Arthur Conan Doylen 'Sininen kiiltokivi' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 2776. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




SININEN KIILTOKIVI

Sherlock Holmesin Seikkailut II


Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE


Englanninkielestä Suomentanut

O. E. J.





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1933.







SISÄLLYS:

   I. Sininen kiiltokivi.
  II. Kirjava nauha.
 III. Insinöörin peukalo.
  IV. Kalifornialainen morsian.
   V. Beryllikruunu.
  VI. Punertava hiuspalmikko.




I.

SININEN KIILTOKIVI.


Menin toisena joulupäivänä heti aamulla tervehtimään ystävääni Sherlock
Holmesia ja toivottamaan hänelle kaikkea sitä, mitä ystäville siihen
vuodenaikaan tavallisesti toivotetaan. Hän loikoili leposohvallaan
punainen aamunuttu yllään, piippuhylly oikealla puolella käden
ulottuvilla ja sohvan vieressä lattialla kasa ryppyisiä ja ilmeisesti
juuri luettuja aamulehtiä. Toisella puolella oli puutuoli, jonka
selustan kulmaan oli ripustettu vanhuuttaan kulunut kova huopahattu.
Huopa oli monessa kohdin murtunut rikki, siinä oli lovia ja kuhmuja,
mistä päättäen hattu oli jo kauan sitten nähnyt parhaat päivänsä.
Tuolin istuimella oli suurennuslasi ja pienet pihdit, jotka ilmaisivat,
että hattu oli asetettu yllämainittuun paikkaan tutkittavaksi.

"Sinä työskentelet", sanoin; "ehkäpä häiritsen sinua."

"Et suinkaan. Olen iloinen saadessani keskustella kanssasi tuloksista,
joihin olen päässyt. Tämä asia" — hän viittasi peukalollaan hattua
kohti — "on tosin varsin arkipäiväinen, mutta siinä on kohtia,
jotka näyttävät olevan ainakin jonkin verran mielenkiintoisia, jopa
opettavaisiakin."

Minä istuuduin hänen nojatuoliinsa humisevan takkavalkean ääreen
ja lämmittelin käsiäni, sillä ulkona oli niin kylmä, että ikkunat
olivat kauttaaltaan jääkukkien peitossa. "Tuolla hattukululla, niin
vaatimattomalta ja mitättömältä kuin se näyttääkin, on varmaankin oma
synkkä tarinansa", huomautin. "Se on todennäköisesti avain, joka avaa
sinulle tien jonkin salaisuuden selvittämiseen ja jonkin rikoksen
rankaisemiseen."

"Ei, ei", Holmes vastasi nauraen. "Nyt ei ole kysymys rikoksesta,
vaan aivan jokapäiväisestä lystikkäästä pikkutapahtumasta, joita
sattuu alituisesti, kun muutaman neliöpenikulman alueelle sullotaan
neljä miljoonaa ihmistä toisiaan tuuppimaan ja tyrkkimään. Sellaisen
kihisevän lauman keskuudessa tapahtuu kaikkea, mitä yleensä
voi tapahtua, asioita, jotka ovat hyvinkin eriskummallisia ja
hämmästyttäviä, olematta silti rikollisia. Senhän olemme itsekin jo
joutuneet näkemään."

"Olemme kylläkin. Kokoelmiini viimeksi lisäämissäni kuudessa
tapauksessa oli kolme, joihin ei sisälly mitään varsinaista rikosta, ei
ainakaan sellaista, josta voisi syyttää tuomioistuimessa."

"Aivan niin. Tarkoitat yritystäni riistää Böömin kuninkaan kirjeet
Irene Adlerilta, neiti Sutherlandille tehtyä ainoalaatuista kepposta ja
halkihuulisen kerjäläisen seikkailua. Omasta puolestani en epäilekään
sitä, että tämäkin pikku juttu kuuluu samaan viattomaan sarjaan.
Tunnethan Petersonin, kaupunginlähetin?"

"Kyllä."

"Tämä voitonmerkki kuuluu hänelle."

"Onko se hänen hattunsa?"

"Ei, hän löysi sen. Omistaja on toistaiseksi tuntematon. Katsellessasi
sitä pyydän sinua ajattelemaan, ettei se ole vanha ja kolhiintunut
linnunpelätin, vaan kiinteätä ajattelua vaativa tehtävä. Mutta ensin
saat kuulla, miten se joutui tänne. Se ilmestyi eilen aamulla suuren ja
lihavan hanhen keralla, joka on todennäköisesti juuri nyt Petersonin
uunissa paistumassa. Ja kaikki tämä tapahtui näin. Peterson, joka
on, kuten tiedät, erittäin kunnon mies, palaili neljän tienoilla
jouluaamuna pikku kekkereistä. Tallustellessaan kotiinpäin Tottenham
Court-roadia pitkin hän näki kaasulyhtyjen valossa pitkän, hoikan
miehen, joka kulki hiukan hoiperrellen hänen edellään, valkoinen
hanhi olkapäällään. Tullessaan sitten Goodge-streetin kulmaan hän
huomasi miehen joutuneen kiivaaseen sanakiistaan parin sakilaisen
kanssa, joista toinen löi häneltä hatun päästä. Mies nosti keppinsä
puolustautuakseen, mutta heilauttaessaan aseensa päänsä päälle hän
sattui pahaksi onneksi kolhaisemaan selkänsä takana olleen myymälän
ikkunan säpäleiksi. Peterson oli hyökännyt esiin puolustaakseen
tuntematonta, mutta mies, säikähtyneenä ikkunan särkymisestä ja
nähdessään sen lisäksi läheisyydessään virkapukuisen henkilön, joka
kiiruhti häntä kohti, pudotti hanhensa ja lähti pakoon, häviten
pian näkyvistä Tottenham Court-roadin takana olevien pikkutalojen
sokkeloihin. Sakilaiset olivat myös suoriutuneet tiehensä Petersonin
ilmestyessä paikalle, joka siis jäi taistelutantereen herraksi
saaden korjata saaliikseen tuon hattukulun ja täysin moitteettoman
jouluhanhen."

"Jonka hän tietenkin palautti omistajalleen?"

"Siinähän pulma juuri onkin, ystäväiseni. Linnun vasemmassa jalassa
oli tosin pieni paperilappu, johon oli kirjoitettu 'Rouva Henry
Baker', ja samoin on totta, että hatun vuorissa erottaa nimikirjaimet
'H.B.', mutta kun kaupungissamme on Bakereita tuhansittain ja Henry
Bakereita sadoittain, niin löytötavaran toimittaminen juuri sille Henry
Bakerille, joka on sen oikea omistaja, ei ole suinkaan helppo tehtävä."

"Mitä Peterson teki?"

"Hän toi sekä hatun että hanhen minulle jouluaamuna, tietäen, että
pienetkin tehtävät kiinnostavat minua. Hanhi oli täällä tähän aamuun
saakka, mutta kun pakkasesta huolimatta ilmeni, että oli parasta syödä
se ilman enempää viivyttelyä, annoin löytäjän viedä sen kotiinsa
suorittamaan tehtävää, johon se on hanhena määrätty. Sen tuntemattoman
herran hattu, joka jäi ilman joulupäivällistään, jäi edelleenkin
huostaani."

"Eikö hän ole ilmoittanut sanomalehdissä?"

"Ei."

"Millä tavalla aiot sitten saada selville, kuka hän on?"

"Vain päätelmiä tekemällä."

"Hänen hatustaanko?"

"Niin."

"Nyt lasket leikkiä. Mitä tuosta vanhasta hattukulusta voisi päätellä?"

"Tässä on suurennuslasini. Menettelytapani tiedät. Mitä päätelmiä teet
miehen henkilöllisyydestä, joka on käyttänyt tätä hattua?"

Otin hatun käteeni ja kääntelin sitä melkeinpä vastenmielisesti. Se
oli aivan tavallinen musta ja pyöreä, kova huopahattu, kulunut ja
kolhiintunut. Siinä oli ollut punainen silkkivuori, mutta nyt se oli
pahasti haalistunut. Valmistajan nimeä ei ollut, mutta vuorin reunasta
saattoi erottaa, kuten Holmes oli sanonut, nimikirjaimet "H.B."
Reunassa oli reikä kiinnikenauhaa varten, mutta kuminauha oli poissa.
Muuten se oli kuhmuinen, hyvin pölyinen ja täynnä pieniä ja suuria
tahroja, joista näkyvimpiä oli kaikesta päättäen koetettu peitellä
musteella.

"En näe siinä mitään", murahdin ja ojensin hatun takaisin Holmesille.

"Päinvastoin, Watson. Sinä näet ihan kaikki, mutta jätä se sanomatta.
Sinä olet liian arka, kun on tehtävä johtopäätöksiä."

"Ole siis hyvä ja sano, mitä näet hatussa."

Holmes silmäili hattua hiukan hajamielisen näköisenä, mutta samalla
kiinteästi. "Se ehkä ilmaisee vähemmän, kuin mitä se voisi kertoa", hän
huomautti, "mutta siinä on pari piirrettä, jotka puhuvat varsin selvää
kieltä, ja muutamia sellaisia, joihin sisältyy vahva todennäköisyys.
Tästä näkee jo sellaisenaan, että sen omistaja on hyvin älykäs mies
ja että hän, oltuaan varakas ja hyvinvoipa, on viimeksi kuluneiden
kolmen vuoden aikana joutunut vaikeuksiin ja köyhtynyt. Hän on
asioissaan huolellinen, mutta ei enää niin huolellinen kun varhemmin.
Se viittaa siveelliseen rappeutumiseen, mikä samoin kuin se, että hän
on köyhtynyt, osoittaa jonkin vahingollisen tekijän ilmestyneen hänen
elämäänsä. Tarkoitan juoppoutta. Ja se on kenties syynä siihenkin,
ettei hänen vaimonsa enää rakasta häntä."

"Mutta hyvä Holmes!"

"Hänellä on kuitenkin vielä jonkin verran itsekunnioitusta",
Holmes jatkoi, kiinnittämättä mitään huomiota keskeytykseen!. "Hän
elää hiljaista elämää omissa oloissaan, menee harvoin ulos ja on
kokonaan vieraantunut kaikesta liikunnasta. Hän on keski-ikäinen,
harmahtavatukkainen mies, joka on pari päivää sitten leikkauttanut
hiuksensa ja hieronut päähänsä sitruunavoidetta. Nämä ovat
huomattavimmat ja tärkeimmät seikat, jotka ilmenevät tästä hatusta.
Sitäpaitsi on jotakuinkin varmaa, ettei hänen asunnossaan ole
kaasujohtoa."

"Tuo kaikki on tietysti vain kujeilua, Holmes?"

"Ei suinkaan. Etkö todellakaan huomaa vielä nytkään, kun olen
selostanut sinulle päätelmieni tulokset, mitä teitä olen niihin
päässyt?"

"Käsityskykyni on epäilemättä verraten hidas, ja minun täytyy
tunnustaa, etten kykene seuraamaan ajatustesi kulkua. Mistä esimerkiksi
päätät, että mies on älykäs?"

Vastauksen asemesta Holmes pani hatun päähänsä. Se painui esteettömästi
aivan nenään saakka. "Se ilmenee tilavuussuhteista", hän sanoi.
"Täytyyhän niin suurten aivojen myös sisältää jotakin."

"Entä hänen köyhtymisensä?"

"Hattu on kolme vuotta vanha. Nuo kummallakin sivulla aivan
ulkosyrjästä hiukan ylöspäin taittuvat ja muuten tasaiset reunat olivat
silloin muodissa. Hattu on sitäpaitsi parasta laatua. Katsohan tätä
paksua silkkinauhaa ja oivallista vuoria. Jos miehellä oli kolme vuotta
sitten varaa ostaa näin kallis hattu, mutta jos hän ei ole sen jälkeen
kyennyt hankkimaan uutta sen tilalle, niin onhan selvää, että hän on
mennyt alaspäin."

"Se on aivan ilmeistä ja uskottavaakin, mutta minkä nojalla teet
päätelmäsi hänen huolellisuudestaan ja siveellisestä rappeutumisestaan?"

Holmes naurahti. "Tämä on huolellisuutta", hän vastasi ja painoi
sormensa kohtaan, josta hatun reuna oli lävistetty kiinnitysnauhaa
varten. "Näissä hatuissa ei ole milloinkaan alkuperäisesti tämmöisiä
varmistimia, minkä tähden se, että hän antoi laittaa hattuun
kiinnitysnauhan, todistaa huolellisuutta, koska hän tahtoi siten estää,
ettei tuuli turmelisi tai veisi kokonaan mukanaan hänen päähinettään.
Mutta nähdessämme, että kuminauha on katkennut ja ettei hän ole
välittänyt hankkia uutta sen tilalle, meidän on pakko olettaa, että hän
on nyt vähemmän huolellinen kuin varhemmin, mikä taas selvästi viittaa
siveelliseen rappeutumiseen. Toiselta puolelta hän on, kuten näet,
koettanut salata pahimmat tahrat sivelemällä niiden päälle mustetta,
mikä on sen merkki, ettei hän ole vielä menettänyt itsekunnioitustaan
aivan kokonaan."

"Kaikki tuo kuulostaa täysin uskottavalta."

"Muut seikat, että hän on keski-ikäinen ja harmahtavatukkainen ja
että hän on äskettäin leikkauttanut hiuksensa ja hieronut päähänsä
sitruunavoidetta, käyvät ilmi, kun tutkii tarkasti vuorin alareunaa.
Suurennuslasilla näkee siellä täällä pienen pieniä hiuksen päitä,
jotka on katkaistu parturin terävillä saksilla. Ne näyttävät tarttuvan
helposti kiinni, ja vuorista lähtee heikko sitruunavoiteen tuoksu.
Tämä pöly ei ole, kuten huomaat, katujen harmahtavaa hiekkapölyä, vaan
ruskeaa ja kevyttä, jota kertyy huoneisiin ja joka osoittaa hatun
enimmäkseen riippuneen naulassa. Nuo merkit ovat kosteuden tekemiä.
Mies on siis hikoillut kovasti, mistä päättäen hän tuskin voi olla
henkilö, joka on paljon liikkeellä."

"Entä hänen vaimonsa — sanoithan hänen lakanneen rakastamasta miestään?"

"Hattua ei ole harjattu moneen viikkoon. Jos näen sinun hatussasi, hyvä
Watson, viikon pölyt koskemattomina ja huomaan, että vaimosi sallii
sinun mennä ulos sellaisessa kunnossa, niin alan todellakin pelätä,
että sinäkin olet menettänyt vaimosi rakkauden."

"Ehkäpä hän ei olekaan naimisissa."

"Hänhän kantoi parhaillaan kotiinsa hanhea, joka oli todennäköisesti
tarkoitettu rauhan pantiksi hänen vaimolleen. Älä unohda korttia, joka
oli hanhen jalassa."

"Sinulla on aina vastaus valmiina. Mutta mistä ihmeestä tiedät, ettei
hänen asunnossaan ole kaasujohtoa?"

"Yhden tai parikin steariinitahraa voi saada sattumalta, mutta kun
niitä on kokonaista viisi, voitaneen tuskin epäilläkään sitä, että
puheenaoleva henkilö joutuu usein pitelemään palavaa kynttilää — hänen
huoneensa on todennäköisesti yläkerrassa, johon hän kapuaa illalla,
hattu toisessa ja vuotava kynttilä toisessa kädessään. Ja oli miten
oli, noita steariinipilkkuja hän ei ole saanut kaasuliekistä. Joko nämä
selitykset riittävät?"

"Olet ajatellut kaikki varsin nerokkaasti ja perusteellisesti",
myönsin hymyillen, "mutta kun mitään rikosta ei ole tehty, kuten äsken
itse sanoit, eikä muuta vahinkoa tapahtunut, kuin että mies menetti
hanhensa, niin tuollainen järkeileminen näyttää aivan turhalta ajan ja
voiman haaskaukselta."

Holmes aikoi juuri vastata, kun ovi lensi auki ja kaupunginlähetti
Peterson syöksähti sisään, punaisena, hengästyneenä ja äärimmäisen
tyhmistyneen näköisenä.

"Hanhi, herra Holmes! Hanhi!" hän huohotti.

"No, mikä sitä vaivaa? Onko se vironnut henkiin ja lentänyt keittiön
ikkunasta ulos?" Holmes käänsi kylkeä nähdäkseen paremmin miehen
kiihtyneet kasvot.

"Katsokaahan tätä, sir! Katsokaahan, mitä vaimoni löysi sen kuvusta!"
Hän ojensi kätensä ja osoitti kämmenensä keskustassa kirkkaasti
sädehtivää sinistä kiveä, joka oli melkein pavun kokoinen ja niin
kuultavan kirkas ja hohtava, että se loisti kuin sähkökipinä miehen
tummahkolla kämmenellä.

Holmes ponnahti istumaan ja vihelsi pitkään. "Totta totisesti, sepäs
oli löytö!" hän huudahti. "Tiedätte kait, mikä tuo on, Peterson?"

"Varmaankin timantti, sir! Jokin jalokivi, sir! Se leikkaa lasia kuin
voita."

"Se on enemmän kuin jalokivi. Se on jalokivien jalokivi."

"Eihän suinkaan kreivitär Morcarin sininen kiiltokivi?" minä huudahdin.

"Se juuri. Pitäisihän minun tietää, minkälainen se on, kun olen
viikon ajan joka päivä lukenut siitä ilmoituksen _The Times'istä._
Se on ehdottomasti ainoa lajiaan ja sen arvo voidaan arvioida vain
suunnilleen. Luvattu tuhannen punnan palkinto ei ole varmasti
kahdeskymmenes osakaan sen kauppahinnasta."

"Tuhat puntaa! Hyvä Jumala!" Kaupunginlähetti lysähti lähimmälle
tuolille ja tuijotti vuoroin meihin kumpaankin.

"Niin, palkinto on tuhat puntaa. Muuten olen jotakuinkin varma, että
asiaan liittyy tunnesyitä, joiden takia kreivitär on valmis luopumaan
vaikkapa puolesta omaisuudestaanko, jos kivi toimitetaan hänelle
takaisin."

"Se katosi, mikäli muistan oikein, Hotel Cosmopolitanissa."

"Aivan niin, joulukuun kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, siis
täsmälleen viisi päivää sitten. Kaasutyömies John Hornerin epäillään
varastaneen kiven kreivittären jalokivilippaasta, ja asianhaarat ovat
niin raskauttavat häntä vastaan, että asia on alistettu piirioikeuteen.
Muistaakseni minulla on täällä jossakin selostus asian käsittelystä."
Hän käänteli sanomalehtiään ja silmäili päivänmääriä. Vihdoin hän
taittoi niistä yhden auki, silitti pahimmat rypyt ja luki:

"Hotel Cosmopolitanissa tapahtunut jalokivivarkaus. Kuulusteltavaksi
tuotiin John Horner, ikä 26 vuotta, ammatiltaan levyseppä,
syytettynä siitä, että hän olisi t.k. 22 päivänä kreivitär Morcarin
jalokivilippaasta varastanut kuuluisan ja kallisarvoisen jalokiven,
joka tunnetaan nimellä 'sininen kiiltokivi'. Hotellin ylivahtimestari
James Ryder kertoi opastaneensa Hornerin samana päivänä, jolloin
varkaus tapahtui, kreivitär Morcarin makuuhuoneeseen, jossa Hornerin
piti juottaa kiinni uunin ristikosta irtautunut tanko. Hän oli hetkisen
katsellut Hornerin työskentelyä, mutta sitten hänet oli kutsuttu
muualle. Takaisin tullessaan hän ei enää tavannut Horneria, joka oli
poistunut, mutta lipasto oli sillä aikaa murrettu auki, ja pieni
sahviaanirasia, jossa, kuten myöhemmin on saatu tietää, kreivitär
säilytti aarrettaan, oli tyhjänä yöpöydällä. Ryder ilmoitti heti
asiasta, ja Horner vangittiin samana iltana, mutta kiveä ei löydetty
häneltä itseltään eikä hänen asunnostaankaan. Catherine Cusack,
kreivittären palvelijatar, kertoi kuulleensa Ryderin säikähtyneen
huudahduksen, kun tämä huomasi varkauden, ja kiiruhdettuaan katsomaan
hän näki kaiken olevan juuri siten kuin edellinen todistaja kertoi.
Tarkastaja Bradstreet, B-osastolta, kertoi Hornerin tehneen
vangittaessa vimmattua vastarintaa ja vannoneen mitä katkerimmin,
että hän oli syytön. Koska pidätetty on ennenkin ollut syytettynä
varkaudesta ja tuomittu rangaistukseen, tuomioistuin alisti asian
piirioikeuden ratkaistavaksi. Horner, joka seurasi käsittelyä
ilmeisesti syvästi järkytettynä, pyörtyi kuullessaan päätöksen ja
vietiin kantamalla pois istuntosalista."

"Hm! Poliisitutkinnossa ei siis käynyt ilmi sen enempää",
Holmes virkkoi miettivästä ja pani pois lehden. "Meillä on nyt
ratkaistavanamme arvoitus, johon sisältyvä tapahtumien sarja juontaa
alkunsa tuosta tyhjennetystä jalokivilippaasta ja päättyy Tottenham
Court-roadille hanhen kupuun. Äskettäin johtamamme pikku päätelmät
ovat, kuten näet, Watson, äkkiä muuttuneet varsin tärkeiksi huomioiksi
ja koko hanhijuttu paljoa vähemmän viattomaksi tapaukseksi, kuin miltä
se meistä näytti. Kivi on tässä. Se löytyi hanhen kuvusta, ja hanhi
saatiin herra Henry Bakerilta, tuon hattukulun omistajalta, johon
sinun kiusallasi luettelemani tuntomerkit kaikki sopivat, niin että
meidän täytyy nyt etsiä hänet käsiimme ja ottaa selville, mitä osaa
hän on näytellyt tässä asiassa. Ensin kokeilemme yksinkertaisimmilla
menetelmillä, joista on epäilemättä paras se, että panemme asianomaisen
ilmoituksen iltalehtiin. Jos se keino jää tuloksettomaksi, niin
turvaudumme toisiin, joita minulla on aina varastossa."

"Mitä aiot sanoa ilmoituksessa?"

"Anna minulle kynä ja tuo paperiliuska. Kas näin: 'Löydetty
Goodge-streetin kulmasta hanhi ja musta huopahattu. Herra Henry Baker
saa ne numerosta 221 Baker-streetiltä, jos hän tulee sinne klo 6.30
tänä iltana. Siinä se on sanottu lyhyesti ja täsmälleen."

"On kyllä, mutta huomaako hän sitä?"

"Voimme olla jotakuinkin varmoja siitä, että hän pitää silmällä
sanomalehtiä, sillä olihan se tuntuva vahinko köyhälle miehelle.
Ikkunan särkymisestä ja Petersonin ilmestymisestä paikalle hän
ilmeisesti säikähtyi niin suunniltaan, ettei hän ajatellut muuta kuin
pakoa, mutta heti sen jälkeen hän on varmasti katkerasti katunut
arkuuttaan, joka sai hänet luopumaan hanhesta. Ja ellei hän itse
satu huomaamaan ilmoitusta, niin hänen ystävänsä ja tuttavansa kyllä
kertovat siitä hänelle, koska siinä on hänen koko nimensä. Kas tässä,
Peterson. Viekää tämä ilmoitustoimistoon iltalehtiin pantavaksi."

"Mihin niistä, sir?"

"No, siihen kelpaavat esimerkiksi _Globe, Star, Pall Mall, St. James's
Gazette, Evening News, Standard, Echo_ ja muutkin, jotka satutte
muistamaan."

"Hyvä on, sir. Entä tämä kivi?"

"Niin, sehän on totta. Se saa toistaiseksi jäädä tänne. Kiitos. Ja
kuulkaahan vielä, Peterson. Ostakaa paluumatkalla hanhi ja tuokaa se
tänne, sillä meidän täytyy antaa herra Bakerille toinen hanhi sen
tilalle, joka teillä tänään syödään."

Kaupunginlähetin mentyä Holmes otti kiven käteensä ja tarkasteli sitä
valoa vasten. "Kaunis kappale", hän sanoi. "Katsohan, kuinka se loistaa
ja sädehtii. Se on jo sinänsä sekä syy että päämäärä, johon rikos
liittyy luonnostaan. Kuten kaikkiin harvinaisempiin kallisarvoisiin
jalokiviin. Ne ovat paholaisen mielisyöttejä ihmisten viettelemiseksi.
Vanhojen kookkaampien jalokivien takia on tehty verinen rikos niiden
joka särmää kohti. Tämä löydettiin parikymmentä vuotta sitten Amoy-joen
pohjasta Etelä-Kiinasta, ja sen ainutlaatuisuus johtuu siitä, että
sillä on kiiltokiven kaikki ominaisuudet, paitsi väriä, joka on
punaisen sijasta sininen. Ihmisten koruna se on siis ollut verraten
lyhyen ajan, mutta siitä huolimatta sen tarina on jo nyt hyvin synkkä.
Tämän pienen kristallisoituneen hiilisirun takia on tehty kaksi murhaa,
itsemurha, useampia murtovarkauksia ja turmeltu erään naisen kasvot
hapolla. Kuka voisi kuvitellakaan, että noin kaunis lelu on tekijä,
joka passittaa ihmisiä vankiloihin ja hirsipuuhunkin? Nyt lukitsen sen
kassakaappiini ja ilmoitan kreivittärelle parilla rivillä, että se on
hallussani."

"Luuletko, että tuo Horner on syytön?"

"Sitä en osaa vielä sanoa."

"Entä mitä arvelet Henry Bakerista? Luuletko hänen jotenkin
sekaantuneen tähän juttuun?"

"Hänen suhteensa on paljon todennäköisempää, että hän on aivan syytön.
Hänellä ei ollut todennäköisesti aavistustakaan, että lintu, jota hän
kanniskeli, oli melkoisesti kallisarvoisempi kuin jos se olisi ollut
kultaa. Sen saan tietää varsin yksinkertaisella kokeella, jos hän vain
vastaa ilmoitukseemme."

"Ennen sitä et voi tehdä mitään?"

"En mitään."

"Siinä tapauksessa menen katsomaan potilaitani ja tulen iltapäivällä
uudelleen mainitsemaasi aikaan saadakseni nähdä tämän sekavan jutun
ratkaisun."

"Olen siitä vain hyvilläni, sillä silloinhan minun ei tarvitse
aterioida yksin. Päivällinen on kello seitsemän, ja ellen erehdy, niin
saamme syödä lehtokurppaa. Mutta ottaen huomioon Petersonille sattuneen
seikkailun minun täytynee pyytää rouva Hudsonia tarkastamaan sen kuvun."

Viivyin kierroksellani hiukan kauemmin kuin olin laskenut, niin
että kello oli hiukan yli puoli seitsemän tullessani takaisin
Baker-streetille. Lähestyessäni ystäväni asuntoa näin pitkän miehen,
ruudukas skotlantilainen lakki päässä ja leukaan saakka napitettu
pitkätakki yllään, odottavan oven edessä juuri siinä, johon eteisessä
palava lamppu heitti ikkunasta kirkkaan puoliympyrän. Saapuessani hänen
luokseen ovi avattiin, ja meidät vietiin yhdessä Holmesin huoneeseen.

"Herra Henry Baker, otaksun", Holmes sanoi nousten tuolistaan ja
tervehtien vierasta luontevasti ja kohteliaasti. "Olkaa hyvä, herra
Baker, ja istukaa tänne valkean ääreen. Ulkona on pakkanen, ja minä
huomaan, että kesä on teidän verenkierrollenne sopivampi kuin talvi.
Hyvää iltaa, Watson, tulit juuri parahiksi. Onko tämä teidän hattunne,
herra Baker?"

"Kyllä se on minun hattuni, sir."

Vieraamme oli kookas, hiukan kumaraselkäinen keski-ikäinen mies. Pää
suuri ja jykeväpiirteinen, kasvot leveähköt, mutta älykkäät, ja tiheä
pujoparta hiukan harmahtava. Nenään ja poskipäihin keskittynyt heikko
punerrus samoin kuin tulta kohti ojennetun käden selvä vapiseminen
osoittivat Holmesin päätelmän hänen elintavoistaan osuneen oikeaan.
Kiiltäväksi kulunut musta pitkätakki oli napitettu ylös saakka ja
kaulus käännetty pystyyn, eikä laihojen ranteiden ympärillä näkynyt
merkkiäkään kalvosimista. Hän puhui hiljaa ja katkonaisesti, valitsi
huolellisesti sanansa ja vaikutti yleensä hyvän kasvatuksen saaneelta,
lukeneelta mieheltä, joka oli joutunut onnettaren epäsuosioon.

"Olemme pitäneet tavaroitanne täällä pari päivää, odottaen, että
näkisimme niistä ilmoituksen lehdissä", Holmes selitti. "En voi
käsittää, miksi ette ole ilmoittanut."

Vieraamme naurahti hiukan väkinäisesti. "Rahaa ei, näettekös, enää
liikene minun osalleni yhtä runsaasti kuin ennen. Enkä sitäpaitsi
epäillytkään, etteivätkö ne roikaleet, jotka kävivät kimppuuni, vieneet
sekä hanhea että hattuani. Sen tähden en huolinut haaskata vähiä
rahojani turhaan yritykseen saada ne takaisin."

"Eipä tietenkään. Mutta mitä sanotte siitä, että meidän oli pakko syödä
lintunne?"

"Syödä se!" Vieras oli niin kiihtynyt, että hän kohottautui melkein
seisaalleen.

"Niin. Ellemme olisi menetelleet siten, niin siitä ei olisi ollut iloa
kenellekään muillekaan. Mutta minä otaksun, että tuolla sivupöydällä
oleva toinen hanhi, joka on jotakuinkin tarkalleen yhtä painava ja
aivan tuore, sopii teille yhtä hyvin."

"Sopii, sopii varmasti!" herra Baker vastasi, huokaisten helpotuksesta.

"Oman lintunne höyhenet, sääret ja kupu ovat täällä vielä jäljellä,
niin että jos haluatte — —"

Mieheltä pääsi sydämellinen nauru. "Voisinhan säilyttää ne seikkailuni
muistoina, mutta omasta puolestani en huomaa, että minulla voisi olla
mitään muuta iloa noista niin äkkiä menettämäni ystävän silvotuista
jäsenistä. Ei, sir. Mieluummin kohdistan teidän luvallanne huomioni
tuohon oivalliseen lintuun, jonka näen sivupöydällä."

Holmes katsahti terävästi minuun ja kohautti olkapäitään.

"No niin, siinä on hattunne ja tuossa lintunne", hän sanoi. "Mutta
haluaisin mielelläni tietää, jos sallitte minun kysyä, mistä olitte
ostanut hanhenne. Olen näet hiukan niinkuin lintujen tuntija ja
paremmin lihotettua hanhea olen harvoin nähnyt."

"Sen ilmaisen varsin kernaasti, sir." Herra Baker oli jo noussut ja
ottanut hanhen kainaloonsa. "Meitä on joitakin ukkoja, joilla on
tapana joka päivä pistäytyä British Museumin läheisyydessä olevaan
_Alpha_-nimiseen ravintolaan — työpaikkamme kun on museossa, kuten ehkä
ymmärrätte. Tänä vuonna isäntämme, nimeltä Windigate, perusti sellaisen
hanhikerhon, että maksamalla pari pennyä viikossa me saisimme kukin
hanhen jouluksi. Suoritin maksuni säännöllisesti, ja lopun tiedätte
itse. Olen teille suuresti kiitollinen, sir, sillä skottilainen lakki
ei sovi minunlaiselleni vakavalle ikämiehelle." Tehden mahtavan eleen
hän kumarsi koomillisen juhlallisesti meille kummallekin ja poistui
arvokkaasti.

"Siinä meni Henry Baker", Holmes virkkoi suljettuaan oven. "Olen aivan
varma, ettei hän tiedä kerrassaan mitään koko jutusta. Onko sinun
nälkä, Watson?"

"Ei sanottavasti."

"Sitten ehdotan, että muutamme päivällisen illalliseksi ja lähdemme
seuraamaan näitä jälkiä niin kauan kuin ne ovat vielä lämpimät."

Ulkona oli pakkanen, minkä tähden otimme talviulsterit yllemme ja
kiedoimme huivit kaulaamme. Tähdet tuikkivat kirkkaina ja kylminä
pilvettömässä avaruudessa, ja ohikulkijoiden hengitys näkyi
valkoisena huuruna, häipyen ilmaan yhtä äkkiä kuin pistoolin suusta
lennähtävä savuhattara. Askeleemme kajahtelivat äänekkäinä tyynessä
ilmassa kulkiessamme reippaasti lääkärien korttelin kautta ja
sitten Wimpole-streetiä, Harley-streetiä ja Wigmore-streetiä pitkin
Oxford-streetille. Neljännestunnin kuluttua saavuimme Bloomsburyyn ja
samalla myös Alphaan, joka on pieni ravintola erään Holborniin menevän
pikkukadun kulmassa. Holmes raoitti sisempään tarjoiluhuoneeseen
vievää ovea, astui sisään ja tilasi punakalta, valkoista esiliinaansa
sivelevältä isännältä kaksi lasia olutta.

"Jos oluenne maistuu yhtä hyvältä kuin hanhenne, niin se on
erinomaista", hän sanoi hymyillen.

"Kuin minun hanheni!" isäntä ihmetteli.

"Niin. Kohtasin puoli tuntia sitten herra Henry Bakerin, joka kuului
teidän hanhikerhoonne."

"Niinkö? No nyt minä ymmärrän. Mutta, sir, ne eivät olleet minun
hanhiani."

"Eivätkö? Kenen sitten?"

"Ostin niitä kaksi tusinaa eräältä Covent Gardenin kauppiaalta."

"Niinkö! Minulla on paljon tuttavia Covent Gardenissa. Kuka ne myi?"

"Breckinridge."

"Vai niin. Häntä en tunne. Terveydeksenne, isäntä, ja menestyköön
liikkeenne hyvin. Hyvää iltaa."

"Ja nyt herra Breckinridgen puheille", Holmes sanoi, napittaen
kiireesti ulsterinsa kadulle päästyämme. "Muista, Watson, että vaikka
tämän jutun toisessa päässä on vain tavallinen arkipäiväinen hanhi,
niin sen toisessa päässä on mies, joka varmasti saa seitsemän vuotta
kuritushuonetta, ellemme kykene todistamaan hänen syyttömyyttään.
Voihan olla, että se, mitä nyt saamme ilmi, todistaa hänet yhä
sitovammin syylliseksi, mutta oli, miten oli, meillä on nyt johtolanka,
josta poliisilla ei ole aavistustakaan ja jonka vain pelkkä sattuma
toimitti käsiimme. Seuratkaamme nyt sitä loppuun saakka. Nenä siis
etelää kohti ja reippaasti eteenpäin, mars!"

Me kuljimme koko Holbornin halki, poikkesimme sitten Endell-streetille
ja saavuimme vihdoin sokkeloisia syrjäkatuja ja kujia myöten Covent
Gardenin kauppahalliin, josta löysimme helposti Breckinridgen myymälän,
koska se oli kauppahallin suurimpia. Sen omistaja, terävänenäinen
vanhahko mies, jonka pitkät ja kapeat kasvot ja hyvin hoidettu
poskiparta saivat minut ajattelemaan hevosta, oli juuri ruvennut
sulkemaan yöksi.

"Hyvää iltaa. Aika pakkanen tänään", Holmes tervehti.

Kauppias nyökäytti päätään ja katsahti tutkivasti seuralaiseeni.

"Kaikki hanhet myyty", Holmes jatkoi, viitaten myymäläpöytään, jonka
marmorilaatat olivat aivan tyhjät.

"Heti aamulla saatte vaikka viisisataa, jos haluatte."

"Silloin en enää tarvitse niitä."

"Tuolla, jossa kaikki liekit vielä palavat, on joitakin jäljellä."

"Niin, mutta minua kehoitettiin kääntymään teidän puoleenne."

"Kuka kehoitti?"

"Alphan isäntä."

"Niin, myin hänelle pari tusinaa."

"Ja ne olivat erinomaisia. Mistä olitte saanut ne?"

Suureksi kummakseni kysymys sai kauppiaan kiukustumaan.

"Kuulkaas nyt, hyvä herra", hän sanoi, pää kallellaan ja kädet
lanteilla, "mitä te oikeastaan tarkoitatte? Vastatkaa kieräilemättä!"

"Mitäpä kieräilemistä tässä olisi. Tahtoisin vain tietää, mistä saitte
hanhet, jotka myitte Alphaan."

"Mutta sitäpä kun ei sanota! Siinä kuulitte!"

"En todellakaan ymmärrä, minkä tähden te noin kiihdytte mokomasta
asiasta, joka on aivan merkityksetön."

"Kiihdytte! Jos teitä kiusattaisiin niinkuin minua on tänään kiusattu,
niin totisesti kiihtyisitte itsekin. Kun maksaa täyden hinnan hyvästä
tavarasta, niin pitäisihän kaupan olla selvä. Mutta mitä vielä! Täällä
hyppää yhtenään ihmisiä, jotka tiukkaavat: 'Missä hanhet ovat?' ja
'Kenelle myitte hanhet?' ja 'Mitä hanhet maksavat?' Luulisi melkein,
että ne olivat ainoat hanhet koko maailmassa, kun kuulee, mitä hölyä
niistä pidetään."

"Minua ei liikuta vähääkään, ketä täällä on käynyt ja mitä teiltä on
kyselty", Holmes vastasi välinpitämättömästi. "Ja ellette halua antaa
pyytämääni tietoa, niin se on teidän asianne. Muuten olen aina pitänyt
puoleni, kun on ollut kysymys linnuista, ja nytkin olen lyönyt viisi
puntaa vetoa, että hanhi, jota minulle tänään tarjottiin, oli lihotettu
maalla."

"Sitten olette menettänyt viitosenne, sillä hanhi oli lihotettu
kaupungissa", ilkkui myyjä.

"Se ei ole totta."

"Onpas!"

"Sitä en usko."

"Luuletteko te olevanne parempi lintujen tuntija kuin minä, joka olen
ollut jo pienestä pitäen niiden kanssa tekemisissä? Sanon teille, että
kaikki Alphaan viedyt hanhet oli lihotettu täällä Lontoossa."

"Teidän on mahdotonta saada minua uskomaan sitä!"

"Lyödäänkö vetoa?"

"Voitte yhtä hyvin lahjoittaa rahanne minulle ilman muuta, koska tiedän
olevani oikeassa. Ja opettaakseni teille, ettei pidä olla turhan
itsepäinen, lyön kuin lyönkin punnan vedon, että lintu oli maalta."

Kauppias naurahteli vahingoniloisesti. "Tuo kirjat tänne, Bill", hän
käski.

Juoksupoika kiidätti hänelle ohuen pienenpuoleisen kirjan ja suuren,
käytännöstä mustuneen päiväkirjan, jotka kauppias asetti eteensä
pöydälle.

"No, herra Itsepäinen", hän sanoi uhittelevasti, "nyt se nähdään.
Luulin jo myyneeni hanheni loppuun, mutta ennen kuin suljen, te tulette
näkemään, että täällä on vielä yksi jäljellä. Te näette tämän pienen
kirjan?"

"Näen. Entä sitten?"

"Tässä on luettelo kaikista niistä, joilta ostan tavarani. Selvää, vai?
Tällä sivulla ovat kaikki maaseudulla asuvat hankkijani, ja nuo nimien
jäljessä olevat numerot osoittavat, millä sivulla heidän tilinsä ovat
päiväkirjassa. Selvää, vai? Tämä toinen sivu on kirjoitettu puneella,
kuten näette. Siinä ovat kaupungissa asuvat hankkijani. Katsokaapas
tuota kolmatta nimeä ylhäältä käsin. Suvaitkaa lukea se ääneen, että
minäkin kuulen."

"Rouva Oakshott, 117, Brixton-road — 249", luki Holmes.

"Aivan niin. Etsikää nyt sama nimi päiväkirjasta."

Holmes avasi mainitun sivun. "Siinähän se on. 'Rouva Oakshott, 117,
Brixton-road, munia ja lintuja'."

"Mitä siihen on viimeksi merkitty? Suvaitkaa lukea sekin."

"'Joulukuun 22 p. 24 hanhea à 7 shillinkiä 6 penceä.'"

"Niin. Juuri niin. Ja heti sen alapuolella?"

"'Myydyt herra Windigatelle Alphaan à 12 shillinkiä.'"

"Mitä nyt sanotte?"

Holmes näytti syvästi harmistuneelta. Hän kaivoi punnan taskustaan,
heitti sen pöydälle ja poistui myymälästä sanaa virkkamatta, kuin
mies, joka on niin perinpohjin loukkaantunut, ettei löydä sanoja sen
ilmaisemiseksi. Käveltyään parikymmentä metriä hän pysähtyi katulyhdyn
alle ja alkoi sydämellisesti nauraa omaa hiljaista, äänetöntä nauruaan.

"Nähdessäsi miehen, jolla on tuollainen poskiparta ja taskussaan
'Kilparatojen Uutiset', voit olla varma, että hän on valmis vedon
lyöntiin milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä", hän selitti. "Uskallan
sanoa, etten olisi, vaikka olisin lyönyt hänelle sata puntaa pöytään,
saanut niin tarkkoja tietoja, kuin mitä sain houkuttelemalla hänet
lyömään vetoa, jonka hän tiesi voittavansa. Luulen tutkimuksemme nyt
lähenevän loppuaan. Tällä kerralla meillä ei ole enää muuta tekemistä
kuin päättää, menemmekö rouva Oakshottin luo tänä iltana, vai jätämmekö
sen huomiseen. Tuon muuten varsin kiukustuneen kauppiaan puheista
ilmeni aivan selvästi, ettemme ole ainoat, joita tämä hanhiasia
läheisesti kiinnostaa, ja minun pitäisi —"

Lause jäi kesken, sillä myymälästä, josta olimme juuri poistuneet,
alkoi äkkiä kuulua äänekästä mekastusta. Kääntyessämme katsomaan näimme
myymälän edessä palavan lampun alla hintelän, terävänenäisen miehen,
jolle ovellaan seisova Breckinridge pui raivoisasti nyrkkiä.

"Nyt olen saanut tarpeekseni teistä ja hanhistanne!" hän huusi. "Menkää
helvettiin joka sorkka! Jos tulette vielä kerran kiusaamaan minua,
usutan koiran kimppuunne! Tuokaa rouva Oakshott tänne, niin vastaan
hänelle, mutta teidän kanssanne minulla ei ole mitään tekemistä. Vai
ostinko minä hanhet teiltä?"

"Ette, ette, mutta yksi niistä oli kuitenkin minun", penäsi asiakas
surkealla äänellä.

"Kysykää sitä sitten rouva Oakshottilta!"

"Hän kehoitti minua kääntymään teidän puoleenne."

"Minun puolestani saatte mennä tiukkaamaan sitä vaikka Preussin
keisarilta, jos mielenne tekee. Olen jo kyllästynyt koko juttuun. Ja
nyt ulos täältä!" Herra Breckinridge hypähti vimmastuneesti miestä
kohti, joka lähti kiireesti pakoon.

"Näyttää siltä, ettei meidän tarvitsekaan mennä Brixton-roadille",
Holmes kuiskasi. "Katsotaanpa, mitä voisimme tehdä tuon miekkosen
hyväksi." Myymälöiden vaiheilla seisoskelevien ryhmien lomitse
pujottautuen Holmes saavutti hänet pian ja kosketti häntä olkapäähän.
Mies pyörähti ympäri ja valahti aivan kalpeaksi, kuten lyhdyn valossa
näin.

"Kuka te olette? Mitä tahdotte?" hän kysyi ääni vavisten.

"Suokaa anteeksi", Holmes sanoi kohteliaasti, "mutta en voinut
sille mitään, että kuulin kysymyksen, jonka äsken teitte herra
Breckinridgelle. Luulen voivani auttaa teitä."

"Tekö? Kuka sitten olette? Ettehän te voi tietää, mistä oikeastaan on
kysymys."

"Nimeni on Sherlock Holmes, ja minun asiani on tietää, mitä muut eivät
tiedä."

"Mutta tästä ette voi tietää yhtään mitään."

"Suokaa anteeksi, mutta minä tiedän ihan kaikki. Te etsitte hanhea,
jonka rouva Oakshott, Brixton-roadilta, myi herra Breckinridgelle, joka
vuorostaan myi sen Alphan isännälle herra Windigatelle, joka taas myi
sen kerholleen, johon muiden muassa kuuluu eräs Henry Baker-niminen
herra.'

"Ah, hyvä herra, te olette juuri se henkilö, joka minun olisi pitänyt
heti löytää", pikku mies huudahti kiivaasti. "Tuskin kykenen sanoin
selittämään, kuinka suuresti tämä hanhijuttu kiinnostaa minua."

Holmes huusi luokseen ajurin, joka juuri ajoi ohitsemme. "Siinä
tapauksessa on rattoisampaa jutella asiasta lämpöisessä huoneessa kuin
kauppatorilla pakkasen kynsissä. Mutta sallikaa minun kysyä, ennen kuin
menemme pidemmälle, ketä minulla on kunnia puhutella."

Mies epäröi hetkisen. "Nimeni on John Robinson", hän sanoi sitten
katsahtaen sivulle.

"Ei, ei, pyydän saada tietää oikean nimenne", Holmes sanoi lempeästi.
"Asioiden selvittäminen henkilön kanssa, joka ei esiinny omalla
nimellään, on aina hankalaa."

Miehen kalpeat kasvot punehtuivat. "Olkoon sitten menneeksi — oikea
nimeni on James Ryder."

"Aivan niin. Hotel Cosmopolitanin ylivahtimestari. Nouskaa vaunuihin,
olkaa hyvä. Hetkisen kuluttua kerron teille kaikki, mitä haluatte
tietää."

Mies silmäili meitä sekä pelokkaasti että toiveikkaasti kuten henkilö,
joka ei ole varma, seisooko hän suuren onnen vai onnettomuuden
kynnyksellä. Sitten hän nousi vaunuihin, ja puolen tunnin kuluttua
saavuimme Baker-streetille. Matkalla ei puhuttu sanakaan, mutta
seuralaisemme kiihtynyt hengitys ja alituinen käsien nyrkkiin
puristaminen osoittivat selvästi, kuinka hermostunut ja jännittynyt hän
oli.

"Perillä ollaan", Holmes sanoi hilpeästi mennessämme hänen
huoneeseensa, "ja takassa palaa kunnollinen tuli, kuten tällaisella
ilmalla pitääkin. Teillä näyttää olevan kylmä, herra Ryder. Olkaa hyvä
ja käykää istumaan tähän korituoliin, niin otan sillä aikaa tohvelit
jalkaani, ennen kuin ryhdymme selvittämään tätä pikku juttuanne. Kas
niin! Te siis haluatte tietää, mihin nuo hanhet joutuivat?"

"Niin, sir."

"Tai oikeammin, mihin hanhi joutui. Minun käsittääkseni kysymys on vain
yhdestä hanhesta — joka oli muuten valkoinen, paitsi että pyrstössä oli
musta juova poikkipäin."

Ryder aivan vapisi kiihkosta. "Ah, sir", hän voihkaisi, "voitteko
sanoa, mihin se joutui?"

"Tänne."

"Tänne?"

"Niin, ja se vasta olikin merkillinen lintu. En lainkaan ihmettele,
että olette niin kiinnostunut siihen. Se muni vielä kuoltuaankin —
kauneimman ja kirkkaimman, sinisen pikku munan, mitä on konsanaan
nähty. Se on täällä kokoelmissani."

Mies nousi horjuen seisomaan ja tarttui oikealla kädellään uunin
reunaan pysyäkseen pystyssä. Holmes avasi kassakaappinsa ja otti
esiin sinisen kiiltokiven, joka loisti hänen kämmenellään kuin tähti,
kylmästi, kirkkaasti ja monivivahteisesti. Ryder tuijotti siihen,
kasvot jäykkinä, tietämättä, pitikö hänen vaatia se haltuunsa, vai
kieltää tietävänsä mitään siitä.

"Olette hävinnyt, Ryder", Holmes sanoi hiljaa. "Pysykää pystyssä,
mies, tai muuten horjahdatte tuleen! Auta häntä takaisin tuoliinsa,
Watson. Hän ei ole kyllin kylmäverinen kyetäkseen suhtautumaan tyynesti
rikokseensa. Anna hänelle kulaus konjakkia. Sillä lailla! Nyt hän
alkaa taas näyttää hiukan ihmismäiseltä. Onpa hän todellakin raukka
miehekseen!"

Ryder horjahteli ja oli vähällä kaatua, kun tartuin kiinni häneen,
mutta juotuaan konjakin hän näytti virkoavan ja poskillekin kohosi
heikko punerrus. Hän istui hiljaa tuolissaan ja katseli pelästyneesti
syyttäjäänsä.

"Tähän asiaan liittyvän tapausketjun renkaat ovat nyt melkein kaikki
käsissäni samoin kuin kaikki todistuksetkin, jotka mahdollisesti tulen
tarvitsemaan, niin että te tuskin voitte kertoa minulle mitään, jota en
jo tietäisi. Mutta joitakin yksityiskohtia tahtoisin kuulla, jotta tämä
pikku juttu tulisi kerta kaikkiaan selvitetyksi. Te olitte tietysti
kuullut puhuttavan tästä kreivitär Morcarin sinisestä kivestä?"

"Catherine Cusack kertoi siitä minulle", Ryder vastasi sortuneella
äänellä.

"Jahah, hänen armonsa palvelijatar, ja sitten teidät valtasi himo
rikastua äkkiä ja helposti, kunnes ette enää jaksanut vastustaa
kiusausta, johon ovat monet paremmatkin sortuneet, ja kun oli
valittava keino aikeenne toteuttamiseksi, ette suinkaan ollut
turhantarkka lähimmäistenne suhteen. Minusta näyttää, Ryder, että te
olette pohjaltanne suuri roisto. Te tiesitte, että levyseppä Horner
oli jo aikaisemmin joutunut kiinni samanlaatuisesta asiasta ja että
epäluulot kohdistuisivat sitä raskaammin häneen. Ja mitä te teitte?
Te järjestitte niin, että kreivittären huoneessa piti korjata jotakin
— te ja liittolaisenne Cusack — ja lähetitte hakemaan juuri häntä.
Hänen poistuttuaan te mursitte jalokivilippaan auki, hälytitte poliisin
paikalle ja annoitte vangita tuon onnettoman miehen. Sitten te — —"

Ryder heittäytyi äkkiä matolle polvilleen Holmesin eteen. "Jumalan
tähden, olkaa minulle armollinen!" hän vaikeroi. "Ajatelkaa isääni!
Ajatelkaa äitiäni! Heidän sydämensä pakahtuisi. En ole milloinkaan
aikaisemmin rikkonut ketään vastaan. Enkä riko vastakaan. Sen vannon.
Vannon sen käsi raamatulla. Älkää viekö minua oikeuteen! Jumalan
tähden, älkää!"

"Istukaa tuoliinne!" Holmes käski ankarasti. "Kyllähän nyt kelpaa
ruikuttaa ja ryömiä polvillaan, mutta ajatelkaa nyt sentään Horner
poloistakin, joka istuu telkien takana, syytettynä rikoksesta, josta
hän ei tiedä mitään."

"Minä pakenen, herra Holmes. Poistun maasta kokonaan, sir. Häntä
vastaan nostettu syyte raukeaa silloin itsestään."

"Hm! Siitä puhumme myöhemmin. Kertokaa meille nyt totuus asian
toisesta vaiheesta. Millä tavalla kivi joutui hanhen kupuun ja hanhi
myymäläpöydälle? Mutta puhukaa totta, sillä vain siten voitte toivoa
pelastuvanne."

Ryder sipaisi kielensä kärjellä kuivuneita huuliaan. "Kerron teille
asian juuri niinkuin se oli, sir. Kun Horner oli vangittu, katsoin
olevan turvallisinta toimittaa kiven mahdollisimman pian muualle, sillä
enhän tiennyt, milloin poliisin päähän saattoi pälkähtää tarkastaa
minutkin ja huoneeni. Hotellissa ei ollut mitään varmaa kätköpaikkaa,
minkä tähden lähdin kaupungille muka jotakin asiaa toimittamaan ja
menin sisareni luo. Hän on naimisissa Oakshott-nimisen miehen kanssa,
asuu Brixton-roadilla ja lihottaa ja myy hanhia. Kaikki mieshenkilöt,
jotka kohtasin matkalla sinne, näyttivät silmissäni poliiseilta tai
etsiviltä, ja vaikka sinä iltana oli kireä pakkanen, olin aivan hiestä
märkä, ennen kuin pääsin perille. Sisareni tiedusteli, mikä minua
vaivasi ja miksi olin niin kalpea, mutta minä selitin vain, että
hotellissa tapahtunut jalokivivarkaus oli järkyttänyt mieleni kokonaan.
Sitten menin takapihalle, jossa sytytin piippuni ja mietin, mitä minun
oli paras tehdä.

"Minulla oli kerran Maudsley-niminen toveri, joka eksyi huonoille
teille ja joutui lopuksi Pentonvillen vankilaan, josta hän on pari
kuukautta sitten päässyt pois. Tavatessamme toisemme tässä tuonnoin
puhelimme muun muassa varkaiden menettelytavoista yleensä ja varsinkin
keinoista, joita varkaat käyttävät saaliinsa rahaksi muuttamiseksi.
Tiesin voivani luottaa häneen, sillä tiedossani on asioita, joista
voin milloin hyvänsä saada hänet pahaan pinteeseen, ja niin päätin
mennä suoraan Kilburniin, jossa hän asuu, ja uskoa koko jutun hänen
hoitoonsa. Hän saisi huolehtia kiven rahaksi muuttamisesta. Mutta
miten saisin kiven turvallisesti sinne saakka? Ajattelin tuskallista
taivaltani hotellista sisareni luo. Minut voitaisiin milloin hyvänsä
pidättää ja tarkastaa seurauksella, että kivi löydettäisiin ilman muuta
liivini taskusta. Seisoin siinä seinää vasten nojaten ja katselin
hanhia, jotka olivat syömistä kärkkyen kerääntyneet ympärilleni, ja
tein kaikenlaisia suunnitelmia. Äkkiä olin keksivinäni keinon, jolla
vetäisin etevintäkin salapoliisia nenästä.

"Sisareni oli sanonut pari viikkoa sitten, että saisin valita hanhista
yhden joululahjaksi, ja minä tiesin hänen aina pitävän sanansa. Nyt
oli kaikin puolin sopiva hetki ottaa hanhi ja viedä jalokivi sen
sisässä Kilburniin. Takapihalla on pieni vaja, jonka taakse ajoin
laumasta yhden — suuren, valkoisen hanhen, jonka pyrstössä oli musta
poikkijuova. Otin sen kiinni, avasin nokan ja työnsin kiven sen nieluun
niin syvälle kuin sormeni ulottui. Lintu nielaisi, ja minä tunsin kiven
menevän hyvää kyytiä sen kurkusta alas. Mutta kun lintu löi koko ajan
siivillään ja rimpuili vastaan, niin sisareni tuli ulos katsomaan, mikä
siellä oli hätänä, ja kääntyessäni ympäri lintu luiskahti käsistäni ja
riensi toveriensa luo.

"'Minkä tähden sinä tuota lintua sillä tavalla retuutit, Jim?' hän
ihmetteli.

"'Minä vain tunnustelin, mikä niistä on lihavin, kun sanoit, että
saisin niistä yhden joululahjaksi.'

"'Meillä on jo sinulle oma nimikkohanhesi, niin että älä suotta
vaivaudu', hän sanoi. 'Tuo suuri valkoinen tuolla toisella
puolella. Sanomme sitä Jimin hanheksi. Minulla on nyt kaikkiaan
kaksikymmentäkuusi, nimittäin yksi sinulle, yksi meille ja
kaksikymmentäneljä jälleenmyyjälle.'

"'Paljon kiitoksia, Maggie, mutta jos sinulle on samantekevää, niin
otan mieluummin tuon, joka oli äsken käsissäni.'

"'Mutta tuo valkoinen on ainakin pari kiloa painavampi, sillä olemme
vartavasten lihottaneet sen joululahjaksesi.'

"'Eihän sillä ole väliä. Tahtoisin mieluimmin tuon, jota äsken
tunnustelin, ja ottaisin sen heti mukaani.'

"'Tee niinkuin tahdot', sisareni sanoi siihen hiukan nyrpeästi. 'Minkä
sitten haluat saada?'

"'Tuon valkoisen, jolla on musta poikkijuova pyrstössä. Tuossa aivan
lauman keskellä.'

"'Hyvä on. Tapa se ja ota mukaasi.'

"Tein työtä käskettyä, herra Holmes, ja kannoin linnun kainalossani
Kilburniin. Siellä kerroin tuttavalleni, mitä olin tehnyt, ja
helpostihan se kävikin, sillä hän on mies, jota ei tarvitse ujostella
tämmöisissä asioissa. Hän nauroi henkimenokseen, ja sitten otimme
veitsen ja avasimme hanhen. Sydämeni melkein seisahtui, sillä kivestä
ei näkynyt jälkeäkään; aavistin, että oli tapahtunut kaamea erehdys.
Jätin linnun siihen ja kiiruhdin takaisin sisareni luo ja samaa tietä
takapihalle, mutta siellä ei näkynyt enää ainoatakaan hanhea.

"'Missä linnut ovat, Maggie?' huudahdin.

"'Viety jälleenmyyjälle.'

"'Kenelle?'

"'Breckinridgelle Covent Gardeniin.'

"'Oliko niiden joukossa toinenkin, jolla oli musta poikkijuova
pyrstössä? Samanlainen kuin se, jonka otin?'

"'Oli, Jim. Kaksi niin samannäköistä, etten koskaan osannut erottaa
niitä toisistaan.'

"Silloin tietysti käsitin ilman muuta, mitä oli tapahtunut, ja riensin
niin sukkelaan kuin pääsin Breckinridgen luo, mutta hän oli jo myynyt
ne kaikki eikä suostunut ilmaisemaan sanallakaan, mihin ne olivat
joutuneet. Kuulittehan itsekin äskettäin, millä tavalla hän suhtautuu
asiaan. Saman vastauksen olen saanut joka kerta. Sisareni pelkää minun
tulleen hulluksi, ja itse uskon loppujen lopuksi niin käyvänkin. Ja nyt
— nyt olen kiinnisaatu varas, kaiken senkin menettänyt varas, jonka
takia myin kunniani ja hyvän maineeni. Jumala armahtakoon minua!" Hän
purskahti hillittömään itkuun ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Seurasi pitkä vaitiolo. Holmes naputteli mietteisiinsä vaipuneena
harvakseen sormillaan pöydän reunaan, ja mies nyyhkytti avuttomasti ja
lohduttomasti. Vihdoin ystäväni nousi ja kiskaisi oven auki.

"Menkää tiehenne!" hän käski.

"Minäkö, sir? Jumala teitä siunatkoon, sir!"

"Ei sanaakaan! Tiehenne täältä!"

Se riittikin. Mies syöksähti käytävään, mennä rymisti portaita alas,
löi ulko-oven kiinni niin että jymähti ja meni menojaan askeleista
päättäen juoksujalkaa.

"Asiahan on sillä tavalla, Watson", Holmes sanoi kurkottautuen
ottamaan piippuaan, "ettei poliisi ole palkannut minua ottamaan kiinni
pahantekijöitä, joita se ei itse löydä. Jos Horner olisi vaarassa
tulla tuomituksi, niin asia olisi toisin, mutta Ryder ei ilmaannu
enää todistamaan häntä vastaan, minkä tähden jutun täytyy raueta.
Voihan olla, että teen näin menetellen itsekin rikoksen, mutta samalla
ehkä pelastan ihmissielun. Sellaista erehdystä Ryder ei tee enää
milloinkaan. Tämän säikähdyksen hän muistaa koko elinaikansa. Mutta
jos lähetämme hänet nyt vankilaan, niin hänestä tulee vankiloiden
asukki koko elinajakseen. Ja vietämmehän nyt sitäpaitsi juhlaa, johon
anteeksi antaminen olennaisesti liittyy. Sattuma toi käsiimme niin
ainutlaatuisen ja eriskummallisen tehtävän, että sen ratkaiseminen
riittää jo sinänsä palkinnoksemme. Saanko vaivata sinua soittamaan
kelloa, tohtori, niin aloitamme heti toisen tutkimuksen, joka myös
kohdistuu suurimmalta osaltaan lintuun."




II.

KIRJAVA NAUHA.


Silmäillessäni muistiinpanojani viimeksi kuluneiden kahdeksan
vuoden ajalta tapauksista, jotka ovat antaneet minulle tilaisuuden
tutustua ystäväni Sherlock Holmesin menettelytapoihin ja joita on jo
lähes yhdeksän kymmentä, näen monta murhenäytelmää, suuren joukon
ainutlaatuisia ja eriskummallisia tapauksia ja muutamia varsin
huvittavia seikkailuja, mutta en ainoatakaan, jota voisi sanoa
jokapäiväiseksi. Hän työskenteli enemmän itsensä taidon takia kuin
rikastuakseen ja kohdisti sentähden huomionsa vain tapauksiin, jotka
jossakin suhteessa poikkesivat tavallisuudesta tai olivat suorastaa
eriskummallisiakin. Kaikista näistä tapauksista muistan erityisesti
sen, joka koski tunnettua Roylottien perhettä Surreyn Stoke Moranista,
sillä se voittaa kaikki toiset yksityiskohtiansa eriskummallisuudessa.
Mainitsemani tapaus sattui ystävyytemme alkuaikoina, jolloin asuin
poikamiehenä hänen luonaan Baker-streetillä. Mahdollisesti olisin
julkaissut tämän jo varhemmin, ellen olisi silloin, kun tämä
murhenäytelmä tapahtui, luvannut vaieta asiasta. Nyt olen vapautunut
lupauksestani; nainen, jolle sen aikoinaan annoin, kuoli kuukausi
sitten. Ja ehkäpä on suotavaakin, että asian todellinen kulku nyt
saatetaan julkisuuteen, sillä minulla on syytä epäillä, että tohtori
Grimesby Roylottin kuolemasta on levinnyt huhuja, jotka tekevät asian
hirveämmäksi, kuin se olikaan.

Herätessäni eräänä aamuna huhtikuun alkupuolella vuonna 1883 huomasin
Holmesin seisovan vuoteeni vieressä, täysin pukeutuneena. Hän nukkui
tavallisesti pitkään, ja kun takan reunalla raksuttava kello oli vasta
neljännestä yli seitsemän, katsahdin häneen kummastuneesti ja hiukan
paheksuvastikin, koska olin itse säännöllinen tavoissani.

"Olen pahoillani, Watson, että minun täytyi herättää sinut", hän sanoi,
"mutta se näyttää olevan meidän kaikkien kohtalo tänä aamuna. Rouva
Hudson herätettiin ensin, sitten hän vuorostaan herätti minut, ja nyt
minä sinut."

"Mikä sitten on hätänä? Onko tuli irti?"

"Ei. Asiakas. Tänne näyttää saapuneen nuori nainen, joka on hyvin
kiihtynyt ja tahtoo välttämättä saada tavata minua. Hän kuuluu nyt
odottavan olohuoneessamme. Kun nuoret naiset vaeltavat tähän aikaan
aamulla kunnon kaupunkimme kaduilla ja herättelevät uneliaita ihmisiä
makeimmasta aamu-unestaan, niin olen jotakuinkin varma, että siihen on
pakottava syy. Tiedän, että tahdot olla mukana alusta alkaen, jos asia
sattuisi olemaan mielenkiintoinen, minkä tähden harkitsin parhaaksi
herättää sinut tehdäkseni sen mahdolliseksi."

"En olisi tahtonut millään hinnalla jäädä pois, sen saat uskoa."

Minusta ei ollut näet mikään niin mielenkiintoista ja viehättävää
kuin saada osallistua Holmesin tutkimuksiin, sillä en voinut olla
ihailematta vilpittömästi hänen kykyään johtaa nerokkaita päätelmiä,
joilla hän ratkaisi selvitettäväkseen ottamansa tehtävät ja jotka
tehtiin niin nopeasti, että ne näyttivät syntyvän melkeinpä
vaistoamalla, mutta perustuivat silti pätevälle pohjalle. Pukeuduin
käden käänteessä ja seurasin parin minuutin kuluttua ystävääni
olohuoneeseemme. Mustiin pukeutunut nainen, jonka kasvoja peitti tiheä
huntu, nousi ikkunan pielestä astuessamme sisään.

"Hyvää huomenta", Holmes tervehti kohteliaasti ja rohkaisevasti. "Olen
Sherlock Holmes, ja tämä on läheinen ystäväni ja apulaiseni tohtori
Watson, jonka läsnä ollessa voitte puhua aivan yhtä avoimesti, kuin jos
olisimme kahden kesken. Olen iloinen, että rouva Hudson on huomannut
sytyttää valon. Olkaa hyvä ja käykää tänne tulen ääreen, niin pyydän
tuomaan teille kupin kahvia, sillä näen teidän värisevän."

"En värise sen tähden, että minun olisi vilu", nainen vastasi hiljaa,
istuutuen nojatuoliin, johon Holmes oi viitannut.

"Minkä tähden sitten?"

"Pelosta, herra Holmes. Kauhusta." Puhuessaan hän nosti hunnun
kasvoiltaan, ja me näimme, että hän todellakin oli äärimmäisen
kiihtynyt ja järkytetty. Kasvot olivat harmaat ja väsähtäneet ja katse
rauhaton ja säikähtänyt kuin ahdistetulla eläimellä. Piirteistä ja
vartalosta päättäen hän oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta
ilme oli väsynyt ja rasittunut ja tukka oli alkanut harmaantua ennen
aikaansa. Holmes, jonka terävältä katseelta mikään ei pysynyt salassa,
näytti toteavan kaiken tämän yhdellä silmäyksellä.

"Älkää pelätkö", hän lausui lohduttavasti ja taputti vierasta lempeästi
käsivarrelle. "Me kyllä selvitämme ja käännämme kaikki hyväksi jälleen,
siitä olen varma. Näen teidän tulleen junalla tänä aamuna."

"Te siis tunnette minut?"

"En, mutta näen paluulipun reunan pistävän esiin vasemman kätenne
hansikkaasta. Teidän on täytynyt lähteä varhain kotoanne, koska olette
ajanut kieseillä pitkän matkan huonoja teitä myöten, ennen kuin
saavuitte asemalle."

Vieras säpsähti huomattavasti ja tuijotti hämmästyneesti ystävääni.

"Tässä ei ole mitään salaperäistä", Holmes sanoi hymyillen.
"Päällystakkinne vasemmassa hihassa on maanteiltä räiskynyttä likaa
ei sen vähemmässä kuin seitsemässä eri kohdassa. Tahrat ovat vielä
aivan kosteat. Ja vain kiesit panevat lian räiskymään tuolla tavalla
ylöspäin, ja kun tahrat ovat vasemmassa hihassa, niin teidän on
täytynyt istua ajomiehen vasemmalla puolella."

"Olette aivan oikeassa, mihin seikkoihin päätelmänne sitten
perustunevatkin. Lähdin kotoa ennen kuutta, saavuin Leatherheadin
asemalle kaksikymmentä minuuttia yli kuusi ja tulin ensimmäisellä
junalla Waterloon asemalle. Sir, tätä jännitystä en jaksa enää kestää;
tulen hulluksi, jos tätä jatkuu. Minulla ei ole ketään, johon voisin
turvautua — ei ketään, sillä se, jonka puoleen voisin kääntyä ja
joka rakastaa minua, tuskin voi tehdä mitään hyväkseni. Olen kuullut
teistä, herra Holmes. Rouva Farintosh, jota kerran autoitte hänen
suuressa hädässään, on kertonut teistä. Häneltä sain osoitteennekin.
Ah, sir, ettekö usko voivanne auttaa minuakin tai ainakin luoda jonkin
verran valoa minua ympäröivään pimeyteen? Nyt en kykene palkitsemaan
vaivojanne, mutta kuukauden tai parin kuluttua menen naimisiin ja saan
omaisuuteni haltuuni ja silloin osoitan teille, etten ole kiittämätön."

Holmes otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen muistikirjan ja selaili
sitä hetkisen.

"Farintosh", hän sanoi miettivästi. "Aivan niin. Nyt muistan. Kysymys
oli kallisarvoisesta opaalikoristeesta. Siitä on jo niin kauan, että
luulen sen tapahtuneen jo ennen kuin tutustuin sinuun, Watson. Omasta
puolestani voin vain sanoa teille, hyvä neiti, että olen onnellinen
saadessani koettaa auttaa teitä aivan yhtä alttiisti kuin autoin
ystävätärtännekin. Ja mitä palkkioon tulee, niin tämä ammattini
palkitsee itse itsensä, mutta henkilökohtaiset kuluni, joita minulle
mahdollisesti koituu, saatte, jos niin haluatte, korvata minulle
milloin teille parhaiten sopii. Ja nyt pyydän teitä selostamaan kaikki,
mikä voi auttaa meitä saamaan selvän kuvan asiasta."

"Tilanteessa, johon olen nyt joutunut", vieraamme vastasi, "on
valitettavasti kauheinta juuri se, etten osaa määritellä, mistä pelkoni
johtuu. Kaikki epäluuloni perustuvat niin pikku seikkoihin, että joku
toinen ehkä nauraisi niille. Hänkin, jolta olen lähinnä oikeutettu
pyytämään sekä apua että neuvoja, sanoo kaikkea, mitä kerron hänelle,
hermostuneen naisen kuvitteluiksi. Hän ei sano sitä tietenkään aivan
suoraan, mutta minä luen sen hänen tyynnyttelevistä puheistaan ja
karttelevista katseistaan. Teistä, herra Holmes, olen kuullut, että
teillä on taito nähdä syvälle ihmissydämen moninaiseen pahuuteen.
Te ehkä osaatte neuvoa, miten minun piti suhtautua vaaroihin, jotka
vaanivat ympärilläni."

"Pyydän teitä jatkamaan."

"Nimeni on Helen Stoner ja minä asun isäpuolen tohtori Grimesby
Roylottin luona Stoke Moranissa länsi-Surreyssä. Roylottit ovat
Englannin vanhimpia saksilaisia sukuja, ja hän on sukunsa viimeinen
jäsen."

Holmes nyökäytti päätään. "Nimi on tuttu."

"Suku oli aikoinaan Englannin rikkaimpia, ja Stoke Moranin maat
ulottuivat kauas Surreyn rajojen toiselle puolelle, pohjoisessa
Bekshiren ja lännessä Hampshiren alueelle. Mutta viime vuosisadalla
näillä rikkauksilla oli neljä eri isäntää, kaikki paheellisia
ja tuhlaavaisia, jotka kukin vuorollaan vähensivät niitä, mutta
lopulliset vararikon matkaansaattoi holhoojahallituksen aikana
isäpuoleni isä, joka oli intohimoinen peluri. Jäljelle ei jäänyt
muuta kuin sukukartanon kaksisataavuotias päärakennus, joka on
sekin kiinnitetty kattoa myöten, ja muutamia tynnyrinaloja maata
sen ympärille. Tämän kaiken aiheuttaja, talon viimeinen todellinen
isäntä, eli siellä kuolemaansa saakka, ylellisyyteen tottuneen, mutta
puille paljaille köyhtyneen ylimyksen kurjaa elämää. Kun isäpuoleni,
hänen ainoa poikansa, huomasi että hänen täytyi itse huolehtia
toimeentulostaan, niin hän rupesi opiskelemaan joltakin sukulaiselta
lainaamillaan varoilla ja valmistui lääkäriksi, minkä jälkeen hän heti
muutti Kalkuttaan ja menestyi siellä taitavana ja lujaluonteisena
erittäin hyvin, kunnes hän kerran, raivostuttuaan silmittömästi
kodissaan tapahtuneista varkauksista, pieksi alkuasukashovimestarinsa
kuoliaaksi ja hädin tuskin pelastui kuolemantuomiosta. Kärsittyään
pitkän vankeusrangaistuksen hän palasi Englantiin, synkkänä ja
katkeroittuneena.

"Ollessaan Intiassa tohtori Roylott meni naimisiin äitini, rouva
Stonerin kanssa, joka oli silloin nuori leski. Isämme, kenraalimajuri
Stoner Bengalin tykistöstä, oli kuollut toista vuotta sitten, ja
minä ja kaksoissisareni Julia olimme vain kahden vuoden ikäiset, kun
äitimme meni uusiin naimisiin. Hänellä oli käytettävänään melkoinen
omaisuus, korkoja noin tuhat puntaa vuodessa, ja testamentissaan
hän oli määrännyt, että tohtori Roylott saa vapaasti käyttää näitä
korkotuloja niin kauan kuin asuimme hänen luonaan, mutta jos menemme
naimisiin, niin hänen on luovutettava niistä vuosittain osa meille.
Pian sen jälkeen kun olimme palanneet Englantiin, äitini kuoli — hän
sai surmansa Crewen luona tapahtuneessa junaonnettomuudessa. Tohtori
Roylott luopui silloin aikeestaan asettua lääkäriksi Lontooseen ja
muutti syntymäkotiinsa Stoke Moraniin, jossa olemme siitä saakka
asuneet. Äitimme jättämä perintö riitti hyvin kaikkeen, mitä
tarvitsimme, eikä maailmassa näyttänyt olevan mitään, joka olisi
estänyt meitä nauttimasta elämästämme.

"Mutta isäpuolessamme tapahtui juuri siihen aikaan kaamea muutos. Sen
sijaan, että hän olisi hankkinut ystäviä ja seurustellut naapurien
kanssa, jotka ensin olivat vilpittömästi ihastuneita nähdessään Stoke
Moranissa jälleen isäntänä Roylottien ikivanhan suvun edustajan, hän
sulkeutui taloonsa ja meni harvoin ulos, joutuen silloinkin aina
hirveään riitaan jokaisen kanssa, joka osui hänen tielleen.

"Hillitön, mielenvikaisuutta lähentelevä äkkipikaisuus on hänen
suvussaan perinnöllistä, ja mitä isäpuoleeni tulee, niin luulen
Intian kuuman ilmaston vaikuttaneen häneen siinä suhteessa suorastaan
turmiollisesti. Häpeällisiä pahoinpitelyjä sattui tämän tästä, pari
niin vakavaa, että hän sai vastata niistä oikeudessa, ja niin hänestä
tuli ennen pitkää koko kylän kauhu. Kaikki varovat visusti kohtaamasta
häntä, kun hän jolloinkin liikkuu ulkona, sillä hän on tavattoman vahva
mies ja täysin hillitön suuttuessaan.

"Viime viikolla hän paiskasi kylän sepän kaidepuun yli jokeen, ja
vain suorittamalla hyvitykseksi kaikki rahat, jotka kykenin haalimaan
kokoon, pelastuimme oikeusjutun häpeästä. Hänellä ei ole muita
ystäviä kuin kuljeksivat mustalaiset. Hänen luvallaan nuo kulkurit
aina leiriytyvät taloon vielä kuuluvalle parin kolmen tynnyrinalan
laajuiselle alueelle, rikkaruohojen ja pensaiden valtaamalle kentälle,
joka on sukukartanon maiden viimeinen jäännös. Korvaukseksi hän
vierailee heidän teltoissaan ja kuljeksii toisinaan viikkomääriä
heidän mukanaankin. Hän on mieltynyt myös Intian eläimiin, joita
joku välittäjä toimittaa hänelle. Tällä haavaa; hänellä on jepardi
ja paviaani, jotka kuljeksivat aivan irrallaan ja joita kyläläiset
pelkäävät melkein yhtä paljon kuin niiden isäntääkin.

"Voitte kaikesta tästä ymmärtää, ettei meillä, sisarellani Julialla
ja minulla, ollut suurtakaan iloa elämästä. Palvelijat eivät pysy
meillä, minkä tähden harkitsimme parhaaksi suorittaa itse kaikki
taloustehtävät. Hän oli kuollessaan vain kolmenkymmenen vuoden ikäinen,
mutta hänen tukkansa oli jo alkanut harmaantua, kuten minunkin."

"Sisarenne on siis kuollut?"

"Hän kuoli täsmälleen kaksi vuotta sitten, ja juuri hänen kuolemastaan
haluaisinkin puhua kanssanne. Tehän ymmärrätte, ottaen huomioon, mitä
olen elämästämme kertonut, että meillä tuskin oli mitään mahdollisuutta
tavata ketään omaan yhteiskuntaluokkaamme kuuluvia samanikäisiä
henkilöitä. Meillä on kuitenkin täti, äitini naimaton sisar, neiti
Honoria Westphail, joka asuu lähellä Harrowia ja jonka luo saamme
silloin tällöin matkustaa lyhyelle vierailulle. Julia kävi siellä kaksi
vuotta sitten joulun aikana ja tutustui erääseen meriväen upseeriin,
jonka kanssa meni kihloihin. Kotiin palattuaan hän ilmoitti asiasta
isäpuolellemme, joka ei millään tavalla vastustanut suunniteltua
avioliittoa, mutta kaksi viikkoa ennen päivää, joka oli määrätty
hääpäiväksi, tapahtui se hirveä tapaus, joka riisti minulta ainoan
tukeni ja turvani."

Holmes oli tähän saakka istunut velttona tuolissaan, silmät ummessa ja
pää pehmeään pielukseen nojaten, mutta nyt hän hiukan liikahti, raotti
silmiään ja katsahti terävästi puhujaan.

"Pyydän selostamaan yksityiskohdat mahdollisimman tarkasti", hän
huomautti.

"Se on hyvin helppoa, sillä tuo aika oli minulle niin hirveä, että
pienimmätkin asiat ovat lähtemättömästi syöpyneet mieleeni. Päärakennus
on, kuten sanoin, hyvin vanha ja muuten aivan autio, paitsi toinen
päätyrakennus, jossa asumme. Makuuhuoneet ovat rakennuksen siinä osassa
alakerrassa ja muut huoneet niiden yläpuolella. Makuuhuoneet ovat
vieretysten, ja niihin päästään vain käytävästä, sillä väliseinissä ei
ole ovia. Se huone, joka oli sisareni hallussa, on minun huoneeni ja
tohtori Roylottin huoneen välissä. Onko selostukseni kyllin selvä?"

"Täysin selvä."

"Noiden kolmen huoneen ikkunat ovat puutarhaan päin. Tuona
kohtalokkaana iltana tohtori Roylott meni aikaisin huoneeseensa, mutta
ei levolle, sillä väkevien intialaisten sikarien tuoksu, joita hän
polttaa, vaivasi sisartani. Hän tuli sen tähden minun luokseni ja istui
huoneessani jonkin aikaa lähenevistä haistaan jutellen. Yhdentoista
aikana hän nousi ja sanoi hyvää yötä, mutta pysähtyi ovelle ja kääntyi
katsomaan minuun.

"'Kuulehan, Helen', hän sanoi, 'oletko milloinkaan kuullut jonkun
viheltävän täällä keskiyöllä?'

"'En kertaakaan', vastasin.

"'Olisiko sinulla ehkä tapana viheltää unissasi?'

"'Ei varmastikaan. Kuinka niin?'

"'Koska olen viime öinä aina kolmen ajoissa aamulla kuullut hiljaisen,
mutta aivan selvän vihellyksen. Nukun herkästi, kuten tiedät, ja se on
joka kerta herättänyt minut. En tiedä varmasti, mistä se oikeastaan
kuuluu, puutarhastako, vai viereisestä huoneesta, ja sen tähden päätin
kysyä, oletko sinä kuullut sitä.'

"'En ole kuullut mitään. Ehkäpä vihellys kuuluu ulkoa kentältä, jossa
nuo pahanilkiset mustalaiset taas majailevat.'

"'Todennäköisesti. Mutta siinä tapauksessa sinunkin olisi pitänyt
kuulla se.'

"'Niin, mutta minä nukun paljon sikeämmin kuin sinä.'

"'No, oli miten oli, sitä ei kannata pohtia sen enempää', hän sanoi
hymyillen ja painoi oven kiinni. Heti sen jälkeen kuulin hänen
lukitsevan oman ovensa."

"Oliko teillä aina tapana lukita ovenne yöksi?" Holmes kysyi.

"Aina."

"Minkä vuoksi?"

"Muistaakseni mainitsin, että tohtorilla on talossa jepardi ja
paviaani. Emme voineet nukkua rauhallisesti ja turvallisesti, ellemme
lukinneet oviamme."

"Aivan niin. Pyydän teitä jatkamaan."

"Sinä iltana en saanut unta. Minua vaivasi epämääräinen tunne, että
jokin vaara uhkasi meitä. Sisareni ja minä olimme, kuten muistanette,
kaksoset, ja tehän tiedätte, kuinka herkät ne säikeet ovat, jotka
sitovat kaksi niin läheistä olentoa toisiinsa. Yö oli myrskyinen.
Tuuli ulvoi ja sade pieksi ikkunoihin. Äkkiä kuulin luonnonvoimien
riehunnan halki säikähtyneen naisen läpitunkevan kirkaisun. Tunsin
sisareni äänen. Hypähdin vuoteestani, kietaisin saalin ympärilleni
ja riensin käytävään. Juuri ovea avatessani olin kuulevinani heikon
vihellyksen, sellaisen, josta sisareni oli puhunut, ja pian senjälkeen
helähtävän kolahduksen, kuin olisi pudotettu metalliesine lattialle.
Kiiruhtaessani sisareni ovelle näin sen hitaasti aukenevan. Tuijotin
siihen kauhun lamauttamana, tietämättä, mitä sen takaa ilmestyisi.
Käytävän lampun valossa näin kynnyksellä sisareni. Kasvoilla, jotka
olivat liidunvalkeat, kuvastui sanomaton kauhu, kädet hapuilivat kuin
apua etsien, ja hän huojui puoleen ja toiseen kuin juopunut. Syöksyin
hänen luokseen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen, mutta samassa
hänen polvensa aivan kuin herpaantuivat ja hän lyyhistyi lattialle.
Hän vääntelehti kuin hirveiden tuskien polttaessa, ja kaikki jäsenet
olivat jäykistyneet kammottavaan kouristukseen. Ensin luulin, ettei
hän ollut tuntenut minua, mutta kumartuessani hänen puoleensa hän
kirkaisi äänellä, jota en unohda milloinkaan. 'Hyvä Jumala! Helen! Se
oli nauha! Kirjava nauha!' Hän viittoi sormellaan tohtorin huonetta
kohti ja tahtoi ilmeisesti sanoa vielä muutakin, mutta sai samassa
uuden kouristuskohtauksen, joka tukahdutti sanat. Minä kavahdin ylös ja
huusin isäpuoltani niin kovasti kuin jaksoin, ja hän tulikin kiireesti
huoneestaan yönuttu yllään. Sisareni oli sillä aikaa menettänyt
tajuntansa, ja vaikka isäpuoleni kaatoi hänen kurkkuunsa paloviinaa ja
lähetti hakemaan lääkkeitä kylästä, kaikki ponnistukset olivat turhia,
sillä sisareni kävi yhä heikommaksi ja kuoli tuntoihinsa tulematta.
Sellainen oli rakkaan sisareni kaamea loppu."

"Vain hetkinen", sanoi Holmes; "oletteko varma, että kuulitte sekä
vihellyksen ja tuon helähtävän äänen? Voisitteko vannoa sen?"

"Koroner teki minulle saman kysymyksen poliisikuulustelussa.
Vaikutelma, että kuulin ne molemmat, on vieläkin hyvin voimakas, mutta
voihan olla, että olen erehtynyt, kun ottaa huomioon silloin raivonneen
myrskyn ja sen aiheuttaman melun vanhuuttaan ränsistyneessä talossamme."

"Oliko sisarenne jo riisuutunut?"

"Kyllä, hänellä oli yöpuku yllään. Oikeasta kädestä löydettiin
tulitikun pätkä ja vasemmasta tulitikkulaatikko."

"Mikä osoittaa hänen ottaneen säikähtyessään tulta ja katsoneen
ympärilleen. Tämä on tärkeä kohta. Mihin lopputulokseen koroner tuli?"

"Hän tutki tapauksen hyvin huolellisesti, sillä tohtori Roylottista
tiedetään siellä yleisesti, että hän oli hyvin omituinen mies, mutta
mitään hyväksyttävää kuolemansyytä hän ei kyennyt löytämään. Minä
todistin, että ovi oli ollut lukittu sisäpuolelta ja että ikkunoiden
raskaat, vanhanaikaiset luukut, jotka suljetaan joka ilta vahvoilla
rautatangoilla, olivat silloinkin olleet kiinni. Seinät tutkittiin
tarkasti ja todettiin täysin eheiksi ja lattia tarkastettiin yhtä
perusteellisesti samalla tuloksella. Takka on avara, mutta vetoaukon
suussa on neljä vahvaa poikkirautaa. Näin ollen on aivan varmaa,
että sisareni oli yksin huoneessaan. Eikä hänessä sitäpaitsi näkynyt
minkäänlaisia merkkejä väkivallasta."

"Entä myrkystä?"

"Lääkärit tutkivat hänet, mutta eivät löytäneet mitään."

"Minkä te luulette olleen syynä sisar-raukkanne kuolemaan?"

"Minä puolestani uskon hänen kuolleen pelkästä säikähdyksestä ja
mielenjärkytyksestä. Mutta mikä tuon säikähdyksen aiheutti, en voi
kuvitellakaan."

"Majailiko talon edessä olevalla kentällä silloin mustalaisia?"

"Kyllä, niitähän on siellä melkeinpä aina."

"Niinkö. Mitä sitten ajattelette noista sisarenne sanoista, kun hän
puhui nauhasta — kirjavasta nauhasta?"

"Toisinaan olen ollut sitä mieltä, että kaikki oli vain hourailua,
toisinaan olen taas ajatellut, että noilla sanoillaan hän ehkä jotenkin
tarkoitti ihmisiä, ihmisjoukkoa, esimerkiksi juuri noita kentällä
majailevia; mustalaisia. Voihan olla, että hänen lausumansa kummallinen
määritelmä sai alkunsa mustalaisten kirjavista huiveista, joita monet
heistä käyttävät päähineinä."

Holmes pudisti päätään tavalla, joka osoitti, ettei selitys
lähimainkaan tyydyttänyt häntä.

"Me liikumme nyt syvillä vesillä", hän virkkoi; "pyydän teitä
jatkamaan."

"Siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, ja elämäni on ollut viime aikoihin
saakka yksinäisempää kuin konsanaan. Mutta kuukausi sitten eräs
rakas ystävä, jonka olen tuntenut jo monta vuotta, kunnioitti minua
pyytämällä kättäni. Hänen nimensä on Armitage — Percy Armitage — sen
Armitagen nuorempi poika, joka omistaa Crane Waterin lähellä Readingia.
Isäpuolellani ei ollut mitään sitä vastaan, ja meidät vihitään nyt
keväällä. Pari päivää sitten ryhdyttiin korjaamaan rakennuksen
länsipäätä, ja kun makuuhuoneeni seinä korjaustöiden takia puhkaistiin,
minun oli pakko muuttaa juuri siihen huoneeseen, jossa sisareni
kuoli, ja nukkua samassa vuoteessa, jossa hän nukkui. Kuvitelkaa siis
kauhuani, kun viime yönä, levätessäni valveilla ja muistellessani hänen
kaameata kohtaloaan, äkkiä kuulin yön hiljaisuudessa saman hiljaisen
vihellyksen, joka oli ollut hänen kuolemansa ilmoittaja. Hypähdin
ylös ja sytytin lampun, mutta huoneessa ei näkynyt mitään. Olin liian
järkytetty mennäkseni uudelleen levolle, minkä tähden pukeuduin ja
hiivin heti päivän koittaessa ulos, sain hevosen meitä vastapäätä
olevasta ravintolasta ja ajoin Leatherheadiin, josta olen nyt tänä
aamuna tullut vain tapaamaan teitä ja pyytämään neuvoa."

"Olette menetellyt oikein ja viisaasti", ystäväni sanoi. "Mutta
oletteko kertonut minulle kaikki?"

"Olen. Kaikki."

"Ette ole, neiti Stoner. Te suojelette isäpuoltanne."

"Kuinka niin?"

Vastauksen asemesta Holmes kohotti mustaa pitsireunustaa, joka koristi
vieraamme hihaa ja peitti polvella lepäävän käden. Viisi pientä tummaa
täplää, neljän sormen ja peukalon jäljet, näkyi valkeassa ranteessa.

"Teitä on kohdeltu kovakouraisesti", Holmes sanoi.

Neiti Stoner punastui ja peitti mustelmille puserretun ranteensa. "Hän
on raju ja väkivaltainen mies, joka ei ehkä tiedä itsekään, kuinka
vahva hän on."

Seurasi pitkä vaitiolo. Holmes nojasi leukansa käsiinsä ja tuijotti
räiskyvään takkavalkeaan.

"Tämä on sangen pulmallinen juttu", hän virkkoi sitten. "Siihen
sisältyy tuhansia yksityiskohtia, jotka tahtoisin tietää, ennen kuin
päätän, mihin toimenpiteisiin ryhdymme. Mutta nyt emme saa enää hukata
hetkeäkään. Voisimmeko tarkastaa nuo huoneet isäpuolenne tietämättä,
jos tulemme tänään Stoke Moraniin?"

"Hän sanoi pari päivää sitten matkustavansa juuri tänään kaupunkiin
jonkin tärkeän asian takia. Todennäköisesti hän on poissa koko päivän,
niin ettei siellä pitäisi olla ketään teitä häiritsemässä. Meillä on
nyt tosin taloudenhoitajatar, mutta hän on niin vanha ja höperö, että
voin helposti pitää hänet poissa tieltä."

"Oivallista. Sinulla, Watson, ei ole mitään tätä matkaa vastaan?"

"Ei mitään."

"Sitten tulemme molemmat. Mitä aiotte itse tehdä?"

"On pari asiaa, jotka tahtoisin toimittaa, kun kerran olen kaupungissa.
Mutta minä matkustan kotiin kahdentoista junalla ollakseni siellä
teidän saapuessanne."

"Voitte odottaa meitä varhain iltapäivällä. Minulla on myös joitakin
pieniä asioita toimitettavinani. Ettekö tahdo jäädä aamiaiselle?"

"Kiitän, mutta minun täytyy mennä. Mieleni on jo keveämpi uskottuani
huoleni teille. Minä siis odotan toivossa, että näen teidät jälleen
tänään iltapäivällä." Hän laski tiheän mustan huntunsa kasvojensa eteen
ja poistui huoneesta.

"Mitä sinä, Watson, ajattelet kaikesta tästä?" Holmes kysyi painautuen
tuoliinsa.

"Minusta asia näyttää olevan mitä kaamein ja salaperäisin."

"Kaamea ja salaperäinen riittämiin saakka."

"Ja kuitenkin, jos neiti Stoner on oikeassa siinä, että lattia ja
seinät ovat eheät ja ettei kukaan ole voinut tunkeutua huoneeseen
ovesta, ikkunasta eikä uunin kautta, hänen sisarensa täytyi epäilemättä
olla yksin kuoleman kohdatessa hänet."

"Mitä on sitten ajateltava noista yöllisistä vihellyksistä ja hänen
kummallisista sanoistaan?"

"Siihen en osaa vastata sitä enkä tätä."

"Jos asetat toistensa yhteyteen nuo vihellykset ja läheisyydessä
majailevat mustalaiset, jotka ovat tuttavallisissa väleissä tohtorin
kanssa; lisäät siihen sen tosiasian, että meillä on pätevät syyt
uskoa tohtorilla olevan etua tytärpuolensa avioliiton estämisestä, ja
ajattelet kuolevan viimeisiä sanoja jostakin kirjavasta nauhasta samoin
kuin sitä, että neiti Stoner kuuli helähtävän kolahduksen, joka on
hyvinkin voinut johtua sitä, että jokin ikkunaluukkujen rautasalvoista
solahti paikoilleen, niin luulen olevan syytä uskoa, että salaisuus
voidaan selvittää seuraamalla näitä viitteitä."

"Mikä on sitten mustalaisten osuus tässä asiassa?"

"Siitä minulla ei ole aavistustakaan."

"Minä puolestani näen paljon seikkoja, jotka ovat ristiriidassa tämän
teorian kanssa."

"Niin minäkin. Ja juuri sen tähden me matkustammekin tänään Stoke
Moraniin. Tahdon nähdä, ovatko nämä ristiriitaiset kohdat ratkaisevaa
laatua, vai voidaanko ne todeta merkityksettömiksi. Mutta mikä
tulimmainen nyt on hätänä!"

Tämä Holmesin huudahdus johtui siitä, että ovi lensi äkkiä auki
jättiläismäisen miehen tieltä, joka jäi seisomaan kynnykselle. Hänellä
oli korkea silkkihattu, musta, tiukkaan napitettu pitkätakki, polviin
saakka ulottuvat nahkasäärystimet ja kädessä tukeva ratsupiiska, niin
että puvusta päättäen häntä olisi voinut luulla sekä herrasmieheksi
että maanviljelijäksi. Hän oli niin pitkä, että hattu hipoi oven
kamanaa, ja niin leveä, että hartiat näyttivät täyttävän koko oviaukon.
Leveät, tuhansien ryppyjen uurtamat ja auringon kellertäviksi paahtamat
kasvot, joissa kaikki pahat intohimot kuvastuivat, kääntyivät vuoroin
meihin kumpaankin, ja syvälle painuneet, veristävät silmät ja ohut,
voimakkaasti ulkoneva nenä tekivät hänet vanhan, verenhimoisen
petolinnun näköiseksi.

"Kumpi teistä on Holmes?" tämä ilmestys tiuskaisi. "Nimi on minun, sir,
mutta te tiedätte enemmän kuin minä", Holmes vastasi sävyisästi.

"Minä olen tohtori Grimesby Roylott Stoke Moranista."

"Niinkö! Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra tohtori", Holmes sanoi
kohteliaasti.

"Ei tule kysymykseenkään. Tytärpuoleni on käynyt täällä. Olen seurannut
hänen jälkiään. Mitä hän on kertonut teille?"

"Tänään on verraten kylmä vuodenaikaan katsoen", Holmes virkkoi.

"Mitä hän on sanonut teille?" vanhus ärjäisi vimmastuneesti.

"Mutta minä olen kuullut, että kevätkukat ovat silti varsin lupaavia",
ystäväni jatkoi järkähtämättömän rauhallisesti.

"Vai niin! Te ette tahdo vastata, niinkö?" Vieraamme astui askeleen
lähemmäksi ja heristi piiskaansa. "Mutta minäpä tunnen teidät, lurjus!
Olen kuullut teistä ennenkin. Te olette Holmes, joka pistätte nenänne
kaikkiin asioihin."

Holmes hymyili.

"Holmes, kaiken urkkija!"

Ystäväni hymyili vielä hilpeämmin.

"Holmes, Scotland-yardin vainukoira!"

Holmes nauroi sydämellisesti. "Teitä on sangen hauska kuunnella. Kun
poistutte, niin sulkekaa ovi, sillä täällä vetää tuntuvasti."

"Lähden vasta sitten kun olen sanonut sanottavani. Älkää sekaantuko
asioihini. Minä tiedän neiti Stonerin käyneen täällä — seurailin häntä!
Ja minä olen vaarallinen mies, jonka käsiin ei ole hyvä joutua! Näytän
sen heti!" Hän harppasi takan luo, sieppasi hiilihangon ja väänsi sen
luokaksi suurilla ruskeilla kourillaan.

"Varokaa joutumasta tielleni", hän puhisi ja meni menojaan paiskattuaan
hiilihangon lattialle.

"Kaikesta päättäen sangen miellyttävä ihminen", Holmes huomautti
nauraen. "En ole tosin aivan yhtä kookas, mutta jos hän olisi
odottanut, olisin näyttänyt, että käsissäni on melkein yhtä paljon
voimaa kuin hänelläkin." Vielä puhuessaan hän otti hiilihangon
lattialta ja oikaisi sen suoraksi yhdellä jäntevällä nykäisyliä.

"Ajattelehan, että hän julkesi sanoa minun kuuluvan viralliseen
poliisiin! Muuten tämä pikku välikohtaus vain höystää tutkimukseemme
liittyvää jännitystä. Neiti Stoner menetteli hyvin varomattomasti
päästäessään tuon hirviön jäljilleen, mutta toivokaamme, ettei hänelle
tapahdu mitään sen johdosta. Nyt, Watson, pyydän aamiaisen pöytään
ja sitten menen holhousviranomaisten puheille. Toivon saavani sieltä
tietoja, joista meillä voi olla apua tämän asian selvittämisessä."

Kello oli lähes yksi, kun Holmes palasi retkeltään. Hänellä oli
kädessään sininen paperiliuska, täynnä muistiinpanoja ja numeroita.

"Olen nähnyt tohtorin vaimovainajan testamentin", hän ilmoitti.
"Saadakseni selville sen todellisen merkityksen minun on täytynyt
laskea vakuudet, joihin rahat on sijoitettu, nykyisten hintojen mukaan.
Kokonaistulo, joka oli vaimon kuollessa 1,100 puntaa, on nyt vain
750 puntaa, kun otetaan huomioon, että maanviljelystuotteiden hinnat
ovat laskeutuneet. Kumpikin tytär on avioliittoon mentyään oikeutettu
saamaan 250 puntaa vuodessa. On siis ilmeistä, että isäpuolelle,
sille peikolle, olisi jäänyt kaikesta vain rippeet jäljelle, jos
molemmat tytöt olisivat menneet naimisiin. Toisenkin avioliitto olisi
huomattavasti vähentänyt hänen tulojaan. Tänä aamupäivänä tekemäni
työ ei ole ollut turhaa, sillä se on osoittanut, että isäpuolella on
painavat syyt koettaa tehdä kaikki sellaiset hankkeet tyhjiksi. Ja
asia on liian vakava enempää viivytettäväksi, semminkin kun tohtori
tietää meidän kiinnostuneen hänen edesottamisiinsa, niin että jos olet
valmis, Watson, otamme ajurin ja ajamme Waterloon asemalle. Olisin
samalla hyvin kiitollinen, jos pistäisit revolverisi taskuusi. Hyvä
kuusipiippuinen on erinomainen puhemies, kun joudutaan tekemisiin
herrasmiesten kanssa, jotka vetävät teräksisiä hiilihankoja solmuun. Se
ja hammasharja, siinä kaikki, mitä arvelen tarvitsevamme."

Waterloon asemalle saavuttuamme ehdimme juuri parahiksi junaan, joka
kiidätti meidät Leatherheadiin. Siellä vuokrasimme majatalosta hevosen
ja ajoimme noin kuuden kilometrin pituisen taipaleen Surreyn kauneinta
tietä pitkin. Oli ihana päivä. Kirkas auringonpaiste ja taivaalla pari
kevyttä pilvenhattaraa. Puihin ja tietä molemmin puolin reunustavaan
pensasaitaan alkoivat ensimmäiset vihreät silmut juuri puhjeta, ja
ilma oli täynnä kostean mullan miellyttävää tuoksua. Minusta ainakin
nämä kevään suloiset enteet olivat sen synkän tutkimuksen täydellinen
ja omituinen vastakohta, jonka suorittamiseen olimme ryhtyneet.
Ystäväni istui etuistuimella syviin mietteisiin vaipuneena, käsivarret
ristissä, hattu silmillä ja leuka rintaa vasten Äkkiä hän havahtui kuin
valveille, taputti minua olkapäälle ja viittasi kädellään niittyjen
poikki.

"Katsopas tuonne!"

Huomioni kiintyi matalahkoon kukkulaan, jonka loivasti viettävää
rinnettä kaunisti vanha, muhkea puisto. Se tiheni korkeaksi muuriksi
kukkulan laella, josta vanhan herraskartanon harmaat päädyt ja jyrkkä
katto pilkottivat runkojen ja oksien lomitse.

"Stoke Moran?" Holmes kysyi.

"Niin, sir", vastasi ajaja. "Sen omistaa tohtori Grimesby Roylott."

"Rakennuksessa suoritetaan parhaillaan pienempiä korjauksia, joiden
takia meidän pitää käväistä siellä", selitti Holmes.

"Kylä on tuolla", sanoi ajaja ja osoitti talojen kattoja, jotka
näkyivät vasemmalta, "mutta jos aiotte mennä Stoke Moraniin, niin sinne
pääsee pikemmin niittyjen poikki polkua pitkin, joka alkaa tuosta aidan
takaa. Nouskaa aidan yli tuota porrasta myöten, niin näette polun
menevän juuri siitä, missä tuo neiti nyt seisoo."

"Siinähän neiti Stoner taitaa ollakin", Holmes sanoi ja varjosti
kädellä silmiään. "Arvelen olevan parasta noudattaa neuvoanne."

Me nousimme pois ja maksoimme, ja ajaja lähti ajamaan hyvää vauhtia
takaisin Leatherheadiin.

"Katsoin olevan viisainta uskotella ajomiehellemme, että olemme tulleet
tänne tiettyä asiaa toimittamaan, joko arkkitehteinä tai muuten",
Holmes selitti kavutessamme aidan yli. "Siitä hänellä ei ole, näet,
mitään puhumista. Hyvää iltaa, neiti Stoner. Pidimme sanamme, kuten
näette."

Aamullinen asiakkaamme kiiruhti meitä vastaan kasvot ilosta säteillen.
"Olen kiihkeästi odottanut teitä", hän huudahti tervehtiessään meitä.
"Kaikki käy mainiosti. Tohtori Roylott on matkustanut kaupunkiin eikä
todennäköisesti palaa sieltä ennen kuin illalla."

"Meillä on ollut ilo saada tutustua tohtoriin", Holmes sanoi ja kertoi
lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Neiti Stoner valahti aivan kalpeaksi.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Hän oli siis lähtenyt jälkeeni."

"Siltä näyttää."

"Hän on niin ovela, etten tunne olevani milloinkaan turvassa häneltä.
Mitä hän nyt sanoo palatessaan?"

"Nyt hän saa suojella itseään, sillä voihan käydä, että mies, joka
nyt seuraa hänen jälkiään, on häntä viekkaampi ja että hän tulee
huomaamaan sen. Teidän täytyy lukita ovenne tänä iltana, ja jos
hän käy väkivaltaiseksi, niin viemme teidät tätinne luo Harrowiin.
Nyt meidän täytyy käyttää aikamme mahdollisimman hyvin, niin että
olkaa ystävällinen ja viekää meidät heti huoneisiin, jotka meidän on
tutkittava."

Rakennus oli tehty harmaista kivistä, joita nyt peitti lyhyt sammal
suurina läikkinä. Korkean keskiosan kummallakin puolella oli matalampi
sivurakennus, jotka kaartuivat ulospäin kuin kravun sakset ja joista
oikeanpuoleinen vaikutti melkein rauniolta, sillä katto oli painunut
pahasti notkolle ja rikkinäisten ikkunoiden tukkeeksi oli naulattu
kaikenlaisia laudanpätkiä. Keskiosa oli säilynyt hiukan paremmin
ja vasemmanpuoleinen sivurakennus näytti verraten uudenaikaiselta;
ikkunoissa oli uutimet ja varjostimet ja piipuista kohosi parhaillaan
sinertävä savu, mistä päättäen perhe asui juuri siinä. Päätyseinää
vasten oli pystytetty joitakin rakennustelineitä ja seinästä oli
irroitettu kiviä, mutta työmiehiä ei näkynyt meidän vierailumme aikana
missään. Holmes käveli verkalleen edestakaisin huonosti hoidetulla
nurmikolla ja tarkasteli kiinteästi ikkunoiden ulkopuolta.

"Tuo kuuluu käsittääkseni huoneeseen, jossa te tavallisesti nukutte,
keskimmäinen sisarenne huoneeseen ja tuo, joka on lähinnä rakennuksen
keskiosaa, tohtorin huoneeseen, eikö niin?"

"Aivan niin. Mutta nyt minä nukun keskimmäisessä huoneessa."

"Korjausten takia, kuten ymmärrän. Minun mielestäni päätyseinä
on niin hyvässä kunnossa, ettei sen korjaaminen näytä lainkaan
välttämättömältä."

"Se onkin aivan tarpeetonta. Omasta puolestani uskon, että se oli vain
tekosyy saada minut muuttamaan huoneestani."

"Otaksuma, johon voi sisältyä sangen paljon. Käytävä, josta pääsee
noihin kolmeen huoneeseen, on siis tämän kapean sivurakennuksen
toisella puolella. Siinä on tietenkin ikkunoita?"

"On, mutta hyvin pieniä. Niistä ei voi kukaan päästä sisään."

"Kukaan ei siis voinut tunkeutua huoneisiinne siltä puolelta,
lukittuanne ovet. Olkaa nyt ystävällinen ja menkää huoneeseenne ja
sulkekaa ikkunaluukut."

Neiti Stoner teki niin, minkä jälkeen Holmes tutki luukut huolellisesti
ja ryhtyi sitten, kaikkia tarjolla olevia keinoja koetellen, avaamaan
niitä, mutta turhaan; niissä ei ollut ainoatakaan rakoa, josta
olisi voinut työntää edes ohuen veitsen salpojen alle. Hän tutki
suurennuslasillaan tukevista raudoista taotut saranatkin, mutta ne
olivat täysin eheät ja lujasti kiinni kukin paikallaan. "Hm!" murahti
hän ja siveli miettivästi leukaansa. "Teoriani oikeaksi todistaminen
näyttää käyvän hiukan vaikeaksi. Ikkunoista ei voi kukaan tunkeutua
sisään, jos luukut on suljettu. Katsokaamme nyt, näkyisikö sisäpuolella
jotakin asiaa valaisevaa."

Pienestä sivuovesta tulimme valkoiseksi kalkittuun käytävään, johon
makuuhuoneiden ovet avautuivat. Holmes ei välittänyt tarkastaa
huonetta, joka oli lähinnä päätyä, minkä tähden menimme suoraan
keskimmäiseen, siihen, jossa neiti Stoner nyt nukkui ja jossa hänen
sisarensa oli kuollut. Matalahko ja kodikas pieni huone, toisella
sivuseinällä suuri avotakka, jollaisia näkee maalla vanhoissa
kartanoissa. Yhdessä nurkassa oli tummanruskea lipasto, toisessa
valkoisella peitteellä verhottu kapea vuode, ja ikkunasta vasemmalle
pienoinen kuvastinpöytä. Nämä ja kaksi pientä korituolia muodostivat
koko kaluston, jonka täydennykseksi lattialle oli levitetty
nelikulmainen matto. Seinälaudoitus oli tammea, niin madonsyömä ja
värissään niin tummunut, että se oli varmaankin yhtä vanha kuin itse
talokin. Holmes otti toisen tuolin ja istuutui oven suuhun katsomaan
ympärilleen.. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen katseensa, joka
liukui koko ajan paikasta toiseen, milloin ylös milloin alas, huomasi
ja arvioi pienimmänkin yksityiskohdan.

"Mihin tuo menee?" hän kysyi hetkisen kuluttua ja osoitti paksua
kellonnyöriä, joka riippui vuoteen vieressä niin pitkällä, että tupsu
oli päänalaisella.

"Taloudenhoitajattaren huoneeseen."

"Se näyttää uudemmalta kuin muut täällä olevat esineet."

"Niin, se asetettiin tuohon vasta pari vuotta sitten."

"Sisarenne pyynnöstä, vai kuinka?"

"Ei, en kuullut milloinkaan hänen käyttävän sitä. Kaiken, mitä
tarvitsimme, haimme aina itse."

"Noin kauniin kellonnyörin asettaminen tänne näyttää siis olleen
tarpeetonta. Nyt tahtoisin tutkia lattian, jos sallitte." Hän painautui
pitkälleen lattialle suurennuslasi kädessään, ryömi nopeasti vuoroin
eteen- vuoroin taaksepäin ja tarkasti huolellisesti kaikki raot. Sitten
hän tutki seinälaudoituksen yhtä tarkasti ja meni sen jälkeen vuoteen
luo ja katseli kauan sekä sitä että seinää sen takana. Lopuksi hän
tarttui kellonnyöriin ja nykäisi voimakkaasti.

"Mutta sehän on siinä vain näön vuoksi!" hän huudahti.

"Eikö se soi?"

"Eihän se mene seinää pidemmälle. Tämä oli mielenkiintoinen löytö.
Näettehän kaikki, että se on kiinnitetty koukkuun juuri tuuletusaukon
yläpuolelle."

"Kuinka typerää! En ole milloinkaan aikaisemmin huomannut sitä."

"Varsin omituista!" Holmes mutisi, nykien nyöristä. "Tässä huoneessa on
pari hyvin kummallista seikkaa. Esimerkiksi tuo tuuletusaukko. Onhan
aivan järjetöntä, että ilmanvaihtolaitteen tekijä puhkaisee sitä varten
tarvittavan aukon johtamaan toiseen huoneeseen, kun hän olisi samalla
vaivalla voinut tehdä sen ulkoseinään suoraan raittiiseen ilmaan!"

"Sekin on verraten uusi", neiti Stoner sanoi.

"Tehtiinkö se samalla, kun kellonnyöri asetettiin paikoilleen?"

"Kyllä. Samaan aikaan tehtiin useampia pieniä muutoksia."

"Ne näyttävät olleen erittäin mielenkiintoisia — kuten tuo kellonnyöri,
joka on siinä vain näön vuoksi, ja tuuletusaukko, jolla ei ole mitään
virkaa. Luvallanne, neiti Stoner, siirrymme nyt isäpuolenne huoneeseen
tutkimustamme jatkamaan."

Tohtori Roylottin huone oli suurempi kuin se, joka oli hänen
tytärpuolensa hallussa, mutta yhtä vaatimattomasti kalustettu.
Telttavuode, pieni puinen kirjahylly täynnä kirjoja, pääasiallisesti
teknillisiltä aloilta, vuoteen vieressä nojatuoli, tavallinen puutuoli
sivuseinällä, pyöreä pöytä ja suuri rautainen kassakaappi. Siinä olikin
kaikki. Holmes käveli hitaasti huoneen ympäri ja tutki sitten joka
esineen mitä huolellisimmin.

"Mitä tässä on?" hän kysyi, koputellen kassakaappia.

"Isäpuoleni liikepapereita."

"Olette siis nähnyt sen avattuna?"

"Vain kerran, joitakin vuosia sitten. Muistan sen olleen täynnä
papereita."

"Siellä ei ole esimerkiksi kissaa, vai kuinka?"

"Ei. Kaikkea teidän päähänne pälkähtääkin!"

"Niin, mutta katsokaapa tätä." Holmes otti kaapin päältä teevadin,
jossa oli maitoa.

"Meillä ei ole kissaa. Mutta talossa on jepardi ja paviaani."

"Niin, sehän on totta. Jepardi on tosin iso kissa sekin, mutta sen
nälkää ei tyydytetä vain teevadillisella maitoa, siitä olen varma.
On vielä eräs seikka, josta tahdon päästä varmuuteen." Hän kyykistyi
puutuolin eteen ja tarkasti sen istuimen mitä huolellisimmin.

"Paljon kiitoksia. Nyt olen valmis", hän sanoi sitten ja nousi, pistäen
suurennuslasin taskuunsa. "Halloo, täällä on vielä jotakin!"

Hänen huomaamansa esine oli pieni koirapiiska, joka riippui vuoteen
kulmauksessa. Siima oli kuitenkin solmittu kaksinkerroin siten, että
päähän oli jäänyt pieni silmukka.

"Mitä arvelet tästä, Watson?"

"Aivan tavallinen koirapiiska. Sitä vain en käsitä, miksi se on
solmittu silmukalle."

"Ei siis niinkään tavallinen, vai mitä? Ah, maailma on paha, ja kun
älykäs mies kohdistaa kykynsä ja lahjansa rikosten suunnitteluun
ja tekemiseen, niin se on kaikista pahinta. Ja nyt, neiti Stoner,
olen nähnyt tarpeeksi, niin että menkäämme ulos nurmikolle hiukan
kävelemään."

En ole milloinkaan nähnyt ystäväni kasvoja niin totisina ja hänen
otsaansa niin synkkänä kuin nyt poistuessamme tämän viime tutkimuksemme
näyttämöltä. Nurmikenttä käveltiin monta kertaa päästä päähän,
kummankaan meistä, neiti Stonerin ja minun, tahtomatta häiritä häntä,
ennen kuin hän itse havahtuisi mietteistään.

"On mitä tärkeintä, neiti Stoner", hän sanoi vihdoin, "että joka
suhteessa ehdottomasti noudatatte ohjeitani."

"Sen teen varmasti."

"Asia on niin vakava, ettei siinä ole epäröimisen varaa. Henkenne voi
olla aivan sen varassa, kuinka kuuliainen olette."

"Lupaan tehdä juuri niinkuin sanotte."

"Meidän, tohtori Watsonin ja minun, täytyy saada viettää ensi yö teidän
huoneessanne."

Sekä neiti Stoner ja minä katsoimme häneen hämmästyneesti.

"Niin, se on välttämätöntä. Sallikaa minun selittää. Otaksun, että tuo
tuolla on kylän majatalo?"

"Kyllä, se on 'Kruunu'."

"Hyvä. Voiko sieltä nähdä ikkunaanne?"

"Aivan hyvin."

"Kun isäpuolenne tulee kotiin, teidän täytyy sulkeutua huoneeseenne
ja sanoa syyksi päätänne särkevän. Kuultuanne hänen menneen levolle
te avaatte ikkunanne luukut ja säpit ja asetatte sytytetyn lampun
ikkunalaudalle merkiksi meille, minkä jälkeen otatte kaikki,
mitä tarvitsette, ja hiivitte huoneeseen, jossa ennen nukuitte.
Korjaustöistä huolimatta se lienee vielä niin hyvässä kunnossa, että
siellä voi olla yhden yön?"

"Voi kyllä."

"Kaikesta muusta pidämme sitten itse huolen."

"Mitä aiotte tehdä?"

"Vietämme yön huoneessanne ja otamme selville, mistä ne äänet, jotka
häiritsevät teitä, johtuvat."

"Minusta näyttää, herra Holmes, että teillä on jo oma mielipiteenne
asiasta", sanoi neiti Stoner, pannen kätensä ystäväni käsivarrelle.

"Kenties on."

"Sanokaa sitten, Jumalan tähden, mikä oli syynä sisareni kuolemaan."

"Puhun mieluummin vasta sitten, kun olen saanut selvemmät todisteet."

"Voittehan ainakin sanoa, onko se käsitykseni oikea, että hän kuoli
jonkinlaisesta äkillisestä säikähdyksestä."

"Ei, sitä en usko. Olen päinvastoin sitä mieltä, että syy oli paljon
näkyvämpi ja aineellisempi. Ja nyt meidän täytyy poistua, neiti Stoner,
sillä jos tohtori Roylott sattuisi tulemaan ja näkisi meidät, niin
matkamme olisi turha. Hyvästi ja olkaa nyt urhoollinen, sillä jos
teette niinkuin olen sanonut, niin saatte turvallisesti luottaa siihen,
että me kyllä karkoitamme vaarat, jotka uhkaavat teitä."

Holmes ja minä saimme "Kruunusta" helposti sekä makuuhuoneen että
olohuoneen. Huoneet olivat yläkerrassa ja ikkunoihimme näkyi selvästi
Stoke Moranin portti ja asuttu sivurakennus. Hämärän tultua näimme:
tohtori Roylotin ajavan ohi; istuessaan siinä pikku pojan vieressä,
joka hoiti ohjaksia, hänen kookas vartalonsa vaikutti todellakin
jättiläismäiseltä. Raskaiden rautaporttien avaaminen oli pojalle jonkin
verran vaikeata, ja me kuulimme tohtorin käheän ärjymisen ja näimme
hänen vihan vimmassa heristelevän pojalle nyrkkejään. Vaunut jatkoivat
matkaansa, ja hetkisen kuluttua näimme äkkiä valoa ilmestyvän puiden
taakse. Talon jossakin olohuoneessa oli sytytetty lamppu.

"Kuulehan, Watson", Holmes virkkoi istuessamme huoneessamme, joka kävi
yhä pimeämmäksi, "minua todellakin hiukan arveluttaa ottaa sinua mukaan
tänä iltana. Tehtävä on ilmeisesti varsin vaarallinen."

"Olisiko sinulla apua minusta?"

"Läsnäolosi saattaisi olla korvaamaton."

"Sitten tulen tietysti mukaan."

"Olen siitä erittäin kiitollinen."

"Sinä puhuit vaarasta. Olet ilmeisesti nähnyt noissa huoneissa enemmän
kuin minä."

"En, mutta todennäköisesti olen mennyt päätelmissä hiukan pidemmälle.
Olen varma, että näit siellä aivan yhtä paljon kuin minäkin."

"En nähnyt mitään muuta mainitsemisen arvoista kuin kellonnyörin, jonka
tarkoitusta, tunnustan sen suoraan, en voi käsittää."

"Näithän tuuletusaukonkin, eikö niin?"

"Näin kyllä, mutta eihän siinä nyt liene mitään erityisemmän tavatonta,
että väliseinässä on pieni reikä. Sehän oli niin pieni, että rotta
tuskin mahtuisi pujottautumaan siitä läpi."

"Tiesin jo ennen kuin saavuimme Stoke Moraniin, että löytäisimme
ilmanvaihtoreiän."

"Hyvä Holmes!"

"Niin juuri! Sen tiesin. Neiti Stonerhan mainitsi, kuten muistat,
että hänen sisarensa tunsi huoneessaan tohtori Roylottin sikarin
käryn. Onhan siis aivan selvää, että huoneiden välillä täytyi jossakin
olla aukko, josta savu pääsi tunkeutumaan sisään. Ja se, ettei sitä
löydetty, kun koroner tutki huoneen, osoittaa sen olevan aivan pienen.
Siten tulin ajatelleeksi tuulettajaa."

"Mitä pahaa siinä sitten on, että huoneessa on tuulettaja?"

"Tässä tapauksessa siihen liittyy omituinen tapahtumien
yhteensattuminen. Huoneeseen tehdään tuuletusaukko, kellonnyöri
ripustetaan sen yhteyteen, ja nainen, jenka nukkuu vuoteessa sen
kohdalla, kuolee. Eikö se ole sinusta kummallista?"

"Toistaiseksi en huomaa mitään yhteyttä noiden seikkojen välillä."

"Etkö huomannut vuoteessa mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"

"En."

"Se oli naulattu kiinni lattiaan. Oletko ylimalkaan milloinkaan nähnyt,
että vuode naulataan kiinni lattiaan?"

"Enpä todellakaan ole."

"Vuodetta ei voitu siirtää toiseen paikkaan. Se oli aina samassa
asennossa tuuletusaukon ja nuoran suhteen, joksi voimme sitä
aivan hyvin sanoa, koska sitä ei ollut konsanaan tarkoitettukaan
kellonnyöriksi."

"Holmes!" huudahdin minä. "Nyt alan hämärästi käsittää, mihin sinä
tähtäät. Olemme tulleet juuri parahiksi tekemään tyhjäksi ovelan ja
hirveän rikoksen."

"Ovelan ja hirveän riittämiin saakka. Kun lääkäristä tulee pahantekijä,
niin hän on kaikista rikollisista pahin. Hän on kylmäverinen ja hänellä
on tietoja. Palmer ja Pritchard olivat etevimpiä ammatissaan. Tämäkin,
jonka kanssa olemme nyt tekemisissä, näyttää osaavan iskeä kohdalleen,
mutta minä luulen, Watson, että me kykenemme iskemään vieläkin
tarkemmin. Tämä yö tulee olemaan kyllin kaamea, siitä olen varma, niin
että poltelkaamme nyt rauhassa ja ajatelkaamme jotakin muuta niin kauan
kuin vielä aikaa on."

Noin yhdeksän tienoilla puiden välistä pilkottanut valo sammui ja
kaikki oli pimeätä Stoke Moranin suunnalta. Niin kului pari tuntia
toimettomassa odotuksessa, kunnes kellon juuri lyödessä yhtätoista
puiden takaa pilkahti näkyviin kirkas valopiste.

"Meidän merkkimme", Holmes sanoi, kavahtaen ylös, "tuo näkyy
keskimmäisestä ikkunasta."

Mennessämme ulos Holmes selitti parilla sanalla isännälle, että
olimme päättäneet mennä tapaamaan erästä tuttavaamme, jonka luona
mahdollisesti viivymme aamuun saakka. Hetkistä myöhemmin olimme ulkona
pimeällä tiellä kylmässä tuulessa, matkalla pientä kellertävää valoa
kohti, joka loisti pimeän halki, oppaana vakavalla retkellämme.

Puistoon pääsimme helposti, sillä sen vanha muuri oli monessa
kohdassa sortunut maahan. Puiden lomitse pujottautuen saavuimme
sitten onnellisesti nurmikkokentän reunaan, hiivimme sen poikki
ja aioimme juuri ryhtyä kapuamaan sisään ikkunasta, kun lähellä
olevasta laakeripensaikosta samassa syöksähti esiin hirveän näköinen
olento, lapsen kokoinen muodoton epäsikiö, joka heittäytyi pitkäkseen
ruohikkoon, vääntelehti siinä hetkisen ja hävisi sitten nopeasti kentän
poikki pimeyteen.

"Hyvä Jumala!" minä kuiskasin; "näitkö?"

Holmes oli ensin yhtä säikähtynyt kuin minäkin. Hänen sormensa
pusertuivat käsivarteni ympärille tiukasti kuin ruuvipuristin,
mutta sitten hän naurahti hiljaa ja kuiskasi korvaani: "Todellakin
miellyttävä perhe. Se oli tohtorin paviaani."

Olin kokonaan unohtanut tohtorin omituiset lemmikit. Talossa oli
jepardikin; ehkäpä saisimme tuntea sen kynnet selässämme millä hetkellä
hyvänsä. Tunnustan rehellisesti, että mieleni oli paljoa keveämpi,
kun olin, riisuttuani kenkäni Holmesin esimerkkiä seuraten, kiivennyt
sisään ikkunasta. Hän sulki luukut äänettömästi, siirsi lampun pöydälle
ja silmäili ympärilleen. Kaikki oli entisellään. Hiipien sitten
luokseni hän kuiskasi korvaani niin hiljaa, että tuskin erotin sanat:

"Pieninkin risahdus voi tehdä tyhjäksi kaikki."

Nyökäytin päätäni merkiksi, että olin kuullut.

"Meidän täytyy istua pimeässä. Lampun valo voi näkyä tuuletusaukosta."

Minä nyökkäsin jälleen.

"Älä nukahda; se voi maksaa henkesi. Ja pidä revolverisi valmiina, ehkä
sitäkin tarvitaan. Minä istun vuoteen reunalla ja sinä tuossa tuolissa."

Minä otin esiin revolverini ja panin sen pöydän kulmalle.

Holmes oli ottanut mukaansa pitkän ohuen kepin, jonka hän nyt asetti
vuoteelle. Ja kaivettuaan taskustaan tulitikut ja kynttilän pätkän hän
pani nekin vuoteelle kepin viereen. Sitten hän sammutti lampun, ja me
jäimme pimeään.

Voinenkohan konsanaan unohtaa tätä hirveätä yötä? En kuullut
pienintäkään ääntä, en hiljaisinta hengähdystäkään, ja kuitenkin
tiesin ystäväni istuvan parin askeleen päässä ja tuijottavan pimeään
yhtä jännittyneesti kuin minäkin. Ikkunaluukut olivat niin tiheät,
ettei huoneeseen päässyt vähintäkään valoa ulkoakaan. Silloin tällöin
kuulimme jonkin yölinnun kirkaisun puistossa ja kerran kuului aivan
ikkunan alta kuin kissan matalaa ja pitkäveteistä murinaa, josta
tiesimme, että jepardi todellakin kuljeskeli irrallaan puistossa.
Etäältä kantautuivat kylän kellon kumeat lyönnit, jotka toistuivat aina
neljännestunnin kuluttua. Kuinka pitkiä nuo neljännestunnit olivatkaan!
Kello löi kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme, ja me vain istuimme ääneti
ja odotimme, mitä tapahtuisi.

Äkkiä näimme valon pilkahduksen ylhäällä tuuletusaukon suunnalla. Se
katosi samassa, mutta huoneeseen levisi heti sen jälkeen voimakas
palavan öljyn ja kuumentuneen metallin haju. Viereisessä huoneessa oli
sytytetty salalyhty. Sieltä kuului hiljaista liikettä, mutta sekin
lakkasi pian; lyhdyn aiheuttama haju vain kävi yhä voimakkaammaksi.
Näin kului puoli tuntia. Sitten erotin äkkiä omituisen sihisevän äänen,
kuin jos kiehuvasta kattilasta olisi päästetty höyrysuihku ilmaan.
Samassa Holmes hypähti vuoteelta, raapaisi tulta ja alkoi kepillään
hurjasti pieksää kellonnyöriä.

"Näetkö, Watson?" hän huusi. "Näetkö sitä?"

Mutta minä en nähnyt mitään. Samalla kun Holmes raapaisi tulta, kuulin
selvästi heikon vihellyksen, mutta äkkiä sytytetty valo sokaisi
väsyneet silmäni niin täydellisesti, että minun oli mahdotonta nähdä,
mikä se oli, jota hän niin hurjasti pieksi. Sen kuitenkin huomasin,
että hän oli kuoleman kalpea ja että hänen ilmeessään kuvastui mitä
suurin inho ja kauhu.

Hän taukosi lyömästä ja katseli ylös aukkoon, kun samassa yön
hiljaisuuden halki kajahti kaamein huuto, minkä olen konsanaan kuullut.
Se koveni ja koveni, siinä oli tuskaa, pelkoa, raivoa ja kauhua,
kaikki läpitunkevaksi, peloittavaksi hätähuudoksi yhtyneinä. Meille
kerrottiin, että kylässä ja vielä kauempanakin, pappilassa, oli herätty
tähän hirveään huutoon. Se jäykisti meidät paikallemme, me kuuntelimme
sitä tyrmistyneinä, toisiimme tuijottaen, kunnes se vihdoin vaikeni ja
kuoli pois yön hiljaisuuteen, josta se oli noussutkin.

"Mitä se merkitsee?" minä sopersin.

"Että kaikki on ohi", Holmes vastasi. "Ja ehkäpä se onkin parasta. Ota
revolverisi ja menkäämme tohtorin huoneeseen."

Hän sytytti lampun kalpeana ja totisena ja meni edellä käytävään.
Koputettuaan oveen kahdesti vastausta saamatta hän painoi lukon kahvan
alas, veti oven auki ja astui sisään. Minä seurasin aivan kintereillä
revolveri vireessä.

Edessämme oli omituinen näky. Pöydällä paloi salalyhty, sulkija
puolittain avoinna, siitä lähtevän kirkkaan valokeilan taittuessa
kassakaapin oveen, joka oli raollaan. Pöydän vieressä puutuolilla
istui tohtori Grimesby Roylott, yllään pitkä harmaa yönuttu ja
paljaissa jaloissa pehmeät punaiset turkkilaiset tohvelit. Polvilla
oli poikittain sama pitkäsiimainen koirapiiska, jonka olimme nähneet
päivällä. Pää oli painunut taaksepäin, ja silmät tuijottivat
kammottavan jäykkinä ja liikkumattomina ylös katon rajaan. Otsalla
kiilsi omituisen näköinen kellertävä nauha tai vanne, jossa oli
ruskeita täpliä ja joka näytti kiedotun lujasti pään ympärille.
Astuessamme sisään tohtori ei liikahtanut eikä äännähtänytkään.

"Nauha! Kirjava nauha!" Holmes kuiskasi.

Minä astuin lähemmäksi. Samassa alkoi tohtorin kummallinen pääkoriste
liikkua ja tukan keskeltä nousi näkyviin inhottavan käärmeen suippo pää
ja laajentunut kaula.

"Suokäärme!" huudahti Holmes; "Intian myrkyllisin ja vaarallisin
käärme! Hän on kuollut kymmenen sekunnin kuluessa sen jälkeen kun se
puri häntä. On totta, kun sanotaan, että väkivalta nousee lopuksi
tekijäänsä vastaan ja että joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse
siihen lankeaa. Nyt paiskaamme tuon iljetyksen takaisin omaan pesäänsä
ja sitten toimitamme neiti Stonerin pois täältä ja ilmoitamme
paikallisille poliisiviranomaisille, mitä on tapahtunut."

Vielä puhuessaan hän nykäisi koirapiiskan kuolleen polvilta, heitti
silmukan käärmeen kaulaan ja nosti matelijan pois harvinaisesta
lepopaikastaan, joka tässä yhteydessä sai meidät tuntemaan kauhua.
Vieden sitten saaliinsa käsi ojona huoneen poikki hän heitti sen
kassakaappiin ja löi oven kiinni.

Tämä on totuus tohtori Grimesby Roylottin, Stoke Moranin omistajan,
kuolemasta. Ja minun on oikeastaan tarpeetonta jatkaa tätä
kertomustani, joka on jo muutenkin venähtänyt liian pitkäksi,
kuvaamalla, miten me ilmoitimme surulliset uutisemme säikähtyneelle
tytölle, miten veimme hänet ensimmäisellä aamujunalla kiltin tätinsä
hoiviin Harrowiin ja miten hitaasti työskentelevä virallinen
tuomioistuin lopuksi havaitsi oikeaksi julistaa, että tohtori oli
menettänyt henkensä käsittelemällä varomattomasti vaarallista eläintä.
Sen vähän, josta en ollut itse vielä oikein selvillä, Holmes kertoi
seuraavana päivänä kotimatkallamme.

"Minä olin", hän sanoi, "kulkeutunut päätelmissäni aivan harhaan, mikä
vain osoittaa, hyvä Watson, kuinka vaarallista on tehdä päätelmiä
puutteellisten seikkojen nojalla. Talon läheisyydessä majailleet
mustalaiset ja tuo sana 'nauha', jonka kuoleva tyttö-parka oli
lausunut tietysti vain selittääkseen, mitä hän oli vilahdukselta
nähnyt sytyttämänsä tulitikun valossa, johtivat minut kokonaan
harhaan. Mutta siinä tein oikein, ja se onkin ainoa puolustukseni,
että tarkistin heti kantani, kun huomasin, että huoneessa olijan
kimppuun ei voitu päästä ovesta eikä ikkunasta, uhkasipa häntä mikä
vaara hyvänsä. Huomioni kiintyi melkeinpä heti, kuten olen jo sanonut,
tuuletusaukkoon ja kellonnyöriin, joka ulottui vuoteeseen saakka, ja
kun totesin, että nyöri oli siinä vain näön vuoksi ja että vuode oli
naulattu kiinni lattiaan, aloin heti epäillä, että nuora oli vain pantu
sillaksi aukosta vuoteeseen. Ajattelin heti käärmettä, ja kun minulle
oli kerrottu, että tohtori tämän tästä sai eläimiä Intiasta, tunsin
olevani jotakuinkin varmasti oikeilla jäljillä. Ajatus käyttää myrkkyä,
jota ei voida saada näkyviin minkään kemiallisen kokeen avulla, on
sellainen, että se helposti nousee itämailla kauan oleskelleen ovelan
ja tunnottoman miehen mieleen. Sellaisen myrkyn nopea teho oli hänen
kannaltaan myös etu. Koronerin, joka olisi löytänyt myrkkyhampaiden
jättämät jäljet, kaksi mitättömän pientä pilkkua, olisi täytynyt
olla tavallista tarkkanäköisempi. Sitten ajattelin vihellystä, jonka
kumpikin sisar oli kuullut, ja minulle selvisi heti, että täytyihän
hänen kutsua käärme takaisin ennen päivän valkenemista, jolloin uhri
ehkä näkisi sen. Maidon avulla, jonka näimme, hän oli todennäköisesti
opettanut sen tulemaan luokseen, kun hän kutsui. Sopivaksi
harkitsemallaan ajalla hän pani sen tuuletusaukkoon, varmana siitä,
että se jatkaisi matkaansa nuoraa pitkin ja joutuisi lopuksi vuoteelle.
Se saattoi purra nukkujaa tai olla purematta. Saattoi mennä kokonainen
viikkokin käärmeen vieraillessa huoneessa joka yö, sen tekemättä
hänelle mitään, mutta ennemmin tai myöhemmin hänen täytyi joutua sen
uhriksi.

"Tähän lopputulokseen olin tullut jo ennen kuin menimme tohtorin
huoneeseen. Tarkastellessani tuolin istuinta huomasin, että hän
käytti tuolia portaana, nousi sille seisomaan, mikä oli tietenkin
välttämätöntä, koska tuuletusaukko on melkein katon rajassa. Nähtyäni
sitten kassakaapin, maitovadin ja silmukkapiiskan olin varma asiastani.
Neiti Stonerin kuulema helähtävä kolahdus johtui ilmeisesti siitä,
että hänen isäpuolensa, paiskattuaan käärmeen kaappiin, läimäytti oven
kiinni. Päästyäni näin pitkälle ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin
koetellakseni, olinko oikeassa. Ja ne sinä tiedät. Kuulin käärmeen
sihisevän, niinkuin sinäkin varmasti kuulit, raapaisin tulta ja kävin
sen kimppuun."

"Ja ajoit sen takaisin aukkoon."

"Niin perusteellisesti, että se karkasi isäntänsä kimppuun seinän
toisella puolella. Jotkut lyönneistäni osuivat siihen, mistä se
raivostui niin silmittömästi, että se hyökkäsi ensimmäisen näkemänsä
elävän olennon kimppuun. Sillä tavalla olen epäilemättä välillisesti
syypää tohtori Grimesby Roylottin kuolemaan, mutta minun täytyy sanoa,
että se tuskin tulee sanottavasti painamaan omaatuntoani."




III.

INSINÖÖRIN PEUKALO.


Tapausten joukossa, jotka ystäväni Sherlock Holmes on tutkinut ja
suurimmaksi osaksi selvittänytkin sen jälkeen, kun tutustuin häneen,
on vain kaksi, joihin hänen huomionsa kohdistui minun ansiostani,
nimittäin herra Hatherleyn peukaloon liittynyt seikkailu ja eversti
Warburtonin mielisairaus. Perinpohjaiselle ja omintakeiselle tutkijalle
viimeksimainittu ehkä tarjosi enemmän mahdollisuuksia kiinnostavampien
ja arvokkaampien huomioiden tekemiseen, mutta edellisen alkuvaiheet
olivat niin omituiset ja yksityiskohdat niin järkyttävät, että sen
julkisuuteen saattaminen lienee juuri niiden takia enemmän suotavaa,
vaikkakin sen selvittämisessä oli paljoa vähemmän tilaa ystäväni
varsinaiselle menettelytavalle, päätelmien johtamiselle, jolla
hän pääsi niin huomattaviin tuloksiin. Otaksun, että tapaus on jo
selostettu montakin kertaa sanomalehdissä, mutta puolentoista palstan
pituinen asiallinen ja suppea sanomalehtiselostus ei ole läheskään niin
mielenkiintoinen kuin seikkaperäinen kertomus, jossa yksityiskohdat
paljastuvat lukijalle oikeassa järjestyksessään ja asia vähitellen
selviää sitä mukaa kuin jokainen uusi huomio tuo lopullisen ratkaisun
yhä lähemmäksi. Puheenaoleva tapaus teki minuun niin syvän vaikutuksen,
ettei se ole vielä nytkään, kahden vuoden kuluttua, sanottavasti
heikentynyt.

Asiat, jotka nyt aion saattaa julkisuuteen, tapahtuivat kesällä
1889 melkein heti sen jälkeen, kun olin mennyt naimisiin. Erottuani
armeijan palveluksesta olin jälleen ruvennut yleislääkäriksi ja
samassa yhteydessä lopullisesti jättänyt Holmesinkin yksikseen
Baker-streetille. Siitä huolimatta kävin jatkuvasti hänen luonaan ja
sain hänet silloin tällöin luopumaan erakon tottumuksistaan ja tulemaan
vastavierailulle. Potilaitteni luku oli säännöllisesti kasvanut, ja
kun asuntoni oli lähellä Paddingtonin asemaa, heidän joukossaan oli
useita rautatieläisiäkin. Eräs heistä, jonka olin parantanut vaikeasta
ja pitkällisestä taudista, ylisti väsymättä taitoani ja koetti saada
kaikki sairaat, joihin hänellä oli vähänkin vaikutusvaltaa, tulemaan
luokseni.

Eräänä aamuna palvelijattaremme koputti oveeni hiukan ennen seitsemää
ja ilmoitti, että vastaanottohuoneessa odotti kaksi miestä, jotka
olivat tulleet Paddingtonin asemalta. Pukeuduin kiireesti, sillä tiesin
kokemuksesta, että rautatiellä sattuneet tapaukset olivat aina vakavaa
laatua, ja riensin alakertaan. Edellämainitsemani ystävä tuli minua
vastaan vastaanottohuoneen ovella, jonka hän sulki huolellisesti.

"Jätin hänet sinne", hän kuiskasi, viitaten peukalollaan olkansa yli,
"hän voi kohtalaisen hyvin".

"Mistä on sitten kysymys?" ihmettelin minä, sillä hänen käytöksestään
olisi voinut luulla, että oven takana oli joku tavallista merkillisempi
olento.

"Uusi potilas", hän kuiskasi. "Katsoin parhaaksi lähteä itse tuomaan
häntä, ettei hän livahtaisi muualle. Ja siellä hän nyt on hyvässä
tallessa. Minun täytyy mennä nyt, tohtori, sillä minulla on työni ja
toimeni niinkuin teilläkin." Samassa hän jo kiiruhti portaita alas,
uskollinen hankkijani, ennen, kuin edes ehdin kiittää häntä.

Potilas, jonka hän oli tuonut, istui vastaanottohuoneessani pöydän
vieressä. Nuori herrasmies, korkeintaan kahdenkymmenen viiden vuoden
ikäinen, niinkuin näytti, yllään vaaleahko matkapuku ja toisen käden
ympärillä tiukasti solmittu nenäliina, joka oli täynnä veriläikkiä.
Kasvot olivat kauniit ja miehekkäät, mutta tavattoman kalpeat. Näin
heti, että hänelle oli tapahtunut jotakin syvästi järkyttävää, jotakin
niin tyrmistyttävää, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa
pysyäkseen tyynenä.

"Olen pahoillani, että herätin teidät näin varhain, tohtori", hän
sanoi, "mutta minulle sattui hyvin ikävä tapaturma viime yönä. Saavuin
tänä aamuna junalla Paddingtonin asemalle ja tiedustellessani sieltä,
mistä löytäisin lääkärin, eräs kunnon mies toi minut tänne. Annoin
nimikorttini palvelustytölle, mutta nyt huomaan hänen jättäneen sen
tuonne sivupöydälle."

Otin kortin ja vilkaisin siihen. "Victor Hatherley, koneinsinööri.
16 A, Victoria-street (3:s kerros)." Siinä olivat varhaisen vieraani
nimi, ammatti ja osoite. "Valitan, että olette saanut odottaa", sanoin
ja istuuduin tuoliini. "Tulette suoraan yölliseltä matkalta, kuten
ymmärrän, ja nehän ovat varsin yksitoikkoisia."

"Minun suhteeni viime yö ei ollut suinkaan yksitoikkoinen", hän virkkoi
ja alkoi nauraa. Ensin sydämellisemmin, mutta sitten yhä kimeämmin ja
vihlovammin ja lopuksi miltei huutamalla, koko ruumis vavisten. Kaikki
lääkärin vaistoni nousivat tuota naurua vastaan.

"Lopettakaa!" huudahdin. "Koettakaa rauhoittua!" Sitten kaadoin hiukan
vettä lasiin, jota tarjosin hänelle, mutta turhaan. Hän oli saanut
hysteerisen kohtauksen, jotka ovat tavallisia suuren ja kiduttavan
jännityksen lauettua. Hetkisen kuluttua hän oli jälleen täysin
rauhallinen, mutta hengästynyt ja väsähtänyt.

"Olen käyttäytynyt kuin mikäkin narri!" hän huohotti.

"Ette suinkaan. Juokaa tämä!" Minä kaadoin veteen tilkan konjakkia,
ja hetkisen kuluttua alkoikin heikko puna nousta hänen verettömille
poskilleen.

"Sepä teki hyvää", hän sanoi sitten. "Ehkä olette nyt ystävällinen,
tohtori, ja katsotte peukaloani, tai oikeammin paikkaa, jossa se oli."

Hän kääri auki nenäliinan ja ojensi kätensä minulle. Tiedän, että
minulla on lujat hermot, mutta siitä huolimatta minua puistatti.
Kädessä oli neljä täysin ehyttä sormea, mutta peukalon kohdalla vain
tummanpunainen, hyytyneeseen vereen peittynyt haava — peukalo oli
katkaistu tai repäisty irti juurta myöten.

"Hyvä Jumala!" minä huudahdin; "niin hirveä haava! Siitä on täytynyt
vuotaa paljon verta."

"Tulihan sitä. Pyörryin heti ja todennäköisesti olin tajuttomana
pitkän ajan. Kun virkosin, haavasta tuli yhä verta, minkä tähden
sidoin nenäliinani lujasti ranteen ympärille ja kiersin sen tiukalle
puukapulalla."

"Oivallista! Teistä olisi pitänyt tulla lääkäri."

"Sehän on teknillinen seikka ja kuuluu niin ollen ammattiini."

"Ase, joka tämän teki, on ollut sekä painava että terävä", sanoin
tarkastaessani haavaa. "Teurastuskirves tai jokin sellainen."
"Tapaturma, mikäli ymmärrän?"

"Ei suinkaan."

"Mitä! Murhayrityskö?"

"Siitä ei ole epäilystäkään."

"Sehän oli kauheata."

Minä pesin ja puhdistin haavan ja sidoin sen karboliveteen kastetuilla
siteillä, joiden väliin sovitin puuvillapehmikkeitä. Potilas puraisi
silloin tällöin huultaan, mutta istui muuten aivan hiljaa.

"Miltä nyt tuntuu?" kysyin, saatuani työni valmiiksi. "Oikein hyvältä.
Konjakkinne ja tuon siteen ansiosta olen nyt kuin toinen mies. Tänne
tullessani olin varsin huonossa kunnossa, eikä ihmekään, kun ajattelen,
mitä minulle viime yönä tapahtui."

"Teidän on ehkä parasta olla puhumatta siitä. Se käy ilmeisesti
hermoillenne."

"Ei enää. Minun täytyy joka tapauksessa ilmoittaa asiasta poliisille,
ja jos minun uskotaan puhuvan totta, niin tulen, näin meidän
kesken sanoen, olemaan vilpittömästi hämmästynyt. Minulla ei ole
mitään muuta pätevää todistusta sangen eriskummallisen seikkailuni
todenperäisyydestä kuin tämä haava, sillä kaikki muut tietoni asiasta
ovat niin epämääräisiä, ettei niillä todisteta mitään. Ja johtolangat,
jotka kykenen antamaan poliisille, jos kertomukseni uskotaan, ovat
sitä paitsi niin puutteelliset, että on hyvin epävarmaa, päästäänkö
rikollisiin konsanaan käsiksi."

"Jos asiassa piilee salaisuus, jonka haluatte saada selvitetyksi ja
paljastetuksi, niin kehoitan lämpimästi teitä käymään ensin ystäväni
Sherlock Holmesin puheilla ennen kuin käännytte virallisen poliisin
puoleen."

"Olen kuullut hänestä ja olisin hyvin iloinen, jos hän ottaisi asiani
tutkittavakseen siitä huolimatta, että minun tietysti täytyy ilmoittaa
asiasta virallisellekin poliisille. Tahtoisitteko antaa minulle
suosituksen?"

"Enemmänkin. Vien teidät hänen luokseen."

"Kiitän teitä vilpittömästi."

"Otamme hevosen ja ajamme sinne yhdessä. Tulemme juuri parahiksi
aamiaiselle. Luuletteko jaksavanne lähteä?"

"Kyllä. En saa rauhaa, ennen kuin olen selostanut seikkailuni."

"Sitten lähetän heti hakemaan hevosta ja käväisen samalla pukeutumassa.
Tulen heti takaisin." Kiiruhdin yläkertaan, selitin asian parilla
sanalla vaimolleni, ja noin viiden minuutin kuluttua istuin uuden
tuttavani vieressä ajurin rattailla matkalla Baker-streetille.

Holmes istui, kuten olin odottanutkin, työhuoneessaan aamutakki yllään
ja luki _Times'in_ poliisiuutisia, vedellen samalla aamuhaikuja
eilispäivänä kertyneistä piipunperistä, savukkeiden ja sikarien
pätkistä, jotka hän aina huolellisesti purki, sekoitti ja levitti
takan reunalle kuivumaan. Hän otti meidät vastaan tapansa mukaan
vaatimattomasti ja ystävällisesti, pyysi pöytään lisää kinkkua ja munia
ja söi hyvällä ruokahalulla aamiaisensa meidän kanssamme. Noustuamme
pöydästä hän sijoitti potilaani sohvaan, sovitti tyynyn hänen päänsä
tueksi ja kaatoi hänelle lasiin konjakkia ja hiukan vettä.

"Huomaa helposti, että teille on tapahtunut jotakin tavatonta, herra
Hatherley", hän sanoi. "Levätkää nyt tässä ja olkaa aivan kuin
kotonanne. Sitten kerrotte meille niin paljon kuin jaksatte, mutta
lopetatte, kun väsytte, ja maistatte virkistykseksi pikku tilkan
konjakkia."

"Suuret kiitokset. Tunnen olevani aivan kuin toinen mies sen jälkeen,
kun tohtori sitoi haavani, ja tarjoamanne aamiainen on karkoittanut
kaiken pahoinvoinnin. Sen tähden käynkin heti käsiksi kummalliseen
seikkailuuni, etten hukkaisi liian paljon kallista aikaanne."

Holmes istui velttona nojatuolissaan, tapansa mukaan silmät puolittain
ummessa ja melkeinpä välinpitämättömän näköisenä; ilme, johon hänen
herpaantumaton valppautensa ja toimelias luonteenlaatunsa peittyivät
kuin väliverhon taakse. Minä istuin häntä vastapäätä, ja niin me
kuuntelimme ääneti, kun vieraamme kohta kohdalta selosti meille
eriskummallisen seikkailunsa.

"Ensinnäkin teidän pitää saada tietää", hän aloitti, "että olen
yksinäinen naimaton mies ja asun Lontoossa täysihoitolassa. Ammatiltani
olen koneinsinööri, erityisalana pumppu- ja vesivoimakoneet,
joihin olen täysin perehtynyt palveltuani seitsemän vuotta Venner
ja Mathesonin tunnetussa liikkeessä Greenwichissä. Suoritettuani
lopullisen valmiustutkinnon kaksi vuotta sitten ja saatuani isä
parkani kuoltua, mikä sattui samaan aikaan, sievoisen perinnön, minä
päätin perustaa oman liikkeen ja vuokrasin sitä varten konttorihuoneen
Victoria-streetiltä.

"Luulen, että itsenäisen liiketoiminnan aloittaminen ja siinä alkuun
pääseminen on kaikista, jotka ovat siihen ryhtyneet, jotakuinkin
työlästä. Minulle se on ollut poikkeuksellisen hankalaa. Kahden vuoden
aikana olen saanut suorittaa vain yhden mitättömän työn ja olla
kolme kertaa neuvonantajana; siinä on ihan kaikki, mitä liikkeessäni
on tehty. Kaiken kaikkiaan olen ansainnut kaksikymmentä seitsemän
puntaa ja kymmenen shillinkiä. Pienessä konttorissani olen joka päivä
odottanut asiakkaita yhdeksästä aamulla neljään iltapäivällä, mutta
turhaan, ja sen tähden aloin jo masentua ja uskoa, etten saisi työtä
konsanaan.

"Eilen kuitenkin, juuri kun aioin poistua, kirjanpitäjäni tuli
ilmoittamaan, että eteisessä oli asiakas, joka pyysi saada tavata
minua. Hän ojensi minulle käyntikortinkin, jossa oli nimi 'Eversti
Lysander Stark'. Tämä oli pitkä mies, keskikokoa hiukan pidempi, mutta
tavattoman laiha. Luulenpa, etten ole milloinkaan varhemmin nähnyt niin
laihaa ja hintelää miestä. Hänellä oli luiseva, kapea leuka ja ohut,
terävä nenä, jonka kummallakin puolella nahka oli kuin pingoitettu
vahvasti ulkonevien poskiluiden päälle. Tämä laihuus ei näyttänyt
kuitenkaan olevan hänen suhteensa millään tavalla sairaalloista, vaan
aivan luonnollista, sillä silmät olivat kirkkaat ja eloisat, askel
joustava ja käytös varmaa ja luontevaa. Puku oli yksinkertainen,
mutta moitteettoman hieno, ja mikäli osaan arvioida, hän oli noin
neljänkymmenen vuoden ikäinen.

"'Herra Hatherley', hän sanoi hiukan saksaksi murtaen, 'teitä on
suositeltu minulle ei vain etevänä ammattimiehenä, mutta myös
henkilönä, joka osaa vaieta ja pitää salaisuuden omana tietonaan.'

"Minä kumarsin, yhtä mielissäni kuin kuka hyvänsä nuori mies, jolle
lausutaan sellaisia kohteliaisuuksia. 'Saanko kysyä, kuka minusta on
antanut niin hyvän arvostelun?' tiedustelin.

"'On ehkä parempi, etten ilmaise sitä teille juuri nyt. Mutta sama
henkilö ilmoitti, ettei teillä ole ketään omaisia, että olette naimaton
ja että asutte yksin Lontoossa.'

"'Asia on niinkuin sanotte', vastasin minä, 'mutta suokaa anteeksi,
kun sanon, etten oikein käsitä, mitä tekemistä näillä seikoilla
on ammattitaitoni kanssa. Otaksuin teidän tulleen luokseni jonkin
ammattiini kuuluvan asian takia.'

"'Niinkuin tulinkin. Ja te huomaatte pian, että kaikki, mitä sanon,
kuuluu asiaan. Tarvitsen apuanne ammattimiehenä, mutta ehtona on
täydellinen vaiteliaisuus — täydellinen ja _ehdoton_ vaiteliaisuus,
ymmärrättekö? Ja siinä suhteessa voin luonnollisesti odottaa enemmän
yksinäiseltä mieheltä kuin sellaiselta, jolla on koti ja perhe.'

"'Jos lupaan vaieta jostakin asiasta', vastasin, 'niin saatte varmasti
luottaa siihen, että pidän lupaukseni.'

"Hän katsoi minua koko ajan tiukasti silmiin, ja minusta tuntui, etten
ollut koskaan nähnyt niin epäluuloista ja läpitunkevaa katsetta.

"'Te siis lupaatte?' hän kysyi lopuksi.

"'Kyllä, minä lupaan.'

"'Ehdottomasti vaieta kaikesta jo nyt, sitten kun olette ryhtynyt
työhön, ja sen jälkeenkin? Vaieta niin täydellisesti, ettette edes
viittaa siihen, ei puheissa eikä kirjeissä?'

"'Olen jo antanut sanani.'

"'Hyvä on.' Samassa hän hypähti salamana ovelle ja kurkisti ulos.
Siellä ei ollut ketään.

"'Kaikki hyvin', hän sanoi, kiiruhtaen takaisin pöytäni ääreen.
'Kirjanpitäjät ovat uteliasta joukkoa ja tavallisesti hyvin kärkkäitä
urkkimaan tietoonsa isäntiensä asioita. Nyt voimme keskustella
turvallisesti.' Hän siirsi tuoliansa aivan viereeni ja alkoi taas
tuijottaa minuun synkästi ja tutkivasti.

"Tuon luurankomaisen miehen kummallinen käytös oli ruvennut tuntumaan
minusta vastenmieliseltä, melkeinpä kammottavalta, eikä senkään pelko,
että menettäisin asiakkaan, voinut pidättää minua ilmaisemasta, että
kävin kärsimättömäksi.

"'Pyydän teitä selostamaan asianne, sir', sanoin hänelle, 'sillä
minulla on niukasti aikaa.' Taivas antakoon minulle anteeksi tuon viime
lauseen, mutta sanat lipsahtivat huuliltani aivan itsestään.

"'Mitä sanoisitte viidestäkymmenestä punnasta yhden yön työstä?' hän
kysyi.

"'Että se riittää erinomaisen hyvin.'

"'Sanoin yhden yön työstä, mutta todellisuudessa siihen ei mene
tuntia enempää. Tahtoisin vain kuulla mielipiteenne hydraulisesta
puristimesta, joka on joutunut epäkuntoon. Jos näytätte, missä vika on,
niin korjaamme sen itse käden käänteessä. Mitä arvelette sellaisesta
tehtävästä?"

"'Se näyttää helpolta ja palkkio riittävältä.'

"'Aivan niin. Tahtoisimme teidän saapuvan tänä iltana viimeisellä
junalla.'

"'Minne sitten?'

"'Eyfordiin Berkshireen. Se on pieni paikkakunta aivan Oxfordshiren
rajalla noin kahdentoista kilometrin päässä Readingista. Paddingtonin
asemalta lähtee juna, joka saapuu sinne neljännestä yli yksitoista.'

"'Hyvä on.'

"'Tulen hevosella asemalle teitä vastaan.'

"'Perille on siis vielä jonkin verran matkaa asemalta?'

"'Eyfordista noin yhdeksän kilometriä. Asumme aivan maaseudun
sydämessä.'

"'Todennäköisesti sieltä ei pääse junalla takaisin ennen aamua. Minun
pitänee jäädä sinne yöksi.'

"'Te voitte aivan hyvin yöpyä meille.'

"'Se on joka tapauksessa hankalaa. Enkö voisi tulla muuhun aikaan, joka
olisi minulle sopivampi?'

"'Olemme harkinneet olevan parasta, että työ suoritetaan yöllä. Sen
tähden maksammekin teille, nuorelle ja tuntemattomalle miehelle,
palkkion, jolla voisi saada ammattinne aivan etevimmätkin miehet
liikkeelle, että kaikki se vaiva, jonka tämä järjestely aiheuttaa
teille, tulisi hyvitetyksi. Mutta jos haluatte kieltäytyä, niin sehän
on luonnollisesti omassa vallassanne.'

"Ajattelin noita viittäkymmentä puntaa ja kuinka tervetulleet ne
olisivat minulle. 'Ei suinkaan', vastasin, 'teen mielihyvällä, mitä
pyydätte. Minusta olisi kuitenkin mieluista saada tietää hiukan
lähemmin, mitä minun oikeastaan on tehtävä.'

"'Aivan niin. On luonnollista, että vaatimani vaitiololupaus on tehnyt
teidät uteliaaksi. Ja mitä minuun tulee, niin tarkoitukseni ei ole
liioin pakottaa teitä ryhtymään mihinkään, ennen kuin olette täysin
selvillä asiasta. Voinko luottaa siihen, ettei meitä kuunnella?'

"'Täydellisesti.'

"'Tilanne on tämmöinen. Otaksun teidän tietävän, että posliinisavi
on hyvin arvokasta ainetta ja että sitä on löydetty Englannissa vain
parista paikasta?'

"'Olen kuullut sanottavan niin.'

"'Jonkin aikaa sitten ostin pienen — varsin pienen — maatilan, joka
on noin kahden penikulman päässä Readingistä, ja onnekseni huomasin,
että eräässä pellossani oli posliinisavea. Tutkiessani löytöäni
lähemmin totesin kuitenkin, että kerros oli aivan ohut, vain yhdysside
kahden paljoa vahvemman kerroksen välillä, jotka olivat kumpikin
valitettavasti naapurini maalla, toinen palstani vasemmalla ja
toinen oikealla puolella. Noilla kunnon ihmisillä ei ollut hämärintä
aavistustakaan siitä, että heillä oli omalla alueellaan aarre,
jota voi verrata kultakaivokseen. Tahdoin luonnollisesti ostaa nuo
alueet mahdollisimman pian, ennen kuin he itse huomaisivat niiden
arvon, mutta minulla ei ollut, ikävä kyllä, varaa siihen. Sen tähden
kerroin löydöstäni parille kolmelle luotettavalle ystävälleni, ja he
ehdottivat, että ottaisimme kaikessa hiljaisuudessa talteen omasta
pellostani löytämäni saven, kunnes saamme kokoon niin suuren pääoman,
että kykenemme ostamaan viereisetkin alueet. Niin sitten tehtiinkin,
ja voidaksemme työskennellä voimaperäisesti ja tarkoituksenmukaisesti
talooni hankittiin hydraulinen puristin. Tämä laite on nyt joutunut
epäkuntoon, kuten jo mainitsin, minkä tähden tahtoisimme teidän tulevan
katsomaan sitä. Olemme tietenkin äärimmäisen arkoja salaisuudestamme,
ja jos saataisiin tietää, että luonamme on käynyt pumppu- ja
vesivoimakoneiden erikoistuntija, niin se luonnollisesti aiheuttaisi
uteliaisuutta ja kaikenlaisia tiedusteluja, jotka voisivat johtaa
siihen, että salaisuutemme tulisi ilmi. Silloin meillä ei olisi enää
mitään mahdollisuutta naapurien maiden lunastamiseen, ja kaikki
suunnitelmamme menisivät myttyyn. Sen tähden teidän täytyy luvata olla
mainitsematta kenellekään ihmiselle, että matkustatte tänä iltana
Eyfordiin. Toivon selostaneeni asian riittävän selvästi?'

"'Täysin selvästi', vastasin minä. 'Eräs kohta jäi kuitenkin hiukan
hämäräksi. En näet oikein ymmärrä, mitä apua teillä voi olla
hydraulisesta puristimesta, sillä minun tietääkseni posliinisavea
kaivetaan aivan samalla tavalla kuin hiekkaa kuopasta.'

"'Meillä on omat menetelmämme', hän sanoi ylimalkaisesti. 'Savi
puristetaan kuutioiksi, jotka on sitten helppo kuljettaa pois kenenkään
tietämättä. Mutta sehän on sivuseikka, joka ei kuulu tähän asiaan.
Nyt olen selostanut teille kaikki, herra Hatherley, ja osoittanut
luottavani teihin. Odotan siis teitä Eyfordin asemalla tänä iltana
neljännestä yli yksitoista.'

"'Tulen varmasti.'

"'Eikä pienintäkään hiiskausta kenellekään', lisäsi hän nousten ja
luoden minuun vielä kerran pitkän tutkivan katseen. Sitten hän ojensi
minulle kylmän ja kostean kätensä ja poistui kiireesti.

"Kun sitten ajattelin asiaa omassa rauhassani tyynesti ja järkevästi,
niin tielleni äkkiarvaamatta tipahtanut tehtävä alkoi tuntua minusta
peräti kummalliselta, kuten hyvin ymmärrätte. Toiselta puolelta olin
tietenkin iloinen, sillä olihan palkkio ainakin kymmenen kertaa
suurempi, kuin jos minua olisi pyydetty itse määräämään hintani, ja
saattoihan olla, että tämä tehtävä toisi mukanaan muitakin töitä. Mutta
asiakkaani sekä ulkonäkö että käytös olivat tehneet minuun syvästi
vastenmielisen vaikutuksen, eikä hänen kertomuksensa posliinisavesta
mielestäni liioin riittänyt selittämään, minkä tähden minun piti
välttämättä saapua vasta sydänyöllä ja minkä tähden hän oli niin
äärimmäisen huolissaan siitä, etten osaisi vaieta asiasta. Sitten
karkoitin kuitenkin mielestäni kaikki nämä epäilykset, söin vankan
illallisen, aioin Paddingtonin asemalle ja nousin junaan, toteltuani
kirjaimellisesti määräystä, etten saisi hiiskua asiasta kenellekään.

"Readingissa minun täytyi nousta junasta ja kävellä toiselle asemalle,
jonne tulin kuitenkin niin ajoissa, että ehdin juuri parahiksi
viimeiseen junaan, josta sitten jäin hiukan yli yksitoista Eyfordin
pienelle ja puolipimeälle asemalle. Olin ainoa matkustaja, eikä
laiturillakaan näkynyt muita kuin uninen asemamies, mutta mentyäni ulos
portista, näin asiakkaani odottavan asemahuoneen varjossa. Sanomatta
sanaakaan hän tarttui käsivarteeni ja auttoi minut vaunuihin, joiden
ovi oli auki. Päästyämme sisään hän sulki heti ikkunat, naputti
seinään, ja samassa lähdimme liikkeelle niin nopeasti kuin hevonen
jaksoi juosta."

"Yksikö hevonen?" kysyi Holmes.

"Yksi."

"Huomasitteko, minkä värinen se oli?"

"Kyllä. Lyhtyjen valossa ehdin nähdä, että se oli tumman ruskea."

"Näyttikö se väsyneeltä vai virkulta?"

"Virkku ja kiiltävä."

"Kiitos. Anteeksi, että keskeytin. Olkaa hyvä ja jatkakaa
mielenkiintoista selostustanne."

"Me ajoimme ainakin tunnin. Eversti Lysander Stark oli sanonut, että
matkaa oli vain yhdeksän kilometriä, mutta nopeudesta ja ajoajasta
päättäen matkaa täytyi olla ainakin puolitoista penikulmaa. Hän
ei virkkanut sanaakaan koko aikana, mutta katsahtaessani silloin
tällöin sivulleni huomasin hänen tutkivasti tarkastelevan minua.
Tiet eivät näytä olevan sielläpäin kovinkaan hyvässä kunnossa, sillä
vaunut heilahtelivat ja hyppivät peloittavasti. Koetin kurkistella
ulos ikkunasta nähdäkseni suunnilleen, missä olimme, mutta ruudut
olivat himmeätä lasia, minkä tähden näin silloin tällöin vain valoja
vilahtavan ohi. Tein aina väliin jonkin huomautuksen saadakseni
hiukan vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, mutta eversti vain murahti
jotakin vastaukseksi eikä keskustelusta tullut mitään. Vihdoin tunsin
ajoneuvojen poikkeavan kuoppaiselta tieltä sileälle sorakäytävälle,
ja samassa pysähdyimmekin. Eversti Stark hypähti ulos ja veti minut
kiireesti eteiseen, jonka ovi oli auki edessämme. Astuimme vaunuista
suoraan eteishalliin, niin etten ehtinyt nähdä talon ulkopuolta edes
vilahdukselta. Ovi paukahti kiinni heti kynnyksen yli päästyämme, ja
samassa kuulin vaunujen poistuvan.

"Eteinen oli pilkkopimeä, ja eversti hapuili käsiinsä tulitikkuja, koko
ajan itsekseen mutisten. Huoneen toisessa päässä avattiin äkkiä ovi ja
lattiaan ilmestyi kirkas valojuova. Se leveni, ja näkyviin tuli nainen,
kädessään lamppu, jota hän piti päänsä yläpuolella kurkottautuen
samalla eteenpäin meitä tähystelemään. Näin, että hän oli kaunis ja
että hänen pukunsa, joka kimmelsi monivivahteisena lampun valossa,
oli kallisarvoista kangasta. Hän sanoi kysyvästi pari sanaa jollakin
vieraalla kielellä, ja kun kumppanini murahtivat vastaukseksi jotakin,
josta en saanut selvää, nainen säpsähti niin rajusti, että lamppu oli
pudota hänen kädestään. Eversti Stark meni hänen luokseen, kuiskasi
pari sanaa ja työnsi hänet takaisin sisään ovesta ja palasi sitten
minun luokseni, lamppu kädessään.

"'Ehkä olette ystävällinen ja odotatte hetkisen tässä huoneessa', hän
lausui ja avasi oven pieneen, yksinkertaisesti sisustettuun huoneeseen,
jossa oli pyöreä pöytä keskellä lattiaa ja urkuharmoni ovensuussa.
Pöydällä näin useita saksalaisia kirjoja. 'Tulen heti takaisin.' Hän
pani lampun harmonin kannelle ja poistui.

"Silmäilin pöydällä näkemiäni kirjoja, ja vaikka saksankielen taitoni
onkin hyvin puutteellinen, totesin, että joukossa oli ainakin kaksi
tieteellistä teosta, kun taas toiset sisälsivät runoutta. Sitten menin
ikkunan luo toivossa, että näkisin edes jotakin ympäristöstä, mutta
ikkuna oli peitetty tiukasti suljetuilla tammiluukuilla. Talossa
oli kummallisen äänetöntä. Käytävästä päin kuului vanhan kellon
tahdikas käynti, mutta muuten vallitsi kaikkialla kuoleman hiljaisuus.
Epämääräinen pelon tunne alkoi hiipiä mieleeni. Ketä nämä saksalaiset
olivat ja mitä he tekivät tässä niin yksinäiseltä vaikuttavassa
paikassa? Ja missä tämä paikka oli? Olin noin puolentoista penikulman
päässä Eyfordista ja parin penikulman päässä Readingista, muuta en
tietänyt, mutta olimmeko ajaneet sieltä pohjoiseen vai etelään,
itäänkö vai länteen päin, siitä minulla ei ollut aavistustakaan.
Mutta täytyihän tämän säteen sisäpuolella olla sekä Reading että
muitakin kaupunkeja, niin että ehkäpä tämä paikka ei ollutkaan niin
syrjässä kuin kuvittelin. Ulkona vallitsevasta hiljaisuudesta päättäen
oli kuitenkin varmaa, että olimme maaseudulla. Kävelin edestakaisin
huoneessa ja hyräilin hiljaa mieleni virkistykseksi, ajatellen samalla,
että luvatut viisikymmentä puntaa olivat hyvin ansaittu palkkio
kaikesta tästä.

"Äkkiä, minun kuulematta sitä ennen vähintäkään ääntä, ovi aukeni
hitaasti. Äsken näkemäni nainen seisoi kynnyksellä lampun kellertävässä
valossa pimeää eteistä vasten. Kauniit kasvot olivat kiihtyneet, ja
minä näin yhdellä silmäyksellä, että hän oli aivan kalpea pelosta, niin
järkytetty, että minuakin värisytti. Kohottaen sormeaan hän kehoitti
minua olemaan vaiti ja kuiskasi sitten joitakin sanoja murteellisella
englanninkielellä, pälyillen koko ajan taaksensa pimeään kuin
säikähtynyt hevonen.

"'Minä poistuisin', hän kuiskasi, ponnistaen, kuten minusta näytti,
kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä. 'Minä poistuisin. Minä en jäisi
tänne. Teidän ei ole hyvä jäädä tänne.'

"'Mutta, hyvä rouva', sanoin minä, 'en ole vielä suorittanut tehtävää,
jota varten tulin tänne. Enhän voi lähteä, ennen kuin olen nähnyt
koneen.'

"'Teidän ei pidä odottaa enää', hän jatkoi. 'Te voitte poistua ovesta,
kukaan ei estä.' Nähdessään minun hymyilevän ja ravistavan päätäni hän
ei jaksanut enää hillitä levottomuuttaan, vaan astui eteeni käsiään
väännellen. 'Jumalan tähden', hän kuiskasi, 'menkää, ennenkuin on
myöhäistä!'

"Mutta minä olen luonnostani hiukan itsepäinen ja hyvinkin kärkäs
ryhtymään työhön ja toimeen, varsinkin jos tiellä näyttää olevan
esteitä. Ajattelin viittäkymmentä puntaani, väsyttävää matkaani ja
edessäni olevaa yötä, joka näytti vähemmän miellyttävältä. Enkö saisi
mitään korvausta? Pitikö minun hiipiä tieheni, ennen kuin olin tehnyt
mitään, ja ilman luvattua palkkiota? Nainenhan saattoi olla vaikka
mielisairas, mistäpä minä tiesin. Sen tähden, vaikka hänen käytöksensä
oli tehnyt minuun syvemmän vaikutuksen, kuin mitä tahdoin itsekään
myöntää, ravistin toistamiseen päätäni ja sanoin, että aioin jäädä
ja suorittaa tehtäväni. Hän näytti aikovan uudistaa pyyntönsä, mutta
samassa kuulimme oven sulkeutuvan yläkerrassa ja askelia portaista.
Hän kuunteli hetkisen, teki epätoivoisen eleen ja katosi yhtä äkkiä ja
äänettömästi kuin oli ilmestynytkin.

"Tulijat olivat eversti Stark ja pieni lihava mies, jonka riippuvaa
leukaa peitti lyhyt harmahtava parta. Hänet esitettiin minulle, ja
hänen nimensä oli Ferguson.

"'Tämä on sihteerini ja työnjohtajani', eversti sanoi. 'Mutta minähän
suljin tämän oven äsken poistuessani. Pelkäänpä, että täällä on ollut
vetoa.'

"'Päinvastoin', sanoin minä. 'Avasin itse oven, kun huone tuntui niin
ummehtuneelta.'

"Hän katsahti minuun epäluuloisesti. 'Ehkäpä siirrymme nyt itse
asiaan', virkkoi hän sitten. 'Minä ja herra Ferguson viemme teidät
katsomaan konetta.'

"'Minun lienee parasta ottaa hattu päähäni?'

"'Se on tarpeetonta, sillä kone on tässä rakennuksessa.'

"'Kaivatteko posliinisavea täällä sisällä?'

"'Ei, ei suinkaan. Täällä se vain puserretaan. Mutta sehän ei kuulu
tähän! Tehtävänne rajoittuu vain siihen, että tutkitte koneen ja
sanotte, missä siinä on vika.'

"Me lähdimme yläkertaan, eversti edellä lamppu kädessään, lihava
työnjohtaja hänen kintereillään ja minä viimeisenä. Talo oli vanha ja
monisokkeloinen, täynnä käytäviä, kapeita kiertoportaita ja matalia
ovia, joiden kynnykset olivat kuluneet syvälle lovelle. Yläkerrassa ei
ollut ainoatakaan mattoa eikä jälkeäkään minkäänlaisesta sisustuksesta,
rappaus oli siellä täällä pudonnut seiniltä ja kosteus oli tunkeutunut
lävitse suurina vihreinä läikkinä. Koetin näyttää mahdollisimman
kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta samalla olin valppaasti
varuillani seuralaisteni suhteen, sillä en ollut suinkaan unohtanut
saamaani varoitusta, vaikka en ollutkaan noudattanut sitä. Ferguson
oli synkkä ja vaitelias mies, mutta siitä vähästä, mitä hän sanoi,
huomasin, että hän ainakin oli englantilainen.

"Eversti Stark seisahtui vihdoin matalan oven eteen, jonka hän avasi.
Sen takana oli pieni nelikulmainen kammio, niin ahdas, että me kolme
tuskin olisimme mahtuneet sisään yhtä aikaa. Ferguson jäi ulkopuolelle,
ja eversti vei minut sisään.

"'Olemme nyt', hän virkkoi, 'aivan puristimen sisässä, niin että meidän
voisi käydä hyvin huonosti, jos se pantaisiin käyntiin. Puristavan
männän taso on näet tässä kattona, ja se painuu monen tonnin voimalla
lattiaa vasten, joka on metallista. Ulkopuolella on useampia pieniä
silintereitä, joista voima jakautuu edelleen moninkertaistuneena,
kuten tiedätte. Kone käy hyvin, mutta nyt siihen on ilmestynyt
jonkinlaista jäykkyyttä ja sen voimakin on heikentynyt. Ehkäpä olette
nyt ystävällinen ja katsotte, mikä vika siinä on.'

"Minä otin lampun ja tarkastin koneen huolellisesti. Se oli todellakin
harvinaisen suuri ja kykeni varmasti kehittämään tavattoman
puserruksen, mutta koetellessani vipusimia, joilla sellaisen koneen
käynti säännöstellään, kuulin omituista suhisevaa ääntä, josta tiesin
heti, että jossakin oli vuoto. Vesi pääsi jotenkin imeytymään takaisin
erääseen sivusilinteriin, ja etsiessäni syytä siihen huomasin, että
männän kumitiiviste oli kutistunut kelvottomaksi. Voiman heikentyminen
johtui ilmeisesti juuri siitä. Selitin asian seuralaisilleni, jotka
kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti ja tekivät useita kysymyksiä, miten
heidän oli meneteltävä saadakseen vian korjatuksi. Sitten menin
pelkästä uteliaisuudesta takaisin koneen puserruskammioon ja katselin
perusteellisesti ympärilleni. Huomasin heti, että juttu posliinisavesta
oli tekaistu, sillä oli aivan mahdotonta olettaa, että näin voimakas
kone olisi hankittu vain sitä varten. Kammion seinät olivat puusta,
mutta permantona oli paksu teräslaatta, jota peitti kauttaaltaan, kuten
näin, ryhmyinen metallikerros. Kumartuessani tutkimaan sitä lähemmin,
nähdäkseni, mitä se oikeastaan oli, kuulin saksankielisen huudahduksen
ja näin ovessa everstin luurankomaiset kasvot.

"'Mitä te teette siellä?' hän tiuskaisi.

"Minua suututti, että minut oli houkuteltu taloon jutulla, jossa ei
ollut ilmeisesti vähintäkään perää. 'Ihailen teidän posliinisaveanne',
vastasin hänelle, 'ja olen sitä mieltä, että voisin todennäköisesti
antaa teille paljoa parempia neuvoja, jos tietäisin, mihin
tarkoitukseen konetta todellisuudessa käytetään.'

"Samassa jo kaduin, että olin vastannut niin äkkipikaisesti. Eversti
katsahti minuun tuimasti ja hänen harmaat silmänsä välähtivät
uhkaavasti.

"'Hyvä on', hän murahti, 'sen saatte heti nähdä.' Hän peräytyi
käytävään ja löi oven lukkoon. Minä syöksyin ovea vasten, väänsin
kahvasta, revin ja potkin, mutta ovi ei hievahtanutkaan. 'Halloo!'
huusin samalla, minkä jaksoin. 'Halloo, eversti! Päästäkää minut ulos!'

"Ja sitten kuulin äkkiä yön hiljaisuudessa äänen, joka sai sydämeni
hypähtämään kurkkuuni. Kuulin vipusimien kolahtelevan ja vuotavan
silinterin alkavan suhista. Hän oli pannut koneen käyntiin. Lamppu
oli vielä lattialla, johon olin asettanut sen lattiaa tutkiessani,
ja sen valossa näin mustan katon painuvan hitaasti ja nytkähdellen
alaspäin, lähenevän, kuten itse parhaiten tiesin, sellaisella voimalla,
että minuutin kuluttua minusta olisi jäljellä vain muodoton läjä.
Minä paiskauduin huutaen ovea vasten, raastoin lukon kahvasta ja
rukoilin everstiä päästämään minut pois, mutta huutoni hukkuivat
koneen aiheuttamaan meluun. Katto oli enää vain puolen metrin päässä
yläpuolellani, niin että nostaessani käteni tunsin sen kovan ryhmyisen
pinnan. Mielessäni välähti ajatus, että puristuksen aiheuttama tuska
olisi suuresti sen mukainen, mihin asentoon jäisin. Jos makaisin
kasvoillani, niin paino ruhjoisi ensin selkäni. Minua värisytti, niin
että vapisin. Ehkäpä kuolemani olisi helpompi, jos makaisin selälläni,
mutta oliko minulla rohkeutta katsella tuon mustan kuolettavan laatan
laskeutumista päälleni? Se oli jo niin matalalla, etten voinut enää
seisoa suorana, mutta samassa huomasin jotakin, joka antoi minulle
vielä pienen toivon pilkahduksen.

"Kuten jo mainitsin, kammion seinät olivat puusta. Silmäillessäni
hädässäni vielä kerran ympärilleni näin seinässä ohuen valojuovan,
joka laajeni yhä leveämmäksi, kunnes seinään ilmestyi nelikulmainen
aukko. Tuskin uskoin silmiäni, että edessäni todellakin oli ovi,
pelastuksen tie kuoleman kidasta. Syöksähdin ulos ja lyyhistyin melkein
tiedottomana lattialle. Aukko sulkeutui takanani ja heti sen jälkeen
kuulin ensin lampun helähtävän säpäleiksi ja sitten puristimien
metallilaattojen kolahtavan vastatusten. Pelastumiseni oli ollut aivan
hiuskarvan varassa.

"Tästä turtumuksestani havahduin siihen, että joku nyki minua kiivaasti
ranteesta. Minä makasin kapeassa käytävässä, jossa oli kivilattia, ja
vieressäni seisoi, kynttilä kädessään, nainen, joka koetti vetää minua
pystyyn. Sama hyvä ystävä, jonka varoituksen olin niin itsepäisesti
hylännyt.

"'Nouskaa! Nouskaa!' hän kuiskasi hätääntyneesti. 'Ne tulevat heti. Ne
huomaavat, ettei puristimessa olekaan ketään. Älkää hukatko kallista
aikaa, vaan tulkaa!'

"Nyt en enää halveksinut hänen neuvojaan. Hoipertelin seisoalleni ja
kiiruhdin hänen jäljessään käytävään ja kiertoportaita alas leveämpään
käytävään, mutta samassa kun pääsimme sinne, kuulimme juoksevia askelia
ja huutoja, joista toiset kuuluivat samasta kerroksesta, jossa olimme,
toiset alempaa. Oppaani pysähtyi ja silmäili neuvottomana ympärilleen.
Sitten hän sysäsi oven auki johonkin makuuhuoneeseen, jonka ikkunasta
kuu paistoi kirkkaasti.

"'Tämä on ainoa mahdollisuutenne', hän kuiskasi; 'Ikkuna on tosin
korkealla, mutta ehkäpä voitte sittenkin hypätä.'

"Hänen vielä puhuessaan käytävän toiseen päähän ilmestyi valoa,
ja minä näin eversti Starkin syöksyvän sisään lyhty toisessa ja
teurastuskirveen näköinen ase toisessa kädessään. Minä loikkasin
huoneen poikki, tyrkkäsin ikkunan auki ja katsahdin ulos. Kuinka
rauhalliselta ja kiehtovalta puutarha näyttikään kuutamossa! Maahan ei
voinut olla kuin kymmenen metriä. Heilautin itseni ulkopuolelle käsieni
varaan riippumaan, mutta en hypännyt vielä, sillä tahdoin kuulla, mitä
pelastajani ja tuon henkeäni himoitsevan roiston välillä tapahtuisi.
Olin päättänyt, että kääntyisin takaisin auttamaan häntä, jos häntä
pideltäisiin pahoin, kävi miten kävi. Samassa eversti oli jo ovella
ja koetti tunkeutua naisen ohi, mutta tämä takertui kiinni häneen ja
harasi vastaan.

"'Fritz! Fritz!' hän huusi englanniksi. 'Muista, mitä lupasit viime
kerralla! Sinä sanoit, ettei sitä tapahtuisi enää milloinkaan. Hän on
vaiti! Hän on vaiti!'

"'Sinä olet järjiltäsi, Elise!' eversti ärjäisi ja koetti päästä irti.
'Sinä viet meidät turmioon. Hän on nähnyt liian paljon. Päästä minut!'
Hän tyrkkäsi naisen luotaan, hypähti ikkunan ääreen ja iski minua kohti
raskaalla aseellaan. Riippuen ulkopuolella minä pidin vielä molemmin
käsin kiinni ikkunalaudasta, kun isku tuli. Tunsin lamauttavaa kipua,
otteeni heltisi, ja minä putosin puutarhaan.

"Päätäni huimasi, mutta pudotessani en ollut saanut mitään vammaa, niin
että hypähdin heti pystyyn ja juoksin pois pensaiden lomitse minkä
jaloistani pääsin, ymmärtäen, etten ollut vielä turvassa vainoojiltani.
Äkkiä tunsin kuitenkin herpaisevaa pahoinvointia ja päätäni alkoi
pyörryttää. Katsahdin käteeni, jota pakotti tuskallisesti, ja näin
silloin ensimmäisen kerran, että peukaloni oli isketty poikki ja
että haavasta vuoti virtanaan verta. Koetin kietoa nenäliinan käteni
ympärille, mutta samassa alkoivat korvani humista ja minä kaaduin
tajuttomana ruusupensaikkoon.

"Kuinka kauan makasin siinä, en tiedä, mutta siitä päättäen, että
kuu oli laskenut ja päivä koitti, kun tulin tuntoihini, minun oli
täytynyt olla verraten kauan tajuttomana. Vaatteeni olivat aivan
kosteat kasteesta ja hihani läpimärkä haavasta vuotaneesta verestä.
Sitä pakotti ja se palautti heti mieleeni yöllisen seikkailuni kaikki
yksityiskohdat. Hypähdin ylös ajatellen, etten ollut vieläkään
turvassa, mutta suureksi hämmästyksekseni en nähnyt huvilaa enkä
puutarhaakaan, kun katselin ympärilleni. Sen sijaan näin aivan
lähelläni leveän maantien, jota reunustavan pensasaidan kulmauksessa
olin maannut, ja hiukan kauempana pitkän matalan rakennuksen. Päästyäni
lähemmäksi totesin, että se oli rautatieasema, sama, jolle olin
saapunut edellisenä iltana. Ellei kädessäni olisi ollut tätä kauheata
haavaa, olisin melkein uskonut, että kokemani kaameat hetket olivat
vain pahaa unta.

"Kuin sumussa saavuin asemalle, jossa tiedustelin aamujunien lähtöä.
Ensimmäisen Readingiin menevän junan sanottiin lähtevän vajaan tunnin
kuluttua. Sama asemamies, jonka olin nähnyt edellisenä iltana, oli
nytkin vuorossa. Tiedustelin, oliko hän kuullut puhuttavan eversti
Lysander Starkista. Nimi oli hänelle outo. Oliko ihan nähnyt vaunuja,
jotka edellisenä iltana odottivat minua? Ei. Oliko läheisyydessä
poliisiasemaa? Lähin oli noin neljän kilometrin päässä.

"Matka oli minulle liian pitkä, voimaton ja sairas kun olin. Sen
tähden päätin odottaa, kunnes pääsisin Lontooseen, ja kääntyä siellä
poliisin puoleen. Saavuttuani kaupunkiin hiukan yli kuusi menin ensin
sidottamaan haavani, ja sitten tohtori toi minut ystävällisesti tänne.
Olen nyt uskonut asiani teille ja olen valmis noudattamaan kaikessa
ohjeitanne."

Me istuimme kumpikin hetkisen ääneti. Sitten Holmes nousi ja otti
hyllyltä paksun niteen, johon hän liimasi sanomalehtileikkeleet.

"Täällä on ilmoitus, joka kiinnostaa teitä", hän virkkoi. "Se oli
kaikissa lehdissä noin vuosi sitten. Se kuuluu: 'Koneinsinööri Jeremiah
Hayling kadonnut tämän kuun 9 p:nä, ikä 26 vuotta. Poistui asunnostaan
klo 10 illalla, eikä ole nähty sen jälkeen. Hänellä oli yllään jne.
Arvelen tämän ilmaisevan niin paljon kuin, että everstin kone oli
silloin viimeksi korjauksen tarpeessa."

"Hyvä Jumala!" potilaani huudahti. "Sehän selittää, mitä tuo nainen
sanoi."

"Epäilemättä. Eversti on ilmeisesti kylmä ja täysin häikäilemätön mies,
joka on lujasti päättänyt, ettei mikään saa estää eikä tehdä tyhjäksi
hänen suunnitelmiaan, yhtä säälimätön, kuin muinaiset merirosvot, jotka
eivät jättäneet ketään henkiin valtaamillaan laivoilla. Mutta nyt
meidän täytyy toimia ripeästi, niin että jos jaksatte, menemme heti
Scotland-yardiin ja jatkamme sieltä matkaa Eyfordiin."

Kolme tuntia myöhemmin istuimme junassa matkalla Readingista mainittuun
Berkshiren pikku kylään. Sherlock Holmes, insinööri, tarkastaja
Bradstreet Scotland-yardilta, yksi siviilipukuinen konstaapeli ja
minä. Bradstreet oli levittänyt kartan penkille viereensä ja piirsi
parhaillaan ympyrää, keskipisteenä Eyford.

"Kas niin, tämä ympyrä on piirretty kuudentoista kilometrin säteellä",
hän virkkoi sitten. "Paikan, jota etsimme, täytyy olla jossakin tämän
kehän läheisyydessä. Tehän sanoitte noin kuusitoista kilometriä, sir?"

"Niin, matka kesti runsaasti tunnin."

"Ja te otaksutte, että teidät tuotiin takaisin koko tämä matka
ollessanne tajuttomana?"

"Sen on täytynyt olla niin. Muistan itsekin hämärästi, että minut
nostettiin maasta ja kannettiin jonnekin."

"Sitten en ymmärrä", sanoin minä, "miksi he eivät täyttäneet aiettaan
ja tappaneet teitä löytäessään teidät puutarhasta. Naisen rukoukset
ehkä vaikuttivat sen verran, ettei roisto enää rohjennut tehdä sitä."

"Tuskinpa. En ole milloinkaan nähnyt niin julmia ja päättäväisiä
kasvoja."

"Sen saamme pian nähdä", keskeytti Bradstreet. "Saatuani ympyräni nyt
valmiiksi toivon vain, että tietäisin, mistä sen kohdasta löydämme nuo
ihmiset."

"Luulen voivani osoittaa sen teille", Holmes sanoi vaatimattomasti.

"Onko mielipiteenne jo nyt valmis?" tarkastaja huudahti. "Katsotaanpa,
ketkä ovat samaa mieltä kanssanne. Minä puolestani sanon, että paikka
on jossakin etelän suunnalla, koska seutu on sielläpäin harvempaan
asuttua."

"Ja minä, että se on idässä", sanoi potilaani.

"Ja minä, että se on lännessä", sanoi konstaapeli. "Sielläpäin on
useampia pikku kyliä."

"Ja minä, että se on pohjoisessa", lisäsin vuorostani, "koska siellä
ei ole kukkuloita. Potilaani sanoi, ettei hän huomannut matkalla
ainoatakaan mäkeä."

"No jopa jotakin!" huudahti Bradstreet nauraen. "Niin monta mieltä kuin
päätäkin! Olemme jakaneet keskenämme koko kompassin. Keneen te yhdytte,
herra Holmes?"

"Te olette kaikki väärässä."

"Mutta eihän voi olla mahdollista, että me _kaikki_ olemme väärässä."

"Kyllä, ainakin tässä tapauksessa. Minä sanon, että paikka on tuossa."
Hän painoi sormensa ympyrän keskukseen. "Tästä me löydämme heidät."

"Entäs se puolentoista penikulman ajomatka?" ihmetteli Hatherley.

"Noin kahdeksan kilometriä sinne ja saman verran takaisin. Mikään ei
ole sen yksinkertaisempaa. Sanoittehan itse, että hevonen oli virkku ja
kiiltävä, kun nousitte vaunuihin. Miten se voisi olla mahdollista, jos
sillä olisi ajettu puolitoista penikulmaa huonoja teitä?"

"Voihan todellakin olla, että tässä piilee jokin sellainen kepponen",
Bradstreet huomautti miettivästi. "Tuon joukon puuhista ei ole muuten
luonnollisesti epäilystäkään."

"Ei vähintäkään", vastasi Holmes. "He ovat vääränrahan tekijöitä
tavallista laajemmassa mittasuhteessa ja käyttivät konettaan juuri
siihen tarkoitukseen."

"Olemme jo kauan tienneet, että jokin ovela joukkue on työssä ja
toimessa", tarkastaja huomautti. "Vääriä hopearahoja on tuhansittain
liikkeellä. Jälkiä olemme seuranneet Readingiin saakka, mutta sen
pidemmälle emme ole päässeet. Siellä ne on lakaistu umpeen niin
taitavasti, että näkee kaikesta heidän olevan vanhoja tekijöitä.
Mutta tämä onnellinen sattuma todennäköisesti tuo koko joukon suoraan
kynsiimme."

Mutta hän erehtyi, sillä näiden pahantekijöiden ei ollut sallittu
joutua oikeuden käsiin. Saapuessamme Eyfordin asemalle näimme paksun
savupatsaan nousevan ilmaan läheltä pienen metsikön takaa.

"Tulipalo?" kysyi Bradstreet noustuamme junasta.

"Niin, sir", vastasi asemapäällikkö.

"Milloin se alkoi?"

"Kuulin sen alkaneen jo yöllä, ja nyt on koko talo tulessa."

"Kenen talo se on?"

"Tohtori Becherin."

"Sanokaahan", insinööri keskeytti, "onko tohtori Becher saksalainen ja
hyvin laiha ja onko hänellä terävä nenä?"

Asemapäällikkö nauroi sydämellisesti. "Ei, sir, tohtori Becher
on englantilainen, eikä koko paikkakunnalla ole toista niin
lihavaa herraa. Mutta hänen luonaan on eräs herrasmies, potilas
kaikitenkin, joka on ulkomaalainen ja sen näköinen, ettei kunnollinen
berkshireläinen pihvi tekisi hänelle pahaa."

Asemapäällikkö ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun me jo
kiiruhdimme savupatsasta kohti. Metsikön toisella puolella näimme
matalan kunnaan laella suuren valkoiseksi rapatun talon kauttaaltaan
tulessa ja puutarhassa sen edessä ruiskuja ja palokuntalaisia, jotka
turhaan koettivat saada tulen riehunnan rajoitetuksi.

"Siinä se on!" huudahti Hatherley kiihtyneesti. "Tuolla on soratie ja
tuolla ruusupensaat, joiden alla makasin. Ja tuosta toisen kerroksen
ikkunasta minä hyppäsin."

"Te olette ainakin tavallaan kostanut puolestanne", virkkoi Holmes. "Ei
ole näet epäilystäkään, etteivätkö kammion puuseinät syttyneet juuri
teidän lampustanne, kun se särkyi puristimessa, vaikka vainoojanne
eivät huomanneet sitä ajaessaan teitä takaa. Voihan olla, että yölliset
ystävänne ovat täällä saapuvilla, niin että katselkaa kiinteästi
ympärillenne, mutta omasta puolestani luulen heidän olevan jo
penikulmien päässä."

Ja Holmes oli oikeassa, sillä tuosta kauniista naisesta,
väkivaltaisesta saksalaisesta ja vaiteliaasta englantilaisesta ei
kuultu sen jälkeen hiiskaustakaan. Eräs talonpoika oli varhain samana
aamuna kohdannut ajoneuvot, joissa oli useampia henkilöitä ja joitakin
suuria laatikoita ja jotka olivat hyvää kyytiä menossa Readingiin
päin, mutta siellä karkulaisten jäljet hävisivät niin tyystin, ettei
Holmeskaan kyennyt saamaan selville, minne ne olivat menneet.

Palokuntalaiset olivat suuresti hämmästyneet nähdessään, mitä kaikkea
talo sisälsi, ja varsinkin kun toisen kerroksen eräältä ikkunalta
löytyi juuri katkaistu ihmisen peukalo. Myöhään iltapäivällä heidän
ponnistuksensa johtivat vihdoin tulokseen, ja tulen valta vaimeni,
mutta sitä ennen oli katto jo romahtanut sisään ja koko talo muuttunut
niin läpeensä hävitetyksi, ettei koneesta, jonka tutkiminen oli käynyt
potilaalleni niin kalliiksi, ollut jäljellä muuta kuin joitakin
vääntyneitä silintereitä ja teräsputkia. Eräässä ulkohuoneessa oli
suuri varasto nikkeliä ja tinaa, mutta valmiita rahoja ei löytynyt,
mikä viittaa siihen, että ne todennäköisesti vietiin pois noissa
suurissa laatikoissa, joista äsken mainittiin.

Millä tavalla insinöörimme oli joutunut puutarhasta paikkaan, jossa hän
tuli tuntoihinsa, olisi jäänyt ainiaaksi selvittämättä, ellei pehmeä
maa olisi ilmaissut sitä täysin selvästi. Hänet oli ilmeisesti kantanut
pois kaksi henkilöä, joista toisella oli poikkeuksellisen pienet jalat
ja toisella huomattavan suuret. Meistä oli todennäköisintä, että tuo
vaitelias englantilainen, joka oli nähtävästi rauhallisempi ja vähemmän
verenhimoinen kuin hänen saksalainen kumppaninsa, oli auttanut naista
viemään heidän tajuttoman uhrinsa pois vaaran läheisyydestä.

"Olipa tämäkin kaunis juttu", insinöörimme sanoi surullisesti, kun
nousimme junaan palataksemme Lontooseen. "Olen menettänyt peukaloni.
Olen menettänyt viidenkymmenen punnan palkkioni. Ja mitä olen saanut
vastapainoiksi?"

"Kokemusta", Holmes vastasi hymyillen. "Siitä voi olla välillisesti
paljon hyötyäkin. Kirjoittamalla seikkailustanne kertomuksen ja
julkaisemalla sen te olette pian siinä asemassa, että kaikki haluavat
tutustua teihin."




IV.

KALIFORNIALAINEN MORSIAN.


Lordi St. Simonin avioliitto ja sen omituinen loppu ovat jo kauan
sitten lakanneet olemasta puheenaiheena hienostopiireissä, joihin tämä
kovaosainen sulhanen kuuluu. Uudet häväistysjutut ovat saattaneet
sen varjoon, ja niiden huvittavammat yksityiskohdat ovat kääntäneet
huomion pois tästä neljä vuotta sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä.
Mutta koska minulla on syytä uskoa, ettei asiaa ole kokonaisuudessaan
milloinkaan paljastettu suurelle yleisölle, ja kun asian selviäminen on
huomattavasti ystäväni Sherlock Holmesin ansiota, niin minusta tuntuu,
ettei hänen kokemuksiaan käsittelevä muistelmakokoelma ole täydellinen
ilman pientä kuvausta tästäkin varsin huomattavasta tapauksesta.

Joitakin viikkoja ennen häitäni, minun vielä asuessani Holmesin luona
Baker-streetillä, hän tuli eräänä päivänä kotiin iltakävelyltä ja löysi
kirjoituspöydältään kirjeen. Olin ollut sisällä koko päivän, sillä ilma
oli äkkiä käynyt sateiseksi ja tuuliseksi, ja kuula, jonka olin toiseen
jalkaani häipyneenä tuonut kotiin muistona Afganistanin retkeltäni,
kiusasi minua ilkeästi ja itsepintaisesti. Lojuen nojatuolissani,
sääret toisella tuolilla, lueskelin sanomalehtiä, joita oli suuri kasa
vieressäni, kunnes lopulta sysäsin ne luotani, kylläisenä uutisista, ja
lepäsin toimettomana katsellen suuria nimikirjaimia, jotka kruunun kera
koristivat pöydälle jätettyä kirjekuorta, ihmetellen, kenen ylhäisen
henkilön kanssa ystäväni nyt oli kirjeenvaihdossa.

"Täällä odottaa sinua erittäin hieno kirje", huomautin, kun Holmes
astui sisään. "Aamulla saamasi kirjeet olivat, mikäli muistan oikein,
eräältä kalakauppiaalta ja tullinuuskijalta."

"Niin, kirjeenvaihtoni on todellakin sikäli viehättävä, että se on
sangen kirjava", hän vastasi hymyillen, "ja alemmista piireistä saamani
kirjeet ovat tavallisesti mielenkiintoisimmat. Tämä näyttää olevan
tuommoinen ikävä kutsu johonkin hienoon tilaisuuteen, jossa on pakko
joko ikävystyä tai valehdella."

Hän mursi sinetin ja silmäili sisällystä.

"Annahan olla, tämä taitaa sittenkin olla jotakin mielenkiintoista."

"Ei siis mikään kutsukirje?"

"Ei. Puhtaasti ammatillinen."

"Ylhäiseltä henkilöltä?"

"Englannin vihaisimpia."

"Onnittelen, hyvä Holmes."

"Sanon sinulle vilpittömästi, Watson, että asiakkaani yhteiskunnallinen
asema merkitsee minulle paljoa vähemmän kuin itse tapaus. Mutta voihan
olla, että esilläoleva asia osoittautuu suhteellisesti aivan yhtä
mielenkiintoiseksi. Sinähän olet lukenut lehdet hyvin huolellisesti
viime aikoina, eikö niin?"

"Siltä ainakin näyttää", myönsin paheksuvasti ja osoitin nurkkaan
kerääntynyttä korkeata lehtipinoa. "Ei ole ollut muuta tekemistä."

"Sepä hyvä, sillä nythän voit selostaa yhtä ja toista minullekin. En
näet lue milloinkaan muuta kuin poliisiuutiset ja oikeudenkäyntejä
koskevat selostukset. Viimeksimainitut ovat aina opettavaisia. Mutta
jos olet tarkasti seurannut päiväntapahtumia, niin olet varmaankin
lukenut lordi St. Simonista ja hänen haistaan."

"Kyllä, mitä suurimmalla mielenkiinnolla."

"Hyvä. Tämä kirje on lordi St. Simonilta. Luen sen sinulle, ja sitten
saat palkkioksi hakea esiin kaikki, mitä noissa lehdissä on kirjoitettu
asiasta. Hän kirjoittaa:

 "'Herra Sherlock Holmes.

 Lordi Backwater on sanonut minulle, että voin täydellisesti luottaa
 arvostelukykyynne ja vaiteliaisuuteenne. Sen tähden olen päättänyt
 tulla luoksenne neuvottelemaan eräästä kiusallisesta tapauksesta, joka
 on sattunut häitteni yhteydessä. Herra Lestrade, Scotland-yardilta, on
 jo ryhtynyt tutkimaan asiaa, mutta hän sanoo, ettei hänellä ole mitään
 vastaan työskennellä yhdessä Teidän kanssanne. Hän on päinvastoin sitä
 mieltä, että ehkä voisitte auttaakin häntä. Minä tulen kello neljä
 iltapäivällä, ja jos Teillä sattuisi olemaan silloin muuta tekemistä,
 niin pyydän siirtämään sen tuonnemmaksi, koska asiani on äärimmäisen
 tärkeä.

                                     Teidän Robert St. Simon.'

"Kirje on päivätty Grosvenor Mansionissa ja kirjoitettu sulkakynällä.
Jalolle lordille on vielä tapahtunut sellainen onnettomuus, että hän on
tahrinut oikean pikkusormensa ulkosyrjän musteeseen", lopetti Holmes
taittaen kirjeen kokoon.

"Hän sanoo tulevansa neljän aikana. Kello on nyt kolme. Hän on täällä
tunnin kuluttua."

"Sitten minulla on juuri parahiksi aikaa tutustua sinun avullasi
asiaan. Tarkasta nyt nuo sanomalehdet ja aseta ne päiväjärjestykseen
sillä aikaa kun katson, kuka meidän asiakkaamme oikeastaan on." Hän
otti kookkaan punakantisen niteen uunin vierestä hyllyltä, jossa pH
kaikenlaisia hakemistoja. "Tässä hän on." Hän istuutui ja pani kirjan
polvilleen, taitettuaan ensin hiukan sen niskaa avaamansa sivun
kohdalta.

"'Robert Walsingham de Vere St. Simon, Balmoralin herttuan toinen
poika — hm! Vaakuna: Taivaansinisellä pohjalla kolme valkoista
lumpeenkukkaa mustan poikkiraidan yläpuolella. Syntynyt 1846.'
Nyt siis neljänkymmenen yhden vuoden ikäinen. Jotakuinkin vanha
sulhasmieheksi. Oli alusmaiden ministerinä viime hallituksessa.
Herttua, hänen isänsä, oli aikoinaan ulkoasiain ministerinä. He
polveutuvat Plantagenet-suvusta suoraan alenevassa polvessa ja herttuan
äidin puolelta Tudoreista. Tästä ei paljoakaan viisastu. Minun täytynee
turvautua sinuun, Watson, saadakseni tietää jotakin, josta meillä on
hyötyä."

"Puheenaolevien uutisten löytäminen ei ole lainkaan vaikeata",
sanoin minä, "sillä asiahan tapahtui aivan äskettäin ja oli niin
ainutlaatuinen, että kiinnostuin siihen. En huolinut puhua siitä
sinulle, koska tiesin sinun parhaillaan tutkivan jotakin tapausta.
Ethän pidä siitä, että sinua häiritään silloin muilla asioilla."

"Tarkoitat Grosvenor-squaren huonekaluvaunuihin liittynyttä pikku
juttua. Se on jo selvitetty — oli todellisuudessa selvä jo alun perin.
Näytähän minulle etsintäsi tulokset."

"Tämä, jonka onnistuin vielä löytämään, on ensimmäisiä. Se oli _The
Morning Post'in_ perheuutisissa pari viikkoa sitten. 'Mikäli huhuissa
on perää', sanotaan tässä, 'lienee lordi Robert St. Simonin, Balmoralin
herttuan toisen pojan, ja neiti Hatty Doranin, herra Aloysius Doranin,
San Franciscosta, Kaliforniasta, tyttären, välinen avioliitto päätetty
asia, ja vietettäneen häät lähitulevaisuudessa.' Siinä kaikki.

"Lyhyesti ja asiallisesti", huomautti Holmes ojentaen pitkät hoikat
säärensä tulta kohti.

"Samasta asiasta oli eräässä toisessa lehdessä samalla viikolla hiukan
pidempi uutinen. Tässä se onkin. 'Pian käy välttämättömäksi ryhtyä
suojelemaan avioliittomarkkinoita, sillä nykyinen vapaan kaupan
periaate ei ole kotimaisille tuotteille sillä alalla suinkaan eduksi.
Suur-Britanian vanhat ylhäiset kodit joutuvat toinen toisensa jälkeen
Atlantin takana syntyneiden ja kasvaneiden suloisten serkkujemme
käsiin. Saalisten luetteloon, jotka nuo lumoavat valloittajattaret
ovat korjanneet huostaansa, on viime viikolla jälleen tehty huomiota
herättävä merkintä. Lordi St. Simon, jota pienen lemmenjumalan nuolet
eivät ole kyenneet haavoittamaan kahteenkymmeneen vuoteen, on nyt
lopullisesti ilmoittanut menevänsä avioliittoon neiti Hatty Doranin,
erään kalifornialaisen miljonäärin tyttären, kanssa. Neiti Doran,
jonka kaunis olemus ja viehättävät kasvot herättivät suurta huomiota
Westbury Housen juhlallisuuksissa, on isänsä ainoa lapsi, ja yleisesti
puhutaan, että hänen myötäjäisensä tulevat melkoisesti ylittämään
kuusinumeroiset luvut. Ja kun on julkinen salaisuus, että Balmoralin
herttua on viime vuosina ollut pakotettu myymään taulujaan ja kun lordi
St. Simonilla ei ole henkilökohtaista omaisuutta, Birchmoorin pientä
maatilaa lukuunottamatta, niin on ilmeistä, ettei kalifornialainen
perijättäremme ole ainoa, jolla on etua tästä liitosta, vaikkakin
hänestä, tasavallan tyttärestä, sen välityksellä tulee Englannin
ylhäisön huomattu jäsen.'"

"Onko vielä muita?" Holmes tiedusteli haukotellen.

"Paljonkin. _The Morning Post'issa_ on toinen uutinen, jossa sanotaan,
että nuori pari vihitään kaikessa hiljaisuudessa Pyhän Yrjön kirkossa
Hannover-squarella, että tilaisuuteen kutsutaan vain puolikymmentä
lähintä ystävää ja että seurue ajaa sieltä Lancaster Gatelle taloon,
jonka herra Aloysius Doran on vuokrannut. Kaksi viikkoa myöhemmin —
siis viime keskiviikkona — ilmoitetaan sitten lyhyesti, että häät
on vietetty ja että kuherruskuukausi vietetään lordi Backwaterin
maatilalla lähellä Petersfieldiä. Siinä kaikki uutiset, jotka näin
ennen morsiamen katoamista."

"Ennen mitä?" kysyi Holmes kiivaasti.

"Ennen ladyn katoamista."

"Milloin hän sitten katosi?"

"Hääaterialta."

"No jopa jotakin. Asiahan on kiinnostavampi, kuin mitä luulinkaan;
todellakin aivan järkyttävä."

"Minustakin se oli tavallista erikoisempi,"

"Sattuuhan usein, että jompikumpi asianomainen katoaa ennen vihille
menoa ja välistä myös kuherruskuukauden aikana, mutta en muista
ainoatakaan tapausta, jossa toinen olisi lähtenyt matkoihinsa näin
äkkiarvaamatta. Luehan yksityiskohdat."

"Siinä suhteessa on selostus varsin puutteellinen."

"Ehkäpä voimme itse paikata aukot."

"Ne sisältyvät sellaisenaan erääseen eilispäivän aamulehteen
uutisena, jonka nyt luen sinulle. Otsakkeena on: 'Omituinen tapaus
ylhäisövihkiäisissä.' Sitten seuraa:

"'Lordi Robert St. Simonin koko suku on äärimmäisen hämmästynyt ja
loukkaantunut lordin vihkiäisten yhteydessä sattuneiden kummallisten
ja kiusallisten tapausten johdosta. Vihkiminen toimitettiin, kuten
eilispäivän lehdissä lyhyesti mainittiin, toissa päivänä aamulla, mutta
siitä lähtien itsepintaisesti liikkuneiden huhujen todenperäisyys on
voitu todeta vasta nyt. Ystävien yrityksistä huolimatta, ettei asiasta
tihkuisi mitään julkisuuteen, yleisön huomio on kohdistunut siihen niin
vilkkaasti ja läheisesti, ettei tietämättömyyden teeskentely asiasta,
joka on yleisenä puheenaiheena, ole enää hyväksi.

"'Vihkiminen toimitettiin kaikessa hiljaisuudessa Pyhän Yrjön kirkossa
Hannover-squarella, ja läsnä olivat vain morsiamen isä herra Aloysius
Doran, Balmoralin herttuatar, lordi Backmater, lordi Eustace ja lady
Clara St. Simon (sulhasen nuorempi veli ja sisar) sekä lady Alicia
Whittington. Koko seurue ajoi sitten herra Aloysius Doranin kotiin
Lancaster Gatelle, jossa aamiainen odotti. Joku nainen, jonka nimestä
ei ole tietoa, näyttää matkaansaattaneen siellä jonkin verran häiriötä
koettamalla tunkeutua sisään vieraiden jäljessä, väittäen, että
hänellä oli vaatimuksia lordi St. Simonin suhteen; ja hovimestarin
onnistui karkoittaa hänet lakeijan avulla vasta sitten, kun nainen
oli toimeenpannut pitkän ja kiusallisen kohtauksen. Morsian, joka oli
onneksi ehtinyt mennä sisään ennen tätä kiusallista välikohtausta, oli
käynyt pöytään toisten mukana, mutta oli sitten valittanut olevansa
pahoinvoipa ja poistunut huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut takaisin,
lähti isä hakemaan häntä ja sai kuulla palvelijoilta, että nuori
rouva oli vain käväissyt huoneessaan, ottanut kappansa ja hattunsa
ja kiiruhtanut ulos. Eräs lakeija todisti nähneensä naisen menevän
ulos, johon kuvaus sopi, mutta ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että
nainen olisi ollut hänen emäntänsä, jonka hän tiesi olevan sisällä
toisten seurassa. Päästyään varmuuteen, että tytär oli hävinnyt, herra
Aloysius Doran ilmoitti sulhasen kanssa asiasta heti poliisille, joka
todennäköisesti ennen pitkää selvittäneekin tämän varsin omituisen
tapauksen. Sitä tutkitaan tarmokkaasti, mutta kadonneen morsiamen
olinpaikasta ei ollut vielä viime yönä mitään tietoa. Liikkeellä on
kaikenlaisia huhuja, muiden muassa, että poliisi olisi pidättänyt
naisen, joka oli toimeenpannut yllämainitun häiritsevän välikohtauksen,
ja että tämä olisi joko mustasukkaisuudesta tai muusta syystä jotenkin
sekaantunut morsiamen kummalliseen häviämiseen.'"

"Siinäkö kaikki?"

"Eräässä toisessa aamulehdessä on vielä hyvin lyhyt uutinen, mutta
paljonsanova."

"Mikä se on?"

"Että neiti Flora Miliar, häiriön matkaansaattaja, on todellakin
pidätetty. Hän näyttää olleen ennen tanssijattarena Allegrossa ja
seurustelleen joitakin vuosia sulhasen kanssa. Siinä kaikki, mutta
nythän oletkin jo selvillä tapauksesta — ainakin sen verran, kuin mitä
siitä on kerrottu sanomalehdissä."

"Ja se näkyy olevankin poikkeuksellisen mielenkiintoinen tapaus. En
olisi tahtonut menettää sitä millään hinnalla. Mutta kuulen ovikellon
soivan, ja kun kello on pari minuuttia yli neljä, olen varma, että
ylhäinen asiakkaamme on saapunut. Älä ajattelekaan poistua, Watson,
sillä näen mielelläni, että läsnä on todistaja, joka painaa mieleensä
kaikki, vaikkapa vain muistini tueksi."

"Lordi Robert St. Simon", ilmoitti eteispoika avaten oven. Sisään astui
kalpeahko, miellyttävän ja hienostuneen näköinen kyömynenäinen herra,
jonka ilmeessä oli jotakin väsähtänyttä ja hermostunutta suun ympärillä
ja jonka lujasta avoimesta katseesta näki hänen tottuneen käskemään ja
näkemään, että hänen käskyjään myös toteltiin. Hän vaikutti reippaalta,
mutta ei nuorekkaalta, sillä hän kulki kumarassa ja polvet hiukan
koukussa. Ja kun hän otti hatun päästään, näimme, että tukkakin oli
reunoilta harmaantunut ja ohut päälaella. Puku oli hieno ja melkeinpä
keikarimaisen muodikas — korkea kaulus, musta pitkätakki, valkoiset
liivit, keltaiset hansikkaat, kiiltonahkakengät ja vaaleat säärystimet.
Hän astui hitaasti peremmälle, käännellen päätään oikeaan ja vasempaan
ja kieputtaen oikeassa kädessään nauhaan kiinnitettyjä kultaisia
silmälasejaan.

"Hyvää päivää, lordi St. Simon", Holmes tervehti nousten ja kumartaen.
"Käykää istumaan tähän korituoliin, pyydän. Tämä on ystäväni ja
ammattitoverini, tohtori Watson. Siirtykää hiukan lähemmäksi tulta ja
puhelkaamme asiasta, jonka takia olette tullut tänne."

"Asia on minulle mitä kiusallisin, kuten ilman muuta ymmärrätte, herra
Holmes. Minua on syvästi loukattu. Olen varma, että teillä on ennenkin
ollut samanlaisia arkaluontoisia tehtäviä, mutta otaksun, etteivät
aikaisemmat asiakkaanne ole olleet minun yhteiskuntaluokastani."

"Ei, menen arvoasteikossa alaspäin."

"Pyydän anteeksi — alaspäinkö?"

"Viime asiakkaani tämmöisissä perheasioissa oli kuningas."

"Niinkö! Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Mikä kuningas?"

"Ruotsin kuningas."

"Mitä? Oliko hänenkin vaimonsa kadonnut?"

"Tehän ymmärrätte", Holmes sanoi sävyisästi, "että kaikki asiakkaani
ovat vaiteliaisuuteni suhteen samassa asemassa kuin tekin haluatte
olla."

"Luonnollisesti! Aivan oikein! Aivan oikein! Pyydän anteeksi. — Mitä
tähän minun asiaani tulee, olen valmis antamaan teille kaikki tiedot,
jotka voivat auttaa teitä toteamaan, mitä on tapahtunut ja miten."

"Kiitän. Kaiken sen, mitä lehdet ovat kertoneet asiasta, tiedän jo,
mutta en enempää. Otaksun, että esimerkiksi tämä selostus morsiamen
katoamisesta on totuuden mukainen."

Lordi luki uutisen. "Mitä tässä kerrotaan, on kaikki totta."

"Mutta sitä pitää huomattavasti täydentää, ennen kuin siitä on
mitään hyötyä. Luulen pääseväni nopeimmin perille, jos saan kysellä
yksityiskohdista suoraan teiltä."

"Olkaa hyvä."

"Milloin kohtasitte neiti Hatty Doranin ensimmäisen kerran?"

"Vuosi sitten San Franciscossa,"

"Te matkustelitte Yhdysvalloissa?"

"Niin."

"Menittekö silloin kihloihin?"

"Emme."

"Mutta välinne olivat tuttavalliset?"

"Hänen seuransa huvitti ja miellytti minua, ja hän kyllä huomasi sen."

"Hänen isänsä on rikas?"

"Lännen rikkaimpia miehiä, sanotaan."

"Millä tavalla hän on koonnut omaisuutensa?"

"Kaivoksilla. Joitakin vuosia sitten hänellä ei ollut mitään. Sitten
hän löysi kultaa, rupesi keinottelemaan ja nousi äkkiä pinnalle."

"Entä mikä on oma mielipiteenne hänen tyttärensä — tarkoitan vaimonne —
luonteesta?"

Lordi pyöritti silmälasejaan hiukan kiivaammin ja tuijotti tuleen.
"Vaimoni oli, näettekös, jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ennen
kuin hänen isänsä rikastui", lausui hän sitten. "Hän kasvoi omassa
vapaudessaan kaivosleireissä ja samoili metsissä ja vuorilla, niin
että hänen kasvatuksensa on enemmän luonnosta kuin koulumestarilta
saatua. Hän on, kuten me englantilaiset sanomme, oikea rasavilli,
raju ja vapaa, jota eivät mitkään traditiot kahlehdi. Samalla kiivas
ja äkkipikainenkin — kuohuva tulivuori, olin vähällä sanoa. Päätökset
kypsyvät silmänräpäyksessä, eikä hän suinkaan arkaile toteuttaa niitä.
Mutta toiselta puolelta olin varma, että hän on pohjaltaan jalo luonne,
ja juuri sen tähden olinkin valmis antamaan hänelle nimen, joka minulla
on kunnia omistaa (hän rykäisi juhlallisesti). Uskon, että hän on
uhrautuvainen ja että hän inhoaa kaikkea halpamaista ja häpeällistä."

"Onko teillä hänen valokuvansa?"

"Otin mukaani tämän." Lordi avasi pienen medaljongin, jossa oli
viehättävän nuoren naisen kuva. Se ei ollut valokuva, vaan norsunluulle
maalattu pieni taideteos, jonka tekijä oli saanut loistavasti esiin
mustan, kimmeltävän tukan, suuret tummat silmät ja hurmaavan suun.
Holmes katseli kuvaa kauan ja tutkivasti. Sitten hän sulki medaljongin
ja ojensi sen takaisin lordille.

"Neiti Doran tuli sitten Lontooseen ja tuttavuutenne uusiintui täällä."

"Aivan niin. Hänen isänsä toi hänet tänne syyskauden ajaksi. Kohtasin
hänet useasti, sitten menin kihloihin hänen kanssaan ja nyt naimisiin."

"Hän toi mukanaan, kuten ymmärrän, melkoiset myötäjäiset?"

"Kyllä, varsin kauniit myötäjäiset, mutta ei enempää, kuin mitä
suvussani on tapana."

"Ja nämä myötäjäiset jäävät tietenkin teille, koska avioliittonne on jo
tapahtunut asia?"

"Sitä seikkaa en ole todellakaan vielä tiedustellut."

"Näittekö neiti Dorania hääpäivänne edellisenä päivänä?"

"Kyllä."

"Oliko hän iloinen ja tyytyväinen?"

"Iloisempi kuin milloinkaan ennen. Hän jutteli koko ajan, mitä teemme
tulevaisuudessa."

"Niinkö. Sehän on mielenkiintoista. Entä hääpäivän aamuna?"

"Hän oli hyvin virkeä ja reipas — aina toimituksen loppuun saakka."

"Huomasitteko silloin, että hän oli jotenkin muuttunut?"

"Silloin näin, totta puhuen, ensimmäisen kerran, että hänellä on hiukan
kiivas luonteenlaatu. Tapaus on kuitenkin niin mitätön, ettei sitä
kannata selostaakaan, eikä sillä käsittääkseni ole mitään tekemistä
tämän asian kanssa."

"Kertokaa se kuitenkin."

"Se oli niin lapsellista. Mennessämme sakaristoon hän pudotti
kukkavihkonsa. Kuljimme juuri ensimmäisen penkin ohi, ja kukat
putosivat penkin sisäpuolelle lattialle. Me pysähdyimme, ja herra,
joka istui penkissä, otti kukat lattialta ja ojensi ne morsiamelleni.
Kukille ei näyttänyt tapahtuneen mitään vahinkoa, mutta kun mainitsin
siitä hänelle, sain hyvin lyhyen ja kiivaan vastauksen. Ja ajaessamme
kotiin hän näytti yhä vieläkin äärimmäisen hermostuneelta."

"Niinkö. Sanoitte, että penkissä istui joku herra. Yleisöä oli siis
jonkin verran läsnä tilaisuudessa?"

"Oli kyllä. Sitä ei voi estää, kun kirkko on auki kaikille."

"Mainitsemanne herra ei ollut teidän tuttavianne?"

"Ei, sanon häntä herrasmieheksi vain kohteliaisuudesta, mutta
todellisuudessa hän näytti tavalliselta kansan mieheltä. Tuskin
huomasin häntä. Mutta emmeköhän kulje nyt liian etäällä itse asiasta?"

"Lady St. Simon oli siis paljoa vaiteliaampi kirkosta palatessaan kuin
sinne mennessään. Mitä hän teki saavuttuanne hänen isänsä luo?"

"Näin hänen keskustelevan kamarineitinsä kanssa."

"Ja kuka on hänen kamarineitinsä?"

"Hänen nimensä on Alice. Hän on amerikkalainen ja tuli emäntänsä mukana
Kaliforniasta."

"Uskottu palvelija, vai kuinka?"

"Liiaksikin. Minun mielestäni hänen sallitaan käyttäytyä aivan liian
tuttavallisesti. Mutta Amerikassahan olot ovat siinä suhteessa
erilaiset kuin meillä."

"Kuinka kauan hän jutteli tuon Alicen kanssa?"

"Vain pari minuuttia. Minua tarvittiin juuri silloin muualla."

"Te ette kuullut heidän keskusteluaan?"

"Lady St. Simon sanoi jotakin 'valtauksen anastamisesta'. Hän käyttää
usein tuommoisia sanoja. En osaa kuvitellakaan, mitä hän mahtoi
tarkoittaa."

"Amerikkalaisten arkikieli on välistä hyvin kuvaavaa ja sattuvaa. Entä
mitä vaimonne teki puheltuaan tytön kanssa?"

"Hän meni ruokailuhuoneeseen, jossa ateria odotti."

"Veittekö te hänet pöytään?"

"En. Hän meni yksin. Hän on sellaisissa seikoissa hyvin itsenäinen.
Istuttuamme pöydässä noin kymmenen minuuttia hän nousi äkkiä, sopersi
pari sanaa anteeksipyynnöksi ja poistui kiireesti. Eikä tullutkaan
takaisin."

"Tuo Alice todistaa, kuten olen ymmärtänyt, että vaimonne meni
huoneeseensa, puki ylleen pitkän ulsterin, pani hatun päähänsä ja meni
ulos."

"Aivan niin. Ja hänen nähtiin myöhemmin kävelevän Hyde-parkissa Flora
Millarin kanssa, joka on nyt pidätettynä ja joka oli samana päivänä
aikaansaanut häiriötä herra Doranin kodissa."

"Jahah. Tahtoisin mielelläni kuulla hiukan lähemmin tästä nuoresta
naisesta ja suhteestanne häneen."

Lordi St. Simon kohautti olkapäitään ja näytti hiukan vaivautuneelta.
"Olemme olleet joitakin vuosia tuttavallisissa — voin sanoa, _hyvin_
tuttavallisissa väleissä. Hän esiintyi ennen Allegrossa. En ole
kohdellut häntä millään tavalla huonosti, eikä hänellä pitäisi olla
mitään valittamista minun suhteeni, mutta tehän tiedätte, herra Holmes,
minkälaisia naiset ovat. Flora oli hyvin herttainen, mutta erittäin
kuumaverinen, ja oli lämpimästi kiintynyt minuun. Hän kirjoitti
minulle kauheita kirjeitä kuultuaan, että aioin mennä naimisiin. Syynä
siihen, että tahdoin solmia avioliittoni näin kaikessa hiljaisuudessa,
oli totta puhuen juuri se, että pelkäsin hänen tulevan kirkkoon ja
toimenpanevan kohtauksen. Hän ilmestyi herra Doranin ovelle heti sen
jälkeen, kun olimme palanneet kirkosta, ja koetti tunkeutua sisään,
puhuen varsin sopimattomalla tavalla vaimostani, jopa uhkaillenkin
häntä, mutta minä olin ottanut huomioon tämänkin mahdollisuuden ja
antanut tarpeelliset ohjeet palvelijoille, jotka pian karkoittivat
hänet. Hän oli tyyntynyt huomattuaan, ettei elämöimisestä ollut mitään
hyötyä."

"Saiko vaimonne tietää kaiken tämän?"

"Ei, Jumalan kiitos."

"Mutta hänet nähtiin myöhemmin saman naisen seurassa?"

"Niin. Ja herra Lestrade, Scotland-yardilta, sanoo, että juuri se
seikka näyttää varsin pahalta, sillä voihan olla, että Flora houkutteli
vaimoni ulos johonkin hirveään ansaan."

"Se voi olla mahdollista."

"Oletteko tekin sitä mieltä?"

"Sanoin vain, että se voi olla mahdollista. Mutta teidän mielestänne se
ei ole todennäköistä, vai mitä?"

"En usko Floran voivan tehdä pahaa kärpäsellekään."

"Mustasukkaisuus on kuitenkin tekijä, joka voi muuttaa luonteenlaadun.
Mikä on oma mielipiteenne tapahtumasta?"

"Oikeastaan tulin kysymään, mitä mieltä te olette siitä, enkä
esittämään omia olettamuksiani, ja sitä vartenhan olen nyt selostanut
kaikki yksityiskohdat. Mutta koska kysytte, niin voinhan sanoa, mitä
tulin heti ajatelleeksi. Eihän ole mahdotonta, etteivätkö avioliiton
aiheuttama jännitys ja tietoisuus tästä melkeinpä ennenkuulumattomasta
yhteiskunnallisesta noususta ole järkyttäneet vaimoni sielullista
tasapainoa."

"Tarkoitatteko, että syynä olisi ollut äkillinen mielenhäiriö?"

"Kyllä. Kun ajattelen, että hän on kääntänyt selkänsä, en tahdo sanoa
minulle, vaan niin paljolle, jota monet ovat turhaan tavoitelleet, en
löydä muuta selitystä."

"Senkin selityksen voi ymmärtää", Holmes virkkoi hymyillen. "Ja nyt,
lordi St. Simon, luulen saaneeni kuulla kaikki, mitä tahdoin. Sallikaa
minun kuitenkin vielä kysyä, istuitteko aamiaispöydässä niin, että
saatoitte nähdä ulos ikkunasta."

"Paikkaan, jossa istuimme, näkyi kadun toinen jalkakäytävä ja puisto."

"Sitä ajattelinkin. Nyt minulla ei ole enää mitään syytä viivyttää
teitä. Ilmoitan teille aikanaan kaikki, mitä saan tietää."

"Niin, jos kykenette selvittämään tämän jutun", asiakkaamme lisäsi
nousten tuolistaan.

"Se on jo selvä."

"Mitä? Kuinka niin?"

"Sanoin, että se on jo selvä."

"Missä vaimoni sitten on?"

"Se on kysymys, johon hankin hyvin pian vastauksen."

Lordi St. Simon pudisti päätään. "Pelkään, että sen, joka kykenee
vastaamaan siihen, pitää olla viisaampi sekä teitä että minua." Hän
kumarsi vanhanaikaiseni juhlallisesti ja poistui.

"Lordi oli hyvin kohtelias suodessaan minulle kunnian, että hän asetti
minun pääni omansa tasolle", Holmes huomautti nauraen. "Luulenpa, että
otan viskysoodan ja sikarin tämän ristikuulustelun päättäjäisiksi.
Mielipiteeni asiasta oli jo valmis ennen hänen tuloaan."

"Mutta hyvä Holmes!"

"Minulla on muistiinpanoja useista samanlaisista tapauksista, mutta
niissäkään ei ole tosin ainoatakaan, jossa toiminta olisi ollut näin
ripeätä. Toimittamani kuulustelu vahvisti olettamukseni varmuudeksi.
Kouraantuntuva todistus on usein hyvin vakuuttava, niinkuin
esimerkiksi, siteeratakseni Thoreau'ta, kun löydät kalan maidosta."

"Mutta minähän olen kuullut kaikki, minkä sinäkin."

"Mutta tiedossasi ei ole muita tapauksia, jotka nyt suuresti auttavat
minua. Aivan samanlainen tapaus sattui joitakin vuosia sitten
Aberdeenissa ja melkein yhtäläinen Münchenissä heti Ranskan ja Saksan
välisen sodan päätyttyä. Kävi näet sillä tavalla — mutta halloo,
siinähän Lestrade onkin! Hyvää iltaa, Lestrade! Sivupöydällä on vielä
lasi ja tuosta laatikosta löydätte sikareita."

Lestrade, joka kuului viralliseen poliisiin, esiintyi nyt kaikesta
päättäen merimiehenä, koska hänellä oli yllään väljä lyhyt nuttu,
kirjava huivi kaulassa ja mustaan öljykankaaseen kiedottu mytty
kädessä. Tervehdittyään meitä verraten lyhyesti hän istuutui ja sytytti
ottamansa sikarin.

"Mitä kuuluu?" kysyi Holmes iskien minulle silmää. "Ette näytä oikein
tyytyväiseltä."

"Enkä olekaan. Pirullinen juttu se lordi St. Simonin naimiskauppa.
Eihän siitä löydä päätä eikä häntää."

"Sehän on merkillistä."

"En ole konsanaan tutkinut sekavampaa asiaa. Kaikki jäljet aivan kuin
häviävät hiekkaan sormieni lomitse. Olen ollut liikkeellä koko päivän."

"Ja kastunutkin oikein roimasti", huomautti Holmes koetellen hänen
hihaansa.

"Niin, olen toimittanut naarauksia Serpentinen kanavassa."

"Mitä kummaa te olette sieltä hakenut?"

"Lady St. Simonin ruumista."

Holmes painautui tuoliinsa ja purskahti kaikuvaan nauruun.

"Oletteko tutkinut Trafalgar-squaren suihkukaivon altaankin?" hän kysyi
sitten.

"Kuinka niin?"

"Koska teillä on aivan yhtä suuret mahdollisuudet löytää hänet
sieltäkin."

Lestrade katsahti häneen kiukkuisesti. "Oletteko te sitten jo selvillä
kaikesta?" hän murahti.

"Juuri äskettäin sain tietää tapahtuman kaikki yksityiskohdat, ja
mielipiteeni on valmis."

"Vai niin! Serpentinen kanavalla ei ole siis teidän mielestänne mitään
tekemistä tämän asian kanssa?"

"Todennäköisesti ei."

"Ehkäpä olette sitten ystävällinen ja selitätte, mistä johtuu, että
löysimme nämä sieltä." Hän avasi käärönsä ja levitti lattialle märän
ja rypistyneen silkkisen morsiusleningin, valkoiset satiinikengät,
morsiuskruunun ja hunnun. "Ja tämän", lisäsi hän, pannen kiiltävän
vihkisormuksen kasan päälle. "Siinä on nyt pieni pähkinä purtavaksenne,
herra Holmes."

"Niinpä on", ystäväni myönsi ja puhalsi sikaristaan renkaan ilmaan. "Te
siis löysitte nuo Serpentinestä?"

"Ei. Puiston vartija löysi ne melkein sen reunalta. Vaatteet kuuluvat
rouva St. Simonille, se on jo todettu, ja kun ne kerran olivat siinä,
niin päättelin, ettei ruumiskaan voi olla kaukana."

"Yhtäläisiä loistavia päätelmiä tekemällä te siis aina otaksutte
löytävänne ruumiin asianomaisen henkilön vaatesäiliön läheisyydestä.
Mihin tulokseen toivotte muuten pääsevänne kaikella tällä touhulla?"

"Voidakseni todistaa Flora Millarin sekaantuneen hänen katoamiseensa."

"Luulen sen käyvän teille sangen vaikeaksi."

"Vai luulette te niin?" huudahti Lestrade melkeinpä katkerasti. "Minä
taas pelkään, Holmes, ettei päätelmistänne eikä muusta järkeilystänne
ole tässä tapauksessa mitään käytännöllistä hyötyä. Olette jo nyt
erehtynyt kaksi kertaa. Tämä puku todistaa Flora Millaria vastaan."

"Millä tavalla?"

"Puvussa on tasku. Taskussa on käyntikorttikotelo. Kotelossa oli
kirje. Ja se kirje on tässä." Hän pani pienen paperiliuskan eteensä
pöydälle. "Kuulkaa nyt. 'Te kohtaatte minut, kun kaikki on valmista.
Tulkaa heti. F.H.M.' Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että Flora
Miller on houkutellut rouva St. Simonin ulos jonnekin ja että hänellä
on ollut liittolaisia, jotka ovat sitten pitäneet huolen muusta.
Juuri tällä kirjeellä, jonka alla on hänen nimikirjaimensa ja joka
epäilemättä pujotettiin ovella kenenkään huomaamatta hänen käteensä,
hänet saatiin menemään heidän virittämäänsä ansaan."

"Erinomaista, Lestrade", Holmes sanoi hymyillen. "Teillä on todellakin
hyvä vainu. Antakaahan minunkin katsella tuota kirjettä." Hän otti
paperin ja käänteli sitä hyvin välinpitämättömästi, mutta äkkiä hänen
ilmeensä jännittyi ja hän huudahti mielihyvästä. "Todellakin hyvin
tärkeä löytö", hän sanoi sitten.

"Te myönnätte sen?"

"Äärimmäisen tärkeä. Onnittelen teitä lämpimästi."

Lestrade nousi, voitostaan suuresti mielissään, ja kumartui katsomaan.
"Mutta tehän katselette paperin nurjaa puolta!" hän huudahti.

"Päinvastoin. Tämä on oikea puoli."

"Oikeako? Älkää hullutelko! Kirje on kirjoitettu lyijykynällä tälle
puolelle."

"Ja nämä tälle puolelle tehdyt merkinnät näyttävät kuuluneen hotellin
laskuun, mikä syvästi kiinnostaa minua."

"Nuo eivät merkitse mitään. Huomasin sen heti. 'Lokak. 4 p. Huone 8:
aamiainen 2 sh. 6 penceä, cocktail 1 sh., lounas 2 sh., lasi sherryä 8
penceä'. Merkityksettömiä numeroita, eikä mitään muuta."

"Olen aivan toista mieltä. Ne merkitsevät hyvin paljon. Kirje on myös
hyvin tärkeä jo allekirjoituksenkin takia, niin että onnittelen vielä
kerran."

"Nyt tämä ajan haaskaus saa riittää", Lestrade sanoi ja nousi. "Minä
uskon vain tarmokkaaseen työhön, enkä hienoihin teorioihin, joita
rakennellaan takkavalkean paisteessa. Voikaa hyvin, herra Holmes.
Ehkäpä saamme piankin nähdä, kumpi meistä ensiksi pääsee pohjaan saakka
tässä asiassa." Hän kääri myttynsä kokoon ja meni ovelle.

"Annan teille pienen vihjauksen, Lestrade", Holmes sanoi viivytellen,
juuri kun hänen kilpailijansa avasi oven; "sanon teille, miten asia
todellisuudessa on. Rouva St. Simon on satua. Sellaista henkilöä ei ole
eikä ole koskaan ollutkaan olemassa."

Lestrade katsoi säälivästi ystävääni. Sitten hän kääntyi minuun päin,
naputti kolmesti otsaansa sormellaan, pudisti juhlallisesti päätään ja
kiiruhti pois.

Hän oli tuskin ehtinyt sulkea ovea, kun Holmes nousi ja otti
päällystakin ylleen. "Hän ei ollut niinkään väärässä työstä puhuessaan,
niin että minäkin taidan nyt jättää sinut hetkeksi lehtiesi seuraan,
hyvä Watson", sanoi hän.

Kello oli yli viiden, kun Holmes lähti, mutta minulla ei ollut aikaa
ikävystyä, sillä tuntia myöhemmin ilmestyi luokseni erään ravintolan
tarjoilija, suuri matala kori käsivarrellaan. Hän alkoi ilman muuta
purkaa sen sisällystä, ja hetkisen kuluttua oli koruttoman kotimme
vaatimattomalle mahonkipöydälle katettu mitä herkullisin kylmä
illallinen. Siinä oli paljon muun ohella pari peltopyytä, fasaani, mitä
houkuttelevin piirakka ja kokonainen ryhmä vanhoja hämähäkinverkoista
tomuttuneita pulloja. Kun pöytä oli katettu, vieraani hävisi kuin
"Tuhannen yhden yön" henget, sanomatta selitykseksi enempää, kuin että
kaikki oli jo maksettu ja määrätty lähetettäviksi tähän osoitteeseen.

Vähää ennen kello yhdeksää Holmes astui reippaasti huoneeseen. Hän
näytti vakavalta, imutta kirkkaasta katseesta näin heti, että hänen
päätelmänsä olivat osoittautuneet oikeiksi.

"Illallinen näkyy jo olevan täällä", hän sanoi hieroen käsiään.

"Kaikesta päättäen odotat seuraa. Pöytä on katettu viidelle."

"Niin, luulen saavamme vieraita. Kummallista, ettei lordi St. Simon ole
jo tullut. Mutta siinä hän onkin! Kuulen askelia portaista."

Tulija oli todellakin sama ylhäinen vieras, joka oli aikaisemmin
päivällä kunnioittanut meitä käynnillään. Hän tuli kiireesti sisään,
silmälasit kieppuivat tavallista kiivaammin, ja kasvojen ylhäinen ilme
oli nyt sekä levoton että pelästynyt.

"Te siis saitte kirjeeni?" Holmes kysyi.

"Kyllä, ja minun täytyy tunnustaa, että sen sisällys pani minut aivan
ymmälle. Oletteko todellakin varma, että asia on sillä tavalla?"

"Aivan varma."

Lordi St. Simon vaipui nojatuoliin ja siveli otsaansa.

"Mitähän herttua sanoo", hän mutisi, "saadessaan kuulla, että hänen
perheensä jäsenelle on tapahtunut tämmöinen nöyryytys?"

"Tapaus on pelkkä onnettomuus. En näe siinä mitään nöyryyttävää."

"Te katselette näitä asioita toiselta näkökannalta."

"Minun mielestäni tässä asiassa ei voida syyttää ketään. Neiti Doran
olisi tuskin voinut menetellä toisin, vaikkakin se, että kaikki
tapahtui näin odottamatta, on tietysti vähemmän hyväksyttävää.
Äidittömänä hänellä ei ollut ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut
häntä."

"Se oli häväistys, sir — julkinen häväistys", sanoi lordi naputtaen
sormillaan pöytään.

"Tilanne oli tyttö poloiselle niin outo ja odottamaton, että teidän
pitää antaa hänelle anteeksi."

"Minä en anna anteeksi. Olen äärimmäisen närkästynyt, sillä minua on
kohdeltu häpeällisesti."

"Luulen ovikellon soineen", sanoi Holmes. "Aivan niin, portaista kuuluu
askelia. Ellei minun onnistu nyt saada teitä suhtautumaan asiaan
leppeämmin, lordi St. Simon, niin nyt saan puhemiehen, jolla ehkä
on parempi menestys." Hän avasi oven nuorelle naiselle ja herralle
ja kehoitti heitä käymään sisään. "Lordi St. Simon, sallikaa minun
esitellä teille rouva ja herra Francis Hay Moulton. Rouvan lienette
tavannut ennenkin."

Nähdessään tulijat asiakkaamme oli hypännyt tuolistaan ja seisoi nyt
sen vieressä loukatun arvokkuuden kuvana, jäykkänä, katse maassa ja
oikea käsi pitkäntakin aukkoon pistettynä. Nainen meni nopeasti hänen
luokseen ja ojensi kätensä, mutta hän ei nostanut katsettaan. Se olikin
ehkä parasta, jos hän tahtoi pysyä taipumattomana, sillä naisen ilme
oli niin rukoileva, että sitä olisi ollut vaikea vastustaa.

"Sinä olet vihainen, Robert", nainen virkkoi. "Etkä syyttä, senhän
tiedän."

"Älä kohdista anteeksipyyntöjäsi minulle", lordi sanoi katkerasti.

"Kyllä, sillä tiedän käyttäytyneeni hyvin pahasti sinua kohtaan ja että
minun olisi pitänyt ilmaista sinulle kaikki, ennen kuin lähdin, mutta
minä olin niin hermostunut; siitä lähtien, kun näin Frankin olevan
täällä, tuskin tiesin, mitä tein tai puhuin. On suorastaan ihmeellistä,
etten pyörtynyt alttarin eteen."

"Teistä olisi ehkä mieluista, rouva Moulton, että minä ja ystäväni
poistumme odottamaan, kunnes olette selittänyt kaikki."

"Minun mielestäni, jos saan ilmaista kantani", virkkoi nuoren rouvan
tuntematon seuralainen, "tämän asian suhteen on jo oltu liiankin
salaperäisiä. Omasta puolestani soisin, että koko Eurooppa ja Amerikka
saisivat kuulla, miten se oikeastaan on." Hän oli päivänpaahtama,
hoikka ja jäntevän näköinen mies, jolla oli kapeat älykkäät kasvot ja
vilkas käytöstapa.

"Sitten kerron tarinani ilman muuta", sanoi nuori rouva. "Frank ja
minä tutustuimme toisiimme vuonna 1881 McQuiren leirissä Kalliovuorten
läheisyydessä, jossa isällä oli valtaus. Me menimme kihloihin, mutta
sitten isä löysi eräänä päivänä antoisan kultasuonen ja rikastui,
kun taas Frank paran valtaus osoittautui aivan tyhjäksi eikä antanut
mitään. Kuta enemmän isä rikastui, sitä köyhemmäksi jäi Frank, kunnes
isä lopulta sanoi, että kihlauksemme oli ollutta ja mennyttä, ja vei
minut Friscoon. Frank ei tyytynyt siihen, vaan seurasi jäljessäni,
ja isän tietämättä seurustelumme jatkui. Hän olisi raivostunut
suunniltaan, jos olisin puhunut siitä, minkä tähden hoidimme asian
itse. Frank sanoi löytävänsä vielä kultaa hänkin ja vannoi, ettei hän
tulisi noutamaan minua, ennen kuin oli yhtä rikas kuin isäkin. Ja
minä lupasin odottaa häntä ja etten menisi naimisiin kenenkään toisen
kanssa niin kauan kuin hän on elossa. 'Mutta mikä estää meitä menemästä
naimisiin nyt heti?' hän sanoi. 'Silloin olen varma sinusta, enkähän
minä kuitenkaan esitä mitään vaatimuksia sinun suhteesi, ennen kuin
tulen takaisin.' Sitten me hiukan neuvottelimme, ja kun hän oli jo
järjestänyt asian, hankkinut papin ja kaikki, niin meidät vihittiin
heti. Frank lähti etsimään onneaan ja minä menin kotiin.

"Kun seuraavan kerran kuulin Frankista, hän oli Montanassa, josta
siirtyi Arizonaan, ja sitten sain häneltä kirjeen Uudesta Meksikosta.
Jonkin ajan kuluttua näin sanomalehdissä pitkän selostuksen, kuinka
intiaanit olivat hävittäneet erään kullankaivajain leirin, ja Frankin
nimen surmansa saaneiden joukossa. Silloin pyörryin ja olin sen jälkeen
monta kuukautta kuin sairas. Isä pelkäsi minun kokonaan kuihtuvan pois
ja käytti minua kaikkien Friscon lääkärien luona. Niin meni vuosi
ja enemmänkin, ja kun Frankista ei kuulunut hiiskaustakaan, en enää
epäillytkään, etteikö hän ollut todellakin kuollut. Sitten lordi St.
Simon saapui Friscoon, ja me matkustimme Lontooseen, ja avioliitostamme
sovittiin, ja isä oli hyvin mielissään, mutta minä tunsin koko ajan,
ettei kukaan mies koko maailmassa tulisi konsanaan saamaan omakseen
sijaa, jonka olin sydämessäni antanut Frank paralleni.

"Jos olisin mennyt naimisiin lordi St. Simonin kanssa, olisin
luonnollisesti myös täyttänyt kaikki aviovaimon velvollisuuteni häntä
kohtaan. Rakkauttamme emme voi käskeä, mutta tekomme voimme määrätä.
Astuin hänen rinnallaan alttarin eteen siinä mielessä, että koettaisin
parhaani mukaan olla hänelle hyvä aviopuoliso, mutta voittehan
kuvitella, miltä minusta tuntui, kun alttarin eteen pysähdyttyäni
katsahdin taakseni ja näin Frankin seisovan ensimmäisessä penkissä
ja katsovan minuun. Ensin luulin, että se oli hänen haamunsa, mutta
kun katsoin uudelleen, näin hänen seisovan samassa paikassa ja aivan
kuin kysyvän minulta silmillään, olinko iloinen vai pahoillani
nähdessäni hänet. Ihmettelen, etten pyörtynyt. Papin sanat muuttuivat
kuin mehiläisten surinaksi ja kaikki näytti rupeavan pyörimään. En
tiennyt, mitä minun oli tehtävä. Pitikö minun keskeyttää toimitus ja
aikaansaada siten kiusallinen kohtaus kirkossa? Katsahdin jälleen
Frankiin, ja minusta näytti, että hän aivan kuin luki ajatukseni,
sillä painaen sormen huulilleen hän kehoitti minua olemaan alallani.
Sitten näin hänen kirjoittavan pienelle paperiliuskalle ja tiesin
hänen kirjoittavan minulle. Mennessäni toimituksen päätyttyä hänen
ohitseen pudotin kukkavihkoni hänen penkkiinsä, ja ojentaessaan kukat
minulle takaisin hän samalla pujotti kirjeen käteeni. Siinä oli vain
pari riviä, pyyntö, että tulisin hänen luokseen, kun hän antaa merkin.
En epäillyt hetkeäkään, etteikö hän ollut velvollisuuksieni suhteen
ensimmäisellä sijalla, ja niin päätin toimia juuri niinkuin hän tahtoi.

"Kotiin päästyäni kerroin kaikki palvelijalleni, joka oli tutustunut
Frankiin Kaliforniassa ja oli aina ollut hänen puolellaan. Käskin hänen
panna pieneen laukkuun, mitä välttämättä tarvitsin, ja ottaa esiin
pitkän, matkaulsterini, mutta samalla kielsin häntä puhumasta asiasta
kenellekään. Tiedän, että minun olisi pitänyt ilmaista kaikki lordi St.
Simonille, mutta minä pelkäsin niin hirveästi hänen äitiään ja muita
ylhäisiä omaisiaan. Päätin karata ensin ja selittää kaikki sen jälteen.
En ollut istunut pöydässä kymmentä minuuttia, ennen kuin näin ikkunasta
Frankin seisovan kadun toisella puolella. Hän viittasi minulle ja
poistui verkalleen puistoon. Minä pujahdin huoneeseeni, otin tavarani
ja seurasin häntä. Eräs nainen tuli luokseni ja rupesi puhumaan lordi
St. Simonista — siitä vähästä, minkä kuulin, olin huomaavinani, että
hänelläkin oli omat salaisuutensa — mutta minun onnistui päästä
erilleni hänestä ja pian tavoitin Frankin. Me otimme ajurin ja
ajoimme hänen asuntoonsa Gordon-squarelle, ja siellä vietin oikeat
hääni kaiken odotuksen jälkeen. Frank, jonka intiaanit olivat vieneet
vankina mukanaan, oli lopulta päässyt pakenemaan ja palannut Friscoon.
Kuultuaan minun matkustaneen Englantiin hän oli lähtenyt jälkeeni ja
löysi minut juuri sinä päivänä, jolloin minun piti mennä toistamiseen
avioliittoon."

"Luin sen sanomalehdestä", selitti amerikkalainen. "Uutisessa
mainittiin nimi ja kirkko, mutta ei hänen osoitettaan."

"Sitten neuvottelimme, mitä meidän oli tehtävä, ja Frank oli sitä
mieltä, että meidän piti tunnustaa kaikki suoraan ja rehellisesti,
mutta minua hävetti niin, että tahdoin mieluummin lähteä mahdollisimman
kiireesti tieheni. Vain isälle aioin kirjoittaa pari riviä merkiksi,
että olin hengissä. Tuntui niin kauhealta, kun ajattelin kaikkia noita
lordeja ja ladyjä, jotka istuivat juhlapöydän ympärillä odottaen minua,
jota ei sen koommin kuulunut eikä näkynyt. Frank otti morsiuspukuni,
ettei jälkiäni voitaisi seurata, piilotti kaikki pieneen myttyyn
ja pudotti sen jonnekin, josta sitä ei pitänyt kenenkään löytää.
Todennäköisesti olisimme huomenna matkustaneet Parisiin, ellei tämä
kiltti herra Holmes olisi tullut luoksemme tänä iltana — mistä hän
oli saanut tietää olinpaikkamme, en käsitä — ja osoittanut meille
kohteliaasti, mutta täysin vakuuttavasti, että minä olin väärässä ja
Frank oikeassa ja että tekisimme vahinkoa vain itsellemme, ellemme
ilmoittaisi omaisilleni, mitä oli tapahtunut. Sitten hän tarjoutui
järjestämään niin, että saisimme puhutella lordi St. Simonia kahden
kesken, ja tässä me nyt olemme. Siinä kaikki, Robert. Olen syvästi
pahoillani, jos olen aiheuttanut sinulle harmia, ja toivon, ettet
ajattele minusta kovin pahaa."

Lordi St. Simon, jonka jäykkyys ei ollut hatuistakaan sulanut, oli
kuunnellut koko ajan kulmat rypyssä ja suu tiukasti kiinni.

"Suo anteeksi", hän virkkoi, "mutta minulla ei ole tapana keskustella
lähimmistä henkilökohtaisista asioistani kaikkien kuullen."

"Etkö siis tahdo antaa minulle anteeksi? Et ojentaa minulle kättäsi,
ennen kuin menen?"

"Kyllä, kernaasti, jos siitä on jotakin iloa sinulle", lordi vastasi ja
tarttui kylmästi käteen, joka ojentui häntä kohti.

"Olin toivonut, että söisitte kanssamme pienen illallisen kaikessa
ystävyydessä", ehdotti Holmes.

"Mielestäni pyydätte nyt minulta hiukan liian paljon", hänen armonsa
vastasi. "Minun lienee pakko mukautua siihen, mitä on tapahtunut,
mutta tuskinpa voitaneen odottaa, että rupeaisin vielä juhlimaankin.
Sen tähden toivotan siis luvallanne teille kaikille hyvää iltaa." Hän
kumarsi kohteliaasti meille kaikille yhteisesti ja poistui arvokkaasti.

"Sitten toivon, että ainakin te kunnioittaisitte minua läsnäolollanne",
sanoi Holmes. "Amerikkalaisen kohtaaminen on minulle aina ilo, herra
Moulton, sillä minä kuulun niihin, jotka uskovat, etteivät erään
typerän hallitsijan ja ajattelemattoman ministerin kauan sitten tekemät
erehdykset voi estää jälkeentuleviamme lukeutumasta jonakin päivänä
sen maailmanvallan kansalaisiin, jota tähtilippu ja Union Jack kerran
yhdessä hallitsevat."

"Tämä oli hyvin mielenkiintoinen tapaus", Holmes huomautti vieraitten
mentyä, "koska se osoittaa erittäin selvästi, että asia, joka
ensimmältä näyttää aivan selittämättömältä, voikin todellisuudessa
olla varsin yksinkertainen. Mikään ei olisi voinut näyttää alussa sen
pulmallisemmalta kuin tämä. Mikään muu tapahtumien kulku ei olisi
voinut olla niin luonnollinen kuin se, minkä nuori rouva selosti
meille, eikä mikään muu ratkaisu taas niin kummallinen, jos katselemme
asiaa esimerkiksi ystävämme Lestraden näkökannalta."

"Sinä olit siis koko ajan oikeilla jäljillä?"

"Alusta saakka. Huomioni kiintyi heti kahteen seikkaan, jotka olivat
aivan ilmeiset. Neiti Doran oli ollut varsin taipuvainen tähän
avioliittoon, jopa menemään vihillekin, mutta juuri kun toimituksen
piti tapahtua, hän alkoi katua. Samana aamuna oli selvästi tapahtunut
jotakin, joka aiheutti tämän mielenmuutoksen. Mitä se mahtoi olla?
Ollessaan kaupungilla hän ei ollut voinut tavata ketään, sillä hän
oli koko ajan sulhasensa seurassa. Oliko hän ehkä nähnyt jonkun?
Jos niin oli, niin tuon henkilön täytyi olla amerikkalainen, sillä
tuskinpa kukaan on voinut tulla täällä hänelle niin läheiseksi,
että tämän henkilön pelkkä näkeminen saa hänet kokonaan muuttamaan
kaikki suunnitelmansa, kun ajattelemme, että hän on ollut täällä
niin lyhyen ajan. Huomaat meidän päässeen, karsimalla pois kaikki
asiaankuulumattomat seikat, sellaiseen mahdollisuuteen, että hän
on voinut nähdä jonkun amerikkalaisen. Kuka tämä amerikkalainen
sitten voisi olla ja mistä johtuu, että hänellä on niin suuri
vaikutusvalta neiti Doraniin? Hän voi olla rakastaja, mutta myös
hänen miehensä. Neiti Doran on kasvanut naiseksi omintakeisesti
hurjien ja alkuperäisten tyyppien keskellä poikkeuksellisissa oloissa.
Niin pitkälle olin päässyt jo ennen, kuin kuulin lordi St. Simonin
selostuksen. Kun hän kertoi kirkossa näkemästään miehestä, morsiamen
käytöksessä tapahtuneesta muutoksesta, niin ilmeisestä kirjeen
vastaanottamisesta, kuin mikä sisältyy kukkavihkon pudottamiseen,
morsiamen ja uskotun palvelijan välisestä keskustelusta, morsiamen
varsin kuvaavasta viittauksesta 'valtauksen anastamiseen', mikä
kullankaivajien kielellä merkitsee toiselle henkilölle kuuluvan
omaisuuden haltuunottamista, niin käsitin kaikki. Hän oli mennyt
näkemänsä miehen luo, ja tämä mies oli joko hänen rakastajansa tai
puolisonsa — omasta puolestani olin taipuvainen uskomaan, että tämä
henkilö oli hänen miehensä."

"Miten ihmeen tavalla löysit heidät?"

"Se olisi voinut käydä hyvinkin vaikeaksi, mutta ystävälläni
Lestradella oli käsissään ilmoitus, jonka arvoa hän ei tiennyt.
Nimikirjaimet olivat tietysti äärimmäisen tärkeät, mutta vielä
tärkeämpää oli saada tietää, että tämä tuntematon oli juuri niinä
päivinä suorittanut laskunsa Lontoon hienoimmassa hotellissa."

"Mistä näit, että hotelli oli hieno?"

"Hinnoista. Vain hienoimmissa ja kalleimmissa hotelleissamme kiskotaan
vuoteesta kahdeksan shillinkiä ja sherrylasista kahdeksan penceä.
Tarkastaessani sitten erään Northumberland-avenuen varrella olevan
hotellin vieraskirjaa — järjestyksessä vasta toinen, jossa kävin —
näin, että herra Francis Moulton, joka oli saapunut Amerikasta, oli
poistunut edellisenä päivänä, ja kun silmäilin hänen tiliään, löysin
aivan samat viennit, jotka oli merkitty näkemääni laskuun. Hänelle
saapuvat kirjeet piti toimittaa edelleen numeroon 226 Gordon-squarelle,
johon ajoin siekailematta, ja kun minulla oli niin hyvä onni, että
tapasin lemmenparin kotosalla, rohkenin antaa heille joitakin isällisiä
neuvoja ja osoittaa, että heidän oli oman asemansa selvittämiseksi
joka suhteessa parasta ilmaista kaikki sekä suurelle yleisölle
että varsinkin lordi St. Simonille. Kutsuin heidät luokseni hänen
puheilleen, ja kuten näit, sain hänetkin tulemaan tänne."

"Mutta tulos ei ollut sentään oikein tyydyttävä", huomautin. "Hänen
käytöksensä ei ollut ystävällistä eikä kohteliastakaan."

"Ah, Watson", Holmes vastasi hymyillen, "tuskinpa sinäkään olisit
erityisemmän ystävällinen ja kohtelias, jos sinultakin vietäisiin
kaikkien kosimis- ja hääpuuhien jälkeen sekä morsian että suuret
rikkaudet. Suhtautukaamme lordi St. Simoniin hyvin armeliaasti
ja kiittäkäämme sallimusta, ettemme itse todennäköisesti joudu;
milloinkaan samanlaiseen tilanteeseen. Siirrä tuolisi lähemmäksi ja
ojenna minulle viuluni, sillä nyt meillä ei ole enää muuta pohtimista,
kuin että miten saamme nämä ikävät syksyillat kulumaan."




V.

BERYLLIKRUUNU.


"Holmes", sanoin eräänä aamuna seisoessani ikkunakomerossamme katsellen
kadulle, "tuo mies on varmaankin mielisairas. Minusta näyttää, ettei
häntä olisi pitänyt päästää yksin kadulle."

Holmes nousi rauhallisesti tuolistaan ja kurkisteli, kädet aamutakin
taskuissa, olkani yli. Oli kirkas ja kylmä helmikuun aamu ja edellisenä
päivänä satanut lumi peitti vielä maan kimallellen talviauringossa.
Pitkin Baker-streetiä suuntautuva liikenne oli vellonut sen keskellä
katua ruskeaksi sohjuksi, mutta kummallakin puolella jalkakäytävien
reunoilla se oli vielä yhtä valkoista kuin siihen ilmestyessäänkin.
Harmaa kivitys oli lakaistu puhtaaksi, mutta oli vieläkin vaarallisen
liukas, niin että jalankulkijoita oli tavallista vähemmän.
Metropolitanin asemalta päin ei näkynyt todellakaan olevan tulossa
muita kuin tuo herrasmies, jonka omituiseen käyttäytymiseen huomioni
oli kiintynyt.

Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, kookas, lihavahko ja
ryhdikäs mies, yllään musta pitkätakki, välkkyvä silkkihattu, hienot
vaaleanharmaat housut ja kenkien päällä ruskeat säärystimet. Kasvot
olivat päättäväiset ja piirteet jykevät, mutta hän esiintyi tavalla,
joka oli kaiken hänen olemukseensa liittyvän arvokkuuden täydellinen
vastakohta, sillä hän juoksi kiivaasti ja teki väliin pikku hyppyjä,
kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut luottamaan jalkoihinsa.
Juostessaan hän keikutti päätään, huitoi käsiään puoleen ja toiseen ja
väänteli kasvojaan mitä kummallisimpiin ilmeisiin.

"Mikä kumma häntä mahtaa vaivata?" ihmettelin. "Hän tarkkailee talojen
numeroita."

"Luulen hänen tulevan tänne", virkkoi Holmes hieroen käsiään.

"Tänne?"

"Niin. Olen melkein varma, että hän tahtoo neuvotella kanssani jostakin
asiasta. Nuo oireet tunnen. Kas noin, juuri niinkuin sanoin." Mies
kiiruhti samassa huohottaen ovellemme ja soitti kelloa, niin että koko
talo kaikui.

Hetkistä myöhemmin hän istui huoneessamme, yhä huohottaen ja elehtien,
mutta niin masentuneen ja epätoivoisen näköisenä, että hilpeytemme
muuttui heti sääliksi, melkeinpä peloksikin. Hän ei voinut pitkään
aikaan sanoa sanaakaan, vaan huojutti ruumistaan ja repi tukkaansa
aivan kuin hulluksi tulemaisillaan. Hypäten sitten äkkiä pystyyn hän
alkoi takoa päätään seinään niin rajusti, että riensimme molemmat
hänen luokseen ja vedimme hänet keskelle huonetta. Holmes painoi
hänet nojatuoliin, istuutui hänen viereensä ja taputti häntä kädelle,
puhellen samalla hiljaa ja tyynnyttävästi, minkä taidon hän niin hyvin
osasi.

"Te tulitte puhumaan huolistanne minulle, eikö niin? Teillä oli
kiire, ja kiivas kävely väsyttää. Odottakaa nyt, kunnes olette hiukan
levännyt. Sitten kuuntelen mielihyvällä, mitä hyvänsä tahdottekin
minulle uskoa."

Mies istui minuutin verran hiljaa ja koetti nähtävästi kaikin voimin
rauhoittua. Sitten hän kuivasi otsaansa nenäliinalla ja kääntyi meihin
päin.

"Luulette varmaankin, että olen hullu?" hän virkkoi.

"Näen, että teille on tapahtunut jotakin hyvin ikävää", Holmes vastasi.

"Niin on, herra nähköön, ja se on niin kauheata ja tuli niin äkkiä,
että pelkään menettäväni järkeni. Julkisen häväistyksen olisin
kestänyt, vaikka olenkin mies, jonka maineessa ei ole pienintäkään
tahraa. Yksityisiä koettelemuksia on kaikilla, mutta kun nämä molemmat
uhkaavat samanaikaisesti ja mitä kauheimmassa muodossa, niin se on
järkyttänyt mieleni pohjaa myöten. Ja mikä pahinta, asia ei koske vain
minua. Eräät varsin ylhäiset henkilöt voivat myös joutua kärsimään
kaikenlaisia ikävyyksiä, ellei minulle sattunutta hirveätä tapausta
voida tehdä tekemättömäksi."

"Pyydän teitä nyt rauhoittumaan, sir, ja kertomaan minulle, selvästi ja
täsmällisesti, kuka olette ja mitä teille on tapahtunut", sanoi Holmes.

"Nimeni lienee teille tuttu", vieraamme vastasi. "Olen Alexander
Holder, Threadneedle-streetillä olevan Holder & Stevenson-pankin
johtaja."

Tunsimme nimen hyvin, sillä sen haltija oli Lontoon toiseksi suurimman
yksityispankin vanhempi osakas ja päämies. Mitä hänelle oli mahtanut
tapahtua? Mikä oli voinut saattaa niin huomatun ja vaikutusvaltaisen
henkilön noin epätoivon partaalle? Odotimme jännittyneinä, kunnes hän
jälleen hiukan levättyään kertoi meille kaikki.

"Tiedän, että aika on rahaa", hän aloitti, "ja sen tähden tulinkin
tänne niin kiireesti, sitten kun poliisitarkastaja oli kehoittanut
minua kääntymään teidän puoleenne. Ajoin Baker-streetille maanalaisella
ja loppumatkan tulin jalan, sillä ajurilla pääsee niin hitaasti tässä
lumisohjussa. Sen tähden olen näin hengästynyt, kun olen tottumaton
tämmöiseen liikuntoon. Nyt tunnen voivani paremmin ja koetan selostaa
teille kaikki niin lyhyesti ja selvästi, kuin vain voin.

"Te tiedätte luonnollisesti sangen hyvin, että pankin menestyminen
perustuu yhtä paljon rahojen tuottavaan sijoittamiseen kuin
asiakaspiirin laajentamiseen ja tallettajien luvun lisäämiseen.
Parhaimpia sijoittamistapojamme on lainojen antaminen varmaa ja
kiistämätöntä vakuutta vastaan. Sillä tavalla olemme ansainneet
erittäin hyvin varsinkin viime vuosina, ja monelle ylhäiselle perheelle
olemme lainanneet suuriakin summia tauluja, taideteoksia ja kalleuksia
vastaan.

"Istuessani eilen aamulla konttorissani, kirjanpitäjä toi pöydälleni
käyntikortin. Säpsähdin nähdessäni nimen, sillä vieras ei ollut kukaan
muu kuin — mutta ehkäpä on parasta olla ilmaisematta teille muuta, kuin
että hänen nimensä tunnetaan koko maailmassa ja että hän on Englannin
ylhäisimpiä ja huomatuimpia miehiä! Olin tästä kunniasta tavattomasti
hämmästynyt ja suuresti hyvillänikin, mitä en koettanutkaan salata
hänen astuessaan sisään, mutta hän kävi kursailematta asiaan tahtoen
ilmeisesti saada sen toimitetuksi mahdollisimman pian.

"'Herra Holder', hän sanoi, 'olen kuullut teidän lainaavan rahaa.'

"'Liikkeemme antaa lainoja varmaa vakuutta vastaan', vastasin hänelle.

"'Minun täytyy välttämättä saada heti viisikymmentä; tuhatta puntaa',
jatkoi hän. 'Voisin luonnollisesti lainata! niin pienen summan vaikka
kymmenesti ystäviltäni, mutta minusta on mieluisempaa hoitaa tämä
kaikki tavallisena liikeasiana, sekoittamatta siihen ketään sivullisia
henkilöitä. Tehän ymmärrätte, että kiitollisuudenvelkaan joutumista
pitää minun asemassani varoa."

"'Sallikaa minun kysyä, kuinka pitkäksi ajaksi tarvitsette
mainitsemanne summan?' tiedustelin.

"'Ensi maanantaina maksan kaikki takaisin samoin kuin koron, minkä
katsotte parhaaksi ottaa. Mutta: minun täytyy välttämättä saada rahat
heti haltuuni.'

"'Lainaisin mielihyvällä ja ilman enempiä puheita tuon summan omasta
kukkarostani', sanoin minä, 'ellei tämä rasitus olisi sille juuri
nyt ylivoimainen. Jos taas annan rahat liikkeen nimessä, niin,
menetelläkseni oikein osakastani kohtaan, minun täytyy teidänkin
suhteenne; katsoa ja vaatia, että liike saa varman vakuuden
luovuttamistaan rahoista.'

"'Juuri siten tahtoisin järjestää asian', sanoi hän ja otti esiin
nelikulmaisen mustan nahkalippaan. 'Olette varmaankin kuullut
puhuttavan beryllikruunusta?'

"'Sehän on valtakunnan aarteiston ihanimpia kalleuksia.'

"'Aivan niin.' Hän avasi lippaan, ja siinä sädehti, pehmeälle
punertavalle samettialustalle tuettuna hänen mainitsemansa ihmeellinen
jalokivikoru. 'Siinä on kolmekymmentäyhdeksän suurta berylliä ja
kultakehyksenkin rahallinen arvo on tavaton. Alimminkin arvioituna
tämän kruunun arvo olisi pyytämääni summaa kaksi kertaa suurempi. Olen
valmis jättämään sen huostaanne vakuudeksi.'

"Otin lippaan käteeni ja katsahdin sitten hiukan neuvottomana ylhäiseen
vieraaseeni.

"'Epäilettekö sen arvoa?' hän kysyi.

"'En suinkaan. Mutta en tiedä — —'

"'Onko minulla oikeutta luovuttaa sitä. Siinä suhteessa voitte olla
aivan rauhallinen. En voisi ajatellakaan jättää sitä tänne, ellen olisi
varma, että kykenen neljän päivän kuluttua lunastamaan sen takaisin.
Minun puoleltani tämä on vain muodollisuus. Onko vakuus riittävän hyvä?"

"'Erinomainen.'

"'Ymmärrättehän, herra Holder, että osoitan täten luottavani teihin
täydellisesti ja ehdottomasti. En luota vain siihen, että pidätte tämän
asian visusti omana tietonanne, vaan että ennen kaikkea säilytätte
kruunun mitä huolellisimmin ja kaikkea varovaisuutta noudattaen,
sillä minunhan lienee tarpeetonta sanoa, että seurauksena olisi suuri
julkinen häväistysjuttu, jos sille tapahtuisi jotakin. Pieninkin vamma
olisi yhtä kohtalokas, kuin jos se häviäisi kokonaan, sillä maailmassa
ei ole muita beryllejä, joilla nämä voitaisiin korvata. Jätän sen
kuitenkin turvallisesti teidän haltuunne ja tulen maanantaina itse
hakemaan sitä.'

"Nähdessäni, että asiakkaallani oli kiire, en jatkanut enää
keskustelua, vaan kutsuin kassanhoitajan ja annoin hänelle
maksumääräyksen. Jäätyäni jälleen yksin ja katsellessani lipasta, joka
oli edessäni pöydällä, kävin hiukan levottomaksi ajatellessani, kuinka
tavattoman suureen vastuunalaisuuteen olinkaan nyt antautunut. Koru
oli kansallisomaisuutta, siitä ei ollut epäilystäkään, ja jos sille
tapahtuisi jotakin, niin seurauksena olisi hirveä häväistysjuttu. Aloin
jo katua, että olin ottanut sen huostaani. Mutta tehtyä ei voinut enää
saada tekemättömäksi, minkä tähden lukitsin sen omaan kassakaappiini ja
jatkoin muita töitäni.

"Kun ilta tuli, minusta tuntui, että niin kallisarvoisen esineen
jättäminen yöksi konttoriin olisi varomatonta. Pankkien kassakaappeihin
on usein murtauduttu, ja niinhän voisi käydä nytkin. Kuinka kauheaan
asemaan joutuisinkaan silloin! Sen tähden päätin, että veisin lippaan
joka ilta mukanani kotiin ja toisin sen aamulla takaisin konttoriin,
niin että se olisi aina käteni ulottuvilla. Näissä mietteissä otin
ajurin ja ajoin kotiini! Streathamiin, lipas koko ajan kädessäni, ja
vasta sitten kun olin päässyt yläkertaan ja lukinnut sen lipastooni,
saatoin hengittää rauhallisesti.

"Nyt kerron ensin kotioloistani ja perhesuhteistani sen verran,
herra Holmes, että saatte täysin selvän käsityksen tilanteesta.
Tallirenkini ja eteispoikani nukkuvat eri rakennuksessa, niin että
heidät voidaan sivuuttaa ilman muuta. Minulla on kolme naispalvelijaa,
jotka ovat olleet talossa vuosikausia ja joiden luotettavaisuudesta
olen aivan varma. Mutta neljäs, Lucy Parr, joka on toinen sisäkkö, on
ollut luonani vain pari kuukautta. Hänellä oli kuitenkin erinomaiset
suositukset, ja tehtävänsä hän on hoitanut erittäin hyvin. Hän on
hyvin kaunis tyttö ja on jo saanut monta ihailijaakin, jotka silloin
tällöin vetelehtivät taloni vaiheilla. Siihen emme ole olleet oikein
tyytyväisiä, mutta muuten uskomme, että hän on joka suhteessa
kunnollinen tyttö.

"Perheeni on niin pieni, että kaikki, mitä siihen kuuluu, on pian
kerrottu. Olen leski ja minulla on vain yksi poika, Arthur. Hän on
ollut minulle suuri pettymys, herra Holmes — suuri pettymys. En
epäilekään, ettenkö saa syyttää kaikesta itseäni. Minulle on sanottu,
että olen hemmotellut hänet pilalle. Niinkuin todennäköisesti olenkin.
Kun rakas vaimoni kuoli, kohdistin kaiken rakkauteni häneen. Minun
oli mahdotonta nähdä hänen käyvän hetkeksikään surulliseksi. En ole
milloinkaan kieltänyt häneltä mitään. Ehkä olisi ollut parempi meille
kummallekin, että olisin ollut ankarampi, mutta tarkoituksenahan oli
mitä parhain.

"Olin luonnollisesti suunnitellut, että hänestä tulisi seuraajani,
mutta hänestä ei ole liikemieheksi. Hän on aina ollut raju, itsepäinen
ja oikullinen, enkä minä ole totta puhuen voinut milloinkaan uskoa
suurempia summia hänen käsiinsä. Joitakin vuosia sitten hänestä tuli
erään ylhäisökerhon jäsen, ja kun hän on sinänsä varsin rattoisa nuori
mies ja käytöksen puolesta hyvinkin miellyttävä, niin hänen ympärilleen
kerääntyi pian ystäviä, joilla on paksut lompakot eikä huolta mistään.
Hän oppi pelaamaan ja tuhlasi pian suuria summia kilparadoilla; tämän
tästä hän on tullut luokseni ja pyytänyt saada vuosirahansa etukäteen,
voidakseen maksaa pelivelkansa. Hän on monta kertaa koettanut päästä
noista vaarallisista kumppaneistaan, mutta sir George Burnwell, jonka
kanssa hän on paljon seurustellut, on aina saanut hänet palaamaan
takaisin.

"Eikä minua ihmetytäkään, että hän on joutunut sellaisen miehen kuin
sir Burnwellin lumoihin, sillä tämä on usein käynyt meillä poikani
kutsumana, ja minäkin olen huomannut, että hänessä on jotakin omituisen
puoleensavetävää. Hän on Arthuria vanhempi ja maailmanmies sormenpäitä
myöten, ollut kaikkialla ja nähnyt kaikki, loistava keskustelija ja
sitä paitsi erittäin kaunis mies. Mutta kun en ota huomioon hänen
ulkonaisia avujaan, vaan ajattelen häntä omassa rauhassani tyynesti ja
puolueettomasti, hänen ivallisia huomautuksiaan ja vaanivia katseita,
joita olen silloin tällöin huomannut hänen luovan ympärilleen, niin
minusta tuntuu aina, ettei hän ole luotettava. Samaa mieltä on Marykin,
pikku tyttöseni, joka on käsittänyt sen naisen nopealla vaistolla.

"Nyt on siis jäljellä vain Mary. Hän on velivainajani tytär. Kun
veljeni kuoli viisi vuotta sitten, ja lapsi jäi aivan orvoksi, otin
hänet ottotytökseni ja olen siitä saakka pitänyt hänestä aivan yhtä
paljon, kuin jos hän olisi oma tyttäreni. Hän on kotini aurinko —
herttainen, kaunis ja sen lisäksi erinomainen taloudenhoitaja, mutta
samalla kuitenkin tyyni ja rauhallinen ja niin rakastettava kuin
nainen voi olla. Hän on oikea käteni. En tiedä, mihin joutuisin ilman
häntä. Hän ei ole milloinkaan pahoittanut mieltäni, paitsi yhdessä
asiassa. Poikani on jo kahdesti kosinut häntä, sillä hän rakastaa Maryä
lämpimästi, mutta kummallakin kerralla hän on vastannut kieltävästi.
Olen varma siitä, että Mary, jos kukaan, voisi palauttaa poikani
takaisin oikealle tielle ja että heidän avioliittonsa aikaansaisi
täydellisen muutoksen hänen elämässään, mutta nyt se on valitettavasti
myöhäistä — ainiaaksi liian myöhäistä.

"Nyt te, herra Holmes, tiedätte, ketä kotipiiriini kuuluu. Niin ollen
siirryn itse asiaani ja jatkan murheellista selostustani.

"Juodessamme samana iltana päivällisen jälkeen kahvia salissamme
kerroin Arthurille ja Marylle kaikki, mainitsematta kuitenkaan
asiakkaani nimeä. Lucy Parr, joka oli tuonut kahvin sisään, oli jo
poistunut, mutta en ole aivan varma, oliko hän myös sulkenut oven.
Mary ja Arthur kyselivät vilkkaasti kaikenlaista haltuuni uskotusta
aarteesta, joka on kuuluisuus, ja pyysivät, että näyttäisin sen heille,
mutta minusta oli parempi antaa sen olla siellä, missä se oli.

"'Mihin olet pannut sen?' kysyi Arthur.

"'Omaan lipastooni.'

"'Toivonpa totisesti, ettei taloon murtauduta ensi yönä', sanoi hän.

"'Lukitsin laatikon.'

"'Ne laatikothan saa auki millä hyvänsä vanhalla avaimella. Poikana
olen monta kertaa avannut ne vaatesäiliöni avaimella.'

"Hänellä oli usein tapana kujeilla tuolla tavalla, niin etten
kiinnittänyt sen enempää huomiota hänen sanoihinsa. Sitten hän tuli
kanssani huoneeseeni ja näytti hyvin vakavalta.

"'Kuulehan, isä', hän sanoi katsoen lattiaan, 'voisinko saada
kaksisataa puntaa?'

"'Et!' vastasin lyhyesti. 'Olen jo ollut aivan liian antelias siinä
suhteessa.'

"'Olet ollut hyvin kiltti, mutta ellen saa nyt tuota summaa, niin en
voi enää konsanaan näyttäytyä kerhossani.'

"'Sehän olisi erinomainen asia!' ärähdin hänelle.

"'Niinpä kyllä, mutta ethän tahtone, että minun on erottava sieltä
miehenä, joka syö sanansa. Sitä häpeätä en kestäisi. Minun täytyy saada
rahat, ja ellet sinä anna niitä minulle, niin hankin ne muualta.'

"Olin suuresti närkästynyt, sillä tämä oli jo kolmas kerta saman
kuukauden kuluessa, kun hän pyysi rahaa. 'Nyt et saa minulta
penniäkään!' huudahdin hänelle. Arthur ei sanonut enää sanaakaan, vaan
kumarsi ja poistui.

"Hänen mentyään avasin lipastoni ollakseni varma, että kruunu oli
paikoillaan, ja lukitsin laatikon jälleen. Sitten kävin kaikissa
huoneissa katsomassa, että ikkunat ja ovet olivat kiinni — tehtävä,
jonka tavallisesti uskoin Marylle, mutta jonka tahdoin suorittaa
sinä iltana itse. Tullessani alakertaan näin Maryn seisovan hallin
sivuikkunan ääressä, jonka hän sulki nähdessään minut.

"'Kuulehan, isä', hän sanoi, kuten minusta näytti, hiukan epävarmasti,
'annoitko sinä Lucylle luvan mennä ulos tänä iltana?'

"'En.'

"'Hän tuli juuri sisään takaovesta. Hän on tietysti ollut vain
sivuportilla tapaamassa jotakuta, mutta minusta se ei ole oikein
soveliasta. Siitä pitäisi tehdä loppu.'

"'Sano se hänelle huomenna, tai jos tahdot, niin voinhan minäkin
huomauttaa siitä. Ovatko kaikki ovet ja ikkunat nyt varmasti kiinni ja
lukossa?'

"'Aivan varmasti, isäni.'

"'Hyvää yötä sitten.' Minä suutelin häntä ja palasin makuuhuoneeseeni
ja menin levolle.

"Koetan kertoa teille mahdollisimman tarkasti, mitä vähänkin kuuluu
asiaan, herra Holmes, mutta siitä huolimatta pyydän teitä heti
kysymään, jos jokin kohta jäisi hämäräksi."

"Selostuksenne on joka suhteessa erittäin ehyt ja selvä."

"Nyt tulen kertomuksessani kohtaan, jonka tahtoisin saada mitä
yksityiskohtaisimmin kuvatuksi. En nuku milloinkaan sikeästi, ja kun
olin sinä iltana koko lailla huolestunut, nukuin tavallista herkemmin.
Noin kahden aikana aamulla havahduin hiljaiseen kolinaan, mutta se
lakkasi kuulumasta, ennen kuin olin päässyt täysiä hereille. Mieleeni
jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että jossakin oli varovasti
suljettu ikkuna. Kuuntelin hievahtamatta. Samassa kuulin kauhukseni
selvästi askeleita viereisestä huoneesta. Nousin vuoteestani pelosta
vavisten, raotin varovasti ovea ja kurkistin sisään.

"'Arthur!' huudahdin samassa. 'Sinä roisto! Varas! Kuinka rohkenet
kajota kruunuun?'

"Kaasuliekki, jonka olin himmentänyt yöksi, paloi edelleen yhtä
pienenä, ja aivan sen kohdalla seisoi onneton poikani vain paita ja
housut yllään, kruunu kädessään. Hän näkyi vääntelevän sitä minkä
jaksoi. Kuullessaan ääneni hän pudotti sen permannolle ja valahti aivan
kalpeaksi. Sieppasin kruunun lattialta ja katselin sitä. Yksi kultainen
sakara, joissa on kaikissa kolme berylliä, oli poissa.

"'Sinä heittiö!' huusin vihan vimmassa. 'Olet turmellut sen! Olet
häpäissyt minut ainiaaksi! Missä ovat varastamasi beryllit?'

"'Varastamani!' tiuskaisi hän.

"'Niin juuri!' ärjyin ja ravistin häntä olkapäistä.

"'Siitä ei ole poissa yhtään. Ei voi olla', hän sanoi.

"'Tästä puuttuu kolme. Ja sinä tiedät, missä ne ovat. Täytyykö minun
sanoa sinua vielä valehtelijaksikin? Näinhän sinun koettavan vääntää
poikki toistakin sakaraa!'

"'Olet antanut minulle jo kyllin monta haukkumanimeä', hän suutahti,
'ja enempää en aio kuunnella. En puhu enää sanaakaan tästä asiasta,
koska loukkaat minua näin silmittömästi. Lähden luotasi jo tänä aamuna
ja koetan tulla toimeen omin voimin.'

"'Sinä lähdet täältä poliisi vierelläsi!' huusin minä melkein
järjiltäni mielipahasta ja raivosta. 'Tämä asia tutkitaan pohjaa
myöten.'

"'Mutta minulta et saa mitään!' hän huudahti niin kiivaasti, etten
olisi uskonut sitä hänestä. 'Jos kutsut poliisin tänne, niin hoitakoon
sitten poliisi koko jutun, miten parhaiten taitaa!'

"Koko talo oli nyt herännyt, sillä olin vihassani käynyt yhä
äänekkäämmäksi. Mary riensi ensimmäisenä huoneeseeni ja nähdessään
kruunun ja Arthurin kasvot hän oivalsi heti asian, kirkaisi ja kaatui
pyörtyneenä lattialle. Lähetin sisäkön hakemaan poliisia ja jätin
koko jutun heti viranomaisten hoitoon. Tarkastajan ja konstaapelin
saavuttua Arthur kysyi, aionko syyttää häntä varkaudesta. Hän oli koko
ajan seisonut ääneti ja synkkänä, käsivarret ristissä. Vastasin, ettei
asia ollut enää yksityisluontoinen, vaan oli käsiteltävä julkisesti,
koska turmeltu kruunu oli kansallisomaisuutta. Olin päättänyt antaa
asian mennä sekä kuulusteluihin että tuomioistuimeen ilman pienintäkään
poikkeusta.

"'Et kait tahtone', hän kysyi, 'että minut pidätetään heti? Jos saisin
poistua parin minuutin ajaksi, niin siitä olisi hyötyä sekä sinulle
että minulle.'

"'Tietysti voidaksesi karata tai ainakin kätkeä sen, mitä olet
varastanut, eikö niin?' Ajatellessani sitten, kuinka hirveään asemaan
olin joutunut, pyysin häntä muistamaan, ettei nyt ollut kysymys
vain minun kunniastani, vaan myös eräästä toisesta henkilöstä,
joka oli minua huimaavasti korkeammalla, ja että seurauksena olisi
häväistysjuttu, joka kuohuttaisi mieliä koko maassa. Kaikki tämä
vältettäisiin, jos hän sanoisi, mihin hän oli pannut puuttuvat kolme
berylliä.

"'Asian salaamisesta sinulla ei ole enää mitään hyötyä', huomautin.
'Sinut on yllätetty itse teosta, eikä tunnustus, olipa se minkälainen
hyvänsä, voi enää pahentaa asiaasi. Jos nyt teet rikoksesi
sovittamiseksi sen, mikä sinulle on mahdollista, nimittäin, että sanot,
missä beryllit ovat, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi.'

"'Varatkaa anteeksiantonne niille, jotka tulevat sitä pyytämään', hän
vastasi kylmästi ja kääntyi poispäin. Käsitin, että minun oli turhaa
puhua hänelle; sanoillani ei ollut mitään tehoa, ja niinpä minulla
ei ollut enää valinnan varaa. Pyysin tarkastajaa tulemaan sisään ja
luovutin pojan hänelle. Toimitimme heti perusteellisen etsinnän.
Tarkastimme sekä Arthurin itsensä että hänen huoneensa ja kaikki paikat
koko talossa, mihin hän mahdollisesti olisi voinut piilottaa jalokivet,
mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään, eikä onneton poikani suostunut
sanomaan niistä sanaakaan, vaikka panimme hänet mahdollisimman
lujalle sekä pyynnöillä että uhkauksilla. Tänä aamuna hänet vietiin
poliisivankilaan, ja kun olin suorittanut kaikki muodollisuudet,
kiiruhdin tänne rukoilemaan, että tekin panisitte kaiken taitonne
liikkeelle asian selvittämiseksi. Minulle näet sanottiin aivan
avoimesti, että viranomaisten tuskin onnistuu päästä mihinkään
tuloksiin. Kaikki kulut suoritan mielihyvällä. Olen jo luvannut
tuhannen punnan palkkion beryllien löytäjälle. Hyvä Jumala, mitä minun
on tehtävä! Yhtenä yönä olen menettänyt kunniani, ainoan poikani ja nuo
jalokivet!"

Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan ja vaikeroi kuin
lapsi, jonka mielipaha on käynyt niin ylenpalttiseksi, että sanat
tukahtuvat.

Holmes istui ääneti ja tuijotti tuleen otsa rypyssä.

"Käykö teillä paljon vieraita?" hän kysyi sitten.

"Vain osakkaani perheineen ja silloin tällöin joku Arthurin ystävä. Sir
George Burnwell on viime aikoina ollut useasti meillä, mutta muita en
tällä kerralla muista."

"Oletteko paljon mukana seuraelämässä kotinne ulkopuolella?"

"Arthur on. Mary ja minä pysymme kotona. Emme välitä sellaisesta."

"Nuorista tytöistähän se on tavallisesti hauskaa."

"Hän on hiljainen ja hiukan ujokin eikä ole enää niin nuorikaan. Hän on
kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen."

"Selostuksestanne päättäen tapaus näyttää olleen hänellekin täydellinen
yllätys."

"Suorastaan hirveä! Se on koskenut häneen vielä syvemmin kuin minuun."

"Te olette kumpikin sitä mieltä, että poikanne on syyllinen."

"Muuta mahdollisuutta ei ole. Näinhän omin silmin, että hänellä oli
kruunu käsissään."

"Omasta puolestani en antaisi sille seikalle vielä ratkaisevan
todistuksen arvoa. Oliko kruunu kauttaaltaan vahingoittunut?"

"Kyllä. Se oli väännetty aivan vinoksi."

"Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että poikanne ehkä koetti oikaista
sitä?"

"Jumala teitä siunatkoon! Te koetatte parhaanne mukaan auttaa meitä
kumpaakin, mutta se tuskin onnistuu. Mitä tekemistä hänellä oli
huoneessani? Ellei hänellä ollut mitään pahaa mielessä, niin minkä
tähden hän ei sano sitä?"

"Aivan niin. Ja mistä johtuu, ettei hän liioin valehtele, jos hän on
syyllinen. Hänen vaikenemisensa näyttää viittaavan kummallekin taholle.
Tässä tapauksessa on monta kummallista seikkaa. Mitä mieltä poliisi oli
melusta, johon heräsitte?"

"Arthurin täytyi tietysti availla ovia, ja he arvelivat kolinan
johtuneen siitä."

"Todellakin! Mies, joka aikoo tehdä rikoksen, paukuttelee siis ovia,
niin että koko talo herää. Mitä he sanoivat jalokivien katoamisesta?"

"He tutkivat parhaillaan lattioita ja huonekaluja toivoen löytävänsä
ne."

"Onko etsintä ulotettu talon ulkopuolellekin?"

"Kyllä. He ovat toimineet koko ajan erittäin tarmokkaasti. Koko
puutarha on jo tutkittu perin pohjin."

"Hyvä herra Holder, ettekö jo selvästi huomaa, että tämän asian juuret
imenevät paljoa syvemmälle, kuin niitä te ja poliisi nyt näette?
Teistä se on aivan selvä juttu, mutta minusta se näyttää harvinaisen
pulmalliselta. Ajatelkaahan, mitä kaikkea teidän mielipiteenne
edellyttää. Sen mukaan poikanne nousi vuoteestaan, meni ilmitulon
vaarasta huolimatta huoneeseenne, avasi lipastonne, otti kruunun
esiin, mursi käsin poikki yhdetä sakaran, poistui jonnekin, kätki
kolmestakymmenestä yhdeksästä beryllistä niin taitavasti kolme, ettei
kukaan pysty löytämään niitä, ja palasi, jäljellä olevat kolmekymmentä
kuusi jalokiveä mukanaan, takaisin huoneeseenne, jossa hänet voitiin
yllättää milloin hyvänsä! Kysyn, onko kaikki tämä sen näköistä, että se
voitaisiin uskoa todeksi?"

"Mitä voisin muutakaan ajatella?" huudahti vieraamme epätoivoisesti.
"Jos Arthur on viaton, niin miksi hän ei selitä asiaa?"

"Se jää meidän tehtäväksemme", vastasi Holmes. "Jos teille sopii, herra
Holder, niin lähdemme heti yhdessä Streathamiin ja tutustumme hiukan
lähemmin kaikkiin yksityiskohtiin."

Ystäväni vaati minua lähtemään mukaan, mihin olin heti valmis, sillä
vanhan herran epätoivo säälitti minua syvästi ja hänen kertomuksensa
oli sitä paitsi tehnyt minut varsin uteliaaksi. Myönnän, että pojan
syyllisyys näytti minusta aivan yhtä selvältä kuin hänen onnettomasta
isästäänkin, mutta minä luotin niin suuresti Holmesin arvostelukykyyn,
että tunsin olevan ainakin hiukan toivoa niin kauan kuin hän ei ollut
tyytyväinen kuulemaamme selitykseen. Hän istui melkein koko matkan
ääneti syviin mietteisiin vaipuneena, leuka rintaa vasten ja hattu
silmillä. Asiakkaamme lohduton mieliala oli hiukan keventynyt. Pieni
toivonkipinä, jota Holmes oli välähdyttänyt hänelle, oli vaikuttanut
niin virkistävästi, että hän silloin tällöin kääntyi puoleeni ja
jutteli liikeasioistaan. Lyhyen rautatiematkan ja pari minuuttia
kestäneen kävelyn jälkeen saavuimme Fairbankiin, tämän tunnetun
pankkimiehen vaatimattomaan kotiin.

Fairbank oli verraten suuri, nelikulmainen valkoinen kivitalo
maantiestä hiukan syrjässä. Edessä oli leveä ajotien ympäröimä, nyt
lumen peittämä ruohokenttä, joka ulottui portille saakka. Oikealla oli
matalahko pensasryhmä ja sen takana kauniisti leikatun pensasaidan
reunustama kapea käytävä, joka vei ajotieltä keittiön ovelle ja jota
palvelijat ilmeisesti käyttivät. Vasemmalla, varsinaisen pihamaan
ulkopuolella oli kolmas tie, joka meni tallirakennukseen ja jota
yleisö näkyi käyttävän oikotienä. Holmes erosi meistä oven edessä ja
kulki rakennuksen ympäri, poikkesi sitten äsken mainitulle keittiöön
menevälle käytävälle ja kiersi talon taitse puutarhan läpi tallitielle.
Hän viipyi niin kauan, että herra Holder ja minä menimme sisään ja
istuuduimme ruokasaliin takan ääreen hänen paluutaan odottamaan.
Istuessamme siinä vaiti ollen ovi avautui ja nuori neitonen astui
huoneeseen. Hän oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli tumma tukka
ja tummat silmät, jotka hänen kalpeutensa sai näyttämään vielä
tummemmilta. En muista milloinkaan nähneeni niin kalpeita kasvoja.
Huuletkin olivat aivan verettömät, ja mennessään äänettömin askelin
huoneen poikki hänessä oli jotakin niin surullista, niin lohduttoman
toivotonta, että hän näytti olevan vielä enemmän järkytetty, kuin
mitä herra Holder oli ollut saapuessaan aamulla luoksemme. Ja hänessä
kaikki tämä näkyi sen tähden erittäin selvästi, että hän oli piirteistä
päättäen lujatahtoinen nainen, jonka piti kyetä hillitsemään itsensä.
Läsnäolostani välittämättä hän meni setänsä luo ja pani hellästi
kätensä tämän otsalle.

"Olethan antanut määräyksen, että Arthur on laskettava vapaaksi, eikö
niin, isä?" hän kysyi.

"En, tyttöseni. Asia on tutkittava perin pohjin."

"Mutta minä olen varma, että hän on syytön. Vaistoni sanoo minulle,
ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Sinä tulet vielä katumaan
äkkipikaista menettelyäsi."

"Miksi hän ei sitten puhu mitään, jos hän on viaton?"

"Kukapa sen tietää. Hän ehkä suuttui siitä, että epäilit häntä."

"Kuinka olisin voinut ajatella muuta nähdessäni kruunun hänen
käsissään?"

"Hän oli ottanut sen laatikosta vain katsellakseen sitä. Usko minua,
että hän on syytön. Jätä asia sikseen. On hirveätä ajatella, että
Arthur on vankilassa."

"En konsanaan, ennen kuin jalokivet ovat löytyneet — aivan mahdotonta,
Mary! Kiintymyksesi Arthuriin estää sinut näkemästä, kuinka kauheaan
asemaan olen joutunut. Sen sijaan, että jättäisin asian sikseen,
olen tuonut tänne Lontoosta miehen, joka tutkii asian mahdollisimman
perusteellisesti."

"Tämänkö herran?" tyttö kysyi katsoen minuun.

"Ei, hänen ystävänsä. Hän halusi olla yksin ja on nyt parhaillaan
tallitiellä."

"Tallitiellä?" Tyttö kohotti tummia kulmakarvojaan.

"Mitä hän luulee löytävänsä sieltä? Ah, siinä hän onkin. Uskon ja
toivon lämpimästi, sir, että teidän onnistuu saada totuus ilmi. Olen
aivan varma, että Arthur on viaton."

"Olen täydellisesti samaa mieltä ja uskon, kuten tekin, että saamme
totuuden ilmi", Holmes vastasi pyyhkiessään kenkiään kynnysmattoon.
"Otaksun, että minulla on kunnia puhutella neiti Mary Holderia.
Sallitteko minun tehdä pari kysymystä?"

"Olkaa niin hyvä, sir, jos siitä on jotakin apua tämän kauhean
tapauksen selvittämiseksi."

"Kuulitteko mitään viime yönä?"

"En mitään, ennen kuin heräsin setäni huudahduksiin. Silloin nousin ja
kiiruhdin hänen luokseen."

"Te suljitte ikkunat ja lukitsitte ovet eilen illalla. Panitteko kaikki
ikkunat hakaan?"

"Panin."

"Olivatko ne samalla tavalla kiinni tänä aamuna?"

"Olivat."

"Teillä on sisäkkö, jolla on sulhanen. Minulle mainittiin teidän
huomauttaneen eilen illalla sedällenne, että tyttö oli käväissyt ulkona
tapaamassa sulhastaan."

"Aivan niin. Sama tyttö toi eilen iltapäivällä kahvin saliin ja
mahdollisesti kuuli, kun setä puhui kruunusta."

"Te tarkoitatte, että hän on voinut ilmoittaa siitä sulhaselleen ja
että he ovat yhdessä suunnitelleet kaikki."

"Mutta mitä hyötyä meillä on tuollaisista epämääräisistä otaksumista",
huudahti herra Holder kärsimättömästi, "kun olen jo sanonut, että näin
kruunun Arthurin käsissä?"

"Vain hetkinen, herra Holder. Palaamme siihen aivan pian. Vielä pari
kysymystä, neiti Holder. Te näitte tytön menevän takaisin sisään
keittiön ovesta, vai kuinka?"

"Kyllä. Mentyäni katsomaan, oliko keittiön ovi lukittu yöksi, kohtasin
hänet portaissa. Samalla näin hänen sulhasensakin."

"Tunnetteko hänet?"

"Kyllä, hän on vihanneskauppias, joka käy meillä melkein joka päivä.
Hänen nimensä on Francis Prosper."

"Hän seisoi ovesta vasemmalle — siis niin kaukana, ettei hän voinut
ylettyä kädellään oveen."

"Aivan niin."

"Ja hänellä on puujalka?"

Nuoren naisen ilmehikkäissä silmissä vilahti aivan kuin pelkoa. "Tehän
olette oikea taikuri", hän sanoi. "Mistä tiedätte sen?" Hän hymyili,
mutta Holmesin laihoilla kasvoilla ei näkynyt hymyn häivettäkään.

"Nyt menisin mielelläni yläkertaan", hän sanoi, "ja sitten menen
todennäköisesti jälleen ulos. Mutta on ehkä parasta tutkia alakerran
ikkunat, ennen kuin lähdemme."

Hän tarkasti nopeasti ikkunan toisensa jälkeen ja pysähtyi lopuksi
eteishallin korkean ikkunan eteen, josta näki tallitielle. Hän
avasi ikkunan ja tutki ikkunalaudan huolellisesti voimakkaalla
suurennuslasillaan. "Nyt siirrymme yläkertaan", hän sanoi sitten.

Herra Holderin oma huone oli verraten pieni ja vaatimattomasti
sisustettu. Yhdellä seinällä oli suurehko lipasto, toisella korkea
kuvastin ja lattialla harmaa matto. Holmes meni heti lipaston luo ja
katseli lukkoja tutkivasti.

"Millä avaimella laatikko avattiin?" hän kysyi.

"Sillä, josta poikani puhui — hänen vaatesäiliönsä avaimella."

"Onko se täällä?"

"Se on tuossa pöydällä."

Holmes otti avaimen ja avasi laatikon.

"Lukko toimii äänettömästi", hän sanoi. "Ei ole lainkaan ihmeellistä,
ettette herännyt, kun laatikko avattiin. Kruunu on arvatenkin tässä
lippaassa. Meidän! täytyy katsoa sitä." Hän avasi lippaan, otti
kruunun; esille ja pani sen pöydälle. Se oli taideteos, kultaseppien
ammattitaidon loistava näyte, ja siinä jäljellä olevat kolmekymmentä
kuusi berylliä olivat kauneimmat, mitä olen konsanaan nähnyt. Joka
sakarassa oli kolme kiveä, ja yksi sakara puuttui kokonaan.

"Tässä, herra Holder, on aivan samanlainen sakara kuin se, joka on
murrettu poikki", sanoi Holmes. "Pyydän teitä koettamaan, kykenettekö
vääntämään sen poikki."

Isäntämme peräytyi kauhuissaan pari askelta. "Ei tule kysymykseenkään!"
hän huudahti.

"Sitten koetan itse." Holmes otti kruunun käsiinsä ja väänsi kaikin
voimin, mutta tuloksetta. "Tunnen sen antavan hiukan perään", hän
sanoi, pannen kruunun takaisin pöydälle, "mutta vaikka minulla on
poikkeuksellisen vahvat sormet, saisin repiä ja vääntää pitkän ajan,
ennen kuin saisin sakaran poikki. Ja mitä tapahtuisi, jos taittaisin
sen? Taittuessaan metalli paukahtaisi melkeinpä yhtä kovasti kuin
pistooli. Oletteko vieläkin sitä mieltä, että kaikki tämä on tehty vain
muutaman metrin päässä vuoteestanne, teidän kuulematta mitään?"

"En tiedä, mitä ajattelisin. Kaikki näyttää niin toivottoman synkältä."

"Mutta ehkäpä asia selvenee, kunhan pääsemme hiukan pidemmälle. Vai
mitä arvelette, neiti Holder?"

"Minun täytyy sanoa, että olen aivan yhtä ymmällä kuin setänikin."

"Pojallanne ei ollut kenkiä eikä tohveleitakaan, kun näitte hänet?"

"Hänellä ei ollut yllään muuta kuin paita ja housut."

"Paljon kiitoksia. Tämä tutkimuksemme on ollut erittäin
menestyksellinen. Ellei totuutta saada nyt ilmi, niin se on kokonaan
oma vikamme. Teidän luvallanne, herra Holder, menen nyt ulos ja jatkan
tutkimuksiani siellä."

Hän tahtoi taaskin työskennellä yksin, sillä tarpeettomista
jalanjäljistä oli vain haittaa, selitti hän. Viivyttyään poissa toista
tuntia hän palasi, jalat yltäpäältä lumisina ja kasvot entistäkin
tutkimattomampina.

"Nyt luulen nähneeni kaikki, mitä täällä on nähtävää, herra Holder",
hän sanoi. "Palaamalla nyt kaupunkiin voin parhaiten palvella teitä."

"Entä beryllit, herra Holmes? Missä ne ovat?"

"Sitä en tiedä."

Herra Holder väänteli käsiään. "En näe niitä enää milloinkaan! Entä
poikani? Onko mitään toivoa hänen suhteensa?"

"Mielipiteeni ei ole muuttunut."

"Mitä minun talossani sitten oikeastaan tapahtui viime yönä?"

"Jos tulette luokseni Baker-streetille huomenna aamulla yhdeksän ja
kymmenen välillä, niin ehkäpä voin selittää teille kaikki. Minullahan
on, mikäli olen ymmärtänyt oikein, avoin valtakirja toimia puolestanne
ja oikeus käyttää rahaa sen verran kuin tarvitsen, edellyttäen, että
minun onnistuu saada jalokivet takaisin. Eikö niin?"

"Annan mielelläni vaikka koko omaisuuteni, kunhan vain saan beryllit
takaisin."

"Hyvä on. Jatkan tutkimuksiani, kunnes asia on selvä. Voihan olla, että
minun täytyy käydä täällä vielä kerran ennen iltaa. Hyvästi, herra
Holder."

Huomasin kaikesta, että ystäväni lopullinen mielipide asiasta oli
jo valmis, mutta itse tuloksesta, johon hänen päätelmänsä olivat
johtaneet, minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan. Kotimatkalla
koetin monta kertaa saada hänet puhumaan siitä, mutta hän siirtyi aina
muihin asioihin, kunnes lopulta väsyin ja annoin hänen olla rauhassa.
Kello ei ollut vielä kolmeakaan, kun tulimme kotiin. Holmes meni
kiireesti huoneeseensa ja tuli hetkisen kuluttua takaisin kadulla
maleksivaksi joutomieheksi pukeutuneena. Yllään kiiltäväksi kulunut
haalistunut takki, jonka kaulus oli käännetty pystyyn, kaulassa
punainen kaulahuivi ja jaloissa risaiset ja kolhiintuneet kengät, hän
oli tyyppinä täydellinen.

"Luulenpa, että tämän pitäisi kelvata", hän virkkoi katsahtaen uunin
yläpuolella olevaan peiliin. "Toivoisin sinun voivan lähteä mukaani,
Watson, mutta tällä! kerralla se ei käyne päinsä. En ole aivan varma,
ovatko jäljet, joita nyt seuraan, oikeat, mutta sen saan pian tietää.
Todennäköisesti palaan jo parin tunnin kuluttua." Hän leikkasi
viipaleen kylmää lihaa sivupöydälle siirretystä paistista, likisti sen
kahden leipäpalan väliini ja pisti poistuessaan tämän vaatimattoman
aterian taskuunsa.

Olin juuri juonut teeni, kun hän palasi ilmeisesti varsin hyvällä
päällä, heiluttaen kädessään vanhaa kenkää, jonka hän heitti nurkkaan.

"Poikkesin sisään vain ohimennen", hän sanoi, kaataen itselleen teetä.
"Lähden taas heti."

"Minne sitten?"

"West-endin toiselle puolelle. Ehkä viivyn kauankin poissa, niin että
älä odota minua illalliselle."

"Miten asia luonnistuu?"

"No, koko hyvin. Ei mitään valittamista. Olen jo käynyt toistamiseen
Streathamissa, mutta sisään en mennyt. Tämä on varsin mielenkiintoinen
tapaus, ja minä olen oikein hyvilläni, että sain sen tutkittavakseni.
Mutta aika rientää. Tämä epäilyttävä asu riisutaan nyt, sillä minun
täytyy kiireesti saada esille korkeasti! kunnioitettu varsinainen
minäni."

Näin hänen käytöksestään, että hänellä oli pätevämmät ja suuremmat syyt
olla tyytyväinen, kuin mitä hänen sanansa ilmaisivat. Silmät säteilivät
ja poskillekin oli ilmaantunut heikko punerrus. Hän hävisi kiireesti
huoneeseensa, ja hetkisen kuluttua kuulin ulko-oven jysähtävän kiinni,
mistä tiesin hänen lähteneen jatkamaan metsästystään.

Odotin puoliyöhön saakka, mutta kun häntä ei kuulunut, menin levolle.
Olin tottunut siihen, että hän saattoi olla jälkiä seuratessaan poissa
useampia vuorokausiakin. En tiedä, milloin hän oli tullut kotiin,
mutta aamiaispöytään tullessani hän jo istui kahvikuppinsa ääressä
sanomalehti kädessään virkeänä ja reippaana.

"Suonet anteeksi, Watson, etten odottanut sinua", hän sanoi, "mutta,
kuten muistanet, asiakkaamme tulee tänne jo verraten varhain."

"Kellohan onkin jo yli yhdeksän", vastasin. "En ollenkaan ihmettelisi,
vaikkapa hän jo olisi täällä. Olin kuulevinani ovikellon soivan."

Tulija oli kuin olikin herra Holder. Hän näytti niin muuttuneelta, että
miltei pelästyin. Luonnostaan leveät ja täyteläiset kasvot näyttivät
kuihtuneilta, posket olivat painuneet kuopalle, ja tukkakin näytti
vivahduksen verran harmaammalta kuin eilen. Hän liikkui väsyneesti
ja askel oli veltto ja laahustava, mikä teki vielä säälittävämmän
vaikutuksen kuin hänen hillitön epätoivonsa edellisenä aamuna. Hän
lysähti raskaasti nojatuoliin, jonka siirsin hänelle.

"Mitä minä olen tehnyt, kun minua näin rangaistaan?" hän voihkaisi.
"Kaksi päivää sitten olin onnellinen ja hyvinvoipa mies, jolla ei ollut
mitään huolia. Nyt istun tässä hylättynä, orpona ja häväistynä. Minulle
kasataan murhetta murheen päälle. Veljentyttäreni Mary on jättänyt
minut."

"Jättänyt teidät?"

"Niin. Hänen vuoteessaan ei ole nukuttu viime yönä, huone oli tyhjä ja
eteishallin pöydällä kirje. Sanoin hänelle eilen illalla, en soimaten,
vaan oman suruni helpottamiseksi, että kaikki olisi hyvin, jos hän
olisi mennyt naimisiin Arthurin kanssa. Ehkäpä oli ajattelematonta
sanoa niin. Kirjeessään hän viittaa tuohon huomautukseeni. Hän
kirjoittaa:

 'Rakas setä.

 Tunnen tuottaneeni sinulle surua ja ettei tätä kauheata onnettomuutta
 ehkä olisi konsanaan tapahtunut, jos olisin menetellyt toisin.
 Näin ajatellen en voi koskaan enää olla onnellinen kattosi alla ja
 sentähden tunnen, että minun täytyy jättää sinut ainiaksi. Älä ole
 huolissasi tulevaisuudestani, sillä siitä on jo huolehdittu, äläkä
 suinkaan ryhdy etsimään minua, sillä se on turhaa ja aiheuttaisi vain
 ikävyyksiä minulle. Elämässä ja kuolemassa sinun iäti uskollinen

                                                  Marysi.'

"Mitä hän mahtaa tarkoittaa tällä kirjeellä, herra Holmes? Aikooko hän
päättää päivänsä?"

"Ei, ei sinnepäinkään. Tämä ratkaisu ehkä onkin paras mahdollinen. Voin
sanoa, että raskas koettelemuksenne alkaa jo mennä ohi, herra Holder."

"Niinkö, herra Holmes! Te tiedätte jotakin, herra Holmes, te tiedätte
jotakin! Missä beryllit ovat?"

"Olisiko tuhat puntaa kappaleelta mielestänne liian suuri hinta?"

"Maksan vaikka kymmenentuhatta."

"Se on tarpeetonta. Asia järjestyy kolmellatuhannella. Ja lupaamanne
pieni palkinto sen lisäksi. Onko teillä shekkikirja mukananne? Tässä on
kynä. Lienee parasta kirjoittaa kerta kaikkiaan neljätuhatta."

Hämmästyneen näköisenä herra Holder kirjoitti pyydetyn shekin. Holmes
meni pöytänsä luo, otti laatikosta pienen kolmikulmaisen kultalevyn,
jossa oli kolme jalokiveä, ja pani sen pöydälle.

Asiakkaamme sieppasi sen käteensä ilosta huudahtaen.

"Se on löytynyt! Olen pelastettu! Pelastettu!"

Hänen riemunsa oli yhtä hillitöntä kuin aikaisemmin hänen surunsa, ja
hän painoi beryllit hyväilevästi poveaan vasten.

"Teillä on, herra Holder, vielä yksi velka maksettavananne", Holmes
sanoi melkeinpä ankarasti.

"Velka!" Hän tarttui kynään. "Sanokaa summa, niin maksan sen heti."

"Nyt ei ole kysymys minusta eikä mistään rahavelasta. Tarkoitan
vain sitä, että te olette velvollinen pyytämään nöyrästi anteeksi
pojaltanne, joka on käyttäytynyt tässä asiassa niin jalosti ja
miehekkäästi, että saatte olla ylpeä hänestä. Toivon oman poikani
käyttäytyvän samoin, jos minulla jolloinkin on poika."

"Arthur ei siis ollut ottanut niitä?"

"Sanoin teille eilen ja toistan sen nyt, että hän on täysin syytön."

"Se on siis aivan varmaa! Kiiruhtakaamme sitten heti ilmoittamaan
hänelle, että totuus on tullut ilmi."

"Hän tietää sen jo. Menin hänen luokseen heti kun asia oli selvä, ja
kun huomasin, ettei hän tahtonut sanoa mitään, kerroin itse hänelle
kaikki. Silloin hän myönsi minun olevan oikeassa ja selitti joitakuita
kohtia, jotka olivat vielä jääneet jonkin verran hämäriksi. Mutta se
uutinen, jonka äsken kerroitte, ehkä saa hänet avaamaan suunsa."

"Mutta ilmaiskaa nyt minulle, taivaan tähden, mitä tämä kaikki
oikeastaan merkitsee!"

"Sen teen ja samalla selostan, millä tavalla pääsin selville kaikesta.
Mutta sallikaa minun heti ilmoittaa teille eräs asia, jonka kuuleminen
on teistä aivan yhtä raskasta kuin minusta sen kertominen. Sir George
Burnwell ja veljentyttärenne olivat salaisesti liittolaisia. Ja nyt he
ovat paenneet yhdessä."

"Mary! Se ei voi olla mahdollista."

"Se on valitettavasti enemmän kuin mahdollista; se on totta. Te ja
poikanne ette tuntenut kumpikaan tämän miehen todellista luonnetta,
kun avasitte hänelle kotinne. Hän on Englannin vaarallisimpia miehiä
— köyhtynyt ja rappiolle mennyt peluri, häikäilemätön roisto, jolla
ei ole rahtuakaan kunniantuntoa. Veljentyttärenne ei todennäköisesti
tiennyt sellaisia olevankaan. Kun hän kuiskaili tytölle lemmenvalojaan,
joita hän on jo jaellut sadoille muille, niin tämä ei voinut muuta
kuin hurmaantuneena ajatella olevansa ensimmäinen, joka oli saanut
hänen sydämensä syttymään. Mitä kaikkea hän on sanonut, sen paholainen
parhaiten tietäköön, mutta lopulta tyttö joutui kokonaan hänen
pauloihinsa ja kävi tapaamassa häntä melkeinpä joka ilta."

"Minä en tahdo, en voi uskoa sitä!" herra Holder huudahti kasvot
harmaina.

"Siispä kerron teille, mitä kodissanne viime yönä tapahtui.
Otaksuttuaan teidän menneen levolle veljentyttärenne hiipi eteishalliin
ja puheli rakastajansa kanssa sen ikkunan ääressä, joka on talliin
menevän tien puolella. Mies oli seisonut ikkunan takana niin kauan,
että jäljet olivat painuneet lumen läpi maahan saakka. Tyttö puhui
hänelle kruunusta, jonka olitte tuonut kotiinne. Roiston kullanhimo
heräsi, ja hänen tahtoonsa taipuen; tyttö suostui rupeamaan hänen
kätyrikseen. En epäilekään, etteikö veljentyttärenne rakastanut teitä
lämpimästi, mutta maailmassa on naisia, joiden sydämestä rakastajan
lempi hävittää kaikki muut kiintymykset, ja minä luulen, että hän
kuuluu niihin. Saatuaan ohjeet; hän näki samassa teidän tulevan, minkä
tähden hän sulki ikkunan nopeasti ja kertoi teille nähneensä sisäkön
taas käyneen tapaamassa puujalkaista sulhastaan, mikä oli aivan totta.

"Poikanne Arthur meni levolle heti sen jälkeen, kun oli käynyt
luonanne, mutta huolissaan siitä, että oli taas velkautunut kerhossa,
hän ei saanut unta. Maattuaan valveilla puoleen yöhön saakka hän kuuli
äkkiä hiipiviä askeleita ulkoa käytävästä. Hän nousi, raotti ovea ja
hämmästyi nähdessään serkkunsa hiipivän varovasti oveanne kohti ja
menevän teidän huoneeseenne. Hän kiskaisi nopeasti housut jalkaansa
ja odotti sitten pimeässä nähdäkseen, mitä tämä kaikki oikeastaan
merkitsi. Samassa tyttö ilmestyikin jälleen näkyviin, ja käytävän
lampun valossa poikanne huomasi, että kruunu, josta olitte illalla
puhunut, oli hänen kädessään. Tyttö meni portaita alas, ja poikanne
hiipi kauhusta vavisten hänen jälkeensä ja pujahti lopuksi lähellä
oveanne olevien verhojen taakse, josta on hyvä näköala eteishalliin.
Tyttö avasi hiljaa mainitsemani ikkunan, ojensi kruunun jollekin, joka
seisoi ulkopuolella, sulki ikkunan yhtä hiljaa ja kiiruhti takaisin
huoneeseensa melkein hipaisten verhoja, joiden taakse poikanne oli
piiloutunut.

"Niin kauan kuin tyttö oli näkyvissä, poikanne ei voinut tehdä
mitään, sillä muuten hän olisi paljastanut naisen, jota hän
rakasti, syylliseksi häpeälliseen ja suureen rikokseen. Hän käsitti
täydellisesti, kuinka musertavat seuraukset tästä uskomattomasta
tapauksesta olisi teille ja koko perheelle, ellei hänen onnistuisi
saada kruunua takaisin. Heti kun tyttö oli hävinnyt huoneeseensa, hän
syöksyi portaita alas, yllään vain paita ja housut ja avojaloin, avasi
eteishallin ikkunan, hyppäsi ulos lumeen ja juoksi rallitielle miehen
jälkeen, jonka hän näki kiiruhtavan poispäin kuutamossa. Sir George
Burnwell koetti jouduttautua pois, mutta poikanne tavoitti hänet ja sai
kiinni kruunusta, joka oli toisella vielä kädessään. Kumpikin kiskoi
omalle taholleen, ja tässä painiskelussa poikanne iski vastustajansa
otsaan haavan toisen silmän yläpuolelle. Sitten kuului terävä
paukahdus, ja poikanne huomasi kruunun jääneen käteensä. Hän kiiruhti
takaisin, sulki ikkunan ja hiipi huoneeseenne. Nähtyään siellä, että
kruunu oli vääntynyt hänen kiskoessaan sitä vastustajansa käsistä, hän
ryhtyi oikaisemaan sitä, ja juuri silloin te astuitte sisään."

"Onko se mahdollista?" herra Holder sanoi melkein kuiskaten.

"Sitten te suututitte hänet soimauksillanne ja loukkaavilla nimillä
hetkellä, jolloin hän päinvastoin tunsi ansaitsevansa lämpimimmät
kiitoksenne. Totuutta hän ei voinut sanoa. Jos hän olisi ilmaissut
kaikki, niin samalla hän olisi ilmiantanut henkilön, joka oli hänelle
rakas, mutta joka ei suinkaan ansainnut tätä hellävaraisuutta hänen
puoleltaan. Hän päätti tehdä kaiken voitavansa tämän henkilön
suojelemiseksi ja vaikeni."

"Sen tähden Mary siis kirkaisi ja pyörtyi nähdessään kruunun!" huudahti
herra Holder. "Hyvä Jumala, kuinka sokea olenkaan ollut! Ja poikanihan
pyysi, että hänen sallittaisiin poistua pariksi minuutiksi. Hän tahtoi
tietysti mennä katsomaan, olisiko taittunut sakara jäänyt sinne, jossa
he painiskelivat. Kuinka julmasti ja väärin olenkaan kohdellut häntä!"

"Saavuttuani teille", Holmes jatkoi, kiersin heti talon ympäri
nähdäkseni, olisiko lumessa jälkiä, jotka voisivat auttaa minua.
Tiesin, ettei lunta ollut satanut edellisen illan jälkeen ja että yöllä
kiihtynyt pakkanen oli jäädyttänyt jäljet pysyväisiksi. Tarkastin
keittiöön vievän käytävän, mutta siinä oli kuljettu niin paljon, että
kaikki jäljet olivat sekoittuneet toisiinsa. Aivan oven vieressä,
siitä hiukan vasemmalle, näin kuitenkin naisen seisoneen ja puhelleen
miehen kanssa, jonka toisen jalan jättämä jälki, lumeen painunut
pyöreä kolo, osoitti, että hänellä oli puujalka. Samalla näin myös,
että kohtaaminen oli äkkiä keskeytynyt, sillä nainen oli kiiruhtanut
nopeasti takaisin portaille, mikä näkyi siitä, että kenkien kannat
olivat tehneet paljoa matalamman jäljen kuin kärjet. Puujalka oli
seisonut hetkisen paikallaan ja poistunut sitten. Otaksuin, että
sisäkkö, jonka sulhasesta olitte jo kertonut, oli tavannut hänet juuri
siinä, ja niin asia olikin. Sitten tutkin puutarhan, mutta löysin vain
hajanaisia jälkiä sieltä täältä — poliisithan olivat jo käyneet siellä
— mutta tultuani tallitielle pysähdyin tuijottamaan maahan. Lumeen oli
kirjoitettu pitkä ja monimutkainen kertomus.

"Siinä oli vieretysten kahden miehen jäljet. Toisella oli ollut
kengät, mutta toinen oli, kuten ilokseni totesin, kulkenut avojaloin.
Selostuksestanne tiesin heti varmasti, että viimeksimainittu oli ollut
poikanne. Kenkäjalkainen mies oli kävellyt, mutta toinen oli juossut,
ja kun hänen jälkensä olivat siellä täällä painuneet kenkäjalan
jälkien päälle, niin oli selvää, että hän oli juossut tämän jäljessä.
Seurasin niitä ja totesin niiden menevän eteishallin ikkunan taakse,
jossa kenkäjalka oli odottanut niin kauan, että lumi oli sulanut
maahan saakka. Sitten menin jälkien toiseen päähän, joka oli noin
viidenkymmenen metrin päässä tallitiellä ja jossa näin kenkäjalan
pyörähtäneen ympäri. Lumessa oli liikuttu puoleen ja toiseen, mistä
otaksuin, että siinä oli tapeltu, ja kun sitten näin hiukan edempänä
joitakuita veripisaroitakin, olin siitä varma. Kenkäjalka oli lähtenyt
pakoon, ja kun hänen jälkiään seuratessani löysin vielä verta, niin
tiesin, että hän se oli haavoittunut. Seurasin niitä viertotielle
saakka, mutta siinä ne hävisivät, sillä tie oli lakaistu aamulla.

"Täällä sisällä tutkin, niinkuin muistatte, eteishallin ikkunan
suurennuslasillani. Huomasin heti, että ikkunasta oli kuljettu.
Ikkunalaudalla näkyi selvästi märän jalan jälki sellaisessa asennossa,
että sen oli täytynyt jäädä siihen sisääntultaessa. Silloin minulle
alkoi selvitä, mitä oli tapahtunut. Joku mies oli odottanut ikkunan
takana, joku oli tuonut hänelle kruunun, poikanne oli nähnyt sen, hän
oli kiiruhtanut varkaan perään ja käynyt käsiksi häneen. Kruunusta
oli tapeltu, ja kun kaksi miestä raastoi siitä, minkä jaksoi, niin
yksi sakara katkesi, vaikkakin se oli niin luja, ettei heistä olisi
kumpikaan kyennyt yksin taittamaan sitä. Sitten poikanne oli palannut
sisään, mutta taittunut sakara oli jäänyt varkaan käteen. Tämä kaikki
oli aivan selvää. Jäljellä oli vain kysymys, kuka tuo mies oli ja kuka
oli antanut kruunun hänelle.

"Vanha sääntöni on se, että kun asiasta erotetaan pois kaikki, mikä on
sinänsä mahdotonta, niin kaiken sen, mitä jää jäljelle, täytyy olla
totta, näyttipä se kuinka uskomattomalta hyvänsä. Tiesin, että te ette
ollut antanut kruunua kenellekään, minkä tähden jäljelle jäivät vain
veljentyttärenne ja palvelijattaret. Mutta jos tämä välittäjä oli joku
palvelijattarista, niin minkä tähden poikanne olisi siinä tapauksessa
ottanut kaikki niskoilleen? Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä.
Mutta hän rakasti serkkuaan, ja siinä oli oivallinen selitys, miksi hän
tahtoi säilyttää hänen salaisuutensa — varsinkin kun tämä salaisuus
oli häpeällinen. Muistaessani sitten, että olitte nähnyt hänet
puheenaolevan ikkunan ääressä ja että hän pyörtyi nähdessään kruunun,
olin varana asiasta.

"Kuka oli hänen rikostoverinsa? Ilmeisesti rakastaja, sillä kukapa muu
olisi voinut saada hänet unohtamaan teitä kohtaan tuntemansa rakkauden
ja kiitollisuuden. Tiesin, ettei seuraelämä vetänyt teitä puoleensa ja
että kodissannekin kävi verraten vähän vieraita. Mutta niiden joukossa
oli sir George Burnwell. Olin jo kauan sitten kuullut, että hänellä oli
tunnottomana naisten viettelijänä varsin huono maine. Kenkäjalkainen
mies oli varmasti hän ja puuttuva sakara oli hänen hallussaan. Hän
kyllä tiesi, että Arthur oli tuntenut hänet, mutta sittenkin hän
saattoi kuvitella olevansa turvassa, sillä eihän poikanne voinut sanoa
sanaakaan, saattamatta teitä kaikkia suurelle häväistykselle alttiiksi.

"Nyt voitte jo itsekin päätellä, mihin toimenpiteisiin ryhdyin. Menin
tavalliseksi joutomieheksi pukeutuneena sir Burnwellin kotiin, jossa
minun onnistui päästä puheisiin hänen palvelijansa kanssa. Sain kuulla,
että hänen isäntänsä oli loukannut otsansa edellisenä yönä, ja lopuksi
ostin kuudella shillingillä parin hänen isäntänsä vanhoja kenkiä. Ne
mukanani matkustin takaisin; Streathamiin, jossa totesin niiden sopivan
jälkiin täsmälleen."

"Eilen illalla näin todellakin tallitiellä jonkun kulkurin", huomautti
herra Holder.

"Aivan niin. Minä siellä liikuskelin. Siellä totesin lopullisesti,
että beryllit olivat sir Burnwellilla. Sitten palasin kotiin ja
muutin pukua. Tehtäväni vaikein ja arkaluontoisin osa oli vielä
suorittamatta. Julkisuutta täytyi karttaa mahdollisimman huolellisesti,
jotta häväistysjuttu vältettäisiin, ja toiselta puolen tiesin niin
paatuneen ja kokeneen roiston oivaltaneen, että kätemme olivat juuri
sen tähden täydellisesti sidotut. Menin hänen luokseen, ja ensin hän
luonnollisesti kielsi kaikki. Sitten selostin hänelle koko tapauksen
yksityiskohtaisesti sillä seurauksella, että hän muka vimmastui ja
sieppasi seinältä kumipatukan, mutta minä olin varuillani ja painoin
pistoolin hänen ohimolleen, ennen kuin hän ehti lyödä. Silloin hän
hiukan pehmeni. Ilmoitin ostavani beryllit, jotka olivat hänen
hallussaan, ja maksavani tuhat puntaa kappaleelta. Hän raivostui.
'No voi sun perhana!' hän huudahti, 'ja minä kun myin ne kaikki
kuudellasadalla!' Luvattuani, etten ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin
häntä vastaan, hän lopulta suostui ilmaisemaan, kenelle hän oli myynyt
jalokivet. Riensin sinne viipymättä, ja pitkän tinkimisen jälkeen
sain ne haltuuni, maksettuani tuhat puntaa kappaleelta. Sitten kävin
katsomassa poikaanne, jolle kerroin, että kaikki oli hyvin, ja kun
kello oli kaksi tänä aamuna, pääsin vihdoin levolle mielestäni varsin
pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen."

"Päivätyön jälkeen, joka on pelastanut Englannin suuresta julkisesta
häväistysjutusta", lisäsi herra Holder nousten tuolistaan. "En löydä
sanoja kiittääkseni teitä, sir, mutta te tulette huomaamaan, etten
palkitse vaivojanne kiittämättömyydellä. Taitavuutenne ylittää kaikki,
mitä minulle on siitä kerrottu. Nyt minun täytyy rientää rakkaan
poikani luo pyytämään anteeksi hänelle tekemääni vääryyttä. Ja kun
ajattelen Mary parkaani, niin sydämeni melkein murtuu. Ette kai tekään
tiedä, missä hän nyt on?"

"Voimme olla jotakuinkin varmat siitä", Holmes vastasi, "että hän
on siellä, missä sir George Burnwellkin on. Ja yhtä varmaa on, että
hänen rikoksensa, olipa se minkälainen hyvänsä, saa pian ankaramman
rangaistuksen, kuin mikä on kohtuullista."




VI.

PUNERTAVA HIUSPALMIKKO.


"Ihminen, joka rakastaa taidetta itse taiteen vuoksi", huomautti
Sherlock Holmes sysäten pöydälle _The Daily Telegraph'in_
ilmoitusliitteen, jota hän oli silmäillyt, "nauttii usein enimmän sen
vähäpätöisemmistä ja vähemmän silmäänpistävistä näyttäytymisistä.
On ollut mieluista, Watson, nähdä sinun oivaltaneen tämän totuuden
niin elävästi, ettet ole pieniä aikaansaannoksiamme käsitellessäsi,
joista olet hyväntahtoisesti ja, minun täytyy sanoa, toisinaan hiukan
kaunistellenkin kirjoittanut selostuksia, kiinnittänyt huomiotasi
vain niihin moniin kuuluisiin tapauksiin ja huomiota herättäneisiin
oikeudenkäynteihin, joissa olen ollut mukana, vaan melkeinpä
pääasiallisesti sellaisiin, jotka ovat sinänsä olleet varsin mitättömiä
ja jokapäiväisiä, mutta joita tutkiessani olen voinut erinomaisesti
soveltaa omaa erikoismenetelmääni, nimittäin pyrkimistä ratkaisuun
johdonmukaisella ajattelulla ja siten muodostuvilla päätelmillä."

"Siitä huolimatta", vastasin hymyillen, "en kykene aivan kokonaan
kumoamaan kertomusteni johdosta esitettyjä syytöksiä, että tahdon
herättää huomiota."

Holmes otti pihdeillä uunista hiilen ja sytytti pitkän ruusupuisen
piippunsa, jota hän käytti savipiippunsa asemesta ollessaan
puhetuulella ja väittelynhaluinen. "Olet ehkä tehnyt virheen
koettaessasi saada kaikkiin kertomuksiisi väriä ja elämää. Sen sijaan
sinun olisi pitänyt tyytyä siihen, että olisit selostanut vain sen
ajattelulla ja huomioiden tekemisellä laaditun johtopäätösten sarjan,
joka muodostuu syiden ja seurausten välille ja joka on todellisuudessa
ainoa mielenkiintoinen asia näissä kertomuksissa."

"Olen aina antanut niille sijan, joka kuuluu niille, mikäli kykenen
itse arvostelemaan", vastasin hiukan jäykästi, sillä tämä ystävässäni
usein ilmenevä itserakkaus, joka muuten sisältyi varsin voimakkaana
tekijänä hänen omituiseen luonteeseensa, harmitti minua.

"Huomautukseni ei johdu itserakkaudesta eikä omahyväisyydestäkään",
sanoi hän, vastaten tapansa mukaan enemmän ajatuksiini kuin sanoihini.
"Vaatimukseni, ettei taidettani saa millään tavalla kätkeä näkyvistä,
perustuu siihen, että se on persoonatonta, sellaista, joka ei ole
minun määrättävissäni. Rikos on yleinen ilmiö, mutta johdonmukainen
ajattelu harvinaista. Sen tähden sinunkin pitäisi kohdistaa huomiosi
ensi sijassa tähän viimeksimainitsemaani seikkaan ja vähemmän itse
rikokseen. Sinä olet kirjoittanut sarjan ajanvietekertomuksia asioista,
jotka olisivat kelvanneet luentokurssin aineistoksi."

Oli raikas kevätaamu, ja me istuimme aamiaisen syötyämme iloisesti
loimuavan takkavalkean ääressä vanhassa tutussa huoneessamme
Baker-streetin varrella. Paksu sumu lainehti likaisenharmaiden
talorivien välissä, ja kadun toisella puolella olevat ikkunat
häämöttivät mustina, epäselvinä läikkinä kellertävän usvan läpi.
Katossa palava kaasuliekki valaisi kirkkaasti valkoisen pöytäliinan,
kiiltävät astiat, veitset, haarukat ja lusikat, sillä ateriaa ei
ollut vielä korjattu pois. Holmes oli ollut ääneti koko aamun ja
lueskellut sanomalehtien ilmoitussivuja, kunnes hän lopulta, sen
johdosta ilmeisesti tyytymättömänä, ettei löytänyt, mitä etsi,
ryhtyi läksyttämään minua ja penkomaan kertomuksissani havaitsemiaan
puutteellisuuksia.

"Toiselta puolen", hän jatkoi, tuijotettuaan hetkisen tuleen
pitkää piippuaan imien, "sinusta tuskin voitaneen sanoa, että
tahdot herättää huomiota, sillä tapaukset, joihin mielenkiintosi
on ystävällisesti kohdistunut, ovat suurimmaksi osaksi sellaisia,
etteivät ne ole rikoksia siinä merkityksessä kuin laki edellyttää.
Avunantoni Böhmin kuninkaalle, neiti Mary Sutherlandin seikkailu,
halkihuulisen kerjäläisen arvoitus ja kalifornialaisen morsiamen
katoamisjuttu ovat kaikki tapauksia, joihin laki ei ulotu. Mutta minä
pelkään, että huomion herättämisen pelkosi on saanut sinut luisumaan
arkipäiväisyyteen."

"Se voi olla mahdollista", myönsin, "mutta menettelytavat, joita olen
kuvannut, ovat olleet uusia ja mielenkiintoisia."

"Luuletko sinä, että puolinukuksissa vaeltava suuri yleisö, joka
ei tunne kankuria hampaista eikä latojaa peukaloista, edes huomaa
niitä? Mutta vaikkapa kuvauksiisi olisikin päässyt tunkeutumaan
arkipäiväisyyttä, niin enhän voi moittia sinua siitä. Suurten tapausten
ajat ovat menneet. Ihminen, ainakin rikollinen ihminen, on menettänyt
yritteliäisyytensä ja omintakeisuutensa. Minunkin toimintani supistuu
pian hävinneiden lyijykynien takaisin hankkimiseen ja neuvojen
antamiseeni koulusta päässeille nuorille naisille. Tämä kirje, jonka
sain tänä aamuna, merkinnee asteikkoni nollapistettä. Lue se!" Hän
sysäsi minulle rypistyneen kirjeen.

Se oli lähetetty edellisenä iltana Montague-torin postitoimistosta ja
kuului:

 "Hyvä herra Holmes!

 Tahtoisin erittäin mielelläni kysyä Teiltä neuvoa, otanko vastaan
 minulle tarjotun kotiopettajattaren toimen. Tulen luoksenne huomenna
 aamupäivällä puoli kymmenen, jos Teille sopii.

                                         Kunnioittaen Teidän
                                           Violet Hunter."

"Tunnetko hänet?" kysyin.

"En."

"Kello on nyt puoli yksitoista."?

"Niin, ja siinä hän tuleekin. Kuulin ovikellon soivan."

"Voihan käydä, että asia on mielenkiintoisempi kuin luuletkaan.
Muistathan sinisen kiiltokiven. Aluksi nauroit koko jutulle, mutta
sitten siitä kehittyi varsin vakava asia. Nyt voi käydä samoin."

"Toivokaamme niin. Saamme nähdä sen varsin pian, sillä asianomainen
henkilö astuu juuri nyt sisään, ellen erehdy vallan pahasti."

Ovi aukeni, ja nuori nainen tuli huoneeseen. Puku oli yksinkertainen,
mutta miellyttävä, ja reippaasta käytöksestä näki, että hän oli
tottunut tulemaan yksin toimeen maailmassa. Kasvot olivat täynnä
kesakoita, mutta iloiset ja älykkäät.

"Pyydän vilpittömästi anteeksi, että vaivaan teitä", hän sanoi
reippaasti, kun Holmes nousi tervehtimään, "mutta minulle on tapahtunut
jotakin hyvin kummallista, ja kun minulla ei ole vanhempia eikä
muitakaan omaisia, joilta voisin kysyä neuvoa, niin ajattelin, että
ehkäpä te tahtoisitte olla ystävällinen ja sanoa, mitä minun on
tehtävä."

"Käykää istumaan, neiti Hunter, olkaa niin hyvä. Autan teitä
mielihyvällä, jos vain voin."

Huomasin heti, että uuden asiakkaan käytös ja puhetapa olivat tehneet
edullisen vaikutuksen Holmesiin, joka loi nyt häneen tutkivan
yleissilmäyksen ja istuutui sitten tuoliinsa, sovitti sormenpäät
vastakkain ja valmistautui kuuntelemaan tapansa mukaan silmät
puolittain ummessa.

"Olen ollut viisi vuotta opettajattarena eversti Munron perheessä",
vieraamme aloitti, "mutta kaksi kuukautta sitten everstille tarjottiin
uusi paikka Amerikassa Halifaxissa, jonne hän muutti koko perheensä, ja
niin jäin ilman paikkaa. Ilmoitin lehdissä ja vastasin ilmoituksiin,
mutta tuloksetta. Pienet säästöni alkoivat loppua, ja tilanne kärjistyi
yhä uhkaavammaksi.

"West-endissä on opettajattaria varten suuri välitystoimisto, nimeltä
'Westavay', jossa kävin kerran viikossa tiedustelemassa, olisiko
ilmaantunut paikkaa, joka sopisi minulle. Toimiston perustajan nimi
oli Westavay, mutta nyt sitä hoitaa neiti Stoper. Hän istuu pienessä
sisäkonttorissa suuremman etuhuoneen perillä, jossa paikkojen
tiedustelijat odottavat ja josta heidät kutsutaan yksitellen neiti
Stoperin puheille.

"Käydessäni siellä viime viikolla minut vietiin, kuten tavallisesti,
pieneen sisäkonttoriin, mutta neiti Stoper ei ollutkaan siellä yksin.
Pöydän päässä istui harvinaisen lihava vanhempi herrasmies, jonka
hymyilevät kasvot näyttivät aivankuin valuvan kauluksen päällekin jäi
joka katsoi minuun melkeinpä kiusallisen tutkivasti. Sitten hän kääntyi
äkkiä neiti Stoperiin päin.

"'Tämä kelpaa', hän sanoi, 'parempaa en voi pyytääkään. Hän on
erinomainen! Suurenmoisen hyvä!' Hän oli vilpittömästi ihastunut,
nauroi ja hykerteli käsiään ja oli niin kiltin ja hyväntahtoisen
näköinen, että teki oikein hyvää katsella häntä.

"'Te etsitte paikkaa, neiti, vai kuinka?' hän kysyi.

"'Niin, sir.'

"'Te olette opettajatar?'

"'Niin, sir.'

"'Mitä tahdotte palkkaa?'

"'Viime paikassani eversti Munron luona sain neljä puntaa kuukaudessa.'

"'Ohoh! Olipa sekin palkka — nälkäpalkka, toden totta!' hän huudahti ja
nosti kätensä ylös aivan kuin vihastuneena. 'Kuinka voidaan tarjotakaan
niin kurjaa palkkaa hienolle ja oppineelle naiselle?'

"'Oppineisuuteni on ehkä pienempi, kuin mitä kuvittelette, sir', sanoin
hänelle. 'Osaan opettaa vain ranskaa, hiukan saksaa ja niiden lisäksi
soittoa, piirustusta ja -

"'Riittää, riittää!' hän huudahti. 'Mutta osaatteko esiintyä ja
käyttäytyä hienon naisen tavoin? Se on pääasia. Muussa tapauksessa
ette ole sovelias opettamaan ja kasvattamaan lasta, joka ehkä tulee
vielä näyttelemään huomattavaa osaa maansa historiassa. Mutta jos
täytätte mainitsemani ehdot, niin eihän kukaan, joka pitää itseään
herrasmiehenä, voi vaatia teitä hyväksymään kolminumeroista lukua
pienempää palkkaa. Suostun maksamaan teille aluksi sata puntaa
vuodessa.'

"'Voitte kuvitella, että minun asemassani tämmöinen tarjous tuntui
melkeinpä liian edulliselta ollakseen totta. Hänkin näytti huomanneen,
etten oikein tahtonut uskoa häntä, koska hän sieppasi heti lompakon
taskustaan ja kaivoi esiin pankkiosoituksen.'

"'Tapoihini kuuluu myös', hän sanoi hymyillen mitä herttaisimmin,
niin että silmät kapenivat kahdeksi viiruksi, 'suorittaa nuorille
neitosille, joille avaan kotini, pukuvaraston täydentämistä ja
matkakuluja varten puoli palkkaa etukäteen.'

"Minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt niin miellyttävää ja
huomaavaista miestä. Ja kun olin jo hiukan velkautunut, niin tämä
käsiraha tuli erittäin hyvään tarpeeseen, mutta asia tuntui minusta
sittenkin jollakin tavalla sen verran omituiselta, että tahdoin tietää
hiukan enemmän, ennen kuin antaisin lopullisen vastauksen.

"'Saanko kysyä, missä te asutte, sir?' sanoin.

"'Hampshiressä. Hurmaava paikka, nimeltä Copper Beeches, jonne on
Winchesteristä kuusi kilometriä. Seutu on kaunista, hyvä neiti, ja
vanha taloni mitä viihtyisin.'

"'Mitä velvollisuuksia minulla tulisi olemaan? Tahtoisin mielelläni
tietää tehtäväni laadun.'

"'Otan teidät poikani, pienen kuusivuotiaan rasavillin opettajaksi.
Näkisittepä vain, kuinka kätevästi hän tappaa torakoita tohvelillani.
Se käy niin, että vain läiske kuuluu.' Hän nojautui taaksepäin ja
nauroi, niin että silmät häipyivät kokonaan rasvapoimujen väliin.

"Kuullessani lapsen ajanvietteestä hämmästyin hiukan, mutta isän
sydämellinen nauru sai minut sitten ajattelemaan, että hän ehkä laski
leikkiä.

"'Tehtäväni tulee siis olemaan yhden lapsen opettaminen?' kysyin
häneltä.

"'On vielä muutakin, on toki, on toki', hän toimitti vilkkaasti.
'Teidän tulisi myös suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä vaimolleni,
mitä hän milloinkin haluaa, edellyttäen, etteivät hänen toivomuksensa
ole missään suhteessa mahdottomia. Kävisikö se vaikeaksi?'

"'Teen mielihyvällä kaiken voitavani.'

"'Aivan niin. Me olemme vaatimattomia ihmisiä, mutta hyväsydämisiä. Jos
esimerkiksi pyytäisimme teitä käyttämään pukua, jonka annamme teille,
niin olisiko teillä mitään sitä vastaan, vai kuinka?'

"'Ei suinkaan', vastasin melkoisesti hämmästyneenä kysymyksen johdosta.

"'Ettekä liioin loukkautuisi, jos pyydämme teitä istumaan milloin
siellä milloin täällä?'

"'En, en suinkaan.'

"'Suostuisitteko myös leikkauttamaan tukkanne ennen meille tuloanne?'

"Tuskin uskoin korviani. Kuten näette, herra Holmes, minulla on
jokseenkin tuuhea ja kauniskin tukka, jonka hiukan punertava väri on
varsin harvinainen, jopa taiteellinenkin, kuten minulle on sanottu.
Enhän voinut ajatellakaan, että luopuisin siitä noin vain ilman muuta.

"'Pelkään sen olevan mahdotonta', vastasin.

"Hän oli koko ajan katsonut minuun kiinteästi pienillä silmillään, ja
kuullessaan vastaukseni hän synkistyi.

"'Luulen sen olevan välttämätöntä', hän sanoi. 'Se on, vaimoni
päähänpistoja, ja tehän tiedätte, hyvä neiti, että naisen päähänpistot
täytyy ottaa huomioon. Ette siis suostu leikkauttamaan tukkaanne?'

"'En, sir aivan mahdotonta, sir', vastasin päättävästi.

"'Siinä tapauksessa asia saa raueta minun puoleltani. Se oli hyvin
ikävää, sillä muuten olisitte ollut erittäin sovelias. Minun täytynee
pyytää, neiti Stoper saada nähdä vielä joitakin neitosianne.'

"Liikkeen omistajatar oli koko ajan touhunut papereittensa ääressä,
mutta katsahti nyt minuun äärimmäisen närkästyneestä. Hän varmaankin
ajatteli välityspalkkiota, joka jäisi nyt saamatta.

"'Haluatteko nimenne jäävän edelleenkin kirjoihin?' hän kysyi.

"'Kyllä, neiti Stoper.'

"'Se näyttää oikeastaan olevan tarpeetonta, koska kieltäydytte
vastaanottamasta tarjousta, joka on mitä edullisin', hän sanoi
ankarasti. 'Ja meidän välityksellämme teille enää tuskin ilmestyy
tämmöistä tilaisuutta. Hyvästi, neiti Hunter.' Hän soitti kelloa, ja
ovipoika avasi minulle oven.

"Kun tulin asuntooni ja huomasin kaappini olevan tyhjän ja pari kolme
laskua pöydällä, aloin ajatella, olinkohan sittenkin menetellyt
taitamattomasti. Olkoon, että noilla ihmisillä oli kummallisia
päähänpistoja ja tapoja ja kaikenlaisia eriskummallisia toivomuksia,
joita oli toteltava, kun he kerran tarjoutuivat maksamaan riittävän
suuren palkkion kaikesta. Vain ani harvat kotiopettajattaret saavat
Englannissa sata puntaa vuodessa. Ja mitä hyötyä minulla oikeastaan
oli tukastani? Lyhyt tukka on usein hyvinkin pukeva, ja ehkäpä minä
olen juuri sellainen tyyppi. Seuraavana päivänä olin jo taipuvainen
myöntämään, että olin tehnyt erehdyksen, ja sitä seuraavana olin siitä
varma. Olin jo melkein voittanut ylpeyteni ja päättänyt mennä takaisin
välitystoimistoon kysymään, oliko paikka vielä vapaa, kun sain kirjeen
suoraan siltä lihavalta herralta. Otin kirjeen mukaani, ja se kuuluu:

 "Copper Beeches, lähellä Winohesteriä.

 "'Hyvä neiti Hunter,

 Neiti Stoper on hyväntahtoisesti antanut minulle osoitteenne, ja
 nyt tiedustelen täten, olisiko päätöksenne ehkä muuttunut. Vaimoni
 tahtoo, että teidän pitää välttämättä tulla, sillä kuvaukseni teistä
 on suuresti miellyttänyt häntä. Maksamme teille 120 puntaa vuodessa
 korvataksemme kaikki vaivanne, joita pienet oikkumme voivat aiheuttaa
 teille. Mutta ne ovat varsin viatonta laatua. Vaimoni on näet hyvin
 ihastunut erääseen sinivärin vivahdukseen ja tahtoo, että teillä
 olisi aina aamupäivällä sellainen puku. Teidän ei kuitenkaan tarvitse
 käyttää varojanne sen hankkimiseen, koska rakas Alice-tyttäremme, joka
 on nyt Philadelphiassa, jätti tänne juuri sellaisen puvun. Luulen sen
 sopivan hyvin teillekin. Sitten sanoin teille, että voimme pyytää
 teitä istumaan milloin missäkin ja askartelemaan aikanne kuluksi
 milloin mitäkin, ja minun käsittääkseni sen ei pitäisi liioin tuottaa
 teille mitään vaikeuksia. Mitä taas tukkaanne tulee, niin minun on
 todellakin sääli sitä, etenkin kun en voinut olla kiinnittämättä
 huomiotani sen kauneuteen lyhyen keskustelumme aikana, mutta pelkään,
 että minun on pakko pysyä vaatimuksessani, samalla toivoen, että
 lupaamani palkka korvaa senkin menettämisen. Tehtävänne poikani
 opettajana tulee olemaan hyvin helppo. Ehkä tahdotte ainakin koettaa?
 Ilmoittakaa, millä junalla saavutte, niin tulen Winchesteriin teitä
 vastaan.

                                               Kunnioittaen
                                             Jephro Rucastle."

"Tämän kirjeen sain juuri äskettäin, herra Holmes, ja olen päättänyt
ottaa paikan vastaan. Mutta ajateltuani vielä asiaa katsoin parhaaksi
alistaa sen teidän harkittavaksenne, ennen kuin annan lopullisen
vastauksen."!

"Asiahan on selvä, neiti Hunter, koska olette päättänyt hyväksyä
tarjouksen", Holmes sanoi hymyillen.

"Ette siis kehoittaisi minua vastaamaan kieltävästi?"

"Minun täytyy sanoa, että tuskinpa sallisin oman sisareni lähteä sinne."

"Mitähän tässä oikeastaan piilee, herra Holmes?"

"Kukapa sen tietää. Mikä on oma mielipiteenne asiasta?"

"Minun käsittääkseni on vain yksi selitys. Herra Rucastle näytti
olevan erittäin kiltti ja hyväntahtoinen mies, mutta hänen vaimonsa
on todennäköisesti mielisairas. Hän salaa sen pelosta, että vaimo
vietäisiin hullujenhuoneeseen, ja tyydyttää kaikki hänen päähänpistonsa
ja oikkunsa saadakseen hänet pysymään mahdollisimman rauhallisena."

"Varsin uskottava selitys ja toistaiseksi ainoa mahdollinen. Mutta
eihän se ole mikään sovelias paikka nuorelle ja sivistyneelle naiselle."

"Mutta palkka, herra Holmes, palkka!"

"Niinpä kyllä, palkka on hyvä — liiankin hyvä. Juuri se panee minut
hiukan ymmälle. Miksi teille maksetaan sata kaksikymmentä puntaa
vuodessa, kun opettajattaria saa neljälläkymmenelläkin. Siihen täytyy
olla erityinen ja painava syy."

"Tänne tullessani ajattelin, että kun kerron teille kaikki, niin asian
alkuvaiheet ovat jo tiedossanne, jos sattuisin tarvitsemaan apuanne.
Minusta tuntuisi paljoa turvallisemmalta tietäessäni, että olette
valmis auttamaan minua."

"Siihen voitte turvallisesti luottaa. Sanon, etten ole moneen
kuukauteen kuullut mitään näin mielenkiintoista. Siinä on piirteitä,
jotka ovat aivan uusia, jos epäilette jotakin tai jos teitä uhkaa vaara
—"

"Vaara! Mikä vaara minua voisi uhata?"

Holmes pudisti päätään. "Vaara olisi jo torjuttu, jos tietäisimme sen",
hän vastasi. "Olen valmis tulemaan luoksenne mihin aikaan hyvänsä,
päivällä ja yölläkin. Sähkösanoma riittää."

"Sitten on kaikki hyvin." Huolestunut ilme oli hävinnyt, ja hän nousi
reippaasti tuolistaan. "Nyt matkustan Hampshireen turvallisella
mielellä. Kirjoitan heti herra Rucastlelle, uhraan tukkani tänä iltana
ja aamulla varhain lähden Winchesteriin." Sanottuaan vielä sydämelliset
kiitokset Holmesille hän ojensi kätensä meille kummallekin ja poistui.

"Hän on kaikesta päättäen tyttö, joka kykenee ja on tottunut tulemaan
toimeen omin voimin", huomautin minä, kuunnellessani vieraamme
reippaita askelia, kun hän meni portaita alas.

"Ja nyt se taito tulee hänelle hyvään tarpeeseen", Holmes sanoi
vakavasti. "Erehdynpä suuresti, ellemme saa pian kuulla hänestä
jälleen."

Meni kuitenkin pari viikkoa, ennen kuin ystäväni ennustus toteutui.
Huomasin usein ajattelevani reipasta asiakastamme. Mitähän ihmiselämän
kummallista sivupolkua tämä nuori ja yksinäinen nainen oli mahtanut
joutua kulkemaan, mietiskelin häntä muistaessani. Poikkeuksellinen
palkka, kummalliset ehdot, helppo työ, kaikki nämä seikat saivat
ajattelemaan, että asiassa oli jotakin omituista. Mutta oliko mies
ihmisystävä vai salajuonia punova roisto, vai oliko vaikuttimena
pelkkä päähänpistojen tyydyttäminen, en voinut sanoa. Holmeskin, kuten
huomasin, unohtui usein mietteisiinsä ja saattoi istua toimettomana
puoli tuntiakin, kulmat rypyssä ja hajamielisen näköisenä, mutta kun
rupesin puhumaan asiasta, hän vain huitaisi kädellään ilmaan. "En tiedä
siitä mitään!" hän huudahti kärsimättömästi, "En voi valaa tiiliä ilman
savea." Ja kuitenkin hän aina mutisi lopuksi, ettei hän olisi konsanaan
sallinut oman sisarensa hyväksyä mokomaa paikkaa.

Sähkösanoma, jonka sitten saimme, tuli myöhään eräänä iltana, juuri kun
aioin mennä levolle. Holmes oli syventynyt kemiallisiin tutkimuksiin,
ja silloin kävi usein, että löysin hänet aamulla samasta paikasta
keitinpullojen ja koeputkien äärestä, johon hän oli illalla jäänyt. Hän
avasi sähkösanoman, katsahti siihen ja heitti sen minulle.

"Katso, milloin junia menee Winchesteriin", hän sanoi ja jatkoi
askarteluaan.

Sähkösanoma oli lyhyt ja kiirehtivä. Se kuului:

 "Pyydän saada tavata teitä huomenna Winchesterissä 'Mustan joutsenen'
 hotellissa kello 12. Tulkaa. En tiedä, mitä minun on tehtävä.

                                                   Hunter."

"Lähdetkö mukaan?" kysyi Holmes katsahtaen minuun.

"Mielelläni."

"Katso sitten, mikä juna sopii parhaiten."

"Yksi lähtee puoli kymmenen ja saapuu Winchesteriin puoli kaksitoista."

"Sehän sopii. Sittenpä taidan lykätä nämä hommat tuonnemmaksi, sillä
huomenna meidän pitää olla hyvässä kunnossa."

Seuraavana aamuna istuimme junassa matkalla Englannin muinaiseen
pääkaupunkiin. Holmes oli hautautunut aamulehtiin, mutta tultuamme
Hampshireen hän sysäsi ne luotaan ja alkoi katsella ohi kiitäviä
kauniita maisemia. Oli ihana kevätaamu. Taivas oli kuulakkaan kirkas
ja siellä täällä näkyi pieniä vaaleita pilvenhattaroita. Aurinko
paistoi kirkkaasti, mutta ilmassa oli vielä virkistävää pakkasen
tuntua, joka reipastuttaa ja saa toiminnanhalun täyteen vireeseen.
Pienten maalaistalojen punaisia ja harmaita kattoja pilkoitti puiden ja
pensaiden keskeltä, joihin lehti juuri alkoi puhjeta. Niitä näkyi joka
taholla, katsoipa minne hyvänsä, aina Aldershotin pyöreille kummuille
saakka.

"Kylläpä täällä on hymyilevää ja kaunista!" huudahdin minä
Baker-streetin hämyssä nuutuneen kaupunkilaisen vilpittömällä
riemastuksella. Holmes vain pudisti päätään.

"Minunlaiselleni luonteelle nämä tutkimukset, jotka olen ottanut
erikoisalakseni, vähitellen muodostuvat aivan kuin kiroukseksi
siinä suhteessa, etten voi enää katsella asioita muuten kuin niiden
näkökulmasta", selitti hän. "Sinua noiden pikku talojen sirous ja
kauneus ilahduttaa, mutta minun silmäni toteaa heti, että ne ovat
kaukana toisistaan. Katsellessani niitä mieleeni nousee heti ajatus,
että niissä voi kenenkään tietämättä tapahtua mitä hyvänsä."

"Eihän toki!" huudahdin minä. "Eihän noissa vanhoissa ja kodikkaissa
taloissa voine olla sijaa rikoksille."

"Katsellessani niitä tunnen aina kauhua. Tiedän kokemuksestani, Watson,
etteivät Lontoon kurjimmatkaan kujat kykene kilpailemaan synnissä ja
rikoksissa hymyilevän ja kauniin maaseudun kanssa."

"Minä aivan pelästyn!"

"Mutta syy on ilmeinen. Kaupungissa saa yleinen mielipide aikaan paljon
sellaista, mihin laki ei kykene. Siellä ei ole niin kurjaa paikkaa,
ettei pahoinpidellyn lapsen huuto tai juopuneen elämöiminen herättäisi
naapureissa närkästystä ja myötätuntoa, ja järjestysvalta on kaikkialla
niin lähellä, että yksi sanakin saa sen liikkeelle. Lakitupa on aivan
rikoksen vieressä. Mutta katso noita peltojensa keskellä kyhjöttäviä
yksinäisiä taloja. Niiden asukkaat ovat enimmäkseen oppimatonta väkeä,
jotka eivät tiedä laista mitään tai ainakin hyvin vähän. Tuommoisissa
paikoissa voi tapahtua mitä hyvänsä kaikessa hiljaisuudessa, niissä
voidaan harjoittaa helvetillistä julmuutta vuodesta vuoteen,
kenenkään tietämättä siitä mitään. Jos neiti Hunterin työpaikka olisi
Winchesterissä, en olisi ollut lainkaan huolissani hänestä, mutta tuo
kuuden kilometrin matka maaseudulle tekee asian vaaralliseksi. Mutta
joka tapauksessa on selvää, ettei häntä uhkaa mikään henkilökohtainen
vaara."

"Ei. Kun hän voi tulla Winchesteriin meitä tapaamaan, niin eihän mikään
estä häntä tarpeen vaatiessa pakenemastakaan."

"Aivan niin."

"Mikähän tässä oikeastaan on takana? Etkö ole sommitellut siihen
minkäänlaista selitystä?"

"Olen laatinut seitsemän eri selitystä, jotka ovat kaikki sikäli
uskottavia, mitä tiedämme asiasta. Mutta mikä niistä on oikea, sen
ratkaisevat uutiset, jotka epäilemättä odottavat meitä matkamme päässä.
Tuomiokirkon torni näkyykin jo tuolta, niin että saamme pian kuulla,
mitä neiti Hunterilla on kerrottavanaan."

"Musta joutsen" on hyvä ja siisti hotelli aivan aseman läheisyydessä,
ja siellä neiti Hunter jo odottikin meitä yksityishuoneessa, jonka
pöydälle oli katettu aamiainen.

"Olen niin iloinen, että tulitte", hän sanoi vakavasti. "Olitte hyvin
kilttejä, sillä en todellakaan tiedä, mitä minun on tehtävä."

"Kertokaa, mitä teille on tapahtunut."

"Sen teen, mutta minulla on kiire, sillä lupasin herra Rucastlelle
palata ennen kolmea. Hän ei estellyt matkaani, vaikka en sanonutkaan,
mille asioille lähdin."

"Selostakaa nyt meille kaikki oikeassa järjestyksessä." Holmes oikaisi
pitkät säärensä lähemmäksi tulta ja oli valmis kuuntelemaan.

"Minun täytyy ensinnäkin sanoa, etteivät herra ja rouva Rucastle ole
kohdelleet minua millään tavalla huonosti. Mutta minä en ymmärrä heitä,
ja sen tähden tunnen olevani aina levoton ja rauhaton."

"Mitä te ette ymmärrä?"

"Heidän käytöstään. Kerron teille kaikki alusta alkaen. Herra Rucastle
oli tullut tänne minua vastaan ja vei minut vaunuillaan kotiinsa Copper
Beechesiin. Paikka on ihana, mutta itse talo on kaikkea muuta kuin
kaunis. Suuri nelikulmainen rakennus, joka on ollut joskus valkoinen,
mutta jonka seinät ovat nyt täynnä tuulten ja myrskyjen syövyttämiä
läikkiä. Takana ja sivuilla on metsää ja edessä noin sadan metrin
levyinen nurmikkorinne, jonka toisena rajana on Southamptoniin menevä
valtamaantie. Herra Rucastle omistaa rakennuksen ja sen edessä olevan
rinteen, mutta takana ja sivuilla oleva metsä kuuluu lordi Southertonin
alueisiin. Hän ajoi itse ja oli aivan yhtä ystävällinen ja miellyttävä
kuin tavatessani hänet ensimmäisen kerran ja esitteli minut heti
perille päästyämme vaimolleen ja pikku pojalleen.

"Otaksumamme, joka tuntui meistä niin uskottavalta istuessamme
huoneessanne Baker-streetillä, ei pidä paikkaansa, herra Holmes.
Rouva Rucastle ei ole mielisairas. Hän on kalpea hiljainen nainen,
korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen, ja niin ollen paljon
nuorempi miestään, joka on ainakin neljänkymmenen viiden vuoden
ikäinen. Heidän puheistaan olen ymmärtänyt heidän olleen naimisissa
noin seitsemän vuotta, ja että hän on ollut sitä ennen leski ja että
aikaisemmassa avioliitossa on ollut vain yksi lapsi, tytär, joka on nyt
Philadelphiassa. Ja kun hänen täytyy olla ainakin kaksikymmenvuotias,
voin hyvin ymmärtää, ettei hän viihdy kotona nuoren äitipuolensa takia.

"Rouva Rucastle näyttää olevan henkisestikin aivan yhtä väritön kuin
ulkonaisesti. Vaikutusta, jonka hän teki minuun, on vaikea määritellä.
Se ei ollut sanottavasti edullinen, mutta ei vastenmielinenkään.
Hän on täydellinen nolla. Huomasin kuitenkin heti, että hän on
intohimoisesti kiintynyt mieheensä ja pikku poikaansa. Hänen katseensa
siirtyy alinomaan toisesta toiseen ja huomaa pienimmätkin toivomukset,
jotka hän koettaa toteuttaa jo ennen, kuin ne lausutaankaan. Herra
Rucastle on häntä kohtaan huomaavainen ja ystävällinen omalla leveällä
tavallaan, ja yleensä he näyttävät onnelliselta parilta. Ja kuitenkin
tällä naisella on jokin salainen suru. Hän vaipuu usein ajatuksiinsa
ja näyttää sanomattoman surulliselta. Olen monta kertaa nähnyt hänen
itkevän. Olen ajatellut, että hänen mieltään ehkä painaa huoli ja
pelko lapsen tulevaisuudesta, sillä en ole milloinkaan nähnyt niin
pilalle hemmoteltua ja ilkeää lasta. Hän on ikäisekseen hento ja pieni
varreltaan, kun taas pää on suhteettoman suuri. Hänen elämänsä on joko
synkkää ja uhmailevaa jörötystä tai sitten alituista kiukuttelemista,
joka tämän tästä kiihtyy hillittömäksi suuttumiseksi. Kaikkien
heikompien olentojen kiusaaminen näyttää olevan ainoa askartelu,
joka huvittaa häntä, ja hiirien, pikkulintujen ja hyönteisten
pyydystämisessä hän on todella nerokas. Mutta mitäpä hyödyttää puhua
tuosta ilkiöstä, jolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän asian
kanssa."

"Tahdon mielelläni kuulla pienimmätkin yksityiskohdat", huomautti
Holmes, "kaikki sellaisetkin, jotka eivät: teidän mielestänne ehkä
kuulukaan asiaan."

"Koetan selostaa kaikki mahdollisimman tarkasti. Palvelijat
tekivät minuun varsin vastenmielisen vaikutuksen. Niitä on kaksi,
Toller-niminen vanhempi mies ja hänen vaimonsa. Huomioni kiintyi heti
heidän käyttäytymiseensä. Mies, jolla on harmahtava tukka, on aivan
sivistymätön ja löyhkää aina väkijuomille. Olen jo kaksi kertaa nähnyt
hänet aivan juovuksissa, herra Rucastlen kiinnittämättä asiaan mitään
huomiota. Vaimo on pitkä ja happamen näköinen luiseva eukko, yhtä
vaitelias kuin hänen emäntänsäkin ja näyttää aina tyytymättömältä.
He ovat mitä vastenmielisin pariskunta, mutta onneksi vietän päiväni
enimmäkseen pojan huoneessa ja omassani, jotka ovat vieretysten talon
toisessa päässä.

"Kaksi ensimmäistä päivää olin melkein joutilaana, mutta kolmantena
rouva Rucastle meni heti aamiaisen jälkeen miehensä luo ja kuiskasi
jotakin tämän korvaan.

"'Niin, aivan niin', hän sanoi ja kääntyi minuun päin. 'Olemme
hyvin kiitollisia teille siitä, neiti Hunter, että mukauduitte
toivomukseemme ja leikkautitte tukkanne. Vakuutan, ettei se ole
vaikuttanut ulkonäköönne vähimmälläkään tavalla epäedullisesti. Nyt
tahtoisimme nähdä, kuinka mainitsemani sininen puku sopii teille. Se on
huoneessanne vuoteella, ja jos tahtoisitte nyt pukea sen yllenne, niin
olisimme kumpikin erittäin kiitollisia.'

"Puku, jonka näin huoneessani, oli kauniin sininen, mutta juuri se
vivahdus on hyvin harvinainen. Kangas oli ensiluokkaisen hienoa,
mutta kaikesta näki, että pukua oli käytetty ennenkin. Se sopi
erinomaisen hyvin, aivan kuin se olisi tehty minua varten. Herra ja
rouva Rucastle olivat molemmat niin ihastuneita nähdessään minut,
ettei sillä näyttänyt olevan mitään rajaa, niin haltioituneita, että
se vaikutti teennäiseltä. He odottivat minua alhaalla salissa, joka
on talon etupuolella ja niin suuri, että se ulottuu päädystä toiseen.
Siinä kolme korkeaa, lattiaan saakka ulottuvaa ikkunaa. Keskimmäisen
eteen oli asetettu tuoli selin ikkunaan. Minua pyydettiin istumaan
siihen, minkä jälkeen herra Rucastle alkoi kertoa mitä hullunkurisimpia
kaskuja, kävellen koko ajan edestakaisin huoneen toisella sivulla. Ette
voi kuvitellakaan, kuinka lystikäs hän oli. Nauroin niin, että olin
menehtyä. Mutta hänen vaimonsa, jolla ei ole ilmeisesti rahtuakaan
huumorintajua, ei edes hymyillyt, vaan istui koko ajan kädet ristissä,
surullisen ja huolestuneen näköisenä. Noin tunnin kuluttua herra
Rucastle huomautti äkkiä, että oli jo aika ryhtyä työhön ja toimeen, ja
kehoitti minua muuttamaan pukua ja menemään pikku Edwardin luo.

"Kaikki tämä toistui aivan samalla tavalla kahta päivää myöhemmin.
Muutin pukua, istuin saman ikkunan ääressä ja nauroin vilpittömästi
isäntäni kaskuille, joita näytti olevan loppumaton varasto ja jotka hän
kertoi mestarillisesti. Sitten hän antoi minulle keltakantisen kirjan,
käänsi tuolini sivuttain, ettei varjoni olisi edessäni, ja pyysi minua
lukemaan ääneen. Aloitin erään luvun puolivälistä, mutta kun olin
lukenut noin kymmenen minuuttia, hän käski äkkiä minun lopettaa, vaikka
olin keskellä lausetta, ja mennä muuttamaan pukua.

"Voitte kuvitella, herra Holmes, että uteliaisuuteni heräsi ja että
tahdoin kernaasti saada tietää, mitä nämä kummalliset teatteriesitykset
oikeastaan merkitsivät. Minun piti välttämättä istua siten, etteivät
kasvoni näkyneet ikkunaan, sen huomasin olevan heistä hyvin tärkeätä,
ja niinpä minut valtasi kiihkeä halu saada nähdä, mitä takanani
tapahtui. Käsikuvastimeni oli särkynyt ja siten keksin sen keinon, että
piilotin seuraavalla kerralla sopivan suuruisen palan nenäliinaani.
Nauraessani sitten taas oikein sydämellisesti nostin käteni muka
silmieni eteen, mutta samalla sovitin peilini sellaiseen asentoon, että
näin selvästi kaikki, mitä oli takanani. Minun täytyy myöntää, että
petyin suuresti. En huomannut mitään erityisempää.

"Mutta se oli vasta ensimmäinen yritys. Kun katsahdin toisen kerran
pieneen kuvastimeeni, näin heti, että maantiellä seisoi pienenpuoleinen
mies, jolla oli harmaa puku ja leukaparta ja joka näytti tarkastelevan
minua. Maantiellä liikkuu aina väkeä, mutta hän nojasi aitaan ja
katseli herkeämättä taloon päin. Pyyhkäistyäni silmiäni laskin käteni
alas ja katsahdin rouva Rucastleen, jonka näin tuijottavan minuun hyvin
tutkivasti. Hän ei virkkanut mitään, mutta hän oli varmasti huomannut,
että minulla oli peili kädessäni ja että olin nähnyt maantiellä
seisovan miehen. Hän nousi heti paikaltaan.

"'Jephro', hän sanoi, 'tiellä on joku julkea mies, joka tuijottaa neiti
Hunteriin.'

"'Mahdollisesti joku tuttavanne, neiti Hunter?' herra Rucastle kysyi.

"'Ei. En tunne ketään täälläpäin.'

"'No jopa jotakin! Todellakin julkeata! Viitatkaa hänelle, että hänen
pitää mennä tiehensä.'

"'Eiköhän ole parasta, ettemme välitä hänestä.'

"'Ei, ei suinkaan! Sitten hän maleksii täällä aina. Olkaa hyvä ja
kääntykää ympäri ja viitatkaa hänelle näin.'

"Tein, niinkuin minulle sanottiin, ja samassa rouva Rucastle veti
kaihtimet ikkunan eteen. Tämä tapahtui noin viikko sitten. En ole sen
koommin istunut mainitsemani ikkunan ääressä enkä pukenut ylleni tuota
sinistä leninkiä. Enkä ole enää liioin nähnyt miestä, johon huomioni
silloin kiintyi."

"Jatkakaa, pyydän", sanoi Holmes. "Selostuksenne on erittäin
mielenkiintoinen."

"Pelkään sen vaikuttavan koko lailla hajanaiselta ja etteivät
selostamani tapahtumat todellisuudessa olekaan minkäänlaisessa
yhteydessä keskenään. Heti ensimmäisenä päivänä herra Rucastle vei
minut katsomaan pientä laudoista tehtyä kojua, joka on lähellä keittiön
portaita. Tullessamme lähemmäksi kuulin ketjun kalinaa ja sitten
epämääräistä liikehtimistä, aivan kuin suuri eläin olisi liikkunut
kojussa puoleen ja toiseen.

"'Katsokaa sisään', herra Rucastle sanoi ja osoitti lautojen väliin
jäänyttä pientä rakoa. 'Eikö se olekin kaunis?'

"Kurkistin sisään ja näin pimeässä kojussa kaksi hehkuvaa silmää ja
niiden takana jättiläismäisen ruhon hämärät ääriviivat.

"'Älkää pelästykö', saattajani sanoi nauraen nähdessään minun
säpsähtävän. 'Se on vain Carlo, verikoirani. Minä omistan sen, mutta
Toller, vanha palvelijani, on ainoa, jota se hiukan tottelee. Se saa
ruokaa vain kerran päivässä ja silloinkin niukasti, niin että se on
aina täydessä vireessä. Toller laskee sen irti joka ilta, ja Jumala
varjelkoon sitä, joka silloin tunkeutuu alueellemme. Älkää menkö
millään ehdolla ulos pimeän tultua, jos henkenne on teille rakas.'

"Varoitus ei ollut aiheeton, minkä totesin pian sen jälkeen katsoessani
eräänä yönä aivan sattumalta ulos ikkunastani. Oli kaunis kuutamo,
melkein yhtä valoisaa kuin päivällä, ja nurmikkorinne hohti kuin hopea.
Katselin kuin lumottuna kaunista kuutamoyötä, nauttien sen syvästi
rauhasta, kunnes olin näkevinäni jonkin tumman hahmon liikkuvan aidan
varjossa. Hetkisen kuluttua se tuli esiin kirkkaaseen kuutamoon, ja
silloin näin, mikä se oli. Jättiläismäinen koira, ainakin vasikan
kokoinen, jolla oli roikkuvat korvat, peloittavan suuri kuono
ja jäntevät raajat. Se meni hitaasti nurmikon poikki ja hävisi
näkyvistäni. Katsellessani tuota kaameata äänetöntä vartijaa tunsin
melkeinpä suurempaa kauhua, kuin jos olisin nähnyt murtovarkaan.

"Nyt kerron teille hyvin omituisen tapauksen, joka sattui minulle
itselleni. Olin, kuten tiedätte, leikkauttanut tukkani Lontoossa,
ja palmikon olin tallettama matka-arkkuni pohjalle. Eräänä iltana,
pantuani pojan nukkumaan, rupesin aikani kuluksi tutkimaan huonettani
hiukan lähemmin ja järjestelemään tavaroitani. Huoneessani on vanha
lipasto, jossa on kolme laatikkoa. Ylimmät olivat auki ja tyhjät, mutta
alin oli lukittu. Täytin ylimmät liinavaatteillani, mutta kun minulla
oli vielä paljon muutakin tavaraa, niin minua tietysti harmitti, ettei
kolmaskin ollut käytettävissäni. Sitten ajattelin, että se ehkä oli
lukittu vain epähuomiossa, minkä tähden otin esiin kaikki avaimeni
saadakseni sen auki. Ensimmäinen, jota koetin, sopi lukkoon, ja minä
vedin laatikon auki. Sekin oli muuten tyhjä, paitsi että pohjalla oli
jotakin. Teidän on aivan mahdotonta arvata, mitä. Minun hiuspalmikkoni!

"Otin sen käteeni ja katselin sitä. Se oli yhtä paksu ja värikin
oli aivan sama. En tiennyt, mitä minun piti ajatella. Kuinka oli
_minun_ palmikkoni voinut joutua lipastoon? Vapisevin käsin purin
arkkuni ja löysin palmikkoni sen pohjalta, johon olin sen pannutkin.
Vertasin niitä toisiinsa ja ne olivat aivan samanlaiset. Eikö se ollut
kummallista? Minun oli mahdotonta löytää minkäänlaista selitystä tähän
arvoitukseen, vaikka olisin vaivannut päätäni kuinka kauan hyvänsä.
Panin löytämäni palmikon takaisin laatikkoon, enkä puhunut asiasta
sanaakaan isäntäväelleni, koska olin menetellyt väärin avatessani
laatikon, jonka he olivat lukinneet.

"Minulla on tarkka silmä tekemään huomioita, herra Holmes, eikä
kestänytkään kauan, ennen kuin olin täysin selvillä huoneiden
järjestyksestä. Talon kummassakin päässä on pieni sivurakennus.
Tollerit asuvat toisessa, mutta toinen näyttää aivan asumattomalta, ja
sen ovikin on aina lukittu. Mennessäni eräänä päivänä portaita alas
näin kuitenkin herra Rucastlen tulevan juuri tuosta ovesta, avainnippu
kädessään ja kasvoilla ilme, jota en ollut milloinkaan aikaisemmin
huomannut. Hyväntuulisuudesta, johon olin tottunut, ei näkynyt
jälkeäkään. Kasvot olivat purppuranpunaiset, otsa vihasta rypyssä ja
ohimoiden suonet korkealle jännittyneinä. Hän lukitsi oven ja kiiruhti
ohitseni sanaakaan virkkamatta.

"Uteliaisuuteni heräsi. Ollessani hiukan myöhemmin ulkona oppilaani
kanssa suuntasin kulkumme niin, että saatoin nähdä mainitun
sivurakennuksen ikkunat. Niitä oli neljä, kaikki samassa rivissä ja
kaikki tomuiset ja likaiset. Neljännen edessä oli sitä paitsi luukut.
Huoneet olivat ilmeisesti autioita ja asumattomia. Kävellessäni siinä
edestakaisin luoden aina silloin tällöin silmäyksen noihin ikkunoihin,
herra Rucastle tuli luokseni hymyillen mitä herttaisemmin.

"'Toivottavasti ette saanut minusta, parahin neiti Hunter, äsken
sellaista käsitystä, että tarkoitukseni oli olla epäkohtelias, kun
menin ohitsenne sanaa sanomatta. Ajattelin liikeasioitani niin
kiinteästi, että unohdin ympäristöni kokonaan.'

"Sanoin hänelle, etten ollut lainkaan loukkautunut. 'Kävellessäni
tässä', lisäsin sitten, 'huomasin juuri, että teillä on tuolla ylhäällä
useampia huoneita, joissa ei asu ketään.'

"Hän säpsähti, huomasin sen selvästi, ja katsoi minuun hämmästyneestä

"'Harrastan ajankulukseni valokuvausta ja olen järjestänyt sitä varten
pimeän huoneen tuonne ylös', hän selitti. 'Mutta hyvänen aika, kuinka
teräväsilmäisen nuoren neidin olemmekaan saaneet taloon! Kuka olisi
uskonut sitä?' Hän sanoi sen leikillisesti ja hymyillen, mutta katse,
jonka hän samalla loi minuun, ei ollut leikillinen, vaan epäluuloinen
ja närkästynyt.

"Siitä hetkestä alkaen, jolloin oivalsin, että noihin huoneisiin
liittyi jokin salaisuus, jota ei tahdottu ilmaista! minulle, en
ajatellut muuta, kuin että miten pääsisin näkemään ne. Se ei ollut
enää pelkkää uteliaisuutta, vaikka olenkin luonnostani utelias, vaan
enemmän kuin velvollisuuden tuntoa. Tunsin, että tekisin hyvän työn,
jos onnistuisin pääsemään tuohon paikkaan. Puhutaan naisen vaistoista.
Ehkäpä tämä tunne oli juuri sitä. Mutta oli miten oli, siitä lähtien
pidin tuota lukittua ovea aina: silmällä, vaanien tilaisuutta päästä
näkemään, mitä se kätki.

"Se tilaisuus ilmaantui vasta eilen. Lienee paikallaan mainita,
että olen nähnyt herra Rucastlen lisäksi molempien Tollerienkin
käyvän noissa huoneissa. Kerran näin Tollerin tulevan sieltä suuri
liinavaatesäkki kainalossaan. Hän on viime aikoina juopotellut
yhtenään. Eilen illalla hän oli taas juovuksissa, ja kun menin
yläkertaan, näin ovessa avaimen, jonka hän oli epäilemättä unohtanut
siihen. Herra ja rouva Rucastle olivat alhaalla ja poika heidän
luonaan, niin että parempaa tilaisuutta tuskin saattoi toivoakaan.
Kiersin hiljaa avaimen ympäri, työnsin oven auki ja pujahdin sisään.

"Edessäni oli kapea käytävä, jonka seinät olivat paperoimattomat ja
lattia ilman mattoa ja jonka toisella seinällä oli vieretysten kolme
ovea, joista kaksi oli auki. Tyhjiä, kolkkoja huoneita, toisessa kaksi
ikkunaa ja toisessa yksi, ja kaikki ruudut niin likaiset ja tomuiset,
että päivänvalo vain hiukan kuulsi niiden läpi. Keskimmäinen ovi oli
kiinni, edessä leveä rautatanko, jonka toinen pää oli köytetty seinään
kiinni ja toinen lukittu tukevaan, seinään lyötyyn renkaaseen. Ovi
oli myös lukossa ja avain poissa. Tämä teljetty ovi oli selvästi
sen ikkunan kohdalla, jonka edessä oli luukut, mutta huone ei ollut
pimeä, sillä kynnyksen ja oven väliin jääneestä raosta siinsi selvästi
päivänvalo, mistä päättelin, että huoneessa täytyi olla kattoikkuna.
Seisoessani käytävässä ja tuijottaessani tuohon synkkään oveen,
ihmetelIen, mitä se mahtoi kätkeä, kuulin sen takaa askeleita ja
näin tumman varjon liikkuvan edestakaisin oven alla huomaamani raon
kohdalla. Sitä eivät rasittuneet hermoni enää kestäneet, herra Holmes.
Minut valtasi hirveä kauhu. Käännyin ja syöksyin ulos, aivan kuin
minua olisi ajettu takaa — aivan kuin jokin hirveä käsi olisi ollut
tarttumaisillaan minuun — suoraan herra Rucastlen syliin, joka odotti
ulkopuolella.

"'Tekö siellä olette', hän sanoi hymyillen. 'Sitä jo ajattelinkin, kun
näin oven olevan auki.'

"'Pelästyin niin kauheasti!' huohotin minä.

"'Mutta hyvä kiltti neiti, eihän toki, eihän toki!' — ette voi
kuvitella, kuinka hellä ja lohduttava hänen äänensä oli — 'ja mitä te
niin säikähditte, neiti hyvä?'

"Mutta hänen äänensä oli aivan liian hellivä. Hän liioitteli. Olin aina
varuillani hänen suhteensa.

"'Olin niin hupsu, että menin tuohon tyhjään sivurakennukseen',
vastasin. 'Mutta siellä on niin autiota ja kolkkoa ja pimeää, että
pelästyin ja tulin kiireesti pois. Siellä on niin painostavan
äänetöntä.'

"'Eikö muuta?' hän kysyi ja katsoi minuun terävästi.

"'Kuinka — kuinka niin?' sanoin.

"'Minkä arvelette olevan syynä siihen, että tämä ovi on aina lukittu?'

"'Siitä minulla ei ole aavistustakaan.'

"'Vain sen tähden, ettei se ole asiaankuulumattomia varten.
Ymmärrättekö?' Hän hymyili mitä herttaisimmin.

"'Jos vain olisin tietänyt — —'

"'Nyt tiedätte sen. Ja jos vielä kerran rohkenette astua tämän
kynnyksen yli —' tässä hänen hymynsä muuttui pirulliseksi irvistykseksi
ja hän tuijotti minuun raivosta liekehtivin silmin — 'niin usutan
koiran kimppuunne!'

"Olin niin säikähtynyt, etten tiedä, mitä tein. Todennäköisesti juoksin
hänen ohitseen huoneeseeni. En muista muuta, kuin että huomasin
lepääväni vuoteellani joka jäsen vavisten. Sitten muistin teidät, herra
Holmes. Minun täytyi saada neuvotella kanssanne. Pelkäsin koko taloa,
isäntää, rouvaa, palvelijoita, vieläpä lastakin. Jos saisin tavata
teitä, niin kaikki olisi hyvin. Olisinhan luonnollisesti voinut paeta,
mutta uteliaisuuteni oli melkein yhtä suuri kuin pelkoni. Päätökseni
oli pian valmis. Lähettäisin teille sähkösanoman. Otin hattuni ja
kappani ja menin lennätintoimistoon, joka on noin puolen kilometrin
päässä, ja kun tulin kotiin, olin paljon rauhallisempi. Saapuessani
portille kauhistuin ajatellessani, että entäpä jos koira oli laskettu
sillä aikaa irti, mutta samassa muistin, että Toller oli tiedottomana
juovuksissa ja että hän oli ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä
tuon villipedon luo ja päästää sen irti. Hiivin hiljaa huoneeseeni,
kohtaamatta ketään, ja lepäsin valveilla puoliyöhön saakka ilosta, että
saisin puhua kanssanne. Kukaan ei estellyt, kun tänään pyysin saada;
käydä täällä Winchesterissä, mutta minun täytyy olla kotona ennen
kolmea, sillä herra ja rouva Rucastle menevät vierailulle ja viipyvät
siellä koko illan, niin että minun täytyy pitää huolta pojasta. Nyt
olen kertonut teille kaikki, herra Holmes. Olisin hyvin iloinen, jos
voisitte sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee, ja ennen kaikkea,
mitä minun pitää tehdä."

Holmes ja minä olimme kuunnelleet koko ajan mitä suurimmalla
mielenkiinnolla. Nyt hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin kädet
syvällä taskuissa, synkkänä ja miettiväisenä.

"Onko Toller vielä juovuksissa?" hän kysyi sitten.

"On. Kuulin hänen vaimonsa sanovan rouva Rucastlelle, ettei hänestä ole
mitään apua."

"Hyvä on. Ja Rucastlet ovat poissa koko illan?"

"Niin."

"Onko talossa kellaria, jossa on vahva lukko?"

"Kyllä, viinikellari."

"Minun täytyy sanoa, neiti Hunter, että olette hoitanut tämän asian
erittäin hyvin ja käyttäytynyt koko ajan kuin järkevä ja reipas tyttö
ainakin. Luuletteko, että voisitte suorittaa vielä yhden hyvän työn? En
pyytäisi sitä, ellen tietäisi, että olette varsin harvinainen nainen.'

"Tahdon ainakin koettaa. Mitä minun pitäisi tehdä?'

"Tulemme Copper Beechesiin kello seitsemän. Rucastlet ovat silloin
menneet, ja Toller on toivottavasti edelleenkin niin juovuksissa,
ettei meidän tarvitse välittää hänestä. Jäljellä on siis vain hänen
vaimonsa, joka voi käydä haitalliseksi. Jos voisitte lähettää hänet
jollekin asialle kellariin ja samalla lukita hänet sinne, niin se olisi
korvaamaton apu."

"Sen teen."

"Oivallista. Sitten tutkimme asian perin pohjin. Siihen on
luonnollisesti vain yksi selitys. Teidät on otettu sinne esittämään
henkilöä, jota pidetään vankina tuossa teljetyssä huoneessa. Se
on aivan ilmeistä. Ja tämä vanki on, siitä olen varma, isäntänne
tytär, neiti Alice Rucastle, jonka sanotaan, mikäli muistan oikein,
matkustaneen Amerikkaan. Teidät hyväksyttiin sen tähden, että olette
hänen kokoisensa ja näköisensä ja että teillä on samanlainen tukka.
Hänen tukkansa on leikattu, mahdollisesti jonkin sairauden takia, ja
niinpä tekin saitte uhrata omanne. Oli muuten hyvin omituista, että
hänen palmikkonsa oli jätetty huoneeseen, joka annettiin teille. Se oli
arvatenkin unohtunut sinne. Maantiellä näkemänne mies oli epäilemättä
hänen ystäviään — mahdollisesti hänen sulhasensa. Hän tunsi tietysti
puvun, joka tuotiin teille; te olitte hänen ystävänsä näköinen; hän
näki teidät aina iloisena ja hilpeänä; ja sitten te viittasitte hänelle
torjuvasti. Mitäpä hän saattoi niin ollen muuta ajatella, kuin että
neiti Rucastle oli täysin onnellinen eikä enää välittänyt hänestä.
Koira päästetään yöksi irti vain sitä varten, ettei hän pääsisi
tapaamaan teitä. Kaikki tämä on täysin selvää. Vakavin seikka tässä
jutussa on lapsen luonne."

"Mutta mitä tekemistä sillä on tämän asian kanssa?" ihmettelin minä.

"Lääkemiehenä tiedät kokemuksestasi, hyvä Watson, että lapsen
taipumuksia selviteltäessä aina tutkitaan vanhempia. Samoin tiedät,
että päinvastainen menettely on yhtä pätevä. Olen usein saanut
vanhempien luonteesta oikean käsityksen vasta sitten kun olen
tarkkaillut heidän lapsiaan. Tämän lapsen luonteessa ilmenevä julmuus
on luonnotonta, mutta se on hänelle olennaista, koska se viehättää
häntä, ja niin ollen se tietää pahaa tuolle tyttö raukalle, joka on nyt
hänen vanhempiensa armoilla — vanhempien, joilta hän on taipumuksensa
perinyt. Ajattelin lähinnä hänen hymyilevää isäänsä, mutta voihan olla,
että siinä on yhtä paljon äidinkin perintöä."

"Te olette varmasti oikeassa, herra Holmes", asiakkaamme sanoi. "Kun
rupean muistelemaan kaikenlaisia pikkuseikkoja, joihin en ole varhemmin
kiinnittänyt sen enempää huomiota, tiedän kaiken olevan niinkuin
sanotte. Oi, älkäämme viivytelkö enää, vaan kiiruhtakaamme auttamaan
tuota tyttö raukkaa!"

"Meidän täytyy toimia hyvin varovaisesti, sillä olemme nyt tekemisissä
ovelan miehen kanssa. Ennen seitsemää emme voi tehdä mitään. Silloin
tulemme luoksenne, ja päästyämme niin pitkälle ei kestä kauan, ennen
kuin olemme paljastaneet salaisuuden."

Kello oli täsmälleen seitsemän, kun saavuimme Copper Beechesiin,
jätettyämme hevosemme majataloon, joka oli siinä lähellä. Neiti
Hunter seisoi hymyillen portailla, mutta hänen kuvauksestaan olisimme
muutenkin tunteneet paikan taloa ympäröivistä mahtavista puista, joiden
tummia oksia laskeva aurinko punasi.

"Onnistuiko se?" kysyi Holmes.

Jostakin alhaalta kuului äänekästä jyskytystä. "Rouva Toller siellä
hakkaa kellarin ovea", neiti Hunter ilmoitti, "ja hänen miehensä
kuorsaa keittiön lattialla. Tässä ovat avaimet, jotka otin häneltä."

"Olette todellakin suurenmoinen!" Holmes huudahti ihastuneesti. "Menkää
nyt edellä, niin katsomme, mitä tämän synkän jutun toisessa päässä on."

Me nousimme portaita ylös, avasimme erään oven, jonka takana oli
kapeahko käytävä, ja pysähdyimme oven eteen, joka oli teljetty juuri
sillä tavalla, kuin neiti Hunter oli kertonut. Holmes katkaisi köyden
ja käänsi salvan sivulle. Sitten hän koetteli eri avaimia lukkoon,
mutta ovi ei auennut. Sisäpuolelta ei kuulunut risahdustakaan, ja
Holmesin kasvot synkistyivät.

"Kunhan emme olisi tulleet liian myöhään", hän sanoi. "Taitaa olla
parasta, neiti Hunter, että jäätte tänne. Nyt, Watson, olkapäät ovea
vasten, niin saammepa nähdä, emmekö pääse sisään."

Ovi oli vanha ja ränsistynyt ja rysähti heti auki, kun kävimme
yhteisvoimin sen kimppuun. Syöksähdimme sisään. Huone oli tyhjä. Oven
suussa oli pieni pöytä ja toisella sivuseinämällä kapea telttavuode ja
kori, jossa oli liinavaatteita.

"Täällä on jo käyty", sanoi Holmes. "Se hyväkäs on arvannut neiti
Hunterin aikeet ja vienyt uhrinsa pois."

"Millä tavalla?"

"Kattoikkunasta. Näemme pian, miten se on tapahtunut." Hän tarttui
käsillään ikkunan kehykseen ja oli samassa ulkona katolla. "Täällä on
keveät tikapuut päätyä vasten!" hän huudahti meille. "Vanki on viety
pois tätä tietä."

"Mutta se on mahdotonta", vastasi neiti Hunter. "Tikapuut eivät olleet
siinä, kun Rucastlet lähtivät."

"Hän on palannut takaisin. Sanon teille, että hän on ovela ja
vaarallinen mies. En ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa tulija, jonka
askeleet kuulen portaista, olisi juuri hän. Lienee parasta, Watson,
että varaat pistoolisi saataville."

Hän oli tuskin ehtinyt hypätä alas, kun ovelle ilmestyi kookas ja
lihava mies, paksu keppi kädessään. Neiti Hunter huudahti ja painautui
seinää vasten nähdessään hänet, mutta Holmes hypähti hänen eteensä.

"Missä on tyttärenne?" hän huusi.

Mies silmäili tutkivasti ympärilleen ja katsahti sitten avoimeen
kattoikkunaan.

"Juuri sitä tahtoisin kysyä teiltä!" ärjäisi hän. "Senkin varkaat!
Nuuskijat! Rosvot! Mutta nytpä jouduittekin satimeen! Kyllä minä näytän
teille!" Hän pyörähti ympäri ja kiiruhti portaita alas.

"Hän meni hakemaan koiraa!" huudahti neiti Hunter.

"Minulla on revolveri", sanoin siihen.

"Meidän pitää lukita pääovi!" kiljaisi Holmes ja syöksyi edellämme
portaita alas. Mutta päästyämme eteiseen kuulimme koiran, haukuntaa ja
sitten hirveän hätähuudon, joka tukahtui kumeaan peloittavaan murinaan.
Eräästä sivuovesta hoiperteli samassa näkyviin punakka vanhempi mies.

"Joku on päästänyt koiran irti!" hän huusi. "Voi hyvä Jumala! Se ei
ole saanut ruokaa kahteen päivään. Sukkelaan, sukkelaan, sillä muuten
tulemme liian myöhään!"

Holmes ja minä riensimme ulos ja kaarsimme, Toller hoippuen
kintereillämme, rakennuksen nurkan ympäri sinnepäin, josta murina
kuului. Herra Rucastle makasi maassa, ähkien ja riuhtoillen, tavattoman
suuren koiran alla, joka oli hampaineen käynyt kiinni hänen kurkkuunsa.
Juoksin lähemmäksi ja ammuin melkein vierestä pari laukausta suoraan
koiran pään läpi. Se lysähti uhrinsa päälle, valkoiset hampaat
upotettuina niin lujasti herra Rucastlen lihavaan kaulaan, että saimme
ahertaa kauan, ennen kuin ote lopulta heltisi. Herra Rucastle eli
vielä, mutta oli hirveästi raadeltu. Kannoimme hänet vierashuoneen
sohvalle, ja lähetettyäni Tollerin, joka oli, nyt kokonaan selvinnyt,
viemään sanaa hänen vaimolleen, koetin parhaani mukaan lieventää hänen
tuskiaan. Seisoimme kaikki hänen ympärillään, kun huoneeseen tuli
pitkä, luiseva nainen.

"Rouva Toller!" huudahti neiti Hunter.

"Niin, neiti. Herra Rucastle päästi minut kellarista, ennen kuin hän
meni ylös. Voi, neiti, mikä vahinko, ettette sanonut minulle, mitä
aioitte tehdä. Olisin heti ilmoittanut, että se oli tarpeetonta."

"Niinkö!" virkkoi Holmes, katsoen häneen terävästi. "Rouva Toller
näyttää tietävän tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu."

"Aivan niin, sir, ja minä olen valmis kertomaan kaikki, mitä tiedän."

"Olkaa niin hyvä, sillä tässä jutussa on monta kohtaa, joista en ole
vielä selvillä."

"Kyllä ne pian selviävät ja olisivat jo selvinneetkin, jos vain olisin
päässyt pois kellarista. Jos tästä asiasta tulee oikeusjuttu, niin
teidän tulee tietää ja muistaa, että olen aina ollut neiti Alicen
ystävä ja ainoa, joka pidin hänen puoltaan tässä talossa.

"Täällä kotona neiti Alice ei ollut enää koskaan onnellinen sen jälkeen
kun hänen isänsä meni uusiin naimisiin, ei, ei. Hänet syrjäytettiin
kokonaan, eikä hänellä ollut milloinkaan mitään sanomista, mutta en
voi sanoa, että häntä olisi kohdeltu huonosti. Vasta sitten kun hän
erään tuttavansa luona tutustui herra Fowleriin, hänen elämänsä muuttui
todella onnettomaksi. Olin ymmärtänyt, että neiti Alicella oli omia
rahoja, äitinsä koko perintö, mutta hän oli niin hiljainen ja sävyisä
ja vaatimaton, ettei hän milloinkaan puhunut niistä, vaan antoi isänsä
hoitaa kaikki. Herra Rucastle tiesi, ettei tyttö parka voisi hänelle
mitään, mutta kun kävi ilmi, että neiti Alice voisi mennä naimisiin,
saada miehen, joka valvoisi, että hänen vaimolleen luovutettaisiin
kaikki, mikä hänelle laillisesti kuuluu, niin hän katsoi ajan tulleen
tukahduttaa kaikki sellaiset puuhat alkuunsa. Hän vaati, että neiti
Alicen piti allekirjoittaa jokin paperi, joka oikeuttaisi hänet
käyttämään tyttärensä rahoja, menipä tämä naimisiin tai ei. Kun neiti
Alice kieltäytyi, niin isä kiusasi häntä joka tavalla niin hirveästi,
että tyttö parka sai lopuksi aivokuumeen ja makasi aivan kuoleman
rajalla kuusi viikkoa. Sitten hän parani, varjoksi kuihtuneena, ja
kaunis tukkakin oli täytynyt leikata, mutta hänen ystävänsä, se
nuori mies, ei välittänyt siitä, vaan rakasti häntä edelleen niin
uskollisesti, kuin mies konsanaan voi."

"Siitä, mitä olette nyt hyväntahtoisesti kertonut meille", sanoi
Holmes, "ymmärrän kaikki. Lopuksi, kun ei mikään muu auttanut, herra
Rucastle siis turvautui tähän vankina pitämiseen, eikö niin?"

"Niin, sir."

"Ja toi neiti Hunterin Lontoosta päästäkseen hänen välityksellään
erilleen tuosta itsepintaisesta herra Fowlerista."

"Aivan niin, sir."

"Mutta herra Fowler ei hellittänyt, vaan piti alituisesti silmällä
taloa, ja kohdattuaan teidät hänen onnistui joko puheilla tai rahalla
saada teidät uskomaan, että työskentelitte saman asian hyväksi."

"Herra Fowler on aina ollut hyvin ystävällinen, kohtelias ja antelias
herra", rouva Toller sanoi juhlallisesti!

"Ja sillä tavalla hänen onnistui järjestää, ettei miehellänne ollut
ryypyistä puutetta ja että tikapuut olivat heti saatavilla, kun
isäntäväkenne lähti kyläilemään."

"Aivan niin, sir. Juuri niin se oli."

"Meidän täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi, rouva Toller, että
tulimme äsken kohdelleeksi teitä niin sopimattomasti, sillä olettehan
nyt auliisti selittänyt kaikki, mikä olisi muuten jäänyt meille
hämäräksi! Näen lääkärin ja rouva Rucastlen tulevan tuolla, Watson,
niin että meidän lienee sopivinta poistua nyt ja ottaa neiti Hunter
mukaamme, sillä minun käsittääkseni meillä ei ole enää mitään tekemistä
täällä."

Näin se paljastui tuon synkän talon synkkä salaisuus. Herra Rucastle
toipui saamistaan vammoista, mutta oli ainiaaksi murtunut mies,
jolla ei ole elämässään mitään muuta iloa, kuin vaimonsa hellä ja
uhrautuvainen huolenpito. Heillä on luonaan entiset palvelijansa,
Toller ja hänen vaimonsa, jotka nyt tietävät, ja ehkä tiesivät
ennenkin, niin paljon heidän menneisyydestään, että heidän
erottamisensa on vaikeata. Herra Fowler ja neiti Rucastle menivät
pakonsa jälkeisenä päivänä naimisiin Southamptonissa, ja herra
Fowlerilla on nyt hyvä ja pysyväinen toimi Mauritius-saarella. Mitä
neiti Violet Hunteriin tulee, niin hänen suhteensa Holmes tuotti
minulle melkeinpä pettymyksen, tahtoisin sanoa. Siitä lähtien, jolloin
hän lakkasi olemasta mielenkiintoisen tapauksen keskipiste, Holmes ei
ole liioin puhunut hänestä. Hän toimii nykyisin erään yksityisen koulun
johtajattarena Walsallissa, ja minä uskon, että kaikki ovat häneen
hyvin tyytyväisiä.