiamme -- sen on
isä itse kertonut. Taivas tietää etten voi kiittää häntä siitä. Äiti
on ainakin rehellinen ja myöntää, että hän pitää kiinni isästä kynsin
hampain, koska ei tahdo häntä päästää --."

Helge heittäytyi sohvalle. Jenny istuutui hänen viereensä ja suuteli
hänen hiuksiaan ja silmiään. Helge liukui polvilleen lattialle ja pani
päänsä Jennyn syliin.

"Muistatko viimeistä iltaa Roomassa, Jenny, kun sanoin sinulle hyvästi?
Pidätkö minusta yhtä paljon vielä?"

Jenny ei vastannut.

"Jenny?"

"Meidän ei tänään ole ollut hyvä olla, Helge", kuiskasi Jenny.
"Ensimmäistä kertaa --"

Helge kohotti päätään: "Oletko vihainen minulle?" kysyi hän matalalla
äänellä.

"En. Vihainen en ole --."

"Mutta mitä sitten?"

"Ei mitään. -- Vain --"

"Vain -- mitä sitten?"

"Tänä iltana --" Jenny tavoitteli sanoja. "Kun me kuljimme kotiin,
sanoit sinä -- mehän voimme tehdä sellaisen retken kahdestaan --
toiste. Niin ei ollut Roomassa, Helge. Nyt sinä päätät ja sanot, mitä
minun pitää tehdä ja mitä ei --"

"Mutta Jenny, eihän --"

"Niin se vain on. Ymmärräthän, _tahdon_ itse että niin on. Sinä päätät.
Mutta Helge -- silloin sinun pitää myös auttaa minua tässä -- kaikessa
tässä vaikeassa --"

"Enkö minä siis tänään ole auttanut sinua?" kysyi Helge hitaasti ja
nousi.

"Rakkaani -- ethän sinä voinut --."

"Onko minun paras lähteä nyt?" kysyi Helge tuokion kuluttua ja painoi
Jennyn syliinsä.

"Sinun pitää tehdä niinkuin itse tahdot", sanoi Jenny hiljaa.

"Tiedät mitä _minä_ tahdon. Entä sinä -- kernaimmin?"

"En tiedä mitä tahdon, Helge." Ja Jenny puhkesi samassa itkuun.

"Jenny! Voi, Jenny!" Helge suuteli häntä hellävaroin monta kertaa.
Mutta kun Jenny oli rauhoittunut, hän otti Jennyn käden omiinsa:

"Minä menen nyt. Nuku hyvin, oma ystävä. Älä ole minulle vihainen!
Lapsiraukka, sinä olet väsynyt."

"Sano minulle kauniisti hyvää yötä", pyysi Jenny ja kietoutui hänen
kaulaansa.

"Hyvää yötä. Oma, rakas Jennyni, kultani. Sinä olet väsynyt, raukka --
niin, niin väsynyt. Hyvää yötä. Hyvää yötä."

Ja Helge lähti. Ja Jenny puhkesi uudelleen itkuun.




VI


"Tämän minä oikeastaan halusin näyttää sinulle", sanoi Gert Gram ja
nousi. Hän oli ollut polvillaan ja haronut kassakaapin alinta laatikkoa.

Jenny sysäsi vanhat luonnosvihot syrjään ja veti sähkölampun lähemmäs.
Gram pyyhki pölyä suuresta salkusta ja asetti sen hänen eteensä.

"Voit uskoa että on jo vuosikausia siitä, kun viimeksi näytin tätä
kenellekään! Taikka itsekään katselin sitä. Mutta olen jo kauan
toivonut että sinä sen näkisit. Jo aivan ensimmäisestä kerrasta
saakka, kun kävin luonasi, ateljeessa. Silloin kun kerran olit täällä
katselemassa Helgen lapsuudenkuvia, ajattelin kysyä sinulta, etkö
tahtoisi katsella sitä. Ja sitten, kun maalasit tässä likellä.

"Niin, Jenny, kaikki on niin merkillistä. Kun päivisin istun täällä
arkisessa aherruksessani" -- Gram katsahti ympärilleen pienessä
ahtaassa konttorihuoneessa -- "ja ajattelen: tänne minä olen päätynyt
kaikkine nuoruudenunelmineni. Tuolla kaapissa ne lepäävät kuin ruumiit
sarkofageissaan, ja täällä vaellan itse -- kuollut ja unohdettu
taiteilija --."

Jenny oli vaiti. Gram käytti joskus lausetapoja, jotka Jennystä olivat
niin hempeitä. Vaikkakin hän tiesi että tunne, joka niitä kannatti, oli
niin katkerasti rehellinen. Ja seuraten äkillistä mielijohdettaan Jenny
yht'äkkiä hiveli kevyesti hänen harmaita hiuksiaan.

Ihmeekseen Jenny tunsi omienkin kättensä vapisevan, tarttuessaan
ensimmäiseen lehteen. Ja hänen sydämensä oli käpristynyt niin
merkillisen pelokkaasti. Aivan kuin hän olisi tuntenut, että
onnettomuus oli lähellä: hän pelästyi äkkiä ajatellessaan, ettei kukaan
vain saisi tietää tästä käynnistä -- ettei hän uskaltaisi kertoa
siitä Helgelle. Ja häntä painosti, kun hän vain muistikin sulhastaan
-- aikoja sitten hän oli suorastaan päättänyt olla ajattelematta,
mitä hän oikeastaan tunsi tätä kohtaan. Eikä hän tahtonut antaa
sijaa aavistuksen tapaiselle, joka häivähti hänen mielessään tänä
silmänräpäyksenä -- ei tahtonut tehdä itseään vieläkin levottomammaksi
tutkistellakseen, mitä Gert Gram oikeastaan tunsi häntä itseään kohtaan.

Sitten hän alkoi käännellä salkun lehtiä, Gert Gramin nuoruudenunelmia,
ja kaikki oli niin sanomattoman surullista --.

Gram oli kertonut tästä työstään, Lanstadin Kansanlaulujen
kuvituksesta, aina kun he olivat kahden. Ja Jenny oli ymmärtänyt että
Gram itse uskoi syntyneensä taiteilijaksi juuri tätä ainokaista työtä
varten. Gram oli itse nimittänyt niitä kuvia, jotka riippuivat hänen
kotonaan, ahkeran ja tunnollisen oppilaan harrastelutöiksi. Mutta tämä
täällä -- se oli omaa --.

Ensi silmäykseltä ne näyttivät kylläkin hyviltä, nuo isokokoiset
lehdet, joiden rikkaat kehykset olivat romaanista lehtiornamenttia ja
tekstaus siroja munkkikirjaimia. Värivaikutelma oli kauttaaltaan puhdas
ja hieno -- muutamissa hyvinkin kaunis. Mutta tekstaukseen sovitetut
alkukirjaimet ja koristekuviot, niin huolellisia ja virheettömiä kuin
ne olivatkin miniatyyrimäisessä piirustuksessaan -- kuinka elottomia
ja tyylittömiä! Muutamat aivan luonnonmukaisia, muutamat jäljittelivät
niin tarkoin Italian keskiaikaista taidetta, että Jenny saattoi tuntea
erinäisiä ilmestysenkeleitä ja madonnia ritarien ja neitsyeitten
kaapujen alta. Vieläpä Hukabal-laulun lehtien värityskin -- kultaa
ja punasinervää -- muistutti selvästi erästä messukirjaa San Marcon
kirjastossa. Ja kuinka omituiselta näyttikään luostarilatinan siro
kirjoitus laulujen jykevätekoiseen sanontaan! Muutamissa kokosivun
kuvissa oli muotokieli ja sommittelu täyttä barokkia, jäljitellen
roomalaisia alttarikuvia. Kaikua kaikesta, mitä Gert Gram oli
nähnyt, mihin hän oli eläytynyt ja mitä rakastanut, oli tämä hänen
nuoruudentyönsä -- siinä ei ollut ainoatakaan omaa säveltä, vain monien
sävelten kaikua -- mutta tämä kaiku kertasi kaiken omalla herkällä
tavallaan.

"Nähtävästi et oikein pidä niistä", sanoi Gram ja hymyili hiukan. "Ei,
huomaan kyllä ettet pidä."

"Minähän pidän. Tässä kaikessa on niin kovin paljon kaunista ja hienoa.
Tiedätkö" -- Jenny tavoitteli oikeata sanaa -- "se vain vaikuttaa
jonkin verran vieraalta meistä, jotka olemme nähneet samoja aiheita
käsiteltyinä toisin -- ja käsiteltyinä niin hyvin, ettemme voi oikein
hyväksyä niitä, nähdessämme ne toisella tavoin tehtyinä."

Gram istui Jennyn vieressä ja tuki leukaansa kädellään. Tuokion
kuluttua hän katsahti ylös -- ja Jennyn sydämessä värähti sääli, kun
hän näki nuo silmät.

"Minä muuten itsekin muistelin että ne olisivat parempia", sanoi Gram
hiljaa ja yritti hymyillä. "Kuten sinulle sanoin, tuo salkku ei ole
ollut esillä vuosikausiin."

"En ole koskaan oikein voinut käsittää", sanoi Jenny hetken kuluttua,
johtaakseen keskustelua toisaanne, "että sinä olet tuntenut niin suurta
vetovoimaa tuohon myöhäisrenessanssiin ja barokkiin."

"Eihän olisikaan luonnollista, Jenny pieni, että sinä voisit sitä
käsittää." Gram katsoi Jennyn kasvoihin hymyillen omituisen kipeästi.
"Katsohan -- tietysti oli aika, jolloin uskoin omaan kykyyni --
tavallaan. Mutta en milloinkaan niin ehdottomasti, etten samalla
olisi tuntenut pientä kalvavaa epäilyä. Ei niin, että olisin epäillyt
kykyäni ilmentää sitä, mitä tahdoin, mutta epävarmuuteni koski sitä,
mitä minä oikeastaan tahdoin ilmentää! Minähän näin että romanttinen
taide oli myöhäiskukoistuksessaan ja kuihtumaisillaan -- rappeutumista
ja epärehellisyyttä miltei pitkin linjaa --, mutta samalla, juuri
romantiikkahan hallitsi koko sydäntäni. Eikä ainoastaan maalauksessa
--. Kaipasin romantiikan ihannoituja talonpoikia -- ja samalla
olin elänyt kyllin kauan pikku poikana maaseudulla tietääkseni,
ettei sellaisia ollut. Ja kun matkustin ulkomaille, oli päämaalini
romantiikan Italia. Tiedän hyvin, sinä ja sinun aikasi, te haette
kauneutta todellisuudesta, aistimin havaittavana. Minä, minä löysin
kauneutta vain siinä muunnetussa muodossa, mihin toiset jo olivat
todellisuuden pukeneet. Ymmärrät, kahdeksankymmenluku toi uuden
uskontunnustuksensa -- koetin huulillani siihen yhtyä, mutta sydämeni
kapinoi --"

"Mutta Gert" -- Jenny suoristihe. "Eihän todellisuus ole mikään ehdoton
käsite. Sehän on erilainen jokaiselle, joka sen näkee. 'Kaikessa on
kauneutta', sanoi eräs englantilainen maalari minulle kerran, 'mutta
teidän silmänne joko näkevät sen tai eivät näe, pikkutytöt' --."

"Mutta Jenny -- minä en _kyennyt_ näkemään todellisuutta -- näin vain
sen heijastuksen toisten unelmissa. Olin aivan kyvytön eliminoimaan
_oman_ kauneuteni realiteettien moninaisuudesta.

"Ja tunsin oman voimattomuuteni. Ja saapuessani etelään sai barokki
otteen sieluni syvimmästä. Etkö ymmärrä, kuinka syvä voimattomuus ja
sieluntuska kätkeytyy muodon pöyhkeyteen? Barokilla ei ole mitään
omaa, uutta, millä täyttää muoto. Vain osaamista, jota kehitetään
ylenpalttisesti -- vaatteitten hulmuavat laskokset, pyörryttävän
uhittelevat lyhennykset, valon ja varjojen väkivaltainen vaikutus --
koko pöyhkeilevä sommittelu. -- Ja tyhjyyden peittää hurmostila --
vääntyneitä kasvoja ja vääntyneitä jäseniä, pyhimyksiä, joiden ainoa
oikea intohimo on omien kalvavien epäilyjen pelko, epäilyjen, jotka
he _tahtovat_ hukuttaa sairaaseen hurmioon. Ja todellakin, Jenny,
mikä hedelmättömyyden epätoivo näiden jäljittelijöiden töissä, jotka
tahtovat häikäistä -- enimmän omaa itseään!"

Jenny nyökäytti päätään. "Niin, mutta Gert, tuohan on vain sinun
yksilöllinen näkemyksesi. Minä en ole ollenkaan varma, että nuo
maalarit, joista sinä puhut, olivat niinkään uhkamielisiä ja varmoja
omasta itsestään."

Gert naurahti. "En tiedä. Ehkä siitä tuli minun keppihevoseni, koska
-- kuten sinä sanot -- se kerta kaikkiaan vastasi omaa yksilöllistä
näkemystäni."

"Mutta vaimosi kuva -- se joka on punaiseen soinnutettu -- on aivan
impressionistinen -- ja erinomaisen hyvä. Kuta enemmän sitä katselen,
sitä parempi se mielestäni on."

"No niin. Mutta sehän on vain yksityistapaus." Gram oli tuokion vaiti.
"Kun sitä maalasin, merkitsi hän minulle koko elämää. Olin silloin
vielä niin rakastunut häneen -- ja samalla vihasin häntä jo niin
rajattomasti."

"Hänenkö syynsä oli", kysyi Jenny hiljaa, "että lopetit maalaamisen?"

"Ei, Jenny. Kaikki onnettomuudet, jotka kohtaavat meitä, ovat omaa
syytämme. Tiedän ettet ole mitä tarkoitetaan sanalla uskovainen. Enkä
muuten minäkään. Mutta minä _uskon_ -- sanoisinko Jumalaan, taikka
sielulliseen potenssiin, tai nimitä sitä miten tahdot, joka rankaisee
oikeamielisesti.

"-- Hän oli kassanhoitajana eräässä liikkeessä Suurkudun varrella. Näin
hänet aivan sattumalta. Hän oli ihmeellisen kaunis; ehkäpä näet sen
vieläkin. No niin, minä pidin varalta eräänä iltana, kun hän poistui
liikkeestä -- puhuttelin häntä. Tein tuttavuutta. Viettelin hänet",
sanoi hän matalalla ja kolealla äänellä.

"Ja sitten menit hänen kanssaan naimisiin. Sen vuoksi että hän oli
raskaana. Sen olen aavistanut. Ja kiitokseksi hän on piinannut
ja kiusannut sinua kaksikymmentäseitsemän vuotta. Tiedätkö,
oikeamielisyys, johon sinä uskot, on melko lailla kovakourainen."

Gram hymyili väsyneesti: "Minä en sentään ole niin vanhanaikainen
kuin ehkä luulet, Jenny. En näe mitään syntiä siinä, että kaksi
nuorta, jotka rakastavat toisiaan ja tuntevat kuuluvansa yhteen,
antautuvat toisilleen joko laillisin tai laittomin muodoin. Mutta
kirjaimellisesti, minä viettelin Rebekan. Hän oli viaton, kohdatessaan
minut -- eikä vain ruumiillisesti, tarkoitan. _Minä_ näin millainen hän
oli -- itse ei hän sitä aavistanut. Minä ymmärsin mitenkä intohimoinen
hän oli, ja kuinka hän rakkaudessaan tulisi mustasukkaiseksi ja
tyrannimaiseksi. Mutta siitä minä viis' -- minua mairitteli se, että
tuollainen hurja intohimo kohdistui juuri minuun -- että omistin tuon
ihanan tytön niin ehdottomasti. Enkä minä tietenkään koskaan ajatellut
että olisin vain _hänen_ omansa, siinä mielessä kuin tiesin hänen
vaativan. -- Ei niin, että olisin ajatellut jättää hänet --. Mutta
tarkoitin että kyllä ymmärtäisin korostaa omaa minuuttani, pitää
suhteemme ulkopuolella sen, jota en tahtonut jakaa hänen kanssaan
-- harrastukseni, työni, varsinaisen elämäni -- vaikka tiesin, että
hän koettaisi saada kaiken sen. Sehän oli ikityperää minulta -- kun
kerta tiesin, että minä olin heikko, hän väkevä ja häikäilemätön.
Mutta laskin, että hänen suurempi intohimonsa antaisi minulle, joka
muutamissa asioissa olin suhteellisen kylmä, yliotteen --

"-- Näin senkin, että hän -- paitsi suurta rakastamisen kykyään --
ei pystynyt paljoonkaan. Hän oli turhamainen ja sivistymätön ja
kateellinen ja raaka. Meillä ei ollut mitään henkistä yhteyttä -- mutta
sitä en kaivannutkaan. Tahdoin vain omistaa hänen ihanan ruumiinsa ja
nauttia hänen kiihkeätä intohimoaan --"

Gram nousi ja meni Jennyn luo. Ja hän tarttui tytön käsiin ja painoi ne
hetkeksi silmilleen:

"Saatoinko odottaakaan että avioliitto hänen kanssaan veisi muuhun
kuin surkeuteen --. Minunhan täytyi korjata mitä olin kylvänyt. Minun
täytyi siis mennä naimisiin hänen kanssaan. Se oli kauheata aikaa.
Sillä silloin, kun hän kävi minua tapaamassa ateljeessani, hän oli
intohimossaan villi ja hurja -- ivaili vanhojen tätien ennakkoluuloja.
Hän oli ylpeä siitä, että oli rakastajatar -- ylimielinen -- ei ollut
muuta elämää kuin tämä vapaa rakkauselämä. -- Sitten hänen kävi
hullusti -- ja silloin tuli kelloon toinen ääni. Minä sain kuulla
hänen Fredrikshaldissa asuvasta rehellisestä perheestään ja hänen
tahrattomasta maineestaan ja hyveellisyydestään ja minä olin heittiö
ja vintiö, ellen silmänräpäyksessä mennyt naimisiin hänen kanssaan,
ja niin ja niin moni mies oli tahtonut saada hänet joko tavalla
tai toisella, eikä hän ollut suostunut kihloihin eikä antautunut
vieteltäväksi --. Eikä minulla ollut mitään, jonka varassa mennä
naimisiin -- olin vain ylioppilas, jolla oli huonot arvosanat, enkä
muuten ollut opiskellut muuta kuin maalausta --. Kuukausia kului. Minun
täytyi mennä vanhan isäni luo. Ja niin jouduin naimisiin, ja kahta
kuukautta myöhemmin tuli Helge --.

"Perheeni auttoi minua, niin että sain tämän liikeyrityksen
käyntiin. Minähän olin kerran maailmassa uneksinut suuresta
taidekustannusliikkeestä -- kansanlaulusommitelmani -- mutta minulla
oli kyllin tekemistä hankkiessani ruokaa itselleni ja omilleni. Niin,
tiedät ehkä että olin lähellä vararikkoa kerran -- vuonna 90. Niin,
hän jakoi rehellisesti aherruksen ja puutteen ja köyhyyden kanssani --
olisi vaikka nähnyt nälkää minun ja lasten puolesta. Mutta kun tunteeni
häntä kohtaan olivat mitä ne olivat, oli melkein vielä pahempaa kuin
minun oli myönnettävä, että hän ahersi ja kärsi ja uhrasi minun
takiani --.

"Minunhan täytyi uhrata kaikki, mitä rakastin -- hän pakotti minua
luopumaan tuuma tuumalta kaikesta, jossa hän ei ollut mukana. Isä ja
hän olivat veriviholliset ensi hetkestä. Nimittäin niin, ettei isä
ollut ihastunut miniäänsä. Se taas loukkasi toisen turhamaisuutta.
Meidän välillemme täytyi näin syntyä epäsopua. Isä oli entisajan
virkamiehiä -- hiukan ahdas ehkä -- hiukan jäykkä ja kuiva -- mutta
niin hieno ja jalo ja oikeamielinen ja pohjaltaan niin lämmin ja hellä
ja hyvä. Me olimme aina merkinneet niin paljon toisillemme -- niin
Jenny, minä rakastin häntä -- mutta sitähän minä en siis saanut --.

"Ja sitten taiteeni --. Minä näin etten omannut sellaisia lahjoja kuin
kerran uskoin. Enkä jaksanut yrittää yhä uudelleen ja uudelleen, kun
kerta en uskonut itseeni -- olin väsynyt ahertamaan ja väsynyt tähän
yhteiselämään, joka yhä enemmän muodostui yhdyselämän irvikuvaksi. Hän
soimasi minua siitä -- mutta salaisesti hän oli voitonriemuinen.

"Ja sitten lapset. Hän oli mustasukkainen huomatessaan, että pidin
heistä, ja taas, että he pitivät minusta. Hän ei tahtonut jakaa minua
lasten kanssa eikä jakaa lapsia minun kanssani --

"Hänen mustasukkaisuutensa on kehittynyt suoranaiseksi hulluudeksi,
vuosien mittaan. Niin, saatathan itse nähdä --"

Jenny katsahti häneen.

"Hänhän tuskin sietää että olen samassa huoneessa kuin sinä -- tuskin
silloinkaan kun Helge on läsnä --" Jenny istui vaiti tuokion. Sitten
hän meni Gramin luo ja pani kätensä toisen hartioille:

"En käsitä -- ei, en käsitä", hän kuiskasi, "että olet kestänyt
tällaista elämää --"

Gert Gram kumartui eteenpäin ja nojasi päätänsä Jennyn olkaan:
"En ymmärrä sitä itsekään, Jenny --" Ja kun Gram seuraavassa
silmänräpäyksessä kohotti kasvonsa ja heidän silmänsä yhtyivät, kietoi
Jenny kätensä toisen kaulaan, ja äärimmäisen toivottoman, hellän
myötätunnon valtaamana suuteli Gramin otsaa ja poskea.

Hän pelästyi itse siinä samassa -- katsoessaan Gramia kasvoihin, jotka
lepäsivät siinä hänen hartioitaan vasten, silmät ummessa. Mutta Gram
itse vetäytyi hiljaa pois ja nousi:

"Kiitos, Jenny pieni."

       *       *       *       *       *

Gram pani lehdet jälleen salkkuun ja raivasi pöydän.

"Niin Jenny -- toivoisin että sinä tulisit oikein, oikein onnelliseksi.
Sinä olet niin nuori ja valoisa, ja niin reipas ja tarmokas ja
lahjakas. Rakas lapseni -- sinä olet kaikkea, mitä minä olisin tahtonut
olla. Mutta jota en koskaan ollut --." Gram puhui matalalla äänellä,
kuin poissaolevana.

"Ajattelen tässä" sanoi hän vähän ajan kuluttua rauhallisesti, "niin
kauan kuin kahden ihmisen välinen suhde on uusi -- kun asianomaiset
eivät vielä ole eläytyneet yhteen -- saattaa eteen tulla niin paljon
vaikeaa. Toivoisin, ettei teidän täytyisi jäädä asumaan tänne
kaupunkiin. Teidän pitäisi saada olla yksiksenne kaukana omaisista ja
muusta sellaisesta -- ensi aika".

"Niin, tiedäthän että Helge hakee tuota Bergenin virkaa", sanoi Jenny.
Ja jälleen valtasi hänet sama käsittämätön epätoivo ja tuska, kun hän
ajatteli Helgeä.

"Etkö koskaan puhu äitisi kanssa tästä kaikesta, Jenny? Miksikä et?
Etkö pidä äidistäsi?

"Minusta sinun olisi hyvä neuvotella hänen kanssaan -- puhella kaikesta
äidille --"

"Ei kannata neuvotella toisten kanssa. Minusta ei ole hauska puhua
kenenkään kanssa näistä", sanoi Jenny torjuen.

"Ei siis. Sinä olet --." Gram oli seisonut puolittain ikkunaan
kääntyneenä. Mutta äkkiä hän hätkähti ja kuiskasi Jennyä päin,
matalalla äänellä ja 'kiihtyneesti:

"Hän -- Rebekka."

"Kuka?"

"Hän -- Rebekka"

Jenny nousi. Hänestä oli kuin hänen olisi täytynyt _huutaa_ --
katkeroituneena, inhoten. Ja hän alkoi vapista -- hänen jokainen
hermosäikeensä aivan kuin pingottui, kuin puolustautuen -- hän ei
_tahtonut_ tulla sekoitetuksi tuohon kaikkeen -- kaikkeen rumaan
ja pahaan -- epäluuloihin, toraan, vihaisiin sanoihin, riitoihin,
kohtauksiin, ties mihinkä kaikkeen --. Ei, hän ei tahtonut joutua
siihen --."

"Jenny -- lapseni, sinähän vapiset -- älä pelkää -- minulle ei hän saa
tehdä mitään pahaa --"

"Kaukana siitä, minä en pelkää." Jenny kävi samassa kylmäksi ja
kovaksi. "Minä olen ollut täällä sinua hakemassa -- me olemme
katselleet hiukan sinun salkkujasi -- ja nyt minä lähden kanssasi
kotiisi teelle."

"Eihän ole varma että hän on mitään huomannut --"

"Eikä tässä jumaliste olekaan mitään, jota meidän pitäisi peittää!
Ellei hän tiedä että olen ollut täällä, saa hän sen kyllä tietää. Minä
tulen kanssasi kotiin -- kuuletko, meidän täytyy tehdä niin, sekä
itsesi takia että minun takiani --."

Gram katsahti häneen: "No niin -- puetaan siis --."

Kun he tulivat kadulle, oli rouva Gram mennyt.

"Meidän täytyy mennä raitiovaunussa, Gert, on myöhä." Jenny kulki
nopeaan. Sitten hän sanoi äkkiä kiivaasti: "Helgenkään takia -- eihän
tämä salamyhkäisyys meidän välillämme käy laatuun."

       *       *       *       *       *

Rouva Gram itse avasi heille oven. Ja samalla kun Gert Gram esitti
selityksiään, vastasi Jenny tyynesti toisen vihaiseen silmäykseen:

"Onpa ikävä että Helge on ulkona tänä iltana. Ettekö usko että hän
sentään palaa hyvissä ajoin, rouva Gram?"

"Olipa merkillistä, rakas ystävä, ettet sinä sitä muistanut", sanoi
rouva Gram miehelleen. "Eihän neiti Wingenkään ole hauska istua täällä
meidän yksinäisten vanhojen kanssa koko iltaa."

"Voi, mitä siihen tulee --", sanoi Jenny.

"En todellakaan muista että Helge sanoi mitään ulosmenosta tänä
iltana", sanoi Gram.

"Ajatella että kerrankin näkee teidät ilman käsityötä", hymyili rouva
Gram, kun he illallisen jälkeen istuutuivat arkihuoneeseen. "Te joka
aina olette niin ahkera!"

"Niin, en joutunut pistäytymään kotona, lähdin niin myöhään ateljeesta.
Mutta ettekö voisi lainata minulle jotakin käsityötä, rouva Gram?"

Jenny ylläpiti hänen kanssaan keskustelua, joka kosketteli valmiiksi
piirrettyjä täkäläisiä ja pariisilaisia koruompeleita ja kirjoja, joita
rouva Gram oli hänelle lainannut. Gram istui lukemassa. Kerran Jenny
tunsi hänen silmiensä katseen.

Kello yhdeltätoista saapui Helge.

       *       *       *       *       *

"Mikä nyt on?" kysyi Helge, kun he kulkivat alas portaita. "Onko kotona
taas ollut kohtaus?"

"Kaukana siitä." Jenny puhui kiihkeästi ja kuumeissaan.

"Sinun äitisi suvaitsi vain olla epäarmollinen kun tulin teille isäsi
kanssa."

"Minustakin olisit voinut sitä välttää", sanoi Helge hiljaa.

"Minä menen raitiovaunussa kotiin!" Äärimmilleen hermostunut kun oli,
Jenny riistäytyi aivan suunniltaan irti toisesta. "En jaksa enää lisää
tänä iltana, kuuletko? En tahdo noita ainaisia kohtauksia kanssasi,
joka kerran kun olen ollut teillä. Hyvää yötä!"

"Ei, mutta Jenny! Jenny --" ja Helge juoksi hänen perässään, mutta
Jenny oli jo ehtinyt pysäkille. Raitiovaunu tuli samassa, ja Jenny
hypähti siihen ja antoi toisen jäädä seisomaan.




VII


Jenny kulki edestakaisin ateljeessaan seuraavana aamupäivänä. Hän ei
jaksanut tarttua mihinkään työhön.

Sade rapisi tiheänä ja raskaana suurta vinoikkunaa vasten. Silloin
tällöin Jenny pysähtyi katselemaan yli sateesta kiiltävien
liuskakivikattojen ja mustien savupiippujen ja puhelinlankojen, joita
pitkin sadepisarat kierivät helminä -- ne valuivat kuin alamäkeä,
vyöryivät yhteen ja tippuivat alas, mutta koko ajan valui sijalle uusia
pisaroita.

Hänhän voisi matkustaa Bundefjordeniin äidin ja lasten luo, pariksi
päiväksi. Pois täältä hänen täytyi päästä. Tai -- jospa hän matkustaisi
kaupungista -- asettuisi jonnekin hotelliin ja pyytäisi Helgeä tulemaan
sinne -- saisi puhua rauhassa hänen kanssaan.

Kunpa he vain saisivat olla yhdessä jonkin aikaa -- vain he kaksi. Hän
koetti ajatella heidän kevättään etelässä ja muisti lämmön ja vihreän
campagnan ja valkokukat ja hopeahäiveisen, vuoria verhoavan autereen,
ja oman ilonsa. Mutta oli kuin hän ei olisi saanut loihdituksi esiin
Helgen silloista kuvaa -- miltä tämä oli näyttänyt hänen rakastuneissa
silmissään.

Ja se aika oli nyt jo niin etäinen ja niin ihmeellisen erillinen hänen
elämässään. Vaikkakin hän hyvin tiesi että mennyt aika ja nykyinen
kuuluivat yhteen, hän ei voinut sitä _tuntea_.

Tuo koti Welhaveninkadun varrella -- ei, siihen hän ei kuulunut. Ja oli
kuin _hänen_ Helgensä olisi hukkunut sinne. Mutta käsittämätöntä oli --
hän ei suorastaan osannut tehdä sitä tajuttavaksi itselleen, että nuo
ihmiset edelleenkin jäisivät kuulumaan hänelle -- ja kuuluisivat aina.

Ei. Gram oli oikeassa. Heidän täytyi päästä pois.

Hän tahtoi matkustaa. Heti. Ennen kuin Helge ennättäisi tulla ja vetää
tilille eilisestä.

Jenny oli täyttänyt pienen matkalaukun ja seisoi juuri vetämässä
sadetakkia ylleen, kun oveen kolkutettiin -- monta kertaa. Hän tunsi
Helgen kolkutuksen.

Jenny seisoi hiirenhiljaa ja odotti, kunnes kuuli toisen lähtevän.
Hetken perästä hän tarttui matkalaukkuun, lukitsi ateljeenoven ja lähti.

Kun hän oli ehtinyt puoliväliin portaita, huomasi hän miehen, joka
istui porraskäytävän ikkunalla. Se oli Helge. Ja Helge oli nähnyt
hänet. Jenny meni hänen luokseen. He seisoivat tuokion ja katselivat
toinen toistaan.

"Miksi et tahtonut avata äsken?"

Jenny ei vastannut.

"Etkö kuullut koputustani?"

"Kuulin. Mutta en tahtonut puhua kanssasi."

Helge katsahti hänen matkalaukkuunsa.

"Aiotko matkustaa äitisi luo?"

Jenny epäröi tuokion:

"En. Ajattelin matkustaa Holmestrandiin pariksi päiväksi. Ja kirjoittaa
sinulle ja pyytää sinua tulemaan sinne. Niin että olisimme saaneet olla
yhdessä vähän aikaa, syrjäisten sekaantumatta kaikkeen ja panematta
toimeen kohtauksia. Minun teki mieli puhua kanssasi kaikessa rauhassa."

"Minäkin tahtoisin mielelläni puhella kanssasi, Emmekö voi mennä
ateljeehesi?"

Jenny ei vastannut heti.

"Onko siellä joku toinen?" Helge kysyi.

Jenny katsahti häneen:

"Joku ateljeessani sen jälkeen, kun itse olen lähtenyt?"

"Saattaisihan olla joku, jonka kanssa et tahtoisi mennä yhdessä ulos --"

Jenny lehahti hehkuvan punaiseksi:

"Ja miksikä ei? Enhän saattanut tietää, että sinä istuisit täällä
pitämässä minua silmällä --"

"Jenny rakas, etkö nyt ymmärrä -- enhän tarkoita että siinä olisi
mitään pahaa sinun puoleltasi --"

Jenny ei sanonut mitään, mutta kulki ylös portaita. Ja tultuaan
ateljeehen hän laski matkalaukun kädestään ja jäi seisomaan
päällysvaatteissaan, samalla kun Helge riisui sadetakkinsa ja asetti
sateenvarjonsa nurkkaan.

"Isä kertoi minulle kaikki aamulla -- että olit ollut tapaamassa häntä
ja että äiti kulki ulkopuolella --."

"Niin." Jenny seisoi tuokion. "Teidän kodissanne on merkilliset tavat
-- väijyä toisianne. Minun on hyvin vaikeata tottua siihen, se minun
täytyy sanoa."

Helge punastui:

"Jenny rakas -- minun täytyy saada puhua kanssasi. Talonmiehen vaimo
sanoi että sinä aivan varmaan olit kotona. Pitäisihän sinun tietää
etten epäile _sinua_ --"

"En kohtapuoleen tiedä sitä enkä tätä", sanoi Jenny masentuneena. "Minä
en jaksa enää tätä -- kaikkea tätä epäluuloisuutta ja salakähmäisyyttä
ja toraa ja muuta pahaa. Hyvä Jumala, Helge, etkö nyt voisi hiukan
puolustaa minua sitä vastaan!"

"Jenny parka." Helge nousi ja meni ikkunaan ja jäi seisomaan, selin
häneen.

"Minä olen kärsinyt tästä enemmän kuin tiedätkään, Jenny. Kaikkihan on
aivan toivotonta. Sillä -- etkö itsekin ymmärrä -- vallan aiheeton ei
äidin epäluulo ole --."

Jenny alkoi vapista, seisoessaan siinä. Helge kääntyi ja huomasi sen.

"Tietenkään en usko että isä itse on tietoinen --. Silloin ei hän --
tällä tavoin -- noudattaisi haluaan saada olla kanssasi. Vaikka --. Hän
sanoi minullekin, että meidän pitäisi päästä pois -- molempien päästä
pois koko kaupungista. En tiedä --. Eikö juuri hän ole pannut päähäsi
tätä matkaa --?"

"Minä itse sain päähäni lähteä Holmestrandiin. Mutta hän sanoi eilen,
ettei meidän pitäisi jäädä asumaan tänne kaupunkiin kun -- kun olemme
naimisissa --."

Jenny meni Helgen luokse ja pani kätensä hänen olalleen. Ja äänessä
melkein valitus hän sanoi:

"Helge -- oma ystävä -- minunhan _täytyy_ matkustaa kun asiat ovat niin
--. Helge, Helge -- mitä meidän pitäisi tehdä?"

"Minä matkustan", sanoi Helge lyhyeen. Ja hän nosti Jennyn kädet
hartioiltaan ja painoi ne poskilleen. Näin he seisoivat tuokion.

"Niin mutta -- minunkin täytyy matkustaa jonnekin. Etkö nyt ymmärrä --.
Ennen, niin kauan kuin minusta minun äitisi vain oli tahditon -- ja
epähieno -- saatoin olla häntä kohtaan niinkuin ei mitään --. Mutta nyt
-- ei, sinun ei olisi pitänyt sanoa sitä, Helge -- vaikkapa olisitkin
erehtynyt --. Enhän saata enää mennä sinne -- jos minun pitää hautoa,
onko äitisi hivenenkään verran oikeassa, tulen itse epävarmaksi, tiedän
sen, en saata kohdata häntä -- tulen olemaan kuin syyllinen --."

"Tule tänne." Helge talutti hänet sohvaan ja istuutui hänen viereensä.
"Tahdon kysyä sinulta jotain.

"Rakastatko minua, Jenny?"

"Senhän sinä tiedät", sanoi Jenny nopeaan ja arasti. Helge otti hänen
kylmän kätensä omiinsa.

"Tiedän että kerran minua rakastit.

"Herra nähköön, en koskaan ymmärrä miten se oli mahdollista. Mutta
tiesin, että se oli totta, koska sinä kerta sanoit niin. Koko
olemuksesi oli rakkautta ja hyvyyttä ja iloa, minua kohtaan. Mutta
olen aina pelännyt, että kerran koittaisi hetki, jolloin et enää minua
rakasta."

Jenny loi silmänsä Helgen valkoisiin kasvoihin.

"Minä pidän sinusta niin sanomattomasti, Helge."

"Sen tiedän." Hymyn häive vilahti Helgen kasvoilla. "Tiedän hyvin,
ettet kuulu niihin, jotka yht'äkkiä kylmenevät sille, jota ovat
rakastaneet. Tiedän, ettet tahdo tehdä minulle mitään pahaa -- sinä
kärsit itse silloin kun et rakasta minua enää --.

"Minä rakastan sinua niin äärettömästi, niin se on, Jenny --."

Hän painui kokoon ja itki. Ja Jenny veti hänet puoleensa:

"Helge, pojuni -- rakas, rakas pojuni --"

Helge kohotti päänsä ja työnsi hänet hiljaa luotaan.

"Jenny -- silloin kerran, Roomassa -- olisin voinut ottaa sinut.
Tahdoit olla minun -- kokonaan. Sinä olit aivan valmis -- sielussasi ei
ollut epäilyäkään, etteikö se olisi onnea, jos me kaksi saisimme elää
yhdessä. Minä en ollut yhtä varma -- sen vuoksi en kai uskaltanut --.

"Sitten, täällä kotona. Olen kaivannut niin rajattomasti. Tahdoin saada
sinut kokonaan, sillä pelkäsin että kerran kadotan sinut. Mutta näin
että sinä aina väistyit kun huomasit että se -- himo -- heräsi minussa
--."

Jenny katsahti häneen kauhistuneena. Se oli totta -- hän ei ollut
tahtonut sitä tunnustaa -- mutta Helge oli oikeassa.

"Jos minä nyt pyytäisin sinua. Nyt heti. Tahtoisitko?"

Jenny liikutti huuliaan. Sitten hän sanoi nopeaan ja lujasti:

"Tahtoisin."

Helge hymyili surullisesti ja suuteli hänen kättään:

"Halusta ja mielelläsi? Siksi että _tahdot_ olla minun? Siksi ettet voi
ajatella mitään onnea, ilman että sinä olet minun ja minä sinun? Eikä
vain siksi että tahdot olla hyvä minulle? Ei vain siksi ettet tahdo
rikkoa sanaasi minulle? Puhu totta!"

Jenny heittäytyi hänen helmaansa ja itki:

"Salli minun matkustaa pois! Tahdon lähteä tuntureille. Kuuletko, Helge
-- tahdon löytää itseni jälleen -- tahdon olla sinun oma Jennysi, niin
kuin oli Roomassa. Tahdon, Helge -- kaikki minussa on sekaisin -- mutta
tahdon. Ja kun rauhoitun, kirjoitan sinulle -- ja sinä tulet -- ja
sitten minä olen taas vain, vain sinun Jennysi jälleen --"

"Jenny", sanoi Helge hiljaa. "Olen äitini poika.

"Me olemme loitonneet toisistamme -- nyt jo olemme loitonneet
toisistamme. Ellet voi saada minua vakuuttumaan siitä, että olen
sinulle kaikki kaikessa maan päällä, niin --. Ainoa mies. -- Enemmän
kuin kaikki muu. Enemmän kuin työsi, enemmän kuin ystäväsi, joille
sinä -- tunnen sen -- kuulut enemmän kuin minulle, olethan niin vieras
niille, joille minä kuulun --."

"En tuntenut isääsi niin vieraaksi", kuiskasi Jenny itkunsa keskeltä.

"Ei. Mutta isä ja minä olemme toisillemme vieraat. Ja sitten sinun
työsi, Jenny, jossa minä en koskaan voi olla täysin mukana. Nyt
ymmärrän, että voin tulla mustasukkaiseksi sillekin. Jenny, etkö
käsitä, minä _olen_ hänen poikansa. Ellen ole varma, että olen sinulle
kaikki kaikessa, niin en voi mitään että olen mustasukkainen --
kuljen tuska rinnassani että jonakin päivänä saattaa tulla joku, jota
voit rakastaa eheämmin -- joka ymmärtää sinua paremmin --. Minä olen
mustasukkainen, luonnostani --"

"Sinä _et saa_, Helge. Silloin menee kaikki pirstaleiksi. Minä en
_siedä_ että minua epäillään. Kuuletko -- kernaammin saattaisin antaa
anteeksi sen että pettäisit minua, kuin sen että epäilet --"

"Minä en." Helge hymyili kiusaantuneena.

Jenny sitaisi hiukset otsaltaan ja pyyhki silmiään:

"Helge -- mehän rakastamme toisiamme. Kun me vain pääsemme pois tästä
kaikesta -- ja kun me molemmat oikein _tahdomme_, käy kaikki hyvin. Kun
vain kaksi ihmistä _tahtoo_ pitää toinen toisestaan ja _tahtoo_ tehdä
toisensa onnelliseksi --"

"Minä olen nähnyt liian paljon, Jenny. En uskalla perustaa oman tahtoni
ja sinun tahtosi varaan. Ovat kai muutkin asettaneet toivonsa hyvään
tahtoon --. Minä olen nähnyt, minkälaiseksi helvetiksi kaksi ihmistä
voi tehdä toisensa elämän. Sinun pitää vastata siihen, mitä kysyin:

"Rakastatko minua? Tahdotko olla minun -- niinkuin Roomassa? Saanko olla
luonasi yön? Tahdotko sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa?"

"Minä pidän sinusta niin paljon, Helge." Jenny itki, epätoivoisena ja
hiljaa.

"Kiitos", sanoi Helge. Ja hän tarttui Jennyn käteen ja suuteli sitä.
"Ethän sinä voi sille mitään, pieni raukka, ettet minua rakasta. Tiedän
ettet voi."

"Helge", valitti Jenny rukoillen.

"Sinä et uskalla sanoa, Jenny, että minun pitää jäädä, koska et voi
elää ilman minua. Uskallatko ottaa vastuullesi kaiken, mitä saattaa
seurata, jos sanot että rakastat minua -- jotta minun ei nyt tarvitsisi
lähteä surullisena luotasi --?"

Jenny istui ja tuijotti alas helmaansa.

Helge puki sadetakin ylleen ja tarttui sateenvarjoonsa.

"Hyvästi, Jenny." Hän tarttui Jennyn käteen.

"Jätätkö sinä minut nyt, Helge?"

"Jätän, Jenny, minä lähden."

"Etkö sinä sitten palaa?"

"En, ellet voi vastata siihen, mitä olen kysynyt."

"En voi vastata siihen nyt", kuiskasi hän toivottomasti.

Helge hiveli kevyesti hänen hiuksiaan. Ja lähti.

Jenny jäi istumaan sohvalle ja itki. Hän itki katkerasti ja pitkään --
mitään ajattelematta. Ja syvän väsymyksen vallassa -- väsymyksen, jonka
näiden kuukausien pikkumaiset nöyryytykset ja pikkumainen tora oli
kasannut hänen mieleensä -- hän tunsi sydämensä tyhjäksi ja kylmäksi.
Helge oli kai oikeassa.

Hetken kuluttua hän huomasi, että oli nälissään. Kun hän katsahti
kelloonsa, oli se kuusi.

Hän oli istunut neljä tuntia tällä tavoin. Kun hän aikoi pukea
päällystakin ylleen, huomasi hän että se jo oli hänen päällään.

Oven vieressä oli vesilätäkkö -- vettä oli juossut parin maalauksen
väliin, jotka olivat seinää vasten, kiilakehykset ulospäin. Jenny meni
hakemaan riepua ja pyyhki veden. Sitten hänen mieleensä juolahti, että
vesi oli Helgen sateenvarjon jäljeltä. Hän nojasi otsaansa oveen ja
alkoi uudelleen itkeä.




VIII


Päivällinen ei vienyt pitkää aikaa. Sen pienen hetken hän yritti lukea
lehtiä ja koettaa olla ajattelematta. Mutta se ei onnistunut. Oli siis
näin ollen parempi palata kotiin ja istua siellä --.

Joku mieshenkilö seisoi odottamassa ylimmällä porrasaskelmalla. Hän oli
pitkä ja solakka. Jenny riensi juoksujalkaa viimeiset askelmat ja huusi
Helgen nimeä.

"En minä ole Helge", vastasi mies. Puhuja oli Helgen isä.

Jenny seisahtui hengästyneenä hänen viereensä ja ojensi kätensä:

"Gert -- mitä on tapahtunut -- onko jotain hullusti?"

"Hss, hss, Jenny, --" Gert tarttui hänen käteensä. "Helge on
matkustanut -- Kongsbergiin, erään ystävänsä luo -- koulutoverin, joka
on siellä lääkärinä. Vierailulle. Hyvä Jumala, lapsi, et kai sinä
pelännyt että jotain oli tapahtunut --", Gert hymyili hyvin vaisusti.

"Voi, en tiedä --"

"No mutta Jenny rakas -- sinähän olet aivan suunniltasi --"

Jenny kulki hänen edellään pitkin käytävää ja avasi ateljeen oven.
Sisällä oli vielä päivänvaloa, ja Gert Gram katseli häntä. Hän oli itse
kalpea.

"Onko sinun niin vaikea olla, Jenny? -- Helge sanoi -- ainakin ymmärsin
hänet niin -- että olitte yhdessä päättäneet -- että teistä molemmista
tuntui, että ette sopineet toisillenne --"

Jenny oli vaiti. Kun hän nyt kuuli sen toisen suusta, oli kuin hänen
olisi pitänyt sanoa vastaan. Hän ei oikein ollut ymmärtänyt sitä ennen
-- että kaikki oli ohi. Mutta tässä seisoi siis eräs, joka sanoi:
he olivat yhdessä päättäneet, että niin olisi paras, ja Helge oli
matkustanut, ja rakkaus, jota Jenny itse oli ennen tuntenut Helgeä
kohtaan, oli poissa -- Jenny ei voinut sitä enää löytää sydämestään
--, se oli siis ohi, mutta taivaan Jumala, mitenkä saattoi olla
mahdollista, että se oli ohi, vaikka hän ei ollut sitä tahtonut --.

"Onko sinun niin vaikea olla, Jenny?" kysyi Gert Gram taas. "Pidätkö
sinä siis yhä hänestä --?"

Jenny käänsi nopeasti päätään:

"Tietysti minä pidän Helgestä." Hänen äänensä värähti: "Ihminen ei kai
noin ilman muuta lakkaa pitämästä siitä, jota hän on rakastanut. --
Eikä hän voi olla välinpitämätön, jos hän tietää tehneensä toiselle
pahaa --."

Gram ei heti vastannut. Hän istuutui sohvaan, pyöritteli hattuaan ja
katseli sitä:

"Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta ja vaikeaa teille molemmille.
Mutta Jenny -- kun sinä nyt oikein olet sitä ajatellut -- etkö itse
usko, että näin oli parasta teille molemmille --?"

Jenny ei vastannut mitään.

"Miten sanomattoman iloinen olinkaan, Jenny, kun tapasin sinut ja
näin, millainen se nainen oli, jonka poikani oli voittanut -- niin, en
osaa sitä edes sanoa. Minusta tuntui, että poikani saisi kaiken sen,
jota vailla minun on pitänyt elämässäni olla. Sinä olit niin kaunis
ja niin hieno -- minusta tuntui että olit yhtä hyvä kuin olit viisas
ja voimakas ja itsenäinen -- ja vielä, sinä olit lahjakas taiteilija,
jolle tavoitteet ja keinot olivat yhtä selkeät. Sinä puhuit iloisesti
ja lämpimästi työstäsi, ja iloisesti ja lämpimästi sulhasestasi.

"Sitten Helge saapui kotiin. Ja minusta sinä kokonaan muutuit --
ihmeellisen pian. Kaikki se vaikea, joka kerta kaikkiaan kuuluu
päiväjärjestykseen kodissani, vaikutti liian syvästi sinuun. Minusta
oli mahdotonta, että jokin sellainen kuin vastenmielinen tuleva anoppi
saattaisi niin täysin katkeroittaa nuoren rakastavan naisen onnen.
Aloin pelätä, että silmäsi olivat vähitellen avautuneet näkemään
syvempiä epäkohtia. Että näit, kuinka rakkautesi Helgeen ei ollutkaan
niin vuorenvankkaa kuin olit uskonut. Sinä aloit huomata, että sinä
ja hän ette pohjimmalti sopineetkaan yhteen, niinkuin tietysti olit
luullut. Että ennemminkin hetken tunnelma oli vienyt teidät yhteen.
-- Tuolla etelässä, jossa molemmat olitte yksin -- vapaina arkisista,
kotoisista siteistä, -- yksin uudessa ympäristössä, molemmat nuoria ja
vapaita, työhönne kiintyneitä -- ja molempien mielessä kai nuoruuden
rakkaudenkaipuu -- eikö se ollut kyllin herättämään hetkellistä
mieltymystä ja ymmärtämystä -- vaikkakaan tämä mieltymys ja ymmärtämys
ei ulottunut teidän kummankaan olemuksen syvimpiin pohjakerroksiin --?"

Jenny seisoi ikkunan luona ja katsahti toiseen. Hän tunsi niin
omituisen intensiivistä vastenmielisyyttä Gramin puhuessa -- herranen
aika, tämä oli kai oikeassa. Mutta Gram ei ollenkaan ymmärtänyt,
istuessaan siinä ja esitellessään asioita, mikä hänestä syvimmälti oli
niin vaikeata.

"Asia ei siitä parane -- vaikka siinä voi olla perää, mitä puhut.
Ehkäpä olet oikeassa --."

"Mutta onhan niin ollen parempi, Jenny, että itse olette sen
ymmärtäneet nyt, kuin että olisitte ymmärtäneet sen sitten, kun side
olisi jo solmittu lujemmaksi ja olisi niin paljon tuskaisempaa sitä
irroittaa --"

"Eihän se ole sitä -- eihän se ole sitä", parahti Jenny yht'äkkiä.
"Vaan sitä että minä -- halveksin itseäni! Annetaan perää pienelle
tunnelmalle, valehdellaan se suuremmaksi --. Täytyy tietää että voi
pitää sanansa, ennen kuin sanoo rakastavansa --. Olen aina halveksinut
kevytmielisyyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja nyt minä itse
saan kantaa sen häpeän."

Gram katsahti äkkiä kiivaasti toista. Hän kalpeni -- ja valahti sitten
hehkuvan punaiseksi. Hetken kuluttua hän sanoi työläästi:

"Minä sanoin että on paras, kun kaksi ihmistä ei sovi yhteen, että
he huomaavat sen, ennen kuin suhde on syöpynyt niin syvälle heidän
elämäänsä, ettei kumpikaan -- ja kaikkein vähimmin nainen -- voi
hälventää sen jättämiä jälkiä. Mutta jos niin on, eikö olisi parempi
koettaa -- siihen tarvitaan hiukan alistumista ja paljon hyvää tahtoa
molemmin puolin -- saada aikaan sopusointua. -- Mikäli se näyttäytyy
mahdottomaksi, voidaan vielä --. Minähän en tiedä, oletteko sinä ja
Helge -- miten syvälle se on mennyt --"

Jenny nauroi hiukkasen ivallisesti:

"Voi, ymmärrän hyvin mitä tarkoitat! Minulle on yhtä sitovaa se että
_tahdoin_ kuulua Helgelle -- että lupasin sen -- enkä kuitenkaan voinut
pitää sanaani. Yhtä alentavaa -- ehkäpä enemmänkin kuin jos olisin
ollut hänen --."

"Et sano noin kun kerran tapaat hänet, jota voit rakastaa suurella ja
todellisella rakkaudella", sanoi Gram hiljaa.

Jenny kohotti hartioitaan.

"Uskotko sinä sitten suureen ja todelliseen rakkauteen, kuten sanasi
kuuluivat?"

"Uskon, Jenny." Gram hymyili heikosti. "Tiedän että itse sanontatapa
tuntuu teistä nykyajan nuorista naurettavalta. Kuitenkin -- minä uskon
siihen, hyvällä syyllä."

"Luulen että jokaisen ihmisen rakkaus on samanlainen kuin hän itse
--. Se joka on suuripiirteinen -- ja rehellinen itseään kohtaan -- ei
murenna omaa itseään pikkurakkauksiin --. Luulin että itse --.

"Mutta olin kahdenkymmenenkahdeksan, kun tapasin Helgen, enkä ollut
koskaan ollut rakastunut -- ja se oli minusta ikävää ja tahdoin
kernaasti kokea mitä se oli --. _Hän_ oli rakastunut, lämpimästi
ja nuoresti ja rehellisesti, ja se houkutteli minua. Ja niin minä
valehtelin itselleni, aivan samoin kuin kaikki naiset -- tuon toisen
lämpö tarttui minuun, ja niin kiiruhdin uskottelemaan itselleni että
itse olin lämmin. Vaikka tiesin, että sellaista harhakuvaa ei voida
kauan ylläpitää -- ei kauemmin, kunnes rakkaudelta _vaaditaan_ jotakin.
Toiset naiset taas ovat valmiita kaikkeen tuohon ihan viattomasti, he
eivät tunne eroa hyvän ja pahan välillä ja valehtelevat aina itselleen
-- mutta minä en voi puolustautua sillä --.

"Voi, minä olen siis itse asiassa aivan yhtä pieni ja itsekäs ja
valheellinen kuin kaikki naiset! Niin että voit olla varma, Gert, minä
tuskin saan tutustua siihen suureen ja todelliseen rakkauteen josta
puhuit --."

"Saat, Jenny" -- ja Gertin kasvoissa oli jälleen sama surumielinen
hymy. "Katsos, minä -- ja taivas tietää etten ole suuri tai väkevä,
ja valheessa ja rumuudessa olin elänyt kaksitoista vuotta, ja olin
kymmenen vuotta vanhempi kuin sinä nyt -- kun tapasin naisen --
joka opetti minut uskomaan siihen tunteeseen, josta nyt puhut niin
pilkallisesti -- niin etten koskaan voi sitä epäillä."

Huoneessa oli tuokion hiljaista.

"Mutta sinä jäit -- toisen luo", sanoi Jenny matalalla äänellä.

"Meillä oli lapset. Silloin en ymmärtänyt, etten voisi saada
pienintäkään vaikutusvaltaa omiin lapsiini. En pienintäkään, kun kerta
toinen nainen kuin heidän äitinsä omisti -- koko sydämeni ja sieluni.

"Hänkin oli naimisissa. Onnettomissa naimisissa. Hänellä oli pieni
tyttö. -- Tämän olisi hän ehkä saanut mukaansa. Mies oli juoppo.

"Näetkös, sekin oli osa rangaistustani -- rangaistusta sen takia, että
olin antautunut suhteisiin -- hänen kanssaan. Joka ei koskaan ole ollut
minulle mitään -- ei muuta kuin aisteilleni.

"Suhteemme oli liian kaunis, jotta se olisi voinut kestää valheellisena.
Meidän täytyi kätkeä kaunis ihana rakkautemme aivan kuin se olisi ollut
rikos.

"Voi, Jenny pieni --.

"Katsos, muuta onnea ei ole --"

"Jenny tuli hänen luokseen, ja Gram nousi seisomaan. He seisoivat näin,
lähellä toisiaan, liikkumatta ja puhumatta.

"Nyt minun täytyy lähteä, pienokainen", sanoi hän äkkiä väkinäisesti
ja kuivasti. "Minun täytyy olla kotona tavalliseen aikaan, senhän
ymmärrät. -- Muuten hän tulee epäluuloiseksi --."

Jenny nyökäytti päätään.

Gert Gram kulki ovelle, ja Jenny seurasi.

"Sinun ei totisesti tarvitse pelätä ettei sydämesi osaa rakastaa",
naurahti hän äkkiä, hiljaa. "Minä luulen että se on ylpeä pikku sydän
-- ja lämmin!

"Tahdotko yhä edelleenkin lukea minut ystäviesi joukkoon, lapsi?"

"Tahdon -- kiitos", sanoi Jenny hiljaa ja ojensi kätensä. Ja Gert Gram
kumartui ja suuteli sitä kauan -- kauemmin kuin koskaan.




IX


Gunnar Heggen ja Jenny Winge aikoivat toimeenpanna yhteisnäyttelyn
marraskuussa. Heggen tuli sen takia kaupunkiin. Kesän hän oli viettänyt
jossakin Smaalenenissä ja maalannut punaista graniittia ja vihreitä
kuusia ja sinistä taivasta. Sitten hän oli käväissyt Tukholmassa ja
saanut siellä myydyksi erään taulun.

       *       *       *       *       *

"Mitä Cescalle kuuluu?" kysyi Jenny. He istuivat Jennyn ateljeessa
aamupäivällä ja joivat viskiä.

"Cesca, niin --." Gunnar otti kulauksen, poltteli ja katsahti Jennyyn
ja Jenny häneen.

Oli niin ihmeellistä istua jälleen Gunnarin kanssa ja jutella ihmisistä
ja kaikesta siitä, josta hän oli joutunut niin kauas. Oli kuin Jenny
olisi tuntenut Gunnarin ja Cescan jossain äärettömän kaukana -- maassa,
joka oli kaikkien valtamerien takana -- elänyt heidän elämäänsä ja
tehnyt työtä ja ollut iloinen heidän parissaan.

Gunnarin avoimet, päivettyneet kasvot ja hänen vino nenänsä! Siihen oli
sattunut lyönti kun hän oli ollut lapsi. Se oli pelastanut Gunnarin
kasvot, sanoi Cesca -- muuten hän olisi ollut sietämättömän kaunis.
Niin oli Cesca kerran sanonut, Viterbossa.

Lauseessa oli totta -- kun häntä katseli piirre piirteeltä, oli
hän oikeastaan täydellinen talonpoikais-Adonis. Otsa oli matala ja
leveä ruskeakiharaisen tukan alla, silmät suuret ja teräksensiniset,
punaisessa ja täyteläisessä suussa hampaat valkoiset ja välkkyvät.
Hän oli päivettynyt hamaa pyöreätä, voimakasta kaulaansa myöten, ja
hänen leveäharteinen, lyhyehkö vartensa oli miltei brutaalin hyvin
muodostunut ja kiinteälihaksinen. Ja kuitenkin, hänen aistillisissa
huulissaan ja raskaissa silmäluomissaan oli samalla ihmeen koskematon,
viaton ilme, ja hänen hymynsä saattoi olla niin äärimmäisen
hienovarainen. Hänen kätensä olivat todelliset työkourat, suonet
paksut ja lyhyitten sormien nivelet karkeat, mutta hän käytteli niitä
erikoisen elävästi ja miellyttävästi.

Hän oli hiukan laihtunut, mutta näytti terveeltä ja tyytyväiseltä, kun
taas Jenny tunsi itsensä väsyneeksi ja haluttomaksi. Heggen oli tehnyt
työtä koko kesän ja lukenut väliaikoina kreikkalaisia murhenäytelmiä ja
Keatsia ja Shelleytä.

"Mutta haluan lukea nuo murhenäytelmät alkukielellä", sanoi Gunnar,
"niin että saan luvan ruveta opiskelemaan kreikkaa -- ja latinaa."

"Varjele!" sanoi Jenny. "Pelkään että maailmassa on niin paljon, jota
sinun ehdottomasti täytyy oppia saadaksesi sielunrauhaa, että loppujen
lopuksi et ehdi maalata muuta kuin -- lomahetkinä."

"Niin, mutta minun täytyy oppia niitä, Jenny. Aion nimittäin kirjoittaa
pari sanomalehtikirjoitusta."

"Sitäkin! Aiotko ruveta kirjoittamaan sanomalehtiinkin!" Jenny nauroi.

"Aion, pitkän sarjan ja monesta asiasta. Ja muun muassa siitä, että
meidän on jälleen saatava kouluihimme latinaa ja kreikkaa -- meidän
täytyy pitää huolta siitä että saamme hiukan kulttuuria tänne pohjolaan
--."

"Peijakas!" sanoi Jenny.

"Aivan niin, peijakas. Sillä eihän tämä nykyinen asiantila voi
pitemmälle jatkua. Meidän kansallinen vertauskuvamme alkaa vähitellen
olla ruusunkarvainen puurovati pikkusomine koristeleikkauksineen
-- jotka kaikessa kömpelyydessään jäljittelevät eurooppalaisten
tyylivirtausten mitättömintä saavutusta -- rokokoota.

"Niin, sillä siihenhän tapaan me täällä pohjoisessa olemme
'kansallisia', eikö niin? Tiedäthän, että parasta mitä voimme
sanoa jostain omastamme -- taiteilijasta tai muusta huomattavasta
henkilöstä -- on se että hän on 'katkaissut välinsä'. Katkaissut
välinsä johonkin koulukuntaan tai perinteeseen taikka kerta kaikkiaan
hylännyt sivistyneitten ihmisten hyväksymän käytöksen. Nyt minun siis
tekisi mieli kerrankin osoittaa, että meikäläisissä olosuhteissa olisi
totisesti paljonkin hyödyllisempää, jos jokukin koettaisi solmia
suhteita -- omistaa -- koota saaliikseen ja laahata kotiinsa, tänne
meidän luolaamme, hiukankin niitä koottuja aarteita, joita Euroopassa
kutsutaan kulttuuriksi.

"Mutta murtaa, näetkös -- pieni pala jostakin kokonaisuudesta -- siepata
yksinäinen ornamentti jostakin tyylilajista, kirjaimellisesti puhuen,
ja samaten, kun on kysymyksessä henkinen virtaus -- vuoleskella ja
nakutella sitä niin kömpelösti ja rumasti, että sitä lopulta on
mahdotonta tuntea, ja sitten hoilata, että se on alkuperäistä ja
patentoidun kansallista ja norjalaista --."

"Niin niin, mutta samanlaisia syntejähän tehtiin silloinkin, kun
klassillinen sivistys oli virallisesti kaiken täkäläisen sivistyksen
perustana."

"Ihan niin. Mutta sehän oli vain sirpale klassillisuutta. Murto-osa.
Hiukan latinan kielioppia ja sen semmoista. Koskaan ei meillä täällä
kotona ole ollut riippumassa yhtään kuvaa siitä kokonaisuudesta, mitä
kutsutaan klassilliseksi hengeksi, meidän kallisarvoisten esi-isäimme
kuvakudosten rinnalla. Mutta niin kauan kuin emme sitä voi, pysymme
Euroopan ulkopuolella. Ellemme tunne kreikkalaisten ja roomalaisten
historiaa yhtä hyvin kuin oman kulttuurimme vanhinta historiaa, olemme
eurooppalaista kulttuuria vailla. -- Onhan ihan yhdentekevää, millaista
se historia itse asiassa oli, mutta millaisena se on meille tuotettu
--. Esimerkiksi Spartan ja Messenen väliset sodat -- itse asiassahan
vain jotkut puolivillit paimentolaislaumat sotivat keskenään aikoja
sitten. Mutta sellaisina kuin ne on jälkimaailmalle tulkittu, ne ovat
klassillinen näyte siitä luonnonpakosta, joka saa terveen kansan
mieluummin menehtymään viimeiseen mieheen, kuin sietämään pakkoa,
joka tukahduttaa sen itsenäisyysvaiston ja itsemääräämisoikeuden.
Herranen aika, emmehän me ole kunniamme takia taistelleet moniin
satoihin vuosiin, vaan istuneet ja ahdanneet mahaamme hevoskuormittain
pannukakkua ja puuroa. -- Persialaissodat olivat tietysti pohjaltaan
vain pikku juttu -- mutta elinkelpoiselle kansalle merkitsee Salamis ja
Thermopylai ja Akropolis jaloimpien ja terveimpien vaistojen korkeinta
kukkaa ja nuo sanat säteilevät aina, niin kauan kuin samoja vaistoja
pidetään arvossa, niin kauan kuin kansa uskoo, että sillä on arvokkaita
ominaisuuksia ja menneisyys ja nykyisyys ja tulevaisuus, joista
ylpeillä --. Ja niin kauan runoilija saattaa kirjoittaa Thermopylaista
elävän runon ja panna siihen omia eläviä tunteitaan. Leopardin oodi
Italialle -- muistatko, luin sen kerran sinulle Roomassa?"

Jenny nyökäytti päätään.

"Sehän on hiukan mahtipontinen, mutta Herra varjelkoon, kuinka
se on ihana -- eikö olekin -- muistatko sitä kohtaa Italiasta,
ihanaisesta, joka istuu kahleissaan tomussa, hiukset hajallaan ja itkee
helmaansa --. Ja runoilija toivoo itse olevansa joku niistä nuorista
kreikkalaisista, jotka kulkivat kuolemaan iloisina ja hurmiossa
kuin tanssiin. Ja heidän nimensä ovat kuolemattomat ja Simonides
laulaa kuollessaan riemulauluja Antelos-vuoren huipulta --. Entäs
kaikki ne vanhat ihanat kertomukset, jotka ovat kuin vertauskuvia
eivätkä voi koskaan vanheta! Ajatteles vain Orfeusta ja Euridikeä
-- kuinka korutonta: usko rakkauteen voittaa vieläpä kuoleman -- ja
silmänräpäyksenkään epäily on kaiken häviö. Täällä Norjassa taas
tunnetaan siitä vain operetti --.

"Englantilaiset ja ranskalaiset ovat osanneet muuntaa vanhat
vertauskuvat uudeksi, eläväksi taiteeksi. Hyvinä ajanjaksoina he ovat
jalostaneet vaistojaan ja tunteitaan siinä määrin, että Atreuksen
poikain kohtalo tuli tajuiseksi ja järkytti kuin todellisuus. Samoin
ruotsalaiset -- he ovat vieläkin elävässä suhteessa klassillisuuteen.
Me taas emme ole koskaan olleet. Mutta minkälaisia ovatkaan esimerkiksi
kirjat, joita me luemme -- ja kirjoitamme! Kiiltokuvakertomuksia
sukupuolettomista naamiaisolioista empire-puvuissa -- tanskalaisia
juttutupia, jotka eivät _voi_ kiinnostaa kuuttatoista vuotta vanhempia
miehenpuolia. Taikka höpsöttelee joku pojanraakile muka mystillisestä,
ikuisesti naisellisesta pienelle tytönheilakalle, joka on nenäkäs häntä
kohtaan ja pettää häntä sen takia, että pojalla ei ole kyllin tervettä
miehenjärkeä ymmärtämään, että koko arvoitus useimmin voidaan ratkaista
kunnon selkäsaunalla."

Jenny nauroi. Gunnar oli alkanut vaeltaa edestakaisin lattialla.

"Hjerrild hautoo kai nykyisin omaa sfinksikirjaansa. -- Sattumalta
tunnen sen naikkosen hieman. Niin, minun tapaukseni ei ollut niin
vakava että olisin alentunut ruotimaan häntä. Mutta minähän olin ollut
sen verran rakastunut häneen, että minusta se olisi tuntunut ilkeältä.
Minua melkein iljetti, kun pääsin hänestä perille. -- Mutta olen irti
siitä nyt, kuten ymmärrät --, Itse asiassa, Jenny, en usko että on
mitään, josta ei voi päästä irti --"

Jenny istui vaiti tuokion.

"Entäs Cesca?" sanoi hän sitten.

"Huh! Niinpä niin, Cesca! Hän ei ole kai tarttunutkaan pensseliin siitä
asti kun meni naimisiin. Kun kävin heillä, hän tuli itse avaamaan
ovea -- heillä ei ole palvelustyttöä -- keittiöesiliina vatsallaan ja
kädessä luuta. Heillä on ateljee ja pari pientä kompukkaa, eivätkä he
tietysti voi työskennellä yhdenaikaisesti ateljeessa, ja sitä paitsi
vei talous kaiken hänen aikansa, hän sanoi. Koko aamupäivän, kun olin
siellä, hän oli kaiken aikaa kontallaan ja hankasi lattioita -- Ahlin
oli poissa. Ensin hän lakaisi luudalla ja sitten hän ryömi ylt'ympäri
ja ajoi takaa jäniksentassulla huonekalujen alta tuollaisia pieniä
pölypalloja, joita kokoontuu piilopaikkoihin, tiedäthän, ja sitten hän
hankasi ja sitten pyyhki pölyt, ja taivas varjelkoon miten kömpelösti
hän teki sen kaiken! Sitten menin hänen kanssaan kaupungille ostamaan
päivällisruokaa -- minun piti syödä heillä -- ja sitten Ahlin palasi
-- ja Cesca keittiöön -- ja kun ruoka vihdoinkin oli valmista, olivat
hänen pienet kiharansa aivan hikiset -- mutta päivällinen ei muuten
ollut hullumpi. Sitten hän pesi ruoka-astiat -- niin kömpelösti ja
epäkäytännöllisesti -- juoksi huuhtelemaan jokaisen astian erikseen
vesijohdon alle -- niin, Ahlin ja minä autoimme, ja minä annoin koko
joukon hyviä neuvoja ja ohjeita --.

"Kutsuin heidät ravintolaan illalliselle -- ja Cesca-rukka istui vain ja
iloitsi että pääsi keittämästä ja pesemästä astioita --.

"Ja jos he vielä saavat pieniä -- ja se kai on selvä -- voit olla ihan
varma, että Cescan taiteilijaura on lopussa. Ja se olisi jumaliste
vahinko -- en voi muuta sanoa kuin että minusta kaikki oli surullista
--."

"Enpä tiedä, Gunnar. Naiselle on joka tapauksessa mies ja lapset --.
Ennemmin tai myöhemmin hän kuitenkin kaipaa niitä --."

Gunnar katsahti häneen. Ja huokasi sitten.

"Mikäli he siis pitävät toisistaan. Luuletko että Cesca on onnellinen
Ahlinin kanssa?"

"Siitä en totta tosiaan mene päättelemään, Jenny. Niin, luulen
kyllä että Cesca pitää hänestä kovasti. Kaikki oli ainakin 'Lennart
on sitä mieltä' ja 'onko kastike sinusta onnistunut, Lennart' ja
'tahdotko' ja 'kyllä minä', -- hän on tietenkin ottanut tavakseen
puhua mitä hirvittävintä puoliruotsia, senhän arvaat. Minun täytyy
tunnustaa, Jenny, etten ole oikein perillä asioista -- mieshän oli
niin suunnattoman rakastunut, eikä hän ole tyrannimainen tai raaka --
kaukana siitä. Mutta tyttö on käynyt niin omituisen alistuneeksi ja
nöyräksi, Cesca pieni --. Eihän se mitenkään voi johtua yksinomaan
noista taloushuolista -- vaikka herra nähköön, kyllä ne painoivat häntä
-- eiväthän hänen taipumuksensa suinkaan kulkeneet siihen suuntaan, ja
onhan hän omalla tavallaan tunnollinen pieni olento, ja ymmärsin myös
että heidän oli vaikeata tulla toimeen --.

"Ehkäpä" -- ja Gunnar naurahti hiukan julkeasti -- "hän on saanut
neronleimauksen ja käyttänyt hääyötään kertoakseen Hans Hermannista
ja Norman Douglasista ja Hjerrildistä ja muista ansioistaan, alusta
loppuun asti. Sehän on saattanut vaikuttaa hiukan ylenpalttiselta --"

"Eihän Cesca ole koskaan pannut kynttiläänsä vakan alle ja koettanut
salata juttujaan. Mies tiesi ne varmasti jo ennakolta."

"Aivan niin." Gunnar sekoitti itselleen toisen lasin. "Mutta niissä
on saattanut olla jokin kohokohta, josta Cesca ei ole hiiskunut --
siihen mennessä. Ja jonka hän on tuntenut velvollisuudekseen kertoa
aviomiehelleen."

"Hyi sinua, Gunnar", sanoi Jenny.

"Mitä peijakasta -- eihän kukaan loppujen lopuksi saata olla aivan
varma Cescan suhteen. Hänen kertomanaan on esimerkiksi tuo Hans
Hermannin juttu koko lailla merkillinen. -- Olen kyllä varma ettei
Cesca ole tehnyt mitään, jota minä pitäisin vääränä. Tuhat tulimmaista,
en ymmärrä mitä se miestä liikuttaa, vaikka hänen vaimollaan ennen
olisi ollut suhde -- tai useampiakin --, kun hän vain on ollut
rehellinen ja uskollinen siinä, niin kauan kuin sitä on kestänyt --.

"Sillä koko tuo ruumiillisen viattomuuden vaatimus on loppujen lopuksi
vain raakaa. Jos kerta nainen on todellakin rakastanut ja ottanut
vastaan rakkautta, on hänelle häpeäksi jos hän suhteen rikkoutuessa on
saanut säästetyksi jotain, jota hän ei ole raskinut kustantaa --.

"Onhan selvä että mieluimmin haluaisin, ettei vaimoni koskaan ole
rakastanut ketään muuta kuin minua, ja siksi --.

"No niin, vannomatta paras, jos olisi kysymyksessä oma vaimo --.
Yht'äkkiä saattaisi putkahtaa esille vanhoja ennakkoluuloja ja
itsekästä turhamaisuutta ja vaikka mitä --."

Jenny otti kulauksen. Hän liikahti aivan kuin olisi aikonut sanoa
jotain, mutta jätti sen silleen.

Gunnar oli pysähtynyt ikkunaan. Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja
selin Jennyyn.

"Ei, Jenny --. Minusta tuo kaikki on murheellista. Nimittäin -- jos
joskus ihmeeksi tapaa naisen, joka todella on lahjakas suuntaan tai
toiseen ja joka iloitsee lahjojensa kehittämisestä ja työn teosta, ja
on tarmokas ja niin poispäin --. Joka tuntee olevansa ihminen ja osaa
itsenäisesti pohtia, mikä on oikein ja mikä väärin, ja joka tahtoo
jalostaa niitä ominaisuuksiaan ja vaistojaan, jotka ovat hyviä ja
arvokkaita ja tukahduttaa toisia, jotka ovat huonoja ja ala-arvoisia
--. Ja niin hän yht'äkkiä tapaa jonkun miesvintiön -- ei muuta kuin
hyvästi työ ja itsekehitys ja kaikki tuo --. Luopuu koko minuudestaan
vain tuollaisen kelvottoman miehenpuolen vuoksi. -- Jenny -- eikö se
sinustakin ole surkeaa?"

"On. Mutta me olemme nyt kerta kaikkiaan sillä tavoin luodut --
jokainen meistä!"

"En ymmärrä teitä. Tiedätkö, minkä vuoksi me miehet emme koskaan teitä
ymmärrä? Loppujen lopuksi emme me ikipäivinä sittenkään saa mahtumaan
pääkalloihimme, että olennot, jotka kuitenkin ovat ihmisiä, saattavat
olla niin täysin vailla itsetuntoa. Kuten te. Naisella ei ole sielua --
se on totinen totuus. Tehän myönnätte, suoraan tai vähemmän suoraan,
että rakkaussuhteet ovat ainoa asia, joka teitä kiinnostaa --."

"Onhan sellaisia miehiäkin -- ainakin käytöksestä päättäen."

"Niin mutta -- oikea mies ei toki kunnioita tuollaisia hepsakoita.
Virallisesti -- emme tahdo että hakkailua pidetään muuna kuin --
luonnollisena ajanvietteenä -- varsinaisen tehtävämme lomassa. Taikka
-- toimelias mies haluaa perhettä, sen vuoksi että hän mielestään
kykenee huoltamaan muitakin eikä vain oman itsensä haluaa jonkun, joka
jatkaisi hänen työtään --."

"Niin mutta Gunnar -- onhan nainen luonnostaan säädetty toisenlaisiin
tehtäviin --."

"Pötyä, ei se siitä riipu. He eivät halua olla ihmisiä ja tehdä työtä,
vaan olla vain naaraita --. Mitä peijakasta kannattaakaan tuottaa
joukoittain kakaroita, kun ne kuitenkaan eivät koskaan kasva valmiiksi
ihmisiksi, vaan tuottavat vuorostaan itse -- kun kerta raaka-ainesta ei
jalosteta --."

"Tuossa puheessa on tottakin." Jenny naurahti.

"Se on jumaliste totta. -- Mutta naiset --. Voi minä olen nähnyt sen jo
pojasta saakka! Käydessäni työväenakatemiaa ja muita sellaisia. Muistan
erään nuoren tytön, jonka kanssa luin englantia -- hän tahtoi oppia
kieltä vain voidakseen jutella ulkomaisten meripoikien kanssa. Korkein
päämäärä, jota tytöt viitsivät tavoittaa, oli paikka Englannissa tai
Amerikassa. Me pojat taas, toverini ja minä, luimme oppiaksemme --
aivovoimistelun itsensä takia -- koetimme kaikin tavoin täydentää sitä
vähää, mitä olimme kouluissa oppineet. -- Tytöt -- he lukivat vain
ajanvietekirjoja --.

"Esimerkiksi sosialismi -- luuletko että kukaan naisihminen ymmärtää,
mitä se pohjimmaltaan on? Ellei kukaan mies ole opettanut häntä
ymmärtämään! Koetapas selittää naiselle, minkä vuoksi yhteiskunnan
täytyy muuttua sellaiseksi, että jokainen lapsi, joka syntyy,
pääsee kehittämään lahjojaan, mikäli hänellä lahjoja on, ja elämään
vapaudessa ja kauneudessa, mikäli hän pystyy kestämään vapautta ja
mikäli hänellä on kauneudentajua --. Mutta nainen luulee että vapaus
on samaa kuin joutilaisuus taikka että hän saa käyttäytyä miten
hyvänsä --. Eikä naisilla ole kauneudentajua -- he tahtovat vain
ripustaa ylleen kalleinta ja ruminta, kunhan se vain on muodikasta --.
Ajatteles minkälaisin koteja he luovat -- kuta rikkaampia he ovat,
sitä kauheammat kodit --. Onko muoti koskaan ollut niin ruma ja niin
siveetön, etteivät naiset sitä hyväksyisi, jos heillä vain on varaa?
Sitä et kai voine kieltää?

"Mitä taas naisten moraaliin tulee, en rupea siitä edes puhumaan, sillä
moraalia ei naisella ole. Olkoon vielä menneeksi teidän käytöksenne
meitä kohtaan -- mutta millaisia olettekaan keskenänne! Kuinka te
puhuttekaan toisistanne ja kuinka te toisianne kohtelette! Hyi saakeli!"

Jenny hymyili hiukan. Hän oli yhtä mieltä eikä ollut -- mutta häntä ei
huvittanut antautua väittelyyn, ja hän sanoi vain jotain sanoakseen:

"Das war eine grausame Salbe -- die ganze Armee auf einmal ruiniert --."

"Saatte sen pian kirjallisesti", vastasi Heggen tyytyväisenä.

"Sinun puheessasi on yhtä ja toista totta, Gunnar. Mutta onhan naisissa
sentään eroa -- ellei muuta niin aste-eroa."

"Tietysti heissä on eroa. Mutta sanonko sinulle, että tämä, mitä äsken
sanoin, tavallaan koskee teitä kaikkia. Ja tiedätkö, mistä se johtuu?
Pääasia teille kaikille on mies -- se joka teillä on tai se joka teiltä
puuttuu. Ainoa elämässä, joka todellakin on jonkin arvoista ja joka
todella on vakava asia -- se ei todellisuudessa koskaan ole vakava asia
teille. Nimittäin työ. Parhaimmille teistä se on vakavaa hetken --
ja totisesti luulen että se on siksi, että olette nuoria ja kauniita
ja varmoja että 'hän' tulee. Mutta jos aikaa kuluu eikä hän suvaitse
näyttäytyä ja te alatte nuutua -- silloin työnnekin alkaa nuutua, ja te
kuljette väsyneinä ja tyytymättöminä ja tyydytystä vailla --."

Jenny nyökäytti päätään.

"Kuule nyt, Jenny. Olen aina kunnioittanut sinua yhtä paljon kuin
ensiluokkaista miestä. Ja nyt sinä pian olet kahdenkymmenenyhdeksän, ja
niin vanha on oltavakin, ennen kuin oikeastaan pystyy työskentelemään
kutakuinkin itsenäisesti. Ethän aikone väittää, että nyt kun sinun
todellakin on aloitettava oma elämäsi, sinä saattaisit toivoa
kannettavaksesi koko tuota taakkaa -- miestä ja lapsia ja kotia ja
niin poispäin, joka vain sitoisi ja rajoittaisi sinua joka puolelta --
kaikkea tuota, joka vain olisi työsi tiellä?"

Jenny naurahti.

"Voi herranen aika, tyttöriepu! Jos sinulla siis olisi ollut tuota
kaikkea -- ja makaisit kuolinvuoteella -- mies ja penskat ja kaikki
tuo ympärilläsi, ja sinusta ei olisi tullut sitä, mihin sinä tiesit
pystyväsi -- olen aivan varma että katuisit ja surisit -- niin, sinä
katuisit!"

"Ihan niin. Mutta jos minä sen sijaan olisin saavuttanut
mahdollisuuksieni äärimmäisen rajan -- jos tietäisin siinä maatessani
ja kuolinhetkelläni, että elämäni ja työni jäisi elämään minun jälkeeni
vielä kauan sen jälkeen kun itse olen poissa -- mutta olisin yksin,
ilman ainoatakaan elävää ihmistä joka olisi minua oikein lähellä --.
Etkö usko, että minä silloinkin surisin ja katuisin?"

Heggen istui tuokion vaiti.

"Ehkäpä. Ja tietysti on sekin otettava huomioon, että naimattomuus
on naisille toista kuin miehille. Naisille se usein merkitsee sitä,
että heidät eristetään täysin kaikesta, josta ihmiset kerta kaikkiaan
enimmin hälisevät maailmassa. Että suorastaan kokonainen elimistö --
sielullinen ja ruumiillinen -- kuihtuu käyttämättömänä.

"Voi sentään, Jenny! Joskus minä miltei toivoisin -- että sinäkin joskus
lyöttäytyisit hiukkasen kevytmieliseksi -- niin että koko tuo seikka
kerta kaikkiaan olisi pelistä poissa ja voisit rauhassa työskennellä
eteen päin."

"Naiset, jotka -- kuten sanasi kuuluivat -- ovat lyöttäytyneet
hiukkasen kevytmielisiksi, _eivät_ koskaan pääse siitä. Jos ensi kerta
toi pettymyksen, he toivovat seuraavalla kerralla parempaa onnea --. Ja
sitä seuraavalla -- ja niin edespäin. Pettymykset eivät tuudita ihmistä
lepoon. Ja näitä kertoja voi karttua hyvinkin monta, ennen kuin oikein
huomaakaan --."

"Niin ei _sinun_ voisi käydä", sanoi Heggen nopeaan.

"Kiitos siitä! Sinun ei muuten ole ollut tapana saarnata tuollaista
oppia. Olet itse ennen sanonut, että jos naiset kerta alkavat elää
siihen suuntaan, tulee heistä lopulta haaskoja -- aina!"

"Useimmista, se on totta. Mutta muutamien pitäisi olla poikkeuksena
-- vai kuinka? Tietysti sellaiset naiset, joilla ei ole mitään muuta
keskeistä harrastusta mille elää kuin mies -- he eivät tietenkään
voi loputtomiin vaihtaa elämänsä keskipistettä. Mutta toiset taas,
jotka _itsessään_ ovat jotakin -- ovat muutakin kuin naaraita. Miksi
et esimerkiksi sinä saattaisi olla täysin rehellinen ja uskollinen
jollekulle miehelle -- vaikkakin te molemmat olisitte selvillä siitä,
ettet voisi luopua kaikesta omastasi ja sitoutua olemaan hänen
vaimonaan loppuelämääsi? Sillä rakkaus, sehän tietenkin aina loppuu --?
ennemmin tai myöhemmin. Sitä ei sinun pidä epäillä!"

"Niin, senhän me tiedämme -- mutta epäilemme sittenkin!" Jenny nauroi.
"Voi Gunnar, ei se niin ole! Joko niin että nainen rakastaa -- ja
silloin hän uskoo että se kestää ja että mikään muu ei ole mitään.
Taikka niin että hän ei rakasta -- ja on onneton sen vuoksi ettei
rakasta."

"Jenny -- minusta ei ole hauska että sinäkin puhut noin! Tuntea
olevansa täysissä voimissaan, sisäisesti jännittyneenä, niin että
kykenee ottamaan vastaan ja omaksumaan ja muuntamaan ja luomaan --
tekemään työtä -- katsos, Jenny, se on minusta ainoata joka on jonkin
arvoista --."




X


Jenny kätki kasvonsa Gert Gramin krysanteemikimppuun.

"Olen niin kovin iloinen että pidät niin paljon tauluistani!"

"Niin, minä pidän niistä. Ja aivan erikoisesti nuoresta tytöstä jolla
on korallinauha -- kuten jo sanoinkin sinulle."

Jenny pudisti päätään.

"Se on väritykseltään niin ihmeen kaunis", sanoi Gram.

"Mutta se ei ole kiinteä. Hartiahuivi ja puku -- ne olisi täytynyt
käsitellä aivan toisin. Mutta juuri silloin, kun minulla oli tämä työ
tekeillä, tuli niin paljon muuta tielle -- sekä Cescalle että minulle",
sanoi hän matalalla äänellä.

Hetken kuluttua hän kysyi:

"Kuuletteko joskus jotain Helgestä -- miten hänen elämänsä oikein on
järjestynyt?"

"Hän ei kirjoita suuria. Hän valmistelee tohtorinväitöskirjaansa --
tiedäthän että hän suoritti esitöitä sitä varten Roomassa. Ja sanoo
että kaikki on hyvin."

Jenny nyökäytti päätään.

"Äidilleen hän ei kirjoita mitään. Ja tämä on tietysti hyvin
loukkaantunut siitä. Hänen kanssaan ei nykyisin ole juuri helpompaa
olla. Raukka -- hänen itsensä mahtaa olla hyvin vaikeaa --."

Jenny siirsi kukat kirjoituspöydälleen ja alkoi sitä järjestellä:

"Joka tapauksessa olen iloinen, että Helge tekee työtä taas. -- Siihen
hän, Herra paratkoon, ei saanut kesällä rauhaa."

"Etkä sinäkään, tyttöraukka."

"Ei, en saanut. Mutta pahinta on, Gert, etten ole voinut aloittaa
uudelleen -- en vieläkään. Ja tunnen itseni aivan haluttomaksi siihen.
Olenhan aikonut opiskella syövytystä nyt talvella, mutta --."

"Etkö usko, Jenny -- ja sehän on ihan luonnollista, että sellainen
pettymys -- tarvitsee aikansa, ennen kuin sen voi voittaa? Mutta
sinun näyttelysihän on niin onnistunut ja on otettu ystävällisesti
vastaan -- etkö usko että se herättää sinussa uutta työhalua? Sinun
Aventino-taulullesi on jo ilmestynyt ostajakin -- aiotko muuten
suostua?"

Jenny kohotti hartioitaan.

"Tietysti. Minunhan täytyy. Kotona on ainainen rahantarve, kuten
tiedät. Sitä paitsi -- minun täytyy matkustaa ulkomaille. Ymmärrän,
ettei minun ole hyvä jäädä tänne kotiin."

"Sinä siis aiot matkustaa --." Gram sanoi sen hiljaa ja loi silmänsä
alas. "Niin, tietysti. Sehän on aivan luonnollista."

"Voi, tätä minun näyttelyäni!" Jenny heittäytyi uupuneena keinutuoliin.
"Kaikki maalaukseni -- varsinkin nämä uusimmat --. On kuin olisi
ikuisuus siitä kun ne maalasin. Aventino-taulun luonnoksen sain
valmiiksi juuri sinä päivänä, kun tapasin Helgen. Itse taulua maalasin
sitten, kun olimme yhdessä -- ja samoin Cescan kuvan. Ja Stenerkadun
maalasin sinun luonasi, odottaessani häntä.

"Sen jälkeen en ole tehnyt mitään. Voi sentään! -- -- Vai niin, Helge
on siis päässyt työhön käsiksi -- -- --."

"Onhan ihan luonnollista, rakas Jenny, että tuo tuollainen jättää
syvemmät jäljet nuoreen naiseen --"

"Voi -- siinäpä se, siinäpä se -- nainen, siinäpä se. Siinähän koko
kurjuus juuri onkin. Vetelehtiä, apeana ja laiskana -- oikeana
laiskiaisena! -- Rakkauden takia, jota edes _ei ole_!"

"Jenny rakas", sanoi Gram tyynesti. "Minusta se on ihan luonnollista.
Siihenhän _tarvitaan_ aikaa, ennen kuin pääset oikein yli -- ja
toiselle puolen. Sillä ihminen pääsee aina yli ja toiselle puolen -- ja
silloin hän ymmärtää, ettei hänelle ole turhan tautta annettu sellaista
elämystä -- tavalla tai toisella hän saattaa aina rikastuttaa sieluaan
kokemuksillaan."

Jenny naurahti lyhyeen, mutta ei vastannut.

"Olihan siinä joka tapauksessa paljon sellaista, jota vailla et
haluaisi olla -- eikö niin? Kaikki ne onnelliset, aurinkoiset päivät
ystäväsi kanssa -- siellä ihanassa etelän maassa -- eikö niin, Jenny?"

"Tahdotko vastata erääseen kysymykseen, Gert -- puhutko omakohtaisesta
kokemuksesta, että olet kyennyt rikastuttamaan sieluasi, kuten sanasi
kuuluivat, elämystesi avulla?"

Gert hätkähti -- kuin kipeästi satutettuna ja hämmästyneenä toisen
häikäilemättömyyttä. Ja kesti tuokion, ennen kuin hän vastasi:

"Sehän on aivan toista, Jenny. Ne kokemukset, jotka ovat synnin
palkkana -- ymmärrät kyllä että en puhu synnistä teologisessa
merkityksessä -- nimittäin kokemukset, joita meidän on kannettava
toimittuamme vastoin parempaa tietoamme -- ne ovat aina karvaita. Mutta
siitä huolimatta olen sitä mieltä, että ehkä kokemukseni tavallaan
ovat tehneet sisäisen elämäni rikkaammaksi ja syvemmäksi kuin mihin
vähäisempi onnettomuus olisi pystynyt -- koska kohtaloni kerran oli,
että en saisi elää suurta onnea. Ja joskus tajuan tämän kaiken ehkä
vieläkin selvemmin -- minusta tuntuu, Jenny, että se, mitä olen
kokenut, ehkä saattaa johdattaa minut kerran oikealla tavalla tajuamaan
elämän todellista merkitystä --.

"Mutta tarkoitin hiukan toisin äsken, puhuessani sinusta. Vaikkakin
rakkausonnesi osoittautui kestämättömäksi, se oli kuitenkin puhdas ja
tahraton sen hetken, jonka se kesti -- mikäli sinä siis luottavaisesti
ja ilman mitään epäluuloja uskoit siihen. Sinä et pettänyt ketään
toista kuin itseäsi --."

Jenny oli vaiti. Hänen sisässään kuohui; hän olisi tahtonut väittää
vastaan -- mutta hän vaistosi epämääräisesti, ettei Gram saattaisi
ymmärtää.

"Etkö muista Ibsenin sanoja:

    "Karit vaikka mun purteni pirstaksi löi,
    Ihanaa oli laineilla liitää!"

"Voi että viitsitkin ottaa suuhusi noita typeriä sanoja! Tahdon
sanoa sinulle, Gert, että nykyaikana meillä on sentään liiaksi sekä
vastuuntunnetta että itsekunnioitusta päätelläksemme tuolla tavoin --
ainakin useimmilla meillä. Hyvä on, minä teen haaksirikon ja uppoan --
koetan olla silmääni räpäyttämättä -- kunhan vain tiedän, etten itse
ole ohjannut purttani karille. Mikäli tiedän, pitävät rehdit merimiehet
kunniallisempana hukkua purtensa myötä, jos vika kerta on ollut heissä
-- kuin pelastua perikadosta."

"Niin, minä itsehän olen oikeastaan sitä mieltä, että ihminen yleensä
voi kiittää itseään kaikista onnettomuuksista -- loppujen lopuksi."
Gram hymyili. "Mutta myös että hän useimmiten saattaa muuntaa omat
onnettomuutensa henkisiksi arvoiksi --."

"Mitä ensimmäiseen kohtaan tulee -- ja toiseenkin -- olen yhtä mieltä
kanssasi. Mutta vain sikäli, ettei onnettomuus ole ollut siinä, että
itsekunnioituksesi on kärsinyt."

"Mutta Jenny pieni -- silloinhan ei tämä koskisi sinuun niin kipeästi.
Sinähän olet aivan kiihdyksissä -- ja katkera. Niin, muistan hyvin,
mitä sanoit sinä päivänä, kun Helge lähti. Mutta lapsi, ethän
Herra nähköön sentään saata vaatia, että ihmisen on armottomasti
tukahdutettava jok'ikinen rakastumisensa itukin, ellei hän jo samassa
silmänräpäyksessä saata vannoa, että tuo tunne säilyy kalpeaan
kuolemaan saakka, kestää kaikki vastoinkäymiset, kantaa kaikki uhrit
-- ja että se sitä paitsi, vaistomaisen selvänäköisesti, tavoittaa
kohteensa persoonallisuuden ja ymmärtää sitä -- valaisee sitä sen
salaisimpia syvyyksiä myöten, niin ettei edes mieleen juolahtaisi, että
myöhemmin tulisi toisiin tuloksiin?"

"Juuri sitä minä vaadin", sanoi Jenny kiihkeästi.

"Oletko itse koskaan tuntenut täten?" kysyi Gert Gram hiljaa.

"En. Mutta tiedän sittenkin. Olen aina tietänyt, että niin sen pitäisi
olla.

"Mutta kun olin täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan ja edelleenkin olin
vanhapiika ja halusin rakastaa ja saada rakkautta ja Helge tuli ja
oli rakastunut minuun -- niin luovuin vaatimasta itseltäni ja omalta
rakkaudeltani ja otin vastaan mitä minulle tarjottiin -- tietenkin
jossakin määrin silmät ummessa. Kyllä tämä käy, ajattelin, käy varmasti
-- mutta minulla ei ollut sisäistä varmaa vakaumusta että tämä käy,
koska muu on mahdotonta -- sitä ei minulla ollut.

"Kerronpa sinulle, mitä ystäväni Heggen sanoi minulle äsken. Hän
halveksii naisia rehellisesti ja suoraan -- ja hän on oikeassa! Meillä
ei ole oikeaa itsekunnioitusta, ja sitä paitsi me olemme niin velttoja,
ettemme koskaan vakavasti osaa päättää, että itse tahdomme luoda
elämämme ja onnemme tekemällä työtä ja taistelemalla sen puolesta.
Salaisesti kuljemme kaikin ja toivomme, että ilmaantuisi mies, joka
lahjoittaisi meille onnen, niin että pääsisimme ponnistelemasta sen
hyväksi. Naisellisimmat meistä, ne jotka eivät pyydä muuta kuin
laiskottelua ja koristuksia ja huveja, tarrautuvat mieheen, joka voi
eniten hankkia kaikkea tätä. Mutta ne harvat meistä, joilla todellakin
on inhimillisiä tunteita ja jotka haluavat tulla lujiksi ja hienoiksi
ihmisiksi -- pyrkivät siihen --, mekin toivomme, loppujen lopuksi,
että joku mies tulisi puolitiehen vastaan ja että itse tulisimme
sellaisiksi, kuin kernaimmin haluaisimme -- hänen rakkautensa kautta.

"Me saatamme kyllä tehdä hetken työtä -- hyvin rehellisesti ja
vakavasti. Vieläpä tuntea työniloakin! Mutta salaisesti me kuljemme ja
odotamme vieläkin suurempaa iloa, jota emme voi kamppaillen saavuttaa,
rehellisen aherruksemme avulla -- iloa, jonka pitää tulla lahjana --.

"Milloinkaan me naiset emme pääse niin pitkälle, että työmme on meille
tarpeeksi."

"Luuletko siis että pelkkä työ on tarpeeksi meille miehille -- ei
koskaan!" sanoi Gram tyynesti.

"Ainakin Gunnarille. Voit olla varma, että hän osaa elämässään pitää
naiset oikealla paikalla -- sivuseikkoina."

Gram nauroi. "Mitenkä vanha ystäväsi Heggen oikein on? Toivoisin miehen
itsensä takia, että hän kerran katselee hiukan toisin silmin kaikkea
sitä, mikä elämässä on ratkaisevinta."

"Minä en", sanoi Jenny kiivaasti. "Sen sijaan toivoisin, että itsekin
kerran opin asettamaan kaiken tuon rakkaushullutuksen oikealle
paikalleen --"

"Hyvä Jumala sinun juttujasi, Jenny -- olin sanomaisillani, että puhut
niin pitkälle kuin järkesi riittää -- mutta minä tiedän että se riittää
pitemmällekin." Gram hymyili raskasmielisesti. "Kerronko sinulle
hiukan, mitä minä puolestani tiedän rakkaudesta, lapsi kulta?

"Ellen uskoisi siihen, kuinka saattaisin vähimmässäkään määrässä uskoa
ihmisiin -- ja itseeni? Etkö käsitä, Jenny -- hyvä Jumala sentään --
luuletko etteivät muut kuin naiset voi pitää elämää tarkoituksettomana
ja tuntea sydämensä jähmettyneeksi ja autioksi, ellei heillä ole muuta
jota rakastaa kuin työnsä -- ei mitään muuta johon he voivat luottaa!
Luuletko että maailmassa on ainoatakaan sielua, joka ei hetkittäin
epäilisi omaa itseään? Ei, lapsi kulta, jokainen tarvitsee toisen
ihmisen, jonka haltuun hän voi uskoa parhaimpansa -- rakkautensa ja
luottamuksensa -- ja siihen pankkiin hänen täytyy voida luottaa.

"Kun sanon sinulle, että oma elämäni -- siitä asti kun menin
naimisiin -- on ollut helvettiä, en käytä liian voimakkaita sanoja.
Ja kun kuitenkin olen jaksanut sen jollakin tavoin elää, se johtuu
osittain siitä, että minusta Rebekan rakkaus tavallaan tekee hänet
syyntakeettomaksi. Tiedän, mitä hän nykyisin tuntee -- inhoa ja
raakaa iloa tietäessään, että hänellä on valta kiusata ja nöyryyttää
minua -- mustasukkaisuutta, katkeruutta -- sellaiseksi irvikuvaksi
pettynyt rakkaus muodostuu. Etkö ymmärrä, että se tavallaan tyydyttää
minun oikeudentuntoani -- onnettomuudellani on siis _syynsä_? Minä
petin hänet, ottaessani vastaan hänen rakkautensa, tahtomatta antaa
vastalahjana eheää rakkautta -- salaisesti laskelmoin, että saattaisin
antaa hänelle joitakin muruja -- rakkauden pikkurahaa -- palkaksi
siitä, että hän tarjosi minulle sen, mitä hänessä oli parasta --.

"Mutta jos kerta elämä rankaisee niin armottomasti jokaisen rikkomuksen
rakkauden pyhyyttä vastaan --? silloinhan se todistaa minulle, että
rakkaus _on_ kaikkein pyhintä elämässä -- ja että ihminen, joka
on rehellinen omalle rakkaudenkaipuulleen, saa elämältä palkaksi
puhtaimman ja ihanimman autuuden.

"Olen kerran kertonut sinulle, että tapasin erään naisen, jota opin
rakastamaan -- mutta liian myöhään. Hän oli rakastanut minua jo siitä
asti, kun olimme lapsia -- minun huomaamattani sitä tai välittämättä
huomata. Kun hän kuuli että olin naimisissa, hän tapasi miehen, joka
vannoi että nainen voisi pelastaa hänet, jos suostuisi menemään
naimisiin hänen kanssaan. Niin, tiedän että halveksit tuontapaisia
pelastusyrityksiä. Mutta sanon sinulle, lapsi, ettet pysty tuomitsemaan
-- et ennen kuin itse näet sen ihmisen, jota sielusi pohjasta rakastat,
toisen sylissä ja olet tuntenut elämäsi koko arvottomuuden ja olet
kuullut eksyneen ihmissielun kerjäävän tätä arvotonta elämää omaksi
lunastuksekseen.

"Niin, Helene tuli onnettomaksi, ja niin myös minä. Ja me tapasimme
toisemme ja ymmärsimme toisiamme, ja tunnustimme rakkautemme toinen
toisillemme. Siitä ei tullut sitä, mitä ihmiset onnella tarkoittavat
-- mutta kuitenkin --. Molempia meitä sitoivat kahleet, joita emme
uskaltaneet katkoa. Ja tunnustan sinulle, että sitä mukaa kuin toiveeni
saada hänet vaimokseni hitaasti kuoli, muuttui rakkauteni häneen.
Mutta vieläkin muistelen elämäni ihanimpana aarteena häntä, joka nyt
istuu kaukana toisessa maanosassa ja elää voidakseen keventää lastensa
taakkaa -- sillä taakka on elämä silloin, kun isä on juoppo ja hulttio.
Hänen takiaan olen kaikkina näinä vuosina sittenkin uskonut ihmissielun
puhtauteen ja kauneuteen ja voimaan -- ja rakkauteen. Ja tiedän, että
hänelle taas minun muistoni antaa salaista voimaa taistella ja kärsiä
siellä kaukana meren takana. Sillä vielä tänä päivänä hän rakastaa
minua kuin lapsuudessamme -- ja luottaa minuun, luottaa lahjakkuuteeni
ja rakkauteeni -- ja siihen, että olisin ansainnut paremman kohtalon.
Mutta näinhän olen yhä vielä hänelle jotakin -- eikö niin, Jenny?"

Jenny ei vastannut.

"Eihän onni ole vain siinä, että on rakastettu, Jenny. Onnen suurimpana
puolena on se, että itse rakastaa."

"Hm. Siitä onnesta ei juuri ole paljoonkaan, Gert -- rakastaa saamatta
vastarakkautta."

Gert Gram istui hetken vaiti ja katseli eteensä. Sitten hän sanoi,
miltei kuiskaten:

"Olkoon suuri tai pieni -- onni se on sittenkin. Tuntea ihminen, josta
ei usko mitään muuta kuin hyvää. Ihminen, josta sanoo itsekseen: hyvä
Jumala, suo minun nähdä hänet onnellisena, sillä hän on sen arvoinen --
puhdas ja kaunis ja lämmin ja hieno ja lahjakas ja hyvä. -- Niin että
on valmis rukoilemaan: Jumala, anna hänelle kaikkea sitä, jota vaille
minä jäin. Minusta se _on_ onnea, Jenny pieni -- kun saatan rukoilla
tällä tavoin sinun puolestasi. -- Ei, ei sinun ole syytä pelästyä
tästä, lapsi --."

Gram oli noussut seisomaan ja Jenny nousi ja liikahti, aivan kuin olisi
pelännyt että Gram tulisi lähemmäksi. Gram pysähtyi ja nauroi hiljaa:

"Kuinka voit muuta ajatellakaan -- sinähän olet niin viisas pikku
tyttö. Jenny, luulin että olit ymmärtänyt sen aikoja ennen kuin itse
ymmärsin --.

"Kuinka olisi muuten voinut käydäkään? Minun elämäni kallistuu nyt
iltaansa kohden -- vanhuutta, turtumusta, pimeää, kuolemaa. Nyt, nyt
tiedän etten koskaan tavoita sitä, jota koko elämäni olen kaihonnut,
silloin tapaan sinut. Minusta sinä olet ihanin nainen, mitä olen
tavannut -- ja sinä tahdoit samaa, mitä minä kerran tahdoin -- olit
saavuttamaisillasi sen. Saattoiko sydämeni olla huutamatta: voi hyvä
Jumala, suo hänen saavuttaa se, Jumala, auta häntä, älä salli hänen
kärsiä haaksirikkoa kuten minä --.

"Ja niin suloinen kuin sinä olit minua kohtaan! Sinä tulit luolaani ja
kerroit itsestäsi -- ja kuuntelit minua, ja sinä ymmärsit niin hyvin,
ja sinun ihanat silmäsi olivat niin täynnä myötätuntoa ja niin lempeät
ja lämpimät --.

"Mutta, hyvä Jumala, ethän vain itke?"

Gram tarttui hänen käsiinsä ja painoi huulensa niihin.

"Et saa itkeä, Jenny -- et saa itkeä noin -- mitä sinä itket -- sinähän
vallan vapiset --. Minkä vuoksi sinä itket noin?"

"Kaiken vuoksi", nyyhkytti Jenny.

"Kas niin, istu nyt -- noin." Gram oli polvillaan hänen edessään --
ja sekunnin ajan hän nojasi otsaansa tytön helmaan. "Minun vuokseni
et saa itkeä -- kuuletko? Luuletko minun toivovan, etten olisi sinua
kohdannut? Rakas pieni ystävä -- jos olet jotakuta rakastanut, mutta
toivoisit ettet olisi -- silloin et ole koskaan häntä rakastanut --
voit uskoa minua, että niin on. Voi ei, Jenny -- en tahtoisi olla
vailla sitä, mitä nyt tunnen sinua kohtaan -- en vaikka elämä menisi!

"Etkä myös saa itkeä itsesi vuoksi. Sinä tulet onnelliseksi -- tiedän
sen. Kerran -- eräs niistä monista, jotka tulevat sinua rakastamaan,
on polvillaan edessäsi kuten minä nyt ja sanoo, että hän antaa koko
elämänsä saadakseen maata noin sinun jalkojesi juuressa, ja sinustakin
tuntuu samoin. Ja silloin ymmärrät, saada istua yhdessä hänen kanssaan
-- olkoon majasi kuinka köyhä tahansa ja lepohetki kuinkakin lyhyt,
kesken arkipäivän harmainta, raskainta aherrusta -- on onnea. Paljon,
paljon suurempaa onnea kuin jos sinusta tulisi kaikkien aikojen suurin
taiteilijatar -- jos olisit saavuttanut kaiken sen kunnian ja maineen,
mitä voidaan saavuttaa. Niinhän sinä itsekin uskot -- eikö niin?"

"Uskon", hän kuiskasi itkettyneenä.

"Etkä saa epäilläkään -- se onni tulee varmasti osaksesi. Eikö niin,
Jenny, tunnethan, että samalla kun sinä taistelet jotta sinusta tulisi
hyvä, kunnon ihminen ja rehellinen taiteilija, samalla kaipaat sitä,
joka kerran sanoo, että teit oikein taistellessasi noin ja että hän
juuri siksi rakastaa sinua?"

Jenny nyökäytti päätään. Ja Gram suuteli kunnioittaen hänen käsiään.

"Sellainen sinä olet -- kaikkea, mikä on hyvää ja hienoa ja ylvästä ja
ihanaa. Sen sanon minä sinulle nyt, mutta kerran tulee toinen mies,
nuorempi ja parempi ja lujempi kuin minä, joka sanoo samaa -- ja sinä
tulet iloiseksi -- sielun pohjia myöten. Etkö olekin pikkuriikkisen
iloinen siitä, että sanon sen sinulle -- kun kuulet että olet paras ja
suloisin ja ihmeellisin pikku tyttö koko maailmassa -- katso minuun,
Jenny -- etkö voi tuntea hiukkasen iloa, kun sanon sinulle, että luulen
sinun saavuttavan elämän runsaimman onnen -- sen vuoksi että olet sen
arvoinen?"

Jenny katsoi häntä kasvoihin ja koetti pakottaa esiin pienen köyhän
hymyn. Sitten hän painoi päänsä ja hiveli kädellään Gramin hiuksia:

"Voi sinua Gert -- voi sinua -- -- minähän en voinut tälle mitään!
Enhän tahtonut sinulle pahaa! Enhän voinut mitään että näin on käynyt
-- enhän?"

"Sitä ei sinun pidä surra. Lapsi -- minä rakastan sinua siksi, että
olet sellainen kuin _tahdot_ olla -- ja jollainen minäkin kerran
halusin olla. Et saa olla surullinen -- vaikka luulisit että olet
tuottanut minulle surua. Jotkut surut ovat hyviä suruja -- siunatun
hyviä, sen voin sanoa sinulle."

Jenny istui ja itki hiljaa.

Vähän ajan kuluttua Gram kuiskasi:

"Saanko käydä sinua tervehtimässä -- silloin tällöin? Kun olet
surullinen -- etkö voi lähettää sanaa minulle? Tahtoisin niin
mielelläni yrittää enkö voisi hiukan auttaa pikkutyttöäni, Jenny --."

"En uskalla, Gert."

"Rakas lapsi -- minähän olen vanha mies -- saattaisin olla isäsi."

"Sinun -- niin, sinun takiasi en uskalla. En tekisi oikein --."

"Voi, Jenny! Luuletko että ajattelen sinua vähemmän, kun en sinua näe?
Minähän vain kuljen ja kaipaan nähdä sinua -- puhua kanssasi -- koettaa
olla jotain sinulle -- saanko? Voi, saanko?"

"En tiedä, Gert -- en tiedä. Voi, Gert, rakas, mene nyt -- nyt sinun
pitää mennä -- en jaksa enää -- kaikki on niin vaikeata -- mene rakas
--."

Gert nousi hiljaa.

"Siis lähden nyt. Hyvästi, Jenny -- mutta lapsi, sinähän olet vallan
suunniltasi --"

"Niin", kuiskasi hän.

"Minä siis lähden. Saanko tulla joskus toiste -- tahtoisin mielelläni
nähdä sinut ennen kuin matkustat. Kun olet rauhoittunut -- eikä tämä
enää sinua pelota --. Eihän ole mitään syytä, Jenny --."

Jenny seisoi hetken ääneti. Sitten hän veti äkkiä Gramin syliinsä,
silmänräpäykseksi, ja kosketti huulillaan tämän poskea.

"Mene nyt, Gert."

"Kiitos. Jumala siunatkoon sinua, Jenny."

       *       *       *       *       *

Jälkeenpäin Jenny kulki edestakaisin lattialla. Eikä hän ymmärtänyt
itse, miksi hän vapisi tuolla tavoin. -- Ja sisimmässään hän oli --
niin, ehkäpä ei suorastaan iloinen -- mutta hänestä oli tuntunut
hyvältä kuulla, mitä Gert puhui, ollessaan siinä polvillaan hänen
edessään.

Voi, Gert, Gert! Jenny oli aina pitänyt häntä heikkona ihmisenä -- joka
oli alistunut nujerrettavaksi ja joka oli vedetty alas lokaan niinkuin
heikot ja voitetut ainakin. Ja yht'äkkiä hän olikin saanut tietää,
että Gert sisimmässään oli syvästi voimakas ja varma -- Gert oli
seisonut hänen edessään rikkaana ihmisenä, joka tiesi osaavansa auttaa
ja mielellään tahtoi auttaa --. Samalla kun Jenny itse, olemuksensa
uumenissa, oli hapuileva ja epävarma ja sairas kaipuusta, vaikka hän
ulospäin oli rakentamiensa mielipiteitten ja ajatuksien suojaamana.

Ja Jenny oli kuitenkin pyytänyt Gertiä poistumaan --.

Miksi? Siksi, että hän itse oli niin rajattoman köyhä ja oli valittanut
hätäänsä toiselle, jonka hän oli luullut yhtä köyhäksi kuin hän itse
oli --. Ja niin Gert olikin näyttänyt hänelle olevansa rikas, ja
iloisesti tarjoutunut hiukan antamaan hänelle omasta rikkaudestaan.
Silloin Jenny oli tuntenut itsensä nöyryytetyksi ja pyytänyt toista
menemään pois. Niin kai asia oli.

Hänestä oli aina tuntunut alhaiselta vastaanottaa avukseen rakkautta,
ellei itsellään ollut antaa vastarakkautta. Sillä hän ei ollut koskaan
ajatellut voivansa olla se, joka tarvitsi tätä apua --.

Gert ei ollut saanut antautua siihen työhön mihin olisi tahtonut.
Rakkaus, jota hän oli kantanut sydämessään, ei ollut saanut elää
vapaata elämäänsä. Eikä hän sittenkään ollut epätoivoinen. Siinä kai
uskovaisen onni piilikin -- samantekevää mihin ihminen uskoi, kunhan
hänellä vain oli jotain oman itsensä ulkopuolella, mihin luottaa.

Elämää ei jaksanut elää, jos ihmisen piti luottaa vain omaan itseensä
-- ja rakastaa vain itseään.

Vapaaehtoisen kuoleman hän oli aina ottanut lukuun. Entä jos hän
kuolisi nyt --. Niin, olihan monta, joista hän piti ja jotka
tulisivat surullisiksi -- mutta ei ketään, joka ei olisi voinut olla
häntä vailla. Hän ei ollut kenellekään niin välttämätön, että hänen
velvollisuutensa olisi ollut sen vuoksi laahautua elämän halki. Äiti
ja sisarukset -- mikäli he eivät saisi tietää, että hän itse oli sen
tehnyt -- heidän surunsa olisi vuoden kuluttua muuttunut lempeäksi
surumieleksi, häntä ajatellessaan. Cesca ja Gunnar surisivat ehkä
enimmän, sillä he kai ymmärtäisivät että hän oli ollut onneton -- mutta
hänhän kuului vain heidän elämänsä ulommaiseen kehään. Se, joka piti
hänestä enimmän, surisi kai syvimmin -- mutta hänelle ei Jennyllä ollut
mitään annettavaa. Niin, Gert saattaisi rakastaa häntä yhtä hyvin,
vaikka hän olisikin kuollut. Gertin onnihan oli kerta kaikkiaan siinä,
että hän rakasti -- hänen onnensa perustui tiettyyn ominaisuuteen
hänessä itsessään.

Ja jos niin oli, että Jennyltä itseltään puuttui tämä ominaisuus, ei
kukaan voinut häntä auttaa. Työ ei saattanut auttaa häntä, niin ettei
hän olisi kaivannut jotain sen ulkopuolella. Ja kannattiko hänen elää
vain siksi, että ihmiset sanoivat häntä lahjakkaaksi --? Kenelläkään
ei ollut hänen taiteestaan niin paljon iloa kuin hänellä itsellään oli
sitä harjoittaessaan. Eikä se ilo ollut niin suurta, että se olisi
häntä tyydyttänyt.

Eikä asia ollut niin kuin Gunnar sanoi. Että hänen hyveellisyytensä
kiusasi häntä, koska se oli raaka. Se seikkahan voi aina olla
autettavissa. Mutta hän ei uskaltanut siksi, että hän aina pelkäsi
kerran jälkeenpäin koskevansa sitä, mitä hän kaipasi. Ja mahdottomampaa
kuin mikään muu oli elää hyvin lähellä toista ihmistä ja sittenkin
pohjimmalti olla yhtä yksinäinen. Hyi, ei, ei! Kuulua miehelle ja
alistaa ruumiinsa ja sielunsa kaikkeen siihen intiimiin, joka olisi
seurauksena -- ja sitten ehkä kerran nähdä, ettei hän ollutkaan koskaan
tuntenut tuota toista eikä toinen tuntenut häntä, eikä kumpikaan ollut
ymmärtänyt sanaakaan toisensa puheista --.

Voi, ei, ei! Hän eli, sen vuoksi että hän odotti. Hän ei tahtonut
mitään rakastajaa, siksi että hän odotti herraansa. Eikä hän tahtonut
kuolla, ei nyt, sillä hän odotti.

Ei. Hän ei tahtonut vielä haaskata elämäänsä -- ei tavalla eikä
toisella. Hän ei _saattanut_ kuolla näin -- niin köyhänä, ettei hänellä
olisi mitään rakasta, jolle heittää jäähyväiset. Hän ei uskaltanut --
sillä täytyihän hänen uskoa, että kerran olisi toisin.

Ja niin hänen oli siis uudestaan tarrauduttava maalaukseensa. Tietenkin
se menisi nyt aivan päin honkia -- koskapa hän kerta maleksi näin ja
oli sairaana rakkaudesta.

Hän nauroi.

Sillä niinhän asia oli. Kohdetta ei toistaiseksi näkynyt -- mutta
rakkaus, se oli olemassa.

Taivas alkoi tummua vuokonsiniseksi vinoikkunan takana. Jenny meni sen
ääreen ja katseli ulos. Vuolukivikatot ja savupiiput ja puhelinlangat
-- koko tuo hiljainen maailma ulkona lepäsi hämärissä huurteesta
harmaana. Ja kaduilta nousi punerva valonhäive ja valaisi pakkassumua.
Vaunujen räminä ja raitiovaunun pyörien kitinä kiskoja vasten kaikui
niin kovana paljaalta, jäätyneeltä kadulta.

Hänestä oli vastenmielistä mennä kotiin ja syödä päivällistä äidin
kanssa. Mutta he olivat sopineet siitä. Jenny sulki uunin, otti
päällysvaatteet ylleen ja lähti.

Ulkona oli kitkerän ja kostean kylmää -- sumu haisi noelta ja
kaasulta ja jäätyneeltä pölyltä. Kuinka toivoton tämä katu sentään
olikaan! Se lähti keskikaupungilta, jossa liikenne oli hälisevää
ja kauppaliikkeet, joiden ovista valui lakkaamaton ihmisvirta ulos
ja sisään, loistivat peililasi-ikkunoineen. Mutta se vei elottoman
harmaille linnoituksen muureille, ja talojen seinät sen molemmin puolin
olivat harmaat ja kuolleet -- joko ne sitten olivat uudenaikaisia
liiketaloja kivestä ja lasista, joissa kiire hiljaisesti lehahti
ulos ja sisään paperiliuskojen myötä, hiljaisten nuorten ihmisten
ahertaessa hiljaisessa valkoisessa valossa suurten ikkunoiden takana
-- samalla kun toiset puhuivat keskenään puhelintorviin -- tai vanhoja
taloja, jotka olivat jäljellä niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli
pieni -- matalia ja harmahtavia, julkisivut koristelemattomat ja
konttori-ikkunoissa verkkokankaiset puoliuutimet, ja siellä täällä
jokin pieni ikkunaruutu, jossa oli kokouutimet ja ruukkukasveja
ja takana jokin pieni koti -- ihmeellisiä yksinäisiä koteja tässä
kaupunginosassa, jossa rakennukset enimmäkseen olivat autioita öiseen
aikaan.

Eivätkä edes myymälät olleet niitä, joiden ovissa ihmiset tungeksivat.
Täällä oli kauppapuoteja, joissa myytiin seinäpapereita ja
kipsiruusukkeita kattoja varten ja kamiinoita ja rautaliesiä, ja taas
huonekaluliikkeitä, ikkunoissa tyhjiä mahonkivuoteita ja kiilloitettuja
tammituoleja, jotka näyttivät siltä niinkuin kukaan ei koskaan joutuisi
niillä istumaan.

Eräässä porttiholvissa seisoi pieni lapsi -- pieni poikanen, sinisenä
pakkasesta, iso kori käsivarrellaan. Hän katseli kahta koiraa, jotka
tappelivat keskellä katua, niin että kitkerä jäätynyt tomu pölisi
heidän ympärillään. Hän hätkähti, kun koirat loikkivat sille puolelle.

"Et kai sinä vain pelkää niitä?" kysyi Jenny.

Ensin ei poika sanonut mitään. Mutta sitten Jenny sanoi: "Ehkäpä minä
saatan sinua niiden ohi --" ja poika ponnahti hänen viereensä, mutta ei
sanonut mitään.

"Minne sinä menet -- missä sinä oikein asut?"

"Voldkadulla."

"Oletko ollut asialla? Täällä asti -- sinä joka olet noin pieni --
reipas poika sinä olet!"

"Me ostamme Aasen kaupasta, sillä isä tuntee ne", sanoi poika. "Tämä
kori on sitten painava --."

Jenny katseli ympärilleen -- katu oli melkein ihmisistä tyhjä.

"Tule pikkuinen, niin kannan sitä kappaleen matkaa --"

Poika päästi korin kädestään hieman pelokkaana.

"Ota minua kädestä, niin vien sinut noiden koirien ohi. Mutta kylläpä
sinun on kylmä, eikö sinulla ole kintaitakaan?"

Poika pudisti päätään.

"Kas tässä, pistäpä toinen käsi puuhkaani -- eikö niin? Mutta ehkä
sinusta pojan ei sovi käydä käsi puuhkassa?"

Hän ajatteli Nilsiä pienenä. Nilsiä oli hän niin usein kaivannut. Nyt
oli poika suuri ja hänellä oli niin paljon tovereita -- oli siinä
iässä, jolloin ei ole ollenkaan hauskaa kävellä isonsiskon kanssa. Nils
kävi harvoin hänen luonaan. -- Sinä vuotena, kun hän itse oli ollut
ulkomailla, ja niinä kuukausina, jolloin hän oli niin täynnä Helgeä,
olivat he aivan kuin liukuneet etäälle toisistaan. -- Myöhemmin,
kun Nils kasvaisi, tulisivat he kai jälleen ystäviksi -- varmasti
tulisivat, sillä hehän pitivät toisistaan. Mutta tässä iässä, tiesi
hän, oli pojalla hauskempaa ilman häntä. Oi, jospa Nils olisikin nyt
pikkuinen lapsi -- jonka saisi ottaa syliinsä, kertoa satuja, pestä ja
riisua ja suudella -- taikka hiukan isompi niin kuin silloin, kun he
yhdessä retkeilivät tuntureilla ja Slagteren-huippu oli kaukana ja tie
täynnä seikkailua ja ihmeellisiä tapahtumia --.

"Mikä sinun nimesi on, pikkuinen?"

"Ausjen Torstein Mo."

"Miten vanha sinä olet, Ausjen?"

"Kuusi vuotta."

"Et kai sitten vielä käy koulua?"

"Ei, mutta huhtikuussa alan --"

"Eikö tunnu hauskalta alkaa koulua?"

"Ei kun neiti on niin häijy, että -- Oski käy jo koulua -- mutta minä
en pääse edes samalle luokalle, sillä Oski pääsee toiselle luokalle,
hän --."

"Oski -- onko hän toverisi?" kysyi Jenny.

"On, he asuvat samassa talossa kuin me."

Tuli pieni tauko. Jenny aloitti uudelleen:

"Eikö sinusta ole ikävä, kun ei tule lunta? Siellähän on hyvä mäki
teillä päin, jota kai voi kelkalla laskea? Onko sinulla kelkkaa?"

"Ei mutta luistimet ja sukset on --"

"Niin, silloin olisi hauska jos saataisiin lunta --."

He olivat saapuneet Stortingskadulle. Jenny päästi hänen kätensä
ja katseli koria -- mutta se oli niin raskas, ja Ausjen oli niin
pieni. Niin että Jenny kantoi edelleen -- vaikka olikin niin äitelän
herttaisen näköistä kulkea näin pienen resupekan kanssa. Oikeastaan
Jennyn olisi tehnyt mieli ottaa hänet mukaansa sokerileipomoon, mutta
hänestä tuntui että olisi kovin noloa jos sattuisi tapaamaan tuttuja.

Mutta tultuaan pimeälle Voldkadulle tarttui hän uudestaan Ausjenin
käteen ja kantoi pojan koria pieneen taloon asti, jossa poika asui, ja
antoi kymmenäyrisen hyvästisanoessaan.

Homansbyenissä hän osti suklaata ja punaiset lapaset, jotka hän aikoi
lähettää Ausjenille.

Hyvä Jumala, jospa hän vain pystyisi tuottamaan hiukan iloa jollekulle
--. Hiukan odottamatonta iloa --.

Hänhän voisi pyytää Ausjeniä istumaan mallinaan pari tuntia päivässä.
Vaikka poika oli melkein liian pieni seisomaan mallina --.

Pikku käsi-raukka -- se oli lämmennyt hänen kädessään. Ja oli kuin
hänelle itselleen olisi tehnyt hyvää kulkea ja pitää Ausjeniä
kädestä --.

Niin. Hän yrittäisi maalata poikaa. Hänen kasvonsa olivat niin elävät.
Ja sitten Ausjen saisi maitoa, jossa olisi tilkka kahviakin, ja hyvää
voileipää, ja hän itse tekisi työtä ja juttelisi Ausjenin kanssa.






III




I


Eräänä valoisana ja lempeänä toukokuun iltapäivänä kietoi auringonsavu
verhoonsa mustat rakennusryhmät, ja paljaat palomuurit paistoivat
punakellervinä ja tehtaanpiiput maksankarvaisina auringonhehkussa.
Kaupungin ääriviiva -- korkeita kattoja ja matalia kattoja ja suuria
rakennuksia ja pieniä -- piirtyi ilmaa vasten, joka oli harmaan
sinipunerva ja raskas pölystä ja savusta ja kosteudesta.

Nuori puu punaisen seinän vieressä oli täynnä pieniä heleitä
kellanvihreitä lehtiä, joiden lävitse aurinko paistoi nyt, kuten
edellisenäkin vuotena.

Jenny huomasi homeen lumppukauppojen lautaseinillä -- mitenkä pehmeätä
ja kirkkaanvihreätä se oli. Ja nokikerros liikerakennusten seinillä oli
muutamissa kohdin aivan syvänmustaa, ja muutamissa kohdissa taas peitti
sitä aivan kuin hienoinen kiiltävä hopeapinta.

Hän katsahti taivaalle. Koko aamupäivän hän oli kulkenut ja
vaeltanut Bygdøssä, ja siellä oli taivaankupu kaartunut niin
tummansinisenä ja kuumana oliivinkultaisten kuusenlatvojen ja
lehtipuiden meripihkankarvaisten umpujen yllä. Mutta taivas täällä,
korkeiden talojen ja puhelinverkkojen päällä, sinersi kalpeana hienon
opaalinkarvaisen usmaverhon takaa. Se olikin oikeastaan kauniimpaa.
Gert ei osannut nähdä sitä. Hänelle oli kaupunki vain likainen ja ruma
ja harmaa, aina -- sillä se oli kaupunki, jota kaikki 80-luvun nuoret
olivat kironneet, jouduttuaan tänne elinkautiseen pakkotyöhön. Nyt kai
hän seisoi ikkunassaan ja tuijotti aurinkoon, tuskin huomaamatta kuinka
valo muotoili viivoja ja värisointuja -- hänen silmissään se oli vain
valonhäive vankilaikkunan ulkopuolella.

Jenny seisahtui vähän matkaa hänen ovestaan ja katsahti totunnaiseen
tapaansa kadun kumpaankin suuntaan. Ketään tuttua ei näkynyt --
työläiset vaelsivat Veterlandia ja keskikaupunkia päin. Kello oli siis
yli kuuden.

Hän juoksi ylös portaita -- inhottavat rautaportaat, jotka aina
kaikuivat alastomien kiviseinien välissä, kun hän hiljaa koetti hiipiä
Gertin huoneesta -- myöhään yöllä viime talvena. Oli kuin seiniin
ainaisesti olisi juuttunut kylmä ja kosteus.

Hän kulki nopeasti käytävän päähän ja koputti ovelle kolme sovittua
kertaa.

Gram aukaisi. Toisella käsivarrellaan hän veti Jennyn syliinsä ja
samalla kun he suutelivat toisiaan, sulki hän oven vapaalla kädellään.

Hänen olkansa yli Jenny näki tuoreet kukat pienellä pöydällä ja
viinikarahvin ja keltaiset kirsikat hiotussa kristallimaljassa.
Huoneessa oli kevyt tupakanhäive. Ja Jenny tiesi, että Gert Gram oli
istunut täällä kello neljästä ja odottanut häntä ja järjestänyt kaikki
häntä varten.

"En voinut tulla aikaisemmin, Gert", hän kuiskasi. "Minusta oli niin
ikävä että sait odottaa --"

Kun Gram päästi hänet sylistään, meni hän pöydän luo ja kumartui kukkia
päin.

"Saan kai ottaa pari ja koristaa itseäni -- enkö saakin, Gert? Voi
Gert, sinä niin hemmottelet minua --" ja hän ojensi kätensä Gramille.

"Koska sinun pitää lähteä pois?" kysyi Gert ja suuteli hellävaroin
hänen käsivarttaan.

Jenny painoi päänsä hiukan.

"Minun täytyi luvata tulla kotiin illaksi. Äitihän istuu aina valveilla
ja odottaa minua, kuten tiedät, ja hän on päivisin niin väsynyt.
Hän tarvitsee kovasti minun apuani iltasella -- niin yhdessä kuin
toisessakin", sanoi hän nopeasti.

"-- Kotoa ei ole niinkään helppoa päästä, Gert", kuiskasi hän rukoillen.

Gram painoi päänsä -- sanoja tuli niin paljon. Kun Jenny meni häntä
kohti, veti Gram hänet syliinsä niin että tytön kasvot hautautuivat
hänen olkaansa vasten.

Eihän hän raukka osannut valehdella -- ei ainakaan niin hyvin, että
Gert edes laupiaan sekunnin vertaa olisi uskonut siihen. Lyhyttä
lyhyemmän ajan talvella -- ensimmäisinä sinivihreinä kevätiltoina --
oli hän milloin tahansa saattanut olla poissa kotoa.

"Se on ikävää meille, Gert. Mutta on niin vaikeaa nyt kun oikein asun
kotona, senhän ymmärrät. Ja minunhan täytyy asua, siksi että äiti
tarvitsee sekä rahaa että apuani. Olithan yhtä mieltä kanssani, että
minun oli muutettava kotiin?"

Gert Gram nyökäytti päätään. He olivat istuutuneet sohvaan, hyvin
lähekkäin. Jennyn kasvot lepäsivät hänen rintaansa vasten, niin ettei
hän voinut niitä nähdä.

"Tiedätkö, Gert, tänään olin Bygdøssä. Kuljeskelin samoja paikkoja kuin
me viimein. Emmekö lähdekin sinne pian taas -- eikö niin -- ehkä jo
ylihuomenna, jos ilma pysyy kauniina? Ja sitten koetan keksiä jonkin
tekosyyn kotona, niin että voimme olla koko illan yhdessä -- eikö niin?
Sinusta on kai ikävä että minun nyt pitää lähteä niin pian -- eikö?"

"Oma rakas Jennyni, olenhan sanonut sinulle jo tuhat kertaa" -- ja
Jenny kuuli äänestä että Gertin kasvoilla oli jälleen surumielinen
hymynsä: "Olen sinulle kiitollinen joka ainoasta sekunnista, jonka
ystävällesi lahjoitat --"

"Älä puhu noin, Gert", pyysi Jenny kiusaantuneena.

"Miksi en puhuisi, kun kerta on niin? Oma rakas tyttöni, luuletko
minun koskaan voivan unohtaa, että kaikki mitä minulle lahjoitit oli
ruhtinaallista armoa sekä etten koskaan voi ymmärtää mitenkä saatoit
sen lahjoittaa minulle --"

"Gert -- kun ymmärsin talvella, kuinka paljon sinä rakastit minua --
ja millä tavoin -- sanoin itselleni, että se ei saanut jatkua. Mutta
sitten ymmärsin etten voinutkaan olla ilman sinua -- ja niin tulin
omaksesi. Oliko se armoa? Kun kerta en voinut päästää sinua?"

"Sehän juuri, Jenny -- että opit rakastamaan minua sillä tavoin -- on
mielestäni käsittämätöntä armoa --"

Ääneti painautui Jenny syvemmin hänen syliinsä.

"Sinä nuori ihana Jenny-lapsi --"

"En _ole_ nuori, Gert! Kun tapasit minut, olin jo alkanut vanhentua,
enkä ole koskaan ollut nuori. Minusta _sinä_ olit nuori -- sydämeltäsi
paljon minua nuorempi, sillä sinä uskoit vielä kaikkeen, jolle minä
nauroin ja jota nimitin lapsellisiksi uniksi, kunnes sait minut
ymmärtämään että ne _olivat_ olemassa -- rakkaus ja lämpö ja tuo kaikki
--."

Gert Gram hymyili hiljaa itsekseen. Sitten hän kuiskasi:

"Ehkäpä minun sydämeni ei ollutkaan vanhempi kuin sinun, Jenny.
Minusta ainakin tuntui, etten koskaan vielä ollut nuori, ja toivoin
kuin uhallakin jossain sydämeni syvyyksissä, että kerran, yhden ainoan
kerran, se koskettaisi minuakin -- nuoruus. -- Mutta odotellessa olivat
hiukseni harmaantuneet --."

Jenny pudisti päätään. Ja hän kohotti toisen kätensä ja laski sen hänen
päälaelleen.

"Onko lapsi väsynyt? Riisunko kenkäsi -- tahdotko panna pitkällesi ja
levätä?"

"En. Tahdon olla näin. Näin on hyvä."

Jenny veti jalat alleen ja kääriytyi kuin kerälle hänen syliinsä.

Gert kietoi toisen käsivartensa hänen ympärilleen. Vapaalla kädellään
hän kaatoi viiniä lasiin ja piteli sitä Jennyn suun edessä. Jenny joi
halusta. Sitten Gram otti kirsikoita ja tarjosi Jennylle -- poimi kivet
hänen huuliltaan ja pani lautaselle.

"Lisää viiniä?"

"Kiitos! Kuule, tahdon jäädä luoksesi. Annan lähetin viedä sanan
kotiin, että olen tavannut Heggenin. Hän on kai kaupungissa. Mutta
minun täytyy lähteä niin kauan kuin raitiovaunut kulkevat -- paha
kyllä."

"Minä toimitan asian." Gert antoi Jennyn liukua sylistään sohvalle.
"Makaa sinä sillä aikaa -- lepää. Voi rakas lapseni sinä!"

Kun Gert oli mennyt, aukasi Jenny kenkiensä napit ja työnsi ne
jalastaan. Hän joi hiukan enemmän viiniä. Sitten hän ryömi syvemmälle
sohvaan, hautasi päänsä pieluksiin ja veti peitteen ylleen.

Hänhän rakasti Gertiä. Tahtoi olla hänen luonaan. Kun sai istua näin
ja kyyristyä hänen turviinsa ja levätä hänen käsivarsillaan, oli hyvä
olla. Olihan Gert ainoa ihminen maailmassa, joka oli nostanut hänet
syliinsä Ja lämmittänyt häntä ja suojellut häntä ja sanonut häntä pikku
tytökseen --. Niin, Gert oli ainoa ihminen, joka todella oli ollut
häntä lähellä. -- Niin että täytyihän Gertin saada hänet --.

Kun Gert vain otti hänet syliinsä ja kätki hänet niin ettei hän nähnyt
mitään, tunsi vain että Gertin käsivarret olivat hänen ympärillään ja
lämmittivät häntä -- silloin hänen oli hyvä. Voi ei, hän ei voinut
menettää Gertiä! Ja näinhän hänen piti antaa Gertille se vähä, mitä
hänellä oli, kun hän kerta sai Gertiltä jotain, jota hän ei voinut olla
vailla.

Gert sai suudella häntä ja tehdä hänelle mitä tahtoi. Kun hän vain ei
puhellut. Sillä silloin he joutuivat niin kauas toisistaan. Sillä hän
puhui rakkaudesta, mutta Jennyn rakkaus ei ollut sellainen kuin Gert
luuli. Eikä Jenny voinut selittää sitä sanoilla. Hän vain tarrautui
kiinni Gertiin -- eikä se ollut armonosoitus eikä mikään ruhtinaallinen
lahja. Se oli vain pientä köyhää kerjäävää rakkautta, eikä Gert saanut
kiittää siitä, vain pitää hänestä eikä puhua mitään.

Kun Gert palasi, makasi Jenny ja katsoi eteensä silmät hyvin
avoimina. Mutta hän sulki ne Gertin hiljaisten, kunnioittavien
hellyydenosoitusten aikana ja hymyili hiukan. Sitten hän kietoi
äkkiä kädet Gertin kaulaan ja painautui lujasti häneen. Gertin
käyttämä heikko orvokintuoksu tuntui niin lempeältä ja raikkaalta.
Ja Jenny nyökäytti kevyesti päätään, kun Gert kysyvästi nosti hänet
käsivarsilleen. Gert tahtoi sanoa jotain, mutta Jenny pani ensin
kätensä hänen suulleen ja sitten suuteli häntä, niin ettei hän voinut
puhua. Ja Gert kantoi hänet varovaisesti viereiseen huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Gert saattoi hänet raitiovaunulle. Lyhyen tuokion ajaksi Jenny jäi
seisomaan ulos vaununsillalle ja katseli Gertiä, joka häipyi sinne
siniseen toukokuunyöhön. Sitten hän istuutui vaunuun.

Gram oli muuttanut vaimonsa luota, joulun tienoissa. Hän asui nykyisin
Stener-kadulla, yksinään -- hänellä oli konttorihuoneensa ohella
toinenkin huone. Jenny ymmärsi että Gert aikoi hakea avioeroa jonkin
ajan kuluttua, kun Rebekka Gram oli oppinut ymmärtämään, ettei mies
palaisi. Gertin luonteen mukaista oli kai tällainen menettelytapa --
hän ei jaksanut pakottaa jyrkkään eroon.

Mitä Gram oikeastaan ajatteli tulevaisuudesta, ei Jenny kerta kaikkiaan
tietänyt. Saattoiko hän ajatella, että he kaksi menisivät naimisiin?

Jennyn täytyi sisimmässään myöntää, ettei hän sekunnin vertaakaan
ollut ajatellut sitoutua Gert Gramiin eliniäksi. Ja juuri sen vuoksi
hän tunsi katkeraa, toivotonta nöyryytystä ja häpeää ajatellessaan
Gertiä, aina kun hän ei ollut tämän luona ja voinut kätkeytyä hänen
rakkauteensa. Hän oli pettänyt Gertiä -- kaiken aikaa hän oli pettänyt.

"Juuri sitähän, Jenny -- että sinä olet voinut rakastua minuun -- sanon
minä käsittämättömäksi armoksi --."

Niin mutta mitä hän sille mahtoi, että Gert näki asiat näin?

Niin, _Gert_ ei olisi tehnyt häntä rakastajattarekseen, ellei Jenny
itse olisi tahtonut -- antanut Gertin tuntea, että hän halusi sitä.
Voi hyvä Jumala! Mutta hänhän ymmärsi, että Gert halasi sitä -- häntä
kiusasi aina kun he olivat yhdessä ja hän vaistosi, että Gert himoitsi
häntä, ja kun hän huomasi Gertin taistelevan peittääkseen sitä, jota
näyttämään hän oli liian ylpeä. Niin, Jenny oli nähnyt että hän oli
ylpeä -- liian ylpeä pyytääkseen siltä, jolle hän kerran oli vain
tahtonut antaa. Ehkäpä myös liian ylpeä uskaltaakseen kestää kiellon.

Ja kun Jenny siis itse tiesi, ettei hän voinut työntää luotaan Gertin
rakkautta, ei voinut kadottaa sitä ainoata ihmistä, joka häntä rakasti
-- saattoiko hän siis muuta kuin tarjota toiselle sitä mitä hän omisti,
kun hän kerta otti vastaan sellaista jota vailla hän ei jaksanut olla
--. jos hän kerta tahtoi olla kunniallinen?

Mutta näin hän oli siis joutunut sanomaan sanoja, jotka olivat
väkevämmät ja kuumemmat kuin hänen tunteensa. Ja Gert oli uskonut
häneen, hänen sanoihinsa.

Ja tämä kaikki uusiutui yhä. Kun hän tuli Gertin luo, haluttomana,
uupuneena, ajateltuaan väsymykseen saakka kuinka tämä kaikki oikein
loppuisi, ja näki että Gert ymmärsi -- silloin otti hän taas suuhunsa
samat hellät sanat ja teeskenteli väkevämpää tunnetta kuin hänen
sydämessään oli. Ja Gert uskoi heti.

Gertille ei ollut olemassa muuta rakkautta kuin se, jonka olemus oli
onnea. Onnettomuus rakkaudessa -- se Johtui ulkonaisista syistä, se
oli kohtalon julmuutta tai kovakouraista oikeudenmukaisuutta, joka
kosti entiset pahat teot. Jenny tiesi mitä Gert pelkäsi -- että Jennyn
rakkaus jonain kauniina päivänä kuolisi, kun hän näkisi että toinen
oli liian vanha hänen rakastajakseen. Mutta Gert ei ollut koskaan
aavistanutkaan, että hänen rakkautensa oli sairaana _syntynyt_,
kuoleman itu omassa itsessään.

Olisi turhaa koettaakaan selittää sitä Gertille. Gertin oli mahdotonta
sitä ymmärtää --.

Hän oli etsinyt turvaa Gertin sylissä, koska tämä syli oli ainoa joka
hänelle oli avoin. Hän oli ollut niin toivottoman yksin. Kun Gert
tarjosi hänelle rakkautta ja hellyyttä -- ei hän jaksanut häätää sitä
luotaan --.

Vaikka olisihan hänen pitänyt tietää, ettei hän saanut ottaa vastaan
-- ettei hän ollut sellaisen rakkauden arvoinen! Ei, vanha ei Gert
ollut. Gertin rakkaus oli kaksikymmenvuotiaan intohimoa ja lapsellista
luottamusta ja harrasta palvontaa ja taas kypsyneen miehen lämpöä ja
hyvyyttä -- se oli kaiken sen rakkauden täyttymys, mitä sisältyy miehen
elämään ja joka nyt vanhuuden lähettyvillä tulvaili yli äyräittensä.
Sen olisi pitänyt kohdistua naiseen, joka olisi kyennyt antamaan
vastarakkautta -- joka olisi voinut elää hänen rinnallaan lyhyet
jäljellä olevat vuodet, koko sen elämän, mitä mies oli kaivannut ja
josta hän oli uneksinut ja jota hän oli toivonut -- elää sen niin, että
tuhannet onnelliset muistot olisivat yhdistämässä heitä, kun vanhuus
saapui -- uskollisessa rakkaudessa, aivan kuin olisi ollut hänen
nuoruutensa ja miehuutensa vaimo ja nyt vanheni hänen rinnallaan.

Mutta sen sijaan --. Ja vaikka Jenny koettaisikin -- mitä hän voisi
antaa Gertille, vaikka hän yrittäisi parhaansa! Eihän hän milloinkaan
ollut kyennyt antamaan Gertille, vain ottamaan --. Vaikka hän kuinka
yrittäisi -- hän ei voisi uskotella Gertille, että hänen kaipuunsa
olisi ainiaaksi tyydytetty.

Gert antaisi hänelle vapauden. Hän oli rakastanut ja antanut, ja nyt se
oli lopussa, ja sen vuoksi oli hänen oltava vapaa. Siinä valossa Gert
näkisi asiat -- hän ei koskaan ymmärtäisi, että Jenny suri sitä ettei
hän ollut voinut mitään, mitään antaa.

Voi mitenkä Gert häntä piinasi -- puhuessaan siitä mitä hän oli
antanut! Niin, hänhän oli ollut neitsyt, kun Gert oli hänet saanut.
Gert ei sitä unohtanut -- aivan kuin hän sen mukaan olisi mitannut,
miten äärettömän syvä ja väkevä Jennyn rakkaus oli! Jennyn, joka oli
lahjoittanut hänelle 'nuoruutensa puhtauden' --

Kahdenkymmenenyhdeksän vuoden puhtauden! No niin, Jenny oli pannut sen
talteen kuten valkoisen morsiuspuvun, eikä hän ollut sitä käyttänyt
eikä tahrannut --. Täynnä kaipuuta ja pelkoa ettei hän koskaan
saisi sitä käyttää ja epätoivoisena hyytävän yksinäisyytensä ja
kykenemättömyytensä takia hän oli tarrautunut siihen ja rypistänyt
ja tärvellyt sen ajatuksillaan. -- Eikö se ihminen ollut puhtaampi,
joka oli elänyt rakkauselämää, kuin hän, joka vain oli mietiskellyt
ja mietiskellyt ja etsinyt ja kaivannut, kunnes tämä kaipuu oli
lamauttanut koko hänen kykynsä --.

Ja kun hän sitten oli antautunut Gertille -- mitenkä vähän se oli häntä
koskenut! Eikä hän sentään ollut aivan kylmäkään. Joskus oli Gertin
rakkaus kiehtonut häntä. Mutta hän oli vain teeskennellyt lämpöä ja
ollutkin viileä. Ja kun Gert ei ollut lähellä, hän tuskin ajatteli koko
asiaa -- ja ripitti teeskenneltyä kaipuuta ilahuttaakseen toista. Niin,
hän teeskenteli ja teeskenteli, kun taas toinen oli täynnä todellista
intohimoa.

Vaikka -- oli ollut sentään aika, jolloin hän ei teeskennellyt, tai
jos hän silloinkin valehteli Gertille, valehteli hän myös itselleen.
Hänen sydämensä oli ollut järkyttynyt -- se oli kai sääliä Gertiä ja
tämän elämää kohtaan -- ja kapinaa kohtaloa vastaan -- minkä takia
täytyi kummankin omalla tavallaan hiutua pyytäessään saavuttamatonta
-- ja se oli uumoilevaa ahdistusta, mihinkä tämä kaikki, johon hän
oli heittäytynyt, oikein veisi -- ja silloin hän oli riemuinnut
rakastavansa Gertiä. Sillä hänenhän oli pakko heittäytyä tuon miehen
syliin, vaikka hän ymmärsikin tekonsa mielettömyyden.

Kun hän silloin oli istunut raitiovaunussa illalla ja katsellut noita
uneliaita, rauhallisia porvarinnaamoja, oli hän ylpeillyt siitä,
että palasi rakastajansa sylistä ja että he molemmat olivat kohtalon
myrskytuulien käsissä -- että he olivat uskaltaneet antautua niiden
valtaan eivätkä tietäneet, minnekä nämä kuljettaisivat heitä -- ja hän
oli ollut ylpeä kohtalostaan, koska onnettomuus ja pimeä uhkasi.

Ja nyt hän vain istui eikä toivonut muuta kuin loppua. Suunnitteli
ulkomaanmatkaa -- pakoa kaikesta tästä. Oli ottanut vastaan Cescan
kutsun, täten vahvistaakseen lopullista eroa.

Mutta Gert oli sentään päässyt irti vaimostaan. Jos Jenny oli syynä
siihen että näin oli käynyt, oli hän kuitenkin tuottanut Gertille
jotain hyvää.

       *       *       *       *       *

Vastapäätä Jennyä istui pari nuorta rouvaa. Kenties he eivät olleet
vanhemmat kuin hänkään -- olivat vain muutamien avioliittovuosiensa
kuluttamia. Kolme neljä talvea sitten olivat he ehkä olleet
näppäriä konttorineitosia, jotka pukeutuivat sievästi ja urheilivat
kavaljeeriensa kanssa tunturilla. Niin, nyt hän olikin varma että tunsi
toisen kasvot tuollaiselta tunturiretkeltä -- he olivat molemmat kerran
yöpyneet Hakloassa pääsiäisaikana. Jenny oli silloin pannut merkille
hänet, sen vuoksi että hän oli ollut niin taitava hiihtäjä ja oli
näyttänyt niin reippaalta ja tyylikkäältä ja solakalta urheilupuvussaan.

Olihan hän vieläkin tavallaan hyvin pukeutunut. Kävelypuku oli
uudenaikainen, mutta se ei mukautunut vartaloon. Lihakset olivat
kadottaneet kimmoisen kiinteytensä -- hän oli velton täyteläinen
samalla kun hartiat ja lanteet olivat käyneet kulmikkaiksi. Ja ison,
monien sulkakiehkuroiden koristaman hatun alla olivat kasvot vanhat,
hampaat huonot ja suun ympärillä tyytymättömiä uurteita. Hänen suunsa
kävi, ja ystävätär kuunteli innokkaasti, istuessaan siinä tylsänä ja
siunatussa tilassa, polvet levällä ja kädet vatsalla suunnattomaan
muhviin pistettyinä. Hänen kasvonsa olivat oikeastaan kauniit, mutta
lihavat ja punertavat ja monileukaiset.

"Niin, juuston minä siis aina saan lukita ruokakaappiin -- jos se vain
joutuukaan keittiöön on siitä seuraavana päivänä vain kuori jäljellä --
suuri sveitsiläisjuusto, joka maksaa miltei kolme kruunua."

"No jopa nyt", sanoi toinen.

"Niin mutta kuulkaapas! Munien perään hän on kuin mikäkin! Eräänä
päivänä menin palvelijattaren huoneeseen -- hän nyt on oikea porsas
-- siinä huoneessa on sitten paha haju! Vuodetta ei ollut kohennettu
ties milloin. 'No mutta Solveig', sanon ja kohotan peitettä, ja niin
makaa siinä kolme munaa ja sokeripussi keskellä likaista sänkyä --
mitä sanotte! Niin, hän väitti ostaneensa ne omilla rahoillaan kuten
sokerinkin --"

"Niin, uskokoon ken tahtoo", sanoi toinen.

"Niin, sokeri oli siis paperipussissa -- mutta munat hän oli ottanut.
Niin, annoin hänen kuulla kunniansa, olkaa varma siitä. Mutta kuulkaas
nyt tätä. Lauantaina menin keittiöön, meillä piti olla riisipuuroa,
pata kiehuu kaasulla ja palaa pohjaan ja tyttö istuu huoneessaan ja
neuloo, minä huudan häntä ja hämmennän samalla pataa ja mitäs luulette
minun saavan kauhaan -- niin, munan, mitä te siitä sanotte? Hän on
pannut munan kiehumaan riisipuuroon, niin, minä en voinut muuta kuin
nauraa, mutta oletteko kuullut moisesta porsailusta, mutta minä sanoin
hänelle sydämeni ajatuksen, sen voitte uskoa, niin, mitä te oikein
sanotte mokomasta?"

"Huh sentään, niin, ne piiat -- mutta ajatelkaas mitä _minun_ piikani
oli keksinyt tässä tuonnoin --"

Nuokin kaksi olivat kai nuorina tyttöinä ikävöineet rakkautta --
rakkauttaan. Reipasta ripeätä nuorukaista, jolla olisi vakinaiset
tulot -- miestä, joka vapauttaisi heidät konttorin tai myymälän
yksitoikkoisesta työpäivästä ja asettaisi heidät pieneen kotiin,
jonka kolme huonetta täyttyisi heidän omilla tavaroillaan ja jonne
he voisivat kylvää kaikki ne monet koruommellut liinaset, joiden
villiruusuihin ja sinikelloihin he olivat ommelleet tyttöhaaveitaan.

He olivat kai tyttöinä uneksineet rakkaudesta. Nyt he hymyilivät
ylimielisesti ja todistivat itsetyytyväisinä niille, jotka nyt
uneksivat samoja unia, ettei rakkautta ollut olemassa, ei. He
ylpeilivät että kuuluivat valittuihin, jotka tiesivät miten asia oikein
oli. Ehkäpä he olivat tyytyväisiä.

Oli sentään onnellista olla tyydyttämätön. Onnellinen se, joka ei
kiittänyt ja ollut tyytyväinen, kun elämä tarjosi leipäpalaa. Joka
sanoi, minä uskon uniini, minä en nimitä mitään muuta onneksi kuin sitä
jota vaadin. Uskon yhä että sellainen onni on. Ellei se ole olemassa
minulle, olen itse syyllinen, olen ollut tyhmä neitsyt, joka ei
jaksanut valvoa ja odottaa ylkää. Mutta viisaat neitsyet saavat nähdä
hänet ja päästä hänen taloonsa ja tanssia --.

       *       *       *       *       *

Äidin makuuhuoneessa paloi valo, kun Jenny saapui kotiin. Ja hänen
täytyi mennä sisään ja kertoa hiukan keitä oli ollut Ahlströmin
ateljeessa ja mitä Heggenille kuului.

Ingeborg ja Bodil nukkuivat puolipimeässä, mustat palmikot pitkin
pieluksia.

Jennystä ei ollut ollenkaan vaikeata seisoa siinä ja kertoa äidille
valheita. Hän oli tottunut siihen -- jo koulutyttönä hänen oli täytynyt
reippaasti kertoa lastenkutsuista, joissa hän tosiasiassa oli istunut
erikseen ja nähnyt toisten tanssivan -- onnettomana ja yksinäisenä,
pikku tyttö, joka ei osannut tanssia eikä jutella mitään, mikä pojista
olisi ollut hauskaa.

Kun Ingeborg ja Bodil palasivat tanssiaisista, istui äiti vuoteessa
ja kyseli ja kuunteli ja nauroi -- posket punaisina ja nuorena lampun
kajossa. He saattoivat aina kertoa äidille totuuden, siksi että se oli
iloinen ja hilpeä. Ehkäpä he pimittivät jonkin pikkuseikan, joka oli
niin hauska että he tahtoivat pitää sen itsellään. Mutta mitä siitä,
heidän hymyilynsä oli rehellistä.

Jenny suuteli äitiä ja sanoi hyvää yötä. Vierashuoneessa hän sattui
pudottamaan valokuvan. Hän poimi sen lattialta ja tiesi pimeässäkin
ketä se esitti. Se oli hänen oikean isänsä veli, vaimonsa ja
pikkutyttöjensä kanssa. Hän oli asunut Amerikassa, eikä Jenny ollut
koskaan häntä nähnyt, ja hän oli kuollut ja valokuva oli jäänyt
olemaan, eikä kukaan sitä ajatellut. Ja Jenny pyyhki siitä pölyä joka
päivä eikä katsellut sitä, ja se oli vain kuin mikä tahansa pieni
koriste-esine.

Jenny meni huoneeseensa ja alkoi irroittaa hiusneulojaan.

Hänhän oli aina valehdellut äidilleen. Sillä koskapa hän olisi voinut
olla rehellinen tuottamatta äidille surua -- turhan tähden?

Eihän äiti olisi voinut ymmärtää. Varhaisnuoruudestaan saakka hän oli
ollut onnellinen ja onneton -- ollut onnellinen Jennyn isän kanssa
ja surrut tämän kuolemaa ja elänyt edelleen lapsensa takia ja ollut
tyytyväinen. Ja sitten hän oli tavannut Nils Bernerin, ja tämä oli
täyttänyt hänen elämänsä uudella onnella ja uudella surulla. Ja
sitten eli hän jälleen lapsilleen. Lapset olivat äitiyden onni --
heidän kauttaan täyttyi kouriintuntuvasti tyhjyys -- onni, joka oli
ostettu liian todellisin kärsimyksin, onni, joka oli ollut sylissä
liian ruumiillinen, pieni ja lämmin, jotta sitä olisi voinut epäillä.
Niin, omaa lastaan mahtoi olla ihanaa rakastaa. Se rakkaus oli niin
luonnonmukainen, että siinä ei ollut mitään miettimistä. Äiti ei
epäillyt, että hän rakasti lastaan, hän ei epäillyt, että hän tahtoi
lapsen parasta ja toimi sen hyväksi, tai sitä etteikö lapsi vuorostaan
rakastanut häntä. Ja niin runsas on luonnon armo äitejä kohtaan,
että lapsen sisäisin vaisto estää häntä uskomasta katkerimpia ja
parantumattomia surujaan äidilleen. Äidit eivät saa tietää juuri muuta
kuin sairaudesta ja rahahuolista. Ei koskaan mitään sellaista, jota
ei voida auttaa -- häpeää, elämän vastoinkäymisiä -- jos lapsi onkin
hädässä, äiti ei usko ettei asia ole autettavissa.

Äiti ei saisi tietää mitään hänen suruistaan -- luonto itse oli
nostattanut suojamuurin. Rebekka Gram ei koskaan joutuisi tietämään
kymmenettäkään osaa kaikesta siitä, mitä hänen lapsensa olivat
kärsineet hänen takiaan. Kuinka olikaan rouva Lund surrut kaunista
Einariaan, jota kohtasi tapaturma! Hän suri vieläkin syvästi poikaansa
ja haaveili siitä suuresta tulevaisuudesta, joka pojalta oli riistetty.
Einarin äiti oli ainoa, joka ei tietänyt, että poika oli ampunut
itsensä, siksi että hän pelkäsi aivojenpehmennystä.

Eikä äidinrakkaus ollut uudenkaan onnen tiellä. Jenny tiesi monia
äitejä, joilla oli ollut rakastaja, ja he luulivat etteivät
lapset sitä huomanneet --. Oli äitejä jotka erosivat ja tulivat
onnellisiksi toisella tavalla. Vain silloin kun uusi rakkaus
muodostui pettymykseksi, he katuivat ja valittelivat. -- Äiti oli
jumaloinut Jennyä, ja kuitenkin oli hänen rakkaudessaan ollut sijaa
myös Bernerille, ja hän oli ollut onnellinen Bernerin kanssa. Gert
oli pitänyt lapsistaan -- ja isän rakkaus on sentään harkitsevampaa,
ymmärtäväisempää, vähemmän vaistomaista kuin äidin. Ja hän oli sentään
tuskin muistanutkaan Helgeä koko tänä talvena.




II


Jenny oli hakenut postin asemapäällikön luota. Hän antoi Fransiskalle
lehdet ja tämän kirjeet ja avasi itselleen osoitetun kirjeen.
Paahtavassa auringonpaisteessa keskellä asemasillan soraa silmäili hän
Gertin pitkää kirjettä. Luki hellät sanat alussa ja lopussa mutta jätti
muun lukematta. Pitkälti ylimalkaisia mietelmiä rakkauden olemuksesta
-- ei muuta.

Jenny pisti kirjeen takaisin kuoreensa ja kuoren käsilaukkuunsa. Huh
noita Gertin kirjeitä -- hän tuskin jaksoi niitä lukea. Sanat oikein
osoittivat hänelle, kuinka vähän he sentään ymmärsivät toisiaan. Hän
vaistosi sen, kun he keskustelivat yhdessä; kun he kirjoittivat, kävi
se kiusallisen selväksi.

Ja kuitenkin, he _olivat_ henkisesti sukua keskenään. Miksikä he eivät
kuitenkaan 'sointuneet yhteen'?

Oliko Gert väkevämpi vai heikompi kuin hän itse --? Gert oli kärsinyt
tappioita toisen toisensa jälkeen ja alistunut ja suostunut kaikkien
taivuteltavaksi -- mutta hän toivoi yhä ja eli yhä ja uskoi yhä --.
Oliko se heikkoutta vai elinvoimaako? Jenny ei ymmärtänyt häntä.

Oliko ikäero sittenkin syypää? Gert _ei_ ollut vanha. Mutta hänen
nuori tunteensa kuului toiseen aikakauteen. Hän oli aikoinaan kuulunut
nuorisoon, joka nykyisin oli kuollut sukupuuttoon -- nuorisoon, jonka
toivo oli valoisampi -- lapsellisempi. Ehkäpä Jenny itsekin oli
lapsellinen -- toivoessaan ja asettaessaan päämaalinsa? Mutta toisella
tavalla. Sanat menettävät merkityksensä kahdenkymmenen vuoden kuluessa
-- oliko siinä pohjimmainen syy?

Sorapeite vivahteli punasinervänä ja asematalon harmaankeltainen maali
nousi kuplille auringonpaahteessa, Silmänräpäykseksi hänen silmänsä
sumenivat, kun hän katsahti ylös maasta. Ihmeellistä, oli aivan kuin
hän ei olisi sietänyt hellettä tänä keväänä.

Lämmin ilma vipajoi kaikkialla, niitettyjen vainioitten ja välkkyvien
peltojen yllä, aina metsänreunaa myöten, joka mustanviheriänä piirtyi
suvisen sinistä taivasta päin. Lehtipuut talojen kohdalla olivat jo
syvenneet värissä.

Cesca luki vieläkin kirjettään -- se oli hänen mieheltään. Hän seisoi
huikaisevan valkoisena pellavapuvussaan asemasillan sinistä soraa
vasten.

Gunnar Heggen oli sovittanut matkatavaransa vaunun takaistuimelle. Hän
taputteli hevosta ja jutteli sille odotellessaan naisia.

Cesca pani kirjeen piiloon ja kohotti päätään -- pudisti sitä hiukan,
ikään kuin olisi karkottanut jotain luotaan:

"Suo anteeksi, rakas ystävä -- no nyt me ajamme." Hän ja Jenny
asettuivat etuistuimelle; Cesca tahtoi itse ohjata. "Oli tottatosiaan
hauskaa, Gunnar, että pääsit tulemaan! Eikö olekin ihanaa että me kolme
saamme taas olla yhdessä pari päivää! Niin, Lennart lähetti terveisiä
teille molemmille."

"Kiitos. Ja hän voi hyvin?"

"Mainiosti. Kaikki on niin hyvin. Mutta eivätkö he olleetkin
nerokkaita, isä ja Borghild, kun lähtivät tiehensä! Minä ja Jenny
olemme kahden koko talossa, ajatteles, ja vanha Gina seisoo vaikka
päällään meitä varten -- ihanaa!"

"Niin, onpas hauskaa nähdä teitä taas, pikkutytöt!"

Heggen hymyili avomielisesti heille molemmille. Mutta Jenny kuvitteli
huomanneensa ihmeellisen vakavan pikku väläyksen hymyn alta. Ja hän
tiesi näyttävänsä lakastuneelta ja väsyneeltä, ja Cesca halvassa,
valmiina-ostetussa pellavapuvussaan näytti tyttökoululuiselta, joka oli
alkanut vanhentua tulematta aikuiseksi. Oli kuin Cesca olisi käynyt
niin pieneksi tänä viime vuotena -- mutta hän liverteli ja lörpötteli
yhtenään -- mitä heillä olisi päivälliseksi, ja kahvista, jonka he
joisivat puutarhassa, ja kaikesta siitä likööristä ja viskistä Ja
seltterivedestä jota hän oli hankkinut kotiin.

       *       *       *       *       *

Kun Jenny yöllä tuli huoneeseensa, istuutui hän ikkunan ääreen ja antoi
raikkaan ilmavirran, joka leyhytteli uutimia, pyyhkäistä kasvojaan. Hän
oli aivan päihtynyt -- suorastaan käsittämätöntä se oli, mutta totta
sittenkin.

Hän ei saattanut ymmärtää kuinka näin oli käynyt. Puolitoista
viskigrogia ja pari pientä liköörilasia -- muuta hän ei ollut juonut,
ja senkin illallisen jälkeen. Eihän hän kyllä ollut suuria syönyt,
mutta hänellä ei ollut ruokahalua. Ja väkevää kahviakin hän oli saanut.

Ehkäpä syy olikin kahvin -- ja savukkeiden. Vaikkakin hän nykyisin
poltti vähemmän kuin ennen.

Kuinka hyvänsä, hänen sydämensä löi, ja vastenmielinen kuumuus aivan
kuin lainehti hänessä, niin että hän hikosi. Maisema tuolla ulkona
kieppui hitaasti ympäri hänen silmissään -- edestakaisin -- harmahtavat
hiekka-aukeat ja vaaleina välkkyvät kukkaistutukset ja puutarhan tummat
lehtipuut, jotka piirtyivät kalpeata suvitaivasta vasten. Ja itse huone
pyöri ympäri hänen silmissään. Viskigrogi ja likööri yökötti häntä --
hyi!

Hän kaatoi viereen, kun hänen piti kaataa pesuvatiin vettä. Hänen
liikkeensäkin olivat epävakaiset --. No mutta Jenny kulta, tämähän
on täyshäpeä. Sinun laitasi on hullusti -- etkö siis enää siedä
väkijuomia? Hän oli sentään ennen voinut juoda puolta enemmän sen
tuntumatta missään --.

Ensin hän piteli käsiään vedessä, niin että valtimot olivat vedenpinnan
alla. Sitten hän valeli kauan kasvojaan. Kiskaisi auki vaatteensa ja
puristeli täyteläisestä sienestä niin että vesi valui pitkin ruumista.

Herra tiesi olivatko Cesca ja Gunnar huomanneet jotain. Vaikka eihän
hän itsekään ollut huomannut mitään ennen kuin oli tullut huoneeseensa.
Jumalan kiitos että everstiluutnantti ja Borghild neiti eivät olleet
kotona.

Tuntui paremmalta kun hän oli valellut itseään pitkän aikaa. Hän veti
yöpaidan ylleen ja istuutui jälleen ikkunaan.

Ajatukset harhailivat ilman päämäärää -- mielessä vilahti kaikenlaista
mitä illalla oli juteltu. Mutta hämmästys -- ihan kesken kaikkea --
herätti hänet täysin: tosiasia oli että hän oli päihtynyt! Hänhän ei
koskaan ennen ollut -- tuskin tuntenut mitään, vaikka oli juonut paljon
enemmänkin.

Mutta nyt se sitä paitsi oli jo ohi -- hän tunsi itsensä raukeaksi
ja väsyneeksi ja viilentyneeksi. Ja hän nousi ja putkahti isoon
katosvuoteeseen. Olisipa omituista herätä huomenna kohmeloisena -- se
olisi ainakin ennenkokematon tunne --.

Mutta tuskin hän oli asettunut mukavaan nukkumisasentoon ja sulkenut
silmänsä, kun vastenmielinen kuvottava kuume jälleen lainehti hänen
sisässään, niin että hiki pisaroi jokaisesta huokosesta. Ja vuode
keinui niinkuin laiva aallokossa, ja hän tuli merikipeäksi. Hän makasi
hetken ja koetti tahdollaan pidättää vastenmielistä tuntemusta -- en
tahdo, en tahdo --. Mutta ei auttanut -- suu tuli vettä täyteen. Hän
oli tuskin ehtinyt ämpärille kun purkaus tuli --.

Herranen aika, oliko hän _niin_ päissään! Tämä oli suorastaan noloa.
Mutta nyt kai siitä myös oli päästy. Hän puhdisti jälkensä, joi vettä
ja paneutui jälleen maata. Nyt kai hän saisi unta --.

Mutta maattuaan hetken silmät ummessa alkoi merenkäynti jälleen ja
hikoilu ja kuvotus. Sehän oli vallan merkillistä, sillä ainakin nyt hän
oli aivan selvä. Ja kuitenkin piti hänen jälleen nousta --.

Samassa kun hän uudelleen palasi vuoteeseen, iski ajatus häneen --.

Höpsis! Hän heittäytyi maata ja painoi niskansa syvälle päänaluseen.
Sehän oli mahdotonta. Hän ei tahtonut sitä edes ajatella. Mutta hän ei
voinut häätää ajatuksiaan -- makasi ja eritteli: hän ei ollut voinut
hyvin viime aikoina --.

Tietenkin hän oli kulunut ja väsynyt. Lopen kiusaantunut ja
hermostunut --. Juuri sen vuoksi ei hän tietysti ollut sietänyt mitään
väkevää äsken. Totisesti hän ymmärsi että ihmiset saattoivat tulla
raittiusintoilijoiksi -- tämäntapaisten öiden jälkeen --.

Tuota äskeistä hän ei _päästäisi_ mieleensä --. Jos kerta asiat olivat
hullusti, saisi hän kyllä aikoinaan tietää. Mutta hän ei tahtonut
kiusata itseään ja pelätä ennen kuin se oli välttämätöntä.

Jenny avasi yöpaidan ja hiveli rintojaan.

Hän _tahtoi_ nukkua. Hän ei tietysti päässyt rauhaan noilta typeriltä
ajatuksilta -- huh. Vaikka hän oli niin väsynyt --.

Ensi aikoina hän tietenkään ei voinut olla ajattelematta: entäpä jos
tästä olisi seurauksia? Oli ollut pari kertaa peloissaankin. Mutta
hän oli kovakouraisesti ottanut pelkoaan niskasta ja pakottanut
itseään katsomaan sitä silmästä silmään: niin, entäs jos siis niin
oli? Useimmalle oli tuo lapsensaamisen pelko aiheetonta taikauskoa.
Sattuihan sellaista kelle hyvänsä -- olisiko hän huonompi kuin
kaikki työläisnaiset, jotka yksin tulivat aikoihin lapsineen. Tämä
kauhu juonti kai suurimmaksi osaksi juurensa siltä ajalta, jolloin
naimaton nainen samoissa olosuhteissa sai mennä isän ja suvun luo ja
tunnustaa, että hän oli huvitellut, ja he saivat maksaa viulut --
ilman että heillä oli vähintäkään toivoa vastedes saada siirtää hänen
elatusvelvollisuutensa jonkun toisen harteille. Ja siksipä he hyvällä
syyllä voivat vihoitella.

Mutta kukaan ei ollut oikeutettu olemaan harmissaan hänen takiaan.
Äitiä olisi tietysti sääli. Mutta herranen aika, kun täysikasvuinen
ihminen koetti elää omantunnonmukaisesti elämänsä, ei vanhemmilla ollut
mitään sanomista. Jenny oli koettanut auttaa äitiään kykynsä mukaan
eikä koskaan ollut vaivannut häntä omilla suruillaan -- eikä myöskään
häväissyt mainettaan minkään kevytmielisyyden takia -- hakkailun
tai hummailun. Mutta siinä missä hänen oma käsityksensä hyvästä ja
pahasta ei käynyt yhteen suuren enemmistön käsityksen kanssa, sai hän
luvan seurata omaansa -- vaikkakin äiti joutuisi kärsimään ihmisten
pistopuheita hänen takiaan.

Ja jos hänen suhteensa Gertiin oli syntiä, niin ei synti ainakaan ollut
siinä, että hän oli antanut liian paljon, vaan siinä että hän oli
antanut liian vähän. Ja vaikka seuraus olisikin mikä hyvänsä, sai hän
luvan kantaa sen -- napisematta.

Eiköpä hän kykenisi elättämään lasta yhtä hyvin kuin kaikki ne monet
tytöt, jotka eivät osanneet kymmenettäkään osaa siitä mitä hän.
Ja olihan hänellä hiukan rahojakin säästössä, niin että hän voisi
matkustaa pois. Ja vaikkakin hänen valitsemansa elinkeino oli laiha,
niin täytyihän monen hänen toverinsa elättää vaimo ja perhe samalla
tavoin --. Sitä paitsi, hänenhän oli täytynyt auttaa toisia melkein
aikuiseksi tulostaan saakka.

Tietysti olisi paras ettei mitään tapahtuisi. Tähän astihan kaikki oli
käynyt hyvin.

Hän ei tahtonut ajatella --.

Gert olisi kai vallan epätoivoinen --.

Mutta hyvä Jumala -- entäpä jos hän olisi niin -- nyt! Kunpa se
edes olisi tapahtunut silloin, kun hän rakasti Gertiä -- tai luuli
rakastavansa! Ja hän olisi saanut jättää Gertin tähän uskoon. Mutta nyt
-- nyt -- kun kaikki mitä heidän välillään oli ollut, oli murentunut
tyhjiin, hänen ajatustensa, hänen erittelyjensä kalvamana.

Näinä Tegnebyssä vietettyinä viikkoina hän oli tuntenut -- että hän ei
voisi jatkaa näin. Hän oli kaivannut pois -- uuteen ympäristöön, uuteen
työhön. Niin, työnhalu oli palannut -- hän oli saanut kylläkseen tästä
sairaalloisesta tarpeestaan turvautua johonkuhun, saada hyväilyjä ja
huolenpitoa ja -- tulla kutsutuksi pikkutyttöseksi --

Hänen sydäntänsä oli ahdistanut, kun hän oli ajatellut eroa. Että hän
tekisi Gertille pahaa. Mutta hyvä Jumala -- hänhän oli antanut niin
kauan kuin hänellä oli jotain antamista. Gert oli ollut onnellinen
sen ajan. Ja Gert oli ainakin vapautunut alentavasta orjanelämästään
vaimonsa kanssa.

Ja omasta puolestaan Jenny oli alistunut. Työ ja yksinäisyys jäisi
hänen kohtalokseen. Hän tiesi, ettei hän voisi pyyhkiä pois näitä
vuosia elämästään -- hän muistaisi ne aina ja sen katkeran opin, mitä
ne olivat hänelle antaneet -- se rakkaus, joka olisi ollut kyllin
monelle muulle, ei ollut kyllin hänelle. Hänen oli parempi olla vailla
kuin tyytyä liian vähään.

Voi, ne jäisivät kyllä hänen mieleensä! Mutta aika vaimentaisi ja
muuntaisi tuon lyhyen, tuskantäyteisen riemun ja katkeran, kipeän
katumuksen. Vähitellen onnistuisi hänen ehkä osittain pyyhkäistä
pois muisto niitä miehestä, jota kohtaan hän oli tehnyt niin veristä
vääryyttä.

Mutta nyt hän ehkä kantoi sen miehen lasta --.

Mutta sehän oli mahdotonta. Olihan aivan turhaa maata ja murehtia sitä
--.

Mutta entäpä jos se oli totta --.

       *       *       *       *       *

Jenny vaipui lopultakin uneen -- ulkona oli silloin jo melkein
valoisaa. Hän nukkui raskaasti, unia näkemättä. Mutta kun hän
hätkähtäen heräsi, ihkasen valveillaan, ei ulkona ollut juuri sen
valoisampaa. Taivas oli hieman kellervämpi puiden latvojen yläpuolella,
ja linnut visertelivät unisina.

Ja samat ajatukset olivat samassa hänen kimpussaan. Jenny ymmärsi että
hän tuskin saisi unta sinä yönä. Ja alistuneena hän alkoi jälleen
kiertää ajatusten rataa.




III


Heggen matkusti pois, ja everstiluutnantti Jahrmann ja vanhempi tytär
palasivat. Ja matkustivat taas, Fransiskan sisaren luo, joka oli
naimisissa.

Cesca ja Jenny olivat jälleen kahden kesken, Tegnebyssä. He olivat
molemmat omissa oloissaan, ajatuksiinsa vajonneina.

Jenny oli nyt varma siitä, että oli raskaana. Mutta hän ei oikein ollut
tehnyt selväksi itselleen, mitä se merkitsi. Kun hän vain hiukankaan
koetti ajatella eteenpäin, tuli seinä vastaan. Ja oikeastaan hän oli
koko lailla rauhallisempi nyt kuin niinä epätoivoisina viikkoina,
jolloin hän lakkaamatta odotti että kaikki lopultakin olisi erehdystä.

Hän lohdutti itseään sillä, että kai hänkin jotenkuten selviäisi
-- kuten monet muutkin. Olihan hän ihan syksystä saakka puhunut
ulkomaanmatkastaan. Epämääräisenä mahdollisuutena ajatteli hän Pariisia
-- matkaa sinne -- -- -- jotakin sage-femmea --. Mutta hän ei tahtonut
ajatella sitä sen varmemmin.

Hän ei tietänyt sitäkään, kertoisiko hän ylipäätään koko asiasta
Gertille. Luultavasti ei --.

Kun hän ei ajatellut itseään, ajatteli hän Cescaa. Cescankaan laita
ei ollut ihan niin kuin olisi pitänyt. Ja sentään hän oli varma, että
Cesca piti Ahlinista. Oliko siis niin, ettei Ahlin enää välittänyt
hänestä --?

Cesca oli ollut kovalla sen vuoden, jonka hän oli ollut naimisissa,
Jenny ymmärsi sen. Cesca oli käynyt niin pieneksi ja kuin
lannistuneeksi. Heillä oli ollut hirveän niukat oltavat, ja Cesca
istui iltaisin tuntikaupalla Jennyn vuoteen laidalla ja valitteli
taloudellisia vaikeuksiaan. Tukholma oli niin kallis, ja halpa ruoka
niin huonoa, kun ei ollut tottunut ruoan laittoon, ja koko taloustyö
kulki niin raskaasti, kun oli saanut niin nurinkurisen kasvatuksen
kuin hän. Ja ihan epätoivoista oli, että tuskin jokin työ oli tehty,
kun se jo oli tehtävä uudestaan -- heti kun hän oli saanut huoneet
kuntoon, likaantuivat paikat jälleen, ja niin pian kuin ruoka oli
valmis, oli astiat pestävä -- ja sitten oli taas laitettava ruokaa ja
liattava lautaset ja pestävä ne jälleen -- jos Lennart yritti auttaa,
oli tämä yhtä kömpelö ja epäkäytännöllinen kuin hän itsekin. Ja sitten
oli huolet Lennartin takia -- hän ei ollut saanut patsastilausta, ei
koskaan tunnustusta, ja hän oli sentään niin lahjakas -- mutta hän
oli vain liian hieno sekä ihmisenä että taiteilijana. Ja silloinhan
ei mikään auttanut -- eihän Cesca voinut toivoa että hän olisi ollut
erilainenkaan. Ja sitten Lennartin pitkällinen sairaus viime keväänä --
kaksi kuukautta hän oli maannut tulirokossa ja keuhkotulehduksessa ja
jälkitaudeissa -- se aika oli kovasti kuluttanut Cescaa.

Mutta tässä oli jotain muutakin, josta Cesca ei puhunut -- Jenny tunsi
sen. Ja Jenny tiesi ettei hän voinut olla Cescalle sama kuin ennen --
hänellä ei ollut sitä rauhallista sydäntä ja avointa mieltä, joka ottaa
vastaan toisten surut ja lohduttaa --. Ja hänen kävi niin sääli, kun
hän ei osannut auttaa --.

Eräänä päivänä Cesca oli matkustanut Moss'iin ostoksille. Jenny ei
halunnut lähteä mukaan, vaan jäi kotiin ja kulutti päivän puutarhassa
-- luki päästäkseen ajattelemasta ja istui neulomaan kuviokudelmaa, kun
ei voinut keskittää ajatuksiaan romaaniin. Mutta hän laski hullusti,
purki ja neuloi taas ja koetti pakottaa itsensä tarkkaavaiseksi.

Cesca ei palannut päivälliseksi niinkuin oli luvannut. Lopulta Jenny
söi yksinään ja kuljeskeli edestakaisin iltapäivällä -- poltteli,
vaikkakaan savukkeet eivät maistuneet, ja neuloi, vaikkakin kudelma
yhtä mittaa vaipui helmaan.

Vihdoinkin lähemmä kello kymmentä Cesca näkyi ajavan puistokujaan.
Jenny meni häntä vastaan ja ymmärsi samassa kun oli istuutunut
ystävättärensä viereen ajopeleihin, että toiselle oli tapahtunut
jotain. Mutta kumpikaan ei puhunut.

Vihdoinkin illallisen loppupuolella, viimeisen teekupin jälkeen,
Fransiska sanoi hiljaa eikä katsahtanut Jennyyn:

"Tiedätkö, kenenkä tänään tapasin kaupungissa?"

"Kenen?"

"Hans Hermannin.

"Hans on käymältä Jelöenissä -- asuu erään vanhan rikkaan neiti Öhrnin
luona -- on kai kokonaan neiti Öhrnin suojakkina --"

"Onko vaimo mukana?" kysyi Jenny hetken päästä. "Ei ole. He ovat
eronneet. Ihmisraukka, hänen pikku poikansa kuoli keväällä, näin sen
lehdistä."

Sitten Cesca alkoi puhua muista asioista.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Jenny jo oli vuoteessaan, hiipi Cesca sisään. Hän ryömi
katosvuoteen jalkopäähän, veti jalat alleen ja yöpaidan alas. Ristien
käsivartensa polviensa ympäri hän istui siinä vuoteen valkoisessa
hämärässä, mustahiuksinen pieni pää tummempana läikkänä vaaleata verhoa
vasten.

"Kuule, Jenny -- matkustan kotiin huomenna. Aamulla varhain sähkötän
Lennartille, ja sitten matkustan heti päivällisen jälkeen.

"Ymmärräthän, Jenny, sinä viivyt täällä niin kauan kuin suinkin haluat.
Et saa pitää minua itsekkäänä, mutta en uskalla muuta -- minun täytyy
heti lähteä."

Hän veti syvään henkeään.

"En käsitä mitään, Jenny. Minä olen puhellut hänen kanssaan ja hän
suuteli minua, enkä minä lyönyt häntä -- kuuntelin vain mitä hän sanoi,
enkä lyönyt häntä suoraan kasvoihin. _En_ rakasta häntä, Jenny -- olen
siitä varma nyt, ja sittenkin on hänellä tämä valta ylitseni. Tiedätkö,
minä pelkään -- en uskalla jäädä, sillä en tiedä mitä hän voisi saada
minut tekemään. Kun ajattelenkaan häntä nyt, vihaan häntä, mutta kun
hän alkaa puhua, niin aivan kuin kivetyn. Sillä en saata ymmärtää että
ihminen voi olla niin kyynillinen -- niin raaka -- niin julkea.

"On aivan kuin hän ei saattaisi ymmärtää, että on olemassa jotakin
sellaista kuin kunnia ja häpeä -- hän ei ota niitä edes lukuun eikä
ota uskoakseen että toisetkaan ottavat. Hänen lähtökohtansa on aivan
yksinkertaisesti, että kun me muut ajattelemme, mikä on oikein ja mikä
väärin, on se vain laskelmointia. Se aivan kuin hypnotisoi minut --.

"Ajattele, Jenny, olen ollut hänen kanssaan koko iltapäivän ja
kuunnellut kaikkea mitä hän puhui! Voi hyvä Jumala! Hän sanoi, että
nyt kun olen naimisissa, ei kai minun ole tarvis olla niin mahtava
siveydestäni tai mitä hän oikein sanoi. -- Muuten hän vihjaili, että
kun hän kerta nyt oli vapaa, saattaisi minulla olla joitakin toiveita
-- tai siihen suuntaan. Hän suuteli minua puistossa, ja olisin tahtonut
huutaa ihan suureen ääneen, mutta en saanut ääntäkään. Herra Jumala
miten minä pelkäsin! Ja hän lupasi tulla tänne ylihuomenna -- huomenna
heillä piti olla suuret kutsut. -- Ja kaiken aikaa hän hymyili juuri
tuota hymyään, jota minä niin pelkäsin, ennen --.

"Eikö minun olekin lähdettävä, Jenny, kun olen sellainen?"

"On, Cesca", vastasi Jenny.

"Olen kai oikea _hanhi_. Mutta ymmärräthän" -- ja sanat tulivat äkkiä
kiihkeänä ryöppynä -- "että en uskalla luottaa omaan itseeni. Mutta
yhdestä asiasta saat olla varma, jos olisin ollut uskoton Lennartille,
niin Jumala tietää, että heti menisin hänen luokseen ja kertoisin
hänelle ja surmaisin itseni siinä samassa hänen silmiensä edessä --."

"Rakastatko miestäsi?" kysyi Jenny hiljaa.

Fransiska oli silmänräpäyksen vaiti.

"Jenny, en _tiedä_ sitä. Jos minä todella rakastaisin häntä niin kuin
pitää, en kai saattaisi pelätä Hans Hermannia. Etkö luule että minä
silloin olisin läimäyttänyt Hansia korvalle, kun hän kerta käyttäytyi
noin ja suuteli minua?

"Mutta sen minä ainakin tiedän, että jos olisin tehnyt väärin Lennartia
kohtaan, en jaksaisi elää. -- Ymmärrätkö -- kun olin Fransiska
Jahrmann, en niin erikoisesti varonut nimeäni. Mutta nyt olen Fransiska
Ahlin. Ja jos minun kauttani epäluulon varjokaan olisi sattunut siihen
nimeen, -- _hänen_ nimeensä -- niin, silloin ansaitsisin että hän
ampuisi minut kuin hullun koiran. Lennart ei sitä jaksaisi, mutta minä
jaksan, tiedän sen --."

Hänen kokoonpuristunut asentonsa rentoutui yht'äkkiä. Ja hän painautui
Jennyä vasten:

"Eikö totta, Jenny -- uskothan minua? Luuletko että tahtoisin elää, jos
olisin tehnyt jotakin kunniatonta?"

"Et, Cesca." Jenny veti hänet syliinsä ja suuteli häntä. "En usko että
tahtoisit."

"En tiedä mitä Lennart ajattelee. Hän ei näet ymmärrä minua. Mutta kun
tulen kotiin, kerron hänelle kaikki. Ihan sellaisenaan. Tapahtukoon
mitä hyvänsä."

"Cesca", sanoi Jenny lempeästi. Mutta sitten hän ei kuitenkaan tahtonut
kysyä, oliko Cesca onnellinen.

Mutta Cesca alkoi itsestään kertoa.

"Katsos, minun on koko ajan ollut niin vaikeaa. Ei ole ollut niinkään
helppoa suoriutua, sen voit uskoa. Olin niin typerä naimisiin
mennessäni -- monessa suhteessa.

"Minähän otin Lennartin sen vuoksi, että Hans alkoi kirjoittaa minulle,
saatuaan avioeron, ja kirjoitti että nyt hän _tahtoi_ saada minut,
ja minä pelkäsin häntä enkä enää tahtonut joutua tuohon kaikkeen
taas. -- Niin, minä siis sanoin sen Lennartille, ja hän oli niin
hieno ja herttainen ja ymmärsi kaikki, ja minusta hän oli maailman
suurenmoisimpia ihmisiä -- ja niin hän _onkin_, senhän hyvin tiedän.

"Mutta minä tein jotakin kauheaa. Eikä Lennart saata sitä ymmärtää, ja
tiedän ettei hän koskaan ole antanut minulle sitä anteeksi. Ehkäpä teen
väärin kun kerron siitä -- mutta en ymmärrä koko asiaa, Jenny. Minun
täytyy kysyä joltakulta onko se sellaista, jota mies ei koskaan voi
antaa anteeksi --. Ja sinun täytyy sanoa ihan suoraan, kuuletko, ihan
suoraan, jos luulet, että tämä tällainen ei koskaan tule hyväksi enää.

"Me siis matkustimme iltapäivällä Rocca di Papalle, vihkimisen jälkeen.
Ja tiedäthän miten kauheasti minä olen pelännyt sitä asiaa, ja olin
ihan ahdistuksessa. Niin että illalla, kun Lennart saattoi minut
huoneeseemme ja näin suuren valkoisen kaksoisvuoteen, johon minun oli
kiivettävä, aloin siis ulvoa. Ja Lennart oli niin suloinen -- minä
saisin olla kunnes itse tahdoin --.

"Silloin oli lauantai. Eikä meillä ollut varsin hauskaa -- ei ainakaan
Lennartilla, sen näin. Minähän olisin muuten ollut aivan autuas, kun
sain olla naimisissa sillä tavalla. Ja joka aamu, kun heräsin, tunsin
niin suurta kiitollisuutta -- mutta sain tuskin suudella omaa
miestäni --.

"Keskiviikkona teimme retken Monte Cavon huipulle. Ja siellä oli
niin äärettömän ihanaa -- oli toukokuun loppupuoli ja ihmeellinen
auringonvalo. Kastanjametsä oli vaaleanviheriä, tuskin täydessä
lehdessä, ja kultapiisku kukki ihan mielettömästi rinteillä, ja tien
varrella oli loputtomiin valkoisia kukkia ja liljoja. Ja ilma oli
täynnä auringonsavua -- aikaisemmin aamulla oli satanut -- ja Nemijärvi
ja Albanojärvi lepäsivät aivan hopeaisina meidän allamme metsänreunassa
-- kaikki pienet valkoiset kylät ympärillään -- ja koko campagna
ja kaukainen Rooma näkyivät kevyen usmahäiveen halki, ja kauimpana
taivaanrannalla välkkyi Välimeri himmeänä kultarihmana --.

"Voi, se oli niin ihanaa, niin ihanaa, ja minusta elämä oli niin
ihmeellistä, vain Lennart oli surullinen -- ja minusta hän oli maailman
suurenmoisin ihminen, ja minä rakastin häntä niin äärettömästi, ja
kaikki muu oli vain omaa tyhmyyttäni -- niin minusta äkkiä tuntui. Ja
niin kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa ja sanoin: 'Nyt minä tahdon
olla kokonaan sinun, sillä rakastan sinua --'."

Cesca istui tuokion ja veti syvään henkeään:

"Voi hyvä Jumala, Jenny, poikaraukka tuli niin iloiseksi." Cesca nieli
kyyneliään. "Niin, hän iloitsi niin. 'Nytkö?' hän sanoi, 'täälläkö?' Ja
hän nosti minut käsivarsilleen ja tahtoi kantaa minut metsään. Mutta
minä pyristelin vastaan ja sanoin yöllä, yöllä, tänä yönä, tänä yönä.
Voi Jenny -- en käsitä miksi tein niin -- oikeastaan halusin itsekin
--. Se olisi ollut kaunista -- suuressa metsässä ja auringossa --.
Mutta olin kuin en olisi tahtonut -- taivas tiesi miksi --.

"Ja kun sitten illalla olin mennyt levolle ja olin odottanut kaikki nuo
tunnit mitä tapahtuisi, tuli Lennart sisään --. Ja minä aloin kirkua
taas --.

"Silloin hän syöksyi ulos, Jenny, ja oli poissa koko yön. Minä taas
makasin valveilla --. En tiennyt minne hän oikein oli joutunut. Ja
seuraavana aamupäivänä matkustimme takaisin Roomaan ja asetuimme
hotelliin. Lennart varasi kaksi huonetta, mutta silloin minä menin
hänen luokseen. -- Mutta siitä ei tullut kaunista --.

"Sen koommin ei meidän välimme ole ollut hyvä. Ymmärrän että olen
loukannut häntä verisesti. Mutta nyt sinun täytyy sanoa, Jenny,
luuletko, että miehen on mahdotonta unohtaa tätä -- ja antaa
anteeksi?"

"Hänen olisi perästäpäin pitänyt huomata", sanoi Jenny hiljaa
tavoitellen sanoja, "ettet silloin ymmärtänyt -- niitä tunteita --
joita loukkasit."

"En." Cesca värähti. "Nyt ymmärrän. Ymmärrän että tahrasin jotain,
mikä oli hienoa -- ja puhdasta -- ja kaunista. Mutta silloin en sitä
tajunnut. Jenny -- eikö miehen rakkaus -- kanna tämän yli?"

"Sen pitäisi kantaa. Sinähän olet sittemmin osoittanut että tahdot olla
hänen hyvä, uskollinen vaimonsa. Tänä talvena, kun ahersit ja teit
työtä etkä valittanut. Keväällä, kun hän oli sairas -- sinä valvoit
yötä päivää, hoidit häntä viikosta viikkoon --."

"Eihän se ollut mitään", sanoi Cesca innokkaasti. "Hän oli niin
kiltti ja kärsivällinen -- ja auttoi minua minkä voi aherruksessani,
kuten sanasi kuuluivat. Ja hänen sairaudenaikanaan tulivat yhteiset
ystävämme joskus ja auttoivat valvomisessa. Sinä viikkona kun hän oli
kuolemaisillaan, oli meillä muuten hoitajatarkin, mutta minähän valvoin
joka tapauksessa, sillä ymmärräthän että tahdoin, mutta minunhan ei
siis olisi tarvinnut --."

Jenny suuteli Cescaa otsalle.

"On vielä jotain jota en ole kertonut, Jenny. Niin, sinähän varotit
minua kerran ja sanoit, ettei minulla ollut vaistoa, ja Gunnar torui,
ja neiti Linde sanoi suoraan, etkö muista, että jos miestä kiihottaa,
menee hän toisen luo."

Jenny jähmettyi pelosta maatessaan siinä.

Cesca nyökäytti, pää painettuna pieluksiin:

"Niin, minä näet kysyin häneltä jotain sinnepäin -- seuraavana aamuna
--."

Jenny makasi sanattomana.

"Ymmärrän hyvin ettei hän saata sitä unohtaa. Eikä antaa anteeksi.
Mutta jospa hän vain voisi hiukan asettua minun kannalleni -- muistaa,
kuinka äärettömän typerästi minä käsitin tuon kaiken. Mutta siitä
saakka" -- Cesca tavoitteli sanoja -- "on kaikki meidän välillämme
ollut -- niin epäsointuista. On kuin hän ei tahtoisi koskettaa minua
-- jos hän koskettaa, tapahtuu se kuin vastoin hänen tahtoaan, ja
perästäpäin hän on pahoillaan sekä itsensä että minun vuoksi. Ja minä
olen sentään koettanut selittää hänelle. -- Rehellisesti puhuen, en
ymmärrä että se nyt on niin merkillinen asia. Eikä minulla nyt enää ole
mitään sitä vastaan. Jos kerta voin ilahduttaa häntä sillä -- kaikki,
joka tuottaa Lennartille iloa, on minusta kaunista ja hyvää. Hän luulee
että se on minulta uhri -- mutta se ei ole, päinvastoin. Voi, minä
olen itkenyt yötä päivää huoneessani sen vuoksi, että ymmärsin hänen
kaipaavan minua, ja olen koettanut vietellä häntä, Jenny, sen vähän
mitä osasin -- mutta hän sysää minut luotaan --.

"Minä pidän hänestä niin paljon, Jenny. Katso, eikö miestä voida
rakastaa silläkin tavoin, eikö? Enkö saa sanoa että rakastan Lennartia?"

"Saat, Cesca."

"Voi jospa tietäisit kuinka toivoton olen ollut! Mutta enhän voi
mitään että olen näin luotu! -- Ja taas, kun me istumme ulkona
toisten taiteilijoiden kanssa, on hän niin pahalla tuulella. Hän ei
puhu mitään, mutta ymmärrän että hänen mielestään keimailen heille.
Se on totta, tulen aina iloiseksi kun saan syödä ulkona ja pääsen
yhdenkin illan laittamasta ruokaa ja pesemästä astioita ja kun minun
ei tarvitse pelätä että pilaan ruoan, jota Lennartin kuitenkin täytyy
syödä, sillä meillä ei ole varaa heittää mitään pois. Ja joskus olen
iloinen siitäkin että pääsen olemasta kahden kesken Lennartin kanssa --
vaikkakin pidän hänestä ja hän minusta -- _tiedän_, että hän pitää --
jos kysyn häneltä sitä, sanoo hän vain että kyllähän sinä sen tiedät
ja nauraa niin oudosti ja katkerasti. Mutta hän ei luota minuun, siksi
etten osaa rakastaa tuolla tavoin, aistillisesti, ja olen sentään
keimailija -- kerrankin hän sanoi etten aavistakaan, mitä rakkaus
oikein on, ja syy oli hänen, siksi ettei hän ole kyennyt herättämään
minua, ja että joku toinen kerran tulee -- voi Herra varjelkoon miten
minä itkin!

"Ja entäs nyt keväällä. Tiedäthän että me olemme niin köyhiä. Gunnarin
avulla sain myydyksi sen asetelman, joka minulla oli näyttelyssä kolme
vuotta sitten, ja sain kolmesataa. Näillä rahoilla me elimme monta
kuukautta, mutta Lennart ei pitänyt siitä, että meidän täytyi käyttää
minun ansaitsemiani rahoja. Minä kyllä en ymmärrä mitä se haittaa,
kun kerta rakastamme toisiamme. Mutta hän vain kulki ja höpisi, että
oli vetänyt minut kurjuuteen. Meillä on velkaakin, tietysti. Kerran
aioin kirjoittaa isälle ja pyytää pari sataa kruunua. Mutta Lennart
ei sallinut. Minusta se oli niin hullua -- ovathan Borghild ja
Helga asuneet kotona ja saaneet isältä kaikki ja hän on kustantanut
heidän matkansa ulkomailla, samalla kun minä olen niukin naukin
selviytynyt kaikesta pienen äidinperinnön avulla siitä asti, kun tulin
täysikäiseksi. Enhän tahtonut ottaa isältä äyriäkään sen jälkeen mitä
hän sanoi, kun olin purkanut kihlaukseni luutnantti Kaasenin kanssa
ja ihmiset alkoivat puhua Hansista ja minusta. Mutta isä on ruvennut
ymmärtämään ja myöntää nyt että olin oikeassa. Olihan häpeällistä
sekä Kaasenilta että meikäläisiltä pakottaa minua, siksi että hän oli
saanut minut houkutelluksi kihloihin, kun olin seitsemäntoista enkä
tietänyt, että avioliitto on muutakin kuin mitä nuo kirotut tyttökirjat
uskottelevat. Ja kun aloin sitä ymmärtää, tiesin että ennemmin
tappaisin itseni kuin menisin naimisiin hänen kanssaan --. Ja jos he
olisivat saaneet minut pakotetuksi -- mikä liemi siitä olisikaan tullut
-- niin, minä olisin ottanut kaikki rakastajat joita vain olisi ollut
tarjolla, uhmatakseni ja kostaakseni heille kaikille. Isä ymmärtää sen
nyt ja hän on sanonut, että saan häneltä rahaa kun tarvitsen --.

"Mutta kun Lennart oli ollut niin sairas ja yhä oli niin heikko ja
kaikki sanoivat, että hänen _täytyisi_ päästä maalle ja saada hyvää
ruokaa -- ja itse olin niin väsynyt ja huono -- niin sanoin Lennartille
että minun piti päästä maalle lepäämään, koska saisin lapsen. Silloin
hän antoi minulle luvan pyytää isältä rahaa, ja me matkustimme
Vermlantiin, ja siellä oli niin ihanaa, ja Lennart tuli aivan terveeksi
ja minä aloin taas maalata. Mutta sittenhän hän huomasi etten saisikaan
lasta. Ja kun hän kysyi enkö ollut erehtynyt, niin sanoin että olin
teeskennellyt, sillä Lennartille en tahdo valehdella. Ja nyt hän on
vihainen siitä, sen huomaan.

"Tunnen ettei hän oikein luota minuun, ja se on niin kauheata. Jos hän
ymmärtäisi minua, täytyisi hänen luottaa minuun, eikö sinusta?"

"Täytyisi, Cesca."

"Niin, minähän käytin samaa keinoa ennenkin -- sanoin että odotin
lasta -- viime syksynä, kun hän oli niin surullinen ja meillä oli niin
vaikeaa. Jotta hän tulisi iloiseksi ja olisi kiltti minulle -- ja hän
olikin -- voi, et voi aavistaa miten ihanaa kaikki oli! Minä _olin_
valehdellut, mutta ajatteles, että lopulta melkein itsekin uskoin,
että se oli totta! Minusta Jumalan olisi pitänyt antaa sen tapahtua,
jotta minun ei olisi tarvinnut tuottaa Lennartille pettymystä --. Mutta
Jumala _ei_ antanut --.

"Minähän olen niin toivoton, kun en saa lasta. Jenny, luuletko että on
totta -- toiset väittävät niin --" Cesca kuiskasi vavisten -- "ettei
nainen voi saada lasta, ellei hän voi tuntea tuollaista -- intohimoa?"

"En", sanoi Jenny kovasti. "Uskon että se on vain juttua."

"Olen varma että silloin kaikki muuttuisi hyväksi. Lennart toivoo sitä
niin kovin. Ja minä toivon -- niin, luulen että tulisin ihan enkeliksi
pelkästä ilosta, jos vain saisin oman pienokaisen. Voitko kuvitella
mitään niin ihmeellisen ihanaa?"

"En", kuiskasi Jenny kiusaantuneena. "Kun te kerran rakastatte
toisianne, auttaisi se monien vaikeuksien yli."

"Voi, niin! Menisin jollekin lääkärille, jos se vain ei olisi niin
noloa. Muuten, luulen että menen sittenkin. Eikö sinustakin? Kun en
vain häpeäisi niin -- mutta onhan typerää hävetä sellaista. Sehän on
muuten suoranainen velvollisuuteni, kun kerta olen naimisissa. Voinhan
mennä naislääkärille -- joka on rouva ja jolla itsellään on lapsia. Voi
ajattele, pikkuriikkistä lasta, joka olisi ikioma -- kuinka Lennart
tulisikaan iloiseksi!"

Jenny puri hampaansa yhteen pimeässä.

"Eikö minun sinun mielestäsi pidä lähteä huomenna?"

"Pitää."

"Ja minä kerron Lennartille kaikki. En tiedä voiko hän ymmärtää --
enhän minä itsekään ymmärrä. Mutta _tahdon_ puhua hänelle aina totta.
Eikö minun pidä, Jenny?"

"Kun se sinusta on oikein, täytyy sinun tehdä niin. Voi Cesca --
ihmisen täytyy aina tehdä niin kuin hänestä on oikein -- eikä
milloinkaan mitään, mistä hän ei tiedä, onko se oikein, Cesca --."

"Niin, se sitten on varmaa! Hyvää yötä, Jenny rakas -- kiitos nyt tästä
kerrasta." Yht'äkkiä pusersi hän lujasti ystävätärtään. "On niin ihanaa
saada puhella kanssasi. Sinä tiedät niin hyvin millainen minä olen.
Sinä -- ja Gunnar. Te saatte minut aina oikealle tielle. En ymmärrä
mihin joutuisin ilman sinua --."

Hän seisoi tuokion vuoteen edessä:

"Etkö voisi syksyllä matkustaa Tukholman kautta? Voi, niin! Voisit
asua meillä -- saan tuhannen kruunua isältä, sillä Borghild saa saman
matkustaakseen Pariisiin --."

"En tiedä oikein varmaan, Cesca. Minun tekisi kyllä mieli --."

"Voi, sitten sinä tulet! -- Onko sinun uni? Pitääkö minun mennä?"

"Olen hiukan väsynyt, Cesca." Hän veti Cescaa lähemmä ja suuteli tätä.
"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!"

"Kiitos." Cesca tassutteli lattian yli paljain jaloin. Oven luota hän
sanoi pienellä surullisella lapsenäänellä:

"Minä toivon niin kauheasti että Lennart ja minä voisimme tulla
onnellisiksi, Jenny!"




IV


Gert ja Jenny kulkivat vierekkäin ahdetta, kitukasvuisten kuusipuiden
alla. Kerran Gert pysähtyi, poimi muutamia kuivia pikku mansikoita,
juoksi Jennyn perässä ja pisti ne hänen suuhunsa. Jenny hymyili hiukan
kiitokseksi, ja Gert tarttui hänen käteensä, ja he kulkivat vettä päin,
joka välkkyi sinisenä puitten takaa, kimaltaen auringossa.

Gert näytti iloiselta ja nuorelta vaaleissa kesävaatteissaan.
Panamahattu peitti kokonaan hänen tukkansa.

Jenny istuutui metsänreunaan, ja Gert heittäytyi maahan hänen eteensä,
parin suuren riippakoivun varjoon.

Ilma oli tukahuttavan helteinen ja seisova. Nurmikenttä veden partaalla
oli kuin kulon panemaa, Nesodlandetiin päin oli metallinsinistä usvaa
-- taivaalla ajelehti pieniä pilviä, savunkeltaisia ja vaaleita. Vuono
oli vaaleansininen, ja virtapaikat väreilivät: purjeveneet lepäsivät
hiljaisina ja valkeina ja höyrylaivojen savu jäi pitkiksi ajoiksi
harmaina haituvina raskaaseen ilmaan.

Mutta laineet loiskivat heikosti matalan rannan kiviin, ja
riippakoivujen solakat oksat keinuivat hiljalleen heidän päittensä
päällä, niin että jokunen kuivuuden polttama lehti liiteli alas.

Gert irroitti yhden, joka oli tarttunut Jennyn vaaleihin kiharoihin --
hän oli ottanut hatun päästään. Gert piteli lehteä kädessään.

"Eikös olekin ihmeellistä, että emme saa ollenkaan sadetta tänä vuonna?
-- Teidän naisten kelpaa, kun saatte kulkea niin ohuesti pukeutuneina.
Tuo hame on muuten niinkuin sinulla olisi puolisurua -- ellei Sinulla
olisi noita vaaleanpunaisia helmiäsi -- mutta se sopii sinulle aivan
suurenmoisesti!"

Hame oli hehkeän valkoinen pienin, mustin kukin; kireä musta silkkivyö
piti sen runsaissa laskoksissa. Olkihattu, jota Jenny piteli
helmassaan, oli musta, koristuksina mustia samettiruusuja. Mutta
vaaleanpunaiset kristallihelmet loistivat kaulan hienoa ihoa vasten.

Gert kumartui eteenpäin, niin että hän ylettyi suutelemaan Jennyn
jalkaa -- aivan kengän rajaan. Ja hän hiveli kahdella sormellaan
jalkarinnan hienoa kaarta läpinäkyvässä sukassa, ja tarttui nilkkaan.

Hetken kuluttua Jenny siirsi varovaisesti pois hänen kätensä -- ja Gert
tarttui hänen omaansa ja piteli sitä kädessään -- ja hymyili Jennylle.
Ja Jennykin hymyili -- mutta käänsi sitten pois päänsä.

"Sinä olet niin hiljainen, Jenny -- kiusaako kuumuus sinua?"

"Kiusaa", sanoi Jenny. Ja he istuivat vaiti taas.

Hiukan etäämpänä, jossa huvilanpuutarha ulottui veteen, pitivät
muutamat keskenkasvuiset lapset aika meteliä uimahuoneen sillalla.
Ylempää, rakennuksesta, kuului gramofonin nenä-äänistä laulua. Silloin
tällöin tulvahti sävel kaukaa merikylpylästä.

"Kuulehan, Gert" -- Jenny tarttui äkkiä hänen käteensä. "Kun ensin olen
ollut muutamia päiviä äidin luona -- ja taas palaan kaupunkiin -- niin
matkustan ulkomaille --."

"Minne?" sanoi Gert ja kohottautui kyynärpäänsä varaan -- "minne sinä
matkustat?"

"Berliiniin", vastasi Jenny, ja kuuli itse että hänen äänensä värisi.

Gert katsahti häntä kasvoihin, mutta ei sanonut mitään. Eikä Jennykään
puhunut.

Lopuksi Gert sanoi:

"Koska olet sen päättänyt?"

"Oikeastaan olen jo kauan päättänyt matkustaa ulkomaille, senhän tiedät
--"

"Niinpä niin -- mutta tarkoitan koska sinä olet päättänyt -- koska olet
lopullisesti päättänyt, että matkustat nyt?"

"Päätin sen kesällä, Tegnebyssä."

"Toivoisin että olisit sanonut sen minulle jo ennen, Jenny", sanoi
Gram. Ja vaikkakin ääni oli matala ja rauhallinen, raateli se Jennyn
sielua.

Jenny istui tuokion vaiti.

"Tahdoin _sanoa_ sen sinulle, Gert. Ei kirjoittaa -- vaan sanoa. Kun
eilen kirjoitin ja pyysin sinua tulemaan luokseni, olin ajatellut sanoa
sen. Mutta en saanut sanotuksi --."

Gert Gramin kasvot olivat käyneet kivenharmaiksi.

"Niin, ymmärrän.

"Mutta hyvä Jumala, lapsi, kuinka vaikeata sinun onkaan mahtanut olla",
sanoi hän äkkiä kiihkeästi.

"On", sanoi Jenny hiljaa. "Varsinkin sinun tähtesi, Gert. -- En voi
pyytääkään sinua antamaan minulle anteeksi --."

"Minä -- sinulle anteeksi? Voi hyvä Jumala -- voitko _sinä_ antaa
_minulle_ anteeksi -- sillä arvasinhan että tämä päivä kerran oli
tuleva --"

"Kai me molemmat sen arvasimme", sanoi Jenny kuin äsken.

Gert heittäytyi äkkiä alas ja painoi kasvonsa maahan, Jenny kumartui ja
pani kätensä hänen niskalleen.

"Pikku, pikku, pikku Jenny -- voi, pikku Jenny -- voi, mitä olenkaan
sinulle tehnyt --."

"Rakas --"

"Pieni valkoinen lintuni -- olenko tarttunut sinuun rumin ahnain kourin
-- tahrannut valkosiipesi --."

"Gert" -- Jenny tarttui hänen käsiinsä ja puhui nopeaan ja kiihkeästi.
"Kuule mitä sanon. Sinähän et ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää --
kun minä sen sijaan --. Olin niin väsynyt, ja sinä annoit minun levätä,
ja palelin, ja sinä lämmitit minua -- minun _täytyi_ saada levätä ja
minun _täytyi_ saada lämpöä ja minun _täytyi_ tuntea, että jokukin
minusta piti. -- Hyvä Jumala, Gert, enhän tahtonut sinua pettää, mutta
sinä et voinut ymmärtää --? en saanut sinua koskaan käsittämään, että
rakastin sinua niin eri tavalla -- jollain tavoin köyhästi. Etkö saata
ymmärtää --."

"En, Jenny. Minä en _voi_ luulla, että nuori viaton tyttö antautuu
miehelle, ellei hän usko rakkautensa kestävän --."

"Juuri sitähän pyydän sinulta anteeksi -- tiesin, ettet ymmärtänyt
minua, ja sittenkin otin vastaan kaikki mitä annoit. Ja niin se alkoi
kiusata minua itseäni -- yhä enemmän ja enemmän, kunnes ymmärsin, etten
voi enää jatkaa. Minähän _pidän_ sinusta, Gert, mutta minäkin voin vain
ottaa vastaan enkä antaa mitään, mikä on aitoa --"

"Tämänkö olisit tahtonut sanoa minulle eilen?" kysyi Gert hetken
kuluttua.

Jenny nyökäytti päätään.

"Ja sen sijaan --"

Jenny lehahti hehkuvan punaiseksi.

"En jaksanut, Gert. Tulit niin iloisena. Ja näin että olit kaivannut ja
odottanut --."

Gert kohotti äkkiä päänsä:

"Sinä et olisi saanut tehdä niin. Et. Et antaa minulle sellaista --
almua."

Jenny oli peittänyt kasvonsa. Hän ajatteli niitä tuskantäyttämiä
tunteja, jolloin hän kuljeskeli edestakaisin pölyisessä ateljeessaan,
sen helteisessä, seisovassa ilmassa -- kun hän rauhattomana järjesteli
ja pani kuntoon ja odotteli Gertiä, samalla kun hänen sydämensä oli
pakahtumaisillaan tuskasta. Mutta hän ei jaksanut kertoa siitä.

"Enhän ollut oikein varma itsestäni -- silloin kun tulit -- luulin jo
hetken -- tahdoin koetella --."

"Almuja." Gert viipotti tuskaisena päätään. "Niin on koko ajan ollutkin
-- almuja kaikki mitä minulle annoit --."

"Gert -- minähän juuri olen vastaanottanut almuja, sinulta -- aina --
etkö jo ymmärrä?"

"En", sanoi hän kiihkeästi. Ja makasi taas, kasvot maahan painettuina.

Hetken päästä hän kohotti kasvonsa.

"Jenny -- onko sinulla -- joku toinen?"

"Ei", vastasi hän kiivaasti.

"Luuletko että olisin syyttänyt sinua, vaikka sinulla olisikin ollut
joku toinen -- nuori mies -- vertaisesi --? Silloin olisin paremmin
voinut käsittää _sen_ --"

"Etkö nyt käsitä -- tässä ei ollenkaan ole tarvinnut olla ketään
toista."

"Ei -- ei." Ja jälleen hän painui maahan. "_Minusta_ se vain olisi
tuntunut luonnollisemmalta. -- -- -- Mieleeni juolahti se mitä
kirjoitit -- että Heggen oli ollut Tegnebyssä ja oli matkustanut
Berliiniin --"

Jenny tuli jälleen tulipunaiseksi.

"Luuletko, että minä siinä tapauksessa olisin -- eilen --?"

Gert oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi väsyneesti:

"Enhän minä kuitenkaan ymmärrä sinua."

Ja yht'äkkiä Jennyssä heräsi halu haavoittaa häntä: "Tavallaanhan voi
sanoa, että tässä on toinen tai kolmaskin --"

Gert katsahti häneen kysyen. Sitten hän yht'äkkiä tarttui Jennyyn:
"Jenny -- Jumala varjelkoon -- mitä sinä oikein tarkoitat?"

Jenny katui jo. Ja punaisena ja nopeasti hän sanoi: "Niin -- minun
työni -- siis taide --"

Gert Gram oli kohoutunut polvilleen hänen eteensä.

"Jenny -- onko tässä jotain erikoista -- sinun pitää puhua totta -- et
saa valehdella -- onko jotain tapahtunut sinulle -- sano --"

Silmänräpäyksen Jenny koetti katsoa häntä suoraan silmiin. Sitten hän
painoi päänsä. Ja Gert Gram luhistui kokoon ja kätki kasvot hänen
syliinsä:

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala -- Jumala, Jumala, Jumala --"

"Gert. Rakas, rakas. No mutta Gert. -- -- -- Sinä ärsytit minua
puhumalla tuosta toisesta", sanoi hän nöyrästi. "Minun ei olisi pitänyt
sanoa sitä. En ollut aikonut sanoa sitä sinulle -- ennen kuin myöhemmin
--"

"Minä en olisi koskaan antanut anteeksi sinulle", sanoi Gram, "ellet
olisi sanonut minulle sitä.

"Mutta sinunhan on täytynyt tietää se jo jonkin aikaa", sanoi hän äkkiä.
"Tiedätkö -- miten pitkälle?"

"Kolme kuukautta", vastasi Jenny lyhyesti.

"Mutta Jenny --" hän tarttui kauhistuneena Jennyn käsiin, "nythän sinä
et voi -- rikkoa välejä minun kanssani --. noin ilman muuta, tarkoitan.
Nyt me emme _voi_ erota."

"Voimme", Jenny hyväili hänen kasvojaan, "voimme, Gert. Ellei tätä
olisi tullut väliin, niin olisin kai jatkanut hetken vielä. Mutta nyt
minun _täytyy_ katsoa asioita päin -- saada kaikki kohdalleen."

Gert makasi hetkisen hiljaa. "Kuuntele minua, lapsi. Tiedäthän että
sain eron viime kuussa. Kahden vuoden perästä olen vapaa. Sitten tulen
sinun luoksesi. Annan sinulle -- ja sille nimeni. En pyydä mitään --
ymmärräthän -- en mitään. Mutta _vaadin_ oikeuttani saada antaa sinulle
sen hyvityksen, jonka olen sinulle velkaa. Taivas tietää että kärsin,
kun en saa tehdä sitä ennen.

"Mutta en pyydä mitään -- tietysti en. Sinä et vähintäkään saa tuntea
olevasi sidottu minuun, -- vanhaan --"

"Gert. Olen iloinen että pääset eroon hänestä. Mutta sanon sinulle
kerta kaikkiaan -- en suostu naimisiin sinun kanssasi, kun en voi tulla
sinun oikeaksi vaimoksesi. Ei vuosien takia, jotka ovat välillämme,
Gert. Ellen tuntisi etten koskaan ole kokonaan ollut sinun, kuten
minun olisi pitänyt -- niin jäisin luoksesi, vaimonasi, sen ajan kun
olet nuori, ystävänäsi kun vanhuus tulee -- mielelläni hoitajanasi --
alttiina ja onnellisena --. Mutta tiedän, etten voi olla sinulle mitä
vaimon tulisi. Ja ihmisten takia en suostu lupaamaan mitä en voi pitää
-- yhtä vähän papin kuin pormestarin edessä --"

"No mutta Jenny -- tämähän on hulluutta --"

"Sinä et kuitenkaan koskaan saa minua toisenlaiseksi", sanoi Jenny
nopeasti.

"Niin, mutta mitä sinä oikein aiot, lapsi? -- Ei, minä en voi sallia
sinun --. Kuinka sinun sitten käy? Pikku ystävä, ymmärräthän, sinun
täytyy antaa minun auttaa itseäsi. Herra Jumala sentään, Jenny --."

"Vaiti, rakas ystävä. Näethän, että olen hyvinkin rauhallinen. Ei kai
se ole niin vaarallista kuin on kuvitellut -- kun siihen kerran joutuu.
-- Onneksi minulla on vielä hiukan rahoja --."

"Mutta Jenny -- entäs ihmiset -- jotka ovat pahoja sinulle --
häpäisevät sinua --"

"Kukaan ei sitä voi. Yksi asia on minun häpeäni, Gert, se, että annoin
sinun tuhlata rakkautesi minulle."

"Oi tuota turhaa puhettasi --! Ihmiset -- sinä et tiedä, Jenny, kuinka
sydämettömiä ne ovat -- kuinka ne kiusaavat sinua pahuudellaan,
nöyryyttävät sinua ja haavoittavat sinua --"

"Siitä en suuria välitä, Gert." Hän naurahti hiukan. "Minähän olen
muutoin taiteilija, Jumalan kiitos. Eiväthän ihmiset juuri muuta meiltä
odota kuin häväistysjuttuja silloin tällöin."

Gert pudisti päätään. Ja tuntien äkkiä toivotonta katumusta että oli
sanonut hänelle sen, että oli tehnyt hänelle pahaa, Jenny veti hänet
syliinsä:

"Ystävä rakas -- et _saa_ olla niin onneton, kuuletko? Näethän, että
_minä_ en ole. Päinvastoin -- joskus olen iloinen. Kun joskus koetan
kuvitella, mitä se oikein on että minäkin saan lapsen -- oman pienen
suloisen ihanan lapsen, niin en ollenkaan voi sitä käsittää. Uskon
kuitenkin että se tuntuu onnelta -- niin suurelta, etten oikein osaa
kuvitella sitä nyt. Elävä pikku ihminen, joka kuuluu vain minulle --
jota minä rakastan ja jonka eteen saan elää ja tehdä työtä. Kuuletko
-- joskus suorastaan ajattelen, että vasta silloin elämäni ja työni
merkitsee jotain. Etkö usko, että silloin osaan luoda itselleni nimen,
joka kelpaa lapselleni, Gert? -- Minähän en vielä vain oikein voi
käsittää, miltä se tuntuu, ja sen vuoksi olen hiukan levoton nyt -- ja
siksi että sinä olet niin onneton.

"Voi Gert -- minä olen kai köyhä ja kuiva ja itsekäs ja niin poispäin,
mutta olenhan sentään nainen -- minunhan _täytyy_ iloita että tulen
äidiksi --"

"Jenny." Gert suuteli hänen käsiään. "Rakas pikku urhea Jenny! Minun on
melkein vielä vaikeampaa, että sinä otat sen näin", sanoi hän hiljaa.

Jenny hymyili kipeästi: "Voi, kai se olisi vielä vaikeampaa sinulle jos
ottaisin sen toisin --."




V


Kymmenen päivää myöhemmin Jenny matkusti Kööpenhaminaan. Äiti ja Bodil
Berner saattoivat hänet asemalle aikaisin aamulla.

"Kyllä sinua luonnistaa, senkin rakkari", sanoi Bodil ja koko hänen
pienet, pehmeät, ruskeat kasvonsa nauroivat. Ja sitten hän haukotteli
niin, että sai kyynelet silmiinsä.

"Täytyyhän jotakuta luonnistaa" --, Jenny nauroi, hänkin. "Mutta eihän
sinullakaan ole niin huonot oltavat, vai kuinka?"

Mutta hän tunsi kaiken aikaa, kuinka hän oli purskahtamaisillaan
itkuun, suudellessaan äitiä jäähyväisiksi. Ja hän seisoi vaunun
ikkunassa ja tuijotti äitiin. Oli kuin hän ei oikein olisi nähnyt
äitiään moniin aikoihin.

Solakka ja pitkä, hiukan etukumara vartalo. Tuskin huomasi että hiukset
olivat harmaantuneet -- niin vaaleaverinen oli rouva Berner. Ja hänen
piirteensä olivat ihmeellisen koskemattomat ja tyttömäiset, vaikkakin
hän oli käynyt ryppyiseksi. Mutta oli kuin vain vuodet eikä elämä olisi
uurtanut noita kasvoja. Huolimatta kaikesta mitä hän oli kestänyt.

Kun äiti sitten kerran saa tietää --. Ei, hän ei koskaan saisi
rohkeutta sanoa sitä ja nähdä kuinka äiti sen kantaisi. Äiti, joka
ei mitään ollut tietänyt, ei voisi mitään ymmärtää. Ellei hän nyt
olisi voinut matkustaa pois, -- ei, hän tunsi että hän ennemmin olisi
surmannut itsensä. Se ei ollut rakkautta, se oli pelkuruutta. Sillä
kerranhan hänen täytyi se sanoa -- ja tuolta kaukaa hän kyllä jaksaisi.

Samassa kun juna nytkähti ja alkoi vyöryä, näki hän Gertin. Gert kulki
hiljaa asemasiltaa pitkin, ja toisten takaa, äidin ja sisaren, jotka
vilkuttivat nenäliinoillaan, hän tervehti. Hän oli kalmankalpea --.

       *       *       *       *       *

Oli ensimmäinen syyskuuta. Jenny istui ikkunassa ja katsoi ulos.

Päivä oli kaunis. Ilma niin kirkas ja viileä, taivas niin tummansininen
ja pilvet niin valkoiset. Kaste lepäsi harmaana ja raskaana mehevän
vihreillä niityillä, joilla päivänkakkaroitten puhtaat kukat loistivat.
Helteisen suven jälkeen oli koivu jo aivan keltainen metsänreunassa
ja maa ruosteenkarvainen mustikanvarvuista. Pihlajien tertut olivat
veripunaiset, mutta missä maa oli möyheämpää, olivat lehdet vielä
tummanvihreät. Voi millaisia värejä!

Pienillä kummuilla vainioitten keskellä seisoivat talot vanhoina ja
hopeanharmaina, taikka uusina, loistavan valkeina ja keltaisina,
ulkohuonerakennukset punaisina. Vanhoja myhkyräisiä omenapuita,
hedelmät keltaisia tai lasinvihreitä tummassa lehvistössä.

Yhtä mittaa hämärsivät kyyneleet hänen silmissään. Kun hän kerran
palaisi -- _jos_ hän nyt koskaan palaisi tänne --.

Vuono loisti sinisenä Mossin takaa. Kaupungin tehtaitten punaiset
seinämät reunustivat kanavaa ja pienet hilpeän väriset puutalot
pilkottivat puutarhoista. Hän oli usein ajatellut, matkustaessaan ohi,
että tänne hän tulisi jonakin suvena ja maalaisi.

Juna suhahti sen pienen maalaisaseman sivu, josta tie vei Tegnebyhyn.
Jenny silmäili vainioita, -- tuolla kulki ajotie. Talo oli etäämpänä,
pienen kuusimetsän takana.

Tuolla oli kirkontorni. Ihmeellinen pikku Cesca -- hän kulki niin
paljon kirkoissa -- istui ja tunsi itsensä turvalliseksi lapsuusajan
ja sen ylimaallisten kuvitelmain suojassa. Hän uskoi johonkin -- ei
itsekään tietänyt mihin mutta oli luonut itselleen jonkinlaisen jumalan.

Joka tapauksessa Jenny oli iloinen että Cescan välit miehensä kanssa
nyt tuntuivat paremmilta. Mies ei ollut ymmärtänyt, mutta oli kuitenkin
ollut niin suurenmoisen hieno ja herttainen, kirjoitti Cesca ja luotti
siihen ettei hän koskaan tekisi mitään väärää -- ehdoin tahdoin.

Omituinen pikku Cesca. Hänelle _täytyi_ lopulta käydä hyvin. Cesca
oli oikeamielinen ja hyvä --. Ja juuri sitä hän itse ei ollut -- ei
kumpaakaan erikoisesti.

Kun hän vain pääsi näkemästä äidin kyyneleitä, saattoi hän helposti
tuottaa hänelle surua. Sehän merkitsi vain että hän pelkäsi kohtauksia.

Ja Gert. Jennyn sydäntä ahdisti. Hänet valtasi suorastaan ruumiillisen
kipeä tunne -- epätoivo, ikävä, niin syvä, että hän tunsi itsensä
melkein loppuun kuluneeksi -- niinkuin kaikki vähitellen olisi
yhdentekevää.

Voi niitä kauheita viimeisiä päiviä hänen kanssaan Kristianiassa!
Jennyn oli lopulta pitänyt suostua. Gert tuli Kööpenhaminaan. Ja Jennyn
oli täytynyt luvata jäädä jonnekin Tanskan maaseudulle, jonne Gert
saattoi tulla häntä tervehtimään. -- Taivas tiesi selviäisikö hän tästä
koskaan.

Loppujen lopuksi hän kai jättäisi lapsen Gertille ja matkustaisi itse
pois kaikesta. Niin, sillä olihan pelkkää lorua kaikki, mitä hän oli
sanonut Gertille, että hän muka iloitsi ja muuta sellaista. Tegnebyssä
hän joskus oli tuntenut jotakin sen tapaista -- sillä silloin hän oli
vain ajatellut että lapsi oli hänen omansa -- eikä Gertin. Mutta jos
siitä muodostuisi elävä rengas hänen itsensä Ja hänen alennuksensa
välillä -- niin, silloin hän ei tahtonut saada sitä eikä omistaa sitä.
Hän alkaisi vihata sitä -- hän vihasi jo nyt, kun hän ajatteli näitä
viimeisiä päiviä kaupungissa --.

Nyt hän ei enää tuntenut kipeää tarvetta saada itkeä oikein sydämen
pohjasta. Hän tunsi itsensä niin kuivaksi ja kovaksi, aivan kuin hän ei
osaisi itkeä koskaan enää.

       *       *       *       *       *

Viikkoa myöhemmin tuli Gert Gram. Silloin Jenny oli niin väsynyt
ja välinpitämätön, että hän näennäisesti saattoi olla hyvällä
tuulella. Jos Gert olisi ehdottanut että Jenny muuttaisi asumaan
hänen hotelliinsa, olisi hän muuttanut. Ja hän sai Gertin tulemaan
mukaansa teatteriin ja illastamaan ravintolaan ja kerran huviretkelle
Fredensborgiin, kun ilma oli kaunis. Hän näki miten se elähdytti
Gertiä, kun hän koetti olla reipas ja terve.

Hän tuskin ajatteli enää -- antoi vain olla, ilman muuta. Itse
asiassa hänen aivonsa olivat loppuunväsyneet. Alituisena, ahdistavana
muistutuksena hän vain tunsi, että hänen rintansa olivat arat ja
paisuneet ja että korsetti kiusasi häntä.

Jenny oli vuokrannut huoneen erään opettajanlesken luota
Eteläsjællandin pienestä kylästä. Gram saattoi hänet sinne ja matkusti
samana iltana takaisin Kööpenhaminaan. Ja Jenny sai vihdoinkin olla
yksin --.

Hän oli vuokrannut huoneen näkemättä sitä. Oleskellessaan
Kööpenhaminassa opiskeluaikanaan oli hän kerran käynyt tovereittensa
kanssa samassa kylässä; he olivat aterioineet majatalossa ja uineet
särkällä. Ja hän muisti että siellä oli ollut kaunista, ja kun joku
sikäläinen rouva Rasmussen oli vastannut hänen ilmoitukseensa ja
tarjoutunut ottamaan luokseen synnytystään odottavan nuoren naisen,
teki hän päätöksensä.

Itse asiassa hän viihtyi hyvin. Opettajan leski asui tosin surkean
rumassa, pienen pienessä, keltaiseksi rapatussa talossa aivan kylän
ulkolaidassa, maantien varrella, joka pölyisenä ja loputtomana kulki
avoimien viljapeltojen välitse. Mutta Jenny piti huoneestaan, jonka
seinät olivat ruiskukansiniset ja joilla riippui litografeja, ja
joka oli täynnä valkoisia pitsiliinoja -- niitä oli vuoteella ja
amerikkalaisen nojatuolin selustalla ja lipastolla, jolle rouva
Rasmussen oli asettanut suuren ruusuvihon hänen tulopäiväkseen.

Molemmista pikku ikkunoista oli näköala maantielle, joka kulki aivan
vierestä, ja pienessä pihapuutarhassa kukkivat ruusut ja geraniumit
ja verenpisarat välittämättä tomusta, joka ne puuteroi. Tien toisella
puolen kohosi paljas mäenharju peltojen keskellä. Kiviaidat, joilla
syksyn runsaat värikkäät kukat tunkeilivat kilvan karhunmarjapensaiden
välissä, jakoivat maan neliöihin -- vaaleita sänkipeltoja, sinivihreätä
rehunaurista ja ruskean vihreätä niittyä -- ja laihat tuulen repimät
piilipuut seisoivat rajoina. Kun ilta-aurinko oli jättänyt Jennyn
huoneen, leimusi taivas punaisena ja kultaisena mäenharjun ja
piilipuitten alastomien oksien yllä.

Hänen huoneensa takana oli pieni keittiö, sievä kuin leikkituvan,
lattia punaista tiiltä, johtaen pihalle, jossa lesken kanat kaakottivat
ja kyyhkyset kujersivat. Pieni käytävä jakoi talon kahteen osaan;
toisessa päässä oli rouva Rasmussenin huone, ikkunoissa kukkia ja
koukuttuja pitsiliinoja kaikkialla, daguerrotypioita ja valokuvia
seinillä ja pienessä kirjakaapissa mustakantisia uskonnollisia kirjoja
ja Fremin ja Gyldendalin viikkolehtien vuosikertoja korukansissa. Sen
huoneen takana oli toinen pienempi, jossa rouva Rasmussen nukkui ja
Jonka ilma aina oli merkillisen raskas ja täynnä epämääräisiä tuoksuja,
vaikkakin se loisti puhtauttaan. Näin ei rouva saattanut kuulla, jos
hänen hoidokkinsa itki öisin käytävän toisella puolen.

Rouva Rasmussen ei itsekään ollut ollenkaan hullumpi. Pitkänä ja
etukumarana tassutteli hän hiljaisena jonkinlaisissa huopatohveleissa;
hänen pitkät keltaiset hevosenkasvonsa olivat aina yhtä huolestuneet,
ja hänen hiuksensa olivat harmaankirjavat ja sileäksi kammatut, kireinä
pienen pieninä siipinä korvallisilla. Hän puhui hyvin vähän, kysyi vain
joskus huolestuneesti oliko neiti tyytyväinen ruokaan ja huoneeseen,
-- ja silloinkin kun Jenny joskus päivällisen jälkeen istuutui rouva
Rasmussenin arkihuoneeseen käsitöineen, ei kumpikaan puhunut. Jenny oli
erikoisen kiitollinen siitä, ettei rouva Rasmussen koskaan maininnut
hänen tilaansa; vain yhden ainoan kerran oli hän huolestuneena kysynyt,
kun Jenny lähti ulos maalauskamppeineen, mahtoiko se sentään olla
hyväksi neidille.

Jenny työskenteli innokkaasti ensi ajan -- oli pystyttänyt kiviaidan
taakse maalaustelineensä, jonka tuuli aina oli kaatamaisillaan.
Kiviaidasta alkoi laaja keltainen ruisvainio, sängeksi leikattuna,
painuen päin suomaata, jossa suovilla kukki valkoisena sinisten
vedensilmäkkeiden ympärillä ja sametinmustat turvemättäät kohosivat
mehevän vihreästä ruohosta. Suomaan takana aaltoili maisema
rehunaurismaina ja niittyinä ja leikattuina ruisvainioina -- keskellään
kalkinvalkoisia talonpoikaistaloja rehevissä tummanvihreissä
puistikoissa -- päätyen raikkaaseen siniseen vuonoon. Rantaviiva
muodosti lahtia ja niemekkeitä, jotka olivat vaaleankeltaista hietaa ja
lyhyttä lakastunutta ruohoa. Pohjoisessa painui kanervanruskea mäki,
ylinnä tuulimylly, keltaisina, jäykkinä hiekkatörminä sinistä vuonoa
päin. Ja varjot ja valot vaelsivat avarassa maisemassa, sitä mukaa kuin
pilvet vaelsivat avaralla, ikuisesti levottomalla taivaalla.

Kun Jenny väsyi, paneutui hän pitkäkseen aidan viereen -- tuijotti ylös
taivaalle ja ulos vuonolle. Hän ei enää jaksanut seisoa kauan yhtä
mittaa, mutta se vain kiihotti hänen työhaluaan. -- Pari pienenlaista
kuvaa hän sai valmiiksi aidan luota ja oli itse tyytyväinen niihin.
Yhden hän maalasi kylästä, jossa valkeiksi kalkitut rakennukset,
olkikatto riippuen aina ikkunaruutuihin asti, olivat aivan uppoutuneet
köynnösruusuihin ja georgiineihin, jotka reunustivat sametinvihreitä
nurmikenttiä, ja punainen, tiilikivistä rakennettu kirkko kohotti
keskiaikaisen torninsa pappilanpuutarhan lehvistön yli. Mutta
häntä ärsytti, kun ihmiset tulivat katsomaan hänen maalaamistaan
-- valkotukkaiset lapset seisoivat ryhmissä hänen ympärillään ja
tuijottivat. Ja kun kuva oli valmis, siirsi hän jälleen maalaustelineen
kiviaidan luo mereen päin.

Mutta lokakuussa alkoi sade -- satoi aivan kaatamalla viikon tai
parikin. Silloin tällöin kirkastui ilma tuokioksi, ja pilvien välistä
pilkahti kelmeä, keltainen valohäive resuisia piilipuita kasvavalle
mäentöyrämälle, ja vesilätäköt maantiellä lepäsivät kirkkaina tuokion.
Mutta sitten alkoi sade jälleen.

Jenny lainasi rouva Rasmussenilta Gyldendalin ja Fremin kirjoja ja
opetteli rouvan uutimien pitsimallin. Mutta siitä ei juuri tullut
sen kummempaa, yhtä vähän lukemisesta kuin käsityöstä. Hän istui
keinutuolissaan ikkunan luona kaiken päivää, jaksaen tuskin kunnolleen
pukeutua, kietoutui vain pesussa kauhtuneeseen kimonoonsa.

Hän kärsi kauheasti sitä mukaa kuin raskaus alkoi yhä enemmän näkyä.

Sitten Gert Gram ilmoitti saapuvansa. Jo kahta päivää myöhemmin hän
tuli ajaen aikaisena aamuhetkenä ja rankkasateessa. Ja hän jäi koko
viikoksi -- asui Rautatiehotellissa puolen peninkulman päässä, mutta
oli kaiket päivät hänen luonaan. Matkustaessaan hän lupasi palata pian
-- ehkäpä jo kuuden viikon kuluttua.

Jenny makasi valveilla ja poltti lamppua yökaudet. Hän vain tiesi ettei
jaksaisi enää tällaista. Se oli ollut liian hirveää.

Sietämätöntä se oli ollut, kaikki tyynni -- aina ensimmäisestä,
osanottavan huolestuneesta katseesta, millä Gert häntä silmäili --
hänellä oli yllään uusi tummansininen väljä puku, jonka kyläneuloja
oli ommellut. Kuinka kaunis sinä olet, sanoi Gert -- hänen mielestään
Jenny oli kuin madonna. Hieno madonna, totta totisesti! -- Ja Gertin
varovainen käsivarsi hänen vyöllisillään, ja miehen pitkät, varovaiset
suudelmat hänen otsallaan -- Jennystä tuntui että hän oli aivan
pakahtumaisillaan häpeästä. Kuinka Gert olikaan kiduttanut häntä
hellästi huolehtiessaan hänen terveydestään -- kehottaessaan häntä
olemaan liikkeessä. Kerran kun oli ollut poutaista, oli hän saanut
Jennyn laahatuksi mukaansa kävelymatkalle -- ja Jennyn piti välttämättä
riippua hänen käsipuolessaan ja nojautua häneen. -- Eräänä iltana Gert
oli kaikessa salassa katsellut hänen käsityötään -- oli kai odottanut
että Jenny päärmäisi kapaloita.

Eihän Gert tarkoittanut mitään pahaa --. Mutta näin ei myös ollut
mitään toivoa paremmasta, kun hän palaisi -- päinvastoin. Mutta Jenny
ei siis jaksanut enää sitä kestää.

Eräänä päivänä Gert kirjoitti muun ohessa sellaistakin, että hänen
vihdoinkin pitäisi kääntyä jonkun lääkärin puoleen.

Samana iltana Jenny kirjoitti lyhyen kirjeen Gunnar Heggenille --
että hän odotti lasta helmikuussa, ja kysyi voisiko Heggen hankkia
hänelle jonkun hiljaisen saksalaisen kodin osoitteen, kodin, jossa hän
saattaisi olla, kunnes kaikki oli ohi.

Heggen vastasi paluupostissa:

    "Rakas Jenny!

    Olen pannut ilmoituksen pariin täkäläiseen lehteen ja lähetän
    sinulle vastaukset sitä mukaa kuin ne saapuvat, niin että
    itse voit katsella niitä. Jos tahdot että matkustan jonnekin
    katsomaan, ennen kuin teet valintasi, niin tiedät että teen sen
    mielelläni, ja muutenkin olen joka tavalla sinun käytettävänäsi.
    Sano milloinka matkustat ja mitä tietä, ja tahdotko, että tulen
    sinua vastaan, vai voinko auttaa sinua jollain muulla tavalla.
    Olen tietysti pahoillani siitä mitä kerroit, mutta tiedänhän
    että olet suhteellisen hyvin varustautunut kestämään kolhaisuja.
    Tahdotko olla kiltti ja kirjoittaa minulle, voinko tehdä jotain
    muuta puolestasi. Tiedäthän että olen iloinen jos voin palvella
    sinua jollain tavoin. -- Kuulin että sinulla on hyvä maalaus
    Valtion taidenäyttelyssä -- onnittelen!

    Monet tervehdykset uskolliselta ystävältäsi!

                                                     G.H."

Pari päivää myöhemmin saapui kokonainen pino vastauksia. Jenny
tavaili läpi muutamat kirjeet, jotka oli kirjoitettu kauhistuttavilla
saksalaisilla kirjaimilla. Sitten hän kirjoitti Frau Minna
Schlessingerille Warnemünden lähistöön ja vuokrasi asunnon marraskuun
puolivälistä, ilmoitti Gunnarille päätöksensä ja sanoi irti rouva
Rasmussenin huoneen.

Vasta viimeisenä iltana hän kirjoitti Gert Gramille:

    "Rakas Ystävä.

    Olen tehnyt päätöksen, jonka pelkään pahoittavan mieltäsi, mutta
    et saa suuttua minulle. Olen niin väsynyt ja ärtynyt, tiedän
    itse että olin mahdoton ja ikävä sinua kohtaan ollessasi täällä,
    ja sitä en tahtoisi. Siksi en tahdo tavata sinua ennen kuin
    kaikki on ohi ja olen jälleen entiselläni. Matkustan täältä
    varhain huomenaamulla ulkomaille -- toistaiseksi en anna sinulle
    osoitettani, mutta voit lähettää kirjeesi minulle rouva Fransiska
    Ahlinin välityksellä, osoite Varberg, Ruotsi; toistaiseksi
    kirjoitan itse sinulle samaa tietä. Et saa olla huolissasi minun
    takiani, olen terve ja kaikki on hyvin, mutta, rakas Gert, älä
    toistaiseksi koeta päästä kosketuksiin muulla tavoin, pyydän sitä
    oikein kauniisti. Äläkä ole minulle kovin vihainen, -- luulen
    että tämä järjestely on meille molemmille paras. Ja koeta olla
    niin vähän murheissasi ja huolissasi minun vuokseni kuin suinkin
    voit.

                                              Ystävällisesti
                                              Jenny Winge."

Ja hän muutti uuden lesken luo, uuteen pieneen taloon -- tällä kertaa
se oli punainen ja ikkunanpielet valkoiset. Se sijaitsi pienen
puutarhan takana, jonka käytävät olivat kiviliuskoin lasketut ja
näkinkenkiä ympärillä -- asterit ja georgiinit olivat jo mustat ja
lakastuneet. Kaksi- tai kolmekymmentä samantapaista taloa reunusti
pienoista katua rautatieasemalta alas kalasatamaan, jossa meri hyrskysi
vaahtoisena pitkien aallonsärkijöiden yli. Kauempana valkoisella
hiekkarannalla, jonne merilevät kasoittain huuhtoutuivat, oli pieni
kylpyhotelli, luukut suljettuina. Ja sisämaahan veivät loputtomat
tiet -- molemmin puolin alastomina törröttävät poppelipuut -- yli
äärettömien mustien vainioitten ja suomaiden. Aamuisin oli maa joskus
harmahtavan kostean lumen peitossa, joka päivemmällä suli.

Jenny vaelsi teitä niin pitkälle kuin jaksoi ja palasi kotiin ja istui
pienessä huoneessaan, joka tällä kertaa oli täpösen täynnä omituisia
pikkutavaroita, värillisiä messinkipuitteisia kipsikorkokuvia, jotka
esittivät ritarilinnoja ja railakoita ravintolakohtauksia. Hän ei
edes jaksanut muuttaa kuivia jalkineita, mutta Frau Schlessinger
riisui häneltä märät kengät ja sukat ja puheli lakkaamatta toimituksen
kestäessä, kehoittaen Jennyä olemaan rohkeana. Ja hän kertoili kaikista
niistä Jennyn osatovereista, joita hänellä oli ollut asumassa luonaan
-- nyt oli sekä se että se naimisissa ja hyvissä oloissa -- niin!

Jenny oli asunut siellä kuukauden päivät, kun rouva Schlessinger tulla
vyöryi sisään, kiihottuneena ja loistavana -- eräs herra oli saapunut
tervehtimään neitiä.

Jenny istui pelon lamaannuttamana. Sitten hän sai suustaan -- minkä
näköinen herra oli? Aivan nuori, sanoi Frau Schlessinger ja hymyili
salaperäisesti: wundernett. Silloin Jennyn mieleen iski -- saattaisiko
se ehkä olla Gunnar? Ja hän nousi seisomaan -- mutta sitten hän heitti
matkavaipan ympärilleen, kietoutui siihen ja ryömi istumaan syvimpään
nojatuoliin.

Frau Schlessinger keinui haltioissaan ulos hakemaan herraa. Ja toi
Gunnarin Jennyn luo ja viipyi silmänräpäyksen ovessa, onnellisesti
hymyillen, kunnes katosi.

Gunnar puristi hänen käsiään niin että oikein koski. Mutta hän nauroi
säteillen:

"Niin, tuntui että minun piti käydä katsomassa millaiset oltavat
sinulla on. Minusta sinä kylläkin olet valinnut surullisen
maailmankolkan -- mutta raikasta täällä ainakin on." Hän pudisteli
vettä huopahatustaan, jota hän piteli kädessään.

"Nyt sinun pitää saada teetä -- ja ruokaa!" Jenny liikahti kuin olisi
aikonut nousta, mutta jäi istumaan ja sanoi punastuen: "Ehkäpä olet
kiltti ja soitat puolestani --."

Heggen söi kuin susi ja samalla jutteli taukoamatta, Hän oli ihastunut
Berliiniin, asui Moabitissa, työläisten kaupunginosassa, ja puhui yhtä
ihastuneena saksalaisista sosiaalidemokraateista kuin militarismista
-- "niin, sillä tiedätkö, siinä on jotain niin ihanan miehekästä. Ja
toinen on sitä paitsi toisen edellytys." Hän oli saanut nähdä pari
suurtehdasta, ja yöelämääkin hänen oli pitänyt hiukan tutkistella,
sillä hän oli tavannut erään norjalaisen insinöörin, joka oli
häämatkalla, ja norjalaisen perheen, jolla oli pari sievää ja suloista
tytärtä -- ja nuoret naiset tietenkin paloivat halusta saada nähdä
pahetta oikein läheltä. Niin että he olivat käyneet sekä Nationalissa
että Richessä ja Amorsaleissa, ja naisilla oli ollut suurenmoisen
hauskaa.

"Muuten, meidän välimme rikkoutuivat. Esitin nimittäin neiti
Paulsenille, että hän tulisi mukanani huoneeseeni eräänä iltana,
myöhään."

"Mutta Gunnar --"

"No peijakas, minähän olin hieman päissäni, senhän ymmärrät, ja sitä
paitsi se oli vain leikkiä minulta, sehän on selvä --. Olisipa ollut
kaunista, jos tyttö olisi suostunut -- siinä sitä sitten olisi oltu!
Ehkä minun olisi pitänyt mennä naimisiin tyttölapsen kanssa, joka
huvikseen kävi nuuskimassa tuollaista -- ei kiitos! Ei, mutta minusta
oli vain hauska nähdä hänen moraalista närkästystään. No niin, eihän
siinä ollut mitään vaaraa -- jumaliste, eiväthän tuollaiset pikkutytöt
luovuta aarrettaan ilman että ovat varmoja korvauksesta --."

Hän punastui äkkiä. Hänen mieleensä juolahti että Jennyn mielestä hän
saattoi olla tahditon, puhuessaan sellaista -- nyt. Mutta Jenny nauroi
vain:

"Mutta, poika, sinähän olet hullu!"

Hänen luonnoton, kiusallinen arkuutensa oli vähitellen sulanut. Heggen
antoi suun käydä --. Pari kertaa, kun Jenny ei huomannut, mittaili hän
levottomana silmillään Jennyn kasvoja -- herranen aika mitenkä laihaksi
hän oli käynyt, silmät syvällä ja juonteet suupielissä! Kaulan suonet
olivat jännittyneet, ja pari rumaa poimua kulki aivan kurkun poikki.

Ilma oli käynyt selkeäksi, ja Jenny suostui tulemaan pienelle
kävelymatkalle hänen kanssaan.

Autiolla maantiellä, jota resuiset poppelipuut reunustivat, vaelsivat
he mereltä nousevassa sumussa, Jenny raskaana ja väsyneenä.

"Nojaahan käsivarteeni", sanoi Gunnar kuin ohimennen, ja Jenny tarttui
siihen.

"Minusta täällä on hirveän murheellista, Jenny. Kuule, etkö usko että
sinun olisi parempi tulla Berliiniin, vai mitä ajattelet?"

Jenny pudisti päätään.

"Siellähän sinulla olisi museot ja vaikka mitä! Ihmisiä joiden kanssa
olla. Ethän sinä kuitenkaan viitsisi käydä Nationalissa! Voisithan edes
pistäytyä siellä, virkistysmatkalla. Minusta täällä olisi kauheata olla
--."

"Hyi sentään, Gunnar -- etkö nyt ymmärrä -- enhän nyt --"

"Tuossa ulsteritakissasi olet niin sievä", sanoi hän varovaisesti
hetken päästä.

Jenny painoi päänsä.

"Mikä pölkky minä olenkaan", sanoi Heggen kiihkeästi. "Suo anteeksi!
Sano vain suoraan, Jenny, jos kiusaan sinua."

"Et ollenkaan" -- Jenny katsahti häneen. "Olen iloinen että tulit!"

"Ymmärränhän että se mahtaa olla vaikeaa." Heggenin ääni oli vallan
toinen. "Niin Jenny, ymmärrän sen. Mutta tarkoitan vakavasti -- luulen
että sinulle on vain pahaksi -- oleskella täällä -- nyt kun olet näin
--. Minusta sinun pitäisi matkustaa toisaanne, jossa olisi vähemmän --
toivotonta!" Hän mittaili silmillään pimeitä niittyjä ja poppelirivejä,
jotka häipyivät usvaan.

"Onhan Frau Schlessinger sentään kiltti", sanoi Jenny kaihtaen.

"Raukka, niin kai onkin." Hän puhkesi nauramaan. "Hän kai epäilee minua
pahantekijäksi!"

"Varmasti", sanoi Jenny ja naurahti hänkin.

"No niin -- peijakas!" He kulkivat tuokion. "Kuule -- oletko ollenkaan
ajatellut, miten sitten asetat olosi -- tulevaisuudessa?"

"En vielä oikein tiedä. Tarkoitat kai -- lasta? Ehkäpä jätän sen Frau
Schlessingerin huomaan -- toistaiseksi. Hän kyllä pitäisi siitä hyvää
huolta. -- Tai otan sen ottolapseksi" -- hän naurahti. "Niinhän jotkut
tekevät. Voisinhan kutsua itseäni _rouva_ Wingeksi ja välittää viis'
mitä ihmiset ajattelevat --"

"Olet siis varmasti päättänyt -- kuten kirjoitit -- katkaista kaikki
välisi -- asianomaiseen mieheen?"

"Olen", sanoi Jenny lujasti. "Se ei ole hän, jonka kanssa -- olin
kihloissa", lisäsi hän hetken kuluttua.

"No Jumalan kiitos!" Sanat tulivat niin sydämen pohjasta, että Jennyn
tahtomattaan täytyi hymyillä. "Niin, tiedätkö, Jenny -- hän ei
jumaliste ollut mies, jota kannatti monistaa -- ei sinun ainakaan. Hän
on muuten suorittanut tutkintonsa, näin sen tuonaan lehdistä. -- No
niin, asiat olisivat siis voineet olla vielä hullummin -- minä näet
pelkäsin --"

"Se on hänen isänsä", sanoi Jenny nopeasti.

Heggen pysähtyi yht'äkkiä.

Kun Jenny puhkesi itkemään, rajusti ja viiltävästi, painoi Heggen hänet
syliinsä ja pani kätensä hänen poskelleen, ja Jenny nyyhkytti hänen
olkaansa vasten.

Kun he seisoivat noin, alkoi Jenny kertoa. Kerran hän katsahti Heggeniä
kasvoihin -- ne olivat aivan kalpeat ja pingottuneet -- ja hän itki yhä.

Kun Jenny oli kertonut loppuun, kohotti Heggen hänen päätään:

"Hyvä Jumala, Jenny -- minkälaista sinun onkaan ollut! En käsitä --"

He kulkivat vaiti takaisin kylään.

"Lähde minun kanssani Berliiniin!" sanoi Heggen äkkiä päättävästi. "En
jaksa ajatella -- eihän käy laatuun että kuljet yksinäsi täällä ja
haudot tätä kaikkea --"

"Olen melkein lakannut hautomasta sitä", kuiskasi Jenny väsyneesti.

"Tämähän on vallan mieletöntä!" Heggen sanoi sen niin kiihkeästi että
Jenny pysähtyi. "Parhaimmille teistä käy näin. Emmekä aavista kuinka
teidän oikein on! Mieletöntä tämä on!"

       *       *       *       *       *

Heggen viipyi kolme päivää Warnemündessä. Jenny tuskin itse käsitti,
miten hänen oli niin paljon parempi ollakseen Gunnarin käytyä. Mutta
sietämätön nöyryytyksen tunne oli poissa -- hän saattoi suhtautua
tilaansa paljoa rauhallisemmin ja luonnollisemmin nyt.

Ja Frau Schlessinger kulki ja hymyili iloisesti ja merkitsevästi,
vaikkakin Jenny oli selittänyt, että herra oli hänen serkkunsa.

Heggen oli luvannut lähettää hänelle kirjojaan, ja niitä tuli
kokonainen laatikollinen, ja kukkia ja konvehtia jouluksi. Joka viikko
hän kirjoitti pitkiä kirjeitä, niitä ja näitä, ja lähetti norjalaisten
lehtien leikelmiä. Jennyn syntymäpäiväksi tammikuussa hän saapui
itse ja viipyi pari päivää, jättäen pari uutta jouluksi ilmestynyttä
norjalaista kirjaa.

Mutta heti hänen käyntinsä jälkeen Jenny sairastui. Ja hän oli
surkeassa kunnossa, heikko, kiusaantunut ja uneton koko loppuajan.
Aiemmin hän oli ajatellut hyvin vähän itse synnytystä eikä pelännyt
sitä. Nyt, kun tuskat aina tuntuivat, valtasi hänet kauhea pelko mitä
tuleman piti. Niin että kun hän sitten joutui vuoteeseen, oli hän
vallan pelon ja unettomuuden näännyttämä.

Synnytyksestä tuli vaikea. Ja Jenny oli lähempänä kuolemaa kuin elämää,
kun lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan Warnemündestä, vihdoinkin
seisoi ja piteli hänen poikaansa verisissä käsissään.




VI


Jennyn poika eli kuusi viikkoa -- tarkemmin määriteltynä
neijäkymmentäneljä ja puoli päivää, sanoi hän katkerasti itselleen,
ajatellessaan uudelleen ja uudelleen sitä lyhyttä aikaa, jolloin hän
oli tietänyt mitä onnellisena oleminen oli.

Ensimmäisinä päivinä kuoleman jälkeen hän ei itkenyt -- kierteli vain
kuollutta lasta ja valitteli jossain syvällä kurkussaan. Ja hän otti
lapsen syliinsä ja hyväili sitä:

"Pojupoikani -- äidin oma pikku pikku suloinen poika -- sinä et saa --
kuuletko -- pikkupoju ei saa olla kuollut, senhän itse ymmärrät --"

Poika oli ollut pieni ja heiveröinen tullessaan maailmaan. Mutta
sekä Jennyn että Frau Schlessingerin mielestä hän viihtyi ja
varttui suurenmoisesti. Sitten hän sairastui eräänä aamuna ja kuoli
keskipäivällä.

Kun poika oli haudattu, alkoi Jenny itkeä, ja sitten hän ei enää voinut
lakata. Hän nyyhkytti miltei lakkaamatta, yötä päivää, viikkomääriä
jälkeenpäin. Ja hän sairastui -- rinnat tulehtuivat, niin että rouva
Schlessingerin piti hakea lääkäri, joka suoritti leikkauksen. Ja
ruumiilliset kivut ja sielullinen epätoivo sekaantuivat toisiinsa
hirveinä kuumeöinä.

Frau Schlessinger makasi viereisessä huoneessa. Ja kun hän kuuli nuo
ihmeelliset, eläimelliset, puolittain tukahdutetut valitukset nuoren
naisen huoneesta, vyöryi hän kauhistuneena sisään ja istuutui tuolille
vuoteen eteen: "Um gotteswillen, Fräulein --"

Hän hoivasi Jennyä ja taputteli tämän laihoja, kylmänkosteita käsiä
omilla paksuilla ja lämpimillä käsillään. Ja hän suostutteli. Näin
oli Jumalan tahto, ja näin olikin kenties parasta sekä pojalle että
neidille. Neitihän oli vielä niin nuori --. Frau Schlessinger oli
itse kadottanut molemmat lapsensa -- pikku Bertan, kun tämä oli
kaksivuotias, ja Wilhelmin nelitoistavuotiaana -- sellaisen reippaan
pojan --. Ja he olivat sentään syntyneet laillisessa avioliitossa ja
olisivat olleet hänen vanhuutensa turvana -- mutta tämä pienokainen,
hänhän oli vain ollut kahleena neidin jaloissa -- neidin, joka oli
niin nuori ja kaunis. Voi herranen aika, hänhän oli ollut niin
suloinen, tuo pikku enkeli, niin, niin, raskasta se kyllä oli --.
Frau Schlessinger oli kadottanut myöskin miehensä -- niin, niin. Ja
hänellä oli ollut asumassa luonaan niin monta Jennyn osatoveria, ja
lapset olivat kuolleet -- niin, jotkut olivat ihan iloinneet siitä,
muutamat olivat suorastaan sijoittaneet heidät muuanne päästäkseen
niistä -- niin, se oli rumaa, mutta minkä sille voi? Ja muutamat olivat
itkeneet ja valittaneet kuin Jenny nyt -- mutta ajan mukana voittivat
he surunsa vähitellen: sekä se että se oli nyttemmin naimisissa ja oli
saanut hyvät oltavat --. Mutta sellaista epätoivoa kuin neidin ei Frau
Schlessinger vielä koskaan ollut nähnyt -- Herregott im Himmel!

Että serkku oli matkustanut etelään, ensin Dresdeniin ja sitten
Italiaan, juuri niihin aikoihin kun poika kuoli, sen asetti Frau
Schlessinger itsekseen yhteyteen Jennyn epätoivon kanssa. Niin, niin,
sellaisia ne miehet olivat, kerta kaikkiaan --.

Eroamattomasti yhtä olivat Jennylle sittemmin näiden mielettömien,
tuskantäyteisten öiden muisto ja taas Frau Schlessingerin kuva: rouva
istui jakkaralla vuoteen edessä ja lampun valo kimmelsi kyynelissä,
jotka tippuivat hänen pienistä kilteistä silmistään ja vyöryivät
hänen pyöreitä punaisia poskipäitään. Ja hänen suunsa, joka ei
pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja hänen pieni harmaa palmikkonsa, joka
törrötti ilmassa, ja hänen valkoinen yönuttunsa koristenauhoineen
ja hänen alushameensa vaaleanpunaista ja harmaaraitaista flanellia,
lieve kirjailtuna. Ja pieni huone ja sen messinkipuitteiset, kipsiset
korkokuvat.

Hän oli kirjoittanut Heggenille suuresta onnestaan. Ja Heggen oli
vastannut -- olisi mielellään tullut katsomaan poikaa, mutta matka
oli pitkä ja kallis ja sitä paitsi hän oli juuri lähdössä Italiaan.
Tervetuloa myöhemmin prinssin kanssa ja onneksi olkoon! -- Kun lapsi
kuoli, oli Heggen Dresdenissä; Jenny sai häneltä pitkän kauniin kirjeen.

Gertille Jenny oli kirjoittanut pari riviä heti kun jaksoi. Hän
mainitsi samalla osoitteensa, mutta pyysi ettei Gert tulisi ennen
kuin keväämmällä -- silloin olisi poju jo suuri ja kaunis. Nyt vielä
saattoi vain oma äiti nähdä, että poju oli ihana. Kun Jenny oli jälleen
jalkeilla, kirjoitti hän pitemmälti.

Sinä päivänä kun lapsi oli haudattu, kirjoitti hän taas ja ilmoitti
parilla rivillä kuolemasta. Samalla hän kirjoitti matkustavansa etelään
samana iltana ja pyysi, ettei Gert odottaisi mitään tietoja ennen kuin
hän olisi rauhoittunut. "Älä ole levoton minusta", kirjoitti hän, "olen
suhteellisen rauhallinen ja hillitty jo, vaikka tietenkin äärettömän
murheissani."

Tämä kirje ja Gert Gramin kulkivat ristiin. Gram kirjoitti:

    "Rakas pikku Jenny!

    Kiitos viime kirjeestäsi! Kaikkein ensiksi tahdon sanoa sinulle,
    koska on kuin kärsisit itsesyytöksiä suhteemme takia -- oma
    rakas tyttöni, etten minä syytä sinua mistään, ja näin ollen et
    itsekään saa sitä tehdä. Sinähän et koskaan ole ollut muuta kuin
    hyvä ja lempeä ja rakas ystävääsi kohtaan. Koskaan en voi unohtaa
    hellyyttäsi ja lämpöäsi sinä lyhyenä aikana, jolloin rakastit
    minua -- suloista nuoruuttasi ja hienoa ja lempeätä antaumustasi
    lyhyen onnemme päivinä.

    Meidän onnemme täytyi loppua lyhyeen, se olisi meidän molempien
    pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt se tietää -- sinä olisit
    voinut sen arvata, kun vain olisit oikein ajatellut, mutta
    mitä ajattelee kaksi ihmistä, jotka tuntevat vetovoimaa toinen
    toiseensa? Luuletko että syytän sinua siitä, että eräänä
    päivänä huomasit lakanneesi minua rakastamasta? Vaikkakin se
    tuotti minulle elämäni kaikkein raskaimman surun, elämäni, joka
    muutenkaan ei ole ollut varsin onnellinen -- kaksinverroin
    raskaamman kun samalla sain tietää, että suhteemme oli saanut
    seurauksia, jotka jäisivät sinun kannettaviksesi koko elämäsi
    ajan.

    Mutta nyt siis näen kirjeestäsi, että nämä seuraukset, joiden
    takia olen varmasti tuntenut vielä suurempaa epätoivoa kuin
    sinä itse, niin paljon kuin oletkin saanut kestää huolia ja
    ruumiillista kärsimystä, sittenkin ovat tuottaneet sinulle
    syvempää riemua ja onnea kuin mikään, mitä tähän asti elämässäsi
    olet tuntenut. Että äitiyden onni kokonaan täyttää sinut
    rauhalla, tyydytyksellä ja elämän uskalluksella, niin että
    sinusta tuntuu: lapsi käsivarrellasi uskallat kohdata mitä
    vaikeuksia hyvänsä -- taloudellisia ja yhteiskunnallisia, joita
    tulevaisuus voi varata sinun asemassasi olevalle nuorelle
    naiselle. Että kirjoitat näin, tuottaa minulle suurempaa iloa
    kuin voit aavistaa. Minulle se on taas uutena todistuksena sen
    ikuisen vanhurskauden olemassaolosta, jota en voi epäillä.
    Sinulle, joka erehdyit vain siksi, että sydämesi oli lämmin ja
    hellä ja janosi hellyyttä, on juuri tämä erhe, joka on tuottanut
    sinulle sellaisia epätoivon hetkiä, loppujen lopuksi antava
    kaikkea sitä, mitä kerran janosit, parempana, kauniimpana kuin
    mitä ehkä koskaan osasit uneksiakaan -- nyt, kun sydämesi on
    ääriään myöten täynnä lapseesi kohdistuvaa rakkautta. Ja tämä
    onni vain kasvaa, sitä mukaa kuin poju kehittyy, oppii tuntemaan
    äitinsä, turvautuu häneen ja saattaa vastata hänen rakkauteensa,
    vuosi vuodelta yhä väkevämmin, syvemmin ja tietoisemmin.

    Ja minulle, joka otin vastaan rakkautesi, vaikkakin minun
    olisi pitänyt tietää, että rakkaussuhde meidän välillämme oli
    mahdoton ja luonnoton -- minulle ovat nämä kuukaudet tuottaneet
    sanomatonta kärsimystä ja surua -- ja kaipuuta. Olen kaivannut,
    Jenny, olen kaivannut niin kipeästi ettet voi sitä kuvitellakaan.
    Sinua, nuoruuttasi, kauneuttasi, siunattua rakkauttasi. Ja
    jokainen pieninkin muisto, joka siihen aikaan liittyy, on ollut
    katumuksen katkeroittama -- alituiseen ovat nämä kysymykset minua
    ahdistaneet: kuinka saatoinkaan ottaa vastaan, kuinka saatoinkaan
    uskoa omaan onneeni ja hänen onneensa? Niin, Jenny, sillä olen
    uskonut siihen, niin mielettömältä kuin se saattaakin kuulostaa,
    siksi, että tunsin itseni niin nuoreksi yhdessä sinun kanssasi.
    Muista, että oma nuoruuteni meni minulta hukkaan, jo silloin kun
    olin paljon nuorempi kuin sinä nyt: nuoruuden iloista työaikaa
    ja iloista lemmenonnea en omasta syystäni saanut maistaa. Ja nyt
    tuli kosto. Oma nuoruuteni nousi kummittelemaan, kun näin sinut
    -- sydämeni ei tuntenut itseään sinun sydäntäsi vanhemmaksi.
    Jenny, mikään maailmassa ei ole raskaampaa kuin se, että mies on
    vanha ja hänen sydämensä nuori!

    Kirjoitat mieluimmin haluavasi että myöhemmin, kun poika on
    hiukan varttunut, käyn katsomassa sinua ja näen meidän lapsemme.
    Meidän lapsemme -- se on niin käsittämätöntä! Tiedätkö, mitä
    minun alituisesti täytyy ajatella? Muistatko vanhaa Joosefia
    italialaisissa alttaritauluissa, häntä, jolta aina seisoo
    taustassa taikka aivan sivulla ja hellästi ja suruisena katselee
    jumalallista lasta ja sen nuorta, ihanaa äitiä, näitä kahta,
    jotka aivan ovat vajonneet toinen toiseensa eivätkä ollenkaan
    välitä hänen läsnäolostaan? Rakas Jenny, älä ymmärrä minua
    väärin, tiedänhän että pienokainen, joka nyt lepää sylissäsi, on
    myöskin minun lihaani ja vertani -- ja kuitenkin -- kun ajattelen
    sinua, joka nyt olet äiti, tunnen kuin olisin vanha Joosef raukka
    ja ulkopuolella.

    Mutta juuri siksi et saakaan enää epäröidä ottaa vastaan nimeäni
    minun vaimonani ja sitä suojaa, mitä se merkitsee sinulle ja
    lapsellesi, aivan samoin kuin Maria uskoi itsensä Joosefin
    haltuun. Itse asiassa ei minusta edes ole aivan oikein, että
    riistäisit ehdoin tahdoin lapseltasi isän nimen, johon lapsi
    kuitenkin on oikeutettu -- niin luja itseluottamus kuin sinulla
    onkin. Onhan selvä, että sinä sentapaisessa avioliitossa jäät
    yhtä vapaaksi ja kahleita vaille kuin ennen, ja myös että
    avioliitto, milloin hyvänsä sitä haluat, voidaan laillisesti
    purkaa. Pyydän sinua hartaasti punnitsemaan tätä. Meidät voidaan
    vihkiä ulkomailla, ja jos haluat, voimme jo muutamien kuukausien
    kuluttua ryhtyä toimenpiteisiin sen purkamiseksi, eikä sinun
    milloinkaan ole pakko palata Norjaan, vielä vähemmin asua saman
    katon alla minun kanssani.

    Itsestäni ei ole suuriakaan kertomisia. Asun kahdessa pienessä
    huoneessani Hægdehaugenilla aivan lähellä sitä maataloa, jossa
    synnyin ja elin kymmenenteen ikävuoteeni saakka, kun isäni
    nimitettiin kruununvoudiksi Numedaliin. Ikkunastani näen kahden
    ison kastanjapuun latvat -- puut seisovat lapsuudenkotini oven
    edessä. Ne eivät ole paljoakaan muuttuneet. Täällä alkavat
    illat olla pitkiä ja valoisia ja keväisiä, ja puiden paljaat,
    ruskeat latvat piirtyvät kalpeanvihertävää taivasta päin,
    jolla jokin yksinäinen tähti tuikkii kirkkaassa, kirpeässä
    ilmassa. Illasta iltaan istun ikkunassani ja tuijotan sinne ja
    uneksin ja muistelen koko elämääni. Voi Jenny pieni, kuinka
    saatoinkaan koskaan unohtaa, että kokonainen elämä, melkein
    kaksinverroin niin pitkä kuin sinun, ja yli puolet siitä eletty
    lakkaamattomassa nöyryydessä, tappioissa ja tuskassa, erotti
    minut sinusta!

    Että ajattelet minua ilman vihaa ja katkeruutta, on enemmän kuin
    uskalsin odottaa ja toivoa. Onni, joka henkii kirjeesi jokaisesta
    rivistä, on tehnyt minulle niin sanomattoman hyvää. Jumala
    siunatkoon ja varjelkoon lasta ja sinua: kaikkea parasta onnea
    toivon sinulle ja sille. Pidän sinusta niin äärettömästi, Jenny
    pieni, joka olit kerran minun.

                                                  Sinun
                                                Gert Gram."




VII


Mutta Jenny jäi asumaan Frau Schlessingerin luo. Siellä oli halpaa --
eikä hän tietänyt minne muuannekaan lähteä.

Ilma alkoi tuntua keväiseltä, ja valtavaa avonaista taivaankupua
purjehti raskaita, auringonvalon reunustamia pilviä, jotka paloivat
kultaisina ja verenkarvaisina ja heijastuivat iltaisin levottomaan
mereen, kun Jenny kuljeskeli aallonmurtajalla. Ja alakuloiset, tummat
lakeudet sisämaahan päin kävivät vaaleanvihreäksi, ja uudet silmut
tekivät poppelit ruskeanpunerviksi, ja ne tuoksuivat lempeästi ja
vienosti. Ratapengermää pitkin kasvoi vuokkoja ja pieniä valkoisia ja
keltaisia kukkia. Ja viimein tasanko muuttui uhkeaksi ja vihreäksi,
ojanvarret vallan hukkuivat väreihin, ja rikinkeltaiset kurjenmiekat ja
suuret valkoiset vesikasvit seisoivat ja peilailivat itseään suomaiden
lätäköissä. Kunnes koko maisema peittyi imelään heinäntuoksuun, joka
sekaantui mereltä tulevaan suolaiseen levänhajuun.

Kylpyhotelli avattiin ja suvivieraita asettui asumaan pieniin
valkoisiin taloihin aallonmurtajan vaiheilla. Lapsia vallan kuhisi
valkoisella rantahietikolla, he piehtaroivat hiekassa ja kahlailivat
paljain säärin veteen, ja äidit ja lapsentytöt spreewalderpukuiset
hoitajattaret istuivat ruohonurmella ja ompelivat ja pitivät heitä
silmällä. Uimakopit kuljetettiin hevosilla veteen ja pienet saksalaiset
koulutytöt huusivat ja melusivat siellä. Ja huvipurjehtijat laskivat
aallonmurtajan laitaan ja kaupungista tuli väkeä ja iltaisin oli
hotellissa tanssimusiikkia ja ihmisiä oli tungokseen asti pienessä
kuusipuistossa, jossa Jenny aikaisemmin keväällä oli maannut ruohossa
ja kuunnellut aaltojen kohinaa ja tuulen suhinaa kumartavissa
puunlatvoissa.

Jotkut naiset suuntasivat Jennyyn uteliaita ja osaaottavia silmäyksiä
tämän kulkiessa kylpyrantaan mustavalkoisessa kesäpuvussaan. Kylän
kylpyvieraat olivat tietysti saaneet kuulla, että hän oli nuori
norjatar, joka oli saanut lapsen ja suri niin suunnattomasti sen
kuolemaa. Ja oli niitäkin, joiden mielestä se oli enemmän liikuttavaa
kuin häpeällistä.

Jenny vaelsi muuten useimmiten sisämaahan päin -- sinne eivät
kesävieraat koskaan tulleet. Jonkun harvan kerran hän kulki kirkolle
asti ja kirkkomaalle, missä poika makasi. Hän istui ja tuijotti
hautaa, jota hän ei ollut antanut kunnostaa, ja saattoi panna sille
pari kedonkukkaa, jotka hän tullessaan oli poiminut, mutta hänen
mielikuvituksensa kieltäytyi asettamasta tuota pientä harmaata
multakumpua, joka kasvoi rikkaruohoa, oman pikkupoikansa yhteyteen.

Iltaisin hän istui huoneessaan ja tuijotti lamppuun -- sylissä
käsityö, johon hän ei koskenutkaan. Ja hän ajatteli aina yhtä ja samaa
-- muisteli niitä aikoja, jolloin poika oli elänyt -- ensimmäisiä
päiviä ja niiden vaisua, tyyntä onnea, kun hän oli maannut ja alkanut
tervehtyä -- ja taas niitä, jolloin hän istui ylhäällä ja Frau
Schlessinger neuvoi miten hänen piti kylvettää ja hoitaa ja pukea ja
riisua poikaa -- ja kun he yhdessä matkustivat Warnemündeen ostamaan
hienoa kangasta ja pitsejä ja nauhoja, ja kun hän palasi kotiin ja
leikkasi ja neuloi ja piirusti ja koruompeli -- hänen poikansa piti
saada hienoja vaatteita noitten rumien valmiinaostettujen asemesta,
jotka hän oli tilannut Berliinistä. Ja hän oli ostanut hullunkurisen
puutarhakannun -- viheriäksimaalattua peltiä maalattuine kuvineen
-- leijona ja tiikeri seisoi palmujen välissä taivaansinisen meren
rannalla ja ne katselivat kauhistuneina saksalaisia panssarihirviöitä,
jotka höyrysivät valtakunnan afrikkalaisia alusmaita päin. Hänestä
kannu oli ollut niin hupainen -- ja poju saisi leikkiä sillä, kun hän
olisi kyllin iso -- sitten joskus, joskus. Ensinhän hänen täytyi oppia
keksimään äidin rinta, johon hän nyt vain umpimähkään tarrautui -- ja
omat pikku sormensa, joita hän ei vielä kyennyt irroittamaan kun ne
olivat punoutuneet yhteen -- ja pian hän oppisi tuntemaan äidin ja
katselemaan lamppua ja äidin kelloa, kun äiti antoi sen heilua hänen
silmiensä edessä -- voi, oli niin paljon, mitä pikkupojun piti oppia!
Voi hyvä Jumala!

Eräässä laatikossa olivat kaikki hänen tavaransa, eikä Jenny koskaan
ottanut niitä esille. Ja kuitenkin hän tiesi, millainen jokainen
vaatekappale oli ja hän tunsi sen kämmenpohjiaan vastaan -- kiiltävän
pehmeän palttinan ja untuvaiset villavaatteet ja puolivalmiin vihreän
flanellimekon, jonka hän oli kirjaillut voikukilla -- ja jossa pojan
piti lähteä ajelemaan --.

Jenny oli aloittanut rantakuvaa -- punaisia ja sinisiä pienokaisia
valkoisella hietarannalla. Ja pari osaaottavaa naista tuli katselemaan,
ja he koettivat hieroa tuttavuutta: "Wie nett!" Mutta Jenny oli
tyytymätön luonnokseen eikä viitsinyt valmistaa sitä eikä myös aloittaa
mitään toista.

       *       *       *       *       *

Sitten kylpyhotelli suljettiin, ja meri myrskysi, ja kesä oli mennyt.

Gunnar kirjoitti Italiasta ja kehoitti häntä tulemaan sinne. Ja Cesca
tahtoi häntä Ruotsiin. Äiti, joka ei tietänyt mistään, kirjoitti eikä
ymmärtänyt, miksi Jenny viipyi. Ja Jenny aikoi matkustaa -- mutta ei
saanut sitä aikaan. Vaikkakin hänessä sentään alkoi herätä epämääräinen
kaipuu. -- Häntä itseään hermostutti kulkea näin, voimatta mihinkään
ryhtyä. Hänen täytyi päättää jotain -- ellei muuta niin päättää hypätä
aallonmurtajalta mereen.

Eräänä iltana hän oli ottanut esiin Heggenin lähettämän kirjalaatikon.
Muitten joukosta hän löysi kokoelman italialaisia runoja -- Fiori della
poesia italiana -- matkailijoita varten tarkoitettuna painoksena,
kannet nahkamosaiikkia. Hän selaili sitä nähdäkseen, oliko hän
unohtanut kaiken italiantaitonsa.

Kirja aukeni itsestään Lorenzo di Medicin karnevaalilaulun kohdalta --
lehtien välissä oli kokoontaitettu paperi, jonka kirjoitus oli Gunnarin
käsialaa:

"Rakas äiti -- nyt saatan kertoa sinulle, että olen onnellisesti
tullut perille Italiaan ja että voin kaikin tavoin hyvin, sekä --"
ja sitten oli paperi kirjoitettu täyteen italialaisia puheenparsia.
Verbien kohdalla oli niiden taivutus merkitty. Ja lehtien laidatkin
olivat täynnä sananparsia -- vieri vieressä, surumielisen lystikkään
karnevaalirunon kohdalla: "Ah ihanaa on nuoruus -- se haipuu kohta pois
--"

Kaikkein tavallisimmatkin sanat oli merkitty kirjaan. Gunnar oli
varmastikin yrittänyt lukea sitä heti kun oli saapunut Italiaan --
ennen kuin hän ollenkaan osasi kieltä. Jenny katseli nimilehteä: Gunnar
Heggen, Firenze 1903 oli siihen kirjoitettu. Silloin he vielä eivät
olleet tuttuja.

Hän selaili kirjaa ja luki sieltä täältä. Leopardin hymni Italialle,
johon runoon Gunnar oli niin ihastunut! Hän luki sen. Sivun laita oli
täynnä sanoja ja mustetahroja.

Oli kuin hän olisi saanut tervehdyksen Gunnarilta -- lämpimämmän kuin
mikään hänen kirjeensä. Gunnar kutsui häntä, nuorena ja terveenä ja
väkevänä ja toimintatarmoisena. Hän kehoitti Jennyä palaamaan elämään
-- ja työhön. Niin, kunpa hän saattaisikin kohentautua ja ruveta
jälleen tekemään työtä! Hänen täytyi yrittää -- valita, jäisikö hän
elämään -- vaiko kuolisi. -- Hän tahtoi päästä jälleen etelään,
jossa hän kerran oli tuntenut itsensä niin vapaaksi ja voimakkaaksi
-- yksin, työssään. Hän kaipasi sinne -- ja ystäviään, luotettavia
tovereitaan, jotka eivät tulleet toisiaan niin liki että koski, mutta
elivät lähekkäin, jokainen omassa työssään -- joka samalla oli kaikkien
yhteinen -- luottaen voimiinsa, iloisina saadessaan toimia. Ja hän
halusi jälleen nähdä tuon etelän maan, vuorimaan, jonka viivat olivat
niin ylväät ja ankarat ja värit auringonpaahtamat.

Pari päivää myöhemmin hän matkusti Berliiniin. Hän kuljeskeli muutamia
päiviä kaupungilla -- kävi taulukokoelmissa. Mutta hän tunsi olevansa
väsynyt ja vieras ja kuin eksyksissä. Sitten hän jatkoi Müncheniin.

Vanhassa Pinakoteekissa hän näki Rembrandtin "Pyhän perheen". Jenny
ei ollenkaan ajatellut sitä maalauksena -- katseli vain nuorta
talonpoikaisvaimoa, joka istui, paita poissa maidon paisuttamalta
povelta ja katseli lastaan, joka oli nukahtanut. Hyväillen tarttui
hän lapsen toiseen paljaaseen pikkujalkaan. Lapsi oli ruma pieni
alhaisovekara, mutta terve kuin pähkinänsydän -- ja nukkui niin
makeasti ja oli ihana ja suloinen, joka tapauksessa. Joosef katseli
häntä äidin olan yli -- ei suinkaan vanha Joosef eikä Maria ollut
mikään ylimaallinen morsian -- toinen oli voimakas keski-ikäinen
käsityöläinen, toinen hänen nuori vaimonsa, ja lapsi oli molempien ilo
ja rikkaus --.

Illalla Jenny kirjoitti Gert Gramille. Pitkän kirjeen, hellän ja
surullisen -- mutta lopulliset hyvästit.

Seuraavana päivänä hän lunasti matkalipun Firenzeen. Aamun
ensisarastuksessa hän istui vaunun-ikkunassa vietettyään unettoman
yön junassa. Purot kohisivat valkovaahtoisina pitkin metsäisiä
vuorenseinämiä. Päivä valkeni valkenemistaan, ja kaupungit, joiden ohi
juna kiisi, alkoivat saada yhä ratkaisevammin italialaisen luonteen.
Ruosteenruskeita tai sammaleen kultaamia kattokiviä, parvekkeita,
vihreitä sälekaihtimia punakeltaisiksi rapattuja seiniä vasten,
barokkityylisiä kirkonpäätyjä, kivisiltojen kaariviivoja jokien poikki
-- asemien nimikilvissä oli sekä saksaa että italiaa. Viinitarhoja
kaupunkien ulkopuolella, harmaita linnanraunioita vuortenkukkuloilla.

Ala! Hän seisoi tullikaiteen ääressä ja katseli unisen ja tyytymättömän
näköisiä ensi- ja toisenluokan matkustajia -- ja tunsi itsensä
aiheettoman iloiseksi. Hän oli jälleen Italiassa! Tullimies hymyili
hänelle, siksi että hän oli vaaleaverinen, ja hän hymyili vastaan, sen
vuoksi että mies luuli häntä joksikin kamarineidoksi, joka matkusti
herrasväkensä mukana.

Vuorijonot väistyivät syrjään, savenharmajina, kuiluissa siniset
varjot, maa loisti ruosteenkarvaisena, ja aurinko hehkui valkoisena ja
kuumana.

Mutta Firenzessä oli viiltävän kylmää ja harmaata näinä marraskuun
päivinä. Väsyneenä ja viluissaan hän vaelsi kaupungissa parin viikon
ajan -- hänen sydämensä oli kylmä kaikelle sille kauneudelle mitä hän
näki, ja suruinen ja lamassa, siksi ettei tämä kauneus enää lämmittänyt
häntä kuin ennen.

Eräänä aamuna hän matkusti Roomaan. Maa oli harmaana kuurasta kautta
koko Toskanan. Päivemmällä pakkasusva keveni ja aurinko pääsi
paistamaan. Ja hän näki jälleen sen seudun, jota hän koskaan ei ollut
voinut unohtaa: Trasimenojärvi lepäsi vaaleansinervänä, ympärillään
usmapeittoiset vuoret. Niemeke pisti veteen -- siltä kohosivat pienen
kivenharmaan kaupungin tornit ja huiput. Sypressikäytävä vei sinne
asemalta.

Mutta Roomaan hän saapui kaatosateessa. Gunnar oli asemasillalla
vastassa. Ja toivottaessaan tervetuloa hän puristi Jennyn käsiä, ja kun
he kolisevissa ajurinrattaissa ajoivat asuntoon, jonka hän oli Jennylle
hankkinut, jutteli ja nauroi tämä urhoollisesti -- samalla kun sade
virtasi alas harmaalta taivaalta ja pärskyi ylös katukiveykseltä.




VIII


Heggen istui ulommaisena marmoripöydän ääressä ja otti tuskin osaa
keskusteluun. Silloin tällöin hän heitti silmäyksen Jennyyn, joka
istui ahtaassa nurkassa, viskiä ja seltteriä edessään. Jenny jutteli
ylenpalttisen vilkkaasti pöydän yli nuoren ruotsalaisen rouvan kanssa,
rahtuakaan välittämättä lähinaapureistaan, tohtori Broagerista ja
pienestä tanskattaresta, taiteilijatar Loulou von Schulinista, jotka
kumpikin koettivat vetää puoleensa hänen huomiotaan. Heggen huomasi
että hän oli juonut liikoja -- jälleen.

Heitä oli pieni parvi skandinaaveja ja pari saksalaista, jotka olivat
sattuneet yhteen eräässä viinituvassa ja nyt yöllä olivat _joutuneet_
tänne pienen hämäräperäisen kahvilan sisimpään nurkkaukseen. Ja seurue
kokonaisuudessaan oli aikalailla nauttinut alkoholia ja hyvin haluton
noudattamaan isännän lähtökäskyä -- hänen laillinen sulkema-aikansa oli
jo pitkälti ylitetty, ja hän saisi kahdensadan liiran sakot -- niin,
ihan varmaan!

Gunnar Heggen oli ainoa, joka enemmän kuin mielellään olisi nähnyt,
että illanvietto päättyisi. Hän oli heistä ainoa selvä ja pahalla
tuulella.

Tohtori Broager sovitteli yhtä mittaa mustat viiksensä Jennyn kädelle.
Kun Jenny veti sen pois, koetti hän kopeloida Jennyn paljasta
käsivartta. Toisen kätensä tohtori oli saanut asetetuksi Jennyn taakse
sohvaan, ja he istuivat niin ahtaasti nurkassa, että oli turha yrittää
vapautua hänestä. Sitä paitsi oli Jennyn vastustus melko laimeata, ja
hän nauroi tylsästi toisen lähentelyille.

"Hyhyy", sanoi Loulou von Schulin ja kohotti harteitaan. "Että sentään
viitsitte sietää tuota! Eikö hän ole teistä inhottava, Jenny?"

"No totisesti! Mutta näettehän -- hänhän on aivan kuin likakärpänen --
ei kannata hätistää häntä pois. Hyi, antakaa nyt olla, tohtori --"

"Hyi", sanoi neiti Schulin kuten äsken. "Että viitsitte sietää tuota
miestä!"

"Höpsis! Voinhan pestä itseni oikein saippualla kun pääsen kotiin --"

"Kas niin!" Loulou von Schulin painautui Jennyyn ja hiveli hänen
käsivarttaan. "Nyt me vartioimme noita ihania käsiraukkoja. Katsokaa!"
Hän nosti Jennyn toisen käden pöytäkunnan nähtäväksi. "Kuinka ihana
se onkaan -- eikö olekin?" Ja hän irroitti hatustaan myrkynviheriän
autohunnun ja kietoi kädet ja käsivarret siihen. "Kärpäshaavissa --
siinä saitte" -- ja hän näytti salamannopeasti pienen kielenpäänsä
Broagerille.

Jenny istui silmänräpäyksen, käsivarret kiedottuina viheriään harsoon.
Sitten hän irroitti sen ja puki ylleen takin ja hansikkaat.

Broager oli vaipunut puolihorteeseen. Mutta neiti Schulin kohotti
lasinsa:

"Maljanne, herra Heggen!"

Heggen tekeytyi kuuroksi. Vasta sitten kun neiti toisti sanansa,
tarttui hän lasiinsa: "Anteeksi -- en huomannut", ja joi ja katseli
jälleen poispäin.

Muutamat hymyilivät. Koska Heggen ja neiti Winge asuivat vierekkäisissä
huoneissa jossain ylimmässä kerroksessa Babuinon ja Corson välimailla,
oli ihmisistä selvää että heillä oli suhde. Ja mitä neiti Schuliniin
tulee, oli hän lyhytaikaisen laillisen avioliiton jälkeen -- erään
norjalaisen kirjailijan kanssa -- matkustanut tämän ja lapsensa luota
ulos avaraan maailmaan, alkaen uudelleen käyttää tyttönimeään ja
arvonimeä neiti ja taidemaalari sekä viljeli ystävätär-suhteita, joihin
liittyi hyvinkin hämäräperäisiä huhuja.

Isäntä palasi seurueen luo ja koetti vakuuttavasti taivuttaa heitä
lähtemään tiehensä. Molemmat vahtimestarit sammuttivat kaasuliekkejä
huoneiston etuosassa ja asettuivat odottavina pöydän ääreen. Ei siis
ollut muuta neuvoa kuin maksaa ja lähteä --.

Heggen oli niiden joukossa, jotka lähtivät viimeisinä. Kuunvaloisella
torilla hän näki neiti Schulinin tarttuvan Jennyn käsivarteen. Ja he
juoksivat ajurinrattaita kohti, jonne toiset jo olivat rynnistämässä.
Heggen riensi sinne ja kuuli Jennyn huutavan: "tiedättehän, siellä Via
Panepernalla --" ja näki hänen hypähtävän ylikuormitettuihin vaunuihin
-- pudota moksahtavan jonkun syliin.

Mutta jotkut naiset pyrkivät jälleen pois ja jotkut tunkeutuivat sisään
-- ihmisiä hypähti lakkaamatta ulos toisesta vaununovesta ja sisään
toisesta. Ajuri istui liikahtamatta korokkeellaan ja odotti, ja kaakki
nukkui, pää roikkuen katukiveystä päin.

Jenny oli jälleen kadulla, mutta neiti Schulin ojensi kätensä --
vaunuissa oli hyvästi tilaa.

"Sääli hevosta", sanoi Heggen lyhyeen. Ja Jenny alkoi kulkea vaunujen
perässä, Heggenin rinnalla, viimeisenä niiden parvessa, jotka eivät
olleet mahtuneet ajopeleihin. Vaunut vyöryivät hitaasti joukkueen
edellä.

"Et kai aio väittää, että viitsit vieläkin jäädä noitten ihmisten
seuraan -- vaeltaa aina Panepernalle sen takia?" kysyi Heggen.

"Voi, kai me löydämme jonkun ajurin matkan varrelta --."

"Että sinä sentään viitsit -- ja kun he vielä ovat päissään kuin
mitkäkin -- jok'ikinen", jatkoi Heggen.

Jenny nauroi veltosti:

"Kai minäkin olen --"

Heggen ei vastannut. He olivat tulleet Piazza di Spagnalle. Jenny
pysähtyi:

"Sinä et siis tahdo tulla mukaan, Gunnar?"

"Jos sinä välttämättä tahdot jatkaa, niin -- muuten en."

"Ei sinun minun takiani tarvitse -- ymmärräthän että yksinkin pääsen
kotiin."

"Jos sinä lähdet jatkamaan, tulen mukaan --. Sinä et nimittäin saa
ajelehtia paikasta paikkaan vain noiden päihtyneitten kanssa."

Jenny nauroi, samaa velttoa ja yhtäkaikkista naurua.

"Peijakas, ja sitten sinä olet niin väsynyt huomenna, ettet edes jaksa
istua mallinani --"

"Voi, siihen minä kyllä pystyn --"

"Pyh! Sitä en usko. Ja muuten en ainakaan minä jaksa tehdä työtä
kunnolleen, mikäli minun on renttuiltava tällä tavoin kaiken yötä --"

Jenny kohotti harteitaan. Mutta hän alkoi kulkea päinvastaiseen
suuntaan kuin toiset, Babuinota päin.

Pari kaapu-asuista poliisia sivuutti heidät. Muuten ei ainoatakaan
ihmistä ollut näkyvissä tällä autiolla paikalla. Suihkukaivo
solisi espanjalaisten portaitten edessä, jotka paistoivat valkeina
kuunvalossa, ympärillään istutusten ikivihreät pensaat mustina ja
hopeakimmelteisinä.

Jenny sanoi äkkiä kovasti ja pilkallisesti:

"Tiedän että tarkoitat hyvää, Gunnar. Teet kauniisti kun koetat pitää
huolta minusta. Mutta se ei auta --"

Heggen kulki ja oli vaiti.

"Niin, ellet itse tahdo --", sanoi hän hetken päästä.

"Tahdo", toisti Jenny.

"Niin, sanoin _tahdo_."

Jenny hengitti lyhyeen ja kiivaasti, aivan kuin olisi aikonut
vastata -- mutta hän hillitsi itsensä. Inho täytti hänet --. hän oli
puolipäihdyksissä, hän tiesi sen itse. Puuttuisi vielä että hän alkaisi
riehua -- valittaa, selittää, ulvoa. -- Hän puri hampaansa yhteen
estääkseen sanoja tulemasta.

He saapuivat omalle ovelleen, Gunnar avasi, sytytti vahatulitikun ja
alkoi näyttää tietä ylös -- loputtomia, pimeitä kiviportaita.

Heidän kaksi pientä huonettaan sijaitsivat yksinään ylimpänä,
porrasten päässä. Ovien edessä kulki pieni käytävä, joka päättyi
marmoriportaisiin, mitkä veivät talon tasakatolle.

Ovessaan Jenny ojensi kätensä Heggenille:

"Hyvää yötä nyt, Gunnar, kiitos tästä illasta", sanoi hän matalalla
äänellä.

"Kiitos itsellesi, nuku hyvin --"

"Samaten."

       *       *       *       *       *

Gunnar avasi huoneensa ikkunan. Vastapäätä paistoi kuu okrankeltaiselle
seinälle ja sen suljetuille ikkunaluukuille ja mustille
rautaparvekkeille. Takana kohotti Pincio kukkulansa tummat puistot
kuunsinistä taivasta vasten; jotkut lehdet välkehtivät. Alhaalla näkyi
vanha sammaltunut katto -- ja missä talon nokimusta varjo loppui,
riippui kellankalpeata pesua kuivumassa matalammalla pengermällä.

Gunnar nojautui ulos ikkunastaan -- surullisena ja inho sydämessä.
Peijakas, eihän hän muuten ollut häveliäs -- mutta nähdä Jenny
tuollaisena --. Hyi --.

Ja hänhän itse oli alussa vetänyt Jennyn tuollaiseen seuraan.
Virkistääkseen Jennyä -- tyttöhän oli laahannut siipiään kuin sairas
lintu ensimmäisinä kuukausina. Niin, tietenkin hän oli ajatellut, että
he kaksi olisivat häijysti hauskutelleet toisten kustannuksella --
katsoessaan noita apinoita. Eihän hän voinut aavistaa, että kävisi
näin --.

Hän kuuli että Jenny meni ulos huoneestaan -- ylös katolle. Heggen
seisoi tuokion kahden vaiheilla. Mutta sitten hänkin lähti.

       *       *       *       *       *

Jenny istui siellä ainoalla tuolilla, pienen aaltopellistä tehdyn
suojan takana. Kyyhkyset kuhersivat unisina lakassaan sen katolla.

"Etkö ole mennytkään levolle", sanoi Gunnar matalalla äänellä. "Sinähän
vilustut". Hän toi Jennyn hartialiinan ja ojensi sen hänelle. Istuutui
katon kaiteelle kukkaruukkujen väliin.

Hetkisen he istuivat vaiti ja tuijottivat kaupunkia, jonka kirkkojen
kupolit uiskentelivat kuutamossa. Kaukaisten kukkuloitten ääriviivat
olivat kokonaan häipyneet.

Jenny tupakoi. Myös Gunnar sytytti savukkeen.

"Huomaan muuten etten kestä juuri mitään enää -- juoda, tarkoitan. Se
vaikuttaa ihan kohta", sanoi Jenny kuin anteeksi pyytäen.

Gunnar huomasi, että hän jo oli täysin selvä.

"Minusta sinun pitäisi luopua tuosta kaikesta joksikin aikaa, Jenny.
Eikä tupakoida -- ainakin hyvin hiukan. Olethan valittanut sydäntäsi
--."

Jenny ei vastannut.

"Oikeastaan sinä olet samaa mieltä kuin minäkin, mitä noihin ihmisiin
tulee. En ymmärrä, että viitsit alentua olemaan yhdessä heidän kanssaan
-- tällä tavoin --"

"Joskus", sanoi Jenny hiljaa. "Tarvitseehan ihminen huumausta, suoraan
sanoen. Ja mitä alentumiseen tulee --." Gunnar katsahti hänen kalpeita
kasvojaan. Paljaat vaaleat hiukset loistivat kuunvalossa. "Joskus
minusta ei --. Vaikka minä esimerkiksi tällä hetkellä -- häpeän. Nyt
minä näet olen tavallista selvempi." Hän naurahti. "Joskus minä taas
en ole selvä -- en silloinkaan kun en ole mitään juonut. Juuri silloin
minun tekeekin mieleni olla niinkuin tänään."

"Se on vaarallista, Jenny", kuiskasi Gunnar. Ja hetken kuluttua: "Minun
täytyy sanoa -- minusta se oli inhottavaa, tämäniltainen. Katsos, minä
olen nähnyt yhtä ja toista -- kuinka siinä oikein käy --. En tahtoisi
nähdä sinun painuvan alaspäin -- päätyvän siihen mihin tuollainen
Loulou --"

"Voit olla levollinen, Gunnar. -- Minun loppuni ei ole sellainen --.
Oikeastaanhan en jaksa sellaista elämää. Tiedän kyllä panna pisteen --
ennen."

Gunnar istui hiljaa ja katseli häntä.

"Tiedän, mitä tarkoitat", sanoi hän lopuksi matalalla äänellä. "Mutta
Jenny -- toisetkin ovat ajatelleet samoin. Mutta kun on antautunut
luisuvalle pinnalle --. Silloin ei tee sitä, mitä sinä sanot pisteen
panemiseksi --."

Hän nousi, tuli Jennyn luo ja otti tämän käden:

"Kuule nyt Jenny -- älä jatka tuota -- eikö niin?"

Jenny nousi seisomaan ja naurahti:

"En, ainakaan toistaiseksi. Olen kai parantunut renttuilemishalusta
pitkiksi ajoiksi, luullakseni --."

He seisoivat tuokion. Sitten Jenny puristi hänen kättään:

"Hyvää yötä, poika. Istun siis mallinasi huomenna."

"Hyvä on. Kiitos."

Heggen jäi vielä hetkeksi istumaan ja tupakoimaan, palelemaan ja
ajattelemaan, ennen kuin meni alas omaan huoneeseensa.




IX


Jenny istui Gunnarin mallina seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen, ihan
siihen asti kun alkoi hämärtyä. Levätessään he vaihtoivat joitakin
välinpitämättömiä sanoja, samalla kun Gunnar maalasi taustaa tai pesi
siveltimiä.

"Kas noin!" Hän laski pois paletin ja alkoi järjestää maaliarkkuaan.
"Nyt pääset siitä täksi päiväksi!"

Jenny tuli hänen luokseen ja he seisoivat lähekkäin ja katselivat kuvaa.

"Musta on aika hienosti käsitelty, eikö sinustakin, Jenny?"

"On. Minusta se eristyy taustasta mainiosti."

"No nyt --" Gunnar katseli kelloaan: "on melkein aika lähteä syömään --
menemmekö yhdessä?"

"Mielelläni. Menen vain huoneeseeni pukeutumaan kävelypukuun. Odotatko
niin kauan?"

Hetkistä myöhemmin, kun Gunnar koputti hänen ovelleen, seisoi Jenny
valmiiksi pukeutuneena ja kiinnitti hattuaan peilin edessä.

Kuinka kaunis hän onkaan, ajatteli Gunnar, kun Jenny kääntyi häneen
päin. Solakka ja vaalea kiinteässä teräksenharmaassaan -- hän vaikutti
maailmannaiselta, hienolta ja pidättyvältä, viileältä ja tyylikkäältä.
Eikä Gunnar tahtonut uskoa mitä itse oli ajatellut --.

"Ettekö te muuten sopineet, että menisit neiti Schulinin luokse
iltapäivällä katsomaan hänen maalauksiaan?"

"Minäpäs en mene." Jenny punastui ankarasti. "Rehellisesti sanoen
-- minulla ei ole halua viljellä sitä tuttavuutta -- eivätkä hänen
maalauksensa ole kai juuri minkään arvoiset?"

"Eivätkä ole, jumaliste! En vain voi käsittää, kuinka saatoit sietää
hänen lähentelyään eilen illalla --. Hyi, ennemmin söisin lautasellisen
eläviä onkilieroja --"

Jenny naurahti. Sitten hän sanoi vakavasti: "Ihmisraukka --
pohjimmaltaan hän kai on onneton --"

"Vielä mitä -- onneton! Tapasin hänet Pariisissa vuonna 1905. Pahinta
on, ettei hän kai luonnostaan ole ollenkaan perverssi. Vain tyhmä
-- ja turhamainen --. Kas, nyt on se olevinaan hienoa --. Jos olisi
ollut muodikasta olla hyveellinen, olisi hän nyt istunut korokkeella
ja parsinut lapsensukkia -- ehkäpä huvikseen maalaillut ruusuja,
kastehelmiä lehdillä --. Ja ollut Tanskanmaan siveimpiä Johanne
Louise'oja -- ja vieläpä iloisimpia --. Mutta kun hän pääsi irti noista
valtioneuvoksistaan, joiden juurta hän alkuaan oli -- piti hänen
siis kulkea virran mukana -- olla 'vapautunut' ja taidemaalari -- ja
ottaa rakastaja, itsekunnioituksen vuoksi. Ja onnettomasti kyllä hän
joutuu tekemisiin pökkelön kanssa, joka tekee hänet raskaaksi -- joka
on vanhanaikainen ja tahtoo, että he aivan epämuodikkaasti menisivät
naimisiin ja vaatii, että hän hoitaisi lapsia ja taloutta --."

"Ethän sinä voi sitä tietää -- ehkäpä on osittain Paulsenin syytä että
hän karkasi --."

"Tietysti se oli Paulsenin syy. Hän oli kuten sanottu vanhanaikainen ja
harrasti kotoista onnea -- ja antoi kai hänelle liian vähän lempeä eikä
ensinkään selkään --"

Jenny hymyili alakuloisesti:

"Voi sinua, Gunnar! Sinä nyt tahdot kääntää asiat niin, että elämä on
niin kirotun helposti käsitettävissä --"

Heggen asettui takaperin tuolille ja kietoi käsivarret selkänojan
ympärille:

"Mehän tiedämme elämästä niin vähän varmaa, niin että se tosiaan
on helppoa ymmärtää. Täytyy tehdä arviointi ja tuomita sen mukaan.
Ja selvittää kaikki epäselvä, niin hyvin kuin voi sitä mukaa kuin
sellaista ilmenee --"

Jenny istuutui sohvaan ja nojasi päätään käsiinsä.

"Minusta ei enää tunnu että elämässä olisi mitään, jonka kykenisin
näkemään kyllin selvästi, jotta pystyisin käyttämään sitä tuomioni
perustana -- tai tekemään arvioni sen avulla", sanoi hän tyynesti.

"Luulen, ettet tarkoita mitä sanot."

Jenny vain hymyili:

"Et aina", sanoi Gunnar.

"Ei kai kukaan tarkoita aina samaa --"

"Tarkoittaa, aina kun hän on selvä. Kuten yöllä sanoit, ihminen ei aina
ole selvä, vaikka hän ei olisikaan mitään juonut --."

"Siis -- kun minä nyt kerrankin tunnen olevani selvä --." Jenny
keskeytti äkkiä.

"Sinä tiedät sen mitä minäkin. Olet aina tietänyt. Suurin piirtein
katsoen käy ihmisen niin kuin hän itse on tahtonut. Ihminen on oman
onnensa seppä -- tavallisesti. Joskus vain hän ei ole -- olosuhteitten
pakosta, joille hän ei mitään mahda. Mutta on suunnatonta liioittelua
väittää, että näin tapahtuu usein --"

"Jumala on todistajani ettei minun ole käynyt niinkuin tahdoin, Gunnar.
-- Ja olin tahtonut niin monta vuotta -- ja elänyt niin kuin tahdoin
--."

He olivat molemmat tuokion vaiti.

"Eräänä päivänä", sanoi Jenny hitaasti, "muutin suuntaani pieneksi
hetkeksi. Minusta tuntui niin ankealta ja kovalta elää sellaista
elämää, joka minun mielestäni oli arvokkainta -- niin yksinäistä,
Gunnar. Ja silloin minä väistyin hetkeksi syrjään -- tahdoin olla nuori
ja leikitellä hieman. Ja sillä tavoin jouduin pyörteeseen, joka vei
minut mukanaan -- ja päädyin sellaiseen, jonka läheisyyteenkään en
milloinkaan, en hetkeksikään, ollut uskonut joutuvani --."

Heggen istui tuokion.

"Muistatko erästä runoa", sanoi hän hiljaa. "Se on Rossettia -- hän on
nimittäin paljon parempi runoilijana kuin maalarina:

    "Siis tuoko rajamerkki? Lähde, josta en
    ees juomaan alentunut tippaakaan,
    vaan jäin sen äyrähälle istumaan,
    kivillä särjin taivaskuvat sen
    (omankin kuvani noin särkien!) --
    Siis tuoko käännekohta? -- Luulin, että
    mun tieni määrät nousis etsimättä
    kuin alttari tai linna ylhäinen.

    Mut polku harhaan vei! Käyn takaisin
    ja juoda janoan, kun lähteen nään
    kai mustan nyt, sen koska saastutin.
    Mut vaikka tieni päättyy pimeään,
    kun käännyn tässä, kiitän Jumalaani,
    samalla tiellä ett' on sama maali."

    [Yrjö Jylhän suomennos.]

Jenny ei vastannut.

"Samalla tiellä ett' on sama maali", kertasi Gunnar.

"Luuletko", kysyi Jenny, "että on niinkään helppoa löytää takaisin?"

"En. Mutta eikö ihmisen pitäisi pyrkiä?" sanoi Gunnar miltei
lapsellisesti.

"Mikä päämaali minulla muuten olikaan?" kysyi Jenny äkkiä kiihkeästi.
"Tahdoin elää niin ettei minun koskaan täytyisi hävetä, yhtä vähän
ihmisenä kuin taiteilijana. Ei koskaan tehdä mitään, josta epäilin
ettei se ollut oikein. Rehellinen tahdoin olla ja luja ja hyvä, niin
ettei minulla koskaan olisi toisen ihmisen surua omallatunnollani
--. Ja mikä sitten oli se rikos, joka oli alkuna -- josta kaikki muu
aiheutui? Että minä kaipasin rakkautta, ilman että kaipasin mitään
tiettyä miestä! Oliko se niin ihmeellistä? Että olin niin valmis
uskomaan, kun Helge saapui, että olinkin kaivannut Juuri häntä? Niin
että lopulta todellakin uskoin niin --. Sehän oli alku, josta kaikki
muu aiheutui --. Gunnar -- _olen_ luullut niin -- että saattaisin tehdä
heidät onnellisiksi -- ja olen tehnyt vain pahaa --."

Jenny oli noussut seisomaan ja kulki edestakaisin lattialla:

"Luuletko että lähde, josta puhut, koskaan maailmassa voi tulla
puhtaaksi ja kirkkaaksi enää kun ihminen tietää, että hän itse on sen
samentanut? Luuletko, että minun nyt on helpompi alistua? -- Minä
kaipasin samaa kuin kaikki nuoret tytöt. Ja kaipaan yhä vielä -- samaa.
Vain niin että tiedän, nyt on takanani entisyys, jonka vuoksi en voi
ottaa vastaan sitä ainoata onnea, josta välittäisin -- enkä minä
itse ole enää raikas enkä terve enkä puhdas. Saan laahata perässäni
kaipuuta, josta tiedän ettei se voi toteutua -- tämä on siis nyt minun
elämääni -- tämä jonka olen kokenut näinä viime vuosina --."

"Jenny --." Myöskin Gunnar nousi. "Sittenkin sanon, että kaikki riippuu
sinusta itsestäsi -- sen _täytyy_ riippua. Jos tahdot, että nämä
muistot tuhoavat sinut. Tai jos tahdot pitää niitä oppirahoina -- niin
hirvittävän kovalta kuin se kuulostaakin --. Tarkoitan että päämaali,
jonka silloin asetit itsellesi, oli oikea -- sinulle."

"Etkö nyt ollenkaan ymmärrä, poika, että se on mahdotonta? Sehän on
syöpynyt minuun kuin happo -- se kuluttaa rikki sen, joka kerran oli
olemustani -- tunnen itse, että aivan kuin murenen sisäisesti. Voi! --
Enkä tahtoisi, voi, en tahtoisi! Haluaisin -- niin, en tiedä mitä --.
Saada kaikki ajatukset pysähtymään. Kuolla --. Tai elää -- mieletöntä,
inhottavaa elämää -- vaipua pohjaan -- surkeudessa, joka olisi vieläkin
syvempää kuin tämä nykyinen --. Joutua vedetyksi lokaan -- niin
perinpohjin, että tiedän -- tämän perästä ei ole muuta kuin kuolema --.
Tai --" ja Jenny puhui matalalla äänellä ja hurjasti, kuin tukahdetussa
tuskassa -- "heittäytyä junan alle -- tietää viime sekunteina, että
nyt, nyt -- nyt heti -- on koko ruumiini, hermot ja sydän ja aivot --
kaikki tyynni -- yhtenä ainoana verisenä, värisevänä massana --."

"Jenny!" Gunnar kirkaisi. Hän oli valahtanut aivan kalpeaksi. Ja hän
kuiskasi työläästi: "En kestä kuulla _sinun_ puhuvan noin."

"Minä olen hysteerinen", sanoi Jenny rauhoittaen. Mutta hän meni
kuitenkin nurkkaan, jossa kaikki hänen maalauksensa olivat, ja hän
melkein heitti ne pitkin seiniä, maalattu puoli ylöspäin.

"Eihän ihminen voi kulkea ja elää tehdäkseen tällaisia --! Läiskiä
öljyvärejä kankaalle -- näethän ettei enää ole muusta kysymys --
kuolleita väritäpliä! Hyvä Jumala, näithän miten yritin tehdä työtä
ensimmäiset kuukaudet -- kuin mikäkin orja -- enhän enää osaa edes
maalata --."

Heggen katseli kuvia. Joka tapauksessa tunsi hän taas maata jalkojensa
alla.

"Saat kernaasti sanoa rehellisen mielipiteesi tuosta -- törkykasasta",
sanoi Jenny uhittelevasti.

"Niin, eiväthän ne ole paljonkaan arvoisia -- myönnän sen kernaasti."
Gunnar seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli. "Mutta tätähän voi
sattua itsekullekin meistä -- ajanjaksoja, jolloin emme osaa. Mitä
siihen tulee -- minusta sinun pitäisi tietää, että se on ohimenevää
-- sinulle. En usko ihmisen voivan menettää kykyään, vaikka hän onkin
ollut miten onneton hyvänsä --.

"Sinähän olet muuten ollut poissa työstäsi vaikka kuinka kauan.
Täytyyhän ensiksi uudelleen oppia hallitsemaan ilmaisukeinojaan, senhän
ymmärrät. Jo pelkästään malliharjoitelma -- onhan jo kohta kolmisen
vuotta siitä kun olet piirtänyt alastoman mallin mukaan. Tuollainen
menettely ei jää rankaisematta, tiedän sen itsestäni --"

Hän meni hyllylle ja alkoi penkoa Jennyn vanhoja luonnosvihkoja.

"Ajattele vain kuinka sinä pääsit eteenpäin Pariisissa -- saanko
näyttää sinulle --"

"Ei ei -- ei sitä", sanoi Jenny nopeasti ja ojensi kätensä ottamaan
kirjaa.

Heggen jäi seisomaan, kirja kiinni, ja katsahti häneen hämmästyneenä.
Sitten Jenny käänsi kasvonsa pois.

"Niin, voithan kernaasti katsoa --. Yritin vain eräänä päivänä
piirustaa poikaa --."

Heggen selaili hitaasti. Jenny oli taas istuutunut sohvaan.
Heggen katseli hetkisen pieniä lyijykynäpiirustuksia nukkuvasta
kapalovauvasta. Sitten laski hän varovaisesti kirjan kädestään:

"Oli niin sääli että sinun piti menettää pieni poikasi", sanoi hän
hiljaa.

"Oli --.

"Kun vain hän olisi elänyt, olisi kaikki muu ollut yhdentekevää, senhän
ymmärrät. -- Puhut tahdosta -- mutta eihän ihmisen tahto voi edes pitää
elossa -- omaa lasta -- ja niinpä --.

"Enkä minä jaksa enää koettaa tulla miksikään, Gunnar, sillä minusta
tuntui että ainoa, mihinkä kelpasin -- ja mistä välitin -- oli: olla
pikku poikani äiti. Niin, häntä osasin rakastaa. Ehkäpä pohjimmaltani
olen itsekäs ihminen, sillä aina kun yritin rakastaa muita, oli oma
minäni kuin seinänä välissä. -- Mutta poika oli minun -- Jos olisin
saanut pitää hänet, olisin pystynyt työhön -- voi miten olisinkaan
tehnyt työtä!

"Minä suunnittelin. Ajattelin sitä nyt syksyllä, kun matkustin
etelään -- olinhan aikonut viettää kesää Baijerissa hänen kanssaan.
Pelkäsin että meri-ilma olisi hänelle liian voimakasta --. Hän olisi
maannut vaunuissaan ja nukkunut omenapuiden alla -- ja minä olisin
työskennellyt. Ymmärrätkö, en tiedä mitään paikkaa maailmassa, jonne
voin matkustaa ja jonne en olisi haaveksinut päästä pojun kanssa.
Maailmassa ei ole mitään hyvää tai kaunista, josta en olisi ajatellut,
silloin, kun hän oli minulla -- sitä hänen pitäisi oppia ja sitä saada
nähdä. Minulla ei ole mitään tavaraa, joka ei samalla olisi ollut myös
hänen -- punaiseen matkahuopaani kiedoin hänet usein --. Se musta puku,
joka minulla on ylläni kun istun mallinasi, ommeltiin Warnemündessä
kun nousin vuoteesta -- valitsin sen mallin jotta olisi helppo antaa
hänelle rintaa --. Vuorissa on maitotahroja --.

"En voi työskennellä, sen vuoksi että olen hänen riivaamansa. Kaipaan
häntä niin että olen aivan kuin puutunut. Yöllä kiedon päänaluiseni
sykkyrälle ja otan sen syliini -- se on pikkupoju. Minä kutsun häntä
ja puhelen hänelle, ollessani yksin --. Aioin maalata häntä, niin että
minulla olisi ollut kuvia hänen jokaiselta ikäkaudeltaan --. Ajatella,
että hän nyt olisi pian ollut vuoden vanha -- hänellä olisi ollut
hampaita -- ja hän olisi osannut ryömiä -- ehkäpä noussut pystyynkin ja
kulkenut jonkin askeleen. Joka kuukautena, joka päivänä ajattelen, nyt
hän olisi ollut niin ja niin vanha --: ja kuvittelen, minkä näköinen
hän olisi ollut. Aina kun näen bambinon jonkun eukon käsivarrella --
aina kun näen lapsia kadulla -- ajattelen, miltä minun olisi näyttänyt,
kun hän olisi ollut yhtä iso --."

"En osannut ajatella että se tuntuisi sellaiselta Jenny", sanoi Gunnar
hiljaa ja käheästi. "Ymmärsin kyllä että se oli vaikeaa. Mutta samalla
ajattelin -- tavallaan -- oli parasta -- näin. Jos olisin ymmärtänyt
mitä oikein tunsit, olisin tullut sinun luoksesi --."

Jenny ei vastannut -- jatkoi vain omaa ajatustenkulkuaan:

"Ja sitten hän kuoli -- niin pienenpieni raukka. Onhan vain sulaa
itsekkyyttä, etten suo hänelle sitä -- saada kuolla, ennen kuin
hän kykeni tajuamaan hivenenkään vertaa. Hän osasi vain seurata
valoa silmillään -- ja huutaa kun hän tarvitsi kuivaa ylleen tai
oli nälissään. Ja hän tarrautui yhtä hyvin poskeeni kuin rintaani
--. Hän ei vielä tuntenut minua -- ei ainakaan oikein. Ehkäpä
joitain epämääräisiä tajunnan pilkahduksia oli alkanut herätä hänen
pikkupäässään -- mutta ajatella, ettei hän koskaan ole tietänyt, että
minä olin hänen äitinsä --.

"Hänellä ei ole ollut mitään nimeä, raukalla, ei muuta kuin äidin
pikkupoju. Minulla ei ole mitään muita muistoja hänestä kuin tuollaisia
puhtaasti fyysillisiä --, Jenny kohotti kätensä, aivan kuin olisi
painanut lasta povelleen. Sitten ne putosivat kuolleina ja tyhjinä alas
pöydälle.

"Ensimmäinen aistimus koskettaessani häntä -- oli hänen ihonsa omaani
vasten. Se oli niin pehmeä, hieman kostea -- aivan kuin jotain
sisäpuolista -- ilmahan oli tuskin ehtinyt sitä koskettaa, ymmärräthän.
Luulen, että toisen on vastenmielistä lähestyä vastasyntynyttä, ellei
se ole omaa lihaa ja verta --. Ja hänen silmänsä -- ne eivät vielä
olleet mitään määrättyä väriä -- ne olivat tummat -- luulen muuten
että niistä olisi tullut siniharmaat. Ne ovat niin ihmeelliset,
tuollaiset pikkulapsen silmät -- mystilliset, tahtoisin miltei sanoa.
-- Ja hänen pienoinen päänsä -- kun hän makasi ja imi rintaani ja
painoi nenänipukkansa latteaksi ja verisuoni tykytti -- ja tuo ohut,
untuvainen tukka -- hänellä oli syntyessään paljonkin tukkaa -- se oli
tummaa --. Minun mielestäni hän oli niin ihana.

"Ja koko hänen pienoinen vartensa! Enhän voi ajatella mitään muuta!
Voin tuntea sen yhä käsissäni. Kupeet olivat niin pyöreät -- hän
oli näet paksuin keskikohdalta --. Ja hänen takalistonsa oli niin
hullunkurisesti puristunut kokoon, hiukan suippeneva -- minusta
se tietenkin oli viehättävää, sekin. Voi, mitenkä hän minusta oli
suloinen, oma pienoinen poikani!

"Ja sitten hän kuoli. Minä olin niin iloinnut kaikesta siitä, joka olisi
edessä, että minusta melkein tuntui, etten oikein ollut ehtinyt huomata
kaikkea mikä hänessä jo oli, sen ajan kun hänet omistin -- tai etten
ollut suudellut häntä kyllin, tai katsellut häntä kyllin -- vaikka
enhän muuta tehnytkään niinä viikkoina --.

"Ja niin oli jäljellä vain kaipaus -- sinä et saata ymmärtää, miltä se
tuntui! Oli kuin koko ruumistani olisi kivistänyt kaivatessani häntä.
-- Rintani tulehtuivat, ja oli kuin kaipuuni olisi puhjennut kipuna ja
kuumeena. Minä kaipasin häntä käsivarsilleni, käsieni väliin, poskeani
vasten --. Parina viimeisinä kertoina tarttui hän joskus kädellään
sormeeni, kun ojensin sen hänelle. Kerran hän itse tarttui johonkin
hiuskiehkuraani, joka oli irtautunut nutturasta --. Voi hänen suloisia
pikku kätösiään."

Hän painautui pöydän yli -- nyyhkytti matalalla äänellä ja
väkivaltaisesti, niin että vapisi.

Gunnar oli noussut -- seisoi hetken, epävarmana, itku kurkussa. Sitten
hän meni äkkiä Jennyn luo ja suuteli häntä nopeaan, ujosti ja äkkiä
päälaelle.

Jenny makasi rentonaan pöytää vasten ja itki. Mutta viimein hän nousi,
meni pesutelineen ääreen ja alkoi huuhtoa kasvojaan.

"Voi hyvä Jumala, miten kaipaan häntä, Gunnar", sanoi hän kesken
kaiken, itkettyneellä äänellä.

"Voi Jenny --." Gunnar ei osannut sanoa muuta. "Voi Jenny!
Enhän tietänyt että tunsit noin, senhän ymmärrät --."

Jenny kääntyi -- pani hetkeksi kätensä Gunnarin harteille:

"Niin niin, Gunnar. Älä huoli välittää siitä mitä ennen olen sanonut.
Väliin olen vallan suunniltani. -- Mutta ymmärräthän -- jo pojan
takia, ellei muuten -- en kai tahdo suorastaan antautua mihinkään
renttuiluun --.

"Pohjimmalti koetan tietysti tehdä elämästä parasta minkä voin --
senhän ymmärrät. Koetan työskennellä -- vaikkakaan se ei olisi minkään
arvoista näin ensimmälti. Ja sehän lohdutus minulla kuitenkin on, ettei
kukaan elä kauemmin kuin itse tahtoo --."

Hän asetti jälleen hatun päähänsä ja haki siihen harson:

"Ja sitten menemme syömään -- sinunhan mahtaa olla kova nälkä, kun on
jo niin myöhäkin --."

Gunnar Heggenin nuoret kasvot kävivät veripunaisiksi. Kun Jenny sanoi
noin, tunsi hän itsensä äkkiä nälkäiseksi kuin susi. Ja häntä hävetti
että hän saattoi tuntea nälkää nyt --. Hän pyyhki kyynelet märiltä,
kuumilta poskiltaan ja otti hatun pöydältä.




X


Suunnittelematta mitään etukäteen kulkivat he sen ravintolan ohi,
jossa he tavallisesti söivät ja jossa aina oli paljon skandinaaveja.
He kulkivat edelleen hämärässä, Tiberiä päin ja sillan yli, vanhoihin
Borgo-kaupunginosiin. Kulmauksessa, aivan Pietarintorin laidassa,
oli pieni ravintola, jossa he joskus olivat syöneet palatessaan
Vatikaanista. He menivät sinne.

He söivät puhelematta keskenään. Päivällisen jälkeen Jenny sytytti
savukkeen. Ja hän maisteli punaviiniään ja hieroi tuoksuvia
mandariininkuoria sormiensa välissä.

Heggen istui ja tupakoi ja tuijotti eteensä. He olivat miltei ainoat
vieraat.

"Tahdotko nähdä kirjettä jonka sain Cescalta tuonaan?" sanoi Jenny
äkkiä.

"Kiitos. Huomasin että sinulle oli tullut kirje häneltä. Sehän oli
Tukholmasta?"

"Niin oli. He ovat siellä nyt -- jäävät talveksi sinne." Jenny otti
kirjeen käsilaukustaan ja ojensi sen hänelle.

    "Rakas kulta Jennyni!

    Et saa olla vihainen minulle, vaikkakaan en aiemmin ole kiittänyt
    kirjeestäsi! Olen joka päivä aikonut kirjoittaa, mutta siitä ei
    ole tullut mitään. Olen niin iloinen että olet Roomassa jälleen
    ja että maalaat ja että sinulla on Gunnar, jonka kanssa voit olla
    yhdessä.

    Kuten huomaat olemme palanneet Tukholmaan ja asumme vanhassa
    paikassa. Oli mahdotonta jäädä asumaan torppaamme, kun alkoi
    tulla oikein kylmä, sillä siellä oli hurja veto, emmekä juuri
    saaneet muita huoneita lämpimiksi kuin keittiötä. Mutta kunhan
    me vain joskus saisimme varaa ostaa tuon tupapahasen -- mutta
    se kävisi liian kalliiksi, sillä meidän täytyisi suorittaa
    niin paljon korjauksia ja muuttaa riihi ateljeeksi Lennartille
    ja rakennuttaa uuneja ja paljon muuta vielä, mutta olemme
    vuokranneet sen ensi kesäksi, ja siitä olen mielissäni, sillä
    rakastan paikkaa enemmän kuin mitään koko maailmassa. Et voi
    kuvitella mitään niin ihanaa kuin länsirannikko on, siellä
    on niin ihmeellistä ja karua ja tuulentuivertamaa, harmaita
    kallionnyppylöitä ja myrskynpieksemiä pensaita kallionkoloissa
    ja köynnösteleviä kaprifolioita ja köyhiä pikku tupia ja meri
    ja ihmeellinen taivas. Ne taulut joita siellä maalasin, olivat
    ihmisten mielestä hyviä, ja Lennartilla ja minulla oli niin ihana
    aika siellä, nyt me olemme ystävät aina, ja kun minä nykyisin
    olen hänestä merkillinen, niin hän vain suutelee minua ja sanoo
    minua pieneksi merenneidoksi ja muuta sievää, ja kun aika kuluu
    kasvamme me varmasti aivan yhteen --.

    Mutta nyt me siis olemme kaupungissa taas, eikä Pariisin-matkasta
    tule mitään tällä kertaa, ja se voi olla yhdentekevää. Minusta
    tuntuu melkein sydämettömältä kirjoittaa sinulle siitä, Jenny,
    sillä sinä olet niin paljon parempi kuin minä, ja oli niin
    toivotonta ja kauheata että sinun piti menettää pikku poikasi --
    enkä minä mielestäni olisi ansainnut tulla niin onnelliseksi ja
    saada sitä mitä enimmin maailmassa olen toivonut -- mutta saan
    sittenkin pienokaisen. Siihen on enää vain viisi kuukautta -- en
    oikein voinut uskoa siihen ensin, mutta nyt se on ihan varma.
    Koetin salata sitä Lennartilta niin kauan kuin mahdollista --
    häpesin niin kauheasti kun kaksi kertaa olin pettänyt häntä
    sillä, ja pelkäsin että ehkä erehdyin, niin että ensin kielsin
    kun hän alkoi sitä aavistella, mutta sittenhän minun piti
    tunnustaa, mutta on aivan kuin en vielä oikein ymmärtäisi, että
    todellakin tulen saamaan pienen pojan. Lennart sanoo muuten että
    hän kernaimmin tahtoisi toisen pikku Cescan, mutta hän sanoo niin
    vain lohduttaakseen minua kaiken varalta jo etukäteen, jos niin
    käy, sillä olen ihan varma että hän sydämensä pohjalla toivoo
    poikaa. Mutta tiedäthän että jos tulija on tyttö, pidämme yhtä
    paljon hänestäkin, ja sitä paitsi, kunhan vain ensiksi saamme
    yhden, voimme sitten saada toisiakin.

    Nyt olen niin iloinen että minusta on melkein samantekevää
    missä olemme; en ainakaan kaihoa Pariisia; ajatteles kun rouva
    Lundqvist kysyi enkö ole harmissani kun pienokainen näin tuli
    esteeksi ja kaatoi koko Pariisinmatkamme! Saatatko ymmärtää
    sellaista ihmistä -- ja sentään hänellä on kaksi maailman
    suloisinta poikasta --. Mutta heidät on jätetty aivan oman
    onnensa varaan, kun he eivät ole meillä, ja Lennart sanoo että
    rouva kyllä lahjoittaisi ne meille, ja jos minulla vain olisi
    varaa, ottaisin heidät. Silloinhan pienokaisella olisi heti
    alkajaisiksi kaksi herttaista isompaa veljeä leikkitovereiksi.
    Voi kuinka hauska sitten on näyttää heille millainen pieni serkku
    heillä on -- he kutsuvat minua tädiksi, ja minusta se on niin
    herttainen tapa.

    Mutta nyt minun täytyy lopettaa. Tiedätkö minkä vuoksi myös olen
    niin iloinen -- eihän Lennart mitenkään näissä olosuhteissa voi
    tulla mustasukkaiseksi, eihän? Muuten en luule, että hän enää
    tuleekaan, sillä nyt hän hyvin tietää, että pohjimmaltani olen
    rakastanut vain häntä.

    Onko sinusta pahoin tehty kun kirjoitan sinulle näin paljon tästä
    ja kerron kuinka onnellinen olen? Mutta tiedänhän, että suot
    minulle kaikkea hyvää.

    Sano terveisiä kaikille tutuille, joita siellä tapaat, ja
    ensimmäiseksi ja viimeiseksi Gunnarille monet terveiset! Saat
    mielelläsi kertoa hänelle uutisen jos tahdot. Ja sitten -- voi
    hyvin! Kesällä sinä käyt meitä tervehtimässä!

    Tuhat hellää tervehdystä!

                                     Oma uskollinen ystäväsi
                                              Cesca.

    P.S. Nyt tiedän: Jos siitä tulee tyttö, pitää hänen, kissa
    vieköön, saada nimekseen Jenny, sanokoon Lennart mitä hyvänsä!
    Muuten hänkin lähettää terveisiä."

Gunnar ojensi kirjeen takaisin Jennylle, joka pani sen jälleen
laukkuunsa.

"_Olen_ iloinen", sanoi Jenny hiljaa. "Olen iloinen aina kun kuulen
että joku ihminen on iloinen. Se on jäänyt omasta minästäni jäljelle --
ellei muuta mitään."

Sen sijaan että olisivat palanneet kaupunkiin, kulkivat he
Pietarintorin poikki, kirkkoa kohti.

Kuutamossa lankesivat varjot nokimustina torille. Valkoinen valo
ja yöllinen pimeys karehti aavemaisesti toisessa kaartuvassa
pylväskäytävässä. Toinen oli aivan pimeässä, vain veistosrivi sen
harjalla välkkyi valoisin ääriviivoin. Ja kirkon julkisivu oli
varjossa, mutta katto kiilsi paikoitellen, kuin se olisi ollut vettä.

Molemmat suihkukaivot nostattivat valkoiset suihkunsa säkenöivinä ja
vaahdoten kuunsinistä taivasta päin. Pyörteinä ajautui vesi korkeuteen,
putosi läiskähtäen porfyyrisammioihin, solisi ja vaipui takaisin
altaaseen.

Gunnar ja Jenny kulkivat hitaasti kirkkoa kohti, pylväskäytävän sivua,
joka oli varjossa.

"Jenny", sanoi Gunnar äkkiä. Hänen äänensä oli aivan rauhallinen ja
arkinen. "Tahdotko mennä naimisiin kanssani?"

"En", sanoi Jenny yhtä rauhallisesti ja naurahti.

"Olen vakavissani."

"Mutta käsitäthän etten tahdo."

"Niin, mutta oikeastaan -- miksikä et?" He kulkivat edelleen kirkkoa
kohti. "Mikäli ymmärrän tuntuu sinusta itsestäsi elämä nykyisin
verraten arvottomalta. Joskus ajattelet itsemurhaa, mikäli ymmärrän.
Mutta kun kerta olet niin masentunut -- miksi et voisi yhtä hyvin mennä
naimisiin kanssani? Voisithan ainakin kokeilla!"

Jenny pudisti päätään:

"Kiitos vain, Gunnar -- mutta tämä on mielestäni ystävyyden ylittämistä
-- yli laillisten rajojen!" Samassa hän kävi vakavaksi: "Ensinnäkin
sinun täytyy ajatella, etten ota sitä vastaan. Toiseksi -- joskin
voisit saada minut ottamaan sinut vastaan pelastusrenkaana, en ole sen
arvoinen että vaivautuisit ojentamaan minulle pikkusormeasikaan."

"Tämä ei ole ystävyyttä, Jenny." Gunnar viivytteli hetken. "Asia on
niin että olen -- rakastunut sinuun. En siis tee tätä auttaakseni sinua
-- niin, tietysti minä samalla tahtoisin mielelläni sinua auttaa.
Mutta siksi että nyt ymmärrän -- jos sinun kävisi hullusti -- en tiedä
mikä minulle tulisi eteen. En jaksa sitä ajatellakaan --. Ei ole
mitään maailmassa jota en tekisi sinun tähtesi -- siksi että olen niin
rakastunut sinuun, Jenny."

"Voi ei, Gunnar --." Jenny pysähtyi ja katsahti häneen säikähtyneenä.

"Niin, tietenkin ymmärrän, ettet sinä ole rakastunut minuun. Mutta
silloinhan voit helposti mennä naimisiin kanssani -- yhtä hyvin kuin
tekisit jotain muuta -- kun joka tapauksessa olet väsynyt kaikkeen ja
kun sinusta tuntuu ettei mikään ole mitään." Ja hänen äänensä tuli
kuumaksi ja liikuttuneeksi, ja hän parahti: "Sillä sinä alat vielä
rakastaa minua, olen siitä ihan varma -- kun kerta rakastan sinua niin!"

"Tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi Jenny vakavasti. "Mutta eihän
sellainen tunne ajan mittaan voisi sinua tyydyttää. Eheään ja suureen
tunteeseen en siis kykene --."

"Kykenet varmasti. Kaikki kykenevät siihen. Minähän olin niin
vuorenvarma, etten milloinkaan joutuisi kokemaan muuta kuin --
tuollaista pikkuhakkailua. Sisimmässäni en edes uskonut, että elämässä
olikaan sen parempaa --." Hänen äänensä kävi matalaksi. "Sinä olet
ensimmäinen jota rakastan."

Jenny seisoi mykkänä ja hiljaa.

"Sitä sanaa, Jenny, en ole koskaan ennen sanonut, en kenellekään --.
Minä jollakin tavoin arasti -- kunnioitin -- sitä. En ole koskaan ennen
rakastanut ketään naista.

"Sen sijaan olin lakkaamatta rakastunut johonkin muuhun -- johonkin
heissä. Cescan suupieliin, kun hän hymyili -- tuohon vaistonvaraiseen
hienouteen hänessä --. Yhteen tai toiseen, joka sai mielikuvitukseni
toimimaan, joka pani minut sepittämään satuja heistä -- satuja, joissa
tahdoin olla mukana --. Erääseen naiseen olin rakastunut siksi, että
hänen yllään oli ihmeellinen syvänpunainen silkkipuku ensi kerralla kun
näin hänet -- laskoksissa se oli ihan musta kuin tummimmat ruusut --
ajattelin häntä aina siinä. Ja sinuun silloin Viterbossa --. Sinä olit
niin hieno ja hiljainen ja pidättyvä, aivan kuin hansikoitu sormenpäitä
myöten, sekä sisäisesti että ulkonaisesti -- ja silmässä kimmel, meidän
muitten nauraessa, ikään kuin olisit mielelläsi yhtynyt leikkiin,
mutta et voinut etkä uskaltanut --. Silloin olin rakastunut pelkkään
ajatukseen että näkisin sinut vallattomana ja hymyhuulin --.

"Mutta koskaan ennen en ole rakastanut -- elävää ihmistä."

Hän siirsi hetkeksi silmänsä Jennystä ja tuijotti suihkukaivon
vesipatsaaseen, joka säkenöi kuutamossa. Ja hän tunsi uuden tunteensa
nousevan ja säkenöivän itsessään kuin se -- ja hänen mielensä oli
täynnä uusia sanoja, jotka haltioituneina karkasivat hänen huuliltaan:

"Ymmärrätkö, Jenny -- rakastan sinua niin, että minusta kaikki muu on
yhdentekevää! Enkä sure sitä ettet sinä rakasta minua -- sillä tiedän,
että rakastat minua kerran -- minähän tunnen, että rakkauteni pystyy
juuri siihen --. Ja minulla on aikaa odottaa, sillä on ihmeellistä
rakastaa sinua näin --.

"Kun sanoit -- että antaisit vetää itsesi lokaan -- tai heittäytyisit
veturin alle -- silloin tapahtui minussa jotain. En itse tietänyt
mitä se oli, tiesin vain, etten jaksanut kuulla sinun puhuvan noin --
tiesin, etten voinut sallia sen tapahtua -- oli, kuin kysymyksessä
olisi ollut oma elämäni --. Ja kun kerroit lapsestasi -- minuun
koski niin mielettömän kipeästi -- että olit kärsinyt niin paljon,
enkä osannut sinua auttaa -- niin, en tietänyt sitä silloin -- mutta
siinä oli ehkä sitäkin että tahdoin -- sinun täytyi ruveta pitämään
minusta --. Ja minä ymmärsin kaikki, Jenny, rajattoman rakkautesi ja
sanomattoman ikävöintisi -- sillä juuri niinhän minä pidän sinusta. Ja
kun me kuljimme täällä -- ja istuimme siellä trattoriassa -- ymmärsin
kaikki --. Ymmärsin miten äärettömän rakas ja kallisarvoinen olet
minulle.

"Nyt minusta kyllä tuntuu, että niin on aina ollutkin, senhän käsität!
Kaikki, mitä sinusta muistan, kuuluu juuri siihen -- että rakastan
sinua. Nyt ymmärrän, miksi olen ollut niin alakuloinen siitä asti, kun
tänne saavuit. Näin että sinun oli vaikea olla -- sekä silloin, kun
ensi alussa olit niin hiljainen ja surullinen, että nyt myöhemmin,
kun sait nuo rajut puuskasi --. Muistan päivää siellä Warnemünden
maantiellä; näen sinut, kun seisoit ja itkit -- sekin kuuluu siihen,
että rakastan sinua --.

"Toiset miehet, joita olet tuntenut, Jenny -- myöskin pojan isä --
voi, minä tiedän millaista se on ollut! Sinä olet puhunut ja puhunut
heidän kanssaan kaikesta mitä olet ajatellut, mutta se on jäänyt
vain ajatuksenvaihdoksi, silloinkin kun olet koettanut saada heitä
ymmärtämään, miltä sinusta tuntui -- sillä he eivät _voineet_ sen. --
Sitä, mitä puhuit silloin Warnemündessä -- sen, ymmärtää, millainen
sinä olit. -- Mutta minä tiedän mitä tänään sanoit -- tiedät, että
sellaista saatoit sanoa vain minulle -- kukaan muu ei sitä ymmärtäisi
-- eikö se ole totta?"

Jenny nyökäytti yllättyneenä päätään -- myöntymykseksi. Se oli totta.

"Tiedän että olen ainoa, joka ymmärrän sinua pohjia myöten, ja tiedän
täsmälleen millainen olet. Voi! Ja sellaisena juuri rakastan sinua!
Vaikkakin sielusi olisi täynnä tahroja ja verihaavoja, en voi muuta
kuin rakastaa sinua -- ja suudella kaikki pois, kunnes jälleen olet
puhdas ja terve. Eihän rakkauteni pyydä mitään muuta, Jenny, kuin että
jälleen tulet sellaiseksi kuin tahdot olla ja jollainen sinun pitääkin
olla tunteaksesi itsesi onnelliseksi. Ja vaikka saisit mielettömiäkin
päähänpistoja -- minusta se olisi vain sairautta sinussa, jotain
vierasta, joka on päässyt tunkeutumaan olemukseesi --. Ja vaikka sinä
pettäisit minua -- vaikka löytäisin sinut päihtyneenä katuojassa --
sinä olisit sittenkin minulle oma rakastettu Jennyni --. Kuuletko?

"Etkö sinä voi tulla omakseni -- vain antautua minulle, vaipua syliini
ja antaa minun tehdä sinut omakseni? Sinä tulet jälleen terveeksi ja
onnelliseksi -- en vielä oikein tiedä, miten osaan sen tehdä, mutta
tiedän, että rakkauteni on neuvova minua --. Ja sinä olet heräävä
hiukan iloisempana joka aamu, ja jokainen uusi päivä on mielestäsi
hiukan valoisampi ja hiukan lämpimämpi kuin eilinen ja surusi hiukan
vähemmän raskas. -- Emmekö voisi matkustaa Viterbohon, Jenny -- tai
jonnekin muualle? Voi, anna minun saada sinut -- tahdon hoitaa sinua
kuin pientä sairasta lasta! Ja kun jälleen olet terve, oletkin oppinut
rakastamaan minua, ja tiedät, että me kaksi emme mitenkään voi elää
ilman toisiamme --.

"Kuuletko, Jenny -- sinä olet sairas -- et voi tulla toimeen omin päin
--. Sulje vain silmäsi ja ojenna kätesi minulle, niin otan sinut ja
rakastan sinut terveeksi -- voi, tiedän että pystyn siihen!"

Jenny käänsi valkeat kasvonsa häneen. Hän oli nojautunut pylvääseen --
seisoi siinä ja hymyili kipeästi kuutamossa:

"Kuinka voisin tehdä sinulle niin paljon pahaa ja tehdä syntiä Jumalaa
vastaan?"

"Tarkoitatko ettet rakasta minua? Mutta sanoinhan jo ettei se mitään
merkitse. Tiedän kerta kaikkiaan että rakkauteni on sen luontoinen,
että sinä opit rakastamaan minua, kunhan sinä vain olet elänyt sen
suojassa jonkin aikaa --."

Hän otti Jennyn syliinsä -- suuteli hänen kasvojaan -- yhä uudestaan
ja uudestaan. Jenny seisoi tahdottomana. Mutta hetken kuluttua hän
kuiskasi:

"Älä tee noin, Gunnar -- niin olet hyvä --"

Hän päästi Jennyn empien.

"Miksikä en?"

"Kun se olet sinä. Jos se olisi ollut joku toinen -- minulle
yhdentekevä -- en tiedä viitsisinkö vastustaa --."

Gunnar tarttui hänen käteensä, ja he kulkivat edestakaisin kuutamossa:

"Ymmärrän sinua. Kun olit saanut pikku poikasi, sai sinusta elämäsi
jälleen merkitystä -- kaiken mielettömyyden jälkeen. Sillä sinä
rakastit häntä, ja hän tarvitsi sinua. Ja kun hän kuoli, tulit
välinpitämättömäksi itsesi suhteen, sillä sinusta tuntui, että olit
tarpeeton."

Jenny nyökäytti päätään:

"On muutamia ihmisiä, joista pidän -- niin että minun tekisi kipeää jos
tietäisin, että heidän on vaikeata, ja iloitsisin, jos heidän kävisi
hyvin. Mutta _minä_ vain en saata tuottaa heille mitään erikoista
surua -- tai iloa. Ja niin on aina ollut. Ja se juuri teki minut
kaikessa salaisuudessa niin onnettomaksi ennen ja pani minut kaipaamaan
-- minä siis vain olin, eikä kenenkään onni riippunut siitä, että
olin olemassa. Sillä sitähän halasin, Gunnar -- olla onnena jollekin
ihmiselle. Koskaan en ole uskonut mihinkään muuhun onneen. Sinä puhuit
työstä, mutta en koskaan uskonut että se olisi kyllin, sillä se on
niin itsekästä. -- Sen tuottama syvin ilo kuuluu tuottajalleen --
eikä sitä iloa voi jakaa kenenkään toisen kanssa. Mutta eihän ole
olemassa iloa joka tuottaisi onnea, ellei sitä voi jakaa muille --.
Vain muutamina lyhyinä tuokioina, kun on nuori, voi sitä tuntea --.
Ja myöskin silloin kun minä olin mielestäni muuttunut hiukan enemmän
sellaiseksi, kuin tahdoinkin olla. Mutta vain luonnottomat ihmisethän
kokoavat rikkauksia, haluamattakaan niitä käyttää. Niin on ainakin
naisen laita -- minusta naisen elämä on turhaa, ellei hän ole kenenkään
iloksi. -- Mutta minä en ole ollut kenenkään ilo -- vain joidenkuiden
suru. Tuottamaani pieneen köyhään iloon olisi melkein kuka hyvänsä
pystynyt, sillä hehän rakastivat minua vain siksi että he näkivät minut
toisenlaisena kuin olin --.

"Ja kun pikkupoju oli kuollut, alkoi minusta tuntua -- oli vain hyvä,
ettei kukaan ollut niin liki minua, että olisin saattanut tuottaa
hänelle oikein syvää surua. En ollut korvaamaton -- en kenellekään --.

"Ja nyt sinä puhut minulle noin. Sinä olet kai aina ollut se, jonka
kaikkein vähimmin olisin tahtonut vetää sekavaan elämääni --. Tavallaan
olen aina pitänyt sinusta enin -- enin kaikista, joita olen tuntenut.
Minusta tuntui hyvältä että olimme ystäviä -- sillä tavoin kuin olimme
--. Niin ettei rakkaus eikä mikään sellainen vaarallinen ja levoton
voinut tunkeutua väliimme. Minusta sinä olit liian hyvä muuhun --. Voi
hyvä Jumala, mitenkä toivoisin, ettei tämä olisi muuttunut!"

"Nyt minusta ei ollenkaan tunnu, että se koskaan on ollutkaan toisin",
sanoi Gunnar hiljaa. "Rakastan sinua. Ja luulen että tarvitset minua.
Olen niin varma että voin saada sinut onnelliseksi taas. Ja jos sinä
vain olet onnellinen, teet samalla minut onnelliseksi."

Jenny pudisti päätään:

"Kunpa minulla vain olisi hivenkään itseluottamusta jäljellä! Kunpa en
tuntisi itseäni niin parantumattoman valmiiksi -- niin ehkäpä --. Mutta
Gunnar -- kun puhut siitä miten rakastat minua -- niin tiedän että se
minussa, josta sinä pidät, on kuollut ja hävitetty. Ja niin sinä taas
joudut kiertämään samaa kehää -- olet rakastunut johonkin haavekuvaan,
jonka olet rakentanut minusta -- ehkäpä siihen mitä olen ollut tai
miksi olisin voinut tulla --. Mutta kuitenkin -- päivä koittaa, jolloin
sinä näet minut sellaisena kuin nyt olen -- ja niin tulet vain sinäkin
onnettomaksi --."

"Kuinka hyvänsä käyneekin, en voi koskaan pitää onnettomuutena että
rakastan sinua. Tiedän paljon paremmin kuin sinä itse, että sellaisena
kuin sinä nyt olet, ei tarvita muuta kuin sysäys ja sinä lankeat --
johonkin aivan mielettömään. Mutta minä rakastan sinua -- sillä voin
nähdä koko sen tien, joka on vienyt sinut siihen missä nyt olet, ja
jos lankeat, en voi muuta kuin seurata sinua ja koettaa kantaa sinut
käsivarsillani takaisin ja rakastaa sinua sittenkin --."

       *       *       *       *       *

Kun he seisoivat ylhäällä käytävässä huoneittensa edessä keskellä yötä,
tarttui Heggen Jennyn käsiin:

"Jenny -- etkö ennemmin tahtoisi että nukkuisin luonasi tänä yönä --
kuin maata yksin? Eikö sinusta sentään tuntuisi hyvältä nukkua sen
syliin, joka pitää sinusta enemmän kuin kenestäkään koko maailmassa --
ja herätä sylissäni aamulla?"

Jenny katsahti häneen -- hymyili ihmeellisesti vahakynttilän
keltaisessa kajossa:

"Ehkäpä tänä yönä. Mutta luullakseni ei huomenna."

"Voi, Jenny --." Gunnar pudisti rajusti päätään. "Saattaa olla että
tulen luoksesi yöllä. Minusta minä saan tulla -- se ei olisi väärin.
Tiedän että sinulle olisi paras, jos olisit minun.

"Suututko -- tuletko surulliseksi -- jos tulen?"

"Luulen että tulisin surulliseksi -- jälkeenpäin. Sinun takiasi. -- Voi
ei, älä tule, Gunnar! En tahdo olla sinun -- kun itse tiedän, että yhtä
hyvin voisin olla kenenkä tahansa toisen."

Gunnar naurahti -- hänen naurussaan oli himoa ja tuskaa:

"Silloin minun pitäisi --. Kun vain ensin olisit minun, et voisi tulla
kenenkään toisen omaksi -- niin hyvin tunnen sinut, Jenny rakas. Mutta
kun sinä kerta pyydät -- voin mielelläni odottaa --.

"Mutta suljekin ovesi!" sanoi hän ja nauroi kuten äsken.




XI


Koko päivän oli ilma ollut kostea, kylmät harmaankalpeat pilvet
korkealla taivaalla. Nyt illemmällä syttyi joitakin ohuita, kultaisia
viiruja läntisellä taivaanrannalla.

Jenny oli mennyt iltapäivällä Monte Celiolle piirustamaan. Mutta
siitä ei tullut mitään -- hän oli vain istunut ja aikaillut korkeilla
portailla San Gregorion edustalla ja katsellut lehtoon, jossa suuret
puut alkoivat kehittää keväisiä umpujaan vaaleanharmaan taivaan alla ja
tuhatkaunot loistivat vieri vieressä ruohonurmella.

Hän kulki puiston käytävää, joka vie Palatinonkukkulan etelärinnettä.
Raunioryhmät nousivat korkealle, lakastuneen harmaina, taustanaan
luostarin palmut ylhäällä laella. Rinteellä riippui ikivihreitä,
melkein mustia pensaita, jotka kalkinpöly oli puuteroinut.

Konstantiininkaaren toisella puolen kohosivat aukealla Colosseum,
Palatinum ja Forum; siellä täällä hiiviskeli viluisia kuvakorttien
kaupustelijoita. Vain harvoja matkailijoita oli tänään liikkeellä.
Pari pientä naishenkilöä, kuivat kuin nahkapalaset, hieroskeli kauppaa
mahdottomalla italiankielellä vaeltelevan mosaiikkikauppiaan kanssa.

Pieni poikanen, ehkäpä kolmivuotias, tarrautui Jennyn takkiin ja ojensi
häneen päin kimpun keto-orvokkeja. Hän oli erikoisen mustasilmäinen
ja pitkätukkainen ja puettu kansallispukuun, suippoon huopahattuun,
samettitakkiin, valkoisiin villasukkiin ja sannikkaisiin. Hän ei oikein
osannut puhuakaan vielä, mutta kerjäsi soldoa.

Jenny antoi hänelle rahan, ja äiti sukeltautui silmänräpäyksessä esiin
hänen viereensä ja otti sen kiittäen. Äitikin oli koettanut antaa
puvulleen jonkinlaisen kansallisen leiman -- nyörittänyt punaiset
samettiliivit likaisen, ristiruutuisen puseronsa päälle ja levittänyt
nelikulmaisen liinan hiuksilleen. Käsivarsillaan kantoi hän kapalolasta.

Se oli kolmen viikon ikäinen, selitti äiti kun Jenny kysyi. Niin,
raukkaa, sairashan se oli.

Lapsi ei ollut sen isompi kuin Jennyn poika syntyessään. Iho oli
punainen ja ärtynyt ja kesi; hengitys kulki vikisten, ikään kuin
ilmatiehyet olisivat olleet täynnä limaa, ja silmät tuijottivat
lasittuneina tulehtuneitten luomien alta, jotka olivat puoleksi kiinni.

Niin, hän käytti sitä joka päivä poliklinikassa, selitti äiti. Mutta
siellä sanottiin että se kuolisi. Parastahan se olikin, tuollaiselle
raukalle. Vaimo oli väsyneen ja surullisen näköinen, ruma ja hampaaton.

Jenny tunsi itkun nousevan kurkkuunsa. Pikku lapsi raukkaa --. Niin,
sille oli kyllä parasta saada kuolla. Vaivainen pikku raukka. Jenny
silitti hyväillen pieniä rumia kasvoja.

Hän antoi vaimolle lisää rahaa ja oli juuri lähtemäisillään edemmä.
Samassa kulki eräs herra ohi. Tervehti -- pysähtyi silmänräpäykseksi
-- mutta jatkoi kulkuaan, kun Jenny puolestaan ei tervehtinyt. Se oli
Helge Gram.

Jenny ei osannut hillitä itseään voidakseen tervehtiä. Hän kumartui
maahan pikkupojan eteen, joka myyskenteli kukkia, tarttui pojan käsiin,
veti lapsen lähemmäs ja jutteli sen kanssa, samalla kun hän koetti
voittaa mieletöntä vavistusta, joka oli vallannut hänen ruumiinsa.

Kerran hän käänsi päänsä ja katsahti sinne päin, minne herra oli
mennyt. Hän seisoi portailla, jotka veivät Colosseumin aukiolta ylös
kadulle, ja katseli kohti.

Ja kyyristyneenä maahan jutteli Jenny juttelemistaan vaimon ja pojan
kanssa. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli Helge mennyt -- mutta
Jenny viivytteli kauan, sen jälkeen kun hänen harmaa hattunsa ja
päällystakkinsa olivat hävinneet.

Sitten hän miltei juoksi kotiin -- takakatuja ja kujia, peläten
jokaisen kulman kohdalla että Helge saattaisi olla väijyksissä.

Hän päätyi jonnekin aivan Pincion takapuolelle, ja siellä hän söi
illallista jossakin trattoriassa, jossa hän ei ennen ollut käynyt.

Kun hän oli kotvan istunut ja juonut pari kulausta viiniä, rauhoittui
hän hiukan.

_Jos_ hän tapaisi Helgen ja tämä puhuttelisi häntä -- olisi se
tietenkin kiusallista. Tietenkin hän koettaisi mieluummin välttää sitä.
Mutta jos niin kävisi, ei sitä kannattanut näin mielettömästi pelätä.
Heidän kahden välithän olivat selvät. Siitä, mikä oli tapahtunut heidän
eronsa jälkeen, ei Helge saattanut vaatia häntä tuomiolle. Jos hän
koettaisi -- ei hänellä ollut oikeutta. Mitä Helge saattoikin tietää
-- mitä sanoa -- tiesihän Jenny itse, mitä oli tehnyt. Itsensä edessä
hänen oli täytynyt vastata -- ja mitä merkitsi kaikki muu sen rinnalla!

Tarvitsiko hänen pelätä ketään ihmistä? Kukaan ei saattanut tehdä
hänelle mitään pahempaa kuin hän itse oli itselleen tehnyt.

Mutta tämä oli ollut vaikea päivä, vaikea. Niitä, jolloin hän ei
tuntenut itseään selväksi. Mutta nyt helpotti --.

Tuskin hän oli päässyt jälleen kadulle kun tuo sumea, mieletön pelko
taas valtasi hänet. Ja se vitsoi häntä, niin että hän kulki rajua
vauhtia tietämättä siitä itse ja hän puristi kätensä nyrkkiin ja puhui
puoliääneen itsekseen.

Kerran hän riuhtaisi hansikkaat kädestään, tuntiessaan olevansa
polttavan kuuma.

Saapuessaan kotiin hän seisoi kotvan käytävässä. Sitten hän koputti
Gunnarin ovelle --. Mutta Gunnar ei ollut sisällä. Jenny etsi häntä
katolta -- siellä ei ollut ketään.

Hän meni omaan huoneeseensa ja sytytti lampun. Käsivarret ristissä
rinnalla hän istui ja tuijotti liekkiin -- nousi ja alkoi rauhattomana
mitellä lattiaa ja istuutui sitten jälleen samalle paikalle --.

Jännittyneenä hän kuulosti jokaista ääntä porraskäytävästä. Voi, kunpa
Gunnar palaisi! Voi, kun se toinen vain ei tulisi --. Mutta eihän Helge
tietänyt missä Jenny asui. Mutta hän saattaisi tavata jonkun ja kysyä
--. Voi Gunnar, Gunnar, joudu!

Hän menisi suoraan Gunnarin luo, heittäytyisi Gunnarin syliin ja
pyytäisi tätä ottamaan hänet --.

Sillä aina siitä silmänräpäyksestä, kun hän jälleen oli kohdannut
Helge Gramin kullanruskeat silmät, oli koko se menneisyys, joka oli
alkanut noitten silmien katseesta, kohonnut hänen eteensä. Kaikki tuli
tulvimalla taas hänen ylitseen -- vastenmielisyys, epäluottamus omaan
voimaan, omaan tunteeseen, omaan tahtoon ja valintaan -- epäily, eikö
hän loppujen lopuksi sittenkin tahtonut sitä mistä itse itselleen
vakuutti ettei tahdo. Ja hän katseli itseään samalla tavoin kuin hän
silloin oli katsellut -- näki itsensä valheellisena, unen lumoissa,
velttona -- samalla kun hän koetti uskotella itselleen, että hän tahtoi
tuntea puhtaasti ja väkevästi ja eheästi, ja samalla kun hän sanoi
tahtovansa olla rehellinen, ahkera, urhea, uhrivalmis, hallittu -- hän
antautuikin tunnelmiensa ja viettiensä valtaan, vaikkakin hän tiesi
ettei olisi pitänyt -- teeskenteli rakkautta keinotellakseen itselleen
paikan niitten joukossa, joita hän ei koskaan olisi voinut voittaa niin
kauan kuin oli rehellinen --.

Hän oli tahtonut luoda itsensä uudelleen päästäkseen niiden joukkoon,
joista hän aina oli tietänyt -- heidän joukossaan täytyi hänen jäädä
vieraaksi, sillä hänen laatunsa oli toinen. Mutta hän ei ollut jaksanut
olla yksin, oman luontonsa kahlitsema. Hän oli tehnyt väkivaltaa omalle
luonnolleen. Ja vastenmieliseksi, luonnottomaksi oli muodostunut hänen
suhteensa ihmisiin, jotka sisimmältä olemukseltaan olivat hänelle
vieraita. Poika ja isä --. Ja nyt perästäpäin -- hänen oma sisäinen
olemuksensa oli vikuuntunut siitä -- jokainen sisäinen kiinnekohta
petti -- mureni rikki. Hän mureni rikki sisäisesti --.

Jos Helge saapui -- jos heidän täytyi tavata -- niin Jenny tiesi,
että epätoivo, tietoisuus hukatusta elämästä masentaisi hänet. Hän ei
tietänyt, mitä silloin tapahtuisi -- vain sen, että jos hänen täytyisi
katsoa kaikkea sitä silmästä silmään taas, ei hän jatkaisi enää --.

Voi, Gunnar! Rakastiko hän Gunnaria vai ei -- sitä hän ei ollenkaan
ollut ajatellut näinä viikkoina, jolloin Gunnar pyysi saada hänet
omakseen -- sellaisena kuin hän oli. Jolloin Gunnar vannoi voivansa
auttaa häntä -- rakentaa uudelleen kaiken sen, joka hänessä oli
murskaantunut --.

Joskus Jenny oli vain toivonut, että Gunnar ottaisi hänet väkivalloin.
Niin että hän itse pääsisi valitsemasta. Sillä niin oli kuin Gunnar
väitti -- jos hän valitsi Gunnarin ja antautui tälle, sanoi viimeinen
ylpeys hänessä, että hän näin oli vastuussa. Silloin täytyi hänen tulla
samaksi mitä ennen oli ollut -- siksi, jollaiseksi Gunnar hänet uskoi
ja jollaiseksi hän luuli Jennyn voivan tulla. Joko hän sitten jaksoi
tai ei -- hänen täytyi ponnistautua kohoamaan kaikesta siitä, jossa hän
nyt tahrautuneena makasi -- kätkeä uuden elämän peittoon kaikki mennyt,
aina niin kauas, kun hän antoi Helgelle suudelman, jolla hän petti koko
silloisen uskonsa ja silloisen elämänsä tuona keväisenä, campagnalla
vietettynä päivänä.

Tahtoiko hän tulla Gunnarin omaksi --? Kenties hän siis rakasti
Gunnaria -- koska Gunnar oli kaikkea, miksi hän itse olisi tahtonut
tulla --? Kun kerta Gunnarin koko olemus vetosi hänessä itsessään
kaikkeen, minkä hän kerran oli valinnut kunnioittaakseen ja vaaliakseen
-- jokaiseen ominaisuuteen, joka hänen mielestään oli lujittamisen
arvoinen --.

Rakkaus, jota hän oli etsinyt umpipoluilta, minne hänen sairas
kaipuunsa ja kuuma rauhattomuutensa oli hänet ajanut -- oliko se siis
vain antautumista ummessa silmin hänelle, joka oli ainoa mihinkä voi
luottaa -- hänelle, jota kaikki vaistot sanoivat omaksitunnoksi ja
oikeaksi tuomariksi --?

Mutta Jenny ei ollut voinut sitä tehdä -- kaikkina näinä viikkoina hän
ei ollut voinut tehdä sitä. Hänestä oli vain tuntunut, että hänen ensin
pitäisi omin voimin hiukan vapautua kaikesta siitä saastasta, mihin
hän oli vajonnut --. Hänen oli ensin vain tunnettava, että entinen oma
tahto oli jälleen ottanut johdon hänen rikkinäisessä mielessään. Kunhan
hän vain ensin saisi hivenenkään entistä kunnioitustaan omaan minään ja
luottamusta siihen --.

Jos hänen siis oli elettävä edelleen -- niin olihan juuri Gunnar
kaikkea, mikä hänelle merkitsi elämää. -- Voi, jo ne pari lausepartta,
jotka Gunnar joskus oli töhertänyt paperipalaselle -- kirja, joka toi
viestin jostain Gunnarille olennaisesta -- sehän oli herättänyt hänessä
viimeisen hulmahtavan elämänikävöinnin, hänen laahautuessaan lapsen
kuoleman jälkeen kuin halpautunut eläin. -- Jos Gunnar nyt tuli -- niin
sai hän ottaa hänet. Kantaa hänet ensimmäisen taipaleen yli. Sitten hän
koettaisi kyllä kulkea omin voimin --.

Ja hän tunsi sielussaan, joka oli hajoamaisillaan, kun hän siinä istui
ja odotti, näin:

Jos Gunnar tuli, jäisi hän eloon. Jos toinen tuli, piti hänen kuolla.

Ja kun hän kuuli portaissa askeleita, eivätkä ne olleet Gunnarin, ja
kun hänen ovelleen kolkutettiin, painoi hän päänsä ja meni väristen
ovelle ja aukaisi Helge Gramille. Hänestä tuntui vain kuin hän olisi
aukaissut kohtalolle, jonka hän itse oli manannut esiin.

       *       *       *       *       *

Jenny seisoi ja katseli Helgeä, kun tämä tuli lampunvaloon ja pani
hattunsa tuolille. Nytkään hän ei tervehtinyt Helgeä.

"Tiesin että olit kaupungissa", sanoi Helge. "Tulin tänne
toissapäivänä. Pariisista. Näin osoitteesi yhdistyksessä -- olin
ajatellut tulla jonain päivänä tervehtimään sinua. Ja sitten näin sinut
kadulla, nyt iltapäivällä. Tunsin nahkakauluksesi jo kaukaa." Hän puhui
nopeasti -- aivan kuin hengästyneenä. "Etkö tahdo sanoa minulle hyvää
iltaa, Jenny -- oletko pahoillasi kun tulin sinua tervehtimään?"

"Hyvää iltaa, Helge", sanoi Jenny ja tarttui käteen, jonka toinen
ojensi. "Ole hyvä, etkö tahdo istua?" Jenny itse istuutui sohvaan. Hän
kuuli oman äänensä -- se kuului hyvin rauhalliselta ja yhtäkaikkiselta.
Mutta aivoissa hänellä oli sama merkillinen, mieletön pelontunne.

"Minun teki mieli tavata sinua", sanoi Helge ja istuutui viereiselle
tuolille.

"Sehän oli kiltisti", vastasi Jenny.

He olivat tuokion vaiti.

"Sinä asut nykyisin Bergenissä?" sanoi Jenny sitten. "Näin että olit
väitellyt -- onneksi olkoon!"

"Kiitos."

Ja jälleen tauko.

"Niin, sinähän olet asunut ulkomailla jo kauankin --. Joskus olen
ajatellut kirjoittaa sinulle -- mutta se on aina jäänyt. -- Myöskin
Heggen asuu tässä talossa, kuten huomasin --."

"Niin asuu. Kirjoitin ja pyysin häntä vuokraamaan minulle huoneen --
ateljeen -- mutta ne ovat niin kalliita ja niitä on niin vaikea saada
täällä. Mutta tässä huoneessa on kuitenkin melko hyvä valo --"

"Niin, huomaan että sinulla on joitakin tauluja --."

Helge nousi, kulki kerran lattian poikki, mutta palasi kohta ja
istuutui äskeiseen paikkaansa. Jenny antoi päänsä vaipua -- hän tunsi,
että Helge hievahtamatta tuijotti häneen.

Sitten Helge alkoi taas puhua -- he yrittivät keskustella, Helge kysyi
Fransiska Ahlinista ja heidän yhteisistä tuttavistaan. Mutta keskustelu
katkesi kohta, ja Helge jäi taas mykkänä istumaan, tuijottaen häneen
kuin äsken.

"Tiedätkö että isä ja äiti ovat eronneet?" kysyi hän äkkiä.

Jenny nyökäytti päätään.

"Niin." Helge naurahti. "Hehän koettivat pysyä yhdessä meidän takiamme
niin kauan kuin suinkin. Kulkivat ritisten ja rätisten kuin kaksi
myllynkiveä, kunnes kaikki jauhautui nuuskaksi niiden välissä. Lopulta
ei kai ollut enää mitään, jota voitiin jauhaa säpäleiksi -- ja mylly
pysähtyi --.

"Niin, niin. Muistan poikavuosiani. Kun he puhuivat keskenään -- he
eivät suorastaan riidelleet. Mutta heidän äänissään oli jotain --. Äiti
kyllä haukkui ja puhui rumia -- ja lopuksi itki. Isä oli aina tyyni,
rauhallinen -- mutta äänessä oli helähdys, siinä oli niin kylmää ja
kovaa vihaa, että se viilsi --. Minun vuoteeni oli makuuhuoneessa ja
minua kiusasivat pakkomielteet -- täytyy kai käyttää sitä sanaa. Mikä
nautinto olisikaan ollut ottaa sukkapuikko ja pistää se pään läpi,
sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta --. Nuo äänet tekivät aivan
ruumiillisesti kipeää rumpukalvoissa -- kipu, joka aivan kuin levisi
pitkin koko päätä, sisältäpäin -- ymmärräthän --.

"Niin, se oli siis alku. Nyt he kaksi ovat suorittaneet loppuun
velvollisuutensa vanhempina. Piste --."

Helge nyökäytti päätään itsekseen, pari kertaa:

"Se on kaameata. Viha, tarkoitan -- kaikki muuttuu kaameaksi sen
läheisyydessä. Kävin tapaamassa sisartani nyt kesällä. Mehän emme
koskaan ole olleet oikein ystäviä -- mutta --. Oli kauheata nähdä
häntä ja hänen miestään yhdessä. Joskus mies tuli ja suuteli häntä --
otti piipun paksusta, kosteasta suustaan ja suuteli vaimoaan. On kuin
mikäkin paavi saarnastuolissa ja mässäilee kotona --. Sofie kävi joskus
vallan valkoiseksi kun mies koskettikaan häntä --.

"Ja sinä ja minä. Minusta oli päivänselvää jäljestäpäin, että kaiken
täytyi särkyä, että kaikki tuo hieno, pehmeän vaaleanvihertävä meidän
välillämme pakostakin paleli kuoliaaksi -- sellaisessa ilmastossa.
Kun silloin matkustin luotasi, kaduin. Kuljin ja aioin kirjoittaa
-- mutta tiedätkö, miksi en kirjoittanut? Niin, sain kirjeen isältä
-- isä kertoi käyneensä sinua tapaamassa. Katsos, se oli kehoitus,
että koettaisin uudelleen solmia suhteeni sinuun. Ja sen vuoksi en
kirjoittanut -- minua pelotti aivan taikauskoisesti seurata neuvoa,
joka tuli siltä taholta --.

"Ja niin olen vain kulkenut ja kaivannut sinua koko ajan, Jenny, ja
uneksinut sinusta. Elänyt yhä uudelleen ja uudelleen kaikki silloiset
muistot. Tiedätkö, mikä ensimmäinen paikka oli, jota kävin katsomassa
täällä Roomassa -- eilen? Olin Montagnolassa -- ja löysin nimemme
kaktusten lehdestä --."

Jenny istui kalpeana, kädet yhteenpuristettuina.

"Olet ihkasen saman näköinen kuin ennen. Ja olet elänyt kolme
vuotta, joista en mitään tiedä", sanoi Helge hiljaa. "Nyt kun taas
olen kanssasi, en voi sitä käsittää. On aivan kuin mikään ei olisi
todellista, joka on tapahtunut erottuamme kerran täällä Roomassa --.

"Ja ehkäpä olet jo jonkun toisen --?"

Jenny ei vastannut.

"Oletko -- kihloissa?" kysyi Helge hiljaa.

"En ole."

"Jenny --" Helge painoi päätään, niin ettei Jenny voinut nähdä hänen
kasvojaan. "Tiedätkö -- kaikkina näinä vuosina -- olen ajatellut --
uneksinut -- että saisin sinut takaisin. Olen kulkenut ja kuvitellut,
että me kaksi tapaamme taas -- ja opimme ymmärtämään toinen toistamme.
-- Sanoithan että olin ensimmäinen, johon olet ollut rakastunut -- onko
se siis mahdotonta, Jenny?"

"On", sanoi Jenny.

"Siis Heggen?"

Jenny ei vastannut.

"Olen aina ollut mustasukkainen Heggenille", sanoi Helge hiljaa.
"Pelkäsin, että hän oli oikea --. Kun nyt näin että hänkin asui
täällä --.

"-- Nyt -- te siis -- rakastatte toisianne?"

Jenny oli yhä vaiti.

"Rakastatko häntä?" kysyi Helge jälleen.

"Rakastan. Mutta en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Vai niinkö ovat asiat", sanoi Helge kovaa.

"Ei." Jenny hymyili silmänräpäyksen ajan. Ja väsyneenä ja lamaantuneena
hän antoi päänsä painua. "En jaksa olla suhteissa kehenkään -- nyt
enää. En jaksa mitään. Toivoisin, että lähdet nyt, Helge."

Mutta Helge jäi istumaan.

"En saata uskoa että kaikki nyt olisi ohi. En koskaan sitä uskonut, ja
kun nyt näen sinut --.

"Olen miettinyt ja miettinyt -- että syy oli minun -- olin niin saamaton
-- en koskaan tietänyt mikä oli oikein. Kaikki olisi voinut olla toisin
--. Olen ajatellut sitä viimeistä iltaa, jonka vietin luonasi täällä
Roomassa. Minusta on aina tuntunut että tuon hetken täytyy palata.
Silloinhan lähdin, koska luulin että niin oli oikein --. Enhän siis
voinut kadottaa sinua sen vuoksi -- Silloin", ja Helge katsahti alas,
"en koskaan vielä ollut koskenut naiseen. Minua oli pelottanut se,
mitä kotona olin nähnyt. -- Uneksin ja haaveilin -- olin joskus kuin
helvetissä -- mutta aina oli pelko suurempi.

"Voi, nyt olen kahdenkymmenenyhdeksän, Jenny. Enkä vielä ole elänyt
mitään muuta kaunista ja onnellista -- kuin sen lyhyen kevään sinun
kanssasi. Etkö käsitä, etten koskaan ole voinut luopua ajattelemasta
sinua --.

"Etkö ymmärrä kuinka sinua rakastan -- enhän ole tuntenut mitään muuta
onnea! En voi sinusta luopua -- nyt en voi --."

Jenny oli noussut seisomaan ja vapisi, ja Helge nousi hänkin.
Vaistomaisesti Jenny peräytyi pari askelta.

"Helge -- minulla on ollut eräs toinen --."

Helge seisoi hiljaa ja katseli häntä:

"Vai niin -- vai sinulla on ollut joku toinen --. Se olisin voinut olla
minä -- mutta se olikin joku toinen. Niin mutta minä tahdon sinut -- en
välitä siitä -- nyt minä tahdon sinut, sillä sinä lupasit minulle kerta
--."

Kun Jenny pelästyneenä yritti livahtaa hänen ohitseen, puristi Helge
hänet väkivaltaisesti syliinsä.

Oli kuin olisi tarvittu pari silmänräpäystä, ennen kuin Jennyn aivot
olivat tajunneet, että Helge suuteli hänen suutaan. Hän luuli tekevänsä
vastarintaa, mutta makasikin melkein tahdottomana Helgen sylissä.

Hän tahtoi sanoa, että Helge ei saanut --. Hän tahtoi sanoa, kuka
tuo toinen oli ollut. Mutta hän ei voinut, sillä silloin hänen olisi
pitänyt sanoa, että hänellä oli ollut lapsi. Mutta ajatellessaan poikaa
hän tunsi, ettei hän jaksaisi puhua hänestä -- tässä. Hänen täytyi
pitää lapsensa poissa siitä perikadosta, jonka hän tiesi nyt tulevan
--. Ja kun hän näin ajatteli, oli kuin hän olisi saanut pienen hyväilyn
kuolleelta pienokaiselta, ja se lämmitti häntä ja teki hänelle hyvää --
niin että hänen ruumiinsa hetkiseksi muuttui pehmeäksi ja antautuvaksi
miehen sylissä.

"Sinä olet minun -- minun sinä olet, Jenny -- olet, olet, olet",
kuiskasi Helge hänen korvaansa.

Jenny katsahti hänen kasvoihinsa silmänräpäyksen. Ja hän riuhtaisi
itsensä irti ja ryntäsi ovelle. Ja hän huusi samalla ääneen Gunnarin
nimeä.

Mutta Helge sai hänet jälleen kiinni:

"Hän ei sinua saa -- sinä olet minun, minun --."

Sitten he kamppailivat sanatonta kamppailua ovella. Oli kuin Jennystä
kaikki olisi riippunut siitä, saisiko hän auki oven ja pääsisi Gunnarin
huoneeseen. Ja tuntiessaan Helgen ruumiin kuumempana ja väkevämpänä
kuin hänen omansa, painuvan päin ja pitävän kiinni käsivarsin ja
polvin, oli kuin olisi ollut selvää että hänen piti antautua. Ja
lopulta hän vapaaehtoisesti heittäytyi Helgen syliin.

Harmaassa aamuhämärässä, kun Helge puki ylleen, tuli hän yhtä mittaa
Jennyn vuoteelle ja suuteli häntä.

"Sinä ihmeellinen! Mitenkä ihmeellisen ihana sinä oletkaan, Jenny --.

"Nyt sinä olet minun. Nyt kaikki muuttuu hyväksi taas -- eikö niin? Voi
kuinka sinua rakastan!

"Oletko väsynyt? Nyt sinun pitää nukkua -- nyt minä lähden. Tulen
aamupäivällä luoksesi --. Nuku hyvin, suloinen rakas Jenny, omani.
Oletko noin väsynyt?"

"Olen hyvin väsynyt, Helge." Jenny makasi silmät puoliavoinna ja
katseli kalpeaan aamuhämärään, jonka Helge oli päästänyt huoneeseen
ikkunaluukkujen kautta.

Ja Helge suuteli häntä. Hän oli saanut päällystakin ylleen ja seisoi
hattu kädessä. Mutta vieläkin hän polvistui vuoteen viereen ja pujotti
käsivartensa Jennyn harteitten alle:

"Kiitos tästä yöstä, Jenny. Muistatko että niin sanoin silloin
ensimmäisenä aamuna täällä Roomassa -- Aventinolla? Muistatko?"

Jenny nyökäytti päätään pieluksiin vaipuneena.

"Nuku hyvin! Vielä suukko -- kas niin, hyvästi nyt -- oma ihanaiseni,
Jenny!"

Ovessa hän pysähtyi:

"Sehän on totta -- ulko-ovi -- onko siinä avain? Vai onko se niitä
tavallisia vanhanaikaisia, haka sisäpuolella?"

"Tavallinen vanhanaikainen", sanoi Jenny, "-- sisältäpäin se aukeaa
ilman muuta --."

       *       *       *       *       *

Hän jäi makaamaan silmät ummessa. Mutta hän näki oman ruumiinsa,
sellaisena kuin se makasi peitteen alla -- valkoisena, kauniisti
alastomana -- kuin jonkin esineen, jonka hän jo oli heittänyt pois,
samoin kuin hän oli viskannut tahrautuneen käsineen tänä iltapäivänä.
Hänen ruumiinsa ei enää ollut hänen.

Sitten hän hätkähti -- kuuli Gunnarin tulevan portaissa -- hitaasti --
avaavan huoneensa oven. Gunnar kulki hetkisen edestakaisin huoneessaan
-- meni sitten taas ulos ja nousi portaita katolle. Nyt hän kuuli
Gunnarin nopeat askelet edestakaisin päänsä päällä.

Jenny oli varma siitä että Gunnar tiesi. Mutta se ei kuitenkaan
vaikuttanut sen enempää hänen väsyneihin aivoihinsa. Hän ei enää
tuntenut tuskaa. Hänestä tuntui että Gunnarinkin mielestä kaikki mahtoi
olla yhtä selvää ja pääsemätöntä kuin hänestä itsestäänkin.

Hänestä ei ollenkaan tuntunut niinkuin hänen olisi ollut pakko
päättää, mitä hänen nyt piti tehdä. Sen vain täytyi tapahtua, niinkuin
äskeinenkin oli tapahtunut -- se oli välttämätön seuraus, koska hän oli
avannut oven Helgelle eilen illalla.

Jenny pisti esiin jalkansa peitteen alta -- makasi ja katseli niinkuin
mitäkin vierasta tavaraa, joka ei hänelle kuulunut --. Kaunis jalka.
Hän taivutti sitä, niin että nilkka jännittyi. Se oli kaunis, valkea ja
sinisuoninen, hienosti punertava varpaiden ja kantapään kohdalta.

Hän oli väsynyt. Tuntui hyvältä olla niin väsynyt. Oli kuin hänellä
olisi ollut tuskia, jotka olivat häipyneet. Kun Helge oli ollut
hänen luonaan, oli hänestä vain tuntunut, että hänet painettiin alas
pimeyteen, niin että hän vaipumistaan vaipui -- oli hekumallista
tuhoutua noin -- tahdottomana antoi hän itsensä kadota elämästä --
pohjalle, jossa oli hiljaista. Hän tiesi hämärästi että oli vastannut
toisen hyväilyihin, puristautunut Helgeä vastaan. -- Nyt hän oli
väsynyt, ja sen, mikä hänellä oli jäljellä, suoritti hän koneellisesti.

Hän nousi vuoteestaan ja pukeutui. Saatuaan ylleen sukat, liivit ja
alushameen hän pisti jalkansa vanhoihin kultakenkiin, joita hän käytti
kotioloissa. Hän peseytyi ja kiinnitti tukkansa peilin edessä --
tietämättä, että näki peilissä omat kasvonsa.

Sitten hän meni pienen pöydän luo, jolla hän säilytti
maalaustarpeitaan. Hän etsi laatikosta, jossa työkalut olivat. Yöllä
oli terävä kolmikulmainen rauta johtunut hänen mieleensä. Hän oli
joskus ennen leikillään painanut sitä valtimolleen.

Jenny otti sen käteensä ja katseli sitä -- koetteli sitä sormellaan.
Sitten hän laski sen takaisin laatikkoon ja tarttui kääntöveitseen. Hän
oli ostanut sen Pariisista -- siinä oli korkkiruuvi, säilykeavain ja
monta terää. Yksi oli lyhyt, terävä ja leveä -- sen hän aukaisi.

Sitten hän meni takaisin ja istuutui vuoteelleen. Hän asetti
päänalaisen yöpöydän laitaa vastaan, tuki vasenta kättään siihen ja
leikkasi poikki valtimon.

Veri tulvasi suihkuna, sattuen pieneen vesivärimaalaukseen, jonka hän
oli kiinnittänyt seinään vuoteensa yläpuolelle. Kun hän huomasi sen,
hän siirsi kättään. Hän asettui makaamaan -- sysäsi vaistomaisesti
kengät jaloistaan ja painautui kokonaan vuoteeseen. Ja nähdessään miten
veri tulvaili suihkuten, hän pani haavoittuneen käden peiton alle.

Hänessä ei ollut mitään ajatuksia, ei mitään tuskaa -- hän tunsi vain,
että oli alistunut siihen mikä oli välttämätöntä. -- Kipu haavassa
ei ollut kova -- se oli terävä ja kirkas ja kuin keskittynyt yhteen
kohtaan.

Mutta vähän ajan kuluttua nousi hänessä vieras, omituinen tuntemus --
tuska, joka kasvamistaan kasvoi. Ei minkään _erikoisen_ vuoksi (se ei
kohdistunut mihinkään _tiettyyn_) -- se tuntui vain pelokkaana tuskana
sydämen vaiheilla -- aivan kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Hän
avasi silmänsä -- mutta mustia läikkiä kieppui hänen ympärillään. Eikä
hän voinut hengittää -- huone kaatui hänen ylleen joka puolelta --. Hän
ponnahti vuoteesta, kulkea hoippuroi ovelle ja ylös portaita katolle,
umpimähkään, kunnes lysähti ylimmälle askelmalle --.

       *       *       *       *       *

Helge oli kohdannut Gunnar Heggenin samassa kun tämä astui ulos ovesta.
He olivat katsahtaneet toisiinsa -- samalla kun nostivat hattuaan. Ja
sitten he olivat kulkeneet toistensa ohi -- sanaakaan sanomatta.

Mutta kohtaus oli tehnyt Helgen pään selväksi. Ja öisen hurmion jälkeen
vaihtui hänen tunnelmansa nopeasti. Hänen äskeinen elämyksensä näytti
hänestä äkkiä uskomattomalta, käsittämättömältä. Ja kaamealta, Kohtaus
Jennyn kanssa, josta hän oli haaveksinut kaikkina näinä vuosina --.
Jenny, josta hän oli uneksinut --. Jenny oli tuskin sanonut mitään --
oli vain istunut, vaiti ja kylmänä. Ja sitten yht'äkkiä heittäytynyt
hänen syliinsä. Rajuna ja hurjana, mutta sanattomana. Nyt Helge muisti
yht'äkkiä, ettei Jenny ollut vastannut mitään -- ei mitään, kaikkiin
hänen lemmensanoihinsa yöllä.

Vieras, kaamea --. Hänen Jennynsä. -- Ja Helge tiesi yht'äkkiä, ettei
Jenny koskaan ollut ollut hänen.

Helge vaelsi vaeltamistaan aamuhiljaisilla kaduilla. Edestakaisin
pitkin Corsoa.

Hän koetti muistella Jennyä. Erottaa muistot unikuvista. Muistaa häntä
siltä ajalta, kun he olivat kihloissa. Mutta hän ei saanut otetta
Jennystä -- ja tiesi yht'äkkiä, ettei hän koskaan ollut saanut otetta
hänestä. Aina oli ollut jotain välissä, jota hän ei voinut nähdä, mutta
hän tunsi että niin oli.

Hän ei tiennyt Jennystä -- mitään. Heggen saattoi nyt olla Jennyn luona
-- hän ei tietänyt mitään. Jenny itse oli sanonut että hänellä oli
ollut joku muu -- kuka -- mitkä --, mitä, jota Helge ei tuntenut, mutta
aina oli aavistanut --.

Ja tämän yön jälkeen -- hän ei nytkään voisi päästää Jennyä -- hän
tunsi sen. Nyt entistä vähemmän --, Eikä hän tuntenut Jennyä --. Kuka
hän oikein oli, joka noin oli vallannut hänet, niin että oli kuin hän
olisi ollut Helgen jok'ikisessä ajatuksessa jo kolme vuotta --.

Ja pelko ja raivo ajoivat hänet takaisin Jennyn ovelle. Se oli auki.
Hän juoksi ylös portaita -- Jenny saisi vastata kaikesta -- hän ei
pääsisi ennen kuin olisi kaikki sanonut --.

Jennyn ovi oli avoin. Helge katsahti sisään -- vuode oli tyhjä ja
lakanat veriset ja verta lattialla. Ja Helge kääntyi ja näki, että
Jenny makasi kokoonlysähtyneenä ylhäällä portaitten päässä ja että
valkoisilla porrasaskelmilla oli verta.

Helge huudahti ja juoksi sinne -- nosti ylös ruumiin ja piteli sitä
käsivarsillaan. Hän tunsi Jennyn rinnat velttoina kättään vasten ja
elämänlämmön viimeisen häivähdyksen korsetin reunan paikkeilla. Mutta
käsivarret ja kädet riippuivat kylminä. Ja hän ymmärsi, kauhistuneena
ja fyysillisesti, että ihminen, jota hän vain muutama tunti sitten oli
pidellyt sylissään, kuumana ja elämää väristen, nyt oli kuollut ruumis
ja että se pian mätänisi --.

Hän lysähti polvilleen, kuollut käsivarsillaan, ja huusi hurjasti --.

Heggen riuhtaisi auki katto-oven. Hänen kasvonsa olivat kelmeät ja
riutuneet. Sitten hän näki Jennyn --.

Hän tarttui Helgeen ja viskasi tämän menemään -- ja polvistui Jennyn
viereen.

"Hän makasi tässä -- kun palasin, makasi hän tässä --."

"Juoskaa hakemaan lääkäriä -- heti --." Gunnar oli reväissyt auki
Jennyn paidan -- kosketti povea -- piteli hänen päätään -- kohotti
käsivarsia ja näki haavan. Hän kiskaisi vaaleansinisen silkkinauhan
Jennyn liivinsuojuksesta ja sitoi lujasti ranteen yläpuolelta.

"Menen, menen, mutta missä hän asuu --"

Gunnar huusi äkkiä raivosta. Sitten hän sanoi puoliääneen:

"Minä menen. Kantakaa hänet sisään --" mutta hän ottikin itse Jennyn
käsivarsilleen ja kantoi hänet ovelle. Mutta kun hän näki verisen
vuoteen, vääntyivät hänen kasvonsa. Sitten hän kääntyi ja sysäsi
auki oman huoneensa oven. Hän laski Jennyn omalle käyttämättömälle
vuoteelleen. Ja juoksi ulos.

Helge oli kulkenut vieressä, suu puoliavoinna kuin kauhun jähmettämänä.
Mutta hän oli pysähtynyt Gunnarin ovelle. Jäädessään kahden kesken
Jennyn kanssa hän hiipi vuoteelle ja kosketteli sormenpäillään Jennyn
kättä. Sitten hän lysähti alas lattialle, pää vuoteenreunaa vasten ja
itki huutamalla, pelon kouristamana.




XII


Gunnar kulki kapeaa, ruohottunutta tietä korkeiden, valkeiksi
kalkittujen puutarhamuurien välissä. Toisella puolen oli kasarmi
-- luultavasti oli maa pengerminä, koska korkealla hänen päänsä
yläpuolella sotilaat nauroivat ja juttelivat. Tien taitteessa kasvoi
muurin halkeamasta kitulias keltakukkainen pensas. Tien toisella
puolen, Cestiuksen pyramidin luona, nousivat valtavat vanhat pinjapuut
korkeuteen ja tiheä sypressilehto hautausmaan uudessa osassa kohosi
sinistä, hopeahattaraista taivasta päin.

Hautausmaan portin ulkopuolella istui keskenkasvuinen tyttölapsi
ruohikolla ja neuloi. Hän avasi portin Gunnarille ja niiata nypsäytti
kiitokseksi kolikosta, jonka Gunnar hänelle ojensi.

Ilma oli keväisen kostea, kiiltelevä ja pehmeä. Täällä kirkkomaan
tiheässä vihreässä varjossa se tuntui kasvihuonemaisen märältä ja
lämpimältä. Ja liljat käytävän molemmin puolin tuoksuivat kuumasti ja
huumaavasti.

Vanhat sypressit ympäröivät tiheänä lehtona hautoja, jotka vuokkojen
ja köynnöskasvien peitossa kohosivat tummina pengerminä vanhaa
kaupunginmuuria päin, jota muratti kierteli. Kuolleiden muistomerkit
loistivat -- pieniä marmoritemppeleitä ja valkeita enkelinkuvia ja
raskaita suuria kiviarkkuja. Vihreä sammal peitti niitä ja vivahteli
sypressien rungoilla. Kameliapuiden tummankiiltävissä latvoissa
näkyi vielä jokunen valkea tai punainen kukka, mutta useimmat olivat
pudonneet ja makasivat ruskeina ja lakastuneina mustalla kostealla
mullalla, josta tuntui maatuneen tuoksu. Gunnarin mieleen johtui jotain
ennen luettua -- japanilaiset eivät pitäneet kameliasta, koska sen
kukat putosivat kokonaisina ja eheinä niinkuin telotettujen päät --.

Jenny Winge oli haudattu kirkkomaan kauimmaiseen kulmaukseen, aivan
kappelin viereen. Hauta sijaitsi nurmettuneen töyrämän äärimmäisellä
laidalla, johon toistaiseksi ei vielä ollut montakaan haudattu.
Ylt'ympäri oli istutettu sypressejä, mutta ne olivat vielä aivan
pieniä, kuin mitäkin leikkikaluja; terävät, tummanvihreät latvakeilat
suorien ruskeiden varsien päässä muistuttivat luostarin ristikäytävän
pylväitä.

Jennyn hauta oli hiukan erillään nurmella. Mutta hautaa luotaessa ruoho
oli leikattu, niin että multa oli esillä. Se oli vaaleanharmaata, sillä
tänne paistoi aurinko Ja tumma sypressilehto seisoi muurina takana.

Gunnar piti kädet kasvoillaan ja painui polvilleen, kunnes hän makasi
maassa, pää kuihtuneilla kukkasneppeleillä.

Hän tunsi kevään raukeuden jäsenissään ja sydämen Jokainen raskas
lyönti pani veren kiertämään sairaana surusta ja kaipuusta. Jenny --
Jenny -- Jenny -- kevään jokainen linnunääni toisteli hänen valoisaa
nimeään -- ja Jenny oli kuollut.

Hän makasi tuolla alhaalla, pimeässä. Yhden hiuskiehkuran Gunnar oli
leikannut hänen vaaleasta tukastaan Ja kätkenyt lompakkoonsa. Hän
saattoi ottaa sen esiin Ja antaa sen säteillä auringossa -- ja nuo
muutamat köyhät säteet olivat siis ainoat, mitkä aurinko saattoi
sytyttää; hänen loistavat raskaat hiuksensa eivät enää olleet valon
tavoitettavissa.

Hän oli kuollut ja poissa. Hän oli jättänyt jälkeensä muutamia
maalauksia, ja lehdet olivat kirjoittaneet hänestä pari riviä. Äiti ja
jotkut sisarukset surivat Jennyään -- oikeaa Jennyä eivät he koskaan
olleet tunteneet eivätkä he tietäneet mitään hänen elämästään eivätkä
kuolemastaan. Ja jotkut toiset -- he tuijottivat epätoivoisina ja
etsivät erästä Jennyä, jonka olivat tunteneet -- tiesivät jotakin,
mutta eivät käsittäneet mitään.

Oli ollut vain hänen Jennynsä, ja hän makasi tässä.

       *       *       *       *       *

Helge Gram oli käynyt hänen luonaan. Oli kysynyt ja kertonut, oli
valittanut ja pyytänyt.

"Enhän ymmärrä mitään. Jos sinä tiedät -- selitä minulle, Heggen. Sinä
tiedät. Etkö voi kertoa minulle mitä tiedät!"

Hän ei ollut vastannut.

"Hänellä oli joku toinen. Hän sanoi sen itse. Kuka se oli? Sinäkö?"

"En."

"Tiedätkö, kuka --?"

"Tiedän, mutta sanoa en tahdo. Sinun on turha kysyä, Gram."

"Niin mutta minä tulen hulluksi, kuuletko Heggen -- tulen hulluksi
ellet tahdo selittää tätä --."

"Sinä et ole oikeutettu tuntemaan Jennyn salaisuuksia."

"Mutta miksi hän siis teki näin? Minun takiani -- hänen takiaan --
sinun takiasi?"

"Ei. Itsensä takia."

Ja hän oli pyytänyt Gramia menemään. Ja Gram oli matkustanut pois. He
eivät sen jälkeen olleet tavanneet toisiaan.

Tämä kaikki oli tapahtunut Borghesepuistossa, jossa Gram oli tullut
hänen luokseen. Pari päivää hautauksen jälkeen. Hän oli istunut siellä,
auringossa. Oli ollut hyvin väsynyt. Hänenhän oli pitänyt järjestää
kaikki asiat -- antaa tarpeelliset selitykset itsemurhaa koskevissa
tutkimuksissa -- huolehtia hautauksesta. Rouva Bernerille hän oli
kirjoittanut, että tytär oli saanut äkillisen sydänhalvauksen. Mutta
kaikessa tässä oli ollut jotakin, joka oli viihdyttänyt häntä. Ettei
kukaan tietänyt hänen surustaan. Että ainoa selitys -- jonka hän tiesi
oikeaksi -- lepäsi kätkettynä hänen omassa sisimmässään. Juuri tämä oli
painanut hänen surunsa niin ihmeellisen syvälle häneen itseensä. Hän
ei koskaan puhuisi siitä kenellekään. Se oli vain hänen. Ja se jäisi
ikiajoiksi hänen sielunsa sisimmäksi omaisuudeksi.

Se värittäisi hänen olemuksensa, ja hänen olemuksensa värittäisi sen.
Se johtaisi hänen elämäänsä -- hänen elämänsä johtaisi sitä -- se
vaihtaisi väriä ja muotoa hänen elämänsä vaihteluissa, mutta se ei
koskaan katoaisi. Päivän jokaisena tuntina koko tänä aikana oli se aina
uusi -- se oli aina olemassa ja oli aina oleva.

Mutta hän oli muistanut, että kun hän sinä aamuna juoksi lääkäriä
hakemaan ja toinen oli jäänyt kahden kesken Jennyn kanssa -- silloin
hän olisi tahtonut sanoa Helge Gramille, mitä hän itse tiesi -- ja
sanoa sen niin, että toisenkin sydän palaisi tuhkaksi -- kuten hänen
oma sydämensä oli tuhkana.

Mutta niinä päivinä, jotka sitten seurasivat, oli kaikki, mitä hän
tiesi, muuttunut salaisuuksiksi kuolleen naisen ja hänen välillään.
Kaikki oli muuttunut heidän rakkautensa salaisuudeksi. Kaikki mitä
oli tapahtunut, oli tapahtunut vain siksi että Jenny oli sellainen
kuin hän oli, ja sellaisena Gunnar oli häntä rakastanut. Ja Helge Gram
oli yhdentekevä ja tilapäinen vieras sekä Gunnarille että Jennylle,
eikä Gunnar tuntenut pienintäkään tarvetta kostaa hänelle, yhtä
vähän kuin häntä liikutti Helgen suru tai hänen kammonsa kaiken sen
käsittämättömän johdosta, mitä oli tapahtunut.

Sillä nuo ihmisethän olivat aivan tilapäisiä. Sen vuoksi että Jenny oli
sellainen kuin oli, oli kaikki tapahtunut. Hänen täytyi rajusti huojua
ja taipua kerran, kohtalon myrskyn käsissä, kun hän oli kasvanut niin
pystyksi ja hauraaksi. Ja Gunnar oli luullut, että hän saattaisi kasvaa
niin kuin puu eikä ollut ymmärtänyt, että Jenny kasvoikin vain kuin
kukka, jonka hauras ja mehuntäyttämä varsi kaipaa ylöspäin saadakseen
aurinkoa ja avatakseen kaikki raskaat, kaipaavat umpunsa. Hänhän oli
ollut vain pieni tyttölapsi, hänkin. Ja Gunnarin mieleen jäisi asumaan
ikuinen suru, ettei hän ollut sitä ymmärtänyt ennen kuin se oli jo
myöhäistä.

Sillä Jenny ei voinut nousta enää, kun hän kerta oli taittunut. Hän
oli kuin lilja, ja liljat eivät voi taituttuaan kehittää juurestaan
enää uutta vartta. Hänessä ei ollut mitään joustavaa ja rehevää. Mutta
Gunnar rakasti häntä, sellaisenaan.

Ja sellainen kuin Jenny oli, oli hän vain hänen, Gunnarin. Vain hän
tiesi, kuinka vaalea ja heleä Jenny oli ollut -- väkevä ja pystypäinen
kaipuussaan ja toisaalta taas hento ja hauras. Hänen kunniansa oli niin
arkaa, ettei siitä voinut pestä pois tahroja, sen vuoksi että tahra
syöpyi siihen niin syvään.

Ja kun hän oli kuollut. Ja Gunnar oli elänyt kahden kesken rakkautensa
kanssa monta yötä ja päivää. Ja hän jäisi kahden kesken sen kanssa
elämänsä kaikkina päivinä ja öinä.

Oli ollut öitä, jolloin hän oli tukahuttanut epätoivoiset huutonsa
vuoteen pieluksiin. Jenny oli kuollut, eikä Gunnar ollut koskaan
omistanut häntä. Häntä olisi Jennyn pitänyt rakastaa, hänelle kuulua,
sillä Jenny oli ainoa, jota hän oli rakastanut. Jenny oli kuollut,
ja hänen ihanaa, solakkaa, valkoista ruumistaan, joka oli kätkenyt
hänen olemuksensa niin kuin samettihuotra myötäilee hienoa, haurasta
miekkaa, ei hän koskaan ollut koskettanut, ei nähnyt. Toiset olivat
omistaneet sen eivätkä tietäneet, mikä ihmeellinen ja harvinainen
aarre oli eksynyt heidän käsiinsä. Ja nyt se oli haudattu maahan, se
muuttuisi kauheaksi -- kauheaksi, ja maatuisi, kunnes se lopuksi oli
vain kourallinen multaa mullassa.

Nyyhkytykset repelivät Gunnarin ruumista, hänen maatessaan siinä.

Toiset olivat omistaneet Jennyn. Ja he olivat tahranneet hänet ja
hävittäneet hänet eivätkä tietäneet mitä he tekivät. Eikä hän, Gunnar,
ollut milloinkaan häntä omistanut.

Niin kauan kuin hän eli, eläisi hän hetkiä, jolloin hän olisi
samanlaisessa tuskassa kuin nyt, että näin oli käynyt.

       *       *       *       *       *

Ja sittenkin, vain hänhän omisti Jennyn. Vain hänenhän kädessään
saattoi Jennyn kultainen tukka säteillä nyt. Ja Jenny itse eli hänessä
-- Jennyn sielu ja Jennyn kuva kuvastui hänessä, niin kirkkaasti ja
selkeästi kuin hiljaisessa vedessä. Jenny oli kuollut, suru ei enää
ollut Jennyssä itsessään, mutta hänessä, Gunnarissa se eli yhä eikä
kuolisi, ennen kuin hän itse olisi kuollut. Ja kun se kerta oli niin
elävä, kasvaisi se ja muuttuisi -- Gunnar ei tietänyt, miltä hänen
surunsa näyttäisi kymmenen vuoden kuluttua -- mutta se saattoi kasvaa
suureksi ja ihanaksi.

Ja niin kauan kuin hän eli, tulisi hetkiä, jolloin hän tunsi
ihmeellisen raskasta ja syvää riemua, että näin kävisi.

       *       *       *       *       *

Mutta ne aamutunnit, jolloin hän kulki kattopengermällä Jennyn pään
päällä ja Jenny lopetti elämänsä --. Gunnar muisti epäselvästi mitä
hän silloin oli tuntenut. Oli kai raivonnut Jennyä vastaan. Että tämä
saattoikin menetellä noin --. Hänhän oli pyytänyt ja rukoillut Jennyä,
että vain olisi saanut auttaa -- kantaa hänet pois äkkijyrkänteeltä
-- mutta Jenny oli häätänyt hänet pois ja syöksynyt perikatoon hänen
silmiensä edessä -- naisten tavoin, itsepintaisesti, vastuuttomasti,
mielettömänä, uhmaten --.

Mutta kun hän sitten oli nähnyt Jennyn makaavan noin -- hänhän oli
silloinkin riehunut, epätoivoisena --. Eihän hän mistään hinnasta olisi
tahtonut päästää Jennyä. Mitä tämä ikinä olikin tehnyt -- hän olisi
vapauttanut Jennyn kaikesta edesvastuusta -- auttanut häntä, tarjonnut
hänelle luottamuksensa, rakkautensa, kaikesta huolimatta --.

Niin kauan kuin hän eläisi, tulisi hetkiä, jolloin hän syyttäisi
Jennyä, että tämä oli valinnut kuoleman -- voi Jenny, miksi sinä sen
teit! Ja taas tulisi toisia hetkiä, jolloin hänestä tuntuisi, että
Jennyn täytyi tehdä niin, koska hän kerta oli sellainen kuin oli --.
Senkin takia hän rakastaisi Jennyä -- iankaikkisesti, elämänsä loppuun.

Vain yksi asia oli varma -- hän ei koskaan toivoisi, ettei olisi
alkanut rakastaa Jennyä.

Niinkuin hän kerran oli itkenyt -- epätoivoisena --. itkisi hän joskus
yhä. Siksi, ettei hän ollut ennemmin rakastanut Jennyä. Hänhän oli
vuosikausia elänyt Jennyn vierellä, ja Jenny oli hänen ystävänsä ja
toverinsa, eikä hän huomannut, että siinä oli juuri se nainen, jonka
olisi pitänyt olla hänen elämänsä vaimo.

Mutta koskaan ei tulisi sitä päivää, jolloin hän toivoisi, ettei
olisikaan saanut silmiään auki -- vaikkakin vain nähdäkseen että se oli
liian myöhäistä --.

       *       *       *       *       *

Gunnar nousi polvilleen. Hän otti taskustaan pienen litteän
pahvilaatikon ja avasi sen. Siinä oli pieni helmi, Jennyn
vaaleanpunaisesta kristallikäädystä. Kun hän oli järjestänyt Jennyn
tavaroita, oli hän löytänyt käädyn yöpöydän laatikosta; nauha oli
mennyt poikki. Hän oli ottanut yhden helmen ja kätkenyt sen.

Hän otti hiukan multaa haudalta ja pani laatikkoon. Helmi kierähti ja
peittyi kauttaaltaan harmaaseen pölyyn, mutta kirkas ruusunpuna paistoi
lävitse ja hienot naarmut kristallipinnassa välkkyivät ja taittoivat
auringonvaloa.

Kaikki Jennyn tavarat hän oli järjestänyt ja lähettänyt hänen
perheelleen -- kaikki hänen kirjeensä visusti koonnut ja polttanut.
Sinetöidyssä pahvilaatikossa olivat kaikki lapsenvaatteet. Hän oli
lähettänyt ne Fransiskalle, sillä Jenny oli kerran sanonut tahtovansa
sen tehdä.

Jennyn salkut ja luonnosvihot hän oli läpikäynyt ja koonnut yhteen.
Mutta sitä ennen hän oli varovaisesti leikannut pois ne pari lehteä,
joissa oli piirustuksia pikkupojusta, ja kätkenyt ne lompakkoonsa.

Ne olivat hänen. Kaikki, joka oli ollut vain Jennyn omaa -- oli nyt
hänen.

Ulkona tasangolla kukki joitakin punasinerviä vuokkoja. Hän nousi
vaistomaisesti ja poimi ne.

Voi kevät, kevät --!

Hän muisti viime kertaa, jolloin hän oli ollut kotona keväällä. Siitä
oli kaksi vuotta.

Hän oli saanut kievarista ajopelit ja punervan tamman. Kievarin isäntä
oli hänen vanha koulutoverinsa. Ja hän lähti ajamaan kylätietä eräänä
aurinkoisena aamupäivänä maaliskuussa. Vaaleansinisen taivaan alla
levisivät vainiot kellervän, viimevuotisen ruohon peittäminä. Ja
missä kalliopohja pisti esiin mullasta, kasvoi katajaa ja koivua ja
pihlajaa pieninä ryhminä, paljaat kiiltävät oksat piirtyivät taivasta
päin. Tunkiokasat kynnetyillä pelloilla loistivat kuin kellanruskea
sametti. Talot vilahtivat esiin, toinen toisensa jälkeen, latojen tutut
ääriviivat, keltaiset ja harmaat ja punaiset talot, edessä omenapuita
ja syreenipensaita. Kylän ympärillä levisi metsä oliivinvihreänä, kevyt
sinipunerva häivähdys koivuviidakoissa. Jokin yksinäinen lumiviiru
paistoi harmaanvalkoisena varjossa, pohjan puolella.

Ja näkymättömien leivosten liverrys helmeili koko tienoon yllä sinä
päivänä.

Hän saavutti kaksi liinatukkaista pienokaista, jotka ruokakippo
kädessään taapersivat peräkkäin. Köyhästi puettuina, jalassa
hiihtopieksut, kulkea tarsivat he auringossa.

"Minne matka, pienokaiset?"

He pysähtyivät ja katsahtivat epäluuloisina häneen.

"Ehkäpä olette viemässä isälle ruokaa?"

He myönsivät viivytellen -- hiukan ihmeissään että vieras mies saattoi
sen tietää.

"Kiivetkää rattaille sitten, niin saatte ajaa."

Hän nostaa huiskahutti heidät ajopeleihin.

"Missä hänen työpaikkansa on, isin?"

"Brustadissa --"

"Brustadissa -- niinkö -- eikö se ole siellä koulun takana?"

Siihen tapaan kulki keskustelu. Typerä, ymmärtämätön täysikasvuinen
mies kyseli ja kyseli -- niinkuin aikuiset aina puhelevat lasten
kanssa. Aikuiset kyselevät, ja lapset, jotka tietävät niin paljon,
neuvottelevat keskenään silmäniskujen avulla ja luovuttavat pidättyvinä
niin paljon tietoaan kuin he katsovat kohtuulliseksi.

Kun hän oli nostanut heidät alas rattailta, kulkivat he käsi kädessä
vainiota punaruskeitten pajujen alla, pitkin kuohuvan virran reunaa.
Hän katseli hetkisen heidän menoaan, käänsi sitten ajopelit ja ajoi
sinne minne oli matkalla.

-- Kotona oli illalla 'seurat'. Ingeborg, hänen sisarensa, istui
syrjässä vanhan koivupuisen nurkkakaapin vieressä ja seurasi,
kalpeat kasvot haltioituneina ja loistavin teräksensinisin silmin,
fredrikstadilaista suutarimestaria, joka puhui armosta. Sitten hän
ponnahti seisomaan ja 'todisti' -- intohimosta väristen.

Ingeborg, hänen kaunis, reipas sisarensa! Niin raju kuin hän aikoinaan
oli ollut, huvin- ja tanssinhaluinen. Ja kuinka mielellään hän
tahtoikaan lukea ja oppia! Kun Gunnar oli työssä kaupungissa, täytyi
hänen lähettää sisarelleen kirjoja ja lehtiä, ja kaksi kertaa viikossa
Sosialistin numerot. Kaikkea hän tahtoi tietää ja oppia. Mutta
kolmikymmenvuotiaana hän joutui herätykseen. Nyt hän puhui kielillä --.

Kaiken rakkautensa hän oli tuhlannut heidän pienelle veljenpojalleen,
Andersille, ja heidän hoidossaan olevalle pikkutytölle -- eräälle
aviottomalle kristianialaislapselle. Säteilevin silmin hän puhui heille
Jeesuksesta, lasten ystävästä.

Seuraavana päivänä oli lumipyry. Gunnar oli vienyt lapset elokuviin,
pieneen kylään puolen peninkulman päässä.

He seurasivat kiviaitaa, kuusimetsän ja peltojen välissä. Kaikki oli
harmaanvalkoista, märkää maaliskuun lunta -- vain heidän askeleensa
paistoivat tummina takanapäin. Hän yritti keskustella lasten kanssa --
kyseli ja sai mietteliäitä, pidättyviä vastauksia.

Mutta kotimatkalla lapset vuorostaan kyselivät, ja hän vastasi
pidättymättä, leveästi, mairiteltuna. He olivat saaneet nähdä Arizonan
cowboyt ja Filippiinien kookospalmuja. Ja hän oli innostunut ja
teki parhaansa voidakseen antaa kunnollisia tietoja ja välttyäkseen
joutumasta kiikkiin --.

       *       *       *       *       *

Oi kevät, kevät --.

Silloinkin oli ollut kevät, kun hän oli matkustanut Viterbohon heidän
kanssaan, Jennyn ja Fransiskan.

Jenny oli istunut suoraryhtisenä mustassa puvussaan ja tuijottanut
ikkunasta. Miten harmaat ja isot hänen silmänsä olivatkaan -- hän
muisti sen.

Campagnalla -- täällä, jossa ei ollut mitään raunioita, joita
matkailijat tulivat töllistelemään, vain siellä täällä, etäällä
toisistaan, yksityisiä luhistuneita muurinröykkiöitä, muodottomia ja
nimettömiä, ja jokunen pieni arentitila, pari pinjapuuta ja terävää
olkirukoa talon vieressä -- ajelivat tuulenpyörteet harmaanmustia,
resuisia sadekuuroja sinne tänne alastomilla, ruskeilla lakeuksilla.
Lammaslaumat ahtautuivat yhteen laaksossa, jossa kasvoi muutamia
piikkipensaita puron reunamalla.

Sitten juna sukelsi kumpujen ja metsien väliin; tammimetsä oli
salskeata ja pitkärunkoista, ja maassa lakastuneiden lehtien välissä
kukki valkoisia ja sinisiä ja keltaisia kukkia niinkuin kotonakin.
Valkovuokkoja ja sinisiä ja rikinkeltaisia kevätesikoita. Ja
Jenny sanoi että hänen teki mieli ulos poimimaan sylin täydeltä
kaatosateessa, vettä tihkuvien oksien alla, likomärkien lehtien
joukosta. "Tämähän on niinkuin keväällä kotona", sanoi hän.

Täällä oli satanut lunta -- harmaata kevätlunta oli ojissa --
riippuvilta oksilta se tippui välkkyvinä viiruina. Kukat seisoivat ja
nojasivat nuokkuvia päitään yhteen, märkinä ja raskaina rännästä.

Pienet rajut kevätpurot syöksyivät pitkin jyrkänteitä ja tunkivat
ratapenkereen alle. Ero oli vain siinä, että ne täällä olivat
ruosteenkarvaisia, maaperän mukaan.

Ja sitten sadekuuro piiskasi taas vaununikkunoita ja peitti näköalan
-- painoi veturinsavun päin maata. Ja ilma keveni jälleen, ja laaksot
ja metsänpeittämät kummut syttyivät valoon ja usvapilvet vyöryivät
vaarojen rinteitä alas --

Gunnarilla oli ollut joitakin omia tavaroitaan seuralaistensa
matkalaukuissa. Illalla, kun hän sen huomasi, olivat he jo alkaneet
riisuutua. He nauroivat ja puhelivat huoneessaan, kun hän koputti
heidän ovelleen. Ja Jenny raotti ovea ja ojensi hänelle pyydetyn --
oli pukeutunut heleään kampausnuttuun, jossa oli lyhyet hihat, niin
että hento, valkoinen käsivarsi oli paljas. Se houkutteli monenmoniin
suudelmiin, mutta Gunnar oli uskaltanut painaa vain yhden ainoan
hätäisen, niin leikkisän, että se samalla jo kuin pyysi anteeksi.

Silloin hän oli ollut rakastunut Jennyyn --. Oli ollut
päihtynyt keväästä ja viinistä ja iloisesta rankkasateesta
ja auringonvälkähdyksistä ja omasta nuoruudestaan ja elämän
täyteläisyydestä. Hän olisi tahtonut viedä Jennyn mukanaan ja tanssia
hänen kanssaan, tuon solakan vaalean neidon, joka nauroi niin arkaillen
aivan kuin olisi opetellut uutta taitoa, jota hän koskaan ennen ei
ollut käyttänyt. Hänet, joka tuijotti harmain silmin, vakavana ja
kaivaten kukkiin, joiden ohi he kiitivät -- kukkiin, joita hän niin
mielellään olisi poiminut.

Voi hyvä Jumala, kuinka kaikki olisi voinutkaan olla --. Kyyneleetön,
katkera nyyhkytys vavahdutti häntä jälleen.

       *       *       *       *       *

Sinäkin päivänä kun he matkustivat Montefiasconelle, satoi taas -- niin
että vesi roiski ylös katukiveykseltä tyttöjen nostetuille liepeille ja
hienoille nilkoille ja jaloille. Mutta kuinka he olivatkaan nauraneet,
he kolme, kahlatessaan ylöspäin ahdasta katua, jota pitkin sadevesi
koskina valui.

Ja kun he olivat tulleet Roccalle, linnavuorelle keskellä pientä vanhaa
kaupunkia, hajaantuivat pilvet.

He nojasivat rintakaidetta vasten kaikki kolme ja katselivat
Bolsenojärveä, joka lepäsi mustana syvällä alhaalla, oliivilehtoja
ja viiniköynnöksiä kasvavien rinteitten välissä. Pilvet riippuivat
alhaalla järveä ympäröivien harjujen yllä. Mutta yht'äkkiä häivähti
hopeainen viiru tummalle vedenkalvolle, se levisi ja alkoi sinertää,
ja usvapilvet vyöryivät pois ja vetäytyivät laaksoihin ja rotkoihin,
samalla kun vuorien viiva järven ympärillä piirtyi selvempänä.
Aurinko puhkaisi pilvet, ja ne vaipuivat ja kiertelivät kultaisina ja
lyijynsinisinä pieniä vuorenhuippuja, joita kivenharmaat linnoitetut
pikkukaupungit kruunasivat. Pohjoisesta kohosi korkea, keilanmuotoinen
huippu, etäällä -- Cesca väitti että se oli Monte Amiata --.

Vastapestyä, sinistä kevättaivasta vyöryivät sadepilvien viimeiset
jätteet -- raskaina ja hopeapäärmeisinä, sulaen auringossa -- rajuilma
kulki länteen, joka pimenemistään pimeni, sinne missä Etrurian
ylätasanko laskeutui ruskeanmustana ja autiona Välimeren etäiseen,
vaaleankeltaiseen metallinkiiltoon päin.

Autiota ja suurta ja ankaraa oli maisema ylt'ympäri -- niinkuin
Norjan ylätasangoilla -- huolimatta harmaista oliivilehdoista ja
viiniköynnöksistä, jotka pujottelivat jalavien joukossa vihreillä
ahteilla järven ympärillä.

Pienessä puistossa täällä linnanraunioiden ympärillä olivat tammet
pudottaneet vanhat, raudanmustat lehtensä, ja oksat kantoivat uusia
hereitä umpuja. Eräänlaiset ikivihreät pensaat, lehdet kuin laakeria,
muodostivat aitoja. Uusi tämänkeväinen vihanta loisti luonnottoman
kullanvihreänä.

He olivat yhdessä kumartuneet pensaan varjoon ja hän oli levittänyt
takkinsa suojaksi, niin että Jenny saattoi sytyttää savukkeen.
Kevättuuli puhalsi jäätävän terävänä ja puhtaana täällä ylhäällä, ja
Jenny hytisi hiukan märissä vaatteissaan, ja hänen poskensa olivat
punaiset ja aurinko loisti hänen kosteassa tukassaan, jota hän toisella
kädellä pyyhkäisi otsaltaan.

Sinne hän tahtoikin matkustaa --. Huomenna.

Siellä tahtoisi hän ottaa vastaan kevään -- palelevan, alastoman,
aavistelevan kevään, jonka kaikki kukkassilmät olivat kosteuden
sokaisemia ja jotka värisivät vilusta tuulessa -- ja kuitenkin
kukkivat --.

       *       *       *       *       *

Kevät ja Jenny -- nyt ne olivat hänelle yhteiskäsite. Voi -- sellaisena
kuin neito seisoi ja paleli ja nauroi epävakaisessa säässä ja tahtoi
poimia sylittäin kukkia --.

Voi, rakas oma Jennyni, et saanut poimia haluamiasi kukkia eivätkä
unelmasi koskaan puhjenneet kukkaan -- ja nyt minä näen ne unet --.

Ja kun olen elänyt kyllin kauan ollakseni yhtä täynnä kaipuuta kuin
sinä -- ehkä teen kuten sinä ja sanon kohtalolleni: anna minulle
joitakin kukkiani, tyydynkin vähempään kuin alussa vaadin, alkaessani
elää. Mutta minä en kuitenkaan kuole kuten sinä kuolit, koska sinä et
kuitenkaan tullut tyydytetyksi -- minä vain muistelen sinua ja suutelen
helmeäsi ja keltaista hiuskiehkuraasi ja ajattelen: ei, hän ei voinut
elää, sillä hän oli paras ja uskalsi vaatia oikeutenaan kaikkein
parasta -- ja silloin minä ehkä sanon, kiitetty olkoon taivas että hän
ennemmin valitsi kuoleman kuin sellaisen elämän --.

Mutta tänä yönä minä menen Pietarinkirkon torille ja kuuntelen
suihkulähteen haltioitunutta laulua, joka ei koskaan taukoa, ja uneksin
omaa untani --.

Niin, Jenny, sillä nyt olet sinä unelmani eikä minulla koskaan ole
muuta --.

       *       *       *       *       *

Ah unelma, unelma --.

Mutta jos lapsesi olisi elänyt, Jenny, ei siitä olisi tullut se josta
sinä haaveksit pitäessäsi sitä sylissäsi ja antaessasi sille rintaa.
Siitä olisi voinut tulla jotakin hyvää ja kaunista ja taas jotakin
pahaa ja rumaa -- mutta milloinkaan ei siitä olisi tullut sitä, josta
sinä haaveksit --.

Kukaan nainen ei ole synnyttänyt sitä lasta, josta hän on uneksinut
ollessaan raskaana. Kukaan taiteilija ei ole luonut sitä teosta, jonka
hän näki edessään innoituksen hetkenä. Ja me elämme kesän ja taas
kesän, mutta mikään ei ole se kesä, jota me kaipasimme kumartuessamme
maahan ja poimiessamme märkiä kukkasia kevään sadekuurojen alla.

Eikä mikään rakkaus tule sellaiseksi, josta kaksi ihmistä uneksii
suudellessaan toisiaan ensimmäistä kertaa. Jos sinä ja minä olisimme
eläneet yhdessä, Jenny -- me olisimme voineet tehdä toisillemme
sanomattoman hyvää tai pahaa --. Nyt en saa koskaan tietää, millaiseksi
meidän rakkautemme olisi muodostunut, jos sinusta olisi tullut minun
--. Ainoa minkä tiedän, on, että sellaiseksi kuin sen uneksin sinä
yönä, jolloin seisoin yhdessä sinun kanssasi ja suihkukaivo solisi
kuunvalossa -- sellaiseksi se ei olisi muodostunut. Ja se on
katkeraa --.

Kuitenkin --.

Herra Jumalani -- en toivoisi, etten olisi uneksinut sitä unta! En
toivoisi etten uneksisi sitä unta, jonka nyt näen --.

Jenny, antaisin koko elämäni jos sinä voisit tulla vastaani siellä
linnanvuorella ja olla kuten silloin ja suudella minua ja rakastaa
minua -- vuorokauden, tunnin --. Minun täytyy ajatella, yhä uudelleen
ja uudelleen, millaista olisi voinut olla, jos sinä kerran olisit ollut
minun omani -- muutahan en voi. Jenny, minusta tuntuu että ääretön onni
on mennyt hukkaan --. Voi, sinä olet kuollut, ja siksi minä olen niin
köyhä, niin köyhä. Minulla ei ole muuta kuin köyhät haaveeni sinusta
--. Ja kuitenkin -- kun vertaan niitä toisten rikkauteen, on minun
köyhyyteni ylenpalttisen säteilevän rikasta --. Vaikka voisin pelastaa
elämäni en tahtoisi, etten rakastaisi sinua ja uneksisi sinusta ja
surisi sinua niin kuin nyt suren --.

       *       *       *       *       *

Gunnar Heggen ei tietänyt, että hän sydämensä hurjassa epätoivossa
oli kohottanut käsivartensa taivaaseen päin ja kuiskaili puoliääneen
itsekseen. Hän piteli yhä kädessään vuokkoja, joita hän oli poiminut,
mutta ei sitä tietänyt.

Sotilaat, jotka seisoivat kasarminmuurilla, nauroivat hänelle, mutta
hän ei huomannut sitä. Hän puristi kukkia lujasti rintaansa vasten ja
kuiskaili hiljaa itsekseen, kulkiessaan hitaasti aurigonpaisteesta
haudan luota tummaan sypressilehtoon päin.