Vaasan Jaakoon 'Valiojutut I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2619.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




VALIOJUTUT I

Kirj.

Vaasan Jaakkoo





Porvoo * Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1938.






SISÄLLYSLUETTELO:

Huomautus

»Oottako kuullu», v. 1921:

Hanneksen maratoni.
Makkaramitta ja kiskonkaava.
Seinäjoen flankkuaita.
Leikkoolla.
Hevoosta vaihtamas.
Navetta paloo.
Härmän Kuustaa.
Hermannin peltoveturi.
Karonnu sianporsas.
Vanha yrkämies.
Osuustoiminta.
Alunakka sekaasinsa.
Plumpärin paatti.
Sata kertaa putka.
Esa-Heikkilän heinäväki.
Akat purki kaupan.
Jurvan kuppari.
Piikkiloukon flikat.
Kuvernööriä kyytittihin.
Tuppuraasen huusholli.
Uurenvuaren kuvia valethan.
Piika kellaris.
Ilmajoen valkiahätä.
Lappajärven kanuuna.
Plumpärin syntymäpäivä.
Yhtiökokous.

»Puukkoo, puntari ja pannunjalaka», v. 1921:

Laupias samarialaane.
Reiru miäs se Alpiinus.
Träispäkin noita.
Fällyt tornis.
Hra Plumpäriä narrattihin.
Tulo- ja omaasuuvero.
Oppivelvollisuus Kakaramäellä.
Fyrrykyröön friijari.
Kyröön emäntä.
Kauhavan mumma junas.
Apuretkikuntien aikana.
Yks pirttireisu.
Lapuan raippa-akat.
Erinomaasta koiran passoota.
Pikkulintu.
Miäs hoi! — Mik'on nimes?
Älkää ottako vanhaapiikaa kärryylle.
Mainaripoika vanhas maas.
Lakana följyhy.
Opettajasta tuli vanhapoika.
Takausmiähiä pyytelemäs.
Nälkäsilmä-suutari.
Ylistaron isännän tämmi.

»Laakerinlehtiä ja lipistikkuja», v. 1923:

Papinkisälli.
Hampurin pörssis.
Puupäri kuuli ääniä ylhäältä.
Laitalan-Jussi veti velliä vai.
Ilmapuntari.
Kun Isoo-Matti poksas.
Suutari varaasti paakarin akan.
Kissi piru.
Köpi Pöntikkää soorrethan.
Kans kansanerustaja.
Kansakoulun jatkoluokat.
Myi miähensä.
Huu puri.




HUOMAUTUS.


Syystä että pakinakokoelmani »Oottako kuullu», »Puukkoo, puntari
ja pannunjalaka» sekä »Laakerinlehtiä ja lipistikkuja» ovat jo
kauan olleet loppuunmyydyt, ja että niitä jatkuvasti kirjakaupoista
tiedustellaan, varsinkin lausujat iltamatilaisuuksia varten,
julkaistaan tämä kokoelma, johon on valittu edellämainituista teoksista
kaikki parhaat ja käyttökelpoisimmat pakinat. Kansallisteatterin
näyttelijätär Mimmi Lähteenoja-vainaja, joka niin suurella
menestyksellä näitä murrepakinoitani vuosikausia esitti, ehti valikoida
ja suosittaa tähän kokoelmaan otettavaksi mieleisensä ja lausujille
soveliaimmat jutut. Professori Juho Hollo on hyväntahtoisesti
valikoinut ja arvioinut näitten pakinain kirjallistaiteellista,
murrefoneettista ja maakunta-psykologista puolta; mistä suuresta avusta
ja ystävällisyydestä olen heille syvästi kiitollinen.

Vaasassa, helmik. 3. p:nä 1938.

_Vaasan Jaakkoo_.




HANNEKSEN MARATONI.


Oottako kuulu mikä siihe oli syynä kun ei kaikki suamalaaset
tullehekkaa ensimmääsiksi maratonilla?

Asia on sillä lailla, jotta mun pitää kertua se oikee juurtajaksaan.

Kaikki meni hyvin heti aluusta aikaan, niinkun oli meinattuki ja niinku
Pihkala oli määrännykki.

Kahrenkymmenen kilomeetrin pääs eli pualivälis olivat Hannes ja Tatu
erellä hyvän matkaa; Tuamikoski ja Tallkreeni vähä peräs ja siinä välis
tulla pomppii se mustanaamaane afrikkalaanen.

— Tulkaa, tulkaa poijat — huuti Hannes Tuamikoskelle ja Tallkreenille.
— Mutta ne vastasivat jotta:

— Antaa mennä vaan! Meill' on tämän Tallkreenin kans puhet
flikka-asioosta. S'oon kuulemma se mun vanha helluni Ilmajojelta ny
Helsingis ja Tallkreeni on sen nähny — huikkas Tuamikoski Hannekselle.

— Mutta kattokaa vaan, jottei tua afrikkalaane jää teirän sakkihinna —
huuti Hannes.

— Älä pelkää! — Kun saamma jutut selviksi Tallkreenin kans, niin me
ajamma sen sivuutte.

— Pitäkää vain varanna, — varootti Hannes ja rupes taas Tatun kans
puhumaha perheasioosta.

— Jokos se sun flikkas on vanha? — kysyy Hannes.

— On se joulusta neljännellä — muisteli Tatu. — Vaikk'em mä niin vissi
oo. — Siitä tuloo kans juaksija vaikk'onkin flikka. — Se harjootteloo
jo köökin pöyrän ympäri. Äitee sit' on ny viälä treenannu, mutta
Pihkal' on luvannu ottaa sen sitten treenattavaksensa.

— Kuinkas sun akkas ny voii? — kysyy Tatu hetken päästä Hannekselta.

— No siinähän menöö — tuumii Hannes.

— Onkos sulia perillisiä viälä? — kysyy Tatu taas hetken päästä.

— Hm, tuata, — jos ei ny aivan justihin, niin — — — Kukas se siälä sun
peräsnäs tulla fläisköttää? — kysyy Hannes äkkiää.

— Vissihin Tallkreeni — tuumas Tatu, mutta kattoo kumminkin taansa.

— No totisesti! — pääsi Tatulta. — Se on se afrikkalaane mustanaama
aina vaan!

— Mihnäs on meirän poijat? — kiljaasi Hannes.

Tatu seisahti ja jäi kattelemhan. Hannes ja afrikkalaanen jatkoovat
matkaa. Tatu orotti kauvan aikaa, mutta Tuamikoskia ja Tallkreenia
ei vain näkyny. Siinä tuli virolaane, yks posetiivari, pelekialaane,
amerikkalaane ja tuli jo _ruattalaanenki_!

Silloonkos Tatulle hätä!

— Haru sitt fintuppan? — kysyy Tatu jo härisnänsä siltä ruattalaaselta.

Mutta s'oli niin kuitti miäs, että kiäli vain roikkuu suusta, eikä se
tainnu ymmärtääkkää, mitä Tatu kysyy.

— No voi ny sintta sentähre! Oikeen pitääs jo manata — jahkuu Tatu. —
Nua poijan lorvit ovat jäänehet juttelemahan flikoosta.

Tatu lähti vähä vinkiää viämähän sanaa Hannekselle. Ajoo kaikkien sivuu
ja otti sellaasen vauhrin, että meni jo Hanneksenki paitti.

— Mitä tuhatta sä Tatu meinaat? — kiljaasi Hannes. — Ku sivuutte ajat!
— Olikos se puhet sellaane?

Tatu kuuli ja kattoo taansa.

— Jassoo, vai siäläkö sä olikkin! — Kuule ny hiivatti, kun Tuamikoski
ja Tallkreeni ovat jäänehet fläsäjämhä flikoosta! Ja täs on ny välis
jos jonkinfäristä musikkaa kuinka paljo hyvänsä. Mitäs ny tehrähän? —
hohuutti Tatu.

— Häh? — sanoo Hannes, vaikka se kyllä kuuli ja ymmärti.

— Vai joraantunehet sinne? Kyllä n'oon yksiä vessuloota nua
poikamiähet, ku eivät malta jättää akantohinoota eres tääläkää miälestä.

— Mitäs sanoo Pihkala ja Suamen kansa?

— Sanos muuta! — jahkaasi Tatuki.

— Ei ny auta muu ku sun pitää lähtiä sanomha niille, jott'ei se passaa
se sellaane peli. Lähre ny vähä sassihi ettimhän niitä poikia ja sun
pitää, Tatu, kattua, että ne lähtöö liikkehelle ja ajaavat tänne
föörihi.

— Taitaa mun pitää lähtiä hakho niitä senki lurjuksia, ku —

— Ja muista, ettet jätä niitä enää kahren keske fläsäjämhä — huuti
Hannes Tatun perähä, ku se lähti paineskelho takaasippäin.

Tatu juaksi hirviää vauhtia takaasi monta kilomeeteriä ja löyti
Tuamikosken ja Tallkreenin viimmeen tiänviärestä istumasta.
Niil'oli kovasti mukavaa. Tallkreeni aiva piteli mahaansa ja nauroo
katketaksensa kun Tuamikoski jutteli yhrestä neekeriflikasta, jonka
kans s'oli fräkänny etelävalloos.

— Sellaanen lihava lellu, aiva ku plankattu naamasta ja liperteli
neekerinkiälellä mullen jotta »miu mau tiri liri» — hötkötti Tuamikoski.

— Tuhannen juuttahat! — kiljaasi Tatu poijille, kun äärehe pääsi. —
Täälä te sen viätävät kelliskelettä ja nauraa kitkutatta, ettäkä muista
koko hommaa. — Ajatelkaa, mitä sanoo Suamen kansa, ku saa kuulla kuinka
te lorvaaletta. — Het' liikkeelle, senki peijoonit! Hannes on niin
suuttunu, jotta se aivan pihajaa.

Kyllä tuli poijille kiirus. Lähtivät harppoomha aika hamppua ja ajoovat
pitkän juaksijajoukon sivuu. Tatu aina vaan karhas lujempaa ja jukitti
poikia kovempaa plynimähä.

Kun n'oli päässehet parhuusen ruattalaasen rinnalle, rupes Tatuakin jo
naurattamha jotta:

— No, ei oo enää hätää mitää, ku on rookattu tämä riikin miäs. Kovasti
veliipuali näyttää ponkivan — puheli Tatu.

— Höru Juunssonni, huru koore nu? (Kuules Juunssonni, kuinka luistaa) —
solkkaali Tatu ruattia. — Tuu sakkihin ny säki Juunssonni, niin pääset
lujaa. — Kiri, kiri!

— Ei, kyllä meirän pitää poijat ny jättää tämä Juunssonni
herranhaltuhun, vaikka se hävyttömästi onki tehty meirän »emämaata»
kohtaha. Pitää yrittää Hanneksen joukkoho — puheli Tatu.

Ja niin taas mentihin hyvää hölkkää monen franskalaasen, kreikkalaasen,
enklantilaasen, pelkialaasen, neekerin ja kiinalaasen ohi.

Mutta sitten saivat poijat sihtihinsä runsahan pualen kilomeeterin pääs
piänen hoikkakinttuusen äijänvenkkuran, joka mennä lipotteli, n'otta
sääret vilaji kun vehriääset vyhrinpuut.

— Mikäs junkkari se tua oikee onkaa, poijat? — kysyy Tatu. — Lisää vähä
höyryä, Tuamikoski siälä eres, jotta Saarahan se kiinni ja kattotha
mikä otus se on.

Tuamikoski painoo päälle ja saiki sen pian kiinni.

— Tämä on jäppi!

— Mikä jäppi? — imehteli Tatu.

— Jäppi tiätysti! — seliitti Tuamikoski.

Jo kerkesivät Tatu ja Tallkreeniki siihen kattomha sitä juaksijaa.

— Tämähä on jaapanilaane Kanakuri, joka oikee kanan kurilla ponkii
ethenpäi! — sanoo Tatu.

— No niin, niin! Sehän se jäppi on!

— Kuinka niin? — Mitä varte sä sanot jaapanilaasta Kanakuria jäpiksi —
kysyy jo Tallkreeniki.

— Kaikki jaapanilaaset on jäppiä. Ainaki Amerikas — seliitti
Tuamikoski. — Jäppi on jaapanilaane.

— Vai niin, imehteli Tatu. — Vai sanothan jaapanilaasia Amerikas
jäpiiksi. — No ruattalaasia siälä sitte vissihin sanotahan juipiiksi!

Tallkreenilta pääsi oikia hörönauru, pitkä ja sitkiä, jost'ei tahtonu
tulla loppuakaan.

— Ei, em'mä jaksa enää — rupes Tallkreeni sanomha Tatulle. — Mua niin
kauhiasti naurattaa — ja piteli vattaansa kaksin käsin.

Silloon kuuluu etupäästä Hanneksen ääni että:

— Poijat!!! Mitä siälä nuhjaatta. Matka pian loppuu. Täs on viälä
joitakin viarahia miähiä välis. Yks virolaane on aivan kintuulla.

Tuamikoski lähti silloo paasoottamha aika kyyttiä, mutta Tallkreenia
nauratti niin kamalasti, jotta s'ei jaksanukkaa pysyä joukos. Rupes
jäämhä ja pääsi jo ohi joki enklantilaane ja tanskalaane.

Tatulle tuli kova hätä.

— Jos et totisesti saa kinttujas käyntihin, niin mä jätän sun — uhkaali
Tatu. — Kun kaikenmailman flinttakintut täs menoo sun sivuutte. Katto
vain, ettei viälä ruattalaanenki pääse sun erelles, senkin hörötes!

— Ruattalaane? — No ei ikänä! — sanoo Tallkreeni ja rupes ponkimha.

Mutta matka oli liika lyhyt. Se loppuu kesken. Kun Tatu kerkes
Tallkreenin kans statioonille, niin Hannesta jo tuara retuutettihi
monen miähen olkapäillä suuri laakerikranssi kaulas niitä vastaha.

— No siäläkö sä Tallkreeni nyt vasta tuut? — huuti Hannes.

— Tullahan, tullahan — hoilas Tallkreeni. — Ja jäpit ja juipit on kans
kovas tulon töpinäs.

Mutta kaikkihi hauskinta täs maratonijuaksus oli se ku Tatuki tuli
palkinnolle. Tatu laskettihi kymmenenneksi miäheksi ja kovaa sille kans
hurrattihi, ku se tuli ajaan Tallkreeniä erellänsä.

Ja s'oli aivan erehrys.

Ei Tatu ollu kilpaalemas. S'oli vaan perhänkattomas, että kaikki
suamalaaset tuloovat oikias järjestykses perille.




MAKKARAMITTA JA KISKONKAAVA.


Oottako kuullu makkarammitasta ja kiskonkaavasta puhuttavan?

S'oon sillä lailla, että, ennenku sitä näinkää raavahaksi tuloo ku mä
ny oon, on sitä saanu juasta toisenki kerran ihmiste asioolla. Niin mä
ku muukki..

Nuarempiansa ja huanompiansa sitä hyppöötethä. Ja siinä se oppi ja
ymmärrys kasvaa, jos on kasvaaksensa. Toiset vanhuuttansa viisastuu,
toisia hyppöötethä elinikänsä.

Makkarammitta ja kiskonkaava on yks virstantolppa Jaakoon monivaiheesen
elämän tiällä.

Asuthin silloon Alahärmäs, Kotoluhran alunamaases taloos, Heikin ja
Jussin välis. Ja suuri piilipuu kasvoo pääryllä ja sauna oli kukkivan
tuamen alla.

Jaakkoo oli vääräsäärine silloo niinku nykki. Oli hiljan saanu
klaffipöksyt, john'oli tinaknapit. Mutta Jaakoon peukalo ei silloo
viälä pryhränny knappia aukaasho. Ja sitä varte seisoo Jaakkoo monta
kertaa merkillisen vakavana suurella porraskivellä, hyvin käsittään,
kuinka voimatoon ihmislapsi on luannonvoimaan eres.

Mutta osas Jaakkoo jo silloo muitaki konstia. Se sanoo kelle vain
viirestä pennistä että:

— M'oon kolomen vuaren vanha!

Ja Kotoluhran puarifröökynän, Naiman kans, oli Jaakoolla sellaane
sopimus, että Jaakkoo tallusti joka päivä puarin oven taa ja takoo
pikkuusella nyrkillänsä ovhe nii kauan, että Naima kuuli ja tuli
kysymhä että:

— Kuka tiälä kopittaa?

— Jatka! — sanoon minä.

Silloo aukeni aina ovi, ja ku kynnys oli korkia, ei siitä päässy ylitte
muuta ku yhrellä lailla. Mä pirin molemmin käsin kiinni toisesta
ovenpualiskosta, nostin toisen jalaan kynnykselle, sitte haararreisin
istumha ja ylitte. Ku mä sitte vähä kokotin ja sanoon:

— Notta Jatkaa!

Niin Naima-fröökynä nosti paakalehen tiskille istumha. Sitte se kysyy:

— Mikä on Jatkan nimi?

Ja kun mä sanoon niinku pitiki, että:

— Jatka!

Niin mä sain suuren fiikunan. Ja mitä sille piti tehrä, sen mä tiäsin
sanomata.

Ku Naima sitte sai pussata Jatkaa poskhe, nii se maksoo aina yhren
fiikunan. Ja ku mull'ei silloo ollu viälä oikee räkninki selvillä, nii
se pakkas fuskaamha.

Sellaasia ne naiset sitte ovat! Pettäävät miähiä jo piänestä asti.

Ho-hoi-ja-jaa!

Ei puarifröökynät enää nostele Jaakkoja tiskille, eiväkkä pyyrä
fiikunoolla poskelle pussata, vaikka kyllä saisivat.

— — —

Se oli joulun aikoohi.

Ja sitte tehthin meillä yhtenä päivänä lahtia. Tapethin se suuri sika,
jota m'olin ollu monta kertaa sianketas luuraamas karsinan raosta, ku
äitee antoo sille syämistä.

Se oli sitte isoo sika! Ei stä tohtinu mennä oikee likiltä
kattomhankaa. Karsinan raosta vain vähä luurata, ku se seisoo poispäi.
Ja siltäki mun pakkas ottoho oikee hengen kiinni. Ja ku se kääntyy,
nii silloo ei Jaakoon nenä ollu enää likilläkää karsinan rakua. En
totisesti olsi sitä sikaa kattonu silmästä silmhä, vaikk'olis annettu
kaks viittäpenniä ja viälä fiikuna kaupanpäällistä.

S'oli suuri ku tuparati. Mutta kualema sillekki tuli ja syäthin piänis
paloos.

Ensin se kölläthin, sitte pistethin, kaltattihin ja raamastethin. Pää
leikathin poikki korvinensa ja panthin lihatiinun kannen päälle. Jalaat
panthin rivihinsä lauranpaloolle ja trenki Juhannes, joka siinä puukkoo
käres hääräs, karjaasi mulle jo toiskan kersoolle että:

— Jos'että mee siitä kauemmas, niin mä köllään ja kalttaan teiräkki!

— Et sä Juhannes tohri meitä tappaa! — sanoo Uurentuvan Jussi, jok'oli
meistä vanhin ja viisahin.

— Vai en tohri — karjaasi Juhannes ja haverti Jussia niskavilloosta
kiinni. Se nosti Jussin ilmaha, riapootti ja toises käres heilutti
kauhiaa puukkojansa.

Toiset kersat päästivät haikian mölinän ja juaksivat pakhon. Mä
huurin kans, mutt'olin niin peljästyksis, etten päässy juaksemha. Ja
housunpelliki oli auki. Ei auttanu muu ku nöyrästi pyytää Juhannekselta
että:

— Ethän Juhannet viitti mua tappaa? —

— No jääkhö ny tällä kertaa viälä tappamata — sanoo Juhannes ja päästi
Jussinki tappamata pois.

Jussi hairas mua heti kynkästä kiinni ja viärä hyppöötti niin että
vain silloon tällöön otti toinen jalka maaha. Portahille asti vei.
Kuistin penkiltä rupes sitten koko kakaralauma haukkumha ja huutelho
Juhannekselle. Oikee nuatin jälkhen veisasivat että:

    Jussii pussii piikinoukka.
    Jussii pussii piikinoukka.

Ja äikittelivät ja näyttivät kiältänsä.

Mäkin seisoon kauan aikaa suu auki, silmät sikkaras ja liputin
rumaaselle kiältäni.

Laulun lopetti lyhkääshe piika-Hessa, joka tuli tuvasta uuniluuta sojos
ja karhas kakarat kauas maantiälle. Mutta ku m'olin matalajalkaasin ja
huanoon juaksemha, jäin tiätysti jälkhen. Mun sauttoo Hessa, sukaasi
luuralla housumpelliille että helähti ja jahkaasi:

— Säki vaivaanen kräveli, jok'et saa housujas knapphi, täs leukojas
ihmisille flänkyttelet ja kiältäs liputtelet, senki naatiaanen.

Sen tiätää että s'otti kipiää ja käyy kunnian päälle. Mutta minkäs
teki? — — —

Illalla oli tuvas kova touhu. Äitee kääntöö isoonpöyrän kannen
toisippäin. Hessa krapas sitä taikinapuukoolla ja isä toi suuren vakan
krouvia rukhinjauhoja tupha. Leivinuunia oli koko päivän lämmitetty ja
äitee käski mua tuan tuastaki käyrä kattomas viäläkö siälä on hiiliä.

Katonrajasta uuniklasin päältä otethin alaha maon viärestä
makkarasarviknippu ja trenki-Juhannes vualeskeli hikipääs
makkaratikkuja.

Hessa käärii tröijyn hiansa kynnäspäihi, kaatoo viälä vähä lisää
jauhoja veritaikinha ja rupes sotkemha että hamhenhännät heilahteli.

— Nyt tehrhänki kerranki siammakkaroota ja kiskoja, että niit'onki! —
sanoo äitee.

— Mutta mihnäs on meirän makkatammitta ja kiskonkaava? — kysyy
yhtäkkiää isä ja kattoo mun päälleni, niinku m'olsin ne johki vetäny.

— Jaa, mihnäs onkaan makkarammitta ja kiskonkaava? — sanoo Hessaki. —
Ookko sä Jatka vetäny niitä?

Mä seisoon silmät pyäriääsnä ku puusta puronnu ja koitin sanua että:

— Em m'oo nähnykkää, enkä tiäräkkää mik'on makkarammitta ja kiskonkaava.

Silloon seliittivät kaikki mulle että:

— Nyt ei tuu koko makkaraan teosta, eikä kiskoosta mitää, jos ei saara
makkarammittaa ja kiskonkaavaa. — Kuinka stä taitaa makkaraa tehrä,
jons'ei oo mittaa, että tiätää kuinka pitkä ja väärä se olla pitää! —
tutkathin multa.

Ja mä käsitin sen selevästi, että siit'ei tuu mitää, jos ei jostaki
saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa.

— Mee ny jouthu Jatka pyythön Uurentuvan emännältä laihnaksi
makkarammittaa ja kiskonkaavaa — pyyti äitee.

Ja mä tiätysti heti lährin. Meninki aika hamppua, aukaasin oven ja
pyyrin hengästyksis emännältä, joka justhi puhalti valkiaa viriämhä
hauretvesiparan ala että:

— Äitee kätki pyytää makkarammittaa ja kitkonkaavaa!

— Jahah, vai tehrähä teillä makkaroota — sanoo emäntä ja rupes ettimhä
jotakin pöytäloorasta. Ettii ja ettii ja sanoo lopuksi että:

— Em mä tiärä, mihkä ne meirän makkarammitat ja kiskonkaavat ny on
oikee joutunhet, kun ei niitä näy mihnää. — Meestä koittaa Jatka
kysymhä Heikin tuvasta. Eikhä niill'oo tallella.

Mä lährin Heikin tupha, mutta pimiäs porstuas hapuullesnani ovenkripaa,
kaatoon korennon sellaasella kolinalla, että ku emäntä aukaasi oven ja
mä pääsin pualikuallehena tupha, niin en muistanukkaa enää, mitä mun
piti pyytää.

Piti lähtiä kotia ja kysyä äireeltä mitä se olikaa.

— Jaa, niin! Makkarammitta ja kiskonkaava — lährin iloosisnani takaasi
Heikin tupha hokien: makkaramitta ja kitkonkaava, mattaramitta ja
kitkonkaava, kitkonmitta ja mattarantaava.

Mutta Heikin emäntäkään ei löytäny makkarammittaa eikä kiskonkaavaa!
Ei mistään, vaikka se ettii ylisängyt ja klaffipiironginki. Aukaasi
kellarinluukunki ja mun piti konttia kellarihi kattomha, jos n'olis
puronhet sinne. Mutt'ei niitä ollu siäläkää.

— Jaa mutta, nyppä mä muistanki, että meirän makkarammitta ja
kiskonkaava on Antin tuvas laihnalla. Ne haki täs menhellä viikolla
Antin tuvan pikku-Antti, eik'oo viälä tuanu takaasi. Lähre ny Jatka
nopiaa Anttihi ja sano, että s'oot tullu hakho Heikin makkarammittaa ja
kiskonkaavaa, ku teillä tehrhä siammakkaroota. Siältä sä ne saat.

Ja minä poika lährin. Tulin Antin tupha ja ajoon asiani ku miäs.

Emäntä käsitti heti ja sanoo että:

— Joo, kyllä meill'on makkarammitta ja kiskonkaava. Käys Fiikee hakemas
ne tualta maitokonttuurista. Jos Jatka olis hyvä ja tulis istumha tänne
lavittalle niin kauan kun Fiikee ettii.

Mua piretthi Antis kovasti viarasna. Emäntä antoo sokurinpalan ja
kysyy, joko meirän harmaa kana on poikinu.

Mä sanoon, ettem mä tiärä. Niinku tosi oliki.

Sitten tuli Fiikee porstuasta. Sill'oli fiilipunkin vannes ja
kakspiikkine mäntäkrapa kouras.

— Jahah, siinähä ne ny onki makkarammitta ja kiskonkaava — sanoo emäntä
ja antoo ne mulle. — Katto vain ettet Jatka kaaru ja särje näitä.

Mä lährin vähä taitavaa ja varovaasta kotiappäi. Kannoon toises käres
makkarammittaa ja toises kiskonkaavaa ja huurin porstuas että:

— Aukaatkaa ovi, etten mä tärje näitä mattarammittaa ja kitkonkaavaa.

— On se aika kelvos poika tua meirän Jatka kun se nuan kovasti hukaa
asioolla kulkia — sanoo äitee.

— Kyllä Jatkan pitää ny saara ittellensä oman pikkuuse kyrsän ja
kaksinkertaase makkaran kaulahan — nauroo isäki.

Ja ne mä sainki.

Mutt'en sen erän perähä oo enää juassu makkarammittaa enkä kiskonkaavaa
laihnaamas.

Enkä makkara kaulas kulkenu!




SEINÄJOEN FLANKKUAITA.


Oottako kuullu mitä Seinäjoella hommatha?

Siältä ny kummia kuuluu. Mä rookasin eileen yhren tutun miähen
Seinäjoelta ja se sanoo jotta:

— Seinäjoell' ollaha eristymhä päi. Varsinki ryyppöömiähet ovat
ruvennehet huamaamaha yhthenliittymisen suuren voiman ja merkityksen.
Ja ne erut, jokka itte kullekki puulaakimiähelle yhteespyrinnööstä
koituu.

Onha muistos jokahittella joka vain yhrenki illan ja syränyän on
pörränny Seinäjoen kunniootettavien juappojen ilooses sakis, ja
kuka sit'ei olsi tehny, että katujen ja teiren leveys siinä aseman
paikkeell' on imhellistä laija.

Se on oikee luannon oikku ja kamala paikka.

Päivällä ja viälä ehtoopualellaki on tiä kyllä leviä ja oikoone, mutta
annas peijakas ku rupiaa hämärtämähä, niin tiä soukkenoo ja lyää
länkkiä, jotta kuraasehe ojaha miähen paiskaa, vaikka kuinka koittaas
suaraa ja tyrniää kulkia.

Jota myähääsee on yä, sitä klumppuusemmaksi ja nyrkkäharjaasemmaksi
kans tiät tuloovat. Tuas yhren aikha yällä on ku yrittääs rautalankaa
pitki kulkia.

Tiätää sen, jottei siinä sarankilon äijät pitkältä koikkarootte, ku ei
nuaret klopikkaa tahro päästä päästä päähän.

Ojaha paiskaa ja ku häjysti sattuu nii nyrjähyttää koipensakki, jotta
pitää monta päivää klynkätä ja ihmisille valehrella.

Mutta pahin vaiva on kumminki ku verhat pakkaavat nii ryvettymhä
Seinäjojen savivellis ja lakki putooloho.

Kun aamuyäst' on kyllä hiljaa ja varpahilla päässy livahtamha kotiansa,
ettei eres akkakaa huamaannu, nii aamulla ku herää, on akka heti
kyselemäs jotta:

— Mihnä, herrenjee, s'oot taas rämpiny, ku verhat on nii kuras yltä ja
alta? Ja mihnä su lakkis on? — Naamasnaski on rapaa ja hiukset aiva
saves! Voi tuhannen porsas sua! Katto ny!

Silloo pitää isännän seliittää niin ku asia on jotta:

— Ku mä tulin yällä kokouksesta, nii tuas Parviinin kohras luiskahtii
jalka ja mä putosin ojaha.

Ku on hyvä emäntä, nii se uskoo tämän monta kymmentä kertaa perätyste.
Siunaaloo vain jotta:

— On se kamala paikka se Parviinin kohta ku aina sä siinä kuuppaat
ojaha.

Mutta jos on häjy akka, jollaasesta meitä kaikkia laupias kohtalon
kaikkivaltias pitkäsormi irti pitäköhö, nii s'ei ota uskuaksensa ei
vaikka! Ei ensimmäästäkää kertaa.

Haukkua mankuttaa vaa, jotta muka ryyppööll'on ollu.

Mutta ny n'oon Seinäjojen isännät päättänehet ruveta tositoimihi aseman
teiren kunnostamiseksi.

Ne tiät meinatha ny levittää kolme syltä ja laittaa kaks syltä korkia
flankkuaita kummallekki pualelle tiätä.

Ja tehrä se aita nii tivis, ettei raoostakaa pääse ojaha putuamaha ja
verhojansa ryättämhä.

Ja se flankkuaita pöngithä peijakhanmoosilla piiruulla ja parruulla,
jottei kaaru, vaikka pakkaas kallistelhonki.

On ne seinäjokiset käytännöllisiä ja viisahia miähiä.

Paljo parempia ku Lapuan isännät.

Ku Lapualla isäntä tuloo kokouksesta, eik'oo flankkuaitaa, nii pitää
poikasten kulkia erellä huutamas jotta:

— Pois tiältä, kieltolaki tuloo — — —




LEIKKOOLLA.


Oottako kuullu, että m'oon ollu leikkoolla ja tehny suuren keksinnön?

Sellaasen että isäntäänki passaa nyt ruveta leikkoolle.

Tähä asti ei s'oo oikee tahtonu luistaa isäntämiähiltä, kun on ollu
vatta eres. Mutta jo ny rupes niiltäki luannistamaha.

Sitä se teköö ku lähtöö viisas miäs kokeeloho.

Ei mun tarvinnu freistaalla ku pari kertaa, ku hoksasin, ettei se sillä
vanhalla lailla leikkoo luistakkaa.

Hätäkös niiren sellaaste laihaan kurkeloosten on leikata krapsutella ku
kruppi antaa perähä ja käret ulettuu maaha. Mutta toista s'oon munki ja
mullaaste isäntämiästen, ku on vatta eres.

Kyykkymähä kyllä pääsöö, muttei paljo koukistamaha.

Ja ku oikee yrittää kurkottaa, nii ottaa vatthan kipiää ja veri juaksoo
päähä.

Ja paperossinsavu menöö silmihi, ettei näje mitää.

Saattaas viälä, kun nii silmät ummes riipasoo, telata sormensa ja
koipensakki.

Hyvä ettei sirpintutkaan puhkaasisi mahaha viälä aikamoosta
palkhenkiältäki.

Ja s'ei kärsi paljo teräaseella kututtamista — ainakaa mun vattani.

Jos passaas ruistaki leikata selkäkenos seishalta, niin menishä se,
mutta tulis niin lyhkääsiä lyhres-typyköötä. Ja jäis pitkä sänki, ja
pitkät oljet jäis pysthy pellolle.

Ja mitäs sitte myitääs ku jyvät itte syärähä.

Eikä pirkuleskaa osta pitkiä olkia pysthy pellolle.

Sen ymmärtää jokahine yhtähyvi ku minäki ja sitävarte en yrittänykkää
knuppia leikata, ku purotin itteni kyykylle ja nirhasin vähä tarkasti
maatamyären poikki. Pakkas vähä tulhon juurinensakki.

Mutta ku kyykyllänsä oikee hapenesta leikkaa, nii siinä väsyy niin
kauhiasti kintut.

Ja ku aina välistä pitää vähä poukahuttaa ittiänsä ethempäin, niin
pakkaa klenkahteloho ja pyllähtämhä.

Isthaltansa olis muutoon kovasti mukava leikata, mutta pistelöö niin
perähän, ettei sitäkää kauaa kärsi.

Ja kun on märkä maa, niin on muutoonki vähä holtitoonta ja ilikiää.

Lypsin-lavittalta on jo paljo kätevee leikata, jos siin'on kaikki
nelijä jalkaa tallella.

Mutta kolmijalkaanen tahtoo klenahrella.

Ku lavittalta leikkaa, niin siin'on vain se vika, että stä pitää aina
vähän päästä siirtää.

Mutta ku istuu takaperi jalaat roikolle meijärikärryyhi john'on
tuallaaset varileivänkokooset pyärät ja panoo poikaasen sitä vetämhän
peltua pitki sitä mukaa ku krapsii, nii jo passaa joo isoomahaasenki
isäntämiähe leikkaalla.

Siitä kärrynperältä vaa huhtua selkäkenos ja piippu suus.

Eikä tuu yhtää selkä kipiäksi!

Siinä on vain pirettävä varansa ku emäntä huutaa kaffille, ettei
poijanhöperö verä ojapaikasta tiälle. Siinä tärskähyttää niin
armottomasti. Voii jäärä kiäliki välihi.

Pitää kattua, että poika viää siltapalkasta ylitte ku kaffille lähtöö.

Ja samoon kaffilta tulles. S'oon kattokaas sillä lailla, että ojapaikas
tärskähyttää tullen mennen.




HEVOOSTA VAIHTAMAS.


Oottako kuuliu, kuinka yhren isännän käythin hevooskaupas Vaasan
markinoolla?

Sill'oli sellaane vihapito salvia, jota s'oli manannu Mikkelistä
asti. Oikiastansa s'oli muutoon kaikin pualin hyvä ja vankka hevoone,
mutta ku se sai sen pään, niin hyppii pysthy, potkii, prätkytteli ja
tryyköötteli, mihkä rookas. Eikä isännän auttanu mikään. Pänttäs sitä
eli löi, s'oli yhren tekevää. Mutta pahite isäntää suututti se, ku
s'oli purottanu sen hevoosen takia ainaki viis kertaa lakkinsa. Ja
lakit on nyt tyyrihiä.

Ku se hevoonen sai sen iilin päähänsä keskellä maantiätäki, niin sit'ei
osannu yhtää pitää varaansa. Siitä paikasta riipaasi, n'otta lenti
lakki tiäpualehe. Ja monta kilomeetriä mennä paasootti, n'otta piti
irvillä hampahin pirellä ittiänsä rees kiinni. Takaasinpäi ei sitä
hevoost' olsi saanu tulhon vaikka sen tuhat olis ollu. — Sinne jäi
lakki, ja kyllä niillä ottajia on.

Ja sitä varte s'oli se isäntä tullu markinoolle vaihtamahan pois
sellaase pritakan. Oli varannu pari pottua pontikkaaki turkin
plakkarihi, että saa paiskata naamahansa ennenku plassille lähtöö. Ja
minkälaane hevoosmiäs s'olis, jok'ei olsi pöhnäs? Eihän stä viitti
huutaa ja valehrella selvällä päällä, nii ku hevooskaupas pitää.
Isäntäki teki kortteeripaikasnansa kolme kissintunssia, seikasta
plöröä, n'otta tokeniki. Pakkas jo pihasta lähties vähä viippoottamha.

Mutta kyll'oli kans oikia ääni kellos, ku isäntä paiskas ittensä
rennosti rekhen ja hihkaasi että:

— Hei elämää, eikä mitää kituelämää! Tiä auki ja taivasta myäre!

Ja kyllä salvia lähtiki n'otta pyry nousi Pitkääkatua plassille päin.
Ei keriinny poliisikaa ku härintuski hankehen hypätä ja vähä krääkäästä.

Santviikin mäen pääll' oli hevosia ja miähiä aivan mustana.

— Hevoone ku limppu ja poika ku mötiäänen! — hihkaasi isäntä, joka
kyllä taisi. — Täs s'oon hevoone, jok' ei lantiilla lohkee.

Koht'oli miähiä ympärillä pää vääräs siikaroomas. Salviaa kattothin
erestä ja takaa. Yks oli suusta luuraamas, toinen perästä sihtaamas.
Kattoovakki tarkasti. Ja se mustalaane, joka piti häntää ylhällä,
kiljaasi sille suusta kattojalle, että:

— Näkyykö läpi?

Silloon suuttuu isäntä ja huitaasi mustalaasta suittenperillä ympäri
korvia. Sanoo että:

— Oikee köyhät ei saa kattuakkaa! Eikä sikavainaan silmill' oo ennenkää
nähty!

Samas tuli yks Vähäänkyröön lahtari kaakillansa kolistaan sellaasta
lentua, jott' oikee hirvitti. Kuinkaha oliki saanu koninsa sellaasehe
vauhtihi. Yks äijä siinä tuumas jotta:

— Huipathanko huppia?

Ja tuli heti kauppa. Isäntä sai 700 väliä ja lähti uurella hevoosella
tryykööttelöhö. Heitti salaasinpualin potustansa aika ploiskahroksen
poskhensa, sylkääsi, hihkaasi ja — taas oli miäs hevosen suuta
luuraamas.

— No rippikoulu-iäs s'oon, mitäs siinä vahtaat — jahkaasi isäntä.

Eikä siinä kauaa noukka tuhissu ku taas vaihrethin. Ja vaihrethin ja
huipitthin viälä monta kertaa. Sitä pikemmin tuli kaupat, jota pahemmin
isäntä tuli pönttyrähä. Se teki väliä ja antoo kans, kuinka kulloonki
rookas.

Oli jo pimiä, tuas 9:n aikana, ku isäntä tuli hyppööttään Pitkääkatua
ja ajoo yhthen toisen kans n'otta tärähti. Manathin ja präiskäthin
niinku pitiki ja sen päälle vaihrethin hevoosia.

Isäntä tykkäs, jotta sen toisen hevoone oli vähä suuree ja rotevee ja
antoo 1.000 markkaa ja lakkinsa väliä.

Sitte ajoo kortteerihin ja kortteerin emäntä pani hevoosen tallihi, kun
isänt'oli niin pöhnäs.

Pakkas isäntää vähä aamulla naurathon, vaikk' oliki kohmelos. Tuumas
että:

— Pitää käyrä kattornas minkälaase kopukan mä nyt lopuuksi oon saanu.

Tuli tallihi ja kattoo — niin eikös isännän oma salvia seisokki siälä!
Mulkaasi vain isännän päälle ja oli kun olis' sanonu että:

— Sen tuhannen päitäkö tämä tälläänen prissoo merkittöö? Mutta kyllä
kans akkas sun kuulettaa, kun kotia päästhän!




NAVETTA PALOO


Oottako kuulLu, jotta Lapuall'on palanu navetta?

Onkhan siitä ny kolmiakaa viikkua sitte ku se paloo. Ja hyvin palooki,
aivan poroksi meni.

Ja tohina ja touhu oli sellaane ku pruukathanki. Huurethin ja hypäthin
aiva viivana vaan ja paljo tuli ihmisiä ja kakaroota kattomha.

Ja toiset pukkiivat toisiansa ja hokivat jotta:

— Älä tuki siinä, että mäkin näen. Pysy erempänä! Ka, kun pukkii, eikä
kuulekkaa.

Mutta taloonväki juaksi jotta hiki nokkuu ja samoon krannin miähet.

— Tuakaa vettä, hyvät ihmiset, älkääkä siinä käret plakkaris seisko ja
töllistelkö — huutivat ne, jok'oli touhus.

Arvoosa yleesö käänti päätä, jotta kelle ne oikee huutaa?

Avuliammat yleesöstäki, jok'oli tullu vain kattomhan, huutivat
takimmaasille jotta:

— Hakekaa, hakekaa, vettä — — —

Ja takimmaaset, jokk'ei tahtonu oikee nährä, rupesivat hosumaha ja
töyttimhä jotta:

— Päästäkää meitä hakhon sankoja siältä erestä — — —

Ja pukkiivat ittensä aivan parhaalle plassille. Ku olivat päässehet
ethen, niin pistivät käret plakkariihi, eiväkkä olhet tiätääksensä.
Mutta toiset hairasivat sangoon käthensä, kököttivät takimmaasille ja
kovasti höpöttivät jotta:

— Tuas on sankoo, juaskaa juaskaa hakhon vettä, mitäs siinä
seisoskeletta. — Hekää! — No ottakaa ny, kuulettako!

Yhren onnettoman piti ottaa sankoo käthensä, ku kaikki kattoovat sen
päälle.

Se lähtiki klynkyttämhä hissuksensa puarin taa. Sinne putos sankoo,
ettei se ittekkää huamaannu. Tuli aikaan perästä muina miähinä takaasi.

— Mihn'on pruutta? — rupesivat huuthon ihmiset, ku näkivät sitä
tuatavan hevoosella aiva häntäpystyä.

— Pruutta tuloo! Pois tiältä! — huutivat kaikki ja tukkiivat niin
trusaha, jottei sitä saatu hyvähän aikahan alaha kärryyltä. Saathin
kumminki viimmee ja jokahine rupes vethön pruutan lankia ja huuthon
jotta:

— Masiina käynthin! Pumpakkaa, pumpakkaa hyvät ihmiset!

Lankia viäthin kovaa ja sitä piisaski, kun ei huamattu kruuvata sitä
toisesta päästä kiinni.

— Mihn'on konhenkäyttäjä?

— S'oon kotona!

— Mitäs sillä täs tehrähä? Kyllä tuallaase moottorin osaan mäki
käynthin panna — tuumaa yks äijä ja rupes väänthön pyärästä.

— Ei siitä! — kiljuu toinen. — Väännä tuasta! Annas minä — — —

Siin'oli konhenkäyttäjiä joka miäs.

— Annas ryyppy viälä — hoki yks.

— Ei saa ryypätä — huuti heti yks viinapoliisi takaa, vaikkei se mitää
nähnykkää.

— Moottorille ryyppy, pöllöö! — huurethin vastaha.

Ja käyntihi saatihin! Se tikkas ku silinterikello.

— Vettä sisälle pruuttaha! —

Siin' oli jokahine noukkinensa avuus ja kaatamaS.

Ensimmäiseksi kaarethin isoo meijärikannu, joka seisoo moottorin
viäres. Se pruutathi navettahan ja hyvin meni ja kovasti prätii ja
paloo, ku s'oli lamppuöljyä.

Mutta sitte kyllä pruutathin vettä päälle.

Tuli sellaane piäni erehrys, jotta konhenkäyttäjät pruuttasivat
navettahan moottorin petruulikannun.




HÄRMÄN KUUSTAA.


Oottako kuulLu, että taas meistä härmälääsistä puhutahan?

Yks Härmän Kuustaa on Nyykaarpyyn markkinoolla näyttäny ruattalaasille
ja muille mustalaasille vanHoja härmälääsiä konstia.

Ajanu suaraa syvimmästä paikkaa hevoosella joen poikki.

Ja sitä ne ny hurrit päivittelöövät ja siunaavat, ku suurtaki asiaa,
että:

— Ku suaraa törmältä ajoo jokhen, john'on kolmatta syltä vettä ja yli
hengis hevoosinensa pääsiki!

N'oli justhi tulos kotiappäi ku siinä pari kilometriä kaupungista
Mikkelspakan kohras, john'on uusi navetan timproos, seisoo miähiä ja
hevoosia pirätyksis ja yks krakikaulaane mustalaanen, kauhiammoone
karvamösä takaraivalla, leveeli että:

— Täs s'oonki hevoone ku vesilintu ja poika ku suarssanpoika!
Rippikouluijäs ja hamphat ku hohtimet sano! Ei oo niuhu ei krupuri,
eikä potki, vaikka sisälle konttis!

Niin silloo justhi passas siihe tuloho Härmän Kuustaa pualtahyssyä
lykkööttään orhillansa, jok'on sen Hakolan Erkki-vainaan
kantakirjatamman alaa isän pualelta ja kysyy että:

— Kakkuako se mustalaaspoika hevooseksi valehteloo oikeen miäsjoukos?

— Hai mankuta maanaa, hai pakati pullaa, hai tammiska rommaa! — manas
mustalaane, että pieksusaaphan punaaset rihmatupsut vain nytkähteli.

— Täs s'oon se kotielään, jota ihmiset hevooseksi puhutteloovat — sanoo
Kuustaa. Tällä hupalla passaa päästää silmät ummes pitkin ja poikin.
Airasta ylitte ja joesta poikki!

— Ep peijakas ajakkaa joen poikki — huuti mustalaane. Saat tuhannen
markkaa ja tämän mun hevooseni iliman jos ajat!

— Kättä päälle! — sanoo Kuustaa ja käänti het töyrää alha, että
moljahti.

Kahren sylen pääs rannasta rupes hevoone jo uimha ja Kuustaan perä
kastuu.

Sitte tuli purotes. Kärryt uppos ja Kuustaa plumsahti pohjaha. Hevoosen
pää vain näkyy.

Jos siinä ny olis ollu miäs mistä kirkolta hyvänsä, paitti Härmästä,
niin sinne olis hukkunu kun torakka harikkohulikkaha, mutta Kuustaa
oliki Härmästä.

Se kaahasi kahrereisin hevoosen selkhä, sivalti puukoolla hihnat poikki
ja uii orhillansa »yli Veikselin kun pitoihin vaan» — niinku laulus
laulethan.

Ja mustalaane maksoo 1.000 mk. manas että sätii ja rupes päästelöhön
aisoosta kopukkaansa.

Mutta Kuustaa sanoo että ei oo pieksunahaan puutetta taloos eikä
kärryys tilaa hevooskonia kuljettaa. Pirä kopukkas!

Sellaasia n'oon härmälääset. On niillä suuta jos on päätäki.




HERMANNIN PELTOVETURI.


Oottako kuuliu, jotta se Hermanni sielä Ilimajoella on suuttunu siihen
kehumaansa peltoveturihin ja lährättäny pois koko rustingin?

Sillä se ajeli sielä pelloollansa noukka pystys n'otta moottorin
motkotes kuuluu larvoja myären ja ihmiset pahkuuvat, n'otta:

— Kyllä se Hermanni ny fälttää kaikki karjankujansakki kun aina vain
tua prätkötes kuuluu ja käry tuntuu tääläkin noukkahan.

Ja ihmisiä kulki kattomas ja imehtelemäs likiltä ja kaukaa kun Hermanni
selekäkenos tryyköötteli ympäri vainioota ja kehuu, n'otta:

— Näin se tämä masiina ny uurella lailla mullistaa ja tonkii, ja hyvää
ja halapaa tuloo. Ei trenkää ku vähä tästä sarvesta vääntää, niin
heti hoksaa ja totteloo. Ei se potki eikä pränkkää. On siivo, kelevos
ja niin kovasti tottelovaane ikääsku lapsi. Ei luulisikkaa, n'otta
tällaanen rometto niin kovasti taitaa. Nuon se ojastakin vain ylähä
lontii!

Ja ihimiset, isännät ja kylänmiehet paneskelivat n'otta:

— Jo on Hermannilla masiina!

Ja Hermanni kun fälttäs, kynti ja kehuu ja tykkäs
Kullervo-traktoristansa ja taas näytti, kuinka sillä oikeen fältätähän,
kun on mies sarvis, joka ymmärtää futrun päälle, tietää mistä veivistä
veretähän, mistä fieteristä painetahan ja mistä tapista toppootetahan.

Ja kun Hermanni sitte oli näyttelemällä fältänny niin kaikki paikat,
n'ottei ollu enää muuta kun se hevooshaka kääntämätä, niin taas tuli
kattelioota, jotta tuata kuinka sillä peltoveturilla oikeen maata
mullistetahan — niin pitihän sitä vielä reisuusti näyttää.

Ja taas lähti Hermanni peltoveturillansa ajelohon. Se kerta olikin
viimmeenen. Veljekset ja kampraatit, Hermanni ja se veturi joutuuvat
niin riitoihin, jotta n'ei ymmärtänehet yhtään toistansa.

Kun Hermanni meinas jotta:

— No nyt lähärethän!

Niin moottori vaan prätkötteli ja lykkäs ilikiän käryn ittestänsä. Eikä
menny. Ei pyytämälläkään.

Ja kun Hermanni suuttuu lopuuksi ja sanoo, n'otta:

— Seiso nyt tana siinä vaikka tuomiopäivällä asti ja haise!

Niin se rumaanen lähtikin lontimahan! Silloon hyppäs Hermanni sen
selekähän ja hihkaasi:

— Näin sitä nyt mennähän!

Hyvän matkaa meniväkkin niin Hermanni huuti jotta:

— Ny mä käännän ja sitte tuumma korjasti takaasi.

Mutta mitä vielä! Kullervo mennä nutuutti suoraa vain, vaikka kyllä
näki, jott'oli jumalatoon oja eres.

Ja Hermanni väänti ja kruuvas ja nykii sarvista, hikos ja ähkyy, n'otta:

— Tuhannen tuhannen rumaanen kun menöö vain!

Ja ojahan meni noukallensa. Hermanni jo jahkaasi jotta:

— Pysy ny sielä sitte!

Niin — eikös tuo vietävä kömmikkin ojasta ylähä. Ja Hermanni selekähän
ja vääntämähän kruuviista, n'otta:

— Älä ny ryökäles aitahan pusketa!

Mutta se vain lisäs vauhtia kun sika juoksua. Airasta läpitte meni,
jotta Hermanni sai varjella silimiänsä seiväspariilta.

Ja heti kun Hermanni hyppäs pois ja karjaasi jotta:

— Mee ny peijakas vaikka Seinänsuuhun asti.

Niin se toppas siihen paikkahan eikä enää kertaakaan prätkähyttäny.

Mutta Hermanni oli niin suuttunu peltoveturihinsa, jotta sanoo:

— Jo oli riivatun värkki! Pois tuon pitää tästä taloosta vierä,
ennenkun se kyntää kaikki airakkin!




KARONNU SIANPORSAS.


Oottako kuullu, jotta Ylistaron Kainaastoll' on tapahtunu
ylenluannollisia asioota?

Oikee sellaasia silmänkääntäjän temppuja, että pikkuuset hiiret juaksoo
selkäpiitä pitki ku ajatteloo.

Että kukako kääntäny ylistarolaasten silmät? Sehän se täs juuri kamalaa
onki!

Kahren viikon vanha imisä porsas!

Ajatelkaa ny, että sellaane tulemus pitikin tulla Mikki-isännälle.

S'oli täs menhellä viikolla kun siinä Mikin huushollis loppuu
siansortti nii tyysti, että sylttyhulikan pohjas ei ollu enää muuta kun
sen isoon karjun häntä, joka tapettihin toisna syksynä.

— Lähre ny isä heti paikalla sikamettähän, sanoo emäntä. —
Vaivaastaloos on kuulemma sika hiljan porsinu ja niill' on kova viänti.
Ja kattokki, jotta otat sellaase pitkäkruppise, joll' on lyhyt turpa ja
häntä vastapäivää kipparas.

Emäntä toi suuren päretkopan ja fällykiltut. Sanoo jotta:

— Muista ny mitä m'oon sanonu ja paa tarkasti porsas fällyjen sisälle
jottei se saa yskää.

Isäntä lähti ja katteli tallinnurkasta tuas kolmisylehisen
köyrenpätkän, jott'on millä köyttää porsaskopan kiinni kärryn perälle,
kun oli niin kovasti routaane tiä.

Vaivaastaloolla sovittihin kovasti hyvin. Isäntä katteli sellaasen
lyhytturpaase ja pitkäkruppise, mutta yhrelläkään ei ollu häntä
vastapäivähä kippuras.

— Mitäs nyt tehrähä? — sanoo isäntä hoitajalle.

Hoitaja koitti vähä fuskatakki. Käänti yhren porsahan häntää
vastapäivähä, muttei se pysyny.

Lopuksi äkkäs isäntä sellaasen porsahan, jonka hännäst' ei oikee
tiätäny sanua, oliko se suara vai väärä.

Sitä ne hyvän aikaa syynäsivät hoitajan kans ja lopuksi sanoo isäntä
jotta:

— Jos mä ottaasin tuan!

— Mä tykkään, jotta tua hännänpää on vähä niinku menos vastapäivähä —
tuumii hoitajaki, sihtaallen yhrellä silmällä.

Porsas pantihi oikee kaksin miähin fällyyhi ja koppaha jonka isäntä
nitoo lujasti poukkolavan perälle.

Ja niin lähti kotiappäin.

Mutta Kanervan puarin kohras rupes isäntää mukavasti naurattoho. Tuumas
itteksensä jotta:

— Jos mä totisesti otan ja ostaa tomahutan akalle vähä puari-muruja!

Sitoo hevoosen tolppaha kiinni ja ostaa kämähytti kaks kyynärää
karttuunia ja markan karamällit.

Ja sitte lähti Kainaastua kohre Iikka-Topparin-nytkyä hyppööttään.

Pihall' oli jo emäntä vastas ja yhres kannethin porsaskoppa tupha.

— Kovasti s'oon hiljaa — imehteli emäntä.

— Kelvosta laija, kelvosta laija — paneskeli isäntä.

Fällymytty pärvöötettihi ja vaikka siit' olis yksitellen nyppiny joka
karvan ja syynänny, niin totisesti, — porsast' ei ollu!

Ja koppahan kattottihin ja poukkolava tutkittihin ja fällyt
käännettihin ja tomistettihin monta kertaa.

Porsast' ei ollu mihnää!

— Onko sulia porsasta ollukkaa? — kysyy emäntä.

— Oo-oh! — sanoo isäntä silmät pyäriääsnä.

— No, mihnä se o?

— Mihnä se o? — huakasi isäntä ja koitteli plakkariansakki.

Siitä lährettihin sitte vähä vinkiää ja totista takaasi vaivaastaloolle.

Emäntä sanoo jotta:

— Se on sitte vales, jotta sillä porsast' oli ku se kotia tuli!

Ja hoitaja sanoo ja emäntä sanoo ja isäntä ei käsittäny yhtää mitää.

Mutta uusi porsas tuli ku tuliki.

— Tuas on suittet ja aja! — sanoo emäntä ja konttii kärryylle porsas
sylis.

— Ei tottamaaria katuakkaa ku mä sorkista kiinni pirän!

Emäntä puristi lujaa ja isänt' oli niin syvis ajatuksis ettei meinannu
hoksata Heinosen tiänhaaras kääntääkkää.

Ja niin tuli porsas Kainaastolle.

Tämä ei ny viälä mitään ollu, mutta ku Kyntäälän liiverin alta
löyrethin viikon päästä laiha suarahäntääne sianporsas, nii silloon
meni loppujenki ylistarolaaste silmät aiva väärinpualin.

Niijotta siitä ne ny tuntoo ylistarolaaset, jons' eivät oo jo saanhet
silmiänsä oikaastuksi.




VANHA YRKÄMIES.


Oottako kuullu, jotta Isooskyröös on 90 vuaren vanha äijä ottanu akan
n'otta tomahtanu?

Ja komjan ja friskin ihmisen onkin saanu!

Se on se äijä siälä Valtaalan larvas istunu toistakymmentä vuatte
takkakivellä ja tuumannu mennehiä.

Siitä on ny justhin kaks viikkua ensi maanantaina, kun äijä tunti
sellaasen kamalan pistoksen takaraivasnansa niinkun olis naskalilla
tuikattu.

Ja sitte sitä rupes raistelohon ja tutisuttamahan ku vilutauris. Leuvat
löi loukkua ettei piippu hampahis pysyny.

Äijä viäthin sänkyhyn ja kovasti fällyyllä peitettihin. Ja kun s'oli
ottanu kaffilusikallisen kylmyyrentroppia ja sokurinpalan päälle, niin
kyllä se rupes hikuamahan.

Ja kun väki aamulla huamaatti, niin äijä oli friski kun pukki.
Knääpsähteli laattialla ja pöyhisteli kun poikakukkoo.

Pesi silmät, ajoo parran. Plankkas peijakas piaksunsakki.

Ja ku se viälä puki pyhäverhat ylensä ja oikaasi kruppinsa, niin
piialta jäi astiaanpesu siihen. Kattua toljotti suu auki, pesinkrapa
kouras.

— Tua äijähän on kun viirestalvi! — pääsi piialta.

— Hellu täs ottaa pitää, ei se siitä parane! — sanoo äijä. Ja lähti
oikaasohon Orismalan kylälle.

Äijäll' oli vähä kuusaa entisestä, että siälä yks ruusu oli kasvanu
laaksohna, joka kauniisti kukoosti jo kolmattakymmentä vuatta.

Ja sen kimppuhun se faarttas kun mötiääne ainakin.

Eikä siinä kauvaa noukka tuhisnu, ku asiat oli puhuttu.

Sovittihin että häät piretähän ja sinsallaa soosin kans syärähä ja
hypellähä, n'otta hippulat vinkuu.

Sitte tälläs se ruusu suunsa truutulle ja siihen se hulivili yrkämiäs
mossahutti sellaasen pusun, jotta Peräkyläs klasit helähti.

Ja sitten prouvaastin puheelle ja kuulutuksille ja hääväkiä käsköhön.

Mutta pastori tulikin ja oli kovasti krätyysellä päällä. Sanoo, jotta
hän ei vihii olleskaan jos paapan häis hypellähän.

S'oli kova paikka. Mutta kun pastori muistutti, jotta paree naira kun
palaa, niin heltyy morsianki ja sanoo jotta:

— Justhin niin herra pastoori!

Ja päälle pirettihin seurat ja kaffitettihin nisun kans.

Mutta niin oli yrkämiäs tohkehes ja töpinäs, jotta polkantahtia
junkkari piaksuullansa knakutti, kun akat veisas.




OSUUSTOIMINTA.


Oottako kuullu, että Vaasan Jaakkoo on kans osuustoimintamiäs?

Ja on ollu sitä jo piänestä kakarasta asti. Mä en oo ittekkää sitä
hoksannu, ennenkun luin sanomalehrestä, mitä se osuustoiminta oikee on.

Kun mä ny nakkaan hätääsen silmäyksen tähänastisehen maallisehen
vaellukseheni, niin totisesti siinä on monta loistavaa
osuustoiminnallista nykääsyä havaattavana.

Ensimmääsen selvästi osuustoiminnallisen otteheni tein viiren
vuaren vanhana. Perustin silloon toiskan kersaan kans yhteesen
KulutusOsuuskunnan ilman lisävastuuvelvollisuuksia.

Ja purotimma kans alaha luuranvarrella päretorsilta äireen juuston.

Ja osuustoiminnallisesti sen kulutimma.

Osuuskunnan jäsenet sitten piiskattiihin, muttei se ottanu niin kipiää,
kun vastuu jakaantuu tasan kunkin seljänpäähän.

Tuas seittemän vuaren ikääsnä heräs mus harras halu päästä
osuustoiminnallisehe ja ymmärtävääsehe yhteestyöhö äireen kans
sokurilooralla.

Mutta s'ei tahtonu oikee luannistua.

Sattuu valitettavan useen piäniä erimiälisyyksiä, niin että äitee
pakkas knoppimha mua sormille.

Äitee ku on vanha ihmine eikä osuustoiminta siihe aikhan ollu vasta ku
vähän aluulla.

Samallaane vanhoolline käsityskanta on mun miälestäni viälä tänä
päivänä havaattaviss perheen äitien keskuuress mitä tuloo sokurilooran
hallintaha.

Äireet pysyttelöövät kiukkuusesti yksityyskapitalistisella
sokurinjakelu- ja kulutuskannalla, siitä hualimata, että perheen
nuarimman väen keskuures on aina ollu voimakas osuustoiminnalline
harrastus ja henki, mitä sokurilootahan tuloo.

Tällä alalla olis siis saatava korjauksia aikha.

Miten kuten mä osuustoimintaa ajattelenki huamaan sen kaikilta
kantiilta varsin otolliseksi ja soveltuvaksi ihmiselämän moninaasuutehe.

On vain yks ala, jolla se miälestäni ei oikee vetele.

Ja se on n.s. hellemmät tuntehet, kuten friijoo, pussoo ja akanotto.




ALUNAKKA SEKAASINSA.


Oottako kuullu, jotta ihmisiltä menöö näiren kaikellaaste verojen
maksun tähre alunakka aiva sekaasinsa?

Klumpun Kustaa sanoo jotta:

— Ja mikä peijakas siin' oikee on ku nuata veroja aina vaa lyärähä
taloonpoijan niskaha. Nythä siälä hallitukses on kansanmiähiäki ja
niiren pitääs kattua meirän taloonpoikaan etua. Markan kurssinki n'oon
ne poijat prissannehet, nii ettei sill'oo enää mitään virkaa. Ja veroja
vaa lyärähä aina vain uusia! Eikö tämä hallitus osaa muuta tehräkkää.
Kun härintuskin saa kunnan- ja papinverot ja hipoteekin inträssin
maksetuksi, nii eikös jo taas jokin äijänkänttyrä kujalla oo tulos
taloohi päi jokin paperilappu kouras että:

— Täs olis isännälle taas vähä verolappuja! Sill'olis kiirus, sanoo
faltesmanni. Tällä viikolla lopusta viikkua olis maksettava!

Eihän täs oo isännällä enää muuta virkaa ku pitää kirjaa kaiken mailman
veronmaksuusta. Hypätä kunnan esimiähen, faltesmannin ja panttifoorin
väliä. Ja kun kotia pääsöö, niin heti saa ettiä pännän ja sylipuun ja
lähtiä mittaaloho maitansa. Mettäs pitääs kulkia räknäämäs puukki ja
kriivata ja ilmoottaa, ja valittaa ja hypätä ja häärätä kun valkia olis
housuus.

— Ei tästä taloon asumisesta tuu enää mitää! Kyllä se niin on —
huakaasi Mäkitaloon Antti-isäntäki, jok'on harvapuheene ja jämtti miäs
kaikis hommisnansa. Sanoo jotta:

— Munki almanakkani on aivan kriipooksia ja merkkiä täynnä, etten saa
enää ittekkää selvää.

— Samoon on meirän emäntäki aivan päänsekooksis kun lehmät poikii
koska rookaa. — Emännän merkit ovat sekaantunehet kaikenlaaste
veronmaksu-merkkien joukho, niin että täs on koko huusholli päällänsä.

— Niinkun täs toisella viikolla perjantakina, kun akka kattoo
almanakkaha että:

— Jahah, nyt s'oon sitte se papinmaksu.

Ja kun mä ajaa köryytin voipyttyyneni pappilaha, niin pappi tuumaa
jotta:

— Kovasti se Antti nyt on keriinny maksuunensa, kun aina ennen on ollut.
viimmeesiä. Tulvalla viikollaha se vasta teiränkylääste kantopäivä olis
ollu.

Truiskahutti pitkän syljen Antti-isäntä ja sanoo:

— Mä tulin kotia ja soilusin akalle aika lailla, mutta se fämmäs
vastha, että papinmaksun merkki se oli!

— Mä meinasin justhin sanua, kun piika tuloo henki-hapatuksis tupha
huutaan että:

— Emäntä, emäntä! Voi herra hallikho ku Fiikee poikii! Tulkaa nopiaa
häthä!

Siinä s'oli sitte seki merkki!

Huamisen päivän pääll' on almanakas taas kriipoos, niin että kantopäivä
s'on huammennaki, mutta mikä?

Kantaako pappi, lukkari vai valtio verojansa, vai kantaako Kirjukee,
siitä totitesti ei enää saa selvää alunakantekijäkään! Kun piikaki
kehuu sinne kraapooksen vetänehensä.




PLUMPÄRIN PAATTI.


Oottako kuullu, kuinka Plumpärin paatin on käyny?

Se Plumpäri on sellaane flesuune ja viraatoon miäs, jotta sen maalline
omaasuus on hujan hajan.

Keväällä sai sekin iilin, että sillä kans pitääs olla paatti kun
muillaki herroolla ja yks junkkari saikin sitte myyryksi sille vanhan
rometon monella saralla markalla.

Siin'oli seiliä, nuaria ja naruja, tyyri toises pääs ja pohjas muitaki
reikiä kun se, johna korkkia piretähän.

Plumpäri veti trasut mastho ja ihmiset siunaalivat Kalarannan pryyllä
jotta:

— Kun on hullu pöllöö kun sitoo skuutin kiinni, vaikka perä on aiva
pystys!

Yks huuti jotta:

— Miäs hoi, päästä naru irti, muutoon sä ajat suaraa Sariinin
sänkykamarin klasista sisälle.

Mutta Plumpäri tarttuu tyyrihi ja kääntöö ensiksi vasemmalle ja sitte
oikialle ja taas vasemalle ja teki sitte sellaase lehmänkäännökse, että
pummi löi Plumpäriä niin vastakuanua, ettei se nähny pitkähä aikaha
mitää. Hattu meni ja kaks hammasta. Leukaperät oli turvoksis toista
viikkua.

Mutta kyllä kans paatti lähti viilläthö Vaskiluatua kohre.

— No menkhö peijakas, mihkä tahtoo, tuumas Plumpäri ja piteli
leukojansa.

Meinas jo pistää tupakiksi ku pummi tuliki toisen kerran, ylitte ja
tärähytti taas niin leuvoolle, n'otta Plumpäri olis pyllähtäny merehe,
jos ei sill'olsi peräpuali kovasti raskas.

S'oon nähkääs lihavaa sorttia, tämä Plumpäri. Se otti niin kipiää,
ettei se saattanu mainatakkaa.

Pani vain paatin pohjalle maata, ettei kolmatta kertaa saisi
samallaasta mälliä.

Jos s'oliski saanu peijakas viä, viälä kerran pummilla muatohonsa, niin
tohjoksi olisi vissihi menny koko päävärkki, niin lujaa tekua ku se
Plumpärillä onki.

Ja Plumpärin paatti teki sellaasia kaaria ja leikkauksia, jotta sit'oli
ilo kattella. Se kryssäs ja prässäs ja seilas perä erelläki.

Ja aina kun Plumpäri yritti nostaa päätä ja kattua, mihnä mennähä,
lenti pummi ylitte että vinkuu ja Plumpäri painoo päänsä vähä äkkiä
alaha.

— Luja paatti — tuumaali Plumpäri. Mutta sitte töksähti. Tarttuu ku
tikkuhu ja kun Plumpäri kattoo, niin se oliki Linnanrannas.

— No tämähän ny passas! — sanoo Plumpäri.

Ja Plumpäri sitoo paatin prykyhy kiinni ja lähti kotia, mutta tuliki
kahren viikon perästä frouvinensa takaasi ja meinas lähtiä vähä
seilaamaha — niin paatti makaskin pohjas!

— S'oon vähä ravistunu. Antaa sen ny maata kun s'oon nuan tukevasti
pohjas! Siälähän paisuu, ettei enää vuara!

Ja kun Plumpäri taas kahren viikon perästä tuli kattomha, niin kyllä se
ilostuu, kun myrsky oli nakannu paatin kauas maalle.

— No totisesti! Siinähä sen ny passaa hyvin paikata.

Ja kun Plumpäri sitte tuli nikkari Mäkelän ja pläkkipellin ja vasaran
kans kolmen viikon päästä rantahan, niin vesi oli noussu ja paiskannu
paatin sillan ala pohjaha.

— No siälä se ny on hyväs paikas. Pareet s'oon kun se paisuu, elikkä
kun paikata pitääs. Naulan kohrista pakkaa aina mätänöhö. Ei pilata,
kuulkaa Mäkelä, hyvää paattia paikkaamalla.

Siälä s'oon maannu Plumpärin paatti lios tähän asti.

Toiset ovat ruvennehet vethön paattiansa maalle, mutta Plumpäri on
viisas miäs. Se sanooki jotta:

— S'oon aivan turhaa. Siin' on vain vaivaa ja rähinää. Maakkoho ny
siälä ensi keshä, niin vissisti onki raot ummes, eikä tarvitte sitte
paikata, ei paisuttaa.

Ei tarvitte eres merehen lykätä!




SATA KERTAA PUTKAS.


Oottako kuullu, mikä merkkipäivä oli Alpiinus Lymylällä menny
perjantai-aamuna?

Alpiinus heräs silloo jämttisti sarannen (100) kerran Vaasan
poliisilaitoksen nurkimmaasesta putkasta, pää täynnä kupariseppiä.

Sata kertaa juapumuksesta putkas!

S'oon sellaane rekortti, poijat, että me muut saamma nostaa lakkia.

M'oomma vain pikku poikia tämän Alpiinuksen rinnalla.

Moni harmaapäine kunniootettava ja harjaantunu juappoo, vaikk'on
ahkerasti treenannu ja parastansa yrittäny, näköö elämänsä kallistuvan
ehtoohi ja illan koittavan, ennenku on pääsny pualivälihinkää.

Voimat ja veto loppuu. Ei oo keuhkoos kurssia, ei rähinäs ryhtiä.

Siihe knääkähtää, ketaransa pysthy nakkaa ja mainen melu lakkaa.

Toista s'oon tämä Alpiinus!

S'oon viälä miäs parhaas voinnis. Hiljan 30 täyttäny, nii että jos
elonpäiviä Alpiinukselleki viälä piisaa, nii se rekorttia paljo petrata
mahtaa.

Viimme perjantaina onnistuu Alpiinuksen saavuttaa tämä rekorttinsa,
jotenka poliisilaitokses oli ilo kaksinkertaane.

Merkkitapauksen johrosta kantoovat tottunehet poliisit Alpiinuksensa
riamusaatos putkasta ylikonstaapelien kaffihuaneeshe, johna Alpiinus
sai kunniapaikan.

Useeta puheeta pirettihi, johon Alpiinus liikutettuna selvin, vaikkakin
kipein päin vastas, huamauttaen samalla kuinka jumalattoman vaikiaa on
tätä nykyä saara täyttä pääntäyttä. — (Oli »kieltolain» aika.)

Tenttu on huanua ja suutarinlakka lujas. Oikiaa priitä ei tahro saara
enää ollenkaa. Monta hyvää yritystä on hukhaan menny, kun aines o
loppunu keske.

Se sanoo, että jos olot ei olsi viimme aikoona nii kovasti kiristyny,
niin s'olis aikoja sitten tämän merkkihetken saavuttanu.

Hölyn pölyä s'oon tämä tällaane järjestys — lausui jupileeraaja. Ku
kialtolakia hommathi, nii oli puhet sellaane, että, ne kun tahtoo
väkeviä saara, saavat stä lääkärin lapulla eli sosiaaliministerin
toristuksella. Mäkin sitä silloo kannatin ja tykkäsin että s'oon
oikeen. Mutta nyt m'oon nähny, että s'oli valespeliä ja ihmiste
narraamista. Tohtori ei anna lappua ennenku kualoo ja siiloon s'oon
turhaa.

M'oon kirjoottanu sosiaaliministerille ja reirusti ja rehellisesti
pyytäny saara selvällä rahalla ostaa 25 litraa priitä.

Siältä tuli kirje, että ei anneta. Menkää poliisilta pyythö!

Niinkun en mä sitä entisestä hyvi tiätääsi, kunniootettavat
konstaapelit, että siit' ei tuu mitää.

Monista syrämmellisistä sanoosta, joita päivän sankarille omistettihin,
ansaattoo erikoosta mainittemista vanhemman konstaapeli Härmälahren
lausunto.

Se kun sanoo jotta:

— Sellaasta miästä, Alpiinus, kun s'oot, on oikee ilo poliisimiähen
kanniskella. Sä et tappele ekkä varaasta, ekkä yritä pakhon juasta,
ekkä oo liika raskaskaa. Parhultaane olalle paiskata. Meet ittestäs
putkha, ku ei täs aina kerkiä fööräämähä ja pysyt siälä, vaikka sattuus
ovi auki jäämähänki. Sellaane se on oikia ja reiru juappoo! S'ei ookkaa
mikään hulikaani. Totisesti Alpiinus, minä sanon sulle, että jos ei täs
laki kiältääsi, niin mä antaasin sulle aika perhanammoosen tärähröksen
jurvalaasta pontikkaa. Sen s'oot ansaannu, Alpiinus. Mutta ei passaa ny
kialtolain aikana, vaikk' onki viinaa joka nurkas n'otta flosajaa.

S'oon sillälailla, että poliisiki saa kattua vähä tarkasti
ympärillensä, mihnä paikas passaa holpata.

S'oon nyt nii kranttua.

Poliisilaitoksen henkilökunnan pualesta ojennettiin päivän sankarille
laakeriseppeles toivomuksella, että hyvä yhteestyä erelleenki sais
jatkua.




ESA-HEIKKILÄN HEINÄVÄKI.


Oottako kuullu kuinka Esa-Heikkilän heinäväen on käyny?

Isäntä oli maanantai-aamuna nousnu jo neljältä kakistamha väkiä ylähä
ja ollu kovasti krätyysellä päällä.

Paukottanu oli aisalla lutinseinähä Hessan klasin ala nii että klasit
oli heläänny.

Eikä trenki-Kustaakaa ollu tahtonu millää päästä ylähä.

Poika-Jaskaa oli emännän pitäny käyrä nelijä kertaa retuuttamas ja
jukittamas, ennenku sekää rupes saamha silimiä raolle. Ja vasta ku
äitee oli sanonu jotte:

— Nouse ny Jaska, kuulek sä, ku isä rupiaa jo aiva manaamha. Älä laita,
että se tuloo sun niskahas. Nouseksä, häh!

Mutta vasta sitte ku emäntä oli flätkäässy sitä päähä, se pääsi
jaloollensa.

Muttei siitä lähröstä tahtonu siltäkää tulla mitää. N'oli niin
koko väki unen sikkaras, että trenki-pöllööki hyvän aikaa koitti
tukkia silan tamppia aisanreikähän, eikä hoksannu ensin ottaa pois
tampinnapulaa.

Siinä se napalootti nii että isännän piti vähä mossahuttaa sitä,
ennenku se äkkäs.

Ja siltäki jäi rinnustin auki!

Kyllä siinä isännän sisua koitellahan ku pitääs saara väki töihi.

Ku se poika-Jaskaki meinas lähtiä lakitappäi heinähä.

Ja piika-Hessa oli niin niskavääräs ja silmät solkerolla, ettei
hoksannu panna hamesta ylensä.

Kun tuloo kärryyllen asti piänes aluushamesklitus!

N'oli ollehet koko yän tyäväentaloolla hypyys.

Päästihin siitä kumminki tuas kuuren aijoos lähtöhö.

Ei puhuttu paljo, mennä jyryytettihin vain.

Mutta siälä kytötiällä, justihin siinä Niämistön-Maijan mökin tyänä,
Liinoo yhtäkkiä, jotaki säikähti ja ku se lähti hyppäämähä!

Poika-Jaska, se nyt putos kohta kärryyltä samoon kun se
Sorviston-Lissuki, jok' on siälä päivämiäsnä, mutta isäntä ja
trenki-Kustaa ne pitivät irvillä hampahin karikoosta kiinni.

Yhyrellä pyärällä menivät nii että sinitti vain.

Hessa, jok' oli suittis, poukkooli istahallansa ylähä ja alaha, ylähä
ja alaha ja kinnas suittista minkä jaksoo.

Huuto ei auttanu. Ei isännän enempää kun Hessankaa.

Trenki-Kustaa ei saattanu huutaakkaa ku sen oli menny kiäli hampahien
välihi.

Piti vain suuta auki ja liputti kiältä.

— Hessa! pirätä, pirätä! Eksä peijakas kuule? Aivan täs menöö sualet
pirin-pärin. Hessa! Älä aja nii lujaa. Nyt putos konttiki ja voi-aski
menöö pyäriensä. Hessa! Piimäleilin tappi aukes, kuulek sä, tappi aukes
ja piimää juaksoo pitkin lavaa! Hessa! Kustaaki putos! Pirätä, pirätä
rumaane, m'oon aiva piimäs! Ei täs enää pysy, lava on niin lipoone.
Hessa! — — —

Sinne se jäi isäntäki leilin vierehe kellellensä katkennu
karikan-kappales käres.

Mutta Liinoo lipitti ja Hessa poukotteli suaraa isoonlaron ethen.

Siihen pirätti, eikä tikahtanu, floosas vain.

Ja kyll' oli Hessan hiukset hassalla ja istumapaikka pehmoone.

S'oliki ollu sellaane koputes-polska, että eikähän falssin halut
mennehet hyväksi aikaa.

Isäntä tuli piimäleilin ja karikanpalan kans klynkäten ja
trenki-Kustaall' oli voi-aski kouras.

Ja vasta aikaan päästä tuli poika-Jaska, joll' oli leilintappi.

Sorviston Lissun oli ottanu niin luntioomihin, ettei se pääsny mihkää.

Ojan pyärtänölle oli jääny ruikuttamhan.

Kyllä ne kattoo kaikki rumaa Liinoon päälle ja meinasivat, että
sitä pitääs antaa seipähällä oikee pitkin ja poikin, ku tuallaasen
tulemuksen otti ja teki.

Ja olis ne vissihi sen päntännehekki, muttei ollu keneskää lyämämiästä.
Oli ittellä jokahittella nii hellät paikat.

Ei tullu luaon otostakaa mitää, eikä istumisestakaa.

Makaalivat vain ja makooltansa söiväkki.

Vattooltansa yritti Hessaki piimää leilistä hörpätä.




AKAT PURKI KAUPAN.


Oottako kuullu jotta Kauhajoell'on sellaanenki paikka jota sanotahan
Petleheemin mäjeksi?

Ja sillä mäjellä tehtihin täs joulun välipäivinä sellaanen
hevooskauppa, n'ottei s'oo viäläkään valmis, vaikka siin'on ollu
akakkin päällänsä suupeliä soittamas.

Kun oli sen suutarivainaan huutokauppa, niin sinne tuli yhren akan
vävypoika ja yks palstatilallinen, kumpikin hepallansa poukotellen, kun
ainakin isäntämiehet. Ja rennolla päällä olivakkin.

— Viis penniä tykö! — kiljaasi se vävypoika summanmutikas kun pihahan
ajoo ja kuuli vasaramiehen huutavan jotta:

— Tulooko lisää? Ensimmäänen, toinen ja — — — tulooko lisää?

Silloon tuli se palstatilallinenkin justhin sillä viriällä salviallansa
pihalle ja huikkas n'otta:

— Ja viis penniä vielä!

Samas kans paukahti ja isännällen nakattihin aika knippu tavaraa.
Siin'oli vanha häkylä, kerinlehret, juustolauran puoliska, kaks
kakulakeppiä, tukkilukku, klihran rauta, vintilän varsi ja
roukkonavari. Ja kun isäntä tuumas jotta:

— Siinä s'tä nyt tulikin töskää!

Niin vasaramies huippas vielä vanhan kipparan karvakengänkin tulohon
samahan läjähän ja huuti jotta:

— Joko piisaa, vai nakkaanko lisää?

Mutta isäntä tuumas n'otta:

— On siinä kilua jos on kaluakin yhyren miehen osalle! Myykää jo
muillekkin.

Sitte se rupes kattohon sen vävypoijan hevoosen päälle ja sanoo jotta:

— Ompas tuolla hevoosella häjy rusto takajalaas.

Se on selevää, jotta vävypoika suuttuu kun tupakki, sutkaasi konia
suittenperillä lautaasillen ja kiljaasi jotta:

— Katto mies mihnä sulla rustoja on!

Kun aikans'oli haukuttu toistensa hevoosija, kattottu suuhun ja
nostettu häntää, niin huipattihin huppia ja kumpikin lähti uurella
konilla kotiansa. Ja tykkäsiväkkin molemmat jotta saivat jutkahuttaa
toistansa.

Mutta vävypoijan kotona nousi totinen tomina. Siinä puhallettihinkin
oikeen kaharella harpulla falssit ja minuveetat sekaasinsa. Ja siinä
vanhas harpus oli paljo koveet ääni.

Mutta sitte sekin loppui kun puukoon päähän. Akat sitaasivat hilkut
korvillensa, tryykööttivät pihalle, kääntöövät hevoosen ja laskettivat
häntäpitkällä vaihtamahan takaasi.

Mutta akat eivät tiennehet sitä, mitä huonoonkin hevoosmies tietää,
jottei nähkääs passaa hevooskaupas voittanehen olla kolomehen
voorokautehen kotonansa. Sitte kyllä jo pitää kauppa. Tämä
palstatilallinen oli lakia kunnioottava hevooskoijari ja pysyy kans 3
vuorokautta katees, niinkun laki määrää, jottei hevooskauppaa saara
rikotuksi.

Mutta akat ovat kans kavalia, niinkus tierättä. Niin oli sen
vävypoijankin huonehenhallitus. Mitäs tekivät?

Lähtivät ensi pyhänä sillä vaihtokopukalla kitkkohon. Sitoovat
hupan renkahasehen kiinni ja menivät peräpenkille istumahan. Se
palstatilallinen oli kans akkoonensa tullut kiittöhön hyvästä
hevooskaupasta ja veisas hartahasti.

Silloon livahtivakkin sen vävypoijan akat pihallen ja jättivät
palstatilallisen akkoonensa veisaamahan.

Menivät vanhan salaviansa työ, päästivät aisoosta ja panivat
vähä nopiaa oman reen etehen. Sen huonon hevoosen lykkäsivät
palstatilallisen lohnasta syömähän — ja ajaa karuuttivat kotia n'otta
porkoolit soittuu.

Kun kirkonmeno oli loppunu ja viimmeenen värsy veisattu, tuli
palstatilallinen akkoonensa vakavis ajatuksis kirkosta pihalle — ja
näki! Näki, n'otta sen oma hevoonen syörä krauskutteli irrallansa
heiniä lohnasta. Kirkkomiehestä tuli yht'äkkiää tavallinen ihiminen.
Ja se lasketteli suustansa sellaasia sanoja, jokk'oli toisille
kirkko-ihmisillen kauhistus.

Meinas vierä aisoosta vetämällä lohnan kotia ja jättää sen hevoosen
siihen. Mutta hevoonen tuli peräs.

Eikä auttanu muu, kun akkakin tahtoo rekehen istua, kun panna aseehin
ja ajaa kotia, vaikka kyllä s'oli katkeraa.




JURVAN KUPPARI.


Oottako kuullu, että Jurvan Sarvijoella voirahan ny taas kovasti hyvin?

Se oliki niin nutuusta ja rutuusta se elämä täs loppuaikoona, jotta
sarvijokiset pakkas tulhon liika krätyysiksi.

Mutta sitte tuli erinomaane siipyläänen kuppari, hiaroja ja povari ja
ny on sarvijokelaasten kruppi taas kovasti liantoone ja hyväs voinnis.
Ei vaivaa enää kihti ei romotiisi. Lonkkapistoksistaki on päästy. Eikä
sillä hyvä, että se siunattu siipyylääne kuppari hiaroo, kuppas ja imi
kuppisarvillansa pahan veren sarvijokelaasista seljän kautta uloos. Se
viälä povas kaupanpäälliseksi ja kattoo kärestä. Mutta kaffinsumppihin
s'ei kuulemma saattanu kattua ollenkaan. Ne se litkaasi menhön
poroonensa.

Ja kyllä se akka vain tiäsiki. Oli tarkasti kullekki neuvonu varoomha
yhtä ristinveristä miästä ja punaveristä naista, jokka pakkaavat
Sarvijoellaki tukkimha pariskunnan välihi. Paljo ilua ja vähä muresta
oli kullekki luvannu. Ja markan pistäny tarkasti aluushamhen plakkarihi
ja vakuuttanu, jotta hyvin menöö.

Ja hyvinhän s'oon sarvijokelaasten mennykki. Ei voi moittia. Kaikkien
muiren, mutta sen Tuamahan käythin vähä huanosti.

Sitä ku se Siipyyn flikka hiaroo nii, että Tuamahan syrämmes tuhahti
rakkaus aiva ilmi liaskaha. Ja paloo, n'otta käry nousi. Sen rupes
silmät lirutteloho ja lakkinsakki tälläs kallellensa.

Tiätää sen ku sellaane mailmankuppari ja hiaroja ottaa poikamiähen
siltä kantilta katteltavaksensa, että miähen ittellensä hiaroo, nii
turhaa siin'on vasthan prätkytellä.

Se oli se Siipyyn flikka hiaronu sen Tuamahan niin ympärinsä, n'otta
aivan oli Tuppu-paraan pää klenahrellu.

Ja ku Tuamas oli niin fletkooksis, ettei mistää tiänny, niin oli
ottanu Tuamahan syrämmen oikee käthensä ja knäpähyttäny siihe
kuppikirvehellänsä kauhiammoosen ja syvän rakkauren haavan.

Siit'oli juassu kamalasti verta ja Tuamahan oli lyäny niin heikoksi,
jotta siinä paikas oli kosinu sitä kupparia.

— Eikä se hieroja-flikka ollukkaa pannu yhtää vastha. Oli laulaa
helähyttäny että

    Hellällä palavalla syrämmellä
    Raakastan minä siinua!

Ja sen päälle oli nuoripari hypelly kiverän polkan, n'otta sarvipussi
kalissu.

Ja sitte kihloolle Vaasaha. Niin kiirus oli ollu, etteivät malttanehet
junalla Seinäjoen kautta kiärrättää, ku lähtivät kävellä flinttaamha
käsikoukkua oikoostiätä Vaasaha. Kivisillan pääs olivat vähän aikaa
huilannehet ja sitte lopun matkaa hyssytellehet.

Keturista ostivat komjat kihlat ja kangaspuarista kaulahitten. Mistä se
Tuamas sen kellon osti, sitä mä en tiärä.

Mutta hyvä s'oli käymhä, kun ei ollu ku varttia vaille, ku Tuamas oli
hellunsa kans taas viikon päästä Sarvijoella että tärähti!

Ja sen päälle juathin kaffit ja olthin onnellisia. Eikä siinä akkaan
kontittemiset auttanehet monehen päivähä.

Mutta sitte meni huanosti. Morsiaan tahtoo, että lährethän yhres
Siipyyhy, että hänki saa näyttää omanpuolohoosille sulhaasmiästä. Ja
lährethin kans. Kestinkylähän päästihin yäksi ja menthin korjasti
nukkumha.

Mutta aamulla ku Tuamas huomaatti ei morsiant' enää ollukkaa. Ei sängyn
allakaa. S'oli menny ja s'oli murheelline paikka. Kaikki oli viäny
joukosnansa, kihlat ja kuppisarvekki.

Ei muuta jättäny ku sen syvän haavan Tuamahan syrämmehen.




PIIKKILOUKON FLIKAT.


Oottako kuullu kuinka nuaren Piikkiloukon flikkaan käythin täs
kissaviikkojen aikana?

Että tiätääsiä, mihinä se Piikkiloukko on, sanon senki, että s'oon
Teuvan Äystöön kylän ja Norinkylän välis ja nuarten kesken sanotahan
sitä oikeen Pikku-Suameksi. Siältä on Lammasnevan rantaa lyhyt
Norinkylähä ja Kirvesmäkiä pääsöö Äystöön kylähä ja Havinnevaa taas
Hangaskylähä ja päinvastoon joka suuntahan kolmellen tahollen, niin
että siin'on flikkaan keksittävä konstia saara kulloonkin aikanansa
tiaron, mistä päin flikoollen tuloo friiaria lauvantakiehtoona.

Mutta nyt n'oon senkin keksiny.

Elikk' oikiastansa ei n'oo Teuvan flikat, jokka sen on keksinehet.
Sit'on käyttäny jo Teuvan flikkaan isuäireen isuäireet kun ne
paapan-paapan-paappaa orottelivat luthin tulovaksi.

N'oli ne Piikkiloukon ilooset flikat panemas pellovaattia riiheen ja
kokoonnuut kaikin sinne niitä pellovaattia reiraamahan. Ja tiätysti
heti tulit puheeksi, että misthän päi ny tänä ehtoona tuloo poikia.

Hilta kohta sanoo että:

— Kattothan! Mä kyll'osaan konstin.

Ja sitte kaikki flikat yhthen trusahan Hiltan ympäri ja Hilta sylkäästä
truiskas kouran pohjahan ja flättäs etusormella keskelle sylkyä, niin
että sylky prisahti flikkaan silmhin, eikä kukaan nähny pitkihi aikoohi
mitää. Pyhkiivät vaan hilkun nurkalla muatuansa ja sanoovat että:

— Min'en nähäny sitte yhtään mitää, mihkä päi se lenti.

Mutta Hilta osas toisenkin konstin. S'ooli sellaane, että kriivaasthin
tulistikulla valakia ja sitte syljetthin etusormen ja peukalon
päähän, ettei polta ja otethin kiinni palavaha tulispäähä ja tikunpää
käännethin ylähäppäi. Sitte kattotihin silmät tapilla mihkä päi karsi
kaatuu, nii siältä päi tuloo friiaria.

Kaikki flikat kattoovat voorostansa, mutta sitte sanoo Hilta että:

— Mun rämpsähti nii ettei sitä oikee tiärä, mihkä päi se viisas.

Ja koitti uurestansa. Mutta karsi rumaane putoski rohtimien sekaha ja
samalla tollahti koko rohorinläjä ilmiliaskaha. Ja flikat törmäsit
kaikin riihestä ja huusit ja hosuut ovella, kun valakia roihas
riihestä. Riihi paloo pahanpäivääseksi ennenku kerithi häthä.

Ku sitte vakuutusmiähet kyselit, mistä valakia on pääsny irti, ei
flikat tiänny mitänä sanua. Miähet meinas, jotta flikat on polttanu
piippua, mutta flikat sanoo että:

— Hui hai, ei m'oo polttanu!

Ja ne unohrit siinä rytäkäs flikat aiva, mihkä päi se karsi kaatuu,
eikä n'oo sitte enää tohtinu koittaa.




KUVERNÖÖRIÄ KYYTITTIHIN.


Oottako kuullu kuinka kamalasti yks huuritoon kauppamatkustaja-venkales
on puijannu ja puliveivannu yhtä kevarin isäntää ——n pitäjäs?

Siitä kevarist' on matkustavalla yleesöllä sellaane kokemus, jotta
kaikki siäll'on huiskin haiskin, paitti yks kiulu, joka seisoo aina
keskellä porstuan lattiaa. Hevoosta siält'ei tahro saara millää.
Orottaa pitää aina monta tiimaa ja ku viimmee on porraspääs se
karvootoon kaakki, joka siinä kevaris hoitaa hevoosen virkaa, niin
saa reissaavaane panna pitkällensä viälä kahreksi tiimaksi, ennenku
ruvethan lähtemhä.

Ja se meno ja faartti on sitte sellaasta, että ainaki pari kolme
heikkohermoosint' on sillä kevarinvälillä tullu hulluksi. Kaikki
laulut on saanu kolmehe kertaha laulaa läpitte, muistella koko
elämänsä prikusta prikkuhu, räknätä tulonsa ja menonsa koko vuarelta,
puhua suunsa kuivaksi, käännellä päänsä kankiaksi, kattella silmänsä
harmaaksi, haukkua ittensä tyhjäksi ja ku kaikki täm'on tehty ja
valmista, nii on päästy vasta vähä toista tolpanväliä. Matkaa on 28 km.

Joko käsitättä, että siinä torellakin voii tulla hulluksi?

Mutta sitte tuli se junkkari-kauppamatkustaja ja sill'oli jutku miäles.
Se telefoonas jo kaukaa kevarin likillä olevahan kauppapuarihin jotta:

— Halloo! Viäkää sanaa sinne kevarihi, että täält' on tulos Vaasan
läänin kuvernööri tarkastusmatkalle. Sille pitää olla kolmen tiiman
päästä hevoone aisoos, jotta se pääsöö heti jatkamha matkaa.

Siitä tuli kevarihi touhu! Jaa-ah, sanon mä. Sellaasta tuhannenmoosta
poukett'ei siinä taloos oo enne ollu, eikä suinkaa tuu koskaa
tulemhankaa.

Emäntä sitoo hamhensa pualisäärihi ja piika poukkooli vain hurstises
aluushamhes. Siinä pesthin ja siivothi, n'otta ovet paukkuu ja klasit
täräji. Emäntä heitteli vettä puusangoosta laattialle ja piika
varsiluuralla krapas ja huitoo n'otta piänimmät kakarat lentelivät
pesuveren kans porraspäähä.

Isäntä lipitti peltoja pitki toisehe kylähä laihnaamha pitäjän parahan
orihi ja Tuuloksen mallisen lohnan.

Ja justhin ku piika paiskas laattiankuivootrasut porstuan ovesta
pihalle, nii — silloo se tuli!

Ja isäntä pukkas ja rykii ja emäntä niiaali ja piika siunaali ja ettii
hamestansa ja kakarat luurasivat ovisängyn alta.

— Ja-hah — sanoo se lurjus.

— Ja-hah — pääsi isännältäki.

— No, onha tämä kevari kunnos ku hevoonenki näyttää jo seisovan
valmisna — puhuu lurjus. — Jos lähretääs?

Isäntä toi orhin porraspäähä ja kyll'olis kuvernöörin passaannu siihe
istua. Ku lohnan pohjalle oli pantu taloon paras höyhenpolsteri,
tuliterä pitkäkarvaaset fällyt ja kaks lumivalkoosta franssulakanaa
välihi.

Kyllä passas lurjuksen istua!

Ja isäntä istuu kuskipukille ja niin sitä lährettihin, n'otta pyry
nousi. Ei kestäny täyttä tiimaakaa ku oltihin perillä. Isänt' ei
uskaltanu päätänsä kääntää, ei rykäästäkkää. Istuu ku tuamittu käret
oikoosna.

— No, mitäs kyytti maksaa? — kysyy lurjus ku perille päästihin.

— Mitä se ny maksaas?! Ei mitää, hyvä vain ku herra tuli!

Eik' ottanu isäntä maksua. Kiirus oli kupernööristä päästä. Ja niin
lähti kotiappäi.

Em mä viitti enää sanuakkaa, mitä isäntä sanoo, ku sitten sai kuulla,
ettei se kupernööri ollukkaa. Mutta sen s'oli kevari luvannu, jotta jos
se lurjus viälä joskus noukkansa sinne pistää, nii niskat nurin vääntää
ja kruuvaamalla pään krupista irti nykääsöö.




TUPPURAASEN HUUSHOLLI.


Oottako kuullu mikä meno ja mekastus oli tiistai-aamuna makasiinimiäs
Tuppuraasen parihuanehis?

Varsinki köökin pualella.

Siälä oli noustu ylähä jo ennen kuutta, hypätty ja häärätty kun
siantappajaasis.

Tuppuraane siälä vain piti inventteerinkiä maallisesta hyvästänsä, joka
on viimme vuasina hualimata kaikellaasista pulista ilahruttavas määräs
lisääntyny, varsinki kakaralauma.

Ja ny piti niitä vähä sortteerata.

Putsata ja pestä vanhempia kappalehia ja lährettää kouluhu.

Ja valita nuarimmista uusia Tuppuraasplanttuja, jokka on jo siihe
ikhä tullu, jotta niihi sopii antaa opettajien koitella intuktiivista
ja tetuktiivista hantteeraustapaa, vaikka kokemus on aina osoottanu
nyrkkipelillä järjen parahite päähä tarttuvan ja laiskuuren ja
tyhmyyren ihmisestä pois varisevan.

Tätä tapaa käyttää Tuppuraanenki koto-oloos hyvällä menestyksellä.

Niinku nykki kun Ellu ja Kallu pitivät samasta kengästä kiinni, ja
väittivät sitä kumpiki omaksensa.

Mutta ku isä Tuppuraane reisuusti vain mojahutti kumpaaki knuppihi,
niin selves heti, jotta kenkä oliki Kallun eikä Ellun.

Koulukirjoja oli yhteesvoimin ettitty ja isä oli vääntäny senkinki
paikooltansa, kun ei suamenkirjaa muutoo saatu senkin ja seinän välistä
pois.

Mutta piplianhistooria oli katees. Sitä ei löyretty sängyn altakaa.

Eikä sitä ollu puulooraskaa, ku isä sen kaatoo laattialle. Mutta
putukasasta löytyy kumminki Urho-poijan lakki, jok'on ollu koko kesän
hukas.

Vanhin poika Juhannes kulkoo lysionkoulua, ja sille piti ensi päiväksi
panna kraki kaulaha, mutta vaikka ne äireen kans yhres yrittivät, niin
eivät saanehet knappihi.

Vasta kun isä kahrenkären puristi Juhannesta kurkuusta saathin knappi
kiinni.

Kyll' oli Juhannes kun veripallo naamasta, eikä henkikää tahtonu kulkia.

Se pyyti, jotta isä ottaas krain viälä pualeksi tiimaa pois kun niin
kauhiasti kuristi, mutta isä vaan äyskääsi, jotta:

— Älä inaja, ei täs oo aikaa sua monta kertaa pujettaa. Hyvä ku saathi
kiinni. Ei stä kahres tiimas kuale vaikkei saisi hengitetyksi ollenkaa.
Saa äitee sitte leikata niskasta poikki sen krain kun koulusta tuut.

— Muttei tällä krailla saa opettajalle kumarretuksikaa, — yritti
Juhannes valittaa. — Prätkähtää pian poikki kun yrittää pukata.

Äitee oli justhi saanu klumpatuksi rauroolla Ilmarin pönskän, john'oli
ollu niin pikiä, savia ja hiataa, jotta rautoja piti isän välillä
fiilata, ennenku Ellun päästä takut irti saathi.

Silloo äkkäs äitee kuinka kauhian mustat poikaan kintut olivat.

N'oli aivan variksensaappahia täynnä ja niin ravas, niin ravas.

Kyllä niitä pesthin kuumalla ja kylmällä verellä, muttei niistä sen
valkoosempia tullu. N'oli oikee siäntynehet.

— No, mitä niistä sen enempää krapaa. Ei tarvitte panna sukkia
ollenkaa. Panoo vain kengät avoonlinkkaasin jalkoohi, niin kaikki
luuloo, n'ott' on sukakki.

— Ja tuas on joka poijalle nästyykiki. Eikä saa pyhkäästä nenää
takinhiaha. Kallu, sulta riippuu nykki varsanjalka nenästä!

Mutta ennenku äitee kerkes nenähän tarttumahan, veti Kallu vatsanjalaan
sisälle ja nialaasi.

Turhaa äitee Kallun nenää sitte enää puristi. Siältä ei tullu
märkääkään.

— Frääsää ny!

Ja Kallu frääsäs, muttei tullu mitää. Kipiää vain otti.

Mutta kouluhu mennes kyllä näkyy, jotta joka poijall'oli varsanjalaat
tallella.

Kallull' oli kaks. Ja aina kun meinas purota, kerkes Kallu parahiksi
vetämhän se ylhä ennenku nokahti.

Siinä saiki pitää varansa.




UURENVUAREN KUVIA VALETHAN.


Oottako kuullu kuinka meill'on kovasti valettu uurenvuaren kuvia?

Siin'oliki sellaane tohina, ett' on tainnu kuulua vähä kauemmaski.
Plyijyn paloja kun piti koluta joka loorasta ja valinkauhaa éi tahtonu
löytää ettimälläkää. Trenki-Kuustaa löyti viimmeen kokilta, johna
kakarat oli kesällä asuullehet ja kaivanehet sellaasia kuappija
välikattoho, ett' oli vähältä, ettei isä piiskannu niitä sillä kauhalla
niin uurenvuaren auttu kun oliki.

— Kyllä n'oon niin päässilmääsiä nua meirän kersat, että niitä pitääs
lyärä ja hyppööttää tullen mennen — sanoo isä.

Mutta äitejä vain nauratti. Se sanoo että:

— N'oon vissihin tullhet isähänsä!

— Ookko vaiti siinä! — jahkaasi isä ja sitte ruvethin niitä kuvia
valamhan.

Puhtahista koivunlaikoosta tehthin takkaha valkia ja Piika-Hessa toi
kripasangoolla puhrasta vettä prunnista. Poika-Matti oli kauhan varres
ja muut niin noukkinensa ympärillä, että Lirkulta pääsi itku, kun
s'ei nähny mitää. Äitee nosti sitte Lirkun niin että senki nenä tuli
takkakivelle. Sitte nakathin talinpala kauhaha, että tulis kirkkahampia
kuvia ja se kun prätäji ja kärys.

— Pois erestä ny — sanoo Matti posket pullolla. — Isälle! — kiljaasi ja
kumaasi samalla kauhan vesisankoohi, n'otta kopsahti. Sitte kiataasi
pairanhian kyynäspäähä ja rupes kaaloomha sangoon pohjasta kuvaa.

Ja siitä tuliki vähä komja! Siin'oli piikkiä ja sakaroota joka taholle
ja sellaane komja kruusoos kun isoon-laivan seili. Isäki sanoo että:

— Jaa'ah! Siinä sitä ny onki funteeraamista!

Sitte valethin äireelle ja Jussille ja Maijalle, Matille ittelle,
trenki-Kuustaalle ja piika-Hessalle ja sitte vasta Lirkulle ja muille
tenaville ja Mustille ja Mirkulle. Ja kaikhen viimmeeteksi tontulle
ja kaikille taloon karvajaloolle, summakaupalla. Ja se oliki oikee
»emätärräys» niinku savolaane sanoo.

Sen päälle juathin viälä kaffit ja sitte karhas äitee kakarat
ylisänkyyhi fällyjen ala maata. Sanoo että:

— Muistakaaki mukulat olla siivolla ja potkimata siälä.

Tälläs viälä raennan kannen pysthy ylisängyn lairalle, etteivät
unisnansa putua laattialle ja tärvele ittiänsä. Samalla knoppas Kassua
otaha ku äkkäs, että se taas pureskeli fällynkarvoja.

Mutta Maija kutisi Hessalle jotakin korvaha ja sanoo sitte että:

— Kyllä me viämmä tämän vesisangoon pihalle.

Mutta veiväkki Maijan kamarihi. Siälä tekivät kaikellaasia noituuksia
ja konstia. Söivät sualaasia silakoota, n'otta kurkku aivan krahaji ja
kattelivat kerranki kylläksensä peilihin. Hokivat toisillensa että:

— Näeksä mitää? Mun juaksoo aivan vesi silmistä ja janottaa niin
kauhiasti.

— Ookko hiljaa siinä! Mitä täs näköö, kun sä aivan puhut.

Ja sitte pyrskyyvät ja nauraa kihittivät, että isän piti jyristää
nyrkillä seinähä.

Pualen yän aikana lähtivät, selk' erellä yhres kantaan, viämhä sitä
vesisankoja kolmen tiän ristihi ja kyllä niiren pamppaali syrän. Eikä
saanu hiiskua sanaakaan eikä kattua taaksensa.

Mutta Trenki-Kuustaa ei nukkunukkaa. Se vahtas vain, koska flikat
lähtöövät sangoon kans. Sitte nousi ovisängystä ja hairas fällyt
kainalohonsa.

Juaksi pihalle ja kaarratti navetan taitte. Siitä polkua Klenkku-Kaisan
tuvan pihaatte flikkaan vastoolle. Nakkas fällyt päähänsä ja kyykkyy
tiäpualehe.

Ja justhi ku flikat tulivat kohralle, poukahutti pysthy ja krääkääsi
nii lujaa ja rumasti, kun vain Kuustaa krääkäästä taitaa.

Ja voi herran jutina kun flikat peljästyy! Niiltä putos sankoo siihen
paikhan ja kiljuuvat ja krääkyyvät ettei Kuustaan ääntä kuulunu
olleskaa, vaikka se kyllä kans yritti.

Ja sitte pyhkääshön! Ja kyllä ne meniki, n'otta häntä aiva truutulla.
Oven paiskasivat perähänsä salpahan.

Kun Kuustaa sitte aikojen päästä meinas tulla tupha, niin ei se
päässykkää.

Sai kauan aikaa jyryyttää ja pyytää, eikä flikat tohtinehet tulla
siltäkää aukaashon. Isän piti nousta.

— Mihnäs se Kuustaa on ollu? — kysyy isä.

— Olin tallis kattomas hevoosia, kun oris niin kuuluu potkivan —
päätteli Kuustaa.

— Fällyt kainalos — nauroo isä.

Mutta flikat, jokka oven raosta luurasivat, olivat aiva haljeta. Ne
puhisivat että:

— Tua rumaanenko siälä oli peljättämäs! Kyllä me sen parran viälä
tervaamma.




PIIKA KELLARIS.


Oottako kuullu, jotta kukin laillansa asuuloo?

Ja hyvin toimhen tullahan. Vaikka pakkaa sitä klohnuja ja trykkifeiliä
silloon tällöön tulohon.

»Klumppuusta s'oon ihmisen elämä, mutta siinähän se aika kuluu.»

Niin pruukas yks vanha faari sanua. Ja se faari oli viisas miäs.

Niinhän se on. Aikaahan täs vain tapethan. Kukin laillansa. Jos ei oo
muuta, niin kurmootethan piikaa.

Isooskyröös on yks pikkuune ja flinkki taloo, john'on nättyyne isäntä,
turski emäntä ja pikkuune piika.

Ja asumisen jyrinäs ollahan. Pesthän tupaa. Isäntä on porvaris
piaksunahkaa kyselemäs. Emänt'on sitonu hamhet ylhä, pusuri nousnu
takaa liiringin alta ja kaffilusikka nutturaneulana. Piiall' on piaksut
jalaas ja paulat auki. Hakoluuta krapaa laattiaa ja vesi lurajaa
raoosta perunakuappaha. Kissi takannurkalla nukkuu.

— Kyllä s'oot noloo pesemähä, eikö äitees oo opettanu — tiuskaasoo
emäntä.

Piika huitoo vinhempaa ja puhisoo.

— Krapaa sängyn alta! Kuuleksä!

— Ensin tästä!

— Ei kun sängyn alta! Se on mä kun käsken ja sun pitää totella.

Piika hinkkaa vaan samaa flankkua.

— Kuulek'sä! Elikkä mä sanon isännälle.

Ei kuulu mitää.

— Kuulek'sä sen rumaane!

— En kuule! — Kyllä mä pestä osaan ja pesen ilman sun huutamata.

— Mutta sun pitää pestä niinku mä sanon!

— Pese itte! — kiljaasoo piika ja paiskaa varsiluuran niin liki emännän
varpahia että ottaa ja ottaa. Lähtöö uloos ja sukaasoo oven peräsnänsä
jotta paukahtaa.

Emäntä itköö ja kun isäntä samas tuloo ovesta, niin alkaa oikeen
kamalasti frääsööttämhä kun:

— Tua piika hullu on niin kamala, jotta paiskoo mua luuralla, eikä
pese, kun mun pitää täs yksin kaikki tehrä jott'oikee katketa — — —

Ja sitte keitethin kaffipannu ja isäntä lupas kurmoottaa piikaa kun se
tuloo.

Ja piika tuli, eikä puhunu mitää, puhisi vaa.

Isäntä sanoo harvaksensa jotta:

— Kuule sä, ei se passaa se sellaane peli jotta — — —

Ja haverti pikaa hatruksista kiinni. Emäntä aukaasi kellarin luukun ja
piika purotethin sinne. Ja luukku kiinni.

— Ähä, oo ny rumaane siälä — huuti emäntä perähän ja tamppas luukun
kannella.

Ja sitte oli rauha maas ja piika kellaris.

Kaikki oliski menny hyvin, jos ei justhin silloon tullukki krannin
isäntä tuphan ja pyytäny jotta:

— Saisinko mä vähä laihnata teirän piikaa kun pitääs lehmää kuljettaa —
— —

— Tuata, tuata — rupes isäntä hokhon.

— Ei meirän piik'oo ny kotona — sanoo emäntäki.

Silloon rupes kuulumha jyrinää kellarista ja luukku jo vähä nousi,
mutta emäntä juaksi luukun päälle että:

— Pysykkö siälä!

— Mikä siunakkohon siälä on? — kysyy krannin isäntä ja sen ääni vapisi.

— Ei siälä mikää oo — hoki emäntä. — Piika vaa — — —

— Piikako? — Mitä varte te piikaa kellaris pirättä?

— S'oon niin kamala — — — jotta aiva pitää kellaris pitää.

— Vai niin! — päivitteli krannin isäntä. Ja mennesnänsä tuumas jos
jotaki. Sitäki, jotta taitaa olla hyvä konsti.

Niin että:

Klumppuusta s'oon ihmisen elämä, mutta siinähän se aika kuuluu.




ILMAJOEN VALKIANHÄTÄ.


Oottako kuullu siitä Ilimajojen kauhiasta valakian-härästä?

Sielä oli yhyres taloos leivottu jo nelijättä päivää ja emänt' oli aiva
katketa, kun ei yölläkää saanu nukkua ku aina vaa piti nosta kattonahan
juurihulikkaa.

Ja siltäki oli yhtenä yönä juosnu hulikka ylitte, ja juuri menny pitkin
laattiaa, niijotta ku piika-Manta aamupimees tuli ylisängystä alaha,
nii jalaka lipsahtiki ja Manta meni luistaan istuallansa takanloukkohon
asti. Ja kiljuu ja krääkyy n'otta koko taloonväki huomaatti.

Eikä se kumma ollukkaa, jotta krääkyy, kun pairan kivijalka luisti alta
pois ja tarttuu tikkuja.

Vaikka emännän pistikin kauhiasti vihaksi, ku juuri oli juosnu pitkin
laattiaa, niin ei se saattanu olla nauramatta, kun Manta manaali ja
piteli paikkojansa.

Mutta trenki-junkkarill'oli kovasti mukavaa. Se nauraa kitkutti aiva
vääränä ja kiusas Mantaa n'otta:

— Pitääs vähä talita anturoota, niin luistaas paremmi!

Mant'oli nii mokristuksis koko päivä, jottei sanonu halaastua sanaa.
Kulki vaa erestakaasi ja paiskii ovia. Ja kun se emooksenki otti, niin
oikee vihantiestä mäikötti ja pyöritti n'otta jauhot pöläji.

Oikeen se pihajiki kun leivin-uunia lakaasi;. Eikä trenki tohtinu sanua
sanaakaan, kun Mantall' oli uuniluuta käres. Jos oliski sanonu, niin
ympäri korvia olis saanu. Olkansa taitte vain luikkii ja piaksurajaansa
kursii klasipieles.

Kun oli jo kaks uunillista paistettu, niin tormootti Manta tupaha ja
äyskääsi:

— Mikä täälä palaa, kun haisoo nii käryltä?

Kaikki poukahtivat pysthy ku ammuttu, haistelivat ja kans heti tuntivat
palanehen käryn.

Siinä tuliki hyppöö ja hätä. Mentihin peräkanaa nurkasta nurkkahan
ja tuvasta kamarihi ja kamarista porstuaha ja tuvas mentihin ympyrää
n'otta sinitti ja emäntääki rupes viemistämhän.

Katteltihin kaikki paikat, penkin-alustat ja sängyn aluuset.
Palaattihin sängyn alla kenkäroukooset ja akkaan pankot, mutta mitää ei
löytty.

Ei muuta kun, jotta Manta, jok'oli telannu sormensa sängyn alla, meni
ja sukaasi kissiä patapenkillä nii vastapläsiä, jotta se lenti hyvän
matkaa siippuloottaan eikä tohtinu naukaastakkaa.

Ja vaikka kuinka ettittihin joka paikasta, kokista ja kellarista, niin
mistään ei löyretty valakiaa. Mutta käryä oli ja haisi nii kauhiasti,
jotta oikee silimiä kirvelöötti.

Mant'oli hypänny, jotta s'oli oikee väsyksis ja istuu viimmee penkille
hengittämhän. Siunaali jotta:

— Mikä kauhia palaa kun — — —

Kun samas pompahti ylähä ja kiljaasi:

— Sus siunak ku polttaa! — ja lyörä fläsyytti häntäänsä.

Silloo vasta havaattihi, jotta valakia oli irti Mantan hamhenhännäs. Ja
oli jo polttanu suuren reijän, jotta kintut vaa vilaji.

Ja vaikka valakia oli tarttunu uunin hiilistä, niin trenki junkkari
vain intti, jotta Mantan häntä oli ottanu valakian jo aamulla, kun se
lasketteli istuhallansa.




LAPPAJÄRVEN KANUUNA.


Oottako kuuli u, että Lappajärvell' on ammuttu kanuunalla?

Niin ainaki ihmiset sanoovat. On kuulunu sellaane mojahros, n'otta
klasit vain heläänny. Ja akat ovat siunannehet ja varjellehet että:

— Se oli ny sen Amerikan professorin mailmanlopun ensimmääne tärährös.
Saas nährä, koska toisen kerran mojahuttaa, niin silloo on menua koko
hoito — — —

Niin päivittelöövät kuulemme viäläki kaikkihin pekoosimmat akat. Toiset
ei usko enää mailmanloppuhu ollenkaa. Mutta mikä se kauhia paukahros
oikee oli — sit' ei tiärä muut kun yhren taloon väki Lappajärvellä,
Jumalan taivahas ja Jaakkoo Vaasas. Mutta kun ei isänt' eikä emäntä
hiisku siitä sanallakaa, nii pitää vishin mun sanua, jotta ihmiset
pääsisivät piinasta ja samalla oppiisivat olohon ominpäin kokkaroomata
yskänlääkityksiä.

Käy pian ku sen Itäpään isännän.

S'oli saanu kauhian yskän halkomettäs. Eikä se lähteny millään
tohtorien tropiilla. Ja sitä varte isäntä, jok'on viisas miäs, päätti
tehrä sellaasen mötinän, että varmasti erkanooki köhä kurkunpäästä.

Se otti viis kahmalua pualamia emännän marjakorveesta, keitti ne
kakluunin pesäs sakiaksi velliksi, varaasti akaltansa kaks kilua
sokuria ja haki puarista paketin jästiä. Kaikki kumaasi pläkkikannuhu
ja kepillä viälä sekootteli. Ja mik'ei mahtunu kannuhu, sen se pani
pottuhu, john'oli oikeen patenttikorkki.

Sitte se viälä minas kannun kannen tarkasti kiinni, ettei sinne
kärpääset eikä muut kurkooset lennä.

Ja kun kaikki täm' oli tehty, niin pani isäntä kannun ja potun
piirongin klaffihi ja avaammen housunplakkarihi.

Ja oli tyytyvääne ja naureskeli kun ainaki miäs, jok'on saanu jotakin
äntihi.

Isännästä tuntuu justhi niin ku parin viikon päästä tulis taas joulu.
Yskäki rupes ittestänsä antoho perähä sitä mukaa ku se isännän joulu
siälä piirongin klaffis lähestyy.

Oli sitten sen joulun auttu ja isäntä oli niin töpinäs huamisesta
päivästä, n'otta tuskin unta sai. Se kääntyyli ja kiakkas ku pistoksis.
Mutta nukkuu kumminki lopuksi ja näki ihania unia. Massutteliki
unisnansa suutansa, ähkyy ja pyhiiskeli huuliansa. Ja emäntä selvästi
kuuli ku se puhalti ja sanoo, että:

— Olipas se tulista!

Sitten oli isäntä ruvennu hiljaa laulaa tuhisemha että:

    Niin kauan mä tramppaan
    traitrai trai trai — — —

Ja taas ähkääsi.

Silloo töyttäs emäntä isäntää kylkehe että:

— Oo siinä honajamata!

Eikä se enää honissukkaa. Ja emäntäki sai unen päästä kiinni.

Mutta taisi olla kello tuas kolmen aijoos, ku yhtäkkiää paukahti ku
salasmaa olis lyäny piinnurkkaha. Keskelle laattiaa lenti piirongin
klaffi, että kolaji ja kattoho lenti kans jotakin.

Ja pihisi ja prätisi ja ympäri huanesta truiskii kun kuumaa rapaa.

Isäntä ja emäntä lentivät pysthy ja yrittivät klasista pihalle, mutta
löytivätkin oven.

Ja silloon paukahti toisen kerran ja ovhe ja ympäri seiniä krapaji kun
pommin paloja.

Emäntä huuti ja kiljuu mitä kurkusta lähti ja hyppii yhres paikas
keskellä tuvan laattiaa. Ei löytäny ovia pihalle.

Huuti vaan että:

— Meitä ammuthan! Mun on aiva verta silmillä. Voi voi ja oi joi!

Isäntä tormootti porstuahan, tryyköötti nurkasta nurkkaha, kaatoo
korveen ja korennon, yritti pihalle, muttei löynny oven hakaa. Oli kun
koppelo päästä sekaasi, nii että tuliki takaasi tupha ja pökkäs emännän
kans pimees yhthen, n'otta mossahti. Molemmat krääkääsivät nii rumasti
ku taisivat ja pyllähtivät isthallensa.

Sitte oli kaikki aivan hiljaasta. Kauan aikaa. Emäntä kysyy:

— Mikä s'oli?

Isäntä ensiksi tointui, kompuroi pystyhyn ja kopelootti ympärillensä;
se haki muurinottalta tulitikkulooran, kraapaasi ja kattoo, niin emäntä
istuu hiukset hassalla laattialla ja oli aiva ku porsas naamasta.
Ympäri muatua oli pruunia märkiä plättiä samoon ku isännälläki. Olivat
kun siansangoolla käynehet.

Silloon isäntä käsitti asian. Se meni kamarihin ja kattoo: piironki oli
aiva hajalla ja se tinattu hinkki makas silmällänsä ja haljennehena
laattialla. Ympäri seinää ja katosta nokkuu yskänlääkitystä.

Isäntä kraapii päätänsä ja pärpötti pitkältä Jeflen saatavia.

Ja kyllä emännälläki oli sanomista.




PLUMPÄRIN SYNTYMÄPÄIVÄ.


Oottako kuullu mikä skantaali ny on tapahtunu?

Herra Plumpärill'oli syntymäpäivä eileen ja siitä tuli suuri skantaali.

Hra Plumpäri täytti nyt sen viirennenkymmenennen ajastaikansa eileen ja
se meni aiva plöröksi!

Hra Plumpäri oli salaases miälesnänsä ajatellu, jotta tänä merkillisenä
päivänä tahtoovat kunnan arvovaltaaset kansalaaset soituun ja
lauluun, kukkaasin, lähetystöön, atressin, tilikrammiin, kultakelloon
ja hopialusikoon osoottaa yhteeseen, jakamattoman ja vilpittömän
kunniootuksensa hra Plumpärille hänen suurista ansioostansa kansan ja
yhteeskunnan hyväksi.

Ja juhlapuheeta pirethän ja kehuthan ja ylistethän ja toivotethan
pitkää ikää ja monia teräksisen tarmon ja tyän vuasia hra Plumpärille
viälä ereskinpäin.

Ja kaupunginvaltuusto tuloo niis suuris silkkipytyys lähetystönä
hra Plumpärin kotia ja puheenjohtaja rykii ja puhuu koko kaupungin
pualesta ja sanoo, jotta hra Plumpäri on ollu suureksi siunaukseksi
yhteeskunnalle syntymästänsä asti. Sitte se kääntyy niiren toisten
silkkipyttyjen pualehen aiva pleikinä ja huutaa jotta:

— Hurrathan ny oikee lujaa tälle Plumpärille.

Ja sitte ne hurraa ku pasuunasta ja nostaavat niitä silkkipyttyjä.

Ja sitte pitää hra Plumpärin vastata ja kiittää ja pitää puheen.

Ja siitä puheen pirost'ei tuu mitää! Sen hra Plumpäri tiäsi heti
ajattelemata. Mutta puhet pitää pitää sen tiäsi hra Plumpäri kans.

Sen pitää pitää, vaikka sen tuhat olis!

Ja se oli kamala paikka.

Hra Plumpäri ähkyy ja kulki kamarisnansa ku karhu. Repii tukkaa
päästänsä ja aina vähän päästä kattoo suurehe nurkkapeilihi. Ja taas
kulki ja ähkyy ja hikos ympärinsä. Ja istuu välis ja taas lähti
kiärtämhän. Ja ku frouva Plumpäri tuli kamarihi ja sanoo jottta:

— Voi voi rakas pualisoni, ruaka jähtyy —

Niin hra Plumpäri kattoo niin pitkää ja rumasti frouvansa päälle, jotta
se häipyy ku hiljaane haamu kamarista, meni ruakasalihi ja itki.

Mutta hra Plumpäri se kulki.

Ja ku kolmen tiiman päästä ovehe knoputethin ja frouva hiljaa kysyy
avaamen reijästä jotta:

— Ekkö sä rakas ukkoseni jo tuu syämähän?

Niin hra Plumpäri, joka ny oli tullu toiselta pualelta päätä aiva
harmaaksi ja toiselta pualelta kaljuksi, hyäkkäs ovhen, potkii ja huuti
aiva oikohonsa jotta:

— Menkää — — —

Se huuti niin kauhian rumasti frouvallensa, jotta se pyärtyy heti ja
kaatuu ku kapu oven taa.

Ja siitä tuli sellaane meteli, jotta heti soitethin tohturia ja se
tuliki kohta. Ja virvootti sen frouvan ja oli kovana hra Plumpärille ku
se tualla lailla frouvallensa huutaa, jotta se pyärtyy. Hra Plumpäri
pillahti silloo itkuhu ja seliitti tohturille kuinka s'oon hermostunu
kun se nyt täyttää 50 vuatta ja sen pitää pitää puheen. Eikä siitä tuu
mitää!

Niin hra tohturi sanoo jotta:

— Hra Plumpärin ei pirä olla tyhmä ja päätänsä vaivata sellaasella,
jost'ei kerran mitää tuu. Kaikki suuret yhteeskunnan hyväntekijät,
jokka teköövät yhteeselle kansalle ja isänmaalle sen hyvän tyän, jotta
aikanansa täyttäävät ikävuatensa ja kestittöövät ystäviänsä ruaalla ja
juamalla, tilaavat puheensa joltakin köyhältä maisterilta, jok'ei ikänä
täytä 50 vuatta, ja puhua prätistäävät sen sitte. Omanansa tiätysti,
kun s'oon kerran ostettu 20 markalla.

Ja kun hra Plumpäri sen kuuli niin se tuli niin kovasti ilooseksi,
jotta se hairas tohturia kaulasta ja maksoo 100 mk liikaa ja haastoo
sen tohturin kans syntymäpäivällensä.

Ja frouvaansa se klappas ja taputteli ja otti ja oikee pussaski, n'otta
frouva oikee hämmästyy kun ei s'oo pussannu pitkähä aikhan. Siit'on ny
ainaki 7 vuatta sitte.

Mutta hra Plumpäri sanoo jotta:

— Mistä mä ne kaikki herraan konstit tietääsin, kun mä ny ensi kerran
julkisesti täytän.

Ja hra Plumpäri tilas puheen ja frouva leipoo ja pesthin ja
tryykättihin ja hra Plumpäri, joka kovasti kannattaa kialtolakia, tilas
2 pullua konjakkia, 2 pullua viiniä, pualiskan munkkia ja yhren heelan
vanhaa punssia ja osti kaikista komjimman sikaarilooran, joka maksoo
yli 300 markkaa.

Kaikki oli valmista.

Toffelit paikoolla.

Eikä tahtonu tulla unta olleskaa. Vasta tuas kolomen aikana hra
Plumpäri pääsi unehen, mutta s'oli kovasti rauhatoonta ja aiva se
kiakkas ja väänteli ittiänsä.

Molemmat korvat olivat aina höröllä, jotta koska rupiaa kuulumhan
laulua.

Kuuren aikana kuuluu jotakin kropinaa ja hra Plumpäri poukahti pysthyn
ja toffelit jalkoohi ja se puhet yäpöyrältä käthen ja sitte housuuhi ja
kaprokki päälle ja aukaashon ovia.

Pimiäs porstuas se tormootti piian päälle, joka krääkkäsi kauhiasti ja
rupes siunaamahan.

Ja kauan aikaa sai hra Plumpäri tuumata, ennenkö se käsitti, jotta
piika päästi sotamiähen uloos.

Hra Plumpäri lähti takaasi sänkykamarihi, johna frouv'oli jo täyres
pukees, Hra Plumpäri sanoo vain jotta:

— Ei viälä. S'oli vain Hiltan aliupseeri.

Ja meni sitte karteekin raosta luuraamahan, eikö jo lauluseuraa näjy.
Frouva meni valmistamhan kaffipöytää ja seliitti samalla siveellisyyttä
Hiltalle.

Ja hra Plumpäri luuras karteekin takaa kello yhreksähän asti.

Eikä ketää tullu! Eikä mitää kuulunu!

— Mitä täm' on? — kyseli hra Plumpäri itteltänsä ja frouvalta.

— Täm'on skantaali — huuti frouva kello 10 aamulla ja pyärtyy.

— Kiittämättömyys on maailman palkka — huokaasi hra Plumpäri. — Enkös
mä oo täyttäny 50 vuotta niinku muukki?




YHTIÖKOKOUS.


Oottako kuullu kuinka tätä nykyä yhtiökokouksia pirethän?

Nythän on niin kova raha-aika, jott'ei auta muu ku koroottaa
osakepääomaa. Ja se on tyäläs yritys ja kamala paikka, kun rahaa ei oo
ja kaikki on sitä miältä jotta korootethan!

Niimpä yhres pitäjäs täälä Etelä-Pohjanmaalla oli kans täs hiljan
isännät ja pomomiähet kokoopunehet koroottamhan pääomaa.

Puheenjohtaja seliitti niinku asia on jotta:

— Tämä meirän yhtiö on erinomaasen tukevalla pohjalla ja taas tulvana
vuanna jaethan voittua niinku meijerilitviikis — — —

Ja isäntiä kovasti nauratti.

— Mutta ny on kova raha-aika — jatkoo puheenjohtaja.

— Niin on kovasti — — —

— Ja yhtiö tarvittis 300.000 mk maksuuhi, eikä tiärä mistä saataas, kun
rahat on kaikki — puheli puheenjohtaja.

S'olis ollu murheellinen paikka, jos ei joukos olsi ollu yhtä viisasta
miästä. Se ehrootti jotta:

— Otethan pankista laihna ja korootethan osakepääomaa! Niinhän sitä
pruukathan.

— Kannatethan! — kuuluu yksimiälisesti.

— Onko se päätös? — kysyy puheenjohtaja.

— Joo.

— Ja uuret osakkehet jaetahan tasan?

— Kannatethan vilkkahasti! —

— Ja osakemaksut kootahan heti sisälle.

— Kannatethan! Kannatethan!

— Se on siis kokouksen päätös — sanoo puheenjohtaja ja knapahutti
taitavaa plyijypännällä pöytähän.

— Ja ny sitte päätethän siitä laihnanotosta pankista.

Taas nousi se viisas miäs ylhä ja sanoo:

— No sehän on jo päätetty asia. Mitäs siitä enää puhuthan. Johtokunta
kirjoottaa velkakirjan pankkihin ja nostaa rahat. Sitähän varte se
johtokunta onkin.

— Joo joo — sanoo puheenjohtaja — mutta m'oomma johtokunnan miähet
jo niin paljo takaamas tätä puulaakia, jotta meirän nimellä ei enää
nouse. Ja ny on raha pankis lujas. Sanothin jotta pitää olla ainakin
parikymmentä yhtiön osakasta takaamas.

Tuvas ruvettihin kovasti rykimähän.

— Niin että kyllä mä ehrootan, jotta tuata muukkin yhtiön osakkahat
kirjoottavat ittensä takausmiähiksi kun puulaaki on yhteene.

Yks hairas kellonsa jotta:

— Voi ny sentähre ku kello on pian 7.

Ja sille tuli kiirus kotia, kun sen piti lähtiä emäntää kyyttihin
asemalle.

Toiset vaipuuvat niin syvihin tuuminkiihi, jotta n'ei kuullehet enää
mitää, vaikka puheenjohtaja monehen kertahan sanoo.

Ja muut tulivat niin levottomiksi, kun kauan oli jo istuttu, jotta
nousivat ylhä ja sanoovat jotta:

— Pitää vähä pistääpyä pihalla. Mä tuun kohta. — — —

Ja niin niitä rupes isäntiä kovasti puhistamhan jotta puheenjohtaja
viimmeen sanoo jotta:

— Eikhän oo paras tällätä sankoo oviloukkoho.

Mutta meni ne.




LAUPIAS SAMARIALAANE.


Oottako kuullu sitä ku yks kokkoolaane karstamaakari rookas laupiahan
samarialaase Härmän kevaris?

Menny-tiistaki illalla tuli Alahärmän kevarihi kaks ventoviarasta
miästä aiva eri haaralta, pyytivät yäkortteeria ja sen emäntä antooki
ja sanoo jotta:

— Tuala peräkamaris oli sängyt ja muut, makuukamppehet, jotta sinne
passaas niinku mennä —

Ja viarahat meniväkki, panivat hattunsa naulaha, istuuvat lavittalle ja
hetken päästä sanoo toinen jotta:

— Yhym, tuata nuan saisinko esittää itteni?

— Mitäs siin'on, esitä vain — sanoo se toinen.

— M'oon Kokkoolasta karstaporvari. — Mikäs s'oot?

— M'oon kirjaltaja Helsingistä.

Sitte otti Kokkoolaane kalossit jalaastansa, sillä kokkoolaasill'
on aina plankkisaappahat ja kiiltävät kalossit, ja pani ne nurkkaha
sylkiastian viärehe ja sanoo jotta:

— Jahas, vai kirjaltaja. No sitte me ryypäthän.

— Nyt on kialtolaki — sanoo kirjaltaja.

Kokkoolaaselta jäi suu auki jotta:

— Hoo-oh, kun en m'oo kuullukkaa! Vai kialtolaki?

— Enkä mä siksi toiseksi pruukaa ryypätäkkää — seliitti se kirjaltaja.

— Hoo-oh, soo-oh — sanoo Kokkoolaane ja se sanoo sen kaks kertaa. Sitte
se meni ja istuu keikkustualihi, kiikutteli ja kattoo aiva suu auki
sitä merkllistä kirjaltajaa, jok' oli suuri ja friski miäs — ja kovasti
punaposkine eikä ryypänny. Ja sanoo viäläki kerran oikee pitkähänsä
jotta:

— Soo-oh, vain niin! — No saankos mä sitte ryypätä? — kysyy sitte
hetkenpäästä se karstaporvari.

— Ryypäkkää vai, ei se mua liikuta!

— No saanko mä laulaakki?

— Laulakaa vai, ei se mua liikuta — sanoo se kirjaltaja ja pisti
paperossin palamahan.

— Saankos mä häjyylläkki?

— Häjyylkää vai, ei se mua liikuta.

— Hoo-oh, soo-oh — sanoo karstamaakari ja otti takin yltänsä. — Saanko
mä lyäräkki?

— Lyäkää vai, ei se mua liikuta — tuumas se laupias samarialaane.

Silloo Kokkoolaane tilas emännältä kaffit, teki plöröjä ja ryyppäs.
Tuli pöhnähä ja sisu nousi. Tuumas jotta:

— Kyllä mä sulle näytän eikö liikuta!

Mutta se merkillinen miäs istuu vain pöyrän pääs ja poltteli, eikä ollu
tiätääksensä, vaikka karstamaakarin oli jo niskakarvat aiva oikoosna.

Viimmee se Kokkoolaanen ei saattanu enää hillitä ittiänsä, se hyppäs
pysthyn, hairas lavittan ja sukaasi sen kakluunihi aiva säpälehiksi.
Kysyy jotta:

— Eikö liikuta?

— Mitäs se mua liikuttaa! — huakaasi laupiahasti se samarialaane
kirjaltaja.

— Vai ei liikuta! — kiljaasi karstamaakari, sieppas kiikkulavittan
ja löi senkin aivan prisaksi. Sitte se hyppäs pöyrälle ja tramppas
kaffikupit ja sokurikoolin aivan rauskooksi. Ja maittilaknekan potkaasi
kirjaltajaa vasta silmiä jotta truiskii.

Mutta se samarialaane kirjaltaja antoo truiskia vai, veteli savuja,
eikä piitannu mitää.

Silloo se karstamaakari raivostuu siitä niin, jotta se särki kaikki
tyynni, mitä huanehes oli. Viimmeen nakkas oman kapsäkkinsäkki klasista
pihalle, huuti aiva oikohonsa ja repii tukkaansa.

Ja se merkillinen kirjaltaja istua könnäs vain lavittallansa, poltteli
ja funteeras omia asiootansa.

Silloo veti Kokkoolaane saappahan jalaastansa ja rupes sillä
paukuttamhan sitä samariaiaasta päähä, jotta klasit täräji.
Pläkkikoolit tuvan seinältä poukkooli laattiallen ja silloo lähti jo
emäntäki kattomhan.

Se hairas kamarin oven auki ja näki, ku se karstamaakari hakkas jotta
hiki nokkuu sitä toista miästä saaphan korkolla päähä niin tihiää, niin
tihiää ku ikänä kerkes.

Ja se vai istuu ja poltteli!

— Voi herranjutina sentähre! — huuti emäntä. — Tulkaa hyvät ihmiset
aphu!

— Ei mitää, emäntä! — Antaa sen ny vain hakata. Ei se mitää, kyllähän
viimmeen väsyy — tuumas vain se laupias kirjaltaja ja kraappas valkian
uuthen paperossihinsa.

Mutta emäntä lähti häntä hulmuten hakhon poliisia ja faltesmannia ja
huuti koko matkan.

Ja se karstaporvari huhtoo aina vai ja välistä sylki käshinsä ja taas
rupes paukuttamhan.

Ja kirjaltaja istuu vai ja poltteli. Koitti olla tyrniääki, jottei
klenkahtanu.

Kun faltesmanni ja poliisi sitte aikaan päästä tulivat häthän, niin
Kokkoolaane oli jo hakannu toisen saaphansa aiva flintallensa ja
justhin rupes toisella takomha.

Silloo kerkesivät aphun, saivat saaphan sen käsistä ja pari kertaa
kilahuttivat karstamaakarin omaha knuppihi, niin silloo talttuu.

Ja se kirjaltaja istuu vai ja poltteli kaikes rauhas, vaikk'oli
nyrkinkokoosia kuhmuja ja kupuloota aiva pää täynnä, niin että
faltesmanni sanooki sille pökörtynhelle Kokkoolaaselle jotta:

— Täm'on teille tyyristä lystiä kuulkaa — Ja sitte räknättihin, niin
lavittat ja kaffikupit maksoo 200 markkaa ja maittilaknekasta otti
emäntä 15 mk ja s'oli vähä liikaa.

— Mutta mitäs se tämä kirjaltaja ottaa kun on aivan tohjona koko
päävärkki? kysyy faltesmanni ja poliisi toristi.

— Ei se mitään maksa! — tuumas se laupias samarialaane. — Mitäs nuasta
turhista, vaivaahan sillä vain oli ja vahinkuaki ku hakkas saaphansa
rikki — — —

Eikä ottanu mitää, ei vaikka faltesmannikin tykkäs jotta:

— Kyllä siitä ny eres vähä passas ottaa, jos ei ny aivan Härmän
markkonkiakaa pitääsi, niin sais siitä ny eres 10 markkaa sivaltaa.

Mutta s'ei ottanu! Sanoo vai jotta:

— Mitäs joutavia, tuallaasesta ny kannata puhuakkaa — — —

Kiitteli vain kärestä pitään jokahista ku taloosta lähti, vaikka pää
oli niin paisuksis ja kupuloos, jottei lakki pääs pysyny.

Ja kainalohonsa se sen pistikin ku lähti.




REIRU MIÄS SE ALPIINUS.


Oottako kuullu, jotta sille Alpiinukselle on taas tapahtunu erehrys?

Pitkästä aikaa. S'oon ollu raitis monta päivää, mutta sitte sille tuli
piäniä vastoonkäymisiä ja harmia ja mikäs siinä auttoo muu ku ottaa
pikkuusen plutinan.

— Mutta pikkuusen vaan! — sanoo Alpiinus. — Ei ny juamahan ruveta.

Ja kaatoo kolome kirkasta ja makoosta nokkua hamphankolohon ja heti
helppas.

Siitä se niin riamastuu jotta ei muuta ku lauluksi jotta

    Jos Aatamiiki häissään
    jo oisi ollu päissään
    niin paratiisin poikia
    me oltaisiin — hik!

Ja sitte Alpiinus lähti vähä kaupungille kävelemhän. Se koitti kävellä
rennosti ränsteenikiviä pitki, mutta sääret löivät länkkiä vaikka sen
peijakas olis ollu ja aina pökkäs toinen jalka ojahan.

— Se ny on merkillistä kun ei pysy kivellä! — sanoo Alpiinus Tillikan
kohralla, johna monen muunkin pakkaa aina ottaa jalka ojahan.

Pollari seisoo kapula kovana Kröönruusin kulmas ja oikee kaula pitkällä
vahtas Alpiinuksen tulua.

— Juavuksis! — karjaasi poliisi ja hairas Alpiinusta kynkästä kiinni.

— No em mä ny juavuksis oo, vaikka vähä maistanu oonki — sanoo
Alpiinus, jok'on reiru ja rehellinen miäs.

— Mars putkahan! — komenti se konstaapeli, jok'oli vissihi maalta tullu
kun s'oli niin kovasti mahtavaa.

— Ook' sä hullu? En suinkaan mä ny pyhäverhoos putkahan lähre!
Kruttaamhan verhojani.

— Tuki suus! — karjaasi poliisi, jok'ei tuntenu Alpiinusta. — Vai täs
viälä leukaalet, jottet pyhäverhoos putkahana lähre!

Ja oikee pukkas Alpiinusta selkähän.

— Saappas nährä — sanoo Alpiinus ja lähti kävelemhän poliisin kans
konttuurihi, sillä Alpiinuksen tapa ei oo rähistä ja haukkua niinku
muiren herraan kun ne pöhnäs on.

Mutta loukkaantunu se oli tuallaasesta kohtelusta. Sanooki jotta:

— Kyllä mä tiärän! Vanhee miäs m'oon poliisilaitokses ku sä!

Ja niin tultihin komisarjuksen ethen. Ja poliisi pauhas ja seliitti
jotta:

— Tämä miäs on juavuksis.

Komisarjus kattoo tuimaa Alpiinuksen päälle ja kysyy jotta:

— Ooksä Alpiinus ny taas ryypänny?

— No oonhan mä vähä — — —

— Ja vastusti mua tänne tulles — kirrasti se poliisi.

— Noooo-oh! — sanoo komisarjus ja kattoo pitkhän sen poliisin päälle. —
Se ny on valesta! Alpiinus ei vastusta poliisia, ei trenkää sanuakkaan.

— Herra komisarjus, s'oon nuari miäs tämä poliisi. Em mä vaari sille
eresvastausta väärästä ilmiannosta — seliitti Alpiinus jalomiälisesti.

Poliisikonstaapeli seisoo suu auki, eikä käsittäny mitään.

— Herra komisarjus! — sanoo Alpiinus juhlallisesti ja rykii kauan
aikaa arvokkahasti. — Mull'on pyhäverhat yllä, eikä mun passaasi niitä
krutata. Saisinko minä Herra Komisarjus käyrä vaihtamas tyäverhat?

— Tiätysti! — sanoo komisarjus. — Mee vain!

— Pitääkö mun herra komisarjus följätä sitä? — kysyy se maalta tullu
poliisi.

— Ei tarvitte! Alpiinus on reiru miäs.

— Kiitoksia Herra Komisarjus! — sanoo Alpiinus ja lähti. Heitti vain
halveksivan silmänmulkauksen sen konstaapelin päälle ja sanoo jotta:

— Siinäs näit!

Sitte tuli Alpiinus kotia, muutti tyäverhat, söi illallisensa, poltteli
kaikes rauhas ja otti piänen ryypynkin ja vähä huilaski sen päälle.

Mutta sitte se kattoo kellua ja sanoo jotta:

— Ei, kyllä mun ny pitää jo lähtiä.

Ja lähti kans. Sanoo sitte komisarjukselle vai jotta:

— Mä vähä viivyyn — — —

— No ei mitään — tuumas komisarjus. — Mee nyt putkahas vain. Avaan on
siinä naulas.

— Kiitoksia Herra Komisarjus — sanoo Alpiinus, otti avaamen ja meni.

— S'oon reiru ja rehellinen miäs tua Alpiinus — sanoo komisarjus sille
nuorelle poliisille. — Jos kaikki muukki Suame kansalaaset olsivat.
samallaasia, jotta tulsivat itte siivosti putkahan, kun ovat pöhnäs,
niin hätäkös täs olis poliisin toimes olla.




TRAISPÄKIN NOITA.


Oottako kuullu siitä Traispäkin suuresta noirasta?

Koko kaupunki tiätää toristaa, jotta suuri noita ja tiätäjä on vistannu
täälä Traispäkin Jerpyyn tiän varrelle yhres piänes vinttikamaris ja
noitunu ja tehny imehiä, jotta s'oon oikeen kauhiaa.

S'oon Helsingiski ennen noitunu, mutta tuli syksyllä tänne Vaasahan kun
kuuli, jotta tääll' olis kans paljo noiruttavaa.

Se on kuulemma oikee teosoophi ja liikkuu aiva henkimaailmoos.

Tämän maan pinnalla s'oon ollu vasta 33 ajastaikaa, mutta se kuulemma
muistaa, jotta s'oli 400 vuatta sitten spanjuuri elikkä espanjalaane.
Nyt s'oon »ruumiillistunu» ja ruvennu harjoottamhan tiätäjän ammattia.

Ja sen vastanottohuanehen oveski oli suuri ilmootustaulu fiinimmällä
kiälellä jotta:

»_Astraal-byroo_.»

Se merkittöö suameksi vaikka mitä: henkitoimisto, manalan porttivahti
jne.

Ja ihmisiä on käyny aiva mustana. Sen porstua on ollu akoolle ny ainua
jonotespaikka, sitte ku sokuri tuli pois kortilta.

Se on selittäny vaikka kuinka takkuuset asiat, ettiny takaasin
varaastetut tavarat, sanonu nuarille frouville, jotta tulooko mitää, ja
flikoolle, jotta saako ketää ja akoolle, jotta pääsöökö siitä koskaa
jne.

On trengänny vain sanua kosk'on syntyny jä sitte kolme muuta vuasilukua
ja sitte jotta mitä tahtoo tiätää.

Rahaa s'ei oo keltää pyytäny, eikä maksua ottanu, muttei viittä markkaa
vähempää oo hualinu lahjaksikaa.

Ja viikon pääst' on saanu tulla kuulemhan, kuinka se asia oikee on.

Siäll'on selvitetty sitä rahamassikan katuamista leipätehtahaltaki ja
niin justhin se junkkari sanoo, jotta vähältä piti, jottei yhrestä
akasta tullu varaas. Mutta ku seki akka sitte meni sen noiran tyä ja
purotti 5 mk. vahingos lattialle, niin noita antoo oikee toristuksen,
jotta »ei se tämä akka oo».

Yks flikka kans oli siälä kysymäs tulevaasuuttansa ja se tiätäjä kertoo
sitte viikon päästä aiva prikusta prikkuhu, jotta aiva sitä flikkaa
pyärrytti.

Kysyy sitte lopuuksi siltä flikalta jotta:

— Sanonko mä senkin yhren asian?

— Ei, ei herran tähre — oli flikka ruvennu hokemhan ja huitoomhan ja
aiva oli pleikiksi lyäny.

Niin jotta kyllä se vaa tiäsi.

Sellaanen meno ja oikee trafiikki siäl' oli ollu jotta viimmeen
poliisikki lähtivät kysymhän siltä tiätäjältä yhtä salaasta asiaa. Sitä
jotta:

— Tiätääkö herra tiätäjä, teosöophi ja entine spanjuuri sitä jotta:
tulooko siitä valtion virkamiästen palkankorootuksesta mitää?

— Jaa — oli se noita sanonu. — Sitä mä en totisesti tiärä.

Silloo oli poliisi sanonu jotta:

— Tuallaane tiätäjä saa lähtiä pois Traispäkistä ja heti paikalla!

Se tiätäjä oli koittanu kattua ja hypmoseerata sen kontaapelin aivan
nuuskaksi.

Mutta ku konstaapeli kans pullisti poliisinsilmänsä oikee suuriksi
n'otta silmänmunat seisoo pääs ku kaffikupit, niin jo lähti noita
Traispäkistä.




FÄLLYT TORNIS.


Oottako kuullu sitä fälly-retuuttia Laihialta?

S'oon salaperääne ja kamala asia. Ja häpiä koko Laihian seurakunnalle
kun tukithan vanhoolla fällyrauskoolla yhren taloon henkireikä.

Kuuluusas Jakkulankyläs se tapahtuu Tapaninpäivää vasthan yällä.

Isäntä ja emäntä ovat jo siihe ikähä tullehet, jottei ne
seurahuanehilla hyppäjä, kun menöövät Tapaninpäivänäki oikiaha aikaha
maata.

Mutta yhren aikaha yällä huamaatti emäntä siihe ku niin kovasti kropaa
ja krahaaa. Oli ku kummajaaset olis kraapinu ympäri talua ja menny
katolle.

Emäntä veti fällyt korvihi ja aiva otti hengen kiinni, tiätää sen ny —
— —

Sitte se rupes pökkimhä isäntää kupehesen jotta:

— Kule kule —

Isäntä heitti heti kuarssaamisen siihe ja kysyy jotta:

— Mitäh, mitäh?

— Ku kropaa — — —

— Jaa-ah! — sanoo isäntä, hyppäs pysthyn ja hairas puntarin korkoosen
päästä.

Ja aina vaa kropaji.

Viimmeen isäntä meni uuniklasista luuraamaha ja näki ku miäs tuli
tikkahia alha katolta.

— Kyllä minä kummajaaselle näytän! — kiljaasi isäntä ja tryyköötti
pakaasillansa pihalle.

Samas kerkes kummajaanenki maaha ja lähti pyhkääsöhön niiku valkia
olis ollu hännän alla ja taisi totta viä pian aikaa ollakki! Ainaki se
prätäji, vaikkei liaskaa noussu.

Isäntä peräs pakaasilla ja avoon jaloon. Mutta kiinni ei saanu, kun oli
niin liukasta, jotta pakkas kaatuulemhan.

Isäntä tuli tupahan takaasi ja kyllä emäntä pelkäs ja vapaji. Ei saatu
unta enää koko yänä.

Neljän aikana emäntä sitte nousi ylhä ja teki valkian takkahan pannun
ala. Veti pellin auki ja voi kauhia, ku kaikki savu tryyköötti tupahan.

— Tuu ny kattomhan — sanoo emäntä isännälle.

— Verä pelli auki! —

— No mutta s'oon auki! —

— No mikä peijakas! — kiljaasi isäntä, haki korennan porstuasta ja
koitti sillä, niin auki s'oli. Mutta savu vain tuli sisälle.

Ja siinä funteerattihin ja siunattihin. Ja emäntä sanoo jo jotta:

— Noituutta täm'on, näkööhän sen ny!

Mutta isäntä lähti pihalle ja meni katolle kattomhan. Huuti tornista
tupahan jotta:

— Horou!

Ja sitte kattoo reikhän, niin s'oli aiva tukus, niin tukus jotta aiva
tukus.

Silloo isäntä haki tarhalta pitkän karahkan ja rupes tornia krassaamha.
Ja kello oli jo pian kuus.

Emäntä sihtas takkakiveltä tornihi ja sitte juaksi pihalle isännälle
huuthon jotta:

— Siälä tornis on jotaki!

Isäntä tuli heti tupahan ja luuras kans tornin piippuhu. Otti sitte
pirunkouran, pisti tornihin ja jo tarttuu. Ja sitte se veti, jotta poro
tomaji.

Niin takan pesähän putos fäll yt! Oikee lamphannahkaaset fällyt!

Ja ny ne imehtelöö jotta kenenkä fällyt ne oikee on?

Sen kyllä näköö, jotta n'oon jonkin laihialaasen kun n'oon keritty ja
karvat kaikki pois plokattu, mutta kenenkä?




HRA PLUMPÄRIÄ NARRATTIHIN.


Oottako kuullu jotta hra Plumpäriä on narrattu oikee eri lailla, ny ku
on se viraallinen aprillin-päivä?

Hra Plumpäri huamaatti siihe ku telefooni pärräs niin peijakkahasti,
jotta siin'ei auttanu muu ku ylösnousemine. Hra Plumpäri ähkyy ja
puhkuu jotta:

— Kuka rumaane sillä lailla päristää? —

Nousi ylhä, sai toffelit jalkoohi ja meni telefooniin jotta:

— Halloo, s'oon Plumpäri!

— Onko se hra Plumpäri itte? — kysyttihin.

— Joo, s'oon hra Plumpäri itte!

— Phihihi hi hi hi — — —

— Mitäh?

— Phihihi hi hi hi — kuuluu telefoonis.

Hra Plumpäri mulkooli kauhiasti. Karvat nousi pystyhy.

— Kuka s'oon? karjaasi hra Plumpäri. — Hävitööntä!

— Se on Lilli! — kuuluu suloone ääni.

— Lilli? Mikä Lilli? — kysyy hra Plumpäri jo paljo leppoosammalla
äänellä ja karvakki pääs laski.

— Etkö sinä muista enää pikku Lilliäsi? — Kauan sitte — — —

— Onko se Lilli H.? — kysyy hra Plumpäri silmät sulooses sikkaras ja
rupes mukavasti rykimähä.

— Juu, juu! — Minä olen viime yönä saapunut pienelle tripille tänne. —
Tahdotko tavata?

— Tiätysti! Kuule mihnä sä veitikka asut? — Sentraalis? Jahah. Kello 2!
Sepä ihanaa! Oletko sinä kiltti?

— Juu, juu!

Ja hra Plumpäri soitti poikki ja pani tärkkipairan ylensä, hyrääli sitä
viisua jotta:

    Jaak elskar Karmen
    o Karmen elskar mej.

Ja hra Plumpäri voii hyvin. Sulooset muistot.

Hra Plumpäri soitti yhrelle tutulle tohturille jotta:

— Haloo! S'oon Plumpäri. Kuules nyt veikkoo, mua kovasti viluttaa. Mä
luulen, jotta mä saan flunssan. Tuata, ek sä ny kirjoottaasi puali
litraa sitä parempaa ja lähretä piika hakhon?

— Ooksä torella vilustunu? — kysyy se tohtori.

— Kamalasti! Mun vanha flammani on tullu kaupunkihi — — —

— Jahah! S'oon siis jo vaikiempaa laia kuumetta! — No kyllä lähetän.

    Jaak elskar Karmen
    o Karmen elskar mej.

Kello 2 saapuu hra Plumpäri häntätakis Sentraalin ovelle. S'oli oikee
vaksannukki viiksensä ja mötränny päähänsä kaikellaasia hajuvesiä. —

Ja poviplakkaris oli puali litraa. Ja sitä vastahan jyskytti hra
Plumpärin suuri lämpööne syrän, jotta pottu klunkkas.

Ja niin astoo hra Plumpäri ovesta sisälle, riisuu takkinsa ja
pani naulahan, kattoo peilihin, silootti päätänsä, purotti kaks
karvaa olkapäältänsä laattialle, oikaasi kruppinsa ja kysyy sitte
ulostuupparilta jotta:

— Mihnä numeros asuu neiti Hoo? —

— Minä katso! — sanoo miäs ja rupes nimitaulusta ettimhän. — Neiti Hoo?
— — — Ei oli neiti Hoo!

— Eikö oo? Viime yänä se tuli —

— Ei oli täälä mitä neiti Ho — vakuutti miäs.

Hra Plumpäri meni vakavan näkööseksi. Puki päälle ja lähti kotiansa. Ja
juuri ku se pääsi kotia niin telefooni soittuu jotta:

— Haloo? Onko se hra Plumpäri? — Voi, voi, tämä on Lilli, kun minulle
tuli erehrys. Kuulehan tämän hotellin nimi onkin Ärnsti, eikä
Sentraali, niinkuin minä soitin. Minä olen odottanut sinua nii-iin.
Ja kun et tullut klo 2, niin minä jo rupesin itkemään. Olen soittanut
monta kertaa, mutt'ei sieltä ole vastattu.

— Vai niin — pääsi hra Plumpäriltä. — Minä olin jo Sentraalis. — No ei
mitään! Minä tuun heti. Mihnä numeros sinä asut?

— Numero viides!

Ja hra Plumpäri soitti vosikan ja ajoo jotta kura piraja.

Meni suaraa sisälle 5:teen — — — ja —

Siälä ny elämä nousi. Yks suuri lihava kauppamiähen frouva istuu
pakaasillansa peilin eres ja huuti ja hosuu jotta katto kohooli:

— Hävytön! Kuinka te uskallatte? Pois, pois. Poliisi!

Hra Plumpäri peljästyy niin, jotta se'ei pääsny hyvähän aikhan
kääntymhänkää. Kattua tollotti vaa kun ainaki pöllöö. Rupes sitte
änkyttämhän jotta:

— Eikö täs asukkaa neiti Hoo? — Anteeksi frouva, mä luulin — — —

Mutta s'oli turha mitää luulla. Se frouva hyppäs pysthyn, kääntöö
hra Plumpärin ympärinsä ja tärähytti nii hra Plumpäriä mittimuutia
vastapäätä, jotta hra Plumpäri lenti porstuahan noukallensa ja ovi
kiinni. Onni oli jottei se pottu menny rikki. Kyllä se jo kotia mennes
ajatteli kaikellaasia siitä Lillistäki.

Ja sitte taas soittuu telefooni, eikä hra Plumpäri meinannu enää
viittiä mennä vastaamhankaa. Mutta meni kumminkin.

— Haloo, onko se hra Plumpäri?

— En tiärä — sanoo hra Plumpäri.

— Aprillia syä silliä jua vettä päälle hi hi hi — — —

Hra Plumpäri pani torven pois ja sanoo, jotta ihmiset on tullehet kovin
päässilmääsiksi.




TULO- JA OMAASUUSVERO.


Oottako kuullu kuinka monta, rehellistä ja kunniootettavaa
Suamen kansalaasta jo on tullu hulluksi tämän »valtion tulo- ja
omaasuusveroilmootuksen» tähre?

Kuinka moni meinaa sen täyttämisen jälkehen viälä nauttia sitä
kansalaasluattamusta?

Kuinka moni on saanu pistoksen syrämmehensä?

Ja kuinka moni on tuntenu pistoksen lompakosnansa?

Ja kuinka teistä kukin meinaa ittensä siitä irti kiäräällä?

Olisko syytä kuttua kokoho yleene neuvottelukokous, johna meitä
yksinkertaasempia lurjuksia kokenehemmat kälmit opastaasivat?

Minä pualestani kovasti kannattaasin sitä, sillä muutoon täs tullahan
siihe, jotta me pikkulurjukset, jokk'emme taira tällääsis omantunnon ja
kunnian päälle käyvis asioos rehellisesti kenkkuulla — meirän rupiaa
ottohon hengen kiinni!

Meitä vähän peljättää, että jos lähtöö omin noukkinsa freistaaloho,
niin voi heleposti astua nappoho, joutua kiikkihi ja saara sakkua.

Ja olis mulla julkinen kysymyski viranomaasille arvoosan yleesön
pualesta, jonka valtuuttamana mä ny tämän kysymyksen teenkin että tuata:

»Onko täs veroilmootukses käytettävä sitä vanhaa _kertomataulua_, vai
saako ottaa huamioho sota-aijan ja poikkeukselliset olot, kun ei kerran
kertomataulu oo pitäny kutiansa enää monehe vuatehe?»

Ja varsinkin mä kysyn sitä jotta:

— Ei suinkaa ihmistä linnaha viärä jos sille tuloo pikkuune erehrys?

Ja mitäs sille teköö, jos ei muista kaikkija tulojansa, kun muistaa
eres menonsa pennin päälle, niin eikö seki jo osoita rehellisyyttä ja
vakavaa yritystä täyttää kansalaasvelvollisuutensa?

En tiärä sitte kuinka omantunnontarkasti muut ovat ottanehet tämän
verootusasian, mutta itteni mä takaan!

Min'oon ponnistellu tämän plakaatin kans jotta hulluksi tulla.

Min'oon ahkerasti lukenu ja tutkinu tätä veroilmootusplakaattia ja jo
viikon päivät pitäny inventeerinkiä menny vuaren tuloosta ja menoosta.

Mull'on plakkarit paperilappuja täynnä; m'oon muistutellu ja pannu ylhä
ja muistoho ja räknänny ja kertonu ja vähentäny ja kraapinu päätäni,
kun ei tämmää, ei vaikka sen tuhat olis!

Välihin on menot suuremmat ku tulot ja välihin taas tulot suuremmat ku
menot. — Ja niin ei ny ainakaa passaa ylhä panna.

Kyllä se kulkaa näyttää siltä, jotta vähät s'oon, mitä ainaki mun
plakaattihi jää verootettavaa, kun ei oo ollu frahrinajuakaa ja
kalastuksestaki oli menny kesänä enempi menua ku tulua.

Yhren ainuan kerran m'olin ongella ja silloonki meni 7 matua, enkä
saanu kun yhren vaivaasen särjen ja kaks salakkaa.

Maanviljelyksestä mull'ei oo ollu tuloja, muttei oo ollu menojakaa, kun
ei oo trengänny ostaa apulantoja.

Mitä taas kiintiähän omaasuutehe tuloo, niin sitä mull'ei oo muuta ku
hampahat.

Ja irtaanta omaasuutt' on lakki, takki, piippu ja kalossit.

Satunnaasia tuloja on ollu vain reisuusti. Mä voitin kerraasti
verootuslautakunnan puheenjohtajalta pismarkis 2 markkaa, mutta 1 mk.
meni kortiista.

Vapaista ammatiista m'oon harjoottanu vai lääkärin ei huuslaarin virkaa.

Ja sitäki vain sivumennen ja ilman palkkaa.

Mä neuvoon yhrelle tutulle miähelle hyvän reumatismin voitehen.
Käskin sen laittaa paksun taikinan sinapista ja situa se trasulla
jalkapohjihin ja maata kolme päivää.

En tiärä sitte koittikhan se pöllöö sitä, muttei me enää tervehri
toisiamma.




OPPIVELVOLLISUUS KAKARAMÄELLÄ.


Oottako kuullu mitä Klumpun Kustaa sanoo siitä oppivelvollisuuslaista,
jota nyt parhallansa koitethan panna käynthin?

Mä rookasin sen Kustaan eileen, kun s'oli kaupungis käymäs, ja kyselin
samalla jotta:

— Kuinkas te ny rupiatta saamhan kaikki kakarat kouluhu siälä teirän
kylällä?

— Siinäpä se onki hyvä miäs asia, joka panoo pian kaikki kunnanmiähet
hulluuksi. Mäkin jouruun syksyllä kansakoulun johtokuntahan ja
sittemmisin ei oo ruaka lystänny. Nyt on menny kohta seittemän viikkua
yhres hyppöös ja rähinäs niiren kaiken mailman kakaraan kans, josta
pitääs lukua pitää, jotta kauranleikkooki on vasta pualimoos ja pakkaa
jo varisemhan peltohon.

— Taitaapa siinä ollakki paljo hommaa. —

— Hulluksi siinä tuloo ja hullu s'oon se lakiki. Herraan höpinöötä koko
homma. Mistä ne rahat tuloo, jotta joka torpan viärehen kansakoulu
asua, laittaa frii ruaat ja verhat ja kirjat, pläkkipotut ja pannat
kaiken maailman kersoolle? Ja opettajat palkata ja sitte lehmän vallit
laittaa ja pärinämaat tonkia.

— No ei suinkaan niitä lapsia ny niin kauhiasti oo — koitin mä sanua.

— Minäpähän tuan tiärän kun oon koittanu räknätä. Siinä meirän kylän
larvas on yks loukko, jota sanothan Kakaramäjen loukoksi. Mee sinne
kattomhan, niin näjet. Aivan niitä kiahuu. Kolme päivää m'oon siälä
koittanu niitä räknätä ja sortteerata oikee talikon kans, mutteihän
niitä saa lujetuksi, kun niit'on kun Vikkiläs kissiä ja enempiki. Ja
lisää tuloo aina vai.

— Hoo-oh, soo-oh — — —

— Joo-oh! Sillä loukolla tarvitaas oikee erityystä kialtolakia, kun
kakaroot'on n'otta nokkuu. Yhreski huushollis kysyyn jotta:

— Paljonko näitä kersoja teill' oikee on?

Niin akka tuumas jotta:

— Kissit tiätää, eip' oon tullu lasketuksi, mutt'ei siin'oo tuas trusas
viälä pualiakaan.

— Onko ne sitte teirän kaikki, kysyyn mä —

— Kyllä niist'on ainaki toiset pualet Iisakin — tuumas akka.

— Mä pirin sitte siälä Kakaramäjellä menhellä viikolla yleesen
kokouksen, ja seliitin, jotta ny pitää kaikki kakarat pestä, räknätä ja
viärä kouluhun — seliitti Kustaa.

— No sinne ne onki parhultaasia täs jaloosta pyärimästä, kun ei oo enää
meilläkää tilaa mökis, mihkä astoos eli istuus — ihasteli ykski akka.

— Ja siäläkös alkoo eri meteli niiren kersaan kans! Hikipääs juoksivat
äireet penskojensa peräs pitkin mäkiä ja tukasta pitään kokosivat
tuphan ja tuvan oven pönkäsivät, n'otta aiva klasit pullisteli. Sitte
alkoo yleene kakaraan pesu, ja sitä kesti kolme päivää. Kun mä sitte
menin taas kattomhan Kakaramäjelle, niin siäl'oli kersoja kuivamas
kaikki vasikkahaan airakki täynnä niinku pellavaasknippuja.

— Mutta kaikkia kakaroota n'ei oo saanu kiinnikkään, kun n'oon karaannu
mettähän — puheli Kustaa. — Ja niitä on ny sitte oikee kylän voimalla
jahrattu ja ettitty Tervanevaa ja Homeskorpia myäri. Menöövät ku
jänikset ku nährähän ja yääsehe aikahan kulkoovat varaastamas ja
repimäs kaikki turnissimaat. Ovat kiinniottajille huurellehet, jottei
ne ikänä tuu kouluhun. Niit'on koitettu pauloollakin pyyrystää, muttei
ne pysynehet niiskää. Veivät peijakkahat paulakki joukosnansa ja ovat
kuulemma ruvennehet pyyrystämhän lintuja. Elävät ku Jukolan veljekset
ja huuteloovat kylääsille, jottei niil'oo ikänä ollu nii hauska olla
kun ny.

— Mutta sitte päätti kansakoulun johtokunta laittaa ketunrautoja
mettähän ja niist'onki ollu apua. Toistakymmentä on jo saatu kiinni ja
viäty kouluhu. —

— Kyllä tästä ny tuli taloonpoijille traffi — huakaasi Kustaa. — Kun
kaikki kakarat viärähän kouluhun ja isäntään ja emäntää pitää vooron
perästä itte kulkia paimenes, eik'oo kuka pärinöötä kaivaas eikä
lamphanriskuja äireelle hakis.

— Jaa-ah — sanoo Kustaa. Ja ku se laki on sitte sellaane, jotta
niitä kakaroota pitää viälä oikee kuljettaa tullen mennen niinku
meijeriflaskuja.

— No siinähän vasta tyä on — huakaasin mäki.

— Sanos muuta! — jahkaasi Kustaa. Oikee hevoosella pitää kuljettaa. Ja
niin jumalattoman suuria kakarakuarmia tulooki, jotta oikee köyttää
pitää. Se lastenkuljetus meirän kylällä on pitäny järjestää niinku
meijärikyytit. Vooron perhän ajethan joka taloosta. Kun akat aamuusin
pesöövät meijärikannut, niin samalla verellä viruttaavat kouluhun
viätävät kersakki, sitoovat knippuhu ja pikkukärryyllä lykkäävät
kujansuuhu, josta kuski sitte nakkaa kärryylle.




FYRRY-KYRÖÖN FRIIJARI.


Oottako kuullu jotta tornittomalla kirkolla, Fyrry-Kyröös elikkä siälä
tuata nuan, Vähääskyröös on karonnu ruuhi?

Se yks ja sama ruuhi jolla koko kylä kulkoo kirkolla ja puaris joen
poikki.

Tietää sen n'otta siitä melu nousi kun yhtenä aamuna ruuhi oliki pois.

— S'oon nyty viäty! — sanoovat emännät silmät pyäriääsnä.

Ja kylän kakarat lennättivät taloosta taloohi sanaa jotta:

— Ruuhi on nyty viäty!

Isännät kynsii päätänsä ja emännät saivat juasta plusuuttaa pitkän
kiarroksen sillan kautta puarihi —

Sitä ettittihin ja ettittihin ja aina välihin siunattihi jotta:

— Mihkä kummaha se ruuhi nyty on oikee joutunu?

Eikä kukaan tiänny jotta Kalsilan trenki-Jaska oli lähteny friiohi
pyhää vasthan yällä.

Tiätysti friiohi kun kerran kyllä pääsöö, niin trenki kun onki. Ja kun
puhekki oli ollu, jotta tulla. Ja kun se piikaki siälä joen toisella
pualella oli Jaskalle sanonu, jotta se panoo aavaammen piinrakho,
n'ottei muuta kun tulla.

Niin Jaska otti sen siunatun ruuhen, josta ne kylälääset ovat niin
krätyysiä, ja meni kultansa tyä.

Ja oli niinku pruukathan.

Ja meinas niinku muukki luikkia ennen kukoon laulua takaasi ja panna
ruuhen paikoollensa.

Mutta menikös se nii? Ei toki! Siitä tuli tuhannemmoone mölinä.

Aurinko nousi ja ihmiset kans. Ja kirkkoväki putsas kenkänsä ja tuli
ranthan, niin ruuhi oli pois! Hyvät ihmiset, ruuhi oli pois!

Ja siälä lutis makas Jaska nenä kultansa poskes ja nukkuu niin
taivhallisen autuvaasti ku piika ja trenki vain nukkua saattaa.

Eiväkkä tiärä mistää, vaikka kirkkoväki istuu toisella rannalla ja
orottaa.

Mutta sitte äkkäs yks isäntä ruuhen toisella rantaa ja arvas asian.

— Hooii — huuti se isäntä joen yli. — Käykää ajamas se Jaska ylähä
piian lutista, n'otta se tuaa ruuhen takaasi. Meirän pitääs kirkho!

Kyllä Jaska poukahti äkkiää ylähä ja tuli vähä vinkiää uloos lutista.

Kun se pääsi ylitte, tarttuu isäntä Jaskaa korvista ja kysyy, jotta:

— Tiäräksä junkkari kuinka kuuluu seittemäs käsky?

— Mistäs mä kaikki käskyt tiätääsin — tuumas Jaska.

— Se kuuluu jotta: Älä varaasta, senkin hunsvotti!

— Vai nii! — Tiätääkös isäntä, kuinka kuuluu kahrestoista käsky? —
kysyy voorostansa Jaska.

Ja kun ei isäntä tiänny, niin Jaska sanoo jotta:

— Älä päräjä.




KYRÖÖN EMÄNTÄ.


Oottako kuullu kuinka se oli oikee niiren Kyröön emännän väärään rahaan
kans, josta mones lehres kovasti källättihin?

Niinkus muistatte niin seisoo täs neljä viikkua sitte sanomalehris,
jotta yks »Kyröön emäntä» oli koittanu tuara kaks väärää rahaa johki
pankkihi Vaasas. Mutta pankkiherrat äkkäsiväkki ja sanoovat jotta:

— Ähä emäntä! Nämä rahat on vääriä. Tämä 1.000 mk on väärä ja samoon
tämä 500 markkaa.

Ja emäntä oikee säikähti. Mutta sitte rupes anthon takaasi jotta:

— S'oon sitte vales ja oikee isoo vales onki. N'ei oo vääriä, kun m'oon
ne pankista saanukki.

Mutta pankkiherrat vain hymyylivät toisella suupiälellä ja se
fröökynä-kruinales, jok'oli ku tikku hoikka ja pleiki ja sellaane
nutturaki jotta oikee yäkytti, se ny vasta klipotti jotta:

— Juu juu, kyllä mine teetä, mikä on falski raha. — — —

Ja pankkikirja otethin pois ja rahat annethin emännällen takaasi ja
uhaattihin jo poliisillaki, kun n'oli muka vääriä seteliä.

Emäntä hairas koppansa ja rahansa, lähti pihalle ja motkotti viälä oves
jotta:

— Siin'on mulla pankkiherroja ku sarapistua, mutta rahan päälle eivät
hukaa!

Ja paiskas oven kiinni jotta koko rati täräji.

Yks herra juaksi viälä perähä ja huuti jotta:

— Menkää Soome Pankki näyttämä, niin emänttä panna putka ja mine soitta
vielä poliisi.

Mutta emäntä huiskahutti vaa mahtavaa häntäänsä ja huikkas jotta:

— Soita mitä soitat. Kun ei kelpaa, nii oo ilman!

Ja meni takaasi kortteeripaikkahan ja kyllä ne yhres sen kortteerin
emännän kans haukkuuvat pankkiherrat. Se emäntä sanoo jotta:

— Kaikellaasia mätäspäitä ja homeskorvia täälä Vaasan pankiis onkin
kun eivät tunne rahaakaan. — Turhaa sit'on vissihin mennä muallekkaa
kauppaamahan. Viän oman pitäjän pankkihin.

Emäntä teki sitte ostoksensa ja lähti junalle. Mutta siäl'oli heti
salapoliisit nenä pitkällä ja hairasivat emäntää kynkästä kiinni. Yks
otti kopan ja niin viäthin poliisikamarille, jotta vähä silloon tällöön
jalka maata kraapas.

Ja siälä tällättihin emäntä keskelle laattiaa koppinensa ku tuamiolle
ja tutkattihin ja kysyttihin oikee sukukunnittaan ja seki jotta:

— Mitä varte emännäll'on toinen hilkku pääs ny kun aamulla?

Kyllä ne salapoliisit peijakkahat kattoovat ihmiset tarkasti ku senkin
tiäsivät!

Mutta emäntä sanoo jotta:

— S'ei sitte paista teille yhtää mitää minkälaane hilkku mull'on. Mä
saan kulkia vaikka koppa pääs, eikä teirän tuu siihe mitään! Ja komjan
tähre mä panin uuren hilkkuni päähän ku olin sen kaupungista ostanu.

Ja huuti ja kolotti ja löi reitehensä n'otta poliisien äänt'ei kuulunu
olleskaa.

— Äläkkä huutako niin kauhiasti — sai se pääherra kiljaastuksi yhres
välis, ku emäntä veti henkiä.

— No huuran mä! Ja mä saan huutaa. Ku te ihmisiä tällä lailla
prissaatta ja hyppöötättä ja junasta pois jätättä. Ja rahat on oikeeta,
siit'ei päästä mihkää elikkä sitte on Suamen pankki vääräs ja kaikki
ihmiset hulluja, niin kun ne onki.

Sitte otettihin ne emännän rahat katteltaviksi ja viälä koperoottihin
emäntää ympärinsä erestä ja takaa n'otta se viimmee mossahutti yhtä
poliisiä korville jotta:

— Pysykkö siinä kauempana!

— Mutta jos ei nämä vääriä olsikkaa? — sanoo se komisarjus lopuksi. -Ei
ainakaa tämä 1.000 mk oo väärä.

Se soitti Suamen pankkihi ja seliitti färit ja numerot, niin siältä
sanottihin jotta:

— Ei n'oo vääriä! Tuakaa tänne vain niin vaihrethan.

— No siinäs näitte tuhannen pöllööt, jokk'etta tunne eres rahojakaa —
kiljaasi emäntä.

Nyt olis emäntä saanu kovasti mennä, muttei sill'ollu enää kiirus. — Se
istuu lavittalle ja haukkuu herrat ja ettivät poliisit oikee syrämmen
pohjasta kun ei ne tunne rahojakaa. Ja kysyy jotta:

— Kukas ny maksaa mulle päiväpalkat ja yäkortteerit, kun junasta
jätittä, häh?

Poliisit olivat kovasti sormi suus ja pyytelivät anteheksi. Sanoovat
jotta pankista oli soitettu.

Aamulla sitte käyy emäntä Suamen pankis vaihtamas rahat ja meni viälä
siihen pankkihinki, john'ei rahaa tunneta.

Levitti rahat tiskille pankkiherraan nenän ala ja käski tulla kattohon.

— Tuu säki vanhapiika kattohon jottas opit rahaa tuntohon!

Ja kyllä niiren oli naama pitkällä ja noloosisnansa. Koittivat jotaki
klopottaakki jotta:

— Älkää ny, olkaa ny. Pannahan ny säästötilille.

Mutta emäntä sanoo jotta:

— Niimmästä ja kans phy! — Tällääsehe pankkihi min'en töhri rahojani
säästhön pannakkaa! Ja sanon muilleki, kuinka hulluja pankkiherroja
tääl'on!




KAUHAVAN MUMMA JUNAS.


Oottako kuullu mihnä se Kauhavan mumma, joka lähti menhellä viikolla
junalla Vaasahan, ny mennä huristaa?

Vaasahan sit'ei ainakaa oo viälä tullu. Eik'oo kuulemma Kauhavallekkaan
takaasin lähretetty.

Niin että, mihnähän se mumma ny oikee seilaa?

S'ei ollu ennen junalla reissannu, eikä koskaa Vaasas käyny. Menny
viikolla lupas sen poika pistouvata mummalle lystireisun junas
Vaasahan, jotta tuankin imhen näkis ennen kualemaansa. Tikettirahat
antoo tullen mennen mummalle ja hevoosella komjasti toi Kauhavan
asemallen.

Asemalla saivat orottaa neljättä tiimaa ennenkö se juna tuli, jolla
lährettihin.

Kyllä se vähä hirvitti mummaa kattuakkin kun se juna tuli asemallen
kolme suurta silmää mustas pääs. Ja puskutti ja hohuutti ja frääsäs ja
kiljuu ja piti sellaasta jyrinää jotta koko asemarati täräji.

Mutta pääsi se mumma kumminkin junahan, kun se Aleksi punttas perästä
ja toi sen eväskopankin joukos. Pani mumman istumhan klasin viärehen
penkille ja sanoo jotta:

— Istukaa ny mumma täs vaan, älkäkää mihkää lähtekö ja pitäkää piletti
tallella.

Mumm'oli niin ouroosnansa, jottei se paljo mitää nähnykkää. Koitti vain
hamhenplakkaria jotta massi on tallella. Sitte Aleksi lähti ja juna
nykääsi matkahan. Mumman löi het' pään seinähä n'otta kolahti.

— Susnakhon! — kiljaasi mumma ja hairas penkistä kiinni.

Sitte rupes täristämhän ja jyristämhän n'otta mumma pani silmät kiinni
ja istuu ku tuamiolla aivan pleikinä eikä paljo hengittänykkää. Silloon
tällöön vain vähä ähkääsi ja puristi irvillä hampahin penkin lairasta
molemmin käsin.

Kerran se aukaasi silmänsä ja kattoo klasista pihalle, mutta sitä rupes
niin viämistämhän, jotta jenkkas ittiänsä heti poispäin.

Sitte tuli konehtööri ja kysyy:

— Onko mummalla pilettiä?

Mumma kattoo suurin silmin knappiherran päälle, nyäkäytti päätänsä ja
sanoo jotta:

— Ompa tiätysti!

— Antakaas tänne!

— Pilettikö? Em'mä pilettiäni anna, m'oon sen ostanu.

— Näyttäkää ny vain!

— Mitäs siitä näyttelöö, oikia se on ja rahalla ostettu. Ja niin syväs
s'oon hamhenplakkaris, jotten mä sitä ny saakkaa, kun on täs täysi tyä
pitää ittiänsä kiinni, jottei putua välille — seliitti mumma.

Konehtööriä nauratti. Se sanooki jotta:

— Ei sitä trenkää penkistä kiinni pitää, kyllä siinä istumas pysyy
muutonkin. Ei muukkaa pirä kiinni.

— M'oon vanha ihminen. Kyllähän nua nuaremmat näyttäävät pysyvän
muutoonkin junas, jokka pikapyärilläkin ajeloovat — puheli mumma, mutta
päästi kumminkin toisen kären koitteeksi irti.

Kyllä se vähä pakkas kallistelhon, muttei siitä kumminkaan puronnu.
Päästi toisenkin kären irti ja kun hetken klenkahteli, niin jo pysyyki
pitämätä penkillä. Mutta kyllä s'oli niinkun olis paljahan potun päällä
istunu.

Ja se konehtööri vain tinkas sitä pilettiä. Viimmeen se seliitti jotta:

— S'oon kuulkaa mumma junas sellaane reklementti jotta kaikkien pitää
näyttää konehtöörille pilettinsä, mutta sitte saa sen takaasi.

— Jassoo! — sanoo mumma ja rupes kopeloomhan hamhenplakkariansa.
Mutta s'oli kaikiista alimman hamhen plakkaris ja niitä hamehia oli
ainaki seittemän, n'otta konehtöörin piti jo lähtiä kattelemhan muiren
pilettiä.

Mumma meni järjestykses kaikki hamhenplakkarit ja vasta Lapuan ja
Nurmoon välillä se sai massin käshinsä.

S'oli kääritty kahren nästyykin sisälle ja siinäkin meni niin kauan,
jotta konehtööri lopuksi istuu jo orottamhan sen mumman viärehe. Ei
siinä auttanu hätiminen.

Viimmeen sai mumma piletin, näyttöö vähä nurkkaa konehtöörille ja sanoo:

— Katto ny, tuas s'oon!

Mutta kun konehtööri meinas ottaa sen, niin mumma pistikin piletin
takaasi vähä nopiaa. Ja siin'oli kovat seliitykset ennenkö mumma antoo
pilettinsä konehtöörin käthen.

Ja oikeen se otti kipiää mummahan, kun se konehtööri peijakas
hohtimilla leikkas reijän pilettihin.

— Kelpaako tämä ny enää mihkää? — kysyy mumma vesis silmin.

Ja niin tultihin Seinäjoelle ja ihmiset sanoo jotta:

— Ny pitää muminan lähtiä pois tästä vaunusta ja muuttaa junaa, kun te
Vaasahan meettä.

Mutta siit'ei tullukkaa mitää.

Mumma istuu, niinku Aleksi oli sanonu, kun naulattu penkillä eikä
lähteny mihkää.

Ja sillä tiällä se ny on! Mihnähän sitte seilaa, muttei sit'oo viälä
Vaasas näkyny. Eikä oo Kauhavallekkaan takaasi tullu.




APURETKIKUNTIEN AIKANA.


Oottako kuullu jotta tämä Suamen kansa, se ny vasta kansa on?

Sellaasta kansaa ei oo toista koko mailmas tappelohon. Mailman kansat
ovat tapella nutuuttanehet hikipääs viis vuatta, pyhkäässehet hikiä,
nytkähyttänehet välillä housuja ylemmäs ja taas nykäässehet. Ja ny ovat
saanhet kyllänsä. Sanoovat toisillensa jotta:

— Heitethän jo poijat pois, m'oomma väsynehet.

Suamalaane Jörö-Jukka on kynsiny saivaristuansa, tuumannu ja tuumannu,
että jos mäki täs ottaasin ja mensin sakkihin.

Ja mitäs ollakkaan, niin sekin riamastuu ja rupes sotimahan paljahin
kourin. Myllyytti ryssäpoikaa, n'otta siltä putos pyssyt ja muut
paukuttimet kourista. Potkaasi Iivanat takaasi kaalimaahan. Sylkääsi
kourihinsa ja sanoo — So poijat! Nyt oomma me suamalaasekki sakis. Nyt
se vasta isäntämiästen tappelu alkaa — Kuka täs kukkoo on?

Ja suurvallat kattelivat silmät tapilla ja imehtelivät tätä uutta
piäntä suurvaltaa, jok' oli noussu mailman näyttämölle.

— Höristelkää mitä höristelettä — sanoo Suami kaikenmailman
valtakunnille. — Täälä sitä on armeijaa minkälaasta vaan tarvithan.
Meill' on apuretkikuntia vaikka mistä sortista ja sellaasia poikia
ovakki, että tokenoo.

Kahres päiväs me lyämmä pysthyn valkoosen, punaasen, sinisen,
vehriääsen, keltaasen, sini-valkoosen, punakeltaasen,
monarkisti-tasavaltalaasen, temokraattisen, tsaristisen, taloonpoikas
eli kansan armeijan, puhumatakkaa lahtari-, punakaartilaas- ja
anarkisti-armeijoosta.

Meirän passaas lyärä lafka pystyhy ja ruveta tarjuamaha mailmalle
apuretkikuntia.

Näin:

— Vassokuu, pasaalusta, bitte, silvuplee, pliis-Mister,
kualemanpataljoona joka sortista!

Ehta kotimaasta kasvua ja koulua!

— Aa jos parempaa koulua halutahan, on sitäki!

— Saisko olla Siibunt svantsih Kaiserlih Jeeger bataljon?

— Tai Angloruskii Murmanskii legion?

— Tai Finskii kommunistiitseskii pataljon smerti Petrogratskavo
seevernavo frontta?

— Jeest, jeest! Kakof hatiitje? Vaskare vara? Uot du ju uont?

— Mihnä pitääs keisarin eli kuninkahan ensin kaataa ja sitte nostaa
pystyhyn — vassokuu, tääll' on poikaa!

— Aa, kussa kansanvaltaa uhkaa taantumuksen musta peikkoo — tääll' on
poikaa!

— Kuka haluaa Turkin keisariksi? — Tääll'on poikaa iskemähä puolest
islamin ja Mahometin!

— Jos ei bolshevismi tahro oikee juurtua ja kukkaa kasvaa — täältä saa
musikkaa!

— Mitä sais olla? Me levereeraamma priima apuretkikuntia valmiista
varastosta kahren päivän toimitusajalla, fob vastaanottosatama. Työteho
taataan!

— Pasaalusta tavaaris! — Vassokuu pestä pruuri! — Pitte Alte Kameraat!
— Pliis mister Bull! — Silvuplee Fransuaa!




YKS PIRTTIREISU.


Oottako kuullu jotta kyllä sit'on emäntä-ihmisellä hompsottamista?

Kun on askarehet, pärinän kuarimiset, kaffinkeitot, isännän
passaamiset, kakaraan kurmoottamiset, krannin haukkumiset ja kaikki
vaivoona n'otta sitä on oikeen päivän mittahan katketa ja välihin
oikeen sekooksis, jottei tiärä mitä teköökää.

Ja kun on kyllä paljo tyätä ja tohinaa, niin tuloo viälä kesken kaikkia
pirttiihin pyyttö!

Ja kun sinne ny ainakin pitää mennä, niin, eikös silloo piika rupia
pritakoomaha!

Kyllä s'oon niin harmillista, jotta oikee välihin riivooksihi pakkaa.

Niinku Ilmajoella Ujaasten kyläs täs menhellä viikolla.

Emäntä oli justhin saanu haaston pirttiihi yhren toisen isoon taloon
emännän tyä. Ja emäntä ku hössäs ja sössäs askarehia n'otta silmät
väärinpualin pääs ja huuti ja hoilas piiallekki jotta:

— Tee ny säki hyvä ihminen jotaki, jotta mä pääsen lähtemhän sen
pirttikeen tyä!

Niin eikös tua piikapössöö, en paremmin tuu ja sano, rupia huuthon
kolottamhan jotta:

— Tällääne taloo, kun ei muuta ku silakkaa ja pärinää, pärinää ja
silakkaa ja aiva pitää ittensä tappaa!

Hairas kaatirauskan vyältänsä, n'otta poikki meni, nakkas patapenkille
ja sanoo jotta:

— Tuas o'. Minä lähren!

Emäntä suuttuu kans ja rupes mokottohon jotta:

— Mee hyvä läjä — — —.

Ja piika ettii kimpsunsa, eikä kampsua tarvinnu ettiäkkää, ja niin meni
n'otta ovet paukkuu!

Pesi viälä peijakas ainualla purkkihilla verellä silmänsäkki, n'otta
ku emäntä meinas keittää ittellensä sen harmin päälle kaffit ja pani
pannun kraakuhun, niin ei vettä ollukkaa!

Ja pirttiihi olis heti pitäny lähtiä. Ja prunni oli kuivilla ja vettä
oli piika vetäny ainaki kolmen pyssyhollin päästä yhrestä kivenkolosta,
john'oli lähres.

— Ku kaikki tulemukset täs pitääki tulla yhtaikaa! — pahkulootti
emäntä. — Ja sinne pirttiihi ny ainaki pitää lähtiä ku
tuliaas-mosseloki on ollu pantuna jo kauan aikaa. Ja vesi on kaikki ja
väki tuloo kuuren aikana kotia ja mennä pitääs —

Kyllä sillä emännäll' oli tuska ja vaiva, niinku ittekki ymmärrättä.

Ja niin se päätti lyärä kaks kärpäästä niinku sanothan, yhrellä
mällillä.

Emäntä hairas korveen loukosta ja haki kamarista sen pirttimosselonsa,
john'oli salvamatoon juusto, korja varileipä ja pikkuuset punaraitaaset
sukat, pisti korveehi ja kannen päälle.

Porraspääs makas kola ja siihe täjäs korveen päälle ja niin lähti.
Sanooki jotta:

— Täshän se ny menöö yksillä tulehilla, käyrä pirtiis ja tuara
takaasi tulles viälä vesikorvee. Sanoovat jotta akat ei taira tällätä
asiootansa, mutta kas vai ku taitaavakki!

Ja emäntä mennä lykkäs mosseluansa korvees kolalla toista virstaa
pirttitaloohin asti. Porraspääs otti mosselon korveesta ja vei
pirttikeelle.

Eikä se viälä lasta nähnykkää, ku jo että:

— Kyllä s'oon niin ymmyrääsmuatoone ja friski flikka, jotta harvoo
näköö! Ja niin kovast äiteensä näkööne!

Sitä sai sitte emäntäki nostaa ja kattella ymparinsä ja kovasti ne
pirttisukat passasivat sen jalkoohi.

Kaffit juathin ja ku oikee toren sanoo, niin vähä sekahanki pantihin,
niinku pirtiis pruukathan.

Ja sitte lähti emäntä hyvis aijoos takaasi kotiappäi lykäte kolaansa.

Kotonsa likillä poikkes lähtehelle vettä hakhon, ja kyllä sitä kismitti!

Kun ei s'ollukkaa muistanu ottaa nappua joukkohon! Eikä korvehella
kivenkolosta saanu. Niin sai tulla kotia asti takaasi lykäten kolalla
korveja ja ottaa napon följyhy. Ja taas takaasi sinne lähtehelle. Ja ku
se siinä napolla kipotti vettä korveehi, niin se jahkaasi jotta:

— Sen tuhannen päitäkö mä tätä korveja oon erestakaasi lykkiny? —




LAPUAN RAIPPA-AKAT.


Oottako kuullu jotta nyt repes Lapualla oikee suurpuhristus viinapesis?

Siälä pirettihin suuri kansalaaskokous menhellä viikolla siitä,
jotta kuinka saataashin se synnillinen meno, ryyppöö ja kaikkinaanen
villitys lopetetuksi, joka Lapualla on pääsny niin suurehen vauhtihin.
Ja päätettihin ruveta oikee joukkohommahan kaikkia pontikkatrokaria
vastahan.

Menny maanantakina se alkoo. Lapuan vaimo-väjet olivat valinnehet
joukostansa kymmenkunnan suurinta ja rotevinta emäntää lähetystöksi
lähtemhän yhren Maijan kämppähän, josta viina on virrannu ympärinsä.

Emäntään naamat oli kovasti nojettu, jotta n'oli ku neekeriä. Ja
jokahittella oli kauhiammoonen kuusenkarahka olkapäällä.

Niin lähtivät ja tulivat Maijan huushollihin. Maija makas honkkinsa
kans kaikes rauhas, kun ovi aukaastihin ja sisälle tulivat nua
murjaanit.

Siitä peljästyy Maija niin kauhiasti, jotta se hyppäs heti kamarihi.
Mutta murjaanit tuli peräs.

Nyt otettihin Maija katteltavaksi.

Kaks friskiä akkaa piteli kiinni ja neljä, elikkä oliko niitä viis,
akkaa huhtoo kuusenhaoolla erestä ja takaa niin paljo ku jaksoovat
aivan paljahalle. Ja Maija hyppii ja huuti ja pannasti, n'otta s'oli
aiva punaane — erestä ja takaa.

Mutta mikään ei auttanu. Akat piiskas Maijan oikee perin pohjin. Ja
sitte huurettihin jotta:

— Tohtori tupahan voitehinensa!

Ja siältä tuliki lisää yks mustanaama tervapytyn kans. Se meinas
tervata Maijan hellemmät tuntehet, mutta pytty oli jäätyny ja tervasuti
istuu niin lujas kiinni, jotta varsi vain katkes tohturin käthen ku se
yritti sitä irti.

— No jääköhön ny voithet toisehen kertahan — sanoo se musta tohturi.
— Mutta jos Maija tarvittoo toiste tällääsen peseen, niin kyllä mä
katton, jottei tervapyttyni jääry. Ja ens kerralla m'otan höyheniäkin
joukkohon, jotta saarahan vähä koristaa Maijan muatopualta, jotta
kankkukin paremmin tykkääs.

— Jaa, tuo lorvi! — huuti yks mustanaama. — Se kans piiskathan! Menkää
knapittohon sen housuja.

Mutta sen kuuli se mies tuvanlaattialla, vaikka se makas täkki korvis.

Ja se ku poukahti pystyhy ku ammuttu. Hairas housunsa ja meni nevalle
massatehtahan taa ku piili!

Eivät keriinnehet saara kiinni.

Pihalle oli kokoontunu suuri liuta ihmisiä kattohon ja kuulemhan ku
emännät tuli kämpästä.

Ne tuli ryhmärivistös, piiskat olkapäillä ja viimmeeteksi tuli tohturi
tervapyttyänsä manaten.

Sitte pirättivät ihmisjoukon ethen ja yks emäntä huuti jotta:

— Sellaasen peseen ku Maija ny sai, saa tästä lähtien Lapualla
jokahinen viinapesän hoitaja, oli se sitte akka eli miäs. Ja muistakaa
se!

Niin sanoovat ja näyttivät raippojansa. Ja sitte ne katos, jotta kukaa
lapualaane ei tiärä mistä ne tuli ja mihkä meni.

Mutta trokarit tietää, jotta Lapuan kauhiat »_raippa-akat_» ovat
noussehet haurasta ja siinä ei oo enää leikitteleminen. Siinä voi saara
raippoja vaikka kuka.

Kerran, jo pitkä aika sitte, tuli Lapualle sellaane faltesmanni, jok'ei
tainnu ihmisten kans' oikee puhella. Se pakkas krääkymähän.

Ja silloon ilmestyivät Lapuan raippa-akat faltesmannin kamarihin,
laskivat faltesmannin pöksyt linkkoohin ja piiskasivat, jotta veri
nokkuu.

Faltesmannista tuli sen perästä kuulemma oikee reiru ja mukava miäs.




ERINOMAASTA KOIRAN PASSOOTA.


Oottako kuullu jotta kyllä s'oon jo liikaa se sellaane koiran passoo ku
täälä Vaasas yhres herrasväjes pirethän?

S'oon lapsetoon pari ja frouv' on ottannu kasvateeksi mäyräkoiran,
jok'on niin ruma ja pitkänkruppinenki, jotta sais panna kolmannen
jalkaparin ala, jottei vatta maata kraapisi.

Ja sitä koiraa ku ne syättää ja passaa, n'otta sivullisiaki hävettää se
sellaane homma.

Ottaasivat eres jonkin köyhän ihmisen liikalapsen, mutta ei! Koiraa vaa
syätethän — sanoovat ihmiset ja niin mäki tykkään.

Sillä syätethän vain sokuriplättyjä ja paakelssia ja maittilaa ja
kryyrätyytä lihapullia. Ja frouva kanteloo erestakaasi pränkarullekki.

Kyllä s'oon niin kamalaa, jotta oikee hävettää ku luantokappalesta niin
passathan.

Sängyn päälle on koiralle tehty fiini tikuttu täkki ja sillä se makaa
ja huakii. Frouva käy silloo tällöö mötystä kääntämäs, kun s'oon
niin lihava, jotta s'oon ruvennu ähkymähä. Talvella sill'oli tikuttu
villatakki ja oikee pikkuune punaane lakkiki pääs.

Ja välihin nostethan se koira pöyrälle klasista kattoho ja haukkumhan
ihmisille, jottei sen olsi ikävä. Frouva nostaa sen klasia vasthan
pystyhyn ja pitelöö kiinni kun sill'on niin ympyriääne perä, jottei se
pysy istumaskaa.

Täs kerraasti tuli sutari elikkä nokikolari köökkihi ku sillä
frouvall'oli se koira sylys.

Ja voi ku se koira koitti haukkua räkyttää ja murista sille
nokikolarille!

Ku kolari oli sitte menny, niin kyllä se koira inuu ja vinkuu ja oikee
sen näki, jotta se pyyti saara vastaki haukkua sille sutarille.

Se koira rääpäles oli oikee kipiä monta päivää, eikä se syänykkää enää,
irvisteli vain prässyltyn palallekki, ukaji ja aina meni köökkihi ja
koitti murista.

Ja niin viisas s'oli, jotta sit'ei saanu narratuksikaa. Frouva itkiä
pinnas niin kauvan, jotta herran piti kerraasti nojeta naamansa ja
tulla köökkihi muka sutarina. Ja frouva toi sitte koiran sinne ja
viisas jotta:

— Katto ny, Caesar, sutari, hus ii!

Ja se haukahtiki pari kertaa, mutta sitte äkkäs, jotta meinathan
narrata.

Ja voi ku se irvisteli rumasti ja näytti hampahia!

Se vinkuu ja ulisi monta päivää oikohonsa, n'otta siinä huushollis ei
ollu enää yän päivän rauhaa.

Herran piti viimmeen mennä ettimhän sitä sutaria ja pyythön tulla
kotiansa, jotta se koira sais haukkua. Ja sutari tuliki kun sai 25 mk.

Ja ny n'oon tehnehet se herrasväki sen sutarin kans vissin
piställingin, jotta se sutari kulkoo kaksi kertaa viikon siälä, jotta
se koira saa haukkua.




PIKKULINTU.


Oottako kuullu sitä merkillistä tapausta, ku yks pikkulintu lenti yhren
fiinin fröökynän muffihi?

En mäkää oo kuullu, mutta mä luin eileen sanomalehrestä ja siinä seisoo
jotta:

»_Eläinten elämästä_. Eilen kun eräs nuori nainen oli menossa torin
poikki, näki hän, miten joku kyyhkyshaukka ajoi takaa pientä lintua,
talitiaista tai varpusta. Molemmat linnut lensivät niin lähelle naista,
että hänen täytyi nostaa muhvinsa kasvojensa suojaksi. Tällöin lensi
pelästynyt pikkulintu suoraan naisen muhvin sisälle ja jäi sinne
peläten ja vavisten. Nainen jatkoi matkaansa ja antoi linnun olla kauan
aikaa suojassa. Kun vaara oli ohi, lähti se taas lentoon.»

Eikö s'oon merkillistä? Ja kaunista.

Kun mä luin tämän liikuttavan tapahtuman eileen illalla, niin aivan
itku pakkas.

Ajatelkaa ny ku pikkuusta talitiiaasta ajaa takaa terävänoukkaane ja
pitkäkyntinen haukka ja meinaa repiä ja plokata höyhenet päästä siltä
pikkulinnulta!

Mutta oli se onni, jotta siihe sattuu tulohon justhin sellaane kiltti
ja helläsyrämminen nuari nainen, joka antoo sen pikkulinnun lentää
lämpöösehe muffihinsa ja olla siälä, niin kauan kun se paha haukka sitä
vaanii.

Tämä tapahtuma on tehny muhu järkyttävän vaikutuksen. Ja m'oon sitä
kovasti ajatellu.

Ah kuinka toisin eikö ookki useemmiten elämäs!

Tuallaasia syrämmellisiä, kilttiä nuaria naisia sattuu niin kovin
harvoon takaa-ajetun pikkulinnun ethen.

Kuinka useen emmäkö näekki mitä suurinta syrämmettömyyttä tällääsis
tapauksis.

Kuinka monta takaa-ajettua pikkulintua eikö ookki joutunu jonkin
petomaasen koukkukyntisen haukan kynsihin, revittäväksi ja
raareltavaksi.

Syrämmeni vuataa verta kun sitä ajatelen.

Ei oo ollu nuarta kilttiä neitiä, jok'olis tarjonnu muffiansa haukan
uhkaamalle pikkulinnulle. Jok'olis antanu tuan elämän kylmyyttä
kärvistelevän pikkulinnun hetken lämmitellä lämpööses muffisnansa.

Vaan mitä sensijahan useemmiten näemme elämän taistelus?

Juu, hyvä herrasväki, sen mä sanon teille! Kun tuallaane pikkuune,
siävä talitiiaanen vanhan haaskan elikkä kamalan tarhapöllöön
ahristamana yrittää päästä piilohon ja vähä lämmittelhön jonkin nuaren
naisen muffihin, niin kuinka toisin eikö ookki elämäs.

Sen siahan, jotta suajaa ja lämmitestä takaa-ajetulle antaasivat,
ne hosuu ja huitoo, huutaa ja krääkyy, sylköö ja potkii, n'ottei
pikkulinnun oo likikään meno.

Näin teköövät useemmite nuaret syrämmettömät naiset.

Mutta sitte on toisellaasiaki naisia, salakavaloota ja petomaasia,
jokk' oikee pyyrystäävät tuallaasia hätääntynehiä pikkulintuja, niin
julmaa ku se onki sanua.

Kun ne näköövät sellaasen lintuparaan härisnänsä lentelevän, niin
aukaasoovat muffinsa jo kaukaa ja kököttävät jotta:

— Tule tule pikku raukka — — —

Ja ku tua pikku raukka painaa korvat luimus muffihin ja luuloo
pelastunehensa jonkin kissipöllöön eli huuhkajan kynsistä, niin nua
kamalat, petomaaset ja syrämmettömät naiset, nappaavakki lintuparkaa
niskasta kiinni ja huutavat jotta:

— Ähä Iivari, nyt et enää lennäkkää!




MIÄS HOI! MIK' ON NIMES?


Oottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä
korkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok' oli hänen
eresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja
puheen pauhu.

Ja koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa
mäeltä ja huikkas:

— Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta?

Niinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni:

— M'oomme suamalaasia.

— Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia
näyttää ja ulisoo?

— N'oon ruattalaasia!

— Ettäkö t'oo samaa kansaa?

— Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi.

Silloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe,
aukaasi suunsa ja huutaen kysyy:

— Ook sä suamalaane?

— Totta helekutis m'oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa!

— Jo toren sanoot! Miäs, mik' on nimes'?

— Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus.

— Kuink'oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa.

— Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan
sanua, — kuuluu laaksosta.

— Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle
pannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta.

— Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan.

— Mikä eli mitä se sitten on se grönberg?

— S'oon tuan Kustaan liikanimi! —

— Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot?

— M'oon Lumpäri! —

— Onko siälä viälä muita päriä?

— On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri,
Limpäri, Plumpäri, Malpäri — — —

— Onkos Tuuspäri?

— On sekin —

— Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy
Kaappoo kauhistunehena.

— Tääl'on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja
Linkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti
ja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti.
Antessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari.
Nyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni.
Nuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti
ja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja
Sampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja
Mulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti.
Söö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — —

— Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo.

— Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o'.

— Onko nua suomalaasia?

— Onko ne, vaikka niill' on niin kamala nimi.

Silloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla:

— Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä
teille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä.




ÄLKÄÄ OTTAKO VANHAAPIIKAA KÄRRYYLLE.


Oottako kuullu sitä nurmoolaasen isännän kyyttiretuuttia?

Sitä ku se isäntä vanhaapiikaa reisuusti hyvänhyvyyrellä kuskas
porvarihi?

Ja mitä siitä sitte tuli?

No siitä tuli totisesti sellaane tomina, n'otta se isänt'ei ota toista
kertaa enää vanhaapiikaa kärryyllensä. Eik'olsi sillookaa ottanu, jos
s'oiis arvannu akkaväen oikian luannon.

Se isänt'oli yhtenä sateesena päivänä menos seittemän kilomeeterin
päähä porvarihi poukkolavalla, kun se näki tiällä rapakos mennä
flossottavan erellänsä yhren vaimonpualohoosen.

Satoo kovasti, n'otta sillä akall'oli nostettu päällyshames korvihi,
niinku täälä puales pruukathan. Ja punaruutuune tikuttu alushames, john
oli kovasti leviäkairaane krepu hännäs ja sammalvehriääset rairat,
loisti ja väläji ku salasmaa.

Isäntää huikaasi jo kaukaa ja sen salaviahevoonenki rupes pritakoomhan.

Eikä menny sivuutte, vaikka isäntä olis kuinka nykiny ja jukittanu.
Salavia nosteli vain päätänsä ku ainaki hevoone, irvisteli taivahalle
ja höristeli jotta:

— Iiiha-haha, iiih —!

— Ookko hullaalemata siinä senki pöllöö! Täs ihmisellen huutelet
ku pareeki hevoone, vanha rutimuljus! — jahkuu isäntä ja flätkääsi
suittenperillä salaviaa hännälle. — No meekkös siinä!

— Iiiha-ha-ha, iiha-ha-ha — huuti salavia ja rupes oikee lyämähä kaviua
tiähä.

— No kyllä mä sen näjen! Ei sun trenkää sitä siinä höristellä, — puheli
äijä kärryyllä, eikä saanu salaviaansa sen punaasen hamhen sivuu.
Viimmee kysyy jotta:

— Kuka se krepuhäntä siäl' on?

Silloo kääntyy se punahamehine akka, eikä se ollukkaa akka, kun flikka,
vaikka jo vanhanpualohoone ja vähä krussahtanu.

— Minä täälä vaa — sanoo se vanhapiika. — Pitääs täs porvarihi mennä,
mutt'on niin lipoone tiä, n'ottei taharo oikee piaksuulla päästä.

— No tulla tänne kärryylle, niin pääsöö samas kyytis, kun tua
hevoonenki niin pelekää sun punaasta alushamestas, n'ottei sivuu pääse.

Ja niin teki isäntä miälestänsä hyvän tyän, kun otti sen vanhanpiijan
kärryyllensä.

Reirusti ja rehellisesti siinä mennä körötettihin. Ei puhuttu, ei
pukahrettu. Isännän hatun partahasta vai silloo tällöö nokahteli
vesipiskoja piippunysähä, jotta se vähä kuraji ja sitte sammuu. Ja
vanhapiika istuu hames pään ympärillä, n'ottei näkyny kun tuuman verran
nenän päätä.

Siin'oli koko asia.

Mutta ku kylän akat tihrusilmät saivat kuulla, jotta isänt' on kyytinny
seittemän kilomeetriä yhtä vanhaapiikaa hamhet korvis, niin siitäkös
möly nousi! Porokellot klipajivat pitkin koko kylää n'otta emännänkin
syränalaa rupes lopuksi raistelemahan.

Se kattoo salaasin pualin isäntää, jonka kans sen olis puhet ajella
myötä- ja vastamäjet, ja rupes jo tuumamaha jotta:

— Kuka sen tiätää —.

— Ook'sä pöllöö? — sanoo siihe isäntä vaa. — Vanha ihmine, sama ku
mensit salaviaa haukkumhan. Se hullu oli.

— Ei tiärä pyssyä taata, vaikk'ei s'olsi laringiskaa — jurnutti emäntä
ja rupes jo uskomhan.

Ja ku se sen vanhanpiijan sitte näki, niin se kulki jo aiva sivuuttaasi
ja kotkotti.

— Hullu akka! — tiuskaasi vanhapiika ja huiskahutti häntäänsä. Sanoo
jotta:

— Ohoh, olispa halpa!

— Se on vissi! — jahkaasi emäntä ja uskoo ku kirvehensilämähä.

Ja siitä se jurnutes alkoo.

Niin että ku täs hiljan olivat Nurmoon kirkos ja emäntä näki sen
vanhanpiijan toisella seinällä, niin ei muistanukkaa, mihnä oli, kun
rupes putimaha nyrkkiä ja veisuu meni aive väårähä kurkkuhu.

Ja kun pihalle tulivat, niin emäntä kuapii aiva ympärillensä kun
vihaane kana ja huuti jotta:

— Ajaasikko viäläki friikyytillä senkin kruttu!




MAINARIPOIKA VANHAS MAAS.


Oottako kuullu kuinka suupaltin suu tukithan? Täs joulun alla tuli
Amerikasta yks mainaripoika, jonka suu oli kovasti levinny ulkovalloos
ollesnansa. Oli tianannu kolimainis rahoja ja viimmee pistäny pitkän
sormensa striik kaaran pyärän ala ja saanukki komppanialta tuhat taalaa
ja kipurahat päälle.

Tuli ny Suamehe käymhä ja oli leviää. Puhuuki sellaasta klopotusta,
ettei sitä tahtonu eres sen oma äiteekää ymmärtää, ku se niin kovasti
murti enkelskaksi.

Se kävääsi Vaasaski kattomas kaupunkia eli taunia, niinku se sanoo ja
lähti iltajunalla pois.

Istuu vaununpenkillä mahtavaa amerikkalaane piippu hampahis ja aina
välihi kraapaasi kengänpohjasta tikulla valakian.

Ja jutteli sellaasia asioota ihmisille Amerikasta, ettei sitä ymmärtäny
kukaa. Sanoo jotta:

— »New Yorkin tipolle stiimasi treini kun horstrekin reissari. Puh,
ja siinä stopattiin träkillä. Porterit horivat suutkeisia helppaamaan
ja liittaamaan vestiläistä streetille. Oo mai kuinka greit tauni on
New York. Haussien topit ja piltinkien ruuffit riitsaavat purinier,
taivaaseen. Streetillä ja älillä piipulia laikenitinkiä ja hool tauni
kun piknikki piipulilla krautattu. Ool konttrin mies vookii. Päässää
streettejä. Vatsii stoorin ikkunoita. Somtaimina ketsaa pokettia, miss
on taalaa 900 monia pokettipuukassa.

Soortisti stoppaa fala vookintansa. Saini ikkunassa sypraisaa. Hän
riidii ja statii sainia:

»Härmä, restaurat. Oolkontrin sapuskaa, reklatineriä, hämeneksiä,
kaffia ja paita päälle.»

Raituvei hän pussaa insaitiin itsensä, ketsaa teipulin ja sitaunaa
tuolille.

Raituvei sorvaa veitressi tineriä. Smailii niin oofulli sveetisti ja
tellii:

Vestiltäkö smaarti jungfela töörnää?

— Ähym!» — — —

Kyllä sitä juttua piisas.

Mutta sitte se rupes kattomha yhtä vähä herrannäkööstä miästä
vaununpenkillä ja kysyyki jotta:

— Mikäs mainari misteri on?

— Lääkäri m'oon — sanoo miäs.

— Siälä Amerikas oli sitte hyviä tohturia. Toisellaasia kun vanhas
maas. Kun siälä Kalumentiski yks miäs sai porates ruastunhen
rauranpalan syrämmehe, niin tuli tohturi heti paikalle, aukaasi
puukoolla rinnan, otti nuan nuan vaan, syrämmen kourahansa ja veti
puukoolla halaki. Nyppäs rauranpalan pois ja kursii syrämmen kiinni.
Kahren viikon pääst' oli se miäs friski kun pukki.

— Jo oli hyvä — sanoo oolkontrin tohturi. — Kun mäkin opis kuljin,
tehtiin siälä, johna m'olin, kans hyvä leikkaus. Sinne tuli miäs, jolta
leikathin korvat irti ja siirrettihin tuuma taappäin.

— Soo-oh? — sanoo mainari.

— Joo-oh — sanoo tohturi.

— No mitä varte? — kysyy mainari.

— No ku sill'oli suu korvihi asti ja piti viälä levittääl




LAKANA FÖLJYHY!


Oottako kuullu niiren kahren tuamarin saunareisusta?

Täs joulun välipäivinä tuli Helsingistä yks tuamarismiäs kestihin
toista herraa täälä Vaasas. Ja sitte ne päättivät yhtenä iltana lähtiä
saunaha.

Ja menivät kans ja ottivat yhtehöösen lakanan ja pikkuusen
silmänvoiretpotun kans joukkohonsa. Ja kylpöövät kovasti ja hikosivat.
Ja aina välihi pluiskahuttivat siitä potusta.

— Heitethäs taas vähä lisää löylyä!

— Hoh hoh ku on tulista!

Ja niin kovan löylyn ottivat jotta aiva kuuppiivat ja olivat lavalta
purota.

Mutta kun saunapiika truiskas sangoon kylymää vettä herrojen selkähän,
niin se vähä friskas.

Mutta niin olivat herrat fletkooksis sen löylyn päälle, jotta
saunapiian piti knapita herraan pöksykki traksiloohi kiinni, muutoon
n'olis puronnehet ja herrat tullehet vaikka housuuta kotia. Niin n'oli
väsynehiä.

Eivät yksitellen pysynehet pystyskää, mutta saunapiika hoksas konstin.
Se tälläs herrat nojaamahan toisiansa vastahan ja käski pitää kiinni!
Niin pysyyvät pystys ja pääsivät kävelemhänki!

Pisti viälä sen herraan lakanankin toisen paltoon plakkarihi ja niin ne
lähti yrittämhän kotiappäin.

Ja hyvin meni!

Meni niin hyvin n'otta herrat ittekki tykkäs, jotta se menöö hyvi.

Ja pistivät lauluksi jotta:

    Tippaakaa en kehu
    mutta sellaane
    on Kalle Aaltonen,
    seuduilta sieltä pitää surut olla pois,
    miss on Kalle Aaltonen!

Ja sitte tuli sellaane miäs, joll'oli kapula käres ja hopiaknapit eres
ja takana. Ja sanoo jotta:

— Mitäs te täällä roikastatta?

— Mitäs me — — — Ei me mitää roikasta, me vaa vähä laulamma — — —

— T'ootta kuulkaa juavuksis! — kiljaasi se kapulaherra.

— Kyllä s'oon niatua herra kapteeni — hik — —

Ja samas pääsiki herraan käsikoukku auki ja molemmat kellahtivat
silmällensä karulle.

Silloon poliisi sanoo jotta:

— Kyllä s'oon ny selävä!

Ja lähti viämhä niitä konttuurihi.

Mutt' ei saanu! Kun n'oli sellaasia lihavia rötkälehiä, eiväkkä
pysynehet pystyskää. Eikä ollu kelkkaa.

Herrat makasivat mahallansa ku tynnyrit ja poliisi huuti jotta:

— Noskaa ylähä siitä!

— Millä juuttahalla, herra konstaapeli, tästä ylhä pääsis? —

— S'oon maharotoonta — sanoo jo toinenkin herra ja kellahti seljällensä.

S'oli niin kamala paikka jotta poliisiki meinas jo suuttua.

Mutta sitte muistiki se herra, joll'oli se lakana plakkaris, sen
saunapiian konstin ja sanoo poliisille jotta:

— Ei tästä muutoon mitää tuu, jonsei herra konstaapeli tarjua meille
käsikoukkua! — — —

Ja kun aikansa yrittivät niin pääsiväkki konstaapelin sääriä pitkin
silpoomalla käsikynkkähä kiinni ja seisomhan. Ja niin lähtivät.

Poliisi, jok'oli selvä, asteli tyrniää ja kankiaa ja herrat kerranki
sananmukaasesti pysyyvät pystys vain poliisivoiman avulla. Tulivat
sitte konttuurihi, johna ne riisuttihin.

Ja viäthin putkahan.

Siäl'oli olkipolsteri nurkas niinku herrat hyvin tiätää, ja sen päälle
käskettihin panna maata.

— Tuata, tuata — sanoo toinen herra. — Mihnäs täält' on lakana?

Poliisia nauratti. Sanoo jotta:

— E-hei täälä lakanoota pistouvata!

— Mutta, tuata, tällä mun kampraatillani on lakana palttoon plakkaris.
Eikö me saa sitä tänne? — kysyy se toine herra, joka viälä puhuu.

Se toine ei puhunu enää mitää. Se mässähti heti keskelle laattiaa.

— No joo, kyllä sen saa — nauroo poliisi ja meni ja haki.

Herra levitti sitte lakanan polsterin päälle ja pyäritti
kampraattinsakki sen päälle. Ja sitte kans pani maata.

Ja hyvin nukkuuvat ainaki kaks tiimaa, kun samas aukes putkan ovi ja
sinne lykättihin kaks kauhiasti rähisevää hampuusia. Poliisi nakkas
olkipolsterin niillekki.

N'oli vissihin ollehet monaasti ennenki taloos, kun heti petasivat
toisehe nurkkaha ja rupesivat makuulle.

Mutta sitte hoksas toinen jotta:

— Katto, kuule totisesti, nualla toisill' on lakana!

Ja siitä ne suuttuuvat ja rupesivat jylläämhän ja trumpaamha ovhen,
jotta poliisin piti lopuksi tulla kattomhan ja kysymhän jotta:

— Mitä ny?

— Meille kans lakana! Niinku nuallaki on! Mitä se sellaane tiätää,
jotta täällä toisia makuutethan olkipussin päällä ja toiset saa
lakanalla maata? —

— E-hei poijat! — nauroo poliisi.

— Miksei?

— Onkos teillä lakana följys?

— Ei ookkaa.

— Mutta nualla herrooll'oli! Olsitta teki ottanhet joukkohonna niin nyt
olis!

— Kyllä nua herrat perhanat hoksaavat aina kattua ethensä — manaalivat
miähet.




OPETTAJASTA TULI VANHAPOIKA.


Oottako kuullu mitä varte yks kunniootettava kansakoulun opettaja
Kauhavall' on tehny lujan päätöksen, jotta s'ei ota ikänä akkaa, ei
vaikka taittuus?

— En ikänä ota akkaa, en totisesti otakkaa akkaa! — oli kuulemma
pahkuloonu itteksensä tua rehellinen kansakoulunopettaja, jok'on
poikamiähenä menestyksellisesti taistellu kaikkinaasia naismailman
houkutuksia, vikittelyjä ja suaranaasia petkutusyrityksiäki vasthan.

Kun oikeen halki sanoo, niin pitää tunnustaa, jotta sit'oli
ny karkausvuanna ruvennu silloon tällöön jo vähä viämistämhän
akkamailmahanpäin, mutta kyllä halut lähti, kun se täs yhtenä iltana
tuli kävelyltä kotia, pani sateenvarjon nurkkahan ja näki minkälaasia
ne sulooset flikat ovat, kun ne oikeen luantonsa näyttäävät emäntinä.

Viälä tänä päivänä ei tua kunniootettava ja vakavamiälinen kansan
lasten opettaja ymmärrä, kuinka ja mitä varte ne kaks taloon emäntää
tuli sen opettajan hiljaasehen köökkihin tappelemhan.

Ensin oli tullu toinen ja sitten toinen ja heti ruvennehet kyräälemhän
toisillensa. Toinen oli mulkaassu toisen päälle ja toinen het takaasi
jotta:

— Mitä siinä volkistelet?

— Mitä se sulle paistaa?

— Paistaa se!

— Tuallaanen!

— Oom mä vaan tälläänen — — —

— Pössöö — — —

— Itte sä pössöö oot — — —

Sitte ne lentivät yhthen, ja pyäriivät ja nykiivät ja repiivät
toisiansa hiuksista jotta suuret karvatukut vain lenteli. Ja huutaa
hölöttivät ja krääkyvät ja sanoovat niin sakiaa ja tihiää, jottei
kumpikaa kuullu mitään.

Mutta se toinen emänt' oli paree.

Se sai hairatuksi sitä toista patukasta kiinni, ja voi armas kun se
ruataasi sen nuan olkansa ylitte laattiahan kun märjän trasun vain,
niin hamhen liirinki siltä toiselta prätkähti poikki ja repeskin
jotakin, ainakin justhin niin pani, ja toinen kenkuna lenti ovhen jotta
paukahti. Ja pöyrät ja lavittat poukkooli ja menivät aivan pirin pärin
ja sitte vasta kaatuuvat.

Ja kun se sai sen toisen alansa, niin kyllä se sen hantteeras ja
plokkas, voi jee.

Ei yhtää kattonu, mihkä löi, kun aivan vasta pläsiä fläiskytti. Ja
vaikka se toinen huuti ja krääkyy niin lujaa kun ikänä jaksoo ja
kerkes, niin toinen vain jotta:

— Huurakko siinä! — — —

Ja kyllä se sitä tukusteli!

Niin, silloon juuri tuli opettaja ja — voi ku se hämmästyy. Oli kun
olis taivhasta puronnu. Suu auki seisoo.

— Mitä herran jetuna te emännät teettä? — niin kysyi.

— Tappelemma tiätysti — hohuuttivat emännät ja lentivät taas kun
talanpiit toistensa niskahan, ja piaksut paukkuu ja hännät lenteli,
jotta paksut sääret ja rantuuset sukat vain loisteli ja siltä toiselta
tresaji sukkarihma ja toinen sukk'oli aivan syltys. Se, josta kenk' oli
pois.

Opettaja siunas ittensä, karkas mettähän moneksi tiimaksi ja aiva se
vapaji. Vasta myöhään yän päällä tuli kotiansa kuuholla korvin, mutta
silloon n'oli jo menhet pois sen köökistä.

Ja kun s'oli tuan tärisyttävän kohtauksen jälkehen nostellu pöyrät ja
lavittat köökisnänsä pystyhyn, lukinnu ovet tarkasti kiinni ja menny
levolle ja siunannu ittensä, niin viälä viimmeeteksi oli pyytäny jotta:

— Äläkä saata mua kiusaukshen ja katto mun perähäni, etten mä eres
vahingoskaan hemahra, enkä nappoho astua mahra.

Sitte vast' oli saanu unenpäästä kiinni ja kans kohta nähny unta
pitkistä tikoosta, jota pitki s'oli mennä lipittävinänsä ku orava
taivhaashen.

Se näki unta, jotta sill' oli hätä ja ahristus kauhia kun tikkahia
pitkin tuli sen peräs niin paljo kun ikänä kerkes kaks lihavaa
taloonemäntää, jokka tuan tuastaki olivat saara ja saara sitä
takinhännästä kiinni ja aina hokivat jotta:

— Saampas, saampas. — — —

Silloon se tuli ylimmälle pualapuulle ja tikkahat loppuu!

Taivahaashe oli viälä hyvästi kolme syltä!

Aivan sen otti hengen kiinni. Mitäs nyt tehrä?

Silloo tuumas ja oikee unisnansa sanooki jotta:

— Menköhön ny vaikka henki, mutta ponkaasen mä!

Ja poukahutti kans. Ja _pääsi_ kun pääsikin ylähä!

Kyllä s'oli uhkarohkia hyppy!

Mutta nahkansa pelasti. Akat eivät tohtinehet hypätä. Jäivät tikkaan
päähän vaan huutelohon ja viittoolohon.

Kyllä sen oli sitte hyvä olla sen opettajan, kun se näki, jottei ne
akat pääsekkää perähän. Eik'olsi luullu, jotta kansakoulunopettaja ja
jo vanhemmalla pualella sellaasia sopimattomia koulupoikaan konstia
osaakaa tehrä, kun se teki. Kun näytti akoolle pitkää nenää taivahasta,
liputti kiältä ja oikee irvistelikin jotta:

— Äkkis rumaaset, ettäpä saanu!




TAKAUSMIÄHIÄ PYYTELEMÄS.


      _Viisas sana_: »Klumppuusta s'oon ihmise elämä,
      mutta siinähä se aika kuluu».

Ystävääseni, jos sinä tahrot tulla rikkahaksi ja viisahaksi, niin minä
annan sulle hyvän neuvon: Lyä nenäs takkakivhen!

Ja jos et heti ensimmääsestä lyännistä viisastu, niin lyä toinen kerta
ja vähä lujempaa.

Jos ei sekää auta, niin tärähytä kolmas kerta niin kovaa ku ikänä
jaksat.

Enempää ei tarvitte.

Katto sitte, ystävääseni, kuinka meni. Halkesko takkakivi vai menikö
nenäs littuhu?

Jos takkakivi halkes, niin susta tuloo rikas miäs, sillä jos sulla
ystävääseni on sellaane nenä, jotta sillä halkoo ja hakkaa kiviä, eik'
ota kipiääkää, niin s'on erinomaane aset elämäntaistelus. Sillä tianaa
rahaa! Kruuti ja tinamyyti on ny tyyristä ja tuntipalkat korkiat.

Mutta jos sensijaha sun nenäs meni littuhu ja sä tykkäsit, jott' otti
kipiää, niin susta tuloo erinomaase viisas miäs.

Sun pitää vai ahkerasti jatkaa harjootuksia ja takua nenääs takkakivhe.

Jota usiemmaasti ja kipiempää lyät, sitä viisahee susta tuloo.

Ja s'on sitte kova tosi!

Mutta kun on aikansa nenää takkakivhe takonu, nii sitä tuloo vähitellen
niin viisahaksi, jottei tarvitte ku silloo tällöö enää vähä knopahuttaa.

Niin on tehny kaikki viisahat miähet. Ja mä kans!

M'olin siihe aikha nuari lupaava ylioppilaskloppi ja makaalin talvet
Helsingis opintiällä. Lueskelin ahkerasti silloo tällöö, ja varsinki
silloo ku oli raha kaikki, muinaaspulkaarian ja tataarien kiältä
(ihmiset tiätää toristaa, jotta m'oon muitaki tyhmyyksiä elääsnäni
tehny), mutta kesät mä asustelin maalla faarin ja muarin tyänä.

Ja luin siäläki sitä siunattua pulkaariankiältä, kun ei mun kruppini oo
oikee koskaa tyäntekua kaivannu.

Ja hyvin se aika kuluu ja varsinki rahat. N'oli aina kaikki!

Muari pakkas krupajamha ja faari välistä kysyyki jotta:

— Mihkä sä poika oikee tuata rahaa paasaat? Eihän sulle piisaa
piikivekkää!

Ja kun mun ei passannu ruveta oikee nuukaha seliittelemähä, niin
mä tiätysti otin noukkahani ja menin yliskamarihi oikee vihoosnani
lukemaha sitä pulkaariankiältä. Ja kum m'olin kaks päivää lukenu, niin
mä keksiin konstin:

— Minä meen pankkihi ja otan laihnan! Sillähä sitä herrat rahapulasta
selviäävät!

Seliitin heti meininkini faarille ja muarille ja sanoon jotta:

— Nyt ei teirän enää trenkää mua auttaa. Kyllä mä pärjään ittekki.
M'otan laihnan pankista ja lujen ku hevoone.

— S'on oikeen poikani! — sanoo faari. — Tee se, niin saat elää. — Mistä
sä saat takausmiähet?

Faarin näytti vetävän vähä suonta suupiälestä ja muarinki meni suu
hymyhy.

— Jaa niin takausmiähet? — sanoon mä. —

Takausmiähiä tällääselle lupaavalle tiäremiähen aluulle, on koko mailma
täynnä! Täshä on rikkahia täloollisia ja hyviä tuttuja ja mukavia
miähiä koko pitäjes täynnä. No takausmiähistä ny ei puutett'oo, kun
vain on pankiis rahqja. — — —

Ei tartte muuta ku mennä taloohi ja sanua isännälle, vaikka tualle
Juha-isännälle, jotta:

— Tuata nuan m'oon täs vähä meinannu tehrä pikkuuse paperin pankkihi
ennenkö mä lopetan nua pulkaariankiälen tutkinnot ja lähren yliopiston
tipentillä tutkimuksia jatkamhan karakirkiisien maahan, että jos tuata
nuan te ny niinku pansia nimennä tähän mun paperihini. S'oon vaan
5.000 markkaa, ei se sen enempää. — Niin kiittää Juha-isäntä kun saa
vaivaasen pukinsorkkansa kriivatakki mun paperihini! — sanoon mä.

— Sopiipa koittaa. Miks'ei ny tuallaasta tiäremiähen planttua taattaasi
— tuumas faariki.

Kyllä mä vähä tykkäsin, jotta siinä faarin puhees kuulosti niinku
s'olis jotaki epäälly. En pääsny oikee kärryylle, jotta meinaskahan se
niinku sitä takausmiästen saantia vai epäälikhä se mun tiäteellistä
tulevaasuuttani.

— Saattaapas nährä! — sanoon mä. Ja s'oliki hyvin sanottu.

Ja niin mä lährin siitä paikasta paperit pläkkaris kylälle. En meinannu
muuta ku likimmääsis kranniis pyärähtää. Mutta Juha-isäntää ei rookannu
olla kotona ja Ylitaloon Matti-isäntä sattuu olhon kyröllä airanpanos.

Mä lährin sitte oikaashon vainion poikki Larvataloohi ja siäl'oli
isäntä kotona. No se haastoo heti kamarihi, käski emännän keittää
»maisterille» kaffia, vaikk'en mä maisteri ollukkaa, ja rupes kyselöhö
jotta mitä kuuluu.

— No eipä ny nii mitää erinomaasta — puhelin mä niinku pruukathan.

Me soviimma kovasti hyvin isännän kans ja mä alkasin sitte kautta
rantaan viämhä sitä asiaa siihe pulkaariankiälen opintoohi, jokka
mull'on viäläki kesken. Sanoon jo jotta:

— Pitääs täs tulvana kesänä lähtiä sinne karakirkiisien maaha
fonetiikkaa tutkimha ja siinä tarvitaas rahoja.

Sitte tuliki kaffit ja emännäll'oli kovasti suuria ja leveetä
»piaksumpohjia» prikalla.

Mä en oo ikänä nuasta peijakkahan präiskälehistä tykänny, johna telaa
suunsa ja saa leukaperänsä paisuksihin niitä mäihätes. Mutta mikäs
siinä auttoo? Ei passannu kiältääkkää, eikä s'olsi auttanukkaa.
Molempihi kuppiihi piti panna sulamaha ja ottaa »piaksumpohjan»
käthensä.

Onneksi lähti isäntä emännän perhän tuphan ja mun passas pistää korppu
plakkarihi. Olin sitte kovasti pyhiiskelöväni suuta, kun isäntä takaasi
tuli.

— Niin tuata — rupesin mä sitte taas uurestansa sitä asiaani. Jotta
tuata ajattelin, että tuata jos te tulsitte vähä takuumiäheksi — — —.

— Jaa tuata, jotta minäkö niinku tuata niinku takaamaha? — — — sanoo
isäntä ja rupes kovasti rykimhän.

Samas lenti kamarin ovi seljällensä jotta präikähti ja emäntä huuti
jotta:

— Voi herran jutina Juhannes kun paimen tuli kotia juasten jotta
lehm'on puronnu saviprunnihi!

Ja isäntä poukahti pysthy, hairas lakkinsa ja lähti ku ammuttu
juaksemha.

— Mihnä, mihnä? — hätäännyyn mäki. — Mihnä se saviprunni o?

— Voi voi tuata s'oon kahren virstan pääs larvas! Kerkiääkähä se
Juhannes sinne ennenkö se kualoo.

— Juhannesko?

— Ei ku se lehmä!

Mä juaksin peräklasista kattomhan isännän perhän ja kyllä se mennä
pyhkääsi n'ottei olsi luullukkaa sellaasta kyyttiä pääsevän, kun jalaat
viuhtoo ku vyhrinpuut ja tukka aiva oikoosna.

— No jos se tuata vauhtia painaa koko matkan, niin eikhän kerkiäkki
— vakuuttelin mä emännällen ja koitin lohruttaa ku sitä niin kovasti
itketti.

— Viipyykhän se kauan siälä? — kysyyn mä sitte taas emännältä, kun mä
muistin sen asiani.

— Ei suinkha se siältä ainakaa ennen iltaa kotia kerkiä — arveli emäntä.

Kyllä mun pisti vihakseni kun tuan lehmän ny justhin pitiki prunnihi
purota, muttei mun passannu ruveta iltaa orottamhan. Ja kun siin'oli
Esa-Heikkilääne, jonka kans m'oon hyvä tuttu, justhin krannina, niin mä
lährin sen tyä.

Siäl'oli isäntä kotona ja sama trahteeri ku Larvatalooski, mutta
emännälle mä sanoon jotta:

— M'oon ny justhin juanu kaffia tuala Larvataloos ja vatt'on niin
kovasti täynnä, jotta mä en ny paa sulamaha vaikka mikä olis, ee-en.

— Näm'on justhi tuatu Ekki-pakarista jotta n'oon kovast tuarehia ja
hyviä — hoki emäntä. Eikä siinä auttanu laupiahat silimäkkää.

Emäntä tukkii ja tukkii niin kauhian suutta »piaksumpohjaa» jotta oikee
mua raisteli. Vaikka m'olsin kuinka sanonu ja pannu vasthan, niin se
aina vaa jotta:

— No kyllä sitä ny yhren nisunpalan kastaa pitää! Eikä se paljas kaffi
oo mitään hörppiä.

Ja kun min'en ottanu, niin — se pani sen kauhian korpun mun kuppini
päälle!

Kyllä m'olsin tärkiää präiskänny sen »piaksumpohjan» seinähän ja
hyppiny tasapökkää, muttei passannu, ei passannu.

Asialla kun olin.

Mä kastoon, purin ja niälin ku sahajauhoja, mutta lopuuksi sain
pistetyksi pualiskan plakkarihini.

Sitte mä seliitin isännälle niitä pulkaariankiälen opinnoota ja sitä
tipenttiä, että tuata niinku takaamaha — — —.

— Jahah vai takaamaha — innostuu isäntä. S'oon oikee, jotta meistä
taloonpoikaasistaki ihmisistä tuloo oikee tiäremiähiä ja herroja, eikä
vaa aina herrasväjen mukuloosta.

— No min'oon ajatellu sitä samaa, jotta oikee filosofiian tohturiksi mä
meinaasin ja sitä pulkaarian kiältä — — — rupesin mä.

— No s'oon oikee! Ja minä tuun sua takaamaha vaikka kuinka paljo — — —

— Mitäh? — kysyy emäntä kamarin ovelta.

— No tämä maisteri pyytää mua sitä vähä takaamaha — seliitti isäntä.

— Takaamaha? — kysyy emäntä uurestansa ja kattoo mua ku viarasta sikaa
pärinämaas.

— Niin kattokaas emäntä, minä ny suaritan pulkaariankiälen tutkinnot ja
— — —

— No ei ikänä, sanon mä! — kiljaasi emäntä.

— Kuinka niin? — hämmästyyn mä. — No se ny on aivan vissi, jotta mä
pulkaariankiälen tutkintoni suoritan!

— Viis mä sun pulkaarin tutkamista! — karjaasi emäntä. — Mutta meirän
isänt' ei saakkaa mennä ketää takaamaha, sanon mä ja s'oon tyly tosi se.

— No mutta emäntä, mitä te ny — — — koitin mä.

— Älä ny viitti ruveta täs — — — koitti isäntäki.

— Tuki suus! Ei sull'oo täs taloos mitää rooraamista — huuti emäntä. —
Tyhjänä s'oot taloohi tullu, muistakkos sen?

Ja oli tryykätä isännän pönskähä kiinni.

— No mutta, olkaa ny, älkää ny, mun tähre tappeloho alaakko hyvät
ihmiset — pyytelin minä oikee vesissilmin.

Siitä nousi sellaane melu ja metakka, jotta mä klapsaasin yhres välis
ovesta pihalle.

Jäin portahille seisomhan ja ajatteloho, jotta mitä herrannähköhö tästä
oikee tuloo, kun n'oon nuan hulluuna. Tuvasta kuuluu viälä hyvän aikaa
emännän meluamine, mutta sitte tuli hiljaasta.

Mä kuulin isännän kuiskuttavan emännälle jotta:

— Jokhan se meni?

M'olin ku puulla päähä lyäty. En käsittäny yhtää mitää. Ja kun lährin
kävelhön, niin uuniklasista luurasivat perähäni, eiväkkä enää yhtää
riirellehet.

— Kamaloota ihmisiä! — sanoon ittekseni. Ja mitäs m'olsin voinu muuta
sanuakkaa?

Siit'oli hyvän matkaa Pömpelihin, johna mull'on vähä niinku sukulaasia,
vanhaa haisua, mithän o.

Ja siälä mä en pääsny oikee reirhu alkuhunkaa ku Pömpelin Antti-faari
sanoo heti jotta:

— Kyllä s'oon turhaa kuule sun siitä sen enempää puhua — — —.

— No kirjoottakaa sitte tuaho nimennä — ilostuun mä. — On se veri vettä
vetelämpi niinku sanothan.

— Ooksä hullu?

— Mäkö hullu? — kysyyn mä. Kuinka niin voitta luulla? Mä kun oon kohta
viisaustiätheen ja filosofiian maisteri?

Suaraan sanoen, Pömpelin Antti-faari oli niin epäkohtelijas ja puhuu
niin kamalasti ja loukkaavasti, jotta jos en m'olsi heti poistunu, niin
m'olsin pian menettäny ittekunniootuksen ja luottamuksen itteheni.

Niin kamaloota se musta puhuu ja mun pulkaariankiälen opinnoostani.

Mä kuljin sitte viälä mones paikas. Olin siinä Isoos-Kaapooski, jok'on
pitäjän rikkahin taloo, ja joh'on rahaa ku tuahta n'otta alimmaaset
arkun pohjalla mätänöö.

Ja siälä mä ny vasta imhen kuulin!

Sellaasen, jottei sitä tiärä koko pitäjäs kukaa muu ku mä. Ajatelkaa,
kuulkaa, kun se Isoo-Kaappoo on köyhä ku kirkonrotta!

Koko pitäjes luuloo ja pitää sitä oikee upporikkahana, oikiana
rahapiruna — eikä sill'oo äijäparaalla puupenniä! Puhuras on ku nualtu
lusikka.

— Herrenjee! — Vai ootta te niin köyhä? — pääsi multa poikaparaalta,
kun se oikee seliitti köyhyyttänsä. Oikee se itki.

— Kuinka t'ootta niin köyhä, kun teill'on 7 hevoosta ja se vanha salvia
kahreksas, neljättäkymmentä lehmää kytkyellä ja näin suuri taloo?

— Velkana kaikki, velkana kaikki — hoki Isoo-Kaappoo. Jos ihmiset
tiätääsivät mun velkani, niin ei rikkahaksi Kaapooksi haukutaasi. —
Kuka tiätää, vaikka vaivaastaloohi kualis —.

Kyllä mun tuli surko sitä rikasta Kaappoja. Mä sanoonki jotta:

— Kumma ku t'ett'oo jo kuallu?

— Sanos muuta! Sitä mäki oon ajatellu, jotta kuinka kauan mua täälä
piinathan — — —

Ja vaikk'ei mun olsi kuinkaa passannu, niin aina m'oon pruukannu
köyhille ja vaivaasille jotaki antaa. Olsin antanu Isoolle-Kaapoollekki
vaikka koko markan, muttei mull' ollu. Ei ollu ku yks ainua Fennian
paperossi looran pohjas. Mun teki kovasti ittekki miäli, mutta tarittin
kumminki sitä. Se otti sen ja pyyti mua viälä kraapaasta siihe
valkiaki, mutta itte se kyllä veteli. Kovasti se kiitteli ja kehahteli
jotta:

— Kylläpäs sinä poltat fiiniä paperossia.

Niin liikutettu m'olin, jotta aiva pakkas veret munki silmihi.

Ja ennenkö mä iltäyästä kotia kerkesin, niin m'olin travannu syämätä
koko pitäjähän päästä päähä, eikä yhtäkää takausmiähen nimiä ollu
paperihini tullu.

Mä tein sen merkillisen havaannon, että jos ei lehm' ollu puronnu
prunnihin, niin oli taloos häjy emäntä ja hyvä isäntä, elikkä oli
isäntä jo maksanu niin paljo takauksia, jotta s'oli päättäny ennen
hirttää ittensä elävältä ku enää ketää rikasta ja luatettavaa miästä
elikkä lupaavaa tiäremiästä, pappia eli puuställiä taata. N'oon
kuulemma kaikki samallaasia. Yks hyvä tuttava lupas vissisti tulla
takaamaha, mutta vasta tulvana vuanna, ku se ensin näköö, joutuuko se
maksamha yhren toisen takauksen.

Ja ne, joonka ei ollu näin hullusti asiat, mutta muutoon hyväs
toimhentulos ja jota ihmiset pitivät rikkahina — niin ajatelkaa!

Kun oikee keskusteltihin ja värteerattihin niiren raha-asiat, niin
n'oli kaikki köyhempiä ja kovemmas rahantarpehes kun mä, joka kuljin
vain takausmiähiä kyselemäs!

Niillä ny oli niin kiriät ja surkiat raha-asiat n'otta aiva mua
pyärrytti ja peljätti, kuinka niiren käyrähänkää.

Mä sanoonki joillekki jotta:

— Parasta ny on isännät ku te heti teettä laihnan pankkihi ja mä tuun
teitä takaamaha.

Harvas vain oli sellaasia rehellisiä sivistymättömiä ihmisiä, oikeeta
moukkia, jokka sanoovat suaraa, jotta mä muka en ikänä velkaani
maksaasi!

Mä tulin kotia vähä totisen näköösenä.

— No mitäs kuuluu poikani opintomatkalta? — kysyy faari. — Löikkö
pahoon nenäs takkakivhen?

— Voi rakas faari ja muari. Löin! Löin joka taloos n'otta silmis sätii!
— ja itku pillahti.

— Sepä hyvä! — ihastuu faari. — Keitäs muari ny poijalle kaffit. S'oon
kovasti viisastunu.

— Mutta mistä mä saan rahaa lopettaakseni ne pulkaariankiälen opinnot,
ku kukaa ei tuu takaamahan?

— No älä sure poikani — sanoo faari. — Mulla ja muarill' on arkun
pohjalla viälä kärpännahkoja. Saat ne!

— Mutta mistäs mä saan takausmiähet? —

— Takaa itte! Sehän on kaikista vissiintä. Ittehän hyvä miäs ittensä
takaa.

Mä kirjootin faarille velkakirjan ja merkittin itteni molemmiksi
takausmiähiksi. Ja rahat nousi ku konttuurista! — — —

Jokos uskot sanan päälle, jotta lyä nenäs takkakivhen?

Siitä viisastuu!




NÄLKÄSILMÄ-SUUTARI.

Oottako kuullu siitä nälkäsilmä suutarista puhuttavan?

Mä en pahaa pruukaa ihmisistä puhua, mutta tua suutaripakana teki
sellaasen kölöntyän vanhallen akallen, jott'ei tuallaast'oo ennen nähty
ei kuultu.

Kun senkin pikipeukalo ryäväs leskiakan kryytimaasta ruakamullan ja
vei oman klasinsa ala. Ei jääny sen vanhan lesken maaha ku kuarittuja
mulkkerokiviä, alunasavia ja hiataa.

Eikä se vanha leski voinu muuta ku itkiä suutarin häjyyttä.

Ja niin on asiat, jotta sillä suutarill' on kirjootettu laki
pualellansa, joka sanoo, jotta tämä ittensä elättävä suutari saa
kraapia kaiken ruakamullan köyhän leskiakan ainuasta pärinämaasta, jos
vain tahtoo ja ilkiää, kun kerran maa on suutarin oma.

Ja tämä suutari tahtoo ja ilikes.

— Knääkähtäkhön vanha ämmä siihe paikkahan! — Mitä se mua huiskuttaa,
hampahitoon akka! — ajatteli se syntinen suutari, joka kans meinaa
taivahasen päästä.

Ja veti ja kärräs lesken ruakamullan omallen maallensa.

Mutta vääryys ei vesoo.

Ihmisten tuli surku sitä leskiä. Taloonisännät ja krannit toivat
omasta maastansa monta kuarmaa parasta laia ruakamultaa sen lesken
paljahasehen kryytimaahan. Toivat sontaaki ja hyvää sontaa toivakki. Ja
pikkulapset kans auttoovat sitä vanhaa hyvää mummua. Ne toivat heti ku
löytivät tiältä ja kujilta valmista lantaa tikuulla sille mummalle ja
ahkerasti ittekki kulkivat auttamas mummaa lannoottamha pärnämaata.

Ja mumma kiitteli ja sanoo jotta:

— On niitä viälä hyviäki ihmisiä!

Ja lasten oli niin hyvä olla, jott'ei n'olsi muuta ku aina vai
lannoottanehet mumman maata.

Ja mumman maa tuli niin hyvähän voimahan ja menestyy niin kovasti
hyvin, jotta se sai kauhian paljo pärinöötä.

Mutta sen häjyn nälkäsilmäsuutarin maa oli kun noiruttu. Vaikka se
penkoo ja möyrästi pärnämaatansa pyhinäki ja oppipoijan piti paljahin
käsin lannoottaa maata, niin ei sittekkää kasvanu muuta ku pilliääsiä
ja karriaasia.

Maa piti kuivaa koko kesän. Pärnänvarret olivat rutuusia ja huanoja. Ja
sitte tuli nilviääsiä ja karvamatoja, jokka söivät pärnänlehret ylähä.

Ja oli kun koko luamakuntaki olis ollu sitä häjyä suutaria vastahan,
kun s'oli niin häjy sille mummalle.

Oikeen s'oli kamalaa kattuakki kun saret tuli. Aina tuli sellaanen
ukonpysty, jotta suutarin maahan ei puronnu nokkuakaa, mutta mumman
maan kasteli.

Ja kylän kissikki kulkivat yän aikhan pahanteos sen suutarin maalla.

Ne juaksivat matalana maantiän poikki ja airanviärtä suutarin
pärnämaahan. Siälä ne kuapii ja kraapii ja pengasti niinkun häjylääset,
n'otta siämenperunat oli aina ylähällä kun suutari huamaatti.

Ja suutari manas ja pärmänttäs niinku vain suutari saattaa ja taitaa.
Eikä saanu yhtää pärinää syksyllä maastansa. Kyllä suutari ny katuu
katkerasti pahuuttansa, mutta omiansa sillen, mitäs oli niin häjy.




YLISTARON ISÄNNÄN TÄMMI.


Oottako kuullu kuinka Ylistaros täs hiljan annettihin tämmi yhrelle
isännälle?

Niinku te tiärättä, niin ny erootethan joka pitäjäs torpparia ja
mökkilääsiä ittenääseksi n'otta pritaa, niinku teuvalaane sanoo.

Ylistaros s'oonki yleensä menny hyvin ja mukavasti. Isännät eivät oo
pannehet vastahan ja hinnoostaki on helposti sovittu. Torppari on
hommannu litran pontikkaa, s'oon yhtehöösesti ryypätty, vähä laulettu
päälle ja sillä hyvä.

Mutta oli siälä yks isäntä, joka rupes panhon vastahan. Torppari
ilmootti asian lautamiähelle ja lautamiäs lähti kahren viarahanmiähen
kans lukhon kovaa hopiaa sille isännälle, anthon tämmiä.

Ne tulooki noukkapystyä perätyste kujaa pitkin taloohi ja emäntä sattuu
uuniklasista äkkäämähän. Sekös huuti isännälle jotta:

— Sussiunakkoho tänne tuloo lautamiäs kahren miähen kans!

Isäntä hyppäs kans kattomhan jotta:

— Voi piihana sen tähre!

Hairas pärinäkellarin luukun auki, sukaasi piänintä kakaraa päähä ja
hyppäs kellarihi.

Sitä kersaa se löi sitä varte, jotta se tiätääs pitää suunsa kiinni,
jos kysytähän. Ei se sitä keriinny sille kersalle sanua, mutta se
ymmärti sen siitä mällistä.

Kellaris sattuu sille vähä vahinkojaki, ku kaatuu emännän maitofati
niskahan ja voipyttyki meni silmällensä multaha. Mutta mitäs siitä.

Lautamiäs tuli miähinensä, mutta emäntä huuti jo oves jotta:

— Ei isäntää oo kotona. S'oon mettäs rankakuarmaa hakemas.

Ja sen hyvän kans sai lautamiäs lähtiä. Mutta lupas pian tulla toiste.

Siitä nousi kova funteeri taloos, jotta pitääkö isännän lähtiä joka
päivä Koppeloho päiväkuntaha vai istua loppu talvi kellaris, jottei
lautamiäs rookaasi sitä tämmin kans.

Mutta mitäs ollakkaa, niin ei kulunu ku kaks päivää, ku lautamiäs
paukahti taas taloon pihalle viarasten miästen kans.

Isännän ahristi juaksujalkaa tallihin, ja ovi kiinni, muttei saanu
hakaha.

Lautamiäs havaatti sen ja lähti perähän.

Isännälle tuli hätä kätehe. Se aukaasi tallinluukun ja rupes tukkimhan
sen kautta pihalle.

Mutta tarttuuki vattasta kiinni.

Lautamiäs aukaasi oven ja hyvän aikaa ettii ympärinsä, ennenkö se
havaatti isännän jalaat ja piaksut.

Viarahat miähet vetivät kumpikin isäntää sääristä, mutta s'oli tarttunu
niin lujaha, jotta sit'ei saatu irti.

— No mitäs siinä! — tuumas lautamiäs. — Lujethan sille tämmi, mutta
oikialta pualen.

Ja menivät tunkiolle.

Lautamiäs luki paperista kirkkahalla äänellä sontaluukkuhu
tarttunehelle isännälle jotta:

— Täten kuttuthan ja haastethan —

Ja viarahat miähet toristivat jotta tämmi tuli laillisesti annetuksi ja
vastapläsiä lujetuksi, niinku laki määrää.




PAPINKISÄLLI.


Oottako kuullu minkälaane tulemus täs hiljan tuli yhyrelle nuarelle
papinkisällille?

S'oli hiljan lukunsa päättäny ja saanu kisällin paikan yhren suuren
rintapitäjän pappilas, johna se viätti hiljaasta ja miätiskeleväästä
elämää pappilan vinttikamaris, niinku asiahan kuuluuki. Ensimmääsiä
papillisia tehtäviä opetteli suarittamhan ja kovasti löi noukan
punaaseksi ku papin vanhin tytär itte aina tuli käskemhän syämhän ja
pakkas jäämhän istuskelemhan ja juttelemhan »herra apulaasen» kans,
niinku se sanoo.

Ei tiänny poikaparka, mitä olis tualle veikiälle ja punaposkiselle
papin tyttärelle sanonu, ku se katteli silmästä silmhän ja pruukas
kysyä jotta:

— Kuinka te täälä voitta, eikö teirän tuu ikävä yksinännä täälä istua
kököttää ku vanha homehtunu äijä?

Koitti poika-parka sanua jotta:

— Tuata, tuata, onhan mulla täälä kirjat, tämä kirjojen kirjaki ja
sitte mä ajattelen —

— Tänä iltana on nuarisoseuralla ilooset tanssit, ettäkö lähre sinne? —
kysyy se papin flikka.

— Kuinka, minäkö tanssihin? — Mutta, hyvä neiti, sehän on kauhiaa — — —

— Kyllähän se kauhiaa on, mutta jee ku s'oon lystiä! — Minä pruukaan
aina karaata illalla ku pappa kontti sänkyhy. Tänäkin iltana lähren.
Tulkaa joukkohon! — — —

Sen nuaren papinkisällin meni lämpööset väristykset kruppia pitkin,
silmis tuikahti ja se huakaasi jotta:

— Voi ku sais! — — —

— Miksei saa! — huurahti flikka, jok'oli aika hulivili ja villi,
nii papinflikka ku oliki. — Nakakkaa nurkkahan kirjat ja ne syvät
funteeraamiset, jost'ei tuu hullua viisahemmaksi ja lähtekää mun kans
tanssihi!

Ja samas se flikka jo rupes menemhän yksistänsä falssia laattialla,
lauloo, pyärii ja keikisteli, n'otta sitä nuarta papinkisälliä aiva
huikaasi ja pyärrytti.

Se näki ku Heroores Saloomen eresnänsä ja käsitti, jotta nyt hän on
joutunu viättelyksehe ja koetukselle.

Se tappeli urhoollisesti vastahan n'otta suuret hikihelmet poskipäitä
juaksi. — Ja se flikka riivattu liiteli ja liahuu, ku suloone harhakuva
sen silmis.

Yiimmee poika-parka rupes luulemhan näkevänsä näkyjä ja joutuu suuren
tuskan valtahan. Mutta se päätti taistella urhoollisesti viättelystä
vastahan ja karkoottaa tuan harhanäyn silmistänsä.

Esti se sanoo vakavalla ja juhlallisella äänellä sille haamulle jotta:

— Poistu! Apii male spiritus, pthy phto!

Ja sitte aukaasi silmänsä ja kattoo, mutta siinä se haamu vai leijaali
huanehes.

Silloo se nuari papinkisälli päätti jotta:

— Täs ei sanat auta. Täytyy käyrä käsin kiinni!

Ja niin se nousi vanhalta nahkasoffalta, sylki käsihinsä ja faarttas
haamun kimppuhu.

Kuuluu vai yks kiljahrus jotta:

— Voih!

Ja sillä nuarella papinkisällillä oli sylis ilmi elävä flikka, joka löi
käret kaulan ympäri ja puristi n'otta poikapark' oli tukehtua.

Ja kyllä se poika peljästyy ja säikähti ja huurahti jotta:

— Tekö se olittaki, ja mä ku luulin näkyjä ja haamuja näkeväni!

Ja flikka ku nauroo ja kattoo sitä nuarta papinkisälliä silmihi ja
poikaa viämistä nii jotta se jo tuumas jotta:

— Otanko totisesti ja pussata truiskahutan —

Nii samas knoputettihin ovehe ja pruustinna aukaasi oven ja sanoo jotta:

— Mitääh? — — — Kuulkaa hra pastori, kansliaha tuli yks nuaripari,
jonka pitääs vihkiä.

Se nuari herra pastori aiva haukkoo ilmaa ja se flikka juaksi kakluunin
taa piiloho.

Ja nii oli se nuari pastori sekaasinsa, jotta siitä paikasta lähti vähä
joutua vihkimhän sitä nuartaparia kansliaha.

Pöyrältä hairas kirjan kourahansa ja nii oli pökkööksis, jotta ku
liperin sitoo kaulahansa, nii ei muistanukkaa kääntää klipua ethenpäin,
ku se jäi niskaha.

Ja kanslias seisoo nuaripari yhtä sekaasina päästä ku herra pastoriki,
sillä nyt oli se juhlallinen hetki tuleva, ku heistä, kahresta
ihmisestä piti leivottaman samaa paria piaksut, jokka yhres kulkoo
myätä- ja vastamaat.

Oli siinä viälä sulhaasella toristajakki följys, jotta kaikki menöö
laillisesti.

Ja nii oli se papinkisälli siitä omasta asiastansa päästä pyärällä,
jottei hoksannu käskiä kontillensakkaa, ku seisahalta vaa rupes
vetelemhän.

Nimekki meni nii väärin jotta kysyy toristajalta jotta:

— Tahrokkos ottaa tämän Anna Kaisa Juhantyttären aviovaimokses?

Eikä kuullukkaa, vaikka sulhaane koitti hynkiä vastahan, jotta:

— Ei ku mä, herra pastoori, mä sen tahtoosin — — —

Mutta se päästä pyärtyny papinkisälli ei kuullukkaa.

Se jatkoo vai jotta:

— Ja nyt mä kysyn sulta Anna Kaisa, jotta tahrokko ottaa tämän — — —

— Joo herra pastori, kyllä mä — — —- sopotti flikka, jok'ei liioon
kuullu eikä nähny mitää, ku s'oli niin juhlallista.

— No s'oon sitte valmis! — sanoo pappi. — Kaks markkaa s'oon taksa.

— Tuata tuata — rupes sulhaane paneskelhon. — Se taisi ny mennä vähä
mistihi, herra pastori. — Kattokaas, s'oon mä ku meinasin tämän Anna
Kaisan ottaa, mutta se taisi ny mennä tällä Matille täs, joka tuli
niinku toristajaksi.

— Tekkös sitte olittaki sulhaane? — hämmästyy se papinkisälli.

— Minähän se oon niinku sulhaane täs ja tämä Matti on niinku
toristajaksi tullu — — —

— Voi herranjee sentähre — rupes morsiaan voivoottelemhan. — Mattiko
mun ny viää jä ku me jo tämän — — —

— Tämähän on kamala erehrys — voihkii se nuari pastorikin.

— No tuata, jos se ny jo niin umpisolmuhu meni, nii kyllä tuata
mäkin voin vaikk' ottaa tuan Anna Kaisan — rupes se toristaja-Matti
seliittämähän.

— Ei, ei missään nimessä! — sanoo pappi. — Orottakaa ny vähä, mä
katton, mitä kirkkolaki sanoo tällääsestä asiasta.

Ja pappiparka rupes sylkemhän sormenpäähän ja plaaraamhan kirjoja, luki
ja tuteeras hyvän aikaa, mutta ei löynny kansistakaa sellaasta pykälää,
jok'olis sanonu, mitä siin'olis tehtävä.

— Mutta jos lukis koko litanian väärinpäin, nii eikö se solmu sillä
aukees? — ehrootti sulhanen. — Jos sen ny tämän Anna Kaisan uurestansa
vihkis muhun, nii siiloonhan siitä tulis kahren miähen akka.

— Ei. Ei se passaa. Mutta mä tiärän paremman konstin — sanoo se
papinkisälli. Kun mä kysyn uurestansa varmemmaksi vakuureksi tältä
Matilta, jotta, jos se tahtoo ottaa tämän Anna Kaisan, nii sen pitää
sanua jotta:

— Ei!

Ja sitte ku mä kysyn Anna Kaisalta, nii se kans sanoo, jotta ei.

Ja sitte mä kysyn viälä jotta:

— Onko se ny vissi? — Nii sanokaa te jotta:

— Joo-oh!

— Ja sitte vihiitähän oikian sulhaasen kans.

Ja nii tehtihin ja kovasti hyvää ja lujaa tuliki.




HAMPURIN PÖRSSIS.


Oottako kuullu jotta m'oon ollu Turuus niis suamalaasen yliopiston
avajaasjuhlis ja voiin kovasti hyvin?

Mä kestaalin mones paikas ja hyvin tulin toimhen, mutta Hampurin
Pörssis mun piti vähä rähistä. Ajatelkaa ny, jotta Turku on melkeen
aiva suamalaane kaupunki, mutta siälä Hampurin Pörssis ei vaa saa
suameksi syärä.

Ja kaikki suamalaasekki siälä Turuus puhuuvat heti ruattia, ku ne
tuloovat Hampurin Pörssihi, kun s'oon niin fiini paikka.

Ja mä kun en osaa ruattia välistä olleskaa!

Arvakkaas kuinka siinä käythin kun mä tulin sinne ja meinasin syärä
suameksi?

Siinä tuli mulle ja sille passariflikallen sellaane »fenskaamine»,
jotta muiren herraan jäi suu auki ja kaffeli pysthyn.

Ja kyllä n'olis mun nakannehet pihalle, jos olsivat tohtinhet, vaikk'en
sanonu niille pahaa sanaakaa.

Mä tulin ruakasalihi, täjäsin tämän saran kilon omaasuuteni lavittallen
ja soitin mahtavasti kellolla piikaa niinku muukki herrat.

Heti siihe lentiki sellaane piperööne jotta silmiä huikaasi.

— Vaskare foo loota vara? — se sanoo ja huiskutti häntäänsä.

— Häh?! — karjaasin mä. — Sanoks'sä mua heti lootaksi senkin
pynttyhäntä? En mä ny mikää lootikko silt' oo, vaikk' onki isoollaane
vatta — — —

Se rupes huitoomhan käsillä ja pärpötti jotaki jotta:

— Voi voi ja intti förstoo taala finska! Hilta, Hilta kom hiit, häär
fintuppi sitta — — —

Ja nii se meni kättä heittään ja klenkutellen kun oli tullukki.

Kun mä sitte kattoon ympärilleni, niin koko sali istuu suu auki,
lihanpalat kaffelin noukas ja vahtas mua ku tulisilla kekälehillä.

Silloo mun ei auttanu muu ku tolkata sen ruattin, jonka mä aina tairan.
Mä sanoon jotta:

— Inte so faali, pistelkää liivihinnä vaa —

Ja aivan ne frääsäs.

Ykski äijä siinä mun viäresnäm sanoo jotta:

— Dumbum!

Ja mä tokaasin vastaha heti jotta:

— Pum pum!

Sitte siihe tuliki jo köökin pualelta toine flikka, ja se puhuu aiva
purkista suamia. Kysyy jotta:

— Mitäs sais herralle olla?

— Syärä mä meinaasin täällä — — —

— Jahah, täs olis — sanoo se flikka ja pisti mun etheni yhren
paperinpalan.

— Mikäs se täm' on? — kysyn mä.

— Ruakalista. Sopii siitä kattella, mitä haluaa.

No m'otin sen paperin kätheni ja rupesin kattelemhan, mitä siin'on. Ja
vaikka mull'on koko lailla hyvät silmät ja latinalaasestaki präntistä
saan selvän, niin siitä min'en ymmärtäny muuta ku limunaatit ja
paperossit.

— Mitäs kiältä se täm' oikee on? — kysyyn mä siltä flikalta.

— Tuos on ruotsia ja tuos on ranskaa — viisas se flikka.

— No, mihnäs täs on suamia, jotta mäki ymmärtääsin?

— Jaa — — — suamia ei siin'oo ollenkaa — sanoo se flikka.

— Hoo-oh, soo-oh, vai ei ollenkaa! — No kuinkas mä ny sitte tiärän,
mitä räättiä mä tilaan, kun ei tästä saa selvää? — Mitäs sorttia se
tuas on?

Se flikka rupes kattomhan sitä kans ja tavas ja tankkas ja lopuuksi
sanoo jotta:

— Kuulkaa herra, emmä taira liijoon ruattia lukia — — —

Silloon mun nousi jo karvat pystyhy. Mä nousin ittekki seisomhan ja
kysyyn kovalla äänellä niiltä muilta herroolta jotta:

— Onko täälä ketää, joka voii seliittää mullen, mitä sinsalloja täs
ruattalaases plakaatis oikeen on?

Mutta kukaa ei puhunu mitää.

— No onkos täälä sitte ketää sellaasta herraa, joka honaa, mitä täs
franskan kiälell' on kirjootettuna?

Ei ollu ketää sellaastakaa.

— No mitä tuhannen juuttahia sitä sitte tällääsiä plakaattia
kirjootethan, jost'ei saa mitää selvää? — karjuun mä ja fläiskäsin sen
paperin siihen pöyräilen jotta sualakupit poukkooli.

— Mitäs täs ny tehrähän? — kysyyn lopuksi siltä köökkipiialta.

— En mä vaa tierä — huokaasi se.

Silloon mä sanoon jotta:

— Oli ny mit'oli. Mä otan tuasta franskalaasesta kirjootuksesta tuan
kaikiista tyyrihimmän räätin — — — tuan tuas, Piff a la pöff sankt Töff
— Tua se tänne, nii kattothan, mitä se on, jos sitä ilikees syärä.

Piika otti paperin, pani sormen sen räätin päälle jottei vaan sekaannu
ja lähti menemhän köökkihi.

Mä sain orottaa kauan aikaa ennenku tuathin.

Mutta kyllä siinä sitte oliki tavaraa! Ku oikee sellaasella lihatiinun
kannella tuatihin kaikenkokoosia kippoja ja kappoja, pläkkitoosia,
fatia ja talterikkiä ja kolmet veittet ja kaffelit ja kolme eri suurta
lusikkaaki. Kaikki ne tällättihin siihen mun eteheni jotta koko pöyt'
oli niin täynnä jottei kyynäspäät pöyrälle mahtunhet.

Mä kattelin hyvän aikaa, jotta mistä päästä mä oikee alkaasin. Ja kyllä
siin'oli monellaasta ruakaa. Yhreski talterikis oli ku jauhovelliä ja
vehriäästä silppua, kaikellaasia heraheiniä siihen oli pilputtu. Ja
yhres kupis oli niin piäniä punaasia naurihia jotta oikee mua nauratti,
jotta mistä tuallaasia ipanoot' oli löyrettyki.

Yhres klasises sokurikoolis oli selvää kananruokaa, piäniä perunan,
rööperon ja muuretterin paloja ja kamalaa heraa kaarettu päälle. Ja
makkaranpaloja oli seittämää eri sorttia.

Niistä mä alootinkin.

Mä nypiin vähä joka sorttia. Otin sitte yhren purkin kätheni ja
kattoon, mitä siin'on.

Ja oikee kulkaa mun nousi hiukset pystyhy, ku siinä purkis oli
kärmehenpaloja!

Tuas kahren tuuman pituusiksi palooksi oli leikooltu kärmes!

Mua rupes äykyttämhän n'otta aivan meinas tulla pöyrälle takaasi koko
franskalaane räätti, ku samas tuloo piika ja tuaa pöythän hopiaasella
prikalla suuria simpukankuaria ja limaskaasia näkinkenkiä.

Mä huurin jotta:

— Viäkää, viäkää takaasi tunkiolle tuallaaset nilviääset! En sunkaa må
ny kaikellaasia limaskoota rupia niälemhän! — Ja tämä kärmes ja kaikki
nämä pois! — — —

— Mikä kärmes? — siunas se piika.

— Nua kärmehen palat tuas!

— Sehän on ankerias! —

— Mikä ankerjas. Kärmes s'oon! — — —

— Ei se oo kärmes, kala se on, vaikka se on kärmhen näkööne! — höpötti
se piika.

— Viä, viä hyvä ihmine pois ja joutua kaikki tyynni — — —

Mä nakkasin rahat pöyrälle, hairasin hattuni ja törmäsin pihalle.

En saattanu syärä enää koko päivänä yhtää mitää ja samana iltana mä
reissasin pois koko Turuusta.

Oikee mua viäläki yäkyttää ja mahas kaiveloo jotta, jos mä siltäkin
satuun vahingos jonkin kärmhen palan nialaasemhan.




PUUPÄRI KUULI ÄÄNIÄ YLHÄÄLTÄ.


Oottako kuullu sitä juttua ku Puupäri kuuli ääniä ylhäältä?

Siit'on jo pitkä aika sitte, ku se tapahtuu ja Puupäriki on jo kuallu,
nii jotta taitaa mun passata kertua sen, kuinka se oikee oli ja kuinka
Puupäristä tuli raitis miäs ja jätti vähä äkkiää ryyppöön pois.

Se Puupäri kattokaas oli koloporttööri ja pakkas vähä liiaksi
ryyppäämhän sekaha. Mutta hyvä s'oli saarnaamhan, sen sanoo kaikki,
jokka sit'on kuullu.

S'oli reisuusti pitämäs sananseliitystä Peräkyläs yhres taloos, johna
emänt'oli tullu uskovaaseksi. Seurat kesti kovin myöhääsehe, nii jotta
emäntä tälläs Puupärille vähä haukkaamista ovikamarin pöyrälle ku akat
veisas. Isäntäki tuli siihe juttelemhan ja kysyy sitte jotta:

— Olis mulla tuata tarjota ruakaryyppyki? —

— Eipä tua pahaa tekisi — oli Puupäri tuumannu, jota heti rupes kovasti
hiukaasemhan.

Isäntä aukaasi piirongin klaffin ja otti halstoopin potun ja
jaloottoman ryyppyklasin, kun siit'oli menny jalka poikki. Kaatoo esti
ittellensä, ryyppäs ja antoo sitte sen pikarin Puupärille käthen.
Nuristi tarkasti partahia myäri, jotta klasi oli aiva kukkurallansa
eikä Puupärin käsi yhtää vavahtanu eikä se nokkuakaa maaha
fläsähyttäny. Tarkasti kaati poskehensa joka nokan.

— Viäläkö? — kysyy isäntä.

— Jos tuata kaataasit ny viälä tuaho krööpööksehe asti — sanoo Puupäri
ja viisas kruusoosta klasin lairas.

Isäntä kaatoo.

Ja sinne jäivät Puupäri ja isäntä ovikamarihi kallistelhon ja kaathon
kumpiki krööpööksehensä.

Ku Puupäriä ei ruvennu kuulumhan takaasi tuphan, niin lähtivät akakki
kotiansa.

Siin'oli naapuritaloos junkkari poika, jok'oli vähä koulujaki käyny,
muttei siit'ollu mitää tullu muuta ku aikamoone koiranleuka ja
kurin-tekiä. Ja monta jutkua se kylälääsille oliki tehny.

Kuinkhan se sama junkkari ny saiki haravihinsa, jotta Puupäri oli
ruvennu krannin isännän kans ryyppäämhän ovikamaris, ja sill' oli heti
koirankurit miäles. Ja misthän rumaane keksiikää heti sellaasen klenkun
ku se sitte teki sille Puupärille!

Se meni ja haki kaks muuta kylän poikaa, ja lähti niiren kans sille
mettätiälle, jota se tiäsi Puupärin tulovan kotia ku kerkiää. Se
seliitti sitte niille toisille vesseliille, kuinka sitä peljätethän, ku
se tuloo. Sitte ne kattelivat kolme korkiaa ja tihijää kuusta justhin
tiän viärestä hyvän pyssyhollin pääs toisistansa ja kiipesivät niihi.

Tuas pualenyän aikhan oli Puupäri jo nii pehmooses lais, jotta isäntä
sanoo jotta:

— Taitaa olla, Puupäri, paras jotta sä lähret ny, ennenku aiva
klinkkuhu lyää — — —

Ei se meinannu viäläkää lähtiä, ku pottu ei ollu aiva tyhjä, mutta ku
isäntä antoo sille koko potun plakkarihi, niin sitte lähti.

Puupäri tuli hissuksensa tiätä pitkin, aina välihi huilas ja otti
ryypyn. Pakkas siinä päätä firrata ja sääret lyärä länkkiä, mutta meni
se, vaikka pimiä oliki.

Viimmee se tuli sen ensimmääsen kuusen kohralle, johna se ensimmääne
poik'oli. Ja justhin ku s'oli sivuu pääsny, nii se poika siältä puusta
huuti kauhian kimiällä äänellä jotta:

— Puupäri.

Ja Puupäri säikähti, kääntyy ympäri ja kysyyki jotta:

— Mitäh? Kuka mua huuti?

Mutta mitää ei kuulunu. Ei kravahrusta.

Puupäri seisoo, katteli ja kuunteli ja sen tuli oikee kamala olla, ku
pimiä oli eikä mitää kuulunu eikä näkyny.

Puupäri lähti hiljoollensa ethenpäi ja rupes hyräälemhän yhtä virttä.

Kun se tuli sitte hetken päästä sen toisen kuusen tyä, johna se töine
poik'oli, niin yht'äkkiä kuuluu ylhäältä karhia huuto jotta:

— Puupäri!

Puupäri säikähti n'otta aiva se vapaji ja leuvat löi loukkua.

— Kuka jutinan tähre mua huutaa? — änkytti Puupäri ja katteli
ympärillensä.

Mutta mitää ei kuulunu. Mettä vai kamalasti voihkii. Ja pimiä oli.

Puupäri rupes nii pelkäämhän jotta lähti pyhkääsöhön. Ja meni jotta
lakkiki putos eikä tohtinu sitäkää ylhä ottaa.

Ja ku s'oli justhin parhaas fauhris, nii se tuli sen kolmannen puun
kohrallen.

Ja siältä karjaasi itte se pääjunkkari oikee kirkommaan äänellä jotta:

— Puupäri!

Silloo löi Puupärin sääret klinkkuhu. Se putos kontillensa tiälle ja
huuti jotta:

— Puhu palvelijasi kuuloo!

Ja se junkkari siältä puusta huuti jotta:

— Voi sinuas Puupäri parka kuin synnin tiällä vaellat ja viinalla ittes
virvoitat.

— Mitä pitää minun tekemän? — huuti Puupäri kauhuusnansa.

— Heitä pois se luotas, joka sinua pahentaa — kuuluu ylhäältä vihaane
ääni.

Puupäri hairas heti potun plakkarista ja pani tiälle.

— Lähre nu kotias, äläkä silleen viinaa jua! — komenti ääni ylhäältä.

Ja Puupäri totteli ja lähti vähä lipoosta kotiansa.

Mutta ne poikajunkkarit tulivat alha puista ia korjasivat Puupärin
potun tiältä. Ja eikhän ne eres sitä ryypännehekki.

Mutta Puupäristä tuli raitis miäs. Ja sehän oli hyvä se.




LAITALAN-JUSSI VETI VELLIÄ VAI.


Oottako kuullu jotta Laitalan Jussi-isännälle tuli pikkuune mistaaki
siälä maakuntapäivällisis?

S'oli se Jussi-isäntä joutunu herraan pöytähän istumhan aiva vahingos.
Kun siinä oli kaks pöytää tällättynä, ja Jussill'on, niinkus tiärättä,
pualenmanttaalin taloo ja kantakirjaoris, niin se tykkäs jotta:

— Totta kai mun passaa istua tuaho, johka nua muukki vähä paremmat,
vaikk'ei mull'ookkaa kaleeria kaulas.

Kyllä Jussi sen äkkäs, jotta herroja siihe pöytähä vai tukkii ja jotta
toiset saman pitäjän miähet istuuvat siihe toisehe pöytähä, mutta se
tykkäs vai jotta:

— Soronnoo! — Saapahan sitte sanua, jott'on reisuusti ollu herraan kans
samalla ruuhella.

Vaikka tunnustaa täytyy ja niin se Jussi-isäntä ittekki jutteli jotta:

— Hengen siinä pakkas ottohon kiinni, ku viärehe tuli itte patruuna! —
Se seisahti siihe mun viäreheni, kääntyyli ja katteli ympärillensä ja
viimmee kysyy jotta:

— Jahas, siihenkös se Laitalan isäntä ittellensä paikan valitti?

— No tähä mä itteni mojasin — tuumas Jussi, jonka pakkas lyämhän vähä
holtittomaksi.

Se patruuna seisoo ja huinaali siinä kauan aikaa.

Viimmee otti talterikilta paperilapun ja kattoo sitä.

— Jassoo! — sanoo. — Täss näyttää olevan mun paikkani.

— No istua vai siihe, kyllä tähä mahtuu — kehootti Jussi-isäntä.

Ne katteli ne toisekki herrat siinä kovasti ympärillensä ja olivat
sekaasen näköösiä.

— Taitaavat vähä ouroostella mua — tuumas Jussi-isäntä itteksensä. —
Mutta istun mä kun oon alkanukki — — —

Hetken päästä otti patruuna talterikilta, jok'oli Jussin eres,
paperilapun ja kysyy jotta:

— Mikäs lappu se täm' onkaan tuas teirän talterikilla?

— Mikhän on! En tiärä, paiskata menemhän vaa — — — sanoo Jussi-isäntä.

— Täs on jotaki kirjootettu — sihtaali patruuna.

— En tiärä, ei mult' ainakaa oo mitää pois — tuumas siihe Jussi.

Patruuna kattoo pitkää Jussin mukhan, mutta kruttas sitte sen lapun ja
paiskas menhön. Naurahti ja sanoo vai jotta:

— Ei oo multakaa pois —

Hetken päästä tuli sitte itte se ylihallituksen tirehtööri, kätteli
kovasti patruunaa ja patruunan oli noukka aivan punaasna. Se hoki jotta:

— Tuata, tuata, herra tirehtööri, teirän paikkanna, hra tirehtööri on
tuata — — —

— Ei mitää, ei mitää, kyllä minä — sanoo tirehtööri.

— Saisinko minä esittää — sanoo sitten patruuna. — Täm'on Laitalan
taloon isäntä, Juha Laitala —

— Joo! — sanoo Jussi-isäntä ja kovasti puristi tirehtöörin kättä,
vaikka tunnustaa pitää, jotta Jussi olis jo ennen ollu vaikka kuakulla
ku näis herraan kestiis.

— Tuata, olkaa hyvä, herra tirehtööri, istukaa tähän mun paikalleni —
sanoo patruuna. — Minä käsken tuara yhren talterikin ja lavittan lisää.
— Muakkaas Laitalan Jussi-isäntä vähä sinneppäi jotta tirehtööri mahtuu
— — —

— Hojaa, kyllä tähä mahtuu, vaikka pakkaaki olhon vähä ahrasta — sanoo
Jussi-isäntä ja rupes lykkäämhän lavittaansa sivulleppäi.

— Ei toki, ei millää ehrolla — sanoo se tirehtööri, jok'oli kovasti
rontti ja isoomahaane miäs. — Ei millää ehrolla! Isännän pitää istua
mun ja patruunan välis.

Samas tuathin lavitta ja niin ne tälläs jotta Jussi-isännän piti istua
niiren välis.

Oikee pääherraan keskellä!

Se oli jo niin kamala paikka, jotta aiva Jussi-isännän kuivas suuta.
Mutta mihkäs siitä lähti?

Mutta n'oli mukavia miähiä molemmat, se tirehtööri ja patruuna.
Juttelivat kaikellaasta ja kyselivät Jussin asumisia, eikä syämisestä
tahtonu tulla mitään. Istuttihin vain ja katteltihin.

Viimmee kaatoo patruuna juamaklasihinsa karafiinista, jok'oli tällätty
oikee talterikin päälle seisomhan, ja ryyppäs.

— Jaha! — sanoo Jussi-isäntä. — Joko aljethän? Jos mäki sitte vähä
maistaasin — — —

Ja kaatoo kans tasapään pualillensa. Pyhkääsi sitte partakarvojansa ja
ähkääsi etukäthen niinku ennen vanhaan pruukattihin, ja holppas hyvän
suullisen.

Nialaasi sen ja jäi suu auki ihmehtelemhän. Sanoo sitte silmät
pyäriääsnä jotta:

— Vettä!!!? — Vettäkö täm' oliki?

— No mitäs sitte? — nauroo patruuna.

— Ja mä ku luulin, jotta s'oli viinaa! — haikaasi Jussi-isäntä.

Herrat nauroo, jotta maha nytkyy ja hokivat jotta:

— Vai viinaa! —

— No aivan mä luulin jotta ruakaryypyt — — — haikaasi Jussi-isäntä.

Samas tuli kans piika kantaan kauhian suurta prikkaa, jota se tukkii
tirehtöörin ja Jussin välhin. Piika kovasti niiaali ja pukkaali ja hoki
jotta:

— Olkaa niin hyvä ja ottakaa!

Siin'oli yhres faris valmhiksi kuarituuta pärinöötä, toises
peijakkahammoosia lihankimpalehia, yhres kupis niinku velliä, toises
kupis vissihi jotaki marjasotkua ja yhres karotis sellaasta syrppyä,
jotta Jussin piti kysyä jotta:

— Mitä tua tuas kupis on, kun en m'oo nähänykkää? —

— Se on sallattia — sanoo se piika.

— Hoo-oh — sanoo Jussi. — Taitaa olla samaa syrppyä, jota meirän äitee
sanoo sinsallaksi, vaikka se pruukaa panna paljo eneet rööpetoja
joukkoho — — — mä tiärä, se pakkaa lyämhän mun vattani rikki, jott'en
taira ottaakkaa —

Patruuna kattoo silmät pyäriääsnä Jussi-isännän mukhan ja haukkoo ilmaa.

Mutta viimmee Jussi-isäntä tuumas jotta:

— Jos mä ottaasin tuan vellikupin!

Ja otti kans.

Tälläs ethensä pöyrälle ja rupes veteleinhän.

Tirehtööri otti pärinöötä ja lihanpaloja talterikillensa ja paasas vähä
joka kupista sekaasinsa joukhon.

Piika seisoo suu auki ja kattoo Jussi-isännän päälle.

Tirehtööri orotti ja orotti jotta s'olis saanu vähä soosiaki siitä
Jussi-isännän kupista. Viimmee patruuna kysyy jotta:

— Eikö Jussi-isäntä ota perunoota ja lihaa kans?

Mutta Jussi-isäntä tuumas, jotta:

— Mä vetelen tätä velliä vain!




ILMAPUNTARI.


Oottako kuullu jotta nyt on kommunistien äänenkannattaja »Nälkätorvi»
menettäny viimmeesenkin uskollisen lukijansa täälä Yaasas?

Ei niit'oo paljo ollukkaa ja nyt on se kaikista uskollisinkin, se
Syrjämäen Fiijaki, joka myy torilla nisuleipää ja pannukakun paloja,
suuttunu nii Nälkätorvehensa jotta:

— En ikänä enää ota käteheni tuata lehtiä, ku peljättää ja narraa
ihmiset, jotta vatta kipiänä on saanu olla monta päivää, eik'oo tohtinu
yätänsä nukkua. Ja teki mullekki sellaasen vahingon, jotten tohtinu
tiistaina enkä viälä eileenkään lähtiä kropsuuneni torille!

— Kyllä s'oon oikeen kamalaa ku sellaasia pannahan lehtehen — siunaali
mulle eileen aamulla se sama Syrjämäen Fiija Pitkälläkarulla, justhin
siinä entisen Syreenin hotällin kohralla, kun m'olin tyähön menos ja se
meni lykääten kropsukelkkaa torille.

— No mitä kauheeta siinä Fiijan lehres ny sitte o oikee ollu? — kysyyn
mä.

— No voi jutinan tähre, ekkö sä sitte tiärä koko asiasta mitää! —
haikaasi Fiija ja löi reithensä jotta Korpelan äijäkin, joka siin'on
Kalijärven kivijalkaa syvööttäny, oli flätkäästä porakampraattiansa
sormille.

— Vai et s'oo kuullukkaa! Sä joka kaikki kuulet ja niitä juttujas
kriivaroottet! — Hoo-oh — sanoo Fiija — ja peitteli kropsukoppaansa
paremmin jotta:

— Kun nua pankakukki pian jähtyy tuas ennenku torille kerkiää. — Nii,
ku siinä Nälkätorves oli maanantaki iltana, ku mä kotia tulin, sellaane
kirjootus, johna sanottihin jotta: Mitä tulossa?! ja jotta mitä
merkittöö, kun meirän ilmapuntari — — — se lehren puntari tiä tysti — —
— ei mull'oo ittellä sellaasta puntaria, jolla ilmaa punnithan, mull'on
vain tavallinen vanhaa laija kripapuntari — niin jotta, mitä merkittöö,
kun meirän ilmapuntari on tänä päivänä klo 12 laskenu 716? Ja jotta se
tiätää oikee kauhiaa hirmumyrskyä! Ja siin'oli oikee präntättynä, jotta
»jos ilmapuntari yleensä mistään tiätää» — — — Niin siinä seisoo oikee
selevästi!

— Ja mä säikährin niin jotta oikee kylymän ringin löi krupin ympäri
ja aivan mä vapajin. Kärekki pani nuan nuan — näytti Fiija. — Mä
peljästyyn niin kauhiasti, jotta heti sammutin hellan pesäs valkian
ja löin pellit kiinni. Kun luulin jotta siinä paikas ny mojahuttaa
sellaasen mällin, jott'on maa ja taivas sekaasinsa. Oikee henkiä
salpas, enkä tohtinu paljo paikalta huiskahtaa, ku pelkäsin, jotta
paiskaa pian hellannurkkahan munkin vanhan akan. — Sitte tuli vintiltä
se Nuurkoolin vanha muari, joka plaa mun tyänä käyrä joka ilta kaffia
vaanaamas ja ku mä luin sille Torvesta sen jotta »_Mitä tulos_», niin
itku muminalta pillahti. — Mailmanloppu siitä tuloo, sitähän m'oon aina
sanonu. Mutta tulkohon vaan! — huakaasi mumma ja lähti hoittollona
kompuroomaha vintille. — Kyllä s'oli niin kauhiaa, jotta veisamaha se
pani munki. Ja samoon kuuluu mummaki vintillä tekövän — jutteli Fiija
ja lykkii kropsukelkkaansa erestakaasi, jottei ne pannukakut jähtyysi.

— Jaa-ah, kyllä oli kamala mennä sänkyhy syrän kurkus ja orottaa vain,
koska rupiaa präiskymhän ja paukkunahan ja se Nuurkoolin mummaki tuloo
pää kolmantena jalkana katon läpi alha komuuri ja piirongin loorat
peräs — — —

— Ja niin oli, jotten m'ollu silmiäni uskua, ku mä tiistaiaamuna
viälä elävänä huamaattin — ihasteli Fiija. — Mä raootin vähä köökin
karteekia ja luurasin pihalle, jotta onkhan muu mailma pysyny ehjänä.
Ja kaikki oli ku ennenkin: Nuurkoolin liiterin ovi seljällänsä, niinku
se pruukaa ollakki ja mun kropsukelkkani ovipiäles pystys! — Mä menin
pihalle oikee omin silmin kattomhan, jotta onkhan tämä ny oikee, jottei
mitää oo tapahtunukkaa? — Huhtamäkiskä siinä justhin viärä fläsyytti
laskisankua uloos, eikä ollut tiätääksensä koko vaarasta — paasas
Fiija. — Ettäkö t'oo peljänny sitä hirmumyrskyä, jok'oli eileeses
lehres, kysyyn mä. — Mitä myrskyä? — imehteli Huhtamäkiskä. — Ku
ilmapuntari on laskenu 716!!!

— Hah, hah haa! — nauroo Huhtamäkiskä, jotta vatta nytkyy, kun s'oon
lihava ihmine. — Nälkätotven ilmapuntari ei oo ikänä tiänny mistää!
Sitä viisaria kuulemma kääntelöövät juksupoijakki kuinka päi rookaa.
Maanantaina oli jokin junkkari tukkinu tulitikun niiren ilmapuntarin
fiäterin välihi, jotta s'oli aiva prillees. Ja toimittajakki olivat
peljästynhet ja lähtenet jo pualelta päivää myrskyä pakhon — selitti
Huhtamäkiskä, joka kaiken maailman asiat tiätää ja lukoo muitakin
lehtiä.

— No siinä ny näjittä! — sanoon mä Fiijalle. — Tilakkaa viäläki se
Nälkätorvi ja uskokaa sen ilmapuntarihi, niin teill'on mailmanloppu
joka toinen päivä eres. Pitääs jo Fiijankin äkätä, jotta sen sakin
ilmapuntari klopsuu kuinka rookaa.

— Kyllä m'oon vähä ittekki sitä nuan ittekseni huinaallu — tuumas
Fiija. — Ei, mutta kyllä mun ny pitää jo lähtiä, aiva nämä pankakut
jähtyy. — — —

Sanoo ja lähti, ja huamisin tilas oikian sanomalehren.




KUN ISOO-MATTI POKSAS.


Oottako kuullu kuinka suamalaane poksaa ku se siksi tuloo?

Nythän s'oon se enklantilaasten poksaaminenki tullu täällä Suames
alkuhun, jotta passaa kertua kuinka yks suamalaane poksas pari
kymmenkunta vuatta sitte yhren enklantilaasen kans Finntownin kaupungis
Junaitisteetis.

Mun syslunkini on ollu Amerikas ja se sitä kertooki. Itte oli nähny
koko tappelun.

Siäl'oli ollu yks suuri suamalaanen miähenroikales, Isoo-Matti, Jurvan
Närvijoelta kotoosi, yli kolme kyynärää pitkä, suuri ja leviä ku
riihirati. Aika möhry miäheksi. Ei osannu enkelskaa yhtää sanaa, mutta
väkevä oli ku karhu, ja kova tyämiäs. Kuinkahan olikin tyätä saanu,
mutta yhrellä toiskiälisen farmilla s'oli tyäs pari mailia kaupungista.

Siälä se punnasti maatöis, väänti kiviä, kaivoo ojaa ja söi ku salvia
hevoone. Kovasti oli laatumiäs ja isäntä tykkäs kovaa. Ei se ikänä
rähissy palkoosta, otti sen mitä annettihin ja söi mitä pöytähän
tuatihin.

Kerraastikki ku siälä pihamaata tasootettihin monen miähen voimalla,
oli siinä jumalattoman suuri mulukkerokivi, jota isäntä kahren miähen
kans yritti kuapasta kangertaa. Aina ku n'oli sen saara ja saara ylhä,
niin taas putos takaasi.

Isäntä jo hyppii tasapökkää, kraapii hiuksiansa vaikkei niitä monta
karvaa ollukkaa ja hoki sanomapitsiä jotta sätii. Silloo tuli se
Isoo-Matti siihe ja sanoo jotta:

— Antakaas mä yritän. —

Nytkähytti housujansa, sylki kourihinsa ja hairas koko sylellä kiinni.
Paikat vain nataji, sääret tutaji ja pää täräji, mutta nousi. Nousi ku
nousiki!

Ja kantoo ainaki kymmenen syltä. Airan taa kantoo ja pyhiiskeli
käsiänsä.

Kovasti ne toiskiäliset honajivat ja imehtelivät »Finnin» voimaa.
Kaffille viäthin kesken kaikkia ja emäntäki taputteli hartijoohi.

No sitte tuli jonkin viikon päästä Finntownihin sellaane reissaavane
nyrkkitappelija, oikee samppiooni, joka lupas 100 taalaa miähelle, joka
pystyy sitä vasthan seisomhan 10 minuuttia.

Se ilmootti siitä sanomalehres ja suurilla plakaatilla ympäri kaupunkia.

Yks oli jo koittanu onniansa, mutta s'oli lyäny leuvat sisälle ja
silmän poskelle heti. — Eikä kukaa tohtinu enää yrittääkkää.

Mutta silloo se farmari muisti sen isoon suamalaasen, joka sill'oli
töis ja se ku rupes seliittämhän sille käsin ja jaloon jotta se menis
koittamhan.

Ei siitä tahtonu tulla tolkkua millää. Farmari käärii pairanhiat ylhä,
hyppii ku kaneli sen ympärillä, ja näytteli nyrkkiänsä.

Isoo-Matti seisoo silmät pyäriääsnä ja imehteli jotta, onko se isäntä
tullu hulluksi vai mikä sen on, kun se nuan konstaaloo. Vai meinaako se
ajaa mun pois.

Mutta ku aikansa olivat tolkannehet ja isäntä näyttäny saran taalan
rahaa ja pistäny sen Matin plakkarihin ja viisannu, jotta se saa sen,
jos se lähtöö sen kans kärryyllä kaupunkihin ja sitte tappeloo.

No siin' ei auttanu sen Isoon-Matin muu ku lähtiä pualiväkisin isännän
kans kaupunkihin.

Tulivat sinne näyttelypaikalle ja siäl'oli lauroosta tehty korkia lava
ja sen ympärillä nuarat, ja kauhian paljo ihmisiä. Ja lavalla keikkuu
ja pullisteli rintoja puolialastoon miäs, viisooli ja huuteli jotakin.
Oli ku kukkoo ylypiä.

Aiva kenas se kulukiki.

Isäntä traksii Isoja-Mattia käsipualesta ihmisten läpitte ja oikee
peräpualesta punnas lavalle.

Matti oli ku hullu myllys, katteli ympärillensä jotta:

— Mitä piruja ne oikee meinaa?

No siinä tuli kova kohina ihmisjoukos. Farmari viisas Matille sormella
sitä tappelijaa ja osootteli, jotta sitä ny passaa antaa ympäri korvia
tullen mennen. Otti kellon plakkarista ja näytti, jotta 10 minuuttia
vain tapella. Ja sitte näytti 100 taalan rahaa ja nyäkytti päätänsä,
jotta sen saat.

Viimmee Isoo-Matti käsitti. Se aukaasi suuren suunsa jotta:

— Jassoo, jotta tuan kans tapella?

— Jees jees! — huutivat ihmiset.

— Oikeenko lyärä surkuamata? — imehteli Matti. — Onko poliisia paikalla?

— Nou polis — huutivat enklantilaaset ja nauroovat mahaansa pirellen.

Samas soitettihin piänellä kululla ja kaikki muut hyppäsivät lavalta
pois, n'ottei jääny ku se samppiooni ja Matti, joll'oli vanhat
piaksusaapasrajat jaloos ja lakkireuhka pääs.

Samppiooni rupes hyppiä paukottelemhan ja pyärimähän ku kissi
kuuman puuron ympärillä. Matti seisoo paikallansa ja meinas ensin
niistää nenänsä, muttei se keriinny viälä eres pyhkimhän sormiansa
saapasvarthenkaan, ku sai niin jumalattoman mällin leuvan ala jotta
lenti ympärinsä ku kapu ja putos lavalta maaha.

Mutta ilmas lentääs se jo manas jotta. — Katto tuata perhanaa, tanan
tana — — —

Ja kyllä s'oli ku kärppä heti pystys ja tormootti takaasi lavalle ku
jalopeura.

Hairas paljahin käsin sitä samppioonia päästä kiinni ja ruataasi
lavahan ku säkin. Ja voi armas jee, ku se sen pläsitti. Löi niin
maantulen peijakkahasti jotta s'ei keriinny huutaakkaa. Aina ku aukaasi
suunsa, niin taas fläiskähti jotta tukus oli.

Sinne juaksi apuuhi palkintotuamaria ja ihmisiä, mutta Isoo-Matti oli
niin sinnis, jotta hairas samppinjoonin ylhä ku kananraaron, sukii sitä
ympärinsä tolppihin, fläiskii laattiahan ja löi tuamariakin ympäri
korvia sen säärillä.

Kun viimmeen päästi irti, nii aivan liakona makas samppijooni lavalla.

Ja Matti jahkuu ja puuskutti jotta. — Ku peijakas löi — — — Onko se
mitää leikkiä se, ku melekeen leuvat sijooltansa fläiskäs.

Siinä tuli kamala rähäkkä. Ihmiset huuti ja ulvoo. Herrat lavalla
olivat toistensa knapiista kiinni ja suurinta melua piti se Matin
isäntä. Vooron perästä käyy se taputtamas Mattiansa ja taas juaksi
palkintoherran kimppuhu.

Viimmeen saikin siltä 100 taalaa ja ne se toi sille Matille.

— Saanko mä tämän? — kysyy Isoo-Matti.

— Jees jees — hoki isäntä ja pisti rahat Matin plakkarihi.

No silloo leves jo Matinkin naama levjähän hymyhyn.

Sanoo jotta:

— Kyllä mä pänttään tuallaasia samppinjoonia vaikka enemmältäki — — —.




SUUTARI VARAASTI PAAKARIN AKAN.


Oottako kuullu ku suutari on varaastanu paakarin akan?

Joo-oh, ilmi elävän akan vei ja sai flaskaa niinkun väkkäriki ennen
akankaupas.

S'oli Viipuris. Siäl' oli yks suutari ruvennu kattonahan pitkähän yhren
paakarin akan päälle ja pannu toisen silmänsä kiinni.

Mutta se paakarin akka oli ensin vain kattonu pitkää sen suutarin
päälle, huiskahuttanu häntäänsä ja sanonu jotta:

— Ohoh, älä luulekkaa!

Mutta sitte toisella kertaa ku suutari taas pani toisen silmänsä kiinni
ja painoo pikisellä peukalolla syrämmen paikkaansa, niin paakarin akka
jo kysyy jotta:

— Mitä sä oikee meinaat?

— Minä rakastan — lauloo suutari ja kökötti käsiänsä.

Silloo rupes paakarin akkaa viämistämhän. Se sanoo jotta:

— Voi voi sua suutari mitä mä ny teen?

— Pistä vain pillit pussihin ja usko ittes suutarille. Mä tahron
sua kuljettaa ku kukkaa kämmenellä läpi möyryävän elämänmeren kohti
kukkanurmen rantaa terhenisen niämen nenhän, johna me elämmä ku kaks
pikkuusta Iinnun poikaa sulooses onnes, rauhas ja rakkaures — — — ooh!
— — — huakaasi suutari.

Ja paakarin akan povi nousi syvästi ja raskahasti ku rannan aalto.

— Min'en voi — huuti se paakarin akka ja juaksi kotia, pisti
kaffipannun, peilin, tryykirauran ja uuren pusurin koppahan, tuli
tuulispäänä takaasi ja hätääli aiva vapisevalla äänellä jotta:

— Nopiaa nopiaa, nyt lährethän, minä seuraan sua, oi suutari!

Ja suutari heitti kenkärajan pöytähän jotta syylät ja naskalit
poukkooli, lakkapottu lenti silmällensä ja puunaulapussi piraji pitkin
lattiaa.

Suutari hairas paakarin frouvaa kynkästä kiinni ja niin menivät jotta
pää täräji Viipurin asemalle ja ostivat oikee makoopiletin suaraa
Vaasan korjahan kaupunkihi.

Täälä ne sitte iloottivat ja riamuuttivat ja olivat onnellisia.
Niinkauan ku raha piisas. Mutta sitte tuli toppi. Paakarin akka sanoo
jotta:

— Em mä enää viittikkää!

— No viitti ny! — pyyti suutari.

Mutta s'ei viittiny.

Paakarin akka kokos kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti takaasi paakarin
paksun pullan äärehe. Jätti suutari paraan Vaashan itkiä köllöttämhän.

Ja kyllä se suutari suriki.

Se kulki Houräätinpuistos yhrellä kivellä itkimäs aamusta iltaha asti
ja oikee se voivootti. Se kirjootti monta preiviäki sille paakarin
akalle jotta:

»— — — Suruhu ja ikävähä täälä viarahalla maalla mä näännyn, jos et sä
tuu.»

Ja paakarin akka jahkaasi viimmeen ku se oikee ajatteli jotta:

— Pitääskhän mun lähtiä sitä suutari parkaa lohruttamhan!

Ja lähti kans.

Mutta silloo suuttuu jo paakarimestariki. Se sähköötti langat punaasna
Vaasan poliisille jotta:

»Ottakaa kiinni se mun akkani ja tukistelkaa sitä riivatun
pikipeukaloa, jok'on varaastanu mun ainuan akkani. Sillä suutarill' on
ittellä akka Kuapios, jottei sen trenkää koko mailmaa hoomuta. — Herra
konstaapelit on hyvät jä panoovat sen mun akkani tuloho pikatavarana
Viipurihi jälkivaatimuksella, kyllä mä maksan frahrin.»

Poliisit rupesivat ettimhän ja löytiväkki suutarin ja sen saalihin.
Akka viäthin juaksujalkaa pikatavaratoimistoho, mutta suutari, jok'oli
niin murtunu, jotta aiva pää klepaji, pyyti päästä kruununkyytillä, kun
se tuloo halvemmaksi, Kuapiohon vanhan akkansa tyä.

Ja niin oli suutari sanonu, ku asemalle viäthin jotta:

— Kyllä se näyttää totta olovan se vanha viisaus, jotta »pysyköhön
suutari lestissänsä». — Sinne Kuopiohon mäki ny meen vanhan rakkahan
lestini viärehe enkä sitä enää koskaa hylkäjä.




KISSI PIRU!


Oottako kuullu mikä meteli täs menny viikoll' oli Tuppuraasen
huushollis?

Siälä pesi emäntä eriskummallisen pyykin, josta ny hohajaavat koko
kaupungin akat.

S'oli sillä lailla, jotta se Tuppuraaska rupes vethön äijänkänttyräänsä
huulesta ja pisthön huushollirahoosta omhin pankkoohinsa markan silloon
toisen tällöön. Ja välistä »puhalti» viis ja kymmenenkin markkaa.

Ja sitä se rotta teki monta kuukautta.

Se syätti äijällänsä pärinät kuarinensa ja mökötti vain jotta kaikki
tyyristyy.

Kerraasti ku Tuppuraane tuli syämhän, niin se jäi istumhan ja kattomhan
suu seljällä silakkakuppihi.

Viimmee hairas yhtä silakkaa hännästä kiinni ja löi pöythän jotta
flätkähti. Sanoo jotta:

— No voi totisesti, katto ny kuule tuata silakkaa! S'oon vanheet ku mä
ja mäki oon kohta puufarin iällä. Eikö tua oo se sama saamari, jolla
mä ja Ylisen Jaakkoo Pakankyläs ennen paimenes olles Hissalan vainios
puttaalimma? No on, peijakas viä, onki sama silakka. Ainaki s'oon
justhin sen näkööne. Nuan littuposkine seki oli. Ja toinen silm'on
pois niinku siltäkin! Sama junkkari täm'on, jonka Ylisen moussu tälläs
Jaakoon askihi!

— Oo siinä niuhaalemata senkin koiranleuka — äyskääsi Tuppuraaska —
Niinku ei se sulle kelpaasi! Aina sä kränäjät — — — kun tiistaina
puarista ostin.

— No mutta kuinka herra hallikkoho s'oon mahrollista? — jahkaasi
Tuppuraane, joka piti kuivaa ruastanutta silakka ku tikkua pystys ja
katteli sitä ympärinsä. — Kyllähän mä ny tämän tunnen, sama s'oon— — —

— Syä vaa äläkä kitaja! — karjaasi Tuppuraaska.

— Kun me Jaskan kans tätä uitimmaki Vesiluaman ojas — jatkoo Tuppuraane
imehtelemistänsä. — On se kamalaa rookata näin yhtäkkiää vanhoja
lapsuuren tuttuja.

Ja kun s'oli hyvän aikaa imehrelly, niin tuumas viälä jotta:

— Oliskahan tämä silakka jääny multa ja Jaakoolta sinne luamahan! Ja
sitte viroonnu ja uinu jokia pitkin ruattalaaste verkkoohi? — Jaa-ah,
ei voi muuta sanua ku jotta imhelliset n'oon silakkaankin tiät täs
mailmas, joko sitte ihmiste!

Mutta Tuppuraaska otti äijänsä venkkuloottemisen niin pahaksensa jotta
itkuhun pillahti. Pyhkii kaarin nurkkahan silmiänsä ja saman tiän
niisti nenänki. Sanoo jotta:

— Aina sä mua kiusaat. Mitäs mä sille mahran, jotta voi on niin
tyyristä ja maito maksaa seittemän markkaa hinkki?

Ja ku sai vähä luantuansa takaasi niin jo kiljaasi jotta:

— Jos oot niin persoo jottei sulle silakka enää kelpaa, niin anna tänne
se! Kyllä mä syän! Ja meinas hairata sen silakan Tuppuraasen kärestä.

Mutt'ei saanu.

Tuppuraane pisti silakan vähä siävästi plakkarihinsa ja sanoo jotta:

— Sos sos soo Maija-kulta, vai niin huanon arvon sä paat tämän silakan
päälle, jottas sen söisit? Mun lapsuuren tuttavani! Ei ikänä! Tämän
minä paan kallihina muistona paperihi ja kaappihi tallelle. Tätä
silakkaa ei saa koskaa syärä. Ja ku mä kualen, niin mä pyyrän jotta
se sais följätä mua hautaha asti, — puheli Tuppuraane vesis silmin. —
Ja mitä taas siihe silakan syäntihi tuloo, niin sä tiärät Maija rakas
jotta s'oon oikee mun himoruakaani. Mäkö en silakkaa söisi? Mutteihän
mun ny passaa tätä lapsuuren toveriani syärä!

Se Tuppuraane ku on sellaane vekkuli miäs, jotta pakkaa Maijaansa vähä
silloo tällöön hyppööttämhän.

Mutta ku siitä silakkajutusta selvittihin, niin Tuppuraane söi koko
silakkakupin tyhjäksi ja lähti töihi. Ja Tuppuraaska jäi siunaalemhan
jotta:

— Kun mä jo säikährin jotta se sitä rahanmenua taas rupiaa tutkaamahan.
Muttei onneksi ruvennukkaa — — —

Ja niin oli mielisnänsä jotta päätti pistää salapankkohonsa kokonaasen
kahrenkymmenenmarkan rahan.

Tuppuraaska lähti viämhän rahaa pankollensa, jok'oli sängyn alla. S'oli
koonnu kaikki säästörahansa yhtehe vanhaha kalossihi ja sitä se piti
sängyn alla piilos.

Veti sitte kalossinsa siältä ja ku se näki, oikee se tyrmistyy jotta
käsistä putos koko kalossi — Ja sitte se rupes siunaamaha ja kattelhon
ympärillensä jotta:

— Kissi piru — — —

Mutta kissi ku sen kuuli, menii ni häntä suarana ku salasmaa pihalle
ja Tuppuraaska peräs. Livahti kivijalaan luukusta sisälle ja siit'ei
Tuppuraaska mahtunukkaa.

Koitti se vähä reijästä koperoota että jos olis saanut hännästä kiinni
niin — kyllä mä sun tuhannen kuvaasen opetan täs menhön — — —

Mikäs siinä auttoo? Piti lähtiä takaasi tuphan. Ja kyllä se pärmänttäs
kauan sitä kissirumaasta ja seisoo kalossi käres ja hoki jotta:

— Kun tuan sen ny pitikin raakkulehen rumaasen tehrä!

Ja sitte se alkoo se merkillinen pyykinpesu, jotta sellaasta ei
Tuppuraaska ollu ennen pyykkärööny.

Piti lämmittää haliaa vettä ja panna rahat likuamahan. Ja se ny vasta
oliki tarkkaa pyykinpesua!

Ja ku Tuppuraane tuli illalla kotia, niin s'ei ollu uskua silmiänsä,
ku se näki hellan ottalla kuivamas niin kauhian paljon rahaa. Siin'oli
viiren markan rahoja ja kymmenen markan rahoja ja ainaki kaks saran
markan rahaaki.

Ja lavittalla istuu Tuppuraaska ja huakii jotta:

— Kissi piru!




KÖPI PÖNTIKKÄÄ SOORRETHAN.


Oottako kuulin jotta on sitä eres jotakin hyvää nuasta juapoostaki
kunniallisille ihmisille?

Se käyy ilmi seuraavasta opettavaasesta kertoomuksestaki, jonka m’oon
valinnu päivän epistolaksi ja joll’on se harvinaane hyvä puali, jotta
s’oon viälä tosiki.

Täälä hyväs Vaasan kaupungis on yks kakskcrroksine taloo, johna asustaa
vai herrasväkiä. Siinä asuu hantesmannia, tirehtööriä, kampreeriä,
panksuuniherroja ja kuka hänen tietääkää, mitä ne kaikki oikee ovakkaa,
mutta herrasväkenä ne kovasti kaikki pitäävät ittiänsä, varsinki
frouvat.

No sitte siinä samas taloos asuu kans yks kauppamatkustaja
akkoonensa ja sitä sakkia ne toiset eivät pirä oikee vertaasenansa.
En tiärä mikhän siinä oikee on, mutta niin se vain on, jotta se
kauppamatkustaja, jota sopii täs nimittää vaikka Köpi Pöntikäksi,
vaikkei se sen oikia nimi oo, se ei vai tahro päästä herraan kirjoohi,
vaikka se tianaa paljo paremmin ku kukaa muu siinä taloos ja vaikka
sill’on paljo fiinimmät mööpelikki ku niillä toisilla. Ja vaikka sen
frouvall on kahreksan tuhannen markan hintaaset turkikki ja kaulakäljyt
ja timanttisormukset ja oikee silkistä aluusverhat ja kaikesta laista
mitä vaa rahalla irti saa, nii sittekki viarastaavat ja kaihtaavat.

— Mikhän se luuloo tua kampreeri Tuttunenkin olovansa, pari tuhatta
markkaa kuus on miähellä palkkaa ja nii noukka pystys kulukoo ku
karulla vastahan tuloo, jottei näjekkää. Miäs on ku leilis kasvanu ja
pruntista ruakitti, mihnää ei oo reissannu, eikä oikiastansa tiärä
mistää mitää. Numeroota krapaa aamusta iltahan ja naamast on kun nauris
— on kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä monta kertaa jahkunu akallensa. —
Ja sellaane tekopyhä luikuri ku se on! Ku mä kerran hyvän hyvyyrellä
tarjosin sille ryyppyä, nii eikös tua pakana sanonu jotta:

— Ei kiitoksia, mä oon aivan raitis miäs —

— Nii kehtas sanua vaikka pottu pullotti peräplakkarista, ku sen oli
takki nosnu ylhä — kertoo kauppamatkustaja Pöntikkä akallensa täs
menhellä viikolla, ku tämä asia tapahtuuki. — En saattanu pitää kiinni
suutani, ku kysyyn jotta:

— Mikäs pottu kampreerill'on täs sitte? — ja nykääsin sen framille sen
plakkarista.

— S’oon vain otekloonia — kehtas peijakas valehrella vastasilmiä. —
Kyllä mun niin syytti ja kututti kämmenpohjaa ja teki miäli flinaasta
poskelle, mutta jaksoon pitää itteni kumminki.

No nii.

Sellaaset ne oli välit taloos. Kauppamatkustaja Köpi Pöntikkää
soortivat ja yrmiivät kaikki muut. Ja ku Köpi välistä otti ryypyn
ja vähä rähäji nii siitä ny akoolla vasta praataamista piisas.
Siinä passas nii kovasti hyvin verrata toisihinsa »sivistynyttä
ja sivistymätöntä» miästä — niinku ne frouvat pistelivät Pöntikän
akalle. — Köpi sai tiätysti aina olla se sivistymätöön miäs ja siksi
sivistynheksi esikuvaksi otettihin aina kampreeri Tuttunen, jok’oli
kaikkien akkojen mallimiäs.

No nyt sattuu sitte nii, jotta kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä
meni yhtenä iltana oikee varahi maata, jottei vai joutuusi mihkää
väittelyksehen. Ja samana iltana rookas kampreeri Tuttunen vanhan
koulukampraatinsa, jonka kans istuskeli hotellihuanehes aamupualehen
asti ja naukkas kirkasta ja makiaa.

Ja lähti sitte taitavaa kotiansa pökkööttämhän. Mutta ku se alkoholi
on sellaasta myrkkyä, jotta se pakkaa sisuskaluus jylläämähän, nii ku
kampreeri Tuttunen justhin pääsi omalle pihalle — ja poliisi oli jääny
kulmahan kattonahan — nii siinä otti ja riipaasi oikee syränalustaa
myäri. Kerran vai mölähti ja siihe jäi keskelle pihaa selvä ja näkyvä
merkki kialtolain tarphellisuuresta.

Horjuvin polvin, kualeman kalpiana katos kampreeri Tuttunen
asuntohonsa, johna sen frouva otti sen vastahan sanaa sanomata,
mutta sensijahan heiluu frouvan toffeli kamprcerin kuumien korvien
ympärillä niinku sivistynehis ihmisis plaarahan. Ne ei huura ja mekasta
niinku sivistymättömät ihmiset, jotta sivulle kuuluu, mutta fläkiivät
lahjaksensa.

Ja se teköö oikeastansa saman asian, mutta on fiinenipää.

No nii.

Mutta sitä kamprcerin lankeemusta pihalla sitä ei nähny kukaa. — Mutta
aamulla sen näkivät kaikki.

Ja kaikki saunovat heti jotta:

— No nyt se kauppamatkustaja taas on ollu viftillä! — Ja tualla lailla
liannu pihan. Kyllä se on häpiä, että tuallaane sivistymätöön miäs
kehtaaki asua samas taloos kunniallisten ihmisten kans.

Yks tirehtöörskä lähretti piikansa Pöntikän akalle sanomhan, jotta sen
pitää korjata sen pois pihalta.

Pöntikän akka suuttuu tiätysti ku tupakki ja tuli piian kans peräkanaa
portahia alha huutaan jotta:

— Köpi on ollu kotona koko yän eik’oo pihalla käynykkää, jottei s’oo
sen jälkiä.

Mutta sitä ei uskonu kukaa.

Ja kampreeri Tuttunenki ku kuuli asiasta sanoo jotta:

— Kyllä s’oon sikamaasta!

Ja ittiksensä se sanoo jotta:

— Jumalan kiitos! On nuasta juapoostaki jotaki hyätyä kunniallisille
ihmisille.




KANS KANSANERUSTAJAKSI.


Oottako kuullu jotta se Savimäen-Salttu olis ny sitte kans niinku
valmis lähtemhän eruskuntahan?

Aivan valmis kansanerustaja. Ei muuta ku äänestystä vailla.

S'oon tämä Savimäki uskollisesti palvellu pualueensa Laapania jo niin
kauan, jotta joutaas se jo päästä herraan souvvihi.

Oikiasta päästä se tämä Savimäki asiansa alootti. S'oli ensin
huanopalkkaasena opettajana Möykynkyläs ja siälä suuren luannon
hiljaasuures sille syntyy ne kunnianhimooset aivootukset, jotta
herraksipa tiätysti.

Ja se alkas siitä, jotta se riiteli johtokunnan kans, johka kuuluu vain
tavallisia taloonjussia, palkankoruutuksesta ja kirrasti kovasti, jotta
sille pitää antaa lisää palkkaa. Mutta isännät olivat vain sanonhet
jotta:

— Ei kannata. Ei meillekkää mitää palkankorootusta anneta. Ja paljo
fiinimmin sä syäkki ja paremmis verhoos kuljet ku me, jokka sua
elätämme. Ei näytä sua nälkä kuurninehen ku poskekki on ku puukissillä.

Siit'oli Savimäki tietysti kamalasti suuttunu.

Oli sanonu jotta:

— Ettäkö te pitkätukkaaset ymmärrä, jotta minä teen kansansivistystä ja
kasvatan teirän kakarootanna — — —

— Joo joo mutta — oli isännät sanonhet. — Mitä se sellaane
kansansivistäminen on, jotta aina vai taloonpoijan massikan päälle
käyrähän? S'oon meirän miälestä oikee epäsiveellistä, jotta aina vai
huseerata meirän känsäkouraan rahapussilla ku omallansa. Mistä ne rahat
tuloo? — Ja kakarakki tuloo siälä sun koulussas niin päässilmääsiksi,
jottei ne enää kunnioota vanhempiansakkaa — — — Kaiken mailman hyrryjä
ja fyrryjä lapsille vai näyttelet, jotta näin fysiikas pörrää, eikä
kersat taira enää kymmeniä käskyjäkää, ku ovat ollehet hetken aikaa sun
sivistettävänäs — — —

Kyllä ne antoovat isännät sille Savimäjelle sellaasta palkankorootusta,
jotta aiva se pihaji.

Varsinki oli Mäkelän Kaappoo-isäntä kataannuksis. Se ku paasas jotta:

— Meiränkin Anttoni tuli täs kerraasti koulusta kotia ja sanoo jotta:

— Tiäräk'sä äitee, jotta ihmiset on tullehet apinasta?

— Äireeltä oli puronnu patapuukkoo lehmänkorveehi ku se niin säikähti —
seliitti Kaappoo, mutta:

— Ku mä hairasin Anttonia korvista kiinni ja pari kertaa ruataasin
ympärinsä jotta:

— Sanok'sä sen nolkki isääs ja äitejäs apinaksi?

Niin itku pääsi ja sanoo jotta:

— Opettaja on niin sanonu — — —

— Ja ny mä tahron sulta Savimäki suaraha kysyä, jotta:

— Ook'sä niin sanonu? — karjuu Mäkelän Kaappoo silmät aivan
verenkaljamalla ja nyrkit pystys.

Siin'oli Savimäjen vähältä lyärä housut veteläksi, ku koko johtokunta
rupes nouseskelhon pysthyn ja kysymhän jotta:

— Vai apinoota me tavalliset maanjussit vain oomma teille
kansansivistäjille?

Silloo lippas se tuleva kansanerustaja ovesta pihalle ja tuli takaasi
vasta ku johtokunta oli menny.

Mutta yhren jutkun se viälä kerkes isännille tehrä. Se junkkari otti
mahtavaa eron viraasta, niinku ainaki kliipatut herrat, ennenkö sitä
keriittihin eroottaa.

Savimäki päätti kostaa ja kostaa oikee verisesti.

Se päätti ruveta politiikkamiäheksi ja yrittää eruskuntahan. Ja siälä
ruveta ajamhan eristystä ja sivistystä oikee hartiavoimin taloonpoikaan
tingillä. Ja sen se ainaki päätti ajaa läpi, jotta katikismus
nurkkaha ja sellaane sivistysoppi käthen, jotta apinasta n'oon ainaki
taloonpoikaan kersat tullehet.

Mutta ensin sen piti tiätysti oppia puhujaksi ja niin kans lähti heti
oikee puhujakurssiille. Ja siälä neuvottihin kuinka pitää kumartaa
ku tuloo kansalle puhumhan, kuinka pitää merkittevästi rykiä, kuinka
viisata kärellä ja pyärittää päätä.

Se oppi »alustanahan», »pohjustamhan», »valaasemhan», »ottamhan
huamiohon» molemmilta pualilta, »vetämhän johtopäätöksiä», »heittämhän
katseen ylös histoorian kulkuhun», »vetoomhan» ja »punnittemhan»,
»tulkittemhan kansan miälipiteetä», »huamauttamhan», »varoottamhan»,
»alleviivaamahan» jne. Siitä tuli sanalla sanoen nii villitty puhuja,
jotta se puhuu unissansakki.

Ku sitte pirettihin piiripuhujan vaalikokhet ja kaikki pyrkyrit
pantihin yhtaikaa pälpöttämhän, nii kukaa ei piisannu Savimäelle.

Se lasketti nii tihiää ja vinkiää tulemhan oikee paremman sorttista
juhulapuhetta, jotta toiset eivät saanhet suuvoorua.

Ja itte pualuehen Laapaninkin piti tunnustaa jotta:

— Kyllä s'oon hyvä valaasemhan päivän politiikkaa ja histooriankulkua
tämä Savimäki.

— Ja mult'olis tullu viälä vaikka kuinka pitkältä — trossas se itte.

Ja niin se sitte kans valittihin oikee piiripuhujaksi. Se kulki
pitäjästä toisehen ja puhuu ja puhuu ja seliitti ja valaasi, n'otta sen
oli oikee leuvat tuvoksis ensin alkaappäältä.

— Kovaa täm'on hitsiä — pruukas Savimäki itteksensä huakaalla — mutta
pääsööpä lopuksi viälä ministeriksi, ku meirän pualuehes on niin vähä
kykyjä.

Ja Savimäki-poika se hinkkas ja hyppäs. Tuli sitte se aika ku
erustajaehrokkahia asetettihin, eikä Savimäki tahtonu saara nukutuksi.
Pirettihin kokous ja keskusteltihin, ketä sinne ny pannahan.

Ja ajatelkaa, hyvät ihmiset, ku Savimäjestä ei puhuttu mitää!

Ehrotettihin kaikellaasia Puita ja Heiniä, Kiviä ja Kantoja, eikä
Savimäjestä sanottu halaastua sanaa.

Sille tuli hätä käthen.

Se vei Peräloukon erustajan torppari Pökkelön porstuaha ja siälä ny
sipinä rupes käymähän. En tiärä sitte, mutta reisuusti ainaki plutkahti
ja sitte klunkutti ja pyhiittihin suuta ja ähkäästihin.

Ja ku Peräloukon erustaja Pökkelö sitte tuli kokoussalihi, niin se oli
oikee pulskistunu. Kovasti punotti ja haisi hokmannilta. — Muista ny
mitä mä sanoon — varootti Savimäki vielä oves. Pökkelö rykääsi sitte
pari kertaa, niisti nenänsä ja otti puheenvooron ja sanoo jotta:

— Kuulkaa kansalaaset ja pualuetoverit. Kattokaa asia on ny sillä
lailla poliittisella taivahalla, jotta ne pitää olla eri kykyjä, joita
me äänestämmä valtiopäiville. Ei sinne kelpaa tällä kertaa pikku-kykyt,
pitää panna oikee suuria kykkyjä. Ja tämä Savimäki, s'oon niinkus
tiärättä oikee isoo kykky meirän joukos.

Siitä nousi eri pörinä, sanon mä. Kaikki hyppäs pysthyn ku neulalla
tuikattu, huutivat ja huitoovat jotta:

— Jassoo vai pikkukykkyjäkö me sitte oomma tämän Savimäen rinnalla, häh?

Toiset suuttuivat kauhiasti, ottivat lakkinsa ja lähtivät. Mutta
Savimäki piti pualensa, vaikka kyllä siin' oli tälläämistä, ku
kaikki parhuuset kykyt lähtivät, n'ottei ollu enää oikiastansa
pikkukykkyjäkään. Piti panna ehrolle mitä rookas jäämhän.

Mutta Savimäki tuli listalle, ja s'oliki pääasia. Nyt ei sitte muuta —
kun äänestää.




KANSAKOULUN JATKOLUOKAT.


Oottako kuullu mikä ilo nyt taas orottaa Suamen kansaa?

Taas on istunu yks komitea ja muninu Suamen kansalle suuren ilon ja
rahanreijän. Tarkootus tiätysti on hyvä ja hyäryllinen ja minäkin sitä
syrämmestäni kannatan, mutta mä tunnen samalla pistoksen syrämmeni
kohralla, lompakos, ja huakaan yhres Suamen kansan pahimmin soorretun
kansanluokan, veronmaksajaan, kans jotta:

— Ja mistä riivatusta ne kaikki rahat oikee meinathan nylkiä, jolla
nämä eristyksen kehityksen sivistykset oikee maksethan.

Kun nyt on justhin saatu mojahutetuksi meitä veronmaksajia päähän sillä
oppivelvollisuuslailla, jotta viälä ollahan pualipökerryksis, eikä
viälä pualiakaa niistä uusista kansakouluusta oo saatu rakennetuksi,
jokka niin vängällä ja sellaasella kiiruhulla läpiajettihin — niin
eikös totitesti ookki jo yks erinomaanen ministeri saanu kravatuksi
kokhon uuren ehrootuksen kahren jatkoluakan lisäämisestä kansakouluuhin.

Tämä uusi ehrootus on ny justhin valmistunu ja jätetty mulle ja
valtioneuvostolle tarkastettavaksi ja arvosteltavaksi.

Eileen se mulle tuli ja min'oon valmis jo tänä päivänä sanomhan
painavan sanani tästä muutaman saran miljoonan markan suuresta uuresta
menoerästä Suamen kansan massikan varalle.

Ensiksikin pitää sanua, jotta ehrootus ja tarkootus ja kukatiäs
tuloksekkin voivat olla hyvät, mutta tyyristä lystiä siitä tuloo.
Oppilahat näiskin tullahan tiätysti syöttämhän, juattamhan ja
vaatettamhan kunnan ja valtion varoolla. Uusia opettajia tarvithan
tiätysti aika liuma ja niille frii puut, vapaa lämpö ja valo, kuin
myäskin lapsilisäykset ja kallihinaijan korootukset.

Näillä kahrella jatkoluokalla on meininki opettaa kakaroosta vaikka
mitä: suutaria, kräätäriä, nikkaria, kivimiähiä, timpermannia,
kaljanpanijoota, paakaria, kivi-, rauta-, puu- ja savisorvaria,
maalaria, latojia, tynnyrintekijöötä, satula- ja kakluunimaakaria,
tehtaantyttöjä, tarjoolijaflikkoja, isäntiä, emäntiä, lapsenpiikoja,
imettäjiä, kauppamiähiä, tukkityöläisiä, kunnan kirjuria, sanomalehren
toimittajia, maanviljelijöötä, karjakkoja, taiteelijoota ja varsinkin
tunteilijoota.

Minä oon lukenu tätä komiteijan miätintyä, jotta silmistä vesi juassu,
ja huamannu, jotta näillä kahrella kansakoulun jatkoluokalla on
tarkootus antaa perusteellinen opetus melkeen kaikis ammatiis, mitä
meillä yleensä harjootethan. Ja niinpä mä luulenkin, jotta ne ammatit,
jokk'on ehrotuksesta jääny pois — n'oon vain unohtunhet.

Ja mua suuresti ihmetyttää, jotta hra ministeri on unohtanu kaikiista
tärkiimmät ja kannattavimmat ammatit ja niiren opetusohjeet. Ne
on: politikoottija, luattamusmiäs, piirisihteeri, juhlapuhuja,
kansanerustaja, komiteamiäs, konkurssimiäs ja vekselinväärentäjät.
— Näis, minä pyyrän viälä sanua, näis ammatiis, jokk'on kaikiista
yleesimpiä meirän maas, näis pitää ennen kaikkia antaa Suamen kansalle
opetusta ei vain kansakoulun jatkoluokilla, vaan myäs kertauskurssilla,
jonsei kattota tarpehelliseksi toimeenpanna suorastansa
reserviläiskursseja entisis teservikasarmiis.

Opetus näillä jatkoluokilla ehrotethan käytännöllistä elämää varten.
Kouluuhi on perustettava monellaasia työpajoja ja verstaita, johna
poijat veistelöö, suutaroo, nikkaroottoo, muuraa, harjootteloovat
konehella kirjoottamista ja urvuulla veisaamista, velkakirjan
kirjoottamista, ilmootuskaavakkeen täyttämistä verootusta varten
jne. Siälä niitä opetethan sanomahan päivää, hyvästi, pukkaamhan,
keskustelemhan miällyttävästi, istumhan pöytähän, syämhän trasu eli
ruakaliina nenän alla, tarittemhan toisillekki, rykimhän, räkimähän ja
niistämhän noukkansa ja pitämhän suunsa kiinni, vaikka kaverin nenä
oliskin epäkunnos.

Siälä opetethan suarahan sanojen tulevista Suamen kansalaasista
läpikliipattuja junkkareita ja kavaljeeria.

Jatkoluokan »kauppalinjalla» opetethan mm. »myyntioppia», solmun tekua
ja piäniä ammatis tarpheellisia valehia.

Kaikki nämä mä ymmärrän olevan tarpehellisia tulevalle kauppamiähelle,
mutta — taas pitää mun lausua suuri hämmästykseni, etten sanoosi
suarastansa ällistykseni siitä, että hra ministeri, joka niin suurta
hualta ja vaivaa on nähny tämän kankianiskaasen ja takkutukkaasen
Suamen kansan kouluuttamisesta, on unohtanu pois opetusopistansa
»kauppalinjalla» kaikiista tärkiimmän kauppamiähen tehtävän.

Ja se on järkiperääsen konkurssin teon.

Flikkojen opetus jatkoluakilla ehrootethan sellaaseksi, jotta ne
olis mahrollisia siihe suurehen tehtävähän joka niitä orottaa, nim.
keittämhän ainakin seuraavat ruakalajit arvosanalla »välttävä»:
vesivelli, ruisjauhoolla suurustettu puolukkapuuro, perunamuhennos,
hernerokka (sen saman luultavasti, jolla Esau myi esikoosoikeutensa
sille Jaakoppi-junkkarille), sienimuhennos, mehukeitto, kiiseli,
pannukakku, silakkalaatikko, suutarinlohi (voitaan särveerata myös
kräätärille), patapaisti ja verivanukas kuin myös kahvinkeitto sekä
ilman että korvikkeilla» (kalannahka eli silakanpää).

Flikkaan pitää oppia myös »pöyrän kattaminen ja koristeleminen.
Tarjoolu. Leipä ja voi. Ensimmäinen ruokalaji. Toinen ruokalaji.
Jälkiruoka. Käytetyt pöytäastiat. Lautaset. Tarjotin. Harjoitusta
tarjoilemisessa. Hyvät pöytätavat: ole valmis, asento, ruuan ottaminen.
Veitsen, haarukan (kaffelin) ja lusikan käyttäminen. Syöminen.
Kohteliaisuus ja huomaavaisuus.»

Täs'on paikalla lausua pari sanaa selvitykseksi. On erittäin tärkiää,
jotta ensimmääne ruakalaji syärähän ensiksi ja sitte vasta toinen, eikä
päinvastoin. Sillä jos toinen ruokalaji syärähän esti, niin mitäs sitte
syärähän ensimääseksi ruakalajiksi? — Tämä vaan sanottuna siksi, että
arvoosa lukija käsittää, kuinka perusteellisesti arv. komitea on asiaa
harkinnu. —

Suamen kansan syämisen suhtehen on mun miälestäni komitejan vaikia
saara muutosta aikahan. M'oomma tottunu siihe, jotta alaleuka huiskuu.

Ja ku on hyvää, niin massutethan. Kun on täynnä, niin ryäkäästähän. Ja
ku kräämiä tuloo pöytähän, niin sanothan jotta:

— Annas Kaisa suureet lusikka!

Erityysenä taironnäytteenä vaarithan kansakouluflikoolta, jotta ne osaa
leipua piparkakun.

Sitte jatkaa komitea esitystänsä mulle ja valtioneuvostolle: »Mitä
tulee kysymykseen siitä onko oppilaiden myöskin itse nautittava
se ruaka (klottu) jonka valmistavat, niin katsoisi komitea
asianmukaiseksi, että niin tehtäisiin.»

Ja m'oon samaa miältä.

Elikkä oikiastansa olis viälä päreet, jos arv. komiteija, jok' on tämän
»sopan» keittäny, sais sen myäs itte niällä.

Erikoosen monia oppituntia ehroottaa komitea käytettäväksi kansakoulun
jatkoluokilla _lastenhoitoon_. Ei toki niiren lasten, jokka jo itte käy
koulua, mutta viälä pienempään. Se tahtoo sanua kansakoulukakaroolle on
opetettava viälä piänempien ipanooren hoitua seuraavan kurssin mukaan:
»Imeväisen käsitteleminen, kylpy ja siihen tarvittavat esineet (s.o.
itte mukula, vettä, ruutporsta, saipuaa, hiataa ja rottinki), pään
puhtaanapito, kynsien hoito (kerittimet), ihojauheen käyttö (kalkki),
imeväisen ravitteminen: luonnollinen ja sen edut (puremiset ja päähän
knoppimiset), pullolla ruakkiminen (sarvi ja sokuripussi), lisäruaka
(knapit, tikut, hiata ja tutin pualiskat).

Opetus tapahtuu tiätysti havaannollisesti ja kokeellisesti: opettaja
näyttää tuttia, panoo sen maitopotun päähän ja sanoo:

— Näin!

Ja imöö. — Ja antaa sitte kakaraankin imiä. Mutta mistä Saarahan joka
kansakouluhun se imettäjä, jolla voirahan »kokeellisesti» antaa koko
koulun imiä.

Sitte saavat oppivaaset kansakouluflikat jokahinen kerran itte kokeella
ja kukin vooron päästä pistää tutin sen elävän mallilapsen suuhun, joka
tiätysti joka kouluhun ostethan havaantovälineheksi ja jota opettaja
säilyttää tiätysti priis luannontiärekaapis, ja joita tiätysti saa
tilata koulutarpeiren keskusliikkeestä Helsingistä.

Lapsille opetethan mm. hampaitten »puhkeaminen, henkinen kehitys».
Opettaja voi myäskin kysyä pikkuflikoolta:

— »Miten on koetettava ehkäistä pienokaisten suurta kuolevaisuutta
varsinkin kesän aikaan?»

Jä siihe sanovat ne kansakoulutenavat tiätysti jotta:

— Emmä me tiärä.

Myäskin tullaan opettamaan »lapsen vaatteiden pesemistä, ja
siistimistöitä tarpeen mukaan». Tiätysti vain tarphen mukahan. Kuin
myös laskisangoon kantamista. Kansakoulun jatkoluokilla on niillä
flikoolla, jokka meinaa päästä emänniksi, erityyne »emäntälinja», jöhna
jokin oikee koulattu xantippa tiätysti neuvoo niille kaikki akkaan
kiristys- ja kuristuskonstit sekä kuiskuttaa kaikkiin salaasimmat
juanet pikkuflikkaan höröllä törröttävhän korvahan. Kyllä s'oon niin
kamalaa ja kavalaa meininkiä jotta mikä meirät miähet oikee perii?

Viälä ehroottaa komitea, jotta valtio palkkaas erityysen
_ammattipsykoloogin_, joka rupiaa reissaamahan kansakoulusta toishen ja
tuimalla silmällänsä kattonahan ja määräämähän jokaaselle kersalle sen
tulevan elämänuran. Ajatelkaa sellaasta herraa! Ku se tuloo kouluhu,
nii kersat jatkoluokilla komennethan rivihi ja se valtion pysokolooki
kääntää läpitunkevat silmänsä itte kuhunkin kakarahan ja kattoo, mikä
siitä tuloo.

Reisuusti se vai kattoo lapsen läpitte jotta sihahtaa ja määrää jotta:

— Tua takkupää tuas on suutarin sälliksi luatu. — Tuas on paakari,
tuas vosikkakuski, tua on hampparin alku, tua selvä tairemaalari, tua
jopparin planttu, tua laiha takakenoone ja rutilaiska vintiö on valmis
kuritushuanefanki. Tuasta ei tuu yhtää mitään, ja tua fletkusäärinen
poika passaa parahite akanmiäheksi ja niin erespäin.

Ku kaikki hyvät ja hyärylliset ammatit on jaettu ja jäljel'on yks
sellaane penikka, lottokorva, vääräsääri, pahansisuune, kiukkuune ja
krätyyne, tupakinpolttaja ja viinanjuoja, irvileuka, juanittelija ja
kaikkiin paheesiin taipuvaane otus, jok'ei mihkää hyäryllisehe kelpaa,
niin se on tietysti — sanomalehtimiäs.




MYI MIÄHENSÄ.


Oottako kuullu mitä kummia Ylistarosta ny kuuluu?

Siäl'on kuulkaa yks akka-peijakas, en paremmin tuu ja sano, ottanu
ja myyny miähensä toiselle akalle Sinkerin ompelukonehella. — Joo,
sellaasia siältä ny kuuluu.

S'oon yks köyhä torpan akka, jok'on myyny, ja rikas leskiemäntä, jok'on
ostanu. Eikä miähell'oo ollu mitää sanomista muuta ku nostaa housunsa,
niistää nenänsä ja följätä uutta omistajaa niinku nauta ainakin. Ei
siinä itketty eikä voivooteltu, tehtihin kauppaa vai ku vanhasta
salviasta.

Se mökin muija oli ruvennu panhon merkille, jotta sen miäs oli alkanu
vistaamahan vähä liika pitkähän siälä lesken taloos ja tekhön oikee
voorokausitaksvärkkiä.

Yhtenä päivänä tuli sitte se leski sen mökin muijan tyä pyhäputsus ja
kysyy jotta:

— No kuinkas täälä jaksethan?

— Siinähän menöö ku märkä palaa — sanoo mökin muija ja niisti nenäänsä
ku ei ollu muutakaa tekemistä. — Kyllähän sen tietää tämän mökkilääsen
elämän; kitua se on sellaases huushollis jonka maa ei kasva muuta ku
mukuloota. Kersoja pakkaa vaa olemhan n'otta nuarimmat uunin päällä
kuivamas, eikä tiärä, mitä niiren suuhun tukkis, ku sualaastakaa
ei monaasti oo muuta ku se, mitä kakarat päivänmittaahan itkiä
pillittäävät.

— Soo-oh — sanoo leski. — No jo on kovat paikat. Mutta onhan sulla
miäs, mitäs sä sillä teet?

— No en yhtää mitää mä sillä tee, kyllä se nii on! Paree olis, kun ei
olsikkaa koko värkkiä.

— Tuata tuata — sanoo leski. — Oikeenko totta, jotta niin oot
kyllääpyny miähees.

— Niin on asiat! — Osta pois koko kanttura, niin saat — jahkaasi mökin
muija.

— Tuata, tuata, mitäs tahrot? — kysyy leski. — Oon mä vähä ittekseni
tuumannu, jotta joutaas sitä ny leski-ihmisellä olla eres miäs
hupulaasena.

— Kymmenentuhatta markkaa! — tokaasi torpan muija. — S'oon viälä höyhkä
äijä, hyvät hampahat, ja kova tyämiäs, vaikka huano s'oon tianaamahan,
se täytyy tunnustaa, kun toren sanoo.

— Eikö s'oo vähä liikaa? — kysyy leski.

— No niin mä tykkään ittekki, jotta liikaa taitaa olla, mutta
pluutathan! — hihkaasi mökin muija.

— Mulla ei tahro nyt olla oikee rahaasta rahaa, ku on ollu justihin täs
hipoteekin inträssi ja veronmaksukki, mutta eikö vaihretaasi jollaki
tavaralla? — Mitäs tykkäät Sinkerin neulomakonehesta. S'oon mulla aiva
yhtä liikaa, ku sulla tua miäs.

— Hyvähän se taitaas olla neuloma-masiinaki olemas, mutta pitääs sitä
saara vähä rahaaki —

— Kuinka paljo tahtoosit viälä väliä?

— No anna eres 100 markkaa, nii saat viärä ja pitää hyväomanas.

— Kättä päälle! Ja tuasta poikki! — hihkaasi leski ja kaivoo
aluushamhenplakkarista rahamassikkansa. Otti saran markan rahan ja
sanoo jotta:

— Matti on sitte muh! Ja masiinan saat tulla vaikka heti hakemhan.

— Mutta voiretpillin pitää antaa samas kaupas — muisti mökin muija. —
Pitäähän sitä olla eres jonkillaane voiretpottu tällääseski töllis —

— Saamas pitää! — sanoo leski.

Ja niin kauppa päätettihin ja sen päälle keitettihin hyvät kaffit.

Sille miähellekki annettihin kuppi.

Ja lähtiääsiksi hyvästeli mökin muija entistä miästänsä jotta:

— Muista ny Matti olla nöyrää ja nyhtyriä ku tuut uutehen tyäpaikkahas,
jottei tällä emännäll'oo mitää katumista.

Matti lupas parhaansa koittaa.

Ja niin oli välit selvät. Leski otti miästä kynkästä kiinni ja lähti
traihaamahan saalistansa kotia.

Kovasti kuuluu ny tykkäävän ja hyvänä pitävän. Matuksi ja upukaksi vai
nimittelöö.

Kelpaa siinä ny mökin miähen elellä. Ei tartte ulkotöis kulkia,
istuskella vai peräkamaris ja paasata lihapärinöötä poskehensa!




HUU PURI.


Oottako kuullu jotta meirän piikaa on purru huu?

— Huu?!? Mikä s'oon? — kysyttä te, arvoosa yleesö, justhin niinku mäkin
kysyyn meirän frouvalta, joka siitä mulle kertooki.

— Huu sit'on purru — sanoo frouva.

— Huu? — imehtelin mä silmät tapilla. — Kuka s'oon ja mihkä paikkaan
s'oon purru ja onko pahoonki purru, oikee verislihallekko?

Frouva katteli kovasti halveksuvasti mun päälleni ja nakkeli
niskojansa. Mutta ku mä seisoon ku ainaki kysymysmerkki, niin kysyy
viimmee jotta:

— Ekkö sä tiärä mik'on huunpurema?

Mä pyärittelin vain silmäni ja sanoon suarahan jotta:

— Mä en tunne sennimistä herraa, enkä m'oo kuulukkaa niin mukavaa
sukunimiä.

— No ei sunkaan se ihminen ookkaa! — tokaasi frouva.

— No mikäs peijakas sit'on sitte purru? — Ettähän te vain oo ruvennu
sonsaria karahteeraamhan uurella nimellä?

— Ekkö sä totisesti oo kuullu puhuttavan huunpuremasta? — kysyy frouva
jo aivan vakavana.

Ja kun mä oikee vesissilmin vannoon ja vakuutin, niin rupes viimmee
seliittämhän, jotta:

— Em mä tiärä oikee ittekkää, mikä se huunpurema on, mutta jokin
salaperääne henki se vissihin on, ku — — —

Mun nousi tiätysti niskakarvat pysthyn.

— Kun yht'äkkiä tuloo iholle sinisiä merkkiä ja jälkiä aivan
ittestänsä, jottei tiärä mistää — kertoo frouva.

— Kun Hilta tänä aamuna puki ylensä, niin molemmis käsivarsis ja
kaulalla oli huun puremia, sinisiä jälkiä.

Mun laski hiukset pääs heti ja taisin mä vähän nauraa pihahuttaaki, kun
frouva suuttuu, ja sanoo jotta:

— No totta s'oon, älä yhtää virnistäkkää siinä. — Hilta! — Hilta, tuu
tänne! — rupes frouva huuthon.

Ja Hilta tuli.

— Eikös sun'oo, Hilta, huun puremia käsivarsis, kun herr'ei usko?

— O-on — mulla — änkytti Hilta, jok'on pulskanpualeene flikka ja hyväs
lihas.

— Näytä herralle — komenti frouva.

— Ei-jei, ei se passaa että Hilta täs riisumhan rupiaa — hätäälin mä.

Mutta mikään ei auttanu. Hiltan piti vetää pusurin hiat ylhä ja näyttää
käsivarsiansa. Ja niis oliki sinisiä merkkiä.

— Ja kaulalla kans! — sanoo frouva.

Hilta näytti.

Mä syynäsin ja oikee sormella koitinki, niin olih! Sinisiä plättyjä
siin'oli.

— Mistä n'oon tullu? — kysyyn mä ja kattoon suaraa Hiltaa silmihin.

— En mä tiärä, kun aamulla huamaattin, niin näin — — seliitti Hilta. —
Huun puremia n'oon. On niitä ollu ennenkin — — —

Mutta silloon mä suutuun.

Sanoon suarahan jotta:

— Kuule ny Hilta ja muista se mitä mä sanon. Ja s'oon sitä paljo, jotta
täss taloos _ei saa huu enää reisuakaa purra!_ Ja muista se!

Niin sanoon ja lährin kamarihin. Hilta rupes itkiä pillittämhän.

— Huun purema! — jahkuloottin mä itsekseni. — Kyllä se kans keksii ja
luuloo mua narraavansa!

Frouva tuli perähän ja rupes meiskaamhan jotta:

— Mitä sä oikee meinaat? Hilta köökis itköö, ku sä tualla lailla puhut.

— Huun puremia ne o — vakuutti frouva.

— Huun puremia! Usko sä vain, mutta mä sanon ny kerta kaikkiastansa,
jotta huuta ei ookkaan, s'oon vales!

— Katto sanakirjasta niin näet — sanoo frouva ja meni ja haki
Tiatosanakirjan.

Mä rupesin plaraamhan ja aivan oikeen! Siäl' on näin:

»_Huu-haamu_, esiintyy etupäässä yhdyssanassa huunpurema = mustelma
ihossa, joka syntyy itsestään; semmoisen kerrotaan tulevan näkyviin
läheisen sukulaisen kuoltua. Niinkuin tästä voi päättää, merkitsee
huu vainajan henkeä, joka kansanuskon mukaan kävi jälkeenjääneiden
sukulaisten luona ja jonka hampaan jäljet olivat huun puremia».

— Siinä ny näit! Luulet täs olevas niin viisas, mutta siinäs s'näit!
Ähäh, joko uskot huunpuremhan? Sano ny sä mikä se huu on? — riamuutti
frouva.

Mitäs siihen sanoo?

Ei mulla ollu mitään mukisemista.

Frouva meni köökkihi Hiltaa lohruttamhan ja pyyti anteeksi.

Täs rupiaa ihmine tulhon jo taikauskooseksi.

Siit'on ny jo vähä toista viikkua sitte, ku tämä tapahtuu. — Ja ne huun
puremat katos Hiltan käsivarsista parin päivän perästä.

Eileen illalla m'olin taas klupilla pookeria pelaamas ja tulin tuas
yhrentoista aikhan kotia.

Ja kyllä mä säikährin, jotta aiva mä vapajin kun käännyyn portista
pihalle.

Mä näin oikee omin silmin kun huu oli Hiltan kimpus ja puri jotta
rotaji ympärinsä.

Sill'oli harmaa sinelli yllä ja mä luulen jotta s'oli Seittemännestä
Erillisestä Konekiväärikomppaniasta.