Axel Kerfven 'Keltaisen lohikäärmeen kosto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2669. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. KELTAISEN LOHIKÄÄRMEEN KOSTO Seikkailuja Borneon rannikoilla Kirj. AXEL KERFVE Tekijän luvalla suomentanut Edv. Ukkonen Seikkailukirjasto N:o 8 Porissa, Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1938. SISÄLTÖ: I. Kauppamatka alkaa levottomuutta herättävin entein. II. Laivassa on kolmetoista miestä. Vaarallinen aliperämies. III. Aliperämies osoittautuu roistoksi, mutta pääsee karkuun. IV. Oliko Curry Grade merirosvojen kätyri? V. Mungo sekaantuu tapausten kulkuun, ja Kurt näkee epämiellyttävän unen, joka käy toteen. VI. Kuulat vinkuvat yön pimeydessä. VII. Kaksi oivallista tykinlaukausta ja hyvin hoidettu konekivääri. VIII. Rauhallinen satama, jossa vaara kuitenkin väijyy. IX. Uhkaava kunniavartiosto. Verivihollinen ilmestyy taas näyttämölle. X. Merirosvojen vallassa, mutta... XI. Kurtista tulee dajakkien päällikkö ja hän löytää jumalan aarteen. XII. Uhkarohkea sotajuoni. I luku. Kauppamatka alkaa levottomuutta herättävin entein. — Yritys ei suinkaan ole vaaraton. Päinvastoin. Se voi olla suorastaan hengenvaarallinen, sanoi konsuli Marcus Willner vilkaisten jalokivien koristamaan kultakelloonsa sekä lisäsi: Teidän täytyy lähteä liikkeelle viimeistään kolmen tunnin kuluttua. Ajatus, mitä tuolla Moxtonilla oikein mahtaa olla mielessään, tekee minut suorastaan levottomaksi. Mitä te luulette? Kysymys kohdistettiin lähinnä konsulin omistaman liikkeen nuorelle osastonjohtajalle Kurt Lagerbergille, joka nuoruudestaan huolimatta oli monella tavalla kunnostautunut konsulin palveluksessa. Viimeksi hän oli suorittanut melkein uskomattomalta tuntuvan urotyön kuljettaessaan ystävänsä Pat O’Brienin kanssa perin kurjalla sampaanilla keskellä riehuvaa sotaa konsulin arvopaperit ja joukon muita tärkeitä asiakirjoja Shanghaista aina kaukaiselle Borneolle saakka. Tätä saavutusta konsuli Willner oli pitänyt ainutlaatuisena ja siksi hän olikin nimittänyt nuoren Kurt Lagerbergin liikkeeseensä osastonjohtajaksi. Konsuli Willnerillä olikin syytä osoittaa kiitollisuuttaan, sillä Kurt ja hänen ystävänsä olivat lyhyesti sanoen pelastaneet hänen liikkeensä ja suuren osan hänen omaisuuttaan keltaisen lohikäärmeen kynsistä. Kurt Lagerberg vastasi hänelle osoitettuun kysymykseen viipymättä: — Kuten vain konsuli käskee. Varmastikaan emme joudu suurempiin vaikeuksiin kuin Keltaisella virralla taistelussamme sikäläisiä merirosvoja vastaan taikka otellessamme sen jälkeen compradori Tsitshuangia vastaan Kiinassa ja Formosalla. [Taisteluista Keltaisella virralla kerrotaan saman tekijän kirjassa "Keltaisen virran merirosvot" sekä Kurt Lagerbergin ja Pat O’Brienin matkasta Shanghaista Borneoon teoksessa "Keltaisen lohikäärmeen kynsissä". Molemmat ovat ilmestyneet Satakunnan Kirjateollisuus Osakeyhtiön Seikkailukirjastossa.] — Juuri samaa minäkin ajattelin. Mutta samalla täytyy muistaa, että taistelu tuota seikkailijaa ja rosvopäällikköä vastaan ei vielä ole lopussa. Hän ei koskaan unohda, että minun tyttäreni Alice antoi hänelle matkapassit, eikä liioin sitä, että juuri te, rakas Lagerberg, perinpohjaisesti sotkitte hänen ympyränsä. Sen vuoksi juuri — vaikka epäilenkin, että Tsitshuang on saanut taisteluista tarpeekseen joksikin aikaa — liittyykin tähän matkaan vaaran uhka. Jopa sen kestäessä väijyy montakin vaaraa, jotka ehkä voivat käydä teille ylivoimaisiksi. — Vaarat ja vastoinkäymiset ovat olemassa sitä varten, että ne voitetaan, selitti Kurt Lagerberg, ja hänen sinisten silmiensä säihky osoitti selvästi, että vaarojen mahdollisuus ei ainakaan hänessä herättänyt epäröintiä eikä pelkoa. — Kaikki on muuten suurin piirtein kunnossa. Kaksi tykkiäkin kuljetettiin laivaan niin kauniisti ja huomiota herättämättä, että en mitenkään usko Golden Starin epäilyttävän kapteenin, herra Moxtonin, huomanneen eikä epäilevän mitään. — Mahdollisesti... Ehkä... Mutta jos kukaan, on Harry Moxton rohkea seikkailija sekä valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen tarkoitustensa perille. Meillä on hyvin vähän tietoja siitä, miten hyvin hänen laivansa on varustettu. Kuitenkin voidaan pitää selvänä, että sen varustuksiin kuuluu myöskin tykkejä. Olen valmis lyömään vetoa mistä hyvänsä, että hän on näiden rannikoiden vaarallisin merirosvo. Minua ei ollenkaan kummastuta, jos hän jonakin päivänä paljastautuu Tsitshuangin liittolaiseksi. — Sitä parempi, sanoi Kurt Lagerberg, jota asia alkoi silminnähtävästi kiinnostaa yhä enemmän. — Silloinhan ehkä saamme tilaisuuden lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. — Hyvä! Huomaan, että te olette joka tapauksessa valmis suorittamaan teille annetun tehtävän, lausui konsuli ja jatkoi sitten kääntyen heidän vieressään seisovan, pitkän ja leveäharteisen miehen puoleen, joka kiinnostuneena silmäili satamaan päin: — Entä te, herra O’Brien, mitä te sanotte? Puhuteltu, joka jo kauan ennen Kurt Lagerbergiä oli ollut konsuli Willnerin palveluksessa palveltuaan sitä ennen perämiehenä ja kapteenina englantilaisilla laivoilla, vastasi: — Minä olen valmis — aina valmis, kuten partiopojat sanovat. Ehdottaisin ainoastaan, että lähtisimme vanhalla astiallamme liikkeelle vasta pimeän tultua. Golden Star näyttää olevan valmis lähtemään millä hetkellä hyvänsä. Se on sellainen purjehtija, että meidän purkillamme ei ole mitään mahdollisuuksia päästä alta pois. — Päästä alta pois? toisti konsuli luoden puhujaan kummastuneen katseen. — Pelkäättekö te ehkä, O’Brien? Taitaa alkaa jo jänistää? — Minun sanavarastossani ei ole sanaa pelätä, milloin minusta itsestäni on kysymys, sanoi voimakas irlantilainen. — En liioin ole kertaakaan nähnyt, että master Kurt olisi pelännyt. Sen voi konsuli painaa mieleensä. — No, en ollut tarkoittanut, että sanani pitäisi ottaa täysin kirjaimellisesti, sanoi konsuli Willner tyytyväisesti naurahtaen. — Voimme siis hyvällä syyllä sanoa, että Harry Moxton voi kultaisine tähtineen ajoissa laittautua pois tieltä. — Ehkäpä niinkin — mutta ehkäpä hän myöskin lähtee liikkeelle voidakseen hyvissä ajoin asettua sopivaan paikkaan väijyksiin. — Olenpa melkein kanssanne samaa mieltä, virkkoi konsuli mietteissään. — Hän tietää täsmälleen, mitä meillä on laivassamme. Sitä hän ei kylläkään tavoittele, mutta sitä enemmän sitä, mitä laivaan saattaa myöhemmin tulla. — Aivan oikein! Kulta houkuttelee kyllä pienempiäkin lurjuksia kuin Moxton, tuumi Pat O’Brien hymyillen. — Toiselta puolen emme tarvitsekaan parempaa syöttiä saadaksemme hänet tukevasti tarttumaan koukkuun. — Jos te nyt yleensä saatte käsiinne mitään kultaa, ja jos vanha Mary Loyd kestää. Oikeastaan se olisi pitänyt romuttaa jo aikoja sitten. — Siltä kyllä saattaa monesta tuntua, herra konsuli. Mutta jos tiukka paikka tulee, niin me otamme sen tilalle Golden Starin. Konsuli suorastaan hypähti hämmästyksestä. Hän tuijotti O’Brieniin aivan kuin epäillen, että tämä oli äkkiä menettänyt järkensä. Ja hänen äänensä oli varsin vakava, kun hän virkkoi: — Sanon teille kerta kaikkiaan, O’Brien, että liikeasioissa minä en siedä minkäänlaista leikkiä. Muistakaa, että olen sijoittanut tähän yritykseen huomattavan osan omaisuuttani. Golden Starin ja vanhan Mary Loydin välinen taistelu olisi samaa, kuin jos rotta yrittäisi käydä leijonan kimppuun. — Suokaa anteeksi, mutta rotalla on tässä tapauksessa ensiluokkaiset hampaat... — Lorua!... Kaksi vanhaa tykkiä... Niin että sellaisen uhkayrityksen voitte alusta lähtien heittää pois mielestänne. Se ei kuitenkaan estä teitä lähtemästä. Mikäli ymmärsin Moxtonin puheet oikein, kun hän eilen kävi meidän konttorissamme, ei Mary Loyd mitenkään ole hänen kiikarissaan, eikä hän liioin näytä aavistavan, että te lähdette liikkeelle mukananne lasti, jota tuskin mikään muu alus pystyisi salaamaan kuin juuri vanha Mary Loyd. Juuri sen vuoksi minä tämän prikin ostinkin. — Käsitin sen kyllä kohta, vastasi Pat, joka oli monivaiheisen elämänsä aikana joutunut kokemaan yhtä jos toistakin niin maalla kuin merelläkin. — Jos sitäpaitsi purkki onkin huono, niin onpa miehistö sitä parempi. Olenpa sitä mieltä, että miehistöstä ei ainoakaan kalpene, tulipa sitten vastaan merirosvoja tai pääkallonpyydystäjiä. Ennen kaikkea meillä on mukanamme master Kurt. Kurt tunsi punastuvansa ja katsoi olevan syytä huomauttaa: — Siitä vähästä, minkä minä olen ehtinyt saada aikaan, ei kannata pitää melua. Mutta ehkäpä selviämme tällä kertaa paremmin. Olipa miten oli, olen valmis lähtemään liikkeelle milloin hyvänsä. — Hyvä, sanoi konsuli. — Te, Lagerberg, olette siis johtajana maissa ollessa, kun taas te, O’Brien, otatte päällikkyyden merellä. Mutta yleensä te saatte auttaa toisianne parhaanne mukaan. Annan teille muuten ohjeet matkaa varten. Merelle päästyänne teillä ehkä on tilaisuus perehtyä niihin. Kas tässä, herra O’Brien! Ottakaa nämä huostaanne, mutta olkaa varovainen, niin että ne eivät joudu asiaankuulumattomien käsiin. Näin sanoen konsuli ojensi Mary Loydin kapteenille suuren ja paksun kirjekuoren, jonka Pat pisti povitaskuunsa. Konsuli jatkoi: — Siinä on myöskin käteistä rahaa, Englannin puntia nimittäin. Mutta kun teidän tarkoituksenanne on harjoittaa vaihtokauppaa, muodostaa lastinne suurimman osan tarvitsemaanne pääomaa. Teidänhän on purjehdittava melkein koko Borneon ympäri, mutta siitä huolimatta uskon, että ruokatavaravarasto, joka käsittää melkein yksinomaan säilykkeitä, riittää koko matkan ajaksi. Tapaamme toisemme vielä kerran ennen lähtöänne, kun olette valmiit nostamaan ankkurin — toisin sanoen vähäistä ennen auringonlaskua tai kohta sen jälkeen. Keskustelu päättyi tähän. Kurt ja Pat lähtivät puheenaolevaan laivaan, vanhaan prikiin, joka näytti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta. Jollei Kurt olisi ollut selvillä, mitkä syyt olivat saaneet hänen päämiehensä ostamaan juuri tämän aluksen nyt alotettavaa liikematkaa varten, olisi hän ollut ensimäinen varoittamaan lähtemästä niin pitkälle matkalle moisella aluksella. Mary Loyd muistutti ulkonäkönsä puolesta rannalla olevia vanhoja, paalujen varaan rakennettuja hökkeleitä. Rannalta katsoen se vaikutti täydelliseltä hylyltä. Mastot olivat kallellaan, ja kaikki raakapuut näyttivät niin haurailta, että ensimäinen tuulenpuuska katkaisisi ne yhtä helposti kuin kuivan korren. Suurmastoa pitkin roikkui puoleksi avattu purje, joka muistutti vanhaa, paikattua, likaista purjekangasmattoa. Yhtä kurjassa kunnossa näytti olevan toinen, näkyvissä oleva purje. Kurt ei ollut nähnyt, millaisessa kunnossa olivat muut purjeet, mutta ei ollut mitään aihetta pelätä, että niiden kunto olisi parempi. Kurt ei liioin tietänyt, oliko varastossa ehkä parempia purjeita, mutta tämä seikka ei oikeastaan häntä liikuttanutkaan, vaan se oli "kapteenin" — tässä tapauksessa siis hänen vanhan ystävänsä Patin — asia, johon hän ei tahtonut sekaantua. Hän oli vain iloinen, että heidän ei tarvinnut tällaisella aluksella poiketa mihinkään sivistyneeseen satamaan. Kurt oli viime aikoina useinkin ihmetellyt, kuinka Pat, vanha, kokenut merimies, saattoi suhtautua asiaan niin rauhallisesti. Ei ainoatakaan tyytymättömyyttä ilmaisevaa sanaa ollut koskaan kuulunut hänen huuliltaan, eikä pieninkään ilme osoittanut hänen epäröivän. Paljon enemmän kuin Mary Loyd kiinnostikin kunnon Patia ilmeisesti toinen alus, joka joitakin päiviä sitten oli ankkuroinut hiukan kauemmaksi rannasta, ja joka ulkonäöltään eniten muistutti Amerikan rannikoilla liikkuvia nopeakulkuisia, keveitä purjelaivoja, joiden nopeus kohtuullisessakin tuulessa on huomattavan suuri. Golden Star — se oli aluksen nimi — ei kyllä vähällä jäisi jälkeen jostakin toisesta laivasta, ja jokaisen, joka oli nähnyt sen kapteenin, herra Harry Moxtonin, oli pakko tunnustaa, että siinä oli mies, joka ei helpolla hellittäisi kerran alottamastaan yrityksestä, ja jonka kanssa kenenkään ei ollut hauska joutua pahoihin väleihin. Golden Starin purjeet oli nyt pääasiassa nostettu lähtöä varten. Aina rannalle asti saattoi kuulla, miten laivalla parhaillaan hinattiin ylös ankkureita, jotta voitaisiin lähteä purjehtimaan leveästä salmesta Kiinan merelle, jonka auringossa välkkyvä, nyt suhteellisen tyyni pinta, näytti ulottuvan äärettömyyksiin asti. Se, mitä hän oli Patilta kuullut molemmista laivoista ja nyt edessä olevasta kauppamatkasta, oli saanut aikaan, että Kurt odotti matkaa suuren jännityksen vallassa. Nyt muistuivat hänen mieleensä Patin äsken lausumat sanat, että "jos tiukka paikka tulee, niin me otamme sen tilalle Golden Starin". Nämä sanat olivat Kurtin mielestä hirtehisen huumoria, taikka sitten oli vanha veikko irlantilaisten tapaan kerskaillut — tavallista enemmän Kurtin mielestä. Vanhalla veneellä he soutivat Mary Loydin ankkuroimispaikalle ja nousivat laivaan juuri samalla hetkellä, kuin Golden Star pullistunein purjein lähti liikkeelle luoviakseen avomerelle. Joko kohteliaisuudesta tai kerskaillakseen Moxton tervehti lähtiessään sekä lipulla että tykinlaukauksin, jotka täysin rauhallisessa satamassa tekivät erittäin mahtavan vaikutuksen sekä saivat aikaan, että suuri joukko väestöä — pääasiassa malaijeja, kiinalaisia ja turkkilaisia — ryntäsi satamaan kiljuen ja viittoillen. — Terve menoa! huudahti Pat hypähtäen laivansa välikannelle. — Nyt saamme ryhtyä rauhassa järjestämään omia asioitamme. Ennen kaikkea meidän on hakattava ja sitten naamioitava pari porttia tai paremminkin kitaa vanhan Maryn uusille hampaille tai ehkä paremminkin ainoille hampaille, mitä sillä koskaan on ollut. Kun se on tehty, luulen, että mekin olemme valmiit lähtemään liikkeelle. Hän sanoi tämän tavalla, jonka sai käsittää miten tahtoi. Kurt puolestaan ei ollut enää yhtä varma retken onnistumisesta kuin äsken konsulin konttorissa. Hänet oli äkkiä vallannut epävarmuuden tunne sekä aavistus, että he tällä kertaa olivat antautuneet hullun yritykseen, joka tosiaankin saattoi osoittautua ylivoimaiseksi. Nähtäväksi jäisi, olisiko konsuli tämän retken tuloksiin yhtä tyytyväinen kuin heidän seikkailurikkaaseen purjehdukseensa Shanghaista Bruneihin. Hän loi aluksen komentosillalta — joka muuten oli hyvin vaatimaton ja vanhanaikainen laitos ja jolle huojuvat ja narisevat portaat johtivat — tutkivan katseen Golden Stariin, joka loittonemistaan loittoni auringon valaisemalle merelle. Näkisikö hän ehkä vielä tuon laivan ja millaisissa olosuhteissa?... Mutta kun hän tuokion kuluttua sattui katsahtamaan Mary Loydin välikannelle, heräsi uusi toivo hänen sydämessään. Siellä touhusivat Pat sekä tämän lähin apulainen, ensimäinen perämies Eddy Rogger, antaen määräyksiään merimiehille, joista toinen toisensa jälkeen ryhtyi kiipeämään köysistöön tai tekemään jotakin muuta laivan lähtökuntoon saattamiseksi. Kaikki näyttivät olevan reippaita miehiä sekä osaavan ammattinsa perinpohjin. Pat oli osannut valita laivaansa kunnollista väkeä, ja tuntui suorastaan ihmeeltä, että hän tällaisella paikkakunnalla oli kyennyt haalimaan kokoon kymmenen kunnollista miestä, joista ensimäinen perämies, juuri mainittu Eddy Rogger, päälle päätteeksi oli kotoisin samasta maasta kuin Kurt itsekin. Mitä Eddyyn tulee, oli Pat itsekin sanonut, että hän ei olisi mistään voinut saada parempaa "styyriä". Eddy oli saapunut Borneolle eräällä rahtilaivalla Sumatralta sekä lähtenyt laivasta Sarawakissa, koska palkka oli ollut aivan kurja, muu meno sen mukaista ja miehistönä enimmäkseen laiskoja ja mihinkään kykenemättömiä malaijeja. Hän oli halunnut tutustua lähemmin Borneoon ja sen oloihin ja tämän halun tyydyttämiseen hänelle nyt tarjoutui tilaisuus — ehkä suuremmassa määrässä kuin mitä hän itse alkuaan ehkä oli ajatellutkaan. Ainakin Kurtista tuntui siltä. Sen vuoksi hän itsekin oli ottanut vastaan tämän uuden, vastuunalaisen tehtävän. Päätös matkan tekemisestä oli kuitenkin tehty jo kauan ennen kuin salaperäinen Harry Moxton oli ilmestynyt näyttämölle komeine laivoineen ja alkanut osoittaa konsuli Willnerin toimia kohtaan mielenkiintoa, joka oli konsulissa herättänyt epäluuloja ja pahoja aavistuksia. Päivän viimeiset tunnit kuluivat melkein huomaamatta ankarassa uurastuksessa. Auringonlaskuun ei ollut enää kovin pitkälti aikaa, kun konsuli tuli laivaan antaakseen viimeiset ohjeensa Kurtille ja Patille. Mutta nyt konsulikin tuntui suhtautuvan alkavaan yritykseen toiveikkaammin. Ehkäpä se johtui siitä, että Moxton laivoineen oli kadonnut, sekä tiedosta, että Golden Starin päällikkö oli ilmoittanut purjehtivansa Malakan salmen kautta Colomboon Ceylonilla. Siksi konsuli sanoikin: — Niin että hänen taholtaan ei teillä nyt ole mitään pelättävänä. Varmastikaan emme näe häntä enää koskaan. Borneolla ei nähtävästi ollut saatavissa mitään sopivaa saalista ja meistä hän ei voinut hyötyä mitään. Hän aavisti kyllä, että me olemme varuillamme, ja että Mary Loyd ei ole läheskään niin helppo saalis kuin mitä voisi luulla. — Siinä tapauksessa Moxton menetteli järkevästi, sanoi Pat työntäen uuden latauksen rakkaaseen piippuunsa. — Se on toiselta puolen vahinkokin, sillä hänen kultainen tähtensä olisi muuten varmasti joutunut meille. Pat esitti siis jo toisen kerran saman ajatuksen. Kurt ei voinut käsittää hänen sanojaan muuten kuin että ne olivat liioittelua ja kerskailua, mihin Pat ei muuten tavallisesti, vaikka olikin irlantilainen, usein eksynyt. Mutta olihan tuollainen puhe toiselta puolen hauskaakin, ja varsinkin se vakavuus, millä kunnon Pat esitti mielipiteensä, sai aikaan, että hänen sanansa oikein virkistivät mieltä. Konsuli oli tullut laivalle suurella _praulla eli proalla_, jota nimitystä Borneolla ja monella muullakin Etelämeren saarella käytetään eräänlaisista alkuasukasten kanooteista. Nämä praut ovat pitkiä ja kapeita, mutta ne on varustettu purjeilla sekä tilavalla kajuutalla. Lisäksi ne kestävät melko kovaakin merenkäyntiä, niin että niillä voi purjehtia avomerelläkin. Praun kajuutasta nostettiin nyt laivaan vielä muutamia laatikoita, jotka sisälsivät kangaspakkoja, sekä muuan raskas laatikko, jota käsiteltiin hyvin varovaisesti ja joka ilmeisesti sisälsi täydennystä ammusvarastoon. Paras kaikista oli kuitenkin Kurtin, samoin kuin myös Patin mielestä pieni, kätevä konekivääri, jonka konsuli oli tuonut mukanaan Japanista, ja joka nyt varovaisesti sijoitettiin Mary Loydin lastiruumaan. Kaikki, niin hyvin päällystö kuin miehistökin, käsittivät, että sellainen kapine oli hyvä olemassa, jos pääkallonpyydystäjät kuolemanrumpuineen ja myrkyllisine nuolineen kävisivät liian kiusallisiksi retkikunnan yrittäessä tehdä kauppoja heidän alueillaan. Konsuli neuvotteli vielä hyvän aikaa Kurtin ja Patin kanssa, ja sitten oltiin vihdoinkin valmiit lähtemään. Sovittiin siitä, että matka oli suunnattava aluksi Kuchingiin. Sen jälkeen oli purjehdittava Javan salmesta ja poikettava Mattapoeran pieneen kauppapaikkaan. Täältä oli matkaa jatkettava varsinaiseen päämäärään, jona oli Samarindan satamakaupunki, sekä vihdoin melkein koko Borneon ympäri. Matka ei siis ollut kovinkaan lyhyt, kun otetaan huomioon, että puheenaolevan saaren pinta-ala pyörein luvuin on kokonaista kaksitoistatuhatta neliöpenikulmaa. Kaikki matkaa koskevat paperit oli huolellisesti käyty uudelleen läpi. Jos otettiin huomioon ainoastaan matkan kaupallinen puoli, näyttivät sen mahdollisuudet hyvinkin lupaavilta. Mutta toiselta puolen siihen liittyi hyvin suuri vaaran mahdollisuus, sillä oli jokseenkin selvää, että se ei sujuisi ilman - seikkailuja. Juuri näiden vuoksi oli nuori Kurt Lagerberg lähtenyt matkalle, ja nyt hänessä jälleen vahvistui vakaumus, että hän myöskin selviäisi niistä onnellisesti. Tulipa vastaan mitä tahansa, voi hän tuskin joutua vaarallisempiin tilanteisiin kuin taisteluissa Kiinan merirosvoja vastaan taikka monivaiheisella purjehdusmatkalla Kiinasta Borneolle. Tällä retkellä he olivat jo kylliksi joutuneet tekemisiin sekä merirosvojen että pääkallonpyydystäjien ja heidän kuolemanrumpujensa kanssa. Kun konsuli siis ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, puristi Kurt sitä lujasti ja luottavasti. Hetkistä myöhemmin myöskin vanha Mary Loyd nosti kömpelön ankkurinsa, juuri kun aurinko oli laskemaisillaan ja sen säteet värjäsivät Kiinan meren aallot verenpunaisiksi. Vielä ennen kuin tropiikin lyhyt hämärä ehti muuttua synkäksi pimeydeksi, Mary Loyd oli ehtinyt salmesta avomerelle. II luku. Laivassa on kolmetoista miestä. Vaarallinen aliperämies. Mary Loydin keula suunnattiin kohti jonkin verran Kuchingin pohjoispuolella sijaitsevaa Kap eli Port Datua, jossa pääasiassa asuu hollantilaisten hallitsemia kiinalaisia. Taakse oli jäänyt jättiläissaaren luoteisrannikko, joka vuodesta 1889 kuului British North Borneo Companylle — sekä samalla kertaa sivistyksen ja kulttuurin viimeisetkin, vaatimattomat etuvartijat. Nyt jouduttaisiin tekemisiin kokonaan toisenlaisten olosuhteiden kanssa, jotka tiedemiehistä olivat hyvinkin mielenkiintoisia ja jotka seikkailijoille tarjosivat melkein rajattomia mahdollisuuksia. Miten ja millä menestyksellä kauppaa voitiin harjoittaa noissa oloissa, oli jännittävä kysymys, johon aikoinaan saataisiin vastaus. Mitään varmaa suunnitelmaa ei ollut — pääpyrkimyksenä oli koettaa selvitä mahdollisimman hyvin. Tuuli oli suotuisa ja puhalsi kohtuullisen voimakkaana koillisesta. Vanha Mary Loyd osoittautui paremmaksi purjehtijaksi kuin oli odotettukaan. Mutta niinpä nostettiinkin kaikki mahdolliset purjeet, varsinkin kun oli pimeä eikä tarvinnut nähdä, millaisilta nuo purjeet näyttivät. Perämies Rogger — eli Eddy, kuten häntä hyvin mutkattomasti kutsuttiin — ei ainakaan olisi maksanut monta puntaa koko purkista purjeineen päivineen. Hän oli suorasukaisesti tuonut julki tämän mielipiteensä, mutta samalla hän oli lisännyt: — Vaikka olenpa minä silti nähnyt vieläkin huonompia astioita. Pääasia on, että runko kestää. Sen nopeus on tällä tuulella yhdeksän solmuväliä, eikä sen enempää voi vaatia laivalta paremmin kuin sen purjeiltakaan. Kyllä tässä kaikki hyvin menee, jos vain on mennäkseen! Kunhan se vain ei saa vuotoja, jos tuuli kääntyy, ja meidän täytyy ryhtyä luovimaan. Mutta näillä vesillähän tuuli puhaltaa viikkomääriä samalta suunnalta. Ei liioin näytä siltä, että tuulen voima lisääntyisi. Tähän tapaan puheli Eddy Rogger ollessaan Kurtin ja Patin kanssa syömässä Mary Loydin hyvin vaatimattomassa päällystön messissä, jossa myöskin prikissä olevia käsiaseita säilytettiin. Pian hän kuitenkin siirtyi puhumaan -muista asioista ja virkkoi: — Toinen perämies meillä kyllä saisi olla parempi. — Mitä te tuolla tarkoitatte? Mitä teillä on Curry Gradea vastaan? kysyi kapteeni Pat luoden Eddyyn tutkivan katseen. — Niin. Jos minä saan puhua suoraan, niin on hän samanlainen kuin useimmat irlantilaiset yleensä. Toisin sanoen riitapukari. Ainakin silloin, kun hän katsoo uskaltavansa käydä ahdistamaan jotakuta toista. — Onko kuulunut valituksia? kysyi Pat jyrkästi. On muistettava, että Pat itsekin oli irlantilainen. — Ei suinkaan... Toisin sanoen ei vielä... Mutta hän on kopea käytökseltään. Ja hänen vahtivuoroonsa kuuluvat miehet näyttävät kaikkea muuta kuin tyytyväisiltä. Heidän joukostaan puuttuu rauha. — Onko vielä jotakin? kysyi Pat, jonka ilme ei suinkaan enää ollut tyytyväinen. — Hän on myöskin taikauskoinen. — Ilmeneekö se jollakin erikoisella tavalla? — Hän on laskenut, että meitä on laivassa kolmetoista miestä. Sekä Kurt että Pat alkoivat laskea laivassaolevien lukumäärää. Kumpikaan ei aikaisemmin ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota tähän seikkaan. — Jos otamme päällystön myöskin lukuun, näyttää hän tosiaankin olevan oikeassa, sanoi Pat. — Yhdeksän miestä skanssissa, master Kurt ja minä sekä kaksi perämiestä. Aivan oikein! Oikeastaan meitä olisi pitänyt olla neljätoista. Mutta tuo saksalainenhan karkasi eilen. Pat ei yhä vieläkään näyttänyt tyytyväiseltä. Kuten yleensä kaikki merimiehet oli hän itsekin jonkin verran taikauskoinen. — Tavallaan meitä sittenkin on neljätoista, huomautti Kurt, joka ei suinkaan itse ollut vähääkään taikauskoinen, mutta joka tahtoi siten keventää selvästikin painostunutta mielialaa. — Miten niin? Onko meillä ehkä mukana joku vapaamatkustaja, joka on kenenkään tietämättä pujahtanut laivaan ja kätkeytynyt lastiruumaan? — Tavallaan kyllä, mutta ei hän ole piilossa lastiruumassa. Kysymyksessä on olento, joka aivan äskettäin on tehnyt meille arvokkaita palveluksia, jopa oikeastaan pelastanut meidän henkemme. — Nyt en ymmärrä tuon taivaallista. — Mungo... — Ahaa! Gorilla, jonka saimme mukaamme tuosta turkkilaisten merirosvojen pesäpaikasta Palawansaarella. Otitko sinä Mungon mukanasi laivaan? — Otin kyllä. Toin sen eilen tänne, kertoi Kurt. — Kuka tietää, vaikka siitä olisi hyötyä vastaisuudessakin. Olen sijoittanut sen oman hyttini vieressä sijaitsevaan komeroon. Jollei siitä ole muuta hyötyä, saa se aikaan, että meitä on laivassa enemmän kuin kolmetoista. — Siinäpä olet vallan oikeassa! Mungo onkin viisaampi kuin moni ihminen. Mutta minkä takia pidät sitä teljettynä ahtaaseen koppiin, kun olemme jo päässeet avomerelle? — Minulla on siihen ehkä omat syyni, vastasi Kurt luoden ystäväänsä merkitsevän katseen. — Varsinkin sen jälkeen, mitä olemme kuulleet ystävämme Eddyn kertovan. Sitäpaitsi ei Mungolla ole mitään hätää nykyisessä olinpaikassaan. Sillä on riittävästi sekä ilmaa että ruokaa ja juomaa. — Eikö kukaan nähnyt, kun toit sen laivaan? — Ei. Kun toin sen tänne, oli aivan pimeä, eikä vahti tullut lähelle kuultuaan, että minä olin tullut laivaan. Mungo ei päästänyt ääntäkään eikä sitä liioin näkynyt. Se liikkui minun kintereilläni kuin varjo saatuaan haistaa eräitä konvehteja, joita minulla oli pussissa mukanani. — Aivan kuin silloin, kun sinä anastit sen merirosvopäällikkö Mustafa Yskubin petolliselta malaijilaispalvelijalta? — Jokseenkin. Makeiset ja kaikki imelä ovat Mungon mieliruokaa. Sitä seikkaa silmälläpitäen olenkin varannut niitä mukaan oikein varaston. Enimmäkseen sokeroituja hedelmiä. Tässä oli ensimäisen perämiehen pakko nauraa. Ajatella nyt, että makeisia syövä gorilla oli jossakin aluksessa neljäntenätoista miehenä! Mutta olipa miten oli, ei tämän jälkeen voinut väittää, että heitä olisi laivassa kolmetoista, ja Eddy Roggerinkin mieli alkoi muuttua valoisammaksi. Toinen juttu sitten oli, mitä Curry Grade ajattelisi tästä väenlisäyksestä, jos hän saisi sen selville. Olihan mahdollista, että hän taikauskoisuudessaan pitäisi tapausta vielä pahempana enteenä kuin kaikkia muita. Tällaisin miettein perämies Eddy poistui messistä mennäkseen herättämään hänen vahtivuoroonsa kuuluvia miehiä ja vaihtamaan Curryn kanssa, joka pian puolestaan saapui messiin antamaan raporttia. Hän ei näyttänyt ensinkään tyytyväiseltä. — No, miten asiat luistavat, perämies? kysyi Pat, kun hänen maanmiehensä oli istuutunut. — Sää on suotuisa ja vauhti verrattain hyvä, vai kuinka? — Kyllä vain. Voisi olla huonomminkin, murisi Curry käydessään käsiksi ruokaan. — Mutta jos saan sanoa, mitä ajattelen, niin olisi minun osaltani taitanut olla viisaampaa, että olisin jäänyt maihin. — Kuinka niin? — Laivassahan on kolmetoista miestä, sanoa paukautti Curry suoraan, — ja se luku ei koskaan tuo onnea mukanaan. — Pötyä! Minä olen ennenkin purjehtinut sellaisissa laivoissa, joissa on ollut kolmetoista miestä, sanoi Pat, vaikka hän puhuikin tällöin n.s. muunnettua totuutta. — Olen minäkin kerran. Mutta silloin yksi joutui pois. — Putosi siis mereen? kysyi Pat. — Putosi? Aivan niin... Kyllä hän joutui yli laidan, mutta ei elävänä. Ja sitäpaitsi hän oli vain neekeri. Curry Grade jatkoi syöntiään välittämättä kertoa, miten neekerille oli käynyt, ennen kuin hän joutui yli laidan. Hän antoi jokaisen uskoa asiasta, mitä halusi. Päinvastoin kuin useimmat maanmiehensä ei tämä irlantilainen vaikuttanut erikoisen puheliaalta — ei ainakaan nyt. Kurt ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun toinen perämies oli tullut messiin. Sen sijaan hän oli tarkkaillut tätä sitä enemmän, mihin hänellä olikin hyvä tilaisuus, koska hän istui varjossa, messin katosta riippuvan hiljaa keinuvan lampun heikon valopiirin ulkopuolella. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt nuo kasvot jossakin aikaisemmin, vaikka hän ei jaksanutkaan muistaa, milloin ja millaisissa oloissa sellainen olisi tapahtunut. Miehen ulkonäkö ei yksinkertaisesti miellyttänyt häntä. Punainen ja takkuinen tukka olisi kyllä mennyt mukiin, mutta ei sen sijaan kavala ja väijyvä katse, joka totisesti ei ennustanut mitään hyvää. Leveää, voimakasta leukaa peitti punainen parransänki, ja nenän alla oli pari samanvärisiä, siis punaisia, harjaa muistuttavia viiksiä, jotka kuitenkin vain osaksi peittivät ylähuulen. Tuo ylähuuli muuten oli hyvin ohut ja teräväpiirteinen. Alahuuli sen sijaan oli paljon paksumpi ja se viittasi, ettei sen omistaja ainakaan ollut mikään askeetti. Karvainen rinta paistoi osittain paidanraosta. Leveistä hartioista voi päätellä, että miehen ruumiinvoimat olivat melko huomattavat. Miehen ulkonäön tekemä yleisvaikutus ei suinkaan ollut miellyttävä. Sen saivat aikaan pienet, pistävät, ruskeat silmät. Ne nähdessään jokainen joutui ajattelemaan, että tuosta miehestä oli parasta pysyä loitolla. Oikeassa poskessa, oleva syvä rumentava arpi ei suinkaan ollut omiaan yleisvaikutelmaa parantamaan. Miestä siinä tarkastellessaan Kurt ei saattanut käsittää, kuinka Pat, joka muuten piti silmänsä auki, oli ottanut tuon miehen palvelukseensa. Ainoa selitys oli kai, että koko Bruneissa ei ollut saatavissa ketään muuta, joka olisi voinut hoitaa toisen perämiehen tehtäviä. Omasta puolestaan Kurt päätti olla varuillaan ja pitää silmänsä auki tuon miehen suhteen. Eddy oli varmasti ollut oikeassa lausuessaan, että toiseksi perämieheksi olisi pitänyt saada toisenlainen mies. Mutta asiain näin ollen ei auttanut muuta kuin jäädä odottamaan, mitä tuleman piti. Juuri, kun Curry Grade nousi mennäkseen nukkumaan, sanoi hän kääntyen kapteenin puoleen: — Vähentäkää purjeita yöksi, kapteeni! Muuten tuuli puhaltaa jokaisen rääsyn mereen. Hyvää yötä ja näkemiin! Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kiipesi ylös kajuutan portaita mutisten jotakin, mistä toisten oli mahdoton saada selkoa. — Omituinen otus! murisi Pat perämiehen mentyä, nousi seisomaan ja sytytti piippunsa. — Purjeet ovat kyllä vanhoja ja kuluneita, sen minä kyllä tiedän. Mutta kyllä ne tällaisen tuulen kestävät, vieläpä hiukan enemmänkin. — Sitten hän vilkaisi ilmapuntariin ja lisäsi: — Minusta näyttää, että se ei ole laskenut vähääkään. Kai hän sanoi noin vain tehdäkseen itsensä tärkeäksi. Kapteeni Pat asteli tuokion kahakäteen ahtaassa messissä ja puhkesi sitten jälleen puhumaan: — Mutta miten luulet käyneen tuolle neekerille, joka hänen sanojensa mukaan joutui yli laidan? — Tuolle miehelle, joka oli laivassa kolmantenatoista? kysyi Kurt, joka myöskin oli miettinyt samaa asiaa. — Aivan niin. Eihän häntä elävänä heitetty yli laidan. — Ei. Niin hän ainakin sanoi. Mutta ehkä hän kuoli tapaturmaisesti. — Miten sitten? — Mahdollisesti hän putosi mastosta tai jokin raaka iski häneen, sanoi Kurt. — Se on tuskin mahdollista, koska kysymyksessä kerran oli neekeri, sanoi Pat hetken mietittyään, aivan kuin olisi puhellut itsekseen. — Kuinka niin? kysyi Kurt. — Kyllä kai neekeriäkin voi kohdata tapaturma hänen merellä ollessaan. — Voi kyllä, myönsi Pat. — Mutta tavallisesti otetaan mustaihoisia laivoihin vain _kokeeksi_. Neekereistä tulee vain harvoin kunnollista merimiestä. Niin että minä uskon, että... Hän ei kuitenkaan lopettanut lausettaan. Hänen kasvoistaan saattoi silti lukea, että hänen kuulemansa ei ollut korottanut perämies Graden osakkeiden arvoa hänen silmissään. Kurt oli omalta osaltaan tullut aivan samanlaiseen käsitykseen. Pat valmistui nousemaan kannelle. Ennen lähtöään hän kääntyi äkkiä Kurtin puoleen ja selitti: — Jollei Grade olisi minun maanmieheni, en koskaan olisi ottanut häntä palvelukseen tälle laivalle. Mutta hän on irlantilainen ja sitäpaitsi hän osoitti tuntevansa suurta harrastusta Borneon sisäosia kohtaan, missä hän sanoi olleensa erään retkikunnan mukana joitakin vuosia sitten. Ja niin olimme sekä konsuli että minä sitä mieltä, että hänestä voisi olla meille hyötyä myöskin maissa oltaessa. Ehkäpä hän ei maissa myöskään ole yhtä töykeä. Kurt toivoi samaa varsinkin sen perusteella, mitä hän äsken oli kuullut omalta maanmieheltään Eddy Roggerilta. Mutta siitä huolimatta hän mieluummin olisi suonut, että Grade ei ensinkään olisi joutunut retkelle mukaan. Ja hän päätti itsekseen uudelleen pitää tarkoin silmällä tuota epäilyttävää otusta sekä — ainakin mikäli se hänestä riippui — olla antamatta hänelle kovin paljon määräämisvaltaa. Näitä ajatellen hän meni katsomaan, miten Mungo jaksoi "kojussaan". Tämä koju oli muuten vain ahdas komero, jossa säilytettiin lamppuja ja kannuja ja kaikenlaista muuta kamaa. Karvainen peto tervehti ystäväänsä ja isäntäänsä tyytyväisesti muristen eikä tuntunut ensinkään pitävän pahana sitä, että sen täytyi olla teljettynä näin pieneen huoneeseen. Palawansaaren turkkilaisen merirosvopäällikön kellarissa sillä olikin ollut vielä paljon huonommat oltavat, kun sitä oli pidetty ahtaassa häkissä, jonka ristikolta vastaan se oli hangannut pitkät juovat paksuun turkkiinsa. Mungo oli rumannäköinen, mutta sen silmät olivat viisaat. Näytti siltä, kuin se olisi tahtonut puhua. Kun Kurt nyt veti taskustaan pussin, jossa oli sokeroituja hedelmiä, ja ojensi kappaleen Mungolle, tarttui tämä siihen kätevästi ja sirosti kuin hyvin kasvatettu ihminen konsanaan ja söi sen hyvillä mielin pistettyään sen suureen suuhunsa, jonka mahtavien kulmahampaiden kanssa tekemisiin joutumista oli parasta varoa. Vielä pari muutakin herkkupalaa joutui samalla tavoin Mungon avaraan kitaan, minkä jälkeen gorilla laski valtavat käsivartensa ristiin rinnalleen sekä taivutti päätään — aivan kuin itämaiseen tapaan kiittääkseen ylimääräisestä kestityksestä. Niin. Gorilla Mungo oli tosiaankin sekä mielenkiintoinen että hauska. Mutta se saattoi helposti näyttää, että sen luonteessa oli toisiakin puolia, joiden kanssa ei suinkaan ollut mieluisaa joutua tekemisiin. Sen olivat kyllä aikaisemmin mainittu turkkilainen merirosvopäällikkö Mustafa Yskub sekä hänen malaijilaispalvelijansa Jussuf saaneet murhemielin aikoinaan havaita. Kurt lausui Mungolle muutamia ystävällisiä sanoja sekä silitti sen takkuista päätä. Katsottuaan sitten, että Mungolta ei puuttunut vettä eikä banaaneja eikä muuta tukevampaa muonaa, Kurt poistui komerosta ja lukitsi sen oven. Hän oli juuri menemäisillään omaan hyttiinsä, joka sijaitsi aivan vieressä, kun muuan seikka herätti hänen huomiotaan. Aliperämies Curry Graden hyttiin johtava ovi oli raollaan. Oliko tämä mahdollisesti huomannut hänen seurustelunsa apinan kanssa? Tiesikö hän yleensä Mungon olevan laivassa? Ja jos niin oli laita, niin miten hän suhtautui asiaan? Kurt seisoi hetkisen aivan hiljaa ja kuunteli tarkoin, mutta epämiellyttävä irlantilainen, joka oli kokonaan toisenlainen kuin hänen maanmiehensä Pat O’Brien, ei antanut itsestään minkäänlaista elonmerkkiä. Hiljaa Kurt hiipi ovelle ja hänen onnistui piankin todeta, että aliperämiehen hytti oli — tyhjä! Aliperämies ei siis ollut hytissään, mikä tuntui perin kummalliselta, kun otti huomioon, että parhaillaan oli hänen nukkumisaikansa, ja että hänen vartiovuoronsa oli äskettäin päättynyt. Kurt seisoi vielä hetkisen paikoillaan ja kuunteli. Silloin hän huomasi, että joku liikkui kapteenin, siis Pat O’Brienin, hytissä, jonka ovi niinikään oli raollaan. Aaltojen keinuttaessa laivaa ovikin heilui edestakaisin saranoillaan ja kerran se lensi aivan auki. Tällöin Kurt saattoi nähdä, että Patin hytissä todellakin liikuskeli joku mies, mutta että tämä mies ei ollut Pat O’Brien. Mies seisoi nyt kumarassa kirjoituspöydän ääressä. Ollessaan jokin aika sitten hytissä katselemassa -tavara- ja hintaluetteloja, Kurt oli nähnyt pöydällä joukon kaikenlaisia papereita. Mies ei kuitenkaan -tarkastellut näitä papereita, vaan kirjoituspöydän erään laatikon lukkoa tai paremminkin sanoen avaimenreikää. Nyt hän näytti tunnustelevan pöytälaatikoita, jotka tietysti olivat lukossa. Miehen käyttäytyminen tuntui luonnollisesti Kurtista kummalliselta. Mutta vielä enemmän hän kummastui nähdessään miehen, jonka selkä koko ajan oli häneen päin, ottavan taskustaan kimpun paksunpuoleisesta rautalangasta valmistettuja, taivutettuja, pitkiä ja lyhyitä esineitä sekä alkavan koetella niitä juurimainittuun lukkoon. Selvästikin mies yritti murtaa lukon! Kurt ei siekaillut enää kauemmin, vaan ryhtyi päättävästi toimintaan. Parilla askeleella hän oli hytin kynnyksellä, johon hän pysähtyi ja rykäisi pitäen koko ajan tarkoin silmällä hytissä olevaa miestä. Tämä sujautti salamannopeasti murtovehkeensä taskuun sekä kääntyi tulijaan päin. Huomattuaan, kuka tämä oli, mies huomautti rauhallisesti, aivan kuin olisi liikkunut täysin rehellisillä asioilla: — Vielä valveilla, master Kurt? — Minun piti sanoman juuri samaa perämiehestä, vastasi Kurt. — Tulin tänne vaihtaakseni vielä pari sanaa kapteenin kanssa. — Hän on parhaillaan kannella. Minä taas tulin tänne hakemaan muuatta merikorttia. Näin sanottuaan mies tunkeutui odottamatta ilmestyneen häiritsijän ohi ja hävisi kannelle johtaville portaille. Mies oli aliperämies, muutenkin jo epäluuloja herättänyt Curry Grade! Mihin hän oli tahtonut päästä käsiksi? Miksi hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hiipiäkseen tänne juuri silloin, kun tiesi Patin, olevan komentosillalla? Äkkiä Kurt muisti, mitä tuo vastenmielinen irlantilainen oli sanonut, kun hän syötyään oli poistunut päällystön messistä: "Vähentäkää purjeita yöksi, kapteeni! Nämä rääsyt saattavat muuten kaikki lentää mereen." Oliko nuo sanat mahdollisesti lausuttu sitä varten, että Pat olisi jonkin aikaa poissa hytistään juuri nyt yöllä ja sellaiseen aikaan, jolloin kaikki luulivat Graden olevan nukkumassa omassa hytissään? Tällainen menettely oli hyvinkin mahdollista, mutta ei ollut sanottu, että niin todella oli tapahtunut. Toiselta puolen taas se seikka, että Grade tiirikoiden avulla etsi merikorttia, jota hän oli sanonut tulleensa noutamaan, ei juuri todistanut Graden liikkuneen täysin rehellisillä ja luvallisilla asioilla. Asiaa harkittuaan Kurt vihdoin päätyi tulokseen, että heidän toinen perämiehensä varmasti oli ollut liikkeellä asioissa» jotka eivät ainakaan edistäneet heidän päämiehensä, konsuli Willnerin, pyrkimyksiä, ja että irlantilaisen taholta saattoi odottaa melkein mitä tahansa. Juuri samassa Pat tuli alas. Hän huomasi Kurtin, joka jo oli menossa omaan hyttiinsä miettiäkseen vielä tarkemmin äsken kuulemaansa. Samassa hän huudahti: — Jaha, oletko vielä valveilla! Sinäkö olet avannut minun hyttini oven? Kummallista! Muistan aivan varmasti lukinneeni oven, kuten aina teen poistuessani hytistäni. — Minun tullessani tänne ovi oli auki ja heilui laivan keinuessa. Toinen perämies oli hytissä, selitti Kurt. — Grade? — Aivan oikein. Hän sanoi tulleensa hakemaan jotakin merikorttia. — Merikorttia? Merkillistä! Ja minä kun luulin hänen olevan nukkumassa. — Hän lähti juuri äsken kannelle, sanoi Kurt. — Kumma, kun hän ei tullut sinua vastaan! — En nähnyt hänestä vilaustakaan, vastasi Pat, mutta ylhäällähän onkin pilkkopimeä. Siellä on pimeätä kuin säkissä, mutta peräsin on varmoissa käsissä, ja Rogger huolehtii vahdinpidosta. — Ja vähensitkö purjeita, kuten perämies Grade ehdotti? — Tyhmyyksiä! Tuuli on hyvä, mutta ei sen enempää. Tämä astia kestää kyllä hyvin kaikki purjeet, mitä meillä on ulkona. Jopa se siten purjehtii tukevammin kuin muutoin, kun tuuli on tällainen. Meidän täytyi kääntää pari piirua, jotta voisimme väistää Burning Islandin ulkopuolella olevat riutat, joiden ohitse kuljemme muutaman hetken kuluttua. Muuten on kaikki kunnossa. Onpa hyvä, että vihdoinkin pääsee vähäksi aikaa nukkumaan. Meillähän onkin ollut puuhaa aina neljästä lähtien aamulla. Hyvää yötä! Näin sanottuaan Pat marssi hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Kurt ei tahallaan ollut ottanut puheeksi toisen perämiehen epäilyttäviä puuhia, mutta nyt hän oli lisäksi tullut vakuutetuksi siitä, että kapteenin hytin ovi oli tiirikoitu auki. Sillä Pat oli mies, joka harvoin, jos milloinkaan, unohti, mitä hänen piti tehdä, ja hän oli varmasti tälläkin kertaa hytistä lähtiessään lukinnut ovensa. Pat O’Brien oli prikin kapteeni, mutta Kurt oli hänen ohellaan retkikunnan johtaja. Sen vuoksi hänen olisi kohta pitänyt ilmoittaa, mitä hän oli saanut selville, sekä koettaa yhdessä Patin kanssa saada asioihin parannusta. Mutta hän tahtoi ensin miettiä tarkemmin asiaa. Hytissään hän sitten tuli siihen johtopäätökseen, että aliperämies Curry Grade oli mies, joka varmaankin puolustautuisi kaikin keinoin, jos häntä ahdistettaisiin. Tässä tapauksessa olisi paras puolustuskeino väittää viimeiseen saakka, että ilmianto oli valheellinen. Jollei ilmiantajalla olisi mitään todistuksia väitteensä tueksi, saisi hän itse kantaa häpeän. Tässä tapauksessa se yksin ei riittänyt, vaan lisäksi olisi häntä uhkaamassa vaara, että hän joutuisi salakavalan väijytyksen uhriksi. Hänen voisi käydä niin kuin tuon neekeriraukan, joka oli ollut kolmastoista laivassa ja sen vuoksi joutunut ennen aikojaan menettämään henkensä. Kurt otti huomioon kaiken tämän. Samalla hänelle kuitenkin selvisi, että hän toisen perämiehen silmissä jo oli "merkitty mies" sen johdosta, että hän oli odottamatta yllättänyt tämän luvattomilla teillä. Sen sijaan hän ei vieläkään ollut päässyt selvyyteen siitä, miten hänen vastaisuudessa tuli menetellä, kun hän vihdoin vaipui uneen, sillä hänkin oli lopen uupunut melkein vuorokauden kestäneiden ponnistusten jälkeen. Kokemuksista viisastuneena hän kuitenkin väänsi hyttinsä oven sisäpuolelta lukkoon sekä järjesti niin, että avainta ei ulkoapäin voitu työntää pois. Vastaisuudessakin hän päätti menetellä samalla tavalla joka kerta, kun hän joutuisi olemaan yksin hytissään. Lisäksi hän oli päättänyt mahdollisimman paljon karttaa toista perämiestä sekä sopivassa tilaisuudessa antaa maanmiehelleen ensimäiselle perämiehelle viittauksen, että tämänkin tuli pitää silmänsä auki. Mitä Patiin tulee, niin olivat tämän epäluulot jo heränneet. Kun päästäisiin maihin, olisi asioita yritettävä järjestää jollakin uudella tavalla. Seikkailuja ja jännitystä saataisiin muutenkin tarpeeksi, ja tällainen salaperäisyys oli omiaan lisäämään hermostumista. Seuraavana aamuna Kurt herätettiin aamiaiselle vasta kauan aikaa sen jälkeen, kun aurinko jo oli noussut. Tuuli oli kiihtynyt, ja aallot olivat paljon korkeammat kuin yöllä, mistä johtui, että vanha Mary Loyd keinui ja vaappui aika lailla. Täytyi olla todellakin merimies voidakseen säilyttää tasapainonsa laivassa liikkuessaan. Toisella perämiehellä oli jälleen vahtivuoro, ja jo alhaalla käytävässä saattoi kuulla, miten hän äyski ja kiroili miehille näyttääkseen mahtiaan. Pat ei kuitenkaan tuntunut tuosta paljoakaan välittävän. Hän ei ilmeelläkään osoittanut, että hän olisi halunnut asioiden olevan toisin. Hän tuli messiin samalla kertaa kuin Eddy Roggerkin ja kävi käsiksi ruokaan, mutta ei puhunut hetkeen aikaan mitään. Vihdoin hän puuskahti: — Minusta on parasta, että me jäämme Montradoon päiväksi lepäämään sivuutettuamme Kap Datun. Köysistössä on yhtä ja toista korjattavana, ennen kuin purjehdimme saaren eteläpuolella olevaan Billitonin kanavaan. Olemme silloin purjehtineet noin viisisataa mailia, ja on mahdollista, että tämä astia alkaa vuotaa. Vai mitä te sanotte, Rogger? — Olen täysin samaa mieltä, kapteeni! Meidän täytyy muutenkin käydä pian käsiksi pumppuihin. Mutta se ei auta kovinkaan pitkälle. Parhaassakin tapauksessa lasti kastuu ja vahingoittuu, ja jos niin käy, niin tuskin kannattaa jatkaa. Muuan miehistöstä, aluksen kirvesmies, tuli messiin ja jäi ovelle odottavaan asentoon. — Oliko teillä jotakin asiaa, Jenkins? — Meillä on vettä kaksi jalkaa, kapteeni. — Tietääkö perämies Grade siitä? Hänellähän on nyt vahtivuoro? — Aivan niin, kapteeni. — Hän on kai antanut määräyksen, että pumput on pantava käyntiin? — Ei ole, kapteeni. — Pyytäkäähän häntä tulemaan tänne alas vähäksi aikaa! Kirvesmies Jenkins, joka oli vanha, kaikilla maailman merillä ahavoitunut veteraani, poistui messistä. Mutta kesti melko kauan aikaa, ennen kuin toinen perämies ilmestyi messiin, jossa hän jäi seisomaan ovensuuhun lakki päässä. — Oletteko ottanut selkoa, onko lastiruumassa mahdollisesti vettä? kysyi Pat O’Brien hyvin rauhallisesti. — Ei siellä sanottavasti vettä ole. — Siellä kuuluu olevan kaksi jalkaa. On parasta panna pumput heti käyntiin. — Olisi ollut parasta, että emme olisi ensinkään lähteneet liikkeelle, vastasi aliperämies röyhkeästi esimiehelleen, joka kuitenkin hillitsi itsensä ja vastasi yhtä rauhallisesti kuin äskenkin: — Pankaa pumput käyntiin! Tulen itsekin kohta ylös kannelle. Perämies Grade mutisi vastaukseksi jotakin, josta ei saanut selkoa, sekä poistui messistä hyvin hitaasti ja epäröiden, kun taas Pat jatkoi hetken mietittyään: — Minun on hyvin vaikea käsittää tätä. Astia on kylläkin vanha, mutta se ei ole läheskään niin vanha, että se ei kestäisi merta vielä monta herran vuotta. On aivan luonnollista, että konsuli ei tahtonut lähettää tälle matkalle kalliimpaa ja uudempaa laivaa. Tämä matkahan tehdään pääasiassa pitkin rannikkoa. On kai parasta, että perämies Rogger lähtee minun mukanani alas ruumaan, niin että saamme mitata, kuinka paljon vettä siellä oikein on, sekä mahdollisesti etsiä käsiimme vuodon. Jos siellä onkin vuoto, niin toivottavasti se ei ole pahempi kuin että Jenkins, jonka myös otamme mukaamme, voi laastaroida sen kiinni siksi aikaa, kunnes pääsemme satamaan. Tämän sanottuaan Pat ryhtyi jatkamaan ateriaansa, ja ensimäinen perämies sekä Kurt seurasivat hänen esimerkkiään. Viimemainittu ei vieläkään ollut voinut ratkaista, pitikö hänen kertoa Patille toisen perämiehen salaperäisistä puuhista yöllä Patin hytissä. Ateriansa lopetettuaan kaikki kolme nousivat välikannelle. Ensimäinen silmäys riitti osoittamaan, että laivasta ei vielä oltu ryhdytty pumppaamaan vettä pois. Oli aivan kuin Pat ei koskaan olisi antanutkaan mitään sensuuntaista määräystä. — Grade! huusi Pat aliperämiehelle. — Ovatko pumput rikki? Kysymykseen ei tullut mitään vastausta, mutta sen sijaan he näkivät, miten muuan merimies suistui kannelle punatukkaisen perämiehen rajusta iskusta. Iskun saanut oli vielä nuori mies, joka jokin aika sitten oli lähtenyt erään höyrylaivan mukana Brisbanesta Australian itärannikolta. Laiva oli kuitenkin joutunut melkein hylyksi Javan pohjoispuolella sekä monien vaiheiden jälkeen päässyt vihdoin Sarawakiin. Täällä se oli täytynyt myydä romutettavaksi, ja puheena olevan nuoren merimiehen oli onnistunut malaijilaisveneellä päästä Bruneihin, missä Pat sitten pestasi hänet Mary Loydin miehistöön. Merimiehen nimi oli muuten Håkan Elster ja hän oli kotoisin Bergenistä, Norjasta. Kysymyksessä oli oikeastaan hänen ensimäinen pitkänvedenpurjehduksensa, jolla hän jo tähän asti oli ehtinyt kokea jos jonkinlaisia seikkailuja. Ja nyt hän makasi aivan liikkumattomana kannella, kun taas aliperämies näytti olevan halukas jatkamaan uhrinsa pahoinpitelyä ja antoi Elsterille voimakkaan potkun. Vilauksessa Pat ehti paikalle ja työnsi Graden syrjään, samalla kuin hän huusi kirvesmies Jenkinsille, että tämän tuli kuljettaa pahoinpidelty saamaan hoitoa. Mutta Jenkins ei vielä ollut ehtinyt noudattaa saamaansa käskyä, kun Elster oli jälleen jalkeilla ja huusi varsin hyvällä englannin kielellä aliperämiestä osoittaen: — Ottakaa hänet kiinni, kapteeni! Muuten... Hän on... Raskas rautatanko osui samassa hetkessä Elsteriin, joka tuskasta parkaisten suistui uudelleen kannelle ja jäi siihen tajuttomana makaamaan. Mutta Pat veti nopeasti esiin "kuusipiippuisensa" ja suuntasi sen kohti toista perämiestä pitääkseen paremmin hurjistuneen miehen aisoissa. — Menkää alas hyttiinne, Grade! komensi hän. — Saamme myöhemmin keskustella tästä asiasta. Curry Grade vastasi pilkallisesti nauraen: — Minä menen, mikäli tahdon! Mutta niin kauan kuin minä olen perämiehenä tässä kaukalossa, niin on minun vahtivuorollani tehtävä, niin kuin minä tahdon. Päästäen suustaan kokonaisen liudan julmia kirouksia Grade vihdoin painui kannen alle. Kukaan ei sillä hetkellä saanut tietää, mitä nuori Elster oli aikonut äsken sanoa. Parin miehen ryhtyessä kantamaan häntä skanssiin sanoi Pat Roggerille ja Jenkinsille: — Tulkaahan nyt, niin katsotaan, millainen vuoto siellä oikeastaan on. Ja te, Tom, saatte pitää huolen siitä, että pumput vihdoinkin saadaan käyntiin. Tom Bullwer oli prikin ponteva ylipursimies. III luku. Aliperämies osoittautuu roistoksi, mutta pääsee karkuun. Kurt Lagerberg, joka vanhan prikin komentosillalta oli katsellut välikannella sattuneita kiusallisia tapauksia, ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin että tässä oli kysymyksessä selvä kapina. Sinänsä ei tapauksen tarvinnut merkitä suurtakaan onnettomuutta, sillä kapinoitsijalla ei kaikesta päättäen ollut ainoatakaan kannattajaa, mutta jos hän saisi edelleen hoitaa laivan toisen perämiehen tehtäviä, ei kukaan voinut sanoa, mitä hänen päähänsä tulevaisuudessa pälkähtäisi. Merilakien mukaan oli Patin asiana ratkaista, miten tällaisessa ennenkuulumattomassa tapauksessa oli meneteltävä, mutta laivan omistajan, konsuli Willnerin, edustajana, oli myöskin Kurtilla oikeus sanoa sanansa. Juuri tätä Kurt nyt ajatteli katsellessaan, miten ylipursimies Tom Bullwer, vanha kokenut merikarhu, valitsi ne miehet, joiden tuli ryhtyä hoitamaan pumppuja. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hänessä vahvistui vakaumus, että Curry Grade oli tämän jälkeen lähetettävä maihin. Silloin lakkaisi myöskin turmiollinen luku kolmetoista vaivaamasta taikauskoisia merimiehiä, joista hiukan yksi ja toinen oli alkanut kallistua uskomaan, että tuo luku oli syynä moniin, jo sattuneisiin vastoinkäymisiin. Nyt Bullwer tuli komentosillalle, loi silmäyksen kompassiin sekä virkkoi jotakin ruorimiehelle. Tuuli oli voimistunut, ja pursimiehen tottuneet merimiessilmät tarkkasivat, miten purjeet paisuivat tuulessa kiidättäen laivaa eteenpäin. Nopeus lisääntyi ja kannella miehet ponnistelivat voimiensa takaa pumppujen ääressä. Mutta toisesta pumpusta ei näyttänyt tulevan ensinkään vettä. Oli, kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. — Bullwer, sanoi Kurt, mikä vika tuossa pumpussa mahtaa olla? — Kunpa sen tietäisinkin, vastasi puhuteltu. — Täytyy mennä ottamaan selkoa asiasta. Ehkäpä sekin on jollakin tavalla rikki. Bullwer enemmän hyppi kuin laskeutui alas portaita ja riensi nuolena pumpun luo. Pat ilmestyi niinikään kannelle mukanaan ensimäinen perämies, joka nyt oli jälleen ryhtynyt hoitamaan vahtivuoroa sekä huusi skanssista pari miestä lisää kannelle. Jo silmäys Patin kasvoihin riitti toteamaan, että Pat oli huonolla tuulella. Hän tarkasteli vuoron perään kumpaakin prikin mastoa, jokaista niiden raakaa sekä kaikkea muuta kuin ensiluokkaisia purjeita. Hän huusi miehille, että yläprammin purje oli otettava sisään ja että etupurjeet oli kiinnitettävä paremmin. Sitten hän riensi tarkastamaan pumppuja ja varsinkin sitä, josta ei ensinkään saatu vettä. Täällä hän antoi määräyksen, että miesten oli jätettävä turha työ. Vasta sitten hän tuli komentosillalle, luotuaan silmäyksen kompassiin sekä toisen aika lailla kuoppaiselle merelle ja kolmannen uudelleen purjeisiin hän •kääntyi Kurtin puoleen sanoen: — Meidän täytyy purjehtia Kuchingin lahteen ja laskea maihin. Vesi nousee tuolla alhaalla, eikä Jenkins saa vuotoa tukituksi ainakaan neljässä tunnissa. Toisen pumpun varsi on poikki. — Poikki? toisti Kurt. — Mutta kumpikin pumppuhan oli hyvässä kunnossa ennen liikkeelle lähtöä. Pat ei vastannut tähän mitään, vaan kiirehti jälleen alas komentosillalta, kohtasi portailla ensimäisen perämiehen, sanoi tälle jotakin, mistä Kurt ei saanut selkoa, sekä katosi vihdoin messiin ja päällystön hytteihin johtaville portaille. Aikoiko Pat nyt panna Curry Graden koville? Tämä ajatus oli omiaan saamaan Kurtin levottomaksi. Hullu irlantilainen, joka oikeastaan oli erotettu toimestaan, oli ilmeisesti sellaisessa mielentilassa, että hän oli vaarallinen kenelle tahansa. Ehkäpä hän oli saanut käsiinsä jostakin väkijuomia taikka sitten tuonut niitä mukanaan laivaan. Selvin päin hänen oli ollut mahdoton tehdä, mitä hän äsken oli tehnyt. Kurt laskeutui komentosillalta ja alkoi kävellä kannella. Hän loi tilapäisesti ja osaksi avatusta luukusta silmäyksen prikin lastiruumaan. Ruumassa oli pimeätä, mutta ylinnä, aivan luukun kohdalla, näkyi joukko peitteiden suojassa olevia laatikoita. Luukun reunaa vasten oli pystytetty tikapuut, ja niitä pitkin nousi ruumasta muuan merimiehistä raahaten mukanaan pienenpuoleista, vettä valuvaa laatikkoa. — Onko vesi noussut paljonkin? kysyi Kurt tarkastellen levottomana kastunutta laatikkoa, jonka hän tiesi sisältävän muutamia pakkoja tavallista parempaa ja hyvin ohutta damastikangasta. — Ulottuu aina vatsaan asti, vastasi mies heittäen laatikon kannelle. — Tämä ja monet muut laatikot eivät maksa montakaan shillinkiä mokoman terva- ja suolavesikylvyn jälkeen. Sitäpaitsi ei ole sanottu, pääsemmekö itsekään maihin, jos... — Miten pumpunvarsien laita on? Kuulin, että muuan niistä oli katkennut, keskeytti Kurt. — Katkennut? toisti merimies ihmetellen. — Jenkins sanoo, että se on jollakin tavalla sahattu tai viilattu poikki. Kurt hätkähti. Oliko aliperämies ollut toimessa sielläkin? Ja mitä hän oikeastaan tahtoi? Aikoiko hän suorastaan upottaa Mary Loydin lasteineen, miehistöineen päivineen sekä hukuttautua itse sen mukana, jollei hänen onnistuisi pelastautua vanhan prikin ainoassa hengenpelastusveneessä? Siinä tapauksessa täytyi olettaa, että hän äkkiä oli tullut hulluksi. Hänen täytyi vakavasti puhua Patin kanssa tästä asiasta. Hän ei voinut enää vaieta, kun oli kysymys lastista, ja muista liikeasioita koskevista seikoista. Nyt ei enää ollut kysymys vain suhteellisen pienestä raudoitetusta arkusta, jonka he joitakin aikoja sitten olivat kuljettaneet Borneolle Kiinasta. Tässä oli kysymyksessä kokonainen priki, joka oli melkein täyteen lastattu tavaroita, jos kohta lastin arvo ei ehkä täysin vastannutkaan kirstun sisällön arvoa. Ehkäpä nyt oli tullut sopiva tilaisuus keskustella Patin kanssa. Ehkäpä sitäpaitsi häntäkin tarvittiin alhaalla selvitettäessä lopullisesti välejä raivopäisen aliperämiehen kanssa. Patin ja Curry Graden välinen keskustelu tuntui kestävän kauan, arveli Kurt, joka katsoi, että hänestä ei kannella oikeastaan ollut tällä hetkellä mitään hyötyä. Kuitenkin oli selvää, että jotakin oli tehtävä. Asiat eivät voineet enää kauemmin jatkua samaan suuntaan kuin tähän asti. Raaka kohtelu, joka aliperämiehen taholta oli tullut nuoren norjalaisen merimiehen Håkan Elsterin osaksi, näytti jo saaneen miehistön lopullisesti suuttumaan Curry Gradelle. Kurt oli joutunut kuulemaan uhkauksia, ja näillä kaukaisilla vesillä siirryttiin hyvinkin helposti sanoista tekoihin. Ja silloin olisi kapina laivalla täydessä käynnissä. Laivan miehistöön kuului kyllä pystyviä merimiehiä, mutta heitä oli kohdeltava varovaisesti. Kaikki he olivat jollakin tavalla tuuliajolle joutuneita ja onnenetsijöitä. Toivo, että konsuli Willnerin järjestämä kauppamatka Borneon vähän tai ei ollenkaan tunnettuihin osiin tuottaisi heille enemmänkin hyötyä kuin tavallisen palkan, oli houkutellut heidät tulemaan mukaan. Mutta raivopäisen irlantilaisen esiintyminen oli melkein matkan alussa saanut aikaan, että tilanne alkoi käydä kestämättömäksi. Muinaisten aikojen merirosvopäällikkö ei voinut kohdella miehiään kovakouraisemmin kuin hän oli tehnyt. Hänet ainakin täytyi toimittaa ensi tilassa maihin. Näitä seikkoja pohtien Kurt oli hitaasti lähestynyt messiin sekä komentosillan alla oleviin hytteihin johtavia portaita. Hän oli toivonut Patin ja toisen perämiehen milloin tahansa tulevan ylös, sillä hän halusi tavata heidät mieluummin kannella kuin alhaalla. Kannella voitiin asiat selvittää nopeasti. Vai oliko Kurtilla aavistus, että selvityksessä mahdollisesti tarvittiin apua, jos irlantilainen kävisi liian hurjaksi? Ja apua taas oli nopeammin saatavissa kannella. Portailla hän pysähtyi hetkiseksi. Hän ei voinut kuulla, olivatko miehet messissä vaiko kapteenin hytissä. Kaikki ovet olivat kiinni, eikä mitään ääniä kuulunut. Tämä vaikutti epäilyttävältä. Curry Grade ei suinkaan ollut niitä ihmisiä, jotka puhuvat hiljaa. Paremminkin saattoi hänen puheensa muistuttaa kiljuntaa, jota kuulee kovan myrskyn vallitessa, kun tuuli ulvoo köysistössä ja aallot huuhtelevat laivan kantta. Satamassakin hänen äänensä oli kuulunut kaikkein ylinnä, vaikka oli ollut kysymys vain aivan mitättömistä asioista. Oli selvää, että sellainen mies ei tärkeistä asioista keskustellut matalalla äänellä. Mutta nyt hän joka tapauksessa esiintyi kummallisen hiljaa. Käytävään ei kuulunut ainoatakaan sanaa. Vai suorittivatko miehet joitakin paikanmääräyksiä niillä merikorteilla, joita Grade oli sanonut Kurtille tulleensa etsimään kapteenin hytistä. Pat taas oli sanonut, että heidän ensi tilassa täytyi pyrkiä satamaan korjaamaan laivaansa. Mutta... Kurt tarttui reippaasti messiin johtavan oven kädensijaan ottaakseen selville, mistä oikein oli kysymys. Mutta ovipa ei avautunutkaan. Näytti siltä, että se oli lukittu, mitä Kurt ei muistanut koskaan aikaisemmin tapahtuneen. Messihän oli päällystön arkihuone, ja lisäksi täytyi kokin sekä kajuuttavahdin saada vapaasti liikkua siellä voidakseen toimittaa askareensa. Kurt ei voinut ymmärtää, mitä aihetta kellään oli nyt saattanut olla oven lukitsemiseen. Mutta ovi ei avautunut sittenkään, vaikka hän useita kertoja voimakkaasti koputti. Kurt kääntyi nyt kapteenin hyttiin ja koetti vetää sen oven auki. Mutta nyt kävi ilmi, että tämäkin ovi oli lukossa. Hän painoi korvansa avaimenreiän lähelle ja kuunteli. Ei hiiskaustakaan. Kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Eikä liioin kukaan vastannut hänen koputuksiinsa. Olivatko toiset ehkä sittenkin jo nousseet kannelle? Mutta minkä vuoksi olivat kaikki ovet, myöskin messin ovi, lukossa? Kurt nousi itsekin kannelle ja kuuli Eddy Roggerin huutavan komentosillalta miehilleen ohjeita purjeiden hoitamisesta, sillä tuuli oli sillä välin jonkin verran kääntynyt. Miehet ryhtyivät täsmällisesti täyttämään saamiaan määräyksiä ja heidän touhutessaan tarjoutui Kurtille tilaisuus kertoa ensimäiselle perämiehelle tekemistään havainnoista. Ensin hän kuitenkin kysyi: — Onko kapteeni tullut kannelle? — Minä ainakaan en ole hyvään aikaan nähnyt hänestä vilaustakaan. — Entä perämies Grade? — Hänethän ajettiin alas. Muutenhan minä en olisikaan tässä. Todennäköisesti hän on nukkumassa hytissään, vaikka nyt oikeastaan pitäisi olla hänen vahtivuoronsa. Kurt riensi jälleen alas. Hän oli äsken unohtanut ottaa selville, miten toisen perämiehen hyttiin johtavan oven laita oli, ja nyt hän päätti korvata laiminlyöntinsä. Hänen täytyi kuitenkin menetellä varovasti, jottei helposti suuttuva ja rajuluontoinen irlantilainen saisi uutta raivokohtausta. Kun hän tarttui kädensijaan, antoi se perään ja ovi avautui. Kurt raotti sitä hyvin varovaisesti ja kurkisti hyttiin. Mutta mikäli hän saattoi havaita, oli hytti typötyhjä. Irlantilaisesta, joka kuitenkin oli saanut käskyn mennä hyttiinsä, ei näkynyt jälkeäkään. Kuunneltuaan, oliko joku tulossa, Kurt pujahti hyttiin. Siellä vallitsi täydellinen sekasorto. Irlantilaisen merimiesarkun kansi oli auki, ja joku näytti kaikessa kiireessä penkoneen arkun sisällön ylösalaisin. Penkillä virui rikkinäinen suojapuku sekä lattialla pari melko huonoja kumisaappaita ja vielä huonommassa kunnossa oleva öljykangaslakki. Muuan seinässä kiinni olevan pienen lipaston laatikoista oli vedetty puoliksi auki ja se oli tyhjä, lukuunottamatta paria revolverinpanosta. Kaikki teki sen vaikutuksen, että hytissä asunut oli käynyt siellä ja poistunut jälleen kiireesti. Mutta mihin? Prikistä hän ei mitenkään voinut poistua kenenkään näkemättä, kun kaikki miehet olivat töissä kannella tai köysistössä ja toinen pumpuista oli jatkuvasti käynnissä. Laiva oli sitäpaitsi liikkeellä. Oli mahdoton laskea vesille pelastusvenettä tai edes laivan pientä soutuvenettä kenenkään huomaamatta. Tilanne alkoi tuntua entistäkin salaperäisemmältä. Kurt aikoi jo palata takaisin komentosillalle tai kannelle, kun hän kuuli portailta askeleita. Hän kiiruhti silloin nopeasti pois aliperämiehen hytistä, mutta kuitenkin hän ehti ohimennessään siepata pöydältä siinä viruneen paperin, joka muistutti kokoontaitettua kirjettä. Kurt työnsi paperin taskuunsa vaistomaisesti, itsekään oikein tietämättä minkä vuoksi. Askeleet olivat ensimäisen perämiehen, Eddy Roggerin, joka oli tulossa alas kannelta ja joka Kurtin nähtyään huudahti: — No, mitä tänne kuuluu? Minulla olisi kapteenille hiukan asiaa. — Jollei hän kerran ole kannella, täytyy meidän minun mielestäni ryhtyä tarmokkaasti etsimään häntä. Katsokaa itse! Sekä messin että kapteenin hytin ovet ovat lukossa. Eikö Gradeakaan ole näkynyt? Perämies Rogger tempoili lukittujen ovien kädensijoista ja vastasi aika lailla hermostuneesti: — Gradelle minä annan palttua! Mutta kapteeni minun täytyy saada käsiini. Vesi lastiruumassa nousee nousemistaan eikä toista pumppua ole vieläkään saatu käyntiin. En näe mitään muuta neuvoa kuin että meidän on mahdollisimman nopeasti pyrittävä matalaan veteen sekä mikäli mahdollista katsottava, että samalla pääsemme tuulen suojaan. Tuuli on kääntynyt jälleen hiukan maata kohti ja puhaltaa entistäkin suuremmalla voimalla. Uskon, että vanha Mary ei voi sietää tätä enemmän vettä ruumassaan ja kannellaan... Eddy Rogger oli vähällä kaatua selälleen, sillä nyt hän oli voimakkaalla tempauksella saanut messin oven auki. Nopea silmäys riitti osoittamaan, että kapteeni ei ollut messissä, mutta että kaikki huonekalut ja muut esineet näyttivät olevan tavallisessa järjestyksessä. Heillä ei kuitenkaan ollut nyt aikaa sellaisten seikkojen tutkimiseen. Heidän täytyi nopeasti saada kapteeni käsiinsä. Väkevä perämies kävi nyt kaikin voimin käsiksi kapteenin hytin oveen. Hänen ponnistuksensa johtivat pian siihen, että tämäkin ovi avautui, mutta tuskin hän oli saanut oven auki, kun hänen huuliltaan pääsi pelästynyt parahdus: — Onko hän... onko hän kuollut? Kurt oli jo tunkeutunut perämiehen ohitse hyttiin. Näky, joka kohtasi hänen katseitaan, oli tosiaankin järkyttävä. Kapteeni makasi vuoteellaan, mutta niin köytettynä, että hän ei voinut liikauttaa jäsentäkään. Hänen huultensa välistä pisti esiin vaateriepu tai nenäliinan nurkka: jokin vaatekappale oli työnnetty hänen suuhunsa, niin että hän oli tukehtumaisillaan. Hänen kirjoituspöytänsä laatikot oli vedetty auki, ja joukko papereita oli viskelty hujan hajan lattialle, penkille ja kirjoituspöydälle. Nopea silmäys nurkassa olevaan kassakirstuun osoitti, että sitäkin oli yritetty avata — ilmeisesti sorkkaraudan avulla, joka sitten oli jätetty arkun viereen, kun konnantyön tekijä ei ollutkaan saanut lukkoa auki. Mutta nämä kaikki olivat toistaiseksi sivuasioita. Ennen kaikkea täytyi heidän vapauttaa kapteeni siteistä sekä koettaa virvoittaa hänet henkiin. Roggerin ryhtyessä leikkaamaan köysiä poikki Kurt veti kapteenin suusta sinne työnnetyn nenäliinan ja kuunteli tarkasti. Juuri samassa silmänräpäyksessä hän näki, miten hänen vanhan ystävänsä rinta nousi ja laski hänen hengittäessään syvään. Pat avasi myöskin silmänsä, jotka tähän asti olivat olleet kiinni, sekä loi ympärilleen ihmettelevän katseen, joka samalla osoitti hänen tuntevan heidät. — Mikä sinulla on? Mitä on tapahtunut? kysyi Kurt kiihkeästi, kun taas perämies Rogger yritti nostaa päällikköään istumaan. Vastaus viipyi kauan. Pat tarvitsi silminnähtävästi aikaa tointuakseen ja kyetäkseen jälleen kunnollisesti hengittämään. Sillä välin hän silmäili ympärilleen tarkastellen hytissä vallitsevaa sekasortoa sekä loi vihdoin silmänsä Kurtiin. Sitten hän tuskin kuuluvasti sai sanotuksi: — Curry... Grade... No, Kurt oli odottanutkin jotakin tällaista. Kenen työtä tämä kaikki olisi jollei juuri hullun irlantilaisen? Mutta saadakseen tarkemman selon hän toisti kysymyksensä: — Mitä täällä on oikein tapahtunut? Mihin hän on päässyt livistämään? Pat katsoi pitkään kysyjään. Näytti, että hän ei vielä jaksanut puhua enempää. Varmastikin hän oli ollut mukana ankarassa kahakassa, joka oli maksaa melkein hänen henkensä. Kurtista kyllä tuntui kummalliselta, että Pat ei ollut kyennyt paremmin pitämään puoliaan. Olihan hän ainakin yhtä väkevä kuin hänen maanmiehensä toinen perämies ja hän oli ollut mukana sadoissa kahakoissa sekä maalla että merellä — useinkin vielä huomattavaa ylivoimaa vastaan. Kurt tiesi tämän omasta kokemuksestaan ja tiesi myöskin, mihin hänen ystävänsä tiukan paikan tullen pystyi. Arvoitukseen ei Kurtin mielestä ollut muuta selitystä kuin että Pat oli äkkiä ja mitään pahaa aavistamatta yllätetty. Nyt tahtoi myöskin ensimäinen perämies, Eddy Rogger, huomauttaa olemassaolostaan. Hänen täytyi ja nopeasti sittenkin saada selvät ohjeet, mitä hänen oli tehtävä prikille, joka melkein oli uppoamaisillaan. — Meidän täytyy pian päästä matalaan veteen, alotti hän varovaisesti. — Tuuli on kiihtynyt ja aallot käyvät uhkaavan korkeina. Ruumassa on runsaasti neljä jalkaa vettä ja pumppuaminen edistyy hitaasti. Pat nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Hän ei vieläkään näyttänyt täysin tointuneelta. Eddy kääntyi Kurtin puoleen ja kuiskasi tälle: — Minun täytyy nyt joutua kannelle ja koettaa tulla toimeen yksin parhaan ymmärrykseni mukaan. Jäättekö te tänne, master Kurt? — Minä jään tänne! Tulkaa takaisin tai lähettäkää joku sanomaan, jos meidän täytyy nousta pelastusveneeseen. Perämiehen ollessa jo menossa Kurt huusi hänen jälkeensä: — Tarkastakaa koko alus ja koettakaa saada Grade käsiinne! Mutta antakaa miehille aseet mukaan! — Selvä on! Kyllä toimitetaan, vastasi Eddy Rogger ja riensi ylös kannelle. — Tämä on peräti kummallinen juttu, tämä, puheli Kurt puolittain itsekseen, puolittain ystävälleen Patille, jonka Rogger oli nostanut vuoteelle istuvaan asentoon, mutta joka vieläkään ei näyttänyt oikein käsittävän, mitä hänen ympärillään tapahtui. — Mutta mikäli minä käsitän, joutuu Grade tästä vielä pahaan pinteeseen, sillä jos oikein huonosti käy, niin tämä merkitsee koko meidän kauppamatkamme ennenaikaista loppua. Uskonpa, että... — Vettä! kuiskasi Pat. — Kurkku on kuiva... kirvelee... Samalla hän tarttui toisella kädellään kaulaansa ja puristi sitä taivuttaen samalla päätään taaksepäin. Kun Kurt sitten toi lasillisen vettä, jota Pat ahneesti joi pienin kulauksin, huomasi hän, että Patin kaulan ympäri ulottui leveä, sininen juova, kaikesta päättäen lujasti kaulaa puristaneiden sormien aiheuttama. Luultavasti oli päällekarkaaja juuri tällä tavalla saanut yliotteen. Ja sen oli täytynyt tapahtua äkkiä, sillä Patia ei kylläkään nujerrettu varsin vähällä. Vesi vaikutti ihmeellisen pian ja piristävästi. Pat tyhjensi pian vaivattomasti toisenkin lasin ja pari minuuttia myöhemmin hän istui suorassa sekä kysyi täysin järjissään: — Oletteko saaneet hänet kiinni? — Tarkoitatko Gradea? — Hän karkasi minun kimppuuni, kun olin etsimässä hänen papereitaan, jotka hän halusi saada takaisin, koska hän muka aikoi lähteä laivasta. Hän vaati jyrkästi, että meidän oli ohjattava Kuchingiin tai Sarawakiin, jollemme tahtoneet mennä lasteinemme pohjaan. Hän iski minun kurkkuuni pitkillä, rautaisilla sormillaan, ja sen jälkeen en muista enää mitään. Mutta nyt kyllä kaikki selviää. Graden me panemme rautoihin. Hänet on asetettava merioikeuden eteen ja luultavasti hänet vielä hirtetään. Sitten Pat ryhtyi tarkastelemaan hujan hajan olevia papereitaan. Äkkiä hän nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo alkaen hermostuneesti penkoa sen auki vedettyjä laatikoita. — Ohjeet ovat tipotiessään! — Ohjeet? toisti Kurt. — Niin. Ohjeet, jotka konsuli antoi minulle matkaamme varten. Ja rahat. Saat nähdä, että juuri niitä tuo lurjus tavoittelikin. Ja onnistui myös aikomuksissaan. Minä olin ajatellut, että olisimme — sinä ja minä — ryhtyneet tänään noita ohjeita tutkimaan. Niiden mukana oli myöskin eräitä karttoja — muiden ohella kartta suurten aarniometsien lähellä, Muara Kamanin tienoilla sijaitsevasta alueesta, jossa pitäisi olla kultaa. — Olen kyllä keskustellut tuosta asiasta konsulin kanssa, sanoi Kurt. — Mutta sen seikan, ryhtyisimmekö etsimään kultaa vaiko ei, tuli jäädä riippumaan olosuhteista. — Ilman karttoja siitä ei tule yhtään mitään! — Meidän täytyy turvautua alkuasukkaihin. Ennen kaikkea meidän kuitenkin on päästävä maihin. Jos jaksat, niin koeta nousta kannelle, sillä pelkään, että Mary Loyd on juuri nyt uppoamaisillaan. Enempää kehoitusta ei tarvittukaan, jotta Pat olisi jälleen täysin kunnossa. Tuossa tuokiossa hän oli jalkeilla ja lähti hytistään, johon Kurt jäi vielä vähäksi aikaa ryhtyäkseen kohta suorittamaan eräitä valmistavia tutkimuksia. Hänelle selvisikin ennen pitkää, että Curry Gradessa oli Mary Loydiin tullut mahdollisimman vaarallinen mies. Ja tällaiselle miehelle olivat konsuli ja Pat antaneet päällikön valtuudet! Mutta mihin hän oli mahtanut joutua viimeisen konnantyönsä jälkeen? IV luku. Oliko Curry Grade merirosvojen kätyri? Kurt ei voinut kapteenin hytissä löytää toisen perämiehen katoamiseen muuta selitystä, kuin minkä Pat itse jo oli antanut mainitessaan matkaohjeiden ja karttojen katoamisesta. Tärkeimpiä näistä kartoista oli Muara Kamanin ympäristöjä esittävä. Tosin ei oltu koskaan lopullisesti päätetty, että retkikunnan pitäisi tunkeutua Etelä-Borneoon — eli Pulo-Kamantanin, kuten sen alkuasukkaat tätä jättiläissaarta nimittävät — sisäosiin niin pitkälle sen jälkeen, kun oli päästy matkan varsinaiseen päämäärään Kuteihin, joka sijaitsee Mahakkamjoen suuressa suistomaassa Makkassarin salmen rannalla. Siinä tapauksessa saataisiin kulkea hyvin pitkälle ylös Mahakkamjokea, jonka kummallakin puolella on suuria aarniometsiä, seuduilla, joiden alkuasukkaat ovat sotaisia ja villejä, lyhyesti sanoen ihmissyöjiä ja pääkallonpyydystäjiä. Varsinainen kulta-alue oli ylätasanko, joka sijaitsee melkein tämän valtavan saaren — Grönlannin ja Uuden Hollannin jälkeen maailman suurimman saaren — keskustassa. Tuolle ylätasangolle on hyvin vaikea päästä, sillä sitä ympäröivät laajat suot, ja siellä kasvaa suuria aarniometsiä. Nämä alueet ovat aivan päiväntasaajan kohdalla, ja oleskelu siellä koettelee suuressa määrässä varsinkin valkoihoisten voimia. Melkein alituiset sateet eivät suinkaan paranna tilannetta. Tuolla samalla ylätasangolla oli, kerrottiin, suuret mahdollisuudet löytää sekä kultaa että platinaa ja timantteja, ja tästä juuri johtuikin, että Suurista Sundasaarista Borneo kaikkein eniten houkutteli sekä tiedemiehiä että kullanetsijöitä huolimatta monenlaisista vaaroista, joita melkein kaikkialla oli väijymässä. Kurt suhtautui kuitenkin rauhallisesti mainittujen karttojen katoamiseen. Hän oli jo Bruneissa ollessaan hankkinut tietoja seuduista, joilla oli jokseenkin yhtä mahdollista löytää kultaa. Lisäksi retkikunnan päätarkoituksena oli käydä kauppaa, toisin sanoen harjoittaa vaihtokauppaa alkuasukkaiden kanssa Kuteissa ja sen ympäristössä. Mutta oli helppo ymmärtää, että timantti, kulta ja platina houkutelivat enemmän Curry Graden tapaisia seikkailijoita, ja tässä olikin kai varsinainen syy siihen, että Grade oli pyrkinyt liittymään konsuli Willnerin järjestämään retkikuntaan. Mutta nyt sopi kysyä, miksi hän ei ollut malttanut mieltään ja hillinnyt hurjaa luonnettaan ainakin siihen asti, kunnes olisi päästy edes Kuteihin, ja vasta täällä tai ehkä vieläkin myöhemmin heittänyt naamiotaan? Jos hän oli tullut laivaan vain anastaakseen useinmainitun suunnitelman sekä siihen liittyvät kartat, olisi se voinut tapahtua hänen tarvitsemattaan antautua alttiiksi erikoisille vaaroille sen jälkeen, kun retkikunta olisi ehtinyt Kuteihin saakka. Mitä hän vihdoin oli kuvitellut voivansa saada _yksin_ aikaan, jos hänen jollakin käsittämättömällä tavalla onnistuisikin päästä niille seuduille, joita kartat esittivät? Hänen menettelyään sopi pitää tosiaankin päättömänä. Mikäli ei... Niin. Tässä muistui Kurtin mieleen jälleen, mitä hän oli kuullut salaperäisestä kapteeni Harry Moxtonista sekä tämän aluksesta Golden Starista. Entäpä, jos tämä puolestaan oli antanut ohjeet Curry Gradelle sekä aikoi myöskin päästä hyötymään niistä tiedoista, joihin Grade mahdollisesti pääsisi käsiksi Mary Loydilla palvellessaan. Siinähän oli myöskin tyydyttävä selitys. Mutta samalla selitys, joka antoi aiheen levottomuutta herättäviin johtopäätöksiin. Jos retkikunta joskus joutuisi tekemisiin kapteeni Moxtonin ja tämän miesten kanssa, jotka kaikki varmasti olivat samanlaisia seikkailijoita kuin Curry Grade, olisi tiedossa uusia ja monenlaisia vaaroja ja vaikeuksia... Kurt päätti ensi tilassa keskustella tästä asiasta vanhan ystävänsä ja toverinsa Pat O’Brienin kanssa. Luotuaan vielä silmäyksen kassakirstuun, jota Curry Graden ei ollut ponnistuksistaan huolimatta onnistunut murtaa auki, hän poistui kapteenin hytistä ja lukitsi hyvin oven jälkeensä. Avaimen oli Pat antanut hänelle kannelle lähtiessään. Toistaiseksi oli kuitenkin tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin laivan sekä siinä kuljetettavien tavaroiden pelastamiseksi. Jos tavarat pilaantuisivat, oli parasta ilman muuta palata Bruneihin, hankkia uusia tavaroita ja yrittää uudelleen, mahdollisesti paremmalla menestyksellä. Kurt näki jo sielunsa silmillä päämiehensä ilmeen tällaisessa tapauksessa. Hyvällä syyllä voi kysyä, tulisiko uudesta matkallelähdöstä mitään, jos tältä matkalta palattaisiin tyhjin toimin. Siten jäisivät myöskin kokematta kaikki ne seikkailut, joita Kurt oli suurella jännityksellä odottanut, ja hän saisi jäädä Bruneihin ties kuinka kauaksi aikaa suorittamaan yksitoikkoisia konttoritehtäviä. Kannella oli joka mies täydessä touhussa. Parhaillaan pienennettiin purjeita mahdollisimman paljon, jotta ankara tuuli ei painaisi vanhaa Mary Loydia enemmän kuin mitä tämä kesti. Komentosillalla Pat hoiti kapteenintehtäviä huutaen miehilleen käskyjä megafonin avulla. Laiva pyrki nyt suoraan kohti rannikkoa, ja kaikki toivoivat, että sinne päästäisiin tuhansien salakarien ohitse ennen pimeän tuloa. Jotta tämä tarkoitus saavutettaisiin työskentelivät kaikkien käsivarret ja aivot korkeapaineen alaisina — toisten hoitaessa purjeita ja peräsintä raatoivat toiset voimiensa takaa laivan ainoan, käyttökelpoisen pumpun ääressä. Kurt ei kuitenkaan saanut mielestään toista perämiestä ja tämän salaperäistä katoamista, olipa tähän nyt sitten kuinka luonnollinen selitys hyvänsä. Niin kauan kuin ei tiedetty, mihin hän oli joutunut, uhkasi hänen taholtaan Mary Loydia ainakin yhtä suuri vaara kuin tuulen ja aaltojen tai edessä olevan vaarallisen rannikon taholta. Pat laski pois kiikarin, jolla hän jonkin aikaa oli tarkastellut jotakin, paljaalle silmälle näkymätöntä esinettä. Silloin hän huomasi Kurtin, joka oli tullut hänen viereensä, ja huudahti: — Jos me vain selviydymme tuosta särkästä, niin uskon, että hyvinkin pääsemme turvalliseen satamaan ennen pimeän tuloa. — Hyvä! virkkoi Kurt. — Mitä muuten kuuluu? — Muuten? Mitä muuten? — Ajattelin lähinnä toista perämiestä Curry Gradea. -— Hän on kyllä kadonnut tästä laivasta. — Entä, jos hän on piiloutunut lastin sekaan? — Me emme ole löytäneet, vaikka olemme etsineet joka paikasta, mihin vedeltä on päästy. — Onko hän sitten heittäytynyt mereen? — Järjettömyyttä! Elämä on hänelle aivan liian kallis. En tiedä, osaako hän edes uida. Lisäksi on otettava hait huomioon. Hän on kyllä samanlainen kuin kaikki muutkin kerskailijat — suu on aina täynnä suuria sanoja, vaikka mies itse onkin arka raukka. Sen opin tuntemaan, kun jo aikoja sitten olimme merimiehinä samassa, Niobe-nimisessä purjelaivassa ja tulimme kerran Sydneyhin Australiassa. Hän järjesti jonkin krakelin satamassa sillä seurauksella, että joku iski häntä leukaan ja tyrkkäsi hänet laiturilta mereen. Hän oli painumaisillaan pohjaan, mutta minä sain hänet ylös. Iskusta hän ei ollut millänsäkään, mutta hukkumisen mahdollisuus oli pelästyttänyt hänet niin, että hän piti suunsa kiinni melkein pari vuorokautta. — Hän ei ole siis juuri uiden voinut päästä pakenemaan laivasta? lausui Kurt hyvin tyytyväisenä siihen, että oli saanut selville seikkailijan heikoimman kohdan. — Ei Curry sillä tavalla karkaa. — Hän on siis kuitenkin vielä laivassa? — Saammehan nähdä, kun olemme laskeneet ankkurin. Mutta silloin minä lupaan, että... Kurt ei saanut kuulla, mitä hänen ystävänsä lupaus sisälsi. Patin kasvoista saattoi kuitenkin nähdä, että nyt hänen ja Curryn välinen vanha ystävyys oli ikuisiksi ajoiksi rikki. Pat oli muuten jälleen täysin entisellään. Hänen voimansa olivat palanneet ja hän huusi komennuksiaan vauhdilla ja voimalla. Mikään ei viitannut siihen, että hänen maallinen vaelluksensa oli aivan äskettäin ollut päättymäisillään. Pat O’Brien oli lyhyesti sanoen oikeassa elementissään. Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän osasi ohjata laivaa sekä taistella myrskyä ja aaltoja vastaan. Samoin saattoi nähdä, että hän oli valmis antautumaan millaiseen seikkailuun tahansa. Hän oli sanalla sanoen oikea voimamies, jollaista kyllä nyt tarvittiinkin. — — — Kun ensimäinen perämies Eddy Rogger äsken oli lähtenyt kapteenin hytistä, oli hän ilman ohjeita omin päin kääntänyt prikin keulan kohti rannikkoa. Mitään varmaa suuntaa hänellä ei silloin vielä ollut. Pääasiana oli pyrkiä matalaan veteen, mikä olikin varsin oikein, sillä Mary Loyd oli uppoamaisillaan. Mutta Pat määräsi — luotuaan silmäyksen tosin epätarkkaan merikorttiin — varman suunnan ja vähensi samalla prikin nopeutta ja rasitusta pienentämällä purjeiden pinta-alaa. He olivat nyt hyvän matkaa Burning-saaren vaarallisten riuttojen lounaispuolella ja pyrkivät suoraan Kuchingin ulkopuolella olevaa suurta lahtea kohti päästäkseen tuulensuojaan ja saadakseen hyvän ankkuroimispaikan. Tämän ohella oli edelleen koetettava pitää priki vedenpinnalla sekä mahdollisuuden mukaan varjella ainakin osa sen lastia vahingoittumasta. Kaikesta tästä huolehtiminen antoi Patille puuhaa enemmän kuin tarpeeksi. Siksi Kurt ei halunnutkaan kauemmin häiritä häntä, vaan päätti lähteä vielä kerran katsomaan, miten hänen vanha ystävänsä Mungo, puolikesy gorilla, jaksoi. Mungo oli kotoisin Afrikasta. Borneo ei ole gorillojen kotimaa, mutta sen sijaan orangutangien. Missään muualla maailmassa eivät orangutangit kehity niin hyvin kuin Borneolla, missä ne elävät omissa oloissaan suurissa aarniometsissä hyvässä yhteisymmärryksessä omituisten villien tapiirien kanssa, ja missä dajakit pitävät niitä melkein pyhinä. Tapiirit muistuttavat muuten virtahevosia ja viihtyvät parhaiten soisissa aarniometsissä, joita on pitkin Borneon rannikkoa. Juuri tapiirit tallaavat aarniometsiin monen mielestä käsittämättömällä tavalla syntyneitä polkuja, 'joita pitkin voi kulkea peninkulmittain kohtaamatta ainoatakaan tapiiria, paremmin kuin orangutangia tai alkuasukastakaan. Tapiiri on nimittäin hyvin arka eläin ja liikkuu pääasiassa öisin. Ulkonäöltään se ehkä eniten muistuttaa suurta sikaa, sillä sillä on pitkä, hyvin terävä kuono sekä lyhyt, kiemurainen häntä. Jos Kurtin gorilla ölisi täällä päästetty vapauteen, olisi se tuskin tuntenut olevansa "kuin kotonaan". Sitäpaitsi se oli pitkän vankeutensa aikana menettänyt suuren osan kyvystään tulla omin neuvoin toimeen aarniometsässä. Sen sijaan se oli oppinut paljon muuta, josta sille voi nyt olla enemmän hyötyä. Tästä sen opista oli ollut hyötyä myöskin sen nykyiselle isännälle Kurt Lagerbergille, jonka oli kiittäminen pääasiassa Mungon voimia ja taitoja siitä, että hän yleensä oli enää elossa. Nyt johtui äkkiä Kurtin mieleen, että Mungosta voisi olla hänelle nytkin paljon hyötyä. Miksi ei juuri Mungo voisi ottaa selville, oliko tuo vaarallinen irlantilainen yhä edelleenkin laivassa, sekä — jos niin oli laita — pitää huolta siitä, että häneen päästäisiin käsiksi. Pian johtui Kurtin mieleen toinenkin tuuma. Hän suuntasi askeleensa Curry Graden hylkäämään hyttiin. Täällä hän haali käsiinsä joukon kadonneelle irlantilaiselle kuuluneita vaatekappaleita. Ne mukanaan hän sitten avasi oven siihen komeroon, jossa Mungoa säilytettiin. Älotettuaan "keskustelunsa" Mungon kanssa tarjoamalla tälle tavallisuuden mukaan makeisia hän laski vaatemytyn gorillan suuriin kouriin ja katseli, miten Mungo alkoi kiinnostuneena nuuskia ja pureksia vaatekappaleita. Kun Kurt sitten auttoi öljytakin Mungon ylle sekä pisti lakin sen karvaiseen päähän, muistutti Mungo entistäkin enemmän ihmistä. Sen sai Mungo itsekin todeta kurkistettuaan omistamaansa peiliin, johon se yleensä oli kovin ihastunut. Kurtin täytyi väkisinkin nauraa, kun hän katseli, miten pörröinen, suuri gorilla tyytyväisenä peilaili itseään. Mungo muistutti tosiaankin monella tavoin vanhaa merikarhua. Tosin se oli ketjulla kiinnitetty seinään, mutta sillä oli niin paljon tilaa, että se voi mukavasti liikkua kojussaan. Tätä mahdollisuutta se nyt käyttikin hyväkseen käännellen ja väännellen itseään. Todennäköisesti sillä nyt oli ensimäisen kerran vaatteet yllään, ja apinanluonto pääsi kohta täysin oikeuksiinsa. Öljynuttuihin ja samanlaisiin lakkeihin puettuja miehiä se varmasti oli nähnyt ennenkin, ja nyt siitä itsestään oli tullut yhtä hieno! Mutta Kurt ajatteli apinaa katsellessaan muitakin asioita. Ehkäpä Mungosta tuossa puvussa olisi hyötyä enemmän, kuin vielä saattoi aavistaakaan, niissä selkkauksissa, joita varmasti vielä oli odotettavissa. Mungo oli älykäs eläin ja taitavalla opastuksella se vielä saattaisi oppia paljon esiintyäkseen oikealla hetkellä asian vaatimalla tavalla. Kurt oli ryhtynyt kokeilemaan vaatteilla lähinnä Curry Graden vangitsemista ajatellen. Samaa tarkoitusta varten hän oli antanut Mungon haistella vaarallisen irlantilaisen vaatteita, aivan kuten poliisikoirien kanssa vastaavissa tapauksissa menetellään. Hänestä oli perin kiintoisaa saada tietää, mihin nuuskiminen mahdollisesti johtaisi. Kuitenkin hän ennen poistumistaan otti vaatteet pois Mungolta — huolimatta siitä, että tämä muristen esittikin vastalauseensa. Kannelle palatessaan Kurt huomasi, että pilvistä valui vettä virtanaan, kuten usein on laita Borneon rannikolla tähän vuodenaikaan — Borneollahan kuluu tuskin ainoatakaan päivää ilman sadetta. Siitäpä johtuukin, että kasvillisuus on rehevä, ja että tropiikin aurinko ei polta yhtä armottomasti kuin päiväntasaajan seuduilla yleensä. Nyt siis vettä, kuten sanottu, valui virtanaan, ja kannella pauhasi oikea koski. Pat, joka yhä vielä seisoi komentosillalla, näytti olevan valmistunut siihen, että priki uppoaa millä hetkellä hyvänsä. Tosin oli maa jo näkyvissä, mutta matalalle ja soiselle rannikolle oli vielä pitkä matka, ja välillä oli toinen vaarallinen riutta toisensa vieressä. - Uskotko meidän selviävän? ei Kurt malttanut olla kysymättä. - Meidän täytyy selvitä! Ja sitten Pat taas nosti megafonin suulleen karjaistakseen uuden komennuksen tiheän sateen ja sumun halki. Kaikki miehet olivat kannella. Pian oli käsillä aika, jolloin päivä muuttuisi pilkkopimeäksi yöksi. Ennen sen tuloa täytyi priki saada suojaiseen paikkaan hän oli taipuvainen uskomaan, että monet vähitellen luopuivat etsimispuuhistaan, koska niihin liittyi suuria vaaroja. Niinpä oli muutamia vuosia takaperin kerrottu, että muuan saaren sisäosiin tunkeutunut retkikunta oli tehnyt tärkeitä löytöjä ja saanut runsaan saaliin. Mutta kotimatkalla laiva ja siinä olevat aarteet joutuivat kiinalaisten merirosvojen käsiin, jotka ryöstivät aarteet ja upottivat laivan surmattuaan sitä ennen sen miehistön viimeiseen mieheen. Tähän oli Kurt huomauttanut, että retkikunnalla ei ehkä ollut riittävästi aseita, mutta kauppias oli vastannut, aivan kuin olisi ollut kysymys maailman luonnollisimmasta asiasta: — Aseet eivät kuitenkaan olisi auttaneet mitään sen jälkeen, kun hajupommit olivat tehneet tehtävänsä. Laivan miehistö oli varmasti jo tajuton tai tukehtunut, kun merirosvot vihdoin ryntäsivät laivaan. Tämän kuultuaan Kurt ajatteli, että Mary Loydilla oli niin muodoin ollut aivan erinomainen onni mukanaan, sillä senhän oli onnistunut ampua merirosvojen laiva upoksiin. Hän ei kuitenkaan kertonut mitään tästä tapauksesta, vaan arveli, että Hopai oli liioitellut aika tavalla. Niin paljon hän kuitenkin uskoi Hopain kertomuksia, että hän ei pelännyt merirosvojen hyökkäävän Mary Loydin kimppuun sen nykyisellä ankkuripaikalla. Tänne eivät merirosvot koskaan olleet uskaltaneet, vakuutti Hopai. Vaikka Kurt koettikin esiintyä pelottomana ja vaaroja väheksyen, tiesi hän kyllä suunnilleen, mitä heidän retkikunnallaan saattoi olla odotettavissa. Täällä hän sai uusia todistuksia siitä, että konsuli Willner ei ollut liioitellut puhuessaan vaaroista, joita he saattoivat kohdata. Mutta vaikka näin olikin, ei Kurt silti pelännyt. Sitten hän ei myöskään huolehtinut huomisesta levolle mennessään. Tulipa eteen mitä tahansa, oli hän aina valmis, päätteli hän. Siksi hän myöskin Hopain neuvoja seuraten sulki asuntonsa tukevat ikkunaluukut, vaikka nämä sijaitsivatkin enemmän kuin kaksi miehenkorkeutta maanpinnan yläpuolella. Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän jo oli nukkunut, kun hän äkkiä heräsi siihen, että joku liikkui suljettujen ikkunaluukkujen ulkopuolella. Hänelle selvisi ennen pitkää, että jonkun oli onnistunut kiivetä ylös paaluja ja talon ulkoseinää ja että tämä joku parhaillaan yritti saada ikkunaluukkuja auki — tietystikin päästäkseen varastamaan tavaroita. Kurt nousi siekailematta vuoteesta ja sieppasi revolverinsa, jonka hän jo illalla oli jättänyt lähettyvilleen. Joku liikkui edelleenkin ikkunaluukkujen ulkopuolella — sen hän saattoi päätellä paitsi rapinasta myöskin siitä, mitä hän näki pienestä, luukkujen välissäolevasta raosta, mistä kuunsäde tunkeutui huoneeseen. Kurt päätteli, että yöllinen vieras oli varas, joka oli päättänyt käydä talossa tervehdyskäynnillä. Luonnollisesti olivat pitkäkyntiset huomanneet, että prikistä tuotiin tavaroita maihin ja vietiin Hopain taloon. Tietysti he myös olivat selvillä siitä, missä näitä tavaroita tuossa talossa säilytettiin. Sen sijaan eivät bugiisit, joita varkaat nähtävästi olivat, olleet ottaneet huomioon sellaista mahdollisuutta, että joku saattoi olla vartioimassa tavaroita, ja että he siis kohtaisivat muitakin esteitä kuin suljetut ikkunaluukut. Niin nyt kuitenkin oli laita, ja Kurt päätti näyttää, että oli viisainta pitää sormensa erillään heidän tavaroistaan. Äänettömästi hän hiipi toisen ikkunan luo. Yhtä äänettömästi hän nosti paikoiltaan ikkunaluukkuja paikoillaan pitelevät tukevat hakaset sekä poikkipuun. Sitten hän kuunteli ja katseli, mitä ulkona -mahdollisesti tapahtui, kunnes arvasi, että yöllinen vieras oli aivan ikkunan kohdalla. Silloin hän otti vauhtia ja tyrkkäsi kaikin voimin ikkunaluukut auki, mutta heittäytyi kohta sen jälkeen varovaisuuden vuoksi syrjään. Tämän äkillisen toiminnan tulos ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa. Ulkoa kuului ensin kova rysähdys ja kohta sen jälkeen hurja kiljaisu... Kurt hiipi varovaisesti ikkunalle ja kurkisti ulos. Alhaalla maassa makasi joku olento vääntelehtien ja vaikeroiden surkeasti. Kaksi muuta oli juossut jonkin matkan päähän, missä he olivat seisahtuneet suuren puun suojaan odottamaan tapahtumien kehitystä. Kurt kohotti revolverinsa ja ampui pari laukausta ilmaan, jolloin puun takana olevat miehet katosivat kokonaan näkyvistä. Mutta maahan pudonnut mies makasi edelleen paikallaan ja hänen päällään viruivat tikapuut, joita pitkin hän oli ensin noussut ylös, mutta jotka hän sitten oli kaatanut pudotessaan. Kauppias Hopai oli herännyt meteliin ja juoksi nyt huolestuneena paikalle sekä tiedusteli peloissaan, mitä oli tapahtunut. Kurt talutti hänet ikkunan luo ja osoitti hänelle maassa viruvaa miestä, joka vähitellen näytti muistavan, että hänenkin oli aika yrittää päästä pakoon paikalta, missä hänen yrityksensä oli niin surkeasti epäonnistunut. Pystyyn kömpiessään mies tuli äkkiä katsahtaneeksi myöskin ikkunaan, jonka ääressä Kurt ja hänen isäntänsä seisoivat. Kurt ei tällöin saattanut olla huudahtamatta hämmästyksestä. Hän hämmästyi niin suuresti, että hän ei vähään aikaan kyennyt saamaan ainoatakaan käsitettävää sanaa suustaan. Hän vain tuijotti alhaalla olevaan mieheen, joka vähitellen pääsi jaloilleen ja pian sen jälkeen varjon tavoin häipyi pimeään. — Varkaita, huomautti Hopai puolestaan ja lisäsi: Mutta eivät nuo olleet bugiiseja, vaan kiinalaisia lahden toiselta rannalta. Olipa hyvä, että ette ampunut juuri tuota miestä, joka nyt viimeksi livisti tiehensä. Kuinka niin? Oliko hän sitten jossakin suhteessa erikoinen? ihmetteli Kurt, joka vieläkin oli hämmästynyt äsken näkemänsä johdosta. — Kyllä. Hän oli Kve Piang. — Kve Piang? Missä suhteessa hän sitten on merkillinen? — Hän on hyvin rikas mies ja -— hyvin vaarallinen. — Rikas ja silti varas? Hopai mietti minuutin verran ja vastasi sitten hitaasti: — Hänestä ei koskaan saa selkoa, mitä hän on miehiään. Mutta niin paljon tiedetään, että hän pystyy mihin tahansa... Asiasta ei puhuttu nyt tämän enempää, sillä Hopai palasi pian omiin huoneisiinsa. — Kve Piang? mutisi Kurt yksin jäätyään. — Siinä suhteessa kunnon Hopai kyllä oli varmasti väärässä, jos hän kohta olikin oikeassa sanoessaan, että tuo mies on hyvin vaarallinen. Tuo mies ei nimittäin ollut kukaan Kve Piang, vaan itse Tsitshuang, meidän vanha kiusanhenkemme Keltaisen virran rannoilta ja Shanghaista... Nyt Kurtille selvisi myöskin äskeisen kömpelön murtoyrityksen tarkoitus. Yölliseen vierailuun ei oltu ryhdytty sitä varten, että päästäisiin käsiksi tavaroihin, jotka Mary Loydista oli tuotu malaiji Hopain taloon. Sen oli aiheuttanut sammumaton kostonhimo, sillä vaarallinen kiinalainen tahtoi mihin hintaan tahansa kostaa ne tappiot, joita konsuli Willner ja hänen apulaisensa olivat hänelle aiheuttaneet. Aivan erikoisesti hän tahtoi kostaa sille nuorelle miehelle, jonka huoneeseen hän juuri oli yrittänyt tunkeutua. Kurt käsitti myöskin täydellisesti, että hänen oli parasta pudistaa tämän paikkakunnan tomut jaloistaan mahdollisimman pian. Mikäli mahdollista, kun oli vielä toiveita siitä, että Tsitshuang ei aavistanut hänen vainoamansa miehen vielä tunteneen häntä. Kyllähän kaikki kiinalaiset ovat jonkin verran samannäköisiä, mutta tämä kiinalainen oli siinä määrin erilainen kuin toiset, että hänen suhteensa ei voinut erehtyä. Edelleen Kurt aavisti, että Tsitshuangin esiintymiseen tällä paikkakunnalla ja vielä toisen nimen varjolla täytyi olla aivan erikoiset syyt. Kiinassa hän oli esiintynyt compradorina eli kauppavälittäjänä Tsitshuangin nimellä. Täällä hän käytti toista nimeä salatakseen omansa, mikäli nyt edes Tsitshuang oli hänen oikea nimensä. Mahdollisesti hän siten halusi välttää japanilaisia sotilasviranomaisia, jotka halusivat vetää hänet tilille vaarallisena vakoilijana, mutta mahdollisesti oli hänellä menettelyynsä muitakin syitä. Kun Pat sitten muutaman tunnin kuluttua jälleen saapui Hopain kauppataloon tuoden mukanaan nuoren norjalaisen Håkan Elsterin, kuten Kurtin kanssa edellisenä päivänä oli sovittu, sai hän kohta kuulla, mitä Kurtille oli yön kuluessa tapahtunut. Hän oli Kurtin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että tilanne oli suuresti jännittynyt sen jälkeen, kun Tsitshuang oli uudelleen ilmestynyt näyttämölle. Siitä huolimatta päätettiin ryhtyä toteuttamaan edellisenä päivänä laadittua suunnitelmaa, jonka mukaan eräiden heistä piti lähteä jonkin matkan päässä sijaitsevaan Tangarungiin viemään erinäisiä tavaroita paikalliselle sulttaanille. Matka oli tarkoitus tehdä pelastusveneellä, ja toiset huolehtisivat sillä välin prikistä. Liikkeelle voitiin lähteä millä hetkellä tahansa, eikä retki kestäisi kauan, kun matkaa oli vain hiukan yli kuusi penikulmaa. — Entä Mungo? sanoi Kurt hiukan hermostuneesti. — Sitä voitaisiin tarvita retkellä. Miten me... — Mungon voimme ottaa mukaan lähtiessämme. IX luku. Uhkaava kunniavartiosto. Verivihollinen ilmestyy taas näyttämölle. Heidän päästyään veneeseen Kurt tähysteli tarkoin ympärilleen voimakkaan perämoottorin kuljettaessa venettä nopeasti eteenpäin. Muutamia bugiiseja oli jälleen kerääntynyt rannalle katselemaan heidän lähtöään sekä mahdollisesti myöskin ihmettelemään perämoottoria, jollaista useimmatkaan heistä eivät ehkä aikaisemmin olleet nähneet, vaikka satama olikin vilkkaasti liikennöity ja vaikka "takatuupparit" tunnetaan jo pohjoisnavalta etelänavalle saakka. Compradori Tsitshuangista ei oltu nähty eikä liioin kuultu mitään. Kurt olisi jo ollut taipuvainen uskomaan, että hän yöllä oli erehtynyt ja nähnyt kummituksia, jollei malaiji Hopai olisi jäähyväisiä lausuessaan varoittanut: — Varokaa kaikin mokomin Kve Piangia! Hänet tunnetaan hyvin kostonhimoiseksi ja varsinkin hän väijyy kaikkia europalaisia. Hän on jo toimittanut monta europalaista nääntymään orjuuteen. — Onko hän asunut täällä kauankin? kysyi Kurt. Jos vastaus olisi myöntävä, ajatteli hän, eivät Kve Piang ja Tsitshuang voi olla sama henkilö. — Ei kovin kauan, vastasi Hopai, mutta kuitenkin niin kauan, että me kaikki tiedämme, mitä häneltä saattaa odottaa. Hän asuu täällä veljensä Pintshuangin luona. Tällä veljellä on kauppaliike täällä ja toinen Celebesillä, missä hän nytkin on oleskellut pari viikkoa. Myöskin tämä veli on hyvin vaarallinen mies. Tämä uutinen ei suinkaan ollut omiaan rauhoittamaan retkeläisiä. Tsitshuangissa oli aivan tarpeeksi tekemistä niille, joilla oli joitakin selvittämättömiä asioita hänen kanssaan. — Ehkäpä on sittenkin parasta, että otamme pari miestä lisää mukaamme, sanoi Pat kuultuaan, mitä ystävällinen malaiji oli Kurtille kertonut. — Siinä tapauksessa tahtoisin kernaasti saada mukaamme Eddy Roggerin, sanoi Kurt. — Miksi ei, virkkoi Pat hetken mietittyään. — Pursimies Bullwer voi kyllä varsin hyvin hoitaa sillä välin prikin päällikkyyttä. Emmehän me aio viipyä Tangarungissa kuin korkeintaan pari vuorokautta. Pääasia on, että me puhumme asiat selviksi hänen turkkilaisen korkeutensa kanssa, niin että voimme sen jälkeen kaikessa rauhassa kulkea jokea ylös katsomaan, löydämmekö mistään tuota paljon puhuttua kultaa. Eddyllä, johon nuori norjalainen merimies nyt vaihdettiin, oli se etu, että hän osasi melkoisen hyvin sekä malaijinkieltä että turkkia. Hän oli oppinut näitä kieliä Celebesillä, missä hän oli joutunut viettämään pari vuotta vankeudessa, kunnes muuan englantilainen kapteeni, jonka kanssa Eddy aikaisemmin oli purjehtinut Arabian ja Intian vesillä, oli kuullut hänen kohtalostaan sekä pelastanut hänet. Parempaa toveria he eivät voineet saadakaan, jouduttaisiinpa nyt sitten millaisiin selkkauksiin tahansa. Kun oli poikettu laivassa, alkoi moottori jälleen sätkyttää ja vene ponnistella ylös pitkin Mahakkamjokea, joka tällä kohtaa vielä oli aika leveä. Edessä oli siis jonkin verran yli kuuden peninkulman matka, ja joen rannat saivat yhä enemmän ja enemmän villin aarniometsän luonteen. Joki kapeni kerran toisensa jälkeen siinä määrin, että kummallakin rannalla kasvavien puiden oksat yhtyivät ylhäällä muodostaen vihreän katoksen. Siellä täällä oli joen rannoilla riisivainioita, ja niiden takana kohoili korkeita vuorenharjuja. Myöskin vuorten rinteitä peitti tiheä metsä. Ihmisolennoista ei missään näkynyt jälkeäkään. Ei liioin kuulunut mitään muita ääniä kuin pelästyneiden apinoiden huudahduksia, apinoiden, joita Borneon aarniometsissä elää hyvinkin useita eri lajeja. Kaikki tämän joen rannoilla oleskelevat apinat tuntuivat olevan melko vaarattomia, mutta niin ei suinkaan ollut krokodiilien laita, jotka milloin milläkin taholla pistivät vedestä esiin pitkät, terävillä ja voimakkailla hampailla varustetut leukansa tavoitellen saalista. Usein pisti krokodiilin kuono esiin vedestä uhkaavan lähellä venettäkin, jonka surisevan moottorin aiheuttama melu ei petoja näyttänyt paljonkaan pelottavan. Ehkäpä monet niistä olivat joskus aikaisemmin päässeet ihmislihan makuun ja halusivat nyt kernaasti lisää. Olipa muuan peto niinkin röyhkeä, että sen kuono kolahti veneen laitaan. Se oli kuitenkin sen krokodiilin viimeinen pahatyö tässä elämässä. Samassa silmänräpäyksessä näet pedon toiseen silmään osui Patin revolverin lennättämä luoti. Luoti sattui kohdalleen huolimatta siitä, että silmä ei ollutkaan suuri maali ja että täytyi ampua ehtimättä kovinkaan kauan tähdätä. Mutta Pat oli mies, joka osasi ampua tarkkaan, samoin kuin Kurtkin, kuten he olivat monessa tilaisuudessa osoittaneet. Keskellä tätä aarniometsämaisemaa osui retkeläisten silmiin äkkiä vuolaan virran toisella rannalla oleva laituri sekä sen vieressä tavallista huvijahtia muistuttava alus, joka kaikesta päättäen oli pysähtynyt siihen ottamaan hiiliä. Malaiji, joka oli otettu retkelle mukaan oppaaksi sekä ennen kaikkea virran lukemattomien karien ja hiekkasärkkien tuntijana, ilmoitti, että nyt oli tultu Batu Pangal nimiseen paikkaan, jossa sijaitsi huomattava hiilikaivos. Laituriin kiinnitetty huvialus, joka kulki höyryn voimalla, kuului itselleen sulttaanille, jota tapaamaan retkeläiset olivat menossa. Sulttaani oli siis mies, jolla oli käytettävänään samanlaisia kulkuvälineitä kuin sivistyneilläkin kansoilla ja jonka ei enää vesillä liikkuessaan tarvinnut turvautua alkuasukkaiden prauoihin. Ehkäpä hänen palatsissaan saataisiin nauttia muistakin europalaisen sivistyksen mukavuuksista, ja kenties täällä ei oltukaan niin kaukana kaikesta kulttuurista kuin he olivat tähän asti kuvitelleet. Malaiji kertoi edelleen, että kaivoksesta saatiin hiiliä myöskin Samarindassa silloin tällöin poikkeaviin lastihöyrylaivoihin, sekä että sen omisti sulttaani, jota hänen kuulumattoman ahneutensa ja saituutensa vuoksi pelättiin ja vihattiin koko maassa. Malaijit eivät pitäneet hänestä vähääkään eivätkä liioin bugiisit. Sen sijaan olivat kiinalaiset päässeet hänen kanssaan hyviin väleihin. Tämän oli saanut aikaan rikas kiinalainen Pintshukan, joka näytti kykenevän maksamaan sulttaanille kuinka suuria lahjuksia tahansa. Kukaan ei tietänyt, selitti malaiji, mistä tämä kiinalainen sai niin tavattomat määrät rahaa. — Ehkäpä hän on saanut rikkautensa kaukaa noiden korkeiden vuorten takaa, arveli Kurt tunnustellen maaperää. Malaijilaisopas ei antanut suoraa vastausta. Sen sijaan hän virkkoi: —• Dajakit eivät kylläkään luovuta aarteitaan. Vielä vähemmän luovuttavat niitä heidän verenhimoiset jumalansa. Uskalikko, joka yrittää tunkeutua sinne, mihin he ovat tallettaneet kalleutensa, saa hirvittävän rangaistuksen, ja hänen päänsä joutuu temppelipaalun koristeeksi. — Heillä on siis joukoittain kultaa ja kalliita kiviä? Vastaus tuli entistä enemmän vältellen: — Kukaan ei tiedä... kukaan ei ole nähnyt mitään... luullaan vain niin. Joitakin majoja näkyi niinikään rannoilla. Ne olivat kaikki «hyvin alkeellisia ja rakennettuja kuten Samarindan talotkin korkeiden paalujen varaan. Pari tuntia myöhemmin retkeläiset laskivat maihin Tangarungissa, niin sanotun sulttaanin hallituskaupungissa, joka oli yhtä likainen ja muutenkin huonossa kunnossa oleva kuin Samarindakin. Se oli paljon pienempi Samarindaa, ja joukko hökkeleitä oli pystytetty jokeen ankkuroiduille lautoille. Rannalla sekä pitkän, notkuvan ja perin huonossa kunnossa olevan "laiturin" takana kohoavalla rinteellä sikin sokin olevat majat oli kaikki rakennettu korkeille pylväille. Näiden majojen ympärillä vilisi kirjavanaan lapsia sekä kirjavin puuvillakankain verhottuja naisia, joista muutamilla oli niin tiheät hunnut, että niiden takaa ei näkynyt muuta kuin silmät. Malaijiopas kertoi, että viimemainitut naiset kuuluivat sulttaanin haaremin henkilökuntaan, ja että heitä pitäisi kohdella suurella kunnioituksella. Jos joku oli sattunut suututtamaan jonkun noista naisista, oli hänen henkensä tuon naisen kädessä. Opas edellä lähtivät Kurt ja Pat maihin ja pääsivät piankin mahtavan sulttaanin _pandoppon_ eli palatsin portille. Eddy Rogger jätettiin veneeseen vartijaksi. Sulttaani eli _rajah eli adjie_, joita arvonimiä hänestä myöskin käytettiin, oli nimeltään Gong Deewa, ja hänen sanottiin polveutuvan "taivaallisesta" Besarin pangavanista, joka aikoinaan oli "asetettu hallitsemaan kaikkea maata". Saaren uudet, hollantilaiset isännät olivat kuitenkin jonkin verran rajoittaneet tämän mahtavan hallitsijan aikoinaan liiankin runsaasti mitattua vallan täydellisyyttä. Palatsia ympäröi avoin parveke ja tälle parvekkeelle johtivat komeat portaat. Portailla retkeilijät joutuivat tekemisiin voimakkaan vartioston kanssa. Pitkän, aito itämaisen odotuksen jälkeen tämän vartioston päällikkö suvaitsi vihdoinkin tulla näkyviin ja hän ryhtyi perinpohjaisesti kuulustelemaan ja tarkastamaan tulokkaita. Malaijiopas sai luvan jäädä ulkopuolelle, mutta Kurt ja Pat saivat lopulta nousta parvekkeelle. Täältä heidät opastettiin suureen, temppeliä muistuttavaan huoneeseen, jonka seiniä kiertelivät itämaalaiseen tyyliin rakennetut parvekkeet. Salin yhdessä kulmassa irvisteli tulijalle jonkun kotijumaloiden suureen laumaan kuuluvan hirviön kamala kuva, joka oli sijoitettu siihen herättämään kauhua taloon ehkä yrittävissä pahoissa hengissä. Muuten ei salissa ollut paljoakaan katselemista, ja miehemme saivat jälleen alistua pitkään odotukseen. Vihdoinkin suvaitsi mahtava sulttaani ilmestyä. Hän oli mies, jonka ulkonainen hyvinvointi jätti kaikki Buddhan kuvapatsaat varjoon. Hän muistutti lyhyesti sanoen kiiltävää palloa, joka suureksi osaksi oli verhottu vaaleansinisellä, kullalla ja jalokivillä koristetulla silkillä. Häntä saattoi kaksi hyvin aseistettua, jättiläiskokoista vartiosotilasta, jotka kuitenkin saivat jäädä sulttaanin kaikkein pyhimpään johtavan oven raskaiden verhojen taa. Sulttaani sen sijaan asteli vierastensa luo ja ojensi heille kummallekin molemmat kätensä. Sen jälkeen hän luki suosituskirjeen, jonka konsuli Willner oli hankkinut eräältä korkealta hollantilaiselta virkamieheltä. Kirjeessä selitettiin, että molemmat vieraat olivat tiedemiehiä, jotka olivat tulleet tutkimaan maata ja sen asukkaita, mutta samalla liikemiehiä, joista varmasti olisi paljon hyötyä hänen majesteetilleen sulttaani Gong Deewalle. Jopa, selitettiin kirjeessä, muukalaisten käynti voi tuottaa siunausta koko mahtavalle Kutein valtakunnalle. Englanniksi kirjoitettu suosituskirje oli laadittu juhlalliseen ja kohteliaaseen tyyliin, kuten itämailla on tapana, ja se sisälsi suuren joukon imartelevia kohteliaisuuksia, jotka oli tarkoitettu sulttaani Gong Deewalle itselleen. Siinä luvattiin myöskin sulttaanille runsaita lahjoja siinä tapauksessa, että hän antaisi muukalaisten matkustajien vapaasti liikkua valtakunnassaan sekä asettaisi heidän käytettäväkseen tarpeellisen suojelusvartion. Heidän osakseen tullut vastaanotto näyttikin aluksi lupaavan mitä parasta. Murteellisella hollannin ja englannin kielten sekoituksella, josta vieraiden oli hyvin vaikea saada selvää, lupasi sulttaani heille oikeuden liikkua vapaasti missä tahansa hänen valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Jos he halusivat, lupasi hän myöskin antaa vartioston heitä saattamaan. Tämän jälkeen kannettiin huoneeseen pöytiä ja tuoleja ja vieraille tarjoiltiin virvokkeita itämaiseen tapaan. Virvokkeiden joukossa oli muun muassa hiilihappoista vettä ja sitruunaviipaleita suuressa kullatussa maljassa. Sulttaani nautti vieraiden kunniaksi tätä virkistävää juomaa, mutta hyvin omituisella tavalla. Hän nimittäin otti juomaa suunsa täyteen, mutta ei niellyt sitä, vaan huuhteli sillä ainoastaan suutaan ja sylki sen pian pois jälleen. Mahonginruskea palvelija eli orja piti tätä varten koko ajan varalla kallisarvoisin 'kivin runsaasti koristettua — sylkyastiaa. Kurt ja Pat varoivat tässä suhteessa seuraamasta värillisen hallitsijan esimerkkiä ja siinä he menettelivätkin viisaasti. Myöhemmin he nimittäin saivat tietää, että sulttaanin esimerkin noudattaminen olisi tässä tapauksessa merkinnyt raskasta majesteettirikosta, joka olisi ollut sovitettava kuolemalla. Hallitsijan läsnäollessa ei nimittäin kukaan muu saanut sylkeä kuin majesteetti itse! Mutta hänpä sitten käyttikin tätä erikoisoikeuttaan hyväkseen hyvin perusteellisesti sylkien vähän väliä — varsinkin betelin mehua, jota lakkaamatta kertyi hänen suuhunsa ja hänen mustuneiden hampaittensa ympärille. Keskustelu oli luonnollisesti melko lailla vaikeata, kun sulttaani ei osannut mitään europalaista kieltä ja retkeläisten taas oli vaikea käsittää hänen siansaksaansa. Siitä huolimatta sulttaani vaikutti tyytyväiseltä, jos kohta hänen katseensa oli väijyvä. Varsinkin Kurtiin hän alusta alkaen teki epämiellyttävän vaikutuksen. Muun ohella sulttaani kysyi, olivatko merirosvot ahdistaneet heitä matkalla. Jokin aavistus sanoi Kurtille, että tähän kysymykseen oli parasta vastata kieltävästi, ja niin hän viime hetkessä loi myöskin Patiin varoittavan silmäyksen, joka sai aikaan, että hänkään ei puhunut mitään taistelusta kiinalaisia merirosvoja vastaan ja näiden dshonkin upottamisesta. Pat käsitti, kuten sanottu, varoituksen aivan viime hetkessä, samalla kuin hän muisti, mitä heidän malaijilaisoppaansa oli kertonut sulttaani Gong Deewan ja jonkun Pintshukan-nimisen kiinalaisen ystävyydestä. Mutta sulttaani puolestaan tuntui huomanneen merkit, joita toverukset vaihtoivat keskenään, ja hän muuttui varsin vähäpuheiseksi. Samalla hän kuitenkin katsoi parhaaksi ainakin toistaiseksi jättää tämän, vieraille nähtävästi kiusallisen puheenaiheen sikseen. Jonkin ajan kuluttua sulttaani ja hänen vieraansa sanoivat toisilleen hyvästi ja sopivat uudesta kohtauksesta seuraavana päivänä aamupäivällä. Sulttaani ilmoitti, että hän itsekin aikoi lähteä valtakuntansa rajaseuduille huvialuksellaan, joka parhaillaan oli ottamassa hiiliä. Näin ollen he joutuisivat matkustamaan pitkän matkan yhdessä. Mutta