Hendrik Consciencen 'Flanderin leijona' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 2526. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




FLANDERIN LEIJONA

Historiallinen romaani muinais-Belgiasta


Kirj.

HENDRIK CONSCIENCE


Suomentanut

Väinö Jaakkola





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.






SISÄLLYS:

  I. Vieraan vallan alla.
 II. Nousu.
III. Vapautus.






Ensimmäinen osa.

VIERAAN VALLAN ALLA.




I.


Punainen aamuaurinko kohosi verkalleen öisen pilvivaippansa verhosta,
sen seitsenvärisen heijastuksen hohtaessa säihkyvänä jokaisesta
kastepisarasta; sinervä usva leijui tiheän hunnun lailla puiden
latvoissa; kasteesta kosteat kukkien kuvut avautuivat armaasti ottamaan
vastaan uuden päivän ensimmäistä sädettä. Satakieli oli helkyttämistään
helkyttänyt suloisia säveliään, mutta nyt sai vähäpätöisempien
laulajain sekava sirkutus sen sulavat soinnut vaikenemaan.

Joukko ritareita ratsasti äänetönnä Rousselareen päin. Heidän
varustustensa kalske ja ratsujen töminä häiritsi metsän hiljaista
rauhaa, sillä toisinaan syöksähti näreiköstä säikähtynyt hirvi,
rientäen uhkaavaa vaaraa pakoon tuulen nopeudella.

Ritarien puvut ja aseet olivat niin kallisarvoiset, että jo ensi
katsauksella saattoi arvata heidän joukossaan olevan kreivejä ja
vieläkin ylhäisempiä herroja. Silkkinen nuttu riippui keveissä
poimuissa heidän harteillaan, ja hopeoitu, sinisin ja punaisin sulin
koristettu kypäri peitti heidän päätään. Heidän rautahansikkaittensa
terässuomukset ja kultakoristeiset polvilevynsä välkkyivät kirkkaasti
aamuauringon valossa. Höyryävät ja levottomat ratsut pureksivat
innoissaan kuolaimensa vaahtoon, pitäen valjaidensa hopeiset napit ja
silkkitupsut miellyttävässä liikkeessä.

Vaikka nämä ratsastajat eivät olleetkaan varsinaisissa
sotavarustuksissa, heillä kun ei ollut haarniskoita yllään, saattoi
siitä huolimatta nähdä, että he olivat varustautuneet vihollisenkin
varalta, sillä hihattomain nuttujen aukoista esiinpistävät käsivarret
olivat rengaspaitoihin verhotut. Sitäpaitsi riippui heidän satuloissaan
suuret lyömämiekat, ja aseenkantajat kantoivat jäljessä herrojensa
valtavia kilpiä. Jokaisen ritarin rintaan oli ommeltu hänen vaakunansa.

Aamun kylmyys oli vienyt heiltä puhehalun; kostea yöilma painosti
heidän silmäluomiaan; vaivoin jaksoivat he vastustaa ahdistavaa
uneliaisuutta ja kaikki olivat uneksivaan mietiskelyyn vaipuneina.

Jalan heidän edellään käveli nuori mies. Pitkä, aaltoileva tukka valui
hänen leveille harteilleen; siniset, loistavat silmät säihkyivät hänen
vaaleiden kulmakarvojensa alta ja nuorekkaasti kähertyvä parranhaituva
varjosti hänen leukaansa. Hänellä oli yllään vyöllä varustettu
villainen mekko, eikä muuta asestusta kuin nahkatupessa oleva lyhyt,
kaksiteräinen tikari.

Hänen ilmeestään saattoi lukea, että seurue, jonka oppaana hän oli, ei
ollut hänelle mieluinen. Epäilemättä piili jokin salainen ajatus hänen
povessaan, sillä hän vilkaisi usein syrjäsilmällä perässään tuleviin
ritareihin.

Kookkaana ja tavattoman voimakasrakenteisena asteli nuorukainen niin
ripeästi eteenpäin, että hevosten oli työlästä pysyä hänen mukanaan.

Kun kulkue oli siten taivaltanut jonkun aikaa, kompastui erään ritarin
hevonen äkkiarvaamatta kaadetun puun kantoon ja suistui maahan, niin
että ratsastaja putosi rintapäälleen hevosen niskaan ja oli vähällä
lentää satulasta.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän ranskankielellä. "Minun hevoseni
nukkuu alleni."

"Herra Chatillon", vastasi hänen vierustoverinsa nauraen, "että
jompikumpi teistä molemmista nukkui, sen uskon minäkin varmasti."

"Riemuitkaa vain minun onnettomuudestani, ilkkuja!" huudahti Chatillon.
"Minä en nukkunut. Jo kaksi tuntia olen hievahtamatta katsonut noita
kirottuja torneja tuolla, jotka etenevät yhä kauemmaksi mitä pitemmälle
ehdimme. Mutta ennenhän voisi nähdä itsensä hirressä roikkuvan, kuin
kuulla ystävällistä sanaa teidän suustanne."

Molempien ritarien näin laskiessa leikkiä keskenään, nauroivat toiset
sydämellisesti tälle tapahtumalle, ja koko joukkue valveutui yht'äkkiä
hiljaisesta uneliaisuudestaan.

Kun Chatillon, joka nyt oli saanut ratsunsa jälleen pystyyn, näki,
etteivät toiset lakanneet nauramasta, tuli hänen mielensä niin
kuohuksiin, että hän painoi terävät kannuksensa ratsun kupeisiin. Tästä
ärtyneenä se viskautui pystyyn ja syöksyi sitten kuin nuoli puiden
sekaan. Tuskin sadan askeleen päässä se törmäsi paksuun tammeen ja
suistui pahasti loukkautuneena maahan.

Oli onni Chatillonille, että hän oli törmäyksessä pudonnut tai hypännyt
satulasta sivullepäin; siitä huolimatta näytti hän satuttaneen pahasti
kylkensä, sillä hän jäi joksikin aikaa makaamaan ihan liikkumattomana.

Niinpiankuin toiset ehtivät hänen luokseen, laskeutuivat he kaikki
ratsuiltaan ja nostivat hänet pystyyn. Se, joka äsken oli laskenut
hänen kanssaan leikkiä, näytti nyt olevan enimmän huolissaan hänen
takiaan ja hänen kasvonsa kuvastivat vilpitöntä surua.

"Rakas Chatillon", huokasi hän, "minä valitan sydämestäni, suokaa
anteeksi ajattelemattomat sanani, tarkoitukseni ei todellakaan ollut
loukata teitä."

"Jättäkää minut rauhaan", huusi Chatillon, riistäytyen irti
matkatoverinsa käsistä, "enhän minä vielä ole kuollut, hyvät herrat!
Luuletteko, että saraseenit olisivat säästäneet minut sitä varten, että
kuolisin tänne metsään kuin koira? Ei, Jumalan kiitos, vielä olen
hengissä, ja tekin, St. Pol, saisitte maksaa minulle tuon pilkkanne
heti paikalla, jos minulla olisi halua teille kostaa."

"Rauhoittukaa, minä pyydän", vastasi St. Pol. "Oi, Jumalan tähden!
Tehän olette haavoittunut, veljeni; verta valuu panssaripaitanne läpi."

Chatillon veti oikean hihansa ylös ja huomasi, että oksa oli raapaissut
hänen ihoaan.

"Kas", virkkoi hän puoleksi tyyntyneenä, "ei se ole mitään -- naarmu
vain. Mutta minä luulen, että tuo flaamilainen vie meitä tahallaan
näille noidutuille teille! Kyllä otan siitä pian selvän. Ja nimeni ei
ole enää Chatillon, jollen hirtä häntä tuohon kirottuun tammeen!"

Flaamilainen, joka kuuli tämän puheen, oli olevinaan niinkuin ei olisi
ymmärtänyt ranskaa ja katsoi Chatillonia rohkeasti silmiin.

"Hyvät herrat", huusi ritari, "katsokaa kuinka tuo tolvana töllöttää
minuun! Tulehan tänne lähemmäksi, lurjus!"

Nuorukainen lähestyi hitaasti ja piti katseensa hievahtamatta ritariin
kiinnitettynä. Tällä hetkellä näkyi hänen piirteissään jotakin
omituista, viekkauden ja vihan sekoitusta, niin uhkaavaa ja
salaperäistä, että Chatillon tunsi jotakin painostuksen tapaista.

Eräs läsnäolevista ritareista kääntyi ympäri ja poistui paikalta, missä
tämä tapahtui; hän siirtyi muutamia askelia taammaksi puiden sekaan,
antaen selvästi ymmärtää, ettei näytös häntä miellyttänyt.

"Tahdotko selittää minulle", kysyi Chatillon oppaalta, "minkätähden
viet meitä tällaisia teitä ja miksi et varoittanut meitä tuosta
kaadetusta puusta, joka on tuolla tiellä?"

"Herra", vastasi flaamilainen huonolla ranskankielellä, "minä en tunne
muuta tietä Wynendaelin linnaan enkä tiennyt, että teidän
jalosukuisuutenne suvaitsi nukkua tähän aikaan päivästä!"

Hänen tätä sanoessaan vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn, ja
näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ärsyttää ritaria.

"Sinä hävytön lurjus!" huusi Chatillon hänelle, "vai naurat, vai
pilkkaat sinä minua?! Hoi, aseenkantajani! Vetäkää tuo lurjus hirteen,
jotta korpit saavat hänestä ruokaa!"

Nuorukaisen ivahymy yltyi nyt, hänen suupielensä nytkähtelivät
merkitsevästi ja väkevä puna vaihteli kalpeuden kanssa hänen
poskillaan.

"Flaamilainenko hirteen?" mutisi hän. "Odottakaahan vähän!"

Hän astui muutamia askelia taaksepäin, asettui seisomaan selkä puuta
vastaan, kääri hihansa aina olkapäihin saakka ja veti välkkyvän
tikarinsa tupesta. Hänen paljaiden käsivarsiensa täyteläiset lihakset
jännittyivät ja hänen kasvoilleen tuli leijonamainen ilme. "Voi sitä,
joka minuun koskee!" huusi hän voimakkaalla äänellä. "Flanderin korpit
eivät saa minusta ruokaa; ne syövät mieluummin ranskalaisen lihaa!"

"No käykää käsiksi, te nulikat!" huusi Chatillon aseenkantajilleen,
"käykää käsiksi! Katsokaa noita pelkureita! Pelkäättekö te yhtä
puukkoa? Kunpa minä voisin saastuttaa käteni tuohon mieheen; mutta minä
olen jaloa verta. Tämä on teidän asianne. Roskaväki roskaväkeä vastaan.
No, iskekää kiinni!"

Muutamat ympärilläseisovista ritareista koettivat tyynnyttää
Chatillonia, mutta useimmat kuitenkin kannattivat häntä ja olisivat
mielellään nähneet flaamilaisen roikkumassa. Epäilemättä olisivat
aseenkantajat käskijänsä yllyttäminä hyökänneet nuorukaisen kimppuun ja
voittaneet hänet, mutta nyt lähestyi äsken joukosta eronnut ritari,
joka muutamien askelien päässä oli käyskennellyt edestakaisin syviin
mietteisiin vaipuneena. Hänen pukunsa ja varusteensa olivat paljon
upeammat kuin toisten ritarien; hänen rintaansa ommellun vaakunan
muodosti kolme liljaa sinisellä pohjalla kreivillisen kruunun
alapuolella, mikä oli merkkinä siitä, että hänen suonissaan virtasi
kuninkaallista verta.

"Seis!" huusi hän ankaran näköisenä aseenkantajille, ja Chatilloniin
päin kääntyen hän lausui: "Herra Chatillon, te näytätte unohtavan, että
minä olen saanut Flanderin veljeltäni, kuningas Filipiltä,
läänitykseksi. Tämä flaamilainen on minun vasallini; teillä ei ole
mitään oikeutta hänen henkeensä, se kuuluu yksinomaan minulle."

"Onko minun sitten annettava kelvottoman lurjuksen pilkata itseäni?"
kysyi Chatillon suuttuneena. "Toden totta, kreivi, minulle on
kerrassaan käsittämätöntä, minkätähden te aina puolustatte halpaa
kansaa aatelisia vastaan. Onko tuon flaamilaisen saatava kerskua
pilkanneensa ranskalaista ritaria rankaisematta? Sanokaahan, hyvät
herrat, eikö hän ole ansainnut kuolemaa?"

"Herra Valois", vastasi St. Pol, "suokaa veljelleni se pieni tyydytys,
että hän saa nähdä tämän flaamilaisen hirressä. Mitä teidän
kuninkaallista korkeuttanne liikuttaa tuon uppiniskaisen nulikan
henki?"

"Hyvät herrat!" huusi Valois'n kreivi Kaarle suuttuneena, "tuollaista
puhetta en tahdo kuulla. Alamaisen henki on minulle arvokas, ja minä
vaadin, että tämä nuori mies päästetään esteettömästi menemään.
Ratsaille, hyvät herrat, on jo liiaksi aikaa hukattu!"

"Antakaa olla, Chatillon", kuiskasi St. Pol veljelleen, "nouskaa
aseenkantajanne ratsulle ja lähtekäämme matkaan. Herra Valois on
parantumaton kansanystävä."

Sillävälin olivat aseenkantajat pistäneet miekkansa huotraan ja
taluttivat nyt hevoset herrojensa luo.

"Oletteko valmiit, hyvät herrat?" kysyi Valois nyt; "ripeästi siis
eteenpäin, jos suvaitsette, muuten myöhästymme metsästysretkeltä. Sinä,
vasalli, kävele tässä sivullamme. Kuinka pitkälti on vielä
Wynendaeliin?"

Nuorukainen otti kunnioittavasti lakin päästään, kumarsi pelastajalleen
ja vastasi: "Lyhyt tunti vielä, armollinen herra."

"Tuohon mieheen minä en luota", sanoi St. Pol; "luulen, että hän on
susi lampaanvaatteissa."

"Sitä olen jo kauan ajatellut", vastasi kansleri Pierre Flotte. "Hän
vilhuilee meihin kuin susi ja kuuntelee kuin jänis."

"Ahaa! nyt tiedän, kuka hän on", huusi Chatillon. "Ettekö ole koskaan
kuulleet puhuttavan Pietari Deconinck-nimisestä brüggeläisestä
kankurista?"

"Totisesti, hyvät herrat, te erehdytte", huomautti Raoul Nesle, "minä
olen itse puhutellut tuota Brüggen kuuluisaa kankuria, ja vaikka hän
viekkaudessa vie voiton tästäkin, on hänellä vain yksi silmä, ja meidän
oppaallamme on kaksi varsin suurta. Epäilemättä hän rakastaa Flanderin
vanhaa kreiviä ja katsoo karsaasti meihin, jotka voittajina tulemme
maahan. Siitä se tulee! Suokaa hänelle anteeksi uskollisuus, jota hän
tuntee onnetonta ruhtinastaan kohtaan."

"Riittää jo tästä, hyvät herrat", keskeytti Chatillon. "Puhukaamme
muista asioista. Tiedättekö, mitä armollinen kuninkaamme tulee tekemään
tälle Flanderille? Toden totta, sanon minä, jos kuninkaamme pitäisi
raha-arkkunsa niin suljettuna kuin Valois suunsa, niin olisi elämä
hovissa varsin kuivaa."

"Niin te sanotte", vastasi Pierre Flotte; "mutta ei hän ole kaikille
niin vaitelias. Antakaahan hevostenne vähän hiljentää käyntiään, hyvät
herrat, niin minä kerron teille asioita, joista ette ole osanneet
uneksiakaan."

Ritarit siirtyivät uteliaina lähemmäksi toisiaan ja antoivat Valois'n
kreivin ratsastaa jonkunverran edelle. Kun hän oli siksi kaukana
heistä, ettei voinut erottaa heidän sanojaan, lausui kansleri:

"Kuulkaa siis! Armollisella kuninkaallamme Filip Kauniilla ei ole enää
ollenkaan rahaa. Enguerrand de Marigny on saanut hänet uskomaan, että
Flanderi on todellinen kultakaivos, ja siinä hän ei olekaan kovin
väärässä, sillä tässä maassa on enemmän kultaa ja hopeaa kuin koko
Ranskan valtakunnassa."

Ritarit hymyilivät ja nyökäyttivät useaan kertaan päitään myöntymisen
merkiksi.

"Kuulkaa vielä!" lausui Pierre Flotte; "kuningattaremme Johanna on
hyvin katkeroitunut flanderilaisille, hän vihaa tuota ylpeää kansaa
aivan uskomattomasti; olen kuullut hänen omasta suustaan, että hän
mielellään näkisi viimeisenkin flaamilaisen hirsipuussa."

"Sellainen se on kuningattaren puhetta!" huusi Chatillon. "Kun minusta
kerran tulee tämän maan herra, niinkuin armollinen serkkuni on minulle
luvannut, niin kyllä täytän hänen rahakirstunsa ja teen lopun Pietari
Deconinckista ammattikuntineen ja kansanhallituksineen. Mutta mitä tuo
kirottu mies meidän puheestamme kuuntelee?"

Flaamilainen oli huomaamatta lähestynyt ja kuunnellut tarkasti ritarien
puheita. Niin pian kuin hän näki, että hänet huomattiin, juoksi hän
pilkallisesti nauraen metsään, pysähtyi vähän matkan päähän ja veti
puukon tupestaan.

"Herra Chatillon", huusi hän uhkaavasti, "katsokaahan tätä puukkoa,
jotta tuntisitte sen, kun se uppoaa kaulanne juureen."

"Eikö ole palvelijoissani ketään, joka kostaa minun puolestani?" huusi
Chatillon vihan vimmassa.

Ennenkuin hän oli päässyt lauseensa loppuun, laskeutui jättiläismäinen
asepalvelija alas ja hyökkäsi paljastetuin miekoin nuorukaista kohti.
Sen sijaan että olisi puolustautunut puukollaan, pisti flaamilainen sen
tuppeen ja odotti kädet nyrkissä vihollistaan.

"Olet kuoleman oma, flaamilainen!" huusi asepalvelija, suunnaten
aseensa häntä kohti.

Nuorukainen ei vastannut, vaan iski suuret silmänsä kuin leimuavat
nuolet vastustajaansa. Tuon katseen hurjan voiman järkyttämänä
seisahtui toinen hetkiseksi, ikäänkuin hänen rohkeutensa olisi
pettänyt.

"Käy kimppuun! Iske hänet hengiltä!" huusi Chatillon hänelle. Mutta
flaamilainen ei odottanut vihollisensa lähestymistä. Hän syöksähti
yhdellä loikkauksella hänen kimppuunsa, tempasi hänet jänteviin
kouriinsa ja iski hänen päänsä niin armottomasti puuta vasten, että hän
lysähti maahan liikkumattomaksi.

Pilkallisesti hymyillen pani flaamilainen suunsa elottoman ruumiin
korvalle ja lausui purevan ivallisesti:

"Mene ja sano herrallesi, että Jan Breydelin[1] liha ei ole aiottu
korppien ruoaksi; muukalaisten liha on niille sopivampaa."

Tämän sanottuaan hän juoksi pensaikkoon ja hävisi metsän pimentoon.

Ritarit, jotka tiellä seisoen katselivat tätä näytelmää, eivät olleet
ehtineet vaihtaa sanaakaan keskenään, mutta niinpiankuin he olivat
tointuneet hämmästyksestään, sanoi St. Pol:

"Toden totta, veljeni, minä luulen, että olette ollut tekemisissä
noidan kanssa, sillä luonnollisilla keinoilla ei tuollainen tapahdu."

"Noiduttu maa!" vastasi Chatillon masentuneena. "Ratsuni taittaa
niskansa ja uskollinen palvelijani maksaa sen hengellään! Tämä on
kovaonninen päivä! Miehet, ottakaa toverinne ja viekää hänet, niin
hyvin kuin voitte, lähimpään kylään, parannettavaksi tai haudattavaksi!
Minä pyydän, hyvät herrat, ettei kreivi Valois'lle mainittaisi
sanallakaan tästä tapahtumasta!"

"Se on tietty!" vastasi Pierre Flotte. "Mutta, hyvät herrat,
kannustakaahan hevosianne ja kiiruhtakaa, sillä tuolla näkyy kreivi
Valois jo katoavan puiden sekaan."

He antoivat ratsujensa laskettaa hyvää vauhtia ja saavuttivat pian
johtajansa. Tämä ratsasti hiljakseen edellä; hänen päänsä oli
miettiväisesti painuksissa ja hänen rautahansikkaansa lepäsi
huolettomasti ohjaksineen ratsun kaulalla. Hänen toinen kätensä oli
satulassa riippuvan lyömämiekan kahvassa.

Hänen siten ollessaan mietteisiin vaipuneena ja toisten ritarien
tehdessä silmää iskien pilaa hänen raskasmielisyydestään, kohosi
Wynendaelin linna äkkiä heidän eteensä pilviä pitelevine torneineen ja
jättiläiskorkeine muureineen.

"Katsokaa!" huudahti Raoul Nesle ilostuneena, "tuossa on matkamme
päämäärä. Olemme siis saapuneet Wynendaeliin pirusta ja noituudesta
huolimatta!"

"Minä tahtoisin nähdä sen palavan", murahti Chatillon, "se on maksanut
minulle hevosen ja uskollisen palvelijan."

Nyt kääntyi liljarintainen ritari ympäri ja lausui:

"Hyvät herrat, tässä on tämän maan onnettoman valtiaan, Flanderin
kreivi Gwyden asuinpaikka, isän, jonka lapsi on riistetty pois ja jonka
maan me olemme aseonnella voittaneet itsellemme. Minä pyydän, ettette
osoittaisi hänelle tulevanne voittajina ja suurentaisi hänen murhettaan
ylimielisillä puheilla."

"Mutta, kreivi Valois", keskeytti Chatillon harmistuneena, "luuletteko,
että me emme tunne ritarillisuuden lakeja? Enkö minä tietäisi, että
ranskalaisen ritarin tulee osoittautua jalomieliseksi voiton saatuaan?"

"Kuulen kyllä, että tiedätte sen", vastasi Valois painokkaasti; "pyydän
teitä vain myöskin toimimaan sen mukaan. Kunnia ei ole tyhjiä sanoja,
herra Chatillon! Mitä hyödyttää, vaikka ritarillisuuden lait
olisivatkin valmiina kielellä, jolleivät ne ole kirjoitettuna sydämeen!
Joka ei ole jalomielinen alempiaan kohtaan, ei voi olla jalomielinen
vertaisiaankaan kohtaan. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, herra
Chatillon."

Tästä nuhteesta leimahti Chatillonin suuttumus ja hän olisi puhjennut
hillittömiin sanoihin, jollei hänen veljensä St. Pol olisi pidättänyt
häntä, kuiskaten hänelle:

"Vaiti, Chatillon, vaiti, sillä päällikkömme on oikeassa. On
epäilemättä soveliasta, ettemme lisää Flanderin vanhan kreivin surua,
hän on kyllin onneton muutenkin."

"Arvoisat herrat!" huusi kreivi Valois vielä, "te tiedätte pyyntöni,
toivon, ettei teiltä puutu jalomielisyyttä. Nyt eteenpäin! Minä kuulen
koirain haukkuvan. Meidät on jo huomattu linnasta, sillä silta
laskeutuu ja laskuristikkoa vedetään ylös."

Wynendaelin linna, Flanderin jalon Gwyde-kreivin rakennuttama, oli
kauneimpia ja vahvimpia linnoja, mitä siihen aikaan oli olemassa.
Syvästä vallihaudasta, jolla se oli ympäröity, kohosivat vahvat
muurit, joista linnunpesien tavoin ulkoni useita vartiokomeroita.
Ampumarei'issä saattoi erottaa jousimiehet ja heidän keihäittensä
rautaiset kärjet. Muurien sisäpuolella kohosivat kreivillisen asunnon
katot kääntyilevine tuuliviireineen. Kuusi pyöreää tornia seisoi
muurien kulmissa ja esipihan keskustassa. Niistä saattoi singota
kaikenlaisia heittoaseita kentälle vihollista kohti ja vaikeuttaa hänen
pääsyään linnan likelle. Yksi ainoa nostosilta yhdisti tämän vahvan
saarelman ympärillä olevaan laaksoon.

Kohta kuin ritarit saapuivat linnan luo, antoi vartija tornista merkin
sisävartijalle, ja heti alkoivat raskaat portinpuoliskot narista
saranoissaan. Sillävälin jymistivät hevosten kaviot kaikuvasti
siltaa, ja ranskalaiset ritarit ratsastivat kahden flaamilaisen
jalkasoturirivin välitse linnaan. Portti suljettiin heidän jälkeensä,
laskuristikko terävine rautakärkineen pudotettiin alas ja silta
vedettiin hitaasti jälleen ylös.




II.


Ilma oli niin kuulakkaan sininen, että sen syvyys näytti silmälle
mittaamattomalta. Aurinko nousi säteillen taivaanrannalle ja kuhertava
turturikyyhkynen joi viimeisen kastepisaran puiden vihreiltä lehdiltä.
Wynendaelin linnasta kajahteli herkeämättä koirain haukunta, ja
hevosten hirnunta sekoittui metsästystorven soinnukkaisiin ääniin.
Nostosilta oli kuitenkin vielä ylhäällä, ja ohikulkevat maalaiset
saattoivat vain arvata, mitä linnassa oli tekeillä. Lukuisia vahteja
käveli jousineen ja kiipineen edestakaisin ulkomuureilla, ja
ampuma-aukoista saattoi nähdä monien asepalvelijain juoksevan sinne ja
tänne muurien sisäpuolella.

Vihdoinkin ilmestyi muutamia ihmisiä portin yläpuolelle laskien sillan
alas; samaan aikaan avattiin portti, ja metsästäjät tulivat ulos.
Komeassa kulkueessa, joka hitaasti kulki yli sillan, nähtiin seuraavat
herrat ja naiset:

Etumaisena ratsasti kahdeksankymmen-vuotias Gwyde-kreivi ruskealla
juoksijalla. Hänen piirteissään oli hurskaan alistumisen ja sisäisen
surumielisyyder leima. Hänen päänsä oli iän ja kovan onnen
iskujen kumaraan painama ja hänen syväuurteiset poskensa olivat
sisäänpainuneet. Purppuranvärinen nuttu riippui hänen harteillaan aina
satulaan asti ja hänen lumivalkeat hiuksensa olivat keltaisella
silkkiliinalla ympärisidotut. Hänen siten verhottu päänsä oli kuin
kultavanteinen hopea-astia. Hänen rinnassaan nähtiin sydämenmuotoisessa
vaakunakilvessä musta pystyynhyppäävä Flanderin leijona kultaisella
pohjalla.

Kovaonninen ruhtinas sai nyt päiviensä lopulla, jolloin levon olisi
pitänyt tulla hänen osakseen päivätyön palkaksi, nähdä kruununsa
riistetyksi häneltä pois. Hänen lapsiltaan oli hänen aseittensa häviö
riistänyt perinnön, ja köyhyys odotti niitä, joiden olisi pitänyt olla
Euroopan rikkaimpia ruhtinaita. Voitonriemuiset viholliset ympäröivät
onnetonta hallitsijaa, ja kuitenkaan ei epätoivo saanut sijaa hänen
sydämessään.

Hänen rinnallaan ratsasti Valois'n Kaarle, Ranskan kuninkaan veli. Hän
keskusteli innokkaasti vanhan Gwyden kanssa, mutta näytti siltä kuin ei
tämä olisi ollut hänen kanssaan yhtä mieltä. Nyt ei ranskalaisen
sotapäällikön satulassa enää riippunut lyömämiekkaa. Pitkä säilä oli
tuon raskaan aseen sijalla, ja rengaspanssarinsakin hän oli pannut
pois.

Heitä seurasi ritari, jonka ulkonäössä ilmeni tavaton hurjuus ja uhma.
Hänen silmänsä mulkoilivat kuopissaan, ja kun hänen katseensa sattui
ranskalaiseen, pusersi hän huulensa vihaisesti yhteen ja hänen
hampaansa kirskuivat kuuluvasti. Hän oli noin viisikymmenvuotias, mutta
vielä täysissä elinvoimissa, leveärintainen ja vankkajäseninen, niin
että häntä voi pitää mitä voimakkaimpana ritarina. Hevonenkin, jolla
hän ratsasti, oli paljon suurempi kuin toiset, niin että hänen päänsä
kohosi kaikkia muita ylemmäksi. Sinikeltaisella sulkatöyhdöllä
varustettu välkkyvä kypäri, raskas asetakki ja kaareva miekka olivat
hänen varustuksinaan. Hänenkin nutussaan oli flaamilainen leijona
kultaisella pohjalla. Sen ajan ritarit olisivat tuhansienkin joukosta
tunteneet tämän hurjan ratsastajan Bethunen Robrechtiksi, Gwyden
vanhimmaksi pojaksi. Muutamia vuosia aikaisemmin oli hänen isänsä,
Flanderin kreivi, uskonut hänelle Flanderin hallinnon. Kaikilla
sotaretkillä oli hän johtanut flaamilaisia joukkoja ja hankkinut
itselleen pelätyn nimen muukalaisten keskuudessa. Sisilian sodan
aikana, hänen ollessaan joukkoineen ranskalaisten armeijassa, hän
suoritti niin hämmästyttäviä urotöitä, että häntä siitä pitäen
nimitettiin Flanderin leijonaksi. Kansa, joka aina rakastaa ja ihailee
sankareita, ylisti lauluissaan Leijonan pelottomuutta ja oli ylpeä
tuosta miehestä, joka kerran oli kantava Flanderin kruunua. Kuitenkin
koska Gwyde korkean ikänsä vuoksi harvoin poistui Wynendaelin linnasta,
eikä ollut varsin rakastettukaan flaamilaisten keskuudessa, sai
Robrecht myöskin kreivin arvonimen, ja häntä pidettiin koko maassa
herrana ja valtiaana ja osoitettiin hänelle senmukaista kuuliaisuutta.

Hänen oikealla puolellaan ratsasti Wilhelm, hänen nuorempi veljensä,
jonka kalpeat posket ja surumielinen ilme olivat Robrechtin ruskeiden
kasvojen rinnalla kuin sairaan tytön piirteet. Hänen pukunsa ei eronnut
vanhemman veljen puvusta muuten kuin käyrän miekan puolesta, jollaista
ei näkynyt kellään muulla kuin Robrechtilla.

Sitten seurasi monta muuta herraa, sekä ranskalaista että flaamilaista.
Ylhäisimmät viimeksimainittujen joukossa olivat: Walter, Maldeghemin
herra; Kaarle, Knesselaren herra; Rüdiger, Axpoelen herra; Juhana,
Gaveren herra, Rase Mulaert, Dietrich Kettu ja Gerhard Mauri.

Ritarit Jacques Chatillon, Guy St. Pol, Raoul Nesle ja heidän
seuralaisensa ratsastivat ilman järjestystä, ystävällisesti pakinoiden,
flaamilaisten herrojen joukossa.

Viimeisenä oli Aadolf Nieuwland, erääseen rikkaan Brüggen kaupungin
jaloimpiin sukuihin kuuluva nuori ritari. Hänen kasvonsa eivät
lumonneet naisellisella kauneudellaan; hän ei ollut niitä ruusuposkisia
ja hymyhuulisia miehiä, jotka vain hameen puute erottaa naisista.
Aurinko oli hiukan rusketuttanut hänen poskiaan ja antanut hänelle
vakavan leiman. Hänen otsallaan näkyi kaksi ryppyä, jotka olivat
merkkinä varhaiskypsästä miettiväisyydestä. Hänen piirteensä olivat
henkevät ja miehekkäät, hänen vartalonsa jalot ääriviivat muistuttivat
kreikkalaista kuvapatsasta. Silmät, jotka olivat puoleksi kulmakarvojen
peitossa, ilmaisivat syvää, mietiskelevää mielenlaatua.

Vaikkei hän aateluudessa ollut muita ritareja halvempi, pysyi hän
kuitenkin jälkimmäisenä ja antoi alempiensa kulkea edellään. Useampaan
erään oli hänelle tehty tilaa, jotta hän olisi voinut päästä edelle,
mutta hän ei välittänyt tuosta kohteliaisuudesta ja näytti syviin
mietteisiin vaipuneelta.

Ensi silmäyksellä olisi tätä ritari Aadolfia voinut luulla Robrecht
Bethunen pojaksi, sillä hänen yhdennäköisyytensä tämän kanssa oli
silmäänpistävä: samanlainen vartalo, sama ryhti ja samat piirteet. Puku
oli kuitenkin toista väriä ja Aadolfin rintaan ommellussa vaakunassa
oli kolme kultahiuksista neitsyttä punaisella pohjalla. Vaakunan yllä
oli tunnuslause: _Pulchrum pro patria mori_.[2]

Tämä nuori aatelismies oli lapsuusvuosistaan alkaen kasvatettu
Robrechtin perheessä. Nyt oli hän hänen uskottunsa, ja Robrecht kohteli
häntä kuin rakasta poikaansa. Hän kunnioitti hyväntekijäänsä isänään ja
ruhtinaanaan ja osoitti hänelle ja hänen lapsilleen rajatonta
rakkautta.

Vähän häntä jäljempänä seurasivat naiset, niin loistavina, että heidän
pukujensa kullan ja hopean kimallus häikäisi silmiä. Kaikki ratsastivat
keveärakenteisilla tasa-astujilla; pitkä ratsastuskaapu riippui ratsun
sivulla heidän jalkojensa yli maahan asti. Heidän liivinsä olivat
kultakankaasta ja heidän helmikoristeisista päähineistään liehui
keveitä nauhoja.

Useimmilla oli haukka kädellään.

Näiden aatelisnaisten joukossa oli yksi, joka loistollaan ja
kauneudellaan himmensi kaikki muut. Hän oli Machteld, Robrechtin nuorin
tytär. Hän oli vielä hyvin nuori, sillä iältään hän ei ilmeisesti ollut
viittätoista vuotta vanhempi; mutta hänen kookas, solakka vartalonsa,
jonka hän oli perinyt mahtavilta, jaloilta esivanhemmiltaan, hänen
piirteittensä vakavuus, hänen ylväs ryhtinsä antoivat hänen olennolleen
jotakin kuninkaallista, kunnioitustaherättävää. Vaikka ritarit
osoittivat hänelle mitä suurinta huomaavaisuutta ja koettivat kilvan
häntä miellyttää, ei mikään rohkea rakkaus kuitenkaan syttynyt heidän
sydämiinsä. He tiesivät, että vain joku ruhtinaallinen henkilö voi
saada Flanderin Machteldin aviokseen.

Ihanana kuin unelma istui sorja impi ratsullaan, pää ylväästi pystyssä.
Samalla kuin hänen vasen kätensä piteli ohjaksia kevyen sulavasti,
kannatti hän oikealla kädellään punahattuista, kultatiukuista haukkaa.

Kohta näiden ihanien naisten jäljessä tuli joukko aseenkantajia ja
hovipoikia, kaikki erivärisissä silkkipuvuissa. Gwyde-kreivin talouteen
kuuluvat palvelijat olivat helposti muista erotettavissa, sillä heidän
puvussaan oli oikea puoli mustaa läikesilkkiä, vasen kullankeltaista.
Jotkut olivat puetut purppuraan ja vihreään, toiset punaiseen ja
siniseen, aina herrojensa vaakunan värien mukaan.

Vihdoin seurasivat metsästäjät ja haukkamiehet. Ensinmainittujen edellä
juoksi noin viisikymmentä koiraa nahkaisissa talutushihnoissa; siinä
oli vinttikoiria, vainukoiria ja ajokoiria kaikenlaisia.

Merkillistä oli noiden maltittomien eläinten rajuus; ne tempoivat niin
kovasti hihnojaan, että metsästäjien täytyi takanojassa antaa niiden
vetää itseään.

Haukkamiehet kantoivat vaakasuorilla vartailla kaikenlaisia haukkoja ja
metsästyslintuja. Näillä linnuilla oli kaikilla punaiset, tiu'uilla
varustetut huppuhatut päässä, ja nahkaiset housut verhosivat niiden
sääriä. Sitten oli haukkamiehillä vielä keinotekoisia tulipunaisia
houkutuslintuja, joilla metsästettäessä kutsuttiin haukkoja takaisin.

Niinpiankuin kulkue oli saapunut leveämmälle tielle, sekaantuivat
herrat ilman arvoerotusta toistensa joukkoon. Kukin etsi jonkun ystävän
tai kumppanin, lyhentääkseen retkeä keskustelulla tai leikinlaskulla.
Lähestyivätpä monet naisetkin ritareita.

Siitä huolimatta oli Flanderin Gwyde Valois'n Kaarlen kanssa vielä
etunenässä, sillä kukaan ei ollut niin epäkohtelias, että olisi
ratsastanut heidän edelleen. Robrecht Bethune ja hänen veljensä Wilhelm
olivat ohjanneet ratsunsa sivulle, samoin olivat Raoul Nesle ja
Chatillon nyt päällikköänsä lähellä. Tämä katseli säälivänä Gwyden
valkohapsia ja hänen poikansa Wilhelmin alakuloisia kasvoja ja lausui:

"Minä pyydän teitä, jalo kreivi, uskomaan minua, että surullinen osanne
pahoittaa mieltäni. Minä tunnen teidän murheenne, niinkuin teidän
onnettomuutenne olisi kohdannut itseäni. Kuitenkaan ei kaikki toivo ole
mennyttä; kuninkaallinen veljeni on minun pyynnöstäni unohtava
entiset."

"Herra Valois", vastasi Gwyde, "te erehdytte. Teidän ruhtinaanne on
osoittanut, että Flanderin tuho on hänen ylin toivomuksensa. Eikö hän
ole yllyttänyt alamaisiani minua vastaan? Eikö hän ole riistänyt
minulta julmasti tytärtäni Filippaa ja heittänyt häntä vankityrmään? Ja
tahdotteko väittää, että hän rakentaisi jälleen sen, minkä hän paljon
ihmisveren hinnalla on kukistanut? Ei, totisesti, te erehdytte; Filip
Kaunis, teidän veljenne ja kuningas, ei tule ikinä antamaan
minulle takaisin maata, jonka hän on minulta ryöstänyt. Teidän
jalomielisyytenne, hyvä herra, tulee elämäni loppuun saakka olemaan
sydämeeni kirjoitettuna; mutta minä olen liian vanha tuuditellakseni
vielä itseäni pettäviin toiveisiin. Valtiuteni on lopussa! Se on
Jumalan tahto."

"Te ette tunne kuninkaallista veljeäni Filipiä", vastasi Valois. "Totta
on, että hänen tekonsa todistavat häntä vastaan, mutta minä vakuutan
teille, että hänellä on jalo, ritarillinen sydän."

Robrecht Bethune keskeytti Valois'n puheen huudahtaen kiivaasti:

"Mitä sanotte? Jalo, ritarillinen sydän! Rikkooko ritari antamansa
lupauksen, kunniasanansa? Kun me Filippa-parkamme kanssa
saavuimme vilpittöminä Corbeil'iin, loukkasi teidän kuninkaanne
vieraanvaraisuuden lakeja ja vangitsi meidät kaikki. Onko tuollainen
petollinen teko jalon ritarin arvoinen?"

"Herra Bethune", vastasi Kaarle Valois vakavasti, "teidän sananne ovat
hyvin jyrkkiä; minä toivon, ettei teillä ole tarkoituksena loukata
minua?"

"Oi ei, kunniani kautta! Teidän jalomielisyytenne on tehnyt minut
ystäväksenne; mutta ettehän kuitenkaan voine täydellä vakaumuksella
sanoa, että kuninkaanne on kunnioitettava ritari?"

"Kuulkaa", lausui Valois, "minä sanon teille, että Filip Kauniilla on
maailman parhain sydän; mutta hän on arvottomien liehakoitsijain
ympäröimänä, jotka ovat hänen neuvonantajinaan. Enguerrand Marigny on
ruumistunut paholainen, joka yllyttää häntä pahaan, ja vielä eräs
toinen henkilö kiihoittaa häntä kaikenlaisiin kohtuuttomiin
toimenpiteisiin. Kunnioitus kieltää minua nimittämästä häntä, ja hän
yksin on syypää teidän onnettomuuteenne."

"Ketä tarkoitatte?" kysyi Chatillon tahallaan.

"Te kysytte tunnettua asiaa, herra Chatillon!" huusi Robrecht Bethune;
"kuulkaa, minä sanon sen teille: serkkunne, Navarran Johanna, hän se
on, joka pitää onnetonta sisartani vangittuna. Teidän serkkunne se on,
joka on vannonut tuhoavansa Flanderin!"

Chatillon punastui suuttumuksesta. Hän ajoi ihan Robrechtin rinnalle ja
huusi hänelle vasten kasvoja: "Te valehtelette halpamaisesti!" Tuntien
tämän syytöksen loukkaavan kunniaansa, peräytti Robrecht nopeasti
hevosensa ja veti käyrän miekkansa huotrastaan. Samassa kuin hän oli
syöksymäisillään Chatillonin kimppuun, huomasi hän, ettei hänen
vihollisellaan ollut minkäänlaista asetta. Ilmeisen vastahakoisesti
pisti hän miekan jälleen tuppeen, palasi Chatillonin luo ja lausui
tukahutetulla äänellä: "En pidä tarpeellisena heittää teille
hansikastani. Te tiedätte, että teidän syytöksenne on tahra, joka
voidaan poistaa vain verellä. Minä vaadin vielä ennen auringonlaskua
teiltä suoritusta tästä solvauksesta."

"Olkoon niin", vastasi Chatillon, "minä olen valmis puolustamaan
kuninkaallisen serkkuni kunniaa kaikkia maailman ritareita vastaan."

Sen jälkeen he vaikenivat ja asettuivat jälleen äskeisille paikoilleen.
Tämän lyhyen sanakiistan aikana olivat toiset ritarit kuunnelleet
Robrechtin ylpeitä sanoja erilaisin tuntein. Monet ranskalaiset
suuttuivat niistä, mutta kunnian lait estivät heitä sekaantumasta
näiden kahden miehen väliseen asiaan. Kaarle Valois pudisti
kärsimättömänä päätään ja hänen piirteistään saattoi lukea, että tämä
kiista oli hänelle erittäin epämieluinen. Iloinen hymy valaisi kreivi
Gwyden kasvoja ja hän lausui hiljaa Valois'lle:

"Poikani Robrecht on urhea ritari. Sen tuli teidän kuninkaanne
tietämään Rysselin piirityksessä; siellä kaatui moni urhoollinen
ranskalainen Robrechtin miekasta. Brüggeläiset, jotka rakastavat häntä
enemmän kuin minua, nimittävät häntä Flanderin leijonaksi, ja sen
kunnianimen hän on hyvin ansainnut taistellessaan Manfredia vastaan
Beneventumin luona."

"Olen tuntenut Robrecht-herran jo kauan", kuului vastaus. "Eikö
jokainen tiedä, millä pelottomuudella hän riisti miekan Manfred
tyrannin käsistä? Hänen urotekojaan ylistetään suuresti minun
maani ritarien keskuudessa; Flanderin leijonaa pidetään meillä
voittamattomana, ja täydellä syyllä."

Vanha isä hymyili tyytyväisenä, mutta samassa synkistyivät hänen
kasvonsa, hänen päänsä vaipui alas ja hän huokasi surumielisesti:

"Herra Valois, eikö ole murheellista, että en voi jättää sellaiselle
pojalle mitään perintöä? Hänelle, joka varmasti tuottaisi Flanderin
ruhtinashuoneelle niin paljon kunniaa ja loistetta! Oi, tämä ja
onnettoman Filippa-tyttäreni vankeus ovat ne kaksi kohtalon iskua,
jotka sortavat minut hautaan."

Kaarle Valois ei vastannut Gwyden valitukseen. Pitkän aikaa hän oli
syviin mietteisiin vajonneena, antaen ratsunsa suitsien riippua satulan
nupista.

Gwyde katseli häntä tässä asennossa ja ihmetteli Valois'n
jalomielisyyttä; sillä hän huomasi, kuinka Flanderin ruhtinashuonetta
kohdannut onnettomuus suretti tuota ritarillista ranskalaista.

Äkkiä ojentautui Valois ystävällisesti hymyillen satulassaan, laski
kätensä Gwyden kädelle ja lausui:

"Taivaan lähettämä mielijohde!"

Gwyde katsoi häneen kysyvästi.

"Niin", jatkoi Valois, "minä tahdon, että kuninkaallinen veljeni
asettaa teidät jälleen isienne valtaistuimelle."

"Ja mikä keino on mielestänne kyllin voimakas saamaan aikaan sellaisen
ihmeen, kun hän kerran on antanut maani teille?"

"Kuulkaa, jalo kreivi! Teidän tyttärenne istuu lohduttomana Louvren
tyrmässä; teidän perintönne on otettu teiltä pois ja lapsillanne ei ole
enää mitään läänitystä. Minä tiedän keinon, jonka avulla tyttärenne
voidaan vapauttaa ja kreivikuntanne palauttaa teille takaisin."

"Todellako?" huudahti Gwyde epäillen; "minä en sitä usko, herra Valois,
paitsi ehkä, jos teidän kuningattarenne, Navarran Johanna, olisi
kuollut."

"Ei, ei sitä. Kuninkaamme Filip Kaunis pitää julkista hovia
Compiègnessä. Kälyni Johanna on Pariisissa ja Enguerrand Marigny
samoin. Tulkaa mukaani Compiègneen, ottakaa seuraanne maanne
ylhäisimmät aatelismiehet ja langetkaa veljeni jalkain juureen,
osoittaen hänelle katuvaisen vasallin kunnioitusta."

"Entä sitten?" kysyi Gwyde kummastuneena.

"Hän tulee ottamaan teidät armollisesti vastaan ja suo teille sekä
tyttärenne että Flanderin takaisin. Luottakaa minun sanaani; sillä
veljeni on kuningattaren poissaollessa mitä jalomielisin ruhtinas."

"Kiitos olkoon teidän hyvälle enkelillenne tästä onnellisesta
mielijohteesta ja teille, herra Valois, jalomielisyydestänne!" lausui
Gwyde ilahtuneena. "Oi, suokoon Jumala, että saisin tämän keinon avulla
nähdä onnettoman lapseni kyynelten kuivuvan! Mutta kuka tietää, eivätkö
vankilan kahleet odota minuakin tuolla vaarallisella Ranskanmaalla!"

"Olkaa pelotta, kreivi, olkaa pelotta", sanoi Valois, "minä itse olen
teitä puolustava ja auttava. Minun sinettini ja kunniani vahvistama
turvakirja on saattava teidät turvassa takaisin Rupelmondeen, jos
vaivamme näyttäytyisivät hedelmättömiksi."

Gwyde päästi ohjaksensa irti, tarttui ranskalaisen ritarin käteen ja
puristi sitä syvällä kiitollisuudella.

"Te olette jalo vihollinen", huokasi hän.

Heidän ratsastaessaan eteenpäin näitä puhellen, saapui koko seurue
laajalle tasangolle, jonka poikki Krekel-puro kiemurteli. Kaikki
valmistautuivat metsästykseen.

Kukin flaamilainen ritari otti haukkansa kädelleen. Koirat jaettiin eri
ryhmiin ja haukkojen talutusnyörit irroitettiin.

Naiset olivat sekaantuneet ritarien joukkoon, ja Kaarle Valois sattui
siten joutumaan kauniin Machteldin viereen.

"Minä uskon, jalo neiti", lausui hän, "että te voitatte
metsästyspalkinnon, sillä en ole vielä koskaan nähnyt kauniimpaa lintua
kuin tämä, niin sileäsulkaista, niin vahvasiipistä, niin keltakyntistä!
Painaako se paljonkin kädellä?"

"Oh, painaa kyllä aika paljon, arvoisa herra", vastasi Machteld; "ja
vaikka se on opetettu vain matalampaan lentoon, voisi se kyllä
saavuttaa ilmassa haikaroita ja kurkiakin."

"Minusta näyttää", huomautti Valois, "että te annatte sen syödä liian
paljon. Olisi parempi pitää se vähän hoikempana."

"Ei, ei, suokaa anteeksi, herra Valois", huudahti tyttö, "te
erehdytte kerrassaan, minun haukkani on täysin hyvä. Minä en ole
haukankasvatuksesta tietämätön. Olen itse sen ruokkinut ja opettanut ja
valvonut sitä yöllä kynttilänjalossa... Pois tieltä, herra Valois, pois
tieltä! Tuolla suon yläpuolella lentää kurppa!"

Samalla kuin Valois käänsi silmänsä osoitettuun suuntaan, otti Machteld
huppuhatun haukan päästä ja heitti sen ilmaan.

Lintu räpytti siipiään neljä tai viisi kertaa ja kiersi taidokkaasti
ilmassa valtiattarensa edessä.

"No lähdeppäs, rakas haukkani!" huusi Machteld.

Tämän käskyn saatuaan lintu kohosi nuolena taivasta kohti; silmä
saattoi tuskin seurata sitä.

Jonkun aikaa leijaili se siten, ikäänkuin liikkumatonna, siipiensä
varassa, etsien terävillä silmillään tarkoitettua riistaa; pian näkikin
se kurpan lentävän. Putoavaa kiveä nopeammin syöksyi haukka linturaukan
kimppuun ja tarttui siihen terävillä kynsillään.

"Näettekö nyt, herra Valois?" huusi Machteld riemuissaan, "näettekö,
että naisenkin käsi voi haukan opettaa? Katsokaa, kuinka kiltisti minun
uskollinen lintuni palaa saaliineen."

Ennenkuin sanat vielä olivat lausutut, on haukka jo saaliineen hänen
kädellään.

"Saanko minä kunnian ottaa riistan teidän kauniisti käsistänne?" kysyi
Kaarle Valois.

Tämä kysymys saattoi neidon kasvot surullisiksi, hän katsoi ritariin
pyytävästi ja sanoi:

"Oi herra Valois, älkää ottako pahaksenne! Olen luvannut ensimmäisen
saaliini Aadolf-veljelleni, joka on tuolla isäni vieressä."

"Wilhelm-setäänne kai tarkoitatte, jalo neiti?"

"Ei, vaan veljeämme Aadolf Nieuwlandia. Hän on niin hyvä, niin
palvelevainen minua kohtaan. Hän auttaa minua haukkojeni kesytyksessä;
hän harjoittaa minun ratsujani; hän opettaa minulle lauluja ja satuja,
soittaa minulle harppua, ja me pidämme hänestä kaikki kovasti."

Kaarle Valois oli näiden Machteldin sanojen aikana tarkannut häntä
läpitunkevin katsein, mutta kuitenkin osoitti hänelle tämä tutkimus,
että ainoastaan ystävyyden tunteita asui neidon sydämessä.

"Silloin hän ansaitsee sen suosion", lausui Valois hymyillen; "olkaa
hyvä älkääkä antako minun pyyntöni pidättää itseänne kauemmin."

Välittämättä toisten ritarien läsnäolosta huusi Machteld niin kovaa
kuin jaksoi:

"Aadolf! Aadolf-herra!" ja heilutti sitten iloisesi ja vallattomana
kuin lapsi kurppaa korkealla ilmassa.

Hänen huutonsa johdosta nuorukainen tuli hänen luokseen.

"Kas tässä, Aadolf", huusi neito, "tämän saatte palkinnoksi niistä
kauniista sananlaskuista, joita olette minulle opettanut."

Nuori ritari kumarsi kunnioittavasti hänelle ja otti kurpan vastaan
ilmeisesti hyvillään.

Ritarit katselivat häntä kateellisin silmäyksin ja useampi kuin yksi
koetti lukea hänen ilmeestään salaista rakkautta, mutta se oli turhaa.
Äkkiä he häiriytyivät tutkimuksissaan.

"Joutuin, herra Bethune", huusi päähaukkamies, "ottakaa
valtahaukaltanne lakki ja heittäkää se lentoon, sillä tuolla juoksee
jänis!"

Hetkistä myöhemmin leijaili lintu jo pilvissä ja syöksyi sitten
luotisuoraan kiitävän eläimen kimppuun. Se oli merkillistä nähdä; sillä
kun haukka oli iskenyt kyntensä juoksevan jäniksen selkään, jäi se
siihen seisomaan, ja niin kiitivät molemmat tuulena eteenpäin. Kauan
tätä menoa ei kuitenkaan kestänyt, sillä niin piankuin ne menivät
pienen puun ohi, iski haukka toisen jalkansa kynnet siihen ja piti
toisella niin lujasti kiinni riistastaan, ettei se sätkyttelystään ja
reutomisestaan huolimatta päässyt mihinkään. Silloin päästettiin
muutamia koiria hihnastaan. Nämä juoksivat täyttä laukkaa jäniksen luo
ja ottivat sen haukalta. Uljas lintu kaarteli voitonriemuisen näköisenä
koirien yläpuolella ja saatteli niitä aina metsästäjänuorukaisten luo;
sitten se lensi korkealle ilmaan ja osoitti merkillisin kääntein
riemastustaan.

"Herra Bethune", huusi Valois, "siinä on lintu, joka tekee tehtävänsä
hyvin. Kerrassaan komea valtahaukka."

"Niin kyllä, herra, vieläpä kaikkein komeimpia", vastasi Robrecht;
"teidän täytyy saada heti ihailla sen kotkankynsiä."

Näin sanoen hän heitti houkutuslinnun ilmaan; ja tämän nähdessään
haukka palasi heti isäntänsä kädelle takaisin.

"Näettekö", puheli Robrecht, näyttäessään lintua Valois'lle, "näettekö,
miten kauniit keltaiset sulat, miten valkoinen rinta, miten korkeat
siniset kynnet!"

"Niinpä kyllä, herra Robrecht", vastasi Valois, "se on todellakin
lintu, jonka ei tarvitse väistyä kotkankaan tieltä; mutta minusta
näyttää, että siitä vuotaa verta!"

Robrecht, joka nyt oli tarkemmin katsellut haukkaa, huusi
maltittomasti:

"Tulkaa pian tänne, haukkamiehet! Minun lintuni on loukannut itsensä
pahasti. Oi hyvä Jumala! Eläin poloinen on liiaksi jännittänyt
kynsiään! Pitäkää nyt siitä hyvää huolta! Sinä, Steven-kesyttäjäni,
paranna se jälleen; sen kuolema olisi minulle suuri suru!"

Hän antoi haavoittuneen haukan Stevenille, joka melkein itki tätä
tapahtumaa, sillä koska haukkojen kesytys ja opettaminen oli hänen
ammattinsa, olivat nämä hänen sydämelleen likeisiä kuin lapset.

Niinpiankuin ylhäisimmät herrat olivat heittäneet haukkansa lentoon,
alkoi metsästys yleisesti. Kahden tunnin aikana saatiin kaikenlaista
korkeallalentävää riistaa, kuten sorsia, lokkeja, haikaroita, kurkia,
ja myöskin paljon matalampilentoista riistaa, jonka joukossa oli
peltopyitä, rastaita ja viiriäisiä.

Kun aurinko oli korkeimmillaan, raikuivat metsästystorvien heleät äänet
yli tasangon. Koko seurue kokoontui jälleen yhteen ja lähti verkkaisin
askelin palaamaan takaisin Wynendaeliin.

Välillä aloitti Kaarle Valois jälleen keskustelunsa vanhan Gwyden
kanssa. Vaikka Flanderin kreivi ei ajatellutkaan matkaansa Ranskaan
ilman epäluuloa, tahtoi hän kuitenkin rakkaudesta lapsiinsa ottaa
tehdäkseen tuon vaarallisen retken. Hän päätti ranskalaisen
sotapäällikön hartaista kehoituksista heittäytyä kaikkien hänelle
jääneiden aatelisten kanssa Filip Kauniin jalkojen juureen ja liikuttaa
hänet sääliin tällä nöyrällä kunnioituksen osoituksella. Kuningatar
Johannan poissaolo viekotteli häntä siihen valoisaan toivoon, ettei
Filip Kaunis olisi taipumaton.

Robrecht Bethune ja Chatillon eivät enää sattuneet yhteen; he välttivät
kohtaamasta toisiaan, eikä kumpikaan heistä puhunut sanaakaan. Aadolf
Nieuwland ratsasti tällä kertaa Machteldin ja hänen setänsä Wilhelmin
rinnalla. Neito koetti nähtävästi oppia jotakin mietelmää, jonka Aadolf
hänelle saneli, sillä tuon tuostakin huudahtivat ihmettelevät
aatelisrouvat:

"Millainen hieno runoseppä, millainen oppinut lauluniekka herra
Nieuwland onkaan!"

Niin saapuivat he vihdoin Wynendaeliin; koko seurue ratsasti linnaan.
Nostosiltaa ei vedetty ylös heidän jälkeensä eikä myöskään
laskuristikkoa pudotettu alas. Hetken perästä tulivat ranskalaiset
herrat aseet vyöllään linnasta. Sillan yli ratsastaessaan sanoi
Chatillon veljelleen:

"Te tiedätte, että minun on tänä iltana puolustettava serkkuamme, ja
minä luotan siihen, että te tulette minun auttajakseni taistelussa."

"Tuota ylpeätä Robrecht Bethuneako vastaan?" kysyi St. Pol. "En tiedä,
mutta minusta tuntuu, että te suoriudutte siitä huonosti; Flanderin
leijona ei ole mikään kissanpoika, jonka kimppuun voi käydä ilman
kinnasta; sen tekin hyvin tiedätte."

"Vaikka vain", huusi Chatillon suuttuneena; "ritari luottaa
taitavuuteensa ja uljuuteensa eikä pituuteensa."

"Te olette oikeassa, veljeni, ritari ei saa väistyä kenenkään tieltä;
mutta parempi on, ettei harkitsematta pane itseään vaaralle alttiiksi.
Minä antaisin teidän sijassanne tuon ärtyisän Robrechtin pieksää
kieltään. Mitäpä hänen puheensa merkitsee, kun hän on ilman läänitystä
ja meidän vankimme?"

"Vaiti, St. Pol, sellainen puhe ei kelpaa. Puuttuuko teiltä rohkeutta?"

Näitä sanoja vaihtaessaan he katosivat toisten ritarien kanssa puiden
taakse.




III.


Ritari tahi runolaulaja, jonka Wynendaelin asujaimet
hyväntahtoisuudesta tai säälistä päästivät sisään, saapui ensiksi
neliskulmaiselle, katottomalle aukiolle. Oikealla puolella hän näki
tallit, joihin mahtui hyvin mukavasti ainakin sata hevosta; niiden
vieressä lantakasat, joilla lukemattomia ankkoja ja kyyhkysiä
tepasteli, vasemmalla puolen rakennukset, joissa asepalvelijat ja
kuormarengit asuivat; siitä eteenpäin olivat rynnäkkövehkeet, joita
sodassa käytettiin. Ensin suuret muuripässit tukihirsineen ja
rattaineen, sitten linkokoneet, joilla singottiin ammuksia piiritettyyn
kaupunkiin, ja heittokoneet, joilla viskattiin suuria kiviä torneja ja
muureja vastaan; lopuksi kaikenlaisia rynnäkkösiltoja, jalka-ansoja,
tulitynnyreitä ja lukemattomia muita sotakojeita.

Suoraan saapuvaa matkamiestä vastapäätä kohosi kreivillinen palatsi
komeana sitä ympäröiviä matalampia rakennuksia korkeammalle. Kiviset
portaat, joiden juurella lepäsi kaksi mustaa leijonaa, johtivat
ensimmäiseen kerrokseen, jossa oli pitkä rivi neliskulmaisia saleja.
Monet niistä olivat vuoteella varustetut vieraiden vastaanottamiseksi,
toiset olivat koristetut edesmenneitten kreivien vanhoilla aseilla tai
valloitetuilla lipuilla ja viireillä.

Oikealla puolella eräässä tämän tilavan rakennuksen kulmassa oli pieni
sali, joka oli kokonaan erilainen kuin muut. Kirjailluilla
seinäverhoilla nähtiin kuvattuna koko kuudennen ristiretken historia
luonnollisen kokoisissa henkilökuvissa. Yhdellä sivulla seisoi Gwyde,
kiireestä kantapäähän rautaan puettuna ja ympärillään ritareita, joille
hän ojensi ristiä. Taka-alalla näkyi joukko sotureita jo matkalle
lähteneinä. Toinen sivu kuvasi vuonna 1250 tapahtunutta Massuran
taistelua, jossa kristityt pääsivät voitolle. Ludvig Pyhä, Ranskan
kuningas, ja kreivi Gwyde olivat ennen muita tunnettavissa lipuistaan.
Kolmas sivu esitti kamalaa näytelmää. Joukko kristittyjä ritareita
virui ruton tartuttamina kuoleman kielissä kuivalla arolla kamalien
ruumiiden ja hevosluurankojen keskellä. Mustia korppeja leijaili tämän
onnettoman leirin yläpuolella odottaen että joku kuolisi, ravitakseen
itsensä tämän lihalla. Neljäs kuva esitti Flanderin kreivin riemukasta
paluuta. Hänen ensimmäinen vaimonsa, Rogaets Bethune, lepäsi itkien
hänen rinnoillaan, samalla kuin hänen poikansa Robrecht ja Balduin
hellästi puristivat hänen käsiään. Tämä oli viimeinen taulu.

Iässä huoneessa, marmorisen uunin ääressä, jossa paloi pieni tuli,
istui Flanderin vanha kreivi jykevässä nojatuolissa. Syviin mietteisiin
vaipuneena, pää oikeaan käteen nojaten, hän katseli itsetiedottomasti
poikaansa Wilhelmiä, joka luki rukouksia hopeasoljilla varustetusta
kirjasta. Machteld, Robrecht Bethunen nuori tytär, seisoi haukkoineen
toisella puolen huonetta. Hän silitteli lintuaan, kiinnittämättä
huomiotaan vanhaan Gwydeen tai hänen poikaansa. Murheen painaman
kreivin menneitä kärsimyksiään muistellessa ja Wilhelmin taivaan armoa
anellessa Machteld leikki rakkaalla haukallaan eikä ajatellut sitä,
että ranskalaiset olivat valloittaneet ja ottaneet haltuunsa hänen
isänsä perinnön. Kuitenkaan ei tämä lapsekas tyttö ollut tunteeton;
mutta hänen murheensa ei koskaan kestänyt kauempaa kuin se tapaus, joka
hänen mieltään järkytti. Kun hänelle ilmoitettiin, että vihollinen oli
vallannut kaikki Flanderin kaupungit, puhkesi hän kyyneltulvaan ja itki
katkerasti; mutta jo saman päivän iltana hän hyväili haukkaa uudelleen
ja kyyneleet olivat kuivaneet ja unohdetut.

Tuijotettuaan kauan epämääräisin katsein poikaansa päästi Gwyde äkkiä
päätään tukevan kätensä vaipumaan alas ja kysyi:

"Wilhelm, poikani, mitä sinä aina niin innokkaasti Jumalaa rukoilet?"

"Minä rukoilen sisareni Filippa-raukan puolesta", oli nuorukaisen
vastaus. "Jumala tiesi, isä, vaikka kuningatar Johanna jo olisi syössyt
hänet hautaan; silloin luen rukouksiani hänen sielunsa puolesta!"

Hän taivutti päänsä syvään tätä sanoessaan, ikäänkuin olisi halunnut
salata ne kaksi kyyneltä, jotka vierähtivät hänen poskilleen.

Vanha isä huokasi mykästä tuskasta, hän tunsi, että Wilhelmin kamala
aavistus saattaisi toteutua, sillä Navarran Johanna oli häijy nainen;
kuitenkaan hän ei antanut huomata lohduttomuuttaan, vaan puhui:

"Ei ole järkevää, Wilhelm, murehduttaa mieltään suremalla mahdollisia
asioita. Toivo on annettu kuolevaisille tässä elämässä lohdutukseksi,
miksi et siis toivoisi? Siitä pitäen kuin sisaresi joutui vangiksi olet
sinä murehtinut ja huolehtinut, niin ettei kasvoillasi koskaan hymyä
näe. On oikein, ettet katsele sisaresi kohtaloa tunteettomana; mutta
Jumalan tähden, riistäydy irti tuosta synkästä toivottomuudesta!"

"Hymystäkö puhut, isä? Pitäisikö minun hymyillä, kun Filippa-raukkamme
viruu vankityrmässä? Ei, sitä minä en voi. Hänen kyyneleensä vuotavat
yksinäisyydessä vankilan kylmälle lattialle. Hän valittaa taivaalle
kurjuuttaan; hän rukoilee teiltä, isä, hän rukoilee meiltä kaikilta
lohtua, ja kuka vastaa hänelle? Louvren maanalaisten holvien kaamea
kaiku! Ettekö näe häntä kalpeana kuin kuolema, heikkona ja riutuneena
kuin kuihtuva kukka, kädet taivasta kohti ojennettuina? Ettekö kuule,
kuinka hän huutaa: Oi isäni, veljeni! vapauttakaa minut, minä kuolen
kahleisiin!... Sen minä näen ja kuulen ajatuksissani, sen minä tunnen
sielussani, ja silloinko minun pitäisi hymyillä?"

Machteld, joka oli puoleksi ymmärtänyt nämä surulliset sanat, laski
haukkansa nopeasti tuolin selkänojalle ja taipui ääneen itkien
isoisänsä jalkain juureen. Hän laski päänsä hänen polvilleen ja huusi
tuskaisesti: "Onko minun rakas tätini kuollut? Oi Jumala, mikä
onnettomuus! Onko hän kuollut? Enkö saa nähdä häntä koskaan enää?"

Kreivi nosti hänet hellästi ylös ja lausui: "Rauhoitu, rakas Machteld,
älä itke, Filippa ei ole kuollut."

"Eikö kuollut?" kysyi tyttö hämmästyneenä. "Minkätähden setä Wilhelm
sitten puhuu kuolemasta?"

"Sinä et ole ymmärtänyt häntä", vastasi kreivi. "Filippan tila on
muuttumaton."

Kuivatessaan kyyneliään loi Machteld nuhtelevan katseen Wilhelmiin ja
sanoi:

"Te aina pahoitatte minua tarpeettomasti; luulisi melkein teidän
unohtaneen kaikki lohduttavat sanat, sillä te puhutte aina niin
kammottavista asioista, että minua ihan värisyttää; haukkanikin pelkää
teidän ääntänne, se kaikuu niin ontolta! Se ei ole ollenkaan kilttiä
teiltä, on se minusta hyvin epämieluista!"

Wilhelm katsoi neitoon silmillä, jotka näyttivät anovan myötätuntoa
hänen tuskalleen.

Niinpiankuin Machteld tämän huomasi, juoksi hän hänen luokseen ja
tarttui hellästi hänen käteensä. "Oi, antakaa minulle anteeksi, rakas
Wilhelm", lausui hän, "minä pidän teistä hyvin paljon, mutta te ette
myöskään saa kiusata minua ikävillä puheilla, joita teillä on aina
suussanne! Antakaa anteeksi, minä pyydän!"

Ennenkuin Wilhelm ennätti vastata, juoksi Machteld takaisin haukkansa
luo ja ryhtyi uudelleen ajanvietteeseensä, vaikkei ollut vielä lakannut
itkemästä.

"Poikani", sanoi Gwyde, "älä anna tytön sanojen häiritä mieltäsi.
Tiedäthän, ettei hän niillä pahaa tarkoita!"

"Minä annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni, isä, sillä minä
rakastan häntä kuin sisartani. Tuska, jota Filippan luuloteltu kuolema
hänelle tuotti, on minua lohduttanut."

Näin sanoen avasi Wilhelm uudelleen kirjansa ja luki nyt ääneen:

"Jeesus Kristus, autuuden lähde, armahda minun sisartani; katkeran
kärsimyksesi kautta vapahda hänet, Herra!"

Kuullessaan Vapahtajan nimeä lausuttavan paljasti vanha Gwyde päänsä,
risti kätensä ja otti osaa Wilhelmin rukoukseen.

Machteld pani haukkansa istumaan tuolille ja polvistui huoneen
nurkkaan, missä oli tyyny suuren ristiinnaulitunkuvan edessä.

Wilhelm jatkoi:

"Pyhä Maria, Jumalan äiti, minä rukoilen sinua, kuule minua! Lohduta
häntä hänen synkässä vankilassaan, oi pyhä Neitsyt!"

"Oi Jeesus, rakas Jeesus, joka olet täynnä laupeutta, armahda minun
poloista sisartani!"

Gwyde odotti kunnes rukous oli lopussa ja kysyi sitten häneltä,
Machteldista piittaamatta, joka oli jälleen palannut haukkansa luo:

"Mutta sanohan minulle, Wilhelm, eikö sinusta tunnu, että me olemme
Kaarle Valois'lle hyvin suuressa kiitollisuuden velassa?"

"Herra Valois on kunnioitettavin ritari, minkä tunnen", vastasi
nuorukainen; "kuinka jalomielisesti hän onkaan meitä kohdellut, kuinka
suurta kunnioitusta hän osoittaakaan teidän harmaille hiuksillenne, ja
onpa hän vielä teitä lohduttanutkin! Tiedän varmasti, että meidän
onnettomuutemme ja sisareni vankeus loppuisivat, jos se olisi hänen
vallassaan. Jumala palkitkoon hänelle hänen jalomielisyytensä
iankaikkisella autuudella."

"Niin, Jumala olkoon hänelle armollinen hänen viimeisellä hetkellään",
vahvisti kreivi Gwyde. "Voitko uskoa, poikani, että hän, vihollisemme,
on kyllin jalomielinen saattaakseen itsensä meidän tähtemme Johanna
Navarralaisen vihalle alttiiksi?"

"Kyllä, sen uskon, isä, kun on puhe Kaarle Valois'sta. Mutta mitä hän
voi tehdä meidän ja sisaremme hyväksi?"

"Kuule, Wilhelm, tänä aamuna, kun ratsastin hänen kanssaan
metsästämään, mainitsi hän minulle keinon, jolla voimme, jos Jumala
suo, lepyttää kuningas Filipin."

Nuorukainen löi iloisen hämmästyksen vallassa kätensä yhteen ja huusi:

"Oi taivas, hänen hyvä enkelinsä on puhunut hänelle! Ja mitä teidän on
tehtävä sitä varten, isä?"

"Mentävä aatelisseurueeni kanssa kuninkaan luokse Compiègneen ja
langettava hänen jalkainsa juureen."

"Entä kuningatar Johanna?"

"Armoton Navarran Johanna on Enguerrand Marignyn kanssa Pariisissa. Ei
ole koskaan ollut suotuisampaa hetkeä kuin nyt."

"Suokoon Jumala, ettette pettyisi toivossanne! Milloin aiotte lähteä
tuolle vaaralliselle retkelle, isä?"

"Ylihuomenna tulee herra Valois seurueineen Wynendaeliin, lähteäkseen
meitä saattamaan. Olen lähettänyt niille, jotka ovat pysyneet minulle
uskollisina, kokoontumista varten tiedon. Mutta veljesi Robrecht ei
tule; minkätähden hän viipynee niin kauan poissa linnasta?"

"Oletteko unohtanut hänen aamullisen riitansa, isä? Hänen on
puhdistauduttava syytöksestä; nyt hän on varmaankin Chatillonin luona."

"Olet oikeassa, Wilhelm, sen olin unohtanut. Tuo riita voi tulla meille
vahingolliseksi, sillä Chatillonilla on suuri vaikutusvalta Filip
Kauniin hovissa."

Siihen aikaan olivat kunnia ja maine ritarin kallein omaisuus; hän ei
saanut jättää mitään herjauksen häpeää päälleen, vaatimatta siitä
tilintekoa. Senvuoksi olivat kaksintaistelut jokapäiväisiä tapahtumia,
eikä niistä paljon piitattu.

Gwyde nousi ylös ja virkkoi: "Kuulen sillan laskeutuvan. Varmaankin
ovat vasallini jo tulleet. Tule, menkäämme suureen saliin." He
poistuivat huoneesta jättäen nuoren Machteldin yksin.

Pian tulivat Maldeghemin, Rooden, Kortrykin, Oudenaerden, Heylen,
Nevelen ja Rouhaisin herrat, Walter Lowendeghem molempine veljineen
ynnä useita muita, neljäkolmatta luvultaan, vanhan kreivin luo saliin.
Muutamat heistä asuivat itse linnassa, toisilla oli asuntonsa
lähiseudulla.

He odottivat kaikki uteliaina kuullakseen, mitä kreivillä olisi heille
käskettävänä tai ilmoitettavana. Pian sen jälkeen Gwyde aloitti
puheensa lausuen: "Hyvät herrat, teille on tunnettua, että se
uskollisuus, jota olen osoittanut herralleni ja kuninkaalleni
Pilipille, on syynä minun onnettomuuteeni. Kun hän vaati minulta
tilitystä kaupunkien ja kuntien verotuksesta, tahdoin minä uskollisena
vasallina täyttää hänen vaatimuksensa. Brügge kieltäytyi tottelemasta
minua, ja alamaiseni nousivat minua vastaan. Kun olin tyttäreni kanssa
mennyt Ranskaan osoittaakseni kuninkaalle kunnioitustani, otti hän
meidät kaikki vangiksi; onneton lapseni riutuu vieläkin Louvren
vankikomeroissa. Tämän kaiken te tiedätte, jotka olitte ruhtinaanne
uskollisina seuralaisina. Minä tahdoin, kuten arvolleni sopi, vaatia
ase kädessä oikeuttani, mutta kohtalo oli meitä vastaan. Englannin
valapattoinen Edward rikkoi sopimuksen, jonka olimme tehneet, ja jätti
meidät hädässä pulaan. Nyt on maani otettu minulta pois; minusta on
tullut vähäisin teidän joukossanne, ja harmaa pääni ei saa enää kantaa
kreivin kruunua. Teillä on nyt toinen herra!"

"Ei vielä!" huusi Walter Lowendeghem, "ennen särjen minä iäksi
miekkani. Minä en tunne muuta herraa kuin jalon Dampierren Gwyden!"

"Herra Lowendeghem, teidän harras uskollisuutenne ilahduttaa minua
suuresti; mutta kuunnelkaa minua tyvenin mielin loppuun. Herra Valois
on voittanut Flanderin aseonnella ja saanut sen läänitykseksi
kuninkaalliselta veljeltään Filipiltä. Jollei hän olisi niin
jalomielinen, en minä nyt olisi teidän kanssanne täällä Wynendaelissa;
sillä hän se kutsui minut Rupelmondista tähän kauniiseen kartanoon.
Vielä enemmänkin: hän on päättänyt saattaa jälleen voimaan Flanderin
hallitsijasuvun ja asettaa minut jälleen kreivilliselle istuimelle.
Tästä asiasta on minun keskusteltava teidän kanssanne, sillä minä
tarvitsen teidän apuanne."

Tarkkaavaisesti kuuntelevien herrojen kummastus suureni huomattavasti
tästä ilmoituksesta. Että Kaarle Valois tahtoisi antaa takaisin
valloittamansa maan, tuntui heistä uskomattomalta. He katsoivat
kreiviin kummastuneina, ja tämä jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen:

"Hyvät herrat, en epäile vähääkään uskollisuuttanne minua kohtaan, sen
vuoksi puhun siinä luottavassa toivossa, että tulette suostumaan minun
viimeiseen pyyntööni. Se on tämä: Ylihuomenna lähden minä Ranskaan
langetakseni kuninkaan jalkain juureen ja toivon teidän tulevan
mukaani."

Herrat vastasivat toinen toisensa jälkeen olevansa valmiit matkaan ja
haluavansa seurata kreiviänsä kaikkialle ja auttaa häntä. Joukossa oli
vain yksi, joka ei avannut suutaan, ja se oli Dietrich Kettu.

"Herra Dietrich", kysyi kreivi häneltä, "ettekö halua lähteä mukaamme?"

"Kyllä varmasti", huudahti Dietrich, "Kettu lähtee mukaanne vaikka
helvetin kitaan. Mutta minä sanon teille, jalo kreivi, ja suokaa
anteeksi: ei tarvitse olla mikään kettu havaitakseen, missä loukku on.
Teidän korkeutenne on jo kerran vangittu, ja nyt juoksette jälleen
samoille jäljille. Jumala suokoon, että se päättyisi hyvin! Mutta minä
vakuutan teille, että Filip Kaunis ei saa Kettua loukkuunsa."

"Te tuomitsette ja puhutte kovin kevytmielisesti, herra ritari!"
vastasi Gwyde. "Kaarle Valois kirjoittaa meille turvakirjan ja lupaa
kunniansa kautta saattavansa meidät esteettömästi takaisin Flanderiin."

Herrat, jotka tunsivat Valois'n ja hänen suoramielisyytensä, luottivat
tähän lupaukseen ja jatkoivat neuvotteluaan kreivin kanssa. Sillävälin
pujahti Dietrich Kettu huomaamatta salista ja käveli miettiväisenä
edestakaisin esipihassa.

Joitakin hetkiä myöhemmin laskettiin silta alas ja Robrecht Bethune
ratsasti linnaan. Niinpiankuin hän oli laskeutunut hevosen selästä,
lähestyi Dietrich Kettu häntä ja lausui:

"Ei liene tarpeen kysyä, herra Robrecht, kuinka olette kohdellut
vihollistanne; Flanderin leijonan miekka ei ole vielä koskaan pettänyt.
Chatillon on varmaan matkalla toiseen maailmaan."

"Ei", vastasi Robrecht, "miekkani iski sellaisella voimalla hänen
kypäriinsä, että hän ei kykene kolmeen päivään sanomaan sanaakaan;
kuitenkaan hän ei, Jumalan kiitos, ole kuollut. Mutta meille on
tapahtunut toinen onnettomuus. Aadolf Nieuwland, joka oli minun
puolustajani, taisteli ritari St. Polin kanssa. Aadolf oli juuri
haavoittanut St. Polia päähän kun kovaksi onneksi hänen haarniskansa
irtaantui ja vihollisen ase sattui häneen kuolettavasti. Aivan kohta
saatte hänet nähdä, sillä aseenkantajani tuovat hänet linnaan."

"Mutta, herra Bethune", sanoi Dietrich, "ettekö usko, että tämä
Ranskan-matka on sangen harkitsematon yritys?"

"Mikä matka? Te kummastutatte minua!"

"Ettekö tiedä siitä mitään?"

"En sanaakaan."

"No, me matkustamme ylihuomenna kreivi Gwyden kanssa Ranskaan."

"Mitä se on, Dietrich? Te laskette leikkiä! Kuinka, Ranskaanko?"

"Niin juuri, herra Robrecht, langetaksemme kuninkaan jalkain juureen ja
pyytääksemme anteeksiantoa. En ole vielä koskaan nähnyt kissan ryömivän
itsestään säkkiin, mutta ennen pitkää saan sen Compiègnessä kokea, --
muuten minulta puuttuu terve ihmisymmärrys."

"Oletteko ihan varma siitä, mitä sanotte, Dietrich? Ettehän vain ole
erehtynyt?"

"Ihan varma. Suvaitkaa vain mennä saliin, siellä tapaatte kaikki herrat
isänne kreivin luona. Ylihuomenna matkustamme vankeuteen; uskokaa minua
ja ristikää itsenne Wynendaelin portilla!"

Tämän kuultuaan jaksoi Robrecht tuskin hillitä suuttumustaan.

"Dietrich, ystäväni", huusi hän, "minä pyydän teitä: kantakaa
haavoittunut Aadolf minun huoneeseeni vasemmanpuoliselle vuoteelle ja
pitäkää hänestä huolta, kunnes minä tulen. Kutsukaa mestari Rogaert
sitomaan haavaa."

Tämän sanottuaan hän juoksi maltittomana saliin, jossa herrat olivat
koolla kreivin luona. Hän tunkeutui kiireesti joukon keskitse isänsä
eteen.

Ritarit ihmettelivät suuresti, sillä Robrecht oli vielä täysissä
varustuksissa ja kokonaan rautaan verhottuna.

"Oi herrani ja isäni", sanoi hän, "mitä puhutaankaan? Lähdettekö
antautumaan vihollistenne käsiin, jotta he häpeällä peittäisivät
harmaan päänne, -- jotta röyhkeä Johanna heittäisi teidät kahleisiin?"

"Kyllä, poikani", vastasi Gwyde arvokkaasti, "kyllä minä lähden
Ranskaan, ja sinä seuraat minua; se on isäsi tahto."

"Hyvä, olkoon niin", virkkoi Robrecht, "minä lähden kanssanne. Mutta
tuo polvistuminen, häpeällinen polvistuminen?"

"Minä olen polvistuva, ja sinä myös", oli järkähtämätön vastaus.

"Minä?" huusi Robrecht poissa suunniltaan, "minäkö polvistuisin?
Minäkö, Robrecht Bethune, polvistuisin vihollisemme eteen? Mitä?
Onko Flanderin leijonan taivutettava päänsä ranskalaisen,
vääränrahantekijän, valapattoisen edessä?"

Kreivi odotti hetkisen. Kun hän arveli Robrechtin hiukan rauhoittuneen,
jatkoi hän:

"Myöskin sinun on se tehtävä, poikani!"

"Ei, ei!" huusi Robrecht, "minun aseilleni ei tule koskaan sitä häpeää!
Muukalaisen edessäkö kumartuisin? -- minä? Te ette tunne poikaanne,
isä."

"Robrecht", vastasi Gwyde kylmäverisesti, "isäsi tahto on käsky, jota
et saa rikkoa. Minä tahdon sen!"

"Ei!" huusi Robrecht vielä kerran, "Flanderin leijona puree, mutta ei
liehakoi! Jumala yksin ja te, isäni, olette nähneet pääni taivutettuna.
-- Ei, en koskaan taivuta sitä yhdenkään muun ihmisen edessä maan
päällä!"

"Mutta, Robrecht", vastasi hänen isänsä, "etkö siis ollenkaan sääli
minua, sisartasi Filippaa, isänmaatasi, kun hylkäät ainoan keinon, joka
meidät vielä voi pelastaa?"

Tuskan ja vihan ahdistamana Robrecht väänteli käsiään rajun kiihkeästi.

"Kuinka? Vaaditteko siis, herrani ja isäni", vastasi hän, "että
ranskalaisen on katsottava minuun kuin orjaan? Jo sellainen ajatuskin
saisi minut kuolemaan häpeästä. Ei, ei -- ei koskaan! Teidän käskynne,
vieläpä rukouksennekin ovat hyödyttömät -- minä en sitä tee!"

Kaksi kyyneltä kimalsi vanhan kreivin sisäänpainuneilla poskilla. Hänen
kasvojensa omituinen ilme jätti läsnäolevat ritarit epätietoisiksi
siitä, iloko vai tuska hänen mieltään järkytti.

Robrechtia liikuttivat isän kyyneleet syvästi; hän tunsi sydämessään
helvetin kaikki kidutukset. Hänen mielensä kuohu kasvoi yhä, ja hän
huusi kuin mielipuoli:

"Kirotkaa minut -- hylätkää minut, oi isäni ja ruhtinaani; mutta minä
vakuutan teille, etten ikinä ole mateleva tai kumarteleva ranskalaisen
edessä, -- käskynne uhallakaan!"

Robrecht Bethune säikähti itsekin omia sanojaan. Hän kalpeni
ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat; hänen kätensä puristuivat
kouristuksentapaisesti nyrkkiin, ja hänen hansikkaittensa
rautasuomusten kuultiin kilahtavan toisiaan vasten. Hän tunsi mielensä
masentuvan ja odotti kuolettavan tuskan vallassa isänsä kirousta.

Ritarien varrotessa tyrmistyneinä kreivin vastausta kietoi Gwyde heikot
käsivartensa Robrechtin ympärille syleillen häntä ja huusi ilon ja
rakkauden kyyneliä vuodattaen:

"Oi jalo poikani! Minun vereni -- Flanderin kreivien veri virtaa sinun
suonissasi! Sinun tottelemattomuuttasi kiitän elämäni autuaimmasta
päivästä. Nyt voin kuolla! Syleile minua vielä kerta, poikani, sillä
minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi!"

Hämmästys ja myötätunto liikuttivat kaikkien läsnäolevien miesten
sydämiä. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi tämän juhlallisen syleilyn
aikana.

Päästettyään vihdoinkin poikansa irti kääntyi vanha kreivi
haltioituneena vasalliensa puoleen:

"Katsokaa, hyvät herrat", lausui hän, "sellainen olin minäkin
nuoruudessani -- sellaisia ovat Dampierret aina olleet. Ratkaiskaa
näkemänne ja kuulemanne mukaan, onko Robrecht kreivin kruunun
arvoinen! -- Oi Flanderi, sellaisia ovat sinun soturisi! Niin,
Robrecht, sinä olet oikeassa! Flanderin kreivi ei saa taivuttaa päätään
yhdenkään muukalaisen edessä. Mutta minä olen vanha, olen vangitun
Filippan isä ja sinun isäsi, urhoollinen poikani; minä notkistan
polveni Filip Kauniin edessä -- niin käskee Jumala! Minä alistun hänen
pyhään tahtoonsa, -- sinä seuraat mukanani. Älä taivuta päätäsi -- pidä
se pystyssä, jotta minun seuraajakseni tuleva kreivi olisi ilman
häpeää."

Nyt pohdittiin seikkaperäisesti tämän retken valmistuksista ja
keskusteltiin monista valtiollisista asioista. Rauhoittuneena ja
jälleen tyyntyneenä poistui Robrecht salista ja meni siihen pieneen
huoneeseen, jossa Machteld oli. Hän otti nuorta tyttöä kädestä ja
istutti hänet nojatuoliin, veti sitten, hänen kättään päästämättä,
toisen istuimen lähelle sitä ja istuutui hänen viereensä.

"Machteld kultaseni", lausui hän, "rakastathan isääsi, eikö totta?"

"Oi kyllä, senhän tiedätte varsin hyvin", huudahti tyttö, silitellen
hienolla kädellään ritarin karheaa poskea.

"Mutta", virkkoi jälleen Robrecht, "jos joku mies uskaltaisi henkensä
minua puolustaakseen, etkö rakastaisi häntäkin?"

"Kyllä varmasti", oli vastaus, "ja minä olisin hänelle siitä ikuisesti
kiitollinen."

"No niin, tyttäreni, eräs ritari on puolustanut isääsi vihollista
vastaan ja haavoittunut kuolettavasti."

"Oi Jumala!" huokasi Machteld, "minä rukoilen hänen puolestaan
neljäkymmentä päivää -- ja kauemminkin, että hän paranisi."

"Niin, rukoile minunkin puolestani, hyvä lapseni; mutta minä vaadin
sinulta vielä yhtä."

"Puhukaa, isäni, olen teidän kuuliainen tyttärenne."

"Ymmärrä minua hyvin, Machteld. Minä lähden muutamiksi päiviksi
matkalle; isoisäsi ja kaikki aatelismiehet, jotka tunnet, lähtevät
myöskin. Kuka antaa silloin juotavaa tuolle haavoittuneelle ritarille,
kun häntä janottaa?"

"Kuka? Minä, isä! Minä en poistu hänen luotaan, ennenkuin olette
palannut takaisin. Minä vien haukkani hänen huoneeseensa ja pidän aina
hänelle seuraa. Älkää pelätkö, että jättäisin hänet palvelusväen
huomaan, minä annan hänelle juomaa omin käsin. Oi, kuinka iloinen tulen
olemaan, kun hän paranee!"

"Se on oikein, tyttäreni, tunnenhan sinun hellän sydämesi; mutta sinun
täytyy vielä luvata minulle, ettet hänen sairautensa ensimmäisinä
päivinä saa aikaan mitään melua hänen huoneessaan, etkä salli
palvelijainkaan sitä tehdä."

"Oi ei, älkää sitä pelätkö, isä. Minä puhelen haukalleni ihan hiljaa,
niin ettei sairas ritari kuule sitä."

Robrecht otti kelpo Machteldia kädestä ja talutti hänet pois huoneesta.

"Minä näytän sinulle sairaan", sanoi hän, "mutta älä puhu ääneen
ollessamme hänen luonaan."

Aseenkantajat olivat kantaneet Aadolf Nieuwlandin erääseen Robrechtin
asuntoon kuuluvaan saliin ja asettaneet hänet vuoteelle.

Kaksi lääkäriä oli sitonut haavan, ja he seisoivat nyt Dietrich Ketun
kanssa sairasvuoteen ääressä. Sairas ei näyttänyt minkäänlaista
elonmerkkiä; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä suljetut.

"No, mestari Rogaert", virkkoi Robrecht toiselle lääkäreistä, "kuinka
meidän onnettoman ystävämme laita on?"

"Huonosti", vastasi Rogaert, "huonosti vielä, herra Bethune. En voi
vielä sanoa, onko toivoa; vain epämääräinen tunne sanoo minulle, ettei
hän kuole."

"Eikö haava ole kuolettava?"

"No niin, kuolettava tai ei kuolettava; luonto on paras lääkäri, se saa
usein aikaan sellaista, mitä lääkkeet tai kivet[3] eivät voi aikaan
saada. Olen pannut hänen rinnalleen piikin Vapahtajamme kruunusta; se
kallis pyhäinjäännös on meitä auttava."

Tämän keskustelun aikana oli Machteld vähitellen lähestynyt sairasta.
Uteliaana hän koetti nähdä haavoittuneen ritarin kasvoja. Äkkiä hän
tunsi hänet Aadolf Nieuwlandiksi, kavahti surkeasti parahtaen
taaksepäin ja puhkesi ääneen itkemään.

"Mitä se on, tyttäreni?" sanoi Robrecht, "etkö voi hillitä itseäsi?
Sinun pitää olla rauhallinen ja hiljaa sairasvuoteen ääressä!"

"Olla rauhallinen!" nyyhkytti tyttö. "Olla rauhallinen, kun
Aadolf-herra makaa kuolemaisillaan? Hän, joka opetti minulle niin
kauniita lauluja? Kuka tulee nyt olemaan Wynendaelin runoniekkana? Kuka
harjoittaa nyt ratsuhevoseni ja auttaa minua opettamaan haukkojani?"

Sitten hän vuoteen luo astuen katseli itkien haavoittunutta ritaria ja
huusi nyyhkyttäen:

"Aadolf! Aadolf-herra! Minun hyvä veljeni!"

Kun hän ei saanut vastausta, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja vaipui
itkien tuolille.

Luullen, ettei hänen tyttärensä lakkaisi vaikeroimasta ja että hänen
läsnäolostaan voisi siten olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä, tarttui
Robrecht nuoren Machteldin käteen.

"Tule, lapseni", lausui hän, "tule pois tästä huoneesta, kunnes
murheesi on hiukan asettunut."

Mutta Machteld ei tahtonut lähteä huoneesta. Hän vastasi:

"Oi isä, antakaa minun olla täällä! Minä en itke enää. Antakaa minun
hoivata Aadolf-veljeäni. Minä tahdon rukoilla hänen puolestaan niitä
palavia rukouksia, joita hän on itse minulle opettanut!"

Näin sanoen hän otti tuolilta tyynyn, laski sen lattialle vuoteen
pääpuoleen ja alkoi hiljaa rukoilla, raskaitten huokausten pusertuessa
hänen rinnastaan ja kyynelten kummutessa hänen silmistään.

Robrecht Bethune pysyi yöhön saakka Aadolfin vuoteen ääressä, siinä
toivossa että hän olisi tullut jälleen tajuihinsa. Tuo toivo ei
kuitenkaan täyttynyt; haavoittunut hengitti heikosti ja hitaasti; ei
pienintäkään liikettä ollut huomattavissa hänen jäsenissään, ja mestari
Rogaert alkoi vakavasti pelätä hänen henkeään, sillä sairaan ohimot
olivat jo kuumeesta polttavat.

Ne aatelisherrat, jotka eivät asuneet Wynendaelissa, lähtivät
tyytyväisinä linnasta. Uskollisina ritareina he iloitsivat voidessaan
vielä kerran osoittaa vanhalle ruhtinaalleen alttiuttaan. Ne, jotka
jäivät kreivilliseen linnaan, menivät makuuhuoneisiinsa.

Kahta tuntia myöhemmin ei Wynendaelissa kuulunut mitään muuta kuin
vahtien huutoja, koirien haukuntaa ja yöpöllöjen kirkunaa.




IV.


Matka, jolle kreivi Gwyde lähti Valois'n neuvosta oli hänelle ja hänen
maalleen hyvin vaarallinen. Ranskalle oli peräti tärkeää pitää rikasta
Flanderia mahdollisimman kauan hallussaan. Filip Kaunis ja hänen
puolisonsa Johanna Navarralainen olivat, saadakseen riittävästi varoja
kevytmieliseen tuhlaukseensa, kasanneet aarrekirstuihinsa koko
valtakunnan rahat, mutta sittenkään eivät kansan heille myöntämät
suunnattomat summat olleet riittäneet tyydyttämään heidän kyltymätöntä
himoaan. Kun ei ollut löydettävissä muuta keinoa rahan hankkimiseksi,
väärensi Filip valtakunnan rahoja, pani maan kannettavaksi
sietämättömiä rasituksia, mutta sittenkään hän ei tullut tyydytetyksi.
Hänen ahneet ministerinsä ja ennen kaikkia Enguerrand Marigny saivat
hänet kansan tyytymättömyydestä ja vallankumouksen oireista
välittämättä määräämään yhtenään uusia veroja ja rasituksia On
käsittämätöntä, kuinka Filip Kaunis, joka useaan kertaan karkoitti
juutalaisetkin Ranskasta voidakseen sitten myydä heille paluuluvan
suurista rahasummista kaikista kiristystoimenpiteistään huolimatta aina
oli niin suuressa rahantarpeessa.

Rahojen väärentäminen oli turmiollinen toimenpide, sillä kauppiaat,
jotka eivät halunneet myydä tavaroitaan käymättömästä rahasta,
muuttivat pois Ranskasta, kansa köyhtyi, verot jäivät maksamatta, ja
kuningas huomasi olevansa hyvin tukalassa tilassa. Flanderi sitävastoin
kukoisti asukkaittensa toimeliaisuuden johdosta. Kaikki tunnetun
maailman kansakunnat pitivät sitä toisena isänmaanaan ja sen alue oli
niiden tavaroiden yhteisenä varastopaikkana. Yksin Brüggessä oli rahaa
ja tavaraa liikkeessä enemmän kuin koko Ranskanmaassa, ja kaupunki oli
todella suoranainen kultakaivos. Sen tiesi Filip Kaunis, ja muutamia
vuosia hän jo oli koettanutkin kaikkensa vallatakseen Flanderin
itselleen. Ensin hän vaati kreivi Gwydeltä suoranaisia mahdottomuuksia,
pakottaakseen hänet vastarintaan; sitten hän sulki hänen tyttärensä
vankeuteen ja valloitti vihdoin Flanderin asevoimalla.

Vanha kreivi oli hyvin punninnut kaikkea tätä eikä salannut itseltään
matkansa todennäköisiä seurauksia; mutta mielipaha, jota hän nuorimman
tyttärensä vankeuden johdosta tunsi, ei sallinut hänen jättää
käyttämättä tätä viimeistä keinoa hänen vapauttamisekseen. Turvalupa,
jonka hän Kaarle Valois'lta oli saanut, oli hänelle myös jonkinlaisena
rauhoituksena.

Niin hän siis lähti matkaan, poikiensa Robrechtin ja Wilhelmin sekä
viidenkymmenen flaamilaisen aatelismiehen kanssa. Kaarle Valois saattoi
häntä lukuisan ranskalaisen ritarijoukon kanssa.

Kun kreivi oli seurueineen saapunut Compiègneen, sai hän herra Valois'n
toimesta erinomaisen majoituksen, kunnes kuninkaallinen käsky kutsuisi
hänet hoviin. Jalomielinen ranskalainen puhui hänen puolestaan niin
voimakkaasti kuninkaalliselle veljelleen, että tämä taipui
armahtavaisuuteen ja kutsui Gwyden yksin hoviin.

Vanha kreivi lähti täynnä toivoa ja luottamusta kuninkaalliseen
palatsiin. Siellä hänet ohjattiin suureen ja upeaan saliin. Huoneen
taustalla oli kuninkaallinen valtaistuin. Sinisamettiset, kultaisilla
liljoilla kirjaillut verhot riippuivat kahta puolta aina maahan asti,
ja kulta- ja hopealangoilla pujoteltu matto verhosi tämän komean
istuimen portaita. Filip Kaunis käyskenteli poikansa Ludvig Hutinin[4]
kanssa edestakaisin. Heitä seurasi monta ranskalaista herraa, joista
yksi silloin tällöin puuttui kuninkaan puheluun. Tämä suosikki oli
Nogaret, joka Filipin käskystä uskalsi vangita paavi Bonifaciuksen ja
pidellä häntä pahoin.

Niinpiankuin Gwyde ilmoitettiin, asettui kuningas seisomaan
valtaistuimen viereen. Hänen poikansa Ludvig seisoi hänen sivullaan,
toiset herrat asettuivat kahteen riviin seinävierelle. Sitten lähestyi
vanha Flanderin kreivi hitain askelin ja laskeutui toiselle polvelleen
kuninkaan eteen.

"Vasalli", lausui kuningas, "tämä nöyrä asento soveltuu teille kaiken
sen harmin jälkeen, jonka olette meille aiheuttanut. Te ansaitsitte
kuoleman ja olette tuomittu; kuitenkin suvaitsemme me kuninkaallisessa
armossamme kuunnella teitä. Nouskaa ylös ja puhukaa!"

Vanha kreivi nousi pystyyn ja vastasi:

"Ruhtinaani ja herrani! Teidän kuninkaalliseen oikeamielisyyteenne
luottaen olen tullut teidän majesteettinne jalkojen juureen, uskoakseni
kohtaloni teidän jalomielisyytenne huomaan."

"Alistumisenne tulee myöhään", vastasi kuningas. "Te olette
liittoutunut vihamiehemme, Englannin Edwardin kanssa meitä vastaan; te
olette uskottomana vasallina noussut herraanne vastaan ja olette
ylpeydessänne julistanut hänelle sodan! Teidän maanne on teidän
tottelemattomuutenne tähden otettu teiltä pois."

"Oi ruhtinas!" lausui Gwyde, "sallikaa minun löytää armo teidän
edessänne! Ajatelkoon teidän majesteettinne, millaista tuskaa ja
murhetta isän täytyy tuntea, kun häneltä on riistetty hänen lapsensa!
Enkö ole syvässä tuskassa pyytänyt, enkö ole rukoillut saada häntä
takaisin? Oi kuningas, jos teidän poikanne, minun tuleva herrani
Ludvig, joka nyt niin miehekkäänä rinnallanne seisoo, riistettäisiin
teiltä pois ja suljettaisiin vieraan maan vankityrmään, eikö tuska
ajaisi teidän majesteettinne mihin tekoon tahansa teidän verestänne
puhjenneen veren kostamiseksi ja vapauttamiseksi? Oi kyllä, teidän
isänsydämenne ymmärtää minua, minä olen löytävä armon teidän
edessänne."

Filip Kaunis katsahti hellästi poikaansa; tällä hetkellä hän punnitsi
Gwyden kärsimykset ja tunsi vilpitöntä sääliä onnetonta kreiviä
kohtaan.

"Sire", huudahti Ludvig liikutettuna, "oi, olkaa hänelle armollinen
minun tähteni! Säälikää häntä ja hänen lastansa; minä pyydän sitä
hartaasti."

"Älkää antako uskottoman vasallin sanojen niin helposti saada teitä
valtoihinsa, poikani", lausui Filip. "Emme kuitenkaan tahdo olla
taipumaton, jos meille voidaan osoittaa, että ainoastaan isänrakkaus
eikä uhmamieli on ollut hänen vaikuttimenaan."

"Herra", jatkoi Gwyde, "teidän majesteetillenne on tunnettua, että minä
olen koettanut kaiken mahdollisen saadakseni lapseni takaisin. Ei
mikään ponnistukseni ole onnistunut; rukoukseni, pyyntöni hylättiin.
Kaikki, itse paavinkin väliintulo, oli tuloksetonta. Mitä saatoin
silloin vielä tehdä? Tuudittauduin siihen toivoon, että aseilla voisin
aikaansaada tyttäreni vapautuksen; kohtalo ei kuitenkaan ollut minulle
suopea. Teidän majesteettinne sai voiton."

"Mutta", keskeytti kuningas, "mitä voimme tehdä teille? Te olette
antanut vasalleillemme turmelevan esimerkin; jos annamme nyt teille
armon, nousevat he kaikki meitä vastaan ja te yhdytte epäilemättä
uudelleen meidän vihamiehiimme."

"Oi ruhtinaani", vastasi Gwyde, "suvaitkoon teidän majesteettinne vain
antaa onnettoman Filippan jälleen isälleen -- niin minä vakuutan
teille, että rikkomaton uskollisuus on sitova minut teidän kruunuunne."

"Ja suorittaako Flanderi vaaditut summat, hankitteko te
meille tarvittavat rahat niiden menojen peittämiseksi, jotka
tottelemattomuutenne on meille aiheuttanut?"

"Armo, jonka teidän majesteettinne voi minulle osoittaa, ei ole koskaan
oleva minulle liian kallis. Teidän käskynne olen kunnioituksella paneva
täytäntöön. Mutta lapseni, oi kuningas, lapseni!"

"Lapsenne?" toisti Filip Kaunis epäröiden ja ajatellen Johanna
Navarralaista, joka ei hyvällä suosiolla vapauttaisi Flanderin kreivin
tytärtä. Kuningas ei saanut noudattaa sydämensä hyvää viittausta: hän
pelkäsi liiaksi uhkamielisen Johannan vihastusta. Haluten siis olla
lupaamatta mitään varmaa Gwydelle tässä asiassa, hän jatkoi:

"No niin, rakkaan veljemme puoltolause on tehnyt paljon teidän
hyväksenne. Olkaa hyvässä toivossa, sillä teidän kohtalonne liikuttaa
meitä. Te olitte syyllinen, mutta teidän rangaistuksenne on kova. Minä
olen koettava sitä keventää. Kuitenkaan emme suvaitse vielä tänään
ottaa teitä armoomme; täytyy vielä toimittaa lähempiä tutkimuksia tässä
tärkeässä asiassa. Me vaadimme myöskin teitä alistumaan kaikkien
vasalliemme läsnäollessa, jotta he voisivat ottaa teistä hyvää
esimerkkiä. Menkää nyt, että saamme tilaisuuden harkita, mitä on
soveliasta tehdä uskottomalle vasallille."

Tämän käskyn saatuaan poistui Flanderin kreivi salista. Hän ei ollut
vielä ehtinyt pois palatsista, kun ranskalaisten aatelisherrojen
keskuuteen jo levisi huhu, että kuningas antaisi hänelle takaisin hänen
maansa ja tyttärensä. Monet toivottivat hänelle sydämellisesti
onnea; toiset, jotka olivat perustaneet Flanderin valloitukseen
kunnianhimoisia suunnitelmiaan, tunsivat siitä syvää harmia. He eivät
kuitenkaan päästäneet sitä näkyviin, sillä eiväthän he kuninkaan
tahdolle mitään voineet.

Ilo ja luottamus elähdyttivät nyt flaamilaisia ritareita; he
mairittelivat itseään suloisella toivolla ja iloitsivat edeltäpäin
isänmaansa vapautuksesta. Heistä näytti siltä, ettei mikään voinut
estää yrityksen hyvää tulosta, kun kuningas kreivin hyvän vastaanoton
ohessa oli vakuuttanut herra Valois'lle kohtelevansa Gwydeä
jalomielisesti.

Te jotka olette kamppailleet kohtaloa vastaan ja siinä kamppailussa
kärsineet ja itkeneet, kuinka helposti palaakaan ilo teidän
vertavuotaviin sydämiinne! Kuinka helposti unohdattekaan tuskanne,
kiintyäksenne epävarmaan onneen, ikäänkuin olisitte kärsimyksen kalkin
jo tyhjentäneet, kun katkerin pohjasakka on vielä jäljellä. Te luulette
koko luonnon teille hymyilevän ja puristatte jokaisen kättä, joka
näyttää iloitsevan teidän onnestanne. Mutta älkää luottako petollisen
onnen huikentelevaisuuteen, älkääkä niiden sanoihin, jotka
onnettomuudessa olivat vihollisianne. Sillä kateus ja petos piilevät
ulkokullaisten kasvojen takana, niinkuin käärme kukkien alla ja
skorpiooni kultaisten hedelmien alla. Turhaan etsii käärmeen jälkiä
kentältä, sen myrkyllisen pureman vain tuntee, tietämättä kuinka se on
meitä lähestynyt. Niin vaikuttavat kateelliset ja pahansuovat ihmiset
pimeässä, sillä he tuntevat oman pahuutensa ja häpeävät tekojansa.
Heidän nuolensa haavoittavat sydämiämme, ja me pidämme heitä
ystävinämme, kun emme osaa keksiä heidän mustia sielujaan heidän
ulkokullatuista kasvoistaan.

Kreivi Gwyde ryhtyi jo tarpeellisiin valmistuksiin pannakseen
Flanderiin palattuaan kuninkaan määräykset täytäntöön ja antaakseen
alamaisilleen korvausta sodan kärsimyksistä pitkäaikaisen rauhan
muodossa.

Ei Robrecht Bethunekaan epäillyt ollenkaan luvattua armahdusta; sillä
sittenkuin hänen isänsä oli ollut hovissa, olivat kaikki ranskalaiset
herrat kohteliaita ja kunnioittavia flaamilaisille. Se oli heidän
arvelunsa mukaan todistus kuninkaan suopeudesta. He tiesivät, että
ruhtinaitten tarkoitukset ja ajatukset ovat aina luettavissa
hovimiesten epävakaisista ilmeistä.

Herra Chatillon oli muutamia kertoja käynyt kreivin luona ja onnitellut
häntä; mutta hän piilotti povessaan pirullista salaisuutta ja hymyili
peittääkseen sitä. Hänen serkkunsa Johanna Navarralainen oli luvannut
hänelle Flanderin läänitykseksi. Kaikilla hänen vallanhimoisilla
tuumillaan oli ollut päämääränä tämän rikkaan kreivikunnan omakseen
hankkiminen, ja nyt hävisi tuo toive kuin unikuva.

Ei ole yhtään intohimoa, joka tekisi ihmisen alttiimmaksi
halpamaisuudelle kuin kunnianhimo; se syöksee armottomasti alas kaiken,
mikä sen kulkua estää, eikä pidä lukua tekemistään hirmuista; sillä sen
silmät ovat lakkaamatta itsepintaisesti kiinnitetyt haluttuun
päämäärään.

Tämän intohimon valloissa päätti Chatillon ryhtyä kavalaan,
omanvoitonpyynnin sanelemaan tekoon, kaunistellen sitä omantuntonsa
edessä velvollisuuden nimellä. Samana päivänä, jolloin hän saapui
Flanderista hoviin toisten herrojen kanssa, kutsui hän luokseen yhden
uskollisimmista palvelijoistaan, antoi hänelle parhaan hevosensa ja
lähetti hänet kiireimmän kautta Pariisiin. Kirjeessä, jonka hän antoi
lähetin vietäväksi, hän ilmoitti kuningattarelle ja Enguerrand
Marignylle kaiken, kutsuen heitä tulemaan Compiègneen. Hänen kavala
tarkoituksensa onnistui hänelle täydelleen.

Johanna Navarralainen leimahti kiihkeään vihaan lukiessaan tämän
kirjeen. Hänenkö, joka oli vannonut flaamilaisille ikuista vihaa, olisi
nyt otettava heidät armoihinsa ja päästettävä siten saaliinsa
käsistään? Ja Enguerrand Marigny, joka oli Flanderista kiristettävä
kullan jo edeltäkäsin kuluttanut ja tuhlannut! Näille molemmille
henkilöille oli Flanderin kukistumisella liian tärkeä merkitys, jotta
he olisivat voineet suostua sen vapauttamiseen. Niinpiankuin he olivat
saaneet ilmoituksen, lähtivät he kiireimmiten Compiègneen ja syöksyivät
odottamatta kuninkaan huoneisiin.

"Sire", huusi Johanna, "enkö merkitse teille enää mitään, kun näin
otatte minun viholliseni armoihinne minun suostumustani kysymättä? Vai
oletteko menettänyt ymmärryksenne, kun tahdotte suojella noita
flaamilaisia käärmeitä omaksi turmioksenne?"

"Madame", vastasi Flip Kaunis rauhallisesti, "teidän sopisi osoittaa
puolisollenne ja kuninkaalle hiukan enemmän kunnioitusta! Jos minua
miellyttää suoda armahdus Flanderin vanhalle kreiville, niin olen vievä
tahtoni läpi."

"Ei", huusi Johanna vihasta hehkuen, "se ei saa tapahtua! Minä en tahdo
sitä, kuuletteko, sire? En tahdo! Kuinka, onko kapinoitsijain, jotka
ovat mestanneet minun setäni, jäätävä rankaisematta? Pitäisikö heidän
saada kerskua kostamatta herjanneensa Navarran kuningattaren
veriheimolaisia?"

"Suuttumus on riistänyt teidän malttinne, madame", vastasi kuningas;
"ajatelkaa rauhallisesti ja sanokaa, eikö ole kohtuullista, että
Filippa annetaan takaisin isälleen?"

Nyt yltyi kuningattaren vimma yhä kiihkeämmäksi.

"Filippako takaisin?" huusi hän. "Sire, te ette ajattele asiaa. Hän
menee silloin naimisiin Englannin Edwardin pojan kanssa, ja teidän
omalta lapseltanne riistetään tuo toivo. Ei, ei, se ei saa koskaan
tapahtua, sen vakuutan teille! Ja mikä merkitsee enemmän, Filippa on
minun vankini, te ette saa riistetyksi häntä minun käsistäni."

"Mutta, madame", huusi Filip, "te unohdatte itsenne; muistakaa, että
nämä kopeat puheet ovat minulle suuresti vastenmielisiä ja että minun
vallassani on saattaa teidät tuntemaan mielipahani. Minun tahtoni on
teidän ruhtinaanne tahto."

"Ja te tahdotte antaa Flanderin takaisin ylpeälle Gwydelle, te tahdotte
tehdä hänelle mahdolliseksi ryhtyä jälleen sotaan teitä vastaan? Tätä
harkitsemattomuutta tulette vielä kovasti katumaan. Mitä minuun tulee,
niin nähdessäni itseäni pidettävän niin vähäisessä arvossa, että minua
näin läheltä koskeva asia päätetään minua kuulematta, palaan minä
kuningaskuntaani Navarraan ja Filippa on seuraava mukanani".[5]

Nämä viimeiset sanat vaikuttivat valtavasti kuninkaan mieleen. Navarra
oli Ranskan paras osa, ja Filip Kaunis ei olisi mielellään nähnyt sitä
itseltään riistetyksi. Kun Johanna jo useamman kerran oli häntä sillä
uhannut, pelkäsi hän, että hän kerran vielä uhkauksensa toteuttaisi.
Jonkun hetken mietittyään hän lausui:

"Te kiihdytte ilman syytä, madame; kuka sanoo, että tahdon antaa
Flanderin takaisin? En ole siitä asiasta vielä mitään päättänyt."

"Teidän sanoistanne käy tarkoituksenne riittävän selvästi ilmi",
vastasi Johanna. "Mutta olkoon se asia miten hyvänsä, niin minä
sanon teille, että jos te minut niin unohdatte ja hylkäätte minun
neuvoni, niin minä jätän teidät; sillä minä en tahdo jäädä teidän
varomattomuutenne seurauksille alttiiksi. Flanderin sota on tyhjentänyt
valtakunnan aarrekammiot, ja nyt kun teillä on käsissänne keinot
hankkia itsellenne jälleen kaikkea riittävästi, nyt tahdotte te ottaa
kapinoitsijat armoihinne: Ei ole koskaan rahavarojemme laita ollut
huonommin! Herra Marigny voi todistaa sen teille."

Nämä sanat kuullessaan astui Enguerrand Marigny kuninkaan eteen.

"Sire, on mahdotonta maksaa enää palkkoja sotilaille", lausui hän;
"kansa ei tahdo enää suorittaa rasituksia. Pariisin kauppiasten esimies
on kieltäynyt maksamasta lisäveroa, ja pian en voi enää hankkia varoja
edes kuninkaallisen huoneen menoihin. Rahoja ei myöskään käy enää
pienentäminen. Flanderi yksin voi meitä auttaa. Tullivirkamiehet, jotka
olen sinne lähettänyt, ovat toimittamassa niiden rahojen perimistä,
joiden on pelastettava meidät tästä pulasta. Ajatelkaa toki, sire, että
tuon maan poisluovuttaminen saattaa teidät alttiiksi suurelle
onnettomuudelle."

"Onko koko se rahamäärä, joka on pantu kolmannen säädyn
suoritettavaksi, jo kulutettu?" kysyi kuningas huolestuneena.

"Sire", vastasi Enguerrand, "olen maksanut Etienne Barbettelle takaisin
ne rahat, jotka Pariisin tullivuokraajat lainasivat teidän
majesteetillenne. Ei ole mitään tahi ei juuri mitään jäljellä
valtionrahastossa."

Kuningatar näki mielihyvällä, että nämä tiedot kovasti huolestuttivat
kuningasta. Nyt, tuumi hän, ei Gwyden tuomio olisi vaikeasti
aikaansaatavissa. Hän lähestyi viekkaasti puolisoaan ja lausui:

"Näettehän nyt, sire, että minun neuvoni on teille erittäin tärkeä.
Kuinka voittekaan kapinoitsijoita suosiessanne luopua pitämästä
silmällä Ranskan etua? He ovat herjanneet teitä ja minua, auttaneet
vihollisiamme ja rohjenneet ylenkatsoa käskyjämme. Kulta, jonka he
omistavat, tekee heidät ylpeiksi ja pöyhkeiksi. Ei mikään ole helpompaa
kuin vapauttaa heidät noista liioista rahoista; he saisivat vielä
suudella teidän kuninkaallista kättänne siitä, että se sallii heidän
pitää henkensä, sillä he ovat kaikki ansainneet kuoleman."

"Mutta herra Marigny", kysyi kuningas, "ettekö siis tiedä mitään
keinoa, jolla valtion menot vielä jonkun aikaa saataisiin suoritetuksi?
Minä en usko, että rahat tulevat Flanderista niin pian. Tilanne saattaa
minut mitä suurimpaan pulaan."

"En tiedä mitään keinoa, sire, olemme koettaneet jo liiankin monta."

"Kuulkaa", keskeytti Johanna, "jos tahdotte seurata minun neuvoani ja
menetellä Gwydeen nähden minun haluni mukaan, nostan minä ylimääräisen
veron kuningaskunnastani Navarrasta? ja siten pääsemme pitkäksi aikaa
ajattelemasta näitä kiusallisia asioita."

Joko sitten kuningasta liikutti heikkous tai kullanhimo, joka
tapauksessa hän taipui Johannan tahtoon, ja vanha Gwyde uhrattiin
hänelle. Tuo petollinen nainen päätti, että Flanderin kreivi saisi
suorittaa polvilleenlankeamisen, mutta ei palata isänmaahansa.




V.


Oli myöhäinen ilta, kun Johanna Navarralainen saapui Compiègneen.
Silläaikaa kuin hän viekkaudella ja uhkauksilla houkutteli horjuvan
kuninkaan lausumaan flaamilaisten tuomion, istui kreivi Gwyde
jalosukuisten vasalliensa kanssa asuntonsa salissa. Viini kiersi usein
hopeaisissa haarikoissa ja herrat ilmaisivat sanoin toisilleen iloisia
toiveitaan ja lohdullisia odotuksiaan.

Jo usein oli heidän iloisen keskustelunsa aihe vaihtunut, kun Dietrich
Kettu, joka Robrechtin parhaana ystävänä oli saanut asunnon kreivin
majapaikassa, astui saliin ja lähestyi seuruetta.

Hän jäi seisomaan sanattomana, katsellen vuoroin vanhaa kreiviä ja
hänen molempia poikiaan. Hänen piirteissään kuvastui syvä tuska ja
vilpitön sääli. Kun hän tavallisesti aina oli iloinen ja avomielinen,
säikähtivät ritarit aika lailla hänen surullista näköään; sillä he
ajattelivat, että jokin paha uutinen oli niin synkistänyt hänen
muotonsa.

Robrecht Bethune oli ensimmäinen, joka puki ajatuksensa sanoiksi. Hän
huudahti: "Onko kielenne halvautunut, Dietrich? Puhukaa! Ja jos teidän
on tuotettava meille pahaa mieltä, niin pyydän teitä jättämään pois
kujeenne."

"Siitä ei ole hätää, Robrecht-herra", vastasi Dietrich; "mutta minä en
tiedä, miten minun olisi ilmoitettava uutinen teille; minusta on
tuskallista olla kovanonnen sanansaattajana."

Pelko kuvastui kuulijain kasvoista; he katselivat Dietrichiä levottoman
uteliaina. Tämä täytti pikarin viinillä ja juotuaan sen lausui:

"Siitä on minun saatava rohkeutta. Kuulkaa siis ja antakaa anteeksi
palvelijallenne Ketulle, että hänen suunsa täytyy tuoda teille huonoja
uutisia. Te olette uskoneet, että Filip Kaunis ottaisi teidät
armoihinsa, ja teillä oli siihen täysi syy; sillä hän on jalomielinen
ruhtinas. Vielä toissapäivänä hän piti itseään onnellisena voidessaan
osoittaa teille sydämensä jaloutta; mutta silloin hän ei ollut,
niinkuin nyt, pahojen henkien vallassa."

"Mitä se on?" huusivat ritarit hämmästyneinä, "onko kuningas
pahanhengen riivaama?"

"Dietrich-herra", lausui Robrecht ankarasti, "jättäkää korupuheet;
teillä on meille muuta kerrottavaa. Näyttää siltä kuin ei se tahtoisi
mielellään tulla teidän suustanne."

"Niin onkin, arvoisa herra Bethune", vastasi Dietrich. "Kas tämä on
asia, joka murheella mieleni murtaa: Johanna Navarralainen ja Engerrand
Marigny ovat Compiègnessä."

Nämä nimet tekivät kauhean vaikutuksen kaikkiin ritareihin. Niinkuin
mykiksi lyödyt taivuttivat kaikki päänsä, lausumatta sanaakaan. Vihdoin
ojensi nuori Wilhelm kätensä taivasta kohti ja huusi epätoivoissaan:

"Taivas! häijy Johanna -- Enguerrand Marigny! Oi sisar-raukkani! --
Isä, me olemme hukassa!"

"No niin", sanoi Dietrich, "ne ovat ne pirut, joitten vallassa hyvä
ruhtinaamme on. Näette kai, korkea-arvoisin kreivi, ettei teidän
palvelijänne tarkoitus ollut huono, kun hän Wynendaelissa varoitti
teitä siitä käärmeestä."

"Kuka on sanonut teille, että Navarran kuningatar on tullut
Compiègneen?" kysyi kreivi, ikäänkuin olisi epäillyt asiaa.

"Minun omat silmäni, hyvät herrat", vastasi Dietrich. "Peläten, että
kanssamme meneteltäisiin petollisesti -- sillä en luottanut heidän
kaksimielisiin sanoihinsa --, olen alituisesti vartioinut, tiedustellut
ja vaaninut. Olen nähnyt Navarran Johannan ja kuullut hänen äänensä.
Takaan kunniallani sanaini totuuden."

"Kuulkaa, arvoisat herrat", lausui Walter Lowendeghem, "Dietrich puhuu
meille totta, koska hän sen vakuuttaa kunniasanallaan; Johanna
Navarralainen on kuninkaan luona. Tuo armoton ruhtinatar koettaa
kaikkensa turmellakseen asiamme, ja Jumala tietää, mitä keinoja hänellä
on siihen. Parasta on meidän ryhtyä mitä pikaisimmin harkitsemaan,
kuinka peräytyä tästä silmukasta. Jos meitä tultaisiin ottamaan kiinni,
olisi se myöhäistä."

Vanha kreivi tuli murheelliseksi ja lohduttomaksi. Hän ei voinut niin
onnettomassa tilanteessa löytää mitään pelastuskeinoa, keskellä
kuninkaan alueiden näytti pako Flanderiin hänestä mahdottomalta.
Robrecht Bethune oli raivoissaan ja kirosi vilpittömästi matkaa, joka
oli saattanut hänet turvattomana vihollistensa käsiin.

Kun kaikki näin katselivat lohdutonta kreiviä murheellisen
äänettömyyden vallitessa, tuli hovipoika salin ovelle ja huusi:

"Herra Nogaret, kuninkaan lähettiläs!"

Äkillinen liikehtiminen ilmaisi selvästi sen järkytyksen, jonka valtaan
tämä ilmoitus flaamilaiset saattoi. Nogaret oli kuninkaan salaisten
käskyjen tavallinen täytäntöönpanija, ja he luulivat hänen tulevan nyt
henkivartiain seuraamana vangitsemaan heitä. Robrecht Bethune veti
miekkansa esiin ja asetti sen eteensä pöydälle; toisetkin laskivat
kätensä miekkansa kahvalle, tähytessään rävähtämättä ovea kohti.

Nogaret astui sisään. Hän kumarsi kohteliaasti ritareille ja lausui,
Gwydeen päin kääntyen:

"Flanderin kreivi, armollinen kuninkaani ja valtiaani toivoo, että te
huomenna aamupäivällä kello yhdentoista aikaan saapuisitte hoviin
vasallienne kanssa anomaan häneltä julkisesti anteeksiantoa
rikkomuksestanne. Hänen korkeutensa Navarran kuningattaren tulo on
jouduttanut tätä määräystä. Hän on itse pyytänyt puolisoltaan
kuninkaalta armoa teille ja antanut toimekseni ilmoittaa teille, että
alistumisenne on hänelle hyvin mieleen. -- Siis huomiseen saakka,
arvoisat herrat! Suokaa anteeksi, että niin pian poistun luotanne.
Hänen majesteettinsa kuningatar odottaa minua, en saa vitkastella, --
Jumalan haltuun!"

Näin tervehdittyään hän poistui salista.

"Taivaalle kiitos, hyvät herrat", virkkoi Gwyde, "kuningas on meille
armollinen, nyt voimme mennä luottavaisina ja iloisina levolle. Te
olette kuulleet kuninkaan toivomuksen, suvaitkaa siis myöskin
valmistautua soveliaasti sitä täyttämään."

Ilo palasi nyt ritarien keskuuteen. He puhelivat vielä jonkun aikaa
Dietrichin pelosta ja heille luvatusta onnellisesta tuloksesta, sitten
tyhjennettiin viimeinen malja heidän kreivinsä menestykseksi. Kun he
olivat aikeissa erota, tarttui Dietrich Robrechtin käteen ja lausui
alakuloisella äänellä:

"Jääkää hyvästi, ystäväni ja valtiaani! niin, jääkää hyvästi; sillä
kukaties en voi pitkään aikaan tämän jälkeen uudelleen puristaa
kättänne. Muistakaa, että palvelijanne Dietrich on aina teitä
lohduttava ja auttava, missä paikassa, missä vankityrmässä
lienettekin."

Robrecht näki kyyneleen kimaltavan Dietrichin silmässä ja näki siitä,
kuinka syvästi liikutettu hänen uskollinen ystävänsä oli. "Minä
ymmärrän teitä, Dietrich", kuiskasi hän tämän korvaan. "Mitä te sitä
minäkin aavistan; mutta siitä ei pääse mihinkään. Jääkää siis hyvästi,
parempiin päiviin asti."

"Hyvät herrat", huusi Dietrich poismennessään, "jos teillä on viestejä
lähetettävänä ystävillenne Flanderiin, niin neuvon teitä laittamaan ne
pian valmiiksi; minä rupean sananviejäksenne."

"Mitä sanotte", huusi Walter Lowendeghem, "ettekö aio lähteä kanssamme
hoviin, Dietrich?"

"Kyllä, aion kyllä olla mukananne ja lähellänne, mutta ette te eivätkä
ranskalaiset ole tunteva minua. Olen sanonut, että Filip ei tule
saamaan Kettua valtaansa! Jumalan haltuun, herrat!"

Hän oli jo ulkona ovesta huutaessaan heille viimeiset sanat. Kreivi
siirtyi hovipoikansa kanssa huoneeseensa ja muutkin poistuivat salista
mennäkseen nukkumaan.

Määrätyllä hetkellä nähtiin flaamilaiset ritarit vanhan kreivinsä
seurassa seisomassa kuninkaallisen palatsin avarassa salissa. Aseensa
oli heidän täytynyt jättää etuhuoneeseen. Iloinen tyytyväisyys loisti
heidän piirteistään, ikäänkuin he olisivat jo etukäteen iloinneet
luvatusta armahduksesta. Robrecht Bethunen kasvoilla oli toisista
jyrkästi eroava ilme; katkera viha, kiehuva raivo oli niillä
luettavissa. Tuo urhoollinen flaamilainen ei voinut sietää
ranskalaisten ylpeitä katseita, ja jollei hänen rakkaudesta isäänsä
olisi täytynyt hillitä itseään, olisi hän vaatinut monet heistä siitä
tilille. Pakko, johon välttämättömyys hänet kahlehti, vaikutti häneen
kiusallisesti; tarkka huomioidentekijä olisi voinut nähdä hänen
käsiensä vääntelehtivän, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet murtaa
kahleita.

Kaarle Valois seisoi vanhan Gwyden vieressä ja puheli ystävällisesti
hänen kanssaan, odottaen hetkeä, jolloin hänen oli kuninkaallisen
veljensä käskystä saatettava flaamilaiset valtaistuimen eteen.
Läsnäolijain joukossa nähtiin myös muutamia apotteja ja korkeita
kirkonmiehiä. Sitäpaitsi oli saapuvilla useita Compiègnen porvareita,
jotka oli nimenomaan tähän juhlatilaisuuteen kutsuttu.

Kaikkien keskustellessa keskenään Gwyden asiasta ilmestyi saliin vanha
pyhiinvaeltaja, leveän hatun peittämä pää nöyrästi etukumarassa, niin
että hänen piirteitään saattoi vain vähän nähdä. Näkinkuorilla
koristettu ruskea pyhiinvaeltajan-kaapu verhosi hänen vartalonsa, ja
pitkä, juomamaljalla varustettu sauva oli hänen voimattomien jäsentensä
tukena. Niinpiankuin pappismiehet hänet huomasivat, tulivat he hänen
luokseen ja kyselivät häneltä kaikenlaista. Eräs halusi tietää, kuinka
Syyrian kristittyjen asiat olivat, toinen, millä kannalla Italian sota
oli, kolmas kysyi, oliko hän tuonut mukanaan kallisarvoisia
pyhäinjäännöksiä, sekä monta muuta asiaa, joita pyhiinvaeltajilta
tiedustellaan. Hän vastaili kaikkiin, niinkuin ainakin sellainen, joka
vasta äskettäin on tullut noista maista, ja kertoi paljon ihmeellistä,
että ympärilläseisojat kuuntelivat häntä kunnioittavina ja uteliaina.
Vaikka hänen puheensa oli kauttaaltaan vakavaa ja asiallista,
käytti hän kuitenkin joskus niin lystikkäitä lausetapoja, että
kirkkoruhtinaittenkin täytyi ääneen nauraa. Pian oli hänen ympärilleen
keräytynyt enemmän kuin viisikymmentä henkilöä, ja muutamat menivät
ihailussaan ja kunnioituksessaan niin pitkälle, että hivelivät hiljaa
käsillään hänen kaapuaan, siinä mielessä, että se tuottaisi heille
erikoista siunausta. Kuitenkaan ei tämä merkillinen pyhiinvaeltaja
ollut mikään pitkämatkalainen; niissä maissa, jotka hän näytti niin
tarkasti tuntevan, ei hän ollut käynyt sittenkuin nuoruudessaan eikä
muistanut enää paljoakaan näkemästään. Mutta kun hänen muistinsa petti,
tuli hänen mielikuvituksensa hänelle avuksi; silloin hän kertoi
yliluonnollisia asioita ja nauroi sydämessään niille, jotka uskoivat
häntä. Hän oli Dietrich Kettu. Ei kukaan ollut häntä taitavampi
muuttamaan itseään kaikenlaisiin valheasuihin. Hän saattoi nesteillä ja
väreillä nuorentaa ja vanhentaa kasvonsa, vieläpä niin taitavasti,
etteivät hänen ystävänsäkään voineet tuntea häntä. Koska hän ei
luottanut vähääkään ranskalaisen ruhtinaan sanaan eikä myöskään, kuten
oli jo edeltäpäin kreiville sanonut, suostunut antamaan ketun joutua
vangiksi, oli hän pukeutunut tuohon valheasuun välttyäkseen joutumasta
vihollisten käsiin.

Kotvan sen jälkeen tulivat kuningas ja kuningatar lukuisan ritari- ja
hovinais-saattueen seuraamana saliin ja nousivat valtaistuimelle.
Useimmat ranskalaiset herrat asettuivat kahteen riviin seinän vierelle,
toiset jäivät seisomaan porvarien läheisyyteen. Kaksi Ranskan ja
Navarran lippuja kantavaa airutta asettui kahden puolen valtaistuinta.

Kuninkaan annettua merkin astui Kaarle Valois esiin flaamilaisten
ylimysten kanssa; nämä laskeutuivat valtaistuimen edessä oleville
samettityynyille toiselle polvelleen ja odottivat äänettöminä siinä
nöyrässä asennossa. Kreivin oikealla puolella oli hänen poikansa
Wilhelm ja vasemmalla, Robrechtin paikalla, Walter Maldeghem, eräs
jalosukuisista. Robrecht oli jäänyt seisomaan ranskalaisten ritarien
joukkoon; hänen onnistui aluksi jäädä Filip Kauniilta huomaamatta.

Johanna-ruhtinattaren puku välkkyi kultaa ja jalokiviä, ja hänen
päätään koristava kuninkaallinen kruunu säihkyi tuhansine timantteineen
kirkkaampana kuin päivä. Ylpeänä ja turhamielisenä loi tuo kopea nainen
halveksivia silmäyksiä flaamilaisiin, jotka olivat polvillaan hänen
edessään, ja hymyili vastenmielisin ilmein, antaessaan vanhan kreivin
tahallaan odottaa niin kauan. Vihdoin hän kuiskasi Filip Kauniin
korvaan joitakin sanoja ja tämä lausui kuuluvalla äänellä Gwydelle:
"Uskoton vasalli, kuninkaallisessa armossamme olemme katsoneet oikeaksi
tutkituttaa teidän rikkomustanne nähdäksemme, olisiko meille sallittua
antaa teille anteeksi; mutta olemme havainneet, että isänrakkautenne on
ollut vain niskoittelunne varjona ja että rikollinen ylpeys on
kannustanut teitä tottelemattomuuteen."

Kuninkaan lausuessa näitä sanoja valtasi ritarit hämmästys ja
kauhistus. Nyt he huomasivat ansan, jonka Dietrich Kettu oli heille
osoittanut. Kun Gwyde ei liikahtanut, odottivat hekin vielä
polvistuneina. Kuningas jatkoi:

"Vasalli, joka uskottomana nousee kuningastaan ja hallitsijaansa
vastaan, menettää henkensä, ja se, joka tekee liiton Ranskan
vihollisten kanssa, menettää henkensä. Te olette vastustanut
kuninkaanne käskyjä; te olette vihollisemme Englannin Edwardin kanssa
nostanut aseenne ja sotinut meitä vastaan. Sentähden olette uskottomana
vasallina ansainnut henkenne menettämisen. Kuitenkaan emme tahdo
kiirehtien panna täytäntöön tätä tuomiota, vaan annamme asian ensin
tarpeenmukaisesti tutkittavaksi. Sentähden tulette te ynnä teidän
vastustukseenne osaaottaneet aatelismiehet pidettäväksi vangittuina,
kunnes näemme hyväksi määrätä toisia toimenpiteitä teidän valvontaanne
varten."

Kaarle Valois, joka oli kirvelevin sydämin kuunnellut tätä puhetta,
astui nyt valtaistuimen eteen ja lausui:

"Kuninkaani ja herrani! Teille on tunnettua, millä uskollisuudella minä
olen palvellut teidän majesteettianne niinkuin halvin alamaisenne.
Koskaan ei ole kukaan voinut sanoa, että olisin tahrannut aseitani
pelkuruuden tai uskottomuuden varjollakaan. Ja tekö silloin, oi
kuningas, häpäisisitte minun kunniani, -- veljenne kunnian? Tekö
tekisitte minut petturiksi -- ja teidän veljenne pääkö peitettäisiin
uskottoman ritarin häpeään? Oi sire, ajatelkaa, että minä olen antanut
Gwydelle turvaluvan ja että te teette nyt minut valapatoksi!"

Tätä lausuessaan oli Kaarle Valois vähitellen syttynyt raivoon.
Hänen katseessaan oli niin tavaton voima, että Filip Kaunis oli
peruuttamaisillaan tuomionsa. Koska hän itse piti kunniaa ritarin
kalleimpana omaisuutena, tunsi hän sisässään, millaista tuskaa hän
veljelleen tuotti. Sillävälin olivat flaamilaiset nousseet seisomaan ja
kuuntelivat tuskaisina tulosta. Muut katselijat eivät liikahtaneetkaan,
vaan odottivat pelokkaina mitä tulossa olisi.

Mutta kuningatar Johanna ei antanut puolisolleen aikaa vastata; peläten
saaliin voivan livahtaa käsistään, huusi hän intohimoisen kiihkeästi:

"Herra Valois, teidän ei ole luvallista puolustaa Ranskan vihollisia!
Te teette itsenne syypääksi uskottomuuteen! Tämä ei ole ensi kerta,
jolloin vastustatte kuninkaanne tahtoa!"

"Madame", vastasi Kaarle katkerasti, "teidän ei ole soveliasta syyttää
Filip Kauniin veljeä uskottomuudesta. Onko teidän tähtenne sanottava,
että Kaarle Valois on kavaltanut onnettoman hallitsijan? Onko aseilleni
tuleva sellainen häpeä? Ei, kautta taivaan! se ei tule tapahtumaan.
Minä vetoan teihin, Filip, ruhtinaani ja veljeni; tuletteko sietämään,
että Ludvig Pyhän veri tulisi minussa tahratuksi? Sekö on oleva
uskollisen palvelukseni palkka?"

Saattoi huomata, että kuningas koetti taivuttaa Johannaa tuomion
lievennykseen; leppymättömänä flaamilaisvihassaan torjui tämä kuitenkin
ylpeästi ruhtinaan esitykset ja tuli Kaarle Valois'n sanojen johdosta
leimuavan punaiseksi. Äkkiä hän huusi kovalla äänellä:

"Hoi, henkivartijat, kuninkaan tahto tapahtukoon; otettakoon uskottomat
vasallit vangiksi!"

Lukuisa henkivartiasto syöksähti tämän huudon kuultuaan saliin kaikista
ovista. Flaamilaiset ritarit antoivat vangita itsensä vastarintaa
tekemättä. He tiesivät, ettei väkivalta voisi heitä pelastaa, sillä he
olivat aseettomia ja monilukuisten vihollisten ympäröimänä.

Eräs päälliköistä astui vanhan Gwyden luo ja laski kätensä hänen
olkapäälleen lausuen:

"Herra kreivi, kuninkaan, hallitsijani nimessä vangitsen minä teidät."

Flanderin kreivi katsoi häneen surullisena ja sitten, Robrechtiin päin
kääntyen, huokasi:

"Oi onneton poikani!"

Robrecht Bethune seisoi jäykkänä ja liikkumattomana ranskalaisten
ritarien keskellä, jotka katsoivat häneen kysyvin silmäyksin. Ikäänkuin
näkymätön käsi olisi taikasauvalla häneen koskettanut, kävi
kouristuksentapainen nykäys läpi hänen ruumiinsa; kaikki hänen
lihaksensa jännittyivät yht'äkkiä, hänen silmänsä syytivät salamoita.
Hän syöksähti esiin kuin leijona, ja koko sali jylisi hänen
jättiläisäänestään, kun hän huusi:

"Onnettomat, minä olen nähnyt alhaisen käden kajoavan isäni hartioihin;
sen täytyy pysyä siitä erillänsä, tai olen kuoleman oma!"

Vauhdissaan hän tempasi rajulla väkivallalla sotatapparan erään
palkkasoturin käsistä. Kamala huuto pääsi läsnäolevilta ritareilta ja
kaikki vetivät miekkansa esiin, sillä he luulivat kuninkaan hengen
olevan vaarassa. Pian kuitenkin tuo pelko hävisi, sillä Robrechtin ase
oli iskenyt. Hän oli tehnyt niinkuin oli sanonut. Sen miehen käsivarsi,
joka oli kajonnut hänen isäänsä, virui julkeine käsineen maassa ja veri
virtasi kauheasta haavasta.

Palkkasoturit ryntäsivät monilukuisina Robrechtia kohti, ottaakseen
hänet kiinni, mutta raivosta sokeana ja mielettömänä hän heilutti
tapparaa päänsä ympäri, eikä yksikään uskaltanut sen ulottuville.
Epäilemättä olisi vielä lisää onnettomuutta tapahtunut, jollei vanha
Gwyde olisi poikansa hengestä huolehtien huutanut hänelle rukoilevasti:

"Robrecht, jalosydäminen poikani, oi, antaudu minun tähteni; tee se,
minä pyydän sitä, minä käsken sen!"

Näin sanoen hän tarttui Robrechtin käsivarteen, ja tämä tunsi isänsä
kyynelten putoavan kädelleen. Nyt hän tajusi harkitsemattomuutensa
suuruuden. Irroittautuen isänsä otteesta hän heitti tapparan soturien
päiden yli seinään ja huusi:

"Tulkaa, pelkurit palkkalaiset! ottakaa nyt kiinni Flanderin leijona;
älkää pelätkö enää, hän antautuu."

Monilukuisena laumana syöksyivät sotilaat hänen kimppuunsa ja ottivat
hänet vangiksi.

Kun häntä isänsä kanssa vietiin salista pois, huusi hän Kaarle
Valois'lle:

"Teidän aseenne eivät ole tahratut; te olitte ja olette vieläkin
Ranskan jaloin ritari, teidän uskollisuutenne on moitteeton. Tämän
sanoo Flanderin leijona, jotta kaikki sen kuulisivat."

Ranskalaiset ritarit olivat pistäneet miekkansa jälleen huotraan
nähdessään, ettei kuninkaan henki ollut vaarassa. Flaamilaisten
vangitsemiseen eivät he voineet puuttua; sellainen olisi ollut
häpäisevää heidän aateluudelleen.

Kuninkaan ja kuningattaren sydämissä vallitsivat sangen erilaiset
tunteet. Filip Kaunis oli tuskallisesti järkytetty ja suri langetettua
tuomiota. Johanna sitävastoin riemuitsi Robrechtin vastarinnasta. Tämä
oli kuninkaan läsnäollessa rohjennut haavoittaa hänen palvelijaansa; se
oli teko, joka saattoi koitua hyväksi avuksi kuningattaren
kostonhimoisille suunnitelmille.

Kuningas ei voinut salata liikutustaan ja murhettaan ja halusi vastoin
ylpeän puolisonsa toivomusta poistua valtaistuimelta ja koko salista.
Hän nousi seisomaan ja lausui: "Hyvät herrat, me valitamme erittäin
suuresti tämän kuulustelun rajuutta ja olisimme tässä tilaisuudessa
halunnut mieluummin antaa teille todistuksen armahtavaisuudestamme;
mutta suureksi suruksemme ei tämä ollut kruunumme etujen takia
mahdollista. Kuninkaallinen tahtomme on, että huolehditte siitä, ettei
palatsimme rauha tule enempää häirityksi."

Kuningatarkin nousi seisomaan ja aikoi puolisonsa rinnalla astua alas
valtaistuimen porrasaskelmia, mutta uusi vastus pidätti hänet vastoin
hänen tahtoaan. Kaarle Valois oli kauan seisonut mietteissään salin
toisessa päässä; hänen veljeänsä kohtaan tuntemansa kunnioitus ja
rakkaus taistelivat hänessä kauan tämän petollisen teon synnyttämää
harmia vastaan. Yht'äkkiä hänen vihastuksensa puhkesi esiin, hän kävi
valkeaksi, punaiseksi ja siniseksi kasvoiltaan ja juoksi kuin
raivopäinen kuningattaren eteen.

"Madame", huusi hän, "te ette ole rankaisematta häpäisevä minua!
Kuulkaa, hyvät herrat, minä puhun Jumalan, meidän kaikkien tuomarimme
edessä: te, Johanna Navarralainen, te se olette ryöstänyt paljaaksi
isänmaamme tuhlaavaisuudellanne! Te se raiskaatte minun jalon veljeni
valtakuntaa! Te olette Ranskan turmelus ja häpeä! Kuninkaan alamaiset
olette te rahain väärennyksellä ja kohtuuttomilla rasituksilla tehnyt
onnettomiksi! -- Ja minunko pitäisi teitä vielä palvella? Ei, te olette
petollinen ja väärämielinen nainen!"

Raivossaan hän veti miekkansa tupesta, taittoi sen polveaan vastaan
kahtia ja viskasi kappaleet niin rajusti lattiaan, että ne lensivät
valtaistuimen portaille.

Johanna oli suunniltaan raivosta ja vihasta. Hänen piirteissään ei
ollut enää mitään naisellista, niin pirulliseksi oli niiden ilme
käynyt; olisi voinut luulla iskun sattuneen häneen.

"Vangitkaa hänet! vangitkaa hänet!" puhkesi hän kirkumaan.

Henkivartiat, jotka vielä olivat salissa, aikoivat panna tämän käskyn
täytäntöön, ja heidän päällikkönsä lähestyi jo Kaarle Valois'ta; mutta
kuningas, joka rakasti veljeään mitä syvimmin, ei voinut sitä sietää.

"Joka kajoaa herra Valois'han, on vielä tänään kuoleva!" huusi hän.

Tämän uhkauksen kuullessaan jäivät vartiat liikkumattomina seisomaan ja
Valois poistui raivostuneen kuningattaren kirkumisesta huolimatta
esteettömästi salista.

Niin päättyi tämä myrskyisä näytelmä. Gwyde jäi vangiksi Compiègneen,
Robrecht vietiin Bourges'in kaupunkiin Berryn maakuntaan ja hänen
veljensä Wilhelm Rouenin kaupunkiin Normandiaan. Muut flaamilaiset
herrat pidettiin vankina kukin eri kaupungissa, jotta he olisivat
yksin, voimatta lohduttaa toisiaan. Dietrich Kettu oli ainoa, joka
palasi Flanderiin, sillä pyhiinvaeltajakaapunsa suojassa ei häntä ollut
tunnettu.

Kaarle Valois siirtyi ystäviensä auttamana heti Italiaan eikä palannut
takaisin Ranskaan ennenkuin Filip Kauniin kuoleman jälkeen, Ludvig
Hutinin noustua valtaistuimelle. Sitten hän nosti syytteen Enguerrand
Marignytä vastaan useista valtiorikoksista ja hirtätti hänet
Montfauconin mestauspaikalla. Mutta totuudessa pysyen voi väittää, että
tämän ministerin kuolema aiheutui suuremmaksi osaksi kreivi Gwyden
vangitsemisesta kuin hänen omista pahoista teoistaan, ja että Kaarle
Valois hirtätti hänet kostoksi tuosta kavalluksesta.




VI.


Siihen aikaan oli Flanderissa kaksi puoluetta, jotka kiistelivät
keskenään eivätkä jättäneet mitään koettamatta, tuottaakseen toinen
toiselleen kaikkea mahdollista vahinkoa. Useimmat aateliset ja
vallanpitäjät olivat kaikissa tilaisuuksissa asettuneet kannattamaan
Ranskan hallitusta ja saivat senvuoksi, Ranskan liljavaakunan mukaan,
liljalaisten nimen. Minkätähden he niin suosivat isänmaansa vihollisia,
selviää helposti seuraavista perusteista.

Jo muutamia vuosia takaperin olivat kalliit ritarileikit, sisällissodat
ja etäiset ristiretket köyhdyttäneet useimmat aateliset. Senvuoksi
täytyi heidän myydä oikeutensa kaupunkeihin ja valta-alueisiin niiden
asukkaille suurista rahasummista ja myöntää heille vapauksia ja
etuoikeuksia.

Kaupungit köyhtyivät tästä tosin ensi aluksi; mutta pian kantoi niiden
ostama vapaus mitä kauneimpia hedelmiä. Alempi kansa, joka aikaisemmin
oli ollut henkineen ja tavaroineen aateliston omaisuutta, käsitti nyt,
ettei se enää vuodattanut otsansa hikeä kohtuuttomien herrojen hyväksi.
Se valitsi itselleen pormestarit ja neuvosmiehet ja muodosti
hallituksen, josta maan valtaherrojen ei tarvinnut vähintäkään
huolehtia. Ammattikunnat toimivat yhdessä yleistä hyvinvointia edistäen
ja asettivat esimiehiä, joiden tehtävänä oli heidän asiainsa
johtaminen. Avuliaan vieraanvaraisuuden houkuttelemina tuli muukalaisia
kaikilta maailman ääriltä Flanderiin, ja kaupankäynti kehitti vilkkaan
toimeliaisuuden, joka läänitysherrojen hallitessa oli ollut mahdotonta.
Teollisuus kukoisti, kansa oli varakasta, ja ylpeänä kauan-
hyljeksitystä arvostaan nousi se useammin kuin kerran asevoimin entisiä
valtiaitaan vastaan. Aatelisto, joka näki oikeutensa ja maa-alueittensa
täten joutuvan kovasti kärsimään, koetti nyt viekkaudella ja
väkivallalla ehkäistä kaupunkikuntien kasvavaa mahtavuutta; tämä ei
heille kuitenkaan koskaan onnistunut, sillä rikkautensa nojalla
kykenivät kaupungit varustamaan sotajoukon ja siten puolustamaan ja
rajoittamattomina säilyttämään saavutettuja vapauksiaan. Näin ei ollut
Ranskassa. Filip oli tosin rahapulassaan silloin tällöin kutsunut
kolmannen säädyn eli porvariston yhteiseen kokoukseen, mutta tämä
merkitsi kansalle vain tilapäistä arvonantoa, jonka lääniherrat kohta
sen jälkeen jälleen hävittivät.

Jäljelläoleva aatelisto, jolla Flanderissa ei ollut enää paljon
sananvaltaa ja jolla oli nyt yhtäläiset omistusoikeudet kaikkien muiden
kanssa, suri suuresti menetettyä mahtiaan. Ainoa keino, jolla se
voitiin saavuttaa takaisin, oli kukoistavien kaupunkien tuhoaminen.
Koska Ranskassa ei vielä ollut vapautta ja lääniherrojen valtius oli
siellä vielä yksinomainen ja hillitsemätön, toivoivat Flanderin
aateliset, että Filip Kaunis muuttaisi asiain tilan heidänkin maassaan
ja palauttaisi heidät entisiin oikeuksiinsa. Sen johdosta he suosivat
Ranskaa Flanderin vahingoksi ja saivat herjausnimekseen "liljalaiset".
Brüggessä -- siihen aikaan Venetsian jälkeen maailman rikkaimmassa
kauppakaupungissa -- heitä oli hyvin paljon. Itse pormestarikin
sekä useat muut, ranskalaisesta painostuksesta nimitetyt
hallintoviranomaiset olivat liljalaisia.

Kreivi Gwyden ja hänelle uskollisina pysyneiden aatelisten
vangitsemista he tervehtivät riemulla, sillä nyt oli Flanderi joutunut
täydelleen Filip Kauniin määräysvaltaan ja tämä saattoi niinollen
kumota lait ja etuoikeudet kaikkityyni.

Kansa otti vastaan tiedon Ranskan hovin valapattoisuudesta mitä
suurimmalla hämmästyksellä. Rakkaus, jota se aina oli osoittanut
kreiviään kohtaan, kasvoi nyt myötätunnosta entistä voimakkaammaksi ja
puhkesi ilmi tyytymättömyytenä tuon uskottomuuden johdosta. Mutta
ranskalainen sotaväki, jota kaikkialla oli joukoittain, sekä
porvariston keskuudessa vallitseva erimielisyys riistivät tällä haavaa
isänmaallisilta "kynteläisiltä"[6] rohkeuden. Heti kuin surullinen
viesti saapui Flanderiin, lähti Maria, Aadolf Nieuwlandin sisar,
lukuisan palvelijajoukon kanssa Wynendaeliin, noutaakseen haavoittuneen
veljensä kantovuoteella isänsä kotiin Brüggeen. Nuori Machteld, joka
näki nyt itsensä niin tuskallisella tavalla erotetuksi kaikista
omaisistaan, seurasi tätä uutta ystävätärtä ja jätti Wynendaelin
linnan, johon oli tullut ranskalainen varusväki.

Nieuwlandin talo oli Brüggen Espanjalaiskadun varrella. Kaksi pyöreää
tornia kohosi päädyn kummallakin puolen viiritankoineen kaikkia
ympärilläolevia rakennuksia korkeammalle. Kaksi neljäkäskivistä tehtyä
kreikkalaismallista pilaria kannatti portin holvikaarta; sen
yläpuolella oli Nieuwlandin vaakuna tunnuslauseineen. Kilven
kummallakin puolen oli enkeli palmunoksa kädessä. Huoneessa, joka oli
siksi kaukana kadulta, ettei sen lakkaamaton hälinä sitä häirinnyt,
makasi sairas Aadolf kallisarvoisella vuoteella. Hän oli tavattoman
kalpea ja niin laihtunut haavan aiheuttamista tuskista, että häntä voi
enää tuskin tuntea. Vuoteen pääpuolessa oli pienellä pöydällä pieni
ruukku ja hopeinen malja. Seinällä riippui haarniska, joka St. Polin
aseen iskusta oli vikautunut ja jonka läpi Aadolf oli saanut haavansa;
sen vieressä oli harppu katkennein kielin. Kaikki oli hänen ympärillään
elotonta ja hiljaista, ikkunat puoleksi verhottuina, huone vain
niukasti valaistuna. Huoneen nurkassa istui Machteld äänetönnä, silmät
maahan luotuina. Haukka, joka istui tuolin selustalla, näytti ottavan
osaa valtiattarensa murheeseen, sillä se oli pistänyt päänsä siiven
alle eikä liikahtanutkaan. Nuori tyttö, joka ennen oli ollut niin
iloinen, ettei tuska häneen pystynyt, oli nyt kokonaan muuttunut.
Kaikkien hänen kalleimpainsa vankeus oli murtanut hänen nuoren
sydämensä niin, että kaikki näytti hänestä nyt mustalta ja
surulliselta. Taivas ei enää ollut hänelle sininen, kentät eivät enää
hänelle vihannoineet, ja hänen unensakin olivat käyneet sävyltään
synkiksi. Suru ja äänetön epätoivo saattoivat nyt yksin löytää tien
hänen sydämeensä; hänen isänsä vankeuden tuskaisa ajatus ei jättänyt
hänen mielessään sijaa millekään lohdutukselle.

Istuttuaan jonkun aikaa liikkumatonna hän nousi ylös ja otti haukan
ranteelleen. Hän katseli itkien lintua ja kuiskaili sille hiljaa,
kuivaten silloin tällöin kyynelen kalpeilta poskiltaan:

"Oi rakas lintuni, älä murehdi niin kovin, isäni palaa pian takaisin.
Paha Navarran kuningatar ei voi tehdä hänelle mitään pahaa; minä olen
rukoillut hänen puolestaan niin hartaasti Pyhää Mikaelia, ja Jumala on
aina oikeudenmukainen. Sentähden älä murehdi enää, rakas lintuni."

Tyttö itki kuumia kyyneliä. Vaikka hänen sanansa tuntuivat olevan
täynnä toivoa, niin hänen sydämessään asui kuitenkin syvä murhe. Hän
jatkoi:

"Haukka-raukkani, nyt et enää saa metsästää kotilinnamme kentillä;
ranskalaiset asuvat kauniissa Wynendaelissamme. He ovat heittäneet
isä-poloiseni vankityrmään ja sitoneet raskaisiin kahleisiin. Nyt hän
kituu synkässä vankilassa, ja kuka tietää, vaikka tuo julma Johanna
ottaisi hänet vielä hengiltä! Oi rakas lintuni, silloin kuolemme mekin
tuskasta, jo pelkkä ajatuskin, tuo kauhea ajatus vie minulta voimat.
Ah! laskeudu siihen istumaan, sillä minun vapiseva käteni ei jaksa enää
sinua kannattaa."

Lohduton lapsi vaipui uuvuksissa tuolille; kuitenkaan eivät hänen
kasvonsa käyneet sen kalpeammiksi sillä jo aikoja sitten olivat ruusut
kaikonneet hänen poskiltaan ja hänen silmänsä käyneet alituisesta
itkusta punaisiksi. Hänen piirteittensä sulous oli hävinnyt ja hänen
katseensa oli vailla tulta ja eloa.

Kauan hän oli siten murheeseen vaipuneena; hän ajatteli järjestään
kaikkea, mikä oli omiaan saattamaan hänet yhä syvempään epätoivoon.
Sitten herättivät surulliset ajatukset hänessä mitä kaameimpia
mielikuvia. Hän näki onnettoman isänsä kahlehdittuna kosteassa
tyrmässä, kuuli ketjujen kalinan ja hänen tuskaisien huokaustensa kaiun
tuossa kamalassa paikassa. Myöskin ajatus myrkystä, jota niin usein
Ranskassa käytettiin, kidutti alituiseen hänen mielikuvitustaan, ja
mitä kauheimmat näyt väikkyivät vaihdellen hänen silmäinsä edessä.
Tällä tavoin kärsi tyttö loppumatonta kidutusta ja kuoleman ahdistusta.

Tukahdutettu huokaus kuului vuoteelta päin. Nopeasti kuivasi Machteld
kyyneleet poskiltaan ja kiiruhti huolissaan sairaan luo. Kaadettuaan
juomaa hopeamaljaan asetti hän oikean kätensä Aadolfin pään taakse ja
kohottaen sitä hiukan vei maljan hänen huulilleen.

Ritari aukaisi silmänsä suuriksi ja kiinnitti hämmästyneen näköisenä
katseensa nuoreen tyttöön. Kiitollisuus puhui hänen raukeasta
katseestaan ja kuvaamaton hymy levisi hänen kalpeille piirteilleen.

Sairas ei ollut sitten haavoittumisensa vielä puhunut ymmärrettäviä
sanoja; näyttipä siltä kuin ei hän olisi kuullut niitäkään, mitä
hänelle kuiskattiin. Niin ei kuitenkaan ollut. Kun Machteld hänen
sairautensa ensimmäisinä päivinä puhutteli häntä ystävällisesti
sanoilla: "Parannu, Aadolf raukkani, rakas veljeni, minä rukoilen sinun
puolestasi; sillä sinun kuolemasi tekisi minut vielä onnettomammaksi",
-- ynnä muilla puhutteluilla, joita hän täydessä viattomuudessa kuiski
Aadolfin vuoteen vieressä, silloin oli Aadolf sen kyllä kuullut ja
ymmärtänyt, vaikka häneltä itseltään puuttui voimaa puhua.

Kuluneen yön aikana oli Aadolfin tilassa tapahtunut huomattava
parannus. Luonto oli pitkän kamppailun jälkeen suonut hänelle
terveellisen unen, ja hän oli herännyt siitä uusin elinvoimin. Huokaus,
jonka hän kerätessään päästi, oli kuuluvampi ja pitempi kuin mitä hänen
haavansa oli hänelle siihen saakka sallinut.

Kun Machteld oli ottanut maljan pois hänen huuliltaan, hämmästyi hän
suuresti, sillä Aadolf puhui heikolla mutta selkeällä äänellä:

"Oi jalo neito! Suojelusenkelini! Minä kiitän kaikkihyvää Jumalaa
siitä lohdusta, jonka hän teidän kauttanne on minulle suonut. Olenko
minä ansainnut sellaista huolenpitoa, jalo neito, että teidän
korkea-arvoinen kätenne tukee niin ystävällisesti minun päätäni? Olkaa
siunattu huolenpidostanne ritari-raukkaa kohtaan!" Tyttö katsoi häneen
hämmästyneenä; huomaten sitten, kuinka suuresti sairaan elonvoimat
olivat kasvaneet, löi hän korkealle kohotetut kätensä yhteen ja päästi
ilonsa riemuiten puhkeamaan ilmi.

"Oi, te parannutte, Aadolf-herra!" huusi hän. "Nyt minä en enää
murehdi; onhan minulla nyt ainakin yksi veli, joka lohduttaa minua."

Ikäänkuin muistaen samassa unohtaneensa jotakin, hillitsi hän äkkiä
voimakkaan liikutuksensa; hänen kasvonsa tulivat vakaviksi ja hän
lankesi polvilleen vuoteen pääpuolessa olevan ristin eteen. Hän risti
kätensä ja lähetti pitkän kiitosrukouksen Herralle, joka oli antanut
hänen ystävänsä Aadolfin parantua. Ylösnoustuaan hän katsoi vielä
kerran ritariin ja virkkoi hänelle iloisella äänellä:

"Pysykää hiljaa, Aadolf-herra, älkää liikkuko, sillä mestari Rogaert on
niin käskenyt."

"Mitä kaikkea olettekaan tehnyt minun puolestani, minun herrani
korkea-arvoinen tytär", sanoi Aadolf. "Minä olen aina kuullut teidän
rukouksenne, teidän lohduttava äänenne on niin usein vahvistanut
sydäntäni! Niin, minusta on unenhorteessani tuntunut siltä, kuin olisi
Jumalan enkeli ollut torjumassa kuolemaa vuoteeni äärestä. Enkeli, joka
tuki päätäni, sammutti säälivästi polttavan janoni ja vakuutti minulle
lakkaamatta, etten tulisi kuolemaan. Suokoon Jumala minulle kerran
terveyteni jälleen, jotta saisin vuodattaa vereni teidän omaistenne
puolesta."

"Herra Nieuwland", vastasi tyttö, "te olette pannut henkenne alttiiksi
isäni puolesta; te rakastatte häntä yhtä paljon kuin minäkin: eikö siis
ollut velvollisuuteni osoittaa teille kiitollisuuttani ja kohdella
teitä veljenäni? Enkeli, jonka olette nähnyt, oli Pyhä Mikael, jota
rukoilin tulemaan avuksenne. -- Nyt minä menen joutuin kutsumaan hyvää
sisartanne Mariaa, jotta hän saisi iloita kanssani teidän
parantumisestanne!"

Hän poistui ritarin luota ja palasi muutamien hetkien kuluttua Marian
seurassa takaisin huoneeseen. Ilo, jota hän tunsi Aadolfin suotuisamman
tilan johdosta, ilmeni hänen piirteissään ja koko hänen olennossaan.
Hänen liikkeensä olivat vilkkaampia ja täsmällisempiä; hänen
kyyneleensä olivat ehtyneet ja uskolliselle linnulleen hän puheli
jälleen iloisesti. Niinpiankuin hän oli palannut huoneeseen Marian
seurassa, oli hän ottanut haukan tuolilta kädelleen ja tullut sen
kanssa Aadolfin vuoteen viereen.

"Rakas veljeni", huusi Maria, hänen kalpeita poskiaan suudellen, "sinä
parannut; nyt minä pääsen surullisista unistani. Oi, minä olen niin
iloinen! Kuinka usein olen kirvelevin sydämin itkenyt sinun vuoteesi
ääressä, kuinka usein olen luullut sinun kuolevan; mutta nyt minun
murheeni haihtuu. Haluatko juoda, veli?"

"En, hyvä Maria", vastasi Aadolf, "en ole kärsinyt janoa
sairastaessani; jalo Machteld on virvoittanut minua niin huolellisesti!
Mutta siksipä tahdonkin heti ensi kerralla, kun voin kulkea pyhälle
Ristille,[7] rukouksellani anoa hänelle Jumalan siunausta, ettei häntä
koskaan onnettomuus kohtaisi."

Hänen tätä sanoessaan oli Machteld innokkaassa touhussa supisten
haukalleen ilahduttavasta parantumisesta. Nähdessään valtiattarensa
niin iloisena ravisteli lintu höyheniään, ikäänkuin olisi ollut
valmistuttava metsästykseen.

"Katsos, uskollinen lintuni", puheli Machteld, kääntäen haukan
Aadolfiin päin, "katsos, nyt parantuu herra Nieuwland, jonka olemme
niin kauan nähneet puhumatonna makaavan. Nyt me molemmat saamme puhella
yhdessä eikä meidän tarvitse enää istua aina niin pimeässä. Nyt haihtuu
pelkomme, ja niin tulevat epäilemättä muutkin murheemme haihtumaan,
sillä nythän näet, että Jumala on hyvä ja oikeamielinen. Niin, kaunis
haukkani, sittenpä pääsee kolkosta vankeudestaan myöskin..." Tässä
Machteld huomasi aikovansa sanoa sellaista, mitä sairaan ritarin ei
sopinut saada tietää. Niin äkisti kuin hän katkaisikin lauseensa,
kajahti kuitenkin sana "vankeus" kovin oudolta Aadolfin korvissa. Tämä
seikka ynnä kyyneleet, jotka hän herätessään oli huomannut tytön
poskilla, täyttivät hänet synkällä aavistuksella.

"Mitä sanoitte, Machteld?" huusi hän. "Kenen vankeus? Te itkette!
Taivas, mitä on tapahtunut teille?"

Machteld ei vastannut; mutta Maria, joka oli varovaisempi, kuiskasi
veljensä korvaan:

"Hänen tätinsä Filippan vankeus; älä puhu siitä enempää, sillä hän
itkee lakkaamatta. Nyt kun sinä olet parempi, tulen minä pian, jos
mestari Rogaert sen sallii, puhumaan sinulle tärkeistä asioista; mutta
Machteld ei saa sitä kuulla; minä odotan mestari Rogaertia. Ole nyt
rauhassa, veljeni, minä vien Machteldin toiseen huoneeseen."

Ritari antoi päänsä painua tyynyille ja asettui kuin lepäämään. Sitten
Maria kääntyi Machteldin puoleen ja sanoi:

"Tulkaa, neiti, menkäämme pois; sillä veljeni haluaa vähän nukkua.
Hänen kiitollisuutensa teitä kohtaan saa hänet puhumaan liiaksi."

Tyttö seurasi auliisti ystävätärtään. Pian sen jälkeen astui haavuri
Rogaert ovelle ja Maria vei hänet veljensä luokse.

"No, Aadolf-herra", huudahti Rogaert, tarttuen hänen käteensä, "te
voitte hyvin, näemmä. Pois vain kaikki pelko, me olemme pelastetut. Ei
ole tarpeen nyt minun sitoa haavaanne. Juokaa vain runsaasti tätä vettä
ja pysykää niin rauhassa kuin mahdollista. Vähemmässä kuin kuukaudessa
voimme tehdä yhdessä kävelymatkan. Ainakin otaksun niin, jolleivät
odottamattomat sattumat aiheuta meille uutta taka-askelta. Mutta koska
henkenne ei ole niin sairas kuin ruumiinne, annan minä Maria-neidille
luvan ilmoittaa teille erään ikävän tapahtuman; mutta minä pyydän
teitä, Aadolf-herra, olemaan vain pelästymättä ja pysymään alati
rauhallisena."

Maria oli jo siirtänyt kaksi tuolia vuoteen viereen ja istuutui mestari
Rogaertin kanssa vuoteen pääpuoleen. Sairas ritari katsoi häneen
jännittyneellä tarkkaavaisuudella. Hänen piirteistään saattoi lukea,
että hän jo edeltäkäsin oli huolissaan.

"Anna minun puhua loppuun saakka", aloitti Maria, "älä keskeytä
puhettani ja ole järkevä, veljeni. Tuona sinulle niin kohtalokkaana
iltana kutsui kreivimme uskolliset vasallinsa kokoon ja selitti heille
aikovansa lähteä Ranskaan langetakseen kuningas Filipin jalkain
juureen. Niin lähtikin Flanderin Gwyde noiden aatelisherrojen
seuraamana Compiègneen; mutta kun he saapuivat sinne, otettiin heidät
kaikki vangiksi, ja nyt on maamme ranskalaisen hallitusvallan alaisena.
Raoul Nesle vallitsee Flanderia..."

Liikutus, joka valtasi ritarin tämän lyhyen selityksen johdosta, ei
ollut niin ankara kuin olisi voinut odottaa. Vastaamatta sanaakaan hän
näytti vaipuvan syviin mietteisiin.

"Eikö se ole onnettomuus?" kysyi Maria.

"Oi suuri Jumala!" huokasi Aadolf, "mikä ihana autuus sinulla onkaan
varattuna Gwydelle, kun hänen täytyy kärsiä niin monia alennuksia tässä
maailmassa! Mutta sano minulle, Maria, onko Flanderin leijona myöskin
vankina?"

"On, veli, Robrecht Bethune istuu vankina Bourgesissa ja Wilhelm
Rouenissa. Kaikista aatelisista, jotka olivat kreivin mukana, on vain
yksi välttynyt tuolta surulliselta kohtalolta, -- ovela Dietrich."

"Nyt minä käsitän onnettoman Machteldin katkonaisen puheen ja hänen
kyyneleensä. Ilman isää, ilman omaisia täytyy Flanderin kreivin
tyttären etsiä turvapaikkaa vieraiden luota!"

Hänen näin huudahtaessaan leimahti kirkas säihke hänen silmissään,
hänen kasvonsa saivat haltioituneen ilmeen, ja hän jatkoi:

"Ruhtinaani ja hallitsijani kallis lapsi on valvonut minua kuin
suojelusenkeli! Hän on hylätty, onneton ja vainolle altis, mutta minä
olen muistava Leijonan hyviä tekoja, minä olen vartioiva häntä kuin
pyhättöä. Oi, mikä kaunis, mikä ylevä kutsumus onkaan minulle suotu!
Kuinka kallisarvoinen on minulle nyt elämä, kun voin pyhittää sen
kokonaan kiitollisuudelleni."

Hetkisen hän oli syvissä mietteissä, ja sitten hänen kasvonsa äkkiä
synkistyivät; hän katsoi rukoilevasti lääkäriin ja lausui:

"Oi hyvä Jumala! kuinka tuskalliseksi tulee nyt minulle haavani, kuinka
sietämättömäksi vuode! Arvoisa ystäväni Rogaert, ah, tehkää minut toki
Jumalan tähden pian terveeksi jälleen, jotta minäkin voin tehdä jotakin
hänen hyväkseen, joka on hoitanut minua niin hellästi sairauteni
aikana. Älkää säästäkö rahaa, käyttäkää kalleimpia yrttejä, jaloimpia
lääkkeitä, jotta pääsisin nousemaan vuoteesta, sillä siinä en saa nyt
enää mitään rauhaa!"

"Mutta, herra Nieuwland", vastasi Rogaert, "ei ole mahdollista
kiirehtiä teidän haavanne parantumista, luonnolla täytyy aina olla
aikaa liittääkseen jälleen yhteen haavoittuneet osat. Kärsivällisyys ja
lepo auttavat teitä paremmin kuin mitkään lääkkeet. Mutta siinä ei ole
kaikki, mitä tahdoimme sanoa teille. Tietäkää, että ranskalaiset
isännöivät kaikkialla ja käyvät päivä päivältä ylimielisemmiksi. Tähän
asti olemme saaneet nuoren Machteldin salatuksi heidän silmiltään,
mutta pelkäämme, että hänet keksitään, ja onhan mahdollista, että
silloin tuo tyttö-raukkakin luovutetaan Johanna Navarralaisen käsiin."

"Oi Jumala!" huusi Aadolf, "te olette oikeassa, häntä ei säälittäisi!
Mutta mitä meidän on tehtävä? Kuinka onnetonta, että minä virun tässä,
silloinkuin hän tarvitsee apuani!"

"Minä tiedän paikan", vastasi Rogaert, "missä Machteld olisi turvassa,"

"Oi, te pelastatte minut epätoivosta, sanokaa pian se paikka!"

"Eikö teistäkin tunnu siltä, että Jülichin maassa setänsä Wilhelmin
luona hän voisi asua kaikessa rauhassa?"

Ritari säikähtyi silminnähtävästi tätä kysymystä. Pitikö hänen antaa
Machteldin matkata vieraaseen maahan? Pitikö hänen riistää itseltään
mahdollisuus auttaa häntä, puolustaa häntä? Sellaista päätöstä hän ei
voinut tehdä, kun hän juuri hengessään oli asettanut tehtäväkseen
toimittaa Machteldin takaisin hänen isälleen ja suojella häntä kaikilta
loukkauksilta.

Samalla hän ponnisti kaikki sielunvoimansa löytääkseen toisen keinon,
joka ei veisi Machteldia niin kauas hänen luotaan: Kun hän luuli
sellaisen löytäneensä, levisi iloinen ilme hänen kasvoilleen ja hän
vastasi:

"Todellakin, mestari Rogaert, tuo olopaikka tuntuu minusta hyvin
suotuisalta, mutta teidän sanainne mukaan isännöi ranskalainen sotaväki
kaikkialla Flanderissa; olisihan niin ollen hyvin vaarallista naisen
lähteä sellaiselle matkalle. Saattojoukkoa hänelle ei saata antaa, se
olisi vielä pahempaa. Ja olisiko minun annettava Machteldin lähteä
yksinään muutamien palvelijain kanssa? Oi ei! minun täytyy vartioida
häntä kuin sieluni autuutta, sillä Robrecht Bethune tulee kerran
vaatimaan minulta tytärtään takaisin."

"Mutta, Aadolf-herra, sallikaa minun huomauttaa, että te panette neidon
alttiiksi vielä suuremmalle vaaralle pitäessänne häntä täällä
Flanderissa; sillä kuka on häntä suojeleva? Ette te, sillä te ette voi.
Kaupungin herratkaan eivät tule sitä tekemään, he ovat liian
riippuvaisia Ranskasta. Mihin joutuisi neito-raukka, jos ranskalaiset
hänet keksisivät?"

"Minä olen jo löytänyt hänen suojelijansa", vastasi Aadolf, -- "Maria,
tahdotko lähettää rengin villakankurien ammattikunnan esimiehen luo
pyytämään, että hän tulisi käymään minun luonani? Mestari Rogaert, minä
aion asettaa nuoren aatelisneitomme ammattikuntien suojelukseen. Ettekö
luule, että se on hyvä ajatus?"

"Kyllä vain, se ei ole mikään huono mielijohde, mutta se ei tule teille
onnistumaan, sillä kansa on hyvin suutuksissaan kaikelle aatelisnimeä
kantavalle; se ei tahdo siitä kuullakaan. Ja todellakin, Aadolf-herra,
he eivät olekaan väärässä, sillä useimmat aateliset ovat vihollistemme
kannattajia ja aikovat hävittää kuntien oikeudet."

"Se ei voi ehkäistä minun aikomustani, mestari Rogaert. Brüggen
kaupunki saa kiittää minun isäni puoltolausetta monista
etuoikeuksistaan, ja sitä eivät kankurien ammattikunnan esimies ja
hänen toverinsa ole unohtaneet. Jolleivät puuhani kuitenkaan
onnistuisi, niin ryhdymme miettimään keinoa neidon lähettämiseksi
Jülichin maahan."

Noin puolen tunnin perästä astui mestari Deconinck, villakankurien
esimies, Aadolfin huoneeseen.

Hänellä oli yllään pitkä, ruskea villakankainen mekko; tämä
vaatekappale, jossa ei ollut koristetta eikä reunusta, oli kerrassaan
erilainen kuin aatelisten ylpeilevät puvut. Saattoi nähdä, että
kankurien esimies oli tahallaan välttänyt kaikkea sievistelyä
osoittaakseen alhaista säätyään ja asettaen ylpeyden ylpeyttä vastaan;
sillä tämä villainen mekko verhosi Flanderin mahtavinta miestä.
Päässään hänellä oli litteä lakki, jonka alta hänen hiuksensa
riippuivat korttelin pituisina korvien yli. Vyö piti koossa uumilta
hänen mekkonsa avaria poimuja, ja tikarin kahva välkähteli hänen
sivullaan. Kun hän oli menettänyt toisen silmänsä, ei hän ollut juuri
miellyttävä näöltään. Tavaton kalpeus, esiinpistävät poskiluut ja
uurteinen otsa antoivat hänen kasvoilleen syvämielisen ilmeen.
Tavallisessa elämässä ei hänessä voinut huomata mitään toisista
eroavaa, mutta niinpiankuin jokin asia hänen mieltään kiinnitti, tuli
hänen katseensa läpitunkevaksi ja eloisaksi; silloin loisti voimakas,
miehuullinen henki hänen ainoasta jäljelläolevasta silmästään, ja hänen
ryhtinsä kävi rohkeaksi ja ylpeäksi. Sisään astuessaan hän katseli
epäluuloisen ketun tavoin huoneessa olevia henkilöitä ja erittäinkin
mestari Rogaertia; sillä hän huomasi heti, että tämä oli muita
ovelampi.

"Mestari Deconinck", lausui Aadolf, "olkaa hyvä ja tulkaa lähemmäksi.
Minulla on tehtävänä teille pyyntö, jota te ette tule hylkäämään; sillä
koko minun toivoni perustuu teihin. Mutta teidän on ensin luvattava
minulle, ettette ilmaise kenellekään salaisuutta, jonka tahdon teille
uskoa."

"Herra Nieuwlandin oikeamielisyys ja hyväntahtoisuus eivät ole
villakankurien kesken vielä unohtuneet", vastasi Deconinck, "sentähden
voi teidän jalosukuisuutenne luottaa minuun kuin kiitolliseen
palvelijaanne. Kuitenkin, arvoisa herra, jos pyyntönne on ristiriidassa
kansan ja kunnan oikeuksien kanssa, neuvoisin minä teitä pitämään
salaisuuden omananne ja olemaan vaatimatta minulta mitään."

"Mistä lähtien", huudahti Aadolf hieman närkästyen, "mistä lähtien,
mestari, ovat Nieuwlandin herrat vähentäneet oikeuksianne? Tuo puhe
loukkaa minua."

"Antakaa anteeksi, arvoisa herra, jos sanani ovat loukanneet teitä",
vastasi Deconinck; "on niin vaikeaa erottaa hyviä pahoista, että joutuu
täydellä syyllä epäilemään kaikkia. Sallikaa minun kysyä teiltä erästä
seikkaa, kaikkien epäilysteni hälventämiseksi; onko teidän
jalosukuisuutenne liljalainen?"

"Liljalainen?" huudahti Aadolf suuttuneena, "ei, mestari Deconinck,
minun rinnassani sykkii sydän, joka ei tunne suopeutta mitään
ranskalaista kohtaan; pyyntö, jonka aioin teille esittää, oli
kohdistettu juuri heitä vastaan."

"Oi, siinä tapauksessa voitte puhua vapaasti, arvoisa herra, olen
teidän käytettävissänne."

"No hyvä, tehän tiedätte, että Gwyde-kreivimme kaikkine aatelisineen on
vankina; mutta vielä on Flanderissa jäljellä yksi, joka nyt kaikkea
apua ja turvaa vaille jouduttuaan ansaitsee onnettomuutensa ja
ylhäisyytensä tähden flaamilaisten myötätuntoa."

"Te puhutte Machteld-neidistä, herra Bethunen tyttärestä", keskeytti
Deconinck.

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Aadolf kummastuneena.

"Oh, minä tiedän vielä enemmänkin, arvoisa herra. Te ette ole voineet
tuoda Machteldiä asuntoonne niin salaa, ettei Deconinck olisi sitä
tiennyt, eikä hän olisi myöskään poistunut sieltä minun tietämättäni.
Mutta olkaa rauhassa vain, sillä minä voin vakuuttaa teidän
jalosukuisuudellenne, että vain harvat henkilöt Brüggessä tietävät
minun ohellani tästä salaisuudesta."

"Te olette ihmeellinen mies, mestari; teidän jalomielisyytenne takaa
minulle kumminkin, että te tulette suojelemaan Flanderin leijonan
nuorta tytärtä ranskalaisten väkivallalta, jos se kävisi
tarpeelliseksi."

Deconinck oli kansasta kohonnut mies, mutta samalla yksi niitä
harvinaisia henkiä, jotka älyn ja järjen lahjoilla varustettuna ovat
luonnostaan määrätyt aikalaistensa vallitsijoiksi. Niinpiankuin vuodet
olivat kypsyttäneet hänen lahjansa, ravisteli hän veljensä valveille
heidän veltosta uneliaisuudestaan, osoitti heille yksimielisyyden
voiman ja nousi heidän kanssaan tyranneja vastaan. Nämä tahtoivat
väkivalloin estää entisten orjainsa heräämisen, mutta se oli
mahdotonta. Deconinck oli kaunopuheisuudellaan nostattanut veljiensä
henkeä niin, etteivät he enää voineet kantaa iestä. Kun he kuitenkin
vielä toisinaan joutuivat aseellisen voiman pakkovallan alle,
taivuttivat kaikki mitä nöyrimmästi niskansa, ja Deconinck oli
olevinaan kuin puuttuisi häneltä sekä järki että puhekyky; mutta
silloinkaan ei hänen levoton henkensä suinkaan nukkunut, sillä
niinpiankuin hän hiljaisuudessa oli jälleen terästänyt veljiensä
rohkeutta, nousivat he yhdessä sortajia vastaan, ja kunta sai
vapautensa takaisin. Kaikki aateliston valtiolliset suunnitelmat
hupenivat tyhjiin Deconinckin älyn ansiosta ja se näki itseltään
riistettävän kaikki oikeutensa kansaan, voimatta sitä estää. Voi
totuudenmukaisesti sanoa, että Deconinck oli aateliston ja kansan
välisten valtiollisten suhteiden suurimpia uudistajia; kaikki tuon
kuuluisan miehen suunnitelmat olivat tähdätyt kohottamaan kansaa, joka
niin kauan oli nääntynyt läänitysherrojen alhaisessa orjuudessa.

Kun Aadolf Nieuwland asetti nuoren Machteldin hänen suojelukseensa,
hymyili hän tyydytettynä, sillä tämä merkitsi voittoisaa saavutusta
hänen edustamalleen kansalle. Hän laski niitä etuja, joita ylhäisen
naisen olo hänen luonaan saattoi tuottaa suuren vapautussuunnitelman
toteuttamiselle.

"Herra Nieuwland", vastasi hän, "teidän pyyntönne on minulle suuri
kunnia. Ei mitään ole säästettävä niin jalon suvun jäsenen
suojelemiseksi." Tahtoen hankkia kansalle vielä enemmän painavuutta,
lisäsi hän tarkoituksellisesti:

"On kuitenkin mahdollista, että hänet viedään täältä pois, ennenkuin
minä voin tulla hänelle avuksi."

Tämä puhe ärsytti Aadolfia tuntuvasti. Hän ymmärsi esimiehen sanoista,
ettei tämä halunnut oikein täydestä sydämestään pyhittäytyä asialle, ja
vastasi:

"Jos ette voi auttaa meitä teolla, mestari, niin pyydän teiltä neuvoa,
mitä voitaisiin parhaiten tehdä valtiaamme tyttären suojelemiseksi."

"Kankurien ammattikunta on kyllin vahva varjelemaan jaloa neitoa
kaikelta vahingolta", vastasi Deconinck ovelasti; "minä voin vakuuttaa
teille, että hän voisi asua täällä Brüggessä yhtä turvassa kuin
Saksassa, jos minä saisin olla hänen neuvonantajanansa."

"Mutta kuka estää teitä siitä?" kysyi Aadolf.

"Oi, arvoisa herra, halpa porvari ei voi noin vain antaa määräyksiä
maansa valtiattarelle; kuitenkin, jos hän suvaitsisi vast'edes
menetellä minun neuvoni mukaan, niin ottaisin vastatakseni hänestä."

"En ymmärrä teitä oikein, mestari, mitä sitten vaaditte neidiltä?
Ettehän tahdo viedä häntä mihinkään muualle?"

"En suinkaan, mutta hän ei saisi mennä kadulle minun tietämättäni eikä
myöskään kieltäytyä lähtemästä ulos, silloinkuin minä pidän sitä
tarpeellisena. Muuten on teillä vapaus ottaa minulta pois tämä valta,
niinpiankuin epäilette rehellisyyttäni."

Koska Deconinckia pidettiin Flanderin ymmärtäväisimpiin miehiin
kuuluvana, arveli Aadolf, että hänen vaatimuksensa johtui
varovaisuudesta ja myöntyi sentähden kaikkeen mitä hän vaati, sillä
ehdolla että hän menisi mieskohtaiseen takuuseen neidosta. Esimies
selitti sitten, ettei hän tuntenut jalosukuista Machteldiä; silloin
kutsuttiin tämä Marian välityksellä huoneeseen.

Deconinck kumarsi syvään ja nöyrästi hänen edessään; tyttö puolestaan
katseli häntä hämmästyneenä, sillä hän ei tiennyt kuka hän oli.
Kankurien esimiehen viipyessä tässä asennossa kuului äkkiä melua
käytävästä, ikäänkuin kaksi ihmistä olisi kinastellut.

"Odottakaahan toki", huusi toinen heistä, "että käyn kysymässä,
saatteko mennä sisään."

"Mitä?" huusi toinen, voimakkaampi ääni. "Tahdotteko estää teurastajia
pääsemästä sinne, missä kankurit ovat? Pois tieltä ja joutuin, muuten
saatte sitä katua!"

Ovi avautui ja nuori, voimakas, ylpeäpiirteinen mies astui huoneeseen.
Hänen pukunaan oli samanlainen mekko kuin Deconinckillakin, mutta
aistikkaammin koristettu, ja suuri tikari riippui hänen vyöllään.
Samassa kuin hän astui sisään, ravisti hän vaaleat suortuvansa
taaksepäin ja jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle. Hän oli luullut
tapaavansa kankurien esimiehen joittenkin ammattiveljiensä seurassa;
mutta nyt, kun hän näkikin tuon ihanan neidon ja Deconinckin seisomassa
kumartuneena hänen edessään, ei hän tiennyt mitä ajatella. Kuitenkaan
ei hän sallinut tämän seikan enempää kuin mestari Rogaertin tutkivan
katseenkaan saattaa häntä hämille. Hän paljasti päänsä, kumarsi
kiiruusti kaikille läsnäoleville ja astui suoraan Deconinckin luo.
Taputtaen tätä ystävällisesti olalle, huudahti hän:

"Ahaa, mestari Pietari, olen hakenut teitä jo kaksi tuntia, olen
juossut koko kaupungin läpi, enkä mistään ole saanut teitä käsiini;
mutta te ette tiedä vielä, mitä on tekeillä, mikä viesti minulla on
teille tuotavana."

"No, mitä tiedätte sitten, mestari Breydel?" kysyi Deconinck
maltittomana.

"Älkää minuun noin tuijottako harmaalla silmällänne", huudahti Jan
Breydel, "sillä te tiedätte hyvin, etten minä pelkää teidän
kissankatsettanne; mutta se on samantekevä. No niin, Filip Kaunis ja
tuo kirottu Johanna Navarralainen tulevat huomenna Brüggeen ja
kaupunginhallituksen kiltit herrat ovat määränneet sata kankuria,
neljäkymmentä teurastajaa ja taivas tiesi kuinka paljon muuta kansaa
lisäksi valmistamaan riemukaaria, vaunuja ja juhlalavoja."

"Ja mitä niin erinomaisen suurta tuo sitten merkitsee, joka saa teidät
noin juoksemaan?"

"Kuinka, mestari, mitäkö se merkitsee? Enemmän kuin luulettekaan; sillä
ei ole ainoatakaan teurastajaa, joka tahtoisi ryhtyä mihinkään
sellaiseen, ja kolmesataa kankuria odottaa teitä ammattikuntatalon
edustalla. Mitä minuun tulee, niin vuosia tarvitaan vielä, ennenkuin
minä heidän vuoksensa heilun. Goedendagit[8] ovat valmiina, puukot ovat
hiotut. Tiedättehän, mitä se minun ammattikunnassani merkitsee."

Läsnäolijat kuuntelivat uteliaina teurastajien ammattikunnan esimiehen
vapaata puhetta. Hänen äänensä oli miellyttävä ja soinnukas, vaikk'ei
siinä ollutkaan naisen äänen pehmeää sävyä. Harkiten mielessään, että
Breydelin hanke olisi vahingollinen, vastasi Deconinck: "Mestari Jan,
minä lähden mukaanne, niin saamme keskenämme sopia tarvittavista
toimenpiteistä. Mutta ensin on teidän tultava tuntemaan tämä
jalosukuinen neito herramme Robrecht Bethunen tyttäreksi."

Breydel heittäytyi hämmästyneenä molemmille polvilleen Machteldin
eteen, kohotti katseensa häneen ja huudahti:

"Oi ylhäinen valtiattareni! Suokaa minulle anteeksi ajattelemattomat
sanani, joita tietämättäni olen puhunut teidän edessänne. Valtiaamme
Flanderin leijonan jalo tytär älköön lukeko sitä halvalle porvarille
pahaksi."

"Nouskaa ylös, mestari", vastasi Machteld ystävällisesti. "Teidän
sananne eivät ole minua loukanneet. Rakkaus isänmaahamme ja viha
vihollistamme kohtaan ovat ne aiheuttaneet. Minä kiitän teitä
uskollisuudestanne."

"Armollinen kreivitär", lausui Breydel ylösnoustuaan, "teidän
jalosukuisuutenne ei voi uskoa, kuinka sydämissäni minä olen
ranskalaisille ja liljalaisille. Oi, kunpa voisin kostaa sen pahan,
mitä he ovat tehneet Flanderin hallitsijahuoneelle, -- kunpa voisin!
Mutta villakankurien esimies asettuu aina minua vastaan; ehkä hän on
oikeassa, sillä onhan päivä huomennakin; sittenkin on minun vaikea
hillitä itseäni. Huomenna tulee Navarran petollinen kuningatar
Brüggeen, mutta Jumala antakoon minulle muuta ajateltavaa, muuten hän
ei saa enää nähdä vihattua Ranskaansa."

"Mestari", sanoi Machteld, "tahdotteko luvata minulle jotakin?"

"Minäkö luvata teille, jalo neito? Kuinka ystävällisesti
puhuttelettekaan arvotonta palvelijaanne! Teidän ajatuksennekin on
oleva minulle pyhä käsky, korkea-arvoinen neiti!"

"Hyvä, minä toivon, ettette häiritse rauhaa uuden ruhtinaanne
täällä-olon aikana."

"Olkoon niin", virkkoi Breydel surullisena, "minusta olisi ollut
mieluisampaa kuulla teidän tarvitsevan käsivarttani tai puukkoani.
Mutta mitä ei ole, se voi tulla."

Sitten hän taivutti vielä kerran polvensa nuoren Machteldin edessä ja
jatkoi:

"Minä pyydän, minä vannotan teitä, Leijonan jalo tytär, ettette
unohtaisi palvelijaanne Breydeliä, milloin olette rohkeiden miesten
tarpeessa. Teurastajain ammattikunta on pitävä goedendaginsa ja
puukkonsa hiottuina teidän palvelukseksenne."

Tyttöä peloitti jonkun verran tuo verinen tarjous, mutta nuoren
esimiehen piirteet miellyttivät häntä suuresti.

"Mestari", vastasi hän, "kun Jumala antaa minulle takaisin herrani ja
isäni, olen antava hänelle tiedon teidän uskollisuudestanne; minä voin
ainoastaan vakuuttaa teille kiitollisuuttani."

Näiden sanojen jälkeen nousi teurastajien esimies ylös ja veti
Deconinckin käsipuolesta mukanaan pois. Sittenkuin molemmat olivat
poistuneet huoneesta ja Nieuwlandin talosta, puhelivat jäljellejääneet
vielä kauan tästä odottamattomasta vierailusta.

Kun molemmat esimiehet olivat tulleet kadulle, aloitti Deconinck:

"Mestari Jan, te tiedätte, että Flanderin leijona on aina ollut kansan
ystävä; sentähden on meidän velvollisuutemme varjella hänen tytärtään
kuin pyhäkköä."

"Olkaa vaiti", virkkoi Breydel, "ensimmäinen ranskalainen, joka vain
katsookin häneen kierosti, saa tehdä tuttavuutta tikarini kanssa.
Mutta, mestari Pietari, jos sulkisimme portit emmekä päästäisi
Johannaa kaupunkiin, eikö se olisi parasta? Kaikki teurastajat ovat
valmiina; goedendagit ovat oven takana, ja ensi kehoituksella ovat
liljalaiset..."

"Varokaa tarkoin ryhtymästä väkivaltaisuuksiin", keskeytti Deconinck
hänet. "On yleinen tapa ottaa maansa valtias komeasti vastaan, -- se ei
voi olla kunnalle häpeäksi. Parempi on säilyttää voimat tärkeämpiin
yrityksiin. Isänmaassamme vilisee kaikkialla ranskalaisia sotilaita, ja
todennäköisesti joutuisimme heitä vastassa alakynteen."

"Mutta, mestari, tätä on jo kestänyt liian kauan, tahtoisin mieluummin
leikata solmun poikki hyvällä puukolla kuin puuhailla niin kauan sen
aukaisemisessa. Ymmärrättehän mitä tarkoitan!"

"Kyllä vain, mutta se ei ole hyvä ajatus. Varovaisuus, Breydel, on
paras puukko, se leikkaa tosin hitaasti, mutta se ei tylsy koskaan eikä
myöskään katkea. -- Mitävarten tahtoisitte sulkea portit? Sillä ei
mitään voiteta. Kuulkaa, minä sanon teille jotakin: antakaa myrskyn
mennä rauhallisesti ohi, antakaa sotilasten vähitellen palata Ranskaan,
antakaa ranskanmielisille ja liljalaisille vähän perään, niin että
heidän valppautensa höllenee."

"Ei", keskeytti Breydel, "niin ei voi tapahtua. -- He alkavat jo tulla
liian herramaisiksi ja uhkaaviksi; he riistävät talonpojilta heidän
vapautensa ja kohtelevat meitä porvareita ikäänkuin olisimme orjia!"

"Sitä parempi, mestari Jan, sitä parempi!"

"Sitä parempi! Mitä se merkitsee? Johan nyt jotakin, mestari! Oletteko
kääntänyt nuttunne nurin, aiotteko käyttää ketun-älyänne kavaltaaksenne
meidät? -- En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin alkaisitte te
vähitellen haista hieman liljoille!"

"Ei, ei, Jan-ystäväni! Muistakaa vain niinkuin minäkin, että mitä
enemmän mielet katkeroituvat, sitä nopeammin lähenee vapautus. Sillä
jos he peittelisivät tekojaan ja hallitsisivat oikeudenmukaisuuden
varjoa noudattaen, nukkuisi kansa ikeensä alle ja vapausrakennuksemme
luhistuisi ainaiseksi. Tietäkää, että valtiaiden tyrannius hautoo
kansan vapautta niinkuin kana; kuitenkin, jos he uskaltaisivat kajota
kaupunkimme etuoikeuksiin, olisin minä ensimmäinen kehoittamassa teitä
vastarintaan --- mutta ei kuitenkaan julkiseen väkivaltaan. On
toisenlaisiakin aseita, joiden käyttäminen on varmempaa."

"Mestari", lausui Jan Breydel, "minä käsitän ajatuksenne; te olette
aina oikeassa, niinkuin olisivat sananne pergamentille kirjoitetut.
Minulle käy kuitenkin kovin vaikeaksi sietää niin kauan noita
uhkamielisiä ranskalaisia; olisin mieluummin vaikka turkkilainen kuin
ranskalainen. Mutta te sanotte aivan oikein: mitä enemmän sammakko
pullistuu, sitä pikemmin se halkeaa. Kiitollisuudella on minun
tunnustettava, että ymmärrys on kankurien puolella."

"Hyvä, mestari Breydel, ja niinpä on myös pelottomuus ja sankarirohkeus
teurastajien puolella. Kun aina yhdistämme nämä kaksi hyvettä,
varovaisuuden ja urhoollisuuden, eivät ranskalaiset saa aikaa
kiinnittää kahleitaan lujaan jalkoihimme."

Teurastajien esimies ilmaisi äänekkäällä naurulla mielihyvänsä
lausutusta imartelusta. "Niin", vastasi hän, "minun ammattikunnassani
on urhoollista väkeä, mestari Pietari. Ja ranskalaiset saavat sen vielä
kokea, kun karvas omena on kypsynyt. Mutta nyt johtui mieleeni jotakin:
kuinka aiotte kätkeä valtiaanne Leijonan tyttären kuningattaren
silmiltä?"

"Aion näyttää hänet hänelle päivänvalossa."

"Kuinka, mestari? Näyttääkö neitsyt Machteldin Johanna Navarralaiselle?
Varmaan houritte nyt, olette kolahduttanut päänne johonkin."

"En, en toki. Huomenna muukalaisen vallasväen kaupunkiin saapuessa
tulevat kaikki kankurit olemaan aseissa; teurastajien johtajana olette
te. Mitä voivat ranskalaiset silloin? Ei mitään, sen te tiedätte. No
hyvä. Silloin asetan neitsyt Machteldin eturiviin, jotta Johanna
Navarralainen huomaisi hänet hyvin. Sitten saan myös samalla tietää,
mitä kuningattarella on mielessä ja mitä meillä on pelättävänä
Machteldin puolesta."

"Aivan oikein, mestari Pietari! Teillä on liian paljon älyä yhden
kuolevaisen osaksi! Minä olen vartioiva Leijonan tytärtä, ja
toivoisinpa todella, että joku ranskalainen häntä loukkaisi, sillä
nyrkeissäni nytkähtelee valtavasti. Mutta tänään täytyy minun vielä
mennä Sysseeleen karjan ostoon, siksi aikaa jää nuoren kreivittären
vartiointi teidän huoleksenne."

"Olkaa nyt vain rauhassa, Jan-ystäväni, älkääkä antako verenne liiaksi
kuohua. Siinäpä onkin jo kankurien ammattikunnan talo."

Niinkuin Breydel oli sanonutkin, seisoi ovella lukematon joukko
kankureita. Heillä oli kaikilla saman mallin mukaiset mekot ja lakit
kuin heidän esimiehelläänkin. Siellä täällä seisoi tosin joku nuori
mies, jolla oli pitempi tukka ja puvussa enemmän koristuksia, mitkä
eivät kuitenkaan olleet paljon arvoisia, sillä ammattikunnassa ei
suvaittu liikaa turhamaisuutta.

Jan Breydel puhui vielä hiljaa joitakin sanoja Deconinckin kanssa ja
poistui sitten täysin tyytyväisenä.

Esimiehensä lähestyessä avasivat kankurit hänelle tien parviensa läpi,
paljastivat kunnioittavasti päänsä ja seurasivat häntä sisään.




VII.


Liljalaiset olivat ryhtyneet tavattomiin toimenpiteisiin kaupungin
koristamiseksi; he aikoivat siten voittaa uuden ruhtinaan suosion.
Kaikki ammattikuntien kisällit oli pantu rakentamaan riemukaaria, rahaa
ei oltu säästetty, upeimmat kankaat oli etsitty kauppapuodeista ja
ripustettu talojen päätyihin; myöskin oli hakattu suuri joukko nuoria
puita ja asetettu niitä katujen vierille. Toisena aamuna kello kymmenen
oli kaikki valmiina.

Suuren torin keskelle oli kirvesmiesten ammattikunta rakentanut komean,
sinisellä sametilla verhotun korokkeen. Sille oli asetettu
kultareunuksilla koristetut ja koruompeleisilla tyynyillä varustetut
istuimet, ja niiden vieressä seisoi kaksi rauhaa ja valtaa esittävää
kuvapatsasta, joiden oli pidettävä laakeri- ja öljypuunoksista
sommiteltua kruunua Filip Kauniin ja Johanna Navarralaisen päitten
yläpuolella. Keveät riippuverhot koristivat koroketta ja sen ympärillä
oli tori peitetty upeilla matoilla.

Kivikadun päähän oli pystytetty neljä marmoripatsasta; jokaisella
seisoi pasuunanpuhaltaja enkeliksi puettuna, pitkät siivet harteilla ja
purppuranvärinen viitta yllä.

Naistenkadulla suurta lihahallia vastapäätä oli valtava riemukaari
goottilaismallisine pylväineen. Ylhäällä holvikaaren huipussa riippui
Ranskan vaakuna purppurapohjalla, alempana pylväissä Flanderin ja
Brüggen vaakunat. Pitkin reunoja oli sovitettu vertauskuvia vierasten
valtiaiden miellytykseksi. Tuolla ryömi Flanderin musta leijona liljan
edessä, täällä olivat taivaan tähdet ja liljat sekaisin, ynnä muita
samankaltaisia mauttomia esityksiä, joita nuo puoliflaamilaiset olivat
keksineet.

Jollei kankurien esimies olisi pidättänyt Jan Breydeliä, eivät nuo
arvottomat esitykset olisi kauankaan kansaa katkeroittaneet, mutta nyt
hän kätki harminsa ja katseli kaikkea synkän rauhallisena. Deconinck
oli tehnyt hänelle ymmärrettäväksi, ettei oikea hetki ollut vielä
tullut.

Katriinankatu oli pitkin pituuttaan koristettu liinaverhoilla
ja pitkillä lehtiköynnöksillä. Liljalaisten taloissa oli
tervehdyslauselmia. Pienillä neliskulmaisilla jalustoilla paloi
kaikenlaisia suitsutuksia upeasti taotuissa maljakoissa ja
nuoret tytöt siroittelivat kukkia kadulle. Katriinan-portti, jonka
kautta ruhtinaallisten vierasten oli tultava kaupunkiin, oli
ulkopuolelta kaunistettu kallisarvoisilla tulipunaisilla verhoilla.
Vertauskuvalliset esitykset imartelivat vieraita ja häpäisivät
leijonaa, varhaisempain hallitsijain voitokasta merkkiä. Kahdeksan
torvensoittajaa seisoi muurilla portin vieressä puhaltaakseen
tervetulotoitotuksen ja ilmoittaakseen ruhtinaallisten vieraiden
saapumisen.

Suurella torilla seisoivat ammattikunnat goedendageineen riveihin
järjestettyinä pitkin talojen seiniä. Deconinck kankureineen ulottui
oikealla sivustallaan munatoriin; Breydel teurastajineen seisoi
Kivikadun puolella; muut ammattikunnat olivat jaetut toiselle sivulle
pienempiin ryhmiin. Liljalaiset ja huomattavimmat aateliset olivat
kokoontuneet hallin alle komealle lavalle.

Yhdentoista tienoissa antoivat muureilla seisovat torvensoittajat
merkin korkeain vieraiden tulosta, ja vihdoinkin ratsasti
kuninkaallinen saattue Katriinanportista kaupunkiin.

Edellä ratsasti neljä airutta kauniilla valkoisilla hevosilla; heidän
torvissaan riippui heidän hallitsijansa Filip Kauniin lippu, jossa oli
kultaisia liljoja sinisellä pohjalla. He puhalsivat kaunista marssia ja
ihastuttivat kuulijoita sulavilla soinnuillaan.

Parikymmentä askelta heidän jäljessään ratsasti kuningas Filip Kaunis
korkealla ratsulla. Kaikkien häntä seuraavien ritarien joukossa ei
ollut ainoatakaan, joka olisi voittanut hänet kauneudessa; kaunis musta
tukka valui keveinä kiharoina hänen olkapäilleen ja liehui hyväillen
hänen hienohipiäisiä poskiansa vastaan. Hienopiirteisten kasvojen
ruskeahko väri antoi niille riittävän miehekkään ilmeen; hänen hymynsä
oli lempeä ja koko hänen olentonsa erinomaisen miellyttävä. Hänen
kookas, kaunis vartalonsa ja ylväs ryhtinsä tekivät hänet aikansa
täydellisimmäksi ritariksi. Senpätähden häntä nimitettiinkin kautta
Euroopan "Kauniiksi". Hänen puvussaan oli runsaasti kulta- ja
hopea-ompeleita, mutta se ei ollut kuitenkaan ylenmäärin koristeilla
lastattu, ja yleensä saattoi huomata, että hänen valintaansa oli
johtanut mitä hienoin maku eikä turhamaisuus. Hopeoitu kypäri, joka
hänellä oli päässään, oli koristettu suurella sulkatöyhdöllä, joka
riippui aina hänen ratsunsa selkään saakka.

Hänen rinnallaan ratsasti hänen puolisonsa, ylpeä Navarran Johanna. Hän
istui voikon ratsun selässä ja oli ylt'yleensä kullan ja jalokivien
peitossa. Pitkä kultakankainen ratsastuspuku, joka rinnalta oli
kiristetty kokoon hopeaisella nyörillä, laskeutui raskaissa poimuissa
maahan saakka ja välkehti eloisasti joka liikahduksella. Helmiä ja
kaikenlaisia mitä kalleimmista aineista tehtyjä nappeja ja kellukoita
riippui ylen runsaasti sekä hänen että ratsun yllä. Kopea ja
turhamainen oli tämä ruhtinatar; saattoi lukea hänen piirteistään, että
tämä voittajana ratsastaminen hiveli hänen ylpeää sydäntään. Hän
katseli kopein ja pöyhkein silmäyksin voitettua kansaa, joka oli
ahtautunut ikkunoihin, noussut kaivonreunoille, vieläpä kiivennyt
talojen katoillekin kulkuetta nähdäkseen.

Kuninkaan toisella puolella ratsasti hänen poikansa Ludvig Hutin. Nuori
ruhtinas oli korkeasta asemastaan huolimatta nöyrä ja luonteeltaan
hyvä; hyvänsuopuus hänen uusia alamaisiaan kohtaan loisti hänen
piirteistään ja porvarit näkivät alati ystävällisen hymyn hänen
kasvoillaan. Hänellä oli isänsä hyvät ominaisuudet, mutta ei äitinsä
häijyä luonnetta.

Heti kuninkaan jäljessä tuli muutamia aseenkantajia, hovipoikia ja
hovinaisia, sitten kokonainen saattue mitä komeimmin puettuja
ritareita. Heidän joukossaan olivat herrat Enguerrand Marigny,
Chatillon, St. Pol, Nesle, Nogaret ynnä monta muuta. Kuninkaalliset
liput ja joukko pieniä viirejä liehui iloisesti jalosukuisen
ritariseurueen yläpuolella.

Nyt seurasi vielä noin kolmisatamiehinen joukko henkivartioita, kaikki
ratsain. He olivat päästä jalkoihin kokonaan rautaan puetut, pitkät
peitset kohosivat piankin kaksikymmentä jalkaa joukon päitä
korkeammalle; heillä oli kypärit, haarniskat, rengaspaidat, kilvet ja
rautahansikkaat, heidän vankat hevosensakin olivat rautalevyillä
peitetyt.

Porvarit, joita joukoittain oli kokoontunut kaikkialle, katselivat
kulkuetta juhlallisen äänettöminä. Ei ainoatakaan tervehdyshuudahdusta
kohonnut väkijoukosta eikä vähintäkään ilon merkkiä ilmennyt. Tästä
kylmästä vastaanotosta tunsi Johanna Navarralainen itsensä mitä syvimmin
loukatuksi ja katkeroitui vielä enemmän huomatessaan, että monet
katselivat häntä kokonaan ilman kunnioitusta ja ylenkatseellisella
hymyllä ilmaisivat vihansa häntä kohtaan.

Niinpiankuin kulkue saapui torin laitaan, nostivat marmoripylväillä
seisovat enkelit pasuunansa suulleen ja puhalsivat tervetulosävelensä,
niin että se kajahti yli koko torin. Silloin kohottivat
kaupunginvaltuuston herrat ynnä muutamat muut liljalaiset huudon:
"Ranska! Ranska! Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"

Ylpeä Johanna kiehui sisällisestä kiukusta, kun hän ei kuullut
ainoankaan äänen kohoavan väkijoukosta tai ammattikuntien keskuudesta.
Kaikki porvarit seisoivat liikkumattomina, ilmaisematta vähintäkään
kunnioituksen tai ilon merkkiä. Suuttunut kuningatar tukahdutti siksi
hetkeksi harminsa ja vain hänen kasvonsa kuvastivat hänen
tyytymättömyyttään.

Hiukan sivulla lähellä valtaistuinta oli ryhmä aatelisnaisia, jotka
kaikki istuivat jalojen valioratsujen selässä. Ottaakseen vastaan
kuningatar Johannaa asianmukaisella komeudella olivat he ripustaneet
ylleen niin paljon jalokiviä ja kallisarvoisia koruja, että silmä
tuskin saattoi sietää heidän pukunsa loistetta. Machteld, Flanderin
leijonan kaunis nuori tytär, oli etumaisena ja pisti ensiksi
kuningattaren silmään.

Korkea suippohattu keltaisesta silkistä, pitkin pituuttaan
punasamettisilla nauhoilla pujoteltu, oli kevyesti hänen päässään; sen
alta riippui liina hienointa palttinaa hänen poskiaan pitkin kaulan ja
hartiain yli puoliväliin selkää. Ylhäällä hatun kärjessä riippui
kultaisesta nupista läpikuultava, tuhansin kultaisin ja hopeisin
pistein kirjailtu huntu, joka liehahteli ratsun selässä sinne ja tänne
aina neidon liikkeiden mukaan. Hänen päällysvaatteensa oli rinnalta
avonainen, päästäen näkymään sinisamettisen, hopeanyörisen liivin; se
ulottui vain polviin ja oli kallisarvoisinta kultakudoskangasta. Tämän
päällysvaatteen alta valui esiin vihreä atlashame, joka oli niin pitkä,
että se runsaissa laskoksissa riippuen ulottui maahan saakka. Ihana oli
tämän upean puvun heijastus, sillä joka liikkeellä se muutti väriä;
milloin näytti se auringonpaisteessa säihkyvän puhtaimman kullan
kellertävää loistetta, milloin oli se taas vihreä, milloin sininen.
Nuoren ylimysneidon povella, missä kallisarvoisen helminauhan päät
yhtyivät, loisti taottu kultalevy, johon oli sovitettu taidokkaasti
agaattiin leikattu musta Flanderin leijona. Kultasuomuilla peitetty
vyö, josta riippui silkkisiä ja hopeisia ripsuja, oli keskeltä kahdella
rubiinilla koristetun ha'an kiinnipitämä.

Myöskin ratsulla, joka kantoi selässään tuota ihanaa neitoa, olivat
valjaat ylt'yleensä kulta- ja hopealevyillä ja liikkuvilla kellukoilla
koristetut.

Yhtä kallisarvoisesti ja upeasti olivat muutkin läsnäolevat naiset
puetut erilaisiin ja erivärisiin kankaisiin.

Navarran kuningatar tuli seurueineen hidasta käyntiä ratsastaen ja
käänsi tahtomattaankin silmänsä uteliaina noihin naisiin, jotka
auringonpaisteessa niin kovin loistivat. Kun hän oli lähestynyt heitä
määrätyn matkan päähän, ratsastivat aatelisnaiset hyvin säädyllisesti
häntä vastaan ja lausuivat uuden valtiattarensa tervetulleeksi monin
kohteliain lausein. Vain Machteld yksinään oli vaiti ja katseli
Johannaa totinen ilme kasvoillaan; hänen oli mahdotonta kunnioittaa
naista, joka oli panettanut hänen isänsä vankeuteen. Vastenmielisyys
oli selvästi luettavissa hänen kasvoiltaan; Johanna huomasi sen. Hän
suuntasi ylpeän katseensa neitoon, tahtoen siten peloittaa häntä, mutta
hän erehtyi, sillä neito ei luonut silmiään alas, vaan katsoi ylpeästi
kuningattareen. Tämä, jota aatelisnaisten tavaton ulkonainen upeus oli
ärsyttänyt, ei voinut kauempaa hillitä itseään. Silminnähtävästi
harmistuneena hän käänsi ratsunsa ympäri ja huusi, kääntäen vielä
kerran päänsä naisiin päin:

"Katsokaa, hyvät herrat, minä luulin olevani yksin kuningatar
Ranskassa; mutta minusta näyttää melkein, että flaamilaiset, jotka
viruvat vankiloissamme, ovat kaikkityyni ruhtinaita, koska heidän
rouvansa tuossa ovat puetut kuin kuningattaret ja prinsessat."

Nämä sanat hän oli huutanut niin kovaa, että kaikki ympärilläolevat
ritarit ja vieläpä muutamat porvaritkin olivat ne kuulleet. Hän kysyi
huonostisalatulla tyytymättömyydellä häntä seuraavalta ritarilta:

"Mutta, herra Chatillon, mikä uhkamielinen neiti tuo on, joka seisoo
tuossa minun edessäni? Hänellä on rinnassaan Flanderin leijona. Mitä se
merkitsee?"

Chatillon lähestyi häntä ja vastasi:

"Hän on herra Bethunen tytär, hänen nimensä on Machteld."

Näin sanoen hän laski sormensa suulleen neuvoakseen kuningatarta
teeskentelemään rauhallisuutta ja olemaan vaiti. Johanna ymmärsi sen ja
ilmaisi myöntymyksensä hymyllä, joka oli täynnä julmaa petollisuutta ja
häijyä kostonhimoa.

Jos joku olisi sillä hetkellä katsellut kankurien esimiestä, olisi hän
nähnyt, kuinka tiukasti hänen ainoa silmänsä oli tähdättynä
kuningattareen; ei ainoakaan ohimenevä ryppy kuningattaren otsalla
ollut jäänyt Deconinckilta huomaamatta. Kuningattaren vaihtelevista
piirteistä oli Deconinck jo lukenut hänen vihansa, toiveensa ja
aikomuksensa. Hän tiesi jo, että Chatillon tulisi olemaan hänen
määräystensä täytäntöönpanija, ja ryhtyi heti miettimään keinoa, millä
tuon vihollisen viekkaus ja väkivalta voitaisiin tehdä vaarattomiksi.

Kohta sen jälkeen laskeutui kuningaspari ratsailta ja nousi
korokkeelle, joka oli rakennettu torin keskelle. Hovipojat ja
hovinaiset ryhmittyivät kahteen riviin porrasaskelmille, jalosukuiset
ritarit jäivät ratsain seisomaan korokkeen ympärille. Sittenkuin kaikki
olivat asettuneet määrätyille paikoilleen, astuivat kaupunginvaltuuston
herrat esiin Brüggeä esittävien neitojen kanssa ja ojensivat
kallisarvoisella samettityynyllä kaupungin avaimet. Samalla puhalsivat
enkelit vielä kerran pasuuniinsa ja liljalaiset huusivat toistamiseen:
"Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"

Mutta kuolonhiljaisuus vallitsi porvarijoukossa, ja näytti siltä kuin
he olisivat tahallaan pysyneet niin rauhallisina tehdäkseen
tyytymättömyytensä paremmin huomattavaksi, ja siinä he saavuttivatkin
täydelleen päämääränsä; sillä Johanna mietti jo loukatussa
mielessään, kuinka hän parhaiten voisi rangaista ja nöyryyttää noita
epäkunnioittavia alamaisia.

Kuningas Filip Kaunis, jolla oli lempeämpi luonteenlaatu, otti
kaupunginvaltuuston vastaan mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella ja
lupasi pitää mahdollisimman hyvää huolta Flanderin menestyksestä. Filip
antoi tämän lupauksen vilpittömässä mielessä. Hän oli jalomielinen
ruhtinas ja kunniallinen ritari ja olisi ehkä luonut alamaisilleen
onnea niinhyvin Ranskassa kuin Flanderissakin, jollei kaksi syytä olisi
ehkäissyt hänen hyviä aikomuksiaan. Ensimmäinen ja pahin oli hänen
ylpeän puolisonsa Johannan herruus. Kun Filip Kaunis aikoi jotakin
hyvää, ajoi tämä hänet pahanhengen tavoin huonoon ja pakotti hänet
hyväksymään kaikki puolisonsa turmiolliset suunnitelmat. Toinen hänen
huonojen toimenpiteittensä syy oli se tuhlaavaisuus, joka sai hänet
käyttämään kaikkia keinoja, niin hyviä kuin huonojakin, uusien varojen
saamiseksi tuhlattujen rahain sijaan. Nyt hän toivoi mitä
vilpittömimmin Flanderin menestystä, mutta mitäpä se hyödytti, kun
Johanna jo oli päättänyt asian toisin?

Avainten ojentamisen jälkeen kuuntelivat korkeat vieraat vielä jonkun
aikaa armollisesti kaupunginvaltuuston esityksiä ja poistuivat sitten
valtaistuimelta. Kaikki nousivat ratsaille ja kulkue ratsasti hitaasti
kaupungin muitten katujen kautta, kunnes he lopuksi menivät
ruhtinaalliseen linnaan nauttiakseen siellä päivällistä ylhäisimpien
herrojen ja liljalaisten seurassa.

Sillävälin palasivat ammattikuntalaiset kotiinsa ja juhla päättyi.

Illalla, pitkän aikaa sen jälkeen kuin vieraat olivat poistuneet, oli
kuningatar Johanna makuukammiossaan yksin kamarirouvansa kanssa. Hän
oli jo riisunut suuren osan kankeaa juhla-asuaan ja otti nyt
parhaallaan jalokiviään yltään. Hänen nopeista liikkeistään ja
hänen kasvojensa tyytymättömästä näöstä ilmeni mitä suurinta
kärsimättömyyttä. Kamarirouva sai osakseen tiuskivaa puhetta, ja kaikki
mitä hän teki, aiheutti äkäisiä moitteita. Kaulanauha ja korvarenkaat
heitettiin hujan hajan kuin arvottomat esineet.

Valkoiseen yöpukuun puettuna hän sitten asteli mietteisiinsä vaipuneena
edestakaisin huoneessa. Hän ei osoittanut vähintäkään nukkumisen halua
ja hänen leimuavat silmänsä harhailivat hurjina ympäriinsä. Kamarirouva
lähestyi ruhtinatarta hyvin kunnioittavasti ja kysyi:

"Suvaitseeko teidän majesteettinne valvoa vielä kauemmin ja tuonko minä
suuremman kynttiläjalan, jossa on useampia kynttilöitä?"

Rajusti vastasi kuningatar:

"Valoa on tarpeeksi. Te kiusaatte minua joutavilla kysymyksillänne.
Jättäkää minut rauhaan. Menkää esihuoneeseen odottamaan serkkuani
Chatillonia. Hän tulee kohta. Menkää!"

Kamarirouvan poistuessa tätä töykeää käskyä noudattaen, Johanna
istuutui pöydän ääreen ja laski päänsä käsien varaan. Siinä asennossa
hän odotti jonkun aikaa, miettien hänen osakseen tullutta
halveksumista. Sitten hän nousi ylös, käveli nopeasti edestakaisin
huoneessa kiihkein elein. Vihdoin hän lausui tukahdutetulla äänellä:

"Kuinka! Onko tämän pienen, viheliäisen kansan saatava pitää pilkkanaan
minua, Ranskan kuningatarta? Uhmaileva tyttökö uskaltaa tuijottaa minua
vasten silmiä?"

Äkkiä hän heitti päänsä pystyyn ja nauroi kuin pahahenki salakavalalla
ilolla. Sitten hän jatkoi:

"Oh, te pöyhkeät flaamilaiset, te ette tunne vielä Johanna
Navarralaista; te ette tiedä, kuinka kauheana hänen kostonsa voi teitä
kohdata. Levätkää ja nukkukaa ilman pelkoa julkeudessanne; minä tiedän
keinon, millä kiduttaa teitä. Kuinka paljon kyyneleitä saattekaan
vuodattaa, minkä katkeruuden tuleekaan käteni teille valmistamaan!
Niin, te saatte oppia tuntemaan minun valtaani! Sinä saat ryömiä ja
rukoilla, pöyhkeä kansa! Mutta minä en tule sinua kuulemaan. Teidän
ylpeät päänne minä poljen mielihyvin jalkojeni alle. Turhaan te itkette
ja turhaan rukoilette, sillä Johanna Navarralainen on leppymätön --
sitä te ette tiedä."

Nyt hän kuuli kamarirouvan askeleet esihuoneesta. Kiihoittunut
ruhtinatar riensi peilin luo ja muutti koko olentonsa; hän antoi
piirteilleen arvokkaan ilmeen eikä näyttänyt enää lainkaan
kiihtyneeltä. Teeskentelytaidossa, naisten suurimmassa viassa, oli
Johanna Navarralainen täydellinen.

Pian astui Chatillon huoneeseen ja laskeutui toiselle polvelleen
kuningattaren eteen.

"Herra Chatillon", lausui kuningatar, nostaen hänet ylös kädellään,
"näyttää siltä kuin ette erikoisesti pitäisi arvossa toivomuksiani.
Enkö kutsunut teitä tulemaan tänne ennen kello kymmentä?"

"Se on totta, madame, mutta minun herrani kuningas pidätti minua
vastoin tahtoani luonaan. Minä pyydän teitä, ylhäisin serkkuni,
uskomaan, että seisoin kuin hehkuvilla hiilillä; niin kovin halusin
noudattaa teidän kuninkaallista käskyänne."

"Teidän alttiutenne, hyvä herra, on minulle hyvin mieleen; niinpä
olenkin päättänyt palkita teitä tänään uskollisista palveluksistanne."

"Armollinen ruhtinatar, on jo suuri armo minulle saada seurata ja
palvella teidän majesteettianne. Sallikaa minun seurata teitä
kaikkialle. Joku toinen voisi pyytää korkeampia virkoja; minulle on
teidän rakastettava läsnäolonne suurin onni, jota enempää en vaadi."

Kuningatar hymyili ja katsoi epäuskoisesti imartelijaan; sillä hän
tiesi, kuinka jyrkästi nuo kauniit sanat sotivat Chatillonin todellisia
tunteita vastaan. Sitten hän lausui hänelle painokkaasti: "Entä jos
tahtoisin antaa teille Flanderin maan läänitykseksi?"

Chatillon, joka ei ollut odottanut sellaista tarjousta, katui nyt
sanojaan; hän ei ensi hetkellä tiennyt, mitä hänen tuli vastata. Pian
hän kuitenkin kokosi ajatuksensa ja sanoi:

"Jos teidän majesteettinne katsoisi hyväksi kunnioittaa minua
sellaisella luottamuksella, en uskaltaisi itsepäisesti vastustaa teidän
kuninkaallista tahtoanne. Kiitollisen alistuvaisena ottaisin vastaan
tuon korkean suosion ja suutelisin kunnioittavalla rakkaudella teidän
jalomielistä kättänne."

"Kuulkaa, herra Chatillon", huudahti kuningatar kärsimättömänä,
"minulla ei ole halua panna kohteliaisuuttanne koetukselle; siksi
miellyttäisi minua enemmän, jos jättäisitte syrjään korulauseenne ja
puhuisitte kanssani ilman teeskentelyä. Te ette voi sanoa minulle
mitään, mitä en itse paremmin tietäisi. Mitä pidätte tänne tulostani?
Eikö Brügge ole ottanut Navarran kuningattaren vastaan ylen komeasti?"

"Minä pyydän, ylhäisin serkkuni, jättäkää pois tuo katkera pilapuhe.
Minua on tuo pilkka, joka teitä kohtasi, koskenut syvälle sydämeen;
huono ja kelvoton kansa on uhmaillut teitä vasten kasvoja ja
halveksinut teidän arvoanne; mutta älkää antako sen murehduttaa
mieltänne, sillä meiltä ei puutu keinoja noiden röyhkeiden alamaisten
taltuttamiseksi ja kukistamiseksi."

"Tunnetteko serkkunne, herra Chatillon? Onko Navarran kuningattaren
ylpeä sydän teille tuttu?"

"Todellakin, ruhtinatar, jalointa ja kunnioitettavinta ylpeyttä; sillä
joka kantaa kruunua vaatimatta sille kunnioitusta, ei ansaitse olla
kauempaa sen kantajana. Jokainen ihailee täydellä syyllä teidän
kuninkaallista luonnettanne."

"Tiedättekö myöskin, että vähäinen kosto ei minua tyydytä? Niiden
rangaistus, jotka minua loukkaavat, on oleva minun asemani mukainen.
Minä olen kuningatar ja nainen; se on kylliksi teille tietääksenne,
kuinka teidän on käyttäydyttävä, kun asetan teidät Flanderin
maaherraksi."

"On tarpeetonta teidän majesteettinne olla kauemmin siitä huolissaan;
olkaa vakuutettu, että kostonne on saava täyden tyydytyksen. Ehkä
kunnostaudun yli toivomustennekin, sillä minulla ei ole vain teidän
häpäisynne kostettavana, vaan myöskin ne loukkaukset, joita Ranskan
kruunu saa jokapäivä osakseen tältä uppiniskaiselta kansalta."

"Herra Chatillon, antakaa viekkaimman valtiotaidon ohjata askeleitanne;
älkää vetäkö nuoraa yht'äkkiä kireälle heidän kaulansa ympäri, vaan
riistäkää heiltä rohkeus hitaalla nöyryytyksellä. Ottakaa heiltä
vähitellen ne rahat, jotka kiihoittavat heitä vastarintaan, ja kun te
olette totuttanut heidät auran eteen, painakaa ies niin lujaan, että
voin voitonriemulla nauttia heidän alennuksestaan. Älkää hätiköikö;
minulla riittää kyllä kärsivällisyyttä, kun sillä voi paremmin
saavuttaa päämääränsä. Nopeamman menestyksen aikaansaamiseksi tulee
olemaan otollista poistaa eräs Deconinck kankurien esimiehyydestä
ja sallia vain ranskalaisten tai heidän ystäviensä päästä
vaikutusvaltaisiin virkoihin."

Chatillon kuunteli tarkkaavaisesti kuningattaren neuvoa ja ihmetteli
mielessään hänen viekasta valtiotaitoaan. Koska jo hänen oma halunsa
yllytti häntä ankaraan tyranniuteen, iloitsi hän suuresti siitä, että
hän siten saattoi tyydyttää samalla kertaa omaa intohimoaan ja
serkkunsa toivomuksia.

Hän vastasi ilmeisesti iloissaan:

"Otan kiitollisuudella vastaan kunnian, jonka, teidän majesteettinne
minulle osoittaa, enkä ole lyövä laimin mitään seuratakseni uskollisen
palvelijan tavoin ruhtinattareni neuvoa. Onko teillä vielä muita
määräyksiä minulle annettavana?"

Tämä kysymys tähtäsi nuorta Machteldia. Chatillon tiesi hyvin, että
tämä neito oli vetänyt päälleen kuningattaren vihan, ja saattoi
sentähden hyvin arvata, ettei hänen sallittaisi jäädä rankaisematta.
Johanna vastasi:

"Minä luulen, että olisi soveliainta viedä herra Bethunen tytär
Ranskaan; siliä häneenkin on mennyt tuo flaamilainen uppiniskaisuus.
Minulle tulee olemaan mieluista pitää hänet hovissani. Mutta kylliksi
nyt tästä -- te ymmärrätte suunnitelmani. Huomenna lähden tästä
kirotusta maasta, sillä liian kauan olen jo sietänyt pilkkaa. Raoul
Nesle seuraa meitä, te jäätte Flanderiin käskynhaltijaksi ja saatte
valtuudet hallita maata mielenne mukaan."

"Tai pikemmin kuninkaallisen serkkuni mielen mukaan", virkkoi Chatillon
liehakoiden.

"Olkoon niin", jatkoi Johanna, "minä olen iloinen tahdostanne.
Kaksitoistasataa ratsumiestä on jäävä luoksenne antamaan painavuutta
käskyillenne. Pyydän teidän jalosukuisuuttanne jättämään nyt minut
nauttimaan tarpeellista lepoa. Toivotan teille hyvää yötä, oivallinen
serkkuni!"

"Hyvä enkeli varjelkoon teidän majesteettianne", lausui Chatillon
kumartaen ja poistui sitten tuon häijyn naisen huoneesta.




VIII.


Kaupunginvaltuuston herrat olivat liljalaisten suostumuksella
käyttäneet suunnattomia kustannuksia ruhtinaallisten vieraiden
vastaanottoon. Voittokaarien ja juhlalavojen rakentaminen niihin
käytettyine aineineen oli vaatinut huomattavia menoja. Lisäksi oli
jokaiselle kuninkaan henkivartioston miehelle annettu melkoinen määrä
parasta viiniä. Kun kaikki nämä menot olivat hallituksen määräämiä ja
olivat senvuoksi maksettavat kunnallisista varoista, olivat porvarit
suhtautuneet niihin jokseenkin välinpitämättömästi.

Kaikki nämä loistolaitteet olivat jo jälleen pois raivatut. Chatillon
oli Kortrykissa ja ruhtinasvieraiden kaupungissakäynti oli jo melkein
unohdettu, kun eräänä aamuna kello kymmenen aikaan julkinen kuuluttaja
ilmestyi kaupungintalon edustalle ja torventörähdyksillä kutsui kansaa
kokoon. Kun melkoinen joukko kuulijoita oli keräytynyt hänen
ympärilleen, otti hän pergamentin taskustaan ja luki kuuluvalla
äänellä:

    "Jokaiselle porvarille tehdään tunnetulesi ja tiettäväksi, että
     kaupunginvaltuusto on päättänyt seuraavaa:

    Ylimääräinen verotus on määrätty niiden kustannuksien
    peittämiseksi, jotka ovat aiheutuneet armollisimman ruhtinaamme
    Filipin, Ranskan kuninkaan, tulon johdosta;

    jokaisen Brüggen kaupungin asukkaan on suoritettava sitä varten
    kahdeksan flaamilaista groschenia, ilman ikä-erotusta, jokaiselta
    päältä;

    tullinkantomiesten on ensi lauantaina perittävä nuo rahat talojen
    ovilla, ja ne, jotka viekkaudella tai väkivallalla kieltäytyvät
    tätä maksua suorittamasta, tulevat kaupunginvoudin toimesta lain
    voimalla siihen pakotettaviksi."

Porvarit, jotka olivat tätä kuulutusta kuulemassa, katsoivat toisiinsa
ihmeissään ja napisivat hiljaisuudessa tuota mielivaltaista määräystä
vastaan. Heidän joukossaan oli myöskin muutamia kankurien ammattikunnan
jäseniä. Nämä menivät viipymättä esimiehensä luokse, saattaakseen sen
pikaisimmin hänen tietoonsa.

Deconinck kuunteli uutista sisällisellä harmilla. Tuo painava, kunnan
etuoikeuksiin kohdistettu isku herätti hänessä suurta huolestusta; hän
näki tuossa määräyksessä oireen tyranniudesta, jonka aatelisto Ranskan
turvissa uudelleen tahtoi anastaa itselleen kansan yli, ja päätti tehdä
tyhjäksi tämän ensi yrityksen joko viekkaudella tai voimalla. Vaikka
hän voikin joutua isänmaanrakkautensa uhriksi, koska vieras sotaväki
yhä oli Flanderissa, ei tuo seikka kuitenkaan voinut häntä pidättää;
sillä ruumiineen ja sieluineen hän oli vihkiytynyt puoltamaan
kotikaupunkinsa etua. Heti kutsui hän ammattikunnanlähetin luokseen ja
antoi hänelle seuraavan käskyn:

"Mene kiiruusti kaikkien mestarien luo ja kutsu heidät minun nimessäni
ammattikunnan talolle. Heidän on heti paikalla lähdettävä työnsä
äärestä, sillä asia on kiireellinen."

Kankurien talo oli avara, pyöreäpäätyinen rakennus. Yhdestä ainoasta
suuresta ikkunasta, jonka yläpuolella oli ammattikunnan vaakuna, tuli
valo etupuolen ensimmäiseen kerrokseen. Suuren portin yläpuolella oli
Pyhä Yrjänä lohikäärmeineen taidokkaasti kiveen hakattuna. Muuten oli
tämän kokoustalon pääty vaatimaton ja vailla koristuksia. Vaikea olisi
ollut rakennuksen ulkoasusta arvata, että Flanderin rikkain
ammattikunta piti siinä kokouksiaan; sillä monet ympärilläolevat talot
voittivat sen suuruudessa ja komeudessa.

Vaikka rakennus olikin jaettu moniin suurempiin ja pienempiin
huoneisiin, ei kuitenkaan yksikään niistä ollut tyhjänä tai
käyttämättömänä. Eräässä tilavassa huoneessa toisessa kerroksessa
olivat nähtävinä vapaakisällien ja mestarien mestarinäytteet sekä
näytekappaleita kallisarvoisimmista kankaista ja kudoksista, mitä
Brüggessä koskaan oli valmistettu. Sen vieressä toisessa huoneessa oli
näytteille asetettuna kaikki työkalut, joita kankurit, vanuttajat ja
värjääjät työssään tarvitsivat. Kolmas huone oli määrätty ammattikunnan
loistopukujen ja juhla-aseitten säilytyspaikaksi.

Mestarien suuri kokoussali oli etusivulla katua vasten. Kaikki vaiheet,
joiden läpi villan on käytävä, lammaspaimenista kankureihin,
värjääjistä vierasmaalaisiin kauppamiehiin, jotka tulivat kaukaisista
maista ostamaan kullalla flaamilaista kangasta, olivat kuvatut huoneen
seinille. Muutamia tammipöytiä ja suuri joukko raskaita tuoleja seisoi
salin neljäkäskivillä lasketulla lattialla. Kuusi sametilla verhottua
nojatuolia merkitsi esimiehen ja ikämestarien paikkoja huoneen perällä.

Vähän ajan kuluttua lähetin lähettämisestä oli salissa jo koolla suuri
joukko kankureita. Kiihkeästi keskustelivat he asiasta, joka nyt
kiinnitti heidän huomionsa, ja mitä suurin tyytymättömyys ilmeni heidän
kasvonpiirteistään. Vaikka useimmat lausuivatkin katkeria sanoja
kaupunginvaltuustosta, oli joukossa kuitenkin muutamia, jotka eivät
näyttäneet olevan erittäin halukkaita vastustukseen. Mestarien luvun
alinomaa kasvaessa tuli Deconinck saliin ja asteli verkalleen
ammattiveljiensä keskitse hänelle määrättyä suurta istuinta kohti.
Ikämestarit istuutuivat hänen viereensä; muut jäivät enimmäkseen
seisomaan nojatuoliensa ääreen, voidakseen esimiehensä uurteiselta
otsalta paremmin lukea hänen sanojensa merkityksen. Luvultaan heitä oli
kuusikymmentä.

Niinpiankuin Deconinck näki ammattitoveriensa huomion suuntautuneen
häneen, ojensi hän tarmokkaalla eleellä kätensä ja puhui:

"Veljet! Ottakaa vaari sanoistani; sillä vapautemme viholliset,
hyvinvointimme viholliset tahtovat uudestaan kytkeä meidät kahleisiin!
Kaupunginvaltuusto ja liljalaiset ovat tavattomalla komeudella
liehitelleet vierasta valtiasta, he ovat pakottaneet meidät rakentamaan
juhlalavoja ja riemukaaria, ja nyt he vaativat, että meidän olisi
työmme palkalla maksettava heidän mieletön tuhlauksensa! Tämä on
ristiriidassa kaupungin ja ammattikunnan etuoikeuksien kanssa. Veljet,
ymmärtäkää minua ja luokaa kanssani silmäys tulevaisuuteen! Jos tällä
kertaa tottelemme tuota mielivaltaista määräystä, tulee vapautemme pian
jalkojen alle tallatuksi. Tämä on ensimmäinen yritys, ensimmäinen
kappale orjan iestä, joka tahdotaan asettaa niskoillemme. Uskottomat
liljalaiset, jotka antavat kreivinsä, meidän laillisen herramme, joutua
muukalaisen vankeuteen, voidakseen sitä mukavammin sortaa meitä, ovat
kauan eläneet kasvojemme hiellä. Kansa on kauan halvan kuormajuhdan
tavoin raatanut heidän hyväkseen raskaassa työssä; teidän, veljeni,
teidän sallittiin ensimmäisinä nähdä taivaan valonsäde; te olette
ensimmäisinä murtaneet kahleet; suurina ja miehekkäinä olette te
nousseet orjuudesta ja päänne eivät enää taivu tyrannillisten
valtiaiden edessä. Nyt kadehtivat kansat meitä kukoistavan
hyvinvointimme takia; he ihailevat suuruuttamme. Eikö siis ole
velvollisuutemme säilyttää vähentymättömänä se vapaus, joka tekee
meidät maailman jaloimmaksi kansaksi? On, se on meidän pyhä
velvollisuutemme! Ja joka sen unohtaa, on raukka, joka luopuu
ihmisarvostaan; hän on vain orja, halveksittavaksi syntynyt."

Brakels-niminen kankuri, joka oli jo kaksi kertaa ollut esimiehenä,
nousi tuoliltaan ja keskeytti Deconinckin puheen seuraavin sanoin:

"Te puhutte aina orjuudesta ja oikeuksista! Mutta kuka sitten on
sanonut, että kaupunginvaltuusto tahtoo meidän vahinkoamme? Eikö ole
parempi maksaa nuo kahdeksan groschenia ja säilyttää rauha?
Sillä voihan jo edeltäkäsin nähdä, että tämä tulee johtamaan
verenvuodatukseen. Monet meistä tulevat saamaan lastensa ja veljiensä
ruumiit haudattavaksi -- ja kaikki kahdeksan groschenin tähden! Jos
teitä uskottaisiin, saisivat kankurit enemmän tekemistä goedendagiensa
kuin kankurinammattinsa kanssa; mutta minä toivon, että mestareissamme
on vielä enemmän järkeviä miehiä, jotka eivät seuraa neuvojanne."

Nämä sanat olivat synnyttäneet kankurien keskuudessa mitä suurinta
hämmästystä. Muutamat, kuitenkin vain pieni osa, olivat eleillään
ilmaisseet olevansa samaa mieltä. Useimmat olivat kuitenkin
tyytymättömiä Brakelsin puheeseen.

Terävästi tutkivin katsein oli Deconinck tarkannut kaikkien ilmeitä ja
lukenut kannattajansa. Hän tunsi mairittelua tullessaan vakuutetuksi,
että vain harvat tunsivat samaa huolta kuin hänen vastustajansa. Hän
vastasi:

"Laissa sanotaan nimenomaan, että kansan kannettavaksi ei ilman sen
suostumusta saa asettaa mitään uusia rasituksia. Me olemme maksaneet
tästä vapaudesta liiankin kalliin hinnan, eikä kenelläkään, ei
ylhäisimmälläkään, ole lupaa sitä loukata. On kyllä totta, että
ihmiselle, joka ei katso kauemmaksi tulevaisuuteen, kahdeksan
groschenia kerralla maksettuna ei tee suurta summaa; eivätkä ne olekaan
nuo kahdeksan groschenia, jotka minua vastustukseen pakottavat; mutta
ne etuoikeudet, jotka ovat suojanamme liljalaisten vallanhimoa vastaan,
olisiko meidän sallittava ne hävittää? Ei, se olisi pelkurimaista ja
ylen varomatonta. Tietäkää, veljet, että vapaus on hento puu, joka
kuihtuu ja kuolee, niinpiankuin siitä oksakin taitetaan. Jos annatte
liljalaisten tällätavöin typistää puuta, riistävät he pian meiltä
voimat, millä voisimme puolustaa kuivunutta runkoa. Se, jolla
miehensydän on, älköön maksako noita kahdeksaa groschenia! Joka tuntee
oikean kynteläisveren virtaavan suonissaan, kohottakoon goedendaginsa
ja puolustakoon kansan oikeuksia! Äänestys ratkaiskoon asian, sillä
neuvoni ei ole käsky."

Silloin otti äsken-puhunut kankuri jälleen sananvuoron ja lausui:

"Te annatte meille turmiollisen neuvon. Kapina ja verenvuodatus on
teille mieleen, jotta nimeänne mainittaisiin kaikkialla kumouksen
johtajana; mutta eikö olisi viisaampaa alistua Ranskan herruuteen
uskollisina alamaisina ja sillä tavoin laajentaa kauppaamme tuohon
suureen maahan? Niin, minä sanon sen: Filip Kauniin hallitus tulee
enentämään hyvinvointiamme ja jokaisen hyvinajattelevan kansalaisen
täytyy katsoa Ranskan herruutta onneksi. Meidän kaupunginvaltuustomme
on kokoonpantu arvossapidettävistä ja viisaista herroista."

Kaikkialla kankurien joukossa oli huomattavissa mitä suurinta
hämmästystä ja monet loivat synkkiä ja halveksivia silmäyksiä noiden
raukkamaisten sanojen lausujaan. Deconinckin viha syttyi, sillä hänen
kansanrakkautensa oli rajaton; kun hän kuuli tuollaista puhetta
kankurin suusta, piti hän koko ammattikuntaa häväistynä.

"Haa!" huusi hän, "onko kaikki vapauden- ja isänmaanne rakkaus kuollut
rinnastanne? Tahdotteko rahanhimosta suudella niitä käsiä, jotka
takovat teidät kahleisiin? Onko jälkeentulevaistemme sanottava, että
brüggeläiset ovat taivuttaneet päänsä muukalaisen ja hänen orjiensa
edessä? Ei, veljet, älkää kärsikö sitä, älkää tahratko nimeänne sillä
häpeällä! Liljalais-pelkurit pantatkoot rauhan ja rahan vuoksi
vapautensa muukalaiselle. Me pysymme puhtaina häpeästä ja
loukkauksesta! Virratkoon vapaan Brüggen poikien veri vielä kerran
oikeuden puolesta! Sitä kauniimpana upeilee punavärinen lippumme, sitä
lujemmin tulee kansan oikeus sinetöidyksi!"

Mestari Brakels ei suonut Deconinckille aikaa jatkaa, vaan sanoi:

"Minä toistan, sanokaa mitä tahansa, ettei ole meille mikään häpeä olla
vieraan ruhtinaan vallan alla; päinvastoin pitäisi meidän iloita siitä,
että me nyt muodostamme osan suuresta Ranskasta. Mitäpä kauppaakäyvä
kansakunta siitä välittää, minkä hallituksen alaisena se rikkauttansa
enentää? Muhametin kulta on yhtä hyvää kuin omammekin."

Katkeroituminen Brakelsia kohtaan oli nyt kohonnut korkeimmilleen;
hänen puheeseensa ei edes vastattu. Deconinck huokasi ääneen ja
tuskallisesti liikutettuna: "Oi häpeätä, liljalainen, luopio on puhunut
kankurien kokouksessa; tahra on poistumaton."

Raju mieltenkuohu levisi lukuisan kankurijoukon keskuuteen ja monet
katselivat vihan vimmassa leimuavin silmin mestari Brakelsia.

Yhtäkkiä kohosi heidän keskuudestaan ääni, ja huuto: "Ajettakoon ulos
se liljalainen! Ranskanmielistä älköön siedettäkö joukossamme!" kajahti
useaan kertaan.

Deconinckin täytyi käyttää kaikki vaikutusvalta, mitä hänellä oli
tovereihinsa, saadakseen jälleen rauhan palaamaan, sillä monet
osoittautuivat hyvin halukkaiksi väkivaltaisiin tekoihin. Sitten
otettiin harkittavaksi, oliko mestari Brakels erotettava
ammattikunnasta vai oliko hänet tuomittava neljänkymmenen vahanaulan
sakkoon.

Kirjurin toimittaessa äänestystä seisoi Brakels aivan rauhallisena
esimiehen edessä. Hän luotti niihin, jotka olivat hyväksyneet hänen
ensimmäisen lausuntonsa; mutta hän pettyi suuresti, sillä liljalaisen
nimitys, jota kaikki pitivät herjasanana, ei ollut jättänyt hänelle
ainoatakaan ystävää. Kaikissa äänestyslipuissa oli sana "Erotettava",
ja tätä tulosta tervehdittiin yleisellä riemulla.

Nyt leimahti Brakelsin viha; hän syyti suustaan hurjia uhkauksia ja
haukkumasanoja Deconinckille. Esimies istui täysin levollisena
tuolissaan eikä vastannut vastustajansa herjauksiin. Silloin tuli kaksi
vankkaa kisälliä, jotka ali asetettu ovenvartijan virkaan, erotetun
luo, kehoittaen häntä paikalla poistumaan kokouksesta.

Täynnä katkeraa suuttumusta Brakels totteli tätä käskyä ja riensi
kostonhimon ajamana Jan van Gistelin, ylitullimiehen luo, jolle hän
teki ilmoituksen kankurien esimiehen vastustuksesta.

Deconinck puheli vielä kauan toveriensa kanssa rohkaistakseen heitä
oikeuksiensa puolustukseen, mutta kuitenkaan hän ei vaatinut heitä
kapinaa nostamaan, vaan kehoitti heitä ainoastaan kieltäytymään
suorittamasta noita kahdeksaa groschenia, kunnes hän kutsuisi heidät
aseisiin.

Senjälkeen he erosivat ja kukin kääntyi kulkemaan kotiaan kohti.
Deconinck asteli yksinään syviin mietteisiin vaipuneena vanhaa
Säkkikatua pitkin, aikoen mennä ystävänsä Breydelin luo. Hän näki
edeltäpäin, mitä ponnistuksia läänitysherrat tulisivat tekemään
saadakseen takaisin valtansa kansan yli, ja mietti keinoja, jotka
voisivat varjella hänen veljensä orjuudesta. Juuri kuin hän oli
saapumaisillaan Teurastajainkadulle, ympäröi hänet äkkiä kymmenkunta
asestettua miestä. Kun hän tämän odottamattoman yllätyksen kohtaamana
jäi seisomaan, astui vouti hänen luokseen ja käski häntä seuraamaan
vastustelematta lain palvelijoita. Hänen kätensä sidottiin selän taakse
kuin pahantekijän kädet ja solvauksia syydettiin hänelle. Kaiken tämän
hän sieti mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja nurisematta; sillä hän
tiesi hyvin, että kaikki vastarinta olisi siinä ollut hyödytöntä. Hän
antoi pertuskoilla varustettujen oikeudenpalvelijain viedä hänet kolmen
neljän kadun kautta eikä näyttänyt kiinnittävän ollenkaan huomiota
hämmästyneen kansan huudahduksiin. Vihdoin vietiin hänet ruhtinaallisen
linnan yläsaliin.

Siellä olivat koolla ylhäisimmät liljalaiset ja kaupunginvaltuusto.
Ylitullimies Jan van Gistel edusti heidän joukossaan korkeinta arvoa ja
oli myöskin ranskalaisten lämpimin ystävä Flanderissa. Niinpiankuin hän
näki Deconinckin edessään, lausui hän närkästyneenä:

"Kuinka uskallatte kieltää kaupunginvaltuuston laillisen vallan, te
ylpeä porvari? Teidän kapinallisuutenne on tiedossamme, eikä kestä
kauan, ennenkuin saatte sovittaa niskoittelunne hirsipuussa."

Deconinck vastasi rauhallisesti:

"Minulle on kansan vapaus henkeäkin kalliimpi. Olen kärsivä pelotta
häpeällisimmänkin kuolemanrangaistuksen, sillä kansa ei kuole, jos minä
kuolenkin; on kyllä tarpeeksi miehiä, jotka eivät ole enää tottuneet
ikeeseen."

"Se on haaveilua", jatkoi Gistel, "kansan valtiudesta on tullut loppu.
Ranskalaisten valtiuden alla täytyy alamaisen totella herraansa.
Etuoikeudet, jotka te väkisin ja uhmalla olette voittaneet heikoilta
ruhtinailta, tulevat tarkastettaviksi ja rajoitettaviksi; sillä te
tulette aivan liian ylpeiksi sen suosion vaikutuksesta, jota me olemme
teille osoittaneet, ja nousette kiittämättömien ja halveksittavien
palvelijain tavoin kapinaan meitä vastaan."

Suuttumus välähti Deconinckin silmästä. "Halveksittavien!" huusi hän.
"Jumala sen tietää, kummat meistä ovat halveksittavia, kansako vai
suvustansa turmeltuneet liljalaiset. Te unohdatte isänmaan ja kunnian,
liehitelläksenne pelkurimaisesti vierasta valtiasta; te polvistutte
nöyrästi ruhtinaan edessä, joka on vannonut tuhoavansa Flanderin; ja
minkätähden? Saadaksenne takaisin tyrannimaisen herruutenne kansaa yli,
ahneudesta! Haa, se ei onnistu, sillä joka kerran on maistanut vapauden
hedelmiä, kiittää teidän suosiostanne. Tehän olette vierasten orjia! Ja
luuletteko, että brüggeläiset rupeavat toisten orjien orjiksi? Oh, te
petätte itsenne, hyvät herrat, isänmaani on tullut suureksi, kansa on
tullut tuntemaan arvonsa ja rautainen valtikka on teiltä iäksi
riistetty."

"Vaietkaa! Te kapinoitsija", huusi Gistel, "vapaus ei ole teitä varten.
Teitä ei ole siihen luotu."

"Vapauden", vastasi Deconinck, "me olemme ostaneet kasvojemme hiellä ja
sydänverellämme -- ja tekö sen tuhoaisitte?"

Gistel hymyili pilkallisesti näille sanoille ja jatkoi:

"Teidän sananne ja uhkauksenne ovat tyhjää ilmaa, mestari. Me tulemme
käyttämään ranskalaisen sotaväen apua katkaistaksemme siivet
riivaukselta. Toiset lait tulevat hallitsemaan kuntia, sillä
uppiniskaisuus on jo kestänyt kyllin kauan. Voitte olla vakuutettu,
kaikki on niin hyvin järjestetty, että Brügge on nöyrästi taivuttava
niskansa ja te -- ette ole enää näkevä päivänvaloa."

"Te tyranni!" huusi kankurien esimies, "te Flanderin häpeä! Eikö
isienne hauta ole tähän maahan kaivettu? Eivätkö heidän pyhät luunsa
lepää sen maan helmassa, jota te kaupittelette vieraille, te luopio!
Jälkimaailma on lausuva teistä tuomionsa teidän häpeällisen tekonne
johdosta ja teidän lapsenne kirjoittavat aikakirjoihin kirouksen teidän
kavalluksestanne."

"On jo aika, että naurettavat herjauksenne saavat lopun", huusi Gistel;
"heitettäköön hänet pahantekijäin tyrmään, kunnes hirsipuu hänet
perii."

Tämän käskyn johdosta vietiin Deconinck alas salin portaita
maanalaiseen vankikomeroon. Rautainen vyö pantiin hänen ympärilleen ja
kahleketjuilla kiinnitettiin hänen vasen jalkansa oikeaan käteen.
Sittenkuin hänelle vielä oli annettu vettä ja leipää, suljettiin
vankikomero ja hän jäi yksinään tuohon pimeään paikkaan. Tullipäällikön
sanat olivat tuottaneet hänelle suurta murhetta; hän näki, että hänen
kotikaupunkinsa vapaus oli vakavasti uhattu. Hänen poissaollessaan
saattoivat liljalaiset onnistua valtaamaan kaupungin ranskalaisilla
joukoilla ja tuhoamaan sen rakennuksen, jolle hän oli pyhittänyt koko
elämänsä. Se oli kansanystävälle kauhea ajatus. Kun hän joskus
tuskissaan ravisteli kahleitaan, tuntui hänestä siltä, kuin näkisi hän
veljensä siten kahlehdittuina, kuin olisi häpeällinen orjuus tullut
heidän osakseen, ja silloin kimalsi katkera kyynel hänen poskillaan.

Liljalaiset olivat jo kauan keskenään suunnitelleet petollista juonta;
tähän saakka he eivät olleet voineet saada herruudelleen Brüggessä
mitään lujaa pohjaa; sillä kun kaikki porvarit olivat asestettuja, ei
heitä voitu pakolla saada tottelemaan määräyksiä. Niinpiankuin
kaupunginvaltuusto tahtoi käyttää väkivaltaa porvaristoa vastaan,
tulivat peloittavat goedendagit esiin, ja silloin olivat kaikki
ponnistukset hyödyttömiä, sillä ammattikunnat olivat liian voimakkaat.
Raivatakseen nyt kertakaikkiaan tämän esteen tieltään olivat
liljalaiset tehneet maaherra Chatillonin kanssa sopimuksen, että he
seuraavana päivänä aamuvarhaisella yllättäisivät porvariston ja
riisuisivat sen aseista. Chatillonin tuli samaan aikaan ilmestyä
kaupungin porteille viidensadan ranskalaisen ratsumiehen kanssa.
Deconinckille yksin oli mahdollista saada ilmi tämä suunnitelma, niin
salassa kuin sitä pidettäisiinkin. Hänellä oli siihen salaisia keinoja,
joiden lähdettä ranskanmieliset olivat turhaan etsineet. Kankurien
esimies oli heitä kaikkia viekkaampi, sen he tiesivät, ja he olivat
vanginneet hänet, riistääkseen kansalta tämän ovelan suojelijan ja
siten heikontaakseen sitä huomattavasti. Se mitä Brakels oli
ilmiantanut kankurien vastustuksesta, oli heille hyvänä tekosyynä.

Myytyään täten halpamaisilla juonilla Brüggen kaupungin rahanahnaille
muukalaisille, aikoivat he hajaantua. Silloin lennähti salin ovi auki
ja voimakas mies työntyi väkisin ovenvartijain välitse huoneeseen. Hän
lähestyi ylpein askelin kaupunginvaltuustoa ja huusi:

"Brüggen ammattikunnat kysyvät teiltä, tahdotteko laskea Deconinckin
vapaaksi vai ette? Älkää arvelko kauaa, sen neuvon annan teille!"

"Mestari Breydel", vastasi Gistel, "teillä ei ole lupaa astua tähän
saliin; poistukaa täältä heti!"

"Minä kysyn teiltä", jatkoi Breydel, "tahdotteko laskea kankurien
esimiehen vapaaksi?"

Gistel kuiskasi hiljaa jotakin erään kaupunginvaltuusmiehen korvaan ja
huusi sitten:

"Me vastaamme uppiniskaisen lurjuksen uhkauksiin sillä rangaistuksella,
jonka ne ansaitsevat. Vangitkaa hänet!"

"Ha haa! Vai vangitkaa hänet?" huusi Breydel nauraen. "Kukahan sitten
vangitsisi minut? Sanottakoon teille täten, että porvaristo on ryhtynyt
toimeen miehittääkseen ruhtinaallisen linnan väkivoimalla ja että
teidän kaikkien henki on kankurien esimiehen hengen panttina. Pian
saatte nähdä toisenlaista: virren nuotti on kovasti muuttuva, sen
vakuutan teille."

Sillävälin olivat muutamat vartijat lähenneet ja tarttuneet
teurastajain esimiestä kauluksesta, ja eräs valmisti jo silmukkaa,
jolla hänet sidottaisiin. Breydel ei puhuessaan ollut paljon
kiinnittänyt huomiotaan näihin valmistuksiin; mutta kohta kuin hän oli
kääntänyt katseensa pois liljalaisista ja suunnannut sen vartijoihin,
pääsi hänen rinnastaan kumea ääni, joka muistutti härän mylvähdystä.
Hän katsoi leimuavin silmin kiinniottajiinsa ja huusi:

"Luuletteko, että Jan Breydel, brüggeläinen teurastaja, antaa sitoa
itsensä kuin vasikan? Ho hoo, se ei tapahdu tänä päivänä!"

Sinkautettuaan nämä sanat peloittavalla raivolla, iski hän sotilasta,
joka piteli kiinni hänen mekostaan, niin rajusti päähän nyrkillään,
että tämä hoipertaen romahti maahan. Salamana syöksähti hän
säikähtyneitten vartijain keskitse ja heitti suuren joukon heistä
kumoon. Ovelle saavuttuaan hän kääntyi ympäri ja huusi kiihkeästi
liljalaisille:

"Te saatte maksaa tämän, roistot! Sitoa brüggeläinen teurastaja! Oi
häpeätä! Voi teitä tyranneja! Kuulkaa, teurastajien rumpu soittaa
teidän kuolinmarssianne!" Hän olisi vielä kauemminkin jatkanut
uhkauksiaan, mutta hän ei voinut enää pitää puoliaan päälletunkevia
vartijoita vastaan, vaan juoksi raivoissaan portaita alas.

Samassa kuului kumeata jyminää, etäisen ukkosen kaltaista, kaupungin
toiselta laidalta. Liljalaiset kalpenivat, pelko valtasi heidät tuon
uhkaavan rajuilman lähestyessä. He eivät tahtoneet kuitenkaan päästää
vankiaan vapaaksi, vaan asettivat enemmän vartioita pihan edustalle,
puolustamaan häntä kansan hyökkäykseltä, ja antoivat sotamiesten
saattaa itsensä aina asunnoilleen saakka. Tuntia myöhemmin oli koko
kaupunki kapinassa. Hätäkelloa läpättiin, ammattikuntien rummut
kajahtelivat kaikilla kaduilla ja hirmuinen pauhina, kuin rajumyrskyn
kohina, levisi yli kaupungin. Ovia ja ikkunoita suljettiin ja asunnot
avautuivat ainoastaan päästääkseen ulos asestetun talonisännän. Koirat
haukkuivat vimmatusti, ikäänkuin olisivat ymmärtäneet hätähuudon, ja
niiden karheat äänet yhtyivät niiden kostonhaluisten isäntien huutoon.
Monilukuisia miesparvia juoksi kiirein askelin joka suuntaan. Millä oli
aseena nuija, millä goendendag-keihäs tai sotatappara. Aaltoilevien
joukkojen keskeltä olivat teurastajat välkkyvine teurastuspiiluineen
helposti tunnettavissa. Sepätkin olivat suuret moukarit olallaan
menossa kokouspaikalle kankurien talon luo. Siellä seisoi jo lukematon
joukko eri ammattikuntien kisällejä ja heidän lukunsa kasvoi yhä, sitä
mukaa kuin vastasaapuneet ystävät asettuivat lippujensa alle.

Kun joukko oli kyllin suuri, nousi Jan Breydel vankkureille, jotka
sattumalta olivat paikalla, ja heilutti sotakirvestään peloittavassa
kehässä päänsä ympäri.

"Brüggen miehet", huusi hän, "elämä ja vapaus on nyt kysymyksessä! Me
olemme kerrankin näyttävät kavaltajille, miten brüggeläisten laita on
ja onko joukossamme löydettävissä naulaakaan orjanlihaa; heillä on jo
sellainen usko. Mestari Deconinck viruu kahleissa, virratkoon veremme
hänen vapauttamisekseen! Tämä on kaikkien ammattikuntien velvollisuus,
ja teurastajille se on juhla! Joutuin hihat ylös!"

Samalla kuin teurastajan ammattikunta täytti tämän käskyn, paljasti hän
itsekin jäntevät käsivartensa olkapäihin saakka ja huusi, hypäten alas
vankkureilta:

"Eteenpäin ja eläköön! Eläköön Deconinck!"

"Eläköön Deconinck!" kuului yleinen huuto. "Eteenpäin! eteenpäin!"

Lauma virtaili kuohuilevan meren hyrskyvien aaltojen tavoin
ruhtinaslinnaa kohti. Surmanhuudot ja aseitten kalske saattelivat tätä
peloittavaa joukkoa. Miesten huuto ja koirain ulvonta sekoittui
kellojen läppäyksiin ja rumpujen pärinään. Tuntui kuin yleinen raivous
olisi saanut kaupunkilaiset valtaansa.

Kohta kuin vartijat saivat näkyviinsä tämän raivoavan joukon, pakenivat
he kaikille suunnille ja jättivät siten rakennuksen vaille suojaa;
mutta kaikki he eivät voineet pelastautua pakenemalla, sillä melkein
samassa silmänräpäyksessä makasi enemmän kuin kymmenen ruumista
esipihan kivityksellä.

Riehuen ja raivoten kuin ärsytetty leijona juoksi Breydel portaita ylös
ja heitti käytävässä tapaamansa ranskalaisen miespalvelijan ylhäältä
alas väkijoukkoon. Onneton teurasuhri otettiin vastaan keihäitten
kärkiin ja lyötiin kohta nuijilla kuoliaaksi. Pian oli koko piha väkeä
täynnä. Breydel oli kutsunut muutamia seppiä ja avautti väkisin
vankihuoneitten ovet. Suureksi mielipahakseen he huomasivat ne kaikki
tyhjiksi ja vannoivat nyt vielä raivokkaammin kostavansa Deconinckin
kuoleman. Kun kankurit kuulivat, että heidän esimiestään oli etsitty
turhaan, ei heitä enää mikään voinut pidättää; ryhtymättä sen enempää
jatkamaan etsintää juoksivat he joukoittain huomattavimpain
liljalaisten asunnoille ja murskasivat siellä kaikki. Kuitenkaan ei
heidän onnistunut tavata ainoatakaan liljalaista, sillä nämä olivat
edeltäpäin arvanneet heidän tulonsa. Juuri kuin Breydel epätoivon ja
kostonhalun täyttämänä oli poistumaisillaan ruhtinaslinnasta, tuli
vielä muudan vanha kankaanvanuttaja hänen luokseen ja sanoi:

"Mestari Breydel, te ette etsi hyvin; on vielä yksi vankityrmä
rakennuksen toisella puolella, maanalainen komero, jossa minä olen jo
viettänyt yhden vuoden elämästäni. Tulkaa, suvaitkaa seurata minua."

Kuljettuaan useampien käytävien kautta saapuivat he pienelle
raudoitetulle ovelle. Vanuttaja-ukko otti eräältä mukanaseuranneelta
sepältä suuren moukarin ja murskasi lukon muutamilla iskuilla, mutta
sittenkään ei ovi avautunut. Maltittomuuden valtaamana sieppasi Jan
Breydel moukarin ja antoi ovelle niin valtavan iskun, että kaikki
sinkilät yhtaikaa kirposivat ovesta. Kun ovi oli romahtanut alas,
saattoi vankikomeroon nähdä.

Deconinck seisoi sen eräässä nurkassa, raskailla kahleilla seinään
kiinnitettynä. Kiihkeällä riemulla riensi Jan Breydel hänen luokseen ja
syleili ystäväänsä kuin jälleenlöydettyä veljeään.

"Oi mestari!" huusi hän, "mikä onnen hetki minulle! En tiennytkään,
että niin kovin rakastin teitä."

"Kiitän teitä, urhoollinen ystäväni", virkkoi Deconinck, vastatessaan
kiihoittuneen teurastajan suudelmaan. "Tiesin kyllä, ettette antaisi
minun istua vankilassa; jalo mielenne on minulle siksi tunnettu. Joka
on teidän kaltaisenne, on flaamilainen oikeata juurta."

Kääntyen sitten läsnäolevien puoleen hän huusi innostuksella, joka
voimakkaasti vaikutti kuulijain sydämiin:

"Veljet! Te olette tänään vapauttaneet minut kuolemasta. Teille pyhitän
vereni, teidän vapaudellenne kaikki sielunvoimani! Älkää pitäkö minua
enää vain esimiehenä, keskuudessanne asuvana kankurina, vaan miehenä,
joka on Jumalan edessä vannonut suojelevansa teidän vapauksianne
vihollista vastaan. Vankilani pimeät käytävät kaiuttakoot nämä sanani
rikkomattomana valana! Vereni, henkeni, rauhani isänmaalleni..."

Huuto: "Eläköön Deconinck! Eläköön! Eläköön!" voitti hänen äänensä ja
raikui pitkän aikaa vankilassa. Suusta suuhun levisi huuto
ulkopuolellekin, ja kohta ei kuulunut mitään muuta koko kaupungissa,
vieläpä lapsetkin sopersivat: "Eläköön Deconinck!"

Rautavyö viilattiin poikki ja Deconinck astui Jan Breydelin rinnalla
pääportille, mutta tuskin oli odottava väkijoukko nähnyt kahleet hänen
käsissään ja jaloissaan, kun raivoisa surmanhuuto kohosi joka taholta.
Liikutuksen ja raivon kyyneleet virtasivat katsojain silmistä ja huuto:
"Eläköön Deconinck!" kaikui vielä voimakkaammin. Yht'äkkiä juoksi
joukko kankureita Deconinckin luo ja nosti hänet innoissaan erään
kaatuneen sotamiehen veriselle kilvelle. Niin tarmokkaasti kuin esimies
ponnistelikin tätä kunnianosoitusta vastaan, täytyi hänen kuitenkin
taipua siihen, että häntä siten riemusaatossa kannettiin kaupungin
kaikkia katuja pitkin.

Se oli merkillinen näytelmä. Tuhansittain miehiä, puukoilla, piiluilla,
keihäillä, moukareilla, nuijilla ja muilla tilapäisillä aseilla
varustettuina, juoksi huutaen ja kuin mielensä menettäneinä torin
poikki. Kilvellä heidän päittensä yläpuolella istui Deconinck, kädet ja
jalat vielä kahleissa; hänen vieressään astuivat teurastajat paljain
käsivarsin ja välkkyvin piiluin. Kun tätä oli kestänyt hyvän aikaa,
vaati Deconinck ammattikuntien esimiehiä puheilleen ja ilmoitti heille,
että hänen oli neuvoteltava heidän kanssaan porvaristolle erittäin
tärkeästä asiasta. Hän pyysi heitä senvuoksi tulemaan illalla hänen
asuntoonsa keskustelemaan tarvittavista toimenpiteistä.

Kohta sen jälkeen hän kiitti kansaa ja kehoitti heitä olemaan joka
hetki valmiina tarttumaan aseisiin. Sittenkuin hänen kätensä ja
jalkansa oli päästetty kahleista, saattoivat brüggeläiset hänet
riemuhuudoin hänen Villakadun varrella olevan asuntonsa ovelle saakka.




IX.


Toisena päivänä ennen auringonnousua seisoi Jan van Gistel
liljalaisineen täysissä varustuksissa vihannestorilla; ainakin
kolmesataa ratsumiestä ja asestettua palvelijaa oli siinä koolla. Mitä
suurin hiljaisuus vallitsi pienessä sotajoukossa; sillä jos mieli
heidän juonensa onnistua, ei Brüggen porvareita saanut herättää. He
odottivat kärsivällisinä aamuauringon ensi sädettä hyökätäkseen kansan
kimppuun ja riisuakseen sen aseista; senjälkeen he aikoivat hirtättää
Deconinckin ja Breydelin heidän kapinallisen käytöksensä takia ja
pakottaa ammattikunnat alistumaan. Chatillonin tuli samana päivänä
saapua aseistariisuttuun kaupunkiin ja Brügge tulisi saamaan ainaiseksi
toisen hallitusmuodon. Kovaksi onneksi heille oli viekas Deconinck
saanut ilmi heidän salaisuutensa ja valmistautunut taisteluun. Samaan
aikaan ja yhtä täydellisessä hiljaisuudessa seisoivat kankurit ja
teurastajat sekä muut ammattikunnat Flaamilaiskadulla. Deconinck ja
Breydel käyskentelivät edestakaisin vähän matkan päässä joukosta ja
luonnostelivat suunnitelmaa, jonka mukaan heidän oli toimittava.
Samalla kuin kankurit ja teurastajat hyökkäisivät liljalaisten
kimppuun, miehittäisivät muut ammattikuntalaiset kaupungin portit ja
pitäisivät ne suljettuina, jotta vihollinen ei voisi saada apua
ulkoapäin.

Kohta senjälkeen kuin tämä oli päätetty, kajahtivat Pyhän Donatuksen
kirkon aamukellot ja etäältä kuului Gistelin ratsujen töminä.

Nyt alkoivat ammattikunnatkin liikehtiä ja lähtivät mitä suurimmassa
hiljaisuudessa liljalaisia vastaan. Torilla tulivat molemmat
vihollisjoukot toistensa näkyviin. Ranskanmieliset tulivat juuri
Breydelinkadulta, kun ammattikunnat vielä olivat Flaamilaiskadulla.
Suuri oli liljalaisten ällistys, kun he huomasivat salaisuutensa
keksityksi. Kuitenkaan he eivät luopuneet tuumastaan, sillä he olivat
ritareita ja urheita sotureita. Kohta kajahdutti sotatorvi rohkaisevan
toitotuksensa, ja ratsut syöksyivät ratsastajineen Flaamilaiskadulle
ahtautuneita porvareita vastaan. Liljalaisten ojennetut peitset
kohtasivat kankurien goedendagit, jotka vankkumattomina odottivat tätä
hyökkäystä. Mutta niin suuri kuin ammattikuntalaisten urhoollisuus ja
taito olikin, eivät he kuitenkaan huonon asemansa takia voineet torjua
tämän ankaran rynnäkön painoa. Viisi miestä eturivistä vaipui kuoliaana
tai haavoittuneena maahan, antaen siten ratsumiehille tilaisuuden
taistelurintaman murtamiseen. Kolme osastoa väistyi takaisin, ja
liljalaiset, jotka jo pitivät itseään taistelukentän herroina,
kohottivat riemukkaan huudon: "Monjoie St. Denis! Ranska! Ranska!" --
He pistivät ja iskivät oikealle ja vasemmalle kankurien joukkoon ja
peittivät paikan porvarien ruumiilla. Deconinck, joka oli etunenässä,
puolustautui urhoollisesti pitkällä goedendagilla ja ehkäisi jonkun
aikaa ensi rivejä hajalle murtumasta. Näiden oli yksinään taisteltava
koko liljalaisten voimaa vastaan; sillä ahtaalle kadulle sulkeutuneina
eivät taimmaiset rivit voineet päästä taisteluun. Esimiehen sanat ja
esimerkki eivät kuitenkaan kauaa voineet torjua kohtaloa. Liljalaiset
kävivät uudistunein voimin etumaisten rivien kimppuun ja heittivät ne
epäjärjestyksessä toistensa sekaan. Tämä tapahtui niin nopeasti, että
monet olivat jo kaatuneet, ennenkuin Jan Breydel, joka ammattikuntineen
oli taempana kadulla, saattoi huomata ottelua.

Muudan Deconinckin käskystä suoritettu liike ilmaisi hänelle vihdoin
kankurien vaaran. Hän ärjähti käheällä äänellä muutamia käsittämättömiä
sanoja ja kääntyen sitten joukkonsa puoleen, huusi:

"Eteenpäin, teurastajat, eteenpäin!"

Kuin raivopäinen syöksyi hän suoraan kankurien keskitse ja hyökkäsi
koko joukkoineen ratsumiehiä vastaan. Hänen ensimmäinen iskunsa
halkaisi erään hevosen nenälevyn ja pään, ja toinen kaatoi sen
ratsastajan hänen jalkoihinsa. Seuraavassa tuokiossa hän astui neljän
ruumiin ylitse ja jatkoi raivokasta taisteluaan, kunnes sai itse pienen
haavan vasempaan käsivarteensa. Oman verensä näkeminen saattoi hänet
kokonaan pois suunniltaan. Vimmasta vaahdoten ja tähystäen nopealla
silmäyksellä ritaria, joka oli häntä haavoittanut, hän viskasi pois
piilunsa, kumartui sitten vihollisensa peitsen alitse, ponnahti hevosen
selkään ja tarrautui syliksi liljalaiseen. Niin lujasti kuin tämä
satulassaan istuikin, täytyi hänen kuitenkin antaa hurjistuneen
Breydelin raivolle myöten, ja hän putosi satulasta temmattuna maahan.
Sillävälin kuin teurastajain esimies tyydytti kostoaan tälle
viholliselleen, olivat hänen kumppaninsa ja muut ammattikuntalaiset
heti syöksyneet liljalaisjoukon kimppuun ja heittäneet useita heistä
maahan. Kun taistelu pysyi kauan samalla Paikalla, kasautui siihen
runsaasti miesten ja hevosten ruumiita ja verivirrat värjäsivät kadun
tummanpunaiseksi.

Kohta ei mikään enää voinut vastustaa ammattikuntien valtavaa voimaa,
sillä liljalaisten väistyttyä taaksepäin olivat heidän vihollisensa,
jotka nyt kaikki olivat taistelussa, voineet levittäytyä torille. Oli
ilmeistä, että he pyrkivät piirittämään ratsujoukkoa ja venyttivät
sitävarten oikean sivustansa aina munatoriin saakka. Nyt käänsivät
voitetut ritarit ratsunsa ja pakenivat kiireimmän kautta, pelastuakseen
tuolta surmanvaaralta. Kankurit ja teurastajat ajoivat heitä takaa
riemuhuudoin, voimatta heitä kuitenkaan saavuttaa, koska kaikilla oli
hyvät ratsut allaan.

Torvien toitotus ja taistelun melske olivat nostattaneet koko kaupungin
kuohuksiin. Pian oli kaikki liikkeessä. Tuhansia asestettuja porvareita
tuli juosten kaikilta kaduilta taistelevia veljiään auttamaan; mutta
voitto oli jo saatu. Koska liljalaiset olivat paenneet linnaan,
piirittivät ammattikuntalaiset sen kaikilta puolilta ja vartioivat sitä
valppaasti.

Silläaikaa kuin tämä tapahtui torilla, ympäröi maaherra Chatillon
kapinallisen kaupungin viidelläsadalla ranskalaisella ratsumiehellä.
Hän oli arvannut edeltäkäsin, että brüggeläiset vanhalle tavalleen
uskollisina sulkisivat kaupungin portit, ja oli senvuoksi myös
valmistunut poistamaan tämän esteen. Hänen veljensä Guy St. Polin oli
yhdyttävä häneen lukuisan jalkaväkiosaston ja tarpeellisten
rynnäkkövälineitten kanssa. Tätä apua odotellessaan hän jo valmisteli
rynnäkkösuunnitelmaa ja koetti saada selville kaupungin heikointa
puolta. Vaikka hän näkikin vain vähän väkeä valleilla, ei hän pitänyt
kuitenkaan viisaana ryhtyä mihinkään yksistään ratsujoukoilla; sillä
hän tiesi hyvin, kuinka rajua Brüggen väestö oli. Puoli tuntia hänen
paikalletulonsa jälkeen tuli St. Polin joukko etäällä näkyviin.
Keihäitten kärjet ja pertuskat välkkyivät auringon ensi säteissä ja
läpitunkematon tomupilvi kohosi rynnäkkövehkeitä vetävien hevosten
edessä. Portteja ja valleja vartioivat harvalukuiset porvarit eivät
voineet olla tuntematta pelkoa nähdessään lukuisain joukkojen
lähestyvän. Kun he näkivät raskaita hirsiä ja rynnäkkökojeita tuotavan
paikalle, valtasi heidät pelokas aavistus. Muutamissa tuokioissa levisi
tämä peloittava sanoma kautta koko kaupungin, ja naisten sydämet
valtasi hätä ja kauhu. Asestetut ammattikuntalaiset olivat vielä linnan
ympärille kokoutuneina, kun tieto vihollisjoukkojen lähestymisestä
yllätti heidät. Jätettyään jonkunverran miehistöä paikalle
linnoitukseen sulkeutuneitten liljalaisten uloskarkaamisen estämiseksi
juoksivat he kiiruusti valleille ja jakautuivat uhatuille muurinosille.
Sieltä he saattoivat nähdä, kuinka ranskalaiset soturit jo puuhailivat
liitellen paikoilleen noiden hirmuisten laitteiden hirsiä, ja tuo näky
sai heidät tuntemaan pelkoa synnyinkaupunkinsa puolesta. Piirittäjät
työskentelivät hyvän matkan päässä valleista eivätkä olleet nuolien
ulottuvilla, joita niiltä sinkauteltiin heitä vastaan. He jatkoivat
rauhallisesti työtään, Chatillonin estäessä ratsujoukollaan porvarien
mahdolliset uloshyökkäykset. Ei kestänyt kauaa, ennenkuin jo korkeita
torneja laskusiltoineen kohosi ranskalaisten leirissä; muuripässejä ja
heittokoneita oli myös melkein valmiina ja kaikki uhkasi
brüggeläisille kamalaa kohtaloa. Mutta vaikka vaara olikin suuri, ei
ammattikuntalaisten kasvoilla ollut raukkamaista pelkoa nähtävissä.
Heidän sydämensä sykkivät nopeammin ja he hengittivät kiivaammin; tämä
oli kuitenkin vain ensi vaikutus, minkä vihollisleirin näkeminen heihin
teki. Pian ja ennenkuin he olivat kääntäneet katsettaan pois
vihollisesta, virtaili veri vapaammin heidän suonissaan, miehekäs hehku
loisti heidän poskillaan ja jokaisen porvarin sydän oli kostonjanon ja
sankarimielen elähdyttämä.

Yksi ainoa mies seisoi hilpeänä ja iloisena vallilla. Hänen eloisista
liikkeistään ja kasvoillaan väikkyvästä tyytyväisestä hymystä päättäen
hän näytti odottelevan onnekasta hetkeä. Aika ajoin hän käänsi
säihkyvät silmänsä vihollisesta teurastuspiiluun, joka välkkyi hänen
vahvassa kourassaan, ja sitten hän siveli hellän rakkaasti murhaavaa
terää. Tämä mies oli peloton Jan Breydel.

Ammattikuntien esimiehet kokoontuivat Deconinckin luokse ja odottivat
ääneti hänen neuvoaan ja määräyksiään. Tapansa mukaan mietti kankurien
esimies kauan ja silmäili ajatuksiinsa vaipuneena ranskalaiseen
sotajoukkoon päin. Aika kävi levottomalle Breydelille kovin pitkäksi ja
hän huudahti kärsimättömänä:

"No, mestari Deconinck, mitä käskette siis? Teemmekö uloshyökkäyksen ja
käymme ranskalaisten kimppuun, vai lyömmekö heidät kuoliaaksi
valleillamme?"

Kankurien esimies ei vastannut; hän tuijotti yhä syvissä mietteissä
vihollisten puuhiin ja laski tarkoin rakenteilla olevat suuret
rynnäkkökojeet.

Vaikka ympärilläseisovat koettivat lukea hänen ajatuksiaan hänen
kasvoistaan, eivät he voineet löytää niistä muuta kuin kylmää
harkintaa. Rauhallisuus ja maltti vallitsivat Deconinckin sydämessä,
mutta hyvän onnistumisen toivoa ei siellä ollut. Hän näki, että
vihollisen voimaa oli mahdoton vastustaa; sillä jättiläiskokoiset
heittokoneet ja korkeat rynnäkkötornit antoivat vihollisille liian
suuria etuja brüggeläisiin nähden, jotka eivät olleet niin valtavilla
sotakojeilla varustettuja. Kun hän oli tullut täysin vakuutetuksi
siitä, että kaupunki rynnäkköön käytäessä tuhoutuisi tulen ja miekan
hävitykseen, päätti hän käyttää raskasta keinoa, ja esimiehiin päin
kääntyen hän lausui hitaasti:

"Toverit, tilamme on vaikea, kaupunkimme, Flanderin helmi, on meidän
tietämättämme myyty. Tällaisessa asemassa voi varovaisuus yksin auttaa.
Vaikka jalojen tunteittenne uhraaminen epäilemättä tuottaakin teille
tuskaa, pyydän minä teitä tarkoin muistamaan, että, niin ylistettävä
kuin onkin sankarin menettely, kun hän vuodattaa verensä omien
kansalaistensa oikeuksien puolustamiseksi, yhtä mieletöntä on
uhkarohkeus, joka yltiöpäisyydellään saattaa isänmaansa vaaraan.
Taistelu on tässä turha..."

"Mitä? Mitä?" huusi Breydel, "taisteluko on tässä turha? Kuka panee
sellaisia sanoja teidän suuhunne?"

"Varovaisuus ja kotikaupunkini rakkaus", vastasi Deconinck. "Me voimme
flaamilaisina kuolla ase kädessä kaupunkimme raunioille; me voimme
riemuhuudoin vaipua maahan veljiemme veristen ruumiitten viereen --
olemmehan miehiä. Mutta vaimomme -- lapsemme -- olisiko meidän
jätettävä heidät suojattomina vihollisemme hillittömän kostonhalun
valtaan? Ei, rohkeus on annettu miehelle hänen heikompien
kanssaihmisiensä suojelemiseksi... Meidän on luovutettava kaupunki!"

Ympärillä olijat säikähtivät näitä sanoja, ikäänkuin salama olisi
iskenyt heidän keskellensä, ja kiinnittivät esimieheen villaisia
katseita. Häpeä tuntui heistä liian suurelta ja he huusivat kaikki mitä
suurimman kiihtymyksen vallassa:

"Luovutettava kaupunki? -- Meidänkö?"

Deconinck pysyi tyynenä heidän moittivista katseistaan huolimatta ja
vastasi:

"Niin, toverit, niin vastenmielistä kuin se onkin teidän
vapauttarakastaville sydämillenne, on se kuitenkin viimeinen jäljellä
oleva keino kaupunkimme hävitykseltä pelastamiseksi."

Jan Breydel oli kuunnellut näitä sanoja yltyvällä mielikarvaudella. Kun
hän huomasi, että monet esimiehet jo horjuivat ja taipuivat
alistumiseen, astui hän intohimoisesti esiin ja huusi:

"Ensimmäisen teistä, miehet, joka uskaltaa vielä puhua luovutuksesta,
isken minä kavaltajana jalkoihini! Mieluummin kuolen naurusuin
vihollisen ruumiin päälle, kuin säilytän henkeni kunniattomana. Mitä
ajattelettekaan -- ettäkö minun teurastajani vapisevat vaaraa? Ei,
katsokaahan tuonne, missä he seisovat ylöskäärityin hihoin! Heidän
sydämensä lyö rajusti, he vaativat hillittömästi taistelua, ja minunko
olisi sanottava heille: luovuttakaa kaupunki! Haa, sellaista puhetta he
eivät ymmärrä. Minä sanon teille, että me suojelemme kaupunkia, ja joka
pelkää, menköön kotiin vaimon ja lasten luo. Se käsi, joka avaa portin,
ei ole koskaan uudelleen kohoava -- minun piiluni lukee pelkuruudelle
tuomion!"

Vimmaa täynnä hän riensi toveriensa luokse ja käyskenteli nopein
askelin heidän riviensä edessä edestakaisin.

"Kaupunkiko luovutettava! -- Meidänkö luovutettava kaupunki!" toisti
hän vielä kerran suuttuneen ja halveksivan näköisenä.

Muutamat ammattikunnan johtomiehet olivat kuulleet tämän ja kysyivät
häneltä kummastellen, mitä hän sillä tarkoitti; silloin hän puhkesi
lausumaan:

"Taivas olkoon meille armollinen, miehet! Veri kiehuu minun suonissani,
-- oi häpeää, sietämätöntä häpeää: Niin, kankurit tahtovat luovuttaa
kaupungin ranskoille. Mutta minä vannotan teitä, veljet, pysykää minun
rinnallani, me tahdomme kuolla oikeina flaamilaisina. Katsokaa maata,
jolla seisomme, -- siihen kaatuivat isämme! Hyvä, siinä olkoon
meidänkin hautamme! Niin, tämä olkoon meidän hautamme ja ranskalaisten
hauta myös! Meidän kuolemamme jääköön kankuri-pelkureille ikuiseksi
häpeäksi. Joka ei ole oikea teurastaja, menköön kotiinsa. -- Antakaa
kuulla, kuka menee kanssani kuolemaan?"

Teurastajat nostivat hirmuisen ulvonnan ja kolme kertaa kajahti kaamea
sana: kuolema! kuin surmankuilun ärjähdys. "Kuolemaan!" kaikui
seitsemästäsadasta raivoisasta kurkusta, ja huutoon sekoittui
teurastuspiilujen kammottava kalske, kun he hioivat niitä
teräskovasimilla.

Sillävälin olivat useimmat esimiehet Deconinckin vakuuttamina
hyväksyneet hänen masentavan ehdotuksensa ja olisivat luovuttaneet
kaupungin, jollei se Breydelin vastahakoisuuden kautta olisi käynyt
mahdottomaksi. Nähdessään silmäinsä edessä nuo peloittavat
rynnäkkökojeet, joita suurin joukoin törrötti vihollisen leirissä,
päättivät he vihdoin Breydelin vastustuksesta välittämättä ryhtyä
keskusteluihin vihollisen kanssa. Kun ärtynyt Breydel huomasi heidän
aikeensa, karjaisi hän raivosta kuin haavoitettu leijona ja karkasi
käsittämättömiä sanoja huutaen Deconinckia kohti. Teurastajat,
huomattuaan esimiehensä vihan, seurasivat häntä epäjärjestyksessä ja
täynnä kostonhalua.

"Kuolema! Kuolema!" ulvoi raivoisa joukko, "kuolema kavaltaja
Deconinckille!"

Deconinckin henki oli suuressa vaarassa; kuitenkin hän katsoi vimmaisen
lauman tuloa ilman pienintäkään pelon ilmettä kasvoissaan. Kuten
sellainen, joka säälien silmäilee mielipuolia, katsoi hän käsivarret
ristissä vakaana ja järkkymättömänä kohti ryntääviä teurastajia
vastaan. Aaltoilevan lauman keskeltä kaikui yhä voimakkaampana
hirmuinen huuto: "Kuolema kavaltajalle!" ja jo heilahti piilu kookkaan
miehen pään yläpuolelle. Hän seisoi taipumattomana kuin myrskyn
riehuntaa uhmaava jättiläistammi, ja vallinsarvelta, jolla hän seisoi,
hän vallitsi joukkoa kuin kuningas.

Siinä silmänräpäyksessä levisi omituinen ilme Jan Breydelin kasvoille.
Ikäänkuin äkkiä menettäen kaikki voimansa, antoi hän piilunsa hervahtaa
alas sivulleen. Hän ihaili tuon miehen suuruutta, jonka neuvoa hän ei
ollut tahtonut hyväksyä. Tämä oli kuitenkin vain ohivälähtävä ajatus,
sillä heti hän huomasi ystävänsä vaaran. Hän survaisi maahan
teurastajan, joka jo heilutti piiluaan Deconinckin pään päällä, ja
huusi:

"Seis, miehet! Seis!"

Ensi hetkessä ei tätä käskyä kuultu, sillä oli mahdotonta erottaa
mitään ääntä sekavassa surmanulvonnassa. Breydel asettui uhkaavana
kankurien esimiehen eteen ja heilutti vihaisesti piiluaan ympäriinsä.
Silloin vasta hänen apulaisensa käsittivät, että hän tahtoi suojata
Deconinckia; he laskivat alas aseensa ja odottivat uhkaavasti mumisten
enempiä seurauksia.

Sillävälin kuin Breydel teki ponnistuksia rauhoittuakseen, tuli
ranskalaisten leiristä sanansaattaja sen muurin juurelle, jolla he
seisoivat.

Vimmastuneitten miesten huomio kiintyi nyt vihollisen sanansaattajaan.
Tämä huusi piiritetyille seuraavasti: "Mahtavan Ranskan kuninkaan
Filipin nimessä kysyy minun päällikköni Chatillon teiltä, kapinoitsevat
alamaiset, tahdotteko luovuttaa kaupungin mielisuosiolla ja ilman
ehtoja? Jollette kymmenen minuutin kuluessa anna asianmukaista
vastausta, hävitetään varustuksenne ryntäyskoneilla ja kaikki tuhotaan
tulella ja miekalla."

Kaikki, jotka tämän uhkavaatimuksen kuulivat, käänsivät katseensa
Deconinckiin. Samalta mieheltä, jonka he juuri ikään olivat tahtoneet
surmata, näyttivät he nyt pyytävän neuvoa. Vieläpä Breydelkin katsoi
häneen kysyvän näköisenä; mutta kukaan ei saanut toivottua vastausta.
Deconinck seisoi äänetönnä heidän keskellään kuten sellainen, johon
eivät nämä tapahtumat ollenkaan koskeneet.

"No, Deconinck ystäväni, minkä neuvon annatte?" kysyi Breydel.

"Että kaupunki luovutetaan", kuului kylmä vastaus.

Teurastajat alkoivat uudelleen murista ja meluta. Jan Breydelin käskevä
viittaus sai heidät kuitenkin rauhoittumaan.

"Luuletteko, Deconinck", kysyi hän, "ettemme pelottomalla miehuudella
voi puolustaa kaupunkia? Eikö suurimmastakaan urhoollisuudesta ole
tässä menestystä odotettavana? Oi kovan onnen hetki!"

Syvä tuska ilmeni selvääkin selvempänä Breydelin piirteissä hänen
tehdessään tämän kysymyksen. Niin palavina kuin hänen silmänsä
äskettäin olivat hehkuneetkin taistelunhalua, oli niistä nyt poissa
kaikki sankariloiste, joka niistä muulloin säteili.

Deconinck koroitti nyt äänensä ja puhui ympärilläseisovalle joukolle:

"Te kaikki olette todistajani, että vain isänmaanrakkaus on
johtotähtenäni. Kotikaupunkini puolesta antauduin alttiiksi teidän
mielettömälle raivollenne, ja samoin ei minun myöskään olisi vaikea
kaatua taistelussa vihollista vastaan; mutta Flanderin helmen
suojeleminen on minulle pyhä elämäntehtävä. Häväiskää minua vain,
pilkatkaa ja herjatkaa kuin maankavaltajaa; minä tiedän, mikä on
velvollisuuteni. Mikään, tuskallisinkaan, ei voi saada minua luopumaan
tästä päämäärästäni, ja kerran olen minä teidät vapauttava, vaikka en
nyt toimikaan teidän toivomustenne mukaan. Viimeisen kerran sanon nyt
teille: velvollisuutemme on luovuttaa kaupunki."

Jos joku olisi tämän lyhyen puheen aikana tarkannut Breydelin ilmeitä,
olisi hän nähnyt niissä hyvin erilaisia mielenliikkeitä: uhma, uljuus
ja murhe vaihtelivat hänessä ja kättenvääntely ilmaisi hänen
intohimojensa taistelua. Sillä hetkellä, jolloin lause: "Meidän on
luovutettava kaupunki", vielä kerran kaikui hänen korviinsa kuin
kuolemantuomio, vaipui hän syvän murheen valtaan ja jäi vähäksi aikaa
seisomaan kuin mietteihinsä unohtuneena.

Teurastajat ja muut ammattikuntalaiset suuntasivat syvän äänettömyyden
vallitessa katseensa vuoroin kumpaankin esimieheen.

"Mestari Breydel", huudahti Deconinck, "jos ette tahdo olla perikatomme
aiheuttajana, niin lausukaa pian myöntävä vastauksenne. Tuolla tulee
ranskalaisten sanansaattaja takaisin, kymmenen minuuttia ovat
kuluneet!"

Breydel havahtui äkkiä syvistä mietteistään ja lausui murheellisella
äänellä:

"Sekö on tahtonne, mestari? Täytyykö niin tapahtua? Hyvä, luovuttakaa
siis kaupunki!"

Näin sanoen hän tarttui liikutettuna Deconinckin käteen; kaksi karvaan
tuskan kyyneltä vierähti hänen silmistään ja raskas huokaus pääsi hänen
huuliltaan. Molemmat esimiehet loivat toisiinsa katseen, jossa
heijastui koko heidän sieluntilansa. He ymmärsivät toisiaan ja
heittäytyivät liikutettuina toistensa syliin. Siinä olivat Brüggen
kaksi suurinta miestä -- sankaruus ja äly -- rinta rintaa vasten,
molemminpuoliseen ihailuun vajonneina.

"Oi urhoollinen veljeni!" huusi Deconinck, "teillä on suuri sielu!.
Millaisen sisällisen taistelun olette käynyt! Mutta te olette sen
kestänyt!"

Tämän liikuttavan kohtauksen näkeminen sai ilon säteen välähtämään koko
joukon läpi ja kaikki eripuraisuus hävisi uljaiden flaamilaisten
sydämistä. Deconinckin käskystä kajahdutti kankurien torvi kolme
raikuvaa toitotusta ja heidän airuensa huusi ranskalaiselle
sanansaattajalle:

"Antaako päällikkönne lähettiläällemme turvallisen läpikulun?"

"Hän antaa turvallisen läpikulun sotatavan mukaan, kunniasanallaan",
kuului vastaus.

Tämä vakuutuksen johdosta vedettiin nostoristikko ylös, silta
laskettiin alas ja kaksi porvaria lähti ulos kaupungista: Deconinck ja
ammattikuntien airut.

Ranskalaisten leiriin saavuttuaan vietiin heidät ylipäällikkö
Chatillonin telttaan. Deconinck lähestyi rohkein katsein maaherraa ja
lausui:

"Herra Chatillon, Brüggen porvarit ilmoittavat teille minun, heidän
lähettiläänsä, kautta, että he, turhan verenvuodatuksen välttämiseksi,
ovat päättäneet luovuttaa kaupungin teidän haltuunne; koska kuitenkin
vain tämä jalo tunne on heidän alistumisensa aiheuttajana, ehdottavat
he teille seuraavaa sopimusta: että kuninkaallisen vierailun
aiheuttamia kustannuksia ei peritä uudella kolmannen säädyn
verotuksella, että kaupunginvaltuusto erotetaan eikä mitään tutkimusta
kapinan syistä panna toimeen. Suvaitkaa sanoa minulle, suostutteko
näihin ehtoihin."

Maaherran piirteet synkkenivät. "Millaista puhetta tämä on", huusi hän,
"kuinka rohkenette asettaa minulle ehtoja, silloin kuin minun tarvitsee
vain panna ryntäyskoneeni liikkeelle murskatakseni muurinne soraksi?"

"Se on mahdollista", vastasi Deconinck, "mutta minä sanon teille ja
punnitsen sanani tarkoin: ennenkuin yksikään ranskalainen astuu
valleillemme, tulevat kaupunkimme suojahaudat täyttymään teidän
miestenne ruumiilla. Meillä ei myöskään ole sotatarpeiden puutetta, ja
historia todistaa, että brüggeläiset osaavat kuolla vapautensa
puolesta."

"Niin, itsepäisyytenne kyllä tunnen, mutta se ei minua paljon huoleta,
sillä ranskalaisten urhoollisuus ei tunne mitään esteitä. Minä tahdon,
että kaupunki antautuu ilman ehtoja, ja se on vastaukseni."

Chatillon oli, nähdessään lukemattomat ammattikuntalaiset ja heidän
uhmailevan esiintymisensä valleilla, tuntenut pelokasta huolta
edessäolevan taistelun johdosta. Varovaisuus sai hänet toivomaan
kaupungin antautumista, koska hän tiesi brüggeläisten pelottomuuden, ja
senvuoksi hän ilahtui suuresti, kun Deconinckin saapuminen lupasi
täyttää hänen toivomuksensa; mutta ehdot, jotka hänelle esitettiin,
eivät ollenkaan miellyttäneet häntä. Hän olisi kuitenkin varmaan
myöntynyt niihin, aikoen myöhemmin jollakin tavoin tehdä tyhjäksi
niiden täyttämisen; mutta hän ei luottanut kankurien esimieheen ja
epäili hänen sanojensa rehellisyyttä. Saadakseen tietää, aikoivatko
brüggeläiset todellakin puolustautua viimeiseen hengenvetoon saakka,
antoi hän kovalla äänellä käskyn panna ryntäyskoneet liikkeelle.

Keskustelun aikana oli Deconinck värähtämättömin katsein tarkannut
päällikön kasvojen ilmeitä ja oli huomannut niissä epäröintiä ja
teeskentelyä. Tämä antoi hänelle kyllin aihetta otaksua, ettei
Chatillon halunnut taistelua. Hän pysyi senvuoksi ehdotuksessaan,
huolimatta toimenpiteistä, joihin jo ryhdyttiin väkirynnäkön
aloittamiseksi.

Deconinckin kylmä järkähtämättömyys johti harhaan ranskalaisen
sotapäällikön. Hän tuli vakuutetuksi, että brüggeläiset eivät häntä
pelänneet, vaan puolustaisivat kaupunkiaan itsepintaisesti; ja koska
hän ei tahtonut panna koko sotajoukkoaan ja Flanderin maata alttiiksi
tämän ainoan toimenpiteen takia, alkoi hän hieroa sovintoa Deconinckin
kanssa luovutusehdoista. Pitkien tinkimisten jälkeen pääsivät he
vihdoin sellaiseen sovintoon, että kaupunginvaltuusto saisi jäädä
virkaansa; muissa kohdissa brüggeläisten vaatimuksiin myönnyttiin.
Maaherra oli puolestaan pannut ehdoksi, että hän saisi sijoittaa
kaupunkiin niin paljon sotaväkeä kuin tahtoisi.

Kun rauhansopimus oli pantu paperille ja allekirjoitettu, palasi
Deconinck kankurien airueen kanssa kaupunkiin. Ehdot kuulutettiin julki
kaikilla kaduilla. Puolta tuntia myöhemmin marssi ranskalainen
sotajoukko raikuvin torvin ja liehuvin lipuin voiton-uljaana
kaupunkiin; ammattikuntalaiset sitävastoin vetäytyivät täynnä tuskaa ja
murhetta takaisin asuntoihinsa. Kaupunginvaltuusto ja liljalaiset
tulivat nyt myöskin esille linnasta, ja kaupungin ylle laskeutui
näennäinen rauhallisuus.




X.


Kun Brüggen kaupunki nyt oli täydelleen ranskalaisten vallassa, alkoi
Chatillon vakavasti ajatella kuningattaren toivomusten täyttämistä.
Kuningatar oli käskenyt hänen tuoda nuoren Machteld Bethunen Ranskaan.
Vaikk'ei mikään näyttänyt estävän häntä tätä tehtävää suorittamasta,
kun kaupunki oli hänen sotilaittensa miehittämä, pidättyi hän siitä
kuitenkin ensi aluksi oveluussyistä. Ennenkaikkea hän tahtoi lujittaa
valtansa Brüggessä, saattaa ammattikunnat nöyrän orjan asemaan,
rakentaa vahvan linnoituksen, sitten vasta aikoi hän ottaa vangiksi
Flanderin leijonan tyttären ja jättää hänet kuningattaren haltuun.

Aadolf Nieuwland oli ranskalaisten kaupunkiin tulon johdosta tuntenut
mitä suurinta huolta Machteldin takia, luullen tämän nyt joutuneen
suojattomana vihollistensa käsiin. Deconinckinkaan päivittäiset käynnit
ja alinomainen valppaus eivät aluksi voineet häntä rauhoittaa, ja vasta
sitten kuin muutamia viikkoja oli kulunut ranskalaisten ryhtymättä
mihinkään vihamielisyyksiin, alkoi hän uskoa, että nämä olivat
unohtaneet Machteld Bethunen eivätkä tulisi tekemään hänelle mitään
pahaa. Nuoren ritarin voimakas ruumis ja mestari Rogaertin huolellinen
hoito olivat saaneet hänen haavansa paranemaan; hän sai takaisin
virkeytensä ja värinsä, mutta syvä surumielisyys ei hänestä luopunut.
Onneton ritari näki ruhtinaansa ja hyväntekijänsä tyttären tulevan
päivä päivältä kalpeammaksi; voimatonna ja sairaana kuin kuihtuva kukka
riutui Machteld vähitellen murheellisten ajatusten kiduttamana. Ja hän,
joka sai kiittää hengestään hänen uhrautuvaa hoitoaan, ei voinut häntä
auttaa eikä lohduttaa. Hänen sanansa, niin ystävällisiä kuin olivatkin,
eivät tehneet mitään vaikutusta murtuneeseen neitoon, joka lakkaamatta
huokaili ja itki isäänsä. Tähän saakka ei Machteld ollut vielä saanut
mitään tietoa isästään, ja hän oli kuin ainaiseksi erotettu rakkaista
omaisistaan. Aadolf koetti haihduttaa hänen suruaan; hän sepitti
hänelle runosäkeitä ja lauluja, soitti harppua tai esitti laulaen
jonkun Robrechtin sankarityön ylistystä; mutta kaikella tällä ei ollut
mitään vaikutusta tytön mielialaan, ei mikään voinut karkoittaa hänen
synkkiä ajatuksiaan. Hän oli lempeä, ystävällinen ja kiitollinen, mutta
vailla eloa, vailla tunnetta tai halua mihinkään; yksin hänen
haukkansakin sureksi hylättynä ja unohdettuna.

Muutamia viikkoja täydellisen parantumisensa jälkeen uskalsi Aadolf
kävellä hitain askelin ulos kaupungista ja kuljeskeli mietteissään
kenttien poikki pienen Sevecoten kylän luona. Aurinko oli jo alhaalla
ja läntinen taivas loisti hehkuvin värein. Pää painuksissa ja mieli
katkerien ajatusten täyttämänä asteli Aadolf edelleen, tiestä
piittaamatta. Tuskan kyynel kihosi hänen silmäänsä ja aika ajoin
kohotti huokaus hänen rintaansa. Tuhansin tavoin hän ponnisti älyään
tehdäkseen nuoren Machteldin kohtaloa siedettävämmäksi, mutta aina vain
lisääntyi hänen toivottomuutensa, sillä hän ei voinut löytää tytölle
mitään lohdutusta. Hän näki hänen joka päivä itkevän, riutuvan
riutumistaan, voimatta antaa neuvoa tai apua. Hänen kaltaiselleen
urhoolliselle ritarille oli sellaisen voimattomuuden tunne kiduttava,
ja toisinaan hän puri katkerana hammasta -- mutta mitäpä apua siitä
oli? Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin itkeä tuskan kyynel ja
uneksia paremmista päivistä.

Kun hän oli jo kaukana kaupungista, istuutui hän alakuloisiin
ajatuksiin vaipuneena tien viereen. Silmät maahan painuneina hän
antautui surullisten mielikuviensa valtaan. Hänen istuessaan siinä
raskain sydämin, lähestyi tietä pitkin pumpulikankaiseen munkinkaapuun
puettu mies; hänen avara huppupäähineensä ulottui aina selkään asti;
harmaa parta valui hänen rinnalleen ja hänen mustat silmänsä olivat
tiheitten ripsien verhoamat; hänen kuopalle vajonneet poskensa olivat
ruskettuneet ja hänen otsansa täynnä uurteita.

Verkkaisin askelin kuin väsynyt matkamies lähestyi munkki vähitellen
paikkaa, missä Aadolf istui, ja jäi äkkiä seisomaan tämän eteen.
Iloisen yllätyksen ilme elähdytti hänen piirteitään, mistä selvään
ilmeni, että Aadolf oli hänelle ennestään tuttu. Kuitenkin muuttui
hänen ilmeensä jälleen vakavaksi ja kylmäksi, ikäänkuin hän olisi
tahtonut tekeytyä tuntemattomaksi.

Aadolf, joka vasta nyt huomasi munkin läsnäolon, nousi seisomaan ja
tervehti häntä kohteliain sanoin.

"Hyvä herra", vastasi munkki, "pitkä matka on saanut minut uuvuksiin,
teidän istuinpaikkanne houkuttelee minuakin lepäämään. Pyydän, älkää
antako minun häiritä itseänne."

Hän istuutui ruohikolle ja viittasi Aadolfia tekemään samoin. Tämä
asettui täynnä kunnioitusta ja varsin mielellään takaisin äskeiselle
paikalleen ja istuutui muukalaisen viereen. Tämän ääni herätti hänen
huomiotaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän jo usein ennen kuullut
sen. Hän karkoitti kuitenkin tämän ajatuksen mielestään, koska ei
voinut muistaa nähneensä missään tätä pappia.

Vähän ajan perästä, tähysteltyään nuorta ritaria läpitunkevin katsein,
munkki kysyi:

"On jo kauan aikaa siitä kuin lähdin Flanderista; sentähden haluaisin
mielelläni kuulla teiltä, kuinka asiat yleensä ovat meidän vanhassa
Brüggessämme."

"Oi arvoisa isä", vastasi Aadolf, "olen onnellinen voidessani palvella
teitä. Vanhassa Brüggessämme ovat asiat huonosti, ranskalaiset ovat sen
vallanneet."

"Se ei näytä teitä miellyttävän, hyvä herra? Minä olen kuitenkin
kuullut, että useimmat aatelisista ovat luopuneet laillisesta
kreivistään ja ottaneet muukalaiset ilomielin vastaan."

"Ah, se on kyllä liiankin totta! Monet onnettoman Gwyde-kreivin
alamaiset ovat hylänneet hänet ja vielä useammat ovat unohtaneet vanhan
kunniansa; mutta kaikkien suonista ei flaamilainen veri ole vielä
ehtynyt, vielä on sydämiä, jotka eivät ole suopeita muukalaisille."

Näiden sanojen kuuleminen sai ilmeisen tyytyväisyyden kuvastamaan
munkin kasvoista. Hän vastasi:

"Teidän tunteenne ovat kiitettävät ja ansaitsevat kunnioitukseni, hyvä
herra; minulle on todellinen ilo tavata jalosyntyinen mies, jossa
kaikki rakkaus onnettomaan hallitsijaamme ei ole vielä sammunut. Jumala
palkitkoon teidän uskollisuutenne."

"Oi arvoisa isä", huusi Aadolf, "kunpa teidän sallittaisiin katsoa
sydämeni pohjaan ja käsittää, kuinka suuresti minä rakastan onnetonta
Gwyde-herraa ja hänen perhettään! Minä vannon teille, että elämäni
onnellisin hetki olisi se, jolloin saisin vuodattaa hänen i puolestaan
viimeisen veripisarani."

Munkki tunsi kylliksi ihmissydäntä ollakseen varma siitä, että nuoren
ritarin sanat olivat lausutut vilpittömässä mielessä ja että hän mitä
syvimmin rakasti vangittua Gwydeä.

Vähän aikaa mietittyään hän aloitti uudelleen puheen:

"Jos minä antaisin teille tilaisuuden toimia juuri vannomanne valan
mukaan, niin ettekö peräytyisi, vaan uhmaisitteko miehen tavoin mitä
vaaraa hyvänsä?"

"Minä pyydän teitä, isä", huusi Aadolf innokkaasti, "minä pyydän teitä,
älkää epäilkö uskollisuuttani älkääkä urhoollisuuttani. Puhukaa pian,
vaitiolonne kiduttaa minua..."

"Kuulkaa sitten tarkasti. Osakseni tulleiden hyvientöiden vuoksi olen
Flanderin Gwyden perheelle mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa;
rakkauden ja kiitollisuuden tunne, joka minussa aina on elänyt
armollista ruhtinastani kohtaan, saattoi minut rientämään hänen
avukseen hänen ahdingossaan. Siinä tarkoituksessa jätin luostarini ja
lähdin Ranskaan. Siellä onnistui minun pyynnöillä, rahalla ja
hengellisen säätyni avulla päästä puhuttelemaan kaikkia jalosukuisia
vankeja, jolloin vein isälle viestin pojalta ja pojalle isän
siunauksen. Louvren vankityrmässä olen huoannut ja itkenyt
Filippa-raukan kanssa. Niin lievitin hänen tuskaansa ja
yksinäisyyttänsä lyhyeksi ajaksi. Matkustin öitäkin läpeensä; usein
minut ajettiin pois pilkaten ja herjaten; mutta minä en pitänyt sitä
minään sen onnen rinnalla, että sain palvella laillista ruhtinastani
hänen koettelemuksessaan. Kiitollisuuden kyyneleet, jotka tuloni sai
silmistä vierimään, olivat minulle palkkana, joka oli suurempi kuin
kaikki maailman hyvyydet."

"Olkaa siunattu, jalomielinen pappi", huudahti Aadolf, "taivas on sen
teille palkitseva; mutta olkaa hyvä ja sanokaa, miten herra Bethune
voi?"

"Hän istuu eräässä tornissa Bourges'in kaupungissa, Berryn maakunnassa.
Hänen kohtalonsa voisi olla huonompikin, siliä hän on vapaa raudoista
ja kahleista. Hänen vanginvartijansa on vanha soturi, joka Sisilian
sodassa on urhoollisesti taistellut mustan leijonan lipun alla. Hän
onkin pikemmin Robrecht-herran ystävä kuin hänen vartijansa."

Aadolf kuunteli mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella; toisinaan häntä
halutti tuoda ilonsa sanoilla julki, mutta hän hillitsi itsensä.

Munkki jatkoi:

"Hänen vankeutensa olisi ollut hänelle vähemmin kova, jollei hänen
sydämensä olisi muualle kiintynyt; mutta hän on isä ja synkät huolet
vaivaavat hänen sydäntään. Hänen tyttärensä on jäänyt Flanderiin, ja
hän pelkää, että ilkeä ja julma Navarran kuningatar vainoaa tätä
lastakin ja saattaa hänet alttiiksi raskaille kärsimyksille. Tämä
tuskallinen ajatus kiduttaa hellää isää ja hänen vankeutensa käy
hänelle sietämättömäksi; katkera epätoivo täyttää hänen sydämensä ja
hänen päivänsä tuntuvat hänelle tuskallisilta kuin kadotetun sielun
kidutukset. Harkitkaa nyt, oletteko todellakin päättänyt uskaltaa
henkenne herranne Flanderin leijonan puolesta. Bourges'in linnanvouti
suostuu laskemaan hänet joksikin aikaa vapauteen hänen kunniasanaansa
vastaan, jos joku uskollinen ja uhrautuva alamainen rakkaudesta häneen
antaa sulkea itsensä vankilaan hänen sijastaan."

Nuori ritari heittäytyi maahan papin eteen ja suuteli häntä
kunnioittavasti kädelle.

"Oi autuas hetki", huusi hän, "jolloin saan tuottaa tämän lohdun
Machteldille! Hän saa nähdä isänsä, oi Jumala! ja minunko osalleni
tulee tämän pyhän lähetystoimen suorittaminen? Kuinka riemukkaasti
sydämeni sykkii! Maailman onnellisin ihminen istuu jalkainne juuressa,
kunnianarvoisa pappi! Tiedättekö, minkä autuaan hetken, minkä puhtaan
riemun sananne minulle valmistavat? Niin, minä tahdon kiitollisena
ottaa kahleet ylleni kuin kallisarvoisen koristeen. Ei mikään ole oleva
minulle suloisempi kuin nuo vankiraudat! Oi Machteld, Machteld! Kunpa
ilmanhenkäys voisi ilmoittaa sinulle tämän ilahduttavan sanoman."

Munkki antoi ritarin innostuksen vapaasti purkautua ja nousi ylös;
Aadolf astui hänen jäljessään verkalleen kaupunkia kohti.

"Hyvä herra", virkkoi munkki, "teidän jalot tunteenne herättävät
minussa oikeutettua ihailua, enkä lainkaan epäile urhoollisuuttanne;
mutta oletteko ajatellut, mihin vaaraan antaudutte? Jos juoni tulisi
ilmi, täytyisi teidän sovittaa uhrauksenne hengellänne."

"Flaamilainen ritari ei pelkää kuolemaa", vastasi Aadolf, "ei mikään
saa minua säikytetyksi. Jos tietäisitte, kuinka olen viimeiset kuusi
kuukautta vaivannut aivojani päivää ja yötä keksiäkseni tilaisuuden
uskaltaa henkeni Flanderin hallitsijahuoneen hyväksi, niin ette puhuisi
minulle pelosta ja vaarasta. Juuri äskenkin, kun istuin lohduttomana
tien vieressä, rukoilin Jumalalta viittausta, ja Jumala puhui minulle
teidän kauttanne."

"Meidän on lähdettävä matkaan jo tänä yönä, ettei salaisuutemme tulisi
ilmi."

"Mitä pikemmin sitä parempi, sillä ajatukseni ovat jo Bourges'issa
Flanderin leijonan, herrani ja ruhtinaani luona."

"Te olette nuori, herra ritari, muuten muistuttavat kasvonpiirteenne
kylläkin Robrecht-herraa; mutta vuosien ero on suuri. Se ei voi
kuitenkaan olla meille esteenä, sillä minun taitoni voi antaa teille
puuttuvat ikävuodet muutamissa silmänräpäyksissä."

"Mitä tarkoitatte, isä, voitteko tehdä minut vanhemmaksi kuin olen?"

"En toki, vaan minä voin muuttaa kasvonne niin, ettette itsekään tunne
itseänne. Siihen käytän yrttejä, joiden vaikutuksen tunnen; mutta älkää
kuitenkaan luulko minun harjoittavan jumalattomia taitoja. Mutta, hyvä
herra, koska olemme näin lähellä kaupunkia: voitteko sanoa minulle,
missä eräs Aadolf Nieuwland niminen herra asuu?"

"Aadolf Nieuwland", huudahti ritari, "se olen minä, joka kanssanne
puhun!"

Pappi näytti suuresti kummastuvan, hän jäi seisomaan tielle ja katseli
nuorta miestä teeskennellyllä hämmästyksellä.

"Oi, te olette Aadolf Nieuwland, silloinhan on Machteld Bethune teidän
kotonanne!"

"Taloni on saanut sen kunnian", vastasi Aadolf. "Teidän tulonne on
häntä suuresti ilahduttava. Teidän tuomanne lohtu tulee melkein liian
myöhään, sillä hän murehtii ja riutuu ihan kuollakseen."

"Tässä on kirje hänen isältään, saatte antaa sen Machteldille; sillä
minä käsitän, että teille on oleva iloksi tuoda hänelle lohdutusta."

Tämän sanottuaan hän otti povestaan silkkirihmalla ja sinetillä
suljetun pergamentin ja ojensi sen ritarille.

Tämä katseli sitä äänetönnä ja hyvin liikutettuna. Hänen
mielikuvituksensa vei hänet jo Machteldin luo ja hän tunsi jo esimakua
siitä ilosta minkä Machteldin onni hänelle tuottaisi. Nyt käveli munkki
hänen mielestään liian hitaasti, ja aina oli hän hiukan edellä, niin
kovasti siivitti maltittomuus hänen askeleitaan.

Heidän saavuttuaan kaupunkiin Aadolf Nieuwlandin asunnon luo, katseli
munkki rakennusta, ikäänkuin tahtoisi painaa sen mieleensä, ja lausui:

"Jumala kanssanne, herra Nieuwland. Tänä iltana tulen uudelleen
luoksenne; ehkä jokseenkin myöhään. Laittakaa sillä aikaa
matkatavaranne kuntoon."

"Ettekö tahdo tulla kanssani neidin luo? Olette väsyksissä. Käyttäkää
asuntoani hyväksenne, olkaa niin hyvä."

"Kiitän teitä, herra; papilliset velvollisuuteni vaativat läsnäoloani
toisaalla. Kello kymmenen tienoissa tapaan teidät jälleen. Jumala
ottakoon teidät varjelukseensa!"

Näin tervehtien hän poistui hämmästyneen ritarin luota ja meni
Villakadulle, missä hän hävisi Deconinckin taloon.

Mieli iloa täynnä tästä odottamattomasta onnesta, joka tuntui hänestä
kullanhohtoiselta unelmalta, kolkutti Aadolf maltittomana ovelleen.
Herra Bethunen kirje poltteli hänen kättään, ja kun palvelija avasi
oven, riensi hän rajusti sisään.

"Missä Machteld on? Missä neiti Machteld on?" kysyi hän hätäisellä
äänellä, mikä vaati pikaista vastausta.

"Kadunpuoleisessa salissa", vastasi palvelija.

Ritari juoksi portaita ylös ja tempasi auki salin oven.

"Oi jalo Machteld", huusi hän, "kuivatkaa kyyneleenne, antakaa
puhtaimman ilon täyttää sydämenne, onnettomuutenne on ohitse!"

Nuori kreivitär istui Aadolfin sisääntullessa surullisena ikkunan
ääressä. Hän katseli kiihoittunutta nuorukaista epäilystä kuvastavin
ilmein.

"Mitä sanotte?" huudahti hän vihdoin, nousten ylös ja asettaen
haukkansa kiiruusti tuolille, "onnettomuutemmeko ohitse?"

"Niin, jalo neiti, paremmat päivät odottavat teitä. Tässä on hyvänonnen
kirje -- eikö sydämenne sano teille, kenen rakkaasta kädestä?"

Ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa lauseen loppuun, juoksi Machteld
kiihkeästi häntä vastaan ja sieppasi kirjeen hänen käsistään. Tavaton
hehku punoitti hänen poskillaan ja riemun kyyneleet kumpusivat hänen
silmistään. Hän mursi kreivillisen sinetin ja luki kirjeen kolmeen
kertaan, ennenkuin näytti mitään ymmärtävän; -- ah, hän ymmärsi sen
liiankin hyvin, poloinen tyttö. Hänen kyyneleensä virtasivat
pidättämättä, mutta toisista syistä; sillä nyt ei kyynelten
aiheuttajana ollut enää riemu, vaan katkera tuska.

"Aadolf-herra", huusi hän tuskallisen liikutettuna, "teidän riemunne
raatelee sydäntäni. Onnettomuutemme on ohi, sanotte te? Tässä --
lukekaa ja itkekää minun kanssani onnetonta isääni."

Ritari otti kirjeen Machteldin kädestä ja antoi sitä lukiessaan päänsä
painua rintaa vastaan. Alussa hän luuli papin pettäneen häntä ja
lähettäneen hänet viemään perille jotakin kamalaa uutista; mutta kun
hän oli ottanut selvän koko sisällöstä, hälveni tämä epäluulo; hän
ajatteli muutaman tuokion varomattomia sanojaan, virkkamatta kuitenkaan
mitään. Kun Machteld näki hänet niin surullisena, moitti hän itseään
lausumastaan soimauksesta; hän lähestyi nuorta ritaria ja sanoi
ystävällisesti:

"Antakaa minulle anteeksi, Aadolf-herra, älkää panko pahaksenne. Älkää
luulko, että olen teille vihoissani siitä, että lupasitte minulle liian
paljon onnea. Tiedänhän minä, kuinka palavasti te toivotte hyvää
onnettomalle tyttö-raukalle. Olkaa vakuutettu, Aadolf, etten ole
kiittämätön jalomielisestä uhrautuvaisuudestanne."

"Oi jalo Machteld", huudahti Aadolf, "minä voin luvata teille suuren
onnen. Ei, iloni ei ole ohitse. Kirjeen sisällön minä tiesin; mutta se
ei ollut iloni syynä. Kuivatkaa kyyneleenne, Machteld; sanon vielä
kerran, älkää murehtiko enää, sillä te saatte pian levätä kauan isänne
rinnoilla."

"Oi, mikä onni", nyyhkytti Machteld, "olisiko se totta? Saisinko minä
nähdä ja puhutella isääni? Mutta miksi kidutatte minua, Aadolf-herra,
minkätähden ette selitä minulle tätä arvoitusta? Oi puhukaa, jotta
epäilykseni hälvenisivät."

Ohimenevä mielipaha synkensi ritarin iloisia piirteitä. Hän olisi niin
mielellään antanut Machteldille vaaditun selityksen, mutta hänen jalo
sielunsa ei sietänyt hänen puhuvan omista ansioistaan. Hän vastasi
äänellä, joka ilmaisi hänen mielipahansa:

"Minä pyydän teitä, jalo neiti, antamaan anteeksi vaitioloni. Olkaa
vakuutettu, että tulette näkemään korkea-arvoisen isänne ja että hän on
saava puhutella ja syleillä uskollista tytärtään synnyinmaan kamaralla;
mutta minulla ei ole lupaa sanoa teille enempää."

Nuori kreivitär ei tähän tyytynyt. Kaksi tunnetta kiihoitti häntä
ratkaisemaan arvoitusta: naisellinen uteliaisuus sekä hänen vielä
jäljelläoleva epäilyksensä. Silminnähtävästi harmistuneena hän nyrpisti
huuliaan ja lausui sitten:

"Ah, Aadolf-herra, sanokaa nyt kuitenkin minulle, mitä tahdotte salata
minulta; älkää luulko minua niin ajattelemattomaksi, että antaisin sen
ilmi omaksi vahingokseni."

"Oi neiti, minä en saa, minä en voi."

"Se ilahduttaisi minua niin suuresti, Aadolf-herra. Nyt minä en usko
teidän sanojanne. Te riistätte minulta ilon, jota voisin tuntea.
Sanokaa nyt toki."

"Minä pyydän teitä, säälimään minua, jalo neiti, minä en voi sitä
tehdä."

Machteldin uteliaisuus kasvoi näistä ritarin sanoista yhä enemmän. Hän
kyseli häneltä moneen kertaan salaisuutta, mutta kaikki oli turhaa.
Vihdoin sai kärsimättömyys hänet kokonaan valtoihinsa, ja kun hän oli
käyttänyt kaikki pyytelynsä, alkoi hän itkeä harmista kuin lapsi.
Nähdessään hänen kyyneleensä päätti Aadolf sanoa hänelle kaikki, niin
paljon kuin hänen oman uhrauksensa tunnustaminen hänelle maksoikin.
Machteld luki voittonsa hänen piirteistään ja lähestyi häntä iloisen
odotuksen vallassa, Aadolfin puhuessa hänelle seuraavasti:

"Kuulkaa, Machteld, kuinka ihmeellisellä tavalla sain tämän kirjeen ja
iloisen sanoman. Istuin Sevecoten luona syviin mietteisiin vajonneena
ja rukoilin palavasti, anoen taivaan armahdusta onnettomalle
lääniherralleni; mutta kuinka suuresti hämmästyinkään, kun yhtäkkiä
näin edessäni seisovan papin! Ajattelin heti, että rukoukseni oli
kuultu ja että tuon miehen kautta saapuisi lohdutus -- ja niin olikin,
sillä hänen kädestään sain tämän kirjeen ja hänen suustaan kuulin tämän
sanoman: teidän isänne saa jättää vankilansa joiksikin päiviksi, mutta
toisen ritarin on astuttava vankeuteen hänen sijastaan."

"Oi mikä ilo!" huudahti Machteld, "minä saan häntä nähdä ja puhutella.
Oi isäni, armas isäni! Kuinka sieluni halajaa syleilyänne! Aadolf, te
saatte minut ilosta suunniltani, sananne ovat niin suloiset; mutta kuka
tahtoo astua isäni sijaan?"

"Se mies on jo löydetty", oli ritarin vastaus.

"Taivaan siunaus tulkoon ylenpalttisena hänen osakseen", huusi neito.
"Kuinka jalomielinen on se, joka tahtoo sillä tavoin vapauttaa isäni ja
antaa minulle elämäni takaisin! Oi, sitä miestä olen minä aina
rakastava, alati oleva hänelle kiitollinen; hän ansaitsee vielä
enemmänkin. Mutta kuka sitten on tuo jalomielinen ritari?"

Aadolf laskeutui toiselle polvelleen neidon eteen ja huudahti:

"Kukapa muu kuin teidän palvelijanne Aadolf, oi herrani Leijonan jalo
tytär!"

Machteld katsoi nuorukaiseen syvästi liikutettuna, nosti hänet sitten
ylös ja lausui:

"Aadolf, hyvä veljeni, kuinka voin koskaan palkita teille uhrauksenne?
Oi, minä tiedän, mitä kaikkea te olette tehnyt kohtaloani
keventääksenne. Se ei ole jäänyt minulta huomaamatta: minun
hyvinvointini on ollut elämänne ainoana ajatuksena. Nyt tahdotte ottaa
päällenne isäni kahleetkin ja menette ehkä kuolemaan, valmistaaksenne
minulle onnellisen hetken. Minä nyreä, surullinen olento en ole sitä
ansainnut."

Tavaton hehku loisti ritarin silmistä. Innokkaasti hän huusi:

"Eikö kreivini veri virtaa suonissanne, jalo neiti? Ettekö ole sen
Leijonan, sen ruhtinaan väärentämätön vesa, joka on koko synnyinmaani
ylpeys? Oi, en koskaan, koskaan voi maksaa hänelle hänen hyviätöitään;
vereni, henkeni olen pyhittänyt teidän korkealle huoneellenne. Kaikki,
mitä Leijona rakastaa, on minulle pyhää!"

Machteldin katsellessa häntä ihaillen, ilmoitti palvelija papin tulon,
ja tämä opastettiin Aadolfin käskystä saliin.

"Olkaa tervehditty, minun herrani Leijonan korkea tytär", lausui munkki
kunnioittavasti kumartaen ja pyyhkäisten kaapunsa huppupäähineen
taaksepäin.

Machteld tähysti munkkia tutkivin katsein ja jännitti muistiaan,
tavatakseen sen henkilön nimen, jonka ääni teki häneen niin syvän
vaikutuksen. Äkkiä hän tarttui papin käteen ja huusi syvästi
liikutettuna, ilosta loistavin silmin:

"Oi Jumala! Minä näen isäni rakkaimman ystävän. Dietrich-herra, minä
luulin, että kaikki, paitsi herra Nieuwlandia, olivat jättäneet meidät.
Mutta nyt minun on kiitettävä taivasta, että se on lähettänyt minulle
toisenkin suojelijan, ja minä -- minä rohkenin ajatuksissani syyttää
teitä uskottomuudesta! Antakaa anteeksi tämä erehdys murheelliselle
sydämelleni, Dietrich-herra."

Dietrich seisoi ällistyneenä, kun naisen silmä oli tehnyt tyhjäksi
hänen naamioimistaitonsa. Hän otti harmistuneena partansa pois ja
näyttäytyi silloin paremmin tunnettavassa muodossa neidon edessä.
Aadolfin kiitokset tulvehtivat yli äyräittensä ja hän puristi
vilpittömällä ystävyydellä hänen kättään.

Dietrich kääntyi sitten Machteldin puoleen ja sanoi:

"Todellakin, neiti, minun on tunnustettava, että teillä on terävä
silmä. Nyt minun on kai käytettävä taas luonnollista puhetapaani.
Olisin kuitenkin mieluummin pysynyt tuntemattomana; sillä naamioitus,
jonka läpi tunsitte minut, on erittäin tarpeellinen herrani Leijonan
menestykseksi. Pyydän teitä senvuoksi olemaan lausumatta nimeäni
kenellekään, sillä se voisi maksaa minulle henkeni. Kasvonne,
jalosukuinen neiti, kantavat pitkän kärsimyksen leimaa; mutta sitä ei
saa jatkua, jos vain aikeemme toteutuvat. Kuitenkin, siinä tapauksessa
että isänne vankeus vastoin toiveitamme pitkittyisi, vaatii uskonto
teitä luottamaan Herran vanhurskauteen. Olen tavannut ja puhutellut
herra Bethunea. Hänen kohtalonsa on linnavoudin hyväntahtoisuuden
keventämä, ja hän pyytää teitä, ettette itkisi hänen tähtensä."

"Kertokaa minulle, mitä hän sanoi teille, Dietrich-herra. Kuvatkaa
minulle, millainen on hänen vankilansa, miten hän viettää aikansa, ja
ilahduttakaa sydäntäni sillä, että saan edes kuulla hänen rakasta
nimeään."

Dietrich Kettu aloitti lavean kuvauksen Bourgesin linnan tornista ja
kertoi tytölle kaiken mitä tiesi. Mitä suurimmalla alttiudella vastasi
hän Machteldin vähäpätöisimpiinkin kysymyksiin ja lohdutti häntä
iloisilla toiveilla.

Sillävälin oli Aadolf poistunut salista puhuakseen Maria-sisarensa
kanssa matkastaan ja käskeäkseen panemaan ratsunsa ja aseensa
sitävarten kuntoon. Hän oli myöskin lähettänyt uskotun palvelijan
ilmoittamaan siitä Deconinckille ja Breydelille ja kehoittamaan heitä
valppauteen nuoren kreivittären puolesta; tämä oli kuitenkin
tarpeetonta, koska Dietrich Kettu oli jo käynyt viemässä salaisia
määräyksiä kankurien esimiehelle.

Aadolfin palattua Dietrich nousi tuoliltaan ja lausui:

"Herra Nieuwland, en voi viipyä kauan, siksi pyydän teiltä vähän
kärsivällisyyttä, jotta saan antaa kasvoillenne tarpeellisen iän. Älkää
pelätkö, että se mitenkään teitä vahingoittaisi, ja sallikaa minun
alkaa viipymättä."

Ritari asettui tuolille Dietrichin eteen ja taivutti päänsä takakenoon.

Machteld, joka ei voinut käsittää, mitä tämä merkitsi, seisoi
ihmeissään heidän vieressään. Hän seurasi katseellaan uteliaana
Dietrichin sormia, kun tämä piirteli Aadolfin kasvoihin joukon harmaita
pilkkuja ja ruskeita juovia. Piirto piirrolta hämmästyi tyttö yhä
enemmän; sillä ritarin piirteet muuttuivat ja alkoivat muistuttaa tytön
isän näköä. Neidon sydän tykytti rajusti hänen katsellessaan tätä
ihmettä. Sittenkuin kaikki juovat olivat huolellisesti piirretyt,
kostutti Dietrich Aadolfin poskia ja otsaa sinertävällä nesteellä ja
kehoitti häntä nousemaan ylös.

"Se on valmis", sanoi hän, "te muistutatte näöltänne herra Bethunea
kuin olisitte molemmat saman isän lapsia, ja jollen itse olisi näin
muuttanut muotoanne, tervehtisin teitä korkean Leijonan nimellä. Niin,
uskokaa pois, minä tunnen todellakin kunnioitusta teidän uusien
kasvojenne edessä."

Nuori Machteld seisoi sanatonna ja ikäänkuin päästään pyörällä. Hän ei
saanut kyllikseen katsotuksi ja silmäili vuorotellen kumpaakin ritaria,
ikäänkuin kysyen selitystä johonkin käsittämättömään tapahtumaan.
Aadolf oli niin tarkalleen herra Bethunen näköinen, että Machteld olisi
voinut luulla isänsä todellakin seisovan hänen edessään.

"Herra Nieuwland", sanoi Dietrich Kettu, "jos tahdotte onnellisesti
suorittaa yrityksenne, on meidän paras lähteä mitä pikimmin matkaan.
Jos joku vihollinen tai uskoton palvelija näkee teidät tuollaisena,
voitte helposti menettää henkenne hyödyttömästi."

Aadolf ymmärsi näiden sanojen totuuden.

"Jääkää hyvin, jalo neiti", huudahti hän, "jääkää hyvin ja muistakaa
joskus uskollista palvelijaanne Aadolfia."

Machteld hillitsi kyyneleet, jotka jo kimalsivat hänen silmissään, ja
irroitti vihreän huntunsa.

"Tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä kiitollisen sisarenne käsistä. Olkoon
se teille muistona hänestä, joka ei tule koskaan unohtamaan teidän
jaloa tekoanne. Se on minun lempiväriäni."

Ritari otti tämän pantin toiselle polvelleen kumartuneena ja painoi sen
kiitollisin katsein huulilleen.

"Oi Machteld"! huusi hän, "en ole ansainnut tätä suosiota; mutta jospa
kerran tulisi hetki, jolloin voisin vuodattaa vereni Flanderin
ruhtinashuoneen puolesta, silloin olen tekevä itseni teidän
ystävyytenne ja hyvyytenne arvoiseksi."

"Hyvä herra, on jo aika; olkaa hyvä ja lopettakaa kiitoksenne",
huomautti Dietrich.

"Jääkää hyvin, Machteld!"

"Jääkää hyvin, Aadolf!"

Ja ritari poistui nopeasti salista. Esipihalle saavuttuaan nousi hän
reippaasti satulaan, ja samoin Dietrich; muutamia hetkiä myöhemmin
kajahteli kahden ratsun astunta kaupungin hiljaisilla kaduilla, kunnes
ne häipyivät Gentin-portin alle.






Toinen osa.

NOUSU.




I.


Vuonna 1280 oli kauhea tulipalo hävittänyt kokonaan torin vieressä
olevan vanhan hallin. Sen puinen torni oli kaikkine siinä säilytettyine
Brüggen kaupungin peruskirjoineen tuhoutunut liekeissä. Jotkut vanhat
muurit rakennuksen alakerrassa olivat kuitenkin säästyneet ja niiden
mukana joitakin huoneita, joita toisinaan käytettiin vahtitupina.

Ranskalaiset sotamiehet olivat valinneet nämä autiot suojat
kokouspaikoikseen, ja siellä he viettivät vapaahetkensä mässäten ja
pelaten.

Jonkun aikaa Aadolf Nieuwlandin matkalle lähdön jälkeen oli eräässä
noiden raunioiden etäisimmässä huoneessa kahdeksan ranskalaista
palkkasoturia. Suuri savilamppu valaisi soturien ahavoituneita kasvoja
ja kiemurrellen nousi sen savu ylös holvia kohti. Seinillä saattoi
lampun räikeässä hohteessa erottaa vielä joitakin roomalaistyylisiä
koristeita. Kädetön naisen kuvapatsas, jonka kasvot ajan hammas oli
luonnottomiksi kuluttanut, seisoi eräässä huoneen komerossa. Neljä
sotamiestä istui jykevän puisen pöydän ääressä pelaten innokkaasti
noppapeliä. Muutamia muita seisoi heidän lähellään, seuraten
tarkkaavaisesti peliä. Saattoi nähdä, etteivät nämä miehet olleet
saapuneet tänne yksistään noppaa heittämään, sillä heillä oli kypärit
päässään ja leveät miekat riippuivat heidän vyöllään, ikäänkuin he
olisivat varustautuneet sotaan.

Kotvan kuluttua nousi muudan pelaajista ylös ja heitti harmistuneena
nopat syrjään.

"Minä luulen, että tuolla vanhalla bretagnelaisella ei ole rehelliset
kädet", huusi hän, "sillä olisihan muuten merkillistä, etten minä
viidelläkymmenellä heitolla kertaakaan voita! Siksi minulla ei ole
halua pelata, minä lopetan."

"Ettekö tahdo pelata enää!" huusi voittaja iloissaan. "Mitä pirua,
Juhana, ei kai taskunne vain ole tyhjä! Noinko te pakenette vihollisen
edestä?"

"Käy peliin vielä kerran", virkkoi toinen, "ehkä onni kääntyy."

Juhana-niminen soturi oli kauan kahdenvaiheilla, pitäisikö hänen vielä
kerran koettaa onneaan; vihdoin hän työnsi kätensä rengaspaitansa
poveen ja veti esiin loistavan korun. Se oli hienoimmista helmistä
tehty, kultasolkinen kaulanauha.

"Kas tässä", sanoi hän, "minä panen nämä helmet sitä vastaan, mitä
olette minulta voittanut: kaunein helminauha, mikä koskaan on välkkynyt
flaamilaisrouvan kaulassa! Jos tälläkin kertaa häviän, ei minulle jää
enää karvaakaan saaliista."

Bretagnelainen otti korun käteensä ja katseli sitä tarkasti.

"Hyvä, olkoon menneeksi!" huusi hän. "Kuinka monella heitolla?"

"Kahdella", vastasi Juhana; "heittäkää te ensin."

Kasa kultarahoja oli pöydällä helmien vieressä. Kaikkien silmät
seurasivat ahnaina vieriviä noppia ja pelaajien sydämet sykkivät
kiivaasti.

Ensimmäisellä heitolla näytti onni hymyilevän Juhanalle, sillä hän
heitti kymmenen silmää, hänen toverinsa vain viisi. Kun hän nyt tunsi
mitä suurinta toivoa rahainsa takaisin voittamisesta, näki hän, kuinka
bretagnelainen salavihkaa vei nopat huulilleen ja kostutti niitä
yhdeltä sivulta. Nyt, kun hän huomasi petollisten temppujen olevan
häviönsä syynä, ajoivat suuttumus ja kostonhalu veren hänen päähänsä.
Hän ei ollut kuitenkaan mitään näkevinään, vaan sanoi:

"Heittäkää nyt jo; mitä epäröitte? Pelkäättekö?"

"En, en!" huusi bretagnelainen, pannen nopat nopeasti vierimään
kädestään. "Onni voi kääntyä -- näettekö? Kaksitoista!"

Sitten Juhana heitti nopat huolettomasti pöydälle. Kun hän tällä kertaa
kovaksi onneksi sai vain kuusi, sieppasi bretagnelainen riemusta
huudahtaen korun itselleen ja kätki sen haarniskansa alle. Juhana
onnitteli häntä teeskennellyn rauhallisesti hänen voitostaan eikä
näyttänyt olevan kovinkaan pahoillaan häviöstään. Salainen kiukku
riehui kuitenkin hänen rinnassaan ja hän kykeni vain vaivoin
hillitsemään itseään. Sillävälin kuin iloinen voittaja puheli erään
toisen toverinsa kanssa, kuiskasi Juhana vieressään seisoville jotakin
korvaan ja näytti katseillaan kehoittavan heitä pitämään tarkasti
silmällä bretagnelaista. Sitten hän huusi:

"Koska olette voittanut minulta kaikki, toveri, niin ette kai kieltäydy
koettamasta onnea vielä kerran. Minä panen ne rahat, mitä tänä iltana
vielä ansaitsemme, saman suuruista summaa vastaan. Suostutteko siihen?"

"Kyllä, varmasti, minä en väisty koskaan!"

Juhana otti nopat ja sai kahdeksantoista kahdella heitolla.

Kun sitten toinen otti nopat pöydältä ja puhelun kestäessä näytti aivan
tarkoituksettomasti pitelevän niitä käsissään, pitivät Juhanan vieressä
seisovat sotilaat niitä tarkasti silmällä. He näkivät selvästi, että
bretagnelainen taaskin vei nopat huulilleen ja sai tämän tempun turvin
ensi heitolla kymmenen ja toisella kaksitoista.

"Te olette hävinnyt, Juhana-ystäväni!" huusi hän.

Hurja nyrkinisku oli vastaus, jonka hän sai tähän huudahdukseensa; veri
virtasi hänen suustaan ja hetken hän oli aivan huumauksissaan, sillä
isku oli tärähdyttänyt hänen aivojaan.

"Te olette roisto, varas!" huusi Juhana. "Enkö nähnyt, kuinka
kostutitte noppia ja veitte siten petoksella minun rahani? Teidän on
annettava minulle kaikki takaisin, tahi..."

Bretagnelainen ei antanut hänelle aikaa jatkaa, vaan veti leveän
miekkansa ja ryntäsi kamalasti kiroillen hänen kimppuunsa. Juhanakin
oli laittautunut taisteluvalmiiksi ja vannoi kostavansa verisesti,
mutta niin pitkälle ei asia kuitenkaan kehittynyt. Molemmat säilät
kalskahtelivat jo lampun valossa ja kaikki näytti viittaavan
välttämättömästi verenvuodatukseen, kun uusi soturi astui huoneeseen.

Ylpeät ja käskevät katseet, joita hän loi taisteleviin, ilmaisivat heti
ensi silmäyksellä hänet päälliköksi. Niinpiankuin sotilaat hänet
huomasivat, mykistyivät kiroukset ja haukkumasanat, ja miekat
pistettiin kiiruusti tuppeen.

Juhana ja bretagnelainen katsoivat toisiinsa sen näköisinä, kuin
pitäisivät he taistelua vain toistaiseksi lykättynä, ja lähestyivät
toisten kanssa esimiestään, joka kysyi heiltä:

"Oletteko valmiita, miehet?"

"Valmiit olemme, herra Cressines!" kuului vastaus.

"Noudattakaa suurinta hiljaisuutta", sanoi Cressines, "ja muistakaa,
että se talo, johon tuo porvari meidät vie, on ylipäällikkömme
Chatillonin suojeluksen alainen. Ensimmäinen, joka johonkin kajoaa, saa
sitä katkerasti katua. Seuratkaa minua."

Se porvari, joka palveli ranskalaisten soturien oppaana, ei ollut
kukaan muu kuin mestari Brakels, liljalainen, joka oli erotettu
kankurien ammattikunnasta. Kun sotamiehet olivat päällikköineen tulleet
kadulle, kulki Brakels ääneti heidän edellään ja vei heidät pimeän läpi
Espanjalaiskadulle, aina herra Nieuwlandin asunnon ovelle saakka. Siinä
asettuivat sotilaat pitkin seinänvierustaa, tuskin hengähtäenkään,
jotta heidän läsnäoloaan ei huomattaisi.

Mestari Brakels kalahdutti hiljaa portinkolkutinta. Muutamien
silmänräpäysten kuluttua tuli palvelustyttö käytävään ja kysyi
epäluuloisena, kuka niin myöhään kolkuttaa.

"Avatkaa pian", vastasi Brakels, "minä tulen mestari Deconinckin luota
ja tuon kiireellistä sanomaa neitsyt Machteld van Bethunelle. Älkää
vitkastelko silmänräpäystäkään, sillä neiti on mitä suurimmassa
vaarassa."

Palvelustyttö, joka ei arvannut aavistaakaan petosta, veti pois salvan
ja aukaisi oven, nopeammin kuin hän muuten olisi sen tehnyt.

Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun kahdeksan
ranskalaista sotilasta työntyi flaamilaisen jäljessä käytävään. Kimakka
kirkaisu kajahti talon etäisimpiin huoneisiin saakka, ja palvelustyttö
yritti pelastua pakenemalla, mutta Cressines ehkäisi sen.

"Missä on valtiattarenne, Machteld van Bethune?" kysyi Cressines kylmän
rauhallisesti.

"Kreivitär Machteld on jo kaksi tuntia sitten mennyt levolle, ja hän
nukkuu nyt", sopersi pelästynyt tyttö.

"Menkää hänen luokseen", lausui päällikkö, "ja käskekää hänen pukeutua,
sillä hänen täytyy heti paikalla lähteä tästä talosta ja seurata meitä.
Totelkaa minua, sillä minusta olisi ikävää käyttää väkivaltaa."

Tyttö juoksi hätäyksissään portaita ylös ja herätti Aadolfin sisaren.

"Oi neiti", huusi hän, "nouskaa joutuin ylös, koko talo on täynnä
sotamiehiä!"

"Taivas varjelkoon", sanoi Maria vapisevalla äänellä, "mitä sinä sanot?
Sotamiehiäkö meidän talossamme? Mitä he tahtovat?"

"He tahtovat viedä heti pois kreivitär Machteldin. Minä pyydän, neiti,
kiiruhtakaa, sillä hän nukkuu vielä -- ja minä pelkään, että sotamiehet
tunkeutuvat hänen huoneeseensa."

Kiiruusti ja mitään vastaamatta veti säikähtynyt Maria väljän kaavun
ylleen ja meni palvelustytön kanssa herra Cressinesin luo, joka seisoi
vielä käytävässä. Kaksi talon miespalvelijaa oli tytön huutojen
johdosta tullut juosten paikalle, ja he seisoivat nyt masentuneina
ranskalaisten sotamiesten välissä, jotka olivat siepanneet heidät ja
pitivät heitä kiinni.

"Hyvä herra", kysyi Maria päälliköltä, "suvaitkaa sanoa minulle,
minkätähden tunkeudutte talooni näin öiseen aikaan?"

"Niin, jalosukuinen neiti", vastasi päällikkö, "se tapahtuu maaherran
käskystä. Kreivitär Machteld van Bethunen, joka asuu täällä, täytyy
viipymättä seurata mukanamme. Älkää pelätkö, että häntä tullaan
huonosti kohtelemaan; minä panen kunniani pantiksi siitä, ettei häntä
loukata sanallakaan."

"Oi hyvä herra", huusi Maria, "jos tietäisitte, minkä kohtalon te
tytölle valmistatte, niin palaisitte takaisin tyhjin toimin; sillä minä
kuulen, että te olette kunnioitettava ritari."

"Olette oikeassa, minä en suinkaan suosi sellaisia toimenpiteitä, mutta
päällikköni käskyjä on minun täsmälleen seurattava. Suvaitkaa senvuoksi
toimittaa neitsyt Machteld huostaani; me emme voi odottaa kauempaa;
suokaa minun olla käyttämättä väkivaltaa."

Maria näki, ettei mikään voinut torjua tätä iskua; mutta hän kätki
syvän murheensa vieraiden soturien edessä eikä itkenyt. Ilmeisellä
inholla hän suuntasi katseensa flaamilaiseen, joka seisoi käytävän
nurkassa, ja näytti soimaavan tätä katseellaan hänen kavalluksestaan.

Mestari Brakels ei ollut kyllin rohkea katsoakseen suuttunutta neitoa
silmiin. Hän vapisi, sillä nyt hän aavisti kostoa, joka tulisi häntä
vainoamaan; hän peräytyi muutamia askelia, ikäänkuin aikoen paeta.

"Vartioikaa tuota flaamilaista", huusi Cressines miehilleen. "Älkää
päästäkö häntä menemään; sillä joka hänen laillaan kavaltaa ystävänsä,
kykenee mihin hyvänsä."

Mestari Brakelsia tartuttiin käsivarteen ja hänet vedettiin väkisin
sotilaiden keskelle. 'Kavaltaja' oli se nimi, jolla häntä herjattiin,
ja niiden ylenkatse, joita hän oli palvellut, oli hänen palkkansa.

Maria poistui käytävästä ja astui murheellisin sydämin Machteldin
makuuhuoneeseen. Hän jäi kuin jähmettyneenä seisomaan vuoteen viereen
ja katseli onnetonta tyttöä, joka näytti niin suloisesti uinuvan.
Kirkas kyynel kimalsi hänen silmäripsissään ja hänen hengityksensä
kulki raskaasti ja kuumeisena. Äkkiä hän veti kätensä peitteen alta ja
ojensi sen ikäänkuin tahtoen torjua pois jotakin, mikä häntä kovasti
peloitti. Monien käsittämättömien sanojen joukossa mainitsi hän myöskin
Aadolfin nimen ja toisti sen useaan kertaan, ikäänkuin apua huutaen.

Kyyneleet kumpusivat Marian silmistä; näky koski syvästi hänen
sydämeensä ja hänen säälinsä lisäytyi vielä, kun hän ajatteli sitä
tuskaa, mitä tyttöparka vielä tulisi kärsimään. Niin tuskallista kuin
hänelle olikin tuoda onnettomalle ystävättärelleen sellainen sanoma, ei
hän kuitenkaan saanut vitkastella, sillä aika oli kallis. Minä
silmänräpäyksenä hyvänsä saattoivat sotamiehet astua huoneeseen, ja
millainen kauhu, millainen suru se olisi ollut jalolle Machteldille!
Näiden ajatusten kannustamana hän tarttui ystävättärensä käteen ja
herätti hänet, sanoen:

"Rakas Machteld-ystäväni, herätkää, minulla on teille kiireellistä
sanottavaa."

Marian kosketus oli kovasti säikähdyttänyt neitoa; hän avasi silmänsä
suuriksi ja vapisi, katsoen ystävättäreensä epävarmana.

"Tekö se olette, Maria, joka puhutte minulle?" kysyi hän, hieroen
kyynelistä kosteita silmiään. "Mikä tuo teidät luokseni näin
tavattomaan aikaan?"

"Oi poloinen Machteldini", huudahti Maria itkien, "nouskaa ylös. Tässä
ovat vaatteenne, -- nouskaa joutuin ylös, suuri onnettomuus odottaa
teitä."

Säikähtynyt Machteld hypähti ylös ja katsoi pelokkaasti Mariaan. Tämä
itki katkerasti pukiessaan Machteldia eikä vastannut hänelle ennenkuin
ojentaessaan hänelle pitkän ratsastuspuvun, jolloin hän lausui syvään
huoaten:

"Te lähdette matkalle, jalo neiti, Pyhä Yrjö suojelkoon teitä!"

"Mutta mitävarten tämä ratsastuspuku, rakas Maria? Ah, nyt minä näen,
mikä kohtalo minua odottaa! Paha uneni on käynyt toteen: juuri kuin te
minut herätitte, olin minä olevinani Ranskassa, Johanna Navarralaisen
edessä. Hyvä Jumala, nyt on kaikki toivo mennyt! Minä en saa enää nähdä
kaunista Flanderia, ja sinä Leijona, minun rakas isäni, et kukaties saa
enää tavata lastasi tässä maailmassa..."

Maria oli istuutunut murheen murtamana tuolille ja nyyhkytti äänetönnä.
Hän ei voinut vahvistaa sanoillaan ystävättärensä aavistuksia. Hetken
kuluttua heittäytyi Machteld hänen kaulaansa ja lausui:

"Älkää itkekö noin kovin minun tähteni, rakas ystäväni. Jo kauan ovat
onnettomuus ja kurjuus olleet tuttujani; Flanderin hallitsijahuoneella
ei ole enää rauhan eikä ilon päivää."

"Onneton, jalo tyttö", nyyhkytti Maria, "te ette tiedä, että
ranskalaiset sotamiehet odottavat teitä alhaalla ja että teidät viedään
heti paikalla pois."

Tyttö kalpeni ja vapisi kovasti nämä sanat kuullessaan.

"Sotamiehetkö?" huusi hän. "Onko minun jouduttava alttiiksi
halpasyntyisten palkkalaisten raakuudelle? Oi rakas Maria, suojelkaa
minua... Oi Jumala, kunpa voisin nyt kuolla! Robrecht, Robrecht, jospa
tietäisitte, mikä häpeä lastanne kohtaa!"

"Älkää pelästykö noin kovin, jalo neiti; heidän mukanaan on
kunnioitettava ritari."

"Se onneton hetki on siis tullut; minun on jätettävä teidät, Maria, ja
ilkeä Navarran kuningatar on sulkeva minut vankeuteen, kuten isänikin.
Mutta olkoon niin! Taivaassa on suojelija, joka ei minua hylkää..."

"Pukekaa pian ratsastuspuku yllenne, minä kuulen sotamiesten
askeleita."

Machteldin pukiessa viittaa ylleen aukeni ovi, palvelustyttö astui
sisään ja lausui:

"Ranskalainen herra käskee kysyä, onko neiti van Bethune jo valmis ja
saako hän tulla hänen luokseen."

"Hän saa tulla!" vastasi Maria.

Herra Cressines oli seurannut palvelustyttöä ja astui kohta sen jälkeen
huoneeseen.

Hän kumarsi Machteldille; ja hänen myötätuntoisesta silmäyksestään
näkyi, että hän suoritti tätä tehtävää vasten tahtoaan.

"Kreivitär", lausui hän, "älkää lukeko minulle pahaksi, että pyydän
teitä seuraamaan minua heti. Minä en saa viivytellä enää hetkeäkään."

"Minä alistun kuuliaisesti", vastasi Machteld, kyyneliään pidättäen.
"Minä toivon, arvoisa herra, että suojelette minua kaikilta
loukkauksilta."

"Minä vakuutan teille, jalo neiti", huudahti Cressines, tytön
alistuvaisuuden liikuttamana, "ettei teille tulla tekemään mitään
pahaa, niin kauan kuin olette minun suojeluksessani."

"Entä teidän soturinne, arvoisa herra?"

"Minun soturini, arvoisa neiti, eivät tule sanomaan teille sanaakaan.
Tämä vakuutus tyydyttänee teitä."

Molemmat neidot syleilivät toisiaan hellästi ja vuodattivat vuolaita
kyyneliä. Katkerat jäähyväiset ja syleilyt toistettiin vielä useaan
kertaan. Vihdoin he seurasivat ritaria käytävään saakka.

"Oi arvoisa herra", huusi Maria, "sanokaa minulle edes, mihin viette
minun onnettoman ystävättäreni!"

"Ranskaan", sanoi Cressines; ja sotilaisiin päin kääntyen hän käski:

"Ottakaa vaari sanoistani! Joka tämän neidin läsnäollessa sanoo
sopimattoman sanankaan, saa ankaran rangaistuksen. Minä tahdon, että
häntä kohdellaan hänen ylhäisen säätynsä mukaisesti. Tuokaa ratsut!"

Machteld itki hiljaa hunnun alla, joka peitti hänen kasvojaan. Maria
oli tarttunut hänen toiseen käteensä, ja molemmat seisoivat
liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Sanat eivät riittäneet ilmaisemaan
heidän tuskaisia tunteitaan katkeralla jäähyväishetkellä.

Kun hevoset oli tuotu oven eteen, auttoi herra Cressines Machteldin
kevytrakenteisen ratsun selkään. Mestari Brakels ynnä palvelijat
laskettiin vapaiksi, ja kulkue alkoi ripeästi edetä Brüggen katuja
pitkin. Jonkun hetken perästä he olivat avoimella maalla, teillä, joita
Machteld ei voinut tuntea. Yö oli synkkä ja juhlallinen hiljaisuus
lepäsi uinuvan luonnon yllä. Herra Cressines pysyi alati Machteldin
sivulla. Koska hän ei tahtonut häiritä häntä hänen murheessaan, ei hän
puhellut hänen kanssaan ja olisi kukaties suorittanut koko matkan
ääneti, jollei nuori Machteld olisi ensiksi häntä puhutellut.

"Onko minun sallittu, arvoisa herra, tietää jotakin tulevasta
kohtalostani, ja saanko kysyä, keneltä on lähtöisin käsky, joka riistää
minut asunnostani?"

"Minä olen saanut käskyn herra Chatillonin kautta", vastasi Cressines.
"Todennäköisesti se on annettu hänelle korkeammalta taholta, sillä
teidän matkanne päämäärä on Compiègne."

"Niin", nyyhkytti murheellinen tyttö, "Johanna Navarralainen odottaa
minua. Ei riittänyt, että isäni ja kaikki veriheimolaiseni teljettiin
vankilaan; minua häneltä vielä puuttui. Nyt on hänen kostonsa
täydellinen. Oi arvoisa herra, teillä on paha kuningatar!"

"Tuota ei mies olisi uskaltanut sanoa minulle. Totta on, jalo neiti,
että kuningattaremme kohtelee flaamilaisia hyvin ankarasti, ja minä
tunnen syvää sääliä herra Bethunea kohtaan; mutta minä en voi kuulla
valtiatartani solvattavan."

"Antakaa anteeksi! Teidän uskollisuutenne ritarina ansaitsee
kunnioitustani. En tahdo enää valittaa kuningattarestanne, ja pidän
itseäni onnellisena, että minulla onnettomuudessani on niin
kunnioitettava ritari saattajana."

"Minulle olisi todellinen mielihyvä saattaa teidän jalosukuisuuttanne
aina Compiègneen saakka; mutta sitä kunniaa ei minulle ole suotu.
Neljännestunnin kuluttua te saatte toisen saattoseurueen, mutta se ei
kuitenkaan voi tuottaa mitään muutosta asemaanne; ranskalaiset ritarit
eivät koskaan unohda, miten he ovat velvolliset naisia kohtelemaan."

"On totta, että ranskalaiset ritarit ovat hyvin kohteliaita ja
kunnioittavia meitä kohtaan; mutta kuka takaa, että minä aina tulen
saamaan säätyni mukaisen saattueen?"

"Oh! niin tulee varmasti tapahtumaan. Minä vien teidät Malen linnaan,
jossa minun on jätettävä teidät herra St. Polin haltuun. Siihen asti
ulottuu minun tehtäväni."

He puhelivat vielä jonkun aikaa, kunnes saapuivat linnan sillan
edustalle. Heidän lähestyessään huusi portinvahti heille, ja
laskuristikko vedettiin ylös. Kohta sen jälkeen laskeutui silta
kolisten alas ja koko kulkue ratsasti linnaan.




II.


Kuukausia oli jo kulunut Brüggen kaupungin antautumisesta. Herra
Chatillon oli nimittänyt herra Mortenayn kaupungin käskynhaltijaksi ja
palannut Kortrykiin, sillä hän ei luottanut kyllin paljon brüggeläisiin
asuakseen heidän keskellään. Sotaväki, jonka hän oli jättänyt
valloitettuun kaupunkiin, harjoitti kaikenlaista ilkivaltaa ja kiusasi
porvareita mitä häijyimmällä tavalla. Tähän pakkotilaan kyllästyneinä
palasivat melkein kaikki vieraat kauppiaat kotimaahansa ja kauppa
lamautui päivä päivältä.

Käsityöläiset näkivät tuskalla ja sisäisellä katkeruudella
hyvinvointinsa häviävän; kuitenkin olivat ranskalaisten
varovaisuus-toimenpiteet kyllin ankarat pitämään toistaiseksi heidän
raivonsa aisoissa. Suuri osa varustuksia hajoitettiin ja rakennettiin
luja linnoitus pitämään kaupunkia kurissa.

Porvaritoveriensa suureksi ihmetykseksi antoi Deconinck kaiken tämän
tapahtua vastustamatta ja kulki rauhallisena ja näennäisesti
välinpitämättömänä kaduilla. Ainoastaan kankurien kokouksissa hän
ennusti isänmaansa vapautusta ja piti siten yllä toivoa veljiensä
sydämissä.

Breydeliä ei olisi enää tuntenut entisestään, alinomaiset synkät
mietteet olivat vanhentaneet hänen nuorekkaat piirteensä. Hänen
kulmakarvansa olivat alaspainuneet, uljaan flaamilaisen ylväs pää oli
kumarassa, ikäänkuin vaivaava taakka olisi painanut sen alas.
Ylimielisten ranskalaisten herruus ja sen näkeminen kuristi ja raateli
kyykäärmeenä hänen sydäntään. Ei ollut hänellä enää iloa eikä
tyytyväisyyden hetkeä. Harvoin hän poistui asunnostaan, sillä
valloitettu Brügge oli hänelle vankila, jonka ilma painosti häntä. Tämä
jalo tuska ei luopunut hänestä hetkeksikään, eivätkä hänen toverinsa
voineet millään lohduttaa tai ilahduttaa häntä. Jokaisen ranskalaisen
silmistä hän luki kuin soimauksena herjaussanan: Orja!

Eräänä aamuna hän oli hyvin varhain puodissaan ja jatkoi yöllisiä
unelmiaan, nojaten vasemmalla kädellään hakkuupölkkyyn. Hänen rauhaton
katseensa harhaili seinällä riippuvissa lihapaloissa, mutta hän ei
kuitenkaan niitä nähnyt, sillä hänen mieltään askarruttivat toiset
ajatukset. Kun hän oli siten seisonut pitkän aikaa liikkumattomana,
tarttui hänen oikea kätensä tahdottomasti teurastuspiiluun, joka, muita
paljon suurempana, näytti olevan aiottu erikoiseen tarkoitukseen.
Niinpiankuin kiiltävä teräs sattui hänen silmäänsä, levisi selittämätön
hymy hänen juroille piirteilleen ja hän tuijotti kauan murha-aseeseen.
Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat synkiksi ja murheellisiksi, hän katsoi
kolkosti eteensä ja lausui valittaen: "Se on ohi! Ei ole toivoa
vapautuksesta enää! Meidän täytyy taivuttaa päämme ja itkeä voitettua
isänmaatamme. Tuolla juoksevat voitonriemuiset ranskalaiset joka päivä
pitkin kaupunkia, ivaten jokaista, pilkaten jokaista -- ja meidän,
meidän flaamilaisten, täytyy sitä sietää, täytyy sitä kärsiä! Oi
Jumala, kuinka julmasti epätoivo kalvaa sydäntäni!" Hän tarttui
kouristuksentapaisesti piiluunsa ja lausui sitä katsellen: "Ja sinä,
minun uskollinen aseeni, miten voit sinä täst'edes minua palvella? Ei
ole enää isänmaata kostettavana, ei muukalaisverta vuodatettavana.
Häpeän kyyneleet kostuttavat sinua, Breydel itkee kuin nainen..."

Nyt valtasi hänet hurja vimma. Hän heitti piilun lattiaan ja tallasi
sitä jalallaan. "Mene!" huusi hän, "orja ei tarvitse aseita!" Ja sitten
vaipui hänen kätensä jälleen penkille.

Puodin ovi aukeni, ja Breydel kummastui tuntiessaan tulijan
Deconinckiksi.

"Hyvää päivää, mestari", lausui hän, "mikä karvas uutinen tuo teidät
luokseni näin varhain?"

"Ystäväni Jan", vastasi Deconinck, "en kysy teiltä, minkätähden olette
noin murheellinen, sillä tunnenhan jalon sielunne; orjuuden ajatus
tappaa teidät, näen sen hyvin."

"Vaiti, mestari, olkaa vaiti siitä; sillä minusta tuntuu kuin taloni
seinätkin toistaisivat tuota häpeällistä sanaa. Oi ystäväni, kunpa
olisin kuollut kaupunkimme muureille, silloin olisin säästynyt tältä
katkeralta tuskalta. Kuinka moni ranskalais-vihollinen olisi silloin
löytänyt hautansa vieressäni! Mutta nuo kunniakkaat päivät ovat
ohitse."

Deconinck katseli liikutettuna teurastajien esimiestä; hän ymmärsi
omasta kärsimyksestään, kuinka tappavaa tämän tuskan täytyi olla
Breydelin kaltaiselle sielulle, ja hän vastasi:

"Lohduttautukaa toki, jalo ystäväni! Muistakaa, että tuli, joka kytee
tuhkan alla, ei ole vielä sammunut. Kerran vielä palaavat nuo
kunniakkaat päivät; orjuuden usvat hälvenevät; jo nyt on vapauden
aurinko lähettänyt meille muutamia säteitään. Te ette sitä tiedä, mutta
uskokaa minua, vapauden hetki lähenee. Nyt emme ole vielä kyllin
sorrettuja, orjuuden kahleiden täytyy vielä kipeämmin meitä rasittaa,
niin että ne käyvät pelkureillekin sietämättömiksi. Silloin,
urhoollinen veljeni, silloin on meidän kallis kotikaupunkimme jälleen
kohottava Flanderin mustan leijonan korkealle kaiken kansan
nähtäväksi."

Breydel katseli kankurien esimiestä harvinaisin ilmein, kuunnellessaan
näitä sanoja. Toivorikas hymy kirkasti hänen kasvojaan ja hänen
ahdistettu sydämensä keventyi syvään huokaisten. Hän tarttui
Deconinckin käteen, painoi sen sydämelleen ja lausui:

"Te yksin, ystäväni, tunnette minut. Te yksin voitte liikuttaa ja
lohduttaa minua."

"Mutta, mestari Jan", jatkoi Deconinck, "tulollani on toinen tarkoitus.
Tehän muistatte, että olemme luvanneet suojella nuorta Machteldia."

"Mitä on tapahtunut?" huudahti Breydel rajusti. Huolekas aavistus nosti
värin hänen poskilleen. "Ystäväni, tuotteko kauhean, katalan uutisen?"
huusi hän.

"Ranskalaiset ovat vanginneet valtiaamme tyttären ja vieneet hänet
pois", kuului vastaus.

Breydel astahti eteenpäin, otti piilun lattialta ja heilutti sitä
raivokkaasti kourassaan. Hänen huulensa liikkuivat tosin, mutta
sanaakaan ei tullut hänen suustaan; vihdoin vieri kaksi kimmeltävää
kyyneltä hänen poskiaan pitkin, raivon ja kostonvimman kyyneliä.

"Oi Flanderin leijona!" huudahti hän, "niin he kohtelevat lapsiasi; ja
minunko olisi sitä siedettävä? Ei, ei, nyt siitä on tullut loppu,
Deconinck, siitä on tullut loppu! Minä en kuuntele mitään; tänään on
minun nähtävä verta, paljon verta, muuten kuolen!"

"Tyyntykää, ystäväni", vastasi Deconinck, "tyyntykää ja käyttäkää
järkeänne; sillä henkenne olette velvollinen antamaan isänmaallenne,
ettekä saa panna sitä hyödyttömästi alttiiksi."

"En tahdo kuunnella mitään", jatkoi Breydel. "Minä kiitän teitä
viisaasta neuvostanne, mutta en halua enkä voi sitä totella; säästäkää
sananne, ne ovat hyödyttömät."

"Mutta mestari Jan, älkää antautuko noin kiihkonne valtaan; ettehän
kuitenkaan voi yksinänne ajaa pois ranskalaisia."

"Siitä minä en välitä, niin pitkälle en ajattele. Kosto leijonan
tyttären puolesta, ja sitten kuolema! Oi, nyt olen onnellinen, henkeni
on jälleen vironnut, sydämeni sykkii jälleen rohkeana ja voimakkaana!
Mutta minä tahdon rauhoittua; sanokaa minulle, mitä vielä tiedätte."

"Oh, en paljoa. Tänä aamuna hyvin varhain herätti minut herra
Nieuwlandin palvelija. Häneltä kuulin, että jalosukuinen Machteld on
yöllä viety pois ja että kavaltaja Brakels on ollut ranskalaisilla
oppaana."

"Brakels!" huusi Breydel; "vielä yksi lisää piiluni ruoaksi; sen miehen
ei pidä enää palveleman ranskalaisia!"

"Minne neito on viety, en tiedä; mutta arvattavasti Malen linnaan,
sillä sitä nimeä oli palvelija kuullut sotamiesten pari kertaa
mainitsevan. Ymmärrättehän, Breydel, että olisi parempi odottaa
lähempiä tietoja, kuin ryhtyä työhön näin harkitsematta. Onpa melkein
varmaa, että neiti Machteld on jo viety Ranskaan asti."

"Te kolkutatte kuuron ovelle", huusi Breydel. "Minä sanon teille, ettei
mikään voi minua horjuttaa. Minä tahdon ja minun täytyy lähteä, antakaa
anteeksi, että jätän teidät näin suoraa päätä."

Hän kätki piilun mekkonsa alle ja kääntyi kiirein askelin menemään ovea
kohti; mutta Deconinck oli ripeästi asettunut hänen eteensä ja sulki
häneltä siten tien. Kuin loukkuun joutunut tiikeri loi Breydel katseita
ympäri puotia, ikäänkuin ulospääsyä etsien. Hänen vartalonsa oli
eteenpäin taipunut ja lihaksensa jännityksissä, ikäänkuin olisi hän
aikonut rynnätä häntä pidättävien esteiden kimppuun.

"Jättäkää hyödyttömät yrityksenne", lausui Deconinck hänelle, "minä
vakuutan teille, ettette tule menemään ulos piiluinenne. Te olette
minulle liian kallis ystävä, ja minä pidän velvollisuutenani varjella
teitä turmiosta."

"Päästäkää minut menemään, mestari Pietari!" huusi teurastajien
esimies, "minä pyydän teitä, antakaa minun mennä. Te kidutatte minua
armottomasti."

"Ei, tässä minä olen taipumaton. Luuletteko, että olette oma herranne,
että saatte mielivaltaisesti panna henkenne vaaraan? Oi ei, mestari,
Jumala on antanut teille suuren sielun ja isänmaa on kasvattanut teistä
Voimakkaan miehen, jotta säilyisitte hengissä vapautemme suojelemista
varten. Ajatelkaa tätä suurta tehtävää, mestari, älkääkä tuhlatko
voimianne hyödyttömään kostoon."

Deconinckin näin puhuessa vaimeni teurastajan kiihtymys. Hänen
asentonsa tuli rauhalliseksi, ja olisi voinut luulla, että hänen
ystävänsä viisas puhe oli saanut hänet vakuutetuksi. Se ei tosin ollut
teeskentelyä, mutta ei myöskään hänen tunteittensa todellinen ilmaus.
Hän horjui kostonhalun ja maltillisuuden välillä, voimatta sisäisesti
rauhoittua.

"Te olette oikeassa, ystäväni", lausui hän, "minä antaudun liian
helposti kiihtymyksen valtaan; mutta tiedättehän, että on intohimoja,
joiden vaatimuksia ei voi vastustaa. Tahdon ripustaa aseeni jälleen
tähän seinälle; nyt kai päästätte minut ulos, sillä minun on vielä
tänään mentävä Thouroutiin karjaa ostamaan."

"Nyt en enää tahdo teitä pidättää, vaikka tiedänkin, ettette mene
Thouroutiin."

"Varmasti, mestari, vajassani ei ole enää ollenkaan karjaa, ja minun on
vielä ennen iltaa hankittava sitä."

"Te ette voi pettää minua, mestari Jan, minä tunnen teidät liian hyvin.
Silmäinne läpi minä näen teidän sisimpään sieluunne; te lähdette suoraa
päätä Maleen."

"Te olette velho, mestari Pietari, sillä te tiedätte ajatukseni
paremmin kuin minä itse. Niin, minä lähden Maleen, mutta vakuutan
teille, että se tapahtuu vain tietojen hankkimiseksi valtiaamme
onnettomasta tyttärestä. Minä lupaan teille, että lykkään koston
suotuisampaan aikaan."

Molemmat miehet menivät yhdessä ulos ovesta ja erosivat, puheltuaan
vielä jonkun aikaa keskenään.

Breydel saapui puolen tunnin kuluttua Malen kylään. Kertomuksemme
aikana sen muodosti noin kolmekymmentä olkimajaa, jotka olivat
hajallaan siellä täällä linnan alueella. Kylää ympäröivien
läpitunkemattomien metsien keskelle oli ahkeruuden avulla syntynyt mitä
hedelmällisimpiä vainioita. Koska maaperä näytti tällä seudulla olevan
kiitollinen asujamilleen ja palkitsi heidät runsailla sadoilla, olisi
luullut Malen talonpoikain elävän hyvinvoinnissa. Kuitenkin näkyi
heidän vaatetuksestaan ja koko olennostaan kaikki puutteen merkit.
Orjuus ja tyrannimainen herruus olivat heidän köyhyytensä aiheuttajat.
Otsansa hikeä he eivät vuodattaneet itsensä enempää kuin perheensäkään
hyväksi. Kaikki meni heidän valtiaalleen lääninherralle ja he pitivät
itsensä onnellisina, jos heille verot ja läänitysmaksut suoritettuaan
jäi riittävästi ruumiin ravinnoksi, heidän raataessaan raskaassa
työssään kaiken vuotta.

Vähän matkan päässä linnasta oli neliskulmainen aukeama, jonka
ympärillä oli tiheämmässä ryhmässä muutamia kivisiä rakennuksia. Sen
keskellä oli kivinen pylväs, ja siitä riippui ketju, jossa oli
rautainen kaulavanne. Tämä oli kreivillisen oikeudenhoidon
tunnusmerkki, ja tuohon pylvääseen sidottiin pahantekijät julkisesti
nähtäviksi. Yhdelle sivulle oli rakennettu pieni kappeli, jonka
kirkkotarhan muurit ulottuivat muutamia askeleita aukiolle.

Sen vieressä oli melkoisen korkea talo, paikkakunnan ainoa kapakka eli
majatalo, jossa tarjoiltiin viiniä ja olutta. Majatalon nimi oli
kuvattuna sen oven päälle, mutta niin huonosti ja kömpelösti, että
olisi ollut vaikea tuntea tuota kivikuvaa Pyhäksi Martiksi. Eteinen ja
alin huone olivat niin avarat kuin ulkomuurit sallivat. Leveä, hyvin
suuri liesi, jonka edessä oli muutaman jalan levyinen pankko, täytti
huoneen peräseinän, jättäen kummallekin puolelle vain kapean sopen,
jossa riippui kuivamassa siemeniä ja kasvien juuria. Muut seinät olivat
kalkilla valkaistut ja niillä riippui kaikenlaisia puisia ja tinaisia
talouskaluja. Teurastuspiilu ja muutamia suuria nahkatupessa olevia
puukkoja riippui eräässä paikassa, joka näytti olevan nimenomaan niille
määrätty. Savu, jota alati tunkeutui liedestä tupaan, oli kokonaan
mustuttanut kattohirret, mikä antoi huoneelle synkän leiman. Vaikka
aurinko paistoi hyvin kirkkaasti, oli huoneessa kuitenkin melko
hämärää, sillä puoleksi romaanilaista, puoleksi goottilaista
rakennustyyliä olevat ikkunat olivat lähes seitsemän jalkaa lattiasta
ja pienistä ruuduista kokoonpannut. Raskaita tuoleja ja vielä
jykevämpiä pöytiä oli siellä täällä tuvassa. Emäntä juoksi edestakaisin
palvellen lukuisia vieraita ja tarjoillen heille juotavaa. Tinakannut
ja tuopit eivät joutaneet lepäämään, ja vierasten vilkas keskustelu
suli käsittämättömäksi surinaksi. Lieden luona puhuttiin miehekkäästä
ja voimakkaasta ääntämistavasta päättäen flaaminkieltä, kun taas
tuvasta kuuluva naisellisempi ja pehmeämpi ääntäminen ilmaisi
ranskankielistä puhetta. Niiden joukossa, jotka käyttivät tätä vierasta
kieltä ja kuuluivat linnan miehistöön, oli eräs Leroux-niminen, joka
puhui seuralaisilleen esimiehen tapaan; kuitenkin hän oli vain
tavallinen soturi, kuten nämäkin, mutta hänen tavaton voimansa oli
hankkinut hänelle tämän ylemmyyden. Ranskalaisten sotilaiden
tyhjennellessä tuoppejaan hilpeän keskustelun säestämänä, tuli eräs
uusi sotilas kapakkaan ja lausui heille:

"Hei, toverit, minä tuon teille hyvän uutisen. Me tulemme lähtemään
pois kirotusta Flanderista ja saamme luultavasti jo huomisaamuna nähdä
jälleen kauniin Ranskamme."

Sotilaat hämmästyivät näistä sanoista ja suuntasivat katseensa
ihmetellen sanantuojaan.

"Niin", jatkoi tämä, "huomenna matkustamme pois sen kauniin
aatelisnaisen kanssa, joka viime yönä niin tavattomaan aikaan tuli
meidän vieraaksemme."

"Onko se totta, mitä te sanotte?" kysyi Leroux.

"Varmasti se on totta; herramme St. Pol lähetti minut ilmoittamaan
siitä teille."

"Minä uskon teitä, sillä te olette aina pahan viestin tuoja", huusi
Leroux.

"Mutta minkätähden tämä uutinen teitä suututtaa? Ettekö palaa
mielellänne Ranskaan takaisin?"

"En ollenkaan, me nautimme täällä voiton hedelmiä, eikä minun haluta
jättää niitä näin pian."

"Ohoo, älkää sitten niin kovin hirmustuko, me palaamme muutamien
päivien perästä takaisin. Meidän on saatettava herra St. Polia
ainoastaan Rysseliin saakka."

Juuri kuin Leroux aikoi vastata, aukeni ovi ja flaamilainen mies astui
sisään. Hän katseli ranskalaisia rohkean ylpeästi, istuutui yksinään
erään pöydän ääreen ja huusi:

"Isäntä! ruukku olutta ja pian, sillä minulla on kiire."

"Heti, mestari Breydel", tuli vastaus.

"Siinäpä on komea flaamilainen", kuiskasi muudan sotilas Leroux'n
korvaan. "Hän ei tosin ole niin suuri kuin te; mutta mikä voimakas
ruumis ja millainen ääni; se ei ole mikään maanmoukka!"

"Tosiaankin", vastasi Leroux, "se on pulska mies. Silmät kuin
leijonalla. Haluaisinpa tehdä tuttavuutta hänen kanssaan."

"Isäntä", huusi Jan Breydel nousten seisomaan, "missä viivytte,
kurkkuani polttaa kamalasti."

"Kuulkaas, flaamilainen", aloitti Leroux, "osaatteko ranskaa?"

"Enemmän kuin mieleni tekee", vastasi Breydel samalla kielellä.

"No hyvä, koska näen, että olette kärsimätön ja janoinen, tarjoan
teille oman tuoppini. Juokaa, ja tulkoon se terveydeksenne."

Breydel otti kiitollisesti nyökäten tuopin soturin kädestä ja lausui,
viedessään sen suulleen:

"Toivotan teille terveyttä ja onnea sodassa."

Mutta niinpiankuin hän oli saanut suuhunsa muutaman pisaran, laski hän
haarikan inhoten pöydälle.

"Mikä on? Pelkäättekö jaloa juomaa? Flaamilaiset eivät ole siihen
tottuneet", huusi Leroux nauraen.

"Se on ranskalaista viiniä", vastasi Breydel niin välinpitämättömästi,
kuin olisi hänen inhonsa ollut luonnollinen tunne.

Sotilaat katselivat toisiinsa ihmeissään ja silminnähtävä suuttumus
synkensi Leroux'n piirteitä. Breydelin kasvojen kylmä ilme vaikutti
häneen kuitenkin niin paljon, että hän enempää puhumatta antoi
flaamilaisen istua jälleen tuolilleen. Sillävälin oli isäntä tuonut
kaivatun oluen, ja teurastajain esimies joi useampia siemauksia,
ranskalaisista sen enempää piittaamatta.

"Nyt siis, toverit", huusi Leroux nostaen haarikkansa ilmaan,
"juokaamme vielä yksi malja, jotta ei voitaisi sanoa meidän lähteneen
matkalle kuivin kurkuin. Kauniin aatelisnaisen terveydeksi."

Jan Breydel hillitsi nämä sanat kuullessaan vaivoin kiihtymyksensä.

"Jollei vain mitään tapahdu meidän poissa ollessamme!" lausui Leroux
merkitsevästi. "Brüggeläiset alkavat jälleen nurista ja tulla
levottomiksi. Täytyisi ryöstää kaupunki, silläaikaa kuin me olemme
Ranskassa."

Breydel puri hampaitaan raivosta, mutta hän ei ollut vielä unohtanut
lupaustaan eikä Deconinckin varoitusta. Hän kuunteli vielä
tarkkaavammin, kun Leroux lausui seuraavat sanat:

"Siitä vahingosta saisimme kiittää sitä kaunista aatelisnaista... Mutta
kukahan hän lienee? Minä puolestani luulen, että hän on jonkun mahtavan
kapinoitsijan puoliso, jota viedään Ranskaan toisten luo; hän saa vielä
syödä karvasta leipää..."

Teurastajien esimies oli noussut istuimeltaan, ja samalla kuin hän
kiihtymystään peittääkseen asteli huolettomasti edestakaisin huoneessa,
lauloi hän hyräillen hiljaisella äänellä joitakin sanoja muutamasta
kansanlaulusta:

    Kas, kuinka musta leijonamme
    on ylväs kultapohjallaan!
    Kas, kuin sen jättikämmen vankka
    on valmis lyömään vainoojaan!
    Kas, kuin sen silmä salamoipi
    ja harja uljas hulmuaa! --
    Se Flanderin on jalopeura,
    mi levossaankin peloittaa.

Kun ranskalaiset kuulivat nämä sävelet, hämmästyivät he suuresti.

"Kuulkaa", lausui yksi heistä, "se on kynteläisten laulu; mikä julkeus!
Uskaltaako tuo flaamilainen laulaa sitä meidän läsnäollessamme!"

Vaikka Breydel kuulikin nämä sanat, jatkoi hän siitä huolimatta
lauluaan. Vieläpä hän korotti ääntään, niinkuin olisi tahtonut uhmata
ranskalaisia:

    On itämailla voittain käynyt
    se taistelusta taisteluun,
    sen silmän liekki himmentänyt
    on saraseenein puolikuun.
    Ja uljaat voittopalkat jakoi
    se urhotöistä sankarin:
    se pojistansa parhaimmista
    loi kuninkaan tai keisarin.

"Mutta mitä merkitsee tuo laulu, joka on alati teidän suussanne?" kysyi
Leroux eräältä linnan väkeen kuuluvalta flaamilaiselta, joka istui
hänen lähellään.

"No, siinä sanotaan, että Flanderin musta leijona on iskenyt kyntensä
saraseenein puolikuuhun ja että se on tehnyt kreivi Balduinista
keisarin."

"Kuulkaahan, flaamilainen", huusi Leroux Breydelille, "teidän täytyy
kuitenkin tunnustaa, että tuo hirmuinen musta leijona on häätynyt
pakoon meidän mahtavan ruhtinaamme Filip Kauniin tieltä; nyt se on
varmasti iäksi kuollut."

Mestari Jan hymyili ja vastasi halveksivan pilkallisesti: "Laulussa on
vielä loppuvärssy, kuulkaahan:

    "Se nukkuu nyt. Sen kytki kahlein
    kuningas gallein röyhkeäin
    ja laittoi rosvolaumojansa
    sen synnyinmaahan hävittäin.
    Vaan kun se herää -- silloin, rosvot,
    se ruhjoo teidät kynsillään,
    ja valkoliljanne, tuo ylväs,
    se peittyy vereen, häpeään!

"Kysykää nyt mitä se merkitsee!"

Kun Leroux oli selityttänyt itselleen sanojen sisällön, sysäsi hän
kiivaasti tuolinsa kumoon, kaatoi maljansa täyteen reunoja myöten ja
huusi:

"Tahdon olla koko elinikäni pelkuri raukka, ellen nujerra niskojanne,
jos sanotte vielä sanankaan!"

Jan Breydel nauroi pilkallisesti tälle uhkaukselle ja vastasi:

"Älkää vannoko niin, sillä silloin teette laskun isännältä kysymättä.
Luuletteko minun vaikenevan teidän edessänne? Kaikkien maailman
ranskalaistenkaan edessä en vaikene ainoatakaan sanaa. Ja katsokaa, sen
todistukseksi minä juon leijonan kunniaksi -- ja ranskalaisista minä
viis välitän, kuuletteko?"

"Toverit", sanoi Leroux raivosta vavisten, "antakaa minun otella yksin
tuon flaamilaisen kanssa, hänen on saatavan surmansa minun kädestäni."

Sitten hän lähestyi Breydeliä ja lausui:

"Te valehtelette! Eläköön lilja!"

"Itse te valehtelette! Ja eläköön Flanderin musta leijona!" huusi
Breydel hänelle vastaan.

"Tulkaahan tänne", jatkoi ranskalainen, "te olette vahva; minä tahdon
näyttää teille, ettei liljan tarvitse väistyä minkään leijonan tieltä.
Me taistelemme kuolemaan saakka!"

"Tietysti, mutta joutukaamme. Minua ilahduttaa, että olen tavannut
rohkean vihollisen; se maksaa vaivan!"

Pian olivat he ulkona kapakasta ja painuivat puiden väliin. Löydettyään
sopivan paikan astuivat he kumpikin askeleen taaksepäin ja valmistuivat
vimmaiseen otteluun. Breydel heitti tikarinsa maahan ja kääri mekkonsa
hihat aina olkapäihin saakka; hänen vahvajäntereiset käsivartensa
herättivät hämmästystä sotilaissa, jotka seisoivat syrjässä
katselemassa kamppailua. Kun Breydelillä ei ollut muuta asetta kuin
tikari, heitti myöskin Leroux aseensa pois. Hän kääntyi tovereihinsa
päin ja lausui:

"Hei, kuulkaahan, tapahtuipa mitä tahansa, niin minä en tahdo, että
minua autetaan. Tämä ottelu on ratkaistava rehellisesti, sillä
vastustajani on urhoollinen flaamilainen."

"Oletteko valmis?" huusi Breydel.

"Valmis olen!" kuului vastaus.

Nyt painoivat ottelijat päänsä hartiain väliin, silmät kiiluivat
yhteenrypistettyjen kulmakarvojen alta, hampaat ja huulet pusertuivat
tiukasti yhteen, ja niin syöksyivät he kuin raivostuneet härät
toistensa kimppuun. Raskas nyrkinisku jysähti kummaltakin Puolen
vastustajan rintaan kuin moukari alasimeen, ja molemmat taistelijat
hoipertuivat takaperin; mutta tämä sai heidät yhä suurempaan vimmaan.
He päästivät kumean mörähdyksen ja kietoivat käsivartensa rautaisten
vöiden tavoin toistensa ruumiin ympärille; nyt he painoivat toisiansa
hirmuisella voimalla alas. Käsivarret, sääret, reidet -- kaikki heidän
ruumiinsa jäsenet näyttivät omaavan aivan erikoisen voiman; sillä
kaikki nämä osat pusertuivat hurjasti toisiaan vastaan, ja useammin
kuin kerran ähkäisivät kamppailijat tuskallisissa puristuksissa, joita
nämä pinnistetyt liikkeet aiheuttivat. Raivon tuli paloi heidän
kiukkuisissa piirteissään ja heidän silmiensä valkuaiset olivat aivan
verestävät. Kumpikaan ei kuitenkaan saanut toistaan järkytetyksi
paikaltaan; olisi voinut luulla heidän jalkainsa olevan kiinni
juurtuneet maahan, jolla he seisoivat. Breydelin suonet olivat
paisuneet niin, että ne kiemurtelivat kuin köydet hänen käsivarsissaan.
Höyryävä hiki juoksi virtana kamppailijain poskilta ja heidän
hengityksensä oli lyhyttä ja katkonaista. Heidän rintansa nähtiin
nopeasti kohoavan ja laskevan, mutta mitään muuta ei kuultu kuin
joitakin kirouksia kumean ähkinän seasta. Kun he olivat jonkun aikaa
tällä tavoin painiskelleet, asetti ranskalainen jalkansa hiukan
taaksepäin, kietoi käsivartensa Breydelin kaulaan ja painalsi tämän
päätä niin voimakkaasti eteenpäin, että hän horjahti ja kumartui.
Antamatta hänelle aikaa ojentautua ja ollen siten edullisemmassa
asemassa teki Leroux vielä valtavan ponnistuksen, ja Breydelin täytyi
notkistaa polvensa tämän hirmuisen voiman tempauksesta.

"Kas, leijona on jo polvillaan", huusi Leroux, antaen samalla
Breydelille niin kauhean iskun päähän, että veri purskahti tämän
suusta.

Mutta tätä iskua varten oli ranskalaisen täytynyt irroittaa toinen
kätensä Breydelistä. Samassa kuin hän kohotti kätensä antaakseen
flaamilaiselle lopullisen surmaniskun, ponnahti tämä ylös ja peräytyi
kolme askelta taaksepäin. Nopeaan kuin salama syöksyi hän karjahtaen
ranskalaisen kimppuun ja puristi hänet syliinsä sellaisella raivolla,
että tämän kylkiluut rutisivat. Mutta ranskalainen kietoi jäsenensä
käärmeenä Breydelin ruumiin ympärille, voimalla, jonka harjoitus ja
tottumus olivat vielä terästäneet. Nuori flaamilainen tunsi, että hänen
säärensä ranskalaisen polvien painamina taipuivat ja menettivät tuen
altaan. Tämä pitkittyvä taistelu, jossa hän ensi kertaa elämässään näki
uljuutensa joutuvan häpeään, oli hänelle tuskallisempi kuin helvetti.
Vaahto pursui hänen huulilleen ja hän tuli ihan mielettömäksi raivosta.
Äkkiä hän päästi ranskalaisen irti ja juoksi, pää rintaan painettuna,
häntä vastaan. Muuriin iskevän muurinmurtajan tavoin syöksi Breydelin
otsa hänen vihollisensa rintaa vastaan, niin että tämä horjuen peräytyi
ja veri purskahti nyt hänenkin nenästään ja suustaan. Ennenkuin hän
ehti uudelleen tointua, jysähti flaamilaisen nyrkki kuin murskaava kivi
hänen päähänsä ja hän lysähti tuskasta parkaisten maahan.

"Olette saanut tuntea leijonankäpälää", ähkyi Breydel. Sotilaat, jotka
olivat olleet tämän kamppailun katselijoina, olivat rohkaisseet
toveriaan sanoilla ja huudoilla, mutta eivät sen enempää taisteluun
sekaantuneet. Heidän nostaessaan korahtelevaa Leroux'ta maasta, poistui
Breydel hitain askelin paikalta ja palasi majataloon. Hän tilasi toisen
ruukun olutta ja joi useampaan otteeseen, janoaan sammuttaakseen.

Hän oli jo istunut jonkun aikaa pöydän ääressä ja hänen väsymyksensä
alkoi hävitä, kun ovi hänen takanaan avautui.

Ennenkuin hän ehti kääntyä katsomaan, kuka tulija oli, tarttui häneen
neljä vankkaa miestä, heittäen hänet maahan. Samassa oli koko talo
täynnä asestettuja ranskalaisia. Breydel kamppaili kauan turhaan
ponnistellen vihollisiaan vastaan. Vihdoin hän jäi uupuneena ja
voimatonna makaamaan hiljaa ja katseli ranskalaisia sellaisella
myrkyllisellä katseella, joka on annetun tai saadun surman edeltäjä.
Monet sotilaista vapisivat maassa makaavan flaamilaisen katsetta, sillä
samalla kuin hänen ruumiinsa oli liikkumattomana maassa, mulkoilivat
hänen leimuavat silmänsä niin tavattoman ylpeinä ja uhkaavina, että
ympärilläseisovien sydämiä värisytti pelko.

Eräs ritari, jonka puvustaan saattoi tuntea johtajaksi, lähestyi
Breydeliä varovasti, ja käskettyään, ettei hänen annettaisi liikahtaa,
hän lausui flaamilaiselle:

"Me tunnemme toisemme jo vanhastaan, te katala lurjus! Te löitte
Wynendaelin metsässä hengiltä herra Chatillonin aseenkantajan ja
rohkenitte uhata puukolla meitä ritareita. Nyt rohkenette te jälleen
minun oikeusalueellani murhata yhden parhaita miehiäni. Teille on
tapahtuva tekojenne mukaan; vielä tänään pystytetään teille hirsipuu
Malen muureille, jotta brüggeläiset kapinoitsijat ottaisivat teistä
oppiakseen."

"Te olette parjaaja!" huusi Breydel, "minä olen puolustanut henkeäni
rehellisessä taistelussa, ja jos ette petollisella väkivallalla estäisi
minua, niin näyttäisin teille, etten kadu!"

"Te olette rohjennut herjata Ranskan vaakunaa!"

"Olen kostanut isänmaani mustan leijonan puolesta ja tekisin sen
vieläkin. Mutta älkää pitäkö minua kuin teurastettua härkää tässä
lattialla makaamassa -- tai murhatkaa minut paikalla. Annan kuljettaa
itseäni suosiolla."

Päästämättä häntä irti antoivat sotilaat St. Polin käskystä Breydelin
nousta ylös, ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen talutettiin
hänet ovelle. Vangittu flaamilainen asteli verkalleen eteenpäin
sotilaiden välissä. Kaksi vahvinta piti häntä käsivarsista, neljä muuta
käveli hänen edessään ja takanaan, niin että hänen oli mahdotonta
pujahtaa pakoon. Se ei ollut hänen aikomuksensakaan. Lupaukselleen
uskollisena hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa.

Kun vankia siten kuljetettiin eteenpäin, alkoivat sotamiehet ivaten
laskea hänestä pilaa. Breydel tunsi tuota pilkantekoa kuunnellessaan
sanomatonta raivoa ja toivotti itselleen kuolemaa. Kuitenkin hän
hillitsi kiihtymyksensä, kunnes joku huusi hänelle:

"Hei kuulkaa, komea flaamilainen, jos te huomenna silmukassa noin
suloisesti edessämme tanssitte, ajamme korpit pois raadoltanne."

Teurastajien esimies loi halveksivan katseen sotilaaseen, joka pilkkasi
hänen kovaa onneaan. Tämä jatkoi:

"Älkää mulkoilko minuun, kirottu kynteläinen, tai minä isken teitä
naamaan."

"Pelkuri koira!" huusi Breydel; "sellaisia te olette: vangittua
vihollista te ivaatte ja pilkkaatte; kunniattoman herran halpasyntyisiä
palkkalaisia."

Korvapuusti, jonka sotamies hänelle antoi, keskeytti hänen puheensa.
Hän vaikeni äkkiä, kumartaen päänsä, ikäänkuin antaen mielensä
masentua; mutta sitä se ei ollut. Hirmuinen kiukku kiehui hänen
sielussaan, ja niinkuin tulivuoren uumenissa hehkuva tuli, paloi
raivoisa kostonjano flaamilaisen sydämessä. Palkkasoturit jatkoivat
herjauksien syytämistä, ärsyttyen vain enemmän hänen äänettömyydestään.

Linnan sillalla tuli heidän naurustaan kuitenkin äkisti loppu, ja
heidän kasvonsa kalpenivat säikähdyksestä ja kauhusta. Breydel kokosi
sillä hetkellä kaikki voimansa, joita luonto oli hänelle runsaalla
kädellä suonut, ja riisti käsivartensa irti vartijain käsistä. Hän
syöksyi kuin leopardi niiden kahden sotamiehen kimppuun, jotka enimmän
olivat häntä ärsyttäneet, ja iski kouransa kuin kynnet heidän
kurkkuihinsa.

"Sinun puolestasi, Flanderin leijona, tahdon kuolla, mutta en
hirsipuussa enkä kostamatta!"

Näin sanoen hän pusersi sotilasten kurkkuja niin lujasti, että heidän
poskensa kävivät kalpeiksi ja lyijynvärisiksi, ja vastustamattomalla
voimalla ravistaen vihollistensa ruumiita edestakaisin hän iski heidän
päänsä hirmuisella voimalla toisiaan vastaan. Kuristuksen huumaamina
eivät nämä tehneet mitään vastarintaa, ja heidän käsivartensa
riippuivat hervottomina heidän sivuillaan. Teko oli suoritettu
lyhyemmässä ajassa kuin tässä on mennyt sen kertomiseen. Toveriensa
vaaran nähdessään juoksivat toiset ranskalaiset kiroten paikalle. Mutta
Breydel pudotti kuristetut maahan ja lähti kiiruusti pakoon. Sotamiehet
ajoivat häntä takaa, kunnes saapuivat leveälle ojalle. Tottuneena
liikkumaan niityillä ja laitumilla ammattiansa harjoittaessaan hyppäsi
Breydel ojan yli kuin hirvi ja juoksi eteenpäin St. Kruisia kohti.

Kaksi sotamiestä, jotka myöskin koettivat hypätä ojan yli, putosivat
kaulaa myöten veteen ja häätyivät luopumaan takaa-ajosta.

Teurastajien esimies riensi vimmaa täynnä Brüggeen ja meni viipymättä
asuntoonsa. Hän ei tavannut kotona ketään muita kuin erään nuoren
kisällin, joka oli juuri ulos lähdössä.

"Missä minun kisällini ovat?" huusi Breydel maltittomasti.

"He ovat menneet ammattikunnan talolle", vastasi poika, "sillä
teurastajat ovat kutsutut kiireesti kokoon."

"Mitä sitten on nyt taas tapahtunut?"

"En tiedä oikein, mestari, mutta kaupunginlähetti on lukenut
raatihuoneen edessä käskyn, että kaikkien porvarien, jotka hankkivat
elatuksensa kättensä työllä, on joka viikon lauantaina maksettava
hopeapenninki palkastaan tullimiehille. Tämän sanotaan olevan syynä
ammattikunnan kokoukseen, jonka kankurien esimies on määrännyt
pidettäväksi."

"Jää sinä tänne ja sulje puoti", lausui Breydel; "sano äidilleni, etten
tule kotiin tänä yönä. Hänen ei tarvitse pelätä mitään."

Hän otti tutun piilunsa seinältä, kätki sen mekkonsa alle, poistui
asunnostaan ja lähti ammattikuntansa talolle. Niinpiankuin hän astui
saliin, levisi iloinen mumina kisällien joukkoon ja he huusivat:

"Ahaa! Siinä on Breydel, esimiehemme."

Se, joka toistaiseksi oli asettunut hänen paikalleen, nousi ylös ja
tarjosi hänelle suurta tuoliaan. Mutta sen sijaan, että olisi
tavallisuuden mukaan asettunut huoneen yläpäähän, otti Breydel
pienemmän tuolin ja istahti sille katkerasti hymyillen.

"Oi veljeni", huusi hän, "tulkaa ja ojentakaa minulle kätenne, sillä
minä tarvitsen ystävyyttänne. Minulle ja meidän ammattikunnallemme on
tänään tapahtunut häpeä, jota ei koskaan voida poistaa."

Mestarit ja kisällit kerääntyivät Breydelin tuolin ympärille. Koskaan
eivät he olleet nähneet häntä niin järkytettynä ja murheellisena; hän
näytti sortuvan sanomattoman tuskan alle. Kaikkien silmät suuntautuivat
kysyvinä häneen. Syvään huokaistuaan hän jatkoi:

"Te oikeat Brüggen pojat olette nyt jo liian kauan sietäneet kanssani
tätä häpeää, tekään ette voi orjuutta kärsiä. Mutta oi taivas, jos
tietäisitte, mitä minulle tänään on tapahtunut, niin itkisitte kuin
lapset. Oi kuulumatonta häpeää! Minä en uskalla sitä lausuakaan, se
kiduttaa minua."

Kaikkien näiden miesten ruskettuneet kasvot olivat jo tulleet
kiukusta aivan punaisiksi. He eivät vielä tienneet, mistä heidän
tuli olla suutuksissaan, ja kuitenkin puristivat he jo kätensä
kouristuksentapaisesti nyrkkiin ja päästivät peloittavia kirouksia.

"Kuulkaa", jatkoi Breydel, "älkääkä vaipuko maahan häpeästä. Oi, urheat
veljeni, kuulkaahan! Ranskalaiset ovat lyöneet esimiestänne kasvoihin
ja tämä poski on joutunut herjaavan korvapuustin häpäisemäksi."

Raivo, joka valtasi teurastajat näiden sanojen johdosta, ei ole
kuvattavissa. Hurja surmanhuuto nousi salin kattoon asti ja jokainen
vannoi mielessään kostavansa tämän häpeän.

"Ja millä", kysyi Breydel, "millä pestään sellainen häpeätahra pois?"

"Verellä!" kuului yleinen huuto.

"Te ymmärrätte minua, veljet", jatkoi esimies, "niin, veri yksin voi
kostaa puolestani. Tietäkää, että Malen linnan miehistö on minua näin
kohdellut. Mutta sanokaa minun kanssani: huominen aurinko ei enää ole
löytävä Malen linnaa!"

"Se ei ole sitä löytävä!" toistivat kaikki teurastajat hurjalla
kostonhalulla.

"Tulkaa", lausui Breydel, "menkäämme. Kukin palatkoon asuntoonsa,
laittakoon itsensä valmiiksi ja ottakoon parhaan piilunsa. Varatkaa
itsellenne mahdollisuuden mukaan myöskin muita aseita ja työkaluja,
sillä meidän on tehtävä rynnäkkö linnaa vastaan. Yhdentoista aikaan
yöllä on meidän kaikkien kokoonnuttava leppäpensaikkoon St. Kruisin
taakse."

Sittenkuin hän oli vielä antanut erikoisia ilmoituksia vanhimmille,
poistui hän kokouksesta, joka myös pian hajaantui.

Yöllä, ennenkuin määrätty tunti oli lyönyt St, Kruisin tornissa,
saattoi alkavan kuun heikossa valossa erottaa joukon miehiä liikkuvan
puiden välissä ja kaikilla kylän läheisillä poluilla. Kaikki menivät
samaan suuntaan ja hävisivät yksi toisensa jälkeen leppäpensaikkoon.
Muutamilla heistä oli jouset, toisilla nuijat; useimmilla ei kuitenkaan
ollut aseita näkyvissä. Jan Breydel seisoi metsikön keskellä ja
neuvotteli ammattikunnan mestarien kanssa, miltä suunnalta hyökkäystä
linnaan olisi yritettävä.

Vihdoin päästiin yksimielisyyteen siitä, että sillan luona oleva
vallihauta oli täytettävä ja sitten koetettava kiivetä muurin yli.
Esimies kulki väsymättä ympäri kisällien keskellä, jotka olivat
suurella joukolla kaatamassa pensaita ja pieniä puita ja sitomassa
niitä kimppuihin. Niinpiankuin hän oli tullut vakuutetuksi, ettei
heiltä puuttunut tikapuita, antoi hän lähtökäskyn, -- ja teurastajat
poistuivat metsiköstä lähteäkseen hävittämään Malen linnaa.

Aikakirjojen mukaan oli heitä luvultaan seitsemänsataa; ja kuitenkin he
olivat niin yksimieliset kostotuumassaan, ettei ainoatakaan varomatonta
ääntä kuulunut tästä joukosta. Ei kuulunut muuta kuin perässä
raahattavien oksien kahinaa ynnä koirien haukuntaa, jotka tämä tavaton
ääni säikähdytti hereille. Nuolenkantaman päässä linnasta he
pysähtyivät, ja sitten lähti Breydel muutamien kisällien kanssa edelle
tiedustelemaan. Portinvahti oli kuullut heidän askeltensa äänen; hän
kuunteli, ollen vielä epävarma, suuremmalla tarkkaavaisuudella ja tuli
ulos vallille.

"Maltahan", virkkoi eräs Breydelin kisälleistä, "minä lähetän kotiin
tuon haitallisen vartijan."

Näin sanoen hän viritti jousensa ja tähtäsi vahtiin. Hän osasikin
maaliinsa, mutta nuoli katkesi ranskalaisen haarniskaa vastaan. Tämän
laukauksen säikäyttämättä juoksi vahti takaisin ja huusi kaikin voimin:

"Ranska! Vihollinen! Aseisiin! Aseisiin!"

"Eteenpäin, toverit!" huusi Breydel. "Eteenpäin! Tänne oksakimppujen
kanssa!"

Teurastajat heittivät toinen toisensa jälkeen risukimppunsa
vallihautaan; pian se oli siksi täynnä, että sen yli saattoi kulkea
kuin siltaa myöten aina muurin juurelle asti. Tikapuut pystytettiin ja
osa flaamilaisia kiipesi muurille vastusta kohtaamatta. Vartijan
huutojen johdosta oli linnan miehistö hypännyt vuoteistaan ja muutamien
tuokioiden kuluttua heitä oli enemmän kuin viisikymmentä pukeutuneina
ja aseissa. Heidän lukumääränsä lisääntyi nopeasti. Teurastajain huuto
oli herättänyt nukkuvat vielä tehokkaammin kuin vartijan hälyytys. Jan
Breydel oli vain kolmenkymmenen miehensä kanssa linnan sisäpuolella,
kun suuri joukko ritareita ja sotureita hyökkäsi heidän kimppuunsa.
Aluksi sortui monta teurastajaa maahan; sillä kun ei heillä ollut
panssaripaitoja, lävistivät ranskalaiset nuolet heitä esteettömästi.
Kauan ei sitä kuitenkaan kestänyt; lyhyessä ajassa olivat kaikki
flaamilaiset muurien sisäpuolella.

"Katsokaa, veljet", huusi Breydel, "minä aloitan teurastuksen,
seuratkaa perässäni!"

Kuin aura, joka itse uurtaa uran maahan, raivasi Breydel itselleen
tien ranskalaisten keskitse. Jokainen hänen piilunsa isku maksoi
viholliselle hengen ja hänen teurasuhriensa veri virtasi puroina hänen
mekostaan. Toiset flaamilaiset, yhtä raivokkaina kuin hänkin,
syöksyivät joka taholta sotamiesten kimppuun, ja heidän riemuhuutonsa
tukahdutti ranskalaisten kuolinparkunan.

Sillävälin kuin esipihassa ja valleilla täten taisteltiin, oli
linnanvouti, herra St. Pol, kiireimmän kautta antanut satuloida
muutamia hevosia. Niinpiankuin hän sai ilmoituksen, että toivoa ei enää
ollut ja että useimmat sotamiehet olivat saaneet surmansa, antoi hän
avata portin. Sitten raahattiin rakennuksesta väkisin itkevä tyttö, ja
sittenkuin hänet oli muutaman sotamiehen kantamana asetettu hevosen
selkään, uivat kaikki ratsastajat vallihaudan poikki ja hävisivät
metsän puiden sekaan. Ranskalaisten oli mahdoton kestää teurastajain
raivoisaa hyökkäystä, varsinkin kun viimeksimainitut olivat
vihollisiansa lukuisammat. Ja tuntia myöhemmin ei Malessa ollut ketään,
joka ei ollut nähnyt ensi kerran päivänvaloa flaamilaisella kamaralla.

Yli kaksi tuntia etsittiin soihtujen kanssa linnan kaikista huoneista
ja kellareista, mutta ainoatakaan vihollista ei enää tavattu, sillä ne,
joita ei ollut surmattu, olivat paenneet ulos varaportista.

Sittenkuin Breydel oli eräällä linnan palvelijalla näytättänyt
itselleen tarkasti kaikki linnan huoneet, arveli hän täydellä syyllä,
että neitsyt Machteld oli viety pois. Hän antautui nyt kokonaan
raivonsa valtaan ja sytytti ihanan linnan joka nurkasta tuleen.
Sillävälin kuin liekit loimusivat taivaalle ja melkoinen osa muureja jo
sortui suurella ryskeellä, hakkasivat teurastajat kirveillään alas
puut, sillat ja kaiken, mikä tuhottavissa oli, kunnes linna tarjosi
täydellisen hävityksen kuvan.

Lähiseudun kylien kellot soittivat apuun ja talonpojat lähtivät
majoistaan tulipaloa sammuttamaan, mutta se oli myöhäistä.
Kreivillisestä linnasta ei ollut jäljellä muuta kuin neljä hehkuvaa
muuria.

Niin, niin, etsiköönpä siis huominen aurinko turhaan Malen linnaa!

Kun kosto oli nyt täytetty, kokoontuivat teurastajat jälleen yhteen ja
poistuivat palopaikalta voitonriemuisina laulaen: he lauloivat mustan
leijonan laulua.




III.


Vuoden 1296 sodan aikana, ranskalaisten vallattua jo koko
Länsi-Flanderin, teki Nieuwenhoven linna heille sitkeätä vastarintaa.
Suuri joukko flaamilaisia ritareita oli Robrecht van Bethunen johdolla
sulkeutunut sinne eikä tahtonut sitä luovuttaa, niinkauankuin yksikään
heistä kykeni puolustautumaan. Mutta vihollisen suuri lukumäärä teki
heidän sankaruutensa hyödyttömäksi; he jäivät melkein kaikki linnan
muureille. Murrettujen vallien läpi tunkeutuessaan eivät ranskalaiset
löytäneet muuta kuin ruumiita. Ja kun he eivät voineet purkaa raivoansa
vihollisiin, sytyttivät he linnan tuleen, hajoittivat muurit ja
täyttivät vallihaudat soralla.

Nieuwenhoven jäännökset olivat noin kahden penikulman päässä Brüggestä
Kortrykiin päin. Kun ne olivat keskellä sankkaa metsää, kaukana
maalaisten asumuksista, ei näille raunioille usein ihmisjalka astunut,
varsinkin kun yölintujen alinomainen raakunta oli taikauskoisissa
kyläläisissä herättänyt sellaisen luulon, että kaatuneitten
flaamilaisten henget siellä huusivat kostoa tai sovitusta.

Vaikka tulipalo oli saanut koko linnan liekkien valtaan, ei se
kuitenkaan ollut niin pahoin tuhoutunut, ettei jäljelläolevista
muureista olisi voinut erottaa sen alkuperäistä muotoa. Rakennus oli
vielä pystyssä, mutta lukemattomien halkeamien ja rakojen runtelemana.
Katot olivat romahtaneet alas ja tuhoutuneista akkunoista oli jäljellä
vain kiviset kehykset. Kaikkialla näkyi kiireisen hävityksen leima;
sillä jotkut osat olivat jääneet koskemattomiksi, kun taas toiset oli
huolellisesti revitty maan tasalle. Esipihalla, jota ympäröi puoleksi
murtunut linnoitusmuuri, oli siellä täällä sorakasoja, sellaisina kuin
sattuma oli ne sinne luonut.

Kuusi vuotta oli jo kulunut Nieuwenhoven linnan hävityksestä.
Kasvullisuus, jonka tuulet olivat kylväneet hajallaan oleviin
kiviröykkiöihin, oli sillä aikaa suuresti lisääntynyt. Rehevää ruohoa
versoi kaikkialla ja vapaan luonnon hempeiden lapsien tavoin
keinuttivat ketokukat hopeisia teriään raunioiden huipuilla.
Rakennuksen ruskeiden muurien ympärillä kiemurteli valtavia
murattiköynnöksiä, jotka olivat upottaneet juurensa niiden palossa
syntyneihin halkeamiin. Muut kasvit, niinkuin villiviini ja kuusama,
kurottuivat muurilta toiselle ja muodostivat siten syvien repeämien yli
kauniin vihannan verhon.

Kello oli neljä aamulla. Heikko keltainen hohde valaisi itäistä ilmaa
ja kultaisten valonsäteiden seppele heloitti taivaanrannalla
auringonnousun enteenä. Nieuwenhoven rauniot olivat kuitenkin vielä
harmaiden varjojen peitossa; epämääräiseen värivaippaan verhoutuneena
uinaili luonto, lähenevän päivän jo heijastuessa sinitaivaalla. Siellä
täällä lensi vielä joku laiska yöpöllö säikähtyneenä koloonsa ja
raakkui äkeissään valolle, joka sen karkoitti.

Tällä hetkellä istui eräs mies soraläjällä keskellä raunioita. Kypäri,
jossa ei ollut sulkatöyhtöä, oli leukahihnalla kiinnitetty hänen
päähänsä. Haarniska ympäröi hänen vankkaa rintaansa ja teräslevyt
peittivät muita jäseniä.

Hän nojasi rautaisella hansikkaallaan kilpeen, josta turhaan etsi
vaakunamerkkejä; siinä ei näkynyt mitään muuta kuin ruskea poikkijuova.
Kaikki hänen aseensa, vieläpä hänen vieressään maassa makaava pitkä
peitsikin, olivat mustat. Todennäköisesti oli tämä ritari syvän surun
johdosta siten varustanut itsensä. Vähän matkan päässä hänestä seisoi
hevonen, vielä mustempi kuin ritari. Kun sekin oli kokonaan rautaan
verhottu, saattoi se vain vaivoin taivuttaa päänsä maahan, jyrsiäkseen
ruohojen kosteita latvoja. Lyömämiekka, joka riippui satulassa, oli
tavattoman suuri ja näytti olevan tehty jättiläiskädelle.

Kuolonhiljaisuuden vallitessa raunioiden yllä huokasi ritari useasti ja
syvään ja liikutti käsiään, ikäänkuin olisi puhunut jonkun kanssa. Aika
ajoin käänsi hän päätään epäluuloisesti pensaikkoon ja linnaan
johtaville teille päin, ja päästyään varmuuteen siitä, että oli yksin,
nosti hän ylös kypärinsä silmikon. Siten tulivat hänen kasvonsa
näkyviin.

Hän oli iäkkään puoleinen mies, jolla oli uurteiset posket ja harmaa
parta. Vaikka pitkäaikainen murhe olikin painanut leimansa hänen
kasvoilleen, oli hänen rinnassaan kuitenkin jäljellä siksi paljon
tulta, että se antoi hänen silmilleen tavattoman eloisuuden. Kun hän
oli tuijottanut muutaman hetken Nieuwenhoven raunioihin, hiipi katkera
hymy hänen kasvoilleen, hän painoi päänsä alas, ikäänkuin etsien
jotakin maasta -- kyyneleet kimmelsivät hänen silmäripsissään ja
vierivät helmeillen maahan. Sitten hän lausui:

"Oi sankarit, veljeni! Näillä muureilla on teidän jalo verenne
virrannut, allani lepäävät ruumiinne loppumatonta kuolon unta; ja
yksinäiset kukat kohoavat marttyyrikruunujen tavoin teidän tomunne
yllä. Onnelliset te, jotka olette saaneet uhrata tuskientäyttämän
elämänne isänmaalle, sillä te ette ole nähneet Flanderin orjuutusta.
Vapaina ja ihanina te kuolitte, teidän sieluanne ei painanut häpeä,
jonka muukalaiset ovat kasanneet flaamilaisten pään päälle. Hänen
verensä, jolle te annoitte 'Leijonan' ylpeän nimen, virtasi teidän
verenne kanssa tälle kamaralle. Hänen miekkansa oli hävittävä salama,
hänen kilpensä muuri -- mutta nyt, oi häpeätä! nyt istuu hän huokaillen
kuin hylkiö teidän hiljaisilla haudoillanne; nyt virtaavat voimattomat
kyyneleet kuin heikon naisen silmistä hänen poskiaan pitkin!"

Äkkiä nousi ritari ylös, veti kypärinsä silmikon joutuisasti alas,
käänsi katseensa tielle päin ja näytti tarkkaavasti kuuntelevan
jotakin. Kavioitten töminää muistuttava ääni kuului kaukaa. Tultuaan
vakuutetuksi siitä, ettei ollut erehtynyt, nosti hän peitsensä maasta,
juoksi nopeasti ratsunsa luo, suitsitti sen, nousi satulaan ja ratsasti
suojaavan muurin taakse. Mutta hän ei ollut ollut vielä kauan tässä
piilossaan, kun toisiakin ääniä kuului hänen korvaansa. Aseitten
kalinaan ja ratsujen korskuntaan sekaantui naisäänen vaikerrusta.
Niinpiankuin ritari kuuli tämän hätähuudon, kalpeni hän kypärinsä alla.
Pelko ei karkoittanut väriä hänen poskiltaan, se oli hänelle tuntematon
tunne, vaan ritarin kunnia ja velvollisuus käskivät häntä rientämään
apuun valittajalle. Hänen uljas sydämensä hehkui jo toivosta, että hän
voisi pelastaa onnettoman, samalla kuin tärkeämmät syyt ja juhlallinen
lupaus kielsivät häntä antamasta kenenkään tuntea itseään. Hän vapisi
taistelusta, joka hänen oli käytävä itsensä kanssa. Lyhyen ajan jälkeen
kulkue läheni ja tytön valitushuudot tulivat hänelle nyt
ymmärrettävämmiksi.

"Oi hyvä Jumala, oi isäni!" huusi neito äänellä, josta ilmeni hänen
tuskansa.

Nyt olivat kaikki ritarin arvelut hälvenneet. Tuossa äänessä oli
hänelle jotakin kuvaamattoman liikuttavaa. Hän painoi kannukset
ratsunsa kylkiin ja riensi rauniokasojen yli tielle. Vähän matkan
päässä hän näki kulkueen tulevan. Kuusi ranskalaista ratsumiestä ilman
peitsiä, mutta muuten hyvin asestettuina, ratsasti täyttä laukkaa tietä
pitkin. Yhdellä heistä oli edessään nainen, jota hän piti lujasti
käsivarsiinsa kiedottuna. Nainen puolustautui epätoivoisesti ja hänen
avunhuutonsa viilsivät ilmaa. Musta ritari jäi seisomaan tielle ja
laski peitsensä tanaan, odottaen ryöväreitä. Tästä odottamattomasta
esteestä hämmästyneinä pysähdyttivät ritarit hevosensa ja katselivat
mustaa ritaria salaisella pelolla. Se, joka näytti olevan käskijänä
heidän joukossaan, ratsasti esiin ja huusi:

"Pois tieltä, herra ritari! Pois tieltä, tai me ratsastamme teidät
nurin!"

"Minä vaadin teitä, te väärät ja kunniattomat ritarit, päästämään irti
tuon naisen. Jollette sitä tee, niin julistan taistelevani hänen
puolestaan."

"Eteenpäin! Eteenpäin!" huusi johtaja miehilleen.

Musta ritari ei jättänyt heille aikaa lähestyä, hän kumartui ratsunsa
kaulaa vastaan ja syöksyi äkkiä keskelle hämmästyneitä ranskalaisia.
Ensimmäisellä peitsensä sysäyksellä hän lävisti erään vihollisensa
kauluskypärin ja pään, heittäen hänet kuolettavasti haavoittuneena alas
satulasta. Mutta silläaikaa kuin hänen onnistui voittaa yksi
vihollisensa, olivat toiset joka taholta paljastaneet miekkansa häntä
vastaan, ja heidän johtajansa St. Pol oli rajulla iskulla murskannut
olkalevyn mustan ritarin haarniskasta. Näin monen vihollisen käydessä
hänen kimppuunsa antoi tämä peitsensä pudota ja veti jättiläismiekkansa
huotrasta. Hän tarttui kahvaan molemmin käsin ja löi sitten niin
hurjasti ympärilleen, ettei yksikään ranskalainen uskaltanut häntä
lähestyä; sillä hänen aseensa jokainen isku putosi kuin moukarinlyönti
hänen vihollistensa varustuksille. Neitoa pitelevä ratsastaja
puolustautui pitkällä säilällä, pitäen toisen käsivartensa
kiedottuna onnettoman tytön ympärille. Kaikkien näiden suurten
järkytysten kohtaamana, pelon ja toivon valtaamana, ei ryöstetyllä
neidolla ollut enää voimaa puhua tai valittaa. Hänen silmänsä
seisoivat liikkumattomina päässä ja hänen hennot poskensa olivat
kouristuksentapaisesti vääntyneet. Silloin tällöin hän ojensi
käsivarsiaan rukoilevasti tuntemattoman puoleen, joka tahtoi hänet
pelastaa, mutta pian hän riippui taas hervottomana ja voimattomana
hevosen selässä.

Miekkojen hirmuiset iskut kypäreihin ja kilpiin kajahtelivat kumeasti
ympärilläolevassa metsässä ja veri kumpusi haarniskain alta; mutta
kamppailun kuumuudessa eivät taistelijat siitä välittäneet, vaan
jatkoivat raivokkaasti taisteluaan. Varustukset olivat jo monesta kohti
murtuneet ja särkyneet ja St. Polin ratsulla oli ammottava haava
kaulassa; se ei senvuoksi enää seurannut halukkaasti herransa ohjausta,
ja tämä saattoi vain suurimmalla vaivalla väistää mustan ritarin
lyöntejä. Nähdessään taistelun saavan ranskalaisille hyvin epäedullisen
käänteen, antoi hän naista pitelevälle sotamiehelle merkin. Mies,
joka ymmärsi tämän viittauksen, koetti käskyä totellen paeta
taistelukentältä; mutta musta ritari huomasi hänen aikomuksensa ja
syöksähti, painaen kannukset ratsunsa kylkiin, äkkiä sotamiehen eteen.
samalla kuin hän taitavasti osasi väistää toisten vihollisten iskut,
huusi hän:

"Henkenne ja elämänne kautta, laskekaa nainen maahan!"

Tästä huudosta piittaamatta käänsi sotilas ratsunsa syrjään ja koetti
päästä sivuitse; mutta mustan ritarin miekka iski kaksinkertaisella
voimalla hänen kypäriinsä ja halkaisi hänen päänsä hartioihin asti.
Hänen verensä tulvahti tytön päähän ja hänen valkoiselle puvulleen;
tytön kauniit vaaleat kiharat kastuivat siitä aivan märiksi ja
värjäytyivät tummanpunaisiksi. Kohta senjälkeen irtautuivat surmatun
käsivarret hänen ympäriltään, ja molemmat putosivat maahan. Sillävälin
oli ritari heittänyt maahan vielä yhden ranskalaisen ja hänellä oli nyt
jäljellä vain kolme vihollista. Taistelu näytti kuitenkin tulevan vain
kuumemmaksi, hevoset heittäytyivät sinne ja tänne ja korskuivat joka
iskulla, joka sattui niiden rautaiseen varustukseen. Tyttö makasi
tajutonna niiden jaloissa. Kun hän oli ensiksi liukunut alas satulasta,
oli sotamiehen ruumis pudonnut hänen päälleen. Oli merkillistä,
etteivät hevoset häntä vahingoittaneet; ne astuivat hänen ympärilleen
ja viereensä, koskematta kuitenkaan häneen. Ne tömistivät vain multaa
ilmaan ja peittivät siten tytön posket pölyyn ja likaan.

Taistelijat läähättivät ja olivat kaikki vaikeitten ruhjeitten tai
verenhukan takia herpautuneet tai heikontuneet. Äkkiä peräytyi mustan
ritarin ratsu joitakin askelia taaksepäin ja jäi seisomaan.
Ranskalaiset iloitsivat mielessään nähdessään vihollisensa näennäisen
peräytymisen; he luulivat, että hän tarvitsi lepoa ja lopettaisi
taistelun; mutta he pettyivät, sillä yhtäkkiä syöksyi hän täyttä
vauhtia heidän kimppuunsa ja oli niin hyvin laskenut iskunsa, että
etumaisen sotamiehen pää lensi kypärineen tielle. Tämän ihmetyön
säikähdyttämänä ja hämmästyttämänä pakeni St. Pol jäljelläolevan
toverinsa kanssa kiireimmän kautta taistelutantereelta. He kannustivat
hevosiaan nopeasti eteenpäin, paeten mustan ritarin luota siinä
vahvassa uskossa, että hän oli liitossa paholaisen kanssa. Ottelu oli
kestänyt vain muutaman hetken, sillä taistelijain lyönnit olivat
sivahdelleet yhtä painoa; senvuoksi ei aurinko ollut vielä noussut
taivaanrannalle, mutta sumu kohosi jo metsän yli ja puiden latvat
loistivat kauniin viheriöinä.

Kun ritari näki olevansa taistelukentän herrana eikä huomannut enää
yhtään vihollista, astui hän alas ratsunsa selästä, sitoi sen puuhun ja
lähestyi tyttöä. Tämä makasi pitkänään sotamiehen ruumiin alla eikä
näyttänyt elonmerkkiäkään; tanner hänen ympärillään oli hevosten
tallaama ja ruhjoma. Mustan ritarin oli mahdoton tuntea hänen
piirteitään, ranskalaisen veri oli multaan sekoittuneena hyytynyt hänen
poskilleen ja hänen pitkät kiharansa olivat hevoset survoneet maahan.
Pitempään tutkimatta nosti ritari onnettoman tytön maasta ja kantoi
hänet sylissään Nieuwenhoven raunioille; siellä hän laski hänet
varovasti ruohikolle esipihaan ja meni rakennuksen jäljelläolevaan
osaan. Vielä pystyssä olevien muurien välistä hän onneksi löysi salin,
jonka katto ei ollut sortunut ja jota saattoi käyttää turvapaikkana.
Ikkunain ruudut oli tulipalo tosin särkenyt ja sulattanut, mutta muut
osat olivat vielä säilyneet; pitkiä kaistaleita revityistä
seinäverhoista riippui seinillä ja särjettyjen arkkujen ja vuoteiden
jäännöksiä oli hajallaan lattialla. Ritari haali kokoon muutamia niistä
ja asettamalla lautoja niiden päälle muodosti jonkinlaisen
telttasängyn; sitten hän raastoi verhot seiniltä ja levitti ne
laudoille.

Iloissaan siitä, että oli löytänyt tämän suotuisan paikan, palasi hän
takaisin pyörtyneen neidon luo ja kantoi hänet saliin. Hellän
huolekkaasti hän laski tytön tälle omituiselle vuoteelle ja asetti
vielä verhon kappaleen hänen päänsä alle. Tähän puuhaan ja huolenpitoon
ei häntä kannustanut mikään muu tunne kuin jalo ihmisrakkaus ja ritarin
velvollisuus. Päästäkseen varmuuteen siitä, ettei tyttö ollut
haavoittunut, katseli hän tarkoin hänen vaatteitaan ja huomasi suureksi
ilokseen, että vain hänen pukunsa ylin osa oli tahriintunut ja että
hänen sydämensä sykki vielä tuntuvasti. Puhdistettuaan hänen suunsa ja
silmänsä pölystä poistui ritari raunioista ja palasi tielle, missä
hänen vihollistensa ruumiit viruivat. Hän otti eräältä kuolleelta
ranskalaiselta kypärin ja ammensi sen täyteen vettä taistelupaikan
lähitse virtaavasta purosta. Sitten hän tarttui ratsunsa suitsiin ja
talutti sen erääseen linnan nurkkaan. Tultuaan neidon luokse saliin
repäisi hän kappaleen haarniskansa alla olevasta nutusta ja käytti sitä
pyyhkeenä, pestäkseen sillä neidon kasvot. Vaikka päivä jo läheni ja
kentät jo loistivat selvissä väreissä, oli tämän salin holvin alla
vielä hämärää eikä ritari voinut nähdä, oliko hän puhdistanut tytön
posket kunnollisesti tomusta ja verestä. Hän pesi hänen päänsä,
kaulansa ja kätensä ja peitti hänet kylmää vastaan suurella verholla,
jonka hän tätä varten vielä repi seinältä. Kun hän siten ol| käyttänyt
kaikki hänelle tarjona olleet keinot ja oli vakuutettu siitä, että
tyttö vielä eli, jätti hän hänet rauhassa voimistumaan ja palasi
ratsunsa luo. Hän pyyhki haarniskan ruohoilla puhtaaksi poistaakseen
taistelun jäljet niin hyvin kuin mahdollista, ja meni sitten esipihaan
kokoamaan ruohoa hevoselleen..Tämä vaati häneltä melkoisesti aikaa,
mutta hän ei sitä pahoitellut, vaan käytti jaloja käsiään nöyrästi
tähän halpaan työhön. Vihdoin hän toi hevoselleen sylillisen mehukasta
rehua.

Nyt oli aurinko noussut taivaanrannan yläpuolelle, ja sen säteet
valaisivat kirkkaasti kenttiä.

Salin ikkunoistakin tuli nyt riittävästi valoa, saattaen kaikki
lattialla olevat esineet selvästi erotettaviksi. Toivoen saavansa nyt
nähdä tytön parempana astui ritari saliin. Neito istui pystyssä ja
hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ja hämmästyneinä hänen kaamean
olinpaikkansa mustiin seiniin. Silmät olivat selki selällään,
muistuttaen mielipuolen silmiä; sillä niiden luomet eivät laskeutuneet,
vaan seisoivat liikkumattomina pystyssä. Niinpiankuin ritari oli
kääntänyt kasvonsa tyttöön päin, valtasi äkillinen väristys koko hänen
ruumiinsa; hän kalpeni ja tunsi, että ahdistus riisti häneltä
puhekyvyn; sanojen sijasta, joita hän luuli lausuvansa, tuli hänen
suustaan vain käsittämättömiä ääniä. Tämän kiihtymyksen vallassa hän
riensi neidon luo ja painoi hänet palavalla rakkaudella sydäntään
vastaan.

"Lapseni, onneton Machteldini", huusi hän epätoivoissaan, "täytyikö
minun lähteä vankilastani löytääkseni sinut kuoleman kynsistä!"

Tyttö painoi kätensä inhoten ritarin rintaa vasten ja työnsi hänet
kiivaasti luotaan.

"Petturi", lausui hän, "kuinka rohkenette pidellä pahoin Flanderin
kreivin tytärtä? Ettekö häpeä viedä väkivallalla pois turvatonta
tyttöä? Mutta Jumala on vartijani. Taivaassa on vielä salamoita;
kuuletteko? Rangaistuksenne lähestyy -- kuulkaa, kuinka ukkonen
jyrähtelee, te roisto!"

Kun ritari kuuli nämä sanat, puhkesivat kyyneleet hänen silmistään; hän
tempasi rajusti kypärin päästään, ja nyt saattoi nähdä kyynelten
virtaavan hänen poskiaan pitkin.

"Oi hellästi rakastettu Machteldini", huusi hän, "tunne minut toki,
minä olen sinun isäsi Robrecht, jota sinä niin suuresti rakastat, joka
on niin kovasti murehtinut sinun tähtesi vankeudessa. Taivas! Sinä
työnnät minut pois rinnoiltasi!"

Hurjasti nauraen vastasi tyttö:

"Nyt te vapisette, kurja ryöväri. Nyt teidän sydämenne valtaa konnan
pelko. Mutta teille ei ole armoa. Minun isäni Leijona kostaa minun
puolestani ettekä te ole rankaisematta häpäisevä Flanderin kreivillistä
verta. Vaiti!... Minä kuulen leijonan karjuntaa... Isäni lähestyy --
kuunnelkaa. Maa kumahtelee hänen askeltensa alla. Minulle suutelo,
teille surma!"

Jokainen sana viilsi kuin nuoli läpi ritarin sydämen. Helvetin tuskat
riehuivat hänen sisässään ja sanomaton murhe valtasi hänet; kuumat
kyynelet juoksivat hänen uurteisia poskiaan pitkin ja hän löi
epätoivoissaan rintaansa.

"Oi tunne minut toki, lapsiparkani", huusi hän, "älä ota minua
hengiltä, älä naura niin katkerasti; sinun silmänluontisi tuottavat
minulle kuoleman. Minä olen Leijona, jota rakastat, isä, jota kutsut."

"Tekö Leijona?" vastasi Machteld halveksivasti, "tekö Leijona? Oi
herjaaja! Ei, Leijona puhuu flaaminkieltä! Enkö kuule, että te puhutte
kuningatar Johannan kieltä? Sitä kieltä, joka imartelee ja pettää?
Leijonakin on mennyt -- hänelle sanotaan: tule! -- ja kahleet...
vankila -- kultainen malja ja myrkky. Oi Ranska! Ranska! hänen
verensä!... ja minäkin -- minä, hänen lapsensa! Mutta te ette muista,
että hauta antaa turvan. Sielua ei voida häpäistä Jumalan luona
taivaassa!"

Ritari ei voinut hillitä epätoivoaan; hän syleili tytärtään vielä
kerran ja huusi:

"Mutta kuulethan sinä, lapseni, että minä puhuu isäini kieltä! Mikä
katkera kärsimys on sinua niin kiduttanut, että järkesi on hämmentynyt?
Muista, että ystävämme Aadolf Nieuwland tahtoi minut vapauttaa, äläkä
nimitä minua enää petturiksi ja konnaksi, sillä sanasi viiltävät
sydäntäni!"

Aadolfin nimeä mainittaessa kirkastuivat Machteldin jäykistyneet
piirteet. Vieno hymy hälvensi hänen kasvojensa tuskallisen ilmeen ja
hän vastasi rauhallisella äänellä:

"Sanoitteko Aadolf? Aadolf on mennyt noutamaan Leijonaa. Oletteko
nähnyt hänet? Hän on kertonut teille onnettomasta Machteldista, eikö
totta? Oi niin, hän on veljeni! Hän on tehnyt minulle runon.... Vaiti!
Minä kuulen hänen harppunsa helinän... Kuinka kaunis laulu! Mutta mitä
se on?... Niin, isäni tulee; minä näen jo säteen... pyhän valon...
pois, katala!" Nyt muuttuivat hänen sanansa kumeiksi ääniksi ja hänen
puheensa tuli käsittämättömäksi. Raskasmielinen ilme synkensi hänen
piirteitään.

Ritari pelästyi, kun tyttö tuijotti häneen uhkaavin katsein. Tuiman
tuskan kiduttamana hän ei tiennyt, mitä hänen piti tehdä, ja hän tunsi
rohkeutensa pettävän. Äänetönnä hän tarttui sairaan lapsensa käteen ja
kostutti sitä rakkauden ja tuskan kyynelillä; mutta pian riisti tyttö
kätensä pois ja huusi:

"Se käsi ei ole ranskalaista varten! Väärä ritari, ryöväri, sellainen
kuin te, ei saa siihen koskea. Teidän kyyneleenne ovat tahroja, jotka
Leijona on verellä poistava. Pelätkää, käärme! Vaviskaa, sillä hetki
lähestyy! Näettekö tätä verta vaatteillani? Sekin on ranskalaisen verta
-- kuinka mustaa!"

Ritari ei voinut tätä kidutusta enempää sietää, hän lankesi rukoilevin
kasvoin neidon eteen ja nyyhkytti:

"Luojamme rakkauden tähden, onneton Machteldini, älä enää kauemmin
työnnä luotasi isäsi rakkautta. Älä salli murheellisen matkani mennä
turhaan! Voitko katsella kyyneliäni noin välinpitämättömänä ja eikö
rakas äänesi lausu minulle ainoatakaan lohdun sanaa? Tahdotko antaa
minun kuolla tuskasta jalkaisi juureen?"

Neito katsoi häneen inhoten.

"Yksi sana!" jatkoi ritari; "nimitä minua isäksesi, älä sysää häntä
enää luotasi. Jospa tietäisit, onneton lapseni, mitä tuskia
ylenkatseesi minulle tuottaa, niin et saattaisi nähdä isäsi tuskaa!
Mutta ei, sinä olet poissa suunniltasi, ranskalaisten vaino on
hämmentänyt järkesi! Oi surkeutta!"

Hän tahtoi sulkea onnettoman lapsensa syliinsä, mutta tyttö pelästyi
tästä yrityksestä ja huusi kiivaasti viiltävällä äänellä:

"Pois! Älkää ojentako käsiänne noin minua kohti! Ne ovat käärmeitä,
jotka tuovat mukanansa häpeän myrkkyä. Haa! Älkää koskeko minuun,
pysykää erillänne, heittiö! Apua! Apua!"

Rivakalla liikkeellä riistäytyi hän irti ritarin käsistä ja hyppäsi
ääneen vaikeroiden vuoteelta. Hädissään hän juoksi salin uloskäytävää
kohti pakoon pyrkien. Ritari vavahti ja hypähti huolestuneena hänen
eteensä, pidättääkseen häntä. Kuinka kamala oli tämä näytelmä, kuinka
ääretön ritarin tuska! Hän syleili tytärtään hätäisellä huolella
ja koetti viedä häntä takaisin vuoteelle; mutta tyttö piti
sekapäisyydessään häntä vihollisenaan ja taisteli hirvittävän rajusti
epätoivoista isäänsä vastaan. Miltei yliluonnollisella ponnistuksella
riistäytyi hän useaan kertaan hänen käsistään ja pakotti hänet
ajamaan häntä takaa salissa; hän kirkui hurjasti ja löi häntä
vastaanponnistellessaan uskomattomalla voimalla. Estääkseen häntä
pakenemasta näki hänen isänsä olevansa pakotettu pitelemään häntä
suuremmalla voimalla ja puristamaan hänet lujasti syliinsä. Käyttäen
hyväkseen voimiaan nosti hän valittavan tytön maasta ja kantoi hänet
takaisin vuoteelle. Tyttö katseli häntä vihaisesti ja alkoi katkerasti
itkeä.

"Te olette voittanut tytön voimat", nyyhkytti hän, "te väärä ritari!
Mitä vitkastelette nyt? Eihän kukaan näe rikostanne paitsi Jumala.
Mutta tuo Jumala on asettanut kuoleman meidän väliimme! Hauta ammottaa
meidän välillämme! Siksi te itkette."

Onneton isä oli niin tuskiensa raatelema, ettei hän kuullut näitä
sanoja. Hän vaipui vielä kerran murheesta maahan ja katseli itkevää
lastaan sekavin katsein; sanomattomat tuskat runtelivat häntä ja
masensivat hänen miehuutensa; hänen päänsä painui voimatonna rinnalle.

Sillävälin olivat Machteldin silmät sulkeutuneet ja hän näytti
nukkuvan. Valoisa toivonsäde tunki isän sydämeen; tuo lepo saattoi
lievittää hänen kärsimystään ja hänen tyttärensä tuskia. Siinä
ajatuksessa hän pysytteli ihan hiljaa, ettei häiritsisi lapsensa unta.
Hän katseli häntä hellästi ja tunsi vielä kaikista tuskistaan
huolimatta surunvoittoista iloa.




IV.


Vähän aikaa sen jälkeen kuin Breydel oli lähtenyt hävitetystä Malen
linnasta, saapui hän tovereineen St Kruisiin. Jo matkalla oli
häntä vastaan tullut useita brüggeläisiä, jotka olivat hänelle
ilmoittaneet, että kaupungin ranskalainen varusväki oli aseissa häntä
vastaanottamassa. Saavutetun voittonsa huumaamana ei hän kuunnellut
varoituksia, vaan piti itseään kyllin voimakkaana astumaan Brüggeen
ranskalaisten uhallakin; mutta joitakin askelia St. Kruisin kylän
takana kohtasi häntä ja muita teurastajia odottamaton este. Tie oli
aina kaupungin portille asti niin täynnä ihmisiä, että olisi ollut
mahdotonta tunkeutua tuon tiheään ahtautuneen parven läpi. Vaikka oli
vielä pimeä, saattoi kuitenkin tuhansien äänten sekavasta kohinasta
päättää, että äärettömiä ihmislaumoja virtasi ulos kaupungista.
Ihmetellen ja kummastellen katseli Breydel tätä joukkoa, joka vyöryi
eteenpäin kuin lainehtiva meri, ja asettui miehineen tien viereen.

Pakolaiset eivät juoksennelleet sikin sokin toistensa seassa, vaan
jokainen perhe muodosti oman ryhmänsä sekoittumatta toisiin. Melkein
joka ryhmässä oli itkevä vaimo; tuossa nojasi yhden olkapäähän iäkäs
isä, tuolla kantoi toinen rintalasta sylissään ja talutti parkuvia ja
väsyneitä lapsiaan kädestä. Heitä seurasivat vanhemmat pojat,
taivaltaen kumarassa talouskaluja vuodevaatetaakkojen alla. Sellaisia
ryhmiä oli loppumaton paljous. Useilla oli pienet vaunut täynnä turvaan
pelastettuja tavaroita, muutamat istuivat hevosten selässä; kuitenkin
oli niiden luku, joilla oli kuormajuhtia, hyvin vähäinen.

Uteliaana kuulemaan tämän ihmeellisen kulkueen syytä kysyi Breydel
useilta ohirientäviltä ihmisiltä, mihin he olivat menossa ja miksi he
poistuivat kaupungistaan; mutta naisten valitushuudot eivät voineet
selittää hänelle tätä arvoitusta.

"Oi herra!" huusi eräs, "ranskalaiset tahtovat polttaa meidät elävältä,
me pakenemme katkeran kuoleman kynsistä!"

"Ah, mestari Breydel", huusi eräs toinen vielä suuremmalla tuskalla,
"älkää toki menkö Brüggeen, jos henkenne on teille rakas; sillä teitä
varten on hirsipuu pystytetty Räätälien-portin yläpuolelle!"

Kun Breydel tahtoi toisella kysymyksellä saada asiaan enemmän
selvitystä, nousi kulkueen joukosta voimakas ääni kuin suden ulvonta,
huutaen:

"Eteenpäin! Eteenpäin! Voi meitä onnettomia! Ranskalaiset ratsumiehet
ajavat meitä takaa!"

Ja jokainen syöksyi epätoivoissaan eteenpäin ja joukko riensi pimeässä
uskomattomalla nopeudella ohitse. Tällöin yhtyi useampia valittavia
ääniä huutamaan:

"Voi! Voi! Ne polttavat meidän kaupunkimme! Katsokaa, liekit kohoavat
jo kattojen yli. Oi, voi, voi!"

Breydel, joka tähän asti oli hämmästyneenä seisonut paikallaan, käänsi
kasvonsa kaupunkiin päin ja näki punaiset liekit ja tupruavan savun
muurien yläpuolella. Raivo ja tuska syttyivät hänen rintaansa ja
kaupunkiin päin viitaten hän huudahti:

"Oi miehet, onko teidän joukossanne ainoatakaan niin pelkuria, että
antaa noin hävittää kaupunkinsa? Ei! Heidän ei pidä saaman tuon
ilorovion ääressä huvitella! Ylös, ylös, heittäkää kaikki pois tieltä!
Meidän täytyy päästä läpi!"

Toveriensa seuraamana syöksyi hän vastustamattomalla voimalla joukon
sekaan ja hajoitti säikähtyneet perheet toisistaan. Kauhea melu,
hirmuinen ulvonta nousi, ja pakolaiset juoksivat joka taholle tieltä,
sillä he luulivat ranskalaisten ratsumiesten ajavan heitä takaa.
Breydelin ei ollut vaikea tunkeutua pakenevien naisten ja lasten
välitse, ja hän pääsi rientämään jokseenkin nopeasti eteenpäin. Juuri
kuin hän ihmetteli sitä, ettei hän nähnyt taistelukelpoisia miehiä eikä
ammattikuntalaisia, ja turhaan tähyili heitä katseillaan, kohtasi hän
äkkiarvaamatta järjestyneen joukkueen. Sen muodosti suuri joukko
kankurien ammattikunnan kisällejä; kaikki olivat asestettuja, vaikka ei
samalla tavalla. Heillä oli jousia, puukkoja, kirveitä tai muita
sellaisia mukaan siepattuja aseita. Päällikkö käveli mahtavin askelin
näiden miesten edessä ja sulki siten tien kuin salpapuulla. Vielä
enemmän samanlaisia joukkoja tuli toinen toisensa jälkeen kaupungista,
ja asestettujen lukumäärä nousi lähes viiteentuhanteen mieheen. Breydel
aikoi lähestyä päällikköä, mutta samassa hän kuuli vähän kauempaa
äänen, joka kantoi yli aseitten kalinan. Hän tunsi sen Deconinckin
ääneksi joka puhui seuraavin sanoin:

"Säilyttäkää vain rauhallisuus ja rohkeus sydämissänne, miehet! Älköön
kukaan poistuko rivistään ja älkää kiiruhtako hätäisesti eteenpäin,
jotta epäjärjestystä ei syntyisi joukossanne. Eteenpäin kolmas joukkue,
liittykää kuormastoon! Päällikkö Lindens, jakakaa vasen sivustanne!"

"Mutta mitä tämä merkitsee?" huusi Jan Breydel, lähestyen Deconinckia.
"Te huvittelette kauniilla harjoituksillanne ja kärsitte, että
kaupunkimme poltetaan? Aiotteko seurata vaimojanne ja lapsianne pakoon
kuin jänikset? Kurjia pelkureita te olette!"

"Aina tulinen, aina kiihkeä!" vastasi Deconinck. "Mitä te polttamisesta
puhutte? Olkaa vakuutettu, etteivät ranskalaiset tule mitään
polttamaan."

"Mutta mestari Pietari, oletteko sitten sokea? Ettekö näe liekkejä,
jotka loimuavat muuriemme yläpuolella?"

"No niin, ne ovat olkia, jotka sytytimme saadaksemme kuormastovaunumme
esteettä portin läpi. Kaupungilla ei ole mitään hätää, ystäväni.
Palatkaa takaisin kanssani St. Kruisiin, minulla on tärkeitä
salaisuuksia ilmoitettavana teille. Nyt on aika tullut. Tiedättehän,
että minä arvostelen asioita kylmäverisesti ja olen sentähden usein
oikeassa. Seuratkaa kehoitustani ja asettakaa teurastajanne
järjestyksessä etunenään. Tahdotteko?"

"Täytynee kai minun, sillä enhän tiedä, mitä on tekeillä.
Pysähdyttäkäähän kankurinne hetkiseksi."

Deconinck antoi johtajille käskyn pysähdyttää joukkonsa. Sitten kajahti
Jan Breydelin ääni, hän huusi:

"Toverit! Järjestykää riveihin kulkueen etunenään! Kukin osastoonsa;
joutukaa!"

Samalla hän juoksi teurastajien joukossa edestakaisin ja asetti heidät
paikoilleen. Kun tämä oli tapahtunut, tuli hän jälleen Deconinckin luo
ja lausui:

"Olemme valmiit, mestari, voitte antaa käskyn."

"Ei, Breydel", vastasi kankurien esimies, "minä luovutan
ylipäällikkyyden teille. Komentakaa te kulkuetta, teillä on enemmän
sotapäällikön näköä kuin minulla."

Teurastajien esimies oli hyvin mielissään tästä kunnianosoituksesta ja
huusi jyrisevällä äänellä:

"Teurastajat ja kankurit! Tasaisessa tahdissa -- eteenpäin!"

Tämän käskyn saatuaan joukot lähtivät liikkeelle ja tuo pieni
sotajoukko eteni verkalleen tietä pitkin. Lyhyen ajan kuluttua he
saapuivat St. Kruisiin vaimojen ja lasten luo, jotka olivat asettuneet
sinne kaikkine tavaroineen. Merkillisen näyn tarjosi tämä sekava leiri.
Lukemattomat perheet olivat asettuneet laajalle kentälle. Olisi ollut
mahdotonta erottaa mitään kauemmas kuin muutaman askeleen päähän, niin
pimeä oli yö; mutta oli jo sytytetty useita nuotioita, niin että
saattoi nähdä nuo yhdessä istuvat surulliset perheet, liekit valaisivat
äitien murheelliset piirteet punertavalla hohteella ja näyttivät, millä
huolekkaalla rakkaudella he painoivat rintalastaan tuskaisaa poveansa
vasten. Toiset lapset makasivat väsyneinä heidän polvillaan ja itkivät
katkerasti nälästä ja janosta, ilman että heille voitiin tarjota mitään
virkistystä. Kuinka suuresti täytyikään äitiraukkojen kärsiä tästä
tuskallisesta näystä! Hälinä, joka leiripaikalla vallitsi, kävi
pimeyden ja nuotioiden loimotuksen vaikutuksesta vielä kaameammaksi.
Lapsien parkuna ja vaimojen tukahdutetut vaikerrukset kouristivat
sielua kuin viimeinen rukous ystävän haudalla. Kaiken tämän läpi
kaikuivat kimeinä äideistään eksyneitten lapsien huudot ja isäntiään
turhaan etsivien koirien ulvonta.

Deconinck meni Breydelin kanssa tien vieressä olevaan taloon ja pyysi
asukkailta huonetta käytettäväkseen. Suurimmalla kunnioituksella
tarjosivat maalaiset heille koko asuntonsa ja johtivat molemmat
kuuluisat brüggeläiset maakerroksessa olevaan kamariin. Deconinck otti
lampun heitä opastaneelta vaimolta, ja kun tämä oli poistunut
huoneesta, sulki hän oven lujasti kiinni, jotta ei kukaan voisi
kuunnella tai yllättää heitä. Hän antoi Breydelille tuolin ja istuutui
hänen viereensä. Teurastajan katsellessa häneen uteliaana, hän aloitti:

"Ensin tahdon selittää teille, minkätähden poistuimme kaupungista
keskellä yötä niinkuin pakolaiset. Sen olette juuri te itse
aiheuttanut sillä ajattelemattomalla kostolla, johonka te vastoin
lupaustanne ryhdyitte Malen miehistöä vastaan. Kun liekit loimusivat
pilvenkorkuisina metsän yli, soitettiin kaupungissa hälvyytyskelloja ja
kaikki asukkaat kerääntyivät säikähtyneinä kokoon. Näinä surullisina
aikoina heillä on aina kuolema silmäinsä edessä. Herra Mortenay oli
koonnut ranskalaisen sotaväkensä torille, ilman muuta tarkoitusta kuin
oman turvallisuutensa vuoksi. Ei tiedetty, mitä oli tapahtunut; mutta
kun muutamia teidän teurasuhreistanne tuli Malesta hänen luokseen
huutaen ääneen kostoa brüggeläisille, ei heitä enää voitu hillitä; he
tahtoivat polttaa ja surmata kaikki, ja herra Mortenayn täytyi uhata
heitä kuolemanrangaistuksella saadakseen heidät asettumaan. Voitte kai
arvatakin, että minä asiain tällä kannalla ollen olin kutsunut
kankurini koolle ja valmistautunut aseelliseen puolustukseen. Ehkä
olisi meille onnistunutkin ajaa itse ranskalaiset tiehensä, mutta tämä
sota saattoi olla meille vain vahingoksi; sen olen kohta teille
osoittava. Menin silloin turvaluvan saatuani herra Mortenayn luo ja
sain hänet suostumaan siihen, ettei kaupunkia vahingoitettaisi, sillä
ehdolla, että me kaikki kohta paikalla sieltä poistuisimme. --
Päivänkoitteessa on hän hirtättävä kaikki kaupunkiin jääneet
kynteläiset."

Breydel joutui kiihkeän suuttumuksen valtaan, kuullessaan kankurien
esimiehen niin kylmäverisesti kertovan tästä häpeällisestä ehdosta.

"Onko se mahdollista!" huusi hän; "kuinka te siihen niin
pelkurimaisesti suostuitte? Annoitte ajaa itsenne pois kuin tyhmän
lammaslauman? Jos minä olisin ollut paikalla, ette te olisi Brüggestä
lähteneet!"

"Hoo, jos te olisitte ollut paikalla! Tiedättekö, mitä silloin olisi
tapahtunut? Brüggen kadut viruisivat ruumiita täynnä ja tuhoavat liekit
olisivat tällä hetkellä polttaneet talomme poroksi. Mutta, kiihkeä
ystäväni Jan, antakaahan minun ensin paremmin selittää teille asiain
tila, niin sitten myönnätte minun olevan oikeassa, sen tiedän. On
varmaa, mestari, että Brüggen kaupunki ei voi pysyä vapaana ja
riippumattomana, niinkauankuin maan toiset kaupungit ovat muukalaisten
orjuudessa; sillä silloinhan viholliset asuvat pysyväisesti muuriemme
edustalla. Ei myöskään ole oikein unohtaa isänmaata kotikaupunkinsa
takia. Ranskalaisen pakkovallan kahleet voimme murtaa ainoastaan muiden
Flanderin kaupunkien avulla, koska joka paikassa asuu vihollisia,
joille olisi ylen tärkeää saada saavuttamamme vapaus meiltä
riistetyksi. Varmaan olette tekin jo tätä ajatellut, mutta
kuohahtavassa tulisuudessanne te hyppäätte yli esteiden, raivaamatta
niitä tieltä. Eräs tärkeäarvoinen seikka on jäänyt teiltä huomaamatta;
suvaitkaa vastata minulle kysymykseen: kuka antoi meille valtuuden
surmata ja polttaa? Kuka on tehnyt meille oikeutetuksi nämä teot,
joiden rangaistus on maanpäällä kuolema ja Jumalan luona kadotus?"

Breydel katsahti Deconinckiin tyytymättömänä ja vastasi:

"Mutta mestari, minä luulen, että te koetatte mahtavilla puheillanne
hämmentää minua. Kukako antoi meille valtuuden murhata ja polttaa?
Kukas antoi sen valtuuden ranskalaisille? Sanokaa!"

"Kukako? Heidän kuninkaansa Filip Kaunis ja ylipäällikkönsä Chatillon.
Ruhtinaat kantavat kruununsa ohella myöskin palkinnon tai rangaistuksen
hyvistä tai pahoista toimenpiteistään; uskollisuutta ja kuuliaisuutta
noudattaessaan ei alamainen voi tehdä syntiä. Vuodatettu veri todistaa
herraa vastaan, joka käskee, eikä palvelijaa vastaan, joka tottelee.
Mutta me, jotka käymme toimimaan ilman käskyä, oman tahtomme mukaan,
olemme myöskin Jumalalle ja maailmalle vastuunalaiset teoistamme;
meidän vuodattamamme veri lankeaa meidän itsemme päälle."

Syvä mielipaha valtasi Breydelin. Deconinckin selitys vaivasi hänen
sydäntänsä, ja vaikkei hän osannut paljon sanoa sitä vastaan, tuntui
hänestä kuitenkin hyvin kipeältä tyytyä siihen.

"Mutta, mestari", huudahti hän, "te näytätte katuvan jälkeenpäin; se
olisi kuitenkin häpeä. Emmekö ole puolustaneet henkeämme ja
omaisuuttamme, ja eikö rakkaus lailliseen herraamme, leijonaan, ole
meitä siihen pakottanut? Minä tunnen olevani vapaa kaikesta pahasta
työstä ja toivon vahvasti, ettei piiluni vielä ole nähnyt viimeistä
teurasuhriaan. Niin kovasti kuin minun toisinaan haluttaakin moittia
teidän käsittämätöntä käytöstänne, en kuitenkaan uskalla sitä tehdä,
sillä teidän tienne ovat salatummat kuin muiden kuolevaisten."

"Olette oikeassa, siinä on jotakin muuta takana ja se on juuri se
solmu, jonka tahdon teille selvittää. Te olette aina ajatellut, mestari
Jan, että minä olen liian hidas, liian vitkallinen; mutta kuulkaa, mitä
olen tehnyt silläaikaa kuin te kostonhalussanne hyödyttömästi
vuodatitte vihollisten verta. Olen antanut Gwyde-kreivillemme tiedon
pyrkimyksistämme isänmaan vapauttamiseksi, ja hän on vahvistanut ne
ruhtinaallisella hyväksymisellään. Nyt emme enää ole mitään
kapinoitsijoita, ystäväni, nyt olemme hallitsijamme laillisia
sotapäälliköitä."

"Kiitos teille, mestari", huusi Breydel innoissaan, "nyt ymmärrän
teitä. Kuinka sydämeni sykkii tuosta kunnianimestä! Niin, minä olin
kapinoitsija ja tiesin sen, mutta nyt olen arvokas soturi. Ranskalaiset
tulevat tuntemaan tämän muutoksen."

"Tätä ruhtinaamme hyväksymistä olen käyttänyt hyväkseni", jatkoi
Deconinck, "kiihoittaakseni kaikki isänmaanystävät yhteiseen nousuun,
ja se onkin minulle onnistunut. Ensi kutsulla on kaikissa Flanderin
kaupungeissa kasvava maasta urhoollisia kynteläisiä!"

Kankurien esimies joutui onnellisen ennakkotunteen valtaan, ja
kyyneleen kimaltaessa hänen silmänurkassaan hän puristi Breydelin kättä
ja lausui, keskeytynyttä puhettaan jatkaen:

"Ja silloin, sankarillinen ystäväni Breydel, silloin ei vapauden
aurinko ole paistava enää yhdellekään elävälle ranskalaiselle, ja
kostomme pelosta he antavat meille Leijonan takaisin! Meitä, meitä
Brüggen poikia, on Flanderi kiittävä vapaudestaan! Eikö tämä ajatus
nostata jaloa ylpeyttä sielussanne?"

Breydel syleili Deconinckia hurjan riemun vallassa.

"Ystäväni, oi ystäväni!" huusi hän, "kuinka syvästi tunnen sanojenne
vaikuttavan sydämeeni. Sanoin selittämätön tunne kohottaa minua; minä
olen onnellisin ihminen maanpäällä! Oi isänmaa, kuinka suureksi teet
niiden sielut, jotka sinua rakastavat! Nähkää, mestari Pietari, tällä
hetkellä en vaihtaisi flaamilaisen nimeä itse Filip Kauniin kruunuun!"

"Te ette tiedä vielä kaikkea, mestari. Flanderin nuori Gwyde ja Namurin
kreivi Juhana ovat liittyneet meihin; herra Juhana Borluut on johtava
gentiläisiä; Oudenaerdessa on meillä herra Arnold; Aelstissa herra
Balduin Papenrode. Herra Juhana Renesse lupasi meille kaikki vasallinsa
Seelannista, ja vielä useammat mahtavat läänitysherrat tulevat antamaan
meille apuaan. Mitä sanotte nyt hitaudestani ja malttavaisuudestani?"

"Oi, minä ihailen teitä, ystäväni, ja kiitän hartaasti Jumalaa, että
hän on antanut teille niin paljon järkeä. Nyt ovat ranskalaiset
mennyttä miestä! En anna penniäkään enää heidän hengestään."

"Huomisaamuna kello yhdeksän kokoontuvat flaamilaiset herrat määräämään
koston päivää. Nuori Gwyde jää keskuuteemme sotapäälliköksi; muut
palaavat heti takaisin tiloilleen pitääkseen miehensä valmiina. Olisi
viisasta, että tekin tulisitte mukaan, ettette tietämättömyydestä
kukaties tekisi tyhjäksi päätettyjä toimenpiteitä. Tahdotteko lähteä
kanssani Daelen luona olevaan Valkoiseen metsikköön?"

"Jos niin haluatte, mestari; mutta mitä tulevat toverimme sanomaan
poissaolostamme?"

"Siitä on jo huoli pidetty; minä olen ilmoittanut heille matkastani ja
luovuttanut ylipäällikkyyden esimies Lindensille. Hän lähtee meidän
miestemme kanssa Dammeen, meitä odottamaan, Tulkaa, meidän on
lähdettävä heti, sillä tulee jo päivä."

Kiireimmän kautta tuotiin kaksi satuloitua hevosta, ja sittenkuin
Breydel oli antanut teurastajilleen tarpeelliset määräykset, lähtivät
molemmat esimiehet matkaan St. Kruisin kylästä. Nopean ratsastuksensa
aikana ei heillä ollut tilaisuutta paljon puhua; kuitenkin vastasi
Deconinck Breydelin kysymyksiin katkonaisin lausein ja selitti hänelle
yleisen vapautuksen suuren suunnitelman. Kun he siten olivat
ratsastaneet kokonaisen tunnin täyttä neliä, näkivät he Nieuwenhoven
hävitettyjen tornien kohoavan puiden latvojen yli.

"Tuo on varmaan Nieuwenhove, missä Leijona surmasi niin monta
ranskalaista?" kysyi Breydel.

"Niin, vielä puoli penikulmaa Valkoisesta metsiköstä."

"Teidän täytyy myöntää, että parempaa nimeä ei meidän
Robrecht-herrallemme olisi voitu antaa, sillä hän on todellinen
leijona, silloinkuin hänellä on miekka kädessään."

Ennenkuin Breydel oli päässyt lauseensa loppuun, olivat he tulleet
paikalle, missä musta ritari oli taistellut Machteldin ryöstäjien
kanssa; he näkivät maassa makaavat veriset ruumiit.

"Ne ovat ranskalaisia", mutisi Deconinck ohiratsastaessaan, "tulkaa
eteenpäin, mestari, meidän ei tarvitse pysähtyä."

Breydel katseli hirveää näytelmää sisäisellä ilolla; hän ajoi ratsunsa
useampaan kertaan maassa viruvien ruumiiden yli, välittämättä
Deconinckin huudosta. Kankurien esimiehen täytyi vasten tahtoaankin
palata takaisin hänen luokseen.

"Mutta, mestari Breydel", huusi hän, "mitä te teette? Jumalan tähden,
heretkää, sellainen kosto on kunniatonta."

"Älkää estäkö", vastasi Breydel, "te ette tiedä, että nämä ovat niitä
sotamiehiä, jotka löivät minua poskelle. Mutta mitä minä kuulen?
Kuunnelkaa! Ettekö kuule tuolta Nieuwenhoven raunioista niinkuin naisen
valitusta? Oi hyvä Jumala, he ovat tuoneet neiti Machteldin Malesta
tänne!"

Samassa hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja juoksi, sitomatta sitä
kiinni, kiireimmän kautta raunioita kohti.

Hänen ystävänsä seurasi häntä myös sinne; Breydel oli kuitenkin jo
linnan esipihalla, ennenkuin Deconinck oli laskeutunut ratsunsa
selästä. Sen jälkeen käytti kankurien esimies vielä muutamia
silmänräpäyksiä sitoakseen hevoset kiinni tien viereen. Mitä lähemmäksi
raunioita Breydel saapui, sitä selvemmin hän kuuli valitukset. Kun hän
ei kyllin pian löytänyt sen paikan sisäänkäytävää, mistä huudot
kuuluivat, nousi hän kivikasalle ja kurkisti ikkunasta saliin. Hän
tunsi Machteldin ensi silmäyksellä; mutta musta ritari ei voinut
näyttää hänestä muulta kuin viholliselta. Siinä ajatuksessa hän veti
piilun esiin nuttunsa alta ja hyppäsi saliin.

"Hävytön ryöväri!" huusi hän mustalle ritarille; "kunniaton
ranskalainen! Te olette elänyt kyllin kauan! Te ette ole jäävä
rankaisematta siitä, että olette kajonnut leijonan, minun herrani,
tyttäreen!"

Ritari seisoi kuin kivettyneenä tämän äkillisen ilmiön johdosta ja oli
hämmästyen kuunnellut Breydelin uhkauksia. Pian hän kuitenkin kokosi
jossakin määrin malttinsa ja vastasi:

"Te erehdytte, mestari Breydel, minä olen Flanderin poikia. Olkaa
levollinen, Leijonan tyttären puolesta on kostettu."

Breydel ei tiennyt mitä ajatella. Hän vapisi vielä raivosta; mutta
ritarin sanoilla, jotka hän lausui flaaminkielellä ja puhutellen häntä
nimeltä, oli tarpeeksi voimaa pidättämään häntä. Machteld ei ollut
Breydelin ilmestyessä lainkaan säikähtänyt; ollen järkensä
sekaannuksessa vakuutettu siitä, että musta ritari oli yksi hänen
ryöstäjiään, nauroi hän ilostuneena ja huusi:

"Kuolema hänelle! Hän on sulkenut isäni vankeuteen ja tahtoo viedä
minut häijyn Johanna NavarraIaisen luo. Tuo petturi! Minkätähden ette
kosta kreivimme veren puolesta, flaamilainen?"

Ritari katseli neitoa tuskallisella säälillä ja kyynelet virtasivat
hänen silmistään.

"Onneton lapsi!" huokasi hän.

"Te rakastatte ja säälitte Leijonan tytärtä", lausui Breydel, puristaen
ritarin kättä, "antakaa minulle anteeksi, että erehdyin teistä."

Tällä hetkellä astui Deconinck salin ovelle. Hän kohotti hämmästyneenä
kätensä päänsä yli ja huusi sitten, heittäytyen polvilleen ritarin
eteen:

"Oi taivas, Leijona, meidän herramme!"

"Leijona, meidän herramme!" kertasi Breydel, samalla kuin hänkin
polvistui kankurien esimiehen viereen, "Jumala, mitä minä olen tehnyt!"

He jäivät kunnioittavasti ja syvään kumartuneina, sanaakaan lausumatta,
polvilleen ritarin eteen.

"Nouskaa ylös, uskolliset alamaiseni", lausui Robrecht van Bethune,
"minä tiedän, mitä olette tehneet ruhtinaanne puolesta."

Kun he olivat nousseet, jatkoi hän:

"Katsokaa, tässä on tyttäreni! Ajatelkaa, kuinka isän sydämen täytyy
kärsiä tästä näystä -- eikä ole mitään, millä auttaa häntä; ei ruokaa,
ei muuta juomaa kuin puron kylmä vesi. Te näette, että Herra koettelee
minua ankarilla iskuilla!"

"Suvaitsetteko, teidän kreivillinen ylhäisyytenne, vain käskeä, että
minä toimitan teille kaiken tämän?" kysyi Breydel. "Voiko halpa
alamainen siten palvella teitä?"

Näin kysyessään hän juoksi jo ovelle päin, mutta kreivin käskevä
viittaus pakotti hänet palaamaan takaisin.

"Menkää", lausui kreivi, "ja hakekaa lääkäri; mutta sen pitää olla
uskollinen alamainen. Vaatikaa häneltä vala, ettei hän ilmaise mitään
näkemästään tai kuulemastaan."

"Herra kreivi", huusi Breydel suuresti iloissaan, "minä tiedän juuri
erään parhaita ystäviäni, Flanderin hehkuvimman kynteläisen. Hän asuu
Wardammessa, minä tuon hänet heti tänne."

"Minä pyydän teitä, ettette mainitse Flanderin leijonaa, ja kehoitan
teitä molempia ehdottomaan vaitioloon. Menkää!"

Breydel poistui salista. Tehtyään monia kysymyksiä kankurien
esimiehelle maan asioista, lausui kreivi:

"Niin, mestari Deconinck, minä olen saanut vankeuteeni herra
Dietrichin ja herra Nieuwlandin kautta kuulla teidän epäonnistuneista
yrityksistänne. Minulle on suuri ilo, että minulla on niin uskollisia
alamaisia, silloinkuin useimmat aateliset ovat minut hylänneet."

"On totta, teidän ylhäisyytenne", vastasi Deconinck, "että monet herrat
ovat asettuneet isänmaataan vastaan, mutta kuitenkin on uskollisina
pysyneitten aatelisten luku suurempi kuin luopioitten. Minun yritykseni
eivät myöskään ole epäonnistuneet, niinkuin teidän kreivillinen
korkeutenne luulee. Ei koskaan ole Flanderi ollut lähempänä
vapautustaan; juuri tällä hetkellä ovat herra Gwyde ja Juhana Namur
lukuisain muiden aatelisten kanssa kokoutuneet Valkoiseen metsikköön
Daelen luo tekemään mahtavaa liittoa. He odottavat vain minua."

"Mitä te sanotte, esimies? Niinkö lähellä näitä raunioita minun
molemmat veljeni?"

"Niin, herrani, teidän molemmat korkeat veljenne ja myös uskollinen
ystävänne Juhana Renesse."

"Oi hyvä Jumala! ja minä en voi heitä syleillä! Herra Dietrich on
teille sanonut, millä ehdolla olen poistunut vankeudestani. Minä en
tahdo panna vaaraan sen miehen henkeä, joka on hetkeksi saattanut minut
vapauteen; kuitenkin haluaisin nähdä veljiäni. Tahdon lähteä teidän
kanssanne, mutta silmikko alaslaskettuna. Jos katson tarpeelliseksi
ilmaista itseni, annan teille merkin, ja teidän on silloin otettava
kaikilta läsnäolevilta ritareilta heidän kunniasanansa, että he
säilyttävät nimeni salassa; jos he siitä kieltäytyvät, en minä ilmaise
itseäni. En myöskään puhu mitään."

"Teidän tahtonne on tapahtuva, herrani; olkaa vakuutettu, että tulette
olemaan minuun tyytyväinen; minä ymmärrän teidän tarkoituksenne varsin
hyvin. Sairas Machteld näyttää nukkuvan; kunpa lepo olisi hänelle
terveydeksi!"

"Ei hän nuku, lapsiparka, hän uinuu väsymyksestä. Mutta minusta tuntuu,
että kuulen ihmisaskelia. Nyt kun olen pannut kypärin päähäni, ette
enää minua tunne; muistakaa se!"

Lääkäri astui Breydelin seurassa saliin, tervehti kunnioittavasti
mustaa ritaria ja meni mitään virkkamatta sairaan luo. Tehtyään
tavanmukaiset tutkimuksensa, selitti hän, että neidiltä oli mitä
pikimmin iskettävä suonta, ja teki sitten pienellä veitsellä piston
vasemman käsivarren suoneen, molempien esimiesten pitäessä tyttöä
kiinni vuoteella. Kreivi huokasi tuskallisesti ja kääntyi salin toista
puolta kohti. Veri, joka pulppuavana suihkuna purskahti hänen
onnettoman lapsensa käsivarresta, täytti hänet katkeralla kivulla ja
sai hänet ankarasti vapisemaan. Kun hän oli vaivoin voittanut tuskansa,
kääntyi hän jälleen tyttäreensä päin, kuitenkaan katsomatta häneen.
Lääkäri ei asettanut verentuloa ennenkuin tytön voimat alkoivat
heikentyä. Sairas veti vielä muutaman kerran syvään henkeään ja vaipui
sitten kouristuksentapaiseen tajuttomuuteen. Sitten hänen käsivartensa
sidottiin, ja hän näytti nukkuvan.

"Herrani", lausui lääkäri Robrechtin puoleen kääntyen, "minä vakuutan
teille, ettei neitiä uhkaa mikään vaara. Lepo on elvyttävä hänen
sielunsa entiselleen."

Niinpiankuin kreivi kuuli nämä lohdulliset sanat, viittasi hän
molemmille esimiehille ja lähti ulos salista. Tultuaan raunioiden
ulkopuolelle lausui hän Breydelille:

"Mestari, minä jätän lapseni teidän huolenpitoonne. Palatkaa hänen
luokseen ja vartioikaa kreivinne tytärtä minun paluuseeni saakka.
Mestari Pietari, me lähdemme Valkoiseen metsikköön."

Noudettuaan hevosensa ratsasti hän ulos raunioista. Deconinck seurasi
häntä jalan ja jätti hevosensa seisomaan tienviereen, vaikka menikin
kreivin kanssa siitä ohitse; sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen
sopinut ratsastaa valtiaansa rinnalla.

Vähän matkan päässä Valkoisesta metsiköstä tuli heitä vastaan
kymmenkunta herraa, jotka Deconinckin tunnettuaan palasivat hänen
kanssaan takaisin metsään. Ylhäisimmät heidän joukossaan olivat Namurin
kreivi Juhana ja nuori Gwyde, molemmat Robrecht van Bethunen veljiä,
Wilhelm Jülich, heidän veljenpoikansa, pappi ja Aachenin rovasti,
Juhana Renesse, urhea seelantilainen. Juhana Borluut, Woeringenin
sankari, Arnold Oudenaerde ja Balduin Papenrode. Tuntemattoman ritarin
läsnäolo herätti heissä mitä suurinta epäluuloa, ja he katsoivat
Deconinckiin ikäänkuin odottaen häneltä pikaista selitystä. Kankurien
esimies astui heidän keskelleen ja lausui:

"Arvoisat herrat, minä tuon luoksenne ranskalaisten suurimman
vihamiehen, jaloimman Flanderin ritarin. Erittäin vaikuttava syy, josta
riippuu erään oivallisen miehen henki, estää häntä tekemästä itseään
tällä haavaa teidän jalosukuisuuksillenne tunnetuksi; suvaitkaa
sentähden suhtautua suopeasti siihen, että hän pitää kypärinsä
suljettuna eikä myöskään puhu, sillä hänen äänensä on teille kaikille
tuttu kuin teidän äitinne ääni. Minun kauan koeteltu uskollisuuteni on
teidän jalosukuisuuksillenne takuuna, etten tuo keskuuteemme ketään
petollista veljeä."

Ritarit ihmettelivät tätä merkillistä selitystä ja koettivat arvailla
tuntemattoman nimeä; mutta koska vangitun Leijonan läsnäolo ei voinut
näyttää heistä lainkaan mahdolliselta, olivat heidän kaikki
arvelunsa turhia. He luottivat kumminkin täydellisesti kankurien
esimiehen varovaisuuteen ja lähettivät palvelijansa eri tahoille,
varustautuakseen odottamattoman yllätyksen varalta. Deconinck aloitti
sitten puheen seuraavaan tapaan:

"Arvoisat herrat, meidän korkean valtiaamme vankeus on ollut
brüggeläisille hyvin tuskallinen. On totta, että olemme usein nousseet
teitä vastaan, koska tahdottiin loukata etuoikeuksiamme, ja ehkä olette
ajatelleet, että yhtyisimme ranskalaisiin. Mutta muistakaa, että
ylevämielinen ja vapaa kansa ei voi sietää vieraita valtiaita; niinpä
olemmekin Filip Kauniin petollisen menettelyn jälkeen panneet useamman
kerran henkemme ja omaisuutemme alttiiksi sen takia; moni ranskalainen
on kuolemalla sovittanut ruhtinaansa pahantyön, ja flaamilaisten veri
on Brüggessä virtoina vuotanut. Tällaisen asiaintilan vallitessa olen
minä rohjennut esittää teidän jalosukuisuuksillenne yleisen vapautuksen
mahdollisuutta; sillä minä uskon, että ikeemme on vahvasti järkkynyt ja
voidaan niinollen voimakkaalla yrityksellä ravistaa pois. Onnellinen
sattuma on ihmeellisesti tullut avuksemme; teurastajain esimies on
hävittänyt Malen linnan ja senjohdosta on herra Mortenay karkoittanut
kaikki kynteläiset Brüggestä; nyt ovat minun ammattikuntani miehet yli
viidentuhannen miehen vahvuisena joukkona Dammessa. Seitsemänsataa
teurastajaa on yhtynyt meihin, ja minä voin vakuuttaa teidän
jalosukuisuuksillenne, että nämä viimeksimainitut esimiehensä Breydelin
kanssa pitävät puolensa hyvinkin kymmenkertaista ranskalaisjoukkoa
vastaan; se on todellinen leijonaparvi. Meillä on nyt sotajoukko, jota
ei ole halveksittava, ja me voimme heti paikalla lähteä taistelemaan
ranskalaisia vastaan, jos te vain lähetätte meille tarvittavaa apua
toisista kaupungeista. Tämä minun oli saatettava teille tiedoksi;
teidän jalosukuisuutenne suvaitkoot nyt päättää tarpeellisista
toimenpiteistä, sillä hetki on suotuisa; minä odotan teidän
määräyksiänne, toimiakseni uskollisena alamaisena niiden mukaan."

"Minusta näyttää", vastasi Juhana Borluut, "että liian suuri
kiiruhtaminen voisi olla meille vahingoksi. Vaikka brüggeläiset ovatkin
nousseet ja ovat valmiit taistelemaan, ei ole kuitenkaan toisissa
kaupungeissa vielä päästy niin pitkälle. Olisi toivottavaa, että
lykkäisimme kostoa vielä jonkunverran, voidaksemme koota vielä enemmän
apukeinoja. Voitte olla vakuutetut siitä, että ranskalainen sotaväki
tulee saamaan tuekseen suuren joukon flaamilaisia luopioita ja
liljalaisia. Meidän on muistettava, että me panemme tässä peliin
isänmaan vapauden; sillä jos sorrumme taistelussa, on se menetetty
ainaiseksi. Silloin emme voi tehdä aseillamme muuta kuin ripustaa ne
naulaan."

Koska Borluutia pidettiin koko Flanderissa kykenevänä ja viisaana
soturina, kannattivat useat läsnäolevista ritareista, niiden joukossa
myös Juhana Namur, hänen puhettaan. Nuori Gwyde astui kuitenkin esiin
ja lausui innokkaasti:

"Ajatelkaa kuitenkin, hyvät herrat, että jokainen kuluva tunti on
kärsimyksen tunti minun vanhalle isälleni ja onnettomille omaisilleni;
ajatelkaa, millaista tuskaa minun korkean Robrecht-veljeni täytyy
kärsiä! Me olemme jättäneet hänet ilman apua hänen vihollistensa
käsiin, me olemme pelkurimaisessa kärsivällisyydessä antaneet
miekkaimme ruostua ja häpeän kasautua päittemme päälle! Jos vangitut
veljemme voisivat huutaa meille vankiloistaan ja kysyisivät: mitä
olette tehneet miekoillanne ja miten olette täyttäneet ritarin
velvollisuudet? -- mitä voisimme heille silloin vastata? Emme mitään!
Häpeänpuna nousisi poskillemme ja päämme painuisi alas heidän nuhteensa
edessä. Ei, minä en tahdo enää kauempaa odottaa; miekka on paljastettu,
eikä sitä ole pistettävä takaisin huotraan, ennenkuin vihollisen veri
on sen punannut! Minä toivon, että veljenpoikani Wilhelm antaa minulle
tässä yrityksessä apunsa."

"Mitä pikemmin, sitä parempi", huusi Wilhelm Jülich; "olemme jo
liiankin kauan murheella katselleet meikäläisten kärsimyksiä. Ei ole
arvokasta, että mies antaa niin kauan ärsyttää itseään, ryhtymättä
kostoon. Minä olen pukenut haarniskan ylleni enkä riisu sitä uudelleen
pois ennenkuin vapautuksen päivänä; minä taistelen serkkuni Gwyden
kanssa enkä tahdo enää kuulla puhuttavan viivyttelystä."

"Mutta, hyvät herrat", puuttui Juhana Borluut puheeseen, "sallikaa
minun huomauttaa teille, että me tarvitsemme aikaa saadaksemme väkemme
salassa koolle, ja että teiltä puuttuu tämä apu, jos ilman meitä
antaudutte taisteluun; herra Renesse on jo lausunut minulle samanlaisia
arveluja."

"En todellakaan voi saada vasallejani aseisiin vähemmässä kuin kahdessa
viikossa", lausui herra Renesse, "ja minä neuvoisin herroja Gwydeä ja
Wilhelmiä mukautumaan jalosukuisen Borluutin mielipiteeseen. Joka
tapauksessa on mahdotonta tuoda saksalaisia ratsumiehiä tänne niin
pian. Mitä te arvelette, mestari Deconinck?"

"Jos halvan alamaisen sanoilla on jotakin painoa hänen maansa
valtiaiden edessä, niin neuvoisin teitä myöskin noudattamaan
varovaisuutta, vaikka se onkin vastoin suunnitelmaani. Me
houkuttelisimme siinä tapauksessa Brüggestä vielä jäljelläolevat
veljemme ja siten lisäisimme sotajoukkoamme; sillävälin voisivat nämä
herrat koota ja pitää valmiina vasallinsa, kunnes herra Jülich ehtii
luoksemme ratsumiehineen."

Musta ritari ilmaisi useaan kertaan päänpudistuksella
tyytymättömyyttään; hän oli ilmeisesti suuressa kiusauksessa puhua,
mutta pidättyi siitä kuitenkin joka kerta. Vihdoin täytyi Gwyden ja
Wilhelmin mukautua toisten herrojen tahtoon, sillä nämä olivat
yksimielisesti molempien veljesten esitystä vastaan. Sitten määrättiin
lähemmin, että Deconinck pitäisi väkensä leiriytyneenä Dammeen ja
Ardenbergiin; Wilhelm Jülich lähtisi Saksaan noutamaan ratsumiehiään;
nuori Gwyde toisi Namurista veljensä kreivin soturit; herra Renesse
menisi Seelantiin ja muut herrat kukin hovitilalleen valmistamaan
kaikkia yleiseen aseelliseen nousuun.

Mutta juuri sillä hetkellä, kun he puristivat toistensa käsiä
erotakseen, pidätti musta ritari heidät viittauksella ja lausui:

"Hyvät herrat!..."

Hänen äänensä herätti yleistä hämmästystä ritarien joukossa, he
katsahtivat toisiinsa nopein silmäyksin, saadakseen vahvistusta omille
otaksumilleen toisten ilmeistä. Mutta nuori Gwyde syöksähti esiin ja
huusi:

"Oi onnen hetki! Veljeni, minun rakas veljeni, äänesi tunkee sydämeni
pohjaan saakka!"

Rajulla väkivallalla hän tempasi kypärin mustan ritarin päästä ja
syleili häntä vilpittömällä rakkaudella.

"Leijona, meidän kreivimme!" kuului yleinen huudahdus.

"Onneton veljeni!" jatkoi Gwyde, "sinä olet kärsinyt niin paljon, minä
olen niin syvästi surrut sinun vankeuttasi; mutta nyt, oi autuutta!
minä saan sinua syleillä. Sinä olet murtanut kahleesi ja Flanderi on
saanut takaisin kreivinsä. Anna minulle anteeksi kyyneleeni, ne
virtaavat rakkaudesta sinuun, muistellessani sinun kärsimyksiäsi.
Herralle olkoon kiitos tästä odottamattomasta onnesta!"

Robrecht painoi nuoren Gwyden hellästi sydäntään vastaan; sitten hän
kääntyi toisen veljensä, Juhana Namurin puoleen, ja syleiltyään
häntäkin lausui:

"Hyvät herrat, olisin tärkeäin syiden vuoksi ollut ilmaisematta
itseäni, mutta minusta näyttää olevan velvollisuuteni sanoa teille
jotakin, jonka täytyy muuttaa päätöksenne. Tietäkää, että Ranskan
kuningas on antanut käskyn kaikille läänitysmiehilleen ja heidän
alamaisilleen lähteä sotaretkelle maurilaisia vastaan! Koska hän panee
toimeen tämän sotaretken ainoastaan asettaakseen Majorkan kuninkaan
jälleen valtaansa, on varmaa, että hän vielä paljon mieluummin
käyttäisi tätä mahtavaa sotavoimaa pitääkseen Flanderin hallussaan.
Kokoontuminen on määrätty tapahtumaan kesäkuun lopussa. Siis
yhden kuukauden kuluttua on Filip Kauniilla käytettävänään
seitsemänkymmentätuhatta miestä. Ajatelkaa nyt, eikö olisi otollista
suorittaa vapautus ennen tätä ajankohtaa; myöhemmin se käy
mahdottomaksi. Minä en käske teitä mihinkään, sillä huomenna on minun
palattava vankeuteeni."

Ritarit tunsivat, että nämä sanat olivat hyvin perustellut, ja
päättivät toimia mahdollisimman joutuisasti. Tämä muutti heidän
suunnitelmansa niin, että heidän ei ollut odotettava kauempaa, vaan
saavuttava mitä pikimmin joukkoineen Deconinckin luo Dammeen. Nuori
Gwyde valittiin, Robrechtin lähimpänä sukulaisena, sotajoukon
ylipäälliköksi, koska Wilhelm Jülich ei papillisen säätynsä vuoksi
tahtonut ottaa tätä arvoa vastaan. Juhana Namur ei voinut
mieskohtaisesti auttaa flaamilaisia, sillä edessäolevan levottomuuden
johdosta oli hänellä kyllin tekemistä oman kreivikuntansa
säilyttämisessä; mutta hän tahtoi kuitenkin lähettää heille vahvan
osaston ratsumiehiä.

Kohta sen jälkeen matkustivat herrat kukin tiluksilleen. Robrecht jäi
yksin veljiensä, veljenpoikansa Wilhelmin ja Deconinckin kanssa.

"Oi Gwyde!" lausui Robrecht syvästi liikutettuna, "oi Wilhelm! minä
tuon teille viestin niin kauhean, että kieleni ei uskalla sitä lausua,
että ajatuskin siitä jo täyttää silmäni kyynelillä. Te tiedätte, kuinka
kavalasti kuningatar Johanna otti vangiksi poloisen Filippa-sisaremme.
Kuusi vuotta on Louvren tyrmä ollut asuntona onnettomalla ja sinä
aikana ei hän ole saanut nähdä isäänsä eikä veljiänsä. Te uskotte hänen
olevan vielä maanpäällä; te rukoilette Jumalalta hänen vapautustaan;
mutta ah! teidän rukouksenne ovat turhat. Sisaremme on myrkytetty ja
hänen ruumiinsa heitetty Seineen."

Kun murhe syvimmin valtaa ihmissydämen, riistää se häneltä hetkeksi
puhekyvyn; niin kävi myöskin Gwydelle ja Wilhelmille. He kalpenivat ja
tuijottivat mitään lausumatta eteensä. Gwyde tointui ensimmäisenä
tyrmistyksestään.

"Se on siis totta", huokasi hän, "Filippa on kuollut! Oi sisar-raukkani
autuas henki, sinä voit lukea sydämestäni, millaista murhetta tunnen,
millainen kostonjano minua elähdyttää. Sinun puolestasi tullaan
kostamaan! Virtoina olen vuodattava verta sinun muistoksesi!"

"Älkää salliko tuskanne saada teitä liiaksi valtoihinsa, kallis
serkkuni", lausui Wilhelm Jülich. "Surkaa sisartanne, rukoilkaa hänen
sielunsa puolesta ja taistelkaa isänmaan vapauden puolesta. Ahnas hauta
ei anna verelläkään takaisin kuolleitaan."

"Veljeni", keskeytti Robrecht, "suvaitkaa seurata minua, tahdomme mennä
tyttäreni Machteldin luokse, hän ei ole kaukana täältä. Matkalla kerron
teille vielä surullisia asioita; antakaa palvelijainne odottaa täällä."

Robrecht kertoi heille sitten, kuinka ihmeellisesti hän oli
vapauttanut tyttärensä ranskalaisten käsistä ja mitä tuskia hän oli
kokenut Nieuwenhoven raunioissa. Hänen murheensa oli kuitenkin
lievittynyt, sillä hän luotti lääkärin sanoihin. Toivo, että Machteld
vihdoinkin tuntisi hänet, lohdutti hänen sydäntään, ja hänen
tottumuksensa onnettomuuksiin antoi hänen sielulleen enemmän voimaa
tuskien voittamiseksi. Pian he saapuivat saliin, missä Machteld näytti
rauhallisesti nukkuvan. Hänen poskensa olivat valkeat kuin alabasteri
ja hänen hengityksensä niin heikko, että hän oli täydellisesti
elottoman ruumiin näköinen. Suuri oli hämmästys, joka ritarit valtasi,
kun he näkivät lian sekaisen veren Machteldin vaatteilla; he ristivät
syvän säälin vallassa kätensä, mutta eivät puhuneet mitään, sillä
lääkäri oli sormensa suulle laskien antanut heidän ymmärtää, että
vaadittiin mitä suurinta hiljaisuutta. Nuori Gwyde syleili veljeään
Robrechtia ja itki kiihkeästi hänen rinnoillaan.

"Oi taivas", nyyhkytti hän, "millaisena Leijonan tytär tuossa makaa!"

Lääkäri viittasi ritareita ovelle ja vei heidät pois salista; sitten
hän lausui:

"Neito on jälleen järjillään, mutta hän on hyvin heikko ja uupunut;
teidän poissaollessanne hän on kerran ollut hereillä ja tunsi mestari
Breydelin; hän kysyi häneltä monta asiaa, selvittääkseen muistiaan.
Mestari Breydel lohdutti häntä vakuuttamalla, että herra Bethune tulisi
hänen luokseen. Ei ole viisasta, arvoisat herrat, hävittää tuota
toivoa; minä neuvon siis, ettette poistuisi hänen luotaan. Myöskin on
erittäin tarpeellista hankkia neidille parempi lepopaikka ja toiset
vaatteet."

Robrecht palasi veljiensä kanssa Machteldin luo ja katseli hiljaisella
murheella hänen kalpeita piirteitään. Tytön huulet liikkuivat ja aika
ajoin hän päästi käsittämättömiä äännähdyksiä. Voimakkaamman
hengenvedon kannattamana tunki kahdesti toistettu sana: 'Isä!'
harpunsoittona Robrechtin korvaan; rakkautensa ylenpalttisuudessa hän
painoi suunsa uneksivan tyttärensä huulille. Tämä pitkä suudelma näytti
vuodattavan neitoon uutta elämää. Kevyt puna ilmestyi hänen poskilleen
ja hänen silmänsä avautuivat vienon ja autuaallisen hymyn kirkastaessa
hänen piirteitään. Sanoinkuvaamaton oli ilme tytön kasvoilla; hän
katsoi sanaakaan lausumatta isänsä silmiin ja näytti hekumoivan
ihanassa hurmauksessa. Sellaisilta näyttävät varmaan enkelit Herran
kasvoja katsellessaan! Pian nosti neito käsivartensa ja Robrecht
kumartui alas hänen puoleensa, antaakseen hänen syleillä itseään. Mutta
se ei ollut tytön tarkoitus, hän siveli hyväillen hänen poskiaan.
Molemmat olivat ihastukseen vajonneet ja tunsivat olevansa autuuden
maailmassa. Isä ei enää ajatellut tuskiaan, vaan kiitti Jumalaa, joka
tekee onnettoman myöskin ilolle vastaanottavammaksi. Yhtä liikutetut
olivat ympärilläseisovat tästä pyhän isänrakkauden näytelmästä; he
eivät rohjenneet äänellään keskeyttää juhlallista hiljaisuutta, vaan
pyyhkivät salaa kyyneliään. Heidän ryhtinsä oli kuitenkin hyvin
erilainen: Juhana Namur, joka parhaiten kykeni hillitsemään surunsa,
seisoi jäykin katsein ja pää pystyssä. Wilhelm Jülich, pappi, oli
polvistunut ja rukoili yhteenliitetyin käsin. Nuoressa Gwydessä ja Jan
Breydelissä sekoittui katkera tuska hehkuvaan kostonjanon tunteeseen;
se oli selvästi nähtävissä heidän yhteenpuserretuista huulistaan ja
nyrkkiin puristettujen kättensä uhkaavista liikkeistä. Deconinck, joka
muissa tilaisuuksissa osoittautui niin kylmäveriseksi, oli nyt kaikista
murheellisin; hänen kyyneleensä virtasivat vuolaina käden alta, jolla
hän peitti kasvojaan.

Vihdoin havahtui nuori Machteld äänettömästä katselustaan; kiihkeästi
hän painoi isänsä pään sykkivää sydäntään vasten ja lausui heikolla
äänellä:

"Oi isäni! rakastettu isäni! Siinä te nyt lepäätte onnellisen lapsenne
sydämellä! Minä tunnen sydämenne sykinnän omaa sydäntäni vasten!
Ylistetty olkoon Jumala, joka antaa niin paljon onnea tulla ihmisen
osaksi! Pysykää näin lähellä minua, rakas isäni, sillä teidän
suudelmanne nostavat minut taivaaseen!"

"Sinun rakkautesi, lapseni", huusi Robrecht, "saattaa minut unohtamaan
kaikki kärsimäni tuskat. Sinä et voi käsittää, kuinka katkeraa minulle
oli, kun sinä et minua tuntenut; mutta Jumala yksin tietää, kuinka
suuren ilon hän on valmistanut sydämelleni tällä hetkellä. Tahdon tehdä
hyväilyni kaksinkertaisiksi, sillä ne ovat palsamia sielulleni. Rakas
Machteldini, kuinka surullinen olikaan kohtalosi!"

Sillävälin oli myöskin nuori Gwyde lähestynyt ja seisoi avoimin sylin
vuoteen vieressä.

Niinpiankuin Machteld huomasi hänet, lausui hän, päästämättä irti
isäänsä:

"Ah, minun rakas Gwyde-setänii Oletteko tekin täällä? Itkettekö minun
tähteni? Ja Wilhelm-herra, joka rukoilee tuolla polvillaan, ja herra
Namur -- olemmeko siis Wynendaelissa?"

"Onneton veljentyttäreni", vastasi Gwyde, "teidän kärsimyksenne
murtavat sydämeni. Oi sallikaa minun syleillä teitä, sillä sieluni
janoaa lohtua; olen kuolemaan asti murheissani."

Machteld päästi irti isänsä ja tarjosi rakastavalle Gwydelle kätensä.
Sitten hän lausui hiukan kovemmalla äänellä:

"Herra Jülich, tulkaa ja antakaa minulle suudelma, ja te, rakas
Juhana-setä, painakaa myöskin minut rintaanne vasten; te olette kaikki
niin herttaisen suosiollisia minulle."

Vuorotellen syleilivät häntä hänen jokainen sukulaisensa, ja
kestetyillä kärsimyksillä ei enää ollut sijaa hänen muistossaan. Kun
Wilhelm Jülich tuli hänen luoksensa, katseli Machteld häntä
hämmästyneenä kiireestä kantapäähän ja kysyi:

"Mitä tämä merkitsee, Wilhelm-herra? Minkätähden teillä on tuo
haarniska papinpuvun yllä ja mitävarten teillä, Herran palvelijalla, on
tuo pitkä miekka?"

"Pappi, joka puolustaa isänmaataan, taistelee myöskin Jumalansa
alttarien puolesta!" oli vastaus.

Deconinck ja Breydel seisoivat paljastetuin päin jonkun matkan päässä
vuoteesta ja ottivat osaa yhteiseen iloon. Machteld katseli heitä
vilpittömästi kiitollisena heidän rakkaudestaan; hän veti isänsä pään
puoleensa ja kysyi hiljaisella äänellä:

"Lupaatteko minulle jotakin, rakkahin isäni?"

"Kaikki, lapseni; sinun toivomustesi täyttäminen tekee minut
onnelliseksi."

"No hyvä, siispä pyydän teitä, rakkahin isäni, palkitsemaan ansionsa
mukaan noita molempia uskollisia alamaisia; he ovat joka päivä panneet
henkensä alttiiksi isänmaan puolesta."

"Toivomuksesi on tuleva täytetyksi, Machteld; minä tulen pitämään
huolen siitä, että hekin joskus toiste saavat sinua syleillä, kun he,
niinkuin nyt, ovat sen ansainneet. Laske minut nyt irti, minun on
puhuttava Gwyden kanssa."

Hän viittasi veljelleen ja vei hänet salista esipihalle.

"Veljeni", lausui hän, "on oikein ja kohtuullista, että noiden
molempien esimiesten rakkaus meidän kelpo Brüggeämme kohtaan ei jää
palkitsematta; minä annan teille senvuoksi tarvittavan valtuuden tämän
minun toivomukseni täyttämiseksi. Kun olette taistelukentällä kaikkien
ammattikuntien keskellä, niin on tahtoni, että lyötte Deconinckin ja
Breydelin ritareiksi kaikkien heidän kisälliensä läsnäollessa; siten
tulee rakkaus isänmaahan heissä aateloiduksi. Säilyttäkää tämä määräys
salaisuutena sydämessänne, kunnes aika on tullut. Palatkaamme nyt
takaisin saliin, sillä minun on lähdettävä luotanne."

Robrecht lähestyi tytärtään, tarttui hänen käteensä ja lausui:

"Lapseni, sinä tiedät, kuinka olen päässyt lähtemään vankeudestani:
eräs jalo ritari panee henkensä alttiiksi minun puolestani
vankityrmässä. Älä tule murheelliseksi, Machteld, alistu minun kanssani
julmaan kohtaloon..."

Machteld keskeytti hänen puheensa ja vastasi:

"Oi, minä tiedän, mikä murheellinen sana on huulillanne: teidän täytyy
jättää minut!"

"Sinäpä sen sanoit, jalo lapseni; minun on palattava takaisin
vankilaani; olen luvannut kunniani kautta viipyä Flanderissa vain yhden
päivän. Älä itke, onnettomuus ei ole enää kauan meitä vainoava."

"Minä en tahdo itkeä, se olisi synti. Olen kiitollinen Herralle niin
suuresta lohdusta ja koetan kärsivällisyydellä ja rukouksella ansaita
häneltä onneni. Menkää, isäni, antakaa minulle vielä yksi suudelma, ja
saattakoot taivaan enkelit teitä matkallanne."

"Esimies Breydel", lausui Robrecht, "minä annan teille käskyvallan
Brüggen miehien yli; mestari Deconinck olkoon ylin johtaja. Nyt minä
pyydän teitä toimittamaan tyttärelleni hyvän hoitajattaren; hankkikaa
hänelle myös toiset vaatteet. Senjälkeen on teidän vietävä hänet pois
täältä ja varjeltava häntä kaikelta vahingolta. Minä asetan hänet
teidän suojelukseenne, jotta hän saisi sen nimen mukaisen kohtelun,
jonka jälkeläinen hän on. Mestari Breydel, tahtoisitteko viedä ratsuni
esipihaan."

Sittenkuin Robrecht oli lausunut jäähyväiset molemmille veljilleen,
syleili hän tytärtään ja katseli häntä hartaalla hellyydellä.

Machteld suuteli häntä moneen kertaan ja piti häntä lujasti
syleilyssään.

"Nyt, lapseni", jatkoi Robrecht, "lohduta mielesi, minä tulen pian
takaisin ainaiseksi. Muutamien päivien perästä on hyvä veljesi Aadolf
oleva jälleen luonasi."

"Oi, sanokaa hänelle, että minä pyydän häntä kiiruhtamaan."

"Voit olla varma, että hän antaa siivet ratsulleen."

"Menkää nyt Jumalan haltuun, rakas isäni; minä en ole itkevä eroani
teistä."

Robrecht poistui vihdoin tyttärensä luota ja nousi toisten ritarien
kanssa ratsaille. Niinpiankuin Machteld kuuli poislaukkaavien ratsujen
kavioiden töminän, virtasivat hänen lupauksestaan huolimatta kyyneleet
hänen poskiaan pitkin; tällä ei kuitenkaan ollut mitään vahingollista
vaikutusta häneen, sillä lohdullinen tieto oli hänellä jäljellä.

Deconinck ja Breydel täyttivät valtiaansa Leijonan käskyt. Hoitajavaimo
noudettiin ja Machteld sai puhtaat vaatteet.

Illan tullen olivat kaikki Dammessa brüggeläisten leirissä.




V.


Näiden tapahtumien jälkeisen viikon aikana poistui Brüggestä vielä yli
kolmetuhatta porvaria, mennen Deconinckin luo Ardenbergiin tai
Breydelin luo Dammeen. Näiden taistelukuntoisten miesten poistumisesta
rohkaistuneina antautuivat ranskalaiset kaikenlaisiin hillittömyyksiin
ja kohtelivat jäljellejääneitä asukkaita kuin ostettuja orjia. Oli
myöskin paljon sellaisia brüggeläisiä, joille ranskalaiset eivät mitään
ikävyyksiä tuottaneet ja jotka puhelivat ja pitivät hauskaa heidän
kanssaan, ikäänkuin olisivat olleet veljesten joukossa; nämä olivat
flaamilaisia, jotka olivat luopuneet isänmaastaan ja koettivat
saavuttaa vihollisten suosiota alentamalla itsensä. He ylpeilivät
'liljalaisen' herjausnimestä kuin kunnia-arvosta. Muut olivat
kynteläisiä, uskollisia Flanderin poikia, jotka kärsimättömyydellä
kantoivat iestä; mutta omaisuus, jonka he otsansa hiellä olivat
hankkineet, oli heille siksi kallis, etteivät he halunneet jättää sitä
suojattomaksi vieraiden rosvojen käsiin.

Kynteläiset sekä karkoitettujen vaimot ja lapset ne olivat, joihin
ranskalaiset kohdistivat raukkamaisen tyranniutensa. Ei mikään voinut
pidättää heitä heidän häpeällisestä kostostaan; he rosvosivat
häiritsemättä kaiken, mitä heidän mielensä teki, ottivat tavaroita
väkisin myymälöistä ja maksoivat ne haukkumasanoilla ja herjauksilla.
Tämä katkeroitti sorrettuja porvareita niin suuresti, että he
kieltäytyivät yksituumaisesti myömästä ranskalaisille enää palaakaan
lihaa tai leipää, eivätkä ripustaneet puoteihinsa enää mitään esille.
He kätkivät elintarpeet maahan varjellakseen ne vihollisen
etsiskelyiltä, ja neljässä päivässä oli varusväki niin nälistynyt, että
se juoksenteli joukoittain ulkona vainioilla jotakin löytääkseen.
Onnekseen saivat he liljalaisten huolenpidon avulla vielä jonkunverran
muonaa hankituksi; mutta siitä huolimatta vallitsi kaupungissa
jatkuvasti ahdistava puute. Työttöminä ollen eivät ammattikuntalaiset
voineet enää suorittaa veroja, ja heidän täytyi piiloutua säästyäkseen
tullimestari Jan van Gistelin vainoamisilta. Kun tullinkantajat
lauantaina kiersivät kaupungilla hopeapenninkiä keräämässä, eivät he
koskaan tavanneet yhtään miestä kotona; silloin oli ihan kuin kaikki
brüggeläiset olisivat poistuneet kaupungista. Monet ammattikuntalaiset
valittivat Jan van Gistelille, etteivät he, kun eivät mitään
ansainneet, voineet suorittaa veroa, mutta tuo turmeltunut flaamilainen
ei kallistanut korvaansa näille sanoille, vaan tahtoi väkisin periä
maksut. Suuri joukko porvareita heitettiin vankilaan, toisia
surmattiin. Herra Mortenay, kaupungin ranskalainen käskynhaltija ja
varusväen komentaja, tahtoi, ollen vähemmän julma kuin tullimestari,
lieventää veroja tilanteen ahtauden takia ja lähetti siinä
tarkoituksessa lähetin Kortrykiin valittamaan maaherra Chatillonille
nälänhätää ja varusväen vaaranalaista, asemaa ja taivuttamaan häntä
hopeapenninki-veron poistamiseen. Jan van Gistel, jota hänen
maanmiehensä halveksivat ja vihasivat luopiona, käytti tilaisuutta
yllyttääkseen maaherra Chatillonia ankaruuteen. Hän kuvaili
brüggeläisten uppiniskaisuutta mustin värein ja pyysi häntä kostamaan
heille heidän niskuroimisensa, väittäen, etteivät he tahtoneet tehdä
työtä, voidakseen edes näennäisellä syyllä kieltäytyä maksamasta
hopeapenninkiä. Tämän ilmoituksen saatuaan Chatillon joutui ankaran
suuttumuksen valtaan. Hänelle oli kiusallista nähdä, että kaikki hänen
vaivansa kuninkaan käskyjen täyttämiseksi olivat turhat; sillä
flaamilaista kansaa ei voitu masentaa. Kaikissa kaupungeissa oli joka
päivä meteleitä, ranskalaisviha puhkesi kaikkialla esiin, ja muutamissa
paikoin, kuten esimerkiksi Brüggessä, surmattiin kuningas Filip Kauniin
palvelijoita sekä salaisesti että keskellä kirkasta päivää. Malen
hävitetyt tornit savusivat vielä ja surmattujen ranskalaisten veri
punasi kostamattomana sen raunioita.

Lähde, josta tämä Ranskalle niin katkera virta tulvaili yli koko
Flanderin, oli Brüggessä. Siellä oli kapinan liekki ensin ilmautunut.
Breydel ja Deconinck olivat sen lohikäärmeen päät, joka ei tahtonut
taipua Filip Kauniin valtikan alle. Tämän huomioon ottaen päätti
Chatillon tehdä voimakkaan yrityksen ja tukahduttaa Flanderin
vapauden niskoittelijain vereen. Hän kokosi kiireimmän kautta
tuhatseitsemänsataa ratsumiestä Hennegausta, Picardiasta ja
ranskalaisesta Flanderista, liitti niihin vielä suuren jalkaväkiosaston
ja lähti täynnä raivoa tämän sotajoukon kanssa Brüggeä kohti.

Muonavarojen ja muiden tavarain joukossa, joita tämä sotajoukko
kuljetti mukanaan, oli myöskin muutamia suuria saaveja täynnä köysiä ja
silmukoita, joille Chatillon oli määrännyt kamalan tarkoituksen:
Deconinck, Breydel ja kaikki heidän kannattajansa olivat niihin
hirtettävät.

Jotta kynteläisille ei jäisi aikaa kapinavalmistuksiin, oli
ranskalainen maaherra ilmoittanut tulonsa herra Mortenaylle salaisesti.
Ei kukaan muu paitsi käskynhaltija tiennyt mitään lähestyvistä
hirmutapahtumista. Toukokuu 18 päivänä 1302 kello yhdeksän aamulla
saapui ranskalainen sotajoukko liehuvin lipuin kaupunkiin. Chatillon
ratsasti tuhannenseitsemänsadan ratsumiehensä etunenässä. Hänen
katsantonsa oli hurja ja uhkaava; kaupunkilaisten sydämet valtasi
ahdistava ja pelokas tunne, ja he aavistivat jo osan niitä kärsimyksiä,
jotka heitä odottivat. Kynteläiset saattoi tuntea tämän tunteen
ilmauksista. Heidän päänsä olivat painuksissa ja syvä murhe ilmeni
heidän kasvoillaan; kuitenkaan he eivät luulleet joutuvansa alttiiksi
muulle, kuin että heidät pakotettaisiin suorittamaan hopeapenningin
viikkovero ja muita entistä raskaampia rasituksia.

Liljalaiset olivat kokoontuneet yhteen ryhmään Perjantaitorille
varusväen luokse. Heille oli maaherran tulo hyvin mieleen, sillä hänhän
kostaisi heidänkin puolestaan sen ylenkatseen, jota he kynteläisten
taholta saivat osakseen. Niinpiankuin Chatillon heitä lähestyi,
huusivat nuo raukkamaiset luopiot useampaan kertaan: "Eläköön Ranska!
Eläköön maaherra!" Kansa oli uteliaisuudesta rientänyt paikalle ja
keräytynyt sankkana parvena Perjantaitorille. Kaikkien kasvoilla ilmeni
sanoin kuvaamaton pelon ja ahdistuksen ilme. Vaimot painoivat lapsiaan
äänettöminä sydäntään vasten ja monet itkivät, tietämättä oikein miksi.
Niin paljon kuin kaikki pelkäsivätkin maaherran kostoa, ei kuitenkaan
yksikään heistä huutanut: eläköön Ranska! Vaikka olivatkin voimattomat
tällä haavaa, hehkui heidän sydämissään viha Flanderin sortajia
kohtaan, ja heidän murheellisuudestaan huolimatta tuikahti vieläkin
toisinaan uhkaava katse heidän silmistään, niinkuin välähtävä
valonsäde; silloin he ajattelivat Breydeliä ja Deconinckia ja uneksivat
verisestä kostosta.

Väkijoukon katsellessa ranskalaisten liikkeitä oli Chatillon
ryhmittänyt joukkonsa seuraavasti: pitkä rivi ratsumiehiä seisoi
kummallakin sivulla; välissä oli osasto jalkaväkeä, niin että tori oli
suljettu kolmelta taholta; neljäs sivu oli tahallaan jätetty avoimeksi,
että kaupunkilaiset voisivat nähdä, mitä torilla tapahtui.

Kun tämä järjestely oli suoritettu, lähetettiin muut ratsumiehet ja
sotilaat kaikessa hiljaisuudessa kaupungin porteille sulkemaan ja
vartioimaan niitä.

Chatillon seisoi muutamien päälliköitten kanssa ratsumiestensä
keskellä. Kansleri Pierre Flotte, kaupungin käskynhaltija Mortenay ja
Jan van Gistel, liljalainen, näyttivät keskustelevan hänen kanssaan
jostakin hyvin tärkeästä asiasta. Vaikkeivät he puhuneet niin kovalla
äänellä, että kaupunkilaiset olisivat voineet kuulla, ymmärsivät
kuitenkin ranskalaiset päälliköt toisinaan jotakin heidän
keskustelustaan; moni kelpo ritari katseli säälivästi pelokasta kansaa
ja halveksivasti kansansa kavaltajaa Gisteliä, kun tämä puhui
maaherralle:

"Uskokaa minua, herrani, minä tunnen uppiniskaiset maanmieheni; teidän
armahtavaisuutenne vain lisäisi heidän uhmaansa. Älkää lämmittäkö
käärmettä povellanne. Minä tiedän kokemuksesta, että brüggeläiset eivät
tule taivuttamaan niskojaan niinkauankuin yllyttäjät asuvat heidän
keskuudessaan; tämä rikkaruoho on juuritettava pois, muuten ei sen
herroiksi koskaan päästä."

"Herra van Gistel", huomautti kansleri, "ei näytä erikoisesti
rakastavan maanmiehiään; sillä jos hänen neuvoaan seurattaisiin, ei
huomenna olisi elävää sielua koko Brüggessä."

"Toden totta, arvoisat herrat", jatkoi Gistel, "rakkaus kuningastani
kohtaan se on, mikä saa minut lausumaan nämä sanat. Minä toistan vielä,
salahankkeitten johtajain kuolema yksin voi tukahduttaa kapinan tulen
meidän kaupungissamme. Minulla on itsepintaisimpien kynteläisten nimet
muistissani; niinkauankuin kapinoitsijat kulkevat Brüggessä vapaalla
jalalla, on rauha mahdoton."

"Kuinka korkealle nousee heidän lukunsa?" kysyi Chatillon.

"Noin neljäänkymmeneen", kuului kylmäverinen vastaus.

"Kuinka?" huudahti Mortenay kuohahtaen, "tahtoisitteko hirtättää
neljäkymmentä näistä porvareista? Nämä eivät ole niitä, jotka ovat niin
julman rangaistuksen ansainneet, vaan niitä ovat ne kapinoitsijat,
jotka nyt oleskelevat Dammessa. Kapinanyllyttäjät Deconinck ja
Breydel kannattajineen ne ovat, jotka ovat tehneet itsensä
kuolemanrangaistukseen vikapäiksi, vaan eivät nämä heikot porvarit,
jotka te persoonallisista syistä haluaisitte nähdä hirtettyinä."

"Herra Mortenay", huomautti Chatillon, "te olette ilmoittanut minulle,
etteivät he enää tahdo myydä ruokaa sotilaillemme; eikö se ole
kylliksi?"

"On kyllä totta, herra maaherra, että he ovat laittomasti siitä
kieltäytyneet; heidän velvollisuutensa alamaisina oli totella; mutta
sotamiehenikään eivät ole saaneet mitään palkkaa kuuteen kuukauteen, ja
flaamilaiset tahtovat myydä vain käteistä rahaa vastaan. Minä
todellakin surkuttelisin, jos ilmoitukseni johtaisi niin valitettaviin
seurauksiin."

"Sellainen mielipide voi olla Ranskan kruunulle hyvin vahingollinen",
lausui Gistel. "Minua ihmetyttää, että herra Mortenay puolustaa
kapinallisia brüggeläisiä!"

Mortenay suuttui kovasti tästä moitteesta, sillä Gistel oli antanut
sanoilleen hyvin loukkaavan äänenpainon.

Jalomielinen käskynhaltija katseli liljalaista halveksivasti ja
vastasi:

"Jos te rakastaisitte isänmaatanne, niin ette vaatisi onnettomien
veljienne kuolemaa, eikä minun ranskalaisena tarvitsisi heitä
puolustaa. Ja kuulkaa, että maaherrakin saisi sen kuulla: brüggeläiset
eivät olisi kieltäneet meiltä elintarpeita, jollette te olisi
hopeapenningin viikkoveron kannossa menetellyt niin järjettömällä ja
tyrannimaisella tavalla. Teidän syytänne ne ovat nämä levottomuudet. Te
koetatte vain sortaa maanmiehiänne ja synnytätte heissä siten katkeraa
vihaa meitä vastaan."

"Te olette kaikki minun todistajiani, että minä olen uskollisesti
täyttänyt herra Chatillonin määräykset", vastasi Gistel.

"Se ei suinkaan ollut teidän tarkoituksenne", vastasi Mortenay, "vaan
te tahdoitte kostaa omasta puolestanne brüggeläisten halveksumisen.
Kuningas, meidän hallitsijamme, on tehnyt suuren erehdyksen siinä, että
on asettanut Flanderin tullimestariksi miehen, joka on kaikkien
halveksima."

"Herra Mortenay", huusi Gistel kiihkeästi, "noista sanoista on teidän
tehtävä minulle tili."

"Hyvät herrat", puuttui Chatillon puheeseen, "minä kiellän teitä
puhumasta enempää keskenänne minun läsnäollessani; teidän miekkanne
ratkaiskoot tämän riidan. Minä sanon teille, herra Mortenay, että
teidän puhetapanne ei lainkaan miellytä minua. Tullimestari on toiminut
minun tahtoni mukaan. Ranskan kruunun puolesta on kostettava, ja
jolleivät kapinanyllyttäjät olisi poistuneet kaupungista, niin olisi
Brüggessä useampia hirsipuita kuin kadunkulmauksia. Ennenkuin lähden
Dammeen rankaisemaan ammattikuntia, tahdon antaa tälle kapinalliselle
kaupungille varoittavan esimerkin. Herra Gistel, nimittäkää minulle
kahdeksan uppiniskaisinta kynteläistä, jotta oikeus mitä pikimmin
pantaisiin täytäntöön."

Jotta ei menettäisi kostoaan, antoi Gistel katseensa liukua
tyrmistyneen kansanjoukon yli ja valitsi siitä kahdeksan läsnäolevaa
miestä; sitten hän nimitti ne maaherralle. Sen jälkeen lähetettiin
airut kansan eteen. Vaadittuaan torvellaan yleistä hiljaisuutta, huusi
hän:

"Mahtavan kuninkaan Filipin, meidän herramme ja valtiaamme nimessä,
kutsutaan ja käsketään ne porvarit, joiden nimet minä nyt luen julki,
heti paikalla päällikköni Chatillonin eteen; jotka eivät saavu,
rangaistaan viipymättä ja ilman armoa kuolemalla."

Tämä petos onnistui täydellisesti, sillä niinpiankuin nämä nimet oli
huudettu, astuivat nimitetyt kynteläiset väkijoukosta torille ja
lähestyivät viipymättä Chatillonin luo. He tiesivät kyllä, ettei heillä
ollut mitään hyvää odotettavana, ja olisivat ehkä koettaneet pelastua
pakenemalla, jos se olisi ollut mahdollista. Useimmat heistä olivat
neljännellä kymmenellä; yksi ainoa vanhus lähestyi hitain askelin ja
pää kumarassa. Hiljainen kärsivällisyys kuvastui hänen piirteissään,
mutta vähintäkään pelkoa ei niissä ollut huomattavissa. Hän jäi
seisomaan Chatillonin eteen ja katsoi häneen kysyvin silmäyksin,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: mitä olette vailla?

Niinpiankuin viimeinen kutsutuista oli saapunut paikalle, antoi
maaherra merkin, ja nuo kahdeksan kynteläistä sidottiin vastustelustaan
huolimatta köysiin. Valitusta ja mutinaa syntyi väkijoukossa, mutta
osasto ratsumiehiä, joka uhkaavasti asettui kansan eteen, sai sen pian
vaikenemaan. Lyhyessä hetkessä pystytettiin pitkä hirsipuu torille ja
noudettiin pappi tuomituille. Nämä kamalat valmistelut nähdessään
rukoilivat onnettomien kynteläisten vaimot ja veljet armoa, ja kansa
tungeskeli rajusti kokoon. Äänekäs nyyhkytys kohosi kirousten ja
kostonhuutojen säestämänä porvarien parvesta ja levisi kuin kapinan
enne kautta väkijoukon. Kohta tuli torventoitottaja ja huusi: "Täten
tehdään teille julkiseksi ja tiettäväksi: joka niskoitellen uskaltaa
häiritä minun valtiaani maaherran oikeudenkäyttöä huudoilla tahi muilla
tavoilla, ripustetaan samaan hirsipuuhun näiden kapinoitsijain
viereen!"

Tämän ilmoituksen johdosta tyrehtyi valitus jokaisen suussa ja
kuolonhiljaisuus vallitsi pelokkaassa väkijoukossa.

Vaimot itkivät, silmät taivasta kohti kohotettuina, ja rukoilivat
häntä, joka yksin ymmärtää ja kuulee ihmistä vielä silloinkin kuin
tyranni riistää häneltä puheen. Miehet kirosivat voimattomuuttaan ja
hehkuivat kuumeisessa raivossa. Seitsemän kynteläistä ripustettiin
toinen toisensa perään hirsipuuhun ja he kuolivat kansalaistensa
silmäin edessä. Ahdistettujen brüggeläisten murhe muuttui epätoivoksi.
Joka kerta, kun uhri sysättiin alas tikapuilta, taivuttivat he päänsä
maata kohti ja käänsivät siten silmänsä pois tuosta kamalasta
näytelmästä. Varmasti olisivat monet poistuneet paikalta, jos he
olisivat saaneet liikkua; mutta se oli heiltä kielletty, ja milloin
vain vähäisintäkin rauhattomuutta ilmeni heidän keskuudessaan, tuli
sotamies paljastetuin miekoin pakottamaan heitä olemaan hiljaa.

Vielä yksi kynteläinen seisoi herra Chatillonin edessä; hänen
hirttämisvuoronsa oli nyt tullut. Hän oli ripittänyt itsensä ja
valmistautunut; kuitenkaan ei pidetty kiirettä häneen nähden, maaherra
ei ollut vielä antanut käskyä. Sillävälin koetti Mortenay saada
armahdusta flaamilais-vanhukselle, mutta Gistel, jolla oli erikoista
vihaa tätä kynteläistä kohtaan, väitti hänen olevan pahimpia kapinan
yllyttäjiä ja enimmän vastustaneen ranskalaista herruutta. Maaherran
käskystä hän puhutteli flaamilaisvanhusta seuraavasti:

"Te olette nähnyt, kuinka puoluetoverinne ovat saaneet rangaistuksen
uppiniskaisuudestaan. Te olette tuomittu niinkuin hekin; kuitenkin
tahtoo maaherra kunnioituksesta teidän harmaita hapsianne kohtaan
kohdella teitä armollisesti. Hän lahjoittaa teille henkenne sillä
ehdolla, että te täst'edes alistutte Ranskan kuuliaiseksi palvelijaksi.
Pelastakaa itsenne huutamalla: eläköön Ranska!"

Vanhus heitti luopioon vihaa ja halveksumista uhkuvan katseen ja
vastasi katkerasti hymyillen:

"Minä huutaisin niin, jos olisin sellainen kuin te, jos voisin
halpamaisuudella tahrata valkoiset hapseni. Mutta ei; minä halveksin ja
uhmaan teitä kuolemaan asti. Te, kavaltaja, olette kuin käärme, joka
kalvaa oman emonsa sisuksia, sillä te luovutatte vieraille sen maan,
joka on teitä elättänyt. Vaviskaa! Minulla on vielä poikia, jotka
kostavat puolestani, ja te, te ette tule kuolemaan sänkyynne! Te
tiedätte, että ihminen ei voi valehdella viimeisellä hetkellään."

Jan van Gistel kalpeni tämän vanhuksen juhlallisen ennustuksen
kuullessaan. Hän miltei jo katui kostoaan, ja synkät ajatukset
valtasivat hänen mielensä; kavaltaja pelkää kuolemaa kuin jumalallista
kostontuojaa. Chatillon saattoi kynteläisen kasvoista riittävästi
nähdä, että hän pysyi uppiniskaisena.

"No, mitä se kapinoitsija sanoo?" kysyi hän.

"Arvoisa herra", vastasi Gistel, "hän pilkkaa minua ja halveksii teidän
armoanne."

"Hirtettäköön hänet!" kuului maaherran käsky.

Sotamies, joka toimitti pyövelin virkaa, otti vanhusta käsipuolesta ja
tämä seurasi häntä kuuliaisesti aina tikapuiden juurelle asti; kesti
vielä muutamia silmänräpäyksiä, ennenkuin silmukka asetettiin hänen
kaulaansa. Hän sai papilta viimeisen siunauksen ja asetti vihdoin
jalkansa tikapuille, noustakseen hirsipuuhun.

Mutta äkkiä ja vahdeista huolimatta syntyi väkijoukossa rajua liikettä.
Vastustamattoman painon työntäminä horjahtivat muutamat talojen seiniä
vastaan, toisia sysättiin eteenpäin, ja joukon keskeltä tunkeutui
torille nuorukainen paljastetuin käsivarsin. Niinpiankuin hän oli
irtautunut tiheään sulloutuneitten brüggeläisten parvesta, heitti hän
hurjan silmäyksen torin yli, syöksähti kuin nuoli eteenpäin ja huusi:

"Isä, isä! Te ette saa kuolla!"

Samassa silmänräpäyksessä kuin hän lausui nämä sanat, tempasi hän
tikarin ja survaisi sen kahvaa myöten pyövelin rintaan. Tämä putosi
tuskallisesti parahtaen alas tikapuilta ja kieritteli veressään
kuoleman kielissä. Sillävälin kävi nuori kynteläinen syliksi isäänsä,
nosti hänet maasta ja juoksi pyhine taakkoineen väkijoukkoon. Kuin
jähmettyneinä olivat ranskalaiset olleet tämän kohtauksen
liikkumattomina katselijoina, mutta sitä ei kestänyt kauan. Chatillon
herätti heidät pian tyrmistyksestään. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt
juosta kymmentä askelta kauemmaksi, oli enemmän kuin kaksikymmentä
sotamiestä saavuttanut hänet; hän laski isänsä maahan ja uhkasi vielä
höyryävällä puukollaan vihollisiaan. Mutta ainakin viisikymmentä muuta
flaamilaista ympäröi häntä, niin että sotamiesten oli tunkeuduttava
heidän keskelleen, saadakseen hänet kiinni. Mutta kuinka suureksi
kohosikaan ranskalaisten raivo, kun he näkivät noiden kahdenkymmenen
toverinsa kaatuvan maahan yhden toisensa jälkeen! Puukot välähtivät
yhtäkkiä ympärilläseisovien kynteläisten käsissä ja sotamiehet
pistettiin armotta kuoliaiksi, samalla kuin moni flaamilainenkin
menetti henkensä.

Nyt syöksyi koko ratsumiesjoukko raivoissaan pakenevan väkijoukon
kimppuun. Suuret lyömämiekat ajoivat joukon pian hajalleen ja hevoset
ruhjoivat jalkoihinsa vastahakoiset. Kuitenkaan he eivät olleet
kuolleet kostamatta, sillä he olivat valmistaneet itselleen vuoteen
surmatuista ranskalaisista. Myöskin isä ja poika olivat jääneet
kentälle, sama tikari oli lävistänyt molemmat. Kansa pakeni vinhana
virtana hädästä kirkuen katuja pitkin. Jokainen riensi kiireimmän
kautta kotiinsa. Ovet ja ikkunat suljettiin, ja muutamia tunteja
myöhemmin olisi voinut luulla, ettei kaupungissa ollut enää ollenkaan
asukkaita.

Raivoon saakka vimmoissaan toveriensa kuolemasta ja luonnostaan
väkivaltaisuuksiin taipuvaisina juoksivat sotamiehet joukoittain pitkin
tyhjiä katuja ja antoivat liljalaisten näyttää heille kynteläisten
talot. He löivät säpäleiksi ovet ja ikkunat, ryöstivät rahat ja tavarat
ja murskasivat kaiken, mikä ei ollut heille kyllin arvokasta tai oli
liian raskasta mukaan vietäväksi. Itkeviä tyttöjä, joita tavattiin
kellareista tai muista piilopaikoista, pahoinpideltiin julmasti.
Miehet, jotka koettivat puolustaa vaimojaan tai siskojaan, sortuivat
pian alakynteen tuota raivoavaa laumaa vastaan taistellessaan ja saivat
surmansa. Siellä täällä virui rosvottujen talojen ovien edustalla
silvottuja ruumiita murskattujen huonekalujen seassa. Ei kuulunut
mitään muuta kuin sotamiesten raivoisaa huutoa ja onnettomien naisten
vaikerrusta. Nauraen tulivat rosvot hävitetyistä taloista, kädet täynnä
ryöstettyä tavaraa ja flaamilaisverta. Kun jotkut murhaan ja
rosvoamiseen kyllästyneinä lähtivät pois, tuli toisia vielä pahempia
heidän sijaansa, ja niin pitivät ranskalaiset kauan aikaa tätä
häpeällistä peliä. He tekivät kaikkia ilkitöitä, mitä hillitön
vihollinen ikinä taitaa tehdä.

Pietari Deconinckin asunnossa ei ainoatakaan kapinetta jäänyt eheäksi;
eivät seinätkään olisi jääneet pystyyn, jolleivät rosvot olisi
tarvinneet aikaa muihin tihutöihin. Toinen parvi juoksi suoraa päätä
esimies Breydelin talolle. Muutamissa silmänräpäyksissä oli ovi sysätty
eteiseen ja kaksikymmentä sotamiestä astui kiroillen puotiin; he eivät
tavanneet ketään, vaikka etsivät tarkasti kaikki huoneet. Kaapit
murrettiin, rahat ja tavarat ryöstettiin ja kaikki pantiin
pirstaleiksi. Kun he väsyneinä ja uupuneina tuijottivat ilkeällä ilolla
sirpalekasaan, tuli yksi heidän kumppaneitaan portaita alas ja lausui:

"Minä kuulin jotakin ullakolta, sinne on varmaankin piiloutunut
flaamilaisia. Luulen, että löydämme sieltä paremman saaliin, sillä
varmaan he ovat ottaneet rahat mukaansa."

Sotamiehet kääntyivät joutuisasti portaita kohti, jokainen tahtoi
ensimmäisenä mennä ylös, mutta heidän kumppaninsa ääni pidätti heidät.

"Odottakaa, odottakaa!" huusi hän, "te ette pääse ylös, ullakonluukku
on vähintäänkin kymmenen jalkaa korkealla, ja tikapuut on vedetty ylös;
mutta se ei merkitse mitään, minä näin pihalla pystyssä tikapuut; minä
menen noutamaan ne."

Hän palasi pian tuoden tikapuut ja nousi seuralaisineen ylös. Tikapuut
asetettiin luukun alle ja sitä koetettiin nostaa, mutta se ei
onnistunut; vahva salpa pidätti sitä.

"No hyvä!" huusi yksi heistä, ottaen lattialta raskaan halon, "koska he
eivät aukaise hyvällä, niin koetamme toista keinoa."

Halolla hän iski voimakkaasti luukkuun, mutta se pysyi kiinni ja
liikkumatta. Valittava ääni, niin tuskallinen kuin henkimenossa olevan
huuto, kuului ullakolta.

"Ha haa", huusivat sotamiehet, "ne makaavat luukulla!"

"Odottakaahan", lausui eräs, "kyllä minä pian ajan ne siitä; tahdotteko
vähän auttaa minua?"

He ottivat nyt raskaan hirren ja nostivat sen yhdessä ylös, sysäsivät
sen sitten sellaisella voimalla luukkua vastaan, että laudat
irtautuivat siitä ja putosivat alas. Raivokkaasti huutaen he asettivat
heti tikapuut luukulle ja juoksivat kaikki ylös. Siellä he jäivät äkkiä
seisomaan; näytti siltä kuin heidän sydämensä olisivat pehmenneet,
sillä kiroukset kuolivat heidän huulilleen ja he katsoivat toisiinsa
epäröiden.

Ullakon perällä seisoi poika, enintään neljäntoistavuotias,
teurastuskirves kädessä; pelosta kalpeana ja vavisten hän piti asettaan
ojennettuna ranskalaisia kohti, päästämättä suustaan pienintäkään
ääntä. Hänen sinisilmistään säihkyi epätoivon ja sankaruuden tulta.
Näkyi selvästi, että voimakas liikutus oli hänet vallannut, sillä hänen
hentojen poskiensa lihakset olivat jännittyneet, antaen hänelle
peloittavan ilmeen. Hän muistutti kreikkalaista kuvapatsasta
pienennetyssä mittakaavassa. Nuoren teurastajapojan takana oli kaksi
naista polvillaan ullakon lattialla: vanha äiti, kädet ristissä, silmät
taivasta kohti kohotettuna, ja hento impi hiukset hajallaan. Pelästynyt
tyttö oli kätkenyt kasvonsa äitinsä vaatteisiin ja kietonut kätensä
tämän ympärille kuin kuolemantuskassa. Siinä asennossa he istuivat
liikkumattomina. Ei huokausta eikä valitusta tullut heidän huuliltaan.

Kun sotamiehet olivat tointuneet ensimmäisestä hämmästyksestään,
lähestyivät he hurjina noita onnettomia ja purkivat heille
herjaussanoja. He olivat käymäisillään heihin käsiksi, sillä poika ei
herättänyt heissä vähintäkään pelkoa. Mutta kuinka yltyikään heidän
vihansa, kun teurastajapoika asetti vasemman jalkansa taaksepäin ja
kirvestään epätoivoisesti heiluttaen sai heidät hämmästyen pysähtymään.
Hetkiseksi tämä ehkäisi heidät heidän häpeällisistä aikeistaan, kunnes
muudan heistä aikoi lävistää pojan; mutta poika torjui miekan syrjään
ja iski epätoivon voimalla vihollistaan olkapäähän, niin että tämä
horjuen vaipui toveriensa syliin. Ikäänkuin tämä isku olisi vienyt
pojan kaikki voimat, kaatui hän takaperin lattialle ja jäi
liikkumatonna makaamaan naisten viereen.

Sotamiehet olivat kerääntyneet haavoittuneen toverinsa ympärille ja
riisuivat häntä kostoa huutaen ja kiroillen. Sillävälin vanha vaimo
itki mitä suurimmassa tuskassa ja rukoili armoa.

"Oi hyvät herrat!" huusi hän käsiään kurottaen, "säälikää toki meitä
onnettomia! Älkää murhatko meitä, Jumalan laupeuden tähden! Katsokaa
toki minun kyyneliäni ja armahtakaa meidän kärsimyksiämme. Mitä hyötyä
teille on kahden turvattoman naisen kuolemasta?"

"Tämä on sen teurastajan äiti, joka murhasi Malessa niin monta
ranskalaista", huusi eräs sotamiehistä; "hänen täytyy kuolla!"

"Oi ei, ei, hyvä herra!" vastasi vanha vaimo, "älkää kastako käsiänne
minun vereeni, minä rukoilen teitä Kristuksen katkeran kärsimyksen
nimessä, jättäkää meidät elämään! Ottakaa kaikki mitä me omistamme!"

"Rahanne, rahanne!" huusi muudan ääni.

Sen kuullessaan tarttui vaimo pieneen lippaaseen, joka oli hänen
takanaan, ja heitti sen sotilaille.

"Siinä, hyvät herrat", lausui hän, "siinä on kaikki, mitä meillä on
jäljellä maailmassa, minä lahjoitan ne teille mielelläni."

Lipas aukeni ja joukko kultarahoja ja kallisarvoisia koruja vieri
maahan. Sotamiesten tuuppiessa pois toisiaan päästäkseen saaliiseen
käsiksi, tarttui eräs heistä tyttöä käsivarteen ja raahasi häntä
säälimättömästi multaa pitkin.

"Äiti, oi äiti, auta minua!" nyyhkytti neito sortuvalla äänellä.

Epätoivosta ja rakkaudesta lastaan kohtaan muuttui äiti hurjaksi
raivottareksi; hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa vääntyivät
kouristuksentapaisesti paljastaen näkyviin hänen hampaansa, ikäänkuin
äiti olisi tällä kauhealla hetkellä saanut tiikerin hurjuuden. Hän
syöksyi raivokkaasti sotamiehen kimppuun, kietoi kätensä hänen päänsä
ympäri, tarttui sitten häneen kourallaan kuin pedon käpälällä, painoi
kyntensä hänen kasvoihinsa ja raateli hänen poskiaan, niin että veri
virtasi sotamiehen leukaa pitkin.

"Lapseni!" kirkui äiti, "lapseni, te paholainen!"

Sotamiehen piirteistä saattoi selvästi nähdä, että hän kärsi
sietämättömiä tuskia, sillä silmät pullistuivat hänen päästään. Kun hän
ei tahtonut päästää tyttöä irti, asetti hän miekkansa äidin rintaa
vasten ja lävisti julmasti hänen sydämensä. Onneton vaimo päästi irti
vihollisensa ja nojasi horjuen kattoon. Veri virtasi hänen vaatteitaan
pitkin, hänen silmänsä sammuivat, piirteensä herpautuivat ja hänen
kätensä etsivät haparoiden tukea.

Sotamies nykäisi kultaiset korvarenkaat vaikeroivan tytön korvista,
veti helminauhan hänen kaulastaan ja sormukset sormesta. Sitten hän
tarttui hurjasti nauraen miekkaansa ja lausui, lävistäen tytön,
pilkallisesti kuolevalle äidille:

"Saatte lähteä yhdessä pitkälle matkalle, flaamilaissikiöt!"

Äiti parahti vielä kerran tuskallisesti, syöksähti eteenpäin ja vaipui
lapsensa ruumiille.

Kaikki tämä oli suoritettu muutamissa silmänräpäyksissä, niin että
toiset sotamiehet olivat vielä jalokiviä kokoon haalimassa, kun äiti ja
tytär olivat jo muuttaneet maanpäältä parempaan maailmaan.

Niinpiankuin vieraat rosvot olivat ryöstäneet kaiken, millä jotakin
arvoa oli, poistuivat he talosta ja riensivät eteenpäin, pannakseen
muualla toimeen samanlaisen hävityksen. Ne poloiset kaupunkilaiset,
jotka nyt olivat ajetut pois asunnoistaan tai eivät uskaltaneet niihin
jäädä, harhailivat orpoina ympäri katuja, ja ranskalaiset herjasivat
heitä kaikella tavalla. Kuinka tuskallista tämän epätoivon ja
voimattomuuden täytyikään olla noille flaamilaissydämille! Kuinka
katkerasti ja hartaasti he kirosivat ranskalaisten nimeä!

Noin puolenpäivän aikaan ajoi suuri joukko ratsuväkeä ympäri kaupunkia
kutsumassa sotamiehiä jälleen kokoon; sillä herra Chatillon oli sitä
mieltä, että Ranskan kruunu oli nyt riittävästi hyvitetty. Luettiin
kuulutus, että ruumiit oli haudattava ja jokaisen palattava asuntoonsa.

Muutamat kynteläiset, jotka olivat menneet esimies Breydelin taloon,
olivat tuoneet ullakolta molempien naisten ruumiit ja kantoivat ne
paareilla Dammen portille. Siellä tarjoutui nähtäväksi surullinen,
sydäntäviiltävä näytelmä. Tuhannet itkevät naiset, vaikeroivat lapset
ja heikot vanhukset pyysivät polvillaan, että saisivat poistua
kaupungista; mutta sotamiehet, joiden oli käsketty pitää portit
suljettuina, eivät kallistaneet korvaansa rukouksille, vaan vastasivat
purevan ivallisesti hätääntyneiden kaupunkilaisten kyyneliin. Kun he
siten olivat kauan aikaa turhaan rukoilleet, johtui erään naisen
mieleen onnellinen ajatus antaa jalokivikorunsa vartijoille. Monet muut
seurasivat tätä esimerkkiä, ja pian oli kallisarvoisia kaulanauhoja,
solkia ja korvarenkaita ynnä muita arvokkaita koruja suuri kasa portin
edustalla.

Sotamiehet tarttuivat ahnaasti noihin välkkyviin esineisiin ja
lupasivat avata portit, jos heille lahjoitettaisiin kaikki nuo
kalleudet. Nyt viskasivat naiset kiireesti rahansa ja kalleutensa
maahan ja portti avattiin.

Riemuhuudot tervehtivät tätä onnellista vapautusta. Äidit ottivat
lapsensa syliinsä, poika tuki isäänsä ja niin vyöryi koko joukko
portista ulos. Miehet, jotka kantoivat Jan Breydelin äidin ja sisaren
ruumiita, seurasivat muita pakoretkelle ja heidän jälkeensä suljettiin
portti jälleen kiinni.




VI.


Jan Breydel oli seitsemänsadan ammattikuntalaisensa kanssa leiriytynyt
Dammen läheisyyteen, noin penikulman päähän Brüggestä. Kolmetuhatta
miestä muista ammattikunnista oli asettunut hänen komentoonsa. Siten
hänellä oli käytettävissään sotajoukko, joka luvultaan oli tosin pieni,
mutta Urhoollisuutensa ja pelottomuutensa takia mahtava; sillä noiden
miesten sydämet himosivat vapautta ja kostoa. Metsikössä, jonka esimies
oli leiripaikaksi valinnut, oli maa neljännestunnin matkan pituudelta
telttojen peitossa. Toukokuun kahdeksannentoista päivän aamuna, vähää
ennen kuin Chatillon saapui Brüggeen, savusivat tämän leirin
säännöllisten rivien edustalla lukemattomat nuotiot; kuitenkin näkyi
vain vähän ihmisiä telttojen luona. Naisia ja lapsia siellä kyllä oli,
mutta vain harvoin näyttäytyi joku mies, ja silloinkin se oli vain
vahti. Jonkun matkan päässä leiristä, puitten takana, jotka ojentelivat
oksiaan telttojen yli, oli aukea paikka, jossa ei kasvanut pensaita.
Sieltä kuului monien äänten surinaa, jonka seasta vain aika ajoin
kajahti kuuluvammin voimakkaita lyöntejä. Alasin kaikui helähtäen
sepänvasarain lyönneistä, ja suurimmat puut kaatuivat rytisten
teurastajien kirveiden iskuista. Pitkiä salkoja veistettiin pyöreiksi
ja sileiksi ja varustettiin terävillä rautakärjillä. Suuret pinot
sellaisia goedendageja oli jo valmiina maassa. Toiset miehet
palmikoivat pajunoksia kiiviksi ja antoivat ne vuorostaan nahkurien
ammattikunnalle, joka päällysti ne häränvuodalla. Kirvesmiehetkin
valmistivat kaikenlaisia raskaita sotakojeita kaupunkien rynnäköllä
valloittamista varten, erittäinkin kaikenlaisia heittokoneita.

Jan Breydel riensi yhdeltä taholta toiselle ja reipastutti miehiään
rohkaisevilla sanoilla; väliin hän otti itsekin piilun teurastajainsa
käsistä ja hakkasi sitten ihmeteltävällä voimalla puun kumoon lyhyessä
ajassa.

Tämän aukeaman vasemmalla laidalla oli komea teltta, joka oli tehty
taivaansinisestä kankaasta hopeaisin päärmein. Sen ulkopuolelle
ripustetusta vaakunasta, johon oli ommeltu musta leijona kultaiselle
pohjalle, saattoi arvata, että siinä asui kreivillistä sukua oleva
henkilö. Se oli Machteld, joka oli asettunut ammattikuntien
suojelukseen ja asui heidän luonaan. Ylhäisestä Renessen perheestä
Seelannista oli tullut kaksi naista hänen hovinaisikseen ja
seuralaisikseen. Mitään ei puuttunut häneltä; jalo Seelannin herttua
oli lähettänyt hänelle mitä kallisarvoisimpia huonekaluja ja mitä
komeimpia vaatteita.

Kaksi suurta ryhmää teurastajia seisoi välkkyvin piiluin teltan
molemmin puolin nuoren kreivittären henkivartijoina.

Kankurien esimies käveli edestakaisin sisäänkäytävän edessä ja näytti
syviin mietteisiin vaipuneelta, sillä hänen katseensa oli herkeämättä
maahan suunnattuna. Henkivartijat katselivat häntä äänettöminä eivätkä
uskaltaneet puhua, niin suuresti he häntä kunnioittivat. Hän pohti
mielessään yhteisen leirin suunnitelmaa. Jotta joukoilta ei puuttuisi
välttämättömintä, oli hän itse jakanut koko sotavoiman kolmeen
osastoon. Teurastajat ja eri ammattikuntiin kuuluvat miehet hän oli
sijoittanut Dammeen Breydelin komennossa. Päällikkö Lindens oli
kahdentuhannen kankurin kanssa Sluys'issä ja Deconinck itse toisten
kahdentuhannen kanssa Ardenburgissa. Mutta tämä tarpeen vaatima
sotajoukon eri osien toisistaan erottaminen ei häntä miellyttänyt; hän
olisi mieluummin yhdistänyt kaikki osastot ennen Gwyde-herran paluuta;
sitävarten hän oli tullut Dammeen ja oli jo neuvotellut Jan Breydelin
kanssa tästä asiasta. Nyt hän odotti pääsyä valtiaansa tyttären luo,
saadakseen nähdä ja tervehtiä häntä. Hänen vielä miettiessään tätä
suunnitelmaa siirtyi teltan oviverho syrjään ja Machteld astui hitaasti
maton yli, joka oli sisäänkäytävän edustalla. Hän oli kalpea ja
voimaton, hänen heikot jäsenensä kannattivat häntä vain vaivoin; hän
horjui astuessaan nuo muutamat askeleet ja nojasi raskaasti häntä
saattavan nuoren Adelheid Renessen käsivarteen. Hänen pukunsa oli
kallisarvoinen, mutta yksinkertainen; hän oli hylännyt kaikki koristeet
eikä hänellä ollut yllään muita kalleuksia kuin kultainen rintalevy,
jossa oli Flanderin musta leijona.

Deconinck oli paljastanut päänsä hänen edessään ja seisoi
kunnioittavassa asennossa. Machteld hymyili liikuttavasti. Hänen
piirteissään oli yhtyneinä katkera tuska ja levollinen tyytyväisyys,
sillä kankurien esimiehen näkeminen ilahdutti häntä. Heikolla äänellä
hän lausui:

"Olkaa tervehditty, mestari Deconinck, ystävämme. Te näette, etten voi
hyvin, hengitys on minulle hyvin vaikeaa; mutta minä en jaksa aina
pysyä teltassani. Minä tulen ihan surulliseksi tässä ahtaassa
asunnossa. Minä tahdon nähdä, kuinka isäni uskolliset alamaiset
työskentelevät, jos jalkani kantavat minua niin kauas. Te saatte
saattaa minua; minä pyydän teitä, mestari, vastaamaan kysymyksiini; se
tuottaa kevennystä sairaalle mielelleni. Minä en halua, että vartijat
seuraavat meitä. Puhdas aamuilma tekee minulle niin hyvää."

Deconinck seurasi valtiatartaan ja alkoi puhella hänelle monista
asioista; tavallisella terävänäköisyydellään ja kaunopuheisuudellaan
osasi hän löytää neidolle monenlaista lohdullista sanottavaa ja
karkoitti siten hetkeksi kaikki surulliset ajatukset hänen mielestään.
Kun he olivat saapuneet keskelle ammattikuntaIaisten joukkoa,
tervehdittiin neitoa riemuhuudoilla ja onnentoivotuksilla. Pian kasvoi
huuto: "Eläköön Leijonan jalo tytär!" yleiseksi, kiirien pitkäveteisenä
kaikuna läpi metsikön, ja Machteld tunsi vilpitöntä iloa tästä palavan
rakkauden osoituksesta. Hän lähestyi teurastajien esimiestä ja lausui
ystävällisesti:

"Mestari Breydel, minä olen kaukaa katsonut teitä, te työskentelette
suuremmalla innolla kuin halvin käskyläisenne. Näyttää siltä kuin työ
miellyttäisi teitä!"

"Valtiattareni", vastasi Breydel, "me teemme goedendageja, jotka
tulevat vapauttamaan isänmaamme ynnä Leijonan, meidän herramme. Minä
tunnen erinomaista iloa tästä työstä, sillä minusta tuntuu kuin olisi
jo ranskalainen pistettynä jokaisen goedendagin kärkeen, jonka saamme
valmiiksi. Älkää ihmetelkö, korkea kreivitär, kun niin rajusti hakkaan
noita puita; minä olen sitä tehdessäni iskevinäni vihollista, ja tämä
kuviteltu kosto ei anna käteni uupua."

Machteld ihaili tuota nuorta miestä, jonka katseessa niin selvästi
heijastui se sankarituli, joka häntä innosti, ja jonka kasvoissa
yhtyivät niinkuin jonkun kreikkalaisen jumalolennon piirteissä
suloisimpain ja rajuimpain intohimojen ilmeet. Hän katseli mielihyvällä
noita silmiä, joiden pitkien ripsien alta säihkyi miehekäs ylpeys, ja
herkkiä piirteitä, jotka jalon sielun peilinä hohtivat altista
uhrautuvaisuutta ja isänmaanrakkautta. Hän lausui hyväntahtoisesti
hymyillen:

"Mestari Breydel, teidän seuranne olisi minulle hyvin mieluinen, jos
teitä haluttaisi saattaa meitä."

Jan Breydel heitti pois kirveen, pyyhkäisi vaaleat kiharansa
taaksepäin, asetti lakin somemmin päähänsä ja saattoi neitiä ylpeänä.
Machteld sanoi hiljaa Deconinckille:

"Jos isälläni olisi tuhat noin uskollista ja säikkymätöntä alamaista
palveluksessaan, eivät ranskalaiset kauan viipyisi Flanderissa."

"On vain yksi Breydelin kaltainen flaamilainen", vastasi Deconinck.
"On harvinaista, että luonto yhdistää niin palavan sielun niin
voimakkaaseen ruumiiseen, ja se onkin viisas Jumalan sallimus; sillä
muuten tulisivat ihmiset voimansa tunnossa liian ylpeiksi, niinkuin
muinaisajan jättiläiset, jotka tahtoivat valloittaa taivaan..."

Hän olisi vielä jatkanut puhettaan, mutta kilvellä ja miekalla
varustettu vartija juoksi hengästyneenä heidän luokseen ja ilmoitti
Breydelille:

"Mestari, toverini leirivartiosta lähettivät minut tänne ilmoittamaan
teille, että Brüggen portin edustalla nähdään sankan tomupilven
kohoavan tieltä ilmaan ja että sieltä kuuluu kohisevaa jyminää niinkuin
sotajoukko olisi tulossa. Kulkue poistuu kaupungista ja tulee meidän
leiripaikkaamme kohti."

"Aseisiin! Aseisiin!" huusi Breydel sellaisella voimalla, että kaikki
sen kuulivat. "Jokainen asettukoon osastoonsa; joutukaa!"

Työmiehet tempasivat rajusti aseensa ja juoksentelivat
epäjärjestyksessä toistensa välitse, mutta sitä kesti vain hetkisen.
Osastot olivat pian järjestyneet, ja kohta seisoivat miehet
liikkumattomina tiheissä riveissä. Breydel lähetti viisisataa valittua
miestä Machteldin teltalle; neiti palautettiin kiireesti sinne
takaisin. Vaunut ja muutamia nopeita hevosia tuotiin teltan eteen ja
kaikki valmistettiin pakoa varten. Sitten marssi Breydel miehineen
ripeästi ulos metsiköstä ja asetti heidät taistelurintamaan
vastaanottamaan saapuvaa vihollista.

He huomasivat pian erehtyneensä, sillä kulkue, joka tomupilven
synnytti, lähestyi ilman mitään järjestystä. Naisia ja lapsia juoksi
parvena sekaisin. Naiset itkivät ja valittivat kaikki paarien
ympärillä, joita miehet kantoivat. Vaikka syy, jonka vuoksi he olivat
tarttuneet aseisiin, oli hävinnyt, jäivät ammattikuntalaiset kuitenkin
riveihinsä; he nojasivat aseisiinsa ja odottivat uteliaina saadakseen
tietää, mitä tämä merkitsi. Vihdoin lähestyi kulkue sotajoukkoa.
Samalla kuin useat naiset ja lapset tungeskelivat syleilläkseen
miehiään tai isiään, levisi joukkojen eteen kamala näky. Neljä miestä
kantoi paarit vähän matkan päähän Breydelistä, laskien kahden naisen
ruumiit maahan; niiden vaatteet olivat ylt'yleensä veressä; piirteitä
ei voinut nähdä, sillä musta huntu verhosi heidän päänsä. Kun ruumiit
nostettiin paareilta ja laskettiin maahan, täyttivät naiset ilman
valituksillaan. Sydäntäsärkevä voivotus oli ainoa, mitä saattoi
erottaa. Vihdoin huusi eräs ääni:

"Ranskalaiset ovat heidät julmasti murhanneet!"

Tämä huuto herätti raivoa ja kostonhalua ammattikuntalaisten
keskuudessa, jotka tähän saakka olivat tyrmistyneinä odottaneet; mutta
heidän esimiehensä Breydel kääntyi heidän puoleensa ja huusi:

"Ensimmäinen, joka poistuu rivistään, saa ankaran rangaistuksen!"

Häntä kidutti tuskallinen levottomuus, ikäänkuin aavistus häntä
kohdanneesta onnettomuudesta olisi vallannut hänen sydämensä. Rajusti
hän juoksi maassa makaavien ruumiiden luo ja poisti liinan heidän
kasvoiltaan.

Mutta oi Jumala! Kuinka hirveä oli hänelle tuo näky! Ei huokauskaan
noussut hänen rinnastaan, ei jäsentäkään hän liikuttanut, vaan seisoi
kuin halvauksen saaneena. Hän oli kalmankalpea ja hiukset törröttivät
hänen päässään. Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ruumiiden
silmiin. Hänen huulensa vapisivat; olisi voinut luulla, että hänen
viimeinen hetkensä oli tullut. Tässä asennossa hän seisoi muutamia
silmänräpäyksiä; sitten hän veti syvään henkeään. Epätoivoissaan hän
syöksyi joukkojensa eteen, kohotti molemmat käsivartensa yhtaikaa ylös
ja huusi tuskallisesti:

"Oi onnettomuutta, oi onnettomuutta! Minun vanha äitini! Minun
sisar-raukkani!"

Näin lausuen hän heittäytyi Deconinckin syliin ja jäi kaikki voimansa
menettäneenä lepäämään hervottomana ystävänsä rinnoille. Kaamein
katsein hän tuijotti piiriin ja sai miehensä vapisemaan tuskasta ja
säälistä. Synkässä epätoivossaan hän vei vyöllään olevan piilun
suulleen ja puri kuin raivohullu sen terää sellaisella voimalla, että
palanen siitä jäi hänen hampaittensa väliin; mutta tuo vaarallinen ase
otettiin häneltä kohta pois. Deconinck käski miehiä palaamaan
järjestyksessä työhönsä, kunnes heidät kutsuttaisin aseisiin. Vaikka he
mieluummin olisivat ryhtyneet pikaiseen kostoon, eivät he kuitenkaan
uskaltaneet asettua vastustamaan, sillä heille oli annettu tiedoksi,
että nuori Gwyde oli nimittänyt Deconinckin ylipäälliköksi; he
palasivat muristen takaisin metsikköön ja jatkoivat työtään
vastenmielisesti.

Kun molemmat esimiehet olivat tulleet Breydelin telttaan, vaipui
viimeksimainittu väsyneenä ja masentuneena pöydän ääreen ja antoi
päänsä painua rintaa vasten. Hän ei lausunut mitään; katkera hymy
levisi hänen kasvoilleen, niin että näytti siltä, kuin hän olisi
ivannut omaa onnettomuuttaan.

"Onneton ystäväni", lausui Deconinck, "rauhoittukaa Jumalan tähden."

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa!" kertasi Breydel, "enkö ole rauhallinen?
Oletteko koskaan nähnyt minua näin rauhallisena?"

"Oi ystäväni", jatkoi Deconinck, "kuinka katkera onkaan sielunne
kärsimys; minä näen kuoleman kasvoillanne. Lohduttaa en teitä voi;
onnettomuutenne on liian suuri, sellaisille haavoille en tiedä
palsamia."

"Minä tiedän", vastasi Breydel, "minä tiedän palsamin, joka voi minut
parantaa, mutta minulta puuttuu voimaa. Oi äiti-raukkani! He ovat
kastaneet kätensä sinun vereesi, koska poikasi on flaamilainen -- ja
tämä poika, ah, tämä poika ei voi sinun puolestasi kostaa!"

Hänen tätä huudahtaessaan hänen kasvojensa ilme muuttui; hän kiristeli
hampaitaan ja tarttui pöydän jalkoihin, ikäänkuin olisi tahtonut sen
murskata; mutta pian hän rauhoittui jälleen ja mitä syvin murhe
laskeutui hänen kasvoilleen.

"Nyt, mestari, olkaa mies, voittakaa epätoivonne. Olkaa urhoollinen
siinä katkerassa kärsimyksessä, joka teitä tänään kohtaa; äitinne veri
on tuleva kostetuksi."

Kaamea hymy ilmestyi jälleen Breydelin huulille ja hän vastasi:

"Kostetuksiko? Kuinka kevyesti lupaatte sellaista, mitä ette voi pitää!
Kuka voi tämän kostaa? Ette te. Luuletteko, että kokonainen virtakaan
ranskalaista verta riittäisi ostamaan äitini jälleen henkiin? Antaako
tyrannin veri hengen takaisin hänen uhrilleen? Oi ei, he ovat kuolleet,
ja ainaiseksi, ikuiseksi, ystäväni! Minä tahdon kärsiä hiljaa ja
valittamatta; ei mikään voi minua lohduttaa; me olemme liian heikot ja
vihollisemme liian mahtava."

Deconinck ei vastannut Breydelin sanoihin, vaan näytti harkitsevan
jotakin tärkeää. Toisinaan häivähti hänen kasvoillaan piirre, ikäänkuin
hän olisi tehnyt itselleen väkivaltaa kätkeäkseen sisällistä raivoaan.
Breydel katsoi häneen uteliaana, arvellen, että jotakin tavatonta
tapahtui hänen syvämietteisen ystävänsä rinnassa. Intohimoinen piirre
hävisi Deconinckin kasvoilta, hän nousi hitaasti ylös ja lausui:

"Vihollisemme ovat liian mahtavat, sanotte te; huomenna ette enää tule
niin sanomaan. He ovat käyttäneet hyväkseen kavallusta ja ilkeyttä
eivätkä ole arastelleet vuodattamasta viatonta verta, ikäänkuin ei
kostonenkeliä enää lainkaan olisikaan Herran istuimen luona. He eivät
tiedä, että heidän kaikkien henki on minun käsissäni ja että minä voin
heidät musertaa, ikäänkuin Jumala olisi antanut kaiken vallan käsiini.
He etsivät tukeaan kavalluksesta ja häpeällisestä ilkeydestä. Hyvä,
heidän oma miekkansa on heidät tuhoava, sen sanon teille!"

Deconinck oli tällä hetkellä kuin profeetta, joka lausuu Herran tuomion
paheelliselle Jerusalemille; hänen äänensä soinnussa oli jotakin niin
peloittavaa, että Breydel kuunteli hänen sanojaan hartaan kunnioituksen
vallassa....

"Odottakaa vähän", jatkoi Deconinck, "minä noudan jonkun
äskentulleista, jotta saamme kuulla, kuinka kaikki tämä on tapahtunut.
Älkää antako hänen kertomuksensa saattaa itseänne kiihtymään; minä
lupaan teille koston, jollaista ette itse rohkenisi vaatiakaan. Sillä
nyt on tultu niin pitkälle, että kärsivällisyys olisi häpeä."

Kun hän oli ollut poissa teltasta muutamia hetkiä, palasi hän takaisin
erään ammattikuntalaisen kanssa ja antoi tämän kertoa kaikkine
yksityiskohtineen ne tapahtumat, jotka olivat sattuneet Brüggessä sinä
päivänä. He saivat kuulla häneltä Chatillonin uuden sotajoukon
suuruuden, hirtettyjen porvarien kuoleman ja kaupungin kamalan ryöstön.
Breydel kuunteli kertomusta kylmäverisesti, sillä kaikki nämä
häpeälliset teot eivät olleet hänelle niin tuskallisia kuin sen olennon
murha, jota hän sai kiittää elämästään. Deconinck sitävastoin tuli yhä
raivostuneemmaksi, mitä pitemmälle tämä hirmuinen näytelmä paljastui
hänen silmäinsä eteen. Isänmaa ja vapautus olivat ne kaksi tunnetta,
jotka sytyttivät hänet sellaiseen kiihkeyteen. Nyt hän näki hyvin, että
aika oli tullut ja että täytyi käydä toimeen vitkastelematta; sillä
toden totta, noin julma oikeudenkäyttö saattoi säikähdyttää ja masentaa
flaamilaiset. Hän päästi kisällin menemään, nojasi päätään äänetönnä
käteensä, ja Breydel odotti maltittomana, mitä hän sanoisi.

Äkkiä astui Deconinck Breydelin luo ja huusi:

"Ystävä, hiokaa piilunne, karkoittakaa murhe sydämestänne, me menemme
murtamaan isänmaamme kahleita!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Breydel.

"Kuulkaa: peltomies odottaa, kunnes aamun kylmyys on koonnut kaikki
toukat yhteen pesään; silloin hän leikkaa pesän irti puusta, panee sen
jalkainsa alle ja tallaa murskaksi nuo tuhohyönteiset yhdellä kertaa.
Ymmärrättekö sitä?"

"Täydentäkää vertauksenne", huusi Breydel; "oi ystäväni, valoisa säde
karkoittaa synkän epätoivoni! Täydentäkää, selittäkää!"

"No hyvä, ranskalaiset ovat pesiytyneet kotikaupunkiimme kuin
tuhohyönteiset. Niinpä on heidätkin muserrettava, ikäänkuin vuori
lankeisi heidän päällensä. Iloitkaa, mestari Jan, he ovat tuomitut.
Teidän äitinne kuolema kostetaan runsain koroin ja synnyinmaa on
nouseva vapaana tästä verestä."

Breydelin katse kiersi hurjana ympäri telttaa; hän etsi piiluaan ja
muisti sitten, että se oli otettu häneltä pois. Liikutettuna hän
tarttui Deconinckin käteen.

"Ystäväni", huusi hän, "te olette pelastanut minut moneen kertaan,
mutta silloin olette antanut minulle vain elämän; nyt saan teidän
kauttanne takaisin ilon ja onnen. Sanokaa minulle pian, miten me
tulemme panemaan täytäntöön tämän koston, jotta en enää epäilisi."

"Malttakaa hetkinen, saatte sen kohta kuulla; tämä suunnitelma on minun
esitettävä kaikille esimiehille; minä kutsutan heidät heti."

Hän meni kiiruusti ulos teltasta, huusi luokseen erään vahtimiehen ja
lähetti hänet metsikköön kutsumaan johtajia hänen luokseen. Pian sen
jälkeen he seisoivatkin kolmikymmenmiehisenä joukkona piirissä teltan
ulkopuolella. Deconinck puhui heille seuraavasti:

"Toverit! Juhlallinen hetki on tullut. Meidän on taisteltava itsellemme
vapaus tai kuolema. Olemme kyllin kauan kantaneet häpeää otsallamme. On
aika vaatia vihollisiltamme tiliä veljiemme verestä; ja jos meidän
täytyy kuolla isänmaan puolesta, niin ajatelkaa silloin, toverit, että
orjuuden kahleet jäävät haudan reunalle ja että me tulemme vapaina ja
vailla häpeää lepäämään isäimme vieressä. Mutta ei, me tulemme
voittamaan, minä tiedän sen. Flanderin musta leijona ei voi sortua
turmioon; ja katsokaa, eikö meillä ole oikeus puolellamme? Ranskalaiset
ovat ryöstäneet meidän maamme, teljenneet vankiloihin kreivimme ja
aatelistomme, oikeiden flaamilaisten parhaimmiston. Filippan he ovat
myrkyttäneet, kaupunkimme Brüggen autioksi saattaneet ja kunnollisimmat
veljemme hirttäneet. Onnettoman ystävämme äidin ja sisaren veriset
ruumiit ovat täällä keskellämme. Nämä ynnä kaikkien niiden ruumiit,
jotka ovat saaneet surmansa vieraan tyrannin kädestä, huutavat
sydämissänne kostoa! Hyvä, kätkekää se, mitä nyt sanon teille,
sydämiinne niinkuin hautaan. Ranskalaiset ovat tänään pirullisella
menollaan väsyttäneet itsensä, he tulevat nukkumaan sikeästi; mutta
tämä uni tulee useimmille kestämään tuomiopäivään saakka! Älkää sanoko
miehillenne mitään, mutta viekää heidät huomenna kaksi tuntia ennen
auringonnousua aina St. Kruisin taakse leppämetsikköön. Minä menen heti
kohta Ardenburgiin valmistamaan miehiäni ja ilmoittamaan päällikkö
Lindensille; sillä minun täytyy vielä tänään ehtiä Brüggeeu. Tämä
kummastuttaa teitä; mutta te myönnätte minulle kuitenkin, että
Brüggessä on yksi ranskalainen, jota emme saa surmata, hänen verensä
tulisi meidän päällemme."

"Herra Mortenay", vastasivat monet äänet.

"Tämä ritari", jatkoi Deconinck, "on aina kohdellut meitä hyvyydellä;
hän on osoittanut, että synnyinmaamme onnettomuus koskee häneen. Hän on
usein vastustanut kirottua Jan van Gisteliä hänen julmassa vainossaan
ja hankkinut armahduksen tuomituille. Me emme saa värjätä aseitamme
hänen jalolla verellään; sen ehkäisemiseksi menen minä tänään Brüggeen,
niin vaarallista kuin se voi ollakin."

"Mutta", puuttui eräs esimiehistä hänen puheeseensa, "kuinka voimme
huomenna päästä kaupunkiin, kun portit ovat auringonnousuun saakka
suljettuina?"

"Portit tullaan avaamaan meille", vastasi Deconinck, "minä en palaa
kaupungista, ennenkuin kostomme on varma ja pettämätön. Olen nyt
sanonut teille kylliksi, huomenna kokoontumispaikalla annan teille
lähemmät määräykset; pitäkää väkenne valmiina. Minä vien nuoren
kreivittäremme mukanani pois täältä; hän ei saa nähdä tätä veristä
näytelmää."

Breydel ei ollut näiden sanojen aikana ilmaissut vähimmälläkään
merkillä myöntymystään, mutta sanomaton riemu loisti hänen kasvoillaan.
Niinpiankuin esimiehet olivat poistuneet, heittäytyi hän Deconinckin
rinnoille ja lausui, kyynelten vieriessä hänen poskiaan pitkin:

"Te olette herättänyt minut epätoivostani, kallis ystäväni! Nyt voin
rauhassa itkeä äitini ja sisareni ruumiiden ääressä ja haudata heidät
hartaudella. Ja sitten, kun hauta on heidän yllään luotu umpeen...! Oi,
mitä minulla on silloin enää jäljellä maailmassa, mitä voisin
rakastaa?"

"Isänmaanne ja sen kunnia!" oli vastaus.

"Niin, niin, isänmaa, vapaus -- ja kosto! Sillä nyt, kuuletteko,
ystäväni, nyt minä itkisin harmista, jos ranskalaiset poistuisivat
maastamme. Silloin ei piilulleni löytyisi enää uhria, minä en voisi
enää tallata murskaksi heidän ruumiitaan, niinkuin heidän ratsujensa
kaviot ovat murskanneet meidän veljiämme. Vapauden ilman taistelua minä
hylkäisin; nyt, kun he ovat lävistäneet sen sydämen, jonka alla sain
elämäni, voi vain virtaavan veren näkeminen tyydyttää minua. Toimikaa
nopeasti ja menkää Jumalan nimeen, jotta kaikki onnistuisi hyvin; sillä
minä janoan lupaamaanne kostoa."

Deconinck poistui Breydelin luota lausuen: "Pitäkää kaikki salassa ja
olkaa varovainen, ystäväni."

Ennen leiristä lähtöään hän järjesti kaiken valmiiksi Machteldin
poismatkustusta varten; puhuttuaan hänen kanssaan vielä muutaman
hetken, nousi hän ratsulleen ja katosi näkyvistä Ardenburgiin päin.

Silläaikaa oli Breydelin äidin ja sisaren ruumiit pesty ja puettu
toisiin vaatteisiin. Oli ensin verhottu eräs teltta sisäpuolelta
mustalla ja asetettu molemmat ruumiit sen keskelle telttavuoteelle. Ne
olivat verhotut synkillä kuolinliinoilla ja ainoastaan kasvot olivat
näkyvissä. Juhlallisen leposijan ympärillä paloi kahdeksan keltaista
vahakynttilää; risti, hopeainen vihkivesiastia ja muutamia palmunoksia
oli vuoteen pääpuolessa, ja joitakin itkeviä naisia istui sen ääressä
rukoillen.

Heti Deconinckin lähdettyä matkaan meni Breydel metsikköön ja määräsi
työn lopetettavaksi; hän lähetti miehet telttoihin lepäämään ja
ilmoitti heille, että heidän oli lähdettävä marssimaan seuraavana
aamuna ennen päivänkoittoa. Järjestettyään vielä muutamia toimenpiteitä
naisten ja lasten majoittamiseksi leiriin, lähti hän siihen telttaan,
missä hänen äitinsä ruumis lepäsi. Sinne saavuttuaan hän lähetti naiset
pois ja sulki oven.

Useampi kuin yksi johtomies saapui teltalle tapaamaan esimiestä, joko
ohjeita tai käskyjä saadakseen; mutta vaikka he olisivat kuinka
kolkuttaneet, eivät he saaneet vastausta. Ensin he kunnioittivat
murhetta, johon mestari epäilemättä oli sillä hetkellä vajonnut; mutta
kun he olivat odottaneet oven edustalla jo neljä tuntia vähimmänkään
äänen kuulumatta sisältä, valtasi heidät pelko. He eivät uskaltaneet
lausua ilmi ajatuksiaan; oliko Breydel kuollut? Oliko piilu tai tuska
katkaissut hänen elämänlankansa?

Äkkiä aukeni ovi ja Breydel ilmestyi heidän eteensä, mutta hän ei
näyttänyt huomaavan heidän läsnäoloaan. Ei kukaan puhunut, sillä hänen
kasvoillaan oli ilme, joka hyydytti sydämen ja turrutti kielen. Hän oli
kalpea, hänen katseensa harhaili hurjasti, ja monet huomasivat, että
kaksi sormea hänen oikeassa kädessään oli verentahraamaa. Ei kukaan
heistä uskaltanut häntä lähestyä; hänen silmänsä säihkyivät surmaa ja
jokainen hänen katseensa tunki nuolena sen sieluun, joka katsoi häneen.
Hänen sormissaan näkyvä veri sai heidät vielä enemmän vapisemaan;
kaamea aavistus sai heidät arvaamaan, mistä se oli peräisin. Varmaan
hän oli koskettanut äitinsä haavaa ja tuosta kamalasta kosketuksesta
saanut raivolleen yllykettä voimiensa enentämiseksi ja kostonjanonsa
kiihoittamiseksi! Niin hän kuljeskeli puhumatonna metsikössä, kunnes
ilta kattoi leirin pimeydellä, peittäen hänet hänen toveriensa
katseilta.

Saavuttuaan Ardenburgiin asetti Deconinck kaksituhatta kankuriansa
erään etevän johtajan komentoon ja lähetti sanansaattajan viemään
ohjeita päällikkö Lindensille. Suoritettuaan kaikki tarpeelliset
valmistukset kolmen joukko-osastonsa yhdistämiseksi St. Kruisin luona,
nousi hän jälleen ratsaille ja lähti suorinta tietä Brüggeen. Hän jätti
ratsunsa erääseen majataloon ja meni jalkaisin kaupunkiin. Ei mikään
estänyt häntä, sillä oli jo myöhäinen ilta, portit olivat auki eikä
muuta sotaväkeä ollut näkyvissä kuin vallilla olevat vahdit. Peloittava
hiljaisuus vallitsi kaduilla, joiden kautta hänen oli kuljettava. Pian
hän seisahtui erään talon edustalle Donatuksen-kirkon luona ja aikoi
kolkuttaa, mutta huomasikin, ettei talossa ollutkaan enää ovea, vaan
että oviaukkoon oli ripustettu pitkä vaatekappale. Tämä talo ja sen
huoneet olivat hänelle varmaan hyvin tutut, sillä verhoa kohottaen hän
astui nopeasti puotiin ja meni heti pieneen perähuoneeseen, jota
valaisi himmeä lampunvalo. Pirstoiksi lyötyjen huonekalujen keskellä,
joita virui ympäriinsä lattialla, istui itkevä vaimo pöydän ääressä.
Hän painoi lujasti rinnoilleen kahta pientä lasta ja suuteli heitä
nyyhkytystensä lomassa, ikäänkuin olisi pitänyt itsensä onnellisena,
että edes tämä aarre oli hänellä jäljellä. Kauempana nurkassa, jota
lamppu vain puoleksi valaisi, istui mies, joka tuki käsillään päätään,
näyttäen nukkuvan.

Deconinckin odottamaton ilmestyminen pelästytti vaimoa niin kovin,
että hän painalsi lapsensa lujemmin itseään vastaan ja ilmaisi
säikähdyksensä kovalla kirkaisulla. Mies tarttui kiiruusti tikariinsa,
mutta esimiehensä tunnettuaan nousi ylös ja lausui:

"Oi mestari, minkä tuskallisen kuorman te annoitte kannettavakseni, kun
käskitte minun jäädä kaupunkiin; Jumalan armo yksin on pelastanut
meidät varmasta kuolemasta. Talomme ovat ryöstetyt, veljemme hirtetyt
ja murhatut, ja Jumala tietää, mitä huomenna vielä tapahtuu. Oi,
antakaa minulle lupa mennä Ardenburgiin, minä pyydän sitä teiltä."

Deconinck ei vastannut tähän pyyntöön; hän viittasi miehelle ja meni
hänen kanssaan pimeimpään nurkkaan. Sitten hän lausui hiljaisella
äänellä:

"Gerhard, kun lähdin kaupungista, jätin teidät kolmenkymmenen muun
miehen kanssa tänne, saadakseni selville ranskalaisten suunnitelmat.
Valitsin siihen teidät, koska urheutenne ja isänmaanrakkautenne ovat
minulle tunnetut. Nähtävästi on toverienne kuoleman näkeminen saattanut
teidät pelon valtaan; jos niin on, niin suostun siihen, että vielä
tänään saatte lähteä Ardenburgiin."

"Mestari", vastasi Gerhard, "teidän sananne tuottavat minulle murhetta.
Minä en suinkaan pelkää kuolemaa, mutta vaimoni ja lapsiraukkani ovat
täällä kaikelle turmiolle alttiina. Pelko ja kauhu tekevät heidät
sairaiksi. He itkevät ja rukoilevat kaiken päivää eikä yö virkistä
heidän voimiaan. Jospa voisitte nähdä, kuinka kalpeita he ovat! Enkö
tuntisi murhetta nähdessäni kaikkia näitä kärsimyksiä, kaikkea tätä
tuskaa? Olenhan minä heidän isänsä ja suojelijansa. Ja eivätkö he vaadi
yksin minulta sitä lohtua, jota en voi heille antaa? Oi mestari,
uskokaa minua, isä kärsii enemmän kuin hänen vaimonsa ja lapsensa
voivat kärsiä. Kuitenkin olen valmis unohtamaan kaiken isänmaani
tähden, vieläpä omaisenikin, ja jos voitte käyttää minua johonkin, niin
olen valmis palvelukseenne. Puhukaa siis, sillä minä tunnen, että
teillä on jotakin tärkeää käskettävänä."

Deconinck tarttui urhean Gerhardin käteen ja puristi sitä liikutettuna.
"Vielä yksi Jan Breydelin kaltainen sielu", ajatteli hän.

"Gerhard", huudahti hän, "te olette arvoa ansaitseva mies; minä kiitän
teitä uskollisuudestanne ja urhoollisuudestanne. Kuulkaa siis, minulla
on vain vähän aikaa. Teidän täytyy heti mennä toverienne luo viemään
heille tietoa. Tänä yönä on teidän mentävä heidän kanssaan salaa
Pippurikujalle. Teidän yksin pitää sitten nousta vallille Dammen- ja
Kruisin-portin välillä. Painautukaa litteäksi maata vasten ja
suunnatkaa katseenne St. Kruisiin päin. Niinpiankuin näette kentällä
tulen, hyökkäätte toverienne kanssa portinvahtien kimppuun ja avaatte
portin; sen edessä seisoo seitsemäntuhatta flaamilaista."

"Portti on oleva auki määrätyllä ajalla, olkaa siitä huoleti, minä
pyydän", vastasi Gerhard kylmäverisesti.

"Onko se varmaa?"

"Ihan varmaa."

"Hyvää yötä siis, arvokas ystäväni. Jumala varjelkoon teitä!"

"Ja olkoon teidänkin seurananne, mestari!"

Deconinck päästi ammattikunnan 1 miehen palaamaan vaimonsa luo ja
poistui talosta. Vanhan hallin luona hän saapui upealle asunnolle; hän
kolkutti ovelle ja se avattiin.

"Mitä tahdotte, flaamilainen?" kysyi palvelija.

"Haluan puhutella herra Mortenayta."

"Niin, mutta oletteko ilman aseita? Teihin ei ole luottamista."

"Mitä se teitä liikuttaa!" lausui esimies; "menkää ja sanokaa
herrallenne, että Deconinck tahtoo häntä puhutella."

"Oi Herra Jumala! Teidän nimenne on Deconinck; silloin te varmaan
tulette pahassa aikomuksessa!" Näin sanoen palvelija juoksi kiiruusti
ylös ja palasi hetken kuluttua takaisin.

"Te voitte tulla ylös", sanoi hän; "suvaitkaa seurata minua."

Hän johti Deconinckin portaita ylös ja erään huoneen ovelle. Herra
Mortenay istui pienen pöydän ääressä, jolla oli hänen kypärinsä,
miekkansa ja rautahansikkaansa. Hän katsoi ihmeissään esimieheen; tämä
kumarsi hänelle ja lausui:

"Herra Mortenay, oikeudentuntoonne luottaen olen saapunut tänne siinä
lujassa vakaumuksessa, ettei minun tarvitse tätä rohkeutta katua."

"Se on varmaa", vastasi Mortenay, "te saatte palata yhtä vapaasti kuin
olette tullutkin."

"Teidän jalomielisyytenne on tullut keskuudessamme sananparreksi",
jatkoi Deconinck, "ja minä olenkin tullut teidän jalosukuisuutenne
luokse ainoastaan osoittaakseni, että me kunnioitamme kelpo vihollista.
Herra Chatillon on tänään jättänyt kaupunkimme sotilaittensa raivolle
alttiiksi, ja kahdeksan viatonta veljeämme on hän hirtättänyt. Teidän
on myönnettävä, että meidän velvollisuutemme on kostaa heidän
kuolemansa; sillä mitä muuta saattoi maaherra esittää heidän syykseen,
kuin etteivät he olleet tahtoneet noudattaa hänen tyrannimaisia
määräyksiään?"

"Alamaisen on toteltava herraansa; kuinka ankara rangaistus lieneekin,
ei hänen ole kuitenkaan sallittu asettua esivaltansa toimenpiteiden
tuomariksi."

"Te olette oikeassa, herra Mortenay, niin sanotaan Ranskassa, ja koska
teidän jalosukuisuutenne on Filip Kauniin laillinen alamainen, on
teidän velvollisuutenne panna täytäntöön hänen käskynsä. Mutta me
olemme vapaita flaamilaisia emmekä voi kauempaa kantaa häpeällisiä
kahleita; koska maaherra on mennyt julmuudessa niin pitkälle, vakuutan
minä teille, että ennen pitkää on verta vuotava virtoina; ja jos
kohtalo olisi meille nurja ja te ranskalaiset pääsisitte voitolle,
silloin teille jäisi vain vähän orjia, sillä me tahdomme kuolla. Mutta
kuinka käyneekin, ja juuri sen vuoksi tulin luoksenne, teidän päästänne
me emme tahdo taivuttaa hiuskarvaakaan. Talo, jossa te olette, on oleva
meille pyhä; ei yksikään flaamilainen ole astuva jalallaan teidän
asuntonne kynnyksen yli. Siitä minä annan sanani pantiksi."

"Minä kiitän flaamilaisia heidän rakkaudestaan minua kohtaan, mutta
minä kieltäydyn suojasta, jonka minulle tarjoatte, enkä tule sitä
koskaan käyttämään. Jos todellisuudessa jotakin senkaltaista
tapahtuisi, on paikkani maaherran lipun alla eikä asunnossani, ja jos
kuolen, niin kuolen miekka kädessä. Mutta minä en usko, että asiat
menevät niin pitkälle, sillä rauhattomuudet varmaankin tukahdutetaan.
Teille, esimies, annan minä ystävänä sen neuvon, että poistutte maasta
mitä pikimmin."

"Ei, hyvä herra, minä en poistu tästä maasta, jonka mullassa isieni
luut lepäävät. Minä pyydän teitä ottamaan huomioon, ettei mikään ole
mahdotonta ja että myöskin me voimme vuodattaa ranskalaista verta;
mutta muistakaa silloin sanojani. Siinä on kaikki, mitä minulla oli
sanottavaa teidän jalosukuisuudellenne. Jääkää hyvästi, Jumala olkoon
suojananne."

Mortenay ajatteli tarkoin esimiehen sanoja ja näki suureksi tuskakseen,
että niiden takana piili kaamea salaisuus. Hän päätti senvuoksi
kehoittaa seuraavana päivänä Chatillonia valppauteen ja ryhtyä itsekin
joihinkin toimenpiteisiin kaupungin turvaamiseksi. Aavistamatta, että
se, mitä hän pelkäsi, tapahtuisi niin pian, laskeutui hän vuoteelleen
ja vaipui rauhallisesti uneen.




VII.


St. Kruisin kylän takana, muutamien nuolenkantamien päässä Brüggestä,
oli pieni metsikkö, jonka varjoisain puiden alla väkirikkaan kaupungin
asukkaat tavallisesti kävivät sunnuntaisin jaloittelemassa. Yksityiset
puut olivat verrattain kaukana toisistaan, ja pehmeä ruohikko peitti
maata vihreän maton tavoin. Kello kahden aikaan yöllä oli Breydel jo
määrätyllä paikalla. Oli pilkkopimeä; kuu oli paksujen pilvien
peitossa. Hiljaa ja suhisten huokui tuuli metsikön läpi, ja lehtien
yksitoikkoinen kahina lisäsi vielä tämän peloittavan yön kaameutta.

Ensi silmäyksellä ei metsikössä voinut huomata mitään; vasta lähemmin
tarkastaessa olisi voinut keksiä joukon miehiä, jotka makasivat
pitkänään maassa kuin tummat varjot. Jokaisen haamun vieressä pilkotti
tuikkiva tähti, niin että ruohikko näytti muuttuneen taivaankanneksi.
Oli kuin tuhansia loistavia pilkkuja olisi siroteltu avoimin kourin yli
kentän. Nämä tähdet eivät olleet muuta kuin piiluja, joiden sileästä
teräksestä heikko öinen valaistus heijastui. Yli kaksituhatta
teurastajaa makasi riveissä ja kaikki samassa asennossa; heidän
sydämensä sykkivät ja heidän verensä virtasi vilkkaasti, sillä
kauankaivattu hetki, koston ja vapautuksen hetki, oli lähellä. Mitä
täydellisin hiljaisuus vallitsi joukon keskuudessa ja jotakin
salaperäistä ja kammoaherättävää leijaili taikahunnun tavoin tämän
äänettömän parven yllä.

Breydel makasi sisempänä metsikössä; eräs hänen
ammattikuntatovereistaan, josta hän tämän urhoollisuuden vuoksi
erikoisesti piti, oli ojentunut maahan hänen viereensä. Hillityllä
äänellä he puhelivat:

"Ranskalaiset eivät ole valmistuneet tällaiseen merkilliseen
heräämiseen", virkkoi Breydel, "he nukkuvat sikeästi, sillä niillä
konnilla on paatunut omatunto. Olen utelias näkemään heidän naamaansa
silloin kuin he samalla kertaa näkevät edessään minun piiluni ja
kuoleman."

"Oh, minunkin piiluni viiltää kuin myrkky; minä hioin sitä niin että
voisin leikata sillä karvat käsivarrestani, ja minä toivon, että se
tylsyy tänä yönä. Muuten en hio sitä ikinä enää!"

"Liian pitkälle se menikin, Martti. Ranskalaiset kohtelevat meitä kuin
järjetöntä härkälaumaa ja luulevat meidän säikähtävän heidän
hirmuvaltaansa; mutta, Jumala nähköön, he eivät tunne meitä, vaan
erehtyvät, jos arvostelevat meitä noiden kirottujen liljalaisten
mukaan."

"Niin, nuo äpärät huutavat: Eläköön Ranska! He liehittelevät
muukalaisia, mutta onpa jotakin varattuna heillekin! Kun hioin piiluani
niin suurella huolella, ajattelin myöskin heitä."

"Ei, Martti, maanmiestenne verta te ette saa vuodattaa. Deconinck on
kieltänyt sen."

"Entä Jan van Gistel, tuo katala petturi, saako hänkin jäädä henkiin?"

"Jan van Gistel on kuoleva! Hänen on tehtävä tili Deconinckin vanhan
ystävän kuolemasta. Mutta hän olkoon ainoa."

"Onko toisten luopioiden jäätävä rankaisematta? Katsokaas, mestari,
sellainen ajatus karvastelee minua, minun luontoni ei siedä sitä."

"Heidän rangaistuksensa tulee olemaan kyllin suuri -- häpeä ja
ylenkatse tulevat heidän osakseen; me tulemme heitä pilkkaamaan ja
häpäisemään. Ja sanokaahan, Martti, eikö teitä vapisuta, kun
ajattelette, että kuka hyvänsä saisi sylkeä teitä silmille ja sanoa: Te
olette luopio, pelkuri, maankavaltaja! Niin tulee heille tapahtumaan."

"Tosiaankin, mestari, teidän sananne saavat kylmät väreet karmimaan
selkääni! Kuinka kauhea rangaistus, todellakin tuhat vertaa ankarampi
kuin kuolema. Millaiselta helvetiltä se tuntuisikaan heistä, jos heillä
olisi flaamilainen sydän!"

He olivat nyt jonkun aikaa vaiti, koska etäältä kuului kuin
ihmisaskelia, mutta tuo ääni häipyi pian pois; sitten Breydel jatkoi:

"Ranskalaisroistot ovat murhanneet minun vanhan äitini. Olen itse
nähnyt, että vihollisen miekka on puhkaissut hänen sydämensä, joka
rakasti minua niin suuresti. He eivät ole tunteneet sääliä häntä
kohtaan, koska hän on synnyttänyt jäykän flaamilaisen; mutta siksipä en
minäkään nyt tunne sääliä heitä kohtaan, kun saan samalla kertaa kostaa
oman vereni ja isänmaan puolesta."

"Annammeko armoakin, mestari? Otammeko vankeja?"

"Tuho minut periköön, jos otan jonkun vangiksi tai säästän hänen
henkensä! Antavatko he armoa? Ei, he ammentavat rohkeutta murhista ja
antavat ratsujensa ruhjoa kavioillaan veljiemme ruumiita. Ja
luuletteko, Martti, että minä nyt, kun äitini verinen haamu on alati
silmäini edessä, voisin nähdä ainoatakaan ranskalaista joutumatta
raivoon? Oh, minä repisin heitä käsin ja raatelisin hampain, jos
piiluni tylsyisi monien teuraiden luissa. Mutta niin ei tule käymään,
aseeni on jo kauan palvellut minua uskollisesti."

"Kuulkaa, mestari, Dammen tieltä kuuluva ääni käy kovemmaksi! Odottakaa
vähän!"

Hän painoi korvansa maata vasten, nousi sitten ylös ja lausui:

"Mestari, kankurit eivät ole enää kaukana, vain neljän nuolenkantaman
päässä."

"No niin, nouskaamme siis ylös! Menkää hiljaa pitkin joukkoja ja
kieltäkää heitä nousemasta makuulta. Minä menen Deconinckia vastaan,
jotta hän tietää, mille taholle voi asettaa joukkonsa."

Hetkeä myöhemmin tuli neljätuhatta kankuria eri tahoilta metsikköön ja
laskeutui saamansa käskyn mukaan ääneti maahan. Hiljaisuus ei paljon
häiriintynyt heidän tulostaan, ja pian vallitsi täydellinen
äänettömyys. Saattoi vain nähdä muutamien miesten kulkevan joukosta
joukkoon; he veivät johtajille käskyn saapua metsikön itälaitaan.

Kun heitä oli tullut sinne lukuisa joukko, kokoontuivat he Deconinckin
ympärille kuullakseen hänen määräyksiään. Deconinck lausui:

"Veljet, tänään on nousevan päivän tavattava meidät vapaina tai
vainajina. Taistelkaa sillä pelottomuudella, mitä isänmaanrakkauden
täytyy teissä herättää; muistakaa, että teidän on taisteltava sen
kaupungin puolesta, jossa isienne luut lepäävät ja jossa oma kehtonne
on keinunut. Armoa älkää antako kenellekään; surmatkaa kaikki
ranskalaiset, jotka joutuvat käsiinne, älkääkä jättäkö jäljelle
korttakaan tuosta vieraasta rikkaruohosta. Meidän tai heidän on
kuoltava! Onko joukossanne joku, jolla on vielä sääliä niitä kohtaan,
jotka ovat niin armottomasti hirttäneet tai tappaneet veljiämme, niitä
kavaltajia kohtaan, jotka ovat vanginneet kreivimme ja myrkyttäneet
hänen lapsensa?"

Hetken ajan kuului puiden seasta muminaa, niin hurjaa ja
kostonhaluista, että sen pelkkä sointikin olisi voinut täyttää sydämen
kammolla.

"Heidän on kuolemalla kuoltava!" oli johtajien vastaus.

"Hyvä siis", jatkoi Deconinck, "vielä tänään tulemme olemaan vapaat;
mutta vielä suurempaa urhoollisuutta tulemme tarvitsemaan
varjellaksemme vapautemme; sillä epäilemättä tulee Ranskan kuningas
Flanderiin uuden sotajoukon kanssa."

"Sitä parempi", keskeytti Breydel, "silloin saavat vielä useammat
lapset itkeä isäänsä, niinkuin minä murehdin äitiparkaani. Autuus hänen
sielulleen!"

Breydel oli keskeyttänyt Deconinckin puheen. Peläten että ohjeiden
antamiseen tarvittava aika voisi käydä liian lyhyeksi, jatkoi tämä:

"Kuulkaa nyt, mitä teidän on tehtävä. Niinpiankuin St. Kruisin kello
lyö kolme, käskekää miestenne nousta ylös, järjestyä riveihin ja
marssia kaupunkia kohti. Minä menen muutamien miesten kanssa kaupungin
muurien luo; ja kun minun kaupunkiin jättämäni kynteläiset vähän aikaa
myöhemmin aukaisevat portin, niin menkää ääneti kaupunkiin ja kulkekaa
seuraaviin suuntiin: mestari Breydel teurastajineen vallatkoon
Speyn-portin, miehittäköön sen ja asettakoon väkensä sitten kaikille
Ranskalais-sillan lähellä oleville kaduille. Mestari Lindens, te
valtaatte Katriinan-portin ja lähetätte väkenne kaikille Pyhän Neitsyen
kirkon luona oleville kaduille. Nahkurien ja suutarien ammattikuntain
on miehitettävä Gentin-portti aina Steiniin ja linnaan saakka, muiden
ammattikuntien on muurarien esimiehen johdolla vallattava Dammen-portti
ja levittäydyttävä Donatus-kirkon seuduille; minä menen kahdentuhannen
miehen kanssa Boverien-portille, ja mieheni ympäröivät koko korttelin
siitä Aasin-portille sekä Suurtorin. Kun olette täten käyneet yllättäen
porttivahtien kimppuun, jääkää seisomaan kaduille niin äänettöminä kuin
mahdollista; sillä meidän ei pidä herättää ranskalaisia ennenkuin
kaikki on valmiina. Huomatkaa tarkoin: niinpiankuin kuulette
isänmaallisen huudon: Flanderin leijona! niin toistakaa se kaikki
yhtaikaa; se on oleva merkkinä, ja siitä tunnette toisenne pimeässä.
Murtakaa sitten niiden talojen ovet, joihin ranskalaiset ovat
majoittuneet, ja iskekää kuoliaiksi kaikki."

"Niin, mutta mestari", huomautti eräs johtajista, "me emme voi erottaa
ranskalaisia omista kansalaisistamme, sillä tulemmehan suurimmaksi
osaksi tapaamaan heidät vuoteissaan ja riisuutuneina."

"Siihen on helppo keino, jolla voi välttää kaikki erehdykset. Kuulkaa,
miten teidän on tehtävä. Jollette ensi silmäyksellä voi nähdä, onko
edessänne ranskalainen vai flaamilainen, käskekää hänen silloin lausua:
Schild en vriend! Joka ei osaa lausua näitä sanoja, sillä on
ranskalainen kieli, ja hänet iskekää maahan."

St. Kruisin tornin kello löi juuri kolme.

"Vielä jotakin", sanoi Deconinck kiiruusti. "Minä olen ottanut herra
Mortenayn talon suojelukseeni; senvuoksi ette te saa sitä hävittää
ettekä käydä sen kimppuun; ei kukaan saa panna jalkaansa tuon jalon
vihollisen kynnyksen yli. Nyt joutuin miestenne luo! Ilmoittakaa heille
määräykseni ja tehkää niinkuin on käsketty. Joutukaa! Ja olkaa hyvät,
ei mitään hälinää!"

Johtajat lähtivät osastojensa luo ja toivat ne toisen toisensa jälkeen
tien viereen. Deconinck asetti suuren joukon kankureita tietä pitkin
aina nuolenkantaman päähän kaupungista. Hän yksin hiipi vielä
lähemmäksi valleja ja koetti tunkea katseellaan pimeyteen. Sytyttimen
palava pää, jota hän piti piilossa kädessään, hehkui punertavalla
hohteella hänen sormiensa läpi. Hän näki pään kohoavan kaupunginmuurin
yli: se oli sama kankuri, jonka luona hän oli käynyt edellisenä iltana.
Nyt hän otti sukkelasti kimpun pellavia, joka hänellä oli ollut nutun
alle piilotettuna, asetti sen maahan ja puhalsi voimakkaasti
sytyttimeen. Kohta leimahti kentältä kirkas liekki, ja kankurin pää
hävisi muurin taakse. Merkin annosta ei ollut vielä kulunut neljää
minuuttia, kun vallilla seisova vartija suistui tuskallisesti
parkaisten maahan ja viskattiin muurin yli. Sitten kuului portin takaa
aseitten kalsketta ja kuolevien korinaa; ja pian sen jälkeen seurasi
kuolonhiljaisuus.

Mitä suurimmalla varovaisuudella astuivat kaikki ammattikuntalaiset
sisään kaupunginportista. Jokainen johtaja lähti joukkoineen siihen
kaupunginosaan, minkä Deconinck oli hänelle osoittanut. Neljännestuntia
myöhemmin olivat kaikkien porttien luona olleet vahdit surmatut, ja
kukin ammattikunta oli paikallaan. Jokaisen talon edessä, missä
ranskalaisia majaili, oli valmiina kahdeksan kynteläistä raivatakseen
moukareilla ja piiluilla sisäänpääsyn itselleen. Ei ainoakaan katu
ollut miehittämätön, koko kaupunki oli kynteläisten käsissä, jotka
odottivat vain hyökkäysmerkkiä.

Deconinck seisoi keskellä Perjantaitoria; hetken mietittyään hän lausui
ranskalaisten tuomion, huutaen:

"Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is! Slaed al dood!" [9]

Tämä huuto, muukalaisten kuolemantuomio, kajahti kohta viidentuhannen
kurkun toistamana. Voi helposti kuvitella mielessään, millainen kauhea
mylvintä, hirveä melske ja kamala surmankarjunta siitä syntyi.
Yht'aikaa hyökättiin kaikkien ovien kimppuun ja murrettiin ne.
Kynteläiset ryntäsivät kostonhimosta kiehuen ranskalaisten
makuuhuoneisiin ja surmasivat kaikki, jotka eivät osanneet lausua
sanoja: "Schild en vriend". Koska muutamissa taloissa oli enemmän
ranskalaisia kuin niin lyhyessä ajassa ehdittiin surmata, saivat monet
aikaa pukeutua ja tarttua aseisiin. Sellaista tapahtui varsinkin siinä
kaupunginosassa, missä Chatillon lukuisine vartijoineen majaili.
Breydelin ja hänen miestensä raivosta huolimatta oli siten noin
kuusisataa ranskalaista keräytynyt yhteen. Monet olivat, vaikkakin
haavoittuneina, pelastuneet verilöylystä ja pakenivat muilta kaduilta
Ranskalaissillalle. Niin nousi pakolaisten luku lopulta noin tuhanteen
mieheen, jotka tahtoivat myödä henkensä niin kalliisti kuin
mahdollista. Tiheissä parvissa he seisoivat talojen edustalla ja
puolustautuivat epätoivoisesti teurastajia vastaan. Useilla oli jouset,
joilla he ampuivat maahan monta kynteläistä. Mutta se vain yllytti
suurempaan raivoon toiset, jotka näkivät toveriensa kaatuvan. Kuultiin
Chatillonin ääni, kun hän kiihoitti miehiään vastarintaan, ja nähtiin
myöskin herra Mortenay, jonka jättiläismiekka välähteli pimeässä kuin
salamanleimaus.

Breydel riehui kuin mielipuoli ja iski oikealle ja vasemmalle
ranskalaisten sekaan. Hän seisoi jo muutamaa jalkaa ylempänä
maanpintaa, niin monta vihollista hän oli iskenyt edestään maahan.
Verta juoksi virtoina ruumiiden alta, ja huuto: "Flanderin leijona!
Lyökää kaikki kuoliaaksi!" sekoittui kaameasti kuolevien voihkinaan.

Ranskalaisten joukossa oli myöskin Jan van Gistel. Koska hän tiesi,
ettei hän voisi välttää kuolemaa, jos flaamilaiset perisivät voiton,
huusi hän yhtenään: "Eläköön Ranska! Eläköön Ranska!" Hän toivoi siten
innostuttavansa palkkasotureita. Mutta Jan Breydel tunsi hänen äänensä.

"Miehet!" huusi hän raivoa täynnä, "minun täytyy saada tuon luopion
sielu! Eteenpäin! Tätä on kestänyt kyllin kauan; joka minua rakastaa,
seuratkoon perässäni!"

Näin sanoen hän syöksyi piiluineen ranskalaisten keskelle ja iski
kaikki ympäriltään heti maahan. Kun hänen toverinsa sen näkivät,
syöksyivät he sellaisella raivolla vihollisen kimppuun, että he
ahdistivat nämä erästä seinää vasten ja surmasivat noin viisisataa
miestä. Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä, tällä peloittavalla
kuolemanhetkellä muisti Mortenay Deconinckin sanoja ja lupausta; hän
toivoi voivansa vielä pelastaa maaherran ja huusi:

"Minä olen Mortenay, päästäkää minut menemään vapaasti!"

Kynteläiset tekivät hänelle kunnioittavasti tietä eivätkä estäneet
häntä.

"Tännepäin! Tännepäin! Seuratkaa minua, toverit!" huusi hän
jäljelläolevalle ranskalaisparvelle; sillä hän uskoi heidät siten
pelastavansa. Mutta flaamilaiset kävivät heidän kimppuunsa niin
rajusti, että pakenijain parvi hupeni niin pieneksi, että ainoastaan
kolmekymmentä miestä pääsi Chatillonin kanssa Mortenayn taloon; muut
jäivät verissään makaamaan kadulle. Breydel asetti miehensä kaupungin
käskynhaltijan asunnon ovelle ja kielsi heitä menemästä taloon. Hän
ympäröi asunnon, jotta kukaan ei pääsisi pakoon, ja vartioi itse
sisäänkäytävää.

Tämän taistelun aikana oli Deconinck vielä Kivikadulla Vapahtajan
kirkon luona etsiskelemässä viimeisiä ranskalaisia. Samaa tekivät myös
muut ammattikunnat heille määrätyissä kortteleissa. Surmattujen ruumiit
heitettiin ulos taloista, niin että kadut tulivat aivan niiden peittoon
ja pimeässä pääsi enää vain vaivoin kulkemaan. Monet varusväkeen
kuuluvat sotilaat olivat pukeutuneet valepukuihin, luullen siten
pääsevänsä pujahtamaan pakoon jostakin portista. Mutta se ei heille
onnistunut, kun heidän käskettiin lausua sanat: "Schild en vriend".
Heidän äänensä sointu ehti tuskin kuulua, kun piilu jo iskettiin heidän
niskaansa ja he vaipuivat koristen maahan. Kaikista kaupungin
kortteleista kaikui huuto: "Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch
is -- slaed al dood!" Siellä täällä pakeni vielä joku ranskalainen
kynteläisen edellä; mutta hän joutui pian toisen käsiin ja sai surmansa
muutamien askelien päässä.

Verilöylyä kesti, kunnes aurinko oli jo noussut taivaanrannan
yläpuolelle. Viisituhatta muukalaista uhrattiin sinä yönä murhattujen
flaamilaisten hengille. Se on verinen lehti Flanderin aikakirjoissa;
tuo kamala luku on niihin tarkasti merkitty.

Herra Mortenayn asunnon edustalla oli nähtävissä harvinaisen kaamea
näytelmä. Tuhat teurastajaa oli asettunut kentälle, piilut käsissään,
silmät uhkaavasti ja kostonhimoisesti oveen suunnattuina. Heidän
paljaat käsivartensa ja mekkonsa olivat veren punaamat, ja heidän
välissään virui paljon ruumiita. Mutta siitä he eivät näyttäneet
piittaavan. Muutamat toisiin ammattikuntiin kuuluvat miehet astelivat
siellä täällä maassa makaavien teurastajain yli, etsien surmansa
saaneiden flaamilaisten ruumiita haudatakseen ne. Teurastajien
kasvoista saattoi kyllä nähdä heidän kiivaan raivonsa, mutta
ainoatakaan herjaussanaa ei tullut heidän huuliltaan. Mortenayn talo
oli heille annetun vakuutuksen mukaan pyhä. He eivät tahtoneet rikkoa
Deconinckin lupausta; ja kaupungin käskynhaltijaakin kohtaan oli heillä
suuri kunnioitus, jonkavuoksi he tyytyivät pitämään korttelin
miehitettynä ja vartioituna.

Herra Chatillon ja Jan van Gistel, liljalainen, olivat paenneet
Mortenayn taloon. Hirmuinen pelko oli heidät vallannut, sillä he
näkivät varman kuoleman silmäinsä edessä; Chatillon oli urhoollinen
ritari ja odotti kylmäverisenä kohtaloaan. Jan van Gistel sitävastoin
oli kalpea ja vapisi. Vaikka hän ponnisti tahtoaan, ei hän
saanut hätäänsä peitetyksi, ja hän herätti sääliä läsnäolevissa
ranskalaisissa, vieläpä Chatillonissakin, joka kuitenkin oli itsekin
samassa vaarassa. Herrat olivat kokoontuneet erääseen kadunpuoleiseen
yläkerran saliin. Tuon tuostakin he menivät ikkunan luo ja katselivat
kammolla teurastajia, jotka makasivat oven edustalla kuin saalistaan
väijyvä susilauma. Kun Gistelkin astui ikkunan ääreen, oli Breydel
huomannut hänet ja uhannut häntä piilullaan. Teurastajain joukossa
syntyi kiukkuista liikettä. Kaikki olivat ojentaneet aseensa kavaltajaa
kohti, jonka he tahtoivat tappaa. Kuinka vapisikaan liljalaisen sydän,
kun tuhat piilua välkytti hänelle hänen kuolemantuomiotaan! Hän kääntyi
toisten ritarien puoleen ja puhui surkealla äänellä:

"Meidän täytyy kuolla, arvoisat herrat, meille ei ole armoa; sillä he
janoavat meidän vertamme kuin raivoavat tiikerit. He eivät mene pois;
oi Jumala, mitä meidän on tehtävä?"

"Ei ole kunniakasta saada surmaansa tuon roskajoukon kädestä", vastasi
Chatillon. "Toivon, että olisin kaatunut ritarin tavoin miekka kädessä;
mutta nyt sitä ei voi enää muuttaa!"

Chatillonin kylmäverisyys lisäsi vielä Gistelin masennusta.

"Sitä ei voi muuttaa!" toisti hän, "oi Jumala, mikä kauhea hetki,
kuinka he meitä kiduttavat! Herra Mortenay, minä pyydän teitä Jumalan
tähden, teillähän on heihin sentään niin paljon vaikutusvaltaa, kysykää
heiltä, eivätkö he tahtoisi lahjoittaa meille henkeämme suuria
lunnasrahoja vastaan."

"Minä kysyn heiltä", vastasi Mortenay, "mutta älkää näyttäytykö, muuten
he noutavat teidät ulos talosta!"

Hän aukaisi ikkunan ja huusi:

"Mestari Breydel! Herra van Gistel pyytää kysyä teiltä, tahtoisitteko
suuria lunnaita vastaan päästää hänet vapaasti poistumaan. Vaatikaa
niin paljon kuin tahdotte, määrätkää itse summa. Minä pyydän teitä,
ettette kieltäytyisi tätä pyyntöä täyttämästä."

"Miehet!" huusi Breydel tovereilleen katkerasti nauraen, "he tarjoavat
meille rahaa! He luulevat, että kansan kosto voitaisiin rahalla
sovittaa; suostummeko siihen?"

"Meidän on saatava liljalainen käsiimme", ulvoivat teurastajat, "hänen
täytyy kuolla, sen kavaltajan, äpärä-flaamilaisen!"

Tämä huuto viilsi kamalasti Gistelin korvia. Hänestä tuntui siltä kuin
olisivat piilut jo antaneet hänelle kuoliniskun. Mortenay odotti,
kunnes hurja kostonhuuto oli asettunut, ja huusi sitten uudelleen:

"Te olette sanonut minulle, että asuntoni on turvapaikka. Minkätähden
rikotte nyt annetun lupauksen?"

"Me tulemme pitämään kunniassa teidän asuntoanne", vastasi Breydel.
"Mutta minä vakuutan teille, että Chatillon ja Gistel eivät tule
elävänä poistumaan kaupungista; heidän verensä on sovitettava meidän
veljiemme veri, emmekä me poistu tästä, ennenkuin piilumme ovat
antaneet heille viimeisen iskun niskaan."

"Entä saanko minä poistua vapaasti kaupungista?"

"Te, herra Mortenay, te saatte mennä palvelijoinenne mihin tahdotte. Ei
hiuskarvaakaan notkisteta teidän päästänne; mutta älkää pettäkö meitä,
sillä me tunnemme liiankin hyvin ne miehet, joita etsimme."

"No niin, siispä sanon teille, että lähden tunnin kuluessa Kortrykiin."

"Jumala olkoon suojananne!"

"Teillä ei siis ole sääliä turvattomia ritareita kohtaan?"

"Ei heilläkään ole ollut sääliä meidän veljiämme kohtaan, me vaadimme
heidän vertaan. Hirsipuu, jonka he pystyttivät, seisoo vielä tuolla."

Mortenay sulki jälleen ikkunan ja lausui ritareille:

"Hyvät herrat, minä valitan syvästi puolestanne: he vaativat teidän
kuolemaanne. Te olette suuressa vaarassa! Mutta minä toivon kuitenkin,
että Jumalan avulla voin vielä pelastaa teidän jalosukuisuutenne. Sillä
täältä vie takaovi pihalle, jonka kautta ehkä voitte päästä
verenjanoiselta viholliselta pakoon. Pukeutukaa valepukuihin ja nouskaa
ratsaille. Sitten menen minä palvelijaini kanssa ulos ovesta, ja
sillävälin kuin minä siten vedän puoleeni teurastajain huomion, täytyy
teidän paeta kiireimmän kautta takaovesta valleille päin. Pajaportin
luona on muurissa aukko, eikä teidän liene vaikea päästä siitä ulos
kentälle; sillä hevosianne he eivät voi pidättää."

Chatillon ja Gistel tarttuivat ilomielin tähän viimeiseen keinoon.
Maaherra puki ylleen kappalaisensa vaatteet, Gistel taas yksinkertaisen
palvelijan puvun; kolmekymmentä muuta ranskalaista, jotka olivat
jääneet henkiin, toivat hevoset talleista ja ryhtyivät tarpeellisiin
valmistuksiin paetakseen päällikkönsä kanssa. Kun he olivat kaikki
nousseet hevosten selkään, astui herra Mortenay palvelijoineen kadulle,
missä teurastajat olivat. Nämä eivät osanneet vähääkään epäillä, että
talosta oli ulospääsy toisellekin suunnalle; he nousivat seisomaan ja
katselivat kaikkia käskynhaltijan saattueeseen kuuluvia hyvin tarkasti.
Mutta äkkiä kajahti toiselta kadulta huuto: "Vlaenderen den Leeuw! Wat
Walsch is, valsch is! Slaed al dood!" ja kadunkulmasta kuului
poislaukkaavien ratsujen kavioitten töminää. Suin päin juoksivat kaikki
teurastajat hurjasti ulvoen paikalle, mistä melu kuului; mutta se oli
myöhäistä. Chatillon ja Gistel olivat päässeet pakoon; niistä
kolmestakymmenestä miehestä, jotka olivat olleet heidän seurassaan, oli
kaksikymmentä hakattu maahan; sillä kaikkialla he kohtasivat
vihollisia, jotka kävivät heidän kimppuunsa; mutta sattuma määräsi,
että molemmat ritarit pääsivät pakoon. He pakenivat St. Klaran ohitse
kaupungin muureille päin ja saapuivat Pajaportille; siinä he syöksyivät
ratsuineen vallihautaan ja suorittivat vaarallisen uinnin sen poikki,
jolloin Chatillonin kuormarenki hukkui ratsuineen.

Teurastajat olivat ajaneet takaa pakenevia ranskalaisia aina portille
saakka. Kun he näkivät molempien päävihollistensa katoavan kauas puiden
sekaan, valtasi heidät hurja vimma, ja he alkoivat suorastaan raivota;
sillä nyt heistä tuntui siltä kuin olisi kosto sittenkin jäänyt
epätäydelliseksi. Tuijotettuaan jonkun aikaa kuin kivettyneinä sinne
päin, mihin Chatillon oli hävinnyt, poistuivat he vallilta ja palasivat
tyytymättöminä Perjantaitorille. Äkkiä herätti uusi hälinä heidän
huomiotaan. Keskeltä kaupunkia kohosi äänten sorina, usein keskeytyvä,
pitkällinen huuto, ikäänkuin joku ruhtinaallinen henkilö olisi
riemusaatossa saapunut kaupunkiin. Teurastajille tuo riemunhuuto oli
käsittämätöntä; he olivat siitä vielä liian kaukana. Vähitellen tuli
riemuitseva joukko lähemmäksi, ja pian alkoivat voitonhuudosta erottua
sanat:

"Eläköön sininen leijona! Eläköön esimiehemme! Flanderi on vapaa!
Eläköön! Eläköön!"

Silmänkantamaton joukko Brüggen asukkaita vyöryi kuin myrskypilvi
kautta kaupungin katujen. Vapautensa saavuttaneiden flaamien
riemunhuuto kajahteli talojen seinistä ja jymisi ukkosena
yli kaupungin. Naisia ja lapsia juoksenteli asestettujen
ammattikuntaIaisten välissä, ja riemukas kättentaputus sekaantui
alati uudistuvaan huutoon:

"Eläköön, eläköön sininen leijona!"

Keskeltä tätä joukkoa kohosi valkoinen lippu, johon oli sinisellä
silkillä ommeltu pystyynnouseva leijona. Se oli Brüggen kaupungin suuri
lippu, jonka oli niin kauan täytynyt olla syrjäytettynä liljojen
tieltä. Nyt se oli jälleen noudettu esiin kätköstään, nyt se loisteli
kaatuneiden vihollisten ruumiiden yllä, ja tuhannet tervehtivät tämän
vaakunan paluuta iloisin huudoin.

Pienikasvuinen mies kantoi tätä riemuin juhlittua vertauskuvaa ja
painoi sitä rinnan yli ristityillä käsivarsillaan sydäntään vasten,
ikäänkuin olisi tahtonut syleillä sitä palavalla rakkaudella. Kyyneleet
juoksivat virtoina hänen poskiaan pitkin, isänmaanrakkauden ja onnen
kyyneleet; sillä sanoin kuvaamaton autuus kirkasti hänen piirteitään.
Hän, joka ei ollut itkenyt koskaan suurimmassakaan onnettomuudessa,
vuodatti kyyneliä nyt, kun hän koroitti kotikaupunkinsa leijonan
jälleen vapauden alttarille.

Silmänkantamattoman väkijoukon katseet olivat lakkaamatta häneen
kohdistetut, ja huuto: "Eläköön Deconinck! Eläköön leijona!" kajahteli
yhä voimakkaampana. Kun kankurien esimies lähestyi lippua kantaen
Perjantaitoria, valtasi jo teurastajatkin hurja riemu. Hekin yhtyivät
riemukkaaseen voitonhuutoon ja puristelivat palavalla rakkaudella
toistensa käsiä. Todellakin, isänmaanrakkaus herättää ihmisessä jaloja
tunteita. Kuin poissa suunniltaan syöksähti Breydel eteenpäin, saapui
lipun luo ja ojensi ilmeisellä maltittomuudella molemmat kätensä
leijonaa kohti. Deconinck ojensi lipun hänelle ja lausui:

"Tässä, ystäväni, nyt olemme valloittaneet takaisin tämän isiemme
vapauden vertauskuvan."

Breydel ei vastannut, hänen sydämensä oli liian täynnä. Liikutuksesta
vavisten hän tempasi lipun käsiinsä ja syleili siten sinistä leijonaa.
Hän kätki päänsä silkkivaatteen poimuihin ja itki liikkumatonna jonkun
hetken. Sitten hän päästi lipun irti ja heittäytyi ylitsekuohuvan
liikutuksen vallassa Deconinckin rintaa vasten.

Molempien esimiesten syleillessä toisiaan hartaasti, huusi kansa yhä
edelleen, ja lakkaamatta kaikui monituhantisen joukon äänekäs riemu.
Perjantaitori ei ollut kyllin suuri kaikille kaupunkilaisille, vaikka
he ahtautuivat niin tiheään että olivat tukehtua. Kivikatu oli aina
Vapahtajan-kirkkoa myöten täynnä väkeä, ja myöskin Paja- ja
Tallikaduilla vilisi kauas asti lapsia ja naisia.

Kankurien esimies kääntyi torin keskustaa kohti ja lähestyi siinä
törröttävää hirsipuuta. Hirtettyjen flaamilaisten ruumiit oli jo otettu
alas ja haudattu; mutta kahdeksan silmukkaa oli tahallaan jätetty
vielä paikalleen hirmuvallan muistomerkiksi. Brüggen leijonalippu
pystytettiin hirsipuun viereen, jonka jälkeen sitä tervehdittiin
uusilla riemuhuudoilla. Sittenkuin Deconinck oli vielä kerran
kohottanut katseensa takaisinvalloitettuun vaakunaan, laskeutui hän
polvilleen, painoi päänsä alas ja rukoili kädet ristissä. -- Kun kivi
pudotetaan tyveneen veteen, leviää liike värähtelevinä renkaina
vähitellen yli koko vedenpinnan. Samalla tavoin siirtyi myöskin
Deconinckin mieliala kaupunkilaisiin, vaikka useimmat eivät häntä
nähneetkään. Ensin polvistuivat äänettöminä ne, jotka seisoivat häntä
lähinnä; he ilmaisivat liikutuksen toisille, ja niin painuivat
järjestään kaikkien päät. Äänet vaikenivat ensin piirin keskellä ja
hiljenivät sitten yhä enemmän, kunnes vihdoin mitä täydellisin
hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Kahdeksantuhatta ihmistä oli
polvillaan vielä veren tahrimalla kentällä; kahdeksantuhatta päätä
kumartui Jumalan edessä, joka on luonut ihmiset vapauteen; he
toivoivat, että Luoja katsoisi laupiaasti alas heidän puoleensa, ja
että autuaitten henkien kuorot yhtyisivät heidän hartaisiin
kiitosrukouksiinsa. Lyhyen ajan kuluttua Deconinck nousi jälleen
polviltaan, ja kun äskeinen hiljaisuus vielä vallitsi, puhui hän
kovalla äänellä, niin että monet saattoivat häntä kuulla:

"Veljet, tänään paistaa aurinko meille kirkkaammalla valolla; sillä
kaupunkimme ilma on jälleen puhdas; muukalaisten hengitys ei enää
myrkytä sitä. Pöyhkeät ranskalaiset luulivat, että me jäisimme
ainaiseksi heidän orjikseen; mutta nyt he ovat hengellään maksaneet sen
opetuksen, että leijonamme voi tosin nukkua, mutta ei kuolla. Me olemme
valloittaneet uudelleen omaksemme isiemme perinnön, muukalaisten
jalanjäljet ovat verellä pois pyyhityt. Mutta vielä eivät kaikki
vihollisemme ole kuolleet; Ranska lähettää meille vielä enemmän
asestettuja palkkasotureitaan, sillä veri vaatii verta. Se ei
kuitenkaan mitään auta, sillä nyt olemme voittamattomat. Siitä
huolimatta ei teidän pidä antautua lepoon saavutetun voiton jälkeen!
Pitäkää sydämenne voimakkaina ja raittiina, älkää antako sammua sen
jalon tulen, joka nyt rinnoissanne hehkuu. Nyt menköön itsekukin
kotiinsa ja iloitkoon talonväkensä kanssa onnellisesta vapautuksesta.
Riemuitkaa! Juokaa ilon viiniä, sillä tämä on elämänne kaunein päivä.
Ne joilla ei ole viiniä, menkööt halliin, siellä annetaan jokaiselle
tuopillinen."

Huuto, joka vähitellen taas yltyi, esti Deconinckia jatkamasta
puhettaan; hän viittasi ympärillä seisoville johtajille ja meni heidän
kanssaan Kivikadun kulmaan. Joukot antoivat kunnioittavasti hänelle
tietä, ja kaikkialla tervehtivät kaupunkilaiset häntä iloisin huudoin.
Kaikki tungeksivat nyt lipun luokse, joka oli pystytetty hirsipuun
viereen. Kaikki katselivat riemuiten sinistä leijonaa, silmäilivät
kaupunkinsa vaakunaa kuin sellaisen rakkaan ystävän kasvoja, joka on
palannut pitkiltä matkoilta vieraista maista takaisin veljiensä luo. He
kurottelivat käsiään ylöspäin niin iloissaan, että kylmäverinen,
välinpitämätön sivusta katsoja olisi voinut pitää heitä mielettöminä.

Pian tulivat torille tuoppeineen myöskin ne kisällit, jotka jo olivat
noutaneet itselleen viiniä, ja levittivät sitä iloista uutista, että
hallissa tarjottiin jokaiselle tuopillinen. Tuntia myöhemmin oli
jokaisella juomahaarikkansa kädessään, ja niin päättyi tämä iloinen
päivä ilman epäjärjestystä ja riitaa; yksi ainoa tunne oli vallalla:
sellainen tunne, joka valtaa vangin sielun, kun hän näkee jälleen
auringon säteilevän yläpuolellaan ja saa varmuuden siitä, että vain
avara maailma on senjälkeen hänen vankilansa.




VIII.


Kaksi vuotta oli nyt kulunut siitä, kun muukalainen oli laskenut
jalkansa synnyinmaan kamaralle ja huutanut: "Taivuttakaa päänne,
flaamit! Te pohjolan asukkaat, totelkaa etelän poikia tai kuolkaa."

Mutta he eivät tienneet silloin, että Brüggessä oli hengenvoiman
ja sankarirohkeuden täyttämä mies, joka loisti kirkkaana
ammattikuntalaistensa joukossa ja jolle Jumala oli sanonut kuin
Moosekselle: "Mene ja vapauta veljesi faaraon orjuudesta!"

Niinpiankuin ranskalaisten hävittävät joukot olivat astuneet
synnyinmaan kamaralle ja ylöstupruava tomu pimitti auringon, kajahti
Deconinckin sielussa salainen ääni, joka lausui: Varo, nuo etsivät
orjia! Tämä ajatus sai tuon jalon porvarin värähtämään tuskallisesta
suuttumuksesta.

"Orjia, mekö orjia?" oli hänen huokauksensa. "Oi Herra, meidän
Jumalamme, älä salli sitä! Vapaiden isiemme veri on virrannut Sinun
alttariesi edessä, Arabian hiekka-aavikoilla he ovat saaneet
kuoliniskunsa Sinun nimesi huulillaan; oi älä salli sitä, että heidän
poikansa joutuisivat muukalaisten kahleisiin, etteivät temppelit, jotka
olemme Sinulle pystyttäneet, täyttyisi orjilla."

Deconinck oli lausunut tämän rukouksen omalla kielellään, mutta
ihmisten sydämet ovat avoinna heidän luojalleen. Hän näki tässä
flaamilaisessa vielä kaiken sen mielenjalouden ja hengensuuruuden,
jotka olivat hänen sielunsa perusominaisuuksia, ja valaisi häntä
jumalallisella säteellä. Salaisen voiman äkkiä haltioittamana tunsi hän
itsensä kaksinverroin voimakkaaksi ja huusi intoa täynnä:

"Niin, Herra, minä olen tuntenut Sinun voimakkaan kätesi otsallani;
niin, minä olen suojeleva synnyinmaatani! En ole antava polkea rikki
isieni, Sinun palvelijaisi hautoja! Ole siunattu, Jumala, joka olet
minut kutsunut!"

Tästä hetkestä asti oli Deconinckin sydämessä ollut vain yksi ajatus,
vain yksi toive; tuo suuri sana 'isänmaa' oli kaikkien hänen
tunteittensa, kaikkien hänen toimiensa aiheuttajana; edut,
sukulaisuussuhteet, lepo, kaikki joutuivat uhratuksi antaakseen hänen
suuressa sydämessään sijaa yksin rakkaudelle leijonan maahan. Onko
milloinkaan ollut missään jalompaa kuolevaista kuin tämä flaamilainen,
joka pani sadat kerrat henkensä ja vapautensa alttiiksi Flanderin
vapauden puolesta? Onko kenenkään kuolevaisen osaksi tullut sen
suurempaa sielua? Hän yksin teki tyhjäksi, kaikista puol-flaamilaisista
ja liljalaisista huolimatta, jotka tahtoivat myydä Flanderin, kaikki
Ranskan kuninkaan yritykset; hän yksin säilytti kahleissakin leijonan
sydämen ja valmisti hiljalleen vapautusta.

Ranskalaiset tiesivät sen kyllä; he tiesivät hyvin, kuka se oli, joka
joka hetki pirstasi heidän voittovaunujensa pyörät. He olisivat
mielellään raivanneet pois tieltään tuon kiusallisen vastustajan, mutta
hänelläpä olikin käärmeen viekkaus. Hän oli rakentanut itselleen
suojamuurin veljistään; sen tiesivät muukalaiset eivätkä uskaltaneet
käydä hänen kimppuunsa, sillä silloin olisi hänen puolestaan verisesti
kostettu. Samaan aikaan kuin ranskalaiset olivat painaneet koko
Flanderin hirmuvaltansa ikeen alle, nautti Deconinck täydellistä
vapautta kansalaistensa keskuudessa ja hallitsipa vielä valtiaitaankin;
he pelkäsivät häntä enemmän kuin hän heitä.

Nyt oli seitsemäntuhatta ranskalaista saanut maksaa kaksivuotisen
sorron hengellään; ei ainoatakaan elävää muukalaista ollut enää
vapautetussa Brüggessä; kansa riemuitsi pelastuksestaan; kaupunki
kajahteli iloisista lauluista, joita runoniekat sepittivät tätä juhlaa
varten, ja valkoinen lippu sinisine leijonineen liehui jälleen
vartiotornin huipulla. Tämä vertauskuva, joka aikaisemmin oli upeillut
samalla tavoin Jerusalemin muureilla ja ollut niin kunniakkaiden
tekojen todistajana, täytti brüggeläisten sydämet ylpeydellä; tästä
päivästä pitäen tuli Flanderin orjuuttaminen mahdottomaksi:
kaupunkilaiset muistivat, kuinka paljon verta heidän isänsä olivat
vuodattaneet vapauden puolesta. Toisinaan kumpusivat kyyneleet heidän
silmistään, kyyneleet, jotka keventävät sydäntä silloin kuin se on
liian palava ja hehkuu jalosta innosta.

Joku otaksuu ehkä, että Deconinck olisi nyt pitänyt työtään päättyneenä
ja ryhtynyt saattamaan uudelleen kuntoon hävitettyä kotiaan. Mutta ei,
hän ei ajatellut taloaan eikä ryöstettyjä rikkauksiaan; hänen veljiensä
hyvinvointi ja rauha oli hänen ensimmäisenä huolenaan. Hän tiesi hyvin,
että vapaudesta on vain askel epäjärjestykseen; sentähden hän valitsi
vielä samana päivänä jokaisesta ammattikunnasta yhden ikämestarin ja
asetti kansan suostumuksella hallinnon heidän käsiinsä. Häntä ei
nimitetty tämän neuvoston esimieheksi, ei mitään toimia uskottu
hänelle, vaan hän otti vastatakseen niistä kaikista. Ei kukaan saanut
tehdä mitään hänen tietämättään, hänen neuvonsa oli käsky kaikissa
asioissa, ja vaikk'ei hän koskaan mitään käskenyt, oli hänen
mielipiteensä kuitenkin yhteishyvän ainoana ojennusnuorana, -- niin
suuri on neron herruus. Ranskalainen sotajoukko oli tosin tuhottu,
mutta voitiin olla varmat siitä, että Filip Kaunis lähettäisi
Flanderiin uusia, vielä lukuisampia joukkoja, kostaakseen häntä
kohdanneen häpeän. Useimmat eivät paljon ajatelleet tätä peloittavaa
varmuutta, heille riitti se, että he sillä hetkellä olivat vapaita ja
iloisia; mutta Deconinck ei antautunut yleisen ilon valtaan. Hän oli jo
unohtanut nykyhetken, sillä hän huolehti jo tulevien vaarojen
torjumisesta. Hänelle ei ollut tuntematonta, että vaaran poistuessa
kansan innostus ja uljuuskin haihtuvat, ja sentähden hän teki kaiken
voitavansa pitääkseen muiston sodasta herkeämättä vireillä. Jokaiselle
ammattikuntalaiselle annettiin peitsi tahi muu ase, uusi jako pantiin
toimeen ammattikunnissa ja annettiin määräys olla joka hetki valmiina
taisteluun. Muurarien ammattikunta alkoi panna jälleen kuntoon
linnoituslaitteita, ja seppien pajoissa oli kielletty valmistamasta
muuta kuin aseita kaupunkia varten. Tullit järjestettiin uudestaan ja
kunnalliset maksut perittiin jälleen. Näillä viisailla toimenpiteillä
Deconinck suuntasi kaikkien ajatukset ja pyrkimykset yhteen päämäärään
ja varjeli siten kotikaupunkinsa siltä monenlaiselta pahalta, joka aina
seuraa suuren mullistuksen jäljissä, vaikka se olisi kuinka jaloa
laatua. Olisi voinut luulla, että Brüggen uusi hallinto oli jo kauan
ollut voimassa.

Heti vapautuksen jälkeen, sillaikaa kuin kansa vielä kaikilla kaduilla
joi riemun viiniä, oli Deconinck lähettänyt sananviejän Dammen luona
olevaan leiriin, kutsumaan jäljelläolevia ammattikuntalaisia ynnä
naisia ja lapsia kaupunkiin. Heidän mukanaan oli tullut myöskin
Machteld, ja hänelle oli tarjottu komea asunto ruhtinaspalatsissa. Hän
oli kuitenkin valinnut Nieuwlandin talon, sen paikan, jossa hän oli
viettänyt niin monta murheellista hetkeä ja johon kaikki hänen
kyyneleensä liittyivät. Siellä hän tapasi Aadolfin hyvässä sisaressa
hellän ystävättären, jonka sydämeen hän saattoi vuodattaa oman
ahdistetun sydämensä rakkauden ja huolen.

Neljättä kertaa kohosi aurinko säteilevän hehkuvana vapaan Brüggen
ylle. Machteld istui yksinään samassa huoneessa Aadolf Nieuwlandin
talossa, missä hän aikaisemminkin oli asunut. Hänen uskollinen
toverinsa, hellästi rakastettu haukkansa, ei enää ollut hänen
seuranaan, sillä se oli kuollut. Neidon vakavissa piirteissä ilmenivät
hänen sairautensa kalpeat, pettämättömät tuntomerkit. Hänen silmänsä
olivat vaisut, poskensa sisäänpainuneet; kaikesta näkyi, että kirvelevä
huoli kalvoi hänen sydäntään.

Juuri silloin astui hänen ystävättärensä Maria huoneeseen. Hymy, joka
tällöin valaisi neidon kasvoja, muistutti sitä hymyä, joka toisinaan,
jopa tuskallisenkin kuoleman jälkeen, heijastuu monen kuolleen
kasvoista; se ilmaisi hänen tuskaansa ja huoltansa enemmän kuin
kiihkein vaikerrus. Hän katsoi Aadolfin sisareen silmillä, jotka
puhuivat: Oi, anna minulle lohtua ja lievitystä!

Maria lähestyi murheellista neitoa ja puristi hellällä myötätunnolla
hänen kättään. Hänen äänessään oli hellä sointu, joka vaikuttaa niin
hyväätekevästi onnettomaan sydämeen, kun hän lausui:

"Te vuodatatte salassa kyyneliä, rakas Machteld, teidän sydämenne
menehtyy kärsimykseen ja suruun, eikä mikään, mikään kevennä teidän
katkeraa kohtaloanne! Oi, kuinka onneton olettekaan!"

"Onnetonko sanotte, rakkahin ystäväni? Oi niin, sisässäni on jotakin,
joka pusertaa ja kiduttaa sydäntäni. Tiedättekö, millaisia kamalia
kuvia alinomaa väikkyy silmäini edessä? Käsitättekö, minkätähden minun
alati täytyy itkeä? Olen nähnyt isäni kuolevan myrkkyyn, olen kuullut
kuolevan äänen lausuvan: Jää hyvästi, lapseni, jota niin hellästi
rakastin."

"Minä pyydän, rakas Machteld", puuttui Maria hänen puheeseensa,
"karkoittakaa tuollaiset hirmuiset ajatukset. Te saatte minut
värisemään! Teidän isänne elää; te teette suurta syntiä, kun noin
antaudutte epätoivoon! Suokaa minulle anteeksi nämä kovat sanat."

Machteld tarttui Marian käteen ja puristi sitä vienosti, ikäänkuin
olisi tahtonut antaa ystävättärensä ymmärtää, että hänen sanansa olivat
kuitenkin olleet hänelle lohduksi. Siitä huolimatta hän uppoutui yhä
edelleen surullisiin mietteisiinsä, ikäänkuin olisivat ne tuottaneet
hänelle iloa. Murheellisten sydämien valitukset ovat myöskin kyyneliä,
jotka keventävät tuskaa. Hän jatkoi:

"Olen nähnyt vielä enemmänkin, Maria: näin julman Navarran Johannan
lähettämän teloittajan kohottavan piilunsa teidän veljenne pään
yläpuolelle!"

"Oi Jumala", huusi Maria, "mikä kauhea ajatus!"

Häntä puistatti ja kyyneleet väreilivät hänen silmissään.

"Ja kuulin hänen äänensäkin, joka sanoi: Hyvästi! Hyvästi!"

Näiden kauheiden sanojen järkyttämänä Maria heittäytyi Machteldin
syliin; hänen kyyneleensä virtasivat hänen onnettoman ystävättärensä
sykähtelevälle povelle, ja vain hänen nyyhkytyksensä kuului hiljaisena.
Kun he olivat jonkun aikaa siten syleilleet toisiaan äänettöminä ja
katkeran tuskan täyttäminä, kysyi Machteld:

"Ymmärrättekö nyt tuskani? Käsitättekö nyt, minkätähden minä alati
hiljalleen riudun?"

"Oi kyllä", vastasi Maria epätoivoisena, "kyllä, minä ymmärrän, minä
tunnen teidän kärsimyksenne. Oi veli-raukkani! Mutta minkätähden,
rakkahin Machteld, pitäisi meidän antaa petollisten mielikuvien niin
kovin kiduttaa itseämme? Ei mikään voi antaa noille tuskallisille
aavistuksille, jotka meitä kiduttavat, minkäänlaista varmennusta; minä
olen vakuutettu, että Robrecht-herralle, teidän isällenne, ei mitään
pahaa ole tapahtunut, että veljeni on jo paluumatkalla kotimaahan."

"Ja te olette itkenyt, Maria? Itketäänkö silloin, kun veljen iloinen
kotiinpaluu on odotettavissa?"

"Te kidutatte itse itseänne, rakas neiti! Oi, tuskan on täytynyt iskeä
syvät haavat sydämeenne,- kun noin itsepintaisesti haudotte noita
synkkiä kuvia. Uskokaa minua, isänne elää, ja ehkä on hänen
vapautuksensa aivan lähellä. Ajatelkaahan, kuinka iloiseksi tulette,
kun ensi kerran kuulette hänen äänensä lausuvan: Kahleeni ovat
murretut! Kun hän painaa rakkaan suudelman otsallenne ja hänen hellä
syleilynsä nostaa punan jälleen poskillenne. Te tulette jälleen asumaan
ihanassa Wynendaelin linnassa: herra Bethune nousee isäinsä
valtaistuimelle, ja sitten tulee teidän rakkautenne olemaan hänen
vanhuutensa tukena! Sitten ette enää muistelekaan nykyisiä tuskianne,
paitsi ehkä iloitaksenne siitä, mitä olette kärsinyt rakkaudesta
korkeaan isäänne. Kuulkaa nyt, kallehin Machteldini, tahdotteko
karkoittaa sielustanne pois pienimmänkin toivonsäteen, eivätkö nämä
iloiset mahdollisuudet voi tuottaa teille yhtään lohtua?"

Näiden sanojen aikana oli Machteldissa tapahtunut merkillinen muutos.
Vieno ilo oli kirkastanut hänen katseensa, ja suloinen hymy leikki
hänen huulillaan.

"Oi Maria", nyyhkytti hän, kietoen oikean käsivartensa lohduttavan
ystävättärensä kaulaan, "jospa tietäisitte, millaista virvoitusta
tunnen, minkä odottamattoman onnen olette vuodattanut ylitseni kuin
palsamin! Samalla tavalla lohduttakoon teitä Herran enkeli viimeisellä
hetkellänne. Kuinka suloisia sanoja ystävyys johdattikaan mieleenne,
rakas sisareni!"

"Teidän sisarenne", toisti Maria, "se nimitys ei sovellu teidän
palvelijallenne, korkea-arvoinen neiti. Minulle on kyllin palkintoa
siinä, että olen karkoittanut mielestänne tuon syvän murheen."

"Ottakaa vain vastaan tuo nimi, rakas Maria. Minä rakastan teitä niin
hellästi. Ja eikö teidän jalo veljenne ole kasvatettu minun seurassani?
Eikö isäni antanut häntä minulle veljeksi? Kyllä, me olemme samaa
perhettä. Oi, minä rukoilen yöt läpeensä, että pyhät enkelit
varjelisivat Aadolfia hänen vaarallisella matkallaan! Hän voi lohduttaa
ja ilahduttaa minua vielä! Mutta kuunnelkaa! olisiko rukoukseni kuultu?
Kyllä, kyllä, tuolla hän on, minun rakas veljeni!"

Hän ojensi kätensä ja osoitti liikkumattomana sormellaan kadulle. Hän
seisoi kuin kuvapatsas ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä. Maria
pelästyi; hän luuli Machteldin järjen menneen sekaisin. Juuri kuin hän
aikoi puhua, kuuli hän kadulta ratsun kavioitten töminää ja ymmärsi nyt
Machteldin sanojen tarkoituksen. Sama toivo valtasi hänetkin, ja hän
tunsi sydämensä rajun sykinnän käyvän kahta kiivaammaksi.

Kun he olivat siten seisoneet liikkumattomina muutamia hetkiä, taukosi
heidän kuulemansa kajahtelu äkkiä, ja he luulivat jo pettyneensä
iloisessa toivossaan, kun huoneen ovi temmattiin rajusti auki.

"Siinä hän on! Siinä hän on!" huusi Machteld. "Jumalalle olkoon kiitos,
silmäni saavat nähdä hänet jälleen!"

Hän juoksi kiiruusti ritaria vastaan, ja Aadolfkin riensi häntä kohti;
mutta äkkiä kavahti ritari vavisten taaksepäin. Sen ihanan neidon
sijaan, jonka hän oli luullut kohtaavansa, näkikin hän edessään
kuihtuneen olennon, jonka posket olivat kuopalla ja silmät syvälle
painuneet. Kun hän ajatteli, oliko tuo haamu Machteld vai eikö, kulki
jääkylmä väristys hänen ruumiinsa läpi; kaikki veri hänen poskistaan
tunkeutui sydämeen, ja hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin hänen
ystävättärensä valkoinen puku. Hänen käsivartensa vaipuivat alas ja
silmät tuijottivat jäykkinä Machteldin kuihtuneihin poskiin. Niin
seisoi hän liikkumattomana, ikäänkuin ukkosen lyömä. Äkkiä hän painoi
katseensa maahan, ja karvas kyynelvirta juoksi hänen poskiaan pitkin.
Hän ei lausunut sanaakaan, eikä edes valitusta tai huokausta kuulunut
hänen huuliltaan. Ehkä hän olisi kauankin itkenyt hiljaisessa
epätoivossa, sillä hänen sydämensä oli liiaksi surun runtelema
voidakseen 'purkautua sanoihin; mutta hänen sisarensa Maria, joka
kunnioituksesta Machteldia kohtaan oli siihen saakka pysynyt syrjässä,
syöksähti hänen kaulaansa ja herätti hänet suudelmilla, joilla hän
hellien sanojen lomassa peitti rakastetun veljensä posket.

Machteld katseli sisar-rakkauden ilmausta syvällä liikutuksella, hän
vapisi ja joutui syvän alakuloisuuden valtaan. Aadolfin kalpeneminen ja
kauhu, jonka hän niin selvästi ilmaisi, olivat ilmoittaneet hänelle:
Sinä olet rumentunut, sinun kuihtuneet poskesi tuskastuttavat,
sammuneet silmäsi herättävät pelkoa ja kammoa; sekin mies, jota nimität
veljeksesi, vavahti sinut nähdessään. Synkän epätoivon järkyttämänä hän
tunsi vapisevien polviensa pettävän. Vaivaloisesti hän laahusti
nojatuolin luo ja vaipui siihen voimatonna ja raukeana. Hän peitti
kasvonsa käsillään ja jäi istumaan siihen asentoon. Muutamien hetkien
jälkeen hän ei kuullut huoneesta enää mitään ääntä, täydellinen
hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja hän luuli, että hänet oli
julmasti jätetty yksin.

Mutta pian hän tunsi käden koskettavan kättään; hän kuuli puhuteltavan
itseään hellän-rukoilevalla rakkaudella: "Machteld! Machteld! Oi
onneton sisareni!"

Silloin hän aukaisi silmänsä ja näki Aadolfin seisovan itkien edessään.
Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, ja hänen katseestaan puhui
palava hellyys, syvä sääli.

"Minä olen muuttunut, eikö totta, Aadolf", huokasi Machteld. "Te
pelkäätte minua; te ette pidä minusta enää niin paljon kuin ennen."

Ritarin väri muuttui, kun hän kuuli nämä sanat, ja hän silmäili neitoa
omituisin katsein. Hän malttoi kuitenkin pian mielensä ja lausui:

"Machteld, oletteko voinut epäillä kiintymystäni teihin? Oi, siinä ette
ole tehnyt oikein! Todellakin, te olette kylläkin muuttunut! Millainen
sairaus, millainen murhe onkaan teitä niin kiduttanut, että kaikki väri
on paennut poskiltanne? Minä itkin ja pelästyin, mutta se johtui
säälistä, osanotosta teidän kohtaloonne. Aina, aina tahdon olla teidän
ystävänne ja veljenne, Machteld. Minä tahdon lohduttaa teitä iloisella
viestillä, parantaa teidät hyvillä uutisilla!"

Neito oli vähitellen tullut iloisemmaksi. Aadolfin äänellä oli häneen
ihmeellinen vaikutus, ja iloisesti ja vilkkaasti hän vastasi: "Hyviä
uutisiako sanotte, Aadolf? Hyviä uutisia isästäni? Oi, puhukaa,
puhukaa, ystäväni!"

Näin sanoen hän veti kaksi tuolia istuimensa viereen ja kehoitti Mariaa
ja hänen veljeään asettumaan niille. Aadolf ojensi Machteldille toisen
kätensä ja toisen rakkaalle sisarelleen. Siten hän istui molempien nyt
vähemmän murheellisten neitojen keskellä kuin lohduttava enkeli, jonka
sanoja kuunnellaan kuin ylevää virttä.

"Iloitkaa, Machteld, kiittäkää Jumalaa hänen hyvyydestään. Isänne
palasi tosin surullisena, mutta aivan terveenä Bourgesiin takaisin; ei
kukaan muu paitsi vanha linnanvouti ja Dietrich Kettu tiedä hänen
lyhyestä poissaolostaan. Hän nauttii vielä vapautta vankeudessaan;
viholliset, joiden on häntä vartioitava, ovat tulleet hänen parhaiksi
ystävikseen."

"Mutta jos häijy Navarran Johanna tahtoisi kostaa hänelle Ranskan
kärsimän häpeän, kuka suojelisi häntä silloin hänen pyöveleiltään? Te
ette ole enää hänen luonaan, jalo ystäväni."

"Katsokaas, Machteld, vartijat, joiden haltuun Bourgesin linnoitus on
uskottu, ovat kaikki vanhoja sotureita, jotka vaikeiden haavojensa
vuoksi eivät enää kelpaa pitkille sotaretkille. Useimmat heistä ovat
olleet Flanderin leijonan mukana hänen urotöissään Beneventumin luona.
Te ette voi kuvitellakaan, millaista rakkautta, millaista ihailua oikea
soturi tuntee sitä miestä kohtaan, jonka nimi on niin usein saanut
Ranskan viholliset vapisemaan. Jos herra Bethune aikoisi paeta ilman
linnanvoudin, heidän päällikkönsä, lupaa, niin he epäilemättä
pidättäisivät hänet; mutta minä vakuutan teille, -- sillä minä tunnen
noiden haarniskan alla harmaantuneiden soturien jalomielisyyden, --
että he jokainen antaisivat verensä hänen puolestaan, jos tahdottaisiin
notkistaa hiuskarvaakaan hänen kunnioitetusta päästään. Älkää ollenkaan
pelätkö, isänne henki on turvassa, ja jollei teidän viimeinen
onnettomuutenne olisi niin kovasti koskenut häneen, kestäisi hän
vankeutensa kärsivällisenä."

"Oi, kuinka hyviä uutisia tuotte, ystäväni, kuinka suloisilta kaikuvat
sananne keventyneelle sydämelleni! Tunnen virkoavani teidän hymystänne
jälleen eloon; jatkakaa, jotta saan vielä kauemmin kuulla ääntänne."

"Vielä ihanampia toiveita antoi Leijona minulle tuomisiksi teitä
varten, Machteld. Ehkä on teidän isänne vapautus aivan lähellä; ehkä
saatte ennen pitkää asua jälleen hänen ja kaikkien muiden omaistenne
kanssa kauniissa Wynendaelissa."

"Mitä sanotte, hyvä ystävä? Teidän rakkautenne se varmaan saa teidät
lausumaan nuo sanat, älkää toki miellytelkö minua mahdottoman onnen
kuvitteluilla."

"Älkää nyt olko niin epäuskoinen, Machteld. Kuulkaa, mihin tuo iloinen
toive perustuu: Tiedättehän, että Kaarle Valois, ranskalaisista jaloin,
ritareista uljain, on lähtenyt Italiaan. Mutta Rooman hovissakaan hän
ei ole unohtanut, että hän oli teidän omaistenne vangitsemisen syytön
aiheuttaja. Häntä vaivaa se ajatus, että hän on kavaltajan tavoin
toimittanut ystävänsä ja asetoverinsa, Flanderin leijonan,
hänen vihollistensa käsiin. Siksi hän koettaakin kaikilla
mahdollisilla tavoilla saada aikaan hänen vapautustaan. Paavi
Bonifaciuksen lähettiläät ovatkin jo saapuneet Filip Kauniin luo ja
vaatineet häneltä pontevasti teidän isänne ja kaikkien omaistenne
vapaaksipäästämistä. Pyhä Isä ei säästä mitään vaivoja palauttaakseen
Flanderille sen laillisen ruhtinaan. Ranskan hovi on taipuvainen
rauhaan. Tästä lohdullisesta toivosta meidän on pidettävä kiinni,
uskollinen ystävättäreni."

"Kyllä, Aadolf, niin lohdullisia ajatuksia meidän tulee ajatella! Mutta
me hyvittelemme itseämme vain pettävillä toiveilla. Eikö Ranskan
kuningas tule kostamaan sotajoukkonsa tuhoa? Eikö Chatillon, meidän
katkera vihollisemme, tule yllyttämään julmaa Johanna-serkkuaan?
Ajatelkaahan; Aadolf, millaisia kidutustuskia tuo verenhimoinen nainen
voi keksiä, kostaakseen meille flaamilaisten urhoollisuuden."

"Älkää toki kiduttako itseänne, rakas Machteld. Pelkonne on aiheeton.
Ehkäpä Filip Kaunis älyää joukkojensa kauheasta tuhosta, etteivät
flaamilaiset koskaan tule taipumaan ranskalaisvaltaan. Hänen oma etunsa
on pakottava hänet vapauttamaan hallitsijamme, muuten hän menettää
kruununsa kauneimman läänitysmaan. Näettehän, jalo neito, että kaikki
kääntyy suotuisaksi."

"Niin, niin, Aadolf, teidän läsnäollessanne väistyy kaikki murheeni. Te
puhutte niin lohduttavasti, että se saa sydämeni ihan iloisena
helähtelemään."

Tällä tavoin puhelivat he vielä kauan peloistaan ja toivoistaan, ja kun
Aadolf oli selittänyt kaiken Machteldille ja virvoittanut hänen
sydäntään lohdutuksella, suuntasi hän veljellisessä rakkaudessa sanansa
myöskin sisarelleen. Siten sukeutui levollinen juttelu, joka viritti
heidän mielensä varsin iloiseen sävyyn. Machteld unohti kaikki
kärsimänsä vaivat; hän hengitti vapaammin ja voimakkaammin, ja hänen
poskilleen kohosi kevyt puna.

Äkkiä kuului kadulta pauhaavaa melua. Tuhannet äänet kajahtelivat, ja
väkijoukon äänekkäät riemuhuudot raikuivat sekavana pauhuna. Ainoastaan
välihetkinä saattoi erottaa yksityisiä huudahduksia. "Vlaenderen den
Leeuw! Eläköön, eläköön kreivimme!" huusi innostunut kansa riemukkaasti
käsiään taputtaen. Aadolf oli astunut naisten kanssa ikkunan ääreen. He
näkivät aaltoavan väkijoukon, pää pään vieressä, rientävän torille
päin. Naisia ja lapsiakin oli tuossa ihmisvirrassa. Eräältä toiselta
kadulta he kuulivat lukuisain ratsujen töminää. Kaikesta saattoivat he
päättää, että ratsujoukko tuli parhaallaan Brüggen kaupunkiin. Heidän
keskustellessaan tämän kansanliikkeen mahdollisesta aiheuttajasta, tuli
palvelija ilmoittamaan heille, että eräs sanansaattaja pyysi lupaa
tulla heidän luokseen. Niinpiankuin se oli annettu, astui lähetti
huoneeseen. Se oli nuori aatelispoika, suloinen lapsi, jonka piirteet
ilmaisivat viattomuutta ja uskollisuutta. Hänen pukunsa oli mustaa ja
sinistä silkkiä ja sirosti koristettu. Hän lähestyi muutamien askelien
päähän naisista, paljasti kunnioittavasti päänsä ja kumarsi syvään,
puhumatta kuitenkaan mitään.

"Minkä hyvän uutisen tuot meille, rakas poikaseni?" kysyi Machteld
ystävällisesti.

Nyt kohotti poika päänsä ja vastasi hennolla lapsen äänellä:

"Eeijonan, meidän kreivimme, korkea-arvoiselle tyttärelle! Minä tuon
viestin herraltani ja mestariltani Gwydelta, joka on tällä hetkellä
viidensadan ratsumiehen kanssa saapunut kaupunkiin. Hän lähettää
terveisiä kauniille veljentyttärelleen Machteldille ja tulee vain
muutaman tunnin perästä itse osoittamaan hänelle harrasta
kiintymystään. Tämä on minun viestini, jonka olen täten tehnyt teille
tiettäväksi, jalo neiti."

Sitten hän astui kumarretuin päin takaisin ovelle ja poistui. Sen
lupauksen mukaan, jonka Flanderin nuori Gwyde oli antanut Deconinckille
Nieuwenhoven raunioiden läheisessä metsikössä, oli hän saapunut
Namurista luvatun avun kera. Matkalla hän oli valloittanut rynnäköllä
Wynendaelin linnan ja tuhonnut sen ranskalaisen varusväen. Myöskin oli
hän hävittänyt Sysseelen linnan perustuksiaan myöten, koska sen
linnanvouti oli vannoutunut liljalainen ja oli suonut ranskalaisille
turvapaikan muuriensa sisäpuolella. Gwyden voitokas tulo sai
kaupunkilaiset mitä suurimpaan riemuun. Kaikilla kaduilla huuteli
väkijoukko iloisena ja innoissaan:

"Eläköön kreivimme! Vlaenderen den Leeuw!" Niinpiankuin nuori
sotapäällikkö saapui ratsujoukkoineen Perjantaitorille, ojensivat
ikämestarit hänelle avaimet, ja siten osoitettiin hänelle kunnioitusta
Flanderin ajallisena kreivinä aina hänen veljensä Robrecht Bethunen
vapauttamiseen saakka. Nyt näytti brüggeläisistä heidän vapautensa
täydelliseltä, sillä olihan heillä nyt ruhtinas, joka saattoi viedä
heidät sotaan. Ratsumiehet majoitettiin huomattavimpien kaupunkilaisten
taloihin. Niin, olipa into ja palvelus-alttius niin suuri, että ihmiset
suorastaan tappelivat saadakseen tarttua jonkun ratsun ohjiin; jokainen
tahtoi luokseen ainakin yhden kreivin miehistä. Voi kuvitella, kuinka
vierasvaraisesti ja ystävällisesti tämä apujoukko otettiin vastaan.

Sittenkuin Gwyde oli vahvistanut Deconinckin asettaman hallituksen,
lähti hän viipymättä Nieuwlandin taloon, syleili sairasta
veljentytärtään moneen kertaan ja kertoi hänelle, kuinka hän oli ajanut
ranskalaiset pois rakkaasta Wynendaelista. Heitä oli odottamassa
herkullinen ateria, jonka Maria oli käskenyt valmistaa veljensä
onnellisen paluun johdosta. He joivat juhlamaljan vangittujen
flaamilaisten vapauttamiseksi ja omistivat kyyneleen myöskin myrkytetyn
Filippan tuskalliselle muistolle.






Kolmas osa.

VAPAUTUS.




I.


Sen hirmuisen yön jälkeen, jolloin ranskalasten veri oli niin virtanaan
vuotanut, saapuivat Chatillon, Jan van Gistel ja ne muutamat muut,
jotka olivat surmalta säästyneet, Kortrykiin. Se oli vielä vahvasti
miehitetty joten joukot voivat ilman vaaraa oleskella sen lujassa
linnoituksessa. Tähän paikkaan panivat ranskalaiset sen vahvojen
varustusten takia suurimman luottamuksensa. Chatillon oli ihan
epätoivoissaan tappiostaan ja hehkui kostonhalua. Hän kutsui
vielä joitakin joukko-osastoja muista kaupungeista Kortrykiin,
vahvistaakseen sitä mahdollisen hyökkäyksen varalta, ja antoi kaupungin
ylipäällikkyyden linnanvouti Lensille, flaamilaiselle kavaltajalle.
Kaikessa kiireessä kävi hän vielä muissakin rajakaupungeissa ja
miehitti ne Picardiasta tuoduilla jäännösjoukoilla; Rysselin
käskynhaltijaksi hän asetti kansleri Pierre Flotten; sitten hän
matkusti Pariisiin kuninkaan luokse, joka oli jo saanut tiedon hänen
tappiostaan.

Filip Kaunis otti Flanderin maaherran vastaan mitä suurimmalla
epäsuosiolla ja soimasi häntä siitä, että hänen väkivaltainen
hallituksensa oli ollut kaiken tämän onnettomuuden syynä. Chatillon
olisi ehkä ainaiseksi joutunut epäsuosioon, jollei Johanna-kuningatar,
joka vihasi flaamilaisia ja oli iloinnut heidän sorrostaan, olisi
osannut niin hyvin puolustaa serkkuansa Chatillonia, että Filip Kaunis
oli lopulta taipuvainen pikemmin kiitoksiin kuin vihaan. Heti käänsi
tuo ranskalainen ruhtinas epäsuosionsa flaamilaisia vastaan ja vannoi
kostavansa heille täysin tyydyttävästi.

Pariisin edustalla oli jo koolla kaksikymmentuhantinen sotajoukko,
jonka avulla oli aikomus vapauttaa Majorkan kuningaskunta uskottomien
käsistä. Nämä olivat ne joukot, joiden kokoonkutsumisesta Robrecht
Bethune oli ilmoittanut flaamilaisille ritareille. Tälläkin
sotajoukolla olisi voitu lähteä sotaan Flanderia vastaan, mutta Filip
piti parempana lykätä koston vielä joksikin aikaa, voidakseen lähteä
sotaretkelle vielä suuremmalla armeijalla. Erikoislähetit kiidättivät
kautta koko Ranskanmaan julistuksen, jossa ilmoitettiin maan
linnanherroille, että flaamilaiset olivat surmanneet seitsemäntuhatta
ranskalaista, ja että ruhtinas kutsui läänitysmiehensä heidän alaisine
joukkoineen Pariisiin niin pian kuin mahdollista, kostaakseen tuon
häpeällisen tappion. Siihen aikaan olivat aseharjoitukset ja sota
aateliston ainoana toimena; he iloitsivat, milloin vain tarjoutui jokin
tilaisuus taisteluun; siksi ei olekaan lainkaan ihmeteltävää, että he
noudattivat alttiisti ruhtinaansa kehoitusta. Laajan Ranskanmaan
kaikista osista riensivät vasallit asestettuine miehineen Pariisiin, ja
muutamissa päivissä oli Ranskan armeija yli viidenkymmenentuhannen
miehen suuruinen.

Flanderin leijonan ja Kaarle Valois'n rinnalla oli Robert d'Artois
Euroopan urheimpia sotasankareita, olipa vielä näitä molempia
etevämpikin sotataidossa ja kokemuksessa, joita hän oli hankkinut
lukuisilla sotaretkillään. Koskaan ei hän vielä ollut laskenut
haarniskaa pois yltään kokonaiseksi viikoksi yhteen menoon, ja niin hän
oli harmaantunut aseissa. Hänen leppymätön vihansa oli leimahtanut
flaamilaisia vastaan, kun he olivat surmannet Veurnen luona hänen
ainoan poikansa; tämä seikka sai kuningatar Johannan nimittämään hänet
sotajoukon ylimmäksi päälliköksi; se ei kohdannutkaan mitään
vaikeuksia, sillä kenellekään ei tuo kunniakas toimi sopinut paremmin
kuin Robert d'Artois'lle.

Rahanpuute ja myöskin päivittäinen yhä uusien vasallien saapuminen
kaukaisista maakunnista pidättivät sotajoukkoa jonkun aikaa Ranskassa.
Ylenmääräinen kiire, jolla ranskalaiset tavallisesti ryhtyivät
sotatoimiinsa, oli jo monta kertaa käynyt heille turmiolliseksi. He
olivat omasta vahingostaan oppineet, että varovaisuuskin on voimaa;
sentähden he tahtoivat tällä kertaa varustautua kaikkien sattumien
varalta ja käydä toimeen suuremmalla viisaudella.

Häijy Navarran kuningatar kutsui Robert d'Artois'n luokseen ja yllytti
häntä käyttämään Flanderissa kaikkea julmuutta mikä suinkin oli
mahdollista. Muun muassa hän antoi hänelle määräyksen, että kaikilta
flaamilais-imisiltä oli leikattava rinnat kaikki heidän porsaansa
lävistettävä miekoilla ja kaikki Flanderin koirat lyötävä kuoliaiksi;
Flanderin 'koirat' olivat niitä urhoja, jotka miekka kädessä
taistelivat isänmaansa puolesta; 'imisillä' ja 'porsailla'
tarkoitettiin naisia ja lapsia! Sellaiset herjasanat kuningattaren
naisen, suusta ovat säilyneet aikakirjoissa hänen julmuutensa
osoituksena.

Tämän viivyttelyn aikana vahvistuivat myöskin flaamilaiset kerrassaan
valtavasti. Juhana Borluut oli yllyttänyt gentiläiset kaupunkinsa
varusväkeä vastaan ja karkoitti ranskalaiset Gentistä; seitsemänsataa
näistä sortui tässä taistelussa. Myös Oudenaerde ja useat muut
paikkakunnat vapauttivat itsensä, joten vihollisia jäi ainoastaan
vahvasti linnoitettuihin kaupunkeihin, joihin pakoonpäässeet
ranskalaiset olivat keräytyneet. Wilhelm Jülich saapui suuren
jousimiesparven kanssa Brüggeen Saksasta. Niinpiankuin Juhana Renesse
oli yhtynyt häneen neljänsadan seelantilaisen kanssa, lähtivät he
yhdessä omien miehiensä ynnä vapaaehtoisjoukon kanssa Kasseliin,
hyökätäkseen ranskalaisen varusväen kimppuun ja karkoittaakseen sen.
Wilhelm Jülich oli otaksunut kaupunkilaisten auttavan häntä; mutta
ranskalaiset vartioivat heitä niin tarkoin, etteivät he voineet liikkua
mihinkään Tama pakotti hänet alkamaan säännöllisen piirityksen; kesti
kuitenkin varsin kauan, ennenkuin hän sai hankituksi kaikki siihen
tarvittavat kojeet.

Nuori Gwyde oli otettu Flanderin huomattavimmissa kaupungeissa riemulla
vastaan. Hänen läsnäolonsa oli antanut varsin monelle rohkeutta,
kannustanut puolustamaan isänmaataan. Samoin oli Aadolf Nieuwland
käynyt pienemmillä paikkakunnilla kutsumassa kansaa aseisiin.

Kortrykissa oli lähes kolmetuhatta ranskalaista linnanvouti Lensin
komennossa. Sen sijaan että olisivat hyvällä kohtelulla tehneet
itsensä suosituiksi kaupunkilaisten kesken, harjoittivat nämä
kokoonkerääntyneet sotamiehet kaikkia mahdollisia vallattomuuksia.
Mutta siitä saivat kortrykilaiset varsin pian kyliänsä. Toisten
kaupunkien esimerkin rohkaisemina he nousivat yksimielisesti
ranskalaisia vastaan ja surmasivat enemmän kuin puolet heistä; muut
pakenivat kiireimmän kautta linnoitukseen, ollen siellä suojassa kansan
hyökkäyksiltä. Kostoksi he ampuivat sytytysnuolia kaupunkiin ja
sytyttivät sen kauneimmat rakennukset palamaan. Kaikki torin ympärillä
olevat rakennukset sekä begiinitalon hävitti tulipalo perinpohjin.
Kortrykilaiset piirittivät linnoitusta suurella uljuudella ja
pelottomuudella; kuitenkaan ei heille ollut mahdollista karkoittaa
ranskalaisia ilman vierasta apua. Sen synkän mahdollisuuden uhkaamina,
että heidän kaupunkinsa olisi pian kokonaan porona, lähettivät he
sananviejän Brüggeen, pyytämään Gwyde-herralta hartaasti apua.

Sanantuoja saapui heinäkuun 5 päivänä 1302 Gwyden luo, esitti hänelle
Kortrykin kelpo kaupungin surkean tilan ja lupasi hänelle
kaupunkilaisten nimessä kaikkea apua ja ehdotonta kuuliaisuutta.
Nuoreen kreiviin koski tämä ilmoitus hyvin syvästi, ja hän päätti
lähteä viipymättä onnettoman kaupungin avuksi. Koska Wilhelm Jülich oli
vienyt kaikki sotamiehet Kasseliin, ei Gwyde tiennyt muuta keinoa kuin
vedota Brüggen ammattikuntiin. Hän kutsutti heti kaikki esimiehet
ruhtinaallisen palatsin yläsaliin ja lähti sinne itse ritarien
seurassa, jotka jo olivat saapuneet hänen luokseen. Tuntia myöhemmin
olivat kutsutut, luvultaan kolmekymmentä, kokoontuneet määrättyyn
huoneeseen; paljastetuin päin he seisoivat salin perällä ja odottivat
äänettöminä, mitä heille ilmoitettaisiin. Deconinck ja Breydel,
molempien arvossapidetyimpien ammattikuntien esimiehinä, seisoivat
etumaisina. Gwyde-herra istui upeassa nojatuolissa salin yläpäässä;
hänen ympärillään seisoivat herrat Jan Lichtervelde ja Heyne, molemmat
Flanderin Beers'it, herra Gavere, jonka isän ranskalaiset olivat
murhanneet Veurnen edustalla; temppeliritari Bornhem, Robrecht
Leeuwerghem, Balduin Ravenschoot, Ivo Belleghem, Lonchyn,
luxemburgilainen, brabantilaiset Goswyn, Goetsenhove ja Juhana Cuyck,
Pietari ja Ludvig Lichtervelde; Pietari ja Ludvig Goethals Gentistä ja
Henrik Petershem. Aadolf Nieuwland seisoi nuoren kreivin oikealla
puolella ja puheli hänen kanssaan.

Keskellä huonetta, esimiesten ja ritarien välissä, seisoi Kortrykin
lähettiläs. Niinpiankuin kaikki olivat asettuneet paikoilleen, käski
Gwyde lähettilästä toistamaan tiedonantonsa esimiesten kuullen. Tämä
noudatti käskyä ja lausui:

"Arvoisat herrat, Kortrykin porvarit tekevät minun kauttani teille
tiedoksi, että he ovat karkoittaneet ranskalaiset kaupungistaan ja
surmanneet heitä viisitoistasataa; mutta nyt on kaupunki mitä
suurimmassa hädässä. Kavaltaja Lens on sulkeutunut linnoitukseen; hän
ammuttaa joka päivä taloja palavilla nuolilla, ja komein osa kaupunkia
on jo tuhkana. Herra Arnold Oudenaerde on tullut kortrykilaisille
avuksi, mutta heidän vihollisensa ovat sittenkin liian monilukuiset.
Tässä pahassa asemassa pyytävät he herra Gwydeltä erityisesti ja
ystäviltään Brüggessä yhteisesti apua ja toivoivat, etteivät he
viivyttele päivääkään tullakseen vapauttamaan ahdistettuja veljiään.
Tämän tahtovat Kortrykin porvarit antaa teille tiedoksi."

"Te olette kuulleet, esimiehet", lausui Gwyde, "yksi parhaita
kaupunkejamme on vaarassa tulla kokonaan tuhotuksi; enkä minä usko,
että kortrykilaisten veljienne avunhuuto on oleva turha. Mutta asia
vaatii kiirehtimistä, yksin teidän myötävaikutuksenne voi pelastaa
heidät heidän ahdingostaan; sentähden pyydän, että te kutsuisitte
ammattikuntanne aseisiin mahdollisimman pian. Kuinka paljon aikaa
tarvitsette varustaaksenne miehenne tälle retkelle?"

Deconinck vastasi:

"Tänään iltapäivällä, teidän korkeutenne, on neljätuhatta asestettua
kankuria oleva Perjantaitorilla; minä johdan heidät mihin te käskette."

"Entä te, mestari Breydel, tuletteko tekin saapumaan paikalle?"

Breydel astui esiin ylpeän itsetietoisena ja vastasi:

"Jalo kreivi, palvelijanne Breydel on hankkiva teille kahdeksantuhatta
miestä."

Ritarit osoittivat mitä suurinta hämmästystä.

"Kahdeksantuhatta!" huusivat he kuin yhdestä suusta.

"Niin, arvoisat herrat", jatkoi Breydel, "kahdeksantuhatta tahi ylikin.
Kaikki Brüggen ammattikunnat, kankureita lukuunottamatta, ovat
valinneet minut johtajakseen, ja Jumala tietää, kuinka voin osoittaa
kiitollisuuttani siitä suosiosta. Jo tänään keskipäivällä, jos teidän
jalosukuisuutenne käskee, tulevat nämä uskolliset brüggeläiset
kokoontumaan Perjantaitorille, ja minä voin rohkeasti väittää, että kun
teidän jalosukuisuudellanne on minun tuhat teurastajaani, niin on
teillä tuhat leijonaa leirissänne; sillä kukaan ei ole heidän
veroisensa. Mitä pikemmin, sitä parempi, jalo herra! Piilumme alkavat
jo ruostua."

"Mestari Breydel", lausui Gwyde, "te olette isäni urhoollinen, uljas
alamainen. Se maa, joka synnyttää sellaisia miehiä, ei voi jäädä
kauaksi orjuuteen; minä kiitän teitä kunnollisuudestanne."

Ystävällinen hymy ympärilläseisovien ritarien kasvoilla ilmaisi, kuinka
mieluisat Breydelin sanat olivat heille olleet. Esimies palasi
toveriensa luokse ja kuiskasi Deconinckin korvaan:

"Minä pyydän, mestari, älkää ottako pahaksenne sitä, mitä juuri sanoin
herra Gwydelle. Te olette minun johtajani ja tulette sinä pysymäänkin,
sillä ilman teidän neuvoanne en pystyisi paljon hyvää aikaansaamaan.
Eiväthän sanani ole loukanneet teitä?"

Kankurien esimies puristi Breydelin kättä ystävyytensä ja
ymmärtämyksensä' merkiksi.

"Mestari Deconinck", lausui Gwyde, "oletteko ilmoittanut
ammattikunnille toivomuksistani? Toimitetaanko minulle tarvittavat
rahat?"

"Brüggen ammattikunnat asettavat kaikki varansa teidän
käytettäväksenne, jalo herra", kuului vastaus. "Lähettäkää vain
joitakin palvelijoita kirjallinen määräys mukanaan ammattikuntien
talolle; siellä maksetaan heille niin paljon hopearahaa kuin teidän
jalosukuisuutenne haluaa. He pyytävät, ettette ollenkaan säälisi heitä,
sillä vapaus ei voi milloinkaan olla heille liian kallis."

Juuri kuin Gwyde aikoi kiittävin sanoin antaa tunnustuksensa
brüggeläisten alttiudelle, avautui ovi. Kaikkien silmät suuntautuivat
hämmästyneinä munkkiin, joka kutsumattomana astui rohkeasti saliin ja
lähestyi esimiehiä. Raskaasta ruskeasta kankaasta tehty kaapu oli
köysivyöllä kiinnitetty hänen vartalonsa ympärille, musta huppukaulus
kätki hänen piirteensä, niin ettei häntä voinut tuntea. Hän näytti
hyvin vanhalta, sillä hänen selkänsä oli kumara, ja pitkä parta riippui
hänen rinnalleen. Pikaisesti katseli hän järjestänsä kaikkia ritareita,
ja hänen terävä katseensa tunki heidän sydäntensä sopukoihin saakka;
ainakin se ilmeisesti oli hänen pyrkimyksensä. Aadolf Nieuwland tunsi
hänet paikalla samaksi munkiksi, joka oli tuonut hänelle Robrecht
Bethunen kirjeen, ja yritti tervehtiä häntä ääneen, mutta munkin käytös
oli niin omituinen, että sanat kuolivat nuoren ritarin huulille.
Suuttumus valtasi kaikki läsnäolijat. Vieraan rohkea esiintyminen oli
häväistys, jota he eivät halunneet pitää hyvänään. Pian sai arvoitus
kuitenkin ratkaisunsa: kun munkki oli lopettanut tarkastelunsa, päästi
hän köyden uumiltaan, heitti kaapunsa ja partansa pois ja jäi seisomaan
keskelle salia. Hän kohotti päänsä, ja silloin näkyi, että hän oli noin
kolmikymmenvuotias mies, solakka ja uljas varreltaan, ja hän katsoi
ritareihin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä: No, ettekö tunne minua?

Mutta ympärilläseisovat eivät vastanneet niin pian kuin hän halusi, ja
siksi hän huudahti:

"Hyvät herrat, teidän jaloutenne näyttävät oudoksuvan sitä, että
tällaisen kaavun alta löytyy kettu, ja kuitenkin olen minä viettänyt
siinä kaksi vuotta."

"Tervetuloa, tervetuloa, rakas ystävämme Dietrich!" huusivat herrat
kuin yhdestä suusta; "me luulimme teidän jo ammoin kuolleen!"

"Silloin voitte kiittää Jumalaa, että olen jälleen noussut ylös",
vastasi Dietrich Kettu; "mutta ei, minä en ole ollut kuolleena, meidän
vangitut veljemme ja herra Nieuwland voivat sen todistaa. Minä olen
lohduttanut heitä kaikkia, sillä vaeltavana pappina sain minä käydä
vangittujen luona; Jumala antakoon minulle anteeksi sen latinan, jota
olen puhunut. Niin, niin, hyvät herrat, älkää naurako, minä olen
puhunut latinaa. Minä tuon viestejä kaikilta onnettomilta
maanmiehiltämme heidän omaisilleen ja ystävilleen."

Muutamat ritarit tahtoivat kysellä häneltä vangittujen kohtaloa; mutta
hän kieltäytyi vastaamasta mitään ja jatkoi:

"Jumalan tähden, älkää minulta nyt sitä kyselkö! Minulla on
kerrottavana teille paljon tärkeämpää. Kuulkaa, älkääkä vavisko; sillä
minä tuon teille ikäviä uutisia. Te olette pudistaneet pois ikeen
niskoiltanne ja taistelleet itsellenne vapauden; valitan, etten ole
voinut olla mukana juhlassa. Kunnia olkoon teille, jalot ritarit ja
porvarit, jotka olette vapauttaneet isänmaamme. Minä voin vakuuttaa
teille: jolleivät flaamit neljäntoista päivän kuluessa joudu kantamaan
uusia kahleita, eivät kaikki helvetin paholaisetkaan voi riistää heiltä
enää heidän vapauttaan; mutta sitä epäilen kuitenkin vielä vahvasti."

"Selittäkää sitten toki, herra Dietrich, selittäkää lähemmin, älkääkä
peloitelko meitä käsittämättömillä sanoilla."

"No niin, siispä sanon teille: Rysselin kaupungin edustalla on
leiriytyneinä kuusikymmentäkaksituhatta ranskalaista."

"Kuusikymmentäkaksituhatta!" toistivat ritarit ja katsoivat toisiinsa
säikähtyneinä.

"Kuusikymmentäkaksituhatta!" toisti Breydelkin, hykertäen iloisena
kämmeniään, "oi taivas, mikä kaunis karja!"

Deconinck painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin; sen teki tuo
viisas esimies aina ensimmäiseksi vaikeissa tapauksissa. Sitten hän
teki nopeasti laskelman vaarasta ja niistä apuneuvoista, jotka voitiin
asettaa sitä vastaan.

"Minä vakuutan teille, hyvät herrat", puuttui Dietrich jälleen
puheeseen, "heitä on yli kolmekymmentäkaksituhatta ratsumiestä ja lähes
yhtä monta miestä jalkaväkeä. He ryöväävät ja polttavat, ikäänkuin
ansaitakseen sillä sielunsa autuuden."

"Oletteko ihan varma näiden pahojen uutisien todenperäisyydestä", kysyi
Gwyde huolestuneena, "eihän vain se, joka kertoi ne teille, ole
pettänyt teitä, herra Dietrich?"

"Ei, ei, jalo Gwyde, minä olen nähnyt sen omin silmin, juuri eilen
illalla olin itse aterialla marsalkka Robert d'Artois'n teltassa. Hän
vannoi minulle kunniansa kautta, että viimeinen flaamilainen saisi
surmansa hänen kädestään. Katsokaa nyt, mitä voitte tehdä. Minä
puolestani puen kiireesti haarniskan ylleni; ja vaikka minun olisi
mentävä yksinäni taistelemaan noita kuuttakymmentäkahtatuhatta kirottua
ranskalaista vastaan, en peräytyisi askeltakaan; en voi enää kauemmin
katsella Flanderin orjuutusta."

Jan Breydel ei voinut pysyä hetkeäkään hiljaa; yhtenään olivat hänen
käsivartensa ja jalkansa liikkeessä. Kun hän vain olisi uskaltanut
puhua; mutta kunnioitus läsnäolevia herroja kohtaan pidätti häntä.
Gwyde ja muut aateliset katselivat toisiaan neuvottoman masennuksen
vallassa. Kolmekymmentäkaksituhatta harjaantunutta ratsumiestä tuntui
heistä liian paljolta, jotta he olisivat voineet pystyä vastarintaan.
Flaamilaisten sotajoukossa oli vain ne viisisataa ratsumiestä, jotka
Gwyde oli tuonut. Mitä voisi noin pieni parvi vihollisen hirmuisia
laumoja vastaan?

"Mitä meidän on tehtävä",. kysyi Gwyde, "kuinka meidän on nyt
pelastettava isänmaa?"

Muutamat olivat sitä mieltä, että olisi sulkeuduttava Brüggen
kaupunkiin siksi, kunnes ranskalaisten joukkojen olisi elintarpeiden
puutteen takia vetäydyttävä pois; toiset taas tahtoivat lähteä paikalla
vihollista vastaan ja hyökätä yöllä heidän kimppuunsa. Tehtiin vielä
muitakin erilaisia ehdotuksia, mutta useimmat hylättiin epäedullisina,
toiset mahdottomina.

Deconinck seisoi yhä pää kumarassa miettien; hän kuunteli kyllä mitä
sanottiin, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta mietteitään.

Vihdoin Gwyde kysyi häneltä, mitä keinoja hänellä olisi esitettävänä
näin arveluttavassa asemassa.

"Jalo herra" vastasi Deconinck, "jos minä olisin ylipäällikkö, niin
menettelisin seuraavalla tavalla: Rientäisin kiiruimman kautta
ammattikuntien kanssa Kortrykiin karkoittaakseni linnanvouti Lensin --
sitten eivät ranskalaiset voisi käyttää tätä kaupunkia suunnitelmiensa
lähtökohtana. Meillä taas olisi varma suojapaikka naisille ja lapsille
ja myöskin itsellemme; sillä Kortryk linnoituksineen on vahva, kun
sitävastoin Brügge, sellaisena kuin se nyt on, ei voisi kestää yhtä
ainoatakaan väkirynnäkköä. Minä lähettäisin vielä tällä tunnilla
kolmekymmentä sananviejää ratsain kaikkiin Flanderin kaupunkeihin
ilmoittamaan vihollisen tulosta ja kutsumaan kaikki kynteläiset
Kortrykiin. Samoin pyytäisin herra Renessen ja Wilhelm Jülichin sinne.
Olen vakuutettu, jalo kreivi, että tällä tavoin on leirissämme neljän
päivän kuluttua kolmekymmentätuhatta taistelukuntoista flaamilaista, ja
silloin meidän ei tarvitse ranskalaisia varsin kovin pelätä."

Ritarit kuuntelivat juhlallisen äänettömyyden vallitessa; he
ihmettelivät tuota tavatonta miestä, joka niin lyhyessä hetkessä oli
sommitellut täydellisen sotasuunnitelman ja esitti nyt heille niin
erinomaisia toimenpiteitä. Vaikka he tunsivatkin esimiehen
kelpoisuuden, eivät he kuitenkaan ilman ponnistusta voineet
vakuuttautua siitä, että kankuri, alhaiseen kansaan kuuluva mies,
omisti niin suuren neron.

"Teillä on ymmärrystä enemmän kirin meillä kaikilla yhteensä", huudahti
Dietrich, "niin, sillä tavoin sen täytyy tapahtua! Me olemme vahvemmat
kuin luulimmekaan; nyt kääntyy lehti. Luulenpa, että ranskalaiset vielä
katuvat tuloaan."

"Minä kiitän Jumalaa, että hän johdatti mieleenne tämän ajatuksen,
mestari Deconinck", jatkoi nuori kreivi, "teidän hyvät palveluksenne
eivät tule jäämään palkitsematta. Olen seuraava neuvoanne; se todistaa
suurta viisautta. Mestari Breydel, minä toivon, että toimitatte myöskin
käytettäviksi ne joukot, jotka olette meille luvannut."

"Kahdeksantuhatta, niinhän minä sanoin, jalo kreivi", vastasi Breydel;
"hyvä, nyt minä sanon kymmenentuhatta. Minä en tahdo, että yksikään
kisälli tai oppipoika jää Brüggeen. Nuorten ja vanhain, kaikkien on
tultava mukaan. Minä pidän huolen siitä, etteivät ranskalaiset saa
meitä yhtäkkiä nujerretuksi; ja nämä esimiehet, minun ystäväni, tekevät
sen myöskin, sen tiedän."

"Totisesti, jalo herra", huusivat esimiehet yhteen ääneen, "kukaan ei
ole jäävä pois, sillä kaikki palavat taistelunhalusta!"

"Aika on liian kallis kauempaa viipyäksemme", lausui Gwyde, "menkää nyt
pian kokoamaan ammattikuntianne; kahden tunnin kuluttua olen oleva
valmis sotaretkelle ja seisova joukkojenne etunenässä Perjantaitorilla.
Menkää, minä olen teidän alttiuteenne ja uljuuteenne tyytyväinen."

Kaikki lähtivät salista. Gwyde lähetti heti lukuisia lähettejä kaikkiin
suuntiin viemään käskyjä niille aatelisille, jotka olivat pysyneet
uskollisina isänmaalle; samoin hän lähetti Wilhelm Jülichille sanan,
että hänen oli tultava Kortrykiin herra Renessen kanssa.

Peloittava uutinen levisi lyhyessä ajassa läpi koko kaupungin. Sitä
mukaa kuin se siirtyi miehestä mieheen, suurensi huhu vihollisten
lukumäärää kerrassaan ihmeellisesti; pian oli ranskalaisten sotajoukko
yli sadantuhannen miehen vahvuinen. Voi helposti kuvitella, kuinka
pelokkaina ja tuskaisina naiset ja lapset odottivat lähestyvää tuhoa!
Kaikilla kaduilla nähtiin itkeviä äitejä, jotka syleilivät vapisevia
tyttäriään täynnä rakkautta ja sääliä. Lapset vaikeroivat nähdessään
äitiensä itkevän, ja vapisivat, käsittämättä täydelleen uhkaavaa
vaaraa. Nämä tuskaiset vaikerrukset ja noiden heikkojen olentojen
piirteistä puhuva kuolemanhätä erosivat merkillisellä tavalla miesten
uljaasta, uhmaavasta käytöksestä.

Joka taholta riensi ammattikuntalaisia aseineen juoksujalkaa. Jotkut
olivat kiinnittäneet ympärilleen rautaisia levyjä, ja niiden räminä soi
räikeänä korvissa sekautuen pilkkalauluna hätääntyneitten naisten ja
lasten voivotteluun. Kohdatessaan toisensa kadulla pysähtyivät jotkut
miehet hetkiseksi vaihtaakseen jonkun sanan ja rohkaistakseen toisiaan
voittoon tai kuolemaan. Siellä täällä nähtiin, kuinka isä syleili
asuntonsa ovella vaimoaan ja lapsiaan; mutta sitten kuivasi hän pian
kyyneleensä ja katosi nuolennopeudella Perjantaitorille päin. Vaimo jäi
vielä pitkäksi aikaa seisomaan kynnykselle ja tuijotti kadunkulmaa
kohti, jonka taakse hänen lapsiensa isä oli hävinnyt. Hyvästijättö
tuntui hänestä merkitsevän iäksi eroamista, ja kyyneleet juoksivat
hänen poskiaan pitkin; sitten hän nosti nyyhkyttävät lapsensa maasta ja
riensi epätoivoissaan takaisin huoneeseen.

Lyhyen ajan kuluttua seisoivat jo ammattikunnat pitkissä riveissä
Perjantaitorilla. Breydel oli pitänyt lupauksensa. Kaksitoistatuhatta
miestä eri ammattikunnista oli hänellä johdettavanaan. Teurastajien
piilut välkkyivät kuin peilit päiväpaisteessa ja häikäisivät katsojain
silmiä. Kankurien joukon yläpuolella törrötti kaksituhatta goedendagia
rautaisine kärkineen taivasta kohti; osasto jousimiehiä oli myös
joukossa. Gwyde seisoi torin keskellä, parikymmentä jalosukuista
ritaria ympärillään. Hän odotti lähettien paluuta, jotka oli pantu
keräämään kaikki kaupungista saatavissa olevat rattaat ja hevoset. Eräs
kankuri, jonka Deconinck oli lähettänyt kellotorniin, tuli sillä
hetkellä torille Brüggen suurta lippua kantaen. Tuskin olivat
ammattikuntalaiset huomanneet sinisen leijonan, kun valtava riemuhuuto
kohosi heidän joukostaan. Lakkaamatta he toistivat samaa huutoa, joka
taannoisena verisenä yönä oli ollut koston merkkinä:

"Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is!"

Ja sitten he heiluttivat aseitaan, ikäänkuin jo olisivat seisoneet
vihollisiaan vastassa.

Kun joukkojen kuormasto oli lastattu rattaille, kajahti räikyvä
torventoitotus, ja joukot marssivat liehuvin lipuin Gentin-portin
kautta ulos kaupungistaan. Kun naiset nyt näkivät jääneensä ilman
minkäänlaista suojaa, valtasi heidät yhä suurempi pelko. Heistä tuntui
nyt, ettei heillä ollut odotettavana muuta kuin kuolema.

Iltapäivällä lähti Machteld kaupungista kaikkine palvelijoineen ja
kamarineitoineen, ja tämä lähtö sai monet ajattelemaan, että he
voisivat turvallisemmin asua Kortrykissa. Joutuisasti he panivat
kokoon tavaransa ja suljettuaan talonsa vaelsivat lapsineen ulos
Gentin-portista. Siten matkasivat lukemattomat perheet Kortrykia kohti,
ja heidän katkerat kyyneleensä kostuttivat tien reunoilla vihannoivaa
ruohoa.

Brüggessä oli hiljaista kuin haudassa.




II.


Oli pimeä yö, kun Gwyde noin kuudentoistatuhannen miehen kanssa saapui
Kortrykiin. Asukkaille olivat edeltäpäin lähetetyt ratsumiehet
ilmoittaneet tulosta; he seisoivat suurin joukoin kaupungin muureilla
ja ottivat hallitsijansa vastaan soihtujen loisteessa iloisin huudoin.
Niinpiankuin sotajoukko oli sijoittunut muurien sisäpuolelle, toivat
kortrykilaiset heille kaikkia mahdollisia ruokatarpeita. Kokonaisia
viinitynnyreitä he jakelivat väsyneille veljilleen, jäivät koko yöksi
heidän luoksensa muureille ja syleilivät heitä riemuissaan kerran
toisensa jälkeen. Sillaikaa kuin toiset täten osoittivat veljellistä
rakkauttaan, menivät toiset suurella joukolla tielle väsyneitä naisia
ja lapsia vastaan, keventääkseen heidän kantamuksiaan. Monet noista
heikoista olennoista, jotka olivat juosseet jalkansa haavoille, saivat
ratsastaa loppumatkan kaupunkiin avuliasten kortrykilaisten leveillä
hartioilla. Kaikki saivat suojaa ynnä huolellista hoitoa ja lohdutusta.
Kortrykilaisten kiitollisuus ja heidän vilpitön ystävällisyytensä
kohotti valtavasti brüggeläisten rohkeutta; sillä ainahan jalot tunteet
kohottavat ihmisten mieliä.

Machteld ja Maria, Aadolf Nieuwlandin sisar, sekä suuri joukko muita
Brüggen aatelisnaisia oli tullut Kortrykiin jo muutamia tunteja sitten,
ennen sotajoukon saapumista; he olivat asettuneet tuttaviensa luokse ja
pitäneet huolta siitä, että ritareille valmistettiin majaa heidän
sukulaistensa ja tuttaviensa luona, joten Gwyden seurassa olleet
aatelisherrat tapasivat jo tullessaan ilta-aterian valmiina.

Seuraavana aamuna ani varhain tarkasteli Gwyde muutamien kaupungin
huomattavimpien asukkaitten kanssa linnoituksen varustuksia ja huomasi
suureksi ikäväkseen, että sitä ei voinut valloittaa ilman suuria
rynnäkkökojeita. Muurit olivat liian korkeat ja sen yläpuolella
kohoavista torneista voitiin piirittäjäin niskaan lähettää liian suuri
nuolituisku. Tarkasti kaikkea harkittuaan päätti hän olla ryhtymättä
mihinkään hurjanrohkeaan rynnäkköön, joka olisi voinut maksaa hänelle
vähintäänkin tuhat miestä. Hän käski rakentaa muurinmurtajia ja
ryntäystorneja ja tuoda paikalle kaupungissa olevat sotakojeet. Niihin
sisältyi vain muutamia kivenheittäjiä ja vähäinen luku muita
heittoaseita. Niin ollen saattoi linnoituksen valloitusta ajatella
vasta viiden päivän perästä. Tämä viivytys ei muuten ollut
kortrykilaisille niinkään paha; sillä flaamilaisen sotajoukon saavuttua
oli ranskalainen varusväki lakannut ampumasta sytytysnuolia kaupunkiin.
Tosin nähtiin miesten seisovan valmiina tornien ampumareikien luona
varsijousineen, mutta he eivät ampuneet. Syy oli flaamilaisille
tuntematon; he luulivat jonkun juonen piilevän sen takana ja pitivät
omasta puolestaan hyvin tarkasti vahtia. Gwyde oli kieltänyt ryhtymästä
minkäänlaisiin hyökkäystoimiin; hän ei tahtonut panna mitään alttiiksi,
ennenkuin hänen ryntäysvehkeensä olivat valmiit ja hän saattoi olla
varma voitosta. Linnanvouti Lens oli mitä suurimmassa ahdingossa; hänen
jousimiehillään oli vain muutamia nuolia jäljellä, ja sentähden käski
varovaisuus häntä säästämään ne hyökkäyksen varalle. Muonavaratkin
olivat kutistuneet niin vähiin, että hän saattoi antaa miehistölle vain
puolet tavallisista ruoka-annoksista. Hän toivoi, että flaamilaisten
valppaus jonkunverran höltyisi ja hän saisi siten tilaisuuden lähettää
sananviejän ranskalaisten leiriin Rysseliin.

Arnold Oudenaerde, joka oli muutamia päiviä aikaisemmin kolmensadan
miehen kanssa saapunut kortrykilaisille apuun, oli leiriytynyt kentälle
kaupungin muurien ulkopuolelle, vähän matkan päähän luostarista. Tämä
paikka oli hyvin edullinen yleiselle leirille, ja sotaneuvosto, jonka
Gwyde oli kutsunut kokoon, määräsikin sen siihen tarkoitukseen. Jo
seuravana päivänä, kirvesmiesten ammattikunnan rakentaessa
ryntäyskojeita, komennettiin muut flaamilaiset ulos kaupungista
kaivamaan leiripaikan suojahautoja. Kankurit ja teurastajat saivat
kukin kuokan ja lapion ja ryhtyivät innokkaasti työhön. Vallitukset
kohosivat kuin taikavoimalla, koko sotajoukko kilpaili työssä, siitä
suorastaan kiisteltiin. Lapioita ja kuokkia liikuteltiin niin joutuin,
että silmällä ei voinut niitä seurata, ja suuret maakokkareet lensivät
parvina vallille, niinkuin piiritetystä kaupungista vihollista vastaan
viskatut kivet.

Niinpiankuin yksi osa maatöistä oli valmis, tulivat toiset miehet ja
pystyttivät siihen teltat. Aika ajoin jättivät työmiehet työaseensa
maahan pystyyn ja kapusivat kiiruusti vallille. Silloin kajahti yleinen
tervehdyshuuto yli leirin, ja: "Vlaenderen den Leeuw! Vlaenderen den
Leeuw!" kaikui vielä kaukaa vastaukseksi. Tämä tapahtui joka kerta, kun
apujoukkoja saapui muista kaupungeista.

Flaamilainen kansa oli, vaikkakin jossakin määrin epäoikeutetusti,
syyttänyt aatelistoaan uskottomuudesta ja pelkuruudesta; tosin olivat
useat heistä julkisesti asettuneet Ranskan puolelle; mutta uskollisina
pysyneitten joukko oli kuitenkin suurempi kuin luopioitten.
Viisikymmentäkaksi ylhäisintä flaamilaista ritaria istui vankina
Ranskassa, ja varmasti oli heidät johtanut vankeuteen vain heidän
rakkautensa isänmaataan ja ruhtinastaan kohtaan. Muut uskolliset
aatelismiehet, jotka asuivat Flanderissa, pitivät arvolleen
sopimattomana ryhtyä yhteiseen toimintaan kapinallisen kansan kanssa.
Turnajaiset ja taistelukenttä olivat ainoat arvokkaat paikat, missä
heidän sopi sotaisia töitä suorittaa. Ajan tavat olivat juurruttaneet
heihin tämän mielipiteen, sillä siihen aikaan oli erotus ritarin ja
porvarin välillä yhtä suuri kuin nykyään herran ja hänen palvelijansa
välillä. Niinkauankuin taistelua käytiin kaupunkien muurien
sisäpuolella ja kansanjohtajain pitäessä päällikkyyttä, pysyivät he
linnoissaan ja surivat isänmaansa sorrettua asemaa. Mutta nyt, kun
Gwyde sotapäällikkönä johti alamaisiaan, tulivat he kaikki
alustalaisineen kiiruusti rientäen hovitiloiltaan.

Ensimmäisen päivän aamuna saapuivat Balduin Papenrode, Hendrik
Raveschoot, Ivo Belleghem, Salomon Sevecote ja Maldeghem molempine
poikineen Kortrykiin. Puolenpäivän tienoissa pöllysi suunnaton
tomupilvi Moorseelen suunnalla läheisen metsän yläpuolelle.
Brüggeläisten raiuttaessa riemuhuutojaan leirinsä valleilla marssi
viisitoistasataa Veurnen miestä kaupunkiin, kuuluisa soturi Eustachius
Sporkyn johtajanaan. Suuri joukko ritareita, joka oli matkalla
kohdannut heidät, seurasi heidän mukanaan; huomattavimmat heidän
joukossaan olivat: Juhana Ayshoven, Wilhelm Dackewaren ja hänen
veljensä Pietari, Landeghem, Hugo Moere ja Simon Caestere. Myöskin
Juhana Willebaert Thouroutista oli muutamien ratsumiesten kanssa
asettunut Sporkynin päällikkyyden alaiseksi. Melkein joka hetki tuli
leiriin yksityisiä ratsumiehiä, vieläpä toisten maiden tai
kreivikuntien alamaisetkin, jotka sillä hetkellä sattuivat olemaan
Flanderissa, ryhtyivät epäröimättä auttamaan Flanderin vapautusta.
Niinpä olivat jo Gwyden rinnalla Hendrik Lonchyn Luxemburgista, Goswyn
Goetsenhove ja Juhana Cuyck, kaksi jaloa brabantilaista, kun Veurnen
miehet saapuivat kaupunkiin. Kaikki nämä joukot siirtyivät kohta,
niinpiankuin ne olivat Kortrykissa saaneet vähän virkistystä, leiriin,
missä heidät asetettiin Renessen päällikkyyden alaisiksi.

Toisena päivänä riensivät paikalle yperniläiset. Vaikka heidän oli
vartioitava omaakin kaupunkiaan, eivät he voineet suostua siihen, että
Flanderi vapautettaisiin ilman heidän myötävaikutustaan. Heidän
joukkonsa olivat verrattomasti kauneimmat ja upeimmat koko seuduilla:
viisisataa nuijamiestä, ylt'yleensä tulipunaisissa puvuissa, kauniit
töyhdöt välkkyvissä kypäreissään, sekä lisäksi pienet rintahaarniskat
ja polvilevyt, jotka säihkyivät auringonpaisteessa; seitsemänsataa
muuta miestä kantoi olallaan tavattoman suuria varsijousia, joissa oli
teräskaaret; heidän pukunsa olivat vihreät, keltaisin koristuksin.
Heidän joukossaan oli seuraavat aatelisherrat: Jakob van Ypern, kreivi
Juhana Namurin aseenkantaja, Dietrich Vlamertinghe, Josef Hollebecke ja
Balduin Paschendale; johtajina olivat Filip Baalde ja Pietari Belle,
Ypernin huomattavimpien ammattikuntien esimiehet. Iltapäivällä tuli
itäisen ja läntisen kreivikunnan muu väestö Brüggen ympärillä olevista
kylistä, kaksisataa hyvinvarustettua soturia.

Kolmantena päivänä aamupuolella tuli Wilhelm Jülich Juhana Renessen
kanssa Kasselista, ja heidän kanssaan saapui viisisataa ratsumiestä,
neljäsataa seelantilaista ja vielä joku määrä brüggeläisiä leiriin.

Kutsutut ritarit ja kaupunkien edustajat olivat saapuneet melkein
kaikki, ja kaikkia mahdollisia aselajeja oli Gwyden päällikkyyden
alaisissa joukoissa. Flaamilaisten riemu näinä päivinä oli
sanoinkuvaamaton; nyt he näkivät, etteivät heidän maanmiehensä vielä
olleet turmeltuneet, että vielä oli uljaita miehiä heidän
synnyinmaassaan. Kaksikymmentäyksituhatta urheata soturia oli jo
koolla mustan leijonalipun alla, ja yhä virtasi taukoamatta pieniä
joukko-osastoja paikalle.

Vaikka ranskalaisilla oli kuudenkymmenenkahdentuhannen miehen suuruinen
sotajoukko, josta puolet oli ratsuväkeä, ei flaamien sydämessä ollut
enää sijaa pelolle. Innossaan he toisinaan lakkasivat työstään
syleilläkseen toisiaan, ja sitten puhelivat he niin luottavasti, kuin
olisi voiton saavuttaminen ollut mitä varmin asia.

Iltapuolella, juuri kuin he lapioineen olivat lähdössä telttoihinsa,
kohosi Kortrykin muureilta uudestaan huuto: "Vlaenderen den Leeuw!"
Kaikki juoksivat takaisin valleille katsomaan mitä tapahtui ja
vastasivat sitten raikuvin, iloisin äänin kortrykilaisten huutoon.
Kuusisataa ratsumiestä, ylt'yleensä rautaan puettuja, ratsasti ravaten
leiriin yleisen riemun vallitessa. Tämä joukkue tuli Namurista, ja sen
oli lähettänyt Flanderin kreivi Juhana, Robrecht Bethunen veli.

Näiden apujoukkojen saapuminen sai flaamilaisten riemun vielä
kohoamaan; sillä juuri ratsuväestä oli heillä suurin puute. Vaikka he
tiesivätkin hyvin, etteivät namurilaiset heitä ymmärtäneet, huusivat he
heille tervetulo-lauseita ja toivat heille viiniä runsain määrin. Kun
nuo vieraat soturit näkivät tämän suuren ystävällisyyden, tunsivat
hekin vastarakkauden heräävän ja vannoivat vuodattavansa verensä niin
hyvien ihmisten puolesta.

Ainoastaan Gentin kaupunki ei ollut vielä vastannut kutsuun; ei
ainoatakaan miestä ollut sieltä saapunut Kortrykiin. Tiedettiin jo
vanhastaan, että Gentissä vilisi liljalaisia ja että valtuusto oli
siellä kokonaan ranskanmielinen; kuitenkin oli siellä surmattu
seitsemänsataa ranskalaista sotilasta, ja Juhana Borluut oli luvannut
kannatuksensa. Tässä epätietoisuudessa eivät leirissä olevat
flaamilaiset tosin vielä ääneen soimanneet gentiläisiä veljiään
petturuudesta, mutta epäluulo heitä kohtaan oli hyvin voimakas.

Illalla, kun aurinko jo oli vaipunut Moorseelen kylän taakse, olivat
kaikki työskentelijät vetäytyneet telttoihinsa. Siellä täällä kajahti
laulu. Aika ajoin keskeytti sen kannujen kalina, ja loppusäkeistön
kertasivat riemukkaasti monet äänet. Toisista teltoista kuului sekavaa
äänten sorinaa. Ainoastaan huuto: "Vlaenderen den Leeuw!" ilmaisi, että
puhujat rohkaisivat toistensa mieliä ja vaihtoivat kuohahtelevia,
rajuja innostuksen sanoja. Keskellä leiriä hiukan syrjässä teltoista
paloi suuri nuotio, levittäen laajalle punertavaa hohdettaan.
Kymmenkunta miestä puuhaili pitämässä sitä vireillä; heidän nähtiin
kulkevan edestakaisin suuria puunrunkoja raahaten ja kuultiin johtajan
silloin tällöin huutavan heille:

"Varovasti, miehet! Lakatkaa, älkääkä kohentako tulta liian ankarasti;
älkää lennättäkö kipinöitä niin korkealle leirin yli."

Muutamien askelien päässä nuotiosta oli leirivartioston teltta. Se oli
häränvuodilla peitetty katos, jonka kehikkoa kannatti kahdeksan tukevaa
hirttä; sen kaikki neljä sivua olivat avonaiset, jotta siitä voitiin
nähdä joka suunnalle leirialueen yli.

Jan Breydelin oli viidenkymmenen miehensä kanssa pidettävä vartiota
sinä yönä, He istuivat kaikki pienillä puujakkaroilla pöydän ympärillä
katoksen alla, joka suojeli heitä yökasteelta ja sateelta; heidän
piilunsa säihkyivät tulen heijastuksessa ja välkähtelivät heidän
käsissään, ikäänkuin olisivat olleet hehkuvia aseita. Pimeässä saattoi
nähdä heidän asettamainsa vartijain astelevan edestakaisin. Pöydällä
heidän edessään oli suuri ruukku viiniä ja muutamia tinakannuja, ja
vaikka heitä ei oltu kielletty juomasta, saattoi kuitenkin huomata,
että he ottivat ryyppyjä hyvin kohtuullisesti, sillä vain hyvin harvoin
he veivät kannuja huulilleen. He nauroivat ja pakinoivat iloisesti
aikansa kuluksi ja puhelivat jo edeltäpäin niistä aimo iskuista, joita
he jakelisivat ranskalaisille.

"Sanokoon nyt joku", huudahti Breydel, "etteivät flaamit tule
esi-isiinsä, kun sotajoukko sellainen kuin tämä kokoontuu
vapaaehtoisesti! Tulkoot nyt vain ranskalaiset
kuusinekymmeninetuhansine miehineen! Mitä enemmän riistaa, sitä parempi
jahti. He sanovat, että me olemme lauma kehnoja koiria; mutta
rukoilkoot Jumalaa, etteivät ne purisi heitä. Koirilla on hyvät
hampaat."

Teurastajat nauroivat sydämensä pohjasta esimiehensä leikillisille
sanoille ja katsahtivat samalla erääseen vanhaan ukkoon, jonka harmaa
parta oli hänen korkean ikänsä todisteena. Eräs heistä huusi hänelle:

"Te, Jaakko, ette ainakaan voi purra heitä enää!"

"Jos hampaani eivät olekaan niin hyvät kuin teidän", murahti vanha
teurastaja, "niin onpa minulla piilu, joka on jo kauan tottunut
puremaan. Löisinpä vaikka kaksikymmentä tuoppia viiniä veikkaa siitä,
kumpi meistä kahdesta lähettää useampia ranskalaisia helvettiin."

"Olkoon menneeksi", huusi toinen, "juodaan ne yhdessä; minä menen niitä
noutamaan."

"Ohei!" huusi Breydel, "pysykää vain hiljaa! Juokaa huomenna; sillä
minä sanon teille: sen teistä, joka ensimmäisenä juo itsensä
juovuksiin, annan minä sulkea Kortrykiin; hän ei saa ottaa osaa
taisteluun."

Tämä uhkaus teki teurastajiin ihmeellisen vaikutuksen; sanat
tyrehtyivät heidän huulilleen, eikä kukaan heistä värähdyttänyt enää
jäsentäkään. Ainoastaan äskeinen teurastaja uskalsi vielä puhua.

"Esimiehemme parran kautta!" huudahti hän, "jos minulle sellainen
tapahtuisi, silloin antaisin mieluummin paistaa itseni tulella,
niinkuin Pyhä Laurentius ennenmuinoin paistettiin. Sillä tällaista
juhlaa en tule enää koskaan toiste näkemään."

Breydel huomasi, että hänen uhkauksensa aiheutti koko vartiostossa
pelkoa ja masennusta; tämä ei ollut hänestä oikein, koska hän itse oli
iloisella tuulella. Palauttaakseen heidän iloisuutensa tarttui hän
ruukkuun, täytti kannut ja lausui:

"No, miehet, miksi olette nyt vaiti? Kas tässä, ottakaa ja juokaa,
jotta viini antaisi teille puhelahjanne takaisin. Olen pahoillani, kun
puhuin teille sillä tavoin. Tunnenhan teidät ja tiedän, että oikea
teurastajaveri virtaa suonissanne! Kas niin, terveydeksenne, toverit!"

Nyt palasi iloisuus äkkiä, ja vaitiolo päättyi pitkään nauruun, kun he
huomasivat, että heidän esimiehensä uhkaus olikin ollut vain leikkiä.

"Juokaa vain", jatkoi Breydel, täyttäessään oman maljansa, "tämän
ruukun annan teille, saatte tyhjentää sen pohjaan asti. Tovereillenne,
jotka ovat vahdissa, hankitaan toinen. Nyt, kun näemme, että kaikista
kaupungeista rientää apua ja voimamme niin vahvistuvat, voimme toki
tästä onnesta iloita."

"Minä juon halveksimisryypyn gentiläisille", huusi muudan kisälli.
"Onhan jo ammoin tietty, että se nojaa poikkinaiseen sauvaan, joka
heihin luottaa. Mutta se ei merkitse mitään; jääkööt he vain kotiinsa,
silloinhan meidän Brüggemme saa yksin kunnian taistelusta ja
vapautuksesta."

"Ovatkohan gentiläiset flaamilaisia niinkuin me?" ivasi eräs toinen,
"sykkiiköhän heidänkin sydämensä vapaudenhalusta? Ja asuukohan
teurastajiakin Gentissä? Eläköön Brügge! Siellä ollaan oikeaa juurta."

"Ohoi!" huusi Breydel, "Gentissä asuu mies, jolla on leijonansydän
rinnassaan. Eikö Juhana Borluutia tunne koko maailma? Minä olen
vakuutettu, että jos hän tahtoisi asiaa tutkia, niin hän huomaisi, että
hänen esi-isänsä ovat olleet teurastajia tai jotakin sinnepäin; sillä
Juhana-herra ja gentiläiset ovat toistensa kaltaisia kuin härkä ja
lampaat."

Teurastajat remahtivat uudestaan raikuvaan nauruun; he käsittivät
varsin hyvin esimiehensä tarkoittavan tällä sanoa, että gentiläiset
olivat lampaita.

"Enkä minä tiedä", jatkoi Breydel, "minkätähden Gwyde-herra ylipäänsä
toivoo heidän tuloaan; meillä ei ole suinkaan leirissä sellaista
muonavarojen ylitsevuotavaisuutta, että meidän tarvitsisi kutsua lisää
syöjiä aterialle. Luuleeko ylipäällikkö ehkä meidän häviävän leikissä?
Siitä sen oikein huomaa, että hän on kasvanut Namurissa; hän ei tunne
brüggeläisiä, muuten hän ei gentiläisiä kaipaisi. Me emme heitä
tarvitse. Pysykööt he kotonaan, me toimitamme asiamme ilman heitäkin,
ja sitäpaitsi he ovat sellaista häilyväistä väkeä!"

Breydel oikeana brüggeläisenä ei pitänyt gentiläisistä. Flanderin
kahden etevimmän kaupungin välillä vallitsi jo alunpitäen jonkinlainen
kateus. Ei silti, että toisessa olisi ollut urheampaa väkeä kuin
toisessa; vaan molemmat olivat uutteria ja koettivat riistää toisen
kauppaa ja vetää sitä itselleen. Vielä tänäpäivänä on olemassa tämä
viha Gentin ja Brüggen asukkaiden välillä; niin vaikeata on poistaa
perittyjä tunteita laajoista kansankerroksista, että tämä kateus on
kaikista mullistuksista huolimatta säilynyt meidän päiviimme saakka.

Siihen tapaan jatkoi Breydel pakinointiaan toveriensa kanssa, ja monta
ivallista haukkumasanaa sutkautettiin gentiläisistä, kunnes tämä aihe
oli loppuun kulutettu ja keskustelu siirtyi muihin asioihin. Äkkiä
herätti läheisyydestä kuuluva hälinä heidän huomiotaan; he kuulivat
muutamien askelien päästä teltan takaa sananvaihtoa, ikäänkuin kaksi
miestä olisi kinastellut. Kaikki nousivat seisomaan mennäkseen
katsomaan mistä oli kysymys; mutta ennenkuin he ehtivät poistua
teltasta, tuli jo eräs vahdissa ollut teurastaja paikalle erään toisen
miehen kanssa, jota hän väkisin raahasi eteenpäin.

"Mestari", sanoi hän, työntäessään outoa miestä telttaan, "tapasin
leirin taustalla tämän soittoniekan; hän kulki teltalta teltalle,
kuunteli ja hiipi kuin kettu pimeässä; seurasin häntä pitkän aikaa ja
pidin häntä silmällä. Varmasti tässä on takana jokin petos, sillä
katsokaa, kuinka se lurjus vapisee!"

Mies, joka oli tuotu telttaan, oli puettu siniseen mekkoon, ja päässä
hänellä oli sulkaniekka lakki. Pitkä parta varjosti hänen kasvojensa
alaosaa. Vasemmassa kädessään hänellä oli pieni harpuntapainen soitin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut soittaa sillä seurueelle jonkun laulun.
Hän vapisi pelosta, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, kuin olisi
hän ollut kuolemaisillaan; ilmeisesti hän koetti väistää Jan Breydelin
katsetta, sillä hän käänsi päänsä toisaalle, ettei tämä olisi nähnyt
hänen piirteitään.

"Mitä tekemistä teillä on leirissä?" huusi Breydel. "Minkätähden
kuuntelette telttojen luona? Vastatkaa heti!"

Laulaja vastasi kielimurteella, joka tuntui olevan yläsaksaa,
aiheuttaen sillä sen otaksuman, että hän oli kotoisin kaukaa toisilta
seuduilta.

"Mestari, minä- tulen Luxemburgista ja tuon sanaa herra Lonchynille
Kortrykiin. Minulle sanottiin, että yksi veljistäni on täällä leirissä,
ja minä tulin tänne häntä etsimään. Minua peloittaa, kun vahti luuli
minua vakoilijaksi; mutta minä toivon, ettette tee minulle pahaa."

Breydel, joka tunsi sääliä laulajaa kohtaan, lähetti vahdin takaisin,
tarjosi muukalaiselle tuolin ja arveli:

"Te lienette väsyksissä niin pitkästä matkasta. Kas tässä, kaunis
laulajani, istukaa tähän ja juokaa -- tässä on teille kannu. Teidän
pitää laulaa meille joitakin lauluja, ja me tarjoamme teille.
Rohkaiskaa mielenne, te olette hyvien ihmisten joukossa."

"Suokaa anteeksi, mestari, en voi jäädä tänne, sillä herra Lonchyn
odottaa minua. Toivon, ettette pidätä minua kauemmin vastoin tuon jalon
ritarin toivomusta!"

"Ensin laulu!" huusivat teurastajat. "Häntä ei ole päästettävä,
ennenkuin hän on laulanut laulun!"

"Joutukaa", huudahti Breydel. "Jollette suo meille sitä hupia, että
laulatte muutaman laulun, niin pidätän teidät täällä huomiseen saakka.
Jos olisitte heti hyväntahtoisesti alkanut laulaa, olisitte nyt jo
suoriutunut siitä. Laulakaa, minä käsken sen!"

Laulajan pelko kasvoi tämän ankaran käskyn johdosta; hädin tuskin hän
sai pidellyksi harppua käsissään, sillä hän vapisi niin, että soittimen
kielet hivuttivat hänen vaatteitaan synnyttäen vienon helinän. Tämä
kutkutti teurastajain halua yhä enemmän.

"Laulatteko tai soitatteko?" huusi Breydel. "Jollette kiiruhda, niin
teidän käy huonosti!"

Ihan kuollakseen pelästyneenä sormieli laulaja harppua vapisevilla
käsillään. Mutta hän sai siitä esiin vain särähteleviä, sekavia
sointuja. Nyt huomasivat teurastajat, ettei hän osannutkaan soittaa.

"Hän on vakooja", huusi Breydel, "riisukaa hänet ja tarkastakaa, onko
hänellä mitään mukanaan."

Tuossa tuokiossa oli hänen yltään riistetty ulommat vaatteet, ja vaikka
hän rukoili surkeasti armoa, töykittiin häntä tämän tarkastuksen aikana
nurkasta nurkkaan.

"Täällä on!" huusi eräs teurastaja, joka oli pistänyt kätensä
tuntemattoman miehen mekon ja rinnan väliin, "täällä on petosjuoni!"

Kun hän veti kätensä esiin mekon alta, oli siinä pergamentti. Se oli
kääritty kolmin- tai nelinkertaiseen vahavaatteeseen, ja siitä riippui
sinetti, jonka ympärille oli kiedottu pellavia suojaamaan sitä
särkymiseltä. Laulaja seisoi vavisten, ikäänkuin nähden kuoleman
silmäinsä edessä; katsoen pelokkaana esimieheen hän mumisi joitakin
käsittämättömiä sanoja, joita teurastajat eivät kuitenkaan kuulleet.

Jan Breydel otti pergamentin ja kehitettyään sen auki tuijotti siihen
pitkän aikaa, saamatta siitä mitään valaistusta. Siihen aikaan osasivat
hengenmiehiä lukuunottamatta vain harvat ihmiset lukea, ja melkein
kaikki aatelisetkin elivät vielä mitä suurimmassa tietämättömyydessä.

"Mitä tämä on, te lurjus?" huusi Breydel.

"Se on kirje herra Lonchynille..." änkytti luuloteltu laulaja
katkonaisesti.

"Maltahan", jatkoi Breydel, "sen saan pian nähdä." Hän otti tikarinsa
ja leikkasi poikki sinetin ympärille kiedotut pellavat. Tuskin oli hän
saanut näkyviinsä Ranskan vaakunan liljat, kun hän syöksähti
raivokkaasti pystyyn, tarttui tuntematonta parrasta ja reutoen häntä
edestakaisin huusi:

"Onko tämä herra Lonchynin kirje, te petturi? Ei, se on linnanvouti
Lensin kirje, ja te olette vakooja. Teidän pitää kuoleman kovalla
kuolemalla, te konna!"

Tätä sanoessaan hän tempasi niin rajusti vakoojan partaa, että nauhat,
joilla se oli sidottu päähän kiinni, katkesivat; nyt Breydel tunsi
hänen kasvonsa. Hän sysäsi hänet luotaan sellaisella suuttumuksella,
että häh hoipertui teltan pylvästä vasten.

"Oh! Brakels! Brakels! Teidän viimeinen hetkenne on tullut!" huusi
Breydel, ikäänkuin aaveen peloittamana.

Vanha teurastaja, josta oli tehty pilaa hänen huonojen hampaittensa
johdosta, syöksähti Brakelsia kohti, tarttui käsillään hänen kurkkuunsa
ja painoi häntä pylvästä vastaan, jota vasten Breydel oli hänet
viskannut. Hänen uhrinsa silmät vääntyivät nurin kuopissaan, sillä
teurastajan puserrus salpasi häneltä hengityksen. Hän olisi miltei
kuristunut kuoliaaksi, jollei hän koettaessaan riistäytyä irti olisi
silloin tällöin saanut vedetyksi ilmaa sisäänsä. Teurastajain huuto oli
herättänyt monet leirin miehistä, joita nyt virtasi uteliaina paikalle
joka teltasta. Mikä oli mekotta, mikä liivittä. He olivat tuskin
saaneet tietoonsa hälinän syyn, kun he raivoisina vaativat, että
Brakels oli jätettävä heidän käsiinsä.

"Antakaa hänet meille", huusivat he, "hänen verensä, hänen henkensä!"

Breydel tarttui vanhaa teurastajaa olkapäähän, työnsi hänet pois
Brakelsin kimpusta ja huusi:

"Älkää tahratko itseänne tämän kavaltajan verellä! Hän on liian katala,
muuten hän olisi jo saanut surmansa minun kädestäni."

"Ei", huusi teurastaja, kohottaen piilunsa, "minun täytyy saada iloita
tästä leikistä. Se tekee ansiokkaan työn, joka ottaa maankavaltajan
hengiltä. Sallikaa, mestari, minä pyydän sitä Jumalan tähden; vain yksi
isku."

"Oi mestari, armahtakaa toki minua... minä tahdon uskollisesti palvella
isänmaata... älkää minua tappako!"

Breydel katsoi häneen täynnä raivoa ja syvää ylenkatsetta, asetti
jalkansa hänen kylkeään vasten ja sinkautti hänet äkkiä teltan toiseen
laitaan. Sillävälin oli teurastajilla täysi työ pidätellessä
väkijoukkoa, joka kostonhalua kuohuen ympäröi telttaa.

"Antakaa hänet meille", huusi raivoisa joukko, "tuleen, tuleen!"

"Minä en tahdo", lausui Breydel käskevästi miehilleen, "että tämän
käärmeen veri saastuttaisi teidän piilujanne. Hänet on annettava kansan
käsiin."

Määräys oli tuskin lausuttu, kun jo väkijoukosta astui esiin mies,
heittäen silmukan Brakelsin kaulaan; sitten he nykäisivät kavaltajan
takaperin kumoon ja raahasivat hänet pois teltasta. Hänen hätähuutonsa
hukkuivat väkijoukon myrskyisään riemunmeteliin. Raahattuaan häntä
ympäri leiriä saapuivat he luikaten ja mylvien nuotion luo ja vetivät
häntä neljä viisi kertaa palavan tulennoksen läpi, kunnes hän oli
muuttunut ihan tuntemattomaksi. Sitten he jatkoivat jälleen kulkuaan ja
hävisivät hengetön ruumis mukanaan pimeyteen. Vielä pitkän aikaa kuului
heidän huutonsa kaukaa, ja kauan vielä he raahasivat kavaltajan
ruumista, kunnes se vihdoin tuntia myöhemmin roikkui kaikkien nähtävänä
aivan muodottomaksi raadeltuna hirsipuussa nuotion lähellä. Sitten
palasivat kaikki telttoihinsa, ja syvä hiljaisuus seurasi tätä kauheaa
melua.




III.


Gwyde oli määrännyt, että koko sotajoukon oli seuraavana aamuna
saavuttava leirin edustalla olevalle kentälle, koska hän aikoi
toimittaa yleisen katselmuksen.

Tämän määräyksen mukaan olivat flaamit paikalle saavuttuaan asettuneet
neliöön, rakennuksen perusmuurien tapaan. Jokainen ryhmä käsitti
kahdeksan suljettua riviä; Deconinckin neljätuhatta kankuria
muodostivat oikean sivustan etupään. Hänen osastonsa ensimmäisenä
rivinä olivat jousimiehet, jotka olivat ripustaneet varsijousensa
olalleen, rautaisten nuolien riippuessa viinessä heidän sivuillaan.
Heillä ei ollut mitään muuta suoja-asetta kuin vahva rautalevy, joka
oli neljällä hihnalla sidottu rinnan eteen. Kuuden taempana olevan
rivin yläpuolella törröttivät tuhannet keihäät kymmentä jalkaa
korkealle. Tätä asetta, mainehikasta "goedendagia", pelkäsivät
ranskalaiset enimmän, koska sillä saattoi helposti lävistää hevosenkin.
Ei mikään haarniska voinut suojata sen voimakkaalta pistolta, jokainen
ratsumies, johon se sattui, putosi varmasti satulasta.

Samalla sivustalla seisoivat myöskin Ypernin komeat joukot; heidän
etumaisessa rivissään oli viisisataa vankkaa miestä, joiden puvut
olivat niin heleänpunaiset kuin hienoin koralli; heidän välkkyvistä
kypäreistään hulmusivat liehuvat sulkatöyhdöt alas hartioille, suuret
teräspiikeillä varustetut nuijat olivat heidän sivullaan, paksumpi pää
jalan vieressä, käden levätessä varrella; heidän käsivartensa ja
reitensä olivat peitetyt pienillä rautalevyillä. Tämän erinomaisen
joukon muut miehet olivat kaikki vihreään puetut; heidän teräsjousensa
kohosivat vireestä päästettyinä yli heidän päittensä. Vasemman sivustan
muodostivat yksinomaan Breydelin kymmenentuhatta soturia. Toisella
puolen häikäisivät teurastajien lukemattomat piilut muiden soturien
silmiä, jotka pitivätkin yhtenään päänsä poispäin käännettyinä; sillä
päivänpaiste, joka heijastui noista teräspeileistä, tahtoi heidät
sokaista. Teurastajat eivät olleet taidokkaasti puetut; lyhyet ruskeat
housut ja samanväriset nutut muodostivat koko heidän asunsa; hihat
olivat kyynärpäihin saakka ylöskäärityt. Se oli heidän yleinen tapansa,
sillä he olivat ylpeät voimakkaista lihaksistaan. Useilla oli vaaleat
hiukset, mutta ne olivat ihan päivänpaahtamat. Pitkiä arpia
varhaisemmista taisteluista kulki syvinä uurteina heidän kasvojensa
poikki. Heille ne olivat laakereita, jotka todistivat heidän
urhoollisuuttaan. Breydelin kasvot erosivat silmäänpistävällä tavalla
noista synkistä, jäyhistä muodoista; kun useimmat hänen tovereistaan
herättivät peloittavalla ilmeellään kammoa, olivat Breydelin kasvot
sensijaan miellyttävät ja jalot: kauniit siniset silmät leimusivat
hänen tiukkaan vedettyjen kulmakarvainsa alla, pitkät vaaleat kiharat
valuivat hänen kaulalleen, ja hänen partansa pitensi hänen kasvojensa
kaunista soikiota. Nyt, kun hän oli iloinen ja tyytyväinen, oli hänen
kasvojensa ilme miellyttävä; mutta kun viha sai hänet valtoihinsa, ei
leijonankaan pää olisi ollut hänen muotoaan peloittavampi; silloin
kiristyivät hänen poskensa uurteille, hänen hampaansa kirskuivat
kiukusta ja kulmakarvat rypistyivät tuuheiksi tupsuiksi silmien
yläpuolelle.

Kolmannella sivustalla seisoivat Veurnen miehet sekä Arnold Oudenaerden
ja Balduin Papenroden sotamiehet. Veurnen ammattikunnilla oli tuhat
linkomiestä ja viisisataa kypärinsärkijää. Ensinmainitut seisoivat
etumaisissa riveissä ja olivat ylt'yleensä nahkaan puetut, etteivät
vaatteet olisi esteeksi linkojen heilahduksille. Heidän uumillaan oli
leveä vyön tapainen nahkapussi; siinä olivat ne pyöreät piikivet, joita
he linkosivat vihollista kohti. Heidän oikeassa kädessään riippui
nahkahihna, jonka keskellä oli reikä; se oli linko, peloittava ase,
jolla he osuivat viholliseensa niin tarkasti, että ne raskaat kivet,
joita he linkosivat häntä kohti, harvoin jäivät sattumatta maaliinsa.
Heidän takanaan seisoivat kypärinsärkijät; he olivat kokonaan
rautalevyillä peitetyt, ja päässään oli heillä raskaat leuan alitse
ulottuvat päähineet. Heidän aseenaan oli pitkävartinen tappara; terän
yläpuolella oli paksu rautapiikki, jolla he lävistivät kypärit ja
haarniskat; siksi heitä kutsuttiinkin kypärinsärkijöiksi. Oudenaerden
ja Papenroden miehet, jotka seisoivat samalla sivustalla, olivat eri
tavoilla asestettuja; kaksi ensimmäistä riviä olivat kuitenkin pelkkiä
jousimiehiä. Muilla oli keihäät, nuijat tai lyömämiekat.

Neljännen sivustan, joka täydensi neliön, muodosti leirin koko
ratsuväki, ne yksitoistasataa ratsumiestä, jotka Namurin kreivi Juhana
oli lähettänyt veljelleen Gwydelle. Tämä osasto oli ylt'yleensä rautaan
ja teräkseen verhottu; ei voinut nähdä mitään muuta kuin ratsastajain
silmät, jotka kiiluivat kypärin silmikosta, ja hevosten kaviot, jotka
pistivät esiin niiden rautaverhosta.

Sillätavoin oli sotajoukko asetettu ylipäällikön käskyn mukaan. Mitä
täydellisin hiljaisuus vallitsi joukoissa; sotamiehet tosin kyselivät
toisiltaan, mitä tulisi tapahtumaan, mutta silloin puhuivat he niin
hiljaa, ettei sitä kuullut kukaan muu kuin heidän vierustoverinsa.

Gwyde ynnä kaikki muut ritarit, jotka eivät olleet tuoneet joukkoja
mukanaan, asuivat Kortrykissa; koko sotajoukko oli jo jonkun aikaa
seisonut kerrotussa asennossa, kun äkkiä nähtiin Gwyde-herran lipun
tulevan esiin kaupunginportista. Herra Renesse, jolla oli leirin
ylikomento ylipäällikön poissaollessa, huusi:

"Aseet ylös, sulkekaa rivit! Ojennus! Hiljaa!"

Herra Renessen ensi käskyllä vei jokainen aseensa asianomaiseen
asentoon; sitten he ottivat lähemmän tuntumuksen ja suoristivat rivit.
Se oli tuskin tapahtunut, kun ratsumiesten linja avautui päästääkseen
ylipäällikön lukuisine seurueineen neliön sisälle.

Edellä ratsasti lipunkantaja Flanderin lippua kantaen; kultaiselle
pohjalle ommeltu musta leijona hulmusi hiljalleen ratsun pään vieressä
ja näytti osoittavan riemastuville flaamilaisille kynsiään kuin
voitonmerkkiä. Heti hänen jäljessään tuli Gwyde veljenpoikansa Wilhelm
Jülichin rinnalla. Nuorella sotapäälliköllä oli yllään välkkyvä
haarniska, johon Flanderin vaakuna oli taidokkaasti kuvattu; hänen
kypäriänsä koristi kaunis sulkatöyhtö, joka ulottui hänen ratsunsa
selkään saakka. Wilhelm Jülichin haarniskassa oli leveä punainen risti.
Valkoinen papinpuku pisti esiin hänen rautapaitansa alta, ulottuen
satulaan asti; hänen kypärinsä oli vailla sulkia ja koko hänen asunsa
oli yksinkertainen ja vailla koristuksia. Heti näiden korkeiden herrain
jäljessä seurasi Aadolf Nieuwland; koko hänen sotisopansa oli erittäin
siro, kaikkialle hänen haarniskalevyjensä liitekohtiin oli sovitettu
kultaiset napit. Hänen kypäritöyhtönsä oli vihreä ja rautahansikkaansa
hopeoidut. Hänen rautapaitansa alta nähtiin riippuvan vihreän hunnun,
-- se oli lahja, jonka Leijonan tytär oli hänelle antanut
kiitollisuutensa osoitukseksi. Hänen rinnallaan ratsasti Machteld
lumivalkoisella hevosella. Neito oli vielä kalpea, mutta ei enää
sairas. Hänen veljensä Aadolfin kotiintulo oli karkoittanut hänen
sairautensa. Taivaansininen ratsastuspuku hienointa samettia, johon oli
kuin siroteltu pieniä hopeisia leijonia, laskeutui keveissä poimuissa
hänen jalkojensa ylitse aina maahan saakka, ja silkkihuntu riippui
hänen hattunsa kärjestä aina hevosen selkään asti.

Sitten tuli vielä noin kolmekymmentä ritaria ja aatelisnaista, kaikki
mitä kallisarvoisimmissa puvuissa ja niin iloisina ja hilpeinä, kuin
olisivat olleet menossa joitakin turnajaisia katselemaan. Vihdoin
seurasi neljä aseenkantajaa jalan; kahdella etumaisella oli kummallakin
upea haarniska ja lyömämiekka käsivarrellaan, toisilla kummallakin
kypäri ja kilpi. Joukkojen seisoessa juhlallisen äänettöminä saapui
loistava kulkue neliön keskustaan ja seisahtui siihen.

Gwyde kutsui airuensa ja antoi hänelle pergamentin, jonka sisältö hänen
oli luettava julki.

"Lisää siihen soturinimi 'Flanderin leijona', sillä se ilahduttaa
meidän kelpo brüggeläisiämme", lausui hän airuelle.

Sotilasten uteliaisuus ilmeni hetkellisenä liikehtimisenä ja mitä
suurimpana tarkkaavaisuutena; he oivalsivat hyvin, että kaiken tämän
juhlallisen muodollisuuden takana piili jokin salaisuus; sillä varmasti
eivät aatelisnaiset olleet tarkoituksetta pukeutuneet niin komeasti.
Airut ratsasti esiin, puhalsi kolmasti torveensa ja huusi kuuluvalla
äänellä:

"Me Namurin Gwyde toivotamme kreivimme ja veljemme Robrecht Bethunen,
Flanderin leijonan nimessä kaikille, jotka tämän lukevat tai kuulevat
luettavan, terveyttä ja rauhaa. Katsoen..."

Äkkiä hän pysähtyi; joukkojen läpi kulki mumina, ja samalla kuin
jokainen tarttui aseeseensa, virittivät jousimiehet jousensa, ikäänkuin
jokin vaara olisi heitä uhannut.

"Vihollinen! Vihollinen!" huudettiin siellä täällä.

Kaukana nähtiin lähestyvän lukuisa sotilasjoukko; useampia tuhansia
miehiä marssi tiheissä jonoissa eteenpäin, eikä loppua ollut näkyvissä.
Kuitenkin oltiin epätietoisia, oliko se vihollinen vai ei, kun ei
joukossa ollut ollenkaan ratsuväkeä. Pian nähtiin, kuinka ratsastaja
erkani tuosta tuntemattomasta kulkueesta ja ajoi täyttä ravia
leiripaikkaa kohti. Hän oli ratsunsa kaulan yli kumartuneena, niin
ettei häntä voinut tuntea, vaikka hän oli jo tullut aivan lähelle. Yhä
lähemmäksi hämmästynyttä sotajoukkoa hän riensi, huutaen samalla:

"Vlaenderen den Leeuw! Vlaenderen den Leeuw! Täällä ovat gentiläiset!"

Vanha soturi tunnettiin; iloinen huuto oli vastauksena hänen
sanoihinsa, ja hänen nimensä kaikui kaikkien suista:

"Eläköön Gent! Eläköön Juhana Borluut! Tervetuloa, kunnon veljet!"

Kun flaamilaiset näkivät niin odottamattoman voimanlisän, niin lukuisan
sotajoukon saapuvan avukseen, ei heidän riemunsa enää ollut
hillittävissä; johtajilla oli täysi työ saada heidät pysymään
riveissään. He tekivät rajuja liikkeitä ja riehuivat riemusta,
ikäänkuin olisivat olleet mielipuolia. Juhana Borluut huusi heille:

"Rohkeutta, ystäväni, Flanderi on oleva vapaa. Minä tuon viisituhatta
hyvinasestettua, pelotonta miestä."

Ja uudestaan kajahti huuto: "Eläköön, eläköön Woeringenin sankari!
Borluut! Borluut!"

Borluut lähestyi nuorta kreiviä ja alkoi tervehtiä häntä kohteliain
lausein; mutta Gwyde keskeytti hänet:

"Jättäkää pois korulauseet, herra Juhana, ojentakaa minulle kätenne
ystävänä. Minua ilahduttaa, että te olette tullut, te, joka olette
viettänyt koko ikänne haarniskassa ja jossa asuu niin syvä viisaus;
minä olin jo alakuloinen, kun en nähnyt teidän tulevan. Te olette
viipynyt kauan..."

"Niin kyllä, jalo Gwyde", vastasi Borluut, "kauemmin kuin olisin
halunnut, mutta nuo raukkamaiset liljalaiset pidättivät minua. Voiko
teidän jalosukuisuutenne uskoa, että Gentissä oli syntynyt salaliitto
ranskalaisten päästämiseksi jälleen kaupunkiin? He eivät tahtoneet
päästää meitä ulos, kun oli kysymyksessä veljiemme avuksi tuleminen;
mutta, Jumalan kiitos, se ei heille onnistunut, sillä kansa vihaa ja
inhoaa heitä rajattomasti. Gentiläiset ajoivat valtuuston linnaan ja
mursivat auki kaupungin portit. Tuolla jäljempänä tulee nyt
viisituhatta pelotonta miestä, jotka kaipaavat taistelua yhtä suuresti
kuin ateriaakin; he eivät ole nauttineet tänään vielä palaakaan."

"Minä ajattelinkin, että suuret esteet pidättäisivät teitä, ja pelkäsin
jo, ettette tulisikaan."

"Kuinka, jalo Gwyde, minäkö en olisi tullut Kortrykiin? Minä, joka olen
vuodattanut vertani muukalaisten puolesta, minäkö en hädässä auttaisi
isänmaatani? Sen saavat ranskalaiset nähdä! Minusta tuntuu, kuin en
olisi kolmenkymmenenkään vanha! Ja entä sitten mieheni, oi taivas!
Odottakaahan, jalo herra, kunnes verileikin hetki on tullut, ja
katsokaa silloin Gentin valkoista leijonaa, kuinka näette ranskalaisten
kaatuvan sen ympärillä."

"Te ilahdutatte minua, herra Borluut. Meidänkin miehemme ovat kaikki
tyyni yhtä urhoollisia, yhtä pelottomia; jos me joutuisimme tappiolle
taistelussa, ei kotiin palaisi monta flaamilaista, sen vakuutan!"

"Tappiolleko, sanotte? Tappiolleko, herra Gwyde? Sitä minä en usko,
siihen on miestemme mieli liian uljas. Ja entä Breydel! Voittohan on
kirjoitettuna hänen kasvoilleen. Katsokaa, jalo herra, minä panisin
vaikka pääni pantiksi, että jos annettaisiin Breydelin mennä, niin hän
murtautuisi teurastajineen noiden kuudenkymmenenkahden tuhannen
ranskalaisen läpi, niinkuin kahlataan viljapellon poikki. Jumala ja
Pyhä Yrjö ovat apunamme, toivokaa vain kaikkea hyvää; mutta nyt suokaa
anteeksi, herra Gwyde, joukkoni on saapunut. Minä jätän teidät
hetkiseksi."

Gentiläiset astelivat jo aivan uuvuksissa ja pölyn peittäminä
leirikenttää pitkin; paahtavassa auringonpaisteessa olivat he
rientäneet paikalle pikamarssissa. Heidän joukossaan nähtiin kaikkia
niitä aselajeja, joita jo olemme kuvanneet. Etumaisina oli noin
neljäkymmentä aatelisherraa ratsain; he olivat melkein kaikki vanhan
soturin Juhana Borluutin ystäviä: herra Leerne, Jan Coynghem, Balduin
Steppe, Simon Bette, Paul Severen ja hänen poikansa, Jan Aersele,
junkkeri Vynkt, Thomas Vuselaere, Jan Mechelen, Wilhelm ja Robrecht
Wennemaer ja monia muita. Keskellä tätä joukkoa liehui Gentin lippu
valkoisine leijonineen. Brüggeläiset, jotka nyt tunsivat, kuinka väärin
he olivat panetelleet gentiläisiä, huusivat huutamasta päästyäänkin:
"Tervetuloa! Tervetuloa, veljet! Eläköön Gent!"

Juhana Borluut asetti sillävälin joukkonsa säännöllisiin osastoihin
neliön vasemman sivustan eteen; hän tahtoi asettaa urhoolliset
gentiläisensä ikäänkuin näytteille, jotta brüggeläiset tulisivat
vakuutetuiksi siitä, etteivät he isänmaanrakkaudessakaan jääneet heistä
jälkeen. Gwyden käskystä hän sitten poistui leiripaikalta jatkaen
matkaansa Kortrykin kaupunkiin, saadakseen joukkonsa kunnollisiin
suojiin, joissa he voisivat nauttia tarpeellista lepoa.

Niinpiankuin gentiläiset olivat poistuneet, astui Juhana Renesse esiin
ja huusi: "Aseet ylös! Hiljaa!"

Joukkojen keskelle siirtynyt seurue asettui jälleen äskeiselle
paikalleen. Kaikki vaikenivat herra Renessen käskyn johdosta ja
kuuntelivat tarkkaavasti airutta, joka jälleen toisti kolme
torvenpuhallustaan ja luki sitten kuuluvalla äänellä:

"Me Namurin Gwyde toivotamme kreivimme ja veljemme Robrecht Bethunen,
Flanderin leijonan nimessä kaikille, jotka tämän lukevat tai kuulevat
luettavan, terveyttä ja rauhaa!

"Katsoen niihin hyviin ja uskollisiin palveluksiin, joita mestari
Deconinck ja mestari Breydel Brüggestä ovat Flanderin maalle ja meille
itsellemme suorittaneet;

"tahtoen kaikkien alamaistemme tieten antaa heille todistuksen
suosiostamme;

"tahtoen myöskin soveliaasti ja asianmukaisesti palkita heidän
jalomielisen isänmaanrakkautensa, niin että heidän uskolliset
palveluksensa ikuisesti muistossa säilyisivät;

"sen oikeuden nojalla, jonka kreivimme ja isämme, Flanderin Gwyde, on
meille siihen antanut, teemme tiettäväksi:

"Pietari Deconinck, villakankurien esimies, ja Jan Breydel,
teurastajien esimies meidän hyvästä kaupungistamme Brüggestä, sekä
heidän jälkeläisensä aina ikuisiin aikoihin, ovat ja tulevat olemaan
jalosukuiset, nauttien niitä etuoikeuksia, jotka meidän maassamme
Flanderissa läänitysherroille kuuluvat;

"ja että he kunniallisesti voisivat näitä oikeuksia hyväkseen käyttää,
on kummallekin heistä kuuluva kahdeskymmenes osa meidän hyvän
kaupunkimme Brüggen tulleista heidän huoneittensa ylläpidoksi."

Ennenkuin airut oli vielä lopettanutkaan, hukkui hänen äänensä
kankurien ja teurastajien raikuviin mieltymyshuutoihin. Heidän
esimiehilleen osoitettu suuri suosio oli samalla palkinto heidän
urhoollisuudestaan. Osan tästä kunniasta täytyi tulla myös
ammattikuntien osaksi. Jolleivät he olisi olleet niin lujasti
vakuutetut esimiestensä uskollisuudesta ja rakkaudesta kansaan,
olisivat he epäilemättä ottaneet tämän ylennyksen vastaan
suuttumuksella ja pitäneet sitä aateliston valtiollisena juonena. He
olisivat sanoneet: Näin riistävät läänitysherrat meiltä oikeuksiemme
puolustajat ja houkuttelevat esimiehemme omalle puolelleen. Jossakin
muussa tapauksessa ei tällainen epäluulo ehkä olisi ollut aiheetonkaan,
sillä lankeavathan ihmiset tavallisesti kunnianhimon viettelyksiin.
Senvuoksi ei olekaan ihmeteltävä, että kansa tuntee katkeraa vihaa
niitä veljiään kohtaan, jotka kohoavat liian korkealle. Sillä
jalomielisistä kansanystävistä muuttuvat nämä raukkamaisiksi
liehittelijöiksi ryhtyen tukemaan sitä mahtia, joka on heidät
korottanut. He tietävät, että he nousevat tai kaatuvat sen mukana, ja
näkevät edeltäpäin, että kansa, jonka he ovat hylänneet, tulee
hylkimään ja halveksimaan heitä luopioina.

Brüggen ammattikunnat luottivat liian lujasti Deconinckiin ja
Breydeliin antaakseen tällä hetkellä sijaa sellaisille ajatuksille.
Heidän esimiehensä kuuluivat nyt aatelistoon; heillä oli nyt kaksi
miestä, joilla oli pääsy kreivilliseen neuvostoon ja mahdollisuus astua
vapaasti heidän etuoikeuksiensa vihollisten eteen ja taistella
julkisesti heitä vastaan. He tunsivat, kuinka suuresti heidän voimansa
siitä kasvaisi, ja antautuivat senvuoksi mitä sekoittamattomimman
riemun valtaan; heidän riemuhuutonsa raikuivat niin kauan, kunnes
heidän äänensä sortuivat. Sitten melu vaikeni, ja riemu ilmeni vain
heidän piirteissään ja eleissään.

Aadolf Nieuwland astui nyt esimiesten luo ja pyysi heitä tulemaan
ylipäällikön eteen; he seurasivat kehoitusta ja lähenivät verkalleen
ritarillista seuruetta.

Deconinckin piirteissä ei näkynyt mitään iloa. Hän lähestyi arvokkaasti
ja rauhallisesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta. Hänen
sydämessään vallitsi kuitenkin vilpitön tyytyväisyys ja jalo ylpeys.
Hänen totunnainen varovaisuutensa oli vain saanut hänen ilmeensä niin
valtoihinsa, että siitä saattoi vain harvoin lukea hänen tunteensa. Nyt
hän tahtoi säilyttää riippumattomuutensa; jos häneltä sitten joskus
vaadittaisiin jotakin sellaista, joka oli ristiriidassa kansan etujen
kanssa, niin saattaisi hän sanoa ruhtinaalle: Kuka on pyytänyt teidän
suosiotanne, mitä olette sitten minulle antanut, jonka vuoksi nyt
vaaditte minulta sellaista, mikä ei ole oikein? -- Toisin oli Breydelin
laita: hän ei ollut koskaan hillinnyt tunteitaan; vähäisinkin
kiihoitus, pieninkin tunne, mikä hänen sydäntään liikutti, ilmeni hänen
piirteissään, ja oli helppo huomata, että yksi hänen hyveitään oli
hänen suuri avosydämisyytensä. Eikä hän nytkään voinut pidättää
kyyneliä, jotka virtasivat hänen sinisistä silmistään; hän kumarsi
päänsä salatakseen niitä ja asettui jyskyttävin sydämin ystävänsä
Deconinckin viereen.

Ritarit ja aatelisnaiset olivat astuneet alas hevostensa selästä ja
antaneet ne aseenkantajien huostaan. Gwyde käski neljän etumaisina
kulkeneen aseenkantajan astua esiin ja ojensi esimiehille näiden tuomat
kauttaaltaan kallisarvoiset varustukset; haarniska puettiin heidän
ylleen ja kypäri sinisine sulkineen kiinnitettiin solkihihnalla heidän
päähänsä.

Brüggeläiset katselivat tätä juhlallista toimitusta levollisella
tarkkaavaisuudella. Heidän sydämensä täytti tyytyväisyys, ja he olivat
niin liikutettuja, kuin olisi tämä kunnia tapahtunut heille itselleen.
Kun esimiehet oli puettu asevarustuksiinsa, täytyi heidän laskeutua
maahan toiselle polvelleen; sitten astui Gwyde esiin ja kohotti
lyömämiekkansa Deconinckin pään yläpuolelle.

"Herra Deconinck", lausui hän, "olkaa uskollinen ritari, älkää rikkoko
koskaan kunniaanne älkääkä tarttuko miekkaan muuten kuin Jumalan,
isänmaanne ja ruhtinaanne puolesta."

Sitten hän ritarillisen tavan mukaan löi häntä keveästi miekallaan.
Samoin lyötiin ritariksi Jan Breydel. Samaan aikaan astui Machteld
esiin seurueesta ja asettui polvillaan olevien esimiesten eteen; hän
otti kilvet aseenkantajien käsistä ja ripusti ne uusien ritarien
kaulaan. Monet katsojat huomasivat, että hän ripusti kilven ensiksi
Breydelin kaulaan ja että se varmasti tapahtui tarkoituksella, koska
hänen täytyi sitävarten astua muutamia askelia syrjään.

"Tämä vaakunakilpi on isäni lahja teidän jalosukuisuuksillenne", lausui
Machteld, enemmän Breydeliin päin kääntyneenä; "minä tiedän, jalot
herrat, että te tulette varjelemaan niitä kaikelta häpeältä; minä
olen iloinen voidessani ottaa osaa teidän isänmaanrakkautenne
palkitsemiseen."

Breydel katsoi nuoreen aatelisnaiseen mitä syvimmällä kiitollisuudella;
hänen silmänsä lausuivat palavimman kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden
valan. Hän olisi epäilemättä heittäytynyt jalon neidon jalkoihin, mutta
ympärilläseisovien ritarien juhlallinen käytös teki häneen liian suuren
vaikutuksen; hämmästyneenä, liikkumattomana hän seisoi paikallaan
mitään puhumatta.

"Hyvät herrat, nyt voitte palata väkenne luo", lausui Gwyde. "Me
toivomme, että saavutte tänä iltana neuvostoomme, meidän on
keskusteltava kanssanne pitemmälti. Viekää nyt joukkonne takaisin
leiriin."

Deconinck kumarsi kevyesti ja poistui, ja samoin teki Breydel; mutta
tuskin oli hän astunut muutaman askelen, kun hän huomasi häntä joka
puolelta pusertavien varustusten hankaluuden; hän palasi kiiruusti
Gwyden luo ja lausui:

"Jalo kreivi, minä pyydän teidän jalosukuisuudeltanne vielä yhtä
suosionosoitusta."

"Puhukaa, herra Breydel, se tullaan suomaan teille."

"Katsokaas, teidän korkeutenne", jatkoi esimies, "te olette suonut
minulle tänään suuren armon, mutta ette tahtone suinkaan estää minua
taistelemasta vihollisiamme vastaan?" Ritarit tulivat lähemmäksi
Breydeliä, hänen sanansa hämmästyttivät heitä suuresti.

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Gwyde.

"Että nämä varustukset ahdistavat ja puristavat minua joka puolelta,
herra kreivi! Minä en voi liikkua tässä haarniskassa, ja tämä kypäri
painaa niin kovin päätäni, etten voi liikuttaa kaulaani; minä vakuutan
teille, että minun täytyisi tässä rautavankilassa antautua iskettäväksi
kuoliaaksi kuin köytetty vasikka."

"Haarniska suojelee teitä ranskalaisten miekoilta", huomautti ritari.

"Kyllä", vastasi Breydel, "mutta sitä en lainkaan tarvitse. Totisesti,
kylläpä minä näyttäisin siinä kauniilta, kankeana ja avuttomana! Ei,
ei, arvoisat herrat, sitä minä en tahdo millään muotoa; sentähden minä
pyydän, herra kreivi, että sallisitte minun pysyä porvarina taistelun
loppuun asti; myöhemmin tahdon sitten tehdä tuttavuutta tämän hankalan
haarniskan kanssa."

"Voitte menetellä sen kanssa niinkuin haluatte, herra Breydel", vastasi
Gwyde, "te olette ja pysytte siitä huolimatta ritarina."

"Hyvä!" huusi Breydel ilostuen, "silloin olen piilulla varustettu
ritari! Kiitos, kiitos, teidän korkeutenne."

Tämän huudahdettuaan hän riensi miestensä luo, jotka ilmaisivat
iloaan äänekkäillä onnentoivotuksilla ja kaikenlaisilla
tervehdyshuudahduksilla. Hän oli jo heittänyt yltään koko varustuksen,
ennenkuin oli ehtinyt teurastajain rivien luokse. Ainoastaan kilven hän
piti, jonka Machteld oli ripustanut hänen kaulaansa.

"Albrecht, ystäväni", huusi hän eräälle miehelleen, "ota nuo
varustukset ja vie ne telttaani! Minä en tahdo kantaa rautaa
ruumiillani silloin kuin te astutte paljain rinnoin vihollisen aseita
vastaan; tämän juhlan tahdon viettää teurastajanpuvussa. He ovat
tehneet minusta aatelisen, hyvät miehet, mutta se ei tee mitään
muutosta! Sydämeni on ja pysyy teurastajille uskollisena, ja sen saavat
ranskalaiset pian tuntea. Tulkaa, menkäämme leiriin, minä juon viiniä
teidän kanssanne niinkuin ennenkin, minä tarjoan teille jokaiselle
tuopin, ja sitten juomme ja huudamme: eläköön musta leijona!"

Kaikki hänen miehensä toistivat tämän huudon; rivit menivät hiukan
epäjärjestykseen, ja kaikki alkoivat hillittöminä pyrkiä leiriä kohden.

"Ohei, miehet", huusi Breydel, "ei niin, jokainen riviinsä, muuten
meistä tulee huonot ystävät."

Toiset osastot olivat jo liikkeellä ja palasivat torvien raikuessa
liehuvin lipuin takaisin vallitukseen; ritariseurue ajoi sisään
kaupunginportista ja hävisi muurien taakse. Pian senjälkeen pakinoivat
kaikki flaamit telttojensa edustalla esimiestensä koroituksesta. Suuri
joukko teurastajia istui laajassa piirissä kentällä, tuopit käsissään;
suuria kannuja oli heidän vieressään; yhteen ääneen he lauloivat mustan
leijonan laulua. Heidän keskellään istui tyhjällä tynnyrillä aateloitu
Breydel, aloittaen esilaulajana jokaisen värssyn; hän joi useaan
kertaan isänmaan vapautuksen maljan ja koetti suuremmalla
tuttavallisuudella saada säätynsä muutoksen unohtumaan; sillä hän
pelkäsi miestensä voivan luulla, ettei hän välittäisi enää olla heidän
ystävänsä ja toverinsa, kuten ennen.

Deconinck oli sulkeutunut telttaansa, välttääkseen kankuriensa
onnentoivotuksia; heidän rakkautensa osoitukset koskivat häneen liian
syvästi, ja hänelle kävi liian vaikeaksi kätkeä liikutustaan; sentähden
hän pysytteli koko päivän yksinään, joukkojen antautuessa
häiritsemättömimmän ilon valtaan.




IV.


Vähän matkan päähän Rysselin kaupungista, tavattoman laajalle kentälle,
oli ranskalaisten leiri sijoitettu. Lukemattomat teltat, jotka
tarvittiin niin suurelle miesten paljoudelle, peittivät maata melkein
puolen penikulman laajuudelta. Kun korkeaksi luotu valli ympäröi
leiriä, olisi kauempaa voinut luulla näkevänsä edessään muureilla
varustetun kaupungin, jollei hevosten hirnunta, sotamiesten huudot,
vartionuotioitten savu ja tuhannet liehuvat viirit olisi ilmaisseet
sotaleirin läsnäoloa. Se osasto, jossa jalosukuiset ritarit asuivat,
erosi kallisarvoisten lippujen ja koruommeltujen viirien kautta
helposti tunnettavalla tavalla muista. Siinä nähtiin monenvärisiä
samettisia telttoja, kun taas muissa osastoissa tapasi vain pieniä
palttinatelttoja tai olkikatoksia. Tuntuu uskomattomalta, ettei noin
suuri sotajoukko menehtynyt nälkään, koska siihen aikaan harvoin
kuljetettiin muonavaroja mukana; mutta kaikkea oli päinvastoin
yllinkyllin. Viljaa oli ylt'ympäriinsä maassa lian seassa, ja mitä
parhaimpia ruoka-aineita tallattiin jalkojen alle. Ranskalaisilla oli
hyvä keino, jolla he saivat hankituksi itselleen kaikkea mitä
tarvitsivat ja samalla kohdistetuksi itseensä flaamilaisten vihan.
Lakkaamatta lähti leiristä suuria sotamiesparvia, jotka retkeilivät
ympäri maata anastaen, ryöstäen ja hävittäen kaiken. Hurjat sotamiehet
olivat täydelleen käsittäneet ylipäällikkönsä Robert d'Artois'n
tarkoituksen; sitä täyttääkseen he suorittivat kauheimpia hirmutekoja,
mitä sodassa vain voidaan tehdä. Sen hävityksen vertauskuvaksi, jolla
he Flanderia uhkasivat, olivat he ripustaneet keihäisiinsä pieniä
luutia, tahtoen sillä sanoa tulleensa lakaisemaan ja puhdistamaan
Flanderia; ja todellakaan he eivät jättäneet tekemättä mitään, jotta
tämä uhkaus tulisi täytetyksi. Jo muutamien päivien kuluttua ei koko
eteläosassa maata ollut jäljellä ainoatakaan taloa, ei kirkkoa, ei
linnaa, ei luostaria, ei edes yhtään puutakaan. Kaikki oli hävitetty ja
tuhottu. Ei kunnioitettu ikää eikä sukupuolta. Naisia ja lapsia
murhattiin ja heidän hautaamattomat ruumiinsa jätettiin petolintujen
ruoaksi.

Tällä tavoin aloittivat ranskalaiset taistelun. Ei vähinkään kammo, ei
pieninkään katumus värähdyttänyt noiden muukalaiskonnien sydämiä heidän
törkeän häpeällisessä työssään; ylettömän mahtavan voimansa tukemina he
pitivät itseään voittamattomina; sitä raukkamaisempi ja häpeällisempi
oli heidän menettelynsä. Kunniattomien aseittensa nimessä he olivat
vannoneet saman kohtalon koituvan koko Flanderin osaksi!

Samana aamuna, jolloin Gwyde täytti kauniin tehtävän palkitessaan
Deconinckin ja Breydelin uskolliset palvelukset, oli ranskalaisten
ylipäällikkö kutsunut ylhäisimmät ritarinsa loistaviin pitoihin.

Kreivi d'Artois'n teltta oli tavattoman pitkä ja leveä ja se oli jaettu
eri osiin; siinä oli huoneita ritareille, toisia aseenkantajille,
palvelijoille ja keittäjille ynnä seurueen muulle erilaiselle
henkilökunnalle. Keskellä oli suuri sali, jota käytettiin vuoroin
pitoihin ja sotaneuvoston kokouksiin, ja johon mahtui sangen monta
ritaria. Teltan juovikas silkkikangas oli lukemattomilla pienillä
hopealiljoilla koristettu; etusivulla sisäänkäytävän yläpuolella oli
Artois-suvun vaakuna; kummulla vähän kauempana liehui Ranskan suuri
liljalippu. Tähän upeaan huoneeseen, joka oli verhottu kallisarvoisilla
matoilla, oli asetettu pitkiä veistoskoristeisia pöytiä ja
samettipäällyksisiä istuimia. Totisesti, ei palatsikaan voinut tarjota
nähtäväksi enemmän rikkautta ja loistoa!

Pöydän yläpäässä istui Artois'n kreivi Robert. Hän oli jo ehtinyt
korkeaan ikään, mutta oli vielä täynnä elinvoimaa; hänen oikeassa
poskessaan oleva arpi todisti hänen urhoollisuuttaan sodassa ja antoi
hänen piirteilleen vielä tuimemman leiman. Vaikka hänen kasvonsa
olivatkin syvien uurteiden ja ruskeiden täplien rumentamat, säihkyivät
kuitenkin hänen silmänsä vielä täynnä miehekästä tulta tuuheitten
kulmakarvojen alta. Hänen esiintymisensä oli rajua, ja hänen rohkea
silmänluontinsa ilmaisi hänet säälimättömäksi soturiksi.

Hänen vieressään oikealla puolella istui iäkäs Sigis, Melinden
kuningas; ikä oli valkaissut hänen hiuksensa ja painanut kumaraan hänen
päänsä, mutta kuitenkin hän tahtoi olla mukana tässä taistelussa. Niin
monien vanhojen sotatoverien seurassa hän tunsi uljuuden palaavan
sydämeensä ja lupasi mielessään suorittaa vielä monta mainehikasta
urotekoa. Vanhan ruhtinaan kasvot herättivät mitä suurinta
kunnioitusta; lempeys ja sielunrauha kuvastuivat niistä. Kelpo Sigis ei
varmaankaan olisi lähtenyt taistelemaan flaamilaisia vastaan, jos
asiain tila olisi ollut hänelle tunnettu; mutta monien muiden lailla
oli hänetkin johdettu harhaan, oli uskoteltu flaamien olevan huonoja
kristittyjä, niin että olisi Jumalalle otollinen työ, jos heidät
juuritettaisiin pois viimeiseen mieheen. Tuo aika oli intohimoisen
uskonkiihkon aikaa, jolloin jonkun ihmisen kerettiläisyydestä
syyttäminen riitti tekemään jokaisen hänen verivihollisekseen.

Ylipäällikön vasemmalla puolella istui Balthasar, Majorkan kuningas,
hurja ja urhoollinen soturi; hänen piirteensä olivat siitä riittävänä
todistuksena; hänen mustien silmäinsä tuimaa katsetta oli mahdoton
kestää. Hurja mielihyvä kirkasti hänen kasvojaan, kun hän toivoi
saavansa takaisin valtakuntansa, jonka maurilaiset olivat häneltä
riistäneet. Hänen vieressään istui Chatillon, entinen Flanderin
maaherra, se mies, joka oli kuningatar Johannan välikappale ja kaiken
tapahtuneen onnettomuuden syy. Hänen syynsä oli, että niin paljon
ranskalaisia oli surmattu Brüggessä ja Gentissä; hän oli syypää siihen
kauheaan verilöylyyn, joka oli vielä edessäpäin. Millaisia virtoja
kostoahuutavaa verta olikaan tämän hirmuvaltiaan pään päällä! Hän
muisteli, kuinka brüggeläiset olivat ajaneet hänet häpeän peittämänä
pois kaupungistaan, ja odotti saavansa sen ankarasti kostaa; hänestä
tuntui mahdottomalta, että flaamilaiset voisivat pitää puoliaan niin
monen kuninkaan, ruhtinaan ja kreivin yhtyneitä voimia vastaan, ja
sisäisesti hän jo riemuitsi, ja hänen kasvonsa olivat iloiset.

Hänen jälkeensä tuli hänen veljensä Guy St. Pol, joka ei ollut vähemmän
kostonjanoinen kuin hän; kauempana nähtiin myös Thibaud, Lotringin
herttua, Juhana Barlasin ja Renauld Trierin välissä; hän oli tullut
kuudensadan hevosen ja kahdentuhannen jousimiehen kanssa auttamaan
ranskalaisia.

Rudolf Nesle, urhoollinen ja jalomielinen ritari, istui herra Lignyn
vieressä pöydän vasemmalla puolella. Hänen piirteensä ilmaisivat
tyytymättömyyttä ja mielipahaa, ja oli selvästi huomattavissa, etteivät
häntä miellyttäneet ne julmat uhkaukset, joita ritarit syytivät
Flanderia kohtaan.

Oikean sivun keskustassa, Louis Clermontin ja kreivi Jean d'Aumalen
välissä, istui Brabantin Gottfried, joka oli tuonut ranskalaisille
viisisataa ratsumiestä.

Hänen vieressään nähtiin seelantilaisen Hugo Arckelin kookkaan uljas
muoto; hänen päänsä kohosi korkealle yli muiden ritarien, ja hänen
voimakas vartalonsa antoi aavistaa, kuinka peloittava sellainen uros
oli taistelukentällä. Tämä ritari ei ollut moniin vuosiin asunut
muualla kuin jossakin sotaleirissä; ollen kaikkialla kuuluisa
urhoollisuudestaan ja suurista urotöistään, oli hän koonnut ympärilleen
kahdeksansataa pelotonta miestä käsittävän joukko-osaston, ja heidän
kanssaan hän meni jokaiseen maahan, missä vain oli jotakin sotimista.
Useamman kerran oli hän läsnäolollaan kääntänyt voiton sen ruhtinaan
puolelle, jonka palveluksessa hän oli; hän samoinkuin hänen miehensäkin
olivat täynnään arpia. Tämä alituinen sotiminen oli hänen elämänsä ja
virkistyksensä; lepo oli hänelle sietämätön. Hän oli lähtenyt
ranskalaisten leiriin, koska hän oli tavannut siellä monta aseveljeään;
ja koska häntä johti yksinomaan taistelunhalu, niin ei hän paljon
piitannut siitä, kenen tai minkä puolesta hän soti.

Muitten muassa olivat vielä läsnä Simon Piémont, Louis Beaujeu, Douain
linnanvouti Froald ja Bretagnen herttua Alin.

Pöydän alapäässä oli vielä lisäksi lukuisa joukko ritareja. Aivan kuin
eivät ranskalaiset olisi halunneet heitä keskelleen, istuivat he kaikki
toistensa vieressä vähimmän kunnianarvoisella paikalla. Ranskalaiset
eivät olleet siinä väärässä, nämä ritarit olivat todellakin
halveksittavia. Sillä samaan aikaan kuin heidän alustalaisensa olivat
vihollista vastassa oikeina flaamilaisina, olivat nämä, heidän
lääniherransa, ranskalaisessa sotajoukossa. Mikä sokaistuminen ajoikaan
näitä luopioita raatelemaan käärmeen tavoin oman äitinsä povea? He
taistelivat vihollislipun alla vuodattaakseen maanmiestensä verta
isänmaansa kamaralle, kukaties oman veljensä tahi parhaan ystävänsä
verta; ja minkätähden? Lyödäkseen maan, jossa olivat syntyneet,
orjuuden kahleisiin ja alistaakseen sen muukalaisten valtaan.

Noilla suvustansa turmeltuneilla ei ollut silmiä huomaamaan, että häpeä
ja ylenkatse leijaili heidän päänsä päällä; heillä ei ollut sydäntä
tunteakseen siinä kalvavia soimauksia! Näiden luopioiden nimet ovat
säilyneet jälkimaailmalle: monien muiden joukossa olivat Hendrik
Bautershem, Geldof Winghene, Arnold Eyckhove ja hänen vanhin poikansa,
Hendrik Wilre, Willem Redinghe, Arnold Hofstad, Willem Cranendonck ja
Jan Raneel huomattavimmat.

Kaikki ritarit söivät kohokuvilla koristetuilta hopealautasilta ja
joivat kallisarvoisia viinejä kultaisista maljoista. Robert d'Artois'n
ja molempien kuninkaiden edessä olevat astiat olivat kallisarvoisemmat
ja suuremmat kuin muiden herrain; heidän vaakunansa oli kaiverrettu
niihin taidokkaasti, ja monta verrattoman kallista jalokiveä säihkyi
niiden reunassa. Aterian kestäessä puhuttiin paljon käsilläolevista
asioista, ja vieraiden sanoista saattoi varsin hyvin ymmärtää, kuinka
kamala kohtalo tuomitulle Flanderille oli aiottu.

"Niin, niin", vastasi ylipäällikkö johonkin Chatillonin kysymykseen,
"kaikki on hävitettävä. Noita kirottuja flaamilaisia ei voida
muuten taltuttaa kuin tulella ja miekalla; jos jättäisimme tuon
talonpoikalauman henkiin, niin emme olisi mitään voittaneet. Siitä
täytyy tulla loppu! Hyvät herrat! Menetelkäämme lyhyesti ja ripeästi,
jottei meidän enää sen koommin tarvitsisi tahrata miekkojamme tuohon
kehnoon vereen."

"Totisesti", lausui Jan Raneel, liljalainen, "totisesti, herra
d'Artois, te olette oikeassa. Ei ole mahdollista selviytyä muulla
tavalla noista kapinoitsijoista. He ovat liian rikkaita ja luulisivat
pian olevansa meitä korkeammalla. Eiväthän he tahdo enää edes
tunnustaa, että meillä, jotka kuitenkin olemme jaloa verta, on oikeus
kohdella heitä alamaisina, -- ikäänkuin se kulta, minkä he ovat
ansainneet kättensä työllä, voisi aateloida heidän verensä! He ovat
Brüggessä ja Gentissä rakentaneet itselleen taloja, jotka vievät
upeudessa voiton meidän linnoistamme; eikö se ole meille häpeä?
Totisesti, meidän ei tule kauemmin sietää sitä."

"Jollemme tahdo joka päivä käydä uudestaan sotaan", huomautti Willem
Cranendonck, "niin ovat kaikki ammattikuntalaiset surmattavat, sillä
jäljellejääneet eivät pysy rauhallisina; sentähden olen sitä mieltä,
että herra d'Artois'lla on täysi syy olla säästämättä ketään."

"Ja mitäs teette sitten kuin olette tappaneet kaikki alustalaisenne?"
kysyi valtava Hugo Arckel nauraen. "Uskoni kautta! Silloin saisitte
itse kyntää tiluksenne. Kaunis toive, totta tosiaan."

"Oh", vastasi Jan Raneel, "minä tiedän hyvän keinon: kun Flanderi on
puhdistettu noista uppiniskaisista joukkioista, kutsutan minä
ranskalaisia vapautettuja Normandiasta ja annan tilukseni heidän
viljeltäväkseen."

"Sillä tavoin voisi Flanderista todellakin tulla osa Ranskanmaata. Se
on hyvä ehdotus; tahdon esittää sen kuninkaalle, jotta hän vaatisi
muitakin läänitysherroja käyttämään tätä keinoa. Luulen, ettei se
kävisi kovinkaan vaikeaksi."

"Varmasti ei, arvoisa herra. Eikö ajatukseni ole teistä hyvä?"

"On, on, me panemme sen kyllä käytäntöön; mutta ensi aluksi on meidän
puhdistettava paikka."

Näiden sanojen johdosta synkistyivät Rudolf Neslen piirteet
sisällisestä harmista, sillä hänen jalomielisyytensä nousi tuollaista
julmuutta vastaan. Hän lausui kiivaasti:

"Mutta, herra d'Artois, suokaa minun kysyä, olemmeko ritareita vai
emmekö, ja pidämmekö kunniaamme niin halpana, että mellastaisimme
pahemmin kuin saraseenit? Te menette julmuudessa liian pitkälle; minä
vakuutan teille, että se tulee vain saattamaan meidät häpeään koko
maailman silmissä. Meidän on taisteltava flaamilaisten sotajoukkoa
vastaan ja voitettava se, mutta siinä kylliksi! Älkää sanoko tätä
kansaa talonpoikalaumaksi, me saamme kyllä siitä tehtävää täysin
määrin! Ja eivätkö he ole ruhtinaansa pojan käskynalaisia?"

"Konnetabeli Nesle", huusi d'Artois kiihkeästi, "minä tiedän, että te
rakastatte flaamilaisia ylenmäärin. Se rakkaus on teille kunniaksi,
toden totta! Varmaankin teidän tyttärenne vaikuttaa mielenlaatuunne
niin rakkautta-herättävästi?"[10]

"Herra d'Artois", vastasi Rudolf, "se, että tyttäreni asuu Flanderissa,
ei estä minua olemasta yhtä hyvä ranskalainen kuin kuka hyvänsä;
miekkani on sen riittävästi todistanut, ja minulla on senvuoksi täysi
syy uskoa, etteivät nämä ritarit kallista korvaansa teidän
leikillisille sanoillenne. Mutta eräs asia on lähempänä sydäntäni:
ritariston kunnia; ja minä vakuutan, että te saatatte sen suureen
vaaraan."

"Mitä se tarkoittaa?" huusi ylipäällikkö. "Onko sillä ymmärrettävä,
että te tahtoisitte säästää kapinoitsijoita? Eivätkö he sitten ole
ansainneet kuolemaa, kun ovat säälimättä murhanneet seitsemäntuhatta
ranskalaista?"

"Epäilemättä he ovat tehneet itsensä kuolemaan vikapäiksi, ja sentähden
tahdonkin kostaa ruhtinaani kruunun puolesta niin ankarasti kuin
mahdollista. Mutta vain niille, jotka tavataan ase kädessä. Minä vetoan
näihin ritareihin: onko soveliasta, että käytämme miekkaamme
pyövelintyöhön ja murhaamme aseettomia ihmisiä, kun he ovat pellolla
kyntämässä?"

"Hän on oikeassa!" huusi Hugo Arckel julmistuneena, "emmehän taistele
maurilaisia vastaan, hyvät herrat, ja tämä tehtävä, johon meitä
vaaditaan, on häpeällinen. Muistakaa, että olemme tekemisissä
kristittyjen kanssa! Minunkin suonissani virtaa saksalaista verta, enkä
minä siedä, että veljiäni kohdellaan kuin koiria; he käyvät sotaa
rehellisesti ja avoimesti, ja sentähden on heitä vastaan taisteltava
sodan lakeja noudattaen."

"Onko mahdollista", vastasi d'Artois, "että pidätte noiden kehnojen
talonpoikien puolta? Ruhtinaamme, joka on liiankin hyvä, on jo
koettanut kaikkia keinoja heidän taltuttamisekseen, mutta kaikki on
ollut turhaa. Olisiko meidän siis annettava murhata sotamiehemme ja
herjata ja häpäistä kuningastamme, ja sitten vielä säästettävä noiden
kapinallisten roistojen henkeä? Ei, se ei saa tapahtua! Minä tiedän,
millaiset määräykset minulle on annettu, ja minä olen ne täyttävä."

"Herra d'Artois", keskeytti Rudolf Nesle hänet vielä kiihkeämmin, "minä
en tiedä, millaisia määräyksiä olette saanut, mutta minä sanon teille,
että en tule niitä noudattamaan, jos ne ovat ristiriidassa ritarisäädyn
kunnian kanssa; ei kuninkaallakaan ole oikeutta häväistä aseitani. Ja
kuulkaa, arvoisat herrat, mitä mieltä lienettekin: tänä aamuna varhain
menin ulos leiristä, ja kaikkialla näin kauhean hävityksen merkkejä.
Kirkot ovat poltetut ja alttarit ryöstetyt, pienten lasten ja naisten
ruumiita viruu kasoittain tanterilla korppien raadeltavina. Minä kysyn
teiltä, menettelevätkö kunnialliset soturit sillä tavoin?"

Näin sanoen hän nousi pöydästä ja kohotti telttaverhoa.

"Katsokaa, hyvät herrat", jatkoi hän, viitaten tasangolle, "antakaa
katseenne kiertää joka suuntaan, kaikkialla näette hävityksen liekkejä;
taivas on savusta synkkänä, tuolla on kokonainen kylä liekkien
vallassa. Mitä sellainen sota merkitsee? Se on pahempaa, kuin jos
julmat normannit olisivat tulleet jälleen muuttaakseen maailman
murhamiesten luolaksi!"

Robert d'Artois tuli punaiseksi suuttumuksesta, hän siirrehti
kärsimättömänä edestakaisin tuolillaan ja huusi:

"Riittää jo! Minä en kärsi, että puhutaan sellaista minun
läsnäollessani! Minä tiedän, mikä on tehtäväni! Flanderi on
puhdistettava, minä en voi sitä auttaa. Tuollaiset puheet eivät
ollenkaan miellytä minua, ja minä pyydän herra konnetabelia jättämään
sellaisen puheensävyn. Hän säilyttäköön miekkansa puhtaana, me teemme
sen myöskin; sotilaittemme teot eivät voi koitua meidän häpeäksemme.
Lopettakaamme siis tämä harmittava keskustelu, ja jokainen tehköön
velvollisuutensa."

Hän kohotti kultaista juomapikariaan ja huusi: "Ranskan kunniaksi ja
kapinoitsijain tuhoamiseksi!"

Rudolf Nesle toisti: "Ranskan kunniaksi!" ja pani tarkoituksellisesti
erityisen painon näihin sanoihin; jokainen näki siitä, ettei hän
tahtonut juoda flaamilaisten tuhoamiseksi. Hugo Arckel tarttui
kädellään maljaan, joka seisoi hänen edessään, mutta ei kohottanut sitä
eikä myös sanonut mitään. Kaikki muut toistivat ylipäällikön sanat ja
joivat flaamilaisten tuhoamiseksi.

Jo joku hetki sitten oli Hugo Arckelin kasvoille tullut omituinen ilme:
tyytymättömyys ja suuttumus olivat siitä luettavissa. Hän katsahti
tuikeasti ylipäällikköön ja huudahti sitten:

"Minua hävettäisi juoda enää Ranskan kunniaksi."

Robert d'Artois'n suuttumus leimahti; hän iski juomapikarinsa pöytään,
niin että toisten ritarien maljat hypähtivät korkealle, ja huusi:

"Herra Arckel, teidän on juotava Ranskan kunniaksi; minä vaadin sen!"

"Hyvä herra", vastasi Hugo teennäisen rauhallisesti, "minä en juo
kristityn maan hävitykseksi. Olen kauan sotinut kaikissa seuduissa,
mutta en ole koskaan vielä tavannut ritareita, jotka olisivat voineet
raskauttaa omaatuntoaan niin hirveillä tihutöillä."

"Teidän on vastattava maljaani, minä vaadin sen!"

"Ja minä en siihen suostu!" vastasi Hugo. "Kuulkaa, herra d'Artois, te
olette jo sanonut minulle, että mieheni vaativat liian suurta palkkaa
ja tulevat teille liian kalliiksi. Hyvä, teidän ei tarvitse maksaa enää
mitään, minä en palvele enää teidän väkenne joukossa; siten tulee
riidastamme loppu."

Kaikki ritarit, itse ylipäällikkökin, tyrmistyivät näistä sanoista,
sillä he tunsivat Hugon poislähdön suureksi tappioksi. Seelantilainen
työnsi tuolinsa taaksepäin, heitti toisen hansikkaansa pöydälle ja
huusi: "Hyvät herrat, minä sanon, että te valehtelette kaikki! Minä
herjaan teitä vasten silmiänne. Tuossa on minun hansikkaani; joka
haluaa, voi ottaa sen vastaan; minä haastan hänet taistelukentälle!"

Melkein kaikki ritarit kuroittivat rajusti sitä ottaakseen, myöskin
Rudolf Nesle; mutta Robert d'Artois oli rientänyt niin nopeasti, että
hän oli ehtinyt siepata sen ennen muita.

"Minä otan haasteenne vastaan", lausui hän, "tulkaa, lähtekäämme!"

Vanha Sigis, Melinden kuningas, nousi ylös ja kohotti kätensä pöydän
yli merkiksi siitä, että hän halusi puhua. Se suuri kunnioitus, jota
molemmat riitakumppanit tunsivat häntä kohtaan, pidätti heitä; he
jäivät äänettöminä seisomaan, kuunnellakseen mitä hän sanoisi. Vanhus
lausui:

"Hyvät herrat, antakaa kiihkonne vähän jäähtyä ja kuunnelkaa minun
neuvoani. Te, kreivi Robert, ette voi tällä hetkellä vallita omaa
henkeänne; jos kaadutte, jää ruhtinaanne sotajoukko ilman ylipäällikköä
ja joutuu senvuoksi alttiiksi epäjärjestykselle ja hajaannukselle;
sellaista vaaraa ei teidän tule aiheuttaa. Teiltä, herra Arckel, minä
kysyn, epäilettekö herra d'Artois'n urhoollisuutta?"

"En suinkaan", vastasi Arckel, "minä tunnustan mielelläni, että herra
Robert on peloton, rohkea ritari."

"Hyvä", jatkoi Melinden kuningas, "niinkuin kuulette, ylipäällikkö, ei
teidän kunniaanne loukata; siten jää teille kostettavaksi vain Ranskaa
kohdannut herjaus. Minä neuvon teitä kumpaakin lykkäämään riitanne
ratkaisun taistelun jälkeiseen päivään. Hyvät herrat, ettekö tunnusta
kaikki, että neuvoni perustuu viisaalle harkinnalle?"

"Kyllä, kyllä", vastasivat ritarit, "jollei ylipäällikkö osoita
jollekin meistä sitä suosiota, että antaa hänen ottaa haasteen vastaan
hänen puolestaan."

"Vaiti", huusi d'Artois, "siitä en tahdo kuulla puhuttavankaan! Herra
Arckel, suostutteko tähän lykkäykseen?"

"Se on minulle samantekevää. Olen heittänyt hansikkaani, ja
ylipäällikkö on ottanut sen vastaan; hän voi siis määrätä ajan, milloin
hän antaa sen minulle takaisin."

"Olkoon siis niin", lausui Robert d'Artois, "jos ei taistelu kestä
auringonlaskuun asti, olen etsivä teidät käsiini vielä samana iltana."

"Älkää vaivautuko", vastasi Hugo, "minä tulen olemaan luonanne pikemmin
kuin luulettekaan."

He huusivat vielä toisilleen joitakin uhkauksia, mutta sitä ei kestänyt
kauan. Vanha kuningas Sigis keskeytti heidät:

"Hyvät herrat, ei ole soveliasta puhua enempää siitä asiasta!
Täyttäkäämme maljamme vielä kerran ja unohtakaa huono tuulenne. Istukaa
pöytään, herra Arckel."

"Ei, ei!" huusi Hugo, "minä en istu, minä lähden heti pois
sotajoukosta. Hyvästi, hyvät herrat, me tapaamme toisemme
taistelukentällä; Jumala olkoon suojananne!"

Sen sanottuaan hän poistui teltasta ja kutsui kokoon kahdeksansataa
miestään; pian sen jälkeen kuului torventoitotuksia ja poistuvan
joukko-osaston aseitten kalinaa. Hugo Arckel lähti ranskalaisten
leiristä ja saapui vielä samana iltana flaamilaisten luo, tarjoten
heille palvelustaan. On helppo käsittää, millä riemulla hänet otettiin
vastaan; sillä häntä ja hänen miehiään kehuttiin voittamattomiksi, ja
he ansaitsivatkin sen nimityksen.

Ranskalaiset ritarit olivat istuutuneet jälleen pöytään ja joivat
vankasti. Kun he olivat vielä keskustelemassa Hugon röyhkeydestä, astui
telttaan sanansaattaja, kumartaen kunnioittavasti ritareille. Hänen
vaatteensa ja varustuksensa olivat tomun peittämät, ja hiki juoksi
hänen otsaltaan. Kaikki ilmaisi, että hän oli rientänyt mitä
suurimmassa kiireessä ja oli aivan hengästyksissään. Ritarit katselivat
häntä uteliaina, kun hän veti haarniskansa alta esiin pergamentin,
ojensi sen ylipäällikölle ja lausui:

"Arvoisa herra, tämä asiakirja on todisteena siitä, että tulen
Kortrykista herra Lensin lähettämänä valittamaan teille hätäämme."

"Hyvä, puhukaa!" huusi d'Artois kärsimättömänä, "eikö herra Lens voi
puolustaa Kortrykin linnoitusta maankiertäjäjoukkiota vastaan?"

"Sallikaa minun sanoa, että te erehdytte", vastasi sanansaattaja.
"Flaamilaisilla on sotajoukko, joka ei ole suinkaan halveksittava;
heitä on yli kolmekymmentätuhatta miestä ja heillä on hevosia ja
sotatarpeita yllinkyllin; he rakentavat hirmuisia heittokoneita
valloittaakseen linnoituksen rynnäköllä. Meidän muonavaramme ja
nuolemme ovat lopussa, ja me olemme jo alkaneet syödä huonoimpia
hevosiamme. Jos teidän korkeutenne viivyttelee vielä päivänkään
tulemasta herra Lensille avuksi, saavat kaikki ranskalaiset Kortrykissa
sillävälin surmansa; sillä mitään pelastumisen keinoa ei ole. Herrat
Lens, Mortenay ja Rayecourt pyytävät nöyrimmästi, että te pelastaisitte
heidät tästä vaarasta."

"Hyvät herrat", huusi Robert d'Artois, "mikä ihana tilaisuus;
kauniimpaa emme olisi osanneet toivoakaan. Kaikki flaamilaiset ovat
kokoontuneet Kortrykin luo! Me menemme, käymme heidän kimppuunsa, eikä
heistä tule moni pääsemään tiehensä; ratsujemme kaviot tulevat jakamaan
oikeutta tuolle kelvottomalle kansalle. Te, sanansaattaja, jäätte
leiriin, huomenna tulette olemaan kanssamme Kortrykissa. Nyt vielä
eromalja, hyvät herrat. Menkää ja varustakaa joukkonne marssikuntoon,
meidän on lähdettävä mitä pikimmin."

Pian sen jälkeen poistuivat ritarit teltasta, täyttääkseen johtajansa
määräykset. Kaikilta suunnilta kajahtivat torventoitotukset, joilla
sotilaita kutsuttiin takaisin leirin ulkopuolelta; hevoset hirnuivat,
aseet kalisivat, sotainen hälinä kajahti leirin kaikista osista.
Muutamia tunteja myöhemmin olivat kaikki teltat puretut ja sullotut
kuormarattaille, ja kaikki oli valmiina. Tosin puuttui vielä monta
sotamiestä, jotka olivat jossakin ryöstöpuuhissa; mutta sitä ei voinut
niin suuressa joukossa huomata. Sittenkuin kukin johtaja oli asettunut
joukkonsa etunenään, muodostivat ritarit kaksi osastoa, ja sotajoukko
marssi ulos leirivallituksesta seuraavassa järjestyksessä:

Ensimmäisessä osastossa, joka liehuvin lipuin eteni ulos leiristä, oli
kolmetuhatta erittäin kevytvarusteista ratsumiestä; heillä oli pertuska
kädessä, ja pitkät miekat riippuivat heidän satulannupissaan. Heidän
asunsa ei ollut niin raskas kuin muiden ratsumiesten; sentähden he
ratsastivat etumaisina ja olivat myös määrätyt ensimmäisiin kahakoihin.
Heti heidän perässään seurasi neljätuhatta jousimiestä jalan; he
marssivat eteenpäin ylpeinä ja tiheissä riveissä, suojellen kasvojaan
auringonpaahteelta suurilla neliskulmaisilla kilvillä. Heidän viinensä
olivat nuolia täynnä, ja lyhyt huotraton miekka välkkyi heidän
vyössään. Ne olivat Ranskan eteläosista tulleita sotamiehiä; enemmän
kuin puolet oli espanjalaisia ja lombardialaisia. Jean Barlas,
urhoollinen soturi, ratsasti edestakaisin näiden joukkojen vieressä,
ollen heidän ylikomentajansa.

Toinen osasto oli Regnauld Trien komennossa ja siihen kuului
kolmetuhattakaksisataa raskasvarusteista ratsumiestä. He istuivat
suurten, voimakkaitten taisteluratsujen selässä ja heidän oikealle
olalleen ripustettuna oli leveä, välkkyvä miekka; rautahaarniskat
verhosivat heidän ruumistaan, ja yhdestä kappaleesta olevia rautalevyjä
oli solkihihnoilla kiinnitetty kaikkien heidän jäsentensä ympärille.
Suurimman osan näistä miehistä oli Orleansin alue lähettänyt.

Konnetabeli Nesle johti kolmatta osastoa. Ensin tuli seitsemänsadan
jalosukuisen ritarin muodostama joukko hohtavin haarniskoin, sirot
pienet liput keihäittensä kärjissä; liehuvat höyhentöyhdöt riippuivat
heidän kypäreistään alas selälle, ja heidän vaakunansa oli kaikenlaisin
värein kuvattu heidän haarniskaansa. Ratsut olivat päästä jalkoihin
rautaan verhotut, ja somia tupsuja riippui pitkin niiden sivuja.
Enemmän kuin kaksisataa suurta ommeltua lippua liehui tämän joukon
yläpuolella; se oli kiistämättä komein ritariseurue, mitä
niihin aikoihin saattoi nähdä. Kaikki olivat varustetut mitä
kallisarvoisimmilla aseilla. Heidän perässään tuli vielä kaksituhatta
tavallista sotamiestä ratsain, pitkät sotamoukarit olalla, jotapaitsi
vielä lyömämiekka riippui heidän satulassaan. Heidät oli koottu Filip
Kauniin vakinaiseen sotajoukkoon kuuluvista ratsueista.

Neljännen osaston etupäässä oli Ludvig Clermont, kokenut soturi. Siinä
oli kolmetuhattakuusisataa ratsastavaa peitsimiestä, jotka Navarran
kuningaskunta oli antanut käytettäväksi. Heidän yhdenmukaisesta
asestuksestaan saattoi hyvin huomata, että ne olivat valittuja,
hyvinharjoitettuja joukkoja. Ensimmäisen rivin edessä ratsasti
lipunkantaja Navarran suurta lippua kantaen.

Robert, Artois'n kreivi, sotajoukon ylipäällikkö, oli ottanut
komennettavakseen viidennen, pääosaston. Kaikki ne ritarit, jotka eivät
olleet tuoneet mukanaan mitään joukkoja tahi olivat liittäneet ne
toisiin joukkoihin, olivat hänen mukanaan. Majorkan ja Melinden
kuninkaat ratsastivat hänen rinnallaan. Kaikkien muiden joukosta pisti
silmään Lotringin herttua Thibaut II kallisarvoisen varustuksensa
johdosta; samoin nähtiin siinä uljaine lippuineen Tarcanvillen kreivi
Juhana, Angelin Vimeu, Renold Longueval, Farald Reims, Arnold Wesemael,
Brabatin marsalkka, Robert Mortfort ja lukemattomia muita. Tämä osasto
vei upeudessa voiton vielä kolmannesta osastostakin. Ritarien kypärit
olivat hopeoidut tahi kullatut ja heidän haarniskainsa nivelet
kultanapeilla koristetut. Aurinko, joka paistoi heidän haarniskainsa
välkkyvälle teräkselle, peitti tämän komean seurueen liekehtivään
hohteeseen. Lyömämiekat, jotka riippuivat heidän sivuillaan,
heilahtelivat edestakaisin, helähdellen ratsujen rautaverhoja vastaan.
Siten syntyi yhtämittainen helske ja kalina, joka säesti seurueen
kulkua kuin sotainen soitanto. Jalosukuisia ritareita seurasi
viisituhatta ratsumiestä, aseinaan sotatapparat ja moukarit. Sitäpaitsi
kuului tähän osastoon vielä kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä,
jotka olivat jaetut kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen kuului tuhat
varsijousimiestä; heillä oli vain teräksinen rintakilpi ja litteä,
neliskulmainen kypäri suojelus-aseinaan; pienet viinet täynnä
rautanuolia riippuivat heidän vyössään ja pitkät säilät sivuillaan.
Toisessa joukossa oli kuusituhatta miestä. He olivat asestetut
nuijilla, joiden paksut päät olivat varustetut kamalilla
teräspiikeillä. Kolmannessa oli kypärinsärkijöitä pitkine piiluineen.
Kaikki nämä miehet olivat tulleet Gascognen, Languedocin ja Auvergnen
maakunnista.

Maaherra Chatillonilla oli kuudennen osaston päällikkyys. Sen lukuisat
rivit muodosti kolmetuhattakaksisataa ratsastavaa sotamiestä.
Keihäittensä väreihin he olivat maalanneet leimuavia luutia merkiksi
siitä, että he aikoivat puhdistaa Flanderin; heillä oli raskaimmat
hevoset koko sotajoukossa, ja sittenkin saattoivat ne vain vaivoin
taivaltaa eteenpäin kaiken niitä peittävän rautataakan alla.

Sitten seurasivat seitsemäs ja kahdeksas osasto, edellinen oli Jean
d'Aumalen päällikkyyden alaisena, jälkimmäistä komensi Lotringin Ferry.
Kumpaankin niistä kuului kaksituhattaseitsemänsataa ratsumiestä.
Lotringin, Normandian ja Picardian maakunnista.

Brabantin Gottfried muodosti omine vasalleineen, joita oli
seitsemänsataa hyvinvarustettua ratsumiestä, yhdeksännen osaston.

Kymmenes ja viimeinen osasto oli uskottu Guy St. Polin huostaan; hänen
täytyi olla jälkijoukkona ja valvoa sotajoukon kuormastoa.

Kolmetuhattaneljäsataa ratsumiestä kaikkia aselajeja ratsasti edellä,
sitten seurasi vielä suuri joukko jalkaväkeä, joilla oli jouset ja
lyömämiekat. Kaikkiaan oli siinä lähes seitsemäntuhatta miestä. Osa
heistä parveili palavin soihduin ulompana sotajoukosta joka suunnalla,
hävittääkseen kaiken mikä palavaa oli. Vihdoin seurasi lukemattomia
kuormarattaita, jotka olivat lastatut teltoilla ja sotatarpeilla.

Niin taivalsi ranskalainen sotajoukko, kymmeneen osastoon jaettuna ja
miesluvultaan yli kuudenkymmenentuhannen suuruisena, hitaasti
Kortrykiin vievää tietä pitkin. Silmä ei voinut kantaa lähimainkaan
tämän suunnattoman kulkueen koko pituuden yli; etumaiset olivat jo
hävinneet näköpiirin taakse, ennenkuin viimeiset olivat vielä lähteneet
leiristä.

Tuhannet lepattavat viirit liehuivat vaeltavan sotajoukon yllä, ja
aurinko heijasteli ihanasti säihkyen uljaiden joukkojen varustuksista.
Hevoset puhkuivat ja ähkyivät kuormiensa alla; aseet kalskahtelivat
toisiaan vasten, ja kaikista näistä erilaisista äänistä syntyi kumea
pauhina, joka muistutti myrskyävän meren kohinaa. Kaikkialla, minne
hävittävät sotilaat olivat tunkeutuneet, kohosivat liekit sankkoine
savupilvineen taivasta kohti. Ei ainoakaan asumus säästynyt
hävitykseltä; aikakirjat todistavat, ettei yhtään ihmistä eikä yhtään
eläintäkään säästetty.

Flanderi oli Rysselistä Douai'hen ja Kortrykiin saakka niin hävitetty,
että ranskalaiset vandaalit voivat täydellä syyllä kerskua lakaisseensa
sen kuin luudalla.

Myöhään yöllä saapui herra d'Artois'n sotajoukko Kortrykin
läheisyyteen. Chatillon tunsi seudun tarkalleen, koska hän oli asunut
kaupungissa pitkän aikaa; sentähden hänet kutsuttiin ylipäällikön
luokse määräämään leirin paikkaa. Lyhyen neuvottelun jälkeen kääntyivät
he eri osastojen kanssa jonkunverran oikealle ja pystyttivät telttansa
Pottelvuorelle ja sitä ympäröiville kentille.

Herra d'Artois otti molempien kuninkaiden ja muutamien ylhäisimpien
herrojen kanssa haltuunsa Hoogmosscherin linnan, joka oli vähän
matkan päässä Pottelvuoresta. Lukuisat vartiot asetettiin, ja muut
laskeutuivat aivan rauhallisina levolle; liian suuressa luottamuksessa
ylivoimaansa ei heille olisi voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän
kimppuunsa uskallettaisiin hyökätä.

Siten olivat ranskalaiset noin neljännestunnin matkan päässä
ammattikuntalaisten leiristä; etuvartiat saattoivat pimeässä nähdä
toisensa käyskentelemässä edestakaisin.

Flaamilaiset olivat lisänneet vartiostonsa kaksinkertaisiksi ja
määränneet, että levolle sai mennä vain aseet mukana.




V.


Kortrykiin majoittuneet flaamilaiset ritarit makasivat kaikki
vuoteissaan, kun tieto ranskalaisten tulosta levisi kaupunkiin. Heti
pani Gwyde torvet raikumaan, rummut pärisemään, ja tuntia myöhemmin
olivat kaikki kaupungissa olevat miehet kokoontuneet valleille. Ritarit
olivat rientäneet paikalle täysissä varustuksissa; sillä he luulivat,
että ranskalaiset heti hyökkäisivät heidän kimppuunsa.

Koska oli pelättävissä, että linnanvouti Lens murtautuisi taistelun
aikana ulos linnasta ja kävisi kaupungin kimppuun, kutsuttiin
yperniläiset leiristä vartioimaan ranskalaista varusväkeä ja estämään
uloshyökkäystä. Kiviportille asetettiin melkoinen vartio-osasto
pidättämään naisia ja lapsia muurien sisäpuolella, sillä nämä oli
vallannut niin suuri pelko, että he tahtoivat paeta vielä samana yönä.
He luulivat varman kuoleman olevan silmäinsä edessä; toiselta puolen
saattoi linnanvouti Lens tehdä uloshyökkäyksen linnasta minä hetkenä
hyvänsä, ja toiselta puolen uhkasi vielä kamalampi mahdollisuus. Heillä
ei ollut tarpeeksi luottamusta asestettujen veljiensä pieneen
lukumäärään, voidakseen toivoa voiton kallistuvan heidän puolelleen. Ja
todellakin, jollei sankarimieli ja pelottomuus olisi estäneet
flaamilaisia oivaltamasta vaaraa, niin olisivat kai hekin ajatelleet
viimeistä hetkeään. Eihän ainoastaan ranskalaisten jalkaväki ollut
lukuisampi kuin heidän, vaan oli heitä vastassa vielä lisäksi
kolmekymmentäkaksituhatta ratsumiestä.

Flaamilaisten johtajat arvioivat kylmäverisesti edessäolevan taistelun
mahdollisia seurauksia; niin suuri kuin heidän urhoollisuutensa ja
taistelunhalunsa olikin, eivät he voineet salata itseltään vaaraa.
Sankaruus ei estä ihmistä oivaltamasta sellaisen aseman koko
peloittavuutta. Se ei hävitä ihmisen synnynnäistä kuolemanpelkoa; mutta
se antaa hänelle kyllin voimaa voittamaan nämä painostavat tunteet.
Omasta puolestaan flaamilaisjohtajat eivät pelänneet, mutta isänmaa,
vapaus, jotka nyt olivat pelissä niin paljon suurempaa voimaa vastaan,
täyttivät heidät ahdistavalla tunteella. Vaikka heillä siten saattoi
olla vain heikkoa toivoa, päättivät he antautua taisteluun ja
mieluummin kuolla sankarikuoleman taistelukentällä, kuin häpeällisesti
alistua.

Nuori Machteld lähetettiin Aadolfin sisaren ynnä useampain muiden
aatelisnaisten kanssa Groeningenin luostariin, jotta he olisivat siellä
varmassa turvapaikassa, jos ranskalaiset valloittaisivat Kortrykin. Kun
kaikki oli siten järjestetty, lähtivät kaikki ritarit leiriin.

Ranskan kansa on aina halveksinut ja vähäksynyt muita kansallisuuksia;
ylimielisyys on sen olemuksen päätunnusmerkkejä. Tämä harhaluulo on jo
niin usein käynyt heille turmiolliseksi! Kuinka monta ranskalaista
makaakaan haudattuna vieraalle maalle, jotka ovat kaatuneet
kevytmielisyytensä uhreina elämänsä kukoistuksessa!

Ylipäällikkö Robert d'Artois oli tosin kokenut, urhoollinen soturi,
mutta hän oli ylen itsevarma; hän ei katsonut tässä tapauksessa
tarpeelliseksi toimia varovasti, vaan kuvitteli heti ensi otteella
nujertavansa flaamilaiset perinpohjin. Sama ylpeä vakaumus täytti myös
hänen sotamiestensä sydämet; niin, menipä se niin pitkälle, että
ranskalainen sotajoukko nukkui rauhassa, ikäänkuin olisi ollut jossakin
ystävällisessä kaupungissa, samaan aikaan kuin Gwyden sotajoukko
pimeässä valmistautui taisteluun. Epälukuiseen ratsuväkeensä luottaen
olivat ranskalaiset varmat siitä, ettei sellaista sotajoukkoa mikään
voinut vastustaa. Jolleivät he olisi menetelleet niin hullunrohkeasti,
niin pöyhkeän itsevarmasti, olisivat he toki ensin tutkineet paikan,
missä heidän oli taisteltava, ja punninneet sen aseman edut ja
varjopuolet. Silloin he olisivat huomanneet, että maaperän laatu
molempien sotajoukkojen välillä teki heidän ratsuväkensä hyödyttömäksi.
Mutta mitäpä sellaisesta ylenmääräisestä huolellisuudesta? Oliko
flaamilainen sotajoukko muka niin mahtava, että varovaisuus olisi ollut
tarpeen? Robert d'Artois ei sitä uskonut.

Flaamilaiset olivat sijoittuneet Groeningenin kentälle. Heidän takanaan
pohjoiseen päin virtasi leveä Leye-joki, joka teki hyökkäyksen
siltäpuolen mahdottomaksi. Taistelulinjan edessä virtasi Groeningenin
puro, joka leveytensä ja matalain, rämeisten rantojensa vuoksi oli
ranskalaisten ratsuväelle voittamattomana esteenä. Oikea sivusta
nojautui Kortrykin kaupungin muureihin, lähellä Pyhän Martin kirkkoa.
Vasemman sivustan suojana oli Groeningenin puron poukama, niin että
flaamilaiset olivat kuin saaressa, jota vastaan oli hyvin vaikea tehdä
hyökkäystä. Alue, joka erotti heidät ranskalaisesta sotajoukosta, oli
alavaa laidunmaata, jonka pintaa kostutti ja pehmitti sen halki
virtaava Mosscher-puro. Siten oli ranskalaisen ratsuväen kahlattava
ainakin kahden pienen virran poikki ennenkuin he voivat mitään
toimittaa, ja näiden esteiden voittaminen ei ollut helppoa, kun soiset
rannat eivät kannattaneet hevosten painoa, vaan upottivat polviin
saakka.

Ranskalaisten ylipäällikkö menetteli kuin olisi hänen ollut taisteltava
kovalla, lujalla tantereella, ja laati hyökkäyssuunnitelman tavalla,
joka ei ollut lainkaan sotataidon sääntöjen mukainen. Siitä voitiin
jälleen nähdä, että liian suuri itseluottamus tekee ihmisen
varomattomaksi.

Päivän koittaessa, ennenkuin hehkuva auringonkehrä oli ilmestynyt
taivaanrannalle, seisoivat flaamilaiset jo taistelujärjestyksessä
Groeningenin puron luona. Gwyde johti vasenta sivustaa. Hänen
johdossaan olivat kaikki Brüggen pienemmät ammattikunnat. Eustachius
Sporkyn muodosti Veurnen miehien kanssa tämän osaston keskustan. Toisen
joukon johtajana oli Juhana Borluut, ja siihen kuului viisituhatta
gentiläistä. Kolmannen joukon johtajana oli Wilhelm Jülich, ja se
käsitti kankurit ja vapaat brüggeläiset. Oikean sivustan, joka nojasi
Kortrykin muureihin, muodostivat teurastajat esimiehensä Breydelin
johdolla sekä seelantilaiset; Juhana Renesse oli sen päällikkönä. Muut
flaamilaiset ritarit olivat ilman määrättyä paikkaa, he liittyivät
siihen, missä se heistä näytti hyvältä ja missä heidän apunsa saattoi
olla tarpeen; Namurista saapuneet yksitoistasataa ratsumiestä olivat
sijoitetut taistelulinjan taakse. Heitä ei tahdottu käyttää, etteivät
he olisi aikaansaaneet hämminkiä jalkaväen keskuuteen.

Vihdoin alkoi myös ranskalainen sotajoukko valmistautua. Tuhannet
torvet raiuttivat yhtaikaa ilmaan räikyviä ääniään, hevoset hirnuivat,
ja aseitten kalske oli niin hirmuinen, että kylmät väreet karmivat
flaamilaisten selkäpiitä. Millainen valtava vihollismäärä kävisikään
heidän kimppuunsa! Mutta kuitenkaan se ei saanut noita urhoollisia
miehiä menettämään malttiaan. He menivät kuolemaa kohti, sen he
tiesivät; mutta mihin joutuisivat heidän turvattomiksi jääneet vaimonsa
ja lapsensa? Tällä juhlallisella hetkellä he ajattelivat kaikkea, mikä
heille oli rakkainta maan päällä. Isää viilsi tuska, kun hän ajatteli,
että hänen poikansa jäisivät vieraiden orjiksi; ja poika nyyhkytti
haikeasti muistaessaan sairasta, vanhaa isäänsä. Pelottomuus ja huoli
vallitsivat samalla haavaa flaamien rinnoissa.. Kun nämä molemmat
tunteet vaaran uhatessa sulautuvat yhteen, syntyy siitä epätoivoinen
hurjuus. Niin kävi flaamilaisillekin. Heidän katseensa jäykistyi ja
tuimistui, he karskuttivat kiukkuisesti hampaitaan, polttava jano
kuivasi heidän suutansa ja kitalakeansa, ja hengitys kulki lyhyenä ja
raskaana heidän jyskyttävissä rinnoissaan. Kaamea hiljaisuus painosti
sotajoukkoa; ei kukaan lausunut ilmi tunteitaan, sillä kaikki olivat
vaipuneet synkkiin mietteisiin. Niin he olivat jo seisoneet aika kotvan
pitkiin riveihin järjestyneinä, kun aurinko kohosi taivaanrannalle
paljastaen ranskalaisen sotajoukon heidän näkyviinsä.

Ratsumiehiä oli niin paljon, että keihäitä seisoi vihollisjoukkojen
yläpuolella tiheämmässä kuin tähkiä viljapellolla. Etumaisissa riveissä
tömistelivät ratsut maltittomina ja peittivät rautahaarniskansa
valkoisella vaahdolla. Torvet raikuivat kuin valtavassa juhlassa, ja
keveästi leyhytteli tuuli liehuvia lippuja ja viirejä. Johtajien äänet
kajahtivat silloin tällöin tämän sotaisen melskeen ylitse, ja aika
ajoin raikui jonkun osaston sotahuuto: "Noël, Noël! Ranska, Ranska!"
hukuttaen kaiken muun hälinän. Ranskalaiset ratsumiehet olivat
maltittomia. He kannustivat taisteluratsujaan edestakaisin,
innostaakseen niitä; sitten he jälleen silittelivät niitä ja puhelivat
niille, jotta ne taistelussa paremmin tuntisivat isäntänsä äänen. Kuka
saa kunnian antaa ensimmäisen iskun? Tämä ajatus vallitsi kaikkien
mieliä ja aiheutti maltittomuuden. Tuota kunniaa pidettiin ritarien
joukossa hyvin arvokkaana. Jos se tuli jonkun osaksi jossakin
huomattavassa taistelussa, kerskasi hän siitä koko ikänsä, pitäen sitä
urhollisuutensa epäämättömänä todisteena. Sentähden he kaikki pitivät
hevosensa valmiina ja keihäänsä tanassa, rynnätäkseen eteenpäin
päällikkönsä pienimmästäkin merkistä.

Sotajoukon vieressä leviävällä laidunmaalla liikkuivat ranskalaiset
jalkasoturit aaltoilevissa parvissa, kulkien verkalleen, peloittavan
hirviön lailla, kiemurtelevin kääntein kentän poikki. He kokivat
noudattaa mitä suurinta äänettömyyttä.

Kun Gwyde huomasi, että hyökkäystä valmistettiin, lähetti hän tuhat
linkomiestä Salomon Sevecoten johdolla toisen puron luokse, ahdistamaan
ranskalaisten etujoukkoa.

Sitten hän antoi joukkojensa asettua sellaiseen asentoon, että ne
muodostivat neliön ja saattoivat nähdä leirialueen sisäpuolelle. Sinne
oli pystytetty ruohoturpeista alttari; suuri Pyhän Yrjön, soturien
suojeluspyhimyksen lippu, johon oli kuvattu lohikäärmettä tappava
ritari, liehui alttarin huipulla, ja sen astuimilla rukoili täyteen
juhla-asuun puettu pappi hyvää päätöstä taistelulle. Kun hän oli
lopettanut, nousi hän alttarin ylimmälle astuimelle, kääntyi kansaan
päin ja kohotti molemmat kätensä sotajoukon yli.

Äkkiä ja omasta aloitteestaan lankesivat kaikki joukot polvilleen ja
ottivat kuolonhiljaisuuden vallitessa vastaan viimeisen siunauksen.
Tämä juhlallinen hetki vaikutti heihin valtavasti; kohottava tunne
sytytti heidän sydämensä jaloon itsensäkieltämiseen, ja heistä tuntui,
kuin olisi Jumalan ääni kutsunut heitä marttyrikuolemaan. Pyhän tulen
täyttäminä he unohtivat kaiken, mikä maan päällä oli heille kallista,
ja muistelivat innostuneina esi-isiensä sankaritöitä. Silloin heidän
rintansa laajeni, veri virtasi rajusti heidän suonissaan, ja he
janosivat taistelua kuin vapautustaan.

Kun pappi antoi käsiensä vaipua alas, nousivat he äänettöminä ylös. Nyt
hypähti nuori Gwyde alas ratsultaan, astui heidän keskelleen ja huusi:

"Flanderin miehet! Muistakaa isienne mainehikkaita tekoja; he eivät
lukeneet vihollisiaan. Heidän peloton urhoollisuutensa saavutti
taistelulla sen vapauden, jonka vieraat tyrannit nyt tahtovat meiltä
riistää. Teidänkin on tänään annettava verenne tämän pyhän pantin
säilyttämiseksi, ja jos meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme vapaana,
miehekkäänä kansana, leijonan lannistamattomina poikina. Ajatelkaa
Jumalaa, jonka temppeleitä he ovat polttaneet, lapsianne, jotka he
tulevat murhaamaan, tuskan ahdistamia vaimojanne, kaikkea, mikä teille
on rakasta: silloin eivät viholliset voi, vaikka me sortuisimmekin,
kerskua tästä voitostaan, sillä silloin on ranskalaisia kaatuva
enemmän kuin flaamilaisia. Ottakaa vaari etenkin ratsumiehistä ja
työntäkää goedendaginne hevosten jalkojen väliin. Älkää erotko
joukko-osastoistanne. Joka ryöstää kaatuneen vihollisen, tai joka
yrittää paeta taistelusta, se on teidän itsenne surmattava, minä käsken
sen. Jos joukossanne on pelkuri, kuolkoon hän teidän kätenne kautta;
hänen verensä tulkoon yksin minun päälleni."

Täynnä ylevää innostusta kumartui hän alas ja otti vähän multaa maasta
suuhunsa. Sitten hän kohotti äänensä vielä kuuluvammaksi ja huusi:

"Tämän kalliin maan nimessä, jota olen kantava sisässäni; tänään tahdon
kuolla tai voittaa!"

Kaikki joukko-osastot kumartuivat yhtaikaa ja söivät samoin kuin hänkin
rahtusen synnyinmaan multaa. Se täytti heidät hiljaisella raivolla ja
synkällä kostonjanolla, heidän silmänsä sinkauttelivat kiukkuisia
katseita. Kumea pauhu, joka muistutti myrskyn kohinaa maanalaisten
luolien onkaloissa, kulki innostuneen sotajoukon läpi; hirmuisesta
melusta saattoi erottaa vain sanat: "Me tahdomme kuolla ja kuolemme!"

Sitten palautettiin taistelurintama kiireesti samanlaiseksi kuin se oli
aikaisemmin ollut.
§§§
Sillävälin oli Robert d'Artois ratsastanut joittenkin ranskalaisten
johtajien kanssa jokseenkin lähelle flaamilaista sotajoukkoa,
nähdäkseen, minkälaiseen järjestykseen se oli asettunut. Nyt hän
lähetti jousimiehensä Gwyden linkoajia vastaan, ja saattoi nähdä,
kuinka joukkojen etuvartiot aika ajoin lennättivät joitakin kiviä tai
nuolia, sillävälin kuin Robert siirsi ratsujoukkojaan eteenpäin. Kun
hän näki, että Gwyde oli asettunut joukkoineen yhteen jaksoon, jakoi
hän sotajoukkonsa kolmeen ryhmään. Ensimmäinen, jota Rudolf Nesle
johti, käsitti kymmenentuhatta miestä. Toisen hän säilytti omassa
komennossaan, pannen sen kokoon parhaista sotureista, ja sisältyi
siihen kaikkiaan viisitoistatuhatta valittua ratsumiestä. Kolmannen,
jonka tuli muodostaa jälkijoukko ja suojella leiriä, hän määräsi Guy
St. Polin johdettavaksi.

Juuri kuin hän valmistautui hyökkäämään tällä peloittavalla voimalla
flaamilaista sotajoukkoa vastaan, tuli Jean Barlas, muukalaisten
joukko-osastojen komentaja, hänen luokseen ja puhutteli häntä
seuraavasti:

"Jumalan tähden, herra d'Artois, antakaa minun miesteni lähteä
taisteluun; älkää toki panko Ranskan ritarien valioväkeä hakemaan
surmaansa noiden kokoonparveutuneiden flaamilaisten kädestä. Ne ovat
hurjaa väkeä, epätoivo on tehnyt heidät raivoisiksi. Minä tiedän heidän
tapansa; he ovat jättäneet muonavaransa kaupunkiin. Jääkää te tänne
seisomaan taistelurintamassa. Minä katkaisen heiltä yhteyden Kortrykiin
keveillä ratsujoukoillani ja häiritsen heitä pienillä hyökkäyksillä.
Flaamit syövät paljon ja koko päivän, sentähden he tarvitsevat paljon
muonaa. Jos me riistämme heidän ruokavaransa, niin häätyvät he pian
nälän pakottamina vetäytymään pois, ja sitten te voitte suotuisammalla
paikalla käydä heidän kimppuunsa ja tuhota siten koko joukkion,
vuodattamatta virtoinaan jaloa verta."

Konnetabeli Nesle ja useat muut herrat kannattivat tätä neuvoa; mutta
Robert oli raivosta sokea. Hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan,
vaan käski Jean Barlasin vaikenemaan.

Kaikissa näissä valmistuksissa oli aika kulunut niin että kello oli jo
seitsemän aamulla, kun ranskalainen ratsuväki oli noin kahden
lingonheiton päässä vihollisesta. Ranskalaisten jousimiesten ja
flaamilaisten linkoojain välissä oli Mosscher-puro, niin etteivät he
voineet päästä lähemmäksi toisiaan, ja kummaltakin puolen kaatui vain
vähän miehiä. Marsalkka d'Artois antoi Rudolf Neslelle, ensimmäisen
ryhmän johtajalle, hyökkäyskäskyn.

Ratsumiesten ensimmäinen rivi syöksyi rajulla kiihkolla eteenpäin ja
nelisti aina Mosscher-purolle asti. Mutta siellä he upposivat satulaa
myöten mutaan. Toinen ratsasti toisensa nurin; etumaiset putosivat
ratsujensa selästä, saaden flaamilaisten lingosta kuolettavan osuman
tai tukehtuen liejuun. Ne jotka pääsivät ylös, palasivat kiiruusti
takaisin eivätkä uskaltaneet enää ajattelemattomasti syöksyä vaaraan.
Sillävälin seisoi flaamien sotajoukko liikkumatonna toisen puron takana
ja katseli asiain menoa syvän äänettömyyden vallitessa.

Kun konnetabeli Rudolf kuomasi, että hänen ratsumiestensä oli mahdoton
päästä siitä yli, riensi hän herra d'Artois'n luo ja huusi:

"Totisesti, minä sanon teille, herra kreivi, että me panemme miehemme
suureen vaaraan, jos ajamme heidät tuohon puroon; ei yksikään hevonen
lähde eikä pääse siitä yli. Houkutelkaamme mieluummin vihollinen pois
leiristään; uskokaa minua, te panette tässä meidän kaikkien hengen
alttiiksi!"

Mutta ylipäällikkö oli liiaksi kiukkunsa ja raivonsa valloissa
ottaakseen huomioon tätä viisasta neuvoa; suuttuneena hän huusi:

"Herra konnetabeli, se on lombardialais-neuvo! Pelkäättekö tuota
susilaumaa vai kuljetteko niiden nahoissa?"

Sillä hän tahtoi vihjata, että konnetabeli suosi flaamilaisia ja tahtoi
ehkä tuottaa heille etua Ranskan kustannuksella. Syvästi loukkautuneena
tästä soimauksesta leimahti Rudolf ilmi suuttumukseen; hän ratsasti
lähemmäksi ylipäällikköä ja vastasi kiivaasti:

"Epäilettekö rohkeuttani? Pilkkaatteko minua? Siispä kysyn teiltä:
uskallatteko heti paikalla seurata minua yksinänne vihollisten
keskelle? Minä vien teidät niin kauas, ettette ikinä palaa!"

Useat muut ritarit kiiruhtivat riitaantuneitten johtajien väliin ja
saivat heidät kehoituksillaan rauhoittumaan. Muuten huomauttivat hekin
marsalkalle, että puron yli oli mahdoton mennä. Hän ei kuitenkaan
tahtonut siitä tietääkään, vaan antoi Rudolfille käskyn hyökätä
uudestaan.

Vihan vimmassa syöksyi nyt konnetabeli Nesle joukkoineen vihollista
kohti. Mutta kun he saapuivat purolle, suistui koko ratsumiesten
ensimmäinen rivi maahan; toinen painoi tukehduksiin toisensa, ja yli
viisisataa menetti henkensä tässä sekasorrossa. Sillä flaamilaiset
syytivät heidän päälleen sellaisen kiviryöpyn, että kypärit ja
haarniskat menivät murskaksi heidän päällään. Kun herra d'Artois sen
näki, oli hän pakotettu kutsumaan Rudolfin joukot takaisin. Vain
suurella vaivalla saatiin heidän rivinsä jälleen järjestykseen; sillä
mitä kamalin hämminki vallitsi heidän keskuudessaan. Sillävälin oli
Jean Barlas löytänyt paikan, mistä helpommin saattoi kahlata
ensimmäisen puron poikki. Siitä hän oli mennyt yli kahdentuhannen
jousimiehen kanssa. Kun hän siten oli saapunut kentälle, missä
flaamilaiset linkomiehet seisoivat, järjesti hän miehensä tiheäksi
ryhmäksi ja antoi heidän syytää sellaisen paljouden rautaisia nuolia
vihollista kohti, että ne pimittivät ilman. Sangen monta flaamilaista
kaatui kuolleena tai haavoittuneena maahan, ja ranskalaiset jousimiehet
voittivat melkoisesti alaa.

Salomon Sevecote oli itsekin ottanut erään kaatuneen käsityöläisen
lingon ja rohkaisi miehiään esimerkillään; mutta rautainen nuoli
lävisti hänen kypärinsä etuosan, ja hän vaipui kuolleena maahan. Kun
flaamilaiset näkivät johtajansa ja niin monen toverinsa kaatuvan,
eikä heillä ollut enää kiviäkään, palasivat he hitaasti takaisin
pääjoukkojensa luo. Ainoastaan yksi veurneläinen linkooja jäi seisomaan
yksinään keskelle niittyä, ikäänkuin tahtoen uhmailla ranskalaisten
nuolia. Liikkumattomana hän seisoi siinä, vaikka nuolia viuhui hänen
ylitseen ja sivuitseen. Hitaasti hän asetti vihdoin raskaan kiven
linkoonsa ja erotti tarkasti katseellaan vihollisen, johon hän tahtoi
osata. Heilautettuaan linkoa muutaman kerran voimakkaasti ympäri,
päästi hän toisen pään irti, ja kivi lensi viuhuen ilman halki.
Tuskallinen parahdus pääsi Jean Barlasin rinnasta, ja hengetönnä hän
suistui murskatuin päin maahan.

Niin kaatuivat molempien taistelevien joukkojen johtajat saman ottelun
aikana.

Tämä sai ranskalaiset jousimiehet sellaiseen raivoon, että he
viskasivat pois jousensa, riensivät kalpa kädessä flaamilaisten
linkoojain jälkeen ja ajoivat heitä takaa aina toiselle purolle saakka,
joka virtasi flaamilaisten leirin editse.

Kun herra Valepaiële, joka seisoi Robert d'Artois'n vieressä, näki
jousimiesten etenemisen, huusi hän:

"Oi, marsalkka, nuo kehnot jalkamiehet saavat niin paljon aikaan, että
he niittävät yksin kunnian taistelusta. Jos he lyövät vihollisen
hajalle, niin mitä tehtävää tässä sitten jää meille ritareille? Tämä on
häpeällistä! Me seisomme tässä, ikäänkuin emme uskaltaisi mennä
taisteluun."

"Montjoie St. Denis!" huusi Robert. "Eteenpäin, konnetabeli!
Hyökätkää!"

Tämän käskyn saatuaan päästivät kaikki ensimmäisen osaston ritarit
ratsujensa suitset höllälle ja laskivat täyttä karkua eteenpäin;
jokainen tahtoi olla ensimmäinen, saadakseen antaa kunniaiskun.
Ainoastaan tämä ajatus mielessään he ratsastivat jousimiesten ylitse ja
lävistivät omia miehiään. Satoja jalkamiehiä oli henkitoreissaan
ratsujen kavioitten alla, jotka heitä tallasivat; muut pakenivat joka
taholle pois taistelukentältä.

Siten tekivät ritarit tyhjäksi saavutetun menestyksen ja antoivat
flaamilaisille linkoojille aikaa järjestyä. Kaatuneiden voivotus oli
hirveä. Onnettomat ritarit, joiden yli kokonainen parvi toisia
ritareita syöksyi, huusivat, ettei heitä toki murskattaisi. Mutta ei
tullut enää kysymykseen seisahtuminen. Ensiksi kaatuneitten äänet
olivat jo vaienneet viimeiseen kuolinkorinaan; ne, jotka olivat
ratsastaneet heidän ylitseen, joutuivat nyt vuorostaan toisten
tallattaviksi, niin että valitushuudoista ei tullut loppua. Takimmaiset
joukot, jotka nyt luulivat taistelun alkaneen, iskivät nyt myöskin
kannukset ratsujensa kupeisiin ja laskettivat puroa kohti, jonka
rannoilla tämä tapahtui. Useimmat heistä lisäsivät vain niitä uhreja,
jotka heidän päällikkönsä ajattelemattomuus oli aiheuttanut. Siten
menetti käsittämättömän suuri joukko ritareita ja jalkamiehiä henkensä.

Flaamilaiset eivät olleet vielä liikahtaneetkaan. Yhä vain he seisoivat
hievahtamatta, äänettöminä pitkässä rivissä, katsellen ihmeissään tätä
näytelmää. Flaamilaisten johtajat toimivat hyvin viisaasti ja
kokeneesti. Moni muu olisi pitänyt tätä hetkeä hyökkäykselle
otollisena, olisi ehkä edennyt puron yli ja käynyt ahdistamaan
ranskalaisia. Mutta Gwyde ja Juhana Borluut, jonka neuvoa ensinmainittu
seurasi, eivät tahtoneet uhrata asemansa etuja hetkellistä voittoa
saavuttaakseen. Yhä edelleen vallitsi sotajoukossa täydellinen
hiljaisuus, jotta jokainen käsky voitaisiin kuulla.

Vihdoin olivat molemmat purot täyttyneet miesten ja hevosten ruumiilla,
ja siten onnistui Rudolf Neslen päästä yli noin tuhannen ratsumiehen
kanssa. Asetettuaan heidät taajoihin riveihin, huusi hän: "Ranska,
Ranska! Eteenpäin, eteenpäin!" Rohkeasti ja pelottomasti hän hyökkäsi
flaamien sotajoukon keskustaa vastaan. Nämä olivat laskeneet pitkäin
goedendagiensa ponnet maata vasten ja ottivat ranskalaiset ratsumiehet
vastaan noitten peloittavien aseitten kärjillä. Lukematon joukko
vihollisia putosi tämän töytäyksen johdosta satulasta, ja heidät
pistettiin heti kuoliaiksi. Mutta Brabantin Gottfried, joka oli myöskin
yhdeksänsadan raskasvarusteisen ritarinsa kanssa tullut sillävälin
puron yli, hyökkäsi Wilhelm Jülichin joukkoa vastaan sellaisella
voimalla, että hän viskasi kolme ensimmäistä riviä maahan ja mursi
flaamien taistelurintaman.

Nyt leimahti hirmuinen kamppailu. Ranskalaiset ratsumiehet olivat
heittäneet pois keihäänsä ja huitoivat flaamilaisia peloittavilla
lyömämiekoillaan. Nämä puolustautuivat urheasti nuijilla ja tapparoilla
ja surmasivatkin monta ratsumiestä; mutta Brabantin Gottfried pysyi
kuitenkin voiton puolella: hänen miehensä olivat jo kaataneet maahan
monta flaamilaista ympäriltään, ja flaamien taistelurintamassa oli
ammottava aukko. Siitä tunkeutuivat kohta kaikki ranskalaiset, jotka
pääsivät tulemaan puron yli, ja kävivät flaamilaisten sen osaston
kimppuun selkäpuolelta. Tämä käänne oli flaamilaisille erittäin
kohtalokas. Kun vihollinen ahdisti heitä edestä ja takaa, ei heille
jäänyt tilaa käyttää goedendagejaan. Siten he häätyivät puolustautumaan
tapparoilla, nuijilla tai miekoilla, ja siitä koitui jälleen
ranskalaisille ratsumiehille suurta etua. Nyt he saattoivat helposti
iskeä flaamilaisia ylhäältä päin ja melkein joka iskulla he halkaisivat
joltakin pään tai katkaisivat jäsenen ruumiista.

Wilhelm Jülich taisteli kuin leijona. Hän oli yksinään aseenkantajansa
ja Filip Hofstaden kanssa kolmenkymmenen vihollisen keskellä, jotka
koettivat riistää hänen lippuaan, mutta kaikki käsivarret, jotka olivat
kurkoittaneet sitä kohti, oli hänen miekkansa pudottanut alas.

Tällöin lasketti Artur Mertelet, normannilainen ritari, melkoisen
ratsumiesjoukon kanssa puron yli ja syöksyi täyttä karkua Wilhelm
Jülichiä vastaan. Tämän joukon mukaantulo teki flaamilaisten aseman
vielä huonommaksi; sillä nyt kävi vihollisen ylivoima aivan liian
suureksi, hyökkäys vastustamattomaksi. Kun normanni huomasi Wilhelmin
lipun, suuntasi hän ratsunsa nuolennopeasti sitä kohti ja laski
keihäänsä tanaan, lävistääkseen lipunkantajan. Mutta Filip Hofstade
huomasi sen, tunkeutui muutamain ranskalaisten jalkamiesten läpi ja
syöksyi Merteletiä vastaan. Molempien ritarien yhteentörmäys oli niin
valtava, että he lävistivät kumpikin toisensa. Molemmat miehet ja
heidän ratsunsa seisahtuivat liikkumattomiksi, ikäänkuin heidän
kiihkonsa olisi äkkiä jäähtynyt. Olisi voinut luulla heidän katselevan
tarkasti toisiaan; ja samalla he painoivat vielä koko ruumiinsa
painolla keihästään, ikäänkuin tahtoen häijyllä riemulla kiduttaa
vihollistaan vielä pahemmin. Mutta sitä ei kestänyt kauan: pian
liikahti Merteletin ratsu, ja molempien ritarien ruumiit putosivat
satulasta maahan.

Kun oikealla sivustalla oleva Juhana Renesse huomasi, millaisessa
vaarassa Wilhelm Jülich oli, jätti hän paikkansa, riensi taistelulinjan
taakse ja hyökkäsi Breydelin ja teurastajien kanssa ranskalaisia
vastaan sivulta päin.

Sellaisia miehiä ei mikään voinut vastustaa. Paljain rinnoin he
syöksyivät mitä asetta vastaan tahansa ja ottivat vastaan heitä
kohtaavan surmaniskun tai piston päätänsäkään poispäin kääntämättä.
Nämä miehet uskalsivat todellakin katsoa kuolemaa silmiin, pitää sitä
pilkkanaan. Niinpä sortuikin sitten kaikki heidän allensa, niinpiankuin
he näyttäytyivät; he löivät piiluillaan ratsuilta jalat poikki,
syöksivät siten ritarin maahan ja halkaisivat hänen päänsä.

Muutamien hetkien kuluttua siitä, kun he olivat tulleet Wilhelm
Jülichin avuksi, oli taistelukenttä niin puhdistettu, että ainoastaan
parikymmentä ranskalaista oli jäljellä taistelulinjan takana, niiden
joukossa Brabantin Gottfried, joka taisteli äidinkielensä ja
heimolaistensa vihollisen puolella.

Kun herra Renesse huomasi hänet, huusi hän hänelle:

"Gottfried, Gottfried! Huomatkaa, te kuolette!"

"Tarkoitatte itseänne", vastasi Gottfried, tähdäten huiman iskun Juhana
Renessen päähän. Mutta Juhana sivalsi voimakkaalla käänteellä miekkansa
alhaalta ylös ja iski häntä niin rajusti leukaan, että Gottfried putosi
satulasta.

Paikalla oli parikymmentä teurastajaa hänen kimpussaan ja hän sai
parikymmentä haavaa, joista pieninkin oli jo kuolettava. Sillävälin oli
Jan Breydel tunkeutunut muutamien miestensä kanssa syvemmälle
vihollisparveen ja iskenyt ympärilleen niin kauan, kunnes oli
valloittanut Brabantin lipun. Kun hän oli taistelun jatkuessa saapunut
sen kanssa taistelulinjalle asti, repi hän sen kappaleiksi, viskasi
tangon menemään ja huusi:

"Häpeä, häpeä petturille!"

Brabantilaiset tahtoivat kostaa tämän herjauksen; he hyökkäsivät
vihollista vastaan yltyneellä raivolla ja tekivät uskomattomia
ponnistuksia repiäkseen hyvitykseksi myöskin Wilhelmin lipun. Mutta
lipunkantaja Jan Ferrand taisteli jokaista vastaan, joka tuli liian
lähelle häntä. Neljä kertaa hänet heitettiin maahan, ja neljä kertaa
hän nousi jälleen pystyyn lippuineen, vaikka oli haavoja täynnä.

Wilhelm Jülich oli jo surmannut epälukuisen määrän ranskalaisia;
jokainen hänen jättiläismiekkansa isku tuotti kuoleman yhdelle
viholliselle. Näistä valtavista ponnistuksista oli hän jo niin uupunut
ja joka puolelta iskujen runtelema, että veri virtasi hänen nenästään
ja suustaan. Hän kalpeni ja tunsi voimainsa raukenevan. Harmissaan hän
peräytyi taistelulinjan taakse, levähtääkseen vähän. Jan Vlaminck,
hänen aseenkantajansa, aukaisi hänen haarniskansa hihnat ja riisui
hänen varusteensa, jotta hän voi hengittää vapaammin. Wilhelmin
poissaollessa olivat ranskalaiset jälleen voittaneet jonkunverran alaa;
flaamilaiset näyttivät aikovan peräytyä. Kun Wilhelm sen huomasi,
päästi hän surunsa julki epätoivoisina valituksina. Silloin keksi Jan
Vlaminck sukkelasti ovelan kepposen, joka oli todisteena hänen herransa
tavanmukaisesta urhoollisuudesta. Hän puki ylleen Wilhelmin
varustukset, syöksyi vihollisten keskelle ja huusi:

"Takaisin, Ranskan miehet! Wilhelm Jülich on täällä jälleen!"

Samalla hän sivalteli urheasti vihollisia ja heitti heistä maahan
varsin monta. Muut väistyivät takaisin ja antoivat siten riveille aikaa
sulkeutua jälleen eheiksi. Rudolf Nesle oli ratsuväkensä valiojoukon
kanssa hyökännyt herra Borluutin johtamia viittätuhatta gentiläistä
vastaan. Pelottomasti oli urhea ranskalainen koettanut murtaa tuota
joukkoa; jo kolmasti olivat gentiläiset lyöneet hänet takaisin tuottaen
hänelle suurta mieshukkaa, riviensä pysyessä yhä eheinä. Juhana Borluut
harkitsi, että olisi hyvin epäedullista, jos hän jättäisi tämän aseman
käydäkseen hyökkäykseen Rudolfin miehiä vastaan, ja siksi hän keksi
toisen keinon. Hän otti kolme takimmaista riviään ja yhdisti ne
nopeasti kahdeksi uudeksi osastoksi, jotka hän sijoitti taistelulinjan
taakse; niiden toinen pää oli ihan rintamajoukon takana, toinen
kauempana kentällä taistelulinjan takana. Nyt hän antoi käskyn
joukkojensa keskimmäiselle osastolle, joka oli molempien uusien
osastojen välissä, että sen oli ranskalaisten ensi hyökkäyksen tullen
peräännyttävä.

Rudolf Nesle, joka oli saanut ratsumiehensä jälleen säännölliseen
järjestykseen, hyökkäsi uudestaan gentiläisiä vastaan. Kohta väistyi
keskimmäinen osasto taaksepäin. Ranskalaiset luulivat murtaneensa
rintaman ja päästivät riemukkaan huudon: "Noël, Noël! Voitto, voitto!"

He työntyivät kaikki aukkoon, toivoen pääsevänsä vihollisen kimppuun
selkäpuolelta ja tuhoavansa sen. Mutta se ei heille onnistunutkaan:
kaikkialla oli heitä vastassa keihäs- ja tapparamuuri. Juhana Borluut
antoi joukkojensa molempien sivustain kaartaa eteenpäin; hänen
viisituhatta gentiläistään muodostivat renkaan, siten sulkien nuotan,
jossa hänellä oli vankina nuo tuhat ranskalaista. Nyt alkoi hirmuinen
joukkoteurastus; kokonainen neljännestunti iskettiin, lyötiin ja
pistettiin, ilman että saattoi nähdä, kumpi hävisi tai kumpi voitti.
Miehiä ja hevosia virui sekaisin maassa, huutaen, vaikeroiden ja
korskuen, ei voinut nähdä eikä kuulla mitään, -- verta juoksi virtoina.

Rudolf Nesle taisteli vielä kauan haavoja täynnä ja omain miestensä
veripärskeitten tahrimana ruumiiden keskellä; varma kuolema oli hänellä
edessään. Kun Juhana Borluut näki sen, tuli hänen vilpittömästi sääli
tuota sankarillista ritaria, ja hän huusi hänelle:

"Antautukaa, herra Rudolf, en tahtoisi nähdä teidän kuolevan!"

Rudolf oli raivosta ja epätoivosta aivan poissa suunniltaan; hän
ymmärsi Borluutin sanat hyvin, ja hänen sydämessään läikähti ehkä
kiitollisuuden tunne. Mutta marsalkka Robertin sinkauttama soimaus
siitä, että hän olisi yhteisymmärryksessä vihollisen kanssa, oli
koskenut häneen niin katkerasti, ettei hän tahtonut enää kauempaa elää.
Hän viittasi kädellään, ikäänkuin lähettäen Juhana Borluutille
viimeiset jäähyväiset, ja löi vielä kuoliaaksi kaksi gentiläistä.
Viimein hän vaipui, saatuaan nuijan iskun päähänsä, hengettömänä
veljensä ruumiin viereen. Monet ritarit, jotka oli syösty alas hevosen
selästä, halusivat antautua, mutta siitä ei välitetty; ei ainoakaan
jäänyt henkiin.

Sillävälin kuin Borluutin joukot suorittivat tätä joukkoteurastusta,
kamppailtiin koko taistelurintamalla yhtä kiivaasti. Yhtäällä kajahti
huuto: "Noël, Noël, Montjoie Saint-Denis!" ja siitä saattoi ymmärtää,
että siellä olivat ranskalaiset voiton puolella. Toisaalla taas
kohotettiin huuto: "Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is!
Slaet al dood!" Se jyrähti taivaalle ilmoittaen ranskalaisen
joukko-osaston tuhoa.

Groeningenin puro oli kukkuroillaan verta ja ruumiita. Kuolevien
uikutus hukkui aseitten kalskeeseen, se oli hirmuinen pauhina, joka
kiiri kuin ukkonen taistelijoiden yläpuolella. Pitkä rivi ruumiita oli
kasautunut kuin padoksi pitkin rintamalinjan edustaa. Haavoittuneet
olivat varmat kuolemastaan; sillä ketään ei korjattu pois, ja siten
heidän täytyi joko tukehtua lietteeseen tai survoutua hevosten
jalkoihin.

Sillävälin oli Hugo Arckel kahdeksansadan pelottoman soturinsa kanssa
uskaltautunut aivan ranskalaisten rivien keskelle. Hän oli joka
puolelta niin täydelleen vihollisten ympäröimänä, että flaamilaisten
oli mahdoton häntä nähdä. Siinä hän taisteli niin urhollisesti ja
taitavasti, etteivät häntä ympäröivät lukuisat vihollisjoukot voineet
murtaa hänen parveaan, niin vähäinen kuin se olikin; valtava määrä
vastustajia makasi jo maassa hänen ympärillään. Jokainen, joka uskalsi
lähestyä häntä, maksoi sen hengellään. Vähitellen hän tunkeutui yhä
etemmäksi ranskalaisten leiriä kohti, ja näytti siltä kuin hän olisi
pyrkinyt sinne. Se ei kuitenkaan ollut hänen tarkoituksensa. Kun hän
oli päässyt keskelle ranskalaisten joukkoja, kääntyi hän sivullepäin
Navarran lippua kohti ja tempasi sen lipunkantajan kädestä. Navarran
kuningattaren soturit hyökkäsivät raivokkaasti hänen kimppuunsa ja
hakkasivat maahan monta hänen miehistään; mutta hän puolusti
valloittamaansa lippua niin urhoollisesti, ettei kukaan saanut sitä
enää riistetyksi hänen käsistään. Hän oli jo saapunut melkein takaisin
fllaamilaisten joukkojen luo, kun Ludvig Forest hirmuisella iskulla
murskasi hänen vasemman käsivartensa. Typistetyn jäsenen nähtiin
riippuvan haarniskan sivulla, veri pulppusi siitä vahvana virtana, ja
kuolonkalpeus levisi hänen kasvoilleen; mutta lippua hän ei
hellittänyt. Ludvig Forestin surmasi eräs toinen flaamilainen, ja Hugo
Arckel saapui melkein hengetönnä Navarran lippu mukanaan joukon
keskelle. Hän yritti vielä kerran huudahtaa: "Vlaenderen den Leeuw!"
mutta ääni ei totellut häntä, ja hän vaipui valloitettuine lippuineen
maahan.

Vasemmalla sivustalla, missä Gwyden joukko oli, taisteltiin vielä
tuimemmin. Chatillon oli useampien tuhansien ratsumiesten kanssa
hyökännyt Veurnen ammattikuntia vastaan ja hakannut jo maahan muutamia
satoja miehiä. Eustachius Sporkyn makasi vaikeasti haavoittuneena
rintamalinjan takana ja huusi joukolleen, että se pysyisi horjumatta.
Mutta voima, joka työnsi sitä taaksepäin, oli liian suuri, sen täytyi
väistyä. Suuren ratsumies-osaston seuraamana Chatillon mursi rintaman,
ja kuolevan Sporkynin kohdalla, joka silloin pian heittikin henkensä,
syntyi hurja kamppailu.

Aadolf Nieuwland oli yksinään Gwyden ja hänen lipunkantajansa kanssa
pysynyt paikoillaan, niin että he olivat erotetut joukoistaan ja
saattoivat odottaa varmaa kuolemaa. Chatillon teki mitä suinkin voi
saadakseen käsiinsä Flanderin suuren lipun. Vaikka Segher Lonke, joka
lippua kantoi, oli jo useamman kerran tullut maahan heitetyksi, ei
Chatillon sittenkään voinut saavuttaa päämääräänsä. Hän raivosi, huusi
vimmoissaan miehilleen ja kävi kuin hullu noiden kolmen voittamattoman
flaamilaisen kimppuun. Nämä eivät varmaankaan olisi muuten voineet niin
kauan pitää puoliaan suurta ja urhoollista vihollisparvea vastaan,
mutta ne olivat hakanneet maahan niin paljon miehiä, että heidän
ympärilleen kasautuneet ruumiit muodostivat melko korkean esteen, joka
vaikeutti toisten ratsastajien lähestymistä ja toimitti heille
rintavarustuksen virkaa. Chatillon antautui kokonaan raivonsa ja
maltittomuutensa valtaan; hän otti pitkän peitsen eräältä
ratsumieheltään ja syöksyi sen kanssa Gwyden kimppuun. Hän olisikin
kai varmasti surmannut nuoren kreivin, sillä tämä ei nähnyt uuden
vihollisensa tuloa otellessaan toisten ritarien kanssa. Näytti jo siltä
kuin työntyisi keihäs kypärin ja haarniskan välitse hänen kaulaansa,
mutta silloin kohotti Aadolf Nieuwland salamana miekkansa, iski keihään
kahdeksi kappaleeksi ja pelasti siten päällikkönsä hengen.

Samassa silmänräpäyksessä, ennenkuin Chatillon ehti jälleen tarttua
miekkaan, syöksähti Aadolf ruumiskasan yli, ja saavuttuaan siten
ranskalaisen ritarin eteen iski häntä niin rajusti päähän, että hän
menetti osan poskestaan ja kappaleen kypäristään. Veri tulvahti hänen
olkapäilleen. Hän yritti vielä puolustautua mutta kaksi voimakasta
iskua heitti hänet satulasta hevosten jalkoihin. Flaamilaiset kiskoivat
hänet sieltä esiin raahasivat hänet rintamalinjan taakse ja hakkasivat
hänet kappaleiksi.

Sillävälin oli Arnold Oudenaerde tullut vasemmalle sivustalle avuksi;
se antoi asiain tilalle pian toisen käänteen. Veurnen ammattikunnat
olivat, tämän uuden joukon vahvistamina, jälleen syöksyneet eteenpäin
ja ranskalaiset ajettiin takaisin mitä suurimmassa sekasorrossa,
joukoittain hevosia ja miehiä suistui maahan ja hämminki heidän
joukossaan kävi niin suureksi, että flaamilaiset pitivät jo voittoa
saavutettuna ja huutelivat riemuiten koko tällä rintamaosalla
herkeämättä: "Voitto, voitto! Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is,
valsch is! Slaet al dood!"

Joka olisi nähnyt teurastajat tällä hetkellä, se olisi, joutumatta
alttiiksi heidän iskuilleenkaan, kuollut paljaasta pelosta ja kauhusta.
Miesten ja hevosten ruumiiden yli nähtiin heidän juoksevan paljain
rinnoin, paljain käsivarsin ja vertatippuvin piiluin, hakaten maahan
kaiken mikä eteen sattui. Heidän kasvonsa olivat mudan, hien ja veren
tuntemattomiksi tahraamat, hurja nauru heidän piirteissään ilmaisi
heidän katkeraa vihaansa vihollista kohtaan ja heidän taistelunhaluaan
Ranskalaiset olivat ylimielisyydessään puhuneet flaamilaisista,
ikäänkuin he heti ensi ryntäyksellä pyyhkäisisivät nämä maahan. Nyt he
huomasivat omaksi vahingokseen, että turhalla suunpieksännällä ei
taistelukentällä paljon toimiteta. He valittivat ajattelemattomuutensa
seurauksia ja näkivät, millaista väkeä heillä oli edessään. Rohkeuttaan
he eivät kuitenkaan menettäneet; yhä vielä he olivat flaamilaisia
lukuisammat, sillä heillä oli joukkoja, jotka eivät olleet vielä
lainkaan ottaneet osaa taisteluun.

Sillävälin kuin ranskalaisten etumaiset joukot täten tuhottiin, seisoi
marsalkka d'Artois toisen osaston kanssa vielä pitkän matkan päässä
flaamilaisesta sotajoukosta. Koska vihollisen rintama ei ollut
tarpeeksi leveä, että sitä vastaan olisi yhtaikaa voinut taistella niin
paljolla väellä, ei hän ollut vielä tullut esiin. Hän luuli omien
miestensä olevan epäilemättä voiton puolella, sillä hän ei nähnyt
yhdenkään heistä palaavan takaisin. Kuitenkin hän lähetti Ludvig
Clermontin neljäntuhannen normannilaisen ratsumiehen kanssa ahdistamaan
flaamilaisten rintamaa sivultapäin.. Clermontin onnistui tavata sillä
puolen lujempaa maaperää. Hän saapui kaikkine ratsumiehineen puron yli
ja hyökkäsi äkkiä Gwyden joukkojen kimppuun.

Kun nämä siten joutuivat uuden vihollisen ahdistamiksi selkäpuolelta,
samalla kuin heillä vielä oli kyllin tekemistä edessään olevista
Chatillonin miehistäkin, eivät he enää pystyneet pitämään puoliaan;
ensimmäiset rivit heitettiin maahan, muut joutuivat hämminkiin, ja koko
tämä osa flaamilaisesta sotajoukosta peräytyi epäjärjestyksessä. Tosin
piti Gwyden ääni, joka vannotti heitä pysymään paikallaan, heissä
riittävästi rohkeutta yllä, mutta siitä ei ollut apua. Hyökkäys oli
liian valtava, ja heidän päällikkönsä kehoitukset saivat aikaan
ainoastaan sen, että he suorittivat peräytymisensä niin hitaasti kuin
mahdollista.

Kova onni määräsi, että Gwyde sai tällä hetkellä niin ankaran iskun
kypäriinsä, että hän suistui eteenpäin ratsunsa kaulaa vasten ja
pudotti miekkansa. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut eikä voinut
siinä tilassa puolustaa itseään. Hänestä olisi varmaankin loppu tullut,
jollei Aadolf olisi häntä auttanut. Tämä ritari syöksähti Gwyden ratsun
eteen ja heilutti miekkaansa ympärillään niin uljaasti ja pelottomasti,
etteivät ranskalaiset päässeet nuoreen Gwydeen käsiksi. Kun hän oli
siten taistellut jonkun aikaa, alkoi hänen käsivartensa heiketä ja
uupua; sen saattoi nähdä hänen miekkansa iskuista, jotka tulivat yhä
hitaammiksi. Iskuja ja lyöntejä kalskahteli hänen varustuksiinsa, hän
tunsi voimainsa raukenevan ja lausui jo hengessään maailmalle viimeiset
hyvästinsä. Sillävälin oli Gwyde viety rintaman taakse ja oli jo
toipunut huumauksestaan. Huolestuneena hän huomasi pelastajansa aseman,
sieppasi toisen miekan ja syöksyi uudelleen taisteluun. Hänen kanssaan
olivat jotkut uljaimmista rientäneet paikalle, ja ranskalaiset saatiin
jälleen pidätetyksi, kunnes yhä uusia joukkoja saapui taisteluun. Nyt
eivät flaamilaiset ritarit kaikesta pelottomuudestaan huolimatta
voineet enää pidättää ranskalaisia; huuto: "Vlaenderen den Leeuw!"
hukkui toiseen huutoon; nyt huusivat ranskalaiset vuorostaan:

"Noël, Noël! Eteenpäin, voitto on meidän! Lyökää kuoliaiksi nuo
jalankulkijat!"

Flaamilaiset heitettiin kumoon ja ajettiin hajalle. Vaikka Gwyde pystyi
suorittamaan hämmästyttäviäkin tekoja, ei hän kuitenkaan voinut enää
estää joukkojensa perääntymistä; sillä ainakin kolme ratsumiestä tuli
jokaista flaamilaista kohden; hevoset ajoivat heidät kumoon tai
työnsivät heidät vastustamattomalla voimalla takaisin. Nyt joutuivat
heidän rivinsä epäjärjestykseen, ja flaamilaisen sotajoukon tämän
sivustan täytyi paeta vihollisen tieltä; monet heistä saivat surmansa,
kaikki muut joutuivat niin hajalleen, etteivät he voineet enää tehdä
minkäänlaista vastarintaa ratsumiehille, jotka ajoivat heitä takaa aina
Leye-jokeen asti, mihin suuri osa hukkui.

Tämän joen rannalla oli Gwyde onnistunut saamaan joukkonsa jälleen
jonkunlaiseen järjestykseen, mutta vihollisen ylivoima oli liian suuri.
Hajalle lyötyinäkin taistelivat Veurnen miehet epätoivon vimmalla;
vaahtoa oli heidän suupielissään, ja joka puolelta heidän ruumistaan
valui veri. Heidän sankaruutensa ei kuitenkaan voinut heitä auttaa.
Jokainen oli jo surmannut kolme neljä ratsumiestä, mutta heidän lukunsa
väheni yhä, kun taas vihollisten lukumäärä kasvoi yhtenään. Heidän
ainoana ajatuksenaan oli kuolla kunniakkaasti ja hyvin kostettuna.

Kun Gwyde näki joukkojensa sortuvan ja piti taistelua menetettynä,
olisi hän voinut itkeä tuskasta; mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa
murheelle; synkkä raivo oli vallannut hänet. Uskollisena valalleen ei
hän tahtonut enää kauempaa elää, ja niinkuin mieletön hän kannusti
ratsunsa keskelle riemuitsevia vihollisia. Aadolf Nieuwland ja Arnold
Oudenaerde seurasivat häntä; he taistelivat niin raivokkaasti, että
ranskalaiset pelästyivät heidän ihmetekojaan. Niinkuin taikavoimasta
vaipuivat ritarit maahan heidän miekkojensa sivalluksista. Useimmat
flaamilaiset viruivat kuitenkin jo kentällä, ja ranskalaiset huusivat
täydellä syyllä "Noël, Noël!" sillä mikään ei näyttänyt enää voivan
pelastaa Gwyden joukkoja.

Silloin nähtiin Oudenaerdessa päin, Haver-puron takana, jotakin
päiväpaisteessa kirkkaasti säihkyvää liikkuvan puiden välissä. Tämä
outo näky lähestyi nopeasti ja saapui vihdoin aukealle kentälle;
nähtiin kaksi ratsastajaa, jotka kiisivät täyttä laukkaa
taistelukenttää kohti. Toinen oli komeista varustuksistaan päättäen
ritari; hänen haarniskansa ja kaikki häntä ja hänen hevostaan verhoava
rauta oli kullattu ja levitti tavatonta loistetta. Suuri sininen
sulkatöyhtö liehui tuulessa hänen hartioillaan, ratsun suitset olivat
kauttaaltaan hopeasuomuksilla peitetyt, ja hänen rinnassaan upeili
punainen risti; tämän merkin yläpuolella oli mustalla pohjalla
hopeakirjaimin sana "Flanderi".

Ei yksikään ritari koko taistelukentällä ollut niin komeasti varustettu
kuin tämä tuntematon, mutta se mikä enimmin erotti hänet muista, oli
hänen vartalonsa. Hän oli päätänsä pitempi pisimpiä, ja hänen jäsenensä
olivat niin voimakkaat, että häntä olisi voinut luulla jättiläiseksi.
Hevonen, jolla hän ratsasti, lisäsi melkoisesti hänen ulkonäkönsä
tavattomuutta, sillä sekin oli ihmeen suuri ja voimakas, kaunein
saksalainen ori, mitä ajatella saattoi. Vaahto valui pitkinä höytäleinä
sen turvasta, ja korskuen se kiisi eteenpäin. Ritarilla ei ollut muuta
asetta kuin peloittava sotamoukari, jonka teräs heijastui välkkyvänä
kultaisista varustuksista. Toinen ratsastaja oli munkki. Hän oli
huonosti varustettu: haarniska ja kypäri olivat niin ruostuneet, että
ne näyttivät ihan punaisilta. Hänen nimensä oli veli Wilhelm van
Saestinge. Luostarissaan Doestissa hän sai kuulla, että Kortrykin luona
taisteltaisiin ranskalaisia vastaan; hän otti sentähden kaksi hevosta
tallista, antoi toisen maksuksi niistä ruostuneista varustuksista,
jotka hänellä oli yllään, ja toisella hän nyt riensi ottamaan osaa
taisteluun. Hänkin oli tavattoman voimakas rakenteeltaan ja peloton
mieleltään; pitkä lyömämiekka välkkyi hänen kädessään, ja saattoi nähdä
jo hänen silmistään, että hänen täytyi olla peloittava soturi; hän oli
juuri-ikään kohdannut tuon ihmeellisen ritarin, ja koska molemmat
pyrkivät samaan päämääriin, olivat he ratsastaneet yhtä matkaa.

Flaamilaiset kiinnittivät katseensa iloisen odotuksen tuntein
kultaiseen ritariin, jonka he näkivät kaukana lähestyvän. He eivät
voineet vielä lukea hänen rinnassaan olevaa Flanderi-sanaa eivätkä siis
myöskään tietää, oliko hän ystävä vai vihollinen; mutta vaarallisessa
asemassaan he arvelivat, että Jumala lähetti heille tuossa muodossa
jonkun pyhimyksensä heitä pelastamaan. Tätä arvelua vahvistivat
melkoisessa määrässä ritarin loistava asu, hänen tavaton kokonsa ja
hänen rinnassaan oleva punainen risti.

Gwyde ja Aadolf, jotka olivat vihollisten keskellä, katsahtivat
toisiinsa suuresti ilostuneina; he olivat tunteneet kultaisen ritarin.
Nyt he pitivät ranskalaisia häviöön tuomittuina; sillä heillä oli mitä
suurin luottamus tuon uuden soturin voimaan ja kokemukseen. Katseet,
jotka he loivat toisiinsa, sanoivat: Oi, mikä onni, siinä on Flanderin
leijona!

Kultainen ritari saapui vihdoinkin ranskalaisten joukkojen luo;
ennenkuin ehdittiin kysyäkään, kenen puolesta hän taisteli, ketä hän
tahtoi auttaa, hyökkäsi hän tiheimpään ratsumiesparveen ja löi
moukarillaan ympärilleen niin rajusti ja peloittavasti, että he kauhun
valtaamina ajoivat toisiaan kumoon, koettaessaan välttää hänen
iskujaan. Kaikki sortui maahan hänen jysähtelevän moukarinsa edestä, ja
kaikkialla, missä hän tunkeutui vihollisjoukkojen läpi, jäi hänen
ratsunsa jälkeen lakaistu ura kuin purjehtivan laivan vanavesi. Siten
hän heitti maahan kaiken, mitä hän kohtasi, ja saapui hirvittävän
nopeasti niiden joukkojen luo, jotka oli työnnetty Leyen rantaan.
Sitten hän huusi: "Vlaenderen den Leeuw! Seuratkaa minua! Seuratkaa
minua!"

Samassa hän sinkautti suuren joukon ranskalaisia liejuun ja löi
kuoliaaksi niin hämmästyttävän monta, että flaamilaiset pitivät häntä
yliluonnollisena olentona.

Nyt palasi rohkeus heidän sydämiinsä. Riemuhuudoin he ryntäsivät
eteenpäin, pyrkien kilvoittelemaan ritarin ihmetekojen kanssa.
Ranskalaiset eivät voineet kauempaa vastustaa tuota pelotonta leijonaa.
Etumaiset kääntyivät ympäri ja koettivat paeta, mutta syöksyivät
toveriensa hevosia vastaan, ja toinen heitti toisensa maahan.

Nyt alkoi yleinen verilöyly koko rintaman pituudelta Flaamilaiset
hakkasivat maahan kaikki ja harppasivat suurien ruumiskasojen yli
päästäkseen käsiksi kauempana oleviin vihollisiin. Nyt ei enää huudettu
"Noël" vaan huuto: "Vlaenderen den Leeuw!" vallitsi kaikkia muita ääniä
ylimpänä, tukkien taistelijain korvat niin, etteivät he voineet enää
kuulla omien aseittensa lyöntejäkään.

Veli Wilhelm, munkki, oli hypännyt alas ratsunsa selästä ja taisteli
jalan; kaikki, mikä tuli hänen ulottuvilleen, sai surmaniskun. Hän
heilutti miekkaansa ikäänkuin se olisi ollut höyhen, ja nauroi pilkaten
vihollisille jotka yrittivät häntä ahdistaa. Olisi voinut luulla hänen
nauttivan jostakin hauskasta leikistä: hän oli niin iloinen ja laski
leikkiä niin vallattomasti, kuin olisi hän ollut taistelemassa lasten
kanssa. Hänen taitavuudestaan huolimatta sattui kuitenkin moni
miekanisku hänen ruostuneeseen haarniskaansa. Joku muu olisi hyvinkin
kaatunut saatuaan yhdenkään noista iskusta, mutta veli Wilhelm pysyi
järkkymätönnä. Jokainen, jonka kova onni satutti hänen tielleen, vaipui
samassa silmänräpäyksessä maahan hänen jättiläismiekkansa
sivalluksesta.

Äkkiä hän näki hiukan kauempana Ludvig Clermontin seisovan lippuineen.

"Vlaenderen den Leeuw!" huusi veli Wilhelm. "Tuo lippu on minun!"

Ikäänkuin kuolettavan haavan saaneena hän lankesi maahan, ryömi
nelinkontin hevosten alitse eteenpäin ja nousi jälleen äkkiä seisomaan
Ludvig Clermontin vieressä. Joka taholta sateli iskuja häneen, mutta
hän osasi puolustautua niin hyvin, ettei hän saanut muuta kuin joitakin
kovia ruhjeita. Että hän oli asettanut lipun päämääräkseen, sitä hän ei
antanut huomata; käänsipä hän sille suorastaan selkänsäkin. Mutta äkkiä
hän kavahti ympäri, löi samassa lipunkantajalta käsivarren poikki ja
repi alasputoavan lipun riekaleiksi. Varmaan olisi munkki kohdannut
siinä kuolemansa; mutta sillävälin olivat muut flaamilaiset ehtineet jo
tunkeutua hänen luokseen, ja ranskalaiset pakotettiin peräytymään mitä
suurimmassa epäjärjestyksessä.

Kultainen ritari oli muutamassa tuokiossa hajoittanut nuorta Gwydeä
saartavat viholliset ja ryntäsi yhä kauemmas eteenpäin. Moukarillaan
hän murskasi kypärit ja kallot, eikä hän tavannut ketään, joka olisi
kyennyt tekemään hänelle vastarintaa. Jokainen, joka hänen iskujensa
tainnuttamana putosi maahan, ruhjoutui kuoliaaksi ratsujen kavioihin.
Gwyde lähestyi häntä ja lausui nopeasti:

"Oi Robrecht, veljeni, kuinka hartaasti kiitän Jumalaa siitä, että
tulitte! Te olette pelastanut isänmaan!"

Kultainen ritari ei vastannut mitään, laski vain sormen suulleen,
ikäänkuin tahtoen sanoa: Vaiti! vaiti! Aadolf oli myös nähnyt tuon
merkin ja päätti käyttäytyä, ikäänkuin ei olisi tuntenut Flanderin
kreiviä. Sillävälin suistuivat ranskalaiset maahan toinen toisensa
päälle; flaamilaiset joukot hyökkäsivät vastustamattomasti pakenevain
kimppuun ja löivät pudonneet ritarit hengiltä nuijillaan ja
tapparoillaan. Tuhansittain hevosia virui puoleksi uponneina rämeiseen
maahan; lukemattomat vihollisten ruumiit peittivät taistelupaikan.
Groeningenin puro oli näkymättömissä: siihen kasautuneet ruumiit olivat
yhtä röykkiötä sen rannoilla viruvien kanssa; ehkä olisi voinut erottaa
sen juoksun verivirrasta, mutta verta oli kaikkialla suurina lätäköinä.
Kuolevien uikutukset, tukehtuvien oihkina, voitokkaiden flaamien
ilohuudot sekaantuivat kauheaksi meluksi; siihen tuli lisäksi torvien
räikyntä, miekkojen kalske haarniskoita vastaan, haavoittuneiden
hevosten tuskallinen hirnunta! Ainoastaan purkautuva tulivuori, joka
ukkosen jyrinällä repii maan sisuksia, voi tarjota sellaisen kauhun
kuvan. Oli kuin viimeisen tuomion päivä olisi koittanut.

Kello löi kymmenen Kortrykin kirkontornissa, kun Neslen ja Chatillonin
peräytyvät ratsujoukot pakenivat Robert d'Artois'n joukkojen luo. Kun
Robert kuuli miestensä häviön, leimahti hän hurjaan raivoon. Hän tahtoi
hyökätä flaamilaisten sotajoukkoa vastaan niiden monilukuisten
osastojen kanssa, jotka olivat hänen johdossaan. Toiset ritarit
koettivat saada häntä luopumaan tuosta varomattomasta aikeesta
ja selittivät hänelle, ettei mikään hevonen voinut liikkua
taistelupaikalla; mutta hän ei tahtonut kuulla ketään, vaan hyökkäsi
kaikkien miestensä seuraamana eteenpäin, suoraan pakenevien keskitse.
Ensimmäisestä tappiosta pelastuneet ratsumiehet joutuivat marsalkan ja
hänen uusien joukkojensa yliratsastamiksi ja pakenivat kohta
täydellisessä epäjärjestyksessä joka suunnalle taistelukentältä,
välttääkseen tuota kauheata sekasortoa. Mutta se ei ollut mahdollista;
jälkimmäiset joukot tunkivat etumaisia eteenpäin, ja niin syöksivät
uudet joukko-osastot hurjanrohkeasti flaamilaisten rintamaa vastaan.

Ensi iskun kohdatessa näki Gwyden sotajoukko olevansa pakotettu
perääntymään Groeningenin puron taakse. Mutta siellä olivat kaatuneet
hevoset rintasuojana: oli aivan kuin he olisivat vetäytyneet
vallituksen suojaan. Ranskalaiset ratsumiehet eivät voineet pysyä
pystyssä rämeisellä maaperällä; he putosivat nurinniskoin toistensa
päälle, ja pudotessaan he surmasivat toisiaan. Kun Robert d'Artois sen
näki, tuli hän kuin hulluksi; hän lasketti muutamien pelottomien
ritarien kanssa puron poikki ja syöksyi Gwyden joukkojen kimppuun.
Lyhyen ottelun jälkeen, jossa useita flaamilaisia kaatui, sai Robert
d'Artois tartutuksi Flanderin suuren lipun yhteen nipukkaan ja repäisi
siitä kappaleen, jonka mukana meni leijonan etukäpälä. Raivon huuto
kohosi lähinnä olevien flaamien parvesta. Kaikki huusivat:

"Lyökää hänet kuoliaaksi! Lyökää hänet kuoliaaksi!"

Marsalkka koetti temmata lippua Segher Lonken käsistä. Mutta veli
Wilhelm heitti miekkansa pois, hyppäsi Robert d'Artois'n hevosen
selkään ja kietoi molemmat käsivartensa ylipäällikön kaulaan. Sitten
hän ponnisti jalallaan satulasta ja tempasi sellaisella voimalla
Robertin päätä, että tämä menetti tasapainonsa ja molemmat putosivat
maahan. Sillävälin olivat teurastajat rientäneet paikalle. Jan Breydel
tahtoi kostaa Flanderin lipulle tapahtuneen häväistyksen ja löi yhdellä
iskulla Robertin käsivarren poikki.

Kun onneton marsalkka havaitsi joutuneensa kuoleman omaksi, kysyi hän,
eikö ollut saapuvilla ketään aatelismiestä, jolle hän voisi luovuttaa
aseensa. Mutta teurastajat karjuivat, etteivät he sellaista kieltä
ymmärtäneet, ja ruhtoivat häntä niin kauan, kunnes hän heitti henkensä.

Silläaikaa oli veli Wilhelm heittänyt kansleri Pierre Flotten samalla
tavoin maahan ja kohotti miekkansa halkaistakseen hänen päänsä;
ranskalainen rukoili armoa. Veli Wilhelm naurahti ivallisesti ja iski
häntä niskaan, niin että hän vaipui hengetönnä maahan. Ranskalaiset
herrat Tarcanville ja Aspremont saivat surmansa kultaisen ritarin
moukariniskuista; Gwyde halkaisi Renold Longuevalin pään yhdellä
iskulla, ja Aadolf Nieuwland suisti Raoul Nortfortin satulasta.
Muutamissa tuokioissa kaatui enemmän kuin sata aatelisherraa.

Rudolf Gaucourt oli kuninkaiden Balthasarin ja Sigiksen ynnä
seitsemäntoista muun oivallisen ritarin kanssa pitänyt pitkän aikaa
puoliaan Juhana Borluutin gentiläisiä vastaan. Molemmat kuninkaat ynnä
useat muut ritarit olivat jo saaneet surmansa, ja hänenkin hevosensa
oli jo kaatunut. Mutta Rudolf seisoi yhä ihmeteltävän uljaana
vihollistensa keskellä. Hän puolustautui erinomaisen taitavasti
gentiläisiä vastaan ja piti heidät hurjilla iskuilla kaukana itsestään.
Kun hän huomasi lähes neljäkymmentä miestä käsittävän ranskalaisen
ritariparven, hypähti hän heidän riveihinsä. Mutta Juhana Borluut
hyökkäsi suuren gentiläisjoukon kanssa hänen jälkeensä. Nuo
neljäkymmentä ritaria olivat pian saaneet surmansa, mutta yhä
puolustautui Rudolf Gaucourt yhtäläisellä uljuudella. Haavoista ja
ponnistuksista uupuneena hän vaipui vihdoin maahan kaatuneiden
aseveljiensä viereen, ja gentiläiset riensivät häntä kohti antaakseen
hänelle kuoliniskun; mutta Juhana Borluut ei antanut heidän surmata
tuota urhoollista ranskalaista, vaan käski viedä hänet rintaman taakse
ja otti hänet suojelukseensa.

Vaikka ranskalaisten eturivit tämän ottelun aikana olivat alakynnessä,
pääsi flaamilaisten rintama kuitenkin vain varsin vähän etenemään,
sillä yhä uusia vihollisia riensi paikalle, astuen kaatuneiden sijalle.

Kultainen ritari taisteli vasemmalla sivustalla kuin todellinen leijona
kokonaista ratsumiesparvea vastaan. Hänen rinnallaan taistelivat yhtä
uljaasti nuori Gwyde ja Aadolf Nieuwland; viimeksimainittu heittäytyi
alituiseen keskelle vihollisia, saattaen itsensä usein hengenvaaraan.
Oli niinkuin hän olisi päättänyt kuolla kultaisen ritarin silmien
edessä. Machteldin isä näkee minut! ajatteli hän, ja hän tunsi, kuinka
hänen rintansa silloin laajeni, hänen lihaksensa terästyivät ja
kuolemanhalveksiminen täytti hänen sydämensä. Kultainen ritari huusi
hänelle monta kertaa, ettei hän panisi itseään niin kovin alttiiksi
vaaralle; mutta nämä sanat kuuluivat Aadolfin korvissa kehumiselta:
niiden vaikutus oli päinvastainen! Joka kerta kuin kultainen ritari
huusi hänelle varoituksensa, syöksyi urhean nuorukaisen ratsu
eteenpäin, tunkeutuen yhä syvemmälle ranskalaisten riveihin. Oli onni
nuorukaiselle, että hänen henkeään vartioi vahvempi käsivarsi kuin
hänen omansa, että hänen vieressään oli joku, joka isällisellä
rakkaudella oli vannonut suojelevansa häntä. Koko ranskalaisten
sotajoukossa näkyi enää vain yksi lippu: vielä liehutti suuri
kruununlippu välkehtiviä vaakunamerkkejään, hopeisia liljojaan ja niitä
loistavia helmiä, joista Ranskan vaakuna oli sommiteltu. Gwyde osoitti
kädellään sinne päin, missä lipunkantaja seisoi, ja huusi kultaiselle
ritarille:

"Tuolla se on, se meidän täytyy saada!"

Sitten he koettivat, kukin taholtaan, tunkeutua ranskalaisten
joukkojen läpi, mutta se ei kuitenkaan aluksi onnistunut heille, niin
väsymättömästi kuin he koettivatkin raivata hajalle vihollisparvea.
Aadolf Nieuwland oli vihdoin löytänyt suotuisamman kohdan, tunkeutui
yksinään läpi ja saapui kauan taisteltuaan suuren lipun läheisyyteen.

Mikä onneton kiihko ajoikaan nuorukaista tuolla tavoin kuolemaa kohti!
Jos hän olisi tiennyt, kuinka monta katkeraa kyyneltä vuodatettiin
sillä hetkellä hänen tähtensä, kuinka usein hänen nimensä kohosi erään
neidon suusta rukouksien saattamana taivasta kohti, silloin hän ei
olisi niin hurjanrohkeasti antautunut kuolemalle alttiiksi; hän olisi
ehkä jäänyt jäljemmäksi.

Kruununlippu oli suuren ritariparven ympäröimä. He olivat vannoneet
kunniansa ja uskollisuutensa kautta, että he ennemmin kuolisivat tämän
viimeisen tunnusmerkin juurelle kuin antaisivat riistää sen. Mitä voi
Aadolf niin monta uljasta soturia vastaan? Niinpiankuin he näkivät
hänet, tervehtivät he häntä pilkkasanoin; kaikki miekat heiluivat
yhtaikaa hänen päänsä yläpuolella, ja hän näki olevansa joka puolelta
ympäröity. Iskuja satoi lakkaamatta hänen varustuksiinsa, ja
ihmeteltävästä ketteryydestään huolimatta hän ei enää voinut pitää
puoliaan. Veri juoksi jo hänen kypärinsä alta, hänen silmissään
musteni; hänen lihaksensa olivat niin monista iskuista herpautuneet.
Epätoivon täyttämänä, siinä varmassa tunnossa, että hänen viimeinen
hetkensä oli tullut, huusi hän niin kovalla äänellä, että ranskalaiset
sen kuulivat:

"Machteld! Machteld! Jää hyvästi!"

Näin huutaen hän syöksyi suoraan vihollistensa miekkojen läpi lipun luo
ja tempasi sen lipunkantajan käsistä. Mutta kymmenen kättä sieppasi sen
häneltä jälleen pois. Iskuja satoi häneen satamalla, ja voimatonna hän
hervahti ratsunsa selkää vasten.

Liikehtimisestä, joka tällöin syntyi taistelijain joukossa, huomasi
kultainen ritari Aadolfin vaaran. Hän ajatteli sitä tuskaa, mitä hänen
onneton Machteldinsa tuntisi, jos Aadolf saisi surmansa vihollisen
kädestä, kääntyi miehiinsä päin ja huusi äänellä, joka jyrisi kuin
ukkonen yli taistelun melskeen:

"Eteenpäin, Flanderin miehet! Tännepäin! tännepäin!"

Niinkuin myrskyävä meri, joka äärettömällä voimalla ryntää patojaan
vastaan ja pitkän kamppailun jälkeen hautaa ne vuorenkorkuisten
aaltojensa alle turvaten vaahtoavin lainein vainioille, repien metsiä
juurineen ja kukistaen kaupunkeja maahan, niin syöksyi flaamien
leijoanparvi tämän tuntemattoman ritarin kehoitushuudon johdosta
eteenpäin. Hyökkäys kohtasi ranskalaisia sellaisella raivolla, että
heitä suistui laumoittain maahan jo ensi rynnistyksellä; nuijanlyönnit
ja piiluniskut satelivat heihin taajaan, kuin viljapeltoja ruhjova
raekuuro. Niin sisukasta taistelua ei oltu vielä ikinä ennen nähty;
joka mies oli ylt'yleensä veressä ja monilla oli vielä ase kädessään,
vaikka he olivat jo kauan sitten saaneet kuolettavan haavan. Se oli
kuvaamatonta ihmisten ja hevosten sekasortoa. Kamalat surmanhuudot,
tuskalliset vaikerrukset sulivat yhteen kumeaksi pauhuksi, joka
kiihoitti mielet yhä tulisempaan vimmaan. Ranskalaiset ritarit eivät
päässeet enää liikkumaan, sillä heitä tungettiin joka taholta heidän
takanaan seisovia joukkoja vastaan, samalla kuin piilut ja miekat
hakkasivat etumaisia rivejä järjestään maahan.

Kultainen ritari oli raivannut hävittävällä sotamoukarillaan itselleen
tien vihollisten läpi ja päässyt lähelle Ranskan kruununlippua. Ihan
hänen kintereillään tulivat Gwyde, Arnold Oudenaerde ja muutamat muut
uljaimmista flaamilaisista. Hän koetti tässä sekasorrossa keksiä lipun
lähistöltä Aadolf Nieuwlandin vihreätä sulkatöyhtöä, mutta turhaan.
Hänestä näytti kuitenkin hetkistä myöhemmin, että hän huomasi sen
kaukana flaamilaisten keskellä. Ne neljäkymmentä oivallista ritaria,
jotka vielä seisoivat lipun ympärillä, hyökkäsivät kultaista ritaria
vastaan. Mutta hän heilutti asettaan niin taajaan, ettei yksikään
miekka häneen koskenut. Heti ensi kerralla, kun hän tärskäytti
moukarinsa alas kuin kallionlohkareen, murskasi hän ritari Alin
Bretagnen, toisella iskulla hän pirstoi Richard Falais'n haarniskan ja
rusensi hänen kylkiluunsa.

Sillävälin taistelivat flaamilaiset yhtäläisellä uljuudella; Arnold
Oudenaerde sai haavan päähänsä, ja enemmän kuin kaksikymmentä hänen
miehistään hakkasivat ranskalaiset maahan. Kultainen ritari iski maahan
kaikki mitä oli hänen ulottuvillaan; hänen jaloissaan viruivat jo
herrat Jean d'Emmery, Arnold Wahain ja Hugo Viane; katse ei voinut
seurata hänen moukarinsa heilahduksia, niin nopeasti se lensi yhdestä
vihollisesta toiseen.

Lipunkantaja älysi pian, ettei lippua voinut enää säilyttää sillä
paikalla, ja siksi hän pakeni sen kanssa taaksepäin. Mutta kun
kultainen ritari näki tämän, heitti hän ihmeteltävällä voimalla syrjään
kolme tai neljä vihollista ja ajoi takaa lipunkantajaa pitkän matkan
päähän taistelupaikalta. Saavutettuaan hänet taisteli hän niin kauan ja
uupumatta, kunnes sai vihdoin lipun vallatuksi. Kokonainen parvi
ratsumiehiä oli hyökännyt häntä kohti valloittaakseen lipun takaisin.
Mutta kultainen ritari oli asettanut sen kuin keihään jalustimeensa ja
alkoi äkkiä huimia heitä niin hurjasti, että sangen moni menetti
henkensä. Nyt hän tunkeutui jatkuvasti taistellen vihollisten läpi ja
saapui keskelle flaamilaista sotajoukkoa. Hän kohotti lipun korkealle
ja huusi:

"Vlaenderen den Leeuw! Meidän on voitto! Eläköön! Eläköön!"

Joukot vastasivat äänekkäillä riemuhuudoilla ja heiluttivat ilonsa
merkiksi aseitaan korkealla ilmassa. Heidän uljuutensa kasvoi yhä, kun
he näkivät tämän valloitetun sotamerkin.

Guy St. Pol seisoi vielä noin kymmenentuhannen jalkamiehen ja vahvan
ratsujoukon kanssa Pottelvuorella. Hän oli jo antanut panna kokoon
leirin arvokkaimmat tavarat, aikoen pelastaa väkensä pakenemalla. Mutta
kun Pietari Lebrun, muudan niistä ritareista, jotka olivat taistelleet
kruununlipun luona ja puoleksi tajuttomana palannut taistelukentältä,
näki sen, meni hän hänen luokseen ja huusi:

"Kuinka, St. Pol! Uskallatteko tehdä sen? Aiotteko pelkurin lailla
jättää kostamatta Robert d'Artois'n ja kaikkien veljiemme kuoleman?
Minä pyydän teitä Ranskan kunnian nimessä, älkää tehkö sitä! Kuolkaamme
mieluummin säästyäksemme sellaiselta häpeältä! Johtakaa joukkonne
taisteluun, ehkäpä voitte tuoreilla voimillanne vielä saavuttaa
voitonkin."

Guy St. Pol ei tahtonut kuulla puhuttavankaan taistelusta; pelko oli
vallannut hänet, ja hän vastasi:

"Herra Lebrun, minä tiedän mikä on tehtäväni. Minä en anna sotajoukon
kuormastoa ryöstettäväksi; on parempi, että vien jäljelläolevat miehet
takaisin Ranskaan, kuin syöksen heidät hyödyttömästi surman suuhun."

"Ja aiotteko siis jättää viholliselle alttiiksi kaikki ne, jotka vielä
taistelevat miekka kädessä? Sehän olisi teidän puoleltanne suorastaan
kavallusta! Jos jään eloon tämän päivän sivu, niin syytän teitä
kuninkaan edessä uskottomuudestanne."

"Varovaisuus käskee minua perääntymään, herra Lebrun. Minä poistun,
sanokaa mitä tahdotte, sillä teidän neuvonne on kiihtymyksen
aiheuttama, te olette liiaksi vimman vallassa."

"Ja te olette liiaksi pelon vallassa. Mutta olkoon sitten, koska niin
vääjäämättä tahdotte; osoittaakseni, että olen vielä varovaisempi kuin
te, tahdon yhdellä joukko-osastolla peittää perääntymisenne. Lähtekää
siis, minä pidätän vihollista."

Hän otti kaksituhatta jalkamiestä ja johti ne taistelukentälle.

Sillävälin oli taistelevien ranskalaisten lukumäärä huvennut niin
vähiin, että heidän rintamansa oli monesta paikasta murrettu läpi. Se
teki flaamilaisille mahdolliseksi ahdistaa heitä sekä edestä että
takaa.

Kultainen ritari, joka jättimäisen vartalonsa ja kookkaan ratsunsa
turvin saattoi nähdä yli koko taistelukentän, näki Lebrunin liikkeen ja
ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hänelle oli selvää, että St. Pol aikoi
pujahtaa tiehensä sotajoukon kuormaston kanssa. Sentähden hän ratsasti
Gwyden luo ja antoi hänelle tiedoksi vihollisen aikomuksen. Heti
lähetettiin muutamia ritareita rintaman taakse, antamaan johtajille
tarpeellisia määräyksiä. Hetkistä myöhemmin lähti useampia
joukko-osastoja liikkeelle, leviten kaikkiin suuntiin taistelukentän
yli. Juhana Borluut eteni gentiläisineen pitkin kaupunginmuuria ja
hyökkäsi Lebrunin kimppuun sivultapäin; teurastajat esimiehensä
Breydelin johdolla kaarsivat Nedermosscheren linnan ympäri ja
hyökkäsivät ranskalaisten leiriä vastaan takaapäin.

St. Polin joukot eivät olleet tätä hyökkäystä arvanneet. He olivat
panemassa kokoon leirin arvokkaimpia tavaroita, kun he näkivät
teurastajain piilujen ja niiden mukana surman heiluvan päittensä
päällä. Hyökkäävien flaamilaisten karjunta säikähdytti heidät niin
perinpohjin, että he juoksivat epäjärjestyksessä sikin sokin ja
pakenivat joka taholle kenttiä pitkin; mutta teurastajat tekivät heidän
joukossaan kerrassaan hirmuista jälkeä. Guy St. Pol, joka istui
erinomaisen ratsun selässä, vältti kuolemanvaaran ja pakeni niin
joutuin kuin mahdollista, välittämättä joukoistaan sen enempää.

Leiri oli pian puhdistettu, ja muutamien minuuttien kuluttua ei siinä
ollut enää ainoatakaan elävää ranskalaista. Flaamilaiset saivat
voittosaaliikseen kaikki kultaiset ja hopeaiset astiat ja loppumattoman
määrän muita aarteita, joita vihollinen oli tuonut mukanaan.

Taistelukentällä ei kamppailu ollut vielä päättynyt. Noin tuhat
ratsumiestä käsittävä joukko piti vielä puoliaan; he taistelivat kuin
leijonat, vaikka olivat jo täynnä haavoja. Heidän joukossaan oli toista
sataa jalosukuista ritaria, jotka eivät tahtonet jäädä elämään tämän
tappion jälkeen ja kävivät raivoisalla vimmalla flaamilaisten kimppuun.
Vähitellen työnnettiin heidät kaupungin muurien viereen, missä hevoset
suistuivat Ronduite-puroon tai vajosivat sen rantamiin. Ritarit eivät
voineet enää pysyä hevostensa selässä; sentähden he hyppäsivät yksi
toisensa perään satulasta, keräytyivät piiriin ja jatkoivat taistelua
jalan, lyöden kuoliaaksi vielä monta flaamilaista. Notkosta oli tullut
verijärvi; taistelijat seisoivat nilkkojaan myöten veressä. Päitä,
käsivarsia, sääriä virui maassa sikin sokin särkyneitten kypärien ja
miekkojen kanssa.

Muutamat liljalaiset, niiden joukossa Jan van Gistel ja joitakin
brabantilaisia, näkivät, ettei pelastumista enää voinut ajatella.
Senvuoksi he juoksivat flaamien keskelle huutaen: "Vlaenderen den
Leeuw! Eläköön, eläköön Flanderi!" He luulivat siten pelastuvansa;
mutta heti tuli eräs kankuri juoksujalkaa Jan van Gistelin luo ja antoi
hänelle niin hirmuisen iskun päähän, että hänen kallonsa murskaantui.
Kankuri mutisi puoliääneen:

"Isäni sanoi teille, ettette te tule kuolemaan vuoteeseenne,
kavaltaja!"

Toiset tunnettiin vaakunoistaan ja tulivat kavaltajina maahan
hakatuiksi tai lävistetyiksi.

Nuori Gwyde tunsi sääliä vielä jäljelläolevia ritareita kohtaan, jotka
puolustautuivat niin uljaasti, ja huusi heille kehoittaen heitä
antautumaan vangiksi saadakseen pitää henkensä. Nähdessään, ettei
rohkeus ja urhoollisuus enää voinut heitä auttaa, antautuivat ritarit
ja luovuttivat aseensa. Heidät uskottiin Juhana Borluutin huostaan.

Ylhäisin näistä sotavangeista, joita kaikkiaan oli noin kuusikymmentä,
oli Thibaut II, sittemmin Lotringin herttua; muutkin olivat
syntyperältään korkeita ja urhoollisuudestaan kuuluisia ritareita.

Nyt ei taistelukentällä ollut enää ainoatakaan vihollista; mutta joka
suunnalla nähtiin heitä pakenemassa. Flaamilaiset olivat ihan
ihmeissään, kun ei heillä enää ollut mitä vastaan taistella, ja
hehkuivat yhä taistelunhalusta. He juoksivat parvittain yli kenttien,
ajaakseen vihollisia takaa; Pyhän Magdaleenan sairashuoneen luona he
saavuttivat osaston St. Polin joukoista ja surmasivat sen viime
mieheen; vähän kauempana he tapasivat liljalaisen Willem Mosscheren,
joka oli muutamien muiden kanssa poistunut taistelusta. Nähdessään
joutuneensa ympäröidyksi hän rukoili armoa, luvaten palvella Robrecht
Bethunea uskollisena alamaisena. Mutta he eivät häntä kuunnelleet, ja
teurastajien piilut lopettivat hänen puheensa ja elämänsä.

Sitä jatkui kaiken päivää, kunnes ainoatakaan ranskalaista tai
ranskanmielistä ei enää ollut tavattavissa.




VI.


Vaikka suuri osa flaamilaisista joukoista ajoi parvittain vihollista
takaa pitkin seutua, jäi taistelupaikalle kuitenkin muutamia
järjestettyjä joukko-osastoja. Juhana Borluut oli komentanut miehensä
pysymään paikoillaan, pitääkseen sotatavan mukaan taistelukentän
hallussaan seuraavaan päivään asti; ainoastaan muutamat olivat
kiihkeässä innossaan jättäneet tämän määräyksen noudattamatta;
läsnäolevaan osastoon kuului vielä kolmetuhatta gentiläistä; siihen
tuli lisäksi kaikkia aselaatuja olevaa väkeä, joka ponnistuksista tai
haavoista uupuneena ei jaksanut ajaa vihollista takaa ja oli sentähden
jäänyt taistelukentälle. Nyt, kun voitto oli saatu ja synnyinmaan
kahleet murretut, huusivat flaamilaiset riemuissaan: "Vlaenderen den
Leeuw! Voitto! Voitto!" Kohta vastasivat yperniläiset ja kortrykilaiset
kaupungin muureilta vielä äänekkäämmin riemuhuudoin. Heilläkin oli
voitonriemuun aihetta; sillä samaan aikaan kuin molemmat sotajoukot
kamppailivat keskenään Groeningenin aukealla, oli linnanvouti Lens
hyökännyt sadan miehen kanssa linnasta kaupunkiin ja olisi ehkä
polttanut sen poroksi. Mutta yperniläiset kävivät heidän kimppuunsa
niin urheasti, että ranskalaisten oli pakko pitkän taistelun jälkeen
paeta epäjärjestyksessä takaisin linnaan. Kun Lens luki miehensä, näki
hän ainoastaan kymmenennen osan säästyneen vihollisten raivolta.

Useimmat johtajat ja aatelismiehet olivat menneet leiriin ja
kerääntyneet kultaisen ritarin ympärille; he lausuivat kaikki hänelle
kiitollisuutensa, mutta hän ei vastannut mitään, peläten ilmaisevänsä
itsensä. Gwyde, joka seisoi hänen vieressään, kääntyi ritarien puoleen
ja lausui:

"Hyvät herrat, tämä ritari, joka on niin ihmeellisesti pelastanut
meidät ja Flanderin, on ristiretkeläinen, joka haluaa pysyä
tuntemattomana: Flanderin jaloin poika omistaa hänen nimensä."

Ritarit eivät sanoneet mitään, mutta jokainen koetti arvata, kuka tuo
niin jalo, urhoollinen ja voimakas ritari saattoi olla. Ne, jotka
olivat olleet kokouksessa Dalen metsikössä, olivat jo aikoja sitten
tienneet, kuka hän oli, mutta he eivät uskaltaneet ilmaista
vakaumustaan, koska olivat juhlallisesti luvanneet säilyttää
salaisuuden. Muidenkin joukossa oli monta, jotka eivät vähääkään
epäilleet, etteikö hän ollut itse Flanderin kreivi; mutta he olivat
vaiti, koska Gwyde oli tehnyt tiettäväksi kultaisen ritarin
toivomuksen.

Robrecht oli jo jonkun aikaa puhellut hiljaa Gwyden kanssa; sitten hän
antoi katseensa kiertää läsnäolevain joukossa ja lausui viimein:

"Minä en näe Aadolf Nieuwlandia; olisiko minun nuori ystäväni kaatunut
vihollisten miekkoihin? Voi, se tuottaisi minulle ikuisen surun. Ja
kuinka kuumia kyyneliä minun Machteld-raukkani itkisi hyvän veljensä
tähden!"

"Kaatunut hän ei varmaankaan ole, Robrecht; luullakseni näin juuri
äsken hänen vihreän töyhtönsä Neerlandin metsikön puiden välistä.
Varmaan hän on nyt ajamassa takaa jäljelläolevia vihollisia; näittehän,
kuinka hillittömän hurjasti hän yhtenään uskaltautui keskelle
ranskalaisia. Älkää pelätkö ollenkaan, Jumala ei varmasti ole sallinut
hänen kuolla."

"Oi Gwyde, minä tahtoisin, että sanasi olisivat totta! Sydämeni murtuu,
kun ajattelen, ettei onneton lapseni voisi riemuita tällaisena riemun
päivänä. Minä pyydän teitä, veljeni, antakaa Borluutin miesten
tarkastaa koko taistelukenttä, eikö Aadolfia löytyisi. Minä menen
lohduttamaan sairasta Machteldiani. Isänsä läsnäolo mahtanee tuottaa
hänelle ainakin yhden iloisen hetken."

Hän tervehti kädellään läsnäolevia ritareita ja riensi Groeningenin
luostariin päin. Gwyde käski Juhana Borluutin lähettää miehensä pitkin
taistelukenttää, vetämään esiin haavoittuneita ruumiiden alta ja
tuomaan heitä leiriin.

Kun gentiläiset astuivat taistelukentälle, jäivät he aluksi, hirmuisen
näyn tyrmistyttäminä seisomaan. Nyt, kun taistelun kiihko oli heissä
sammunut, herätti heissä kammoa tuon laajan verikentän näkeminen, missä
virui sikin sokin tuhansittain ruumiita, hevosia, lippuja ja
kaikenlaisia aseita hurjassa sekasorrossa. Siellä täällä nähtiin jonkun
kuolevan ojentavan rukoilevasti kättään apua pyytäen. Kaameina
kuuluivat taistelukentältä haavoittuneiden äänet, voihkien:

"Vettä, vettä... antakaa meille Jumalan tähden vettä!"

Aurinko paahtoi korventavalla hehkulla heidän avoimiin haavoihinsa ja
kidutti heitä sietämättömällä janolla; heidän kuivat huulensa
tarttuivat kiinni toisiinsa, ja vain vaivoin he voivat saada esiin
korahtelevan kuolonvalituksensa. Mustat korpit täyttivät ilman
ukkospilven tavoin; noiden ahnaiden haaskalintujen raakunta kaikui kuin
kuoleman huuto taistelukentän yläpuolella ja täytti elossaolevien
sydämet kamalalla ahdistuksella. Raakkuvat linnut syöksyivät ruumiiden
kimppuun, ja haavoittuneet taistelivat tuskissaan noita inhoja
vihollisia vastaan ja tunsivat vavistusta ajatellessaan, että he
voisivat joutua noiden eläinten saaliiksi, saamatta lepopaikkaa
kuolemansa jälkeen vihityssä maassa, nukkuakseen siinä tuomiopäivään
asti!

Mikä hirmuinen kuva! Mikä kauhea ajatus!

Veren haju oli houkutellut kaupungista lukemattomia koiria; ne
juoksivat ruumiilta toiselle ja ulvoivat keskenään kamalin äänin. Tähän
kaikkeen yhtyi kuolevien ratsujen kumea hirnunta tai pikemminkin korina
ynnä ihmisten riemukkaat voitonhuudot kaupungista.

Sitä mukaa kuin gentiläiset etenivät taistelukentälle, nousivat korpit
ilmaan heidän edestään ja lensivät kauemmaksi saalistamaan. Kaikki
kaatuneet tarkastettiin, ja ne, joiden sydän vielä sykki, kannettiin
leiriin, jälleen elämään virvoitettavaksi. Suuri joukko oli noutanut
raitista vettä Gaver-purosta kaikilla mahdollisilla astioilla,
virvoittaakseen sillä vielä elossa olevia. Oli liikuttavaa ja
järkyttävää nähdä, kuinka haavoittuneet särpivät sisäänsä raikasta
vettä, kuinka kiitollisina he ilonkyynelin ottivat vastaan tämän
virvoituksen veljiensä ja vihollistensa käsistä. Kun yhden
haavoittuneen janontuskia siten parhaallaan lievitettiin, kurottui
ympärillä joukko käsivarsia rukoilevasti, ja monet heikot äänet
huusivat:

"Oi, antakaa minullekin juotavaa -- yksi ainoa pisara vettä!
Autuuttajamme kärsimysten nimessä, veljet, kostuttakaa huuliani ja
pelastakaa minut kuolemasta!"

Gentiläiset olivat saaneet määräyksen tuoda leiriin kaikki flaamilaiset
ritarit, joita he tapasivat, joko kuolleina tai elävinä. He olivat nyt
tarkastaneet jo kohta puolet taistelukentästä. Herrojen Salomon
Sevecoten, Filip Hofstaden, Eustachius Sporkynin, Jan Severenin ja
Pietari Brüggen ruumiit oli jo korjattu pois, ja parhaallaan
irroitettiin haavoittuneen Jan Mechelenin haarniskaa. He olivat nyt
tulleet sille paikalle, missä taistelu oli sitkeimmin riehunut; veren
peittämiä ruumiita virui joka puolella heidän ympärillään. Kun he vielä
olivat Jan Mechelenin virvoittamis-puuhissa, kuulivat he äkkiä
voihkinaa ikäänkuin maan alta; he kuuntelivat, mutta eivät huomanneet
enää mitään, ei yksikään ympärilläolevista ruumiista osoittanut
vähintäkään elonmerkkiä. Jonkun ajan kuluttua voihkaisu uudistui, ja
nyt he huomasivat, että se kuului hiukan sivummalta useampien
kaatuneiden hevosten alta. Suurilla ponnistuksilla he vihdoin saivat
hilatuksi ne syrjään ja löysivät niiden alta kuolevan ritarin.

Hän makasi pitkänään selällään, kokonaan veren peittämänä. Hänen
haarniskansa oli sen päälle kaatuneen hevosen painosta aivan
sisäänpainunut. Oikea käsi piteli vielä lyömämiekkaa, kun taas
vasemmassa oli vihreä huntu; hänen poskensa olivat kalpeat ja niillä
oli lähestyvän kuoleman leima. Sekavalla, himmeällä katseella hän
tuijotti miehiin, jotka tulivat häntä pelastamaan. Hänen luomillaan ei
ollut enää voimaa suojata sammuvia silmiä auringon kilolta.

Juhana Borluut tunsi onnettoman ritarin Aadolf Nieuwlandiksi.

Kiireesti aukaistiin hänen haarniskansa hihnat, hänen päänsä nostettiin
ylös liejusta ja hänen huuliaan kostutettiin virkistävällä vedellä.
Sammuvalla äänellä hän kuiskasi joitakin käsittämättömiä sanoja, ja
hänen silmänsä sulkeutuivat, niinkuin olisi hänen sielunsa erkaunut
ruhjotusta ruumiista. Muutaman hetken hän oli aivan tajutonna; sitten
hän tuli tuntoihinsa, mutta pysyi äärettömän heikkona. Hän tarttui
Juhana Borluutin käteen ja lausui niin hitaasti, että joka sanan
välissä oli pitkä vaitiolo:

"Minä kuolen, niinkuin näettekin, Juhana-herra; sieluni ei viivy enää
kauan maan päällä. Mutta -- älkää murehtiko minun tähteni. Minä kuolen
ilomielin, -- kun isänmaa on vapautettu..."

Hänen hengityksensä oli liian heikko, jotta hän olisi voinut puhua
pitempään; hän antoi päänsä painua Juhana Borluutin käsivarrelle ja vei
vihreän hunnun hitaasti huulilleen. Sitten hän vaipui kuin kuolleena
Juhana Borluutin rinnoille. Hänen sydämensä sykki kuitenkin vielä, ja
elämän lämpö ei poistunut hänestä. Gentiläisten johtaja antoi kantaa
haavoitetun ritarin leiriin kaikella ajateltavissa olevalla
varovaisuudella.

Machteld oli Aadolfin sisaren kanssa vetäytynyt ennen taistelun alkua
erääseen Groeningenin luostarin koppiin. Varmasti ei koko Flanderissa
ollut sillä hetkellä yhtään olentoa, joka olisi ollut enemmän
tuskissaan kuin tuo onneton neito. Kaikki hänen omaisensa ja hänen
ystävänsä Aadolf olivat taistelussa. Tästä taistelusta, johon
flaamilaiset uskaltautuivat niin suurta ylivoimaa vastaan, riippui
hänen isänsä vapaus; tämä taistelu pystyttäisi jälleen Flanderin
valtaistuimen tai tuhoaisi sen ainaiseksi. Jos ranskalaiset saisivat
voiton, silloin odottaisi kuolema kaikkia hänen kalleimpiaan ja häntä
itseään mitä kamalin kohtalo.

Kun sotatorvien toitotukset kajahtivat yli taistelukentän, vavahtivat
ja vaalenivat molemmat neidot, ikäänkuin kuolettava isku olisi heihin
sattunut. Tällä tuskallisella hetkellä he eivät voineet lausua ilmi
sielujensa tunteita; he olivat yhdessä vaipuneet rukoustuoliin,
nojanneet siihen päänsä, ja kyyneleet virtasivat hiljaa heidän poskiaan
pitkin. Niin he olivat siinä polvillaan palavassa rukouksessa,
liikahtamatta, ikäänkuin syvään uneen vaipuneina; aika ajoin kuului
heikko huokaus, ja kun taistelun pauhina paisui äänekkäämmäksi, silloin
nyyhkytti Maria:

"Oi kaikkivaltias Jumala, sotajoukkojen herra, armahda meitä! Auta
meitä hädässämme, Herra!" Ja Machteldin vieno ääni vastasi: "Oi rakas
Jeesus, autuuttaja, suojele häntä! Älä kutsu häntä luoksesi, laupias
Jumala!"

"Pyhä Jumalan äiti, rukoile puolestamme!"

"Oi Kristuksen äiti, murheellisten lohduttaja, rukoile hänen
puolestaan!"

Sitten kaikui jymisevä sodanmelske yhä peloittavampana heidän
korviinsa, ja heidän kätensä vapisivat tuskasta kuin haavanlehdet;
heidän päänsä painuivat syvempään, heidän kyyneleensä virtasivat
vuolaammin, ja heidän rukouksensa tuli jälleen käsittämättömäksi; sillä
ahdistus riisti heiltä puhekyvyn.

Taistelu kesti kauan, toisiaan vastaan ryntäävien joukkojen hirmuinen
huuto kaikui lakkaamatta Groeningenin luostarin yllä, mutta vielä
kauemmin kesti neitojen hiljainen rukous; sillä kun kultainen ritari
kolkutti luostarin portille, eivät he olleet vielä nousseet
rukoustuolista. Äkkiä he kuulivat jymähteleviä miehenaskelia koppiin
johtavasta käytävästä. He käänsivät päätään, ja tuijottaessaan ovea
kohti he vapisivat molemmat suloisesta lohdutuksen aavistuksesta.

"Aadolf palaa!" nyyhkytti Maria. "Oi, meidän rukouksemme on kuultu."

Machteld kuunteli tarkemmin ja vastasi alakuloisena:

"Ei, ei, ei se ole hän, hänen askeleensa eivät ole noin raskaat. Oi,
Maria, jos se on turman sanoma!"

Silloin kopin ovi narahti saranoillaan; nunna aukaisi sen ja laski
kultaisen ritarin sisään. Machteldin hento vartalo jännittyi, hänen
katseensa kiintyi epäröivänä soturiin, joka seisoi avosylin hänen
edessään ottaakseen hänet vastaan. Ensin tuntui neidosta siltä, kuin
petollinen uni pitäisi häntä narrinaan; mutta tämä tunne meni ohi
nopeammin kuin salama, ja riemusta huudahtaen hän heittäytyi rajusti
kultaisen ritarin rintaa vasten.

"Isäni", huusi hän, "oi rakas isäni! Minä näen teidät jälleen, vapaana,
ilman kahleita! Antakaa minun sulkea teidät syliini! Oi Jumala, kuinka
Sinä olet hyvä! Älkää vetäkö poskeanne pois, rakas isä; antakaa minun
ilmaista iloni, jota tunnen."

Robrecht Bethune syleili hellää tytärtään täynnä ihastusta; hän piti
häntä painettuna rintaansa vasten, kunnes hänen kiihtymyksensä oli
jonkunverran asettunut, ja laski sitten kypärinsä ja rautaiset
hansikkaansa rukoustuolille. Päivän rasituksista uupuneena hän veti
esiin tuolin ja istahti siihen. Machteld kietoi molemmat käsivartensa
hänen kaulaansa; sitten hän katseli ihailulla ja kunnioituksella tuota
miestä, jonka piirteet täyttivät hänet niin suurella onnella, ja jota
hän niin hellästi, niin sydämensä pohjasta rakasti. Sykkivin sydämin
hän kuunteli suloisia sanoja, joita hänen isänsä armas ääni hänelle
kuiskaili.

"Machteld", puheli Robrecht, "jalo lapseni, Herra on koetellut meitä
kauan; mutta nyt ovat kaikki kärsimyksemme lopussa. Flanderi on vapaa,
isänmaan sorto on kostettu, musta leijona on repinyt rikki kaikki
liljat, ja kaikki muukalaiset on lyöty kuoliaiksi. Älä pelkää nyt enää
mitään, ne pahat sotamiehet, jotka Navarran Johanna lähetti, ovat
kuolleet."

Machteld kuunteli levottoman ahnaasti isänsä sanoja; hän tähysti
uneksivasti hänen silmiinsä ja hymyili omituisin ilmein. Hän oli niin
iloa täynnä, että hän istui liikkumatta kuin tunnoton. Hetken perästä
hän huomasi, ettei hänen isänsä enää puhunut, ja huudahti:

"Oi hyvä Jumala, isänmaa on vapaa! Ranskalaiset on lyöty! Ja minä olen
saanut jälleen takaisin teidät, isäni! Sitten palaamme takaisin
kauniiseen Wynendaeliimme, ei mikään huoli katkeroita enää vanhoja
päiviänne, ja minä vietän elämäni iloisena ja onnellisena teidän
sylissänne! Sellaista onnea en ole voinut odottaa, niin paljon en
uskaltanut vaatia Jumalalta rukouksissani!"

"Kuule, lapseni, äläkä masennu, minä pyydän: minun on vielä tänään
lähdettävä luotasi. Se jalomielinen soturi, joka vielä tämän kerran
vapautti minut kahleistani, on saanut minun kunniasanani, että palaisin
takaisin, niinpiankuin taistelu olisi päättynyt."

Syvästi suruissaan antoi neito nämä sanat kuullessaan päänsä vaipua
rintaa vasten ja nyyhkytti. "He murhaavat teidät, isä-poloinen!"

"Älä toki ole niin pelokas, Machteld", vastasi Robrecht, "veljeni Gwyde
on ottanut vangiksi kuusikymmentä jalosukuista ranskalaista ritaria;
Filip Kauniille ilmoitetaan, että heidän henkensä on minun henkeni
panttina, eikä hän voi uhrata noita eloonjääneitä sankareita
kostonhimolleen. Minulla ei ole enää mitään pelättävää, Flanderi on
Ranskaa voimakkaampi. Sentähden pyydän, ettet itkisi, rakas lapseni.
Ole iloinen, mitä kaunein tulevaisuus odottaa meitä! Minä annan laittaa
Wynendaelin jälleen kuntoon: se on ottava vastaan meidät kaikki. Sitten
voimme käydä jälleen yhdessä haukkajahdilla; ajattele, kuinka iloinen
meidän ensimmäinen metsästysretkemme tulee olemaan!"

Kuvaamattoman riemukas hymy ja sydämellinen suudelma olivat Machteldin
vastauksena. Mutta äkkiä näytti tuskallinen ajatus kohoavan hänen
mieleensä, hänen piirteensä kävivät surullisiksi, ja äänetönnä hän loi
katseensa maahan kuin häpeän valtaamana. Robrecht loi tyttäreensä
tutkivan silmäyksen ja kysyi.

"Machteld, lapseni, minkätähden tulet äkkiä niin surulliseksi?"

Neito kohotti nyt puoleksi päänsä ja vastasi hiljaisella äänellä:

"Mutta rakas isä, tehän ette puhu mitään Aadolfista, minkätähden hän ei
tullut teidän mukananne?"

Viipyi tuokion, ennenkuin Robrecht vastasi hänen kysymykseensä; hän
luuli keksineensä Machteldissä tunteen, joka, ehkä hänen itsensä
tietämättä, piili hänen sydämessään. Jonkunverran tarkoituksella hän
siis puhui seuraavasti:

"Jotkut tehtävät pidättävät häntä vielä, lapseni, hajallelyötyjä
vihollisia harhailee vielä ympäri tienoota; hän on varmaan niitä
takaa-ajamassa. Machteld, minä voin sanoa sinulle, että ystävämme
Aadolf on jaloin ja uljain soturi, minkä tunnen; en ole vielä koskaan
nähnyt kenessäkään niin suurta miehuullisuutta. Kaksi kertaa hän
pelasti veljeni Gwyden hengen, aina siksi kunnes Ranskan kruununlipun
alla viholliset joukoittain kaatuivat hänen miekkansa iskuista, kaikki
ritarit ylistivät hänen urhoollisuuttaan ja tunnustivat, että hänellä
on suuri osa Flanderin vapauttamisessa."

Tätä puhuessaan Robrecht piti katseensa kiinnitettynä tyttäreensä ja
seurasi jokaista mielenliikettä, mikä hänen piirteissään ilmeni. Hän
näki riemun ja ylpeyden yhtyvän niissä eikä enää epäillyt aavistuksensa
oikeutta.

Maria seisoi innostuneena Robrechtin edessä; hän kuunteli liikutettuna
veljensä ylistystä.

Nuoren Machteldin katsoessa isäänsä syvän mielenliikutuksen vallassa,
kuului äänekästä puheensorinaa luostarin portilta; sitä kesti vain
hetkisen, sitten oli kaikki jälleen hiljaista. Pian avautui kammion
ovi, ja Gwyde, Robrechtin veli, astui hitaasti, murheisin ilmein
sisään; hän lähestyi heitä ja lausui:

"Suuri onnettomuus on kohdannut meitä tänään, veljeni; se koskee
miestä, joka on meille kaikille kallis. Gentiläiset ovat löytäneet
hänet taistelukentältä ruumiiden alta ja tuoneet hänet tänne
luostariin; hänen henkensä häilyy hiuskarvan varassa, ja ehkä on hänen
kuolinhetkensä lähellä. Hän haluaa vielä nähdä teitä, ennenkuin erkanee
maailmasta; sentähden pyydän teitä osoittamaan hänelle tämän viimeisen
suosion."

Sitten hän kääntyi Aadolfin sisareen päin ja lisäsi:

"Teitä hän pyytää myöskin tulemaan, jalo neiti."

Tuskaisa parahdus pääsi molempien naisten huulilta.

Machteld vaipui pyörtyneenä isänsä syliin, ja Maria riensi, tahtomatta
enää kuulla enempää, sydäntäviiltävin valitushuudoin ovelle ja poistui
kammiosta. Tämän hälinän johdosta saapui paikalle kaksi nunnaa, jotka
ottivat pyörtyneen neidon ritarin sylistä; tämä suuteli tytärtään vielä
kerran ja aikoi lähteä kuolevan Aadolfin luokse. Mutta neito aukaisi
silmänsä, ja huomatessaan isänsä aikomuksen hän riistäytyi irti nunnien
käsistä, syleili Robrechtia ja huusi:

"Antakaa minun tulla kanssanne, isä, että hän saa nähdä minut vielä
kerran. Voi minua, mikä syvä tuska raastaa sydäntäni! Isä, minä kuolen
hänen kanssaan -- minä tunnen jo kuoleman sisässäni -- minä tahdon
nähdä hänet: rientäkää, tulkaa, oi tulkaa pian! -- Hän kuolee --
Aadolf!"

Robrecht katsoi tyttäreensä täynnä sääliä. Nyt ei hänellä enää ollut
mitään epäilystä siitä tunteesta, joka salaa oli juurtunut hänen
tyttärensä sydämeen. Tämä varmuus ei kuitenkaan saanut häntä
hämmästymään eikä pahoille mielin. Kun hän ei voinut lohduttaa
tytärtään sanoilla, painoi hän hänet lujasti sydäntään vasten. Mutta
Machteld irroittautui pian noista hellistä kahleista; hän veti
Robrechtia kädestä pois ja huusi:

"Oi, isä, armahtakaa minua! Tulkaa, että saan vielä kerran kuulla hyvän
veljeni äänen, että hänen silmänsä saavat katsoa minuun vielä kerran
tässä elämässä!"

Hän polvistui isänsä eteen, ja kyynelten virratessa hänen silmistään,
hän jatkoi:

"Minä pyydän teitä, älkää katsoko ylön rukoustani. Kuulkaa minua, isä!"

Robrecht olisi mieluimmin jättänyt tyttärensä nunnien seuraan, sillä
hän pelkäsi, että kuolevan ritarin näkeminen vaikuttaisi häneen liian
järkyttävästi. Hän ei kuitenkaan voinut kauemmin vastustaa Machteldin
hartaita pyyntöjä; hän otti häntä kädestä ja lausui:

"No niin, tyttäreni, tule kanssani tervehtimään Aadolf-raukkaa. Mutta
minä pyydän, ettet liiaksi murehduttaisi mieltäni epätoivollasi;
ajattele, että Jumala on tänään osoittanut meille niin suuren armon, ja
että hän voisi vihastua sinun epätoivostasi." Kun hän lausui näitä
sanoja, olivat he jo käytävässä kammion edustalla.

Aadolf oli viety luostarin suureen ruokasaliin, levitetty lattialle
untuvapatja ja laskettu hänet sille. Lääkitsemistaitoon perehtynyt
pappi oli tutkinut tarkoin hänen ruumiinsa löytämättä hänessä mitään
avonaista haavaa; pitkät siniset juomut hänen ihossaan olivat merkkeinä
saaduista iskuista, ja ankarain ruhjeitten alla oli veri juossut kokoon
ja hyytynyt. Sittenkuin hänestä oli isketty suonta, pestiin hänet ja
hierottiin voimakkaalla voiteella. Papin asianymmärtävän käsittelyn
vaikutuksesta hän oli jo hiukan voimistunut, mutta yhä vielä hän näytti
olevan loppuaan lähellä, vaikkeivät hänen silmänsä olleet enää niin
himmeät ja lasimaiset. Vuoteen ympärillä seisoi useita ritareita, jotka
äänettöminä surivat ystäväänsä. Juhana Renesse, Arnold Oudenaerde ja
Pietari Deconinck olivat papille avullisina, Wilhelm Jülich, Juhana
Borluut ja Balduin Papenrode olivat vasemmalla, kun taas nuori Gwyde
seisoi Jan Breydelin ja muiden ylhäisimpäin ritarien kanssa kumartunein
päin vuoteen jalkopäässä.

Breydel oli kamala katsella. Hänen kätensä olivat monista paikoin
naarmuissa, ja verinen liina peitti toisen puolen hänen päästään. Hänen
käsivartensa ja vaatteensa olivat rikki raastetut, ja tylsynyt piilu
riippui hänen sivullaan. Toisillakin ritareilla oli kääreissä millä
mikin jäsen, ja jokaisen varustukset olivat kamalasti kuhmuissa ja
hirveästi runnellut.

Maria oli polvillaan veljensä vieressä ja itki. Hän oli tarttunut
Aadolfin käteen ja kostutti sitä kyynelillään, Aadolfin katsoessa
häneen raukeilla silmillään. Kun Robrecht tyttärineen astui saliin,
valtasi hämmästys ja ihmetys kaikki ritarit: tuo sankari, joka oli niin
ihmeellisesti tullut heidän avukseen hädässä, oli Flanderin leijona,
heidän kreivinsä! He taivuttivat kaikki mitä kunnioittavimmin toisen
polvensa maahan ja lausuivat:

"Kunnia olkoon herrallemme, Leijonalle!"

Robrecht päästi tyttärensä käden irti, nosti ylös Juhana Borluutin ja
Renessen ja suuteli kumpaakin poskelle. Sitten hän viittasi toisiakin
nousemaan ja lausui:

"Uskolliset alamaiseni ja ystäväni! Te olette tänään osoittaneet
minulle, kuinka mahtava on sankarikansa. Nyt minä kannan pienen
valtakuntani kruunua suuremmalla ylväydellä kuin Filip Kaunis Ranskan
kruunua; sillä teistä voin syyllä ylpeillä."

Sitten hän astui Aadolfin luo, tarttui hänen käteensä ja katseli häntä
kauan; Flanderin leijonan molemmissa silmissä loistivat kirkkaat
kyyneleet, jotka vähitellen kävivät raskaammiksi ja irtautuen vihdoin
putosivat lattialle kimaltelevina helminä. Machteld oli jo polvillaan
Aadolfin pääpuolessa. Hän oli ottanut käteensä vihreän hunnun, joka nyt
oli likautunut ja verinen, ja kostutti kyynelillään tätä oman
hellyytensä ja Aadolfin uhrautuvaisuuden merkkiä. Hän ei lausunut
sanaakaan eikä myöskään katsonut Aadolfiin, sillä hän piti molempia
käsiään kasvojensa edessä ja nyyhkytti syvän murheen vallassa
liikkumattomana.

Pappikin katseli samoin liikkumattomana kärsivää ritaria. Hänestä
näytti siltä, kuin hänen piirteissään olisi tapahtunut ihmeellinen
muutos, kuin olisi häneen virrannut jälleen enemmän elämää. Ja
todellakin, hänen silmiinsä tuli enemmän loistoa, ja hänen kasvoiltaan
hävisi lähestyvän kuoleman leima. Pian suuntasi hän katseensa rakkautta
uhkuvana Robrechtiin ja lausui hitaasti ja vaivalloisesti:

"Oi, herrani ja kreivini, teidän läsnäolonne on minulle suloinen
lohdutus. Nyt voin kuolla; isänmaa on vapaa! Te saatte hallita
valtaistuimellanne rauhanrunsaina päivinä... Minä jätän ilomielin
maailman, nyt, kun tulevaisuus lupaa teille ja teidän jalolle
tyttärellenne kestävää onnea. Oi, uskokaa minua kuolinhetkelläni!
Teidän onnettomuutenne oli minulle, arvottomalle palvelijallenne,
tuskallisempi kuin teille itsellenne. Niin usein kostutin yön
hiljaisuudessa vuoteeni kyynelilläni, kun ajattelin jalon Machteldin
surullista asemaa ja teidän vankeuttanne..."

Sitten hän käänsi päätään vähän Machteldiin päin, ja neidon kyyneleet
virtasivat vielä vuolaammin, kun nuori ritari lausui:

"Älkää itkekö, jalo neiti, en ole ansainnut tätä hellää sääliä. On
olemassa vielä toinen elämä; siellä näen jälleen hyvän sisareni! Jääkää
maan päälle, ollaksenne isällenne hänen vanhuutensa tukena, ja
muistakaa joskus rukouksissanne hyvää veljeänne, jonka täytyy lähteä
luotanne..."

Tässä hän äkkiä keskeytti ja katseli kuin ihmetellen ympärilleen.

"Mutta hyvä Jumala", virkkoi hän ja katsoi pappiin kysyvästi, "mitä
tämä on? Minä tunnen uutta voimaa, veri kiertää vapaammin suonissani."

Machteld nousi ylös ja tähysti häneen levottoman odottavasti.

Kaikki katsoivat jännittyneinä pappiin. Tämä oli sillävälin tarkannut
sairasta terävin katsein ja tutkinut kaikkia vaikutuksia, jotka olivat
häneen kohdistuneet. Hän otti Aadolfin käden ja tunnusteli hänen
valtimoaan, kaikkien ympärilläolijain seuratessa levottomina hänen
liikkeitään; he päättelivät papin ilmeestä, että vielä ei ollut mennyt
kaikki toivo sairaan eloon jäämisestä.

Hengenmies jatkoi äänetönnä tarkasteluaan. Hän kohotti sairaan
silmäluomia ja katseli niitä, hän aukaisi hänen suunsa ja
siveli kädellään hänen paljasta rintaansa. Sitten hän kääntyi
ympärilläseisovien ritarien puoleen ja lausui syvällä vakaumuksella:

"Minä sanon teille, arvoisat herrat, että kuume, joka olisi tuottanut
varman kuoleman tälle nuorelle ritarille, on mennyt ohi, -- hän ei
kuolekaan."

Kaikki joutuivat niin tunteittensa valtaan, kuin olisivat papin huulet
lausuneet kuolemantuomion. Mutta pian he kykenivät ilmaisemaan iloaan
sanoin ja elein.

Maria oli vastannut papin ilmoitukseen äänekkäällä kirkaisulla ja
syleillyt veljeään ylitsekuohuvin tuntein. Machteld lankesi jälleen
polvilleen, kohotti kätensä ja huusi korkealla äänellä:

"Minä kiitän Sinua, hyvä, laupias Jumala, että olet kuullut nöyrän
palvelijattaresi rukouksen!"

Tämän lyhyen kiitoksen jälkeen hän hypähti ylös ja heittäytyi täynnä
rajatonta riemua isänsä syliin. "Hän jää elämään! Hän ei kuolekaan!"
huusi hän. "Oi, nyt minä olen niin onnellinen!" ja hetkisen hän lepäsi
raukeana Robrechtin rinnoilla. Mutta yhtä nopeasti hän palasi jälleen
Aadolfin luo ja lausui hänellekin julki ihastuksensa.

Mikä kaikista näytti kuin ihmeeltä, oli vain seuraus Aadolfin tilasta.
Hän ei ollut saanut avonaisia eikä syviä haavoja, vaan paljon ruhjeita;
kivut, joita hän niiden johdosta kärsi, olivat nostattaneet vaarallisen
kuumeen, joka olisi voinut tuottaa hänelle kuoleman. Mutta Machteldin
läsnäolo, joka lisäsi kaksinkertaisiksi hänen sielunsa voimat,
karkoitti kuolettavan kuumeen, ja niin hän vältti haudan, jonka kita jo
ammotti häntä kohden.

Robrecht Bethune antoi riemusta suunniltaan olevan tyttärensä istua
Aadolfin viereen, astui ritarien luo ja puhui heille seuraavaan tapaan:

"Te jalot Flanderin miehet olette tänään saavuttaneet voiton, joka
tulee säilymään teidän lastenne ja lastenlastennekin muistossa
todistuksena suuresta urhoollisuudestanne; te olette osoittaneet koko
maailmalle, miten käy muukalaisen, joka uskaltaa astua jalallaan meidän
isänmaamme kamaralle. Rakkaus isänmaahan on sytyttänyt teidän
sankarisieluihinne ennenkuulumattoman uljuuden, ja oikeutetun koston
terästäminä ovat käsivartenne lyöneet maahan tyrannit. Vapaus, jonka
kansa on verellään sinetöinyt, on sille kallis; tästedes ei yksikään
lännen ruhtinas voi tehdä flaamilaisia orjikseen edes hetkeksikään;
sillä te kaikki ennemmin kuolisitte, kuin sallisitte sen tapahtua. Sitä
meidän ei kuitenkaan tarvitse enää pelätäkään. Flanderi on tänään
kohonnut kaikkia kansoja korkeammalle, ja teitä, jalot miehet, saa
isänmaamme kiittää tästä maineestaan. Nyt me toivomme, että alamaisemme
saavat uskollisuutensa palkaksi nauttia rauhaa ja sovintoa; me
tuntisimme itsemme onnelliseksi kuullessamme kaikkien tervehtivän
itseämme isän nimellä, jos voisimme huolehtivalla rakkaudellamme ja
lakkaamattomalla pyrkimyksellämme yleisen onnellisuuden luomiseksi
ansaita tuon nimen. Jos kuitenkin vielä niin tapahtuisi, että
ranskalaiset uskaltaisivat tulla uudelleen, niin tulisi meistä vieläkin
Flanderin leijona, ja moukarimme johtaisi teidät vielä kerran
taisteluun. Me pyydämme teitä, herrat, rauhoittakaa mieliä, kun olette
palanneet läänityksiinne, saattakaa kaikki rauhalliseksi, jotta
mellakat eivät tahraisi voittoamme, ja ennen kaikkea älkää salliko
kansan ryhtyä uudelleen vainoamaan liljalaisia. Meidän asiamme on olla
heidän tuomarinsa. Meidän täytyy nyt jättää teidät. Poissaolomme aikana
on teidän osoitettava kuuliaisuutta veljellemme Gwydelle herrananne ja
kreivinänne."

"Jättääkö meidät!" huusi Juhana Borluut epäuskoisena. "Palaatteko
takaisin Ranskaan? Älkää tehkö sitä, jalo kreivi, he kostavat tappionsa
teille."

"Hyvät herrat", keskeytti Robrecht hänet, "minä kysyn teiltä, kuka
teistä rikkoisi kuoleman pelosta kunniasanansa ja ritarilupauksensa?"

Kaikki painoivat päänsä alas, eikä kukaan virkkanut mitään; tuskaisin
mielin he ymmärsivät, ettei mikään voinut pidättää heidän kreiviään
lähtemästä. Robrecht jatkoi:

"Herra Deconinck, teidän viisautenne on ollut meille suureksi hyödyksi
ja on oleva vastedeskin; me kutsumme teidät neuvostoomme ja toivomme,
että jäätte luoksemme kreivilliseen hoviimme. Herra Breydel, teidän
urhoollisuutenne ja uskollisuutenne ansaitsevat suuren palkinnon; olkaa
tästä lähtien ainaiseksi kaikkien asekuntoisten kaupunkilaistenne
ylipäällikkö; me tiedämme, kuinka kunniakkaasti te voitte täyttää tämän
viran. Sitäpaitsi tulette te myöskin kuulumaan hoviimme ja voitte asua
siellä, jos haluatte.

"Ja te, ystäväni Aadolf, te ansaitsette vielä suuremman palkinnon. Me
olemme kaikki olleet pelottoman uljuutenne todistajina; te olette
osoittautunut esi-isienne jalon nimen arvoiseksi. Minä en ole unohtanut
uhrautuvaisuuttanne. Minä tiedän, millä huolella, millä rakkaudella te
olette suojellut ja lohduttanut onnetonta lastani; minä tiedän, mikä
puhdas, mikä hellä tunne teidän molempien sydämissä, hiljaa ja teidän
itsenne tietämättä, leimuaa. No niin, minä tahdon olla teidän
vertaisenne jalomielisyydessä; Flanderin kreivin korkea-arvoinen huone
yhdistyköön Nieuwlandin aatelisen huoneen kanssa; musta leijona
loistakoon vaakunakilvessänne. Minä annan rakkaan lapseni, Machteldini,
teille puolisoksi!"

Machteldin rinnasta kohosi vain yksi äännähdys, Aadolfin nimi; mutta
hän tarttui liikutettuna Aadolfin käteen, vapisi kovasti ja katsoi
häntä syvälle silmiin; sitten virtasivat hänen kyyneleensä vuolaammin,
mutta ne olivat nyt puhtaimman ilon hersyttämät. Nuori ritarikaan ei
lausunut sanaakaan, hänen onnensa oli liian syvä, liian suuri, jotta
hän olisi voinut sitä sanoin ilmaista. Hän kohotti vain loistavan
katseensa täynnä rakkautta Machteldiin, täynnä kiitollisuutta
Robrechtiin ja täynnä hartautta taivaaseen.

Jo jonkun aikaa oli luostarin portilta kuulunut äänekästä hälinää. Oli
niinkuin jokin kansanmeteli olisi ollut syntymässä. Hälinä kasvoi
kasvamistaan ja paisui toisinaan voimakkaaksi huudoksi. Nyt tuli sisään
nunna, ilmoittaen, että portille oli kokoontunut suuri kansanjoukko,
joka yhtenään vaati saada nähdä kultaista ritaria. Nyt, kun salin ovi
oli auki, saattoivat ritarit selvemmin erottaa riemukkaat huudot:

"Vlaenderen den Leeuw! Eläköön vapauttajamme, eläköön, eläköön!"

Robrecht kääntyi nunnaan päin ja lausui:

"Olkaa hyvä ja sanokaa heille, että kultainen ritari, jota he huutavat,
tulee pienen hetken perästä heidän luokseen."

Sitten hän astui sairaan ritarin luo, tarttui hänen vielä heikkoon
käteensä ja lausui:

"Aadolf Nieuwland, minun kallis Machteldini tulee nyt teidän
aviopuolisoksenne. Kaikkivaltiaan siunaus vuotakoon teidän ylitsenne ja
lahjoittakoon lapsillenne heidän isänsä urhoollisuuden ja äitinsä
hyveellisyyden. Te olette ansainnut enemmänkin, mutta ei ole minun
vallassani antaa teille kallisarvoisempaa lahjaa kuin lapseni, josta
oli tuleva vanhuudenpäivieni lohtu ja tuki."

Aadolfin purkaessa kiitoksiaan Robrecht astui kiireesti Gwyden luo.

"Rakas veli", lausui hän, "minä tahdon, että tämä avioliitto
täydennetään niin pian kuin mahdollista komeilla häillä ja vahvistetaan
kirkon siunauksella; se on minun harras toivomukseni. Hyvät herrat,
minä jätän nyt teidät siinä toivossa, että voisin pian vapaasti ja
esteittä vaikuttaa uskollisten alamaisteni onnen edistämiseksi. Minä
pyydän teitä kaikkia säilyttämään mitä huolellisimmin salassa kultaisen
ritarin todellisen nimen; veljeni Gwyde on antava saman käskyn
luostarin väelle."

Tämän sanottuaan hän astui Aadolfin luo ja suuteli häntä poskelle.

"Jää hyvästi, poikani", lausui hän.

Ja painaen Machteldinsa sydäntään vasten;

"Jää hyvästi, rakas Machteld. Älä nyt itke enää minun tähteni; minä
olen onnellinen, kun isänmaani puolesta on kostettu, ja tulen kyllä
pian takaisin."

Sitten hän syleili vielä veljeään Gwydeä, Wilhelm Jülichiä ja muita
ystäviään, puristi liikutettuna kaikkien kättä ja huusi:

"Jääkää hyvin, jääkää hyvin, te kaikki jalot Flanderin pojat,
uskolliset aseveljeni!"

Esipihassa hän puki varustukset ylleen, nousi ratsunsa selkään, laski
alas kypärinsä silmikon ja ratsasti ulos portista. Silmänkantamaton
kansanjoukko oli kokoontunut sen eteen; niinpiankuin se näki kultaisen
ritarin, jakaantui se kahteen riviin päästääkseen hänet läpi ja
tervehti häntä riemukkain huudoin.

Ainakin sataan kertaan toistui huuto: "Eläköön kultainen ritari!
Voitto! Voitto! Vapauttajamme!" He huiskuttivat käsiään ilmaistakseen
iloaan ja kokosivat mullan hänen ratsunsa kavioitten jäljistä kuin
pyhäinjäännöksen. He kuvittelivat, että Pyhä Yrjö, jota taistelun
kestäessä oli avuksihuudettu kaikissa Kortrykin kirkoissa, oli tullut
tuossa muodossa heitä auttamaan. Ritarin äänettömyys hänen hitaasti
pois ratsastaessaan vahvisti vielä tätä arvelua, ja monet lankesivat
kunnioittavasti polvilleen hänen ratsastaessaan ohitse. Kauan he
seurasivat hänen jäljessään ja tähystelivät häntä, ikäänkuin eivät
olisi voineet saada kylläänsä hänen katselemisestaan; sillä mitä
kauemmin he katsoivat, sitä ihmeellisemmältä kultainen ritari heistä
näytti. Heidän mielikuvituksensa loi hänelle sellaisen muodon,
jollaisiksi he pyhimyksiä kuvittelivat.

Vihdoin hän kannusti ratsuaan ja hävisi kuin nuoli metsän puiden
sekaan. Kansanjoukko koetti vielä erottaa hänen kullattua haarniskaansa
lehvien välistä, mutta turhaan; ratsu oli jo vienyt isäntänsä kauas
heidän katseensa ulottuvilta. Silloin he katsoivat toisiinsa ja
virkkoivat surullisina:

"Hän on mennyt takaisin taivaalliseen kotiinsa!"




HISTORIALLINEN ESITYS

Robrecht Bethunen, kolmannenkolmatta Flanderin kreivin vapautukseen
asti.


Niistä kuudestakymmenestä tuhannesta miehestä, jotka Filip Kaunis
oli lähettänyt Flanderia hävittämään, pelastui ainoastaan noin
seitsemäntuhatta, jotka kiireimmän kautta koettivat mikä mitäkin tietä
päästä Ranskan alueelle. Guy St. Pol oli koonnut heitä viisituhatta
Rysselin kaupungin luo, luullen pääsevänsä heidän kanssaan Ranskaan,
mutta flaamilainen sotajoukon osasto hyökkäsi hänen kimppuunsa ja
voitti hänet verisessä taistelussa; melkein kaikki hänen miehensä
saivat siinä surmansa, jolta he olivat säästyneet aikaisemmissa
taisteluissa. "Excellente Cronike" kerto meille, kuinka paljon
ranskalaisia palasi kotimaahansa: 'Ja niitä, jotka pelastuivat, oli
noin kolmetuhatta miestä; he jäivät jäljelle koko siitä suuresta
sotajoukosta, joka oli sinne koottu Flanderin tuhoksi, ja saattoivat
viedä sanoman seikkailuistaan, jotka niin surkeat olivat.'
Huomattavimmat aatelisherrat, urhoollisimmat ritarit jäivät Kortrykin
edustalle; heidän lukunsa oli niin suuri, että, niinkuin historia
kertoo, koko Ranskanmaassa ei ollut ainoatakaan linnaa eikä hovia,
missä ei olisi pukeuduttu surupukuun; kaikkialla vuodatettiin kyyneliä
puolison, isän tai veljen kuoleman johdosta, ja koko maa oli täynnä
valitusta. Flaamilaisten sotapäälliköt pitivät huolen siitä, että
kaatuneet kuninkaat ja ylhäisimmät lääniherrat haudattiin Groeningenin
luostariin, niinkuin nähdään taulusta, joka vieläkin on jäljellä Pyhän
Mikaelin kirkossa Kortrykissa.

Paitsi kultaisia astioita, kallisarvoisia kankaita ja komeita aseita
löydettiin taistelukentältä seitsemänsataa kullattua kannusta; ne
ripustettiin vallattujen lippujen kanssa Kortrykin Pyhän Neitsyen
kirkkoon, ja sen johdosta nimitettiin tätä taistelua myös
'kultakannustaisteluksi'. Muutamia tuhansia hevosia joutui myös
flaamilaisten haltuun, joille oli niistä suurta hyötyä seuraavissa
taisteluissa. Gentin-portin edustalle, vähän matkan päähän Kortrykista,
pystytettiin vuonna 1831 keskelle muinoista taistelukenttää kappeli
Groeningenin Pyhän Neitsyen kunniaksi. Alttarilla ovat luettavissa
kaatuneiden ranskalaisten sotapäälliköiden nimet, ja yksi noista
kultakannuksista riippuu holvikuvun keskellä. Kortrykissa vietetään
tätä ilopäivää joka vuosi yleisellä kansanjuhlalla vuosimarkkinain
yhteydessä. Joka vuosi heinäkuussa kulkevat köyhät talosta taloon
kerjäten vanhoja vaatteita myyskennelläkseen niitä, niinkuin vuonna
1302 myytiin runsasta sotasaalista; viuluniekan saattamina he sitten
menevät Pottelvuorelle, ranskalaisten vanhalle leiripaikalle, ja
huvittelevat iltaan asti.

Sanoma sotajoukon tappiosta sai Ranskan hovin syvän surun valtaan;
Filip Kaunis kuohahti vihaan puolisoaan Johannaa kohtaan, jonka häijyys
oli tämän onnettomuuden syynä. Hän soimasi Johannaa siitä katkerin
sanoin, niinkuin Lodewyk van Velthem, siihen aikaan elänyt runoilija,
kertoo meille riimikronikassaan.

Gentin kaupunginvaltuusto, johon kuului pelkkiä liljalaisia, luuli
Filipin lähettävän kiiruusti uuden armeijan Flanderiin. Sentähden se ei
tahtonut avata kaupungin portteja, säilyttääkseen kaupunkia niin kauan
kuin mahdollista ranskalaisten tuloa varten. Mutta pian se sai
gentiläisiltä itseltään rangaistuksen tuosta kavaltavasta aikeestaan.
Kansa tarttui aseisiin, valtuusto ja kaikki liljalaiset surmattiin.
Huomattavimmat porvarit toivat nuorelle Gwydelle kaupungin avaimet ja
vakuuttivat hänelle ikuista uskollisuutta. Sillävälin tuli Namurin
kreivi Juhana, Robrecht Betliunen veli, Flanderiin ja otti hallituksen
ohjat käsiinsä; hän kokosi nopeasti uuden, vielä mahtavamman
sotajoukon, voidakseen puolustautua ranskalaisia vastaan. Suomatta
joukoilleen pitkää lepoa hän marssi Rysseliin, joka muutamien
rynnäkköjen jälkeen antautui; sieltä hän riensi Douai'hen, valloitti
senkin ja otti sen varusväen vangiksi; Kasselin kaupunki antautui
samoin. Vallattuaan ranskalaisilta vielä muutamia varustettuja paikkoja
ja nähtyään, ettei uusia vihollisia samonnut Ranskasta, lähetti Namurin
Juhana suurimman osan joukoistaan kotiin ja jätti vain muutamia
kokeneista sotureista kokoonpantuja valio-osastoja aseisiin.

Maassa oli nyt rauha, ja kauppa alkoi uudestaan kukoistaa; autioiksi
jääneet pellot kylvettiin uudelleen, ja Flanderi näytti saaneen uutta
elämää, uutta voimaa. Luultiin, ja täydellä syyllä, että Ranska nyt
ottaisi saamastaan opetuksesta vaarin.

Filip Kauniilla ei itse asiassa ollutkaan enää ollenkaan halua aloittaa
uudestaan sotaa; mutta kaikilta tahoilta Ranskaa kohoavat kostonhuudot,
niiden ritarien valitukset, joiden veljet olivat kaatuneet Kortrykin
edustalla, ja ennenkaikkea kostonhaluisen Johannan yllytys saivat hänet
lopulta kuitenkin uudelleen ryhtymään sotaan. Niinpä hän kokosi sitten
kahdeksankymmenentuhannen miehen suuruisen sotajoukon, johon kuului
lähes kaksikymmentätuhatta ratsumiestä, kuitenkaan ei se läheskään
vetänyt arvossa vertoja ensimmäiselle, jonka hän oli menettänyt. Sillä
siihen kuului enimmäkseen palkattuja tai pakolla otettuja sotamiehiä.
Ylipäällikkyys annettiin Ludvigille, Navarran kuninkaalle; tämän oli
ennen taisteluun antautumista riistettävä Douai ynnä muut ranskalaiset
rajalinnoitukset flaamien käsistä. Flanderiin saavuttuaan tämä
sotajoukko asetti leiriin Vitryn luo kahden tunnin matkan päähän
Douaista.

Niinpiankuin Flanderissa kuultiin, että uusi ranskalainen sotajoukko
oli koottu, kulki kautta koko maan huuto: "Aseisiin! Aseisiin!" Ei oltu
koskaan ennen nähty sellaista innostusta; kaikista kaupungeista
kaikista pienimmistäkin kylistä riensi suuret joukot miehiä
kaikenlaisilla aseilla varustettuina. Lauluin ja riemuhuudoin he
kävivät vihollista vastaan, ja Juhana Namurin täytyi lähettää paljon
väkeä takaisin elintarpeiden loppumisen pelosta. Liljalaisiksi tunnetut
tahtoivat saada entisen menettelynsä unohduksiin ja pyysivät mitä
hartaimmin saada vuodattaa verensä isänmaan puolesta mielenmuutoksensa
todistukseksi, mikä heille sitten ilomielin suotiinkin.

Ylipäällikön Juhana Namurin alaisina olivat melkein kaikki ne ritarit,
jotka Kortrykin taistelussakin olivat kunnostautuneet: nuori Gwyde,
Wilhelm Jülich, Juhana Renesse, Juhana Borluut, Pietari Deconinck, Jan
Breydel ja monia muita. Aadolf Nieuwland ei ollut vielä toipunut
sairaudestaan eikä senvuoksi voinut olla mukana tällä sotaretkellä.

Kahdessa eri osastossa etenivät flaamilaiset kahden penikulman päähän
vihollisesta ja sijoittuivat siinä asemiin. Oltuaan siinä leiriytyneinä
lyhyen aikaa he siirtyivät etemmäksi aina Skarpe-joelle asti Flines'in
läheisyyteen. Joka päivä he vaativat ranskalaisia taisteluun. Mutta
koska yhtä hyvin flaamilaiset kuin ranskalaisetkin päälliköt näyttivät
haluavan välttää taistelua, ei päästy mihinkään ratkaisuun. Tämä
rauhallisuus aiheutui siitä, että Juhana Namur tahtoi saada aikaan
isänsä ja veljensä vapautuksen ja oli sitävarten lähettänyt Ranskaan
lähettiläitä koettamaan, eikö voitaisi tehdä rauhaa Filip Kauniin
kanssa. Nähtävästi ei Ranskan hovissa voitu päästä yksimielisyyteen
ehdoista, sillä lähetit eivät palanneet ja saatiin vain epäsuotuisia
vastauksia.

Flaamilainen sotajoukko alkoi sillävälin napista ja tahtoi ylipäällikön
kiellosta huolimatta ryhtyä taisteluun ranskalaisia vastaan; joukkojen
vaatimus kävi lopulta niin jyrkäksi, että Juhana Namurin täytyi lähteä
Skarpen yli hyökätäkseen vihollista vastaan. Viidestä aluksesta tehtiin
joen yli silta, ja flaamilainen sotajoukko kulki laulaen sen yli,
iloissaan siitä, että vihdoinkin sai käydä taisteluun. Mutta silloin
tuli Ranskasta epämääräinen tieto, joka pidätti heitä vielä joitakin
päiviä. Vihdoin eivät joukot enää olleet hillittävissä, ja ilmeni jo
arveluttavia kapinan oireita. Nyt valmistettiin kaikki hyökkäystä
varten, ja flaamilaiset menivät ranskalaisia vastaan; nämä eivät
kuitenkaan rohjenneet ryhtyä taisteluun, vaan purkivat leirinsä
kiiruusti ja peräytyivät epäjärjestyksessä. Flaamilaiset hyökkäsivät
pakenevain kimppuun ja surmasivat heistä suuren joukon. Vielä
kauemmaksi edeten he valloittivat Harnen linnoituksen, johon Navarran
kuningas oli perustanut varastot armeijaa varten. Varastot, teltat ja
kaikki, mitä ranskalaisella sotajoukolla oli ollut mukanaan, joutui
flaamilaisten käsiin. Senjälkeen sattui vielä joitakin vähäisempiä
otteluita, joiden seurauksena oli, että ranskalaiset häpeän peittäminä
työnnettiin syvälle Ranskan rajojen sisäpuolelle. Kun flaamilaisten
päälliköt näkivät, ettei tarvinnut enää taistella vihollista vastaan
avoimella kentällä, laskivat he kotiin osan sotajoukostaan ja pitivät
vain sen verran miehiä, että voivat estää ranskalaisten rajakaupunkien
varusjoukkoja ryöstämästä ja rosvoamasta. Lessinesin pienestä
kaupungista, joka oli Hennegaun rajalla, tunkeutui joka päivä
sotamiesparvia flaamilaiselle alueelle, tehden suurta vahinkoa
tasankomaan asukkaille. Kun Juhana Namur sai siitä tiedon, lähti hän
liikkeelle osa joukoistaan mukanaan, valloitti ja poltti Lessinesin,
joka kuului Hennegaun kreiville.

Sillävälin lähti Wilhelm Jülich Brüggen ja Kortrykin
ammattikuntalaisten kanssa St. Omeriin, valloittaakseen tämän kaupungin
ranskalaisilta. Siellä hyökkäsi hänen kimppuunsa hänen joukkoaan paljon
lukuisampi ranskalainen ratsuväkiosasto rajulla voimalla. Kun hän ei
nähnyt muuta pelastumisen keinoa, asetti hän miehensä piiriin ja
puolustautui niin kauan, kunnes pimeän turvin saattoi peräytyä ja siten
välttää varman häviön. Muutamia päiviä myöhemmin Juhana Namur palasi
Lessinesistä takaisin Wilhelmin luo, niin että heidän yhtyneet voimansa
nousivat kolmeenkymmeneentuhanteen mieheen. He hyökkäsivät ranskalaista
sotajoukkoa vastaan, löivät sen pakoon ja hajoittivat vihollislaumat.

Nyt aloitettiin rynnäkkö St. Omeria vastaan; joka päivä ahdistettiin
kaupunkia tavattomalla urheudella eri puolilta. Kun kuitenkin varusväki
oli hyvin vahva, lyötiin piirittäjät usein suurta mieshukkaa kärsien
takaisin; siitä huolimatta he kuitenkin saivat heitetyksi muurien yli
suuret määrät kiviä, vahingoittaen pahasti taloja. Moni St. Omerin
asukaskin sai kaduilla surmansa kivistä. Ranskalaisia alkoi kaupungin
puolustus huolestuttaa, ja he päättivät tehdä voimakkaan yrityksen; he
kutsuivat kaikki porvarit aseisiin ja muodostivat siten melkoisen
sotavoiman, jonka he jakoivat kahteen osaan.

Yöllä, kun läpitunkematon pimeys peitti kentät, hiipivät he salaa ulos
kaupungista, sijoittivat toisen puolen joukoistaan tiheään viidakkoon
flaamilaisten leirin sivulle, kun taas toinen osa lähti Arcquesin
linnaa kohti, jota flaamilaiset myös piirittivät. Auringon noustessa
alkoi hyökkäys Arcquesin luona sellaisella voimalla, että flaamilaiset,
joille hyökkäys tuli täydellisenä yllätyksenä, tahtoivat paeta; heidän
johtajiensa ääni palautti kuitenkin heidän rohkeutensa, he työnsivät
ranskalaiset takaisin, ja voitto näytti kallistuvan heidän puolelleen,
kun äkkiä suuri ratsumiesjoukko hyökäsi heidän kimppuunsa
selkäpuolelta. Se murti heti ensi ryntäyksellä hajalle useita rivejä ja
ajoi sitkeän kamppailun jälkeen flaamilaiset hajalle ja pakoon.

Flaamilaisen sotajoukon toinen osa joutui äkkiarvaamatta metsikössä
piilleitten soturien hyökkäyksen alaiseksi. Se asettui kiireesti
taistelurintamaan ja peräytyi verkalleen. Flaamilaiset olisivat ehkä
selviytyneet tilanteesta ilman suuria häviöitä, jollei valitettava
onnettomuus olisi aiheuttanut heille tappiota. Aajoelle tultuaan he
työntyivät niin suurena ja tiheään sullottuna joukkona sillalle, ettei
se kestänyt sellaisen ihmispaljouden painoa, vaan romahti jokeen
hirveällä ryskeellä. Parku ja virtaan pudonneitten haavoittuneiden
valitukset saivat rannalla olevat flaamilaiset säikähdyksen valtaan.
Johtajiensa ääntä kuulematta he kääntyivät pakoon ja juoksivat
täydellisessä hajaannuksessa pois taistelukentältä. Tämä tappio maksoi
flaamilaisille lähes neljätuhatta miestä.

Kun Juhana Namur ja Wilhelm Jülich huomasivat, että vihollinen ryösti
heidän jättämäänsä leiriä ja oli siten lakannut heitä takaa-ajamasta,
niin he kokosivat pakolaiset niin hyvin kuin voivat, huomauttivat
heille tämän tappion häpeällisyyttä ja saivat heissä hereille halun
pikaiseen kostoon. Sitten he palasivat takaisin vihollisen luo,
yllättivät sen, kun se oli parhaallaan leiriä ryöstämässä, ja
syöksyivät äkkiarvaamatta suurella huudolla sen kimppuun. Useimmat
ryöstäjistä surmattiin ja toiset ajettiin kaupunkiin; niin jäi
flaamilaisille voitto siltä päivältä.

Silläaikaa kuin Ranskaa vastaan käytiin tätä pitkällistä ja
vähätuloksista sotaa, oli Seelanti jäänyt viimeisen ruhtinaansa
kuoleman johdosta ilman hallitsijaa. Wilhelm Hennegau tahtoi ottaa
haltuunsa tämän maan, väittäen sen kuuluvan hänelle perintöoikeudella.
Flanderin kreivin pojat esittivät samaten vaatimuksia siihen. Juhana
Namur varusti kiireesti laivaston ja nousi flaamilaisen sotajoukon
kansa maihin Katsandin saarelle; vähäpätöisen kahakan jälkeen hän
kääntyi Walcherniin päin ja nousi maihin Veren luona, joka antautui.
Wilhelm Hennegau oli myös koonnut sotajoukon ja tuli sen kanssa
Seelantiin, ryhtyen taisteluun Juhana Namuria vastaan. Flaamilaiset
voittivat hänet hurjassa taistelussa ja ajoivat hänet pakoon
Arnemuideniin saakka. Wilhelm Hennegau, joka tapasi siellä vereksiä
apujoukkoja, kokosi hajoitetut joukkonsa ja lähti uudelleen
flaamilaisia vastaan. Mutta tällä kertaa hänen tappionsa oli vielä
kamalampi: hänen täytyi paeta Schouwenin saarelle. Kohta sen jälkeen
flaamilaiset valloittivat Middelburgin ja useita muita paikkakuntia. Se
pakotti Wilhelm Hennegaun aselepoon, jossa suurin osa Seelantia
luovutettiin Flanderille.

Filip Kaunis kokosi sillävälin uuden valtavan sotajoukon, kostaakseen
Kortrykin luona kärsityn häviön. Hän antoi sen ylipäällikkyyden Walter
Chatillonille ja määräsi, että hänen oli Flanderiin mennessään
liitettävä joukkoihinsa kaikkien rajakaupunkien varusväet, jonka kautta
hänen sotajoukkonsa oli kasvava paljon yli sadantuhannen miehen
suuruiseksi.

Filip, yksi Flanderin vanhan kreivin pojista, joka oli perinyt Tyettan
ja Loretten kreivikunnat Italiassa, riensi heti tämän uuden armeijan
luomisesta kuultuaan muutamien apujoukkojen kanssa Flanderiin, ja
siellä hänen veljensä valitsi hänet ylipäälliköksi. Kun hänen
sotavoimansa Seelannissa taistelleen sotajoukon ja muutamien muiden
joukko-osastojen kanssa oli noussut viidenkymmenentuhannen miehen
suuruiseksi, lähti hän St. Omeriin ranskalaisia vastaan ja valtasi
yllättävällä hyökkäyksellä Arcquesin linnoituksen. Vihamieliset
sotajoukot kohtasivat pian toisensa. Molempina ensi päivinä sattui
joitakin pieniä kahakoita, joissa Pierre Courtrenel, eräs
ranskalaisista päälliköistä, kaatui poikineen ja ranskalaiset
menettivät paljon miehiä. Pelon valtaamana ei Walter Chatillon
uskaltanut ryhtyä yleiseen taisteluun. Hän siirtyi joukkoineen yöllä
Utrechtim, niin salaisesti, että flaamilaiset, jotka eivät olleet
poislähdöstä mitään huomanneet, kummastuivat suuresti seuraavana
aamuna, kun eivät nähneet enää ainoatakaan ranskalaista. Filip käytti
hyväkseen vihollisen poistumista, valloittaen Terwanenin, Lensin,
Lillersin ja Basseen kaupungit. Kostoksi niistä julmuuksista, joita
ranskalaiset olivat ennen Kortrykin taistelua harjoittaneet
Flanderissa, hävittivät ja ryöstivät flaamilaiset koko seudun.
Runsaalla saaliilla kuormattuina he palasivat Flanderiin.

Ranskan kuningas oli näin monen tappion johdosta tullut vakuutetuksi,
että hänen olisi mahdotonta kukistaa Flanderia asevoimalla. Siksi hän
lähetti Savoijin herttuan Amadeuksen rauhanneuvottelijana flaamilaisten
ylipäällikön Filipin luo. Vangitun kreivin lapset eivät halunneet
mitään hartaammin kuin isänsä Gwyden ja veljensä Robrechtin
vapaaksipääsyä. He olivat mielellään valmiit rauhaan Ranskan kanssa ja
suostuivat senvuoksi epäedullisempiinkin ehtoihin. Niin tehtiin aselepo
siihen saakka, kunnes sopimus olisi molemminpuolisesti hyväksytty.

Se oli muovailtu Ranskan hovissa ja sisälsi erinäisiä Flanderille
varsin epäedullisia kohtia. Kuitenkin toivoi Filip Kaunis saavansa
viekkaudella sille hyväksymisen. Hän antoi kahdeksankymmen-vuotiaan
kreivin palata vankilastaan Compiègnestä Flanderiin, vaatien häneltä
kunniasanalla annetun lupauksen, että hän seuraavan vuoden toukokuussa
palaisi takaisin vankilaansa, jos hän ei voisi saada sopimusta
hyväksytyksi Ranskan hovin laatimassa muodossa.

Vanha kreivi sai alamaistensa puolelta uhkean vastaanoton ja asettui
asumaan Wynendaelin linnaan. Mutta kun hän oli esittänyt Ranskan kanssa
tehtävän rauhan ehdot, hylkäsivät kaupungit ne kerrassaan. Vanha kreivi
toivoi kuitenkin ajan mittaan saavansa ne hyväksytyiksi.

Kun Wilhelm Hennegaun kanssa tehty aselepo oli kulunut loppuun, kuuli
kreivi, että hollantilainen sotajoukko oli kutsuttu kokoon Seelannin
valtaamiseksi; kiireimmän kautta lähetettiin sentähden Juhana Renesse
ja Florenz Borseele näitä uusia vihollisia vastaan. Flaamilaiset
voittivat hollantilaisen laivaston meritaistelussa, jossa
hollantilaiset ja hennegaulaiset menettivät enemmän kuin kolmetuhatta
miestä ja kaikki laivansa. Utrechtin piispa, utrectiläisten joukkojen
ylipäällikkö, otettiin vangiksi ja vietiin Wynendaeliin
säilytettäväksi. Samassa taistelussa kaatuivat Wilhelm Horn, Dietrich
Harlem, Dietrich Zulen ja Suederus Beverenweerdt. Flaamilaiset
samosivat voitokkaina kautta koko Pohjois-Hollannin, valloittaen
melkein kaikki kaupungit, paitsi Harlemia, joka puolustautui
itsepintaisesti. Pohjois-Hollannin huomattavimmat porvarit otettiin
panttivangeiksi ja vietiin Gentiin.

Kun Hennegaun kreivi tappiolle jouduttuaan jätti Hollannin
flaamilaisten valtaan, nousi Dortrechtista urhoollinen mies, nimeltään
Niklas van den Putte; tämä tahtoi vapauttaa isänmaansa, kokosi muutamia
soturijoukkoja ja hyökkäsi niiden kanssa erään flaamilais-osaston
kimppuun, surmaten yhdessä kahakassa lähes kaksituhatta. Toisella
taholla kokosi myös Witte van Haemstedde, samoin urhoollinen mies,
paljon sotureita yhteen ja tuhosi pian sen jälkeen Hillegomin luona
kohtaamansa flaamilaisen sotajoukko-osaston viimeiseen mieheen. Nämä
yksityiset kahakat eivät paljon muuttaneet asiain tilaa Seelannissa
eivätkä estäneet jatkamasta Zierickzeen piiritystä.

Sillävälin läheni Ranskan kanssa solmittu aselepo loppuaan, ja kaikki
merkit viittasivat uuteen sotaan. Rauhaa ei oltu voitu saada aikaan,
kun ehdot olivat flaamilaisten mielestä mahdottomat hyväksyä. Huhtikuun
viimeisenä päivänä palasi vanha Gwyde sairaana ja heikkona toisen
Reguluksen tavoin takaisin vankeuteensa Ranskaan.[11]

Filip Kaunis oli aselevon aikana tehnyt kaiken, mikä suinkin
mahdollista oli, saadakseen kokoon suunnattoman sotajoukon. Kaikissa
maissa värvättiin hänen lukuunsa apujoukkoja ja kansalle määrättiin
useita uusia veroja sotakulujen peittämiseksi. Kuningas itse saapui
kesäkuun lopulla Flanderin rajalle. Vaikka hänellä oli käytettävänään
suurin sotavoima, mitä Ranskalla koskaan oli ollut, purjehti kuitenkin
vielä lukuisa laivasto genualaisen Reinier Grimaldin johtamana
Flanderin rannikolle, sitoakseen Seelannissa olevien nuoren Gwyden ja
Juhana Renessen voimat.

Flanderin Filip oli myös sillävälin lähettänyt kutsun kiertämään ympäri
maata ja koonnut suuren sotajoukon lippunsa ympärille; hän lähti sen
kanssa kohtaamaan ranskalaista armeijaa, ryhtyäkseen taisteluun Filip
Kauniin kanssa. Molemmat leirit olivat niin lähellä toisiaan, että he
saattoivat nähdä toistensa liehuvat liput. Ensi päivänä sattui vain
pienehkö ottelu, jossa ranskalainen johtaja Genuilla sai surmansa
kaikkine miehineen. Malttamattomina ja taistelunhaluisina asettuivat
flaamilaiset seuraavana päivänä taistelurintamaan, varustautuen
valtavaan hyökkäykseen. Mutta kun ranskalaiset sen huomasivat,
peräytyivät he kiiruusti Utrechtiin ja luovuttivat leirinsä
flaamilaisille, jotka saivat suuren saaliin ja hajoittivat tai
hävittivät kaikki ranskalaisten rakentamat laitteet. Basseen kaupungin
he valloittivat toiseen kertaan ja polttivat Lensin etukaupungit.

Filip Kaunis aikoi nyt hyökätä Flanderiin Hennegausta päin ja eteni
joukkoineen Doornickiin. Mutta jo ensi päivänä hänen tulonsa jälkeen
olivat flaamilaiset häntä vastassa. Hänen tarkoituksensa oli olla
ryhtymättä taisteluun, ennenkuin hän sai tietää, mitä hänen laivastonsa
oli saanut aikaan Seelannissa. Välttyäkseen joutumasta käsikähmään hän
muutti leiriään melkein joka yö ja samosi, flaamilaisten takaa-ajamana,
ristiin rastiin maata.

Elokuun 10 päivänä 1304 tapahtui vihdoin meritaistelu molempien
laivastojen välillä. Taistelu kesti kaksi päivää aamusta iltaan.
Ensimmäisenä päivänä oli sotaonni flaamilaisten puolella, ja he
olisivat ehkä saavuttaneet lopullisenkin voiton; mutta heidän laivansa
olivat yöllä ajautuneet kiinni hietasärkälle, ja niin saivat
ranskalaiset seuraavana päivänä kuuluisan amiraalin Reinier Grimaldin
johdolla heistä voiton. Heidän laivansa poltettiin, ja nuori Gwyde
joutui useiden muiden ritarien kanssa vihollisen käsiin. Juhana
Renesse, urhea seelantilainen, joka vähäisellä joukolla vartioi
Utrechtia, aikoi jättää kaupungin ja nousi eräänä yönä laivaan
mennäkseen Leckin yli; mutta laiva, joka oli liian täyteen lastattu,
upposi keskellä virtaa, ja jalo Juhana ritari sai surkean kuoleman --
hän hukkui. Kun flaamilaiset saivat pakolaisilta tiedon tästä
onnettomuudesta, surivat he häntä haikein valituksin ja vannoivat
kostavansa hänen puolestaan.

Kun sanoma meritaistelun tuloksesta saapui ranskalaiseen leiriin, oli
se Peuvelvuorella Rysselin lähellä. Filip Kaunis luopui tuosta
asemasta, vaikka se olikin edullinen, ja siirtyi toiseen vähän
sivummalle, flaamilaisten asettuessa kohta sen jälkeen ensinmainittuun
asemaan. Nämä eivät tahtoneet lykätä taistelua enää kauemmaksi.
Päälliköitten oli mahdotonta pidättää heitä kauempaa. He asettuivat
siis taistelurintamaan, hyökätäkseen vihollista vastaan. Kun Filip
Kaunis sen näki, lähetti hän sanansaattajan viemään rauhantarjousta;
mutta flaamilaiset eivät tahtonet siitä kuullakaan, vaan surmasivat
lähettilään.

Kohta sen jälkeen he ryntäsivät hirveällä karjunnalla ja jyrisevin
hurraa-huudoin ranskalaisten kimppuun, jotka juoksentelivat sekaisin
hämmentyneinä ja säikähtyneinä. Ensimmäisellä rynnistyksellä
hajoitettiin ja hakattiin kuoliaiksi etumaiset rivit. Flaamilainen
sotajoukko taisteli vielä kiukkuisemmin kuin Kortrykin luona; ja
ranskalaiset voivat tehdä heille vain heikkoa vastarintaa, vaikka
taistelivatkin yhtä uljaasti. Flanderin Filip ja Wilhelm Jülich
tunkeutuivat kaikkien vihollisjoukkojen läpi aina kuningas Filip
Kauniin luokse, joka siten joutui suureen vaaraan. Hänen ympärillään
olevat henkivartijat hakattiin maahan, ja hän olisi varmasti itsekin
joutunut vangiksi tai saanut surmansa, jollei hänen yltään olisi
riisuttu hänen viittaansa ja muita hänen arvonsa merkkejä. Siten
tuntemattomaksi saatettuna hän pelastui, saatuaan vain lievän haavan
rautanuolesta. Ranskalainen armeija lyötiin täydellisesti pakoon, ja
flaamilaiset saavuttivat ratkaisevan voiton.

Itse Ranskan kruununlippu (oriflamme) revittiin kappaleiksi, niinkuin
Flanderin kronikka meille kertoo.

Tässä taistelussa menetti Wilhelm Jülich henkensä. Flaamilaiset
kuluttivat aikaansa iltaan saakka korjatessaan saaliikseen kuninkaan
telttaa ja kaikkia muita kallisarvoisia esineitä. Sitten he palasivat
Peuvelvuorelle saamaan vähän virkistystä, mutta kun he eivät sieltä
mitään löytäneet, lähtivät he Rysseliin. Seuraavana päivänä palasivat
kaikki kotiinsa. Tämä taistelu tapahtui elokuun 15 päivänä 1304.

Kahta viikkoa myöhemmin saapui Filip Kaunis uuden armeijan kanssa
Flanderiin, ryhtyäkseen piirittämään Rysseliä. Flaamilaiset porvarit
sulkivat puotinsa ja tarttuivat yhtenä miehenä aseisiin; Flanderin
Filip kokosi kaikki Kortrykin luo ja lähti muutamia päiviä sen jälkeen
Rysseliä kohti, ranskalaisia vastaan. Kun Filip Kaunis näki heidän
valtavan lukumääränsä, huudahti hän hämmästyneenä: "Minusta näyttää,
että Flanderissa pursuaa maasta tai sataa sotureita."

Kun hän ei enää rohjennut antautua uuden tappion vaaraan, teki hän
joidenkin pienien kahakoiden jälkeen rauhantarjouksen. Niin syntyi
aselepo, ja keskustelut alkoivat. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin
ehdot hyväksyttiin molemmin puolin.

Sillävälin kuoli vanha Gwyde-kreivi vankeudessaan Compiègnessä; Johanna
Navarralainen muutti manan majoille pian hänen jälkeensä.

Vihdoin päätettiin ja allekirjoitettiin rauha Flanderin Filipin ja
Filip Kauniin välillä. Robrecht Bethune ynnä hänen veljensä Wilhelm ja
Gwyde sekä kaikki muut vankinaolleet ritarit pääsivät vapaiksi ja
voivat palata kotimaahansa. Kansa ei ollut tyytyväinen rauhan ehtoihin,
vaan nimitti sitä vääryyden sopimukseksi. Tämä tyytymättömyys ei
kuitenkaan johtanut sen enempiin seurauksiin.

Kun Robrecht Bethune palasi Flanderiin, otettiin hänet tavattoman
loistavasti vastaan ja juhlittiin häntä Flanderin kreivinä. Hän eli
vielä seitsemäntoista vuotta, pitäen yllä Flanderin kunniaa ja
mainetta, ja nukkui Herrassa 18 päivänä syyskuuta 1322.




Viiteselitykset:


[1] Breydel oli Brüggen teurastajien pääjohtomies.

[2] Kaunis on kuolo isänmaan puolesta.

[3] Entisaikoina käytettiin lääkintätieteessä usein kiviä, joilla
luultiin olevan yliluonnollisia voimia. Esim. kotkan pesästä löydettyä
kiveä pidettiin pettämättömänä parannuskeinona.

[4] Liikanimi Hutin merkitsee "riidanhaluista". Ludvig oli historian
mukaan jalomielinen ja hyvä ruhtinas, joka ansaitsi alamaistensa
rakkauden.

[5] Ranska ja Navarra olivat siihen aikaan vielä kaksi toisistaan
riippumatonta valtakuntaa. Ranskan kuninkaalla ei ollut mitään
oikeuksia Navarraan eikä mitään sanomista sen hallitusasioissa. Tulot
ja muut edut lankesivat yksin Johannalle, eikä tämä Navarran
ruhtinattarena ollut millään tavoin puolisonsa alainen.

[6] Samoinkuin ranskalaismielisiä flaamilaisia siihen aikaan
nimitettiin liljalaisiksl, kutsuttiin kreivin ja maan riippumattomuuden
kannattajia "kynteläisiksi", koska Flanderin vaakunan leijona näytti
kynsillään uhkaavan liljoja.

[7] Vähän matkan päässä Brüggestä oleva kylä, jossa oli kuuluisa Pyhän
Ristin kappeli.

[8] Sana "Goedendag" merkitsee "hyvääpäivää" ja sitä käytettiin
leikillisenä nimityksenä pitkille, rautakärkisille keihäille, joiden
käytössä brüggeläiset olivat erikoisen taitavia, koska niillä voitiin
antaa tulijalle kouraantuntuva tervehdys.

[9] Flanderin leijona! Gallit ovat kavaltajia! Lyökää kaikki
kuoliaaksi!

[10] Adela, Rudolf Neslen tytär, oli naimisissa Wilhelm Dendermonden
kanssa, joka oli yksi Flanderin vanhan kreivin poikia.

[11] Roomalainen sotapäällikkö Regulus oli joutunut kartagolaisten
vangiksi ja lähetetty samaten kunniasanaansa vastaan rauhanvälittäjänä
kotimaahansa; hän palasi tyhjin toimin takaisin vankeuteen neuvottuaan
itse maanmiehiään hylkäämään rauhantarjouksen.