Euripideen 'Medeia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2570. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot. MEDEIA Kirj. Euripides Suomentanut Otto Manninen Porvoo -- Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1949. HENKILÖT: Medeia Iason 1. Poika | heidän lapsensa 2. Poika | Imettäjä Lastenohjaaja Kreon, Korinthon kuningas Aigeus, Ateenan kuningas Sanantuoja Kuoronjohtajatar Kuoro IMETTÄJÄ Jos Argo-laivaa[1] päästäneet päin Kolkhista ei siniseinät Loukuttaja-luodot ois, jos kaattu yht' ei Pelion-vuoren petäjää ois airoiks soutaa sankareitten retkellään noin Peliaalle noutoon taljan kultaisen, ei ois Medeia, emäntäni, Iolkos-maan kuninkaanlinnaan silloin kanssa Iasonin pois purjehtinut lemmen vimman viemänä, ei isänmurhaan tyttäriä Teliaan ois vietellyt, ei miehineen ja lapsineen Korinthoon jäänyt. Pakolaisna saapui, vaan on päässyt kaiken kaupungin hän suosioon ja kaikess' ollut apu altis Iasonin: siit' onni korkein koituukin ja siunaus, ett' epäsopu miest' ei naisest' erota. Nyt viha vain on, kadonnut kaikk' armaus. Nyt Iason pettää emäntäni, lapsensa, ja nuorikko häll' uus on ruhtinaallinen, Kreonin tytär on, Korinthon valtiaan. Medeia, mielin mustin, häväistynä, vaikeroi, valoihin vetoo, lujiin kädenlyönteihin, vakuuksiin pyhiin, kutsuu todistajiksi jumalat, kuink' on Iason hänet palkinnut. Vain makaa, ruokaa maistamatta, murheeseen jo riutuu, itkuun liukee ehtymättömään, siit' asti kuin sai tietää miehen petoksen, hän silmät, kasvot maata vasten painaa vain, kuin kallio tai tyrsky tyyntä-saamaton hän umpikuuro neuvoille on ystäväin. Välistä vain hän kääntää kaulaa valkeaa, isäänsä itkee itsekseen ja maatansa ja kotoansa, jotka vuoksi miehen tuen hän petti, joka nyt. hänt' ylenkatsoo vain. Nyt tuntee, koito, kovan onnen kourissa, mit' olla maassa omass' oisi. Lapsiaan hän kammoo nyt, niit' enää ei näe riemukseen. Vain pelkään, kunp' ei mieless' outoja mit' ois: on vimmaiset sen puuskapäät, ne kuohuttaa häväistys häijy; tunnen ne ja vapisen. Mua hänen kanssaan riidass' olla hirvittäis, ei siinä hevin voiton virttä laulaiskaan. Palaavat tuolla lapset kisakentältä; ei niille lainkaan äidin tuskat huolta tuo, sill' eipä murhe nuorta mieltä miellytä. LASTENOHJAAJA (tullen molemmat pojat mukanaan) Miks, emäntäni vanha kodinvaalija, noin varrot portill' itseksesi, valitat vain oman korvan kuullen? Olla yksinään Medeia miksi tahtoo, ei sua huoli seurakseen? IMETTÄJÄ Sa, Iasoninko vanha lastenohjaaja, et tiedä huolta käskijäinsä kantavan myös kelpo orjain, heitäkin sen painavan? Niin olin vaivaan vaipunut, ett' ikävöi sielt' ulos mennä mieli, maalle, taivaalle Medeian koidon kohtaloita kertomaan. LASTENOHJAAJA Poloisen eikö vielä laannut vaikerrus? IMETTÄJÄ Vai laannut? Alkoi vast', ei viel' ees valloillaan. LASTENOHJAAJA Se houkka -- niin jos emännästään virkkaa saa -- viel' uusia ei tunne turman iskuja. IMETTÄJÄ Siis mitä, vanhus? Kerro, salata et saa! LASTENOHJAAJA Ei mitään. Suotta vihjaisseeni kadun jo. IMETTÄJÄ Sukoilen leukaas, puhu orja-siskolles! Jään vait, en kerro kellekään, jos vaadit niin. LASTENOHJAAJA Sain kuulla sanan, vaikk' en kuulla halunnut, kun lautapelin ääress' ikään vanhukset Peirenen pyhän lähteen luona istuivat, Korinthost' että lapset aikoo karkoittaa kuin äidinkin nyt pois maan tämän valtias, Kreon. En tiedä onko perää huhussa, mut toden totta, toivoisinpa, ettei ois! IMETTÄJÄ Kai siit' ei Iason salli lasten kärsiä, ett' äidin kanss' on riitaan välit rikkuneet? LASTENOHJAAJA Ken uudet suhteet solmii, vanhat unhottaa, eik' ystävä lie meidän huoneemme se mies. IMETTÄJÄ Me menehdymme, tuo jos yltää turma uus, kun entisetkin kesken kestämättä on. LASTENOHJAAJA Mutt' ollos tyyni, malta, sill' ei hyväksi, jos emäntämme kuulee tään -- siis siitä vait! IMETTÄJÄ Te lapset, noin teit' oma isä kohtelee! Tuhoa toivon isännän -- -- -- se ettei tois; mutt' omilleen hän toden totta nurja on. LASTENOHJAAJA Kenp' ihmisist' ei ois? Vast' oivallatko nyt, ett' oma itse kullekin on kallein, jos miel' oikea, jos oma voitto ohjatkoon; niinp' uudet häät sai nurjaks isän lapsilleen. IMETTÄJÄ Nyt sisään menkää, lapset, niin on parempi. Vaan pidä heidät nyt niin syrjässä kuin voit, äl' äidin saata synkkämielen näkyviin! Näin tuijottavan heihin katseen kankean kuin mitä aikoin, eikä taltu vimma tuo, sen tiedän, ennen kuin lyö vihan salama; -- se vihamiehiin osukoon, mutt' omiin ei. MEDEIA (sisällä) Mua voi, mua tuskien tuimelemaa, minut jospa jo kuolema korjais! IMETTÄJÄ Pojat kullat, siell' emo tänne jo käy, sydän temmeltää, viha yltynyt on. Kotisuojiin, piiloon, pois pian nyt, nyt ei emon luo, emon silmiin ei, liki villiä tult' omavaltaisen poven puuskien ei! Vain menkää, niin pian kuin jalat vie! Pian voihkinan pilvi -- se selvää on -- rajumyrskynä saa polon pohjimman nyt raivoamaan. Mihin yltyykään sydän ylpeä noin, ylen talttumaton, kataluudet kun sitä kalvaa? (Lastenohjaaja on vienyt pojat sisään) MEDEIA Oi voi! Tuta tuskan sain, mihin ei isokaan voihkina riittäis. Kunp' emon inhan veis kirotaimet, veis pojat taattoineen turmio, veis kodon kaiken! IMETTÄJÄ Mua voi, mua koitoa voi! Mikä syy pojill' on isän ilkeyteen? Mikä heidät sun vihatuiksesi sai? Kunp' ei paha uhkana teille mik' ois! Ovat valtojen päätökset peljättävät, muit' eivät kuuntele, käskevät vain, vihan vaivoin vallita voivat. Tasamielipä vain paras vaatimaton, niin vaill' elon loistoa varmempi mun on iltaa vartoa vanhuuden. Näet kohtuus -- kaikkipa voittaa muut sanat tää -- sitä noudattaa ylin on tääll' ihmisen onni; mut auvoa ei tuo yltiömieli, se tuskaa vain, kun julmistuu jumaluus, talon tuo täpötäyteen ehtymätöntä. KUORO Oli ääni se, huuto se Kolkhis-maan kovaonnisen tyttären! Eikö jo tyynny hän? Virka, sa vanha! Kammion kaksois-usten käy läpi parku se kaikuen Eik' ole, vaimo, mun riemuni tuo talon voihkina niin olen kiintynyt siihen. IMETTÄJÄ Talo kaatunut on, tuho kaiken vei. Tykö ruhtinaantyttären Iason jäi. Ei valtiatartani ainoakaan sana ystävän lohduta; kolkkouteen polokammion hält' elo hiutuu. MEDEIA (yhä vielä sisällä) Voi, voih! Tuli taivaan jospa jo päähäni löis! Elo viet' ilo mulle ja onni mik' ois? Oh, kunpa jo kuolema kirvoittais nämä mult' elon kaamean kahleet. KUORO Zeus, maa, valo korkea, kuuletko, miten kaikuu vaikerrus tuon polon vaimon? Mikä kaipaus vuoteen tuon on kaamean, houkkio, sulla? Luo kuoloa, loppua kutsut. Se kutsumatonnakin kuulee! Vuode jos uusi nyt viehtää puolisoas, älä vimmaan tuost' ylen ylly! Zeus puolusmiehesi on. Älä liioin sure, soimaa puolisoas! MEDEIA (edelleen sisällä) Näe, oi Themis[2] suur', oi mahtava Artemis, tuskani nää! Valat ankarat niin kiron-ansainneen toki puolison kietoo. Hänet vaimoineen sekä linnan tuon, näkisinpä ne murskana, joilta ma koin moist' ensin! Oi isä, oi kotimaa, te, jotka ma hylkäsin, veljeni hengeti löin! IMETTÄJÄ Miten huutoja saa hurjia -- kuulkaa -- valan huoltajatar Themis häitä ja Zeus, joka ihmisien valat valvoo! Ei viihdyttää vähä kosto nyt valtiatartani voi. KUORO (vastasäkeistö) Silmien eessä hän kunpa nyt ois, kuulisi haasteloamme täss' omin korvin, hält' ehkä pois viha synkkä ja riehuva vimma jo viihtyis! Meill' ainakin on halu aulis avuks ystävän olla. Sisäll'istuja siis hae, käy, sano: saapuneet ovat ystävät alttiit. Vaan pian, ennenkuin tuhot ehk' on tehnyt! Raju tuska tuimasti rientää. IMETTÄJÄ Heti käyn. Varon vain, en taivuttaa voi valtiatartani. Teen toki mielikses, mitä voin. (Säikähtää ovelta takaisin) Kuin naarasleijona pennultaan hän silmää palvelijaan, joka luo vain käy, sanan ääntää tohtii. Sano väärin et, jos sanot houruiksi, et viisaiks, entiset ihmiset: ilolauluja laativat juhliinsa, pitopöytiin, niill' elon innoittain. Runotarten sointuvin kielin ken kivut, kauhut on keksinyt taltuttaa, tuhot joista ja kuolemat kumpuavat, sukupuuttoon sortavat surmat! Polot ihmisien, nepä laulaa pois jalo taito se ois; pidot kukkurapäät niitä kostuu, jos sulot äänet soi? Johan, herkkujen runsaus itsestään ilon nostaa ihmisen mieleen. (Menee sisään) KUORO Syvä kuuluu voihkina, vaikerrus kipukiljuva, vilppiä puolison katalinta kärsien, hurjana huutaa ikivaltain kostoa, sun, Themis ylhä. iskuas, Zeun valanvalvojatar, yli öisten vetten joka Hellaan rantoja päin hänet, aavan suolavan taa, solat, salmet saattelit soukat. MEDEIA Korinthon naiset, astuin alta kattoni, mua ettei kohtais moite: syyksi ylpeys monelle pannaan, epäystävällisyys, ken syrjäss' elää, suosiota etsi ei. Näet oikeus ei asu silmäss' ihmisen. Vain näkee toisen, syyttä vihaan syttyy jo, sisintä oudon viel' ei tunne ollenkaan. Maan tapaan vieras taipukoon, mutt' ansaitse ei kiitost' oma asukaskaan, toisia jos nyrpeilyllään loukkaa, joita tunne ei. Odottamatta kohtasi mua isku tää ja mursi mielen. Menehdyn. Kaikk' elämän sulous jättää, kuolla toivoni on vain. Mik' oli mulle kaikkeni, -- hän tietää sen -- mun puolisoni, häijyin konna olikin. Me kaikesta, mik' elää, tuntee, tajuaa, me naiset suku onnettomin olemme. Sill' ensin aartein kukkuraisin puoliso on pakko ostaa, olentomme valtias. Se -- sinänsä jo vaikein vaiva, kurjuus -- on viel' arvanheitto hirveä, mies kelpoko vai kunnotonko osuu. Maineen vaimolta vie ero, miest' ei saa hän luotaan evätä. Eess' uudet tavat, joit' ei koti neuvonut, kuin tietäjätär tietköön itsestään, kuink' on nyt parhain elää kanssa vuodekumppanin.[14] Jos onnistuu, jos onnellisna puoliso iestä kantaa avion, ei väkisin, heill' onni on; jos ei, niin ennen kuolema! Mies, ellei viihdy kotona, koht' ulos käy, sydämen kiusat unohtaa kanss' ystävän. Me saamme vain yht' ainoaa, me katsoa. Kotona meill' on muka olo vaaraton, mies keihäin kentäll' ottelee! Kuin päättömät he päättelevät! Ennen kannan kolmesti ma taiston kilpeä kuin kerran synnytän. -- Mutt' enpä teistä, itsestäni puhun nyt. Teill' oma koti, kaupunki, teill' elämän kaikk' antimet on, omaiset ja ystävät. Ma koditon ja yksin, häväisemä nyt sen, joka minut raakalaisten maasta toi. Emoa mull' ei veljeä, ei heimoa, ei ketään, ken voi kohtaloni kohentaa. Se vain te mulle, sitä pyydän, luvatkaa: jos tilaisuus ja keino kostaa tarjoutuu tää tuska, tuoma puolisoni rikoksen, niin vaiti olkaa! Nainen kaikess' arka on, saa kauhuun taisto, raudan välkähdyskin, vaan aviovuode häitä jos on häväisty, muu kukaan niin ei ole verenvimmainen. KUORONJOHTAJATAR Sen lupaan. Sillä puolisolles sull' on syy, Medeia, kostaa. Kenpä tuskaas oudoksuis? -- Vaan katso, tänne käy Kreon, maan valtias; kai aikoo jonkin päätöksensä julistaa. KREON (tulee saattueineen) Sun, synkkäsilmä, puolisoosi suuttunut Medeia, käsken tästä maasta poistua maanpakoon, myötäs viedä poikas molemmat, ja viipymättä! Käskyn valvojaksi jään. En ennen astu jälleen alle kattoni kuin karkoitettu olet maani rajan taa. MEDEIA Oi voi, ma kurja hukass' olen. Vainoovat mua, kaikki purjeet nostain, viholliseni, eik' ole tuholt' enää turvavalkamaa. Mutt' epätoivoon tuomitunkin kuulla suo: sa miksi minut maasta karkoitat, Kreon? KREON Sua pelkään -- sit' en peittele. -- Sa vaurion voit lapselleni tuottaa korjaamattoman. On monta syytä pelkooni: suur' älys on, ja monet tunnet turmakeinot, miehesi menetys saattaa mieles kiihkoon katkeraan. Ma kuulin, tullut korviini on uhkailus, ett' appi, vävy, morsian tään muistaa saa. Varaudun ennen kuin on tullut vaurio. Parempi mulle, vaimo, vihaa nostaa nyt kuin myöntyväisyys, myöhäisen jok' itkun tuo. MEDEIA Mua voi! Eip' ensi kerran nyt, vaan monesti, Kreon, vahingon mulle tuonut viisaan maine on. Mies järkevä ei milloinkaan sais sallia ett' oppii lapset liian paljon. Vaivast' on vain laiskan maine viljana, eik' yksin se, vaan myöskin karsas kansalaisten kateus. Totuuden uuden houkoille jos minkä tuot, sua houruna he pitävät, ei viisaana. Mutt' ylemmyytes muitten tiedon kirjavan jos varjoo, olet kaupungille kiusaksi. Sain itsekin sen kohtalon ma kokea. Muut kadehtivat multa viisauttani, tuo toimetonna pitää, levotonna tää, tuo nurjaks uskoo. Niinp' ei suuri mahtini. Sa pelkäät siis mun sulle turmaa tuottavan. Ei ole niin, mua ällös säikkykö, Kreon, en valtiaita vastaan aio rikkoa. Ja mitä pahaa mulle teit? Sä tyttäres vain annoit, kelle mielit. Vihaan miestäni, muit' en. On viisas suunnitelmas, arvelen. Ja jos sit' onni suosii, en mä kadehdi. Siis naikaa, iloss' eläkää, mutt' antakaa maass' olla mun; ja vaikka kärsin vääryyttä vait olen, taivun valtaan mahtavampien. KREON Sulavat sulla sanat on. Vaan mielessäs sa turmaa mietit, vaistoni mua varoittaa; siks entistäänkin vähemmän sua uskon nyt. Varoa vaimo helpompi on puuskapää ja samoin mies, kuin tyyni, mykkä, malttava Nyt nopeasti pois, ei enää puheita! On järkkymätön käsky, millään keinoll' et, sa vihollinen, voi tääll' enää viipyä. MEDEIA Ei, ei! Sun halaan polvias ja nuorikon. -- KREON Sanasi hukkaat. Enää et mua horjuta. MEDEIA Pois ajat minut, poljet rukoukseni? KREON Oletko mulle omiani rakkaampi? MEDEIA Oi synnyinmaa, nyt vihdoin arvos oivallan! KREON On lasteni se jälkeen rakkain mulle myös. MEDEIA Voi, mik' on kurjuus kuolollisten rakkaus! KREON Sen arpa lankee, luulen, kuinka kullekin. MEDEIA Sun nähköön silmäs, Zeus, ken pahan tään on syy! KREON Pois, mielipuutto, pois, mua kovin vaivaat jo. MEDEIA Ma vaivaa kärsin tässä, muit' en vaivanne. KREON Pian väisty nyt, vai ajatanko väkisin? MEDEIA Ei väkivalloin, ei, Kreon, sua vannotan. KREON Sä mitä teet, sä etkö, vaimo, hellitä? MEDEIA Menemme kyll', en kerjää lupaa jäämiseen. KREON Miks sitten vastaan rimpuilet, et lähde jo? MEDEIA Mun salli täällä viipyä vain päivä tää ja pakopaikka mielessäni miettiä, miss' elättää mä voisin lapseni, kun on isänsä heidät ilman turvaa heittänyt. Heit' armahda, sill' olethan sa isä myös. Et saata olla lapsille sa säälitön. Minusta vähät, jos maanpakoon joudunkin, vaan lapsiparkain kohtalo mua kouristaa. KREON Ei ankaraa mull' ole mieltä valtiaan, monesti liikaan lempeyteen mä erhetyin. Teen nytkin virheen, vaimo, sen näen itsekin, mutt' olkoon suotu! Vaan jo sanon ennalta: koi-jumalan jos soihtu sinut lapsines Korinthon mailla kohtaa huomisaamuna, niin kuolet. Sana tää on järkkymätön. Siis tääll' ole, jos sun olla täytyy, päivä tää, ei tihutöihin, joita pelkään, aikaa lie. (Menee) KUORONJOHTAJATAR Onneton vaimo, oi voi, sua, tuskien vainoamaa! Ken turvasi, ken hädäss' ystäväs on? Majan mistä ja maan, sua suojaavan, sinä löydätkään? Polon tyrskyyn, jost' ei pääsyä pois, jumaluus sinut syöksi, Medeia. MEDEIA Mua turma saartaa, kenpä muuta väittää voi? Mutt' eipä vielä lopuss' olla, tietkää se! On vastasäätä vielä vastanaineilla, eik' aivan helpot paikat naittajallakaan. Vai luuletko mun tuota miestä mairineen, etua ellen etsis, paulaan houkuttais? Rukoillut enp' ois, käsin häneen tarttunut. Mutt' erhettyi niin houkkuudessaan mieletön, maast' ajoll' estää jok' ois voinut aikeeni, mun viel' ett' antoi olla täällä päivän tään, nuo jona voin nyt kolme vihollistani ma päivilt' ottaa, apen, vävyn, tyttären. Mull' onhan heille kuolontietä montakin. En tiedä vain, mit ensin käytän, ystävät, häätalon tuleen äskeisenkö sytytän, vai hiivin hiljaa vuoteen ääreen kammioon ja läpi maksan syöksen miekan hiotun? Yks siin' on vastus vain, jos minut vangitaan, kun hiivin taloon aiettani täyttämään, saa kuolemaani viholliset ilkkua. On paras suora tie, se, jolla taitoni on taatuin, myrkyll' ottaa heidät hengiltä. Se siis! Vaan noin kun ovat kuolleet -- mikä kaupunki, maa, maja mikä mulle varman suojan suo, miss' enää mull' on hengenturva, ystävyys? Ei missään... Vielä vähän aikaa varron siis. Jos turvatorni jostain siintyy silmiini, tään surmatyön mä taiten, salaa suoritan. Mutt' ellei lainkaan kova onni leppyne, ma tartun miekkaan itse, menköön henkeni, ja surmaan heidät, teen mink' ikään uhkatyö: Kautt' auttajani, palvomani Hekaten,[3] joll' asunto on alla liesipaatteni, ei riemuitse mun sydämeni raastajat, hääilon saavat karvaan, kolkon kokea, poishäätäjäni sukuliiton surkean. -- Medeia, toimeen siis, nyt näytä taitosi! Päin kauhutyötä! Rohkeutes karkaise! Näe, mitä kärsit! Sisyfon et sikiön ja Iasonin jää naimaliiton nauruksi, sa tytär jalon taaton, juurta Auringon. Sa tiedät keinot. Kehnoja jos liemmekin, me naiset, hyvään, ovelimmat taiturit pahassa kaikess' ainakin me olemme. KUORO I säkeistö Päin lähteinään pyhät virrat vierii, taantuu lait, tavat kuin kaikki jo myös meno muu. Vilppiä miesten on miel', ikivaltainkaan nimess' ei valat vahvat. Meillepä koht' antava nyt taru on maankuulun maineen; korkenee naissuku arvoon, kunniaan, parjata naisia ei saa paha huuto kuunaan. I vastasäkeistö Jo vaikenevat runot vanhat, jotka lauloi, naissydän kuink' uskoton on. Runon ei mahtia meillä, Apollon antamaa, sointujen haltian, muuten miessuku meill' ois äkin lauluna myös; naiskohtalolta mainitsee montakin aikain ammoisuus, montapa miestenkin kertoa kyllä voi. II säkeistö Pois synnyinmaastasi vei sinut lemmen vimma, vei meren taa, ohi kahden kalliorannan; nyt maall' asut vieraalla, oma puoliso petti, jätti: on vuotees kumppaliton, osa koidon kunniaton nyt maanpaon kurjuus. II vastasäkeistö Valan voima on mennyt, häipynyt pois häpy kaikki Hellaan laajan mailt' ylös ilmojen pilviin. Koto taattosi kauas jäi, lepovalkama viihtyä vaivain; ja kattosi allapa on nyt vaihtunut valtiatar sun lietesi, vuotees. IASON (tulee) En vasta nyt, vaan monestikin nain, ett' on sisukas mieli haitta, jot' ei auttaa voi. Täss' oisit saanut maassa, taloss' asua, jos oisit tahtoon mahtajain vain taipunut. Nyt, häijyt, houkat sanas sinut häätävät. Mä niist' en piittaa: lakkaamatta laulakoon vain kieles, ett' on Iason konna katalin. Mutt' uhkailuistas valtiasta vastaan onneas sa kiitä, maksu kun vain maast' on karkoitus! Koin alinomaa vihastusta kuninkaan ma viihdytellä, suonut oisin jäävän sun. Mutt' etpä vimmaas heittänyt, heit' aina vain sa herjaat; niinp' on nyt maanpako osanas. Vaan läheisteni luot' en luovu sittenkään, täss' olen, vaimo, valvomassa parastas, varoitta jottet karkoitukseen, puutteeseen sa kanssa lasten joudu. Paljon pahaa tuo maanpako myötään. Vaikka vain mua vihaatkin, ei tyly sulle mull' ois mieli milloinkaan. MEDEIA Viheliäinen! Nimitystä muuta ei tuo kielelleni kehnoutes pohjaton. Eteeni tulet, sinä, pahin vihamies! Ei uskallust', ei voimaa se, jos katsoa lähintään, jonk' on häväissyt, voi kasvoihin, vaan inhotuinta kaikist' ihmisvioista: häpeämättömyyttä. -- Toki hyvin teit, kun tulit! Purkaa, huojentaa saan mieltäni sua vastaan, vaan sua kuulemasi kirvelee. Alusta alan. Sinut pelastin[4] -- sen ties kaikk' Argo-laivan kanssas tuomat helleenit -- kun työs ol' iestää härät tultapuuskuvat ja murhapelto kylvää, lohikäärmeen tuon, jok' unta vailla kultataljaa vartioi sit,' ympäröivin kiemuroin, ma surmasin ja pelastuksen soihdun sulle nostin noin. Ma itse, isän, kodon jättäin, seurasin sua Iolkos-maahan, Pelion-vuoren vierille, vain mieltymystä sydän täynnä, mieltä ei. Ja Peliaalle tuomaan omat tyttäret sain julman surman, kaiken pelkos karkoitin. Sua niin ma autoin, miesten kaikkein katalin. Sa minut hylkäät, uuden vaimon valitset! Ma sulle lapset synnytin; jos niit' ei ois, sun antais uuteen avioos se puolusteen. Vain valheita sa vannoit! Enkä oivalla, jumalten vanhain uskotko jo vaipuneen, lait uudet säätyn ihmismailla mahtamaan, kun tieten, tahtoin rikot valat vannomas. Voi kättäni, niin usein kätes hellimää! Ja polviani -- oh, on minuun huono mies kajonnut, multa kaiken toivon kaatanut! Nyt virka -- kysyn neuvoas kuin ystävän -- vaikk' enää mitä hyvää voin suit' odottaa? Mutt' yhtäkaikki, kataluutes ainakin käy ilmi! Kunne turvaan? Isän kotiinko? Sun tähtes jonka petin niinkuin maanikin! Vai Peliaanko tytär-kurjiin? Taattonsa ne tappajaa kai suojelleekin suojissaan! Niin, niin on laita. Kotoisteni katkeran sain vihan. Joit' ei tullut ois mun loukata, niit' olen vastaan noussut, vain sua suosien. Siks omien soitkin, jota moni kadehtii mult' impi Hellaan: ihmeellisen puolison sinusta sain ma, koito, kuulun, kunnokkaan! Maanpakoon yksin, ystävittä karkkoan nyt hyljättynä, myötä lapset hyljätyt! Miss' ylväämp' yljän vastanaineen häpeä: on kerjuull' omat lapset, pelastajas on! Oi Zeus, miks selvät merkit ihmisille soit, kuink' erottaa voi väärän kullan aidosta, mutt' epäkelpoon mitään leimaa pannut et, muut mistä huomais, mikä hän on miehiään? KUORONJOHTAJATAR On viha kaikkein kauhein, leppymättömin, kun yltyy riitaan kaksi entist' ystävää. IASON Sanani taiten mun nyt tarvis sovittaa ja väistää lailla laivurin on mielevän, supistain purjeet, vaimo, kieles kiihtyneen vihuripuuskain vimmaa. Kuinka koetkin sa ansioitas kukkuroida, ihmisten, jumalten joukost', uskon, Afrodite[5] vain mua retkell' auttoi vaaraisalla. Tajusi kyll' oivaltaa sen tarkka, vaikk' et tunnustais, ett' Eros sinut nuolin torjumattomin pelastajaksi mulle ajoi astumaan. Mutt' enpä tuota pohtine sen enempää; mua apus auttoi, miten, miks sen annoitkin. Mutt' apu suomas enemmän sun saada soi, kuin itse annoit, helppo on se osoittaa. Nyt ensiksikin Hellaass' asut, enää et barbaarimaassa, elämääsi oikeus ja laki ohjaa tääll', ei vallan oikku vain. On kuulu kautta kaiken Hellaan heimojen sun viisautes. Äärell' äärimmällä maan jos asuisit, sua eipä kukaan mainitsis. Vain suotta mulla koti kullanloistava ja taito laulaa Orfeust' ihanammin ois, jos siit' ei lainkaan maine mailla kuuluisi. Sen verran sanon teistäni ja töistäni; sa aloitithan riidan. Väärin kuninkaan vävyksi tullen tehneeni jos soimaat, sen osoitan viisaaks, oikeaksi ensinkin ja sitten myös, niin parhaaks sun kuin lastemme, suurt' ystävyyttä olleen. -- Malta mielesi! -- Kun Kolkhis-maasta tänne kuljin, kuormana niin moni murhe, vastus ylivoimainen, maanpakolaista suuremp' onni kohdata mik' enää vois kuin saada tytär kuninkaan? En -- millä mieltää kuohutat -- sua vieronut, ei toiseen ollut sydämeni syttynyt, en tavoitellut taajaa lapsijoukkoa; ma tyydyn, mull' on kyllin jälkeläisiä. Ei, tavoitteena mulla taattu, puutteeton Ol' elo -- köyhää ystävätkin kaihtavat -- pojille suvun mukainen myös kasvatus ja nousu uutten veljiensä rinnalla myös samaan arvoon, sukusitein läheisin kaikk' onneen samaan. Enää last' et kaipaa kai? Mut tarpeen mulle apu vastasyntyväin jo syntyneit' on varten. Väärään pyrinkö? Aviovuoteen vuoks, et muuten väittäis niin. Siin' arka paikka teidän, naisten: laidallaan jos on se, kaikk' on, vaan jos kaltoin käy, muu vain pahinta vihaa teist' on parhain, kauneinkin. Kunp' ihmisille muuten lapset syntyisi ja vaimoja ei oisi olemassakaan; kuink' oiskaan silloin elämämme huoleton! KUORONJOHTAJATAR Sa osaat, Iason, puhua ja pohtia, vaan pahakses sen sanan vaikka pannetkin, et oikein tee, kun petät, hylkäät puolisos. MEDEIA Monessa muu on kantani kuin eninten. Mies väärämieli, liukas, kiero kieleltään, hän rangaistuksen ankarimman ansaitsee. Ken taidoin ylpein kataluudet kaunistaa, on niihin mieskin; kun vain riittäis oveluus. Niin suott' on myös sun jalot, auliit asentees. Yks sana sinut maahan lyö: mies vilpitön jos oisit, mulle uskoin, minut suostuttain, ei salaa mult', ois hankkia sun tullut hääs. IASON Kyll' oivan saanut suostumuksen oisinkin, jos oisin niistä sulle hiiskunut, jok' et sydämes vimmaa vieläkään voi taltuttaa. MEDEIA Ei ollut syy se esteenä; sä häpesit barbaarivaimon puolisona vanheta. IASON Se usko: uuden naisen uhoss' ollut en, kun tulin täällä vävyksi mä kuninkaan, pelastaa sinut tarkoitin -- jo kuulit sen, ja valtavesain verraks saada poikamme, sukuuni liittää verson kuninkaallisen. MEDEIA En suostu suojaan valheonnen surkean, en auvoon, kaikki sydänjuuret kalvavaan. IASON Pois älä hylkää, mieti mielin viisaammin. Sun tosihyötys surkeaako valhett' on? Kovaksi hyvää ällös luulko onneas! MEDEIA Niin, ilku vain, on vahvat takavarasi, ma yksin, maasta karkoitettu, suojaton. IASON Ol' oma syys se, muita ällös moittiko. MEDEIA Vai niin? Vai petin sinut, toisen naisen nain? IASON Suus valoin kauhein valtiast' on kironnut. MEDEIA Myös sulle huus se turmaa ja sun huoneelles. IASON En kauemmin nyt kanssas oikeutta käy. Vaan lapsilles ja itselles jos haluat maanpakomatkas varrell' avustustani, vain sano: aulis käteni on antamaan, saat suositukset majaystäväini luo. Jos täänkin torjut, vaimo, etpä viisas lie. Pois viha panna paremmin sua hyödyttää. MEDEIA En ystäviltäs hoivaa, en sult' itseltäs mä minkäänlaista huoli. Pidä lahjasi! Iloa eipä koidu konnan kullasta. IASON Jumalat olkoot todistajani: ma sun ja lasten parhaaks oisin tehnyt kaikkeni. Vaan mitä saisit, hylkäät, torjut ystävät pois äksysti. Vain kovan onnes kovennat. (Poistuu) MEDEIA Oh, mene! Liioin palaa mieles nuorikon jo luo, näin kauan kaukana jos viipynet. Vain kuherrellos! Jos mua kuullee jumalat, ne häät viel' ehkä sulle katumoiksi käy. KUORO I säkeistö Raju lemmen raivo se ei tuo kunnokkuutt', ei kunniaa elonkulkuun ihmisen kuunaan; vaan jumaloist' aniarmain vienona tullen on ain' Afrodite. Noutavaa, oi valtiatar, mua kohti kultajouses nuolt' äl' ammu, kastamaas sulokaihoon! I vastasäkeistö Paras anti taivaisten, jalo maltti mulle suotakoon! Pois sylin viettely vieraan, pois tora, katkera kauna! Kypria[6], ain' aviollisen vuoteen armas rauha, myös kodin kunnia kaunoisesti kaitse, mies ja vaimo mielten saa sopusointuun! II säkeistö Oi koti, oi syntymämaa, teist' ero kunp' ei koituis, ero armoton ainiaaksi, liian kolkko kestää, kohluja kukkuranaan! Kova, oi kova kuolo ennen maahan painakoon kuin karkoituspäivä pään! Kurjuutt' ei ole kurjempaa kuin kotimaaton olla! II vastasäkeistö Itse mä näin, kuullut en vain muilt' ole: kaupunk' eipä, sua ystävä eipä murhees murtavimman alla säälinyt ainoakaan. Tuho sille, ken ystävältä lukkoon sydämensä kiittämätönnä lyö! Ystäviini eipä se mies kuuna päivänä kuulu. AIGEUS Medeia, terve! Ensi sanaa sorjempaa sanoa voiko ystävälle? MEDEIA Terve myös, oi Aigeus, poika mielevän Pandionin! Sun tiesi miltä ilmoilta nyt tänne tuo? AIGEUS Apollon saavun vanhalt' ennuspaikalta.[7] MEDEIA Maan navan miksi jumalmahtiin turvasit? AIGEUS Kysyä tahdoin, kuinka lapsionnen sais. MEDEIA Kautt' ikivaltain, lapseton viel' oletko? AIGEUS Niin olen, niinpä sääti tyly sallimus. MEDEIA Sa naimisissa oletko vai naimaton? AIGEUS Mua sitoo kyllä siteet aviolliset. MEDEIA Ja mitä Foibos[8] lausui lasten-anontaas? AIGEUS Se lause yli kaiken ihmisjärjen käy. MEDEIA Mun suotko kuulla jumal-ennustuksen tuon? AIGEUS Halusta suon. Se viisaan mieltä kysyykin. MEDEIA Se lausu siis, jos kuulla mun se suotu on! AIGEUS En leilin suuta avata ma ennen saa -- MEDEIA Kuin mitä tehnyt olet, minne saapunut? AIGEUS Kuin jälleen ääress' olen lieden kotoisen. MEDEIA Ja tänne laivas laskemaan mik' aihe sai? AIGEUS Pittheus, Troizénin[9] valtias, mua vetää luo. MEDEIA Pelopsin poika, miesten hurskain, sanotaan. AIGEUS Ma hälle kerron jumal-lauseen, jonka sain. MEDEIA Hän viisas mies on, hän no oikein oivaltaa. AIGEUS Ja mulle rakkain kaikist' aseveljistä. MEDEIA Siis onni myötäs, saaos tieto toivomas! AIGEUS Miks itkettynyt katsees, kasvos kalvaat noin? MEDEIA Voi, Aigeus, konnain konna puolisoni on. AIGEUS Siis kuinka? Haasta mulle mielimurteesi! MEDEIA Mua Iason syyttä julmasti on loukannut. AIGEUS Siis millä tavoin? Selvemmin se selitä! MEDEIA Nyt toinen nainen talon valtiatar on. AIGEUS Noin toki tehnyt rietast' ei lie tekoa? MEDEIA On, sen, jot' ennen rakasti, on häväissyt. AIGEUS Uus ihastusko, vai sua vihoin vieroiko? MEDEIA Ihastus suur', ei ollut uskollinen hän. AIGEUS Tuhoutukoon, jos on, kuin sanot, huono mies! MEDEIA Kuninkaan heimoon hieroutua tahtoi noin. AIGEUS Ken antaa, kerro, tyttärensä moiselle? MEDEIA Maan tään, Korinthon, antaa kuningas, Kreon. AIGEUS On sulla silloin huolta totta tosiaan. MEDEIA On tuho eessä, maastahäätö, karkoitus. AIGEUS Ken häätää? Mik' on tuho uusi uhkanas? MEDEIA Kreon Korinthon mailta minut karkoittaa. AIGEUS Ja Iason suostuu? -- Eipä kiitostani saa! MEDEIA Ei suullaan. Mieltään ei hän päästä kielelleen. Vaan palavasti kautta partas, polvies sua rukoilen, sun etsin suojelustasi. Mua onnetonta armahda, oi, armahda, äl' äärestä vain katso karkoitustani, mua ota maahas, oman lietes lämpimään! Niin vihdoin suokoot toteutua jumalat sun lastentoivees, suokoot lopun onnekkaan. Täält', etpä tiedä, minkä löydön löysitkään. Sun lapsionnes puutteen poistan. Polvea koht' uutta kohoo -- moiset mulla rohdot on. AIGEUS Syyt monet, vaimo, suostumaan mua kehoittaa sun pyyntöös, ensiks ikivaltain suosio ja sitten lapset, joista lupaukses sain. Näet, sen mä toiveen vallass' olen kokonaan. Näin olkoon siis: mun maahani jos saapunet, koen oikea ma olla majaystäväs. Mutt' ennakolta sanon sulle, vaimo, sen: sua tästä maasta en ma tahdo viedä pois. Vaan omin neuvoin kotiini jos kulkenet, sen suojelukseen jäät, en pois sua luovuta. Korinthost' itse omin jaloin siirry siis! En millään mieltä loukkaa majaystävän. MEDEIA Niin olkoon. Sanas vahviste mik' oispa vain, kaikk' oisit mulle antanut, mit' antaa voit. AIGEUS Et luota siis? Vai mikä mieltäs ahdistaa? MEDEIA Oi, luotan. Vaan mua vihaa perhe Peliaan ja myös Kreon. Vain jos sua vala velvoittaa, sa et mua maastas salli heidän viedä pois. Jos lupaat auttaa, ei sua sido jumaluus, koht' ystävystyt, vaatimukset airuen jo mielen muuttaa; olenhan ma voimaton, heill' aarteet, valta, koti kuninkaallinen. AIGEUS Sanoissas viisas varovaisuus vallitsee. Niinp' en, jos niin on mieles, siitä kieltäydy. Myös mulle valat varmuuden suo suuremman, vedota niihin vihollisten eessä voin, sua myös ne suojaa. Keihin vaadit vannomaan? MEDEIA Maa, Helios, mun heimot aattoni, ja muut jumalat kaikki todistajiks ottaos! AIGEUS Siit' että, sano, mitä teen mä tai en tee! MEDEIA Mua maastas ettet koskaan karkoita, et myös, ken vainoojani vaatikoonkin, suostu, et mua koskaan hälle elävältä luovuta. AIGEUS Sen kuulkoon maa ja heljä Helios ja muut jumalat kaikki: vakaa valani se on. MEDEIA Jo riittää! Entä jospa valan rikkonet? AIGEUS Niin kohdatkoon mua valarikon rangaistus! MEDEIA Ties riemuin kulje: kunnossa on kaikki nyt. Ja kaupunkiisi saavun, kohta kun ma voin, perille viety kun on aivoitukseni. KUORO Jumal' ohjatkoon, opas matkaavain, taas Hermes[10] sun kotities, pian myös sydäntoivees polttava täyttyköön; näet näämme jo sen, olet, Aigeus, mies jalomieli. (Aigeus poistuu ) MEDEIA Oi Zeus ja Dike, tytär Zeun, ja Helios! Nyt, rakkaat, voiton vihollisistani saan. Jo sitä kohti käyn; nyt jälkeen ansion, ma toivon, totta vihdoin koston kohtaavat. Sill' aikeilleni varman valkaman, mit' ei niill' ollut, tää nyt antaa mies. Voin kiinnittää siis rantanuorat sinne, sinne vaellan, asetun turviin Pallaan kaupungin ja maan. -- Nyt teille uskon kaikki aivoitukseni. Niit' älkää lainkaan leikkinä vain pitäkö. Vie Iasonille kutsun käskyläiseni, eteeni viel' ett' itse saapuisi, ja jos hän tulee, myönnän mairitellen, kaikk' ett' on minusta oivaa, ruhtinatarpuoliso, jonk' otti minut pettäin, viisas valinta ja meidän kunkin hyöty, hyvin harkittu. Hält' anon lupaa jäädä lasteni -- heit' en vihollismaahan jättääkseni -- lapseni ma vihollisten pilkaksiko? Ei, se on vain tuhon paula tyttärelle kuninkaan. Ma lähetän nyt lapset eteen nuorikon käsissään lahjat, karkoituksen karttaakseen: lahea vaippa, seppel, kultasepite; jos koskettaa nuo korut hänen ihoaan, hän, ja ken häneen kajoo, kurjan kuolon saa, ne lahjat moisin väkimyrkyin voitelen. Mutt' enää siit' ei, muusta nyt. Ma voihkaisen. Mik' onkaan mulla eessä teko tehtävä? Mun lapset, omat lapset surmattava on. Sit' ole ei, ken vois ne siitä pelastaa. Ja Iasonin kun kaikk' on kaattu sukupuu, pakenen maasta, rakkainteni, lasteni, omaini murhaa karkkoon, töistä kauheinta. En nauruks saata jäädä vihollisteni. Vain eespäin! Vähät elämästä! Mennyt on mult' isänmaa ja koti, turva turmilta. Tein pahoin silloin, taattolan kun hylkäsin, kun houkutti mua Hellaan kulkiain, jok' on, kautt' ikivaltain, sen nyt tarkkaan maksava. Ei lapsiani elävinä nähdä saa hän enää, eikä lasta hälle synnytä tuo nuorikko, sill' inhan kuolla inhasti mun myrkkyni on murtamana täytymys. Avuton, arka olevan mun luullaanko tai tarmopuutto? Toista lienen laatua: vihassa tuima, luja ystävyydessä. Elämä moisten kuuluin maill' on maineeltaan. KUORONJOHTAJATAR Kun meille kaiken tuon nyt, olet ilmaissut, vuoks itses sekä sen, mit' epää ihmislait, sua varoitan ja kiellän: ällös tehkö niin! MEDEIA En muuta voi, en pahaks ota epuutas, noin puhut, kosk' et tuntenut mun tuskaani. KUORONJOHTAJATAR Siis, vaimo, tappaa omat taimes uskallat? MEDEIA Kipeimmin mieltä mieheni se raatelee. KUORONJOHTAJATAR Ja silloin itse vaimoist' olet vaivaisin. MEDEIA Ja entä jos! Ei salpaa sanat tekoa. (Imettäjälle) Käy, nouda tänne Iason! Toimet uskotut näin suorittaakses annan. Vaan nyt visusti vait ollos näistä aivoituksistani vain, olethan nainen etkä petä emäntääs! KUORO I säkeistö Sa onnekas heimo Erekhtheun[11], ikiautuahist' alun ammoin sait, pyhä pohjas on, vainon-polkematon. Jalo viisaus vilja on kaunein sen; heloilmojen hellimä, kaunona käyt, miss' yhdeksän runotarta kantoi Harmonian syli vaaleakutrin. I vastasäkeistö Afrodite Kefisos-virran ihanaisen vett' utuvihmana vie yli maan kera vienojen tuulosien; punaruusuja tuoksuva seppele on sulokutreill' ainian, Viisauden avuks armaat lemmen haltiat antaa, suuria mahtavan innon tuojat! II säkeistö Miten voi pyhävirtainen sua suojata kaupunki, miten tarjota maa majaturvan, sua, lastesi tappajatarta verisyistä, hoivata hurskaat? Syyn mink' otat tunnolles, omat lapsesi kuoletat, koito! Anon, vannotan, vaipuen polviis, rukoellen: et aikoa saa lastesi surmaa! II vastasäkeistö Käden, mielen julmuuden sen mist' otat, ett' omat noin kantamas uhriks saatat hirmutyön kamalimman? Sa kuinkapa kyyneletönnä näet lastesi kohtalon tuon? Kun polvillaan pojat sulta viel' armoa pyytävät, raukat, verin et emonkättäsi voi tahrata tyynnä. IASON Sun kutsus sain ja saavun. Vaikka vihaatkin, et ole turhaan pyytänyt mua tulemaan. Mit' uutta, vaimo, tahdot siis mult', ilmaise! MEDEIA Sanani, Iason, anteeks anna entiset! Ei liikaa lie, jos maittain siedät, vihani, niin suuri onhan lempi meitä liittänyt. Ma tutkistelin mieltäni ja nuhdella sain itseäni. Miksi riehun, tunnoton, ja vihaan niitä, jotka mulle hyvää suo, kuin vainoojiini katson valtiaihin maan ja puolisooni, parhaaksemme uurastain kun lapsilleni kuninkaan hän vävynä saa veljiä? Jo enkö heitä vihaani? Mist' on se, niin kun hyvin ohjaa jumalat? Mull' eikö ole lapseni, ja maasta pois ne karkoitetut, ystävittä, yksin? Ah, tuot' ajatellen tyyten multa puuttuneen näen mielen, tuskan, vihan vain mua vallinneen; sun ymmärrystäs siksi nyt mä ylistän, näen nyt, sa olit viisas, minä mieletön, jonk' ois sun tullut suunnitelmiis suostua, niit' auttaa kaikin avuin, nuoren morsion häävuoteen vieress' ilon innoin seisoa. Vaan niin me naiset olemme, en moittimaan käy meitä; pahaa pahall' älä kosta vain ja houkkuudella vastaa toisen houkkuuteen. Sen tunnustan, ma pahaa aioin, anteeks suo, mutt' olen tullut ajatuksiin parempiin. Oi lapset, lapset, tulkaa ulos, hellimään isäänne tulkaa, herttaisesti tervehtäin, kuin äitikin te sopikaa, kaikk' entiset unohtain kaunat, ystävälle kannetut! Vihasta on nyt tullut sula sovinto Kätt' oikeaa te kätelkää! Mua kurjaa, voi! Kuink', ah, jo tunnen salaturman saapuvan! Te lapset, kättä kauanko viel' armasta ojentaa saatte? Voi mua, auvotonta, voi! Kuink' olen arka, kyynelherkkä, säikkyvä! Isänne vihan vihdoin talttumaan kun sain, mun kyyneleit' on täynnä silmät heltyneet. KUORONJOHTAJATAR Mun silmäni ne kyyneleissä kylpee myös; tät' älköön turmaa tulko enää suurempi! IASON Sun tapaas, vaimo, kiitän, moiti entist' en. Ei kumma, vaimon vihoihin jos joutuu mies, kun puolisoksi uuden naisen ottaa hän. Vaan parempaan nyt sydämes on suostunut, ja viisas neuvo vihdoin voitti mielessäs; niin menetellä voi vain vaimo mielevä. -- Monella tapaa, teist' on, lapset, isä taas jumalten turvin huolehtinut harkiten. Olette, luulen, kerran ensimmäisinä Korinthon maassa veljienne vierellä. Vain varttukaa, muun kaiken isä toimittaa ja suosio ja suoja suurten jumalain. Näen teidän joutuin täyteen kukkaan kehkeevän ja voimaan, joka voittaa viholliseni. Vaan miksi kastaa silmääs valjut kyyneleet ja kasvot käännät kalpeat sa muista pois, nää sanat onko sulle kuulla katkerat? MEDEIA Ei, ei! -- Vain lasten kohtaloa aattelen. IASON Tyyn' ollos! Minä niistä hyvin huolehdin. MEDEIA Koen olla. Sanaas en mä epäile. Vaan kas, on nainen heikko, kaukana ei kyyneleet. IASON Miks, onneton, noin pojist' olet huolissasi? MEDEIA Ma heidät kannoin. Heille ääneen elämää kun toivotit, mua huoli painaa, käykö niin. -. Mut toiveitani kun sa tulet kuulemaan: sanottu toinen on jo, toisen sanon siis. Kun valtiasten miel' on minut karkoittaa, myös mulle parast' on, sen oivallan, ett' en sun, en maan valtain muiden vastuksiksi jää. Viholliselta suvun sen mä näyttänen, maanpakoon itse lähden viipymättä siis, vaan sun jott' oma kätes lapset kasvattais, Kreonilt' ano, maast' ettei heit' aja pois. IASON Ties, suostuuko, mutt' yritän, teen mitä voin. MEDEIA Anoa vaimos anna isältään, ett' ei pois tästä maasta poikiamme karkoita. IASON Sep' oivaa, hänet kyllä saan sen tekemään. MEDEIA Jos vain, kuin naiset muutkin, nainen lie. Sua hankkeess' autan. Lahjat viedä lasteni mull', ihanimmat ihmismailla varmaankin, lahea vaippa, seppel, kultasepite, on hälle. Korut nopeasti noutakoon nyt tänne joku palvelijakunnasta. Ei kerran vain, vaan tuhannesti autuas se on, ken armas sankareist' on aimoimman ja kell' on korut nää, jotk' antoi Helios, isäni isä, perinnöksi heimolleen. Ne viekää, lapset, tyttärelle kuninkaan, ne nuorikolle auvokkaalle antakaa! Eip' antimet ne liene halpa-arvoiset. IASON Sa houkka, miksi hukkaat kalleuksias? Kuninkaan linnass' eikö muka vaippoja tai kultaa? Pidä aartees! Älä anna pois! Sen miehen sana, vaimoltaan jok' arvon saa, on hälle aarteit' arvokkaampi, tiedän sen. MEDEIA Ei toki! Lahjoin jumalatkin leppyvät. Tuhannet sanat mit' ei voi, sen kulta voi. Hänt' ikivallat auttaa, varttuu vauraus, hän valtiatar nuor' on. Lasten lunnaiks ois maanpaost' altis henki mull', ei kulta vain. -- Siis linnaan lapset valtiattareni luo, isänne uuden puolison, nyt lähtekää! Maanpaosta hält' armahdusta anokaa! Ja korut hälle antakaa! Se tärkeint' on, ett' omin käsin ottaa lahjat vastaan hän. -- Nyt rientäkää, ja äidin luo, jok' ikävöi, palatkaa pian saattain onnen sanomaa! KUORO I säkeistö Meni toivoni nyt, meni tyyten; elää ei saa pojat nuo, päin surmaa kulkevat suoraan. Ottaa kultaisen korun nuori jo vaimo, turmionsa koito ottaa, kietoo noin omin sormin kutrit heljät Haadeen seppelihin. I vastasäkeistö Iki-ihana houkutus hurmaa laittaumaan nuorikon hohtohuntuun, seppelekultaan; valmis koht' on morsian haamujen häihin. Moinen vie jo Moiran[12] arpa, auvotont' ajoverkko surman, pauloo pään kiro väistämätön. II säkeistö Ja voi, vävy ruhtinashuoneen, turmaylkä, työtäs! Etpä tiennyt, että tuho lastesi ois, oman puolisos ois se kaamean kuoleman syy. Kuink' eksyit, koito, siitä, mit' etsit! II vastasäkeistö Mua myös, polo äiti, sun tuskas tuimelee, jok' aiot lastes kuolemalla aviollisen kostaa loukkauksen, kun uskoton puoliso on, valarikko, vaimoon yhtynyt uuteen! LASTENOHJAAJA Maanpaost' on nyt vapaat lapses, vallatar, heilt' otti lahjat ruhtinatar mielellään, pojille rauha siellä luvattiin. Mik' on? Noin tyrmistyt, kun hyvän sanoman ma tuon! MEDEIA Voi, voi! LASTENOHJAAJA Ei toden totta soinnu sanomaani tää. MEDEIA Voi taas ja taas! LASTENOHJAAJA Ma tänne pahan uutisen siis saatoinko, kun hyvän uskoin tuovani? MEDEIA Toit, minkä tuoda voit, sua siitä moiti en. LASTENOHJAAJA Miks silmäs maahan luot ja valuu kyynelees? MEDEIA En, vanhus, muuta voi. Niin ovat jumalat sen ohjanneet ja oma uhmamieleni. LASTENOHJAAJA Pää pystyyn! Poikaa sulle maan viel' avaa taas. MEDEIA Sit' ennen avaan muille maan ma, auvoton. LASTENOHJAAJA Et lapsist' eroon jää, sä yksin. Kestäkööt vain kevyesti kuololliset kohtansa. MEDEIA Niin tahdon. Mutta sisään käy ja lapsille nyt laita, mitä päiväkseen ne tarvitsee. (Lastenohjaaja vie lapset sisään.) Oi lapset, lapset, teillä on nyt kaupunki ja koti on, miss' ainiaan te asutte, emonne kurjan kuuluvilta kaukana. Mutt' outoihin mun täytyy maihin karkota, teist' ennenkuin sain iloita, näin onnenne, hääkammionne, morsionne koristin, hääsoihdun nostaa nuodesaaton eessä sain. Kuink' olen oman sisun tähden onneton! Siis turhaan teidät, lapsiraukat, kasvatin, koin turhaan tuskat kovat, vaivat vaikeat, kivulla teidät sanomattomalla sain. Ma koito teistä paljon toivoin, vanhuuden tukea, vihdoin viime lepoon vaalijaa täält' omin käsin, osaa kadehdittavaa. Se armas haave haihtui. Nyt mull' elon tie, erossa teist', on raskas, ange, autio. Eik' emoanne enää armaat silmänne näe koskaan, toiseen elämään te siirtyneet! -- Ah, voi! Mua miksi silmin kirkkain katsotte, hymyelette vielä hymyn viimeisen? Oih! Mitä teen? Tät,' enää sydän kestä ei, oi vaimot, noin kun lasten silmät sädehtii. En voi, te vanhat mielihauteet, haihtukaa! Mä lähden maasta, otan lapset myötäni. Miks saatan, lasten isää iskeäkseni, mä itselleni tuskan kaksinkertaisen? En totta, en! Pois surmansuunnitelmat nuo! Vaan mik' on mulla? Nauraa viholliseni mua saavatko, kun jätän koston? Uskaltaa mun täytyy. Voi, mun kehnouttani, kun noin mokomat seikat sisimpäni hellyttää! Te menkää sisään, lapset. Ken ei uskalla mun uhriani katsoa, hän karttakoon! Mun kättäni se lamauta ei. . . . Oih! Ei! Sit' älä saata, sydän, syykses tekoa! Heit' armahda, sa koito, lasten elää suo! Jos kaukanakin olkoot, ovat ilosi. -- Ei, kautta Haadeen[13] Kostotarten, konsanaan se tapahdu, ei vihollisten valtaan jää mun lapseni, ei pilkkaan, pahoinpitelyyn. Se väistämätön on nyt päätös kohtalon. Jo pääss' on seppel, seisoo surmavaipassaan kuninkaan tytär, selkeästi tiedän sen. -- Siis raskain tie mull' eess' on, vielä raskaampaa nuo laitan käymään. Hyvästellä halajan. Kätenne tuokaa, lapset, äidin helliä! Ah, käsi rakkain, päähyt rakkain, vartalo ja kasvon juonteet kauniit, jalosyntyiset! Siell' onni saakaa, täällä sen teilt' isä vei! Syleily, ah, kuink' armas, poski pehmeä, suloinen hennon lapsensuunne henkäily! Oi, menkää, menkää! Teit' en saata katsella, en jaksa kestää mielenahdistustani. Myös totta tunnen, mitä turmia ma teen, mutt' intohimo pyörtää kaikki päätökset, tääll' ihmisille tuoja turmain suurinten. KUORONJOHTAJATAR Mieleni miete täpärämpiä teitä niin moni vei, saatteli pulmiin vaaraisampiin, kuin naissuvun on hyvä harrastaa. Vaan runotarpa on meitäkin varten, opas ohjaten, vihkien viisauteen, tosin kaikkia ei, aniharvoja vain; tuhatkunnast' yksi, jos yksikään, kukaties runotarten on tuttu. Sanon siis: osa niill' on onnellisempi, joille on lapset kuin aviotkin unt' outoa vain, kuin keillä ne on elonkohtalonaan. Ken on lapseton näät, koe kuunaan ei, ilo vai iso vaivako vanhempain pojat kerran lie, ja hän välttää niin monet huolet, murtavat murheet. Vaan kodin tainten kukkea sarja jos varttuu missä, sen vanhemmat yhä rehkivät voimansa näännyksiin: hyvä hoito ja kasvatus ensin, sitten perut, myötäjäiset huolena myös; ja keille, kelvollisilleko vai epäkelvoille, ei sitä tiedä. Suru kuolollisten mun vihdoin viel' on syvin, viimeisin virkkaminen: kun kaikkea kooss' ylenkyllin on, kun ehtinyt lasten on laatuisain ikä kukkein, kuolema käy kukaties ja Haadeen yöhön nuoret noutaa. Kun on tuskaa täynn' elo ilmankin, ikivallat, niiks iskuista julmin noin, lasten surma, saa sattua kuolevaisiin? MEDEIA Mua kauan on jo jännittänyt, ystävät, odotus, mitä linnass' oikein tapahtuu. Mut tuolla rientää tänne joku Iasonin väestä kovin läähättäin. Se ilmaisee, taas että uutta kauhuviestiä hän tuo. SANANTUOJA Teon teit sa vastoin oikeutta hirveän, Medeia, riennä pakoon, riennä, minkä voit, meritse minkä laiva, maitse vaunut vie. MEDEIA Ja mistä syystä noin ma pakoon syöksyisin? SANANTUOJA Kuninkaan tytär ynnä itse kuningas, Kreon, on kuollut -- kumpikin sun myrkyistäs. MEDEIA Toit ihanimman sanoman, täst' aikain siis sä ystäviini kuulut, suosijoihini. SANANTUOJA Mit' aatteletkaan, vaimo, miss' on mielesi, kun riemuin kuulet lieden kuninkaallisen sa tuhonnees, et lainkaan pelkää kostoa? MEDEIA Sanoihis voisin vastata ma kyllä myös. Mutt' älä kiihdy, ystävä! Jo kerrohan, ne kuinka heitti henkensä. Kaht' isompi on iloni, jos saivat lopun kauhean. SANANTUOJA Kanss' isänsä kun poikas saapui kumpikin häätaloon, me, sen palvelijat, iloittiin, me kohtaloas pahoitelleet. Supatus koht'ikään talon täytti: kanssa puolisos sun vanhan riitas sopineen. Ken suuteli käsiä lasten, kulta-suortuvia ken. Ja ilon innoin lapsia ma seurasin naissaliin. -- Talon valtiatar, joka nyt sun sijallasi kunnioituksemme saa, hän, huomaamatta vielä poikaparias, loi siellä silmät lemmekkäät vain Iasoniin. Mutt' äkin hunnun taa ne kätki kaihtaen, pois käänsi posket vaalenneet, kun poikies hän näki saliin saapuvan; sun puolisos koetti taiten viihtää vihaa nuorikon, näin puhellen: "Äl' ole ystäville ynseä! Suo vihan laata, meihin katsees käännä taas, ne ystäviksi katso, jotka mieheskin, ja ota vastaan lahjat, ano isältäs, maass' että lasten olla sois mun tähteni!" Ei voinut korut nähdessään hän vastustaa, hän kaikkeen suostui. Ja sun lastes kera taas ol' isä tuskin mennyt, vaipan varrelleen jo kaunokirjan kietoo, päänsä kiharat hän seppeleen jo kultakehään vangitsee, niit' eessä kirkkaan kuvastimen järjestää, ja kohti tyhjää kuvajaistaan hymyilee. Koht' istuimeltaan nousee, kautta kammion käy liihotellen, lahjoist' ihastuksissaan, sirosti nostaa valkojalkaa, silmäilee ihaillen olalt' alas vaipan laskoksiin. Näyn kauhistavan silloin näimme: muuttunut ol' ihonkarva, puistatuksen vallassa hän taapäin hoippui, istuimelle heittyä viel' ehti vaivoin, ettei maahan vaipunut. Ja luullen lyöneen Panin taikka jonkun muun jumalan vihan, vanha palvelijatar huus armoa, vaan valkovaahdossa on suu jo raukan, vääntyy silmäterät sijoiltaan, ja kasvoista on veri kaikki kadonnut. Valitushuudoks silloin vaihtuu rukous. Isälle tytöist' yksi sanan kiidättää, vävylle toinen vastanaineelle, mik' on nyt nuorikolle turma tullut; askeleet hätäiset saavat kaiken linnan kaikumaan. Sen aikaa, minkä rientäjältä reippaalta veis kilparadan kierros, horroksissa hän nyt makaa, silmät suljettuina, palajaa taas tajuihinsa, kaameasti voihkaisee. Näet häneen iskee tuska kahta tuimempi: tuo kultaseppel kulmilla tult' outoa, kuluttavaista, kaikkisyövää tulvehtii, ja lastes lahja, lauha vaippa, inhasti tuon turmanoman valkoihon polttaa pois. Hän tulen vallass' istuimeltaan pakenee, rajusti päätään, kiharoitaan ravistaa, pois että sinkois seppel, -- eipä aukene sen kultahaat, ja ravistaissa hulmahtaa vain tukka leimuun suurempaan. Hän tuskien jo voittamana permannolle raukenee, hänt' enää vaivoin tuntis oma taattokaan: ei sijaa silmäin erottaa, ei kasvojen voi kauneutta; valui verta, liekkejä pään kiireeltä, ja liha, jonka lähtemään sai luista myrkkys salahammas, leimuten kuin puusta pihka tippui -- kauhu katsoa! Kajota kukaan kuolleeseen ei tohtinut, meit' omalla hän kohtalollaan varoitti. Niin isä koito tulee, törmää, aavista ei vaaraa, kuolleen yli vaipuu vaikertain, syliinsä sulkee, suutelee ja huutelee näin lastaan: "Sulle, lapsiraukkani, ken näin toi surkean nyt surman julma jumaluus, vei sinut, vanhan, hautaan valmiin, orvoks sai? Oi lapsi, kanssas kunpa koito kuolisin!" Näin vanhus voihki, vaikeroi: kun vihdoin taas ois noussut, vaippa raihnaat raajat kietoi kuin muratti oksat laakerin, ja kamppailu kamala alkoi: isä ylös polvilleen jos pyrki, tytär esti; irti väkisin jos vääntyi, luista vanhat lihat lohkeili. Niin vihdoin raukes epätoivoon, henkensä jo heitti tuskan kouriss' ylivoimaisen. Nyt kuolleet, vanha isä, lapsi, lähekkäin lepäävät, silmiin kyyneleitä houkuttain. Puheeni älköön puuttuko sun puuhiisi! Senp' itse tiennet, kuinka koston välttänet. En vasta nyt näe: varjoa kaikk' elo on, enk' emmi väittää: viisaiksi keit' uskotaan, syväinkin pulmain purkajoiksi, tuomion kovimman juuri itselleen vain tuottavat. Ei kuolevaisiss' onnellist', ei ainoaa; toist' onnekkaampi toinen lie, kun satanut on siunaust', ei onnellinen sittenkään. (Sanantuoja poistuu) KUORONJOHTAJATAR Tään päivän myötä paljon tuskaa jumaluus syyst' aivan näyttää Iasonille kasaavan. Sun kohtaloas, koidon, surkuttelemme, Kreonin tytär: jouduit Haadeen portista, kun Iasonin kanss' avioiduit, astumaan. MEDEIA Nyt, ystävät, toint' aika vaatii, poikani jo surmaamaan ja joutuin maasta poistumaan. En toimetonna vitkaillen heit' alttiiksi vihollisemman anna murhakäden iskuille. He surmanomat ovat nyt; ja niin kun on, ma, joka raukat synnytin, myös kuoletan. -- Siis haarniskoidu, sydän! Miksi emmit, kun se hirveä, se väistämätön eessä on? Jo tartu miekkaan, tartu, käsi katala, ja eespäin, hamaan murheääreen elämän! Pois arkuus, aatos se, ett' omat lapsesi, sun kalleimpas, sun kantamas ett' ovat, tään lyhyen päivän verran lapses unhoita, ja sitten itke! Ovathan, jos surmaatkin, ne sulle rakkaat. Oih, ma vaimo onneton! (Menee sisään) KUORO I säkeistö Oi Maaemo, Helios myös sädesees, näe tuo tuhontuottajatar, näe, estä se, ennenkuin kukaties omat lapset lyö, verikätten vimma jo heilt' elon vie! Sädekylvösi kultaisen vesat versoi. On teko kauhea, jumalverta jos ihmiset vuodattaa! Zeussynty valkeus, vaimenemaan sisu armoton, auvoton saa, aja pois verenahneet kostotarhenget sen! I vastasäkeistö Kipus, vaivasi suott' oli, suott' omat kasvatit kantamas kaunoiset, sinitumma Loukkuri-luotojen jäi sola kauas taa, tuho vierahien, tylyrantaisin! Miks, onneton, kukkuroi viha raskas rintasi, riehumaan vain saa veritöin? Oman ken veren kimppuun käy, se saa saman kohtalon kärsiä, kohtaava ikivaltain kosto sen huonett' on. (Lasten huutoa sisältä.) Te kuulkaa, lasten huutoa, kuulkaa. Saa, onneton, tunnoton vaimo, voi! TOINEN POJISTA (sisältä) Ah, mitä teen? Kätt' äidin kunne pakenen? TOINEN (sisältä) En, veikkokulta, tiedä, kuolla täytyy nyt. KUORONJOHTAJATAR Ovest' astunko? Lasten kuoleman ehk' estää voin? TOINEN POJISTA (sisältä) Jumalten nimess' auttakaa! On hätä, oih! TOINEN (sisältä) Jo päämme päällä miekka kohoo, välkähtää. KUORO Sinä onneton, rauta ja kallio lie sydänjuurena sull', omat kantamas voit kätt' omaa käyttäen surmata siis! Tarun vaimopa ainoa ammoin noin omat löi vesat, Ino -- taivahiset kun mielen vei, hänet harhailuun Zeun puoliso hääteli linnoiltaan. Polo jyrkänteelt' alas aaltoihin pojan kahden kanss' yli kallionpartaan paiskautui, kera lasten myös emo kuolon sai. Kamalampaa vieläkö sattua vois? Polorunsas aviovuode, voi, mitä mailla jo tuskia tuotitkaan! IASON (saattueineen tulee kiireesti) Te naiset, taaja parvi talon eessä, hän viel' onko täällä, jok' on tehnyt hirveitä, Medeia, vai jo paennut? Maan uumeniin vajotkoon, siivin siintoon yläilmojen hän pohjatonten singotkoon, jos mieli lie kuningassuvun kosto välttää! Luuleeko kuninkaanmurhan jälkeen rankaisutta pois talosta rauhass' aivan muuttaa saavansa? Mutt' en nyt häntä, lapsia ma aattelen. Keit' iski hän, kyll' itse vastaan iskevät. Nyt tulen tänne lasteni ma turvaksi, kuninkaan heimo kostoks ettei henkeä heilt' emon riettaast' ottais hirmuteosta. KUORONJOHTAJATAR Jos, koito Iason, turmiesi kukkuran sa tuntisit, noin todentotta haastais et. IASON Siis mitä? Minut murhata myös aikooko? KUORONJOHTAJATAR Molemmat poikas äidin käsi surmasi. IASON Voi, mitä sanot, vaimo? Kuoloniskun sain. KUORONJOHTAJATAR He ovat olleet, menneet -- tajuatko sen? IASON Se missä, sisäll', ulkonako tapahtui? KUORONJOHTAJATAR Vain avaa uksi, ovat siellä verissään. IASON Pois salvat, murskaks ovi, kaksoiskauhistus mun nähdä suokaa; lapset surman kourissa, ja vaimo, jonka kuolemalla rankaisen! MEDEIA (lohikäärmevaunuissa, poikien ruumiit mukanaan) Miks usta murrat, röykytät, haet ruumiita ja surmaajaa? Tuo säästä turha vaivasi! -- Jos tarvinnet mua, virka, mitä haluat siis multa, kätes enää ei mua kosketa. Viholliskätten yltämiltä Helios soi kiidättimet moiset, heimotaattoni. IASON Sa kauhistus, sa inho, kammo jumalain ja mun ja kaiken ihmiskansan, upottaa jok' omain lasten rintaan miekkas uskalsit ja minut laitoit lapsetonna kuolemaan! Sen teit, eik' aurinkoa kaihda, maata ei sun katsees, tekoon pattoisimpaan paatunut. Tuhosi tulkoon! Nyt sen tiedän, silloin en, kun raakalaisten rannoilta ma Hellaan toin koteihin sinut, turma suuri, pettäjä sä oman isän, oman maan, miss' ylenit! Sun rienatyös nyt mulle kostaa jumalat. Jo kotiliedell' iskit veljes ennen kuin sa Argo-laivaan astuit kauniskeulaiseen. Ihana alku! Avioiduit kanssani ja kannoit mulle lapsia, ja kostoksi häävuoteen riemun riutuneen ne surmasit. -- Niin yksikään ei Hellaan nainen tehnyt ois, ja sinut, heitä väheksyin, ma valitsin, nain sinut, vihan, tuskan, turman nain, naist' en, vaan naaraspedon, leijonanpa, Skyllaakin,[15] Tyrsenian meren hirviötä, hirmumman. -- Mut tuhannet ei soimaukset tunkeutuis sun sieluus, niin on sisukas sen julkeus. Pois ilmoilt', inha, häijy lastenmurhaaja! Mutt' osanani mull' on murhe, valitus. Avion uuden armaus mult' otettu, mua enää lapset, taimet, taaton kasvatit, ei tervehdi, ei elä, kaikki mennyttä! MEDEIA Sanoihis voisin vastata ma paljonkin, jos ylitaatto Zeus ei tietäis, mitä tein sun puolestas, ja myös, sä mitä mulle teit. -- Se tiedä vain: et vaimoas sa halveksuin, mua ilkkuen et iloss' ollut elävä, ei kuningaskaan, uuden vaimos naittaja, Kreon, mua maasta kostamatta häätävä. Niin tein; siit' anna nimi naarasleijonan ja Skyllan vain, Tyrsenian äärten kauhun tuon! Sua iskin, niinkuin ansaitsitkin, sydämeen. IASON Myös sull' on sama tuska, mikä mullakin. MEDEIA Se hyöty, katsos, tuskast' on: et naura nyt! IASON Voi, lapset, joille julma äiti annettiin! MEDEIA Voi, lapset, jotka tappoi taaton kataluus! IASON Mun kätenikö heidät kuoliaaksi löi? MEDEIA Sun kurkoitukses korskat, naimakauppas uus. IASON Vuoks uuden vaimon vainko lapset surmasit? MEDEIA Se kevyt naisen kestää lie sun mielestäs? IASON Jos malttaa mielen! -- Kaikk' on turma tää sun syys. MEDEIA (surmattuihin lapsiin viitaten) Niit' enää ole ei -- se jää sua jäytämään. IASON Ne ovat -- voi mua -- koston henget päällä pääs! MEDEIA Jumalat tietää, tään ken tuskan alku on. IASON Jumalat totta tuntee mieles kauhean. MEDEIA Kavahda! Vihaan kieltäs kironkatkeraa. IASON Ja minä sun. On helppo kestää eromme. MEDEIA Sit' ikävöin mä myös. Mit' enää haluat? IASON Valittajaiset viettää, ruumiit mulle suo. MEDEIA En koskaan. Omin käsin vaalin vainajat. Ma kannan heidät Heran lehtoon korkeaan, teen sinne heille haudan, raastamattomiin viholliskätten, maalle tälle Sisyfon ajoiksi kaikiks uhri juhlan asetan, sovitusmenot pattoisen ma surmatyön. Erekhtheun maahan itse lähden, suojeluun Pandionin ma pojan, Aigeus-kuninkaan. Sa, kurja, kurjan kuolon ansiosta saat, suit' Argo-laivan laho pölkky murskaa pään niin liittomme sa lopun kohtaat katkeran. IASON Tuho sulle! Sun lastesi Kostotar sen, veren velkoja Oikeus tuo. MEDEIA Valarikko sa, vieraan pettäjä, ken sua kuulisi haltia tai jumaluus? IASON Sua haaskaa, lastesi murhaajaa! MEDEIA Mene kotiis, vaimosi hautaamaan! IASON Menen. -- Lapseni, voi -- menetettyni, voi! MEDEIA Vast' itkeä aika, kun vanha sa liet! IASON Pojat armaat! MEDEIA Niin, emon, vaan sinun ei! IASON Ja ne surmata voit! MEDEIA Sydänmurteiks sun! IASON Voi, poikien huuliin herttaisiin polon miehen suutelo painaa suo! MEDEIA Nyt hellit, tervehdit, aja et kuin äsken pois! IASON Nimess', ah, jumalain, silitellä mun hentoja poskia suo! MEDEIA Sanas suott' ovat, tiellesi, kärkkyjä, käy! (Katoaa pois näkyvistä) IASON Minut pois miten torjuu, kuuletko, Zeus, mitä mulle hän, tuo veritahrainen teki naispeto, lastentappajatar? Ah, vaikertaa kun vain minä voin, jumalvallat ja haltiat todistamaan sen vannotan: mult' omat lapseni löit sinä hengeti, heihin et koskea mun, heit' antanut hautaan vaalia et. -- Oh, mulle jos syntynyt niit' ei ois, Medeia, sun miekkasi lyödä! KUORONJOHTAJATAR Olympon Zeus monet kohtalot ohjaa, moni on jumalsallima yllätys. Ei niin käy, kuin luullaan, tien jumal' aukoo sen tulla, mit' arvaa ihminen ei. Näin päättihe tään tarun juoni. SELITYKSIÄ [1] Argo-laivalla Iasonin johtamat argonautat, viisikymmentä sankaria, purjehtivat noutamaan Kolkhiista, Medeian kotimaasta (nyk. Kaukasia), kultaista taljaa. Talja oli peräisin oinaasta, jonka selässä Orkhomenoksen kuninkaan Athamaan lapset Friksos ja Helle pakenivat äitipuolensa vainoa ja jonka Friksos Kolkhiissa uhrasi. Loukuttaja-luodot (Symplegadit) olivat kaksi kalliota Mustan meren suulla; milloin niiden väliin ilmestyi jokin elävä olento, ne syöksyivät toisiaan vastaan ja murskasivat väliin joutuneet. Argonautojen onnistui kuitenkin Athene-jumalattaren avulla onnellisesti selviytyä tästä vaarasta,ja sen jälkeen Symplegadit jähmettyivät paikoilleen. Pelion, vuorijono Magnesian niemimaalla Thessaliassa. Pelias oli Thessalian Iolkoksen kuningas, joka oli riistänyt kuninkuuden veljeltään Aisonilta. Kun tämän poika Iason alkoi vaatia valtaistuinta, Pelias houkutteli hänet noutamaan Kolkhiista kultaista taljaa ja lupasi luovuttaa hänelle valtaistuimensa tämän urotyön suorittamisen jälkeen. Kun Pelias ei luovuttanutkaan Iasonille valtaistuintaan, Medeia uskotteli hänen tyttärilleen voivansa noitakeinoillaan nuorentaa eläimiä ja ihmisiä. Hän surmasi vanhan oinaan, paloitteli ja keitti sen kattilassa taikayrttien keralla. Kun kattilasta nousi nuori karitsa, Peliaan tyttäret pyysivät Medeiaa nuorentamaan heidän isänsäkin, minkä tämä lupasikin tehdä. Tyttäret surmasivat ja paloittelivat silloin isänsä, mutta tämä ei enää herännytkään henkiin, sillä Medeia oli pannut kattilaan voimattomia yrttejä. Iolkoksen asukkaat raivostuivat Medeian julmuudesta niin, että hänen ja Iasonin oli paettava Korinthokseen. [2] Themis oli oikeuden, Artemis metsästyksen, neitseellisyyden, välistä myös hedelmällisyyden jumalatar. [3] Hekate, jumalatar, jonka alaisia olivat öiset peikot ja vainajien henget. Hänelle olivat pyhitetyt ulos- ja sisäänkäytävät, tiet ja varsinkin tienristeykset; hänet kuvataan usein kolmipäiseksi, soihtua kantavaksi naiseksi. Kun hän liikkui, mikä aina tapahtui öisin, kulkivat hänen edellään ulvovat koirat. Sisyfos, oveluudestaan ja konnantöistään kuuluisa Korinthoksen kuningas, joka manalassa tuomittiin iäti vierittämään jyrkännettä ylös kiveä. Aina kun Sisyfos oli pääsemäisillään huipulle, kivi taas vierähti alas. Hänen jälkeläisiään olivat Korinthoksen kuningas Kreon ja tämän tytär Kreusa. Medeian isä Aietes oli auringonjumalan Helioksen poika. [4] Kun argonautat saapuivat Kolkhiiseen, vaati Medeian isä, kuningas Aietes, Iasonia mm. kyntämään tulta suitsevilla härillä ja surmaamaan soturit, joita nousi pellosta, kun siihen oli kylvetty lohikäärmeen hampaita. Medeian avulla Iason selviytyi näistä tehtävistä. [5] Afrodite oli kreikkalaisten lemmenjurnalatar. Eros, Afroditen poika, ampui nuolensa Medeian sydämeen ja sai siten tämän rakastumaan Iasoniin. Orfeus, kuuluisa laulaja, kotoisin Traakiasta, oli mukana argonautojen retkellä. Apollon oli lahjoittanut hänelle lyyran, jolla hän lumosi koko luonnon: eläimet, puut, jopa kalliotkin hurmaantuivat hänen laulustaan. [6] Kypria, Afroditen toisintonimi. Kyproksen saari, jossa meren vaahdosta syntyneen Afroditen uskottiin ensin nousseen maihin, oli hänen erityisiä palvontapaikkojaan. [7] Kreikkalaiset uskoivat, että Delfoin temppelissä oleva pyhä kivi oli maan keskipiste. Delfoin temppeli oli pyhitetty Apollonille. Sen papittaret (pythiat) olivat kuuluja ennustustaidostaan. Ne hajanaiset sanat, joita he hurmostilassa lausuivat, sommiteltiin pappien toimesta oraakkelilausumiksi, joilla usein oli tahallisen kaksimielinen muoto. [8] Foibos, Apollonin lisänimi. [9] Troizen, kaupunki Argoliin maakunnassa Peloponnesoksen niemimaalla. [10] Hermes-jumala oli mm. matkamiesten suojelija. Dike, oikeamielisyyden jumalatar, Zeun ja Themiin tytär. Pallaan kaupunki, Ateena. Sen suojelusjumalattaren Athenen lisänimi oli Pallas. [11] Erekhtheus oli ateenalaisten tarunomainen esi-isä. Kefisos virtaa Ateenan lähellä Pentelikon-vuorelta Faleronin lahteen. Harmonia, sodanjumala Areen ja Afroditen tytär, Euripideen mukaan runotarten äiti. Tavallisesti uskottiin runotarten olevan Zeun ja Mnemosynen (Muistin) tyttäriä. [12] Moirat olivat kohtalonjumalattaria, joiden vallan monet uskoivat suuremmaksi kuin itse jumalien, Ilesiodoksen mukaan heitä oli kolme: Klotho, Lakhesis ja Atropos. [13] Haades oli Zeun veli, manalan jumala. Usein nimityksellä tarkoitetaan myös itse manalaa. Kostottaret (erinyit) asuivat manalassa ja kostivat leppymättömästi vääryydet, varsinkin murhat. Heitä ei kukaan voinut välttää, kun he käärmein, soihduin ja ruoskin vainosivat rikollisia. [14] Pan oli paimenten jumala, jonka oli tapana ihmisten ja eläinten nukahtaessa keskipäivän helteellä säikyttää heitä kummallisilla ja yllättävillä äänillä (paanillinen kauhu). [15] Skylla, kuusipäinen ja -kaulainen hirviö, jonka uskottiin vaanivan merenkulkijoita Messinan salmen varrella olevassa luolassa. Tyrsenian eli Tyrrhenan meri on Italian länsirannikon edustalla oleva Välimeren osa.