Herman Gummeruksen 'Pilsudski' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2838. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot. PILSUDSKI Uuden Puolan luoja Kirj. HERMAN GUMMERUS Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936. SISÄLLYS: Esipuhe. Nuorekas isänmaanystävä. Salaliittolainen ja aktivisti. Vapaustaistelija maailmansodan aikana. Kohtalon valitsema uuden Puolan valtakunnan johdossa. Valtakunnan rakentaja. ESIPUHE. Josef Pilsudskin elämäntyö oli niin vaikuttava, niin ratkaiseva Puolan uudestisyntymiselle itsenäiseksi valtioksi, että kuvaus hänen elämänkohtaloistaan on samalla kappale Puolan historiaa. Enemmän kuin kahden vuosikymmenen ajan hän seisoi vallankumouksellisten taistelijain eturivissä uhrautuen vapauden unelmalle, jota useimpien mielestä oli mahdoton toteuttaa. Maailmansodan aikana, kun tämä unelma hahmottui tavoitettavaksi päämääräksi, hän oli ainoa, joka näki selvän tien sen saavuttamiseksi: Puolan kansan piti luoda itselleen oma aseellinen voima, sillä ilman sellaista se ei kykenisi ottamaan kohtalonsa ohjaksia omiin käsiinsä, kun vapautuksen hetki löi. Tulos todisti hänen olleen oikeassa, ja hänestä tuli vapautustyön itseoikeutettu johtaja. Valtionpäämiehenä ja armeijan ylipäällikkönä hän niitti katoamatonta kunniaa venäläistä perivihollista vastaan käydyssä voitokkaassa sodassa, joka pelasti Puolan — ja samalla koko Euroopan — hukkumasta idästä tulevan punaisen tuhotulvan alle. Sitä seuranneena rauhankautena hän sai, nojautuen vapaussodan periaatteisiin ja lopulta kovakouraiseen diktatuuriin, käydä pitkällistä ja vaikeaa kamppailua pikkumaista puoluehenkeä ja väärinkäsitettyä demokratiaa vastaan voidakseen rakentaa sen kiinteän hallitusvallan, jota Puola välttämättömästi tarvitsi. Hän kuoli rauhallisen tietoisena siitä, että oli saavuttanut päämääränsä, että oli kunnialla "kestänyt elämänsä kokeen". Kiitollinen kansa ympäröi surren ja kunnioittaen hänen arkkunsa. Tämän kirjan tarkoituksena on antaa kuva Pilsudskista uuden Puolan luojana, taustana yleiset historialliset tapaukset. Mutta kuvasta tulisi vajanainen ja meille monissa suhteissa käsittämätön, jollei hän esiintyisi siinä myöskin ihmisenä kaikkine sukuperästä ja luonteesta, elämänsuhteista ja ympäristöstä johtuvine vaikutteineen. Jollemme niitäkin tuntisi, emme useinkaan pystyisi käsittämään hänen tekojaan. Pilsudskin omat kirjoitukset ja lausunnot, jotka on kunnioittavin käsin koottu ja julkaistu puolankielellä ja joiden olennaisimmat osat nyttemmin ovat saatavana myös saksan-, ranskan- ja englanninkielisinä käännöksinä, ovat meille verrattomana lähteenä, johon tutustumalla pääsemme oikein ymmärtämään hänen väkevän ja omalaatuisen persoonallisuutensa. Kaikessa, mitä hän sanoo itsestään, teoistaan ja vaikuttimistaan, ystävistään ja vihollisistaan, on häikäilemättömän rehellisyyden leima. Elämäkerrallisessa kirjallisuudessa, jota jo on ennättänyt syntyä Pilsudskin hahmon ympärille, on hänestä säilynyt lukuisia luonteenomaisia piirteitä. On houkutteleva, mutta kaikkea muuta kuin helppo tehtävä yrittää valaa mosaiikintapaisista elämäkerrallisista aineksista yhtenäistä kokonaiskuvaa. Tehtävä on sitäkin vaikeampi, koska historiallinen kritiikki ei vielä ole ehtinyt muokata tätä aineistoa. Tekijä toivoo kuitenkin, että hänen on onnistunut antaa lukijalle perusta, jonka pohjalla tätä merkillistä miestä voi arvioida puolueettomasti. Maanmiestensä suuren enemmistön rakastamana ja ihailemana, vastustajainsa ankarasti arvostelemana on Pilsudski niitä historiallisia persoonallisuuksia, jotka kaikkine suurine ominaisuuksineen, kaikkine inhimillisine heikkouksineen tulevat aina kiehtomaan jälkimaailman mieliä. Helsingissä, syyskuulla 1936. _H. G_. NUOREKAS ISÄNMAANYSTÄVÄ. Syntyperä ja luonne — Kodin henki ja koulun — Ylioppilaana Harkovissa — Vangittuna osallistumisesta murhayritykseen tsaaria vastaan — Viisi vuotta Siperiaan karkoitettuna — Vuoden 1863 puolalaisen veteraanin opetuksia — Pilsudskin sosialismi. Josef Pilsudskista on sanottu, että hän oli puolalaisen kansanluonteen kaikkein perikuvallisimpia edustajia, mitä koskaan on ollut. Tämän arvioinnin laita on sama kuin useimpien muidenkin yritysten luokitella joku väkevä ja omalaatuinen persoonallisuus määrättyyn ihmisluokkaan kuuluvaksi: se ontuu. Hänen luonteessaan oli useita erikoisesti puolalaisia piirteitä — rikasta mielikuvitusta, ritarillisuutta, taipumusta romanttisuuteen, halua seikkailuihin ja kunniakkaisiin urotekoihin, intohimoista ja uhrautuvaa isänmaanrakkautta. Mutta hänessä oli myöskin muita luonteenominaisuuksia, jotka usein tekivät hänet arvoitukseksi omille maanmiehilleen: hänen sulkeutunut, umpimielinen ja mietiskelevä olemuksensa, jossa pinnan alla kuohuivat intohimoiset tunteet, piintynyt itsepäisyys, sitkeä pysytteleminen kerran tehdyissä päätöksissä ja häikäilemätön johdonmukaisuus, jolla hän ajoi ne lävitse. Hänessä ei ollut puolalaisen luonteen hilpeätä kuohahtelevaisuutta, mutta ei myöskään sen nopeata ja helposti syttyvää leimahtamista tarmokkaaseen toimintaan, mikä yhtä nopeasti voi vaihtua veltoksi alistuneisuudeksi. Ei liene erehdyttävää asettaa Pilsudskin luonteen epäpuolalaiset piirteet hänen isän puolelta liettualaisen syntyperänsä yhteyteen. Hän kuului ikivanhaan samogitialaiseen aatelissukuun, jonka esi-isät sukutarinoiden mukaan olivat hallinneet heimopäällikköinä pakanallisessa Liettuassa. Itse hän oli ylpeä tästä syntyperästään ja sanoi mielellään itseään liettualaiseksi. Siinä ei hänen mielestään ollut mitään, mikä olisi ollut ristiriidassa puolalaisen isänmaallisuuden kanssa. Hän edusti historiallista valtakunta-aatetta, joka oli kehittynyt tuosta kaukaisesta ajasta lähtien, jolloin Jagiello yhdisti puolalaiset ja liettualaiset valtikkansa alle, ja sitä etujen yhteisyyttä, joka vielä niinkin myöhään kuin 1863 saattoi yhdistää molemmat kansat yhteiseen taisteluun venäläistä perivihollista vastaan. Oli, miten oli, Puolan kansaan Pilsudski tunsi olevansa sidottu sielunsa syvimmin säikein. Maanmiestensä silmissä hän edusti puolalais-kansallisen valtio-aatteen ruumiillistumaa. Hänen suunnattoman vaikutusvaltansa heihin ehkä osaksi selittävät hänen olemuksensa epäpuolalaiset, liettualaiset piirteet. Mutta ennen kaikkea oli kuitenkin hänen synnynnäisen, lumoavan johtajakykynsä ansiota, että hänen maanmiehensä liittyivät yhtenä miehenä hänen ympärilleen vapaustaistelun kaikkein vaarallisimmissa vaiheissa ja myös rauhanaikana alistuivat hänen tahtoonsa. * * * * * Josef Pilsudski syntyi maaliskuun 5 päivänä 1867 Vilnan kaakkoispuolella sijaitsevalla Zulowin tilalla, jonka hänen äitinsä Maria Billewicza oli saanut perintönä. Hänen isänsä Josef Pilsudski oli osallistuttuaan vuoden 1863 kovaonniseen puolalais-liettualaiseen kansannousuun muuttanut Tenienien lähistöllä Samogitiassa (Luoteis-Liettua) sijaitsevalta perintötilaltaan ja ottanut haltuunsa vaimonsa tilan. Puolan kansa eli tähän aikaan kärsimyshistoriansa synkintä vaihetta. Kaikki vapaudentoiveet näyttivät sortuneen iäksi hautaan. Se osa kansasta, joka Puolan jaossa oli joutunut Preussin herruuteen, eli suotuisissa taloudellisissa oloissa, mutta sen kansalliset pyrkimykset tukahdutettiin kovakouraisesti. Galiziassa kohteli Itävallan hallitus verraten vapaamielisesti puolalaista väestöä, mutta senkään yhdistämisestä kansakunnan pääosaan ei ollut vähimpiäkään toiveita. Kerrassaan sietämättömät olivat olot Venäjän Puolassa, "Kongressi-Puolassa", samoin kuin Liettuassa. Siellä elettiin kapinan kukistamista seuranneen sorron lamaannuttavan vaikutuksen alaisina. Ne kapinalliset, joiden ei ollut onnistunut pelastautua rajan poikki, olivat päättäneet päivänsä hirsipuussa tai heitä oli rangaistu karkoituksella ja kaiken omaisuuden riistämisellä. Kymmeniä tuhansia puolalaisia isänmaanystäviä nääntyi Siperiassa. Venäjän hallitus sovellutti Puolassa hirvittävän ankaraa kuristusjärjestelmää, joka tähtäsi maan täydelliseen venäläistämiseen. Raaka poliisivalta tukahdutti puolalaisen kansallistunnon vähimmätkin ilmaukset, puolankieli oli kielletty kouluissa, kaduilla tuskin uskalsi haastaa sanaakaan puolaksi ja suljettujen ovienkin takana täytyi elää alituisessa urkkijain ja ilmiantajain pelossa. Epätoivo ja tympeä alistuminen levisivät yhä laajempiin piireihin. Saattoi kuulla sanottavan, että vuoden 1863 kapinayritys oli ollut "rikos". Parempi oli, sanottiin, mukautua välttämättömyyteen, unohtaa kaikki vapaudenunelmat ja politiikan asemesta kohdistaa harrastuksensa elinkeinoihin ja kaupantekoon. Tämä epätoivon ja alistuvaisuuden tunnelma oli vallalla johtavissa, ylemmissä yhteiskuntapiireissä sekä Venäjän että Itävallan ja Preussin Puolassa. "Jättäkäämme suurpolitiikka, lakatkaamme ajattelemasta tulevaisuutta", tuntui olevan ajan tunnussana. Puolan ylhäisimpien aatelissukujen nuoret vesat astuivat Venäjän palvelukseen sillä alalla häämöttävän, loistavan virkauran houkuttelemina. Galiziassa noudatettiin niitä "realipoliittisia" oppeja, joita Krakovan historioitsijakoulu julisti. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1890 sanoi eräs Posenin ns. hovipuolueen etevä jäsen olevansa "puolaa puhuva preussilainen". Mutta Zulowissa vallitsi toisenlainen henki. Suurta lapsilaumaansa — kuutta poikaa ja neljää tytärtä — kasvatti Maria Pilsudska rakastamaan hartaasti puolalaista isänmaata ja kunnioittamaan vapaustaistelijain muistoa. "Intohimoisena isänmaanystävänä äitini", kirjoittaa Josef Pilsudski, "ei yrittänytkään salata meiltä kansannousun surullisen lopun hänelle aiheuttamaa tuskaa ja pettymystä, vaan pani meitä kasvattaessaan pääpainon sille, että oppisimme ymmärtämään, kuinka välttämätöntä oli edelleen jatkaa taistelua isänmaan vihollista vastaan. Varhaisimmasta lapsuudestamme asti hän tutustutti meidät suurten runoilijaimme tuotteisiin, erittäinkin niihin, jotka olivat kiellettyjä, opetti meille Puolan historiaa ja osti yksinomaan puolankielisiä kirjoja." Sisaruspiirin leikeissä nuori Josef — eli "Ziuk", niinkuin häntä nimitettiin — oli itseoikeutettu johtaja. Hänessä oli synnynnäinen halu hallita muita, eikä hän voinut sietää kenenkään tahtoa omansa rinnalla. Hänen veljensä ja sisarensa, tottuivat kaikessa tottelemaan häntä. Hän piti itsepintaisesti kiinni omista aatteistaan eikä antanut perään, ennen kuin oli saanut toisetkin mukaan suunnittelemiinsa kepposiin. Vastahakoiset hän osasi suostutella sydämellisellä ystävällisyydellä, joka harvoin jäi tehoamatta. Hän oli väsymätön keksimään yhä uusia leikkejä, uusia seikkailuja. Puolan kolmesta suuresta runoilijasta, Mickiewiczistä, Krasinskista ja Slowackista, hän piti enimmän Slowackista, josta tuli hänen ensimmäinen kansanvaltaisen ajattelutavan opettajansa. Mutta kaikkein mieluimmin hän syventyi sellaisiin kirjoihin, jotka käsittelivät sotaa ja sotaisia urotekoja. Poikamaisen ihastuneena hän lueskeli muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten sankaritöistä, mutta ennen kaikkea oli Napoleon hänen sankarinsa. Mielikuvituksessaan hän seurasi suurta sotapäällikköä ja tämän puolalaisia vapaajoukkoja näiden sotaretkillä aina etäiseen Espanjaan asti. Vuonna 1874 kohtasi Pilsudskin perhettä Zulowissa kova isku, kun kaamea tulipalo pani poroksi koko tuon suuren kartanon asuin- ja ulkohuonerakennuksineen ja teollisuuslaitoksineen sekä laajat alat tilan komeita metsiä. Perhe joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja muutti asumaan Vilnaan. Josef ja hänen vanhempi veljensä Bronislaw pantiin venäläiseen kimnaasiin, joka oli sijoitettu suljetun puolalaisen yliopiston rakennukseen. Molemmat veljekset kohtasivat täällä venäläistyttämisjärjestelmän sen raaimmassa muodossa. Kaikki opetus annettiin venäjäksi, puolankielen puhuminen oli ankarasti kielletty ja opettajat tekivät parhaansa istuttaakseen oppilaittensa sieluihin orjamaista alistumista tsaarin tahtoon ja kaiken puolalaisen halveksimista. Uhkaava _væ victis!_ (voi voitettuja!) tuntui olevan koulun tunnussana. Suuret, isänmaalliset muistot, joita Pilsudskin veljekset olivat kotonaan oppineet rakastamaan, olivat täällä kielletyt ja niitä ivailtiin. Koulunkäynti muodostui jokapäiväiseksi kidutukseksi. "Näissä olosuhteissa", kirjoitti Josef Pilsudski myöhemmin oma-elämäkerrallisissa muistelmissaan, "minun vihani tsaarijärjestelmää ja moskovalaissortoa kohtaan kasvoi vuosi vuodelta. Välistä raivostuin ja häpesin, kun en kyennyt tekemään viholliselle mitään vauriota ja kun minun täytyi vaieten sietää oman ihmisarvoni tukahduttamista." Tässä kapinallisessa tunnelmassa tuli äiti hänelle avuksi. "Rauhoituhan toki", sanoi tämä, "koston päivä on kerran tuleva. Älä anna iskeä itseäsi, sillä jos sinut karkoitetaan kimnaasista, ovat maan kaikki koulut sinulta suljetut." Siten oppi poika itsehillinnän ja teeskentelemisen vaikean taidon. Hän sai silloin tällöin rangaistuksia uppiniskaisuudestaan, mutta sai kuitenkin jatkaa koulunkäyntiään ja suoritti 1885 ylioppilastutkinnon. Vähän sitä ennen oli hänen äitinsä kuollut, ei vielä aivan 40 vuoden ikäisenä. Se oli hänelle korvaamaton tappio. Vielä vanhoilla päivillään hänellä oli äitinsä muotokuva kirjoituspöydällään. Äiti juuri oli häneen istuttanut sen isänmaanrakkauden ja kansansa vapauttamisen halun, jotka sitten määräsivät hänen elämäntyönsä. * * * * * Kimnaasiaikana askarrutti kasvuikäisen pojan ajatuksia muukin kuin isänmaalliset surut ja unelmat. Sosialismi tuli tähän aikaan muotiin. Se ei ollut samaa kosmopoliittista sosialismia, jota siihen aikaan viljeltiin varsovalaisessa "Proletarjat"-järjestössä, vaan samoja kansallismielisiä oppeja, joita kannatti venäläinen ylioppilasnuoriso ja "Narodnaja Voija" niminen taistelujärjestö keisarikunnassa ja joita Pilsudski ja hänen toverinsa sovelsivat puolalaisliettualaisiin oloihin. He ihailivat täydestä sydämestään "Narodnaja Voijan" tsaarinvaltaa vastaan käymää sankarillista kamppailua ja syventyivät venäläisiin sosialistisiin lentokirjasiin, mutta pitivät samalla kertaa sitkeästi kiinni puolalaisesta isänmaallisuudestaan. Tässä hengessä perustivat Josef ja Bronislaw Pilsudski kouluaikanaan opintokerhon, jonka nimi oli "Spojnia", Liitto. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan oli Josef Pilsudskin nyt valittava itselleen elämänura. Hän päätti ruveta lääkäriksi ja matkusti 1885 Harkoviin aloittaakseen sikäläisessä yliopistossa lääketieteelliset opintonsa. Ne yliopistonopettajain antamat todistukset, jotka vielä ovat tallella, osoittavat hänen ottaneen opiskelunsa vakavalta kannalta. Mutta sen ohella hän tempautui luonnollisesti mukaan venäläiseen ylioppilaspolitiikkaan, joka kukoisti Harkovissa yhtä voimakkaasti kuin Venäjän muissakin yliopistokaupungeissa. Tosin hän tunsi sangen vähäistä hengenheimolaisuutta venäläisiin tovereihinsa eikä lainkaan mieltymystä niihin "melkein täydellisesti venäläistyneihin" puolalaisiin maanmiehiinsä, joihin hän Harkovissa tutustui, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti, kuten hän itse kirjoittaa, liittymästä jäseneksi "Narodnaja Voijaan". Mutta hänen luonnolleen oli mahdotonta pysytellä syrjässä, niinpä hän olikin pääjohtajia helmikuussa 1886 puhjenneissa ylioppilaslevottomuuksissa. Seurauksena oli arestirangaistus ja myöhemmin kielto saada jatkaa opintojaan Harkovissa. Kotona Vilnassa hän jo suunnitteli siirtymistä Tarttoon tai johonkin ulkomaiseen yliopistoon. Mutta sitten tapahtui jotakin, mikä iäksi katkaisi hänen yliopistolukunsa. Harkovissa ollessaan Pilsudski oli tutustunut lähemmin sosialismin teoriaan ja mm. lukenut Karl Marxin teoksen _Das Kapital_. "Marxin abstraktinen logiikka", hän tunnustaa, "ja hänen oppinsa aineellisten asiain ylivallasta ihmiseen nähden eivät kuitenkaan ottaneet mennäkseen minun aivoihini." Vilnaan palattuaan hän eräiden toveriensa kanssa perusti sosialistisen kerhon, joka ryhtyi suhteisiin työläisten kanssa. "Kaikki me panimme pääpainon puolustautumiseen kansan raakaa venäläistyttämisjärjestelmää vastaan", hän kirjoittaa. Kohta sen jälkeen tuli ankara isku. Joulun aikaan 1886 saapui eräs pietarilaisen "Narodnaja Voijan" lähettiläs koettaakseen saada Vilnan-kerhoa mukaan Aleksanteri III:a vastaan suunniteltuun murhayritykseen. Pilsudski vastusti jyrkästi puolalaisten osanottoa tuohon vaaralliseen yritykseen, josta hän ei odottanut mitään hyötyä puolalaisten asialle, mutta miten sitten kävikin, niin sekä hän että hänen veljensä Bronislaw, joka opiskeli Pietarissa, sekaantuivat kuitenkin tuohon kovanonnen juttuun. Murhayrityksen oli määrä tapahtua maaliskuun 1 päivänä 1887, mutta ennenkuin keisari oli vaunuissaan ehtinyt Nevskij Prospektille asti, missä salaliittolaiset odottelivat häntä pommeineen, poliisi ehti vangita nämä. On väitetty, että poliisi oli jo ennakolta saanut vihiä yrityksestä ja että tuo nuori ylioppilas, Kantscher nimeltään, joka oli salaliittolaisten lähettinä saapunut Pietarista Vilnaan, oli ollut provokaattori. Väite lienee jälkimmäiseltä osaltaan perätön. Jos Kantscher todellakin olisi ollut poliisin palveluksessa, niin tuskinpa häntä sitten olisi kuulustelujen aikana kidutettu. Häneltä kiristettiin täydellinen tunnustus ja sen jälkeen hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Viisi salaliittolaista, niiden joukossa Leninin veli Aleksanteri Uljanov, tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Toiset teljettiin Pähkinälinnaan tai karkoitettiin Siperiaan. Josef Pilsudski, jonka osallisuus murhayritykseen supistui hänen tietoonsa suunnitelmasta, karkoitettiin viideksi vuodeksi Itä-Siperiaan. Hänen veljensä Bronislaw, joka oli pahemmin sekaantunut salaliittoon, sai viisitoista vuotta pakkotyötä Tyynen Valtameren Sahalinsaarella; siellä hän kirjoitti mielenkiintoisen teoksen Ainu-kansasta. Josef Pilsudski oli tällöin kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän sai nyt kokea saman matkan ja samat kärsimykset kuin tuhannet hänen maanmiehensä ennen häntä. Ensin muutamien kuukausien vankeus Vilnassa, Pietarissa ja Moskovassa ja sitten kolme kuukautta kestävä matka vankisaattueen mukana paikasta toiseen, kaukainen Irkutsk ensimmäisenä päämääränä. Täällä häntä ja hänen onnettomuustovereitaan — valtiollisia vankeja hekin — pidettiin vankilassa, kunnes talven lumet tekivät mahdolliseksi jatkaa matkaa 1.000 km kauemmaksi pohjoista kohti Lenavirran varrella olevaan Kirenskiin. Irkutskin vankilassa sattui välikohtaus, joka painui lähtemättömästi Pilsudskin mieleen. Jostakin mitättömästä aiheesta joutuivat karkoitusvangit ja vartiosotamiehet ankaraan kahakkaan keskenänsä. Pilsudski sai kiväärinperästä tuiman iskun päähänsä, hänet kannettiin verisenä ja melkein tajutonna pois paikalta ja viskattiin vankikoppiin, missä hän sai viettää yön aivan ilman hoitoa. Osallisuudestaan tähän "kapinaan" hänet tuomittiin kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen, joka sitten kovennettiin kuusikuukautiseksi ja jonka hän sai suorittaa Kirenskissä. Tähän äärimmäisessä pohjolassa sijaitsevaan karkoituspaikkaan hän saapui joulukuussa 1887. Hänen asuntonaan oli aluksi kurja vaja, jonka katto oli niin hatara, että yöllä tähdet paistoivat raoista sisään. Tässä arktisessa ilmastossa, jossa elohopea talvisin jäätyy, hänen terveytensä huononi siinä määrin, että hänelle oli pakko antaa parempi asunto. Täällä hän työskenteli kirjurina, kunnes hänet elokuussa 1890 siirrettiin Tunka-nimiseen kylään n. 200 km Irkutskista lounaaseen. Karkoitusajan pahin kausi oli nyt kestetty. Tunkassa oleskelevilla karkoitusvangeilla oli jonkin verran vapautta ja he saivat seurustella keskenään. Saivatpa he tehdä pitkiä retkiä ympäristöön, jopa metsästelläkin. Pilsudski hankki itselleen iänikuisen metsästyspyssyn Katarina II:n ajoilta. Hänen kaatamansa saalis oli tervetullut lisä hänen ruokapöytäänsä. Muun elatuksensa hän ansaitsi opettamalla ranskaa erään puolalaisen lääkärin pojille tai myöskin tekemällä tukkitöitä. Kuvaavaa on, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan rangaistusvangeille määrättyä 12 ruplan kuukausirahaa. * * * * * Oleskelulla Siperiassa tuli olemaan ratkaiseva merkitys Pilsudskin luonteen kehitykseen ja hänen valtiolliseen suuntautumiseensa. "Vasta nyt", hän kirjoittaa, "kun saatoin rauhassa miettiä kaikkea, mikä oli tapahtunut, tuli minusta se, mikä nyt olen. Ennen kaikkea perkautuivat minusta kokonaan sen venäläisen vaikutuksen viimeisetkin rippeet, jonka alaisena olin ollut. Kun opin lähemmin tuntemaan niin hyvin Venäjän hallituksen kuin venäläisen kirjallisuuden ja sanomalehtitoimen edustajat, lakkasin yliarvioimasta Venäjän vallankumouksen merkitystä ja voimaa. Siten saatoin helpommin omaksua länsieurooppalaisia vaikutteita. Siperiassa, missä yhteiskunnalliset tekijät — sen johdosta että maasta kokonaan puuttuu kulttuuria — esiintyvät kaikessa alastomuudessaan, saatoin lähemmin tarkastella tsaarivallan koneistoa ja sen vaikutusta ihmisten elämään Venäjällä ja opin entistä enemmän vihaamaan koko tätä aasialaista rakennelmaa, jonka pintaa peittää eurooppalainen vernissa." Mutta Pilsudskin Siperiasta saamat vaikutelmat eivät olleet yksinomaan kielteistä laatua. Hän saattoi karkoituspaikassaan ahkerasti lueskelemalla avartaa valtiollisia ja yhteiskunnallisia näköalojaan ja lisätä tietomääräänsä. Hänen mielipiteensä vakiintuivat kiihkeissä väittelyissä muiden karkoitettujen sekä venäläisten että puolalaisten kanssa. Ahkerimmin hän seurusteli vanhan puolalaisen vallankumouksellisen ja vuoden 1863 veteraanin Bronislaw Szwarcen kanssa, joka oli istunut seitsemän vuotta Pähkinälinnassa ja sitten karkoitettu tänne. Keskustelut hänen kanssaan saivat Pilsudskin vakuuttumaan sellaisen sosialismin onttoudesta, joka ei lainkaan tajua kansallisia kysymyksiä. Kun hän kymmenkunta vuotta myöhemmin kuvaili kokemuksiaan Siperiassa, hän tunnusti, että hän vasta siellä oli löytänyt oikean kaavan sosialismin ja isänmaallisuuden sulattamiseksi yhteen. "Silloin ymmärsin", hän kirjoitti, "että sosialismi ei ainoastaan ole sellaisten jalojen miesten lausuma aate, jotka ovat unelmoineet ihmiskunnan auttamisesta onnellisempaan olotilaan, vaan että siitä tulee todellinen tarve työtätekevän kansan suurille joukoille siitä ajankohdasta lähtien, jolloin näiden sivistyksellinen ja sosiaalinen kehitys tekee yksilöille mahdolliseksi käsittää tämän aatteen alkuperusteet." Mutta Pilsudski ei pysähtynyt tähän marxilaiselta kajahtavaan johtopäätökseen. "Kun kuitenkin", hän lisäsi, "pysyin sen kansan yhteydessä, johon minua yhdisti kaikki, mikä ilahduttaa, kaikki, mikä surettaa, kaikki, mikä minussa ajattelee ja tuntee, johduin siihen vakaumukseen, jossa lapsuuteni unelmat ja ajatukset yhtyivät nuorukaisikäni maailmankatsomukseen. Puolalaisen sosialistin täytyy työskennellä kotimaansa riippumattomuuden hyväksi, ja riippumattomuus on sosialismin voiton tärkein edellytys Puolassa." Kun meillä on tällainen itsetunnustus todistuksena, emme voi epäilläkään, etteikö Pilsudski palannut Siperiasta vakaumuksellisena sosialistina. Varmasti on väärin otaksua, kuten usein on tehty, että sosialistinen kiihoitus olisi hänelle ollut vain keino isänmaan vapauttamistyössä. Tämä kiihoitus joutui tosin palvelemaan isänmaallisia pyrkimyksiä. Työläisjoukot piti herätettämän kansallistietoisuuteen ja kasvatettaman ottamaan osaa Puolan vapauskamppailuun. Mutta valtiollista ja kansallista vapauttamista piti seurata myöskin sosiaalinen. Vapautettu Puola piti rakennettaman uudestaan sosialistisessa hengessä. Sellainen oli viisikolmattavuotiaan isänmaanystävän uskontunnustus, kun hän palasi kotiin karkoituspaikastaan. Jos edellyttäisi jotakin muuta, jollei uskoisi hänen sanojaan, vaan olettaisi, ettei hän rehellisestä vakaumuksesta tunnustanut sosialismin evankeliumia, vaan saarnasi sitä työläisille vain taktillisista syistä voittaakseen nämä siten kansallisen asian puolelle — silloin nähtäisiin hänet ulkokultaisena teeskentelijällä, tehtäisiin hänelle vääryyttä ihmisenä. Sosialistisen teorian, jonka Pilsudski nuoruudessaan omaksui, hän on itse määritellyt kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kuin julkaisi kirjansa "Miten minusta tuli sosialisti". Suuressa sotahistoriallisessa teoksessaan "Vuosi 1920" hän kirjoitti, väitellessään bolshevikkien sotapäällikköä Tuhatshevskia vastaan, seuraavat merkittävät rivit: "Työskentelin niin monta vuotta sosialistisen liikkeen palveluksessa, että minulla on syytä pelätä, ettei Tuhatshevski ollut vielä syntynytkään, kun minulla oli jo käsissäni se kirjallisuus, jonka esitystapaa hän käyttää. Se on lainattu suuren oppineen, Karl Marxin teoksista. Vaikka minä en ole ikänäni ollut sen opin kannattajia, jota nimitetään materialistiseksi historiankäsitykseksi ja jota pidetään marxilaisen ideologian perustana, kykenin sentään aina huomaamaan eron Marxin teosten todellisen suuruuden ja hänen syvien ajatustensa halpahintaisen, pintapuolisen tulkinnan välillä." Historiallista materialismia ei Pilsudski ollut siis koskaan, ei edes nuoruudessaankaan, tunnustanut omakseen. Eräänä elämänsä myöhempänä kautena hänen oli poliitikkona ja valtiomiehenä pakko hylätä muitakin marxilaisia uskonkappaleita toisen toisensa jälkeen. Hänen kävi kuten monen muunkin, jotka vuosisadan vaihteessa ja myöhemmin uskoivat sosialismin kykenevän toteuttamaan vapaudenihanteen ja tekemään kansakunnat onnellisiksi — ja jotka sitten huomasivat pettyneensä. Hänen kävi samoin kuin — Benito Mussolinin. Siperiassa Pilsudski oli saavuttanut muutakin kuin valtiollisen vakaumuksen ja selvyyden tulevasta päämäärästään. Ankara ahertelu noissa karuissa korvissa ei ollut murtanut hänen voimiaan, vaan päinvastoin terästänyt hänen ruumistaan ja sieluaan. Pakollinen alistuminen raakojen vanginvartijain ja lahjuksia ottavain virkamiesten mielivaltaan oli vain kiihoittanut hänen taistelunhaluaan. Jokapäiväinen seurustelu näiden alhaisella tasolla olevain alkuasukkaiden sekä vankitoverien kanssa oli avartanut hänen ihmistuntemustaan ja opettanut hänet kohtelemaan oikein sekä ystäviä että vihollisia. Hän oli myös oppinut entistä selvemmin ymmärtämään voimakeinojen merkityksen aatteen puolesta käydyssä kamppailussa. Nuo viisi hänen Siperiassa viettämäänsä vuotta olivat hänelle levon, sisäisen keskittymisen vaihe, jonka aikana hän saattoi koota itseensä voimia, joita mikään tavallisessa työssä vietetty elämä ei olisi voinut antaa hänelle. Kohtalo oli tullut hänelle avuksi sellaisena ajankohtana, jolloin hänen kunnianhimonsa oli hänen kykyjään suurempi ja jolloin hän haparoi eteenpäin vailla varmoja suuntaviivoja. Hänestä oli kypsynyt mies — ja johtaja. SALALIITTOLAINEN JA AKTIVISTI. Viisikolmattavuotiaasta tulee vallankumouksellisen kiihoitustyön sielu — Salainen kirjapaino Pilsudskin kodissa — Piiloleikki poliisin kanssa päättyy uuteen vangitsemiseen 1900 — Pilsudski teeskentelee mielenvikaisuutta ja hänen onnistuu paeta — Asettuu asumaan Krakovaan — Vehkeilyjä venäläis-japanilaisen sodan aikana ja matka Tokioon — Pilsudskin taistelujärjestö kamppailee venäläisvaltaa vastaan Puolassa — Hänen käyntinsä Suomessa 1907 — Työ suuntautuu puolalaisen kansallisarmeijan luomiseen — "Aktiivinen taisteluliitto" ja ampumaseurat Galiziassa. Huhtikuun 8 päivänä 1892 päättyi Josef Pilsudskin karkoitusaika ja toukokuun 12:ntena hän matkusti Irkutskista kotimaahan. Vilnassa, missä hän tapasi vanhimman, naimisissa olevan sisarensa Sofian, ja Teneniessä Samogitiassa (Luoteis-Liettuassa) lähellä Preussin rajaa, missä isä asui muiden lastensa kanssa, hänet otettiin avosylin vastaan. Ukko Pilsudski koetti taivuttaa poikaansa luopumaan politiikasta ja teki suunnitelmia hänen tulevaisuuttaan varten. Arvatenkin tehdäkseen isänsä mieliksi hän kävi lueskelemaan lakitiedettä. Mutta jo muutaman kuukauden kuluttua hän viskasi kirjat nurkkaan. Se "Zink", joka oli palannut Siperiasta, ei ollut enää sama kypsymätön nuorukainen, joka oli opiskellut niin ahkerasti Harkovissa ja joka — huolimatta kaikesta poliittisesta kannunvalannasta toveripiirissä — ei ollut valmis uhraamaan asemaansa porvarillisessa yhteiskunnassa. Nyt hänellä oli elämäntehtävänsä selvänä edessään ja sille hän aikoi antautua kokonaan ja vähääkään tinkimättä. Puolan yhteiskunta alkoi verkalleen herätä lamaannuttavasta horrostilasta, johon kovan onnen vuosi 1863 oli sen vaivuttanut. Porvarillisissa piireissä kannatti vapauden aatetta ja kansallisia pyrintöjä "Puolalainen Liiga", jonka keskuudesta kansallisdemokraattinen puolue kasvoi. Mutta siltä taholta ei Pilsudski odottanut kansallista uudestisyntymistä, vaan sosialistisen työväen taholta. Sen riveissä oli hänen paikkansa taistelussa tsaarivaltaa ja venäläistä sortoa vastaan. Pilsudskin viisivuotisen poissaolon aikana oli Puolan sosialistisvallankumouksellisella liikkeellä ollut kestettävänä vaikeat ajat. Sen salaisen järjestön, "Proletarjatin", jonka Warinski oli perustanut Varsovassa 1882, oli poliisi keksinyt jo 1885. Useimmat sen kiinni joutuneista jäsenistä oli tuomittu vankeuteen tai karkoitettaviksi ja neljä oli teloitettu. Vangitsijain käsistä livahtaneet olivat paenneet ulkomaille. Mutta sosialistista liikettä ei kuitenkaan ollut saatu tukahdutetuksi, sillä sen rehevänä maaperänä oli teollisuuden voimakas nousu, joka nopeasti lisäsi työläisten lukua. Kun Pilsudski syyskesällä 1892 saapui Varsovaan, hän tapasi sosialistijohtajat innokkaassa toiminnassa. Edessähän oli hajoitetun järjestön rakentaminen uudelleen ja entistä laajemmalle pohjalle. Saman vuoden marraskuussa päätti Pariisiin kokoontunut puolalaisten sosialistien kongressi perustaa uuden puolueen, _Polska Partja Socjalistyczna_, P.P.S. Vilnan sosialistit liittyivät puolueeseen sen "liettualaisena jaostona", jonka edustajana Pilsudski otti osaa ensimmäiseen Ponarskin metsässä lähellä Vilnaa pidettyyn puoluekongressiin. Hänen puoluenimenään toverien keskuudessa oli "Viktor". Puolalainen sosialismi oli tähän saakka pysytellyt yleisellä kansainvälisellä pohjalla ja ollut jokseenkin välinpitämätön kansallisille vapauspyrinnöille. Suurimmaksi osaksi Pilsudskin ansiota on, että P.P.S:ssä alusta pitäen vallitsi voimakas kansallinen henki ja että se otti ohjelmaansa Puolan riippumattomuuden. Henkeen ja vereen saakka ja kaikin keinoin oli taisteltava tsaarivaltaa vastaan — siinä sen tunnussana. Näissä isänmaallisissa pyrkimyksissään saattoi P.P.S. toistaiseksi käydä käsi kädessä puolalaisten kansallisdemokraattien kanssa, jotka siihen aikaan vielä olivat jyrkästi venäläisvihamielisiä ja olivat päämääräkseen asettaneet muinaisen Puolan valtakunnan palauttamisen koko sen entisessä laajuudessa. Näytti siltä kuin voitaisiin saada aikaan jonkinlainen työnjako molempien järjestöjen kesken: P.P.S:n tuli toimia kansallisen asian hyväksi työläisten parissa, kansallisdemokraattien taas talonpoikain ja yläluokkien keskuudessa. Pilsudskista tuli nyt alkavan kiihkeän propagandan johtava sielu. Tukuttain salaista kirjallisuutta — "Bibula" oli sen lempinimityksenä vallankumouksellisten piireissä — painatettiin ulkomailla, kähvellettiin rajan yli ja levitettiin tuhansin erilaisin keinoin. Itse pysytteli Pilsudski mahdollisimman syrjässä julkisuudesta. Ja siihen hänellä olikin täysi syy. Siperiasta palattuaan hän osaksi sai liikkua aivan vapaasti maassa, mutta jonkin ajan kuluttua sai Vilnan santarmisto myöhästyneen määräyksen pitää miestä poliisivalvonnan alaisena. Kun häntä ei tavoitettu, määrättiin hänet kesäkuun 30 päivänä 1894 vangittavaksi. Hänen elämänsä muodostui nyt jännittäväksi piiloseikkailuksi poliisin kanssa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä matkustelemasta ristiin rastiin Venäjän Puolassa ja Liettuassa, tekipä hän matkoja keisarikuntaankin, Galiziaan, Saksaan ja Englantiin. Onni oli hänelle suopea. Toveri Viktor pysyi poliisin saavuttamattomissa. Pilsudski meni 1899 naimisiin nuoren lesken, Maria Juszkiewiczin, syntyään Koplewska, kanssa. Tulisena puolalaisena isänmaanystävänä, älykkäänä, rohkeana ja vaaroissa kylmäverisenä hänestä tuli miehensä uskollinen toveri ja auttaja seikkailurikkaan elämän varrella. Vihkiminen toimitettiin aivan salaa eräässä Lomzan lähistöllä olevassa kirkossa. Hääpäivällinen nautittiin Kiejstutin linnan raunioilla eräässä Troki-järven saaressa. Romantiikkahan kuuluu luonnostaan vallankumoustaistelijain elämään. Puolisot asettuivat asumaan Lodziin. Heidän kodistaan tuossa kohisevassa tehdaskaupungissa tuli samalla P.P.S:n salaisen kirjapainon huoneisto. Puolueen oli näet onnistunut propagandatyötänsä varten hankkia rajan takaa pieni painokone. Se asennettiin ensin Vilnan läheisyydessä sijaitsevaan Lipniszkiin ja sitten muutamiksi vuosiksi itse Vilnan kaupunkiin. Ensimmäinen numero uutta puoluelehteä, "Robotnik'ia" (Työmies), jota siten voitiin painaa Venäjän valtakunnan rajojen sisässä, ilmestyi heinäkuun 12 päivänä 1894. Lehden johtavaksi sieluksi tuli Pilsudski. Aputoimittajana hänellä oli ensin Alexander Sulkiewicz, sitten Stanislaw Wojciechowski (Puolan tasavallan tuleva presidentti). Toimitustyö ei ollut helppoa. "Minun ei ollut ainoastaan", kirjoittaa Pilsudski muistelmissaan, "suoritettava työtä, johon en ollut ollenkaan valmistunut, vaan myöskin luotava uusi sanasto, uusi tyyli, sillä valtiollisia aatteitamme ja tarkoitusperiämme eivät vastanneet entiset sosialistiset iskusanat, joihin lukijat, työläiset ja puolueen kiihoittajat ja kirjailijat olivat jo tottuneet, Siksi sain monesti hikoilla omien kirjoitusteni ja muualta tulleiden kimpussa, kun ne oli muokattava uuteen asuun. Ah, kuinka vaikeata onkaan puhaltaa uutta henkeä vanhoihin kaavoihin! Mutta se oli tehtävä, sillä vanhan järjestön jäljellä olevat jäsenet olivat alussa meille tärkeänä tukena. Meidän täytyi ottaa huomioon heidän tunteensa ja välttää loukkaamasta heitä sanoin, jotka olivat heille liian vieraita." Toveri Viktor ei näinä vuosina ollut ainoastaan lehden toimittaja. Hän järjesti myös sen jakelun. Robotnikin uusinta numeroa ja muuta kirjallista kiihoitusaineistoa kätkössä vaatteittensa alla hän vaelsi kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, tehtaasta tehtaaseen perustaakseen uusia puoluesoluja ja innostaakseen työläisiä ja talonpoikia taisteluun sortajia ja tsaarivaltaa vastaan. Robotnik sisälsi tulisia kehoituksia "peltojen ja tehtaiden nuorisolle" ja kiihoitti sitä "kamppailemaan herkeämättä mutta varsinkin varustautumaan sekä siveellisesti että ruumiillisesti sitä päivää varten, jolloin yleinen kapina on puhkeava". Siinä kerrottiin myös työtätekevän luokan kärsimästä ahdistuksesta ja sosialismista, mutta Venäjän ikeen poistamista teroitettiin lähimpänä ja tärkeimpänä tehtävänä; kansallisen vapauden asia työnnettiin yhä enemmän etualalle. Pilsudski käsitti, että kaavamainen sosialismi oli ja pakosta pysyikin vieraana kansan enemmistölle ja että periaatteellinen kylmäkiskoisuus kansallista kysymystä kohtaan, jonka edustajia oli P.P.S:nkin keskuudessa, vaikutti heikentävästi valtiolliseen vapauspropagandaan. "Ei mikään kansanluokka", hän kirjoitti hiukan myöhemmin, "olipa se miten mahtava tahansa, pysty yksin viemään perille voitollista kapinaa sortajaa vastaan. Koko kansakunnan täytyy olla siinä mukana." Yhä palavammaksi kävi Pilsudskissa halu saada yksin vallita lehdessään voidakseen vapaasti määrätä sen sisällyksen. Tämä kai selittäneekin sen, että hän otti yksin hoitaakseen sen toimittamisen ja myöskin julkaisemisen, kun kirjapaino kesäkuussa 1899 siirrettiin Lodziin. Työstään siellä hän kirjoittaa: "Kun minun tehtäväkseni annettiin toimittaa Robotnikia ja järjestää sille kirjapaino Lodziin, en onnistunut hankkimaan huoneistoa ensimmäisestä kerroksesta. Minun täytyi sen tähden vuokrata huoneet kerrosta ylempänä, mikä oli sitäkin uskalletumpaa, kun alakerrassa oli kangas- ja sukkavarasto. Huoneistoomme kuului neljä huonetta ja keittiö. Pienen salimme takana oli isompi huone, johon päätimme järjestää kirjapainon. Sitä sanottiin minun työhuoneekseni. Mitä työtä siellä tein, siitä en hiiskunut kenellekään. "Kalustuksena tässä huoneessa, joka oli samalla kertaa lehden konttori ja kirjapaino, oli pieni toimistopöytä, sohva, johon kätkimme paperit, ja pieni kaappi kirjapainotarpeita varten. Painokone oli ylimmällä hyllyllä, kehikot kirjakkeineen alemmilla. "Työ alkoi klo 9 aamulla, kun toveri Roznowski saapui. Hän oli aikaisemmin opiskellut Moskovan yliopistossa ja työskenteli nyt latojanamme. Palvelijattaremme ja talon portinvartija luulivat häntä minun konttoriapulaisekseni. Ikkunan edessä olevalla pikkupöydällä salissamme seisoi burjaattien epäjumalankuva, jonka olin tuonut mukanani Siperiasta. Kuvan jalusta oli ontto ja siihen kätkimme joka ilta työn päätyttyä painohuoneen avaimen. Roznowski otti sen sieltä aina aamuisin ja järjesti painohuoneen, niin että palvelustyttö saattoi tulla siistimään. "Kun olimme juoneet aamuteen, auttoi vaimoni palvelijatarta painohuoneen siistimisessä sanoen tekosyynä, ettei kukaan muu kuin hän itse saanut koskea kirjoituspöydällä oleviin papereihini. Tyttö näki siten ainoastaan huonekalut eikä vaimoni läsnäollessa uskaltanut nuuskia huonetta sen tarkemmin. "Heti aamiaisen syötyämme Karl (Roznowski) ja minä menimme työhuoneeseen. Urakkanamme oli kirjoittaa, latoa ja painaa. Ensimmäinen tehtävä kuului minulle, toinen Roznowskille ja kolmannen suoritimme yhdessä. Järjestimme asiat niin, että kun Robotnikin numero oli aloitettu, työn saattoi suorittaa keskeytymättä. 12-sivuinen numero vaati meiltä tavallisesti 15—16 päivää — jokseenkin raskasta työtä, jota kesti keskimäärin 9—11 tuntia päivässä. "Teknillisiä välineitä meillä oli tietty määrä kirjakkeita. Petiittiä meillä riitti kahteen sivuun, korpusta kuuteen; sen lisäksi oli otsikkokirjakkeita sekä lihavaa petiittiä ja lihavaa korpusta. Ne olivat kehikoissa tai purkamatta edellisen numeron sivuissa. "Painokone, englantilainen Model Press, oli sangen pieni painaen suunnilleen 7 puutaa (112 kg) kehilöineen, joka juuri ja juuri oli Robotnikin sivun kokoinen. Sellaisissa maissa, joissa painettu sana kuuluu sivistyneen yhteiskunnan etuoikeuksiin, sellaista konetta käytetään vain pienien ilmoitusten ja nimikorttien painamiseen, mutta sellaisenaankin se merkitsi suunnatonta edistysaskelta verrattuna vallankumouksellisten järjestöjen painatustekniikkaan tsaarivallan aikana ennen Puolan sosialistisen puolueen perustamista. "Pienessä koneessamme me voimme, kuten jo mainittiin, painaa ainoastaan yhden sivun lehdestä kerrallaan, ja vasta kun se oli valmis, pääsimme käsiksi seuraavaan sivuun. Tunnissa saimme painetuksi 300—400 kappaletta. Nopeus riippui siitä, uskalsimmeko aiheuttaa enemmän tai vähemmän jyrinää. Sen vähentämiseksi olimme päällystäneet koneessa kaikki ne kohdat, joiden yksityiset osat painatuksen aikana joutuivat koskettamaan toisiaan, kumilla, nahalla tai kankaalla. "Ottaen huomioon kaikki pakolliset keskeytykset työssämme kykenimme saamaan 250-280 vedosta tunnissa. Yhden ainoan sivun painamiseen — lehtemme painoksen ollessa 1.900 kpl. — tarvittiin 8 työtuntia. Kun tähän lisää sen ajan, mikä meni valmistaviin töihin, latomuksen sovittamiseen kehilöön, oikolukuun, korjaamiseen ja lopuksi kaikkien työn jälkien poistamiseen, saimme tanssia vähintään kymmenen tuntia koneen ääressä, ennen kuin yksi ainoa Robotnikin sivu oli saatu painetuksi. Se oli meidän päiväurakkamme. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että painamistyö oli kaikkein vastenmielisimpiä ja pitkäpiimäisimpiä töitä, mitä yleensä tunnen." Oli todella ihme, että tämä vallankumouksellisen propagandatyön ahjo saattoi toimia kuuden vuoden ajan poliisin häiritsemättä, vaikka tämä ponnistelikin epätoivoisesti keksiäkseen sen. Vuoden 1900 alussa kiristyi kuitenkin urkkijain verkko Robotnikin ja sen Lodzissa sijaitsevaa painatuspaikan ympärillä yhä kireämmäksi. Isku lankesi helmikuun 21 päivänä. Pilsudskin hääriessä lehden 36 numeron painamisessa kuului ovelta kova kolkutus. Se avautui ja sisään marssi santarmiupseeri apureineen. "He silmäilivät", kertoo Pilsudski, "konetta ihailevin ja kunnioittavin katsein, tunnustelivat uteliaasti sen valurautakehilöä eivätkä voineet kylliksi ihmetellä, että mokoma lelu saattoi saada aikaan niin paljon." Painopaikan keksiminen ja Pilsudskin vangitseminen oli poliisille suuri voitto. Oli kuin kohtalon ivaa, että tämän numeron pääkirjoituksen otsakkeena oli "Vapaan sanan riemuvoitto". Lehden ja kirjapainon suhteen ei poliisin voitonriemua kestänyt kauankaan. Ei kulunut montakaan viikkoa, ennen kuin P.P.S:n onnistui hankkia uusi painokone ja aloittaa uudestaan Robotnikin julkaiseminen, tällä kertaa Kiovassa. Pahemmalta näytti Pilsudskin oma kohtalo. Hänet teljettiin Lodzin vankilaan ja sen jälkeen Varsovan linnan pahamaineiseen X-paviljonkiin. Siellä hän oli kuin elävältä haudattuna ja auttamattomasti alttiina venäläisten viranomaisten kostolle. Häntä odotti vähintään kahdeksan kuukauden pakkotyö ja sen jälkeen elinkautinen karkoitus Siperiaan. Hänen puolueystävänsä olivat tyrmistyksissään. Heidän oli mahdotonta ajatella, että olisivat iäksi menettäneet rakastamansa toverin, puolueen todellisen tukipylvään. Jotakin täytyi tehdä hänen pelastamisekseen. Tehtiin suunnitelma, jonka perusajatuksena oli se, että Pilsudski vankilassa tekeytyisi mielenvikaiseksi. Ystävien onnistui kähveltää hänelle tätä koskevia ohjeita, ja hän noudatti niitä hänelle ominaisella sitkeällä tarmolla. Kun vanginvartija seuraavan kerran saapui hänen koppiinsa, hän huomasi ihmeekseen, että vanki, joka oli pitkien kuulustelujen aikana ollut niin rauhallinen, oli nyt sairastunut pahanlaiseen vainoamishulluuteen, jonka ilmeisimpänä oireena oli univormujen pelko. Heti kun hän näki edessään vormupukuisen miehen, hän joutui mitä vimmaisimman raivon valtaan, niin että vaahtoa pursusi hänen suustaan. Hän näytti myös saaneen päähänsä, että kaikki hänelle tuotu ruoka oli myrkytettyä. Turhaan yritettiin häntä houkutella syömään mitä herkullisimpia ruokalajeja. Raivoisa mies nakkasi lautasen vasten poloisen vartijan kasvoja. Vankilanjohtaja, joka tuli häntä katsomaan, hätkähti säikähtyneenä taaksepäin nähdessään hänen kamalan tuijotuksensa ja kuullessaan hänen mielipuolisen ivanaurunsa. Tuota ei sentään kukaan kuolevainen voinut teeskennellä! Paikalle kutsuttiin etevä hermolääkäri, Varsovan keskusmielisairaalan johtaja, professori Shabashnikov. Hänen harjaantunutta katsettaan ei Pilsudskin taito kyennyt pettämään. Mutta hyväsydäminen lääkäri — hän oli Siperiasta kotoisin eikä suinkaan ollut vallitsevan järjestelmän ystävä — tunsi sääliä taipumatonta puolalaista vallankumouksellista kohtaan. Professori vaati, että vanki oli siirrettävä hänen yksityissairaalaansa Varsovaan. Mutta se saattoi olla liian vaarallista, arvelivat vankilaviranomaiset, koska Pilsudskilla oli paljon ystäviä Puolan pääkaupungissa. Niinpä hänet sen sijaan siirrettiin Pietarin P. Nikolain mielisairaalan vankiosastoon. Tämä oli suuri pettymys Pilsudskin ystäville, mutta he saivat jälleen rohkeutta ja ilmoittivat asiasta Pietarissa oleville puoluetovereille. Eräs näistä oli nuori hermolääkäri, tri Wladislaw Mazurkiewicz. Tämä ryhtyi rohkeasti pelastamistyöhön ja hankki itselleen paikan mainitun sairaalan alilääkärinä. Pilsudskille olivat kaikki nämä viikot ja kuukaudet olleet suunnattoman rasittavia. Ei ollut suinkaan helppoa teeskennellä mielipuolisuutta yötä päivää, aina alttiina vanginvartijain tai sairaanhoitajain epäluuloisille katseille. Hän sai ponnistaa kaiken tarmonsa ja koko mahtavan itsehillintänsä, jottei kertaakaan horjahtaisi vaikeasta osastaan. Välistä hän vaipui tympeään välinpitämättömyyteen. Hän ei todellisuudessa enää ollut kaukanakaan siitä tilasta, jota teeskenteli, kun vapautuksen hetki viimein koitti. Toukokuun 13 päivänä 1901 oli Mazurkiewicz ylilääkärin poissaollessa päivystävänä lääkärinä, samalla kun useimmilla vartijoilla oli vapaa-aikansa. Hän oli hyvin kiinnostunut Pilsudskin sairaudesta, kävi häntä kopissa katsomassa ja antoi sitten tuoda hänet lääkärinhuoneeseen. Täällä hän selitti, että tutkiminen tuli vaatimaan aika pitkän ajan ja että hän tahtoi suorittaa sen kahden kesken potilaan kanssa. Vartija-apulainen sai palata takaisin jonkin tunnin kuluttua. Tämän poistuttua Pilsudski sai vaihtaa vanginpukunsa siviilipukuun, jonka hänen puolueystävänsä oli kappale kappaleelta hankkinut huoneeseensa ja kätkenyt kaappiinsa. Mazurkiewicz loi levottoman silmäyksen ulos käytävään. Siellä liikkui joku, joka saattoi olla urkkija. Kiertoteitä hän vei potilaansa ulos sairaalarakennuksesta ja käveli hänen rinnallaan aivan rauhallisesti vankilanpihan poikki. Kaikki kävi suunnitelman mukaisesti. Vahdit tunsivat sairaalan alilääkärin hänen valkoisesta työpuserostaan ja siitä, mitä he kuulivat hänen sanovan vieraalle herralle, he päättelivät, että tämäkin oli lääkäri, että hän oli käynyt tervehtimässä virkaveljeään ja että tämä nyt kohteliaasti saattoi häntä kappaleen matkaa. Vahdit eivät tosin olleet nähneet tuloa, mutta sehän oli aivan luonnollista, sillä vartijainvaihto oli sattunut vasta puolisen tuntia sitten. Lainkaan epäluuloja herättämättä voivat molemmat herrat kävellä pihan poikki ja ulos vankilanportista. Kadulle tultuaan he osuivat yhdyttämään ohiajavan ajurin ja nousivat hänen vaunuihinsa. Hevonen oli aivan uuvuksissa ja jaksoi kulkea vain käymäjalkaa. Minuutit olivat nyt kalliit. Mazurkiewicz aivan kuohui kärsimättömyyttä ja huusi ajurille jonkin ruman sanan. "Anna hänen olla", sanoi Pilsudski. "Katsele ennemminkin, miten luonto viheriöi ympärillämme. Etkö tunne kevään tuoksua?" Vankilaelämä oli tehnyt hänestä kohtaloonuskojan. Mitään takaa-ajajia ei kuitenkaan näkynyt. Aikansa kestettyään tätä hermostuttavaa kulkua pakolaiset nousivat vaunuista, saivat käsiinsä toisen ajurin ja istuivat piankin turvassa odottelevain puolueystävien parissa. Pilsudski oli pelastunut. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin marsalkka Pilsudski kutsui tri Mazurkiewiczin Varsovan yliopiston psykiatrian professorin virkaan. Tämä tiesi silloin, mitä ei voinut aavistaakaan vuonna 1901, että oli pelastustyöllään lyönyt ratkaisevan iskun puolalaisen isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Jos Pilsudski olisi toisen kerran joutunut karkoitetuksi Siperiaan, niin tuskinpa hänen olisi koskaan suotu suorittaa suurta tehtäväänsä Puolan vapauttajana ja uudelleenrakentajana. Pilsudskin pako aiheutti tietenkin tavattoman hälinän. Venäjän koko poliisikoneisto pantiin heti käyntiin tuon vaarallisen vallankumouksellisen tavoittamiseksi. Molempain pakolaisten täytyi yrittää mahdollisimman kiireesti rajan taakse. Venäläiseksi tullimieheksi pukeutuneena Pilsudski matkusti vapauttajansa seurassa kiertoteitä Tallinnan ja Riian kautta Kiovaan, missä hän suureksi ilokseen tapasi Robotnikin toimituksen ja sen painokoneen täydessä työssä. Viettäessään seuraavan yön kiovalaisten ystäviensä luona hän tahtoi välttämättä avustaa työnalaisen numeron painamisessa. Sieltä jatkettiin matkaa Polesiaan, missä Pilsudski tapasi vaimonsa. Tämä oli Lodzissa tapahtuneen vangitsemisen jälkeen päässyt takausta vastaan vapaalle jalalle. Hänen ja Mazurkiewiczin seurassa Pilsudski matkusti edelleen Itävallan rajalle, mistä eräs puoluetoveri auttoi kaikki kolme Galiziaan. Pilsudski asettui ensin Lontooseen ja työskenteli jonkin aikaa P.P.S:n sikäläisessä kustannusliikkeessä. Mutta hänellä ei ollut lainkaan halua asua jatkuvasti valtiollisena pakolaisena kaukaisessa, vaikkakin vieraanvaraisessa Englannissa. Hän ikävöi takaisin oman kansansa pariin. Venäjän Puolaan palaamista oli mahdotonta ajatella — siellä hän oli liian tunnettu ja liiaksikin poliisin kaipaama — mutta heti rajan takana oli Galizia. Itävallan vapaamielisen hallituksen siipien suojassa voivat puolalaiset vallankumoukselliset siellä jokseenkin vapaasti ja turvallisesti vehkeillä venäläistä perivihollista vastaan. Vuoden 1902 alussa Pilsudski asettui vaimonsa kera asumaan Krakovaan. Muistorikkaasta puolalaisesta kuningaskaupungista tuli nyt hänen päämajansa aina maailmansodan alkuun asti. Kesiä hän vietti Zakopanen pienessä, metsäisten kukkulain ympäröimässä kaupungissa Karpaattien rinteillä. Hänen kotiinsa kokoontuivat puoluetoverit pohtimaan tilannetta. Kahtena vuonna sen jälkeen kuin Pilsudski oli vangittu Lodzissa, oli P.P.S. kärsinyt raskaita tappioita. Venäjän Puolassa vallitseva poliisihirmuvalta oli tehnyt suurta tuhoa sen kannattajain riveissä. Selvää oli, että taistelua oli edelleenkin käytävä, mutta miten ja millä keinoin? Pilsudski oli kehittynyt yhä jyrkemmäksi aktivistiksi. Kirjallinen propaganda ei hänelle enää riittänyt. Hän vaati ja väitti, että nyt oli aika täydellä todella varustautua aseelliseen vapaustaisteluun. Tosin tuntui tsaari-Venäjä silloin olevan valtansa kukkuloilla, mutta valtakunnassa kuohuva vallankumouksellinen liike yltyi vuosi vuodelta. Valtiolliset murhayritykset kuuluivat päiväjärjestykseen. Tsaarivalta muistutti enemmän kuin koskaan ennen savijaloilla seisovaa jättiläistä. Maailmanpoliittinen ristiriita, onnettomasti päättyvä sota saattoi minä hetkenä hyvänsä syöstä jättiläisen kumoon. Silloin oli Puolalla toiminnan hetki käsissä. Sen kansa täytyi totuttaa asettamaan väkivalta väkivaltaa vastaan, ja tätä ei voinut suorittaa ainoastaan sanoin; sanojen takana täytyi olla aktiivista toimintaa. Pilsudski nautti tavatonta suosiota puoluetovereittensa keskuudessa. He ihailivat hänen loistavia saavutuksiaan Robotnikin toimittajana ja hänen ainoalaatuinen sielun voimansa, jonka avulla hän vangiksi jouduttuaan oli teeskennellyt mielenvikaisuutta ja perinpohjaisesti petkuttanut vanginvartijansa, sekä hänen rohkea pakonsa olivat kutoneet sankarikehän hänen nimensä ympärille. Keskinäisissä neuvotteluissa hänen sanansa painoi raskaana vaakakupissa. Kun hän jolloinkin esiintyi puhujana julkisissa kokouksissa, syttyivät kuulijat hänen kaunopuheisuudestaan, josta huokui mitä tulisin viha sortajia vastaan. Hänen silloinen valtiollinen vastustajansa, Galizian puolalaisen sosialidemokraattisen puolueen perustaja, Ignazy Daszynski, piirtää muistelmissaan seuraavan kauniin luonnekuvan Pilsudskista tänä ajankohtana: "Kaksi Pilsudskin luonteenpiirrettä voitti meidän sydämemme hänen puolelleen: hänen hyvyytensä ja hänen objektiivisuutensa. Äärimmäisen kärsivällisenä, antaen anteeksi pahimmatkin loukkaukset, taivuttaen sydämellisen hyvyytensä avulla toisiaan inhoavatkin ihmiset yhteiseen työhön, väsymättömästi uhrautuen silloin melkein toivottomalta näyttävän asian hyväksi, eläen vuosikausia köyhyydessä — tällaisena Pilsudski oli meidän silmissämme puolalaisen 'pyhimyksen' perikuva, joka toivoi voittoa silloinkin, kun toivolla ei näyttänyt olevan vähintäkään sijaa... Matkoillaan Venäjän rajan takana hän saattoi minä hetkenä hyvänsä joutua teloituspaikalle. Hänen kuolemanhalveksuntansa antoi hänelle voimaa." Mutta vaikka häntä kohtaan tunnettiinkin mieskohtaista kiintymystä ja ihailua, hän sai vain harvoja vakaumuksellisia kannattajia maanmiestensä keskuudessa tulisilla puheillaan aktiivisen taistelun ja aseelliseen kansannousuun varustautumisen välttämättömyydestä. Hänen omassa puolueessaan asettuivat oikeauskoisen kansainvälisen sosialismin kannattajat suoranaisesti torjuvalle kannalle. Toivottomalta näyttävä taistelu Puolan vapauden puolesta saattoi heidän mielestään vain vaikeuttaa työläisten luokkatietoisia pyrkimyksiä. Sama käsitys oli Daszynskillä ja hänen puolalaisilla sosialidemokraateillaan, jotka olivat läheisessä yhteydessä itävaltalaisten puoluetoverien kanssa. Hellittämättömän vastustajan Pilsudski sai Rosa Luxemburgista, joka vuonna 1902 perusti "Puolan ja Liettuan sosialidemokraattisen puolueen". Tämä vastusti kiihkeästi P.P.S:n "nurkkakuntoisuutta" ja teroitti, että Puolan kuuluminen Venäjän vallan alle oli puolalaisen proletariaatin eduksi. Tähän puolueeseen kuului melkein yksinomaan juutalaisia. Rosa Luxemburg oli, kuten tiedämme, itsekin juutalainen, syntyisin Venäjän Puolasta. Kerrassaan mahdottomaksi kävi Pilsudskille saavuttaa ymmärtämystä niissä porvarillisissa piireissä, jotka olivat liittyneet "Puolalaiseen Liigaan" ja Roman Dmowskin kansallisdemokraattiseen puolueeseen. 1890-luvun alussa tämä puolue ei vielä ollut luopunut vanhasta venäläisvihamielisestä itsenäisyyspolitiikastaan. Vielä vuoden 1896 puolueohjelmassa julistettiin: "Kansalle, joka on elävästi tietoinen yhteydestään ja omista erikoiseduistaan, on valtiollinen riippumattomuus ainoa poliittisen olemassaolon muoto, joka ehdottomasti voi varjella sitä kansallisuuden menettämiseltä ja turvata sen itsenäisen poliittisen kehityksen." Mutta Pilsudskin aktiiviset kapinahankkeet Dmowski ja hänen kannattajansa hylkäsivät vaarallisena seikkailupolitiikkana. Galizian, samoin kuin Kongressi-Puolankin, puolalaiseen aatelistoon ja porvarisluokkaan vaikutti edelleen voimakkaasti jo mainitsemamme Krakovan realipoliittinen historioitsijakoulukunta, joka selitti välttämättömäksi mukautua tosiolojen pakkoon ja lakata kokonaan ajattelemasta Puolan valtakunnan palauttamista. Galiziassa oltiin ylipäänsä jotenkin tyytyväisiä siellä vallitsevaan itävaltalaiseen hallintoon. Täällä "Puolan Piemontissa" vallitsi oppi- ja painovapaus ja puolalainen väestö sai vapaasti julkaista sanomalehtiään ja pitää kokouksiaan. Galizian puolalaisista olivat monet saavuttaneet vaikutusvaltaisen aseman Itävallan edustajakamarissa ja hoitivat korkeita virkoja siviilihallinnossa ja armeijassa, jopa hallituksessakin. Sääliteltiin vähemmän onnekkaiden maanmiesten kohtaloa Venäjän ja Preussin Puolassa, mutta sitähän ei nyt kerta kaikkiaan voinut auttaa. Mahtava Venäjä ja yhtä mahtava Saksa eivät tietenkään koskaan luovuttaisi puolalaisia maakuntiaan. Parasta siis oli alistua ja kohdistaa työ hajaantuneen puolalaisen kansallisuuden taloudellisen ja henkisen kehityksen kohottamiseksi. Mutta Pilsudskille oli kuvaavaa, että hän kulki itsepintaisesti omaa tietänsä kallistamatta korvaansa toisten eroaville mielipiteille. Hän kohosi ympärilleen pienoisen kannattajajoukon, joka totteli häntä sokeasti, harjoitti jatkuvasti propagandaansa aktiivisen toiminnan hyväksi ja odotteli sopivaa ajankohtaa. Tilaisuus aatteen soveltamiseen toiminnaksi tulikin sitten pikemmin kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Helmikuun 7 päivänä 1904 katkaisi Japani diplomaattiset suhteensa Venäjään ja kahta päivää myöhemmin puhkesi sota, kun japanilaiset torpeedoalukset tekivät onnistuneen hyökkäyksen Port Arturin satamassa olevaa Venäjän laivastoa vastaan. Kaukaisen Idän kahden suurvallan voimainmittely tarjosi aavistamattomia mahdollisuuksia puolalaisten kapinayritykselle. Venäjän vihollisen täytyi olla Puolan liittolainen, se oli Pilsudskin yksinkertainen ja loogillinen johtopäätös. Lähimpänä tehtävänä oli estää tai ainakin vaikeuttaa Venäjän puolalaisten joukkojen asettamista liikekannalle. "Onhan järjetöntä", hän kirjoitti tänä ajankohtana, "vuodattaa puolalaista verta Venäjän etujen hyväksi Kaukaisessa Idässä ja sallia, että tuhannet Puolan pojat sortuvat Mandshuriassa japanilaisten luoteihin, pakkaseen, nälkään ja tauteihin, hetkenä, jolloin sama puolalainen veri voisi tehdä arvaamattomia palveluksia taisteltaessa venäläistä sortajaa vastaan ja puolustettaessa Puolan kansallista kunniaa." Eikö tämän pitänyt olla selvillä Varsovassa ja siellä pitänyt sen mukaisesti toimia? Pilsudski teki uskaliaan matkan sinne ja kävi puhuttelemassa johtavia poliitikkoja, mutta kaikkialla hän sai vastaukseksi vain tyhjänpäiväisiä sanoja "terveestä järjestä" ja "maltillisuudesta". Kansallisdemokraatit, joilla silloin oli hyvin vahva asema Puolan pääkaupungissa, "tekivät pilkkaa kapinaohjelmasta ja osoittivat sen lapsellisuuden", kirjoitti Dmowski joitakin vuosia myöhemmin. Allapäin Pilsudski palasi Krakovaan. "Missä ovatkin ne puolalaiset, joita Niemecewiz ylistää Historiallisissa lauluissaan, Mickiewicz, Slowacki ja Krasinski runoissaan?" — hän valitti katkerasti ystävälleen Sieroszewskille. "Missä ovat ne ritarit ja sankarit, joista äitini unelmoi? Nuo hehkuvan, säikkymättömän sydämen miehet, jotka vähimmänkin hälytyksen kuullessaan ovat valmiit tarttumaan aseisiin taistellakseen vapauden puolesta?" Varsovan mieliala saattoi kuitenkin vaihtua, jos vain saataisiin suoranaista apua japanilaisilta, ajatteli Pilsudski, ja pianpa tuntui siitäkin olevan toiveita. "Eräänä toukokuun päivänä 1904", hän kirjoittaa, "sain Japanin hallitukselta kehoituksen tulla Japaniin aloittamaan neuvottelut, joiden laatua kutsukirjeessä ei sen tarkemmin määritelty. Minä olisin voinut antaa muiden henkilöiden matkustaa sijastani, mutta päätin lähteä itse. Tämän tein siksi, että minun täytyi otaksua, että neuvottelujen tarkoituksena oli hankkia Japanin hallitukselle sotilaallista laatua olevia tiedonantoja, ja näin arkaluontoisessa asiassa en tahtonut antaa valtuuksia kenellekään toiselle. Japanin valtio suoritti kaikki matkakuluni. Purjehtiessani kahden valtameren poikki ja matkustaessani Amerikan mantereen halki oli minulla riittävästi aikaa — matka kesti toista kuukautta — punnita, miten minun tuli käyttäytyä Japanissa. "Olin heti päättänyt suostua järjestämään tiedonantotoiminnan ehdolla, että Japani myöntäisi minulle teknillistä apua aseitten ja ammuksien muodossa; minä lähdin näet siitä edellytyksestä, että niin suuri tapaus kuin tämä sota ei voinut sivuuttaa Venäjää jälkeä jättämättä ja että se saattaisi meidät puolalaiset asemaan, jossa voisimme voimakeinoin tuntuvasti parantaa Puolan kohtaloa. "Japanin Englannin lähettiläältä saamani suosituskirjeen mukaisesti oli minun ilmoittauduttava Tokiossa ulkoasiainministeristöön voidakseni sitten aloittaa erikoisneuvottelut Japanin yleisesikuntapäällikön sijaisen kanssa. Kun heti asetin vaatimukseni teknillisen avun myöntämisestä ensi sijalle, eivät neuvottelut johtaneet käytännöllisiin tuloksiin. Ainoa, minkä sain aikaan, oli se, että puolalaiset sotavangit erotettaisiin erityiseksi ryhmäksi, koska niiden joukossa oli suuri joukko sellaisia, jotka olivat antautuneet vapaaehtoisesti ja mielellään, sekä että me saisimme mahdollisesti asettaa jonkun meikäläisen välittäjäksi järjestämään esikunnan ja vangittujen puolalaisten suhteita." Lyhyessä selostuksessaan Pilsudski ei mainitse, että hän Tokiossa tapasi maanmiehensä ja valtiollisen vastustajansa Roman Dmowskin, joka liikkui samanlaisilla asioilla. Pilsudskin elämäkerran kirjoittajat ovat selvillä siitä, että Dmowski oli kohta sodan puhjettua päässyt "suomalaisten välityksellä" kosketuksiin japanilaisten kanssa, mutta kuinka tämä tapahtui ja mikä hänen matkansa todellinen tarkoitus oli, siitä he eivät tiedä kertoa mitään. Itse asiassa välittäjänä ei ollut kukaan muu kuin suomalainen aktivisti Konni Zilliacus. Sen mukaan kuin tämä itse kertoo muistelmissaan, hän oli Tukholmasta käsin kirjoittanut Dmowskille ja kysynyt, oliko tämä halukas avustamaan salajuonta, joka tulisi todennäköisesti aiheuttamaan Venäjälle melkoista vahinkoa. Dmowskin vastaus tuli oitis ja oli myönteinen. Tämä kirje taskussaan Zilliacus meni Tukholmassa olevan Japanin sotilasasiamiehen, eversti Akashin puheille ja esitti tälle suunnitelmansa, jonka tarkoituksena oli taivuttaa Venäjän Mandshurian armeijassa olevat puolalaiset sotilaat karkaamaan. Akashi "irvisti tyytyväisesti". Saatuaan hallituksen valtuutuksen hän matkusti itse Krakovaan järjestämään asiaa. Hän palasi viikon kuluttua tuoden tiedon, että kaikki oli mitä parhaimmin järjestetty. Dmowski oli lähtenyt Tokioon vieden mukanaan kymmeniätuhansia lentolehtisiä, joissa puolalaisia sotamiehiä kehoitettiin laskemaan aseensa ja antautumaan japanilaisille vangeiksi. Pian voikin Akashi ilmoittaa Zilliacukselle, että kymmenentuhatta puolalaista oli joutunut vangiksi Jalu-virran taistelussa toukokuun 1 päivänä. Kokonainen rykmentti oli antautunut kohta, kun japanilaiset olivat tulleet virran poikki ja venäläiset alkaneet perääntyä. Miehistö oli kieltäytynyt tottelemasta käskyjä ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa, jolleivät nämä jättäneet joukkoja rauhaan. Mikäli Zilliacuksen selostus on oikea — eikä meillä ole syytä epäilläkään sitä — niin joutuu Dmowskin esiintyminen Tokiossa jonkin verran toiseen valoon kuin Pilsudskin elämäkertain kirjoittajat sen esittävät. He tietävät ainoastaan kertoa, että Dmowski oli kymmenen päivää ennen Pilsudskin saapumista jättänyt Japanin sotaministeriöön asiakirjan, jossa hän selvitti, miten helppo venäläisten olisi nujertaa puolalaisten kapina ja miten tämä enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi sekä Puolaa että Japania. Seurauksena oli, että japanilaiset torjuivat Pilsudskin ehdotukset. Tässä voi olla perää, mutta Zilliacuksen kertomuksesta näemme, ettei kansallisdemokraattien johtaja suinkaan ollut matkustanut Tokioon antaakseen japanilaisille vain moista kielteistä esitystä. Tiedon Jalu-virran luona sattuneista karkaamisista tuntuu Pilsudski vahvistavan mainitessaan, että suuri joukko puolalaisia sotilaita oli "vapaaehtoisesti ja mielellään antautunut vangiksi". Voimmehan kuvitella asian seuraavasti: Dmowskin aloittaman "salajuonen" suotuisa tulos herätti japanilaisissa toiveita, että Venäjän armeijan selän takana olisi mahdollista saada aikaan puolalaisten kapina. He kutsuivat — toukokuussa — vallankumouksellisten johtajan Pilsudskin neuvotteluihin, ja hänen tuloansa odotellessaan he pyysivät Tokiossa silloin vielä oleskelevalta Dmowskilta lausuntoa asiasta. Lausunto oli kuitenkin sangen vähän lupaava, ja kun enemmän luotettiin varovaisen poliitikon Dmowskin kuin rohkean sosialistisen vehkeilijän Pilsudskin sanaan, sai jälkimmäinen vain kohteliaita olkapäiden kohautuksia vastaukseksi esityksiinsä aseiden hankinnasta. Ja kuitenkaan Pilsudski ei ollut lupaillut puolalaisten kapinaa aivan ensi hätään. Hän oli nimenomaan huomauttanut, että kapina voisi puhjeta vasta sellaisena ajankohtana, jolloin Venäjän voimat olisivat ilmeisesti heikontuneet. Aseiden hankinta oli kuitenkin tarpeen jo valmisteluja varten. Pilsudski sai hylkäävän vastauksen myöskin esitykseensä valtiollisten takeiden myöntämisestä Puolan hyväksi korvaukseksi siitä avusta, minkä Puola voisi antaa Japanille. Japanilaisia kiinnosti kuitenkin tavattomasti mahdollisuus saada aikaan aseellisia kapinoita Venäjän valtakunnassa. Se kävi ilmi vasta myöhemmin, kun Zilliacus sai heidät rahoittamaan sen kuuluisan retkikunnan, jonka piti "John Graftonilla" tuoda aseita, ammuksia ja räjähdysaineita Pietarin kapinallisille työläisille ja Suomeen, mutta joka Asevin kavalluksen takia ei tavannut ainoatakaan vastaan ottajaa Suomenlahdella ja sen sijaan ohjattiin Pohjanlahden pohjoisosaan, missä alus ja se osa lastia, jota ei vielä ollut ehditty purkaa, täytyi räjäyttää ilmaan Pietarsaaren edustalla. Samanlainen Japanin kustantama aselähetys toimitettiin samanaikaisesti Georgiaan. Oli draamallinen hetki, kun nuo molemmat puolalaiset isänmaanystävät, joita silloin vielä yhdistivät samat venäläisvastaiset pyrinnöt, kohtasivat toisensa maapallon toisella puolella Mikadon pääkaupungissa. Dmowski edusti pessimismiä, Pilsudski taistelunintoista optimismia. Kun olivat kysymyksessä aseellisen puolalaisen vapaustaistelun mahdollisuudet, Dmowski oli tällä kertaa oikeassa. Japania vastaan käydyssä sodassa kärsitty tappio ja Venäjän ensimmäinen vallankumous eivät kyenneet kaatamaan tsaarivaltaa eivätkä suoneet Puolalle tilaisuutta karistaa niskoiltaan venäläistä iestä. Samaan aikaan kuin sota raivosi Mandshuriassa, jatkui vallankumouksellinen liike Venäjän valtakunnan kaikissa osissa yhä kiihtyvää tahtia. Myös porvarillis-vapaamieliset ainekset tempautuivat mukaan taisteluun tsaarivaltaa vastaan. Tiheillä matkoillaan pitkin ja poikin Eurooppaa työskenteli Konni Zilliacus — Suomen aktiivisen vastustuspuolueen perustaja — yhdistääkseen kaikki tsaarikunnassa vaikuttavat vastustuspuolueet neuvottelemaan ja päättämään yhteistoiminnasta. Syyskuun alussa 1904 pidetyssä Pariisin konferenssissa edusti Puolan kansallisdemokraatteja ("Puolan kansallista Liigaa") Dmowski itse ja P.P.S:ää Pilsudskin ystävä Jodiko. Konferenssin päätöksessä vaadittiin nimenomaan kansoille kansallisen itsemääräämisen oikeutta. Kongressiin osallistuneiden puolueiden tuli "liittyä yhteen ponnistellessaan itsevaltiuden kukistamiseksi". Kuitenkaan ei yksikään näistä puolueista tulisi "edes hetkeksikään luopumaan ainoastakaan ohjelmansa pykälästä tai niistä erilaisista taktillisista menettelytavoista, jotka vastaavat niiden edustamien yhteiskunnan aineksien, luokkien tai kansallisuuksien tarvetta, voimaa ja asemaa". Pariisin kokouksella tuli olemaan ainoastaan oireellinen merkitys eikä se johtanut yhtenäiseen rintamaan. P.P.S. otti osaa myöskin Zilliacuksen aloitteesta vuoden 1905 huhtikuussa pidettyyn, puhtaasti vallankumoukselliseen Geneven konferenssiin, jossa Dmowskin puolue ei ollut edustettuna. Siellä tehdyssä päätöslauselmassa asetettiin Puola ja Suomi samaan kansainoikeudelliseen vakioluokkaan: kumpikaan ei tulisi valitsemaan edustajia yleiseen venäläiseen valtiomuotoa säätävään kokoukseen, toisin sanoen sekä Puola että Suomi kulkisivat omia teitään erikoisina valtioina. Puolan suhteen nimenomaan lausuttiin, että Puolan perustava kokous oli kutsuttava koolle Varsovaan. Taktiikan suhteen päätettiin, että "kaikkien vallankumouksellisten voimien tuli aloittaa yhteinen ja samanaikainen ankara hyökkäys itsevaltiutta vastaan". Mutta siitä huolimatta päätettiin, samoin kuin aikaisemmin Pariisissa, että jokainen konferenssiin osallistunut puolue tulisi säilyttämään erikoisohjelmansa. Voimme edellyttää, että Pilsudski kernaasti näki P.P.S:n ottavan osaa vallankumouksellisten puolueiden yhteisiin neuvotteluihin, mutta että hän myös vaati jyrkkänä ehtona, että kukin puolue sai säilyttää sen toimintavapauden, mikä itse asiassa taattiinkin päätöslauselmissa. Omaa puolalaisaktiivista suuntaansa hän tahtoi noudattaa ja sen hän tekikin säälimättömän tarmokkaasti. P.P.S. hyväksyi hänen esityksensä Varsovassa toimeenpantavaksi, venäläistä liikkeellepanoa vastaan kohdistuvaksi aseelliseksi mielenosoitukseksi. Marraskuun 13 päivänä 1904 kokoontui Grzybowski-torille tuhansiin nouseva ihmisjoukko. Se järjestyi rivistöihin, kolmekymmentä revolverein aseistautunutta miestä etunenässä. Viireissä oli kirjoitus: "Puolan sosialistinen puolue. Me kieltäydymme taistelemasta tsaarin puolesta!" Poliisi hyökkäsi mielenosoituskulkuetta vastaan, mutta lyötiin verissä päin takaisin, kuolleita ja haavoittuneita oli molemmin puolin. Se oli kunniakas päivä. Ensi kerran vuosien 1863—1864 jälkeen kävivät puolalaiset avoimessa taistelussa rynnäkköön venäläistä ylivoimaa vastaan. Mutta Pilsudskin siitä odottamaa seurausta ei kuitenkaan tullut. Puolan kansan suuri enemmistö ei ollut valmistunut aloittamaan taistelua. Pilsudski ei sittenkään hellittänyt. Mandshuriassa jatkui sotaa alituisin tappioin venäläisille ja kotona Venäjällä oli vallankumous ovella. Puolalaiset eivät saaneet odotella sen tulosta kädet ristissä. "Saavuttaaksemme päämäärämme, sekä valtiolliset että yhteiskunnalliset, meidän täytyy kamppailla", kirjoitti Pilsudski tähän aikaan. "Eikä vain kieltä käyttäen, ei painetun 'bibulan' avulla, vaan ase kädessä. Järjestettyä hyökkäysvoimaa vastaan, joka turvautuu sotamiesten pistimiin, meidän täytyy asettaa Puolan kansan aseellinen voima. Se vallankumous, johon me varustaudumme, on kansanarmeijan aseellista taistelua sitä armeijaa vastaan, joka meillä puolustaa tsaarivaltaa." Vuonna 1905 perusti Pilsudski Galizia tukikohtanaan sen kuuluisan taistelujärjestön "_Organizacja Bojowcan_", (lyhyesti "Bojowkan"), joka samana vuonna ja kahtena seuraavana kävi vimmaista sissisotaa venäläisvaltaa vastaan Kongressi-Puolassa. Järjestön muodostivat pienet miehiset ryhmät, aseistuksenaan revolvereja, käsipommeja ja niukasti kiväärejä. Silloin tällöin ryhmät yhtyivät isompiin uhkayrityksiin. Galiziaan perustettiin salainen sotakoulu. Ainoastaan ne, jotka toverineuvosto oli kurssin suorittamisen jälkeen hyväksynyt, hyväksyttiin ryhmiin jäseniksi. Kokelaita tuli viljalti. On laskettu, että Bojowkaan lopulta kuului 6 000 jäsentä, jotka oli jaettu paikallisosastoihin kautta koko Venäjän Puolan. Taisteluissaan Bojowka käytti sissisodan ja vallankumouksellisen terrorin vakiintunutta tekniikkaa: ei koskaan antauduttu vihollisen kanssa otteluun avoimella kentällä, vaan salamannopeita hyökkäyksiä tehtiin pienten poliisivoimain ja sotilasosastojen sekä valtionlaitosten, junien, urkkijoiden ja provokaattorien kimppuun. Menestys oli yllättävä. Nuo rohkeat parvet tuntuivat kirjaimellisesti sukeltautuvan esiin maasta ja katosivat jäljettömiin tekonsa tehtyään. Taistelua ei lakkautettu Venäjän vallankumousyrityksen surkeasti epäonnistuttuakaan, vaan sitä jatkettiin vähentymättömän tarmokkaasti aina vuoteen 1908. Järjestö rahoitettiin suureksi osaksi viholliselta siepatulla saaliilla. Marraskuun 8 päivänä 1906 hyökkäsi 36-miehinen osasto Lodzin lähistöllä Rogowin rautatieasemalla sotilasjunan kimppuun, jossa kuljetettiin 550 000 ruplaa valtionvaroja. Sotilasvartio ajettiin käpälämäkeen sen menetettyä useita kuolleita ja haavoittuneita. Valitettavasti eivät hyökkääjät onnistuneet saamaan saaliikseen kuin yhden ainoan 50 000 ruplaa sisältävän rahalaatikon... Parempi onni oli eräällä Pilsudskin itsensä johtamalla osastolla, joka syyskuun 26 päivänä 1908 karkasi venäläisen rahajunan kimppuun Bezdanyn asemalla Njemenin varrella lähellä Vilnaa. Saaliiksi saatiin 2 800 000 ruplaa. Voimakkaan vaikutuksen teki suuri terroristinen yritys, "verinen keskiviikko", joka tapahtui elokuun 15 päivänä 1906. Monin paikoin maata hävitettiin silloin hallitusrakennuksia, ennen kaikkea poliisiasemia, jolloin paljon poliiseja ja muita vallankumouksellisten vihaamia henkilöitä sai surmansa. Rajatonta riemua herätti veretön vapautusurotyö, jonka Bojowka suoritti Varsovassa: "Pawiakin" keskusvankilassa istuu kymmenen puolalaista sosialistia, jotka ovat ottaneet osaa vuoden 1905 vallankumouspäiväin katutaisteluihin. Heidät kaikki oli tuomittu hirtettäviksi. Eräänä maaliskuun iltana 1906 saa vankilanjohtaja kenraalikuvernööriltä virkakirjeen ja siinä käskyn laittaa vangit lähtövalmiiksi. Heidät tullaan siirtämään linnoitukseen siellä teloitettaviksi. Vajaan tunnin kuluttua saapuu jo venäläinen santarmikapteeni parooni von Budberg, komeana ja hienona vaaleansininen uni vormunsa yllään, seurassaan kymmenen hampaihin asti aseistautunutta poliisimiestä. Hän hyppää ratsunsa selästä ja ilmoittautuu vankilanjohtajalle. Hänen äänensävynsä on ylhäisen kohtelias, hänen kirjalliset ohjeensa täysin kunnossa. Kasakat, joiden on määrä seurata vartiona vankisaattuetta, ovat pysähtyneet odottelemaan vähän matkan päähän vankilasta, hän sanoo. Johtaja ei aavista lainkaan pahaa, tarjoaa komealle upseerille savukkeen ja antaa heti noutaa vangit heidän kopeistaan. Vangit on kaikki lyöty raskaisiin rautoihin. Suuri vankivaunu jyrisee esiin. Julmannäköiset poliisit sullovat vangit sen sisään, jouduttaen poloisia kiväärinperillään iskien, ja astuvat itsekin vaunuun heitä vartioimaan. Kaksi heistä kiipeää ajajan viereen kuskipukille. Kapteeni von Budberg lausuu kohteliaat jäähyväiset johtajalle, nousee jälleen ratsunsa selkään ja komentaa miehensä ajamaan oikealle, jotta tavoitettaisiin odottelevat kasakat. Kymmenen minuuttia myöhemmin vankivaunu pysähtyy yksinäiseen paikkaan kaupungin ulkopuolella. Vangit päästetään ulos, heidän kahleensa irroitetaan, he saavat revolverit ja väärät passit ja katoavat sitten jäljettömiin. Seuraavana päivänä keksitään vankivaunu yksin ja hyljättynä ja sen sisästä venäläinen ajuri kloroformilla huumattuna ja köytettynä. P.P.S:n julistuksessa annetaan Varsovan asukkaille tiedoksi, että puolue on hankkinut armahduksen kuolemaantuomituille vallankumouksellisille ja myös huolehtinut heidän päästämisestään vapaalle jalalle... "Parooni von Budberg" oli Bojowkan mies Jur Gorzechowski. Uudessa Puolassa hänestä tuli Varsovan poliisimestari. Pilsudski on väitellessään Daszynskin kanssa puhdistautunut vastuusta moniin Bojowkan suorittamiin terroristisiin tekoihin. "Minä en", hän kirjoitti, "järjestänyt vuoden 1906 veristä keskiviikkoa, vaan päinvastoin suoranaisesti vastustin tätä yritystä. Olin myös mieskohtaisen terrorin vastustaja enkä ole milloinkaan järjestänyt murhayrityksiä." Meillä ei ole oikeutta epäillä tämän jyrkän selityksen todenperäisyyttä. Pilsudskille taistelu oli sotaa Venäjän sotilas- ja siviilivirkavaltaa vastaan eikä kostotekoja näiden kätyreitä vastaan. Tässä suhteessa hän oli periaatteellisesti toisella kannalla kuin Venäjän sosialistivallankumouksellisen puolueen hirvittävä taistelujärjestö. Monessa tapauksessa Bojowka varmaan toimi ilman hänen suostumustaan. Käytännössä lienee kuitenkin ollut mahdotonta erottaa toisistaan "mieskohtaista" ja "epämieskohtaista" terroria. Pääasia oli, että venäläisten sortajien keskuudessa levitettiin kauhua ja Puolan kansassa herätettiin taistelumieltä ja itseluottamusta. Näinä tsaari valtaa vastaan henkeen ja vereen asti käydyn sodan vuosina Pilsudskin puolue, P.P.S., pysyi jatkuvasti läheisessä yhteydessä Venäjän valtakunnan muiden vallankumouspuolueiden kanssa. Keväällä 1907 ruvettiin venäläisten sosialistivallankumouksellisten aloitteesta puuhaamaan uutta salaista konferenssia jatkoksi sille, joka vuonna 1905 pidettiin Genevessä. Tällä kertaa oli määrä yhtyä Suomessa, missä tsaarillinen taantumus ei ollut vielä ennättänyt ruveta kiristämään maalle vuonna 1905 palautettua itsehallintoa ja missä näin ollen toistaiseksi voitiin olla verraten turvassa venäläisen poliisivallan suhteen. Suomen aktiivinen vastustuspuolue otti hoitaakseen käytännöllisen järjestelyn, mutta ei katsonut voivansa ottaa osaa konferenssiin. Puolue ei näet Suomen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden vuoksi voinut kauempaa olla mukana kapinahankkeissa yhdessä niiden vallankumouksellisten ryhmäin kanssa, joiden kanssa se aikaisemmin oli ollut yhteistyössä, mutta säilytti edelleenkin ystävälliset suhteensa niihin. Niinpä Pilsudski joutui sitten P.P.S:n edustajana tekemään ensimmäisen ja — mikäli tiedetään — ainoan vierailunsa Suomeen. Eräänä päivänä huhtikuun lopulla saapui Helsingin silloisen poliisimestarin apulaisen, kapteeni (nykyisin kenraalimajuri) Bruno Jalanderin [Perustuu kenraali Jalanderin omaan kertomukseen, jota Eino I. Parmanen on käyttänyt pohjana kirjoituksessaan "Pilsudski maanpakolaisena Suomessa" (Suomen Kuvalehti 1931, n:o 23).] luokse muuan puolalainen, joka ilmoitti nimekseen "Viktor". Vieras sanoi kuuluvansa erääseen puolalaiseen vallankumoukselliseen järjestöön, todisti olevansa luotettava henkilö viittaamalla suomalaisten tuttavien (aktivistien) suosituksiin ja pyysi Jalanderia avustamaan eräitä vallankumouksellisia, jotka olivat matkalla Helsinkiin, mutta joiden passit eivät olleet kunnossa. Apua annettiin ja matkustajat luotsattiin maihin laiturilla vartioivien venäläisten santarmien huomaamatta. Kuka toveri Viktor oli, siitä ei kapteeni Jalanderilla ollut aavistustakaan. Kun kaikki konferenssin osanottajat olivat ehtineet kokoontua Helsinkiin, he matkustivat Jorvaksen rautatienpysäkille Kirkkonummelle, missä aktivistit olivat hankkineet heille huoneiston. Kaikkiin turvallisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty. Matkustajat oli sijoitettu paikallisjunan viimeiseen vaunuun ja junailija Platan, joka oli mukana salajuonessa, oli järjestänyt asiat siten, että tämä vaunu voitiin irroittaa muusta junasta ennen Jorvakseen tuloa, jos jokin vaara uhkasi. Mutta venäläisiä vainukoiria ei näkynyt missään ja viimeisen vaunun matkustajat voivat kaikessa rauhassa kokoontua Sahrbergin taloon, missä heille tarjottiin kahvia, teetä ja voileipiä. Osanottajia oli luvultaan n. 25. Venäläisiä sosialistivallankumouksellisia edustivat mm. Viktor Tshernov, Breshko-Breshkovskaja ja — valitettavasti — Asev. P.P.S:n edustajina olivat Pilsudski (toveri Viktor), Tytus Filipowicz ja Wladislaw Mech. Olipa muuan venäläinen menshevikki-sosialidemokraattikin saapunut mukaan. Suomen aktiivinen puolue ei, kuten jo mainitsimme, ottanut osaa kokoukseen, mutta sen veljellisen tervehdyksen esitti eräs puoluehallituksen jäsen. Muista epävenäläisistä kansallisuuksista olivat georgialaiset edustettuina. Konferenssissa tiesivät sosialistivallankumoukselliset ilmoittaa, että talonpoikaiskapinan oli määrä puhjeta Volgan seuduilla seuraavana syksynä. He pyysivät P.P.S:ää avustamaan yritystä. Puolalaiset asettuivat hyvin epäilevälle kannalle asiaan nähden eivätkä luvanneet sitoutua mihinkään velvoituksiin. Konferenssi ei muuten johtanutkaan mihinkään käytännölliseen tulokseen. Jälkeenpäin söivät Pilsudski ja Filipowicz päivällisen eräässä Helsingin ravintolassa parin suomalaisen aktivistin seurassa. Silloin keskusteltiin aseiden hankinnasta ja kansallisesta aseistautumisesta. Päätettiin ylläpitää edelleenkin P.P.S:n ja Suomen aktivistien välisiä suhteita. Puolalaiset valitsivat sitä varten erään maanmiehensä, joka asui Pietarissa ja joka sittemmin kävi pari kertaa Helsingissä. Eräs niistä kolmesta aktivistinaisesta, jotka olivat mukana kokouksen emäntinä ja jotka istuen eteishuoneessa voivat avoimen oven läpi seurata salissa pidettyjä neuvotteluja, oli tunnettu kirjailijatar rouva Aino Malmberg. Keskustelu salissa, kertoo hän muistelmissaan [Aino Malmberg, "Johtajia" (Helsinki 1933).], kävi yhä tulisemmaksi, yhä äänekkäämmäksi. Puolisen tusinaakin puhui tai huusi samalla kertaa. Eikö kukaan voinut saada järjestystä tuohon sekamelskaan? Silloin saapuu muuan myöhästynyt osanottaja, keski-ikäinen mies, jolla on tarmokkaat kasvonpiirteet ja kauniit, säihkyvät silmät. Hän seisahtuu salin ovensuuhun ja katselee puolittain suuttuneena, puolittain huvittuneena kiihtynyttä seuruetta. Miten ihmeellistä! Melu lakkaa ja kaikkien katseet kohdistuvat häneen. Hän painaa puuta, levollisena ja ylevänä, ja keskustelu saa jälleen tasaantuneen sävyn. Kuka on tuo mies, jolla on sellainen valta kiihkoisiin mieliin? Yritteliäänä kuten aina käy rouva Malmberg saliin ja istahtaa uuden tulokkaan vieressä olevalle vapaalle tuolille. Hän on juuri kuullut tämän sanovan jotakin saksankielellä. "Miten hauskaa", hän sanoo vieraalle, "onkaan kuulla venäläisen puhuvan niin kaunista saksaa!" — "Minä en ole mikään venäläinen, olen puolalainen", kuuluu tuima vastaus. Vasta monta vuotta myöhemmin, kun Puolasta oli tullut vapaa ja itsenäinen valtakunta, sai Aino Malmberg kuulla Filipowiczilta, joka silloin oli Puolan ministerinä Helsingissä, että se puolalainen, jonka hallitsijaneleitä hän oli niin ihaillut vuoden 1907 vallankumouksellisessa konferenssissa, oli juuri Josef Pilsudski. Muutamia vuosia myöhemmin sattui, että maaherra, kenraali Jalander istuessaan päivällispöydässä ministeri Filipowiczin kodissa tuli maininneeksi isännälleen, että hänen luonaan oli vuonna 1907 käynyt muuan puolalainen vallankumouksellinen, joka oli sanonut nimekseen Viktor ja pyytänyt häneltä apua. "Ettekö todellakaan tiedä, kuka hän oli?" — kysyi ministeri nauraen. Ei, mistäpä kenraali sen tiesi. Hän oli ainoastaan kuullut, että joku samanniminen mies oli hirtetty Kiovassa. "Sen täytyi olla joku toinen", sanoi Filipowicz ja lupasi näyttää vieraalleen, kuka todellinen Viktor oli. Pöydästä noustua hän vei Jalanderin työhuoneeseensa, näytti seinässä riippuvaa muotokuvaa ja huudahti: "Tuossa näette Viktorin!" Kuva esitti marsalkka Pilsudskia. — "Mutta", sanoi kenraali, "minun näkemäni Viktorin kasvot olivat paljaiksi ajellut ja marsalkan viikset tuntee koko maailma." — "Niin tietysti", vastasi ministeri, "Pilsudskilla ei juuri silloin ollut viiksiä..." Kesällä 1935 kävi Sahrbergin talossa Puolan ministeri Charwat seurassaan eräitä muita puolalaisia herroja ja arkkitehti Carl Frankenhaeuser, joka vuonna 1907 oli Suomen aktiivisen vastustuspuolueen puolesta johtanut konferenssin järjestelyjä. Puolalaiset tahtoivat nähdä sen syrjäisen paikan, missä heidän äskettäin kuollut suurmiehensä oli puhunut isänmaansa vapauttamisesta. Talosta lähtiessään heillä oli mukanaan lipas täynnä pihasta otettua multaa. Multa vietiin siihen hautakumpuun, joka Krakovassa kohotettiin Josef Pilsudskin muistoksi. Vuonna 1907 ei kukaan, eivät edes Pilsudskin hartaimmat ihailijatkaan, voineet aavistaa, mikä merkitys hänen nimellään kerran tulisi olemaan Puolalle. Käydessään epätoivoista kamppailuaan venäläistä ylivaltaa vastaan hänellä oli juuri silloin ainoastaan kansansa mitätön murto-osa takanaan. Vuoden 1905 vapaudentoiveet olivat saattaneet isänmaalliset tunteet mahtavasti kuohumaan. Niin kauan kuin vallankumouksellista taistelua tsaarivaltaa vastaan kesti Venäjällä, oli Bojowkan sissisodalla Puolassa kannatusta laajoissa kansankerroksissa. Senhän saattoi käsittää esinäytökseksi ja valmisteluksi todelliseen ja piankin tapahtuvaan vapaussotaan. Venäjän säälimättömät kiristystoimenpiteet painoivat raskaasti Puolan yhteiskuntaa, mutta niitä jaksettiin sietää, kun oli toivoa paremmista ajoista ja aihetta ylpeillä vallankumouksellisten taistelijain uhrautuvasta uljuudesta. Kansanlauluissa ylisteltiin näiden urotekoja. Okrzeja, parikymmenvuotias työmies, ja Montwill-Mirecki, Bojowka-miehistä kaikkein rohkeimpia, joutuvat venäläisen poliisin kynsiin ja tuomitaan kuolemaan, mutta kieltäytyvät jättämästä armonanomusta. He kuolevat, kuten ovat eläneetkin, ylpeinä ja lannistumatta. "Eläköön itsenäinen Puola!" he huutavat kuolinhetkenään. Mutta kun vallankumous oli lopullisesti nujerrettu Venäjän valtakunnan kaikissa osissa, vaihtui Puolassa mielipide niissäkin piireissä, jotka olivat siihen asti kannattaneet Bojowkaa. Sen sai Pilsudski kokea jopa omassa puolueessaankin. P.P.S. oli nähnyt joukkovangitsemisien, teloitusten ja karkoitusten harventavan rivejään peloittavalla tavalla. Kannattiko todellakin jatkaa toivottomalta näyttävää ja itsellekin tuhoisaa terroristista toimintaa? Se mielipide puolueen keskuudessa, joka oli koko ajan nurjin silmin nähnyt, miten puolue Pilsudskin johtamana oli syrjäyttänyt sosialistisen luokkataistelun kansallis-valtiollisen päämäärän hyväksi, sai yhä enemmän tuulta purjeisiinsa. Jo vuonna 1906 päätti keskustoimikunta, että Bojowka oli lakkautettava. Lopullinen välienselvitys tapahtui puoluekongressissa, joka pidettiin Wienissä marraskuussa 1906. Siellä syytettiin Pilsudskia siitä, että hän oli tahtonut järjestää puolueen sotilaalliselle kannalle ja luokkataistelun asemesta ottanut ohjelmaan riippumattoman Puolan luomisen. Hän huomasi nyt olevansa vähemmistössä ja perusti uskollistensa kanssa "Puolan sosialistisen puolueen vallankumouksellisen jaoston". Kun puolueen enemmistö myöhemmin sulautui Rosa Luxemburgin "Puolan ja Liettuan sosialidemokratiaan" ja lopulta ajautui kommunismin syliin, saattoi Pilsudskin jaosto ottaa jälleen vanhan, yksinkertaisen nimensä P.P.S. Pilsudski oli nyt vallankumouksellisen elämänsä uudessa käännekohdassa. Tavallisella itsepintaisuudellaan hän antoi Bojowkansa jatkaa vielä jonkin aikaa epätasaista kamppailuaan ylivoimaa vastaan yhä lisääntyvistä vaikeuksista ja tappioista välittämättä, mutta piankin hänen täytyi havaita tämä hyödyttömäksi. Taistelumenetelmiä täytyi vaihtaa ja päämaali oli asetettava kauemmaksi, mutta miten? P.P.S:n "vallankumouksellinen jaosto" säilytti sosialistisen nimensä, mutta Pilsudskin sosialismin punainen väri oli vuosien kuluessa ehtinyt haalistua. Wienin puoluekongressissa 1906 oli hänen tunnussanansa: ensin kansallinen vallankumous, sen jälkeen yhteiskunnallinen _kehitys_. Eräässä hänen Varsovassa 1926 pitämässään esitelmässä tapaamme seuraavat kuvaavat lauseet: "Kun Venäjän ja Japanin sota syttyi vuonna 1904, minä työskentelin teoreettisen liioittelun ammattitaiturien, nimittäin sosialistien joukossa. Ensimmäinen kehoitus, jonka puolue julkaisi sodan puhjettua, oli: 'Kaksi porvaristoa kamppailee keskenään, mitä se meidän köyhälistöömme kuuluu?' Minun huomautukseni, että juuri Puolan köyhälistö otettaisiin sotapalvelukseen ja kohtaisi kuolemansa taistelukentällä, ei pystynyt horjahduttamaan teoreettisen liioittelun edustajia heidän kannastaan." Pilsudskin ja oikeauskoisten vasemmistososialistien välinen juopa oli kasvamistaan kasvanut. Hänelle selveni yhä paremmin, että sosialistinen työläispuolue oli liian ahdas perusta Puolan vapaustaistelun ajamiseksi. Vieläkin tärkeämpi oli eräs toinen johtopäätös, jonka hän oli tehnyt viime vuosien katkerista kokemuksista. Venäjän sotilasmahtia ei ollut edes vallankumousvuosien suotuisissakaan olosuhteissa kyetty voittamaan aseellisten mielenosoitusten, terrorin ja vähäisen sissisodan avulla. Voima täytyi asettaa voimaa vastaan! Toisin sanoen: työ täytyi nyt kohdistaa siihen, että saataisiin luoduksi vapaustaistelun ainoa tehokas väline: _puolalainen kansallisarmeija_. Bojowka oli kasvattanut joukon hartaita isänmaanystäviä, kouluttanut heistä sotureita. Näistä piti nyt tulla todellisen armeijajärjestön kantajoukko, ja siihen tuli ottaa taistelunhaluisia isänmaanystäviä kaikista yhteiskuntakerroksista, tunnustivatpa nämä sitten sosialismia tai ei. Oli vain yksi maa, missä tätä suurta suunnitelmaa voitiin valmistella: puolalais-itävaltalainen Galizia. Maailmanpoliittinen tilanne tuli Pilsudskille avuksi. Vuonna 1908 suoritti Itävalta-Unkari suuren anastuksensa Balkanin niemimaalla liittämällä Bosnian ja Herzegovinan alueeseensa. Vallankumouksen heikentämä Venäjä ei pystynyt estämään tätä tekoa, mutta se aiheutti kiihkeän jännityksen Wienin ja Pietarin välille. Wienissä voitiin pahastikaan epäröimättä sallia puolalaisten harjoittaa aseidenkäyttöä Galiziassa, koska ne tuskin tulisivat suuntautumaan mitään muuta valtaa kuin Venäjää, Itävalta-Unkarin ilmeistä vihollista, vastaan. Jos Venäjän kanssa syttyisi sota, niin mitäpä olisikaan muuta kuin hyötyä siitä, että sekä Galizian että Venäjän Puolan puolalaiset saatiin lukea ystäviksi ja liittolaisiksi. Liittoutuminen Itävallan kanssa itse asiassa kuvastelikin Pilsudskin ajatuksissa. Puhuessaan uneksimastaan puolalaisesta kansallisarmeijasta hän lausui: "Jollemme luo sellaista armeijaa ja ota osaa tulevaan Itävallan ja Venäjän välillä syttyvään sotaan, niin hävitämme itsemme pitkäksi aikaa, ehkäpä iäksi, elävien kansojen joukosta." Pilsudski ei yksin uneksinut tällaisesta armeijasta. Se oli läheinen haave kaikille hänen puolalaisille hengenheimolaisilleen. Galiziassa syntyi kokonainen sarja salaisia järjestöjä, jotka kuitenkin kannatuksen puutteessa pian hajaantuivat. Uutta elämää liikkeeseen toi jatkuva ylioppilastulva, joka pyrki rajan taakse Itävallan alueelle. Kaikissa ylemmissä oppilaitoksissa perustettiin sotilaallisia kerhoja, ja näistä kehittyi kesäkuussa 1908 "Aktiivinen taisteluliitto", jonka tehtävänä oli valmistaa Venäjän Puolan tulevan vallankumouksen järjestäjiä ja johtajia. Pilsudski on itse vakuuttanut, ettei hän ollut liiton perustaja, vaan hänen ystävänsä Kasimir Sosnkowski, mutta Pilsudski oli kuitenkin liikkeen henkinen isä ja hänestä tuli sen kiistämätön johtaja. Aktiivinen taisteluliitto perusti sotakoulun, jossa opetettiin aseidenkäyttöä, kenttäpalvelusta, topografiaa, kartanlukemista sekä sodan teoriaa ja sotahistoriaa. Koulussa vallitsi ankara sotilaskuri. Pilsudskille ei riittänyt, että kehitettiin ainoastaan tulevain upseerien ja aliupseerien kantajoukko; koko kansassa täytyi herättää aseman sotilaallisia vaatimuksia kohtaan harrastusta ja ymmärtämystä, koko Puola täytyi tehdä taisteluvalmiiksi. Juuri tällöin Pilsudski aloitti luennoitsijatoimintansa. Hän oli muutamien vuosien aikana tutkinut uutterasti sotahistoriaa ja sotataitoa. Niistä hankkimansa tiedot hän sisällytti monilukuisiin esitelmiinsä, joita hän — aluksi salaa — piti Krakovassa, Lembergissä ja muissa kaupungeissa, Puolan kansallisarmeijan vastaisille upseereille ja miehistölle. Esitelmät, joihin hän aina sovitti tulevaan puolalaiseen vapaussotaan liittyviä mietelmiä, jatkuivat vuodesta vuoteen aina maailmansodan puhkeamiseen asti. Niissä käsiteltiin Napoleonin sotia, ranskalais-saksalaista sotaa, buurisotaa, venäläis-japanilaista sotaa, Balkaninsotaa, vuoden 1863 puolalaista kansannousua jne. Ne avasivat kuulijoille uusia ja entistä avarampia näköaloja ja auttoivat luomaan psykologisia edellytyksiä armeijasuunnitelmille. Maailmanpoliittinen tilanne muodostui yhä edullisemmaksi näille pyrinnöille. Molempien suurvaltaryhmäin, nimenomaan Venäjän ja Itävallan, välinen jännitys kiristyi yhä. Pilsudski huomasi ajan olevan kypsän koettaakseen hankkia puolalaisten sotilaallisille valmisteluille virallisen hyväksymisen, ja siksi hän aloitti neuvottelut Itävallan yleisesikunnan kanssa. Eikö Galizian puolalaisille voitaisi myöntää lupaa perustaa omia ampumaseuroja? Ne tekisivät kaksoismonarkialle arvokkaita palveluksia sodan syttyessä Venäjää vastaan. Kelpo itävaltalaiset pudistelivat päätänsä puolalaisen isänmaanystävän suunnitelmille, mutta heillä ei ollut mitään vastaankaan, saattoihan antaa miehen yrittää. Olivathan valtakunnan puolalaiset uskollisia alamaisia ja Itävallan vastustajan Venäjän leppymättömiä vihollisia; miksi ei heille siis suotaisi iloa harjoitella sotatemppuja ja ampumataitoa? Poliittisista varovaisuussyistä ei toistaiseksi haluttu virallisesti antaa myöntävää vastausta, mutta luvattiin, ettei esteitä kuitenkaan pantaisi tielle. Siten voitiin "Aktiivinen taisteluliitto" vuonna 1910 muodostaa uudestaan lailliseksi "Ampumaliitoksi". Kaikkialla maassa perustettiin nyt puolalaisia ampumaseuroja, esivallan hyväntahtoisesti ummistaessa silmänsä. Kouluja järjestettiin upseeri- ja aliupseerikasvatusta varten, puolankielisiä sotilasohjesääntöjä laadittiin ja painettiin, kesän aikana opetettiin ja harjoitettiin miehistöä erikoisesti järjestetyissä leireissä. Pantiinpa toimeen suurenlaisia manööverejäkin ja paraatit osoittivat kansalle, että todellinen puolalainen kansallisarmeija oli syntymässä. Itävallan sotilasviranomaiset osoittivat yhä suurempaa myötämielisyyttä, sallivat Itävallan armeijassa palvelevain puolalaissyntyisten upseerien toimia ampumaseurojen ohjaajina ja luovuttivat vanhoja armeijakivääreitä ampumaharjoituksiin. Saavuttaakseen yhä suurempaa kannatusta Itävallan taholta Pilsudski miehineen otti osaa itävaltalaisten Nuorisoampujain ja Ampumaseurojen Wienissä pidettyyn suurkatsastukseen. Puolalainen ampujaliike levisi ulkomaillekin. Ampumaliittoja perustettiin Ranskaan, Belgiaan, Sveitsiin, Saksaan ja Amerikkaan. Pilsudski matkusteli väsymättömästi paikasta paikkaan tarkastajana, luennoitsijana ja puhujana. Hänellä oli ainoalaatuinen kyky sytyttää kuulijansa. Yhä suuremmin joukoin liittyi nuoria miehiä kaikista yhteiskuntakerroksista liikkeeseen. Se oli edelleen nimellisesti sosialistinen, mutta monet seurojen jäsenistä olivat kaikkea muuta kuin sosialisteja; niiltä, jotka ilmoittautuivat, ei kysytty: "oletko sosialisti ja kuulutko P.P.S:ään?" vaan ainoastaan: "oletko luotettava puolalainen isänmaanystävä ja tahdotko taistella Puolan vapauden puolesta?" Ampujaliike tempasi mukaansa sellaisiakin puolalaisia isänmaanystäviä, jotka eivät tahtoneet olla missään tekemisissä P.P.S:n kanssa. Syntyi kilpailevia porvarillisdemokraattisia "ampuja-drushinoja" (komppanioita). Molemmat järjestöt olivat samaa mieltä siitä, että oli käytettävä hyväksi Itävallan avustusta sodan syttyessä Venäjää vastaan. Myöskin Dmowskin kansallisdemokraatit seurasivat esimerkkiä ja alkoivat perustaa omia "drushinojaan". Heidän poliittinen asenteensa oli kuitenkin toinen. Dmowski oli kallistunut yhä enemmän panslavistiseen, venäläisystävälliseen ja saksalaisvihamieliseen suuntaan. Tähän oli suuressa määrässä vaikuttanut von Bülowin häikäilemätön saksalaistamispolitiikka Preussin puolalaisissa maakunnissa. Todellinen vaara Puolalle ei Dmowskin mielestä uhannut Venäjän vaan Saksan taholta. Kansallisuusvastakohtien heikentämään Itävaltaan luottaminen oli lyhytnäköistä politiikkaa. Pääosa Puolan kansasta kuului Venäjän vallan alle, ja aivan hyödytöntä oli odotella sen täydellistä vapautumista. Sen sijaan piti pyrkiä puolalais-venäläiseen sovintoon. Sitä varten tuli lakata ajattelemasta Puolan valtion muinaisten rajain palauttamista pohjoisessa ja idässä ja myös luopua Liettuasta ja Valkovenäjästä. Päästyään sovintoon venäläisten kanssa ja saatuaan mahdollisuuden kansallisen erikoislaatunsa toteuttamiseen olisi puolalaisilla täytettävänään tärkeä kulttuuritehtävä suuressa slaavien keisarikunnassa. Dmowskin uusi "realipoliittinen" ohjelma sai paljon kannattajia Puolan aateliston ja keskisäädyn taholta. Sehän oli niin mukava kaikessa vaarattomuudessaan. Olihan Venäjän uudessa valtakunnanduumassa, jossa puolalaisetkin olivat edustettuina, saatu elin, jossa he saattoivat esittää kansalliset vaatimuksensa. Voitiinhan toivoa uutta suuntausta Venäjän politiikassa, ellei ennen, niin ainakin sodan puhjetessa Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Tällainen ohjelma oli Pilsudskin mielestä petos puolalaisten itsenäisyysajatusta vastaan. Lembergissä toimivan kansallisdemokraattisen "Rada Narodowan" (Kansallisneuvoston) vastapainoksi hän ja hänen ystävänsä Witold Jodko perustivat vuonna 1912 "Yhdistyneiden itsenäisyyspuolueiden väliaikaisen toimikunnan" edustamaan Venäjän Puolan salaisia sosialistisia ja demokraattisia järjestöjä sekä Galizian vasemmistopuolueita. Toimikunnan Puolan kansalle antamassa julistuksessa lausuttiin: "Niin kauan kuin Itävalta-Unkari oman etunsa takia taistelee Venäjää vastaan, se pysyy meidän liittolaisenamme; sen voitto koituu meidänkin hyväksemme, koska Venäjän musertaminen lähestyvässä sodassa on meille tärkeätä. Mutta me emme saa unohtaa, että me ennen kaikkea puolustamme Puolan asiaa." Enemmän kuin politiikkaan Pilsudski kuitenkin luotti sotilaallisiin valmisteluihin. Ampumaseurojen luku ja voima kasvoi nopeasti, niin että niitä vuonna 1913 oli jo n. 200. Näiden lisäksi oli satakunta "drushinaa". Ampujaliitto sai hyvän taloudellisen pohjan Zakopanessa vuonna 1912 perustetusta "puolalaisesta sotarahastosta", johon tuli avustuksia joka taholta, nimenomaan Amerikasta, kunnes sikäläiset rahalähetykset alkoivat vuoden 1914 alusta lähtien vahvasti ehtyä juonittelujen takia. Pilsudskin toiminta näiden vuosien aikana oli vertaansa vailla. "Hän kirjaimellisesti asuu rautatienvaunussa Lembergin ja Krakovan välillä tai on matkalla Galizian pikkukaupunkeihin", kirjoittaa hänen ystävänsä ja apulaisensa Waclaw Sicroszewski. "Hän tarkastaa yksityisiä ampujaliittoja, panee toimeen harjoituksia, pitää esitelmiä ja ottaa osaa kongresseihin. Kaikkialla hän herättää innostusta ja levittää muihinkin sitä taipumatonta tahtoa, joka täyttää hänet itsensä." Helmikuussa 1914 Pilsudski teki matkan Pariisiin tarkastaakseen sikäläisen ampumaseuran. Esitelmässä, jonka hän Pariisissa piti maantieteellisen seuran salissa puolalaisen koulun entisille oppilaille, hän puhui avomielisesti lähestyvästä suursodasta ja välttämättömyydestä jouduttaa sotilaallisia valmisteluja. "Miekka yksin", hän sanoi, "painaa jotakin kansojen vaa'assa. Kansa, joka ummisti silmänsä tältä totuudelta, saattoi tulevaisuutensa auttamattomasti uhanalaiseksi. Me emme saa olla se kansa." On lainailtu muitakin hänen lausuntojaan, jotka osoittavat, miten selvästi hän näki tulevaisuuden edessään. Keskustellessaan Pariisissa erään maanmiehensä kanssa hän sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että puolalaisten Venäjän kanssa käydyn sodan jälkeen olisi pakko sotia Saksaakin vastaan voittaakseen omakseen Posenin ja Weikselin suun. Vielä merkittävämpi on seuraava lausunto, jonka hän tiettävästi lausui tarkastaessaan Pariisin ampujakomppaniaa: "Puolan itsenäisyyden ongelma ratkeaa lopullisesti vasta siinä tapauksessa, että Saksa lyö Venäjän ja Ranska Saksan. Meidän velvollisuutemme on auttaa tällaista ratkaisua, muuten edessämme on hyvin pitkä, hyvin kova ja melkein epätoivoinen taistelu." On niitäkin, jotka väittävät, ettei tämä harvinaisen profeetallinen ennustus sodan loppuratkaisusta voi olla Pilsudskin sanoma, vaan että se on tekaistu jälkeenpäin. Joka tapauksessa menivät hänen toiveensa aivan luonnostaan tähän suuntaan. Ainoastaan sellainen sodan loppuratkaisu saattoi antaa Puolan isänmaanystäville mahdollisuuden saavuttaa kokonaan päämääränsä. VAPAUSTAISTELIJA MAAILMANSODAN AIKANA. Puolalaisten mielipiteitä sodan puhjetessa — Pilsudskin ajatussuunta: taistelu Venäjää vastaan, yhdistetty ja itsenäinen Puola lopullisena päämääränä — Puolalaiset legionat perustetaan — Pilsudski sodassa I. prikaatin päällikkönä — Venäläiset karkoitetaan, keskusvallat herroina Puolassa — Pilsudski luopuu päällikkyydestään — Kahden keisarin manifesti riippumattomasta Puolasta — Pilsudski joutuu rettelöihin saksalaisten valtausviranomaisten kanssa — Neljätoista kuukautta vankina Magdeburgin linnassa — Saksan vallankumouksen vaikutus Puolaan. — Pilsudski vapautetaan ja palaa Varsovaan. Maailmansodan puhjetessa tuli se tilaisuus, jota Puolan isänmaanystävät olivat niin kauan odottaneet. Toisiko tapausten kehitys mukanaan sorretun ja hajoitetun kansan vapautuksen ja yhdistämisen uudeksi kokonaisuudeksi? Sadattuhannet aseihin kutsutut puolalaiset sotilaat saisivat Venäjän, Saksan ja Itävallan alamaisina vuodattaa verensä sotatantereilla, usein taistellen vihollisen riveissä olevia omia maanmiehiään vastaan, mutta rauhanteossa avautuisi kaiketi mahdollisuuksia myös Puolalle. Mille kannalle tuli asettua noiden kahden suurvaltaliiton välisessä voimainmittelyssä? Dmowski ja hänen kansallisdemokraattinsa olivat jo aikaisemmin asettuneet venäläiselle ajatuskannalle ja julistivat nyt ehdotonta kuuliaisuuttaan Venäjää kohtaan. Arveluttavaa oli tosin kiinnittää luottamuksensa periviholliseen, mutta olivathan tämän liittolaiset, Englanti ja Ranska, selittäneet taistelevansa vapauden ja pienten kansallisuuksien oikeuksien puolesta. Toivottiin myös rohkaisevaa sanaa tsaarivallan taholta, eikä siinä toivossa aivan petyttykään. Elokuun 14 päivänä 1914 julkaisi Venäjän armeijain ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh manifestin "puolalaisille veljilleen", luvaten siinä yhdistää kaikki puolalaiset alueet Romanovien vallan alle. Vastaukseksi puolalaiselta taholta lähetettiin Varsovasta innostunut sähkösanoma, allekirjoittajina johtavia poliitikkoja, mm. Dmowski. He tulkitsivat siinä "palavasti toivovansa Venäjän sotajoukkojen voittoa" ja laskivat "kaikkein alamaisimmat tunteensa" tsaarin jalkojen juureen. Saman vuoden marraskuun lopulla selitti Varsovan kansallistoimikunta, johon pääasiassa kuului kansallisdemokraatteja, että Puolan kansan päämääränä sodassa oli sen yhdistäminen Venäjän hallitsijan valtikan alle — aivan samoin siis kuin suuriruhtinas oli niin kauniisti sanonut manifestissaan. Vielä vuotta myöhemmin, kun saksalaiset ja itävaltalaiset olivat vallanneet koko Venäjän Puolan ja venäläismielisen kansallistoimikunnan oli ollut pakko paeta Varsovasta Pietariin, julisti Dmowski: "Puolalaiset ovat nyt palavammin kuin koskaan ennen tietoiset siitä, että Puola ja Venäjä kuuluvat erottamattomasti yhteen." Palkintona tästä uskollisuudesta Dmowski odotteli Galizian ja Preussin puolalaisten maakuntain yhdistämistä "Kongressi-Puolaan" ja autonomisen Puolan kuningaskunnan perustamista, jonka vain hallitsijan persoona yhdistäisi Venäjään. Pietarin hallituspiireissä oltiin paljon pidättyväisempiä. Lokakuun 18 päivänä 1916 lausui keisari Nikolai Englannin lähettiläälle Sir George Buchananille: "Minun aikomuksenani on aina ollut luoda Venäjän suojelusherruuden alainen, yhtenäinen Puola, mutta toistaiseksi en näe mahdollisuutta yhdistää Posenia tähän Puolaan." Ranskassa ja Englannissa tunnettiin myötämielisyyttä Puolaa kohtaan, mutta huomattiin viisaimmaksi jättää sen kohtalo Venäjän jalomielisyyden varaan. Maaliskuun II päivänä 1917 antoi Briand Isvolskin kanssa tekemässään sopimuksessa Venäjälle täyden vapauden järjestää läntiset rajansa oman mielensä mukaan. Dmowskin toivomasta valtiollisesta autonomiasta ei annettu mitään varmoja lupauksia, mutta tämän haavekuvan hyväksi hän realipoliittisessa valtioviisaudessaan kuitenkin uhrasi Puolan itsenäisyyden ihanteen. Aivan toisin ajateltiin asiasta puolalaisessa Galiziassa. Siellä olivat vallinneet varsin hyvät olot Itävallan valtikan alla, keskusvaltojen sotilaallinen voima tehosi mieliin eikä niiden voittoa epäilty voimainmittelyssä Venäjän kanssa. Koko Venäjän Puola valloitettaisiin ja yhdistettäisiin sitten Galiziaan. Tämä yhdistetty Puola tulisi kuulumaan Habsburgin suvulle, mutta ei maakuntana, vaan erikoisena liittovaltiona Itävalta-Unkarin rinnalla. "Kolmoisvalta" tulisi "kaksoisvallan" sijaan Habsburgien vanhassa monarkiassa. Preussin herruuteen kuuluvat puolalaiset oli pakko jättää pois laskusta. Itävaltalaismieliset puolalaiset eivät tulleet ajatelleeksi, etteivät unkarilaiset eivätkä saksalaiset olleet myötämielisiä "kolmoisvalta"-aatteelle ja ettei Wienin hallitus voinut tehdä yhtään mitään Puolan hyväksi ilman Berliinin suostumusta. He eivät myöskään osanneet kuvitella Itävalta-Unkaria sotilaallisesti ja valtiollisesti niin heikoksi kuin se todellisuudessa oli. Oli kuitenkin pienoinen joukko puolalaisia isänmaanystäviä, jotka pitivät kiinni vanhasta itsenäisyydenajatuksesta. Siihen kuuluivat Pilsudski ja hänen taistelutoverinsa. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei Venäjä sisäisesti heikkona pystyisi pitämään puoltaan Saksan ja Itävallan yhtyneitä voimia vastaan. Hän oli myös samaa mieltä itävaltalaismielisten maanmiestensä kanssa siitä, että Itävallan apuun täytyi turvautua, mutta ei niin paljon valtiollisista kuin sotilaallisista syistä. Ainoastaan Itävallan avulla puolalaiset voivat perustaa sen kansallisarmeijan, joka ratkaisevana hetkenä astuisi toimeen luodakseen täydellisesti itsenäisen Puolan. Määrätietoisesti oli Pilsudski edellisinä rauhanvuosina vapaaehtoisen ampumaseuraliikkeen kautta valmistellut tämän armeijan luomista. Nyt se tulisi näyttämään, mihin se pystyi. "En tahtonut sallia", kirjoitti Pilsudski eräässä päiväkäskyssään vuoden kuluttua sodan puhkeamisesta, "että puolalainen sapeli olisi puuttunut siitä vaakakupista, johon oli viskattu miekka." Jo heinäkuun 28 päivänä, jolloin Itävalta julisti sodan Serbiaa vastaan, antoi Pilsudskin johtama "väliaikainen toimikunta" Krakovassa julistuksen, jossa sanottiin: "Me emme menettäisi ainoastaan kansallista kunniaamme, vaan myöskin järkähtämättömän oikeutemme itsenäisyyteen, jos pysyisimme toimettomina." Ja toimettomana ei Pilsudski totisesti pysynytkään. Tuskin oli tullut tieto Saksan sodanjulistuksesta Venäjää vastaan elokuun 11 päivänä, kun hän jo kävi toimimaan sekä poliitikkona että sotilaana. Elokuun 3 päivänä hän antoi omalla uhallaan kuvaavan, merkillisen julistuksen: "Puolalaiset! Varsovassa on perustettu kansallinen hallitus. Kaikkien puolalaisten velvollisuus on alistua noudattamaan sen käskyjä. Kansalainen Josef Pilsudski on nimitetty Puolan sotavoimien päälliköksi. Kaikkien on toteltava häntä." Uuden kansallisen hallituksen muodosti toistaiseksi — hän itse. Historia ei tiedä kertoa, keksivätkö hänen kannattajansa tämän rohkean petkutuksen, mutta se oli samantekevää, he luottivat häneen, sillä Pilsudski yksin oli yhtä hyvä kuin mikä hallitus hyvänsä. Mutta valtiollisia valmisteluja tärkeämpiä olivat sotilaalliset. "Sota", sanoi Pilsudski, "tulee antamaan meille paljon mahdollisuuksia. Meidän täytyy käyttää niitä hyväksemme, puristaa kaikki mahdollinen hyöty niistä, mutta ketkä yleensä kykenevät sen tekemään? Sotilaat. Sodassa määrää sotilaallinen etu. Ei kukaan saksalainen, ei kukaan venäläinen, ei kukaan itävaltalainen kiinnitä vähintäkään huomiota meihin puolalaisiin, niin kauan kuin emme ole osoittaneet sotilaallista kykyämme ja voimaamme. Sinä päivänä, jolloin omistamme tämän voiman, tulevat kaikki, niin ystävämme kuin vihollisemme, ajattelemaan meidän maamme elinetuja." Elokuun 4 päivänä määräsi Pilsudski ampumaseuransa liikekannalle. Niiden jäsenet noudattivat hänen kutsuaan, sikäli kuin heidän ei ollut jo asevelvollisina pakko totella Itävallan liikkeellepanokäskyä. Pilsudskin komentoon asettuivat myöskin ne "drushinat", jotka tähän asti olivat kilpailleet hänen järjestönsä kanssa. Innokkaasti hän pyysi Itävallan sotilasviranomaisilta aseita ja varusteita niille 4 000 miehelle, jotka hän voi panna liikkeelle, mutta sai osakseen kieltävän vastauksen. Häntä ei kuitenkaan estetty toimimasta — ja sen hän tekikin tavalla, joka sai itävaltalaiset hämmästymään. Elokuun 5 päivänä pidettiin Krakovassa niiden 98 _strzelcyn_ (ampujan) ja 74 _druzyniacyn_ katsastus, jotka oli valittu muodostamaan kantakomppanian, _kadrowkan_. Kuvaamattoman hurmion vallassa molemmat järjestöt tällöin solmivat veriveljeyden. Tämän pienen joukon etunenässä oli Pilsudski päättänyt marssia Venäjän rajan poikki. Hänen ensimmäinen päiväkäskynsä kuului: "Sotilaat! Teidän osaksenne tulee erinomainen kunnia ensimmäisinä astua rajan poikki Venäjän Puolaan ja tunkeutua Kuningaskuntaan. Kaikki te olette samanarvoisia niiden uhrien edessä, jotka teitä odottavat. Kaikki, kaikki te olette sotilaita. Minä en nimitä ketään upseeriksi, määrään ainoastaan kokeneimmat joukostanne toimimaan päällikköinä. Kultanauhat saatte hankkia itsellenne taisteluissa. Jokainen teistä voi tulla upseeriksi ja jokaisesta upseerista voi jälleen tulla sotamies." Elokuun 6 päivänä, muutamia tunteja ennen kuin Itävalta-Unkari oli julistanut sodan Venäjää vastaan, ryntäsi Pilsudski rajan yli kantakomppaniansa kera. Se oli ainoa ampujaosasto, joka oli aseistettu Mannlicherrepeterikivääreillä. Kadrowkan varusteet olivat muuten sangen vajanaiset. Sen kahdeksasta ratsumiehestä oli kolme vielä hevosta vailla ja marssivat jalkaisin kantaen satuloitaan. Toisten komppaniain varusteet olivat vieläkin puutteellisemmat. Aseistuksena niillä oli ainoastaan vanhanmalliset raskaat Werndl-kiväärit ilman panoskoteloita, niin että sotamiesten täytyi kantaa panoksia taskuissaan. Sotakassassa oli rahaa vain 170 kruunua. Mutta kaiken tämän saattoi korjata jälkeenpäin; pääasia oli, että puolalaiset soturit marssivat Kuningaskunnan kamaralle. Uusia ampumajoukkoja meni vähitellen rajan poikki, niin että Pilsudskilla piankin oli komennossaan 2 000 miestä. Hän ei välittänyt itävaltalaisen esikunnan käskystä, ettei saanut edetä Jedrzejowia edemmäksi, vaan jatkoi marssiaan Kielceä kohti, joka sijaitsi 125 km Krakovasta pohjoiseen. Hän tiesi nimittäin, että Kielce tuli olemaan Venäjälle ryntääväin itävaltalaisten ja saksalaisten joukkojen yhtymiskohtana ja tahtoi olla ensimmäisenä paikalla. Hänen etujoukkonsa, jota komensi Kasimir Sosnkowski — sittemmin hänen esikuntapäällikkönsä ja uskollisin apulaisensa — joutui kahakkaan kokonaisen venäläisen ratsuväkidivisionan kanssa, mutta venäläiset perääntyivät pohjoiseen päin ja Pilsudski pääsi marssimaan Kielceen. Hän yksin oli herrana paikalla ja saattoi seuraavina viikkoina, tuon tuostakin kahakoiden eteneväin venäläisten joukkojen kanssa, esteettömästi järjestää ja varustaa pientä vapaajoukkoaan. Jäljessä saapuvat saksalaiset ja itävaltalaiset joukot olivat yksinomaan nostoväkiosastoja. Hänen itsetuntoaan imarteli se, että hän saattoi herrana asustaa kuvernöörinpalatsissa, kun taas saksalaiset ja itävaltalaiset upseerit majoitettiin kaupungin yksityistaloihin. Mutta katkerasti hän pettyi toivoessaan, että puolalaisten joukkojen maahantulo olisi merkkinä kansannousuun. Vapaaehtoisia tosin virtasi, mutta kansan suuri enemmistö pysyi kokonaan toimettomana. Venäläiset saivat häiriöttä Puolan mobilisoiduksi. "Väestön taholta ei huomannut pienintäkään merkkiä siitä, että se olisi tahtonut luoda puolalaista armeijaa", lausui Pilsudski eräässä sodan jälkeen pitämässään puheessa. Ja sotamuistelmissaan hän kirjoittaa: "Puolalaisen väestön luonteenomaisena piirteenä tähän aikaan oli syvä luottamuksen puute kaikkea puolalaista kohtaan ja vahva usko kaikkeen, mikä ei ollut puolalaista. Meillä oli vastassamme koko puolalaisen väestön yleinen mielipide. Meissä, jotka olimme kasvaneet omassa koulussamme, kehittyneet omin ponnistuksin, se ei tahtonut nähdä kunnollisia sotamiehiä eikä kykeneviä upseereja." Itse asiassa tuskin on omiaan ihmetyttämään, että kansa eli hallitsevain venäläisten ylivoimaisen mahdin vaikutuksen alaisena ja pelkäsi kostotoimenpiteitä sen taholta. Itävaltalaisia huolestutti kovin Pilsudskin äärimmäisen omavaltainen käyttäytyminen. Hän sai määräyksen joko hajoittaa joukkonsa tai alistua siihen, että se liitettäisiin Itävallan nostoväkijoukkoihin ja vannoisi määrätyn sotilasvalan. Asema kävi yhä kestämättömämmäksi. Tällä välin toimivat puolalaiset poliitikot Krakovassa ja Wienissä innokkaasti. Silloiseen hallitukseen kuului puolalaissyntyinen Leon Bilinski Itävalta-Unkarin rahaministerinä. Hän piti itseään jonkinlaisena Puolan lähettiläänä Wienissä ja toimi sen mukaisesti. Hän korosti ulkoministerille, kreivi Leopold von Berchtoldille, miten tärkeätä oli voittaa puolalaisten myötätunto, ja ehdotti, että julkaistaisiin heille osoitettu keisarillinen lupaus. Iäkäs Frans Josef saatiin taipumaan tuumaan ja hän oli halukas allekirjoittamaan Bilinskin sepittämän manifestin, jossa mm. lausuttiin: "Jos Jumala kaikkivaltias antaa yhtyneille sotajoukoille voiton, tulee teidän maanne sillä tavoin erottamattomasti saatetuksi minun valtioitteni yhteyteen, niin että se yhdessä minulle kuuluvan ja teidän maanmiestenne asuman maan kanssa muodostaa yhtenäisen kuningaskunnan, jonka hallinto, ottaen huomioon monarkiamme tärkeimmät edut ja tarpeet, uskotaan kansalliselle hallitukselle, joka on vastuunalainen Varsovassa kokoontuville kansallisvaltiopäiville (sejmille)." Krakovan parlamentaarisen kerhon puheenjohtaja tri Leo, joka oli matkustanut Wieniin avustamaan Bilinskiä neuvotteluissa, palasi takaisin täynnä innostusta. "Puola voi voittaa paljon, mutta sen täytyy myöskin uskaltaa paljon", hän sanoi. Sanoma odotetusta manifestista herätti myrskyistä riemua. Puolalainen kerho kutsui kokoon elokuun 16 päiväksi poliittisen kokouksen Krakovaan ja samana päivänä perustettiin "Korkein Kansallistoimikunta"(_Naczelny Komitet Narodowy_, N.K.N.), jossa olivat edustettuina Galizian kaikki puolalaiset puolueet, myös "venäläismieliset" kansallisdemokraatit. Itsenäisyyspuolueitten ja kansallisdemokraattien erikoistoimikunnat hajoitettiin. Yksimielisesti päätettiin taistella Venäjää vastaan ja järjestää puolalainen armeija, jonka tuli tunkeutua Venäjän Puolaan ja vapauttaa maa tsaarivallan ikeestä. Päätettiin muodostaa kaksi puolalaista legionaa, läntinen ja itäinen, ja N.K.N:n piti heti ryhtyä neuvottelemaan Itävalta-Unkarin hallituksen kanssa legionain suhteesta ylimpään armeijanjohtoon. Kaikki tämä tuntui lupaavalta eikä Pilsudski epäröinyt enää hänkään seurata itävaltalaista ajatussuuntaa. "Kansamme alkaa herätä eikä tahdo jättää meitä yksin, kuten olemme tähän asti olleet", hän lausui joukoilleen Kielcessä elokuun 22 päivänä antamassaan päiväkäskyssä. Hän oli liittynyt N.K.N:ään, joka takasi "enemmän varoja ja voimallisemman toiminnan puolalaisten joukkojen hyväksi". 5,000 legionalaista vannoi Krakovassa ja Kielcessä elokuun 4 ja 5 päivinä sotilasvalan, joka vaadittiin Itävallan nostoväkeen kuuluvilta. He tekivät sen "kuolema sydämessään" kirjoitti eräs puolalainen kirjailija ilmeisesti liioitellen. Varmaa kuitenkin on, ettei Pilsudski mielellään nähnyt joukkojansa tällä tavoin liitettävän Itävallan armeijaan. Hän oli unelmoinut itsenäisestä puolalaisesta armeijasta, joka toimisi omin päin ja jota Venäjän Puolasta virtaavat vapaaehtoiset yhä vahvistaisivat. Itävaltalaisten vaatimasta valasta hän oli lausunut: "Jos minut pakotetaan siihen, ei minun auta muu kuin ampua luoti otsaani." Mutta pitkänä vallankumoukselliskautenaan hän oli oppinut kylmästi laskemaan hetken vaatimuksia. Hänen Venäjän Puolasta odottamansa suuret vapaaehtoisjoukot olivat jääneet tulematta, mutta sen sijaan tuntuivat hänen galizialaiset maanmiehensä yksissä miehin kokoontuvan aktiivista toimintaa julistavan ohjelman ympärille. Itävaltalaiset suhtautuivat myötämielisesti asiaan ja olivat ainoat, jotka voivat ja tahtoivat varustaa puolalaisille vapaajoukoille aseita ja muita sotatarpeita. Viisaus käski antamaan perään, ja Pilsudski alistui siihen sillä ääneen lausumattomalla edellytyksellä, että puolalaisia legionia kaikesta huolimatta tultaisiin pitämään ja kohtelemaan kansallisarmeijana. Krakovan N.K.N:n täytyi auttaa häntä tässä suhteessa. Yhteistyö itävaltalaisten kanssa muodostui kuitenkin vaikeaksi ensi hetkestä alkaen. Ensin tuli valtiollinen takaisku. Ratkaisevassa neuvottelussa, joka pidettiin Wienissä elokuun 22 päivänä, vastusti Unkarin pääministeri kreivi Tisza ehdotettua manifestia. Unkarilaiset eivät tahtoneet millään ehdolla suostua "kolmoisvalta"-ajatukseen, joka heikentäisi heidän asemaansa keisarikunnassa, ja puolalaisiin he sangen vähän luottivat. Myös Berliinissä oltiin hyvin tyytymättömiä Bilinskin suunnitelmaan. Saksalaisilla ei ollut vähintäkään aihetta suosia puolalaisen valtion syntymistä heidän omien puolalaisten alueittensa välittömään läheisyyteen, eikä heistä myöskään tuntunut järkevältä vielä enemmän heikontaa Habsburgien monarkian muutenkin jo pahoin uhanalaista saksalaisuutta. Tämän vastavoiman edessä Frans Josef ja hänen ministerinsä taipuivat. Odotetusta manifestista ei näin ollen tullut mitään. Puolalaisten innostunut suuntautuminen Itävallan taholle viileni nopeasti, kun saatiin tietää hallituksen perääntyneen manifestikysymyksessä. Vielä masentavampi oli toteaminen, etteivät Itävalta-Unkarin sotavoimat olleet venäläisten veroiset. Elokuun suuri hyökkäysliike päättyi surulliseen tappioon, Lembergin menettämiseen syyskuun 3 päivänä ja venäläisten etenemiseen aina Krakovan läheisyyteen. Isku osui myöskin puolalaisiin legioniin. Niistä itäinen, 6 500 miehen vahvuinen, tempautui mukaan paontapaiselle kuria höllyttävälle peräytymisretkelle ja se täytyi syyskuun 20 päivänä hajoittaa. Sen rippeistä, 1,600 miehestä, saatiin sitten ydin uuteen, Josef Hallerin komentamaan rykmenttiin. Venäjän Puolassa vallatut asemapaikat kävivät nekin lopulta kestämättömiksi. Raskain sydämin täytyi Pilsudskin syyskuun lopulla totella saamaansa määräystä ja perääntyä Kielcestä. Läntinen legiona oli nyt jaettu kolmeksi rykmentiksi. 1 rykmentin, joka oli mieslukuisin, muodostivat Pilsudskin kuusi pataljoonaa ynnä ratsuväkieskadroona ja se sai pian I. prikaatin nimen. 2 ja 3 rykmentti muodostivat II. prikaatin, joka sijoitettiin Karpaattien rintamalle. Puolalaiset vapaajoukot alistettiin tottelemaan uutta sotilasvirastoa, jolla oli komeasti kalskahtava nimi "Kaiserliches und Königliches Kommando der Legionen". [Legionain keisarillis-kuninkaallinen komentajavirasto.] Niiden korkeimmaksi päälliköksi tuli eräs puolalaista syntyperää oleva kenraali. Raskaana painosti Pilsudskin mieltä riippuvaisuus itävaltalaisista. Hänen oli ankarasti taisteltava näiden välinpitämättömyyttä ja epäsuopeutta vastaan, ennen kuin hän sai aikaan, että hänen joukkonsa varustettiin Mannlicherrepeterikivääreillä painavien, ikivanhojen Wernd-kiväärien asemesta sekä konekivääreillä, univormuilla, jalkineilla ja kenttäkeittiöillä. Joukko vanhoja Wernd-tykkejä asetettiin hänen käytettäväkseen. Syvästi häntä harmitti se, että "das Kaiserliche und Königliche Kommando der Legionen'in" itävaltalaiset upseerit pitivät hänen vapaaehtoisiaan vain "siviilikuormastona". — "He kohtelivat meitä", hän kirjoittaa, "kuin roskajoukkoa ja ryysyläisiä. Me maksoimme heille takaisin samalla mitalla. Me tappelimme venäläisiä vastaan, vaikka meidän oli pakko seisoa itävaltalaisten riveissä, mutta kaikin voimin torjuimme kaikki yritykset tehdä meistä itävaltalaisia. Me halveksimme heitä... Valtiollisista syistä emme rakastaneet saksalaisia, mutta itävaltalaisia me vihasimme sotilaina." Pian saivatkin koppavat itävaltalaiset nähdä, että näitä puolalaisia vapaaehtoisia, vaikka heillä ei ollutkaan säännöllisten joukkojen ulkonaista harjaantumista ja vaikka heissä ulkonaisesti muutenkin oli toivomisen varaa, ei voinut halveksia sotilaina. He oppivat antamaan arvoa heidän urhoollisuudelleen ja Pilsudskin itsensä eteville johtajaominaisuuksille. Merkillinen muuten oli ensimmäisen puolalaisen prikaatin kokoonpano. Sen riveissä oli viisikymmenvuotiaita miehiä kuusitoistavuotisten poikien vieressä, aatelismiehiä ja porvareita, kirjailijoita, professoreja ja ylioppilaita yksinkertaisten talonpoikain ja työmiesten rinnalla. Sivistynyt aines oli siinä vallitsevana, kun taas II. prikaatiin kuului enimmäkseen alemmista yhteiskuntakerroksista peräisin olevia miehiä, jotka siksi eivät olleet edellisten veroisia velvollisuuksien tietoisessa ja hartaassa täyttämisessä. Saksalaiset ja itävaltalaiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä tätä eriskummallista joukkoa, jonka kuri tuntui olevan jokseenkin höllä ja joka kuitenkin taistelussa osoitti päällystölleen erehtymätöntä ja — mikä merkitsi enemmän — älykästä kuuliaisuutta. Pilsudskin prikaati sai piankin maineen, että se oli Itävallan armeijan parhaita joukkoja. Keväällä 1914 sekä talvella ja keväällä 1915 olivat puolalaiset legionat alituisesti tulessa, itävaltalaisten ja saksalaisten surkein ja raskain tappioin yrittäessä karkoittaa venäläisiä Galiziasta ja Venäjän Puolasta. Ne saivat jälleen olla mukana siinä suuressa hyökkäyksessä, joka aloitettiin toukokuun alussa 1915 ja joka vei saksalaiset ja itävaltalaiset armeijat keskeytymättömällä voittoretkellään yhä kauemmaksi itään. Syksyn tullessa oli puolalainen maa puhdistettu venäläisestä perivihollisesta. Mutta kirvelevin sydämin näkivät puolalaiset edetessään, miten venäläiset olivat jättäneet kaupungit ja kylät jälkeensä palavina rauniokasoina joka paikassa, missä vain olivat pakomatkallaan kierrelleet ryöstäen ja polttaen. Legionain miesvahvuus kasvoi keskeytymättä, huolimatta taisteluissa kärsityistä tappioista. Kesällä 1915 niihin kuului jo kuusi rykmenttiä jalkaväkeä, kaksi rykmenttiä ratsuväkeä ja yksi rykmentti tykkiväkeä. Kahden ensiksi muodostetun prikaatin lisäksi tuli kolmas. Puolalaisten vapaaehtoisjoukkojen soturimaine oli vakiintunut. Saksalaiset upseerit, jotka joutuivat niiden kanssa kosketuksiin, eivät voineet kyllin kiittää niiden urheutta ja kestävyyttä. Kuin katkelmana jostakin sankarirunosta kajahtaa kertomus eräästä välikohtauksesta saksalaisen kenraalin von Linsingenin taistellessa Karpaateilla. Kuklen kylää korkealla vuoristossa puolustivat venäläiset sitkeästi. Kun kenraali näkee rynnäkköön lähetettyjen saksalaisten ja itävaltalaisten rykmenttien kerran toisensa jälkeen perääntyvän, hän antaa määräyksen, että sitä joukkoa, jonka onnistuu vallata kylä, kunnioittaisi koko divisiona hurraahuudoin. Puolalainen joukko, joka ei vielä ollut ottanut osaa taisteluun, ilmoittautui vapaaehtoisesti. Se syöksyy vuoristoon rynnäkköön ja kahden tunnin kuluttua kylä on valloitettu. Voittajat saavat luvatun palkinnon: heitä tervehtivät saksalaiset ja itävaltalaiset rykmentit ja kenraali itsekin raikuvalla: "Hurraa, legionat!" Brusilovin tehdessä raivoisan hyökkäysliikkeensä kesällä 1916 olivat kaikki kolme prikaatia yhtyneinä Volhyniassa. Niiden osuutta Kosciuchnowkan taisteluun kesäkuun 4 päivänä 1916 pidetään legionain sotilaskunnian huippukohtana. Ne kestivät siellä sitkeästi kaksitoistatuntisen hirvittävän rumputulen ja torjuivat sitten verisesti venäläisten rynnäkön. Kun ne lopulta, itävaltalaisten peräydyttyä molemmilla siivillä, joutuivat ylivoiman piirittämiksi, ne raivasivat pistimin tiensä vihollisen rivien lävitse. _Eine grausame Bände, aber sehr gute Soldaten_ [Kaameata roskajoukkoa, mutta erittäin hyviä sotilaita.] kuultiin saksalais-itävaltalaisen ylipäällystön sanovan erään tällaisen taistelun jälkeen. Pilsudski tunsi näinä kahtena ensimmäisenä vuotena olevansa ensi sijassa sotilas. Kauan hän oli unelmoinut pääsevänsä kerrankin perivihollisen kimppuun avoimessa taistelussa eikä vain valoa karttelevana vehkeilijänä, kuten Bojowkan aikana: "Usein, kun olin lopen kyllästynyt maanalaisen kamppailun luonnottomiin edellytyksiin, kadehdin mielessäni vuoden 1863 veteraaneja, joilla oli ollut onni päästä vihollisen kimppuun silmä silmää ja rinta rintaa vastaan." Unelma oli nyt toteutunut... "Ensimmäiset taistelut, ensimmäinen sodan kosketus... En tiedä, miltä se muista tuntui, mutta minulle siinä oli paljon liikuttavan runollista, samoin kuin ensimmäisessä nuoruudenrakkaudessa ja ensimmäisessä suudelmassa." Näillä sanoilla Pilsudski aloitti kuvauksen vuosien 1914 ja 1915 sotamuistoistaan, jonka kirjoitti istuessaan linnavankina Magdeburgissa. Synnynnäinen romantikko kuvastuu niistä värikkäistä kuvista, jotka hän muistelmissaan vyöryttää lukijan eteen. Hän on ylpeä ensimmäisistä oppiaskeleistaan sotapäällikkönä ja strategina sekä legionalaistensa uljuudesta ja kestävyydestä. Puhuessaan kantakomppanialleen Krakovassa elokuun 5 päivänä 1914 hän oli lausunut: "Kahta asiaa minä teiltä vaadin: horjumatonta levollisuutta ja horjumatonta uskoa minuun. Kaikkina vaikeina hetkinä, kaikissa vaarallisissa yrityksissä, jotka meitä odottavat koko tämän sodan aikana, teidän tulee osoittaa olevanne oman itsenne herroja, levollisen taistelutahdon täyttämiä sotilaita. Teidän rohkeuteenne, teidän vastustamattomaan voimaanne, teidän luottamukseenne olen perustava tehtäväni päällikkönä." Pilsudskin sotamuistelmien kertomus Nowy-Korczynin, Ulina Malan ja Limanowa-Marcinkowicen kahakoista ovat omiaan osoittamaan, miten suurenmoisesti hänen miehensä vastasivat päällikkönsä toiveita. Hän oli heille _dziadek_, heidän "suuri isänsä", joka piti heistä huolta sotaelämän vaivoissa. Iloisen uljaasti he tottelivat hänen käskyjään, pitipä sitten rynnätä ylivoimaisen vihollisen kimppuun tai, kuten Ulina Malan luona, seikkailukkaalla perääntymisretkellä Wolbromista Krakovaan lokakuussa 1914, murtaa itselleen tie vihollisen rintaman läpi yön pimeydessä ja koleita korpipolkuja myöten. Hartaan kunnioituksen ja ihailun vallassa he katselivat häntä, kun hän ääneti ja itseensä sulkeutuneena ratsasti tietä pitkin kuuluisalla Kasztanka-ratsullaan tai kierteli tarkastamassa vartioita. Harmaansininen asetakkinsa yllä, vailla kaikkia sotilaallisia arvonmerkkejä, päässä puolalainen lakki, _maciejowka_, hän liikkui sotamiesten keskellä heidän vertaisenaan ja toverinaan. Mutta kaikkien silmissä, yksin lähimpien upseeriystäviensäkin, hän oli kiistämätön johtaja, jonka sanaa ehkä voi vastustaa neuvottelun aikana, mutta jonka käskyä ei koskaan kieltäydytty tottelemasta. Muistelmissaan Pilsudski usein kertoo, kuinka hän ratkaisevissa tilanteissa monestikin sai hapuilla kuin pimeässä, mutta kun hän sitten kerran oli päässyt selvyyteen ja tehnyt päätöksensä, hänen käskyissään ei voinut havaita vähintäkään epäröimistä tai epävarmuutta. Vastalahjaksi Pilsudski tunsi urhokkaita sotureitaan kohtaan rakkautta ja ihailua, mikä ilmenee joka sivulla hänen muistelmissaan. Tässä näytteeksi kappale hänen kertomuksestaan peräytymismatkalta Kielcestä syyskuussa 1914. Sosnkowskin pataljoona makaili nuotioittensa ääressä Lisowon kylän liepeillä. "Ampujat olivat tehneet tulia ja alkoivat laulaa virsiä. Tämä hermostutti itävaltalaisia ja saksalaisia, jotka olivat majoittuneet itse kylään. Eräs upseeri tuli tuomaan käskyn, että tulet oli sammutettava ja laulaminen lopetettava. Metsäthän, hän sanoi, olivat täynnä kasakoita ja tällainen melu saattoi houkutella heidät Lisowoon. Sosnkowski raivostui ja vastasi, että yö oli kylmä, ettei hänen miehilleen ollut varattu majapaikkoja ja että hän siksi oli sallinut heidän virittää tulia. Ampujain laulun suhteen taas ja siihen, että se voisi houkutella kasakoita paikalle, hän ja hänen ampujansa olisivat hyvin iloiset, jos kasakat todella tulisivat. Silloin he saisivat kerrankin todella tapella eikä heidän tarvitsisi maata yötään unettomina paljaan taivaan alla ja kadehtia tovereitaan, jotka olivat saaneet yösijaa lämpimissä huoneissa. Tämän vuoksi hän siis oli antanut pataljoonalleen luvan sekä rakentaa nuotioita että laulaa. 'Streltsit laulavat' oli vielä kauan sen jälkeen yleisenä puheenpartena." Kerran toisensa jälkeen joutuivat puolalaiset legionalaiset mitä kovimmalle koetukselle. Käsityksen siitä antaa seuraava kuvaus, joka on otettu Pilsudskin esitelmästä "Legionain arvo" (1923): "Oltiin vuoden 1914 lopulla. Vaikeitten taistelujen jälkeen ja kärsittyään raskaan tappion perääntyivät lyödyt itävaltalaiset joukot. Minä sain jälleen kunniakkaan urakan muodostaa jälkijoukon, koska me puolalaiset soturit olimme vaaran hetkinä luotettavin joukko-osasto, joka kykeni kantamaan raskaimmatkin kuormat. Ajattelen yhä perääntymismatkan vaivoja, noita öitä, jotka valvoimme läpeensä tai vietimme pöytien ääressä, joiden varaan kuukahti nukkumaan kohta, kun oli päässyt tuolille. Muistan selvästi, minkä vaikutelman sain perääntyvistä, harvenneista pataljoonista, sotilaista, jotka astuivat ja yskivät taivaltaessaan eteenpäin metsien halki. Oli kuin olisi nähnyt sairaalan taivalta tekemässä. Pataljoonat sulivat kokoon. Upseerit olivat lopen väsyneitä, uskomattoman uuvuksissa suuren taistelun kestettyään, jolloin tykit olivat puhuneet ja granaatit sataneet rakeina. Olin nähnyt ihmissydänten ratkeavan. Olin nähnyt sotamiesten, jotka äsken olivat olleet itsestään varmoja ja rohkeita, piiloutuvan metsään ja odottelevan vangiksijoutumisen häpeää. "Koko tämän perääntymisretken kestäessä olin ylpeä sotureistani. Minä voin tehdä heille, mitä vain tahdoin. Heti perääntymisen loputtua voin tyynesti komentaa eteenpäin mars. Kun itävaltalainen päällystö rukoili minua antamaan sotilaitteni rynnätä eteenpäin, koska säännöllisestä armeijasta kukaan ei enää tahtonut tehdä sitä, olin ainoa, joka muutaman pataljoonan kera rohkeasti samosin eteenpäin saadaksemme uudelleen kosketuksen viholliseen. Ja mieheni seurasivat minua; ylpeän tietoisina arvostaan sotilaina he marssivat eteenpäin laulaen, rangaisten itävaltalaista ympäristöä ylenkatseellaan... "Muutamien kuukausien jälkeen oli meillä jo hyvä nimi, olimme saavuttaneet tunnustusta. Legenda ja maine olivat ottaneet meidät siivilleen ja kantoivat meitä eteenpäin." Toinen kuva sotaelämästä samaan aikaan. Näyttämönä on viidakko, jossa Pilsudskin prikaati lepää yöllisellä marssillaan, alati vaarassa että ylivoimainen vihollinen sen keksii ja tekee siitä lopun (Ulina Malan kahakka). "Nopeasti hankittiin jostakin kokoon hiukan olkia ja liekit alkoivat leimahdella pensaikossa. Lopen uupuneet sotamiehet vaipuivat valkean ääreen ja kävivät lepäämään kosteaan, kylmään, syksyiseen maahan. Käytännöllinen ja vieraanvarainen Rydz-Smigly kutsui minut leiriin, jonka hän oli järjestänyt pataljoonan päällystölle ison puun juurelle. Minä kietouduin vaippaani. Poltellen lukemattomia savukkeita tuijottelin tylsästi edessäni palavaan tuleen. Nuotiolla on muuten kauniitkin puolensa. Tummalta taivaalta loi kuu hopeanharmaata kajastettaan yli seudun. Jossakin kaukana häämöittivät joidenkin linnanraunioiden ääriviivat korkealla kunnaalla. Korvaa hiveli metsän salaperäinen suhina, hauskasti lepatteli valkeanloimu pensaikkoa vasten. Vaihtelevassa valaistuksessa esineet saivat haaveellisia muotoja. Kuten minulle tavallisesti käy, kun näen havumetsää ympärilläni, sukelsi sieluni pohjalta esiin nuoruudenmuistoja, muistoja Liettuasta, Siperiasta ja niistä öistä, jotka olin siellä viettänyt metsästysretkilläni puolittain horroksessa leimuavan rakovalkean ääressä, kuten nytkin." Kauan oli itärintamalla käyty sota alituista liikettä, pitkiä marsseja eteenpäin ja taaksepäin, vuoden 1915 toukokuusta lähtien kuitenkin jatkuvasti eteenpäin. Saman vuoden syystalvesta lähtien, jolloin rintamalinja vakiintui, saivat puolalaiset legionat kokea myöskin asemasodan yksitoikkoisuutta. Pilsudskin teoksessa "Vuosi 1920" tapaamme seuraavan tilannekuvauksen elämästä juoksuhaudoissa 1915—1916: "Polesian kaukaisissa aarniometsissä työskentelin minäkin juoksuhaudoissa. Satavuotisia honkia kaadettiin kirvein rakentaaksemme teitä seutuihin, missä siihen asti ainoastaan hirvet olivat kierrelleet. Puhelin- ja lennätinjohtoja vedettiin halki salojen, joihin aikoinaan vain sudet ja metsot olivat löytäneet tiensä. Juoksuhautain edessä oleviin piikkilankaesteihin olisi todella voinut eksyä keskellä kirkasta päivääkin. Minä rakensin jättiläispölkyistä suojuksia maan alle ja betonista maan päälle erämaan kansan asunnoiksi. Kenttärautateitä rakennettiin tienoille, missä ennen kurja hevoskopukka, joka hitaasti mateli nevaisia teitä eteenpäin, riitti ihmisen tarpeeksi. Rautatiet ja kenttäradat eivät tuoneet meille vain elintarpeita siihen uuteen kaupunkiin, jonka sota oli loihtinut autioon korpeen, ei vain massoittain rakennusaineksia, joita päivittäin tarvittiin niin runsaasti, että lakkaamatta huudettiin lisää, vaan myös elävää sota-ainesta — ihmisiä. Minne ne sitten vietiin? Juoksuhautalohkosta toiseen samanlaiseen, sodan aikana syntyneestä kaupungista toiseen yhtäläiseen sotaväen keskityspaikkaan." Onnellisin tunsi Pilsudski olevansa vapaassa kenttäelämässä legionalaistensa etunenässä. Heihin hän voi luottaa, kuten hekin luottivat häneen. Mutta hänen toimensa ei ollut ainoastaan sotilaan, vaan myös valtiollisen johtajan. Hänen seuraamansa poliittinen suunta oli vaikea ja orjantappurainen. Se kansallinen puolalainen kokoomus, joka oli saatu aikaan Galiziassa sodan puhjetessa, oli lyhytikäinen. Venäläisten voittokautena tunsivat kansallisdemokraatit olonsa tukalaksi Korkeimmassa Kansallistoimikunnassa, N.K.N:ssä, joka oli muodostettu, kun oli toiveita suurista valtiollisista myönnytyksistä Wienin hallituksen taholta ja venäläisistä saadusta helposta voitosta. Itävallan raskaitten tappioitten jälkeen syyskuun alussa he erosivat toimikunnasta. N.K.N:n täysistunnossa lokakuun 20 päivänä ilmoitti toimikunnan 20 jäsenestä 9, kaikki kansallisdemokraatteja tai näiden hengenheimolaisia, eroavansa siitä. Tämän jälkeen oli N.K.N. kokoonpanoltaan eheämpi, mutta toiselta puolen se pystyi entistä vähemmän hallitsemaan yleistä mielipidettä. Pilsudski oli tyytymätön sen äärimmäiseen itävaltalaisystävyyteen. Kun toimikunta marraskuun 8 päivänä siirrettiin Wieniin Krakovasta, joka oli liian lähellä rintamaa, ja kun tri Leo erosi puheenjohtajan toimesta ja hänen sijaansa tuli professori Jaworski, muuttui Pilsudskin suhde siihen läheisemmäksi. Hän kävi tervehtimässä toimikuntaa Wienissä ja hänet otettiin vastaan suurin kunnianosoituksin. Hänen kunniakseen pidetyillä juhlapäivällisillä sanoi Jaworski häntä "puolalaisten legionain perustajaksi ja sieluksi". Vastauspuheessaan Pilsudski lausui: "Minä luovutan politiikan teille ja pidätän miekan itselleni." Mutta todellisuudessa ei kuitenkaan niin käynyt. Pilsudski ajoi omaa politiikkaansa ja lisäksi suuntaan, joka pian herätti Itävallan ystävissä suurta huolestumista. Suhteestaan Itävaltaan tähän aikaan kirjoittaa Pilsudski: "Kun minä elokuun 6 päivänä 1914 johdin ampujat sotaan, ei minulla ja Itävallan esikunnalla ollut minkäänlaisia riittävän tarkasti määriteltyjä ehtoja kehkeytyvän puolalaisen armeijan ja Itävallan armeijan välisistä suhteista. Tätä minä käytin hyväkseni ensi hetkestä alkaen istuttaakseni nuoriin sotilaihin kunnianhimoa, kunniantuntoa, itseluottamusta, riippumattomuuden tunnetta muukalaisiin nähden ja ylpeyttä siitä, että he voivat olla Puolan armeijan ensimmäisenä ytimenä." Mutta tätä epävarmuutta ei kestänyt kauan. Elokuun 27 päivänä määritteli Itävalta-Unkarin ylipäällikkö, arkkiherttua Friedrich, legionain suhteet valtakunnanarmeijaan. Hän antoi yksinkertaisesti käskyn kahdelle puolalaista syntyperää olevalle kenraalille "järjestää kaksi puolalaista legionaa siksi ajaksi kuin sotaa kestää". Komentokielenä tulisi olemaan puola, mutta mitään erikoistunnusmerkkejä tai kansallislippua ei legionille myönnetty. Arkkiherttua lisäsi: "Ne vapaaehtoiset ampujaryhmät, jotka tätä nykyä ovat Venäjän Puolassa herra (!) Pilsudskin komennossa, pysyvät edelleen hänen johdossaan ensimmäisen legionan 1. rykmenttinä." Olemme jo nähneet, että itäinen legiona ennen pitkää lakkasi olemasta ja että Pilsudskista tuli läntisen legionan I. prikaatin päällikkö. Koko tuo järjestely harmitti Pilsudskia sydämen pohjasta, mutta toistaiseksi hänen täytyi siihen tyytyä. Sotilaana Pilsudski alistui itävaltalaisen ylipäällystön komentoon, mutta se ei estänyt häntä toimimasta poliitikkona ja puolalaisen itsenäisyysliikkeen johtajana. Syyskuussa 1914 hän perusti "Puolan kansallisen järjestön", jonka tehtävänä oli työskentely Venäjän Puolassa, kun taas N.K.N. periaatteessa rajoitti toimintansa Galiziaan. Sen johtajaksi tuli Witold Jodko-Narkiewicz, Pilsudskin vanha ystävä ja apulainen. Sen ensimmäisenä salaisena tehtävänä oli solmia suhteita — saksalaisiin. Neuvotteluja pidettiin eversti Sauberzweigin kanssa, joka oli Hindenburgin komentaman Saksan 9. armeijan majoitusmestari, ja ne päättyivät kahteen sopimukseen, lokakuun 2 ja 10 päivinä. Puolan kansallisjärjestö lupasi tukea saksalaisten sotaliikkeitä harjoittamalla sissisotaa venäläisten rintaman takana ja antamalla tietonsa Saksan yleisesikunnan käytettäväksi. Korvaukseksi saksalaiset suostuivat siihen, että yksi puolalaispataljoona saisi ottaa osaa Varsovan valloitukseen ja sitten marssia Puolan pääkaupunkiin. Krakovan N.K.N. ei tiennyt mitään tästä salaisesta sopimuksesta. Mutta ei siinä vielä kylliksi. Samaan aikaan perusti Pilsudski toisenkin järjestön, joka oli täysin salainen ja vehkeilevä. Se oli tarunomainen "Puolan sotilasjärjestö" _(Polska Organizacja Wojskowa_, P.O.W.). Lokakuun lopulla 1914 onnistui erään Pilsudskin esikuntaupseerin, Tadeusz Zulinskin, pujahtaa Venäjän rintaman poikki. Saavuttuaan Varsovaan, missä hän esiintyi venäläisen passin turvin Roman Barskin nimellä, hän otti komentoonsa kaikki ne Pilsudskin ampujat, joita liikkeellepanokäsky ei ollut tavoittanut, ja alkoi kiihkeän innokkaasti järjestää salaisia sotilasyhtymiä. Toisena päätehtävänä oli hankkia tietoja Venäjän sotavoimista ja niiden liikkeistä. On merkillistä havaita, miten Pilsudski jälleen lankeaa takaisin entiseen vehkeilevään toimintasuuntaansa. Työskentely P.O.W:ssä vaati, kuten aikaisemmin Bojowkassa, suurta rohkeutta, älykkyyttä ja uhrautuvaisuutta. Sen asiamiesten täytyi olla valmiina käymään kuolemaan sinä hetkenä, jona heidät keksittiin. Heidän täytyi jäädä ilman sitä sotilaskunniaa, joka oli legionalaisten urotekojen palkintona. Ja kuitenkaan ei puuttunut harjaantuneita, rohkeita miehiä, jotka astuivat salaisen järjestön palvelukseen. Naisillakin oli tärkeä osansa tuon vaarallisen työn avustajina. Sotilaallisia tiedoituksia vaatteisiinsa kätkettyinä he matkustelivat säännöllisesti Varsovasta Dambrowan lähellä olevaan Zagorzeen, missä I. prikaatin tiedustelukeskus sijaitsi. P.O.W:n työllä oli suurenmoinen menestys. Ennen pitkää, niin väitetään, oli kymmeniä tuhansia asekuntoisia miehiä maan kaikista osista liittynyt järjestöön. Se tuli vastaisuudessa olemaan välttämättömänä täydennyksenä Galiziassa muodostettuihin legioniin. P.O.W:n toiminnan rahoittivat legionat. Niiden miehistöllä ja päällystöllä oli oikeus Itävallan armeijan tavalliseen palkkaan, mutta kukaan upseeri ei ottanut palkastaan enempää kuin 100 kruunua kuussa. Vääpelit ja aliupseerit tyytyivät samaan palkkaan kuin tavallinen rivimies. Täten syntyneet säästöt jäivät Pilsudskin haltuun ja ne käytettiin P.O.W:n menojen peittämiseksi. Saksalaiset olivat ylen vaateliaita luvattujen tiedonantojen suhteen. Kun heidän vastapalveluksensa viivästyivät — muistettaneen, että hyökkäysliike Varsovaa vastaan ei tällä kertaa ottanut onnistuakseen — katkaisi Puolan kansallisjärjestö suhteensa heihin jo marraskuun alussa 1914. Ensimmäinen yritys yhteistyöhön saksalaisten kanssa ei näin ollen johtanut mihinkään tulokseen, mutta sillä oli eräänlainen oireellinen merkityksensä ensimmäisenä hapuilevana yrityksenä Pilsudskin taholta Saksan käyttämiseksi omiin tarkoituksiin, kuten hän yritti käyttää Itävaltaakin. Pian sen jälkeen Puolan kansallinen järjestö hajoitettiin ja samanaikaisesti pyrittiin uudestaan N.K.N:n yhteyteen. Pilsudski tarvitsi näet N.K.N:n tukea. Hänen suhteensa toimikuntaan kuitenkin kylmeni kylmenemistään. Hän moitti sitä leväperäisyydestä Itävallan viranomaisia kohtaan legionakysymyksessä. Tärkein syy erimielisyyteen kansallistoimikunnan kanssa oli puhtaasti valtiollista laatua. Keskusvallat, ennen kaikkea Itävalta-Unkari, kieltäytyivät jatkuvasti antamasta minkäänlaisia sitovia lupauksia Puolan vastaisesta asemasta. Miksi me silloin, päätteli Pilsudski, ilman ehdotonta pakkoa uhraamme puolalaista verta Habsburgien monarkian puolesta? Hyvähän oli, että legionat saavuttivat sotaista kunniaa, mutta eihän niitä ollut järjestetty pelkän kunnian vuoksi, vaan taistelemaan Puolan itsenäisyyden puolesta. Sotilaskunnia kielsi puolalaisia vapaaehtoisia eroamasta Itävallan armeijasta — hehän olivat vannoneet itävaltalaisen sotilasvalan — mutta se ei voinut estää johtajia lopettamasta rekryyttien värväämistä. Mutta tässä kohden N.K.N. ei ollut samaa mieltä Pilsudskin kanssa. "Toivomus rekryyttien värväyksen lopettamisesta Puolan Kuningaskunnassa on samaa kuin tehdä loppu Korkeimman Kansallistoimikunnan edustamista voimavaroista", kirjoitti eversti Sikorski, N.K.N:n sotilasosaston päällikkö, toimikunnan puheenjohtajalle maaliskuun 1 p:nä 1915. Keskusvaltojen saavutettua suunnattomat menestyksensä alkukesällä 1915 ja saksalaisten marssittua Varsovaan elokuun 5 päivänä oli vain ajan kysymys, milloin koko Puola olisi vapaa Venäjän vallasta. Kuinka tuli puolalaisten itsenäisyysmiesten suhtautua tähän? Elokuun 8 päivänä antoi Jaworski N.K.N:n puheenjohtajana rohkean julistuksen. "Puolan valtiollinen etu", hän sanoi, "vaatii meitä toiselta puolen jatkamaan taistelua Venäjää vastaan, mutta toiselta puolen sen päämääränä on Puolan valtion luominen. Kuningaskunnalla (Venäjän Puolalla) on tässä suhteessa tärkein osa. Me tunnustamme sen ja odotamme sitä hetkeä, jolloin Varsova, Puolan sydän, ottaa kansakunnan johdon käsiinsä." Tämä oli enemmän kuin Wienissä voitiin sulattaa. Heti sen jälkeen kuin puolalaiset sanomalehdet olivat julkaisseet julistuksen, annettiin ankara sensuurimääräys. Julistuksella ei ollut vähintäkään vaikutusta Kongressi-Puolassa. Siellä ei kansan suuri enemmistö vielä ollut moraalisesti kypsynyt sitä vastaanottamaan. Venäläismieliset kansallisdemokraattien johtajat olivat tosin paenneet Pietariin ja heidän nauttimansa kannatus oli taukoamatta kutistunut edellisten kuukausien aikana nimenomaan niiden kammottavien väkivallantekojen vuoksi, joita venäläiset olivat harjoittaneet Galiziassa maan tilapäisinä valtiaina ollessaan sekä itse Venäjän Puolassakin tyhjentämisen aikana, mutta kidutetussa kansassa ei myöskään voinut havaita vähintäkään halua auttaa saksalaisia heidän jatkuvassa taistelussaan venäläisiä vastaan. Ehkäpä kuitenkin Pilsudskin luoma salainen sotilasjärjestö olisi saatu taivutetuksi noudattamaan Krakovan toimikunnan kehoitusta, jollei hän itse kaikkien suureksi hämmästykseksi olisi antanut vastakäskyä. Tuskin hän oli päämajassaan ehtinyt lukea Jaworskin julistuksen, kun hän aivan salaa lähti Kowelin rintamalta suoraan Varsovaan. Siellä pidettiin elokuun 16 päivänä salainen neuvottelu, jolla tuli olemaan ratkaiseva merkitys Puolan itsenäisyysliikkeelle. Pilsudski selvitti ystävilleen hänen itsensä ja N.K.N:n välillä vallitsevaa erimielisyyttä ja puhui keskusvaltojen Puolan politiikasta, joka oli ilmennyt vaiteliaisuutena heidän tarkoitustensa määrittelyssä ja raakuutena heidän käyttäytymisessään. Loppupäätöksenä oli: "Tällaisissa olosuhteissa uusien rekryyttien lähettäminen legioniin sotisi kansakunnan kunniaa ja arvoa vastaan, se olisi ristiriidassa sen etujen kanssa." Ystävät istuivat mykkinä ihmetyksestä, jopa närkästyksestä. Miksi? — he kysyivät, miksi? Eikö tämä olisi samaa kuin venäläismielisten avustaminen? "Tänä päivänä", vastasi Pilsudski, "ovat saksalaiset astuneet venäläisten tilalle Puolassa. Meidän täytyy nyt asettua saksalaisia _vastaan_. En voi siis ymmärtää, miksi emme voisi sopia venäläismielisten kanssa." Kansalliselta puolalaiselta näkökannalta katsoen oli Pilsudskin hämmästyttävä valtiollinen suunnanmuutos täysin johdonmukainen. Jos keskusvallat, nimenomaan Itävalta, olisivat avoimesti selittäneet kannattavansa riippumattoman Puolan valtion palauttamista, niin arvatenkaan hän ei olisi esittänyt niin kerettiläisiä mielipiteitä elokuun 16 päivän historiallisessa kokouksessa, mutta sen nuo vallat olivat laiminlyöneet. Nyt olivat saksalaiset ja itävaltalaiset aikeissa karkoittaa Venäjän armeijat Puolan alueelta. Ne tekivät sen yksinomaan oman etunsa eivätkä Puolan vuoksi, eikä ollut mitään takeita siitä, että ne voittonsa jälkeen ottaisivat huomioon muun kuin oman etunsa. Oliko puolalaisilla näin ollen aihetta tuntea kiitollisuutta niitä kohtaan, pitää niitä vapauttajinaan ja avustaa niitä niiden jatkuvassa sodankäynnissä? Pilsudskin nauttiman arvovallan ja hänen todistelujensa taivuttamina hänen ystävänsä luopuivat epäilyksistään. Puolalainen itsenäisyyspolitiikka, joka nojautui legioniin, suunnattiin hänen haluamaansa suuntaan. Pilsudskin täytyi jo kokouksen jälkeisenä päivänä lähteä Varsovasta saksalaisten sotilasviranomaisten nimenomaisesta käskystä, mutta Otwockissa, lähellä pääkaupunkia, hän viipyi vielä muutaman päivän antaakseen ohjeensa. P.O.W:n uuden johtajan, Kasprzyckin, tuli ulontaa sotilaalliset valmistelunsa kautta koko Venäjän Puolan, mutta järjestön piti edelleenkin pysyä salaisena eikä legioniin saanut värvätä uusia rekryyttejä. Sen jälkeen Pilsudski palasi Kowelin luona majailevaan prikaatiinsa. Lähin valtiollinen tehtävä oli selvästi viitoitettu: keskusvaltoihin oli harjoitettava mahdollisimman vahvaa painostusta. Jo vuoden 1915 elokuussa rohkeni Tadeusz Holowko kirjoittaa varsovalaiseen aikakauslehteen "Widnokrag" (Horisontti): "Keskusvallat voivat luottaa puolalaisten apuun ainoastaan sillä ehdolla, että he julistavat itsenäisen Puolan valtion." Tämä oli kuitenkin liian suoraa puhetta. Lehti lakkautettiin ja sen molemmat toimittajat vangittiin. Valtioviisaampi sävyltään oli julistus, jonka "Itsenäisyyspuolueiden johtava toimikunta" julkaisi Varsovassa syyskuun 1 päivänä 1915. Kuvaavaa oli, ettei siinä mainittu sanallakaan N.K.N:ää. Sen sijaan puhuttiin puolalaisista legionista ja miten suuressa arvossa pidettiin Pilsudskin ansioita niiden luomisessa. Julistus päättyi seuraaviin sanoihin: "Jotta väestö (kuningaskunnassa) ottaisi osaa taisteluun Venäjää vastaan, on välttämätöntä, että puolalaisen armeijan ydin yhdistetään Puolan alueella sellaisen puolalaisen miehen johtoon, joka nauttii kansakunnan luottamusta, että se muodostetaan autonomiseksi Puolan armeijaksi ja että rekryyttien värvääminen uskotaan puolalaisille viranomaisille." Kaikki siis Pilsudskin omia ajatuksia. Pilsudski meni itse kuitenkin vieläkin pitemmälle. Lokakuun 14 päivänä 1915 päiväämässään kirjeessä ystävälleen Daszynskille, joka oli hänen edustajanaan N.K.N:ssä ja Wienin puolalaisessa parlamentaarisessa kerhossa, hän antoi useitakin ohjeita, joista tärkein oli se, että oli vaadittava samanlaisen kansanedustuksen luomista Venäjän Puolaan kuin oli Galiziassa. Enimmän meitä kiinnostaa se, mitä Pilsudski tässä kirjeessä sanoo itsestään: "Itseeni nähden olen lujasti päättänyt, ellei asema hyvin pian muutu, kääntyä keisarin (Frans Josefin) puoleen ja pyytää häntä vapauttamaan minut valastani, sillä sen velvoitukset saattavat pakostakin minut taukoamatta ristiriitaan sotilaallisen kunniantuntoni ja omantuntoni kanssa puolalaisena isänmaanystävänä... En todellakaan voi muuttaa käsitystäni rekryyttien värväämisestä kuningaskunnassa. En todellakaan voi auttaa lisäämään niiden poloisten lukumäärää, jotka jo katuvat sitä, minkä ovat tehneet." Tässä ilmenee selvästi se velvollisuuksien ristiriita, johon Pilsudskin oli johtanut hänen itävaltalainen suuntautumisensa. Usein on hänen menettelynsä Itävaltaa kohtaan esitetty häikäilemättömäksi kaksinaispeliksi. Ensin, sanotaan, hän käyttää sodan edellisinä vuosina vallinnutta maailmanpoliittista asemaa hyväkseen perustaakseen Itävallan suosiollisella luvalla ampumaseuransa. Sodan puhjettua hän antaa itävaltalaisten varustaa ja aseistaa nämä ampujansa, joista hän — edelleen itävaltalaisten hyväntahtoisella suostumuksella — muodostaa sotilaallisia yhtymiä, puolalaiset legionat. Niin kauan kuin Venäjää ei vielä ole voitettu, niin kauan kuin itävaltalaiset ja saksalaiset armeijat taistelevat vaihtelevalla menestyksellä venäläisiä vastaan, hän esiintyy legionineen niiden uskollisena liittolaisena. Mutta niin pian kuin Galizia on puhdistettu venäläisistä joukoista ja venäläiset karkoitettu Kongressi-Puolastakin, hän on valmis hylkäämään itävaltalaiset ja saksalaiset taistelutoverinsa. Niitä hän on käyttänyt ainoastaan välineinään saavuttaakseen tarkoituksensa: Puolan itsenäisyyden. Jos tämä Pilsudskin Itävallan suhteen noudattaman politiikan väritys olisi oikea, niin ei sillä vielä olisi hänestä tuomiota langetettu. Kaikkina aikoinahan on kaksimielisyyttä tai suoraan sanoen epärehellisyyttä politiikassa pidetty luvallisena sotajuonena sotivien kansojen kesken, etenkin kun sitä on käytetty keinona sorretun kansan vapaustaistelussa. Olisi kuitenkin suuremmaksi kunniaksi Pilsudskin muistolle ihmisenä, jos voitaisiin todeta, ettei hän käyttänyt kaksimielisyyttä ja epärehellisyyttä valtiollisena taistelukeinona. Voi esittää monta hänen ennen ja jälkeen sodan puhkeamisen antamaansa lausuntoa — lausuntoa, jotka näyttävät todistavan, ettei hän koskaan salannut tarkoitustaan, ettei suinkaan tyytyisi Galizian ja Venäjän Puolan yhdistämiseen habsburgien yliherruuden alaisiksi, vaan että hän alati julisti päämääränään koko muinaisen Puolan valtakunnan palauttamista täysin riippumattomaksi ja käsittämään koko puolalaisen kansakunnan, vieläpä senkin osan siitä, joka oli joutunut saksalaisten vallan alle. Mutta kysymyksen "kaksinaamaisuudesta" ratkaisee se, mitä itävaltalaiset ja sittemmin saksalaiset uskoivat hänen tarkoituksistaan. Voidaanko väittää, että Pilsudski petti heidät? Pari vuotta sitten julkaisi muuan puolalainen historioitsija (H. Cepnik) mitä mielenkiintoisimman asiakirjan, joka saattaa tässä käsittelemämme kysymyksen kirkkaaseen valaistukseen. Se on luottamuksellinen lausunto, jonka muuan "K.u.K. Kommando der Legionen'in" upseeri on antanut ehdotuksesta, että Pilsudskille myönnettäisiin Leopoldin ritarikunnan ansioristi. Lausunto, joka on päivätty marraskuun 29 päivänä 1915, kuuluu seuraavasti: "VI. arvoluokan legionaupseeri, prikaatinkomentaja Josef Pilsudskilla on tosin sotilaallisia ominaisuuksia ja ansioita, jotka puoltaisivat korkeimman kunnianosoituksen myöntämistä hänelle; tätä nykyä minun täytyy kuitenkin seuraavin perustein vastustaa ehdotusta, että hänelle annettaisiin kunniamerkki." Pilsudski komentaa legionain I. prikaatia, jonka hän itse on perustanut ja jonka henki ja mieliala täydellisesti eroaa K. u. K. Kommando der Legionen'in järjestämissä II. ja III. prikaateissa vallitsevasta. Hän muodostaa prikaatinsa kera sen aineksen, joka pyrkiessään luomaan täysin vapaata ja riippumatonta Puolaa pitää itävaltalaismielistä suuntausta ainoastaan keinona tämän päämäärän saavuttamiseksi ja on minä hetkenä hyvänsä valmis valitsemaan toisenlaisen suuntauksen, jos se lupaa suurempia etuja. Sodan puhkeamisen jälkeen hän on pannut päämääräkseen ajan tullen ottaa koko puolalainen legiona komentoonsa, toivoen siihen nojautuen voivansa suotuisena hetkenä esittää kansalliskiihkoisia vaatimuksia, jotka voisivat vaikuttaa Puolan kysymyksen ratkaisuun hänen pyrkimyksilleen edullisella tavalla. Käsittäen, että Pilsudskin haaveelliset aatteet ovat kokonaan vailla reaalista perustaa ja että ne jopa sotivat Itävallan valtion etuja vastaan, on legionain ylijohto sodan alusta lähtien pyrkinyt mahdollisimman paljon ehkäisemään Pilsudskin vaikutusta. Kokoamalla sotavarusteita ja ottamalla niin hyvin legionain ylijohdolta kuin sotaliikkeiden johdoilta haltuunsa kyseenäolevalla alueella sijaitsevia varuskuntia hänen on onnistunut kasata selkänsä taakse melkoisia varustemääriä paikkoihin, joista ei vielä ole saatu tarkkaa selvyyttä. Varsovaan, missä saksalaiset viranomaiset eivät pane esteitä hänen tielleen, hän on järjestänyt koulun upseerien ja aliupseerien kouluttamiseksi. Samanlaisia kouluja ja kursseja toimii useissa paikoin Venäjän Puolassa. Hänestä ovat epäilemättä lähtöisin ne monet kehoitukset lopettaa rekryyttien värväys legioniin, joiden tarkoituksena on mahdollisimman paljon rajoittaa niiden legionamuodostelmain täydentämistä, jotka kuuluvat K. u. K. Kommando der Legionen'in käskyvaltaan, ja siten vähitellen saada poistetuksi tämä hänelle mitä haitallisin kilpailu. Tämän epäilemättä yhä jatkuvan maanalaisen valtiollisen ja sotilaallisen toiminnan perusteella voi täysin varmasti väittää, etteivät Pilsudskin tarkoitusperät missään suhteessa ole meille myönteiset; päinvastoin niistä voi täysin varmasti tehdä sen johtopäätöksen, että ne ovat mahdollisena vaarana Itävallan valtion eduille ja että siksi on kaikin keinoin koetettava poistaa pelistä (_matt zu setzen_) tämä puolalainen Essad. Näin ollen on K. u. K. Kommando der Legionen sitä mieltä, että "ehdotus Leopoldin ritarimerkin myöntämiseksi hänelle on täysin aiheeton." Puolalaisten legionain itävaltalainen ylijohto oli siis täysin tietoinen Pilsudskin salaisista riippumattomuussuunnitelmista, jotka kävivät aivan ristiin Itävallan valtion etujen kanssa. Oltiin myös selvillä siitä, että hän käytti Itävallan apua ainoastaan välineenä omien suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Hän ilmaisi separatistiset aikeensa niin läpikuultavasta ettei itävaltalaisilla voinut olla niistä epäilystäkään. Siksi nämä, huolimatta kunnioituksestaan häntä kohtaan kelpo sotilaana, tekivät "sodan alusta lähtien" kaikkensa vastustaakseen hänen puuhiaan — minkä hän itsekin sai liiankin usein kokea. Pilsudskia voinee siis tuskin syyttää salakavaluudesta Itävaltaa kohtaan. Eniten meitä vain ihmetyttää se, että hänen sittenkin annettiin toimia siksi vapaasti. Tämä johtui kaiketi osaksi Wienin taholta tulleesta valtiollisesta painostuksesta, osaksi siitä, ettei tahdottu loukata Krakovan uskollisesti itävaltalaismielisiä puolalaisia piirejä, jotka nekin kannattivat legiona-aatetta. — Aivan toisenlaiset olivat Pilsudskin saksalaisten kanssa solmimat suhteet. Heihin hän ei ollut sidottu samalla tapaa kuin suhteessaan itävaltalaisiin. Jälkimmäiset väittivät, kuten olemme nähneet, etteivät Varsovan saksalaiset viranomaiset panneet lainkaan esteitä hänen tielleen. Tulemme kuitenkin näkemään, että hän myöhemmin joutui saksalaisten kanssa ristiriitaan, joka oli paljon vakavampaa laatua kuin hänen kiistansa sinänsä sangen sävyisten itävaltalaisten kanssa. Keskusvaltojen suuri hyökkäysliike vuonna 1915 ei johtanut, kuten ne olivat toivoneet, venäläisten sotavoimien täydelliseen tuhoamiseen, mutta tulos oli silti valtava. Marraskuussa, kun sotatoimet pääasiassa lopetettiin, ulottui rintama Riianlahdesta suoraan etelään aina Romanian rajalle asti. Voitto oli saavutettu saksalaisten joukkojen vastustamattoman hyökkäyshengen avulla. Nyt vapautetun venäläisen Puolan hallinto järjestettiin siten, että saksalaisena kenraalikuvernöörinä toimi kenraali von Beseler Varsovassa ja itävaltalaisena kenraali von Kuk Lublinissa. Puolalaisten itsenäisyysmiesten täytyi käsittää, että oli poliittisesti epäviisasta asettua ehdottomaan vastarintaan saksalaista ylivaltaa vastaan. Eikö ollut järkevämpää koettaa päästä yhteisymmärrykseen Berliinin kanssa? Kirjelmässä, jonka Pilsudskin varsovalaiset hengenheimolaiset maaliskuussa 1916 lähettivät Krakovan N.K.N:lle, lausuttiin: "Kuningaskunnan eri valtiollisissa piireissä, sekä vanhoillisissa että radikaalisissa, ilmenee usein se ajatus, että Puolan kysymys on ratkaistava Berliinissä, ehkä ilman yhteistyötä Wienin kanssa... Sangen vahva mielipide vaatii jo, että läheiseen yhteisymmärrykseen Berliinin kanssa on välttämättä päästävä." Tämä suuntautuminen Saksaan jää kuitenkin riippumaan useistakin ehdoista, joita ovat: Pilsudskin nimittäminen legionain ylipäälliköksi, puolalaisen kansanedustuksen järjestäminen Kuningaskuntaan ja Wienin johtavien piirien selitys, etteivät keskusvaltojen edut vaadi Kuningaskunnan (Kongressi-Puolan) jakoa. Tämä lausunto oli varmasti Pilsudskin innoittama. Me näemme, ettei "K. u. K. Kommando der Legionen" ollut väärässä arvellessaan, että Pilsudski "oli päättänyt ajan tullen asettua koko puolalaisen legionan johtoon". Tätä hänen pyrkimystään ei aiheuttanut ainoastaan mieskohtainen kunnianhimo, vaan myös varmuus siitä, että hän oli ainoa, joka kykeni johtamaan legionat niiden lopulliseen päämäärään: muodostamaan sen kansallisarmeijan siemenen, jonka tehtävänä oli luoda Puolan itsenäisyys. Krakovassa ei kuitenkaan tahdottu ottaa vastaan mitään toimintaohjeita Varsovasta käsin. Lainkaan välittämättä Pilsudskin vastakkaiseen suuntaan menevästä määräyksestä harjoitti N.K.N:n sotilasjaosto eversti Sikorskin johtamana ja 28 osajaostonsa avulla kiihkeätä värväystyötä legionain hyväksi kautta koko Venäjän Puolan. Pilsudskin ja N.K.N:n välinen ristiriita kävi yhä kireämmäksi vuoden 1916 kuluessa. Krakovan toimikunta luisui yhä pitemmälle äärimmäiseen itävaltalaiseen suuntaan. Maaliskuun 16 päivänä tehtiin sopimus N.K.N:n ja Wienin parlamentaarisen puolalaisen kerhon, _Kolo Polskien_, välillä; jälkimmäisen presidenttinä oli nyt Bilinski, joka oli eronnut hallituksesta. Päätettiin yhteisvoimin työskennellä maksimiohjelman toteuttamiseksi: itsenäisen, mutta Habsburgin monarkian kanssa liitossa olevan Puolan kuningaskunnan luomiseksi. Puolan kansan suurimpana heikkoutena oli aina ollut sen sisäinen eripuraisuus. Ei näin ollen ollut ihme, ettei se voinut tänäkään ajankohtana, jolloin Puolan tulevaisuus oli läpinäkymättömän hämärän peitossa, kokoontua yhteisen kansallisen ohjelman ympärille. Puolalaiset kansallisdemokraatit Pietarissa, missä heillä oli useita edustajia valtakunnanduumassa, mm. Roman Dmowski, pitivät edelleenkin kiinni Venäjään ja ympärysvaltoihin nojautuvasta politiikastaan. Myöskin Varsovassa oli näillä "passivisteilla" valtiollinen kerhonsa. Mutta myös "aktiivisen" politiikan kannattajat kiistelivät keskenään siitä, miten piti parhaiten käyttää hyväksi asemaa, joka tuntui jättävän ratkaisun keskusvaltojen käsiin. Eikä riittänyt edes N.K.N:n ja Pilsudskin välinen erimielisyys. Pilsudskia nousi vastustamaan myös "Puolan valtioliiga". Muuan sen johtavista miehistä oli Venäjän valtakunnanduuman jäsen Michal Lempicki. Tämä teki itsensä tunnetuksi myös Saksan ulkoministeriön suostumuksella perustetun "Venäjän sorrettujen kansojen liiton" presidenttinä — liiton, joka vuoden 1916 maaliskuussa lähetti presidentti Wilsonille sähköteitse avunpyynnön venäläistä sortoa vastaan ja harjoitti menestyksellisesti venäläisvastaista propagandaa saman vuoden kesäkuussa pidetyssä Lausannen kansallisuuskongressissa. Wilsonille menevän sähkösanoman allekirjoittivat puolalaisten nimiin Lempicki ja kuuluisa romaanikirjailija Waclaw Sieroszewski, joka oli Pilsudskin harras ystävä ja eräs P.O.W:n johtavia miehiä. — Tämä kerho, jonka "Puolan valtion kannattajat" perustivat Varsovaan, ajoi täysin saksalaismielistä politiikkaa. Tätä saksalais-ystävällistä suuntaa, jonka kannattajia, tosin väärin, sanottiin "aitoaktivisteiksi" johti Wladyslaw Studnicki. Häntä voidaan pitää yhtenä kuuluisan, marraskuun 5 päivänä 1916 Puolan kansalle osoitetun keisarimanifestin aloitteentekijänä. Ensimmäisessä keskustelussaan kenraalikuvernööri von Beselerin kanssa saman vuoden toukokuussa hän oli lausunut: "Toistaiseksi voidaan Puola palauttaa entiselleen ilman Galiziaa, mutta ehdottomasti säilyttäen sen itäiset rajat." Von Beseleriä tämä ajatus kiinnosti ja hän koetti taivuttaa Saksan hallitusta sille suosiolliseksi. Monet muutkin voimat toimivat samaan suuntaan. Jo syyskuun 8 päivänä 1915 oli Saksan yleisesikunnan päällikkö, kenraali von Falkenhayn kirjoittanut valtiokansleri von Bethmann-Hollwegille: "Saksan on tehtävä kaikkensa vahvistaakseen asemaansa itärintamalla. Tehokkaimpia keinoja olisi voittaa puolalainen väestö Saksan asian puolelle. Se voisi itse asiassa hankkia meille tarvitsemaamme miehistöä. Tämän saavuttamiseksi on tärkeätä, että nopeasti tehdään päätös Puolan tulevaisuudesta." Sitä Saksan hallitus ei ollut tähän mennessä tehnyt. Kenraali Ludendorff älysi, että tässä oli tapahtunut laiminlyönti, ja kirjoitti heinäkuun 17 päivänä 1916 ulkoasiain ministeriön alivaltiosihteerille, Zimmermannille: "Tätä nykyä katseeni kääntyvät jälleen Puolaa kohti. Puolalainen on hyvä sotilas. Muodostakaamme siis Puolan suuriruhtinaskunta, johon kuuluisivat Varsovan ja Lublinin maakunnat, ja järjestäkäämme sen jälkeen puolalainen armeija, jota saksalaiset komentavat. Tämän suunnitelman toteuttaminen ei voi olla meille erikoisen mukava valtiolliselta kannalta katsoen, mutta kaikkien epäilysten on jäätävä syrjään, kun on kysymys meidän voitostamme." Kuuluisa sotapäällikkö ei ajatellut, kuten huomaamme, lainkaan puolalaisten omia toivomuksia ja tarpeita, vaan yksinomaan Saksan sotilaallisia etuja. Hänen käsitystään puolalaisesta hyvänä sotamiehenä olivat ilmeisesti vakiinnuttaneet legionain juuri siihen aikaan rintamalla osoittamat loistavat suoritukset. Toisaalta vaativat myös valtiolliset näkökohdat huomiota. Oli todellakin jo täpärä aika tehdä jotakin Puolan yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi. "K.u.K. Kommando der Legionen'in" — joka itsepintaisesti kieltäytyi suostumasta Pilsudskin nimittämiseen puolalaisten vapaajoukkojen ylipäälliköksi — ja legionain johdon välinen jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Puolalaisia itsenäisyyspuolueita ärsytti yhä enemmän keskusvaltain vaikeneminen. Yleiseksi levinnyt tyytymättömyys Puolassa saattoi käydä vaaralliseksi odoteltaessa Romanian sodanjulistusta. Mutta kuukausi kului toisensa jälkeen eikä mitään kuulunut Berliinistä ja Wienistä. Oli vielä muuan valtava voimavara, joka sopivana hetkenä saattoi painaa raskaasti vaakalaudalla: Venäjän armeijassa palvelevat puolalaiset sotilaat. Miksi ei voisi koettaa mobilisoida niitä Puolan asian puolelle, kun nyt keskusvaltoihin kiinnitetyt toiveet näyttivät menevän hukkaan? Pilsudski lähetti vuoden 1916 toukokuussa erään luottamusmiehensä, Michal Sokolnickin, Tukholmaan jättämään P.O.W:n salaiselle Pietarin lähettiläälle, joka oli komennettu Ruotsin pääkaupunkiin, seuraavat ohjeet: "Koska on mahdotonta luottaa keskusvaltoihin, on Venäjällä koetettava järjestää puolalainen sotilasvoima, sillä sen olemassaolo tulee olemaan hyvänä tukena maamme itsenäisyysliikkeelle." Tämä oli kuitenkin tulevaisuuteen tähtäävä suunnitelma. Pilsudski ei enää voinut eikä tahtonut kauemmin odotella ratkaisevaa sanaa Saksan ja Itävallan taholta niiden Puolaa koskevista tarkoituksista. Myöskään ei voinut sallia legionain jatkuvasti uhrata vertaan sotatantereilla Itävallan armeijan ylijohdon tunnustamatta niitä itsenäiseksi puolalaiseksi muodostelmaksi. Hän päätti viskata oman itsensä vaakalaudalle. Heinäkuun 25 päivänä 1916 Pilsudski kirjoitti seuraavan kirjeen Daszynskille Krakovaan: /# "Tahdotko kuulla minun mielipiteeni? Kas tässä kaksi näkökohtaa, jotka väkisin johtuvat mieleen: 1:0. Kuningaskunta, joka parhaillaan järjestelee olojaan, ei voi suvaita, jos se kerran pitää itseään jonkin arvoisena, että sen poikien veri on jonkun toisen tahdosta riippuvainen. 2:0. Armeijassa menee kaikki hullusti; asema on hirvittävästi myrkyttynyt ja uhkaa joka hetki johtaa häväistykseen ja räjähdykseen ... Armeija on kieltäytymäisillään tottelemasta, sillä sotilaamme ovat sittenkin lopulta selvillä siitä, etteivät he mitään neekereitä ole. On ainoastaan yksi parannuskeino: että legioonain sallitaan vapaasti hallita itse itseänsä... Itseni suhteen olen päättänyt vetääntyä syrjään. En voi enää Puolan ja sotilaitteni edessä ottaa vastatakseni siitä, mitä tapahtuu... Olen lakannut uskomasta... että minä jollakin tapaa hyödytän Itävallan ja Puolan yhteisiä etuja. Minun on pakko olla uskoton toiselle tai toiselle puolelle, sillä niiden välillä vallitsee alituinen vastakohtaisuus. En pysty paljonkaan poikkeamaan uskollisuuden laduilta ja siksi en kykene enää tämän kauempaa kestämään tätä kamppailua omaatuntoani vastaan." #/ Samana päivänä, heinäkuun 25:ntenä, Pilsudski pyysi eron I. prikaatin komentajan toimesta. Kaksi päivää aikaisemmin oli 60 toimihenkilöä ja upseeria, jotka olivat palvelleet N.K.N:n sotilasjaoston värväystoimistossa, pyytänyt eroa samoin perustein kuin Pilsudski. Itävallan armeijan ylijohto epäröi. Kapina uhkasi ilmeisesti legionien taholta. Tuliko nyt vieläkin kiristää asemaa myöntämällä Pilsudskille hänen pyytämänsä ero tekemättä mitään kuohunnan rauhoittamiseksi? Elokuun 30 päivänä lähettivät kaikkien kolmen prikaatin päälliköt, Pilsudski, Josef Haller ja Boleslaw Röja, sekä I. prikaatin esikuntapäällikkö Kasimir Sosnkowski N.K.N:lle kirjelmän, jossa he huomauttivat, että legionat tahtoivat niitä pidettävän yksinomaan "puolalaisena armeijana, joka taistelee ja kuolee Puolan vapauden puolesta", ja että legionain päällystön täytyy olla "puolalainen ja vastuunalainen omille maanmiehilleen ja omalle hallitukselleen". Vaatimuksiin sisältyi myös väliaikaisen hallituksen asettaminen. Itävallan armeijan ylijohto antoi osittain perään ja muutti syyskuun 30 päivänä legionat "puolalaiseksi apujoukoksi". Sen piti saada omat puolalaiset lippunsa, mutta kuitenkin pysyä edelleen Itävallan nostoväen osastona. Luultiin tämän riittävän ja syyskuun 27 päivänä suostuttiin Pilsudskin erohakemukseen saksalaisten nimenomaisesta toivomuksesta. Mutta sekä Wienissä että Berliinissä oli erehdytty. Ei ollut otettu selvää siitä, mitä Pilsudski merkitsi legionille ja Puolan asialle ylipäänsä. Itse hän sen kyllä tiesi ja toimi sen mukaisesti. Eräs hänen uskotuimmista upseereistaan, Waclaw Lipinski, kirjoitti syyskuun 29 päivänä päiväkirjaansa: "Erohakemukseen on suostuttu. Komentaja määrää, että kaikkien kuningaskunnasta tulleiden legionalaisten on pyydettävä vapautusta sotapalveluksesta ja kaikkien Galiziasta kotoisin olevien pyydettävä siirtoa Itävallan armeijaan. Tämä ei ole mikään epätoivoinen teko, vaan uusi vaihe komentajan taistelussa sortajiamme vastaan." Sellainen määräys merkitsi, että päällikkö samaisti oman henkilönsä legionain asiaan. Tämä voi tuntua itsensä tehostamiselta, mutta Pilsudskille se oli periaatteellinen asia: tässä ei ollut kysymys ainoastaan hänen henkilöstään, vaan legionalaisten oikeutetusta vaatimuksesta saada ylipäällikkö omasta keskuudestaan. Hän tiesi, että siinä kysymyksessä hänellä oli puolalaiset sotilaansa takanaan. Legionat asettuivatkin itse asiassa yhteisvastuullisiksi hänen kanssaan ja seurasivat hänen esimerkkiään: upseerit ja sotamiehet anoivat joukottain eroa. Itävaltalainen ylipäällystö älysi tilanteen kestämättömäksi ja veti lokakuun 6 päivänä legionat takaisin rintamalta. Lokakuun 10 päivänä ne, moraalisesti masentuneina ja ruumiillisesti uupuneina, siirrettiin Baranowiczeen. Koko Puolan maassa aiheutti Pilsudskin ero prikaatin päällikkyydestä ja legionain johdosta suurta kuohuntaa. Hän sai vastaanottaa suurenmoisia myötätunnonosoituksia. Erääseen hänelle jätettyyn tervehdysadressiin kertyi 50 000 allekirjoitusta. Lokakuun 9 päivänä Krakovassa pidetyssä kansalaiskokouksessa hänelle ojennettiin kultainen muistomitali. Myös hänen vastustajansa N.K.N:n keskuudessa olivat syvästi huolissaan. Hänen eronsa oli tosiasia, jota ei käynyt auttaminen, mutta legionain asiaa hän ei silti saanut hylätä; siitä olisi auttamatonta vahinkoa vapausliikkeelle. Lokakuun 5 päivänä Pilsudski sai Krakovaan hellyttävän kirjeen toimikunnan puheenjohtajalta Wladyslaw Jaworskilta. Siinä vilisi mahtipontisia sanontatapoja kuten: "Pilsudskin nimi on erottamattomasti liittynyt legioniin ja Puolan armeijaan. Isänmaa ei salli itseltään riistettävän sitä voimaa, joka sinulla on ja jota annat. Joka on hankkinut itselleen niin suuren luottamuksen kuin sinä, hänellä on myöskin suuri siveellinen edesvastuu..." Pilsudskin vastaus tähän hänelle niin imartelevaan vetoomukseen oli kaikessa kaunopuheisuudessaan yhtä jyrkkä kuin suora kielto. Ei mikään kaunopuheisuus voinut peittää periaatteellista vastakkaisuutta taktiikkakysymyksessä. "Suo minulle anteeksi", kirjoitti Pilsudski kohteliaan ivallisesti, "ellet huomaa vastaustani kyllin tyhjentäväksi." Vastausta täydensi mahdollisimman selvästi julistus, jonka Varsovan "Kansallinen keskuskomitea" lokakuun 6 päivänä julkaisi. Se sisälsi tuiman tilinteon N.K.N:n kanssa, jota syytettiin siitä, että se oli uskollisuudessaan Itävaltaa kohtaan laiminlyönyt sen hallituksen edessä edustaa itsenäisyysajatusta ja että se oli laskenut Puolan kohtalon muukalaisten käsiin. Myös Varsovan passivistit saivat osansa syytöksistä. Sillä aikaa kuin puolalaiset legionat tällä tavoin näyttivät menevän hajaantumistaan kohti, sillä aikaa kuin puolueet kiistelivät, mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä, olivat korkeat viranomaiset Berliinissä ja Wienissä jo tehneet päätöksensä. "Kolmoisvallan" suunnitelma, toisin sanoen Venäjän, Puolan ja Galizian yhdistäminen Habsburgien hallittavaksi valtioksi, oli pantu paperikoriin Saksan hallituksen vastustuksen vuoksi, ja sen sijaan oli Saksan valtiokansleri von Bethmann-Hollweg, tavatessaan elokuun 12 päivänä Itävalta-Unkarin ulkoasiainministerin Burian von Rajeczin, sopinut tämän kanssa ratkaisusta, jonka mukaan ainoastaan Venäjän Puolasta tuli muodostaa itsenäinen valtio. Saksan ulkoministeri von Jagow ja koko Saksan oikeisto vastustivat tätä suunnitelmaa ja Hindenburg asettui epäröivälle kannalle sen suhteen, kuten hän itse sanoo muistelmissaan, mutta Ludendorff oli suunnitelman puolella, niinkuin olemme nähneet, ja sen hyväksyivät sekä keisari Wilhelm että keisari Frans Josef. Puolassa pantiin käyntiin suuri koneisto samaan suuntaan käyvien mielenilmaisujen aikaansaamiseksi. Jo syyskuun 3 päivänä pidettiin Varsovassa suuri kansalaiskokous, jossa sanotaan olleen 5 000 henkeä. Siinä hyväksytyssä päätöslauselmassa sanottiin: "Me käännymme nyt keskusvaltain puoleen lausuen toivomuksen, että Puolan valtio viipymättä julistetaan muodostetuksi ja että meille annetaan mahdollisuus asettaa Puolan armeija, joka saa jo tässä sodassa taistella Venäjää vastaan Puolan pysyväisen riippumattomuuden puolesta." Loppusanat olivat taitavasti viskattu syötti saksalaisille. Lokakuussa pidettiin Puolan eri osissa talonpoikain kokouksia, joissa tehtiin samanlaisia päätöslauselmia. Syynä siihen, että lopullista ratkaisua viivyteltiin, lienee ollut se, että Berliinissä tahdottiin siten välttää kaikkea, mikä olisi voinut herättää pahennusta Pietarissa, koska juuri tähän aikaan toivottiin erikoisrauhaa Venäjän kanssa. Saksalais-liettualainen poliitikko, parooni Friedrich von der Ropp, "Venäjän sorrettujen kansojen liiton" perustaja, esitti tärkeätä osaa välittäjänä Berliinin johtavien piirien ja saksalaismielisten puolalaisten välillä, joiden joukossa hänellä oli vaikutusvaltaisia ystäviä (Lempicki, Studnicki, ruhtinas Radziwill, kreivi Ronikier ym.). Lokakuun lopussa oli kaikki vihdoinkin lopullisesti valmiina. Kenraali von Beseler kutsui luokseen Varsovan vasta perustetun puolalaisen yliopiston rehtorin, Brudzinskin, joka sai tehtäväkseen kirjelmässä määritellä puolalaisten toivomukset. Se taskussaan hän saattoi tarkoituksenmukaisesti kootun puolalaisen lähetystön Berliiniin ja sieltä Wieniin. Tuloksena oli tunnettu kahden keisarin manifesti, jonka marras kuun 5 päivänä julkaisivat Varsovan ja Lublinin kenraalikuvernöörit, von Beseler ja von Kuk. Pohjana oli pöytäkirja, jonka elokuun 12 päivänä olivat allekirjoittaneet von Bethmann-Hollweg ja Burian von Rajecz. Manifesti sisälsi lyhyesti sanoen, että Puolasta, s.o. Kongressi-Puolasta, tulisi itsenäinen perinnöllinen kuningaskunta, jolla olisi oma hallitus ja oma armeija läheisessä yhteydessä keskusvaltain kanssa. Millaisen vastaanoton manifesti sai Puolassa? Senaikaiset sanomalehdet tietävät kertoa yleisestä innostuksesta. Tärkeä asiakirja luettiin julki marraskuun 5 päivänä klo 12 päivällä kuninkaallisen linnan pylvässalissa, jonka jälkeen professori Brudzinski puhui puolalaisten nimiin, monesti riemuitsevien suosionhuutojen keskeyttämänä. Juhlallisuuden jälkeen pantiin toimeen suuria ilonosoituksia ulkona kansalaiskulkueineen, kansankokouksineen, puheineen ja eläköönhuutoineen. Teatterit antoivat juhlanäytäntöjä ja kaikkialla kajahteli venäläisenä aikana kielletty Puolan kansallishymni. Kysymme nyt: ottivatko myös Pilsudski ja hänen kannattajansa osaa tähän innostukseen? Varmastikaan eivät. Se ei ollut Puolan kysymykseen sellainen ratkaisu, jonka hyväksi he olivat työskennelleet ja taistelleet. Tulisivathan Galizia ja Puolan preussilaiset maakunnat jäämään sen ulkopuolelle; siis jatkuisi samaa tilaa, mikä oli alkanut Puolan jaossa. Vähänpä lohdutti tieto siitä, että keisari Frans Josef oli pääministeri von Körberille osoittamassaan käsikirjeessä luvannut laajentaa Galizian itsehallintoa. Suurimpana vaarana oli Puolan armeijan järjestäminen — mikä ilmeisesti oli ollutkin manifestin päätarkoituksena — mikäli näet aikomuksena oli tehdä tästä armeijasta saksalaisten upseerien komentama Saksan sotavoimien osasto, kuten täysin syystä saattoi otaksua. Manifestista sanoi Pilsudski puheessaan legionain vuosipäivänä elokuun 5:ntenä 1922: "Se lapsellinen innostus, jonka marraskuun 5 päivän asiakirja meillä synnytti, sai minut pelkäämään, että Puolan nuoriso antaisi pettää itsensä, ellen minä olisi siellä." Joka tapauksessa hänen täytyi ymmärtää, ettei uutta asemaa voitu kohdata pelkällä _non possumus_ (meille mahdotonta) asenteella. Kahden keisarin manifestista täytyi puristaa kaikki mahdollinen hyöty ja samalla huolehtia siitä, ettei Puolasta tullut saksalaisten tahdotonta välinettä. Siis: strateginen perääntyminen vastaan hangoittelevalta kannalta, myös legionakysymyksessä. Täytyy tunnustaa, että Pilsudski suoritti perääntymisensä sekä taitavasti että arvokkaasti. Marraskuun 5:ntenä, samana päivänä, jona manifesti julkaistiin, hän kirjoitti sijaiselleen ja uskolliselle kannattajalleen eversti Rydz-Smiglylle: /# "Ensimmäisen kerran tässä maailmansodassa kuullaan tänään kaupungeissamme suurten kansanarmeijain edustajien suusta nuo Puolan ulkopuolella unohtuneet sanat: Puolan riippumattomuus, Puolan hallitus, Puolan armeija. Näiden sanojen puolesta ovat muinoin isämme ja esi-isämme kaatuneet sotatantereilla, nämä sanat huulillamme me lähdimme sotaan antaaksemme niille todellisen sisällyksen, usein oman vapautemme ja henkemme unohtaen, ja samoja sanoja yritimme Puolan nimeen lausua ikimuistettavana päivänä elokuun 6:ntena 1914. "Rakas toveri, tällä hetkellä ovat ajatukseni teidän kaikkien aseveljieni luona. Kaikesta sydämestäni toivotan teille onnea tänä aatteemme riemuvoiton hetkenä, ja kun kirjoitan teille, rakas eversti, tiedän kirjoittavani kaikille apulaisilleni ja tovereilleni heidän sotilasarvostaan riippumatta." Pilsudski muistutti mieliin niitä vaikeita aikoja, jotka hänen legionalaistensa oli äskettäin täytynyt kokea ja miten hänen oli ollut pakko luopua päällikkyydestään, sekä jatkoi: "Minun erotessani te ilmaisitte tunteenne pyytämällä myöskin eroa. Osoitettuanne tällä tavoin, miten syvästi sotilas kaipaa omia puolalaisia hallitus- ja sotilaslaitoksia, olen sitä mieltä, että teidän täytyy nyt osoittaa suurta kärsivällisyyttä ja luottaa siihen, että puolalainen sotilas tässä maailmansodassa viimeinkin löytää oman isänmaansa, oman hallituksen ja oman armeijan hahmossa. Tämän mielipiteeni mukaan täytyy teidän heti peruuttaa erohakemuksenne, ja lisäksi teidän täytyy itse todistaa oikeiksi sotapalveluksen rautaiset vaatimukset koko laajuudessaan — — — Samalla kuin täten, rakas eversti, täydellisesti luotan teidän tahdikkuuteenne, pyydän teitä minun asianajajanani tulkitsemaan joukoille tunteeni ja olemaan välittäjänäni tässä kysymyksessä." Ja vielä kerran saatiin havaita legionain rajaton luottamus johtajaansa. "Me rupeamme uudestaan sotilaiksi, koska komentaja niin tahtoo", kirjoitti Lipinski päiväkirjaansa marraskuun 9 päivänä. Mutta miten tuli Pilsudskin itsensä suhtautua uuteen hallitukseen? Eroamalla toimestaan legionissa hän oli joutunut umpikujaan, josta ei ollut niinkään helppo selvitä. Mutta hän ei tahtonut, hän ei voinut pysytellä erossa siitä työstä, johon nyt oli ryhdyttävä Puolan valtion järjestämiseksi. Jo marraskuun 6 päivänä hän kirjoitti Krakovasta kirjeen professori Brudzinskille. Lainaamme siitä seuraavan hänelle luonteenomaisen otteen: "Jos Kongressi-Puolalla olisi molempien valtaajavaltojen tunnustama valtiollinen edustus, niin olisi puolalaisia legionia ja omaa asemaani koskeva kysymys täysin ratkaistu. Repäisevänä esimerkkinä siitä olen lausunut, että minä, jos hallitukseni sodan aikana käskisi minua kiilloittamaan saappaita, tekisin sen, vaikkakin aika taitamattomasti, ja jos minua käskettäisiin liittymään singaleesien tai botokudien armeijaan, niin tekisin senkin silmää räväyttämästä. Mutta päinvastoin minun täytyy, niin kauan kuin meillä ei ole omaa Puolan hallitusta, tinkimättä lausua toimintaohjeekseni, että olen lähtenyt sotaan, jotta isänmaani saisi oman hallituksen. Tästä periaatteellisesta suhtautumisestani sotilaselämän pääkysymykseen pidän yhä kiinni, ja sinä hetkenä, jolloin syntyy jotakin, joka näyttää puolalaiselta hallitusvallalta, asetun kuuliaisesti sen käytettäväksi." Tämä Pilsudskin kirje julkaistiin oitis ja se herätti suurta huomiota. Saksalaiset viranomaiset olivat ihastuksissaan, kun nyt oli toiveita saada tuo vaikutusvaltainen ja vaarallinen mies heidän puolelleen. Marraskuun 13 päivänä sisälsi "Warschauer Zeitung", von Beselerin virallinen äänenkannattaja, huomattavan artikkelin. Siinä lausuttiin, että marraskuun 5 päivän valtioteko oli kruunannut sen työn, jonka suuri puolalainen isänmaanystävä Josef Pilsudski oli suorittanut. Mikään ei näin ollen tuntunut estävän hänen liittymistään mukaan saksalais-puolalaiseen yhteistyöhön. Hänen itseoikeutettuna tehtävänään oli ilmeisesti sen Puolan armeijan ylipäällikkyys, joka keisarillisen manifestin mukaan oli järjestettävä. Tätä korosti von Beselerille voimakkaasti Kansallisen keskuskomitean kolmimiehinen lähetystö, joka marraskuun 11 päivänä kävi hänen luonaan esittämässä puolalaisten ohjelman uuden hallituksen ja Puolan armeijan muodostamiseksi. Tuon saksalaisen soturin ja kenraalikuvernöörin tällöin lausumat sanat Pilsudskista on mielenkiintoista rinnastaa itävaltalaisen Kommando der Legionen'in edellä esittämäämme katkeraan lausuntoon. "Tulen nyt Pilsudskiin, jonka te tahdotte saada armeijan johtoon. Minä tiedän, mikä mies Pilsudski on. Hän on tulinen isänmaanystävä ja suuri järjestäjä. Mutta te menette liian pitkälle, jos tahdotte nähdä hänet armeijan etunenässä. Sellainen asema vaatii pitkällistä harjaantumista ja pitkällistä taktillista koulutusta. Siitä huolimatta olisi hänen myötävaikutuksensa armeijan luomistyössä hyvin toivottava. Mutta kun nyt puhun näin ehdottoman suppeassa seurassa, täytyy minun sanoa näin meidän kesken, että te ette voi riittävästi käsittää niitä vaikeuksia, jotka aiheutuvat kahden liittolaisvallan keskinäisistä suhteista. En tahdo ruveta tutkimaan, mitkä syyt ovat saattaneet Pilsudskin ristiriitaan Itävallan viranomaisten kanssa, mutta siitä on syntynyt vaikeuksia, jotka ensin täytyy voittaa. Te olette ystäviäni. Sanokaa hänelle, ettei sen pidä jäädä salaisuudeksi, että hän lausuu julkisesti ajatuksensa armeijakysymyksestä. Tämä ei merkitse sitä, että hänen täytyisi joukon edessä luopua uskontunnustuksestaan. Minä uskon, että Pilsudski on liian suuri isänmaanystävä esittääkseen minkäänlaisia mieskohtaisia ehtoja." Pitkäaikaista teknillistä koulutusta — niin, sitä ei Pilsudskilla ollut, jos sillä ymmärretään sotakorkeakoulun kurssin suorittamista, mutta voinemme hyvin käsittää, että tämä oli kenraalieversti von Beselerin silmissä auttamaton puute. Hänelle oli varmastikin suuri yllätys, kun hän vuonna 1920, vuotta ennen kuolemaansa, sai sanomalehdistä lukea Pilsudskin loistavasta menestyksestä luomansa ja järjestämänsä Puolan armeijan ylipäällikkönä. Pääaiheena von Beselerin kielteiseen vastaukseen oli varmaankin ensiksi se, että hän katsoi olevansa riippuvainen elokuun 12 päivän päätöksestä, jonka mukaan Puolan armeijan tuli olla saksalaisten komentama, toiseksi se, että myös saksalaiset — eivätkä vain itävaltalaiset — varsin syystä epäilivät "tulisen puolalaisen isänmaanystävän" todellisia aikomuksia. Pilsudskilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin istua Krakovassa ja odottaa. Legionain päällikkyydestä hänet oli pysyväisesti erotettu. Marraskuussa ne siirrettiin kuningaskuntaan ja majoitettiin eri paikkakunnille. II. prikaatti, jota komensi eversti Haller, sai osakseen suuren kunnian marssia joulukuun 1 päivänä Varsovaan. Vastauksessaan puolalaiselle lähetystölle oli von Beseler maininnut "luottamuksellisesti", että legionia ja niiden upseereita tultaisiin käyttämään uutta armeijaa luotaessa. Mikä osa heillä sitten lopulta tulisi olemaan tässä työssä? Jo marraskuun 9 päivänä olivat Varsovan ja Lublinin kenraalikuvernöörit julistuksessaan kehoittaneet Kongressi-Puolan asukkaita liittymään Puolan armeijaan. Mutta piankin kävi ilmi, että saksalaiset ottivat toimekseen koko järjestämistyön sekä joukkojen koulutuksen ja miehittivät johtavat asemat omilla miehillään, kun taas puolalaiset saivat tyytyä vain alempiin asemiin sekä alokkaiden värväämiseen. Älkäämme olko epäoikeudenmukaisia saksalaisia kohtaan. Elettiinhän keskellä riehuvaa sotaa. Saksan kannalta oli Puolan uuden valtiokoneiston päätehtävänä hankkia keskusvaltain sotavoimille tervetullutta lisävoimaa. Ne puolalaiset joukot, jotka odotettiin saatavan kokoon, oli tehtävä todella taistelukelpoisiksi ja tähän työhön katsottiin ainoastaan sodan koulussa harjaantuneiden saksalaisten upseerien kyllin hyvin pystyvän. Niihin puolalaisiin upseereihin, joita oli käytettävänä, ei paljonkaan luotettu. Ne heistä, jotka palvelivat legionissa, olivat tosin käyttäytyneet urhoollisesti taisteluissa, mutta useimmat kuitenkin olivat vain harrastelijan asteella sotilasammatissa. Ja voitiinko muutenkaan luottaa puolalaisiin? Kuka takasi, että uusi armeija puolalaisten johtamana tottelisi tinkimättä käskyjä eikä jossakin tietyssä vaiheessa siirtyisi noudattamaan muiden kuin Saksan ylimmän sodanjohdon ohjeita? Saksalaiset eivät olleet riittävästi selvillä siitä, että värväys Puolassa saattoi menestyä vain Puolan kansallisten johtomiesten avulla ja että siksi ennen kaikkea oli päästävä varmuuteen yhteistyöstä heidän kanssaan suostumalla heidän ehtoihinsa. Mutta juuri se laiminlyötiin. Pilsudski puolestaan oli lujasti päättänyt kaikin keinoin vastustaa sellaisen armeijan kokoamista, joka olisi vain tahdoton ase saksalaisten käsissä. Salaisen sotilasjärjestönsä avulla hän saattoi määrätä tuhansista — sanotaan kymmenistätuhansista — asekuntoisista miehistä, mutta hän määräsi nimenomaan, ettei ainoakaan järjestön miehistä saanut ilmoittautua alokkaaksi. Siten oli saksalaisten suunnitelman pakko epäonnistua. Saksalaiset viranomaiset toivoivat värväyksen sujuvan paremmin, niin pian kuin Puolan hallitus tukisi sitä. Vuoden 1917 alussa olivat esivalmistelut suoritetut. Tammikuun 14 p:nä muodostettiin "Väliaikainen valtioneuvosto", johon kuului 25 jäsentä. Hämmästykseksemme tapaamme Pilsudskin eräänä näistä, nimittäin valtioneuvoston sotilastoimikunnan johtajana Sosnkowski apulaisjohtajanaan. Mikä on voinut saada hänet luopumaan turvapaikastaan Krakovassa ja toiminnastaan salaisen P.O.W:n innoittajana ja sen sijaan omistautumaan yhteistyöhön, joka hänen kannaltaan tuskin saattoi johtaa myönteisiin tuloksiin? Varmastikaan ei henkilökohtainen vallanhimo vaan yksinomaan toivo saada valetuksi edes hiukan omaa vastustushenkeään myöntyväiseen valtioneuvostoon ja mihin hintaan hyvänsä sotketuksi saksalaisten armeijasuunnitelmat. Saksalaiset viranomaiset eivät todennäköisesti kuvitelleetkaan hedelmällistä yhteistyötä Pilsudskin kanssa. Joulukuun lopussa he olivat saaneet häneltä värväyskysymystä käsittelevän, paksun mietinnön, jonka loppupontena vaadittiin itsenäistä Puolan armeijaa. Saksalaiset ovat kuitenkin tunnetusti huonoja psykologeja, kun muut kansat kuin heidän omansa ovat kysymyksessä. Kenties he toivoivat kuitenkin jollakin tavoin saavansa kesytetyksi tämän hillittömän miehen ja hyötyvänsä hänen vaikutusvallastaan. Sitoakseen hänen kätensä he perustivat kenraalikuvernöörin kanslian yhteyteen "Puolan puolustusvoimien osaston". Tällä tavoin jatkui tämä merkillinen yhteistyö lakkaamattomin hankauksin, kunnes Venäjän suuri maaliskuun vallankumous muutti kokonaan maailmanpolitiikan eikä vähimmin Puolan aseman. Maaliskuun 30 päivänä osoitti Venäjän väliaikainen hallitus seuraavan julistuksen Puolan kansalle: "Puolalaiset veljet! Teillekin on koittanut suuren ratkaisun hetki. Vapaa Venäjä kutsuu teidät taistelemaan riveissään kansan vapauden puolesta. Venäjän kansa, joka on karistanut ikeensä, tunnustaa täysin puolalaisen veljeskansansa oikeuden päättää itse kohtalonsa oman tahtonsa mukaan. Pitäen uskollisesti kiinni sopimuksesta liittoutuneiden kanssa ja yhteisistä sotasuunnitelmista germaanien taistelunhalua vastaan pitää väliaikainen hallitus riippumattoman, kaikista niistä alueista, joiden asukkaiden enemmistö on puolalaisia, kootun Puolan valtion luomista kestävän rauhan varmimpana takeena. Vapaa ja yhtynyt Puolan kansakunta määrätköön itse oman hallitusmuotonsa ilmaisemalla tahtonsa perustavassa kansalliskokouksessa, joka kutsutaan kokoon Puolan pääkaupunkiin. Venäjän perustava kansalliskokous vahvistaa lopullisesti veljellisen unionin. Sen asiana on myös antaa suostumuksensa Venäjän valtakunnan aluemuutoksiin, jotka ovat välttämättömät vapaan Puolan muodostamiseksi sen kaikista kolmesta nyt erillään olevasta osasta." Tämä oli jotakin muuta ja enemmän kuin kahden keisarin manifesti marraskuun 5 päivänä 1916 oli luvannut puolalaisille. Ja kuitenkin on varsin todennäköistä, että juuri tuo manifesti oli yllyttänyt venäläisiä ylittämään saksalaisten ja itävaltalaisten vastustajiensa anteliaisuuden. Keskusvalloille merkitsi Venäjän vallankumouksen puhkeaminen suurta helpotusta, mutta heidän Puolan politiikalleen oli Venäjän väliaikaisen hallituksen julistus erittäin ikävä yllätys. Nythän puolalaiset varmaan havaitsisivat, ettei heillä enää ollut mitään voitettavana yhtymisestä Saksaan ja Itävaltaan. Kun mikään vaara ei enää uhannut heitä Venäjän taholta, oli heillä täysi syy toivoa voittoa Venäjän liittolaisille lännessä, voittoa, joka tekisi mahdolliseksi uuden Venäjän lupauksen täyttämisen ja koko Puolan kansakunnan yhtymisen jälleen itsenäisen valtion puitteissa. Itsenäinen Puola tulisi kipeästi tarvitsemaan omia aseellisia puolustusvoimia, mutta nyt se vielä vähemmän kuin koskaan ennen saattoi olla mukana luomassa armeijaa, joka merkitsi vain keskusvaltojen sotavoimien vahvistumista. -Tuollaista armeijaa ei enää tarvittu puolustukseksi Venäjää vastaan; se olisi vain esteenä Puolan riippumattomuuden toteuttamisessa ja saattaisi sen kansan huonoon valoon Venäjän ja länsivaltain silmissä. Jokseenkin tällä tavoin varmaan laskelmoi Pilsudski ja hänen kanssaan kaikki kaukonäköiset puolalaiset. Valitettavasti — tai onneksi, jos ajattelemme Venäjän myöhempiä tapauksia — ei Venäjän väliaikaisella hallituksella ollut mitään voimia tukemassa sen Puolalle antamia, jaloja lupauksia. Kerenskin hyökkäysliike kesällä 1917 päättyi murheelliseen sortumiseen ja uusiin aluemenetyksiin. Länsivaltain voitto oli vielä etäällä, vaikka Yhdysvaltain sodanjulistus korvasikin heille heidän Venäjältä saamansa avun menetyksen. Valtavan voimainmittelyn lopputulos oli vielä tietymätön. Näin ollen ei puolalaisilla — siltä tuntui — ollut muuta neuvoa kuin jäädä odottamaan ja koettaa niin hyvin kuin mahdollista tulla toimeen kovakouraisten saksalaisten ja itävaltalaisten hallitsijainsa kanssa. Mutta Pilsudskin aktivismille se ei riittänyt. Hänen P.O.W:nsä jatkoi kaksin verroin tarmokkaana maanalaista kiihotustyötään. Sen tuloksen saattoi ulospäinkin havaita saksalais-puolalaisen värväystyön kokonaan epäonnistuessa. Väliaikaisessa valtioneuvostossa Pilsudski vaikutti yllyttävänä ja hyökkäävänä voimana. Huhtikuun 6 päivänä 1917 todettiin eräässä päätöslauselmassa, "että koko maassa oli vakiintunut vakaumus, ettei mikään ollut muuttunut Puolassa marraskuun 5 päivän julistuksen jälkeen ja ettei valtioneuvosto pystynyt toteuttamaan odotettuja uudistuksia. Luottamus, jota Puolan korkein valtiollinen elin aluksi oli nauttinut oli järkkynyt." Keskusvallat eivät kuitenkaan olleet halukkaita tekemään myönnytyksiä, ei ainakaan sotilaskysymyksessä. Huhtikuun 10 päivänä määräsi keisari Karl puolalaiset apujoukot (legionat) Varsovan saksalaisen kenraalikuvernöörin käytettäväksi. Kenraali von Beselerin päiväkäskyssä samana päivänä mainittiin, että legionat muodostavat "sen Puolan armeijan perustan, joka viipymättä on koottava". Kysymys uskollisuuden valasta, jonka legionalaiset nyt pakosta joutuivat vannomaan, muodostui sen jälkeen pahaksi kiistanaiheeksi. Huhtikuun 23 päivänä sai Pilsudski valtioneuvoston kieltäytymään kutsumasta kansaa aseihin, mutta kun hän toukokuun 1 päivänä ehdotti, että valtioneuvosto kokonaisuudessaan jättäisi erohakemuksensa, ei hän saanut enemmistöä puolelleen. Poliittinen asema Varsovassa kävi tällä välin yhä sekavammaksi. Jo toimivien puolueiden lisäksi tuli vielä kreivi Adam Ronikierin perustama "Kansallinen keskustapuolue", joka tahtoi saada aikaan perustuslaillisen kuningasvallan Puolassa ja joka "odottamatta sodan päättymistä tahtoi jatkaa Puolan valtakunnan luomista", tarpeen vaatiessa täydessä yhteisymmärryksessä saksalaisten kanssa. Myös tämä saksalaisystävällisen aktivismin uusi muoto oli Pilsudskin mielestä Puolan rajoittamattoman itsenäisyyden vaatimuksen kavaltamista. Lähestyi hetki, jolloin hän ei enää kauempaa voinut olla mukana. Hänen asenteensa saksalaisia kohtaan kävi yhä kestämättömämmäksi ja asiaa pahensi vielä muuan merkillinen mielenosoitus Pietarissa. Venäjän armeijan 500 000 puolalaisen sotilaan 466 edustajaa kokoontuivat kesäkuun 7 päivänä kokoukseen keisarihovin entiseen musiikkisaliin. Tsaarin kuvan asemesta oli salin seinässä Puolan valkoinen kotka ja sen lisäksi kaikkien Puolan maakuntain vaakunakilvet. Kokous juhli haltioituneesti Pilsudskia Puolan kansallissankarina ja valitsi hänet yksimielisesti kongressin kunniapuheenjohtajaksi. Voimme kuvitella, miten tämä mielenosoitus Varsovassa ja Berliinissä tulkittiin osoitukseksi Pilsudskin kavallusaikeista. Pilsudski teki päätöksensä. Heinäkuun 2 päivänä hän luopui virastaan valtioneuvostossa. Perustelussaan hän toisti saman, minkä jo monta kertaa oli sanonut sotilaskysymyksestä. Ensin oli Puolan legionat yritetty yhdistää Itävallan armeijaan. Nyt ne oli alistettu saksalaisten käskynalaisuuteen. Ratkaisuvalta puolalaisiin sotilaihin oli aina ollut vieraiden käsissä. Tuloksena oli vain nimellisesti puolalainen armeijakunta, joka eilen oli itävaltalainen ja tänään saksalainen. Tuollaisin menetelmin eivät keskusvallat ikänä onnistuisi kokoamaan todellista Puolan armeijaa. Hän, Pilsudski, ei enää kauempaa voinut valtioneuvoston jäsenenä katsella syrjästä tätä kansansa ja Puolan legionain oikeudenmukaisten vaatimusten sivuuttamista. Vuotta aikaisemmin oli Pilsudskin ero prikaatinkomentajan toimesta saanut Itävallan sotilasviranomaiset tekemään myönnytyksiä. Mutta saksalaiset olivat toista maata. He panivat kovan kovaa vastaan. Seuraavana päivänä Pilsudskin erottua valtioneuvostosta kaavoiteltiin lopullisesti vala, joka kaikkien Kongressi-Puolan sotilaista ja upseereista koottujen legionarykmenttien oli vannottava ja samoin kaikkien uuden armeijan alokkaiden. Siinä he sitoutuivat "uskollisuuteen Saksan ja Itävalta-Unkarin armeijoita kohtaan". Valtioneuvosto ei enää uskaltanut tehdä mitään vastarintaa, vaan määräsi, että vala oli vannottava. Pilsudski on myöhemmin tunnustanut, että hän silloin aikoi ensin panna väkivallan väkivaltaa vastaan ja miehineen miehittää Demblinin linnoituksen Veikselin varrella. Hän luopui kuitenkin niin tyhmänrohkeasta aikeesta ja antoi legionalaisilleen salaisen määräyksen kieltäen heitä vannomasta valaa ja käskien heidän vastarinnatta alistua seurauksiin. "Olen sotilas, ymmärrän teitä ja minun on vaikea antaa teille tätä määräystä", hän sanoi eräälle rykmenttien lähetystölle, joka kävi häntä tapaamassa Varsovassa. "Mutta koska olette voineet lähteä taistelukentille kuolemaan isänmaanne puolesta, on teidän nyt voitava mennä vankilaan sen puolesta." Tälläkin kertaa kuten aina noudattivat legionat hänen ohjeitaan. Heinäkuun 9 päivänä, jolloin vala saneltiin, kieltäytyi 5 200 niistä 6 000 legionalaisesta, jotka olivat kotoisin Venäjän Puolasta, vannomasta valaa. Saksalaiset joukot riisuivat heidät heti aseista ja heidät sijoitettiin upseereineen vankileiriin. 800, jotka vannoivat valan, yhdistettiin "Puolan puolustusvoimiin", joita yhä edelleen itsepintaisesti pyrittiin kokoamaan. Tuloksena oli täydellinen fiasko. Kokoon saatiin vain 1,373 vapaaehtoista alokasta. Galizian 8000 legionalaisesta kieltäytyi 3 000 palvelemasta uuden Puolan armeijan muodostelmissa. Heidät siirrettiin itävaltalaisiin rykmentteihin Italian rintamalle. Muut 5 000 käytettiin "puolalaisen apujoukon" uudelleen järjestämiseksi ja lähetettiin Bukovinan rintamalle. Pilsudski piti legionalaistensa horjumattomuutta Puolan itsenäisyyden ajatuksen voittona. Sanomassa, joka hänen salateitse onnistui toimittaa heille, hän kirjoitti: "Olen ylpeä nähdessäni, että puolalainen sotilas tässä viimeisessä vaiheessa on osannut omasta aloitteestaan ottaa ainoan asenteen, mikä vastaa kansallista omanarvon tuntoa." Mutta saksalaisystävälliset aktivistipiirit olivat katkeroituneita. "Pilsudski on ainoa syyllinen", kirjoitti sanomalehti "Glos", ja Studnicki vaati sanomalehdessään "Goniec" hänen asettamistaan sotaoikeuden eteen. Eräässä puheessa, jonka Pilsudski piti vuonna 1922, hän on avoimesti tunnustanut suunnitelleensa silloin matkaa Venäjälle. Hän oli jo tehnyt matkasuunnitelmansa, mutta hänen kunniantuntonsa johtajana sai hänet kuitenkin jäämään Puolaan. Kaikkien mahdollisuuksien varalta hän luovutti taistelujärjestö P.O.W:n johdon uskolliselle ystävälleen eversti Rydz-Smiglylle. Ei mitään tinkimistä vastustajien kanssa! Pilsudski kirjoitti kenraali von Beselerille ja pyysi kunniaa saada jakaa toveriensa — legionalaisten — kanssa heidän vankeutensa. Kauan hänen ei tarvinnut sitä odottaa. Heinäkuun 21 päivänä 1917 istuivat Pilsudski, Sosnkowski ja Sliwinski Sokolnickin kotona bridge'iä pelaten. Pilsudski, kertoo Sokolnicki, kohotti hymyillen katseensa korteista ja sanoi: "Minun on hankittava varoja tullakseni toimeen kaksitoista kuukautta. Tuona aikana en voi mitään tehdä... Mikäli minua ei vangita ja siten vapauteta kaikista huolista. Tänään saksalaiset ovat liian heikkoja uskaltaakseen ammuttaa minut. He varmaan eristävät minut kotimaahansa. Mutta heidän keskitysleiristään palaan diktaattorina." Pilsudski palasi kotiinsa korttia pelaamasta ja laskeutui levolle. 22 päivänä kello 4 aamulla pysähtyi sotilasauto hänen asuntonsa ulkopuolelle. Kaksi saksalaista upseeria nousi siitä, soitti ovikelloa ja pääsi sisään. He esittivät vangitsemiskäskyn ja pyysivät kohteliaasti "herra komentajaa" istuutumaan autoon. Lujaa vauhtia se vyöryi tiehensä ja pysähtyi jykevän rakennuksen eteen, jonka Pilsudski entisistä ajoista tunsi liiankin hyvin Varsovan linnaksi. Seuraavana päivänä hänet vietiin rautatieasemalle entisen esikuntapäällikkönsä, eversti Sosnkowskin kanssa, joka myös oli pidätetty. Heidät oli määrä toimittaa eristysvankeuteen jonnekin Saksaan. "Pilsudskin vangitseminen", sanottiin Wolffin toimiston tiedonannossa, "lopettaa hänen juonittelunsa, jotka vakavasti uhkasivat Puolan kuningaskunnan lujittamista". — "Deutsche Warschauer Zeitung", sama sanomalehti, joka kahdeksan kuukautta aikaisemmin niin lämpimästi oli ylistänyt "suurta puolalaista isänmaanystävää", kirjoitti heinäkuun 22 päivänä: "Lakaten taistelemasta Venäjää vastaan on Pilsudski politiikassaan ottanut vihamielisen asenteen keskusvaltoja kohtaan. P.O.W. ei ole epäröinyt saattaa kovia kokenutta maata vallankumoukselliselle kiihoitukselle alttiiksi." Kenraali von Beseler koetti Puolan valtioneuvostossa perustella ankaraa toimenpidettään. Muuan hänen päätodistuksiaan oli se, että Pilsudski "valittuna Venäjän puolella taistelleiden puolalaisten armeijain johtajaksi ei ollut julkisesti esittänyt vastalausetta tämän nimityksen johdosta, mikä sai olettamaan hänen suunnittelevan matkaa Venäjälle asettuakseen näiden joukkojen johtoon". Saksalaisten kannalta oli Pilsudskin vangitseminen epäilemättä täysin aiheellinen. Vähän aikaisemmin hän oli lausunut Lipinskille: "Katsokaahan, sota päättyy pian. Saksalaiset ja itävaltalaiset eivät voita; meidän on siis jäätävä odottamaan ja oltava kärsivällisiä. Meidän on varattava kaikki sotilaalliset voimat P.O.W:lle emmekä saa käyttää legionia, vaan ne on säästettävä sodan loppuun. Lopun tultua sukeltaudutte te, legionalaiset ja P.O.W., maan alta ja karkaatte heidän kimppuunsa." Saksassa Pilsudskia kuljetettiin linnoituksesta toiseen — Weichselmündeen, Spandauhin, Weseliin — hänet erotettiin Sosnkowskista ja teljettiin syyskuussa Magdeburgin linnoitukseen. Kolmannen kerran myrskyisen elämänsä aikana hän istui nyt poliittisena vankina lukkojen ja telkien takana. Kuulkaamme, mitä hän itse kertoo tästä kolmannesta ja viimeisestä vankeusajastaan: "Magdeburgissa minut suureksi hämmästyksekseni äkkiä korotettiin kenraalin arvoon ja tämän vuoksi minua kohdeltiin asianmukaisen kunnioittavasti. Asuntonani oli vanhassa linnoituksessa tai paremminkin sen nurkkauksessa rakennus, jonka huvittava nimi oli 'Sommeroffiziersarreststube', kuten saatoin vakuuttautua lukiessani koppien tauluiksi kehystettyjä järjestyssääntöjä. Ilmeisesti tämä tarkoitti, että Magdeburgin varuskunnan upseerien oli tässä rakennuksessa suoritettava arestirangaistuksensa erilaisista kolttosistaan. Samalla nimitys osoitti, ettei taloa talvisaikaan käytetty tähän tarkoitukseen. Nyt sain istua teljettynä sinne koko talven 1917—18, seikka, josta en kuitenkaan sanottavasti soimaa saksalaisia. Tosin siellä oli toisinaan aika kylmä, mutta on myönnettävä, että tätä epäkohtaa koetettiin korjata, usein vieläpä innokkaastikin. Minun täytyy olettaa, että syynä tämän paikan valitsemiseen oli se, että siellä oli helpointa toteuttaa korkeammalta taholta tulleet ankarat määräykset: minun täydellinen eristämiseni muusta maailmasta. "Muuten asuin varsin mukavasti. Ensimmäisessä kerroksessa oli kolme koppia käytettävänäni: makuuhuone, jonkinlainen vastaanottohuone, mikä tuntui varsin naurettavalta minun asemassani, ja ruokasali. Kaikki kolme huonetta olivat auki koko päivän ja pienen puutarhan puolella, jossa kasvoi muutamia hedelmäpuita ja pensaita. Puutarhan takana kohosi entisen linnoituksen suuri, nurmettunut multavalli huomattavasti taloa korkeampana. Pohjakerroksen kopeissa asuivat minua vartioivat aliupseerit ja käskyläiset, joita järjestelmällisesti vaihdettiin tietyin väliajoin. Puutarhassa seisoi aina aseellinen vartiomies. Korkea ja jykevä lauta-aita erotti puutarhan muusta maailmasta, s.o. linnoituksen laajasta pihasta. Tähän ulkomaailmaan johti pieni portti, jonka takana seisoi vartiossa toinen linnoituksen vartiostosta sinne määrätty sotilas. Ikään kuin jonkinlaiseksi lohdutukseksi ja kunnianosoitukseksi ilmoitettiin minulle heti, että muuan belgialainen kenraali, joka oli ollut Liege'in linnoituksen komentajana ja haavoittunut sitä puolustaessaan (urhoollinen kenraali Léman), oli kauan aikaa ollut eristettynä juuri tässä rakennuksessa. "Aluksi sain joka päivä kävellä kolme tuntia puutarhassa. Myöhemmin minulle ei tässä suhteessa enää annettu mitään määräyksiä ja yläkerrasta puutarhaan johtava ovi oli avoinna koko päivän hämärään asti. Tällaisten olosuhteiden vallitessa vietin melkein kokonaisen vuoden aivan yksin. Vasta elokuussa 1918 sain toverin vankilakurjuuteeni — kenraali Sosnkowskin — ja hänen seurassaan asuin aina vapautumiseeni asti marraskuussa 1918. "Ilmeisesti olen kuin luotu vankilaelämää varten. Yksinäisyyden kestän helposti tuntematta muiden tavoin sen koko painoa ja ajatustyön avulla osaan lieventää vankilaelämän ahdistavinta puolta: kaipausta. Ei nimittäin ole epäilystäkään siitä, että vapauden kaipaus rajoittamattoman liikkumisvapauden jälkeen vaikuttaa ahdistavasti jokaiseen vankiin, kaipaus tilaan, jossa ei ole niitä lukuisia kieltoja ja rajoituksia, jotka tuomitsevat ihmisen loppumattomina laahustavien päivien yksitoikkoisuuteen. Päivien, jotka aina vietetään samalla tavoin, aina samoin ehdoin. Tunnontarkasti eristetylle ihmiselle, jollainen olin Magdeburgissa, ilman mitään yhteyttä maailmaan, käy elämä melkein sietämättömäksi taakaksi. Minulle sen olisi luullut käyvän sitäkin vaikeammaksi, koska minut oli temmattu pois vaihtelevasta ja jokapäiväisten uusien vaikutelmien rikastuttamasta elämästä. Olinhan elänyt soturin elämää, jossa ihmisen hermot tottuvat alinomaiseen liikkeeseen ja oman olemuksen jokapäiväiseen muuttumiseen aina uudistuvaksi taisteluvälineeksi, joka aina uudelleen toimii uusin tahdonponnistuksin, uusin jännitystiloin hermoissa, mielessä ja sydämessä. "Näin ollen tarjosi siis vankilan hiljaisuus ja päivien tavaton, sanokaamme saksalainen, yksitoikkoisuus erinomaisen maaperän usein kuluttavaksi käyvälle kaipaukselleni kirjavaan, liikkuvaan soturielämään. Täydellisesti eristettynähän en saanut edes tietää, miten oli käynyt virkaveljilleni ja ystävilleni, joiden kanssa olin veljeytynyt I. legionaprikaatin raskaiden ja kovien, mutta silti harvinaisen virkistävien taisteluvaiheiden aikana. Pitkien, yksinäisten kävelyjeni aikana pienessä puutarhassa sukeltautui mieleeni usein viimeisimpien elämysteni loistavia ja eloisan rakkaita muistoja. Erämaan kangastuksien lailla ne vangitsivat ja lumosivat mieleni loihtiessaan esiin ystävieni rakkaat kasvot ja luullessani melkein kuulevani heidän naurunsa tykkien jyristessä ja kiväärien rätistessä sotaista lauluaan." Pilsudski kertoo sitten, miten hän voittaakseen painostavan kaipauksensa päätti ryhtyä kirjoittamaan muistiin muistojaan legionain ensimmäisistä taisteluista, miten hän hankki itselleen paperia ja kynän tekosyynään valituskirjelmän laatiminen saksalaisille viranomaisille, miten työ keskeytyi Sosnkowskin saapuessa ja miten vapautumisen hetki vihdoin koitti. Hänen lähtönsä Magdeburgin linnoituksesta tapahtui niin kiireesti, että käsikirjoitus unohtui sinne. Myöhemmin saksalaiset viranomaiset palauttivat sen, mutta lähettivät sen erehdyksessä kenraali Sosnkowskille, kunnes Pilsudski lopulta sai sen käsiinsä. Jonkin verran muokattuina ja täydennettyinä nämä kuvaukset elämästä rintamalla sisältyvät hänen koottuihin teoksiinsa nimellä "Ensimmäiset taisteluni". Esipuhe, josta olemme lainanneet maalailevan kuvauksen vankilaelämästä Magdeburgissa, on päivätty helmikuun 7 p:nä 1925. Turhaan etsimme vihjettä siitä, mitä poliitikko Pilsudski ajatteli ja tunsi kävellessään tuntikausia edestakaisin puutarhassa tai maatessaan unettomana ja menneisyyttä mietiskellen. Ja kuitenkin hän varmaan siihen aikaan useinkin kyseli itseltään, oliko hänen politiikkansa kuluneina sotavuosina ollut oikea. Mikäli epäilys silloin valtasi hänet, se hälveni varmaan kokonaan, kun hän sai takaisin vapautensa neljätoista kuukautta kestäneen eristyksen jälkeen. Silloin hän saattoi todeta, että maailmanpolitiikka ja asema Puolassa oli tänä aikana kehittynyt tavalla, joka osoitti hänen laskelmiensa osuneen suoraan naulankantaan. Suursodan viimeisen ratkaisevan vuoden aikana jatkoivat saksalais-itävaltalaiset valtausviranomaiset Puolassa yhä menestyksettömämmin taisteluaan yhä kasvavaa puolalaiskansallista vastarintaa vastaan. Elokuun 25 p:nä 1917 erosi väliaikainen valtioneuvosto ja sen sijaan tuli lokakuun 14 p:nä "hallitusneuvosto", joka marraskuun 26 p:nä valitsi Puolan kuningaskunnan ensimmäisen hallituksen, jonka pääministerinä oli Johan Kucharzewski, ja helmikuun 6 p:nä 1918 esitti lain kansanedustukseksi, jona olisi "valtioneuvosto" ja siinä 110 jäsentä, näistä 55 kansan valitsemaa. Mutta mitkään myönnytykset valtausviranomaisten taholta eivät voineet lepyttää yhä vihamielisemmäksi käyvää yleistä mielipidettä. Kun keskusvallat helmikuun 9 päivänä rauhansopimuksessa Ukrainan kanssa luovuttivat Chelmin kuvernementin Ukrainan kansantasavallalle, herätti se tavatonta katkeruutta Puolassa. Kucharzewskin hallitus erosi, hallitusneuvosto esitti vastalauseensa ja selitti, että se "vastaisuudessa aikoi pitää vain Puolan kansakuntaa valtansa lähteenä ja tukena". Toinen hallitus seurasi nyt toistaan voimatta ratkaista auttamatonta ristiriitaa Puolan kansallisen tahdon ja saksalaisitävaltalaisen suurvaltaitsekkyyden välillä. Vielä pysyi kuitenkin keskusvaltojen valta maassa järkkymättömänä. Ainoa valtatekijä, joka voitiin asettaa sen vastapainoksi, oli salainen järjestö P.O.W., jonka Pilsudski oli perustanut ja joka kiihtyvää vauhtia jatkoi salassa kapinavalmistelujaan. Se esiintyi yhä enemmän Puolan todellisena hallituksena ja asettui yhteyteen ympärysvaltojen ja ulkomailla asuvien puolalaisten kansallisdemokraattien kanssa. Keväällä 1918 lähetti P.O.W:n johtaja Rydz-Smigly lähetystön Moskovaan saadakseen yhteyden Ranskan sotilaslähetyskunnan kanssa. Itse hän matkusti Kiovaan ja Jassyyn ja neuvotteli siellä ympärysvaltain edustajien kanssa. Hän perusti toiveensa Venäjällä oleviin puolalaisiin. Laskujen mukaan oli 700 000 puolalaista palvellut Venäjän armeijassa sotilaina ja 20 000 upseereina, joista 119 oli kenraaleja. Vallankumouksen jälkeen nämä olivat alkaneet järjestäytyä omiksi rykmenteikseen. Näistä muodostelmista merkittävintä komensi kenraali Dowbor-Musnicki. Kerenski suosi aluksi puolalaisia osastoja, mutta alkoi sittemmin tuntea epäluuloa ja yritti tukahduttaa ne. Vielä vaikeammaksi kävi niiden asema bolshevikkikumouksen jälkeen. Punaisen armeijan ylipäällikkö Krylenko vihasi niitä kapitalististen ympärysvaltain liittolaisina. Tällä tavoin ne joutuivat kahden tulen väliin, toiselta puolen bolshevikkien ja toiselta puolen saksalaisten. Toukokuussa 1918 riisuivat saksalaiset joukot aseista Dowbor-Musnickin joukot, 20 000 miestä, Bobruiskissa, Minskistä kaakkoon. Osan hänen sotilaistaan onnistui päästä pakoon ja myöhemmin yhtyä englantilaiseen retkikuntaan Jäämeren rannikolla. Toisia puolalaisia rykmenttejä muodostettiin Siperiassa, jossa ne Koltshakin johdolla taistelivat punaisia vastaan, sekä Volgan ja Mustan meren rannoilla. Mutta paljon apua eivät puolalaiset kapinalliset kotimaassa voineet odottaa myötämielisiltä maanmiehiltään idässä, niin kauan kuin saksalais-itävaltalainen rintama oli muurina heidän välissään. Kerran tämä muuri ylitettiin, ei kuitenkaan idästä länteen, vaan päinvastoin. Mainitsimme jo, että puolalainen apujoukko, joka muodostettiin legionain jäännöksistä, sijoitettiin Bukovinaan. Suuttuneena Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista meni kenraalimajuri Haller helmikuussa 1918 rintaman poikki Ukrainaan mukanaan 1,500 miestä. Saksalaiset olivat juuri asettuneet sinne Ukrainan tasavallan kutsuttua heidät avuksi bolshevikkeja vastaan. P.O.W:n lähettiläät järjestivät sissisodan saksalaisia miehitysjoukkoja vastaan, repivät rautatiekiskoja, katkaisivat lennätinjohtoja ja järjestivät väijytyksiä saksalaisille osastoille, jotka liikkuivat takavarikoimassa viljaa vastahakoisilta talonpojilta. Hallerin joukkoon liittyi Venäjän entisen armeijan puolalaisia sotilaita. Mutta saksalaiset pääsivät pian aseman herroiksi. Toukokuussa he hyökkäsivät Hallerin joukkojen kimppuun Kaniowissa, Kiovasta kaakkoon, ja onnistuivat verisen taistelun jälkeen riisumaan aseista tai hajoittamaan ne. Haller itse pääsi pakoon pohjoiseen ja tavoitti Arkangelskin mukanaan osa miehistöstään. Sieltä hän vei joukkonsa meritse Ranskaan ja sai johdettavakseen "Ranskan puolalaisen armeijan", joka oli muodostettu Amerikasta ja muista maista saapuneista vapaaehtoisista ja sai tällä tavoin tervetulleita lisävoimia. Se taisteli sittemmin urheasti marsalkka Fochin johdolla hänen suuren kesä- ja syyshyökkäyksensä aikana. Kaikki nämä epäämättömät todistukset puolalaisten myötämielisestä suhtautumisesta ympärysvaltoihin vaikuttivat voimakkaasti heidän edukseen liittoutuneitten parissa. Poliittinen johto oli Puolan kansallistoimikunnan hallussa, jonka elokuussa 1917 oli muodostanut Pariisissa Roman Dmowski kansallisdemokraatteineen. Mitä suurin merkitys oli propagandalla, jota Amerikassa harjoitti maailmankuulu pianisti ja lämmin isänmaanystävä Ignacy Paderewski. Suureksi osaksi sen vaikutuksesta lausui presidentti Wilson kuuluisien neljäntoista pykälänsä kolmannessatoista pykälässä, että oli luotava riippumaton valtakunta kaikista niistä maa-alueista, joiden asukkaiden enemmistö oli puolalainen, ja että tämän valtakunnan oli saatava vapaa ja varma pääsy merelle. Sama pykälä otettiin sitten Versailles'n selityksen johdosta kesäkuun 3 p:nä 1918 ympärysvaltain rauhanohjelmaan. Tämä voitiin tehdä poliittisitta arveluitta Venäjän väliaikaisen hallituksen julistuksen jälkeen maaliskuun 30 p:nä 1917 ja etenkin Venäjän maaliskuun 3 p:nä 1918 ratkaisevasti hyljättyä liittolaisensa bolshevikkihallituksen tehdessä rauhan keskusvaltojen kanssa. Kun syksyn 1918 alussa kävi ilmeiseksi, että keskusvaltojen tappio oli lähellä, pääsi itsenäisyysliike Puolassa yhä paremmin vauhtiin. Varsovan hallitusneuvosto julisti lokakuun 7 p:nä Puolan itsenäiseksi "käsittäen kaikki puolalaiset alueet". Laitoksena, joka oli työskennellyt yhdessä saksalaisten kanssa, ei hallitusneuvostolla kuitenkaan ollut paljonkaan arvovaltaa kansan keskuudessa. Vasemmistopuolueet taistelivat ankarasti sitä vastaan ja sen yritys muodostaa kansallinen hallitus epäonnistui. Johto ei enää ollut sen käsissä. Jo keväällä 1918 olivat itsenäisyysmiehet tehneet tulevan kapinan suunnitelman. Sen oli alettava etelässä alueilla, jotka olivat itävaltalaisten hallussa. Muukalaisvallan sorruttua siellä oli puolalaisten joukkojen marssittava sieltä Varsovaa kohden saksalaisia karkoittamaan. Suunnitelman ensimmäinen osa suoritettiin Itävalta-Unkarin sotilasmahdin luhistumisen jälkeen ja keisari Karlin julistettua lokakuun 16 p:nä Itävallan muuttuvan vapaiden kansallisvaltioiden muodostamaksi liittovaltioksi. Lokakuun 30 p:nä ilmestyi Galiziaan äkkiä kuin maasta polkien sotilasmuodostelmia. Ne olivat Pilsudskin entisiä sotilaita. Entisten legionaupseerien johtamina puolalaiset riisuivat aseista masentuneet itävaltalaiset joukot ja miehittivät hallitusrakennukset. Hallitusvallan otti haltuunsa Krakovassa muodostettu "järjestelyvaliokunta". Samalla tavoin kävi Kongressi-Puolan miehitysalueen itävaltalaisessa osassa. Lublinissa muodosti sosialistijohtaja Daszynski sosialistihallituksen. Mutta miten kävisi ohjelman toisen osan, marssin Varsovaa kohden? Saksalaisvalta oli siellä vielä marraskuun alussa näennäisesti lujasti juurtuneena. Kenraalikuvernööri von Beseler yritti vielä viime hetkessä voittaa puolalaiset puolelleen. Hän auttoi hallitusneuvostoa muodostamaan heikosta puolalaisosastosta, Puolan puolustusvoimasta, joka oli hänen päällikkyytensä alainen, kansallisarmeijan. Se tapahtui kuitenkin liian myöhään. Valta oli jo liukunut hallitusneuvoston käsistä ja siirtynyt salaiselle hallitukselle, P.O.W:lle. Kävi, niinkuin Pilsudski oli sanonut Lipinskille: sotilasjärjestön aseelliset joukot, tuhannet päättäväiset miehet, "sukelsivat esiin maan alta" valmiina "karkaamaan saksalaisten kimppuun". Oliko heillä riittävästi voimia voidakseen tehdä sen? Varmasti ei, jos vain vastustajat tahtoivat ja voivat käyttää ylivoimaansa. Mutta Saksan aikoinaan niin peloittavan armeijan moraalinen voima oli murtunut. Tuskin oli vallankumous puhjennut Saksassa, kun se jo tuulennopeasti levisi itään miehitettyjen maiden joukko-osastoihin. Sotilasneuvostoja muodostettiin, kuri alkoi arveluttavasti höltyä ja siellä täällä Puolassa antoivat saksalaiset osastot vastarinnatta puolalaisten vapaajoukkojen riisua ne aseista. Sotilailla oli ilmeisesti vain yksi ainoa toive: päästä matkustamaan kotiin. Saksan miehitysarmeija oli kuitenkin yhä otettava laskelmissa huomioon vaarallisena valtatekijänä. Ja vaikka se saataisiinkin sovussa vetäytymään pois, seuraisivat sen jäljessä Venäjän bolshevikkien punaiset laumat, se tiedettiin liiankin hyvin. Tiedettiin myös, että Leninin kannattajat Puolan työläisten joukossa vain odottivat sopivaa hetkeä voidakseen kohottaa yhteiskunnallisen vallankumouksen lipun. Vaadittiin kaikkien isänmaallisten voimain yksimielistä yhteistyötä uhkaavien vaarojen torjumiseksi, mutta yksimielisyyden ja järjestyksen laita oli huonosti. Puolueet kiistelivät vallasta, Krakovan ja Lublinin hallitukset toimivat omin päin, Itä-Galizian ruteenit olivat eronneet valtakunnasta, eri seuduilla Puolassa muodostui mielikuvituksellisia, paikallisia pienoistasavaltoja, kuten esimerkiksi "Tarnobrzegin tasavalta" johtajinaan pappi Okon ja kansanedustaja Dabal. Puola oli hajoamaisillaan. Missä oli mies, joka saisi kootuksi voimat ja saattaisi järjestyksen ja selvyyden tähän lohduttomaan kaaokseen? Magdeburgiin eristettynä oli Josef Pilsudskilla vain hämärä aavistus siitä, mitä hänen kotimaassaan tapahtui. Uutisia hän sai ulkomaailmasta vain "Magdeburger Zeitungin" laihojen ja tarkoitusperäisten uutisten välityksellä ja niissä oli vain harvoin mitään Puolasta. "Ensimmäisen tiedon", sanoi Pilsudski eräässä esitelmässään joitakin vuosia myöhemmin, "sain pari viikkoa ennen vapautumistani, kun muuan aliupseeri joko myötätunnosta minua kohtaan tai ilkeyksissään pani käteeni saksalaisen viikkolehden, jossa suureksi ihmeekseni näin oman kuvani ja sen allekirjoituksena 'Puolan sotaministeri'. Kuvaan liittyvästä lyhyestä uutisesta havaitsin, että kysymyksessä oli jokin Swierzynskin hallitus, jollaisen olemassaolosta Puolassa sain tällä tavoin tietää ensimmäisen kerran. Kuuluin siihen niin sanoakseni sotaministerinä — ja olin Magdeburgissa. Muistan, miten nauroin yhdessä vankeustoverini kenraali Sosnkowskin kanssa ja miten laskimme leikkiä tuosta Puolalle niin vertauskuvallisesta tosiseikasta, että maan sotaministeri istui telkien takana eräässä linnoituksessa." Uutinen tuossa saksalaisessa viikkolehdessä — "Die Woche" — ei ollut mitään huhua vaan vakavaa totta. Mainitsimme jo, että Varsovan hallitusneuvosto näihin aikoihin yritti muodostaa kansallishallitusta ja ettei se onnistunut. Hallitusneuvosto kääntyi tällöin "passivistien" puoleen ja antoi lokakuun 21 p:nä Swierzynskin, "Puolueiden poliittisen kerhon" puheenjohtajan, tehtäväksi uuden hallituksen muodostamisen. Hän teki sen seuraavana päivänä ja varasi sotaministerin salkun — Pilsudskille. Ulkoministeri, kansallisdemokraatti Glabinski, pyysi tällöin Saksan valtakunnankansleria, Badenin prinssi Maxia, päästämään Pilsudskin vapaalle jalalle. Kansleri vastasi lokakuun 31 p:nä tahtovansa tehdä sen, jos vain taattaisiin, että Pilsudski "vastaisuudessa luopuisi saksalaisvastaisesta politiikastaan". Tuollaista takuuta olivat saksalaiset jo aikaisemmin yrittäneet hankkia. Eräänä päivänä syyskuun lopussa saivat Pilsudski ja Sosnkowski odottamattoman vieraan. Vuonna 1915 he olivat Volhyniassa tehneet tuttavuutta komean saksalaisen ratsuväenupseerin, kreivi Harry Kesslerin, kanssa, jonka sanotaan olevan keisari Wilhelmin avioton poika. Nyt Kessler tuli tapaamaan Pilsudskia uudistaakseen tuttavuuden, kuten hän sanoi. Hänellä oli mukanaan muutamia pulloja hyvää viiniä, hanhenmaksapasteijaa ja hedelmiä. Keskustelun kuluessa hän antoi Pilsudskin ymmärtää, että Saksan hallitus oli valmis vapauttamaan hänet, mutta vaati häneltä sitoumusta, 1:0 ettei hän koskaan taistelisi Saksaa vastaan ja 2:0 että hän luopuisi vaatimasta Pommerelleniä ja Ylä-Schlesiaa. _"Non possumus"_, vastasi Pilsudski. "Olen vankinne enkä voi sitoutua mihinkään." Kesslerin käynti ja hänen tekemänsä ehdotukset olivat selvänä osoituksena Saksan ahdingosta. Näköalat valkenivat, Puolalle avautui mahdollisuuksia, mutta miten niitä voitaisiin käyttää? "Puola", sanoi Pilsudski eräänä päivänä Sosnkowskille, "Puola, joka sijaitsee keskellä sodan heikentämiä valtioita, joutuu elämään muutamia vuosia historiaansa erikoisasemassa. Nuori Puolan valtakunta voi käyttää mahdollisuuttaan hyväkseen. Siitä voi tulla järjestyksen ja turvallisuuden edustaja Itä-Eurooppaan ja se voi kohota suurvallan arvoon. Mutta kaikki tämä voi tapahtua vain sillä nimenomaisella ehdolla, että se harjoittaa varovaista politiikkaa ja välttää pahoja yhteentörmäyksiä niin paljon kuin mahdollista. Meidän on saatava poistetuksi kaikki, mikä voi vitkastuttaa sisäistä lujittumistamme." — Se politiikka, jota Pilsudski todellisuudessa valtionhoitajana joutui toteuttamaan, ei paljonkaan vastannut kaikkea tätä, mitä hän vankilaelämän rauhassa oli suunnitellut. Se ei tosiaankaan ollut politiikkaa, josta olisi puuttunut "pahoja yhteentörmäyksiä". Kaikki tämä oli tulevaisuuden näköalaa, mutta lähin tehtävä oli — Puolan vapauttaminen. Tuntikausia taivalsi Pilsudski ystävänsä kanssa levottomasti edestakaisin puutarhassa. Hänen ajatuksensa risteilivät enimmäkseen armeijan ympärillä, tuon Puolan armeijan, jonka luomisen hän oli aloittanut, mutta joka vielä ei ollut läheskään valmis. Hän järjesti sen pienimpiä yksityiskohtia myöten, puhui sen vahvuudesta ja miesluvusta, sen harjoituksista ja varusteista, ja määräsi etukäteen, mihin osiin maata eri rykmentit oli sijoitettava. Sosnkowski katseli ihmetellen tätä merkillistä miestä, hänen riippuvia, karheita viiksiään ja onttoja poskia, jotka vankilaelämä oli tehnyt vielä ontommiksi. Siinä hän käveli kulunut legionalaisunivormunsa yllään ja rakensi hallitusta ja armeijaa, joita ei vielä ollut olemassa. Kaiken hän näki edessään mielikuvituksessaan, kunnes se muuttui hänelle todellisuudeksi. Oliko tuo mielikuvituksen rikkaus heikkoutta vai voimaa? Varmasti voimaa, sillä ilman sitä hän ei olisi voinut ryhtyä aloittamaansa suurtyöhön ja ilman sitä hän ei myöskään olisi voinut saattaa sitä loppuun. Molempien ystävysten väsyttyä keskustelemaan he istuutuivat shakkilaudan ääreen. Siinäkin Pilsudski osoitti samaa perusteellista, hehkuvaa intoa, jota hän kohdisti kaikkeen, mihin ryhtyi. Ulkonaisesti hän oli aivan rauhallinen ja välinpitämätön, kunnes äkillinen kirous, kiivas savukkeen tupruttaminen, syvenevä poimu kulmakarvojen välissä osoitti, miten intohimoisesti hän seurasi pelin kulkua. Jos Sosnkowski sattui voittamaan, piti Pilsudski sitä melkein henkilökohtaisena loukkauksena. Shakin pelaaminen oli hänelle samaa kuin sota: logiikkaa ja strategiaa. Hän oli harmissaan, jopa vihoissaan siitä, että vastapelaaja saattoi voittaa hänet. Eikä hän kuitenkaan ollut mikään erikoisen taitava shakinpelaaja... Lopulta koitti vapautumisen hetki. Kenraalikuvernööri von Beseler oli hallitukseltaan saanut määräyksen luovuttaa Puolan hallitusvallan hallitusneuvostolle. Tällöin oli myös Pilsudskin suhteen tehtävä jokin päätös. Marraskuun 7 p:nä saapui kreivi Harry Kessler Magdeburgiin. Hänen oli siellä odotettava määräystä Berliinistä. Seuraavana yönä hän sai sähköteitse määräyksen vapauttaa molemmat vangit. Varhain 8 päivän aamuna hän meni linnoitukseen. Annamme Pilsudskin itsensä kertoa: "Eräänä päivänä marraskuun alussa saapui kaksi saksalaista upseeria (Kessler ja kapteeni von Gülpen) jo siviiliasuun pukeutuneina. He ilmoittivat, että olimme vapaat ja että meidän oli heti matkustettava Berliiniin. Sieltä saisimme jo samana päivänä klo 6 ip. jatkaa matkaamme Varsovaan menevässä junassa. Katsoessamme ihmeissämme upseerien siviilipukuja he selittivät hyvin häpeissään, että vallankumous oli puhjennut Magdeburgissa ja että meidän oli lähdettävä autossa eikä sotilashenkilöinä, vaan tavallisina kuolevaisina. Pyytäen anteeksi he anoivat, ettemme ottaisi mukaan lainkaan tavaroitamme. He nimittäin pelkäsivät, että tämä olisi voinut saada kaupungissa kiertelevien mielenosoittajain huomion kohdistumaan meihin. "En tiedä, mitä olisin tällöin päättänyt, ellei upseerien selitykseen olisi sisältynyt, että jo kello kuusi istuisin junassa matkalla Varsovaan. Tämän toivon kannustamina teimme äkkiä päätöksemme. Sosnkowski otti vain pienen matkalaukun mukaansa. Minä kiedoin paperiin välttämättömimmät pesutarvikkeet ja tällä tavoin lähdimme linnoituksesta. Minun täytyy tunnustaa, etten silloin ajatellut käsikirjoitustani enkä mitään muitakaan tavaroitani, jotka jätin 'upseerien kesäarestihuoneeseen'. "Käveltyämme läheistä siltaa pitkin Elben poikki ja jäätyämme sinne seisomaan ajoi esiin kaksi autoa vieden meidät nopeaa vauhtia pois kapinoivasta kaupungista. "Aivan niin nopeasti ei kuitenkaan matka Berliiniin sujunut. Tiet olivat kuoppaiset ja vähän väliä lakkoilivat pyörien kehnot korvikerenkaat. Myöhään iltapäivällä saavuimme vihdoin Berliiniin. Kessler soitti Wilhelmstrasselle. Junayhteys Varsovaan, vastattiin, on katkennut. Puolalaisille herroille oli tilattu huoneet hotelli Continentalista." Illallisen jälkeen hotellissa kävi Pilsudskia tapaamassa muuan ylhäinen herra, kreivi Lerchenfeld, joka yritti samalla tavoin kuin Kessler syyskuussa houkutella häneltä jonkinlaisia lupauksia Saksan suhteen. Pilsudski kieltäytyi jyrkästi. Seuraavana päivänä, se oli 9. päivä, uudisti muuan toinen ylhäinen herra, ruhtinas Hatzfeld, saman yrityksen loistavan aamiaisen jälkeen ravintola Hillerissä, mutta yhtä kielteisin tuloksin. Saksalaiset olivat huolissaan, vallankumous jatkui Berliinissä, lakkoilevat rautatieläiset estivät kaiken junaliikenteen ja kuitenkin oli määrätty, että molemmat vapautetut valtiolliset vangit oli ehdottomasti toimitettava Varsovaan. Lopulta saattoi Kessler ilmoittaa, että asemalla odotti valmiina ylimääräinen juna, veturi ja yksi ensimmäisen luokan vaunu. Tuntia myöhemmin istuivat Pilsudski, Sosnkowski, Kessler ja von Gülpen vaununosastoissaan. Aikaisin seuraavana aamuna, marraskuun 10 p:nä, höyrysi juna Varsovan asemalle. Siellä otti Pilsudskin vastaan ruhtinas Lubomirski, hallitusneuvosten jäsen. Kaduilla tervehtivät häntä riemuitsevat ihmisjoukot. Kaivattu johtaja, järjestäjä, pelastaja oli saapunut. Alkoi uusi vaihe Pilsudskin elämässä ja samalla myös Puolan historiassa. KOHTALON VALITSEMA UUDEN PUOLAN VALTAKUNNAN JOHDOSSA. Pilsudskista tulee Puolan valtionhoitaja ja ylipäällikkö — Saksalaiset tyhjentävät maan — Paderewskin poliittinen vierailunäytäntö — Pilsudski luo vahvan armeijan — Sotaisia riemuvoittoja 1919 — Rintavarustus Neuvosto-Venäjän ja vallankumouksellisen Saksan välissä — Liitto Petljuran kanssa — Pilsudskin hyökkäys Ukrainaan ja bolshevikkien vastahyökkäys — Uusia vastoinkäymisiä Puolalle — Vetoaminen ympärysvaltojen apuun — Maailmanvallankumouksen etujoukot Varsovan porteilla — Pilsudskin rohkea strategia pelastaa Puolan ja länsimaat — Kenraali Weygandin osuus Varsovan voitossa — Aselepo ja rauhansopimus Moskovan kanssa — Vilnan kaappaaminen syksyllä 1920 ja Pilsudskin asennoituminen Liettuaa kohtaan. "Marraskuussa 1918 sattui Varsovassa muuan ei lainkaan historiallinen vaan hyvin jokapäiväinen tapaus. Wienin asemalta lähti kävelemään Ulica Marszalkowskaa ja sitten Ulica Moniuszkia pitkin muuan mies, jota tahdomme sanoa Josef Pilsudskiksi. Hänen yllään oli sama univormu, jonka nyt näette minun ylläni. Tosin hän palasi kotiin varsin omalaatuiselta matkalta, hän tuli Magdeburgista. Mutta tuona aikana palasi myös muita eri keskitysleireistä. Siinä ei ollut mitään tavatonta eikä sellaisella tapauksella ollut mitään historiallista merkitystä. Historiallinen alkaa vasta myöhemmin — tavaton historiallinen kehitys, jota usein olen miettinyt näiden viiden vuoden aikana etsiessäni vastausta kysymyksiin, jotka tulevat aiheuttamaan tulevaisuuden historiankirjoittajille vielä enemmän päänvaivaa kaikkien näiden tapausten silminnäkijäin puuttuessa." "Sattui nimittäin jotakin tavatonta, muutamien harvojen päivien kuluessa sattui jotakin tavattoman epätavallista. Pienimmälläkään tavoin sen vuoksi vaivautumatta, käyttämättä lahjuksia tai minkäänlaisia etuoikeuksia ja ylipäänsä ilman mitään 'laillisia' toimenpiteitä tuli tuosta miehestä diktaattori. Hän antoi julistuksia, joita yleisesti noudatettiin, hän antoi käskyjä, joita kuunneltiin joko mielellään tai vastahakoisesti, mutta jotka kuitenkin täytettiin. Hän nimitti sotilas- ja siviiliviranomaisia... "Mistä se johtui? Mikä oli syynä siihen, että tuollainen valta annettiin miehelle, jonka sittemmin historiassa oli määrä kantaa nimeä Josef Pilsudski? Miksi hänelle annettiin tuo rajaton valta ja tavalla, joka tuntuu sotivan kaikkea sitä vastaan, mitä nykyään sanomme järjeksi, terveeksi arvostelukyvyksi ja logiikaksi? Miten hänestä tuli Puolan diktaattori, vaikka hän ei väkivalloin tai kiihoitustoiminnan avulla pyrkinyt siihen eikä millään tavoin julkisessa esiintymisessään tavoitellut kansan suosiota?... "Yhdestä ainoasta syystä hänet toivotettiin tervetulleeksi, yhden ainoan aiheen vuoksi tunnustettiin hänen tavattomuutensa, yhdestä ainoasta syystä, toistan sen, hänellä saattoi olla moraalinen oikeus niin korkeaan asemaan: siksi, hyvät herrat, että hänen yllään oli tämä univormu, siksi että hän oli I. legionalaisprikaatin päällikkö." Näin lausui Pilsudski puheessa, jonka hän piti kunniakseen pidetyssä juhlassa heinäkuun 3 p:nä 1923 luovuttuaan kaikista viroistaan. Voimakas itsetunto saneli hänen sanansa niiden ulkonaisesta vaatimattomuudesta huolimatta, mutta myös aivan oikea käsitys asemasta juuri sinä hetkenä, jolloin Saksan vallan luhistuminen teki Puolasta isännättömän maan. Puolan kansan oli otettava kohtalonsa omiin käsiinsä, mutta ratkaisevana hetkenä se oli ilman yhtenäistä johtoa. Vaistomaisesti kääntyivät silloin kaikkien katseet Pilsudskiin. Kuluneina vuosina ei yleinen mielipide suurimmaksi osaksi ollut ymmärtänyt hänen politiikkaansa, joka tuntui noudattavan enemmän kuin luvattoman koukkuisia suuntaviivoja. Ympärysvaltoja kohtaan myötämieliset kansallisdemokraatit olivat mitä terävimmin moittineet hänen aseveljeyttään saksalaisten ja itävaltalaisten kanssa. Piireissä, jotka kiinnittivät toivonsa keskusvaltoihin, oli huolestuen nähty hänen joutuvan ristiriitaan niiden kanssa. Hänen esiintymisensä väliaikaisessa valtioneuvostossa oli tuntunut arvoitukselliselta. Miksi hän itsepintaisesti vastustaessaan saksalaisia oli antanut asioiden kärjistyä niin pitkälle, että hänen oma luomuksensa, Puolan legionat, hajoitettiin? _Nyt_ häntä ymmärrettiin. Hänen pitkä eristysaikansa saksalaisessa vankilassa oli kietonut hänen nimensä ympärille marttyyrin sädekehän. Politiikka, jota hän oli noudattanut näkijän katsein, oli osoittautunut oikeaksi. Hänen ansiostaan Puolalla oli nyt oma aseellinen voimansa sen itsenäisen valtakunnan tukena, jota nyt oli käytävä luomaan. Legionalaiset ja P.O.W:n salainen sotilasjärjestö, joka nyt astui esiin päivänvaloon, olivat valmiit asettumaan hänen käskettäväkseen. Hän oli ainoa, joka saattoi ottaa johdon käsiinsä. Ja tosiaan, johtajaa Puola tarvitsi, jottei kaikki olisi hajonnut sirpaleiksi. Kaaos, joka vallitsi Puolassa Pilsudskin saapuessa Varsovaan, oli lohduton. Itse hän on kertonut kokemuksistaan ensimmäisten päivien aikana: "Puhuin satojen ihmisten kanssa, jotka edustivat mitä erilaisimpia aloja, järjestöjä, yhdistyksiä ja pyrkimyksiä. Jokainen heistä sanoi, että juuri hän merkitsi koko kansaa, jokainen tahtoi saada oman hallituksensa, jokainen sanoi, ettei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään muusta hallituksesta." Pilsudski-kirjassaan luo Waclaw Sieroszewski seuraavan pimeän kuvan asemasta: "Yhteiskunnalliset ja poliittiset olosuhteet Puolassa olivat tähän aikaan hirvittävät. Maa oli perikadossa, kuiviin imetty ja nälkiintynyt sodan jälkeen. Työ oli lakannut tehtaissa, kun niiden koneet oli viety pois, työttömiä oli satojatuhansia. Kyliä ja kaupunkeja oli raunioina. Tauteja ja kurjuutta kaikkialla. Vierasta rahaa kiertämässä, valtion kassa tyhjänä. Lembergissä ja koko itä-Galiziassa leimuaa veljessota ruteenien kanssa. Pohjoisessa pitävät bolshevikit ja liettualaiset Puolan alueita miehitettyinä, etelässä käyvät tshekit hyökkäykseen... Ja Varsovassa ilmenevät jokaisessa ne tuntomerkit, jotka ovat puolalaisille synnynnäiset tai jotka pitkällinen orjuus on aiheuttanut: juonitteluja, kiistoja, panettelua, kunnianhimon ja itsekkäiden pyrkimysten röyhkeää peliä. Pelkurit, raukat ja typerykset järjestävät joukkoina kokouksia, marsseja ja mielenosoituksia. Kolme osavaltiota, jotka 150 vuotta ovat olleet erillään toisistaan, kohtelevat toisiaan vieraina valtioina, eivät kuuntele keskusviranomaisten kehoituksia ja kieltäytyvät maksamasta veroja. Tottelemattomuus hallitusta kohtaan käy suosituksi poliittiseksi tunnussanaksi entisten aatelisliittoutumien esimerkin mukaan. Lakkaamatta puhutaan väitettyjen oikeuksien puolustamisesta — oikeuksien, joita ei vielä ole olemassakaan." Pilsudski oli valmis ottamaan vastaan tuon tavattoman vaikean tehtävän. Hänen jäntevälle luonteelleen oli varsin luonteenomaista, että pakollisen toimettomuuden aika oli vain lisännyt hänen toimintatarmoaan. Siperiasta hän oli palannut täynnä hehkuvaa taistelunhalua. Ruumiillisesti ja sielullisesti äärimmäisen rasittavan vankeusajan jälkeen Varsovassa ja Pietarissa 1900—1901 ei kestänyt montakaan kuukautta, ennen kuin hän taas oli täysin voimin kiinni vallankumouksellisessa työssä. Magdeburgin linnoituksessa hänellä oli ollut hyvää aikaa kerätä ajatuksensa ja koota voimansa. Emme tee väärin häntä kohtaan, vaikka edellytämmekin, että henkilökohtaisella kunnianhimolla oli siinä tietty osuutensa. Itsensä aliarvioiminen ei kuulunut hänen heikkouksiinsa. Jos hän vain pääsi palaamaan takaisin kotiin — niin hän oli ajatellut vankilan yksinäisyydessä — jos vain asema kehittyi siten kuin hän toivoi, niin hän kyllä osoittaisi, mihin pystyi johtajana, ennen kaikkea sotilaana mutta myös poliitikkona. Omasta kansastaan hänellä ei ollut mitään kuvitelmia. Kuluneiden taistelun vuosien aikana hän oli saanut nähdä liiankin paljon itsekästä laskelmointia, eripuraisuutta ja puoluekinaa kansalaistensa keskuudessa. Mutta puolalaisissa oli kuitenkin isänmaallinen _élan_, joka suurina hetkinä saattoi ajaa heidät sankarillisiin tekoihin. Teoksessaan "Vuosi 1920" Pilsudski on kauniisti ilmaissut tuntemansa luottamuksen: "Talven lähestyessä 1918 tuli Puolan kevät, vapauden kevät vuosisataisen orjuuden jälkeen. Vaikka historiamme sanookin tätä kevättä lyhyeksi, vaikka ne kukat, joita kevät lahjoittaa ihmisille, eivät vielä ehtineet kirjavaan mattoonsa peittää orjuuden löyhkääviä jätteitä, oli tuo kevät kuitenkin kyllin väkevä terästämään riittävän määrän ihmisiä uusiin voimanponnistuksiin." Kansan parhaiden voimien kerääminen, niiden johtaminen taisteluun isänmaan vapauden, kunnian ja vallan puolesta — se oli suurenmoinen, ihana tehtävä ja pian viisikymmenvuotias vapaustaistelija tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi ottaakseen sen tehtäväkseen. Pilsudski oli aatteissaan romantikko, mutta toiminnassaan realisti, on sanottu. Legionain luojana ja järjestäjänä ja politiikassaan itävaltalaisia, saksalaisia ja vastahakoisia maanmiehiään kohtaan hän oli osoittanut, ettei ollut epäkäytännöllinen idealisti vaan toiminnan mies, joka havaitsi realisten tekijäin merkityksen ja osasi käyttää suhdanteita hyväkseen — ja hallita muita. "Jumala on antanut rintaani ainekset voimaan ja valtaan käskeä", hän sanoi eräässä esitelmässään muutamia vuosia sitten. "Hän antoi minulle taipumuksissani ja tunteissani rakkauden valtaan ja voimaan." Maassa oli vieras valtatekijä, joka puolalaisten oli vakavasti otettava laskelmissaan huomioon, saksalaiset miehitysjoukot, joita oli 80 000 miestä, näistä Varsovassa 30 000. Tosin ne olivat vain sen mahtavan, vastustamattoman armeijan varjo, joka enemmän kuin kolme vuotta oli pitänyt Puolaa rautaisessa otteessaan. Niiden kuri oli hajaannustilassa, sotilasneuvostot olivat asettuneet upseerijohdon sijaan, kenraalikuvernööri von Beseler oli lähtenyt Puolan pääkaupungista, jossa hän ei enää voinut saada mitään aikaan. Juna, joka vei hänet Berliiniin, oli yön pimeässä sivuuttanut junan, joka toi Pilsudskin Varsovaan. Saksalaisilla sotilailla oli vain yksi toivomus: päästä palaamaan kotiin. Mutta jos puolalaiset liiaksi ärsyttivät heitä ja asettivat esteitä heidän lähdölleen, saattoi heistä yhä tulla vaarallisia vastustajia, heillähän oli hyvät varastot kaikenlaisia sotatarpeita. Tyhjentämisen toimittaminen ilman verenvuodatusta ja niin nopeasti kuin mahdollista oli Puolan valtiolle elinehto. Saman päivän iltana, jona Pilsudski oli saapunut Varsovaan, ilmoittautui hänelle kuusi saksalaista sotilasta. "Tahdomme puhutella Josef Pilsudskia", he sanoivat adjutantille, "olemme sotilasneuvoston jäseniä." Pilsudski otti heidät vastaan huoneessaan. "Olemme valmiit heti tyhjentämään Puolan", he sanoivat, "mutta vaadimme, että saamme tehdä sen turvassa. Sellaista hallitusneuvosten määräystä eivät kuitenkaan sen poliittiset vastustajat tottelisi. Te, herra kenraali, olette ainoa, joka voitte taata turvallisuutemme. Tahdotteko antaa meille vakuutuksen, että voimme häiritsemättä palata takaisin Saksaan?" Pilsudski oli vielä vain yksityishenkilö, hallitusneuvosta oli vielä maan laillinen hallitus, mutta hän tiesi, että saksalaiset olivat aivan oikeassa puhuessaan neuvoston voimattomuudesta. Hän teki nopeasti päätöksensä ja selitti saksalaisille ottavansa vastatakseen heidän turvallisuudestaan ja takaavansa sen, mutta vain sillä ehdolla, että tyhjentäminen sujuisi hänen määräystensä mukaan ja että saksalaiset joukot jättäisivät Puolaan kaikki aseensa ja kaiken rautatiekalustonsa. Saksalaiset sotilaat lähtivät kasarmeihin neuvottelemaan ja palasivat kolmen tunnin kuluttua mukanaan kirje, jossa ei ollut osoitetta. "Mitä kirjoitamme kuoreen?" he kysyivät vartijalta. "Mitä haluatte", oli vastaus, ja tällä tavoin tuli kirjeen osoitteeksi: "Puolan kansan johtajalle". Sen sisällyksenä oli, että sotilasneuvosto suostui Pilsudskin ehtoihin. Seuraavana aamuna hän lähti adjutanttinsa seurassa saksalaisten päämajaan, jonne sotilasneuvosto oli kokoontunut. Istuuduttiin pöydän ympärille ja laadittiin sopimus, jonka molemmat puolet saman tien allekirjoittivat. — Tämä omituinen välikohtaus osoittaa parhaiten Pilsudskin nauttimaa arvovaltaa. Saksalaisille hän oli aivan yksinkertaisesti _der Führer_, Puolan todellinen hallitsija, vaikka sitä ei ollut virallisesti vahvistettu. Muutamia tunteja myöhemmin hän ei enää ollut yksityishenkilö. Hallitusneuvosta luovutti hänelle "sotilaallisen vallan ja puolalaisten joukkojen ylipäällikkyyden". Mutta sekään ei riittänyt. Marraskuun 14 p:nä päätti hallitusneuvosta hajota ja uskoa Pilsudskille korkeimman vallan valtiossa sillä ehdolla, että hän luovuttaisi sen kokoon kutsuttavalle kansalliskokoukselle. Oikeudellisesti hän oli siten toistaiseksi Puolan yksinvaltias. Omituista on havaita, miten tyynen varmasti hän heti otti ohjakset käsiinsä. Hän muodosti ministeristön sosialisteista ja vasemmistoradikaaleista pääministerinä Andrzej Moraczewski. Oli otettava huomioon, hän sanoi, "ne mahtavat mielipidevirtaukset, jotka viettivät riemuvoittojaan idässä ja lännessä." Hänelle oli äärimmäisen tärkeää saada sosialistien johtamat työläisjoukot puolelleen, muutenhan voisi tapahtua, että nämä soluisivat bolshevismin noidanpyörteeseen. Hänen parhaana tukenaan olivat vanhat legionalaiset. Ensi hetkestä alkaen asettuivat kaikki Puolan aseelliset miehet hänen päällikkyyteensä. Jo marraskuun 12 p:nä oli Pilsudski kaunopuheisessa armeijakäskyssään ja julistuksessaan kansalle teroittanut ehdottoman kuuliaisuuden välttämättömyyttä, ennen kaikkea saksalaisten sotilaiden lähtiessä, mitä mitkään väkivaltaisuudet eivät millään ehdolla saaneet häiritä. Ja häntä toteltiin. Tyhjentäminen jatkui pahemmitta kahnauksitta. Saksalaisilta ja itävaltalaisilta jääneet sotatarpeet koituivat arvaamattomaksi hyödyksi. Keskushallituksen arvovalta ulottui pian suurimpaan osaan maata. Krakovan puolalainen "järjestelytoimikunta" luovutti johdon Varsovan hallitukselle. Daszynskin väliaikainen hallitus Lublinissa, "Puolan kansanneuvosto", jossa Rydz-Smigly oli sotaministerinä, erosi. Ministereitään Pilsudski vaati keskittämään kaiken voimansa järjestyksen palauttamiseksi. Saattoi tapahtua, että hän läksytti heitä kuin koulupoikia. "Jätän johdon teille", hän sanoi, "mutta varoitan teitä. Jos onnistutte saamaan aikaan järjestyksen, pysyy valta käsissänne. Mutta en aio kiskoa korvista teitä ylös suosta. Elämme kiihkeän mullistuksen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleen järjestelyn vaihetta... Nyt on tehtävä työtä ja ennen kaikkea vahvistettava kansan kaikkia lujia aineksia teollisuutemme elvyttämiseksi ja saadaksemme työtä kansalle. Venäjän kokeilun taas olemme nähneet liian läheltä voidaksemme olla huomaamatta sen kohtalokkaita tuloksia. Bolshevismi, sitä emme mihinkään hintaan halua." Pilsudskin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut hallita jatkuvasti diktaattorina maata. Demokraatti hän oli ollut nuoruudestaan lähtien ja yhä edelleen hän piti parlamentaarista hallitusmuotoa valtiolaitoksen luonnollisena perustana. Laadittiin ilmeisen demokraattinen vaalilaki tulevaa kansaneduskuntaa varten. Mutta heti alusta alkaen kävi ilmi puolueiden auttamaton hajaannus, jota vastaan Pilsudskin sittemmin oli taisteltava vuosikausia. Oikeistopuolueet, ennen kaikkea kansallisdemokraatit, olivat äärimmäisen tyytymättömiä vasemmistosävyiseen hallitukseen ja katkeroituneita siitä, että heidät oli syrjäytetty. Heidän vastarintansa kohdistui Pilsudskiin henkilökohtaisesti. Roman Dmowski, joka oli Pariisissa puolalaisen kansallistoimikunnan johtajana, piti erikoisen sopimattomana, että vielä lujittumattoman Puolan valtion johdossa oli mies, joka, sanottiinpa mitä tahansa, kuitenkin oli ollut yhteydessä keskusvaltojen kanssa ja siksi tuskin saattoi nauttia voittoisain ympärysvaltojen luottamusta. Hänen ja Pilsudskin välillä syntyi kiihkeitä ristiriitoja. Tammikuun alussa 1919 tekivät eräät oikeistomieliset upseerit Varsovassa vallankaappausyrityksen. Se torjuttiin vaikeuksitta, mutta jännitystä jatkui. Pilsudski osoittautui nyt todelliseksi valtiomieheksi. Maailmankuulu pianisti ja lämmin isänmaanystävä Ignacy Paderewski, joka Amerikassa oli tehnyt niin paljon Puolan asian hyväksi, oli saapunut Varsovaan jonkinlaisena Pariisin kansallistoimikunnan edustajana. Oli olennainen ja syvä ero tuon hyvää tarkoittavan, ihanteellisen maailmanmiehen, joka loistavan uransa aikana taiteilijana ja isänmaallisena puhujana oli saanut ottaa vastaan tuhansien haltioitunutta ylistystä, ja taisteluissa karaistuneen vallankumouksellisen, soturin ja poliitikon välillä, joka oli oppinut katsomaan ankaraa todellisuutta silmästä silmään. Mutta Paderewskilla oli kuitenkin suuri nimi, hän saattoi kenties paremmin kuin kukaan muu puhua Puolan puolesta Ranskan, Englannin ja Amerikan johtaville valtiomiehille — ja hän oli Dmowskin ystävä. Pilsudski antoi hänelle kunniakkaan tehtävän, kokoomushallituksen muodostamisen. Dmowski antoi siunauksensa ja Paderewski otti vastaan tarjouksen. Moraczewski erosi ja Paderewskin hallitukseen otettiin edustajia oikealta, vasemmalta ja keskustasta. Pariisin kansallistoimikunta lisättynä Pilsudskin ystävillä tunnustettiin "Puolan pyrkimysten edustajaksi ympärysvaltain ja liittoutuneiden parissa". Yksimielisyys oli sillä kertaa saavutettu, yksimielisyys, jota Puola niin kipeästi kaipasi sisäisesti lujittuakseen ja voidakseen valvoa etujaan Pariisin rauhanneuvotteluissa. Pilsudskin valtioviisaus sai palkkansa. Itsenäisen Puolan ensimmäisten valtiopäiväin, "sejmin", kokoontuessa helmikuussa 1919 oli niiden ensimmäisiä toimenpiteitä Pilsudskin valtionhoitajan aseman yksimielinen vahvistaminen. Valtiosäännön mukaan, joka hyväksyttiin helmikuun 20 p:nä, tunnustettiin kansaneduskunnalle "suvereeninen ja lakiasäätävä valta" valtiossa. Mutta todellisena hallitsijana oli ja pysyi Pilsudski. Pilsudskin elämän kauneimpia oli hetki, jolloin hän kansansa valitsemilta edustajilta sai tuon rajattoman luottamuksen osoituksen. Ylpeys, jota hän tunsi sen johdosta, käy ilmi kerran toisensa jälkeen hänen puheistaan ja kirjoituksistaan myöhäisempinä vuosina. Lainaamme tähän muutamia lauseita hänen puheestaan ystäville heinäkuussa 1923: "Helmikuun 8 p:nä 1919 kokoontui sejm. Olin, hyvät herrat, avannut sen istunnon ylläni tämä sama univormu I. prikaatin komentajana, sama univormu yllä puhuin sejmille vyölläni miekka, jonka I. prikaatin upseerit olivat lahjoittaneet minulle — olin sama mies kuin ennenkin olin ollut. Muutamia viikkoja sen jälkeen sattui uusi historiallinen tapaus: sejm valitsi minut yksimielisesti Puolan valtion päämieheksi ja Puolassa siihen aikaan olevien joukkojen ylipäälliköksi. Muutamassa kuukaudessa olivat minun henkilössäni toteutuneet rohkeimmatkin unelmat, mitä puolalainen mies koskaan saattoi uneksia orjuuden päivinä. Kaikki annettiin minun käsiini. Minun työni ylistykseksi ja muistojeni kaunistamiseksi, lasteni maineeksi ja kunniaksi annettiin minulle se arvonimi, jonka jokainen puolalainen lapsi oppii lausumaan rakkaudella ja kunnioituksella, nimi _Naczelnik_ — päämies — nimi, joka saa kyynelet kihoamaan silmiimme, sillä se annettiin arvonimenä miehelle, joka on ikuisesti elävä, vaikka hän kuoli kauan sitten, suurelle Kosciuzkolle." Vuonna 1923 ei vertaus tähän Puolan kansallissankariin enää ollut mitään liiallista itsensä tehostamista; vuosina 1918 ja 1919 Pilsudskin oli vielä osoitettava, että hän todella ansaitsi Kosciuzkon arvonimen. Kun hänet tunnustettiin _naczelnikiksi_, hän oli jo ohjannut valtiolaivan monien vaarallisten karien lomitse, mutta paljon useampia oli vielä sivuutettavana. Olemme jo nähneet, miten hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli varmistaa saksalaisten miehitysjoukkojen turvallinen lähtö. Mutta ei riittänyt, että päästiin eroon niistä saksalaisista joukoista, jotka olivat entisessä Venäjän Puolassa; saksalaiset armeijakunnat, joiden yhteinen vahvuus oli lähes 300 000 miestä, pitivät hallussaan suuria osia Valko-Venäjästä ja koko Ukrainaa aina Kaukasukseen asti. Suurimman osan näistä valtavista sotilasmassoista oli suoritettava kotimatkansa Puolan kautta. Pilsudski osoitti heille tien Kovvel—Brest -Litovsk—Bialystok—Grajewo, mutta tyhjentämisen alettua seurasivat venäläiset bolshevikkijoukot saksalaisten kantapäillä sekä Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Liettuaan että Puolaan. Myös muilla rintamilla näytti uhkaavalta. Itä-Galiziassa olivat ruteenit (länsiukrainalaiset) nousseet kapinaan jo marraskuun 1 päivänä ja muodostaneet "Länsi-Ukrainan kansantasavallan", joka myöhemmin teki liiton Petljuran Kiovassa johtaman Ukrainan hallituksen kanssa. Schlesiassa vaativat tshekit Teschenin aluetta ja ryhtyivät tammikuussa hyökkäämään Puolaa vastaan. Posenissa säilyi saksalaisten valta joulukuun loppuun asti, jolloin puolalaiset tekivät siellä kapinan. Pohjoisessa oli liettualaisilla toistaiseksi kylliksi tekemistä torjuessaan bolshevikkeja, jotka tulvana olivat vallanneet puolet Liettuasta, mutta he olivat myös puolalaisten vannoutuneita vihollisia. Kiista Vilnasta oli myrkyttänyt näiden kahden kansan välisen suhteen jo ennen saksalaisten miehitysaikaa. Ulkoapäin ei nähtävästi ollut odotettavissa mitään apua. Ympärysvallat suhtautuivat epäluuloisesti hallitukseen, joka oli ristiriidassa niiden suosiman Puolan kansallistoimikunnan kanssa Pariisissa ja joka oli ollut kyllin varomaton ottaakseen vastaan Saksan täysivaltaisen lähettilään, kreivi Kesslerin, saman upseerin, joka oli saattanut Pilsudskin Magdeburgista Berliiniin ja sieltä Varsovaan. Jännitystä ympärysvaltojen kanssa lievensi, kuten jo havaitsimme, taitavasti suoritettu sovinto kansallistoimikunnan kanssa, mutta oli kuitenkin ilmeistä, että Puolan ahdistuneessa asemassaan oli luotettava vain omaan sotilaalliseen voimaansa. Pilsudskin oli ennen kaikkea saatava kootuksi tuo armeija, josta hän oli uneksinut vankilan yksinäisyydessä Magdeburgissa. Hän teki sen määrätietoisen tarmokkaasti ja osoittaen järjestelykykyä, joka sai maailman hämmästymään ja ihailemaan. Uuden armeijan rungon muodostivat entiset legionalaiset, P.O.W:n muodostelmat, tuo verraten vähälukuinen Puolan puolustusvoima, joka saksalaisten oli onnistunut koota, ja muutamat Galiziassa muodostetut rykmentit. Turvautuminen heti pakolliseen asevelvollisuuteen olisi tehnyt uuden hallitusvallan aseman vaaranalaiseksi. Sen sijaan vetosi Pilsudski kansaan pyytäen vapaaehtoista apua. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä turhaan. Vapaaehtoisia virtaili kymmenintuhansin lippujen luo, uljas todistus Puolan kansan isänmaanrakkaudesta ja sen siveellisestä joustavuudesta enemmän kuin neljä vuotta kestäneen, uuvuttavan sodan jälkeen. Kantajoukkojen nopeaan kasvuun vaikuttivat lisäksi miehistö ja upseerit, jotka olivat kuuluneet Venäjän armeijaan ja nyt palasivat takaisin kotimaahan. Helmikuun puolivälissä 1919 oli Puolan armeijassa 8 800 upseeria ja 147 000 sotilasta. Posenissa muodosti kenraali Dowbor-Musnicki 60 000 miestä käsittävän, paikallisen armeijan. Maaliskuussa olivat olosuhteet jo siinä määrin vakiintuneet, että sejm uskalsi määrätä kutsuttavaksi aseisiin kuusi ikäluokkaa asevelvollisia. Huhtikuussa saatiin sangen arvokasta lisävoimaa kenraali Josef Hallerin saapuessa Ranskasta mukanaan neljä hyvin aseistettua ja varustettua divisionaansa. Saksa oli myöntänyt näille vapaan läpimatkan rautateitse. Joukottain sotatarpeita ostettiin Ranskasta. Ranskalainen sotilaslähetyskunta järjestettiin Varsovaan. Vuoden 1919 lopussa oli Puolan asevoima kohonnut lähes 600 000 mieheen. Tällä tavoin Puola saattoi säilyttää asemansa kaikilla rintamilla ja vuoden 1919 aikana lähestyä Pilsudskin suurta päämäärää: tuon muinaisen mahtavan Puolan jälleensyntymistä, joka rajojensa sisään oli sulkenut valtavia alueita. Lyhyt taistelu tshekkien kanssa päättyi aselepoon. Kansannousu Posenissa saattoi tuon maakunnan puolalaisten käsiin. Itä-Galiziassa jatkui katkeria taisteluja ruteeneja vastaan kuukausimääriä voittojen ja tappioiden vuorotellessa. Ratkaisu tapahtui Hallerin divisionain saavuttua. Pilsudski otti ne omaan päällikkyyteensä ja suoritti kesäkuussa hyökkäysliikkeen, joka lopullisesti murti ruteenien vastarinnan. Myös Galizian itäisen osan, jossa asui huomattava puolalainen väestö, liittämistä Puolaan pidettiin pakottavana välttämättömyytenä valtakunnan turvaamiseksi. Kansallisviha kahden slaavilaisen kansanheimon välillä tässä maanääressä antoi sodalle sovittamattoman luonteen. Länsi-Ukrainan tasavallan hallitus pakeni ulkomaille ja koetti siellä saada kannatusta itsenäisyyden vaatimuksilleen. Suurenmoisen menestyksellisesti suoritettiin sotaretki Puolan päävihollista, Neuvosto-Venäjää, vastaan. Puolalaisten sotatoimia helpotti se, että punaisia armeijoita ahdistivat kiivaasti idässä, etelässä ja pohjoisessa valkoiset kenraalit Denikin, Koltshak ja Judenitsh. Puolalaisten hyökkäysliike suoritettiin helmikuussa ja se johti mm. Brest-Litovskin ja Pinskin valtaamiseen. Koillisella rintamalla oli kaupunki, jonka omistaminen merkitsi paljon Pilsudskille: Vilna. Rakkaus kotikaupunkiin ilmenee lämpimästi hänen kirjoituksissaan. "Sinä rakas kaupunki!" — hän sanoi eräässä puheessaan Vilnassa vuonna 1928. "Ympärilläsi ojentuvat muurit kaihoisasti viheriöiviä kukkuloita kohden. Jonkin kukkulan harjalle noustessa näkee utuharson lävitse kimaltelevien tornien kohoavan taivasta kohden. Niiden kellojen soidessa ei tiedä, valittavatko ne vai rukoilevat armoa vai kantavatko ne vain kaipuun ääniä korkeuteen. "Sinä rakas kaupunki! Te rakkaat muurit, jotka hellästi vartioitte minua lapsena ja opetitte minut rakastamaan totuuden suuruutta! Sinä rakas kaupunki niin monine, monine muistoinesi! Olet vanhan kulttuurimme ja muinaisen valtiollisen suuruutemme vertauskuva. Jagiellojen mahtava hallitsijasuku hallitsi kerran Krakovan ja Vilnan torneja. Stefan Batoryn Vilna, sen kuninkaan kaupunki, joka perusti yliopiston ja viitoitti miekallaan uusia rajoja. Suuret runoilijat ja näkijät, jotka ilahduttivat kansaa ja antoivat sille elämän säkeittensä taikavoiman avulla. Täällä, näiden muurien sisäpuolella, niiden hurskaassa kauneudessa, olette te samalla tavoin kuin minäkin saaneet oleskella vihaamassamme venäläisessä koulussa. "Kaikkea, mikä sielussani on kaunista, on Vilna hellästi hoivannut. Täällä kuulin rakkauden ensimmäiset sanat, viisauden ensimmäiset opetukset, kaiken, minkä lapsena ja nuorukaisena koin muurien ja kukkulain lempeässä sylissä. Se on muuan maailman ihanimmista kaupungeista." "Vilna", sanoi Pilsudski eräässä esitelmässään vuonna 1923, "on lapsuuteni kaupunki. Rakastan sitä ja olen pitkien vuosien aikana kaivannut sitä. Vilnan kohtalo oli minulle sydämen asia, välttämättömyys, joka vastustamattomasti kutsui minua... Nuoruusvuosien, rakkauden ja muistojen pakottava käsky kutsui minua. Vilna oli minulle monivuotisen ja uskollisen kaipauksen perintöosa." Tammikuussa 1919 olivat bolshevikit valloittaneet Vilnan ja karkoittaneet Liettuan hallituksen, joka oli muodostettu siellä syksyllä 1918. Kuukauden toisensa jälkeen mietti Pilsudski mahdollisuutta vapauttaa kotikaupunkinsa. Vapauttaminen merkitsi hänelle kaupungin ja sen ympäristön yhdistämistä Puolaan. Kun liettualaiset huhtikuussa karkoittivat bolshevikkeja maastaan ja valmistautuivat karkaamaan näiden kimppuun myös Vilnassa, päätti Pilsudski toimia. Juuri silloin uhkasivat ruteenit pahasti Lembergiä ja Pilsudskin ministerit ja kenraalit varoittivat häntä hajoittamasta voimiaan sotatoimiin muualla. Mutta hän ei kuunnellut heitä, vaan lähti sotaretkelle kaikkien niiden joukkojen etunenässä, jotka vain sai haalituksi kokoon. Ne olivat suurimmaksi osaksi entisiä legionalaisia. "Komentajamme rakastaa Vilnaa, pääsiäisenä annamme Vilnan hänelle lahjaksi", sanoivat hänen sotatoverinsa. Eikö Pilsudski siis ollut selvillä siitä, että Vilna oli Liettuan entinen pääkaupunki ja kuului historiallisen oikeuden mukaan tälle maalle? Varmasti, mutta Vilna kuului myös entiseen Puolan valtakuntaan, jonka osana Liettua oli ollut, ja ennen kaikkea tuo kaupunki kuului hänelle itselleen syntyperän oikeutuksella. Kun Pilsudski vuonna 1923 kertoi kahdessa esitelmässä retkestä Vilnaa vastaan keväällä 1919 ja selitti, miten häntä oli Varsovassa koetettu estellä "lähetystöin, vihanpurkauksin, vastalausein, tarkastustoimikunnin ja kaikin mahdollisin riitakeinoin", hän lisäsi: "Mutta he joutuivatkin tekemisiin viekkaan liettualaisen kanssa." Hän _oli_ liettualainen, mutta entisessä merkityksessä, mikä tarkoitti puolalaista, joka oli kotoisin Liettuasta. Sotatoimet koillisessa johtivat täydelliseen menestykseen. Huhtikuun 17 päivänä valloitti Pilsudski Lidan ja 21 päivänä oli Vilna hänen käsissään. Hän oli täysin tietoinen siitä, että liettualaiset perin vastahakoisesti näkivät puolalaisten asettuvan Vilnaan, mutta taistelu yhteistä vihollista vastaan, niin hän arveli, voisi kenties sittenkin muodostua sovinnon pohjaksi. Marssiessaan Vilnaan huhtikuun 20 päivänä hän laati "julistuksen Liettuan suuriruhtinaskunnan kansoille", jossa sanottiin: "Enemmän kuin sataan vuoteen ei maanne ole tuntenut vapautta, onhan se ollut vihamielisen venäläis-, saksalais- tai bolshevikkivallan sortama ... Tuo jatkuva orjuus, jonka hyvin tunnen, olenhan syntynyt tässä maassa, on poistettava. Tässä maassa, joka on ollut kuin Jumalan unohtama, täytyy vapauden kukoistaa ja sen on saatava itse vapaasti määrätä itsestään... Puolan armeija, jonka olen johtanut tänne asti kukistaakseni väkivallan ja sorron, tuo teille kaikille vapauden. Tahdon antaa teille mahdollisuuden järjestää sisäiset kansalliset ja tunnustukselliset kysymyksenne tavalla, jota pidätte parhaana, ilman minkäänlaista painostusta Puolan taholta. Siksi en järjestä tänne minkäänlaista sotilashallintoa, vaikka tykit vielä jyrisevät ja veri virtaa maassanne. Järjestän siviilihallinnon, johon kutsun maan omia poikia." Siis itsehallinto, kenties vieläpä valtiollinen autonomia Liettualle... Mutta liettualaiset eivät toivoneet vain itsehallintoa, eivätpä edes liittovaltion asemaa Puolan yhteydessä, vaan täydellistä itsenäisyyttä, ja itsenäiseen Liettuaan kuului myös sen muinainen pääkaupunki, se oli heidän ehdoton vaatimuksensa. Ristiriita oli auttamaton. Puolalaisten voittoisa eteneminen jatkui kuitenkin itään päin kauas Valko-Venäjän alueelle. Elokuun alussa valloitettiin Minsk ja saman kuun lopussa olivat puolalaiset saavuttaneet Berezinan linjan. Syyskuussa ulottui itärintama Dünaburgista pohjoisessa etelään aina Dnjestrvirtaan asti 1,000 kilometriä pitkänä linjana, joka oli noin 600 kilometrin päässä Varsovasta. Mihin Pilsudski pyrki tällä suurella hyökkäysliikkeellään? Hän tahtoi, niin hän sanoi, käydä sotaa Venäjää vastaan "niin kaukana kuin mahdollista niistä seuduista, joissa uutta elämää rakennettiin, ja ehkäistä kaikki yritykset pakottaa puolalaiset vielä kerran elämään vierasta elämää, jota he eivät itse olleet rakentaneet." Venäjää oli heikonnettava niin paljon kuin mahdollista ja tätä tarkoitusta varten oli pitkin sen länsirajaa järjestettävä joukko kansallisvaltioita, jotka sopimuksin olivat liitossa Puolan kanssa. Pilsudski ei taistellut vain bolshevikkeja vastaan vaan Venäjää vastaan sinänsä. Siksi hän torjui kaikki kehoitukset yhteistoimintaan Denikinin kanssa ja siksi hän syksyllä solmi Ukrainan kansansankarin, Simon Petljuran, kanssa ne suhteet, joilla seuraavana vuonna tuli olemaan niin laajakantoiset seuraukset. Ukrainalaiset olivat, kuten tiedämme, vuonna 1918 muodostaneet saksalaisten suojeluksessa itsenäisen valtion hetmanninaan Skoropadski. Joulukuussa oli Skoropadskin karkoittanut Kiovasta kansannousu, jonka johtajasta Simon Petljurasta nyt tuli "Ukrainan kansantasavallan" päämies. Tammikuussa hän oli tehnyt liiton Länsi-Ukrainan tasavallan kanssa Galiziassa ja siten tosiasiassa tullut Puolan viholliseksi. Helmikuun alussa, viimeisten saksalaisten miehitysjoukkojen lähdettyä maasta, olivat hyökkäävät venäläiset bolshevikkijoukot kuitenkin karkoittaneet Petljuran ja hänen neljänmiehendirektoriuminsa Kiovasta. Hän jatkoi kuitenkin taistelua. Kesän aikana hän tuotti venäläisille vakavia tappioita ja pakotti heidät perääntymään. Nyt hän pyrki pääsemään yhteyteen Pilsudskin kanssa. Puolalaiset ja ukrainalaiset, hän sanoi, taistelivat samaa vihollista vastaan. Miksi ei siis käytäisi sotaa yhdessä? Tämä sopi hyvin Pilsudskin suureen suunnitelmaan Puolan johtamasta, Venäjää vastaan kohdistuvasta liittovaltioryhmästä. Syyskuun 1 päivänä solmittiin rauha ja väliaikainen sopimus Puolan ja Ukrainan kansantasavallan välillä. Ukrainalaisten täytyi tällöin jättää heimoveljensä Galiziassa oman onnensa nojaan. * * * * * Syksyllä 1919 oli Puolan asema ulkonaisesti loistava. Versailles'n rauhansopimuksen nojalla oli Saksa luovuttanut Posenin ja Pommerellenin sekä tuon "käytävän", joka takasi Puolalle vapaan pääsyn merelle. Ylä-Schlesian kysymys oli kuitenkin jätetty avoimeksi ja elokuussa 1919 tehty yritys maakunnan irroittamiseksi Saksasta aseellisen kapinan avulla oli sortunut saksalaisen väestön vastarintaan. Kysymys Itä-Galiziasta ja Vilnasta oli samoin huojuvalla kannalla, mutta molemmat alueet olivat tosiasiassa puolalaisten hallussa. Venäjän rajasta ei ollut tehty mitään päätöstä, mutta siinäkin suhteessa tuntui Puolan valta olevan jokseenkin turvattu kesän voittojen jälkeen. Entä millainen oli sitten Puolan sisäinen asema? Vaivalloisesti työskenneltiin olojen vakiinnuttamiseksi, vaikea tehtävä keskellä riehuvaa sotaa. Paderewskin hallitus teki voitavansa saattaakseen järjestystä ja selvyyttä kitisevään valtiokoneistoon raha-asiain kiristyessä äärimmilleen sodan aiheuttamien, valtavien menojen vuoksi. Paderewski oli kuitenkin pääministerinä pettymys ystävilleen. Pariisin rauhankonferenssissa, jonne hän matkusti huhtikuussa valvomaan yhdessä Dmowskin kanssa Puolan etuja, hän esiintyi erinomaisen menestyksellisesti diplomaattiympäristössä, mutta kotimaahan, Puolaan, hän ei soveltunut. Puolueristiriidat sejmissä tekivät hänet neuvottomaksi ja hänen oli vaikea saada yhdistetyksi epikurolaisia tapojaan virastotyön velvollisuuksiin. Suurina hetkinä hän oli hyvä puhuja, mutta kiistoissa ja väittelyissä hän oli avuton. Lisäksi hän ei koskaan voinut oppia ihailemaan Pilsudskia; nuo kaksi miestä olivat liian erilaisia voidakseen ymmärtää toisiaan. Vuoden lopussa oli Paderewski loppuun käytetty voima. Sekä sejmissä että hallituksessa oli kyllästytty tuohon epäkäytännölliseen idealistiin, miten suurta kunnioitusta hänen isänmaanrakkautensa ansaitsikin. Eräänä päivänä joulukuun alussa ilmoitti sejmin puhemies aivan äkkiä täysi-istunnossa, että pääministeri oli eronnut, mitä Paderewski tosiasiassa ei ollut tehnyt... Pelkästä kohteliaisuudesta antoi Pilsudski uuden hallituksen muodostamisen hänen tehtäväkseen. Viisi päivää turhaan yritettyään oli Paderewskin alistuttava. Hän tunsi itsensä syvästi loukkaantuneeksi ja palasi masentuneena kauniiseen kotiinsa Riond Bossoniin Lac Lémanin varrelle, missä hänen kaksi mahtavaa Steinway-flyygeliään niin kauan olivat seisoneet mykkinä. Ensin hän ei tahtonut koskea niihin, niin kerrotaan, mutta parin kuukauden kuluttua kiusaus kävi ylivoimaiseksi tai kenties välttämättömyys, sillä hänen kokeensa valtiomiehenä oli maksanut suurimman osan hänen omaisuudestaan. Vanhan ja uuden maailman musiikinrakastajat saivat takaisin ihailemansa epäjumalan... Puolan poliittisessa maailmassa ei Paderewskin jälkeen jäänyt tyhjää tilaa. Hänen erottuaan joulukuussa muodosti Leopold Skulski uuden hallituksen, joka tukeutui keskustapuolueisiin, kun taas kansallisdemokraatit ja sosialistit jäivät sen ulkopuolelle. Valtionhoitajalle, Pilsudskille, oli toisarvoinen kysymys, mitkä sejmin puolueista olivat tai eivät olleet mukana hallituksessa, kunhan hän vain sai suorittaa loppuun korkealentoiset sotilaalliset ja poliittiset suunnitelmansa. Kun niistä oli kysymys, oli hänellä itse asiassa vapaa valta toimia. Hänen politiikkansa suurenmoisuus soveltui hyvin puolalaisten kansanluonteeseen. Puola oli kohotettava suurvallaksi, se oli sovittu, ja Pilsudski oli mies, joka oli sen tekevä. Kukapa saattoi epäillä menestystä hänen jo saavuttamiensa loistavien voittojen jälkeen? Sotaisat suurvaltasävelet kajahtelivat Pilsudskin huulilta noina aikoina. Uudenvuoden vastaanottotilaisuudessa vuonna 1920 hän Lazienkin linnassa lausui diplomaattikunnan, hallituksen jäsenten ja sejmin marsalkan läsnäollessa: "Sydämestäni toivon, että armeija tämän vuoden aikana voi tehtävänsä suoritettuaan laskeutua lepoon. Mutta edessämme on vielä suuri tehtävä ja tämä tehtävä on vaikea. Se vaatii suurta kuria ja itsehillintää sotilashenkilöiltä. Edessämme on kenties itäisten kysymysten ratkaisu, itäisten rajojemme lopullinen vakiinnuttaminen tai jokin muu järjestely idässä. Nyt joudumme ratkaisemaan kaiken sen, minkä vuonna 1914 puhjennut maailmanmyrsky on luonut." Vielä selvemmin sanoi Pilsudski puheessa, jonka hän piti Lublinissa tammikuun 11 päivänä tarkastusmatkallaan itäisiin maakuntiin: "Puolalla on suuri työ edessään. Puolalla, joka on herännyt horroksesta ja unesta, on kaikki ne ulkonaiset edut, joista me, orjuudessa kasvaneet, voimme iloita, nimittäin suuri armeija, suuria riemuvoittoja, suuri ulkonainen voima, suuri valta, jota sekä ystävien että vihollisten on tunnustaen kunnioitettava, tahtoivatpa tai ei... Mutta käsi sydämelle, onko meillä myös riittävästi sisäistä voimaa? Onko meillä kylliksi henkistä voimaa? Onko meillä kylliksi aineellista voimaa selviytyäksemme kokeesta, joka meitä odottaa? Puolan on ratkaistava tuo suuri kysymys, tahtooko se valtakuntana olla samanveroinen kuin maailman suurvallat vai tahtooko se pysyä pikkuvaltiona, joka tarvitsee mahtavien apua. "Tähän kysymykseen ei Puola vielä ole antanut vastaustaan. Sen on vielä osoitettava voimansa. Meitä odottaa suuri ponnistus, johon meidän kaikkien nykyiseen sukupolveen kuuluvien on valmistauduttava, jos tahdomme tehdä elämän helpoksi tuleville sukupolville, jos tahdomme kääntää historian rattaan niin kauas, ettei Puolan tasavalta tule olemaan ainoastaan idän suurin sotilasvalta vaan myös sen suurin kulttuurivalta." Kuulijat tiesivät, mitä valtionhoitaja lähinnä tarkoitti: jatkuvaa ja laajenevaa sodankäyntiä Venäjää vastaan päämääränä Puolan suuruus. Tuohon aikaan oli kuitenkin idän poliittisessa ja sotilaallisessa asemassa tapahtunut suuria muutoksia eivätkä ne kaikki olleet eduksi Puolalle. Koltshakin oli menestyksellisen hyökkäyksensä jälkeen yli Uralin ollut pakko perääntyä ja marraskuussa 1919 tyhjentää Omsk. Denikin oli idästä ja etelästä edennyt Ukrainaan ja elokuussa 1919 valloittanut Kiovan, mutta sen jälkeen hänen oli ollut pakko perääntyä ja joulukuussa tyhjentää Ukrainan pääkaupunki, jonka punaiset nyt jälleen miehittivät. Sekä Denikinin että bolshevikkien voimakkaasti painostamana oli Petljuran vuoden lopussa pakko joukkojensa jäännökset mukanaan paeta turvaan Puolaan. Judenitshin hyökkäysliike Pietaria kohden oli kurjasti epäonnistunut. Vielä toistaiseksi oli punaisilla kylliksi työtä taistellessaan jäljelle jääneitä valkoisia joukkomuodostelmia vastaan. Krimillä järjesteli kenraali Wrangel, Denikinin seuraaja, parhaillaan hänen armeijansa jäännöksiä uudelleen ja varustautui ympärysvaltain avustamana. Mutta saattoi jo etukäteen havaita, että Moskovan hallitus selviäisi pian vastustajistaan etelässä, idässä ja pohjoisessa, jonka jälkeen se voisi viskata suurimman osan sotavoimistaan länteen, Puolaa vastaan. Oliko Puola kyllin vahva mittelemään voimia Neuvosto-Venäjän kootun voiman kanssa? Pilsudski oli varma siitä. Jossakin kirjoituksessaan hän kertoo, miten helposti hänen puolalaisensa vuonna 1919 löivät pakoon tuon punaisen armeijan, jonka edessä koko maailma vapisi. "Timesissä" oli helmikuussa 1920 Puolan valtionhoitajan haastattelu taistelun mahdollisuuksista Neuvostoliittoa vastaan. "Käsitykseni mukaan", hän oli lausunut, "on epätodennäköistä, että Puola kärsisi tappion. Puola ei voi menettää sotaa." Ylpeänä Pilsudski ajatteli uljasta armeijaansa, lähes 600 000 miehen vahvuista, jonka hän uupumattomin ponnistuksin oli onnistunut kokoamaan. Miksi ei iskeä silloin, kun oli voimia tehdä se? Ennemmin tai myöhemmin oli Puolan kuitenkin miteltävä voimiaan Venäjän kanssa; oli viisaampaa olla odottamatta, kunnes vihollinen ehti kerätä voimia. Jo vuoden 1919 lopussa oli Pilsudski tehnyt päätöksensä, niin hän itse kirjoittaa teoksessaan "Vuosi 1920": "Olin sitä mieltä, että sodassa Neuvostoliiton kanssa se sotaa käyvä valta, joka hyökkäisi tarmokkaasti, menestyisi ja voisi murtaa vastustajan linjan itse valitsemassaan kohdassa." Moskovassa oltiin selvillä siitä, että Puola nyttemmin oli Neuvostotasavallan päävihollinen. Vuoden 1919 lopussa julisti Trotski eräässä kiertokirjeessä, että punainen armeija ryhtyisi hyökkäykseen Puolaa vastaan. Hyökkäystä valmisteltiin innokkaan propagandan avulla länsimaissa, ja sen yhteydessä Puola esitettiin työläisille yhteiskunnallisen taantumuksen vallituksena, porvaristolle taas esteenä taloudellisten suhteiden solmimisessa Venäjän ja muiden maiden välille. Oli ilmeistä: Puola täytyi murskata, jotta Neuvostoliitto voisi ojentaa kätensä puolueystävilleen Saksassa ja sen jälkeen levittää kommunistisen vallankumouksen yli koko Euroopan. Mutta sama syy, joka sai Pilsudskin toivomaan niin nopeata iskua kuin mahdollista, vaati Neuvosto-Venäjää lykkäämään voimainmittelyä. Vuoden 1920 alussa oli vain neljä neuvostovenäläistä divisionaa pitkin koko pitkää Puolan ja Venäjän välistä rintamalinjaa. Täytyi voittaa aikaa varustautumiseen. Joulukuussa 1919 ehdotti Tshitsherin rauhanneuvotteluja ja tammikuun 29 päivänä lähetti neuvostohallitus Pilsudskille langattomana sähkösanomana rauhantarjouksen, johon samalla sisältyi selitys, ettei punainen armeija tulisi ylittämään silloista rintamalinjaa. Neuvottelut todella aloitettiinkin — puolalaiset tekivät vastaehdotuksensa maaliskuun 27 päivänä — mutta kumpikaan puoli ei tosissaan tarkoittanut rauhaa. Tällä välin Venäjän joukot pitkin rajaa kasvoivat vähitellen 20 jalkaväkidivisionaksi ja 5 itsenäiseksi ratsuväkiprikaatiksi. Puolalaiset saattoivat tätä voimaa vastaan aluksi asettaa 21 divisionaa jalkaväkeä ja 7 prikaatia ratsuväkeä. Pilsudski käytti odotusajan lujittaakseen Puolan valtaa lännessä ja idässä. Tammikuussa miehitettiin ns. "käytävä" Itä-Preussissa merenrantaan asti. Liettuan raja turvattiin joukkoja sijoittamalla. Rintamaa Venäjää vastaan oli jo vuoden 1919 lopussa työnnetty eteenpäin, niin että se ulottui Dünasta etelään Berezinaa pitkin Zwiabelin ohi ja Tarnopolin itäpuolella Dnjestriin asti. Maaliskuussa miehitettiin Mozyrz, jolloin saatiin katkaistuksi suoranainen rautatieyhteys Neuvosto-Venäjän pohjois- ja eteläarmeijain välillä. Huhtikuussa oli Pilsudski lopulta valmis uskaltamaan suuren hyökkäysliikkeensä. Miksi hän suoritti sen etelärintamalla, Ukrainassa? Kirjassaan "Vuosi 1920" hän selvittää strategisia syitä, jotka johtivat siihen. Sotilaallisia näkökohtia lukuun ottamatta oli poliittisilla suuri osuutensa. Jo myöhäiskesällä 1919 oli Pilsudski, kuten havaitsimme, astunut yhteyteen Petljuran kanssa. Sosialistivallankumouksellinen poliitikko Boris Savinkov oli jonkin aikaa oleskellut Varsovassa ja siellä koettanut saada vanhan ystävänsä ja sotatoverinsa Pilsudskin tuntemaan mielenkiintoa Ukrainan venäläisvastaista politiikkaa kohtaan. Ukrainan vapausliikkeen käyttäminen hyväksi Puolan taistelussa Neuvosto-Venäjää vastaan oli varsin lähelle lankeava ajatus. Huhtikuun 22 päivänä 1920 teki Pilsudski liittosopimuksen Petljuran kanssa. Siinä sovittiin, että puolalaiset auttaisivat ukrainalaisia karkoittamaan venäläiset maasta Dnjepriin asti ja vastapalvelukseksi Petljura Ukrainan tasavallan nimiin luopui Itä-Galiziasta ja Volhyniasta. Hänen kahden divisionansa oli määrä yhtyä puolalaiseen hyökkäysarmeijaan, jota myös odotettiin ukrainalaisten vapaaehtoisten vahvistavan etenemisen edistyessä. Kummallakin puolen oli valtiomiehen ajatus sopimuksen perustana. Petljura tiesi, että Ukraina oli liian heikko voidakseen omin voimin vapautua venäläisikeestä. Luopuminen kahdesta laajasta ja rikkaasta maakunnasta oli kallis hinta Puolan avusta, mutta ilman sitä oli suurin osa Ukrainasta auttamattomasti hukassa. Pilsudskille oli liitto ukrainalaisen vapaustaistelijan kanssa askel hänen suuren suunnitelmansa toteutumista kohden. Ukrainan vapautumisen jälkeen olisi Valko-Venäjän vuoro, joka jo puoleksi oli puolalaisten hallussa. Jos tämän jälkeen onnistuisi voittaa itsepintaisten liettualaisten vastenmielisyys Puolaan liittymistä kohtaan, oli uneksitun liittovaltion uljas rakennus jo valmis. Yhteensä siinä olisi n. 75 miljoonaa asukasta eli siis enemmän kuin missään muussa Euroopan valtakunnassa Venäjää lukuunottamatta. Mitä loistavia tulevaisuuden näköaloja Puolan suurvaltapolitiikalle ja puolalaiselle yritteliäisyydelle! Liittovaltiosuunnitelma ulottui kauas yli Puolan valtakunnan rajojen v. 1772 palauttamisen ja siihen sisältyi Jagiellojen vallan uudistaminen nykyaikaisessa muodossa. Menetettyään suuria maa-alueita etelässä ja lännessä kymmenine miljoonine asukkaineen lakkasi moskoviittien Venäjä olemasta vaarana Puolalle — ja Eurooppa olisi turvassa bolshevismin uhalta. Kenties Pilsudski laskelmoi myös läntisten suurvaltain tuntevan myötämielisyyttä yritystä kohtaan, joka pelastaisi rikkaan Ukrainan kommunismin sekasorrosta ja avaisi taas Mustan meren satamat viljan vientiä varten. Maailmanhistoriallisiin mittoihin kohosivat nämä suunnitelmat, joita Puolan valtionhoitaja ja Ukrainan hetmanni käsittelivät keskustellen luottamuksellisesti suurenmoisesta tulevaisuuden perspektiivistä. Vaaleatukkainen, sinisilmäinen ukrainalainen tyynine, vaatimattomine olemuksineen ei voinut muuta kuin herättää luottamusta puhuessaan oman kansansa vapaudenkaipuusta ja kansannoususta moskoviittejä vastaan, joka seuraisi yhtyneiden Puolan ja Ukrainan armeijan jälkiä. Pilsudskin oli kunnioitettava rohkeutta ja sitkeyttä, jota Petljura oli osoittanut epätasaisessa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kummallakaan heistä ei ollut pienintäkään halua liittoutua "valkoisten" venäläisten kanssa, joiden pyrkimyksenä oli yksinomaan palauttaa entiselleen "yhtenäinen ja jakamaton Venäjä". Kumpikin piti uskonkappaleena sitä, että venäläinen on ja pysyy kansojen sortajana, tunnustipa hän tsaarivallan tai Leninin evankeliumia. Sieroszewski ilmaisee ystävänsä Pilsudskin ajatukset kirjoittaessaan: "Kaikki venäläiset, vallankumouksellisia suinkaan unohtamatta, ovat enemmän tai vähemmän naamioituneita imperialisteja. Alkeellinen sentralismi on luonteenomaista heidän asenteelleen, joka ikuisesti pyrkii absoluuttista kohden. He eivät voi sietää eroavaisuutta, he eivät osaa sovittaa ristiriitoja." "Vuoden 1919 lopussa ja vuoden 1920 alussa", kirjoittaa Pilsudski itse, "tahtoivat valtojen edustajat järjestää tapaamisen Denikinin ja minun välilleni. Tämän tapaamisen tarkoituksena oli yhteinen sotatoiminta bolshevikkeja vastaan. Välittäjän kautta esitettiin Denikinin taholta pääehtona, että minä järjestäisin Bugin tuolle puolen hallinnon hänen nimiinsä ja korottaisin entisen Venäjän valtakunnan ulkonaiset merkit valtiollisiksi tunnusmerkeiksi. Kieltäydyin ja selitin, etteivät sotilaani tahtoneet käydä puolustamaan niitä, joita vastaan olivat taistelleet." Voimme kuvitella, miten jännittyneenä Pilsudski odotti sitä hetkeä, jolloin voisi antaa määräyksen toimintaan. Ensimmäisen kerran hänen oli nyt johdettava sotaa todella suurin mitoin ja suuria sotajoukkoja käskynalaisinaan, sotaa yhtä vahvaa vastustajaa vastaan ja kahdella rintamalla — pohjoisessa ja etelässä — joita erotti Pripetin vaikeakulkuinen suomaasto. Hänen oli osoitettava, ettei hän huolimatta siitä, ettei ollutkaan saanut mitään koulutusta sotakorkeakoulussa, suinkaan ollut sellainen harrastelija tässä johtajan työssään kuin saksalaiset ja itävaltalaiset upseerit olivat tahtoneet väittää. Itse hän myönsi avoimesti, että hän soturina oli "itseoppinut", mutta katsoi olevansa — syystäkin — "erikoisen lahjakas tässä ammatissa". Hänen oli myös osoittauduttava maanmiestensä luottamuksen arvoiseksi. Sota, jota hän nyt aikoi käydä, ei ollut minkään välittömän pakon aiheuttama, vaan ennakolta ehkäisevä yritys, jonka määräsivät poliittiset syyt ja tulevaisuuden huolet. Puolalaisvastaisella taholla sitä saattoi sanoa valloitussodaksi, alastoman imperialististen tarkoitusten ilmaisuksi. Vaara oli suuri, mutta vielä paljon suurempi oli voittajaa odottava palkka. Huhtikuun 26 päivänä alkoivat sotatoimet. Pilsudski osoitti "kaikille Ukrainan asukkaille" julistuksen, jossa sanottiin: "Puolalaiset joukot jäävät Ukrainaan vain niin kauaksi aikaa kuin on välttämätöntä, jotta oikeudenmukainen hallitus ehtii ottaa vallan käsiinsä maassa... Olen vakuuttunut siitä, että Ukrainan kansa ponnistaa kaikki voimansa taistellakseen itselleen vapautensa Puolan avulla." Petjuran kutsu "Ukrainan kansalle" kävi samaan suuntaan. Puolan hallitus oli nimenomaan tunnustanut Ukrainan kansantasavallan riippumattomaksi valtioksi ja kenraali-hetmanni Simon Petljuran johtaman direktoriumin sen lailliseksi hallitukseksi. Pilsudski tahtoi esiintyä vapauttajana, ei valloittajana. Syyskuussa 1920 hän lausui eräälle ranskalaiselle sanomalehtimiehelle: "Ukrainassa en taistellut Puolan vaan itse Ukrainan puolesta. Juuri ukrainalaisen hallintoelimen perustin Zitomiriin ja Kiovaan. En esitä mitään vaatimuksia, kun kysymyksessä on todella venäläinen maa. Mutta olen sodassa moskoviittien Venäjän kanssa ja minulla on oikeus auttaa kaikkia epävenäläisiä kansoja, jotka tahtovat erota siitä. Jos Ranska vuonna 1870 olisi voinut erottaa Baijerin Preussista, niin se varmasti olisi tehnyt sen. Ja miten ponnistellaankaan vielä tänäkin päivänä Itävallan ja Saksan yhtymisen estämiseksi!" Pilsudski tahtoi itse johtaa sotatoimia Ukrainassa. Volhynian ja Podolian kautta hän ryntäsi poikki rintamalinjan mukanaan 8 jalkaväkidivisionaa ja 4 prikaatia ratsuväkeä, mihin lisäksi tulivat Petljuran kaksi ukrainalaista divisionaa. Joukoilla oli vastassaan kaksi neuvostovenäläistä armeijaa. Hyökkäys menestyi kokonaisuudessaan. Venäläiset joukot lyötiin kautta koko rintaman ja ajettiin takaisin Dnjeprin toiselle puolelle. Toukokuun 7 päivänä saattoi Pilsudski marssia Kiovaan. Joillakin tahoilla on pidetty puolalaisten voitonsanomia liioiteltuina. Venäläiset joukot, niin sanotaan, olivat suhteellisen heikkoja ja ensimmäisten yhteenottojen jälkeen ne vetäytyivät suunnitelmallisesti taaksepäin houkutellakseen perinnäisen venäläisen tavan mukaan viholliset etenemään liian syvälle maahan. Pilsudski itse piti etenemistä kunniakkaana voittona ja osoituksena siitä, että hän pystyi liikkuvaan sodankäyntiin tuon hänestä vihattavan ja tuloksettoman asemasodan ampumahaudoissa vastakohtana. "Kaksi päivää riitti", niin hän kirjoittaa, "heittämään nurinniskoin, melkeinpä hajoittamaan 12. neuvostoarmeijan, joka asettui vastarintaan, niin perusteellisesti, ettei se enää sodan loppuun mennessä pystynyt toipumaan saamastaan iskusta. Muistan tuon iloisen hetken, jolloin löysin kirjoituspöydältäni 12. neuvostoarmeijan komentajan lähettämän sähkösanoman, joka kuului: 'Missä ovat divisionani?' Armeijankomentaja sai vastauksen vain yhdeltä ainoalta divisionankomentajalta, joka pelastamansa radioaseman välityksellä ilmoitti eräästä pensaikosta: 'Olen siellä ja siellä, mutta en tiedä, missä joukkoni ovat'." Pilsudskin hyökkäysliike Ukrainassa osoittautui kuitenkin harhalaskelmaksi. Tosin muutamat ukrainalaiset vapaajoukkojen johtajat, kuten esimerkiksi Tshutshunnik, liittyivät puolalaisiin muodostelmiin, mutta seikkailija Makhno — puoleksi rosvopäällikkö, puoleksi palkkasoturi — oli bolshevikkien puolella eikä yleistä kansannousua, jota Petljura oli lupaillut, kuulunut lainkaan. Suurin osa Ukrainan talonpojista pysytteli kylmäkiskoisesti ja varovasti odottavalla kannalla. Muinaisista ajoista asti olivat Ukrainan maanomistajat olleet suureksi osaksi puolalaisia. Palasivatko he nyt vaatimaan takaisin maata, jonka talonpojat olivat riistäneet heiltä vallankumouksen jälkeen? Vielä pahempi oli se, että venäläisten vastahyökkäys pohjoisrintamalla, jota Pilsudski tosin oli odottanut, kävi paljon voimakkaammaksi ja vaarallisemmaksi kuin hän oli osannut kuvitella. Hänen toukokuun 18 päivänä palatessaan Ukrainasta Varsovaan, vallitsi siellä mitä ylpein voitontunnelma. Valtionhoitajan astuessa sejmin juhlalliseen täysi-istuntoon tervehti puheenjohtaja häntä seuraavin sanoin: "Chocimin päivistä lähtien ei Puolan kansa ole nähnyt tämän veroista riemuvoittoa. Voittoisa marssi Kiovaan on tehnyt kansakunnan tietoiseksi omasta voimastaan, antanut sille lujan uskon vapaaseen tulevaisuuteen. Tänä päivänä on koko maailma nähnyt ja kokenut, ettei Puola enää ole avuton." Pilsudski tiesi kuitenkin, ettei riemuvoitto suinkaan ollut niin täydellinen. Hän oli tehnyt suunnitelman hyökätäkseen myös pohjoisessa kohtaamaan sieltä käsin uhkaavaa vaaraa. Osa joukoista siirrettiin sinne Ukrainasta. Mutta se oli jo silloin liian myöhäistä. Neuvosto-Venäjä oli pohjoisrintamalle sijoittanut punaisen armeijan päävoimat ja niiden ylipäällikkönä oli nuori ja yritteliäs, kaksikymmentäkahdeksan vuotias Mihail Tuhatshevski, entisen keisarillisen kaartin luutnantti. Toukokuun 14 päivänä hän aloitti Dünan ja Berezinan yläjuoksun varrelta voimakkaan hyökkäysliikkeen, joka pakotti näillä tienoin olleet heikot puolalaisosastot perääntymään 100 kilometriä länteen päin. Sen sijaan, että olisi jatkanut hyökkäystään länteen, hän kääntyikin tämän jälkeen etelään kenties toivoen saavansa puolalaiset tungetuksi Pripetin soihin. Tämä oli strateginen virhe, sillä täällä hän kohtasi vahvoja muodostelmia, jotka oli koottu puolalaisten hyökkäystä varten. Puolalaiset tekivät vastahyökkäyksen ja viskasivat Tuhatshevskin takaisin melkein hänen lähtöasemiinsa asti. Venäläisten ensimmäinen hyökkäys oli torjuttu. Mutta tällä välin kääntyi sotaonni Ukrainassa puolalaisten vahingoksi. Venäläisten sodanjohto teki taitavasti jättäessään täällä avoimilla tasangoilla ratkaisun ratsuväelle. Kaukaasian tienoilta, missä juuri oli tuhottu Denikinin itäisten joukkojen jäännökset, lähestyi vahva ratsuarmeija — litteänenäisiä mongooleja sekä kaikenlaisia seikkailijoita, niin kerrottiin — kenraali Budjonnyin johtamana. Hänellä oli mukanaan divisiona jalkaväkeä ja runsaat varastot kaikenlaisia teknillisiä sotavarusteita. Pilsudskilla ei ollut mitään korkeaa käsitystä ratsuväen arvosta taistelussa nykyaikaisessa sodassa, jossa teknilliset taisteluvälineet ratkaisevat. Maailmansodan aikana hän oli itse nähnyt puolalaisten legionain kivääri- ja konekivääritulella ja yhden ainoan patterin tukemina kirjaimellisesti niittävän maahan hyökkäävät venäläiset ratsuväkimassat. "Ratsuväen paimentolaismainen käyttäminen, joka toi mieleen kauan sitten menneet ajat ja esivanhempiemme hyvin tuntemat tataarien hyökkäykset, tuntui minusta uskomattomalta", hän kirjoittaa. Niinpä Budjonnyin ratsuväkihyökkäykset eivät tehneet häneen sanottavaa vaikutusta, eivät edes silloin, kun tämän kesäkuun alussa onnistui murtaa puolalaisten rintama Dnjeprin kohdalla. Ei kävisi kovinkaan vaikeaksi karkoittaa ratsumieslaumoja, niin hän kuvitteli. Mutta hän erehtyi. Budjonnyin ratsumiehet tekivät laajoja retkiä puolalaisten selän taakse, sieppasivat kuormastoja, katkaisivat yhteyslinjoja, vangitsivat vähäisiä osastoja ja hävisivät sitten kuin tuhka tuuleen. Puolalaisten ratsuväki oli liian heikko mittelemään voimiaan niiden kanssa. Pilsudski lähetti apuvoimia, mutta yhtyneiden joukkojen hyökkäys Budjonnyia vastaan epäonnistui. Ukrainan talonpojat osoittivat huolestuttavia vihamielisyyden merkkejä ja alkoivat öisin yllättää puolalaisten vartiopartioita kylissä. He tarvitsivat kipeästi puolalaisten vaunuja, hevosia ja elintarvevarastoja. Asema kävi yhä kestämättömämmäksi. Pilsudski antoi perääntymismääräyksen. Kiova tyhjennettiin kesäkuun 13 päivänä. Mutta perääntyminen oli helpompi päättää kuin suorittaa. Osoittautui vaikeaksi ohjailla suunnitelmanmukaisesti puolalaisten joukkoja, kun Budjonnyin ratsumiehet sieppasivat pikalähettejä, niin että ylipäällikön määräykset eivät aina ehtineet oikeaan aikaan kenraaleille. Pilsudski vakuuttaa, että tunnelma puolalaisten joukkojen keskuudessa yleensä pysyi murtumattomana, mutta sitä suurempi hämmennys vallitsi rintaman takana. "Pakokauhua syntyi paikoissa, jotka olivat satojen kilometrien päässä rintaman takana, niin, vieläpä verraten korkeissa esikunnissakin, ja se tarttui ja levisi yhä laajempaan piiriin... Hillittömän paon hermostuneet enteet ja epäoikeudenmukaiset syyttelyt vuorottelivat. Näin pakokauhun lakkaamatta yltyvän ympärilläni. Budjonnyin ratsuväki, tuo uusi taisteluväline, jonka esiintymiseen joukkomme eivät olleet valmistautuneet, kasvoi tarunomaiseksi, voittamattomaksi mahdiksi. Kuta kauempana oltiin rintamasta, sitä voimakkaammin ja vastustamattomammin vaikutti mielikuvitusvoima, jota vastaan järki oli voimaton. Siten muodostui minulle kaikista rintamista vaarallisin: sisäinen rintama." Perääntyminen jatkui lakkaamatta taistellen, kunnes se pysähtyi toistaiseksi suunnilleen entisen saksalais-itävaltalaisen rintaman kohdalle. Suuri hyökkäysliike Ukrainassa oli epäonnistunut ja siten olivat myös Pilsudskin laajakantoiset poliittiset suunnitelmat sortuneet. "Sellaiseen seikkailuun ei olisi pitänyt antautua", sanoi marsalkka Foch Ukrainan sotaretkestä. Silti eivät Puolan armeijat olleet hajonneet, vaan säilyttivät suurin piirtein taistelukuntoisuutensa. Puolan oli nyt puolustauduttava uutta hyökkäystä vastaan, joka — se tiedettiin liiankin hyvin — uhkasi aivan heti pohjoisessa. Pilsudskin kenraalit näkivät aseman hyvin pimeänä. "Kun kesäkuun lopussa", kirjoittaa Pilsudski, "kutsuin kenraali Szeptyckin (pohjoisrintaman ylipäällikön) Varsovaan neuvottelemaan kaikista näistä asioista, havaitsin hänen olevan syvän masentuneisuuden vallassa. Useiden kenraalien kokoontuessa luokseni Belvedereen hän selitti minulle pitävänsä sotaa oikeastaan hävittynä ja rauhan solmimista mihin hintaan hyvänsä ehdottoman välttämättömänä." Pilsudski oli toista mieltä. Etelässä hän toivoi saavansa Budjonnyin etenemisen pysähtymään, pohjoisessa oli parasta antaa joukkojen perääntyä ajan voittamiseksi. Szeptycki oli päin vastoin sitä mieltä, että, mikäli sotaa aiottiin jatkaa, taisteluun oli ryhdyttävä niissä asemissa, missä joukot juuri silloin olivat. Pilsudski suostui siihen, jottei hänen olisi ollut pakko erottaa Szeptyckiä. Hänen _ei_ olisi pitänyt antaa perään. Pohjoisrintamalla oli Tuhatshevski saanut vahvoja apuvoimia ja oli nyt neljine armeijoineen ratkaisevasti puolalaisia joukkoja voimakkaampi. Pilsudskin laskelmien mukaan oli venäläisillä heinäkuun alussa käytettävänään enemmän kuin 220 000 miestä, jota vastoin puolalaisilla oli vain 110 000— 120 000. Nuori venäläinen toverikenraali oli varma voitostaan. Heinäkuun 2 päivänä hän räiskyvässä armeijakäskyssään julisti: "Punaisen lipun armeija on valmis taistelemaan elämästä ja kuolemasta valkoisen kotkan sotajoukkojen kanssa. Kutsun teidät kostamaan Kiovan häpeän ja hukuttamaan Pilsudskin rikollisen hallituksen Puolan murskatun armeijan vereen. Lännessä ratkaistaan maailmanvallankumouksen kohtalo, yli Puolan ruumiin käy tie yleiseen maailmanpaloon." Käsky päättyi sanoihin: "Vilnaa — Minskiä — Varsovaa kohden, mars!" Hyökkäys alkoi heinäkuun 4 päivänä Smolenskin tienoolta, joka jo vuosisatoja oli ollut moskoviittien hyökkäysporttina Puolaa vastaan. Puolalaisten rintama murrettiin useista kohdista. Vahvat venäläiset ratsuväenosastot saarsivat Puolan pohjoisarmeijan. Tuhatshevski ei onnistunut tuottamaan aikomuksensa mukaan vastustajalleen tuhoisaa "Sedania", mutta hän saattoi kuitenkin keskeytymättömässä voittokulussa karkoittaa vastustajansa asemasta toiseen. Heinäkuun 12 päivänä sortui Minsk, 14 päivänä Vilna. Kahdessakymmenessä päivässä perääntyivät puolalaiset joukot lakkaamatta verisesti taistellen 450 kilometriä. Vainoavat venäläiset armeijat eivät antaneet niille hetkenkään hengähdysaikaa. "Nuori puolalainen sotilas", kirjoittaa Waclaw Lipinski, "joka ei ollut tottunut perääntymään, masentui pian etenkin siksi, että jokainen vastarinnan yritys ajoi karille, kun vasen siipi lakkaamatta saarrettiin pohjoisesta." Moskovassa antauduttiin korkealentoisten toiveiden valtaan. Ranskalainen sosialisti Frossard, joka heinäkuussa kävi Moskovassa, kysyi Leniniltä: "Ettekö usko, että arvonne nousisi nyt maailman silmissä, jos tarjoisitte vihollisillenne rauhaa, sen sijaan, että nyt lähetätte joukkonne maan rajojen ulkopuolelle?" Bolshevikkidiktaattori vastasi: "Teoriassa voitte olla oikeassa, mutta ette käytännössä. Minun on suoritettava marssi loppuun. Meidän täytyy marssia Varsovaan ja tehdä Puolasta neuvostotasavalta." Moskovassa ja myös Tuhatshevskin päämajassa kuviteltiin, että Puolan sisäiset olosuhteet olivat kypsyneet yhteiskunnallista vallankumousta varten. Selostaessaan sotaretkeä 1920 mainitsee Tuhatshevski, että punainen armeija otettiin Valko-Venäjällä vastaan talonpoikien vapauttajana näiden "huokaillessa puolalaisten suurtilallisten ja valkopuolalaisten joukkojen ikeen alla". — "Otimme vastaan ja koulutimme enemmän kuin 30 000 hyvää ja luotettavaa alokasta ja liitimme heidät punaiseen armeijaan, luonteenomainen ja loistava esimerkki luokkatietoisesta värväyksestä." — Itse Puolassa — "herrain Puolassa", kuten Tuhatshevski sanoo — oli porvaristo erittäin vaikeassa asemassa vahvan kuohunnan johdosta kaupunkien köyhälistön ja maaseudun työväestön keskuudessa. Bialystokissa ja sen lähistöllä saivat hyökkäävät neuvostovenäläiset joukot lämpimän vastaanoton. Joukkokokouksia pidettiin ja niiden yhteydessä päätettiin liittyä punaiseen armeijaan. "Kaikki, mitä näimme miehittämissämme osissa Puolaa, oli ehdottomasti suotuisaa sosialistisen hyökkäysliikkeen eduksi ja osoitti alttiutta sen tukemiseen." Kirjassaan "Vuosi 1920" ivailee Pilsudski näitä väitteitä: "Tuhatshevski leimaa meidät valkopuolalaisiksi. En ole pahoillani tuosta nimityksestä. Maamme vaakunassa on valkoinen kotka, jonka nokka kuten kaikilla kotkilla on koukkuinen ja kynnet terävät ja joka Tuhatshevskin sotaretken aikana 1920 levitti siipensä ja osasi taistella kaksipäistä epäsikiötä vastaan huolimatta siitä, että tämä oli värjännyt itsensä punaiseksi. "Totta on myös, että olemme 'puolalaista herraskansaa'. Miten selvästi muistankin lapsuuteni ajat Vilnassa, jolloin kammoten ja inhoten viskasin käsistäni tiettyjen, perin kuuluisien venäläisten kirjailijain kirjoittamat koulukirjat. Niissä opetettiin lapsille, miten kukkuramitoin Moskovan mahtavat tsaarit olivat tehneet hyviä tekoja Puolan herraskansalle, miten suuret heidän ansionsa olivat Jumalan, ihmiskunnan ja Puolan suhteen, kun sitä vastoin tottelematon puolalainen herraskansa vietti jokaisen uuden nuorisopolven kevätaikaa verisellä kapinalla." Jos venäläinen bolshevikkipäällikkö saattoi kerskailla talonpoikaiskapinasta Valko-Venäjällä puolalaisia herroja vastaan, niin Pilsudski tahtoi puolestaan huomauttaa niistä talonpoikaiskapinoista, jotka punaisen Moskovan aivan äskettäin oli täytynyt kukistaa oman rintamansa takana. Jos todella oli totta, että punainen armeija oli Valko-Venäjällä saanut värvätyksi 30 000 uutta alokasta, niin puolalaiset saattoivat muodostelmissaan osoittaa vähintään yhtä vahvoja rykmenttejä, jotka oli koottu valkovenäläisistä ja liettualaisista vapaaehtoisista. Kokonaan väärä, sanoo Pilsudski, on kuva, jonka Tuhatshevski antaa mielialasta Puolan talonpoikain ja työläisten keskuudessa. Pitäisihän hänen kuitenkin tietää, että talonpoikaispuolue, "Piast", oli sejmin suurin puolue ja että juuri silloin, kun hän kolkutti Varsovan portteja, olivat talonpoikain ja työläisten edustajat, herrat Witos ja Daszynski, Puolan hallituksen etunenässä. Sanalla sanoen, Tuhatshevski kuvitteli. Selvempi käsitys asemasta oli hänen alipäälliköllään Sergejevillä, joka kirjoituksessaan sotaretkestä 1920 tunnusti: "Vain poliittisissa kanslioissa, jotka olivat kyllin kaukana rintamasta, voitiin tosissaan ottaa laskelmissa huomioon vallankumouksen puhkeaminen Puolassa. Armeijassa ei siihen paljonkaan uskottu ja näyttää siltä kuin yritys muodostaa punainen puolalainen armeija Bialystokissa olisi osoittanut riittävän hyvin, että tiedonantajamme suhtautuivat liian optimistisesti asemaan." Tapaukset osoittivat, että Pilsudski oli oikeassa _omassa_ optimismissaan. Kansallinen viha venäläisiä kohtaan oli liian voimakas, jotta venäläisten punainen hyökkäys olisi voinut saavuttaa sanottavaa vastakaikua Puolan talonpoikain ja työläisten keskuudessa. Mutta kommunisteja oli myös Puolassa ja he saattoivat hyvin nousta liikekannalle sen neuvostotasavallan puolesta, jonka Lenin tahtoi perustaa. Leninin toiveet ulottuivat kuitenkin pitemmälle. Niiden kaikua on Tuhatshevskin kirjoituksessa. Bolshevismin voitto Puolassa johtaisi vallankumouksen puhkeamiseen länsimaissa: "Saksassa kohisi ja kiehui; vallankumouksen lopulliseksi puhkeamiseksi odotettiin vain sitä hetkeä, jolloin päästäisiin välittömään kosketukseen aseellisen vallankumousvirran kanssa. Myös Englannissa oli erittäin vilkas vallankumouksellinen liikehtiminen vallannut työväenluokan. Liikennetoimikunta aloitti avoimen taistelun Englannin hallitusta vastaan, jonka asema oli perin uhanalainen... Italiassa puhkesi todellinen kapina köyhälistön keskuudessa. Työläiset miehittivät tehtaita ja teollisuuslaitoksia ja muodostivat valiokuntiaan... Kaikissa maissa horjui pääoman asema. Työväenluokka kohotti päänsä ja tarttui aseihin. Ei ole epäilystäkään siitä, että vallankumouksen liekit olisivat leimahtaneet koko Euroopan manterella, jos olisimme voittaneet Veikselin varrella." Puoluepoliittista liioittelua tavalliseen tapaan, mutta siinä on kuitenkin ydin totta. Sosialistisen työväenluokan mieliala länsimaissa oli levoton ja ratkaisevasti vihamielinen Puolaa kohtaan, etenkin Pilsudskin hyökkäyksen jälkeen Ukrainassa. Ranskan sosialistit julkaisivat manifestin, jossa sanottiin: "Ei ainoatakaan miestä, ei penniäkään, ei ainoatakaan ammusta taantumukselliselle Puolalle." Lentokonetilausta Italiasta ei voinut toimittaa, koska italialaiset konetyöläiset eivät tahtoneet suorittaa sitä. Cherbourgin telakkatyöläiset kieltäytyivät lastaamasta laivaan lentokoneita, jotka Ranskan hallitus halusi lähettää Puolaan. Saksan satamatyöläiset Danzigissa kieltäytyivät purkamasta laivaa, joka saapui Salonikista tuoden ampumatarpeita Puolan laskuun. Bolshevistinen virtaus painosti ankarasti Keski- ja Länsi-Euroopan hallituksia. Sosialistinen, puolalaisvihamielinen Saksa oli julistautunut puolueettomaksi. Ranskassa ja Englannissa pelättiin punaista vaaraa, mutta myös Puolan omapäisyys ja sen, kuten näytti, imperialistinen politiikka herättivät huolestumista. Katkerana kirjoittaa Pilsudski, että ympärysvallat ajattelivat enemmän Venäjän kysymyksen ratkaisua kuin Puolan asioita. Ja kuitenkin Puolan oli pakko kääntyä juuri ympärysvaltojen puoleen hädänalaisessa asemassaan. Puolan puolustusneuvosto lähetti suurvalloille seuraavan vetoomuksen: "Puola on valmis päättämään rauhan, jonka pohjana on periaatteellinen riippumattomuus niille kansoille, jotka asuvat Puolan ja Venäjän välissä. Puolan armeija suojelee Eurooppaa bolshevismin hyökyaaltoa vastaan. Jos pato murtuu, voi vaara uhata Eurooppaa. Voidakseen jatkaa taistelua tarvitsee Puola aseita." Neuvotellakseen avusta matkusti pääministeri Grabski Spahan, jonne ympärysvaltain johtavat valtiomiehet juuri silloin olivat kokoontuneet konferenssiin. Vastauksen antoi Englannin ulkoministeri, lordi Curzon: Suurvallat suostuivat tulemaan avuksi sillä ehdolla, että Puola aloitti rauhanneuvottelut ja sitoutui alistumaan liittoutuneiden ratkaisuun Itä-Galizian, Ylä-Schlesian, Teschenin ja Danzigin suhteen sekä heti luovuttamaan Vilnan Liettualle. Aselepo oli solmittava ja puolalaisten joukkojen oli vetäydyttävä määrätyn linjan, "Curzonin linjan", taakse. Grabski alistui ehtoihin ja Curzon lähetti neuvostohallituksen Lontoon edustajan, toveri Krassinin, välityksellä ehdotuksensa aselevoksi. Mutta Moskovasta tuli kielteinen vastaus. Miksipä olisi keskeytetty voittokulku Varsovaa kohden? Puolalais-venäläiset rauhanneuvottelut aloitettiin tosiaan Minskissä, mutta sodankäyntiä ei lopetettu. Ellei neuvostohallitus suostuisi aselepoon, oli lordi Curzon sanonut nootissaan, tukisivat ympärysvallat Puolaa kaikin keinoin, mitä oli niiden käytettävänä. Koska Moskova nyt oli vastannut kieltävästi, oli turvauduttava näihin keinoihin. Apu rajoittui toistaiseksi siihen, että ranskalaisten upseerien ja aliupseerien sallittiin astua Puolan palvelukseen ja että Varsovaan lähetettiin ranskalais-englantilainen yleisesikuntaupseerien muodostama sotilaslähetyskunta johtajanaan kuuluisa kenraali Weygand tukemaan neuvoillaan Puolan sodanjohtoa. Ammusvaroista, jotka toimitettiin Creuzot'sta, saapui perille vain osa ennen ratkaisevaa taistelua. Lisättäköön, että Unkari, joka Bela Kunin kapinan aikana vuonna 1919 oli saanut kokea, mitä punainen valta merkitsi, lähetti vuoden 1920 kuluessa 61 miljoonaa kiväärinpanosta ja 240 kenttäkeittiötä Puolan avuksi. Puolan olisi pitänyt voida lukea pikkuvaltiot pohjoisessa luonnollisiksi liittolaisikseen. Täytyihän niiden olla selvillä siitä, että Puolan tuhoutuessa nekin olisivat hukassa. Mutta Moskova oli niiden suhteen soveltanut menestyksellisesti vanhaa menetelmää _divide et impera_. Viro oli solminut rauhan jo helmikuussa 1920, Latvian ja Suomen kanssa käytiin rauhanneuvotteluja ja Liettuan kanssa allekirjoitettiin heinäkuun 12 päivänä rauhansopimus, jossa sen riippumattomuus tunnustettiin ja mm. suurin osa Vilnan maakunnasta myönnettiin Liettualle. Kaksi päivää myöhemmin tyhjensivät puolalaiset Vilnan ja venäläiset valtasivat sen. Liettua oli julistautunut puolueettomaksi puolalais-venäläisessä sodassa, mutta yhteentörmäyksiä sattui puolalaisten ja liettualaisten joukkojen välillä, jolloin kumpikin puoli selitti toisen hyökkääjäksi. Bolshevikit pitivät puolestaan liettualaisia liittolaisinaan Pilsudski puhuu "kaksinkertaisesta taistelusta Neuvosto-Venäjää ja Liettuaa vastaan". Puolan asema oli vakava. Pilsudski näki harmi sydämessä, miten pohjoisrintaman joukot "usein vähäpätöisistä syistä väistyivät vihollisen tieltä ja usein peräytyivät tulvana taistelutta ja epäjärjestyksessä". Yhä kasvava masennus ympäröi häntä. "Valtakunta natisi kaikissa liitoksissaan", hän kirjoittaa. "Sotajoukon sotatoimet hajosivat torjumisliikkeiksi ja ylipäällystön työ kävi päivä päivältä yhä hankalammaksi ja vaivalloisemmaksi. Epäilemättä tehtiin pelon, avuttomuuden ja voimattomuuden oireiden keskellä yrityksiä voiman ja taistelukyvyn keskittämiseksi, mutta emme saa kuitenkaan yliarvioida niiden historiallista merkitystä. Niistä puuttui sisäistä voimaa ja niitä heikensi arvoton lörpöttely ja järjestelyn suuri puutteellisuus." Pilsudski ei kuitenkaan pitänyt asemaa epätoivoisena. Kuta enemmän jatkui perääntymistä, sitä enemmän lyheni puolalaisten puolustautumisrintama, niin että joukkomuodostelmia saattoi tihentää eri rintamalohkoissa. Vihollisen sotavoimia heikensi nopea rynnistäminen eteenpäin ja niiden yhteyslinjojen ylläpitäminen kävi sitä vaikeammaksi, kuta kauemmaksi joukot etenivät toimintansa tukikohdasta. Puolalaiset eivät vain saaneet menettää rohkeuttaan, vaan heidän oli kerättävä kaikki voimansa taistelukykynsä vahvistamiseksi, sillä taistelukentällä, ei diplomaattien pöytien ääressä, oli ratkaistava Puolan kohtalo. Grabskin Spassa tekemiin sopimuksiin suhtautui Pilsudski vastahakoisesti; nehän olivat johtaneet vain nöyryytyksiin: "Juuri tuolta taholta tulleen painostuksen johdosta — — — piti meidän lähettää lähetystö Minskiin, jossa Tuhatshevski oli, kerjäämään rauhaa. En voi sanoa muuksi kuin kerjäämiseksi sitä, että rauhanneuvottelut tahdottiin aloittaa ajankohtana, jolloin voittoisa vihollinen kolkutti pääkaupunkimme portteja ja uhkasi tuhota koko valtiorakenteemme. — — — Ylipäällikkönä ja valtionhoitajana oli minun kaikin voimin pyrittävä siihen, että rauhanlähetystömme lähetettäisiin vasta sitten, kun ehdottoman varmasti tiesimme voivamme pitää pääkaupunkimme hallussamme." Esitelmässä, jonka Pilsudski piti vuonna 1926, hän lausui seuraavat sanat: "Voin avoimesti sanoa, että se, mitä kirjoitin kirjassani 'Vuosi 1920', oli päivänselvää totta: että vuosina 1918 ja 1920 Puolassa taistelivat vain ne, jotka tahtoivat taistella tai olivat tyhmiä. Pako sotapalveluksesta oli melkein yleistä. Kaikki laskelmayritykseni johtivat yhä uudelleen siihen tulokseen, että sotajoukosta taisteli vain kahdeksas- tai yhdeksäsosa, kun taas muut eivät ylipäänsä lainkaan taistelleet. Kaikki laskelmat, joihin ylipäällikkö turvautui — puhun itsestäni menneisyydessä — kaikki numerot ja tiedot olivat virheellisiä, kaikki oli epäluotettavaa. Muuan väitteistäni sodan tutkimuksessa on seuraava: sodan moraali on suoraan verrannollinen rintamantakaiseen moraaliin. Meillä kuitenkin taistelevaa rintamaa tuhosi, hämmensi ja sekaannutti kuulumattomalla tavalla rintamantakainen sekasorto." Pilsudski on kuitenkin epäoikeudenmukainen maanmiehiään kohtaan. Tuntiessaan vaaran uhkaavan nousi Puolan kansa sankarillisiin ponnistuksiin. Wladyslaw Grabski oli kesäkuun 23 päivänä Skulskin jälkeen tullut pääministeriksi ja hänen ehdotuksestaan asetti sejm "kansallisen puolustusneuvoston", johon valtionhoitajan ja eräiden ministerien lisäksi kuului armeijan ja sejmin edustajia. Heinäkuun 24 päivänä muodostettiin kokoomushallitus pääministereinä talonpoikaisliiton johtaja Witos ja hänen lähimpänä miehenään sosialistijohtaja Daszynski. Kansan luottamus Pilsudskia kohtaan pysyi horjumattomana vastoinkäymisistä huolimatta. Hänen vanha vastustajansa Dmowski vaati, että hänet erotettaisiin ylipäällikkyydestä, mutta ei saanut kannatusta ja erosi puolustusneuvostosta. Kansakunnan parhaan osan lävitse kuohahti isänmaallisen haltioitumisen laine. Yliopisto ja kouluja suljettiin, ylioppilaat ja lyseolaiset virtailivat lippujen alle. Sotilaiden, jotka asetettiin liikekannalle tammikuun 1 päivän ja elokuun 20 päivän välisenä aikana 1920, kokonaismäärä oli virallisten tietojen mukaan 737 767 miestä, joista 573 132 olivat kutsunnanalaisia asevelvollisia ja 164 615 vapaaehtoisia. Elokuun ensimmäisen puoliskon aikana lähti rintamalle 80 610 asevelvollista ja lähes 80 000 vapaaehtoista. Se oli pyhää sotaa, jota käytiin kodin ja konnun puolesta. Pohjoisrintaman neuvostovenäläinen ylipäällikkö näki tietyn ihailun vallassa tuon puolalaisten kansannousun. "Ranskan yleisesikunnan tukemana", kirjoittaa Tuhatshevski, "sekä täydentäen aseistustaan ja kaikenlaisia varusteitaan Ranskasta käsin aloitti Puola tappion jälkeen kuumeisen työn vahvistaakseen taisteluvoimiaan. Tuona ajankohtana ei Puolan armeijan rakenne vielä ollut ratkaisevasti vakiintunut, mutta sen järjestäminen jatkui täyttä vauhtia, uusia reservidivisionia numeroituina 101:stä ylöspäin saapui rintamalle toinen toisensa jälkeen. Niin, näkyipä loppuaikoina kolmanteenkin luokkaan kuuluvia muodostelmia, joita sanottiin vapaaehtoisosastoiksi. Näiden muodostelmien sotilaalliset ominaisuudet olivat tyydyttävät huolimatta sotilaiden nuoruudesta ja puuttuvasta koulutuksesta, sillä ne oli värvätty pääasiallisesti porvarillisista ja älymystöpiireistä ja havaitessaan, että heidän olemassaolonsa oli kysymyksessä, he osoittivat suurta päättäväisyyttä ja tarmoa. — — — Uusia varustuksia rakennettiin Modlinin kohdalle Varsovan pohjoispuolelle samoin kuin myös kaupungin eteläpuolelle ja niihin siirrettiin joukkoja kaikilta tahoilta. Jos Njemenin ja Szczaran kohdalla olimme lukumäärässä olleet jonkin verran ylivoimaisia, kävi asema nyt päinvastaiseksi." Aluksi jatkuivat kuitenkin puolalaisten vastoinkäymiset pohjoisrintamalla. Heinäkuun 19 päivänä sortui Grodno ja 23 päivänä ylitti vihollinen Njemenin. Bug- ja Narewvirrat olivat nyt viimeisenä luonnollisena suojamuurina estämässä punaisen armeijan tunkeutumista Varsovaan. Pilsudski laati suunnitelman hyökkäykseksi idässä tukikohtana Brest-Litowsk, mutta elokuun 1 päivänä täytyi kenraali Sikorskin tyhjentää tuo linnoitus välttyäkseen joutumasta saarroksiin. Paremmin kehittyi asema etelärintamalla. Täällä oli Budjonnyi jyrkästi vastoin korkeimman sodanjohdon määräyksiä jatkanut hyökkäystään Lembergiä kohden, jossa runsas saalis houkutteli hänen villejä joukkojaan. Puolalaiset kokosivat kuitenkin parhaillaan uutta ratsuväkiarmeijakuntaa. Pilsudski lähti itse Zamosciin sitä järjestämään. Heinäkuun 19 päivänä aloittivat puolalaiset hyökkäyksensä. Tuloksena oli, että Budjonnyin elokuun alussa täytyi suuria tappioita kärsien peräytyä Brodyn taakse. Hänen ratsuväkensä oli menettänyt maagillisen voittamattomuuden maineensa. Mutta Varsovan rintamalla kävi asema yhä arveluttavammaksi. Pilsudski havaitsi välttämättömäksi vaihtaa kenraali Stanislaw Hallerin yleisesikunnan päällikkönä kenraali Rozwadowskiin sekä Szeptyckin kenraali Josef Halleriin. Elokuun alussa jakaantuivat vastapuolen voimat seuraavasti: etelärintamalla oli punaisten puolella toveri Jegorovin johtamina kaksi armeijaa ja Budjonnyin ratsuväkikunta, puolalaisten puolella taas kenraali Rydz-Smiglyn johtamina kolme armeijaa sekä kenraali Pavlenkon ukrainalaiset joukot. Pohjoisessa rintamalohkossa olivat punaisten puolella toveri Tuhatshevskin neljä armeijaa sekä joukko muita muodostelmia, kuten esimerkiksi kauimpana pohjoisessa Saksan rajalla kuuluisan Gay Khanin (bolshevikkien toinen Budjonnyi) johtama 3. ratsuväkikunta. Puolalaisten puolella olivat kenraali Josef Hallerin johtamat kolme armeijaa sekä joukko vähäisempiä muodostelmia. [Selvän käsityksen sotatoimista saa eversti H. Stålhanen mainiosta teoksesta "Polsk-ryska kriget 1920", Tukholma 1930.] Moskovassa ei epäilty lopullista voittoa. Trotski kehoitti korkeinta sodanjohtoa (Kamenjevia) valloittamaan Varsovan viimeistään elokuun 12 päivänä, mutta olemaan sen jälkeen toistaiseksi ylittämättä entistä Venäjän ja Saksan välistä Puolan rajaa. Annamme nyt puheenvuoron Pilsudskille. "Kun elokuun 2 päivänä palasin etelästä Varsovaan, havaitsin pääkaupungin olevan tuskan vallassa. Ottaen huomioon vaaran, joka uhkasi Varsovaa, tahtoivat minua ympäröivät sotilashenkilöt taivuttaa minut tekemään uusia päätöksiä. Eihän ollut epäilystäkään siitä, että juuri Varsova oli Tuhatshevskin sotatoimien hyökkäystavoitteena. Kaikkien vastuunalaisten sotilas- ja siviilihenkilöiden hermot olivat kiristyneet äärimmilleen. Jo kuukauden ajan jatkuneet vastoinkäymiset kaikkine siveellisine ja aineellisine seurauksineen ahdistivat raskaasti kaikkia upseereita kuten tavallisesti tällaisissa tapauksissa. Itse olin tosin päättänyt taistella viimeiseen asti, mutta mieltäni masensi se, etten ollut voinut suorittaa vastahyökkäystä Brest-Litowskin tienoilta käsin, ja ensi hetkenä en havainnut mitään järjellistä ratkaisumahdollisuutta. Siksi vapautin itseni kaikesta painostuksesta ja sanoin ilmoittavani päätökseni elokuun 6 päivänä." Tuon päivän valitseminen tuntui olevan hyvä enne. Elokuun 6 päivänä 1914 oli Pilsudski hyökännyt rajan poikki Krakovan kohdalla. "Virkansa vuoksi oli tällöin kolme herraa minua lähimpänä: kenraali Rozwadowski yleisesikunnan päällikkönä, kenraali Sosnkowski sotaministerinä ja kenraali Weygand, joka äskettäin (heinäkuun 25 päivänä) oli saapunut Ranskasta, englantilais-ranskalaisen sotilaslähetyskunnan teknillisenä neuvonantajana. Se oli lähetetty avuksemme tänä uhkaavana aikana. Noiden herrojen mielipiteet asemasta kävivät kuten tavallisesti hyvin ristiin. Aseman ollessa nyt tavattoman jännittynyt olivat väittelyt poissaollessani varmaan kaikkea muuta kuin mieluisia. Minun oli pakko nauraa, kun totesin, että kaksi herroista, kenraalit Rozwadowski ja Weygand, olivat yhteydessä toistensa kanssa vain diplomaattisten noottien välityksellä, joita Saksin torin varrella lähetettiin huoneesta toiseen. Sotaministeri, kenraali Sosnkowski, esitti tällöin lempeän ja hyvän suojelusenkelin osaa, joka koetti tasoitella näiden kahden kiistelevän herran välisiä ristiriitoja. Tuhatshevski oli ilmeisesti kuullut jotakin tästä kiistelystä, sillä hän sanoo, että ranskalaiset ja puolalaiset historioitsijat vertaavat erikoisen mielellään Veikselin taistelua Marne'in taisteluun. Tosiasiallisesti mainittiin Marne hyvin usein keskustelujen aikana, jolloin kenraalit Weygand ja Sosnkowski osoittivat erikoisen suurta rakkautta tätä virtaa kohtaan. Samalla tavoin kuin marsalkka Joffre tahtoi käyttää hyväkseen Marne'ia tai Seine'iä muodostellakseen niiden suojassa uudelleen siihen asti perääntymässä olleen vasemman siipensä, jonka takana oli Pariisin kaupunki, samalla tavoin tahdottiin täällä tehdä sotaliike vahvan vasemman siiven avulla San- ja Veiksel-virtain suojassa Varsovan ja Modlinin tienoilla. Täällä samoin kuin siellä suunniteltiin vastahyökkäystä vasemman siiven avulla. Kenraali Rozwadowski vastusti tätä Marne'ia samoin kuin hän vastusti ylipäänsä kaikkea, niitä sanottiin yleisesikunnan talon eräässä toisessa huoneessa Saksin torin varrella — — — "Tuhatshevski taas vertaa Veikselin taistelua Samsonovin tappioon Itä-Preussissa 1914. Samalla tavoin kuin täällä (Puolan etelärintamalla) Budjonnyi ja 12. armeijan johtaja, samalla tavoin tavoitteli kenraali Rennenkampf siellä muita päämääriä eikä rientänyt ajoissa auttamaan kenraali Samsonovia, kun sotamarsalkka Hindenburg oli koonnut joukkonsa tätä vastaan ja tuotti hänelle tappion. Minä sitä vastoin vertasin Tuhatshevskin marssia Veikselin poikki kenraali Paskievitshin marssiin Veikselin poikki vuonna 1830. Väitin vieläpä, että sotaretken perusajatus oli peräisin puolalais-venäläistä sotaa 1830 koskevasta arkistosta. — — — Sekä Tuhatshevski että Paskievitsh tukivat oikean siipensä, joka muodosti heidän voimiensa pääosan, näennäisesti puolueettomiin mutta itse asiansa meitä kohtaan vihamielisiin valtioihin. Jo sotatoimiensa alussa oli Tuhatshevskilla suurta hyötyä Liettuasta käsin saamastaan aktiivisesta avusta. Seurasin nyt tapauksia tietyn levottomuuden vallassa, kun hänen oikea siipensä alkoi samalla tavoin tukeutua Itä-Preussiin." Etenkin Pilsudski pelkäsi, että Tuhatshevski voisi sieltä käsin varustautua ampumatarpeilla, joita häneltä saattoi puuttua pitkän marssin jälkeen Dünasta ja Berezinasta. Mistä keksiä ratkaisu ongelmaan? Pilsudski mietiskeli sitä yksin itsekseen työhuoneessaan Belvederessä elokuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä. Napoleon, ihmissielun suurin tuntija sodan aikana, oli kerran sanonut, että hän aina, milloin hänen oli tehtävä tärkeä päätös sotapäällikkönä, tunsi olevansa kuin _une fille qui accouche_, tyttöparka, joka potee synnytystuskia, ja että hän silloin oli _pusillanime_, pelokas. Pilsudski oli selvillä siitä, ettei vastahyökkäystä voinut suorittaa iskemällä Puolan päävoimin Varsovan Modlinin kohdalla. Suurin osa näistä joukoista oli saapunut pääkaupunkiin kärsittyään pitkän rivin tappioita ja joutui pakosta myös pääkaupungissa vallitsevan heikkouden ja pelkuruuden vaikutuksen alaiseksi. Pilsudski tiesi, millainen mieliala tavallisesti vallitsee suuressa kaupungissa, kun taistelu riehuu sen porttien edustalla. Varsovan täytyi esittää puolustautuvaa, passiivista osaa, jolloin lukuisasta tykistöstä, joka Sosnkowskin oli onnistunut kerätä, tulisi olemaan korvaamatonta apua. Tällöin kävi mahdolliseksi irroittaa osa joukoista ja muodostaa niistä hyökkäysryhmä ja tämän oli toimittava oikealla, ei vasemmalla siivellä. Tuota ryhmää oli vahvistettava joukoin, jotka kaikessa kiireessä vedettäisiin takaisin etelärintamalta, jossa asema oli suhteellisen vaaraton Budjonnyin ja Venäjän 12. ja 14. armeijan kärsimän tappion jälkeen. Vastuu oli suuri, sillä saattoi tapahtua, että venäläiset joukot Puolan etelärintaman heikkenemisen jälkeen pääsisivät murtautumaan pohjoiseen. Ylipäällikön täytyi ottaa vastuu kannettavakseen ja siksi Pilsudski päätti itse asettua hyökkäysryhmän johtoon. Koko yön valvottuaan ja kiduttavan epäilyksen vallassa harkittuaan asiaa puoleen ja toiseen Pilsudski ilmoitti aamulla yleisesikuntansa päällikölle päätöksensä: 4. armeijan pääosan, joka Varsovan itäpuolella parhaillaan peräytyi Bugin vartta, oli irroittauduttava vihollisesta ja vetäydyttävä kiireesti takaisin etelään ja siellä yhdyttävä etelärintaman kahteen parhaaseen divisionaan. Keskityskohdaksi sovittiin Wieprz-virta, joka Demblinin kohdalla laskee oikealta Veikseliin n. 100 km linnuntietä Varsovasta. Kun Pilsudski elokuun 12 päivänä lähti Varsovasta ottaakseen johtoonsa hyökkäysryhmän Wieprzin kohdalla, oli hänen suunnitelmansa siihen mennessä onnistunut yllättävän hyvin. 4. armeija oli saanut suoritetuksi perääntymisensä vihollisen käymättä takaa-ajoon, toinen kahdesta divisionasta, jotka oli irroitettava etelärintamasta ottamaan kenraali Rydz-Smiglyn johtamina osaa hyökkäykseen pohjoista kohden, oli jo saapunut Wieprziin ja toinen oli matkalla pikamarssein, vihollisen samalla ajamatta takaa kumpaakaan. Budjonnyi jatkoi itsepintaisesti vastoin ylipäällikkönsä nimenomaista määräystä sotatoimiaan Lembergiä vastaan. Tuhatshevski, joka tällöin oli saanut haltuunsa myös Venäjän eteläarmeijan ylipäällikkyyden, ei vielä tiennyt mitään puolalaisten alkavasta hyökkäyksestä. Eräässä taistelussa etelärintamalla löysivät venäläiset kaatuneen puolalaisen upseerin taskusta otteen päämajan käskystä elokuun 6 päivältä, mutta vainusivat ansaa eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota tähän tärkeään paljastukseen. Elokuun 8 päivänä antoi Tuhatshevski toimintakäskynsä venäläisten yleishyökkäystä varten, jonka oli määrä alkaa 14 päivänä. Oikean siiven äärimmäisessä päässä oli 4. armeijan ja Gay Khanin ratsuväkikunnan toimittava pohjoisessa katkaistakseen puolalaisten yhteydet länteen. Pohjoisen armeijaryhmän päävoimain oli pohjoisesta ja idästä käytävä hyökkäykseen Varsovaa vastaan. Pääkaupungin puolustuksesta huolehti kolme puolalaista armeijaa, kaikkiaan 15 divisionaa, kun taas 5 divisionaa varattiin Pilsudskin vastahyökkäystä varten. Paha strateginen virhe venäläisten puolelta oli se, etteivät he saaneet aikaan yhteistoimintaa pohjoisen ja eteläisen armeijaryhmänsä välillä. Varsovan ympärillä kehittyi nyt suuri taistelu, jonka ratkaisua koko maailma odotti jännittyneenä. Useimmat katsoivat Puolan olevan hukassa. Elokuun 9 päivänä oli Lloyd George selittänyt Hythessä Millerandille, ettei Puolan pelastamiseksi enää voinut tehdä mitään. Edellisenä päivänä hän oli saanut tietää neuvostohallituksen rauhanehdot. Niissä vaadittiin, että Puola oli riisuttava aseista ja työläisneuvostoja muodostettava sen kaupunkeihin. Elokuun 15 päivänä tiesivät Berliinin sanomalehdet kertoa, että bolshevikit olivat valloittaneet Varsovan. Melkein kaikki ulkomaiset diplomaatit ja konsulit olivat poistuneet Puolan pääkaupungista ja lähteneet Poseniin; paavin nuntius Achille Ratti ja Italian lähettiläs olivat ainoat, jotka jäivät paikoilleen. 14 päivän iltana näytti Varsovan puolustajien kohtalo synkältä. Venäläiset olivat päivän kuluessa valloittaneet Radzyminin, noin 23 km kaupungista koilliseen. Virastoissa sullottiin kuumeisesti tavaroita. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kerättiin kiireesti kokoon, jotta ne olisivat valmiina kuljetettavaksi pois. Aseman ratapihassa oli kaksi veturia lähtövalmiina viedäkseen vaaran uhatessa tärkeimmät hallitusviranomaiset turvaan pitkin ainoaa lounaiseen johtavaa rautatielinjaa, joka vielä oli vapaana. Mieliala oli samanlainen kuin varmaan yhdeksänkymmentä vuotta aikaisemmin, jolloin Venäjän sotamarsalkka Paskievitsh oli armeijoineen Varsovan ulkopuolella valmiina aloittamaan ratkaisevan rynnäkön. Asukkaiden hermot olivat kovalla koetuksella. "Pääkaupunki", kirjoittaa Waclaw Lipinski, "tarjosi näinä päivinä, jolloin venäläiset divisionat suuntasivat iskunsa Puolan sydämeen, tavattoman, unohtumattoman ja kauheudessaan tärisyttävän näyn. Veikselin toiselta puolelta, Pragan ja Radzyminin esikaupungeista, joissa jatkui katkera taistelu, kuului lakkaamatonta tykkien jyskettä ja vieläpä yön hiljaisuudessa kiväärien ja konekiväärien rätinää. Kiihtyneiden, levottomien ja kuumeisten ihmisten täyttämiä katuja pitkin marssi lakkaamatta pölyisiä, kuolemanväsyneitä sotilasrivistöjä. Patterit, kuormastovaunut, ammuskolonnat ja sairaanhoito-osastot vyöryivät jyristen ohitse. Yleisesikunnan palatsista, jossa sijaitsi ylin johto, ja kuninkaanlinnasta, johon sotaministeriö oli järjestetty, syöksyi lähettejä ja käskyläisiä, autot ja moottoripyörät syöksähtelivät matkaan, lukemattomia upseereita kiirehti edestakaisin, niiden joukossa lukuisia ranskalaisia ja englantilaisia, jotka olivat saapuneet tänne hallitustensa lähettäminä tutkimaan, eikö Puolaa voinut enää auttaa. Kaikki, sekä sotilas- että siviilihenkilöt, olivat kalpeita ja järkyttyneitä. Kaikki ottivat laskelmissaan huomioon sen mahdollisuuden, että pääkaupunki sortuisi, venäläiset voittaisivat ja Puola kärsisi täydellisen tappion." Josef Haller odotti kärsimättömästi, että Pilsudski aloittaisi hyökkäyksensä ja siten helpottaisi ankarasti ahdistettujen armeijain asemaa Varsovan ympärillä. Palaamme Pilsudskin omaan kertomukseen: "Saavuttuani (elokuun 13 päivänä) päämajaani Pulawyyn otin selville aseman ja totesin aluksi, ettei sinne kokoontuneiden divisionain mieliala ollut niin huono kuin aikaisemmin olin olettanut. Huolimatta siitä, että 21. jalkaväkidivisiona tottuneena jo kuukauden ajan perääntymään oli juuri ennen tuloani heikon vihollisvoiman painostuksesta tyhjentänyt Wieprzin sillan pään Kockin kohdalla, vaikka se oli saanut määräyksen pitää sen hallussaan, en kuitenkaan pitänyt mahdottomana, että voisin saada aikaan tuon mielialan siveellisen heilahduksen, jota vastahyökkäys pitkällisen perääntymisen jälkeen edellyttää. Sitä vastoin oli täydennysjoukkojen kuljetus ohjattu aivan toisin kuin niiden aseistus olisi edellyttänyt. Marssipataljoonia, joilla oli ranskalainen aseistus, osui divisioniin, jotka käyttivät saksalaisia Mauser- tai itävaltalaisia Mannlicher-kivääreitä. Tämän sekamelskan järjestäminen vaati aikaa. Sitä paitsi huomasin tavattomia puutteellisuuksia varusteissa ja sotilaiden vaatetuksessa. Tuollaisia kerjäläishahmoja, kuten heitä nimitin, en ollut nähnyt koko sodan aikana. 21. jalkaväkidivisiona suoritti ohimarssinsa puoleksi paljain jaloin." Jonkin verran Pilsudskia huolestutti sekin, ettei hän tiennyt, mitä vihollinen juuri nyt suunnitteli. Toiselta puolen tekivät Varsovasta ja etelärintamalta saapuvat tiedot rauhoittavan vaikutuksen. Mutta 14 päivänä saapui Varsovasta hälyttäviä sähkösanomia. Vihollinen oli ensimmäisellä rynnäköllään murtanut puolustuslinjan useista kohdista. Ylipäällikköä pyydettiin vakuuttelevasti kiirehtimään hyökkäystään, ja siksi Pilsudski päätti aloittaa hyökkäysliikkeensä 16 eikä 17 päivänä, niinkuin oli aikonut. Elokuun 15 päivänä olivat Varsovasta saapuvat tiedot jälleen toiveikkaampia. Pilsudski tarkasti joukkonsa. Niiden taistelunhaluinen asenne sai hänet tuntemaan ylpeyttä ja luottamusta. Kaikki masennus oli hälvennyt. Tällä kertaa lähdettiin voittamaan eikä peräytymään. 16 päivänä aamun sarastaessa lähti Pilsudski pohjoiseen 5 divisionansa kera. Ihmeellistä! Mainitsemisen arvoisia vihollisjoukkoja ei näkynyt, ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan. Missä oli salaperäinen Mozyrz-ryhmä, jonka oli määrä sijaita jossakin idässä, ja mihin oli hävinnyt vihollisen 16. armeija? Oliko tämä unta vai totta? "Kuvitelma peloittavasta ylivoimasta, joka jo kokonaisen kuukauden oli vaivannut minua, ei vieläkään tahtonut hälvetä mielestäni. Tämä autuas uni ei voinut olla totta! Tällaisten vaikutelmien vallassa saavuin illalla Garwoliniin. Muistan vielä yhtä selvästi kuin eilisen päivän, miten istuessani ja juodessani teetä valmiiksi järjestetyn vuoteeni ääressä, äkkiä ponnahdin seisomaan, kun vihdoinkin kuulin elonmerkin, todellisuuden kaiun, nimittäin kumean tykkien jyrinän, joka kantautui korviini pohjoisesta. Vihollinen siis kuitenkin oli olemassa! Vihollinen oli siellä, pohjoisesta kantautuva taistelun musiikki vahvisti sen läsnäolon. Heittäydyttyäni jo pitkäkseni nukkuakseni kohotin vielä pääni pieluksesta varmistuakseni, että se, minkä olin kuullut, oli totta. Kumea tykkien jyrinä vapisutti ilmaa hitaasti toisiaan seuraavin, mutta säännöllisesti toistuvin väliajoin ja kertoi minulle rauhallisesta, hermostumatta ja säännöllisessä tahdissa jatkuvasta taistelusta. Kolbielin tienoilla, kenties vielä kauempana, taisteli yön keskellä 14. jalkaväkidivisionani. Laskin nopeasti, että vaikkapa tämä taistelu jäisikin tuloksettomaksi ja vaikka 14. jalkaväkidivisionan olisi pakko perääntyäkin, niin se kuitenkin helpottaisi Varsovan uhanalaista asemaa. Huomenna ehtisin vielä oikeaan aikaan lähettää lisävoimia taistelukentälle." Mutta niitä ei tarvittu. Mozyrz-ryhmä ja 16. venäläisen armeijan divisionat oli viskattu nurinniskoin ja ne pakenivat nyt epäjärjestyksessä Bugia kohden. Pilsudski palasi Varsovaan. Asemaa oli jo edellisinä päivinä parantanut Nasielskissa Wkra-joen varrella Modlinin pohjoispuolella Puolan 5. armeijan voitto, joka puhkaisi venäläisten rintaman. Kenraali Sikorskin johtaman 5. armeijan hyökkäys erikseen vasemmalla siivellä poikkesi Pilsudskin alkuperäisestä suunnitelmasta, jonka mukaan vain hänen itsensä johtaman oikean siiven tuli käydä vastahyökkäykseen. Etelärintamalta liian myöhään saapuvat venäläiset joukot oli pakotettu perääntymään Lublinin kohdalla. Tästä huolimatta ei Pilsudskin saapuessa mieliala Varsovassa ollut niin toiveikas kuin hän oli odottanut. "Joskin tunnettiin tiettyä kevennystä ja iloa siitä, että Varsovaa uhkaava välitön vaara oli torjuttu, herättivät samalla vihollisen lukuisat hyökkäykset Veikselin alajuoksun varrella oleviin kaupunkeihin, kuten Plockiin ja Wloclawekiin, sekä vihollisosastojen eteneminen ns. Danzigin käytävään, suurta levottomuutta." Ilmeisesti tuntuivat vielä kuluneiden päivien sietämättömän jännityksen vaikutukset. Pilsudskin oli varsin vaikea saada kenraalinsa vakuuttuneiksi siitä, että kaikki voimat voitiin nyt keskittää ajamaan takaa lyötyä vihollista. Itse asiassa olivat venäläiset jo menettäneet taistelun ja siten koko sodan. Puolalaisten hyökkäys vyöryi vastustamattomasti eteenpäin pakottaen pohjoiseen ja itään pakenevat venäläisarmeijat luovuttamaan aseman toisensa jälkeen, jolloin suuria osia niistä kirjaimellisesti tuhottiin. Noin 60 000 venäläistä otettiin vangiksi. 16. armeijan johtaja, toveri Sergejev, kirjoittaa, että "kaikki järjestys hävisi lopullisesti, niin ettei kerran niin uhkaavista divisionista pian ollut enää jäljellä muuta kuin pirstaleita". Puolalaiset talonpojat vangitsivat joukoistaan eksyneitä pakolaisia suoranaisesti metsästäen "punaisia kasakoita". Tuhatshevski, joka päämajassaan Minskissä vasta liian myöhään oli tajunnut katastrofin koko laajuuden, ponnisteli saadakseen pelastetuksi lännessä kokonaan erilleen joutuneen 4. armeijan, jonka johtaja ei moneen päivään saanut minkäänlaista yhteyttä päämajaan. Gay Khan voitti ratsuväkensä ja yhden jalkaväkiprikaatin avulla 18 päivänä viimeisen voittonsa valloittaessaan urheasti puolustautuvan Plockin kaupungin Veikselin varrella. Kun hän lopulta antoi perääntymismääräyksen, se oli liian myöhäistä. Muut venäläiset armeijat pakenivat jo Grodnoa kohden. Kun Gay Khan saapui pitkin Preussin rajaa pikamarssein ja lakkaamatta taistellen Kolnoon (Lomzan pohjoispuolella), hän havaitsi puolalaisten joukkojen sulkeneen tien itään. Koetettuaan turhaan raivata itselleen pistimin tietä hän meni Saksan rajan poikki välttyäkseen joutumasta vangiksi. Häntä seurasivat 4. armeijan jäännökset ja muiden muodostelmien osat, kaikkiaan noin 30 000 miestä. Punaiset joukot riisuttiin aseista ja eristettiin Saksan alueella. "Tällä tavoin päättyi ihana sotaliikkeemme, joka sai koko Euroopan pääomat vapisemaan", kirjoittaa Tuhatshevski. Siinä hän oli varsin oikeassa: Eurooppa _oli_ todella vavissut. Lordi d'Abernon, joka oli Varsovassa noiden kohtalokkaiden päivien aikana, lausui puolalaisten voitettua: "Jos Varsova olisi sortunut, olisi bolshevismi levinnyt Danzigiin ja Tshekko-Slovakiaan, Ruhriin ja suureen osaan Saksia." Kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitti Winston Churchill tuosta äkillisestä heilahduksesta puolalais-venäläisessä sodassa: "Mutta tällä välin oli tapahtunut muutos — äkillinen, salamyhkäinen ja ratkaiseva. Se teki mieliin saman vaikutuksen kuin Marne'in taistelu melkein päivälleen kuusi vuotta aikaisemmin... Varsova oli pelastunut niinkuin Pariisikin. Tapahtumien mahtava vaaka oli heilahtanut osoittamaan uutta tulosta. Puola, samoin kuin Ranska, ei sorru vaan elää. Eurooppa, sen vapaus ja sen kunnia, ei sorru kommunismin valtaan yhtä vähän kuin kaiserisminkaan... Puolan henki, jota sukupolvia kestänyt sorto ei ollut saanut nujerretuksi, leimahti viimeiseen ponnistukseen kansallisen olemassaolon puolesta... Pöyhistynyt terrori, joka niin luottavaisesti oli marssinut viemään vallankumousta länsimaihin, perääntyi äärimmäisen kiireesti takaisin Puolan rajan poikki." Puolalaisten riemu oli kuvaamaton. Kirkot olivat täpö täynnä ihmisiä, jotka ylistivät Jumalan pyhää äitiä pelastuksensa takia. Kansa uskoi ihmeen tapahtuneen ja siten voitto sai nimekseen "Veikselin ihme". Ketä kansa sai Jumalan ja madonnan lisäksi lähinnä kiittää voitosta? Tietysti Josef Pilsudskia. Tosin hän rohkealla hyökkäyksellään Ukrainaan oli jännittänyt kaarensa liian kireäksi, tosin hänen vastuullaan oli suureksi osaksi Puolan äärimmäinen hätä heinä- ja elokuussa, mutta hän juuri oli kuitenkin pitänyt yllä kansan rohkeutta onnettomuuksien aikana, järjestänyt puolustuksen ja lopuksi nerokkaan strategiansa avulla muuttanut tappion loistavaksi riemuvoitoksi. Paljon on kirjoitettu tuosta arkaluontoisesta kysymyksestä, onko tuo strategia laskettava Pilsudskin vai hänen ranskalaisten neuvonantajiensa ansioksi. Kenraali Weygand itse on jalomielisesti luovuttanut kunnian puolalaiselle ylipäällikölle. Eräässä haastattelussa elokuun lopussa 1920 hän lausui ranskalaiselle sanomalehtimiehelle: "Puolan suurenmoinen voitto voi saada aikaan aavistamattoman tärkeitä seurauksia kansainvälisessä politiikassa. Se lujittaa Puolan valtion." Sanomalehtimiehen huomauttaessa, että eräät puolalaiset (Pilsudskin vastustajat) olivat julistaneet Weygandin Puolan pelastajaksi, vastasi kenraali innokkaasti: "Niin ei suinkaan ole ja pyydän hartaasti teitä vakiinnuttamaan ranskalaisten käsityksen tässä tärkeässä kohdassa. Voitto, jota nyt juhlitaan Varsovassa, on puolalaisten voitto. Sotatoimet suorittivat puolalaiset kenraalit puolalaisen suunnitelman mukaan." Weygand lisäsi aito ranskalaisen itsetuntoisesti, että Ranskan sotamaine on kyllin suuri, jottei sen tarvitse ottaa omakseen muiden mainetta. Tähän voimme lisätä marsalkka Franchet d'Espereyn seuraavan lausunnon vuonna 1927: "Puola on vapauttanut itse itsensä kansallisen tarmonsa ja marsalkka Pilsudskin nerokkaan sodanjohdon ansiosta." Pilsudskilla itsellään oli varsin suuret käsitykset omasta sotapäällikön kyvystään. "Olen verhonnut kunniaan puolalaisten aseet", hän lausui eräässä puheessaan vuonna 1923. "Puolan elämän ensimmäisinä päivinä olen voittanut niin loistavia, niin aavistamattomia ja kaikkeen edelliseen verraten niin kuulumattomia voittoja, että tuo kunnia siitä lähtien on tehnyt mieleni sotilaana rauhalliseksi. Olen johtanut Puolan armeijan voittamaan vihollisen, jota muut vapisivat." Puhuessaan sotatieteellisissä esitelmissään niistä ominaisuuksista, joita vaadittiin taitavalta sotapäälliköltä, hän palasi usein omiin menestyksiinsä ylipäällikkönä. Ratkaiskoot sodan ammatin asiantuntijat, menikö marsalkka liian pitkälle itseään kehuessaan. Muuan saksalainen kirjailija, joka tosin ei ole ammattimies — Pilsudskin ihailija muuten — on uskaltanut lausua seuraavan arvostelun: "Olisi väärin vain bolshevikkeja vastaan käydyn sodan onnellisen päättymisen vuoksi sanoa Pilsudskia suureksi ja merkitseväksi sotapäälliköksi, ellemme sanoisi sotaherraksi. Siihen oli tuo yhteentörmäys kahden maan välillä, jotka molemmat olivat vasta valtiollisen järjestyksen alkuvaiheessa ja joiden kummankaan käytettävänä ei ollut mitään nykyaikaisia armeijoita, liian satunnainen luonteeltaan. Sattumalla oli suuri osuutensa kaikissa sotatoimissa." Ja kuitenkin — strategista suunnitelmaa, jonka Pilsudski mietti elokuun 5 ja 6 päivän välisen yön hiljaisuudessa 1920, eivät vain kohteliaat ranskalaiset kenraalit ole ylistäneet nerokkaaksi. Muuan ruotsalainen sotahistorioitsija (eversti H. Stålhane) kirjoittaa siitä: "Sen suuripiirteinen yleisajatus, kunnioitettava strategisen laajuutensa vuoksi sommittelussaan, sen päätöksien rohkeus, oli jatkuvasti koko 'Varsovan taistelun' ajan tärkeimpänä tekijänä voittoisan tuloksen saavuttamiseksi. — — — "Vaarat, jotka siihen liittyivät, ovat ilmeiset, mutta se vain lisää ihailua tuota rohkeata päätöstä kohtaan ottaa ne kaikki vastuulleen suuren päämäärän voittamiseksi." Ne pettymykset, sanoo Stålhane, jotka Tuhatshevski sai kokea pannessaan toimeen elokuun 8 päivänä antamaansa omaa armeijakäskyään, johtuivat lähinnä siitä, ettei hän tuntenut vastustajansa kaikessa hiljaisuudessa suorittamaa Puolan armeijan uudelleen ryhmittelyä. Pilsudskin kuuluisaan hyökkäyssuunnitelmaan vaikutti olennaisesti se suunnitelma, jota Weygand suositteli marsalkka Fochilta saamiensa ohjeiden mukaan. Myös ranskalainen kenraali suunnitteli sivusta- eikä rintamahyökkäystä, ja Pilsudskin suunnitelmaa muutettiinkin, kuten olemme havainneet, siten, että hyökkäys tapahtui, ei vain oikealla, vaan myös vasemmalla siivellä, kuten Weygand oli neuvonut. Ero on lähinnä siinä, että Pilsudski torjui kaikki ajatukset peräytymisestä Veikselin taakse ja Varsovan tyhjentämisestä. Hän tunsi puolalaisensa ja tiesi, että tällainen koe olisi ollut liian ankara heidän siveellisen vastustuskykynsä kestettäväksi. Hyökkäysryhmän rohkeassa keskittämisessä Wieprziin hän kulki omia teitään. Suhteensa Weygandiin Pilsudski esittää seuraavasti: "Kyllästyneenä meidän puolalaisten sisäisen voiman puutteeseen, kun vaarallisina hetkinä antauduttiin masennuksen valtaan ja ulkoapäin annettua neuvoa noudattaen tahdottiin lähettää rauhanlähetystö Tuhatshevskin päämajaan Minskiin, yritin vyöryttää niskoiltani puolet vastuusta ja tarjosin kenraali Weygandille yhteistyötä sodanjohdossa. Mutta hän torjui ehdotukseni ja selitti varsin viisaasti ja järkevästi, että hänen olisi vaikeata ja mahdotonkin johtaa joukkoja, jotka oli muodostettu niin kiireesti kuin meidän joukkomme ja joiden arvoa ja johtajia hän ei tuntenut, niin ettei hän siis tiennyt, mitä joukoilta saattoi vaatia. Siksi hän rajoittui ilmoittamaan teoreettisen käsityksensä ja pidättyi harjoittamasta minkäänlaista painostusta ratkaisuihini ja päätöksiini. Kun nyt kenenkään estämättä tein oman käsitykseni mukaan (näennäisesti) mielettömän suunnitelman Varsovan taistelua varten määräten kolmeneljäsosaa joukoista puolustautumaan passiivisesti ja neljäsosan hyökkäämään, en siten joutunut rasittamaan kenenkään toisen omaatuntoa, vain omaani." Kenraali Weygandilla oli kuitenkin tuskin vain yksinomaan "teoreettisia käsityksiä" ilmoitettavanaan. Hän ja hänen virkaveljensä ranskalais-englantilaisessa sotilaslähetyskunnassa joutuivat aivan varmasti antamaan paljon käytännöllisiäkin neuvoja ja ohjeita. Mutta Pilsudski sai kuitenkin tehdä yksin päätöksensä ja ottaa yksin vastuun kannettavakseen. Juuri tuo vahva itseluottamus ja itsetunto, joka niin pidäkkeittä ilmenee hänen lausunnoissaan, auttoi häntä kantamaan kuorman ja pitämään ajatuksensa selvinä ja mielensä luottavaisena keskellä yleistä neuvottomuutta ja masentuneisuutta. Voitto, jonka hän tahtoi saavuttaa ja saavuttikin, ei kuitenkaan ollut ainoastaan eikä edes ensi sijassa voitto hänelle itselleen vaan sellaisenaan koko Puolan kansalle. Hän otti vastaan sen avun, jonka saattoi saada ulkoapäin, ja varmaan oli lukuisista ranskalaisista upseereista ja aliupseereista, jotka olivat Puolan palveluksessa, korvaamatonta hyötyä. Mutta he samoin kuin Pilsudskin puolalaiset alipäälliköt olisivat tuskin voineet saada paljonkaan aikaan, ellei hän olisi ollut yhdistävänä ja muita ylempänä johtajana ja ellei hän olisi saanut Puolan kansansielusta kirvoitetuksi sitä uhrautumisen, rohkeuden ja kestävyyden voimaa, jonka puuttuessa Puolan perikato olisi ollut väistämätön. Punainen hyökyaalto koillisessa oli näin ollen torjuttu, mutta musertavasta tappiosta huolimatta ei Moskovassa vieläkään tahdottu luopua yrityksestä. Korkeimman venäläisen sodanjohdon määräyksestä teki Budjonnyi jalkaväen tukemana elokuun 27 päivänä hyökkäyksen Zamoscia vastaan, mutta hänet karkoitettiin suurin tappioin Bugin itäpuolelle. Pohjoisrintamalla keräsi Tuhatshevski joukkojensa jäännökset Grodnon seuduille, yhdisti niihin apuvoimia sisä-Venäjältä ja valmistautui uuteen, kolmanteen hyökkäykseen, mutta vastustaja ehti ennen häntä käyden hyökkäykseen syyskuun lopussa. Uusi voimainmittely, joka on saanut nimekseen "Njemenin taistelu", johti venäläisten uuteen tappioon, niin että he pakenivat täyden pakokauhun vallassa jättäen jälkeensä 50 000 vankia. Takaa-ajavat puolalaiset tunkeutuivat aina nykyiseen valtakunnanrajaan asti ja sen poikki Minskiin. Eteläisessä rintamalohkossa suorittivat puolalaiset syyskuussa yhtä menestyksellisen hyökkäyksen Pavlenkon ukrainalaisten joukkojen tukemina. Budjonnyin heikentynyt ratsuväkiarmeija oli jo ratkaisevasti heikompi puolalaista ratsuväkeä, jota oli vahvistettu kubanilaisin kasakoin. Lokakuun alussa oli rintama työntynyt eteenpäin Zwiabelin rautateiden solmukohdan kautta kulkevaksi linjaksi. Polesiassa oli valloitettu Pinsk syyskuun 26 päivänä. Etelärintaman sotatoimien aikana saavutti erikoisen kuuluisuuden puolalaisen ratsuväenpäällikön, eversti Rommelin, rohkea hyökkäysretki maan sisäosiin aina Koroscieniin asti, Budjonnyin urotöiden vastine. Ilmeistä oli: Neuvosto-Venäjä oli jäänyt ratkaisevasti alakynteen taistelussa. Moskovan hallitus oli kypsä neuvottelemaan rauhasta perustana vallitseva sotilaallinen asema. Myös Puola kaipasi kuulumattoman voimainponnistuksen päättymistä. Alustavan rauhansopimuksen allekirjoittaminen lokakuun 12 päivänä teki lopun vihollisuuksista. Suuri sota oli maksanut Neuvosto-Venäjälle valtavia ihmis- ja sotatarvemenetyksiä. Ylpeistä armeijoista, jotka olivat lähteneet sotaan keväällä 1920 ja joita oli täydennetty uusin miehistöin sotatoimien kestäessä, oli jäljellä vain järjestymättömiä pirstaleita. 110 000 miehestä, johon määrään taistelevain voimien miesluvun katsottiin kohonneen pohjoisrintamalla elokuussa, oli vain muutamia tuhansia pelastunut pakenemalla pitkin Saksan rajaa. Varsovan taistelussa olivat venäläiset menettäneet 231 tykkiä ja 1,023 konekivääriä. Myös puolalaisten tappiot olivat suuret. Vuoden 1920 aikana poistettiin puolalaisten joukkojen luetteloista lähes 200 000 miestä kuolleina, haavoittuneina tai jäljettömiin hävinneinä. Sota oli niellyt lukemattomia miljoonia rahana ja tuhoutuneena omaisuutena. Mutta tulos vastasi uhrauksia. Rauhansopimus Riiassa maaliskuun 18 päivänä 1921 ei tosin antanut Puolalle itärajaa, joka sillä oli ollut vuoteen 1772, mutta se yhdisti kuitenkin valtakuntaan laajoja alueita alkaen Latviasta pohjoisessa Bukovinaan etelässä. Myös aselevon jälkeen lokakuussa 1920 jatkoivat Petljuran joukot Pavlenkon johtamina epätoivoisen urheasti taistelua Ukrainan vapauden puolesta, mutta lopulta niiden oli luovuttava taistelusta ja peräydyttävä puolalais-venäläisen rajalinjan taakse. Riian rauhansopimus jätti Ukrainan Neuvosto-Venäjän ikeen alle lukuunottamatta sitä osaa Volhyniasta, joka yhdistettiin Puolaan. Pilsudskista oli varmaan murheellista jättää pakosta pulaan liittolaisensa, Ukrainan vapaustaistelijat. Hänen suuri suunnitelmansa huhtikuussa 1920 — Puolan ja Ukrainan välinen unioni — oli sortunut tyhjiin eikä yksinomaan sotilaallisista syistä. Oli käynyt ilmi, ettei sen toteuttamiseksi ollut poliittisia edellytyksiä — Ukrainan kansan jokseenkin yhtenäistä yhtymistä Petljuran ja Puolan liiton ympärille. Oman maansa tähden Pilsudski ei voinut jatkaa sotaa Venäjän kanssa Ukrainan vuoksi. * * * * * Läheisessä yhteydessä Puolan ja Venäjän välisen ratkaisun kanssa oli Puolan ja Liettuan välisen, traagillisen ristiriidan kärjistyminen. Emme voi syventyä sen yksityiskohtiin. Tässä yhteydessä herättää lähinnä mielenkiintoamme vain Pilsudskin osuus tapahtumiin. Olemme jo puhuneet asian vaiheista Liettuan tehdessä rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa heinäkuun 12 päivänä 1920. Tuhatshevskin tappion ja perääntymisretken jälkeen elokuussa miehittivät liettualaiset Vilnan sekä osan Suvalkin alueesta. Syyskuussa sattui selkkauksia puolalaisten ja liettualaisten välillä. Väliaikainen rajalinja molempien taistelevien puolien välillä määrättiin lokakuun 7 päivänä sopimuksella, joka jätti Vilnan liettualaisten käsiin. Pari päivää myöhemmin valtasivat kuitenkin puolalaiset joukot Vilnan. Tämä oli tuo kuuluisa Zeligowskin juttu. Pilsudskia sitoivat suurvaltojen kanssa Spassa tehdyt sopimukset. Julkisesti ja hallituksen nimiin hän ei voinut tehdä mitään voittaakseen takaisin tuon niin suuresti rakastamansa Vilnan, jonka oli valloittanut venäläisiltä huhtikuussa 1919, mutta sittemmin menettänyt. Mutta hänestä tuntui sietämättömältä ajatus, että hänen kotikaupunkinsa jäisi ratkaisevasti noiden liettualaisten käsiin, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät ryhtymästä minkäänlaisiin liittovaltiosuhteisiin Puolan kanssa ja jotka nyt viimeksi olivat tukeneet Puolan vihollisia. Jokin keino oli keksittävä. Pilsudski kutsui luokseen uskollisen ystävänsä ja mitä luotettavimman alipäällikkönsä kenraali Zeligowskin, joka myös oli syntyään puolalais-liettualainen niinkuin hän itsekin. Hänen oli nyt, sanoi Pilsudski, sotaväenosasto mukanaan marssittava Vilnaan ja miehitettävä kaupunki, jotta saataisiin aikaan se _fait accompli_, mikä tarvittiin Euroopan silmissä. Tämä hänen oli kuitenkin tehtävä näennäisesti omasta aloitteestaan ja ottaen huomioon, että Puolan hallitus myöhemmin voisi hylätä hänet. Zeligowski tunnettiin yritteliäänä ja urheana soturina. Hän oli palvellut Venäjän armeijassa, mutta vuonna 1918 muodostanut Kubanin alueella puolalaisen prikaatin ja raivannut sen avulla tiensä aluksi Mustan meren rannikolle ja Odessaan ja sitten Romaniaan. Sieltä hän oli huhtikuussa 1920 päässyt Puolaan hädin tuskin ajoissa ehtiäkseen ottaa osaa Pilsudskin suureen sotaretkeen. Hän ei ollut vähimmässäkään määrässä poliitikko, vain soturi ja sellaisena valmis tottelemaan. Hän oli ihastunut saadessaan tehtäväkseen keikauksen Vilnassa, mutta vaati johtajaltaan kirjallisen määräyksen tätä varten. Sellaista hän ei kuitenkaan tietenkään voinut saada. Pilsudski vetosi ystävänsä isänmaanrakkauteen, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Myös Zeligowski oli itsepintainen 'liettualainen'. Pilsudski menetti kärsivällisyytensä: "Tahdoin tehdä sinusta toisen d'Annunzion ja nyt huomaankin, että olet vain härkä", hän sanoi Zeligowskille, niin kerrotaan. Oli, miten oli, joka tapauksessa Zeligowski lopulta suostui ja lähti matkaan joukkoineen. Liettualaiset olivat juuri aikeissa siirtää hallituksensa Kaunasista Vilnaan. Kuullessaan Zeligowskin lähestyvän kaupunkia he tarjoutuivat neuvottelemaan, mutta hän kieltäytyi ryhtymästä neuvotteluihin, jatkoi marssiaan ja saapui Vilnaan lokakuun 9 päivänä kohtaamatta sanottavaa vastarintaa. Kysymme nyt itseksemme, miten Pilsudski itse tahtoi perustella oikeaksi tämän itse suunnittelemansa keikauksen. Saamme tietää sen kahdesta esitelmästä, jotka hän piti Vilnassa elokuun 24 ja 25 päivänä 1923. Puhuttuaan Vilnan valloittamisesta vuonna 1919 ja julistuksesta, jonka hän silloin osoitti "Liettuan suuriruhtinaskunnan kansoille", hän jatkoi: "Olin luonut tapahtuneen tosiasian ja sain yleisten tiedonantojen ja Paderewskin välityksellä kuulla, että julistukseni oli tehnyt hyvän vaikutuksen kansainvälisissä piireissä. Tämän jälkeen saattoi jo keskustella maailman kanssa siitä maasta, jossa olin syntynyt. Aikaisemmin oli ollut aivan mahdotonta ottaa asiaa puheeksi. Ensimmäisenä toimenpiteenäni oli siviilihallinnon järjestäminen tähän maahan. Annoin sille hallinnon, jossa kaikki se, mitä voi sanoa työksi, sai alkunsa kansasta itsestään ja tapahtui paikallisen väestön myötävaikutuksella, osoituksena siitä, ettemme olleet valloittajia. Tämän jälkeen tahdoin kutsua kokoon sejmin. Tässä suhteessa kohtasin kuitenkin ratkaisevaa vastarintaa ja sain julkisen vastalauseen ulkoapäin. Minulta vaadittiin, etten tekisi sitä. Minun ei näin ollen onnistunut päästä päämäärääni lyhyintä tietä. Tahdoin saada sen aikaan hitaammassa tahdissa ja siksi järjestin piiri- ja maakuntapäiväin vaalit. "Vuonna 1920 meitä kohtasivat vastoinkäymiset sodassa. Työ keskeytyi. Samanaikaisesti sotaisten vastoinkäymisten kanssa tuli poliittisia takaiskuja. Sillä välin kuin meidät kutsuttiin tekemään sopimuksia vastustajiemme kanssa, säädettiin Spassa alueellisia rajoituksia, joiden mukaan meidän olisi ollut pakko luopua ei vain Vilnasta vaan Brestistäkin. Tapahtuipa selkämme takana sellainenkin ratkaisu, että Vilna annettiin Liettualle. Nämä ratkaisut minun oli otettava huomioon laskelmissani uudessa työssäni. Oli luotava uusia, tapahtuneita tosiasioita. Siten tapahtui kenraali Zeligowskin toiminta ja hän toimi minun ylipäällikkyyteni alaisena ja minun nimenomaisesta määräyksestäni. Voin sanoa sen aivan avoimesti, koska lähtiessäni Belvederestä (1923) sanoin sen myös suurvaltain edustajille, koska en tahtonut, että tämä kysymys vahingoittaisi kenraali Zeligowskia heidän silmissään." Suunnilleen samaan tapaan selitti Pilsudski toisessa esitelmässään: "Puola oli tappioittensa aikana joutunut sitoutumaan eräihin velvoituksiin. Niitä oli herra Grabskin kuuluisa yritys Spassa, jossa Vilna nimenomaan mainittiin. Tämä oli myös muuan syy tuon ratkaisun saattamiseksi Kansainliiton forumin eteen. Tuona ajankohtana (syksyn alussa 1920) hymyili sotaonni minulle. Siksi päätin heti asevoimin ratkaista Vilnan tosiasiallisen omistuksen. Valitsin tehtävään kenraali Zeligowskin, koska Puolan valtionjohtajana ja ylipäällikkönä en itse ollut siinä asemassa, että olisin voinut rikkoa sovittuja velvoituksia. Valitsin kenraalin, josta olin hyvin varma... Olen ylpeä siitä, että sain armeijan toimimaan ratkaisevan hetken vaatimusten mukaisesti. "Tuo tapaus aiheutti Euroopassa enemmän ja vahvempaa vastarintaa kuin mikään muu tapaus. En pysty toistamaan neuvotteluja ja luettelemaan kaikkia nootteja, jotka koskevat näitä kysymyksiä. Minun täytyi myös ottaa huomioon vaikenemisen velvollisuus, joka tuona ajankohtana sitoi minua. Hyökkäykset kohdistuivat erikoisen voimakkaasti minuun henkilökohtaisesti ja kenraali Zeligowskiin. Niitä oli usein vaikea kestää. Niitä torjuessani minulla oli vain vähän apua hätääntyneestä hallituksesta, joka alkoi pelätä tuon askeleen seurauksia. Varoitussähkösanomia saapui kaikilta edustajiltamme koko maailmassa. Ne kuuluivat tavallisesti: 'Emme voi puolustaa Zeligowskia. Se on mahdotonta — on parempi olla puolustamatta häntä ja koskettelematta tätä kysymystä. Se on meille liian polttava, liian vaarallinen.' Aluksi joutui siis koko kysymys minun kannettavakseni. Minulla oli sen tähden koko joukko kiistoja maailman kanssa ja sain taistella paljon säilyttääkseni sen, minkä olin luonut. Tämä meni niin pitkälle, että uhkasin luopua virastani ja matkustaa itse Vilnaan." (Noin lokakuun 20 päivänä 1920 oli Pilsudski vastaukseksi erääseen Englannin ja Ranskan lähettiläiden noottiin selittänyt: "Jos liittoutuneet tahtovat antaa Vilnan Liettualle kuulematta sen asukkaiden toivomuksia, katson olevani pakoitettu luopumaan kaikista viroistani ja tekemään velvollisuuteni Vilnan kansalaisena.") — Tämän jälkeen Pilsudski selosti laajasti kaikkia niitä vaikeuksia, jotka häntä kohtasivat Vilnan kysymystä käsiteltäessä kotimaassa ja ulkomailla, mm. Kansainliitossa. Näiden kahden esitelmän Pilsudskin koottuihin teoksiin sisältyvä teksti ei ole täysin luotettava, sillä se perustuu vain sanomalehtien selostuksiin ja — myöhäisempi esitelmä — puutteelliseen pikakirjoitukseen. Pääasiassa voimme kuitenkin katsoa niiden vastaavan sitä, minkä hän todella on sanonut. Näemme näin ollen, miten Pilsudski avoimesti ja rehellisesti tunnustaa, että Puola oli Vilnan suhteen sitoutunut kansainvälisiin velvoituksiin ja että hän määräsi Zeligowskin rikkomaan ne, koska ei itse valtionjohtajana voinut tehdä sitä. Hän ei yritäkään kaunistella menettelytapaansa. Hänhän olisi voinut viitata siihen, että Puola oli hädänalaisessa asemassa sen pääministerin pyytäessä heinäkuussa 1920 ympärysvaltain apua Spassa, että näiden vaatimiin sitoumuksiin oli suostuttu pakosta ja että ne siksi eivät olleet sitovia. Hän oli kuitenkin liian ylpeä ryömiäkseen tuollaisten selittelyjen suojaan. Vilna kuului Pilsudskin syvän vakaumuksen mukaan Puolaan riippumatta kaikesta siitä, mitä diplomatia määräsi tai oli määräämättä. Puolalla oli hänen mielestään _oikeus_ yhdistää tuo kaupunki valtakuntaansa. Todennäköisesti hän piti aivan tarpeettomana perustella toimintaansa vetoamalla mukavaan iskulauseeseen _right or wrong, my country_. Ja kuitenkin tuntee halua käyttää tuota sanontatapaa, kun on kysymyksessä hänen käyttäytymisensä Zeligowskin jutussa. Vanhan vallankumouksellisen häikäilemättömyys keinojen valinnassa ilmenee siinä selvästi. Luovumme selostamasta Vilnan kysymyksen myöhempiä vaiheita ja rajoitumme vain toteamaan, että Pilsudski onnistui aikomuksessaan saada Eurooppa tyytymään _fait accompli’hin_. Luovumme myös väittelemästä kysymyksen oikeudellisesta puolesta sen kaikkine monimutkaisine historiallisine, kansatieteellisine ja sivistyksellisine kysymyksineen. Jos puolalaiset katsovat, että heillä on oikeus Vilnaan, niin liettualaisten mielestä heillä on vielä suurempi oikeus omistaa entinen pääkaupunkinsa. He eivät tahdo tunnustaa päteväksi kansanäänestystä, joka maaliskuussa 1922 pantiin toimeen Vilnassa ja jonka tuloksena oli, että kaupungin väestö äänesti liittymistä Puolaan, eikä myöskään lähettiläskonferenssin tämän kansanäänestyksen johdosta tekemää päätöstä maaliskuun 15 päivänä 1923, että Vilna ympäröivine alueineen oli luovutettava Puolalle. Kansainliitto ei ole onnistunut ponnistuksissaan saada aikaan sovintoa. Ja kuitenkin oli sovinnon aikaansaaminen Liettuan kanssa lähellä Pilsudskin sydäntä. Hän tiesi, miten suuresti Liettuan kansa vihasi häntä, ja tiesi myös, miksi. Tekojaan hän ei voinut peruuttaa, mutta hänen täytyi kuitenkin surra kahden kansan välistä vihamielisyyttä, johon ne olivat johtaneet. _Siihen_ hän ei ollut pyrkinyt. Miksi eivät liettualaiset ajatelleet sitä verta, minkä he puolalaisten rinnalla olivat vuodattaneet taistelussa yhteistä vihollista vastaan, ja tahtoneet suostua siihen vapaaseen yhtymiseen Puolan kanssa, jota hän oli tahtonut heille tarjota? Tuota on Pilsudski varmaan lukemattomia kertoja itsekseen kysellyt. Se kuultaa rivien välistä puheessa, jonka hän piti Vilnassa huhtikuun 22 päivänä 1922, kaupungin valloituksen kolmantena vuosipäivänä. Lainaamme tähän muutamia katkelmia puheesta: "Kun synnyin täällä lähellä Vilnaa ja äitini vuodatti murheen kyyneliä poikansa kehdon ääressä, kuvittelivat kaikki yhä kuin kaikuna kuulevansa niiden hirsipuiden natinan, jotka oli pystytetty, ei vain tänne Lukiszkin torille, vaan myös tuonne etäälle Kaunasiin. En voi unohtaa, että taistelu siellä oli vieläpä rajumpi, verisempi ja sitkeämpi. Kun taistelu oli vaiennettu sekä täällä että Puolan kuningaskunnassa, jatkui kapina Samogitiassa raivoten koko voimassaan ja vetäen pyörteisiinsä satoja ja taas satoja, sellaisiakin, jotka eivät osanneet puhua puolan kieltä, uusiin taisteluihin ja uusiin uhreihin. "Kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan, arvostaen verta, joka on yhdessä vuodatettu, en voi tänä päivänä, tänä riemun päivänä sekä meille että Puolalle, riemun, jonka me kaikki tänne kokoontuneet niin lämpimästi tunnemme, muuta kuin ojentaa käteni yli erottavan rajan niille, jotka kenties näkevät tämän päivän tappion ja murheen päivänä. En voi muuta kuin ojentaa käteni ja kehoittaa yksimielisyyteen ja rakkauteen. Voin pitää noita ihmisiä etäällä vain veljinäni. "Saattaa tapahtua, että historia kaikessa käsittämättömyydessään ainaisiksi ajoiksi vetää erottavan rajaviivan näiden kahden kansan välille. Kenties lapsemme eivät ole noiden tuonpuoleisten veljiä vaan muukalaisia heille. Mutta meidän on tehtävä voitavamme, jotta tämä kohtalon päätös, mikäli se on peruuttamaton, ei joutuisi toteutumaan meidän koettamattamme sitä lieventää." Murheellinen alistuminen oli ainoa tunne, jota Pilsudski saattoi tuntea Liettuaa kohtaan. Hän tiesi liiankin hyvin, että tuo sovinnon käsi, jonka hän tahtoi ojentaa rajan tuolle puolen veljilleen, otettaisiin vastaan vain siinä tapauksessa, että hän ojentaisi heille sen, mistä hän ei koskaan vapaaehtoisesti tahtonut luopua: Vilnan. Pilsudskia on sanottu puolalaiseksi natsionalistiksi ja imperialistiksi eikä kukaan voinekaan kieltää, että hän oli molempia. Hän tahtoi tehdä isänmaastaan suurvallan. Voitot, jotka hän saavutti vihollisistaan kaikilla tahoilla, johtivat siihen, että Puola nykyään sulkee rajojensa sisäpuolelle miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole puolalaista syntyperää. Tässä suhteessa on otettava huomioon kaksi asianhaaraa. Toinen on se, että laajat itäiset alueet, joiden väestössä puolalaiset ovat vähäisenä vähemmistönä, pelastuivat Puolaan yhdistämisen takia joutumasta bolshevismin valtaan. Toinen taas on se, että hän oli tahtonut niiden epäpuolalaisten maiden, jotka hän valloitti tai tahtoi valloittaa, yhtyvän Puolaan liittovaltioina eikä vain aivan yksinkertaisesti yhdistämällä ne Puolaan. VALTAKUNNAN RAKENTAJA. Voiton jälkeen — Valtionjohtaja ja puoluekiistat — Pilsudski luopuu vuonna 1923 kaikista viroistaan — Perhe-elämää Sulejowekissa — Vallankaappaus 1926 — Diktatuuri perustuslaillisin muodoin — Pilsudskia ylistetään itäalueiden maa-aatelisena — Voimakas hallitusvalta — Pilsudski saa enemmistön kansanedustuksessa — Uusi valtiosääntö 1933, viimeinen kivi Pilsudskin valtionrakennustyössä — Belvederen yksinäinen — Lasten ystävä ja mystikko — "Olen kestänyt elämäni kokeen." Palatessaan voittajana Varsovaan sotanäyttämöltä oli Pilsudski täynnä voitontunteita. Hän ilmaisi ne ylpeässä päiväkäskyssään armeijalle lokakuun 18 päivänä 1920. "Sotilaat! Kahden pitkän vuoden aikana, vapaan Puolan kahtena ensimmäisenä vuotena, te olette uhranneet voimanne ankariin vaivoihin ja verisiin ponnistuksiin. Nyt on sota päättynyt teidän suurenmoisten voittojenne avulla. Teidän musertamananne on vihollinen lopultakin päättänyt allekirjoittaa alustavan sopimuksen rauhaksi, johon me palavasti kaivaten olemme pyrkineet. "Sotilaat! Ette ole ponnistelleet turhaan. Uusi Puola saa kiittää olemassaolostaan länsivaltojen loistavaa voittoa keskusvalloista. Mutta tuskin oli vapautuksen hetki lyönyt, kun jo ahneet kädet ojentuivat Puolaa kohden pakottaakseen sen voimattomuuden tilaan, niin että siitä olisi tullut vain leikkipallo muiden käsissä ja koko maailman juonittelujen näyttämö. Silloin tarttui Puolan kansakunta aseihin ja loi jättiläismäisin ponnistuksin lukuisan ja mahtavan armeijan. "Minun hartioilleni ylipäällikkönä ja teidän käsiinne isänmaan puolustajina asetti kansakunta vaikean tehtävän turvata Puolan olemassaolo, saada maailma kunnioittamaan meitä ja hankkia meille täysi vapaus määrätä itse itsestämme — — — "Sotilaat! Te olette tehneet Puolasta vahvan ja vapaan ja varman itsestään. Voitte olla ylpeitä ja tyytyväisiä siitä, että olette tehneet velvollisuutenne. Maa, joka kahdessa vuodessa on voinut luoda sellaisen armeijan, voi tyynin mielin katsoa tulevaisuuteen." Marraskuun 14 päivänä antoi Pilsudski joukkojen suorittaa ohimarssin ja otti niiltä vastaan marsalkansauvan sotilaiden riemuitessa. Marsalkaksi hänet oli nimitetty maaliskuun 19:ntenä 1920. Kun voitto oli voitettu ja rauha palautunut, oli voimat keskitettävä valtakunnan lujittamiseen ulkonaisesti ja sisäisesti. Puheessa, jonka Pilsudski piti Krakovassa lokakuun 20 päivänä 1920, hän lausui: "Tänä päivänä seisomme uuden elämän kynnyksellä voitettuamme omat heikkoutemme ja virheemme. Älkää kuitenkaan kuvitelko, että se, mikä on suoritettu käskystä ja toisen määrätessä, voi kestää ja säilyä, ellemme pysty suorittamaan toista ja vaikeampaa työtä. Kaikki toivovat yhtymistä ja yksimielisyyttä. En kuitenkaan luule, että voimme käsittää tämän yksipuolisesti. Vain sellainen työ, joka ei vaadi ketään luopumaan yksilöllisyydestään ja vakaumuksestaan, voi olla yksimielisyyden pohjana. Todellisen yhteyden, todellisen yksimielisyyden voimme saavuttaa vain sellaisen yhteistyön avulla, joka ei erota ketään sen ulkopuolelle." Kaikkien puolueiden yhtyminen siis ainoankaan silti luopumatta omasta yksilöllisyydestään, omasta ohjelmastaan. Mutta tämä oli _contradictio in adjecto!_ Keskellä palavaa sotaa oli Pilsudski nähnyt puolueiden taistelevan toisiaan vastaan ja kiistelevän vallasta. Uhkaava vaara oli pakottanut ne alistumaan valtionjohtajan ja ylipäällikön johtoon, mutta saattoiko hän myös rauhan aikana yhdistää riitaisat tahdot? Tässä suhteessa ei Pilsudskilla ollut mitään kuvitelmia. Kuuluisa venäläinen kirjailija Dmitri Mereshkovski, bolshevismin katkeroitunut vastustaja, sanoi hänelle intomielisesti: "Olette luonut Puolan, voitte sanoa: Puola, se olen minä!" Pilsudski hymyili katkerasti. "Tiedättekö, että on hetkiä, jolloin minusta tuntuu kuin yhä taistelisin Puolan kanssa, Puolaa vastaan? Olen varsin voimakas mies, mutta toisinaan tunnen itseni heikoksi." Muuan Pilsudskin työtovereista tuona aikana, sejmin jäsen, kirjoittaa: "Perustavan kansalliskokouksen (helmikuun 20 päivänä 1919) uskottua Pilsudskille valtionjohtajan vallan oli oikeus odottaa, että kaikki poliittiset puolueet ja niiden edustajat sejmissä yhdistäisivät ponnistuksensa lujittaakseen valtiovallan auktoriteettia yhteiskunnassamme. Tätä vaati valtion etu, poliittinen tahdikkuus ja ennen kaikkea kansakunnan turvaamisen ajatus. Mutta", hän lisää, "tietyt poliitikot ja ryhmät tahtoivat kaikkea muuta kuin yhteistyötä valtionjohtaja Pilsudskin sotilaallisen ja siviilivallan lujittamiseksi." Uusi Puola oli syntynyt demokratian merkeissä ja Pilsudski oli ollut siinä mukana. Mutta hänen oli vaikea käytännössä alistua parlamentaarisen järjestelmän rajoituksiin. Hän oli aina käynyt omia teitään huolehtimatta paljonkaan muiden tahdosta ja sodan aikana hän oli tottunut käskemään ja vaatimaan kuuliaisuutta. Niinpä hän osoitti kansaneduskuntaakin kohtaan tiettyä taipumusta asettaa sen tapahtuneiden tosiasiain eteen etenkin ulkopoliittisissa kysymyksissä, kuten esimerkiksi Vilnan jutussa. Pilsudskin diktaattorin oireiden herättämä pelko sejmissä oli epäilemättä olennaisena syynä uuteen valtiosääntöön, joka hyväksyttiin maaliskuun 17 päivänä 1921 ja joka luonteeltaan oli äärimmäisen demokraattinen, esikuvanaan Ranskan vuoden 1875 valtiosääntö. Korkein valta, niin siinä sanottiin, kuului kansakunnalle, s.o. kansanedustukselle. Sejmin rinnalle järjestettiin tosin ensimmäinen kamari, senaatti, mutta tämä oli kansan valitsema samoin kuin sejmkin ja vaikutti vain vähän lainsäädäntöön. Tasavallan presidentillä, jonka kansalliskokous — molemmat kamarit — valitsi seitsemäksi vuodeksi kerrallaan, ei ollut oikeutta hajoittaa sejmiä ilman senaatin suostumusta, ei oikeutta lakiehdotuksiin eikä edes veto-oikeutta. Ministerit, jotka presidentti nimitti, olivat vastuussa sejmille ja heidän oli näin ollen erottava, jos sejmin enemmistö sitä vaati. Lyhyesti sanoen: koko parlamentaarinen järjestelmä puoluetaisteluineen ja siitä puuttuva johdon kestävyys, ja kaikki tämä aikana, jolloin Puola ennen kaikkea tarvitsi lujaa ja määrätietoista johtoa. Uusi valtiosääntö ei kuitenkaan voinut astua voimaan, ennen kuin oli muokattu ja hyväksytty vaalilaki, ja kesti puolitoista vuotta, ennen kuin puolueet pääsivät siitä yksimielisyyteen. Tällä välin vaihtelivat puolueliittoutumat sejmissä lakkaamatta, toinen hallitus seurasi toista ja kaiken tämän sekasorron keskellä oli Pilsudski pyrkien välittämään puolueiden kesken ja pannen oman henkilökohtaisen vaikutusvaltansa vaakakuppiin hallituksia valittaessa. Hänen kärsivällisyytensä ei koskaan ollut pitkä ja sitä koetteli kovin parlamentaarinen Sisyfoksen työ. Hänen vanhojen vastustajiensa, kansallisdemokraattien, johtama oikeisto vastusti jyrkästi häntä. Keskusta, Witosin talonpoikaispuolue "Piast", oli horjuva ja epäluotettava. Vasemmisto, myös Pilsudskin oma puolue P.P.S., pyrki yhdessä oikeiston kanssa varjelemaan demokratiaa. Kansallisten vähemmistöjen varsin lukuisat edustajat turvautuivat vasemmistoon oikeiston hillitöntä puolalaista natsionalismia vastustaakseen. Pilsudskin parhaana tukena oli edelleen armeija, jonka järjestämiseksi hän työskenteli uupumatta. Mutta myös upseeristo oli jakaantunut kilpaileviin ryhmiin. Lukuisat puolalaiset upseerit, jotka aikaisemmin olivat palvelleet Venäjän armeijassa, olivat yleensä Pilsudskin kuuliaisia kannattajia, kuten esimerkiksi hänen ystävänsä ja ihailijansa kenraali Zeligowski. Vähemmän hän saattoi luottaa entisiin Itävallan upseereihin, jotka, kuten esimerkiksi Szeptycki, Stanislaw Haller, Josef Haller ja Rozwadowski, olivat näytelleet suurta osaa vapaustaistelussa. Ammattisotureina he suhtautuivat yhä tietyn väheksyvästi entisiin legionalaisupseereihin — miehiin sellaisiin kuin Sosnkowski ja Rydz-Smigly — jotka muodostivat Pilsudskin horjumattoman uskollisen kantajoukon. Tuo kansallinen yhtenäisyys, josta Pilsudski niin kauniisti oli puhunut Krakovassa, oli näin ollen varsin heikkoa. Parlamentaarinen sekaannus saavutti huippunsa pitkällisen hallituspulan aikana kesällä 1922, jota jatkui, kun lakkaamatta epäonnistuen yritettiin saada aikaan hallitusta, jonka sekä valtionjohtaja että sejmin enemmistö olisivat hyväksyneet. Kesäkuun 8 päivänä lausui Pilsudski puolueiden edustajille: "Valtion on käytävä lävitse vaalikiihoituksen kausi, joka käy sitä vakavammaksi kuta enemmän levottomuutta kansainvälinen asema on omiaan herättämään. Vaaditaan vahvaa hallitusta, joka pystyy puolustamaan valtion arvovaltaa sekä sisään- että ulospäin tämän vaarallisen vaiheen aikana." Joitakin päiviä myöhemmin hän pyysi sejmiltä vielä voimassa olevan vuoden 1919 valtiosäännön 3 pykälän ratkaisevaa tulkintaa. Siinä sanottiin: "Valtionjohtaja nimittää hallituksen kokonaisuudessaan sejmin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan." Tulkinta, jonka sejm antoi vain 9 äänen enemmistöllä, kuului seuraavasti: "Aloitteen teko pääministerin valinnassa on periaatteessa valtionjohtajan tehtävä, mutta ellei valtionjohtaja tee mitään ehdotusta tai ellei sejm tai sen muodostama elin hyväksy hänen ehdotustaan, nimittää tämä elin pääministerin äänten enemmistöllä." (Elin, johon tässä viitataan, oli sejmin vast'ikään asettama "päävaliokunta".) Rajoittamattoman parlamentaarisen johtovallan periaatetta lienee harvoin lausuttu yhtä kaunistelemattomasti kuin tässä tulkinnassa. Elokuun 5 päivänä saatiin vihdoin aikaan hallitus, jonka pääministerinä oli Nowak. Heinäkuun 28 päivänä oli hyväksytty uusi vaalilaki. Marraskuun 5—12 päivinä suoritetut vaalit lisäsivät oikeistoryhmän paikkoja sejmissä parillakymmenellä, mutta eivät taanneet ehdotonta enemmistöä millekään puolueryhmitykselle. Molemmat kamarit kokoontuivat marraskuun 28 päivänä. Pilsudski avasi sejmin istunnon puheella, jonka sävynä oli virallinen optimismi, vaikka hän henkilökohtaisesti tunsikin kaikkea muuta: "Itsenäisen Puolan valtion olemassaolon neljänä ensimmäisenä vuotena on maan taloudellinen asema osoittanut suurta edistymistä. Tärkeitä parannuksia on suoritettu kaikilla kansallisen työn eri aloilla. Mutta suuria vaikeuksia on vielä voitettavana... Luotan liian paljon kansakunnan ja sen edustajien isänmaallisuuteen voidakseni hetkeäkään epäillä, etteikö näitäkin vaikeuksia voitettaisi vuorostaan ja etteikö valtiomme kaikkien kansalaisten ponnistusten ansiosta pian saavuttaisi hyvinvoinnin ja varallisuuden vaihetta." Samana päivänä astui voimaan uusi valtiosääntö ja lähinnä oli nyt kysymyksessä presidentin valitseminen. Mutta kun neljän vasemmistopuolueen, niiden joukossa P.P.S:n, lähetystö kävi tapaamassa Pilsudskia Belvederessä ja pyysi saada asettaa hänet ehdokkaakseen, hän kieltäytyi. "Valtiosääntö", lausui Pilsudski, "antaa vain riittämättömät ja huonosti määritellyt valtuudet tasavallan presidentille. Vaikka valtionjohtaja asettaa ministerit, niin nämä kuitenkin hallitsevat. Koska hänellä ei ole vastuuta, on näiden ensin hyväksyttävä kaikki, mitä hän päättää. Hän on näin ollen koko ajan ministerien holhouksen alainen. En liioittele sanoessani, että he valvoivat ja määräilivät vieläpä yksityisiäkin tekojani ollessani valtionjohtajana. En voinut koskaan vapautua vaikeuksista, joita syntyi hallitusherrain kanssa heidän vaatiessaan saada vaikuttaa minuun. En ole koskaan voinut sietää holhousta. Seurauksena oli, että minä puolestani luovuin kaikesta vaikuttamisesta. Sanoin kaikille hallituksille, jotka minulle esiteltiin: 'Teidän on vastattava, hyvät herrat, vieläpä minun henkilöstänikin. Hallitkaa siis, minä en ole mitään.' Armeijan suhteen olen jo usein lausunut mielipiteeni. Tahdon vain sanoa, etten koskaan ole voinut käsittää tuota ristiriitaa, mikä aiheutuu siitä, että on olemassa ylipäällikkö ja että hänet on unohdettu valtiosäännössä. Valtionjohtaja on samalla armeijan johtaja. Kuitenkin häntä on nimenomaan kielletty ottamasta osaa alaistensa virkailijain neuvotteluihin vaikeimmankin kokeen aikana, minkä armeija voi saada kestettäväkseen, nimittäin sodan aikana. "Hyvät herrat! Niinkuin arvatenkin käsitätte sanojeni jälkeen, kiitän teitä sydämellisesti siitä, että olette tarjonneet minulle ehdokkuutta presidentinvaaleissa, mutta en voi toimia vastoin periaatetta, jonka ilmaisin sejmille antamassani julistuksessa: oikea mies oikealle paikalle. En usko olevani mies, joka soveltuu niihin toimiin, mitkä valtiosääntö uskoo valtionjohtajan tehtäväksi. Tämä on syynä siihen, että ehdottomasti kieltäydyn ottamasta vastaan ehdokkuutta, jonka tahdotte tarjota minulle." Pilsudskin kieltäytyminen oli vain johtopäätös hänen äärimmäisen parlamentaarisen hallituksen aikana saamistaan murheellisista kokemuksista. Purevan ivallisesti hänellä oli tapana sanoa, että hän lukuisain hallituspulien ja hallituksenvaihdosten aikana oli tuntenut itsensä kuin kellosepäksi, jonka oli korjattava kello, jota hän itse ei ollut pilannut. Valtion _naczelnikina_ hän ei suinkaan ollut luopunut kaikesta vaikutusvallastaan, niinkuin hän katkeran liioittelevasti sanoi vasemmistopuolueiden edustajille, ja sekä ministereilleen että sejmille hän oli merkinnyt huomattavasti enemmän kuin 'ei mitään'. Mutta tasavallan presidenttinä hänestä olisi tullut vain keulakuva ilman todellista valtaa, jos hän rehellisesti olisi tahtonut mukautua uuteen valtiosääntöön. Oliko hänen kieltäytymisessään kenties syvempikin tarkoitus? Tahtoiko hän antaa parlamentaarisen demokratian mennä menojaan loppuun asti ja saada kansan vakuuttumaan sen heikkouksista? Varmaa on, että hänen kieltävä vastauksensa kannattajilleen merkitsi käännekohtaa hänen elämässään poliitikkona. Hän ei ollut sitonut itseään, hän oli jättänyt tien avoimeksi sekaantumiseen, jonka saattoi suoranaisesti liittää siihen kunniakkaaseen osaan, jota hän oli esittänyt itsenäisen Puolan uudelleensynnyttäjänä ja puolustajana. Kenties olematta itsekään täysin selvillä siitä hän oli jättänyt tien avoimeksi tulevalle diktatuurille. Pettymys oli suuri Pilsudskin kannattajien keskuudessa, mutta he eivät voineet muuta kuin alistua. Joulukuun 9 päivänä valitsivat vasemmistopuolueet käyttäen apunaan kansallisten vähemmistöjen ääniä sejmissä ja senaatissa presidentiksi Gabriel Narutowiczin, Pilsudskin henkilö- kohtaisen ystävän ja Nowakin hallituksen ulkoministerin. Joulukuun 14 päivänä hän astui virkaansa. Eroavan valtionjohtajan ottaessa vastaan uuden Belvederessä hän lausui: "Herra presidentti! Puolan armeijan ainoana ylipäällikkönä en tähän mennessä ole ottanut vastaan ainoatakaan käskyä. Mutta kun te nyt edustatte Puolaa, noudatan teidän määräyksiänne." Puolan ensimmäinen marsalkka löi yhteen kantapäänsä ja teki sotilaallisesti kunniaa juodessaan presidentin maljan. Narutowicz tunsi olonsa vaikeaksi. Siinä seisoi hänen edessään jäykässä huomioasennossa mies, jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään toista maan päällä. "Historia", hän vastasi, "tuntee monta maineikasta ja suurta miestä. Heidän aikalaisensa olivat liian pieniä arvostelemaan heitä ja heidän tekemiensä palvelusten kantavuutta. Te, herra marsalkka, tulette olemaan muuan heistä." Mieliala Varsovassa oli levoton ja kiihtynyt. Oikeisto laiset olivat katkeroituneita, Narutowiczia herjattiin kaduilla ja kuluneiden öiden aikana oli epäilyttävien henkilöiden nähty hiiviskelevän Belvederen ympärillä. Joulukuun 16 päivänä oli uuden presidentin määrä avata muuan taidenäyttely. Siellä hänet otti vastaan näyttelyn lautakunta sekä loistava joukko ylhäisiä arvohenkilöitä, näiden joukossa useita ulkomaisia diplomaatteja. Englannin lähettiläs tuli onnittelemaan häntä presidentinvaalien johdosta. Narutowicz vastasi hymyillen: "Eikö olisi parempi surkutella minua?" Sitten tapahtui katastrofi. Kirjailija Niewadowski, lautakunnan jäsen, tempasi revolverin taskustaan ja kohotti käsivartensa. Kaksi laukausta pamahti ja presidentti vaipui kuolleena lattialle. Kuulustelussa selitti murhaaja, ettei hänellä ollut mitään Narutowiczia vastaan, jota hän ei edes henkilökohtaisesti tuntenut, vaan koko hänen vihansa kohdistui marsalkka Pilsudskiin, jota hän oli ihaillut sodan aikana ja ennen sitä, mutta joka nyt oli myynyt itsensä juutalaisille ja sosialisteille. Laukaukset, jotka hän oli ampunut, oli tähdätty yhtä paljon Pilsudskia kuin Narytowiczia, hänen kätyriään, kohden. Hän, Niewadowski, kuului äärimmäiseen oikeistoon, mutta oli toiminut omasta aloitteestaan ilman ketään auttajia. Hän pyysi, että hänet tuomittaisiin kuolemaan — ja niin tehtiinkin. Hänet teloitettiin linnoituksessa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Eläköön Puola! Alas Pilsudski!" Puolueintohimot olivat valloillaan, kansalaissota uhkasi. Pilsudski olisi voinut diktaattorina kaapata vallan käsiinsä, mutta ei tahtonut. Hänestä tahdottiin tehdä pääministeri, mutta hän kieltäytyi kopeasti. Hänen neuvostaan antoi sejmin marsalkka Rataj, joka valtiosäännön mukaan toimi tasavallan presidenttinä _ad interim_, uuden hallituksen muodostamisen yleisesikunnan päällikön, kenraali Sikorskin, tehtäväksi — saman kenraalin, joka Varsovan taistelussa oli johtanut voittoon 5. armeijan. Joulukuun 18 päivänä valitsi kansalliskokous Stanislaw Wojciechowskin tasavallan presidentiksi. Miten ihmeellistä kohtalon leikkiä! Samasta miehestä, joka "bibulan" romanttisina aikoina oli auttanut toveri Viktoria julkaisemaan Robotnikia, tuli nyt Puolan valtion päämies ja häneltä piti Pilsudskin nyt saada ne presidentin käskyt, joita hän oli onnettomalle Narutowiczille luvannut noudattaa. Uuden hallituksen ensimmäisenä toimenpiteenä oli nimittää marsalkka yleisesikunnan päälliköksi. Tapahtumat Varsovassa ja etenkin Pilsudskin ero Puolan tasavallan päämiehen virasta herättivät valtavaa huomiota Euroopassa. Joskin ympärysvalloissa aikaisemmin oli jonkin verran epäilty entistä sosialistia ja vallankumouksellista, joka maailmansodan aikana oli taistellut keskusvaltain puolella ja sen jälkeen Puolan johtomiehenä osoittanut häiritsevän imperialistisia pyrkimyksiä, niin hänen voitettuaan Neuvosto-Venäjän hänestä oli saatu toinen ja parempi käsitys. Helmikuussa 1921 hän oli suorittanut virallisen matkan Pariisiin Ranskan tasavallan presidentin, Millerandin, kutsumana. Häntä juhlittiin kutsuin ja kunnianosoituksin ja vierailun tuloksena oli puolalais-ranskalainen liittosopimus, jonka helmikuun 19 päivänä allekirjoittivat ulkoministerit Aristide Briand ja ruhtinas Eustachy Sapieha. Maaliskuussa 1921 tehtiin liittosopimus Puolan ja Romanian välillä. Puolan ulkopoliittinen asema vakiintui vuodesta vuoteen. Ylä-Schlesian kysymys järjestettiin vuonna 1921 kansanäänestyksen avulla ja jakamalla maakunta sen jälkeen Puolan ja Saksan kesken. Puolan omistusoikeuden Vilnaan ja Itä-Galiziaan sekä Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen rauhansopimuksen kansainvälinen tunnustaminen oli vuoden 1922 lopussa varsin lähellä. (Ratkaiseva tunnustaminen tapahtui suurlähettiläskonferenssissa maaliskuussa 1923.) Kaikki tämä oli tapahtunut Pilsudskin aikana. Oli totuttu näkemään hänessä uusi Puola henkilöityneenä. Ulkolaisten valtojen edustajat Varsovassa alkoivat yhä enemmän kunnioittaa häntä. Entinen seikkailija oli osoittanut olevansa paitsi menestyksellinen sotapäällikkö myös valtiomies, joka Euroopan oli otettava laskelmissaan huomioon. Englannin lähettiläs Sir Horace Rumbold kysyi kerran paavin nuntiukselta Achille Rattilta (sittemmin paavi Pius XI) tämän käsitystä Pilsudskista ja sai vastaukseksi: "Joka kerta kun näen marsalkan, sanon hänelle, että olen toista mieltä kuin hän ja että hänen politiikkansa on erehdys. Silloin hän tavallisesti vain nauraa minulle. Mutta jälkeenpäin havaitsen aina, että hän on ollut oikeassa ja minä väärässä. Ja hän tietää sen varsin hyvin." Lyhyesti sanoen, Josef Pilsudskista oli tullut eurooppalainen suuruus. Sanomalehtimiehiä, kirjailijoita ja poliitikkoja kaikista maista matkusti pyhiinvaellusretkelle Varsovaan toivoen saavansa nähdä hänet. Ne, joiden onnistui päästä puhuttelemaan häntä, kuvailivat vaikutelmiaan sanoma- ja aikakauslehdissä, lentokirjasissa ja teoksissa. Mielipiteet vaihtelivat, mutta eräästä asiasta olivat kaikki samaa mieltä: kysymyksessä oli merkitsevä mies, harvinaisen voimakas persoonallisuus. Olemme jo lainanneet muutamia rivejä siitä superlatiivein ihailevasta kirjasesta, jonka Dmitri Mereshkovski kirjoitti Pilsudskista käytyään hänen luonaan kesäkuussa 1920. Venäläinen romaanikirjailija piirtää siinä kuvan marsalkasta tuona aikana: "Tunsin enkä kuitenkaan tuntenut hänen piirteitään, jotka toistuivat lukemattomissa kuvissa: sotilaan ja työihmisen voimakas hahmo, kasvot välistä väsyneet ja melkein vanhat, välistä lannistumattoman nuoruuden leimaamat; jyrkkä ja ulkoneva otsa täynnä syviä, vaakasuoria ryppyjä; suuren vaikenijan tiukasti sulkeutuneet huulet; kellanruskeiden, tuuheiden ja itsepintaisesti rypistyneiden kulmakarvojen alla ihmeellisesti loistava silmäpari, milloin verhoutunut, milloin läpikuultavan kirkas, ja kuvaamaton katse, joka tunkeutuu suoraan sen lävitse, jota hän katsoo. Käsitin, että tämä hahmo tulisi kohoamaan suuren kuvanveistäjän, historian, muovaamana ja häviämättömään kultapronssiin valamana... Tyyni ja yksinkertainen huone Belvederen palatsissa; tyyni ja yksinkertainen hän oli itsekin kuin taivas, jonka näin avoimesta ikkunasta." "Puolalaiset voivat menettää kaiken ja voittaa takaisin kaiken, mutta eivät toista Pilsudskia", oli venäläinen vierailija kirjoittanut. Nyt he kuitenkin siis menettäisivät hänet. Miten saattoi selittää, kysyttiin ulkomailla, että Puolan suuri mies aivan äkkiä ja, niinkuin näytti, kenenkään pakottamatta, päästi johdon luisumaan käsistään? Hänen syitään oli vaikea ymmärtää. Muutamia vuosia myöhemmin ne ymmärrettiin. Etevä ranskalainen diplomaatti (nimimerkki "Verax" aikakauskirjassa Revue des deux mondes) kirjoitti vuonna 1928: "On varsin harvinaista tavata mies, joka vapaaehtoisesti luopuu vallan suomista eduista ja tyydytyksestä ja joka ilman henkilökohtaista varallisuutta huolimatta saavuttamastaan kunniasta ja maalleen tekemistään palveluksista vetäytyy mieluummin yksityiselämään, kuin ryhtyy toimimaan valtionjohtajana valtiosäännön mukaan, jonka katsoo vahingoittavan maansa menestystä." Vielä Pilsudski ei ollut yksityishenkilö — mutta se hänestä tuli pian. Kun Sikorskin hallitus kaatui toukokuun lopussa 1923 ja sen sijaan tuli ilmeinen oikeistohallitus, johon Witos kuului pääministerinä, oli hänen päätöksensä valmis. Toukokuun 29 päivänä hän luopui kaikista viroistaan. Hän ei voinut työskennellä yhdessä "tuollaisen väen" kanssa. Sejm koetti turhaan lepytellä vihastunutta marsalkkaa hyväksymällä yksimielisesti lausunnon, että "Josef Pilsudski oli sekä valtionjohtajana että ylipäällikkönä tehnyt suuria palveluksia kansakunnalle". Heinäkuun 3 päivänä pitivät hänen poliittiset ystävänsä ja ihailijansa juhlan hänen kunniakseen hotelli Bristolissa Varsovassa. Siellä pitämässään suuressa puheessa hän vyörytti kuulijain eteen koko toimintansa Magdeburgista palaamisen jälkeen. Hän puhui siitä, miten hän monta kuukautta kansan tahdon tukemana oli ollut Puolan diktaattori, miten hän omasta aloitteestaan oli kutsunut kokoon kansan valitsemat edustajat, miten sejm oli valinnut hänet valtionjohtajaksi, _naczelnikiksi_, ja miten hän oli johtanut Puolan armeijan voittoon. Katkerin sanoin hän kuvasi panettelua, joka varjona ympäröi häntä ja seurasi kaikkialle hänen jäljessään "kuin likainen ja rujo kääpiö". Juuri tuo loan heittäminen ja hänen ystävänsä Narutowiczin murhaaminen olivat saaneet hänet vetäytymään syrjään. Hänen lohtunaan oli tietoisuus siitä, minkä hän oli suorittanut sotakentällä ja mitä mikään panettelu ei voinut tahrata. Poliittiset syyt eroonsa hän sivuutti. Hänen loppusanansa olivat: "Tahtoisin todeta, että mikäli Puola alkuaikanaan on pystynyt ponnistautumaan parempaan asemaan, niin tasavalta nyt alkaa hitaasti vajota entisiin virheisiinsä ja tarvitaan paljon työtä sen ohjaamiseksi takaisin parannuksen tielle. En syytä ketään, en ole mikään valtionsyyttäjä tai tutkintotuomari — etsin vain totuutta. Itseeni nähden, hyvät herrat, pyydän vain teitä pitämään minut muistissanne. Pyydän samalla pitkää, pitkää lepoaikaa voidakseni hengittää kylliksi vapaata ilmaa, saadakseni olla yhtä vapaa ja esteetön kuin te, saadakseni olla yhtä iloinen kuin toverini I. prikaatissa, joka urotöineen on tuottanut minulle suurimman kunnian, mitä koskaan olen saavuttanut." Muutamia vuosia aikaisemmin olivat Pilsudskin entiset sotilaat panneet toimeen keräyksen antaakseen hänelle lahjan rakkautensa ja uskollisuutensa osoitukseksi. Lahjana oli huvila "Milusin" Sulejowekissa, viidenkolmatta kilometrin päässä Varsovasta itään. Siellä hän asui nyt kolmen vuoden ajan perheensä helmassa. * * * * * Pilsudskin ensimmäinen lapseton avioliitto oli jo viimeisten Krakovan vuosien aikana ollut onneton. Maria Pilsudskan temperamentti oli vilkas ja levoton. Hän rakasti liikettä ja vaihtelua ja tahtoi lakkaamatta nähdä vieraita ympärillään ajattelematta, että hänen miehensä kuluttavan työnsä vastapainoksi tarvitsi lepoa ja rauhaa kotona. Puolisoiden välinen suhde kävi yhä viileämmäksi ja lopulta heidän välinsä katkesivat kokonaan. Josef Pilsudski pyysi avioeroa, mutta Maria ei tahtonut suostua siihen, kaikkein vähimmän saadessaan tietää, että muuan toinen nainen, Alexandra Szczerbinska, oli lahjoittanut Pilsudskille kaksi tytärtä. Asiaintila kävi sietämättömäksi, kun Pilsudskista vuonna 1918 oli tullut valtion ensimmäinen mies. Marian kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, mutta kukaan muu kuin hänen laillinen vaimonsa ei voinut tulla Belvederen hallitusrakennuksen valtiattareksi. Vuonna 1921 kuoli Pilsudskin vaimo Krakovassa. Nyt hän saattoi antaa vihkiä itsensä lastensa äitiin. Alexandra Pilsudska oli luonteeltaan tyyni ja hiljainen ja osasi mukautua miehensä omituisuuksiin. Hän oli paljon nuorempi kuin miehensä, mutta käsitteli kuitenkin häntä aivan kuin tämä olisi ollut hänen suuri, itsepintainen lapsensa. Poliittisissa ja sosiaalisissa kysymyksissä he olivat samaa mieltä. Alexandra oli nuorena tyttönä ollut mukana vallankumouksellisessa liikkeessä ja mm. Pilsudskin apulaisena seikkailukkaassa Bezdanyn jutussa. Nyt hänestä tuli miehensä uskottu hänen vaikeassa asemassaan valtionjohtajana. Usein hänen terve arvostelukykynsä oli Pilsudskille suureksi avuksi. Josef Pilsudski oli kodissaan Belvederessä löytänyt sen rauhan, myötätunnon ja perheonnen, jota hän monta vuotta oli kaivannut. Hän oli hellästi kiintynyt molempiin pikkutyttöihinsä, Jadwigaan ja Wandaan. Hauskinta, mitä hän tiesi, oli heidän opettamisensa ja satujen kertominen heille. Sadut olivat usein jännittäviä kertomuksia hänen omasta tapauksekkaasta elämästään, hänen seikkailuistaan poikana, Siperiassa ja taistellessaan venäläistä poliisikuntaa vastaan ja hänen legionainsa urotöistä sodassa. Ehtymättömänä aiheena oli hänen rakas, raisu sotaratsunsa Kasztanka. Hänen muistojensa aarteisto oli yhtä tyhjentymätön kuin hänen mielikuvituksensakin. Todellisuus muuttui saduksi, satu todellisuudeksi. Istuessaan ja kertoessaan hengähtämättä kuunteleville lapsilleen hän unohti politiikan kaikki ikävyydet. Elämä Belvederen linnassa oli varsin yksinkertaista. Pilsudski ei koskaan ollut huolehtinut rahasta. Vallankumouksellisena hän oli elänyt kädestä suuhun ja samoin hän teki edelleen valtionjohtajana ja armeijan ylipäällikkönä. Hänen oli varsin vaikea saada vaatimatonta palkkaansa riittämään edustuskustannuksiin. "Menoarvioni mukaan", sanoi Pilsudski eräässä puheessaan 1922, "olin välistä vararikkoinen yhden ainoan suuren päivällisen jälkeen." Heinäkuu, niin kerrotaan, oli vaikea kuukausi Belvederen perheelle, sillä silloin täytyi pitää kaksi suurta vastaanottoa, toinen Yhdysvaltain, toinen Ranskan kansallispäivänä. Kuukauden viimeisenä viikkona ei ollut jäljellä paljonkaan rahaa talousmenoihin. Pääministerin ja sejmin puhemiehen tullessa illalliselle valtionjohtajan luokse heidän oli usein tyydyttävä vadilliseen makarooneja sekä leipään, voihin ja teehen. Ehdottoman epäitsekkäänä ja tottuneena yksinkertaiseen elintapaan hän ei pyytänyt mitään aineellisia etuja itselleen. Perheen muuttaessa kauniista Belvederen kodistaan Sulejowekiin kävivät raha-asiat entistä huolettavammiksi. Entisenä valtionjohtajana ja armeijan ylipäällikkönä Pilsudskilla oli oikeus eläkkeeseen, mutta hän oli aivan liian ylpeä ottamaan sitä vastaan hallitukselta, jonka jäsenet olivat hänen vihamiehiään. Kaiken, minkä hän nosti valtiolta, hän lahjoitti viimeistä ropoa myöten sotaleskille ja orvoille, sotilaallisille laitoksille ja Vilnan yliopistolle. Hän piti kunnianaan elää vakaumuksensa mukaan. Ystävät ja ihailijat antoivat hänelle lahjoja — vaunuja, rotuhevosia, taideteoksia, jalokiviä ja kaikenlaista muuta hyvää — mutta nekin hän lahjoitti pois. Hän tahtoi säilyttää riippumattomuutensa ja elää velvoituksitta ketään ihmistä kohtaan. Hän ja hänen perheensä elivät vain sillä, minkä hän saattoi ansaita kirjoittamalla. Joka päivä hän istui uutterasti työskennellen kirjoituspöytänsä ääressä, mutta ansio oli vähäistä. Lapset kävivät hyvin yksinkertaisesti pukeutuneina. Rouva Pilsudski istui usein puoleen yöhön neuloen ja paikaten. Tyttöjen puvut ommeltiin siten, että he saattoivat käyttää niitä useita vuosia, ja korvattiin uusin vasta sitten, kun niitä ei enää kannattanut paikata. Heidän nukkensakin korjailtiin ja paikattiin. Jouluksi ja pääsiäiseksi tuli tavallisesti Roomasta käärö ja sen sisässä kirje: Hänen Pyhyytensä Pius XI lähetti rukousnauhoja ja kauniita pyhimysten kuvia sekä siunauksensa vanhan ystävänsä lapsille. Kesät perhe vietti Druskienikin kylpypaikassa Vilnan alueella. Tämä merkitsi entistä vieläkin säästäväisempää elämää, sillä siellähän oli maksettava myös vuokraa. Ei kannattanut vuokrata huoneistoa, johon kuului keittiö, vaan oli syötävä "kanninruokaa". Pilsudskin palvelijatar meni joka päivä lähellä sijaitsevaan täysihoitolaan hakemaan kaksi annosta päivällistä, joiden oli riitettävä koko perheelle... Pilsudskin sitkeää köyhyyttä näinä "maanpakolaisuuden" vuosina saamme kiittää lukuisista, hänen kädestään lähteneistä, arvokkaista julkaisuista, jotka kenties muuten olisivat jääneet kirjoittamatta. Hänenhän oli kirjoitettava elääkseen. Teoksista, jotka hän tänä aikana julkaisi, mainittakoon tässä yhteydessä vain hänen molemmat etevimmät sotahistorialliset teoksensa: "Ensimmäiset taisteluni", jonka hän oli kirjoittanut Magdeburgissa ja johon hän nyt laati mielenkiintoisen esipuheen, sekä "Vuosi 1920". Lisäksi tulivat lukuisat muut muistelmaluonteiset kirjoitelmat sekä poleemiset kirjaset. Sulejowekin syrjäistä taloa, jossa Puolan suuri mies eli ylpeästi eristäytyneenä, ympäröi tarunomainen hohde. Mitä hän ajatteli, mitä hän teki, tuo mies, joka vielä äsken oli ollut Puolan poliittisen elämän keskipisteenä ja nyt tuntui jättäneen kansansa oman onnensa nojaan? Oliko hän vain Cincinnatus, joka rauhallisesti oli vetäytynyt syrjään yksityiselämään täytettyään työnsä isänmaan pelastajana, vai oliko hän vihastunut Akilles, joka pysytteli telttaansa sulkeutuneena aikoen astua uudelleen esiin, kun aika oli kypsä? Hänen poliittiset vastustajansa toivoivat hartaasti edellistä vaihtoehtoa, mutta pelkäsivät vakavasti jälkimmäistä mahdollisuutta. Hänen ystävänsä kävivät usein häntä tapaamassa pitääkseen hänet selvillä asiaintilasta ja pyytääkseen neuvoja häneltä. Myös ulkomaalaiset löysivät tiensä Sulejowekiin. Enemmän kuin koskaan ennen oli Pilsudski arvoitus aikalaisilleen. Tuota kolmen vuoden aikaa, jonka Pilsudski vietti Sulejowekissa, kuvataan toivottoman sisäisen epäjärjestyksen ja ulkonaisen voimattomuuden kautena. Tuntuu siltä kuin asemaa olisi maalattu liiankin synkin värein. Hallitus koetti vaikeista raha-asioista huolimatta parhaansa mukaan parantaa maan taloudellista asemaa ja saattoi myös osoittaa koko joukon hyviä tuloksia, jollaisia olivat esimerkiksi Itämeren sataman, Gdynian, rakennuttaminen, Puolan valtiopankin perustaminen ja zloty-rahakannan aikaansaaminen. Ulkopolitiikkaa painosti saksalais-venäläinen sopimus Rapallossa vuonna 1922, jonka katsottiin uhkaavan Puolaa. Koetettiin turvautua liittymällä entistä läheisemmin Ranskaan ja rakentamalla liittoa Romanian kanssa. Suhde katoliseen maailmaan säännösteltiin Vatikaanin kanssa tehdyn konkordaatin avulla. Jos asiaintila siitä huolimatta oli epätyydyttävä, oli syynä tähän ennen kaikkea onneton valtiosääntö, joka oli jättänyt maan hillittömän parlamenttivallan ja sen mukana seuraavien, loputtomien kiistojen uhriksi puolueiden ja kansanedustuksen ja tästä kokonaan riippuvaisen hallituksen välillä. Sejm oli itsekkäiden puolue-etujen ja henkilökohtaisen voitonhimon tyyssijana. "Jokaisen sejmin puhelimen ääressä", kirjoitti sosialistijohtaja Ignacy Daszynski, "istui samanaikaisesti kymmenen kansanedustajaa tai useampiakin soitellen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin toimistoihin ja virastoihin. Tuhat kertaa saapui kansanedustajia ministerien, vojevodien ja starostain virkahuoneisiin ja kaikkien virkamiesten puheille. Mitä se merkitsi? He tahtoivat vaikutusvaltansa avulla tuottaa etuja tuhansille eri henkilöille, jotka olivat sitä pyytäneet." Myös armeija sisäisine ristiriitoineen vedettiin puoluetaistelujen pyörteisiin. Tämä enemmän kuin mikään muu sai Pilsudskin tuntemaan levottomuutta ja vihaa hänen pysytellessään katselijana Sulejowekissa. Sekä siitä että voimassa olevan hallitusmuodon heikkouksista yleensä hän puhui entisten upseeriensa kanssa muinaisten legionain muistojuhlissa ja heidän tullessaan vierailemaan hänen luonaan. Hallituspiireissä oltiin epämieluisen tietoisia siitä, että kansa alkoi käydä tyytymättömäksi ja että katseet kohdistuivat Pilsudskiin auttajana. Kerran toisensa jälkeen koetettiin turhaan saada häntä astumaan takaisin armeijan palvelukseen, jotta siten olisi saatu taltutetuksi hänen vastarintansa. Häneltä pyydettiin myös neuvoja armeijan johdon järjestämiseksi uudelleen, mutta hän kieltäytyi jyrkästi ja kiivain sanoin. Miten olisi mahdollista työskennellä yhdessä hallituksen kanssa, joka epäluuloisuudessaan antoi salaisten asiamiesten vartioida häntä hänen Tusculumissaan? Vika oli koko hallitusjärjestelmässä. Muuan sanomalehtimies, joka kysyi häneltä, mitä hän piti kansan tyytymättömyyden aiheena, sai vastaukseksi: "Pettymystä parlamentarismin suhteen, samaa pettymystä, jota nyt koko Eurooppa kokee." Oliko siis vika ainoastaan parlamentarismin tai itse demokratian? Huhtikuun 25 päivänä 1925 piti Pilsudski Varsovan sosiaalipoliittisessa kerhossa esitelmän "demokratia ja armeija". Loistavin, joskin hieman hämärin kuvin hän koetti selvittää eroa demokraattisen vapauden ja sotilaallisen kuuliaisuudenvelvollisuuden välillä, lain ja oikeuden, jonka demokratia oli tehnyt kaikkien päiden yllä huojuvaksi, persoonattomaksi ja abstraktiseksi vertauskuvaksi, ja sen "kunnian" välillä, joka on sotilaan vertauskuva ja johtotähti. Saattoivatko nämä kaksi vastakohtaa yhtyä? Itse, sanoi Pilsudski, hänen ei ollut onnistunut keksiä ratkaisua probleemaan. Jumala oli hänen sydämeensä istuttanut rakkauden valtaan ja antanut hänelle kyvyn käskeä ja saavuttaa kuuliaisuutta, mutta toiselta puolen hän oli "vapauden lapsi" — pitkän elämänsä ajan hän oli seisonut olka olassa kiinni demokratian esitaistelijan kanssa. Hän jätti vaikean ongelman kuulijoilleen "jalokiven lailla" hoidettavaksi. Kuulijat tajusivat kyllin selvästi, ettei hän tarkoittanut vain armeijan vaan itse valtiovallan suhdetta demokratiaan. Tuon suhteen järjestäminen tavalla, joka palauttaisi valtiovallan arvovallan, kävi kuukausi kuukaudelta yhä enemmän Puolan elinehdoksi. Lopulta Pilsudski katsoi velvollisuudekseen puhua vakavia sanoja siitä tasavallan presidentin, hyvää tarkoittavan mutta heikon Wojciechowskin kanssa. Marraskuussa 1925 hän kävi tapaamassa entistä P.P.S.-toveriaan tämän hallituspalatsissa Varsovassa saadakseen hänet tajuamaan, miten ehdottoman välttämätöntä oli kitkeä parlamentarismin rikkaruohot ja saattaa armeija puoluepolitiikan ulkopuolelle. Keskustelu jäi tuloksettomaksi. Kaksi päivää myöhemmin, marraskuun 15 päivänä, lähti enemmän kuin 1,000 upseeria Sulejowekiin vakuuttamaan marsalkalle uskollisuuttaan. Puhe, jonka Pilsudski piti heille, oli kitkerä tilinteko vallitsevan hallitusmuodon kanssa: "Kauan", sanoi Pilsudski, "pidin kiinni sentimentaalisesta uskostani puolalaisen sielun uudestisyntymiseen, kun minun koko valtion edustajana, ei vain sen kauniin osan vaan myös likaisen, ei vain sen voiman vaan myös pelkurimaisen heikkouden, ei vain hyveen vaan myös rikollisuuden edustajana täytyi noudattaa aina samaa suuntaviivaa. — — — Ja kun välistä tuskallisten pettymysten ja nöyryytysten aikana tunnevaikutelmaani noudattaen päästin oikeuden miekan kädestäni, koska tahdoin, että hyvyyden ja sielunsivistyksen siveellinen voima ilman pakkoa parantaisi orjuuden iskemät haavat, pysyin lakkaamatta uudestisyntymisen loistolle uskollisena. Nyt, kun yhdessä teidän kanssanne vietän seitsemättä vuosipäivää kihlautumisestamme Puolan miekan kanssa, tahdon sanoa teille: valtion tekee voimattomaksi mies, joka pidättelee oikeuden rankaisevaa kättä ja siten heikentää, ellei suorastaan hävitä rehellistä ja kunniakasta työtä valtion puolesta. — — — Sen murroksen aikana, jota valtio parhaillaan kokee, olen tasavallan presidentille korostanut tätä periaatetta, miten välttämätöntä on suojella historiamme, maineemme ja työmme kunniaa. Kiittäessäni teitä siitä, että olette muistaneet minut, pyydän teiltä _yhteistyötä_ luodaksemme sellaisen suojan isänmaamme parhaaksi." Tähän puheeseen yhteistyöstä armeijan kanssa sisältyi ilmeinen uhkaus. Taistelu vallassa olevaa hallitusjärjestelmää vastaan oli alkanut. Se jatkui kiihtyvän kiivaasti talvella ja keväällä 1926 vastustuspuolueen turvautumatta kuitenkaan toistaiseksi väkivaltaisiin keinoihin. Pääkiistakysymyksenä oli tällä hetkellä kenraali Sikorskin ehdottama armeijan johdon uudelleen järjestäminen, joka Pilsudskin mielipiteen mukaan saattoi armeijan ylitarkastajan, jonka sodan aikana oli määrä toimia ylipäällikkönä, liian riippuvaiseksi siviiliviranomaisista. Hän oli aikaisemmin usein käsitellyt tätä kysymystä esitelmissä, lentokirjasissa ja lausunnoissa ja otti sen nyt uudelleen puheeksi huhtikuun 21 päivänä eräässä Varsovassa pitämässään esitelmässä kolmituhantiselle kuulijakunnalle, joka tervehti häntä haltioitunein suosionosoituksin. Jokainen tiesi, että taistelua käytiin itse asiassa Pilsudskista itsestään. Kiivastunut Akilles oli astunut ulos teltastaan. Jos ylitarkastajaylipäällikkö saisi hallituksesta ja presidentistä enemmän tai vähemmän riippumattoman aseman, niinkuin marsalkka vaati, oli ilmeistä, että juuri hän itse tulisi toimimaan tässä virassa, ja silloin oli todennäköisesti edessä juuri tuo Pilsudskin diktatuuri, jota parlamentaarisissa piireissä niin tavattomasti pelättiin. Pyrkikö Pilsudski tietoisesti Puolan diktaattoriksi? Hänen lausunnoistaan tuona aikana emme löydä mitään suoranaisia todistuksia siitä. Esitelmässään maaliskuun 21 päivänä hän selitti nimenomaan, että diktaattori-ajatus merkitsi "ylipäällikkö-teorian liioittelemista". — "On muistettava", hän sanoi, "että elämä muuttuu päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi ja että niiden ratkaisujen lukumäärä, jotka hänen (diktaattorin nimittäin) olisi tehtävä kaikilla elämän aloilla, huomattavasti ylittäisi yhden ainoan miehen voimat. Tätä tosiasiaa muistaen olisi minun mahdotonta äänestää liioitteluja ylipäällikkö-kysymyksessä." Vielä niin myöhään kuin huhtikuun 30 päivänä 1926 hän lausui eräälle puolalaiselle sanomalehtimiehelle myöntämässään haastattelussa: "Olen usein joutunut ajattelemaan diktatuuri-ongelmaa... Kuitenkin olen sitä mieltä, että vahva hallitus voidaan saada aikaan valtiosäännön puitteissa; on vain tehtävä loppu kurjista parlamentaarisista tempuista, jotka ovat jotakin vielä pahempaa kuin huono valtiosääntö." Tapahtumien vastustamaton kulku pakotti kuitenkin juuri sellaiseen "liioitteluun", jota Pilsudski tahtoi välttää. Poliittinen ristiriita kävi polttavaksi toukokuun alussa 1926, kun Skrzynskin hallitus, jossa kenraali Zeligowski sotaministerinä oli puolustanut Pilsudskin vaatimuksia sotilaskysymyksessä, erosi ja sen sijaan tuli 10 päivänä Witosin hallitus, joka nojautui oikeistoon ja talonpoikaispuolue "Piastiin". Sotaministerin paikka täytettiin tiedustelematta Pilsudskin mielipidettä. Oli ilmeistä: valmistettiin toimintaa armeijan "puhdistamiseksi" Pilsudskille uskollisista aineksista. Pilsudski katsoi tämän taisteluhaasteeksi ja toimi sen mukaisesti. Hän tiesi, ettei hänellä ollut takanaan vain armeijan valtaosa, vaan että myös kansa oli kyllästynyt parlamentin johtoon. Uusimpien hallitusten raha- ja verotuspolitiikka oli ollut parantumattoman kurjaa. Valtionkassassa oli lakkaamatta vajausta. Zloty-rahakanta, joka oli saatu järjestetyksi niin suurin ponnistuksin, oli vajonnut puoleen nimellisarvostaan. Kierteli ilkeitä juttuja valtion varojen kavaltamisesta, hämäristä rahatoimista sen tai sen puoluepoliitikon eduksi, ilmeisestä lahjomisesta ministeriöissä ja sejmin eteiskäytävissä. Kukaan ei voinut tarkasti sanoa, miten paljon tästä oli totta, mutta varmaa oli, että sekä hallituksen että sejmin arvovalta aleni nopeasti kansan keskuudessa. Eikö siis kansa tällaisissa olosuhteissa olisi mielihyvin nähnyt kaikkivaltiaan sejmin ja sen kuuliaisen elimen, hallituksen, syöksyvän vallasta? Pilsudskin vastauksena Witosin hallituksen muodostamiseen oli muudan lausunto "Kurjer Porannyssä" toukokuun 11 päivänä. Se alkoi seuraavin sanoin: "Tämä tapaus ei mielestäni vielä ole päättynyt, koska herra Witosin useat entiset yritykset ovat epäonnistuneet aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei tämä herra voi tai tahdo ottaa huomioon valtion moraalisia etuja." Tämä oli avoin sodanjulistus uudelle hallitukselle ja lausunnon jatko oli vielä haastavampi. Viranomaiset takavarikoivat sen sanomalehden numeron, jossa lausunto julkaistiin. Huhu tiesi kertoa, että hallitus oli aikeissa vangituttaa marsalkan. Hänen kannattajansa järjestivät kiivaita mielenosoituksia hallitusta vastaan, hänen vastustajansa suunnittelivat vastamielenosoitusta hänen huvilansa edustalle Sulejowekiin. Huhu marsalkan odotettavissa olevasta vangitsemisesta saattoi mielet kuohuksiin upseerien keskuudessa. Sattumalta — vai oliko niin järjestetty tarkoituksellisesti? — oli juuri silloin useita rykmenttejä jalkaväkeä ja ratsuväkeä kokoontunut taisteluharjoituksiin Rembertowiin Veikselin oikeanpuoleiselle rannalle. Niiden Pilsudskille uskolliset upseerit veivät joukkonsa pikamarssia yön halki Sulejowekiin ja asettuivat marsalkan käytettäväksi. Ratkaisu lienee ollut Pilsudskille vaikea. Kävisikö hän asevoimin hyökkäämään laillista hallitusta vastaan tuloksena todennäköisesti kansalaissota? Mutta toiselta puolen, saattoiko hän pettää uskollisten sotatovereittensa odotukset heidän kenraali Orlicz-Dreszer etunenässä seisoessaan odottaen hänen määräyksiään? Nyt ei ollut kysymyksessä vain hänen oma henkilökohtainen valta-asemansa, vaan kysymys oli, voitiinko hänen kansansa pakottaa kääntymään tieltä, joka johti alaspäin sisäistä epäjärjestystä ja ulkonaista voimattomuutta kohden. Hän oli ainoa, joka saattoi ottaa johdon käsiinsä. Niinkuin niin monesti ennenkin täytyi hänen ottaa vastuu kannettavakseen. Toukokuun 12 päivän aamuna aloitti Pilsudski _marcia su Varsavia'nsa_ joukkojensa etunenässä, joihin matkan varrella liittyi lisäksi paikalle rientäviä eri aselajisia rykmenttejä. Mitään vastarintaa kohtaamatta hän marssi Pragan esikaupunkiin, mutta pitkän Poniatowskin sillan toisessa päässä oli hallitukselle uskollisia vartiojoukkoja asemissa. Witos ei ollut mies, joka suostui antamaan perään. Joukko-osastoja määrättiin maan eri osista puolustamaan pääkaupunkia kapinoitsijoita vastaan. Presidentti Wojciechowski teki viimeisen yrityksen saadakseen verenvuodatuksen vältetyksi. Hän lähti linnastaan autossa sillalle ja pyysi saada puhutella marsalkka Pilsudskia. Näiden kahden entisen ystävän tapaaminen oli draamallinen. Lähemmin emme tiedä lainkaan, mitä he neuvottelivat keskenään. Todennäköisesti Pilsudski vaati Witosin hallituksen eroa, kun taas presidentti vaati, että marsalkka heti peräyttäisi kapinalliset joukkonsa. Kumpikaan ei antanut myöten. Muutamia päiviä myöhemmin Pilsudski lausui tästä välikohtauksesta: "Valitan, että entinen presidentti saattoi sekä minut että itsensä Poniatowskin sillalla naurettavaan asemaan sen sijaan, että olisi antanut niiden, jotka eivät uskaltaneet astua silmieni eteen, edustaa itseään... Selitin henkilökohtaisesti presidentille, että tahdoin mieluummin neuvotella hänen kanssaan kuin aloittaa taistelun, mutta presidentti valitsi toisen tien." Murhaavia katutaisteluja, jotka alkoivat nyt toukokuun 12 päivänä iltapäivällä, jatkui kahtena seuraavana päivänä. Silloin tällöin tehtiin turhia yrityksiä ristiriidan ratkaisemiseksi sovitteluin. Tahto oli tahtoa vastaan, järjestelmä järjestelmää vastaan. Hallitus piti Pilsudskia poliittisena rikollisena ja lähetti ulkomaille seuraavan radiotiedoituksen: "Herra Pilsudski on noussut laillista valtiovaltaa vastaan. Kapinallisen Pilsudskin häpeällinen teko tulee olemaan traagillisena varoituksena tuleville sukupolville; eivät edes suurimmatkaan ansiot oikeuta toimintaan, joka kohdistuu valtiosäännön mukaista ja oikeaa hallitusta vastaan. Herra Pilsudski on valtiolle sata kertaa vaarallisempi kuin joku ulkonainen vihollinen." Molemmat puolueet keräsivät apuvoimia. Useat rykmentit, jotka hallitus määräsi liikekannalle, noudattivat käskyä, niinkuin esimerkiksi Poseniin sijoitetut. Niiden johtaja, kenraali Sosnkowski, tuli tästä niin epätoivoiseksi, että ampui luodin rintaansa. Hänen henkensä saatiin kuitenkin pelastetuksi. Vilnan joukot sen sijaan marssivat marsalkan avuksi päällikkönään muuan toinen hänen lähimmistä ystävistään, kenraali Rydz-Smigly. Taistelua jatkui Varsovassa kadulta kadulle ja talosta taloon. Pilsudski oli ulkonaisesti kylmä ja tyyni, mutta hänen sydämensä vuoti verta tämän veljessodan takia, joka kuitenkin oli suoritettava loppuun asti. Miltä hänestä tuntui, sen näemme seuraavista sanoista, jotka hän lausui sanomalehdistön edustajille toukokuun 12 ja 13 päivän välisenä yönä: "En voi puhua enää; olen ruumiillisesti ja sielullisesti hyvin uupunut. Olen väkivallan vastustaja. Sen olen osoittanut toimiessani valtion päämiehenä. Siksi vasta taisteltuani vaikeasti itseni kanssa saatoin ryhtyä yrittämään väkivaltaista ratkaisua kaikkine seurauksineen. Koko elämäni ajan olen taistellut sen saavuttamiseksi, mitä sanon välttämättömiksi tarpeiksi, niitä ovat kunnia, hyve, miehuullisuus ja ylipäänsä ihmisen sisäiset voimat. En ole koskaan puuhannut omaksi tai ympäristöni eduksi. Valtiossa ei saa olla liian paljon vääryyttä niitä kohtaan, jotka tekevät työtä toisille. Valtiossa ei myöskään saa olla liian paljon lain kanssa ristiriitaista, ellei se tahdo suistua perikatoa kohden." Toukokuun 13 päivänä käski hallituksen joukkojen ylipäällikkö, kenraali Rozwadowski, linnoitukseen sijoitettuja joukkoja tekemään uloshyökkäyksen ja yrittämään "saada liikkeen johtajat käsiinsä heidän henkeään säästämättä". Linnoituksen miehistö ei kuitenkaan totellut käskyä, vaan otti komendanttinsa vangiksi ja siirtyi Pilsudskin puolelle. Kaikkialla ei vastarintaa voitettu yhtä helposti. Upseerikoulun nuoret kadetit puolustautuivat urheasti, ennen kuin antautuivat. Tuona päivänä näytti taistelun tulos vielä epävarmalta. Yön aikana saapui hallituksen joukoille lisävoimia, mutta rykmentti toisensa jälkeen liittyi kapinallisiin. Ratkaisua kiirehti sosialististen työläisten 14 päivänä julistama suurlakko. Repimällä rautateiden kiskot he estivät hallituksen kutsumien joukkojen kuljetuksen, mutta päästivät kapinalliset vapaasti etenemään. Samana päivänä iltapäivällä olivat Pilsudskin joukot pääkaupungissa kiivaasti taistellen raivanneet tiensä Belvedereen, jossa presidentti oleskeli ministereineen ja kenraaleineen. Hädin tuskin nämä pääsivät pakenemaan kuningas Jan Sobieskin idylliseen linnaan Wilanowiin muutaman kilometrin päähän kaupungin ulkopuolelle. Siellä erosivat sekä hallitus että presidentti. Pilsudskin voitto oli maksanut kaikkiaan 400 kaatunutta ja 1,000 haavoittunutta. Monet uhreista olivat rauhallisia kansalaisia, jotka uteliaisuudessaan olivat uskaltautuneet liian lähelle taistelevia. Hallituksen kannattajat maaseudulla alistuivat vastarintaa tekemättä. Nyt varmaan voittaja aikoi järjestää rajattoman diktatuurin? Pian kuitenkin havaittiin, ettei se ollut hänen aikomuksensa. Kuuluisalle ranskalaiselle sanomalehtimiehelle, Jules Sauerweinille, myöntämässään haastattelussa hän lausui: "Täytyykö siis välttämättä olla diktaattori? Varmasti olen ankara esimies ja mielelläni teen yksin ratkaisuni. Mutta ajatellessani isänmaani historiaa en tosiaankaan luule, että tätä maata voi hallita kepillä. Nykyinen sukupolvi on kaikkea muuta kuin nuhteeton, mutta sillä on oikeus odottaa tiettyä huomaavaisuutta. Seuraava sukupolvi tulee jo olemaan parempi. En kannata diktatuuria Puolassa." Pilsudski jätti näin ollen demokraattisen valtiosäännön muodollisesti koskematta, samalla tavoin kuin Mussolinikin aluksi oli tehnyt _marcia su Roma’nsa_ jälkeen. Sejmin puhemies astui valtiosäännön mukaan eronneen presidentin sijaan, asetti uuden hallituksen ja julisti presidentin vaalit toimitettavaksi. Mutta itsestään selvää on, että Pilsudski määräsi hallituksen kokoonpanon. Pääministeriksi tuli Kasimir Bartel, muuan marsalkan innokkaimmista kannattajista sejmissä ja sen ulkopuolella. Sotaministerin salkun otti Pilsudski itse. Hänen kiihtynyt mielentilansa vallankaappausta seuranneina viikkoina ilmeni voimakkaasti julkisissa lausunnoissa, joissa hän selvitti poliittista kantaansa. Päiväkäskyssä sotilailleen toukokuun 22 päivänä hän selitti ylpein sanoin, mitä oli heidän avullaan suorittanut isänmaan pelastamiseksi. "Kun kaikkialla ympärillä vallitsi taistelu ja puoluekina, kun vihan ja luokkataistelun liekit loimusivat, oli sotilaan vaikea säilyttää malttinsa", hän sanoi. Lausunnossaan sanomalehtimiehille toukokuun 28 päivänä hän perusteli tarmokkaasti suuremman toimintavapauden välttämättömyyttä presidentille ja ministereille. Kun häneltä kysyttiin, aikoiko hän näin ollen ryöstää sejmiltä sen vaikutusvallan hallitusta muodostettaessa, hän vastasi: "Tietysti. Myös presidentti voi erehtyä henkilöiden suhteen, mutta tuo puute on helpompi korjata kuin se, että hallituksen on heti pakko ottaa niskoilleen velvoituksia yhtymiä, puolueita, ryhmiä ja suurempia tai pienempiä edustaja- ja senaattorinurkkakuntia kohtaan." — "Ministerin", lausui Pilsudski verisen ivallisesti eräässä haastattelussa muutamia päiviä myöhemmin, "täytyy, lukuun ottamatta kykyä hoitaa virastonsa, ehdottomasti omata myös seuraavat ominaisuudet: a) lahjakkuutta eduskuntapuhujana, b) erikoista taipumusta parlamentaarisiin juonitteluihin ja c) kykyä tyydyttää erillisten suurempien ja pienempien ryhmien ja vieläpä yksityisten edustajienkin erikoisvaatimukset. Tähän erikoiseen tehtäväänsä, jolla ei ole mitään tekemistä ministerin virkavelvollisuuksien kanssa, hänen täytyy omistaa niin paljon aikaa ja vaivaa, että hänelle kenties koko päivänä jää vain puolisen tuntia aikaa varsinaiseen työhönsä. Tuota aikaa hän voi venyttää vain silloin, kun sejm ja senaatti hallituksen onneksi päättävät ottaa lomaa." Toukokuun 29 päivänä, kaksi päivää ennen presidentin vaaleja, piti Pilsudski eräille edustajille sejmin kaikista puolueryhmistä suoranaisen rangaistussaarnan, jossa hän ei säästellyt ankaria sanoja. Hän purki siinä avoimesti koko halveksumisensa silloista kansanedustusta kohtaan, jonka hän syytti siveellisen rappeutumisensa vuoksi saattaneen Puolan perikadon partaalle: "En antaudu mihinkään väittelyyn toukokuun tapauksista. Olen toiminut omantuntoni mukaan enkä pidä lainkaan välttämättömänä puhdistautua teidän silmissänne. "Pääsyynä Puolan nykyiseen tilaan — hätään ja sisäiseen ja ulkonaiseen heikkouteen — oli varastelu, joka jäi rankaisematta. Kaikkialla Puolassa kukoistivat yksityisten ja puolueiden liiketoimet, joiden kaikki väärinkäytökset ja rikokset välttyivät rankaisemiselta. "Uudestisyntyneessä valtiossa ei tapahtunut mitään kansan sielun uudestisyntymistä. Kun palasin Magdeburgista ja nousin valta-asemaan, jollaista Puolassa ei vielä ollut koskaan kenelläkään ollut, uskoin kansan uudestisyntymiseen. En tahtonut hallita ruoskan avulla ja luovutin vallan kokoon kutsumalleni, perustavalle sejmille, jota minun kuitenkaan ei olisi tarvinnut kutsua kokoon. — — — "Vain yhdellä ainoalla alalla eli kansa uudestisyntymisensä, nimittäin aseellisen taistelun alalla. Siinä jouduimme todistamaan henkilökohtaista rohkeutta ja uhrimieltä valtiota kohtaan. Tuon mielentilan ansiosta kansan keskuudessa saatoin johtaa sodan voittoisaan loppuun. Mutta millään muulla alalla en tavannut mitään vastaavaa. Loputon puoluekina ja henkilökohtaiset riidat levisivät. — — — Demokraattisia vapauksia käytettiin väärin siinä määrin, että alkoi melkein tuntea vihaa koko demokratiaa kohtaan. Puolueen etu kävi ennen kaikkea muuta. Puolan puolueet kävivät niin lukuisiksi, että ne saivat aikaan vain hämmennystä yleisön keskuudessa. Kaikki tämä kohdistui jokaista vastaan, joka edusti valtiota. Valtiolla on ollut kolme edustajaa. Minun elämäni valtionjohtajana tehtiin sietämättömäksi lakkaamattomin hyökkäyksin, loukkauksin ja häpeällisin syytöksin. Minua ei kaadettu vain siitä syystä, että olin teitä kaikkia väkevämpi. Valtion toinen edustaja (Narutowicz) murhattiin ja ne, jotka olivat siveellisesti vastuussa murhasta, jäivät rankaisematta. Kolmas (Wojciechowski) sortui kaiken sen tuskan painosta, jonka sejm ja senaatti hänelle aiheuttivat. — — — "Nyt asema on sellainen, ettei minun tarvitsisi päästää teitä kansalliskokouksen saliin, vaan voisin karkoittaa teidät ivaten ja pilkaten. Mutta tahdon kuitenkin uskaltaa yrittää, onko vielä mahdollista hallita Puolaa ruoskatta. En tahdo harjoittaa mitään painostusta, mutta varoitan sejmiä ja senaattia ja huomautan vain näille siitä, miten tavattomasti kansa niitä vihaa. — — — "Olen julistanut sodan kaikkia roistoja, petkuttajia, salamurhaajia ja varkaita vastaan enkä aio jäädä alakynteen taistelussa heitä vastaan. Sejmillä ja senaatilla on ylenmäärin etuoikeuksia, niille, jotka kutsutaan hallitukseen, on annettava suuremmat oikeudet. Parlamentin on otettava lomia. Antakaa hallitseville mahdollisuus kantaa vastuu siitä, minkä he saavat suoritetuksi! Presidentti muodostaa hallituksen, mutta ilman minkäänlaista painostusta puolueiden taholta. Se on hänen oikeutensa. — — — "Minun ehdokkuuteeni voitte suhtautua, miten haluatte. Minulle on samantekevää, miten monta ääntä saan, kaksiko vai sata vai kaksisataa. En harjoita mitään painostusta henkilön valitsemisessa. Valitkaa, kenen haluatte, mutta hakekaa sellaisia ehdokkaita, jotka eivät kuulu mihinkään puolueeseen ja jotka ovat kyllin arvokkaita niin korkeaan asemaan. Ellette toimi niin, näen tulevaisuutenne pimeässä ja minulle perin epämieluisassa valossa, sillä en tahtoisi hallita ruoskan avulla. Sellaista hallitustapaa olen valloittajamaissa tottunut inhoamaan. "Päiväkäskyssäni armeijalle olen korostanut, että olemme kohottaneet hartioillemme heikon valtion, joka nyt tuskin voi hengittää. Olemme luovuttaneet sen kansalaisille uudistuneena ja elinkelpoisena. Mitä olette tehneet tästä valtiosta? Pilkan kohteen! "Hallitus koettaa valmistella lukuisia töitä. Pelkään kuitenkin, että kaikki palautuu entisiin raiteisiinsa presidentinvaalien jälkeen. Pelkään, että sejm haluaa jatkuvasti istua. On kuitenkin välttämätöntä, että te, hyvät herrat, hajoatte joksikin aikaa, sillä jotakin uutta on saatava aikaan. Presidentin ei lähiaikoina tarvitse tuntea sejmiä ja senaattia niskoillaan. Hänelle on annettava vapaus muodostaa hallitus ja aloittaa työt, joista hallitus sitten vastaa sejmille. En tosiaankaan tahdo tuntea omantunnontuskia siitä, etten saata loppuun aloittamaani työtä enkä anna ruoskan viuhua pitkin katuja. "Ohjelmanani on iskeä maahan hallitseva roistomaisuus ja raivata tie rehelliselle työlle. Asetun odottavalle kannalle, mutta, hyvät herrat, vakuutan teille, etten tule muuttamaan kantaani. Puolueiden etuilusta on siirryttävä päiväjärjestykseen ja annettava valittavan presidentin hengittää vapaasti." Harvoin on varmaan tuollaista puhetta pidetty kansan valitsemille edustajille. Ymmärtääksemme tuon rajun katkeroitumisen, jonka tunnemme siinä väräjävän, on meidän muistettava, että sejmin penkeillä istui yhä saman hallituksen jäseniä, joka vasta kaksi viikkoa aikaisemmin oli vakuuttanut ulkomaille, että "herra Pilsudski on valtiolle sata kertaa vaarallisempi kuin joku ulkonainen vihollinen." Ja kuitenkin — huolimatta kaikesta halveksumisesta, jota Pilsudski osoitti "sejmiä ja senaattia" kohtaan, huolimatta kaikista mehevistä sadatteluista, joita sotilastapaan tulvi hänen huuliltaan, ei tulos lopulta ollut sen vaarallisempi kuin että kansanedustajain oli presidentinvaalit suoritettuaan hajottava, jotta hallitus saisi häiritsemättä omistautua töihin, joista se myöhemmin "vastaisi sejmille". — "Olosuhteet ovat sellaiset, etten tahdo ajaa sejmiä pellolle, kun se on perusteellisesti haukuttu", sanoi Pilsudski eräässä mielenosoituksellisessa puheessaan. Ei, hän ei tahtonut eikä voinutkaan tehdä sitä, jos hän aikoi toteuttaa ohjelmansa. Mutta mikä siis oli, lähemmin määritellen, hänen ohjelmansa? Ei diktatuuri rahvaanomaisessa mielessä, sitä hän oli jo useita kertoja vakuuttanut, ei myöskään Mussolinin fascismin jäljittely. "En usko, että fascismi voisi kotiutua Puolaan", hän sanoi Sauerweinille. Tuntuu siltä kuin Pilsudski vielä tuona ajankohtana ei olisi ollut täysin selvillä siitä, millaiseksi Puolan valtiosääntö käytännössä olisi pitänyt hahmotella. Hänen ihanteenaan oli aivan ylimalkaisesti vain vahva hallitus, jonka työtä kansanedustus tuki eikä estänyt. Valtiosääntöuudistus oli ajettava lävitse, ei vastoin kansan tahtoa, vaan kansan myötävaikutuksella ja ottaen huomioon perustuslailliset muodot. "Ulkonainen vihollinen täytyy voittaa, mutta oma kansa on saatava vakuuttuneeksi", sanoi Pilsudski. Todella vaikea tehtävä maassa, jossa parlamentaarinen demokratia silmäänpistävistä puutteellisuuksistaan huolimatta kansan suurelle enemmistölle merkitsi loukkaamatonta ihannetta. Toukokuun 31 päivänä suoritti kansalliskokous (sejm ja senaatti yhdessä) presidentinvaalin. Tuloksena oli, että Pilsudski sai 292 ääntä, kreivi Adolf Bninski Posenista 193 ääntä ja 61 ääntä hylättiin. Enemmistö tervehti vaalien tulosta suosionosoituksin, mutta jälleen kerran, samalla tavoin kuin vuonna 1922, tuotti Pilsudski ystävilleen pettymyksen kieltäytymällä virasta, joka hänelle tarjottiin. "Kiitän kansalliskokousta vaalien johdosta", hän sanoi. "Tällä kertaa kiitän teitä kaikkia siitä, ettei tulos ollut yksimielinen kuten helmikuussa 1919. Ehkä Puolassa on nyt vähemmän kavallusta ja teeskentelyä... Valitettavasti minulla ei ole tilaisuutta ottaa vastaan vaalia. En voi unohtaa, en voi karkoittaa mielestäni epäluottamuslausetta sekä minua kohtaan työssä, jonka olen suorittanut, että niitä kohtaan, jotka minut siihen kutsuivat. Valtiosääntö estää presidentin suoranaisesta työstä, jota ilman minä en voi elää. Minun olisi näin ollen pakko kiusata ja väsyttää itseäni. Siihen vaaditaan toisenlaista luonnetta." Seuraavana, kesäkuun 1 päivänä, toimitettiin uudet vaalit, joiden tuloksena kansalliskokous valitsi professori Ignacy Moscickin tasavallan presidentiksi. Hänet tunnettiin etevänä sähkökemistinä, mutta sen lisäksi hän nuoruudestaan asti oli ollut mukana Puolan itsenäisyysliikkeessä. Maailmansodan aikana hän oli ollut Pilsudskin luotettavimpia apulaisia työssä legionain ja P.O.W:n puolesta. Hänen molemmat poikansa olivat taistelleet mukana legionain riveissä. Pilsudski saattoi varmasti ja täysin luottaa hänen tukeensa. Presidentinvaaleissa oli kansalliskokous näin ollen mukautunut Pilsudskin toivomukseen. Mutta kun sitten tuli kysymykseen valtiosäännön muuttaminen, kohtasi hän vastarintaa, joka osoitti, ettei tuo diktatuuri perustuslain puitteissa, jonka hän kuvitteli pystyttäneensä, vielä tehnyt hänen tahtoaan laiksi. Valtiosäännön muutos, jonka sejm hyväksyi kesäkuun 22 päivänä ja joka astui voimaan elokuun 2 päivänä, oli sovittelun tulos. Tärkeimmät muutokset olivat, että molempien kamarien istuntoaika menoarvion vahvistamista varten rajoitettiin viideksi kuukaudeksi, että presidentti, mikäli kamarit eivät olleet hyväksyneet menoarviota tuon ajan kuluessa, saattoi soveltaa hallituksen ehdottamaa menoarviota, että presidentti saattoi hajoittaa kamarit ennen niiden edustusajan kulumista umpeen ja että hän valtiopäivien hajoituksen ja uusien vaalien välisenä aikana saattoi antaa lainvoimaisia säädöksiä. Siis muutamia varovaisia askeleita Pilsudskin toivomaan suuntaan, mutta ei vielä läheskään tuota hallitusvallan läpikotaista lisäämistä, johon hän pyrki. Mutta millaisessa hengessä siis Pilsudski tahtoi ohjata lainsäädäntöä ja hallintoa? Asettuessaan hänen puolelleen ratkaisevina toukokuun päivinä ja suurlakollaan kiirehtiessään ratkaisua hänen edukseen tekivät sosialistiset työläiset sen ennen kaikkea siksi, että porvarillis-kapitalistinen oikeistoryhmä muodosti vastustuspuolueen häntä vastaan. Sosialistinen puolue, P.P.S., muisti myös vielä hyvin, että Pilsudski aikoinaan oli ollut sen johtajia. Nyt hän tosin oli ennen kaikkea soturi ja marsalkka ja hänen parlamentarisminvastainen ohjelmansa oli demokratian kannalta arveluttava. Mutta jos hän tahtoi käyttää valtaansa köyhälistön ja sosialismin eduksi, niin kenties oli mahdollista jossakin määrin tinkiä parlamentarismista. Mikäli Puolan työläiset olivat toivoneet hallitusvaltaa sosialismin merkeissä, niin he kuitenkin pian pakosta huomasivat erehtyneensä. Pilsudski oli lämmin työväestön ystävä ja pysyi sellaisena elämänsä loppuun asti, mutta valtiomiehenä hän oli hylännyt syrjään useimmat nuoruutensa sosialistista oppilauseista. Ennen kaikkea muuan niistä — luokkataisteluun johtava — oli käynyt hänen mielessään vihattavaksi. Liian kauhistava oli Venäjän antama esimerkki, liian vaativa oli yhteistyön tarve kaikkien eri yhteiskuntaluokkien välillä Puolan valtion lujittamiseksi. Puolalla yksinkertaisesti ei ollut varaa antautua Marxin mukaisiin kokeiluihin. Kansakuntaa täytyi pitää hajoittavasti ja heikentävästi vaikuttavien luokkaetujen yläpuolelle kohoavana kokonaisuutena. Pilsudskin kirjoitusten saksalaisen painoksen äskettäin ilmestyneessä neljännessä osassa on selostus erittäin mielenkiintoisesta haastattelusta, joka hänestä julkaistiin sanomalehdessä "Kurjer Poranny" toukokuun 26 päivänä 1926. Keskustelu kosketteli Puolan puolueoloja. "Puola", lausui marsalkka, "on noussut uudelleen elämään vaikean ja monivuotisen sodan jälkeen, joka saattoi koko maailman horjumaan. Elämme vielä niinkuin kaikki muutkin kansat uusien poliittisten käsitysten kiteytymisvaihetta, mutta käytämme uskomattoman paljon väärin sotaa edeltäneen ajan vanhoja käsitteitä, jotka ovat menettäneet paljon, niin, tavattoman paljon arvostaan. Jos samaistamme käsitteet 'oikea' ja 'vasen' niihin syviin sosiaalisiin virtauksiin, jotka ulottuvat kautta koko maailman, havaitsemme, että sosiaaliset voimat kaikissa muissa valtioissa, itäistä naapuriamme lukuunottamatta, ovat tasapainotilassa, vaikka meidän epäilemättä on myös otettava huomioon, että parhaillaan etsitään intohimoisesti uusia menetelmiä elämän säännöstelemiseksi sodan jälkeen. "Heti palattuani Magdeburgista saatoin henkilökohtaisesti todeta, että Puolan täytyy vielä kauan pysyä tässä tasapainotilassa. Toiselta puolen maamme on liian köyhä eikä sillä ole varaa kokeiluun. Toiselta puolen siltä puuttuu myös siveellisiä voimia, esimerkiksi rohkeutta, koska sen mukana on uuteen olemassaoloon astunut kansankokonaisuus, joka kansallisen ja poliittisen orjuuden pitkien vuosien aikana vieraan vallan alaisena on tottunut ajattelussaan syvään halpamaisuuteen ja pelkurimaisuuteen. Jos siis yhdistämme käsitteet 'oikea' ja 'vasen' sosiaalisiin liikkeisiin, niin minä omasta puolestani en koskaan ole tahtonut antaa Puolassa ylivaltaa toiselle tai toiselle suunnalle. Päinvastoin olen usein ilmaissut ajatuksen, jota muuten vielä nytkin kannatan, ettei itäisen naapurimme kokeilu houkuttele meitä. Myöskään en usko, että meissä olisi kylliksi voimaa voidaksemme sosiaalisen ongelman ratkaisussa esiintyä esikuvana läntisille naapureillemme ja muille valtioille, joissa — niinkuin väitän — sosiaalinen tasapaino kaikkialla vallitsee jatkuvasti, olipa se sitten oikein tai väärin. "Jos sitä vastoin 'vasemmisto' ja 'oikeisto' käsitetään poliittisiksi käsitteiksi, jotka ovat syntyneet etäisenä ja aikoja sitten menneenä aikana ja pohjautuvat aina Ranskan suuren vallankumouksen päiviin, niin yrittäessäni eritellä isänmaani olosuhteita en koskaan ole voinut päästä selville, mitä oikeisto ja vasemmisto oikeastaan merkitsevät. Erään historiamme alhaisimmista teoista, presidentti Narutowiczin murhan, suorittivat henkilöt, jotka epäilemättä kuuluivat ns. oikeistoon. Toiselta puolen tapahtuu kaikkialla maailmassa valtiomiehiä kohtaan murhayrityksiä, joita suorittavat vasemmistoainekset siinä määrin ylittäen meidän päiviemme poliittisen järjestelmän kaikki rajat, että heitä on mahdoton lukea poliittiseen vasemmistoon. "Muualla oikeisto, sinänsä kuvaavaa, pyrkii vähentämään parlamentin valtaa valtion toimeenpanevien elinten eduksi, mutta meillä juuri ns. oikeisto edustaa ensi sijassa puolueiden hillittömyyttä ja tahtoo tukea kaiken Puolassa edustajien ja senaattorien oikeuksiin ja etuoikeuksiin. Ja juuri oikeisto on kyhännyt valtiosääntömme, joka riistää toimeenpanevilta elimiltä vallan kaikki tuntomerkit edustajien ja senaattorien 'kultaisen vapauden' eduksi. "Jos siis pidämme lähtökohtana käsitteitä 'oikeisto' ja 'vasemmisto', joudumme täydelliseen ristiriitaan niihin kuuluvien yleisten käsitysten kanssa emmekä voi keksiä mitään keinoa päästäksemme pälkähästä. "Minä puolestani en koskaan (valtionjohtajana?) ole liittynyt jäsenenä, en Puolan oikeistoon, enkä Puolan vasemmistoon. En ole koskaan tahtonut kuulua mihinkään puolueeseen, en myöskään hyväksyä puoluevaltaa Puolassa." Tässä poliittisessa ja sosiaalisessa uskontunnustuksessa oli paljon tervettä järkeä. Kukaan ei voinut kieltää, että entiset käsitteet "oikeisto" ja "vasemmisto" ovat kehityksen aika pahasti kolhimia ja menettäneet alkuperäisen merkityksensä iskusanoina. Mielenkiintoisinta Pilsudskin lausunnossa on se, että hän toiselta puolen ilmeisesti loittonee sosialismista, koska sen ohjelmaa hänen mielestään on mahdoton toteuttaa Puolassa, ja toiselta puolen selittää olevansa puolueiden ulkopuolella. Hän oli näin ollen valmis tervehtimään ystävinään ja työtovereinaan kaikkia isänmaallismielisiä yhteiskunnan kerroksia ja puolueryhmiä, jotka luottivat häneen ja alistuivat hänen johtoonsa. Näin ollen voimme hyvin ymmärtää, että Pilsudski mielellään otti vastaan käden, jota muutamia kuukausia toukokuun vallankaappauksen jälkeen hänelle tarjosi vanhoillinen ja pohjaltaan kuningasmielinen suuraateli. Aateluus oli poistettu Puolasta, mutta entiset suurmiessuvut nauttivat kansan keskuudessa syvään juurtunutta, vuosisataisiin perinnäistapoihin pohjautuvaa kunnioitusta ja olivat edelleen tärkeä poliittinen ja sosiaalinen tekijä. Niiden isänmaanrakkaus oli kaikkien epäilysten yläpuolella. Pilsudskiin aateli oli aluksi suhtautunut verraten epäilevästi, mikä oli varsin luonnollista, koska hänen politiikassaan kauan tuntui olevan sosialistinen väritys. Aateliset maanomistajat eivät myöskään voineet tuntea mitään erikoista myötätuntoa hallitusvaltaa kohtaan, joka maanomistusuudistuksen vuoksi riisti heiltä suuren osan heidän maaomaisuuksistaan. Pakkoluovutus kaikessa ankaruudessaan oli kuitenkin kohdannut vain suurtiloja maan länsiosissa; laajoissa itäisissä maakunnissa se oli suoritettu lempeämmin, koska puolalaiskansalliselta kannalta ei pidetty viisaana päästää suurinta osaa maasta siirtymään valkovenäläisten ja ukrainalaisten talonpoikain käsiin. Muuten oli vanhoillisilla aatelisherroilla tärkeä kosketuskohta Pilsudskiin: äärimmäisen demokraattisen valtiomuodon väheksyminen. Oli, miten oli, syksyllä 1926 kutsui ruhtinas Janusz Radziwill Pilsudskin tuon kuuluisan suvun perintölinnaan Nieswicziin Vilnan alueella, lähellä Venäjän rajaa. Janusz Radziwill oli niitä harvoja puolalaisia aatelismiehiä, jotka jo varhain olivat koko sielustaan liittyneet Pilsudskiin. Vuonna 1925 hän oli koettanut järjestää poliittisen ryhmän marsalkan tukemiseksi. Sitä suurempi syy oli tällä kertaa ottaa vastaan kutsu Nieswieziin. Siellä Pilsudski saattoi myös kunnioittaa Ukrainassa kaatuneen adjutanttinsa Stanislaw Radziwillin muistoa laskemalla seppeleen hänen haudalleen. Saapuessaan Radziwillien linnaan Pilsudski tapasi sinne kokoontuneena suuren osan Puolan suuraatelista — loistavia historiallisia nimiä, kuten esimerkiksi Sapieha, Tarnowski, Tyszkiewicz, Lubomirski ja Potocki. Päivällisen jälkeen vanhassa, valtavassa asesalissa nousi ruhtinas Sapieha ja lausui: "Me, itäalueiden maa-aateli, uskomme sinun historialliseen tehtävääsi, herra marsalkka. Me asetumme yhtenä miehenä sinun rinnallesi tukemaan politiikkaasi. Suhdettamme sinuun vahvistaa se, että olet verta meidän omasta verestämme, että olet lähtöisin meidän piiristämme ja että sinussa, huolimatta ihmeellisistä kohtaloistasi, on itäalueiden maa-aatelismiehen leima." Tämä oli vetoomus sääty-yhteistuntoon, Pilsudskin omiin perheperinnäistapoihin. Tervehdyksenä Zulowin perintötilalta ja suvustaan ylpeiden esi-isien pitkältä riviltä saivat Sapiehan sanat varmaan hänen sydämensä sisimmät kielet väräjämään. _Olihan_ hän, entinen vallankumouksellinen ja sosialisti, kuitenkin syntyperältään ja kasvatuksensa perusteella puolalaisliettualainen aatelismies. Mutta mitä hän saattoi vastata? On väitetty, että hän aivan viileästi ja tyytyväisenä vastasi: "Kiitän teitä, hyvät herrat." Tuo toisinto on väärä. Itsestään selvää on, että hän kiitti ylistyksestä, mutta lisäksi hän puhui kauniita sanoja Stanislaw Radziwillistä, joka oli uhrannut henkensä isänmaansa puolesta ja jossa "henkilöityivät tämän suvun ritarilliset ihanteet". Hän lopetti puheensa tyhjentämällä lasinsa Radziwillien suvun menestykseksi. Huhu marsalkan käynnistä Nieswiezissä levisi kautta koko maan ja sitä selitettiin eri tavoin. Merkitsikö tämä kenties, niin kyseltiin, kuningasvallan palauttamisen alkua, Pilsudski itse tai kenties joku Radziwill Puolan kuninkaana? Hänen ystävänsä ja neuvonantajansa olivat paremmin selvillä asiasta. Puhtaasti poliittisesti katsoen oli sovinto Puolan aatelin kanssa shakinsiirto kansallisdemokraattisen oikeistoryhmän yhtenäisen rintaman murtamiseksi. Samaa hajoitustaktiikkaa sovellettiin myös vasemmistopuolueita kohtaan. Pilsudskin taitavan ministerin, Bartelin, onnistui saada huomattava osa P.P.S:stä, joka nyt oli siirtynyt vastustajien leiriin, eroamaan siitä ja liittymään muodostumassa olevaan "puolueettomaan ryhmään yhteistyötä varten hallituksen kanssa". Samaa politiikkaa sovellettiin menestyksellisesti myös radikaalista talonpoikaispuoluetta, Wyzwolenietä, kohtaan. Luovumme kuvaamasta yksityiskohtaisesti vuodesta vuoteen jatkuvaa taistelua parlamentarismin itsepintaisia puolustajia vastaan. On sanottu, että Pilsudski näiden vuosien aikana tunsi itsensä kansansa kasvattajaksi. Hitaasti mutta varmasti saatiin kansan tajuntaan muokatuksi käsitys siitä, että hallitusmuoto, jonka hän tahtoi saattaa voimaan, oli sen omaksi parhaaksi. Poliittisessa työssä hänellä oli ympärillään joukko uskollisia ja taitavia työtovereita, jotka suurimmaksi osaksi olivat ansainneet kannuksensa legionissa ja P.O.W:ssä maailmansodan aikana: Kasimir Bartel, Walery Slawek, Alexander Prystor, Kasimir Switalski, Josef Beck. Hänen rakkainta lempilastaan, armeijaa, johtivat yhä I. prikaatin hengen mukaisesti entiset sotatoverit sellaiset kuin Kasimir Sosnkowski, Edward Rydz-Smigly ja Orlicz-Dreszer. Pilsudski itse sotaministerinä ja joukkojen ylitarkastajana oli armeijan ylipäällikkö. Milloin niin tarvittiin, hän astui valjaisiin myös pääministerinä (lokakuu 1926 — kesäkuu 1928, elokuu —joulukuu 1930). Muuten hän ohjaili ja määräsi mieluimmin miehilleen antamiensa henkilökohtaisten toimintaohjeiden avulla. Ja he tottelivat häntä sotilaallisen täsmällisesti. Hänhän oli heidän ihailemansa ja jumaloimansa sankari. "Sinun toivomuksesi", sanoi Bartel Pilsudskille vuonna 1929 erotessaan pääministerin virasta, "olivat aina meille pyhä käsky. Tunnen itseni myös vastaisuudessa sinun alamaiseksesi, sinun luottamusmieheksesi ja sotilaaksesi." Kun marraskuussa 1933 juhlittiin Puolan itsenäisyyden viisitoistavuotismuistoa, lausui kenraali Sosnkowski: "Jumala antoi Puolalle johtajan, jonka voimakas persoonallisuus on kaikkialla päässyt voimaan ja painanut armeijaan henkisen leimansa. Rautainen tahto ja melkein uskomaton määrä sielullista tarmoa ovat tehneet hänestä kaikille ratkaisevan voiman, lähimmästä työtoverista aina yksinkertaiseen sotilaaseen asti." Tämä oli jotakin muuta ja enemmän kuin vain palvelijan tunnetta herraansa kohtaan; se ilmaisi syvää vakaumusta siitä, että tie, jonka Pilsudski oli valinnut, oli ainoa oikea. Elokuussa 1930 erottuaan pääministerin virasta lausui Switalski suurelle kuulijakunnalle: "Meillä on pyhä oikeus seurata marsalkka Pilsudskia, koska hän jo kymmenen vuotta sitten avoimin silmin näki selvästi sen, minkä muut vasta paljon myöhemmin ja traagillisten kokemusten jälkeen ymmärsivät. Jo kauan ennen toukokuuta 1926 puhui marsalkka puolueista Puolan onnettomuutena. Hänen kanssaan on meidän luotava uusia muotoja poliittiselle elämälle ja syöstävä entiset epäjumalat. Vasta silloin voimme olla turvassa vastuuttomuudelta, kevytmielisyydeltä ja arvostelukyvyttömyydeltä, näiltä kolmelta sulottarelta, jotka näinä päivinä yhdessä hallitsevat sejmiä." Mutta Puolassa oli muita, joiden käsitykset marsalkasta ja hänen poliittisista periaatteistaan eivät olleet yhtä korkeat, ja he olivat toistaiseksi enemmistönä kansanedustuksessa. He eivät olleet unohtaneet, että hän ase kädessä oli syössyt laillisen hallituksen, ja pitivät itseään vapauden puolustajina häikäilemätöntä sotilasdiktatuuria vastaan. Jo joulukuussa 1926 oli Dmowski Posenissa kansallisdemokraatteihinsa tukeutuen perustanut Pilsudskia vastaan suuntautuvan järjestön, jota sanottiin "Suurpuolalaiseksi leiriksi". Vaaleissa huhtikuussa vuonna 1928 valloitti Pilsudskille uskollisten eri ryhmien muodostama hallituspuolue sejmin 444:stä sijasta 135 ja senaatin 111:sta 49. Tämä ei vielä läheskään vastannut hallitsemiseen tarvittavaa enemmistöä. Taistelu jatkui saaden yhä terävämpiä, yhä katkerampia muotoja. Jokainen tiesi, että Pilsudskilla oli valtaa tukahduttaa vastarinta, jos hän vain halusi. Menoarviokiistojen aikana helmikuussa 1927 uskalsi vastustuspuolue sejmissä käydä puhujalavalta käsin kiihkeästi ahdistamaan ministereitä, suoritti mielenosoituksellisia pyyhkimisiä hallituksen menoarvioesityksessä ja valmistautui kolmannessa käsittelyssä hylkäämään koko menoarvion. Silloin saapui marsalkka odottamatta istuntosaliin. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta nuo viisitoista minuuttia, jotka hän viipyi salissa, riittivät äkkiä saamaan aikaan tarvittavan enemmistön menoarvion hyväksymiseksi. Toisella kertaa tarvittiin vain huhu, että marsalkka aikoi keskeyttää oleskelunsa Druskienikin kylpypaikassa, ja se sai sejmin nopeasti hyväksymään menoarvioesityksen. Erinomaisen kuvaava on seuraava välitapaus. Sejm oli todennut, että hallitus — jossa Pilsudski oli pääministerinä (1926—1928) — oli sen suostumuksetta ylittänyt menoarvion hyvin suurella summalla. Entinen valtiovarainministeri Czechowicz kutsuttiin valtakunnanoikeuden eteen vastaamaan tuosta ylittämisestä. Ministereitä ja edustajia esiintyi todistajina oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen rohkeus alkoi pettää, kun sen aikana kävi ilmi, että melkein kaikilla valtion hallinnon aloilla teki ratkaisun Pilsudski ja että ministerit vain aivan yksinkertaisesti suorittivat hänen käskynsä. Syytös lankesi näin ollen taannehtivasti marsalkkaan. Lopuksi hän saapui itse oikeuden eteen. Sekä tuomarit että yleisö nousivat kunnioittavasti seisomaan. Puhe, jonka hän nyt piti tuomioistuimelle, oli hänen tavallisia rangaistussaarnojaan. Czechowicz, hän sanoi, oli toiminut hänen nimenomaisesta, osaksi kirjallisesta käskystään. Hän, Pilsudski, oli aina varannut itselleen ratkaisuvallan hallituksen politiikassa parlamenttia kohtaan. Hän oli kieltänyt valtiovarainministeriä esittämästä menoarvion ylittämistä parlamentille. Loppusanat olivat: "Eilen illalla ikävystyneenä hetkenäni luin ensimmäisen kerran lain valtionoikeudesta ja syytöskirjelmän Czechowiczia vastaan. Itse lakia pidän tavattoman typeränä. Syytöskirjelmä samoin kuin kaikki muukin, mikä on sejmistä lähtöisin, saa minut tuntemaan syvää vastenmielisyyttä. Tiedän eräänlaisia nukkeja, jotka päästävät edestä ja takaa samanlaisia ääniä, kun niitä painaa vatsaan. Hetkisen voi kenties niillä leikitellä. Mutta joka jatkaa sitä pitemmän ajan, hän tulee toivottomasti heikkomieliseksi. Jokseenkin samoin on sejmin koko työn laita. Valtionoikeus aloittaa huonosti uransa, kun sen ensimmäinen oikeudenkäynti tapahtuu sellaisen hallituksen jäsentä vastaan, jonka johdossa minä, Pilsudski, olen ollut." Voimme vaikeuksitta kuvitella, miten oikeudenkäynti päättyi. Pilsudskin lievimmin sanoen räikeää käyttäytymistä tämän jutun yhteydessä selittävät tiedot, jotka hän antaa eräässä kirjoitelmassaan vuonna 1929. "Czechowicz", hän kirjoitti, "oli mies, joka oli vakiinnuttanut verotusjärjestelmän, jonka hän oli saanut ottaa vastaan täysin sekasortoisena, ja työnsä avulla saattanut valtion sellaiseen asemaan, että se saattoi olla esikuvana kaikille muille valtioille. Puolan valtiotalous ei hänen hoitaessaan valtionvaroja osoita vajausta vaan ylijäämää." Jos sejm olisi saanut osallistua valtiovarainministerin kaikkiin toimenpiteisiin, se olisi vain pilannut koko asian. Sejmin enemmistö oli kuitenkin vastustaja, joka ei aina tyytynyt siihen, että sitä painettiin vatsaan kuin nukkea. Hallituksen toisensa jälkeen kaatoivat epäluottamuslauseet, mikä ei tietenkään estänyt presidenttiä yhteisymmärryksessä Pilsudskin kanssa määräämästä uutta hallitusta kysymättä neuvoa sejmiltä. Jännitys kasvoi, kun Switalski huhtikuussa 1929 muodosti kuuluisan "everstihallituksensa". Samana vuonna syksyllä syntyi ankara ristiriita Pilsudskin ja sejmin puhemiehen, Daszynskin, välillä, kun tämä oli kieltäytynyt avaamasta istuntoa muutaman tusinan upseerin läsnäollessa. Joulukuussa 1929 kaatui Switalskin hallitus kiivaan taistelun jälkeen kamareissa. Hallituspuolue marssi ulos salista laulaen laulua "Me, ensimmäinen prikaati". Switalskia seurasi Bartel, tätä taas maaliskuussa 1930 Slawek. Ratkaiseva voimainmittely lähestyi. Kolme vastustuspuoluetta — P.P.S., Wyzwolenie ja Piast — kokoontuivat Daszynskin ja Witosin johtamina kesäkuussa kongressiin Krakovaan. Mutta viranomaiset sekaantuivat asiaan kieltäen julkaisemasta kongressin päätöslauselmaa sekä sen jälkeen kotitarkastuksin, vangitsemisin, oikeudenkäynnein ja vankeusrangaistuksin. Vastustuspuolueiden aikomuksena oli ollut järjestää syyskuussa kautta koko maan joukkomielenosoituksia Pilsudskia ja hänen everstejään vastaan, mutta niistä ei tullut mitään. Sen sijaan kokoontuivat entiset legionalaiset Radomiin vakuuttamaan uskollisuuttaan marsalkalle. Slawek erosi elokuussa päästääkseen Pilsudskin itsensä pääministeriksi, jonka jälkeen kamarit hajoitettiin. Uudet vaalit suoritettiin marraskuussa 1930 ja niiden tuloksena oli, että hallitusryhmitys sai ehdottoman enemmistön — 247 paikkaa — sejmissä ja kahden kolmasosan enemmistön senaatissa. Puhuttiin voimakkaasta painostuksesta viranomaisten taholta, mutta tosiasiana pysyi: Pilsudski oli saavuttanut päämäärän, jota hän niin innokkaasti oli tavoitellut. Vastaisuudessa hän saattoi toimia yhteisymmärryksessä kansanedustuksen kanssa. Pilsudski oli taisteluunsa sejmin vastustuspuolueita vastaan valanut koko intohimoisen toivonsa saada palvella maataan tavalla, jota _hän_ piti parhaana. Taistelun jatkuessa hän turvautui väkivaltaisiin keinoihin, joiden käyttäminen ei varmastikaan alkuaan ollut hänen tarkoituksensa. Hänen jälkeenjääneissä lausunnoissaan tuolta ajalta tapaamme kerran toisensa jälkeen hänen kiihtyneen mielentilansa kajahduksen. Hän syytää kansan valitsemien edustajien niskaan koko runsaan varastonsa pistopuheita ja herjaussanoja. Heidän suurin virheensä on se, että he ovat niin auttamattoman tyhmiä. Typerästi itseään yliarvioiden tahtoo jokainen edustaja olla samalla kertaa "yli-insinööri, ylijunailija, ylilääkäri, ylijuristi, ylihallitus ja ylipresidentti". — Ja sitten voitonhimoisuus: "Herrat edustajat tarvitsevat rahaa, rahaa ja taas rahaa." He ovat siveellisesti alhaisia yksilöitä. Vastustajiensa järjestöjä eräänä tiettynä ajankohtana Pilsudski sanoo "rosvoista kootuiksi taisteluliitoiksi". — Edustaja on "alhainen ilmiö Puolassa" ja kuitenkin hän vaatii loukkaamattomuutta. — "Kirottu sejm, tuo lauma petkuttajia ja konnia", hän sanoo kerran. Marsalkka käytti vaivattomasti leirielämän mehevää sanastoaarretta suuttuessaan. Sekä hänen ystävänsä että vihollisensa olivat tottuneet siihen eivätkä kenties kiinnittäneet huomiota rumiin sanoihin yhtä paljon kuin me pohjoismaalaiset olisimme tehneet heidän sijassaan. Huumorilla, jota kuitenkin voi havaita näissä puhuttelusanoissa, ei ole mitään sijaa Pilsudskin kaatamistaan vihollisista antamissa lausunnoissa. Niissä tapaamme vain armotonta, purevaa ivaa, niin, hehkuvaa vihaa. "Vankilakuri on ankaraa", hän sanoi vangituista kansanedustajista, "ja kenties nämä herrat päästessään jälleen häkeistään osoittavat tottuneensa parempaan kuriin kuin sejmissä häpeämättömästi 'palvellessaan Puolaa'." Hän valittaa oikeudenkäyntimenojen hitautta. "Mutta ainakin nämä likaiset olennot joutuvat istumaan riittävän kauan vankilassa. Kenties he omaksuvat jotakin kurista, jota heille opetetaan, ja kenties herrat suurkerskujat selviävät hieman mielettömästä käsitteiden hämmennyksestään." Tuolla tavoin puhuu vain mies, jota on loukattu sydänjuuria myöten. Jos meillä olisi joitakin näytteitä kaikesta siitä rumasta, mitä vangitut olivat sanoneet vannoutuneesta vihollisestaan nauttiessaan vielä sananvapautta, ja jos saisimme käsityksen heihin kohdistuvasta todistusaineistosta, pitäisimme varmaan Pilsudskin leppymättömyyttä selitettävänä. Mielenkiintoiset Pilsudskin haastattelut aikana elokuu—joulukuu 1930 sisältävät myös muuta ja myönteisempää kuin syytöksiä vastustuspuoluetta kohtaan. Tapaamme niissä koko joukon tietoja hänen suhtautumisestaan tulevaan valtiosäännön uudistukseen. Seuraavassa hauskassa tilannekuvassa Pilsudski kuvailee, miten hän turhaan koetti vapautua ikävistä esivalmisteluista: "Ikävä kyllä en voi sanoa, että minun olisi onnistunut kokonaan vetäytyä syrjään tästä työstä, sillä valiokunta, joka muokkasi ehdotusta, lähetti lopulta veljeni (Jan Pilsudskin), joka sejmissä oli pääesittelijänä valtiosääntöehdotuskysymyksessä, luokseni selostamaan sitä minulle. Hyvin vastahakoisesti selitin suostuvani siihen ja muistan elävästi hetken, jolloin veljeni saapui luokseni mukanaan salkku reunoja myöten täynnä papereita. Muistan vielä, miten kauhistuneena vilkaisin paksuja kuoria ja miten peloissani ajattelin, mitä minä, miesparka, voisin niille tehdä. Mutta veljeni asetti mitä rauhallisimmin ilmein silmälasit nenälleen ja selitti, ettei poistuisi luotani, ennen kuin olisin tutkinut lävitse ainakin suuren osan asiakirjoista. Huokasin kuin valaskala ajatellessani, että minun oli niin kauan tehtävä ylityötä ja oltava tekemisissä niin lukuisten pykälien kanssa." Lakimiehet olivat saaneet aikaan kaikki nämä asiakirjat eikä Pilsudski suhtautunut heihin myötämielisesti. Aina, kun tärkeä päätös oli tehtävä, oli tiellä lakimies, joka "repi hiukset päästään, vaikka olisi ollut kaljukin". Nuoruudessaan hänkin oli Siperiasta palattuaan antautunut juridisiin opintoihin. Mutta — hän sanoi leikillisessä puheessa, jonka piti Krakovassa vuonna 1921 otettuaan vastaan yliopistolta diploominsa _doctor honoris causa_ — "opintoni kestivät tuskin puolta vuotta. Heitin ne hiiteen, koska tunsin, etten koskaan saisi suoritetuksi niitä loppuun. Määritelmien jättiläismäinen paljous, joita juridiset teokset olivat tulvillaan, säikytti minut jatkamasta näitä opintoja." Ei, mitkään määritelmät, mitkään abstraktiset teoriat eivät saaneet määrätä uutta valtiosääntöä, vaan terve järki, joka osoitti presidentille, hallitukselle ja kansanedustukselle kullekin luonnollisen paikkansa valtiossa. Pilsudski toistaa saman, minkä jo niin monta kertaa ennen on sanonut samasta asiasta: presidentti saa nimittää ministerit kysymättä kansanedustukselta mitään, hän säännöstelee valtion koneiston ja mieluimmin hänellä saisi olla oikeus aivan yksinkertaisesti ilmoittaa sejmille päätöksensä. Hänen pitäisi myös olla kansan välittömästi valitsema. Kansanedustus on kuitenkin tarpeellinen, arvelee Pilsudski. Hänen tuumiskelunsa eivät ole juuri johdonmukaisia ja ne ovat kaikkea muuta kuin tyhjentäviä, mutta niissä on tulvien kekseliäitä huomioita. Voimassa oleva valtiosääntö, hän sanoo, muodostaa presidentin ja hallituksen johtajan suhteen toisiinsa sellaiseksi, että he "biljardipallojen lailla törmäilevät toisiinsa ja päätyvät aina eri nurkkiin. En luule, että edes kaksi veljestä, kahdesta rakastavasta aviopuolisosta puhumattakaan, voisi kauan kestää tällaista merkillistä ja hullunkurista osaa." — "Kaikissa valtiollisissa murroksissa täytyy ratkaisuvallan kuulua yhdelle ainoalle miehelle, jonka velvollisuus on jättää sen toteuttaminen muiden tehtäväksi." Tuollainen ratkaisu ei ole helppo. "Minä esimerkiksi juoksentelin kuin mielipuoli edestakaisin kahdessa huoneessani, poljin jalkaa kuin villiaasi ja karkasin melkein nyrkit pystyssä jokaisen kimppuun, joka häiritsi minua tuollaisina hetkinä." Myös hallitusryhmän keskuudessa oli vallalla erilaisia käsityksiä uuden valtiosäännön yksityiskohdista. Toinen hallitus seurasi toista, mutta kysymys pysyi yhä ratkaisematta. Sitä paitsi vaadittiin perustuslainvoimaiseen päätökseen kahden kolmasosan enemmistö kansaneduskunnassa ja sellainen enemmistö hallitusryhmällä tosin oli senaatissa, mutta ei sejmissä. Tammikuun 26 päivänä 1934 onnistuttiin lopulta yllättämällä saamaan tarvittava suhteellinen enemmistö sejmissä kannattamaan valtiosääntöehdotusta, jonka olivat muokanneet "kruununjuristit". Maaliskuun 23 päivänä 1935, seitsemän viikkoa ennen Pilsudskin kuolemaa, hyväksyivät molemmat kamarit lopullisesti uuden valtiosäännön. Sen mukaan on tasavallan presidentillä riippumaton asema ja ministerit ovat valtuussa yksinomaan hänelle. Sejm säilyy demokratian toimintaelimenä ja yleisen mielipiteen vaihteluiden puntarina, mutta menettää oikeutensa kaataa hallituksia. Senaatti muodostetaan uudelleen todelliseksi ylähuoneeksi, valiokokoukseksi. Vaalikelpoisia senaattiin ovat legionalaispiireihin kuuluvat henkilöt, ne, joilla on kunniamerkit "Polonia restituta" ja "Virtuti militari" sekä "ansioituneiden legionan" jäsenet. Vuoden 1935 valtiosääntö jäi Pilsudskin valtiorakennuksen päätekiveksi. Suurin piirtein se laillisti hallitustavan, joka tosiasiallisesti oli ollut voimassa vuodesta 1926. Valtiovallan lujittuminen, joka siten saatiin aikaan, teki Puolalle kieltämättä helpommaksi esiintyä merkitsevänä valtatekijänä kansakuntien yhteisössä. Tosin ei ollut saatu toteutetuksi Pilsudskin rohkeaa ajatusta — Puolan johtaman, laajan liittovaltion luomista — ja siten oli toistaiseksi hälvennyt unelma Puolan suurvalta-asemasta. Mutta voimakas sisäinen nousu hänen johtonsa aikana vuosien 1923—1926 heikkouden jälkeen korotti Puolan mainetta Euroopassa. Pilsudski saattoi itse todeta sen keskustellessaan valtioiden diplomaattisten edustajien kanssa Varsovassa ja käydessään Genevessä 1927 ja Romaniassa 1928. Hän oli aina pitänyt ulkopolitiikkaa, samoin kuin puolustuslaitosta, omana erikoisalanaan. Kesäkuussa 1928 hän nimenomaan korosti tätä eräässä Glos Pravdylle antamassaan lausunnossa: "Tasavallan presidentin ja pääministerin luvalla varaan itselleni, kuten tähänkin asti, Puolan ulkopoliittisten asiain johdon." Hänen ulkopolitiikkansa päämäärä oli selvästi viitoitettu. Vuonna 1916 hän oli kesken maailmansodan myrskyjen lausunut legionalaisilleen: "Meidän on kohotettava Puolan arvovaltaa muiden pelaajien silmissä. Meidän on aina pelattava korkeata peliä, ei koskaan halpaa. Vain se, joka pelaa korkeinta peliä, voi parhaiten auttaa." Hän oli noudattanut tätä periaatetta vuosina 1918—1920 ja korjannut voiton. Nyt oli Puolan taas aika harjoittaa omaa itsenäistä ulkopolitiikkaa. Komeassa puheessa, jonka Pilsudski piti Kaliszissa vuonna 1927, hän huudahti: "Kenties meitä odottavat vielä vaikeammat kokemukset. Varokaa vieraita asioitsijoita kaikkien murrosvaiheiden aikana! Käykää aina omaa tietänne, älkää palvelko ketään muuta kuin Puolaa, rakastakaa vain Puolaa ja vihatkaa niitä, jotka palvelevat muukalaisia!" Tässä yhteydessä emme voi käydä lähemmin tarkastelemaan Puolan ulkopolitiikkaa Pilsudskin viimeisten vuosien aikana. Sen päätehtävänä oli ilmeisesti Puolan riippumattoman aseman korostaminen ja toiselta puolen suhteiden parantaminen itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin naapurivaltioihin. Nuoren ulkoministeri Josef Beckin johdolla solmittiin vuonna 1933 Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimus. Suunnilleen samanaikaisesti solmittiin Saksan kanssa ystävyyssopimus, joka mm. sai tuhoisan Saksan ja Puolan välisen tullisodan loppumaan. Yrityksiä tehtiin myös pysyvän ristiriidan vaimentamiseksi Liettuan kanssa, mutta toistaiseksi kuitenkin turhaan. * * * * * Vuoden 1926 toukokuun vallankaappauksen jälkeen oli Pilsudski muuttanut jälleen asumaan Belvedereen. Sinne oli tosiasiassa keskittynyt valtakunnan hallinto, sinne saapuivat ministerit ja poliitikot saamaan toimintaohjeensa häneltä. Tuon hallitusjärjestelmän, jota ulkomailla oikein tai väärin sanottiin "Pilsudskin diktatuuriksi", ensimmäisten vuosien aikana esiintyi marsalkka usein julkisesti, piti esitelmiä, kirjoitti sanomalehtiartikkeleita ja antoi haastatella itseään. Vielä pari kertaa hän otti osaa entisten legionalaistensa joka vuosi toistuviin muistojuhliin. Heidän seurassaan hän viihtyi parhaiten. Kauniissa puheessa, jonka hän piti heille Vilnassa elokuun 12 päivänä 1928, tapaamme seuraavan jutun: "Siihen aikaan — en muista enää, miksi ja milloin — pidettiin Varsovassa muuan sotilasjuhla. Menin tähän juhlaan, jota Varsovan tavan mukaan vietettiin laulaen, soittaen, lausuen ja muunlaisin taiteellisin esityksin, istuin parhaalla paikalla ja kuuntelin. Pidin juhlaa hieman pitkäveteisenä ja odotin väliaikaa. Lopultakin se tuli. Nousin lähteäkseni katsomaan huoneistoa. Kävellessäni ympäri rakennusta satuin joutumaan tarjoiluhuoneeseen. Siellä oli koko joukko väkeä. Katselin ympärilleni ja astuin tarjoilupöydän ääreen. Useat aliupseerit piirittivät minut. 'Mistä rykmentistä, toveri?' — 'Viidennestä. Komentaja, koska tulitte luoksemme, maksamme pidot. Vodkaa! Me maksamme. Komentaja ei saa maksaa'. "Ympärillä seisoivat ulkovaltojen sotilasasiamiehet nähden tyrmistyneinä, miten ylipäällikkö veljeili aliupseerien kanssa. Vodka seurasi likööriä, likööri vodkaa. Siedän aika runsaasti ja voin juoda vieläpä aliupseereitakin pöydän alle. Vedin esiin savukekotelon, jonka juuri olin saanut lahjaksi Belvederen upseereilta. 'Ho-hoo, ho-hoo, miten hieno savukekotelo komentajalla on! Muistatteko vielä, komentaja, että olette minulle savukkeen velkaa!' — 'Maksan velkani.' Mies otti savukkeen, tarkasteli sitä, haisteli sitä ja lausui: 'Entiset itävaltalaiset savukkeet olivat varmasti parempia'." Onko ihme, että sekä sotilaat ja aliupseerit että upseerit jumaloivat marsalkkaansa! Entisten legionalaisupseereittensa parista hän valitsi useimmat ministerinsä; heihin hän saattoi luottaa henkeen ja vereen asti. Heidän rivejään täydennettiin vuosien kuluessa nuorin voimin — Pilsudskin tulevin poliittisin perijöin. Heitä oli tapana piloillaan sanoa "neljännen ja viidennen prikaatin miehiksi". Mutta tuli aika, jolloin ei edes entisten sotatovereidenkaan seura enää houkutellut vanhaa marsalkkaa. Näemme hänen vetäytyvän yhä suurempaan eristyneisyyteen ja karttelevan ihmisten seuraa. Hänen ministerinsä saivat puhua hänen kanssaan, mutta harvoin muut. Juuri näihin aikoihin alkoivat tarut punoa mielikuvitusverkkoaan Puolan suuren miehen ympärille. Tiedettiin, että hän yhä piteli hallitusohjaksia väkevissä käsissään, ja kuviteltiin, että kaikki säädökset, kaikki määräykset hallituksen taholta olivat hänestä lähtöisin. Niin ei suinkaan aina ollut asianlaita ja määräykset, joita hän antoi, olivat välistä varsin lakoonisia ja arvoituksellisia. Mutta yleisesti uskottiin vanhuksen istuvan yksinäisyydessään valvoen kansansa menestystä. Pilsudski puolestaan tunsi itsensä varsin vaivautuneeksi tämän sokean luottamuksen takia hänen tahtoonsa ja kykyynsä ajatella kaikkea ja huolehtia kaikesta. "Puolassa", hän sanoi eräässä haastattelussa syksyllä 1930, "ovat kaikkein useimmat ihmiset aivan tyynesti sitä mieltä, että koska kerran Pilsudski selviää ja tekee työtä yhteishyvän puolesta, niin se riittää täysin ja vapauttaa heidät kaikista ponnistuksista tuohon suuntaan." Vuorenluja usko Belvederen yksinäiseen mieheen vaikutti joka tapauksessa ihmeellisen rauhoittavasti kansaan. Sitä tai tätä ministeriä tai hallitusta vastaan saattoi olla paljonkin sanomista, mutta jos vakuututtiin siitä, että "Pilsudski tahtoi niin", loppui heti kaikki vastustus suuren massan taholta. Mikä ei estänyt, että marsalkka kuolinpäiviinsä asti sai kantaa sen vihan painoa, jota hänen entiset poliittiset vastustajansa tunsivat häntä kohtaan, ja tuntea ärsyttävän terävänä kaiken sen moitteen, mitä demokraattisen vapauden aseenkantajat ulkona Euroopassa kohdistivat häneen. Pilsudski tunsi hyvin herkästi arvostelun ja moitteet huolimatta julistamastaan välinpitämättömyydestä ihmisten arvostelua kohtaan. Juuri se teki hänet niin katkeraksi vastustajiaan kohtaan ja vaati hänet kerran toisensa jälkeen puolustamaan itseään. Kuten edellä olemme nähneet, oli hänellä korkea käsitys omasta kyvystään ja menestyksistään. Seuraavassa vielä muutamia näytteitä tästä: "Johdin Puolan sotamerkit voittoon, jollaisesta esi-isämme eivät olisi osanneet uneksiakaan, ja tein sen niin yleisen pelkuruuden aikana, että valkoinen kotka oli alkanut näyttää pelosta keltaiselta." — Hän toivoi, että isänmaa, "jonka hän oli kohottanut hartioilleen kuin heikon ja värisevän lapsen", voitaisiin antaa takaisin kansalaisille "vahvana ja elinkelpoisena luomuksena". — Tämä tosin kuulostaa itserakkaalta, mutta kukaan ei voi kieltää, että se oli totta. Kumarrumme sen ylpeän ja oikeutetun itsetunnon edessä, jota kuvastavat sanat sellaiset kuin: "Siten olen saanut aikaan asioita, joiden vuoksi minun ei tarvitse pelätä ketään tuomaria." — "Kannatti elää sellainen elämä kuin minun!" — "Olen kestänyt elämäni kokeen." Itsekritiikkiä tapaa Pilsudskissa etenkin hänen pohtiessaan sotatoimiaan — hän myöntää mielellään tekemiään strategisia ja taktillisia virheitä — harvemmin taas hänen puhuessaan politiikastaan. Jos hän joskus huomaa, etteivät kuulijat voi yhtyä hänen mielipiteeseensä tai hyväksyä hänen päätöstään, saattaa hän torjua heidät sanoen: "Teidän täytyy tuntea minut siksi hyvin, että tiedätte minun tavallisesti ajattelevan toisin kuin muut." Välistä tapaamme rakastettavaa ja leikkisää huumoria Pilsudskin lausunnoissa omasta itsestään. Lukekaamme esim. loppukappale hänen kiitospuheestaan Krakovan yliopistolle vuonna 1921: "Lopuksi pyydän teitä, kunnianarvoisat herrat, unohtamaan tuokioksi, että seison edessänne valtionjohtajana ja että olkapäitäni koristavat korkeimman sotilaallisen arvon kunniakkaat merkit. Sallikaa minun mieluummin asiaankuuluvan kunnioittavasti nuorena tohtorin arvonimen tavoittelijana astua esiin opettajien ja arvokkaimpien eteen ja ilmaista lämmin kiitollisuuteni siitä, että te yksinomaan käytännöllisten eikä aina onnistuneiden töiden perusteella oikeuden alalla olette vapauttaneet minut suorittamasta välttämätöntä tutkintoa teidän edessänne, mikä arvatenkin olisi muodostunut minulle liian vaikeaksi tehtäväksi." Puheessa, jonka Pilsudski piti akateemisten juhlapäivällisten aikana samana iltana, hän teki omasta itsestään varsin veristä pilaa. Heitettyään nuoruudessaan hiiteen lakitieteen hän oli valinnut elämänuran, joka myös oli yhteydessä lain ja oikeuden kanssa, mutta jonka hän varsin vastahakoisesti paljasti kuulijoilleen. Hänestä tuli nimittäin "ammattimainen lainrikkoja". "Tuosta ajasta alkaen minulla oli paljon tekemistä vangitsemismääräysten, rikosoikeudellisten tutkimusten ja tietenkin myös näiden tutkimusten seurausten kanssa. Onnettomassa ammatissa, jota harjoitin, saavutin tiettyjä kunnianosoituksia; sillä niinkuin minun myöhemmin onnistui todeta, oli pääni hinta arvioitu varsin korkeaksi eräässä 'oikeusvaltiossa'. — — — Kun Puola oli niin merkillisen varomaton, että teki 'rikollisesta' lain suojelijan, peloitti minua kuritushuoneessa saavuttamani kokemus. Sanoin itselleni: olet osannut rikkoa lakia, mutta oletko siitä saanut kyvyn myös suojella lakia?" — Entä mitä hän puuhaili yksinäisyydessään, tuo vanha marsalkka, milloin valtion asiat eivät vaatineet hänen aikaansa? Varmaan hänen ajatuksensa kiertelivät menneisyydessä, niinkuin usein vanhojen ihmisten, ja varmaan hän mielellään antautui ajankuluun, josta jo nuoruudessaan oli oppinut pitämään, niinkuin esimerkiksi shakinpeluuseen ja pasianssin panemiseen. Mieluimmin hän puuhaili molempien kasvuikäisten tyttäriensä parissa. Heidän kasvatuksensa, heidän opetuksensa, heidän huvituksensa ja leikkinsä olivat jo Sulejowekissa askarruttaneet hänen aikaansa ja ajatuksiaan. Nyt tämä kaikki muodostui hänelle kaikkea muuta tärkeämmäksi mielenkiinnon kohteeksi. Rakkautensa tyttäriin hän ulonsi yleensä kaikkia lapsia käsittäväksi. Marsalkan saattoi nähdä istuvan bulevardin penkillä pieni poika polvellaan ja ympärillään lauma vallattomia pienokaisia, jotka tahtoivat, että hän kertoisi heille satuja tai leikkisi heidän leikkikarhuillaan. Kerran kesällä 1929 Pilsudski oli luvannut pitää radioesitelmän. Kaikki odottivat poliittista puhetta. Mutta miten tavaton olikaan hämmästys, kun he sen sijaan saivatkin kuulla asiantuntevan selostuksen aiheesta "lapsi ja sen kasvatus"! Pilsudski ymmärsi lapsia, niinkuin nämä ymmärsivät häntä. Hänen luonteessaan oli jotakin lapsen naiivin alkuperäistä ja mielikuvituksellista suhtautumista asioihin. Tämä ehkä selittää hänen ilmeisen taipumuksensa mystiikkaan. Hän ei ollut luonteeltaan uskonnollinen — paremminkin hän oli järkeisoppinut — mutta kaikella salaisella ja salamyhkäisellä oli häneen vahva vetovoima. Hän oli aika taikauskoinen. Pasianssi ei merkinnyt hänelle yksinomaan ajankulua ja virkistystä. Korteissa, jotka hän järjesti pasianssin yhdistelmiin, hän näki aivan vakavissaan välineen tulevaisuuden tutkimiseksi ratkaisevina hetkinä. "Minun on myönnettävä", hän sanoi eräässä esitelmässään vuonna 1923, "että sellaisissa tilanteissa panen pasianssia ja, milloin olen erikoisen levoton, valitsen niistä helpoimman, jotta kortit sujuisivat". Miksi pasianssin täytyi välttämättä onnistua? Siksi, että se muuten merkitsi pahaa. Ellei hän ensimmäisellä kerralla saanut pasianssia menemään, hän yritti uudelleen, kerran, kaksi kertaa, monta kertaa. Jos kortit itsepintaisesti sujuivat huonosti, hän saattoi puhjeta tulvana syytämään venäläisiä kirosanoja... Pilsudski uskoi myös muunlaisia enteitä ja ennustuksia. Mielellään hän kertoi seuraavaa juttua. Siperiassa hän oli erään yksinäisen kävelyretkensä aikana tavannut vanhan eukon. Tämä tuijotti häneen, parkaisi ja yritti juosta tiehensä. Pilsudski tavoitti hänet ja kysyi, miksi hän käyttäytyi noin omituisesti. Niin, sanoi eukko, sinusta tulee tsaari! — Pilsudski uskoi itse, että hänet oli valittu tehtäväänsä, ja kertoi juttuja saadakseen ystävänsäkin vakuuttumaan siitä. Hän oli huomaavinaan, että hänen elämänsä oli täynnä toistumisia, joissa kaikissa oli ratkaisukohtansa. Usein hän innokkaasti tutki ystäviensä käsiä, joiden viivoilla saattoi olla merkitystä hänelle itselleen. Lukua 13 hän kunnioitti suuresti. Saattueessa, joka vei hänet Siperiaan, oli ollut 13 vankia. Robotnikin ensimmäinen numero oli ilmestynyt heinäkuun 12 päivänä 1894 — 13 päivän aattona! Toukokuun 13 päivänä 1901 hän oli paennut mielisairaalasta Pietarissa. Marraskuun 13 päivänä 1904 tapahtui Varsovan verinen mielenosoitus. Elokuun 12 päivänä 1914 — 13 päivän aattona! — hän oli legionalaisineen valloittanut Kieleen. Marraskuun 11 ja 14 päivien välisenä aikana 1918 hänestä oli tullut vapaan Puolan hallitsija. Kesäkuun 13 päivänä 1920 hänen oli ollut pakko tyhjentää Kiova, mutta elokuun 13 päivänä samana vuonna hän oli antanut käskyn voittoisaan vastahyökkäykseensä Varsovan luona. Kerrotaan paljon muitakin esimerkkejä Pilsudskin mystillisestä uskosta siihen, että jokapäiväisen elämän tavalliset tapaukset saattoivat ennustaa jotakin onnellista tai onnetonta. Hän uskoi myös sekä henkien näkemisen että ajatusten siirron mahdolliseksi. Sulejowekissä hänellä oli pitkiä keskusteluja lankonsa Ossowieckin kanssa, jolla oli mediumin maine. Hän vertaili omia kokemuksiaan tämän kokemuksiin ja kertoi ihmeellisistä näyistä, joita oli nähnyt Magdeburgin vankilassa. Hän oli myös itse tietoinen oudosta, suggestiivisesta voimastaan muihin ihmisiin. Aikaisemmin hän sanoi tätä voimaansa "hypnotismiksi", myöhemmin "daimonismiksi". Vanhuuden hämärä lankesi hiljalleen Pilsudskin ylle. Hänen ennen niin suora vartalonsa kävi kumaraksi, hänen pitkät, riippuvat viiksensä muuttuivat valkoisiksi ja valkoiseksi muuttui myös harvennut tukka hänen päälaellaan. Hänen terveytensä alkoi horjua. Vuonna 1928 hän oli maannut hyvin sairaana. Hän parani kuitenkin ja saattoi vielä entisin voimin taistella viimeisen ratkaisevan taistelun enemmistön saavuttamiseksi sejmissä. Mutta kun voitto oli saavutettu vuoden 1930 lopussa, kävi kaikille, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin, ilmeiseksi, että hän vanheni nopeasti. Hänen silmänsä loistivat yhä kirkkaina ja terävinä, hänen älynsä pysyi vähentymättömänä ja hänen tahtonsa oli taipumaton niinkuin ennenkin, mutta voimat vähenivät. Helmikuussa 1935 marsalkka sairastui parantumattomaan vatsasyöpään. Sairasvuoteellaan Belvederessä hän sai vielä suureksi tyydytyksekseen ottaa vastaan tiedonannon siitä, että sekä sejm että senaatti olivat hyväksyneet uuden valtiosäännön. Toukokuun 12 päivänä hän ummisti väsyneet silmänsä ikuiseen lepoon. Pilsudskin kuolema osui Puolan kansaan lamauttavana iskuna. Tasan yhdeksän vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän toisen kerran asettui asumaan valkoiseen Belvedereen. Siitä lähtien ei hänen tiukka otteensa ollut hetkeksikään hervonnut valtion peräsimestä. Hän oli kansakunnan ylpeys ja turva. Miten voitaisiin selvitä ilman häntä kokoavana voimana? Myös vastustuspuolueet osoittivat kunnioitustaan suurta vainajaa kohtaan. Ainoana poikkeuksena oli kansallisdemokraattinen sanomalehti "Gazetta Warszawa", joka ei sanallakaan maininnut kuolemantapausta. Kansan viha pyyhki sen maan pinnalta. Hautausjuhlallisuudet ja kansan surunosoitukset marsalkan paarien ympärillä olivat valtavat. Hänen ruumiinsa vietiin Krakovaan ja asetettiin siellä Wavelin linnaan entisten kuninkaiden hautaholviin. Hänen sydämensä lepää hänen äitinsä rinnalla kotikaupungissa Vilnassa. Niin hän oli itse määrännyt. Ne, jotka kenties olivat toivoneet, että Pilsudskin luoma uusi järjestys häviäisi hänen mukanaan, saivat pian huomata erehtyneensä. Kenraali Rydz-Smigly seurasi häntä sotaministerinä ja armeijan ylitarkastajana, vihdoin myös marsalkkana — siinä kaikki. Josef Pilsudskin jälkeensä jättämää poliittista perintöä hoivaavat vielä tänäkin päivänä hänen entiset sotatoverinsa ja nuori sukupolvi, joka on kasvanut näiden ympärille. Jo hänen elinaikanaan oli hänen nimensä muuttunut taruksi, velvoittavaksi tunnuslauseeksi; sen voima vaikutti mieliin hänen lähdettyäänkin. Ihmeellinen oli tosiaan Josef Pilsudskin elämänura satumaisine seikkailuineen, äkillisine vaihteluineen ja lopullisine voittoineen. Ihmeellinen on myös historiallinen yhteys hänen henkilönsä ja uuden Puolan syntymisen välillä. Hänessä oli heikkoutensa, kuten kaikissa suurissa miehissä, mutta jos tarkastelemme hänen hahmoaan hänen suoritustensa taustaa vasten, se kasvaa sankarin mittasuhteisiin ikäänkuin osoittaakseen valheeksi niiden käsityksen, jotka kieltävät yksilön merkityksen kansojen elämässä. Väkevänä kajahtaa Pilsudskin — entisen sosialistin — vastalause massan kaikkivaltiuden väärää oppia vastaan: "Ei tapahdu mitään edistystä ihmisten keskuudessa ilman persoonallisuuksia, jotka ovat valmiit johtamaan suurta työtä ja jotka ottavat kannettavakseen tietämisen vaikeat velvollisuudet ja vastuun tuosta työstä. Ei synny mitään suurta ihmistyötä ilman persoonallisuuksia, jotka osaavat käskeä ja kantaa vastuun."