Rudolf Herzogin 'Wiskottenin perhe' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 2887. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.




WISKOTTENIN PERHE

Romaani


Kirj.

RUDOLF HERZOG


Saksankielisestä alkuteoksesta suomentanut

Maija Halonen





Helsingissä,
kustannusosakeyhtiö otava,
1933.






ENSIMMÄINEN KIRJA




I.


"Suljettu, hyvät herrat!"

Äänekästä naurun rähinää. Kolkutusta. "Avatkaa, Oweram, emme halua
muuta kuin hiukan vaahtoavaa olutta!"

"Antakoot sieltä, jossa tämän illan olette juopotelleet. Min'en anna."

"Oweram, käykö kateeksi? Maksavat ne muutkin ravintoloitsijat veroa!"

"Oweram, mehän vasta aloitamme! Nyt tässä pidetään kunnon päättäjäiset!"

"Abraham Schulte, parempi olisi, jos keittäisitte fischertalilaisille
kahvia. Oluenanniskelijaksi teistä ei ole."

"Luopukaa anniskeluoikeudestanne. Huomenna on valtuuston istunto."

"Avatkaa!"

Silloin aukesi naristen porstuan ovi ja kynnykselle ilmestyi isännän
pyöreä vartalo, paitahihasillaan, nyrkit lanteilla. Kaulaa ympäröi
harmaa parta kuin mikäkin seppele. Pari kertaa hän räpäytti silmiään,
sitten katsoi terävästi pimeään.

"Kas niin... Kuka herroista ensiksi palaa Wupper-laaksoon? Saakeli
soikoon, jos joku vielä avaa suunsa, niin kyllä minä näytän!"

Kuusimiehinen ryhmä pysyttelihe hiljaa kapealla, nuoskaisen lumen
liukastamalla käytävällä. Silloin astui esille kookas ja leveäharteinen
mies, punakoista kasvoista loistivat silmät veitikkamaisesti. Hän
siveli hymyillen vaaleita viiksiään ja sanoi:

"Oweram, minä uhraudun. Mutta sitä ennen on meidän tehtävä tuolla
sisällä teidän luonanne eräs testamentti."

"Juuri niin! Testamentti! Me olemme todistajia..."

"Mokomatkin", sanoi isäntä pysyen yhtä rauhallisena, "kun en sitä jo
heti arvannut. Eivät muut kuin Wiskottenit täällä Barmenissa juo noin
punakoiksi poskiaan. Ja kaikki kuusi yht'aikaa! Silloinhan täytän
oikein kristityn velvollisuuden, kun heidät kadulta pelastan. Mutta
olkaa hiljaa täällä huoneessa. Ensiksikin muijani nukkuu ja toiseksi en
ole oikein hyvissä väleissä tämän uuden yövahdin kanssa."

Salaperäisinä, varpaillaan kulkien hiipivät nuo kuusi huoneeseen.
Jänteviä nuoria miehiä, vanhin alun neljättäkymmentä, nuorin ei vielä
kahtakymmentä täyttänyt.

"Totta totisesti", ihmetteli isäntä, "kaikki herrat veljekset. Herra
Augustkin."

"Miksi: minäkin?" Sen sanoi kolmas järjestyksessä, ainoa parraton,
sillä nuorimmallakin oli jo haivenen alkuja. Kasvot värähtelivät
hermostuneesti ja äänessä oli terävä sävy.

"No, no", rauhoitti isäntä. "Ajattelin vain senvuoksi, että tänään oli
iltajumalanpalvelus."

"Se ei kuulu teihin —"

"— ei vähintäkään. Aivan niin! Ja tässähän on myös perheen kuopus...?
Mitä? Aiotaanko vielä puoliyön jälkeen juoda olutta?"

Ovi pantiin kiinni ja lukittiin. Vanhin veljeksistä pyyhkäisi kosteuden
viiksistään, tarttui toisella kädellä isäntään, toisella nuorimpaan
veljeensä ja sysäsi heidät vastakkain.

"Kas noin! Ja nyt kauniisti olutta joka miehelle! Tässä esitän teille
Wiskottenin perheen toivon —"

"Mutta, herra Gustav, sehän te itse olette."

"Wiskottenin perheen toivo! Tämä nuori mies on tänään suorittanut
ylioppilastutkintonsa, jotavastoin me toiset miehekkäästi tyydyimme
siihen, että saimme todistuksen, joka oikeuttaa yksivuotiseen,
vapaaehtoiseen sotapalvelukseen. Mitä nyt sanotte?"

"Tuhat tulimmaista!"

"Totisesti: tuhat tulimmaista! Teidän tähtenne, tehdäksemme teille näin
arvaamattoman ilon, keskeytämme me perhejuhlamme, uhraamme yörauhamme,
kuljemme pitkin lokaisia katuja, olemme tänne kavutessamme vähällä
taittaa käsivartemme, nyrjäyttää jalkamme, mikä tietysti huomenna
selitettäisiin surkuteltavan juopottelemisen seuraukseksi —"

"Hiljaa! Johan minä lasken olutta."

"Vihdoinkin! — Takit yltä, pojat."

"Älä huuda niin kovaa, Gustav."

"Voi August, olemmehan täällä Oweramin luona, emmekä evankelisessa
kokoushuoneessa."

"Olkaa hiljempää!"

"Niin, miksikäs tulit mukaan? Siksi, että olit sinäkin pienessä
hutikassa, yhtä hyvin kuin me muut. Siis iloitse iloitsevaisten kanssa!
Meillä on vain yksi veli, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon,
emmekä useampia saakaan."

Lähinnä vanhin ja neljäs Wiskotten yhtyivät puheeseen. Molemmat olivat
pukeutuneet erittäin huolellisesti. Toisella oli hyvin hoidettu
englantilainen poskiparta, toisella tummat, kiverretyt viikset.

Mutta nyt hehkuivat molempien kasvot nautitun viinin värisinä.

"Olutta tänne, olutta kuninkaan kauneimmille luutnanteille!"

"Englantilainen Wilhelm ja preussilainen Fritz! Rumpali lyö tahtia!"

"Gustav on olevinaan kansanvaltainen ja on antanut valita itsensä
reserviin."

"Se kuuluu asiaan; mutta sivutoimena vain. Terve, lapset. Hei, terve,
August — hänkin on antanut valita itsensä reserviin, kosk'ei hänellä
vielä kuitenkaan ole tarvittavia tietoja tullakseen sotarovastiksi.
Paulillakin on jo oma miekkansa, ja että Ewald, päästyään virkaan,
ansaitsee kultanauhansa ja tuo ne kotiin, on tietysti aivan itsestään
selvää. Reservivänrikiksi voi tulla jokainen. Mutta kuka tahansa ei
voi tulla Wiskottenin perheen jäseneksi. Ne ovat miehiä, jotka voivat
keskenään kinastella ja toisiaan kurittaakin, mutta kuitenkin kaikin
voiminsa vetävät samaa köyttä ja jos tarvitaan näyttävät kolmannelle
hampaitaan. Miehiä, jotka tietävät, että on pääasia olla kunnon
työmies! Iloisia, uutteria nauhantekijäsällejä. Koko sydämestään
Barmenin tehtailijoita. Eläköön! Eläköön!"

Kuusi kurkkua yhtyi siihen, huutaen itsensä melkein käheiksi.

Isäntä, joka pysyttelihe peremmällä nojaten mahtavaa yläruumistaan
tarjoilupöytää vasten, taputti leveät kämmenensä aivan punaisiksi,
ennenkuin tarttui vasta täyttämiinsä oluthaarikkoihin. Gustav Wiskotten
kävi kiinni pitkään ylioppilaaseen ja jokaisen eläköönhuudon kaikuessa
kohotti hänet jäykin käsivarsin korkealle ilmaan. Elämänvoimaa ja iloa
uhkuva kuva. Ja Paul Wiskotten, nuorimman edellinen, muuten haaveilija
veljesparvessa, puisteli vanhinta veljeään tämän leveästä rinnasta,
saaden innostukseltaan tuskin sanaa sanotuksi.

"Ihminen, runoudesta ei sinulla ole aavistustakaan ja — sinä olet itse
runous."

"Minäkö? Oletko hullu?"

Koputetaan kiivaasti ovelle.

Leveällä kädenliikkeellä pyytää isäntä toisia vaikenemaan. Kaikki
kuuntelevat jännittyneinä...

"Haloo!"

"Uusi yövartija", kuiskasi isäntä. "Tuo uusi poliisi aiheuttaa vain
rauhattomuutta."

"Olkaa hyvä ja avatkaa!"

Isäntä katsoi Gustav Wiskotteniin. Tämä nyökkäsi hänelle. Silloin
isäntä meni avaamaan.

"Millä voin teitä palvella? Täällä ei enää tarjoilla."

Kypärä silmille painettuna, vaipankaulus korkealle napitettuna, astui
mies huoneeseen.

"Siitäpä juuri tahdoinkin tulla vakuutetuksi. Mitä vieraita nämä ovat!
Te tiedätte, että anniskeluoikeutenne kestävät ainoastaan keskiyöhön."
Ja hän otti esille muistiinpanokirjansa.

Gustav Wiskotten oli kirjoittanut lyijykynällä pari riviä edessään
olevalle ruokalistalle. Sitten nousi hän ylös.

"Mitä merkitsee tämä häiritseminen? Tunnetteko minut?"

Poliisipalvelija säpsähti käskevää ääntä.

"Kyllä, herra Wiskotten."

"Silloin kysyn teiltä vielä kerran: miksi häiritsette meitä?"

"Pyydän anteeksi, herra Wiskotten, mutta isäntä Schultella ei ole
oikeutta kello kahdentoista jälkeen —"

"Mitä Schulte saa tai ei saa tehdä kello kaksitoista yöllä tai sen
jälkeen on minulle yhdentekevää. Onhan se niin sanoakseni hänen
yksityisasiansa. Muuten on tässä koolla suljettu yhdistys, jolla on
omat sääntönsä. Eikä siihen kenenkään tarvitse sekaantua."

Poliisi alkoi epäröidä. "Siitä en tähän saakka ole mitään kuullut..."

Päätään puistaen Gustav kääntyi veljiensä puoleen, jotka muka syvästi
loukattuina istuivat pöydän ympärillä. "Hän ei usko." Ja hän otti
ruokalistan pöydältä. "Barmen, kahdeskymmeneskahdeksas päivä helmikuuta
vuonna tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentä. Vai kuinka? Siis! —
Wiskottenin perheyhdistys? Vai miten? Onko täällä muitakin kuin me
Wiskottenit? Edelleen: ensimmäinen pykälä: yhdistyksen kokouspäivä
on torstai. Voitteko väittää, ettei tänään olisi torstai. Toinen
pykälä: yhdistys harjoittelee sen ohessa jaloa perhelaulua Wiskottenin
sukujuhlia varten. Siitä saatte heti kuulla todisteen."

Kaikki kuusi rykäisivät yht'aikaa. Poliisi aikoi vastata, Abraham
Schulte asetti totisena sormen suulleen, sillä Wiskottenin kuusi
veljestä oli aloittanut:

    "Puutarhan portilla-a-a
    tapasin, tyttö, su-u-un,
    sa painoit kättä mu-u-un.
    Ah, kuink' ol' outo-a-a,
    kun puiston portilla-a-a
    näin, armas tyttö, su-u-uun,
    kun painoit kättä mu-u-uun."

Yövartijasta alkoi olo tuntua tukalalta. Hän pyyhkäisi otsaansa,
hymyili hämillään kypäräänsä, jonka oli hetkeksi ottanut päästään.
Sitten narahti ovi hiljaa. Laulu oli vaiennut, yövartija poistunut.

"Hoho!" nauroi isäntä, antaen raskaan ruumiinsa tahdottomasti vaipua
tuolille, "ho-ho!" ja ikäänkuin kaukaisena kaikuna jymisi hänestä vielä
kerran ähkivänä, puhkuvana, hengästyneenä: "ho-ho...!"

Ja siitä puhkesi ilmoille semmoinen hurja, alkuperäinen mieliala, jonka
ainoastaan wupperlaaksolaiset tuntevat.

Kaikki opittu syrjäytettiin. Ulkonainen kuori, tuo, joka oli saatu
sotaväestä, ulkomailta, seurustelusta varakkaiden ja liikeystävien,
hienojen pankkiliikkeiden kanssa, se heitettiin syrjään kuin epämukava
sunnuntaitakki, seurustelutavoista ei enää välitetty. Nyt ei enää oltu
tehtaan nuorten herrojen seurassa, joilla maailman liikemarkkinoilla
oli tärkeä sanansa sanottavana, vaan vuorimaan poikien parissa,
jommoisia olivat olleet heidän esi-isänsäkin, — kun he sinisissä
työpuseroissaan tulivat nauhakangaspuittensa, nyöripöytiensä ja
värjäyssammioittensa äärestä, istuakseen ilman säätyeroa yhdessä
ravintolapöydän ympärille, eivätkä vielä olleet höyryn ja sähkön
voimalla työskenteleviä nykyaikaisia tehtailijoita. Kaikki olivat
he rotevia, jykeviä miehiä, sutkauttelivät toisilleen sukkeluuksia
leveällä alasaksan murteella, jokaisella oli peritty ja terästetty
ammattivaisto, kaikki avomielisen rehellistä väkeä, kaikissa yhtä
loppumaton elämänhalu kuin työintokin.

Wiskottenit huusivat yhä kovemmin, napsauttelivat pöytään kuin
työmiehet korttia lyödessään, vastaanottivat jokaisen sukkeluuden
kaikuvalla naurulla, joivat aimo siemauksin, ikäänkuin istuisivat he
vielä jossain salaisessa kymnaasinaikuisessa kokouksessa. Ensimmäisenä
kaikessa oli Gustav Wiskotten.

"August, ellei omatuntosi soimaa, niin: terve mieheen!"

"Minunko omatuntoni? Jokainen työntekijä on palkkansa ansainnut, niin
sanoo Lukas."

"Lapset, lapset! August on puhunut! Niin sanoo Lukas! Oweram,
Laiskajaakko, missä viipyy oluesi! August, työntekijä, on
palkkansa ansainnut!"

"Odotapas vain, kunhan joudut kotiin."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitanpahan vain: Emilia pitää kai sinuakin palkkasi ansainneena."

"Gustav, sinun Emmisi! Eläköön Emilia! Ja hänen tohvelinsa! No, älähän
nyt —!"

Gustav Wiskotten oli rypistänyt kulmakarvansa. Hän joi lasinsa tyhjäksi
ja laski sen kovasti kädestään.

"Heittäkää jo. On kai minullakin oikeus joskus huvitella. Vai enkö minä
tee työtä — taivaan nimessä, yhtä paljon kuin te muut yhteensä? Jos
minä sitten joskus kaksinverroin tuuleutan —"

"Gustav, älä toki kiivastu!"

"Gustav, eihän täällä ole Emiliaa, ei sinun tarvitse noin
puolustusasemaan ruveta!"

"Joutavia. Minä jouduin kymmenen vuotta liian aikaisin naimisiin. Sen
kai itse tietänen. Sen sijaan te saatte helpommin kujeilujanne jatkaa.
Tuhlata rahoja? Helistellä sapelia? Nauhojen ja koristeiden sijasta
sepitellä salaa runoja? Hei! Katsokaapas näitä kouria! Tehtaamme
omaisuutta. Wiskottenilaista. Ja nyt suunne tukkoon."

"Älä nyt, kuka rahoja tuhlaa?"

"August. Lähetykselle vain. Ainoastaan Kiinan, Afrikan ja Kamtsatkan
pakanatenaville."

"Sinä et ymmärrä kristillisen holhoamisen tärkeyttä!"

"E-en. En suinkaan. Minulle on paita lähempänä kuin takki. Mutta
puhdistakaa toki ensin juurtajaksain oma kotinne, ennenkuin pistätte
nenänne vieraisiin maailmankarttoihin. Jos panisitte yhteen ulko-
ja sisälähetyksen varat ja niillä juurineen päivineen perkaisitte
kurjuuden omasta synnyinmaastanne, kunnes täällä ei olisi enää mitään
tehtävää: niin silloin Jumalan nimeen: lippu liehumaan ja pakanamaille!
Mutta ei ennen. Täällä palaa, ja sinne te riennätte sammuttamaan.
Sanopas jokin sitaatti, herra ylioppilas."

"Säästäväisyyttä, Horatio!"

"Aivan oikein! Säästäväisyyttä —!"

"Gustav siveyssaarnaajana! Gustav kansanparantajana. Hei, kuulepas,
entäs sapelinhelistäminen?"

"Niin, tässähän meillä on kohta kaksi matadoria. Wilhelm ja Fritz.
Katsokaapas, ovathan laahussapelinne painaneet lantionne aivan
vinoiksi."

"Me otamme osaa harjoituksiin niinkuin te ja kaikki muut. Ja siinä
kylliksi."

"Ja jatkatte niitä kotona! Ovathan pojat puetut kuin mitkäkin
luutnantit. Eivätkö kelpaa enää isienne siniset työpuserot. Me olemme
käsityöläisiä. Me olemme ensimmäisiä semmoisina kuin nyt olemme."

Nuorimman edellinen Wiskotten oli kiertänyt pöydän ympäri. Hänen
kirkkaat silmänsä katsoivat totisina veljeen.

"Kuulepas, Gustav, meillä on jokaisella mielitekomme. Sinä rakastat
hyvää juomaa, minä runoutta. Onko siitä tehtaalle vahinkoa? Ei. Mutta
meitä itseämme vahingoittaisi, jos tukahduttaisimme taipumuksemme,
sillä silloin emme enää olisi oma itsemme."

"Oikein puhuttu", sanoi Gustav Wiskotten, "te olette jokainen oikeassa."

Samassa kajahti huoneessa Oweramin isännän ääni.

"Ellette enää halua juoda, niin laittautukaa kotiinne. Ei tämä ole
mikään yömaja."

"Oweram, olutta!"

"Oweram, se on oma syynne. Olisitte vain nopeammin laskeneet juomaa,
niin ei hälinää olisi ollutkaan."

"Oweram, sardiini. Mitä maksaa?"

"Kymmenen penniä, herra Wiskotten."

"Mitä, tämä pienikö?"

"Sepä juuri, vai pitäisikö teidän vaivaisella kymmenpennillä saada
paistettu silli?"

    "Oweram ja Isak
    ne sillistä kinailee.
    Nyt Oweram jo kohta
    sua tukasta tapailee..."

ilkkuivat miehet laulaen kuorossa pilkkalaulua ja antaen lasien helistä
pöydällä. Nyt alkoivat he taas uudelleen elämöidä. Vielä kerran pääsi
sama mieliala valloilleen, niinkuin ei sitä olisi milloinkaan häiritty.
Sen keskeytti ylioppilas huutamalla voimiensa takaa kaksi sanaa, jotka
kaikuivat melua kovempina: "Meidän äitimme!"

Samassa olivat kaikki jaloillaan ja katsoivat ovelle ja sitten toinen
toisiinsa. Viimein Gustav Wiskotten katkaisi äänettömyyden naurullaan,
joka oli liian äänekäs ollakseen aivan luonnollinen.

"Hullutusta. Mitenkä äiti olisi päässyt yöllä tänne Oweramin kapakkaan?"

"Peijakas, mutta kylläpä pelästyttiin. Gustavkin on vielä aivan kalpea."

"Kuka lurjus huusi? Ewald? Vedetäänpäs housut kireälle."

"Minä — minä —"

"Vai sinä, se ei ollut mikään sukkeluus. Meidän äitimme!"

"En minä sitä sukkeluudeksi tarkoittanutkaan. Tahdoin vain juoda hänen
maljansa. Meidän äitimme! Wiskottenien suvun esiäidin! Hänestähän me
vasta sukumme laskemme. Vai kuinka?"

"Oweram, olutta! Mutta joutuun!"

Kaikki tyhjensivät haarikkansa juhlallisesti vaieten. Ja toinen
toisensa perästä maksoi kuin tahtomattaan laskunsa. Ja nämä
itsetietoiset, huolettomat miehet katsoivat toinen toisensa
jäljestä kelloaan, alkoivat haukotella ja ottivat kukin hattunsa ja
päällysvaatteensa esille.

Mikä liekin ravistanut heitä, mutta kaikki he olivat selvinneet.

"Tuletko kotiin, August?" sanoi Gustav Wiskotten ja nousi. "Huomenna on
kova päivä tehtaassa. Ja tuo kirottu tonttiasia on viimeinkin saatava
selväksi."

"Ole kiroilematta. — Minä tulen kanssasi."

"Hyvää yötä, Oweram. Olen kai oikein maksanut?"

"Hyvää yötä kaikki. Terveisiä arvoisalle äidillenne."

Käveltiin alas katua hiljalleen ja vaieten. Nuoskailma oli vielä kerran
kiristynyt lieväksi pakkaseksi. Täysikuu valaisi laajalti korkeat
liuskakivikatot ja loi aavemaisen hohteen Wupper-virran tummalle
pinnalle.

"Me menemme vielä Ewaldin kanssa vuorelle", sanoi lähinnä nuorin
Wiskotten. "On niin ihana kuutamo!"

Gustav Wiskotten kohautti olkapäitään. "Huomenna ei suvaita väsymystä
tehtaassa. Ja — älkää häiritkö äitiä!" Tuo voimakas mies sanoi sen niin
omituisen hellästi...

"Suurenmoista, Paul, suurenmoista", sanoi ylioppilas äkkiä heidän
erottuaan toisista ja astuessaan ylöspäin pitkin suoraa lehtokujaa,
"mitenkä voisi mennä nyt maata; ylipäänsä: tämmöisenä kuutamoyönä ja
tämmöisessä mielentilassa. Sinä olit taas ainoa, joka sen käsitit."

"Ainoastaan senvuoksi, ettei minulla ole niin paljon ajattelemista kuin
esimerkiksi Gustavilla."

"Ei, ei se siitä johdu. Vaan siitä, että sinä voit asettua tämän
barmenilaisen rihkaman yläpuolelle."

"Anna tulla vain!"

"Ikuisesti samaa kiertokulkua, päivät pitkään samaa peloittavaa
järkevyyttä ja sitten illalla oluen ääressä tuo väritön
poroporvarillisuus! Se on kuolettavaa jokapäiväisyyttä!"

"Sinä käsität sen väärin. Kun sen ymmärtäisit oikealta kannalta, niin
näkisit siinä elämää, tuhannella eri tavalla ilmenevää rikasta elämää."

"Ja näetkö sinä sitä?"

"Minä näen. Ja minä kuulun siihen."

Pitkän aikaa kulkivat he ääneti vieretysten. Kukkulalla päättyi
katu pellon laitaan, jonka toiselta puolen metsä alkoi. Kuutamon
salaperäisessä valossa, hienon valkoisen lumikerroksen peittämänä
kiemurteli siitä polku kauas synkkään mäntymetsään, jonne se katosi
näkymättömiin. Kuului koiran haukuntaa. Ulkoravintola Villa Foresta
näkyi kuun valaisemana metsänreunassa.

"Katselepas ympärillesi, poika."

"Mitä sitten, Paul?"

"Tästä on hyvä näköala. No? Mitä sinä nyt näet?"

"Wupper-laakson, Barmenin. Mitäkö vielä?"

"Se jo riittää. Oma asiamme on lisätä siihen se, mikä siitä puuttuu.
Olethan juurikään jättänyt koulunpenkkisi ja Goethe on vielä
muistissasi. No? Mitenkäs hän sanookaan? 'Se tunne syömmen syvyydessä
syntyy.' Katsos, mihinkään se ei sovi paremmin kuin kotiseutuun."

"Oletko sinä aina niin ajatellut, Paul?"

"En aina. Kotiseudun rakkauteenkin täytyy ikäänkuin kypsyä. Oikea
rakkaus muuttaa vaikeimmankin helpoksi."

"Mutta kaikilla ei nyt rakkaus ole aivan samanlaista. Minun makuni on
toinen."

"Mutta yksi rakkaus on meille kaikille yhteinen", sanoi Paul Wiskotten
tuijottaessaan alas pitkään kapeaan laaksoon, joka uinui kuutamossa.
"Kotiseudunrakkaus..."

He tuijottivat molemmat sinne alas, ja heidän silmänsä, totuttuaan
tuohon salaperäiseen valoon, erottivat taloryhmät ja kirkkojen tornit
ja synkkinä ylenevät tehtaanpiiput, jotka muodostivat kuin mastometsän.
Ristiin rastiin kiemurtelivat katujonot kapeasta laaksonpohjukasta
vuorensyrjänteitä ylös, ja siellä täällä rinteillä ja korkealla
kukkulalla oli sankkaa metsää kuin vartijana. Laakso oli kuin
huolellisesti näkinkenkään suljettu, kuin vartioitu aarrearkku...

Paul Wiskotten oli haaveilija puhuessaan synnyinseudustaan.

Ewald Wiskotten puisti päätään. "Et sinäkään voi irtaantua tuosta
mustasta Wupperista."

"Meidän musta Wupperimme on laakson siunaus. Jumalan kiitos, että se on
musta."

"Onpa se naurettava käsitys. Minun kauneusaistiani viehättää joka
tapauksessa enemmän puhtaus ja kirkkaus."

"Jos Wupperin vesi olisi kirkasta ja puhdasta, olisivat ihmiset tuolla
laaksossa laiskoja ja velttoja. Tuo musta väri on juhlapuku, jonka
ihmiset ovat itselleen ja sille antaneet. Se sanoo: täällä tehdään
työtä! Täällä asuu uutteraa kansaa! Hatut päästä!"

"Ja minne jää runous? Minä en kestä tätä."

"Työ on runoutta. Ainoastaan elämä on elävää runoutta. Kuuletko, kun
tuo tuolla alhaalla herää, kun tuo nukkuva jättiläinen tuolla pyyhkii
unen silmistään ja äkkiä nousee aamulauluansa viheltämään. Kun sen
hengitys kohoaa kohti taivasta tuolta alhaalta noista tuhansista
savupiipuista ja koko elimistö alkaa venytellä ja ojennella itseään,
pannen käyntiin ja liikkeeseen pyörät ja koneet, päät ja kädet,
valmistaen tyhjästä ihmekaluja. Joka päivä, joka hetki asettaa se
kouransa suulleen kuin puhelutorveksi, mörähtääkseen nauraen koko
maailmalle yli merten ja maiden: Täällä on Barmen Elberfeld! Kuka
siellä? — Eikö se ole runoutta! Se on sankarilaulua! Laulua työn
kunniaksi! Ja katsopas: senvuoksi on minusta Gustavkin — palanen
runoutta. Ymmärrätkö sinä nyt minut?"

"Meidänkö Gustavimme —?"

"Niin. Täällä meidän Wupper-laaksossamme ovat paraimmat työmiehemme
suurimpia runoilijoita. Taiteilijan täytyy itse olla luova kyky. Herran
nimessä, etkö huomaa, missä luomisinnossa Gustav on. Aina hänen päänsä
on täynnä luomisajatuksia, joiden kanssa hän sitkeästi taistelee,
kunnes ne muuttuvat teoiksi, luovat uutta elämää ja leipää uudelle
elämälle. Ei, rakas Ewald, nerot eivät istu ainoastaan parnassolla.
Siitä olen vakuutettu."

"Kuule! Miksi ei sinusta tullut runoilijaa — —?"

"Kuulithan sinä Gustavilta, että minä kirjoittelen runoja, ja — mitä
hän siitä ajattelee."

"Ei hän ole mikään mittapuu. Siitä, mikä sielun saa väräjämään, ei
hänellä ole aavistustakaan. Ainoastaan liikkeelle, liikkeelle hän antaa
arvoa. Mutta ei yksilöllisyydelle."

"Tällaisia yksilöitä juoksee täällä jo kyllälti. Hän nimittää heitä
'tulivedeksi'. Hänellä on suuremmat asiat mielessä."

"Minä tiedän, minä tiedän: tehtaan suuruus."

"Perheen yksilöllisyys."

"Sitä en käsitä. Se on minulle arvoitus."

"Nykyään tahtoo jokainen esiintyä 'persoonallisuutena'. Se ei ole
onneksi. Se repii rikki lopulta kaikki lujat siteet ja vie meidät
täydellistä hajaannusta kohti. Minä sanon sinulle, että tulevaisuuden
persoonallisuus on oleva perheen persoonallisuutta. Ainoastaan luja
yhteenliittyminen voi luoda kestävän, voimakkaan suvun ja — nerokkaan.
Meidän kaikkien ei tarvitse luulla olevamme poikkeusihmisiä. Mutta jos
kaikki perheen jäsenet liittäisivät neronkipinänsä yhteen, syntyisi
siitäkin kokonaisuus."

"Ja tähänkö järkevään viisauteen sinäkin alistuisit? Sinunkin rikas
sielusi?"

"Gustavillakin on rikas sielu. Ehkä rikkaampi kuin meillä muilla. Hän
ei vain ole niin taipuvainen ja mukautuvainen senvuoksi, että hänen
täytyy keskittää kaikki voimansa tehtaan ja meidän hyväksemme. Hän
asettaa kaikki yksityisasiansa syrjään. Eikö se ole suurta...!"

"Mutta hyvä Jumala, entä hänen kotinsa. Ja perhe-elämänsä? Onko tuo
onni kaiken sen arvoinen, minkä se on maksanut?"

"Vaiti, Ewald. Siitä ei sinun tarvitse puhua. Kun hän tuskin
kahdenkymmenen vuotiaana nai Emilian, teki hän sen senvuoksi, että
saataisiin luja pohja tehtaalle, joka juuri oli kohoamassa. Äiti sen
niin käsitti ja Gustav myöskin. Ja jos elämä hänen kodissaan ei olekaan
muodostunut rauhalliseksi, niin ei meidän tarvitse häntä siitä tilille
vaatia, vaan meidän täytyy koettaa tehdä se hänelle keveämmäksi,
senvuoksi, että hän juuri on tehnyt meidän elämämme keveämmäksi."

Nuorin Wiskotten katsoi synkkänä eteensä.

"En ole sitä häneltä pyytänyt", sai hän sanotuksi.

"Ewald!"

"Miksi: Ewald!? Ei! Minä en huoli hänen uhreistaan, jos minun senvuoksi
täytyy kärsiä. Minä en aio taipua hänen mielensä mukaan, jos hän
riistää minulta vapauden määrätä miksi tahdon ruveta."

"Sinultako? — Ethän sinä tule kysymykseenkään. Sinähän aiot jatkaa
lukujasi."

"Mutta minä en tahdo ruveta teologiksi."

"Sinäkö — et tahdo?"

"En! Minä en tahdo! Vaikka saisinkin Gustavin vastaani. Eihän hän
itsekään käy kirkossa."

"Hän kunnioittaa äidin lempiajatuksia. Hän voisi vaikka kuolla sen
puolesta mitä äiti tahtoo."

"Kuolla voin minäkin! Mutta en elää. En elää niin. Enhän voi
ilmielävänä ruveta kulkemaan suoraan häviötäni kohti!"

Hän sanoi sen melkein huutaen. Hänen silmänsä säkenöivät ja koko ruumis
vavahteli.

"Ewald!"

Silloin heittäysi nuori mies paria vuotta vanhemman veljensä kaulaan.
Hän nyyhkytti ääneen.

"Maalariksi minä tahdon, maalariksi! Koko perhe hyökkää kyllä
kimppuuni. Kuin hullun ihmisen. Niinkuin aikoisin maankiertäjäksi,
saatpas nähdä! Mitä he ymmärtävät taiteesta! Paul, sinä ymmärrät, ja
sinä ymmärrät minua. Sinä autat minua, kun kotona alkaa hälinä! Paul —"

"Poika", sanoi Paul Wiskotten, "tuhma poika..."

Hän ravisti päätään.

"Etkö sinäkään tahdo?"

"Äiti ei siihen suostu. Miksi muuksi tahansa, mutta ei taiteilijaksi."

"Eihän äidin siksi tarvitse ruvetakaan, vaan minun."

"Niin — mutta onko sinulla taipumuksia maalaukseen. Minä tarkoitan
enemmän kuin muuhun? Rohkenetko asettua yksin koko perhettä vastaan?"

Ewald Wiskotten kohotti uhkamielisesti päätänsä. "Se kyllä nähdään."

"Mutta, jos et varmaan tiedä —?"

"Niin, rupea sinäkin epäilijäksi. Kuka tietää kaiken tulevaisen? Kuka
tietää mitä kussakin piilee? Kunhan vain on rohkeutta ja innostusta. Ja
niitä ei minulta puutu!"

Paul Wiskotten katsoi veljensä hehkuviin kasvoihin. Hän ei tahtonut
loukata tämän innostusta.

"Älä puhu vielä kotona mitään", sanoi hän hetken mietittyään.
"Sunnuntaina lähdemme käymään Elberfeldin taiteilija- ja
kirjailijaseurassa. Minä olen sen jäsen ja esitän sinut. Saat siellä
vaikutteita ja voit kuunnella ja katsella ympärillesi. Ehkä siitä on
hyötyäkin."

"Paul, tuleeko vanha maalari Weertkin sinne?"

"Varmasti. Ja myöskin vanha runoilija Korten. Kuuntele vain tarkasti."

"Paul, Paul!"

"No, mutta odotahan nyt ensiksi siihen asti."

"Paul, sano vielä eräs asia minulle. Minä en oikein ymmärrä sinua.
En oikein kokonaan. Etkö sinä ole milloinkaan siellä taiteilijain ja
kirjailijain seurassa tuntenut halua myöskin esiintyä ja — etkö ole
toivonut päästä pois mustan Wupperin varrelta viheriän Reinin rannalle,
tai jonnekin muualle."

"Muut jäävät kuitenkin Wupper-laaksoon."

"Niin, muut! Heissä ei ole enää tulta eikä yritteliäisyyttä. He ovat
uunin takana istuvia narreja, kotitarvekykyjä. Mutta sinä olet nuori!"

"Niin ne muutkin olivat kerran. Ja matka runoilijasta ja taiteilijasta
— — taiteilija- ja kirjailijaliiton jäseneksi maksoi heille monta
katkeraa uhria, mielikuviensa uhrit, ennenkuin he oppivat tuntemaan
todellisuuden ja tyytyivät siihen. Katsopas, poikani, ei ole jokainen
syntynyt Goetheksi. Täytyyhän olla niitäkin, jotka Goetheä lukevat."

"Niihinkö sinä kuulut —?"

Ewald Wiskotten ojensi pitkän vartalonsa suoraksi.

"Niin kuulun. Koetan luoda kauneutta omaan elämääni ja katsella
sitä ilomielin. Muussa tapauksessa en olisi kyennyt sitä muille
kaunistamaan, enkä siten myös itsellenikään. Täytyy vain saada selko
taipumuksistaan. Silloin on vielä kiitokseenkin aihetta. Tule nyt
kotiin nukkumaan."

Työn musta jättiläinen lepäsi laaksossaan kuutamon hopeisessa hohteessa
kuin hymyilevä hengetär. Ei mikään satujenkertoja joillekin valituille,
vaan elatuksen lähde monelle! Paul Wiskotten ojensi sitä kohti kätensä.
"Miten kaunis tuo on!"

Ewald Wiskotten käänsi pois päänsä. "Koko ilma haisee savulle ja
hielle. Tule pian pois!" Ja he astuivat kukkulalta, jolta olivat alas
katselleet, takaisin laaksoon.

       *       *       *       *       *

Myöskin Gustav Wiskotten oli tullut kotiin. Erottuaan ovensa edessä
veljistään, jotka asuivat vanhempien luona, astui hän vielä vähän
matkan päässä olevan tehtaan tornin luo, katsoakseen vahtituvan
kontrollikelloon. Sitten nousi hän hiljaa ylös asuntonsa portaita.
Varovasti aukaisi hän lastenhuoneen oven ja astui sisään. Yölampun
valossa hän katseli perillisiään, seitsenvuotiasta poikaansa ja
viisivuotiasta tyttöstään. Hetkeksi juolahti hänen mieleensä, että hän
itse oli vasta kolmenkymmenenkahden ikäinen. Mutta yhä kirkkaammin
loistivat hänen siniset silmänsä lapsia katsellessaan. "Siinä onkin
minun nuoruuteni." Ja hän kumartui suutelemaan nukkuvia pienokaisiansa.

"Isä — isä —!"

"Hiljaa. Nukkukaa pois. Hyvää yötä."

"Gustav!"

"Minä tulen juuri", ja hän otti kynttilän ja meni viereiseen huoneeseen.

"Älä häiritse lapsia. Taas tulet niin myöhään! Jos et minusta välitä,
niin pitäisi sinun ainakin hävetä lapsia."

"Hyvää iltaa, Emilia. No, älähän nyt toru. Onhan Ewald tullut
ylioppilaaksi. Täytyihän häntä juhlia."

"Aina sinä osaat itseäsi puolustaa."

"Älä nyt. Suutelepas minua! — Kylläpä lepo maistuukin taas päivän
raatamisen perästä."

"Raadan kai minäkin osani?"

"Sinäkö —? Sinä olet kelpo emäntä, anna nyt suukkonen minulle."

"Mene pois. Sinä haiset oluelle."

"Niinkö", naurahti Gustav Wiskotten äänekkäästi. "Oweramin luona ei
juodakaan orvokkivesiä."

"Sellaisessa työmieskapakassa. Hyi!"

"Kuulehan toki, Emilia —"

"En tahdo mitään kuulla, en mitään. Sellaisessa kapakassa sinä
vetelehdit etkä anna minun edes rauhassa nukkua —"

"En häiritse sinua sen enempää. Hyvää yötä sitten." Hän otti kynttilän
ja vei sen yöpöydällensä.

Emilia nousi istumaan vuoteessaan. Hänen tuuhea ruskea tukkansa oli
yömyssyn peitossa, kauniit kasvot olivat vihasta punaiset.

"Minä tahdon puhua sinun kanssasi. Minä en kärsi sellaista."

"Ota ensiksi pois tuo yömyssysi, Emilia."

"Pilkkaa sinä vain minua. Kyllä sitä vielä kerran saat katua.
Nuoruuteni olen sinulle antanut — niin juuri, nuoruuteni, rahani
myöskin, ja vielä isänikin rahoja. Entä sinä? Lapsista saan pitää
huolen ja taloudesta ja — ja — sinun äitiäsi täytyy minun käydä
tervehtimässä ja kuulla pistosanoja siitä, etten muka mitään tiedä, ja
jos en pyhänä pääsisi kirkossa käymään — hyvä Jumala, pastorikin, joka
oli täällä tänä iltana, sanoi —"

Gustav Wiskotten oli sammuttanut kynttilän.

"Gustav...!"

Hän kuuli vain miten tämä painautui tyynyihinsä.

"Gustav —!"

Ei vastausta.

"Gustav, pastori —"

"Ole nyt hiljaa edes silmänräpäys, minä juuri rukoilen..."

Emilia puraisi huuleensa ja kuunteli vihasta väristen. Sitten heittäysi
hän huoaten vuoteelleen.

Gustav Wiskotten nukkui. Ja nukkuessaan uneksi hän huomisesta päivästä,
joka tarvitsi hänet kokonaan. Koko miehen.




II.


"Huomenta, herra Kölsch."

"Huomenta, herra Wiskotten."

Harmaapartainen työnjohtaja kohotti, niinkuin Gustav Wiskottenkin,
silkkistä lippalakkiansa.

"Minun veljeni Wilhelm lähtee ensi viikon alussa takaisin Englantiin.
Pitäkää huoli siitä, että vielä tänään Lontoota varten laaditut
mallikirjat tuodaan konttoriin."

"Ovat jo kirjansitojalla, herra Wiskotten. Kello kymmenen ne ovat
valmiina."

"Teillä on liike yhtä paljon mielessä kuin meillä. Onko mitään
huomauttamista?"

"Uusi kone on käynnissä. On nautinto sitä katsella. Sillä kuuntelemista
siinä ei ole yhtään. Se käy melkein äänettömästi."

"Tulkaa mukaani." Hänen silmänsä säteilivät. He kulkivat pihan yli
konehuoneeseen. "Huomenta, Armbrust. Hei? Oletteko ylpeä?"

Koneenkäyttäjä ruumiinmukaisessa sinisessä liinapuvussa ja
paksuissa villatöppösissä kohotti lakkia, hymyili ja astui
syrjään. Valtavasta kattoikkunasta virtasi aamuaurinko sisään.
Se leikitteli kiilloitetuilla kiviliuskoilla, kiipeili pitkin
hohtavia messinkinojapuita, jotka suojelevina ympäröivät konetta,
ja heijastui hirviön sadoista kirkkaissa osissa. Näytti siltä kuin
olisi huone ja sen koko sisustus valmistettu näyttelyksi, ainoastaan
ihmeteoksena katseltavaksi, eikä kovan työn orjaksi. Ei askelen jälkeä
liuskakivillä, ei sormenpainuman jälkeä nojapuilla eikä koneilla,
ilmassa ei ainoatakaan tomuhiukkasta. Mahtavat ilmaremmit suhahtivat
seinästä vauhtipyörän ympäri niin nopeasti, että näytti kuin olisivat
ne liikkumatta ilmassa häilyneet.

Gustav Wiskotten kiersi jättiläisen ympäri. Hitaasti, askel askelelta.
Ei ainoakaan ruuvi jäänyt häneltä huomaamatta.

"Kölsch, se on kokonaisen omaisuuden arvoinen."

"Sen se myös tuottaa, herra Wiskotten."

"Sitä minäkin. Senpä vuoksi sen hankin. Se, joka ei jotain uskalla,
ei myöskään mitään voita. Isä ja August olivat peloissaan. Heidän
mielestään kyllä riittäisi sataviisikymmentä hevosvoimaa. Katsokaapas
nyt tätä pikku kääpiötä."

Hän taputteli käymättömänä seisovan pienen koneen höyrykattilaa,
niinkuin olisi ratsuhevosta silittänyt.

"Kunnon mies sekin, herra Wiskotten. Tekee työnsä erinomaisesti.
Vaikk'ei olekaan uuden neljänsadanviidenkymmenen hevosvoimaisen
veroinen."

"Älkää ruvetko ollenkaan vertailemaan. Sanotaan yksinkertaisesti:
yhteensä — kuusisataa hevosvoimaa."

Hän sanoi sen sydämenpohjasta, kuin kehoitussanana. Harmaantunut
työnjohtaja katsoi tehtaanisäntään kuin aseenkantaja nuoreen ritariinsa.

"Emme vain saa antaa sen ruostua."

Gustav Wiskotten kohotti katseensa.

"Ei ainakaan niin kauan kuin minulla on jotakin sanottavaa, ei!
Pidän kohta huolen siitä, että molemmat pannaan käymään, niin että
tuskin henkäistä ehtivät. Nyt otamme lisäksi puolisilkkisten nauhain
valmistuksen. Ne menevät kaupaksi. Ja värjäyslaitos on suurennettava.
Langasta asti valmiiseen kappaleeseen tehdään kaikki kotona. Sen mitä
suurliikkeet voivat saada aikaan, sen saamme mekin. Ja hyvin ansaitaan."

"Milloinka uusi värjäyslaitos rakennetaan?"

"Niin pian kuin saan sille paikan. Rautatiehallitus ei suostu sitä
antamaan. Niinkuin ei se voisi muualle tuhkaansa tyhjentää! Harmillinen
asia."

Hän kääntyi lähteäkseen. "Ehkä tänään saamme tiedon asiasta."

Vielä kerran kulki hänen katseensa hyväillen koneiden yli. Ovella
koetteli hän öljypumppua.

"Armbrust, jos annatte koneiden kuivana käydä, niin paholainen teidät
perii!"

"No, johan nyt, herra Wiskotten."

Ulkona työskenteli lämmittäjä hikipäässä lämmitysaukkojen ääressä.
Ratisten kaivautui hänen lapionsa korkeisiin kivihiilikasoihin,
ja yhdellä keikauksella oli annos jättiläiskidassa. Miehen
kirjavaraitainen paita oli rinnalta auki, kasvot ja kädet
paksun hiilitomun peitossa. Hikipisarat, jotka valuivat otsalta
paidanrinnustalle, jättivät valkeita jälkiä mustaan pintaan. Nähtyään
herrojen lähestyvän keskeytti hän työnsä, nojautui lapion varteensa ja
pyyhkäisi kädenselällä otsaansa.

"No, Kristian, sulattaako hyvin? Uudella tulokkaalla taitaa olla hyvä
ruokahalu?"

"Niin, herra, kyllä se elukka syö — totisesti, sen sanon: enemmän kuin
akkani ja seitsemän tenavaani yhteensä."

"Mutta syöttäkää vain kylläisiksi sekä kone että joukkonne kotona."

"Eipä olis hullummaksi, herra Gustav."

"Maanantaista asti taalari palkankorotusta, Kristian."

"Hyvänen aika — tuhannen kiitosta, herra Wiskotten!"

"Kuinka kauan hän jo on ollut tehtaassa?" sanoi Gustav Wiskotten
astuessaan Kölschin kanssa pihan yli päärakennukselle.

"Yhtä kauan kuin minä ja Armbrust ja vielä pari muuta. Keväällä olemme
olleet kaksikymmentäviisi vuotta. Siitä asti kuin isänne täällä alotti."

Gustav Wiskotten puristi hänen kättään. Sitten kohottivat he silkkisiä
lippalakkejansa ja erosivat. Nuori tehtaanisäntä kulki työsalin läpi,
rätisevien, meluavien nauhakoneiden kaksoisrivien lomitse. Oli korvia
huumaava jyminä kaarisalissa. Hihnat sihisivät, nauhakangaspuitten
luvat kolisivat, jokainen omalla yksitoikkoisella tahdillaan yhtyen
hurjaksi epäsoinnuksi; puolat surisivat, sukkulat suhahtelivat,
tanssien vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle kuin mitkäkin
ikiliikkujat. Ja valmista nauhaa purkautui läjittäin nauhapuitten
sivusta kuin kiemurtelevaa käärmettä. Nuoret työntekijättäret pistivät
uudet lankakäämit ja työmiehet pitivät huolen koneen käytöstä. Siellä
eli ja kihisi kuin suuressa mehiläiskeossa.

Gustav Wiskottenin silmä tarkasti jokaisissa nauhapuissa tehtyä
työtä. Ei yksikään työntekijöistä nostanut katsettaan. Voisi lanka
taittua, rihma sotkeutua. Joku tyttö juoksi ohi pudottaen puolan. Hän
kumartui sitä ottamaan. Gustav Wiskotten potkaisi sen jalallaan askelen
etemmäksi. Tyttö nauroi punastuen. Ei kukaan kääntynyt katsomaan.
Koneitten pauhuun hukkuivat kaikki äänet.

Ja yht'äkkiä: vihellys, melu vähenee, hiljaisuus. — Kahvitunti! Kello
on kahdeksan aamulla!

Koneellisesti katsahti Gustav Wiskotten kelloonsa. Sitten hän kulki
sivuportaita myöten päästäkseen konttoriin. Postin olisi pitänyt
saapua. Matkalla sinne loi hän avonaisesta ovesta silmäyksen
vyyhdinhuoneeseen. Vyyhdinpuut olivat tyhjinä. Työntekijättäret —
noin kolmekymmentä tyttöä ja nuorempaa vaimoa — istuivat piirissä
höyryävine kahvikuppeineen. Heidän keskessään istui vanha rouva,
noin kuudenkymmenen ikäinen, vahvarakenteinen, voimakas piirre suun
ja silmien ympärillä. Leveässä sylissään oli hänellä silkkivyyhtejä,
joiden selvittelemisen aamiaisloman vihellys oli keskeyttänyt.
Nyt olivat ne paksuniteisen kirjan alustana. Vanha rouva luki,
kultasankaiset silmälasit nenällään, harvakseen raamatusta:

"Ja Jeesus kulki kaupungeissa ja kylissä, ja opetti heidän
synagogissansa, ja saarnasi valtakunnan evankeliumia, ja paransi
kaikkinaisia tauteja, ja kaikkea sairautta kansassa. Ja koska hän
näki kansan, armahti hän heitä, että he olivat niin nääntyneet ja
hajoitetut kuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Silloin hän sanoi
opetuslapsillensa: eloa on tosin paljon, mutta työväkeä on vähän.
Rukoilkaat sentähden elon herraa, että hän työväkeä lähettäisi hänen
eloonsa!"

Häntä kuunneltiin tarkkaavaisesti. Tiedettiin, että tuolla Jumalan
sanaa rakastavalla rouvalla oli ankara käsi.

"Hyvää huomenta, äiti", sanoi Gustav Wiskotten.

Rouva nyykäytti nostamatta katsettaan ja jatkoi lukemistaan. Ja Gustav
Wiskotten aukaisi konttorin oven, astui hiljaa sisään, heitti hattunsa
pöydälle ja huusi: "Posti tänne!"

"Voisit edes huomenta sanoa."

"Älä nurise, August. Olen jo seitsemästä asti ollut touhussa. Siinä
unohtaa ajan."

"Soisit kai mieluimmin, että jo tuntia ennen postin tuloa
lämmitettäisiin tuolisi."

"Joka tapauksessa mieluummin, kuin että äiti niin aikaisin on ulkona.
Hän ei ole enää nuori."

"Äiti on terve. Ja tytöille tuolla on hänen kasvatuksensa terveellistä,
aamuhartaushetkikin."

"Heidän pitäisi kahvituntinsa saada olla vapaana. Voisitte panna
toimeen nuo hartaushetket erikseen. Kukin aikanaan."

"Sano se äidille."

"Sen kyllä jätän tekemättä. No? Onko postissa mitään?"

"Kiireelliset tilaukset lisääntyvät. Kunhan vain emme ole niitä liian
aikaisin vastaanottaneet."

"Oh, loruja. Me suoritamme kaiken mitä vain pyydetään." Hän istui
kumartuneena kirjeittensä yli, silmäillen ne sivu sivulta. "Hyvä...
erinomaista... Mitä? Helpottaa hintoja? Ei tule kysymykseen. Vai
niin, no siinä tapauksessa... Silloin se kannattaa. Se täytyy korvata
ylimääräisillä työtunneilla. Kirottua!" Hän löi nyrkillään erästä
kirjettä.

August Wiskotten kohotti sileäksi ajetut kasvonsa ja loi pikaisen
silmäyksen oveen, joka erotti yksityiskonttorin suuresta konttorista.
"Gustav!"

"No? Mitä nyt? Virsiä lauletaan kirkossa, mutta ei liikepaikalla.
Mitä sanoi rautatieyhtiö? Yksinkertaisesti kieltäytyvät myymästä!
Tahtovat näännyttää meidät nälkään! Tahtovat meidät kuristaa! Ohoh!
Odottakaapas!"

"Enkös ole sinua varoittanut, Gustav? Ensiksi hankit tuon taka-alan,
sitten rakennat, sitten uusi kone ja sitten vasta vastaanotetaan
suuremmat tilaukset?"

"Kirottua, kun päästimme tuon edullisimman palan käsistämme! Sinähän
olet oikea kauppamies, Moosesta ja profeetoitakin viekkaampi..."

"Minun kauppiastaidollani ei ole vähintäkään tekemistä raamatun kanssa."

"Ei, siitä ei sinua voi pahin vihollisesikaan soimata. Annapas nyt
yksinkertaisesti kauppamiehen puhua."

"Meidän täytyy keksiä jokin keino, jolla voimme ärsyttää
rautatiehallitusta, siksi kunnes se hellittää."

"Ärsyttää!" Gustav Wiskotten oli noussut seisomaan. Ja heti senjälkeen
hän nauroi iloisinta nauruaan. "August, nyt on synti omallatunnollasi.
Minä olen Adam, jonkas viekottelit. Annapas nyt minun toimia."

"Jos niin tahdot, on kaupanteko syntiä. Kauppa on kauppaa. Silläkin on
oma moraalinsa."

"Mainiota! Eipä sinua eilisestä kohmelo vaivaa. Missä ovat Wilhelm,
Fritz ja Paul?"

"Wilhelm on mallikirjoja katsomassa kirjansitomossa, Paul istuu
konttorissa, ja Fritz on laboratoriossaan värjäyslaitoksella. Kaikki
kunnossa."

"Onko isä nukkunut hyvin?"

"On kyllä, Ewald on hänen luonaan."

Gustav työnsi lakkinsa niskaan ja lähti miettiväisenä ulos.
Ajatuksiinsa vaipuneena kulki hän tehdaspihan poikki, kiersi
värjäyslaitoksen ja pysähtyi joen rannalle, johon tehdasalue
pohjoisessa rajoittui. Sihisten virtasi höyry värjäyslaitoksen putkista
tummaan veteen muuttaen sen paksuksi, rasvaiseksi vaahdoksi. Roiskuen
kohisivat värjäyslaitoksen viemärien punaiset, siniset ja mustat vedet
virtaan, jossa siitä saakka, kun se joutui laakson tehdaslaitosten
palvelukseen, ei juossut pisaraakaan puhdasta lähdevettä. Toisella
puolen virtaa, kauas ulottuvilla niityillä, työskentelivät Barmenin
palttinanvalkaisijat. Tällä puolen, Wiskottenien värjäyslaitoksen
vieressä, oli matalampi alue, johon rautatieltä tyhjennettiin
tuhkavarastot.

Kauan seisoi Gustav Wiskotten matalalla rannalla, katsellen virran
kulkua. Ilman tuota suurta värjäyslaitoksen vieressä olevaa
kesantomaata oli tehdasrakennusten laajentaminen jätettävä sikseen.
Kuka olisi voinut sen aavistaa. Kun Gustav Wiskotten, tuskin vielä
täysikäiseksi päässeenä, nai Emilia Scharwächterin, oli hän saanut
aikaan sen, että vaimon rahat pantiin liikkeeseen ja ostettiin
silloin laajempi alue lisäksi. Hän näki vielä edessään kunnon isänsä
pelästyneet silmät.

"Poikani, poikani", oli isä päätään puistaen sanonut, "sitä et
elinaikanasi saa täyteen rakennetuksi. Siihen mennessä heittelevät he
meidän luillamme päärynöitä puista."

Ja nyt!

Kylmä, hurja ylpeyden tunne valtasi miettivän miehen, ja hän kohotti
otsansa korkealle. Näin pitkälle oli hän päässyt! Tämä oli hänen
töittensä tulos! Esteitä ei ollut hänelle olemassa! "Mitä muuta varten
olisin maailmaan syntynyt?"

Vielä kerran katseli hän tarkkaavasti viereistä maapalstaa. Omistajan
katseella. Sitten työnsi hän värjäyshuoneen oven auki.

Hetkeen ei hän voinut erottaa mitään paksulta valkealta höyryltä, joka
kosteankuumana täytti huoneen sen viimeistä soppea myöten. Vähitellen
hän erotti työmiehet, jotka mustiin nokkospaitoihin puettuina
askartelivat ruukkujen ja sammioitten luona, värikeitokset kohisivat
ja lukemattomat höyryputket pitivät helvetillistä melua, tuskin kuuli
mitenkä lankavyyhtiä heiluttavat värjärikepit tahdissa kolahtelivat
ammeenlaitoja vasten. "Haloo! — —! Onko Kölsch siellä?" — "Ei ole
näkynyt!" — "Entä veljeni Fritz?" — "Ylhäällä!" — Ja melu jatkui
entisellään.

Gustav Wiskotten astui höyryävien vesilammikkojen ylitse.
Varomattomasti heilautettu värjäyskeppi sattui hänen kylkeensä?
"Kopsis", sanoi työmies. "Tomppeli", vastasi Wiskotten
anteeksipyyntöön. Niin oli asia sovittu.

Ylhäällä ahtaassa laboratoriossa tapasi hän Fritzin. Viikset
harjattuina istui tämä kumartuneena lautasen yli ja nakerteli silliä,
jota piteli kiinni päästä ja pyrstöstä. Hänen edessään oli puoleksi
tyhjennetty olutlasi.

"Kuuletkos, mitä tämä merkitsee? Sinä erehdyt, ei tämä ole mikään
ruokapaikka."

"Anna minun olla rauhassa. Ei kissakaan paikkaa katso."

"Vai niin. Hoida sinä kohmeloasi työajan loputtua."

"Siihen en viitsi vastata!"

"Mitenkä käyttäydyt, poika!"

Fritz Wiskotten hypähti ylös. "Mitä sinä tahdot? Minä olen täällä herra
yhtä hyvin kuin sinä!"

"Vai niin! Näytä se sitten ensiksi työmiehillesi. Kun työmiehet tulevat
tehtaaseen kohmelossa, niin lähetämme me heidät kotiin. Haettaa silliä!
Kello yhdeksän aamulla! Värjärit nauravat sinulle."

"Se on minulle aivan yhdentekevää."

"Mutta ei minulle. Joka tahtoo herrana olla, sen täytyy pysyä
moitteettomana työväkensä silmissä. Ja jos kohmelo panee sinut
katumustuulelle, niin et sitä saa näyttää. Sinun täytyy aina näytellä
vahvimman osaa. Siinä johtosanat."

Fritz Wiskotten joi vihaisena oluensa loppuun.

"Etkö ole nähnyt Kölschiä, Fritz?"

"En. Mitä hänestä?"

"Tahtoisin puhua hänen kanssaan. Rautatiehallitus ei luovuta
maapalstaa. Värjäyslaitoksessa sysivät kohta kylkiluut poikki
toisiltaan."

"Kirottua! Silloin en voi nopeammin toimia. Minun täytyy saada enemmän
tilaa. Eivätkö anna? Hei, Gustav, kyllä sinä vielä näytät heille!"

"Niin näytänkin. Mieti sinä vain suunnitelmasi valmiiksi."

"Voit siihen luottaa. Hyvästi, Gustav."

Gustav Wiskotten lähti värjäyslaitokselta. Kaikki veljekset hyvällä
pohjalla. Vain hiukan kasvatusta vailla. Pää täynnä hyviä aikeita.

Rannalla pesuhuoneen luona tapasi hän harmaan työnjohtajan. Tämäkin
tarkasteli terävästi viereistä maapalstaa.

"Ei nyt auta muu, herra Wiskotten, kyllä meidän täytyy tuo saada.
Muuten saamme rautaromuna myydä nuo neljäsataaviisikymmentä
hevosvoimaa."

"Kölsch", sanoi Gustav Wiskotten astuen aivan hänen viereensä, "olen
etsinyt teitä kuin nuppineulaa. Minä tiedän teidän rakastavan tehdasta,
rakastavan Wiskottenin perhettä. Vai kuinka?" Hän oli pistänyt
käsivartensa vanhuksen kainaloon.

"Kuulunhan minä pesäluetteloon, herra Gustav."

"Niin... Kun olin vielä pieni ja ahmin kertomuskirjoja, niin ihailin
aina Niebelungen-sadussa Hagenia. Niin, olettehan lukenut enemmän kuin
minä. Mutta poikana minä kuvittelin aina teidät Hageniksi, kuninkaan
uskollisimmaksi palvelijaksi, joka hänen edestään meni kuolemaan asti.
Ilman teitä emme tulisi toimeen."

Harmaapartaisen miehen silmät kirkastuivat.

"Herra Wiskotten, ymmärrämme toisemme. Velvollisuus velvollisuutta
vastaan. Ja mitä nyt tahdotte!"

"Kölsch, teillä on rautatieaseman takana puutarha. Se on rajatusten
rautatien varikon kanssa."

"Herra Wiskotten, se on liian kaukana täältä. Kustannukset nousisivat
kaksinkertaisiksi."

"Meille! Tietysti! Sitä en ajattelekaan. Mutta kaupunki on sitä teiltä
kysellyt."

"Aivan niin, ja minä olen vastannut myyväni sen kohtuullisesta
hinnasta."

"Tiedättekö miksi kaupunki sitä haluaa?"

Työnjohtaja pudisti päätään. "Minulle se on yhdentekevää, kunhan vain
hyvin maksavat."

"Kaupunki aikoo tehdä hyvät kaupat rautatiehallituksen kanssa. Tai
päinvastoin. Mitä siihen sanotte?" Hänen silmänsä riemuitsivat.

"Siihen en mitään voi."

"Kölsch, teidän täytyy tehdä minulle suuri palvelus. Teidän täytyy
myydä minulle heti puutarha ja tehdä kauppakirjat. En osaa teille
tällä hetkellä sanoa, voinko maksaa yhtä paljon kuin kaupunki, jos
se hinnan nostaa, tai jos minun täytyisi antaa se teille takaisin
ja sillävälin olisin tärvellyt koko teidän kauppahommanne kaupungin
kanssa. Oikeastaan on konnamaista minun tehdä teille näin huono
ehdotus, kun teidän ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kiinni, niin
olisivat hyvät rahat hallussanne. Kölsch, minä häpeäisin tehdä tätä
ehdotusta muille kuin teille. Itseni tähden en totisesti sitä tekisi.
Mutta tehtaan tähden. — Katsokaa, se on kuin lapsi, jonka on maailmaan
hankkinut ja josta täytyy huolehtia, että se mieheksi kasvaa. Ja vaikka
se pusertaisikin meistä viimeisen verisen hikipisaran. Tehdas, Kölsch!"
Hän hengitti syvään.

"Herra Wiskotten", sanoi vanha työnjohtaja, ja hänen silmänsä
seurasivat mustan virran joutuisaa kulkua. "Minä ymmärrän teidät
hyvin. Myöskin aikeenne. Te haluatte jotain, jolla ärsyttäisitte
rautatiehallitusta." Hän katsahti nuoreen isäntäänsä. "Puutarha on
käytettävänänne, sehän on selvä. En suinkaan minä tehdasta pulaan jätä."

"Mutta joudutte siinä ehkä tappiolle."

"Wiskottenit ovat kahdenkymmenenviiden vuoden ajan pitäneet huolen
siitä, ettei minun ole tarvinnut nälkää nähdä. Päinvastoin. Minulle
ja Annalle riittää kaksinkertaisesti ja vielä tarpeeksi Ernstille
Düsseldorfiin."

"Miten luistaa Ernstiltä akatemiassa? Hän on kai kohta suuri maalari?"

"Hän osaa enemmän kuin tekee —"

"Parempi kuin päinvastoin, herra Kölsch."

"Se on minunkin lohdutukseni. Tahdotteko heti allekirjoitukseni?"

"Hagen!" sanoi Gustav Wiskotten tuolla samalla kylmällä ylpeydellä,
joka oli vanhuksellekin ominaista.

Sitten he menivät työnjohtajan huoneeseen, ja Albert Kölsch
allekirjoitti kauppakirjan, jossa hän myi Gustav Wiskottenille
puutarha-alueensa, joka rajoittui Ritterhofin aseman varikkoon.
Puolta tuntia myöhemmin istui nuori tehtaanisäntä junassa matkalla
Elberfeldiin tapaamaan rautatiehallituksen puheenjohtajaa.

Tämä ei ollut tavattavissa. Hän pyysi päästä sen virkamiehen puheille,
jonka hoidettavana palsta-asia oli. Hänet pyydettiin sisään.

"Nimeni on Wiskotten, tehtaanomistaja Barmenista."

Hallintoneuvos nyykäytti. "Valitettavasti täytyi meidän antaa teille
kieltävä vastaus, herra Wiskotten. Olemme itse iloiset, että saamme
vähän lisää maata, jonka välttämättömästi tarvitsemme."

"Mutta juuri tuota alaa värjäyslaitoksemme vieressä ette
todenperäisesti tarvitse. Voittehan tuhkanne kaataa mihin kuoppaan
hyvänsä."

"Meidän todenperäisyytemme oleellisuus ei ole teidän
arvosteltavissanne, herra Wiskotten. Myöskin lienee oma asiamme
päättää, mitä voimme ja mitä emme voi. Ne ovat virka-asioita, joihin
teiltä puuttuu oikeaa ymmärrystä."

"Emmeköhän voisi jatkaa keskusteluamme hiukan hauskemmin, herra
hallintoneuvos?"

"Hauskuuksista ei ole tässä kysymys, vaan virka-asioista."

"Pyytäisin vain alamaisesti huomauttaa, että rippikouluajasta asti olen
kulkenut pitkissä housuissa. Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta."

Hallintoneuvos teki epäävän liikkeen.

"Te ette tahdo myydä meille tuota teille arvotonta aluetta? Vaikkakin
minä sanoisin teille, että siten voitte kukistaa tehtaamme. Ettekö usko
meidän kykenevän maksamaan?"

Hallintoneuvos kohautti hiukan olkapäitään.

"Päätös asiasta on annettu. Se on teidän hallussanne. Siten on asianne
meidän näköpiirimme ulkopuolella. Suonette anteeksi; minulla on kiire."

"Vielä kysymys, jos sallitte. Minä olisin asianhaaroihin katsoen valmis
tekemään rautatien kanssa vaihtokauppaa. Mitä siihen sanotte?"

"Herra Wiskotten, nyt ei ole kysymys hevoskaupasta. Ja minun aikani on
todella täpärällä."

"Te ette siis tahdo?"

"Voittehan lähettää uuden anomuksen, siitä ei teitä kukaan estä", sanoi
virkamies ylenkatseellisella äänellä.

"Kiitän. Tarvitsen musteeni tärkeämpäänkin. No, rakennan sitten Jumalan
nimeen uuden tehtaani Ritterhofin aseman rata-alueelle. Ehkäpä sovimme
yhteen. Säännönmukaisesti on teidän huolehdittava siitä, etteivät
lokomotiivien noki ja kipenet pääse vahinkoa tekemään. Oikeudenkäynnit
ovat kalliita."

"Mistä palstasta te oikeastaan puhutte? Ainoan siellä olevan on
kaupunki tarjonnut meille."

"Erehdyitte suuresti, kun ette ensiksi asettuneet yhteyteen omistajan
kanssa."

Hallintoneuvos katsahti häneen terävästi. Sitten soitti hän asiakirjoja
ja selaili niitä kiireesti.

"Niin. Tässähän se on. Miksi te sitten yhä puhutte teidän palstastanne?
Omistaja on Albert Kölsch."

"Oli, herra hallintoneuvos, oli! Nykyinen omistaja olen minä."

"Voitteko sen todistaa?"

"Jos minun palstani on teille mieluinen? Asiakirja on sattumalta
muassani. Tässä!"

Hallintoneuvos luki ja nyrpisti huuliaan.

"Pyydän, olkaa hyvä ja istukaa!"

"Kiitän, mutta minä olen jo tottunut tässä seisomaan."

"Pyydän anteeksi. Mutta raskaitten virkahuolien painon alla unohtuvat
niin pian — pyydän, herra Wiskotten."

Gustav Wiskotten istuutui.

"On kohta päivällisaika, herra hallintoneuvos. Te tiedätte mikä
merkitys sillä on porvarillisessa kodissa." Hän nauroi herttaisesti.
"Onhan asia aivan yksinkertainen. Teille on minun palstani yhtä tärkeä
kuin jokapäiväinen leipä —"

"No, no — siitä voimme olla eri mieltä."

"Katsokaapas, yhtä tärkeä kuin minun palstani on teille, on teidän
minulle. Mitä tekevät viisaat perheenisät tämmöisessä tapauksessa
säästääkseen itseltään aikaa ja menoja? He vaihtavat!"!

"Ei se nyt ole aivan niin yksinkertaista. Täytyy kuitenkin verrata ja
laskea palstojen pohja-arvo."

"Pinta-alojen suuruus on melkein yhtäpitävä. Kohottakaa te vain
hintaanne niin korkeaksi kuin haluatte, se ei kuitenkaan voi kohota
minun hintaani korkeammaksi. Teemme viisaimmin, jos kummaltakin puolen
selvitämme aseman ja kiertelemättä käymme asian ytimeen käsiksi."

"Kylläpä te teette äkillisen hyökkäyksen, herra Wiskotten."

"Minä tiedän, mihin teidänlaisenne vastustaja minut velvoittaa."

Hallintoneuvos kumarsi. "Paras on, etten jää jälkeen. Teen heti herra
presidentille ehdotuksen. Sopiiko teille huomenna taas samaan aikaan?"

Gustav Wiskotten nousi. "Olen iloinen, että niin pian ymmärsimme
toisemme. Erittäinkin, koska minun viivyttelemättä täytyy ruveta
rakentamaan täällä — tai siellä. Siis huomenna kello kaksitoista.
Hyvästi, herra hallintoneuvos."

"Näkemiin, herra Wiskotten."

Voimakas kädenpuristus, ja ovi sulkeutui hänen takanaan.

"Senkin tehdasherrat", mörähti hallintoneuvos suuttuneena. "Sanotaan,
heidän olevan hurskaita kuin vanhat juutalaiset. Totisesti! Viekkaita
he ovat kuin vanhat juutalaiset." Sitten antoi hän ilmoittaa
kiireellisten asiain esittelyn vuoksi saapuvansa presidentin luo.

Gustav Wiskotten kulki kadun yli asemalle. Hänen teräksensiniset
silmänsä katsoivat räpäyttämättä puolipäivän aurinkoiseen ilmaan. Hän
näki jossain etäällä tehtaansa kajastavan edessään kuin Wiskottenien
perintötilan ikään. Sata vuotta sitten — niin, silloin ei ollut,
muutamaa tehdasta lukuunottamatta, muuta kuin talonpoikaistaloja
Barmenin nykyisellä alueella. Hänessäkin virtasi vanhaa, sitkeää
talonpoikaisverta. Hoitaa tila, pitää se kunnossa; suurentaa sitä sen
mukaan kuin perhekin kasvaa. Perillinen huolehtii perinnöstä.

Noista terässinisistä silmistä puhui juuri tuo perheen persoonallisuus,
joksi sitä Paul Wiskotten, haaveilija veljesten parvessa, oli sanonut
öisellä kävelyretkellään Barmenin vuorilla...

Gustav Wiskottenin saapuessa kotiin oli päivällisloman aika. Ainoastaan
Kristian, lämmittäjä, istui konehuoneen ovella ja söi läkkihinkistä
kasviksia, potaattia ja läskiä. Löydettyään oikein hyvän palasen pisti
hän sen pellavatukkaisen poikansa suuhun, joka odotellessaan astiaa
takaisin ahnein lapsensilmin seurasi jokaista isän lusikan liikettä.

"Eikö poika ole saanut kotona ruokaa, Kristian?"

"On toki. Vatsansa täyteen. Mutta lasten mielestä maistuu kaikki isän
luona paremmalta." Hän taputteli ylpeästi poikaansa. "Kyllähän te sen
itsekin tiedätte, herra Wiskotten."

Gustav Wiskotten ikävöi omiensa luo. Vielä kerran silmäili hän
tummaa jokea. "Odotapas", ajatteli hän, "sinut saamme kohta vieläkin
mustemmaksi!" Sitten juoksi hän muutamalla harppauksella asuntonsa
portaat ylös.

"Terve, Emilia. Missä lapset ovat?"

"Nälissään he olisivat, jos olisivat ruvenneet isäänsä odottamaan.
Ruoka on taas jäähtynyt pilalle."

"Eiköhän se kelvanne. Hyvänen aika, miten soma sinun pukusi on?"

"Voi, Gustav, älä kiusaa. Puku on viimetalvinen."

"Mutta sinä et ole eiliselläsi. Tule tänne. Mitä välitän minä puvuista."

Hän otti vaimonsa syliinsä ja suuteli häntä herttaisesti. "Suu kuin
hunajaa, ja kaikki mikä siihen kuuluu — no mitä nyt!"

"Gustav!" sanoi Emilia irroittaen itsensä. "Nyt olet taas hellittänyt
tukkani."

"Tukkasi on pehmeätä kuin hienoin silkki! Jospa leikkaisin sen ja
veisin tehtaaseen. No, olehan nyt kiltti, sen olen totisesti ansainnut!"

"Aina sinä sen tehtaasi kanssa!"

Gustav istui pöytään syömään ja söi nälkäisenä kuin susi.

"Kuules — Emilia — palsta on meidän."

"Mikä palsta —?"

"Rautatiepalsta. Olenpa avannut miesparkojen silmät. Silloinpa asia
äkkiä heille selvisi. Maaliskuussa alamme rakentaa."

"Joko sinä taas alat panna rahoja tehtaaseen? Mistä aiot ne ottaa?
Onhan meillä lapsemmekin!"

"Juuri lasten tähden. Eikä niitä vain sinne panna, kaksinkertaisesti
ne sieltä takaisin saadaan, kaksinkertaisesti ja kolminkertaisesti.
Saatpas vain nähdä, kunhan uudet rakennukset valmistuvat! Silloin voi
neljänsadan viidenkymmenen hevosvoimainen ja sadan viidenkymmenen
hevosvoimainen kone täysin keuhkoin työskennellä. Kaikki Wiskottenit
tulevat siitä kylläisiksi."

"Kyllä tulemmekin. Mutta jos näin yhä jatkuu —"

"Jos ei näin jatku, aioit kai sanoa. Muuten voimme jonain päivänä jäädä
puille paljaille. Nykyään menestyvät ainoastaan suuret liikkeet. Ja
luota siihen, me pidämme vielä puolemme."

Hän joi viinilasinsa tyhjäksi.

"Kuule — Emilia — kun näet isäsi —"

"Mitä hänestä tahdot? Rahaako taas? Hän ajattelee enemmän lastaan kuin
sinä omiasi."

"Sano hänelle, että tulen sinne tänä iltana. Mutta älköön asettuko
vastahankaan. Me neuvottelemme hänen lapsensa onnesta."

Hän nousi ylös ja levitti käsivartensa.

"Kylläpä maistui hyvältä. Nyt on kone taas käymäkunnossa."

Hän piti voimakkaat käsivartensa levällään kuin tuulimyllyn siivet.

Emilia katsahti häneen. Aivan hiukan. Sivulta vain. Hän oli kuitenkin
ylpeä miehestään. Kun ei tämä vain olisi kohdellut häntä kuin lasta
ikään. Olihan hän äiti ja perheenemäntä. Vieläkö hän tahtoi muutakin?
"Emilia —"

"Mitä — — —?"

He nauroivat molemmat. Silloin Emilia antautui vastustamatta hänen
syliinsä.

"Huuda lapset tänne."

Lapset juoksivat sisään. Poika, — Gustav niinkuin aina esikoiset —
nyrppänenäisenä, pieni Emilia, äidin mukaan ristittynä, juosten ja
kompastuen heti isän nähtyään. Isä nosti hänet olkapäälleen, mistä
tyttö iloisena naureskeli.

"Vai te veitikat annatte isän syödä yksinään?"

"Oletko sinä syönyt yksinäsi molemmat omenat", kysyi poika, huulet
lerpallaan, ja tutki pöytää.

"Etkö olisi niitä minulle suonut, poikaseni?"

"Olisin kyllä, mutta Emilia ja minä olimme niin toivoneet."

"Jos te nyt kerran olitte niin kovin toivoneet, niin katsotaan nyt —
ehkä ne eivät vielä olisi menneet aivan vatsaan saakka. Etsikääpäs!"

Riemuiten pyrki sisar alas olkapäältä. Vasemmalta ja oikealta he
pitelivät kiinni nauravaa isää ja etsivät kilpaa hänen taskuistaan.

"Hei!" huusi poika.

"Hei!" huusi sisko häntä matkien.

He aikoivat mennä saaliineen matkoihinsa. Mutta isä esti heitä.

"Mitä —? Siinäkö on teidän hyvä kasvatuksenne?"

"Teidän pitää kiittää", huomautti Emilia Wiskotten.

"Kiitos..." sanoivat he, surullisesti katsellen omenoitaan, jotka
olivat paljon menettäneet arvostaan.

"Seis", nauroi Gustav ja silitti esikoisensa tukkaa. "Sanopas minulle
mikä sinusta tulee."

"Pappi."

"Mi-mitä? Mistä sen olet saanut päähäsi?"

"Silloin saan pyhänä puhua kirkossa, eikä kukaan hiisku sanaakaan.
Mutta mieluummin — minä sentään rupeaisin joksikin muuksi."

"Herranen aika, mitähän nyt tullee?"

"Ruumisvaununajajaksi."

"Ruu... ruumisvaununajajaksiko?"

"Silloin kulkevat kaikki perässä ja minä olen itse ensimmäinen!"

Gustav Wiskotten hengitti syvään. "Jumalan kiitos", sanoi hän, "on
hänellä ainakin kunnianhimoa..."

Tehtaalla vihellettiin työhön. Wupperin molemmilla rannoilla,
kaikkialla laaksossa — —.




III.


Kadut olivat kuin kuolleet. Talojen ikkunat olivat kiinni, ovet
tarkasti lukitut. Ei leikkivää lasta jalkakäytävällä. Omituinen,
juhlallinen rauha, suuri hiljaisuus oli astunut viikon melun ja
työpäivien kiireen sijalle. Kylminä, unohdettuina kohosivat korkeat
tehtaanpiiput maaliskuun aamuna, kuin olisivat ne maailmalle aivan
hyödyttömiä asioita. Oli varhainen sunnuntaiaamu.

Hiljainen kellonsoitto kaikui laaksosta. Muutama naisenpää näyttäytyi
ikkunasta, jo täydessä pyhäpukimessa. Kaikui kumeampikin kellonsoitto.
Ensin kaksiäänisenä, sitten kolmisointuisena. Miehet, jotka
istuivat paitahihasillaan sisällä pöydän ääressä, asettivat syrjään
sanomalehtensä ja panivat takit päälleen. Ulkona aaltoilivat kellojen
soinnut. Lapsille jaettiin virsikirjat ja kullekin roponsa tiukuhaavia
varten, ja aikuiset varasivat nikkelirahan kirkon ovella olevaa
lautaskollehtia varten. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Kirkon porstua
ulottui sunnuntaiaamuisin koteihin saakka.

Ilmassa soivat kirkkojen kellolaulut yhteistä suurta kiitosta Herralle.
Täällä laaksossa oli kiihkeitä seurakuntia, jotka mittasivat toisiansa
ankaralla mittapuulla, koska eivät olleet itseäänkään kohtaan
suvaitsevaisempia. Oli luterilaisia ja reformeerattuja, ja myöskin
luterilais-reformeeratut pitivät puolensa. Katolilaiset, vaikkakin
pienempilukuisina, olivat rakentaneet itselleen herranhuoneen, jonka
torni oli korkeimpia koko Reininlaaksossa. Muutamat harvat juutalaiset
kauppiaat tulivat vain valtiollisesti kysymykseen. Lukemattomat lahkot,
jotka hylkäsivät evankelisen jumalanpalveluksen sen kaavamaisten
muotojen vuoksi, olivat levinneet yli koko laakson.

Ankarasti piti kukin kiinni omastaan. Reformeerattujen mielestä
ei ollut paljoakaan eroavaisuutta katolisten ja luterilaisten
välillä, luterilaisten mielestä taas yhtä vähän katolilaisten ja
reformeerattujen välillä. Äänten aaltoilusta koetti kukin kuunnella
vain omia kellojaan, toisten soinnut kulkivat jälkeä jättämättä heidän
korviensa ohi.

Joka laakson kulmalta kaikui kirkonkellojen kutsuva ääni. Ihmiset
kulkivat yksittäin, kaksittain, perhekunnittain. Mutta kaikki ääneti.
Ylös alas laaksoa kulkivat he totisina. Jollekin tuttavalle vain mykkä
päännyökkäys, jäykkä tervehdys. Jos jostain vastaantulijasta oli
muistuttamista, vaihdettiin merkitsevä silmäys ja nirpistettiin huulia.
Vasta kirkosta päästyä otettiin asia puheeksi. Vähä väliä tehtiin
kapealla jalkakäytävällä tilaa vastaantulijalle. Silloin syntyi pysäys
pitkässä mustassa jonossa. Etumaisena kulki erään presbyterin perhe
silmät alas luotuina.

Puolen tuntia kesti kellojen soittoa, puolen tuntia totisten joukkojen
vaellusta, kalpeita väsähtäneen näköisiä työmiehiä, voimakkaita
tyytyväisen näköisiä käsityöläisiä, suoraan eteensä katsovia
tehtailijoita, kaikensäätyisiä vaimoja ja tyttöjä, tuossa laihoja,
luisevia, poskipäissä punertavat täplät, tukka sileäksi suittuna,
tuossa terveitä ja reippaita, oikeata elinvoimaista vuoristolaisperua,
toiset synkkäkatseisia. Heidän välissään astui rippikoululaisten jono.
Vielä viimeinen kauas kajahtava kellonlyönti kaikista kirkontorneista,
ja sitten oli hiljaista ilmassa, hiljaista kaduilla. Jokunen
vitkastelija vielä kiiruhti häpeästä punoittaen kirkon ovesta sisään.
Sitten sulkeutuvat raskaat portit. Ja taas on laaksossa kuin kuollutta.

       *       *       *       *       *

Vanhojen Wiskottenien talossa, joka sijaitsi pienen puutarhan
ympäröimänä muutaman askelen päässä tehtaasta, vallitsi pyhäpäivän
hiljaisuus. Siististä keittiöstä kuului hiljaista porinaa, ja
voimakkaan lihaliemen haju tunkeutui miellyttävästi huoneisiin. Siinä
huoneessa, jonka ikkuna oli kadulle päin, istuivat molemmat vanhukset
vastakkain pitkän pöydän ääressä, kukin ikkunapaikallaan mukavassa
korituolissaan. Palvelustyttö oli kirkossa, vanhukset olivat kahden.

Mukavasti nojautui vanha Wiskotten kirjavaan, kudottuun lepotyynyynsä —
lahja Emilialta — vieden aina väliin lasillisen lämmitettyä punaviiniä
huulilleen. Hänen siniset silmänsä, kaksi uskollisuuden kuvastinta,
loistivat rauhallisen iloisina kurttuisista kasvoista, joita ympäröi
tiheä lumivalkea tukka ja lumivalkea poskiparta, molemmat häipyneen
nuoruuden heijastuksia. Viime vuosina oli leini alkanut häntä rasittaa.
Hän oli käynyt kovan värjärinopin, ennenkuin naimisensa jälkeen
tutustui nauhateollisuuteen ja vaimonsa kehoituksesta otti haltuunsa
appivanhempiensa kuoltua näiden liikkeen, pannen myöhemmin tehtaan
uudenaikaisempaan kuntoon. Aina siihen asti, jolloin hänen vanhin
poikansa Gustav oli tarttunut ohjaksiin, oli hän niinkuin tämäkin
päivät pitkät, aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, pysynyt paikallaan
toimessaan. Ja nyt tarvitsi hän lepoa, olipa vointi hyvä tai huono.
Jalat eivät muuta sallineet. Pienin siemauksin hän maisteli mietoa
punaviiniään ja hymyili tyytyväisenä itsekseen.

Rouva Wiskotten oli tähän asti katsellut ikkunasta ohikulkevaa
kirkkoväkeä. Nyt hän kääntyi pöytään päin ja tarttui
silmälasikoteloonsa. Hänellä oli yllään väljä musta puku, joka ympäröi
häntä kuin mikäkin kello, ja pitsipäähine peitti tukkaa, joka hänen
kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta yhä vielä oli ruskea.
Vastahakoiset silmälasit saatiin ulos kotelostaan ja kiinnitettiin
korvien taakse.

"No, äiti —?"

"Tänäpäivänä on rukoussunnuntai."

"Taitaa olla, äiti."

"Pitäisi sinunkin se tietää, isä."

"Kun sinä, äiti, sen tiedät, niin tiedämme sen molemmat."

Rouva otti pöydältä sanomalehtien päältä perheraamatun.

"Päivän evankeliumi on kirjoitettuna Johanneksen 8:nnessa luvussa,
46:nnesta värssystä aina 59:nteen."

Vanhus katseli rauhallisesti pöydän yli elämäntoveriinsa.

"Kuunteletko, isä... Kuka teistä nuhtelee minua synnin tähden? jos minä
sanon teille totuuden, miksi ette usko minua? Joka on Jumalasta, se
kuulee Jumalan sanat; sentähden te ette kuule, ettette Jumalasta ole.
Niin vastasivat Juutalaiset, ja sanoivat hänelle. Emmekö me oikein
sano, että sinä olet samarialainen ja sinulla on perkele? Jeesus
vastasi: ei minulla ole perkele, vaan minä kunnioitan isääni ja te
häväisette minua. En minä etsi omaa kunniaani, yksi on joka sitä kysyy
ja tuomitsee. Totisesti, totisesti sanon minä teille: joka kätkee minun
sanani, ei hänen pidä näkemän kuolemata ijankaikkisesti."

Lukija keskeytti lukunsa, kohensi silmälasejaan ja katseli
elämänkumppaniinsa.

"Isä, pysymmehän me yhdessä?"

"Tietysti, äiti."

"Kuitenkin täytyy minun kysyä itseltäni, olenko aina pysynyt hänen
sanassansa ja asettanut hänen kunniansa omani yläpuolelle."

"Mutta äiti, kuka sitten ellet sinä?"

"Niin sanot sinä. Mutta meidän Herramme Jeesus ajattelee ehkä toisin."

"Meidän Herramme Jeesus tuntee sinut yhtä hyvin, kuin minä tunnen
sinut."

"Niin, isä —" vanhus punastui kuin nuori tyttö — "mutta sinä näet sen
toisilla silmillä."

"Mitä sanotkaan, äiti, minä olen sinua rakastanut ja sinä olet minua
rakastanut, ja poikamme ovat kasvaneet kelpo miehiksi."

"Mutta elimmekö me aina oikeata kristillistä avioelämää."

"Hm, äiti — välistä pienempi ukonilma. Mutta ne olivat kristillisiä
ukonilmoja."

"Kun on kasvattanut kuusi poikaa —"

"Ja miehensä —"

"Ja vielä lisäksi pitänyt huolen kehruutytöistä. Jos silloin joskus
kiivastuu ja käsi —"

"Niin, kyllä on kaikki ollut paikallaan, vitsaakin ovat pojat kylliksi
saaneet."

"En nyt puhu siitä. Siitä pojat kasvavat miehiksi. Mutta jos minä
joskus ylpeydessäni olen tehnyt vääryyttä jollekin köyhälle raukalle?
Sillä juuri siitä Johannes sanoo: 'En minä etsi omaa kunniaani, yksi on
joka sitä kysyy ja tuomitsee!'"

"Äiti, jos sinä sitä epäilet, niin voithan puhua Gustaville
palkankorotuksesta."

"Mitä se hyödyttäisi! Eihän sillä ole mitään yhteyttä tämän päivän
evankeliumin kanssa. Meidän vyyhdintyttömme saavat niin suuren palkan,
että he tehtaaseen tullessaan komeilevat höyhentöyhdöt hatuissa. Minä
en semmoista kärsi. En totisesti!"

"Sano sitten mitä tarkoitat, äiti!"

"Minä vain tarkoitan, että olemmeko me avioliitossamme myöskin etsineet
sitä taivaallista aarretta emmekä vain ajatelleet maallisen hyvän
kokoamista."

"Niin, äiti, sen sinä kyllä tiedät. Minä olen aina työtä tehnyt. Rahat
olet sinä hoitanut."

"Entä jos en minä olisi niitä niin koossapitänyt? Jos en minä olisi
pitänyt talossa ja tehtaassa järjestyksestä huolta kuin mikäkin
inspehtori, niin eivätköhän asiat olisi toisin?"

Vanha Wiskotten kumartui pöydän yli ja ojensi kätensä väsymättömälle
auttajalleen. Niin he istuivat hetken. Kello tikutti huoneessa ja
viisarit kiiruhtivat edelleen. Sitten sanoi vanha tarmokas rouva:

"Näinä aikoina sanovat niin monet etsivänsä Jumalaa. Mutta he eivät
julkea häntä etsiä. Sillä rakas Jumalamme ei ole tyhjäntoimituksessa,
Jumala on työssä. Joka tekee työtä, se täyttää Jumalan tahdon;
ja joka Jumalan tahdon täyttää, ei hänen pidä näkemän kuolemata
ijankaikkisesti, sanoo tämän päivän evankeliumi. Senvuoksi minä
ajattelin, isä, että me, sinä ja minä, emme näe kuolemaa."

Näin selitti tuo lujaluonteinen vaimo raamatun tekstin, ja puoliso
ymmärsi hänen voimakkaan elämänviisautensa ja nyökäytti valkoista
päätään. Ajatuksiin vaipuneena maisteli hän pehmeää, punaista viiniänsä
ja katseli ulos läpikuultavaan maaliskuun aamuun. Kauan hän katseli
ulos. Ja hän näki tehtaansa korkean savupiipun, johon hän yhden
ihmiselon ajan oli koonnut kiven kiven päälle ja hän näki kuuden
poikansa seisovan varmoina perityllä pohjalla, hänen esikoisensa Gustav
etunenässä, kaikki valmiina, kukin kohdaltaan kokoamaan edelleen kiveä
kiven päälle. Ja hän tunsi valtavan siunauksen juuri siitä, josta äiti
oli puhunut: Jumala on työssä! Hän tunsi sen lankeavan omalle osalleen
poikien välityksellä, jotka hänen työtään jatkoivat. Ei, hänen ei pidä
näkemän kuolemata ijankaikkisesti.

Sitten hän ajatteli nuorinta poikaansa Ewaldia. Hän oli ollut ylpeä
tästä, koska poika oli käynyt koko kymnaasin läpi. Äiti oli ollut jo
neljänkymmenen vuotias hänen syntyessään. Vahinko, ettei poika halunnut
hänkin tehtaaseen. Nyt, kun työskenneltiin ulkomaillekin, eivät
kirjatiedotkaan olisi olleet vahingoksi. Hän mietti pitäisikö tästä
kerran puhella Gustavin kanssa. Äidillä oli kyllä pojan suhteen omat
ajatuksensa. No niin — Wiskotten Wupperlaakson saarnatuolissa ei olisi
paha sekään. Kuitenkin — tuommoinen poika! Vahinko se olisi —.

Puiston läpi lähestyi Gustav Wiskotten lasten kanssa. Pieni Emilia
heilutti kättään vanhuksille, jotka hän oli huomannut ikkunassa. Pieni
Gustav sieppasi isänsä kehoituksesta lakin päästään. Nyt he kolistellen
nousivat portaita.

"Äiti sanoi terveisiä", huusi poika pyrkien ensimmäisenä esille. "Hän
on kirkossa", huusi pikku sisko, peläten uutisensa tulevan liian
myöhään. Sitten he suutelivat vanhuksia ja antoivat hyväillä itseään.
Isoäidillä oli aina laatikossaan mantelileipiä.

"Sinä et ole kirkossa?" sanoi rouva Wiskotten tervehdittyään.

"En, äiti, minulla oli tehtaalla laskemista ja mittailemista. Siihen
juuri on rauhallinen pyhäpäivä minulle soveliain."

"En enää ollenkaan ymmärrä, mitenkä osaan pastorilta pyytää sinun
puolestasi anteeksi."

"Sano vain hänelle, että minä pidän huolen siitä, että kylä saa pitää
kirkkonsa", ja hän näytti nauraen käsiänsä. Isäukkokin yhtyi hänen
nauruunsa. Mutta äidille se ei ollut mieleen.

"Tuommoista puhetta! Pyhäpäivätyö on kuin huonoa vasikanlihaa! Siitä ei
synny hyvää lihalientä."

"Kyllä sinä, äiti, sitä vielä mielihyvin maistelet."

Vanhan rouvan paha tuuli oli poissa. Olivathan muut kirkossa. Pitihän
silloin jonkun pitää talosta huolta.

"Onko kaikki järjestyksessä?" kysyi hän.

"Annan ensi viikolla aloittaa perustan kaivamisen. Huomenna se
merkitään pääkirjaan. Annoin vielä eilen arvostella palstan hinnan,
että tiedän paljonko Kölsch on saava."

"Kyllä taitaa kovalle ottaa, ennenkuin se on maksettu."

"Maksettu? Kölschillekö? Hän jättää rahan neljästä prosentista
tehtaaseen. Vähääkään epäilemättä, hän itse niin esitti asian.
Kunnon mies. Jos ei hän olisi kasvanut kiinni tehtaaseen, niinkuin
olisi se hänen omansa, olisin minä melkein hävennyt. Kaupungilta
olisi hän voinut saada kaksi kertaa niin paljon. Mutta ei siinä auta
hentomielisyys. Tehdas on tehdas. Voidakseen elää täytyy sen saada
hengittää."

"Entä rakennusrahat?" kysyi äiti, välittämättä sen enempää Kölschin
jalomielisyydestä. "Rupeaako vanha Scharwächter avustamaan?"

Gustaf Wiskotten siveli tuuheata tukkaansa.

"Hänellä on kyllä aina verukkeensa. Puhui kaikenlaista kuolemastaan
ja että Emilia sitten perisi kaikki, mutta ettei hän tahtoisi antaa
tyhjentää itseään, ennenkuin lepoon pääsee. Minä en kärsi sitä kuivaa
ukonköntystä. Mutta tehtaalle eivät kuulu minun persoonalliset
sympatiani tai antipatiani. Niistä eivät tehtaanpiipun savut kohoa.
Mutta enpä hellittänyt asiaa käsistäni. Kun olin juonut häneltä kaksi
pullollista Zeltingeriä, pelkäsi hän, että joisin kolmannenkin. Silloin
hän viimeinkin selitti maksavansa rahat kuukausittain. Maksakoon miten
tahansa, minulle se on yhdentekevää. Se on hänen oma asiansa."

"Isoäiti, minäkin tahtoisin makeisia." Lapset alkoivat olla levottomia.

"Mitä sinä tahdot?"

"Kakkuja", selitti isoisä ja viittasi pienokaiset luokseen. Kumpikin
sai mantelikakkunsa. "Mutta olkaapas hiljaa kuin hiiret, silloin kun
aikaihmiset puhuvat."

"Äiti, kirkkoaika on ohitse", sanoi vanha Wiskotten tarkatessaan
ihmisvirtaa, joka vilkkaampana kuin aamusella aaltoili ulos kirkosta.
Selät olivat suorempina, käynti reippaampaa, katseet iloisempia.
Näytti siltä, kuin olisivat kaikki nämä ihmiset vieneet aamulla
herranhuoneeseen kuormallisen suruja ja painostavia ajatuksia ja ne
sinne jättäneet.

"Tuolla tulevat pojat."

"Augustia ei näy."

"Hän on varmaankin pidellyt rahahaavia tai kollehtilautasta," sanoi
Gustav.

Muut neljä Wiskottenia saapuivat ja tervehtivät vanhempiaan ja
veljeään. Wilhelm ja Fritz pitivät päällysvaatteensa yllään ja hatun
kädessään.

"Tuletko mukaan ottamaan aamuryypyn, Gustav?"

"Eipä olisi pahemmaksi. Entä isä, tuletko sinä?"

"Kunhan taas polkimet ovat kunnossa. Juokaa minunkin puolestani."

"Olisit mieluummin toisella tapaa saanut pojille puhua", torui rouva
Wiskotten. "Kirkosta ravintolaan, se ei sovi yhteen."

"Meillä on Vogeler-hotellissa eräs neuvottelu liikeasioista, äiti.
Hyvästi vähäksi aikaa."

"Täsmälleen kello yksi syödään."

Paul ja Ewald Wiskotten tulivat huoneistaan, jonne olivat jättäneet
päällystakkinsa, hattunsa ja virsikirjansa. Isä työnsi heille
punaviinipullon. He hakivat itselleen lasit kaapista ja istuutuivat
toisten luo.

"Mistä pastori saarnasi?" kysyi rouva Wiskotten nuorimmaltaan.

"Hyvästä Jumalasta."

"Sen kyllä uskon. Eikö muuta jäänyt mieleesi."

"Minun vieressäni, ylhäällä viimeisellä penkillä, istui kaksi pientä
poikaa vaihtaen postimerkkejä."

"Olisit antanut heille korvapuustin. On oikein surkeaa, mitenkä nykyään
lapsia kasvatetaan. Se on aivan äitien syy. Naisilla on nykyään vain
turhamaisuuksia pää täynnä."

Emilia Wiskotten tuli lapsia hakemaan. Hän oli oikein soma
ruumiinmukaisessa päällystakissaan ja leveälierisessä hatussaan, mutta
hän oli pahoillaan, kun ei tavannut miestään.

"Olisi hän voinut jonkin minuutin odottaakin. Mutta pelkäsi kai oluen
juoksevan pakoon! Sanokaa hyvästi, lapset. Jos minä en pidä huolta
siitä, että joudumme kotiin, emme saa mitään syödäksemme."

Hänen mentyään soi taas ovikello. Rappusista kaikui hyvin vakavana
Augustin ääni ja toinen kirkkaampi ja soinnukkaampi.

"Herra pastori!"

"Hyvää huomenta, rakas rouva Wiskotten, hyvää huomenta, herra
Wiskotten. Mitenkä jaksetaan? Ei kai punaviini maistu hyvältä? Niin,
niin, nuoruutemme synneistä meitä vanhoilla päivillämme rangaistaan."

Tuo lyhyt pyöreä mies, jolla oli harmaja poskiparta, sanoi sen
leikillisen isällisesti.

"Ei, herra pastori", vastasi vanha Wiskotten, "ei se nyt oikein
sovi yhteen. Punaviiniä en minä nuoruudessani edes vielä tuntenut
nimeltäkään. Enintään joskus tavallisen ruokaryypyn naukkasin."

"Sitä juomaa älkäämme edes sanana suuhumme ottako. Ei, kiitos, rouva
Wiskotten, en istu. Minun täytyy käydä vielä seurakuntani sairaita
tervehtimässä. Pyhäpäivä on köyhiä varten. Tahdoin vain käydä
katsomassa rakasta miestänne. Minä iloitsen, että hän on niin hyvissä
voimissa. Kas, tässähän on herra ylioppilaskin — exitus acta probat,
lopussa kiitos seisoo, sanoo vanha pakana Ovidius. Ja nytkö teologiksi?"

Ewald kävi tulipunaiseksi. Hän änkytti.

"Vanha pakana Ovidius", sai hän sanotuksi, "sanoo myöskin: Disce bonas
artes, moneo, romana juventus."

"Sitä en ymmärrä", sanoi rouva Wiskotten ja katsoi pastoriin.

"Poika siteeraa: Harjoita jaloja taiteita, siihen kehoitan sinua,
nuoriso Rooman", selitti pastori. "Mutta sillä ei kuitenkaan, Jumalalle
kiitos ja kunnia, ole mitään tekemistä teologian kanssa."

Paul Wiskotten nykäisi nuorinta veljeään. "Ole hiljaa."

"Rouva Wiskotten", jatkoi pastori edelleen, "minä tulen jonakin
iltapäivänä ensi viikolla. Silloin puhumme tämän nuorimpamme luvuista.
Toivon kaikin puolin hyvää sunnuntaita! August saattaa minua vielä
vähän matkaa sairaitteni luokse."

"Minä en tahdo, isä", sanoi Ewald Wiskotten, heti kun äiti oli mennyt
saattamaan pastoria ulos. Poika tarttui suonenvedontapaisesti isäänsä
käteen. "Minä en voi enkä tahdo ruveta teologiksi."

"Hiljaa... ettei äiti vain kuule. — En voi! Joka niin paljon on saanut
oppia, hänelle on maailma avoinna! Katsopas minua. Kun olin käynyt
oppini värjäri Froweinin luona Elberfeldissä, niin sain kisällikirjani,
ja mestarini ja kaksi hänen ystäväänsä ravintolanisäntää tuli!
todistajiksi mukaan pormestarin luo. Hän leimasi omakätisesti
kisällikirjani, ja minun mestarini löi minua olkapäähän ja sanoi
ylpeästi: 'Kas niin! Sillä pääset nyt koko maailman läpi!' — Minulla
se oli vain paperilla, mutta sinulla on se myöskin päässäsi! Onneksi
olkoon, poikani!"

       *       *       *       *       *

Illemmalla lähtivät Paul ja Ewald Wiskotten raitiotiellä Elberfeldiin.
Pitkällä puistokadulla, joka oli Barmenin ylpeys, oli mustanaan
ihmisiä, jotka aina sunnuntaisin olivat siellä kävelyllä. Tarinan
mukaan oli Napoleon ensimmäinen istuttanut puut. Sisarkaupunkien
Barmenin ja Elberfeldin vanhat porvarit säilyttivät isiensä
kertomuksista jossain mielikuvituksensa komerossa rakkauden suureen
korsikalaiseen, joka oli yhdistänyt Bergin herttuakunnan Westfalin
kuningaskuntaan ja oli muutenkin osoittanut monenlaista suosiota tälle
laaksolle. Kun isät kertoivat lapsilleen historiallisia muistelmiaan,
niin puhuivat he "voimakkaasta Napoleonista."

Ewald Wiskotten tuskin jaksoi odottaa kunnes vaunu pysähtyi Elberfeldin
raatihuoneen torille. Eräässä vanhan Hotel zur Postin huoneessa oli
hän tapaava koolla Wupper-laakson taiteellisen intelligenssin, joka
ehkä kunnioittaisi häntä tulevana virkaveljenä! Hänen sydämensä tykytti
kovin, kun Paul Wiskotten avasi oven.

Pitkän pöydän ääressä istui joukko nuoria ja vanhempia miehiä olut- ja
viinipikarien ääressä. Eräs luki jotakin teosta, toiset kuuntelivat
jännittyneenä. Pienessä seurassa vallitsi melkein juhlallinen, maailmaa
kaihtava tunnelma. Pari vanhusta oli kohottanut päänsä; he katselivat
hymyillen kattoon, kuin näkisivät he siellä nuoruudenunelmainsa
Olympon. Muutamat kalpeakasvoiset nuoret miehet ahmivat silmät
säkenöiden lukijan sanoja kuin huumaavan viiniä. Ei ollut kateutta
heidän ihailussaan. Runoilijahan siinä puhui. He tiesivät, mitä
on runoilijana oleminen, se oli juuri sitä onnea, joka poistaa
eroavaisuuden ullakkohuoneen ja juhlasalin väliltä. Tänä hetkenä olivat
he kaikki juhlasalissa. Ritarikannukset kilisten ja miekat helisten
astuivat he kuin ruhtinaat sen läpi.

Lukija oli lopettanut. Nuorimmat riensivät häntä onnittelemaan,
vanhemmat jäivät haaveilujaan jatkamaan. Äänten sorinaa. Väiteltiin
innokkaasti. Historian merkityksestä taiteen palveluksessa.
Taiteellisesta vapaudesta.

"Se oli suurenmoista, hyvä Jumala, suurenmoista!"

Paul Wiskotten esitti veljensä. Häntä tarkasteltiin hetkinen, ja
innostus jatkui edelleen. Eräs vanha valkoparta tarjosi heille paikat
vieressään. "Veljeni Ewald", esitti Paul Wiskotten, "herra runoilija
Korten, laaksomme taiteen Nestor."

"Niin", sanoi vanha puhelias herra, jolla oli yllään pitkä, kulunut
takki, "Nestor! Siinä nyt on mainenimi kahdeksallekymmenelle
ikävuodelleni. Mieluummin antaisin nimittää itseäni Benjaminiksi. Miten
ihana onkaan maailma, niin kauan kuin sitä runoudella voi koristella.
Eivät sitä yksin maalliset tavarat tee. 'Maailma on pilattu', sanoi
Zeus runoilijalle, mutta 'jos tahdot taivaassani minun kanssani elää,
on se oleva sinulle avoinna niin usein kuin tulet'. Niin olemme me
runoilijat tavallamme rakkaan Jumalamme salapuolustajia."

"Te olette varmaankin hyvin paljon kokenut, herra Korten", sanoi Ewald
Wiskotten hartaasti.

"Kokenut? Kahdeksankymmentä vuotta olen elänyt, nuori ystäväni!
Kahdeksankymmentä! Toiset ovat eläneet noiden kolmen sodan ajat, 64,
66 ja 70. Kuka on elänyt myrskyvuonna 48? Minä! Kuka on ollut mukana
barrikadeilla? Vanha Korten! Kuka on elänyt Napoleoninkin aikana?
Taaskin vanha Korten! — Mutta te ette juo."

Paul Wiskotten antoi viinurin tuoda pullon Reinin viiniä. "Pyydän,
suokaa meille se kunnia, herra Korten."

Vanhus kiitti. Hän piteli täytettyä lasia valoa vasten ja vetäisi
tuoksua nenäänsä kuin kukkasta haistellen. Niinkuin joisi hän aamusta
iltaan vain tätä jaloa Reinin mehua, josta hän niin usein puutteessa
ollessaan oli laulanut.

"Hyvät herrat, taide! Enpä tahtoisi elää, ellen olisi runoilija! Sillä
runoilija, taiteilija — terve, hyvät herrat, terve!"

Yhdellä siemauksella hän tyhjensi lasinsa. "Kiitos, kiitos. Älkää
vaivautuko. Oi, suokaa minun kaataa laseihinne! Siinä on jotain niin
juhlallista, iloista — suuripiirteistä. Tuntee olevansa kuin mikäkin
Kroisos, joka jakelee puhdasta kultaa. 'Ei viini uutta luo, vaan
hellittävi siteet kielen', sanoo Schiller. Niin, Schiller! Hänenkin
täytyi liian aikaisin lähteä, niinkuin Napoleoninkin..."

Hän kohotti miettiväisenä lasinsa huulilleen.

"Joita Jumalat lempivät, ne aikaisin kuolevat — — — Eivätköhän ne olisi
minua rakastaneetkaan — — —?"

"Te mainitsitte Napoleonin, herra Korten..."

"Niin, Napoleon..."

"Tunsitteko hänet?"

"Tunsinko? Tietysti!" selitteli vanhus. "En nähnyt, en. Mutta tunsin!
Olin neljän vuoden vanha, kun Leipzigin taistelu taisteltiin, ja viiden
vuoden, kun Waterloon aurinko laski. Bergin vanhassa herttuakunnassa me
elimme keskellä ranskalaista aikaa. Aina viisikymmenlukuun asti, niin
vähän ennen 64-vuoden sotaa tanskalaisia vastaan, laulettiin täällä
laaksossa Napoleonlauluja ja lauluja hänen sankareistaan. Niin, niin,
niin, kuolleet suuruudet luovat vielä kauan varjoa jälkeensä."

"Lausukaa meille joku niistä runoista."

Vanhuksen silmistä loisti kuin uusi nuoruudenilo.

    "'Ken on tuo urho, joka rohkeasti
    käy lippujensa luona eteenpäin?
    Mua päänsä harmaa viittoo valtavasti.
    Ken mies on, jonka mieli uljas näin?'
    Upseeri vastaa: 'Päällikkö, kas, se
    _Latour_ on, paras krenatöörimme.'"

Ja Napoleon ylistää tuota vanhaa aatelismiestä, joka taas on ruvennut
halvaksi kansan mieheksi, hänen kanssaan elämään ja kuolemaan:

    "Strassburgiss' seisoi rivein laajoin, pitkin
    rykmentti. Astui keisari sen luo.
    'Miss' on Latour?' Ja kaikki urhot itki,
    mut vakaa vastas sivusmiesi tuo:
    'Sua Ranskan kotkat saartaa, keisari,
    mut paras kaatui krenatöörisi.'"

"Mutta vuonna 1800", rohkeni Ewald Wiskotten huomauttaa, "jolloin
Latour d'Auvergne kaatui, ei Napoleon vielä ollut keisari."

"Eikö ollut? Sitten olkoon se runollista vapautta. Aivan oikeutettua.
Se johtuu siitä, että kansa kaikkina aikoina on ihaillut suuria
miehiä. Kansalle on hän aina sama suuri keisari Napoleon. Luuletteko
te, että täällä Reinin rannoilla olisi Waterloon jälkeen riemuittu
keisarin kukistumisesta? Preussilaisten voitosta riemuittiin oikein
aito saksalaiseen tapaan. Ei suinkaan keisarin kukistumisesta. Hänen
rykmenteilleen osoitettiin sitä enemmän suosiota, kun vuonna 1813
meidän liittolaisemme venäläiset antoivat kasakoittensa, kalmukkiensa
ja baskiriensa rääkätä porvarejamme, tehdä väkivaltaa naisillemme ja
ryöstää kaupunkejamme. Kuunnelkaapas vain Waterloon tai Belle-Alliancen
laulua, jota täällä vielä vuosikymmeniä on laulettu:

    "Kun vihdoin koitti toinen huomen,
    vait' seisoi kaikki kanuunat,
    Aurora nosti silmäluomiaan,
    ja preussit ylväät voittivat.
    Niin. Ranskan urhovainaat tuolla
    lepäsi, allaan sammale,
    sanovan näytti suunsa: 'Kuolla,
    tai voittaa, olkoon arpamme!'

"Niin kunnioittaa kansa suuria vihollisiaan! Ei ainakaan kansa
tunne historian väärentämistä, ei totisesti, ei. Sillä onkin omat
runoilijansa, kansanrunoilijansa! Terve, hyvät herrat!" Hän joi ja
täytti vieraanvaraisen ylimyksen tavoin ritarillisesti nuorten herrojen
lasit. "Ehkä tuo uskottomuus, joka meidät vei vuoteen 48, johtuikin
vapaussotien synnyttämästä reaktiosta ja kansanyllytyksestä. Ehkäpä
senvuoksi laulettiinkin meillä niin äänekkäästi lauluja ranskalaisesta
uskollisuudesta. Että sitten Berliinissä olisi voitu osoittaa: _näin_
ajattelee _kansa_ uskollisuudesta! Blücher oli kansallissankari, ja
kenraali Bertrandista, joka seurasi Napoleonia Helenan saarelle,
tehtiin myöskin kansallissankari. Niin juuri! Voinpa sanoa teille,
hyvät herrat, että itsekin olen huutanut ääneni käheäksi lausuessani
'Bertrandin hyvästijättöä', kun hän laulaa keisaristaan:

    "Alaston vuori hälle vankilaksi
    etäällä Euroopasta annettiin,
    luo lohtu mikään saart' ei suuremmaksi,
    ei yhtyä hän saata ystäviin.
    On keisar' yksin suurin suruinensa,
    jos kera öisin, autuus mulla ois,
    ma myötä olin ennen mainehensa,
    ah, onnettuudenkin ken olla vois!"

Ewald Wiskottenin silmät säihkyivät. Olipa tämä toista kuin pyhäpäivä
kotona. Täällä sykki elämä, täällä oli tulta ja väriä. Hän tilasi uuden
pullon.

Edempänä istuivat muut seuran jäsenet taas paikoillansa, kuunnellen
vanhuksen hehkuvia muistelmia. Eeposrunoilija huudahti vähän päästä
innostuneesti, ikäänkuin jaloa ratsua kannustaen. Hän muodosteli jo
mielessään vanhuksen elämänkirjasta uutta epopeaa. Kaiveltiin esille
vanhoja sankarilauluja, juteltiin harvinaisista historiallisista
kuvateoksista ja pilakuvista, tunnetuista taistelukuvista ja vanhojen
ylimysperheiden muotokuvista. Ja nämä miehet, jotka päivät päästään
istuivat kukin konttorituolillaan tai kansakoulukatederin takana,
kaikki he lausuivat yhä toistuvana loppu- ja kertosointuna ylistyksensä
tuota kaikkiluovaa sisältörikasta taidetta kohtaan.

Silloin sanoi vieras, ivallinen ääni:

"Mitä? Todellista Reininviiniä, Rüdesheimeriä? Se näkyy vuotavan
loppumattomasta lähteestä! Ylös se mies, joka juutalaisen lyönyt on.
Vapaana miehenä minä huudan: jakakaa, jakakaa!"

"Maalari Weert", kuiskasi Paul Wiskotten veljelleen, ja Ewald Wiskotten
nousi kiireesti ja lausui vastatulleelle nimensä.

Tämä tervehti välinpitämättömästi ja silitteli harmaata leukapartaansa
ja sinistä taiteilijahuiviaan.

"Hyvä on, hyvä on. Tahdotteko maalauttaa muotokuvanne, vai ettekö
tahdo? Silloin vasta on teidän nimellänne minulle merkitystä. Ehkä!"

Ewald Wiskotten nauroi hämillään.

"Minä luulen", sopersi hän, "että tahtoisin —"

"Maalauttaa muotokuvanne?"

"Itse ruveta maalariksi."

Weert katseli punertavilla silmillään ylenkatseellisesti nuoreen
mieheen. Sitten mutisi hän lyhyesti: "Mitenkä voi noin nuorella
miehellä olla niin epämiellyttävät mielihalut!" Ja hän istuutui
muutamaa tuolia etemmäksi. Seurue nauroi, ja Ewald Wiskotten oli kyllin
viisas yhtyäkseen siihen. Sivulta päin katseli hän ihaillen miestä,
jonka aikaisemmista seikkailuista hän oli niin paljon kuullut; hänen
raakuutensakin olivat hänen mielestään olleet taiteellisuutta.

Luettiin vieläkin muutamia runoja. — Ja samalla sisäisellä
innostuksella, jolla ne lausuttiin, ne myöskin vastaanotettiin. Seura
alkoi hajaantua, ja Ewald Wiskotten istui jäyhän ihanteensa vieressä.
Hän koetti voimiensa takaa etsiä puheenainetta.

"Saanko kysyä teiltä jotain, herra Weert?"

"Nuori mies, aiotte maalariksi. Siis en ole teistä vähintäkään
huvitettu."

"Sallitteko minun käydä luonanne ja näyttää teille muutamia
piirustuksiani?"

"En ymmärrä mitään toisten piirustuksista."

"Ettekö kehoita rupeamaan maalariksi?"

"Mitenkä sen voisin tehdä? Enhän tunne teidän rahakukkaroanne?"

"Täytyykö olla hyvin rikas tullakseen maalariksi?"

"Voidakseen olla maalarina! Rikas tai hyvin huonosti kasvatettu. Minä
valitsin jälkimmäisen."

"Mutta ovathan köyhätkin maalarit luoneet suuria teoksia ja tulleet
kuuluisiksi mestareiksi. Lenbach, Böcklin, Defregger —"

"Nuori mies, te loukkaatte minua vertailuillanne. Minä tunnen
ainoastaan omat tauluni. Ja kuulkaapas nyt: minä olen tullut tänne
juomaan, enkä ammatistani järkeilemään. Jos kysytte neuvoa lääkäriltä
tai tuomarilta, saatte siitä maksaa ja neuvot annetaan. Enkä minäkään
anna kallista aikaani varastaa. Terve! Siinä kaikki mitä minulla on
teille sanottavaa."

Hän tarttui lasiinsa ja antoi juoman hitaasti solua kurkustaan alas.

"Terve, herra Weert!"

"Maljanne, virkaveli. Se on oikein. Pilkata itseään. Joka tässä
mustassa, savuisessa tekopyhyyden pesässä taiteella luulee elättävänsä
itsensä, on joko hullu tai juopunut. Minä olen valinnut jälkimmäisen.
Terve!"

"Te olette matkustanut paljon, herra Weert?"

"Minä olen todellakin ollut kaikissa niissä maissa, joissa nämä raukat
tässä ympärillänne antavat keinotekoisesti kiihotetun mielikuvituksensa
ratsastella. Mutta heillä kun on mielikuvitusta. Kun he ylistävät
Italiaa, on kuin sitruuna heitettäisiin nenälleni, ja kun he laulavat
Sevillan härkätaisteluista, tunnen härän sarvet sivuissani."

"Ihanaa", huudahti Ewald Wiskotten innostuneena, "jos voisi kaiken tuon
maalata!"

"Maalata —? Ihanaa —? Osata laiskoitella, laiskoitella, laiskoitella
siellä missä aurinkoa on, se on ihanaa. Maalata!"

"Terve, herra Weert!"

"Terve. No, oletteko nyt sen ymmärtänyt?"

Kello yhdentoista aikaan nousi vanha runoilija. Paul Wiskotten hypähti
ylös saattaakseen häntä kotiin. Nuorempi veli tuli tietysti mukaan. Hän
oli kuin huumaantunut. He kulkivat raitiovaunuilla runoilijavanhuksen
asunnolle asti ja päättivät sitten kaarisillalta, joka yhdistää
sisarkaupungit, kävellä vuorten yli kotiin.

Ewald Wiskotten hyräili jotakin laulua. Veli käveli äänetönnä hänen
vieressään. Hän nautti äskeisestä tunnelmasta kuin juhlapäivän onnesta.
Heidän allansa olivat molemmat kaupungit ahtaassa laaksossa. Mutta
niissä oli elämää, elämää ja valoa. Laaksossa oli sunnuntai, sunnuntai
keskiyöhön asti. Seppeleinä kiemurtelivat talojen tulet pitkin tummia
vuoren rinteitä; kuin tuhansina tulikärpäsinä ne tanssivat laakson
pohjalla. Se kuva oli kuin satumaailmasta.

"Työn ilotulitusta", sanoi Paul Wiskotten. "Sieltä loistaa pieninkin
tuli kirkkaasti."

"Paul, Paul! Mutta ihmiset!"

"Kunnon ihmisiä", sanoi Paul Wiskotten. "He tekevät arkipäivinä otsansa
hiessä työtä elämänsä edestä, vaimonsa ja lastensa edestä, voidakseen
kaksinkertaisesti iloita sunnuntaivalostaan, joka raskaimmankin viikon
perästä on heidän juhlansa. Kuule, minä kunnioitan näitä ihmisiä!"

"Kotikissoja, kotikissoja", pilkkaili veli. "Ei ole teillä rohkeutta!
Pois pesästä ja ulos maailmaan! Vaikkapa sällinä lähtisin maailmaa
kiertelemään...!"

"Siihen olet saanut liian hyvän kasvatuksen, poikaseni."

"Minä hankin itselleni huonomman, jos tarvitaan! Mutta pois tästä
savujen pesästä! Siellä on auringon paistetta!"

"Ellet todellakaan tahdo ruveta papiksi, niin rupea tehtailijaksi.
Siihen äiti kyllä suostuu. Älä naura niin lapsellisesti. Tehtailijakin
on hiukan taiteilija."

"Sunnuntaitulineen!" pilkkaili uhkamielinen nuorukainen ja nauroi
hillittömästi. Laakso lepäsi loistavien seppelten ympäröimänä,
säkenöivät tähdet sylissään. Lepäävä työ, sunnuntai-ajatukset
mielessä...




IV.


Pastori Schirrmacher oli polttanut loppuun iltapäiväpiippunsa. Hän
koputteli huolellisesti posliinipesän tyhjäksi, puhalteli pitkään
veikseliputkeen, tarkasteli letkua ja imuketta ja pantuaan taas
piippunsa huolellisesti kokoon asetti hän sen piippuhyllylle
paikalleen. Sitten vaihtoi hän kotinuttunsa pitkään takkiin, otti
hatun ja päällysvaatteensa, aukaisi työhuoneensa ikkunan ja lähti
kotoaan, sanoen sivumennen taloudenhoitajattarelleen:

"Minä menen työnjohtaja Kölschin luo."

Työnjohtaja Kölsch ei ollut kotona. Näin työpäivänä pastori ei ollut
muuta odottanutkaan. Tytär kehoitti häntä tulemaan sisään ja pastori
noudattikin kutsua, kuten tekee se, joka tuntee olevansa kotonaan
kaikkialla seurakuntalaistensa luona.

"Kylläpä on kotisi hyvässä järjestyksessä, lapseni", aloitti hän
iloisesti, luoden tutkivan katseen yksinkertaisesti sisustettuun
huoneeseen, jonka komeutena oli korkea mahonkinen kirjakaappi, ja
katsahti sitten terveeseen tyttöön. Hän oli tottunut jatkuvasti
sinuttelemaan entisiä rippikoululapsiaan koko heidän elämänsä ajan.

"Niin on isän tahto, herra pastori. Kaiken täytyy olla niinkuin oli
äidin eläessä."

"Sinun äitisi oli jumalaapelkääväinen, kelpo vaimo. Nyt hän on
taivaassa ja katselee sieltä alas sinuun. Sinä tuotat vain iloa
autuaalle äidillesi."

Anna Kölsch ei vastannut mitään. Hän katseli isän tuoliin istuutuneen
pastorin ylitse erästä seinällä olevaa kuvaa, työstä väsyneen, kalpean
naisen kuvaa. He olivat toistensa näköisiä, äiti ja tytär. Sama solakka
vartalo, tyttären vain suorempi ja norjempi, sama paksu vaalea tukka,
mutta tyttärellä oli paksut palmikot kierrettyinä vapaan, leveän otsan
ympäri. Se mikä äidissä oli työn väsymystä, oli tällä työn intoa.

"Mitenkä pitkä aika onkaan siitä, kun kävit rippikoulua? Odotapas
— neljä vuotta pääsiäisenä. Siis olet sinä jo kahdeksantoista
vuoden vanha. Täysikasvuinen neitonen, joka varmaankin jo ompelet
myötäjäisiäsi..."

"En toki, herra pastori."

"Niin te kaikki sanotte. Ja ensimmäisen saapuessa ovat kirstut täynnä
liinavaatteita, pitseineen päivineen. Annas kun katson. Kas vain,
kuinka punastuit."

"Minä punastuin vain senvuoksi, että puhutte tuollaisia asioita, herra
pastori", nauroi nuori tyttö ja antoi hänelle kätensä.

"Minäkö —? Niin, miksi en puhuisi? Ne ovat pyhiä asioita."

"Minä vain tarkoitin, että", sanoi Anna sopertaen, "että — että —"

"Että —"

"Että olette itsekin jäänyt vanhaksipojaksi", sai hän sanotuksi ja
punastui yhä enemmän.

Pastori Schirrmacher yskäisi. Hänen silmänsä sulkeutuivat. Hän oli
saanut takaisin mielenmalttinsa.

"Katsopas, minä olin liian vaativainen ja siksipä minua rangaistiinkin.
Ei saa olla liian vaativainen. Avioliitto päätetään taivaassa."

"Onhan minulla vielä aikaa", selitti tyttö ujosti.

"Pidä se valmistusaikana, lapseni. Ajattele vertausta viisaista ja
tyhmistä neitseistä. Kun sulhanen tuli, menivät ne, jotka valmiit
olivat, hänen kanssaan häihin; ja sitten ovi suljettiin."

"Mutta minä en todellakaan ajattele häitä, herra pastori. Ei kukaan
minusta huolikaan. Ja vaikka huolisikin."

"Huolisikin! Joku siis kuitenkin on näköpiirissä?"

"Satuin vain niin sanomaan, herra pastori."

"No, no, no! Tunnenkohan minä edes häntä? Minä otaksun, että
hän on totinen, kristillismielinen mies, eikä joku: laakson
tyhjäntoimittajista. Annahan kun mietin."

"Herra pastori, minä juoksen tieheni."

"Kas, kun omatuntosi soimaa."

"Ei vähääkään", vakuutti tyttö. "Te vain saatatte minut niin hämilleni."

"Sehän onkin varmin merkki. Joko olet kauankin tuntenut hänet? Lapsesta
asti?"

"Mutta enhän minä tiedä mistään —"

"Annapas kun mietin, kuka tässä voisi tulla kysymykseen? Hm... joku
sinun veljesi Ernstin ystävistä — ehkä — joku Wiskotten?"

"Wiskottenko?" huudahti tyttö hätkähtäen.

"Ei suinkaan siitä tarvitse pelästyä. Pänvastoin, rakas lapseni. Minä
hyväksyn valintasi. En voisi itsekään mainita sinulle parempaa miestä,
kuin August Wiskotten."

"August-herrako?" — Nyt purskahti tyttö niin iloiseen nauruun, että
kanarialintu otti sen merkiksi ja alkoi häkissään riemullisesti
viserrellä.

Pastori Schirrmacher rypisti kulmakarvojansa. Tämmöistä tulosta ei hän
ollut odottanut valtioviisaudellaan saavuttavansa. Hän oli odottanut,
että tyttö joutuisi hämilleen aavistamattomasta onnesta, hämmästyisi ja
peräytyisi, niinkuin ei hän voisi pitää itseään tämän miehen arvoisena,
ja sitten kiitollisena, iloisena toivoisi tietoa siitä, olisiko sanoma
todellakin tosi. Mutta sensijaan tulikin hillitön, lapsellinen nauru!
Pastori Schirrmacher huomasi naissydämentuntemisensa rakentuvan
hataralle pohjalle, täytyikin ehkä aivan toisella tavalla puhua
taivaallisesta yljästä ja esiintyä aivan toisin laakson naimahaluisten
puhemiehenä. Vanhaapoikaa alkoi jo harmittaa. Hän rykäisi paheksuvasti.

"Ei ole oikein ottaa tuolla tavoin vastaan vakavan miehen kosintaa",
sanoi hän moittien.

Silloin nauru keskeytyi, niinkuin olisi se poikki leikattu. Tuoli
narahti... Sitten Anna Kölsch toisti hitaasti: "Kosintaa —?"

Tytön kirkas katse teki pastori Schirrmacherin olon tukalaksi. Hänet
valtasi aivan lapsellinen nolous. Hän oli taitanut mennä liian
pitkälle? Hän oli pyhänä, kirkosta palatessaan, luvannut August
Wiskottenille vähän vain asiaa valmistaa ja "selvitellä." Ja nyt oli
hän ollut vähällä pilata koko jutun. Se oli enemmän kuin harmillista.
Hän ajatteli köyhiään ja sairaitaan, jotka hänen apuaan tarvitsivat.
Tässä ei ollut kumpiakaan.

"Puhuessani 'kosimisesta', lapseni, tarkoitin sillä, että voisi
olla hyvin mahdollista, että August Wiskotten semmoista ajattelee.
Onko sinulla mitään sanomista häntä vastaan? Kun minä ensiksi aivan
leikilläni mainitsin nuoret Wiskottenit, niin sinä aivan hätkähdit?"

"En, herra pastori — en, en —"

"Kyllä minä sen huomasin. Ei sinun tarvitse mitään peitellä vanhalta
rippi-isältäsi, joka sinut on Herran pöydän ääreen saattanut. Ehkäpä
onkin jokin toisista nuorista Wiskotteneista —"

"Ei, herra pastori. Totta totisesti ei. Ei ole mitään välillämme. Ei
mitään."

"Se olisikin ollut suuri erehdys. Oikea tosikristillinen avioliitto
ei perustu hetken tunteisiin, vaan vakavaan yhteiseen uskoon meidän
Herraamme ja Vapahtajaamme. Sanotaanhan jo Salomonin sananlaskuissakin:
'Otollinen olla on petollisuus ja ihana olla on turha; vaan vaimo joka
Herraa pelkää, ylistetään!'"

Tyttö oli ääneti ja puri huuleensa. Sitten kohotti hän katseensa ja
sanoi syvään hengittäen, ikäänkuin jokin olisi hänelle selvinnyt:
"Minun vanhempani menivät rakkaudesta naimisiin." Sen sanoi hän niin
yksinkertaisen varmasti, että pastori Schirrmacher hämmästyi.

"Rakas lapseni — eihän kukaan sinultakaan muuta vaadi! Mutta kristityn
velvollisuus on kohdistaa rakkautensa kunnioitettavaan henkilöön. Ja
August Wiskotten —"

"Minä en pidä hänestä", sanoi tyttö lyhyesti.

"No, no", pastori koetti häntä tyynnyttää. "Pian on nuorena vastaus
annettu. Pitäisi koetella itseään."

"Voi —", sanoi tyttö, "koetella —! Isä sanoo aina: rakkaus tulee
aavistamatta. Ei siinä auta kieltämiset."

"Niin, jos sinä uskot isääsi enemmän kuin vanhaa sielunpaimentasi —"

Silloin nuori tyttö nauroi taas yhtä vallattomasti kuin äsken.

"Mutta herra pastori, kyllä isä sen tietää. Eihän hän ole jäänyt
vanhaksipojaksi."

Pastori Schirrmacher nousi. Hänen tuuheat kulmakarvansa kohosivat
puoliympyräksi. Hän otti hattunsa sanoakseen hyvästi.

"Sano terveisiä isällesi. Kunhan aikasi on käsissä, puhun minä hänen
kanssaan. Ehkä olet oikeassa. Olet todellakin vielä liian nuori.
Hyvästi, lapseni, äläkä unohda, että meidän aina, sekä yöllä että
päivällä, pitää koetella itseämme."

Hän oli mennyt, ja Anna Kölsch palasi takaisin huoneeseensa. Ensin hän
kuunteli kuinka tuo lyhyt, juhlallinen käynti eteni, askel askelelta.
Sitten hän tanssi kahdeksantoistavuotiaan innolla lintuhäkin edessä.

"Kuulitko, Hannu? August-herra! Eikö ole hassua? Kolmenkymmenen
vuotias, eikä viiksiä ollenkaan! Aivan pienet viikset on tosin tuolla
poikanulikka Ewaldillakin! Hannu, Hannu!"

Kanarialintu liverteli kuin hullu, ja nuori tyttö heittäysi
hengästyneenä isänsä tuoliin ja alkoi yhtäkkiä ilman syytä rajusti
itkeä... Hillittömästi valuivat kyynelet nuorille, terveille kasvoille.
Sitten hiljeni hurja nyyhkytys... vielä yksi nyyhkäys, ja hän nousi
suoraan istumaan, häpesi itseään ja pyyhkäisi nenäliinalla viimeisetkin
kyynelten jäljet poskiltaan.

"Miten tyhmää", mutisi hän itsekseen, "miten tyhmä olen..."

       *       *       *       *       *

Kun työnjohtaja Kölsch iltasella palasi kotiin tehtaasta, oli pöytä
katettu, ja kahvi, joka vuoristolaistapaan oli heidän iltajuomansa,
höyrysi häntä vastaan.

Vasta myöhemmin täytettiin oluthaarikka. Semmoinen oli patriarkallinen
tapa. Kölsch suuteli tytärtään ja katseli häntä silmiin.

"No? Eikö sinulla olekaan mitään lavertelemista? Kävikö täällä ketään?"

"Pastori vain."

"Vai niin. Oliko hänellä erityistä asiaa?"

"Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä, isä."

"Kiitos", sanoi Kölsch kuivasti, antoi tyttärensä vetää raskaat
saappaat jalastaan, ojentaa itselleen kudotun ruskean kotitakkinsa
ja kukalliset tohvelinsa ja istuutui sitten mukavasti illallispöydän
ääreen. Anna laittoi hänen voileipänsä ja asetti niille makkaran ja
kinkun viipaleita.

"Ei niin paljon, Anna."

"Joka työtä tekee, sen pitää myös syömän. Siitä pidän minä huolen."

"Vai niin sinä minua komennat, veitikka?"

"Eikös äiti tehnyt samoin? Kukin käskee paikallaan. Sinä tehtaassa,
minä ruokapöydässä."

Kölsch silitti hymyillen harmaata partaansa. Sitten hän söi äänetönnä
ja hyvällä ruokahalulla. Ruoka-aikana puhuminen ei kuulunut maan
tapoihin. Vasta sitten, kun hän oli juonut kahvinsa loppuun ja tyttö
oli ojentanut hänelle olutlasin, alkoi hän puhella tehtaasta.

"Gustav! Totta totisesti tuo Gustav Wiskotten! Hän on syntynyt
sotapäälliköksi. Tuskin on hän saanut käsiinsä uuden maapalstan, niin
jo ovat rakennuspiirustukset valmiit. Kaikki valmiina paperilla,
viimeiseen tiilikiveen asti. Piirustukset, suunnittelut, laskut —
kaikki! Tänään ovat työmiehet alkaneet jo kaivaa perustusta. Se vasta
on elämää! Ja kukin Wiskotten rauhallisena paikallaan. Ne vasta ovat
poikia, ne miehet! Tuo ulkokullattu Augustkin tietää tarkalleen mitä
tahtoo."

"Augustko?"

"Niin. August. Miksi niin?"

"Minä vain — — — Tässä on sanomalehti, isä!"

Työnjohtaja levitti lehden lampun alle ja kumartui sitä lukemaan. Anna
oli korjannut pöydän ja istui nyt käsitöineen häntä vastapäätä, aina
välistä salaa vilkaisten häneen. Lamppu surisi hiljaa, ja kanarialintu
piipitteli unissaan.

"Ethän sinä puhu mitään, lapseni."

"En tahdo sinua häiritä."

"Mitä turhia, tyhjänpäiväinen sanomalehti. Ei se minulta pakene. Onko
sinulla tänään ollut ikävyyksiä?"

"Kuinka niin?"

"Älä teeskentele. Sinä et ole niinkuin ennen. Olethan tullut aivan
mykäksi. Kuuletko? Pastori oli täällä. Pitikö hän sinulle nuhdesaarnan?"

"Anna hänen olla..."

"Enpä annakaan. Kunnioitan pastori Schirrmacheria. Seurakunta voi olla
ylpeä hänestä, viimeisen roponsa hän antaa köyhille ja sairaille.
Hän on kuin isä heille. Mutta hänellä on nyt tapana näytellä isää
toistenkin kodeissa ja sekaantua toisten läheisimpiin perheasioihin,
niinkuin olisivat ne hänen omiaan. Sitä minä en kärsi. Siinä pidän minä
meidän puoliamme. No, sano suoraan: Onko hän haukkunut Ernstiä?!"

Nuori tyttö loi katseensa työhön, joka lepäsi hänen sylissään. "Ei hän
puhunut Ernstistä mitään..."

"No, mitä ihmeessä hän tahtoi?"

"Isä!"

"Taivaan nimessä, tyttö!" Vanhus piteli tyttöä, joka äkkiä oli
heittäytynyt hänen kaulaansa, lujasti sylissään. Hän asetti hänet
polvelleen. Silitteli hänen tukkaansa, ja koetti kääntää itseensä
päin tytön kasvoja, jotka tämä oli painanut hänen rintaansa vasten.
"Rauhoitu! Rauhoitu! Mitä on tapahtunut?"

"Kuule — — — sano — eihän minun — eihän minun tarvitse —"

"Mitä, lapseni —?"

"Eihän minun tarvitse — mennä naimisiin August-herran kanssa — —?"

Vanhus laski tytön niin äkkiä sylistään, että tämä oli vähällä kaatua.
Hän heittäytyi tuoliinsa ja purskahti kaikuvaan nauruun, josta ei
tahtonut loppua tulla. Hämmästyneenä katseli tyttö häneen. Sitten
selvisi asia hänelle. Kietoen käsivartensa isän kaulaan nauroi hän
iloisesti isän mukana.

"Kuka tuon kujeen on keksinyt? Eipä ollut hullumpi. Ei totisesti
hullumpi."

"Pastori aikoi minulta tiedustella sitä kiertoteitä. Mutta sitten hän
kysyikin aivan suoraan."

"Se ei ole mahdollista!" ihmetteli työnjohtaja.

"Kuule, isä, eihän siitä mitään tule? Emmehän ensinkään sovi
toisillemme? August-herralla täytyy olla hieno, lempeä rouva, joka aina
tekee hänen mielensä mukaan, niinkuin semmoisten hurskasten ihmisten
pitääkin. Ja minä — jos joskus menen naimisiin, pidän kyllä huolen
miehestäni, mutta hän ei saa minun puuhiini sekaantua, vaan nurisematta
kiltisti tyytyä. Niinkuin sinäkin, isä! Voi, hyvä Jumala, semmoisia
tyhmyyksiä..."

Kölsch nousi ylös. Hän silitti tyttönsä päätä leveillä käsillään ja
katsoi totisesti hänen sinisiin kirkkaisiin silmiinsä.

"Kuuletko —!" sanoi hän. "Wiskottenilainen tarjous — minunko tytöstäni
Wiskotten — se ei tapahdu kuin yhden kerran."

"Ohoh, isä", sanoi tyttö pikaisesti, "niin harvinaisia eivät toki
Wiskottenit ole. Onhan heitä saatavissa kokonaista viisi kappaletta."

"Sinä veijari! Kyllä he vielä sinusta riitelevät!" Hän silitteli
leveällä kämmenellään hyväillen tyttönsä kuumia kasvoja. Sitten
istuutuivat he vierekkäin ja puhelivat Ernstistään, joka oli
Düsseldorfissa.

"Jos poika yhtä harvoin maalaa kuin kirjoittaa, niin kyllä hänestä hyvä
tulee."

"Minä luulen todellakin, että hän tekee hirveästi työtä. Hän ei ole
taas viikkoihin lähettänyt vaatteitaan pestäviksi."

"Kyllä hän vain laiskoittelee", murisi vanhus. "Kunhan ei vain hänestä
tulisi rappiolle joutunut nero."

"Isä, sitä et toki itsekään usko. Hänelle on kaikki niin helppoa.
Senvuoksi on hän niin huolimaton. Minun täytynee kohta taas lähteä
Düsseldorfiin ottamaan selvää asioista. Minua hän näet häpeää
hirveästi."

Vanhus myhähti. Hän ymmärsi, että poika junkkari sydämensä pohjasta
häpesi reipasta, puhdassydämistä sisartaan, kun tämä yllätti hänet
iloisessa toveriseurassa.

"Matkusta sinä vain", sanoi hän, "mutta älä päästä häntä vähällä."

Sitten he toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta työnjohtajan oli
tänä yönä vaikea saada unesta kiinni. Tuo Annan ja August-herran asia
oli koskenutkin häneen enemmän kuin mitä hän oli tahtonut tytölle
näyttää. Ja jos nyt August sitä vaatisi? Miksikä olikaan Gustav-herra
nimittänyt häntä, Wiskottenien työnjohtajaa? Hageniksi oli hän häntä
sanonut. Hagen — — — mies, joka herrallensa pysyi järkähtämättömän
uskollisena. Syvästi huokaisten vanhus viimein nukahti.

Kun hän heräsi, olivat yölliset ajatukset taas hänen mielessään.
Miettiväisenä istui hän kahvipöydän ääressä ja katseli salavihkaa
lastaan. Tämä katseleminen oli hänelle tänään tuskallista.

Sitten hän nousi kiireesti mennäkseen tehtaalle. Hänen täytyi puhua
Gustav Wiskottenin kanssa.

Gustav Wiskotten oli jo kuudesta aamulla ollut tehtaalla. Silloin
kun ensimmäiset lapiot ja tadikot helähtivät perustaa kaivettaessa
ja ensimmäiset työntörattaat naristen kulkivat pitkin lautasiltaa,
tuli hän kotoaan ja asteli Wupperin rannalle. Musta virta, joka
sameana ja pahanhajuisena syöksyi rakennettujen patojen ylitse, oli
hänestä kuin voimaa uhkuva elämänsuoni. Se oli hänen ystävänsä, hänen
lapsuutensa leikkitoveri, hänen taistelukumppaninsa. Sitten hän astui
kaivamistöiden johtajan luokse tutkimaan hänen kanssaan pohjaa ja
keskusteli rakennusmestarin kanssa paalutustöistä, tarkasti kalkin,
hiekan ja soran vetoa ja ensimmäisiä tiilikivilähetyksiä. Sillävälin
kulki hän tehtaan ja värjäyslaitoksen läpi, neuvotellen edellisessä
nauhamestarin kanssa kiireellisimmistä töistä ja jälkimmäisessä
veljensä Fritzin kanssa värjäyssammioitten ääressä värivivahduksista.
Postin aikana hän oli yksityiskonttorissa, luki Augustin kanssa
kirjevaihdon ja tarkkaili Paulia, tullakseen vakuutetuksi siitä,
ettei tämä uneksinut käsikirjan ääressä, antoi Wilhelmin tehdä
selkoa englantilaisesta kauppatoimestaan ja tervehti äitiä ja hänen
vyyhdintyttöjään. Aamiaistunnilla hän kulki omaksi virkistyksekseen
kiiltävän konehuoneen kautta ja sen viereisen, aina tärisevän
hihnahuoneen läpi. Kun männät laskeutuivat häntä kohti ja leveät hihnat
näyttivät suhisten syöksähtävän hänen päälleen, nauroi hän mielissään
itsekseen. "Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Saatte kohta hikoilla!"
Ja taas seisoi hän väsymättömänä, höyryävän, puhisevan värjäyslaitoksen
rakennusalueella.

Työnjohtaja Kölsch oli tänä aamuna tullut ainakin kymmenen kertaa
häntä vastaan. Mutta kuinka usein Kölsch näkikään tuon monipuuhaisen
tehtaanherran, ei hänestä koskaan ollut sopivaa kääntää tämän mieltä
pois päivän kiireisistä töistä. Vasta kun päivällismerkki kimakasti
vihelsi läpi tehtaan ja jyrinä ja suhina hiljeni ikäänkuin etäiseksi
ukonilman jyminäksi, vaietakseen äkkiä kokonaan, vasta silloin oli
hänestä otollinen aika.

Gustav Wiskotten kääntyi kuullessaan takanansa työnjohtajan askelet.
"Vielä täällä, Kölsch?"

"Minulla olisi vielä puhuttavaa kansanne, jos teillä on aikaa."

"Onhan toki. Hyvä Jumala, katsokaa vain värjäyslaitosta! Ihan se
viiltää sydäntä."

"Herra Wiskotten, eilen iltapäivällä, kun en ollut kotona, oli pastori
Schirrmacher Annani luona."

"Ohoh! Eihän toki kosintamatkalla? Senkin vanhapoika!"

"Hän oli toisten puolesta kosimahommissa."

"Mitä sanotte? Annaako? Kölsch, olkaa varuillanne, kyllä saatte nähdä
vielä talossanne monta sillä asialla. Älkää vain huokeasta hinnasta
tyttöänne antako."

"Hinta, jota tarjotaan, tuntuu minusta hiukan liian korkealta."

"Turha puhua. Siihen en kuitenkaan voi teille vastata? Sanonpa vain:
vahinko, että jo olen naimisissa."

Ja hän löi harmaapartaa reippaasti hartioille.

"Herra Wiskotten, pastori on toistaiseksi ainoastaan ystävällisesti
koettanut asiaa valmistella. Mutta hän on maininnut erään nimen, joka —
joka —"

"Minulle sen ainakin voitte sanoa, Kölsch."

Työnjohtaja ojentausi suoraksi ja katsoi tiukasti nuoreen isäntäänsä.
"Hän puhui August-herrasta."

Gustav Wiskotten ei vastannut sanaakaan. Tuli pitkä äänettömyys. Sitten
sanoi työnjohtaja melkein katkerasti:

"Olisin mieluummin suonut teidän nauravan, herra Wiskotten."

"Kölsch! Oletteko hullu! Minäkö teille nauraisin? Kölsch, jos ei
teillä olisi noin pitkä harmaa parta, niin minä sanoisin, että teidän
pitäisi vähän hävetä. Mitä ovat Wiskottenit ja mitä ovat Kölschit?
Samaa joukkoa! Ja sopivat yhteen kuin käsi käteen. Kölsch, kun minä
äsken sanoin: vahinko, että jo olen naimisissa, niin oli hiukan totta
leikissä. Joka Annan saa — saakeli soikoon — se on saanut suuren voiton
onnen arpajaisissa. Nyt kai ymmärrätte, miks'en heti vastannut."

Kölsch ojensi hänelle kätensä.

"Suokaa anteeksi, herra Wiskotten."

"Mutta te sanoitte, että August! Ja pastorin kautta... se asia minua
ihmetyttää. Semmoiset asiat suoritetaan itse, jos tahtoo kunniallisesti
asiansa ajaa. Kölsch, me molemmat olemme vanhoja ystäviä. Vedämmehän
samaa kortta, eikä meidän tarvitse, Jumala nähköön, mitään salata
toisiltamme. Siis: August on etevä liikemiehenä, ensimmäisiä! Mutta
ihmisenä — hiukan salakavala — töppösissä tassuttaja. Enpä tahtoisi
hänen kanssaan naimisiin."

"Ei Annakaan."

"Mies!" huudahti Gustav Wiskotten hämmästyneenä. "No, mitä sitten
tahdotte? Silloinhan on kaikki paraimmassa järjestyksessä! Ja mies kun
pidättää minut tässä neljännestunnin ajan, juuri päivällisaikaan."

"Ei, herra Gustav, minun puolestani ei asia ole järjestyksessä.
Minä olen nyt kerran niin kiinni kasvanut Wiskotteneihin, enkä minä
tahtoisi, että, että — tämän Annan asian vuoksi — suhde muuttuisi
toiseksi! Tehdas on kuin osa minusta."

"Kölsch, nyt sanoitte tosi sanan. En voisi ajatellakaan liikettä ilman
teitä. Minä ryhdyn siis heti asiaan. Joko August tunnustaa värinsä
ja ottaa tytöltä selvän, kunnes häneltä itseltään saa kieltävän tai
myöntävän vastauksen, tai ostakoon hän kirjansitojalta maalatun
enkelin. Eikö niin?"

"Aivan oikein."

"Hyvästi, herra Kölsch."

"Hyvästi, herra Wiskotten."

Gustav Wiskotten astui yli kadun vanhempiensa taloon antamatta edes
siitä sanaa asuntoonsa. Hän tapasi vanhukset poikien kanssa päivällistä
syömässä.

"Onko jotain tapahtunut?" kysyi äiti hämmästyneenä.

"Ei, mutta tahtoisin nyt juuri puhua Augustin kanssa."

"No? Mitä sitten?"

"Minä odotan kunnes olet valmis. Sitten menemme ehkä sinun huoneeseesi."

"Ei täällä vielä milloinkaan ole ollut salaisuuksia", sanoi rouva
Wiskotten. "Meillä ei Jumalan kiitos ole mitään salattavaa."

"Voithan sinä, äiti, jäljestäpäin kysyä Augustilta, mitä minulla oli
asiaa."

"Tämähän käy yhä kummemmaksi. Onko sinulla mitään omallatunnollasi,
August?"

"Voi, äiti, Gustav on taas olevinaan. Ei minulla ole mitään hänen
kanssaan sovittavaa. Ei minun tarvitse toiseen huoneeseen mennä."

"Vai niin, et siis tahdo tulla kanssani, August?"

"Sinähän käyttäydyt kuin olisi tässä puhe jostain rikoksesta."

"Ei minun mielestäni. Ehkä siltä näyttää. Jos siis sinun mielestäsi
olemme tarpeeksi kahden tässä, niin voinhan kysyä sinulta, lähetitkö
sinä eilen iltapäivällä pastori Schirrmacherin Anna Kölschin luokse?"

"Koskeeko se sinuun?"

"Koskee hyvinkin paljon. Hänen isänsä on meidän työnjohtajamme."

"Sekaannuinko minä sinun asioihisi silloin, kun sinä harrastit Emilia
Scharwächteriä?"

"Kas, siinäpä ollaan. Emilian voit jättää mieluimmin pois leikistä. Se
on asia, jota et silloin voinut ymmärtää, koska olit vielä liian nuori."

"Anna minun olla...!" huudahti August Wiskotten. Hänen kalpeat kasvonsa
olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi.

"Jos tahdot saada pahennusta aikaan, niin mene kotiin, äläkä häiritse
meitä ruoka-aikanamme", torui rouva Wiskotten, ja vanha isäkin
varoitti: "Gustav — Gustav —!"

"Sanoinhan minä hänelle heti, että hän tulisi minun kanssani toiseen
huoneeseen."

"Minun ei ole pakko ruveta kahden kesken sinun kuulusteltavaksesi."

"Jos sinusta on näin parempi, on se minulle samantekevää. — Siis, sinä
tahdot naida Anna Kölschin?"

"Enpä tiedä!"

"Etkö tiedä? Miksi sitten lähetit pastorin sinne tiedustelemaan?"

"Se on minun asiani!"

"Ei, August", sanoi rouva Wiskotten jyrkästi, "ei se nyt vain niin
ilman muuta ole sinun asiasi. Siinä on Gustav aivan oikeassa. Kyllä
miehen täytyy tietää mitä hän kunnialliselta tytöltä tahtoo."

"Mutta kuulepas nyt, August", yhtyi Gustav Wiskotten puheeseen,
"emmehän me veljekset viitsi riidellä. Mutta miksi et itse mennyt Anna
Kölschin luokse? Minkätähden tämä välittäjä?"

"Senvuoksi, etten tahtonut, että asia heti alusta saisi julkisen
muodon. Ensiksi tahdoin nähdä, iloitsisiko tyttö tarjouksesta, niin
että minä voisin asettaa ehtoni."

"Herranen aika! Ehtosi?"

"Aivan niin: ehtoni."

"Saataisiinkohan nuo kuulla?"

"Vanha Kölsch saa vetäytyä koroilleen. En suinkaan minä appi-isääni voi
pitää työnjohtajanani."

"Oletko sinä hullu?" ärähti Gustav Wiskotten aivan vimmastuneena.

"En, minä en ole hullu. Minä en toivo kurinpidon höltyvän liikkeessä.
Luulen tarpeeksi selittäneeni."

"Entä hänen säästörahansa, eivätkö ne yhtään haiskahda? Oi sinä
kirkkopyhimys! Sinä olet kohta katolilainen!"

"Älä puhu niin syntisesti", huusi rouva Wiskotten vihaisesti.

Wilhelm Wiskotten, englantilainen, pyyhki hermostuneesti partaansa. Nyt
naputti hän sinettisormuksellaan pöytään.

"Olkaa nyt vähän siivommalla. Onhan aivan mahdotonta tuoda tänne
hyvinkasvatettua ihmistä."

"Sellaiset kuuluvatkin vain upseeriklubiin", pilaili Fritz Wiskotten.

Paul Wiskotten istui ääneti. Ewald oli kiihottunut, mutta ei tohtinut
nuorimpana päästää tunteitaan ilmoille, sillä hän näki, että Gustav oli
äärimmilleen suuttunut.

"Taidatte vielä olla hänen kanssaan samaa mieltä? Vähän ainakin? Jos
te Augustin naurettavan rakkausjutun tähden ette pidä lukua tehtaasta,
niin silloin voimme yhdellä kertaa sanoa, että terve ihmisjärkenne on
tehnyt vararikon. Anna Kölsch on oikea ihannetyttö. Aivan toisenlaisen
hän vielä onnelliseksi tekee kuin hurskaan Augustin. Mutta siitä ei
enää tässä ole kysymys. Nyt puhumme ainoastaan Albert Kölschistä. Niin
kauan kuin hän jaloillaan seisoo, pysyy hän Wiskottenien työnjohtajana.
Hän on minulle puolen tehtaan arvoinen, ja toinen puoli tehdasta, se
olen minä. Ymmärrättekö?"

"Et sinä yksin tässä puhu!"

"Sinunko nimesi vain on kauppakirjoissa, vai onko siellä meidän myös?"

"Yksinkö sinä työtä teet, emmekö ole mekin puuhassa?"

"Olette kyllä! Kukin puolestanne! Mutta teillä on koko elämä edessänne,
ja minun elämäni — minun? Se on ainoastaan tehtaassa!"

Gustav Wiskotten tuijotti synkkänä eteensä.

"Lyhyesti sanoen, August, sinun ehtosi saavat raueta."

"Minä pysyn niissä. Minä tiedän mihin asemani minut velvoittaa. Juuri
rakkaan rauhan tähden."

"Hyvä! Sitten sanon vain sinulle, että ellet vanhusta saa pakkoa
panemaan, niin Anna Kölsch pitää sinua pilkkanaan. Ja minä, minä pidän
huolen siitä, että koko Barmen siihen pilkkaan yhtyy."

August Wiskotten puraisi huuliaan. Hetkisen oli taas hiljaista. Ja
tästä äänettömyydestä kajahti äkkiä nuorimman kiihottunut ääni: "Minä
en enää kestä tätä kauempaa. Minä en tahdo ruveta papiksi! Nyt sanon
sen suoraan!"

"Mitä poika sanoo?" kysyi huonokuuloinen rouva Wiskotten.

"En rupea papiksi. En totisesti en!"

Silloin läiskäytti äiti pitkäkasvuista poikaa poskelle. Myrskyisä
nauru seurasi. Nopeasti tarttui Paul veljeään käsivarteen ja talutti
niskoittelevan ulos ovesta.

"Oikeastaan", sanoi vanha rouva nuristen, "tekisin mielelläni teille
jokaiselle saman tempun."

"Siis, August", nauroi Gustav. "Älä ole enää vihainen. Äiti uhkaa.
Tule, anna kätesi. On meillä muutakin tekemistä kuin riidellä
pienestä tytöstä, joka ei edes sinusta välitä. Mies, ole ylpeä! Ei
hän olisi sinulle sopinutkaan, hän on sinulle aivan liian iloinen ja
hänen veljensä Ernst, maalari, on niin maailmallinen, että hän olisi
saattanut sinut vain häpeään. Ymmärräthän nyt? No, Jumalan kiitos.
Viimeinkin! Olipas siinä aika työ. Mutta kyllä minua vielä kiität, että
sinulla on Albert Kölsch Anna Kölschin sijasta. Pahus vieköön, en ole
vielä päivällistänikään syönyt — — —"

"Voi sinua", sanoi äiti, "Emilia — — —"

Nauraen kompuroi Gustav Wiskotten alas portaita.

Hänen talossaan vallitsi huomattava hiljaisuus. Hän astui lasten
huoneeseen, se oli tyhjä. Ruokasalissa oli pöytä katettu ainoastaan
yhdelle. Hän soitti palvelijaa. "Missä on rouva?"

"Rouva Wiskotten on mennyt makuuhuoneeseen."

"Entä lapset?"

"Ovat leikkimässä."

"Sanokaa rouvalle, että minä olen täällä."

Kului muutamia minuutteja ennenkuin Emilia Wiskotten ilmestyi. Hänellä
oli yllään aamunuttu, joka ei enää ollut uuden näköinen.

"Miksi käskit minua tänne?"

"Miksi? Siksi että olen täällä. Niin, niin, niin, minä olen
myöhästynyt. Anna vain anteeksi. Kun tuollaiset kasvot näkee, takertuu
anteeksipyyntö kurkkuun."

"Älä vaivaa itseäsi. Tiedänhän minä jo ennestään, että pidät äitiäsi
aina ensimmäisenä."

"Äiti on vanha nainen, ja nainen, joka on koko hökötyksen koossa
pitänyt. Sinä voisit jo puhua hänestä rauhallisesti ja suuremmalla
kunnioituksella."

"Voi, taas on minun syyni, että meillä on niin ikävää. Nyt taas vedät
kaiken esille, saadaksesi purkaa pahan tuulesi minulle."

"En minä mitään esille vetele enkä myöskään ole pahalla tuulella, vaan
nälissäni. Mutta jos näin jatkat, niin kyllä paha tuuli tulee ja nälkä
katoaa."

"Luonnollisesti! Kun sinä olet äitisi luona suuttunut, olen minä siksi
hyvä, että saan sen osakseni. Nyt saat odottaa siksi, kunnes Minna on
paistanut pihvin sinulle. Ei ruokaa voi tuntikausia lämpimänä pitää."

"Älä nyt aina niin liioittele. Olisit jo voinut tuon aamunuttusikin
riisua. Vanhoja vaatteita näkee tarpeeksi tehtaantytöillä."

"En minä ole mikään prinsessa enkä kohta enää tiedä, miten oikein
osaisin olla. Jos kotona kuljen hyvissä vaatteissa, saan saarnan
äidiltäsi: Ei sitä noin ennen eletty, minun nuorena ollessani, ja
kristitty ei saa olla ylpeä ja niin edespäin; ja jos minä säästän
joitakin vanhoja vaatteita ja pidän niitä kotona työssä, niin tulet
sinä kotiin niin happamen näköisenä kuin olisin mikäkin Ressuliisa."

"Emilia", sanoi Gustav Wiskotten rauhallisesti, "se olkoon oma asiasi.
Mutta minun mielestäni vaimon pitäisi niinä parina tuntina, joina hänen
miehensä on kotona, pitää ilonansa olla niin soma ja sievä, että mies
siitä unohtaisi kaikki liikehuolensa."

"Mutta sinähän et milloinkaan ole kotona. Pitääkö minun koristautua
itseäni varten ja istua koreasti sohvassa?"

"Jos ei minulla olisi ollut hyvin tärkeitä tehtäviä, en olisi antanut
sinun odottaa."

"Kyllä tiedän, minä olen aina sivuasia, äitisi on aina pääasia. Minä
olen kyllästynyt olemaan aina Wiskottenien takana."

"Minun täytyi puhua Augustin kanssa."

"Olihan hän kahteentoista asti tehtaalla ja puoli kolme olisit sinä
taas tavannut hänet konttorissa. Eikä tehdas sillävälin olisi häviöön
mennyt."

"Ei ollutkaan kysymys tehtaasta, vaan yksityisasioista."

"Mutta vaimosi kanssa sinä et olisi voinut niistä puhua."

"Herra siunatkoon, minun kärsivällisyyteni loppuu. August aikoo naida
Anna Kölschin. Nyt sen tiedät."

"Kenen —? Mitä —? Anna Kölschin? Mitenkä tuon tyhmän tytön päähän on
pälkähtänyt kiintyä Augustiin?"

"Sitä ei tyttö ole edes unessa aikonut. August on häneen kiintynyt!"

"Sillä hän vain tahtoo teidän edessänne puhdistautua. Lienee kai jo
aikakin?"

"Emilia!" — Gustav Wiskotten löi kätensä pöytään. — "Hyvä Jumala,
minkälaisia olentoja te naiset olette! Ette ainoatakaan kaunista
piirrettä näe toisessa. Mieluummin te olette toisillenne häijyjä kuin
tunnette sääliä toisianne kohtaan. Niin ainakin sinä koetat olla."

"Nyt sinä vielä tahtoisit asettaa tuon typerän ihmisen minulle
esikuvaksi. Onhan hänellä Augustinsa. Onhan siinä sinulle iloa."

"Ei, hän ei huoli Augustista. Hän ei tahdo häntä lahjaksikaan. Kun hän
menee naimisiin, tahtoo hän sen tehdä rakkaudesta. Hän tahtoo iloita
yhdessä miehensä kanssa, eikä veisata hänen kanssaan hautajaisvirsiä.
Tämän kaiken olen Augustille selittänyt, senvuoksi kävin tuolla toisten
luona, senvuoksi olen uhrannut vapaa-aikani, ettei tehdas siitä
kärsisi. No. Nyt kai kaikki on selvää."

"Sen kaiken olisit voinut minulle rauhallisemmin sanoa..." itki Emilia
Wiskotten.

"Rauhallisemmin? Niin, aloitinko minä riidan sinun kanssasi?"

"Minä tietysti?" Hän itki yhä kiivaammin. "Kaikki minä teen hullusti.
Minä — minä — Anna Kölsch ei ole niin tyhmä, ettei hän huolisi
Wiskottenista; hän tietää minkävuoksi — ja minä — minä tahtoisin — voi
Jumalani — minä tahtoisin — — —"

"Emilia — — —"

Mutta hän juoksi itkien pois. Aamunuttu vielä vilahti — sitten painui
ovi kiinni.

Gustav Wiskotten nojasi otsaansa ikkunanpieleen. Hän tunsi itsensä
äkkiä väsyneeksi. Kaikenlaiset hellät kuvat ilkkuivat hänelle. Sitten
kääntyi hän äkkiä pois. Tyttö oli tuonut pihvin pöytään, ja hän söi sen
nopeasti. Kymmenen minuutin päästä hän jo kulki tehtaanpihan poikki.

Konehuoneen edessä kohosi oikea tuhkavuori. Siellä hänen lapsensa
leikkivät, mustina kuin murjaanit. Hän huusi heidät luokseen.

"Isä, isä!" huusi poika, "minulla on sinulle jotain sanottavaa."

"Varmaankin taas jokin suuri tuhmuus."

"Kristian sen on sanonut. Silloin se ei ole mikään tuhmuus."

"Sano pois! Mitä tahdot!"

"Nyt minä tiedän miksi rupean. Lämmittäjäksi minä rupean."

"Lämmittäjäksi! Jopa nyt jotakin!"

"Kristian on sanonut, ettei sen parempaa tointa ole. Jos hän vain
tahtoo, niin tehdas seisahtuu. Jos hän ei vain heitä hiiliä lapiollaan.
Sen hän voi tehdä, jos vain tahtoo."

Lämmityshuoneesta sukelsivat esiin Kristianin seebrankasvot.

"Tenava sieppaa sanat suustani", sanoi hän ylpeästi kuin olisi
poika hänen omansa ja sylkäisi voimakkaasti käsiinsä, saadakseen
raskastaakkaisen lapionsa kohotetuksi. Gustav Wiskotten hymähti
hänelle, jätti ihmettelevät lapsensa ja kulki miettiväisenä tietä
myöten Wupperin rannalle.

"Totisesti", sanoi hän itsekseen, "lämmittäjän on hyvä olla..."

Musta Wupper humisi hänen edessään. "Työhön, työhön!"

"Niin", ajatteli hän, "sekin alkaa lähteestä kirkkaana ja tyytyväisenä,
ja kun se saa lisävesiä, niin täytyy sen jo käyttää myllyjä ja
tehtaita. Niin, entä sitten? Ei jokainen työpuro voi pysyä kirkkaana
Reininä."

Hän puristi lujasti nyrkkiään ja lähti niska jäykkänä
uudisrakennukselle. Värjäyslaitoksen luona hän tapasi Kölschin. Hän
huusi tälle kaksi sanaa. "_All right_!"




V.


Laaksossa oli rauhatonta. Jo muutamia päiviä olivat ravintolat
olleet täydempinä kuin milloinkaan. Työväen joukossa näki synkkiä ja
kiihottuneita kasvoja, ja tehdassaleissa seisoi usein työaikanakin
kiivaasti viittoilevia ryhmiä, jotka ainoastaan vastenmielisesti
tottelivat, kun työnjohtaja kehoitti heitä hajautumaan tai ryhtymään
työhön. Tiedettiin, että suuria tavaratilauksia oli saapunut Lontoosta,
Pariisista ja Amerikasta, että tehtailijat varustautuivat korjaamaan
kultasatoja, ja toivottiin senvuoksi osaa noista runsaista tuloista.
Työväki toi esiin vaatimuksensa. Pyydettiin korkeampia palkkoja,
lyhennettyä työaikaa ja ylitunneista runsaampaa maksua. Muutamissa
Elberfeldin liikkeissä työt olivat seisahtuneet, Barmenin liikkeet
seurasivat esimerkkiä. Lakko uhkasi levitä koko laaksoon.

Siitä päivästä asti, jona äidin käsi niin rivakasti oli keskeyttänyt
Ewald Wiskottenin toiveitten ilmaisun, kulki poika kuin paatuneena.
Hänen päässään työskentelivät ajatukset kuumeentapaisesti. Tuntui
siltä, kuin kiihottunut mieliala laaksossa kiirehtisi hänessä
vallankumoustyötä. Tuolla vuoriharjanteiden takana levisivät alisen
Reinin tasangot. Siellä oli Düsseldorf, taiteiden kaupunki. Sieltä
hymyili hänelle vapaus.

Oli keskipäivän aika. Kaupungin keskustaan vanhalle torille oli
kokoontunut työmiesryhmiä. Rauhallisina ja totisina he siellä
seisoivat, vain heidän lukuisuudessaan oli mielenosoitusta. Ewald
Wiskotten huomasi nuoren tytön, joka ujostelematta kulki poikki
ihmisten täyttämän torin. Hänen jälkeensä huudettiin pilkkasanoja,
hänelle tehtiin tietä liioitellulla kohteliaisuudella kuin millekin
rouvalle. Hän ei katsonut sinne eikä tänne, vaan kulki rauhallisena
tietään. Nuori mies kiiruhti nopeasti hänen luokseen ja tarjosi
hänelle käsivartensa. Se antoi joukolle aihetta nauruun ja muutamiin
sopimattomiin sanoihin.

"Mutta Anna", sanoi Ewald Wiskotten, "tämmöisenä päivänä jäävät nuoret
tytöt kotiinsa."

"Eivät he minulle mitään tee", vastasi hän.

"Mutta jos joku olisi tarttunut sinuun kiinni", intti poika.

"Siitä en toki olisi kuollut. Olisipa vain saanut korvapuustin
palkakseen."

"Ei semmoinen ole neitoselle soveliasta."

Tyttö veti rauhallisesti käsivartensa pois. "Pelkäsitkö sinä?"

"Olisinpa vain toivonut, että joku olisi sinuun tarttunut. Silloin
olisit saanut nähdä jotain?"

"Olisitko iskenyt kiinni?"

"Entä jos olisin iskenyt sinuun sitten kaupanpäälle."

"Minuunko — — —?" sanoi Anna ja ojensi kätensä Ewaldille. "Oletpa vielä
pysynyt kunnon poikana."

"Mitenkä niin: pysynyt? Oletko sitten luullut minun muuttuneen?"

"En", naurahti tyttö, "ethän sinä nahastasi mihinkään pääse... Sinulla
oli vain niin hirveän paljon tekemistä tutkintoasi varten, ettet enää
ollenkaan tullut kysymään — mitään Ernstistä."

"Miten hän voi?" kysyi Ewald hämillään.

"Kiitos, hyvin", vastasi Anna kuivasti. "Aion juuri matkustaa
Düsseldorfiin häntä katsomaan."

"Sano hänelle terveisiä minulta. Kuuletko? Ja sano hänelle, että
minäkin tulen pian."

Hän sanoi sen niin nopeasti ja salaperäisesti, että Anna katsoi häneen
aivan hämmästyneenä. Ewald oli oikaissut pitkän vartalonsa. Noissa
pojankasvoissa, joita Anna niin mielellään katseli, oli vieras piirre.

"Aiot lähteä täältä?" kysyi Anna äkkiä. "Ja — Düsseldorfiin?... Sitten
et palaa enää takaisin."

"Vapaaehtoisesti en! Voi kuuletko, minä en voi elää tämän mustan
Wupperin rannalla, näiden pikkumaisten ihmisten parissa, joilla ei ole
korkeammasta kulttuurista aavistustakaan!"

"Elää meidänkin täällä täytyy", sanoi Anna ja kiirehti askeliaan.

"Sinä, Anna, oletkin ollut ainoana valonsäteenäni täällä. Kun minä
tulin luoksenne ja me puutarhassa ruohikossa painimme, tai sitten, kun
oli kylmempi istuimme keittiössä äitisi luona ja katselimme ahnaasti,
miten hän paistoi meille omenia. Siitä on jo iankaikkisuus."

"Pari vuotta siitä vain on. Älä nyt juttele niin typerästi, niinkuin
olisit jo vanha ukko."

"Kuulepas", sanoi Ewald suuttuneena hänen puhetavastaan, "en minä enää
mikään koulupoikakaan ole."

"Et", vastasi Anna, "sinut on sieltä liian aikaisin päästetty. Siltä
kuulostaa."

"Herra paratkoon", sanoi poika koettaen puhua huolettomasti, "sinä olet
myöskin aivan täydellinen wupperlaaksolainen. Siltä ainakin näyttää."

"Entä sinä? Olet varmaankin taivaassa syntynyt? Ja vaikka pesisit
itseäsi Luhnin munasaippualla, pysyy sinussa kuitenkin Wupperin
kastevesi."

"Saadaanpas nähdä", sanoi Ewald ylvästellen.

"Jos minun rakas perheeni luulee voivansa tehdä kanssani mitä tahtoo,
niin se erehtyy. Minun puolestani muuttakoon August alaa ja ruvetkoon
papiksi. Minä tahdon maalariksi."

"Ernst sanoo, että siitä ei ole mihinkään."

"Teidän Ernstinne! Horna vieköön hänet viisauksineen. Hän vain
laiskoittelee."

"Mutta hän osaa myös jotakin."

"Mutta minä näytän vielä teille, vaikka kaikki yhdessä minut
kiroaisitte. Minussakin on Wiskottenien itsepäisyyttä."

"Niin", sanoi Anna, "sitä sinussa on."

He olivat Barmenin asemalla, ja Anna ojensi häneen katsomatta kätensä
jäähyväisiksi. Tytön sydämestä olivat lapsen kyynelet kohonneet
silmiin. Ja hän tunsi äkkiä salaperäisen raskaasti, että ne olivat
hänen viimeiset lapsenkyynelensä. Tuo mies ei ollut enää hänen iloinen
lapsuuden leikkitoverinsa.

"Hyvästi, Ewald."

"Hyvästi, Anna."

Ewald katseli hänen jälkeensä, kun hän solakkana ja nuorteana astui
asemasaliin. Hänet valtasi kuin painostus. Nyt hän kääntyi. "Onneksi
olkoon", huudahti tyttö vielä ja koetti hymyillä. Silloin kääntyi tuo
iso poika ja kiiruhti pois. Hän olisi tahtonut huutaa kuin koululainen,
eikä tietänyt miksi.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä istui Gustav Wiskotten yksityiskonttorissa
August-veljeänsä vastapäätä. He lukivat englantilaista postia.

"Kunnia hänelle!" mutisi Gustav ja siveli tyytyväisenä viiksiään.

"Mitä tarkoitat?" kysyi August ja katsahti ylös kirjeistään.

"Wilhelm näkyy ymmärtävän asiat perinpohjin. Minun täytyy kai suoda
anteeksi hänen englantilainen poskipartansa. Hän on siellä toisella
puolen järjestänyt englantilaisten kanssa asiat niin rivakasti, että
tilauksia lukiessani jo kasvavat käsnät käsiini. No, ei nyt muuta kuin:
ylitunteja, yötyötä, niin että rohtimet heiluvat."

"Jos vain työväki suostuu."

"Mitä —? Et kai ajattele, että meidän miehemme yhtyisivät lakkolaisiin.
Ei, poikani, silloin tunnet joukkosi huonosti."

"Sentapaiset ihmiset ovat aina tyytymättömiä. Missä he luulevat
voivansa sameassa kalastaa, he sen aina tekevät."

"Mutta pitää katsoa, ettei mitään sameata ole olemassa. Silloin loppuu
kalastaminen itsestään. Meillä on kirkkaat vedet."

"Kunhan vain sinun ei tarvitsisi tuolla kirkkaalla vedelläsi pestä
silmiäsi kirkkaiksi."

Gustav Wiskotten nousi ja avasi oven suureen konttoriin. "Paul,
annapas tänne palkkauslistat. Kiitos. Voisit vielä huutaa Fritzin tänne
laboratoriosta."

Kun veljet astuivat yksityiskonttoriin, oli hän jo silmännyt
palkkauslistat ja tehnyt muistiinpanonsa.

"Heitä edes silmänräpäykseksi kirjoittelemisesi, August. Istu, Fritz.
Paul, voit sinäkin jäädä tänne."

"Lyhyesti asiaan: meillä ei vuosikausiin ole kutomateollisuuden alalla
ollut tällaisia markkinoita. Ja on enteitä siitä, että ne vieläkin
paranevat. Sillaikaa joutuu jo uudisrakennuskin valmiiksi. Siihen
mennessä on henkemme edestä tehtävä työtä, yötä päivää, että mekin
joudumme mukaan. Minä luovun kantapöytäryypystäni, August tehköön hyvin
ja luopukoon papillisista toimistaan, Fritz vieköön ratsuhevosensa
jonnekin täysihoitoon ja Paul säästäköön runoilemisensa. Kukin
saa siis luopua yksityishuveistaan, kun on mammona kysymyksessä.
Meidän työmiehemme ovat aikojen kuluessa saaneet hekin luopua
yksityishuveistaan, mutta että hekin tietäisivät, että on mammonasta
kysymys, niin ehdotan minä, että palkat samoinkuin ylityömaksut
korotettaisiin kymmenellä prosentilla. Oletteko ymmärtäneet?"

"Heti kymmenellä prosentilla?" sanoi August tyytymättömänä.

"Niin, poikani, vanhoista pellavakuiduista ei enää jouluna välitetä."

"Emmekö voisi ensiksi odottaa heidän vaatimuksiaan?" huudahti Fritz.
"Ehkäpä päästäisiin vähemmälläkin."

"Vaatimuksia? Mitä vaatimuksia? Kenellä on minulta jotain vaadittavaa?
Olisipa se kunnon isännyyttä, jos antaisin väkeni niin nälkiintyä,
että he alkaisivat esittää vaatimuksia. Minä en ole ainoastaan heidän
työnantajansa, vaan myöskin heidän holhoojansa. Ja sen he tietävät.
Niin ovat asiat. Jos me voitamme, täytyy heidänkin hyötyä. Ja saakeli
soikoon, kuinka muuten voi vaatia, että he pysyvät aisoissa, jos
huonoja vuosia sattuu? Ja vapaaehtoisesti heille on annettava. Niin
että heillä aina on luottamus meihin. Silloin ei myöskään synny
lakkoja."

"Kymmenen prosenttia!" — toisti August Wiskotten päätään pudistaen.

"Sinun täytyy myöskin maksaa kymmenen prosenttia enemmän
kirkollismaksuja, kun tulot kohoavat."

Fritz ja Paul nauroivat, ja August näki paraaksi suutuksissaankin
siihen yhtyä.

"Siis olette samaa mieltä?" Gustav Wiskotten katseli heihin vuoroin
kuhunkin. "Hyvä. Sitten pannaan se heti tähän alle. Kas noin:
minun allekirjoitukseni. Pyydän, August, piirräpäs omasi. Kiitos.
Lauantai-iltana luetaan se työväelle kaikissa tehdashuoneissa. Minä
pyydän Kölschin huolehtimaan siitä, että he pysyvät koolla. Ja nyt:
Jumalan nimessä aseisiin kuninkaan ja isänmaan puolesta!"

Kuului koputus.

"Sisään!"

Kölsch seisoi ovella. "Saanko puhella kanssanne, herra Wiskotten?"

"Mitä nyt? Kylläpä olette huolestuneen näköinen? Onko tuli irti?"

"Värjäyslaitoksessa, herra Wiskotten." Työnjohtaja oli astunut
lähemmäksi pantuaan oven takanaan lukkoon. Wiskottenit hypähtivät
paikoiltaan.

"Värjäyslaitoksessako? Mitä se merkitsee —?"

"Tuskin oli Fritz-herra poistunut, niin puolalainen Wisczkowski
seisautti koneet, sillä hän tahtoi puhua."

"Hyvä Jumala!" huudahti Gustav Wiskotten. "Koski minun koneisiini?"

"Lisää, lisää, Kölsch!"

"Minä kuulin heti, etteivät asiat olleet oikealla tolalla, ja riensin
sinne. Puolalainen suorastaan vaati värjäreitä lakkaamaan työstä
voidakseen siten vaikuttaa herroihin. Nyt olisi juuri oikea aika.
Tänään iltapäivällä lakkaavat useimmat värjärit Barmenissa työstä.
Joka ei yhdy muihin, hänellä ei ole yhteistunnetta, vaan on petturi ja
lurjus."

"Ettekö antanut sille roistolle heti matkapassia?" huudahti Gustav
Wiskotten.

"Kyllä siinä paikassa, Herra Wiskotten."

"Ja entä sitten?"

"Värjärit panivat vastalauseensa ja vaativat minua peruuttamaan
määräykseni, muuten lähtisivät hekin paikalla."

Gustav Wiskottenin otsa sävähti tummanpunaiseksi, hänen silmänsä
suurenivat ja kasvot vääntyivät.

"Rauhoittukaa, herra Wiskotten! Teidän täytyy pysyä rauhallisena!
Antakaa tänne lasi vettä, Paul-herra!"

Gustav Wiskotten löi vesilasin veljensä kädestä, niin että se lensi
seinää vasten. "Turhia! En minä ole naisihminen, joka apua tarvitsee?"
Hän kulki pari kertaa huoneen poikki. "En voi ollenkaan käsittää. Juuri
värjärit, juuri vanhimmat työmieheni..."

"Heitä on kiihotettu, herra Wiskotten. Se on ilmassa ja se juovuttaa."

"Juuri värjärit — — —"

August Wiskotten kulki kalpeana ja päättäväisenä ovea kohti. Gustav
astui hänen tielleen. "Minne sinä aiot?"

"Tahdon herättää heidän omantuntonsa, tahdon, jos tarvitaan, antaa
heitä raamatulla päähän."

"Että he sinulle nauraisivat ja sinä ainiaksi menettäisit
auktoriteettisi! Ei, poikani, auktoriteetista riippuu nykyään kaikki.
Eivät nyt auta mitkään raamatunlauseet, nyt auttaa vain yksityisen
etevämmyyden näyttäminen. Ja nyt olen aivan rauhallinen. Minä kiitän
sinua, August, tarkoituksesi oli hyvä, mutta nyt seuraa minun
tehtäväni. Jääkää te tänne, ettei asia näyttäisi liian tärkeältä.
Tulkaa, Kölsch."

"Meidän täytyy kiirehtiä," sanoi työnjohtaja ulkona, "etteivät kipinät
värjäyslaitoksesta lentäisi nauhatehtaalle ja vyyhdintupaan."

"Ei ole pelkoa. Siellä istuu äiti."

Tyynenä ja kiirehtimättä astui Gustav Wiskotten tehtaanpihan poikki.
Ikkunoista näkyi tehtaantyttöjen uteliaasti tähysteleviä kasvoja.
Pelästyneinä vetäytyivät he pois, kun tehtaan herra pysähtyi ja katseli
heitä muka ihmeissään. Lämmityshuoneesta sukelsi Kristian esiin.

"Tulenko mukaan, Gustav herra?"

"Ole vaiti ja kuumenna kattilasi."

Gustav Wiskotten aukaisi värjäyslaitoksen oven ja astui sisään. Kölsch
seurasi ja sulki oven.

Oli aivan kuin pyhäpäivän hiljaisuus tuossa suuressa huoneessa. Ei
höyryn suhinaa, ei värjäyskeppien kolinaa sammionlaitoja vastaan. Vain
ohut valkoinen höyrypilvi leijaili kuin hämähäkin verkko, laskeutuen
hienona huntuna miesten kasvoille, kun he toimettomina seisoivat pitkin
seiniä, näyttäen kalpeilta ja levottomilta.

Gustav Wiskottenin katse teki kierroksen, viipyen jokaisessa hetkisen.

"Kuka on käskenyt pitää lepopäivää?" kysyi hän.

Ei vastausta.

"Siis: jos täällä ei ole käsketty lepopäivää pitää, miksi ette tee
työtä?"

Vaitioloa jatkui. Silloin huusi eräs joukosta: "Siksi, ettemme tahdo!"

Wiskotten katsahti äkkiä sinne päin. Se oli puolalainen,
kiihotuspuheiden pitäjä.

"Jos ette tahdo, on se oma asianne", sanoi hän kylmästi. "Mutta minun
asiani on pitää huoli siitä, etteivät langat ammeissa pilaannu.
Tämä on teiltä velvollisuutenne unohtamista, jota en olisi teistä
uskonut. Teidän työvoimanne kuuluu teille, mutta tavara on minun
ja on vain teille uskottu. Minä mieluummin kuolisin kuin rikkoisin
uskollisuudenlupaukseni."

Eräs värjäreistä astui esille. Hänen äänensä aivan värisi sisäisestä
liikutuksesta.

"Herra Wiskotten, niin mekin. Uskottu omaisuus on pyhää. Viimeinen
varasto on puoli tuntia sitten nostettu pois ja riippuu tukeilla."

"Entä mitä niillä nyt tehdään? Tulevatko tontut lyömään ne ja
kiertämään?"

Mies kohautti olkapäitään, heitti taakseen apua etsivän katseen ja
astui syrjään.

"Siis suoraan sanoen: te ette tahdo tehdä työtä. Ja minkä syyn nojalla?
Se pitäisi kai minun saada kuulla?"

Kuiskailtiin miesjoukossa, joku aikoi puhua, ja taas oli kaikki
hiljaista.

"Niin, enkö ole teidän mielestänne edes sen arvoinen, että saisin
tietää syyn? Tai pitääkö minun olettaa, ettei teillä semmoista
olekaan..."

"Kyllä meillä syy on, herra Wiskotten."

"Mutta ei rohkeutta tuoda sitä esille?"

"On kyllä, herra Wiskotten."

"No, työntäkää sitten Barthelmes esille. Hänellä on ainakin
oluthaarikan ääressä aina ollut suu vireänä. Näyttäköön nyt taitonsa."

Salainen naurun kihinä kulki rivien läpi. Samassa sysättiin esiin eräs
vanhempi pitkäpartainen värjäri, jonka tukan värjäyslaitoksen höyryt
olivat valkaisseet. Hän vastusteli, mutta hänet työnnettiin esiin:
"Puhu, Barthelmes, kyllä sinä osaat."

"Minä kuuntelen, Barthelmes."

"Herra Wiskotten, se on — tuota, niiden monien tilausten tähden, joita
nyt on saapunut."

"Emmehän ennenkään ole laiskoitelleet. Jos ei olisi mitään tekemistä,
ette myöskään olisi täällä."

"Se on totta, herra Wiskotten, niinkuin amen kirkossa. Mutta nyt on
vielä enempi työtä kuin ennen."

"Jumalan kiitos! Ja senvuoksi saatte lisätunteja ja ansaitsette
vieläkin paremmin. Vai miten?"

"No, siinä sen kuulitte?" huudahti Barthelmes tovereilleen. "Enkös
juuri sitä teille sanonut?"

"Jos siis sen ymmärrätte", sanoi Gustav Wiskotten ihmetellen,
"minkävuoksi sitten ette tee työtä?"

Puolalainen Wisczkowski astui esiin.

"Senvuoksi, ettemme tahdo enää antaa pitää itseämme pussissa, herra
Wiskotten. Että ylityöllä ansaitsemme, sen itsekin tiedämme. Mutta että
meillä hyvinä aikoina on oikeus ansaita enemmän kuin huonoina ja että
tehtailijat eivät ole oikeutetut yksin kantamaan prosenttia, sen me
myöskin tiedämme."

Gustav Wiskotten katsoi tuikeasti mieheen.

"Olenko minä teiltä kysynyt, Wisczkowski? Tai onko kukaan ihminen teitä
kehoittanut puhumaan? Odottakaa kunnes on vuoronne. En minä teitä
unohda."

"Saan kai minä puhua yhtä hyvin kuin joku muukin."

Gustav Wiskotten astui aivan lähelle häntä ja katsoi häntä silmiin.
Sitten hän käänsi tälle selkänsä.

"Barthelmes!" huusi hän.

"Niin, herra Wiskotten?"

"Ajatelkaapas nyt kerrankin järkevästi noiden toistenkin puolesta,
jotka teidät puhujaksensa valitsivat. Miten suurella palkalla olette
aloittaneet? Ja miten iso on palkkanne nyt? No —? Eikös ole kohonnut
sen mukaan kuin tehdas ja värjäyslaitos ovat menneet eteenpäin? Onko
teidän kertaakaan tarvinnut Wiskotteneilta palkankorotusta pyytää? Vai
onko se seurannut itsestään? Kuinka on —? Niin, nyt ovat paremmat ajat
käsissä ja Jumala tietää, että me sen voimiemme mukaan oikein käytämme.
Vai luuletteko te, että sitä aivan työttä ja vaivatta pääsee hyvien
aikojen läpi ja että puuroa sataa suuhun, kun sen vain pitää kyllin
levällään? Kuulkaas! Katsokaapas tuosta ikkunasta! Siinä rakennetaan
uutta värjäyslaitosta, uusia tehdaslaitoksia. Sinne pannaan rahat
teille ja meille korkoja kasvamaan. Niin, teille myöskin. Sillä jos
me nyt emme uskaltaisi panna rahojamme liikkeen laajentamiseen, niin
painaisi kilpailu meidät päistikkaa seinää vasten. Ne ovat parempien
aikojen valmistustöitä. Mitenkä paljon me siitä saamme satoa korjata,
se riippuu aivan kokonaan meidän työstämme. Joko tartumme kiinni tai
vain syljemme käsiimme. Voiko kukaan teidän joukostanne sanoa, että
Wiskottenit olisivat milloinkaan kohdelleet työmiehiään saiturin
tavoin? Onko siellä joku, joka pelkää, eikä tohdi puhua? Esiin vain
kaikki! Suut puhtaiksi!"

Barthelmes oli levottomana koettanut siirtyä syrjemmäksi. Kuiskailtiin
kiihkeästi. Sitten työnnettiin mies uudelleen esiin. Nyt hän esiintyi
varmemmin.

"Herra Wiskotten", sanoi hän rehellisesti, "se minkä puhuin suurista
tilauksista ja että senvuoksi tahdoimme palkankorotusta ja ylipäänsä
kaikki tuo oli tietysti aivan turhaa puhetta. Me olemme aina olleet
tyytyväisiä ja olemme nytkin tyytyväisiä. Siitä saatte olla vakuutettu.
Me tulimme vain aivan kuin sokaistuiksi, kun Wisczkowski äsken meille
kuvaili, mitkä rahamarkkinat nyt Barmeniin olivat tulossa ja että me
saisimme vain sormiamme nuoleskella. Ja sitten — herra Wiskotten —
yhteistunne, täytyyhän semmoistakin olla."

Gustav Wiskotten otti esiin palkkauslistan, jonka hän oli tuonut
mukanaan.

"Minä kiitän teitä, Barthelmes, hyvästä puheestanne. Ja että kaikki
kuulisitte, että me myöskin hiukan ansaitsemme luottamustanne,
tahtoisin minä ilmoittaa, että me, ennenkuin te työstä lakkasitte, siis
vapaasta tahdosta, olemme kymmenellä prosentilla korottaneet palkkanne,
myöskin ylityöstä. Tässä, Barthelmes, voitte katsoa tänne. Tuossa on
selitys, toiminimi on allekirjoittanut palkkauslistan."

Barthelmes torjui sen luotaan. "Herra Wiskotten", änkytti hän, "saakeli
soikoon, kyllä kai te pidätte meitä aika roskajoukkona. Kymmenen
prosenttia!" Hän kääntyi toveriensa puoleen. "Vapaasta tahdosta... Voi
meitä vaivaisia, parasta jos nyt voisimme piiloutua hiirenkoloon..."

Wisczkowski ei voinut kauemmin pidättää itseään.

"Olette te kaikki akkoja?" huusi hän raivostuneena. "Suudelkaa
toki herranne kättä ja kiittäkää armollisesta rangaistuksesta!
Tai tiedättekö mitä tahdotte? Tässä ei nyt ole meistä kysymys, on
kysymys yleisestä liikkeestä, suuren kysymyksemme järjestämisestä,
yhteistunteesta!"

"Wisczkowski", huusi Gustav Wiskotten jyrkästi. "Teillä ei ole täällä
mitään tekemistä. Teidät on erotettu."

"Sitä ei teidän tarvitse sanoa, herra Wiskotten! Me eroamme itse, me
kaikki, ja me tulemme takaisin sitten vasta, kun kaikki Wupper-laakson
värjäyslaitokset ovat hyväksyneet uuden palkkaustariffin.
Irtisanomisia! Niitä ei enää ole olemassa!"

"Wisczkowski, menkää heti rahastonhoitajan luo nostamaan palkkanne."

"Kyllä joudutaan, herra Wiskotten, me menemme kaikki yhdessä. Kauniit
puheet vapaaehtoisesta palkankorotuksesta eivät nyt enää auta."

Gustav Wiskotten kävi kalmankalpeaksi. Hänen leveä rintansa aaltoili,
niin että hänen henkeänsä ahdisti.

"Mi-tä? Aikooko tuo roisto tehdä minut valehtelijaksi? — ulos!" jymisi
hän, "ulos, tai varo, etten taita sinun niskojasi ja sääriäsi!"

Mies ei liikahtanut paikaltaan.

"Kölsch! Ovi auki!"

Värjärin koko kasvot hymyilivät ivallisesti.

Silloin kadotti Gustav Wiskotten mielenmalttinsa. Yhdellä harppauksella
oli hän miehen luona ja tarttui kömpelöä vastustajaansa toisella
kädellä kurkkuun ja toisella housunkaulukseen. Hänen rintansa läähätti,
ja otsasuonet kohosivat punaiseksi verkoksi. Tuossa jalanlevyisellä
paikalla, jossa he seisoivat, käytiin peloittava äänetön painiskelu.
Puolalaisen silmät pullistuivat ulos päästä, hänen suupielistään valui
vaahto, hän ponnisteli hurjalla voimalla hyökkääjäänsä vastaan ja
koetti murtaa hänen ranteitaan.

"Seis!" huudahti Kölsch, kun värjärit aikoivat mennä painiskelevia
erottamaan. Hän seisoi herransa vieressä kuin tämän asemestarina, nyt
todellakin harmaapartaisena Hagenina. Hän tiesi mikä oli kysymyksessä.
Tässä oli hänen herransa arvo kysymyksessä.

Gustav Wiskotten sulki silmänsä. Hetkeksi hellitti hän kouransa kuin
väsyneenä. Vastustaja teki keventyneen, riemuitsevan liikkeen. Gustav
Wiskotten tarttui häneen uudestaan hurjana, lannisti rajusti hänen
asentonsa, tarttui häneen niin lujasti, että vastustajan jalat eivät
enää maata tavanneet ja ponnistettuaan kaikki voimansa heitti hänet
ulos avonaisesta ovesta, niin että ruumis putosi jysähtäen tuhkaläjään.

Gustav Wiskotten kääntyi pois. Hän oli hirvittävän näköinen. Kaikki
kasvonjänteet olivat pinnistetyt. Hikiset suortuvat valuivat silmille.
Hän otti nenäliinansa, pyyhki otsaansa ja hieroi sillä käsiään. Ulkoa
juoksi pari työmiestä auttamaan kaatunutta. Mutta musta Kristian seisoi
heidän vieressään lapio kädessä.

"Koskekaapas vain siihen kirottuun mieheen! Antaa sen maata siinä..."

Ja äkkiä alkoi värjäyslaitoksessa Gustav Wiskotten nauraa. Hän
painoi käsivartensa ähkiviin sivuihinsa ja nauroi hengästyneenä yhä
kiivaammin, yhä kaikuvammin. Silloin eivät värjäritkään enää pysyneet
hiljaa. He tunkeilivat lähemmäksi, he ojensivat käsiään, heidän
silmänsä säteilivät, kasvot hymyilivät. "Herra Wiskotten — herranen
aika, herra Gustav!" He näyttelivät toisilleen miten puolalainen oli
lentänyt. "Ho — hei!" Ja kesken hälinää huusi värjäri Barthelmes:
"Eläköön herra Gustav Wiskotten, eläköön! Ja toisen kerran: eläköön!
Ja kolmannen kerran: eläköön!" Se kajahti avonaisesta ovesta tehtaan
pihalle ja tunkeutui joka soppeen, ja yksityiskonttorissa nauroivat
veljekset sydämen pohjasta.

"Kas niin", sanoi Gustav Wiskotten, "nyt on tässä vain omaa väkeä.
Sillä mitä yhteistunteeseen tulee, niin me kyllä pian ymmärrämme
toisemme. Barthelmes, miten kauan olette ollut täällä?"

"Toukokuussa tulee kaksikymmentäviisi vuotta, herra Wiskotten."

"Entä Friedrich? Ja Karl Schlieper?"

"Yhtä kauan."

"Siinä nähdään! Ja sitten muutama kaksikymmentä vuotta ja tusinaan
asti melkein kaikki. Kun vanhempani alkoivat, oli kantajoukkonne jo
koolla, samoin kehruulaitoksessa ja kutomossa. Ei ole kukaan poistunut
muuten kuin kuoleman kutsumana. Heidän sijaansa on tullut uusia kunnon
miehiä, jotka pian ovat meihin sulautuneet. Hyvinä ja huonoina aikoina
olemme yhdessä pysyneet; kun tuli huono vuosi, olemme sen kantaneet
emmekä antaneet teidän kärsiä, ja kun taas tuli siunattu vuosi, olette
te pitäneet huolen siitä, että siunaus ulottui tännekin ja entinen
tappio korvattiin. Siten on täällä toinen toisensa puolesta seisty,
olemme yhdessä eläneet kuin perhe, ja isä ja äiti olivat teillekin
isänä ja äitinä. Sekä tehtaassa että teidän kotonanne. Jos olivat
kysymyksessä iloiset ristiäiset tai totiset hautajaiset, me olemme
yhdessä iloinneet ja olemme yhdessä surreet. Ja olemme — yhdessä työtä
tehneet! Eikö juuri se ole yhteistunnetta? Vai sekö on yhteistunnetta,
että te äkkiä hylkäätte vanhan, uskollisen ystävyyden ja juoksette
suurten joukkojen mukana, joita ette ensinkään tunne ja joiden kanssa
teillä ei ole mitään tekemistä, vain senvuoksi, että pari intoilijaa
ja tyhjäntoimittajaa sen viimeiseksi muodiksi selittää? Te tiedätte,
että minun luonani saa kukin pitää uskontonsa ja politiikkansa niinkuin
tahtoo. Minä kunnioitan jokaisen rehellistä pyrkimystä, olkoon hän
sitten punainen, musta tai sininen. Mutta kaiken tämän yläpuolella
on jotain vieläkin korkeampaa: se on yhteisen työn ja yhteisen
luottamuksen politiikka! Se on todellista yhteistunnetta! Ja kerran
oli aika, jolloin ei ollut vain meidän ylpeytenämme sanoa: me olemme
Wiskotteneja, vaan tekin sanoitte: me olemme wiskottenilaisia!"

"Ja niin pysymmekin, Gustav-herra!"

"Kyllä me nyt tiedämme, mitä oikea yhteistunne on, ja meidän kotonamme
tiedetään myöskin!"

"Älkää enää toruko meitä, herra Gustav!"

"Pois tieltä! Hihnat auki!"

Konehihnat lennähtivät siirtopyöriltä, ja puhisten ja suhisten,
sihisten, höyryten ja kolkuttaen alkoi työn henki toimia, niinkuin ei
väliaikaa olisi ollutkaan. Värikeitokset kiehuivat kohisten, värjäys
palikat kolahtelivat tahdissa ammeenlaitoja vasten, ja kaikkialla
tehtiin työtä semmoisella innolla, ettei oltu enää tehtaanherraa
huomaavinaankaan, työ oli muka niin kiireellistä, ettei paraalla
tahdollakaan enää voitu puhua ja vastailla. Gustav Wiskottenin
vieressä laski eräs mies käytettyä seosta ammeesta ja liemi loiskahti
tehtaanherran saappaalle. "Varokaa", sanoi mies, kun jo oli liian
myöhäistä ja jatkoi työtään. Ja paksu, valkoinen sumu kietoi kohta
kaikki vaippaansa.

"Oliko oikein tehty?" kysyi Gustav Wiskotten ulkona
esikuntapäälliköltään.

Harmaapartainen työnjohtaja katsoi häneen silmät loistavina,

"Ette olisi paremmin voinut tehdä, herra Wiskotten."

"Puolalainen on luikkinut tiehensä", huusi musta Kristian tulisesta
pätsistään. "Eheänä pääsi muuten, housuntaukset vain olivat riekaleina!"

"Kovat ovat ajat laaksossa, Kölsch. Jos ei kilpailussa katso eteensä,
niin pian käy huonosti."

"Joka tuotantoa kykenee jatkamaan, se voittaa. Huomisesta alkaen yötyö
lisäksi."

"Minä luotan teihin, Kölsch. Tässä ei kannata säästää ainoatakaan
lihasta."

"Meidän ei enää tarvitse välittää; Wupper-laakson värjärien ja
värityömiesten lakkokokouksista. Me käytämme ajan hyväksemme."

Gustav Wiskotten astui pääkonttoriin. Hän oli kauttaaltaan kauppamies.
Veljet puristivat hänen kättään.

"Olemme jo kuulleet! Olet puhdistanut pöydän —"

Hän keskeytti heidät: "Jääköön se toiseksi kertaa. Meillä on nyt muuta
tekemistä. Me olemme ehkä ainoat, jotka vielä voimme pitää liikkeen
voimassa. Siis taistelusuunnitelmaan käsiksi."

He istuivat yhdessä, neuvottelivat ja laskivat. Hikipäissä. Sitten tuli
äiti.

"Mikä hälinä täältä kuului?"

"Puolalainen lensi ulos värjäyslaitoksesta", vastasi Gustav lyhyesti.
"Hän rupesi suureksimaan ja saarnaili lakkoa."

"Mitä, missä se hävitön mies on?"

"Vasta erotettiin, äiti, ja on nyt housujaan paikkuuttamassa.
Takapuolelta, näetkös. Ja kuuletko, äiti, aioimme juuri kutsua sinut
tänne. Huomisesta asti alkaa yötyö. Mitä vyyhdintupaan tulee, niin
Kölsch puhuu kaikesta kanssasi. Pidät kai huolen siitä, että väki yöllä
saa hiukan sydämen lämmitystä."

"Eiköhän Emilia antaisi minulle teidän Minnaanne avuksi?"

"Tietysti. Lähetä vain heti joku sinne, tai parempi jos itse menet.
Tekee hyvää Emilialle, jos hänkin saa olla mukana."

Kello kymmenen aikaan illalla Gustav Wiskotten jätti tehtaan. Nyt vasta
jäljestäpäin tunsi hän mielensä kiihtyneeksi päivän tapahtumista. Hänen
täytyi tyyntyä. Ja hän käveli katuja ristiin rastiin.

Kaupungissa oli vilkasta kuin pyhäpäivänä. Kaikista kapakoista kaikui
melu ja äänten sorina. Ravintolain ovien edessä seisoi lakkolaisten
vaimoja kalpeina ja odottavina. Aina väliin teki joku rohkeampi
hyökkäyksen ja haki pois puolisonsa juhlivien parvesta. Silloin
purskahtivat nuo tuskan painostamat naiset kaikuvaan nauruun.

"Anna hänelle tutti suuhun, Hulda!"

"Hiljaa, tehkää tilaa!"

Ja nauru vaikeni ja taas vallitsi painostava hiljaisuus vilusta
värisevien naisten parvessa.

Oweram Schulten ravintolassa oli tungos suurin. Siellä pitivät
Ritterhausin värjärit lakkokokouksiaan. Schulte oli luovuttanut
salinsa. "Mutta ilman melua. Muuten sammutan tulet." Hän itse seisoi
paitahihasillaan puhujalavan luona ja huolehti järjestyksestä. Gustav
Wiskotten joutui tungokseen ja antoi työntää itsensä saliin. Eräs
puhuja ilmoitti, että kaikki liikkeet, paitsi Wiskottenin, olivat
tänään iltapäivällä lopettaneet työnsä:

"Roistot!" huusi käheä ääni.

Abraham Schulte kohosi epäiltävän näköisenä varpailleen.

"Hiljaa!" huusi pari muuta. "Edelleen!"

Puhuja selitteli yhteiskunnallista kysymystä ja puhui siitä
ratkaisusta, johon kaikkien tulisi pyrkiä. Hän puhui rauhallisesti
ja asiallisesti. Hän moitti Wupper-laakson värjäystehtaita, suuria
värjäysliikkeitä, niiden suuria voittoja ja työmiesten pieniä
palkkoja. Hän kuvaili, miten monen perheen lapsineen päivineen oli
pakko asua pienessä kamarissa tai kyökissä. Hän kehoitti laakson
pappeja tehokkaammin ryhtymään yhteiskunnallisiin parannusasioihin ja
kohdistamaan siveellisen huolenpitonsa siihen missä pahan juuret ovat,
sen sijaan että istuivat tehtailijoiden kanssa kirkkoneuvostossa,
kunnes heidän korvansa olivat kuurot. Hän vaati todellista apua, eikä
murusia. Perusteelliset parannukset saavutetaan ainoastaan kaikkien
yhteisesti eteenpäin pyrkiessä.

"Kuulkaa, kuulkaa!"

"Missä ovat Wiskottenit?"

"Minä esittäisin, että kokous lausuisi ylenkatseensa Wiskottenien —"

"Onko sinulla puheenvuoro!" huusi Oweram-isäntä ja kohotti
silmäkulmansa korkealle.

"— kokous lausuisi ylenkatseensa —"

"Etkö kuule? Onko sinulla puheenvuoro?"

"Ei mutta —"

"Silloin odota siivosti vuoroasi. Ainoastaan puhujalavalta saa puhua."

Puhujalavalle ilmestyi värjäri Barthelmesin kuihtunut vartalo. Muutamia
vihellyksiä kuului; pyydettiin hiljaisuutta.

"Minä tahdoin vain sanoa teille sanasen. Omasta puolestani ja toverieni
puolesta. Me emme ole lakkorikkureita. Minkä vuoksi emme? Senvuoksi,
ettemme mitään lakkoa tarvitse?"

"Petturi! Koira!"

Oweram Schulte astui salin poikki.

"Jos sinä sen kirkuja vielä äänenkään kurkustasi päästät niin —!
Täällä on kaikilla samat oikeudet. Mutta puhua saa puhujalavalta ja
järjestyksessä. Kukin maksaa oluensa!"

"Ja miksi emme me wiskottenilaiset tarvitse lakkoa? Senvuoksi,
ettei meillä ole moittimiseen mitään syytä, siksi, että toiminimi
on kahdenkymmenenviiden vuoden aikana kohdellut meitä kunniallisina
ihmisinä ja työtovereina, he ovat aina pysyneet uskollisina meille ja
perheillemme, ja pahus meidät periköön, jos me sen sopimattomuuksilla
ja kehnoudella palkitsemme. Yhteistunne on siinä, että muodostaa yhden
perheen. Sen olemme Wiskottenit ja me tehneet jo vanhoista ajoista
asti. Se on ainoa oikea asioiden ratkaisu. Surkeaa on, etteivät kaikki
tehtailijat ole samanlaisia kuin Wiskottenit. Sen me ymmärrämme. Ja
koska me sen ymmärrämme, niin tahdomme viikkopalkastamme antaa tukea
taisteleville tovereillemme toisissa tehtaissa. Meidän kunniamme on
Wiskottenien, meidän rahamme teidän!"

"Juudaksen raha, Juudaksen raha!" mörähti eräs ääni.

Nyt oli Oweram Schulte hänet keksinyt. "Aha, puolalainen, herra
Wisczkowski! Onko sinulla puheenvuoro?"

"Ei!"

"Etkö osaa sitten pitää suutasi kiinni?"

"En!"

"Vai niin, poikaseni, tule sitten mukaani. Sinä et sovi näin hienoon
seuraan."

Hän työnsi miehen niinkuin oli tottunut työntämään oluttynnyreitä, ja
painoi hänet joukon läpi. Koetettiin estellä, mutta itsepäinen isäntä
työnsi heidät syrjään. "Antakaa olla, kyllä tämä mies tien ulos löytää.
Hopla — — —!"

Puolalainen survaistiin portaita alas ulkona odottavien joukkoon.
Silloin pääsi hilpeys vallalle.

"Saakeli soikoon, olipas miehellä kiire!"

"Kas noin, — niin sitä vain nopeasti yhteiskunnallisia kysymyksiä
ratkaistaan!"

"Sepä hajamielinen professori oli, ei ollut muistanut housujaankaan
paikkuuttaa."

Sinä iltana tuli Gustav Wiskotten myöhään yöllä kotiin. Hänen omat
värjärinsä olivat häntä pidättäneet. Ja hän oli vanhan patriarkallisen
tavan mukaan istunut heidän kanssaan, niinkuin ennen hänen isänsäkin
oli istunut.




VI.


Jättiläinen, joka voimakkailla jäsenillään täytti laakson, lepäsi
kuumeväristyksissä. Etelätuuli, joka hyväilevin henkäyksin oli
imenyt vuorilta viimeisetkin lumen jätteet, maaliskuun aurinko,
joka niin nuortean keikailevasti osasi suudella kaikkea, sai sen
veret kuohuksiin. Alkava kevät herätti kaihon ja ikävän, sai
seikkailuajatukset vireille, täytti mielen innolla ja rohkeudella.

Työtätekeville joukoille on kevät kuin yllyttäjä. Metsät huhuilevat
heille: tuhansittain ruskeita nuppuja olemme pitkän talven alla
luoneet. Emme senvuoksi, että ne jäisivät koteloonsa, vaan että ne
sieltä puhkeaisivat ja näyttäisivät sisäisen elinvoimansa. Luotatteko
te vähemmän viheriöimiseen ja kukkimiseen kuin metsän puut? Ja nuori
aurinko nauroi heille ja sanoi: ihmislapset, te unohdatte ajan kulun.
Herätkää! Kerran vuodessa vain on kevät! —

Työmieskin tahtoi osansa keväästä. Lämmittävä aurinko paistoi muillekin
kuin noille onnen suosikeille ja etuoikeutetuille, joiden ei talvella
tarvinnut palella. Työmiehet pukivat juhlavaatteet ylleen ja sipaisivat
lakkinsa korvalle. "Tänne aurinko!"

Pitkissä jonoissa he kulkivat jalkakäytävillä Wupperin rannoilla,
vähäpuheisina, silmät suurina, tottumattomina vapauteen keskellä
viikkoa. He katselivat ympärilleen, niinkuin eivät olisi enää
tunteneet omaa laaksoaan. Kun jokin leikkipuhe sutkaistiin, nauroivat
edempänä seisovatkin, vaikk'eivät siitä olleet selvääkään saaneet.
Sisäinen liikutus kaipasi jotain purkautumista. Pysähdyttiin
työpaikkojen luokse. Tiedettiin, että siellä neuvoteltiin uusista
elämänehdoista, uudesta auringosta. Miehet hengittivät raskaasti
ja heidän katseensa tuijottivat ikäänkuin tahtoisivat ne tunkeutua
noiden läpipääsemättömien muurien lävitse. Sitten kulkivat joukot
edelleen, toisille työpaikoille. Ja täällä kuten tuolla sama mykkä
tiedustelu. Jossakin ravintolassa otettiin ryyppy. Se aukaisi sydämmen,
irroitti kielen. Vaatimuksista keskusteltiin, palkoista, työajoista
ja vapaaillasta. Kirouksiin sekaantui vaitiolon kehoituksia nuorten
tuulentupiin pyrki perheenisien järkevämpää vatsapolitiikkaa.

"Pääasia on, että äiti saa rahaa."

"Pääasia on, että puoluekin saa tästälähin sananvaltaa."

"Puolue? Minulla on kuusi nälkäistä kakaraa kotona. Siinä on kanssa
puolue, joka sanoo myös sanottavansa, sen saat uskoa."

Ja aurinko nousi, täyttäen laakson keväisillä ajatuksilla, toiveilla,
odotuksilla...

Iltapäivällä ei Ewald Wiskotten enää kestänyt kotona oloa.
Hänen nuoreen vereensä oli tarttunut tuo ympäröivä levottomuus,
joka raskautti ilman ja tunki joka solukkoon. Hän oli selaillut
oppilaspiirustuksiaan ja täyttänyt niillä salkkunsa. Ja nyt istui hän
raitiovaunussa, salkku kainalossa, matkalla Elberfeldiin. Hän aikoi
maalari Weertin luokse. Tämä näyttäisi hänelle tien siihen vapauteen,
jossa itsekin kerran oli vaeltanut.

Pettymyksen, joka hänet valtasi ateljeehen astuessa, voitti hän pian.
Pörrötukkainen palvelustyttö, joka oli hänelle avannut oven, oli
antanut hänen astua suoraan kaikkein pyhimpään. Vanhan arvottoman
roskan, kirjavien turkkilaismattojen ja vanhojen aseiden välillä,
kaikenlaisen tavarasotkun keskellä, jonka tarkoitus oli hämmästyttää
vierasta ja heti siirtää hänen porvarisielunsa taiteellisiin
ilmapiireihin, oli maalaustelineille asetettu jäljennös van Dyckin
ihmeen ihanasta markiisitar Spinolasta. Tämän kuvan vieressä makasi
maalari Weert leposohvalla mukavassa asennossa. Hänen kuorsauksensa
kaikui kautta ateljeen...

"Hyvää päivää, herra Weert", sanoi Ewald Wiskotten ääneen.

Nukkuva vavahti. "Mitä? Kuinka? Suokaa anteeksi, hetkinen vain, mietin
juuri — erästä hienoa — värivivahdusta —. Kas noin! Siitä tulee hyvä!"

Hän hypähti ylös, kahmaisi kädellään tukkaansa ja tunsi vieraansa.

"Tekö se olette?" sanoi hän ääntään venytellen. Äänessä tuntui selvästi
suuttumus siitä, että hän oli tullut häirityksi. "Mikä teidät on tänne
tuonut? Anteeksi, mutta jos aiotte valokuvaajalle, niin hän asuu kolme
taloa eteenpäin, vasemmalle."

"Suokaa anteeksi, herra Weert, että häiritsin iltapäiväuntanne."

"Mitä, untako! Minä nukun yöllä ja silloinkin hyvin huonosti. Sohvalla
minä mietin uusia aiheitani."

"Saisinko vaivata teitä pari silmänräpäystä?"

"Nyt asetitte jo sananne paremmin. Siis pyydän, vaivatkaa minua."
Hän siveli suippopartaansa, ja hänen punaiset silmänsä loivat tuimia
silmäyksiä nuoreen mieheen.

"Herra Weert, minulla oli onni pyhänä viikko sitten puhua teidän
kanssanne taiteesta."

"Onni —? Muuten minä en puhu taiteesta."

Mutta Ewald Wiskotten oli päättänyt pitää puolensa. "Herra Weert,
minulla on pienestä asti ollut semmoinen kunnioitus teidän nimeänne
kohtaan, etten tietänyt ketään, joka minua voisi paremmin neuvoa. Minä
tahtoisin akatemiaan, tahtoisin maalariksi, tahtoisin oppia maalaamaan
niinkuin te..."

Silloin keskeytti maalari hänet terävästi nauraen. "Niinkuin minä?
Minäkö —? Niin, olettekohan tänä aamuna juonut minun aamuryyppyni?
Minäkö maalari!"

"Herra Weert", änkytti nuori mies, "hiukkasen minäkin ymmärrän
tauluista. Joka tuon tuossa on maalannut, tämän ihmeellisen
mustapukuisen naisen mustalle, se on Jumalan nimessä taiteilija!"

"Niin onkin, poikani, niin onkin! Varmaan on van Dyck taiteilija, ja
minkälainen sitten!" Hän vaikeni ja astui kuvan luokse. Ja hetken
ääneti sitä katseltuaan siveli hän hellästi raskaalla kädellään
kangasta...

"Herra Weert — — —?"

"Mitä, poikani..."

"Mutta tehän sen olette maalannut?"

"Niin olen. Tämän tässä kerran maalasin. Suuren van Dyckin alkuteoksen
mukaani. Enkä huonosti osunutkaan... Niin, silloin. Kun minä vielä
maita kiertelin ja luulin nuoruuttani taipumuksikseni. Silloin minulla
vielä oli rohkeutta itse ruveta käsittelemään van Dyckiä. _Tämä_ kuva
ja _ne_ ajat? Tässä on kaikki, minkä niiltä ajoilta olen pelastanut..."

"Mutta tämä on aarre!"

"Ja minun aarteeni! Jos ei minulla sitä olisi, saisin sivellä seiniä.
Se onkin minun syöttini, minun liimapannuni! Onko olemassa suloisempaa
naista maailmassa ja notkeampaa kuin tämä italialainen markiisitar,
jonka madot jo aikoja sitten ovat tuhonneet? Sanokaa suoraan! Ei, ei
ole missään. Ja ajatelkaapas, kun herra Jumala pyhätuulella ollessaan
antaa yhden näistä Wupperin pitsinauhareunustanaisista erehtyä
valokuvaajan ovesta, tuosta kolmannesta talosta tästä vasemmalle, ja
antaa hänen tuprahtaa minun taidetupaani. Niin, luuletteko te, että
hän kääntyy kynnykseltäni pois, tuon ihanuuden nähtyään? Oi, herra
Weert, noin täytyy teidän minutkin maalata! Tuossa asennossa ja noilla
väreillä! Voi, miten minun mieheni hämmästyy! Ja minä maalaan tuosta
tanakasta matroonasta van Dyckin suloisen kyyhkysen, tuossa asennossa,
noilla väreillä, ja olen näkevinäni miehen hämmästyksen. Minun
aarteeni on jäljennös, ja sen omistaja — mitenkä sanoittekaan äsken? —
taiteilija!"

"Herra Weert — jos minä osaisin tehdä tuommoisen jäljennöksen!"

"Pilkkaatteko minua, te mustan Wupperin poika? Että minä osaan
vähän enemmän kuin tämän seudun maalarit, sen tiedän itsekin! Mutta
Wupper-laakso, tämä runotarten kolme kertaa ristillä merkitsemä
Wupper-laakso! Minä olin sen vain kaksi kertaa ristillä merkinnyt, ja
jotta olisin sitten saanut syödä kylläiseksi itseni, ajoi kunnianhimo
minut kotiin. Tiedättekö, mitä tämä ihravatsa on minulle maksanut? He,
sinä keltanokka? Minun taiteeni se on maksanut, minun taiteeni!"

"Mutta olettehan te toki Elberfeldin etevin maalari ja Barmenin..."

"Koska ei ole toista niin typerää, ja koska toiset ovat ajoissa vieneet
järkipahasensa turviin vuorten yli! Senvuoksi olen minä etevin. Ja
koska minä näen suloisen kyyhkysen jokaisessa kutomateollisuuden
ihmissikiössä! Senvuoksi! Senvuoksi! Älkää luulkokaan, että turhaan
olen tutkinut vanhoja mestareita. Voi, ne vasta rakastivat komeita
pukuja. Minä panen juhlatiloissa toimeen kuvaelmia vanhojen mestarien
tyyliin. Uudenaikaiset ovat meidän rouvillemme liian tavallisia.
Älkää unohtako sitä opiskellessanne! Kun te myöhemmin kerran palaatte
Wupper-laaksoon, saatte tekin panna toimeen kuvaelmia."

"Saanko nyt näyttää teille piirustuksiani", kysyi Ewald Wiskotten
hätäisesti.

Maalari hätkähti.

"Eikö vielä tämäkään teille riittänyt? No, sitten Jumalan nimeen. Että
minä olisin kansanviettelijä, siitä ei voi pahin vihollisenikaan minua
soimata."

Hän otti salkun, levitteli piirustukset eräälle pöydälle ja jäi niitä
selailemaan. Ewald Wiskotten kärsi kuolemantuskia. Ja kuitenkin olisi
hän voinut tätä kärsimystään pidentää. Selailu oli hänen mielestään
liian nopeaa.

"Te jätitte — yhden piirustuksen — katsomatta, Herra Weert..."

"Ole iloinen, poikani."

Silloin Ewald vaikeni.

Parin minuutin kuluttua maalari sulki salkun, sitoi sen tarkasti kiinni
ja antoi sen jännittyneeseen käteen takaisin. "Eivät ole huonoimpia."

"Onko teistä — minulla yhtään lahjoja —?"

"Näin kahden kesken ollen jätämme suuret sanat sikseen. Lahjojako?
Van Dyck oli lahjakas ja hänen mestarinsa Rubens ja vanha Dürer, ja
Rembrandt oli nero. Minä puhun germaaneista. Me, poikani, olemme
mielissämme, jos joku hyväntahtoinen ihminen nimittää meitä maalariksi."

"Sekö riittäisi? Todellako?"

"Kuka sen voi päättää? Enkä minä ole noista minkäänlaista
kuolemantuomiota lausunut. Olen vain sanonut: eivät ole huonoimpia!"

"Pyydän, herra Weert, älkää puhuko niin epäselvästi..."

"Täytyykö minun olla vieläkin selvempi? Minä tarkoitan siis:
kotitarpeiksi on se hyvinkin hyvää. Niissä on lentoa, mielikuvitusta,
sommittelukykyä. Huomaa, että olette kutomateollisuuden alalta.
Mainioita pitsiluonnoksia, aplikatsioni-ornamentteja ja kuvioita —
erittäin somia. Erinomainen muotipiirustaja."

"Te pidätte minua narrinanne, herra Weert."

"Olisinpa suurin narri, jos sen tekisin. No: reippaasti kiinni vain."

"Voi — — —! Tauluja maalaamaan — — —!"

"Mitä! Muotipiirustuksia!"

"Herra Weert, ettehän vain minua pilkkaa. Tehän ivaatte itseännekin,
silloin se ei enää koske. Tarkoitatte aivan toista —"

"Tarkoitan toista? Kunnioittakaa sanojani, herra virkaveli!"

"Reippaasti kiinni! sanoitte te äsken. Reippaasti kiinni! Sitä en
unohda. Nyt on minulla rohkeutta."

"Hyvänen aika, tulkaa toki järkiinne!"

"Nyt olen tullut järkiini, Herra Weert, ja nyt pidän huolen siitä,
että toisetkin tulevat järkiinsä, ne siellä kotona. Nyt lähdetään
Düsseldorfiin! Minä tiedän mitä tahdon."

"Siltä ei ainakaan minusta näytä. Kuulkaa toki minua. — Mitä? —
saakeli soikoon, älkää toki huutako niin kovaa! Ei tämä ole mikään
isänmaallinen juhlatilaisuus, te hurja intoilija. Voi Jumalani,
tuolle pojalle ei enää ihminen mitään voi! täytyy jo luonnon ja ajan
vaikuttaa."

"Herra Weert, kevät on saapunut laaksoon. Työväki marssii kaduilla ja
vaatii osansa auringosta!"

"Ja jos sataa? Silloin sataa heidän keittoonsakin."

"Ei, ei! Se on hyvä merkki minulle. Minä kuljen heidän mukanaan.
Minä marssin savuisesta Wupperlaaksosta auringon kultaamaan
taiteilijavapauteen!"

"Ahaa!" sanoi maalari, tarttuen hänen liivinnappiinsa. "Siinäpä
olikin asian ydin. Ja sanomalehdet huutavat: maailma edistyy.
Taiteilijavapaus! Ihminen, olisit edes puhunut 'työstä'! Nyt on minulla
lohdutuksena se, että muutaman vuoden päästä saan tervehtiä teitä
juomatoverinani Wupperlaaksossa."

"Herra Weert, älkää nyt laskeko leikkiä. Minä puhun tosissani
taiteilijavapaudestani. Kertokaa te jotakin omastanne. Olenhan jo
kuitenkin käyttänyt aikaanne."

"Odottakaapas hiukan", murisi maalari ja astui pöydän luo, "minä annan
teille paremman osoitteen."

Hän kirjoitti jotain, kääri paperin kokoon ja ojensi sen syvään
kumartaen nuorukaiselle. "Lukekaa se oven takana. Hyvästi!"

"Herra Weert —"

"Hyvä. Te tahdotte vielä jäähyväissanan. Niin sanotun elämänviisauden.
No, avatkaa siis korvanne. _Ainoastaan_ kokemuksesta viisastuu.
Rypälemehusta viini saadaan, hapan tai makea viini. Se on kaikesta
huolimatta sen tarkoitus. Ja jokaisesta vallankumouksellisesta tulee
myöskin kerran tyyni kansalainen. Kunhan vain joutuu oikeaan ikään."

"Puhukaa minulle mieluummin itse vapaudesta."

"Toinen elämänviisaus: joka vapauden on tuntenut, sen nähnyt, hän ei
puhu siitä. Joka siitä puhuu, hän ei ole milloinkaan sitä nähnyt."

"Ja minkävuoksi se, joka sen on nähnyt, ei puhu siitä?"

"Senvuoksi, että hän on nähnyt jotain ylimaailmallista tai
alimaailmallista. Ehkä ilkialastoman enkelin tai — Medusan. Hyvästi,
hyvästi. Jos mahdollista, ikipäiviksi!"

Ewald Wiskotten meni, omituisen hyvästijätön selvittämänä. Maalari
Weert jäi pitkäksi aikaa seisomaan markiisitar Spinolan kuvan eteen.
"Hiljaa", sanoi hän, "älä kerro, että minäkin olen jotain osannut. Minä
tiedän mikä raukka olen. Nero on ahkeruutta..."

Ulkona otti Ewald Wiskotten paperin esille. "Herra runomestari Morten",
luki hän. — Hänkö näyttäisi tien vapauteen? Hän näki edessään laihan
vanhuksen kulunut takki yllä, lapsellisilla kasvoilla innostuksen
ilme. Hän kuuli hänen kertovan maailmanvalloittaja Napoleonin suurista
ajoista, ja hehkuvat laulut kaikuivat hänen korvissaan. Materialisti
Weert joutui tämän vanhuksen rinnalla aivan häpeään! Ja nuoruuden
malttamattomuudella, joka sen uskoo, minkä toivoo, hylkäsi hän
maalarin, tuon nurisevan epäilijän ja lähti vanhan idealistin luokse.
Lempeäsilmäinen, tutiseva muori aukaisi hänelle oven.

"Me juomme juuri kahvia. Tahdotteko astua sisään?"

Siistissä huoneessa, jonka seiniä peittivät teräspiirrokset ja
kehystetyt kunniakirjat, istui vanha runoilija pöydän ääressä ja särpi
isolta teevadilta iltapäiväjuomaansa.

"Voi — tekö rakas nuori ystäväni! Terve tuloa Tuskulumiini. Kultaseni,
tämä tässä on nuori herra Wiskotten, lahjakkaan Paul Wiskottenin veli,
ja niinkuin hänkin taidetta ymmärtävä nuori mies."

Vanha rouva katsahti levottomasti vieraaseen ja kokosi sitten nopeasti
kahvivehkeet pois.

"Minun elämänkumppanini", jutteli vanhus hieroen iloisesti käsiään,
"on oivallinen vaimo, ja jos hän vielä ymmärtäisi taidetta, olisi hän
täydellinen."

Nyt tuli vanha rouva lähemmäksi.

"Oi, herra Wiskotten", valitti hän, "jos te voisitte saada mieheni
jättämään runoilemisensa. Hän on niin hyvä ihminen, mutta siinä
suhteessa on hän kuin lapsi. Ja luonnolliset lapsuuden vuodet ovat
hänestä jo kaukana."

"Oi sinä vähäuskoinen!" huudahti vanhus. "Joka nuoruutensa kadottaa, se
kadottaa itsensä. Tahtoisitko sinä vanhan miehen?"

"Semmoinen hän on", valitteli vanha muori vieraalle, "ja on
semmoisenakin hyvä ja kohta kahdeksankymmenen."

"Mulier taceat in ecclesia, sanotaan kirjeessä Korinthilaisille —
vaimo vaietkoon seurakunnassa. Siellä missä taiteesta puhutaan, siellä
on jumalanpalvelus, kultaseni. Ja meidän vieraamme haluaisi aloittaa
rukouksensa."

"Johan minä menen, ukkoseni, jo menen." Ja kiiruhtaessaan täysinäinen
tarjotin kädessä vieraan ohitse loi hän nuoreen mieheen apua etsivän
katseen. "Aina samat kiihtyneet puhetavat. Ja niitä täytyy minun
kärsivällisesti kuunnella."

"Oivallinen vaimo", toisti vanhus käsiään hykerrellen ja katsoi
lempeästi hänen jälkeensä. "No, istukaa nyt toki. Istutteko mukavasti?
Sikari? Hm, niin, en kai tohdi tarjota teille piippua. Sikareista
sanoisi Schiller: tyhjäksi palanut on sijansa. Ja niin minäkin
sanoisin. Te otatte siis piipun? Odottakaa, tässä on sytytin. Sytyttää
piippu tulitikulla on sama kuin syödä kalaa veitsellä. Ja nyt
jutellaan. Mitkä ajat! Mitkä ajat!"

"Työväki kulkee pyhäpuvuissa kaduilla."

"Niin, niin, niin, se on meidän ansiomme! Vuonna 48 puseroissa, nyt
sunnuntaivaatteissa. Me olemme verellämme maan kostuttaneet, että
viimeinkin kukat puhkeaisivat."

"Niinkö ankarat olivat ajat Wupper-laaksossa?"

"Ankarat ja ihmeelliset. Ihmeelliset runoilijalle, joka kansansa
sydämen sykintää kuuntelee. Omantunnon tuskista kasvoi meillä liike.
Ei saa hätyyttää kansan uskontoa. Sille työnnettiin uusi käsikirja.
Sisäisen tarpeen pakosta alkoivat ihmiset miettiä, oliko korkeammalta
taholta täytetty heille luvatut ulkonaiset edut. Ja nyt toi kansa
esille vaatimuksensa, näytti laskunsa. Se ryhtyi aseisiin, ja kun
Berliinissä maaliskuussa vuonna 48 vapaudenkelloja soitettiin ja
kuningas paljasti päänsä kaatuneitten kansansankarien kunniaksi,
silloin — tunnettehan Freiligrathin voittolaulun 'Kuolleet eläville'?
'Ja kuulat rinnan lävisti ja otsan halkas' leveän?' — niin silloin
syntyi kansalaiskaarti. Ja kun kansalliskokous Frankfurt am Mainissa
hajoitettiin ja nuo surkeat perustuslait julkaistiin, silloin
kiiruhdettiin vuonna 49 uudelleen aseisiin, Badenissa, Pfalzissa.
Ja kun meillä kutsuttiin maanpuolustusväki aseisiin, niin se
kieltäytyi hyökkäämästä, jos ei maan perustuslaillisia oikeuksia ensin
vahvistettaisi, ja kun nyt lähetettiin sotaväkeä Düsseldorfista, sekä
ratsuväkeä, tykkiväkeä että ulaaneja, silloin puhkesi barrikaditaistelu
Elberfeldissä. 'Vapaus, jota rakastan...'"

"Oi herra Korten, se mahtoi olla ihanaa."

Vanhus nousi innostuneena seisomaan ja otti piipun suustaan. "Kuulkaa,
kuulkaa!

    "Sa Saksan kansa voimakas,
    soi sulle hetki suuri.
    Sa nouse orjan kahleistas,
    pyhässä kansainliitossas,
    nyt seiso niinkuin muuri!

    Tää lippu voittoon, onneen
    vie musta-puna-kultainen.
    Meit' pistimet ei estä!
    Näät vapaus se päästää
    myös orjan ikehestä!"

"Haa, vapaus!" toisti Ewald Wiskotten silmät leimuten. "Entä sitten? —
— —"

"Ja sitten revittiin laastari pois, ylipormestarin talon ikkunasta
heitettiin huonekalut katusuluiksi ja ylipormestari Carnapin he
aikoivat hirttää katulyhtyyn..."

"Meidän Gustavimme ei olisi sallinut sen tapahtua", huomautti
kuuntelija hiukan epäilevästi.

"Gustav? Mitä on Gustav? Itsevaltias kansa oli kaikki! Etunenässä
tulinen oikeusneuvos Hoechster ja kansallismielinen tohtori Bracht.
Tulisoihdut leimusivat ja tervehdyslaukaukset pamahtelivat. Vapauden
puolesta, vapauden puolesta!" Vanhus istuutui kiihtyneenä alas
tuolilleen. "Sitäkö mietit, sa urhokas Lagienka — — —? Oi, nuo
puolalaiset laulut! Ne vasta olivat runoutta."

"Nyt on meidän vuoromme", sanoi Ewald Wiskotten ja aukaisi nopeasti
salkkunsa.

"Saattepa vielä nähdä, herra Wiskotten, että työväen vaatimuksiin
suostutaan. Pyhä veri ei silloin ole turhaan vuotanut. Nyt siitä kukat
puhkeavat ja aurinko paistaa kaikille."

"Minullekin", huudahti nuorukainen, "minä tahdon vapaaksi
taiteilijaksi, minä tahdon Düsseldorfin akatemiaan."

"Oi rakas Jumala", sanoi vanhus hartaasti... "Teitä onnellista!"

"Tahdotteko katsoa piirustuksiani?"

"Jos te vain sallitte?"

Piirustukset olivat pian levällään pöydällä. Valkoinen ja
ruskeatukkainen pää olivat kumartuneina niiden yli. Mutta sydämen
sykintä oli sama...

"Miten ihanaa... miten ihmeen ihanaa!"

"Miellyttääkö tämä teitä?"

"Miten voisi puhua silloin, kun näin nauttii... Ei, pyydän! Älkää vielä
kääntäkö. Minä näen tämmöistä niin harvoin. Tulevan suuruuden käsialaa.
Oi, herra Wiskotten, kyllä ne ennen ymmärsivät minkätähden uhrasivat
jumalille hekatombeja."

Ewald Wiskotten ei joutunut vähääkään hämilleen. Hänen toivorikas
nuoruutensa vaati osansa. Vanhuudenhöperö intoilija oli hänestä kuin
ymmärtävä toveri, joka hänen kanssaan kohosi joukkojen yläpuolelle.

"Entä tämä tehdasharjoitelma?"

"Herra Jumala, herra Jumala, olen itse vanha tehtaalainen.
Viisikymmentä elämäni vuotta olen istunut tehtaassa, oppipojasta asti,
ja voin kai minäkin lausuntoni antaa. Ja minä sanon kuin vanha Simon
temppelissä: Herra, nyt lasket palvelijasi rauhaan menemään! Mitenkä on
mahdollista saada se noin elävästi esille."

"Ja tähän olen piirrellyt kangasmalleja ja vesivärillä pohjannut. Hyvin
komea koristemalli. Huvikseni vain. Tahdoin vain koettaa, enkö keksisi
parempaa kuin tehtaamme mallipiirustajat."

"Suurenmoista! Tiedän varmaan, että näitä tilattaisiin satatuhatta
kappaletta Pariisiin, uutuutena."

"Tunnetteko te Pariisin, herra Korten?"

"Pariisinko? Mallikirjoista vain. Tehdas, jonka palveluksessa olin
viisikymmentä vuotta, työskenteli pääasiallisesti Pariisia varten.
Siinä oppi tuntemaan maun ja mausta koko kansan."

"Oltuani pari vuotta Düsseldorfissa lähden Pariisiin."

"Voi teitä, Pariisiin! Sen huumaavat traditsionit! Tiedättehän te, että
siellä Montmartressa on Heinrich Heinen hauta — — —"

"Minä etsin elossa olevia, herra Korten!"

"Ja siinä olette oikeassa. Me olemme ajattelijoiden ja runoilijoiden
kansaa. Kukin eläköön aikansa mukaan. Silloin tulemme mekin
kuolemattomiksi."

"Oletteko ollut kauempanakin maailmassa?"

"Kauempanako? Mitä on nykyään etäisyys? Olin kaksi kertaa
Siebengebirgellä, satujen ympäröimällä Drachenfelsillä Reinin
varrella, ja kerran olen ollut Antwerpenissä asti — Antwerpenissä
asti, silloin kun suuri flaamilainen runoilija Hendrik Conscience
vietti riemujuhlaansa ja minä alasaksan murteella toin hänelle
Wupper-laakson runoilijain tervehdyksen. Espanjalaisten perintösodista
asti on laaksossamme flaamilaisverta. Silloin sieltä pakenivat tänne
evankelisen uskonsa tähden vainotut ja toivat mukanaan meille laaksoon
silkinkutomisen salaisuuden ja pitsiteollisuuden. Niin, niin, niin,
silloin olin minä ulkomailla."

"Entä kaikki kunniakirjat, herra Korten! Kuinka teitä onkaan
elämässänne kunnioitettu!"

Vanhus hymyili.

"Ehkä liiaksikin. Liiaksi minun vähäiseen kykyyni katsoen. Mutta
se on toki ylpeyteni ja onneni. Nuo kunniakirjat ovat kuin minun
päästökirjojani. Etten ole leiviskääni maahan kaivanut. Että olen
runotarten palveluksessa työtä tehnyt. Maallisten rikkauksien asemesta
viittovat meille laakerit. Katsokaa, herra Wiskotten, laakson väki
pitää meitä runoilijoita korkeampina olentoina. Kun he pyytävät meiltä
prologin tai juhlarunon, eivät he rohkene tarjota siitä puhdasta
rahaa. Minusta se on hyvin hieno piirre, vaikka minun kunnon vaimoni
on koko pitkän ikänsä ollut toista mieltä. Ja rahan asemesta antavat
he korkeamman kunnian mitä heillä on annettavana, kunniajäsenen
arvon heidän yhdistyksissään. Ei taida olla ainoatakaan yhdistystä
Wupper-laaksossa, joka ei olisi sillä minua kunnioittanut."

Ewald Wiskotten nousi. "Nyt minun täytyy lähteä."

"Niin, rakas nuori ystäväni: vapauteen! Minun kohtaloni on se, että
olen maankamaraan kiinni sidottu. Mutta senpä vuoksi tunnenkin sitä
voimakkaammin mitä vapauteen pääseminen merkitsee! Menkää, kiirehtikää!
Ja älkää unohtako meitä, jotka vain vapaudesta uneksimme."

Ewald Wiskotten seisoi kadulla; hänen päätään poltti. "Menkää,
kiirehtikää!" soi hänen korvissaan. Niistä sanoista riemuitsi sydän,
niistä keveni askel. Iltahämärä laskeutui laaksoon. Kuin tulimerkkeinä
leimusivat kotoiset kukkulat. Hän selitti merkit omalla tavallaan. Hän
olisi nauranut sille, joka olisi hänelle toisen merkin antanut.

       *       *       *       *       *

Hän palasi kotiin sisaruskaupunkien läpi, joiden kadut olivat täynnä
kiihottuneita joukkoja, ja hän itse oli yhtä taisteluvalmis kuin hänen
ympäristönsäkin. Huolimatta viileästä maaliskuun illasta astui hän
hiestyneenä vanhempiensa asuntoon.

"Missä olet kuljeksinut koko päivän?" kysyi rouva Wiskotten vihaisena,
otti pois silmälasinsa, joita oli pitänyt lukiessaan ja siirsi
sanomalehden ja öljylampun keskelle pöytää. "Kaksi tuntia on pastori
istunut täällä? Hän istui täällä sinun tähtesi."

"En minä ollut häntä kutsunut."

"Älä pidä noin suurta ääntä. Voit olla kiitollinen, jos pastori
Schirrmacher antaa meille neuvojaan."

"Mitä ymmärtää pastori Schirrmacher minun asioistani?"

"Isä, minä luulen, että poika on tullut hulluksi. Oletko kuullut? Mitä
pastori ymmärtäisi hänen asioistaan! Missä sinä olet ollut? Oletko
juonut?"

"Sitä mitä minä olen juonut, siitä et sinä ymmärrä mitään."

"Paremmin olisit tuskin voinut äitiäsi kehua. Sitä et suinkaan
tarkoittanut."

"Voi, en minä tarkoita viiniryyppyä enkä olutta, minä tarkoitan
innostusta."

"Mistä tuo poika puhuu?"

"In-nostuksesta."

"Innostuksesta? Ei tämä ole Sedanin päivä! On jo todellakin tarpeen,
että lakkaat kiertelemästä katuja. Neljäntoista päivän kuluttua lähdet
Halleen."

"Minä — Halleen? Mitä minä Hallessa tekisin, äiti?"

"Pastori sanoo, että sinulle ja luvuillesi on Halle soveliain."

"Jätä minut jo pastorilta rauhaan. Miksi hän aina sekaantuu joka
paikkaan? Olisi kai hänellä näinä päivinä tärkeämpiäkin tehtäviä kuin
istua tehtailijoiden luona."

"Tiedätkös mikä olet? Olet häpeämätön lurjus! Ja semmoinenko tahtoo
papiksi?"

"En ole koskaan tahtonutkaan."

"Mitä, etkö ole tahtonut —?" Rouva Wiskotten kumartui eteenpäin. "Mitä
hän sanoi, isä?"

"Hän sanoi, ettei hän tahdo."

"Niin, mitä sitten? Mitä hän ei tahdo?" toisti äiti itsepintaisesti.

"Äiti, suo minun kerrankin puhua. Onhan nyt minun asiani kysymyksessä.
Tiedänhän minä, että sinä hyvää tarkoitat. Mutta minkätähden tahdot
pakottaa minut alalle, johon minulla ei ole vähintäkään taipumusta?"

"Senvuoksi että niin on päätetty, ja koska se on sinulle parasta ja
meille kaikille lohdullinen ajatus. Senvuoksi."

"Senvuoksiko? Emmehän ole juutalaisia, jotka tarvitsevat uhria, emmekä
myöskään katolilaisia, että minun täytyisi sokeasti totella."

"Jumala suokoon syntisi anteeksi. Kyllä osaat herjata."

"Totisesti, äiti, en tahtonut sinua loukata. Mutta minä en voi ruveta
papiksi. Katso, enhän minä tunne siihen vähintäkään kutsumusta.
Eikä sitä vain papiksi ruveta niinkuin suutariksi tai räätäliksi.
Minkävuoksi tahtoisit minut siihen pakottaa?"

"Senvuoksi, että niin on päätetty."

"Mutta se ei ole päätetty!" huudahti nuorukainen kiihkeästi. "Isä, puhu
sinä! Olenhan minä viime aikoina aina selittänyt, etten tahdo?"

Tämä keskustelu häiritsi vanhan Wiskottenin rauhaa. Hyvitellen hän
katseli kumpaiseenkin vuorotellen. "Emmeköhän odota, kunnes Gustav
tulee?"

"Tahtoisinpa tietää mitä Gustavilla on tähän sanomista."

"Tai Augustilla, äiti?"

"Ei Augustillakaan. On siinä jo kylliksi, että vastustuksen henki on
päässyt näin vahvaksi. Se kiertelee ympäri kuin kiljuva jalopeura,
etsien kenen hän saisi niellä."

"Anna nyt toki, äiti, hänen sanoa, miksi hän tahtoisi ruveta."

"Maalariksi, isä!"

"Mitä — — —?" kuului uhkaavasti äidin huulilta.

"Mikä se maalari on?"

"Minä tahdon Düsseldorfiin, äiti, akatemiaan! Minä tahdon
taiteilijaksi!"

Rouva Wiskotten ei ollut ymmärtävinään. Mutta hänen kätensä vapisivat
pöydällä.

"Sanohan se vielä kerta."

"Taiteilijaksi, äiti! Tahdon maalata kaikkea mitä kaunista on, ihmisiä,
taivasta ja maata."

Rouva Wiskottenin huulet liikahtivat. Hänen kasvonsa olivat käyneet
harmaiksi, ja uurteet suun ympärillä syventyneet.

"Oletpa taitanut... katekismuksesi unohtaa..."

"Mutta kuulehan nyt toki, äiti..."

"Miten kuuluu ensimmäinen käsky — — —?"

"En tiedä, äiti, eikä se asia ollenkaan tähän kuulu."

"Ja Jumala sanoi kaikki nämät sanat: Ei sinun pidä tekemän itsellesi
jonkun kuvaa eikä jonkun muotoa, ei niiden, jotka ylhäällä taivaassa
ovat, eikä niiden, jotka maan päällä ovat, eikä niiden, jotka vesissä
maan alla ovat."

"Mutta, äiti, sehän nyt on jotain aivan toista. Sillä on aivan muuta
tarkoitettu!"

"Ei mitään muuta. Niin on kirjoitettu! Ja siitä en anna kirjaintakaan
muuksi muuttaa."

"Äiti, mutta onhan meillä ollut hurskaita kirkkomaalareita!"

"He eivät olleet reformeeratuita."

"On ollut evankelisiakin."

"Kaikenlaista nykyään evankelisiksikin kutsutaan! Minä en heihin yhdy.
Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu."

"Äiti, anna minun nyt edes selittää!"

"Mitä? Minäkö antaisin oman lapseni opettaa itseäni? Oletko sinä
neljännen käskynkin unohtanut?"

Epätoivoisena poika katseli ympärilleen. Hänen kurkkuansa kuristi. Hän
näki äidin tarttuvan silmälaseihinsa ja sanomalehteensä.

"Ja kuitenkin minä aion maalariksi!" huudahti hän.

"Ewald!" huusi vanha Wiskotten.

"Minä tahdon taiteilijaksi! Totisesti! Nyt sen tiedät, äiti!"

"Lähde sitten heti komeljanttiesi joukkoon!" huudahti vanha rouva
suuttuneena ja löi vihoissaan kätensä pöytään. "Kaikki he ovat
samanlaista joukkokuntaa! Romaaniensepustelijat, kuvientöhrijät,
teatteri-ihmiset, tiedätkö mihinkä he kuuluvat? Perkeleen
joukkokuntaan! Kaikki samaa perkeleen joukkoa!"

"Meidän suuret neromme — — —"

"Tyhjäntoimittajia he ovat!"

Vielä kerran kumahti käsi tarmokkaasti pöytään. Sitten nousi rouva
Wiskotten mennäkseen keittiöön.

Nuorukainen ojensi pitkän vartalonsa.

"Äiti", sanoi hän astuen tämän tielle, "minä täytän talvella
kaksikymmentä vuotta. Olen jo siksi vanha, että itsekin saan määrätä
asioitani. Sinä teet itsesi syntiin vikapääksi, jos et auta minua."

"Kyllä minä siitä Jumalan edessä vastaan. Anna sen olla omana
huolenani."

"Äiti, sinä et siis tahdo lähettää minua akatemiaan?"

"Ennen näkisin sinut köyhäintalossa."

"Et tahdo minua avustaa?"

"En penniäkään anna."

"Entä sinä, isä?"

Vanha Wiskotten viittasi hänelle: odota. Mutta nuorukainen ei tahtonut
enää odottaa.

"Te — heitätte siis minut ulos? Kuin — maankiertäjän? Minä menen, äiti,
minä menen!"

"Vuoteesi on aina valmiina."

Silloin nuorukainen astui hammasta purren, hurjaa itkuansa pidättäen,
äidin ohi ovesta ulos. Huoneessaan, joka oli hänen ja Paulin yhteinen,
täytti hän vanhan matkalaukun. Sitten hän tarkasti, että hänellä
oli mukanaan satamarkkanen, jonka isä oli salaa hänelle antanut
ylioppilastutkinnon jälkeen, puki päällystakin ylleen, painoi hatun
päähänsä ja tarttui matkalaukkuunsa ja piirustussalkkuunsa.

Eteisen ovi paukahti kiinni. Vanhat Wiskottenit katsahtivat toisiinsa.

"Äiti", sanoi vanha Wiskotten, "kun ei vain pojalle mitään
tapahtuisi..." Hänen silmänsä olivat kosteat. "Kuulitko sinä, äiti? Hän
on mennyt."

"Isä", sanoi vanha rouva ja laski vapisevat kätensä ristiin syliinsä.
"Isä, nyt on meillä paastoviikko..."




VII.


Viikon ajan oli lakko lamauttanut Wupper-laakson teollisuutta ja
pakottanut sen suurilla rahan ja ajan kustannuksilla teettämään
lankansa ulkomaisissa tehtaissa. Wiskottenien tehdas oli siitä
hyötynyt. Kun se yksinään oli pysynyt työkykyisenä ja työskenteli yötä
päivää, olivat sen osalle kertyneet kaikki työt, jotka syyskautta
valmistivat. Eivät tehtaan omistajat eivätkä heidän vaimonsakaan olleet
ehtineet levätä.

"Kyllä Wilhelm metkut tietää", oli Gustav Wiskotten sanonut äidilleen.
"Kyllä hän on lakkopaholaisen maalannut englantilaisten seinälle, koska
he niin kiireisesti tilauksia tekevät. Siinä meni asianajaja hukkaan."

"Asianajaja? Wilhelm ei tahdokaan kuusivaljakolla helvettiin ajaa."

Nuorimman pojan lähdettyä kotoa oli äiti tullut vieläkin ankarammaksi.

Pääsiäinen oli ohitse, ja viikon lopulla jo savusivat laakson kaikki
tehdaspiiput. Paksuina pilvinä leijaili musta savu pitkien huonerivien
yli, ja matkustaja, joka tullessaan Reiniltä katseli Sonnbornin
sillalta alas laaksonpohjukkaan, ihmetteli varmaan savuavaa kraateria,
jossa kolmensadantuhannen ihmisolennon täytyi asua. Työnantajien
ja työntekijöiden välillä oli sopimus saatu aikaan. Molemmat
puolueet huomasivat, että jos päästettäisiin käsistä nämä edulliset
liikemarkkinat, niin se tuottaisi molemmille enemmän vahinkoa kuin
hyötyä, ja oli sovittu vaatimuksista ja myönnytyksistä. Juhlatakit
hävisivät kaappeihin, niiden omistajat olivat alkaneet ikävystyä
ikuisen pyhäpäivän viettoon, he ikävöivät väljiä työpuseroitaan;
noilla jokapäiväisillä kävelymatkoillakaan ei ollut enää entistä
viehätystään, jäsenet kaipasivat sitä voimakasta liikuntaa, jota
työpaikalla saivat. Kun pääsiäisen jälkeen taivas oli kuin avautunut,
syytäen sadetta aamusta iltaan, ja muuttanut kävelytiet lokaisiksi,
kun vanhan viikkopalkan jätteetkin oli syöty ja vaimot valittivat,
ettei lakkoavustus riittänyt edes happamen sillin ostoon, silloin alkoi
juhliville tuntua tukalalta olo neljän seinän sisällä ja he ikävöivät
vieläkin hartaammin työnjohtajiaan, vain päästäkseen irti vaimoistaan.
Sitten sovittiin rauhanehdoista ja toivottiin, että työnantajat
ottaisivat pykälät uudelleen vapaaehtoisesti tarkastettaviksi, kun
liiketappio olisi onnellisesti voitettu.

Tehdaspiiput savusivat, kuin tahtoisivat ne menetetyn korvata.

Gustav Wiskotten näki sen ja nauroi. Hän oli tällä kertaa kerman
kuorinut.

Menettelyllään ei hän ainakaan ollut saanut itselleen ystäviä laakson
tehtailijoiden joukosta. Kateellisin silmin häntä katseltiin ja
vihamielisiä huomautuksia lausuttiin siitä, ettei hän tahtonut toimia
yhdessä omien luokkalaistensa kanssa.

"Missä on luokkaraja?" oli hän vastannut vaimolleen, kun tämä appi-isän
nimessä häntä soimasi. "Minulle on olemassa ainoastaan yksi luokka,
ja se on Wiskottenit. Jos heidän tehtaansa menestyy, olen minä
tyytyväinen."

"He ovat aivan oikeassa, kun sanovat teidän polveutuvan talonpojista."

"Vai niin? Tänäänkö vasta sen huomaat?"

"Muuten liittyisit vertaisiisi etkä työväkeen."

"Kuulehan, työväki liittyy minuun, siinä erotus."

"Tuo on vain viisastelua. Ellet sinä olisi jatkanut työtä, eivät toiset
tehtailijat olisi tehneet pienintäkään myönnytystä."

"Jos he aikaisemmin olisivat työväkeään ajatelleet, ei ikävyyksiä
olisi syntynytkään. Meillä vallitsi järjestys ja tyytyväisyys. Olisiko
minun pitänyt palkita vanhojen miesteni uskollisuus aiheuttamalla
epäjärjestystä ja tyytymättömyyttä vain senvuoksi, että toiset herrat
rupesivat niin itsepäisiksi, etteivät enää omaa kättään erottaneet. En
toki, minä olen hyvin tyytyväinen."

"Luulenpa, että vielä iloitset siitä, että toiset olivat pälkähässä?"

"Tietysti. Ja oikein aika tavalla. Vahinko vain, ettei sitä kauemmin
kestänyt."

"Häpeä noin puhua."

"En tunne minkäänlaista häpeää. Ja toiset minun sijallani tuntisivat
vieläkin vähemmän. Kun on hätä käsissä, voi helposti marttyyrina
esiintyä. Siksi paljon on minulla rohkeuttakin, etten sydämestäni tee
ryöväriluolaa."

"Jos sinulla ylipäätään sydäntä olisi..."

Gustav rypisti kulmakarvojaan ja meni tehtaalle. Wupperin rannalla
rakennuspaikalla tehtiin jo kivijalkaa. Pari minuuttia hän sitä
katseli. Sitten ryhtyi hän virkistyneenä päivätyöhönsä. Hänen
ympärillään oli toimivaa elämää, väki ei tuntenut rasitusta,
kangaspuitten rauhattomasti kohistessa ja suristessa vihelsivät he
laulujaan. Naisten työsalista tuli tyttönen juosten alas rappusia
vallattomasti, pitkin harppauksin. Tyttö ei häntä nähnyt ja juoksi
häntä vastaan. "Sinä rappujenravaaja," nauroi hän ja otti tytön kiinni.
Silmänräpäykseksi vain. Ja sitten hän antoi tytön taas mennä.

Hän oli äkkiä tuntenut kadehtivansa tuota lämmintä, elonhaluista
olentoa. Ja nyt oli hän koko päivän alakuloinen.

Illalla hän tuli kuin murtuneena kotiin. Hän aikoi perinpohjaisesti
levätä. Fritz oli luvannut valvoa yön tehtaalla.

"Hyvää iltaa", sanoi hän huoneeseen astuessaan ja heitti hatun
lähimmälle tuolille. "Ovatko lapset nukkumassa?"

Emilia istui työpöytänsä ääressä. Hän ei nostanut päätään. Kysymykseen
hän vastasi lyhyesti: "Ovat."

"Voisit edes hyvää iltaa toivottaa", sanoi Gustav istuessaan
illallispöytään. "Saadaanko ruokaa?"

"Minna tuo sinulle kohta."

"Minulle —?"

"Minä olen jo lasten kanssa syönyt."

"Vai niin." Hän leikki veitsellä ja haarukalla. Ei vaihdettu sanaakaan.
Tyttö toi ruoan, ja ääneti söi Gustav Wiskotten ateriansa. Käärittyään
kokoon lautasliinansa hän antoi käsivartensa väsyneenä vaipua alas.

"En voi enää mennä lasten luo. Olen liian väsynyt. Menen heti maata."

Ei vastausta.

"Mikä sinua vaivaa, Emilia?"

"Ei mikään. Minusta on aivan oikein, että olet lasten luo menemättä."

"Mitä tämä merkitsee?"

"Ei kai minun tarvinne sitä sinulle sanoa."

"Ei aavistustakaan mitä taas tarkoitat..."

"Kai se on sinulle niin jokapäiväistä."

"Mikä — mikä?"

Emilia Wiskotten kohotti päätänsä. Hänen itkettyneissä silmissään
taistelivat viha ja ylenkatse.

"Olisit tuonut heti sen ihmisen mukanasi!"

"Mikä ihminen nyt taas? Saakeli soikoon!"

"Heitä kiroileminen!" Emilia melkein huusi. Viha oli hänet vallannut.
"Minä tässä kiroilla voisin! Mitä on minun elämäni? Suuttumusta,
suruja, syrjäyttämistä, eikä muuta. Minua kohdellaan kuin armopalan
syöjää..."

"Se ei ole totta!"

"On hyvinkin totta! Minun kanssani ei puhuta mistään, äidin kanssa
vain. Piikana minua pidetään, niin juuri, piikana, joka huolehtii
ruoasta ja saa kiittää Luojaansa, kun näkee sinut viisi minuuttia
pöydässä. Olenko näinä kymmenenä avioliittovuotenamme oppinut tuntemaan
sinua muuten kuin ulkonaisesti. En yhtään! Ja kun sitten kerran jotain
kuulen, on sekin vain alhaista."

"Sinä et ole järjissäsi, Emilia."

"Vieläkö ihminen järjissään pysyisi, kun sellaista kuulee! Juoksentelee
tehtaan käytävissä tyttöjen jäljestä, syleilee ja suutelee heitä ja
koettaa tässä vielä viatonta teeskennellä. Hyi, hyi!"

Gustav Wiskotten tunsi otsalleen lävähtävän hehkuvan punan. Hän tunsi
syyllisyytensä.

"Kuka sinulle sen on kertonut?"

"Vai et sinä edes valehtele. Enkö ole edes sen arvoinen, että
valehdella koettaisit. Oi Jumalani, ellei lapsia olisi..."

"Koeta nyt ensiksi rauhoittua. Minä vain kysyin, kuka sen sinulle on
kertonut."

"Mitä sillä on väliä."

"Sillä juuri onkin, koska enemmän kuin puolet jutusta, on valhetta."

"Vai on? Valhetta? Minna on sen kuitenkin omin silmin nähnyt!"

"Minnako —?"

"Niin juuri, Minna, tuodessaan kahvia konttorista. Silloin hän näki
mitenkä sinä syleilit tuota naista. Herra oli hyvällä tuulella, sanoi
hän ja nauroi. Minä olisin voinut lyödä häntä vaikka kasvoihin."

"Emilia, onko todellakin niin hirveätä, että minä joskus olen hyvällä
tuulella?"

"Voi, toisten kanssa sinä taidat ollakin aina. Minähän olenkin kotona.
Minä en siitä tiedä mitään."

"Minulla ei ole ollut tytön kanssa mitään tekemistä, laskin vain
leikkiä, eikä se valoa pelkää. Minä otin vain hänet kiinni, kun hän
tuli juosten portaita alas. Eikä sen enempää. Syleilemisestä ja
suutelemisesta ei ole ollut puhettakaan."

"Se ei olisi ollut tarpeellista!"

"Ei, tarpeellista se ei ollut. Kun vain saan tehdä työtä, niin
että pääni humisee, ja sitten syödä ja nukkua — mitä ihminen muuta
tarvitsee."

"Sinä taisit kuitenkin jotakin ajatella samalla!"

Gustav Wiskotten nousi. Hän katsoi vaimonsa yli huoneeseen.

"Se on hyvin mahdollista, Emilia."

"Minä tahdon sen nyt tietää! Vai oletko jo kadottanut rohkeutesi?"

"Minä vain ajattelin", sanoi Gustav Wiskotten irroittamatta katsettaan
seinästä, "miten ihanaa olisi olla nuori, miten ihanaa, kun nuori
olento kietoisi kätensä kaulaan, miten ihanaa kun rakastettu
rientäisi nauraen ja laulaen vastaan ja sytyttäisi mielen nuorella
tulisella rakkaudellaan, niin että saa miehen kahden käden asemesta
työskentelemään kuudellakymmenellä vain pikemmin kotiin päästäkseen.
Miten ihanaa olisikaan! Ja miten harvat vaimot ovat sellaisia." — — —

Silloin alkoi Emilia uudelleen purkaa vihaansa.

"Syytätkö sinä minua? Kaiken sen jälkeen, mikä ollut on? Sinä?"

"Heitä jo, Emilia. Siitä olemme jo saaneet kylläksemme. Sinä olet se,
mikä olet. Sitä ei voi muuksi muuttaa."

"Miksi sitten nait minut? Et kai tahtone sanoa: senvuoksi, että minua
kasvattaisit?"

Gustav Wiskotten katsoi häneen. Hänen kasvonsa värähtivät.

"Olimme molemmat aivan nuoria. Oikeasta avioliitosta ja sen
kehittämisestä ei meillä ollut käsitystäkään."

"Senkövuoksi; sinä minut nait?" kysyi Emilia ivallisesti.

"Ja senvuoksi että olit kaunis. Minä sanoin itselleni: kaunis ihminen
on myöskin iloinen ihminen, ja iloisuus rakentaa hyvän toveruuden.
Sinun iloisuudestasi minä kuitenkin petyin."

"Mutta et minun rahoistani —?"

Gustav oli valmistunut hyökkäykseen.

"Ilman sinun rahojasi", sanoi hän rauhallisesti, niinkuin puhuisi
vanhoista tutuista asioista, "en olisi voinut sinua naida. Me
Wiskottenit emme kymmenen vuotta sitten olleet vielä semmoisissa
varoissa, että olisimme voineet sallia ylellisyyttä, josta perhe
olisi kärsinyt. Se ehkä kuuluu kovalta. Mutta se on teräksenkovaa
perhetuntoa. Mutta jos sinä viisaana vaimona olisit asiaa tarkemmin
miettinyt, olisit sinä huomannut, että minä tällä teräksenkovalla
perhetunnolla olin myöskin kiintynyt omaan perheeseeni. Ja että riippui
sinusta, tahdoitko kovaa pehmittää, silloin kun tehdas alkoi toimia
ja minä sen mukana. Mutta sinä et ollut milloinkaan iloinen etkä
sydämellinen. Ikuisilla valituksillasi ja riitelemiselläsi et mitään
voi rakentaa. Ja minut on tehdas ja aina vain tehdas saanut liian
väsyneeksi."

Emilia Wiskotten heittäysi itkien tuolilleen.

"Minä tahtoisin täältä pois! Ellei lapsia olisi, niin lähtisin niinkuin
Ewaldkin. Niin, aivan kuin Ewald! Hän on ainakin teille näyttänyt,
ettei hän anna itseään kiusata, ja että hänkin on jotakin ja vaatii
kunnioitusta! Oi Jumalani — — —"

Gustav Wiskotten tarttui lakkiinsa.

"Mihin menet? Sanoithan sinä, että aioit mennä maata?"

"Olen unohtanut järjestää erään asian tehtaalla. Ei kannata mennä
maata."

Silloin astui Emilia hänen luokseen.

"Onko se — tämänaamuinen — myöskin tehtaalla?"

"Näyttäisit mustasukkaisuutesi edes toisella tavalla. Hyvää yötä."

"Siinä paikassa tämän talon jättäisin! En enää toista kertaa
nöyrtyisi..."

"Hyvää yötä."

Hän astui raskaasti tehdaspihan yli ja lähetti kotiin Fritzin, joka
istui polttaen yksityiskonttorissa.

"Minä muistin, että minulla olikin vielä tehtävää täällä. Mene vain,
sinua ei näinä muutamina tunteina enää tarvita."

Kun vanha Kölsch myöhemmin astui sisään, tapasi hän nuoren isäntänsä
tyhjän kirjoituspöydän äärestä, pää käsiin nojaten. Kysymykseensä hän
ei saanut vastausta. Silloin hän astui lähemmäksi ja asetti kätensä
Gustavin olkapäälle. Gustav Wiskotten katsahti ylös, ja heidän
katseensa kohtasivat toisensa. "Kölsch, tässä vanhentuu. Minulta
puuttuu nuoruudenvoima." Vanhus painoi voimakkaasti häntä hartioihin.
Sitten hän meni hiljaa ulos ja teki työt isäntänsä edestä. Sanoja hän
ei löytänyt.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua Wilhelm palasi Englannista. Hän tuli aikaisin aamulla
ja meni heti vanhempiensa luokse levätäkseen oikein kunnollisesti
matkan vaivoista. Kun Gustav Wiskotten tuli aamupäivällä tehtaalta
sinne, nukkui Wilhelm yhä vielä.

"Se olkoon hänelle suotu, äiti. Hän on siellä missien kanssa kulkenut
jalkansa kankeiksi."

"Sinä et näytä terveeltä, Gustav."

"Laskinko minä mielestäsi huonon sukkeluuden?"

"En sitä edes kuunnellut, niin sinua katselin. Tule juomaan kuppi
kahvia. Pastori Schirrmacher on myöskin täällä."

Gustav Wiskotten suostui lähtemään. "En ole isää pitkiin aikoihin
nähnyt. Senvuoksi."

Vanha Wiskotten iloitsi silminnähtävästi poikansa tulosta. Hän piteli
kauan tämän kättä. "Poikani, älä rupea niin harvinaiseksi. Ei kukaan
niin naurata kihtiä vanhoista jäsenistäni kuin sinä."

"Miten jaksat, isä? Älä ole vihainen, vaikka olen pysynyt poissa. Ei
ole ollut mitään naurunkaan aihetta."

"Istu, Gustav. Pidä tänään kerran hiukan lepopäivääkin."

"Hyvää päivää, herra pastori. Suokaa anteeksi, etten teitä heti
tervehtinyt."

"Hyvää päivää, rakas Gustav. Sinä olet pysynyt aivan oikeassa
järjestyksessä. Kunnioittakaa isäänne ja äitiänne, että teille hyvin
kävisi."

"Minä koetan, herra pastori. Tekee sen, minkä voi."

"Nythän on ikävä lakkokin ohitse. Ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisestä
minä heille ankarasti saarnasin, heidän omiatuntojaan kolkuttelin: Voi
sitä, jonka kautta pahennus maailmaan tulee."

"Oliko se päivän evankeliumi?"

"Päivän evankeliumi oli Johanneksen kahdennessakymmenennessä: Autuaat
ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."

Gustav Wiskotten särpi kahviansa. "Niin, — sitä olisikin heidän ollut
vaikea ymmärtää."

"Noita epäuskoisia Tuomaita on vielä meidänkin päivinämme!"

"Vapahtaja antoi hänen ainakin tunnustella, että hän se oli. Minun
täytyy myöskin nähdä ja tuntea, ennenkuin uskon."

"Niin, lakko on nyt lopussa" ryhtyi rouva Wiskotten puhumaan.
Keskustelun käänne ei ollut hänelle mieleen. "Nyt kai teillä on kädet
täynnä tekemistä, herra pastori."

"On ollut tekemistä, äiti."

"Sinun äitisi, rakas Gustav, oli täysin oikeassa. Työ lisääntyy yhä.
Nyt tulee luokseni paljon ihmisiä, jotka huomaavat erehtyneensä, ja
joille en saanut paria ytimekästä sanaa vuoren taa."

"Myös tehtailijoita?"

Pastori katsoi häneen terävästi. Sitten sanoi hän pannen painoa joka
sanalle: "Olkaat esivallalle alamaiset, joka teitä vallitsee. Sillä
kaikki esivalta on Jumalalta."

"Herra pastori" — Gustav Wiskotten leikitteli kupilla, "nyt olemme
aikuisten joukossa. Raamatusta saamme kaikki todistetuksi. Vähemmän
töistämme. Te tiedätte, miten kirjaimellisesti äiti ja August
kaiken selittävät. Silloin täytyy pitää minuakin Tuomaana. Ja
katsokaa, herra pastori, minä totisesti epäilen niiden saarnojen
vaikutusta, jotka saarnatuolista lähtevät, jos ei niitä sitä ennen ole
todellisuudessa koeteltu."

"Puhu vain, poikani."

"Mitä siitä sen enempää olisi sanottavaa? Laaksossa on nyt ollut
sellainen tapa, että papit käyvät seurakuntalaistensa luona. Niin,
missä on seurakunnan raja? Nekö vain siihen lasketaan, jotka kirkossa
käyvät? Silloinhan se olisikin vain vastapalveluksen tekemistä. Minun
mielestäni seurakunta on paljon suurempi, ja ne, jotka eivät kirkkoon
tule, ovat usein paljon enemmän papin ja ystävän tarpeessa. Toisethan
näkevät hänet joka sunnuntai kirkossa."

Pastori Schimmacher puristi Gustavin kättä. "Sinä olet oikeassa.
Sellaisia mielipiteitä ei vain ilman muuta hylätä. Ja enkö minä toimi
sinun toiveittesi mukaan?"

"Herra pastori", vastasi Gustav Wiskotten lämpimästi. "Te olette
poikkeus, te olette sitä vanhaa kaartia. En ole unohtanut, mitenkä
te kerran rippikoulussa heititte minua raamatulla päähän siksi että
kujeilin takanani istuvien tyttöjen kanssa silloin kun te selititte
kymmenettä käskyä. Se teki hyvän vaikutuksen minuun tuhmaan poikaseen,
sillä minusta se oli oikeaa kristillisyyttä. Ei, ei, en minä pilkkaa.
Olen aivan tosissani. Ja tiedän myöskin, herra pastori, että te vuosi
vuodelta annatte kaikki tulonne sairaiden ja köyhien avuksi. Tätä
kristityn rakkautta toteuttaa vain harva ammattitovereistanne teidän
laillanne."

"Sinä unohdat, ettei minulla ole perhettä."

"Pappien joukossa pitäisi tuon käsitteen 'perhe' olla aivan toinen,
muussa tapauksessa ei heidän pitäisi papiksi ruvetakaan. Se on
kutsumus, jota ei niinkuin muu virka, saavuteta vain tutkintoja
suorittamalla. Siihen kuuluu erottamattomina ihmisrakkaus ja
itsensäkieltäminen, sen täytyy ulottua kirkon seinien ulkopuolelle
tuohon suureen seurakuntaan, jonka jäsenet ovat tottuneet siihen,
että heitä halveksitaan, ja jotka eivät löydä uskoa Herraan Jumalaan
senvuoksi, että heiltä on riistetty usko ihmisyyteen. Herra pastori,
jos ette olisi perheemme vanha ystävä, en näin puhuisi. Mutta uskokaa
minua, tuolla tehtaassa jotakin oppii. Siellä näkee ruumiillista
kurjuutta ja omantunnontuskaa usein yht'aikaa. Laakson nuorempien
pastorien pitäisi siihen kerran juurtajaksain tutustua. Ei kirkollis-
neuvoston istunnoissa eikä hurskasten seurakuntalaisten luona
käymällä, vain menemällä pieniin asuntoihin, kellarikerroksiin ja
ullakkohuoneisiin. Silloin he saisivat huomata, ettei ole kylliksi,
jos vain saarnatuolista pauhaa tai hymisee. Me tehtailijat kasvatamme
työmiehiä, pappien pitäisi kasvattaa ihmisiä. Enkeleiksi tulemme
itsestämme."

Pastori Schirrmacher hymyili itsekseen.

"Oletko sinä todellakin ollut minun pikkulastenkoulussani...?" Hän
ojensi Gustaville kätensä pöydän yli. "Silloin olen ylpeä tuloksistani.
Mutta se, minkä sanoit tuosta suuresta halveksittujen seurakunnasta,
rakas poikani, — siinä olit aivan oikeassa. Jos enemmän katsottaisiin
talon numeroihin kuin nimikyltteihin, niin ei tarvitsisi kuvitella
niinkään pahaksi sosialidemokraattista vaaraa."

"Jos te todellakin niin ajattelette, herra pastori, niin, niin ter — —
— Kas, hyvä ihme, kahviahan minä juon!"

"Ottaisin minäkin lasin viiniä. Mitä sanotte, isä Wiskotten?"

"Sepä oikein oli sanottu, herra pastori. Äiti, annapas lasit. Ei, ei!
Ei minua leini vaivaa, muuten vain olen olevinani."

Rouva Wiskotten toi punaviinilasit. Päätään puistaen hän oli seurannut
keskustelua. Nyt luuli hän, että hänen oli pyydettävä anteeksi
vanhimpansa puolesta.

"En yhtään ymmärrä, mistä Gustav tuon on keksinyt. Semmoista hän ei ole
näihin asti puhunut."

"Ehkä senvuoksi, että Ewald on juossut tiehensä. Mikä pälkähti poloisen
päähän...?"

"Oletteko kuulleet mitään pojastanne Düsseldorfista?" kysyi pastori
Schirrmacher ja kohotti lasin huulilleen. Hän tahtoi antaa vanhuksille
tilaisuuden vastata. Mutta rouva Wiskotten istui huulet kovasti yhteen
puristettuina ja tuijotti vähäkuuloisen ilme kasvoilla suoraan eteensä.

"Kölschin välityksellä olen hänestä kuullut", vastasi Gustav Wiskotten
äidin puolesta. "Meidän työnjohtajamme poika on myöskin Düsseldorfin
akatemiassa. Hän on kirjoittanut, että Ewald on saapunut ja asettunut
asumaan jonkun Zinters-nimisen luokse Bolkerstrassen varrelle. Hän
kuuluu tulevan hyvin toimeen."

"Siis ei ainakaan aluksi tarvitse olla huolissaan?"

"Huolissaan? Onhan poika Wiskotten. Lakatkoon ensin riehumasta,
asettukoon raivonsa. Kunhan on ensin mellastanut, kyllä hän vielä
ristinkin luo mataa."

"Teologiksi ei hän ollut luotu", sanoi pastori Schirrmacher päätään
keinutellen.

"Voihan hänestä silti tulla kunnon mies", nauroi Gustav. "Tarmokas hän
on. Sen hän on osoittanut. Kuinka pitkälle sitä sitten riittää."

"Sinä olet hyvin kiintynyt häneen."

"Minä rakastan jokaista, jolla on tarmoa. Ne eivät milloinkaan ole
huonoa ainesta. Sitäpaitsi: me veljekset kuritamme toisiamme ainoastaan
meidän kesken, niin sanoakseni ylenpalttisesta rakkaudesta. Ulospäin
vartioi toinen toistaan mustasukkaisesti."

"Nyt näet, rakas Gustav", sanoi pastori, joi lasinsa pohjaan ja
nousi, "että väliin on hyödyksi käydä niissäkin taloissa, joissa
nimikilpi loistaa. Ainakin minun täytyy tunnustaa, että olen iltani
hyvin kuluttanut. Kello on jo kuusi. Pysykää yhtä reippaana, rakas
isä Wiskotten, ja Jumala suokoon teidän säilyttävän tyytyväisen
mielenne. Hyvästi, rakas rouva Wiskotten. Gustav, käythän joskus pitkiä
piippujani koettelemassa?"

"Nyt ajan Wilhelmin untuvilta pois", sanoi Gustav pastori
Schirrmacherin mentyä. "Mies nukkuu kuin mikäkin lordi. No, vihdoinkin!"

Wilhelm ilmestyi, poskiparta huolellisesti harjattuna. Hänen väljä
pukunsa oli aito englantilaista kuosia.

"Niin, sinä varmaan luulet", nauroi Gustav mennen häntä vastaan, "että
seisautamme tehtaan sinua tervehtiäksemme?" Hän puristi voimakkaasti
veljensä kättä. "Päivää, Wilhelm. Oletpas kuin vasta munasta kuorittu.
Korea kuin Tarukuningas. Vaan ei siitä mitään, kunhan vain sydän on
paikallaan. Kunnia sinulle, Wilhelm!"

"Hyvää päivää, Gustav." Wilhelm nyökäytti vanhemmilleen. "Saanko kohta
jotain syötävää, äiti?"

Rouva Wiskotten ihmetteli.

"Kyllä, poikaseni", sanoi vanha Wiskotten leikillisesti, "mitä sinä
tahdot? Aamukahviako? Välipalaa? Päivällistäkö vai illallista? Jos vain
tahdot, niin alamme alusta asti."

"Kaikkea yht'aikaa, isä, pihvin muodossa."

"Äiti, kuuletko, hän tahtoo pihvin."

"Mutta eihän kello ole vielä kahdeksaa? Mitä? Tuollahan pojatkin jo
tulevat!"

August, Fritz ja Paul juoksivat ylös rappusia.

"Onko Wilhelm jo valveilla? Hyvää päivää, Wilhelm! Päivää, poika!
Päivää, engelsmanni! Terve päivä", aloitti Fritz värisevällä äänellä,
"joka meille koitat..." Ja voimakkaasti yhtyi siihen kuoro: "terve,
terve, terve, sa armias!"

Vanha Wiskotten loisti tyytyväisyydestä. Äiti piteli korviaan ja
kiirehti keittiöön antamaan ohjeita tytölle pihvin paistosta. Sitten
istuutui koko perhe pöydän ympärille ja kaikki kehoittivat Wilhelmiä
puhumaan.

"Mutta onhan miehen vatsa aivan tyhjä", esteli vanha rouva.

Fritz sysäsi punaviinipullon hänen käteensä. "Juopas tuosta, hippishei!
Valmis ryntäykseen."

"Siitähän hän juopuu!"

"Ei haittaisi enempikään. Vai miten, vanha whisky-poika? Vai
puhdistatko nykyään hampaitasi soodavedellä?"

"En ymmärrä", sanoi Wilhelm hitaasti, "mutta ettekö todellakin voisi
oppia oikeita elämäntapoja."

"Elämän — tapoja? Äiti, Wilhelmiä taitaa todella pyörryttää."

"Minä tarkoitan", jatkoi Wilhelm Wiskotten edelleen, "on toki eri asia
olla hyvässä perheessä ja ravintolassa."

"Äiti", sanoi Gustav Wiskotten ääntään hiljentäen, "odotapas vain, sinä
saat vielä sukkanauharitarimerkin."

"Kuinka rohkenet noin puhua äidillesi", oikaisi vanha rouva suuttuneena
häntä.

"No, no! Ja isästä tulee englantilainen pääri."

"Sitä en ymmärrä. Ne ovat varmaankin taas tavallisia sukkeluuksianne."

Veljekset nauroivat. Augustkin veti kapean suunsa nauruun, mutta sitten
hän naputti pöytään:

"Emme me lähteneet tehtaalta tuntia aikaisemmin tänne sukkeluuksia
laskemaan, vaan rauhassa kuuntelemaan, mitä Wilhelmillä on
kerrottavana. Voisitte olla vähän hiljempää. Nyt puhutaan
liikeasioistamme."

Kaikki pöydän ympärillä vaikenivat.

— "Olenhan minä koettanut antaa säännöllisesti tietoja teille",
aloitti kotiinpalannut. "Ensiksi asiat luistivat tavallista
kulkuaan. Kilpailijat laskivat hintojaan, pitkällisiä neuvotteluja,
erikoistilauksia kauppatuttaviltamme, asiamiehistä harmia. Sitten tuli
Augustilta sähkösanoma, että Wupper-laaksossa samana iltana puhkeaisi
lakko ja että Gustavin oli onnistunut lihastensa voimalla säilyttää
meillä järjestys. Ja että me nyt olimme ainoat, jotka voimme toimittaa
kiireelliset tilaukset ja yötyötä käyttäen lisätä kaksinkertaiseksi
tuotantomme. Seuraavana aamuna vuokrasin vaunut koko päiväksi ja
kävin kaikkien kauppatuttavieni luona. Jokaiselle erikseen näytin
sähkösanoman. He olivat jo aamulehdistä lukeneet uutisen ja olivat
kaikki hyvin huolissaan siitä, mitenkä ehtisivät ajoissa järjestää
varastonsa ja hintaluettelonsa ja lähettää kauppamatkustajansa. Niin,
nyt rupesin minä tietysti hyvin mahtavaksi. Meidän koneemme ovat
ylikuormitettuja, mutta tehdäksemme vanhoille liiketuttavillemme
mieliksi otan vielä vastaan heidän tilauksensa, jos ne vain eivät ole
häiritseviä pikkuasioita, vaan suurempia tukkutilauksia, ja muita
samanlaisia koreita sanoja. Eniten vaikutti englantilaisiin se, että
meillä yksin oli kaikki järjestyksessä. Kun minä heille kerroin,
että Gustav muksautti puheenpitäjät otsakkain, kunnes ei kukaan enää
mukissut —"

"Mutta eihän siinä ollut yhtään perää", väitti rouva Wiskotten.

"Ei ollutkaan. Mutta niin minä sen heille kerroin."

"Mutta sinä et tehnyt oikein, Wilhelm."

"Niin, mutta sittenpä tulivatkin tilaukset, äiti. Eivätkö olleet hyviä?"

"Tilaukset olivat hyviä."

"Sepä olikin pääasia. Lontoolaiset kaupanvälittäjät sähköttivät
Wupper-laaksossa oleville kauppahuoneille minkä kerkesivät, mutta kun
vihdoinkin saapui uutinen: 'Lakko loppunut, kaikki tilaukset heti
valmistetaan!' silloin olivat taskuni täydet."

"Terve, Wilhelm", sanoi vanha Wiskotten eikä sen enempää. Mutta malja
maistui hänelle.

"Syksyyn mennessä tulee rahaa paljon", sanoi August Wiskotten
miettivästi. "Mutta uusi värjäyslaitos vie sen kaikki."

"Työ sen tarvitsee", nauroi Gustav uhmaavasti, "ja sitten —"

"Meidän täytyy ruveta tekemään tukkutöitä", sanoi Wilhelm, "halpoja ja
kauniita, ne tuottavat rahaa."

"Halpoja ja kauniita! Saanko kysyä onko tämäkin sinun ehdotuksesi."

"Fritz kirjoitti minulle uudesta ratsuhevosesta, jonka hän syksyllä
aikoi ostaa. Hänellä on varmaankin jokin uusi ajatus, mikäli häntä
tunnen."

Veljekset katsahtivat Fritz Wiskotteniin, joka hermostuneesti kierteli
hyvinhoidettuja viiksiään. Vaistomaisesti he tunsivat, ettei nyt ollut
vain sukkeluus kysymyksessä. Nyt oli tehtaasta puhe. Silmänräpäyksen
ajan tuntui siltä, kuin etäällä kuuluva kangastuolien kolina, puolien
ja sukkuloiden surina, höyryn sihinä ja suhina olisi täyttänyt huoneen.

"Fritz!" sanoi Gustav Wiskotten.

Tämä nousi ja käveli kiivaasti pari kertaa huoneen poikki. Sitten hän
vetäisi tuolinsa isänsä nojatuolin ja vanhimman veljensä tuolin väliin
ja tarttui povitaskuunsa.

"Tänään olen sen saanut valmiiksi. Etutyöt. Ja Wilhelmin kotiintulon
kunniaksi tahdoin sen teille sanoa. Katsohan tänne, isä. Mitä tämä on?"

Vanha Wiskotten tunnusteli lankavyyhtiä. "Pumpulia —"

"Entä tämä tässä?"

"Silkkiä — ei, saakeli soikoon, sehän on myöskin pumpulia. Nyt olen
aivan ymmällä. Onko tämä nyt silkkiä vai pumpulia?"

"Se on pumpulia, isä."

Veljekset istuivat päät ojossa, aivan toisissaan kiinni. Kuuli heidän
kiivaan hengityksensä.

Silloin nousi Gustav Wiskotten, astui ovelle, kiersi sen lukkoon ja
asettui taas paikalleen. Lankavyyhdit kulkivat kädestä käteen.

"Annahan kuulla, Fritz — — —!"

"Niin, koska isän vanha värjärinsilmäkin hetkiseksi voi erehtyä" — hän
hengitti vapaammin —, "silloin näyttää siltä, että olen onnistunut.
Minä teen sen siis suoraan värikeitoksessa. Kappaletavaraan voi sen
jälkeenpäinkin painaa, sen osaavat muutkin. Mutta nauhoihin, jotka
tehdään valmiiksi tuoleissa, ei sitä tekotapaa ole voitu käyttää. Ja
nyt! Katsokaapas tänne." Hän otti nauhanpätkän povitaskustaan. "Viime
yönä se tehtiin mallituolissa..."

Taas koetteli sitä ensiksi vanha Wiskotten, sitten kulki nauhanpätkä
kädestä käteen.

"Poika, poika, se kemia!"

"Voi, isä, ei se ole noiden parin lukukauden ansio, jotka Freiburgissa
olin, se on perintöä, se on sinusta!"

"Ja äidistä."

Vanha rouva oli vaieten hieroskellut nauhanpätkää sormiensa välissä.
Nyt hän katsahti ylös. "Gustav, kyllä tuo oli paras ajatuksesi, kun
päätit rakentaa uuden värjäyslaitoksen mahdollisimman ajanmukaiseksi."

"No, uskotko nyt sinäkin sen, äiti?" huudahti Fritz.

"Se on parasta, mitä olen tämänlaatuista Wupper-laaksossa nähnyt.
Mitenkä kallista sitten lienee?"

"Ei ole kalliimpaa kuin paljas pumpuli. Muutama penni korotusta. Se on
vain pieni kemiallinen temppu, ja minä olen kokeillut ja kokeillut,
kunnes sen selvitin."

Gustav Wiskotten nousi. "Tule, Fritz, mennään heti laboratorioon."
Myöskin August oli heti noussut. Hänen kalpea otsansa oli punastunut.
"Se sinun täytyy näyttää meille."

"Tehtaallako? Nyt vielä? Ei, lapseni, kukin työntekijä on palkkansa
ansainnut. Aamulla aikaisin."

"Mies hoi", huudahti Gustav Wiskotten ja puisti häntä hartioista, "etkö
enää tapoja tunne? Eteenpäin!"

"Eikö sinulla ole kipinääkään liikeneron henkeä?" jyrisi August.

"Oletteko hulluja?" huudahti nuori keksijä uhaten.

"Nyt mennään tehtaalle!" komensi Gustav.

"Älkää noin huutako", sanoi Wilhelm Wiskotten, jota hälinä näkyi
vaivaavan. "Emmehän toki ole harjansitojia."

"Mitä sinä oikeastaan tarkoitat tuolla ainaisella opettamisellasi,
naurettava mies?"

"Lyhyesti sanottuna, se ei käy päinsä", sanoi Fritz varmasti. "Ei ennen
huomisaamua. Minun täytyy tehdä kaikki sekoitukset uudelleen. Ja sitten
tulee isä mukaan."

"Niin, jos todellakaan ei tänä iltana sitä voi valmistaa." Silloin
purkautui pettymys rehellisiin ilonilmauksiin: "Pahus vieköön! Herranen
aika sinua! Voi sen veijari!" Joka sanalla voimakas lyönti juhlittavan
olkapäälle.

Palvelijatar koputti ovelle. Hän toi ruoan. "Minä jään tänne",
huudahti Gustav. "Emilia on isänsä luona." Ja innostuksesta huolimatta
tyhjennettiin lautaset viimeiseen muruseen asti.

"Tehän syötte kuin riihenpuijat", moitti Wilhelm, "ihan tässä hävettää."

"Ketä häpeät, engelsmanni?"

"Morsiantani!"

"Mi — — — mitä? — — —"

Yhdellä kertaa oli tuolit vetäisty pöydän luota.

"Ettepä juuri ystävällisesti minuun katso."

"Sinullako on — morsian?" kysyi rouva Wiskotten moittivalla äänellä.
Vanha Wiskotten hieroskeli käsiään.

"Eilisestä asti. Onko se rikos? Minä julkaisen siis täten juhlallisesti
kihlaukseni Miss Mabel Whiten kanssa, meidän suurimman lontoolaisen
kauppatuttavamme, herra Carl Whiten ja hänen puolisonsa Annan, syntyään
Winkelmann, tytär."

"Oo — — —!" kajahti pilkallisen kunnioittavasti.

"Semmoiset asiat puhutaan ensiksi vanhempien kanssa."

"Sen teen minäkin, äiti. Miss Whiteen te mielistytte. Kesällä hän tulee
luoksenne."

"Mitä iloa minulla on siitä miniästä? Enhän osaa puhua englantia."

"Hänen äitinsä on saksalainen, Remscheidistä. Miss White puhuu aivan
sujuvasti saksaa."

Mutta tärkein asiassa oli kuitenkin se, että vanha herra oli paras
Lontoon kauppatuttavista. August viittasi siihen: "Kyllä Wilhelm
osasi taas oikeaan naulaan." — — — Pilkka vaikeni, kunnioitus kasvoi.
Onnittelut olivat myrskyisiä. Aina yhteentoista asti täytyi Wilhelmin
kertoa morsiamestaan, hän oli pitkä, hoikka, hieno ja Hyde Parkin
paras ratsastajatar. Gustav Wiskotten oli ääneti kuunnellut. Hän
näki edessään elämääuhkuvan kälynsä, niin oudon viehättävänä, juuri
semmoisena, joka sulattaa miehen arkielämän yksitoikkoisuuden. Kalvava
kateus täytti hänen mielensä. Samassa hän nousi, manasi virvatulet
helvettiin ja viittasi veljilleen.

He ymmärsivät hänet ja nousivat myöskin.

"Mihinkä vielä aiotte? On jo maatapanon aika."

"Me saatamme Gustavin kotiin. Hän on iltaisin niin likinäköinen."

He astuivat pitkin hiljaisia katuja Abraham Schulten ravintolaan,
ääneen nauraen ja kujeillen, kuin olisivat he öisen Barmenin
vallitsijoita. Lähinnä nuorin ajatteli nuorinta. "Vahinko, ettei Ewald
ole mukana."

"Oletko saanut mitään tietoja häneltä?"

"Hän on lähettänyt takaisin rahat, jotka hänelle toimitin."

"Sua poika ylpeen Espanjan, ma lemmin! Iltaa, Oweram!"

"Jota Jumala tahtoo kurittaa, sille hän Wiskottenit vitsaukseksi
lähettää. Hyvät herrat, ettekö tahtoisi jotain toista tehdä
onnelliseksi tänä iltana?"

"Olutta tänne!"

"Antakaa Falstaffin puhua! Älä sido riihtä tappavan härän suuta."

"Soita vielä suutasi, sa hauska mies. Olutta!"

"Onko hän oikullinen, Wilhelm?"

"Mabelko? Hän tanssittaa sinut kuoliaaksi, Gustav."

August sysäsi Gustavia kylkeen. "Älä uneksi, Gustav." Tämä katsahti
sekavana ympärilleen, täytti lasinsa ja alkoi meluten laulaa:

    "Puutarhan portilla-a-a
    tapasin tyttö su-u-un,
    sä painoit kättä mu-u-un."

Ja tunteellisesti venytellen yhtyi kuoro vallattomana siihen, niinkuin
ei olisi koko maailmassa heillä muuta mielessä:

    "Ah, kuink' oi' outo-a-a,
    kun puiston portilla-a-a
    näin, armas tyttö, su-u—uun,
    kun painoit kättä mu-u-uun."




VIII.


Düsseldorfissa olivat puut täydessä kukassa. Suloinen, voimakas tuoksu
tuulahti Hovipuistosta Rein-virralle, sekaantuen sen tervanhajuun,
ja sai nuoret, jotka airoja hoitelivat, kaihomielisinä kohottamaan
päänsä, kuin uneksisivat he merimatkoista ja ihmesaarista. Pitkässä
akatemiarakennuksessa olivat muutamat ikkunat selkoselällään.
Ewald Wiskotten istui luokassaan ja kopioi erästä kipsipäätä
piirustuspaperiarkille. Koneellisesti hän veteli viivoja kohottaen
väsynyttä käsivarttaan ja käyttäen hiilikynää mittapuuna mittaili
suuruussuhteita, täydenteli rajapiirteitä ja alkoi varjostaa.
Professori oli seisonut puoli minuuttia hänen tuolinsa takana, oli
korjaillut hänen piirustustaan ja murissut jotakin tyytymättömänä.

"Kumpi tässä nyt määrää? Tekö vai antiikki? Kipsin puolesta panen
vaikka käteni tuleen."

Kun hän oli poistunut, raappi Ewald Wiskotten suuttuneena pois
professorin korjaukset, veti apuviivan nenänjuuresta sieraimiin ja
piirsi silmän uudelleen. Mutta Apollo virnisteli vieläkin ilkeämmin.
Silloin hän lopetti siksi päivää koettamatta enää Prometeuksena etsiä
jumalallista kipinää. Avonaisesta ikkunasta houkutteli häntä tervan
ja kukkien tuoksu. Hän nousi ja kumartui ulos. Auringolla oli vetävä
voima. Tuonne Reinin alapäähän oli pystytetty ensimmäinen uimahuone.

Jo viikkokausia oli hän tuntenut jäsenissään velttoutta, jota
ei jaksanut voittaa. Tuo leveä vuolaasti virtaava Rein kutsui
häntä luokseen. Ja hän ei voinut enää vastustaa. Hän pani kokoon
piirustusvehkeensä ja lähti kiireisin askelin salista. Pari
akatemialaista katsoi hänen jälkeensä ja nauroi keskenään.

"No, koipeliini, joko sinä pötkit pakoon?"

"Mies on yhtä surkean näköinen kuin Marsyas, jonka Apollo nylki
elävältä."

"Mutta hyvänen aika! Wiskotten on nylkenyt Apollon. Katsokaapas vain
hänen piirustustaan."

Ewald kiirehti pois. Vimmastuneena kulki hän käytävää pitkin, harppasi
muutamilla askelilla portaat ja hengitti sitten vasta keveämmin, kun
painostava rakennus oli hänen selkänsä takana. Uimahuoneen edustalla
hän kopeloi muutaman lantin taskustaan, astui osastoonsa, riisti
vaatteet yltä, kuin olisivat ne olleet panssaria, ja hyppäsi päistikkaa
veteen.

"Varokaa, pojat", nauroi omistaja vartijalle, "tuo on itsemurhaaja."

"Kuulkaapas, nuori herra, älkää meidän kalojamme karkottako! Kalojen
täytyy ensin hitaasti tottua teitä näkemään."

Purskuen kohosi Ewald Wiskotten vedenpinnalle. "Pässinpää!" huusi hän
ja sukelsi uudelleen.

"Mitä hän sanoi! Luulenpa, että hän haukkui minua."

"Hän tunsi sinut, Drickes. Ei hän ole mikään itsemurhakandidaatti. Hän
näkyy olevan hyvinkin selväpäinen."

"Voihan sitä erehtyä, Baas. Mitä nimitykseen tulee —"

Ewald Wiskotten tyrkkäsi kiivaasti erästä toista uijaa. "Hopsis", sanoi
hän aikoen uida edelleen.

"Mitä siinä hopsuttelette! Vaivaako teitä vainoamishulluus?"

Suuttuneena kääntyi nuori mies ja kohotti yläruumiinsa vedestä.
"Hävytöntä!"

"Mitä —?"

Siinä edestakaisin voippuen he katselivat toisiaan silmiin.

"Peijakas, Ewald Wiskotten...!"

"Ernst Kölsch! Kun tukkasi oli märkä, en sinua tuntenut."

"Olet potkinut minut mustelmille. Olet varmaankin jättänyt lihasi
pukuhuoneeseen ja heittänyt vain luusi veteen?"

"Hyvä Jumala, olenko todellakin niin laihtunut, että sen heti huomaa?"

"Minä laitattaisin sinun sijassasi englantilaisen puvun tai
roimahousut. Ne pukisivat sinua hyvin."

"Pilkka sikseen. Minä olen aivan terve."

"Se ilahduttaa minua", sanoi toinen kuivasti ja heittäysi selälleen.

"Muuten: Anna oli Düsseldorfissa. Minkävuoksi? Minunko vaatteitani
parantamassa vaiko minua vaatteissani parantamassa. Kumpikin oli
hänestä tarpeen. Sanoi sinulle terveisiä. Brr — nyt on jo ihoni
kanannahalla. Kirotun kylmää on vielä vesi. Tule pois."

Kun he vierekkäin astuivat uimahuoneeseen, heitti Ernst Kölsch tutkivan
silmäyksen kotiseutulaiseen. Ja sitten omaan, pyylevään vartaloonsa.
Mutta enempää hän ei sanonut. He kuivasivat itsensä, pukeutuivat ja
kulkivat Hovipuiston kautta kaupunkiin. Puistokäytävän kulmauksessa
aikoi Ewald Wiskotten erota toveristaan.

"Minkätähden? Aiotko työhön?"

"Minä aioin tänään syödä Zintersien luona. Ja he ovat täsmällisiä."

"Taidat pelätä talonisäntääsi? Huono tapa. Totuta pois siitä sekä hänet
että itsesi."

"Minun täytyy pitää huoli — — —"

"Vai niin. Jo ymmärrän. Vuokra maksamatta. No, jos minun nimeni olisi
Wiskotten!"

"Entä sitten?"

"Onhan nimi puhdasta rahaa. Sen pitäisi olla takauksena."

Ewald Wiskotten rypisti kulmiaan. Hänen kalpeat, nuoret kasvonsa
synkistyivät, ja se teki hänet vanhemman näköiseksi. "Minulla on nimi
vain itseäni varten, ja semmoisena se ei ole minkään arvoinen. Ei
vielä!"

Hänen toverinsa siristi toista silmäänsä. "Etpä juuri näytä hienolta.
Sinun pitäisi hankkia itsellesi kuitenkin kunnollinen räätäli."

"Jos en sinulle tällaisena kelpaa, ei sinun tarvitse minun kanssani
kuljeksia."

"Kuulehan toki, emme nyt ole teidän tehtaallanne. Voit säästää
käskijä-ääntäsi."

"Hyvästi", sanoi Ewald Wiskotten lyhyesti, kohotti päänsä ja astui
pitkin askelin kadun poikki.

Ernst Kölsch epäröi hetkisen. Sitten voitti hänen hyväsydämisyytensä,
ja hän juoksi Ewaldin jälkeen. "Kuule, Ewald!"

"Mitä sinä tahdot?"

"Kysyisin vain, etkö tule syömään päivällistä kanssani Schmitzin
viinitupaan. Oikein hienosti, kuuletko."

"Minulla ei ole aikaa."

"Mies hoi, minä olen saanut taulun myydyksi."

Ewald kääntyi innostuneena. "Todellakin? Älä nyt, sanoit: taulun?
Minkä ja kenelle? Herranen aika, Ernst, kuinka iloitsen! Nyt marssivat
wupperlaaksolaiset esille! Nyt on meidän vuoromme! Puhu toki! Mikä
taulu?"

Ernst Kölsch pyyhkäisi tomuhiukkasen hienolta puvultaan. Tehtailijan
pojan rinnalla teki työnjohtajan poika hienon keikarin vaikutuksen.
"Mikä taulu?" sanoi hän rauhallisesti ja jatkoi näpsytystään. "Ne
olivat juhlapidot —"

"Platonko juhlapidot?"

"Ei, vaan Bakkuksen. Mitä tekemistä on Viini-Schmitzillä muun
filosofian kanssa, kuin sen, joka rypäleistä kohoaa?"

"Viini-Schmitz? Se, jonka luona päivällisesi syöt?"

"Sama juuri. Sinä kai uskottelit, että minulla on vapaasija
Hohenzollernin ruhtinaan luona Jägerhofin linnassa? Maksaa minun pitää
niinkuin kaikkien kuolevaisten, ja ellen maksaa voi ja nälkä kurnii,
silloin täytyy minunkin — maalata."

"Onko tuo Schmitz — taidekauppias?"

"Ravintoloitsija hän on. Ja omituisen kapakan hän lopulta saakin. Sen
minä vähitellen sivelen täyteen, sen mukaan kuin lasku vaatii. Nyt
on enää ainoastaan yksi sivuseinä tyhjä. Kun sekin on öljyvärillä
peitetty, täytyy minun ryhtyä paikanmuuttoon. Niin, mitä sinä
ihmettelet? Tällä tapaa syntyvät täällä Düsseldorfissa suosituimmat
kapakat, ja mesenaatti ja taiteilija ovat hyvin tyytyväisiä."

"Mitä sinä olet maalannut?"

"Erään tunnetun feodaaliupseerin Bakkukseksi, kaksi somaa, nuorta
tyttöä riitelemässä pantterikissan kanssa rypäleestä, jonka jumala
heille on heittänyt, ja erään paksun tytärrikkaan kantavieraan
raskasmieliseksi Silenukseksi."

"Eivätkö nämä herrasväet tunne itseään?"

"Ei siitä huolta, olen maalannut heidät kaikki alasti. Siten se on
mytologiaa."

"Nyt tulen mukaasi", nauroi Ewald Wiskotten. Hänen vihansa oli kuin
poispuhallettu. Innostunut taiteilijatunnelma oli hänet vallannut.
Sellaiseksi hän oli sitä kuvitellutkin: nauravaa aurinkoa, iloinen
elämänkatsanto. Pois epäilys, taide korkealle! Ja hän oli itseään
kiduttaen harhaillut harmaassa sumussa, ilotonna ja vailla jäntevyyttä,
samalla kun toveri oli kepeänä ja luottamusta täynnä juoksennellut
auringonpaisteessa. "Sinulla on avain, Ernst. Miten sen löytää?"

"Kunhan vain jotain osaa", sanoi toinen olkapäitään kohauttaen ja
tarttui nuoren toverinsa käsipuoleen.

Viini-Schmitzin luona ihaili Ewald Wiskotten seinämaalausta. "Kovempaa
vain", murisi Kölsch hänelle. Ja Ewald Wiskotten tuli lopulta siihen
tulokseen, ettei kukaan koko Düsseldorfissa osaisi semmoista tehdä, ei
edes itse akatemian johtaja, Pietari Janssenkaan.

"Taidatte olla asianymmärtäjä?" kysyi isäntä. "Tehän latelette
arvosteluanne kuin kirkasta vettä."

"Minä olen itse maalari", vastasi nuorukainen ylpeästi. "Mutta
tuommoista työtä katsellessa ei tunne edes kateutta."

Isäntä oli mielissään, kun Kölsch esitti ystävänsä vieraanansa, eikä
hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että ensimmäisen jälkeen toisen
Kupferberg-Gold-pullon korkki paukautettiin ilmaan. Vaahtoava viini sai
Ewald Wiskottenin innostumaan. Hänen verensä alkoi virrata tulisemmin,
hän näki kaiken punertavan harson lävitse, ja pian kuohui hänen
rohkeutensa yli äyräiden.

"On ihan hullua kiusata itseään akatemiassa. Neljännesvuoden olen jo
istunut saman Apollon edessä. Kerran edestä, kerran sivulta, kerran
takaa. Jaloinkin kauneus jo silloin iljettää."

"Hauku sinä vain, jos se mieltäsi keventää."

"Enkö ole oikeassa? Antaisivat minun kerran tehdä mitä itse tahdon.
Tahtoisin heille näyttää."

"Mitä sitten?"

"Oi, jotain elävää, jotain omintakeista, jotakin, katsos, jota kukaan
muu ei ole keksinyt, — olethan sinäkin sellaista tehnyt."

"Minäkö —? Mitä sinä minusta tiedät?"

"No — tuon Bakkanaalin."

"Älä joutavia puhu. Tuohan on hullutusta, paperikoritavaraa. Ei minun
aikani ole vielä tullut, ja minä odotan."

"Mutta mitä sinä vielä odotat? Jos minä osaisin tuollaista — — —!"

"Massatyötä. Minulle ei ole elämässä vielä käynyt kyllin huonosti eikä
kyllin hyvin. En ole vielä kuullut kuoleman enkä elämän riemuhuutoa."

Ewald Wiskotten joi yhdellä siemauksella lasinsa tyhjäksi. "Ei", sanoi
hän, "ei enää odotella. Meidän täytyy astua eturintaan ja siinä pysyä."

"Taivas varjelkoon ihmelapsista. Kun he ovat lapsenvaatteistaan
päässeet, ovat he tavallista typerämpiä poikalapsia."

"Mutta pitkänä oppiaikana tarvitsee voimia."

"Ne, joilla ei mitään ole. Kypsymisaika, poikani, elämän kypsymisaika!
Jos olisit ruvennut kauppamieheksi, istuisit sinä nyt tilikirjojen
ääressä etkä sieltäkään kolmeen vuoteen pääsisi hievahtamaan. Ei, nyt
minä näen asiat aivan toisessa valossa. Ulkonaisen kätevyyden voit
maailmaan ottaa mukaasi. Mihin se kelpaa, sen opettaa sinulle vasta
kypsynyt ymmärryksesi. Minulle se ei ole vieläkään selvinnyt. Siihen
asti olen aika heittiö. Myöhemmin vasta kunto näytetään."

"On sellaisiakin ihmisiä, jotka jo aikaisemmin tulevat järkiinsä",
väitti nuorukainen itsepintaisesti.

"Tai arrogaatteja. Niiltä menevätkin ihanimmat nuoruudenvuodet hukkaan."

"Nuo ovat laiskuuden teorioja!"

"Joita minä itseltänikin kadehdin", nauroi Kölsch ja kohotti lasiansa.
"Tämmöistä viiniä esimerkiksi ei minun isäni nuoruudessaan ole juonut.
Eikä sinunkaan isäsi. Ja kukapa tietää, saammeko sitä mekään myöhemmin
juoda. Siis: nauttikaa nuoruudestanne, se ei palaa enää takaisin.
Terve, työmyyrä!"

"Meillä on nykyään kompositsionikilpailu! Muutaman päivän pysyttelen
nyt kotona. Ryhdyn työhön käsiksi!"

"Ja kiusaat aivokoppaasi! Aatteitten täytyy tulla kuin kesälintujen, ei
niitä ruuvipihdillä väännetä."

"Tuletko sinä pyhäiltana työtäni katsomaan?"

"Jos siitä on sinulle hyötyä? Ensi töherryksiä varten on kyllä
paperikori olemassa."

"Älä, Ernst!" Ewald kiihtyi yhä enemmän. Wiskottenien yritteliäisyys
myrskyili hänessä, ja vaahtoviini aukaisi mielikuvituksen sulut. "Minä
olen kuvaillut — kuulepas — — —"

Mutta Ernst oli välinpitämätön. "Kerro se piirustusvihoillesi. Niillä
on etuoikeus niihin. Kyllä tulee vielä minun vuoroni."

"Älä puhu noin. Pyhäiltana sanot toista."

"Suokoon sen Jumala. Juommeko vielä yhden?"

"Anna olla. Nyt olen juuri oikealla tuulella. Minun täytyy käyttää sitä
hyväkseni. Hyvästi, Ernst, paljon kiitoksia."

"Kuulehan, Ewald — — —. Mistä sinä oikeastaan elät? Olehan nyt
kerrankin järkevä. Anna saapui tänne eilen oikein kuormallinen rahoja
mukanaan, ja minä pelkään niin varkaita. Katsopas, tuossa olisi kaunis
satamarkkanen."

"Käskikö Anna — sen antamaan?"

"Oletko hupsu? Annako? Mitenkä niin voit ajatella?"

"Minä — minä — se oli tyhmästi — ja — älä sano mitään hänelle. Tarpeen
— tarpeen se olisi minulle. Zinters alkaa käydä vaativaksi. No, Ernst,
kiitos vain..."

Hän sanoi lyhyesti hyvästi ja lähti kiihtyneenä viinituvasta. Eräästä
sikarikaupasta hän osti tupakkaa ja rikkoi satamarkkasen. Hän piteli
kultarahoja niin kauan käsissään, että ne olivat aivan kuumat.

Vanha Zinters piti Bolkerstrassen varrella pientä kapakkaa, ja
muistellen monivuotista uraansa itsenäisenä Reinlaivurina Hollannin
puolella tarjoili hän täälläkin hollantilaisia ryyppyjä. Hänen
kauppatuttavansa olivat samalla hänen tavaranhankkijoinaan. Sen
minkä hinaajalaivurit salaa kuljettivat virran yli, toivat he
summissa vanhan Zintersin luokse ja joivat sen taas vähitellen hänen
luonaan. Savustunut huone haisi aina tervalle. Vieraat olivat aina
paitahihasillaan niinkuin isäntäkin, niinkuin tälläkin oli heillä
laivurilakkinsa niskassa ja pitkä hollantilainen piippunsa jossakin
hampaankolossa. Se oli vanha laivuritapa ja esti riitelemästä ja
torailemasta. Eikä piippua vähällä paikaltaan otettu. Sitä seikkaa
tiesikin vanhus hyväkseen käyttää.

Kun Ewald Wiskotten astui sisään, oli tupa tyhjänä. Hänen täytyi kulkea
sen lävitse päästäkseen takaoven kautta portaille, jotka johtivat hänen
ateljee-ullakkohuoneeseensa. Nyt näkyi kuitenkin jotakin liikkuvan
tarjoilupöydän takana. Hänen askelensa olivat herättäneet isännän, joka
nukkui pöydän ääressä pää käsien varassa.

"Meluaa kuin parempikin vieras", mörähti hän vihaisesti tunnettuaan
vuokralaisensa.

"Herra Zinters, minä olen velkaa teille —"

"Vai niin? Vai muistatte tekin sen? Minulla se on aina mielessä."

"Tässä on viisikymmentäseitsemän markkaa, herra Zinters. Olenhan jo
sanonut teille, etten voi niin säännöllisesti maksaa. Mutta kyllä minä
maksan, ja, jos tahdotte, korkoineen. Antakaa minun vain olla rauhassa."

Vanhus siveli harmaata partaansa ja tarttui rahaan. Sitten hän työnsi
sen laatikkoon.

"No kun te tuolla tavalla puhutte minulle, nuori herrani — minulla oli
muuten uloshaku valmiina."

Ewald Wiskotten siveli kädellään pitkäksi kasvanutta tukkaansa.
Uloshaku? Ja koettaessaan voittaa tuon peloittavan sanan vaikutusta
muisti hän äkkiä mitä Ernst Kölsch oli sanonut hänelle vähän aikaa
sitten ja minkä hän silloin heti jyrkästi oli torjunut.

Ja tahtomattaan muodostuivat sanat hänen huulilleen.

"Uloshaku? Wiskottenien nimi lienee kuitenkin yhtä hyvä kuin puhdas
raha."

"Tietysti, nuori herrani. Kun takana on puhdasta rahaa..."

"Kotonani on kolmesataa miestä työssä!"

"Saakeli vieköön — — —!" Tyly ilme vanhuksen kasvoista katosi ja sen
sijalle ilmestyi hämmästynyt kunnioitus. "Mitä te sanotte? Kolme — —
—?" Hän hypisteli kädellään pullokokoelmaansa. "Uskonpa, ettei tässä
pieni hiivari olisi pahemmaksi."

Ewald Wiskotten tyhjensi lasin. Ja samassa hän tunsi syvästi
häpeävänsä. Hän painoi lasin lujasti pöytään ja avasi takaoven.
"Hyvästi."

"Kuitin tuo Gretchen teille heti sinne ylös", huusi Zinters hänen
jälkeensä. "Hyvästi, herra Wiskotten!"

Huoneessaan Ewald oikein raivosi. Hän oli pettänyt itsensä, kyntänyt
vieraalla vasikalla. Ja välillä voitti hänet ylpeys, ylpeys perheen
nimestä, joka pakotti antamaan kunnioitusta. Voitontunne jäi kuitenkin
vallitsevaksi. Hän heitti takin päältään. Hänen oli liian kuuma. Viinin
vaikutuskin tuntui vielä. Nyt hän tahtoi ryhtyä työhön.

Silloin kuului koputus ovelle.

"Sisään!"

Gretchen Zinters toi kuitin.

"Kiitoksia paljon. Onko teillä muutakin asiaa?"

"Oi, — mitä luulettekaan!"

Hoikka kahdeksantoistavuotias tyttö heitti häneen pikaisen katseen
tummista silmistään. Ewald Wiskotten punastui. Tänään vasta hän
huomasi, miten soma tuo tyttö oli. Hän joutui yhä enemmän hämilleen.
Ja samalla kuohahti hänen verensä niin omituisesti, että häntä melkein
pyörrytti. Hän tuijotti tyttöön ja aikoessaan puhua hän tunsi henkeään
ahdistavan. Ohimot tykyttivät kovasti, ja sydän sykki rajusti. "Tyhmä
poika", sanoi hän itselleen.

"Neiti Gretchen — — —"

"Mitä —?"

"Te — te voisitte todellakin tulla minun mallikseni!"

"Mitä te puhutte?"

"Ainakin — antakaa minun — edes suudella..."

Tyttö vain kohotti päätään. Mutta ei kuitenkaan juossut pakoon.

Silloin Ewald astui lähemmäksi ja kiersi avuttomasti käsivartensa tytön
ympärille. Hän oli aivan kalpea. Ja nyt tunsi hän nuoren veren sykkivän
vaatteiden läpi. "Gretchen!" ja hän painoi intohimoisesti huulensa
tytön suulle.

Ainoastaan hetkeksi, ja tyttö työnsi hänet molemmin käsin pois.

"Gretchen, mikä sinun on, Gretchen —?" sopersi hän.

Tyttö oli nyreissään.

"Mutta Gretchen!"

"Te olette heti niin raju. Niinkuin minä olisin heti otettavissa."

"No niin — en minäkään mikään prinssi ole."

"Mutta olettehan te rikkaita Wiskotteneja?"

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Ewald tylysti.

"Voi, näkeehän sen heti."

Silloin Ewald naurahti. Ja nyt koetti hän vangita tytön uudelleen. He
juoksentelivat huoneessa, kunnes hän sai tytön kiinni. Mutta tyttö
riistäysi hänen syleilystään. "Tunnusta ensin värisi! Ennen et saa
mitään."

"Sinuttelit minua!" riemuitsi Ewald.

"Ei se mitään merkitse. Niin aina sanotaan. Päästä irti."

"Ensin minä suutelen —!"

Tyttö piteli kättään uhkaavasti hänen suullaan. "Älä huuda niin.
Hiljaa! Minä tulen takaisin."

"Sinä — — —?" Hämmästyneenä Ewald päästi hänet irti.

"Menen vain katsomaan nukkuuko isä... Odota!" Hän katseli tytön
jälkeen, kun tämä notkeana ja sukkelasti pujahti ulos. Vikkelä kuin
kärppä. Hän tunsi onnentunteen kohoavan aivan kurkkuun asti, hurjan,
ennen aavistamattoman autuuden — — —.

Kaikki hänessä värähteli. Hän levitteli käsivarsiaan rauhoittaakseen
kiihtynyttä hengitystään, ja sitten hän juoksenteli nauraen ja meluten
huoneessaan. "Miten ihanaa! Miten ihanaa! Herra Jumala — Herra Jumala —
— —"

Tyttö palasi takaisin, sormet huulilla. Ovi napsahti lukkoon.

"Istu", pyysi tyttö. "Mutta puhu oikein järkevästi."

Ewald istuutui ja kiersi käsivartensa tytön vyötäisille. Tyttö
kiemurteli levottomana hänen syleilyssään, kunnes ainoastaan Ewaldin
sormenpäät koskettivat häntä.

"Älä yritäkään kujeilla. Silloin emme sovi yhteen."

Nojaten päätään taapäin pysyttelihe Ewald aivan hiljaa. Sitten hän
sanoi kuiskaten: "Aivan musta on tukkasi."

"Sen olen ennenkin tietänyt."

"Ja aivan mustat ovat silmäsi, ne vilkkuvat kuin öiset tulikärpäset."

"Oletpa sinä hassu."

"Ja oikein hieno ylhäinen nenä, jonka sieraimet aina liikkuvat."

Tyttö nauroi itsekseen.

"Ja suu niin punainen, kuin siitä verta tihkuisi."

"Sen olen perinyt äidiltäni."

"Oliko hänkin yhtä kaunis kuin sinä, Gretchen?"

Tytön silmät välähtivät. "Isä tapasi hänet Rotterdamissa, kulkiessaan
vielä Reinillä. Silloin oli äiti tähti."

"Tähtikö?"

"Niin sanotaan hienoimmissa teattereissa niitä, jotka ovat paraita
laulajattaria. Jos hän ei olisi kuollut, ei minun tarvitsisi auttaa
isää, vaan saisin minäkin olla teatterissa."

"Tahtoisitko?"

Gretchen sulki silmänsä. Hänen sieraimensa liikkuivat nopeammin. "Tulla
rikkaaksi, tulla hienoksi — — —"

Ewald piteli tyttöä lujasti kiinni. Hänen kurkkunsa oli kuin kuivunut.
"Jos minä tulisin rikkaaksi? Ja sinä kanssani?"

"Sinäkö —?"

"Niin — minä!"

"Annahan kun ensin katson..."

"En!" huudahti Ewald Wiskotten ja hypähti pystyyn. Hänen nuoret
silmänsä säkenöivät. "Anna minun katsoa sinua!"

He seisoivat vastakkain ja tarkastivat toisiaan, niinkuin eivät
milloinkaan ennen olisi toisiaan nähneet. Niinkuin olisivat he
toisilleen jotain aivan uutta, erikoista. Silloin tällöin lyhyt
naurunpurskahdus. Puoleksi tukahdutettuna. Sitten tarttui iso poika
lujasti puristaen tyttöön, aivan hänen edessään hohtivat tytön mustat
silmäterät. Ja syvään hengähtäen poika sulki silmänsä, antoi päänsä
raskaasti vaipua ja tukahdutti hengityksen suudelmallaan.

Tyttö ei enää vastustellut, vaan antoi noiden tottumattomien,
tyydyttämättömien huulten suudella, kunnes hänen itse täytyi
irroittautua voidakseen hengittää. Silloin hän kumartui, kohosi
varpailleen ja puraisi Ewaldia korvaan.

"Villikissa!" huudahti Ewald ja pakotti hänet alalleen. Tytön hampaat
kimaltelivat häntä vastaan. Ja nyt suutelivat he toisiaan, eikä
kumpikaan tietänyt, kuka oli antaja ja kuka ottaja. "Gretchen, Gretchen
—!"

"Ewald — — —!"

"Nyt on minullakin morsian!"

"Oi, siihen olet liian nuori...!"

"Minäkö? Vuoden päästä olen täysi-ikäinen."

"Kuule, maksavatko he sitten sinulle rahat —?"

"En tiedä", sanoi Ewald hämmentyen. "Mutta kyllä sen järjestän!" Sen
sanoi hän entiseen uhkamieliseen tapaansa. "En aio enää kauan istua
akatemiassa, rupean pian maalaamaan tauluja. Kaksi — kolme vuotta — oi,
Gretchen!"

"Olisi sentään parempi, jos sinua perheesi auttaisi. Onhan heillä hyvin
paljon rahaa."

"Taitaa olla, Gretchen. Odota vain, kyllä niitä vielä minullekin tulee!
Missä on suusi? Voi — — — sinä — — —!"

"Mennäänkö tänä iltana sirkukseen?"

"Minne vain tahdot! Missä on sirkus!"

"Oberkasselin puolella. Minä olin siellä viime pyhänä Franz Stibbenin
kanssa. Hän tulee ensi pääsiäisenä kapteeniksi erääseen isänsä laivaan."

"Mutta sen saat tästä päivästä alkaen lopettaa."

"Minkä sitten?"

"Sen, että muiden herrojen kanssa menet ulos. Nyt olet kokonaan minun."

"Mutta Franz Stibben on sanonut isälle, että hän aikoo naida minut..."

"Senkin porvari! Naida sinut! Sepä sopisi hänelle. Koettakoonpa vain
tulla tänne, senkin Reinin kadetti!"

"Älä niin kovin pilkkaa! Stibbenit ovat oikein varakasta väkeä."

"Porvareita he ovat!" huusi Evald kiivastuneena. "Porvareita!
Lanttirikkauksineen! Kuule, älä enää puhu heistä? En kärsi sitä."

"Mutta emmehän me, sinä ja minä, ole vielä mitään lupauksia antaneet.
Eihän se merkitse mitään, ennenkuin olet täysi-ikäinen."

"Mutta vuoden perästä. Silloin menemme kihloihin, Gretchen, sanohan
toki..."

"Seitsemän aikaan torilla, Jan-Wilhelmin muistopatsaan luona. Hiljaa!
Isä huutaa minua —"

Ewald tarttui kiihkeästi isoilla käsillänsä tytön päähän ja suuteli
häntä taukoamatta, mihin vain sattui. Sitten hiipi tyttö pois. —

Nyt piirustamaan. Komponeeraamaan. Onnenhuumausta tyhjentämään! Mutta
paperille syntyi vain töherrystä. Aina siirtyivät ajatukset muualle,
silmät etsivät sitä, jota ei siellä ollut, ja kun talossa portaat
narahtivat, säpsähti hän ja hänen kätensä vapisivat. Kiihottuneena hän
musersi hiilikynänsä pieniin palasiin. Hänen täytyi pestä kätensä.
Samalla tuli hän tarkastaneeksi pukuaan. Hän sävähti hehkuvan kuumaksi.
Hän tarttui takkiinsa ja käänteli ikkunan edessä sitä moneen kertaan.
Hihat kiilsivät arveluttavasti. Arasti kuin pahanteossa haki hän
tussilaatikkonsa ja värjäsi virttyneet paikat. Sitten veti hän hiljaa
saappaat jalastaan, leikkaili taskuveitsellään korkoja ja hankasi ne
kiiltäviksi. Puhtaita paitoja hänellä oli. Entä hattu? Hän käänteli
sitä käsissään. Niin, olihan se taiteilijahattu, mitä resuisempi, sitä
parempi.

Neljännestä vailla seitsemän odotteli hän Jan-Wilhelmin patsaan luona.
Rahat olivat hänellä irrallaan taskussa. Kaksikymmentäviisi markkaa.
Olipa omituinen sattuma, että Ernst Kölsch juuri tänään työnsi hänelle
rahat. Nyt voi hän hankkia itselleen aition. "Iloitkaa nuoruutenne
aikana, se ei palaa takaisin..." vihelteli hän itsekseen. Missä viipyy
Gretchen?

Raatihuoneen kello oli lyönyt seitsemän. Hänen jalkapohjiaan poltteli.
Saadakseen pitkällisen odotuksen kulumaan alkoi hän laskea. Yhdestä
kuuteenkymmeneen. Yksi minuutti on kuusikymmentä sekuntia. Mutta joka
kerran ennätti hän ennen raatihuoneen viisaria. Silloin hän kyllästyi
siihenkin ja alkoi kierrellä muistopatsasta. Neljännestä yli seitsemän
tyttö tuli.

"Gretchen —" mutta moite tukahtui heti. Tyttö oli kuin aatelisneiti
Evaldin rakastuneissa silmissä. Hänellä oli valkoinen puku yllä,
leveä pitsikaulus kohotti nuortean vartalon somuutta, taidokkaasti
kaarteilevan olkihatun alla kiemurtelivat kiharat.

"Tule pian, ettei kukaan meitä näe. Täälläpäin asuu tuttaviani."

"Missä niin kauan viivyit, Gretchen?" kyseli Ewald Wiskotten heidän
astuessaan kiireisesti eteenpäin. "Odotus oli kuin iankaikkisuus."

"Minun täytyi sanoa isälle, että olin kutsuttu Trinchen Kleuden luokse
Flinkerkadulle. Senvuoksi täytyi minun käydä pikimmältään siellä asiaa
selvittämässä."

"Mutta olihan se petkutusta."

"Kuulehan! Täytyihän minun keksiä tekosyy."

Sitä Ewald ei ymmärtänyt. Mutta ei tyttö antanut hänelle aikaa sen
ajattelemiseen. "Minkälaiset paikat aiot ottaa? Penkkipaikatko?"

"Aition. Tietysti, koska sinä olet kanssani."

Tyttö nipisti hänen käsivarttaan ilosta. Sitten kiirehti hän vieläkin
joutuisammin eteenpäin.

Sirkusaitiossa istui hän kuin mikäkin hieno neiti. Näytännöstä hän
ei välittänyt, mutta kun pari Düsseldorfin ulaaniupseeria tähysteli
vähän väliä häntä monokkeleillaan, niin se häntä huvitti. Ewald
Wiskottenkin oli ylpeä huomaavaisuudesta, jonka hänen seuralaisensa
herätti. Mutta kun upseerit väliajalla alkoivat lähennellä tyttöä, tuli
hän mustasukkaiseksi. Alakuloisena palasi hän tytön kanssa aitioonsa.
Näytäntö jatkui.

"Älä aina katsele sinnepäin. Miehet ovat jo hävyttömiä."

"Ovathan he luutnantteja. Nehän ovat kaikkein hienoimpia."

Evald puristi tytön kättä. "Minä en tahdo, Gretchen."

Silloin vetäytyi tyttö loukkaantuneena syrjemmäksi.

Näytännön jälkeen he kulkivat sanatonna vieretysten Reinsillan ylitse.
Kun he lähestyivät rantaa, astui tyttö käsipuiden luokse. "Tuo on aivan
Franz Stibbenin laivan näköinen." Ja välinpitämättömänä astuskeli hän
edelleen. Ewald Wiskotten ei ollut huomautusta kuulevinaankaan, mutta
hänen sydämensä tykytti kovemmin.

"Gretchen —"

"Mene matkaasi, sinä olet inhottava."

"Mennäänkö Viini-Schmitzin ravintolaan? Se on oikein hieno paikka." Hän
ei hädissään keksinyt mitään muutakaan.

Tyttö tarttui heti hänen käsivarteensa ja puristi sitä: "Ewald kulta —
— —"

Viini-Schmitzin luona istui enää ainoastaan muutamia vanhoja
kantavieraita. Tyttöä se suututti, ja hän tahtoi heti kääntyä pois.
Vaikuttaakseen tyttöön tilasi Ewald pullon Kupferberg-Gold viiniä. Sen
hän tunsi eilisistä päivällisistä. Sitten hän tilasi kaksi annosta
kaviaaria. Tyttö katseli tarkkaan hänen syöntiään ja maisteli huulet
sirpallaan. Sitten nauroi hän salaa lautasliinaa suullaan pitäen.

"Maistuuko?"

"Hienoa on", hän nyykäytti vilkkaasti, joi aika kulauksen ja nyrpisti
nenäänsä, viinipisaroiden kohotessa sieraimiin. Silloin olisi Ewald
tahtonut suudella tyttöä. Puolen tunnin kuluttua tahtoi hän kotiin.
Mutta nyt vastusti tyttö poismenoa. Kuin prinsessa hovissaan mahtaili
hän punaisella sohvalla. Viimeinkin helisti Ewald Wiskotten lasiinsa
ja maksoi punastuen kyypparille. Hänestä tuntui, kuin olisi tuo mies
katsellut tuššipilkkua hänen hihassaan.

Jumalan kiitos, nyt olivat he ulkona. Hän tarttui Gretcheniä
vyötäisiin. Mutta tyttö vetäytyi pois. "Ei semmoinen sovellu hienoille
ihmisille!" Pää hiukan pystyssä, sormenpäät vain Ewald Wiskottenin
käsivartta koskettaen, astuskeli hän saavuttamattomana hänen
rinnallaan. Nyt olivat he jo Bolkerstrassen varrella. Kaukaa loistivat
Zintersin liköörikaupan pienet ikkunat. Suuttuneena päästi Ewald tytön
menemään. Hän saisi astua sisään vasta neljännestuntia tytön jälkeen...

Seuraavana aamuna oli hänen kahvinsa niinkuin ennen huoneen
oven takana. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja verensä levottomasti
sykkivän. Akatemia olkoon akatemiana. Hän kulki hajamielisenä Reinin
rantaniittyjä pitkin. Taskussa helisivät rahat.

Hän otti ne epäröiden esille ja laski ne. Niitä oli viisi markkaa.

Sitten hän koetti kuvailla mielessään Gretcheniä ja iloita
tapaamisesta. Mutta kun hän palasi kotiin, istui ukko Zinters yksin
palvelustytön kanssa syömässä. Kun hän kyseli Gretchen-neitiä, vastasi
vanhus lyhyesti, että tällä oli päänkipu erään syntymäpäivävieton
jälkeen. Miten epäilevästi tuo vanha ryyppyjussi häntä mulkoili!
Puolikuolleena heittäysi hän vuoteelleen ja nukkui iltapäivän ja yön
seuraavaan aamuun asti.

Ei hän tänäänkään mennyt akatemiaan. Hän tahtoi saada
kompositsionikilpailunsa suoritetuksi. Hän tunsi mielensä tyyntyneen.
Hän sommitteli ja suunnitteli, hän piirusteli ja korjaili, otti toisen
vihon ja aloitti uudelleen.

Päivällisaikaan kysyi hän Zintersiltä, saisiko syödä heidän kanssaan.
Pöydässä hän tapasi Gretchenin. Tytön tervehtiessä kylmästi sykki hänen
sydämensä aina kaulaan asti. Mutta kun isä poistui silmänräpäykseksi
kaatamaan eräälle ostajalle ryyppyä ja palvelustyttö ei siirtänyt
katsettaan lautasesta, silloin tyttö nopeasti viittasi hänelle ja
iski silmää. Sitten palasi isä ja kaikki oli entisellään. Mutta vielä
vinttikamarissaankin näki hän aina edessään leimuavat silmät, hänen
nuori verensä tykki taas tulisemmin ja voimakkaammin, ja Wiskottenien
sitkeydellä tarttui hän uuteen piirustusvihkoon ja mietti ja
suunnitteli ja muutteli aihettaan, kunnes hämärä esti hänet näkemästä
paperia. Hän ei ollut huomannutkaan, että jo oli ilta käsissä. Hän meni
alas keittiöhuoneeseen jotain syömään. Palvelustyttö oli kellarissa
ruukkuja täyttämässä. Tarjoiluhuoneesta tuli Gretchen lautasellinen
punaiseksi värjättyjä juustonkuoria kädessään. Hän vilkaisi taakseen ja
asetti lautasen pöydälle, painautui Ewaldia vasten ja suuteli häntä.
"Hys..." kuiskasi tyttö ja poistui rallatellen vierastupaan, jossa hän
löi korttia isän vanhojen laivuritoverien kanssa. Nopeasti hotaisi
Ewald Wiskotten perähuoneessa illallisensa.

Seuraavana päivänä tuli Ernst Kölsch. Katsellessaan piirustusta siveli
hän miettiväisenä harjantapaiseksi leikattuja viiksiään.

"Sano nyt toki jotain, Ernst."

"Vahinko, ettei ole talvi."

"Miten niin?"

"Niin voisit ainakin lunta lapioida."

"Ernst!"

Ernst tarttui kiivaasti Ewaldia takinkaulukseen. "Mies! Mitä sinä aiot!
Sinä hoidat itsesi huonosti, et saa tätä jatkaa."

"Eikö siinä todellakaan ole mitään? Eikö — minkäänlaista?"

"Tuossako laulujuhlassa? No, älä nyt ole niin hätääntyneen
näköinen. Mistä pahuksesta sinä innostuksen työhösi saat, kun et
toimita kunnollista ravintoa itsellesi. Huolimatta iänikuisesta
Düsseldorfilais-aiheesta."

"Eikö mitään, Ernst?"

"On siinä kuitenkin jotakin. En vielä tiedä mitä. Lahjoja sinulla on.
Ne eivät vain vielä oikein taiteellisesti vaikuta. Sinä tahdot enemmän
kuin harjaantumaton kätesi kykenee. Sen lisäksi vatsa tyhjänä! Mies
hoi, ajattelehan toki: Wupperlaaksossa syntynyt ja vatsa tyhjänä!"

"Siis — toivot kuitenkin jotakin?"

"Toivonko? Paljonkin poikani! Olen varma siitä, että sinussa jotakin
piilee. Puvut on erittäin hyvin tehty. Hillitsepäs vaan hiukan alussa
itseäsi. Antaa asioiden mukavammin muodostua, muuten tuhlaa ruutinsa ja
tähtää tyhjään. Kuulehan, sinä muutat minun luokseni."

"Sitä — minä en voi", änkytti Ewald Wiskotten.

"Olet oikeassa", sanoi Ernst Kölsch, "erikseen marssitaan ja yhdessä
taistellaan. Siis syömme tästälähin yhdessä."

"Sinä tiedät, ettei minulla ole siihen varoja."

"Annan mielestä minun pitäisi ruveta kunnollisemmaksi ja syödä
asunnossani. Jos se olisi minusta liian yksitoikkoista, pitäisi minun
pitää sinun kanssasi yhteistä taloutta. Vuoden lopussa tehtäisiin
laskut. Eihän sillä kiirettä ole. Sinä pitäisit tämän ateljeesi. Kuule,
Anna olisi siitä todellakin hyvin mielissään."

Ewald Wiskotten tarttui ojennettuun käteen. Ulkona oli häikäisevä
kesäauringon paiste. Hänen kätensä olivat jääkylmät.




IX.


Anna Kölsch palasi Düsseldorfista. Hän istui naisten osastossa tiukasti
nurkkaansa painautuneena ja katseli ohikiitävää maisemaa, joka koreili
syksyn väreissä. Ratapenkereitä viittoilivat ja huusivat lapset,
sänkipelloilla juoksenteli poikaparvia leijojansa lennätellen, ja
tuolla kaukana metsän reunassa erotti hän selvästi kahden rakastavaisen
seisovan vieretysten. Hän katseli niin kauan sinne, että silmiä
kirveli. Sitten liiti ohitse tehtaita, kyliä, asemia. Vaunut kumisivat,
juna kulki varovaisemmin, oltiin Sonnborner-sillalla. Musta Wupper
kimalteli aavemaisena hänen allaan, laaksonpohja avautui salaperäisenä;
vielä mutka, ja tuhansin hehkuvin silmin kimaltelivat sisaruskaupungit
Elberfeld ja Barmen kukkuloiden rinteeltä.

Tuo näky ei ollut hänelle uusi. Ja kuitenkin nautti hän siitä joka
kerta, kuin jostain ennen aavistamattomasta. Hän laski itsekseen, miten
monta kertaa sitten kevään hän olikaan kulkenut tämän matkan. Joka
kuukausi. Aina iloisena sinnepäin, ja aina surullisena takaisinpäin.
Hän tuli kädet täynnä, hän varusti veljensä talouden ruokavaroilla, ja
aivan tyhjin käsin hän palasi kotiin...

Hän puisti päätään. Kiitoksen tähdenkö hän sinne meni! Sitä hän ei
ollut ajatellutkaan. Hänestä oli vain hauskaa pitää huolta noista
molemmista. Niin — Ewaldia ei hän ollut kertaakaan nähnyt veljensä
Ernstin luona. Aina sinä päivänä, jona hän tuli, pysytteli Ewald
poissa. Jos ei hänen omatuntonsa olisikaan puhdas — — —? Ja jos! Se
olkoon Ewaldin oma asia, eikä hänen. Niinpä niin, niin oli hänenkin
mielestään. Tietysti, tietysti; minkä sille voi! Ei hänen tarvitsisi
sitä sentään niin moukkamaisesti osoittaa. Olivathan he aina olleet
ystäviä, jo siitä asti, kun vielä nelinkontin ryömivät. Ei sentään.
Silloin oli jo Ewald osannut kävellä ja oli pikkuvanhana hoitanut ja
auttanut Annaa, kun tämä kompastui. Ja nyt tahtoi Anna häntä auttaa.
Olikohan hän kompastunut?

Ewald ei olisi edes suonut hänelle sitä iloa, että hän saisi antaa
korvauksen. Ja samassa täytyi hänen nauraa itsekseen.

Hänen terve luontonsa karkotti kaikki hyödyttömät ajatukset. Hän täytti
yksinkertaisesti isänsä tahdon. Silloin, aikaisin keväällä, kun Ernst
oli kirjoittanut, miten Ewald Wiskottenin asiat olivat, ja että he nyt
pitivät yhteistä taloutta, oli vanhus neuvotellut tyttärensä kanssa.
Ja seurauksena olivat Annan matkat Düsseldorfiin kerran kuukaudessa,
neuvottelemaan veljensä kanssa Ewald Wiskottenin tähdellisimmistä
tarpeista ja varustamaan ruokahuoneen ja tuomaan tarvittavat runsaat
kuukausirahat. "Hänen pitää antaa Ewaldille niin paljon kuin hän vain
tarvitsee", oli isä sanonut. Vanhan työnjohtajan ylpeys ei kärsinyt
sitä, että joku Wiskotteneista näki nälkää tai joutuisi pulaan.

Kun juna saapui Barmenin asemalle, huomasi hän asemasillalla
Wiskottenin viisi veljestä. Wilhelm, englantilainen, seisoi askelta
edempänä muita ja tähysteli vaunurivejä pitkin. Anna nyökäytti
Gustaville, joka oli huomannut hänet ja nyt tuli ritarillisesti
auttamaan häntä ulos vaunuista.

"Te tulette surunlapsienne luota, pikku samarialainen?"

"Ei heillä hätää ole, herra Wiskotten. Ewaldkin on terve ja hyvin
ahkera."

"Poika saisi kiittää teitä, neiti Anna. Me myöskin. Te kevennätte
meidän huoltamme."

"Ei siitä ansaitse puhua", sopersi Anna.

"Minä puhun joka päivä tästä isänne kanssa. Te olette ottaneet asian
oikealta kannalta. Poika on itsepintainen. Nyt voimme rauhassa katsoa
miten poika kehittyy, häntä häiritsemättä." Hän puristi voimakkaasti
tytön kättä. "Minä luotan teihin."

"Kyllä koetan parastani", sanoi Anna kiireisesti.

"Teitä etsitään, herra Wiskotten."

"Wilhelmin morsian on tullut. Miss Mabel White Lontoosta. Minä kuulun
vastaanottotoimikuntaan." Hän hymähti tytölle ja kulki joutuisasti
vaunuriviä pitkin. Anna Kölsch lähti yksin kotiin päin.

Vaunun portailla seisoi Wilhelm Wiskottenin vieressä hoikka,
ruskeatukkainen nainen, hienossa ruumiinmukaisessa matkapuvussa,
hymyhuulin vastaanottamassa veljien esittelyä.

"Tämä on vanhin veljeni Gustav."

"Olen hyvin paljon kuullut teistä, herra Gustav", sanoi hän hymyillen,
ja he pudistivat toistensa käsiä. Hän puhui hyvin saksaa, pieni
korostus vain ilmaisi hänen englantilaisen alkuperänsä. "Meistä tulee
hyvin hyvät ystävät."

Gustav Wiskotten katsoi hänen säteileviin silmiinsä. Miten suorana ja
toverillisena hän esiintyi. "Luulen, että me jo olemmekin, neiti White."

"Niin paljon miehiä!" nauroi hän. "Tämähän on oikea kunniavahti."

"Näin _in corpore_ esiinnymmekin ainoastaan juhlatilaisuuksissa."

"Vaunut ovat asemapihalla, Mabel."

Nuorimmat veljet pitivät huolen matkatavaroista. — "No, Paul, mitä sinä
hänestä ajattelet?" sanoi Fritz kierrellen viiksiään ja iskien silmää
veljelleen. — "Eikö kannattaisi matkustaa Englantiin? — Kylläpä oli
komea naikkonen!"

Tavarat oli asetettu paikoilleen. Gustav Wiskotten hyppäsi vaunuihin
kihlattujen seuraksi, ja muut veljekset kiiruhtivat raitiotievaunuun,
joka kulki Ritterhauseniin. "Täällä ei ole ajureita", selitteli Gustav
kälylleen, joka ihmetellen silmäili langostensa jälkeen. "Laakso on
liian ahdas, ja täällä pelätään erästä sanaa, jonka kaikuakin ihmiset
jo kauhistuvat."

"Mikä tuo hirvittävä sana on?"

"Ylellisyys!"

Mabel heitti veitikkamaisen silmäyksen itseensä ja sitten sulhaseensa.
"Ja minä en ole ainoastaan sana, vaan ilmielävä olento...?"

"Sinä olet poikkeus", selitteli Wilhelm Wiskotten ylpeästi.

"Mihinkään ulkomailta tulevaan ei sensuuri kajoa, neiti White. Sitä
ihaillaan aivan ilman arvostelua."

"Sepä somaa on!"

"Se menee niinkin pitkälle, että me tehtailijat lähetämme barmenilaiset
tuotteemme, nauhamme, reunuskoristeemme ja pitsimme Pariisiin ja
Lontooseen, ja meidän tukkukauppiaamme saavat ne sieltä samoissa
kartongeissa Pariisin uutuuksina ja viimeisenä englantilaisena muotina."

"Minne jää sitten voitto?"

"Kaikki ulkolainen onkin korkeammassa hinnassa."

"Naisetkin?"

"Sano sinä, Wilhelm!"

Mabel kosketti kuin sattumalta sulhasensa käsivartta. Wilhelm Wiskotten
pysytteli englantilaisessa naamiossaan. Mutta wupperlaaksolaista
vertaan oli hänen vaikea hillitä ja kuumana se virtaili jäykästä
ilmeestä huolimatta. Välittämättä kauniin seuralaisensa hämmästyksestä
ummisti Gustav Wiskotten silmänsä. — — —

Yht'aikaa heidän kanssaan saapuivat toisetkin veljet pihalle ja ottivat
mustasukkaisesti riidellen matkatavarat huostaansa. Riemukulussa
saatettiin uusi käly ylös portaita. Fritz Wiskotten astui viimeisenä,
marssia vihellellen, ja Paul oli rummuttavinaan tahtia. Wilhelm
Wiskotten, aivan punaisena, avasi vierashuoneen oven. Siellä istuivat
yhdessä, rauhallisina ja itsetietoisina, vanhat Wiskottenit ja Gustavin
rouva Emilia.

Pöydän luona olijat nousivat. Hymyillen ja ujostelematta katsahti
Miss Mabel White vanhaan rouvaan, jolla oli päässä musta pitsimyssy.
Hitaasti ojensi rouva Wiskotten kätensä hänelle. "Herra siunatkoon
sinua, lapseni."

"Ettekö suutele minua...?"

Vanha rouva hätkähti, mutta voitti hämmästyksensä ja suuteli häntä
juhlallisesti otsalle.

"Sinun pitää sanoa minua sinuksi."

"Mielelläni, äiti."

"Ja tässä on isä", esitteli Wilhelm Wiskotten, jota patriarkallinen
tervehtiminen vaivasi.

Vanha Wiskotten oli hyvin liikutettu. Hänen silmänsä alkoivat
epäilyttävästi kimaltaa. Sen kaunis tyttö heti huomasikin ja kysymättä
kietoi hän käsivartensa ukon kaulan ympäri ja suuteli häntä suulle.

Vanhuksen kasvot aivan säteilivät. "Soma tyttö", ja hän nyökäytti
Gustaville, joka esitteli rouvaansa Miss Whitelle. Emilia oli hyvin
jäykkä. Vieraan yksinkertainen puku oli niin hyvin tehty, ettei
semmoista olisi ainoankaan barmenilaisen ompelijattaren kädestä
lähtenyt. Tuon itsenäisen maun rinnalla oli Emilia uudessa puvussaan
mielestään kuin mikäkin maanmoukka ja tunsi itsensä syrjäytetyksi.
Hän ei koettanut omasta puolestaan tasoittaa tuota eroavaisuutta
naisellisella suloudella ja sydämellisellä vastaanotolla. Hän antoi
anoppimuorin saattaa uuden perheenjäsenen huoneeseensa.

Gustav katseli vaimoonsa hämmästyneenä. "Eikö hän miellytä sinua?"

"Sinua sen enemmän?"

"Isähän oli ihastunut aivan korvia myöten!"

"Tietysti. Ei kukaan minusta välitä."

"Mutta kuulehan nyt, Emilia. Onhan Wilhelmin morsian tänään keskipiste.
Sehän on selvä."

"Tietysti. Ajattelin minäkin vain omaa kohtaani."

"Emilia", sanoi Gustav Wiskotten hiljaa, "ei sinun tarvitse piiloutua
Wilhelmin morsiamen rinnalta. Jumalan nimessä, kelpaat kyllä
katseltavaksi. Mutta tuo iäti katkera ilmeesi tekee sinut kymmentä
vuotta vanhemmaksi. Jos sen viimeinkin ymmärtäisit."

"Mene sinä vain hänen mukaansa."

Fritz tuli touhuissaan heidän luokseen.

"Rakastava pari tässäkin. Voisitte salaisuutenne kotiin säästää. Meillä
on paljosta katsomisesta jo kaikilla vatsanipistykset."

Hän tarttui Emiliaa vyötäröihin. "Annapas mulle suukkonen,
lapsukaiseni."

"Jätä minut rauhaan tyhmyyksiltäsi, Fritz."

Fritz vetäisi nopeasti pois kätensä. "Herranen aika! — — — Mabel on
paljon somempi."

"Mabelinne — — —", pilkkaili Emilia hänen jälkeensä. —

Pöytä oli katettu tänään sivuhuoneeseen, ruokalajeja tavallista
enemmän. Palvelustyttö oli oikein mielissään herkkuja tarjoillessaan.
Molemmat vanhat Wiskottenit istuivat sohvassa pöydän päässä, heidän
oikealla puolellaan kihlatut ja vasemmalla Gustav ja Emilia. Muut
Wiskottenit molemmin puolin. Mabel White loisti tyytyväisyydestä.

"Kyllä sinulla on monta isoa poikaa, äiti. Eikö sinun ole vaikea olla
noin suuressa miesjoukossa?"

Rouva Wiskotten puisti totisena päätään. "Vaikeako? Kyllä he minua
pelkäävät."

"Emme ole tänään kaikki koolla", huudahti Paul Wiskotten
nurkkapaikaltaan kälylleen. "Yksi puuttuu."

Jokainen askarteli lautasensa kimpussa.

"Nuorin veljemme on Düsseldorfissa", sanoi Gustav Wiskotten
rauhallisesti. "Hän aikoo maalariksi."

"Oi — taiteilijakin perheessä...?"

"Meidän perheessämme huolehditaan itse kaikesta, kaunis kälyseni.
Se mikä voidaan kotona tehdä, se tehdään. Pääasiallisesti nauhoja,
reunuskoristeita ja pitsiä. Mutta sivutoimena Paul on runoilija, August
puoleksi pappi ja Fritz hevostuntija."

"Entä Wilhelm?"

"Sulhasmies."

"Sivutoimenako?"

"Jos olisin Wilhelmin sijassa, niin heittäisin kokonaan päävirkani."

"Tepä olette kohtelias", Mabel White nauroi. "Ja mikä on teidän
sivuammattinne?"

"Jos kysytte vaimoltani, niin hän vastaa: 'Kotityranni!'"

"Oi, luulenpa, että siihen mielihyvin alistutaan. Olenko oikeassa,
arvoisa rouva?"

Emilia Wiskotten ei ollut kuulevinaan. Äiti Wiskotten kohotti
hämmästyneenä päänsä ja katsahti Wilhelmiin. Tämä siveli hämillään
poskipartaansa.

"Niin, Mabel, voisittehan toki sinutella. Arvoisan rouvan nimeä ei
perheen kesken käytetä. Emilia on vanhempi. Hän suostuu mielellään."

"Suostutteko, rouva Emilia?"

"Mielelläni!" hän kohotti lasinsa. "Minun on vain niin vaikea ääntää
teidän nimeänne."

"Ma-bel! Ja sinun nimesi on E-mi-lia!"

"Suudelkaa! — Suudelkaa! — Suudelkaa!" huusivat nuorimmat Wiskottenit
tahdissa.

Mabel White katsoi heihin nauraen. Sitten hän kokosi hameensa ja juoksi
pöydän ympäri Emilian luo. "Oh — — —!" huudettiin kuorossa, kun suutelo
oli annettu.

"Koska kerran te olette täällä ja säästääksemme aikaa", sanoi
Gustav Wiskotten ja astui lasineen hänen viereensä. "Time is money.
Suostummeko?"

"Täytyykö minun — kaikkia suudella?" kysyi Mabel pelästyksissään
nauraen.

"Kaikkia! Kaikkia!" huusivat Wiskottenit.

Gustav otti häntä vyötäisistä ja suuteli häntä suulle. "Ihmeellisen
pehmeät huulet", ajatteli hän, "ihanaa kuin unta." Sitten hän jätti
hänet veljilleen, jotka ottivat riemuhuudoin hänet vastaan. Augustkin
unohti arvokkuutensa ja taisteli omistusoikeudestaan. Paul väitti
juovansa veljenmaljan sekä pää- että sivuammatissaan hänen kanssaan.
Ja koska hän tietysti runoilisi hänelle, ei hän voisi mitenkään
"te"-sanaa käyttää. Nyt pyysi myöskin Fritz, että häntä urheilijana
kunnioitettaisiin, ja August puhui innokkaasti kirkon vaatimuksista
lähimmäisenrakkauteen. Ylipäänsä ei kukaan tahtonut luopua kauniista
tytöstä.

"Gustav, ovathan Englannin mallikartat jo valmiit? Anna toki heti
paikalla tuon miehen, Wilhelmin, matkustaa! Hän uneksii täällä
kilpailun pilalle."

Mutta sulhasmiehestä oli kilpailu paikalla vaarallisempi. Ei hän
enää välittänyt vaikeasti saavutetusta englantilaisuudestaankaan.
"Luuletteko, että teitä varten olen Mabelin saanut?"

"Sinä matkustit meidän kustannuksellamme Englantiin!"

"Matkatulokset on jaettava! Saat tyytyä siihen, vanha poika!"

"Sen mukaan kuuluu Mabel Gustav Wiskottenien poikien liikkeelle!
Sanohan itse, Mabel...!"

"Minä lunastaudun vapaaksi!"

"Hurraa! Hän tahtoo lunastautua vapaaksi!" —

Vihdoinkin Mabel taas istui aivan hengästyneenä sulhasensa vieressä.
Hänen silmänsä säihkyivät vallattomasti. Hänen sydämensä oli täynnä
elämänhalua ja iloa siitä terveydestä ja luonnollisuudesta, joka
häntä ympäröi. Hänen oma turmeltumaton luonteensa oli sopusoinnussa
ympäristön kanssa.

Emilia Wiskotten tuijotti eteensä. Näin ei milloinkaan ollut häntä
kunnioitettu. Ja hän oli yhtä solakka ja voimakas kuin tuo toinenkin.
Ja hänen tukkansa oli kauniimpi ja tuuheampi. Jos hän sen irroittaisi,
voisi hän verhota itsensä siihen. Ei sitä kukaan huomaisi, ajatteli hän
katkerasti.

Miten osasi tuo vieras noin sydämet valloittaa?

Eikä hän ollut muutenkaan lahjakkaampi, eikä siihen ollut yksinään tuo
ulkomaalaisuuskaan syynä.

Ja naisen vaistolla tunsi Emilia Wiskotten, että toinen oli enemmän
nainen, naisellisempi avuissaan ja vioissaan, kevytmielisempi,
keimailevampi, vaihtelevampi, mutta myöskin sulavampi,
alttiiksiantautuvaisempi ja viehättävämpi. Jokikinen hermo tuossa
tytössä paloi halusta mitata voimia miehen kanssa, lujatahtoisesti
päättäen antautua, mutta sitten vasta, kun oli herättänyt ja
synnyttänyt intohimojen kaikki asteet, ikävöimisestä riemuntunteeseen
saakka. Tämä nainen tahtoi aina pysyä naisellisena, aina kauniina, aina
miellyttävänä, eikä yhtenäkään päivänä samanlaisena. Aina vaimona,
miehen toverina ja kuitenkin aina vaihtelevana. Ja Emilia Wiskottenista
tuntui kuin levittäisi tämä vieras ympärilleen sitä salaperäistä
tuoksua, joka ilahduttaa miesten sydämiä kuin viinin voima saaden
heidän poskensa hehkumaan ja luoden heidän silmiinsä poikamaisen
lämpimän loisteen.

Eikö hänellä ollut tuota salaperäistä voimaa? Eikö sitä ollut kaikilla
naisilla?

Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella. Sillä siihen tarvittiin muutakin.
Todellista sydämen iloa!

Mabel jutteli isä Wiskottenin kanssa omasta isästään.

"Silloin kun ei sinua vielä maailmassa ollutkaan, oli jo meidän
liikeyhteytemme alkanut", sanoi vanha Wiskotten ylpeästi. "Hän oli
ensimmäinen merentakainen kauppatuttavani."

"Ohhoh", arveli Mabel, "silloin et taitanut paljoa hänen välityksellään
ansaita. Silloin oli hänellä pieni konttori vain."

"Kuule, äiti, emmehän mekään monen sadan hevosvoiman höyrykoneilla
aloittaneet?"

"Kyllä isäkin alussa sai tehdä kovaa työtä, ennenkuin ylös pääsi."

"Ja minulla, lapseni", sanoi vanha Wiskotten tyytyväisenä, "ei vielä
muutamia vuosia sitten ollut kuin pari sälliä, joilta itse nuorena
olin korvapuusteja saanut, ellen heille oppilaana kyllin pian hakenut
ravintolasta olutta."

"Oi, sepä oli hauskaa!" huudahti Mabel.

"Katsopas vain, isä", nauroi Gustav, "miten iloissaan hän on siitä,
että sinuakin kerran kurissa pidettiin."

"Enpä", sanoi tyttö loukkaantuneena, "vaan senvuoksi, että sinä nyt
heidät kaikki pidät kurissa!"

"Se on äidin ansio", sanoi vanhus. "Hän on heille lukenut oikeasta
laulukirjasta."

"Luetko siitä minullekin, äiti?"

Vanhaa rouvaa ei oikein tyydyttänyt tuo leikillinen ääni. "Jos tunnet
sitä tarvitsevasi, lapseni. Enpä sitä toivoisi."

Meluten yhtyivät muut Wiskottenit puheeseen. "Mabel saakoon osakseen
saman kurituksen kuin mekin. Mutta tahdomme olla läsnä silloin!"

Mabel yhtyi heti väittelyyn. "Tuo ei ole ritarillista. Te olette
vahingoniloisia ihmisiä!"

"Samantekevää! Kunhan vain itket, Mabel! Ja entä sitten, kun me
kyynelesi kuivaamme..."

"Ja jos Wilhelm kohtelee minua pahasti?"

"Silloin varokoon Wilhelm selkäänsä."

"Ja jos hän ei tottele minua?"

"Annat tuon ikävän miehen mennä matkaansa ja tulet meidän luoksemme. Me
kyllä kuuntelemme sinua."

"Kuuletko sinä, Wilhelm?"

Sulhasmies oli huomannut, että tässä lopullisesti saksalainen
perusteellisuus voittaisi kaiken englantilaisen jäykkyyden. Ennenkuin
Mabel arvasikaan, oli hän ottanut hänen päänsä käsiensä väliin ja
maiskauttanut suudelman hänen huulilleen.

"Kas noin!" sanoi hän.

Mabel sopersi jotain englanninkielellä ja oli hämillään
ollessaan vieläkin ihastuttavampi. Tuolien kolinaan hävisi hänen
vastustelemisensakin, ja hän vetäytyi hämillään sulhasensa selän
taakse. Mutta Fritz ja Paul Wiskotten olivat jo hänen vieressään.
Molemmat tulivat toivottamaan hänelle hyvää päivällistä ja levittivät
käsivartensa kuin jollekin rakkaalle tädille.

Silloin keikautti Mabel juhlallisesti päänsä taaksepäin ja tarjosi
innokkaille lankomiehilleen sormenpäänsä suudeltaviksi.

Noloina katselivat veljekset toisiaan. "No, Paul. Ja sinä, Fritz!" Kuin
kaksi kesyttämätöntä sutta tarttuivat he pieniin lujiin kätösiin.

"Minä nimitän teidät ritareikseni."

"Rosvoritareiksi!" huusivat molemmat kuin yhdestä suusta.

Sulhasen täytyi voimasanalla heidät hiljentää.

"Huomenna tahdon tarkastaa tehtaan", sanoi kaunis tyttö. "Kuka minut
sinne vie?"

Isä Wiskotten selitti olevansa siihen valmis. "Jalkani ovat taas aivan
notkeat kävelemään."

Päätettiin, että huomenna iltapäivällä tehtäisiin yhteinen kiertoretki
naisten kanssa. Puoliyön aikana selitti rouva Wiskotten rauhallisesti:
"Elleivät nyt kaikki taloon kuulumattomat mene matkaansa, väännän minä
lamput sammuksiin."

"Mene matkaasi, Wilhelm! Joudu nyt! Täällä ollaan kunniallisessa
perheessä."

Sulhanen vain naurahti säälivästi näille pilkkapuheille. Hän
oli asettunut lähiviikoiksi asumaan Gustavin luokse. Hän sanoi
vanhemmilleen hyvää yötä ja suuteli kohteliaasti morsiamensa kättä.
Nuoremmat Wiskottenit tunkeutuivat lähemmäksi.

"Siinäkö kaikki?"

Wilhelm mittaili heitä halveksivin katsein ja lähti Gustavin ja Emilian
kanssa.

"Ole hiljaa, Mabel", lohduttelivat jäljellejääneet, "kyllä me hänen
laiminlyöntinsä kohta korvaamme."

"Koettakaapas vain!" uhkasi tyttö ja kiepsahti joutuin rouva
Wiskottenin selän taitse huoneeseensa. "Hyvää yötä, isä", huusi hän
ovenraosta.

"Hyvää yötä, tyttöseni."

"Hyvää yötä, August. Hyvää yötä, rosvoritarit. Uneksikaa minusta."

"Voi sinua veitikkaa! Odotapas huomista!" Sisältä kuului helähtelevä
nauru... Vanha Wiskotten ja pojat katsahtivat toisiinsa. "Se vasta
tyttö", hymisi vanhus.

"Peijakas sentään", lisäsi August.

"Herranen aika, Augusthan kiroo — — —?"

August Wiskotten punastui. "Hyvää yötä", sanoi hän lyhyesti. "Jos
huomisen iltapäivän aiomme juhlia, täytyy olla huomenna aamupäivällä
kaksinkertaisesti liikkeessä. Ei teille mitään ilmaiseksi anneta."

"Olemmeko sinulta kysyneet, koulumestari?" —

Puolen tunnin kuluttua vallitsi rauha ja hiljaisuus vanhojen
Wiskottenien kodissa. — — —

"Poltatko vielä yhden sikarin?" kysyi Gustav kotona vieraaltaan. "Jos
Emilia sallii?"

"Tietysti, ei teidän tarvitse minusta välittää. Menenkin jo levolle."

"Hetken aikaa vain poltamme", sanoi Wilhelm ja toivotti hänelle hyvää
yötä. "Minäkin olen kovin väsynyt."

Gustav tuli lasten makuuhuoneesta. Hän nauroi. "He nukkuvat kuin
hiiret. Poika nyrkki nenällä ja tyttö peukalo suussa. Minä tulen viiden
minuutin kuluttua, Emilia."

Molemmat veljet kävelivät poltellen lattialla edestakaisin.
Neljännestunnin perästä heitti Gustav sikarinpätkänsä tuhkakuppiin.
"Annapas minulle vielä kerran kätesi, Wilhelm. Erityisesti tahdon
onnitella sinua vielä morsiamesi valinnasta. Juuri sellaista, katsos,
on Wiskotteneilta aina puuttunut. Tervettä verta ulkoapäin. Nainen,
joka tuo elämää taloon. Johan tämä iänikuinen tehdastunnelma alkaa
käydä ikäväksi."

"Tiesinhän minä, että hän sinua miellyttäisi."

"Nuku hyvin."

"Sinä myös."

Emilia valvoi vielä Gustavin tullessa makuuhuoneeseen. "Olette kai
vielä hiukkasen ladysta uneksineet —?"

"Niin, todellinen lady hän on. Kaikessa vallattomuudessaan aina yhtä
hieno."

"Eihän hänellä olekaan muuta tehtävää."

"Voi sitä olla viehättävä, vaikka olisi puoli tusinaa lapsia."

"Sillä kai minua pistelet? Eivät kaikki ole niin hulluja miesten
perään."

"Emilia! — Pyytäisin sinun sentään käyttämään hiukan sopivampia
puhetapoja. Tämmöinen ainainen terävyys muuttuu pian toiseksi
luonnoksesi."

"Hyvä Jumala, pidä suusi kiinni. Olethan jo korviasi myöten rakastunut
häneen."

"En häneen, vaan hänen kaltaisiinsa."

"Mitä sinä vielä minusta tahtoisit?"

"Että ottaisit vähän esimerkkiä hänestä. Herranen aika, ei suinkaan
sinun ikäisenäsi nauraminen ja laulaminen ole vaikeampaa kuin
mököttäminen ja mutiseminen. Koetapas kerran!"

"En kai enää ole sinulle tarpeeksi hyvä? Sano vain suoraan, että olet
kyllästynyt. Että tahtoisit minusta päästä. Menenhän minä. Olen jo
minäkin kyllikseni saanut." Hän painoi päänsä vihaisena tyynyyn ja
itki. "Anna minun olla rauhassa!" huudahti hän, kun Gustav hyväillen
asetti kätensä hänen olkapäälleen. "En minä ole sinun Mabelisi, joka on
jokaisen hyväiltävä. Sinun ihastuttava, korkeasti sivistynyt Mabelisi!"

Gustav Wiskotten veti pois kätensä. Hänen täytyi hillitä itseään,
ettei hän tästä naurettavasta oikuttelemisesta ja jankuttamisesta
kiivastuisi. Hän koetti allapäin kääntää asian leikiksi.

"Kasvatus ei aina ole sivistyksen edistysaskel. Se voi haitatakin
kehitystä. Tämä kirottu kasvatus estää väliin oikein perinpohjin
kurittamasta toista, hänen omaksi parhaakseen."

"Tartu vain minuun! Silloinhan voit näyttää itsellesi ja Mabelillesi
onnettoman aviomiehen osaa."

"Saakeli soikoon, nyt olen saanut kyllikseni."

"Minä olen jo aikoja sitten." Ja Emilia itki ääneen tyynyynsä
painautuen. — — —

Kauan makasi Gustav Wiskotten valveilla. Hänen vieressään oli
hiljaista. Huoneen pimeys aivan painosti hänen rintaansa, ja hän työnsi
peitteen päältään voidakseen paremmin hengittää. Etäältä hän kuuli
Wupperin yksitoikkoisen kohinan, kun musta työvesi syöksyi yötä päivää
patojen yli. Tehdaspihalta kuuluivat yö vahdin askelet. Sitten nekin
hävisivät... Gustav Wiskotten mietti, että nyt kiersi vahti uuden
värjäyslaitoksen, joka parin päivän päästä otettaisiin käytäntöön.
Siellä työtä tehdään. Uutta väkeä oli hankittu värjäyslaitokseen. Se
tulisi toivottavasti kannattamaan. Fritzin keksintöä ruvettaisiin nyt
suuremmassa määrin valmistamaan. Emilian isä, vanha Scharwächter,
saisi ihmetellä. Hän valmisti helppohintaista tavaraa, halpahintaisia
kuviollisia silkkinauhoja, joilla oli erinomainen menekki. Tarpeen
vaatiessa voitaisiin hänen kanssaan yhtyäkin. Olisihan se Emiliankin
hyväksi. Emilia... nukkui. Ja hän vain valvoi ja ajatteli tehdastaan,
aina vain tehdasta. Muuttuisikohan se milloinkaan muuksi? Hän tunsi
veren virtaavan sydämeensä ja sen ikäänkuin puristuvan kokoon. Hänen
kätensä avautuivat ja sulkeutuivat. Ja hän koetti silmillään tunkea
pimeyden läpi... Yht'äkkiä hän säpsähtäen kuunteli. Oli kuin joku
hänen sisässään olisi huutanut hurjaa ikäväänsä. Kuin väsynyt työmies
lepopäivän iltaa odottaessaan. Lepopäivän iltaako? Hän tunnusteli
rautaisia käsivarsiaan. Ne eivät olleet lepopäivän tarpeessa. Ne oli
kahdeksi ihmisiäksi taottu. Mutta oliko hänen sielunsa käsivarsissa?
Eivät hänen työkouransa voineet musertaa hänen aistimiaan. Hän tunsi
niiden kaipaavana pyrkivän pois tehtaan hiilitomusta ja työpölystä
puhtaille lähteille virkistystä saamaan. Hän kaipasi onnen huumausta,
liehuvia naispukuja, sipsuttavia askelia, kutsuvia ja väistäviä
käsivarsia, hurmaavia naishuulia. Nuoruuden iloa hän etsi ja kaipasi.
Toisenlaista maailmaa — jostakin — jostakin —

Hänen silmänsä paloivat. Hänestä tuntui, kuin olisivat ne olleet hyvin
syvissä kuopissa, joiden yli poskiluut kohosivat terävinä.

Iloa naisesta, hänen maailmastaan!

Tuossa lepäsi hänen nuori vaimonsa. Kauniina kuin marmorikuva. Ilon
jakajaksi oli hänkin luotu. Mutta hänen ajatuksensa liikkuivat nyrpeinä
ja ahdasmielisinä rajoitetussa piirissä. Nainen, joka naimisiin
mentyään luopuu nuoruudesta ja vaatii saman mieheltään. Aviovaimo. Eikä
elämäntoveri — yhteisessä nuoruudessa — — —

Ikkunaverhojen läpi hämärsi päivä. Sade löi ruutuja vasten. Ensimmäinen
marraskuun myrsky saapui metsistä.

Seitsemän aikana meni Gustav Wiskotten värjäyslaitokselle. Hän otti
työväenpuolella kylmän kylvyn. Se karkotti yöpainajaiset. Sitten hän
söi aamiaisen veljensä Wilhelmin kanssa.

"Et taida tänään olla työtuulella? Sano terveiseni Mabelille."

"Minä menen sinne vasta vähän ennen päivällistä. Sen teen äidin tähden,
että pikemmin tottuvat toisiinsa."

"No, tule sitten konttoriin. Posti on siellä."

Aamupäivällä oli Gustav Wiskottenilla salainen neuvottelu Kölschin
kanssa. "Kyllä pidämme huolen siitä, herra Wiskotten. Kaikkien ovien
ympäri seppelet." Tehtaanisäntä hymyili itsekseen kulkiessaan edelleen
toimittamaan jokapäiväisiä virkatehtäviänsä. Uudesta värjäyslaitoksesta
kuului iloista vasaran taontaa. Se veti häntä puoleensa. Ja
kohta seisoi hän putkien ja sammioitten keskellä kuin sotaherra
sotatarpeittensa luona.

Sade ei tauonnut vielä iltapäivälläkään. Tehtaanportilla odotti Gustav
Wiskotten naisia, suunnaton sateenvarjo kädessään. Emilia aikoi tulla
myöhemmin. Hän ei halunnut näytellä hovineidin osaa.

Tänään tahtoi Gustav säilyttää hyvän tuulensa.

Sitten tulivat isä, äiti, Mabel ja veljet. Mabelilla oli yllään pitkä
päähineellä varustettu sadetakki. Pari naista katseli ihmetellen heidän
jälkeensä. Ei kukaan ihminen Wupper-laaksossa käyttänyt tuommoista...

"Hyvää päivää, Gustav", huusi hän jo kaukaa ja vilkutti kättään. "Voi,
ovet on koristettu! Sinä olet niin kohtelias lankomies, että todellakin
ansaitset minut kälyksesi."

Gustav Wiskotten puristi voimakkaasti hänen kättään.

"Ikävä vain, etten voinut teille parempaa ilmaa toimittaa."

"Ilma on raitis."

"Taitaa olla. Sillä tällä ilmalla useimmat lapset syntyvät maailmaan
Wupper-laaksossa."

"Kuuluuko sekin tapoihin täällä?"

"Aivan varmaan. Kysy äidiltä. Täällä syntyvät kaikki lapset maailmaan
kalossit jalassa ja rukouskirja kainalossa."

"Älä puhu tuhmuuksia", torui rouva Wiskotten suuttuneena. Vanha
Wiskotten nauroi.

Tarkastus aloitettiin konttorihuoneista, jotka oli mallikelpoisesti
järjestetty. "Augustin valtakuntaa", sanoi Gustav Wiskotten, "ja tuolla
takana, kun ei kukaan huomaa, runoilee Paul."

"Oletko tehnyt minulle lupaamasi runon?"

Paul kohotti varoittaen sormensa. "August vetää sen palkastani pois."

Kuljettiin kirjansitomon, kivipainon ja kirjapainon läpi vyyhdintupaan.
Tytöt ja vaimot istuivat ääneti töittensä ääressä. Eräs nuori tyttö
katsahti ylös, punastui, kumartui taas ja naurahti. Vaieten napsautti
Gustav häntä päähän. Silloin purskahtivat kaikki nauramaan.

"Täällä äiti hallitsee. Joka ei sitä järjestyksestä huomaa, se näkee
sen raamatusta."

Kunnioittavasti katsahti kaunis tyttö vanhaan rouvaan.

"Jumalassa aloita ja Jumalassa lopeta", sanoi vanha rouva kuivasti.

Varastohuoneiden läpi kuljettua tultiin kutomoon. Kangaspuut surisivat,
suhisivat ja läiskyivät, niinkuin eivät iloissaan tietäisi miten
olla. Gustav Wiskotten selitti Mabelille tekotavan ja antoi hänen
eräässä tuolissa kokeilla. Hän iloitsi kuin lapsi nähdessään lankojen
suhahtavan sisään ja nauhan kuin käärmeenä hitaasti pujahtavan ulos.
Ritarillisesti leikkasi hänen sulhasensa nauhan poikki ja pisti sen
povitaskuunsa. Mabel hymyili hänelle säihkyvin silmin.

Lankavarastot ja valmiit tavarat tarkastettiin, ja sitten juoksivat
nuoret rankkasateessa kuin vallattomat lapset pihan poikki
värjäyslaitokselle.

"Täällä olen minä kuningas!" huusi Fritz työntäen oven auki. — "Sepä
sumujen valtakunta on!" huudahti tyttö huitoen kädellään paksua höyryä.
— "Sinun kunniaksesi! Lontoo pienoiskoossa! Kotitervehdys!" - Värjärit
hymyilivät, sivelivät pitkiä viiksiään ja jatkoivat keskeyttämättä
työtään.

Taas avautui ovi. Sieltä tuli Emilia. Tiheän valkoisen sumun vuoksi
kälykset tuskin erottivat toisiaan.

"Myöhemmin tervehditään!" huudahti iloinen tyttö.

"Nyt laboratorioon!" huusi Fritz koettaen saada äänensä kuuluviin
höyryputkien ja värikeppien mellakasta. Mabel White aivan säteili
mielihyvästä. Tämä mahtava työalue, tämä uusi maailma innostutti häntä.
Hän jännitti lihaksensa kuin työhön ryhtyäkseen, "Eteenpäin, eteenpäin!"

"Varokaa!" jyrähti ääni sumusta. Ja kohisten syöksyi vesi eräästä
sammiosta ja levisi lainehtien kivilattialle.

"Ettekö voinut odottaa?" jyrisi Fritz vastaan.

"En. En voinut!"

"Mitenkä nyt pääsemme järven yli?"

"Ekkehardtissa hurskas luostariveli kantoi ihanan herttuattaren
kynnyksen yli", huudahti Paul. "Kuka uskaltaa, ritariko vai
aseenkantajat?"

Gustav Wiskotten kumartui. Kevyesti kuin höyhenen nosti hän nauravan
tytön ja kantoi hänet virtaavan veden ja sihisevän höyryn läpi
laboratorion portaita ylös. Jalallaan hän työnsi oven auki.

"Katsopas, nyt on minullakin sivuammattini. Eilen illalla tulin liian
myöhään." Mabel tarttui Gustavin viiksiin ja suuteli häntä suulle,
"Oletko tyytyväinen?"

Gustav laski hänet sylistään. Emilia seisoi ovella. Silmänräpäyksen
vain. Ja Gustav kuuli hänen taas kiirehtivän portaita alas.

Nyt tunkeilivat veljekset sisään.

"Saitko palkkasi, Gustav?"

"Minä suutelin häntä."

"Jätä se vasta tekemättä!"

"Jos vain olet mustasukkainen, suutelen vielä kerran."

"Ole mustasukkainen, Wilhelm", rukoilivat Paul ja Fritz.

Gustav Wiskotten katseli yhä vielä ovelle päin. Hän näki siellä
vieläkin nuoret, vääntyneet kasvot.

"Ettekö — ole nähneet Emiliaa — — —?"

"Hän meni kotiin. Päänkipua valitti."

Gustav Wiskotten kuunteli vain puolella korvalla, mitenkä Fritz
ylpeästi selitteli kälylleen laboratoriota. "Tässä minä seison
miettien ja hautoen, kunnes olen sinulle saanut juoksutetuksi
ratsuhevosvaljakon. Enempää en sano."

Mabel nyökäytti hänelle säteilevänä päätään ja katsahti sitten
pelästyneenä Gustaviin. Mitenkä vanhentuneelta tuo voimakas mies äkkiä
näytti.

"Voitko pahoin?" kysyi hän hiljaa ja tarttui Gustavin käteen.

Veljet katsahtivat ylös. "No, mitä nyt, Gustav — — — ethän sinä vain —?"

"Olkaa huoleti — huono ilma — nukuin huonosti yöllä." Hän hengitti
syvään. "Kas niin, nyt se on ohi. Kiitos, kälyseni."

Mabelin säälivät silmät auttoivat hänet taas tasapainoon. Kukaan ei
saisi katsoa hänen sydämeensä. Hän puraisi huuleensa.

Veljekset saattoivat Mabelin ja vanhemmat kotiin. Gustav jäi
tehtaaseen. Silloin vihelsi höyrypilli. Päivätyö oli päättynyt.

Väsynein askelin hän kulki kotiinsa. Ruokasalin pöydällä oli
kirjelippu, Emilian käsialaa.

"Jään lasten kanssa yöksi isän luo. Huomenna enemmän."

Hän kävi aivan kalpeaksi. Sitten kohosi heikko puna hänen ohimoilleen,
levisi koko otsalle, sävähtäen niskaan asti. Kirje ratisi hänen
kädessään ja hänen sormensa puristivat sen kivikovaksi palloksi. Hän
tarttui hattuunsa, tietämättä miksi. Kun hän sen veti otsalleen,
päätti hän mennä ulos. Ja hän meni. Sade virtasi vieläkin vuolaammin.
Ei nähnyt kättään edemmäksi. Ainoastaan veden kohinasta huomasi hän
seisovansa Wupperin rannalla. Tuon mustan työvirran vesi nuoleksi kuin
uskollinen koira hänen saapastaan.

Silloin purkausi äännähdys hänen kurkustaan, yksi ainoa vain. Lyhyt,
kolea ivanauru. Tuulen mukana veden yli kajahtaen...

Musta Wupper nuolaisi uudestaan hänen jalkojaan.

"Niin, niin", jutteli hän kuin koiralleen, "me molemmat. Me molemmat
sovimme yhteen."

Hänen silmiensä katse oli kovettunut, kun hän läpimärkänä, keskellä
yötä, palasi kotiinsa tehdaspihalta.




X.


Seuraavana päivänä koeteltaisiin uuden värjäyslaitoksen koneita.
Kirkkaana ja viileänä valkeni syksyinen aamu, puhtaaksi pesty oli
tehdaspihan kivitys. Ääneti astui Gustav Wiskotten Fritz-veljensä
vieressä pihan poikki siistiin tiilikivirakennukseen, johon tänä
päivänä elämänhenki puhallettaisiin. Työväen tervehdyksiin hän ei
vastannut. Kasvojen jänteet olivat jäykät, ilme suljettu. Koko
huomionsa hän kiinnitti uusiin laitoksiin ja niiden käyttökelpoisuuden
tarkastamiseen. Muuta ei hän tällä kertaa ajatellut. Konetehtaan
insinööri oli niitä selittämässä. Työnjohtaja Kölsch oli yhtynyt heihin.

Pieni joukko kulki pitkin sammiorivejä, pesukoneiden, vääntökoneiden
ohi, hihnavarastojen luokse. Kysymykset olivat lyhyet, ja lyhyet olivat
vastauksetkin. Gustav Wiskotten työnsi voimakkaan vetohihnan pyörälle.
Oli hiljaista kuin haudassa. Mustiksi petsatut värjäyssammiot seisoivat
siinä kuin jono tyhjiä ruumiskirstuja. Ja nyt hiljainen, laulava ääni
kuin raskaasta unesta heräävän huokaus, huohottava hengitys, ja sitten
riemuiten eteenpäin!

Vesiammeitten hanat avattiin, toinen toisensa perästä, veden kohina
tappoi äskeisen hiljaisuuden, raudan ja puun läpi virtasi kuohuva
elonvirta, ja työn voittolaulu täytti riemuisasti avaran huoneen, jonka
se itselleen tyhjästä oli valloittanut. Työ ja ainoastaan työ tässä oli
valtiaana. —

Gustav Wiskotten kuunteli tuota kahleistaan päässyttä melua. Hän
etsi jotain säveltä. Aivan suorana hän seisoi, pää vain oli hiukan
kumarassa. Fritz puheli hänelle. Gustav ei ymmärtänyt häntä. Silloin
sanoi työnjohtaja Kölsch: "Toivotan onnea, Herra Wiskotten."

"Miten sanoittekaan, herra Kölsch?"

"Toivotan onnea."

"Niinkö? Niin, siihen on todellakin syytä. Kiitän teitä, Kölsch."
Gustav puristi hänen kättään. "Fritz!"

"Tässä olen, Gustav."

Hän näytti hetkeksi unohtaneen, mitä aikoi sanoa. Hän puhui Kölschille
eikä puhunut hänelle. "Eivät ihmiset ymmärrä mitä tämmöinenkin maksaa.
Eivät tiedä sitä työmiehemmekään. He näkevät vain muurit, mutta eivät
savea. Ja siihen on saanut panna koko elämänvoimansa ja on saanut
sentähden kieltäytyä niin paljosta — kauniista maailmassa — — —"

"Herra Wiskotten, jollakin tavoin ja johonkin täytyy pääomansa
kiinnittää. Emmehän ole tuhlaajia."

"Ei, tuhlaajia emme ole. Onhan silläkin omat puolensa, kun täysin käsin
antaa... — Täytyyhän olla meidänkin kaltaisiamme. Pöllöpäitä: minun
puolestani. Pääasia: vakavasti eteenpäin!" Nyt hän muisti veljensä. Ja
hän laski raskaasti kätensä tämän hartioille ja pudisteli häntä. "No,
poika, nyt työhön käsiksi. Taistelukenttää sinulla on. Nyt saat vain
koettaa siinä herraksi päästä."

"Älä huolehdi, Gustav. Ensi viikolla annan koko rintaman marssia
eteenpäin."

"Siitäpä vasta tanssi alkaa."

"Kun ei vain alkaisi appiukkosi päätä huimata."

"Jos haluaa, niin tanssikoon polkkaa, ellei jaksa nelistää muiden
mukana."

"Luuletko sinä, että hän suostuisi supistamaan tehdastaan ja antamaan
liiketuttaviensa tilaukset meille?"

"Se riippuu hänen mielentilastaan. Ennen päivällistä otan siitä selvän."

"No, kyllä sinä asian perille viet."

"Sen teen." — — —

Hän katseli vielä kerran ympärilleen, kuunteli vielä kerran
työskentelevien koneitten ulinaa ja kohinaa, ja sanottuaan lyhyesti
hyvästi insinöörille kulki tehdaspihan poikki takaisin asuntoonsa.
Palvelijattarelle sanoi hän, että koko perhe syö tänään appiukon luona,
joka eilisestä saakka oli pahoinvoipa. Puolta tuntia myöhemmin oli hän
matkalla Unterbarmeniin, tavatakseen vanhan Scharwächterin kotoa.

Miehet tapasivat harvoin toisensa. Scharwächter kuului laakson
kirkollisten ankarimpaan suuntaan, jotka eivät sallineet minkäänlaista
ulkonaista iloa. Vävyn reipas ja maailmallinen olemus oli hänelle
vastenmielinen. Hänen seurassaan ollessaan tunsi Gustav itsensä
ylenkatsotuksi ja syrjäytetyksi, arvossaan alennetuksi. Ainoastaan
liikeasioitten vuoksi oli hän yhteyden solminut, ainoastaan
liikeasioitten perusteella hän sitä ylläpiti. Vaikeimmissa asioissa oli
Emilia ollut molempien liikkeitten välittäjänä.

Talo oli sivukadun varrella. Rauta-aita erotti sen siitä. Korjauksia ei
ollut tehty pitkiin aikoihin. Vuosien kuluessa oli reheväksi kasvava
villi muratti tehnyt työn halvemmin ja kutonut vihreän peitteen
punaisen tiiliseinän ylitse, katonrajaan asti. Kiiltäväksi hiotussa
messinkikilvessä portin pielessä oli sanat: Jeremias Scharwächter.

Gustav Wiskotten vetäisi kellonnauhaa. Vanha rouva, joka toimitti
keittäjän, sisäkön ja emännöitsijän virkaa, avasi.

"Onko herra Scharwächter kotona?"

"Minä katson."

"Sen voin tehdä itsekin." Hän astui sisään.

"Mutta minun täytyy aina ilmoittaa kuka tulee."

Gustav sysäsi hänet yksinkertaisesti syrjään, koputti eräälle ovelle ja
väänsi lukkoa.

"Hyvää huomenta."

Herra Scharwächter käänsi päänsä, painoi sileäksi ajetun leukansa
syvälle valkoisen kaulahuivinsa sisään ja mutisi korkealta
konttorituoliltaan: "Enhän ollut käskenyt sisään."

"Minähän tässä olen, appi-isä."

"Sen kyllä näen. Mutta minähän en ollut käskenyt sinua sisään tulemaan."

"Hyvä. Sinä et huutanut: sisään. Mutta olepas hyvä ja kapua sieltä
alas. Minä tahtoisin puhua kanssasi."

"Ei ole minulle mikään ilo nähdä sinua täällä."

"Ei", sanoi Gustav Wiskotten ja laski hattunsa pöydälle, "iloksi ei ole
sekään, että vaimo karkaa. Missä hän piilee?"

Pieni laiha herra kapusi alas tuoliltansa ja napitti takkinsa. "Kun
puhut tyttärestäni, pyydän sinua käyttämään sopivampaa puhetapaa. Et
sinä täällä puhu tehdastytöistä."

"Eikö hän olekaan karannut?"

"Ei! Hän on vain katkaissut aviollisen yhteyden, joka ei enää ollut
kristillinen."

"Kristillinenkö? En ymmärrä mitä sillä tarkoitat?"

"Jumala paratkoon, sitä et ole milloinkaan käsittänytkään. Muuten et
seisoisikaan tässä syyllisenä."

"Syyllisenäkö? — Kuulehan, Scharwächter, alenna hiukan suurta ääntäsi.
Syyllisyydestä ei ole tässä puhetta, vaan vaatimisesta. Huudapas Emilia
tänne!"

"Sinäkö rupeat minulle täällä talossani käskyjä jakamaan? Sinäkö, joka
saisit hattu kädessä tänne tulla."

Gustav Wiskotten nauroi lyhyesti. "No, ja niin edelleen. Puhu lyhyesti,
minulla ei ole aikaa."

"Ota sitten aikaa itsellesi. Ota sitä kerran siltä varalta, että tutkit
itseäsi. Se on parempaa ajanviettoa sinulle, kuin yhä aviorikosta
ajatella."

"Appi!"

Tuon jyrisevän äänen kuullessaan luhistui laiha mies kokoon. Mutta
silmänräpäykseksi vain. Sitten hän kurotti valkoisen kaulahuivinsa
sisästä sileäksi ajetut kasvonsa ja sihisi vastustajalleen.

"Et kai kieltäne, että tehdastyttöjäsi liehakoitset? Että hämärissä
heidän jäljessään juoksentelet, ottaaksesi heidät — hyi — syliisi ja —
ja —"

"Oi Jumalani, ihmisparat. Eteenpäin."

"Niin todellakin: eteenpäin! Yhä vain eteenpäin! Omatuntosikin sanoo
sinulle, etteivät asiat vielä tähän lopu, muuten et olisikaan sanonut:
eteenpäin! Uskollisen aviovaimon tavoin on Emilia antanut sinulle
anteeksi seitsemän kertaa ja seitsemän kertaa seitsemänkymmentä kertaa,
hän on koettanut neuvoa lempeästi ja totisesti, on elämällään ollut
sinulle esikuvana —"

"Oletko nyt valmis, appi?"

"Olen, mitä sinuun tulee. Jo aikoja sitten. Mutta mitä syntiesi ja
erehdystesi lukuun tulee, en vielä pitkiin aikoihin. Itse lihallisen
veljesi morsiankaan ei ole sinulle pyhä! Onko silloin ihme, jos niin
kristillinen vaimo kuin Emilia kauhistuen kääntyy pois ja jättää
kotinsa, josta sinä teet Sodoman ja Gomorran?"

Suurella ponnistuksella sai Gustav Wiskotten hillityksi itsensä.

"Älä nyt puhu raamatullisesti, vaan puhtaasti inhimillisesti. Tässä
on kysymyksessä ainoastaan mustasukkaisuus. Ja mustasukkaisuuteen ei
Emilialla ole vähintäkään oikeutta."

"Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, tekee huorin
hänen kanssaan sydämessään. Niin luetaan Matheuksen viidennessä
luvussa, kahdennessakymmenennessäkahdeksannessa värssyssä. Ja sinä
et ole veljesi vaimoa ainoastaan katsellut ja himoinnut, sinä et
ole haluillesi minkäänlaisia rajoja asettanut, olet ensimmäisestä
tilaisuudesta vaarin ottanut, häntä salaa suudellut."

"Kuka sen on sanonut?"

"Emilia."

"Se on hävyttömin va —" Hän keskeytti, otti esille nenäliinansa ja pyyhki
otsaansa kääntyen pois. "Huuda Emiliaa!" sanoi hän rauhallisesti. "Se
asia on meidän selvitettävä keskenämme."

Herra Scharwächter katseli hänen ohitsensa.

"No huudapas häntä jo! En hänelle mitään tee."

"Emilia ei ole täällä."

"Jos hän voi mennä kävelylle, ei asia näytä niinkään syvästi
koskeneen." Hän katsoi kelloaan. "On päivällisen aika. Hän tulee kai
heti."

"Hän ei tule heti, sillä hän ei ole täällä."

Gustav Wiskotten säpsähti. "Ei ole täällä? Tahdotteko sanoa, ettei hän
ole Barmenissa?"

"Hän on matkustanut lasten kanssa Josefina-tädin luokse Düsseldorfiin,
jonne hän aluksi aikoo jäädä."

"Ilman — minun — suostumustani?"

"Sinulla on nyt koetusaika. Kunhan olet parantanut itsesi ja viimein
rehellisesti kadut, niin voit hänet sieltä hakea takaisin."

"Ilman — minun — suostumustani —?"

"Isänsä kehoituksesta. Niinkuin sanoin, jos sinä —"

"Lakkaa jo jaarittelemasta! Taivaan nimessä, minuako vaimoni tottelee
vai sinuako?"

"Kun sinun siveelliset periaatteesi olivat kokonaan rappiolla, niin
palasi hän isänsä turviin. Siveellisellä ainoastaan on määräämisoikeus.
Epäsiveellinen tahtoisi sen itselleen riistää. Mutta kun on
varastamisesta kysymys, ei minun tyttäreni ainakaan ole salaaja. Se ei
ole minun kristillisen opetukseni mukaista."

"Olisit kasvattanut hänet paremmin elämää varten! Jumalamme ei tarvitse
holhoojaa."

"Minä en kärsi talossani herjauspuheita!"

"Täällä ei herjaa kukaan muu kuin sinä. Sinun itserakkaan käsityksesi
mukaan on Jumalan valtakunta yksinomaan sinun omasi. Ainoastaan
senvuoksi, että sinä olet oppinut raamatun ulkoa ja osaat sen
selitellä kuin vanha povarieukko. Minne vain katsot, näet sinä syntiä,
rangaistusta ja synnin sovitusta. Tästä maailmasta, jonka Jumala
iloksensa loi ja josta sanotaan: 'ja hän katsoi kaikkea minkä tehnyt
oli, ja katso se oli sangen hyvä!' teet sinä synnin ja surkeuden
laakson. Jos tämä ei ole hyvän Jumalan tahdon vastustamista, niin
vapautan huomisesta alkaen vanhan Kristianin ja rupean loppuiäkseni
lämmittäjäksi."

"Ulos minun talostani!"

"Parempi olisi, jos sinä menisit. Sinähän olet katolisempi kuin
paavi. Teidänkaltaistenne ihmisten pitäisi perustaa protestanttinen
miesluostari eikä hankkia maailmaan lapsia, joilla jo syntyessä on
kaihi silmässä ja jotka näkevät aina auringonkin harmaana. Mitä te
tiedätte edesvastuusta?"

"Minä kannan edesvastuun siitä, että minun tyttäreni palaa puhtaana
tästä surkeuden laaksosta."

"Surkeuden laaksosta? Sepä sopii! Täällä kiertelee kylliksi
vaikertelijoita, jotka ovat niin surkeita ja nöyriä, että paljaasta
hengellisestä maallikkoylpeydestä tuskin saavat ilmaa keuhkoihinsa
vetäistyksi. Ja jos sinä tahdoit säilyttää tyttäresi aivan puhtaana
kaikelta tältä maalliselta tomulta, niin miksi et antanut hänen
ruveta nunnaksi, miksi annoit hänet kuusi jalkaa pitkän terveen
miehen vaimoksi. Luulenpa tässä suoraan puhuneeni. Sinua minä pidän
syyllisenä. Emilia on teidän kirotun kasvatuksenne uhri. Tekisi mieli
itkeä, kun näkee täällä Wupper-laaksossa niin monen kunnon tytön kasvot
vihaisen ja nyrpeän näköisinä senvuoksi, että teidän ulkokultaisuutenne
jo lapsuudesta asti on niin pimittänyt heidän järkensä, että he
jokaisessa suloisessa onnellisuuden tunteessa näkevät paholaisen ansan.
Heidän näköpiirinsä on ahdas ja katseensa tuhmanarka, ja he jättävät
jälkeensä pitkäksi aikaa surumielisyyden tunteen sinnekin, missä
elämä voisi olla vain riemua ja onnea. Onko sitten ihme, että heistä
vaimoina tuntuu koko elämä homehtuneelta, kun he ovat tuoneet mukanaan
tuon homeen jo tyttövaatteissaan? Kasvattakaa heidät iloisiksi naisten
esikuviksi, jotka katsovat elämää yhtä avomielisesti kuin me, ja jos
vielä sen ohessa ovat hurskaita, sanovat itselleen: 'Kauniimpaa lienee
taivaassa, mutta ihanaa on olo täälläkin!' Silloin ovat miehetkin
iloisia, ja Wupper-laaksoon saamme jälkeläisiä, jotka ovat villassa
värjätyt. Eivätkä puolisilkkisiä!"

Herra Scharwächter oli kurottanut päänsä pitkälle kaulaliinastaan.
Hänen huulensa vapisivat ja etusormensa viittasi ilmaa. Hän tavoitteli
sanaa, joka sattuisi herjaajan sisimpään ja hänet musertaisi.

"Sinä — sinä — herra Gustav Wiskotten, minä irtisanon uuden
värjäyslaitoksenne hypoteekkilainan!"

Gustav Wiskotten tuijotti häneen. Hitaasti kovettuivat hänen
kasvonpiirteensä rautaisiksi.

"Merkitseekö se, että katkaisette — siteet? Ja että — Emilia — — —?"

"Te olette kuullut. Irtisanon hypoteekkilainan uudenvuodenpäivään."

"Oletteko te myöskin — seurauksista selvillä?"

"Kunhan maassa makaatte, muistatte tämän hetken ja tunnustatte
rangaistuksen oikeaksi. Kuin akanat teidät tuuleen hajotetaan, kuin
akanat!"

"Kuka minusta puhuu? Minä tarkoitan seurauksia, jotka siitä teille
koituvat."

"Kyllä, pilkka vähenee, kunhan rahan haussa olette. Älkää luulkokaan,
että täällä Wupper-laaksossa on unohdettu teidän yksipuolinen
menettelynne värjärilakossa. Saattepa vielä sen nähdä!"

"Rahan haussa olen, siinä osuitte oikeaan." Gustav Wiskotten astui
askelen lähemmäksi. "Ja aikomukseni oli pyytää siihen vaimoni isän
apua."

"Minulla ei ole mitään yhteyttä teidän kanssanne. Aivan mitättömäksi
täytyy teidän vielä kutistua!"

"Te haluatte siis sotaa. Riitaa liikkeittemme välille. Taistelua
elämästä ja kuolemasta. Hyvä on, herra Scharwächter, se kyllä syntyy.
Ja nyt se syntyykin. Te olette minun avioriitojeni alku ja synnyttäjä,
te olette Emilian avulla ryöstäneet työintoni ja nuoruuteni iloisuuden,
teillä oli omat syynne antaessanne hänet minulle, sillä te pelkäsitte
kymmenisen vuotta sitten, että äitini rupeaisi valmistamaan teidän
roskatavaraanne ja estäisi teidän tavaranne kokoamisen. Nyt olette
upporikas mies. Ja nyt tahtoisitte saattaa meidät kaikki miekkanne
alle. Ja nyt saatte nähdä, että Jumala vielä elää. Rohkeitten Jumala,
niiden, jotka katsovat suoraan eteensä eivätkä häntää heiluttaen
karsaasti kuin koira. Tässä, herra Scharwächter — — —", hän tarttui
povitaskuunsa ja laski kaksi värillistä nauhanippua tehtailijan
työpöydälle, — "tässä on teille Wiskottenien sodanjulistuskirja.
Tehkääpäs sen mukaan, ukkoseni, mutta nopeasti, muuten te olette
rihkaminenne ennen vuoden loppua kuollut ja haudattu. Askel askelelta
kuljen teidän jäljestänne, ja missä vain sukellatte esiin moskinenne,
siellä minä kukistan teidät näillä komeilla tuotteillani! Tällä kertaa
ymmärsitte oikein. Ku-kistettu! Niin, niin, sen jo tiedän. Uudenvuoden
päiväksi saatte rahanne. On paras, että panette ne preussilaisiin
valtio-obligaatioihin. Hyvästi!"

Ovi paukahti kiinni. Ulkona narisi rautaportti. Gustav Wiskotten ei
kertaakaan katsahtanut taakseen. Hänen askelensa kajahtivat lujina
katukivitystä vasten.

Kotona huusi hän palvelijattaren luokseen.

"Minna, vaimoni on matkustanut lasten kanssa Düsseldorfiin. Vanhan
herra Scharwächterin sisarta hoitamaan. Minä luulin vanhan herran
itsensä olevan sairaana. Niin, he voivat viipyä Düsseldorfissa
pitemmänkin aikaa; senvuoksi on vaimoni ottanut lapset mukaansa, ettei
tuntisi itseään niin yksinäiseksi vanhan neidin luona. Te saatte
matkustaa siksi aikaa kotiinne."

"Oikeinko totta, herra Wiskotten?"

"Kuulettehan. Saatte palkkanne ja rahaa ylläpitoanne varten. Vaimoni
kirjoittaa teille myöhemmin. Milloin menee juna kotipaikallenne?"

"Gevelsbergiin? Kello kaksi, herra Wiskotten."

"Tunti aikaa. Vieläköhän ehtisitte?"

"Minä koetan pian joutua, herra Wiskotten."

Hän oli jo ovella, peläten, että herra hänet vielä kutsuisi takaisin.
Puolta tuntia myöhemmin kiiruhti hän pieni matkakori kädessään
tehdaspihan poikki portille. Iloisessa kiireessään oli hän kokonaan
unohtanut sanoa hyvästi isännälleen. —

"Nyt on siitäkin päästy", sanoi Gustav Wiskotten. "Hän olisi vain
häirinnyt. Nyt on ilma puhdasta."

Ajatuksissaan kulki hän halki tyhjien huoneiden lastenkamariin.
"Halloo!" huusi hän. Sitten painoi hän vasemman kätensä peukalon ja
etusormen lujasti silmäkuoppiin. "Vai niin — — —"

Yht'äkkiä tunsi hän itsensä väsyneeksi. Hän istuutui poikansa vuoteelle
ja silitteli koneellisesti tyynyjä. Raskas ruumis nojautui eteenpäin.
Ja nyt siveli käsi pikku tytön vuodetta.

"Tätä en kestä. Pahus vieköön, en — — —"

Kylmät väreet puistattivat häntä. Hän katseli arasti ympärilleen.
Sitten hän painoi päänsä tyynyihin, vetäisi lakanan esille ja puraisi
sitä...

Ulkona vihelsi tehdaspilli. Työväen palatessa päivällislomalta kaikui
heidän askeltensa kopina ja läkkisten kahvivehkeittensä helinä tänne
ylös. Mutta hän ei niitä kuullut. Hän makasi kauan jäykkänä pitkällään
ja ajatteli lapsiansa.

Seinäkello löi, tikutti ja nakutti, löi uudelleen ja tikutti edelleen.
Nyt se taas löi. Kello oli neljä.

Hän nojausi kyynäspäihinsä, laski lyönnit, pyyhkäisi tukan otsalta ja
nousi silmät ummessa.

"Lapset ovat äidin."

Hän avasi silmänsä, kuin kuuntelisi jotain sanojensa takaa.

"Oi ei. He eivät tule luokseni. Lapset ovat äidin. Hän kyllä vielä
kerran muuttaa mielensä."

Hän kulki alas portaita. Kirjelaatikossa oven edessä oli kirje.
Nopeasti hän vetäisi avainnipun taskustaan, avasi laatikon ja otti
kirjeen. Kun ei vain nyt kukaan häiritsisi! Hän seisoi kirje kädessään
kellarin oven takana, sydän rinnassa kiivaasti tykyttäen.

"Gustav!" kaikui ääni talon halki.

"Se on Fritz", sanoi hän itsekseen.

Veli kompuroi portaita ylös, huusi ylhäällä joka huoneessa häntä ja
palasi sitten itsekseen mutisten takaisin.

Gustav Wiskotten odotti silmänräpäyksen. Sitten hän astui aivan hiljaa
eteisen ovelle, lukitsi sen ja nousi portaita ylös.

Varovasti hän avasi kuoren. Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä
enää. Hän luki:

"Rakas Gustav, minä olen matkustanut lasten kanssa täti Josefinan
luokse Düsseldorfiin. Lapset luulevat tätä huvimatkaksi. Enkä minä sano
heille muuta. Sinä olet rikkonut syvästi minua vastaan. Etkä ainoastaan
eilen. Aina. Eilen se vasta selvisi minulle oikein. Ja isä minut siinä
vahvisti. Minä häpeän, ettei avioliittomme ole ollut kristillinen
avioliitto ja että minä sinun vallanhimosi tähden yhä uudelleen olen
kuolettanut omantuntoni. Minä jään nyt lasten kanssa Düsseldorfiin
siksi kunnes sinä lupaat muuttua toiseksi, kunnes näet avioliitossa
jotakin pyhää etkä vain alennustilan. Minä odotan sinua ja rukoilen
puolestasi. Uskollinen Emiliasi."

Kahteen kertaan luki Gustav Wiskotten kirjeen. Hänen polvensa
vavahtivat.

Vielä tämä? Hän häpesi —? Alennustilan —? Hän tahtoi — rukoilla?

Hän jännitti polviaan; asettui seisomaan tukevasti hajareisin. Hänen
silmänsä paloivat, ja hän puri huuliaan, ettei nauraisi eikä huutaisi,
tai tekisi kumpaakin yht'aikaa. Ja kirjeen hän repäisi pitkiin
säännöllisiin kaistaleihin, jotka hän puristi kokoon ja viskasi ikkunaa
vasten.

Hattu otsaan painettuna kulki hän rauhallisin, jykevin askelin talosta
tehdasportille ja yhä eteenpäin pitkin katua syksyistä metsää kohti.
Kaikenlaiset lapsuusajan muistot, poikakujeet, nuoruudenunelmat
johtuivat hänen mieleensä. Tuota viimeistä tapahtumaa vain koettivat
hänen ajatuksensa kaukaa kaarrellen välttää, sitä koskettamatta.
Hän kulki pitkin puistokäytävää; pienempiä liikkeitä oli vasemmalla
Wupperin rannalla, siellä täällä jokin värjäyslaitos ja valkaisulaitos,
ja sitten siellä, missä metsä alkaa ja vesi jakautuu laaksossa
lammikoiksi, pari rautatakomoa, jotka sitkeästi puolustautuivat
vastapäätä olevaa Westfalin suurteollisuutta vastaan. Kaikki tämä
huvitti häntä enemmän kuin ennen. Hänellä oli siihen niin kylliksi
aikaa ja hänestä tuntui kuin olisi hänen päässään tyhjiä kammioita,
joihin hän voisi sulloa tuhansittain vaikutelmia ja jotka eivät
sittenkään täyttyisi. Metsässä kulkiessaan sattui hän tulemaan vanhan
pajan luokse, jota jättiläistammet ympäröivät. Paja oli ränstynyt
tai tarpeitten kasvaessa jäänyt liian pieneksi. Sitä par'aikaa
purettiin. Gustav Wiskotten seisoi ja katseli sitä. Tuo isoista kivistä
rakennettu paja, jonka takaseinän muodosti paljas kallio, oli hänestä
kuin jättiläisluola. Kivillä kasvoi sammalta ja sananjalkoja, ne
rehoittivat hirsien raoissa ja halkeamissa ja koristivat pajan sisustan
juurtuneella vihreydellään. Seppä ja hänen poikansa, joilla oli
voimakkaat lihakset, ruskeaksi paahtunut iho ja syvät, kirkkaat silmät,
kaivoivat juurakkokannon maasta ja kohottivat sen vipusilla sieltä
ulos. Hiki valui virtanaan heidän paitansa kaulatiehyestä työpuserolle.
Ihmetellen katseli Gustav Wiskotten tammijättiläistä. Kaksisataa vuotta
ja enemmänkin oli vanha paja tuossa seisonut; vuosisatoja sitten
oli tuo mahtava kanto, ollessaan vielä puuna metsässä, pelkäämättä
vastustellut myrskyjä, silloin kun metsäkin vielä oli aarniometsää. Ja
myrskyt, jotka vuosisatoja sitä olivat puistelleet, ja tuli, joka oli
sen hehkuvan punaiseksi polttanut, eivät olleet voineet sen kivenkovaa
ydintä vahingoittaa. Tukevana ja lujana se siinä lepäsi, valmiina
vieläkin vuosisatoja kestämään, eikä sen sisimpään pääsisi tunkeutumaan
mikään isku eikä, kuumuus. Kotimaan poika. —

Vasaraseppä katsahti ylös.

"Siinä on ydintä. Se voisi olla meille kaikille esimerkkinä."

Gustav Wiskotten nyökäytti päätään, taputteli jykevää kantoa, kuin
taputtaisi hän taisteluheponsa kylkeä, mietiskeli vanhuksen sanoja ja
astui edelleen. Yhä hän vain kulkiessaan muisteli tuota metsäpajaa,
sen kyllä voi hajoittaa ja rakentaa uudelleen. Mutta sen sisintä ja
tärkeintä osaa, alasinkantoa, ei ole mikään voinut muuttaa.

Tuo kuva ei enää väistynyt hänen mielestään. Mutta hän tuli siitä
iloiseksi. Hän koetti tunkeutua puun sielunelämään. Sekin varmaan
uneksi vapaudesta ja onnesta eikä huomannut ensinkään sen ympärillä
hyöriviä kääpiöolentoja, jotka hehkuvia hiiliä tuleen lietsoivat. Tuo
rautainen puu eli rauhallisena, kenenkään sitä kuuntelematta, omaa
elämäänsä.

Äkkiä hän pysähtyi ja naurahti. Eikä ainoakaan lihas hänen kasvoissaan
liikahtanut.

Jättiläisen mielentila oli samanlainen kuin hänen nyt. —

Oli jo ilta. Kun hän astui metsästä, näkyivät kaukaa kaupungin tulet.
Hattu niskaan työnnettynä ja pää pystyssä hän astui pitkin askelin
sieltä. Laitakaupungilta kaikuivat lastenäänet häntä vastaan. Vilkkuvia
punaisia pilkkuja liikkui edestakaisin kaduilla. Olikohan siellä jokin
soihtukulkue? Mikä päivä tänään olikaan? Hän koetti laskea ja nyt hän
muisti, että oli Martinpäivä. Viime vuonna vielä oli hän leikannut
pojalleen ja tytölleen punajuurikkaasta lyhdyn, jota ulkopuolelta
koristivat irvistelevät naamat ja sisällä oli kynttilänpätkä. Ylpeinä
olivat lapset kantaneet lyhtyjänsä pitkien keppien nenässä mummon
ja isoisän talon ohitse, ja hän oli taluttanut heitä vapisevista
kätösistä ja puistossa laulanut heidän kanssaan Marttilaulun, omenien,
päärynöiden ja pähkinöiden kerjuulaulun. Kaikkien talojen edustalla
laulettiin, ja punajuurikaslyhdyt virnistelivät tyytyväisinä kuin
lapsuustaivaan tähtöset.

Meluava joukko pieniä poikia ja tyttöjä kulki ohitse. Heidän helakka
laulunsa kaikui hänen korviinsa.

Hän tarkasteli joukkoa palavin katsein, aivan kuin olisi hän toivonut
löytävänsä lapsukaisensa heidän joukostaan. Sitten hän kääntyi nopeasti
sivukadulle. Mutta täälläkin oli kimmeltelevä lapsitaivas ja helakka
lastenlaulu kajahteli.

Hän ei sitä kestänyt. Hänen täytyi paeta noita nauravia, hartaita
lastenääniä. Hän kuuli lakkaamatta omien lastensa laulavan korvansa
juuressa, kunnianhimoinen miehenalku, Gustav, ja suloinen tytöntypykkä,
pikku Emilia. Hiljaa! Hiljaa! Ei nyt — ei ainakaan nyt...

Tuossa oli tehdas ja hänen kotinsa. Täälläkin lapsia, lapsia
joukoittain. Nauraen ja kerjäten he lauloivat hänen ikkunansa alla.

"Pois tieltä! Menkää matkoihinne!"

Kuin pelästynyt varpusparvi erkanivat pienokaiset toisistaan ja
astuivat pois synkän miehen tieltä. Mutta sitten kaikui leikkilaulu
taas kiihkoisasti hänen takanaan. Hän antoi heidän meluta ja kulki
äänekkäästi kajahtelevin askelin tehdaspihan yli. Rakennusten
pimennossa näkyi varjo liikahtavan ja kulkevan häntä kohti.

"Äiti —?"

"Missä sinä olet ollut? Me olemme etsineet sinua koko päivän. Kutomossa
täytyy tänään tehdä ylityötä."

"Sepä hauskaa. Menen heti konehuoneelle."

"Missä sinä olet ollut, Gustav?"

"Kävelemässä."

Äiti tarttui hänen käteensä, ilman kiihtymystä, mutta lujasti
puristaen. "Gustav."

"Mitä tahdot, äiti...?"

"Sinun tapanasi ei ole juosta kävelyllä, silloin kun riihen nurkat
palavat."

"Enpä sitä toista kertaa tahtoisikaan tehdä, äiti", nauroi hän
äidilleen.

"Onko jotain — sattunut Emilian kanssa, Gustav?"

"Emilianko? Hän on Düsseldorfissa."

"Miten kauan?"

"Äiti, sitä en tiedä."

Vanhan rouvan käsi vapisi. Muutaman valtimon lyönnin ajan vain. Sitten
se taas rauhallisena lepäsi pojan kädessä.

"Tule."

"Mihin, äiti?"

"Tuonne, jossa ei meitä kukaan näe." Värjäyslaitoksessa oli työ
jo lopetettu. Mustana ja äänettömänä se siinä lepäsi. Wupper vain
keskeytymättä, väsymättä huuhteli sen muuria. Äiti ja poika kulkivat
sen ohitse, ääneti, toisiaan kovista työkäsistään pidellen. Gustav
Wiskotten aukaisi uuden värjäyslaitoksen oven selälleen, väänsi
kaasuhanan auki valoa saadakseen.

"Istu, äiti, sinä olet väsynyt!"

"Olen odottanut pihalla sinua."

"Älä ole levoton minun puolestani, äiti. Kuulepas, siellä metsässä oli
tammen kanto —"

"Mikä siellä oli?"

"Voi, ei mitään. Minä vain ajattelin. Ja nyt istumme oikein rauhassa
värjäyssammiolla."

"Voitko sinä sanoa — miksi Emilia — matkusti?"

"Äiti — sinä et sitä ymmärrä. Se oli — oli jotain, joka koski
avioliittoamme."

"Minä olen synnyttänyt isällesi kuusi poikaa maailmaan."

Gustav etsi äitinsä käsiä. Avuttomana, kömpelösti. Hyväilyt eivät
olleet tavallisia äidin ja pojan välillä. Hänen kurkkuaan kuristi.
Muutaman kerran hän avasi suunsa. Viimeinkin se onnistui.

"Ilollako, äiti?"

"Ilolla."

Gustav kumartui eteenpäin ja katseli äidin työstä ruskettuneita käsiä.

"Te olette olleet hyvin onnellisia, isä ja sinä...?"

"Koko elämämme ajan."

"Iloita vaimostansa, eihän se ole syntiä, onhan sekin uskontoa."

"Sen tekee, vaan siitä ei puhuta."

"Äiti, tästä päivästä lähtien emme siitä puhele."

"Kyllä hän vielä palajaa, Gustav. Joka kerran vaimona on ollut, hän
palajaa takaisin, vaikka helvetistä asti saisi miehensä hakea."

"Hän tahtoo rukoilla puolestani."

"Voi helvetissäkin rukoilla."

Gustav nousi ja käveli sammiorivien vieressä. Voimakas vanhus jäi
liikkumattomana istumaan.

"Ja jos hän ei tulisikaan? Sillä hakemaan — hakemaan minä en mene
häntä! Vapaaehtoisesti hän on mennyt, vapaaehtoisesti täytyy hänen
tulla takaisin. Muuten en voi ajatella, että hän enää palajaisi
luokseni. Eikä minulla olekaan mitään muuta kuin työtä."

"Siinä sinulla on hyvin paljon, Gustav."

Kaasuliekki liehua lepatti luoden äidistä ja pojasta leveän varjon
tyhjään työhuoneeseen. Ikkunasta kaikui mustan Wupperin kuohujen kohina.

"Vanha Scharwächter sanoi irti hypoteekkilainan."

"Onko koko perhe hulluna?" Vanha rouva kiivastui. Hän nousi seisomaan
ja näytti kasvaneen.

"Äiti, kyllä minä hänet maahan nutistan! Odota vain! Kyllä hänen
papinkauhtanansa vielä liian väljäksi käy!"

"Ja sinä sanoit, ettei sinulla ole mitään iloa elämästä?"

"Äiti! Sinä ja minä!"

"Minulla on vielä voimaa jäsenissäni. Anna sinä vain kuulua!"

"Nyt on elämä ja kuolema kysymyksessä! Äiti, ja nyt juuri! Taistella
osaan!"

"Taistella saa aina, Gustav."

Gustav Wiskotten puhalteli ilmaa sieraimiensa kautta. Hän muisteli
tammenkantoa metsäpajassa. Yht'äkkiä hän nousi, ja hänen naurunsa
kajahti tyhjässä huoneessa.

"Koetetaanpas kerran taistelunuottiakin!"

Hihnat lennähtivät siirtopyörälle, sormenpainanta, ja sähisten,
kohisten alkoi hirviö liikkua. Höyryputkelta toiselle siirtyi Gustav
Wiskotten ja väänsi hanan auki. Höyry sihisi, virtaili sieltä pilvinä
ja eteenpäin rynnäten täytti huoneen. Ähkinää, taistelua, riemukasta
iloa. Vapautettujen työnhenkien mellakassa seisoi Gustav Wiskotten,
silmässä hehkuva uhka, elämänuhka, jonka hän oli äidiltään perinyt ja
josta nyt piti kiinni enemmän kuin ennen koskaan.






TOINEN KIRJA.




I.


Jyrkkiä katuja, jotka vuoren harjanteelta johtivat Wupperille,
liukuivat pienet kelkat vastasataneella lumella. Pojat, jotka pitelivät
kelkkanuoraa tiukkaan puristetussa kourassaan ja tienkäänteessä
taitavasti löivät korkonsa lumeen, olivat ottaneet tytöt eteensä
kelkkaan ja olivat mielestänsä aika urhoja ja sankareita. Seikkailuja
keksittiin, raikkaina kaikuivat tuulessa huudot: "Pois tieltä! Hei!
Helei! Helei!" Eivätkä siitä pojat välittäneet, jos petollinen kivi
valkoisen peitteen alta kelkan kumoon keikautti ja lumeen soman kuorman
pyöräytti. Takit pudisteltiin, housut kopisteltiin, istuttiin uudelleen
ja edelleen taas alas mäkeä huimaavaa vauhtia! Lumiukot seisoivat
taloja vartioimassa. Naurellen väistelivät tehdastytöt lentäviä
lumipalloja, ja hädissään ja vihaisina astuskelivat kunnianarvoisat
porvarit pitkin liukkaita jalkakäytäviä, joita pitkin vallaton nuoriso
laski liukua. Poliisit kulkivat sitten talosta taloon ja käskivät ne
hiekoittamaan. Lumihiutaleita lenteli ilmassa, uusi kuu oli noussut, ja
kaupunki oli täynnä talvi-iloa.

Nikolainpäiväksi olivat taikauskoiset lapset asettaneet kenkänsä
ikkunalaudalle, ettei vain joulupukki lahjojaan jakaessaan unohtaisi
heitä. Leipurien ikkunoissa houkuttelivat tuoksuvat joululeivokset.
Joulua ikävöivä nuoriso työskenteli ahkeraan nurkkakamareissa
lehtisahoineen ja kanavatöineen. Sitten joutui toivottu joulu
kuusineen ja kynttilöineen, juhlalauluineen. Vanhemmat sen viettivät
hiljaisissa muistoissa, nuoret äänekkäässä ilossa. Sitten kaikuivat
laaksossa Sylvesterin kellot, vuoden viimeisenä yönä istuivat köyhät
ja rikkaat tiheään sullottuina kirkossa. Punssi tuoksui taloissa, ja
uudenvuodenpäivänä kulkivat taas lapsijoukot ystävien ja sukulaisten
luona onnellista uuttavuotta toivottamassa. Kova pakkanenkin lauhtui
leudommaksi, tehdaspiiput savusivat taas entisellä tavalla, pyhien
tunnelma oli sammunut, ja järkevä loppiainen toi taas työpäivät
takaisin.

Wiskottenien perheen jouluaika oli kulunut aivan jokapäiväisesti.
Jouluillaksi kyllä kokoonnuttiin vanhempien luokse, mutta oli aukkoja
piirissä, eikä kukaan tahtonut niitä huomata. Koetettiin olla niinkuin
ei olisi ajateltukaan Emilian ja lasten poissaoloa eikä huomattu
Ewaldin tyhjää paikkaa. Puhuttiin sitä enemmän Wilhelmistä, joka
Fritzin seuraamana oli mennyt Lontooseen häitään viettämään. Mutta ei
edes tämä puheenaihe riittänyt koko illaksi. Ja tehtaan toiveista ja
huolista ei tahdottu juhlailtana puhella. Totisina katseltiin toinen
toistensa ohitse, totisina toisistaan erottiin.

Heti illallisen jälkeen meni Gustav Wiskotten kotiinsa. Siellä oli
hänelle kirje vaimolta, jonka kaikki hurskaat toivomukset eivät
hänelle paljoakaan sanoneet, ja muutama pienokaisten lapsellinen
käsityö. Hän otti ne käteensä, laski ne taas pois, otti ne uudelleen
ja piti niitä kädessään siihen asti kunnes pani maata. Hän muisteli
leikkikalulaatikkoa, jonka oli Düsseldorfista lähettänyt. Viimeisenä
päivänä pikatavarana. Sillä hän oli jotakin odottanut, valtimo
kiivaasti tykyttäen — oli tehtaasta palatessaan kuunnellut ovensa
takana... Mutta odotus oli ollut turha.

"Hän pysyy ylpeänä. Jos annan myöten, saan sen myös kuitata. Enkä minä
tahdo antaa elävänä itseäni haudata!"

Hän nukkui yön rauhattomasti, ja Anna Kölsch, joka tuli aikaisin joka
päivä hänen pientä talouttaan hoitamaan, pelästyi hänet nähdessään.

"Herra Wiskotten — — —", sanoi hän silmät kosteina.

"Tyttö! Mitä nyt? Ettehän vain rupea itkemään. Ei ole siihen mitään
syytä. Ei yhtään mitään."

"Isä pyysi kysymään, ettekö tahtoisi viettää yhtä juhlapäivistä meidän
luonamme?"

"Kiitos, Anna. Mutta minä olen jo niin tottunut syömään vanhempieni
luona. Minun ei tarvitse siellä paljoa puhua, ei kukaan siitä minulle
pahastu. Ja sitten aioin tehdä retken lumiseen vuoristoon. Sanokaa
isällenne, että tulen toisen kerran, ehkä ensi viikolla, uutenavuonna."

Tyttö nyökäytti hänelle.

"Niin, herra Wiskotten, mutta pitäkää sananne!"

Ja iltapäivällä, molempina juhlapäivinä, lähti Gustav Wiskotten yksin
kävelylle pitkin hiljaista valkoista maantietä, jonka vieressä musta
Wupper virtasi väsyneenä ja vähävetisenä, yksinäisille vuorille ja
valkohuurteisiin metsiin, kunnes sen pohjukasta löysi uudelleen
rakennetun pajan. Ja joka kerta hän iloitsi nähdessään tammipölkyn,
jonka sisimpään ei teräs eivätkä liekit olleet päässeet tunkeutumaan,
seisovan aina yhtä tukevana paikallaan.

Uudenvuoden viikolla oli Wilhelm palannut nuoren vaimonsa kanssa
kotiin. Ulkopuolella kaupunkia metsän reunassa, jonne luontoa
rakastava porvaristo oli laatinut hoidettuja puistoalueita, kohosi
heidän huvilantapainen talonsa. Gustav Wiskotten ei tällä kertaa ollut
vastaanottamassa.

Paria päivää myöhemmin vasta tuli hän tervehdyskäynnilleen. Mabel oli
yksin kotona.

"Rakas Gustav — — —?" Hän tarttui Gustavin käsiin ja piti ne omissaan.

"Siinäkö kaikki?" nauroi hän. "Enkö lankomiehenäsi enää suuteloa
ansaitsekaan?"

Mabel suuteli häntä sydämellisesti ja katseli häneen kauan.

"Suuteloni ei silloin sinulle onnea suonut..."

"Mistä sen tiedät? Luulenpa aivan päinvastoin."

"Eikö se ole ivaa?"

"Lohduta huolestunutta sieluasi, Mabel. Ivaa se ei ole, se on totta."

He istuutuivat vastakkain, ja nuori rouva katseli miettiväisenä
ikkunasta kauas lumiseen laaksoon.

"Katsos, Gustav, ihmisillä on se hyvä tapa, etteivät koskettele eräitä
asioita, ja toisen ollessa vaikeassakin sieluntuskassa ollaan vain
olevinaan niinkuin olisivat hänen asiansa mitä paraimmalla kannalla.
Gustav — — —" hän katsoi häneen suoraan — "minä en pidä tästä hyvästä
tavasta, minusta se on barbaarinen. Jos naapurissa palaa, autamme häntä
sammuttamaan."

"Se on totta", sanoi Gustav Wiskotten.

"Katsos, joskus on sekin jo jonkinlaista sammuttamista, kunhan vain
osoittaakin naapurilleen: olen valmis sinua auttamaan. Se tuntuu
miehestä hyvälle, vaikk'ei olisikaan kantanut kuin ämpärillisen vettä."

"Ja mitä sinä tarkoitat tällä avulla — minun suhteeni?"

"Sydämellisesti haavaasi lähetä. Enkä olla olevinani sitä näkemättä.
Puhu minun kanssani ja anna minun puhua sinun kanssasi. Nyt olen
minäkin Wiskotten ja Wiskottenit ovat yhtä! Se on minunkin ylpeyteni."

"Annapas minulle kätesi, Mabel. Sinä olet kunnon nainen, ja sydämesi
on oikealla paikalla. Mutta ei se suutelo silloin ollut mikään
onnettomuuden suutelo. Se on minulle onnea tuottanut. Ole hiljaa.
Anna minun puhua. Suutelo oli minulle vapautus pitkistä ikävyyksien
jaksoista, jotka eivät vieneet minulta työvoimaani, vaan tukahduttivat
elämäniloni. Minä olisin varmaankin, synkkämielinen kun olen, vajonnut
pimeyteen ja sinne jäänyt. Minä olisin väsynyt turhaan taistelemaan,
Emilian kanssa, koettaessani herättää hänessä naista, joka on miehensä
toveri ja hänen elämänsä sulostuttaja — katsos, sitä ei sinun tarvitse
hävetä — jos et sinä silloin olisi tullut ja näyttänyt, mitenkä asiat
voisivat olla."

"Siis olen kuitenkin syyllinen?"

"Syyllinenkö? Mabel, siihen sanaan sinä aina takerrut. No niin, nyt
sinä naurat! Sinun ansiosi on, ettei minunlaiseni miehen tarvitse
itseään hävetä, jos hän — hm — siis siitä on nyt päästy. Sinä olet
estänyt minut joutumasta naurunalaiseksi omissa silmissäni. Jumalani,
Jumalani, täällä sisässäni polttaa. Mutta minä mieluummin kärsin
polton, kuin — palelen."

"Gustav!" hän nousi ylös ja kulki kuin ajatuksissaan ovelle.

"Mitä —?"

"Minäkin olen aviovaimo. Mutta jos Wilhelmin kanssa joskus
riitaantuisimme —"

"Mitä sinä tekisit?"

Hän sulki silmänsä ja taivutti päänsä taapäin. "Ikävöiden odottaisin,
että hän pysyisi voimakkaampana. Sen tekisin! Semmoinen on — naisen
rakkaus." Hän palasi takaisin ja ojensi Gustaville kätensä. "Älä
masennu, lankoni! Se olisi vahingoksi sinulle ja — — — Emilialle!"

       *       *       *       *       *

Uusi värjäyslaitos höyrysi kilpaa vanhan kanssa, kangaspuut,
joihin oli rivi lisätty, ratisivat aamusta iltaan. Ja kuitenkaan
eivät nuorten tehtaanherjojen kasvot ilostuneet, ja vanhan rouva
Wiskottenin suun ympärillä painuivat laskokset yhä syvemmiksi. Emilian
isän hypoteekkilaina oli maksettu. Empimättä oli Mabel tarjonnut
myötäjäisensä avuksi. Fritzin uusi keksintö, joka väriseoksen avulla
muutti pumpulin kiiltäväksi ja silkin näköiseksi, oli käytännössä
onnistunut paremmin kuin odotettiinkaan. Siten valmistetut kirjavat
nauhat ja mustat pitsit hämmästyttivät kaikkia helppohintaisuudellaan.
Kuitenkin saapui tilauksia niukasti, kuitenkaan ei heidän
onnistunut tunkeutua uuteen ostajapiiriin, ja varastot täyttyivät
liikatuotannosta. Mitä hyödyttivät kuudensadan hevosvoiman koneet,
mitä työmiesten ahkeruus, mitä tehtaan herrojen uskaliaisuus ja
liikenero? Liikatuotantoa. Helmikuussa, Wilhelm Wiskottenin palatessa
liikematkoiltaan, painosti tuo sana raskaasti kaikkien mieliä.

Rouva Wiskotten istui poikiensa kanssa yksityiskonttorissa. Iltarauha
vallitsi tehtaassa. Veljekset olivat yksin äidin kanssa.

"Annapas kuulua, Wilhelm", sanoi Gustav Wiskotten, "eipä sinun
tilauksistasi ollut paljoakaan hyötyä."

"Voitte uskoa minua, että olen parhaani koettanut."

"Tietysti. Edelleen!"

"Kaikkien Scharwächterin liikeystävien luona olen käynyt. Ja kaikkialla
— sama. Katseltiin mallikarttoja, koeteltiin, kiiteltiin ja kyseltiin
hintoja."

"No? Entä sitten? Eivätkö miehet hätkähtäneet?"

"Eivät, vaan minä!"

Veljekset tuijottivat häneen. "Mahdotonta. Kallista? He tahtoisivat
varmaan sillä hinnalla puhdasta silkkiä?"

"Niin, sitä he tahtovat."

"Älä hulluttele. Asia ei ole leikkiä. Siis, mitä he tahtovat?"

"Totisesti puhdasta silkkiä samaan hintaan."

"Oletko sinä hullu? Ei sillä myy Scharwächterkään roskaansa."

"Scharwächter juuri sen tekeekin."

"Minun appiukkoni —?"

"Sinun appiukkosi. Jeremias Scharwächterin liike. Olen sen omin silmin
nähnyt."

August Wiskotten teki paikallaan itsekseen laskuja. Nyt hän ojensi ne
toisille. "Jos Scharwächter sillä hinnalla myy, tekee hän sen omaksi
vahingokseen."

"Hän tahtoo saattaa meille vaikeuksia", sanoi Fritz synkkänä. "Hän
tahtoo meitä suututtaa ja peloitella."

"Ei", sanoi rouva Wiskotten, "hän tahtoo saattaa meidät perikatoon."

Gustav Wiskotten käveli edestakaisin huoneessa. Hän jäi ikkunaan
seisomaan ja heitti pitkän silmäyksen pihan yli tehdasrakennuksille...
Sitten hän kääntyi.

"Asia koskee minua", aloitti hän, "yksinomaan minua. Sehän on aivan
selvä. Jos ei tätä minun ja Emilian välistä asiaa olisi, olisimme
aikoja sitten voittaneet vaikeudet. Siten jokainen isku, jonka vanha
Scharwächter meitä kohti tähtää, koskee minua yksinomaan. Vai epäileekö
joku teistä sitä?"

Veljekset katselivat äänettöminä eteensä.

"Siis ei kukaan sitä epäile. Niin, älkää sitten uskoko, että minä
antaisin teidän noukkia kastanjat tulesta? Että minä antaisin teidän
vuotaa verta omien sepustuksieni tähden? Ei, pojat, on sitä teidän
Gustavissanne sentään vielä hiukan ylpeyttäkin."

"Mitä tahdot sanoa?" kysyi rouva Wiskotten, ja hän katsoi jännittyneenä
vanhimpaan poikaansa.

"Olisipa vain kaksi asiaa sanottavanani, äiti. Ensiksi, ettemme me
anna tuon ulkokullatun roiston nolata itseämme. Emme nyt ainakaan. Ja
vaikka se maksaisi viimeisen roponi. Ja vieläkin toistan: vaikka se
viimeisen roponi maksaisi. Ei teidän. Jos olen teidät pulaan saattanut,
niin on minun teidät myöskin sieltä pois vedettävä. Sen tahdon. Pyydän,
ettette minua vastusta. Minä tiedän mitä puhun. Ja nyt kuunnelkaa
tarkasti. Tässä on nyt kysymys siitä, kuka pitemmälti kestää.
Scharwächterkö vai me? Minulle" — hänen silmänsä säkenöivät — "on tämä
asia nyt kunnianasia. Scharwächter koettaa saattaa meidät häviöön.
Jos hän vuoden tai kaksi myy sillä hinnalla, minkä tavarat hänelle
itselleen tulevat maksamaan, eikä mitään ansaitse, ei se hänelle vielä
tunnu. Mutta onhan siinäkin ero, jos ei mitään ansaitse, tai — jos
joutuu tappiolle. Hänen täytyy joutua tappiolle! Hän tahtoo alentaa
hintojamme. Hyvä! Tästä päivästä asti me alennamme hänen hintojansa."

"Gustav! Oletko hullu? Sitä ei tehdas kestä!"

Veljekset puhelivat kiihkeinä yht'aikaa.

"Tehtaan ei tarvitsekaan sitä kestää. Minä sen kestän."

"Sinä — — —?"

"Niin, minä. August laskee, miten suureksi minun osani tehtaasta
arvioidaan, se osa siihen laskettuna, joka lankeaa minulle vanhemmilta.
Tämä summa on teillä minulta takuuna. Wilhelm, jolla naimisensa kautta
on puhdasta rahaa, on niin ystävällinen, että rahassa panee kassaan
käytettäväksi minun osaani vastaavan summan. Jos minulla sitten jonakin
päivänä, kun me olemme vaikeudet voittaneet ja tehdas on voimistunut,
on tilaisuus maksaa tuo summa takaisin, niin silloin taas otan entiset
oikeuteni. Jos tuo summa kadotetaan, joutuu minun osani Wilhelmille, ja
minä kokonaan — eroan."

Vallitsi hiljaisuus. Nuorten tarmokkaitten liikemiesten kasvoissa oli
totinen ilme.

Sitten sanoi rouva Wiskotten rauhallisesti: "Gustav on oikeassa."

Gustav vain nyökäytti äidilleen.

Wilhelm aikoi vastustaa. Toisetkin tahtoivat panna vastalauseensa.
Mutta vanha rouva katseli kylmästi ympärilleen. "Gustav on oikeassa!
Nyt on kysymyksessä joko — tai ei! Sattukoon muuhun, mutta ei
tehtaaseen!"

Silloin he sanoivat sen käsittävänsä. Eikä siinä turhia lohdutussanoja
lausuttu.

Gustav Wiskotten hengitti syvään. Hänen silmistään säihkyi kylmä, hurja
uhka. Nyt oli hän kohtalonsa herra. Vaikkakin vain kuukausiksi, hän oli
sen herra! Sen saisi Jeremias Scharwächter tuntea. Ja hänen kauttaan —
Emilia — — —.

Hän tarttui hattuunsa, hyvästeli lyhyesti ja meni ulos. Ja tunnin aikaa
kierteli hän pimeässä tehdasrakennuksia...

Neljätoista päivää myöhemmin lähti Wilhelm Wiskotten uudelle matkalle.
Hän matkusti ensiksi Berliiniin, tukkukauppiaiden luokse ja sieltä,
käymättä välillä Barmenissa, Lontooseen ja paluumatkalla poiketen
Pariisiin. Hänellä oli kova määräys alentaa hintoja ja ottaa vastaan
tilauksia mihin hintaan tahansa kaikkialta, missä vain tapasi
Scharwächterin kilpailemassa.

Jännityksellä odotettiin kotona. Sitten tulivat ensimmäiset tiedot.
Tilauksia oli vain vähän. Ja kuitenkin luki Gustav Wiskotten kirjeet
vihansekaisella ilolla. Wilhelm kirjoitti, että berliiniläiset liikkeet
jo olivat ottaneet varastonsa Scharwächteriltä ja että hän hinnan
kuultuaan oli rauhallisesti säälien huomauttanut, että he tänään
olisivat saaneet häneltä kolmatta osaa halvemmalla paljon kauniimpaa
tavaraa, Wiskottenien patenttia, kuin minkä Scharwächteriltä olivat
ostaneet. Liikkeistä kirjoitettiin heti Scharwächterille, ja tämä
säilyttääkseen tavaranmenekkipaikkansa, suostui viimein monen verukkeen
perästä lisättyyn hinnanalennukseen. Se merkitsi Scharwächterille
puhdasta rahallista tappiota, joka oli sitä suurempi, kun se päivä
päivältä tulisi lisääntymään.

"Puhdasta rahaa hän saa lahjoittaa pois — se koskee hänen munaskuihinsa
asti."

Lontoosta olivat tiedot samanlaiset, mutta iso nippu tilauslippuja
seurasi. Englantilaiset olivat taitavia liikemiehiä ja vainuten
taistelun tahtoivat siitä hyötyä. He pakottivat Jeremias Scharwächterin
erään liikepykälän nojalla korvaamaan heille Wiskottenien ja hänen
hintojensa eron samanarvoisella tilauksella ja sopivat samoihin
aikoihin Wilhelm Wiskottenin kanssa suuresta tavaratilauksesta.

Gustav Wiskotten nauroi. "Aika veijareita, nuo englantilaiset. Mutta
nyt tässä toki elämä alkaa."

Elämä vilkastui tehtaassa. Taas pitkien aikojen perästä puhkuivat
molemmat höyrykoneet yht'aikaa, värjäyskepit kolisivat molemmissa
värjäyslaitoksissa, uudet kangaspuut, jotka taas olivat saaneet seisoa,
alkoivat ojennella yhdessä vanhojen kanssa puisia käsivarsiaan ja
lennätellä lankoja viriäisten lävitse ja työntää nauhoja. Vyyhdintytöt
eivät enää uskaltaneet kuiskutella toisilleen rakkausseikkailujaan,
lajitteluhuoneesta kaikuivat kiroukset.

"Kölsch", sanoi Gustav Wiskotten vanhalle työmestarille, "ihmisen
täytyy aina väliin saada iloita."

"Miten kauan tätä kestää, herra Wiskotten?"

"Siksi kunnes hän on nutistettu."

"Milloin se tapahtuu?"

Tehtaan isäntä kohautti olkapäitään. "Oletteko kuulleet mitään —
Scharwächteristä?"

"Hän kuuluu käyneen kalpeaksi kuin palttina."

"Kölsch, kyllä pidämme huolen siitä, että hän muuttuu vielä
keltaiseksikin."

"Hänellä on sitkeä nahka, herra Wiskotten."

"En ole minäkään pahvista. Katsokaapas vain, kaikki varastohuoneet ovat
tyhjinä."

"Mutta ne eivät ole mitään tuottaneet."

"Eivätkö ole mitään voittoa tuottaneet? Pyörähtäkääpäs paikallanne vain
kerran ympäri, aivan ympäri! Kaikki on liikkeessä, kaikki työssä, mihin
vain katsotte, ahkeruutta ja iloa! Eikö sekään ole mitään? Eikö se ole
kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin viime kuukausien jouten kulkeminen
ja laiskoitteleminen? Ja vaikk'ei siitä muuta syntyisikään kuin näiden
työviikkojen humina! Herra Jumala, nythän tuntee taas elävänsä."

"Jumalan kiitos, herra Wiskotten. En ole kuullut pitkiin aikoihin
teidän noin puhuvan."

"Se on eräänlaista iloa se, Kölsch. Minulle sen aiheuttavat käteni.
Kun ne luojaansa kiittävät, tekee sen sydänkin. Ja sydämestä se palaa
kaksinverroin tyytyväisenä takaisin kouriini."

"Herra Wiskotten, minäkin olen sitä miettinyt. Aina illoin, istuessani
kotona piippua poltellen. Ja luulen, että olen päässyt siitä selville."

"Vai nii-iin", sanoi Gustav epäillen.

"Minä tarkoitan, herra Wiskotten, että tuo uusi patentti vasta sitten
hyödyttää meitä oikein, kun olemme siihen yhdistäneet aivan uudet ja
omintakeiset mallit. Jos tekotavassa esiintyy uusi aate, täytyy myöskin
näiden uusien aatteiden ilmetä niiden ulkoasussa. Niin että ne heti
selvästi silmään pistävät ja että heti huomaa täydellisen eron meidän
ja Scharwächterin ynnä muiden tuotteiden välillä. Täytyy — niin,
miten sanoisinkaan — täytyy koittaa uusi kevät. Ja malleihin täytyy
meillä yksin olla omistusoikeus. Silloin meidän kilpailijamme hammasta
purevat."

"Kölsch — mitä puhutte?"

"Eikä sitä ole niinkään vaikea toteuttaa."

"Kölsch, te olette taas ollut hyvä vartija. Sillaikaa kun minä istuin
pimeässä, olette te minulle tähtiä hapuilleet. Olen taitanut viime
aikoina kärsiä paljonlaisesti, kun en taas ole nähnyt metsää puilta."

"Yksityishuolet väsyttävät enemmän kuin liikehuolet. Kun emme tiedä,
minkävuoksi oikeastaan työskentelemme."

"Hiljaa, Kölsch. Minä sen tiedän. Tulkaa heti kanssani piirustajan
luokse."

Kirjansitomon vieressä, pienessä huoneessa, istui vanha miehen kötyrä,
kumartuneena piirustuslautansa ylitse, pistellen ja piirrellen siihen
kaikenlaisia malleja; niiden mukaan lyötiin kangastuoleja varten
kartat, joiden reikien läpi langat juoksevat ja salaperäisesti
kietoutuivat kuvioiksi.

"Mitä kaunista taas teette, herra Brinkmann? Saanko katsoa?"

"Olkaa niin hyvä, herra Wiskotten." Pikku mies astui käsiään hieroen
syrjään, vakuutettuna teostensa oivallisuudesta.

"Hm... selittäkäähän toki."

"Tämä — niin, tämä siis — on täplämalli. Valkoinen tai vaalea pohja,
jolla aivan pienoiset punaiset ja siniset tähdet. Eikö ole soma?"

"Onko teillä muuten jotain uutta?"

Pikku mies avasi piirustusvihkonsa. "Tässä värillinen viivamalli,
tässä käärmeviivainen, tässä vuorottelevat kiehkurat ja neliöt, tässä
kuvioita pitsiä varten ja tässä —"

"Mutta nämähän ovat meillä olleet Methusalemin ajoista asti, herra
Brinkmann, nämä uutuudet; ovat totisesti yhtä vanhoja kuin Wupper.
Meidän täytyy saada aivan uutta, herra Brinkmann."

"Niinhän ne ovatkin", intoili pikkumies. "Katsokaa vain kerran
tarkemmin, herra Wiskotten. Ei ainoakaan malli ole samanlainen kuin
viime vuonna. Yhä uudelleen huomaatte hienoja, pirteitä vaihteluja."

"Kyllä myönnän mielelläni, herra Brinkmann. Mutta vaihtelujen sijaan
haluaisin kerrankin taas alkuperäisiä. Aivan alkuperäisiä uutuuksia,
herra Brinkmann. Koettakaa jännittää mielikuvitustanne."

Kuivunut pikkumies hymyili säälivää hymyä. Mitä ymmärtäisivätkään
tuollaiset ihmiset hienosta mallipiirustustaiteesta! "Hyvä, hyvä, minä
luon jo uutta. Mahdollisuuden rajoihin asti."

"Ei, ei, herra Brinkmann, niiden rajojen ylitsekin. Mahdollinen on
kaikkien saavutettavissa. Viikon kuluttua tulen taas teidän luoksenne."

"Sepä hauskaa, herra Wiskotten." —

"Miehen mielikuvitus on kuivunut kuin paksu muste. Senkin vanha
kihnuttaja! Kerran vuodessa munii tuommoinen mies munan, ja
jäljelläolevan ajan hän sitä sitten hautoo ja itse hän jännittyneenä
odottaa mikä sieltä hyväksi lopuksi tulee: Kukko, ankka vai varis. Minä
uskon, että jos hänelle puhutte kultafasaaneista ja paratiisilinnuista,
hän pelon lamauttamana unhottaa koko munimisen."

"Meidän täytyy hankkia nuoria voimia, herra Wiskotten."

"Minä panen ilmoituksen sanomalehtiin." —

Illalla kulki Gustav Wiskotten kaupungin läpi. Hän aikoi kantapöydän
ääreen istumaan. Mutta äkkiä hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Hän
tahtoi ojentaa jalkansa pöydän alle, pöydällä hiljaa suriseva lamppu,
ja pöydän ympärillä jotkin hyvät ystävälliset kasvot. Hän kääntyi ja
kulki ajatuksissaan Albert Kölschin asunnolle. Hän soitti. Pihalta
kuuluivat kiireiset tytön askelet.

"Iltaa, Anna-neiti. Saanko tulla?"

"Oi miten hauskaa! Tulette juuri oikeaan aikaan. Ettekö tunne hajua?"

"Perunapannukakkuja!"

"Kylläpä isä tulee iloiseksi! Kerrankin piditte sananne. No, minä en
tahdo torua."

Gustav katsoi iloista tyttöä silmiin. Ne olivat kuin kaksi kirkasta
järveä, jotka heijastivat kaiken kaunistettuna.

"Torukaa vain sukkelaan! Se kaikuu kuitenkin kuin laulu korvissani."

Työnjohtaja Kölsch nousi hämmästyneenä korituolistaan. Kirja, joka oli
hänen kädessään, putosi lattialle. "Gustav-herra...!"

"Enhän häiritse teitä? Tehän juuri luitte."

"Siihen asti vain, kunnes Annan perunapannukakut valmistuvat. Ne on
lämpiminä syötävä. Niitä saa odottaa aina vähän pitempään. Syöttehän
tekin perunapannukakkuja?"

"Syönkö? Kölsch, olenhan minä niinkuin tekin kastettu Wupperin vedellä."

Hän istuutui, tarkasteli kodikasta huonetta, asettui mukavaan asentoon
ja huomasi, että hänen vielä äsken kuumasti sykkivä verensä oli nyt
tullut aivan rauhalliseksi ja hiljaiseksi.

"Mitä te luitte, herra Kölsch?"

"Jean Paulia."

"Mikä oli sedän nimi?"

Työnjohtaja hymyili. "Jean Paul, herra Wiskotten. Hän nimittäin on
minun lempirunoilijani. Sopii miettiville ihmisille, jotka mielellään
heittävät silmäyksen taakseen elontielleen ja huvikseen katselevat
siellä hyörivää narrimaista ihmisjoukkoa. Se on mieltä ylentävää ja
saattaa hyvälle tuulelle."

"Elääkö mies vielä?"

"Hän on kuollut jo ainakin seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten. Mutta
hänen teoksensa eivät kuole."

"Hyvä Jumala, taisin lausua hyvänkin tyhmyyden. Minulla ei ole
aavistustakaan miehestä. Muutenkin, minun sivistykseni! Minä tunnen
Schillerin ja tunnen, niinkuin on tapana sanoa, Goethen, ja silloin
tulemmekin jo heti nauhateollisuuteen."

"Ottakaa kerran aikaa lukemistakin varten, herra Wiskotten. Ette sitä
kadu."

"Jumalani, kun näen kaikki nuo teidän kirjanne! Paitsi muutamaa
nuorenmiehenkirjaa, joita pidän lukon takana, — niin, sellainen
kirjallisuus ei ylipäänsä tähän kuulu. — Koulussa täytyi meidän lukea
ulkoa Goethen Erlkönig, ja Schilleristä saimme toisella osastolla
kirjoittaa aineen: 'Mitenkä on Orleans'in neitsyen luonne selitettävä?'
Aineestani sain korvapuustin. Se oli luokkalaisteni mielestä korkein
kiitos edistyneestä miehekkyydestäni. Niin, enempää tuttavuutta en ole
tehnyt runoilijoiden kanssa."

"Runoilijaa voisi verrata äitiin, herra Wiskotten. Niiden luokse ei
tule milloinkaan liian myöhään eikä milloinkaan turhaan."

"Minä taidan olla heille liian sivistymätön vieras."

"Ne heille ovatkin mieluisimmat. Sillä ne ihmiset, jotka eivät ole
tottuneet vastaanottamaan vieraslahjoja, ovat kuin kiitollisia lapsia.
Sen olen kokenut itsessäni. Ja silloin, kun vaimoni kuoli — — —
niinkuin sanoin, runoilijaa voi verrata äitiin."

Gustav Wiskotten nousi ja astui hitaasti kaapin luokse, jonka
lasiovista kirjanselkämyksien kullat kimmelsivät. Hartaana hän luki
nimiä.

"Herra Wiskotten, kirjasto on teidän käytettävänänne."

"Lainaatteko minulle jonkin näistä? Illat ovat niin pitkiä — — —"

"Se on minulle sydämenilo, herra Wiskotten."

Nuori tyttö, pitkä valkea esiliina vyöllä, kantoi pöytään vadillisen
käriseviä perunapaistoksia.

"Ettehän paheksu esiliinaani. Minä seisoin hellan ääressä ja rasva
räiskii joka taholle. Pyydän, olkaa hyvät ja ottakaa."

"Ettekö istu luoksemme, Anna-neiti?"

"Viiden minuutin kuluttua — minun täytyy vielä leipoa, ettei
moitittaisi liian vähän laittaneeni."

Sitten he istuivat yhdessä syömään. Kun Gustav Wiskotten näki, että
Kölsch sai valmiiksi voidellut voileivät, pyysi hänkin samaa apua.
Kölsch ennätti muuten aina kahta kakkua ennemmin. Ja nyt saivat miehet
vuorotellen osansa, kunnes lautaset olivat tyhjät. Pöytä tyhjennettiin,
oluthaarikka ja piiput ilmestyivät sijaan, ja työnjohtaja luki vieraan
pyynnöstä lempirunoilijaansa. Ensiksi kuunteli Gustav tarkkaavaisesti
sanoja, sitten oli runo hänelle vain tunnelmanluoja. Hän antoi sen
itseään tuuditella ja istui kuin lämpöisiin peitteisiin kääriytyneenä,
Tyttö ompeli käsityötään, mutta isän lukiessa jotain erikoisen kaunista
paikkaa antoi hän työn levätä sylissään, katseli hymyilevin silmin
isästä vieraaseen ja alkoi uudelleen ommella. Kuin pehmeänä aaltona
vieri rauha huoneen läpi, hyväili ihmisten sydämiä tuudittaen niitä
hiljaa ja vienosti. Sitten ei Gustav Wiskotten enää kuullut, hän näki
vain idyllin edessään. Hän uneksi... Se teki hyvää ja koski samalla.
Mutta hiljainen hyvinvoinnin tunne voitti. — — —

"Minun on teitä paljosta kiittäminen, herra Kölsch", sanoi hän
hyvästellessään. "Te olette minun kasvattajani. — Niin, niin, se on
totta. Tehtaassa olen teiltä oppinut ja — kotiani varten olisi minun jo
ennemmin pitänyt saada teiltä oppia. Teidän luonanne tuntee, että on
katto pään päällä. Minun luonani sataa huoneisiin."

"Laittakaa katto uudestaan, herra Wiskotten. Te olette mies sen
tekemään."

"Ei siitä ole iloa yksinäiselle. Ei pidä ruveta hentomieliseksi. Siihen
oli ilta liian kaunis. Neiti Anna, pieni haltiatar, mikä rakkaus teissä
piileekään! Ja yhä vain siitä riittää kolmannellekin ja neljännelle.
Eiköhän ole liikaa, kun joka päivä vielä käytte minunkin luonani
järjestämässä?"

"Minä tulen niin mielelläni."

"Tyttö, tyttö, kunpahan kerran joudutte naimisiin! Sanotaan, että se
on ilo Jumalalle; mutta tässä suhteessa kuitenkin jättää hän pääilon
toiselle. Voisi tulla ihan kateelliseksi. Niin, niin, nyt minä jo
menen. Hyvää yötä, Anna-neiti! Hyvää yötä, herra Kölsch!"

Gustavin mieli tuntui niin kepeältä hänen astuessaan lämpimästä
huoneesta kadulle, jossa öinen hiljaisuus vallitsi. Ja ensi kerran,
pitkistä ajoista, rohkeni hän kotonaan mennä lasten makuuhuoneeseen.
Kynttilä kädessä valaisi hän tyhjiä vuoteita ja hyljättyjä leikkikaluja.

"Tulkaa takaisin!" sopersi hän. "Me tahdomme kaikki yhdessä kattomme
kattaa. Yhtenä onnen murusena tahdomme kaikki yhteen puristua. Jos —
jos — mutta hän on itsepäinen, ja minä vain uneksin."

       *       *       *       *       *

"Anna!"

"Mitä tahdot, isä?"

Työnjohtaja oli aikaisin aamulla saanut kirjeen. Juhlallisina ja
kutsuvina soivat pyhäpäivän kellot laaksossa, mutta työnjohtaja ei
niitä kuunnellut.

"Anna, päästyäsi herra Wiskottenin luota mene heti asemalle ja lähde
Düsseldorfiin."

"Hyvä Jumala, isä! Onko Ewaldille jotain tapahtunut?"

"Voisit ensiksi omaa veljeäsi ajatella." Hehkuvan punaisena katseli
tyttö eteensä.

"Onhan Ernst terve?"

"Hyvä on, tyttöni." Hän silitti hyväillen raskasta palmikkoseppelettä.

"Lue tuo. Minä en tule siitä sen viisaammaksi. Ewald Wiskotten ei ole
tullut enää syömään? Hän oli riitaantunut akatemiassa? Asuntonsakin on
jättänyt? On todellakin tarpeen, että sinä otat asiasta selvän."

"Isä, minä olen kohta valmis. Illalla palaan takaisin."

"Mutta älä puhu mitään Gustav-herralle. Hänellä on osallaan jo kylliksi
kannettavana."

Lyhyt matka Düsseldorfiin oli tytöstä iankaikkisuus. Yhä uudelleen
sukelsi hänen eteensä kuvia, hämäriä, peloittavia kuvia, jotka hän
karkotti loihtiakseen ne itse taas uudelleen esille. Ernstille
hän sähkötti. Veli oli asemalla. "Mikä nyt on hätänä, Annaseni?"
"Niin, sitä kysyn minä sinulta?"

"Minulta? Aivan valmistamatta minut herätetään paraimmasta unestani jo
kymmenen aikaan aamulla ja minun pitäisi vatsa tyhjänä osata ennustaa.
Vähän liiaksi vaadittua."

"Oletko löytänyt Ewald Wiskottenin?"

"En ole häntä edes etsinyt."

"Mutta, jos olisi onnettomuus — — —?"

"Oh, mitä, onnettomuus! Akatemiasta hänet ajettiin pois taipumusten
puutteesta. Heistä tulee sittemmin omintakeisimmat taiteilijat. Ja
nyt hän häpeää ja huutaa jossakin kädet silmillä: 'Kukkuu, missä minä
olen?'"

"Ernst, älä ole paha. Meidän täytyy heti etsiä Ewald Wiskotten. Isä
tahtoo."

"Luulenpa," sanoi Ernst Kölsch haukotellen, "että jos minä olisin
joutunut hätään, ette tulisi pikajunalla. Ja olen kuitenkin lihallinen
veljesi."

"Rikkaruohot eivät katoa."

"Kuulehan sinä, nenäkäs — herranen aika, pienokaiseni, älä nyt ota
tuollaista suojeluspyhimyksen ilmettä. Minä olen sinun vankisi.
Lähtekäämme!"

He ajoivat Zintersien asunnolle ja tapasivat talon tyttären.

"Voitteko sanoa meille, neiti, missä herra Wiskotten nykyään asuu?"

"Minä en välitä siitä, missä sellainen nälkäsankari elelee."

"Minne hänen tavaransa on viety?"

"Vihanneskauppias tuosta vierestä on ne takintaskussaan kantanut pois.
Laskut vain hän on unohtanut."

"Tule, Ernst, mennään vihanneskauppiaan luokse."

Gretchen Zinters, kädet tarjoiluesiliinan taskussa, ei liikahtanut
paikalta. "Jos olette hänen morsiamensa, niin onnittelen!"

Ovi sulkeutui. Anna Kölsch astui rauhallisesti naapuritaloon.
"Ratingerkadulle", neuvoi kauppias ja kuvasi heille talon. "Huone on
kuin hiirenloukko."

Sisarukset astuivat vanhan rappeutuneen talon puuportaita ylös. Siellä
asui köyhää väkeä aina katonrajaan asti, kipsikuvakauppiaita, jotka
tavaroineen kuljeskelivat kaduilla, tilapäisten töiden tekijöitä,
lumppukauppiaita — joka huoneessa oli eri asukkaat. Ja huonoimmassa ja
pienimmässä asui Ewald Wiskotten.

Ovi oli lukittu. Anna koputti. Kuului kopinaa. Sitten oli taas kaikki
hiljaista. Nyt löi Ernst Kölsch kovaa ovelle.

"Avaa, poika. Täällä on Kölsch! Minä tiedän, että sinä olet kotona.
Anna on minun kanssani." Ei vastausta.

"Ewald — — —!" huudahti Anna hiljaa.

"Taivaan nimessä, antakaa minun olla rauhassa! Minun on hyvä olla! Minä
en teitä tarvitse!"

Aivan kalpeana kuunteli tyttö vihanpurkausta. Sitten hän astui hiljaa
alas portaita.

"Joka noin osaa möristä, ei vielä tunnusta itseään voitetuksi,
Annaseni. Ole levollinen, samarialainen! Olet tullut liian aikaisin."

"Ernst", sanoi tyttö, ja hänen äänensä vapisi vieläkin pelosta, heidän
seisoessaan veljen ateljeessa, "älä vain jätä apua liian myöhäiseksi.
Mene joka päivä hänen luokseen! Auta häntä, Ernst!"

"Sitä ei se jurrikka ole ansainnut", mutisi hän. "Ja kuitenkin on sillä
lurjuksella taipumuksia. Tauluja hän ei vain saa tehdyksi. Katsopas,
mitä hän minulle lahjoitti. Hän aikoi ne repiä, mutta minä tartuin
hänen käsivarteensa. Tuossa! Katsele niitä huviksesi junassa, niin
kuluu aikasi pikemmin. Minä käärin ne kokoon."

Hän laittoi ne kääröksi ja pisti ne sisarensa kainaloon. "No, mutta
naurapas nyt jo, tyttöseni!"

Vielä oli tuskan ilme Annan suurissa silmissä.

"Ernst —"

"Lapseni, lupaanhan sinulle. Minä otan hänet nuorilla kiinni. Kättä
siihen."

Aukaisematon paperikäärö sylissään palasi Anna takaisin Barmeniin.




II.


Pari päivää ennen Ewald Wiskottenin muuttoa Zintersien asunnosta oli
Gretchen Zinters noussut ullakkohuoneen portaita ylös, koputtanut ja
avannut. Hänellä oli kädessä kirje, joka näkyi hyvin kiihottaneen
hänen uteliaisuuttaan. Ewald Wiskotten istui pöydän luona, jonka hän
oli vetäissyt vinoon kallistuvan ikkunan alle, ja tuskaili erään
piirustuksensa ääressä.

"Gretchen! Tuletko sinä kerrankin?"

"Tässä on kirje. Katsopas mitä siinä on!"

"Pane se tuonne!"

"Etkö ole utelias? Niin kaunista käsialaa. Se on joltain ylhäiseltä
henkilöltä."

"Kaikki ulkoapäin tuleva on minulle yhdentekevää. Sen täytyy tulla
sisästä."

"Ne ovat nyt niitä sinun puheitasi. Minä pidän ulkokuoren puolta. Se
on kouraantuntuvaa. Tuolla sisäisellä puolella lumotaan vain ihmisten
silmiä."

"Olenko minä sen tehnyt, Gretchen?"

"Sinä olet niin ikävä ihminen. Eihän tässä ole syytä molempien ruveta
suruvirsiä veisaamaan. Eikä minulla ole haluakaan. Eikä isä sitä salli
liikkeenkään vuoksi."

"Mutta olisit sinä voinut vähän enemmän minusta välittää. Viikkokausiin
en näe sinua."

Tyttö nyrpisti huuliaan. "Mitä minä siitä. Ja teatterissa näytellään
ainoastaan talvella."

"Siihen ei minulla nykyään ole rahaa", sanoi Ewald ja katseli
uhkamielisen synkkänä piirustusvihkoansa.

"Sinulla ei ylipäänsä milloinkaan ole rahaa."

"Mutta täällä! Tässä!" Hän löi piirustuslautaansa. "Tästä vielä jotain
tulee. Mene sinä vain ystäviesi luokse, juokse vain heidän kanssaan
teatterissa, naura minulle! Kyllä vielä jonakin päivänä itket sitä,
ettet minua uskonut."

Hiljaa hyräillen ja heilautellen solakkaa vartaloaan hiipi tyttö
hänen tuolinsa taakse. "Mitä siinä teet, poika?" Painautuen hänen
käsivarttaan vasten hän ojensi päänsä eteenpäin, niin että poski koski
poskeen.

Ewald Wiskotten ei liikahtanut. Hän tunsi vain verensä kuumemmin
virtaavan, hengityksensä käyvän hitaammaksi, raskaammaksi ja
kuuluvaksi, ja hänen poskiaan alkoi polttaa. Tyttö siveli
sormenpäillään hänen tukkaansa. "Sanopas, Ewald."

Ewald selitteli nopeasti. "Hääkulkue Nürnbergissä. Patriisit rikkaissa
puvuissa. Porvarit kuin ruhtinaita."

"Tuommoisesta puvusta minäkin pitäisin. Etkö voisi semmoista minulle
hankkia?"

"Minähän maalaan sen sinulle."

"Niinpä niin, sinä maalaat sen minulle", nauroi tyttö aivan hänen
poskensa vieressä. "Senhän tiesin jo kauan sitten."

"Gretchen!" Hän syleili tyttöä niin voimakkaasti, että pöytä heilahti.
"Sinun täytyy suudella minua. Kuule, sinun täytyy! Ja minä hankin
sinulle mitä vain haluat. Sinulta saan innostuksen. Katsopas tuota
tuossa, ei kukaan osaisi tehdä noin. Tuo tekotapa, tuo mielikuvitus —."
Tytön läheisyys huumasi hänet liioittelemaan, kerskaamaan. "Eivät nämä
ole vain väripilkkuja, sattumalta töhrittyjä, ne ovat piirustuksia,
rikkautta, ylellisyyttä. Ne ovat ihmisiä, joilla on todella vaatteet
paletin jätteiden sijasta. Siinä on mielikuvituksen voimaa eikä vain
jäljittelyä. Gretchen, suutele minua!"

"Avaatko sitten kirjeen?"

"Avaan..." Hänen janoiset nuoret huulensa sulkivat tytön suun. Kumpikin
kuuli vain valtimonsa tykytyksen, sydämiensä lyönnin. "Päästä minut..."
— "En vielä!" — "Minuun sattui kipeästi..." — "Minuun myöskin!" —
"Hassu poika!" — "Voi —"

Nyt oli tyttö päässyt irti. Molemmin käsin siveli hän tukkaansa korvien
taakse. "Avaa kirje!"

"Anna kirjeen kirjeenä olla! Gretchen! Koetapas kerran — sydäntäni...!"

"No, mutta avaa nyt! Minun täytyy joutua ravintolaan."

Vielä kerran hän nauroi tytölle. Poikamaiset silmät hehkuivat
voitonriemusta. Sitten hän otti kirjeen, repäisi kuoren auki ja luki.
Hän luki niinkuin ei olisi mitään käsittänyt. Hän käänsi kirjekuoren,
katsoakseen vielä kerran päällekirjoitusta. Ja uudelleen hän luki
kirjeen. Silmien loiste sammui. Niissä kuvastui hämmästys. Kasvoihin
tuli kuihtunut ja vanha ilme.

"Eikö siinä ole mitään hauskaa?"

"Ei."

"Näytä!"

Hän rutisti paperin kourassaan. Ja sekavana siirtyi hänen katseensa
paperipallosta uuteen luonnokseen. Tuskallisesti puristuivat hänen
huulensa yhteen. Henkeä ahdisti.

"Näytä nyt viimeinkin!"

Hänen kätensä avautui, ja paperipallo vierähti lattialle. Hän ei
katsonutkaan sinne. Ottakoon, silittäköön ja lukekoon sen.

Tyttö otti sen ja tavaili sanat.

"Koska te molempina ensimmäisinä lukuvuosina olette osoittanut, ettette
voi täyttää koulun vaatimuksia, niin pyydämme me, että katsotte olonne
täkäläisessä taideakatemiassa tämän lukukauden loputtua — päättyneeksi
— — —."

Tyttö katsoi häneen jäykästi.

"Kykenemättömyydenkö vuoksi — pois?"

Ewald Wiskottenin suupielissä värähteli. Kapinaa, uhkaa ja samalla
nuoruuden lannistettua surua. Mutta tyttö ei sitä huomannut.

Hän näki ainoastaan tuon, jolle kovat käskysanat oli annettu.

Tuska oli uhkaa voimakkaampi. "Ei!" sai hän sanotuksi.

"Niin sinä sanot. Mutta sitä en minä voi odottaa. Olen saanut leikistä
kyllikseni. Missä nyt on se sinun rikas perheesi, joka sinut pälkähästä
päästää? Ei kiitoksia. En minä aio maailmaan jäädä suremaan."

"Gretchen, viivy! Se — se on vain sivuseikka. Älä vain jätä nyt minua
yksin, kun — kun olen jonkun tarpeessa. Akatemian — akatemian voivat
minulta riistää! Minä en sitä tarvitse! Mutta sinut minä nyt tarvitsen
— sinut — kuule...!"

"Kun isä tämän kuulee, täytyy teidän heti muuttaa täältä."

"Miksi sinä nyt sanot minua 'teiksi'?"

"Mitenkäs muuten? Nyt on kaikki lopussa."

"Gretchen, älä mene noin pois. Katso edes tänne! Tuossa on minun uusi
luonnokseni. Ja äsken, kun sinä minua suutelit, silloin minä tunsin,
että — että —"

"Päästäkää minut menemään!"

"Gretchen, suutele edes minua..."

"Älkää koskeko minuun! Te olette aina minulle valehdellut. En enää
usko teihin yhtään. Semmoinen tekosyiden keksijä. Minä en anna teidän
itseäni loukata, ja älkää enää puhuko minulle."

Ewald tuijotti tyttöön sanatonna. Ja kun ovi hänen takanaan oli
sulkeutunut jo kauan siten, tuijotti hän yhä vielä samaan paikkaan,
missä tyttö oli seisonut, ja hän luuli vielä näkevänsä hänet, tuo
sydämetön julmuuden piirre kasvoilla, joista ilmeni hänen nuoruutensa
kiihkeä nautinnonhimo.

Ja kuitenkin huusi Ewald Wiskotten hänen jälkeensä, kuin tahtoisi hän
hänen varjostaankin pitää kiinni: "Gretchen —!"

Vähän senjälkeen hän lähti talosta. Hän meni Ernst Kölschin luokse,
jonka tapasi kotona.

"Luepas tuo roskapaperi!"

Toveri silmäili kirjettä ja ojensi sen hänelle takaisin. "Sitä olen
odottanut."

"Ja mitä teen? Kotiinko? Ristin juureen matamaan. Ennen nakuttelen
kiviä."

"Sinä menet taideteollisuuskouluun. Ole järkevä! Siellä sinä olet
ensimmäisiä."

"Mitä? Miksikä? Piirustuksenopettajaksiko? Mallien piirtäjäksi? Minne
sitten taide jää?"

"Sieltä juuri sinä sen löydätkin. Se on ala, joka on kohotettava
nykyiseltä käsityöläispohjalta taiteellisemmaksi. Siihen tarvitaan vain
kykyä. Ja sitä sinulla on."

"Eikö muuta?"

"Eikö se riitä?"

"Jarruttajia te olette, pöhköpäitä! Yksinkertaisesti ette ymmärrä
minua! Teiltä puuttuu syvempi ymmärrys, te tunnette vain raa'at värinne
ja takerrutte aina yksityiskohtiin! Hyvä Jumala, mitä onkaan minulla
enää teidän kanssanne tekemistä!"

Ennenkuin ystävä ehti häntä estää, oli Ewald poissa. Ja toisena päivänä
sai Ernst Kölsch lyhyen kirjeen, jossa Ewald Wiskotten ilmoitti, ettei
hän enää saapuisi yhteisille ruoka-aterioille, ja pyysi, ettei hän enää
hakisi häntä seuraansa. Käsityöläisenä ei hän voinut ottaa vastaan
almua taiteilijalta.

Kaksi päivää oli Ewald Wiskotten harhaillut Reinin rantoja pitkin.
Hän ei syönyt eikä juonut. Niitä paria markkaa, jotka hänellä vielä
oli, säästi hän kuin saituri. Kun nälän tunne kävi liian valtavaksi,
juoksi hän pitkiä matkoja pysähtymättä. Sitten taas hän istui synkkänä
mietiskellen Reinin rannalle, seuraten katseellaan leveää jokea, joka
virtasi kauas, kauas maailmaan, kunnes hänen silmänsä hämärtyivät ja
kyynelet valuivat polttavina poskille ja käsille. Silloin heittäytyi
hän pitkäkseen valkoiselle rantahiekalle ja itki hurjasti Gretchenin
tähden. Ja yhä uudestaan Gretchenin tähden. Ja sitten taiteensa tähden
— — —.

Tummat varjot laskeutuivat Reinin ylitse, leikittelivät kömpelösti
aalloilla, kunnes katosivat niiden syleilyyn. Oli yö. Virralta kaikui
enää vain kuiskauksia ja pidätettyä naurua. Ja väristen kyyristyi Ewald
Wiskotten maahan. Mutta nuo öiset kiihkeät äänet kiehtoivat hänen
ajatuksensa täyttäen ne keimailullaan, ja väsymyksestä herpaantuneena
tunsi hän uupumuksensa yhä enenevän. Ikäänkuin painajaisen pakottamana
nousi hän ja tarttui kuivuneeseen pajunoksaan kuunnellen kiihkeänä
ääniä virralta. Arkana ryömi hän pitkin rantaa ja koetteli veden
kylmyyttä. Hän huudahti kimakasti. Yö häntä kutsui ja virran pitkät,
mustat polyyppikäsivarret tavoittelivat hänen sydäntään ja järkeään.
"Äiti!" oli hän huutanut. Silloin hän tunsi tointuvansa, kavahti ylös
ja pakeni hurjaa vauhtia peltoja pitkin, yön pelko sihisevinä käärmeinä
takanaan.

Päivän koittaessa hän huomasi olevansa lähellä kaupunkia. Ja
aamuaurinko levitti valoaan ympäristöön tartuttaen sitä hänen
sieluunsakin. Tuolta näkyi akatemiarakennus. Hänen katseensa kiiruhti
sen ohitse, palasi takaisin ja lepäsi rauhallisena rakennuksella.

"Minun täytyy vielä hakea tavarani luokkahuoneesta."

Mutta oli vielä liian aikaista. Hän palasi taas Reinille ja istuutui
rantatöyräälle. Aamu oli kirkas. Eivät hiipineet varjot enää yli leveän
virtaavan veden. "Mitä pelkäsinkään yöllä", ajatteli hän, ja hitaasti
ja väsyneesti hengittäen hän katseli vihamielisesti etäälle aaltoihin
kuin väistyvää vihollista silmäillen.

Silmäluomet tuntuivat raskailta ja painuivat kiinni. Pari kertaa hän
säpsähti horroksista. Silmät avautuivat, ja hän tuijotti ihmetellen
eteensä. Aikoessaan ne väsyneenä sulkea havahtui hän. Hän otti kellon
taskustaan. Se oli kymmenen.

"Minun täytyy hakea tavarani luokkahuoneesta", toisti hän ääneen.
Puhuttu sana loi eloa häneen. Hän nousi ja käveli kaupunkiin päin.
Vaivoin tottelivat hänen jalkansa.

Askel askelelta tuli hän lähemmäksi akatemiaa. Nyt porraskäytävän läpi.
Kivinen välikäytävä ei tänään kaikunutkaan. Sitä hän mietiskeli, askel
askelelta noustessaan portaita piirustussaliinsa. Niin, siitähän se
johtuikin! Hän laahasi jalkojaan. Silloin ei voinut kaikua.

Hän aukaisi oven. Toverit istuivat työssä. Tärpätin haju tunki hänen
nenäänsä ja hiveli niin omituisesti hänen mieltään. Paikat, joita
hän ei oikein tahtonut erottaa, vilkkuivat niin omituisesti hänen
silmissään, lattia aaltoili, se väisti hänen jalkojaan. Huojuen hän
nojasi pitkän vartalonsa ovenpieleen.

Kuin hyvin kaukaa hän kuuli vihaisia huudahduksia ja näki katseitten
ivallisina kohdistuvan itseensä. Hän kokosi voimansa ja kulki
uhmaillen, jalat jäykkinä rivien lävitse paikalleen. Hänen koettaessaan
kumartua tavaroitaan kokoamaan pettivät jalat, hän kadotti tasapainonsa
ja kaatui olkapää ikkunalautaa vasten. Ääneti hän nousi ja katseli
uhkaavana ympärilleen.

"Koipeliini on tuskansa tukahduttanut!"

"Senkin juopporalli!"

"Näetkö jo valkoisia hiiriä?"

Joku ojensi hänelle tärpättipullon. "Juo tästä."

Naurun rähinää.

Ewald Wiskotten kohotti käsivartensa. Hän ojensi sen kuin lyöntiin.
Kiivaan liikkeen vaikutuksesta syöksyi hän horjuen eteenpäin ja kaatui
kolisten lattialle...

Suuttuneena kiirehti professori viereisestä ateljeesta sinne.

"Nouskaa, Wiskotten! Lähtekää heti paikalla salista! Ettekö häpeä
hituistakaan, kun jo näin aikaisin aamulla olette juovuksissa."

Hän makasi silmät ummessa.

"Hakekaa vahtimestari!" Professori mietti. "Ei, mieluummin lääkäri.
Toiselta puolen katua."

Jotkut sääliväisemmät nostivat kaatuneen ja asettivat hänet mallin
lepotuoliin, johon hän luhistui. Sitten tuli lääkäri ja tutki hänet.

"Juopunutko?" kysyi hän vähän ajan perästä. "Ei vähääkään. Päinvastoin,
Jumala paratkoon, hän on liiankin selvä. Aivan yksinkertaisesti nuoren
miehen on nälkä."

Hämillään katselivat häneen akatemian oppilaat.

Eräs otti häpeissään voileivän taskustaan. Professorin otsalle kohosi
puna.

"Käskekää vahtimestarin tuoda lämmintä maitoa!"

Parin minuutin kuluttua sitä tuotiin. Lääkäri kumartui sairaan ylitse
ja antoi hänen juoda. Pitkin ahnein siemauksin tyhjensi Ewald Wiskotten
kupin.

"Maistuiko hyvältä, nuori ystäväni?"

Hän nyökäytti päätään ja huomasi ympärillään seisovat. Sanaakaan
sanomatta hän nousi ja aikoi ovelle.

"Hiljaa, hiljaa, minne niin kiire? Te olette lääkärin hoidettavana."
Lääkäri tarttui hänen takkinsa hihaan. "Joka tapauksessa saatan teidät
kotiin."

Korkealle kohosivat vanhan Zintersin kulmakarvat kun hän näki
vuokralaisensa astuvan lääkärin seurassa ravintolahuoneeseen.

"Taas syntyy aivan uusi murhenäytelmä. Herra tohtori, nuori herra
on aivan liian lahjakas. Ensiksi jättää velkansa maksamatta, sitten
lasketaan hänet vapaaherrana akatemiasta ja nyt vielä lisäksi tulee hän
sairaaksi. En minä ole ylellisyyden rakastaja."

"Ei vuokralaisenne ole sairas. Hän on vain kunnollisen lihasopan ja
yhden päivän levon tarpeessa. Minä jään ylös siksi, kunnes olette
lähettäneet sinne lihasopan."

Käsky annettiin niin luonnollisesti, että Zinters muristen toimitti
asian palvelijalle.

"Muuten vielä panevat sanomalehteen. Jouduta pian!"

Ewald Wiskotten makasi tyytyväisenä vuoteellaan. Vienot, elpyvät
elämänäänet sirkuttivat kuin sirkkaset hänen vieressään. Hän sulki
silmänsä ja vaipui rauhalliseen uneen...

Hänen herätessään oli ilta. Hän nousi istumaan ja mietiskeli. Joku
malleista oli kertonut hänelle, että eräässä talossa Ratingerkadun
varrella maksettiin vinttikamarista kahdeksan markkaa kuukaudessa. Se
olisi sopiva asunto hänelle.

Hän pukeutui. Hän kuuli ovensa takana askelien sipsuttavan. "Gretchen
—?" ajatteli hän ja kuunteli. Mutta pian kopisivat raskaat askelet
portaita ylös. Vai niin! Vanhalle Zintersille oli ilmoitettu hänen
heränneen.

Koputtamatta astui talonisäntä sisään. "Mihinkä nyt joudun teidän
kanssanne? Te ette voi vuokraanne maksaa, enkä huoli myöskään teitä
ottopojakseni."

"Minä muutan, herra Zinters." Isäntä silmäili huonetta.

"Kylläpä olette hyvään siivoon huoneeni saattanut, sen saatte minulle
korvata. Minä toimitan tänne seinänvalkaisijan. Eikä sitä alle
kahtakymmentä markkaa puhdisteta. Panttitavaraa —? Tahtoisinpa tietää,
missä?"

Ewald Wiskottenista tuntui kuin olisi miehen katse riisunut hänet
paljaaksi. Hänen jäsenensä vapisivat häpeästä ja vihasta. Ja
voimattomana hän kärsi nöyryytyksen.

"Minä kirjoitan teille velkakirjan, herra Zinters. Jäänhän minä
Düsseldorfiin. Minä — minä — menen taideteollisuuskouluun."

"Tahdotte kirjoittaa velkakirjan? Hyvin kohteliaasti teiltä. Mutta
sallitte ehkä, että minä sen itse kirjoitan. Minä sen jo aavistin.
Kirjoittakaapas tämän alle, että olette minulle velkaa tämän summan
vuokrasta, korjauksista ja koroista, ja joka kuukaudelta kuusi
prosenttia viivytyskorkoa!"

Ewald Wiskotten luki korkean kokonaissumman. Mitenkä se niin suureksi
kohosi? Mutta nyt ei saanut kysellä, ei tinkiä! Hän alle kirjoitti.

"Vuoden ajan säilytän paperia. Ainoastaan säästääkseni kunnianarvoisia
vanhempianne."

"Saanko nyt muuttaa?"

"Ette millään voisi minulle sydämellisempää iloa tuottaa."

Talon isännän katsellessa paperia Ewald Wiskotten kokosi nopeasti
tavaransa isoon kääröön, pani lakin päähänsä ja astui jäykkänä
alas portaita. Ratingerkadun varrella ryhtyi hän kauppoihin erään
päivätyöläisen vanhan lesken kanssa. Vanhus luovutti hänelle pienemmän
niistä kahdesta vinttikamarista, joissa asui. Paitsi olkisäkkiä
lattialla, joka oli vuoteena, ja kahta kirstua, joista toinen oli
pöytänä, toinen tuolina, ei huoneessa ollutkaan muita huonekaluja.

Ystävällinen vihanneskauppias, jolla oli pieni puotinsa Bolkerstrassen
varrella, Zintersin likööriravintolan vieressä, vei työntökärryillä
sinne hänen käärönsä. Ewald Wiskotten katseli vielä kerran ympärilleen
vanhassa asunnossan. Hän etsi — — —

"Saisinko sanoa Gretchen-neidille hyvästi?"

"Gretchenillekö? Hän on mennyt Neussin Franz Stibbenin kanssa
teatteriin. Saanko sanoa terveisiä?"

"Ei tarvitse. Hyvästi."

"Hyvästi. Älkää unohtako."

Ullakkohuoneessa, jossa ilma oli paksu ja samea, aukaisi hän
ikkunaluukun ja antoi raittiin iltatuulen puhaltaa sisään Reiniltä
päin. Se selvitti hänen päänsäkin. Kun hän työnsi kasvonsa luukusta,
näki hän kattojen ylitse akatemialle asti ja pienen mutkan Reiniäkin.
Hän otti esille piirustusvehkeensä, söi nälkäisenä illallisekseen
leipää ja makkaraa ja heittäytyi väsyneenä vuoteelleen lattialle.

Seuraavana päivänä hän mietti rauhallisesti asemaansa. "Kestävyyttä",
sanoi hän itsekseen, "en jätä mitään koettamatta. Miksi en aluksi
voisi mennä taideteollisuuskouluunkin. Ovathan professorit siellä
yhtä eteviä. Maalari Neudörferin nimi on tunnettu. Ehkäpä voisin heti
taideteollisuustöillä ansaitakin? Ja myöhemmin etsin uuden akatemian
tai rupean jonkun suuren mestarin oppilaaksi. En vain tällaisena astu
vanhempieni ja veljieni nähtäväksi! Siitä kärsisin koko elämäni ajan.
En tahdo maalari Weertin kanssa juoppojen pöytään."

Hän muisteli Paul-veljensä kirjeitä, jotka hän oli jättänyt
vastaamatta, ja veljen turhia ponnistuksia saada häntä puhutella.
Hänellä ei ollut Paulille mitään sanomista. Ei ainakaan vielä; tänään
vähemmän kuin koskaan. Sitten vasta, kun hän oli kovat vaikeudet
voittanut ja voi päänsä kohottaa yhtä vapaana, kuin he siellä kotona.
Ei ennemmin. Se oli hänelle kuin päähänpisto, ja hän juurrutti sen vain
yhä syvemmälle itseensä. Kun hän sunnuntaina kuuli ovensa takaa Ernstin
ja Anna Kölschin äänet, kalpeni hän vihasta. Joko häntä taas alettiin
urkkia? Täytyikö hänen taas näyttäytyä alastomassa köyhyydessään? Että
siitä Barmenissakin puhuttaisiin? Hän potkaisi halveksivasti jalallaan
kulunutta vuodettaan. Tämä oli hänen aluettaan. Rauhaa hän halusi! — — —

Maanantaina aamupäivällä hän ilmoittautui professori Neudörferin
yksityisateljeehen. Hän tapasi kookkaan, rauhalliselta vaikuttavan
miehen, joka katseli häntä ystävällisesti silmälasiensa takaa.

"Mikä on asianne?"

"Minä tahtoisin — herra professorille — näyttää piirustuksiani."

"Näyttäkää tänne! Oletteko missään saanut alkeisopetusta
piirustuksessa?"

Ewald Wiskottenin kurkkua kuristi. Mutta tunnustaa täytyi.

"Minä olin kaksi lukukautta — taideakatemiassa."

"Täälläkö Düsseldorfissa?"

"Niin —"

"Ja aiotte toiselle alalle?"

"Minun täytyy."

"Vai niin — teitä on kehoitettu eroamaan?"

"Niin on."

Professori siveli ruskeata poskipartaansa. Silmälasiensa takaa hän
katsoi tutkivasti Ewald Wiskottenia. "Vai niin, vai niin. No! Eipä
katseleminenkaan mitään maksa. Näyttäkää tänne mitä olette mukananne
tuoneet!"

Ewald Wiskotten ojensi hänelle piirustuksensa.

"Tehän vapisette. Oletteko sairas?"

"Ei minua mikään vaivaa. Ainoastaan — opettajaa — — —"

"Istukaa."

Ewald Wiskotten istui tuolille oven viereen ja pyöritteli hattuaan
käsissään. Se oli tahrainen ja rähjääntynyt. Sitä ei hän ollut ennen
huomannut. Tänä hetkenä hän huomasi jokaisen pilkun. Hän laski hatun
tuolin viereen ja istui hiljaa kädet ristissä. Pahempaa ei enää voisi
tulla. Jos tuo mies, joka tuossa piteli hänen piirustuksiaan käsissään,
antaisi epäävän vastauksen, silloin hänkin tarttuisi hatunrähjäänsä ja
— ja —

"Tulkaapas toki tänne, herra — mikä olikaan nimenne?"

"Wiskotten."

Professori katsoi häneen.

"Wiskotten? Ette kuitenkaan Barmenin tehtailijoita?"

"Olen, herra professori."

"Mutta mitenkä sitten — anteeksi — tulette tuossa asussa?"

Ewald Wiskotten sävähti hehkuvan punaiseksi. Hänen katseensa liukui
pitkin kulunutta pukua housunlahkeisiin ja vinoksi astuttuihin kenkiin
asti.

"Te — ette saa — ilmoittaa mitään perheelleni minusta", sai hän
sanotuksi.

Professori naurahti. "Se ei unissanikaan johtuisi mieleeni. Wiskottenit
hyökkäisivät pian kimppuuni. Mutta te? Sanokaa minulle, oletteko te —
ollut osallisena joissakin tuhmissa vehkeissä?"

"En, herra professori. Ainoastaan senvuoksi, että tahdoin ruveta
taiteilijaksi. Se ei ollut Wupperlaakson perintätapojen mukaista."

"Siitä iloitsen. Muuten olisimme heti eronneet. Ette siis saa mitään
raha-apua? Entä akatemiamaksut? Kuka ne maksoi?"

"Ystäväni isä. Mutta en voi enää häneltä niitä vastaanottaa."

"Te tahtoisitte siis pian päästä semmoiseen asemaan, että itse voisitte
ansaita?"

"Niin, herra professori."

"Teidän piirustuksenne osoittavat aivan erikoisia taipumuksia, herra
Wiskotten."

Ewald Wiskottenin korvissa suhisi. Kaarena heilahteli professorin
vartalo hänen silmissään. Syvältä rinnasta sanat kohosivat
katkonaisina, tuskallisin väliajoin, painostavan tunteen synnyttäminä
eivät ne osanneet lauseiksi muodostua.

"Mitä sanotte —? Ja akatemiasta? Poisajettu. Ja kuitenkin? Se ei ole
totta? Herra Jeesus — — —"

"Rauhoittukaa! Noin heikkona ette voi mitään tehdä. Tässä, juokaa vähän
konjakkia? Kas noin! Tehän olette aivan surkeassa tilassa. Teidän pitää
hoitaa itseänne."

"Kyllä sen teenkin, herra professori. Minä — en ole vain päässyt
rauhaan. Nyt, nyt —"

"Ei mitään tunteenpurkauksia. Ne ovat oikeutettuja vasta työn
valmistuttua. Toistaiseksi on työ vielä edessämme. Tuletteko joskus
vielä tauluja maalaamaan, on minulle vielä kysymyksenä. Mutta
tyyliniekka olette te jo tänään. Viivat te vetelette erinomaisen
taitavasti. Nämä viini- ja laakerikiehkurat, nämä kuviot, jotka kuin
raikkaina kukkina maasta kasvavat — pitsinä samettipuvulle asetettuina:
se olisi uutta ja — kaunista."

Miten lämpimäksi tuo ääni saattoi hänet. Niin lämpimäksi ja
hiljaiseksi. Nyt hän vain kuunteli, tuon äänen sointua tarkkasi —

"Kyllä huomaa kehtonne seisoneen kutomateollisuuden seudulla, herra
Wiskotten. Se on synnynnäistä rakkautta, lisänä vain omintakeisuus."

Ja vaikka tuo ääni olisi sanonut hänen kuritushuoneella syntyneen, niin
hän tahtoi sitä kuunnella, antaa sen soinnun mieltänsä hivellä —

"Sitä teidän siis tulee kehittää. Keskittäkää taipumuksenne aluksi
kokonaan tähän. Älkää antako väärinymmärretyn taiteilijaylpeyden
itseänne pettää ja viedä harhaan. Näyttäkää, että olette tarmokas, että
olette mies. Silloin pääsee taiteilija esille."

"Taiteilijako — — —?" toisti Ewald Wiskotten.

"Niin juuri, taiteilija! Vai olenko minä mielestänne käsityöläinen?"

"Herra professori!"

"Hyvä on. Sama mies, joka seisoo edessänne, karkotettiin myöskin
nuoruudessaan akatemiasta. Te näette, ettei siitä ollut minulle
minkäänlaista vahinkoa. Täytyy vain tietää, mitä aikoo, ja heittää
pois turhat haaveet. Taiteilijaa ei voi tukahduttaa. Ei sillä vain ole
taiteilija, että osaa öljyväriä tuhria liinakankaalle. Kaikessa mikä
on kaunista ja iloatuottavaa, vaikkapa pienessä nauhamallissakin, voi
osoittaa taiteellisuutta. Ymmärrättekö sen? Ja tahdotteko olla mies?
Mies ja taiteilija samalla kertaa?"

"Minä tahdon, herra professori!"

"Teillä on tarmokkaan miehen päänmuoto. Älkää rangaisko luojaanne
valheella! Huomisesta asti olette minun oppilaani. Täsmälleen kello
kahdeksan!"

"Teidänkö —?"

"Minun yksityisoppilaani. Minä olen huvitettu teistä enkä senvuoksi
vie teitä suureen laumaan. Pitäkää vain huoli siitä, ettei harrastus
laimene."

"Hyvä Jumala, herra professori! Mutta minä — en voi maksaa — — —?"

"Jos se on ainoa huolenne, niin siitä ei teidän tarvitse välittää.
Muuten —" hän hymyili ja siveli uudelleen partaansa — "saa huono
opettaja pitää tappion omana syynään."

"Minä teen työtä", sanoi Ewald Wiskotten ja katsoi kirkkain silmin
opettajaansa. Tämä nyökäytti päätään hänelle.

"Eräs asia vielä. Etteköhän voisi vähän — vähän siistimmin pukeutua?"

Ääneti katseli nuori mies lattiaan. "Te ette tahdo kääntyä perheenne
puoleen?"

"En. En vielä."

"Itsepäinen", ajatteli professori. Mutta tuo itsepäisyys häntä
miellytti. Sen alla piili työintoa.

"Mitenkä pitkälti kävitte koulua?"

"Suoritin ylioppilastutkinnon."

"Kymnaasistako?"

"Niin."

"Sitten olette pitemmälle lukenut kuin minä. Poikieni en anna seurata
isän esimerkkiä. Toista vuotta pojat vetelehtivät luokalla. Tämä
tunnollinen tarkkuus alkaa jo huolestuttaa minua. Rupeaisitteko
antamaan heille lisätunteja? Illalla, kun päivänvalo on loppunut.
Sanommeko taalari molemmista."

"Herra professori, te — minä —"

"Tämäkö on myöntävä vastauksenne?"

"Niin!"

"Siis huomiseen. Minulla ei nyt ole enää sekuntiakaan vapaana teille.
Hyvästi, herra Wiskotten."

Ulkona katsoi Ewald Wiskotten aurinkoon. Hän pakotti katseensa sen
tulta kestämään; kuin lapsi, joka voimiaan mittelee. Hänen jäsenensä
jännittyivät, askelensa tulivat joustavammiksi. Ja kotona ojensi
hän päänsä kattoluukusta ja katseli kauan taideakatemiaan, ja tuo
kadotettu paratiisi ei hänestä enää näyttänyt ainoalta paikalta, josta
hyväntiedon puu löydettäisiin. Nuoruus piti kiinni oikeuksistaan, uudet
toiveet jättivät entisyyden varjoon.

Päivät päästään oli hän työssä. Maalarin ateljeen vieressä, eräässä
sivuhuoneessa, oli hänen piirustuspöytänsä, ja hänen mielikuvituksensa,
joka nyt oli suunnattu määrättyyn tarkoitusperään, viritti siipensä
tutkiakseen taistelukenttää ja täyttääkseen sen kuvailuillaan.
Opettajan sana piteli häntä ohjaksissa, kun hän aikoi tieltä poiketa ja
opettajan sana ohjasi hänen katseensa näkemään tien vieressä kukkivan
kukan, silloin kun hänen katseensa seurasi pilvien kulkua, jotka
eivät häntä mukaansa ottaneet. Niin oppi hän tuntemaan läheisyyden ja
sitä rakkaana pitämään, ja hän palasi kotiin etäisyydestä ja tunsi
läheisyydessä oman kuvansa.

Ensimmäisenä iltana oli Neudörfer vienyt hänet perheensä luokse.
Lyhyesti ja ystävällisesti tervehdittyään oli talon rouva tuonut pojat
hänen luokseen, vilkkaita lapsia, jotka kärsivät kovasta kurinpidosta
ja halusivat päästä vapauteen. He koettivat saada kotiopettajansa
leikkitoverikseen, mutta Ewald Wiskotten kieltäytyi jyrkästi siitä ja
vaikutti innostuksellaan, josta kiitti oppilaittensa isää, elävällä
esimerkillään ihmetteleviin poikiin. Ja kaikki puistot, jotka hän oli
itseltään sulkenut, aukaisi hän taas ja opetti nuorille sieluille
perheylpeyden salaisuuden. Hän puhui heille siitä ylpeydestä, Joka ei
väisty, ennenkuin kunnollisella työllä tuntee ansainneensa esi-isiensä
nimen.

Silloin kuuntelivat pojat säihkyvin silmin ritarillisia neuvoja, ja
opettajan viitatessa kirjoihin pistettiin sormet korviin ja luettiin
innokkaasti ja ahkerasti.

"Minkävuoksi ette koskaan matkusta perheenne luokse?" kysyivät he
kerran.

"Minun täytyy ensiksi valloittaa lippu itselleni", sanoi hän. "Vai
tahdotteko joutua viimeisten riviin, kun tovereitanne kiitetään?"

"Ei, ensimmäiseksi. Aina eturiviin."

"Katsokaa, senvuoksi pysyn poissa, siksi kunnes minulla on voimia
murtautua läpi. Jonakin päivänä — minä olen siellä! Lippuineni! Ja
jolla on lippu, se on johtaja. Tehkää tekin samoin!"

Siten ympäröi heidän mielestään nuorta, vaatimatonta opettajaa
romanttinen sädekehä. He näkivät kuluneen takin alta salaperäisen
kultapanssarin kiiltävän. Ja he koettivat kilvan saavuttaa hänen
suosiotaan, kiihottamalla kunnianhimoaan. Sillä tuo salaperäisyys
ihastutti poikien sielua. Mutta Ewald Wiskotten tunsi heidän voimiensa
lisääntyessä omien voimiensakin kasvavan, ja hänestä tuli itsestään
opettaja-ammattinsa oppilas.

Siten kului neljä viikkoa. Niiden aikana Ewald oli päässyt omille
jaloilleen. Vähät tarpeensa sai hän tyydytetyksi, ja kesäksi oli
Neudörfer luvannut hänelle luonnostehtäviä taideteollisuustöitä
varten. Hänen päänsä oli pystyssä, hän alkoi taas hautoa mielessään
tulevaisuudensuunnitelmia antaessaan katseensa miettiväisenä leijailla
kattoluukun kautta tuohon kadotettuun paratiisiin, joka hänen eteensä
aukeni. Aloittaisiko hän taulun? Aivan salaisesti? Tohtisikohan hän?
Ainoastaan senvuoksi, että saisi sen ojentaa heille vastapainoksi
poishäätökäskystä.

Kun hän seuraavana päivänä saapui Neudörferin ateljeehen, ilmoitti
palvelija professorin äkkiä matkustaneen Kasseliin, äitinsä luokse. Hän
kiiruhti opettajansa kotiin ja tapasi ainoastaan rouva Neudörferin.
Puoleksi hän vain kuuli, että professorin äiti oli saanut halvauksen
ja ikävöiden pyytänyt poikaansa tulemaan luokseen. Äitinsä iloksi oli
hänen miehensä ottanut pojat mukaansa sinne pääsiäislomaksi. Hän pyysi
herra Wiskotteniakin ottamaan kolmen viikon loman.

Opettaja oli, huolehtiessaan äidistään, unohtanut oppilaansa aseman.

"Kolme viikkoa!" sanoi Ewald Wiskotten itsekseen. "Yhden kyllä
kestäisin. Mutta kolme viikkoa..."

Hän kuljeskeli ilman päämäärää ja tarkoitusta pitkin Reinin vartta.
Juuri lentoon kohotessaan oli hän sieltä pudonnut odottamattoman
kohtalon oikusta. Mistä ottaa rahaa näiksi kolmeksi viikoksi? Nämä
kolme viikkoa, tämä naurettavan lyhyt aika, voisi hänet kokonaan
tappaa. Ernst Kölschiltä? Ei, ei kerjätä. Hän ei ruvennut kerjäämään,
kun oli kerran työtä tehnyt. Eihän hän voinut antaa vanhan
tuntemattoman naisen sairauden ja kolmiviikkoisen keskeytyksen töissään
vaikuttaa aikeisiinsa. Jos hän oli kestänyt kokonaisen kärsimysten
vuoden, niin ei nyt, kun hän oli ylöspäin pyrkimässä, enää kolmen
viikon loma-aika tuottaisi hänelle vaikeuksia. Nyt vasta kävi toteen
tuo todiste syntyperästä, nyt päämaaliin pyrkiessä.

Koko päivän hän mietti keinoja, joiden avulla hän kunniallisesti
pääsisi näiden kolmen viikon läpi. Kunhan vain saisi rehellistä työtä,
olkoon sitten mitä tahansa. Hänen edessänsä Golzheimer-hietikolla oli
puuvaja ja työmieskapakka. Työväkeä lapioineen ja kirveineen tuli
ryhmissä sieltä ulos, mennäkseen tientekoon vuoristoon. Reippaasti
vain työhön käsiksi! Tässä oli hyvä tilaisuus tarjolla! Miettimättä
sen enempää hän astui työnjohtajan luo ja ilmoittautui työhön. Siinä
hän nyt seisoi uusien toveriensa joukossa. Ympärillä oli synkkiä ja
kevytmielisiä kasvoja, ihmisiä, joiden elämä riippuu lapiontyönnöstä
tuohon maahan, jonka lapsipuolia he olivat.

Seuraavana aamuna Ewald Wiskotten astui työmiesryhmän mukana työhön.
Lapio olkapäällä, hattu silmille vedettynä, astui hän rohkeana tahdissa
muiden mukana. Hänestä ei tuo maa, jota kaivoi, tuntunut vihattavalta,
hänelle oli maa kuin lapsistaan huolehtiva äiti.

"Kaivakaa, Wiskotten!" huusi työnjohtaja.

Ja Ewald Wiskotten kaivoi uutterasti.




III.


Oli vihertävä pääsiäinen Wupper-laaksossa. Lumi, joka tavallisesti
vielä uudelleen laskeutui korkeille kukkuloille, silloin kun almanakan
tekijä kevättä ennusti, olikin jäänyt satamatta. Tuskin huomattava
vihreys verhosi metsän. Joka sitä ei nähnyt, hän sen aavisti. Toinen
kertoi toiselleen suuren uutisen: kevät on vuorilla. Ihmetellen
kertoivat he sen edelleen.

Kaukana metsässä, kristallikirkkaan puron juoksua seuraten,
vaelsi Gustav Wiskotten. Jonkun harvan vastaantulijan hän siellä
tapasi. Alhaalla soivat kirkonkellot, ja uskovaiset seurakunnat
täyttivät Herran huoneet. Hän ei voinut noiden joukossa istua.
Palmusunnuntaina hän oli koettanut kestää saarna-ajan, korvin hän
oli kuunnellut, mutta ei sydämellä. Pastori puhui kyllä hyvin.
Wupperlaaksolaiset valitsivatkin ainoastaan hyviä puhujia. Mutta
mies puhuikin ylimalkaisesti, kaikkien tuskille ja toiveille, eikä
yksityiskohtaisesti. Ja jos hän sen olisi tehnytkin, olisi hän enintään
voinut heittää valonsäteen Gustavin sieluun, mutta ei sen varjoja
karkottaa. Itse hän paremminkin voi sen valaista, siihen hän ei
tarvinnut ketään vierasta viran puolesta. Hänestä oli jo saarnan aikana
tuntunut, kuin olisi puhuja sivuuttanut lähemmät asiat, jokapäiväisen
elämän velvollisuudet, viittoen etäisten puistojen hedelmiin, joiden
ihanuutta he eivät olleet nähneet, eivät ainakaan kaikkia. Hyvä, hyvä.
Voihan se olla — opettavaista, mutta pelastusta se ei antanut. Ei
ainakaan hänelle. Hän tarvitsi voimakkaamman manauksen.

Ruskeista kiiltävistä pajukoista hohtivat pehmeät kissat. Hän leikkasi
oksan poikki, ja koetellessaan nuorta puuta näki siihen jo nesteen
kohonneen. Hän istuutui sammaleiselle kivelle, edessään metsä, takanaan
laaja, autio vuorenselänne. Hän koputti ahkerasti veitsensä kahvalla
ruskeata keppiä, kunnes kuori irtautui puusta ja luiskahti siitä kuin
käärmeennahka. Joka kevät oli hän näin vuollut lapsilleen ensimmäiset
pajupillit. Pienillä käsivarsillaan nojaten hänen polviinsa olivat he
istuneet hänen edessään ja ihmettelevin katsein seuranneet ihmeteoksen
syntyä, kunnes se oli valmis, kunnes tuo pitkäveteinen kimakka ääni sai
heidät ilosta huumautuneiksi, ja isä tuntui heistä maailman ihmeiden
tekijältä, joka osasi, mitä vain tahtoi.

Paljoa ei hän ollut osannut. Mutta ei ajatellut äiti lasten lailla. Nuo
kevätihmeet, maaemon synnyttämät, eivät olleet häntä varten.

Pää kumarassa, pajupilli huulilla, istui Gustav Wiskotten hiljaa
soitellen. Sen ääni kajahteli metsässä aivan kuin entisinä aikoina.
Kevät oli taas tullut, mehu kohosi puihin. — — —

Hän heitti pajupillin kiireesti luotaan, kuin olisi se hänen sormiaan
polttanut. "No, no, no", rauhoitteli hän itseään. "Toinnu jo. Mutta
tämä ilma — en kestä tätä ilmaa."

Hän hypähti ylös, katsahti arasti ympärilleen, oliko kukaan häntä
kuullut, ja astui sitten nopeasti tien poikki tiheään metsään. Täällä
ei hän nähnyt ketään, eikä kukaan nähnyt hänen ajatuksiaan. Hänen
käsivartensa kietoutui solakan naisvartalon ympäri, kätensä tunsi sen
värähtelevän, pää painautui hänen olkapäätään vasten, ja auringon
säteet tirkistivät oksien lävitse ja kultasivat punakeltaisilla
pilkuilla tuuhean ruskean tukan. Kun hän aikoi ne suudelmillaan
poistaa, kumartui pää taapäin, veitikkamaiset silmät säihkyivät
hänelle, punaiset huulet kutsuivat häntä kiusoitellen leikkiin. Sitten
ryöstäydyttiin irti, ja toisiaan kiinni tavoitellen juostiin metsässä,
saalis saavutettiin, ja silloin hänen verensä sykki vieläkin kuumemmin
kuin takaa-ajaessa. Kunnes naurava ihmislapsi silmät ummistettuina
ehdottomasti armoille antautui, hänen kaulaansa heittäytyen...

"Emilia — — —"

Ei, ei se ollut Emilia. Se oli hänen ruumiinsa, mutta ei kuitenkaan
hän. Ja miksi ei sellaisia tunteita olisi voinut olla hänen nuorteassa,
solakassa ruumiissaan? Joko he olivat vaivaisia? Jos Gustav nuorena,
voimakkaana ikävöi rakkautta täytyikö hänen elämänsä keväänä siitä
kieltäytyä?

Ja käskevästi, ikävöiden huusi hän metsään:

"Sinä! — — —!"

Jostain vastasi kaiku — — —

Sitten hän lähti metsästä, veri hurjana sykkien, mutta kun hän tuli
laaksoon ja ihmisten joukkoon, jotka virtasivat kirkosta kotiin, oli
hänellä taas tehtailijan varma ryhti ja terävä katse.

Hän tiesi, että tehtaan isännän piti pysyä voimakkaana. Tänään enemmän
kuin milloinkaan.

Kotonaan hän tapasi Anna Kölschin. Tyttö oli koristanut hänen
asuinhuoneensa kukkivilla pajunoksilla. Hän katsahti Anna Kölschiin.

"Kyllä olette soman näköinen, Anna-neiti."

Tyttö näytteli käsiään.

"Minä olen värjännyt pääsiäismunia. Sen kyllä huomaatte. Onko tämä
soman näköistä?"

"Voi, enhän tarkoittanutkaan käsiänne, vaan minä tarkoitin kasvojanne,
teitä kokonaisuudessaan."

Anna Kölsch kätki kätensä selän taakse ja nauroi hänelle iloisesti. Ja
sitten hän joutui hämilleen, nauru taukosi, ja silmistä kuvastui outo
pelko. Gustav Wiskotten oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen.

"Anna —"

Nuori tyttö jäykistyi hänen syleilyssään. Ja nyt Gustav näki tytön
pelästyneen katseen.

Silloin sammui hänen silmiensä hurja kimmellys. Raskaasti kohotti hän
kätensä ja siveli sen koko leveydellä tytön kalpeita kasvoja. "No, no,
en minä sinua syö. En minä mikään susi ole. Tulen vain niin iloiseksi
sinut nähdessäni. Vekkuli! Etkö sitä soisi minulle?"

Jäykkyys katosi tytön katseesta, hänen silmänsä vettyivät, ja suupielet
värähtelivät.

"Mutta herra Wiskotten."

"Ei minusta ole iloa kenellekään. Se on kirottu tunne."

Anna Kölsch nojasi kuin lapsi päänsä hänen leveää rintaansa vasten. Hän
katsoi rukoilevasti ylös häneen. "Herra Wiskotten —"

"Mitä, pienokaiseni —?"

"Kutsukaa takaisin vaimonne —"

"Anna, niitä asioita ette te pikku tyttöset ymmärrä."

"Voi, kyllä minä ymmärrän."

Ihmetellen katsoi Gustav Wiskotten nuoriin, punastuviin kasvoihin.
Ja kun hän ei tietänyt mitä vastaisi, silitteli hän koneellisesti
tytön pitkiä vaaleita palmikoita, jotka kruununa ympäröivät hänen
otsaansa. "Minä sen ymmärrän", sanoi nuori tyttö, joka ei vielä
ollut kahdenkymmenenkään ikäinen, ja Gustavin vanha äiti, joka jo
oli yli kuudenkymmenen, oli myöskin hänet ymmärtänyt. Oliko kaikilla
naisilla, vanhoilla ja nuorilla, salainen rakastamisen taito? Jokin,
joka heidät yhdisti toisiinsa ja joka teki heidät kykeneviksi
erottamaan valon varjosta oikean rakkauden tähden. Äidin kuusikymmentä
vuotta viittasivat taaksepäin, puhuivat taistelun puolesta, ja nuo
kaksikymmentä tyttövuotta, jotka katsoivat eteenpäin, rauhan puolesta.
Päämäärä vain oli molemmilla sama.

"Sanokaapas toki, Anna, oletteko rakastunut?"

"Eihän nyt ole siitä puhe."

"Minusta tuntuu siltä —"

"Kutsukaa vaimonne kotiin, herra Wiskotten!"

"Ja jospa sen tekisin?"

"Sitten Ewald myöskin!"

"Mitä? Ewaldko myös?"

"Niinpä juuri", nauroi tyttö ja pujahti pois hänen syleilystään,
"senvuoksi vain, että tekin olisitte iloksi ihmisille."

"Annaseni, siinä olette erehtynyt. Ewald on yhtä itsepäinen kuin
ennenkin, vieläkin enemmän kuin ennen. Koska hän pian tulee
täysi-ikäiseksi, ei hän anna kenenkään sekaantua asioihinsa. Ja vaimoni
kirjoittaa minulle, että lapset voivat erinomaisen hyvin. Itsestään ei
sanaakaan."

"Siinäpä se on."

"Mikä?"

"Ettei hän itsestään kirjoita. Hän toivoo varmasti teidän itsenne
tulevan heitä katsomaan."

"Anna, te olette vielä lapsi. Sen olin hetkeksi unohtaa. Siitä olen
pahoillani."

"On muutamia arkoja asioita, joissa naiset paraiten ymmärtävät
toisensa. Miehet eivät niitä niin helposti käsitä."

"Sanokaa terveisiä isällenne. Joutukaa! Semmoista on, kun kapalolasten
kanssa ryhtyy puheluihin. Mars!"

"Tuletteko tänä iltana? Isä lukee Mörikeä. Ei, tänään hän lukee
Reuteriä."

"Ja jospa tulisin!"

"Hyvästi, herra Wiskotten. Tänään on ylösnousemisen päivä."

"Hyvästi, vekkuli!" —

Sepä tuntui hyvälle. Hän ojensi käsivartensa kävellessään huoneessa.
Sen täytti vielä nuoren tytön nauru. Näinkö tytöt nauroivat? Tytöt
vaimontuntein? Ja — vaimot tytöntuntein. — — — Sehän oli melkein samaa.
Eikä kuitenkaan. — Hän tarkkasi kuin soittoa kuunnellen... — Edellinen
oli sävelen etsintää. Jälkimmäinen oli laulua.

Päivällispöytä vanhojen Wiskottenien luona oli katettu. Siellä olivat
myöskin Wilhelm ja Mabel. "Herranen aika, Gustav, oletko voittanut
arpajaisissa? Sepä olisi meille tarpeen?"

"Hyviä uutisiako?" kysyi Mabel.

"Ei kumpiakaan."

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi August äreänä. "Ei nyt ole aikaa
huvitteluihin —."

"Ei minulle ole mitään tapahtunut, ei niin mitään. Minun asunnossani
vain naurettiin tänä aamuna. Vai liekö ollut pääskysten liverrystä.
Mahdollisesti se minuunkin tarttui."

"Gustav on melkein hullu", selitteli Fritz. Paul tuli ja löi häntä
olkapäälle: "Gustav, oletko sinäkin sen kuullut? Todellakin, pääskysiä
on jo nähty."

"Runoilijasielu", sanoi veli ja nauroi.

Tänään oltiin pöydässä tavallista puheliaampia. Ruvettiin
keskustelemaan liikeasioista, jotka päivä päivältä yhä kärjistyivät, ei
voitu niitä sivuuttaa. Vaikka koetettiinkin ainoastaan ohimennen niitä
kosketella.

"Viime vuonna tähän aikaan oli meillä vielä lakko", sanoi rouva
Wiskotten. "Mutta kapinoiminen ei tuota siunausta."

"Oliko vallankumouksen aika yhtä paha, isä?" kysyi Mabel. Hän ihaili
hiljaista tyytyväistä ukkoa, ja vanha Wiskotten ihaili aina iloista
miniäänsä. Mabel iski hänelle silmää. Hän tahtoi siten sanoa:
Kerro jotain, ennenkuin muut alkavat loppumattoman keskustelunsa
liikeasioista.

"Ei ollut, lapseni", sanoi vanha Wiskotten. "Mutta eipä ollut
vallankumouskaan paha. Olin siihen aikaan nuorena sällinä sattumalta
työssä erään mestarin luona, joka kuului Elberfeldin barrikadimiehiin.
Joka päivä hän sanoi leveällä alasaksan murteella vaimolleen:
'Äiti, minun täytyy vahtivuorolleni.' Tai: 'Äiti, tänään on minun
vartioimisvuoroni.' Tai: 'tänään on tarkkampujain harjoitus'. Ja
kun hän koko talon läpi etsi ja etsi kivääriään: 'Herra Jumala,
Wiskotten, juoksepas joutuin Hasenkleverin ravintolaan, jos olisin
eilen jättänyt sinne revolverini, ja jos se ei olisi siellä — saakeli,
missä minä olinkaan toissapäivänä, ai niin, juoksepas Islannin Krügerin
ravintolaan, jospa olisin sen sinne unohtanut.' Ja se oli todellakin
ollut kaksi päivää Krügerillä sateenvarjotelineillä, vaikka mestari
eilen oli ollut vahtina ja tänään aikoi tarkkampujain harjoituksiin.
Ainakin äiti niin selitti..."

"Aina kun oluenjuonti on kysymyksessä, vedetään naisia nenästä",
huomautti rouva Wiskotten.

"Äiti", sanoi vanhus ja katseli hyväntahtoisesti vaimoonsa, "on niitä
poikkeuksiakin, jotka eivät sellaisesta pidä."

"Ne eivät olekaan pahimpia, isä."

"Niin minäkin luulen."

Mabel oli antanut kääntää itselleen alasaksan murteelliset sutkaukset.
Ne huvittivat häntä suuresti.

"Olisinpa minäkin kerran mukana vallankumouksessa!"

"Äiti, Mabelia janottaa", sanoi Gustav Wiskotten. "Hän antoi
viittauksen, että toisitte uuden viinipullon."

"Mabel, tehdäänpäs kerran olutmatka", huudahti Fritz.

"Tutkimusmatka", paranteli Paul. "Ehkäpä vielä löydämme Hasenkleverin
tai Islannin Krügerin luona isän kiväärin!"

"Olisipa teille suuremmaksi hyödyksi", tokaisi August, "jos ensiksi
hankkisitte ruutia. Täällä teillä on enemmän sanottavaa kuin tehtaalla.
Siellä eivät leikinlaskunne enää luista."

"Meidänkö? Tarkoitat tietysti: sinun?"

"August on hädissään!"

"Hän näkee jo kirkon voittavan rukous veljensä Scharwächterin hahmossa."

"Rupea sinä miehen liikekumppaniksi!"

August Wiskotten katsahti ylös. Hänen katseensa synkistyi. "Jos ei
olisi pääsiäinen, niin saisitpa —"

"Ei, anna olla. Minä antaisin takaisin."

Rouva Wiskotten napsautti sormellaan pöydän laitaan. "Ettekö häpeä?
Sopiiko tuollainen käytös juhlapäivänä? Se ei tuota siunausta."

"Sehän on leikkiä, äiti", rauhoitteli Gustav.

"Mutta August ei ollut väärässä. Ruuti on kirotun vähissä."

Pöydässä syntyi pitkä äänettömyys. Jokainen oli ajatuksineen tehtaalla.

"Kauanko vielä kestetään?" kysyi rouva Wiskotten. Hänen äänensä oli
aivan rauhallinen.

"Silkinteosta pidämme eri laskut. Jos Scharwächter vielä kestää
kolmikuukautisen puhtaan tappion, jää meille enää ainoastaan pumpuli,
niinkuin ennenkin."

Fritz Wiskotten löi kädellään pöytään. Hänen keksintönsä leijui kuin
kirjava saippuapallo ilmassa. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän sääli
Gustavia...

"Kolme kuukautta!" sanoi rouva Wiskotten. "Nyt on meillä pääsiäinen.
Ja Vapahtaja kuoli ja kolmantena päivänä nousi ylös kuolleista.
Jos hän tahtoo, voi hän tehdä meillekin kolmessa kuukaudessa
ylösnousemusihmeen."

"Totisesti."

Sitten luki August Wiskotten lyhyen ruokarukouksen, ja kaikki nousivat
pöydästä.

"Tehdäänkö pieni huviretki?" kysyi Mabel. "Lähdetään ajelemaan?"

"Älä ole niin kevytmielinen", neuvoi rouva Wiskotten. "Taalarissa on
vain kolmekymmentä groschenia."

"Oi, ei minun tähteni. Miehet vain olisivat virkistyksen tarpeessa."

"Kunhan tehtaassa taas vapaasti hengitämme, Mabel", lohdutteli Gustav.
"Ensimmäisen päivän me omistamme sinulle. Luota siihen."

"Gustav, minä kirjoitan isälleni."

"Ettäkö olet täällä joutunut raakalaisten joukkoon?"

"Että minun on näiden raakalaisten joukossa niin hyvä olla, että minun
täytyy saada siitä korvaus."

"Miten sitten?"

"Siten, että isäni auttaa sinua, Gustav. On ihmisiä, jotka elävät
ainoastaan yltäkylläisyydessä ja ihmisiä, jotka voivat elää ainoastaan
ylimielisyydessä. Sinä kuulut näihin viimeisiin."

"Onko se niin tärkeää?"

"On. Sillä me elämme kaikki sen avulla. Voitonvarmuus tempaisee aina
mukanaan. Sinä näet, että syyt ovat aivan itsekkäät."

"Pelkäätkö minun puolestani?"

"En."

"Kiitos sinulle siitä. Se tekee minulle enemmän hyvää kuin isäsi rahat.
Ylimielisyys tarvitsee toisten luottamuksen kannattajakseen, silloin on
se voimana kaikille. Muutoin se olisi — yksityisen kevytmielisyyttä. Ja
niin pitkälle en minä sentään mene."

Mabel puristi hänen kättään. "Tahdoin vain, että sinä sen tiedät."

Gustav Wiskotten nyökäytti hänelle päätään. Lämmin toveruuden tunne
yhdisti heidät toisiinsa. Sitten hän meni kotiin.

Iltapäivä ei tuntunut hänestä pitkältä. Ennen, vaimon ja lasten
kanssa yhdessä ollessa, eivät juhlapäivät tahtoneet iltaan joutua.
Toinen ikävystytti toistaan, kukaan ei tietänyt mitä tekisi. Päivän
keskusteluaineet oli pian sivuutettu, ja ikävä synnytti ihmisissä
jonkinlaista ärtyisyyttä, kun he eivät olleet tyytyväisiä itseensä
eivätkä voineet muuksi muuttua. Tänään oli Gustav Wiskotten tyytyväinen
itseensä.

Hän istui sohvassa lukien. Kirjat olivat hänen vanhan ystävänsä
Kölschin kotikirjastosta. Monta viikkoa oli hän niitä lukenut, ja ne
olivat hänelle suurena ilona. Kun hän iltaisin istui työnjohtajan
kanssa yhdessä, syntyivät ajatukset itsestään, ne leijailivat
kaukana tehtaasta sinertävässä ilmakehässä, ja hän iloitsi niistä
kuin aurinkoisen lupapäivän virkistyksestä. Hänen täytyi saada ne
lausutuiksi ja täydennetyiksi, ja tämä ajatusten vaihto loi tunnelman,
ja tunnelma uuden maailman, jossa työihmisetkin lepäsivät valkeat
vaatteet yllään.

Ja eräänä iltana oli hän näin sanonut itselleen: "Minun kodistani ja
avioliitostani on sopusointu puuttunut. Mitenkä voisi iloisen odotuksen
tunne piillä rakkaudessa, kun muutamaa minuuttia aikaisemmin on
heittänyt väsyneenä työtakkinsa nurkkaan ja sitten vain oikeuksistaan
huolehtinut? Oikea rakkaus luopuu kaikista oikeuksista ja vastaanottaa
sen lahjana, joka riemuiten syliimme annetaan, niinkuin meillä itse
asiassa olisi omistusoikeus siihen — — —"

Ei, Emilia ei ollut antanut lahjojaan hänen syliinsä. Hän oli paennut
lahjoineen pois hänen luotaan.

Sitä hän ei voinut unhottaa. Hän oli petetty pettäjä. Emilia oli sekä
kotona että kodin ulkopuolella ollut sotajalalla häntä vastaan.

Hänen otsasuonensa pullistuivat. Huoneessa alkoi hämärtää, niin ettei
hän enää erottanut sanoja kirjan lehdeltä. Joka paikassa hän oli
lukevinaan nimen Scharwächter, — Scharwächter — Scharwächter.

"Mies, sinä tai minä. Toisen täytyy tieltä väistyä."

Juhlapäivätunnelma oli haihtunut. Mitä hän välitti romaaneista, joissa
maailmankatsomuksen kamppailut ainoastaan paperilla taisteltiin.
Tässä oli taistelu terveen, elinvoimaisen veren ja voimia kuluttavan,
matelevan ulkokultaisuuden välillä.

"Minä olen tarpeellisempi olemaan maailmassa. Meidän taivaallisella
isällämme on yltäkyllin silmänpalvelijoita, mutta toimen ja tarmon
miehiä sitä vähemmän. Sekin on uskontunnustusta, mies parka."

Hän lähti kävelemään kapeita katuja, joilla ihmiset juhlapuvuissaan,
jäykkinä ja arvokkaina, sivuuttivat toisensa, ollen mielestään parempia
nyt kuin arkipäivinä. Raitis ilma virkisti häntä, ja hän saapui
täsmälleen ruoka-ajaksi Kölschin luokse.

Aterian jälkeen Gustav Wiskotten sytytti sikarinsa ja Kölsch piippunsa.

"Reuterkö?" kysyi Kölsch tyytyväisesti hymähtäen.

"Niin, herra Kölsch, kertomus Karl Hawermannista. Tiedättekö, niistä
uhkuu ikäänkuin voimakas peltomaan tuoksu, se saa sielun ja sydämen
lämpiämään."

Karl Hawermannilla ja hänen suurella ystävällään, setä Bräsigillä, oli
puheenvuoro. —

Gustav Wiskotten istui lepoasennossa korituolissa, sikari suussa ja
kädet niskan takana. Hän rypisti otsaansa surumielisissä paikoissa,
ja kun leikillisyys vei voiton, nauroi hän niin, että hampain täytyi
sikaria kiinni pitää.

"Ei, ei, ei edemmäksi. Vielä kerran tuo paikka!" Ja lukijaa innostutti
kuulijan innostus. Molemmat olivat unohtaneet ympäristönsä.

Anna Kölsch istui huoneen nurkkauksessa työpöytänsä ääressä. Hänkin
oli juhlatuulella. Vähä väliä rapisi lehti hänen kädessään hänen niitä
kääntäessään. Muuten oli aivan hiljaista hänen ympärillään.

Kerran vain puhui isä hänelle olkansa yli. "No, Anna? Mitä sinä teet?"

"Katselen kuvia."

"Kuuntelettehan toki, Anna-neiti? Tämä Reuter on jumalallinen mies."

"Minä kuuntelen koko ajan!" Taas ei kuulunut muuta kuin lukijan ääni,
kuuntelijan naurahdus tai rykäisy ja paperin rapina tytön käsissä,
hänen istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena...

Äkkiä tunnelma vaihtui. Miehet olivat tavanneet oikean voimakohdan.
Heidän iloinen naurunsa kajahti huoneessa.

"Hyvä Jumala, miten minä pelästyin!" Gustav Wiskotten kääntyi.
"Mainiota, neiti Anna!" Hän nousi ja poimi lattialta tytön sylistä
pudonneet lehdet. "Sepä sukkeluuksia sutkauttelee! Sillä vasta oikeaa
huumoria on! Aina tekee mieli nauraa!"

"Kiitos", sanoi Anna ja otti lehdet. "Olettepa taitanut hetken uneksia?
Olivatko kuvat niin kauniita? Mitä ne ovat? Ensimmäisen rakkauden
kaipaus? Tai pyhä Genoveva ja prinssi Tuskallinen?"

Hän katsahti tyttöön.

"Tyttöseni", sanoi Gustav Wiskotten, "jos laskin leikkiä jostakin, joka
on teille kallista, en pahaa tarkoittanut."

"Katselkaa vain rauhassa näitä, herra Wiskotten."

Mutta tyttö ojensi kuitenkin epäröiden lehdet hänelle.

Gustav Wiskotten torjui ne leikillisesti luotaan. Samassa sattuivat
hänen silmänsä erääseen kuvaan, ja hänen katseensa terästyi. "Mitä
ihmeellisiä haaveiluja nämä ovat, neitiseni?"

Nyt astui työnjohtajakin lähemmäksi. Hän rypisti kulmiaan ja siristeli
silmiään niinkuin ei oikein näkisi. "Mitä nämä ovat, Anna? — Mistä olet
nämä saanut — — —?"

"Ovatko ne niin ihmeellisiä?" Työnjohtaja otti lehdet, silmäili niitä
ihmeissään, katsahti hämmästyneenä Gustav Wiskotteniin, joka otti ne
nopeasti hänen kädestään, ja nyt he molemmat katselivat niitä.

"Mutta nehän ovat — nehän ovat —"

"Kölsch, mitä sanotte näistä?"

"Puhukaa te ensiksi, herra Wiskotten!"

"Nehän ovat arvaamattoman kalliita. Nehän ovat mitä loistavimpien
mallien luonnoksia, mitä vaihtelevin piirustus — katsokaapas vain
tätäkin, tätä kallisarvoista nauhapiirustusta ja täällä, tätä
ihmeteltävän kaunista pitsiä. Tässähän ilmenee aivan uuden uutukainen
tyyli! Sehän syrjäyttää kaiken muun, mitä tällä alalla tähän asti on
ollut! Mistä ne on saatu? Kenen ovat kaavat?"

"Minun", sanoi Anna. Hän oli äkkiä tullut yhtä kiihtyneeksi kuin miehet.

"Teidänkö?"

"Sinunko?"

"Voisitteko todellakin niitä käyttää, herra Wiskotten?"

"Anna, älkää tehkö niin hirveän tyhmiä kysymyksiä. Te ette ole niiden
arvoa ymmärtänyt! Voinko niitä käyttää? Minähän olen jo viikkokausia
maannut väijyksissä kuin maantierosvo ja olisin ollut onnellinen, jos
olisin tavannut jotain puoliksikaan näin kaunista. Ja sillä aikaa on
koko aarre pienen tyttösen kädessä. Niin, ettekö yhtään ymmärrä, miten
väärin tuommoinen peitteleminen on? Herranen aika, älkää naurako?"

"Mutta! Mutta! Minähän olen siitä iloinen!"

"Sanokaa suoraan, kenen ovat kaavasuunnitelmat?"

"Teidän, herra Wiskotten! Minä lahjoitan ne teille."

"Älkää laskeko leikkiä. Asia on vakavamman laatuinen kuin arvaattekaan!
Ovatko lehdet saatavissa? Saako ne kilpailuun käytettäviksi? Anna,
puhukaa nyt edes kerran selvästi."

"Kyllä, herra Wiskotten! Piirustukset saatte ottaa. Ei ainoakaan
ihminen ole niitä vielä nähnyt. Minä sain ne aivan äskettäin lahjaksi —
sain ne muistoksi. Eihän minulla ollut aavistustakaan, että ne teille
olisivat niin suuriarvoisia. Ja nyt olen minä yhtä iloinen kuin tekin,
voi, olen vieläkin iloisempi. Ja nyt ne ovat kokonaan teidän."

Gustav Wiskotten heitti lehdet pöydälle ja tarttui tyttöä olkapäihin.

"Anna! Mitä tämä merkitsee? Tästä riippuu paljon, miettikäähän ensin.
Aivan humisee päässäni, tuntuu kuin sinne olisi lyöty reikä jonnekin,
ja koko tyhmyyteni pääsisi nyt siitä virtaamaan ulos. Todellako? Saanko
käyttää mallit?"

"Saatte, herra Wiskotten, saatte aivan varmasti!"

Gustav Wiskotten huudahti. Kuin haukka, joka saavuttaa saaliinsa.
Sitten hän puristi Annan itseään vasten, niin että tyttö hänen
tulisessa syleilyssään äänekkäästi huudahti.

"Tehän olette kuin satujen haltiatar! Pääsiäisenkeli! Anna, lapseni,
mistä olet aarteet saanut?"

"Sain — sain — — —"

"Anna, sitä ihmistä täytyy teidän suudella."

"Nytpä en sanokaan."

"No, olkaa sitten suutelematta. Kuka on niin hullu, että tämmöisiä pois
jakelee?"

"Hän ei enää sitä teekään."

"Mitä —?"

"Hän ei piirustakaan enää malleja. Hän teki nämä vain leikillään. Se
oli — oli —"

"Kuka?"

"Ewald!"

Hämmästyneenä päästi Gustav tytön irti. Tulipunaisena seisoi tyttö
miesten edessä ja pyyhkäisi tukan otsaltaan. Kölsch taputti häntä
olkapäälle. Hänen silmänsä loistivat. Puhua ei hän voinut.

Silloin Gustav Wiskotten läiskäytti kätensä yhteen. "Ewald! Ewald!"

"Nyt kai ette huolikaan piirustuksista?" kysyi Anna tuskaisena, ja veri
pakeni hänen poskiltaan.

"Olkoon hän vaikka paholainen, Lucifer itse! Mitä minä nimestä! Mutta
Wiskotten — — —?"

Hän hengitti syvään. "Wiskotten on minulle rakkaampi — — —!"

Silloin heittäytyi tyttö ensin hänen kaulaansa ja senjälkeen isänsä
kaulaan.

"Nyt on kaikki hyvin."

"Ei, nyt vasta muuttuu kaikki hyväksi. Kölsch, hyvä, ihminen, vanha
uskollinen Hagen, älkää nyt olko niin isällisesti liikutettu! Tuuli
kääntyy! Nyt me nostamme purjeet..."

"Gustav-herra, kun me nyt saamme nämä uudet mallit käytäntöön,
ja meillä yksin on niihin omistusoikeus, silloin on Scharwächter
kukistettu. Tämä se häneltä niskat taittaa."

"Koettakoon vaan jäljitellä meitä! Näyttäköön nyt, onko hänellä
mielikuvitusta, vai ainoastaan luulottelua. Eivät nyt enää kukot
eivätkä kanat rupea laulamaan hänen vanhan romunsa mukaan, kunhan ovat
nähneet meidän lintusemme. Hoi, hoi, Scharwächter, nyt jouduitkin
kiinni!"

Gustav otti lehden toisensa perästä, katseli niitä kaukaa ja läheltä,
ja Kölsch teki samoin.

"Tahtoisinpa ajaa veljet nukkumasta, jos ei vain isän yörauha tulisi
häirityksi. Mutta huomenna! Jospa jo olisi aamu! Minä olen iloinen
siitä, että — että äiti — — —"

Vanhus nyökäytti päätään. "Hän on pysynyt lujana päätöksessään."

"Niin, äiti — — —"

"Entä — Ewald — — —?" kysyi Anna hiljaa.

Gustav Wiskotten ei sitä kuullut. Hän vain eli suunnitelmissaan, hän
näki värjäyslaitoksesta höyryjen tupruavan, nauhapuiden helskähtelevän,
Wilhelmin palaavan matkoiltaan tilauksia tuoden, hintojen kohoavan —
— —. "Minun täytyy lähteä kotiin", sanoi hän, "nukkumaan. Kerrankin
tunnen saavani makeasti nukkua. Ja Scharwächter seisoo vuoteeni ääressä
suojelusenkelinäni."

Hänen silmistään loisti taas entinen kylmä, hurja rohkeus. —

"Hyvää yötä, Kölsch! Hyvää yötä, neiti Anna! Jos joskus tarvitsette
minua —"

"Ewald teitä tarvitsee."

"Kääntyköön sitten minun puoleeni. Kyllä pidän hänestä huolen."

Kölsch saatteli hänet ulko-ovelle. Hänen tullessaan takaisin heittäytyi
Anna hänen syliinsä ja puristautui lujasti isäänsä vasten.

"Oliko se onneksi tehtaalle?"

Hän katseli tutkivasti tyttöä silmiin. "Vain senkövuoksi — — —?"

       *       *       *       *       *

Kaikki Wiskottenit olivat koolla. Mabel oli myöskin joukossa. Samaten
kuin pumpulivyyhdit, jotka osoittivat Fritz Wiskottenin keksimistaidon,
kulkivat tänään kädestä käteen nuo Ewald Wiskottenin piirustukset,
jotka Ernst Kölsch oli antanut sisarelleen ajankulukkeeksi
rautatiematkalle. Mutta tänään ne eivät synnyttäneet meluavaa riemua
niinkuin silloin. Talven taistelut raskaine pettymyksineen olivat
tehneet heidät hiljaisemmiksi. Senvuoksi loistivatkin heidän silmänsä
sitä kirkkaammin.

Wilhelm Wiskotten puhui ensiksi. Liikkeen kauppamatkustajana, joka
tunsi kokemuksesta liikepiirin ja sen markkinat, tiesi hän varmimmin
arvostella uuden mallikokoelman arvon.

"Heti kun saan mallikirjan käteeni, olen valmis matkustamaan. Minä
vakuutan, että tästä syntyy paremmat kaupat kuin milloinkaan ennen."

"Hinnoilla, jotka korvaavat vahinkomme?"

"Niillä hinnoilla, jotka määräämme. Niitä täytyy ihmisten ostaa. Ne
tulevat hienoimmaksi kuosiksi."

Rouva Wiskotten laski kätensä ristiin pöydälle. Hän katseli
esikoiseensa. Sanaakaan sanomatta hän katseli Gustavia, kunnes tämä
sen tunsi. Gustav Wiskotten kohotti päänsä ja katsoi äitiinsä. Silloin
levisi salaperäinen hymyily äidin jäykille kasvoille. — — —

"Minä menen vielä tänään Brinkmannin luokse. Emme saa kadottaa
hetkeäkään, sillä jokainen minuutti maksaa rahaa. Hän saa uhrata
juhlapäivänsä ja alkaa heti valmistaa malleja, niin että piirustusten
mukaan saadaan lyödyiksi nauhatuolien mallikortit. Jos hän saa
apulaisen, tekee hän sen muutamassa päivässä. Kaikkeen valmistettuun
on meillä omistusoikeus. Sitten — sitten tässä leikki syntyy. Tuskin
jaksan sitä odottaa."

Nyt he puhuivat kaikki yht'aikaa.

Gustav Wiskotten otti hattunsa. "Tänä iltana juomme pullon sen
kunniaksi."

"Ei, tänä iltana lähdemme ajeluretkelle vaunuissa", pyysi Mabel. "Sinä
lupasit sen minulle. Ja on hyvä, että ennen taistelun alkua hengitätte
hiukan raitista ilmaa. Se lyhentää odotusaikaa."

"Tänään en ehdi, Mabel. Minun täytyy joutua Brinkmannin luokse."

"No, sitten huomenna. Huomenna iltapäivällä. Sinähän aivan näännyt
siellä tehtaalla. Sanasta miestä, Gustav!"

"No, minun puolestani. Muuten ryntäisinkin aina vähän päästä
Brinkmannin piirustushuoneeseen. Huomenna on minulla aikaa. Minne
ajamme?"

"Neanderthaliin, jossa ihmiset asuivat ennen vedenpaisumusta. Se
ympäristö soveltuu sinulle."

"Varo sinä, veitikka!"

"Minä tulen mukaan", selitti Fritz Wiskotten, "minä olen sen ansainnut.
Tähän asti on minulla ollut ainoastaan harmia keksinnöstäni."

"Paulin täytyy huomenna auttaa minua laskuissa", selitteli August,
ennenkuin tämä ehtisi ilmoittautua retken osanottajaksi.

"Älä sure, Paul. August ottaa sinut sensijaan keskiviikkona mukaansa
naisten kristilliseen yhdistykseen."

"Ruma sukkeluus!"

"Älä suutu, August!"

Vanhat Wiskottenit olivat kahden. He istuivat vastakkain pitkän pöydän
ääressä, joka oli siirretty lähemmäksi ikkunaa, ja katselivat kadulle.

"Äiti..."

"Mitä, isä?"

"Ne ovat meidän Ewaldimme piirtämät."

"Niin, isä, niin oli hyvän Jumalan tahto."

Vanhus hymyili itsekseen. Jokaisen tuli kulkea omaa tietään. —

Seuraavana päivänä ajoivat Gustav, Wilhelm ja Fritz Wiskotten Mabelin
kanssa Neanderthaliin. Vaunut olivat mukavat, päivä kirkas ja mieliala
hilpeä.

"Sinä olet kekseliäs, Mabel. Olisin tänään menehtynyt tehtaassa. Ja
laiskoitella en olisi voinut. Oi, miten hyvälle raikas ilma tuntuu!"

"Mabel, ratsuhevonen, jonka sinulle lupasin, saa jo kouraantuntuvan
muodon. Pidä sinä vain huoli siitä, että Wilhelmin kaupat luistavat.
Siitä kaikki riippuu."

"Alanpa kohta puhua saksaa englantilaisten! kanssa, Mabel. Mitä siihen
sanot, vaimoseni?"

Pelloilla työskentelivät talonpojat. Talojen edustoilla leikki iloisia
lapsiparvia, jotkut heistä koettivat vaunuissa riippuen jonkin matkaa
heitä seurata. Kohottiin vuoristoon, ajettiin metsien halki, taas
avautui näköala, ja edempää viittoivat Neanderthalin vuoriseinämät.

"Jo aamulla aikasin sain nuhdesaarnan äidiltä", kertoi Mabel ja
oli totisen näköinen. "Kun minä kerroin hänelle, että täältä oli
löydetty ihmisten luurankoja, joiden ikää ei laskettu vuosissa, vaan
kymmenissätuhansissa vuosissa. Äiti sanoi, että Adam oli vanhin ihminen
ja hän syntyi viisituhattaneljäsataa vuotta sitten. Hän oli hyvin
pahoillaan, etten minä sitä tietänyt, vaikka se on raamatussa."

Veljet nauroivat. Samassa kumartui Gustav vaununkaiteen yli ja tarkasti
terävästi jotakin.

"Mitä sinä katsot, Gustav?"

"Minusta aivan tuntui — — —. Mutta se ei ole mahdollista — — — ei
toki! Katsokaapas sentään tuonne! Totta vieköön tuonne, tuolla
työmiesparvessa! Tuo, joka luo multaa kärryihin! Näettekö? Sehän on
Ewald?"

"Oletko hullu?" Veljet olivat nousseet seisomaan. Mabel myöskin. He
seisoivat kaikki vaunuissa näiden nopeasti lähestyessä työmiesryhmää.

"Pysähtykää hetkeksi."

Gustav Wiskotten astui vaunuista. Arvelematta astui hän synkästi
katselevan työmies joukon lävitse. Nyt hän saapui tuon miehen luo,
joka työskenteli kärryjensä luona. Hän laski raskaasti kätensä tämän
olkapäälle. "Ewald!"

Tämä heitti pois vetohihnan ja kääntyi salamannopeasti. Hämmästyneenä
hän katsoi veljeensä. Samassa katosi häpeän puna, joka oli levinnyt
hänen kasvoilleen, hän puristi kokoon huulensa, ja hänen katseensa oli
vihamielinen.

"Mitä tämä merkitsee?" Gustav Wiskotten työnsi jalallaan työntökärryjä.

"Mitä se sinuun kuuluu?"

"Hohoh! Ei puhuta sillä äänellä! Mitä merkitsee se, että sinä kuljeksit
noiden ihmisten kanssa? Mitä?"

"Näethän sinä? Minä teen työtä."

"Olet kai unohtanut, mihin Wiskottenien nimi sinut velvoittaa. Oletko
järkesi menettänyt? Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan. Eteenpäin,
mukaan!"

"En ole sinua tänne kutsunut. Älä häiritse minua täällä, tai huudan
työnjohtajan."

"Mitä —? Vastusteletko?" Gustav Wiskotten tarttui rautaisella otteella
hänen takinkaulukseensa. "Käänny. Näetkö vaunut? Siellä istuvat Fritz
ja Wilhelm rouvineen. Mabel tervehtisi ilomielin nuorinta lankoansa."

Ewald Wiskotten vapisi. Hän oli huomannut nuoren rouvan. "Päästä
irti", sai hän huudetuksi, "heti paikalla irti! Minä en tule mukanasi.
Päästätkö irti? Apua! Miehet! Tänne! Auttakaa — — —!"

Työmiehet juoksivat sinne lapioineen. "Päästä mies irti!"

"Ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän kieltää minun
tekemästä työtä. Emmekö ole kaikki yhdenvertaisia?"

"Pois kätesi miehestä. Ja nopeaan!" Lapion varret heiluivat Gustav
Wiskottenin silmissä. Mutta hän ei hellittänyt. Savipalanen sattui
hänen kasvoihinsa. Hän irroitti kätensä ja pyyhki otsansa. Uusia
savipaloja sinkoili häntä kohti, nyrkkiä puitiin, kolmekymmentä ääntä
ulvoi hänen ympärillään. Hän koetti tunkeutua meluavan joukon läpi,
joka ympäröi hänet, Wilhelm ja Fritz juoksivat häntä kohti. Heidät
vastaanotettiin raivokkailla huudoilla, kivillä ja multapaakuilla.
Mutta he riistivät veljen saarroksista ja riensivät vaunuille. Hurjasti
huutaen hyökkäsi miesjoukko heidän jäljessään, heidän joukossaan Ewald
Wiskotten kuin huumaantuneena. Veljet ehtivät vaunuihin. Mabel seisoi
suorana, kiikari kädessä. Se kiihotti joukkoa vielä enemmän.

"Rouva pois. Rouva!"

Gustav Wiskotten kiipesi istuimelle. Hän riisti pelästyneeltä ajajalta
suitset ja piiskan, ajaa karautti läpi väistyvän miesjoukon ja läjäytti
piiskalla oikealle ja vasemmalle. Eteenpäin kiitävien vaunujen takaa
kajahtivat kiroukset, ja kivet lensivät — — —

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hämmästynyt Mabel.

"Tämä oli vain pieni mielenosoitus, jonka nuorin lankosi toimitti
sinulle", sanoi Gustav Wiskotten ivallisesti.

"Olettepa te Wiskottenit mukavaa väkeä..." —

Työmiehet olivat rauhoittuneet. Työnjohtaja selvitteli asiaa. "Olivatko
ne veljiänne?" sanoi hän.

Pilkallisesti katseli joukko Ewald Wiskottenia, ja sylkäisten
väistyivät he hänen tieltään. "Mene sinä matkaasi täältä!"

Ewald Wiskotten katsoi tajutonna heihin.

"Menkää heti", sanoi työnjohtaja synkästi, "teidän paikkanne ei ole
täällä!"

Silloin hän poistui sanatonna. "Teidän paikkanne ei ole täällä!" Missä
sitten oikeastaan oli hänen paikkansa. Ei siellä eikä täällä. Hän
paleli ja polvet uupuivat. Huojuen kulki hän yksinään tietä pitkin
Düsseldorfiin. Ja hän piiloutui kuin haavoitettu eläin lymypaikkaansa.




IV.


"Gustav, ethän voi väittää, että olen mielesi pahoittanut?"

"Ette suinkaan, herra pastori."

"Silloin kun tuo onnettomuus tuli sinun ja vaimosi välille, sanoin
itsekseni: Gustav Wiskottenin kaltaisten miesten täytyy itsestään
päästä selville oikeasta ja väärästä, ennenkuin sen uskovat. He
loukkaantuvat, jos sitä sivultapäin heille tyrkytetään. Ja juuri
heille, — jotka luulevat olevansa siitä vapaita, — tekee rakas
itserakkaus helpoimmin kepposensa."

"Minäkö itserakas, herra pastori? Tällä kertaa olette erehtynyt."

"Rakas Gustav, sinähän opetat minua tuntemaan miehen itserakkauden.
Meissä on paljon enemmän tätä pahetta kuin naisessa. Naisia me
itse siihen kehitämme; me hankimme samettia ja silkkiä, nauhoja ja
pitsiä, joilla heitä koristaisimme. Koko laaksomme teollisuus, puolet
maailman teollisuudesta kilpailee heitä imarrellakseen. Aivan niinkuin
imarrellaan kaunista, rakasta lasta. Naisen itserakkaus johtuu siis
oikeastaan — miehen itserakkaudesta. Niin, kyllä se niin on. He ovat
itserakkaita kauneutensa tähden. Onhan sekin ihailua. Mutta luomakunnan
herrat ovat itserakkaita siitä, että tämä koreilu tapahtuu heidän
tähtensä, ja ovat hyvin pahoillaan, jos ei heidän nenäänsä päivä
päivältä kohoa tuo kodikas uhrisavu, josta he niin nauttivat. Naisen
itserakkaus on anteliaan lapsen iloa, miehen itserakkaus on vaateliaan
herran ja käskijän itsekkäisyyttä."

"Ette ole niinkään huonosti asiaa harkinnut, herra pastori."

"Koska katselen asioita lintuperspektiivistä, rakas Gustav. Pastori
on tavallaan kuin lääkäri, jota ei tarvitse ujostella. Me olemme
niin sanoakseni puolueettomia katselijoita, jotka enintään saavat
osoittaa mieltymystään tai epäsuosiotaan, ja jos rupeamme epäilemään,
kielletään objektiivinen arvostelukin. Mutta ainoastaan harvoin
seurataan sielunpaimenen sanoja. Ja jos tahtoo lähetä, saa viittauksen
poistumaan."

"Niin ei ole minun luonani tehty."

"En sinua siitä soimaakaan. Mutta mitä hyödyttää olla luonasi — kun
sinä pysyttelet esiripun takana?"

"Minusta on itsessäni jo melkein liian paljon yleisöä."

"Sitä jo pelkäsinkin. Älä enää kuuntele itseäsi. Gustav, puhutaan
kerrankin avomielisesti. Sinun ja vaimosi väli on hyvinkin
surkuteltava, mutta ei kuitenkaan niin mahdoton, että tästä
loukkauskivestä olisi muuri rakennettava. Päinvastoin. Ainoastaan
miehen itserakkaus näkee vuoren siellä, missä rakkaus näkee
tomuhiukkasen."

"Herra pastori, kuuntelen teitä, koska kerran olette täällä ja
tarkoituksenne on hyvä. Ja siksi myöskin vastaan teille. Onhan hyvin
mahdollista, että puhun itsekkäästi. Mutta minäkin kaipaan hänen
puoleltaan rakkaudenosoitusta! Emilian mielestä olen laiminlyönyt
hänet. Onko se niin ihmeellistä, kun hän ylipäänsä ei tahdo antautua.
Minusta ei ole sokkosille. Ehkä minä liian varomattomasti tokaisin
asiani. Silloin on viisaan vaimon hienotunteisesti annettava meidän se
huomata, ja me häpeämme ja olemme taas moninverroin rakastuneempia.
Mutta onko olemassa hienotunteisuutta? Toistensa ymmärtämistä? Mitä
silloin jää jäljelle, jos kukin nousee itsekseen omiin maailmoihinsa,
kunnes kyllästyy omaan itseensäkin. Emilia on suuttunut itseensä, —
kyllästyttyään itseensä on hän lähtenyt. Ei senvuoksi, että olisin
muutaman kerran kosketellut arkaan paikkaan. Sellaista ei kunnon
vaimo ollenkaan huomaisi. Ja jos hän sen huomaisikin, ottaisi hän sen
opikseen. Hän oli suuttunut itseensä, eikä hänellä ollut tahdonvoimaa
niin paljon, että olisi voittanut sen. Siinä koko juttu."

"Sinä siis luulet vaimosi tuntevan toisin kuin mitä tekee?"

"Herra Jumala, onhan hän vain nainen, eikä mikään pyhimys!"

"Entä sinä? Oletko sinä pyhimys?"

"En ole koskaan siksi pyrkinyt. Enkä suinkaan ole vikoja vailla.
Emilian suhteen kaikkein vähiten. Mutta mikä, saakeli soikoon, — —
— anteeksi herra pastori, — antaa hänelle suuremman oikeuden kuin
minulle hemmotella omia virheitään. Hän ottaa lapset luotani pois
joksikin aikaa — rangaistakseen sillä minua ja palkitakseen itseään.
Luulen, että ajattelemattomuus ja tahdon heikkous ovat antaneet kättä
toisilleen. Tämän ajattelemattomuuden voin jälleen parantaa, mutta en
ole sitä ennemmin tehnyt senvuoksi, etteivät lasten nuoruudenmuistot
siitä saisi minkäänlaista kolausta. Mutta hänen täytyy voittaa
tahdonheikkoutensa, muutoin emme koskaan pääse sairashuonetunnelmasta.
Naiset ovat lapsia. Jos heitä surkuttelee, ei ole ulinalla milloinkaan
loppua."

"Mitä sitten heille on tehtävä?"

"Täytyy ihmetellä heidän rohkeuttaan. Silloin he ovat mielissään. Aivan
kuin lapset."

"Minulla ei siitä ole minkäänlaista kokemusta", tuumi pastori
Schirrmacher. "Mutta ehkä sanot minulle, mitä rohkeutta tarkoitat?"

"Vaimon rohkeutta, uskaltaa vapaasti antautua sille miehelle, jota hän
rakastaa. Eikä tehdä kärpäsestä härkästä. Ja jos asia joskus tuntuu
suurelta, niin ajattelee sen pienemmäksi kuin se onkaan. Mutta ennen
kaikkea arvioida korkeammalle rakkaus mieheensä, kuin kasvatuksensa
opetukset. Emilian kasvatus oli nurinkurinen. Siksipä on hänen
rakkautensakin samanlaista. Siksi hän ei uskaltanut asettua niihin
uudenuutukaisiin suhteisiin, joita avioelämä vaatii. Vaimo, joka
sokeasti uskoo isänsä viisauteen, hän on miehelleen ainoastaan laina."

"Mutta Gustav, sinähän sanoit, että vaimosi oli itseensä kyllästynyt.
Silloin hänen olisi pitänyt oppia tuntemaan vikansa."

"Tiedän kuitenkin, että hänessäkin veri virtaa", mutisi Gustav
Wiskotten. "Kun se vain oli hereille saatu. Mutta hänen kasvatuksensa
ei muka sallinut sitä herättää. Senjälkeen tuntui aina siltä, kuin
olisi hän tehnyt jotakin kiellettyä. Herra pastori" — hän naurahti
lyhyeen — "tämä nyt on muuten sitä ompeluseurajuoruamista."

Pastori Schirrmacher pudisti päätään.

"Tämä käsityskanta on yksinkertaisesti typerä. Jos kerran alamme
itsessämme hävetä tuota puhtaasti inhimillistä, silloin emme ymmärrä
maallisen elämämme tarkoitusta emmekä enää ymmärrä Jumalaa, joka meidät
sellaisiksi loi." Hän nousi. "Minusta näyttää nyt siltä, ettei teidän
asianne olekaan niin toivoton. Missä veri kerran on puhunut, jää muisto
jäljelle. Ja muisto jalostaa, kaunistaa — sovittaa."

Hän ojensi kätensä talon herralle.

"Nainen on heikompi osa, huolimatta kaikista itsenäisyyspyrinnöistään.
Ilman rakkautta ei hän saavuta koskaan sitä sopusointua, jota
hän tavoittelee. Ainoastaan yksinäisissä naisissa kasvaa heidän
sukupuolensa katkeruus. Pidä huoli siitä, Gustav, että Emilia vapautuu
tuosta katkeruudesta, samalla kun sinä hänet yksinäisyydestään haet."

"Herra pastori, te käsittelette asioita lempeämmin kuin olisin
odottanut."

Pastori Schirrmacher naurahti. "Ehkei sinusta kuulu kauniilta, mitä nyt
sinulle sanon, Gustav. Mutta papinkin täytyy olla hiukan valtioviisas.
Sinä tunnet minut saarnatuolissa-pauhaajaksi, kiivastelijaksi. Katsahda
ympärillesi. Luuletko, että tämän kansan keskellä voi tulla toimeen
muuten kuin väkivallanteoin? Jos me papit emme moittisi laakson kansaa,
eivät he olisi tyytyväisiä. Täällä ovat vastakohdat aivan vierekkäin.
Välinpitämättömiä on peloiteltava ja innostettava ja vanhurskailta
on otettava pois se usko, että olisivat hurskaampia kuin pastori.
Viimeksimainittu asia on oikein wupperlaaksolaisten päähyve, ja kun
maailma moittii Wupper-laakson pastoreita, niin unohdetaan, että tässä
maassa paimen on ainoastaan laumansa kaiku. Mutta sinä, poikani, olet
tavallasi oikea persoonallisuus. Senvuoksi voimme me rauhallisesti
keskustella toistemme kanssa kuin ihmiset, jotka maan tomusta ovat
lähtöisin."

"No niin, herra pastori", sanoi Gustav Wiskotten, "tätä valtioviisautta
minäkin kannatan. Minäkin käytän väkivaltaa hankkiakseni itselleni
kunnioitusta ja tunnustusta. Ainakin kun ovat kysymyksessä typerät
lapsellisuudet. Hyvällä tai pahalla. Terveitten persoonallisuuksien
kanssa minä puhun sydämeni pohjasta. Ehkä se vielä kerran Emiliallekin
selviää."

"Koetanpa itsekseni tuumia, mitenkä asiat saataisiin tasapainoon",
virkkoi pastori Schirrmacher miettiväisesti.

"Olette hyvin ystävällinen, herra pastori. Mutta älkää senvuoksi
vaivatko ajatuksianne. On asioita, jotka on asianomaisten kahden
sovittava. Toisten sovittelut tekevät välit vain kahta kireämmiksi.
Siitä on heille enemmän vahinkoa kuin rehellisestä taistelusta, herra
pastori, ja minä en ole mikään sovittelijaluonne."

"Hyvästi, Gustav, tulen taas pian katsomaan."

"Mutta puhutaan silloin muista asioista, herra pastori."

Kadulla töytäisi pastori Schirrmacher Anna Kölschiin. "Aiotteko
matkalle, lapseni?" kysyi hän naputtaen tytön käsilaukkua.

"Düsseldorfiin vain", vastasi Anna pikaisesti.

"Mutta eihän tätä tietä mennä asemalle."

"Minulla on vielä puhumista herra Gustav Wiskottenin kanssa."

"Vai niin. Hän on vielä kotona. Kuulepas — sanoitko matkustavasi
Düsseldorfiin? Hm, Anna, voisit siellä toimittaa minullekin erään
asian. Jospa menisit rouva Emilia Wiskottenin luo —"

"Mitä minä siellä?" kysyi hän epäröiden.

"Menisit vain häntä tervehtimään. Katsomaan miten hän voi, hänen
kanssaan juttelemaan ja kertomaan hänelle jotakin Gustavista."

"Mitäpä voisin kertoa."

"Hiljaa, hiljaa. Enhän tarkoita, että sinun pitäisi ruveta rauhan
rakentajaksi. Mutta naiset ovat nyt sellaisia, etteivät he itse osaa
karkottaa pahaa sisuaan ja oikkujaan. Käy sinä vain tervehtimässä rouva
Wiskottenia. Onnea vain matkalle, lapseni."

Anna Kölsch kiirehti hänen ohitsensa ja nousi portaita ylös. Hän tapasi
Gustav Wiskottenin, joka juuri oli aikeissa lähteä iltapäivätyöhön
tehtaalle. "Annaseni, mikä nyt on hätänä?"

"Herra Wiskotten, — onko totta — että —"

"Minkä pitäisi olla totta, Anna?"

"Tapasitteko te eilen Ewaldin ja annoitteko hänelle selkään?"

"Annoinko selkään? Joutavia! Hiukkasen kovemmin vain puristin!"

"Ette ottanut häntä kiinni?"

"Mitä —? Nyt vasta asia selviää! En saanut häntä kiinni. Suostuisinko
siihen, että poika vain uppiniskaisuudesta häpäisee koko perheensä.
Vastustelemisellaan tekee hän meidät naurunalaiseksi."

"Ettekö te sitten aina ja kaikkialla näytä vastustushaluanne?"

"Pienokainen, te alatte laskea leikkiä kanssani. Nyt minun täytyy
lähteä tehtaaseen."

"Niin, kun tunnette itsenne syylliseksi, tahtoisitte mennä tiehenne.
Ewald on enemmän arvoinen kuin te kaikki yhteensä."

"Lopettakaa jo, hyvä lapsi!"

"Joka taistelee niinkuin hän, joka tarttuu halvimpaankin työhön
ainoastaan senvuoksi, että tulisi omin voimin toimeen —. Te otatte
häneltä vastaan lahjoja ja kiitokseksi annatte selkään auttajallenne.
Se — se on — — —!"

"Se on halpamaista, aioitte sanoa. Enpä pane pahakseni nuoruutenne
kiivautta. Mutta rauhoittaakseni teitä voin kertoa, että minun täytyi
tänään kylpeä puhdistuakseni siitä liasta, jota teidän raukkamainen
Ewaldinne kumppaneineen päälleni heitti."

"Eipä se teitä juuri näytä vahingoittaneen", sanoi tyttö pisteliäästi.

"Anna-neiti!"

Tyttö purskahti itkuun. Ne olivat vihan kyyneliä.

"Mitä te hänestä välitätte! Jos ei hän olisi lähtenyt Düsseldorfiin
kamppailemaan, olisivat tehtaanne asiat nyt tiukalla. Ainoastaan
hänen oivalliset mallipiirustuksensa teidät pelastivat! Olisi silloin
kiitoksen sana paremmin paikallaan kuin toruminen. Nyt on Ewald sairas,
ja tuskin siitä enää toipuukaan. Mutta te, joka aina olette terve, ette
siitä välitä. Kaikki ihmiset eivät ole teidän kaltaisianne. On myöskin
herkkiä luonteita."

"Niihin ette te mielestäni kuulu, Anna."

"Mutta minä olen oikeutta rakastava."

"Ja minäkö en ole?"

"Hänen piirustuksiaan te olette käyttäneet hyväksenne, tietysti, koska
ne olivat teille tarpeen. Pidätte kaikki hyvänänne, niinkuin se olisi
aivan luonnollista, senvuoksi että hänkin on Wiskotten. Sensijaan, että
heti toimittaisitte Ewaldille apua —"

"Hän ei ota vastaan mitään."

"Ei", sanoi Anna kuivaten pikaisesti kyynelensä, "sitä en minäkään
hänen sijassaan tekisi. Hän tarvitsee rakkautta. Mutta Wiskottenien
perhe luulee alentuvansa, jos se joskus näyttäisi hellyyttä."

"Te leikittelette täällä ystävyydellänne..."

Silloin kohotti tyttö rauhallisena päänsä ja katseli häntä pelkäämättä.

"Mitä te välittäisitte minun ystävyydestäni. Te olette omasta
mielestänne aina ja kaikkialla kylliksi. Minä tahdon mieluummin antaa
sen niille — jotka eivät ole niin terveitä kuin te."

"Anna-neiti, älkää unohtako —"

"En, en minä unohda olevani työnjohtaja Kölschin tytär."

"Tyttö, älkää tehkö minua surulliseksi! Ettekö ymmärrä minua! Minulla
on nyt niin paljon huolia tehtaan asioista, etten jaksa muuta ajatella.
Pastori ensin, sitten te —, ja me kaikki kolme pidämme täällä aivan
kuin mitäkin kahvipitoja, silloin kun minun läsnäoloni on välttämätön
kaikkialla muualla, mutta ei täällä, piirustussalissa, mallipuitten
vieressä, kirjansitomossa. Ensiksi työt, sitten vasta huvitukset."

"Voiko silloin työ kokonaan tyydyttää...?"

"Anna, olettehan muutoin järkevä tyttö. Nyt on kysymyksessä yhdellä
iskulla voittaa koko nauhateollisuus, se vaatii koko miehen,
nyrkeistä aivoihin. Tällä hetkellä ei ole kysymys Ewaldista eikä
minusta, ylipäänsä ei kenestäkään yksityisestä, vaan Wiskottenien
yhteisestä nimestä. Jos panen kaikki voimani taisteluun, en ehdi jäädä
haavoitettujen luokse. Mutta heidän ampumatarpeensa käytän, missä niitä
vain käsiini sattuu. Voiton jälkeen asiat selvitellään. Silloin on aika
haavoja sitoa."

"Mutta jos haavoitetut sitä ennen menehtyvät."

"Sehän on sodan laki. Minulla — ei minullakaan ole taikakaluja vaaraa
vastaan."

"Lähden siis yksin?"

"Se on oikein. Se on naisen kutsumus. Sairaanhoitajattaret ovat
omientuntojemme paraita liittolaisia."

"Minä epäilen, herra Wiskotten — — —"

"Onko minulla omaatuntoa ollenkaan? Katsokaa ulos ikkunasta, niin se
teille selviää. Tehdas! Se on minun omatuntoni. Sadat ihmiselämät,
joiden toimeentulo on minulle uskottu — ovat omiatuntojani. Mitä on
silloin minun pienellä yksityisomallatunnollani sanomista? Kaksi tai
kolme ihmistä vähennettynä tuhannesta ei merkitse mitään. Mutta satoja
vähennettynä kahdesta tai kolmesta —? Hyvästi, Anna, minun täytyy
lähteä tehtaalle. Edessämme on arveluttava aika. On jo aika rauhoittaa
minunkin omaatuntoani."

Iltapäiväjunalla matkusti Anna Düsseldorfiin. Mietiskellen istui
hän vaunussa. Omatunto! Olla miehen pieni omatunto, sekö oli naisen
kutsumus.

Hän etsi Ernstiä. Tämä ei ollut asunnossaan. Anna otti ajurin ja
etsi tuloksetta kaikki ravintolat, joissa veljen oli tapana käydä.
Että ajuri ei huomaisi hänen alakuloisuuttaan, käski Anna hänen ajaa
kierroksen hovipuistossa. Hämärä oli jo laskeutunut puistoon, ja Anna
tunsi tuskan kiihtyvän ja saattavan hänen ajatuksensa aivan sekaviksi.
Lähtisikö hän yksin etsimään Ewaldia? Häntä peloitti tuo hirveä talo,
jossa ihmiset elivät kuin yhteen sullottuina. Kukin tulisi ovelleen
katsomaan, miksi hän näin illalla lakkaamatta ja kovasti koputti nuoren
miehen ovelle. Ei, yksin hän ei uskaltanut. Kenet hän saisi mukaansa?
Tunsiko hän Düsseldorfissa ketään muuta kuin veljensä? Silloin johtui
hänen mieleensä Emilia Wiskotten. Hän riensi heti odottavan ajurin luo.
Emilia Wiskotten — — —

Hän mietti ainoastaan hetken. Gustavin vaimo häntä auttaisi. Sillä
hän oli nainen — ja itsekin oli hän vieraiden luona. Hän ei jättäisi
lankoansa kärsimään, vaikka uskoi pettyneensä miehensä suhteen. Se ei
ollut naisten tapaista.

"Ajakaa Puistokadulle, neiti Scharwächterin huvilaan."

Viittä minuuttia myöhemmin pysähtyivät vaunut talon eteen. Hän käski
ajurin odottaa ja soitti. Vanha neiti tuli itse avaamaan.

"Voisinko — hetken vain — saada puhutella rouva Wiskottenia?"

"Kenen kanssa on minulla kunnia puhua?"

"Olen Anna Kölsch, Barmenista."

"Ette suinkaan työnjohtaja —"

"Olen työnjohtaja Kölschin tytär, Wiskottenien tehtaalta. Sallikaa
minun hetken vain puhutella rouva Emilia Wiskottenia."

"Käykää tänne huoneeseen. Eihän toki Barmenissa liene mitään
tapahtunut?"

"Ei, ei. Tahtoisin vain puhutella rouva Wiskottenia." — — —

"Heti! Heti!" Ja vanha neiti kiiruhti ulos.

Anna Kölsch kuuli oven avautuvan ylhäällä, askelia portaissa, ja Emilia
Wiskotten seisoi hänen edessään.

"Anna-neiti...!"

"Rouva Wiskotten —"

"Mitä. Miksi tulette? Onko jotakin tapahtunut? Gustavilleko? Jumalan
nimessä, puhukaa toki! Eikö mieheni ole terve? Onko hän sairas? Mikä
hänellä on? Mutta puhukaahan toki, Anna."

"Oi, rouva Wiskotten, jos hän voisi teidät nähdä tuollaisena!"

Emilia tarttui tytön käsiin. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään
ja ruumis vapisi.

"Onko hän kaivannut minua? Pyytääkö hän minua tulemaan kotiin? Niin,
hän on sairas. Eihän hän muuten olisi teitä lähettänytkään. Anna, onko
hän hyvinkin sairas...?"

"Rouva Wiskotten, miehenne on terve. Ei häntä mikään vaivaa — tai hän
ei ainakaan anna muiden sitä huomata. Nykyään hän ei ajattele mitään
muuta kuin tehdasta, ja senvuoksi tulinkin luoksenne."

"Senkövuoksi? Tehtaanko tähden? — — —"

Väsyneesti hervahtivat hänen käsivartensa alas ja kasvot jäykistyivät.

"Istukaa."

"Rouva Wiskotten, en voi istua. Ottaisin teidät mukaani."

"Eihän hän tarvitse minua. Näyttäähän hän sen minulle — kyllin
selvästi."

Hän seisoi aivan suorana, silmistä vierähti pari kyyneltä jättäen
kostean jäljen kalpeille poskille.

"Hän tarvitsee teitä kuitenkin, rouva Wiskotten. Juuri senvuoksi, että
hän ajattelee vain tehdastaan. Silloin tarvitsee hän jonkun, joka
korvaa hänelle kaiken sen, mihin hänellä ei ole aikaa. Ajattelin tänne
tullessani, että naisen pitäisi olla kuin miehen toinen omatunto, jonka
puheille hän ei ketään työn touhinassa päästä. Rouva Wiskotten, nyt
on kysymys Ewaldista! Hän on avun tarpeessa. Miehet eivät hänestä voi
huolehtia, kun liikeasiat niin kokonaan vievät heidän ajatuksensa.
Senvuoksi täytyy meidän naisten heille osoittaa, että toinen
omatuntokin on tarpeen. Eihän heillä sitten olisikaan mitään sydämen
iloa kaikista seurauksista."

"Ewald — — —", toisti Emilia Wiskotten, mutta ajatukset eivät
seuranneet sanoja.

Anna Kölsch kertoi sitten nuorukaisen taisteluista ja mitenkä tehtaassa
työskenneltiin hänen piirustustensa mukaan, ja että niitä käytettiin
Jeremias Scharwächterin kukistamiseksi. Hän kertoi myöskin, miten
Ewaldia oli kohdeltu Neanderthalissa senvuoksi, että hän oli ollut yhtä
ylpeä ja rohkea kuin Gustav-herra.

"Entä sitten?" kysyi Emilia, joka äkkiä oli alkanut kuunnella.

"Meidän täytyy etsiä Ewald. Meidän täytyy sovittaa, mitä omaiset ovat
häntä vastaan rikkoneet. Täytyyhän meidän häntä auttaa, koska hänkin
tehdasta auttoi. Ja koska miehet ovat sen unohtaneet, täytyy naisten
hävetä heidän tähtensä."

"Tulkaa", sanoi Emilia Wiskotten nopeasti, "meidän täytyy saattaa
heidät häpeämään."

"Oi, rouva Wiskotten!"

Rouva hymyili surumielisesti, ja hänen silmiinsä oli kohonnut miettivä
loiste, joka koski Annaan kipeästi.

"Heikot miehet eivät semmoista kärsi. Mutta voimakkaat miehet saavat
tuntea, että ovat meidät syrjäyttäneet. Sitä en ole ennen tietänyt."

"Ajuri odottaa meitä ulkona."

"Odottakaa, käyn vain sanomassa hyvää yötä lapsille. Luuletteko Ewaldin
olevan sairaana?"

"Tiedän vain sen, että hänet on aivan unohdettu."

"Sen pahempi. Odottakaa, Anna."

Hän palatessaan oli hänen kasvojensa ilme luja ja varma. Niissä oli
hilpeyttä, aivan kuin salaista iloa. Vaieten he ajoivat Ratingerkadulle
ja astuivat puuportaita ylös.

"Ei koputeta", kuiskasi Anna Kölsch, "sillä silloin ei hän laske
meitä sisään." Hän painoi lukkoa, mutta ovi oli suljettu. Sisällä oli
hiljaista.

Naiset katsahtivat toisiinsa. Käytävässä, jota vaivainen lamppu
valaisi, vaikeutti heidän hengitystään huono, pilaantunut ilma.
Emilia Wiskotten piteli nenäliinaa suunsa edessä, ja Anna Kölsch puri
hampaansa yhteen.

"Meidän täytyy mennä hänen emäntänsä luokse", kuiskasi hän, ja he
kokosivat kahisevat hameensa päästäksensä huomaamatta kulkemaan.

Vanha päivätyöläisen leski istui ääneti iltaruokansa ääressä yllään
likainen yönuttu ja päässä ryppyinen myssy, jonka alta takkuiset
hiussuortuvat pistivät esiin.

"Haluaisimme tavata herra Wiskottenia."

"Viereinen ovi."

"Se on suljettu."

"Mitä se minuun kuuluu."

Emilia Wiskotten pani markanrahan pöydälle. "Ettekö tahtoisi olla niin
ystävällinen ja avata sitä meille."

Vanhus pyöritteli markanrahaa, työnsi sen laatikkoonsa ja nousi.

"Älkää sanoko, että täällä on vieraita."

Vanhus laahusteli ulos huopatohveleissaan. Hän koputti viereistä ovea
yhä kovemmin.

"Herranen aika, mitä tämä merkitsee? Eikö hän ole löytänyt
tulitikkulaatikkoa? Tässä on avain. Katson ensin sisälle."

Avain pyörähti lukossa, vanhus meni sisään.

Molemmat naiset odottivat oven luona. Kun vanhus palasi yskien ulos,
astuivat he sisään ja lukitsivat oven.

"Kuka siellä?" kysyi käheä ääni ikkunan nurkasta.

"Hyvää iltaa, Ewald", sanoi Emilia. "Sytytänpä ensiksi tulen."

Hän hapuili pimeässä ja löysi kirstulta pienen työlampun.

"Ei saa sytyttää! Ei!"

Mutta silloin tunkeutui punertava valo jo huoneeseen. Ewald Wiskotten
oli heittäytynyt takaisin vuoteelleen. Hän makasi vanha takki yllään,
kuluneeseen villapeitteeseen kääriytyneenä, kasvot seinään päin,
silmät ummessa. Hänen nenänsä näytti terävältä hämärässä valossa ja
poskipäänsä ulkonevilta.

"Menkää pois täältä!"

"Minäkö? Aukaise silmäsi, poika. Olenhan Emilia, veljesi vaimo."

Ewald käänsi päänsä ja aukaisi silmänsä. "Anna!" tiuskaisi hän. Hänen
päänsä vaipui takaisin, ja voimattomana ja vihaisena katseli hän naisia.

"Nyt pyydän, että olet hiukan ystävällisempi, emmehän tee sinulle
mitään!" Emilia ojensi hänelle kätensä.

Hän työnsi pois käden kohdistaen katseensa Annaan. "Tämä on taas sinun
vakoilemisesi ansio."

"Laske sinä vain leikkiä, Ewald", sanoi tyttö levollisesti. "Et
kuitenkaan saa minua ulos täältä."

"Minä täällä olen isäntänä."

"Ewald, Ewald!" rauhoitti Emilia Wiskotten häntä ja laski kätensä
äidillisen hellästi hänen otsalleen. "Ewald, sinä olet sairas. Nyt saat
vain hiljaa totella."

"En ota mitään omaisiltani!"

"Kuka sinulle omaisista puhuu? Kuulepas — täytyyhän kärsimystoverien
toisiaan auttaa!"

Ewald katseli Emiliaa ymmärtämättä mitään. Ei hän tuntenut häntä
ollenkaan. Oliko tuo — Gustavin vaimo?

"Niin, niin, Ewald. Me olemme kärsimystovereita. Sinä vain et ole sitä
tietänyt, senvuoksi et ole tullut luokseni."

"Kuulin kerran — — — mutta —"

"Mutta et uskonut! Enkä minäkään sinua siitä soimaa. Minä en ole
toivottomuuteen vajonnut, etkä sinäkään saa sitä tehdä, senvuoksi
tulin luoksesi. Katsopas, Ewald, huonosti ovat minunkin asiani, mutta
sinun ovat pian vielä huonommin. Lyöttäytykäämme yhteen ja jakakaamme
huolemme."

"Emilia — — —"

"Tahdotko jättää veljesi vaimon yksin kärsimään? Tuntuu siltä
kuin kaikki olisivat minut unohtaneet. Sinä olet kuitenkin aivan
toisenlainen kuin ne kaikki muut. Emmehän me, jotka molemmat olemme
onnettomia, voi olla pikkumaisia toisillemme?"

"Emme, Emilia."

"Onko sinulla tuskia?"

Ewald katseli levottomasti ympärilleen. "Tuskiako? Ei yhtään!"

"No, mikä sinun sitten on? Eihän meidän kummankaan tarvinne toisiamme
ujostella?"

Ewaldin poskipäät hohtivat. Ja yht'äkkiä kohosi hänen laihtuneille
kasvoilleen hehkuva puna. "Kun ei vain Anna kuulisi", mutisi hän.

Emilia Wiskotten viittasi hymyillen Annaa poistumaan. Sitten hän
kumartui aivan lähelle Ewaldia.

"No kerro, Ewald, mikä sinun on?"

Poika tapaili sanoja, mutta ei tahtonut niitä löytää. Emilia tunsi
hänen kasvojensa kuuman hehkun.

"Mikä sinun on?" toisti hän äidillisesti, aivan hiljaa.

"Nälkä!" huudahti Ewald peittäen kasvonsa käsillään.

Tuo sana kasvoi jättiläisen suuruiseksi, leijui jäisine jäsenineen
huoneen läpi, kosketteli tyhjiä kirstuja, jotka olivat ainoat
huonekalut, ja pureskeli rotanhampaillaan vuoteen olkia. Anna tunsi
sen olevan huoneessa. Hänen kasvonsa ja kätensä tulivat kylmiksi,
hän hengitti syvään ja vaivalloisesti, äänetön itku takertui hänen
kurkkuunsa niinkuin lapsella, joka pimeässä pelkää. Apua anoen katsahti
hän Emiliaan.

Emilia Wiskottenin käsi oli ainoastaan hetken vavissut. Hänen ruumiinsa
jäykkeni kauhusta ja olkapäänsä vavahtelivat! Nälkä! Hänenkin oli
nälkä! Sen hän sinä hetkenä tunsi.

Hän pakottautui pysymään rauhallisena, katseeseen ilmestyi vain kylmän
terävä ilme. Siis niin pitkälle olivat Wiskottenit joutuneet, että
antoivat nuorimpien vesojensa kuolla nälkään, siksi etteivät nämä
vapaaehtoisesti mukautuneet suvun tahtoon.

"Ewald, sinähän olet kuin lapsi. Jos on nälkä, niin silloinhan syödään
eikä mennä peiton alle nukkumaan. Herranen aika semmoista lasta!"

Ewald piteli yhä vain käsiä silmillään ja kuunteli ihmeissään —
ymmärsikö Emilia häntä?

"Pyydän yksinkertaisesti sinua tulemaan mukaani", jatkoi Emilia, kuin
puhuisi hän aivan mitättömästä asiasta. "Mutta Josefina-täti, jonka
luona minä asun, on oikullinen vanhapiika, ja hänelle täytyy ensin
ilmoittaa tulostamme. Tiedätkö mitä? Me syömme luonasi. Minä katan
pöydän ja Anna hakee ruoan."

Ewald oli ääneti, ettei tuo ihmeellinen tunnelma särkyisi. Antaa heidän
järjestää. Tuntui kuin olisi jokin lapsuuden aikainen satu hänet
ympäröinyt...

Emilia Wiskotten puheli hiljaa Anna Kölschin kanssa. "Ettehän vain
pelkää mennä yksin?"

"Pelkääkö? Oi en..." Ja hän puraisi hampaansa yhteen.

"Minä annan sillä aikaa vanhuksen laittaa vähän tulta uuni-pahaseen.
Tuskin voimme tänä yönä vielä täältä lähteä."

Uuni jo lämpeni, kun Anna Kölsch neljännestunnin kuluttua palasi
mukanaan viinipullo, kaakaota, maitoa, munia ja korppuja. Iso kirstu
ikkunan edessä oli peitetty liinalla, ja sille oli asetettu kaksi
lautasta, kuppipari ja pieni pannu. "Useampia eheitä ei ollut", virkkoi
Emilia. "Vanhuksen täytyy viedä kirje Josefina-tädille, että hän saa
tietää minun jäävän tänne. Minulla on vielä markka antaa hänelle."

"Minä laitan munakokkelia, se on nopeimmin tehty."

"Antakaa ensin viinipullo minulle, se virkistää häntä."

Anna Kölsch pysytteli syrjässä. Ewaldin ei tarvinnut tuntea hänen
olevan lähellä. Hän nosti pannun uuniin ja toimitti askareensa selin
huoneeseen. Emilia Wiskotten kaatoi kahvikupin täyteen viiniä ja
kumartui jäykkänä makaavan nuorukaisen puoleen kehoittaen häntä
juomaan. "Tämä on tervetuliaisjuoma. Hitaasti, vähän kerrallaan." Ewald
joi.

Hetken perästä vilahti varjo ohitse. Anna kantoi pannun pöydälle ja
katosi jälleen nurkkaansa, josta hän suurin silmin heitä katseli.
Emilia Wiskotten täytti lautasen, kastoi korpun viiniin ja tuki Ewaldin
laihaa selkää.

"Syöhän nyt."

Silmät villapeitettä tarkastellen Ewald söi ensin hitaasti ja sitten
yhä pikemmin. Korpunpalasella pyyhkäisi hän viimeisetkin viinipisarat
lautaselta. Emilia peitti hänet varovasti. Hänen voimansa olivat
loppuneet samoin kuin Ewaldin ylpeyskin oli kadonnut.

"Onko sinun hyvä olla?" kysyi Emilia salaten liikutustaan.

Ei vastausta. Viini oli huumannut Ewaldin. Hän oli nukkunut samassa
silmänräpäyksessä, kun oli jäsenensä oikaissut.

Emilia Wiskotten kulki varpaillaan huoneen poikki. Anna liikahti ja
astui askelen häntä kohti. He syleilivät toisiaan, aivan kuin tahtoen
toisiaan tukea. Toisensa olkapäihin nojaten he itkivät molemmat, aivan
kuin olisivat kyyneliä pidättävät sulut auenneet — — —

"Hiljaa", sanoi Emilia, "ettei hän vain mitään kuulisi."

"En voi katsoa sinnepäin."

"Voi Anna, vaikk'en sinne katsoisikaan — — —"

Samassa nojautui nuori tyttö lujasti Emilian rintaa vasten.

"Rouva Wiskotten, se, jota ajattelette, näkee myös nälkää. Hän on vain
Ewaldia voimakkaampi ja kestää kauemmin."

"Minä — minä olen nälkäinen!"

"Ette te, vaan Gustav-herra. Minä tiedän sen olenhan sen nähnyt joka
päivä. Mutta hän ei sitä näytä. Hän ajattelee aina vain teitä."

He istuivat toisiinsa turvautuen kirstulla. Lamppu ja tuli uunissa
heittivät häälyvän valon huoneeseen. Molemmat naiset tunsivat tuon
tyhjyyden kuin haamujen heitä ympäröivän.

"Onko hän puhunut minusta?"

"On, rouva Wiskotten."

"Sano toki minua Emiliaksi. Silloin voin sinulta helpommin kysellä."

"Sanon Emilia." Ja tyttö painautui häntä lähemmäksi.

"Mitä — mitä hän sanoo?"

"Hän sanoo ikävöivänsä iloa. Sitä hän sanoi tarvitsevansa."

"Toivoiko hän sitä minulta saavansa? Eikä — joltain toiselta?"

"Hän käy ainoastaan meidän luonamme, muutoin elää hän vain tehdasta
varten."

"Anna, miltä hän näyttää?"

"Kotona hiljaiselta, tehtaalla ankaralta."

"Miten luistavat tehtaan asiat?"

"Teidän isänne, herra Scharwächter, koettaa sitä kukistaa. Asiat
alkoivat huonota. Silloin puri Gustav-herra hampaansa yhteen. Isä
sanoo, että hän lienee pannut yritykseen koko omaisuutensa, estääkseen
veljiensä kärsimästä vahinkoa."

"Gustav — — —", sanoi Emilia tuleen tuijottaen.

"Nyt on heillä Ewaldin uudet mallit. Gustav-herra aikoo niillä antaa
viimeisen iskun herra Scharwächterille. Isä sanoo, ettei hän sitä
kestä."

"Kuka ei kestä?"

"Herra Scharwächter", sanoi tyttö surullisena.

"Oi — ei siis Gustav." Emilia huokasi syvään ja nosti päänsä pystyyn.

"En — ymmärrä sinua."

"En ymmärrä itsekään itseäni. Mutta kai sen pitänee niin olla. Olen
aina kuunnellut vain isääni, aina, aina! Ja niin tuskastutin mieheni.
Anna, hänen täytyy voittaa."

"Kyllä hän voittaakin herra Scharwächterin."

"Kerro vielä Gustavista! Eihän täällä ole ketään, jota kainostelisin.
Katsohan, isästäni en välittäisi enää, jos hän Gustavin voittaisi. Ei
kukaan ihminen voi olla häntä voimakkaampi — ei kukaan!"

"Emilia, — jospa sen hänelle sanoisit?"

"Yksin ollessani voin sen sanoa. Tämä pitkä ja hirvittävä yksinäisyys.
Silloin näkee oman itsensä paljastettuna. Ja näkee minkälainen on. Voi
kuuletko, — silloin vasta huomaa miten luonnotonta tuo pikkumainen
vastarinnan teko on ja miten turhaa on pelätä, että toinen meidän
mitättömyytemme tuntee. Aivan kuin olisi naisella heikompana oikeus
oikutella ja teeskennellä. Semmoinen olen aina ollut ja kun en
tahtonut itselleni tunnustaa, että petin itseäni ja samalla häntä,
tulin riidanhaluiseksi ja katkeraksi koko maailmalle. Silloin minä
läksin. Minähän olin vain siitä vihainen itselleni, etten ollut hänelle
enempää. Vasta noina ikävinä päivinä ja unettomina öinä tulin tuntemaan
kuka oli syyllinen. Sillä ero on tehnyt — minut — sairaaksi."

Hän istui hajamielisenä, sormet yhteenpuristettuina.

"Anna, jos joskus joudut naimisiin, niin silloin sen ymmärrät. Et voi
aavistaa, mitenkä vaimo on riippuvainen miehestään. Jospa voisin sen
hänelle näyttää! Mutta silloin häpeän itseäni."

"Emilia, minä en häpeäisi."

Hämmästyneenä katsahti Emilia Wiskotten tyttöön, joka ei sellaista
häpeämistä tuntenut. Hän näki puhtauden häpeämisen sijasta. Aivan
hiljaa he istuivat vierekkäin, kunnes yö kului. — — —

Emilia Wiskotten havahtui mietteistään, — eivätkä he kumpikaan
tietäneet, oliko kulunut tunteja vai minuutteja — ja hän sanoi:
"Kun sinä tänään tulit minua hakemaan, olin vähällä tulla hulluksi
ajatellessani, että miehelleni olisi voinut jotakin tapahtua. Ja kun
kuulin, että oli kysymys Ewaldista, silloin toivoin, että se olisikin
ollut Gustav. Eikö se ole hirveää?"

"Emilia, sinä ikävöit häntä. Sairaita voimme auttaa."




V.


Työnjohtaja Kölsch astui totisena tehdassalien läpi vyyhdintupaan,
jossa hän tiesi vanhan rouva Wiskottenin olevan. Oli aamiaisloma.
Työväki istui ryhmissä juoden aamujuomaansa läkkisistä maitokannuista
tai saviruukuista puhellen hiljaa keskenään. Rouva Wiskottenin alueella
oli hiljaisempaa kuin muualla. Siellä kuului vain pitkäveteinen ääni
lukevan. Rouva Wiskotten piti aamuhartaushetkeä. Hänen edessään oli
avattuna sadaskahdeksastoista psalmi.

"Avatkaa minulle vanhurskauden portit, minun käydäkseni sisälle
kiittämään Herraa. Tämä on Herran portti: Vanhurskaat siitä käyvät
sisälle. Minä kiitän sinua, ettäs minun rukoukseni kuulit ja autit
minua. Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.
Herralta se on tapahtunut, ja on ihme meidän silmäimme edessä."

"Hyvää huomenta, rouva Wiskotten!"

Rouva näytti suuttuneelta.

"Hyvää huomenta, Kölsch. Olisitte voinut rauhassa kuunnella. Ei se
vahingoksi ole kenellekään."

"Minulla olisi teille puhumista."

"Ensiksi täytyy Jumalalle antaa kunnia. Mutta minä ajattelen, että
vaikka kaikki eivät tulekaan, olen iloinen, kunhan pienempikin osa
kuuntelee. Odottakaa, minä tulen kanssanne."

"Rouva Wiskotten", sanoi Kölsch, kun he vieretysten kulkivat käytävää
pitkin. "Älkää nyt pahastuko, mutta eräässä asiassa on tehtävä muutos."

"Enpä pahastu, jos muutos vain on järkevä."

"Rouva Wiskotten, se koskee teitä itseänne."

"Minuako? Mitä nyt? Ajattelin, että saisin lopun ikääni olla rauhassa."

"Tietysti, rouva Wiskotten, ja niinhän kaikki ajattelevatkin."

"Te tahdotte varmaankin puhua Ewaldista, Kölsch. Minä tunnen asianne jo
edeltäkäsin. Sadannessayhdeksännessätoista psalmissa kysytään rakkaalta
Jumalalta: 'Kuinka nuorukainen tiensä puhdistaisi? Koska hän itsensä
käyttää sinun sanasi jälkeen.' Nyt on hänellä koettelemuksen aika."

"Minä voisin teille vastata niillä sanoilla, jotka äsken luitte:
Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi. Jumalan
tiet ovat ihmeelliset, ja meidän ei ole soveliasta leikitellä Jumalan
kaitselmuksen kanssa."

"Kölsch, jos ette olisi vanha mies, nuhtelisin teitä kerrankin oikein
kovasti."

"Rouva Wiskotten, te jätätte sen tekemättä, jos teidät oikein tunnen.
Nyt ovat vakavammat asiat kysymyksessä, eivätkä ne minua koske.
Rouva Wiskotten, te olette äiti, ja teidän nuorin poikanne Ewald
on melkein nälkään nääntymäisillään löydetty olkivuoteelta eräästä
ullakkohuoneesta. Wiskotten! Melkein nälkään kuolleena!"

Vanha rouva pysähtyi. Hänen kätensä tarttui lujasti työnjohtajan
käsivarteen ja sormensa tapailivat suonenvedontapaisesti hänen
takinhihaansa.

"Mitä — — —?"

"Rouva Wiskotten, eikö ollut totta, että nyt vaikenevat kaikki
raamatunlauseet, sillä nyt puhuu äiti. Tiesinhän sen."

"Onko hän — vironnut?"

"Ei vielä pariin päivään. Eilen illalla tuli Annani takaisin.
Gustav-herran rouvan kanssa he hänet löysivät."

"Emilianko kanssa?"

"Ei teidän tarvitse sitä ihmetellä. Kodittomat pysyttelevät aina
yhdessä."

"Kölsch, voi miten minun on vaikea olla. Poikani on sairas — vieraitten
ihmisten luona — — —"

"Eiväthän ne aivan vieraita ihmisiä ole, rouva Wiskotten."

"Sitä te ette ymmärrä. Jos hän on sairas eikä ole äitinsä luona,
silloin on hän vierasten ihmisten parissa."

"Riippuu vain äidistä, tulevatko asiat muuttumaan."

Rouva Wiskotten katsahti häneen. Hänen ryppyisistä kasvoistaan
tunkeutui terävä katse toisen silmiin. Irroittaessaan kätensä hänen
takinhihastaan virkkoi hän: "Oikein, Kölsch. Kyllä asiat järjestetään."

"Hyvästi, rouva Wiskotten." —

Kun työnjohtajan tasaiset askelet jo olivat vaienneet, jäi rouva yhä
samalle paikalle seisomaan, katsellen suoraan eteensä, kunnes hänen
silmänsä punoittivat rasituksesta. Hänen itsetietoiset kasvonsa
näyttivät yht'äkkiä laihemmilta, ja syvät, tahdonlujuutta osoittavat
rypyt olivat veltostuneet. "Hyvä Jumala", sopersivat hänen huulensa.
"Jos minä ylpeydessäni olen jotakin rikkonut, ei poikani siitä tarvitse
kärsiä. Hän on minulle yhtä rakas kuin toiset."

Yksityiskonttorissa tapasi hän pojat postia lukemassa.

"No äiti, nyt alkaa savu piipuista nousta! — Brinkmann on valmistanut
mallit, kortteja jo painetaan. Kahdeksan päivän kuluttua voi Wilhelm
lähteä matkalle. Herranen aika, siitä vasta tanssit alkavat!"

"Entä Ewald?"

"Mitä —?"

"Ewald? Nousevatko hänenkin luonaan savut piipuista?"

"Mitä? Sinäkö sitä kysyt? Vihdoinkin?"

"Niin, minä kysyn, sillä yksikään teistä ei sitä tee."

"Ei meillä nyt ole siihen aikaa, äiti. Pääasiat nyt vain ovat
kysymyksessä."

"Niin, pääasiat! Kun sivuosat ovat kuolemaisillaan, silloin syrjäytän
minä pääasian. Miksi ei kukaan teistä ole pitänyt huolta pojasta?
Miksi?"

"Mutta, äiti, ethän sinä itsekään —"

"Mitä se teitä liikuttaa. Se ei ole teidän asianne. Äitinne kyllä
tietää, mitä hän tekee. Olettehan jo siksi isoja, että teidän pitäisi
tietää velvollisuutenne."

"Herranen aika, äiti, tämähän on oikea aamusaarna. Vast'ikään joimme
kahvimme."

"Ette ole koettaneetkaan pitää huolta siitä, että Ewaldillakin olisi
aamukahvinsa."

"Kyllä hän tulee toimeen, äiti", virkkoi Gustav, "eikä se ollenkaan ole
vahingoksi hänen kehitykselleen."

"Eikö sekään ole hänen kehitykselleen vahingoksi, että hänet löydetään
oljilla makaamasta, puoleksi nälkään kuolleena? Korville teille
antaisin, jos ette olisi noin pitkiä lurjuksia."

"Äiti, onko Ewald sairas?"

"Paul, annahan toki äidille tuoli!"

Vanhus istui poikiensa keskellä konttorituolissa, kasvot jäykkinä. "Oli
väärin, että jätimme hänet semmoiseen pulaan. Nyt on poika saanut siitä
kärsiä."

"Mutta, äiti, onhan hän aina työntänyt avun takaisin."

"Olisi pitänyt osoittaa hänelle mieluummin enemmän rakkautta kuin
tarjota rahaa. Tuommoiselle herkälle mielelle ei se ole yhdentekevää.
Mutta mehän ajattelemme aina rahaa ja otamme sitä mistä vain suinkin
saamme, jopa Ewaldin mallitkin, mutta maksaa niistä — sitä emme
ajattele."

"Äiti, jos tehtaalla olisi noin arka omatunto, silloin ei pitkälle
päästäisi."

"Jospa ei päästäisi! Jumalan nimessä! Sitä parempi. Mutta omaatuntoani
en venyttele nauhatuolin ääressä, silloin kun oma lapseni on
kysymyksessä!"

"Herranen aika, äiti, ovatko asiat niin huonosti?"

Silloin alkoivat vanhuksen kovat kasvot värähdellä...

Pojat seisoivat totisina hänen ympärillään. Heidän kätensä tapailivat
arasti äidin hartioita ja myssyä. Heidän ei ollut tapana häntä hyväillä.

"Äiti, äiti, me tuomme kyllä hänet vielä joukkoomme. Vaikka millä
neuvoin."

"Kohtuuden mukaan", sanoi vanha rouva käärien kätensä tiukasti
esiliinaansa, "täytyisi minun toki lähteä Ewaldin luo Düsseldorfiin.
Mutta isän ei tarvitse siitä tietää. Hän on salassa surrut jo kylliksi
pojan tähden."

"Ei sanaakaan isälle!"

Gustav Wiskotten katsahti kelloonsa. "Matkustan sinne tänään
iltapäivällä."

"Anna minun tulla mukaasi", sanoi Paul, "hän on aina luottanut minuun."

"Asuuko hän vielä Ratingerkadulla. Keneltä oikeastaan olet saanut nuo
tiedot, äiti?"

"Teidän täytyy kysyä Anna Kölschiltä, asuuko hän vielä siellä. Anna ja
— Emilia ovat hänet löytäneet?"

Ei kukaan kysynyt sen enempää. Kädet luistivat äidin olkapäiltä alas,
katseet sivuuttivat toisensa. Kukin odotti Gustavin jotakin kysyvän.
Sekunteja kului. Silloin kuului Gustavin ääni.

"Emiliako —? Minunko Emiliani — — —?"

Äiti ja poika katsahtivat toisiinsa. He olivat kärsineet ja taistelleet
yhdessä. Heidän ei tarvinnut toisilleen teeskennellä.

"Tiedätkö, Gustav, mitä Albert Kölsch äsken sanoi minulle, kun sitä
ihmettelin. Kodittomat pysyttelevät yhdessä, sanoi hän."

"Paul tulkoon mukanani", virkkoi Gustav Wiskotten hetken kuluttua. Hän
otti hatun ikkunanpielestä ja työnsi sen niskaansa. "Menkää työhön."

Vaieten läksivät he kukin toimiinsa.

"Äiti", sanoi August Wiskotten, joka oli jäänyt äitinsä kanssa kahden
konttoriin, "mene sinä isän luokse. Jos tahdot, lähetän hakemaan
pastori Schirrmacherin, että saisit hänen kanssaan keskustella."

Rouva Wiskotten nousi.

"Älä toki, August. On asioita, jotka äiti ymmärtää paremmin kuin papit.
Se olkoon äitisi sana."

August Wiskotten rypisti ohuita kulmakarvojaan. "Joka tapauksessa menen
kuitenkin kuulemaan Anna Kölschiltä tarkempia tietoja."

"Se on toinen asia. Sinä voit sanoa tytölle minulta terveisiä." —

August Wiskotten jakoi postin. Kello yksitoista otti hän hattunsa ja
kulki tehtaan läpi pyytääkseen Wilhelmin olemaan viimeiset tunnit
hänen paikallaan. Wupperin rannalla hän tapasi Kölschin laskemassa
värjäyslaitokselta tulevia tavaroita.

"Vielä muutama väri lisää, August-herra. Ensi viikolla touhu alkaa. Kun
Ewaldin mallit saadaan puihin, saavat värjärit sylkäistä käsiinsä, jos
mielivät pysyä kutojien rinnalla."

"Tahtoisin käydä tyttärenne luona, herra Kölsch. Eihän teillä ole
mitään sitä vastaan?"

"Tyttö on siksi iso, että voi yksin vastaanottaa vieraansa."

"Hyvästi."

"Hyvästi, herra August."

August Wiskotten kulki katua pitkin tervehtien arvokkaan liikemiehen
tavoin asiamiehiä, jotka kiiruhtivat tehdaskonttorista toiseen. Totinen
ilme liikemieskasvoillaan poikkesi hän sille kadulle, jonka varrella
Albert Kölschin talo oli. Hän soitti kelloa, ja Anna aukaisi hänelle.

"Hyvää huomenta, neiti Kölsch. Isänne sallii minun häiritä teitä
hetken."

"Olkaa hyvä, herra Wiskotten, ette häiritse minua ollenkaan."

Hän istui tyttöä vastapäätä katsellen tämän nuorteaa, solakkaa,
hyvinmuodostunutta vartaloa ja päätä ympäröivää palmikkokiehkuraa. Anna
katseli pois. Hiljaisuus oli painostava. "Tulette ehkä Ewaldin tähden,
herra Wiskotten."

"Niin — äiti pyysi sanomaan terveisiä. Tahtoisin mielelläni, äidin
tähden — saada teiltä tarkempia tietoja, neiti Kölsch."

"Hän oli eilen vielä hyvin heikko, lähtiessäni Düsseldorfista — ja
myöskin hyvin kiihtynyt. Kyllä hän pian vahvistuu, kun Emilia-rouva
häntä hoitaa. Mutta hänen hermonsa ovat aivan pilalla. Siinä auttaa nyt
vain väsymätön lempeys."

"Saako hän sitä Emilialta?"

"Miehet eivät semmoista ymmärrä."

"Entä te, neiti Kölsch?"

"Minäkö? — Niin, minä autan Emiliaa!"

August Wiskotten siveli kauan hansikkaitaan sormiensa välissä. Hän
mietti otsa rypyssä.

"Armias taivas", ajatteli nuori tyttö, "ei suinkaan hän vain uudistane
kosintaansa? Miksi puhuinkaan hänelle naisten hyvyydestä."

"Neiti Kölsch — — —." Nyt hän aloitti. Sanojen pidättäminen ei ollut
enää mahdollista.

"Mitä, herra Wiskotten?" — — — kysyi Anna aivan hiljaa.

"Siitä on jo vuosi kulunut, kun annoin pastori Schirrmacherin kysyä
teiltä, olisitteko — niin, tiedättehän te mitä tarkoitan."

"Tiedän."

"Erehdyin silloin suuresti."

"Niinkö", sanoi Anna helpotuksesta huoahtaen.

"Senvuoksi, etten itse tullut. Semmoiset asiat täytyy itse toimittaa."

Pelko palasi takaisin, ja tuska punasi Annan kasvoja.

"Nyt on asia yhä vain ratkaisematta välillämme. Ehkä — ehkä on
mahdollista, että te tällävälin olette muuttanut mieltänne?"

"En ole, herra Wiskotten", sanoi Anna ja katseli häneen puhtailla
kirkkailla silmillään.

"Teille on joku toinen rakkaampi?"

"Niin on", vastasi Anna lyhyesti ja rypisti vihaisesti otsaansa.

"Se ilahduttaa minua, neiti Kölsch, sillä minä olen myöskin asian
toisin päättänyt."

Huomaamattaan katseli tyttö häntä. "Toisinko?" Viha muuttui nauruksi.
"No, miksikä te sitten kysytte minulta?"

"Koska tunsin itseni tavallani sidotuksi pastori Schirrmacherin
kosintaan nähden. Eihän mitään konttoa jätetä avonaiseksi, silloin kun
tahtoo uuden aloittaa."

"Tekö aiotte mennä kihloihin, Herra Wiskotten? Toivotan teille onnea!"

"Kiitos", sanoi August Wiskotten ja nousi. "Ja koska minä olen teille
jonkinlaisessa velassa, niin pitänee teidän saada se ensin kuulla. Asia
koskee pastori Grossmannin ainoata tytärtä Elberfeldistä."

"Oi — silloin onnittelen kaksinkertaisesti."

"Miellyttääkö hän teitä?"

"Hänellä on niin paljon ansioita, jotka minulta kokonaan puuttuvat."

"Kyllä tekin vielä ehditte kehittyä", sanoi August Wiskotten
lohduttavalla äänellä ojentaen kätensä Annalle. Ja yht'äkkiä oli
hänellä kiire. Tytön veitikkamaiset silmät veivät häneltä rauhan, eikä
hän uskaltanut katsoa Annaan.

"Ettekö ole minulle vihainen?"

Silloin nauroi Anna peittelemättä hänelle vasten kasvoja. "No, enhän
toki, herra Wiskotten."

August jätti pikaisesti hyvästi, ja vaikea hänen oli ulkona saada
entinen liikemiesryhtinsä takaisin. —

"Oikeastaan hän oli hävytön", mietti nuori tyttö astuessaan takaisin
huoneeseensa.

Gustav ja Paul matkustivat iltapäivällä pikajunalla Düsseldorfiin.

He ottivat asemalta ajurin Ratingerkadulle.

"Täällähän haisee kuin rutolle", virkkoi Gustav eteisessä. Ne olivat
ensimmäiset sanat koko matkalla.

He kiipesivät portaita ylös ja etsivät päivätyöläisen lesken asunnon.

"Paul!"

"Mitä, Gustav?"

"Jos Emilia sattuisi olemaan siellä sisällä — niin minä odotan täällä
sinua."

"Gustav, etkö tahdo häntä puhutella?"

"Voihan hän tulla tänne minun luokseni."

Vanha vuokraajaeukko kantoi huoneesta likaista vettä ämpärillä.

"Onko herra Wiskotten kotona?"

"Sekö nuori herra, joka asui täällä?"

"Joka asui? Eikö hän enää asukaan luonanne?"

"Eräs hieno rouva, joka monta yötä valvoi täällä, vei hänet pois
vaunuilla."

"Oliko hän jo aivan terve?"

"Olihan se nuori herra vielä hyvin heikko. Mutta sellaisen rouvan luona
hän kyllä paranee."

"Jäikö häneltä tänne velkoja?"

"Rouva maksoi mitä oli maksamista. Mutta kyllä minä olen saanut kärsiä
— — —"

"Paul, anna hänelle taalari." He astuivat kompastellen alas rappusia.
"Raitista ilmaa!"

"Mitenkä Ewald on voinut asua tuommoisessa tallissa? Se on sentään
suurenmoista!"

"Ja Emilia, kaksi päivää ja kaksi yötä!"

"Gustav, nyt meidän täytyy lähteä täältä Josefina Scharwächterin luo."

"Meidänkö?"

"Niin, Gustav, meidän juuri." Gustav Wiskotten rypisti otsaansa.
Vaieten he kulkivat vierekkäin. Sitten sanoi hän lyhyesti: "Ajattelepas
sentään! Siinä talossa asuu kolme ihmistä, jotka kuuluvat minulle! —
Minä en voi tulla."

"Mutta onhan sinun heitä ikävä", sanoi toinen hiljaa.

"Voitan sen kyllä. Näyttäisinkö sitä siellä, missä sitä ei minulle
näytetä? Niin pitkällä — niin pitkällä emme sentään vielä ole."

"Lähden siis yksinäni. Missä ja milloin sinut tapaan?"

"Asemalla, vähää vailla kymmenen. Minä katselen sillaikaa, missä
Ewaldilla olisi velkoja. Sano terveisiä."

He erosivat.

"Kuulehan, Paul?"

"Mitä?"

Gustav Wiskotten kääntyi. "Pidä huoli siitä — että saat nähdä lapset...
ymmärrätkö — minua —"

Paul puristi hänen kättään. "Kyllä ymmärrän."

Gustav Wiskotten katseli Düsseldorfia. Mitä hän tekisi koko iltapäivän
ja illan. Katujen mitteleminenkin tuli ikäväksi, hän tunsi kaupungin
kylliksi hyvin. Hän poikkesi Puistokadulta Bolkerstrasselle. Siellähän
Zintersit asuivat!

Ikkunan takaa viekoittelivat pienet pullot luokseen vihreine,
keltaisine, punaisine ja valkoisine nesteineen. Niiden nojaan oli
asetettu käärö "Hendrick Oldenkott"-tupakkaa, ja yläpuolella oli
ristissä kaksi pitkää hollantilaista piippua.

"Sisään myrkkykauppaan!"

Hän astui hattu päässä tarjoiluhuoneeseen. "Oletteko te herra Zinters?"

"Jo viisikymmentä vuotta lienen ollut."

"Nimeni on Wiskotten. Veljeni Ewald on asunut luonanne."

"Mitä sanotte! Se hieno herrako olisi teidän veljenne? Gretchen, tule
pian tänne! Ajattele, mikä kunnia! Tämä herra on herra Wiskottenin
veli."

Gretchen Zinters tuli ja tutki pikaisesti tulijaa, niiasi ja ojensi
hänelle kiehtovasti hymyillen kätensä. Gustav Wiskotten otti hatun
päästään.

"Vahinko, ettei Ewald-herralla ollut tätä iloa."

"Miksi päästitte hänet menemään?"

"Oi", sanoi tyttö vitkastellen, "hän rupesi välistä niin
tuttavalliseksi ja hän oli vielä liian nuori."

Gustav Wiskotten nauroi huvitettuna. "Luotatteko sitten enemmän
vanhempiin?"

"Vanhat ovat aivan yhtä hulluja kuin nuoret. Vakavista minä eniten
pidän."

"Ja kumpienko joukkoon te minut laskette?"

"Kyllä sen kysyjä itsekin tietää. Saanko tuoda teille geneveläistä?"

"Kyllä minun puolestani. Toivottavasti siinä ei ole myrkkyä."

"Myrkkyäkö!" tarttui vanha Zinters puheeseen viekkaasti silmiään
räpäyttäen. "Sieluni ja autuuteni kautta, vaikka olen vanha
Reinlaivuri, en tiedä missä Reinin laskupaikka Hollannissa on. Mutta
huoletta voisitte vaikka unessa kysyä minulta, mitenkä saan Hollantiin
oikean Schabaun ja mitenkä minä saan sen halvalla ja väärentämättömänä
rajavirran yli. Niin — kun eivät vain satu tulliherrat lähimaille."

Gretchen toi lautasella pienen lasin. "Onneksenne." Tyttö niiasi ja
mitteli katseillaan häntä.

"Ettekö tule juomaan, herra Zinters? Kahden on helpompi tuommoisia
tulliherroja pettää."

"Lasi, Gretchen. Sangen mielelläni, herra Wiskotten. Ettekö halua
istua? Tuopas, tyttöseni, koko pullo tänne! Löydätkö sen sieltä?"

"Vienkö sen nyt pois?"

"Antakaa sen vain olla, neiti!" Hän tyhjensi yhdellä siemauksella
lasin. "Pois kaikki huolet. — Saisiko täältä jotain syödäkseen?"

"Parasta eidamerjuustoa. Gretchen, haepas kaunis pala."

Gretchen katosi keittiöön, mutta tuli samassa takaisin, lautasella
punaiseksi värjätty juusto.

Nopeasti hän levitti liinan pöydälle, kantoi sille lautasia, voita ja
leipää ja työnsi geneveläisen siihen lisäksi.

"Tässähän on kokonaiselle perheelle", nauroi Gustav Wiskotten. "Mitä
sanotte? Emmekö käy käsiksi kaikki kolme yhdessä?"

"Jos niin haluatte, herra Wiskotten. Gretchen, leikkaa leipää ohuelti
ja juustoa paksulti."

Gustav Wiskottenista tämä oli hauskaa. Hänestä oli mieluista istua tuon
kauniin lapsen vieressä, jolla oli niin vilkkaat ja sulavat liikkeet.
"Teidän silmänne ovat sysimustat, neiti."

"Aivan niin sanoi Ewald-herrakin."

"Hyvä, että muistutitte minua. Herra Zinters, mitenkä suuri on nuoren
herran velka teille?"

"Ei siitä kannata puhuakaan, herra Wiskotten. Sitä varten ei teidän
tarvitse ottaa esille rahakukkaroanne. Sen verran on teillä irrallaan
liivintaskussakin."

"No, vetäkää sitten lasku esiin, niin saatte kuitata."

Isäntä nousi ja kuhnusteltuaan tarjoilupöytänsä luona toi hän
pitkän paperiliuskan. Gustav Wiskotten silmäili sitä hämmästyneenä.
Samassa tunsi hän pehmeän ruumiin kosketuksen, ja hän luki edelleen,
ilmaisematta hämmästystään rahamäärän suuruudesta. Gretchen Zinters
oli kuin aivan sattumalta kallistunut hänen puoleensa. Nojaten
tummakiharaisen päänsä hänen olkapäätään vasten tyttö katseli hänen
kanssaan laskua.

"Emme ole siihen ollenkaan panneet omia vaivojamme. Hän osasi toisinaan
olla hyvinkin vaativainen."

"Niin, niin — — — Miten kaunis, musta tukka teillä on!"

"Ewald-herrakin sanoi samaa."

"Panitte varmaankin heti hänen päänsä pyörälle."

"Samaa hän koetti minulle tehdä."

"Eikö hän onnistunut?"

"En minä ollenkaan välitä niin nuorista ihmisistä."

"Olisinkohan minä onnellisempi häntä?" sanoi Gustav leikkiä laskien.

Gretchen sysäsi häntä kevyesti olkapäähän, niinkuin kissa, joka nostaa
selkänsä kyttyrään ja kehräten sitä kyhnyttää.

Gustav Wiskottenin oli lämmin ja hyvä olla. Tarkastettuaan vielä kerran
laskun loppusummaa hän otti lompakkonsa esille ja antoi isännälle pari
seteliä: "Olkaa hyvä."

Zinters otti rahat ja meni niitä vaihtamaan. "Korot pidätän itselleni,
eivät ne suuret ole."

"Eikö tavaran välittäjälle jääkään mitään, neiti Gretchen?"

Vanhus laski rahojaan viereisessä huoneessa. Tyttö taivutti kuunnellen
päätään joka suunnalle, kumartui nopeaan ja painoi tiukasti huulensa
hänen huuliinsa. "Hiljaa", virkkoi hän. "Nyt riittää. Teidän kanssanne
täytyy olla varovainen."

Mutta Gustav vetäisi tytön uudelleen luokseen. Miten suloinen olento...

"Älkää katsoko niin vihaisesti."

"Silmäni eivät ole vihaiset, vaan nälkäiset. Voisin aivan syödä teidät."

"Jäättehän vielä tänne? Kas niin!"

"Jos olette oikein rakas ja —"

Vastaukseksi pyyhkäisi tyttö kädellään hänen kasvojaan ylös ja alas.
"Tämä on silkkiä ja tämä samettia", sanoi hän nauraen. "Jääkää vielä
hetkeksi."

"Keimaileva kissa", murahti mies ja puristi häntä vyötäisistä.

Vanha Zinters tuli takaisin. Gustav Wiskotten silmäili rahaa ja laskua.
"Tästähän puuttuu viisi markkaa."

"Ettekö sanonut viisi markkaa palveluksesta? Suokaa anteeksi, niin minä
ymmärsin." Ja hän etsi liivintaskuistaan. "Älkää pahastuko, olen voinut
kuulla väärin."

"Antakaa olla. En tullut palvelustyttöä ajatelleeksi."

"Mutta enkö saa tarjota pientä piipullista? Oikea Gaudasta tuotu
hollantilainen käryytysvärkki. Ja oikea hollantilainen tupakka. Ei
semmoista Barmenissa saa."

Isäntä haki tupakkarasiat ja tuoreet savipiiput. Miehet istuivat
kyynäspäitään nojaten pöytään ja tupruttelivat paksua savua —.

"Nytpä olisi sopiva hetki pelata korttia. Mitä siihen sanotte, herra
Wiskotten?"

"Puuttuu kolmas mies."

"Voihan nainen olla kolmantena. Gretchen pelaa aivan välttävästi."

"Gretchen-neitikö?"

"Tuopas huvin vuoksi kortit, Gretchen. Kas niin, sekoita ne. Ei pelata
suurilla rahoilla, penni vain kerrallaan. Enempää en voi itsekään herra
Wiskottenille tarjota."

"Kuulkaahan! Pennikö kerrallaan? Sehän voi kohota kultarahoiksi?"

"Voi, jos tahdotte ne meiltä riistää. Se ei ole tarkoitukseni. Tuossa
ristiässä!"

"Odottakaahan, en ole vielä valmis. Ristiässäkö? Pitäkää varanne,
Gretchen-neiti!"

Peli alkoi. Vanhus pelasi hyvin innokkaasti, lyödä läiskäyttäen esiin
kortin kortilta. Gretchen Zinters polki hiljaa Gustav Wiskottenin
jalalle pöydän alla. Se teki hänet hajamieliseksi. Tyttö antoi pienen
kenkänsä olla hänen jalkansa päällä.

Silloin kumartui Gustav nauraen korttien yli tytön puoleen, ja tämä
vastasi silmää iskien hänen katseeseensa.

"Edelleen", sanoi Zinters.

"Miten niin? Joko kaadoitte?"

"Odotan vuoroani", virkkoi isäntä välinpitämättömästi. "Eteenpäin."

"Olkaa hyvä", sanoi Gustav Wiskotten nopeasti pöydän yli ja peitti
viimeisen kortin. "Kas noin! Milläs tuon otatte?"

"Herttasotamiehellä..."

"Mutta minun nähdäkseni tuo on herttakuningas."

"Mitä? Saakeli soikoon! Kuningasko? Ei, mutta silmäni! Missä ovat minun
silmälasini, Gretchen?"

Peliä jatkettiin edelleen. Gustav Wiskotten ja vanhus katselivat
toisiaan epäilevin silmäyksin.

"Prr, herra Zinters. Ette tunnustanut maata. Pelaammeko knorria vai
myllymattia...?"

"Herranen aika", sanoi Gretchen Zinters nyrpeänä. "Mehän pelaamme vain
huviksemme." Ja hän nyki Gustavia salaa takinhihasta, merkitsevästi
silmiään vilkuttaen. Silloin antoi Gustav Wiskotten vanhuksen
pelata mielensä mukaan. Häntä huvitti enemmän tuo veitikkamainen,
kirkassilmäinen, hymyilevä tyttönen. Tupakan savu laskeusi pöydän yli,
geneveläislasit tyhjennettiin ja täytettiin.

Vanhus nousi vähä väliään vieraita palvelemaan. Paperin, jolle hän
merkitsi pelaajien voitot ja tappiot, otti hän joka kerta mukaansa.
Gretchen Zinters painautui Gustavia lähemmäksi. "Suokaa hänelle tämä
nautinto. Minä olen niin iloinen."

"Minustako, kissanpoika?"

"Sitä ei minun oikeastaan pitäisi sanoa teille. Minä teen teidät vain
ylpeämmäksi."

"Herra Jumala, kyllä sen vielä kestän!"

"Pian, isä katselee juuri poispäin!" Gustavin veri virtasi kuumana ja
nousi hänen otsaansa saakka. Hän ei ollut tottunut saamaan hellyyttä
osakseen. Liköörin haju ja paksu tupakansavu — — — ja tupakansavusta
tytön kiehtovat, kutsuvat mustat silmät, hohtavat kuin tummat kypsät
karhunmarjat — — — uudelleen hän veti tytön leveää rintaansa vasten.
"Tule, tyttönen!"

"Onko totta, että kolmesataa ihmistä työskentelee tehtaassanne?"

"Runsaasti vielä pari sataa sen lisäksi."

"Mitä kaikkea te sitten valmistatte?"

"Koristetavaraa, niinkuin nauhoja ja pitsejä."

"Herranen aika! Jospa minä joskus saisin siellä käydä."

"Otanko sinut mukaani?"

"Oi, ettehän kuitenkaan sitä todella tarkoita. Mutta voisittehan
lähettää sieltä minulle jotakin."

"Ja mitä saan minä siitä palkakseni? No, tavataanko vielä?"

"Kyllä varmasti. Mutta siitä ei tarvitse kenenkään tietää!"

"Me molemmat vain."

"Voi teitä! Voisinpa vaikka aina teitä ujostelematta suudella!"

"Sinä veijari! Oi, miten pehmeä ja lämmin olento minulla on sylissäni."

"Tiedättekö, mitä minä tahtoisin? Mitä minä kaikkein mieluimmin
haluaisin?" Hän katseli ylös Gustav Wiskotteniin rukoilevasti kuin
lapsi.

"Ei aavistustakaan. Minultako jotain?"

"Jos tahtoisitte, voisitte minua auttaa. Minä — minä tahtoisin —
teatteriin."

"Jopa nyt jotakin! Sinulla taitaisi tosiaankin olla taipumuksia."

"Sitten näyttelisinkin ainoastaan teille."

"Niinkö — — —?" sanoi Gustav ojentaen jalkansa ja antautuen oudon
mielialan valtaan, joka hiveli häntä kuin lämmin aalto. "Ja mitä minä
voisin siihen tehdä?"

"Pitäisitte minun kehityksestäni huolta", vastasi tyttö nopeasti.

"Ja sittenkö sinusta eroaisin?"

"Ettehän usko sitä itsekään", imarteli tyttö, katsellen häntä
lapsellisen ihmettelevästi. "Ei ole maailmassa toista semmoista kuin
te. Te olette niin voimakas..."

"Pitäneeköhän minun nostaa sinut ylös yhdellä sormella?" Hän näytti
nauraen nyrkkiään.

Salamannopeasti tyttö kumartui sitä suutelemaan. "Minä tulen Barmeniin."

Gustav tunsi tytön huulten kosketuksen aina ytimiinsä saakka. Hurja
voima hänet valtasi. Kevytmielinen hävittämisen halu — raaka elämänilo
ja perinpohjainen maailman ylenkatsominen. Hän tarttui liköörilasiin
ja tyhjensi sen. Hänen kätensä puristui kuin rautakoura tytön sormien
ympäri. Hänen silmänsä paloivat. "Hyvä, sitten puhumme myöskin
teatterista."

Kapakka tyhjentyi. Vanha Zinters saattoi viimeisen vieraan ulos
lausuen kohteliaisuuksia ja tuli sitten käsiään hieroskellen takaisin
aloittaakseen pelin uudelleen. Gustav Wiskotten katsoi kelloonsa.

"Mitä tämä on? Pian puoli kaksitoista?"

"Nytpä vasta hauska alkaa, herra Wiskotten."

Gustav Wiskotten vaati laskua. "Minun täytyy kiirehtiä asemalle."

Silloin laski entinen Reinlaivuri hattu niskassa, piippu hampaissa,
paidanhihat ylöskäärittyinä, silmiään siristellen loppusumman. Gustav
Wiskottenin oli maksettava vielä muutamia kaksikymmenmarkkasia.

"Missä täällä on ajuriasema?"

"Aivan ensi kulmassa, Raatihuoneen torilla. Gretchen, näytä tietä herra
Wiskottenille."

"Hyvästi sitten."

"Teitte minulle suuren ilon, herra Wiskotten. Toivon, että vastakin
saan kunnian nähdä teitä."

Talon kynnykseltä näytti Gretchen Zinters Gustaville ajuriaseman.
Yht'äkkiä Gustav tunsi tytön käsivarsien kietoutuvan kaulaansa kuin
kaksi pehmeää käärmettä, ja tytön huulet painautuivat hänen huulilleen.

"Kirjoitathan minulle, niinhän? Ja ethän unohda minua — — —!"

Vähän ennen viimeisen pikajunan lähtöä Gustav saapui asemalle. Paul
tuli suuttuneena häntä vastaan. "Gustav, missä sinä olet viipynyt?
Kaksi tuntia olen odottanut sinua. Eihän sinulle vain liene mitään
tapahtunut?"

"Ei mitään ikävää", nauroi Gustav Wiskotten iloisesti käsivarsiaan
heiluttaen. "Astu pian sisälle, juna lähtee." Gustav Wiskotten
vihelteli itsekseen vaunussa.

"No — ja miten Ewald voi?"

"Olen koko illan istunut hänen luonaan. Olipa vahinko, ettet tullut
mukaan. Ewald toipuu aimo askelin. Yhtä itsepäinen hän vielä on, mutta
sille ei voi mitään. Eihän kukaan voi pitää puoliaan semmoisessa
ympäristössä. Kuvittelehan. Hän makaa leposohvalla salissa, joka on
kokonaan punaiseksi sisustettu. Huonekalut on punaisella sametilla
päällystetty, ikkunoissa on punaiset samettiuutimet, ja hänen
samettipeitteensä on punainen. Korkea lamppu pöydällä levittää hämärää
valoaan. Ainoastaan eräs valkoinen kohta on huoneessa. Se on Emilia,
pitkässä valkeassa puvussa."

"Arkipäivänäkö?"

"Niin. Ja hänen liikkeensä ovat hyvin rauhalliset, ja se tekee hyvää
Ewaldille niinkuin hänen äänensäkin, joka on hyvin ystävällinen ja
hiljainen. Eikä siellä näy tulevan ikävä. Toivoisi saavansa jäädä sinne
sairastamaan. Tiedätkö, ilmapiiri on niin puhdas ja hiljainen, että se
tekee pian terveeksi. Sitten tulivat lapset."

"Lapsetko —?" Gustav Wiskotten nousi nurkastaan. "Miltä he näyttivät?
Kysyivätkö he minua?"

"Pienellä Gustavilla oli yllään valkoinen merimiespuku. Hän aikoo
nykyään amiraaliksi, kun on saanut olla Reinin rannoilla. Ja pikku
Emilialla oli valkoinen puku ja punainen vyö, ja minut nähtyään hän
huusi 'isä'. Erehdyksensä huomattuaan rupesi tuo pieni raukka ääneen
itkemään."

Gustav Wiskotten puraisi viiksiään. Ja vaivautuneen näköisenä hän
vetäisi esille nenäliinansa ja pyyhki partaansa.

"Minä olen sillä aikaa ryypännyt", sanoi hän karkeasti. — — —

Hän aukaisi ikkunan ja nojautui ulos. Pimeä maisema kiiti hänen
ohitsensa, ja yötuuli heilutti hänen tukkaansa. Hän kuunteli
tarkaten... Itkivätkö hänen pienokaisensa? Aikoiko hänen poikansa
amiraaliksi? Ja oliko Emilialla pitkä valkoinen puku.

Hän tunsi suussaan pahan maun. Se oli geneveläistä.




VI.


Ewald Wiskotten katseli peitettä maatessaan leposohvalla punaisessa
salissa, jonka Paul oli Gustav-veljelleen niin miellyttävin värein
kuvaillut. Kokonaisen loppumattoman pitkän vuoden ajan hän oli
tuntenut itsensä rauhattomaksi, araksi ja vainotuksi, ei ainoanakaan
hetkenä hän ollut nähnyt tulevaisuutta varmana edessään, aina olivat
hänen menestyksensä, ateriansa, yömajansa olleet sokeasta sattumasta
riippuvaisia. Ensi kerran hän tunsi olevansa turvassa ja hyvässä
hoidossa. Hyvässä hoidossa! Miten lämpimältä se kuulosti. Lämpimämmältä
vielä kuin sana "turvassa."

Ei, hän ei tahtonut ajatella! Vain nauttia kohtalon suopeudesta...
Kun se oli ohitse, niin jäihän ajatukselle kuitenkin nurmenvihreä
lepopaikka.

Viereisessä huoneessa hän kuuli Emilian käsittelevän aamiaiskuppeja
ja lasten juttelevan. Pienet suut lavertelivat lakkaamatta suklaatia
juodessaan.

"Gustav —" kutsui Ewald hiljaa, "Millie — — —"

"Ewald-setä!" kaikui kaksiäänisesti takaisin. Kuului tuolien kolinaa
pöytää vasten, jalkojen töminää, sysättiin ovea, ja lapset painivat jo
leposohvalla.

"Setä, minä ehdin ensiksi!"

"Mutta minä olen ensiksi suudellut setää."

"Pojat eivät suutele."

"Äiti, äiti, Gustav tyrkkii minua. Mene matkaasi, sinä ilkeä poika!"

"Sinähän olet liannut kasvosi suklaatilla."

"Ja sinä olet tehnyt pöytäliinaan ruskeita sormenjälkiä. Huh, huh!"

Emilia tuli sisään. "Hyvää huomenta, Ewald! Oletko nukkunut hyvin?"

Nauraen ja päätään pudistaen Emilia vei lapset ulos. "Voi teitä, pikku
porsaat, menkää keittiöön pestäviksi. Josefina-täti menee ostoksille.
Se, joka on kiltti, pääsee mukaan."

"Pysähdypäs, Emilia", sanoi Ewald Wiskotten kälynsä palatessa takaisin,
"tuo asento miellyttää minua."

"Teetkö sinä harjoitelmia minusta? Jos minulle vielä kerran kävisi
oikein huonosti, niin silloin rupeaisin seisomaan mallina."

"Ei Feuerbachilla eikä Makartilla ole ollut noin kaunista mallia. Ja he
kyllä ymmärsivät valita."

"Ewald pieni, luulenpa että sairautesi on tehnyt sinut
rakastettavammaksi."

"Onko tämä sinusta jo liikaa? No, sittenpä tahdon vain sanoa sinulle,
etten ketään neuvoisi pitämään sinua mallina."

"Oletko mustasukkainen?"

"En, ajattelin vain Gustavin nyrkkejä. Mihin hän ne iskee, siinä ei
enää ruoho kasva. Minun hartiani ovat vielä kuin sijoiltaan hänen
kaappauksestaan Neanderthalissa."

"Kukapa tietää, Ewald, kenelle se oli hyväksi", virkkoi Emilia
miettien, mutta hänen ajatuksensa eivät olleet langon luona.

"Pysyhän paikallasi. Käännä tännepäin kasvosi. Noin — — —"

"Mitä sinä teet, hulluttelija?"

"Minä mittaan pukua sinulle. Tai paremmin sanoen, minä korjaan pukuasi."

"Mutta tämähän on aamunuttu eikä mikään puku."

"Aamunuttu, se kuuluu niin rumalta. On olemassa ainoastaan
kotivaatteita, kävelypukuja ja seurustelupukuja. Naisten täytyy olla
kotona yhtä kauniisti puettuja, ehkä vielä paljon kauniimmin, kuin sen
ulkopuolella. Silloin aukenevat yht'äkkiä miesten silmät."

"Miestenkö?"

"No niin, luonnollisesti. Useimmat miehet, jotka hakkailevat toisia
naisia, tekevät sen ainoastaan siksi, etteivät näe näitä muulloin
kuin ainoastaan määrättyinä hetkinä, ja silloin aina hauskoissa
juhlapuvuissa. Siksi juuri he kyllästyvät omien rouviensa aina
samoihin vanhoihin ikäviin pukuihin, 'joita täytyy pitää kotona'.
Mutta vieraisilla, Emilia, vainuavat he naisessa jotakin aivan uutta,
tuntematonta ihanuutta. Jotakin, joka on yhteydessä kauniin muodon
tai puvun pehmeiden laskosten kanssa. Ja vertaileminen päättyy
luonnollisesti aviovaimoille epäedullisesti, nämä näet luulevat, ettei
kukaan näe, miten he kotona pukeutuvat. Mies näkee sen! Ja onhan se
kuitenkin pääasia!"

"Ewald, voisi aivan luulla, että puhut kokemuksesta."

"Taiteeni sen minulle opettaa."

"Meidän pitäisi siis kotona tuhlata?"

"Siitä ei ole puhetta. Teidän täytyy kilpailla. Sen voi saavuttaa
vähäpätöisillä keinoilla, kun te vain luovutte noista vääristä
kotipukukäsitteistä. Miettikää vähän tarkemmin tuota asiaa,
näyttäytykää miehelle kaikkina aikoina mitä kauneimpana, minun
puolestani vaikka keimailisittekin hiukkasen — sitähän ne toisetkin
tekevät —, pysykää miehenne kalleimpana aarteena, hänen ihailunsa ja
ylpeytensä esineenä. Katsohan, Emilia, luulen miehen arvostelevan
vaimoaan etupäässä sen mukaan, millaiseksi vaimo itsensä tekee. Jos hän
esiintyy tuhkimona, niin kohtelee mies häntä muutaman päivän perästä
sen mukaan; jos hän leijailee rakastajattarena talossa, rakastetaan
häntä myöskin; ja jos hän astuskelee kodissaan siveän, hiljaisen
kuningattaren lailla, niin mies häntä hengitystä pidättäen palvelee.
No, ajattelepas, hän on tänään tällainen ja huomenna sellainen, mutta
aina miellyttävä. Tänään jokin pitsikaulus, toisella kertaa puku, jonka
kaula-aukko on sydämen muotoiseksi leikattu ja kirjavilla nauhoilla
koristettu. Ajatelkaammepa esimerkiksi valkoista pukuasi."

"Nyt olen utelias."

"Olen suunnitellut sen näin: Kaula-aukon täytyy olla nelikulmainen
eikä kovin avonainen. Paksu pehmoinen villakangas, empire-malliin.
Kaula-aukkoa ympäröi himmeän sininen, leveä reunus, ja siihen on
kirjailtu hopeisia liljoja ja puoleksi auenneita tulpaanin nuppuja, ja
hameessa polvien alapuolella on sama reunus kaksinkertaisen leveänä. Se
pukisi sinua ihmeellisesti. Ja toiminimellä 'Gustav Wiskotten ja pojat'
olisi uusi malli nauhapuissa."

"Vai niin, siis sentähden! No, eipä sinuakaan voi olla tunnustamatta
Wiskotteniksi."

"Ei yksin senkään tähden, vaikka olisikin jo todella aika päästä
vallalle uuden, taiteellisemman maun tehtaaseen, sillä tuo pieni
vaatekaistale kirjavine pilkkuineen, pienine viivoineen ja koukeroineen
on todellakin naurettava. Mutta pääasiassa kauneuden tähden. Tavallinen
ihminenhän pysyy kuitenkin suurimman osan elämästään kodissaan. Ja
siksi pitäisi juuri kaikkien palvella kodissa kauneutta. Tiedätkö,
Emilia, mitä tahtoisin?"

"Sinähän olet aivan peloittavan viisas. Puhu, minä opin."

"Mutta älä estä minua puhumasta. Olenhan sairas."

"Ethän puhu mitään sopimatonta?"

"En, tahtoisin vain puhua jotain alusvaatteista, alushameista,
paidoista ja sen semmoisista."

"Tiedätkö, Ewald, niistä sinä et ymmärrä yhtään mitään."

"En minä, mutta taiteeni."

"Maalaa sinä mieluummin tauluja."

"Suunnittelen juuri mallia ja luulen varmasti, että siitäkin voi syntyä
taidetta. Riippuu vain siitä, pidetäänkö ulkonäöltään vähäpätöisiä
tärkeinä. Esimerkiksi, mitä kaikkea ihmiset pitävätkään vaatteittensa
alla! 'Niitähän ei kukaan näe', ajattelevat he. Aivan kuin ei
jokaisen kappaleen tarvitsisi olla itsestään kaunis. Aivan kuin ei
alusvaatteissa pitäsi näyttää tarpeeksi moitteettomalta ja kauniilta,
— jopa kauniimmaltakin, kuin kallisarvoisissa seurustelupuvuissa,
joissa esiinnytään vieraille ihmisille. Nytpä kerrankin rupean
Gustav Wiskottenin pojille suunnittelemaan kauneinta, mitä minun
mielikuvitukseni voi antaa — liinavaatteiden koristuksia, reunusteita
ja koruompeleita. Niiden täytyy kulkea käsikädessä pukukoristeiden
kanssa. Usko vain, minä hävitän vielä kaikki onnettomat avioliitot
maailmasta."

"Ewald, sinä olet yltiöpää. En ymmärrä itsekään, miksi en lähde pois."

"Emilia, me selvittelemme yhteiskunnallista kysymystä."

Emilia oli järjestelevinään Ewaldin tyynyä, pöyhi sitä ja silitti sen
jälleen suoraksi. Samassa hän siveli Ewaldin poskea. Poika käänsi
päätään ja suuteli hartaasti hänen kättään.

"Tuhma poika", mutisi Emilia, mutta antoi käden vielä hetkisen viipyä
tyynyllä. Hänessä heräsi tuo kaikille naisille yhteinen ihailunkaipuu
— halu saada katseita ja kosketuksia, jotka osoittaisivat heille, että
heitä pidetään kauniina.

Olla kaunis! Ja senvuoksi... Veri kuohahti kuumana sydämestä aina
poskiin saakka. Kuinka innokkaana poika oli laverrellut kodin
kauneudenhoidosta ja vaimon velvollisuudesta olla iloksi miehelleen
ja itselleen — hän ei tahtonut sitä sanaa itselleen tunnustaa — ja
itselleen — silloin hänen sisässään soi kuin väräjävä kieli —

"Emilia —"

Hän pelästyi, ja hämmentyi, aivan kuin hänet olisi jostain pahasta
teosta tavattu. Kuitenkin väreili hymy hänen huulillaan.

"Mitä, Ewald —?"

"Nyt on jo aika minun vähitellen nousta ylös. Täällä minä laiskuri
varastan Jumalalta päivän ja annan syöttää itseäni vellillä kuin pientä
lasta."

"Minähän teen sen niin mielelläni, Ewald."

"Emilia, miksi sinä olet oikeastaan aivan toisenlainen täällä kuin
Barmenissa?"

"Etkö sinäkin ole tullut toiseksi? Ihmisille, naisellekin täytyy antaa
tilaisuus kehittää itseään. Oma kasvatus oikaisee usein sen, minkä
kotoa on aivan kuin kiusaksi mukaansa saanut."

"Se, mikä isälle ja äidille on hyväksi, tuottaa pojalle ja tyttärelle
vatsanvaivoja."

"Ewald, sinusta olisi tullut hyvä pappi."

"Se johtuu pitkällisestä makaamisesta. Laiskuus on kaiken pahuuden
alku. Päivälliseksi nousen ylös."

"Jos lupaat minulle jotakin. Ettet pujahda ulos!"

"En", sanoi hän vilpittömästi, "en sinua jätä. Voit minuun luottaa."

"Luuletko, että — että — Paul tulee takaisin."

"Sunnuntaina varmaan. Hän on kunnon mies. Sinun olisi pitänyt nähdä,
kuinka hän iloitsi istuessaan vuoteeni laidalla, kun kerroin hänelle
uudenaikaisista mallisuunnitelmistani, jotka aloittavat aivan uuden
ajanjakson. Hänestä tulee uudenaikainen tehtailija. Aikaisemmin olen
hänelle nauranut, kun hän koetti minulle selittää, että jokaisessa
tehtailijassa täytyy piillä vähän taiteilijaa. Käsitän sen tänään.
Maailma ei myöskään pysy paikallaan. Ja edistyksen ohella kohoavat
vaatimukset ja tarjoukset."

"Eikö myöskin Gustavissa ole — hiukan taiteilijaa?"

"Työtaiteilija! Hän on ensimmäinen alallaan! Ilman niitä numeroita
eivät kauneimmatkaan suunnitelmat auta."

"Tiedätkö, — miksi hän eilen — ei käynyt sinua tervehtimässä?"

"Paul sanoi hänen menneen Zintersille maksamaan minun velkojani. Olin
ensiksi vihainen tästä sekaantumisesta asioihini. Mutta sitten oli
minusta aivan oikein, kun jäljestäpäin kuulin, että he käyttävät minun
mallejani hyväkseen tehtaassa. Sitäpaitsi —"

"Sitäpaitsi?"

Ewald nauroi kuin ujo poika. "Oh, ei mitään. Iloitsen vain, että
Zintersit ovat kerrankin saaneet meidän Gustavin näkyviinsä. Hän
saattaa heidät kunnioittamaan Wiskottenien nimeä. Varsinkin tuon
keimailevan mustan kissan." Ewaldin kasvot synkistyivät.

"Minkä mustan kissan?"

"Gretchen Zintersin. En puhu mielelläni hänestä. Kuule, Emilia, älä
kerro Anna Kölschille mitään hänestä. Minä en kernaasti anna pilkata
itseäni."

"Oliko Gretchen sitten sinun mielitiettysi, sinä suuri poika?"

"Hän oli viekas ja osasi taitavalla keimailullaan sokaista minut. Ja
minä menin ansaan."

"Taisit jo saada rukkasetkin?"

Ewald liikahti levottomasti peitteensä alla. Nuoruuden ylpeys punasi
hänen otsansa.

"Rukkaset! Eipä sentään. Kun tuollainen olento on antanut itseään
suudella ja sanoo sitten yht'äkkiä: 'nyt saat mennä', vain senvuoksi
ettei ole rahaa, nekö ne sitten ovat rukkasia?"

"Sellainenko sinäkin olet?" sanoi Emilia Wiskotten. "Silloinpa pitäisi
heti lähteä pois luotasi." Mutta hän vetäisi kuitenkin tuolin esille
ja istahti leposohvan viereen. "Ja hänessäkö pitäisi Gustavin herättää
kunnioitusta?"

"Toivon, että hän on sen tehnyt."

"Jospa hän keimailee Gustavillekin? Onhan se luultavaa?"

"Hän voisi kiemailla vaikka itse paaville."

"Ei Gustav juuri paavi ole — — —", virkkoi Emilia ja rypisti otsaansa.

"Ei, mutta hän on Gustav Wiskotten."

"Eikö hän voi tehdä mitään tuhmuuksia?"

"Ne jätetään huomioon ottamatta, sillä ne ovat kuitenkin niin pieniä
hänen kunnollisuuteensa verraten."

"Mutta jos tyttö on häntäkin suudellut? Hän on voinut juoda vähän
liiaksi?"

"Sitten hän ottaa kotona hammasharjan."

"Onko se niin varma — — —?"

"Ajattelepas vain, kuinka vihainen hän oli huomatessaan minut
työmiesten joukossa. Hän oli huolissaan siitä, että minä olisin
ajattelemattomasti liittynyt heihin, semmoista hän ei ole voinut
koskaan kärsiä. Joskus jokin pitkähkö ravintolahetki tai vallattomuus
tehtaalla — mutta sitten: Pää pystyyn ja kaikki entiselleen, jokainen
paikallensa!"

Emilia unelmoi eikä vastannut. Tuossa lepäsi tuo nuori Ewald. Niin
nuori kuin olikin, oli hänellä jo ollut seikkailunsa. Ja hän pysyi
kuitenkin reippaana, ylpeänä poikana. Sellaistako oli miesten
nuoruus? Palanen luonnollista hillittömyyttä ja hurjistelua, josta
voimakkain kulttuuri kehittyy? Jaloa viiniäkö nuoresta käymättömästä
rypälemehusta? Hän ymmärsi niin hyvin Ewaldin. Ja Gustavin suhteen
oli hänen ahdasmielinen tyttökasvatuksensa ensi päivistä asti estänyt
häntä ymmärtämästä tuota nuoruuttauhkuvaa elämäniloa miehen luonteessa.
Heidän hääpäivänänsä oli Gustav ollut ainoastaan kahta vuotta vanhempi
tuota poikaa. Hän oli vuosi vuodelta sotinut miehensä jokaista
nuoruudenkuohahdusta vastaan, kunnes mies kyllästyi ja suuntasi
janoiset silmänsä vieraille laitumille... Kummanko syyllisyys oli
suurempi? — Ja lakkaamatta soivat hänen korvissaan Ewaldin äskeiset
sanat: 'Ne jätetään huomioon ottamatta, sillä ne ovat kuitenkin niin
pieniä hänen kunnollisuuteensa verraten.' Tämä näkökanta juuri oli
häneltä puuttunut. Hän vaivasi itseään muistelemalla miehensä rikoksia,
jotka olivat häntä aina ärsyttäneet sydämen pohjaan asti. Mutta hän ei
saanut niitä loihdittua eteensä. Hänen näki vain miehen, voimakkaan,
lujatahtoisen miehen, jolla oli voimaa kulkea pää pystyssä elämän
läpi ja raivata tie vapaaksi kaikille niille, jotka hänen sukuunsa
kuuluivat. Ja samalla kun hän tunsi häpeän punan kohoavan poskillensa,
selvisi hänelle vähitellen tieto siitä, että on olemassa miehiä, joiden
persoonallisuutta kohtaan pikkumainen nuriseminen ja vastusteleminen on
rikos, se on heidän elämänilonsa varastamista. "Herra Jumala", ajatteli
hän, vavisten aivan kuin hän olisi kulkenut hyllyvän suon yli ja nyt
vasta kauhistuen älynnyt voitetun vaaran, "tuo tieto on maksanut meille
puoli vuotta nuoruudestamme."

"Emilia!" kuuli hän vieressään Ewaldin äänen.

"Mitä?" kysyi hän ravistaen päätään, aivan kuin tahtoisi vapautua
ympärillään liitelevistä ajatuksista.

"Siis sinä olet luvannut sen minulle. Anna Kölschille ei sanaakaan!"

Hän kohottautui ja siveli Ewaldin tukkaa. Sitä hän ei ollut voinut
tehdä milloinkaan ennen. Ei edes miehelleen.

"Etkö sinä pidä hänestä?"

"Pidä? En nyt siitä puhu. Mutta hänen silmissään on jotain, jota minä
en voi sietää."

"Mitä sitten?"

"Jotain — neitseellistä."

"Häpeä — Ewald."

"Pitäisikö minun taaskin hävetä! Mitä varten sitten? Enhän sillä
tarkoittanut minkään pyhyyden häväisemistä? Hän on melkein yhtä kaukana
taivaallisesta neitsyestä kuin Gustav paavista. Jumalan kiitos! Minä en
pidä tekopyhistä naisista. Sanoessani, että hänessä on 'neitseellistä',
tarkoitan sillä jotakin puhdasta, suurta. Sellaista puhdasta iloa ja
suurta itsensäuhraavaisuutta. Tiedätkö, sellaiset pysyvät tyttöinä
vielä isoäiteinäkin."

"Ja sitäkö", kysyi Emilia hämmästyen tuon nuoren miehen luonnollista
vaistoa, "sitäkö sinä et siedä?"

"Minä tunnen itseni niin huonoksi hänen rinnallaan. Aivan kuin poika,
joka juoksentelee lätäköissä ja räiskyttää tyttöjen valkoisille
vaatteille rapaa. Mutta mies ei saa koskaan esiintyä vaimoansa
huonompana. Semmoinen suhde ei ole oikea."

"No muuta se sitten. Sehän riippuu ainoastaan sinusta. Oikean miehen
täytyy myös voida nähdä omat virheensä." — — —

Päivällisen aikaan ei Ewald Wiskotten antanut enää itseään pidättää.
"Enhän ole mikään rokokooaikakauden nainen, joka ottaa vuoteessa
vastaan vierailuja. Housut minun täytyy saada."

"Kauniit ne eivät ole."

"Aterian jälkeen ostan valmiin puvun."

"Onko sinulla rahaa?"

"Ei, mutta sinulla! En häpeä enää vähääkään sinua."

Emilia Wiskotten nauroi. "Onko tämä jälleen sinun kohteliaisuuksiasi?"

"Valitsen hyvin tarkkaan ihmisen, jolta aion lainata."

"Vaikka he eivät sitä takaisin vaatisikaan? Minun täytyy siis koettaa
näyttää kunnioitettavalta."

Ewald Wiskotten istui pöydässä lasten välissä, jotka lakkaamatta
kertoivat hänelle Reinistä. Hän ei koettanutkaan hillitä itseään, vaan
yhtyi lasten äänekkääseen puheluun, kunnes tunsi vanhan neidin katsovan
häntä ihmetellen. Silloin painui hänen käsivartensa hitaasti alas.

Kun hän iltapäivällä lähti vaatekaupasta sinisessä ševiottipuvussa,
mustassa hatussa ja kiiltävissä saappaissa, tunsi hän voivansa kestää
vanhan neidin pelästyneen katseenkin. Viipymättä enää kaupungilla hän
palasi takaisin Puutarhakadulle. Anna Kölsch oli saapunut ja istui
Emilian kanssa salissa.

Ewaldin ensimmäinen ajatus oli kääntyä takaisin. Mutta hänet oli jo
huomattu. Silloin rohkaisi hän mielensä ja astui jäykästi kiittämään
tyttöä tämän vaivoista.

"Ewald, sinä olet kaunis kuin kuva", ihmetteli Emilia jättäen nuoret
kahdenkesken mennäkseen itse kattamaan kahvipöytää.

Ewald seisoi ikkunan luona ja katseli pieneen puutarhaan, jonka
pensasaidassa näkyivät ensimmäiset nuoret vesat. Ainoastaan seljapensas
oli ehtinyt pitemmälle. Ewald Wiskotten oli hyvillään voidessaan
kiinnittää tarkkaavaisuutensa siihen. Anna Kölsch istui punaisessa
nojatuolissa, silmät alas luotuina.

"Ewald, olet varmaankin vielä kovin heikko?"

"Miksi?"

"Koska puhuminen on sinulle niin vaikeaa."

"Ei ole mitään kertomista, kun on maannut sairaana."

"Ratingerkadun pienessä huoneessa oli paljon miellyttävämpi tunnelma."

"Oletko ehkä tullut laskemaan leikkiä?"

"Mitä sinä ajattelet?"

"Minä tahtoisin sinulle ylipäänsä vielä huomauttaa: Teit kyllä hyvin
ihmisystävällisesti, kun kävit minua etsimässä, mutta oli sopimatonta,
että viivyit siellä kokonaisen yön."

"Mitä sinä puhut? Kiitokseksi tahdot kai minua vielä soimata."

"Koska et itse siihen kykene, ja koska ei kukaan muu sitä sinulle sano,
niin täytyy minun sinulle siitä huomauttaa."

"Sinunko? Onko sinulla oikeutta siihen?"

"Koska minä olen mies ja sinua vanhempi. Se kai riittänee."

"Ewald, sinä teet itsesi hirveän naurettavaksi."

Ewald käännähti. "Minä pyydän päästä tuollaisesta."

"Enkä minä tahdo kuulla tuommoista äänensävyä."

"Et tahdo! Yleensä nuoret tytöt saisivat vaieta."

"Hyvänen aika, suuriarvoinen herra Wiskotten! Sinä olet kaksi vuotta
vanhempi ja kuusi vuotta tyhmempi."

"Ei hyödytä sinun kanssasi kinailla."

"Niin, mahdan todellakin olla syvälle tyhmyyteen vajonnut, kun voin
kanssasi kiistellä."

"Kuka sinua siihen pakottaa? Itsehän olet tullut."

"Sinä olet — sellainen — sellainen —" Anna nousi ja poistui ääneti
huoneesta.

"Pyh", tuumi Ewald. Mutta hänen ei ollut hyvä olla. Ei häntä huvittanut
sekään, että seljapensas oli ehtinyt kukoistuksessaan muita pensaita
pitemmälle. Hän siirteli levottomana jalkojaan ja katsahti arasti
taakseen. Hänestä tuntui, että oven pitäisi avautua aivan kuin
lapsuuden päivinä ja äidin astua sisään antamaan hänelle selkäsaunaa
jostakin puoleksi tunnustetusta synnistä. Tämä tarpeellinen asia olisi
hänelle nyt ollut mieluista.

Lapset tulivat meluten sisään pyytämään häntä kahville. Nyt täytyi
tointua ja näyttää ryhdikkäältä. Niinkuin rangaistava pahantekijä,
joka tietää, että tuomari ja teloittaja häntä totisina odottavat.
Matto, jota myöten hän astui lähimpään huoneeseen, näytti hänestä
aaltoilevalta mereltä. Nyt hän aukaisi silmänsä. Kuinka kauan piti
valmistuksien vielä kestää? Eikö noilla molemmilla naisilla ollut vielä
tarpeeksi syytä — karata hänen, pitkän, kiittämättömän, roistomaisen
ihmisen kimppuun? He hymyilivät hänelle ystävällisesti — — —

"Ewald, ole hyvä — tänne Annan viereen."

Tyytymättömänä hän asettui paikalleen. He tahtoivat häntä rohkaista.
Hän koetti syödä pientä vehnäleipää, jonka Emilia hänelle ojensi.

Eiköhän Anna ollut mitään hänestä kannellut — — —?

Hän uskalsi salaa vilkaista Annaan, joka huomasi sen.

"Maistuuko hyvältä?" kysyi Anna ystävällisesti. "Silloin olet
entiselläsi."

Ewaldin kurkkua kuristi. Hän sai yskänkohtauksen ja tarttui sukkelasti
kuppiin.

"Setä läkähtyy!" riemuitsivat lapset. "Setä ei ole syönyt hitaasti!"

"Olkaa toki hiljaa!" käski Emilia. "Tiedättehän, että Josefina-täti on
kaupungilla."

"Ja ostaa minulle purjelaivan. Äiti, mennään vielä tänään sitä
uittamaan Reinille."

"Ewald, tänä aamuna jo hyvin aikaisin haetti äitisi minut luokseen."

"Mitenkä isä sitten voi?"

"Hän istui ikkunan luona iloisena. Ja sinun äitisi oli myöskin hyvin
ystävällinen."

"Mahtoi hän näyttää naurettavalta."

"Hän kysyi minulta, enkö voisi taas matkustaa Düsseldorfiin katsomaan,
miten sinun laitasi on."

"Mutta Paulhan oli vasta eilen täällä."

"Hän ei viisastunut tämän hajamielisestä selonteosta. Ja hän tahtoi
aivan varmaan tietää, ettet ole enää minkään puutteessa."

"Äitikö?"

"Ewald, eihän se voi ketään ihmistä enemmän liikuttaa. Tiedäthän sen
aivan hyvin."

"Tervehdi häntä ja isää."

Anna ojensi hänelle pikaisesti kätensä. "He tulevat iloisiksi. Eiväthän
he ole koko vuotena muuta tehneetkään kuin sinua odottaneet."

"Uskotko niin —?"

"Ymmärrän sen hyvin. Vanhemmille on helpompaa kadottaa lapsi kuin
omistaa sellainen, joka näyttää heille, ettei tarvitse heitä. Kuinka
vanhoiksi ja unohdetuiksi he silloin itsensä tuntevatkaan! Voitko
kuvitella sitä mielessäsi?"

Ewald katsoi lautaseensa. —

Vanha neiti palasi kaupungilta ja pyysi monin sanoin anteeksi, että
tuli liian myöhään kahville. Mutta pieni Gustav oli pyytänyt hänen
vielä tänään ostamaan purjelaivan, jonka hän oli nähnyt aamupäivällä
eräässä puodissa.

"Täti, oletko sinä sen tuonut? Et voi ainakaan sanoa, ettei se enää
siellä ole, sillä minä olen sen itse nähnyt."

"Tässä se on, sinä pieni kiusanhenki."

"Äiti, äiti! Pane hattu päähäsi. Katsohan vain, miten lämpöisesti
aurinko paistaa ulkona. Me menemme kaikki yhdessä Reinille ja uitamme
laivaa. Tulethan sinäkin, Ewald-setä, mukaan, ja Anna-täti myöskin?"

"Minäkö saan jäädä kotiin?" sanoi vanha neiti loukkaantuneena.

Poika säpsähti. Sitten hän kiipesi vanhan neidin syliin. "Kiitos
sinulle, rakas Josefina-täti."

Täti oli heti taas leppynyt ja suuteli poikaa herttaisesti.

"Menkää vain huvittelemaan. Kun te tulette nälkäisinä takaisin, niin ei
teidän silloin tarvitse laskea leikkiä Josefina-tädistä."

Emilia, Anna ja Ewald lasten kanssa, kulkivat kevätpäivän auringossa
— — —. Välkkyvät valot kuvastuivat Reiniin. Leveänä ja raikkaana se
virtasi, aivan kuin mieluisasti lämmitellen ensimmäisissä kevätpäivän
säteissä. Ilma oli vieno ja hiljainen, ranta tyhjänä, ei ainoatakaan
ihmistä ollut tällä syrjäisellä seudulla.

"Tulkaa", sanoi Emilia, "minä pidän huolta lapsista. Me olemme
tottuneet leikkimään yhdessä."

Ewald antoi pojan käteen laivan hienon nuoran ja jättäytyi jälkeen.
Laiva ui ylpeänä. Pieni Gustav oli kapteeni, ja Emilia ja pieni sisko
matkustavaisia. Kaikki kolme juoksivat huutaen ja nauraen pitkin rantaa
pienen laivan vieressä.

"Nouskaa laivaan!" kaikui kaukaa pojan ääni. "Nyt menemme isän luo!"
Emilian vastausta ei kuulunut, äänettömyys oli myöntymyksen merkki.

Anna Kölsch oli levittänyt päällystakkinsa joen kaltevalle rannalle.
Ewald Wiskotten istui hänen vieressään eteenpäin kumartuneena,
seuraten katseellaan pientä laivaa, joka keinui aurinkoisessa vedessä.
Nurmikolla, virran reunalla, huojuivat vanhat piilipuut, ja kaukaa
siinsivät laajoina ja houkuttelevina viljavat tasangot.

"Anna — milloinka sinä tulet takaisin — milloin? Huomennako?"

"Tästä lähtien pysyn kotona."

"Mutta minkätähden? Senkövuoksi, että minä — minä äsken — — —"

"Sen olen jo unohtanut. En punnitse sanojasi kultavaa'alla, olethan
kärsinyt niin paljon —"

"Ja siitä huolimatta — tahdot pysyä poissa?"

"Minulla ei ole kuitenkaan täällä enää mitään tekemistä. Kaikki on
hyvin, kun huomenna sanon äidillesi, että olet terve."

"Eipä kuitenkaan aivan", sanoi Ewald.

"Onko sinussa vielä jotain parannettavaa?"

"On, minun puoleltani. Olen sinua aina — tietoisesti — pahasti
kohdellut — — —"

"Ewald, minkätähden?"

"Koska — minun olisi pitänyt kohdella sinua aivan toisin. Ja — sen
sijaan — olen ponnistellut vastaan."

He istuivat liikahtamatta toistensa vieressä ja katselivat välkkyvää
vedenpintaa, Ewald otsa synkkänä, Anna kirkkaasti hymyillen. Suuri
välkkyvä aalto vieri rantaan ja heitti hohtavia helmiä heidän
jaloilleen.

"Se on niin ihmeellistä", sanoi Anna hiljaa, "mutta minä olen sen
tuntenut."

"Etkä ole paennut pois."

"Olenhan sen tuntenut — — —"

"Että — että — minä — sinua rakastan —"

Tyttö käänsi kasvonsa aivan hitaasti häneen päin ja näki, kuinka
Ewaldissa taistelivat häpeä, uhma ja ikävöivä antautuminen. — Poika ja
mies.

"Ewald, minä tiesin jo lapsena sen."

"Ja sinä — sinä, Anna?"

"Olenhan tässä."

"Huolimatta kaikesta. — Minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Kun August
puhui sinusta, tiedäthän — silloin häntä tuskin kuuntelin, aina vain
ajattelin taiteilijavapauttani, kaikki muu oli minulle samantekevää."

"Naisen täytyy siihen tottua. Mies haluaa aina sitä, mitä hän ei tunne.
Et ole tehnyt mitään poikkeusta."

"Mutta sinä et tiedä, — että minä Gretchen Zintersin kanssa — — —"

"Sinähän olit niin yksin. Minä en ollut luonasi."

"Sinä — — — Anna — — —!"

Anna tunsi, kuinka Ewaldin kädet etsivät häntä ja pojan käsivarsi
kiertyi miltei huomaamattomasti hänen ympärilleen. Hän hengitti
syvään. Sitten istuivat he toisiinsa nojaten äänettöminä, katsellen
etäisyyteen...

Aurinko kimalteli Reinillä, iloisia ääniä kuului rannalta, Emilia
tuli lasten kanssa. Anna ja Ewald eivät sitä huomanneet. He olivat
aivan kuin vajonneet maiseman katselemiseen, ja kuitenkin he näkivät
toisensa. Kun Emilia istahti heidän viereensä, katsahti Anna ainoastaan
sekunnin ajan ylös, silmät loistaen, hymyillen — — — ja sitten
Ewaldiin, joka puristi häntä kovemmin, ja sitten hiljaa jälleen
etäisyyteen...

Emilia jäi heidän rinnalleen. Ei hänkään liikahtanut. Voiko onni olla
niin äänetöntä? Antoiko se niin paljon, että se sen ohessa sanatkin
unohti? Ja kuitenkin se oli nuorten riemuitsevaa onnea, — hehkua, joka
yhtyessään leimahti liekiksi. Oliko olemassa sellaista sulautumista,
vaipumista maailmaan, joka ei enää ympäristöstään mitään tietänyt?
Emilian rinnassa aaltoili rajusti — kateus ja ikävä. Ja ikävä oli
voimakkaampi ja herätti hänessä hiljaista itkua, joka yhä yltyi ja
kiihtyi hänen istuessaan siinä yhtä liikkumattomana eteensä tuijottaen
kuin nuo nuoret onnelliset ihmislapset.

Lapset kiipesivät ylös rantatörmälle ja soluivat sieltä leikistä
väsyneinä hänen syliinsä. Hän kietoi käsivartensa heidän ympärilleen,
aivan kuin tahtoisi vakuuttaa todeksi tämän hyvityksen. Ja kaikki he
katselivat illan kultaa ja punaa, jotka hyväillen karkottivat päivän
hopean.

"Tulkaa", sanoi Emilia nousten ylös, "huomennakin on vielä päivä."

Hän kulki lasten kanssa edellä kuunnellen ystävällisesti heidän
lavertelujaan. Nuoret astuivat heidän jäljestään käsi kädessä. Tien
kääntyessä joelta suhisevaan hovipuistoon pysähtyivät molemmat katsoen
haaveillen toistensa loistaviin silmiin.

"Pikku Anna — — —"

"Ewald sinä!"

"Suutele minua — — —"

"Pitääkö minun sinua — ensiksi suudella?"

"Ei, ei — minä sinua!"

Anna tuli häntä vastaan. Hän piteli Ewaldin päätä käsiensä välissä.
Toinen toisensa hämmästystä juoden —. Ja sitten tarttuivat he toisiansa
kädestä kiinni ja juoksivat Emilian jäljestä pimeään puistoon niinkuin
lapset, salatakseen toisiltaan kasvojensa hehkua.

"Aiotko vielä saattaa Annan asemalle?" kysyi Emilia illallisen jälkeen.

"Tietysti."

"Tunnetko jaksavasi?"

"Minäkö —? Jaksavani —? — Anna!"

Ewald punastui korvia myöten ja katsoi hämillään Emiliaan.

Jälleen kulkivat he käsi kädessä, lujasti toisiinsa painautuen.

"Etkö ole minulle yhtään vihainen, kun olen sinun seurassasi — aina
niin typerästi teeskennellyt?"

"Jos et olisi ollut ylpeä, en olisi sinusta huolinutkaan. Minun täytyi
olla ensiksi epävarma sinusta."

"Nyt sinä pilkkaat minua."

"En totisesti. Minä kärsin, ja se oli minulle parahiksi. Mies, joka ei
voi päätänsä pitää pystyssä, ei ole mikään mies."

"Annaseni — minä olen omasi."

Tyttö puristi hänen käsivarttaan äänetönnä.

"Ja sinä — et jätä minua koskaan pulaan. Etkö silloinkaan — jos minä
joskus pidän oman pääni?"

"Jos ei minulla olisi mitään suruja, niin hankkisin niitä itselleni
ainoastaan nähdäkseni uudelleen ilojen tulevan."

"Meidän täytyy odottaa vielä kolme vuotta. Mutta sitten, kun minä olen
kahdenkymmenen neljän."

"Sitten!"

"Iloitsetko sinä siitä?"

Annan olkapää värisi Ewaldin käsivartta vasten. Ja he jouduttivat
yht'äkkiä askeliaan, aivan kuin tahtoisivat päästä pois sanojensa
piiristä. Mutta ensimmäisen katulyhdyn valossa he seisahtuivat
katsoakseen toisiinsa — — —.

Anna tuli vielä kerran ulos vaunusta, ennenkuin juna läksi liikkeelle.
"Ewald, oletko ahkera? Meidän tähtemme!"

"Vai niin! Gustav Wiskottenin ja poikien liikkeen puolesta! Siinä on
minullakin jotain sanottavaa!"

"Voi sinua kapalolasta!"

"Etkö ota sitä sanaasi heti takaisin? Tässä on tuleva johtaja."

"Minunko? Se riittääkin minulle."

"Astukaa sisään! Ovet suljetaan." Junailija kulki vaunujen läpi.

Nopeasti Anna tarttui Ewaldin päähän ja katsoi häntä silmiin.
"Hyvää yötä." Ewald tunsi hänen huulensa lämpöisinä omillaan. Juna
lähti liikkeelle. Vaunun ikkunasta viittaili tyttö hänelle: "Ole
varovainen..."

Aivan kuin kantaen sisässään kaikkia maailman voimia astui Ewald pää
pystyssä asematien yli ja pitkin katuja kaupungin läpi.

Hän olisi voinut ratketa huutamaan, tai tehdä teon, joka olisi
saattanut porvarit hämmästymään. Vähää ennen Puutarhakatua rupesi hän
juoksemaan, saavuttaakseen pikemmin talon. Kotona hän karkasi Emilian
kimppuun ja suuteli häntä, huolimatta kauhistuneen neidin läsnäolosta.

Hän hillitsi itseään vain näön vuoksi. "Olenko minä sen arvoinen?"

"Älä kysy! Sinä, te kaikki yhdessä. Oi, miten rakkaita, rakkaita te
olettekaan — — —!"

"Kun vain tahdomme..."

Ja Emilia siveli Ewaldin kuumia kasvoja ja piteli kättään hänen
loistavilla silmillään — — —




VII.


Gustav Wiskotten työnsi liikekirjeenvaihdon syrjään ja istui silmät
puoleksi suljettuina, kädet nojaten kirjoituspöytään. Hän ei miettinyt,
hän koetti tointua väsymyksestään. Kasvoissa näkyi uupumuksen jälkiä.
Viimeisinä viikkoina hän oli liian paljon kannustanut loppumattomiin
kestäviä voimiaan, saamatta välillä tarpeellista lepoa.

Hetken hän viipyi kumarassa asennossaan. Sitten hän nojasi hitaasti
taaksepäin ja katsoi August-veljeensä, joka ahkerasti kirjoittaen istui
häntä vastapäätä.

"Nyt taitaa minunkin osani kohta täyttyä!"

"Mahdollisesti pian olemme vaikeudet voittaneet."

"Mahdollisestiko? Minä sanon sinulle, että ne on jo voitettu. Olemme
huomaamatta karanneet kauppatuttaviemme kimppuun, he syödä ahmaisevat
tavaramme kuin voin leivältä. Tilauksia on enemmän kuin voimme
suorittaa, ja Scharwächter on kukistettu."

"Viha on rakkautta voimakkaampi. Valmistaudu vain arvaamattomiin
yllätyksiin."

"Kyllä hän jo on vallassani. Ukko tavoittelee nyt välirauhaa
haudatakseen kuolleensa. Minulle osoitetussa yksityisessä kirjeessä."

August Wiskotten laski kynän kädestään. "Onko Jeremias Scharwächter
kirjoittanut sinulle — yksityisesti?"

"On, poikani. Ei appivaarina. Hän tuntee viimeinkin koita olevan
takissaan, ja minun pitäisi ne sieltä kopistella. Kyllä minä
kopistankin."

"Tuleeko hän tänne?"

"Hän kirjoittaa tulevansa tänään aamupäivällä minua tapaamaan.
Ymmärrätkö? Saadakseen asiansa tuttavallisemmin sovituksi."

"Entä sinä, Gustav?"

"Minua liikuttaa ainoastaan keskustelun virallinen puoli." Hän nousi ja
asettui ikkunaan. August mittaili häntä pitkällä tutkivalla katseella
ja tarttui taas levollisena kynäänsä.

"Kuuletko, August... Se vasta musiikkia on!"

"Mikä?"

"Kuusisataa hevosvoimaa työssä. Ja ihmiset vielä lisänä! Sanokoonpa
vain joku, ettei se ole elämän runoutta."

"Jos tänään on sinun hyväntuulen päiväsi, voi sinun appiukollesi käydä
hyvinkin."

"Niitä ei hän olisi minulle suonut. Mutta senpävuoksi joutuikin hän
vauhtipyörän väliin."

"Luuletko, että hän on voitettu?"

"Hänen on jo täytynyt ottaa pääomastaan. Silloin sentapaiset ihmiset
keksivät verukkeita. Silloin teeskennellään ystävyyttä, sehän ei maksa
rahaa. Mutta hänen tuskansa ei minuun koske. Ei ole hänkään minusta
välittänyt."

Hän kääntyi ikkunasta ja tarttui hattuunsa.

"Mitä sinä sanot Ewaldista? Pojasta tulee jotakin. Ja tuo veijari aikoi
tuhlata mielikuvituksensa öljyväreillä töhrimiseen, jolla hän ei olisi
ansainnut edes rahoja värien ostoon. Jumala paratkoon, olen tullut
totiseksi mieheksi tuon Neanderthalin jupakan jälkeen."

"Meidän täytyy pian antaa rakentaa uudenlaiset nauhapuut."

"Sitä parempi, mitä enemmän hämmästytämme kilpailijoitamme. Silloin
kun he ovat niitä jäljitelleet, olemme me jo askelen edempänä ja
lahjoitamme vanhat mallimme heille joululahjaksi. Oletko nähnyt mitä
Paul eilen illalla toi mukanaan Düsseldorfista? Olisin voinut juoda
itseni juovuksiin vain ilosta."

"Gustav, puhu sentään hiukan soveliaammin."

"Voi sinua, kaunopuhuja, jospa ymmärtäisit minut! Tuo tehtaan hälinä on
kuin musiikkia minulle. Se ei minua ole pettänyt. Ei se ainakaan. Sille
pysyn minä uskollisena."

"Etkö Emilialle?" sanoi veli, kohottamatta katsettaan kirjoituksestaan.

Gustav Wiskotten ei vastannut. Hän astui hattu niskassa
yksityiskonttorista käytävää myöten kehimishuoneeseen. "Äiti, onko
sinulla kiire?"

Vanha rouva tuli hänen kanssaan ulos. He kulkivat kutomasalin läpi ja
portaita myöten pihalle, aina Wupperin rannalle asti. Pannuhuoneen
vieressä seisoi vanha Kristian hiiliä syytämässä. "Hyvää huomenta!
Suokaa anteeksi, rouva Wiskotten, mutta jos ihminen on lähtöisin
apinasta, niin tahtoisinpa tietää, miksi saan känsät juuri käsiini?"

Odottamatta vanhan rouvan vastausta hän kulki edelleen, kadoten
pannuhuoneeseen.

Rouva Wiskotten ei ollut häntä huomaavinaan.

"Gustav, mitä sinä tahdot?"

"Äiti, minä tahtoisin vain muistutella jotain mieleeni."

"Etkö voi sitä ilman minua?"

"En, äiti, kun sinä olet vieressäni, on minulla kuva selvempänä
muistissani. Tässä seisoimme viime marraskuussa ja sitten menimme
uuteen värjäyslaitokseen ja istuimme siellä tyhjillä ammeilla. Me
molemmat. Muistatko sen vielä?"

"Sellainen ei unohdu."

"Siihen aikaan tämä sotakin alkoi. Minulla ei ollut muita apujoukkoja
kuin sinä. Siitä illasta saakka olet tehnyt minun selkäni
taipumattomaksi. Sinä tunsit minut niinkuin itsesi tunnet, ja äiti, me
emme ole toisistamme pettyneet. Olemme voittaneet!"

"Minä tiedän sen, enkä ole muuta odottanutkaan."

"Se mies, joka ajoi minut ulos talostaan, joka riisti minulta
ilon kodistani — vaimoni ja lapseni, joka on tahtonut saattaa
tehtaani vararikkoon ja jolle sinä ja minä lupasimme kostaa tuona
unohtumattomana iltana uudessa värjäyslaitoksessa, jossa nyt surisee
kuin mehiläiskeossa, — hän seisoo puolen tunnin kuluttua — paljain päin
edessäni." He olivat ääneti, musta Wupper vain hiljaa heille kohisi.

Sitten sanoi vanha rouva syvään hengittäen: "Ollaanko niin pitkällä?"

"Hän ei voi enää muuta, äiti. Hän on antautunut leikkiin liian
mielettömästi ja joutunut tappiolle, äiti."

"Herra on antanut hänet käsiimme."

"Aivan varmasti."

He vaikenivat jälleen, musta Wupper kohisi heidän jaloissaan työstä ja
elämän taistelusta, loppumattomasta, loppumattomasta — — —

"Mitä sanot hänelle, Gustav?"

"Tarkoitatko — Emilian vuoksi — — —?"

"Onhan hän Emilian isä."

"Onko häntä se estänyt, että hän on minun appi-isäni ja lasteni isoisä.
Minä en tahdo saattaa häntä häpeään suuremmalla jalomielisyydellä."

"Oletko sitä miettinyt?"

"Äiti, hän on tahtonut vahingoittaa työtämme ja tehdastamme. Sen
rinnalla ovat yksityisasiani vähäarvoiset. Minä en ole menetellyt hänen
kanssaan toisin kuin miten jokainen Gustav Wiskottenin ja poikain
liikkeen osakas olisi tehnyt. Sano minulle, olenko oikeassa?"

Vanha rouva antoi katseensa levätä kauan esikoisessaan. Sitten vaelsi
katse edemmäksi tehdaspihan ylitse, rakennuksesta rakennukseen. Mitenkä
se oli kasvanut siitä saakka kuin ensimmäinen kivi laskettiin. Mitenkä
suureksi koko perheen hiki ja sydän veri sen oli laajentanut — — —

"Olet oikeassa, Gustav."

Gustav pyyhkäisi pois hymyn, joka vavahteli katkerana hänen
suupielissään. Ja hänen katseensa seurasi kovana ja ylpeänä äidin
katsetta. — — —

Eräs poika tuli juosten ilmoittamaan Gustav Wiskottenilla olevan
vieraita.

"Missä?"

"Kotonanne!"

"Tulen viiden minuutin kuluttua." Hän katsahti äitiinsä. Tämä nyökäytti
päätään ja palasi sitten takaisin pihan poikki.

Gustav antoi Kölschille vielä muutamia asioita toimitettavaksi siltä
varalta, että viipyisi kauemminkin, ja astui sitten kotiinsa kiirettä
pitämättä. Jeremias Scharwächter odotti häntä siellä.

"Millä voin teitä palvella?"

"Hyvää päivää, Gustav. Mitä kuuluu? Nyt on teollisuuden alalla vaikeat
ajat."

"Jos lienee. Minä en niistä tiedä."

"No, Gustav, eihän teilläkään aina ole nauruun syytä?"

"Me nauramme kaiken päivää."

Herra Scharwächter niisti nenäänsä, tehden sen hyvin perusteellisesti.
"Sallitko minun istua?"

"Kaikkialla, missä vain tuoleja on."

"Kiitos. Tie on pitkä minun luotani sinun luoksesi. Mutta kun sinä et
sitä löytänyt, täytyi minun sinulle näyttää, että vanhuus on lempeä."

"No, olkaa sitten niin lempeä ja sanokaa lyhyesti, mikä teidät tänne
toi. Minulla on kiire työhön."

"Onko teillä niin paljon tilauksia? Taitavat kaikki nauhatuolit olla
käynnissä?"

"Olemme jo ensi kerran antaneet kotityötä, siksi kunnes uudet puut
valmistuvat. Siis: olkaa hyvä."

"Uusiako koneita? Etteköhän ole liian uskaliaita?"

"Meillä Wiskotteneilla on hyvä ruoansulatus. Sulatamme vaikka itse
kilpailijatkin, jotka tulevat meille epämieluisiksi."

Vanha herra yskähti. Hänen päänsä painui hitaasti kaulahuivin sisään,
aivan kuin olisi häntä palellut. Pari kertaa avasi hän suunsa.

"Gustav — viime aikoina ei ole välimme ollut semmoinen kuin näin
läheisten sukulaisten kesken pitäisi olla."

"Ei aivan niin."

"Ei ole niin huonoa asiaa, ettei sitä vielä voi parantaa. Me olemme
huolinemme tehneet elämän raskaaksi toisillemme. Koettakaamme nyt sitä
molemminpuolisesti helpottaa."

"Olenpa utelias kuulemaan."

"Rakas Gustav, nyt on teollisuudenharjoittajilla vaikeat ajat. Ei, ei,
sitä sinä et voi kieltää. Jos teille nyt hetkellisesti käykin hyvin,
niin se on vain aalto, joka pian hiekassa kuiviin juoksee. Nuo muutamat
hyvät mallit, jotka ovat tuottaneet teille onnea, — hyvä Jumala, kerran
on onni yhdellä, toisen kerran toisella, niin se vaihtelee, — eivät ne
takaa menestyksenne pysyväisyyttä, eikä kilpailu salli teidän kohottaa
hintoja."

"Kilpailu, — sillä tarkoitatte siis itseänne."

"Pienet sivuliikkeet eivät tule kysymykseen. Me määräämme ensisijassa
markkinat omilla tavaroillamme, erikoistuotteillamme. Toiminimi
Jeremias Scharwächter ja toiminimi Gustav Wiskotten ja pojat. Ja
senvuoksi minun mielestäni olisi aika järjestää meidän keskinäiset
välimme."

"Mutta nehän ovat päivän selvät."

"Jos vain rehellisesti tahtoo, voi sato olla rikkaampikin."

"Mitä siihen tulee, kyllä me puolestamme olemme valmiit."

"Minä myöskin."

"Ne ovat teidän asioitanne eivätkä ne minua ollenkaan liikuta."

Vanhan herran pää, joka oli uskaltanut taas sukeltaa esiin, vetäytyi
arasti kaulahuivin sisään.

"Pelkään, ettet ole minua oikein ymmärtänyt, rakas Gustav. Olen
ajatellut näin: Ostajapiiri on kyllin suuri molemmille liikkeille ja
voisi myöskin olla kylliksi tuottava, jos toinen näkisi toisessaan
sukulaisen ja tälle soisi palkan työstään. Sanoin jo aikaisemmin,
vanhuus on lempeä. Se ei ole vain turhaa puhetta. Tahdon unohtaa kaiken
entisen ja ensimmäisenä tarjoan käteni kunnon sovintoon. Toivon, että
osaat panna siihen arvoa. Olen tuottanut tehtaallenne suuria tappioita,
ne eivät tule uudistumaan. Ei totisesti. En tule enää hintojanne
alentamaan, voitte aivan vapaasti hengittää ja mielenne mukaan hintanne
korottaa. Lyhyesti: minä ehdotan teille sukulaisena, tehdään yhteinen
hintasopimus."

"Sen olisitte voinut lyhyemminkin sanoa."

"Olihan kysymys vanhojen vihojen sovittamisesta. Nyt olen ne haudannut."

"Se ilahduttaa minua. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä tehtaan
kanssa."

"Rakas Gustav, olen tarjonnut sinulle sovinnon kättä."

"Hyvä. Sovinnon kättä ei saa koskaan torjua luotaan. Se ei olisi
kristillisesti tehty. Siis me molemmat olemme sopineet. Mutta minä
kysyn vieläkin teiltä: Mitä se tehdasta liikuttaa?"

"Rakas Gustav, ymmärräthän minut oikein, minä tarkoitan parastasi. Ja
tämmöinen hintasopimus —"

"Kyllä, tämä on minusta aivan mainiota. Siis, mitä etuja olisi Gustav
Wiskottenilla ja pojilla tästä hintasopimuksesta...?"

Hän painautui mukavasti takaisin tuoliinsa ja katsoi vierasta suurin
silmin. Jeremias Scharwächter luhistui kokoon.

"Ensiksi, rakas Gustav, saisimme tehdä työtä rauhassa eikä tarvitsisi
pelätä, että toinen pääsee edelle. Toiseksi olisi varmuus siitä, että
kilpailevat tavarat ovat yhdenarvoiset, ja kun ne pysyttelevät samassa
hinnassa, tuottaisivat ne saman voitonkin. Kun me aina ostokauden
alussa vertaamme tavaramme ja sovimme keskenämme hinnat..."

"Anteeksi, teidänhän piti puhua Gustav Wiskottenin poikien edusta?"

"Senhän minä teinkin."

"Tähän saakka olette luetellut ainoastaan ne edut, jotka tästä
koituisivat Jeremias Scharwächterille. Mitä etua olisi meillä siitä?"

"Mutta sehän on selvä. Sehän olisi keskinäisessä suhteessamme, rakas
Gustav."

"Kyllä, jos se koskisi aivan tasa-arvoisia liikkeitä. Teidän olisi
pitänyt tulla ehdotuksinenne jo viime syksynä. Kuuletteko, silloin kun
teitte tuon äkkipäätöksenne saattaa meidät vararikon partaalle. Entä
tänään? Uskotte kai minulla olevan siksi paljon liikemiesälyä, etten
rupea tekemään minkäänlaisia sopimuksia semmoisen liikkeen kanssa,
jonka tilit osoittavat yhä kasvavaa tappiota."

Jeremias Scharwächter nousi paikaltaan kalpeana ja kiihtyneenä. Hän
koetti nauraa iloista välinpitämätöntä naurua, mutta se kaikui käheältä
ja teeskennellyltä.

"Tappiota tilinpäätöksessä? Älä jännitä jousta liian tiukalle. Jos minä
niin lähden tästä talosta tyhjin toimin —"

"Niin saatte kotona sulkea kauppanne. Niin minä arvelen."

"Gustav!" Scharwächter astui hänen luoksensa ja tarttui hänen hihaansa.
"Ja jos niin olisi? Puhukaamme vielä siitä..."

"Ei. Siitä ei enää ole sanaakaan sanottavaa."

"Kuuletko, etkö sinä ollenkaan ajattele — Emiliaa?"

"Herra Scharwächter, puhutaan liikeasioista!"

"Mutta onhan hän vaimosi!"

"Tietysti minun vaimoni eikä Gustav Wiskottenin ja poikien vaimo."

"Taivaan nimessä, älä sentään ole noin kovasydäminen. Isoisäni ajoista
asti on kauppanimeni ollut arvossapidetty."

"Minunkin isäni on isoisä. Ovatko minun isäni ja äitini viettäneet
laiskurin päiviä, ovatko he olleet onnenonkijoita, joita on oikeus
katsella vain yli olkain, eivätkö he ole tehneet rehellistä työtä?
Ei, herra Scharwächter, teidän olisi jo aikaisemmin pitänyt tietää
Wiskottenien olevan rehellisiä ja arvossapidettyjä vastustajia. Joka
meidän työtämme kunnioittaa, on ystävämme. Joka meidän kimppuumme
hyökkää, sitä vastustamme voimiemme takaa. Te olette meidän kimppuumme
karannut. Lopputulos on: Te pelkäätte nahkaanne. Asia on selvä."

"Gustav, et voi olla tosissasi! Emilia kantaa nimeäni."

"Se on vanha harhaluulo. Hän kantaa minun nimeäni!" —

Jeremias Scharwächterin kädet tapailivat ilmaa, aivan kuin etsien
pelastavaa ajatusta, johon tarttuisi. Hieno hiki helmeili hänen
otsallaan. Kaula kurottautui korkealle mustasta kaulahuivista.

"Herra Scharwächter, tiedättekö mitä äiti sanoi? Hän on
jumalaapelkääväinen vaimo ja hän sanoi: 'Herra on hänet antanut
käsiimme.'"

Jeremias Scharwächter löi suonenvedontapaisesti kätensä yhteen.

Hetken olivat miehet ääneti. Sitten alistui Scharwächter nöyryytykseen.
Hän kääntyi ja astui hitaasti sisähuoneisiin vievälle ovelle.

"Herra Scharwächter", sanoi Gustav Wiskotten lempeämmin. "Te erehdytte,
se on makuuhuoneeni ovi."

Toisen kellastuneilla kasvoilla ei näkynyt mitään ymmärtämisen merkkiä.
Hän väänsi lukkoa ja avasi oven.

"Lapset, tulkaapas sisään rakkaan isänne luokse!"

"Tuli ja leimaus. Vieläkö tässä näyttelijäksi rupeatte? Ymmärrättekö
minua? — Mitä —? Oletteko täällä? Lapset! — Gustav! Emilia!"

Hän kumartui ojennetuin käsin ottamaan riemuitsevia lapsia syliinsä,
kadotti tasapainonsa ja vaipui polvilleen, heittäytyi pitkäkseen
matolle painaen rintaansa vasten vuoroin kumpaakin lastaan. Hän koetti
puhua, mutta sanat takertuivat kurkkuun...

"Isä, isä! Saammeko taas jäädä tänne?"

"Isä, me olemme hyvin tottelevaisia."

"Ja minulla on purjelaiva."

"Ja minulla pieni hellauuni."

"Tuletko sinä nyt minun kanssani Wupperin rannalle?"

"Hiljaa", sanoi Gustav Wiskotten ja piteli heitä niskasta kiinni ja
katsoi heitä silmiin, veti heidät taas rajusti luokseen ja suuteli
heitä, vuoroin tyttöä ja poikaa...

Hän muisti vihdoinkin, etteivät he olleet yksin. Hän laski lapset
lattialle ja nousi. Säihkyvin silmin katsahti hän laihaan pieneen
mieheen, joka oli arkana kokoon kyyristynyt.

"Appi-isä, tepä keinon keksitte! Lähettäkää nyt viimeisetkin
apujoukkonne esille. Antakaa Emilian tulla sisään."

"Emilia on Düsseldorfissa."

"Ette kuitenkaan tahdo minulle uskotella, että Emilia on lähettänyt
lapset yksin?"

"Rakas Gustav, minä hain lapset eilen, tehdäkseni tämän ilon sinulle!"

"Ja tietääkö Emilia mitään — tästä kauniista perhejuhlasta?"

"Ei. Sanoin hänelle ainoastaan, että halusin pitää lapset muutaman
päivän luonani."

"Jumalan kiitos", sanoi Gustav Wiskotten, ja hänestä tuntui, kuin olisi
raskas paino pudonnut hänen hartioiltaan. "Sitä kujeilua en olisikaan
kestänyt."

"Rakas Gustav —"

"Mitä tahdotte?"

"Lapset — lapset pyytävät isoisänsä puolesta."

"Älkää tehkö lapsia ilveilijöiksi, niinkuin te itse olette. Ja —
näette, ettei minulla nyt ole aikaa." Hän nosti lapset käsivarrelleen
ja pusersi heitä lujasti itseään vasten. Heidän päänsä painuivat ujosti
hänen kasvojaan vasten.

"Gustav — minä tahdoin sinua ilahduttaa."

"Se olisi ollut ensikerran."

"Gustav, minä jätän lapset tänne."

"Luuletteko, että minä ne vapaaehtoisesti takaisin annan."

"Mutta olenhan ne sinulle kuitenkin tuonut. Kiittämättä et kai heitä
ota."

"En, te kaupankävijä. Wiskotteneilla on tapana maksaa velkansa."

"Rupeaisitko — minun kanssani vielä keskustelemaan asiasta?"

Gustav Wiskotten asetti lapset sohvalle ja meni itse ikkunan luo. Kului
minuutti toisensa perästä. Jeremias Scharwächter puri ohuita huuliaan.
"Gustav —"

Silloin Gustav kääntyi.

"Te teille minulle ilon, mutta sen teitte itsekkäistä syistä. Mutta
kaikessa tapauksessa olen teille kiitollinen. Minä tahdon säästää teitä
joutumasta tappiolle. Teidän liikkeenne jää entiselleen. Tehtaanne
— ei! Selvitelkää rauhassa juoksevat asianne. Sitten voitte ruveta
asiamieheksemme. Ei sanaakaan enempää. Se on minun viimeiseni. Te
myytte tulevaisuudessa ostajillenne meidän tavaroitamme. Me määräämme
hinnat. Teidän ei tarvitse katua sitä. Näen, että se on teille vaikeaa.
Hyvästi! Emilia voi olla levollinen. Lasten on täällä hyvä olla. Niin —
ei muuta kuin: Hyvästi!"

Jeremias Scharwächter jätti talon, leuka syvälle kaulahuiviin
painettuna. —

"Lapset!" huudahti Gustav Wiskotten. He juoksivat alas sohvalta,
törmäsivät häntä vasten, kiipesivät hänen syliinsä huutaen kovempaa
kuin isä. He antoivat hänen suudella ja syleillä itseään, ja hekin
suutelivat ja syleilivät häntä. Kaikki kolme telmivät matolla, täyttäen
huoneen lapsellisella melulla, ja Gustav Wiskotten oli lapsellisin
heistä.

Sitten muutti hän toisen takin ylleen ja pujahti lasten kanssa salaa
portista. He kuuluivat nyt hänelle kokonaan. Ei kukaan saanut häneltä
tätä onnea riistää. Nyt vasta hän tunsi, miten nälkäinen hän oli.

Joutuin astuivat he mäkisiä katuja. Vasta metsässä Gustav tunsi itsensä
varmaksi. Ja tuolla ulkona keväisessä luonnossa pääsi ilon huumaus taas
valloille. Juostiin kilpaa ja hippasilla, leikittiin ja lepäiltiin. Se
oli hauskaa — — —

Gustav tilasi päivällisen "Villa Forestan" metsäravintolassa. Hän sitoi
lasten eteen lautasliinat, pani heille ruoan ja unohti itse syödä.
Pienokaiset olivat mielestään prinssejä ja söivät kuin riihimiehet! Se
oli isän mieleen. Päivällisen jälkeen he menivät taas kauas metsään
solisevan puron reunalle, ja Gustav elvytti mieleensä entiset taitonsa
nuoruuden ajoilta ja veisti heille myllyrattaan, joka iloisesti pyöri
vedessä.

"Sinun täytyy hakea minun purjelaivani Düsseldorfista, isä", sanoi
pieni Gustav, "annamme sen tästä uida Wupperiin saakka, Reinille asti
ja mereen. Sinne on paljon pitemmälti kuin Düsseldorfista mereen."

"Ja äiti ja minä purjehdimme siinä isän luo", jatkoi pieni Emilia.

"Oletteko sitä jo ennen leikkineet?"

"Äidin kanssa."

"Ja onko äiti matkustanut kanssanne isän luo?"

"On, ja kun me kerran emme olleet tottelevaisia, sanoi äiti, ettei
isä huoli tottelemattomia lapsia Barmeniin. Senvuoksi me olimme
Düsseldorfissa, että oppisimme oikein hyviksi. Ja nyt olemme sinun
luonasi."

Gustav pyöräytti heitä ympäri. "Eikö äiti koskaan ole itkenyt teidän
tähtenne?"

"Ei toki meidän tähtemme!" tuumi pieni Gustav ihmeissään.

"Kenenkä tähden sitten?"

"Emme tiedä. Hän on itkenyt usein. Mutta sitten kun Ewald-setä tuli, ja
kun Anna-täti niin usein tuli Barmenista, niin hän on ollut iloinen.
Tiedätkö mitä minä luulen?"

"No, mitä sinä luulet, veitikka?"

"Minä luulen, että äitikin tahtoisi tulla takaisin Barmeniin."

"Mielelläänkö?"

"Kun on niin kauan saanut itkeä... Eikö hän ollut hyvä?"

"Äiti on aina hyvä."

"Ja kaunis."

Hän painoi pojan lujemmin itseään vasten. "Kaunisko? — Kerropas minulle
siitä vielä."

"Ewald-setä on sen sanonut. Ja hänen pitäisi pitää paljon kauniimpia
vaatteita, niin hän sanoi, ja joka päivä erilaisia, että jokainen
näkee, että hän on kaikkein kaunein, isä."

"Ja äiti kuunteli tuota kaikkea."

"Ja hänestä se oli niin kovin hauskaa."

"Juoksepas myllysi luo, poikani!"

Hän makasi auringon lämmittämillä sammalilla, silmät haaveillen ja
korvat lasten riemua kuunnellen.

"Oi —", sanoi hän ja oikaisi itseään, "tätä kevätilmaa —!"

Hän palasi illalla takaisin kotiin, taluttaen lapsia molemmin käsin.
Pystyssä päin hän astui portista, jonka hän aamulla oli paeten jättänyt.

"Lähettäkää heti sana herra Kölschille", sanoi hän portinvahdille,
"että minä pyydän häntä neiti Kölschin kanssa tulemaan tänne."

"Annan täytyy toistaiseksi jäädä lasten luokse", tuumi hän itsekseen.
"Asetamme lastenhuoneeseen yhden vuoteen lisää."

Nyt eivät he saisi enää erota! Kuinka hän oli voinutkaan tulla toimeen
ilman lasten lavertelua. Hänen henkeänsä ahdisti, rautakoura alkoi taas
puristaa hänen rintaansa.

"Lapset — lapset — — —!"

"Isä!"

Talon ympäri hiiviskeli joku. Se pysytteli varjossa, tähysteli
valaistuihin ikkunoihin. Portinvahti oli epäillen jo kahdesti astunut
portin edustalle ja peloittanut sen pois. Kun se palasi kolmannen
kerran, huusi hän sille kadun yli. Silloin se hävisi.

Emilia Wiskotten kulki sivukatuja pitkin keskikaupungille päin.

"Jospa olisin hänestä nähnyt muutakin kuin tummat rajaviivat... Hänen
kasvonsa, tietääkseni mitä hän ajattelee... Hän ei voi teeskennellä...
Luuleekohan hän minun tietäneen isän aikeista?"

Hän oli tullut iltapäivällä matkustajajunalla Ala-Barmenin asemalle.
Hänen oli Düsseldorfissa, yhden päivän eron jälkeen, tullut niin
äärettömän ikävä lapsia, että hän päätti vielä tänään hakea heidät
pois isänsä luota. Hänen isänsä oli hänelle kylmästi ilmoittanut
vieneensä lapset hänen miehensä luokse ja suovansa, että myöskin
Emilia menisi sinne, mihin kuului. Jos tytär olisi sen aikaisemmin
tehnyt, niin ei hänen tarvitsisi nyt kulkea Wiskottenien luona armoa
rukoilemassa. Mutta nyt hän oli saanut kylliksi kärsiä tyttären
typerästä teeskentelystä. Tappiota, häviötä! Ja hän oli vihansa
vimmassa pääomaansa kuluttanut. Puolitoistasataatuhatta! "Oletko sinä
sen arvoinen? Ja sinun miehesi?"

Isä oli vienyt lapset Gustavin luo saadakseen hänet taipumaan.
Luulikohan Gustav asian edeltäpäin suunnitelluksi? Voisihan Gustav
uskoa, että hän — nyt kun kaikki hänessä ikävöi kotiin hänen luokseen —
tahtoi myydä itsensä hänelle isänsä rahatappioiden tähden. Nyt seisoi
hän taas ulkona, kosketellen kädellään lukkoa avatakseen oven, joka vei
hänen miehensä luokse. Tämmöisenä hän ei voinut mennä. Gustavin täytyi
tuntea hänen palaavan vapaaehtoisesti kotiin. Hän ei saisi epäillä
Emilian tulevan vain solmimaan vanhoja säikeitä.

Emilia Wiskotten kiusasi aivojaan, kunnes ajatteleminen tuotti hänelle
tuskaa, niin että hän kulki aivan tahdotonna katuja pitkin. Hän saapui
kaupungin ulkopuolelle puistokäytävälle eikä tietänyt, mitä sieltä
tahtoi. Voi — yksinäisyyttä — — —!

"Emilia!"

Häntäkö tarkoitettiin? Ei, ei. Ja jos olisikin.

"Emilia Wiskotten!"

Nyt täytyi hänen ainakin kohteliaisuudesta pysähtyä.

Käsi laskeutui hänen käsivarrelleen. Hansikoitu naisen käsi. Sen hän
tunsi vaatteittensa läpi.

"Sinä karkuri, koetapas vielä juosta tiehesi. Minä tahdon
löytämispalkan. Ole hyvä ja pysähdy."

"Mabel — — —", sopersi hän.

"Tunnetko tosiaankin minut? Se minua todellakin ilahduttaa. Tunsin
sinut harsostasi huolimatta, ruumiisi muodosta, tuosta vartalosta, joka
ei näy ollenkaan tietävän polveutuvansa suoraan paratiisista. Ota pois
harsosi, että näen sinun silmäsi."

Hän työnsi harson pois ja piti Emiliaa leuasta kiinni. "Miten soma
olet!" nauroi hän. "Aivan ihastuttava..." Ja hän suuteli häntä nopeasti
suulle. "Muistin nuo huulesi aivan toisenlaisiksi."

Silloin ei Emilia Wiskotten voinut enää itseään pidättää, vaan vetäisi
harson alas ja itki ääneti.

"Lapseni, tule, naisen kyynelet ovat liian pyhiä vieraiden nähtäviksi."

Tahdottomana hän antoi kuljettaa itsensä pois. Saavuttiin pian Wilhelm
Wiskottenin huvilaan.

He istuivat aivan vierekkäin, avonaisen kamiinin ääressä, talon emännän
hauskassa huoneessa. Hopeinen teekeittiö porisi marmoripöydällä. Emilia
Wiskotten oli lopettanut kertomuksensa...

Nuori rouva, jolla oli yllään soma, hieno pitsipuku, silitteli
miettiväisenä hänen tukkaansa, jota paksut kammat pitelivät koossa.
"Mitä sinun pitäisi tehdä? Ei niin mitään. Enintään — kammata hiuksesi
toisella tavalla."

"Eikö muuta?" naurahti Emilia surullisesti.

"Ei toki aluksi ainakaan. Miehen etevämmyyttä vastaan, en nyt tahdo
sanoa karkeampaa luonnonlaatua vastaan, asetamme me kauneutemme voiman.
Kahden ihmisen, jotka toisiaan rakastavat, täytyy alituisesti elää
toistensa kanssa kuin sotajalalla. _Toujours en vedette_. Jokapäiväinen
molemminpuolinen valloitusretki. Onnen tunteesta tahdon nauttia,
en anna sen horroksissa uinua. Joka aamu ja ilta tunnen sen yhä
voimakkaampana. Jokainen mies on haaveilija vaimonsa suhteen. Ja me
määräämme, mitä hän meissä haaveilee. Tule istumaan mukavammin."

"Oletko yksin kotona?"

"Wilhelm on Englannissa. Olen tuonut hänelle mukanani elämän ilon,
ja senvuoksi hän aikoo minut kultaan kietoa. Voi sitä hupakkoa!
Minä olen vain niinkuin olen ja annan hänen olla omassa luulossaan.
Todellisuudessa on ilo molemminpuolinen. Sinä jäät siis luokseni."

"Mutta jos joku tulee?"

"Jokuko? Vai niin. Olen sanonut palvelijoille, etteivät laske ketään
sisään. Sinä nukut Wilhelmin vuoteessa. Mitä? Sinä naurat. Ja sitten me
puhelemme koko yön. Ja nyt minä haen sinulle aamupuvun."

Muutamien minuuttien kuluttua hän palasi takaisin verhottuna
väljäpoimuiseen japanilaiseen aamunuttuun, jota vyötäisiltä piti koossa
silkkinen nyöri. "Huu, — älä katsele noin pelästyneenä. Eikö tämä ole
kristillistä? Eikö? Silloin keventäköön mies omaatuntoansa sillä, että
kuvittelee olevansa kauneutta ihaileva pakana. Uskonto tekee meidät
täällä maan päällä onnellisiksi. Ota nyt pois puserosi."

"Mabel — — —"

Ei auttanut vastusteleminen, hänen täytyi antautua.

"Oikeastaan saisit istua tuossa ilman aamupukuani. Olet kuin
kreikkalainen jumalatar. Annapas kun hiukan asettelen tukkaasi — noin,
Diana-jumalatar tai sanokaamme Venus peittyi tukkansa aaltoihin."

"Mabel, mitä sinä teet? Minä olen aivan hämilläni."

"Niin minäkin. En näe sinua enää. Näen vain aallon, joka sinut loihti
mukaansa. Oletko todellakin aivan yksinäsi sen alla? Oi sinä rakkauden
ja elämän nahkapoika, kuinka voi se, jolla on tuommoinen tukka, erota
miehestään, jota rakastaa!"

Emilia Wiskotten tarttui tukkaansa ja kokosi sen käsiinsä. Kälyn
iloisuus saattoi hänet aivan hämilleen. Hän olisi tahtonut hävetä,
mutta ei voinutkaan. Hän olisi voinut heittäytyä Mabelin rinnalle,
eikä kuitenkaan tietänyt, pitäisikö hänen nauraa vai itkeä. Hän kiersi
tukkansa niskaan.

"Miksi et antanut tukkasi olla?" sanoi Mabel. "Mutta tuokin liike sinua
kaunistaa. Olinpa oikeassa, kun en heti sinua aamunuttuun pukenut."

Silloin irroitti Emilia tukkansa. "Mabel!" huudahti hän. "Mabel! Oi
hyvä Jumala sinua!" Hän heittäytyi Mabelin kaulaan, nyyhkytti ja
nauroi, ja painoi päänsä tuon nuoren elämänhaluisen rouvan olkapäähän
niinkuin morsian, joka sulhastaan odottelee, niinkuin vaimo, joka
riemuiten tuntee jumalallisen tehtävänsä suuruuden, onnelliseksi
tekemisen autuuden. "Mabel, mitä teet minusta — — —?"

"Sen mikä aina olet ollut, vaikka et ole tahtonut olla. Mitä jokainen
meistä on, jos vain voimansa oikein käyttää. Sinussa on sisäistä ja
ulkonaista kauneutta, — molempia. Sinä eksynyt lammas, minä johdatan
sinut vain takaisin omaan itseesi. Onnesta säteileväksi vaimoksi, joka
karkottaa luotaan väärän häveliäisyyden. Katsos, me voimme säteillä
onnesta. Se on puhtautta."

"Ja sinua olen minä vihannut —"

"Älä uskottele sitä itsellesi. Itseäsi olet sinä vihannut, koska et
tahtonut olla minun kaltaiseni. Tunnusta se vain. Ei tässä ole miehiä
lähellä."

He istuivat kamiinin luona höyryävän teekeittiön ääressä. Pienet
teekupit kilisivät heidän sylissään.

"Niin minäkin olen ajatellut", sanoi Emilia Wiskotten leväten
nahkaisessa nojatuolissa ja katsellen loistavin silmin kattoon.

"Nyt olet jo parannuksen tiellä", vastasi Mabel.

Ja huoneessa kaikui kaksiääninen, iloinen naisen nauru.

Kun he makasivat leikkauksilla koristetuissa vuoteissa, keskeytti
Emilia puheen.

"Mitenkä menen Gustavin luokse?"

"Riemuvaunuissa! Miehet saavat meitä jumaloida."

"Mistä minä otan riemuvaunut? Olen tänään surkeammassa asemassa kuin
milloinkaan."

"Nuku, kultaseni, ja rukoile rakasta Jumalaa, että hän antaisi rakkaan
Gustavisi tehdä jonkin oikein ruman tepposen, josta sinä hänet armosta
saisit pelastaa."

"Älä pilkkaa, Mabel."

"Ihan totta, Emilia. Miesten täytyy aina tuntea kiitollisuutta,
tuntea jokin laiminlyöntinsä hiljaisuudessa anteeksi annetuksi.
Heidän uskollisuutensa vahvistuu siitä ihmeellisesti ja lisää heidän
rakkauttaan ja kunnioitustaan. Oletko rukoillut? Hyvää yötä sitten. Ja
jos näet tänä yönä Gustavin, niin sano minulta terveisiä."

Hiljainen sointuva nauru kaikui jo puoleksi unesta. Unet leijailivat
ylpeän Thamesin luota aina mustalle Wupperille asti. Ja molempien
rannat olivat sanomattoman kauniit.




VIII.


Ensimmäisten päivänsäteitten pilkistäessä ikkunoista sisään heräsi
Gustav Wiskotten. Hän raotti silmiään, mutta ei liikahtanut. Kello
löi kuusi viereisessä huoneessa. Heti sen jälkeen huusi tehtaan pilli
kimakasti ja pitkään. Se herätti hänen huomionsa. "Mitä? Olenko
nukkunut seitsemän tuntia yhteen menoon? Se täytyy punaisella merkitä
kalenteriin. Hiljaa! Mikä viserrys kuului viereisestä huoneesta?" Hän
hypähti ylös. "Lapset!"

Kiireesti hän pukeutui. Kuinka vesi oli tänään virkistävää. Kesken
pukeutumistaan oli hän jo ovella kuuntelemassa. Pieni Gustav oli
luultavasti tehnyt jotain hullunkurista, sillä naurun kikatuksesta
tuolla sisällä ei tahtonut loppua tulla. Jospa hän astuisi sisään ja
karkaisi tuon paitaressun kimppuun. Mutta hän malttoi vielä mielensä,
Annahan oli siellä!

Hän naurahti itsekseen. Pelästyisiköhän tyttö? Sitten hän koputti
ovelle.

"Nouskaa ylös, senkin unikeot!"

"Olemme jo kauan olleet ylhäällä. Hyi, kuinka pitkään sinä olet
nukkunut."

Hän seisoi hiljaa, nauttien lasten äänistä. "Tulkaa ruokasaliin, pikku
ryövärit."

"Onko Anna-täti myöskin pikku ryöväri?"

"Tahdon hänet ensiksi nähdä." Ruokasalissa oli kahvipöytä katettuna.
Hän oli antanut viedä aamukahvinsa jo puolen vuoden ajan konttoriin.
Nyt hän istui käsiään hykerrellen vanhalla isännänpaikallaan.

"Hyvää huomenta, Anna. Oletteko nukkunut hyvin? No, no siinähän te
olettekin, senkin veitikat."

Kylläpä lapset melusivat häntä tervehtiessään! Silloin tiesi ainakin
yön kuluneen ja aamun tulleen!

"Nyt syödään. Onko teidän nälkä?"

"Gustav tahtoi jo sänkyyn voileivän!"

"Poika, huomisesta alkaen kirjoitetaan sänkysi yläpuolelle lause:
'Syömäriksi nimitetään tätä eläintä ahneutensa tähden!'"

"Olisin vain tahtonut panna leivänmuruja Emilian sänkyyn, että ne
olisivat kutittaneet."

"Häpeä, poikani. Sillä tavalla ei kohdella nuoria neitejä."

"Isä, Gustav sanoi jotakin minun korvaani."

"Mitä sitten, sydänkäpyseni?"

"Hän sanoi, etten minä olekaan mikään nuori neiti, vaan pikku tyttö."

"Minusta näyttää siltä, ettei Gustav juuri tahdo mielistellä. Anna,
kyllä jätin teille aika hoidettavat."

"He ovat Wiskotteneja", nauroi tyttö hänelle.

"Vai niin — tahdotteko sanoa, etten minäkään olisi parempi! Lähden
takaisin tehtaaseen. Siellä minua ainakin kunnioitetaan."

"Sanokaa terveisiä isälle!"

"Kyllä viedään." Hän sieppasi hatun pöydältä ja lähti huoneesta. Lasten
melu tunkeutui hänen jäljessään aina talon eteiseen. "Hyvää huomenta,
Kristian!"

"Huomenta, Gustav-herra! No? Onko kuulunut mitään raha-arpajaisista?
Minulla on kuudestoista numero."

"Kaksinkertaisen rahapanoksen olen jo saanut."

"Mitä sanotte? Ja minä en ole vielä löytänyt ainoatakaan timanttia
hiilikasasta. Kerran vain hevosenkengän."

"Se tuottaa onnea."

"No, sen nojalla koetan vielä uskaltaa kaksikymmentä vuotta."

"Hei, Kölsch! Huomenta! Anna lähetti terveisiä!"

"Hyvää huomenta, herra Wiskotten. Oletteko antanut leikata tukkanne?"

"En, kuinka niin?"

"Näytätte niin nuorelta. Ovatko lapset iloisia?"

"Voi, Kölsch, jos se on iloisuutta, niin on turkinpolska balettia."

Hän kohotti hattuaan ja kiirehti tullakseen konttoriin. Jo huusi
tehtaan pilli kahdeksan lomalle. Hän ei ollut vielä koskaan sillä
tavoin myöhästynyt, mutta nyt hän ei ollut siitä millänsäkään.

"Mikä täällä tuoksuu?" kysyi hän sisään astuttuaan ja ilmaa
haisteltuaan.

August katsahti ylös. "Gustav, alatko hurjastella?"

"Minäkö? Hurjastella? Miksi?"

"Eilen katosit tehtaasta jäljettömiin etkä näyttäytynyt koko päivänä,
ja tänään —"

"Mutta täällähän tuoksuu hävyttömästi."

"Kyllä silloin kai pitäisi tuoksua pyhälle savulle, kun saa
ruusunpunaisia kirjeitä? Tuossa sinun yksityiskirjeittesi välissä. Vie
se heti pois, sehän saastuttaa täällä koko huoneen."

Päätään pudistellen katseli Gustav Wiskotten ruusunpunaista kirjekuorta
kirjeittensä välissä, nosti sen sormenpäillään varovasti ylös ja piteli
sitä nenänsä edessä.

"Sen sisässä on varmaankin kokonainen myskihärkä."

"Älä ole hämmästyvinäsi, neuvon sinua vain laittautumaan kirjeinesi
pian pihalle. Jos äiti tulee sisälle ja haistaa tuota, antaa hän aika
kyydin."

"Mutta eihän minulla ole aavistustakaan", murisi Gustav
Wiskotten repäisten kuoren auki. Ainoastaan kerran hän katsahti
allekirjoitukseen, sitten hän rutisti kirjeen kokoon ja pisti sen
housuntaskuunsa. "Anna posti tänne!" Hän silmäili kirjeet, teki
muistutuksia, kysyi muutaman kerran äkäisesti jotakin ja katosi.

"Kirjoittaa tänne! Sehän on hävytöntä julkeutta j..."

Hän etsi itselleen värjäyslaitoksen takaa syrjäisen nurkan,
katseli ympärilleen kuin koulupoika ja vetäisi kirjeen taskustaan.
"Ruusunpunaista paperia, ja kirjoittaa minulle!" Hän silitti polvensa
päällä paperin suoraksi ja luki:

 "Korkeasti kunnioitettu ystävä ja suosija! Minun pitäisi oikeastaan
 olla vihainen teille, kun ette ole pitänyt sanaanne ja kirjoittanut
 minulle, vaikka niin varmaan lupasitte. En voi kuitenkaan olla
 vihainen teitä ajatellessani, ja teitä ajattelen aina. Tahtoisin niin
 kernaasti käydä suuressa tehtaassanne ja samalla valita itselleni
 nauhoja ja pitsejä. Ja sitten me menisimme jonnekin, jossa olisi oikein
 kaunista. Täysin kunniallisesti. Tahdon teille nyt jo antaa oikein,
 oikein rakkaan suutelon, sillä te olette minulle aivan yhtä rakas kuin
 minä teille. Ja sitten, kun te pidätte lupauksenne ja viette minut
 teatteriin, sitten vielä paljon enemmän. Koska nyt niin kovasti teitä
 ikävöin, niin tulen Barmeniin keskiviikkona aamupäivällä ja lähetän
 jonkun pojan tehtaaseen tai portinvahdin luo, että tiedätte minun
 tulleen. Iloitsen jo hirveästi, ja olen monin sydämellisin terveisin ja
 suuteloin teidän oma

                                                Gretchen Zinters.

 P.S. Älkää kieltäkö minua tulemasta. Sillä tulen kuitenkin."

"Sillä tulen kuitenkin — — —", toisti Gustav Wiskotten. Siinäpä hän
oli koreasti polttanut itsensä nokkosilla. Siitä saakka, kun hän oli
geneveläisen maun suustaan saanut, ei tyttö ollut johtunut kertaakaan
hänen mieleensä. Ja nyt tuli tämä, juuri kun lapset olivat kotona. Ei,
Gretchen ei saisi astua hänen kynnyksensä yli! Älkää kieltäkö minua
tulemasta — — —. Mitä tehdä? Odottaa asemalla, ja samassa käännyttää
takaisin? Ei käynyt päinsä. Ensiksikään hän ei tietänyt millä junalla
tyttö tulisi, ja toiseksi tyttö ei ollut maininnut mille asemalle
jäisi. Sitäpaitsi: antautuako naurettavaan kohtaukseen asemalla?
Häntä jo puistatti sitä ajatellessa. Mitä siis? Piru vieköön! Antaa
portinvahdille käsky, ettei päästä sisään tyttöä? Se voisi antaa syytä
kaikenlaisiin luuloihin. Hän, tehtaan herra, ei saanut työväelleen
antaa mitään aihetta sellaisiin. Tähän asti se oli ollut hänen
ylpeytensä. Hänelle ei jäänyt muuta jäljelle kuin syödä soppa, jonka
kevytmielisyydessään itse oli keittänyt.

"Saakeli soikoon!" — — —

Hän toivoi päivän kuluessa keksivänsä viisaamman keinon ja lähti
vihaisena piilopaikastaan. Kaikki tuntui tehtaassa tänään käyvän liian
hitaasti. Haukkumasanoja sateli joka suunnalle. Hän etsi Fritziä
laboratoriosta neuvotellakseen tämän kanssa eräästä vaikeasta väristä.
Kun veli naisten hajuvesien tarkkana tuntijana omituisella tavalla
nyrpisti nenäänsä, kääntyi Gustav ja paiskasi oven lukkoon.

"Se tuntuu vieläkin!" huusi Fritz poisrientävän jälkeen.

Päivällistä syötäessä koetti Gustav Wiskotten näyttää iloiselta.
Työnjohtaja söi hänen luonaan siksi, kunnes he saivat asiat
selvitetyiksi. Lasten säteilevät kasvot ja iloinen lörpöttely — he kun
lakkaamatta kertoivat Düsseldorfista ja äidistä — saattoivat hänet
aivan ymmälle. Anna katsoi huolestuneena häneen ja koetti kääntää
lasten huomion itseensä. Se onnistuikin vihdoin hänelle, ja päivällinen
kului häiriöittä. Pöydästä noustuaan lähti työnjohtaja kotiin hetkeksi
lepäämään. Myöskin Gustav Wiskotten vetäytyi huoneeseensa. Uusiin
ajatuksiin hän ei voinut tarttua. Iltapäivällä hän jäi pois konttorista
erään liikeasian varjolla. Hänen mieleensä juolahti käydä katsomassa
Mabelia, kälyänsä. Naiset ymmärtävät sellaisia asioita — — —

"Arvoisa rouva ei ota vastaan."

"Oh, joutavia, minut hän kyllä ottaa. Ilmoittakaa vain minut, Gustav
Wiskotten."

Olikohan joku siellä sisällä, vai miksi antoi Mabel hänen istua
odottamassa.

"Herra Wiskotten, voitte astua sisään."

"Enkö jo sanonut teille?"

Mabel Wiskotten tuli hyvin ystävällisesti häntä vastaan. Gustavista
tuntui kuitenkin, ettei käly ollut aivan niin kuin tavallisesti, vai
liekö siihen syynä hänen paha omatuntonsa.

"Anna anteeksi, Mabel, että häiritsen sinun lepoasi. Mutta asia on
kiireellinen."

"Ei suinkaan se koske lapsia?"

"Lapsiako? Miten sinä juuri lapsia ajattelit?"

"Niitähän ensiksi ajattelee, kun näkee isän noin surullisena astuvan
sisään."

"Jumalan kiitos, ei se koske lapsia. He voivat sangen hyvin." Hän
katsahti rouvaan epäillen. Oliko tämä todellakin hämillään, vai näkikö
hän tänään kaikkialla kummituksia?

Mabel huomasi katseen ja nauroi herttaisesti. Mitähän lanko tahtoo?
Liekö hän jo saanut tietää Emilian tulleen? Mutta se ei ollut luultavaa.

"Ole hyvä ja istu, rakas Gustav. Ja jos minä voin sinua jotenkin
palvella — niin teen sen mielelläni." Gustav Wiskotten istui. Hän
tavoitteli hyvää alkua, mutta ei löytänyt.

"Kuulehan, Mabel, olethan sinä järkevä nainen?"

"Välistä luulen olevani, Gustav."

"Sinun kanssasi voi niin avomielisesti puhua."

"Hyvinkin avomielisesti."

"No niin, Mabel, — olen sotkeutunut oikein kirottuun juttuun. No,
älä nyt heti säikähdä. Ei mitään epäsiveellistä. Ainoastaan pieni
düsseldorfilainen tyttö. Noin vain ohimennen vähän seurusteltu. Ja nyt
tekee tuo veitikka tyhmyyksiä."

"Mutta sehän on oivallista."

"En näe mitään ilon syytä. En tahdo ottaa häntä talooni."

"Mitä? Tahtooko hän sitten muuttaa sinun luoksesi?"

"Sinä et näy ottavan asiaa kyllin vakavalta kannalta. Hän tahtoo tulla
tervehtimään minua."

"Milloinka?"

"Huomenna aamupäivällä."

"Mutta sepä vasta mainiota! Neitivierailu!"

"Lienee liiaksi sanoa neiti. Hän tahtoisi teatteriin, vaikka vain
laulukuoroon, joka tapauksessa pitäisi minun häntä auttaa."

"Sinunko, Gustav, aivan ilmaiseksiko?"

"Tuskin rakkaudesta taiteeseen. Hän näkyy tehneen siitä itselleen
toisen ohjelman. Lienee parasta, että luet tämän kirjeen."

"Oi Jumalani!" sanoi Mabel ottaen kirjeen nenäänsä nyrpistellen.
"Kylläpä sait hänestä aika kasvatin. Ennen kaikkea, Gustav, totuta
hänet pois tuosta hajuvedestä. On hienompiakin lajeja."

"Kuule, Mabel, minä tarvitsen niin välttämättä neuvojasi."

"Mutta minähän annoin sinulle jo ensimmäisen neuvon."

"No niin, kun on pulaan joutunut, niin ei tarvitse pilkasta välittää.
Lue, äläkä ota kaikkea edeltäpäin niin naurettavalta kannalta."

"Gustav, en löydä siinä mitään nauramisen arvoista", sanoi Mabel
luettuaan tarkasti kirjeen. "Gretchen Zinters. Hän on varmaan sen talon
tytär, jossa veljesi Ewald asui..."

"Hän juuri. Isällä on väkijuomamyymälä."

"Ja tyttärellä oli aikomus tulla kälyksesi, Ewald- veljesi
välityksellä. Kuinka voi niin vilpillisesti menetellä?"

"Mitä? Ewald ja Gretchen Zinters? Mistä olet yht'äkkiä tuon tietosi
temmannut?"

"Se on — salaisuuteni. Minä olen nykyään huvitettu ainoastaan
Wiskotteneista."

"Luulenpa, että sinäkin olit paratiisissa omenia varastamassa."

"Rauhoitu, Gustav, voit ujostelematta astua veljesi silmien eteen. Hän
on jo jättänyt tytön."

"Tämähän yhä paranee? Meidän nuorimpamme ja minä ja hänen hyljättynsä!
Mabel, minusta tuntuu, että tullessani tänne olen tullut väärän
sepän luokse. Sen sijaan, että auttaisit minua tätä sekavaa juttua
selvittelemään, teet sinä tuolla kadehdittavalla rauhallisuudellasi
minusta — naurettavan olennon."

"Sinä erehdyt kokonaan minun suhteeni. Täytyyhän ensiksi saada selville
vihollisen asema, jos toivoo voittavansa."

"Olettakaamme, että se on selvillä."

"Älähän toki hermostu, Gustav. Rauhoitu, rakas lankoni."

"Teetkö sinä todellakin minusta pilkkaa, vai luulottelenko minä vain?"

"Kyllä sinä vain kuvittelet, ei sinusta ole teatterinjohtajaksi, joka
kulissien takana odottaa."

"Mabel! Pahus vieköön! Nyt olen jo saanut kyllin turhista puheistasi.
Annatko minulle jonkin neuvon vai etkö?"

Mabel nojautui tuoliinsa, pani jalkansa ristiin ja sulki silmänsä. "On
ainoastaan yksi."

"Vihdoinkin!" sanoi Gustav hengittäen keveämmin. "Mutta sen täytyy olla
perinpohjainen."

"Sinä vastaanotat neidin kotonasi — sanot portinvahdille, että neidille
on näytettävä tie sinun yksityisasuntoosi, — ja siellä näkee hän sinut
puolisona ja kahden kukoistavan lapsen isänä. Mutta vaimosi —"

"Vaimosi taas", jatkoi hän rauhallisesti, "vaatikoon sinut ensimmäisinä
vuosina niin tyyten itselleen, ettet millään muotoa voi jakaantua
kahtaalle, koska olet — _kokonainen_ mies!" Hän katsoi tiukasti
lankoonsa.

"Jos en tietäisi, että kauneimmallakin kissalla on kynnet, suutelisin
kättäsi."

"Sinulla ei ole mitään syytä ivaan. Toivoisin vain, että Emilia olisi
nyt sijassani. Minä voin vain vastaanottaa synnintunnustuksesi. Mutta
hänellä on pyhityksen voima, ja hän ainoastaan voi antaa sinulle
synninpäästön."

"Kiitos. Nyt olen aivan selvillä asemastani."

"Olen toivottavasti ollut sinulle hyödyksi."

"Olet, hyvinkin. Olen oppinut, että nainen aina puolustaa miestä hänen
vaimoaan vastaan, mutta ei milloinkaan kolmatta naista vastaan."

"Rakas Gustav, olepas nyt kauppamies. Kilpailu voi olla hyvinkin
terveellistä ja edullista, jos se ei vain muodostu ala-arvoiseksi
voitonpyynniksi. Ainakin niin usein käy naisten kesken."

Gustav Wiskottenin täytyi nauraa. "Saul meni ulos etsimään kadonnutta
aasintammaa ja löysikin kuningaskunnan."

"En ole koskaan pitänyt sinua typeränä, Gustav."

"Eikö jo leikinlaskusi riitä?"

"Kyllä. Mutta ei se leikkiä ollut. Sinä vain häpeät —."

"Minäkö? Ketä? Tulinhan minä luoksesi."

"Niin, sinä veijari, senvuoksi, etten minä ollut Emilia!"

Gustav nousi sanoakseen hyvästi. "Mabel, anna anteeksi, että häiritsin
sinua. Olet hukannut aikaa minun tähteni."

"En suinkaan. Harvoin on minulla ollut hauskempaa hetkeä."

"Ensi syntymäpäiväksesi saat minulta lahjaksi kaspernuken."

"Voi teitä miehiä, kyllä olette itserakkaita! Jos me emme olisi
nukkejanne, niin olisi tämä elämä lohduttoman ikävä nukketeatteri.
Sankarikunnioitusta! Gustav, en jaksaisi pysyä hengissä semmoisessa
kunnianpidossa. Heittäkää vain kuperkeikkaa väliin edessämme, silloin
emme enää pelkää teidän jumalallisuuttanne. Ja onhan teillä se etu,
että me teidän sankaripukunne harjaamme."

"Hyvästi, Mabel."

"Hyvästi. Ja niinkuin sanoin: ota neiti Zinters vastaan omaistesi
parissa."

"Jos ei tuo ole suoraa vahingoniloa, niin on se —"

"Puhtainta kälyn rakkautta."

"Päästä minut ulos, muuten joudun aivan ymmälle."

"Mies parka. Ehkä voin vielä tehdä jotain hyväksesi."

"Ei, Jumalan tähden. Minä olen jo saanut kyllikseni, yltäkyllin!" —

Päästyään ulos ei Gustav tietänyt ollako vihainen vai nauraa. Käynti
ei ollut missään tapauksessa selvittänyt asiaa. Selvittänytkö?
Epäselvemmäksi, vaikeammaksi, naurettavammaksi se oli tullut! Kuinka
hän nyt voisi astua tuon harmittavan typerän Gretchenin eteen,
senjälkeen kuin tuo ivanhaluinen rouva tuossa aurinkoisessa salissaan
oli laskenut leikkiä hänen seikkailuistaan... "Korkeasti kunnioitettu
ystävä ja suosija!" Hän olisi tahtonut vajota maan alle häpeästä.
Gustav Wiskotten ja Gretchen Zinters! Päivänvalossa! — — —

"Emilia!"

"Mitä asiaa hänellä oli, Mabel? Tuskin olen jännitykseltä uskaltanut
hengittää."

"Ilosta, toivoakseni! Ajattelepas: rakas Jumala on kuullut rukouksesi."

"Älä puhu niin kevytmielisesti! Minkä rukouksen?"

"Että hän antaisi Gustavin tehdä jonkin oikein tyhmän kepposen."

"Eihän se kuitenkaan ollut mitään pahaa?"

"Ei, ei, — mutta kaikessa tapauksessa tyhmää se oli!" Hän heittäytyi
Emilian syliin ja nauroi. "Kuvittele hän on taas isä ja kasvattaja ja
onnellinen siitä, että lapset ovat hänen luonaan. Hän toivoo äidin pian
seuraavan lasten jalkojen jälkiä! Tässä vaikeasti saavutetussa, vielä
puolinaisessa idyllissä, jossa hän on valmistautunut ottamaan jälleen
isänpaikkansa, tapahtuu hänelle pieni seikkailu, ainoa laatuaan,
häiriten juuri nyt hänen korkeaa asemaansa inhimillisen heikkouden
muistoilla."

"Gustavko — — —?"

"Hän on kerran, ehkä viisi minuuttia, tahtonut näytellä maailmanmiestä,
tämä kesyttämätön karhu. Ja huolimatta naamiostaan tunnettiin karhu
kuitenkin. Eräs pieni tyttö aikoi pistää renkaan hänen turpaansa ja
siitä häntä tanssittaa."

"Kuka?"

"Neiti Gretchen Zinters."

"Oi, hyvä Jumala", sanoi Emilia Wiskotten keventyneenä. "Tyttö näkyy
mieltyneen koko perheeseen."

"Kuinka? Sinä näyt voivan ottaa asian oikealta kannalta, armaani?
Hymyiletkö sinä? Sinähän naurat. Emilia!"

"Luuletko sinä", nauroi Emilia Wiskotten kälynsä häntä syleillessä,
"että minä niin vain annan ensimmäisen pyrkijän asettua paikalleni.
Olenko minä niin ruma? Tai olenko niin typerä? Mitä hyötyä olisi sitten
ollut tuosta kuuden kuukauden erosta? Olisihan hän poissaollessani
voinut leikitellä vaikka puolen tusinan kanssa. Mutta nyt — nyt olen
minä taas täällä."

"Nyt olet taas täällä!"

Mabel Wiskotten katsahti häneen hämmästyneenä. Hän näki kälynsä
kasvoissa kuvastuvan leikillistä arvokkuutta. Hän syleili tuota
itsetietoista naista, jota koettelemukset olivat opettaneet.

"Mitä aiot tehdä?"

"Minä tahdon auttaa häntä."

"Joko huomenna?"

"Mieluummin jo tänään."

"Neiti Zinters on ilmoittanut tulevansa huomenna, ja Gustav on
levottomuudessaan menettänyt tasapainonsa. Tuo pieni seikkailu
on saattanut hänet aivan suunniltaan. Nyt hän häpeää lapsiaan ja
lapsissaan sinua."

"Mabel, minä päästän hänet pulasta. Minä — minä autan häntä. Ja kerro
nyt minulle tarkemmin."

Mabel liioitteli kertoessaan. Ja kun hän kuvaili Gustavia
teatterikokelaan suojelijana, Schiller toisessa sepänkourassaan ja
puuteriviuhka toisessa, tehdas mielessä ja uskollisuus sydämessä,
silloin painoi Emilia Wiskotten kätensä hänen suulleen. "Et usko tuota
itsekään."

Emilia Wiskotten käveli edestakaisin salissa, miettivän näköisenä,
vuoroin punastuen ja kalveten.

"Tarvitsetko minua, Emilia?"

"Saisinkohan käyttää puhelinta?"

"Tule Wilhelmin työhuoneeseen. Kenelle aiot puhua?"

"Minulla ei ole täällä muuta kuin matkapukuni. Jos sallit, tilaan tänne
muutamia pukuja, valitakseni niistä."

"Sepä oli oivallinen keksintö. Sitä en olisi tullut ajatelleeksi."

"En tahtoisi kuitenkaan olla huonompi sitä neitiä", puolustelihe Emilia
Wiskotten.

"Et suinkaan! Se on ainoa syy! Älä nyt katsele minuun niin viattoman
näköisenä, johan minä soitan..."

Iltaan asti kesti koettelemista. Rouvat olivat tulleet uudelleen
lapsiksi, kauniiksi, turhamielisiksi lapsiksi, jotka siitä ilosta,
että heitä rakastetaan, tahtoivat miellyttää. Puotineidin, joka
oli tuonut näytevaraston, olivat he lähettäneet pois. He tahtoivat
olla aivan rauhassa. Afroditen vyö riitti seuraksi, selitti Mabel
hullunkurisin liikkein. He olivat polvillaan tavaroiden keskellä
paljaine olkapäineen, alastomine käsivarsineen, valikoiden värejä
ja kuoseja, riisuutuen ja taas pukeutuen — vaihdellen leikkisanoja
ja ihmetyksenhuudahduksia, ja muutellen yhä uudelleen ja uudelleen
tukkalaitettaan.

Emilia Wiskotten päätti valita empire-puvun hienoa, tummanvihreätä
verkaa. Leveä, valenciennepitsi ympäröi kaulan. Puku oli muuten aivan
yksinkertainen ja päästi oikeuksiinsa solakan vartalon kauneuden.

Emilia seisoi innoissaan kuvastimen edessä. Vieras ihmislapsi katseli
sieltä häneen, hämmästyneenä ja kuitenkin itsestään iloiten.

"Lapsi kulta, sinulla on hyvä maku!"

"Onhan tämä aivan yksinkertainen..."

"Siinäpä se juuri onkin — sinä Eeva. Koska tiedät, että pukukin on
kulttuurin ilmaus."

"Otan vielä toisen."

"Uskallapas."

Emilia pani kätensä ristiin pään taakse ja nauroi kälylleen.

"Tämä vie minulta yhden ihailijan", virkkoi Mabel. "Olen tehnyt suuren
tyhmyyden." — — —

Seuraavana päivänä kulki Emilia Wiskotten alas kaupungin mäkisiä
katuja. Hän tapasi pari tuttavaa, tervehti heitä ystävällisesti,
aivan kuin juuri eilen olisi tavannut heidät ja jatkoi rauhallisesti
matkaansa. Levottomuus, jota hän herätessään oli tuntenut, oli
hävinnyt. Aurinko taivaalla vaati iloisia kasvoja. Ja iloiselta hän
tahtoi näyttää.

"Hyvää huomenta", hän nyökäytti portinvartijalle aivan kuin kävelyltä
palaten ja katsahti Wiskottenien asunnolle.

"Hyvä Jumala, rouva Wiskotten — — —", sopersi mies ottaen hatun
päästään.

"Eräs neiti tulee hetken päästä, hän kysyy miestäni. Antakaa hänen
tulla sisälle. Teidän ei tarvitse siitä ilmoittaa miehelleni!"

"Herra Wiskotten on jo puhunut siitä minulle — mutta minun piti kutsua
häntä."

"Se ei ole enää tarpeellista."

"Hyvä on, rouva Wiskotten."

Emilia meni taloon sisälle ja portaita myöten ylös asuntoon. Hän
pysähtyi kerran, silitteli kaidepuuta ja seinää ja astui edelleen.
Koputtamatta hän astui sisään. Etuhuone oli tyhjä, lastenhuoneesta
kaikuivat pienen Gustavin komennussanat, kun hän marssitti sisartaan.

Emilia Wiskotten katsahti ympärilleen pitkään ja kaipaavin katsein, ja
hänen huulensa vapisivat. Kaikki oli entisellä paikallaan, talon emäntä
vain oli ollut poissa. Tuossa oli isännän nojatuoli tyynyineen, jonka
Emilia oli ommellut. Kuinka mauttomat olivat sen kuvat ja värit! Mutta
Gustavin pää oli sentään mielellään sillä levännyt.

Nyt istui Emilia tuoliin ja painoi polttavat kasvonsa tyynyä vasten...
hetken aikaa — — —. Sitten hän kohotti päänsä, riisui hatun ja
päällysvaatteet yltään, silitti tukkansa lasten melua kuunnellen,
silmissään kotiinpalaavan onni.

"Gustav — — —! Emilia — — —!"

Melu vaikeni.

"Oletteko siellä? Ettekö tule tänne — — —?"

Kuului askelia, ovi paukahti seinään, ja hengästyneinä riippuivat
lapset hänen kaulassaan.

"Oletteko olleet tottelevaisia?"

"Äiti, äiti!"

"Kyllä, kyllä, te vallattomat veitikat, minäkin jään nyt tänne."

"Anna-täti! Anna-täti!"

Anna Kölsch kiiruhti keittiöstä. Emilia ojensi hänelle molemmat
kätensä. "Älä kysele, miten olen tänne tullut!"

"Juoksen tehtaalle."

"Ei, ei, sinä pysyt täällä. Herra Jumala", sanoi hän peittäen käsillään
silmiään. "Olenhan todellakin luonanne?"

"Olisitko muuten noin iloisen näköinen! Emilia, minun täytyy hakea
hänet kotiin! Hänen täytyy saada nähdä tämä ilo!"

"Odota, kyllä hän tulee itsestään. Ja minun on sitä ennen otettava
muita vieraita vastaan. Joku koputtaa. Pysykää keittiössä. Sisään!"

Anna Kölsch poistui. Gretchen Zinters seisoi kynnyksellä.

"Astukaa sisään, neiti."

Gretchen Zinters epäili. "Olen varmaan erehtynyt", virkkoi hän
katseltuaan ympärilleen, "minä aioin herra Wiskottenin luokse."

"Hän on vielä tehtaalla, mutta kyllä hän pian tulee. Olkaa hyvä."

Tyttö astui sisään, ja Emilia sulki ystävällisesti oven.

"Ettekö tahdo istua? Miehelläni on hyvin kiireellisiä tehtäviä."

Gretchen Zintersin silmät kiintyivät komeaan verkapukuun ja kalliisiin
valencienne-pitseihin ja siirtyivät edelleen, sivuuttaen nopeasti
raikkaat naiskasvot. Hänen sieraimensa laajenivat ja sulkeutuivat
vuorotellen. Tämä ilmapiiri ei häntä miellyttänyt, siinä oli jotakin,
joka liian paljon erosi isän liköörituvan ilmasta. Ja hän itse, vaikka
olikin niin somaksi koristautunut, näytti pieneltä juoksutytöltä tuon
hymyilevän naisen rinnalla. Hän keikautti vihaisena päätään. "Minä
menen taas."

"Mutta olettehan kirjoittanut miehelleni. Te miellytätte häntä, ja hän
tekee hyvin mielellään jotakin hyväksenne."

"Se ei ole enää tarpeellista", tiuskaisi tyttö.

"Eikö? Mutta tulittehan juuri senvuoksi tänne?"

Gretchen Zinters puraisi alahuultaan heilutellen päivänvarjoaan.

"Ettekö halua istua? Lapset, tuokaa tuoli. Neiti, tässä ovat lapsemme."

Tyttö heitti vihaisen silmäyksen lapsiin, jotka ihmetellen katselivat
häntä.

"No, nyt voitte mennä takaisin huoneeseenne. Mutta älkää kovin telmikö.
Neiti, emmeköhän voisi selvittää asiaanne?"

"Hän on tehnyt pilkkaa minusta."

"Kuka hän?"

"Herra Wiskotten, kuka muuten?"

"Parempi kai niinpäin."

"Hän on suudellutkin minua. Nyt sen tiedätte!"

"Hänellä on hyvä maku. Ja tekin varmaan hyvin mielellänne suutelitte
häntä. Mutta neitini, neuvonpa teitä vastedes olemaan varuillanne, nämä
Wiskottenit ovat aika veijareita."

"En ole tullut tänne kasvatettavaksi."

"Kuka sellaista olisi ajatellutkaan."

"Eikä hän puhunut minulle mitään rouvasta ja lapsista."

"Eikö?" nauroi Emilia Wiskotten. "Silloinpa se ei ollutkaan hän vaan
Ewald."

Gretchen Zinters sävähti hehkuvan punaiseksi. Hänen katseensa mittaili
matkaa ovelle.

"Jos teillä jo on kiire, niin mielelläni lähetän hakemaan miestäni."

"Ei, ei! Tahdoin vain kertoa hänelle, että — että minä menen naimisiin
Neussin kanssa."

"Ettekö haluakaan teatteriin?"

"En ole pitkiin aikoihin halunnutkaan", vastasi tyttö vihaisesti.

"Sepä vahinko, olin nimittäin aikonut matkustaa kanssanne
Düsseldorfiin, antaakseni teidän koetella. Mieheni ei tarvitse perätä
lupaustansa."

"Hän on myöskin luvannut minulle pitsiä, kokonaisen käärön. Niin paljon
kuin vain haluaisin."

"Miehillä on niin huono muisti, neiti. Väliin he ovat valmiit yhden
suutelon vuoksi lupaamaan tähtiäkin taivaalta, ja sen saatuaan he
unohtavat pitsikäärönkin. Sen huomion teette vielä oman miehennekin
suhteen. Mutta pitsit te saatte. Pidän itse huolen siitä. Saatte ne
morsiusvarustuksiinne."

Gretchen Zinters oli jälleen tointunut. Hän kohotti kylmäverisesti ja
kopeasti leukansa. "Luotan siihen."

"Sanonko miehelleni terveisiä?"

"Sitä hän ei ole ansainnut. Ja matkarahakin on kuin kaivoon heitetty.
Eikö täällä Barmenissa ole mitään nähtävää?"

"Barmenissa vähän. Mutta elberfeldiläiset väittävät Elberfeldissä
olevan."

"Lähden sitten mieluummin takaisin Düsseldorfiin. Ja — annattehan
anteeksi rohkeuteni —."

"Olen hyvin iloinen, että olen saanut tutustua teihin. Hyvästi, neiti!"

Gretchen Zinters kulki kiireesti alas portaita ehtiäkseen pian
ulos portista. Hänen takanaan vihelsi höyrypilli niin kimakasti
päivällislomalle, että hän säpsähti. Satoja ihmisiä tunkeutui ulos
tehdashuoneista, ihmisiä, joiden kasvoihin kova työ oli painanut
kunniamerkkinsä. He katselivat häneen, ikäänkuin pilkallisesti kysyen,
mitä tuolla kirjavalla, keimailevalla perhosella oli arkipäivänä täällä
tekemistä. Pitkä, harteikas rouva, jonka kasvot olivat kurttuiset mutta
katse terävä, seisoi portin vieressä tarkastellen häntä. Tyttö tunsi
nuo silmät. Ja hän tekeytyi aivan pieneksi päästäkseen niiden näkyvistä
ja tunkeutui työmiesjoukkojen läpi ulos. — — —

"Tuohan oli aivan sirkusnäyttelijän näköinen", sanoi vanha rouva
Wiskotten äkäisenä August-pojalleen.

Kun piha oli tyhjentynyt, tuli Gustav Wiskotten Wupperilta. Hän astui
portinvartijan koppiin.

"Onko kukaan minua kysynyt?"

"Lähetin neidin kotiinne."

"Mutta käskinhän teidän kutsua minua!"

"Teidän rouvanne sanoi, ettei se enää olisi tarpeellista."

"Kuka sen sanoi?"

"Teidän rouvanne. Aamulla tullessaan sanoi hän, että jos —"

Gustav Wiskotten ei kuunnellut enempää. Hän oli jo kotona. Hän syöksyi
pari porrasta kerrallaan ylös rappusia, korvat suhisten, silmät hehkuen.

Gretchen Zinters johtui hänen mieleensä. Jo oli hänkin unohdettu.
Piru hänet vieköön! Koko Barmenin! Ja tehtaankin! Myöskin sen! Emilia
oli palannut. Hän ei olisi enää kestänyt ilman häntä päivääkään, ei
tuntiakaan! Tämä elämähän oli ollut kurjaa. Hänenlaisensa mies! Ilman
vaimoa —! Mieluummin ilman työtä! Hänen naurunsa kajahti koko talon
läpi.




IX.


Emilia Wiskotten seisoi ikkunan luona. Hän oli painanut käsivartensa
ikkunanpieltä vasten ja nojasi leukansa käsiinsä. Ensimmäisen tutkinnon
oli hän nyt kestänyt. Se hauskuus oli sentään ollut vaikeampaa kuin
mitä hän oli odottanut. Vasta kun kaikki oli ohi, tunsi hän tehtävän
suuruuden ja myöskin sen merkityksen.

Ja vakavuus, jolla hän oli suhtautunut äskeiseen kohtaukseen, muuttui
iloiseksi itseluottamukseksi, jollaista nuori äiti tuntee keksiessään
ensi kerran oikean tavan kohdella itsepäistä poikaansa...

Gustavin nauru kaikui rappukäytävästä hänen korviinsa. Se tunkeutui
hänen lävitsensä aina jalkateriin saakka. Toinen koetus lähestyi. Hänen
täytyi aivan väkisin tointua tuosta hirveästä mielenliikutuksesta,
joka yht'äkkiä hänet valtasi, saaden ajatukset seisahtumaan ja sydämen
raivokkaasti sykkimään.

Gustav Wiskotten seisoi ovella. Nauru kuoli. Hän huomasi ikkunan luona
naisen, jonka vartalon solakkaa kauneutta pehmeä ruumiinmukainen
puku vain lisäsi. Hän oli odottanut tapaavansa vaimonsa ja näkikin
ainoastaan vieraan. Hän näki auringon säteiden leikkivän naisen
tukalla ja houkuttelevan esiin punaiset liekit palmikoista. "Emilia
—?" sanoi hän epäröiden. Emilia päästi kätensä irti ikkunasta ja
kääntyi Gustaviin. Ne olivat Emilian silmät eivätkä kuitenkaan hänen.
Niissä oli jotakin loistavaa, tyttömäistä, jota ei ollut näkynyt hänen
morsiamenakaan ollessaan. Sitä oli myöskin ryhdissä ja sulavassa
liikkeessä, jolla hän kääntyi Gustaviin. Se saattoi Gustavin aivan
hämilleen, ja hän kadotti viimeisenkin rohkeuden rynnäkköön. Hän ei
uskaltanut lähestyäkään työasussaan. Mabelhan se oli. Kauniimpana vain.
— — —

"Tuskin olisin sinua enää — tuntenutkaan", virkkoi hän hämillään.

"Gustav, tahdotko antaa minulle kätesi?"

Gustav näytti käsiään.

"Heti paikalla, pesen vain en sinne."

Hän koetti mennä nopeasti vaimonsa ohi makuuhuoneeseen.

"Olen sulkenut oven", sanoi Emilia hiljaa.

"Miksi?"

"Ettei kukaan häiritsisi meitä."

"Riidellessäkö?"

"Pilkkaa vain."

"Kuka? Minäkö —? Sinäkö olet sulkenut? Siis — siis ei siksi?"

"Koska ajattelin — että sinä — sinä tahtoisit kernaasti tavata vain
minut — — —"

"Vain sinut —?" toisti Gustav hengitystään pidättäen, alas katsoen.
Vavistus kulki hänen lävitseen.

"Gustav, en tee enää milloinkaan sellaista..."

Gustavin päätä pyörrytti.

"Jo siksikin, että sinä ilman minua — teet tyhmyyksiä — joista minä en
aina voi vastata — — —"

"Oletko vaiti. Pysy paikoillasi! Ihmislapsi! Oi, sinä — hiljaa!"

"Sinä puristat minut kuoliaaksi."

"Suutelen sinut jälleen eläväksi! Hiljaa! Oi, Jumala, — huulet! Vielä —
vielä!"

"Gustav — — —!"

"Satutinko sinua? Odota, asetan jälleen tasapainon! Kaikkihan on
minun. Älä vastustele! Ei sanaakaan. Poisko! Ryöstääksesi tämän kaiken
minulta!"

"Enhän ole tietänyt — — —"

"Tiedätkö sen nyt?"

"Tiedän! Tiedän!"

"Emilia! Tyttö! Vaimo! Sinäkö se todellakin olet, vai onko tämä vain
unta?"

Hän istui tuoliin pitäen vaimoaan sylissä. Ja tämä painoi kasvonsa
hänen rintaansa vasten. "Ota mitä tahdot — — —"

"Silloin otan molempain edestä. Kuuletko sinä, molempain edestä. Se on
oikea sovitus."

Emilia oli hiljaa, liikahtamatta. Gustavin kädet silittelivät häntä
yhtämittaa hellyydellä, joka oli tälle vahvalle miehelle harvinaista.

"Pukuako sinä vain?" kysyi Emilia.

"En, vaan sinua. Sinua, ja pukuasi. Onnittelen. Se on kaunis."

"Olen tehnyt velkaa. Sinä saat maksaa tämän puvun."

"Jumalan kiitos, että minulla on kevytmielinen vaimo."

"Vaimo ei tahdo olla miestään parempi."

"Emilia, olkaamme mieluummin siitä puhumatta. Ei nyt, eihän? Noin! Jää
siihen niinkuin olit... Minun täytyy sinua tunnustella, tunnustella — —
— sinä olet tullut takaisin niin iloisena — niin itsetietoisena —. Olen
niin kiitollinen — Emilia — — —"

Emilia pysyi hiljaa miehensä rintaa vasten nojaten. Ainoastaan hänen
kätensä ojentautuivat, hapuilivat ja kiertyivät Gustavin kaulaan.

Lapset ihmettelivät, miksi ei tultu päivälliselle. He hiipivät
ruokasaliin tähystelemään ja huomasivat oven olevan kiinni.

"Anna heidän vain kolkuttaa ovea, tällaista hetkeä ei tule toista."

"Ei voi tulla toista, Gustav, koska tämä säilyy ainaisesti. Lupaan sen
sinulle. Olen todellakin nyt tullut vaimoksesi, joka iloitsee siitä,
että olet semmoinen kuin olet."

"Ei kannata kehua."

"Koska et ennen voinut loistaa vaimollasi. Se ei kannattanut."

"Emilia, anna minun vielä kerran katsoa silmiisi; nehän ovat aivan
kosteat! Minunko tähteni? Ja minullakin on itku kurkussa — koska —"

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Vaimo on vastuunalainen kaikesta,
mitä avioliitossa tapahtuu. Hänellä on kyllin aikaa, miehen työssä
ollessa, tehdä niin tai näin. Katsos, hänen velvollisuutensa on olla
viisas, rakastettava, hieno ja kaunis. Miesten, jotka tulevat työstä,
täytyy kotona saada jotain virkistystä. Minulla on niin paljon sinulta
anteeksi pyydettävää — — —"

"Emilia, mitä minun on tuohon vastattava? Sinä olet käyttänyt hyvin
aikasi. Sillä aikaa kun minä — minä —"

"Laskekaamme lapset nyt sisään!"

Emilia pani kätensä Gustavin rauhattomasti räpytteleville silmille
ja suuteli häntä suulle. Sitten nousi hän nopeasti avaamaan oven.
"Tulkaa pian, isä odottaa teitä." Ja nostellessaan lapsia kauluksista
oli Gustavilla aikaa tointua mielenliikutuksesta. Siihen oli Emilia
pyrkinytkin, ja Gustav ymmärsi sen kyllä.

"Anna", huudahti Gustav Wiskotten tytölle, joka tuli kattamaan pöytää,
"valitettavasti täytyy minun nyt laskea teidät pois palveluksestani,
tuokaa tänne kirjanne, laupeudensisar",

"Anna, Gustav tahtoo nyt aina olla hyvä."

"Ei, vaan Emilia."

"Kumpaisestako sinä luulet sitä?"

"Mitä? Oletteko te ystävyksiä? Ja ketä minä pidin talossani? Olenpa
toden totta taitanut asettaa pukin kaalimaan vartijaksi."

"Herra Wiskotten, tehdasasiat ymmärrätte paremmin kuin kukaan muu
Barmenissa, mutta — — —"

"Anna, ei ole kristityn puhetta se, minkä nyt aiotte sanoa.
Vasta-alkavaa täytyy auttaa."

Anna ojensi Gustaville kätensä ja puristi sitä lujasti.

"Te ansaitsisitte olla Wiskotten."

"Onko se teistä niin erinomaista?"

"Ei siksi. Mutta olisi hyvä, jos Wiskottenit näkisivät, että on
muitakin kunnioitettava kuin hyvää Jumalaa." — — —

"Haluaisin mennä äitisi luokse", sanoi Emilia syötyä.

"Etköhän tuonne vielä ennätä?" sanoi Gustav ihmeissään.

"Tulen hakemaan sinua sitten tehtaalta. Tahdotko?"

"Tule vain. Selvitä ensin itsellesi aikeesi. Minun vaimollani täytyy
olla avoin katse."

Vanha Wiskotten oli mennyt hetkiseksi levolle. Emilia tapasi anoppinsa
istumassa ikkunan luona korituolissa ja lukemassa mielilehteään:
"Lähdevettä kristilliselle kodille."

"Hyvää päivää, äiti."

Vanha rouva katsahti ylös, korjasi silmälasinsa ja huomasi Emilian.

"Oletpa sinä harvinainen vieras. Kaikki hyvin siis. Tuletko tästälähin
taas joka päivä?"

Ei yksikään piirre noissa ryppyisissä kasvoissa osoittanut hämmästystä.

"Kyllä, äiti. Tulen tästälähtien taas joka päivä. Voitteko hyvin, isä
ja sinä?"

"Kiitos. Ei ole valittamista. Mutta senpätähden onkin meillä usko
tulevaan elämään. Istuhan."

Vanha rouva työnsi "Lähdevettä kristilliselle kodille" syrjään, otti
silmälasit nenältään ja pani kätensä ristiin pöydälle.

"Mikä Gustavia vaivaa? Hän ei ole viime aikoina ollut oikein mieleeni."

"Tästä lähtien olet taas tyytyväinen häneen, minä pidän siitä huolen."

"Kun mies mököttää ja vaimo oikuttelee, silloin tulee piru pian
uuninpiipusta!"

"Ne ovat ikäviä avioliittoja, äiti."

Vanha rouva katsahti terävästi miniäänsä, pyyhkäisi kämmenellään
tomuhiukkasen pöydältä ja pani kätensä jälleen ristiin. — "Miten lapset
voivat?"

"Huomenna he tulevat tervehtimään mummoa ja vaaria. Gustav aikoo
amiraaliksi."

"Vesi on vaarallinen luonnonvoima. Pidä sinä huoli, että pojasta tulee
koneenrakentaja. Se on talossa tarpeen."

"Ewald on myöskin päässyt omantunnontuskastaan."

"Onko hänellä ollut paha omatunto?"

"Tarkoitin vain hänen taiteellisia omantunnontuskiaan."

Vanha rouva säpsähti nämä sanat kuullessaan. Hän leikitteli sormillaan
ja koetti hillitä itseään.

"Hän on jättänyt taulujen maalaamisen, huvitellakseen sillä
vapaahetkinään. Hän työskentelee nyt taideteollisuuden alalla, ja
professori Neudörfer pitää häntä erityisen lahjakkaana ja itsenäisenä.
Näinä viimeisinä viikkoina Ewald on kerrassaan kunnostautunut. Onko
Paul kertonut sinulle siitä?"

Lyhyt, äänetön päännyökkäys, mutta piirteiden ankaruus lieventyi, ja
katse muuttui lempeäksi ja miettiväiseksi.

"Äiti, meidän täytyy kaikkien kulkea koettelemusten läpi, ennenkuin
opimme voittamaan itsemme. Se on tarpeen, äiti. Muutoin luulisimme
aina juuri sen olevan meissä parasta, mikä meiltä puuttuu, ja siten
johtaisimme kehityksemme harhaan."

"Jumalassa on oikea tieto."

"Jumala on ihmisissä, ja siksi täytyy myöskin oikean tiedon tulla
meistä itsestämme."

"Kuka voi sanoa tuntevansa Jumalan tiet?"

"Äiti, minä olen miettinyt sitä yksinäisyydessäni kuusi kuukautta.
Koska nyt kerran emme tunne Jumalan teitä, on meidän sitä enemmän
huolehdittava omistamme. Ja minun tieni ovat siellä — missä Gustavin.
Ja hänen tiensä ovat siellä missä minun. Minä tahdon nyt etsiä
uskontoni alhaaltapäin enkä enää ylhäältä."

"Sinä olet tullut oikein järkeväksi, Emilia."

"Kun tuntee olevansa sairas, silloin tuntuu elämä rakkaalta."

"Entä taivas?"

"Meidän täytyy ylistää Jumalaa kaikissa hänen teoissaan. Äiti, sinähän
teet myöskin sen iloitessasi tehtaan ja perheen menestyksestä. Ja siitä
tahdon nyt minäkin saada osani."

Vanha rouva Wiskotten katseli suoraan eteensä.

"Siinä oli jotakin nurinkurista, mutta hyvältä se sittenkin kuulostaa.
Ja kun saa kuulla niin vähän hyvää, niin minä hyväksyn sinut
mielelläni. Tuossahan on isäkin..."

Emilia Wiskotten nousi nopeasti.

"Mitä helkkarissa, sehän on Emilia? Luulin toki äänen tuntevani."

"En tahtonut häiritä sinua, isä."

"Mitä joutavia, häiritä! Ei rahakirjeen tuojakaan ketään häiritse. No,
lapsi, mikä ilo — — —! Tulepas oikein syliini."

Silloin tunsi Emilia Wiskotten olevansa kotona, ja tämän tunteen tahtoi
hän viedä Gustavillekin.

Juotuaan iltapäiväkahvin vanhusten kanssa ei hän voinut enää kauemmin
viipyä.

"Äiti, tuletko mukaani tehtaaseen? Lupasin Gustaville tulla häntä
hakemaan."

"Tietysti minä tulen. Menisipä silloin kaikki mullin mallin
kehimishuoneessa, elleivät tietäisi minun tulevan. Hyvästi, isä, hetken
perästä tulen takaisin. Tuossa on 'Lähdevesi'."

"Kaikki sinä muistatkin", ylisteli vanha Wiskotten iskien silmää
Emilialle.

Konttorissa istui August työssään. "Päivää, Emilia! Mitä kuuluu?"
Hän sanoi sen niinkuin ei olisi tietänyt mitään Emilian pitkästä
poissaolosta. "Gustav on Fritzin luona laboratoriossa."

Emilia kulki pihan poikki värjäyslaitokseen. Hänen lapsensa leikkivät
tuhkaläjällä pannuhuoneen vieressä, ja vanhalla Kristianilla näkyi
olevan aikaa palvella yht'aikaa kuumaa aukkoa ja pienten ystäviensä
isoäänisiä suita. Huomattuaan Emilian teki hän kunniaa hiililapiolla:
"Käännös vasempaan, rouva Wiskotten, koska teillä näkyy kerran olevan
aikaa! Meikäläisillä on kyllä sormenpaksuudelta hiilentomua silmissä,
mutta sen verran voin kuitenkin nähdä, ettei muijani kotona nuoremmaksi
tule, mutta teille näkyy käyneen päinvastoin. Teillä on siihen
keinonne, rouva Wiskotten."

Nuori rouva nyökäytti hänelle nauraen päätään, silitteli uutterasti
puuhaavien lasten tukkaa ja astui värjäyslaitoksen valkoisten usvien
läpi portaita myöten ylös laboratorioon.

"Hyvää päivää, Fritz."

"No jopa jotakin! Emilia! — — — Käännyhän vielä kerta. Vielä kerran
edestäpäin. Voi miten somasti olet pukeutunut."

"Siinäkö kaikki?"

"En uskalla sanoa. Gustav väijyy kuin englantilainen verikoira. No, nyt
juuri! Peijakas, olethan oppinut suutelemaan."

Gustav Wiskotten seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli. "Fritz, jos
sinun läsnäolosi ei ole kovin tärkeä, niin —"

"Herran tähden, menen jo! Vanha kadehtija! Miksi sitten sallitaan
veljien naida niin kauniita vaimoja, kun —"

Gustav Wiskotten otti kädet taskuista. Ovi paukahti kiinni. "Viimeinkin
ovat käteni vapaat..."

"Tulen jo!"

"Emilia!"

Ja kädet hänen kaulassaan virkkoi Emilia: "Tuskin voin uskoa."

"Mitä?"

"Että tämä voi olla näin ihanaa."

"Nyt tiedän ainakin minkä edestä työskentelen."

"Minkä edestä?"

"Sinun iloisten silmiesi tähden. Ja että kätesi pysyisivät pehmeinä
minua varten. Raataminen ilman tarkoitusta, ainoastaan raatamisen
itsensä vuoksi, on niin surkeaa. Mutta kun voi ajatella: kun voimasi
ponnistat, niin saat palkaksesi kruunun, jonka sinä musta työsotilas
yöllä voit painaa pienen valkean aarteesi valloillaan olevaan tukkaan
— silloin vasta työ muuttuu runoudeksi, Emilia. Se on ainoa laji
runoutta, jota minä ymmärrän ja jossa voin Schilleriin ja Goetheen
yhtyä!"

"Älä ole noin hyvä minulle. Tästä huoneesta läksin karkuun."

"Ihmiset, jotka eivät joskus perinpohjin ole huolehtineet toistensa
tähden, eivät myöskään voi toisiaan perinpohjin rakastaa."

"Olen huolehtinut sinusta, Gustav."

"Tänä aamunako?"

"Aamullako? Miksi juuri tänä aamuna?"

"Tarkoitin vain", jatkoi Gustav miettiväisenä, "että kun tänä aamuna
tuli vieraita?"

"Oi, tuo pikku neiti Düsseldorfista? Eikö hänen nimensä ollut Zinters?
Se oli kai vain leikkiä?"

"Tietysti se oli vain leikkiä!" Hän rykäisi. "Sano miten pääsit hänestä
erillesi?"

"Selitin hänelle, että jos hän tahtoo teatteriin, niin autan kyllä
häntä. Ja että sinulla ei valitettavasti ollut nyt aikaa. Oliko se
oikein?"

"Entä — sitten?"

"Hänellä ei näkynyt enää olevan halua. Hän tahtoi mieluummin mennä
Neussin kanssa naimisiin."

"Eikö muuta?"

"Kyllä. Olit luvannut hänelle käärön pitsiä ja sen semmoista. Ne täytyy
sinun todellakin lähettää. Lupasin sen varmasti sinun puolestasi."

"Emilia, tulitko varta vasten sentähden tänne tänä aamuna?"

"Minkätähden?"

"Auttaaksesi minua pulasta."

Emilia siveli nopeaan hänen noloja kasvojaan. "Aiotko tehdä itsesi
salaperäiseksi seikkailullasi?"

"Herra Jumala", huokasi Gustav helpotuksesta ja tarttui vaimonsa
niskaan. "Pää taaksepäin! Sinä olet sittenkin erinomainen ihminen..."

"Olen tullut siksi — ehkä olen tullut."

"Tulkoonpa joku vakuuttamaan päinvastaista! Nyt näytän sinulle, mitä
tehtaasta on tullut. Siten joutuu ilta."

Emilia ei riippunut miehensä käsikoukussa rakastuneen tavoin. Hän
kulki vakavana ja ymmärtäväisen näköisenä hänen rinnallaan. Se
miellytti Gustavia työmiesten tähden. Gustav selitti hänelle tuon uuden
wiskottenilaisen tekotavan, miten pumpulille annetaan silkin kiilto ja
näkö, ja näytti hänelle uudenmalliset nauhatuolit, joissa kudottiin
Ewaldin piirustusten mukaan leveitä, taiteellisia nauhoja.

"Nämä nauhapuut ovat olleet isällesi harmiksi."

"Onko hän kovin teitä ahdistanut?"

"Kyllä hän olisi tahtonut saattaa meidät aivan puille paljaille.
Mutta silloin me äkkiä vetasimme henkeä, ja se hengenveto sai hänet
heittämään kuperkeikan. Hän on sillä tiellään."

"Annatko hänen jäädä siihen?"

"Olisitko mieluummin suonut _minulle_ niin käyvän?"

"Mieluummin Jeremias Scharwächter vasaran alle kuin että sormellakaan
sinuun kosketaan."

"En jätä häntä siihen. Otan hänet tavaroittemme asiamieheksi. Maailma
on suuri, ja meidän tavaroittemme menekki on rajaton."

Emilia kulki aivan miehensä vieressä tarttuen hänen käteensä ja sitä
puristaen: "Kiitos, Gustav!"

He menivät Wupperin rannalle. Värjäyslaitoksesta lähtevä höyry
laskeutui mustan veden pinnalle pitkinä, kirjavina lonkeroina,
muodostuen sitten rasvaiseksi vaahdoksi. Gustav Wiskotten katseli sitä
kiitollisena.

"Voitko käsittää, Emilia, että olen kiintynyt tuohon mustaan
veteen kuin paraaseen ystävään? Vaikka minut vietäisiin jonkin
pohjoisitalialaisen järven rannalle, ei Wupper sittenkään unohtuisi
mielestäni."

"Koska sekin on musta työsotilas."

"Koska se pyrkii tuhansien vastuksien läpi Reiniin päästäkseen."

"Ja perille se pääsee."

"Jos se olisi ihminen, sanoisin: Nyt se tietää kaksin verroin, mitä
hänellä on. Täällä laaksossa ei pidetä täysiarvoisena helposti
saavutettuja voittoja, jotka putoavat kuin selvältä taivaalta.
Ihmiset tahtovat tunnustella, seisooko kaiken takana mies, joka on
sen aikaansaanut, joka tarpeen tullen joka päivä panisi semmoisia
toimeen. Sellaisesta he pitävät itsepintaisesti kiinni ja sellaiseen he
luottavat."

"Wupperlaaksolainen on valiorotua", virkkoi Emilia ylpeänä.

"Niin on", nauroi Gustav Wiskotten. "Hän haistelee ruusuja mieluummin
silloin, kun vaatteissa vielä on työhikeä."

"Onko se sinusta naurettavaa?"

"Päinvastoin, silloin hän nimittäin tietää ruusut ansainneensa. Ja
silloin päivän työ on lopetettu."

"Gustav, niin mekin teemme."

"Joka päivä hankimme itsellemme iloa kauneudesta. Minä sinulle."

"Ja minä sinulle!"

Katsahdettuaan ympärilleen huomasivat he Paulin takanaan.

"Katsos, Emilia", sanoi Gustav hiljaa, "hän on jo aikoja sitten
löytänyt salaisuuden avaimen. Hänelle on alusta asti työ ollut kuin
suuri tausta, jonka täytyy olla olemassa senvuoksi, että kaikki taulut
esiintyisivät paljon voimakkaammassa valaistuksessa. Ja hän kutoo hyvin
tyytyväisenä tuota taustaa. Pojalla on onnellinen luonne."

Gustav huusi häntä: "Etsitkö minua?"

"En tahtonut häiritä teitä luonnontutkimisessanne. Ne ovat pyhiä
hetkiä."

"Tule, runoilija, olemme jo lupauksemme tehneet."

"Onnittelen teitä", sanoi Paul Wiskotten yksinkertaisesti, ojentaen
heille kätensä.

Tehtaan pilli puhalsi. Työ oli päättynyt. Gustav ja Emilia katsahtivat
toisiinsa kysyen, naurahtaen ja myöntäen.

"Näkemiin asti", nyökäytti Paul.

"Kuule, ei suinkaan sinulla ollut mitään liikettä koskevaa asiaa?"

"Juuri sentähden minä katoan."

"Mitä tämä merkitsee?"

"Luulen, että se voi merkitä jotakin, Gustav. Huomenna kokoonnutaan
sinun luonasi."

"Merkitystä ja huomenna? Ja kokous? Ohoh, sepä olisi uutta, aivan
uutta, jos se tehdasta koskisi."

Emilia naurahti. "Etkö tahdo tulla meille, Paul?"

"Mielelläni. Siellähän voimme olla rauhassa. Gustav ehkä nauraa minun
tuumilleni."

"Saamme sitten nähdä. En naura koskaan edeltäpäin."

Lapset pantiin levolle. Ajan säästämiseksi tarjottiin ainoastaan olutta
ja kylmää ruokaa. He istuivat kolmisin pöytään. Gustav Wiskotten katsoi
tutkivasti veljeään silmiin sytyttäessään tämän sikaria.

"Suunnitelma", aloitti Paul Wiskotten, "ei ole minun yksin."

"Suunnitelma..."

"Ewaldilla ja minulla on kumpaisellakin osamme siinä."

"Ette kumpikaan ole niitä tyhmimpiä. Nyt olen todellakin utelias."

"Se koskee eräänlaista muotilehteä."

"Oletko hullu? — Mutta kerro sentään."

"Se koskee muotilehteä, jonka mallit ja tekstin me suojaamme
jälkipainokselta. Toisin sanoen: Gustav Wiskottenin ja poikien
yksityisomaisuus."

Gustav Wiskotten nojasi taaksepäin, ojentaen jalkansa suoriksi.
"Yksityisomaisuus? Antaa kuulua. No miten?"

"Seuraavalla tavalla, Gustav. Ewald rupeaa meidän piirtäjäksemme
opintojensa päätyttyä. Se on kai varmaa, sillä hän työskentelee jo nyt
meitä varten. Hän menee kai vielä muutamiksi lukukausiksi Pariisiin
ja Brysseliin, mutta eihän se mitään tee. Ja sitäpaitsi, se on vain
ylimenoaikaa. Siis, hän suunnittelee mallit meidän muotitavaroihimme,
nauhoihin, pitseihin, punoksiin, koruompeluksiin ja kaikkeen, mitä me
aikaa myöten otamme tehdäksemme tehtaassa. Sillä emmehän jää nykyisten
tulosten varaan."

"Emme", sanoi Gustav Wiskotten puhaltaen savurenkaan ilmaan.

"Tehdäksemme itsemme riippumattomiksi tukkukauppiaista ja voidaksemme
tarjota tavaramme suoraan yleisölle käyttää Ewald sitäpaitsi
taiteellista taitoaan piirtääkseen pukukuvia, joiden pääviehätys
tulee olemaan niiden pitseissä ja nauhakoristeissa ja jotka pienimpiä
yksityiskohtia myöten esittävät wiskottenilaisten tavaroiden
muodikasta kauneutta. Jokainen malli liitetään mukaan vielä erityisenä
piirustuksena. Minä kirjoitan siihen tekstin, selitän, määrään hyvän
maun ja näytän, että wiskottenilainenkin kynä voi saada jotakin aikaan.
Me teemme liiton suurimpien perhelehtiemme kanssa ja julkaisemme
muotilehden, aluksi vain joka neljännesvuosi lisälehtenä. Täten joutuu
se kaikkien naistemme käsiin. Tavaramallimme leviävät kaikkiin kyliin
ja kaupunkeihin ja kustannukset korvautuvat kymmenkertaisesti. Kas
niin, siinä kaikki."

Gustav Wiskotten oli jo aikoja sitten pannut sikarin tuhkakuppiin,
vetänyt takaisin ojennetut jalkansa ja nojautunut pöydän yli. Hän oli
heti käsittänyt suunnitelman kannattavaisuuden, ja hänen miettivät
aivonsa kehittivät sitä edelleen.

"Pojat — minä kunnioitan teitä. Että taiteella on käytännöllinenkin
puoli — ja että te haaveilijasielut olette keksineet — tehdasta varten,
liikettä varten ja perhettä varten — totta totisesti, teidät on
kastettu Wupperin väärentämättömällä vedellä."

"Onko suunnitelma sinusta todellakin järkevä?"

"Älä ärsytä minua, enhän kuitenkaan voi lähteä kanssasi Oweramille.
Emilia, tuopas pullollinen samppanjaa. — Herranen aika, Emilia,
vaimoni, lapseni, olenhan aivan unohtanut sinut innostuksessani..."

"Mutta minä en ole unohtanut satua työsotilaasta."

"Katsohan, näetkö, tuolla hän tulee marssien. Kaukana näkee hän jotakin
välkkyvän, joka hänen täytyy aarteelleen saada, täytyy! Käyköön miten
käy!"

Emilia nojautui häneen ummistaen silmänsä.

"Sinä — — —!" Sitten kokosi hän hameenhelmansa, otti lyhdyn eteisestä
ja haki toivotun pullon. Hän asetti miesten eteen lasit ja kaatoi
niihin.

"Entä sinä?"

"Tänään juon kanssasi."

"Maljasi, Paul! Sinun ja Ewaldin malja! Tästä päivästä saakka kuulutte
te meidän joukkoomme."

"Onneksi teille molemmille! Ottakaa se häälahjaksi!"

"Lennätän sinut ulos, jos rupeat pisteliääksi."

"Luonnollisesti! Olen kai liikaa nyt, kun liikeasiat on selvitetty."

"Niin oletkin, runoilijasielu. Juo hiukan nopeammin."

"Voinhan ottaa pullon mukaani pihalle."

"Se sopii kyllä, nyt kun olet saattanut minut lämpimäksi. Anna kerran
vielä kätesi. Jumala olkoon kiitetty, että myöskin teissä elää vanha
perheen henki."

"Olemmehan yhtä äitiä —"

"Ei isääkään pidä unohtaa. Ilman aurinkoa ei ole kylvöstä mitään iloa."

"Saanko kirjoittaa Ewaldille, että olet samaa mieltä?"

"Ylihuomenna on isän syntymäpäivä. Wilhelm palaa silloin myöskin
kotiin. Kirjoita Ewaldille, että hän silloin ilmestyy onnentoivottajana
eikä tuhlaajapoikana. Hänellä on lahjansa mukanaan. Ja illalla, kun
istumme pöydän ympärillä, selitätte te suunnitelmanne. Minä näen jo
isän tyytyväisen katseen."

"Itse asia on hänelle yhdentekevä. Se vain häntä ilahduttaa, että se on
meidän alkuunpanemamme."

"Ei olekaan kauniimpaa iloa", sanoi Emilia, "kuin nähdä toiset
iloisina. Se kulkee edestakaisin kuin heiluri sydänten välillä. Eikö
niin?"

"Paul, jos et sinä nyt mene kotiin, alamme me kohta kaikki lausua
runoja."

Paul Wiskotten valmistautui lähtemään.

"Hän harrastaa nyt itse kirjallisuutta, Emilia. Mutta hyvin valikoiden.
Nyt hän lukee jo kolmannen kerran Reuteria."

Gustav saattoi hänet rappusia alas ja sulki oven hänen jälkeensä. Kun
hän palasi takaisin huoneeseen, näki hän Emilian seisovan lampun alla.

"Kuulepas", sanoi hän silmät loistaen, "se on suurenmoinen suunnitelma,
tuo poikien keksintö. Jos se toteutuu."

Emilia hymyili, kohotti kätensä ja väänsi lampun sammuksiin. Gustav
kuuli hänen vaatteittensa hiljaisen kahinan.

Kevätyö kimalteli ruutujen läpi. Hopeinen valojuova ulottui ikkunasta
ovelle, jonka taakse Emilia oli kadonnut. Aivankuin olisivat hänen
askelensa jättäneet nuo jäljet. — — —

Gustavin silmät laajenivat pimeässä ja tarttuivat kiinni hopeiseen
valojuovaan. Hänen rintansa kohosi ja laski hänen hengittäessään
syvään. Hän tunsi mielensä niin poikamaisen haaveelliseksi, ikäänkuin
piilisi joulun enkeli tuon oven takana, herättäen toiveet eloon ja
hiljentäen ne taas araksi kunnioitukseksi. Ainoastaan askel ovelle,
yksi vain — — —. Ja ujouden poisti valtava onnentunne huuhtoen hänen
mielestään kaikki työajatukset ja sydämestään kaiken, paitsi Emilian.

"Nyt alkaa toinen osa työsotilaan sadusta", sanoi hän itselleen. —

Hän aukaisi oven. Täälläkin vain hopeanvalkoisia valojuovia. Mutta
väräjävässä valossa seisoi nuori, valkeapukuinen nainen, joka irroitti
tuuheaa tukkaansa yöksi ja käänsi häntä kohti kalpeat kasvonsa ja
hiljaiset, loistavat silmänsä...

Tehdas lepäsi kevätyössä. Gustav ei puhunut sanaakaan. Hän astui hiljaa
ja varoen vaimonsa luo ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Emilia
painautui häntä vasten kuin lapsi ja Gustav painoi kasvonsa hänen
viileään, pehmoiseen tukkaansa.

Ulkona pitenivät tehdasrakennusten jättiläisvarjot. Mutta tänne ne
eivät ulottuneet. Yhä enemmän ja enemmän täytti huoneen kevätyön
hopeanvalkoinen valo.

Syvä, katkeamaton hiljaisuus — Mutta Gustav tunsi siitä sykkivästä
sydämestä, joka löi hänen sydäntään vasten, että hän eli ja mitä varten
eli.




X.


"Hei, Ewald, tule ulos!"

"Terveeksi, Paul! Tulitko minua vastaan?"

"Onko sinulla tavaroita? Eikö? No, sen parempi. Tule pian alas, juna
lähtee edelleen."

Ewald Wiskotten hyppäsi alas vaunuista.

"Tämähän on Elberfeld?"

"Ajattelin, että sinä loppumatkan ehkä mieluummin kuljet jalkaisin
laakson läpi. Tulin onnenkaupalla sinua vastaan. Arvasinko oikein?"

"Varmaankin tahdoit antaa minulle aikaa tointua? Tunnusta pois vain!"

"Ei, poika, et sen tarpeessa ole. Mutta sinun täytyy nähdä ensin laakso
työpuvussaan, tupruavine savupiippuineen ja ratisevine koneineen.
Sitten perehdyt pikemmin sen ihmisiin."

"Siis karaistuakseni... Joka tapauksessa olit ystävällinen, kun
ajattelit minua."

Heidän kulkiessaan katua pysähtyi Ewald erään talon kohdalle:

"Tiedätkö, kuka tässä asuu?"

"Ei ole aavistustakaan."

"Minun arvoisa virkaveljeni, maalari Weert. Jospa pistäytyisin hänen
luonaan, pikimmältään vain."

"Ellei se ole sinulle pahaksi?"

"Ehkäpä se selvittää vain asioita. Viisi minuuttia, ellei sinulla ole
mitään sitä vastaan. Tahtoisin nähdä, onko tosiaankin olemassa ihmisiä,
jotka koko elämänsä kuluttavat vanhoja ihanteita palvellen, sensijaan
että hankkisivat uusia."

"Tarkoitat varmaankin ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollutkaan
ihanteita."

Ewald Wiskotten nousi portaita ja soitti ovikelloa. Sama pörrötukkainen
palvelustyttö aukaisi ja laski hänet ilman muuta atelieriin.
Täällä oli kaikki ennallaan. Harmaantunut vanhus kulutti päivänsä
lojuen leposohvallaan, keskellä vanhojen kapineiden sekasotkua.
Maalaustelineillä van Dyckin nuorekkaan kaunis markiisitar Spinola
nauroi hyväntahtoisesti vanhalle hurjistelijalle, joka kerran oli
pitänyt nuoruuttaan luonnonlahjana ja tuhlannut kehitysaikansa milloin
missäkin, kunnes hänelle oli jäänyt molemmista ainoastaan jäljennös.

Nuori mies katseli tarkkaavaisesti häntä. Viinin punertamat kasvot
olivat painuneet tyynyyn. Kasvojen väri ja ilme olivat aivan toistensa
vastakohtia.

"Ehkä hän juuri uneksii käyttäneensä nuoruuttansa lahjojensa eikä
halujensa mukaan, ettei hänen vanhana tarvitsisi ihmisten edessä
valehdella", mietti Ewald Wiskotten. "Hirvein ajatus yksinäisyydessä
lienee tuntea olevansa vähemmän arvoinen kuin miltä tahtoo näyttää
olevansa. En tahdo häntä herättää. Ajalle hän panee arvoa ainoastaan
silloin, kun hän sen nukkuu!"

Hiljaa hän astui takaisin ovelle. Markiisitar Spinolan kuva katsoi
hymyillen hänen jälkeensä. "Minä tulen sinunkin luoksesi", sanoi Ewald
rauhallisesti. "Kaiken tuon kauniin löydän minäkin, vaikka toista
tietä."

"No, Ewald, viisastuitko siellä?"

"Jos viisaus on siinä, että päämäärä on selvillä."

"Tiedätkö, mitä kerran Moltke sanoi Saksan valtiopäivillä? 'Jokaisen
kansan kohtalo riippuu sen omasta voimasta.' Se sopii myöskin
jokaiselle yksityiselle."

"Olen nyt omanikin ymmärtänyt. Minulle voi sattua odottamattomia
yllätyksiä, mutta ei enää mitään pettymyksiä."

"Iloisiakin yllätyksiä!"

"Sellaisia, joita itse itsellemme valmistamme, Paul."

"Katsohan tuonne kadun toiselle puolelle. Eikö tuo ole vanha Morten
rouvineen?" Hän viittasi heille iloisesti. "He pysähtyvät, meidän
täytyy mennä heitä tervehtimään."

"Hyvää päivää! Hyvää päivää, hyvät herrat! Eikö tämä ole veljenne,
herra Wiskotten? Nyt muistan. Kiitän teitä siitä ihanasta taiteellisen
innostuksen hetkestä, nuo suuret muistot pysyvät mielessäni sen
kalleimpana aarteena. Ajatelkaa, olen käynyt Bismarckin luona."

"Me puhuimme juuri Moltkesta."

"Herrat, minä kiitän teitä siitä. Pyhien isänmaallisten nimien pitäisi
alituisesti kaikua suusta suuhun. Mutta minä — olen todellakin seisonut
Bismarckin edessä Sachsenissa."

"Olitteko Bismarckin luona?"

"Olin, nuoret ystäväni, minä vanha Korten puhelin pääsiäisenä itse
valtakunnan sepän kanssa."

"Kyllä hän taas häpäisi minut", valitti mummo.

"Sitä en voi uskoa, rouva Korten", lohdutteli Paul Wiskotten.

"Minun uskollinen elämänkumppanini", sanoi vanha runoilija, "ei tiedä
tai ei tahdo olla tietävinään, että leikillisyys on kaiken viisauden
ydin. Siksipä kaikkien aikojen suuruudet rakastivat pidoissaan
leikillisyyttä."

"Antakaa hänen nyt taas kertoa, mitä on saanut aikaan."

"Niin, herra Korten, minkä nainen tahtoo, sille ei Jumalakaan mitään
voi. Teidän täytyy kertoa."

"No, kuulkaapas siis, nuoret ystäväni. Minä olin Sachsenissa
erään kirjailijalähetystön mukana, jossa oli osanottajia monesta
saksalaisesta kaupungista. Tammien välistä astui esiin ruhtinas
Bismarck, Saksan mahtavin tammi. Joku meistä piti puheen. Ruhtinas
vastasi siihen kovalla äänellä. Ja sitten puhutteli hän joitakuita
ystävällisesti, ja huomasin kyllä, että hän tahtoi asettaa saksalaisen
runoilijaneron koetukselle. Yht'äkkiä kiintyivät hänen silmänsä minuun.
Ajatelkaa, hyvät herrat, Bismarckin silmät! Ja Bismarckin käsi oli
omassani. Minun kädessäni — — —."

"Mutta siitähän voitte ylpeillä, rouva Korten."

"Antakaa hänen kertoa loppuun." Kirjailijavanhus naurahti
hyväntahtoisesti:

"Meillä oli takissa kirjailijoitten tunnusmerkki: kultainen ritari
peitsineen. Ja ruhtinas naputtaa tuota merkkiä takinkauluksessani ja
kysyy: 'Ketä tuo esittää?' — 'Teidän ruhtinaallinen korkeutenne, se
esittää pyhää Yrjänää, jalointa ritaria.' — 'Aivan oikein', sanoo
Bismarck ja iskee minulle silmää, 'mutta en näe lohikäärmettä.' Ja
minä ymmärrän ja vastaan nopeasti: 'Teidän ruhtinaallinen korkeutenne,
lohikäärmeemme olemme jättäneet kotiin.'" Kiusoitellen hän nykäisi
elämänkumppaniaan hihasta.

"Mutta sepä vasta oli jotakin, rouva Korten", nauroivat Wiskottenit.

"Koska se ei koske teihin. Mutta sanokaapas, mitä Bismarck oikeastaan
mahtaa ajatella minusta."

"Minä selitän sen hänelle kirjeellisesti", lupasi Paul Wiskotten
loukkaantuneelle rouvalle, "ja lisään siihen, ettei tarvitse
runoilijamiestänne uskoa."

"Se ei ole hänelle ollenkaan vahingoksi." — He erosivat.

"Kun tuo vanha herra astuu taivaaseen, syntyy siellä suuri
neuvottomuus."

"Miksi niin?"

"Senvuoksi, että hän on koko ikänsä täällä maan päällä elänyt
viattomuudessa. Mikään ylentäminen ei hänen suhteensa enää tule
kysymykseen."

"Jos Weertiltä puuttuu ihanteellisuutta, niin on Kortenilla sitä
sensijaan yllin kyllin."

"Ylipäänsä hänellä on vain ihanteita, olkoon kysymyksessä tasavalta tai
monarkia, kesä tai talvi, yhtä ihastuneena hän heläyttää kanneltaan."

"Elämässä täytyy saada innostua, Paul. Ei saa masentua. Olkoon hiekka
mustaa tai valkoista, se on yhdentekevää!"

He tulivat Barmenin alueelle ja kulkivat reippaasti edelleen.

"Pian omaiset kokoontuvat kotona!"

"Paul, ennätämmekö vielä poiketa vähän syrjään?" kysyi Ewald, heidän
saavuttuaan keskikaupungille. "Myönny nyt, minä rukoilen! Tahtoisin
pistäytyä Kölschien luona."

"Kölsch on vielä tehtaalla. Hän lopettaa seitsemältä."

"Tahtoisin Annaa tervehtiä —."

Paul kohotti päätään ja katsahti naurahtaen veljeensä. He astuivat
Kölschien asunnolle. Ernst Kölsch avasi oven.

"Täälläkö sinä olet, Ernst? Oletko ottanut lomaa?"

"Herra antaa sitä omilleen heidän tahtomattaan. Minun täytyy lähteä
Italiaan."

"Täytyykö?"

"En ole sitä tahtonut. Mutta minun aikani näkyy olevan 'täytetty'.
Rooman palkinto joutui minulle. Totinen kehoitus."

"Aiotko sinä Roomaan?"

"Kuulehan: minun täytyy!"

"Älä nyt hulluttele, vaan kerro alusta alkaen."

"No herranen aika, akatemian palkinto oli annettava. Tuommoinen
lempeä lahjoitus ahkerien pyrintöjen ylläpitämiseksi. Meidän paraat
oppilaamme suorastaan ryypiskelevät öljyväriä, mutta siitä huolimatta
ei värihumalasta näkynyt tutuistakaan liinakankaalla. Professori kutsui
taivaan todistajaksi, että kuolemanrangaistus oli kielletty. Minä olin
kai otollinen hänen mielestään, koska hän iski minuun silmänsä. 'Teillä
olisi kykyä, jos vain tahtoisitte!' Näyttääkseni tuolle kiihtyneelle
miehelle, että hän on väärässä, kiinnitin kankaan kiilapuitteisiin ja
töhertelin siihen. Mies ei tahtonut myöntää olevansa väärässä, hälyytti
virkaveljensä kokoon, ja minä sain palkinnon. Huomenna lähden täältä."

Ewald Wiskotten puristi hänen kättään. "Ernst, minä onnittelen sinua
sydämeni pohjasta."

"Etkö sinä mieluummin olisi minun sijassani?"

"Minulla on _oma paikkani_. Kyllä kai siltä voin Roomaan päästä."

"Oikein, Ewald! No nyt sinulla on oikea käsitys taiteesta. Kankaalle
tai paperille, se on yhdentekevää, kyky on vain pääasia."

"Onko Anna kotona?"

"Keittiössä. Tulkaa sisään!"

"Ewaldilla on asiaa. Meidän täytyy kiirehtiä kotiin, siellä on
syntymäpäiväjuhlat."

"Niinkuin tahdotte. Tiedäthän tien, Ewald?"

Ewald oli jo käytävässä, aukaisi oven ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä keittiössä.

"Pikku Anna! Annaseni!"

Anna säpsähti, tuijotti häneen suurin silmin ja heittäytyi sitten
riemuiten hänen kaulaansa.

"Ewald! — — — Ewald! — — —"

"Tahdoin vain nähdä sinut. Suudella sinua. Anna rakas! Noin! Ja nyt
kotiin!"

"Oletko menossa vanhempiesi luo?"

"Isän syntymäpäiville."

"Jumalan kiitos", sanoi Anna ja silitteli hänen tukkaansa. "Kunnostaudu
nyt siellä."

"Rakastatko minua, Anna? Aina ja iäti?"

Anna otti nopeasti hänen päänsä käsiensä väliin ja sulki huulillaan
hänen suunsa.

"Älä enää tee niin tyhmiä kysymyksiä", sopersi hän. — "Tiedäthän, että
olen sinun."

"Tahtoisin, että voisit olla ylpeä minusta."

"Vaimo, joka ei ole ylpeä miehestään, ei ole löytänyt oikeaa rakkautta."

Ulkoa kuului Paul huutavan. Heidän piti joutua. Silloin Anna kehoitti
Ewaldin lähtemään.

"Huomenna sinä tulet, Ewald, ja sitten saamme puhella."

"Hyvää yötä, Anna. Ajattele illalla minua."

"Öin ja päivin."

"Huomenna tavataan."

Ulkona Ewald sanoi hyvästit Ernst Kölschille.

"Minä tulen sinun jäljessäsi vähäksi aikaa. Sillävälin kun sinä
maalailet nuoria roomattaria, tutkin minä heidän vanhoja pitsejään ja
vanhanajan koristeita. Onnea matkalle, Ernst."

"Hyvästi Ewald! Kyllä riittää työtä meille kummallekin."

Vanhan Wiskottenin taloon oli jo sukulaispiiri lukuisana saapunut.
Talon ystävät, pastori Schirrmacher niihin luettuna, olivat tulleet ja
menneet jo aamupäivällä. Nyt avautui ovi, ja Ewald astui Paulin kanssa
sisään. Hetkiseksi taukosi keskustelu. Käännyttiin katsomaan, Mabel
kohotti lorgnettinsa.

Ewald astui suoraan isäänsä kättelemään sivulleen katsomatta.
"Sydämellisin onnentoivotus, isä."

Ukko piteli häntä kädestä, taputteli sitä, katseli suu auki poikaan
ja naurahti. Hänen silmänsä olivat kosteat ilosta. "Äiti, Ewaldkin on
tässä —"

"Istu vain, äiti! Kas niin. Tässä minä olen. Miten voit, äiti? Isä
näyttää yhä nuortuvan."

"Jos olisit tullut neljännestuntia myöhemmin, olisit saanut syödä
jäljestäpäin." — Rouva keskeytti. Hän oli kuullut naurua huoneen
perältä. "Sanopas, Gustav, mitä siinä on nauramista. Kun minä sen
kerran sanoin, niin se on niin."

"Tietysti, äiti."

"Sinulla on kai aika nälkä, poika?"

"Eiväthän ne siellä osaa keittää niinkuin sinä, äiti."

"Niin minäkin luulen. Uudenaikaiset tavat ovat hyviä tehtaalla, mutta
eivät menesty kotioloissa. Tervehdä nyt toisiakin."

Ewald kiersi piirin puristaen jokaisen kättä. Pysähtyessään Mabelin
eteen hän säpsähti ja punastui.

"Ewald Wiskotten", esitti hän itsensä.

"Minulla on jo ennen ollut ilo", ivaili Mabel.

"Minä en tietänyt — — —", änkytti Ewald.

"Onpa kyllä! Tehän heititte nimikorttinne minulle vaunuun!"

Silloin muisti Ewald Wiskotten huolestuneen tyttönsä sanat:
"Kunnostaudu!" Ja hän kumarsi ja kysyi hyvin kohteliaasti:

"Saanko saattaa teidät pöytään?"

"En ole ollenkaan vihainen teille", sanoi Mabel, heidän istuttuaan
pöytään. "Olen kuullut niin monta ihmeellistä asiaa 'furor
teutonicuksesta', ja te toimititte heti pienen vallankumouksen minun
kunniakseni, aivan salaisen toiveeni mukaan. Sepä oli ritarillista."

"Onnettomuudessa vain me raivoamme."

"Oi, ettepä onnessakaan ole paljon hiljaisempia."

"Se riippuu asianhaaroista. Esimerkiksi jos saisin sinua sinutella —."

"Hiljaako vai kovaa?"

"Eihän rukoillessa huudeta."

"Maljasi, lanko! Suoraan sanoen, sinua minä olen kaivannut —"

Gustav Wiskotten vanhimpana istui isän vieressä, Hän kohotti lasinsa
ja kilisti isän kanssa. "Terveydeksesi, isä, ja tuhat vuotta vielä
eteenpäin!"

"Vähempään en tyydykään. Maljasi, Gustav! Niin, niin. Teidän kaikkien
malja!"

Ei ollut koskaan pidetty mitään syntymäpäiväpuheita, ja jokainen
iloitsi siitä. Siksipä katseltiinkin ihmetellen August Wiskottenia,
joka puhui paikaltaan:

"Tällä kertaa", aloitti hän rykien ja pistäen etusormensa kauluksen
alle, "tällä kertaa en antaisi isämme syntymäpäivän mennä ohitse
pyhittämättä sitä erityisellä tavalla."

"Äiti, missä on laulukirja?"

"Fritz pitäköön häpeämättömän suunsa kiinni."

"Rauhoitu, August! Älä hermostu. Sanoit 'pyhittämättä sitä'."

August Wiskotten puri huultaan. Sitten hän jatkoi:

"No niin. Päivä, jolloin ottaa vakavan askelen, on pyhitetympi kuin
jokin toinen. Minä tuon tähän taloon uuden tyttären; vastapainoksi
miespuoliselle ainekselle. Olen tänään pyytänyt neiti Grossmannin,
Elberfeldin pastorin herra Grossmannin ainoan tyttären kättä ja saanut
isän sekä tyttären myöntymyksen."

Vanha rouva Wiskotten istui suorana kuin kynttilä. Hän nyppi hiljaa
käsillään nenäliinaa. Mutta hänen ryppyisistä kasvoistaan voi lukea
tyytyväisyyden siitä, että laakson papillinen suku kuitenkin näin
liittyi perheeseen. Augustin vanhin poika nähtäisiin saarnatuolissa.
Yksi Wiskotteneista... Isä ja äiti puristivat pojan kättä. Ensimmäisenä
veljistä oli Fritz hänen luonaan.

"Anna anteeksi, August, äskeinen tyhmä käytökseni. Enhän voinut
aavistaa — toivon sydämestäni sinulle onnea, ja huomenna käyn
Grossmannien luona viemässä suurimman kukkavihon, minkä voin saada."

"Sillä teet suuren ilon morsiamelleni, rakas Fritz."

Emilia Wiskotten nojautui Gustaviin.

"Jos tahdomme, olemme mekin morsiuspari", sanoi hän hiljaa. Ja sitten
hän ehdotti sukkelasti eläköönhuudon neiti Grossmannille. Kesken lasien
helinää kuului Ewald Wiskottenin ääni: "Jos sallitaan, niin esittäisin
jotakin liikealalle kuuluvaa."

"Anna tytön viedä pois ruoat, äiti."

"August, pane ovi kiinni."

Keskustelu taukosi, jotakuta tuolia vetäistiin ja odotettiin
tarkkaavaisina. Selvää oli, ettei tämän pöydän ääressä voinut ottaa
puheeksi lapsellisuuksia.

"Jokainen teistä on saattanut tehdasta palasen eteenpäin. Gustav
sen toimeenpanevana johtajana, August kauppamiehenä, Wilhelm
kauppamatkustajana ja Fritz keksintöjen tekijänä. On tarpeetonta puhua
vanhemmista, sillä he ovat laskeneet perustuksen. Paul ja minä vain
emme ole tähän asti osanneet ottaa osaa. Siihen oli syynä nuoruutemme
eivätkä taiteelliset taipumuksemme. Me olemme samaa verta kuin te,
ja sitäpaitsi on meillä omat kykymme, omat taipumuksemme. Ja siksi
olemmekin ruvenneet oikein kehittämään luonnonlahjojamme, juuri
taiteellisia taipumuksiamme, siten auttaaksemme mekin voimillamme
eteenpäinpyrkivää tehdasta, ja minä toivon, että mallisuunnitelmani
olivat pienenä todisteena siitä. Tätä päämäärää me nyt tahdomme
pitää silmäimme edessä, Paul ja minä, sillä me emme tahdo olla teitä
huonompia."

Selvästi ja asiallisesti selitti ja perusteli hän sitten
muotilehtisuunnitelmansa, ja miten aina pitäisi asettaa yleisön
nähtäväksi Wiskottenien tavarauutuudet.

"Kaksi vuotta aion vielä katsella maailmaa ja ahkerasti tehdä työtä
niissä paikoissa, joissa teollisuus on kohonnut taiteelliselle
pohjalle. Mutta se ei silti estä panemasta ehdotusta nyt jo täytäntöön.
Tässä on näytelehden käsikirjoitus. Siinä on naisten pukuja, sekä
yksinkertaisia että seurustelupukuja. Te näette, että kaikki koristeet
ovat wiskottenilaista tehdastuotetta. Nuo syrjäpiirustukset esittävät
tarkemmin jokaisen taiteellisen mallin erikseen. Selittävä ja valaiseva
teksti on Paulin laatima! Tässä on, olkaa hyvät!"

Lehdet kulkivat kädestä käteen. Naiset katselivat miesten olkapäiden
yli.

"Tämähän on jotakin aivan uutta ja erinomaista."

Vanha rouva Wiskotten tutki tarkkaavaisesti lehteä. "Eivät nämä
ole tuulesta temmattuja. Tämä on hyvää työtä. Ja työ tuottaa aina
siunausta."

"Huomenna pidämme kokouksen yksityiskonttorissa", ehdotti Gustav.
"Liikeosingot on järjestettävä uudelleen ja tasoitettava."

Veljet yhtyivät häneen.

Gustav jatkoi:

"Nykyään puhutaan yksityisliikkeiden epäonnistumisesta ja trustien
tarpeellisuudesta. Mutta minä sanon teille, että perhe on parhain
trusti. Meitä on kuusi miestä, kuusi perillistä. Jos me kaikki
eroaisimme, jos meistä kukin alkaisi työskennellä omaan pussiinsa
jokainen vain itseään ajatellen, silloin ei voi ihmetellä, jos sitten
jaettaessa huomattaisiin yhden tai useamman pudonneen kuormalta.
Sukulaisuustunne on jo alusta asti tehnyt perheen lujaksi, ja sen
täytyy olla vielä meidänkin päivinämme ylpeytemme. Jokainen yksilö
ei voi olla nero, mutta me kaikki yhdessä muodostamme Wiskottenien
perheen! — Eikö se ole jotakin!"

Pöydän ympärillä istujat olivat vaienneet.

Vanha Wiskotten kohotti hiljaa lasinsa ja joi sen pohjaan. Hän vietti
syntymäpäiväänsä.

Sitten virkkoi vanha rouva:

"Se sana pitäköön paikkansa!"

"Siihen voit luottaa, äiti."

Se kaikui yhtenä äänenä kuudesta suusta.

Nuorimmat veljet saattoivat Emilian ja Gustavin kotiin. Erottuaan
heistä tehtaan portilla kulkivat he kuin yhteisestä sopimuksesta
ylös jyrkkiä katuja, kunnes talorivit loppuivat. He kulkivat vuoren
poikki, hiirenkorvalla olevan metsän halki ja saapuivat samalle
näköalapaikalle, jossa kerran ennenkin olivat yhdessä seisoneet. Ja he
näkivät saman taulun edessään. —

Laaksossa lepäsi työn musta jättiläinen, hopeisen kuutamon hohteeseen
kääriytyneenä kuin olisi se hymyilevä haltiatar. Se ei ollut
satujenkertoja muutamille valituille, vaan elämänvoimien antaja monelle!

"Käsitätkö sinä nyt, miten kaunista se on?"

"Kyllä. Minä käsitän sen."