Ainan 'Tilkkanen vain' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2452. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot. TILKKKANEN VAIN Kirj. Aina [Edith Forssman] Suomen Naisyhdistyksen yleishyödyllinen kirjasto Helsingissä, Suomal. Kirjall. Seuran Kirjap. Osakeyhtiö, 1904. -- Pane kahvipannu tulelle, muori, Lintulan Matti tulee meille, hän, joka keväällä meille antoi siemenkauroja. Torppari Anttila oli oikein hengästynyt, niin nopeasti hän oli rientänyt sisään mäeltä, josta hän oli nähnyt vieraan virkun hevosen lähestyvän tupaa. Hetkisen perästä vieras kopistikin lunta jaloistaan portailla. -- Hyvää päivää taloon! -- Jumal' antakoon! -- Käy sisään ja paina puuta! -- Matti istahti kiikkutuoliin ja isä ukko asettui penkille pöydän ääreen, sill'aikaa kuin emäntä puuhaili lieden ääressä höyryävän kahvipannun kimpussa. Kohta oli kahvi valmis ja hän asetti tarjottimen kuppineen pöydälle, otti lasisen sokurirasian hyllyltä ja täytti kerma-astian. Nyt nousihe isäntä ja meni kaapille, josta otti pullon, jonka hän miltei hiukkasen ylpeänä asetti tarjottimelle. Hän, Anttila, näyttäisi Lintulan Matille, että torpparikin oli siksi mies, että aina talossa piti tilkkasen väkevää vieraan varaksi. Leikkisästi hän työnsi muorin kerma-astian syrjään; -- On meillä toki hiukan väkevämpääkin kermaa -- nauroi hän ja kaasi viinaa kuppeihin. Vieras myhähti hyväntuulisena hänelle ja veti halukkaasti nenäänsä tuoksua, joka kohosi kuumasta norrikupista. Kauan miehet sitte istuivat jutellen täysien kuppiensa ääressä, ja kun Lintulan Matti vihdoinkin nousi lähteäkseen, olivat hänen kasvonsa aika punakat. Isä ukkokin oli tullut niin tavattoman kovapuheiseksi, että pikkutyysä kehdossaan heräsi ja rupesi parkumaan. Pikku raukka, se oli monta päivää ollut kiukkuinen hampaistaan ja viimein uupunut nukkumaan, ja nyt sen taas piti herätä itkuun: -- So, so, lapseni, ei isä pahaa karkottanut, vaikka huusikin niin kovaa, -- jokelsi äiti, otti tytön syliinsä ja viihdytteli sitä käsivarsillaan. Isäntä itse oli sillävälin saattanut vieraan ulos. Kun hän palasi sisään takaisin, kysyi vaimo: -- Olethan vannehtinut kiulun, kuten pyysin, jotta pääsen lypsämään? Anttila kirosi: -- Kuka sitä nyt kaikkeen ennättää mitä tehtävää olisi. Vaimo katseli ihmeissään häntä: -- Mihin minä nyt lypsän? ihmetteli hän. -- Aina sinä jankkaat omista asioistasi, pidä suusi kiinni kerrankin ja anna ihmisten olla rauhassa. -- Enhän ole sanonut yhtään pahaa sanaa, valitteli vaimo. Lapsi rupesi huutamaan yhä kiivaammin. -- Jollet saa kakaraa vaikenemaan, niin kyllä minä hänet opetan, kiljui kiihottunut mies, ja nyt vasta äiti huomasi, miten asiat olivat. Isä ei sietänyt tilkkaakaan väkeviä, ja hän, joka muutoin oli niin hiljainen, kävi heti, hiukankin sitä lajia maistettuaan, kiivaaksi ja ärtyisäksi. Itkusilmin vaimo pani lapsen kehtoon ja sai sen vähitellen jälleen nukkumaan. Anttila taas istui miltei häpeissään penkillä polttaen piippuansa, kohta alkoi häntä nukuttaa, hänen päänsä alkoi nuokkua, ja kun vaimo meni puita hakemaan, heittäytyi hän vuoteelle ja nukkui kuin porsas. Äidin täytyi sitä vastoin valvoa koko pitkä yö, pikkuruinen nurisi aina aamun koittoon asti ja silloin täytyi mistään huolimatta nousta kahvin keittoon, kuten tavallisesti. Isä, joka oli herännyt, tarjoutui silloin lasta tuudittamaan, hän katui kyllä eilistä, vaikkei mitään virkkanut. Viinapullo oli vielä pöydällä, ei kukaan ollut eilen muistanut sitä panna paikoilleen. Kun emäntä taas asetti kahvikupit pöydälle työnsi hän pulloa kovanlaisesti pöydän reunaa kohti. -- Aijai, sanoi mies, olisitpa voinut pudottaa sen lattialle. -- Eipä siitä olisi ollut suurta vahinkoa, Vastasi vaimo -- niin ikävää kun eilen oli. -- No, ei sitä nyt vaan sovi sanoa tuon viinatilkan syyksi, sanoi isä maahan tuijottaen -- ikäänkuin mies ei muka niin vähää kestäisi, mutta kun sinä manguit ja tyttö kirkui, niin kävi se luonnolle, ymmärräthän. -- Olipa Lintulan Mattikin tavallisen punakka, kun lähti, arveli äiti. Isä nauroi: -- Etkö luule että hän on juonut monet norrit eläessään. -- Sen kyllä uskon, siitäpä syystä heidän uusi rakennuksensa onkin osaksi velkana, vaikka hän on niin hyvä työmies. -- Ja auttavainen myöskin, lisäsi mies -- se oli oikea miehen työ, että hän hankki minulle kauroja keväällä, kun hän tiesi minun ilman olevan, ja sen hän teki. Vaikkei minulla ollut rahaa heti maksaa. -- Niin, kyllä se oli ystävällistä. -- Etkä sinä kuitenkaan olisi hänelle suonut yhtä norrikuppia vaivainsa palkaksi! -- Voi, olisin minä hänelle tarjonnut vaikka koko pannullisen kahvia, puolustihe emäntä. -- Mitäs miehinen mies olisi paljaasta kahvista välittänyt, sanoi Anttila hiukan ääntään kohottaen, -- ei semmoista ilkiä tarjota, enkä minä niin huono tahdo olla. Emäntä puisteli päätään: Ja lopulta se sittenkin on turhamaisuutta kaikkityyni arveli hän. Juuri kun he olivat syöneet päivällistä, ovi aukeni ja Vanha Vilkin muori astui tupaan. -- Herran rauhaa taloon! -- Tervetuloa! Anttila nyökkäsi pöydän päästä ja äiti tarjosi tuolia. Molemmat tiesivät, että kun Vilkin muori oli liikkeellä, oli hänellä aina kerrottavana jokin merkillinen uutinen. Hetken vaitiolon jälkeen ja kun eukko oli saanut sukkakutimensa työkuntoon, hän alkoikin näin: -- No, Lintulan Matti se taittoi jalkansa eilen! -- Eilen? torppari ja hänen vaimonsa huusivat tuon melkein yhteen ääneen, sillä juuri eilen hän oli ollut heillä. -- Niin, kun hän illalla ajoi kirkonkylästä kotiin, niin hevonen pillastui ja heitti hänet reestä, niin että hän putosi sillan kaidetta vastaan ja katkaisi reisiluunsa niin, että rusahti. -- Herra Jumala, kuinka kauheata, huokaisi Anttilan vaimo. -- Niin, niin, arveli eukko -- kyllä hänellä nyt mahtaa olla kipu ja tuska tupavieraina ja ontua hän saa koko elämänsä ajan, mutta sanoinhan minä, että niin se vielä käypi. Viikin muori mutisti suutaan ja näytti hyvinkin viisaalta. -- Kuinka niin? -- kysyi Anttila hiukan vastahakoisesti. -- Ajattelin näin siitä syystä, että hän ryyppää. -- Mutta ei Lintulan Matti mikään juoppo ole, puolusteli Anttila. -- Niin, ei hän kotona juo, vastasi Viikin eukko -- mutta kun hän kulkee pitäjää monilla asioillaan -- auttavainen kun kyllä on -- ja joku silloin tarjoa hänelle vaikka vain tilkkasen väkevätä, niin hän alkaa ajaa talosta taloon saadaksensa enemmän. Kas hän on päässyt makuun, -- eukko hymyili viekkaasti -- ja siitäpä se juuri riippuukin. Hevoset ovat viisaita elukoita, kun he vain tuntevat ajajan hengityksestä, että hän on saanut pienen naukun, tulevat ne aivan kuin hulluiksi. Semmoinen se oli Lintulan Matinkin ajovarsa; jo Kirkonkylässä se oli raisu ja kahta hurjemmaksi se kääntyi maantiellä. -- Kerrankos tai kaksi Lintulan emäntä on saanut siitä surra, lopetti eukko, -- mutta nyt täytyy minun jo lähteä, minun pitää vielä poiketa naapuriin keträämistä pyytämään. Mies ja vaimo istuivat kauan vaiti hänen mentyänsä: -- Ajatteles, että Matin piti juuri meillä päästä väkevien makuun, sanoi vaimo suruisasti. -- Oh, mutta saihan hän vain niin pikkuruisen, vastasi mies. Hänen äänensä värähteli hieman. -- Niin, se tilkka oli liikaa yhtä kaikki, sanoi vaimo hiljaa. Seuraavana päivänä tuli naapurinvaimo tuoden lämpösleivän, jonka juuri oli uunista ottanut. Anttilan vaimo oli yksin kotona ja istui surullisiin mietteisiin vajonneena kehdossa, pitäen tyttöriepuaan polvellaan. -- Olet niin huolestuneen näköinen, sanoi vieras ystävällisesti, -- mikä sinun mieltäsi painaa? Ensin vaimo hiukan epäili, puhuako toiselle, mutta kun hän ajatteli, miten vanhoja tuttuja he molemmat olivat ja miten usein järkevä ja kiltti Miina oli vaikeina hetkinä häntä lohduttanut ja auttanut, niin hän purki hänelle koko sydämensä. -- Katsoppas, se se minua enimmin kaivelee, että Lintulan Matin piti meillä päästä väkevien makuun, sanoi hän lopuksi. -- Niin, paljon se pieni tilkka tosiaankin teki vahinkoa tällä kertaa. Jussi kiivastui ja suuttui, kiulu jäi korjaamatta, minä itse tulin kärsimättömäksi ja tyttö kiukutteli koko yön, Lintulan onnettomuudesta puhumattakaan. -- Olihan siinä kyllin yhdeksi kertaa, myönteli Miina osanottavasti. Anttilan vaimo nyyhkytti: -- Ja samoin voi tapahtua monta kertaa vielä, niinkauan kuin Jussi itsepäisesti tahtoo pitää viinaa kotona tarjotakseen sille, joka tavalla tai toisella häntä hiukan avustaa. Miina mietti hetkisen: -- eipä ole ihmettä, että sinä sitä suret, sanoi hän vihdoin -- minä nyt aina olen niin sitä paloviinaa vihannut, mutta se viha onkin minuun jo lapsuudesta asti juurtunut, sillä isä ei koskaan maistanut pisaraakaan ja harrasti kaikin tavoin raittiutta. -- Toisin oli minun kodissani, vastasi Anttilan vaimo -- kyllä minä olen nähnyt lasia kallistettavan niin kauan, kuin vaan voin muistaa. Niin, kun sinä olit niin tottunut siihen, ei sinusta ollut väärin eikä kummallista, että Jussikin osasi pulloa hyväillä teidän naimisenne jälkeen. Toinen nyökkäsi myöntävästi: -- Kyllähän se niin oli, etten minä alussa pannut siihen paljoakaan painoa, mutta vähitellen olen oppinut viinaa kammomaan ja nyt minä oikeen vihaan kaikkea väkevää, minkä nimellistä se liekään. -- Minäpä kerron, miten meillä kävi, kun isän ja enon joukon piti ensikerran tulla meidän kotiin, jouluna häiden jälkeen, sanoi Miina. -- Kun minä lauantai-iltana otin lämpösleivät uunista, etsi Kalle lakkiansa mennäkseen ulos: -- Minnekkä nyt matka, kysyin. -- Minä aijoin vain pistäytyä Pellin muijalta vähän viinaa lainaamassa, eihän meillä ole kotona sitä edes sen verran että yhden norrin saisi, vaikka on joulu. -- Ei, ei Kalle, sanoin, -- älä kulje sitä tietä, se on väärä. -- Hän katseli ihmeissään minua: -- Kuinka niin? Pellin muijalla on aina viinaa, ja hän lainaa jokaiselle, joka tarvitsee. -- Niin, lainaako, en ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi sen olevan pientä salakapakoitsemista. -- Hyi, miten rumaa nimeä sinä siitä käytät. -- Olkoon nimitys ruma tai kaunis, tosi se on sittenkin, sanoin kiihkeästi. -- Se, joka menee Pellin muijalle, viettelee hänet salaa rikkomaan sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan, ymmärräthän toki sen? Kalle kävi miettiväiseksi: -- Kyllä sinä voit tavallasi olla oikeassa, vaikken ole tullut sitä ajatelleeksi tähän saakka, hän arveli. -- Mitä me väkevillä, sanoin -- päivälliseksi saamme hyvää leipää, perunalaatikkoa, makeaa soppaa ja pannukakkua ja sitten keitän minä niin hyvää kahvia, ettet ikinä ole moista juonut. Hän purskahti nauruun: -- Kylläpä sinä keksit ja kyllä minä puolestani mielelläni olen paloviinatta, josta en koskaan ole pitänyt, mutta eivätköhän enosi ja Emeli-serkkusi sano minua huonoksi mieheksi, ellen voi tarjota edes ruokaryyppyäkään? -- Mitä sinä heidän sanoistaan, isä ainakin hyväksyy sinun käytöksesi ja minä puolestani kiitän Jumalaa siitä, ettet välitä väkevistä. Muutamat miehet tulevat niin kummallisiksi yhden ainoan kulauksen juotuansa, he räyhäävät, niin että pelottaa, kiroavat ja tekevät pahaa eläimille. Oikein hävettää nähdessään omien tuttujensakin siten käyttäytyvän. -- En minäkään paljo siedä, arveli Kalle ja oli nolon näköinen. -- Niin, muutamat taas tulevat iloiselle tuulelle ja alkavat lörpötellä ja puhua hullutuksia. -- Jos minä siten käyttäytyisin, en varmaankaan voisi katsoa sinua suoraan silmiin seuraavana päivänä, sanoi Kalle ja naurahti hiukan -- kyllä se totta on, että viina viisaan villitsee. -- Ja tekee ihmisestä eläimen, vastasin -- siitäpä sen näkee, miten suuri synti ryyppääminen on. -- No, ei siis välitetä koko viinasta, arveli Kalle, ja minä tulin niin iloiseksi, että sydämeni hyppi riemusta rinnassani, eikä koskaan siitä saakka ole siitä seikasta ollut kodissamme puhetta. Mutta ei minun ymmärtääkseni Kalle ole silti vähemmän arvossa pidetty kuin muutkaan miehet. -- Ei, päinvastoin, sanoi Anttilan vaimo, kaikki sanovat, että hän on niin hyvä ja siivo mies, ja kun kunta tarvitsee jotain luottamusmiestä, niin se valitsee hänet aina siksi. Miina hymyili hiukan ylpeänä miehestään: -- Koeta sinä saada miestäsi tekemään sama päätös, nimittäin, ettei talossa koskaan saa mitään väkevää löytyä, ehdotteli hän. -- Jussi on itsepäisempi luonnoltaan, vaikka näyttääkin niin hiljaiselta, sanoi Anttilan vaimo huoaten. -- Niin, silloin on sinulla ainoastaan yksi keino: rukoile Jumalaa kaikesta sydämestäsi, sanoi Miina kyynelsilmin. Illalla Anttila tuli kotiin hyvin hiljaa ja vakavana, ja vasta kun hän oli syönyt ja pikku tyttö oli nukkunut, hän alkoi keventää sydäntänsä vaimolleen. -- Olin Lintulassa tänään Mattia katsomassa, sanoi hän. -- No, mitenkä hän voi? -- Huonosti vain, hän makasi liikkumattomana vuoteessaan ja kyllä kai sitä kestää kauan, arveli emäntä, tohtorikin oli sanonut, ettei hän enään koskaan voi kulkea ilman kainalosauvoja. -- Saipa hän ankaran varotuksen? -- Niinkö arvelet? Eikö mitä, vielä se vanha Aatami hänessä oli. Niin pian kun tulin, piti laittaa norrit, mutta minä kielsin sillä kertaa. Juuri ennen minua oli talonisäntä ollut hänen luonaan ja minä tunsin hajusta, mitä lajia oli tarjottu. "Kun hän vain saa pisarankin, täytyy hänen saada enemmän", niinhän Viikin muori sanoi viimein. -- Sitte menin talliin katsomaan hänen nuorta hevostaan, jonka hän juovuspäissään oli ajanut aivan pilalle; se oli langennut ja polvet olivat vielä verissä. En ihmettele, että se pillastui, eikä siitä koskaan kalua tule, sen minä uskon. Vaimo nyökkäsi päätään: -- Ja kaikki tyyni sen ainoan pisaran vuoksi, jonka Matti täällä sai, sanoi hän suruisesti. -- Niin, vastasi mies nousten pystyyn -- mutta sen pitääkin oleman viimeinen pisara, joka tarjotaan kellekään tässä talossa. -- Amen -- kuiskasi äiti pannen kätensä ristiin, mutta sydämensä syvyydestä hän kiitti Jumalaa, joka oli niin pian kuullut hänen rukouksensa, ja kun hän katseli miestänsä, niin hän ajatteli, että Jumala niin monella ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisiä oikealle tielle. Aina.