F. M. Dostojevskin 'Idiootti III' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 2952. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




IDIOOTTI III

Romaani


Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI


Suomentanut

V. K. Trast





HELSINGISSÄ,
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA,
1929.






KOLMAS OSA.

(Jatkoa.)




V.


Ippolit, joka Lebedevin esitelmän aikana oli nukahtanut sohvalle,
heräsi nyt yht'äkkiä, aivan kuin joku olisi töykännyt häntä kylkeen,
vavahti, kohottautui istumaan, katseli ympärilleen ja kalpeni; hän oli
suorastaan jonkinmoisen pelästyksen vallassa katsellessaan ympärilleen;
mutta hänen kasvoissaan kuvastui miltei kauhu, kun hän muisti ja tajusi
kaikki.

— Mitä, ovatko he pois menossa? Onko lopussa? Onko kaikki lopussa? Onko
aurinko noussut? — kyseli hän huolestuneena tarttuen ruhtinaan käteen.
— Paljonko kello on? Hyväinen aika: yksikö? Olen nukkunut liikaa.
Kauanko olen nukkunut? — lisäsi hän miltei epätoivoisen näköisenä,
aivan kuin olisi nukkumalla menettänyt jotakin sellaista, mistä riippui
vähintään koko hänen kohtalonsa.

— Te olette nukkunut seitsemän tai kahdeksan minuuttia, — vastasi
Jevgeni Pavlovitš.

Ippolit katseli häntä tarkasti ja mietti hetkisen.

— Ahaa... ei enempää! Siis minä...

Ja hän veti syvään ja hartaasti henkeä, aivan kuin olisi heittänyt
päältään tavattoman raskaan taakan. Hän huomasi vihdoinkin, ettei
mikään »ollut lopussa», ettei päivä vielä sarastanut, että vieraat
olivat nousseet pöydästä ainoastaan syömistä varten ja ettei mikään muu
ollut lopussa kuin Lebedevin lavertelu. Hän hymyili, ja keuhkotautisen
puna nousi kahtena heleänä pisteenä hänen poskilleen.

— Te olette ihan laskenut minuutteja minun nukkuessani, Jevgeni
Pavlytš, — ryhtyi hän puhumaan pilkallisesti. — Te ette ole koko iltana
irroittanut katsettanne minusta, olen sen nähnyt... Ahaa! Rogožin!
Minä näin hänet äsken unissani, — kuiskasi hän ruhtinaalle rypistäen
kulmiaan ja nyökäyttäen päätään Rogožiniin päin, joka istui pöydän
ääressä. — Ahaa, niin, — hän hyppäsi taas asiasta toiseen, — missä on
puhuja, missä on Lebedev? Lebedev siis on lopettanut? Mistä hän puhui?
Onko totta, ruhtinas, että te olette kerran puhunut, että maailman
pelastaa »kauneus»? Hyvät herrat, — huudahti hän kovalla äänellä
kaikille, — ruhtinas vakuuttaa, että maailman pelastaa kauneus! Mutta
minäpä vakuutan, että hänen ajatuksensa sinkoilevat niin kevyesti
sen takia, että hän on nyt rakastunut. Hyvät herrat, ruhtinas on
rakastunut; äsken tulin siitä vakuutetuksi, aivan heti, kun hän oli
astunut sisään. Älkää punastuko, ruhtinas, minun tulee sääli teitä.
Mikä kauneus pelastaa maailman? Minulle on Kolja sen kertonut...
Oletteko te innokas kristitty? Kolja sanoo, että te itse nimitätte
itseänne kristityksi.

Ruhtinas katseli häntä tarkkaavasti eikä vastannut hänelle.

— Ettekö te vastaa minulle? Luuletteko ehkä minun suuresti rakastavan
teitä? — lisäsi Ippolit yhtäkkiä aivan kuin äkillisen purkauksen
vallassa.

— En, en luule. Minä tiedän, ettette pidä minusta.

— Kuinka? Eilisenkin jälkeenkö? Olinhan eilen vilpitön teitä kohtaan?

— Tiesin eilenkin, että te ette rakasta minua.

— Se on, siksikö, että minä kadehdin teitä, kadehdin? Niin te olette
aina ajatellut ja ajattelette nytkin, mutta... mutta miksi minä puhun
teille tätä? Minä tahdon juoda vielä samppanjaa; kaatakaa minulle,
Keller.

— Te ette saa juoda enempää, Ippolit, minä en anna teille...

Ja ruhtinas siirsi pikarin kauemmaksi hänestä.

— Niin tosiaankin... — suostui Ippolit heti aivan kuin vaipuen
mietteisiin, — kenties vielä sanovat... mutta pirujako minä siitä,
mitä he sanovat! Eikö totta, eikö totta? Puhukoot sitten mitä tahansa,
eikö niin, ruhtinas? Ja mitä meihin kehenkään kuuluu, mitä tulee
_sitten_!... Minä olen muuten vielä unenpöpperössä. Kuinka kamalan
unen näinkään, muistin sen vasta nyt... Minä en toivo teille sellaisia
unia, ruhtinas, vaikka minä ehkä todellakaan en rakasta teitä. Muuten,
jos ei pidäkään ihmisestä, niin miksi tarvitsisi toivoa hänelle pahaa,
eikö totta? Miksi minä kaiken aikaa kyselen; aina minä vain kyselen!
Antakaa minulle kätenne; minä puristan sitä lujasti, kas näin...
Ojensittehan te kuitenkin minulle kätenne? Siis tiedätte, että minä
puristan sitä vilpittömästi?... Ehkäpä minä en juo enempää. Paljonko
kello on? Muuten, ei tarvitse, minä tiedän, paljonko kello on. Hetki
on tullut! Nyt juuri on aika. Mitä tuo on, laitetaanko tuonne nurkkaan
syötävää? Siis tämä pöytä on vapaa? Oivallista! Hyvät herrat, minä...
mutta kaikki nämä herrat eivät kuulekaan... minä aion lukea erään
kirjoitelman, ruhtinas; ruokapöytä on tietysti mielenkiintoisempi,
mutta...

Ja yht'äkkiä, aivan odottamatta, hän veti ylemmästä sivutaskustaan
ison, suurella punaisella sinetillä suljetun kirjekuoren, joka oli
virkakirjeitten kokoa. Hän pani sen eteensä pöydälle.

Tämä odottamaton teko teki voimakkaan vaikutuksen seuraan, joka ei
ollut kypsä siihen, tai paremmin sanoen: joka oli jo _kypsä_, mutta
ei siihen. Jevgeni Pavlovitš ihan hypähti tuolillaan; Ganja siirtyi
nopeasti pöydän luo; Rogožin niinikään, mutta omituisen äreänä ja
harmistuneena, aivan kuin olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Lebedev,
joka sattui olemaan lähellä, tuli aivan luo ja katseli uteliain silmin
kirjekuorta koettaen arvata, mistä oli kysymys.

— Mitä teillä on siinä? — kysyi ruhtinas levottomana.

— Heti kun auringon reunaa alkaa näkyä, minä käyn makaamaan, ruhtinas,
olenhan sen sanonut; kunniasanallani: saatte sen nähdä! — huusi
Ippolit. — Mutta... mutta... luuletteko todellakin, etten minä kykene
avaamaan tätä kirjekuorta? — lisäsi hän katsellen uhmailevasti kaikkia
ympärillään olevia ja aivan kuin kääntyen kaikkien puoleen eikä
kenenkään erityisesti. Ruhtinas huomasi, että koko hänen ruumiinsa
vapisi.

— Ei kukaan meistä luule sitä, — vastasi ruhtinas kaikkien puolesta.
— Ja miksi luulettekaan, että jollakulla olisi semmoinen ajatus, ja
mikä... mikä omituinen päähänpisto teillä onkaan, että tahdotte lukea?
Mitä teillä siinä on, Ippolit?

— Mitä siinä on? Mitä hänelle taas on tapahtunut? kyseltiin ympärillä.
Kaikki tulivat hänen luokseen, muutamat samalla syöden; punasinettinen
kirjekuori veti magneetin tavoin kaikkia puoleensa.

— Tämän minä olen itse eilen kirjoittanut, heti sen jälkeen kuin
lupasin teille tulla teille asumaan, ruhtinas. Kirjoitin tätä eilen
koko päivän, sitten yön! ja lopetin tänä aamuna; aamuyöstä minä näin
unen...

— Eiköhän olisi parempi jättää huomiseen? — keskeytti ruhtinas arasti.

— Huomenna »ei enää ole aikaa»! — naurahti Ippolit hysteerisesti.
— Älkää muuten olko levoton, minä luen tämän neljässäkymmenessä
minuutissa tai ainakin tunnissa... Ja näettekö, miten kaikki ovat
kiinnostuneita; kaikki ovat tulleet lähelle; kaikki katselevat
sinettiäni; jos en olisi sinetöinyt papereitani, niin ei olisi
syntynyt mitään voimakasta vaikutelmaa! Hahhah! Kas, mitä merkitsee
salaperäisyys! Avaanko sinetin vai enkö, hyvät herrat? — huudahti
hän nauraen omituista nauruaan ja silmät säkenöiden. — Salaisuus!
Salaisuus! Mutta muistatteko, ruhtinas, kuka julisti, ettei »ole enää
aikaa»? Tätä julistaa suuri ja mahtava enkeli Ilmestyskirjassa.

— Parempi on olla lukematta! — huudahti yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitš
niin odottamattoman levottoman näköisenä, että se oli monesta
kummallista.

— Älkää lukeko! — huudahti ruhtinaskin pannen kätensä kirjekuorelle.

— Mikä lukuaika nyt on? Nyt on syötävä, — huomautti joku.

— Kirjoitelmako? Aikakauskirjaanko, vai mitä? — tiedusti toinen.

— Kenties se on ikävä? — lisäsi kolmas.

— Mitä se oikein on? — tiedustelivat muut.

Mutta ruhtinaan pelokas ele näytti pelästyttäneen Ippolitia itseäänkin.

— Siis... eikö ole luettava? — kuiskasi hän ruhtinaalle arasti, siniset
huulet vääntyneinä hymyntapaiseen irvistykseen. — Eikö ole luettava? —
mutisi hän silmäillen ympärillään-olijoita, kaikkien silmiä ja kasvoja,
ja ikäänkuin takertuen taas kaikkiin yhtä herkästi kuin ennenkin ja
siirtyen helposti toisesta toiseen. — Pelkäättekö te? — kääntyi hän
taas ruhtinaan puoleen.

— Mitä? — kysyi tämä muuttuen yhä enemmän hahmoltaan.

— Onko jollakulla kahdenkymmenen kopeekan lantti, kaksikymmentä
kopeekkaa! — huudahti Ippolit hypähtäen yht'äkkiä seisomaan, aivan kuin
hänet olisi nykäisty pois paikaltaan. — Jokin lantti?

— Tässä on! — sanoi Lebedev antaen hänelle heti rahan. Hänen päässään
välähti ajatus, että sairas Ippolit oli menettänyt järkensä.

— Vera Lukjanovna! — kutsui Ippolit kiireesti.— Ottakaa, heittäkää
pöydälle: leimapuoli vai numeropuoli? Jos näkyviin jää leima, niin on
luettava!

Vera katseli pelästyneenä rahaa, Ippolitia, sitten isäänsä, ja paiskasi
rahan pöydälle kömpelösti, pää kenossa, aivan kuin vakuutettuna siitä,
ettei hänen itsensä tarvitse katsoa rahaa. Päällepäin jäi leimapuoli.

— On luettava! — kuiskasi Ippolit, aivan kuin kohtalon ratkaisu olisi
masentanut hänet; hän ei olisi voinut enempää kalveta, jos hänelle
olisi julistettu kuolemantuomio. — Mutta muuten, — sanoi hän vavahtaen
yht'äkkiä, kun oli ollut noin puoli minuuttia ääneti, — mitä tämä on?
Olenko todellakin äsken juuri heittänyt arpaa? — Hän katseli kaikkia
ympärillä olevia yhtä tunkeilevan avomielisesti kuin ennenkin. — Mutta
tämähän on ihmeellinen psykologinen piirre! — huudahti hän yht'äkkiä
kääntyen ruhtinaan puoleen vilpittömästi hämmästyneenä. — Tämä... tämä
on käsittämätön piirre, ruhtinas! — vakuutti hän uudelleen vilkastuen
ja ikäänkuin tullen ennalleen. — Kirjoittakaa tämä muistiin, ruhtinas,
muistakaa tämä, tehän luullakseni kokoatte kuolemanrangaistusta
valaisevaa aineistoa... Minulle on kerrottu, hahhah! Voi, hyvä Jumala,
miten päätöntä ja järjetöntä! — Hän istuutui sohvaan, nojasi molemmat
kyynärpäänsä pöytään ja tarttui päähänsä.— Tämähän ihan hävettää!...
Mutta pirujako minä siitä, jos hävettää, — sanoi hän nostaen melkein
samassa päänsä. — Hyvät herrat! Hyvät herrat, minä avaan kirjekuoren,
— julisti hän yht'äkkiä päättävästi, — minä... minä, muuten, en pakota
kuuntelemaan!...

Mielenliikutuksesta vapisevin käsin hän avasi kirjekuoren, otti
siitä esille muutamia kirjepaperiarkkeja, jotka olivat täynnä tiheää
kirjoitusta, pani paperit eteensä ja alkoi niitä järjestellä.

— Mitä tämä oikein on? Mitä tämä on? Mitä luetaan? — mutisivat muutamat
synkkinä; toiset olivat vaiti. Mutta kaikki asettuivat istumaan
ja katselivat uteliaina. Kenties he todellakin odottivat jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa. Vera takertui kiinni isänsä tuoliin ja
oli itkemäisillään pelästyksestä; melkein yhtä pelästynyt oli Kolja.
Lebedev, joka jo oli istuutunut, nousi paikaltaan, sieppasi kynttilät
ja siirsi ne lähemmäksi Ippolitia, jotta tämä näkisi paremmin lukea.

— Hyvät herrat, tämä on... te saatte heti nähdä mitä tämä on, — lisäsi
Ippolit jostakin syystä ja alkoi yht'äkkiä lukea: — »Välttämätön
selitys.» Epigrafi: »Après moi le déluge»... Hyi, perhana vieköön! —
huudahti hän aivan kuin olisi polttanut näppinsä. — Olenko todellakin
ihan tosissani voinut panna noin typerän epigrafin?... Kuulkaahan,
hyvät herrat!... Vakuutan teille, että kaikki tämä loppujen lopuksi
ehkä onkin mitä hirveintä hölynpölyä! Tässä on vain muutamia minun
ajatuksiani... Jos te luulette, että tässä on... jotakin salaperäistä
tai... kiellettyä... sanalla sanoen...

— Lukisitte ilman esipuheita, — keskeytti Ganja.

— Hän koukertelee! — lisäsi joku.

— Puhetta on turhan paljon, — pisti väliin Rogožin, joka kaiken aikaa
oli istunut ääneti.

Ippolit katsahti häneen yht'äkkiä, ja kun heidän katseensa sattuivat
yhteen, väänsi Rogožin suunsa katkeraan ja kiukkuiseen hymyyn ja lausui
hitaasti omituiset sanat:

— Toisin on tätä asiaa hoideltava, nuori mies, toisin...

Mitä Rogožin tahtoi sanoa, sitä ei tietenkään kukaan ymmärtänyt, mutta
hänen sanansa tekivät varsin omituisen vaikutuksen kaikkiin; kaikkia
hipaisi jokin yksi yhteinen ajatus. Ippolitiin taas nämä sanat tekivät
hirveän vaikutuksen: hän alkoi niin kovasti vapista, että ruhtinas
ojensi kätensä häntä tukeakseen, ja hän olisi aivan varmaan kirkaissut,
jollei ilmeisesti hänen äänensä olisi yht'äkkiä katkennut. Kokonaiseen
minuuttiin hän ei saanut sanotuksi sanaakaan, vaan katseli raskaasti
hengittäen kaiken aikaa Rogožinia. Viimein hän lausui läähättäen ja
kovasti ponnistaen:

— Siis te... se olitte... te?

— Mikä oli? Mikä minä olin? — vastasi Rogožin mitään ymmärtämättä,
mutta Ippolit huusi terävällä ja kovalla äänellä, kiivastuneena ja
miltei äkillisen raivokohtauksen valtaamana:

— _Te_ olitte minun luonani viime viikolla, yöllä, kello yhden jälkeen,
sinä päivänä, jolloin minä kävin teidän luonanne aamulla, _te_!!
Tunnustakaa, se olitte te!

— Viime viikolla, yöllä? Etköhän ole tullut kerrassaan hulluksi, nuori
mies?

»Nuori mies» oli taas noin minuutin verran vaiti etusormi otsalla
ja aivan kuin miettien; mutta hänen kalpeassa, yhä edelleen pelon
vääristämässä hymyssään vilahti yht'äkkiä jotakin viekasta ja
voitonvarmaakin.

— Se olitte te! — toisti hän viimein miltei kuiskaten, mutta tavattoman
varmana. — _Te_ tulitte luokseni ja istuitte ääneti huoneessani
tuolilla, ikkunan luona, kokonaisen tunnin; enemmänkin; kello yhden
ja kahden jälkeen yöllä; sitten te nousitte ja lähditte pois kellon
käydessä kolmatta... Se olitte, te, te! Minkä tähden te peloititte
minua, minkä tähden te tulitte kiusaamaan minua, sitä en ymmärrä, mutta
se olitte te!

Ja hänen katseessaan välähti yht'äkkiä rajaton viha, vaikka hän yhä
edelleen vapisi pelästyksestä.

— Te saatte kohta tietää kaiken tämän, hyvät herrat, minä... minä...
kuulkaa...

Hän tarttui taas hirveän kiireesti papereihinsa; ne olivat liukuneet
hajalleen ja erilleen, ja hän ponnisteli saadakseen ne yhteen; ne
lepattivat hänen vapisevissa käsissään; pitkään aikaan hän ei saanut
niitä kuntoon.

— Hän on tullut hulluksi tai puhuu kuumehoureissa, — mutisi Rogožin
tuskin kuuluvasti.

Viimein alkoi lukeminen. Alussa, noin viiden minuutin aikana,
yllättävän _kirjoitelman_ tekijä yhä vielä läähätti ja luki
katkonaisesti ja epätasaisesti; mutta sitten hänen äänensä tuli
lujemmaksi ja alkoi täydelleen mukautua luetun sisällykseen.
Silloin tällöin vain jokseenkin ankara yskänkohtaus keskeytti
hänet; kirjoituksen puoliväliin päästyä hänen äänensä tuli sangen
käheäksi; tavaton innostus, joka yhä enemmän sai hänet valtaansa
sikäli kuin lukeminen edistyi, kohosi lopulta huippuunsa, samoinkuin
myös tuskallinen vaikutus, jonka se teki kuulijoihin. Tässä seuraa
kokonaisuudessaan tuo »kirjoitelma»:

»MINUN VÄLTTÄMÄTÖN SELITYKSENI.

    »Après moi le déluge!

»Eilen illalla ruhtinas oli luonani; muun muassa hän suostutti minut
muuttamaan huvilaansa. Minä tiesin, että hän ehdottomasti tulisi
hellittämättä pitämään kiinni ehdotuksestaan ja että hän sanoa
tokaisisi minulle suoraan, että huvilassa minun on 'helpompi kuolla
ihmisten ja puiden keskellä', kuten hänellä on tapana puhua. Mutta
tänään hän ei sanonut _kuolla_, vaan sanoi 'on helpompi elää', mikä
kuitenkin minulle on melkein sama asia nykyisessä tilassani. Minä
kysyin häneltä, mitä hän tarkoittaa noilla alituisilla 'puillansa'
ja miksi hän noin tyrkyttää minulle noita 'puita', — ja ihmeekseni
kuulin häneltä, että muka itse silloin illalla olin lausunut tulleeni
Pavlovskiin katsomaan viimeisen kerran puita. Kun minä huomautin
hänelle, että samantekeväähän on, kuoleeko puitten alla vai katsellen
ikkunastani näkyviä tiilikiviä, ja ettei ole syytä kahden viikon
takia noin paljon touhuta, niin hän myönsi heti sen; mutta hänen
mielestään vihannuus ja puhdas ilma ehdottomasti vaikuttavat minussa
jonkin fyysillisen muutoksen, ja minun kiihtymykseni ja _minun
uneni_ muuttuvat ja tulevat kenties helpommiksi. Huomautin hänelle
taas nauraen, että hän puhui kuin materialisti. Hän vastasi minulle
hymyillen hymyänsä, että hän aina on ollutkin materialisti. Koska hän
ei milloinkaan valehtele, niin täytyy näiden sanojen jotakin merkitä.
Hänen hymynsä on hyvä; minä olen tarkastanut häntä nyt tarkemmin. En
tiedä, rakastanko häntä nyt vai enkö; minulla ei ole nyt aikaa puuhata
sen kysymyksen kimpussa. Minun viisi kuukautta häntä kohtaan tuntemani
viha on, se on huomautettava, viime kuukauden kuluessa alkanut kokonaan
lauhtua. Kukapa tietää, vaikka olisin tullut Pavlovskiin nähdäkseni
hänet. Mutta... miksi minä silloin jätin huoneeni? Kuolemaantuomitun
on pysyttävä nurkassaan; ja jos minä en nyt olisi tehnyt lopullista
päätöstä, vaan olisin päinvastoin päättänyt odottaa viimeiseen hetkeen
asti, niin en tietenkään olisi millään ehdolla jättänyt huonettani
enkä suostunut hänen ehdotukseensa, että muuttaisin hänen luokseen
Pavlovskiin 'kuolemaan'.

»Minun täytyy kiiruhtaa ja saada ehdottomasti valmiiksi koko tämä
'selitys' huomiseen mennessä. Minulla ei siis ole aikaa lukea tätä
läpi eikä tehdä korjauksia; luen läpi huomenna, kun luen tämän
ruhtinaalle ja parille, kolmelle todistajalle, jotka toivon löytäväni
hänen luonaan. Koska tässä ei tule olemaan yhtään sanaa valhetta,
vaan kaikki on silkkaa totuutta, viimeistä ja juhlallista, niin
mieltäni kiinnittää jo edeltäkäsin, minkä vaikutuksen se tekee minuun
itseeni sillä hetkellä ja minuutilla, jolloin sen luen. Muuten,
olen suotta kirjoittanut sanat: 'totuus, viimeinen ja juhlallinen';
kahden viikon takia ei muutenkaan kannata valehdella, sillä kahta
viikkoa ei kannata elää; se on parhain todistus siitä, että kirjoitan
ainoastaan totta. (NB. Ei pidä unhottaa tätä ajatusta: enköhän minä
ole mielenvikainen tällä hetkellä, se on, joinakin hetkinä? Minulle on
varmasti vakuutettu, että viimeisillään olevat keuhkotautiset toisinaan
menettävät joksikin aikaa järkensä. Tämä on todettava huomenna,
lukiessani, siitä vaikutuksesta, minkä se tekee kuulijoihin. Tämä
kysymys on välttämättömästi saatava aivan täsmällisesti ratkaistuksi;
muussa tapauksessa ei voi ryhtyä mihinkään.)

»Minusta näyttää siltä, kuin olisin nyt juuri kirjoittanut hirveän
tyhmyyden; mutta minulla ei ole aikaa korjauksien tekoon, kuten
jo sanoin; minä lupaan sitäpaitsi nimenomaan, etten muuta tästä
käsikirjoituksesta ainoatakaan riviä, en edes sittenkään, vaikka
huomaisin itse puhuvani ristiriitaisesti jokaisen viidennen
rivin jälkeen. Tahdon nimittäin todeta huomenna lukiessani, onko
ajatuksenjuoksuni loogillisesti oikea; huomaanko virheeni ja onko siis
oikein kaikki se, mitä pien tässä huoneessa näinä kuutena kuukautena
ajatellut, vai onko se vain hourailua.

»Jos minun olisi ollut kaksi kuukautta takaperin, kuten nyt, kokonaan
jätettävä huoneeni ja sanottava jäähyväiset Meyerin talon seinälle,
niin minusta, olen varma siitä, se olisi ollut surullista. Nyt
sensijaan en tunne mitään sellaista, ja kuitenkin jätän huomenna sekä
huoneen että seinän _ainaiseksi_! Siis minun vakaumukseni, ettei kahden
viikon takia maksa vaivaa tuntea sääliä tai antautua minkäänlaisten
tunteitten valtaan, on päässyt voitolle minun luonnostani ja voipi
nyt jo määrätä kaikista tunteistani. Mutta onko se totta? Onko totta,
että luontoni on nyt täydelleen voitettu? Jos minua nyt alettaisiin
kiduttaa, niin minä varmaankin huutaisin enkä sanoisi, ettei kannata
huutaa ja tuntea kipua, koska elon aikaa on jäänyt ainoastaan kaksi
viikkoa.

»Mutta onko se totta, että minulla on jäljellä elon aikaa ainoastaan
kaksi viikkoa eikä enempää? Silloin Pavlovskissa minä valehtelin:
B----n ei ole sanonut minulle mitään eikä ole koskaan nähnyt minua;
mutta noin viikko sitten tuotiin luokseni ylioppilas Kislorodov;
vakaumukseltaan hän on materialisti, ateisti ja nihilisti, ja siksi
juuri olinkin kutsunut hänet: minä tarvitsin ihmistä, joka sanoisi
minulle lopultakin alastoman totuuden hienostelematta ja kursailematta,
vieläpä ilmeisellä mielihyvällä (mikä minun mielestäni sentään on
tarpeetonta). Hän tokaisi minulle suoraan, että minulla on elinaikaa
jäljellä noin kuukausi; kenties hieman enemmän, jos joudun edullisiin
olosuhteisiin; mutta saatan kuolla myös paljon aikaisemmin. Hänen
mielestään minä voin kuolla myös äkkiä, esimerkiksi huomenna: sellaista
on tapahtunut, ja juuri toissa päivänä muuan nuori rouva, jossa oli
minun sairauteni kaltainen keuhkotauti, oli Kolomnassa lähdössä
torille ostamaan ruokatavaroita, kun hän äkkiä tunsi pahoinvointia,
kävi pitkälleen sohvalle, huokasi ja kuoli. Kaiken tämän kertoi
Kislorodov minulle suorastaan keikaillen tunteettomuudellaan ja
varomattomuudellaan ja ikäänkuin tehden minulle sillä suuren kunnian,
osoittaen siten, että hän pitää minuakin samanlaisena kaikki kieltävänä
korkeampana olentona, jommoinen hän itsekin on ja jolle kuoleminen
ei tietysti ole mitään. Loppujen lopuksi kuitenkin se on täsmälleen
viivoitettu tosiseikka: kuukausi eikä sen enempää! Ettei hän siinä ole
erehtynyt, siitä olen täysin vakuutettu.

»Minua ihmetytti suuresti, miten ruhtinas äsken saattoi arvata, että
minä näen 'pahoja unia'; hän lausui sananmukaisesti, että Pavlovskissa
'minun kiihtymykseni ja _uneni_' muuttuvat. Miksi juuri unet? Hän
on joko lääketieteeseen perehtynyt mies tai todellakin tavattoman
älykäs ja pystyy arvaamaan hyvin monet asiat. (Mutta että hän on
loppujen lopuksi kuitenkin 'idiootti', siitä ei ole mitään epäilystä.)
Ennen hänen tuloaan minä aivan kuin vartavasten näin erään hyvän
unen (niitä unia, jommoisia nykyään näen sadoittain). Minä nukahdin
— luullakseni tuntia ennen hänen tuloaan — ja näin olevani eräässä
huoneessa (en kuitenkaan omassani). Huone oli suurempi ja korkeampi
kuin minun huoneeni, paremmin kalustettu, valoisa, siinä oli kaappi,
lipasto, sohva ja minun vuoteeni, joka oli iso ja leveä ja viheriällä,
neulotulla peitteellä peitetty. Mutta tässä huoneessa minä huomasin
jonkin kauhean eläimen, eräänlaisen hirviön. Se oli skorpionin
kaltainen, mutta ei ollut skorpioni, vaan inhoittavampi ja paljon
peloittavampi, ja juuri siksi, luullakseni, että sellaisia eläimiä
ei luonnossa ole ja että se oli _vartavasten_ ilmestynyt luokseni ja
että siinä juuri olikin jokin salaisuus. Minä tarkastelin sitä hyvin
yksityiskohtaisesti: se oli ruskea ja kovakuorinen matelija, noin
neljän versokin pituinen, pään kohdalta noin parin sormen paksuinen,
häntään päin vähitellen suippeneva, niin että hännän pää oli enintään
kymmenesosa veršokkia paksuudeltaan. Veršokin etäisyydellä päästä
ulkoni ruumiista neljänkymmenenviiden asteen kulmassa kaksi jalkaa,
yksi kummallakin puolella, parin veršokin pituisia, niin että koko
eläin näytti ylhäältä päin katsottuna kolmikärjeltä. Sen päätä en
selvästi nähnyt, mutta näin kaksi lyhyenpuoleista tuntosarvea, jotka
olivat kuin kaksi vankkaa neulaa ja myöskin ruskeanväriset. Kaksi
samanlaista sakaraa oli hännänpäässä ja kummankin jalan päässä, siis
kaikkiaan kahdeksan sarvea. Eläin juoksenteli huoneessa hyvin nopeasti,
jalkojensa ja häntänsä varassa, ja kun se juoksi, niin sen sekä ruumis
että jalat mutkittelivat kuin pienet käärmeet, tavattoman nopeasti, sen
kovasta kuoresta huolimatta, ja se oli hyvin inhoittavaa nähdä. Minä
pelkäsin hirveästi, että se pistäisi minua; minulle oli sanottu, että
se oli myrkyllinen, mutta minua vaivasi kaikkein enimmän ajatus, kuka
oli sen lähettänyt minun huoneeseeni, mitä minulle aiottiin tehdä ja
mikä salaisuus tässä piili. Eläin meni piiloon lipaston alle, kaapin
alle, ryömi nurkkiin. Minä istuuduin tuolille nostaen jalat alleni.
Eläin juoksi nopeasti vinosti poikki koko huoneen ja hävisi jonnekin
tuolini lähettyville. Minä katselin peloissani ympärilleni, mutta
koska istuin omien jalkojeni päällä, niin toivoin, ettei se pääse
tuolille. Yht'äkkiä kuulin takaapäin, melkein pääni kohdalta, omituista
ratinaa; käännähdin ja näin elukan kiipeävän seinää ylös ja olevan jo
pääni tasalla sekä ihan koskettavan hiuksiani hännällään, joka pyöri
ja kiemuroi tavattoman nopeasti. Minä hypähdin pystyyn, ja samassa
eläinkin katosi. En uskaltanut käydä vuoteelleni, koska pelkäsin sen
ryömivän pieluksen alle. Huoneeseen tuli äitini ja joku hänen tuttunsa.
He alkoivat pyydystää iljettävää elukkaa, mutta olivat levollisempia
kuin minä eivätkä edes pelänneetkään. Mutta he eivät löytäneet mitään.
Yht'äkkiä eläin ryömi taas esille; se mateli tällä kertaa hyvin hiljaa
ja aivan kuin erikoisessa tarkoituksessa, hitaasti kiemurrellen, mikä
oli vieläkin inhoittavampaa, taaskin vinosti poikki huoneen ovea
kohti. Silloin äitini avasi oven ja huusi Normaa, koiraamme, — se on
hyvin iso newfoundlandilainen, musta ja pörrökarvainen; kuoli viisi
vuotta takaperin. Se syöksyi huoneeseen ja jäi kuin jähmettyneenä
seisomaan. Matelijakin pysähtyi, mutta kiemurteli yhä ja nakutteli
lattiaa jalkojensa ja häntänsä kärjellä. Eläimet eivät kykene tuntemaan
mystillistä pelästystä, jollen kokonaan erehdy; mutta tällä hetkellä
minusta näytti siltä, kuin Norman pelästyksessä olisi ollut jotakin
ikäänkuin hyvin tavatonta, ikäänkuin miltei mystillistäkin, ja että se
siis aavisti, samoinkuin minäkin, että elukassa on jotakin kohtalokasta
ja että siinä piilee jokin salaisuus. Norma vetäytyi hitaasti
takaisin matelijan edestä, joka ryömi hiljaa ja varovasti sitä kohti;
nähtävästi matelija aikoi yht'äkkiä syöksyä Norman kimppuun ja pistää
sitä. Mutta kaikesta pelästyksestään huolimatta oli Norma hirveän
vihaisen näköinen, vaikka sen kaikki jäsenet vapisivat. Yht'äkkiä se
paljasti hitaasti näkyviin peloittavat hampaansa, avasi selkoselälleen
suuren, punaisen kitansa, arvioi taitavasti välimatkan ja sieppasi
yht'äkkiä päättävästi matelijan hampaisiinsa. Luultavasti elukka
riuhtaisi voimakkaasti päästäkseen irti, koska Norma sieppasi sen
vielä toistamiseen kiinni, tällä kertaa ilmasta, ja kahdesti tavoitti
sitä kitaansa ilmasta aivan kuin niellen. Elukan kova kuori ratisi
sen hampaissa; matelijan häntä ja jalat, jotka olivat ulkona Norman
suusta, liikkuivat hirvittävän nopeasti. Yht'äkkiä Norma päästi surkean
vikinän: elukka oli siis ennättänyt pistää sitä kieleen. Vikisten
ja ulvoen se avasi tuskissaan suunsa, ja minä näin, että rikkipurtu
matelija vielä liikkui poikittain sen suussa, vuodattaen puoleksi
murskatusta ruumiistaan koiran kielelle suuren määrän valkoista
nestettä, joka oli samanlaista kuin rikkipoljetun mustan torakan
sisus... Silloin minä heräsin, ja sisälle astui ruhtinas.»

— Hyvät herrat, — sanoi Ippolit lakaten yht'äkkiä lukemasta ja miltei
häveten, — minä en ole lukenut läpi, mutta nähtävästi olen todellakin
kirjoittanut paljon liikaa. Tämä uni...

— Niinpä kyllä, — kiiruhti Ganja pistämään väliin.

— Tässä on liian paljon persoonallista, minä myönnän sen, se on,
oikeastaan vain minua koskevaa...

Näin puhuessaan Ippolit oli väsyneen ja heikentyneen näköinen ja pyyhki
hikeä otsaltaan nenäliinalla.

— Niin, te tunnette todellakin liian suurta mielenkiintoa itseenne, —
sähisi Lebedev.

— Minä en, hyvät herrat, pakota ketään, sanon sen vieläkin; ken ei
halua kuulla, voi kyllä poistua.

— Ajaa pois... vieraasta talosta, — mutisi Rogožin tuskin kuuluvasti.

— Kuinka me kaikki yht'äkkiä nousisimme ja poistuisimme? — lausui
äkkiarvaamatta Ferdyštšenko, joka ei tähän saakka ollut uskaltanut
puhua ääneen.

Ippolit loi yht'äkkiä silmänsä alas ja tarttui käsikirjoitukseensa;
mutta samassa silmänräpäyksessä hän kohotti taas päänsä ja lausui
silmät säkenöiden, kaksi punaista läikkää poskillaan, Ferdyštšenkoa
vasten kasvoja katsellen:

— Te ette ollenkaan rakasta minua!

Kuului naurua; enemmistö ei kuitenkaan nauranut. Ippolit punastui
hirveästi.

— Ippolit, — sanoi ruhtinas, — sulkekaa käsikirjoituksenne ja antakaa
se minulle sekä käykää itse nukkumaan tänne minun huoneeseeni. Me
puhelemme hiukan ennen nukkumistanne ja huomenna; mutta sillä ehdolla,
ettette enää koskaan avaa näitä paperiarkkeja. Tahdotteko?

— Onko se sitten mahdollista? — sanoi Ippolit katsellen häntä aivan
ihmeissään. — Hyvät herrat! — huudahti hän taas kuumeisesti vilkastuen.
— Typerä välikohtaus, jonka aikana en osannut käyttäytyä. Minä en enää
keskeytä lukemista. Ken haluaa kuulla, hän kuulkoon...

Hän joi kiireesti kulauksen vesilasista, nojautui kiireesti
kyynärpäittensä varaan pöytää vasten päästäkseen piiloon katseilta ja
alkoi itsepintaisesti jatkaa lukemista. Häpeämisen tunne muuten haihtui
pian...

— »Se ajatus (jatkoi hän lukemistaan), ettei maksa vaivaa elää muutamia
viikkoja, alkoi täydellä todella saada minut valtaansa luullakseni
noin kuukausi takaperin, kun minulla oli jäljellä elinaikaa vielä
neljä viikkoa, mutta täydellisesti se sai minut valtaansa vasta
kolme päivää sitten, kun palasin tuon illan jälkeen Pavlovskista.
Ensimmäinen hetki, jolloin tämä ajatus täydelleen ja välittömästi
tunkeutui läpi olemukseni, oli kuistilla ruhtinaan luona, juuri
samassa silmänräpäyksessä, kun minä sain päähäni tehdä viimeisen
elämiskokeen, tahdoin nähdä ihmisiä ja puita (olkoon vain, että olen
itse niin sanonut), kiivastuin, pidin kiinni Burdovskin, 'lähimäiseni',
oikeudesta ja haaveilin, että kaikki yht'äkkiä levittävät kätensä ja
syleilevät minua ja pyytävät minulta anteeksi jotakin ja minä pyydän
anteeksi heiltä; sanalla sanoen, minä esiinnyin lopuksi niinkuin
lahjaton hölmö. Ja juuri noina hetkinä minussa leimahtikin 'viimeinen
vakaumus'. Ihmettelen nyt, kuinka minä olen voinut elää kokonaista
kuusi kuukautta ilman tätä 'vakaumusta'! Minä tiesin varmasti, että
minussa on parantumaton keuhkotauti; minä en pettänyt itseäni ja
käsitin aseman selvästi. Mutta kuta selvemmin minä sen käsitin, sitä
vimmatummin minun mieleni teki elää; minä takerruin kiinni elämään ja
tahdoin elää, maksoi mitä maksoi. Minä myönnän, että saatoin silloin
olla vihoissani hämärälle ja järkkymättömälle kohtalolle, joka oli
päättänyt musertaa minut kuin kärpäsen tietämättä itsekään miksi; mutta
miksi sitten en ole aivan loppuun asti tyytynyt vain tuntemaan vihaa?
Minkä tähden minä todella _aloin_ elää, vaikka tiesin, ettei minulla
enää ollut lupa alkaa; koetin, vaikka tiesin, ettei minulla enää ollut
aikaa koetella? Samalla en kuitenkaan kyennyt edes kirjaa lukemaan ja
lakkasin lukemasta: mitä toimitti lukeminen, mitä toimitti tietojen
hankkiminen kuudeksi kuukaudeksi? Tämä ajatus sai minut monta kertaa
heittämään kirjan pois.

»Niin, tämä Meyerin seinä voi kertoa paljon! Paljon olen ajatuksissani
siihen kirjoittanut. Ei ollut ainoatakaan täplää tuossa likaisessa
seinässä, jota en olisi oppinut tietämään ulkoa. Kirottu seinä! Ja
kuitenkin se on minulle kalliimpi kuin kaikki Pavlovskin puut, se on,
sen pitäisi olla kalliimpi kaikkia, jollei minulle nyt kaikki olisi
samantekevää.

»Muistan nyt, miten kiihkeän halukkaasti aloin silloin seurata
_heidän_ elämäänsä; sellaista mielenkiintoa ei ollut aikaisemmin
ollut. Odotin toisinaan Koljaa kärsimättömästi ja toraillen, kun olin
itse niin sairas, etten voinut lähteä huoneesta. Minä syvennyin siinä
määrin kaikkiin pikkuseikkoihin, tunsin mielenkiintoa kaikenlaisia
huhuja kohtaan, että muutuin luultavasti juoruilijaksi. En ymmärtänyt
esimerkiksi sitä, kuinka nuo ihmiset, joilla oli niin pitkä elämä
käytettävänään, eivät osaa rikastua (muuten, en ymmärrä sitä nytkään).
Minä tunsin erään köyhän miehen, josta minulle myöhemmin kerrottiin,
että hän oli kuollut nälkään, ja muistan, että se sai minut joutumaan
pois suunniltani: jos tuon köyhän miehen olisi voinut elvyttää eloon,
niin minä luullakseni olisin antanut teloittaa hänet. Vointini parantui
toisinaan viikkomääriksi, ja minä saatoin mennä ulos kadulle; mutta
katu alkoi minua lopulta siinä määrin suututtaa, että minä istuin
päiväkausia tahallani sisällä, vaikka olisin voinut mennä ulos
kuten kaikki muutkin. Minä en voinut sietää tuota puikkelehtivaa,
kiirehtivää, alati huolestunutta, synkkää ja levotonta väkeä, joka
vilisi ympärilläni katukäytävillä. Mitä tarkoitti heidän ainainen
murheensa, heidän ainainen huolensa ja touhunsa, heidän ainainen
synkkä ilkeytensä (sillä he ovat ilkeitä, ilkeitä, ilkeitä)? Kuka
on syypää siihen, että he ovat onnettomia eivätkä osaa elää, vaikka
heillä on edessään elinaikaa kuusikymmentä vuotta? Miksi Zarnitsyn
salli niin käydä, että kuoli nälkään, vaikka hänellä oli edessään
kuusikymmentä vuotta? Ja jokainen näyttää karkeatekoisia ryysyjään,
työstä jäykistyneitä käsiään, on vihainen ja huutaa: 'Me teemme
työtä kuin härät, me näemme vaivaa, me olemme nälkäisiä kuin koirat
ja köyhiä! Toiset eivät tee työtä eivätkä näe vaivaa, mutta he
ovat rikkaita!' (Ikuisesti toistuva loppusäe!) Heidän vieressään
juoksentelee ja touhuaa aamusta yöhön asti joku 'paremmasta perheestä'
oleva kurjimus, Ivan Fomitš Surikov, — hän asuu meidän talossamme,
meidän yläpuolellamme, — kyynärpäät aina repaleisina, napit irrallaan,
toimittaa kaikenlaisten ihmisten asioita, suorittaa toisten antamia
tehtäviä, vieläpä aamusta yöhön asti. Ryhtykää hänen kanssaan
puheisiin: 'Köyhä olen, kurja kerjäläinen, vaimo kuoli, ei ollut rahaa
lääkkeitten ostoon, ja talvella palelluttivat lapseni: vanhin tyttäreni
on antautunut herrasmiehen elätiksi...' Näin hän aina ruikuttaa, aina
itkeä nyyhkyttää! Oi, en mitään, en mitään sääliä minä ole tuntenut
noita hölmöjä kohtaan, en nyt enkä aikaisemmin,— sanon sen ylpeillen!
— Miksi hän sitten itse ei ole Rothschild? Kenen syy se on, ettei hän
omista miljoonia niinkuin Rothschild, ettei hänellä ole kasoittain
kultaisia imperiaaleja ja napoleondoreja, niin suurta ja korkeata kasaa
kuin se mäki, joka laitetaan laskiaisena rahvaan huvittelupaikalle! Kun
hän kerran elää, niin kaikkihan on hänen vallassaan! Kuka on syypää
siihen, ettei hän tätä ymmärrä?

»Oi, nyt minulle jo on kaikki samantekevää, nyt minulla ei enää
ole aikaa vihoitella, mutta silloin, silloin, toistan sen, minä
sananmukaisesti pureskelin öisin pielustani ja revin vuoteeni peitettä
raivoissani. Oi, kuinka unelmoinkaan silloin, kuinka toivoinkaan,
toivoin aivan kuin tahallani, että minut, kahdeksantoistavuotias,
puolialaston, melkein vaatteita vailla oleva nuorukainen, ajettaisiin
yht'äkkiä ulos kadulle ja jätettäisiin aivan yksikseni, ilman asuntoa,
ilman työtä, ilman leipäpalaa, ilman sukulaisia, ilman ainoatakaan
tuttua ihmistä suunnattoman suureen kaupunkiin, nälkäisenä, piestynä
(sitä parempi!), mutta terveenä, ja silloinpa minä olisin näyttänyt...

»Mitä olisin näyttänyt?

»Oi, luuletteko te todellakin, etten minä tiedä miten olen alentanut
itseäni jo muutenkin 'Selitykselläni'! Jokainenhan pitää minua
elämää tuntemattomana kurjimuksena ja unhottaa, etten enää ole
kahdeksantoistavuotias, unhottaa, että kun elää sillä tavoin kuin minä
olen elänyt nämä kuusi kuukautta, niin se merkitsee samaa kuin olisi
elänyt harmaapääksi! Mutta naurettakoon vain ja sanottakoon, että tämä
kaikki on satua. Minä olen todellakin kertonut itselleni satuja. Olen
täyttänyt niillä kokonaisia öitä; muistan ne kaikki nyt.

»Mutta pitäisikö minun tosiaankin kertoa ne nyt taas uudelleen, — nyt,
kun minultakin jo on satujen aika mennyt ohi? Ja kenelle! Minähän
lohduttelin itseäni niillä silloin, kun selvästi näin, ettei minulla
ollut lupaa oppia kreikan kielioppiakaan; parahiksi nousi mieleeni:
'En ennätä lauseoppiinkaan asti, kun jo kuolen.' Näin ajattelin jo
ensimmäistä sivua lukiessani ja paiskasin kirjan pöydän alle. Siellä se
on vieläkin; olen kieltänyt Matrenaa nostamasta sitä sieltä.

»Pitäköön se, jonka käsiin 'Selitykseni' sattuu joutumaan ja
jolla on riittävästi kärsivällisyyttä lukeakseen sen läpi, minua
mielenvikaisena tai vaikkapa lukiolaisena tai, mikä on luultavinta,
kuolemaantuomittuna, josta on luonnollisesti alkanut näyttää siltä,
että kaikki ihmiset, paitsi hän itse, pitävät elämää liian vähän
arvossa, ovat tottuneet liian helpolla sen tuhlaamaan pois, käyttävät
liian laiskasti ja liian tunnottomasti sitä ja ovat siis joka ikinen
arvottomia sitä elämään. Mitäs? Minä ilmoitan, että lukijani erehtyy ja
että minun vakaumukseni on kokonaan riippumaton kuolemantuomiostani.
Kysykääpä, kysykääpä heiltä vain, kuinka he kaikki, joka ainoa,
ymmärtävät, mitä onni oikein on? Oi, olkaa varmat siitä, ettei
Kolumbus ollut silloin onnellinen, kun hän oli löytänyt Amerikan, vaan
silloin, kun hän sitä etsi; olkaa varmat siitä, että hänen korkein
onnenhetkensä kenties oli täsmälleen kolme päivää sitä ennen, kuin hän
löysi Uuden Maailman, jolloin kapinoiva laivaväki oli epätoivoissaan
kääntämäisillään laivan takaisin Eurooppaan! Ei tässä ole kysymys Uuden
Maailman löytämisestä, se olisi yhtä hyvin voinut jäädä löytämättä.
Kolumbus kuoli melkeinpä näkemättä sitä ja oikeastaan tietämättä
mitä oli löytänyt. Kysymys on elämästä, yksinomaan elämästä, — ei
sen löytämisestä sinänsä, vaan siitä, että lakkaamatta ja ikuisesti
työskentelee sen löytämiseksi! Mutta mitäpä toimittaa puhuminen!
Minä epäilen, että kaikki se, mitä nyt puhun, on siinä määrin aivan
yleisten lauselmien maltaista, että minua varmaankin pidetään alimman
luokan oppilaana, joka on kirjoittanut aineen 'Auringon noususta', tai
sanotaan, että minulla kenties todella oli jotakin esille tuotavaa,
mutta etten minä parhaalla tahdollanikaan ole kyennyt löytämään
sille... 'ilmaisumuotoa'. Mutta lisäänpä kuitenkin, että jokaisessa
nerokkaassa ja uudessa inhimillisessä ajatuksessa, tai yksinkertaisesti
aivan jokaisessa vakavassa inhimillisessä ajatuksessa, joka on
syntynyt jonkun päässä, aina on jokin jäännös, jota ei saa mitenkään
ilmaistuksi toisille ihmisille, vaikkapa kirjoittaisitte kokonaisia
nidoksia ja selittelisitte ajatustanne kolmekymmentäviisi vuotta;
aina jää jotakin, mikä ei mitenkään ota lähteäkseen ulos kallostanne,
vaan jää teidän omaksenne ainaisiksi ajoiksi; niinpä kuolettekin
voimatta antaa perinnöksi kenellekään kenties suurinta aatettanne.
Mutta vaikka minäkään nyt en ole osannut esittää kaikkea sitä, mikä
minua on näinä kuutena kuukautena kiusannut, niin ainakin ymmärretään,
että päädyttyäni nykyiseen 'viimeiseen vakaumukseeni' minä olen saanut
maksaa siitä kenties liian kalliin hinnan; juuri tämän minä olen
katsonut välttämättömäksi, erinäisiä tarkoituksia varten tuoda esiin
'Selityksessäni'.

»Mutta minä jatkan.»




VI.


»En tahdo valehdella: todellisuus sai minutkin tarttumaan koukkuunsa
näinä kuutena kuukautena ja viehätti minua toisinaan siinä määrin,
että minä unhotin kuolemantuomioni tai, paremmin sanoen, en tahtonut
sitä ajatella, vieläpä toiminkin. Mainittakoon tässä ulkonaisista
olosuhteistani. Kun minä noin kahdeksan kuukautta takaperin tulin
jo hyvin sairaaksi, niin katkaisin kaikki suhteeni muihin ihmisiin
ja jätin kaikki entiset toverini. Koska muutenkin aina olen ollut
jörö mies, niin toverini unhottivat minut helposti; tietysti he
olisivat unhottaneet minut, vaikka asianlaita ei olisi näin ollutkaan.
Ympärilläni kotona, se on, 'perheessä', oli myös yksinäistä. Noin
viisi kuukautta sitten minä kerta kaikkiaan sulkeuduin huoneeseeni
enkä ollenkaan käynyt perheen huoneissa. Minua on aina toteltu,
eikä kukaan uskaltanut tulla huoneeseeni, paitsi määrätyllä ajalla
siistimään huonetta ja tuomaan minulle päivällistä. Äitini vapisi
määräyksiäni peläten eikä uskaltanut edessäni itkeä tillittää, kun
toisinaan suvaitsin päästää hänet huoneeseeni. Lapsia hän aina
pieksi minun takiani, etteivät ne meluaisi ja häiritsisi minua; minä
valitinkin usein heidän liiaksi huutavan; kylläpä ne nyt mahtavat minua
rakastaa! 'Uskollista Koljaa', kuten minä häntä nimitin, lienen myös
kiusannut aika tavalla. Viime aikoina hänkin kiusasi minua: kaikki
tämä oli luonnollista, ihmiset ovat luotujakin toisiaan kiusaamaan.
Mutta minä huomasin hänen sietävän ärtyisyyttäni aivan sillä tavoin
kuin hän olisi ennakolta päättänyt säästää sairasta. Luonnollisesti
tämä suututti minua; mutta nähtävästi hän oli päättänyt jäljitellä
ruhtinasta 'kristillisessä nöyryydessä', mikä jo oli jossakin määrin
hullunkurista. Hän on nuori ja kuumaverinen poika ja jäljittelee
tietysti kaikkea; mutta minusta tuntui välisti siltä, kuin olisi
hänenkin jo aika elää oman älynsä mukaan. Minä pidän hänestä hyvin
paljon. Minä kiusasin myös Surikovia, joka asuu yläpuolellamme ja
juoksentelee aamusta yöhön asti joittenkin ihmisten asioilla; olen
myötäänsä todistellut hänelle, että hän on itse syypää köyhyyteensä,
niin että hän lopulta pelästyi ja lakkasi käymästä luonani. Hän on
hyvin nöyrä mies, mitä nöyrin olento. (NB. Sanotaan, että nöyryys on
hirveän suurta voimaa; täytyy kysyä tätä tarkemmin ruhtinaalta, ne ovat
hänen omat sanansa.) Mutta kun minä maaliskuussa kiipesin ylös hänen
asuntoonsa nähdäkseni, miten siellä olivat 'palelluttaneet', kuten hän
lausui, hänen lapsensa, ja vahingossa naurahdin katsellessani hänen
lapsukaisensa ruumista, koska olin alkanut taas selittää Surikoville,
että hän on 'itse syypää', niin tämän kurjimuksen huulet alkoivat
yht'äkkiä väristä, hän tarttui toisella kädellään olkaani ja osoitti
toisella minulle ovea ja lausui minulle hiljaa, miltei kuiskaten:
'Menkää!' Minä menin ulos, ja tämä kaikki miellytti minua suuresti,
oli miellyttänyt minua jo silloin, juuri samalla hetkellä, kun hän oli
työntänyt minut ulos; mutta hänen sanansa tekivät minuun myöhemmin
pitkän aikaa, niitä muistellessani, sellaisen raskaan vaikutuksen,
kuin olisin tuntenut häntä kohtaan omituista, halveksivaa sääliä,
jommoista en ollenkaan olisi tahtonut tuntea. Ei edes tuommoisen
loukkauksen hetkelläkään (tunnenhan, että loukkasin häntä, vaikka
se ei ollutkaan aikomukseni), tuommoisella hetkelläkään tuo mies ei
kyennyt suuttumaan! Hänen huulensa eivät silloin ollenkaan ruvenneet
liikkumaan vihastuksesta, vannon sen: tarttuessaan käteeni ja
lausuessaan suurenmoisen sanansa 'menkää' hän ei ollut ollenkaan
vihoissaan. Arvokkuutta hänessä oli, vieläpä paljonkin, jopa siinä
määrin, ettei se ensinkään sopinut hänelle (niin että, totta puhuen,
siinä oli paljon koomillistakin), mutta vihastusta ei ollut. Kenties
hän yksinkertaisesti oli alkanut yht'äkkiä halveksia minua. Siitä
lähtien hän pari, kolme kertaa, kun kohtasin hänet portaissa, alkoi
yht'äkkiä tervehtiä minua ottamalla lakin päästään, mitä hän ei ollut
koskaan ennen tehnyt, mutta ei enää pysähtynyt, kuten ennen, vaan
juoksi nolona ohitseni. Jos hän minua halveksikin, niin senkin hän teki
omalla tavallaan: hän 'halveksi _nöyrästi_'. Mutta ehkäpä hän otti
lakin päästään yksinkertaisesti pelosta, koska olin hänen velkojansa
poika, sillä hän on aina velkaa äidilleni eikä mitenkään kykene
pääsemään veloistaan. Ja tämä onkin kaikkein luultavinta. Minä tahdoin
selvitellä asiaa hänen kanssaan ja tiedän varmasti, että kymmenen
minuutin kuluttua hän olisi alkanut pyydellä minulta anteeksi; mutta
sitten päätin, että parasta on antaa hänen olla rauhassa.

»Samaan aikaan, se on, jokseenkin niihin aikoihin kuin Surikov
'palellutti' lapsensa, maaliskuun puolivälissä, vointini jostakin
syystä parani tuntuvasti ja sitä jatkui pari viikkoa. Aloin käydä
ulkona, useimmiten illan hämärtäessä. Minä pidin maaliskuun hämärästä,
kun ilma alkoi kylmetä ja kun kaasuvalo sytytettiin; kuljin toisinaan
pitkiä matkoja. Kerran Šestilavotšnaja-kadulla minut saavutti joku
'parempiin ihmisiin' kuuluva mieshenkilö, jonka piirteitä en pimeässä
tarkoin erottanut; hän kantoi jotakin paperiin käärittyä, ja hänen
yllään oli lyhyt ja ruma huono päällystakki, joka oli liian ohut
siihen vuodenaikaan. Kun hän saapui lyhdyn kohdalle noin kymmenen
askelen päähän minun edelläni, niin minä huomasin, että jotakin putosi
hänen taskustaan. Minä riensin nostamaan sen maasta — ja jopa olikin
aika, sillä joku pitkäviittainen mies hyppäsi samassa paikalle, mutta
nähtyään kapineen minun käsissäni ei ruvennut siitä kiistelemään,
vaan vilkaisi kiireesti käsiini ja livahti ohitseni. Kysymyksessä
oleva esine oli iso, sahviaanista tehty, vanhanmallinen ja pullollaan
oleva lompakko; mutta jostakin syystä minä arvasin ensi silmäyksellä,
että siinä oli mitä tahansa muuta paitsi rahaa. Kulkija, joka oli
sen pudottanut, oli jo noin neljänkymmenen askelen päässä minusta
ja hävisi pian näkyvistäni väkijoukkoon. Läksin juoksemaan ja aloin
huutaa hänelle; mutta kun en osannut huutaa muuta kuin 'hei!', niin
hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Yhtäkkiä hän pujahti vasemmalle,
erään talon portista sisälle. Kun minä juoksin porttikäytävään, jossa
oli hyvin pimeä, ei siellä enää ollut ketään. Talo oli äärettömän
suuri, niitä valtavia vuokrakasarmeita, joita keinottelijat rakentavat
pikkueläjiä varten; muutamissa tuollaisissa taloissa on satakin pikku
asuntoa. Kun olin juossut porttikäytävän läpi, niin minusta näytti,
kuin olisi suuren pihan oikeanpuolisessa peränurkassa kulkenut ihminen,
vaikka pimeässä tuskin saatoin sen erottaa. Juostuani sinne nurkkaan
näin porraskäytävän suun; portaat olivat kapeat, tavattoman likaiset,
eikä niissä ollut minkäänlaista valaistusta; mutta ylempää kuului vielä
portaita ylös juoksevan ihmisen askelia, ja minäkin läksin rientämään
portaita ylös siinä toivossa, että saavutan hänet, ennenkuin hänelle
ennätetään avata ovi. Niin kävikin. Porrasvälit olivat aivan lyhyet,
mutta niitä oli loppumattomiin, niin että minä hengästyin kovin; ovi
avautui ja sulkeutui jälleen viidennessä kerroksessa, arvasin sen
ollessani kolme porrasväliä alempana. Ennenkuin olin juossut perille,
hengähtänyt porras-aukeamassa ja löytänyt ovikellon, oli kulunut
muutamia minuutteja. Minulle avasi oven viimein eräs eukko, joka pienen
pienessä keittiössä puhalteli tulta teekeittimeen; hän kuunteli ääneti
kysymyksiäni, ei tietysti ymmärtänyt mitään ja avasi minulle viereiseen
huoneeseen johtavan oven. Sekin huone oli pieni, hirveän matala,
siinä oli huonot, kaikkein välttämättömimmät huonekalut sekä leveä,
tavattoman suuri, verhoilla varustettu vuode, jolla loikoi 'Terentjitš'
(sen nimen huusi eukko), nähtävästi juovuksissa. Pöydällä paloi
kynttilänpätkä rautaisessa yölampussa ja seisoi melkein tyhjäksi juotu
viinapullo. Terentjitš murahti minulle jotakin vuoteella loikoen ja
viittasi toista ovea kohti, mutta eukko meni pois, niin ettei minulla
ollut muuta neuvoa kuin avata tuo toinen ovi. Niin teinkin ja astuin
sisälle seuraavaan huoneeseen.

»Tämä huone oli vieläkin kapeampi ja ahtaampi kuin edellinen, niin
etten suorastaan tietänyt, miten kääntyisin; kapea, yhden maattava
vuode nurkassa otti hirveän paljon tilaa; muuta kalustoa oli vain kolme
yksinkertaista tuolia, joiden päälle oli kasattu kaikenlaisia ryysyjä,
ja mitä yksinkertaisin puinen keittiön pöytä vanhan, vahakankaalla
päällystetyn sohvan edessä, niin että pöydän ja vuoteen välistä oli
miltei mahdotonta päästä kulkemaan. Pöydällä paloi talikynttilä
samanlaisessa rautaisessa yölampussa kuin toisessakin huoneessa, ja
vuoteessa inisi hyvin pieni lapsi, kenties ainoastaan kolmen viikon
ikäinen, mikäli sen huudosta voi päätellä; sille 'muutti kuivaa
päälle', se on, sitä kapaloi uudelleen sairas ja kalpea nainen,
nuoren näköinen, hyvin vähissä pukimissa ja kenties vasta nyt siinä
tilassa, että alkoi päästä vuoteesta synnytyksen jälkeen; mutta lapsi
ei rauhoittunut, vaan huusi odottaen saavansa rintaa, jossa ei paljon
mitään ollut. Sohvalla makasi toinen lapsi, kolmivuotias tyttö, jonka
peitteenä näytti olevan hännystakki. Pöydän luona seisoi herrasmies
hyvin kuluneessa lievetakissa (hän oli jo riisunut päällystakkinsa ja
se oli vuoteella) ja levitti auki sinistä paperia, johon oli kääritty
pari naulaa vehnäleipää ja kaksi pientä makkaraa. Pöydällä oli
sitäpaitsi teekannu, jossa oli teetä, sekä huolimattomasti heiteltyinä
muutamia paloja mustaa leipää. Vuoteen alta näkyi avoin matkalaukku ja
törrötti esille pari vaatemyttyä, joissa oli joitakin riepuja.

»Sanalla sanoen, siellä vallitsi hirveä epäjärjestys. Minusta
näytti ensi silmäykseltä, että he kumpikin, sekä herra että rouva,
olivat kunnon ihmisiä, jotka kuitenkin köyhyys oli saattanut siihen
alennustilaan, jossa epäjärjestys saa vallan, niin että lopulta on
aivan toivotonta taistella sitä vastaan, vieläpä saattaa ihmiset niin
pitkälle, että heille tulee katkeraksi tarpeeksi löytää juuri tuossa
epäjärjestyksessä, joka päivä päivältä suurenee, jonkinmoista katkeraa
ja kostontunteen tapaista mielihyvää.

»Minun astuessani sisään tämä herrasmies, joka oli juuri ennen minua
tullut huoneeseen ja aukoi ruokakääröjään, puheli jostakin asiasta
nopeasti ja kiihkeästi vaimonsa kanssa; vaikka tämä ei vielä ollut
saanut kapaloimistaan loppuun, niin hän kuitenkin oli jo ennättänyt
ruveta itkeä vetistelemään; uutiset olivat varmaankin huonoja kuten
tavallisesti. Tuo herrasmies näytti noin kahdenkymmenenkahdeksan
vuoden ikäiseltä, ja hänen kasvonsa, jotka olivat tummat ja laihat ja
joita kehystivät mustat poskiparrat sekä hyvin sileäksi ajeltu leuka,
näyttivät minusta jokseenkin säädyllisiltä ja miellyttäviltäkin; ne
olivat synkän näköiset, ja katse oli synkkä, mutta siinä oli jokin
sairaalloisen, liian helposti loukkautuvan ylpeyden vivahdus. Sisään
astuttuani tapahtui omituinen kohtaus.

»On ihmisiä, joille heidän ärtyisä loukkaantuvaisuutensa on suuri
nautinto, varsinkin silloin, kun se heissä menee (mikä aina tapahtuu
sangen nopeasti) aivan äärimmäisiin; sillä hetkellä heistä näyttää
suorastaan olevan mieluisampaa olla loukattuja kuin olla tulematta
loukatuiksi. Näitä näin kiihtyviä vaivaa jälkeenpäin aina hirveästi
katumus, tietysti siinä tapauksessa, että he ovat älykkäitä ja
kykenevät ymmärtämään kiivastuneensa kymmenen kertaa enemmän kuin olisi
pitänyt. Tuo herrasmies katseli minua jonkin aikaa hämmästyneenä, vaimo
taas oli niin pelästynyt kuin olisi ollut kerrassaan kauhea kumma, että
joku saattoi tulla heillekin; mutta yht'äkkiä mies hyökkäsi minua kohti
miltei raivostuneena; en ollut ennättänyt mutista paria sanaakaan,
mutta hän oli, varsinkin nähtyään, että olin siististi puettu,
nähtävästi katsonut hirveäksi loukkaukseksi kohtaansa sitä, että minä
olin uskaltanut noin muitta mutkitta kurkistaa heidän pesäänsä ja nähdä
kaiken sen sopimattoman ympäristön, jota hän itse niin häpesi. Tietysti
hän riemastui saadessaan tilaisuuden purkaa edes johonkuhun kiukkunsa
kaikkien vastoinkäymistensä johdosta. Hetken ajan luulin, että hän
ihan rupeaa tappelemaan; hän kalpeni aivan kuin naiset saadessaan
hysteerisen kohtauksen ja sai vaimonsa hirveästi pelästymään.

»'Kuinka olette uskaltanut tulla sisälle tuolla tavoin? Pois!' huusi
hän vavisten ja sai tuskin lausutuksi sanottavansa. Mutta yht'äkkiä hän
näki minun käsissäni lompakkonsa.

»'Luullakseni olette pudottanut tämän', sanoin minä mahdollisimman
rauhallisesti ja kuivasti. (Kuten muuten pitikin.)

»Mies seisoi edessäni aivan pelästyneenä eikä näyttänyt vähään aikaan
pystyvän tajuamaan asiaa; sitten hän tunnusteli nopeasti sivutaskuaan,
avasi suunsa selälleen pelästyksestä ja löi kädellään otsaansa.

»'Hyvä Jumala! Mistä te sen löysitte? Millä tavoin?'

»Selitin hänelle aivan lyhyesti, ja jos mahdollista vielä kuivemmin,
kuinka olin nostanut lompakon maasta, kuinka olin juossut ja huutanut
häntä ja kuinka viimein arviokauppaa ja miltei käsikopelolta olin
juossut hänen jäljessään portaita ylös.

»'Voi, Herra Jumala!' huudahti hän kääntyen vaimonsa puoleen. 'Tässä
ovat kaikki meidän asiapaperimme, tässä ovat minun viimeiset työkaluni,
tässä on kaikki... Voi, hyvä herra, tiedättekö, mitä olette minulle
tehnyt? Olisin ollut hukassa!'

»Minä olin sillä välin tarttunut ovenripaan poistuakseni mitään
vastaamatta; mutta minä olin itsekin hengästynyt, ja yht'äkkiä
mielenliikutukseni purkautui niin ankaraan yskäkohtaukseen, että
tuskin saatoin pysyä pystyssä. Minä näin, miten herrasmies syöksähteli
kaikille puolille löytääkseen minulle tyhjän tuolin, miten hän lopulta
sieppasi eräältä tuolilta ryysyt, paiskasi ne lattialle ja tarjosi
minulle kiireesti tuolin sekä pani minut varovasti sille istumaan.
Mutta yskäni jatkui eikä ottanut asettuakseen noin kolmeen minuuttiin.
Kun siitä selvisin, istui hän jo minun vieressäni toisella tuolilla,
jolta hän luultavasti myös oli paiskannut ryysyt lattialle, ja katseli
minua terävästi.

»'Te kaiketi... olette sairas?' lausui hän sellaisella äänellä,
jommoisella tavallisesti puhuvat lääkärit lähestyessään sairasta. 'Minä
itse olen sairauksien tuntija' (hän ei sanonut: lääkäri), — ja tämän
lausuttuaan hän jostakin syystä osoitti minulle huonetta, aivan kuin
olisi pannut vastalauseensa nykyistä asemaansa vastaan — minä näen,
että te...'

»'Minussa on keuhkotauti', lausuin mahdollisimman lyhyesti ja nousin.

»Samassa hänkin hypähti ylös.

»'Kenties te liioittelette ja... käytettyänne sopivia keinoja...'

»Hän oli kovin hämmentynyt ja aivan kuin ei vieläkään olisi voinut
tulla ennalleen; lompakko törrötti hänen vasemmassa kädessään.

»'Oi, älkää olko millännekään', keskeytin minä taas tarttuen
ovenripaan, 'minua tutki viime viikolla B----n (taas minä pistin siihen
B----n'n), ja minun asiani on ratkaistu. Suokaa anteeksi...'

»Tahdoin taas avata oven ja jättää hämillään olevan, kiitollisen
ja häpeästä masentuneen tohtorini, mutta samassa sain taas kirotun
yskäkohtauksen. Silloin tohtorini vaati, että taas istuutuisin
lepäämään; hän kääntyi vaimonsa puoleen, ja tämä lausui paikaltaan
siirtymättä minulle muutamia kiitollisia ja ystävällisiä sanoja.
Samalla hän tuli hyvin hämilleen, niin että ihan puna nousi hänen
kalpeankeltaisille, kuivettuneille poskilleen. Minä jäin, mutta olin
sen näköinen, että he huomasivat minun joka hetki kovin pelkäävän
häiritseväni heitä (niin olikin oltava). Tohtoriani alkoi katumus
lopulta suuresti vaivata, ja minä huomasin sen.

»'Jos minä.. alkoi hän katkaisten tavan takaa puheensa ja hypäten
asiasta toiseen, 'minä olen teille niin kiitollinen ja niin syyllinen
edessänne... minä... kuten näette... — hän osoitti taas huonetta, —
'tällä hetkellä minä olen semmoisessa asemassa...'

»'Oi', sanoin minä, 'eihän tässä mitään; sehän on tavallista; te olette
kenties menettänyt paikkanne ja tullut selittämään asiaa sekä etsimään
toista tointa?'

»'Kuinka... te sen tiesitte?' kysyi hän ihmetellen.

»'Näkeehän sen ensi silmäyksellä', vastasin minä ollen tahtomattani
pilkallinen. 'Tänne saapuu moni maaseudulta suurin toivein,
juoksentelee ja joutuu elämään tällä tavoin.'

»Hän alkoi yht'äkkiä puhua kiihkeästi, väräjävin huulin; hän alkoi
valittaa, alkoi kertoa, ja, tunnustan sen, sai minussa heräämään
mielenkiintoa; istuin hänen luonaan melkein tunnin. Hän kertoi minulle
koko tarinansa, joka muuten oli varsin tavallinen. Hän oli lääkärinä
maaseudulla, hänellä oli valtion virka, mutta sitten alettiin jollakin
tavoin vehkeillä, ja näihin vehkeilyihin sotkettiin hänen vaimonsakin.
Hän esiintyi ylpeästi ja kiivaasti; sattui läänin päämiehen vaihdos,
joka oli eduksi hänen vihamiehilleen; hänet koetettiin syödä pois
paikastaan, häntä vastaan esitettiin valituksia; hän menetti virkansa
ja saapui viimeisillä rahoillaan Pietariin selittämään asiaansa;
Pietarissa häntä ei tietenkään pitkään aikaan tahdottu kuunnella,
sitten kuunneltiin hänen asiaansa, sitten annettiin hylkäävä päätös,
sitten lupailtiin kaikenlaista, sitten kohdeltiin ankarasti,
sitten käskettiin häntä kirjoittamaan jonkinmoinen selitys, sitten
kieltäydyttiin ottamasta vastaan hänen kirjoitustaan, käskettiin
tekemään anomus, — sanalla sanoen, hän oli juoksennellut jo yli neljä
kuukautta, oli syönyt kaikki varansa; vaimon viimeiset ryysyt oli
pantattu, ja samaan aikaan syntyi lapsi ja, ja... 'tänään anomukseni
lopullisesti hylättiin, eikä minulla ole riittävästi leipääkään,
minulla ei ole mitään, vaimoni on saanut lapsen. Minä minä...'

»Hän hypähti tuolilta ja kääntyi poispäin. Hänen vaimonsa itki
nurkassa, lapsi alkoi taas inistä. Minä otin esille muistikirjani
ja aloin kirjoittaa siihen. Kun minä lopetin ja nousin, seisoi hän
edessäni ja katsoi minua pelokkaan uteliaasti.

»'Kirjoitin muistiin teidän nimenne', sanoin minä hänelle, 'niin, ja
kaiken muunkin: palveluspaikkanne, lääninne kuvernöörin nimen, päivä
määrät, kuukaudet. Minulla on eräs toveri, hän käy vielä koulua,
Bahmutov, mutta hänen setänsä Pjotr Matvejevitš Bahmutov on todellinen
valtioneuvos ja on ylijohtajana...'

»'Pjotr Matvejevitš Bahmutov!' huudahti lääkärini ja alkoi melkein
vapista. 'Mutta hänestähän melkein kaikki riippuukin!'

»Tosiaankin lääkärini jutussa ja sen loppuratkaisussa, johon minä
sattumalta olin myötävaikuttamassa, kaikki kävi niin hyvin ja sopivasti
kuin asiat olisi vartavasten niin järjestettykin, aivan niinkuin
romaanissa. Minä sanoin näille köyhille ihmisille, ettei heidän pitäisi
rakentaa mitään toiveita minuun, että itse olen köyhä lukiolainen
(liioittelin tahallani vähäpätöisyyttäni; olen aikoja sitten lopettanut
lukion enkä ole lukiolainen), ja ettei heidän tarvitse tietää nimeäni,
mutta että lähden heti Vasili-Ostroviin toverini Bahmutovin luo, ja
koska tiedän varmasti, että hänen setänsä, todellinen valtioneuvos,
naimaton ja lapseton mies, suorastaan palvoo veljenpoikaansa ja miltei
intohimoisesti rakastaa häntä, koska tämä on hänen perheensä viimeinen
vesa, niin 'kenties toverini voi tehdä jotakin hyväksenne ja tietysti
samalla minun mielikseni setänsä kautta'...

»'Kunhan minun vain sallittaisiin selittää asia hänen ylhäisyydelleen!
Kunhan vain voisin saada kunnian selittää suullisesti!' huudahti
lääkäri tutisten kuin kuumetaudissa ja silmät säkenöiden. Hän käytti
todellakin sanoja _voisin saada_ kunnian. Toistaen vielä kerran, että
asia luultavasti menee myttyyn ja kaikki osoittautuu turhaksi, minä
lisäsin, että jos en tule heidän luokseen seuraavana päivänä, niin se
merkitsee, että asia on lopussa eikä heillä ole mitään odotettavana. He
saattoivat minua ulos kumarrellen, he olivat miltei poissa suunniltaan.
En koskaan unhota heidän kasvojensa ilmettä. Otin ajurin ja lähdin heti
ajamaan Vasili-Ostroviin.

»'Tuon Bahmutovin kanssa minä olin ollut lukiossa monena vuonna
yhtämittaa kireissä väleissä. Meidän keskuudessamme häntä pidettiin
aristokraattina, ainakin minä nimitin häntä niin: hän oli erittäin
hyvin puettu, saapui kouluun heidän omilla hevosillaan, ei ollenkaan
kopeillut, oli aina erinomainen toveri, oli aina tavattoman iloinen ja
toisinaan sangen sukkelakin, vaikkei hän ollut ollenkaan älykäs mies,
siitä huolimatta, että hän aina oli ensimmäinen oppilas luokallaan,
minä puolestani en ollut milloinkaan enkä missään ensimmäinen. Kaikki
toverit pitivät hänestä paitsi minä yksin. Hän lähestyi minua muutamia
kertoja noina muutamana kouluvuotena, mutta minä käännyin joka kerta
jurosti ja ärsyttävästi pois hänestä. Nyt en ollut nähnyt häntä
kokonaiseen vuoteen; hän opiskeli yliopistossa. Kun minä kellon ollessa
jo yli kahdeksan astuin sisälle hänen luokseen (monen mutkan jälkeen:
minun tuloni ilmoitettiin), otti hän minut vastaan aluksi ihmetellen
eikä edes kohteliaastikaan, mutta tuli samassa iloiseksi ja alkoi minua
katsellessaan yht'äkkiä ääneensä nauraa.

»'Mitenkä pistikään päähänne tulla luokseni, Terentjev?' huudahti
hän ainaisella herttaisella ja luontevalla tavallaan, joka saattoi
toisinaan olla liian rohkeakin, mutta ei koskaan ollut loukkaava; tuota
minä hänessä suuresti rakastin ja sen takia samalla häntä niin suuresti
vihasin. 'Mutta mitä tämä on?' huudahti hän pelästyneenä. 'Tehän
näytätte niin sairaalta!'

»Yskä alkoi taas vaivata minua, minä vaivuin tuolille ja saatoin tuskin
hengittää.

»'Älkää olko millännekään, minussa on keuhkotauti', sanoin minä.
'Minulla on esitettävänä teille eräs pyyntö.'

»Hän istahti ihmeissään, ja minä esitin hänelle heti koko tohtorin
historian ja selitin, että hän puolestaan, jolla oli tavattoman suuri
vaikutusvalta setäänsä, saattoi kenties tehdä jotakin.

»'Teen, ehdottomasti teen ja jo huomenna käyn setäni kimppuun; teen sen
oikein mielelläni, ja te kerroitte kaikki niin mainiosti... Mutta miten
te, Terentjev, sentään saitte päähänne kääntyä minun puoleeni?'

»'Teidän sedästänne riippuu tässä niin paljon ja sitäpaitsi me,
Bahmutov, olemme aina olleet toistemme vihollisia, ja koska te olette
jalo mies, niin ajattelin, ettette te hylkää vihollisen pyyntöä',
lisäsin minä ironisesti.

»'Aivan niinkuin Napoleon kääntyi Englannin puoleen!' huudahti hän
alkaen ääneensä nauraa. 'Teen, teen! Menenpä heti, jos se käy päinsä!'
lisäsi hän kiireesti, nähdessään minun totisena ja ankarana nousevan
tuoliltani.

»Ja todellakin tämä asiamme järjestyi aivan odottamattomalla tavalla
mitä parhaiten. Puolentoista kuukauden kuluttua sai lääkärimme taas
paikan toisessa kuvernementissa, sai muuttokuluja ja avustustakin.
Minä epäilin, että Bahmutov, joka oli kovin viehättynyt käymään heillä
(samaan aikaan kuin minä tahallani lakkasin heillä käymästä ja otin
luokseni rientäneen tohtorin vastaan miltei kuivasti), — Bahmutov,
niin epäilen, taivutti tohtorin ottamaan häneltä rahaakin lainaksi.
Bahmutovin tapasin pari kertaa näitten kuuden viikon aikana, ja
me yhdyimme kolmannen kerran silloin, kun hyvästelimme tohtoria.
Jäähyväiskekkerit järjesti Bahmutov omaan kotiinsa; ne olivat
samppanjapäivälliset, joilla oli läsnä myös tohtorin rouva, joka
kuitenkin sangen pian lähti pois pikku lapsensa luo. Tämä tapahtui
toukokuun alussa, ilta oli kirkas, auringon suuri kehä laski mereen.
Bahmutov saattoi minut kotiin; me kuljimme Nikolainsiltaa; molemmat
olimme hieman päissämme. Bahmutov puhui siitä, miten riemastuksissaan
hän oli, että asia oli päättynyt niin hyvin, kiitti minua jostakin,
selitteli, kuinka hyvä hänen nyt on olla tehtyään hyvän työn, vakuutti,
että se on kokonaan minun ansioni ja että turhaa oppia on se, mitä
monet nyt saarnaavat, nimittäin ettei yksi hyvätyö sinänsä mitään
merkitse. Minunkin mieleni alkoi kovasti tehdä puhua.

»'Ken tuomitsee yksityisen 'almun',' aloin minä, 'se tuomitsee
ihmisluonnon ja halveksii ihmisen persoonallista arvoa. Mutta
'yhteiskunnallisen almujen annon' järjestely ja kysymys
persoonallisesta vapaudesta ovat kaksi eri kysymystä, jotka eivät
sulje pois toisiaan. Yksityistä hyväntekeväisyyttä tulee aina olemaan,
sillä se on persoonallisuuden tuntema tarve, toisen henkilön elävä
tarve saada suoranaisesti vaikuttaa toiseen. Moskovassa eli muuan
vanha ukko, muuan 'kenraali', se on, todellinen valtioneuvos, jolla
oli saksalainen nimi; hän kuljeksi koko elämänsä ajan vankiloissa
ja rikoksentekijäin parissa; jokainen Siperiaan lähetettävä joukko
tiesi edeltäkäsin, että Varpusvuorilla sitä käy tervehtimässä 'vanha
kenraali'. Hän suoritti työnsä tavattoman vakavasti ja hurskaasti;
hän saapui, kulki pakkotyöhön karkoitettujen rivien ohitse, jotka
häntä ympäröivät, pysähtyi jokaisen eteen, kysyi jokaiselta, mitä
tämä tarvitsi, ei pitänyt juuri kenellekään koskaan nuhdesaarnoja,
nimitti heitä kaikkia 'kyyhkyläisiksi'. Hän antoi heille rahaa,
lähetti heille välttämättömiä tavaroita — jalkariepuja, kangaspalasia,
palttinaa, toi toisinaan jumalisia kirjoja ja antoi niitä kaikille
lukutaitoisille varmana siitä, että nämä lukevat niitä matkalla ja että
lukutaitoiset lukevat ääneen lukutaidottomille. Rikollisten tekemää
rikosta hän harvoin tiedusti, kuunteli vain, jos rikollinen itse alkoi
siitä puhua. Kaikkia rikollisia hän kohteli samalla tavalla, mitään
erotusta hän ei tehnyt. Hän puheli heille kuin veljilleen, mutta he
itse alkoivat lopulta pitää häntä isänään. Jos hän huomasi jonkun
maanpakoon tuomitun naisen, jolla oli lapsi käsivarrellaan, niin hän
meni tämän luo, hyväili lasta, naksutteli sille sormiaan saadakseen
sen nauramaan. Näin hän toimi monta vuotta, kuolemaansa saakka; asiat
menivät niin pitkälle, että hänet tunnettiin koko Venäjällä ja koko
Siperiassa, nimittäin kaikkien rikoksentekijäin keskuudessa. Minulle
on kertonut eräs Siperiassa käynyt henkilö olleensa itse todistajana,
miten kaikkein paatuneimmatkin rikolliset muistelivat kenraalia, eikä
kenraali kuitenkaan käydessään lähteviä joukkueita katsomassa useinkaan
voinut jakaa enempää kuin kaksikymmentä kopeekkaa miestä kohti. Tosin
he eivät muistelleet häntä erikoisen lämpimin tuntein, eikä myöskään
erikoisen vakavalla mielellä. Joku noista 'onnettomista', joka oli
surmannut ehkä kaksitoista ihmistä ja puoli tusinaa lapsia vain
huvikseen (sellaisia kerrotaan olleen), saattoi yht'äkkiä hyötähyviään
joskus ja ehkäpä vain kerran koko kahdenkymmenen vuoden aikana huoata
ja sanoa: 'Mitenkähän nyt lienee kenraali-ukon laita, mahtaakohan hän
vielä olla elossa?' Tätä sanoessaan hän kenties vielä naurahtaakin,
— ja siinä onkin kaikki. Mutta mistä te tiedätte, millaisen siemenen
hänen sydämeensä on heittänyt koko elämän ajaksi tuo 'kenraali-ukko',
jota hän ei ole unhottanut kahteenkymmeneen vuoteen? Mistä te
tiedätte, Bahmutov, mikä merkitys tällä toisen persoonan yhtymisellä
toiseen tulee olemaan sen persoonan kohtaloissa, johon on yhdytty?...
Tässähän on kysymyksessä kokonainen elämä ja lukematon joukko meille
tuntemattomia haarautumisia. Kaikkein parhainkin šakinpelaaja, kaikkein
terävinkin heistä, voi laskea edeltäkäsin vain muutamia vetoja;
eräästä ranskalaisesta pelaajasta, joka osasi laskea kymmenen vetoa
eteenpäin, kirjoitettiin kuin ihmeolennosta. Miten monta vetoa on
tässä ja miten paljon meille tuntematonta? Heittäessänne siemenen,
heittäessänne 'almunne', hyvän työnne missä muodossa tahansa, te
annatte osan omaa persoonallisuuttanne ja otatte vastaan osan toisen
persoonasta; te yhdytte molemminpuolisesti toinen toiseenne; vielä
hiukan tarkkaavaisuutta, ja te saatte palkinnoksi tietoa, teette aivan
odottamattomia havaintoja. Te alatte ehdottomasti pitää toimintaanne
lopulta tieteenä; se anastaa koko elämänne ja voi täyttää koko elämän.
Toiselta puolen kaikki teidän ajatuksenne, kaikki sirottelemanne
siemenet, jotka te kenties jo olette unhottanut, ruumiillistuvat
ja kasvavat; se, joka on saanut teiltä, antaa toiselle. Ja mistä
te tiedätte, mikä osuus teillä tulee olemaan ihmiskunnan tulevien
kohtaloiden ratkaisussa? Jos tieto ja koko elämän ajan jatkunut
tämmöinen työ kohottaa teidät lopulta siihen, että te kykenette
heittämään suuren siemenen, jättämään maailmalle perinnöksi suuren
ajatuksen, niin... Ja niin edespäin; minä puhuin silloin paljon.

»'Ja että pitääkin ajatella samalla, ettei teidän ole suotu elää!'
huudahti Bahmutov, ja hänen huudahdukseensa sisältyi kiihkeä moite
jotakuta kohtaan.

»Sillä hetkellä me seisoimme sillalla, kaiteita vastaan nojaten, ja
katselimme Nevaa.

»'Mutta tiedättekö, mitä on noussut mieleeni', sanoin minä kumartuen
vielä enemmän kaiteen yli.

»'Eihän vain heittäytyä veteen?' huudahti Bahmutov miltei pelästyneenä.
Kenties hän oli lukenut ajatukseni kasvoistani.

»'Ei, toistaiseksi on vain eräs ajatus, seuraava: minulla on nyt
elinaikaa pari, kolme kuukautta, kenties neljä; mutta kun esimerkiksi
on jäljellä kaikenkaikkiaan vain kaksi kuukautta, ja jos silloin
mieleni hirveästi tekisi tehdä eräs hyvätyö, joka vaatisi työtä,
juoksentelua ja puuhaa, esimerkiksi senlaatuinen kuin meidän tohtorimme
asia, niin siinä tapauksessahan minun pitäisi kieltäytyä siitä työstä,
koska minulla ei olisi siihen aikaa, ja etsiä toinen 'hyvätyö',
pienempi, joka olisi minun _varojeni_ mukainen (jos kerran niin kovin
himoitsen hyviä töitä). Myöntäkää, että tämä on hupaisa ajatus!'

»Bahmutov raukka oli hyvin huolestunut minusta; hän saattoi minut
kotiin asti ja oli niin hienotunteinen, ettei ryhtynyt kertaakaan
lohduttelemaan ja oli melkein koko ajan vaiti. Hyvästellessään minua
hän puristi lämpimästi kättäni ja pyysi saada käydä tervehtimässä
minua. Minä vastasin hänelle, että jos hän käy luonani 'lohduttajana'
(sillä vaikka hän olisi ollut vaitikin, niin hän kuitenkin olisi
tullut lohduttajana, minä selitin sen hänelle), niin sen kauttahan hän
siis joka kerta muistuttaa minua yhä enemmän kuolemasta. Hän kohautti
olkapäitään, mutta oli samaa mieltä kuin minä; me erosimme toisistamme
varsin kohteliaasti, jota en ollut odottanutkaan.

»Mutta sinä iltana ja sinä yönä kylvettiin ensimmäinen siemen, josta
kasvoi 'viimeinen vakaumukseni'. Minä tartuin kiihkeästi tuohon
_uuteen_ ajatukseen, tutkiskelin hartaasti sen kaikkia mutkia ja
sen kaikkia mahdollisia muotoja (en nukkunut koko yönä), ja kuta
enemmän siihen syvennyin, kuta enemmän sen omaksuin, sitä enemmän
pelästyin. Kamala pelästys valtasi minut lopulta enkä päässyt siitä
sitten seuraavinakaan päivinä. Toisinaan, kun ajattelin tätä ainaista
pelästystäni, minut sai nopeasti jähmettymään uusi kauhu: tästä
pelästyksestähän saatoin päätellä, että 'viimeinen vakaumukseni'
oli kovin vakavasti juurtunut minuun ja ehdottomasti oli johtava
ratkaisuunsa. Mutta ratkaisun tekoon ei minulla ollut päättäväisyyttä.
Kolme viikkoa myöhemmin oli tämä kaikki lopussa ja päättäväisyyttä oli,
mutta sangen omituisen seikan johdosta.

»Tässä selityksessäni minä merkitsen muistiin kaikki nuo numerot
ja päivämäärät. Minulle se tietysti on samantekevää, mutta _nyt_
(ja ehkäpä vain tällä hetkellä) minä tahdon, että ne, jotka tulevat
arvostelemaan menettelyäni, voisivat selvästi nähdä mistä loogillisten
päätelmien ketjusta on tuloksena minun 'viimeinen vakaumukseni'.
Kirjoitin juuri, että lopullinen päättäväisyys, jota minulla ei ollut
'viimeisen vakaumukseni' täytäntöönpanemiseksi, ei kenties syntynytkään
minussa loogillisesta päätelmästä, vaan jostakin omituisesta
sysäyksestä, eräästä omituisesta asianhaarasta, joka kenties ei ollut
millään tavalla yhteydessä asian kulun kanssa. Kymmenkunta päivää
takaperin pistäytyi luokseni Rogožin eräälle asialle, josta ei tässä
ole syytä antaa yksityiskohtaista selostusta. Minä en koskaan ollut
nähnyt Rogožinia aikaisemmin, mutta olin kuullut hänestä hyvin paljon.
Minä annoin hänelle kaikki tarpeelliset tiedot, ja hän poistui pian,
ja koska hän vain oli tullutkin saamaan tietoja, niin asia meidän
kesken olisikin ollut lopussa. Mutta hän oli kovin suuressa määrin
alkanut kiinnittää mieltäni, ja koko sen päivän minä olin omituisten
ajatusten vallassa, niin että päätin lähteä seuraavana päivänä itse
hänen luokseen, vastaamaan vierailuun. Rogožin ilmeisesti ei ollut
mielissään tulostani ja vihjasikin 'hienotunteisesti', ettei meillä ole
mitään syytä jatkaa tuttavuutta; mutta kuitenkin minä olin viettänyt
sangen mielenkiintoisen tunnin, kuten luultavasti hänkin. Me olimme
siinä määrin toistemme vastakohtia, että se ei voinut olla selviämättä
meille molemmille, varsinkaan minulle: minä olin mies, jonka päivät
jo olivat luetut, hän sen sijaan eli mitä täyteläisintä, välitöntä
elämää, nykyhetken elämää, ilman vähintäkään huolta 'viimeisistä'
päätelmistä, numeroista tai mistä tahansa, mikä ei koskenut sitä,
joka... joka... sanokaamme vaikka: oli hänen hulluuttaan; suokoon
herra Rogožin minulle anteeksi tämän sanan, pitäköön minua vaikka
huonona kirjailijana, joka ei osaa lausua ilmi ajatustaan. Kaikesta
hänen epäystävällisyydestään huolimatta minusta näytti, että hän
on älykäs mies ja pystyy ymmärtämään monia asioita, vaikka hänen
mieltään hyvin vähän kiinnittävät syrjäasiat. Minä en tehnyt hänelle
viittauksia 'viimeiseen vakaumukseeni', mutta jostakin syystä minusta
näytti siltä, kuin hän minua kuunnellessaan olisi arvannut sen.
Hän oli enimmäkseen vaiti; hän on hirveän vaitelias. Minä vihjasin
hänelle pois lähtiessäni, että kaikesta erilaisuudestamme ja kaikista
vastakohdistamme huolimatta — les extrémités se touchent (minä selitin
hänelle, mitä se merkitsee venäjäksi), niin että kenties hän itsekään
ei ole niin kaukana minun 'viimeisestä vakaumuksestani' kuin näyttää.
Tähän hän vastasi minulle hyvin jurolla ja happamella irvistyksellä,
nousi, etsi itse minun lakkini näyttäen sellaista naamaa kuin minä itse
olisin tahtonut lähteä pois ja vei minut aivan yksinkertaisesti ulos
synkästä kodistaan ikäänkuin olisi saattanut minua kohteliaisuudesta.
Hänen kotinsa hämmästytti minua; se on kuin hautuumaa, mutta häntä se
näyttää miellyttävän, mikä muuten on ymmärrettävää: niin täysi välitön
elämä, jommoista hän elää, on liian täysi itsessään tarvitakseen
erikoista ympäristöä.

»Tämä käynti Rogožinin luona uuvutti minut kovin. Sitäpaitsi olin jo
aamusta asti tuntenut voivani pahoin; illalla olin hyvin heikko ja
kävin vuoteeseen; aika ajoin tunsin kovaa kuumuutta ja hourailinkin
joinakin hetkinä. Kolja oli luonani kello yhteentoista asti. Minä
muistan kuitenkin kaikki, mitä hän puhui ja mistä me puhuimme. Mutta
kun silmäni hetkiseksi painuivat umpeen, näin kaiken aikaa edessäni
Ivan Fomitšin, joka muka oli saanut rahaa useita miljoonia. Hän ei
tietänyt, mihin panisi ne, vaivasi niiden takia päätään, vapisi
pelosta, että ne varastetaan, ja päätti lopuksi muka kaivaa ne maahan.
Minä annoin hänelle viimein sen neuvon, että hän, sen sijaan että
kaivaisi suotta maahan sellaisen kasan kultaa, antaisi valaa tuosta
kultamäärästä kultaisen ruumisarkun 'paleltuneelle' lapselleen ja
antaisi sitä varten kaivaa lapsen ylös haudasta. Tämän minun pilani
otti Surikov muka todeksi kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen ja ryhtyi
heti tuumaa toteuttamaan. Minä muka sylkäisin ja menin tieheni.
Kolja vakuutti minulle, kun taas olin täysin tajuissani, etten minä
ollenkaan ollut nukkunut, vaan olin koko ajan puhunut hänen kanssaan
Surikovista. Joinakin hetkinä minä olin niin suuren alakuloisuuden ja
hämmingin vallassa, että Kolja poistuessaan luotani oli levoton. Kun
minä nousin lukitakseni hänen jälkeensä oven, muistui mieleeni kuva,
jonka äskettäin olin nähnyt Rogožinin luona, eräässä hänen talonsa
kaikkein synkimmistä saleista, oven yläpuolella. Hän itse oli näyttänyt
minulle sitä ohimennen; luullakseni olin seisonut sen edessä noin viisi
minuuttia. Siinä ei ollut mitään taiteellisesti kaunista; mutta se
synnytti minussa omituisen levottomuuden.

»Tuo kuva esittää juuri ristiltä otettua Kristusta. Minusta näyttää,
että maalarit ovat ottaneet tavaksi kuvata Kristuksen sekä ristillä
että ristiltä otettuna aina niin, että Hänen kasvoissaan yhä vielä
on tavattoman kauneuden kajastus; tämän kauneuden he koettavat
säilyttää Hänen kasvoissaan kaikkein ankarimpienkin kärsimysten aikana.
Rogožinin kuvassa sen sijaan ei kauneudesta voi olla puhettakaan; se
on täydelleen kuolleen ihmisen ruumis, ihmisen, joka on saanut kestää
määrättömiä kärsimyksiä jo ennen ristiinnaulitsemista, kidutusta,
vartijain lyöntejä, kansan iskuja, kun hän kantoi ristiänsä ja sortui
sen alle, ja lopuksi kärsimyksiä ristinpuussa kuusi tuntia (niin
ainakin minun laskujeni mukaan). Totta on, että siinä on kuvattu _juuri
nyt_ ristiltä otetun ihmisen kasvot, joissa on säilynyt vielä sangen
paljon elävää, lämmintä; ei mikään ole ennättänyt vielä kangistua, niin
että vainajan kasvoissa kuvastuu vielä kärsimys, aivan kuin hän kärsisi
vieläkin (sen on taiteilija hyvin hyvästi tavannut); mutta sen sijaan
ei kasvoja ole käsitelty ollenkaan säälien; siinä on luontoa, juuri
tuollainen totisesti onkin ihmisen kuollut ruumis sellaisten tuskien
jälkeen olipa vainaja kuka tahansa. Minä tiedän kristillisen kirkon
päättäneen jo alkuaikoinaan, ettei Kristus kärsinyt kuvaannollisesti,
vaan todella, ja että hänen ruumiinsa siis oli ristillä täydellisesti
ja säännöllisellä tavalla luonnonlakien alainen. Kuvassa nämä kasvot
ovat hirveästi lyöntien rikkomat, pöhöttyneet, niissä on hirveitä,
turvonneita ja veren tahrimia mustelmia, silmät ovat auki, silmäterät
ovat vinossa; silmien suuret, avoimet valkuaiset ovat saaneet kuolleen,
lasimaisen kiillon. Mutta omituista on, että tätä kuoliaaksi kidutetun
ihmisen ruumista katsellessa syntyy erikoinen ja mielenkiintoinen
kysymys: jos tämmöisen ruumiin (ja sen täytyi ehdottomasti olla
juuri tuommoinen) näkivät kaikki Hänen opetuslapsensa, Hänen tulevat
varsinaiset apostolinsa, jos sen näkivät Häntä hoitaneet ja ristin
juurella seisoneet naiset, kaikki, jotka uskoivat Häneen ja jumaloivat
Häntä, niin miten he tuollaista ruumista katsellessaan saattoivat
uskoa, että tämä marttyyri nousee kuolleista? Syntyy pakostakin ajatus,
että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait noin voimakkaat, niin
miten ne voidaan tehdä tehottomiksi? Kuinka ne voidaan voittaa,
kun niitä nyt ei voittanut edes Hän, joka oli voittanut luonnonkin
eläessään, jota luonto alistui tottelemaan, joka huusi: 'Talitha kumi!'
—ja neitsyt nousi ylös, 'Lasarus, tule ulos!' — ja kuollut tuli ulos?
Tätä kuvaa katsellessa tuntuu kuin luonto olisi jokin hirveän suuri,
armoton ja mykkä peto, tahi paremmin, paljon paremmin sanoen, vaikka
se kuuluukin kummalliselta, jokin äärettömän suuri, uusinta rakennetta
oleva kone, joka järjettömästi sieppasi kitaansa, murskasi ja nieli
tylsästi ja tunteettomasti suuren ja verrattoman olennon, — sellaisen
olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen lakien veroinen, koko
maan veroinen, joka kenties on luotukin ainoastaan tämän olennon
ilmestymistä varten! Tuo kuva ikäänkuin esittää tämän käsityksen
synkän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta,
jonka voiman alle kaikkien on alistuttava, ja tuo vaikutelma siirtyy
aivan tahtomatta katsojaan. Noiden vainajan ympärillä olevien ihmisten,
joita ei näy ainoatakaan siinä kuvassa, täytyi tuntea hirveätä tuskaa
ja hämmennystä tuona iltana, joka yhdellä kertaa murskasi kaikki heidän
toivonsa ja melkeinpä heidän uskomuksensakin. Heidän on täytynyt erota
toisistaan mitä hirveimmän pelon vallassa, vaikka kukin heistä veikin
mukanaan suuren ajatuksen, jota oli mahdoton enää koskaan heiltä
riistää. Ja jos tuo sama Opettaja olisi voinut nähdä oman muotonsa
ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, niin olisikohan Hän itse
antanut ristiinnaulita itsensä ja kuollut sillä tavoin kuin nyt? Tämä
kysymys nousee myös pakostakin mieleen tuota kuvaa katsellessa.

»Kaikki tämä väikkyi mielessäni katkelmina, ehkäpä todellakin
kuumehoureitten lomassa, toisinaan selvässä muodossakin, puolentoista
tunnin ajan Koljan mentyä. Voiko väikkyä selvässä muodossa se, millä
ei muotoa ole? Mutta minusta tuntui aika ajoin, kuin olisin nähnyt
jossakin omituisessa ja mahdottomassa muodossa tuon loppumattoman
voiman, tuon kuuron, synkän ja mykän olennon. Minä muistan, että joku
ikäänkuin talutti minua kädestä, kynttilä kädessä, näytti minulle
jonkin äärettömän suuren ja inhoittavan tarantellan ja alkoi minulle
vakuuttaa, että se on juuri sama synkkä, kuuro ja kaikkivoipa olento,
ja nauroi minun inholleni. Minun huoneeseeni sytytetään joka yöksi
jumalankuvan eteen pieni lamppu, — sen valo on himmeä ja vähäinen,
mutta kuitenkin voi nähdä sen valossa kaikki ja lampun alla voi
lukeakin. Minä luulen, että kello oli jo yli kaksitoista; olin aivan
valveilla ja makasin silmät auki; yht'äkkiä huoneeni ovi avautui, ja
sisälle astui Rogožin.

»Hän astui sisälle, sulki oven, katsahti ääneti minuun ja astui hiljaa
nurkkaan sen tuolin luo, joka on miltei jumalankuvan lampun alla. Minä
hämmästyin suuresti ja katselin odotuksen vallassa; Rogožin nojasi
kyynärpäänsä pikku pöytää vastaan ja alkoi ääneti katsella minua. Näin
kului pari kolme minuuttia, ja minä muistan, että hänen äänettömyytensä
suuresti loukkasi ja harmitti minua. Miksi hän ei tahdo puhua? Se, että
hän oli tullut niin myöhään, tuntui minusta tietysti kummalliselta,
mutta minä muistan, etten minä, Jumala tiesi mistä syystä, ollut
hämmästynyt oikeastaan siitä. Päinvastoin: vaikka minä en ollutkaan
aamulla selvästi lausunut hänelle ajatustani, niin tiedän, että hän
oli sen ymmärtänyt; tuo ajatus taas oli sitä laatua, että sen johdosta
tietysti saattoi tulla vielä kerran puhumaan, vaikkapa hyvinkin
myöhään. Sitä varten luulin hänen tulleenkin. Me olimme aamulla
eronneet tuntien jonkin verran vihamielisyyttä, ja muistanpa hänen pari
kertaa katsahtaneen minuun sangen pilkallisesti. Juuri tuon ivan minä
nyt luin hänen katseestaan, ja se juuri minua loukkasikin. Siitä taas,
että siinä todella oli itse Rogožin eikä aave tai kuumehoure, minä olin
alussa aivan varma. Ei ajatustakaan muualle päin.

»Sillä välin hän yhä edelleen istui ja yhä edelleen katseli minua
hymyillen samaa hymyä. Minä käännähdin vihaisesti vuoteessani,
kohosinpa kyynärpäitteni varaan pieluksen päälle ja päätin tahallani
olla niinikään vaiti, vaikka olisimme joutuneet istumaan tällä tavoin
koko ajan. Minä tahdoin jostakin syystä välttämättömästi, että
hän alkaisi ensin puhua. Luulen tällä tavoin menneen parikymmentä
minuuttia. Yht'äkkiä nousi mieleeni ajatus: mitä, jos tämä ei olekaan
Rogožin, vaan ainoastaan harhanäky?

»En sairauteni aikana enkä koskaan ennenkään ollut kertaakaan nähnyt
mitään näkyä; mutta minusta on aina tuntunut siltä, jo pikku poikana
ollessani ja vielä nytkin, se on, vielä joku aika takaperin, että
jos minä kerrankaan näen näyn, niin silloin samassa kuolen, siitäkin
huolimatta, etten usko mihinkään näkyihin. Mutta kun mieleeni nousi
ajatus, ettei se ollut Rogožin, vaan ainoastaan harhanäky, niin en
ollenkaan pelästynyt, muistan sen. Vieläpä enemmänkin: minä suorastaan
vihastuin siitä. Omituista on vielä sekin, että tuon kysymyksen
ratkaisu, nimittäin oliko siinä näky vaiko itse Rogožin, ei oikeastaan
kiinnittänyt mieltäni eikä saattanut minua levottomaksi siinä määrin,
kuin oikeastaan olisi pitänyt; luulenpa ajatelleeni silloin jotakin
muuta. Mieltäni kiinnitti esimerkiksi paljon enemmän se, miksi Rogožin,
jolla äsken oli ollut kotoinen yöviitta yllä ja tohvelit jalassa, nyt
oli hännystakissa, valkeissa liiveissä ja valkea kaulanauha kaulassa.
Välähti mielessä tämäkin ajatus: jos tämä on näky enkä minä sitä
pelkää, niin miksi en voisi nousta, mennä sen luo ja ottaa itse selkoa
asiasta? Kenties minä kuitenkaan en uskaltanut ja pelkäsin. Mutta heti
kun olin ennättänyt ajatella, että pelkään, tuntui yht'äkkiä kuin olisi
vedetty jääkappaleella pitkin koko ruumistani; tunsin kylmyyttä selässä
ja polveni vavahtivat. Aivan samassa silmänräpäyksessä Rogožin, aivan
kuin arvaten minun olevan peloissani, veti pois kätensä, jota vastaan
oli nojannut, ojentautui suoraksi ja alkoi avata suutaan ikäänkuin
ruvetakseen nauramaan; hän katseli kiinteästi minua. Minut valtasi niin
suuri raivo, että mieleni teki ehdottomasti syöksyä hänen kimppuunsa,
mutta koska olin vannonut, etten ala ensimmäisenä puhua, niin jäin
vuoteeseen, etenkin kun en vieläkään ollut varma siitä, oliko se itse
Rogožin vai eikö.

»En muista varmasti, kuinka kauan tätä jatkui; en myöskään varmasti
muista, menetinkö väliin tajuntani joiksikin minuuteiksi vai
enkö. Mutta lopulta Rogožin nousi, katsoi minua yhtä hitaasti ja
tarkkaavasti kuin aikaisemminkin sisälle tullessaan, mutta oli
lakannut naurahtelemasta ja astui hiljaa, melkein varpaillaan ovelle,
avasi oven, sulki sen ja oli mennyt. Minä en noussut vuoteesta; en
tiedä, kuinka kauan makasin vielä silmät auki ja yhä mietiskellen;
Jumala tietää, mitä minä mietin; en muista sitäkään, miten vaivuin
uneen. Seuraavana aamuna heräsin kello yhdeksän jälkeen, kun oveeni
koputettiin. Oli niin päätetty, että jos minä en itse avaa ovea, kun
kello on yli yhdeksän, enkä huuda, että minulle on tuotava teetä, niin
Matrenan itsensä pitää koputtaa oveani. Kun avasin hänelle ovea, nousi
samassa mieleeni ajatus: miten saattoi Rogožin tulla sisälle, kun
ovi oli lukossa? Minä otin selkoa ja tulin vakuutetuksi, että oikean
Rogožinin oli mahdotonta päästä sisälle, sillä kaikki ovemme lukitaan
yöksi.

»Tämä erikoinen tapaus, jonka olen näin tarkasti kuvannut, olikin
sitten syynä siihen, että täydelleen 'tein päätökseni'. Lopullisen
päätöksen tekoa ei siis auttanut logiikka, ei loogillinen vakaumus,
vaan inho. Ei voi jäädä elämään, joka esiintyy noin omituisissa,
minua loukkaavissa muodoissa. Tuo näky alensi minua. Minä en kykene
alistumaan hämärän voiman alle, joka esiintyy tarantellan muodossa.
Ja vasta silloin, kun minä, päivän jo hämärtäessä, lopultakin tunsin
itsessäni, että lopullisen päättäväisyyden hetki oli tullut, kävi oloni
helpommaksi. Se oli vasta ensimmäinen hetki; toista hetkeä etsimään
minä matkustin Pavlovskiin, mutta se on jo riittävästi selvitetty.»




VII.


»Minulla oli pieni taskupistooli; olin hankkinut sen jo lapsena,
siinä hullunkurisessa iässä, jolloin yht'äkkiä alkavat miellyttää
kertomukset kaksintaisteluista, rosvojen hyökkäyksistä, siitä miten
itse tulee haastetuksi kaksintaisteluun ja miten jalosti sitten
seisoo pistoolinsuun edessä. Laatikosta, jossa pistoolini oli, löytyi
kaksi luotia, ja ruutisarvessa oli ruutia hoin kolmea panosta varten.
Tuo pistooli on romutavaraa, ampuu viistoon ja kantaa kaikkiaan
viidentoista askelen päähän; mutta tietysti se kykenee siirtämään
päälaen sijoiltaan, jos se asetetaan aivan ohimolle.

»Päätin kuolla Pavlovskissa, auringon noustessa ja puistoon
vetäytyneenä, etten tuottaisi häiriötä kenellekään huvilassa.
'Selitykseni' selvittää riittävän hyvin koko asian poliisille.
Psykologian harrastajat ja ne, joille se on tarpeellista, voivat
siitä tehdä kaikki johtopäätökset, mitä vain haluavat. En kuitenkaan
toivoisi, että tämä käsikirjoitus saatettaisiin julkisuuteen. Pyydän
ruhtinasta säilyttämään toisen kappaleen itsellään ja antamaan
toisen kappaleen Aglaja Ivanovna Jepantšinalle. Se on minun tahtoni.
Testamenttaan luurankoni Lääketieteelliselle Akatemialle tieteellisiin
tarkoituksiin.

»En myönnä kenellekään oikeutta asettua tuomarikseni ja tiedän nyt
olevani kaiken tuomiovallan ulkopuolella. Aivan äskettäin nauratti
minua seuraava otaksuma: mitä, jos nyt yht'äkkiä pistäisi päähäni
tappaa kuka hyvänsä, vaikkapa kymmenen ihmistä samalla kertaa, tai
tehdä jotakin niin hirveätä, ettei hirveämpää tekoa maailmassa olekaan,
niin mihinkä pulaan joutuisikaan minun suhteeni oikeus, kun minulla
on elinaikaa vain pari kolme viikkoa ja kidutus ja pahoinpitely
on poistettu? Minä kuolisin mukavasti sairashuoneessa, lämpimässä
ja huolellinen lääkäri vierelläni ja kenties paljon mukavammin ja
lämpimämmin kuin kotonani. En ymmärrä, miksi ei ihmisille, jotka ovat
samanlaisessa tilassa kuin minä, nouse samanlainen ajatus päähän,
vaikkapa vain pilan päiten. Ehkäpä, muuten, nouseekin; onhan meillä
paljon iloisia ihmisiä.

»Mutta joskaan minä en myönnä toisille oikeutta tuomita itseäni, niin
minä kuitenkin tiedän, että minua tullaan tuomitsemaan, sitten kun minä
jo olen sellainen syytetty, joka ei voi kuulla eikä puhua. En tahdo
mennä pois jättämättä sanaa vastaukseksi, — vapaata sanaa, ei pakosta
lausuttua, — en puolustaakseni itseäni, — oi, en! Minun ei tarvitse
pyytää keneltäkään mitään anteeksi. — Kirjoitan muuten vain, koska itse
niin tahdon.

»Esitän tässä ensiksi omituisen ajatuksen: ken voisi, ja minkä oikeuden
nimessä, minkä tunteen vaikutuksesta, saada päähänsä kiistää minulta
nyt oikeuttani käyttää nämä pari, kolme viikkoa jäljelläolevasta
ajastani mieleni mukaan? Millä tuomioistuimella on tässä mitään
tekemistä? Kenelle on nimenomaan tarpeellista, että minua ei
ainoastaan ole tuomittu kuolemaan, vaan että minä myös kestän siveästi
määräaikani? Onko tämä todellakin kenellekään tarpeen? Siveellisyydenkö
vuoksi kenties? Minä ymmärrän vielä sen, että jos minä kukoistavana
ja terveenä ja täysissä voimissa ollen riistäisin itseltäni elämän,
joka 'voisi olla hyödyksi lähimmäiselleni' j.n.e., niin siveellisyyden
nimessä voitaisiin vielä moittia minua vanhaan tapaan siitä, että olen
lupaa pyytämättä lopettanut elämäni, tai mitä se siveys sitten mahtanee
vaatia. Mutta nyt, nyt, kun minulle jo on julistettu määräaika, jonka
kuluttua tuomio pannaan täytäntöön? Mikä siveellisyys tarvitsee
teidän elämänne lisäksi vielä sen viimeisen korahduksenkin, jolla
te luovutte elämän viimeisestä atomista, samalla kuin kuuntelette
ruhtinaan lohdutuksia, hän kun kristillisissä todisteluissaan
ehdottomasti päätyy siihen onnelliseen ajatukseen, että itse asiassa on
parempikin, että te kuolette? (Sellaiset kristityt kuin hän päätyvät
aina tuohon ajatukseen: se on heidän rakkain keppihevosensa). Ja mitä
nuo ihmiset oikein tahtovat naurettavasti puhellessaan 'Pavlovskin
puista'? Tahtovatko he sulostuttaa elämäni viimeiset hetket? Eivätkö
he todellakaan käsitä, että kuta enemmän unhotan tilaani, kuta enemmän
takerrun tähän viimeiseen elämän ja rakkauden valhekuvaan, jolla he
tahtovat peittää näkyvistäni Meyerin seinän ja kaikki, mitä olen siihen
niin avoimesti ja vilpittömästi kirjoittanut, sitä onnettomammaksi he
minut tekevät? Mitä minua auttaa teidän luontonne, teidän puistonne
Pavlovskissa, teidän auringonnousunne ja auringonlaskunne, teidän
sininen taivaanne ja teidän tyytyväiset kasvonne, kun nämä koko
kemut, jotka eivät ollenkaan lopu, ovat alkaneet siten, että minut
yksin on katsottu kuokkavieraaksi? Mitä minuun kuuluu kaikki tämä
ihanuus, kun minun täytyy ja on pakko nyt joka minuutti, joka sekunti
tietää, että yksinpä tuo pikkuinen kärpänenkin, joka nyt surisee
vieressäni auringonsäteessä, sekin on kaikessa tässä juhlanpidossa
ja juhlakuorossa osallisena, tietää paikkansa, rakastaa sitä ja on
onnellinen, mutta minä yksin olen ulos paiskattu, ja ainoastaan
arkamielisyyteni tähden en tähän saakka ole tahtonut sitä ymmärtää! Oi,
tiedänhän minä, kuinka mielellään ruhtinas ja he kaikki tahtoisivat
saada johdetuksi minut siihen, että minäkin kaikkien näitten
'juonikkaitten ja häijyjen' puheitten asemesta laulaisin siveästi ja
siveyden ylistykseksi Millevoyes'n kuuluisat ja klassilliset säkeet:

    »O, puissent voir votre beauté sacrée
    Tant d'amis, sourds à mes adieux!
    Qu'ils meurent pleins de jours,
    Que leur mort soit pleurée,
    Qu'un ami leur ferme es yeux!

»Mutta uskokaa, uskokaa, te yksinkertaiset ihmiset, että tässä
siveässä säkeistössä, tässä ranskalaisin säkein maailmalle annetussa
akateemisessa siunauksessa, piilee niin paljon salaista kiukkua,
niin paljon leppymätöntä, itseään riimeillä viihdyttelevää vihaa,
että runoilija itse, kenties, on joutunut pulaan ja pitänyt tätä
vihaa liikutuksen kyyneleinä ja siinä uskossa kuollutkin; rauha hänen
tomulleen! Tietäkää, että on olemassa sellainen häpeän äärimmäinen raja
oman mitättömyyden ja vähävoimaisuuden tunnossa, jonka yli ihminen ei
voi mennä ja josta lähtien hän alkaa tuntea juuri häpeässään äärettömän
suurta nautintoa... No niin, tietysti nöyryys on ääretön voima tässä
mielessä, minä myönnän sen, — vaikkakaan en siinä mielessä, jossa
uskonto käsittä nöyryyden voimaksi.

»Uskonto! Iankaikkista elämää en kiellä enkä kenties koskaan ole
kieltänyt. Olkoon niin, että korkein voima on sytyttänyt minussa
tietoisuuden, olkoonpa, että tietoinen olento on katsahtanut
ympärilleen maailmassa ja sanonut: 'minä olen olemassa!' ja olkoonpa,
että korkein voima yht'äkkiä on määrännyt hänet häviämään, koska
niin on jostakin syystä oleva — tahi edes selittämättä syytä, —
olkoon näin, minä hyväksyn kaiken tämän, mutta taaskin esiintyy
ikuinen kysymys: miksi tässä tarvitaan nöyryyttä minun puoleltani?
Eikö minua tosiaankaan voida yksinkertaisesti syödä vaatimatta
minulta, että ylistäisin sitä, joka minut syö? Mahtaako siellä
tosiaankaan joku loukkaantua siitä, että minä en halua odottaa kahta
viikkoa? En usko sitä; paljon oikeampi otaksuma onkin se, että tässä
yksinkertaisesti tarvitaan minun vähäpätöinen elämäni, atomin elämä,
jonkin kokonaisuuden yleisen sopusoinnun täydentämiseksi, jotakin
plus'ia ja minus'ta varten, jonkin vastakkaisuuden vuoksi ja niin
edespäin, aivan samoin kuin joka päivä tarvitaan monien olentojen
elämä, koska muu maailma ei ilman heidän kuolemaansa pysyisi pystyssä
(vaikka huomautettava on, ettei tämä ole kovin jalo ajatus itsessään).
Mutta olkoon niin! Minä myönnän, että muulla tavoin, se on, ilman että
kaikki yhtä mittaa syövät toisiaan, ei mitenkään olisi voitu maailmaa
rakentaa; mutta minä olen myös valmis myöntämään, etten ymmärrä mitään
tästä rakenteesta; mutta sen sijaan tiedän varmasti seuraavan asian:
jos kerran minulle on annettu se tietoisuus, että 'minä olen olemassa',
niin mitä minuun kuuluu se, että maailma on rakennettu virheellisesti
eikä muulla tavoin voi pysyä pystyssä? Kuka minua tämän jälkeen
tuomitsee ja mistä? Sanottakoon mitä tahansa, kaikki tämä on mahdotonta
ja epäoikeudenmukaista.

»Ja kuitenkaan minä en milloinkaan, niin paljon kuin sitä toivoinkin,
ole saattanut kuvitella mielessäni, ettei tulevaa elämää ja
Kaitselmusta ole olemassa. Luultavinta on, että tämä kaikki on
olemassa, mutta että me emme ymmärrä mitään tulevasta elämästä ja
sen laeista. Mutta jos tätä on niin vaikea ja aivan mahdotonkin
ymmärtää, niin onko minun sitten vastattava siitä, etten ole kyennyt
tajuamaan sellaista, mitä ei saata ymmärtää? Totta on, että he sanovat,
ja tietysti ruhtinas yhdessä heidän kanssaan, että tässäpä juuri
kuuliaisuutta tarvitaankin, että on toteltava mietiskelemättä, vain
siveyden tähden, ja että nöyryyteni takia minut ehdottomasti palkitaan
toisessa maailmassa. Me alennamme liiaksi Kaitselmusta soveltamalla
siihen omia käsityksiämme, vihoissamme siitä, ettemme kykene sitä
ymmärtämään. Mutta jos kerran sitä ei voi ymmärtää, niin, toistan sen
vieläkin, vaikeatahan on vastata siitä, mitä ihmisen ei ole suotu
ymmärtää. Mutta jos niin on, niin kuinka minut voidaan tuomita siitä,
että minä en ole kyennyt ymmärtämään Kaitselmuksen todellista tahtoa ja
sen lakeja? Ei, parasta on, ettemme ota huomioon uskontoa.

»Jo riittääkin. Kun olen ennättänyt näihin riveihin saakka, niin
luultavasti aurinko jo nousee ja 'kajahtaa taivaalla', ja suuri,
mittaamaton voima valahtaa yli kaiken, mitä on auringon alla. Olkoon
niin! Minä kuolen katsoen suoraan voiman ja elämän lähteeseen enkä
huoli tästä elämästä! Jos minulla olisi ollut valta valita, tahdoinko
olla syntymättä, niin varmaankaan minä en olisi suostunut elämään,
joka rakentuu niin naurettavalle pohjalle. Mutta onpa vielä vallassani
kuoleminen, vaikka luovutunkin pois sellaista, minkä päivät ovat jo
luetut. Se ei ole suurta mahtia, mutta eipä ole kapinakaan suuri.

»Viimeinen selitys: minä en ollenkaan kuole sen tähden, etten jaksaisi
kestää näitä kolmea viikkoa; oi, voimani riittäisi kyllä, ja jos
tahtoisin, niin minulle olisi riittävänä lohdutuksena jo pelkkä tieto
kärsimästäni vääryydestä; mutta minä en ole ranskalainen runoilija enkä
tahdo tuollaisia lohdutuksia. Lopuksi tämä vielä on houkuttelevaakin:
luonto on siinä määrin rajoittanut toimintaani antaessaan minulle
kolmen viikon elinajan, että itsemurha kenties on ainoa teko, jonka
vielä ennätän aloittaa ja lopettaa omasta tahdostani. No niin,
ehkäpä minäkin haluan käyttää viimeistä _toimimisen_ mahdollisuutta?
Vastalause on toisinaan kaikkea muuta kuin vähäpätöinen teko...»

       *       *       *       *       *

»Selitys» oli lopussa; Ippolit pysähtyi lopultakin....

Äärimmäisissä tapauksissa ilmenee semmoinen kyynillisen avomielisyyden
aste, jolloin hermostunut, ärtynyt ja suunniltaan pois joutunut
ihminen ei enää pelkää mitään ja on valmis tekemään minkä skandaalin
tahansa, onpa siitä iloissaankin; hän hyökkää ihmisten kimppuun ja
samalla hänellä itsellään on epäselvänä, mutta varmana päämääränä
ehdottomasti hetkistä myöhemmin syöksyä alas tornista ja siten
yhdellä kertaa ratkaista kaikki väärinkäsitykset, jos semmoisia on
syntynyt. Tämän tilan tunnusmerkkinä on tavallisesti myös lähenevä
fyysillisten voimain loppuminen. Tavaton, miltei luonnoton jännitys,
joka tähän asti oli pitänyt Ippolitia pystyssä, oli nyt saavuttanut
viimeisen asteensa. Itsessään tämä kahdeksantoista vuoden ikäinen,
taudin riuduttama poika näytti heikolta kuin puusta reväisty, väräjävä
lehti; mutta hän oli tuskin ennättänyt luoda silmäyksen ympärilleen
kuulijoihinsa, — ensimmäisen kerran koko viimeksi kuluneen tunnin
aikana, — kun jo samassa mitä kopein, halveksivin ja loukkaavin inho
kuvastui hänen katseessaan ja hymyssään. Hänellä oli kiire heittämään
taisteluhaasteensa. Mutta kuulijatkin oli vallannut täydellinen
paheksuminen. Kaikki nousivat meluten ja harmistuneina pöydästä.
Väsymys, viini, jännitys lisäsivät vielä sekamelskaa ja, jos niin käy
sanominen, vaikutelmien likaisuutta.

Yht'äkkiä Ippolit hypähti nopeasti tuoliltaan aivan kuin hänet olisi
temmattu pois paikaltaan.

— Aurinko on noussut! — huudahti hän nähdessään puitten välkkyvät
latvat ja osoittaen niitä ruhtinaalle kuin ihmettä. — Se on noussut!

— Luulitteko te sitten, ettei se nousekaan? — huomautti Ferdyštšenko.

— Taas on tulossa hellettä koko päiväksi, — mutisi Ganja välittämättä
salata harmiaan, pidellen hattuaan käsissään, venytellen ja
haukotellen. — Tämmöistä kuivuutta näkyy riittävän kokonaiseksi
kuukaudeksi!... Lähdemmekö vai emmekö, Ptitsyn?

Ippolit kuunteli melkein jähmettyneenä hämmästyksestä; yht'äkkiä hän
kalpeni hirveästi ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.

— Te tuotte ilmi varsin kömpelösti välinpitämättömyytenne loukataksenne
minua, — sanoi hän kääntyen Ganjan puoleen ja katsellen häntä tiukasti.
— Te olette heittiö!

— No, piru sen tietää, mitä tämä on, tämmöinen esille asettaminen! —
alkoi Ferdyštšenko pauhata. — Mitä ilmiömäistä heikkohenkisyyttä tämä
onkaan!

— Hän on hölmö, — sanoi Ganja.

Ippolit oli saanut taas hiukan voimia.

— Minä käsitän, hyvät herrat, — alkoi hän vavisten ja änkyttäen joka
sanan kuten ennenkin, — että minä olen saattanut ansaita teidän
persoonallisen kostonne, ja... olen pahoillani, että olen kiduttanut
teitä tällä houreella (hän osoitti käsikirjoitusta), taikka, muuten,
olen pahoillani, etten ole onnistunut ollenkaan teitä kiduttamaan...
(hän hymyili typerästi). Olenko kiduttanut. Jevgeni Pavlytš — kysyi hän
yht'äkkiä kääntyen tämän puoleen. — Olenko kiduttanut vai enkö? Sanokaa!

— Se on hieman pitkäveteistä, mutta muuten...

— Sanokaa kaikki! Olkaa edes kerran elämässänne valehtelematta! —
komenteli Ippolit vavisten.

— Oi, asia on minulle aivan samantekevä; olkaa niin ystävällinen,
pyydän, ja jättäkää minut rauhaan, — sanoi Jevgeni Pavlovitš kääntyen
halveksivasti pois.

— Hyvää yötä, ruhtinas, — sanoi Ptitsyn astuen ruhtinaan luo.

— Mutta hänhän ampuu heti paikalla itsensä, mitä te! Katsokaahan häntä!
— huudahti Vera ja syöksähti hirveän pelästyneenä Ippolitin luokse ja
tarttuipa hänen käsiinsäkin. — Hänhän sanoi, että auringon noustessa
hän ampuu itsensä. Mitä te teette!

— Eikä ammu! — mutisivat ilkkuvasti muutamat äänet, joukossa myös Ganja.

— Hyvät herrat, olkaa varuillanne! — huudahti Kolja tarttuen niinikään
Ippolitin käteen. — Katsokaahan vain häntä! Ruhtinas! Ruhtinas!
Ruhtinas, mitä te?

Ippolitin ympärille kerääntyivät Vera, Kolja, Keller ja Burdovski;
kaikki neljä tarttuivat hänen käsiinsä.

— Hänellä on oikeus, oikeus!... — mutisi Burdovski, joka muuten myös
oli kuin suunniltaan.

— Anteeksi, ruhtinas, mitkä ovat teidän toimenpiteenne? — sanoi
ruhtinaalle Lebedev lähestyen häntä päihtyneenä ja niin vihaisena, että
oli suorastaan julkea.

— Mitkä toimenpiteet?

— Ei, sallikaahan; minä olen isäntä, vaikka en tahdokaan esiintyä
epäkunnioittavasti teitä kohtaan... Olkoonpa, että tekin olette isäntä,
mutta minä en tahdo, että tämmöistä tapahtuu minun omassa talossani...
Niin se on.

— Ei hän ammu itseään, poika vain kujeilee! — huudahti harmistuneena ja
varmasti yht'äkkiä kenraali Ivolgin.

— Kas vain kenraalia! — puuttui puheeseen Ferdyštšenko.

— Tiedän, ettei hän ammu itseään, kenraali, korkeasti kunnioitettu
kenraali, mutta kuitenkin... sillä minä olen isäntä.

— Kuulkaahan, herra Terentjev, — sanoi yht'äkkiä Ptitsyn hyvästeltyään
ruhtinasta ja ojentaen kätensä Ippolitille, — luullakseni
te puhutte vihossanne luurangostanne ja testamenttaatte sen
Akatemialle? Tarkoitatteko omaa luurankoanne, aivan omaanne, se on,
testamenttaatteko omat luunne?

— Kyllä, omat luuni...

— Vai niin. Voisihan muuten erehtyä; sanotaan sellaisen tapauksen
sattuneen.

— Miksi te häntä ärsyttelette? — huudahti yht'äkkiä ruhtinas.

— Saitte jo itkemään, — lisäsi Ferdyštšenko.

Mutta Ippolit ei ollenkaan itkenyt. Hän aikoi lähteä paikaltaan, mutta
ne neljä, jotka olivat asettuneet hänen ympärilleen, tarttuivat äkkiä
yht'aikaa hänen käsiinsä. Kuului naurua.

— Siihen hän pyrkikin, että häntä pidettäisiin käsistä kiinni; siksi
hän luki vihkonsa, — huomautti Rogožin. — Hyvästi, ruhtinas. Onpa
täällä tullut istutuksi; ihan luut ovat hellinä.

— Jos te todellakin olette aikonut ampua itsenne, Terentjev, — alkoi
Jevgeni Pavlovitš nauraa, — niin minä teidän sijassanne kaikkien
näitten kohteliaisuuksien jälkeen en suottakaan ampuisi itseäni, jotta
tekisin heille kiusaa.

— Heidän mielensä tekee hirveästi nähdä, miten minä ammun itseni! —
tokaisi Ippolit hänelle vastaan.

Hän puheli niinkuin olisi tahtonut käydä toisten kimppuun.

— Heitä harmittaa, kun eivät saa sitä nähdä.

— Luuletteko siis, etteivät he saa sitä nähdä?

— En minä teitä tahdo kiihoittaa; pidän päinvastoin varsin
mahdollisena, että te ammutte itsenne. Pääasia on, ettette suutu... —
sanoi Jevgeni Pavlovitš venytellen suojelevasti sanojaan.

— Näen nyt vasta tehneeni hirveän virheen, kun luin heille tämän vihon!
— lausui Ippolit katsoen yht'äkkiä niin luottavan näköisenä Jevgeni
Pavlovitšia, kuin olisi pitänyt tätä ystävänään, jolta pyysi neuvoa.

— Asema on hullunkurinen, mutta... en todellakaan tiedä, mitä teille
neuvoisin, — vastasi Jevgeni Pavlovitš hymyillen.

Ippolit katseli häntä tuikeasti ja silmiään pois kääntämättä eikä
sanonut mitään. Olisi voinut luulla, että hän joinakin hetkinä oli
kokonaan unohtanut ympäristönsä.

— Ei, sallikaahan, mikä tapa tuo tuollainen on, — puheli Lebedev. —
»Minä ammun itseni puistossa, etten tuottaisi kenellekään häiriötä!»
Hän luulee, ettei hän tuota kenellekään häiriötä, kun menee portailta
kolmen askelen päähän puistoon.

— Hyvät herrat... — alkoi ruhtinas.

— Ei, sallikaahan, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, — keskeytti
Lebedev raivoissaan, — koska itse näette, ettei tämä ole pilaa, ja
koska ainakin puolet vieraistanne on samaa mieltä ja on vakuutettu
siitä, että nyt, sen jälkeen, mitä tässä on lausuttu, hänen täytyy
pakostakin ampua itsensä pelastaakseen kunniansa, niin minä isäntänä ja
todistajien kuullen ilmoitan, että pyydän teitä auttamaan!

— Mitä sitten on tehtävä, Lebedev? Minä olen valmis auttamaan teitä.

— On tehtävä näin: ensiksikin on hänen heti paikalla annettava pois
pistoolinsa, jolla hän meille kehuskeli, kaikkine tarvikkeineen. Jos
hän antaa, niin silloin suostun siihen, että hän saa viettää tämän yön
tässä talossa, koska hän on sairas, mutta tietysti minun silmälläpitoni
alaisena. Mutta huomenna lähteköön ehdottomasti minne haluaa; suokaa
anteeksi ruhtinas! Mutta jos hän ei anna pois asetta, niin minä
heti tartun hänen käsiinsä, minä toiseen ja kenraali toiseen, ja
lähetän heti ilmoituksen poliisille, ja silloin asia siirtyy poliisin
käsiteltäväksi. Herra Ferdyštšenko käy tuttavuuden vuoksi ilmoittamassa.

Syntyi suuri melu. Lebedev oli aivan määrättömästi kiihtynyt;
Ferdyštšenko valmistautui lähtemään poliisikamariin; Ganja väitti yhä
itsepintaisesti, ettei kukaan ammu itseään. Jevgeni Pavlovitš oli vaiti.

— Ruhtinas, oletteko te koskaan lentänyt alas tornista? — kuiskasi
ruhtinaalle yht'äkkiä Ippolit.

— E-e-en... — vastasi ruhtinas naiivisti.

— Oletteko todellakin luullut, etten minä arvannut edeltäpäin kaikkea
tätä vihaa! — kuiskasi Ippolit taas katsellen ruhtinasta säkenöivin
silmin, aivan kuin olisi todella odottanut häneltä vastausta. —
Riittää! — huudahti hän yht'äkkiä kaikille läsnäolijoille. — Minä olen
syyllinen... enemmän kuin kukaan muu! Lebedev, tässä on avain (hän
otti esille kukkaronsa ja veti siitä teräsrenkaan, jossa oli kolme
tai neljä pientä avainta), tämä tässä, viimeisen edellinen... Kolja
näyttää teille... Kolja! Missä on Kolja? — huudahti hän katsoen Koljaan
ja näkemättä tätä. — Niin... hän näyttää sen teille; hän pani yhdessä
minun kanssani äsken tavarat matkalaukkuun. Viekää heidät sinne, Kolja;
se on ruhtinaan huoneessa, pöydän alla... matkalaukkuni... tällä
avaimella, pohjalla, lippaassa... minun pistoolini ja ruutisarvi. Hän
pani itse äsken ne matkalaukkuun, herra Lebedev, hän näyttää teille;
mutta sillä ehdolla, että huomisaamuna varhain, kun lähden Pietariin,
te annatte minulle pistoolin takaisin. Kuuletteko? Minä teen tämän
ruhtinaan tähden, en teidän tähtenne.

— No niin, näin onkin parempi! — huudahti Lebedev siepaten avaimen ja
lähti myrkyllisestä naureskellen rientämään viereiseen huoneeseen.
Kolja jäi seisomaan, aikoi jotakin huomauttaa, mutta Lebedev veti hänet
mukanaan.

Ippolit katseli nauravia vieraita. Ruhtinas huomasi hänen hampaittensa
kalisevan, niinkuin hänellä olisi ollut voimakkaita vilunpuistatuksia.

— Millaisia heittiöitä he kaikki ovatkaan! — kuiskasi Ippolit taas
ruhtinaalle raivostuneena. Kun hän puhui ruhtinaan kanssa, kumartui hän
aina tätä kohti ja kuiskutti.

— Antakaa heidän olla; te olette hyvin heikko...

— Heti, heti... heti lähden pois. Yht'äkkiä hän syleili ruhtinasta.

— Te kenties pidätte minua mielenvikaisena? — kysyi hän katsoen
ruhtinaaseen ja alkaen omituisesti nauraa.

— En, mutta te...

— Heti, heti, olkaa vaiti; älkää puhuko mitään; seisokaa... minä tahdon
katsoa silmiinne... Seisokaa noin, minä katson. Minä sanon jäähyväiset
Ihmiselle.

Hän seisoi ja katsoi ruhtinasta liikkumatta ja ääneti noin kymmenen
sekuntia. Hän oli hyvin kalpea, hänen ohimonsa olivat märät hiestä,
ja hän piti ruhtinasta omituisesti kiinni kädestä, aivan kuin olisi
pelännyt päästää hänet irti.

— Ippolit, Ippolit, mikä teidän on? — huudahti ruhtinas.

— Heti... riittää... minä käyn makaamaan. Minä juon auringon
terveydeksi kulauksen...Minä tahdon, minä tahdon, antakaa minun olla!

Hän sieppasi nopeasti pöydältä pikarin, syöksähti paikaltaan ja astui
silmänräpäyksessä kuistin ovelle. Ruhtinas riensi hänen jälkeensä,
mutta tapahtui niin, että juuri samalla hetkellä Jevgeni Pavlovitš
ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Kului sekunti ja yht'äkkiä alkoi
pengermällä yleinen huuto. Sitten vallitsi vähän aikaa tavaton hämminki.

Oli käynyt näin:

Tultuaan aivan kuistin ovelle oli Ippolit pysähtynyt pitäen vasemmassa
kädessään pikaria ja oli pistänyt oikean kätensä päällystakkinsa
oikeaan sivutaskuun. Keller vakuutti myöhemmin, että Ippolit oli jo
aikaisemminkin kaiken aikaa pitänyt tätä kättään oikeanpuolisessa
taskussaan, jo silloin, kun hän oli puhunut ruhtinaan kanssa ja
tarttunut vasemmalla kädellään tämän olkapäähän ja kaulukseen, ja
että tämä taskussa oleva oikea käsi, niin vakuutti Keller, oli muka
herättänyt hänessä ensimmäisen epäluulon. Oli miten oli, mutta jokin
levottomuus oli pakottanut hänetkin juoksemaan Ippolitin jälkeen.
Mutta ei hänkään ollut ennättänyt ajoissa. Hän oli vain nähnyt, kuinka
Ippolitin oikeassa kädessä yht'äkkiä jotakin välähti, ja kuinka samalla
hetkellä pieni taskupistooli oli aivan tämän ohimolla. Keller syöksähti
tarttumaan hänen käteensä, mutta samalla hetkellä Ippolit oli painanut
liipasinta.

Oli kuulunut terävä, kuiva hanan napsahdus, mutta pistooli ei ollut
lauennut. Kun Keller oli pannut käsivartensa Ippolitin ympärille, oli
tämä kaatunut hänen syliinsä aivan kuin taintuneena, kenties todellakin
kuvitellen jo kuolleensa. Pistooli oli jo Kellerin käsissä. Ippolitiin
tartuttiin kiinni, siirrettiin tuoli hänen viereensä, hänet asetettiin
istumaan ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, kaikki huusivat,
kaikki kyselivät. Kaikki olivat kuulleet hanan napsahduksen ja näkivät
miehen elävänä, ilman naarmuakaan. Ippolit itse istui tajuamatta, mitä
oli tekeillä, ja katseli kaikkia ympärillä olevia älyttömin katsein.
Lebedev ja Kolja juoksivat paikalle sillä hetkellä.

— Pettikö pistooli? — kyseltiin ympärillä.

— Kenties se ei ole ladattukaan? — arvailivat toiset.

— On ladattu! — julisti Keller tarkastellen pistoolia. — Mutta...

— Pettikö se todellakin?

— Ei ollut nallia ensinkään, — ilmoitti Keller.

Vaikea on kuvata surkeata kohtausta, joka nyt seurasi. Alussa vallinnut
yleinen pelästyä alkoi nopeasti vaihtua nauruun; muutamat alkoivat ihan
ääneensä nauraa hohottaa ja tunsivat vahingoniloista nautintoa. Ippolit
itki ääneensä, aivan kuin olisi saanut hysteerisen kohtauksen, väänteli
käsiään, syöksähteli kaikkien luo, yksinpä Ferdyštšenkonkin, tarttui
tähän kiinni molemmin käsin ja vannoi hänelle, että oli unohtanut,
»unohtanut ihan vahingossa eikä tahallaan» nallin panemisen, että
»nallit ovat kaikki täällä, liivin taskussa, kymmenkunta kappaletta»
(hän näytti kaikille ympärillä oleville), että hän ei ollut pannut
nallia aikaisemmin, koska oli pelännyt pistoolin vahingossa laukeavan
taskussa, että oli arvellut aina ennättävänsä panna nallin tarpeen
tullen ja olikin sen sitten yht'äkkiä unohtanut. Hän syöksähteli
ruhtinaan luo, Jevgeni Pavlovitšin luo, rukoili Kelleriltä takaisin
pistooliaan, lupasi kaikille heti näyttää, että »hänen kunniansa,
kunniansa»... että hän nyt oli »menettänyt kunniansa ainaiseksi»...

Hän meni lopulta todellakin tainnoksiin. Hänet vietiin ruhtinaan
huoneeseen, ja Lebedev, joka oli täydelleen selvinnyt humalastaan,
lähetti heti lääkäriä hakemaan ja jäi itse yhdessä tyttärensä,
poikansa, Burdovskin ja kenraalin kanssa sairaan vuoteen ääreen. Kun
tunnoton Ippolit oli viety pois huoneesta, asettui Keller seisomaan
keskelle huonetta ja julisti kaikkien kuultavaksi, jakaen tavuihin ja
painokkaasti lausuen joka sanan, suuren innostuksen vallassa:

— Hyvät herrat, jos joku teistä vielä kerrankaan ääneensä minun
kuulteni uskaltaa epäillä, että nalli oli tahallisesti unohdettu, ja
rupeaa väittämään, että onneton nuori mies vain ilveili, — niin se
teistä joutuu tekemisiin minun kanssani.

Mutta hänelle ei vastattu. Vieraat lähtivät viimein pois perätysten ja
nopeasti. Ptitsyn, Ganja ja Rogožin lähtivät yhdessä.

Ruhtinas oli hyvin ihmeissään, kun Jevgeni Pavlovitš olikin muuttanut
mieltään ja aikoi lähteä pois keskustelematta hänen kanssaan.

— Tehän aioitte puhua kanssani, kun kaikki ovat menneet pois? — kysyi
ruhtinas häneltä.

— Aivan niin, — sanoi Jevgeni Pavlovitš istahtaen yht'äkkiä tuolille ja
pyytäen ruhtinasta istuutumaan viereensä, — mutta nyt olen toistaiseksi
luopunut aikeestani. Tunnustan teille, että olen hieman ymmällä, ja
niin on teidänkin laitanne. Minun ajatukseni ovat menneet sekaisin;
sitäpaitsi se, mistä tahtoisin puhua kanssanne, on minulle kovin tärkeä
asia ja teille niinikään. Nähkääs, ruhtinas, tahtoisin edes kerran
elämässäni tehdä täysin rehellisen teon, sellaisen, jossa ei olisi
mitään kieroa, ja luulenpa, että nyt, tällä hetkellä, minä en ole
kykenevä menettelemään täysin rehellisesti ettekä kenties tekään...
niin... ja... no, me puhumme asiasta myöhemmin. Ehkäpä asiakin tulee
selvemmäksi sekä minulle että teille, jos me odotamme kolmisen päivää,
mikä aika minulta nyt menee Pietarissa.

Hän nousi taas tuolilta, niin että oli kummallista, että hän ollenkaan
oli käynytkään istumaan. Ruhtinaasta näytti myös, kuin Jevgeni
Pavlovitš olisi ollut tyytymätön ja ärtynyt ja vihamielisen näköinen ja
niinkuin hänen katseensa olisi ollut aivan toisenlainen kuin äsken.

— Apropos, menettekö nyt sairaan luo?

— Kyllä... olen peloissani, — lausui ruhtinas.

— Älkää pelätkö; hän elää varmasti kuusikin viikkoa tai vielä
paraneekin täällä. Mutta parasta olisi, jos ajaisitte hänet tiehensä
huomenna.

— Kenties minä todellakin annoin hänelle sysäyksen sillä, että... en
sanonut hänelle mitään; kenties hän luuli minun epäilevän, ettei hän
ammu itseään? Mitä te arvelette, Jevgeni Pavlytš?

— Ei ollenkaan. Olette liian hyvä, kun vielä huolehditte hänestä. Olen
kuullut kerrottavan tämmöistä, mutta en ole koskaan nähnyt tositeossa,
miten ihminen tahallaan ampuu itsensä siksi, että häntä kehuttaisiin,
tai kiukuissaan, kun häntä ei kehuta sen johdosta. Pääasia on, etten
olisi voinut uskoa mahdolliseksi noin avointa heikkouden ilmausta.
Mutta ajakaa kuitenkin pois hänet huomenna.

— Luuletteko, että hän ampuu itsensä vielä kerran?

- En, nyt hän ei enää ammu. Mutta varokaa te näitä meikäläisiä, kotimaan
tekoa olevia Lacenaire-tyyppejä. [Lacenaire — kuuluisa murhamies,
mestattiin Pariisissa v. 1836.] Sanon teille uudelleen, että tämä
lahjaton, kärsimätön ja himokas mitättömyys tavallisesti kovin usein
etsii turvaansa rikoksesta.

— Onko hän sitten Lacenaire?

— Olemus on sama, vaikka osat, joita he näyttelevät, ovatkin erilaisia.
Saattohan nähdä, eikö tuo herra kykene tappamaan kymmenen henkeä
ainoastaan tehdäkseen »kujeen», aivan täsmälleen niinkuin hän äsken
itse luki selityksessään. Nyt nuo hänen sanansa vievät minulta unen.

— Kenties te olette liiaksi levoton.

— Te olette ihmeellinen, ruhtinas; ettekö te usko, että hän kykenee
_nyt_ tappamaan kymmenen henkeä?

— Minua peloittaa vastata teille; kaikki tämä on hyvin kummallista,
mutta...

— No niin, miten vain tahdotte, miten vain tahdotte! — lopetti Jevgeni
Pavlovitš ärtyisästi.— Sitäpaitsi te olette ylen rohkea mies; laittakaa
vain niin, ettette joudu itse noiden kymmenen joukkoon.

— Luultavinta on, ettei hän tapa ketään, — sanoi ruhtinas katsellen
miettivästä Jevgeni Pavlovitšiä.

Tämä naurahti ilkeästi.

— Näkemiin, on aika lähteä! Huomasitteko, että hän testamenttasi
jäljennöksen tunnustuksestaan Aglaja Ivanovnalle?

— Kyllä, huomasin sen ja... minä ajattelen asiaa.

— Niinpä niin, jos tulee kysymys kymmenestä hengestä, — alkoi Jevgeni
Pavlovitš taas nauraa ja lähti pois.

Tuntia myöhemmin, kun kello jo oli yli kolmen, ruhtinas meni puistoon.
Hän oli koettanut nukkua kotonaan, mutta ei ollut voinut, koska hänen
sydämensä oli lyönyt kovin kiihkeästi. Talossa oli muuten kaikki
järjestetty asianmukaisella tavalla ja siellä oli rauhoituttu, mikäli
mahdollista; sairas oli nukahtanut, ja sinne haettu lääkäri oli
selittänyt, ettei ollut mitään erikoista vaaraa. Lebedev, Kolja ja
Burdovski olivat asettuneet levolle sairaan huoneeseen valvoakseen
vuorotellen; ei siis ollut mitään pelättävää.

Mutta ruhtinaan levottomuus kasvoi hetki hetkeltä. Hän kuljeksi
puistossa katsellen hajamielisesti ympärilleen ja pysähtyi
hämmästyneenä, kun saapui huvisalin edustalle olevalle aukealle ja näki
soittajien tyhjät penkit ja nuottitelineet. Häntä hämmästytti tämä
paikka, ja se tuntui hänestä jostakin syystä hirveän iljettävältä. Hän
kääntyi kulkemaan takaisin ja kulkien suoraan sitä tietä, jota pitkin
oli eilen kulkenut Jepantšinien kanssa huvipaikalle, hän saapui sen
vihreän penkin luo, joka oli määrätty kohtauspaikaksi, istuutui sille
ja alkoi yht'äkkiä ääneensä nauraa, mikä sai hänet samassa ankarasti
paheksumaan käytöstään. Hänen alakuloisuutensa jatkui; hänen mielensä
olisi tehnyt mennä pois jonnekin... Mutta hän ei tietänyt minne.
Hänen päänsä yläpuolella puussa lauloi lintu, ja hän alkoi etsiä sitä
silmillään lehtien lomasta; yht'äkkiä lintu pyrähti pois puusta, ja
samalla hetkellä hänen mieleensä jostakin syystä muistui se »kärpänen»,
»lämpimässä auringonpaisteessa», josta Ippolit oli kirjoittanut, että
»sekin tietää paikkansa ja on mukana yhteisessä kuorossa, ainoastaan
minä yksin olen ulos paiskattu». Tuo lause oli jo äsken tehnyt häneen
voimakkaan vaikutuksen, hän muisti sen nyt. Eräs ammoin unohtunut
muisto alkoi liikkua hänen mielessään ja oli yht'äkkiä selvänä hänen
edessään.

Se oli tapahtunut Sveitsissä, hänen ensimmäisenä hoitovuotenaan,
vieläpä aivan ensimmäisinä kuukausina. Silloin hän oli ollut vielä
aivan kuin idiootti, ei osannut kunnollisesti puhuakaan eikä toisinaan
kyennyt tajuamaan, mitä häneltä vaadittiin. Hän oli kerran mennyt
vuorille kirkkaana aurinkoisena päivänä ja pitkän aikaa kulkenut
eräs tuskallinen ajatus mielessään, joka ajatus ei mitenkään ottanut
kiteytyäkseen selvään muotoon. Hänen edessään oli hohtava taivas,
alhaalla järvi, ympärillä valoisa ja loppumaton näköpiiri, jolla
ei ollut äärtä eikä rajoja. Hän katseli tätä kauan ja tunsi tuskan
jäytävän mieltään. Hän muisti nyt, miten hän oli ojennellut käsiään
tuota kirkasta, rajatonta siintoa kohti ja itkenyt. Häntä oli kiusannut
se, että tuo kaikki oli hänelle aivan outoa. Mikä juhla tuo onkaan,
mikä ainainen suuri pyhäpäivä, joka on loppumaton ja joka on vetänyt
häntä puoleensa jo kauan, aina, lapsuudesta asti, ja johon hän ei
mitenkään voi päästä! Joka aamu nousee aurinko yhtä kirkkaana; joka
aamu on kosken yllä sateenkaari; joka ilta lumipeitteinen, kaikkein
korkein vuori tuolla kaukana taivaanrannalla palaa purppuranvärisessä
liekissä; jokainen »pieni kärpänen, joka surisee hänen vieressään
kuumassa auringonpaisteessa, on mukana tässä koko kuorossa: se tietää
paikkansa, rakastaa sitä ja on onnellinen»; jokainen pikku ruoho
kasvaa ja on onnellinen! Kaikella on oma tiensä, ja kaikki tietää
tiensä, lähtee laulaen ja tulee laulaen; hän yksin ei tiedä mitään, ei
ymmärrä mitään, ei ihmisiä, ei ääniä, kaikki on hänelle vierasta, ja
hänet on paiskattu pois. Oi, hän ei tietenkään osannut puhua silloin
näillä sanoilla eikä pukea kysymystään sanoihin; hän kärsi kuurona ja
mykkänä; mutta nyt hänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut tämän kaiken
silloinkin, kaikki nämä samat sanat, ja tuon puheen »kärpäsestä» näytti
Ippolit saaneen häneltä itseltään, hänen silloisista sanoistaan ja
kyynelistään. Hän oli varma siitä, ja hänen sydämensä alkoi jostakin
syystä kiivaasti sykkiä, kun hän ajatteli tätä...

Hän nukahti penkille, mutta hänen rauhattomuutensa jatkui unessakin.
Juuri ennen uneen vaipumistaan hän muisti, että Ippolit tappaa kymmenen
ihmistä, ja hän naurahti tämän otaksuman päättömyydelle. Hänen
ympärillään vallitsi ihana, kirkas hiljaisuus, vain puitten lehdet
kahisivat, mikä tuntuu tekevän olon ympärillä vielä hiljaisemmaksi
ja yksinäisemmäksi. Hän näki hyvin paljon unia, ja ne olivat kaikki
rauhattomia, niin että hän hätkähti tavan takaa. Viimein hän uneksi,
että eräs nainen tuli hänen luokseen; hän tunsi tuon naisen, tunsi
ihan tuskaa tuntien; hän voi aina sanoa tuon naisen nimen ja osoittaa
hänet jokaiselle, — mutta omituista! — naisella oli nyt ikäänkuin
aivan toisenlaiset kasvot kuin ne, jotka hän oli aina tuntenut, ja hän
tunsi aivan tuskaa, kun hän ei ollut tuntea tätä naista siksi samaksi
naiseksi. Näissä kasvoissa oli niin paljon katumusta ja kauhua, että
tämä näytti olevan hirveä rikoksentekijä ja oli juuri nyt tehnyt
hirveän rikoksen. Kyynel värisi naisen kalpealla poskella; nainen
viittasi häntä luokseen kädellään ja pani sormen huulilleen aivan
kuin kehoittaen häntä tulemaan jäljessään hiljaa. Hänen sydämensä
jähmettyi; hän ei olisi mitenkään, ei mitenkään tahtonut myöntää
naista rikolliseksi; mutta hän tunsi, että aivan heti tapahtuu jotakin
kauheata, joka vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Nainen näytti haluavan
näyttää hänelle jotakin, joka oli siinä aivan lähellä, puistossa. Hän
nousi lähteäkseen naisen jälkeen, ja yht'äkkiä hänen vieressään kajahti
kirkas, raikas nauru; jonkun käsi oli yht'äkkiä hänen kädessään; hän
tarttui tähän käteen, puristi sitä voimakkaasti ja heräsi. Hänen
edessään seisoi Aglaja ja nauroi kuuluvasti.




VIII.


Hän nauroi, mutta oli samalla myös paheksuvan näköinen.

— Nukkuu! Te nukuitte! — huudahti hän halveksivasti ihmetellen.

— Tekö se olette! — mutisi ruhtinas vielä hieman unen vallassa ja
tuntien ihmeekseen hänet. — Ah, niin! Se tapaaminen... Minä olen
nukkunut täällä.

— Näin sen.

— Eikö kukaan muu ole herättänyt minua paitsi te? Eikö täällä ole ollut
ketään muuta kuin te? Minä luulin, että täällä oli... toinen nainen...

— Täällä oli toinen nainen...?

Viimein oli ruhtinas täysin selvinnyt unesta.

— Se oli vain unta, — lausui hän mietteissään.

— Omituista, että näin tämmöisellä hetkellä sellaisen unen... Käykää
istumaan.

Hän tarttui Aglajan käteen, ja Aglaja kävi penkille istumaan. Hän itse
istuutui Aglajan viereen ja vaipui mietteisiin. Aglaja ei alkanut
puhua, vaan katseli ainoastaan tarkasti toveriaan. Tämäkin katseli
Aglajaa, mutta toisinaan sillä tavoin kuin ei ollenkaan näkisi häntä
edessään. Aglaja alkoi punastua.

— Ah niin! — sanoi ruhtinas vavahtaen. — Ippolit on ampunut itsensä!

— Milloin? Teilläkö? — kysyi Aglaja, mutta ei erikoisesti hämmästynyt.
— Eilenhän hän luullakseni oli vielä elossa? Kuinka te olette voinut
nukkua täällä kaiken sen; jälkeen? — huudahti hän vilkastuen yht'äkkiä.

— Eihän hän ole kuollut, pistooli ei lauennut.

Aglajan vaatimuksesta täytyi ruhtinaan heti kertoa varsin
seikkaperäisesti kaikki viime yön tapahtumat. Aglaja hoputti häntä joka
hetki kertomaan nopeammin, mutta keskeytti itse kertomuksen alituisilla
kysymyksillään, jotka melkein aina olivat asiaankuulumattomia. Muun
muassa hänen mieltään kiinnitti suuresti se, mitä Jevgeni Pavlovitš oli
puhunut, ja muutaman kerran hän kysyi jotakin kohtaa uudestaan.

— No, riittää jo, täytyy kiiruhtaa, — päätti hän, kun oli saanut kuulla
kaikki. — Meillä on aikaa olla täällä vain tunti, kello kahdeksaan
asti, sillä kello kahdeksan minun täytyy välttämättömästi olla kotona,
ettei tiedettäisi minun istuneen täällä, ja minä olen tullut asialle;
minulla on paljon kerrottavaa teille. Mutta te olette nyt kokonaan
sotkenut ajatukseni. Ippolitista minä olen sitä mieltä, että hänen
pistoolinsa ei pitänytkään laueta, se sopii hänelle paremmin. Mutta
oletteko varma siitä, että hän välttämättömästä tahtoi ampua itsensä ja
ettei siinä ollut petosta?

— Ei mitään petosta.

— Se onkin luultavinta. Niinkö hän siis kirjoitti, että teidän oli
tuotava minulle hänen tunnustuksensa? Miksi ette ole sitä tuonut?

— Eihän hän ole kuollut. Minä kysyn häneltä.

— Tuokaa se ehdottomasti, eikä tarvitse kysyä mitään. Hänestä se
luultavasti tulee olemaan hyvin miellyttävääkin, sillä kenties
hän siksi juuri ampuikin itseään, että minä sitten lukisin hänen
tunnustuksensa. Pyydän, olkaa hyvä älkääkä naurako sanoilleni, Leo
Nikolajevitš, sillä asia saattaa hyvinkin olla niin.

— Minä en naura, sillä olen itsekin vakuutettu siitä, että asia osaksi
saattaa hyvinkin olla niin.

— Oletteko siitä vakuutettu? Luuletteko todella tekin niin? — hämmästyi
Aglaja yht'äkkiä hirveästi.

Hän kyseli kiireesti, puhui nopeasti, mutta tuntui toisinaan
sotkeutuvan puheissaan ja jätti usein lauseensa keskeneräisiksi;
tavan takaa hän kiiruhti varoittamaan jostakin; yleensä hän oli
tavattoman levoton, ja vaikka hän oli hyvin urhoollisen ja uhmailevan
näköinen, niin häntä kenties hiukan peloittikin. Hänen yllään oli
aivan yksinkertainen arkipuku, joka sopi hänelle erinomaisesti. Hän
vavahteli usein, punastui ja istui jenkin reunalla. Ruhtinaan vakuutus,
että Ippolit oli ampunut itseään sen takia, että Aglaja lukisi hänen
tunnustuksensa, hämmästytti Aglajaa suuresti.

— Tietysti, — selitti ruhtinas, — hän tahtoi, että paitsi teitä me
kaikki muutkin ylistäisimme häntä...

— Miten ylistäisitte?

— Se on, tuota noin... kuinka sen teille sanoisin? Sitä on hyvin vaikea
selittää. Mutta hän halusi varmaankin, että kaikki kerääntyisivät
hänen ympärilleen ja sanoisivat hänelle suuresti rakastavansa ja
kunnioittavansa häntä ja että kaikki alkaisivat hartaasti pyydellä
häntä jäämään eloon. On hyvin mahdollista, että hän ajatteli teitä
kaikkein enimmän, koska hän mainitsi teistä sellaisella hetkellä...
vaikka kenties hän ei itsekään tietänyt ajattelevansa teitä.

— Tätä minä en ymmärrä ollenkaan: ajatteli eikä tietänyt ajattelevansa.
Mutta, muuten, ehkäpä ymmärränkin: tiedättekö, että minä itsekin noin
kolmisenkymmentä kertaa, jo kolmentoistavuotiaana tyttönä, olen aikonut
myrkyttää itseni ja kirjoittaa tämän kaiken kirjeessä vanhemmilleni, ja
ajattelin myös, miten minä makaan ruumisarkussa ja kaikki itkevät minua
ja syyttävät itseään, että ovat olleet niin kovia minua kohtaan... Mitä
te taas hymyilette? — lisäsi hän nopeasti ja rypisti kulmiaan. — Mitä
kaikkea te mahdatte ajatella itseksenne, kun yksinänne haaveilette?
Kenties kuvittelette olevanne sotamarsalkka ja voittaneenne Napoleonin?

— Niinpä kyllä, vakuutan kunniasanallani ajattelevani sitä, varsinkin
kun olen nukkumaisillani, — alkoi ruhtinas nauraa. — Mutta minä en lyö
taistelussa Napoleonia, vaan aina vain itävaltalaiset.

— En ollenkaan halua laskea leikkiä kanssanne, Leo Nikolajevitš.
Ippolitin minä tapaan itse; pyydän teitä ilmoittamaan siitä hänelle
edeltäkäsin. Mutta teidän menettelyänne minä pidän hyvin huonona, sillä
on sangen raakaa sillä tavoin tarkastella ja tuomita ihmisen sielua,
kuin te tuomitsette Ippolitia. Teiltä puuttuu hellyyttä: teille on
kaikki kaikessa vain totuus, ja siksipä olette väärässä.

Ruhtinas vaipui mietteisiin.

— Minusta tuntuu, että te olette epäoikeudenmukainen minua kohtaan,
— sanoi hän. — Minähän en näe mitään pahaa siinä, että hän ajatteli
sillä tavoin, sillä kaikilla on taipumusta ajatella noin; sitäpaitsi
hän kenties ei ole ensinkään ajatellutkaan, vaan ainoastaan halunnut
sitä... hänen mielensä teki tavata viimeisen kerran ihmisiä, ansaita
heidän kunnioituksensa ja rakkautensa; nehän ovat sangen hyviä
tunteita, tässä vain kaikki jollakin tavoin epäonnistui; siihen
vaikutti sairaus ja vielä muukin! Muutamille ihmisille sitäpaitsi
kaikki aina luonnistuu hyvin, kun taas toisilta menee aivan päin
mäntyyn...

—- Tämän te lisäsitte aivan varmaan itseänne tarkoittaen? — huomautti
Aglaja.

— Kyllä, itseäni tarkoittaen, — vastasi ruhtinas huomaamatta
kysymyksessä mitään ilkkumista.

—- Mutta kuitenkaan minä teidän sijassanne en mitenkään olisi nukkunut;
taitaa siis olla niin, että minne te vain asetutte, siihen te kohta
nukahdattekin; se ei ole ollenkaan kaunista teidän puoleltanne.

— Minähän en nukkunut koko yönä, ja sitten minä kävelin, kävelin, olin
soitantopaikalla...

— Millä soitantopaikalla?

— Siellä, missä eilen oli soitantoa, ja sitten tulin tänne, istahdin,
mietin, mietin ja nukahdin.

— Vai niin, silläkö tavoin? Se muuttaa asiaa teidän eduksenne... Mutta
miksi te kävitte soitantopaikalla?

— En tiedä, muuten vain...

— Hyvä on, hyvä on, siitä myöhemmin; te keskeytätte puhettani
kaiken aikaa, ja mitä se minuun kuuluu, että te olette käynyt
soitantopaikalla? Mistä naisesta te näitte unta?

— Tuota... siitä... te olette nähnyt hänet...

— Ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin. Oikeinko paljon te häntä... Miten
näitte hänet unissanne, minkä näköisenä? Muuten, en tahdo ensinkään
tietää, — tokaisi hän yht'äkkiä harmissaan. — Älkää keskeyttäkö
puhettani...

Hän odotti hetkisen aivan kuin kooten rohkeutta tahi koettaen
haihduttaa harminsa.

— Asia, jonka vuoksi olen kutsunut teidät, on seuraava: minä tahdon
ehdottaa teille, että olisitte minun ystäväni. Miksi te aloitte
yht'äkkiä noin tuijottaa minuun? — lisäsi hän vihastuneena.

Ruhtinas katseli häntä todellakin sangen tarkasti tällä hetkellä,
koska oli huomannut hänen alkavan taas hirveästi punastua. Tämmöisissä
tapauksissa Aglaja näytti sitä enemmän suuttuvan itseensä, kuta enemmän
hän punastui, ja se näkyi selvästi hänen säkenöivistä silmistään;
tavallisesti hän hetkistä myöhemmin jo purki vihansa siihen, jonka
kanssa puhui, olipa tämä syypää tai ei, ja alkoi hänen kanssaan
riidellä. Tuntien ja tietäen arkuutensa ja häveliäisyytensä hän
tavallisesti otti vähän osaa keskusteluun ja oli vaiteliaampi kuin
muut sisaret, toisinaan liiankin vaitelias. Mutta kun, varsinkin
arkaluontoisissa tapauksissa, välttämättömästi oli puhuttava, niin
hän aloitti keskustelun tavattoman kopeasti ja aivan kuin uhmaillen.
Hän tunsi aina edeltä käsin, milloin hän alkoi tai oli alkamaisillaan
punastua.

— Kenties te ette tahdo hyväksyä ehdotustani — sanoi hän katsellen
kopeasti ruhtinasta.

— Oi, ei, kyllä minä tahdon, mutta tämä ei ollenkaan ole
tarpeellista... se on, minä en mitenkään osannut ajatella, että pitää
tehdä sellainen ehdotus, — vastasi ruhtinas nolona.

— Mitä te sitten ajattelitte? Minkä tähden minä sitten olisin kutsunut
teidät tänne? Mitä teillä on mielessä? Muuten, te pidätte minua kenties
pikku hölmönä, niinkuin kaikki minua pitävät kotonani?

— Minä en ole tietänyt, että teitä pidetään hölmönä, minä... minä en
pidä.

— Ettekö pidä? Se on sangen älykästä teidän puoleltanne. Erittäin
älykkäästi lausuttu.

— Minun käsitykseni mukaan te kenties olette toisinaan sangen
älykäskin, — jatkoi ruhtinas. — Te sanoitte äsken sangen älykkään
sanan. Te sanoitte puhuessanne minun epäilyistäni, jotka koskivat
Ippolitia: »Tässä ei teille ole tärkeätä muu kuin totuus, ja siksipä
olettekin väärässä.» Tämän panen mieleeni ja harkitsen sitä.

Aglaja sävähti yht'äkkiä punaiseksi mielihyvästä, kaikki nämä muutokset
tapahtuivat hänessä avoimesti ja tavattoman nopeasti. Ruhtinas
riemastui myös ja alkoi ihan nauraa ilosta häntä katsellessaan.

— Kuulkaahan, — alkoi Aglaja taas, — minä olen kauan odottanut teitä,
kertoakseni teille kaiken tämän, olen odottanut siitä ajasta asti, kun
te kirjoititte minulle sieltä sen kirjeen, ja aikaisemminkin... Puolet
te kuulitte minulta jo eilen: minä pidän teitä kaikkein rehellisimpänä
ja kaikkein enimmän totuutta rakastavana miehenä, rehellisempänä ja
totuutta rakastavampana kuin ketään muuta, ja jos teistä sanotaan,
että teidän järkenne... se on, että te olette toisinaan järkenne
puolesta sairas, niin se ei pidä paikkaansa; tämä on minun ehdoton
mielipiteeni, ja sitä olen puolustanut, sillä vaikka te todellakin
olette sairas järkenne puolesta (te ette tietysti suutu tästä, minä
puhun korkeammalta näkökannalta), niin sen sijaan teidän pääjärkenne
on parempi kuin kenelläkään heistä, jopa sellainen, etteivät he ole
semmoista nähneet unissaankaan, sillä on olemassa kaksi järkeä:
pääjärki ja sivujärki, niinhän? Eikö olekin niin?

— Kenties se on niin, — lausui ruhtinas hyvin hiljaa; hänen sydämensä
värisi ja jyskytti hirveästi.

— Tiesinhän minä, että te ymmärrätte, — jatkoi Aglaja tärkeän
näköisenä. — Ruhtinas Š. ja Jevgeni Pavlytš eivät ymmärrä mitään näistä
kahdesta järjestä, Aleksandra ei myöskään, mutta ajatelkaahan: maman
ymmärsi.

— Te olette suuressa määrässä Lizaveta Prokofjevnan kaltainen.

— Kuinka? Ihanko totta? — ihmetteli Aglaja.

— Olen ehdottomasti sitä mieltä.

— Minä kiitän teitä, — sanoi Aglaja hiukan mietittyään. — Minä olen
hyvin iloinen siitä, että olen samanlainen kuin maman. Te siis
kunnioitatte häntä suuresti? — lisäsi hän huomaamatta ollenkaan
kysymyksensä naiivisuutta.

— Sangen paljon, sangen paljon, ja minä olen iloissani siitä, että te
ymmärsitte sen noin oikopäätä.

— Minäkin olen iloissani, sillä minä olen huomannut, kuinka hänelle
toisinaan... nauretaan. Mutta kuulkaahan pääasia, minä olen sitä kauan
ajatellut ja lopulta valinnut teidät. Minä en tahdo, että minulle
kotona nauretaan, minä en tahdo, että minua pidetään pikku hölmönä,
minä en tahdo, että minua ärsytetään... Minä olen kaiketi tämän heti
ymmärtänyt ja olen jyrkästi antanut rukkaset Jevgeni Pavlytšille,
sillä minä en tahdo, että minua yhtämittaa tyrkytetään miehelään. Minä
tahdon... minä tahdon... no niin, minä tahdon karata kotoa ja olen
valinnut teidät auttamaan minua siinä.

— Karata kotoa! — huudahti ruhtinas.

— Niin, niin, niin, karata kotoa! — huudahti Aglaja yht'äkkiä
leimahtaen tavattomaan vihastukseen. — Minä en tahdo, en tahdo, että
siellä ainaisesti saatetaan minut punastumaan. Minä en tahdo punastua
heidän edessään enkä ruhtinas Š:n edessä, en Jevgeni Pavlytšin edessä
enkä kenenkään edessä, ja siksi olen valinnut teidät. Teidän kanssanne
tahdon puhua kaikesta, kaikesta, kaikkein tärkeimmästäkin, kun niin
tahdon; mutta tekään puolestanne ette saa salata mitään minulta.
Minä tahdon edes yhden ihmisen kanssa puhua kaikesta niinkuin itseni
kanssa. He ovat yht'äkkiä alkaneet puhua, että minä odotan teitä ja
rakastan teitä. Se tapahtui jo ennen teidän tännetuloanne, vaikka
minä en ollut näyttänyt heille kirjettä; nyt puhuvat jo kaikki. Minä
tahdon olla rohkea ja olla pelkäämättä mitään. Minä en tahdo käydä
heidän tanssiaisissaan, minä tahdon olla hyödyksi. Olen jo kauan
sitten aikonut lähteä pois. Olen jo kaksikymmentä vuotta ollut heidän
parissaan kuin häkissä, ja kaiken aikaa minua työnnetään menemään
naimisiin. Jo neljäntoista vuoden ikäisenä aioin paeta, vaikka olin
ymmärtämätön. Nyt olen harkinnut kaikki kohdat ja odottanut teitä
kyselläkseni teiltä tarkasti kaikista oloista ulkomailla. Minä en
ole nähnyt yhtään ainoata goottilaista tuomiokirkkoa, minä tahdon
olla Roomassa, minä tahdon nähdä kaikki tieteelliset kokoelmat, minä
tahdon opiskella Pariisissa; olen koko viime vuoden valmistautunut
ja opiskellut ja lukenut hyvin paljon kirjoja; olen lukenut kaikki
kielletyt kirjat. Aleksandra ja Adelaida lukevat kaikkia kirjoja,
heille se on luvallista, mutta minulle ei anneta kaikkia, minua
holhotaan. En tahdo riidellä sisarieni kanssa, mutta äidilleni ja
isälleni olen jo aikoja sitten ilmoittanut, että tahdon kokonaan
muuttaa yhteiskunnallisen asemani. Minä olen päättänyt ryhtyä
kasvattajan toimeen ja olen luottanut teihin, sillä te sanoitte
pitävänne lapsista. Voimmeko me yhdessä ryhtyä kasvattajan toimeen,
jollei heti, niin vastaisuudessa? Yhdessä me tuotamme hyötyä; minä en
tahdo olla kenraalintytär... Sanokaa, oletteko te hyvin oppinut mies?

— Oi, en ollenkaan.

— Se on vahinko, minä kun ajattelin... kuinka tulinkaan ajatelleeksi?
Joka tapauksessa te saatte ohjata minua, sillä olen valinnut teidät.

— Se on hullutusta, Aglaja Ivanovna.

— Minä tahdon, minä tahdon karata kotoa! — huudahti Aglaja, ja hänen
silmänsä alkoivat taas säkenöidä. — Jos te ette suostu, niin minä menen
naimisiin Gavrila Ardalionovitšin kanssa. Minä en tahdo, että minua
pidetään kotona iljettävänä naisena ja syytetään mene tiedä mistä.

— Oletteko te täydessä järjessänne? — huudahti ruhtinas melkein
hypähtäen paikaltaan. — Mistä teitä syytetään, kuka syyttää?

— Kotona, kaikki, äiti, sisaret, isä, ruhtinas Š., jopa teidän
iljettävä Koljannekin! Jos eivät sano suoraan, niin ajattelevat sitä.
Minä olen sanonut sen heille kaikille päin silmiä, sekä äidille että
isälle. Maman oli siitä sairaana koko päivän; ja seuraavana päivänä
Aleksandra ja isäukko sanoivat minulle, etten minä itsekään ymmärrä,
mitä minä lörpöttelen ja millaisia sanoja käytän. Mutta minä tokaisin
heille silloin suoraan, että minä ymmärrän jo kaikki, ymmärrän kaikki
sanat, etten ole enää pieni, että jo kaksi vuotta sitten luin tahallani
kaksi Paul de Kockin romaania saadakseni tietää kaikki. Kun maman kuuli
sen, oli hän vähällä pyörtyä.

Ruhtinaan mielessä välähti yht'äkkiä omituinen ajatus. Hän katsoi
tutkivasti Aglajaa ja hymyili.

Hänen oli suorastaan vaikea uskoa, että hänen edessään istuu sama kopea
tyttö, joka kerran oli niin ylpeästi ja kopeillen lukenut hänelle
Gavrila Ardalionovitšin kirjeen. Hän ei saattanut käsittää kuinka niin
kopea ja tuima kaunotar saattoi osoittautua tuollaiseksi lapseksi,
lapseksi, joka kenties todellakaan ei _nytkään_ ymmärtänyt _kaikkia
sanoja_.

— Oletteko te elänyt kaiken aikaa kotona, Aglaja Ivanovna? — kysyi hän.
— Tarkoitan, ettekö ole käynyt missään koulua, ettekö ole opiskellut
instituutissa?

— En ole käynyt koskaan enkä missään; kaiken aikaa olen istunut kotona
kuin pulloon suljettuna ja pullosta suoraan menen naimisiin; mitä te
taas nauratte? Minä huomaan että nähtävästi tekin nauratte minulle
ja pidätte heidän puoltaan, lisäsi hän ankarasti rypistäen kulmiaan.
— Älkää suututtako minua, minä en muutenkaan nyt tiedä, mikä minun
on... Minä olen vakuutettu siitä, että te tulitte tänne täysin varmana
siitä, että minä olen teihin rakastunut ja olen kutsunut teidät
lemmenkohtaukseen, — tokaisi hän ärsyttävästi.

—- Minä pelkäsin todellakin eilen sitä,— tuli ruhtinas avomielisesti
sanoneeksi (hän oli hyvin hämillään). — Mutta tänään olen vakuutettu,
että te...

— Kuinka! — huudahti Aglaja ja hänen alahuulensa alkoi yht'äkkiä
väristä. — Te pelkäsitte, että minä... te uskalsitte ajatella, että
minä... Hyvä Jumala! Te epäilitte kenties, että olen kutsunut teidät
tänne kietoakseni teidät verkkoon, että meidät sitten yllätettäisiin
täällä ja teidät pakotettaisiin menemään naimisiin minun kanssani...

— Aglaja Ivanovna! Eikö teitä hävetä? Kuinka on noin likainen ajatus
saattanut syntyä teidän puhtaassa, viattomassa sydämessänne? Lyön
vetoa, ettette te itsekään usko ainoatakaan sanaa puheestanne ja...
ettette itsekään tiedä mitä puhutte!

Aglaja istui silmät itsepintaisesti maahan luotuina, aivan kuin hän
itsekin olisi pelästynyt sitä, mitä oli sanonut.

— Ei minua ollenkaan hävetä, — mutisi hän, — mistä te tiedätte, että
minulla on viaton sydän? Kuinka te uskalsitte lähettää minulle silloin
rakkauskirjeen?

— Rakkauskirjeen? Onko minun kirjeeni rakkauskirje! Se on mitä
kunnioittavin kirje, se kirje vuoti sydämestäni elämäni raskaimmalla
hetkellä! Minä muistin silloin teitä valoisana olentona... minä...

— No niin, hyvä on, hyvä on, — keskeytti hänet yht'äkkiä Aglaja, mutta
aivan toisenlaisella äänensävyllä, täydellisen katumuksen vallassa
ja miltei pelästyneenä, ja kumartui samassa häntä kohti, ei vielä
uskaltanut katsoa häneen suoraan, tahtoi koskettaa hänen olkapäätään
pyytääkseen vielä hartaammin, ettei hän suuttuisi. — Hyvä on, — lisäsi
hän hirveästi häpeissään, — minä tunnen käyttäneeni erittäin typeriä
sanoja. Sen minä tein noin vain... koetellakseni teitä. Olkaa niinkuin
ei niitä sanoja olisi lausuttukaan. Jos olen teitä loukannut, niin
antakaa anteeksi. Älkää katsoko minuun suoraan, pyydän, kääntykää
poispäin. Te sanoitte, että se on hyvin likainen ajatus; sanoin sen
tahallani pistääkseni teitä. Toisinaan minä itsekin pelkään sitä, mitä
mieleni tekee sanoa, mutta yht'äkkiä sen kuitenkin sanon. Te sanoitte
äsken kirjoittaneenne tuon kirjeen elämänne raskaimmalla hetkellä. Minä
tiedän, millä hetkellä, — lausui hän hiljaa katsoen taas maahan.

— Oi, jospa voisitte tietää kaikki!

— Minä tiedän kaikki! — huudahti Aglaja uudelleen kiihtyen. — Te elitte
silloin samassa asunnossa kokonaisen kuukauden tuon inhoittavan naisen
kanssa, jonka kanssa olitte karannut...

Hän ei enää punastunut, vaan kalpeni lausuessaan tämän ja nousi
yht'äkkiä paikaltaan, aivan kuin olisi unohtanut missä oli, mutta
muisti samassa sen ja istuutui; hänen huulensa värähtelivät vielä
pitkän aikaa. Äänettömyyttä kesti minuutin verran. Ruhtinas oli hyvin
hämmästynyt tästä äkillisestä puuskasta eikä tietänyt, mistä se oikein
johtui.

— Minä en ollenkaan rakasta teitä, — sanoi Aglaja yht'äkkiä aivan kuin
tokaisten.

Ruhtinas ei vastannut; he olivat taas vaiti minuutin verran.

— Minä rakastan Gavrila Ardalionovitšia... — lausui Aglaja nopeasti,
mutta hyvin hiljaa ja painaen päänsä vielä enemmän alas.

— Se ei ole totta, — lausui ruhtinas niinikään miltei kuiskaten.

— Valehtelenko minä siis? Kyllä se on totta; minä annoin hänelle sanani
toissa päivänä tällä samalla penkillä.

Ruhtinas pelästyi ja vaipui hetkeksi mietteisiin.

— Se ei ole totta, — toisti hän päättävästi,— te olette tämän kaiken
keksinyt.

— Ihmeteltävän kohteliasta puhetta. Tietäkää, että hän on tehnyt
parannuksen; hän rakastaa minua enemmän kuin omaa elämäänsä. Hän poltti
minun nähteni kättänsä vain todistaakseen rakastavansa minua enemmän
kuin omaa elämäänsä.

— Poltti kättänsä?

— Niin, kättänsä. Uskokaa tai olkaa uskomatta, — minusta se on
samantekevää.

Ruhtinas oli taas vaiti. Aglajan sanoissa ei ollut leikkiä; hän oli
vihainen.

— Kuinka, toiko hän tänne muassaan kynttilän, jos se tapahtui täällä?
En minä osaa sitä muuten ajatella...

— Toi... kynttilän. Mitä epätodennäköistä siinä on?

— Kokonaisen kynttilänkö vaiko kynttiläjalassa?

— No niin... ei... puoli kynttilää... kynttilänpätkän... kokonaisen
kynttilän, — samahan se on, lakatkaa jo!... Hän toi tulitikutkin, jos
niin tahdotte, sytytti kynttilän ja piti sormeaan kokonaista puoli
tuntia kynttilän liekissä; eikö se muka ole mahdollista?

— Minä näin hänet eilen; hänen sormensa ovat terveet.

Aglaja purskahti yht'äkkiä nauruun aivan kuin lapsi.

— Tiedättekö, miksi minä nyt juuri valehtelin? — kääntyi hän yht'äkkiä
ruhtinaan puoleen lapsellisen luottavasti ja suu vielä naurussa. —
Siksi että kun valehtelee, niin jos silloin taitavasti pistää joukkoon
jotakin, mikä ei ole aivan tavallista, jotakin eksentristä, no niin,
tiedättehän, jotakin, joka on liian räikeätä tai kerrassaan mahdotonta,
niin valhe tulee paljon uskottavammaksi. Sen minä olen huomannut. Minä
vain epäonnistuin, koska en ollut kyllin taitava...

Yht'äkkiä hän rypisti taas kulmiaan, aivan kuin olisi muistanut jotakin.

— Jos minä silloin, — kääntyi hän ruhtinaan puoleen katsoen tätä
vakavana ja surullisenakin, — jos minä silloin luin teille »köyhästä
ritarista», niin sillä minä tosin tahdoin... ylistää teitä toiselta
puolen, mutta tahdoin samalla myös leimata hulluudeksi teidän
käytöksenne ja näyttää teille, että minä tiedän kaikki...

— Te olette hyvin epäoikeudenmukainen minua kohtaan...ja sitä onnetonta
naista kohtaan, josta te äsken käytitte niin kauheata nimitystä, Aglaja.

— Käytin sitä nimitystä sen tähden, että minä tiedän kaikki, kaikki!
Minä tiedän, kuinka te puoli vuotta takaperin kaikkien kuullen
tarjositte hänelle kättänne. Älkää keskeyttäkö minua, te näette, että
minä puhun pelkkiä tosiasioita ilman lisäselityksiä. Sen jälkeen hän
karkasi Rogožinin kanssa; sitten te asuitte hänen kanssaan yhdessä
jossakin kylässä tai kaupungissa, ja hän meni pois teidän luotanne
antautuen jollekulle toiselle. (Aglaja punastui hirveästi.) Sitten hän
taas palasi Rogožinin luo, joka rakastaa häntä kuin... kuin mielipuoli.
Sitten te, joka niinikään olette sangen ymmärtäväinen mies, riensitte
hänen jälkeensä nyt tänne, heti kun olitte saanut tietää hänen
palanneen Pietariin. Eilen illalla te syöksähditte häntä puolustamaan
ja nyt te näitte hänet unissanne... Näette nyt, että minä tiedän
kaikki; hänen tähtensähän, hänen tähtensä te olette tullut tänne, eikö
niin?

— Niin, hänen tähtensä, — vastasi ruhtinas hiljaa ja painoi päänsä
surullisesti ja miettivästi alas eikä aavistanutkaan, miten säkenöivin
silmin Aglaja häneen katsahti, — hänen tähtensä, saadakseni vain
tietää... Minä en usko hänen onneensa Rogožinin kanssa, vaikka...
sanalla sanoen, minä en tiedä, mitä minä täällä voisin tehdä hänen
hyväkseen ja miten auttaa, mutta minä olen kuitenkin tullut tänne.

Hän vavahti ja katsahti Aglajaan: tämä kuunteli häntä vihaa tuntien.

— Jos tulitte itsekään tietämättä miksi, niin te siis suuresti
rakastatte häntä, — lausui hän viimein.

— En, — vastasi ruhtinas, — en, en rakasta. Oi, jospa tietäisitte,
millä kauhulla minä muistelen sitä aikaa, jonka vietin yhdessä hänen
kanssaan!

Ihan väristys kulki pitkin hänen ruumistaan, kun hän lausui nämä sanat.

— Kertokaa kaikki, — sanoi Aglaja.

— Siinä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi teille kertoa. Miksi
minä juuri teille tahdoin kertoa tämän kaiken ja ainoastaan teille,
sitä en tiedä; kenties sen tähden, että minä todellakin pidin teistä
sangen paljon. Tuo onneton nainen on syvästi vakuutettu siitä,
että hän on kaikkein syvimmälle langennut, kaikkein paheellisin
olento maailmassa. Oi, älkää häväiskö häntä, älkää heittäkö kiveä.
Hän on kovin paljon kiduttanut itseään tietoisuudellaan omasta
ansaitsemattomasta häpeästään! Ja miten hän on syyllinen, hyvä Jumala?
Oi, hän huutaa myötäänsä raivoissaan, ettei hän myönnä olevansa
syyllinen ja että hän on ihmisten uhri, elostelijan ja konnan uhri;
mutta puhuipa hän teille mitä tahansa, niin tietäkää, että hän itse
on ensimmäinen, joka ei usko itseään, ja että hän päinvastoin koko
omallatunnollaan uskoo, että hän... itse on syyllinen. Kun minä
koetin hälventää tämän synkän käsityksen, niin hän alkoi tuntea niin
kauheita kärsimyksiä, että sydämeni ei voi koskaan tuntea iloa niin
kauan kuin muistan tätä kauheata aikaa. On kuin sydämeni olisi saanut
piston ainaiseksi. Tiedättekö, minkä tähden hän karkasi luotani? Juuri
siksi, että tahtoi todistaa minulle olevansa alhainen. Mutta kaikkein
kauheinta tässä on se, ettei hän itsekään kenties tietänyt sitä, että
hän tahtoi muka vain todistaa minulle sen, mutta karkasi sen tähden,
että hänellä oli ehdoton sisällinen halu tehdä häpeällinen teko, jotta
voisi sitten sanoa itselleen: »Kas nyt olet tehnyt uuden häpeällisen
teon, siis sinä olet alhainen elukka!» Oi, kenties te ette sitä
ymmärrä, Aglaja! Tiedättekö, että tuossa alituisessa häpeäntunteessa
hänellä kenties on jokin kauhea, luonnoton nautinto, aivan kuin hän
kostaisi jollekulle. Toisinaan sain hänet niin pitkälle, että hän taas
ikäänkuin näki valoa ympärillään; mutta kohta sen jälkeen hän taas
tunsi ahdistusta ja meni niin pitkälle, että syytti katkerasti minua
siitä, että katsoin olevani hyvin paljon hänen yläpuolellaan (vaikka
minulla ei ollut pienintäkään sellaista ajatusta), ja ilmoitti minulle
viimein suoraan, kun ehdotin, että menisimme naimisiin, ettei hän pyydä
keneltäkään ylpeilevää myötätuntoa eikä apua eikä »itsensä tasalle
kohottamista». Te näitte hänet eilen; luuletteko te todellakin, että
hän on onnellinen sellaisessa seurassa ja että se on hänelle sopivaa
seuraa? Te ette tiedä, miten kehittynyt hän on ja mitä kaikkea hän
pystyy ymmärtämään! Hän on saanut toisinaan minutkin hämmästymään!

— Oletteko te sielläkin pitänyt hänelle samanlaisia...saarnoja?

— Oi, en, — jatkoi ruhtinas miettivästi huomaamatta kysymyksen sävyä, —
minä olin melkein aina vaiti. Tahdoin usein puhua, mutta en todellakaan
tietänyt, mitä olisin sanonut. Tiedättekö, eräissä tapauksissa on
parasta olla kokonaan puhumatta. Oi, minä rakastin häntä; oi, rakastin
suuresti... mutta sitten... sitten... sitten hän arvasi kaikki.

Mitä arvasi?

Että minä vain säälin häntä, mutta että... en enää rakasta häntä.

— Mistä te sen tiedätte, ehkäpä hän oli todellakin rakastunut siihen...
tilanomistajaan, jonka kanssa hän meni tiehensä.

— Ei, minä tiedän kaikki; hän piti tätä vain pilkkanaan.

— Eikö hän koskaan pitänyt teitä pilkkanaan?

— E-ei. Hän pilkkasi minua vihoissaan; oi, silloin hän moitti minua
hirveästi, vihapäissään, — ja kärsi itse! Mutta... myöhemmin... oi,
älkää muistuttako, älkää muistuttako mieleeni sitä!

Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

— Tiedättekö te, että hän kirjoittaa melkein joka päivä minulle
kirjeitä?

— Se on siis totta! — huudahti ruhtinas levottomana. — Olen kuullut
siitä, mutta en vieläkään ole ottanut sitä uskoakseni.

— Keneltä olette kuullut? — hätkähti Aglaja peloissaan...

— Rogožin sanoi minulle eilen, mutta ei aivan selvästi.

— Eilen? Eilen aamulla? Mihin aikaan eilen? Ennen soitantoa vai sen
jälkeen?

— Sen jälkeen; illalla, kello yhdentoista jälkeen.

— Ahaa, no niin, jos kerran Rogožin... Mutta tiedättekö, mitä hän
kirjoittaa minulle noissa kirjeissään?

— Minä en ihmettele mitään; hän on mielenvikainen.

— Tässä ne kirjeet ovat (Aglaja otti taskustaan kolme kirjettä, jotka
olivat kolmessa kirjekuoressa, ja heitti ne ruhtinaan eteen). Hän on
nyt kokonaisen viikon minua rukoillut, taivutellut, vietellyt menemään
naimisiin teidän kanssanne. Hän... no niin, hän on älykäs, vaikka onkin
mielenvikainen, ja te olette oikeassa sanoessanne, että hän on paljon
viisaampi kuin minä... Hän kirjoittaa olevansa rakastunut minuun,
etsivänsä joka päivä tilaisuutta nähdä minua vaikkapa kaukaa. Hän
kirjoittaa, että te rakastatte minua, että hän tietää sen, on jo kauan
sitten sen huomannut, ja että te olette hänen kanssaan siellä puhunut
minusta. Hän tahtoo nähdä teidät onnellisena; hän on vakuutettu,
että vain minä olen teidän onnenne... Hän kirjoittaa niin hurjasti..
omituisesti... Minä en ole kenellekään näyttänyt kirjeitä, olen
odottanut teitä; tiedättekö te, mitä se merkitsee? Ettekö arvaa mitään?

— Se on hulluutta; todistus hänen mielenvikaisuudestaan, — lausui
ruhtinas, ja hänen huulensa alkoivat väristä.

— Etteköhän vain jo itke?

— En, Aglaja, en, minä en itke, — sanoi ruhtinas katsoen häneen.

— Mitä minun tässä on tehtävä? Mitä te minulle neuvotte? Eihän käy
päinsä, että minä saan noita kirjeitä!

— Oi, antakaa hänen olla, rukoilen teitä! — huusi ruhtinas. — Mitä
tekemistä teillä on tässä pimeässä jutussa! Minä teen voitavani, ettei
hän kirjoittaisi teille enää.

— Jos niin on, niin te olette sydämetön ihminen! — huudahti Aglaja.
— Ettekö te todellakaan näe, ettei hän ole rakastunut minuun, vaan
teihin, ainoastaan teitä hän rakastaa! Oletteko todellakin ennättänyt
huomata hänessä kaikki, mutta ette ole huomannut tätä? Tiedättekö,
mitä tämä on, mitä nämä kirjeet merkitsevät? Se on mustasukkaisuutta;
se on enemmän kuin mustasukkaisuutta! Hän... luuletteko te, että hän
todellakin menee naimisiin Rogožinin kanssa, niinkuin hän kirjoittaa
näissä kirjeissä? Hän tappaa itsensä seuraavana päivänä, kun meidät on
vihitty!

Ruhtinas vavahti; hänen sydämensä jähmettyi. Mutta hän katseli
ihmetellen Aglajaa: omituista oli hänen havaita, että tuo lapsi on jo
kauan ollut kypsynyt nainen.

— Jumala näkee, Aglaja, että saadakseni rauhan palaamaan hänen
sydämeensä ja tehdäkseni hänet onnelliseksi minä antaisin elämäni,
mutta... minä en voi enää rakastaa häntä, ja hän tietää sen!

— Uhrautukaa siis, sehän sopii teille niin hyvin! Tehän olette niin
suuri hyväntekijä. Älkää sanoko minulle »Aglaja»... Te sanoitte
äskenkin minulle yksinkertaisesti: »Aglaja»... Teidän täytyy, teidän
velvollisuutenne on herättää hänet jälleen elämään, teidän täytyy
matkustaa pois hänen kanssaan taas tuodaksenne rauhan ja levon hänen
sydämeensä. Tehän rakastattekin häntä!

— Minä en voi sillä tavoin uhrautua, vaikka kerran olenkin tahtonut
ja... kenties nytkin tahdon. Mutta minä tiedän _varmasti_, että
minun kanssani hän on tuhon oma, ja siksi minä hänet jätän. Minun
oli määrä tavata hänet tänään kello seitsemän; kenties minä en mene
nyt. Ylpeydessään hän ei koskaan anna anteeksi minulle rakkauttani, —
ja me tuhoudumme kumpikin! Se on luonnotonta, mutta tässä on kaikki
luonnotonta. Te sanotte, että hän rakastaa minua, mutta onko tuo
rakkautta? Voiko olla olemassa sellaista rakkautta kaiken sen jälkeen,
mitä minä jo olen kärsinyt! Ei, tämä on jotakin muuta eikä rakkautta!

— Kuinka kalpeaksi te olette tullut! — pelästyi yht'äkkiä Aglaja.

— Ei tee mitään; olen nukkunut liian vähän; olen heikontunut, minä...
me puhuimme todellakin teistä silloin, Aglaja...

— Se on siis totta? Te todellakin _saatoitte puhua hänen kanssaan
minusta_ ja...ja kuinka te saatoitte minua rakastaa, kun olitte nähnyt
minut vain yhden kerran?

— En tiedä kuinka. Silloisessa pimeydessäni minä unelmoin... aavistelin
kenties uutta aamuruskoa. Minä en tiedä, kuinka tulin ajatelleeksi
ensimmäiseksi teitä. Kirjoitin teille silloin totuudenmukaisesti, etten
tiedä. Se kaikki oli vain unelma, silloisen kauhun aiheuttama... Aloin
sitten työskennellä; en olisi kolmeen vuoteen tullut tänne...

— Tulitte siis hänen tähtensä?

Ja jokin värähdys kuului Aglajan äänessä.

— Niin, hänen tähtensä.

Kesti pari minuuttia synkkää äänettömyyttä molemmin puolin. Aglaja
nousi paikaltaan.

— Jos te sanotte, — alkoi hän epävarmalla äänellä, — jos te itse
uskotte, että tuo... teidän naisenne... on mielenvikainen, niin
eiväthän minuun kuuluu hänen mielettömät kuvittelunsa... Pyydän teitä,
Leo Nikolaitš, ottamaan nämä kolme kirjettä ja heittämään ne hänelle
minun puolestani! Ja jos hän, — huudahti Aglaja yht'äkkiä, — jos hän
rohkenee vielä kerran lähettää minulle rivinkään, niin sanokaa hänelle,
että minä valitan isälleni ja että hänet viedään kuritushuoneeseen...

Ruhtinas hypähti pystyyn ja katseli peloissaan äkillisesti
raivostunutta Aglajaa; ja yht'äkkiä oli kuin olisi sumu hälvennyt hänen
edestään...

— Te ette voi niin tuntea... se ei ole totta! — mutisi hän.

— Se on totta! Totta! — huudahti Aglaja miltei poissa suunniltaan.

— Mikä on totta? Mistä totuudesta on kysymys? kuului heidän viereltään
pelästynyt ääni.

Heidän edessään seisoi Lizaveta Prokofjevna.

— Se on totta, että minä menen naimisiin Gavrila Ardalionovitšin
kanssa! Että minä rakastan Gavrila Ardalionovitšia ja karkaan jo
huomenna hänen kanssaan kotoa! — kivahti hänelle Aglaja. — Kuulitteko?
Onko uteliaisuutenne tyydytetty? Oletteko siihen tyytyväinen?

Ja hän lähti juoksemaan kotiinsa.

— Ei, ystäväiseni, nytpä ette menekään pois, — sanoi Lizaveta
Prokofjevna pysähdyttäen ruhtinaan. — Olkaa hyvä ja tulkaa luokseni
selittämään asiaa... Mikä tuska tämä nyt taas onkaan! En muutenkaan ole
nukkunut koko yönä...

Ruhtinas lähti hänen jäljessään.




IX.


Kotiinsa tultuaan Lizaveta Prokofjevna pysähtyi heti ensimmäiseen
huoneeseen; hän ei jaksanut kulkea edemmäksi ja vaipui leposohvalle
aivan voimattomana, muistamatta edes kehoittaa ruhtinasta istumaan. Se
oli jokseenkin iso sali, jonka keskellä oli pyöreä pöytä ja jossa oli
kamiini, joukko kukkia kukkatelineillä ikkunoitten luona, ja toinen,
puutarhaan johtava lasiovi peräseinällä. Samassa astuivat sisälle
Adelaida ja Aleksandra katsoen kysyvästi ja hämmästyneinä ruhtinasta ja
äitiään.

Neidoilla oli huvilassa asuessaan tapana nousta aamulla kello yhdeksän
tienoissa; ainoastaan Aglaja oli parina kolmena viime päivänä ottanut
tavakseen nousta jonkin verran aikaisemmin ja mennä kävelylle
puistoon, ei kuitenkaan kello seitsemän, vaan kello kahdeksan tai
myöhemminkin. Lizaveta Prokofjevna, joka todellakaan ei ollut saanut
unta koko yönä monenlaisilta huoliltaan, oli noussut kello kahdeksan
paikkeilla vartavasten tavatakseen puistossa Aglajan, jonka hän otaksui
jo nousseen; mutta hän ei löytänyt Aglajaa huvilan puistosta eikä
makuuhuoneesta. Silloin hän tuli lopullisesti levottomaksi ja herätti
tyttärensä. Palvelustytöltä saatiin kuulla, että Aglaja Ivanovna oli
jo ennen kello seitsemää mennyt suureen puistoon. Neidot naurahtivat
päähänpistoja täynnä olevan sisarensa uudelle päähänpistolle ja
huomauttivat äidilleen, että Aglaja saattaa suuttua, jos äiti menee
puistoon häntä etsimään, ja että hän varmaankin istuu nyt kirjoineen
viheriäisellä penkillä, josta hän puhui jo kolme päivää takaperin ja
jonka takia hän oli vähällä riitaantua ruhtinas Š:n kanssa, koska tämän
mielestä tuon penkin seuduilla ei ollut mitään erikoista. Jouduttuaan
näkemään ruhtinaan ja Aglajan yhdessä ja kuultuaan tyttärensä omituiset
sanat Lizaveta Prokofjevna pelästyi hirveästi monestakin syystä; mutta
tuotuaan nyt ruhtinaan mukanaan kotiinsa hän alkoi tuntea pelkuruutta
sen johdosta, että oli ryhtynyt asiaan: »Miksi Aglaja ei olisi voinut
kohdata ruhtinasta puistossa ja jäädä hänen kanssaan puhelemaan sen
olematta mikään heidän kesken aikaisemmin sovittu kohtaus?»

— Älkää luulko, ruhtinas ystäväiseni, — sanoi hän viimein rohkaisten
mielensä, — että olen haalinut teidät tänne kuulusteltavaksi... Eilisen
illan jälkeen minä, ystävä hyvä, kenties en olisi pitkään aikaan
halunnut sinua tavatakaan...

Hän hämmentyi hiukan.

— Mutta kuitenkin teidän mielenne kovin tekisi saada tietää, kuinka me
kohtasimme tänään toisemme Aglaja Ivanovnan kanssa? — lopetti ruhtinas
sangen rauhallisesti hänen lauseensa.

— No niin, tekisipä kylläkin! — kivahti Lizaveta Prokofjevna heti. —
Minä uskallan kyllä sanoa suoraankin. Sillä minä en loukkaa ketään enkä
ole tahtonut loukata ketään...

— Hyväinen aika, luonnollisestihan tekee mieli tietää ilman
loukkaamisen tarkoitustakin; te olette äiti. Me tapasimme toisemme
Aglaja Ivanovnan kanssa tänään viheriän penkin luona täsmälleen kello
seitsemän aamulla sen johdosta, että hän kutsui eilen minua sinne. Hän
ilmoitti minulle eilen illalla kirjelipulla, että hänen pitää tavata
minut ja puhua kanssani tärkeästä asiasta. Me tapasimme toisemme ja
puhelimme kokonaisen tunnin asioista, jotka koskevat yksinomaan Aglaja
Ivanovnaa; siinä kaikki.

— Tietysti kaikki, hyvä ystävä, aivan epäilemättä kaikki, — lausui
Lizaveta Prokofjevna arvokkaasti.

— Mainiota, ruhtinas! — sanoi Aglaja, joka samassa astui sisälle
huoneeseen. — Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että piditte minua
kykenemättömänä alentumaan täällä siihen, että valehtelisin. Joko
olette saanut tarpeeksi, maman, vai aiotteko vielä jatkaa kuulustelua?

— Sinä tiedät, ettei minun vielä tähän saakka ole tarvinnut sinun
edessäsi punastua minkään asian takia... vaikka se kenties sinua
ilahduttaisiin, — vastasi hänelle Lizaveta Prokofjevna opettavasti —
Hyvästi, ruhtinas, antakaa minulle anteeksi, että olen teitä vaivannut.
Toivon, että olette yhä edelleen vakuutettu järkähtämättömästä
kunnioituksestani teitä kohtaan.

Ruhtinas kumarsi heti jäähyväisiksi kummallekin puolelle ja poistui
ääneti. Aleksandra ja Adelaida naureskelivat ja kuiskuttelivat jotakin
keskenään. Lizaveta Prokofjevna loi heihin ankaran katseen.

— Meitä naurattaa vain se, maman, — nauroi Adelaida, — että ruhtinas
kumarsi niin kummasti lähtiessään: toisinaan hän on ryhditön kuin
säkki, mutta nyt yht'äkkiä niinkuin... niinkuin Jevgeni Pavlytš.

— Hienoa ja arvokasta käytöstä opettaa ihmiselle hänen sydämensä eikä
tanssimestari, — lausui Lizaveta Prokofjevna syvämietteisesti ja lähti
ylös omaan huoneeseensa katsahtamattakaan Aglajaan.

Kun ruhtinas palasi asuntoonsa kello yhdeksän tienoissa, hän tapasi
kuistilla Vera Lukjanovnan ja palvelustytön. He korjasivat yhdessä pois
ja lakaisivat eilisen epäjärjestyksen jälkiä.

— Jumalan kiitos, että saimme loppuun ennen tuloanne! — sanoi Vera
iloissaan.

— Hyvää päivää; päätäni pyörryttää hieman; olen nukkunut huonosti;
tahtoisin nukahtaa.

— Täällä kuistillako niinkuin eilenkin? Hyvä on. Minä sanon kaikille,
ettei teitä saa herättää. Isä on mennyt jonnekin.

Palvelustyttö meni pois; Vera aikoi lähteä hänen jäljessään, mutta
kääntyi takaisin ja astui huolestuneena ruhtinaan luo.

— Ruhtinas, säälikää tätä... onnetonta; älkää ajako häntä pois tänään.

— En aja missään tapauksessa; hän saa tehdä niinkuin itse tahtoo.

— Hän ei nyt tee mitään, ja... älkää olko häntä kohtaan ankara.

— Oi, en ole, miksi olisinkaan?

— Ja... älkää naurako hänelle; se on kaikkein tärkeintä.

— En toki ollenkaan!

— Tyhmä minä olen, kun puhun teidän kaltaiselle miehelle tätä, — sanoi
Vera punastuen. — Mutta vaikka te olettekin väsynyt, — alkoi hän nauraa
puoleksi käännähtäneenä lähteäkseen, — niin teidän silmänne ovat niin
mainiot tällä hetkellä... niin onnelliset.

— Todellakinko onnelliset? — kysyi ruhtinas vilkkaasti ja rupesi
iloisesti nauramaan.

Mutta Vera, joka oli teeskentelemätön ja suorasukainen kuin poika,
nolostui yht'äkkiä jostakin syystä, punastui entistä enemmän ja poistui
kiireesti huoneesta yhä edelleen nauraen.

»Miten... kelpo tyttö...» ajatteli ruhtinas, mutta unohti hänet
samassa. Hän meni kuistin nurkkaan, jossa oli leposohva ja sen
edessä pikku pöytä, istuutui, peitti kasvonsa käsiinsä ja istui
siinä kymmenisen minuuttia; sitten hän yht'äkkiä pisti kiireesti ja
levottomana kätensä sivutaskuunsa ja otti taskusta kolme kirjettä.

Mutta taaskin avautui ovi ja sisälle astui Kolja. Oli aivan kuin
ruhtinas olisi ilostunut, kun kirjeet piti panna takaisin taskuun ja
lykätä hetkeksi niiden lukeminen.

— Olipa se tapaus! — sanoi Kolja istuutuen leposohvalle ja käyden
suoraan asiaan, niinkuin kaikilla hänen kaltaisillaan on tapana. — Mitä
te nyt ajattelette Ippolitista? Ette kai kunnioita häntä?

— Miksi niin... mutta, Kolja, minä olen väsynyt... Sitäpaitsi se
on liian surullinen puheenaihe aloitettavaksi... Mutta miten hänen
laitansa on?

— Nukkuu, ja sitä jatkuu vielä kaksi tuntia. Minä käsitän: te
ette nukkunut täällä kotona, kävelitte puistossa... tietysti
mielenliikutus... kuinkas muuten.

— Mistä te tiedätte, että minä kävelin puistossa enkä nukkunut kotona?

— Vera sanoi äsken juuri. Koetti estää minua tulemasta sisälle; minä
en malttanut, vaan pistäydyin tänne hetkiseksi. Olen kaksi viimeistä
tuntia vahtinut vuoteen ääressä; nyt sai Kostja Lebedev vuorostaan
asettua sinne. Burdovski on lähtenyt pois. Käykää vain makaamaan,
ruhtinas: rauhallista... no niin, rauhallista päivää! Mutta tiedättekö,
minä olen hämmästynyt!

— Tietysti... kaikki tämä...

— Ei, ruhtinas, ei; minä olen hämmästynyt »Tunnustuksesta». Erityisesti
siitä paikasta, jossa hän puhuu Kaitselmuksesta ja tulevasta elämästä.
Siinä on eräs jä-ätti-läissuuruinen ajatus!

Ruhtinas katsahti ystävällisesti Koljaan, joka tietysti oli sen takia
tullutkin, että saisi mahdollisimman pian puhua jättiläissuuruisesta
ajatuksesta.

— Mutta pääasia, pääasia ei ole yksistään tuo ajatus, vaan kaikki
olosuhteet, joissa se lausuttiin. Jos sen olisi kirjoittanut Voltaire,
Rousseau, Proudhon, niin minä olisin sen lukenut, pannut merkille,
mutta en olisi hämmästynyt siinä määrin. Mutta kun ihminen tietää
varmasti, että hänellä on jäljellä elinaikaa kymmenen minuuttia, ja
puhuu noin, — niin sehän on ylevää! Sehän on oman arvon suurinta
riippumattomuutta, sehän on suoranaista uhmailua... Ei, se on
jättiläismäistä hengen voimaa! Jos tämän jälkeen väittää, että hän
tahallaan jätti nallin panematta, niin se on alhaista, luonnotonta!
Mutta tiedättekö, hänhän petkutti eilen, oli ovela: minä en ole
ensinkään ollut hänen kanssaan laittamassa tavaroita matkalaukkuun
enkä ole koskaan nähnyt hänellä mitään pistoolia; hän pani itse kaikki
tavaransa laukkuun, niin että hän sai yht'äkkiä minut ällistymään. Vera
sanoi, että te annatte hänen olla täällä; minä vannon, ettei siitä ole
vaaraa, varsinkaan kun me olemme yhtäpäätä hänen luonaan.

— Kuka teistä oli siellä yöllä?

— Minä, Kostja Lebedev, Burdovski; Keller oli vähän aikaa, mutta
siirtyi sitten nukkumaan Lebedevin puolelle, koska meidän huoneessamme
ei ollut paikkaa, mihin olisi voinut käydä pitkälleen. Ferdyštšenko
nukkui myös Lebedevin puolella ja lähti pois kello seitsemän. Kenraali
asustaa aina Lebedevin luona; hänkin on nyt mennyt pois... Lebedev
tulee mahdollisesti kohta luoksenne; hän on jostakin syystä etsinyt
teitä, kysyi kaksi kertaa. Onko hänet päästettävä tänne vai eikö, kun
te kerran tahdotte nukkua? Minäkin menen nukkumaan. Ah niin, yhden
asian kertoisin vielä; kenraali sai minut äsken hämmästymään. Burdovski
herätti minut kello kuuden jälkeen vahtimaan, miltei jo kello kuusi;
pistäydyin hetkiseksi ulos, kohtaan yht'äkkiä kenraalin, joka on vielä
niin päissään, ettei tunne minua; seisoo edessäni kuin patsas; kävi
sitten heti kimppuuni, kun alkoi tajuta asioita: »Miten sairas voi?
Olin menossa tiedustamaan sairaan vointia...» Minä ilmoitin hänelle
asian laidan, sanoin minkä mitäkin. »Se on kaikki hyvin», sanoo,
»mutta pääasia, miksi olen noussut ja mitä olen tulossa sanomaan, on
se, että tahdon sinua varoittaa; minulla on syytä luulla, ettei herra
Ferdyštšenkon kuullen voi puhua kaikkea, ja... pitää olla varovainen.»
Ymmärrättekö tätä, ruhtinas?

— Niinkö todellakin? Muuten... meille se on samantekevää.

— Niin, epäilemättä, se on samantekevää, emmehän me ole mitään
vapaamuurareita! Niin että minä ihan ihmettelin, että kenraali oli
tulossa vartavasten herättämään minua yöllä tämän takia.

— Sanoitteko Ferdyštšenkon menneen pois?

— Kello seitsemän; pistäytyi luonani ohimennen; minä olin vahtimassa.
Sanoi menevänsä nukkumaan loppuyön Vilkinillä, — täällä on eräs Vilkin
niminen juoppo. No niin, nyt minä lähden! Mutta tuossahan on Lukjan
Timofeitš... Ruhtinas tahtoo nukkua, Lukjan Timofeitš; pyörtäkää
takaisin!;

— Ainoastaan hetkiseksi, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, erään minun
silmissäni melko tärkeän asian vuoksi, — lausui sisälle astunut
Lebedev teennäisesti ja omituisen vakavasti puoliääneen ja kumarsi
arvokkaasti. Hän oli juuri palannut kotiin eikä ollut ennättänyt käydä
omassa asunnossaankaan, niin että hänellä oli vielä hattu käsissä.
Hänen kasvonsa olivat huolestuneen näköiset, ja niissä oli erikoinen,
tavallisuudesta poikkeava omanarvon tunnon ilme. Ruhtinas pyysi häntä
istuutumaan.

— Olette kaksi kertaa kysynyt minua? Kenties te yhä olette levoton
eilisen johdosta...

— Tuon eilisen pojan johdosta, niinkö arvelette, ruhtinas? Oi, en;
eilen olivat minun ajatukseni sekaisin... mutta tänään minä en aiokaan
kontrekarreerata missään suhteessa teidän toimenpiteitänne.

— Kontreka... kuinka te sanoitte?

— Minä sanoin: kontrekarreerata; se on ranskalainen sana kuten moni
muukin venäjänkieleen juurtunut sana; mutta en minä tahdo erikoisesti
pitää siitä kiinni.

— Miksi olette tänään niin arvokkaan ja jäykän näköinen, Lebedev, ja
puhutte niin sirosti? — naurahti ruhtinas.

— Nikolai Ardalionovitš! — lausui Lebedev miltei liikutetulla äänellä
kääntyen Koljan puoleen. — Siihen nähden, että minun on ilmoitettava
ruhtinaalle eräs asia, joka koskee oikeastaan...

— Niinpä niin, selväähän se on, selväähän on, ettei se kuulu minuun!
Näkemiin, ruhtinas! — sanoi Kolja ja poistui heti.

— Minä pidän tuosta lapsesta hänen ymmärtäväisyytensä tähden, —
lausui Lebedev katsellen Koljan jälkeen, — vikkelä poika, vaikka
hieman tunkeileva. Olen saanut kokea tavattoman suuren onnettomuuden,
korkeasti kunnioitettu ruhtinas, eilen illalla tai tänään päivän
sarastaessa... vielä en uskalla määritellä aikaa täsmällisesti.

— Mitä sitten on tapahtunut?

— Sivutaskustani on kadonnut neljäsataa ruplaa, korkeasti kunnioitettu
ruhtinas. Pimittivät! — lisäsi Lebedev happamesti hymyillen.

— Oletteko kadottanut neljäsataa ruplaa? Sepä ikävää.

— Ja varsinkin köyhälle miehelle, joka elää rehellisellä työllään.

— Tietysti, tietysti. Miten se tapahtui?

— Viinan seurauksia. Käännyn puoleenne kuin Kaitselmuksen puoleen,
korkeasti kunnioitettu ruhtinas. Neljäsataa ruplaa sain eilen kello
viisi iltapäivällä eräältä velalliseltani ja palasin junassa tänne.
Lompakko oli taskussani. Muutettuani arkiunivormun sijaan päälleni
lievetakin minä siirsin rahat lievetakin taskuun aikoen pitää ne
taskussani, koska toivoin voivani antaa ne illalla eräälle anojalle...
odotin asiamiestä.

— Apropos, Lukjan Timofeitš, onko totta, että olette ilmoittanut
sanomalehdissä lainaavanne ihmisille rahoja kulta- ja hopeaesineitä
vastaan?

— Asiamiehen kautta; minun omaa nimeäni ei ole mainittu osoitteen
alla. Siihen nähden, että omistamani pääoma on vähäinen, ja kun perhe
lisääntyy, niin myöntänette, että kunniallinen korko...

— No niin, no niin; kysyin vain saadakseni tietää; suokaa anteeksi,
että keskeytin.

— Asiamies ei tullut. Sillä välin tuotiin tänne tuo onneton; minä
olin jo syönyt päivällisen ja olin nousutuulella; tulivat sitten
nuo vieraat, joimme... teetä, ja... minä tulin iloiselle päälle,
omaksi turmiokseni. Kun sitten, varsin myöhään, tänne tuli tuo
Keller ja ilmoitti teidän juhlapäivästänne ja samppanjaa koskevasta
päätöksestänne, niin minä, kallis ja korkeasti kunnioitettu ruhtinas,
ollen mies, jolla on sydän (minkä te luultavasti jo olette huomannut,
sillä sen olen ansainnut), niin, jolla on en sano tuntehikas, mutta
kiitollinen sydän, mikä onkin minun ylpeyteni, — minä, tehdäkseni
teille valmistettavan vastaanoton vieläkin juhlallisemmaksi ja
odottaen saavani persoonallisesti toivottaa teille onnea, päätin
vaihtaa taas vanhan takkini univormuun, jonka olin riisunut yltäni
kotiin palattuani, ja niin teinkin, kuten te, ruhtinas, luultavasti
myös huomasitte, sillä näitte minut univormussa koko illan. Vaatteita
muuttaessani unohdin lompakon lievetakkini taskuun... Niin se on,
että kun Jumala tahtoo rangaista jotakuta, niin hän ensiksi ottaa
häneltä pois järjen. Ja vasta tänään, kello puoli kahdeksan, kun
heräsin, minä hyppäsin pystyyn kuin mieletön, tunnustelin ensi työkseni
lievetakkiani, — ja näin, että tasku oli tyhjä! Lompakko oli kadonnut
jäljettömiin.

— Ah, se on ikävää!

— Ikävää todellakin; todellisella vaistollanne te heti löysitte
sattuvan sanan, — lisäsi Lebedev hiukan viekkaasti.

— Mutta sentään... — sanoi ruhtinas levottomasti ja oli miettivän
näköinen, — tämähän on vakava asia.

— Aivan niin, vakava asia, — siinä taas toinen löytämänne sana
osoittamaan...

— Ah, antakaa olla, Lukjan Timofeitš, eihän tässä ole sanojen
löytämisestä kysymys. Sanat eivät ole tärkeitä... Otaksutteko te, että
olette voinut juovuspäissänne pudottaa rahat taskustanne?

— Olen voinut. Kaikki on mahdollista juovuspäissä, niinkuin aivan
suoraan lausuitte, korkeasti kunnioitettu ruhtinas. Mutta pyydän teitä
harkitsemaan tätä: jos lompakko olisi singahtanut taskustani, kun
muutin takkia, niin taskusta singahtaneen esineen olisi pitänyt olla
täällä lattialla. Missä tuo esine siis on?

— Ettekö ole pistänyt sitä jonnekin, arkkuun tai pöytälaatikkoon?

— Kaikkialta olen etsinyt, kaikki paikat penkonut, vaikka en ollutkaan
pannut minnekään piiloon enkä avannut mitään arkkua, minkä selvästi
muistan.

— Oletteko katsonut pikku kaapista?

— Ensi työkseni ja jo useita kertoja tänään... Ja miten olisinkaan
voinut panna kaappiin, vilpittömästi kunnioittamani ruhtinas?

— Minun täytyy tunnustaa, Lebedev, että tämä huolestuttaa minua. Siis
joku on löytänyt lattialta?

— Taikka anastanut taskusta! Kaksi vaihtoehtoa.

— Minut saattaa tämä hyvin levottomaksi, sillä kuka on... Siinäpä
kysymys!

— Epäilemättä, se on tärkein kysymys; te löydätte ihmeteltävän
täsmällisesti sanat ja ajatukset ja määrittelette tilanteen,
korkea-arvoinen ruhtinas.

— Ah, Lukjan Timofeitš, jättäkää pila sikseen, tässä...

— Pila! — huudahti Lebedev lyöden käsiään yhteen.

— No, no, no, hyvä on, enhän minä ole vihainen; tässä on aivan muuta...
Minä pelkään ihmisten puolesta. Ketä te epäilette?

— Se kysymys on hyvin vaikea ja... monimutkainen. Palvelustyttöä en voi
epäillä: hän istui keittiössään. En myöskään omia lapsiani...

— Kuinka voisikaan.

— Siis joku vieraista.

— Mutta onko se mahdollista?

— Täydelleen ja mitä suurimmassa määrässä mahdotonta, mutta
ehdottomasti sen täytyy olla niin. Olen kuitenkin valmis myöntämään ja
olen vakuutettukin, että jos varkaus on tehty, niin sitä ei ole tehty
illalla, kun kaikki olivat koolla, vaan yöllä tai aamun tullen, jolloin
sen on tehnyt joku meillä yötä olleista.

— Voi, hyvä Jumala!

— Burdovskin ja Nikolai Ardalionovitšin minä tietysti suljen pois
joukosta; he eivät käyneet minun puolellani.

— Kuinkas muuten, ja vaikkapa olisivat käyneetkin! Kutka olivat teillä
yötä?

— Kun minut lasketaan mukaan, niin meillä oli yötä neljä henkeä
kahdessa vierekkäisessä huoneessa: minä, kenraali, Keller ja herra
Ferdyštšenko. Siis yksi meistä neljästä!

— Kolmesta, tarkoitatte; mutta kuka?

— Minä laskin mukaan itsenikin oikeudenmukaisuuden ja järjestyksen
vuoksi; mutta myöntänettehän, ruhtinas, etten minä ole voinut varastaa
itseltäni, vaikka sellaisia tapauksia onkin sattunut maailmassa...

— Ah, Lebedev, kuinka ikävää tämä on! — huudahti ruhtinas
kärsimättömästä — Asiaan, mitä te vätystelette!...

— Jäljelle jää siis kolme henkeä, ja ensiksikin herra Keller, mies,
jolla ei ole vakinaista asuinpaikkaa, juoppo ja eräissä suhteissa
liberaali, se on, mitä tulee toisten taskuihin; mutta muuten hänen
taipumuksensa ovat, niin sanoakseni, enemmän vanhan ajan ritarin kuin
liberaalin. Hän oli yötä aluksi täällä, sairaan huoneessa, ja siirtyi
yöllä meille sillä syyllä, että paljaalla lattialla on paha maata.

— Epäilettekö häntä?

— Epäilen. Kun minä kellon ollessa jo yli seitsemän hypähdin ylös
kuin mieletön ja tartuin kädelläni otsaani, niin herätin heti
kenraalin, joka nukkui viattomuuden unta. Ottaen huomioon Ferdyštšenkon
omituisen katoamisen, mikä jo sinänsä herätti meissä epäluuloja, me
päätimme kumpikin heti paikalla ryhtyä kopeloimaan Kelleriä, joka
makasi kuin... kuin... melkein kuin tukki. Me toimitimme täydellisen
tarkastuksen: hänen taskuissaan ei ollut äyriäkään eikä ainoakaan hänen
taskuistaan ollut edes eheäkään. Nenäliina oli sininen, ruudullinen,
pumpulikankaasta, siivottomassa kunnossa. Sitten hänellä oli taskussa
vielä muuan rakkauskirje, joltakin sisäköltä, joka vaati rahoja ja
uhkaili, sekä palasia teille tunnetusta sanomalehtikirjoituksesta.
Kenraali tuli siihen päätökseen, että Keller on viaton. Saadaksemme
asiasta täyden selvyyden me herätimme hänet itsensä, mikä oli varsin
vaikea tehtävä; töin tuskin saatiin hänet tajuamaan, mistä oli kysymys;
hän avasi suunsa selälleen, oli aivan pöhnäisen näköinen, kasvojen ilme
oli tylsä ja viaton, aivan typerä, — ei se ole hän!

— No niin, se ilahduttaa minua suuresti! — huoahti ruhtinas iloissaan.
— Minä pelkäsin kovin hänen puolestaan!

— Pelkäsitte? Teillä oli siis jo syytä siihen? — kysyi Lebedev silmiään
siristäen.

— Oh, ei, sanoin sen muuten vain, — vastasi ruhtinas nolona, — sanoin
hyvin tyhmästi, kun sanoin pelänneeni. Olkaa niin ystävällinen,
Lebedev, älkääkä kertoko tätä kenellekään...

— Ruhtinas, ruhtinas! Teidän sananne ovat minun sydämessäni...
syvällä sydämessäni! Siellä ne ovat kuin haudassa... — lausui Lebedev
tuntehikkaasti painaen hattuaan sydämelleen.

— Hyvä, hyvä!... Siis Ferdyštšenko? Se on, tahdoin sanoa, että
epäilettekö Ferdyštšenkoa?

— Ketä muuta sitten voisin epäillä? — lausui Lebedev katsoen tiukasti
ruhtinasta.

— Niinpä kyllä, luonnollisesti... ketä muuta sitten... se on, mitä
todistuksia sitten on olemassa?

— Todistuksia on. Ensiksikin katoaminen kello seitsemän aamulla tai jo
sitä ennen.

— Tiedän, Kolja sanoi, että hän oli käynyt Koljan luona ja sanonut
menevänsä loppuyöksi... en muista, kenen luokse, erään ystävänsä luo.

— Vilkinille. Nikolai Ardalionovitš on siis puhunut jo teille?

— Hän ei puhunut mitään varkaudesta.

— Hän ei siitä tiedäkään, sillä olen toistaiseksi pitänyt asian
salassa. Hän menee siis Vilkinille; näyttää siltä, kuin ei siinä
olisi mitään kummallista, että juoppo mies menee toisen samanlaisen
juopon luo, vaikkapa menisikin päivän koitteessa ja ilman mitään
varsinaista aihetta. Mutta tässäpä avautuukin jälki: poistuessaan
hän mainitsee osoitteen... Tarkatkaa nyt, ruhtinas, tätä kysymystä:
miksi hän mainitsi osoitteen? Miksi hän poikkeaa vartavasten Nikolai
Ardalionovitšin luo, tekee mutkan ja ilmoittaa tälle menevänsä muka
loppuyöksi Vilkinille? Ja ketä huvittaa tietää, että hän menee pois
ja nimenomaan Vilkinille? Mitä syytä hänellä oli tehdä tuo ilmoitus?
Ei, siinä on viekas temppu, varkaan viekkautta! Se merkitsee:
»Katsokaa nyt, minä en ollenkaan salaa jälkiäni, mikä varas minä siis
olisin? Ilmoittaisiko varas, minne hän menee?» Hän koettaa erikoisen
huolellisesti johtaa epäluulot toisaalle ja, niin sanoakseni, lakaista
jälkensä hiedasta... Oletteko ymmärtänyt minut, korkeasti kunnioitettu
ruhtinas?

— Olen ymmärtänyt, varsin hyvin olen ymmärtänyt, mutta eihän tämä riitä?

— Toinen todistus: jälki osoittautuu vääräksi eikä mainittu osoite ole
oikea. Tuntia myöhemmin, kello kahdeksalta, minä jo kolkutin Vilkinin
ovea; hän asuu täällä Pjataja-kadun varrella, ja minä tunnenkin
hänet. Ei siellä ollut mitään Ferdyštšenkoa. Tosin sain tietää
palvelustytöltä, joka on aivan kuuro, että tunti takaperin oli joku
todellakin pyrkinyt taloon, vieläpä niin suurella voimalla, että oli
repäissyt irralleen ovikellon. Mutta palvelija ei ollut avannut, ettei
herättäisi herra Vilkiniä, ja ehkäpä hän ei itsekään ollut halunnut
nousta. Sattuuhan semmoista.

— Ja siinäkö ovat kaikki teidän todistuksenne? Se ei riitä.

— Mutta, ruhtinas, ketä sitten voisi epäillä, ajatelkaahan sitä?
— lopetti Lebedev liikutettuna, ja jotakin viekasta vilahti hänen
hymyssään.

— Tarkastaisitte vielä kerran huoneet ja laatikkonne! — lausui ruhtinas
huolestuneena jonkin aikaa mietittyään.

— Olen tarkastanut! — huokasi Lebedev vielä enemmän liikutettuna.

— Hm!... Miksi pitikään, miksi pitikään teidän muuttaa lievetakin
asemesta yllenne univormu! — huudahti ruhtinas lyöden harmissaan
pöytään.

— Se kysymys on eräästä vanhasta huvinäytelmästä. Mutta, jalomielinen
ruhtinas! Te otatte kovin sydämellenne minun onnettomuuteni! Minä en
ansaitse sitä. Se on, minä yksinäni en ansaitse sitä; mutta te kärsitte
myös rikollisen takia... vähäpätöisen herra Ferdyštšenkon takia!

— No niin, no niin, te olette todellakin saanut minut huolestumaan, —
keskeytti ruhtinas hajamielisesti ja tyytymättömänä. — Mitä siis aiotte
tehdä... jos olette vakuutettu siitä, että syyllinen on Ferdyštšenko?

— Ruhtinas, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, kuka muu se voisi olla? —
sanoi Lebedev kiemurrellen yhä enemmän liikutettuna. — Onhan se seikka,
ettei voi ajatella ketään muutakaan ja että, niin sanoakseni, on aivan
mahdotonta epäillä ketään muuta kuin herra Ferdyštšenkoa, onhan se,
niin sanoakseni, vielä lisätodistus herra Ferdyštšenkoa vastaan, jo
kolmas todistus! Sillä kuka muu se sitten olisi? Enhän toki voine
ruveta epäilemään herra Burdovskia, hehehee!

— Mitä pötyä puhuttekaan!

— Enkä, loppujen lopuksi, myöskään kenraalia, hehehee!

— Mitä mielettömyyksiä? — lausui ruhtinas miltei vihaisesti ja
kääntelehti kärsimättömästä paikallaan.

— Mielettömyyttäpä tietenkin! Hehehee! Ja kylläpä sai minut nauramaan
mies, kenraali nimittäin! Kuljimme äsken hänen kanssaan vereksiä
jälkiä Vilkinille... Täytyypä huomauttaa teille, että kenraali oli
vielä enemmän hämmästynyt kuin minä, kun rahojen kadottua ensi
työkseni herätin hänet, vieläpä niin, että hänen haahmonsa muuttui,
hän punastui, kalpeni ja lopulta hänet valtasi niin kiihkeä ja jalo
paheksuminen, etten minä odottanutkaan sen ilmenevän siinä määrässä.
Hän on perin jalo mies! Valehtelee yhtämittaa, heikkoudesta, mutta hän
on mies, jolla on ylevät tunteet, samalla mies, jolla ei ole paljon
järkeä, mutta joka herättää luottamusta vaarattomuudellaan. Olen teille
jo sanonut, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, että tunnen häntä kohtaan
enemmänkin kuin heikkoutta, suorastaan pidän hänestä. Hän pysähtyy
yht'äkkiä keskelle katua, levittää auki takkinsa, paljastaa rintansa:
»Etsi minultakin», sanoo, »sinä tarkastit Kellerin, miksi et toimita
minun taskujeni tarkastusta? Sitä vaatii», sanoo, »oikeudenmukaisuus»!
Samalla hänen kätensä ja jalkansa vapisevat, hän on aivan kalpea,
peloittavan näköinen. Minä aloin nauraa ja sanon: »Kuulehan», sanon,
»kenraali, jos joku muu olisi sanonut minulle tätä sinusta, niin minä
olisin silloin samassa nostanut omin käsin pääni pois sijoiltaan,
pannut sen isolle lautaselle ja itse tarjonnut sen lautasella kaikille
epäileville: 'Kas tässä näette tämän pään, ja näin minä vastaan omalla
päälläni hänestä, enkä vain pane päätäni pantiksi, vaan olen valmis
menemään vaikka tuleen.' Näin olen minä, sanon, valmis vastaamaan
sinusta!» Silloin hän syöksähti syleilemään minua keskellä katua,
alkoi vuodattaa kyyneliä, värisi ja painoi lujasti minut rintaansa
vastaan, niin että tuskin kykenin rykäisemään: »Sinä», sanoo, »olet
ainoa ystävä, joka minulle on jäänyt onnettomuudessani»! Tunteellinen
mies! No, tietysti hän sitten heti jo matkalla kertoi tilaisuuteen
soveltuvan anekdootin, miten hänen muka kerran hänen nuoruudessaan
epäiltiin varastaneen viisisataatuhatta ruplaa ja miten hän seuraavana
päivänä syöksyi palavaan taloon ja veti tulesta pois kreivin, joka oli
häntä epäillyt, ja Nina Aleksandrovnan, joka silloin vielä oli nuori
neitonen. Kreivi syleili häntä, ja sillä tavoin hän joutui naimisiin
Nina Aleksandrovnan kanssa, ja tulipalon jälkeisenä päivänä löydettiin
talon raunioista myös lipas, jossa olivat kadonneet rahat; lipas
oli rautainen, englantilaista tekoa, salalukolla varustettu, ja oli
jollakin tavoin joutunut lattian alle kenenkään huomaamatta, ja vasta
tämä tulipalo toi sen ilmi. Täydelleen valetta. Mutta kun hän puhui
Nina Aleksandrovnasta, niin hän ihan nyyhkytti. Nina Aleksandrovna on
mitä jaloin henkilö, vaikka on vihainen minulle.

— Ettekö ole tuttuja?

— Vain nimeksi tuttuja, mutta koko sydämestäni haluaisin tulla tutuksi,
yksistään jo senkin vuoksi, että voisin hänen edessään todistaa
syyttömyyteni. Nina Aleksandrovna syyttää minua siitä, että minä muka
nyt turmelen hänen puolisonsa houkuttelemalla tätä juomaan. Mutta
minä en häntä turmele, vaan pikemminkin taltuttelen; minä estän häntä
kenties joutumasta turmiolliseen seuraan. Sitäpaitsi hän on minun
ystäväni, ja nyt minä, tunnustan sen, en enää jätä häntä, se on, aivan
sananmukaisesti: minne hän menee, sinne menen minäkin, sillä häneen ei
voi vaikuttaa millään muulla tavoin kuin vetoamalla hänen tunteisiinsa.
Nyt hän ei enää ollenkaan käy sen kapteeninrouvansa luona, vaikka
salaa mieli tekeekin sinne ja hän välisti huokailee häntä muistellen,
varsinkin aamuisin, kun hän nousee vuoteeltaan ja vetää saappaita
jalkaansa, en tiedä, minkä tähden juuri tuohon aikaan. Rahaa hänellä
ei ole, siinä on onnettomuus, ja sen rouvan luo taas ei sovi mennä
rahattomana. Eikö hän ole pyytänyt rahaa teiltä, korkeasti kunnioitettu
ruhtinas?

— Ei, ei ole pyytänyt.

— Ei ilkeä. Hänen mielensä teki kyllä: hän tunnusti minullekin
tahtovansa vaivata teitä, mutta hän häpeilee, koska te äskettäin
lainasitte hänelle, ja sitäpaitsi hän luulee, että te ette anna. Hän
avasi minulle sydämensä ystävänä.

— Ettekö te sitten anna hänelle rahaa?

— Ruhtinas! Korkeasti kunnioitettu ruhtinas! Minä en antaisi vain
rahaa, vaan tämän miehen takia antaisin elämänikin, niin sanoakseni...
ei, en tahdo liioitella, — en antaisi elämääni, mutta olisin, niin
sanoakseni, varmasti valmis ottamaan kuumetaudin, jonkin ajoksen tai
yskänkin, jos se olisi ehdottomasti tarpeellista; sillä pidän häntä
suurena, vaikka hunningolle joutuneena miehenä. Niin; enemmänkin kuin
rahaa!

— Te siis annatte hänelle rahaa?

— E-en; rahaa minä en ole antanut, ja hän tietää itsekin, etten
annakaan, mutta sehän tapahtuu ainoastaan, jotta hän oppisi
hillitsemään itseään ja parantuisi. Nyt hän on tuppautunut lähtemään
kanssani Pietariin; minähän menen Pietariin saadakseni vereksiä jälkiä
myöten käsiini Ferdyštšenkon, sillä tiedän varmasti, että hän on jo
siellä. Kenraalini ihan kiehuu maltittomuudesta; mutta epäilenpä,
että Pietarissa hän livahtaa seurastani pois käydäkseen tervehtimässä
kapteeninrouvaansa. Tunnustan, että minä päästän hänet tahallanikin
pois läheisyydestäni, ja olemme jo sopineetkin siitä, että kohta
perille tultuamme erkanemme eri tahoille, jotta helpommin saisimme
Ferdyštšenkon kiinni. Minä siis annan hänen mennä, mutta yllätän hänet
sitten yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta kapteeninrouvan
luona, — oikeastaan siksi, että hän häpeäisi perheenisänä ja yleensä
ihmisenä.

— Älkää vain nostako melua asiasta, Lebedev, Jumalan tähden älkää
nostako melua! — lausui ruhtinas puoliääneen ja hyvin levottomana.

— Oi, enhän toki, minun tarkoitukseni on vain saada hänet nolatuksi ja
katsoa, millaista naamaa hän näyttää, — sillä kasvoista voi päätellä
paljon, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, varsinkin tuollaisesta
ihmisestä! Ah, ruhtinas! Vaikka omakin vahinkoni on suuri, niin en edes
nytkään voi olla ajattelematta häntä ja hänen moraalinsa parantamista.
Minulla on esitettävänä teille tavaton pyyntö, korkeasti kunnioitettu
ruhtinas, tunnustanpa oikeastaan sitä varten tulleenikin: heidän
perheensä te jo tunnette ja olette heillä asunutkin; jos siis te,
jalomielinen ruhtinas, tahtoisitte auttaa minua tässä, oikeastaan vain
kenraalin takia ja hänen parhaakseen...

Lebedev pani ihan kätensä ristiin niinkuin rukoiltaessa.

— Mitä tarkoitatte? Miten minun olisi autettava? Olkaa vakuutettu
siitä, että hartaasti haluan ymmärtää teitä täydelleen, Lebedev.

— Vain siksi, että olin siitä vakuutettu, minä olen luoksenne
tullutkin! Nina Aleksandrovnan kautta voisi vaikuttaa; pitämällä
silmällä ja, niin sanoakseni, seuraamalla hänen ylhäisyytensä toimia
alituisesti, hänen oman perheensä keskuudessa. Minä pahaksi onneksi en
ole tuttu... Sitäpaitsi voisi tässä auttaa myös Nikolai Ardalionovitš,
joka jumaloi teitä, niin sanoakseni, nuoren sielunsa jokaisella
hermosäikeellä...

— E-ei... Nina Aleksandrovnaa ei pidä tähän juttuun... Jumala
varjelkoon! Eikä Koljaakaan... Muuten, minä kenties en vielä oikein
ymmärrä tarkoitustanne, Lebedev.

— Eihän tässä ole kerrassaan mitään vaikeasti ymmärrettävää! — huudahti
Lebedev ja ihan hypähti tuolillaan. — Yksinomaan, yksinomaan tuntehikas
hellyys — kas siinä koko lääke, mitä sairaamme tarvitsee. Sallittehan,
ruhtinas, että pidän häntä sairaana?

— Sehän todistaa teidän hienotunteisuuttanne ja älykkyyttänne.

— Selitän teille sen esimerkillä, jonka otan selvyyden vuoksi
käytännöllisestä elämästä. Nähkääs, hän on tällainen mies: hänellä on
nyt tuo heikkoutensa, että tuntee vetoa tuon kapteeninrouvan luo, jonka
luokse hän ei voi mennä ilman rahaa ja jonka luona aion tänään yllättää
hänet, hänen oman onnensa vuoksi; mutta otaksukaamme, ettei hänellä
olisi ainoastaan tuo kapteeninrouvansa, vaan että hän olisi tehnyt myös
todellisen rikoksen, no, sanokaamme, jonkin hyvin kunniattoman teon
(vaikka hän tosin on täysin kykenemätön sellaiseen), niin silloinkin,
sanon, voi hänestä ainoastaan niin sanoakseni jalolla hellyydellä
saada kaikki irti, sillä hän on perin tunteellinen ihminen! Uskokaa
minua, hän ei malta olla viittä päivääkään, puhuu itse itsensä pussiin,
alkaa itkeä ja tunnustaa kaikki, — varsinkin jos toimitaan taitavasti
ja jalosti, niin että hänen perheensä ja te pidätte silmällä, niin
sanoakseni, kaikkia hänen ilmeitänsä ja askeliansa... Oi, ylevämielinen
ruhtinas! — huudahti Lebedev hypäten pystyyn aivan kuin innostuksen
vallassa. — Enhän minä väitä, että hän on varmasti... Minä olen, niin
sanoakseni, valmis vuodattamaan heti paikalla kaiken vereni hänen
puolestaan, vaikka myönnättehän, että hillittömyys ja juoppous ja
kapteeninrouva ja kaikki tämä yhdessä voi johtaa mihin tahansa.

— Sellaisia pyrkimyksiä minä tietysti olen aina valmis avustamaan, —
sanoi ruhtinas nousten seisomaan, — mutta tunnustan teille, Lebedev,
olevani hirveän levoton; sanokaa, tehän yhä vielä... sanalla sanoen,
itsehän te sanotte epäilevänne herra Ferdyštšenkoa.

— Ketä muuta sitten? Ketä muuta sitten, vilpitön ruhtinas? — sanoi
Lebedev taas liikutettuna pannen kätensä ristiin ja lempeästi hymyillen.

Ruhtinas synkistyi.

— Nähkääs, Lukjan Timofeitš, erehdyksellä olisi tässä kauheat
seuraukset. Tuo Ferdyštšenko... minä en tahtoisi puhua hänestä pahaa...
mutta tuo Ferdyštšenko... se on, kukapa tietää, ehkäpä se on kuitenkin
hän!... Minä tahdon sanoa, että kenties hän tosiaankin pikemminkin voi
tehdä semmoista kuin... kuin toinen.

Lebedev alkoi kuunnella ja katsella hyvin tarkasti.

— Katsokaahan, — jatkoi ruhtinas sekaantuen ja yhä enemmän synkistyen
ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa koettaen olla katsomatta
Lebedeviin, — minulle on ilmoitettu... minulle on sanottu herra
Ferdyštšenkosta, että hän kaiken muun lisäksi on mies, jonka
läsnäollessa pitää olla pidättyväinen eikä puhua mitään... liikoja, —
ymmärrättekö? Tarkoitan sitä, että kenties hän todellakin on tehnyt
sen pikemmin kuin toinen... ettemme erehtyisi, — se on pääasia,
ymmärrättehän?

— Kuka teille on sanonut tämmöistä herra Ferdyštšenkosta? — kysyi
Lebedev kiihkeästi.

— Satuin kuulemaan, korvaani on kuiskattu; muuten, minä en usko
sitä itsekään... minua harmittaa hirveästi, että minun oli pakko se
kertoa, vakuutan teille, etten usko sitä itsekään... se on jotakin
roskapuhetta... Hyi, miten tyhmästi teinkään!

— Nähkääs, ruhtinas, — alkoi Lebedev puhua, ja hänen koko ruumiinsa
vapisi, — se on tärkeätä, se on erittäin tärkeätä nyt, nimittäin ei
herra Ferdyštšenkoon nähden, vaan siinä suhteessa, miten tämä tieto on
tullut teidän korviinne. (Näin puhuessaan Lebedev juoksenteli ruhtinaan
jäljessä edestakaisin, koettaen kulkea yhtä jalkaa hänen kanssaan.)
— Kuulkaahan, ruhtinas, mitä minäkin puolestani nyt kerron: äsken
kenraali, kun olimme menossa tuon Vilkinin luo, kerrottuaan minulle
tulipalosta ja kiehuen tietysti vihasta, alkoi yht'äkkiä vihjailla
minulle tuota samaa herra Ferdyštšenkosta, mutta niin sekavasti ja
kömpelösti, että tahtomattanikin tulin tehneeksi hänelle muutamia
kysymyksiä ja sen johdosta tulin täysin vakuutetuksi, että tuo puhe
oli yksinomaan hänen ylhäisyytensä innostusta... Oikeastaan, niin
sanoakseni, ainoastaan hänen hyväsydämisyydestään johtuvaa. Sillä
hän valehteleekin ainoastaan siksi, ettei voi hillitä liikutustaan.
Ottakaapa nyt huomioon seuraavaa: jos hän valehteli, ja siitä olen
vakuutettu, niin millä ihmeen tavalla tekin olette voinut kuulla siitä?
Ymmärtäkää, ruhtinas, että se oli hänessä hetken innoitusta, — kuka
siis on kertonut siitä teille? Se on tärkeätä ja... niin sanoakseni...

— Minulle sanoi sen äsken Kolja, ja hänelle oli vähän aikaisemmin
sanonut hänen isänsä, jonka hän kohtasi kello kuusi, kellon seitsemättä
käydessä, eteisessä, kun oli jostakin syystä mennyt ulkona käymään.

Ja ruhtinas kertoi kaikki seikkaperäisesti.

— No niin, tätä voi sanoa jäljeksi, — nauroi Lebedev hiljaa ja
hieroi käsiään, — sitä ajattelinkin. Se merkitsee sitä, että hänen
ylhäisyytensä vartavasten keskeytti viattomuuden unensa kello kuuden
maissa mennäkseen herättämään rakkaan poikansa ja ilmoittaakseen, miten
tavattoman vaarallista oli olla herra Ferdyštšenkon läheisyydessä! Mikä
vaarallinen henkilö voisi tämän jälkeen herra Ferdyštšenko olla ja mitä
laatua onkaan hänen ylhäisyytensä isällinen levottomuus, hehehee!...

— Kuulkaa, Lebedev, — sanoi ruhtinas, joka nyt oli joutunut
lopullisesti ymmälle, — kuulkaa, toimikaa hiljaa! Älkää nostako melua!
Minä pyydän teiltä sitä, Lebedev, minä rukoilen teitä...

Vannon, että siinä tapauksessa avustan teitä, mutta ei kukaan saa
tietää asiasta; ei kukaan saa tietää!

— Olkaa vakuutettu, jalosydäminen, vilpitön ja jaloluontoinen ruhtinas,
— huudahti Lebedev aivan haltioituneena, — olkaa vakuutettu, että
tämä kaikki kuolee minun jalossa sydämessäni! Kuulumattomin askelin,
yhdessä! Kuulumattomin askelin, yhdessä! Olen valmis verenikin...
Korkea-arvoinen ruhtinas, minä olen alhainen sielultani ja mieleltäni,
mutta kysykää jokaiselta, vaikkapa konnaltakin, eikä vain alhaiselta
ihmiseltä: kenen kanssa hänen on parempi olla tekemisissä, samanlaisen
konnanko kanssa kuin hän itse, vaiko hyvin jalon ihmisen kanssa,
semmoisen kuin te, vilpitön ruhtinas! Hän vastaa, että jalon ihmisen
kanssa, ja siinäpä onkin hyveen riemuvoitto! Näkemiin, korkeasti
kunnioitettu ruhtinas! Kuulumattomin askelin... kuulumattomin askelin
ja... yhdessä.




X.


Ruhtinas ymmärsi viimein, miksi hän tunsi vilunväreitä joka kerta, kun
hän kosketti noita kolmea kirjettä, ja miksi hän oli lykännyt niiden
lukemishetkeä aivan iltaan asti. Kun hän äsken aamulla oli vaipunut
sikeään uneen leposohvallaan, vieläkään rohkenematta avata yhtäkään
noista kolmesta kirjekuoresta, niin hän taaskin oli nähnyt raskaan
unen, ja taas oli hänen luokseen tullut sama »rikoksen tekijätär».
Tämä oli taas katsonut häntä, ja kyynelet olivat kimallelleet hänen
pitkissä silmäripsissään, taaskin hän oli kutsunut ruhtinasta mukaansa,
ja taaskin oli ruhtinas, kuten aikaisemminkin, herännyt ja tuntenut
kärsimystä muistellessaan hänen kasvojaan. Ruhtinas oli tahtonut lähteä
_hänen_ luokseen heti, mutta ei ollut voinut; viimein hän avasi melkein
epätoivoissaan kirjeet ja alkoi lukea.

Nämä kirjeetkin olivat kuin unta. Toisinaan näemme omituisia unia,
mahdottomia ja luonnottomia; herättyämme muistamme ne selvästi ja
ihmettelemme omituista tosiasiaa, muistamme ennen kaikkea, että
järkemme on toiminut koko sen pitkän, pitkän ajan, jolloin meitä
ovat ympäröineet murhaajat, jolloin nämä ovat koettaneet ovelasti
pettää meidät, ovat salanneet aikomuksensa, esiintyneet meitä kohtaan
ystävällisesti, vaikka heillä on jo ollut ase varattuna ja he ovat vain
odottaneet jotakin merkkiä; muistamme, kuinka viekkaasti olemme heidät
viimein pettäneet ja päässeet heiltä piiloon; sitten olemme arvanneet,
että he ymmärtävät täydelleen petoksemme ja vain ovat sen näköisiä,
kuin eivät tietäisi, minne olemme piiloutuneet; mutta me olemme olleet
ovelia ja pettäneet heidät uudelleen, — kaiken tämän me muistamme
selvästi. Mutta mistä syystä on meidän järkemme samalla kertaa voinut
hyväksyä sellaiset ilmeiset päättömyydet ja mahdottomuudet, joita
unemme muun muassa on ollut aivan täynnä? Eräs murhamiehistämme
on meidän nähden muuttunut naiseksi ja nainen sitten vuorostaan
pieneksi, viekkaaksi, iljettäväksi kääpiöksi, — ja sen me olemme heti
pitäneet mahdollisena ja tapahtuneena tosiasiana, melkein ollenkaan
hämmästelemättä ja juuri samaan aikaan, jolloin järkemme toiselta
puolen oli mitä voimakkaimmassa jännityksessä ja osoitti meissä
tavatonta voimaa, viekkautta, käsityskykyä, loogillisuutta? Miksi me
unesta herätessämme ja siirtyessämme jo täydelleen todellisuuteen
tunnemme melkein joka kerta, ja toisinaan se vaikutelma on tavattoman
voimakaskin, että jättäessämme unen jätämme samalla jotakin meille
arvoitukseksi jäänyttä? Me hymyilemme unemme päättömyydelle ja tunnemme
samalla kertaa, että näiden päättömyyksien yhteenpunoutumassa on jokin
ajatus, jokin todellinen ajatus, jotakin meidän todelliseen elämäämme
kuuluvaa, jotakin, mitä on ja aina on ollut meidän sydämessämme;
meille on unemme ikäänkuin sanonut jotakin uutta, profeetallista,
odottamaamme; saamamme vaikutelma on voimakas, se on riemuisa tai
tuskallinen, mutta mikä se oikeastaan on ja mitä meille on sanottu, —
sitä me emme voi ymmärtää emmekä muistaa.

Melkein samanlaiselta tuntui silloinkin, kun oli lukenut nämä kirjeet.
Mutta jo ennenkuin oli avannut ne, ruhtinas tunsi, että jo pelkkä se
tosiasia, että ne olivat olemassa ja olivat mahdolliset, vaikutti
häneen kuin painajainen. Kuinka oli _hän_ voinut kirjoittaa _hänelle_,
kysyi ruhtinas kuljeskellessaan illalla yksin (toisinaan hän ei
tietänyt itsekään missä kulki). Kuinka oli hän voinut kirjoittaa
_siitä_, ja kuinka oli niin mieletön ajatus voinut syntyä hänen
päässään? Mutta tuo mieletön ajatus oli jo saanut muodon, ja kaikkein
ihmeellisintä oli ruhtinaasta se, että lukiessaan näitä kirjeitä
hän itsekin miltei uskoi tuon mielettömän haaveen mahdolliseksi
ja oikeutetuksi. Niin, tietysti tämä oli unta, painajainen ja
mielettömyys; mutta siihen sisältyi myöskin jotakin sellaista, mikä oli
tuskallisen todellista ja kärsimystä tuottavaa, mutta oikeutettua, ja
se teki unen ja painajaisen ja mielettömyyden oikeutetuksi. Muutamia
tunteja yhtä mittaa hän oli aivan kuin houreitten vallassa sen
johdosta, mitä oli lukenut, muisteli joka hetki yksityisiä katkelmia,
takertui niihin, mietti niiden merkitystä. Toisinaan hänen ihan teki
mieli sanoa itselleen, että hän oli kaiken tämän tuntenut ja aavistanut
jo edeltäpäin; tuntuipa hänestä siltäkin, kuin hän olisi lukenut kaiken
tämän jo ennen, kauan, kauan sitten, ja niinkuin kaikki, mitä hän siitä
saakka oli kaihonnut, kaikki mikä oli tuottanut hänelle tuskaa ja
mitä hän oli pelännyt, — niinkuin kaikki tuo olisi sisältynyt näihin
kirjeisiin, jotka hän oli lukenut jo aikoja sitten.

»Kun te avaatte tämän kirjeen» — näin alkoi ensimmäinen kirje — »niin
te aivan ensiksi vilkaisette allekirjoitusta. Allekirjoitus sanoo
teille kaikki ja selittää kaikki, niin ettei minun tarvitse teidän
edessänne puolustautua eikä antaa teille selityksiä. Jos minä olisin
edes jossakin määrin teidän vertaisenne, niin te voisitte vielä
loukkaantuakin sellaisesta rohkeudesta; mutta kuka olen minä ja kuka
olette te? Me olemme kaksi sellaista vastakohtaa, ja minä olen teidän
silmissänne siinä määrin epätavallinen, etten voi mitenkään teitä
loukata, vaikka sitä tahtoisinkin.»

Edempänä toisessa paikassa hän kirjoitti:

»Älkää pitäkö minun sanojani sairaitten aivojen sairaalloisena
innostuksen puuskana, mutta te olette minun mielestäni — täydellisyys!
Minä olen nähnyt teidät, minä näen teidät joka päivä. Minähän en
lausu teistä mitään arvostelua; minä en ole järkeni avulla tullut
siihen tulokseen, että te olette täydellisyys; olen yksinkertaisesti
saanut sen uskon. Mutta minä olen myös rikkonut teitä kohtaan: minä
rakastan teitä. Täytyyhän täydellisyyttä rakastaa; täydellisyyttä ei
voi, sitä katsellessaan, pitää muuna kuin täydellisyytenä, eikö niin?
Ja kuitenkin olen teihin rakastunut. Vaikka rakkaus tekeekin ihmiset
samanarvoisiksi, niin älkää olko levoton, minä en ole asettanut itseäni
teidän veroiseksenne, en edes salaisimmissa ajatuksissani. Kirjoitin
teille: 'älkää olko levoton'; voitteko te sitten olla levoton?... Jos
olisi mahdollista, niin minä suutelisin teidän jalkojenne jälkiä. Oi,
en minä pidä itseäni teidän vertaisenanne... Katsokaa allekirjoitusta,
katsokaa pian allekirjoitusta!»

»Huomaan kuitenkin» — kirjoitti hän toisessa kirjeessä — »että
minä yhdistän teidät ja hänet enkä ole vielä kertaakaan kysynyt,
rakastatteko te häntä. Hän alkoi rakastaa teitä heti, vaikka näki
teidät ainoastaan yhden kerran. Hän muisteli teitä kuin 'valoa'; ne
ovat hänen omat sanansa, olen kuullut ne hänen suustaan. Mutta minä
ymmärsin ilman sanojakin, että te olette hänen valonsa. Olen elänyt
kokonaisen kuukauden hänen rinnallaan ja silloin ymmärtänyt, että tekin
rakastatte häntä; te ja hän olette minulle yksi ja sama.»

»Mitä se onkaan» — kirjoittaa hän vielä — »eilen minä kuljin teidän
ohitsenne ja minusta tuntui, kuin olisitte punastunut? Mutta se on
mahdotonta, minusta vain näytti siltä. Jos teidät vietäisiin vaikkapa
kaikkein likaisimpaan paheitten pesään ja teille näytettäisiin pahe
koko alastomuudessaan, niin ei teidän kuitenkaan pitäisi punastua; te
ette voi mitenkään tuntea inhoa siksi, että teitä olisi loukattu. Te
voitte vihata kaikkia alhaisia ja katalia ihmisiä, mutta ette itsenne
tähden, vaan toisten tähden, niiden tähden, joille nämä tekevät pahaa.
Teitä sen sijaan ei kukaan voi loukata. Tiedättekö, minusta tuntuu,
että teidän pitääkin rakastaa minua. Minulle te olette sama kuin
hänellekin: valoisa henki; enkeli ei voi vihata eikä myöskään voi
olla rakastamatta. Voiko rakastaa kaikkia, kaikkia ihmisiä, kaikkia
lähimmäisiään? Olen usein tehnyt itselleni tämän kysymyksen: ei
tietenkään voi, ja se olisikin luonnotonta. Kun tuntee abstraktista
rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, niin melkein aina rakastaa ainoastaan
itseänsä. Se on meille mahdotonta, mutta te olette aivan toinen olento:
kuinka te voisitte olla ketään rakastamatta, kun te ette voi verrata
itseänne kehenkään ja kun te olette yläpuolella kaikkien loukkausten,
yläpuolella kaiken persoonallisen inhoamisen? Te yksin voitte rakastaa
epäitsekkäästi, te yksin voitte rakastaa ei itsenne tähden, vaan sen
tähden, jota te rakastatte. Oi, kuinka katkeraa minusta olisikaan
saada tietää, että tunnette minun takiani häpeää tai vihaa! Se olisi
teidän turmionne: silloin te yhdellä kertaa olisitte asettunut minun
vertaisekseni...

»Kun minä eilen kohdattuani teidät tulin kotiin, niin minä
sommittelin mielessäni erään kuvan. Maalarit esittävät Kristuksen
aina evankeliumien kertomusten mukaan; minä maalaisin Hänet toisin:
kuvaisin Hänet yksinään, — jättiväthän opetuslapset Hänet toisinaan
yksikseen. Jättäisin Hänen pariinsa ainoastaan pienen lapsen. Lapsi
on leikkinyt Hänen vieressään; kenties se on kertonut Hänelle jotakin
lapsellisella kielellään, Kristus on häntä kuunnellut, mutta on nyt
vaipunut mietteisiinsä; Hänen kätensä on tiedottomasti unohtunut
lapsen vaaleille kiharoille. Hän katsoo kauas, näköpiirin rajalle;
ajatus, joka on niin suuri kuin koko maailma, lepää hänen katseessaan;
kasvot ovat surulliset. Lapsi on vaiennut, nojaa kyynärpäitään Hänen
polviinsa, tukee kätösellään poskeaan, on kohottanut päänsä ja katsoo
Häneen kiinteästi niin miettivän näköisenä, kuin lapset toisinaan
tekevät. Aurinko laskee... Sellainen on minun kuvani! Te olette viaton,
ja teidän viattomuudessanne on koko teidän täydellisyytenne. Oi,
muistakaa vain sitä! Mitä teihin kuuluu se intohimoni, jota tunnen
teitä kohtaan? Te olette nyt jo omani, minä tulen koko elämäni ajan
olemaan läheisyydessänne... Minä kuolen kohta.»

Lopuksi oli viimeisessä kirjeessä:

»Jumalan tähden, älkää tuomitko minua väärin; älkää myöskään luulko,
että minä alennan itseäni sillä, että kirjoitan teille, tai että minä
olen niitä olentoja, jotka tuntevat nautintoa itsensä alentamisesta,
vaikka se johtuukin ylpeydestä. Ei, minulla on omat lohdutuskeinoni;
mutta minun on vaikea selittää teille sitä. Minun olisi vaikea sanoa
se itsellenikin selvästi, vaikka se tuottaakin minulle tuskaa. Mutta
minä tiedän, etten voi alentaa itseäni edes ylpeydenpuuskankaan
vaikutuksesta. Itseni alentamiseen sydämen puhtauden takia taas en
kykene. Siis minä en ollenkaan alenna itseäni.

»Miksi minä tahdon teidät yhdistää: teidänkö tähtenne vai itseni
tähden? Itseni tähden tietysti, siinä on minulle kaikki anteeksianto,
olen sanonut sen itselleni kauan sitten... Olen kuullut teidän
sisarenne Adelaidan sanoneen silloin minun valokuvastani, että
sellaisella kauneudella voi kääntää maailman ylösalaisin. Mutta minä
olen sanoutunut irti maailmasta; teistä tuntuu kenties naurettavalta,
että puhun tällä tavoin, kun kohtaatte minut röyhelöillä ja jalokivillä
koristettuna, juomareitten ja hulttioitten seurassa. Älkää välittäkö
siitä, minä tuskin olen olemassa enää, tiedän sen; Jumala tiennee,
mikä elää minun asemestani minussa. Minä luen sen joka päivä kahdesta
peloittavasta silmästä, jotka alituisesti katsovat minuun, silloinkin
kun ne eivät ole edessäni. Nuo silmät _ovat vaiti_ nyt (ne ovat aina
vaiti), mutta minä tiedän niiden salaisuuden. Hänellä on synkkä, ikävä
koti, ja siinä on salaisuus. Olen vakuutettu siitä, että hänellä on
laatikkoon piilotettuna partaveitsi, jonka ympärille on kiedottu
silkkiä, aivan niinkuin sillä moskovalaisella murhaajalla; sekin
asui äitinsä kanssa samassa talossa ja kietoi niinikään partaveitsen
silkkiin leikatakseen eräältä kaulan poikki. Koko sen ajan, minkä
olin heidän kodissaan, minusta tuntui, että jonnekin, lattialautojen
alle, on kenties jo hänen isänsä piilottanut ruumiin ja peittänyt sen
vahakankaalla, aivan niinkuin teki se moskovalainenkin, sekä asettanut
sen ympärille pikku astioita, joissa on Ždanovin nestettä [N.I. Ždanov
keksi aineen, joka estää pahan hajun tuntumasta], — voisin näyttää
nurkankin, missä se on. Hän on aina vaiti; mutta tiedänhän minä, että
hän rakastaa minua siinä määrin, että hänen on jo täytynyt ruveta
vihaamaan minua. Teidän häänne ja minun hääni on vietettävä samaan
aikaan: näin olemme hänen kanssaan päättäneet. Minä en salaa häneltä
mitään. Voisin tappaa hänet pelosta... Mutta hän tappaa minut jo
aikaisemmin... Hän alkoi nyt juuri nauraa ja sanoi minun hourailevan;
hän tietää minun kirjoittavan teille.»

Ja paljon, paljon oli samanlaista hourailua näissä kirjeissä.
Yksi niistä, järjestyksessä toinen, täytti kaksi suurikokoista
kirjepaperiarkkia, jotka oli tiheällä käsialalla täyteen kirjoitettu.

Ruhtinas tuli viimein ulos pimeästä puistosta, jossa hän oli kauan
harhaillut aivan niinkuin edellisenäkin iltana. Valoisa, kuulas yö
tuntui hänestä tavallista valoisammalta. »Onko nyt jo niin varhainen
hetki?» — ajatteli hän. (Hän ei ollut muistanut ottaa kelloa
mukaansa.) Jostakin kaukaa hän oli kuulevinaan soitantoa; »varmaankin
huvisalissa», ajatteli hän taas. — »Tietysti he eivät ole menneet sinne
tänään.» Kun hän ajatteli näin, niin hän huomasi seisovansa aivan
heidän huvilansa luona. Hän oli varmasti aavistanutkin, että joutuisi
viimein tänne, ja sykkivin sydämin hän astui kuistille. Ei kukaan
ollut häntä vastaan ottamassa, kuisti oli tyhjä. Hän odotti vähän
aikaa ja avasi salin oven. »Tätä ovea eivät he ole koskaan lukinneet»,
välähti hänen mielessään; mutta salikin oli tyhjä ja miltei pimeä. Hän
jäi neuvottomana seisomaan keskelle huonetta. Yht'äkkiä ovi aukeni
ja huoneeseen tuli Aleksandra Ivanovna kynttilä kädessä. Nähtyään
ruhtinaan hän hämmästyi ja pysähtyi kysyvän näköisenä hänen eteensä.
Ilmeisesti hän oli vain menossa huoneen läpi, ovesta sisään ja toisesta
ulos, eikä ollut ensinkään odottanut tapaavansa ketään.

— Miten olette tänne joutunut? — lausui hän viimein.

— Minä... poikkesin...

— Maman ei ole aivan terve, eikä Aglajakaan. Adelaida alkaa laittautua
levolle, ja minä olen myös levolle menossa. Me olemme tänään istuneet
koko illan yksin kotona. Isä ja ruhtinas ovat Pietarissa.

— Minä tulin... minä tulin teille... nyt...

— Tiedättekö, paljonko kello on?

— E-en...

— Puoli yksi. Me käymme aina kello yksi nukkumaan.

— Ah, minä luulin, että kello on... puoli kymmenen.

— Ei tee mitään! — nauroi Aleksandra. — Mutta miksi ette tullut
aikaisemmin? Ehkäpä teitä odotetuinkin.

— Minä... ajattelin... — sopersi ruhtinas poistuessaan.

— Näkemiin! Huomenna saan heidät kaikki tällä jutulla nauramaan.

Ruhtinas lähti puiston ympäri kiertävää tietä huvilaansa kohti. Hänen
sydämensä jyskytti, ajatukset sekaantuivat, ja kaikki hänen ympärillään
oli kuin unta. Ja yht'äkkiä, aivan niinkuin äskenkin, kun hän
kummallakin kertaa oli havahtunut samaan unennäköön, oli taas sama näky
hänen edessään. Sama nainen tuli ulos puistosta ja jäi seisomaan hänen
eteensä, aivan kuin olisi odottanut häntä siinä. Ruhtinas vavahti ja
pysähtyi; nainen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti. »Ei,
tämä ei ole unikuva!»

Siinä tuo nainen nyt seisoi hänen edessään kasvot vasten kasvoja,
ensimmäisen kerran heidän eronsa jälkeen; nainen puhui jotakin hänelle,
mutta hän katsoi naiseen ääneti, hänen sydämensä täyttyi tuskalla
ja oli menehtyä. Oi, ei koskaan hän myöhemmin voinut unohtaa tätä
heidän tapaamistaan, ja aina tuotti sen muisteleminen yhtä suurta
tuskaa. Nainen polvistui hänen eteensä kadulle aivan kuin mieletön;
hän vetäytyi pelästyneenä takaisin, nainen tavoitteli hänen kättään
suudellakseen sitä, ja aivan samoin kuin äsken hänen unessaan loistivat
nyt kyynelet naisen pitkissä silmäripsissä.

— Nouse, nouse! — kuiskasi ruhtinas pelästyneenä ja koetti nostaa hänet
pystyyn. — Nouse pian!

— Oletko sinä onnellinen? Oletko onnellinen? — kysyi nainen. — Sano
minulle ainoastaan yksi sana: oletko nyt onnellinen? Tänään, nyt juuri?
Olitko hänen luonaan? Mitä hän sanoi?

Nainen ei noussut eikä kuunnellut häntä, vaan teki kysymyksiään
kiireesti ja koetti puhua nopeasti, aivan kuin joku olisi ajanut häntä
takaa.

— Minä matkustan pois huomenna, niinkuin sinä olet käskenyt. En minä...
Näenhän sinut viimeisen kerran, viimeisen kerran! Nyt aivan viimeisen
kerran!

— Rauhoitu, nouse! — sanoi ruhtinas epätoivoissaan.

Nainen tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen kiihkeästi.

— Jää hyvästi! — sanoi nainen viimein, nousi ja riensi nopeasti pois
hänen luotaan, miltei juoksujalkaa. Ruhtinas näki, että naisen viereen
ilmestyi yht'äkkiä Rogožin, otti hänen kätensä kainaloonsa ja vei hänet
pois.

— Odota, ruhtinas! — huudahti Rogožin. — Minä tulen viiden minuutin
kuluttua takaisin vähäksi aikaa.

Viiden minuutin kuluttua hän todellakin tuli. Ruhtinas oli odottanut
häntä samalla paikalla.

— Autoin hänet vaunuihin, — sanoi Rogožin. — Tuolla nurkalla ovat
vaunut odottaneet kello kymmenestä asti. Hän näkyi tietävän, että sinä
vietät illan tuon toisen luona. Sen, mitä minulle äsken kirjoitit, olen
esittänyt hänelle tarkalleen. Hän ei enää kirjoita tuolle toiselle;
lupasi sen; ja täältä hän lähtee pois huomenna, niinkuin toivot. Tahtoi
nähdä sinut viimeisen kerran, vaikka sinä et siihen suostunut; tässä
paikassa olemme odottaneet sinun paluutasi, tuolla penkillä.

— Pyysikö hän itse sinut mukaansa?

— Kuinkas muuten? — vastasi Rogožin vääristäen suunsa hymyyn. — Sain
nähdä sen, mitä muutenkin tiesin. Olet kai siis lukenut kirjeet?

— Oletko sinä todellakin siis lukenut ne? — kysyi ruhtinas, jota tämä
ajatus hämmästytti.

— Totta kai; hän näytti itse minulle jokaisen kirjeen. Muistatko, mitä
hän kirjoittaa partaveitsestä, hehee!

— Hän on mielenvikainen! — huudahti ruhtinas väännellen käsiään.

— Kukapa sen tietää, ehkäpä ei olekaan, — lausui Rogožin hiljaa, aivan
kuin itsekseen.

Ruhtinas ei vastannut.

— No, hyvästi, — sanoi Rogožin, — minähän matkustan myös pois huomenna;
älä muistele pahalla! Mutta, veliseni, — lisäsi hän käännähtäen taas
nopeasti ympäri, — miksi et antanut hänelle äsken mitään vastausta?
Oletko sinä onnellinen vai etkö?

— En, en, en! — huusi ruhtinas rajattoman murheen valtaamana.

— Sitä olisi vielä puuttunut, että olisit vastannut myöntävästi, —
sanoi Rogožin ilkeästi nauraen ja poistui katsahtamatta taakseen.






NELJÄS OSA.




I.


Oli kulunut noin viikko siitä, kun kaksi kertomuksemme henkilöä oli
kohdannut toisensa vihreän penkin luona. Eräänä kirkkaana aamuna noin
kello puoli yhdentoista aikaan palasi Varvara Ardalionovna Ptitsyn,
joka oli käynyt tervehtimässä erästä tuttuansa, kotiinsa hyvin
miettivänä ja murheellisena.

On ihmisiä, joista on vaikea sanoa mitään sellaista, mikä antaisi
heistä yhdellä kertaa kokonaiskuvan heille tyypillisimmässä ja
luonteen omaisimmassa muodossa; nämä ovat niitä ihmisiä, joita on
tapana nimittää »tavallisiksi» ihmisiksi, »enemmistöksi», ja jotka
todellakin ovat jokaisessa seurassa valtavana enemmistönä. Kirjailijat
koettavat romaaneissaan ja novelleissaan enimmäkseen esittää
yhteiskunnassa esiintyviä tyyppejä ja kuvata heidät taiteellisesti
ja kuvaannollisesti, — sellaisia tyyppejä, joita harvoin tavataan
todellisuudessa kokonaan sellaisina ja jotka siitä huolimatta ovat
miltei yhtä todellisia kuin itse todellisuus. Podkolesin [henkilö
Gogoljin huvinäytelmässä »Naimapuuhat». — Hyppää ikkunasta karkuun,
kun olisi mentävä vihille] tyypillisessä hahmossaan on kenties
liioiteltukin, mutta ei ollenkaan pelkkä mielikuvituksen tuote.
Kuinka moni älykäs ihminen onkaan, tutustuttuaan Gogoljin kautta
Podkolesiniin, heti alkanut huomata, että kymmenet ja sadat hänen
hyvistä tutuistaan ja ystävistään ovat hirveän suuressa määrässä
Podkolesinin kaltaisia. Monet tiesivät ennen Gogoljia, että nämä heidän
ystävänsä ovat Podkolesinin kaltaisia, mutta eivät vielä tietäneet,
että niitä on niin nimitettävä. Todellisuudessa sulhaset hyppäävät
hyvin harvoin pakoon ikkunasta omien häittensä edellä, koska se, muusta
puhumattakaan, on epämukavaakin; mutta kuinka paljon kuitenkin onkaan
sulhasia, arvokkaita ja älykkäitä miehiäkin, jotka ennen vihkimistä
ovat valmiit omantuntonsa edessä tunnustamaan olevansa Podkolesineja.
Myöskään eivät kaikki miehet huuda joka askelella: »Tu l'as voulu,
George Dandin!» Mutta, hyvä Jumala, kuinka monta miljoonaa ja biljoonaa
kertaa ovatkaan kaiken maailman aviomiehet toistaneet tämän sydämestä
lähteneen huudon kuherruskuukausiensa jälkeen, ja ehkäpä, kuka sen
tietää, jo heti häiden jälkeisenä päivänä.

Sanomme siis vain, ryhtymättä vakavampiin selittelyihin, että
todellisuudessa henkilöiden tyypillisyys esiintyy ikäänkuin vedellä
miedonnettuna ja että kaikki nämä George Dandinit ja Podkolesinit
ovat todellisuudessa olemassa, touhuavat ja juoksentelevat
silmiemme edessä joka päivä, mutta ikäänkuin vetelöityneessä
muodossa. Huomautettuamme täydellisyyden vuoksi vielä senkin, että
koko George Dandin semmoisenaankin kuin Molière on hänet luonut,
saattaa esiintyä myös todellisuudessa, joskin harvoin, me lopetamme
tähän tutkistelemuksemme, joka alkaa jo muuttua aikakauskirjoissa
olevien kritiikkien kaltaiseksi. Siitä huolimatta jää kuitenkin
vastattavaksemme kysymys: mitä on romaaninkirjoittajan tehtävä
jokapäiväisillä, aivan »tavallisilla» ihmisillä ja miten hänen on
esitettävä heidät lukijalle tehdäkseen heidät edes jossakin määrin
mielenkiintoisiksi? Kokonaan ilman heitä ei kertomuksemme voi
mitenkään olla, sillä tavalliset ihmiset ovat joka hetki ja useimmissa
tapauksissa välttämättömänä elämän tapahtumia yhdistävänä renkaana; jos
olisimme ilman heitä, niin kertomuksemme tulisi epätodenmukaiseksi.
Romaanien täyttäminen yksinomaan tyypeillä tai yksinkertaisesti,
mielenkiinnon herättämiseksi, omituisilla ja tavattomilla henkilöillä
olisi epätodenmukaista ja kenties myös vailla mielenkiintoa. Meidän
käsityksemme mukaan pitää kirjailijan koettaa löytää mielenkiintoisia
ja opettavia vivahduksia jokapäiväisistäkin ihmisistä. Kun esimerkiksi
muutamien aivan tavallisten ihmisten varsinainen olemus onkin se, että
he ovat aina ja muuttumattomasti aivan tavallisia ihmisiä, tai, mikä
on vielä parempi, kun nämä ihmiset, huolimatta kaikista tavattomista
ponnistuksistaan päästä millä hinnalla hyvänsä pois tavallisuuden
ja tottumustensa uomasta, kuitenkin loppujen lopuksi jäävät
auttamattomasti ja koko elämänsä ajaksi vain tavallisiksi ihmisiksi,
niin silloin tämmöiset henkilöt tulevat tavallaan myös tyypeiksi,
nimittäin sellaisiksi tavallisten ihmisten tyypeiksi, jotka eivät
millään ehdolla tahtoisi jäädä siksi mitä ovat ja jotka hinnasta mistä
hyvänsä tahtoisivat tulla originelleiksi ja itsenäisiksi, vaikka heillä
ei ole pienimpiäkään taipumuksia olla omintakeisia.

Tämmöisten »tavallisten» eli »jokapäiväisten» ihmisten joukkoon
kuuluvat myös muutamat meidän kertomuksemme henkilöt, joita (tunnustan
sen) ei ole riittävän selvästi kuvattu lukijalle. Semmoisia henkilöitä
ovat juuri Varvara Ardalionovna Ptitsyna, hänen puolisonsa, herra
Ptitsyn, ja hänen veljensä Gavrila Ardalionovitš.

Ei todellakaan ole mitään harmillisempaa kuin esimerkiksi se, että on
rikas, hyvästä perheestä, hauskan näköinen, melkoisen sivistynyt, ei
typerä ja myös hyväsydäminen, mutta on samalla ilman mitään erikoista
taipumusta, ilman mitään erikoisuutta, vailla kaikkea omituisuuttakin,
ilman yhtään ainoata omaa aatetta, vaan on yksinkertaisesti
»samanlainen kuin kaikki muut». Rikkautta on, mutta ei niin paljon kuin
Rothschildeilla; perhe on kunnianarvoisa, mutta ei ole koskaan millään
tavoin saavuttanut erikoista mainetta; ulkomuoto on kaunis, mutta siinä
on liian vähän ilmeikkyyttä; sivistys vastaa melkoisia vaatimuksia,
mutta mies ei tiedä mihin sitä käyttäisi; järkeä on, mutta ei ole
_omia aatteita_; sydäntä on, mutta ei suurta jaloutta, j.n.e. kaikissa
suhteissa. Tämmöisiä ihmisiä on maailmassa hyvin suuri joukko ja
paljon enemmän kuin luullaankaan; he jakautuvat, kuten kaikki ihmiset
yleensäkin, kahteen pääluokkaan: toiset ovat rajoitettuja, toiset
»koko joukon viisaampia». Edelliset ovat onnellisempia. Rajoitetulle
»tavalliselle» ihmiselle ei esimerkiksi mikään ole helpompaa kuin
kuvitella olevansa epätavallinen ja omaperäinen ihminen ja nauttia
siitä aivan empimättä. Ei tarvittu muuta kuin että muutamat meidän
neitosistamme antoivat leikata tukkansa lyhyeksi, panivat silmilleen
siniset silmälasit ja alkoivat nimittää itseään nihilisteiksi, kun
he samassa tulivat vakuutetuiksi siitä, että panemalla silmälasit
nenälleen he olivat heti paikalla saaneet myös omia »mielipiteitä».
Ei tarvittu muuta kuin että joku tunsi sydämessään vain hitusen
jotakin yleisinhimillistä ja hyvää tunnetta, kun hän jo heti tuli
vakuutetuksi siitä, ettei kukaan tunne sillä tavoin kuin hän ja että
hän on yleisen kehityksen etunenässä. Ei tarvittu muuta kuin että
joku otti sananmukaisesti toiselta jonkin ajatuksen tai luki sivun
verran jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, kun hän jo heti
alkoi uskoa, että ne ovat »hänen omia ajatuksiaan» ja ovat syntyneet
hänen omissa aivoissaan. Julkea naiivisuus, jos niin voi sanoa, menee
tämmöisissä tapauksissa hämmästyttävän pitkälle; kaikki tämä on miltei
uskomatonta, mutta sitä tapaa joka hetki. Tämän naiivin julkeuden,
tämän typerälle ihmiselle ominaisen lujan uskon itseensä ja lahjoihinsa
on Gogolj oivallisesti kuvannut ihmeteltävässä luutnantti Pirogovin
tyypissä. Pirogov on täysin vakuutettu siitä, että hän on nero, vieläpä
enemmän kuin mikään nero; hän on siitä niin varma, ettei kertaakaan
edes pane sitä kysymyksenalaiseksi; muuten, hänelle ei kylläkään ole
olemassakaan mitään kysymyksiä. Suuren kirjailijan oli lopulta pakko
toimittaa hänelle selkäsauna lukijansa loukatun moraalisen tunteen
tyydyttämiseksi, mutta nähtyään, että tuo suuri mies vain hiukan
pudisteli itseään ja sitten, vahvistaakseen voimiaan, söi pahoinpitelyn
jälkeen voipiirakan, hän levitti kätensä hämmästyksestä ja jätti siihen
lukijansa. Olen aina surrut sitä, että Gogolj on antanut suurelle
Pirogoville niin alhaisen virka-arvon, sillä Pirogov on siinä määrin
itsekylläinen, ettei hänelle ole mikään sen helpompaa kuin kuvittelu,
että hän on, sikäli kuin vuosien mukana hänen olkalappujensa »linjat»
tulevat yhä paksummiksi ja kiemuraisemmiksi, esimerkiksi harvinainen
sotapäällikkö; eikä hän ainoastaan kuvittelisi sitä, vaan olisi
siitä täysin vakuutettu: onhan hänet ylennetty kenraaliksi, kuinka
siis hän ei olisi sotapäällikkö? Ja kuinka monet tämänkaltaiset
epäonnistuvatkaan täydellisesti taistelukentällä! Entä kuinka paljon
Pirogoveja onkaan ollut meidän kirjailijoittemme, tiedemiestemme,
valistuksenlevittäjiemme joukossa! Sanon »on ollut», mutta tietysti
niitä on vieläkin...

Kertomuksessamme esiintyvä henkilö Gavrila Ardalionovitš Ivolgin
on toista lajia; hän kuuluu »koko joukon viisaampien» ihmisten
luokkaan, vaikka hänet on kiireestä kantapäähän asti vallannut halu
olla originelli. Mutta tämä ihmisluokka on, kuten edellä jo olemme
huomauttaneet, paljon onnettomampi edellistä. Siinäpä se onkin, että
_älykäs_ »tavallinen ihminen», vaikka hän kuvittelisikin sivumennen (ja
ehkäpä koko elämänsä ajankin) olevansa nerokas ja perin omaperäinen
ihminen, siitä huolimatta tuntee sydämessään epäilyksen madon, joka
vie siihen, että ihminen toisinaan lopulta joutuu aivan epätoivoon;
jos hän taas tyytyy kohtaloonsa, niin sydämen sisimpään karkoitettu
kunnianhimo on kuitenkin hänet täydelleen myrkyttänyt. Olemme muuten
tässä ottaneet äärimmäisen tapauksen: useimmissa tapauksissa tähän
_älykkäiden_ luokkaan kuuluvien ihmisten asiat eivät pääty näin
traagillisesti, heiltä turmeltuu vain vanhoilla päivillä heidän
maksansa, joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä, ja siinä onkin
kaikki. Mutta kuitenkin nämä ihmiset ennen rauhoittumistaan ja
alistumistaan toisinaan hassuttelevat sangen kauan, nuoruudestaan
alkaen aina alistumiskauteensa asti, ja se kaikki tapahtuu vain halusta
olla originelleja. Esiintyypä omituisiakin tapauksia: halu olla
omaperäinen saa rehellisen ihmisen toisinaan tekemään alhaisen teon;
onpa vielä niinkin, että joku näistä onnettomista ei ole ainoastaan
rehellinen, vaan myös hyväsydäminen, perheensä tuki, joka työllään
ylläpitää ja elättää vielä vieraitakin, eikä vain omaa joukkoaan, —
mutta miten onkaan? Koko elämänsä aikana hän ei saata rauhoittua!
Häntä ei ollenkaan rauhoita eikä lohduta se ajatus, että hän on niin
hyvin täyttänyt velvollisuutensa ihmisenä; päinvastoin se vielä
kiusaakin häntä: »Kas tuommoiseen, muka, olen tuhlannut elämäni, kas
tuommoinen on sitonut käteni ja jalkani, tuommoinen on estänyt minua
keksimästä ruutia! Jos tätä ei olisi ollut, niin minä kenties aivan
varmasti olisin keksinyt — joko ruudin tai Amerikan, — en tiedä vielä
tarkalleen minkä, mutta aivan varmasti olisin keksinyt!» Kaikkein
luonteenomaisinta näille herroille on se, että he todellakaan eivät
koko elämänsä aikana voi päästä varmasti selville siitä, mitä heidän
nimenomaan piti keksiä ja mitä nimenomaan he koko elämänsä ajan ovat
keksimäisillään: ruudinko vai Amerikan? Mutta heidän kärsimyksensä ja
keksimishalunsa on niin suuri, että enempää ei Kolumbus tai Galilei
tarvitsisi.

Gavrila Ardalionovitš alkoi kehittyä juuri tuohon suuntaan; mutta
kehitys oli vasta alussa. Paljon oli hänellä vielä edessään hassuttelun
aikaa. Syvä ja alituinen tietoisuus omasta lahjattomuudestaan ja
samalla kertaa voittamaton halu päästä vakuutetuksi siitä, että hän
on perin omaperäinen mies, olivat haavoittaneet hänen sydämensä
miltei jo poikavuosina. Hän oli nuori mies, jolla oli kateelliset ja
puuskittain esiintyvät pyyteet, ja nähtävästi hän oli jo syntymässä
saanut helposti ärtyvät hermot. Toiveittensa puuskittaista esiintymistä
hän piti merkkinä niiden voimakkuudesta. Hänen intohimoinen halunsa
päästä erikoisesti kunnostautumaan saattoi hänet toisinaan niin
pitkälle, että hän oli valmis tekemään mitä päättömimmän hyppäyksen;
mutta heti kun oli jouduttu niin pitkälle, että päätön hyppäys olisi
ollut tehtävä, sankarimme aina osoittautui liian älykkääksi tehdäkseen
tuon hyppäyksen. Tämä masensi hänen mieltään. Kenties hän olisi
ollut valmis tilaisuuden sattuessa tekemään hyvin alhaisenkin teon,
kunhan saavuttaisi edes jonkin verran sitä, mistä oli haaveillut;
mutta pitikin käydä niin, että joka kerta, kun ratkaiseva hetki
tuli, hän aina osoittautui liian rehelliseksi eikä pystynyt tekemään
hyvin alhaista tekoa. (Pieneen halpamaisuuteen hän kyllä oli aina
valmis.) Inhoa ja vihaa tuntien hän katseli perheensä köyhyyttä ja
alennustilaa. Äitiänsäkin hän kohteli ylimielisesti ja halveksivasti,
vaikka ymmärsikin varsin hyvin, että hänen äitinsä hyvä nimi ja luonne
toistaiseksi olivat hänellekin parhaana tukikohtana hänen pyrkiessään
eteenpäin. Jouduttuaan kosketuksiin Jepantšinin kanssa hän sanoi
itselleen heti: »Jos kerran on oltava halpamainen, niin on oltava sitä
loppuun asti, kunhan vain saavuttaa tarkoituksensa», — mutta hän ei
juuri koskaan jaksanut esiintyä halpamaisesti loppuun asti. Ja miksi
hän oli kuvitellutkaan, että hänen välttämättömästi pitäisi esiintyä
halpamaisesti? Aglajaa hän oli silloin yksinkertaisesti pelästynyt,
mutta jatkoi kuitenkin lähentelemistään ja pitkitti suhteita kaiken
varalta, vaikka ei koskaan tosissaan uskonutkaan Aglajan alentuvan
hänen vaimokseen. Sitten myöhemmin, kun sattui tuo hänen juttunsa
Nastasja Filippovnan kanssa, hän oli tullut yhtäkkiä siihen päätökseen,
että rahalla voi saada _kaikkea_. »Jos kerran rupeaa alhaiseksi,
niin on sitä oltava», toisteli hän silloin itselleen joka päivä
itseensä tyytyväisenä, mutta myös hiukan peläten. »Jos kerran rupeaa
toimimaan aikaisesti, niin on siinä mentävä äärimmäisiin asti», hoki
hän myöhäänsä rohkaistakseen itseään. »Tavalliset ihmiset rupeavat
tämmöisissä tapauksissa arkailemaan, mutta me emme arkaile!» Kun
hän oli menettänyt Aglajan ja olosuhteet painoivat häntä alaspäin,
niin hän menetti kokonaan rohkeutensa ja toi todellakin ruhtinaalle
rahat, jotka hänelle silloin oli paiskannut mielenvikainen nainen ja
jotka tälle naiselle oli tuonut niinikään mielenvikainen mies. Tätä
rahojen palauttamista hän oli sitten tuhansia kertoja katunut, vaikka
hän alituisesti kerskui sillä. Hän oli todellakin itkenyt ne kolme
päivää, jotka ruhtinas silloin oli viipynyt Pietarissa, mutta näinä
kolmena päivänä hän oli ennättänyt myös ruveta vihaamaan ruhtinasta
siitä, että tämä oli kovin osaaottavainen häntä kohtaan, vaikka
sellainen tosiasia kuin se, että hän oli antanut takaisin noin suuren
rahasumman, oli teko, »jota ei kuka tahansa olisi tehnyt». Mutta hänen
jalo itsetunnustuksensa, että koko hänen surumielisyytensä johtui vain
alituisesti tukahdutetusta kunnianhimosta, kiusasi häntä hirveästi.
Vasta pitkän ajan kuluttua hän huomasi ja tuli vakuutetuksi siitä,
miten vakavan käänteen olisi voinut saada! hänen suhteensa niin
viattomaan ja omituiseen olentoon kuin Aglaja oli. Katumus jäyti häntä;
hän jätti virkansa ja vaipui surumielisyyteen ja alakuloisuuteen.
Hän eli Ptitsynillä tämän kustannuksella samoinkuin hänen isänsä
ja äitinsäkin ja halveksi Ptitsyniä peittelemättä, vaikka samalla
noudattikin tämän neuvoja ja oli niin järkevä, että melkein aina pyysi
tältä niitä. Gavrila Ardalionovitš oli äkeissään esimerkiksi siitäkin,
ettei Ptitsyn pyrkinyt pääsemään Rothschildiksi eikä pannut sitä
päämääräkseen. »Jos kerran harjoittaa koronkiskomista, niin menköön
päähän asti, imeköön ihmiset kuiviin, lyököön ne rahaksi, olkoon
kokonainen luonne, olkoon pahin juutalaisista!» Ptitsyn oli vaatimaton
ja hiljainen; hän vain hymyili näille puheille, mutta kerran hän katsoi
sentään tarpeelliseksi puhua Ganjan kanssa vakavasti ja teki sen jopa
arvokkaastikin. Hän todisti Ganjalle, ettei hän menetellyt millään
tavoin epärehellisesti ja että Ganjalla ei ollut syytä nimittää häntä
juutalaiseksi; ei ollut hänen syynsä, että rahat olivat niin haluttuja;
hän menetteli oikealla tavalla ja rehellisesti ja oli oikeastaan vain
»tämmöisten asiain» asiamies, ja täsmällisyytensä vuoksi asioitten
hoidossa hän oli saanut jo varsin hyvän nimen huomattavien henkilöiden
piirissä ja hänen asiansa paisuivat yhä laajemmiksi. »Rothschildia
minusta ei tule eikä se ole tarpeellistakaan», lisäsi hän nauraen,
»mutta talon Liteinaja-kadun varrella tulen omistamaan, ehkäpä
kaksikin, ja siihen päättyy toimintani». »Ehkäpä kolmekin, kuka sen
tietää!» ajatteli hän itsekseen, mutta ei koskaan sanonut sitä ääneen,
vaan piti unelmansa salassa. Luonto rakastaa ja pitää hyvänä tämmöisiä
ihmisiä: se ei palkitse Ptitsyniä ainoastaan kolmella, vaan varmasti
neljällä talolla, ja juuri siksi, että hän on tietänyt jo lapsuudestaan
asti, ettei hänestä koskaan tule Rothschildia. Mutta neljää taloa
pitemmälle ei luonto missään tapauksessa mene, ja siihen päättyy
Ptitsynin juttu.

Aivan toisenlaatuinen henkilö oli Gavrila Ardalionovitšin sisar.
Hänelläkin oli voimakkaita toiveita, mutta ne olivat enemmän sitkeitä
kuin puuskittaisia. Hänellä oli paljon järkeä, kun asia oli kehittynyt
ratkaisevaan kohtaan, mutta häneltä ei puuttunut järkeä ennen siihen
kohtaan saapumistakaan. Tosin hänkin oli sitä lajia »tavallisia»
ihmisiä, jotka haaveilevat olevansa omaperäisiä, mutta hän ennätti
sentään varsin pian päästä selville siitä, ettei hänessä ole
pisaraakaan erikoisempaa omaperäisyyttä, eikä hän ruvennut sitä liiaksi
suremaan, — kukapa tietää, vaikka se olisi tapahtunut eräänlaisesta
ylpeydestä. Hän otti ensimmäisen käytännöllisen askelensa tavattoman
päättävästi menemällä naimisiin herra Ptitsynin kanssa; mutta naimisiin
mennessään hän ei ollenkaan sanonut itselleen: »jos kerran menettelee
alhaisesti, niin on siinä mentävä miten pitkälle tahansa, kunhan vain
saavuttaa päämääränsä», niinkuin tämmöisessä tapauksessa Gavrila
Ardalinovitš varmasti olisi sanonut (ja eiköhän liene sanonutkin
aivan hänen kuultonsa silloin, kun vanhempana veljenä hyväksyi hänen
päätöksensä). Aivan päinvastoin: Varvara Ardalionovna meni naimisiin
sen jälkeen kuin oli lopullisesti tullut vakuutetuksi siitä, että
hänen tuleva miehensä oli vaatimaton, miellyttävä ja miltei sivistynyt
mies, joka ei missään tapauksessa tee mitään suurta konnantyötä. Pikku
konnuuksista Varvara Ardalionovna ei välittänyt, koska ne olivat
pikku asioita ja semmoistahan esiintyy aivan kaikkialla. Eihän voi
ruveta etsimään ihanteellisen täydellistä miestä! Sitäpaitsi hän tiesi
voivansa naimisiin menemällä turvata jossakin määrin äitinsä, isänsä,
veljensä. Nähdessään veljensä onnettomana hän tahtoi auttaa tätä,
kaikista aikaisemmista perheen keskuudessa sattuneista kahnauksista
huolimatta. Ptitsyn ajoi toisinaan Ganjaa, tietysti kaikessa
ystävyydessä, etsimään jotakin tointa. »Sinä halveksit kenraaleja
ja kenraalin arvoa», puheli hän toisinaan leikillään Ganjalle,
»mutta katsohan, kaikki sinun ihanteellisia päämääriä tavoittelevat
tuttusi tulevat kuitenkin kaikki kenraaleiksi, kun heidän vuoronsa on
tullut; kunhan elät niin näet». — »Mistä ihmeestä jotkut ovat saaneet
päähänsä sen, että minä muka halveksin kenraaleita ja kenraalin
arvoa?» ajatteli Ganja itsekseen katkeran ivallisesti. Auttaakseen
veljeään päätti Varvara Ardalionovna laajentaa toimintapiiriään: hän
työntyi Jepantšinien perheeseen, jota pyrkimystä lapsuuden muistot
suuresti auttoivat; sekä hän että hänen veljensä olivat nimittäin
leikkineet Jepantšinin tytärten kanssa. Huomautamme tässä, että jos
Varvara Ardalionovna käymällä Jepantšinien perheessä olisi koettanut
toteuttaa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa unelmaa, niin hän juuri
sen kautta kenties heti olisikin erottautunut siitä ihmislajista, johon
hän katsoi kuuluvansa; mutta hänen pyrintönään ei ollut haaveellisen
ajatuksen toteuttaminen; tässä oli hänen puoleltaan kysymyksessä
varsin hyville perusteille rakentuva laskelma: hän tahtoi käyttää
hyväkseen tuon perheen luonteenlaatua. Aglajan luonnetta hän koetti
väsymättä oppia tuntemaan. Hän oli ottanut päämääräkseen viedä heidät
molemmat, veljensä ja Aglajan, taas yhteen. Kenties hän oli todella
saanutkin toimeen jotakin; kenties hän myös oli tehnyt virheitä,
luottaessaan esimerkiksi liian paljon veljeensä ja odottaessaan tältä
semmoista, mitä tämä ei koskaan eikä millään tavoin olisi kyennyt
antamaan. Joka tapauksessa hän toimi Jepantšinien parissa varsin
taitavasti: ei maininnut viikkokausiin veljestään, oli aina tavattoman
totuuttarakastava ja vilpitön, käyttäytyi vaatimattomasti, mutta
arvokkaasti. Oman omantuntonsa syvyyksiin hän kyllä uskalsi katsella
eikä hän kerrassaan mistään itseään soimannut. Tämäpä lisäsikin hänen
voimaansa. Yhden epämiellyttävän seikan hän vain toisinaan huomasi
itsessään, nimittäin että hänkin kenties oli äkäinen ja että hänessäkin
oli sangen paljon itserakkautta ja kenties myös tukahdutettua
kunnianhimoa; varsinkin muutamina hetkinä hän huomasi tämän, muun
muassa melkein joka kerta, kun lähti Jepantšineilta.

Hän oli siis nyt palaamassa kotiin heidän luotaan ja oli, kuten jo
olemme sanoneet, surullinen ja miettiväinen. Tuossa surumielisyydessä
oli myös jokin määrä katkeraa ivallisuutta. Ptitsyn asui Pavlovskissa
vähäpätöisessä, mutta tilavassa puutalossa, joka oli pölyisen kadun
varrella ja joka oli piakkoin siirtyvä kokonaan hänen omakseen,
niin että hän oli jo vuorostaan alkanut sitä kaupitella jollekulle.
Noustessaan portaita Varvara Ardalionovna kuuli ylhäältä talosta
tavatonta melua ja erotti veljensä ja isänsä huutavat äänet. Kun hän
astui saliin ja näki Ganjan juoksentelevan edestakaisin huoneessa
raivosta kalpeana ja miltei tukkaansa repien, niin hän rypisti
kulmiaan ja vaipui väsyneen näköisenä sohvalle ottamatta hattua
päästään. Ymmärtäen varsin hyvin, että jos hän on vielä minuutin verran
vaiti eikä kysy veljeltään, miksi tämä noin juoksentelee, niin veli
ehdottomasti suuttuu, Varja kiiruhti lopulta kysymään:

— Yhäkö se on sitä entistä?

— Vai entistä! — huudahti Ganja. — Entistä! Ei, piru tietää, mitä
täällä nyt tapahtuu, mutta entistä se ei ole. Ukko on tullut vallan
raivopäiseksi... äiti parkuu. Jumal'auta, Varja, sano mitä sanot, mutta
minä ajan hänet pois kotoa tai... tai lähden itse luotanne, — lisäsi
hän, koska luultavasti tuli ajatelleeksi, ettei käy päinsä ajaa pois
ihmisiä vieraasta talosta.

— Pitää olla kärsivällinen ja ymmärtää, — mutisi Varja.

— Miksi kärsivällinen? Ketä kohtaan? — kivahti Ganja. — Hänen
rivouttaanko pitäisi sietää? Ei, tee miten tahdot, mutta tämmöinen
ei käy päinsä! Ei käy, ei käy, ei käy! Ja mikä tapa tuo on: itse on
syypää, mutta sitä enemmän vain reuhaa. »En tahdo mennä portista,
purkakaa aita!...» Mitä sinä siinä istut sen näköisenä? Kasvosi ovat
kovin surkeat?

— Ei kasvoissa ole sen kummempaa, — vastasi Varja tyytymättömänä.

Ganja katsahti häneen tarkemmin.

— Olitko siellä? — kysyi hän yht'äkkiä.

— Olin.

— Odota, — taas hän huutaa! — Se on kerrassaan häpeä, ja vielä lisäksi
tämmöiseen aikaan!

— Mihin tämmöiseen aikaan? Ei nyt ole mikään erikoinen aika.

Ganja katseli sisartaan vielä tarkemmin.

— Oletko saanut tietää jotakin? — kysyi hän.

— En, en ainakaan mitään odottamatonta. Olen saanut tietää, että kaikki
on aivan niin, mieheni oli oikeammassa kuin me kumpikin; niinkuin hän
alusta pitäen ennusti, niin kävikin. Missä hän on?

— Ei ole kotona. Miten sitten kävi?

— Ruhtinas on virallisesti sulhanen, asia on päätetty. Vanhemmat
sisaret sanoivat sen minulle. Aglaja suostuu; he eivät edes salaa sitä
enää. (Siellähän on tähän saakka kaikki ollut niin kovin salaperäistä.)
Adelaidan häät lykätään taaskin tuonnemmaksi, jotta voitaisiin viettää
samalla kertaa molemmat häät, samana päivänä, — kuinka runollista!
Sehän on kuin runossa. Sepitäpä mieluummin hääruno äläkä suotta
juoksentele huoneessa edestakaisin. Tänä iltana on vanha Bjelokonskaja
heillä; on tullut parahiksi; muitakin vieraita tulee. Hänet esitellään
Bjelokonskajalle, vaikka onkin jo tuttu tämän kanssa; luultavasti
julkaistaan kihlaus. He pelkäävät vain, että hän sattuu jotakin
pudottamaan ja särkemään, kun astuu sisälle huoneeseen vieraitten
ollessa siellä, tai mätkähtää itse nurin; semmoinen syntyy häneltä
kyllä.

Ganja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti, mutta sisaren ihmeeksi tämä
Ganjalle varsin yllättävä uutinen ei näyttänyt tätä erikoisesti
hämmästyttävän.

— No niin, selväähän se oli, — sanoi Ganja vähän mietittyään. — Asia on
siis lopussa! — lisäsi hän omituisesti hymyillen ja katsahti viekkaasti
sisarensa kasvoihin kävellen yhä edelleen edestakaisin huoneessa,
vaikkakin paljon hitaammin.

— Onpa edes hyvä, että sinä otat asian filosofin tyyneydellä; se
ilahduttaa minua todellakin, — sanoi Varja.

— Nytpä on taakka pudonnut hartioilta; ainakin sinun hartioiltasi.

— Minä luulen palvelleeni sinua vilpittömästi, lausumatta omia
käsityksiäni ja ikävystyttämättä sinua kyselyillä; minä en ole kysynyt
sinulta, mitä onnea sinä tahdoit etsiä Aglajan rinnalla.

— Olenko minä sitten... etsinyt onnea Aglajan rinnalla?

— No, älä syvenny filosofisiin mietiskelyihin, pyydän! Tietysti se on
niin. Juttu on lopussa, ja olemme saaneet kyllämme: meitä on vedetty
nenästä. Minä en ole voinut, tunnustan sen sinulle, milloinkaan
ottaa tätä asiaa vakavasti; ainoastaan »kaiken varalta» minä siihen
ryhdyin luottaen Aglajan hullunkuriseen luonteeseen ja ennen kaikkea
tuottaakseni sinulle iloa; yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta oli,
että asia epäonnistuisi. Minä puolestani en vieläkään tiedä, mitä sinä
oikeastaan tavoittelit.

— Nyt sinä ja miehesi rupeatte ajamaan minua etsimään jotakin tointa;
alatte pitää esitelmiä sitkeydestä ja tahdonlujuudesta ja siitä, miten
pieniäkään asioita ei saa vähäksyä, ja niin edespäin, osaan sen jo
ulkoa, — alkoi Ganja nauraa.

»Hänellä on jotakin uutta mielessä!» ajatteli Varja.

— No, mitenkä siellä on, — ovatko vanhemmat iloissaan? — kysyi
yht'äkkiä Ganja.

— E-ei, luullakseni. Voit muuten itse päätellä; Ivan Fjodorovitš
on tyytyväinen; äiti on peloissaan; hän on ennenkin tuntenut
vastenmielisyyttä ajatellessaan, että ruhtinaasta tulisi hänen
tyttärensä sulhanen; sehän tiedetään.

— En minä sitä kysy; hän on mahdoton sulhanen, jommoista ei edes
voi ajatellakaan, se on selvää. Minä kysyn nykyistä tilannetta.
Miten siellä asiat nyt ovat? Onko Aglaja antanut muodollisestikin
suostumuksensa?

— Hän ei ole tähän mennessä vastannut kieltävästi, siinä kaikki;
mutta muutahan ei häneltä voitu odottaakaan. Tiedäthän, että hän
on tähän saakka ollut miltei hulluuteen asti ujo ja häveliäs:
lapsena hän meni piiloon kaappiin ja oli siellä pari, kolme tuntia,
ettei vain tarvitsisi näyttäytyä vieraille; nyt hän on kasvanut
hongankolistajaksi, mutta onhan hän vieläkin aivan samanlainen.
Tiedätkö, minä luulen jostakin syystä, että tässä on jotakin vakavampaa
kysymyksessä myöskin hänen puoleltaan. Ruhtinasta hän, niin kerrotaan,
pitää kaikin voimin pilanaan aamusta iltaan, etteivät toiset mitään
huomaisi, mutta varmaankin hän osaa sanoa tälle joka päivä salaa
jotakin miellyttävää, sillä ruhtinas on kuin seitsemännessä taivaassa,
loistaa aina... Hyvin hullunkurinen hän kuuluu olevan. Vanhemmilta
sisarilta olen kuullut sen. Minusta näytti myös siltä, kuin he olisivat
päin silmiä nauraneet minullekin, vanhemmat sisaret nimittäin.

Ganja alkoi lopulta rypistää kulmiaan; kenties Varja syventyi tahallaan
tähän aiheeseen päästäkseen selville siitä, mitä hänen veljensä
oikeastaan ajatteli. Mutta taas kuului huutoa ylhäältä.

— Minä ajan hänet pois! — karjaisi Ganja aivan kuin ilostuneena siitä,
että sai purkaa kiukkuaan.

— Silloin hän menee ja häpäisee taas meidät kaikkialla niinkuin
eilenkin.

— Kuinka, mitä tarkoitat? Mitä merkitsee: niinkuin eilenkin? Onko
hän... — pelästyi Ganja yht'äkkiä hirveästi.

— Ah, hyvä Jumala, etkö sinä sitten tiedä? — kysyi Varja pelästyen
yht'äkkiä.

— Kuinka... onko siis totta, että hän on ollut siellä? — huudahti Ganja
punastuen häpeästä ja raivosta. — Hyvä Jumala, sinähän tulet sieltä!
Oletko saanut kuulla jotakin? Oliko ukko siellä? Oliko vai eikö?

Ja Ganja syöksähti ovelle; Varja riensi hänen jäljessään ja tarttui
häneen molemmin käsin.

— Mitä sinä aiot? Minne olet menossa? — sanoi hän. — Jos päästät hänet
nyt ulos, niin hän tekee vielä pahempia rötöksiä, menee kaikkialle!...

— Mitä hän on siellä tehnyt? Mitä hän on puhunut?

— Eivät he sitä itsekään osanneet kertoa eivätkä olleet ymmärtäneet;
mutta kaikki hän pelästytti. Hän tahtoi päästä Ivan Fjodorovitšin
puheille, mutta tämä ei ollut kotona; silloin hän tahtoi puhua Lizaveta
Prokofjevnan kanssa. Ensin pyysi tältä tointa, tahtoisi taas astua
virkaan, sitten alkoi valitella ja moittia meitä, minua, miestäni,
sinua erikoisesti... mitä kaikkea lienee puhunutkaan.

— Etkö voinut saada sitä selville? — kysyi Ganja vavisten kuin olisi
saanut hysteerisen kohtauksen.

— Kuinka se olisi ollut mahdollista! Tokkopa hän lienee itsekään
ymmärtänyt mitä puhui, ja ehkäpä he eivät ole minulle kaikkea
kertoneetkaan.

Ganja tarttui päähänsä ja juoksi ikkunan luo; Varja istuutui toisen
ikkunan luo.

— Aglaja on hullunkurinen, — huomautti hän yhtäkkiä. — Pois lähtiessäni
hän pysähdytti minut ja sanoi: »Lausukaa minun erityinen persoonallinen
kunnioitukseni vanhemmillenne; saan varmaankin näinä päivinä
tilaisuuden tavata isäänne.» Ja hän sanoi sen niin totisena. Hirveän
kummallista...

— Eikö ivallisesti? Eikö ivallisesti?

- Siinäpä se onkin, ettei; sehän juuri onkin omituista.

— Tietääkö hän ukon rötökset vai eikö, mitä luulet?

— Ettei heidän talossaan niistä tiedetä, siitä olen aivan varma; mutta
sinä sait erään ajatuksen nousemaan mieleeni: kenties Aglaja tietää.
Hän yksin vain tietää, sillä hänen sisarensa olivat myös ihmeissään,
kun hän niin vakavana lähetti terveisensä isälle. Ja miksi juuri
hänelle? Jos Aglaja tietää, niin hänelle on ruhtinas kertonut sen!

Ei ole vaikea tietää, kuka on kertonut!

Varas! Sitä vielä puuttui. Varas meidän perheessämme, »perheen päänä»!

— Ah, se on roskaa! — huudahti Varja aivan Sauluksissaan. — Humalaisten
juttua, ei mitään muuta. Ja kuka onkaan sen keksinyt? Lebedev,
ruhtinas... kyllä he ovat itsekin mainiota joukkoa: aikamoisia
älyniekkoja. Minä en anna sille mitään arvoa.

— Ukko on varas ja juoppo, — jatkoi Ganja katkerasti, — minä olen
kerjäläinen, sisareni mies on koronkiskuri, — olipa siinä koko
makupala, jota Aglajan kannatti kärkkyä! Kaunista joukkoa, ei voi muuta
sanoa!

— Tuo sisaresi mies, tuo koronkiskuri, sinua...

— Elättää, eikö niin? Älä ujostele, pyydän.

— Miksi sinä olet vihainen? — sanoi Varja. — Ethän sinä ymmärrä mitään,
olet aivan kuin koulupoika. Luuletko sinä, että tuo kaikki on voinut
vahingoittaa sinua Aglajan silmissä? Etkö sinä tunne hänen luonnettaan;
hän hylkää kaikkein parhaan sulhasen, mutta on valmis mielihyvällä
juoksemaan jonkun ylioppilaan luo ullakolle kuolemaan nälkään, —
semmoinen on hänen unelmansa! Sinä et ole koskaan kyennyt käsittämään,
kuinka mielenkiintoiseksi olisit muuttunut hänen silmissään, jos olisit
osannut lujana ja ylpeänä kestää kurjan asemamme. Ruhtinas sai hänet
tarttumaan koukkuunsa sillä, että ensiksikään ei ollenkaan pyydystellyt
häntä, ja toiseksi sillä, että kaikki pitävät häntä idioottina. Jo se
seikka yksinään, että hän saa koko perheensä ällistymään ruhtinaan
vuoksi, — jo se on hänestä nyt mieluisaa. Ah, ette te ymmärrä
kerrassaan mitään!

— No, saammepa vielä nähdä, ymmärrämmekö vai emmekö, — mutisi Ganja
salaperäisesti.— Mutta minä en kuitenkaan tahtoisi hänen saavan tietoa
ukon teoista. Minä luulin, että ruhtinas malttaisi olla kertomatta.
Hänhän sai Lebedevinkin pitämään suunsa kiinni; hän ei tahtonut sanoa
minullekaan kaikkea, kun häntä ahdistelin...

— Näet siis itse, että ilman häntäkin on jo kaikki tullut tiedoksi. Ja
mitä se sinua nyt liikuttaa? Mitä sinä toivoit? Jos vielä olisi jotakin
toivoa, niin tämä juttu olisi sinulle eduksi, sillä se tekisi sinut
marttyyriksi hänen silmissään.

— No, skandaalia pelästyi hänkin kaikesta romanttisuudestaan
huolimatta. Kaikella on rajansa, ja kaikki menevät vain määrättyyn
rajaan asti; sellaisia te olette kaikki.

— Aglajako olisi pelästynyt? — sanoi Varja kiivaasti ja katsahti
halveksivasti veljeensä. — Onpa sinun sielusi sentään alhainen! Ette
kukaan ole minkään arvoisia. Olkoonpa vain, että hän on hullunkurinen
ja omituinen, mutta sen sijaan hän on tuhat kertaa jalompi kuin me
kaikki.

— No, eihän mitään, ei mitään, älä suutu, — mutisi taas Ganja itseensä
tyytyväisenä.

— Minua säälittää vain äiti, — jatkoi Varja. — Kunhan ei vain tämä isän
juttu tulisi hänen korviinsa, ah, sitä minä pelkään!

— On varmaankin jo tullut, — huomautti Ganja.

Varja nousi lähteäkseen ylös Nina Aleksandrovnan luo, mutta pysähtyi
sitten ja katsoi tarkasti veljeään.

— Kuka sitten olisi voinut sanoa hänelle sen?

— Ippolit luultavasti. Ensi työkseen hän, niin luulen, heti meille
muutettuaan hankki itselleen sen ilon, että ilmoitti asian äidille.

— Mutta mistä hän sitten sen tietää, ole hyvä ja sano minulle se?
Ruhtinas ja Lebedev päättivät olla kenellekään sanomatta, eikä myöskään
Kolja tiedä mitään.

— Ippolitko? Hän on itse ottanut siitä selvän. Sinä et osaa
kuvitellakaan, miten äärettömän ovela elukka hän on; millainen
juorukello hän onkaan, millainen nenä hänellä on haistelemaan ja
vainuamaan kaikkea huonoa, kaikkea skandaalille haiskahtavaa. No niin,
usko tai ole uskomatta, mutta minä olen vakuutettu siitä, että hän on
ennättänyt saamaan käsiinsä Aglajan! Jos ei ole saanut, niin kohta saa.
Rogožin on myös asettunut yhteyteen hänen kanssaan. Kuinka voikaan
ruhtinas olla huomaamatta sitä! Ja nyt hänellä on hyvin suuri halu
väijyä minua! Pitää minua persoonallisena vihamiehenään, olen sen jo
kauan sitten huomannut, ja miksi? Mitä hän täällä oikein tekee? Hänhän
kuolee kohta. En minä tätä ymmärrä! Mutta minä vedän häntä nenästä;
saat nähdä, ettei hän voita minua oveluudessa, vaan minä voitan hänet.

— Miksi sitten olet houkutellut hänet meille, kun niin suuresti vihaat
häntä? Ja onko hän yleensä sen arvoinen, että kannattaa panna hänet
pussiin?

— Sinähän itse neuvoit houkuttelemaan hänet meille.

— Minä luulin, että hänestä olisi hyötyä; mutta tiedätkö, että hän
on nyt itse rakastunut Aglajaan ja kirjoittaa tälle? Minulta on sitä
kyselty... eiköhän hän liene kirjoittanut Lizaveta Prokofjevnallekin.

— Siinä suhteessa hän ei ole vaarallinen! — sanoi Ganja ruveten
ilkeästi nauramaan. — Muuten on kyllä varmaa, ettei kaikki ole niinkuin
olla pitäisi. Että hän on rakastunut, se on hyvin mahdollista, sillä
hän on poikanulikka! Mutta... hän ei kirjoita ämmälle nimettömiä
kirjeitä. Hän on häijy, vähäpätöinen, itserakas keskinkertaisuus!...
Olen vakuutettu siitä ja tiedän varmastikin, että hän on kuvannut minut
tuolle vehkeilijälle, se on ollut hänen ensimmäinen toimenpiteensä.
Minun täytyy tunnustaa, että typeryydessäni puhelin alussa hänelle
liikoja; luulin, että hän yksistään jo kostaakseen ruhtinaalle toimisi
minun etujeni mukaisesti; hän on sangen viekas elukka! Oi, minä olen
nyt päässyt täydellisesti selville hänestä. Tuosta varkaudesta taas
hän on kuullut omalta äidiltään, kapteeninrouvalta. Kun ukko on voinut
tehdä sellaisen teon, niin se on tapahtunut kapteeninrouvan takia.
Nuorukainen kertoi minulle yht'äkkiä hyötähyviään, että »kenraali»
oli luvannut hänen äidilleen neljäsataa ruplaa, noin vain, ilman
mitään aihetta, ja muitta mutkitta. Silloin minä ymmärsin kaiken.
Ja hän katsoi minua silloin silmiin jotakin erikoista nautintoa
tuntien; äidillemme hän on aivan varmaan kertonut sen myös, ainoastaan
nauttiakseen siitä, että saa tämän sydämen pakahtumaan. Ja minkä tähden
hän ei kuole, ole hyvä ja sano minulle se? Hänhän lupasi kuolla kolmen
viikon kuluttua, mutta täällä hän on vielä lihonutkin! Ei yski enää;
eilen illalla sanoi itse, ettei ollut enää kahteen päivään sylkenyt
verta.

— Aja hänet pois!

— Minä en vihaa häntä, vaan halveksin, — lausui Ganja ylpeästi. — No
niin, olkoon niin, myönnän, että vihaan häntä, olkoon niin! — huudahti
hän yht'äkkiä hirveän raivostuneena. — Ja minä sanon sen hänelle päin
silmiä, silloinkin kun hän on kuolinvuoteellaan ja viimeisillään!
Jospa olisit lukenut hänen tunnustuksensa, — voi Herra Jumala, mitä
naiivia julkeutta se onkaan! Se on luutnantti Pirogov, se on Nozdrev
traagillisessa valossa, ja ennen kaikkea se on — poikanulikka! Oi,
miten olisinkaan nauttinut, jos olisin silloin saanut piestä hänet,
nimenomaan saadakseni hänet hämmästymään. Nyt hän kostaa kaikille
siitä, ettei hänen itsemurhayrityksensä silloin onnistunut... Mutta
mitä tämä on? Siellä metelöidään taas! Mitä tämä oikein on? En minä
rupea tätä enää kärsimään. Ptitsyn! — huudahti hän Ptitsynille, joka
oli tullut huoneeseen. — Mitä tämä on? Kuinka pitkälle meillä asiat
oikein saavat mennä? Tämä... tämä...

Mutta metakka läheni nopeasti, ovi lensi yht'äkkiä selälleen, ja ukko
Ivolgin syöksyi niinikään Ptitsynin luo vihastuneena, tulipunaisena,
järkytettynä, aivan poissa suunniltaan. Ukon jäljessä tulivat Nina
Aleksandrovna, Kolja ja viimeisenä Ippolit.




II.


Ippolit oli jo viisi päivää asustanut Ptitsynin talossa. Tämä muutto
oli tapahtunut aivan luonnollisella tavalla, ilman monia sanoja ja
ilman mitään epäsopua hänen ja ruhtinaan kesken; he eivät ollenkaan
olleet riitaantuneet, vaan näyttivät päinvastoin eronneen ystävinä.
Gavrila Ardalionovitš, joka oli ollut niin vihamielinen Ippolitia
kohtaan silloin illanvietossa, oli itse tullut jo kolmantena päivänä
tapahtuman jälkeen tervehtimään tätä, luultavasti jonkin äkkiä päähän
pälkähtäneen ajatuksen johdosta. Jostakin syystä oli myös Rogožin
alkanut käydä sairaan luona. Ruhtinaasta näytti ensi alussa siltä, että
»poikaraukalle» oli parempikin, että hän siirtyi ruhtinaan talosta
muualle asumaan. Mutta jo muuttaessaan oli Ippolit sanonut menevänsä
asumaan Ptitsynille, »joka on niin ystävällinen että antaa hänelle
nurkan», eikä hän ollut sanonut kertaakaan, aivan kuin tahallaan,
muuttavansa Ganjan luo, vaikka Ganja juuri oli vaatinutkin, että
hänet otettaisiin heille. Ganja oli huomannut sen jo silloin ja
loukkaantuneena pannut asian mieleensä.

Hän oli oikeassa, kun sanoi sisarelleen sairaan tilan parantuneen.
Ippolit tunsi todellakin vointinsa jonkin verran paremmaksi kuin
ennen, minkä saattoi myös nähdä ensi silmäyksellä häntä katsellessaan.
Hän astui huoneeseen kiirettä pitämättä, kaikkien muiden jäljessä,
ivallista ja pahaa hymyä hymyillen. Nina Aleksandrovna oli hyvin
pelästynyt. (Hän oli paljon muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana,
oli laihtunut; kun hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin ja hän
itse oli muuttanut tämän luo asumaan, niin hän oli melkein kokonaan
lakannut sekaantumasta lastensa ulkonaiseen elämään.) Kolja oli hyvin
huolestunut ja ikäänkuin ymmällä; oli paljon sellaista »kenraalin
hulluudessa», kuten hänellä oli tapana lausua, mitä hän ei ymmärtänyt,
ja se olikin luonnollista, koska hän ei tuntenut tämän talossa nyt
syntyneen uuden mellakan varsinaisia syitä. Mutta hänestä oli selvää,
että hänen isänsä toraili jo siinä määrin, joka hetki ja kaikkialla,
ja oli siinä määrin yhtäkkiä muuttunut, ettei häntä enää voinut tuntea
samaksi ihmiseksi kuin ennen. Hänessä herätti levottomuutta sekin, että
ukko oli kolmena viime päivänä melkein kokonaan lakannut juomastakin.
Hän tiesi isänsä joutuneen epäsopuun ja suorastaan riidelleenkin
Lebedevin ja ruhtinaan kanssa. Kolja oli juuri palannut kotiin mukanaan
puoli tuoppia viinaa, jonka hän oli ostanut omilla rahoillaan.

— Ihan totta, äiti, — oli hän jo yläkerrassa vakuutellut Nina
Aleksandrovnalle, — ihan totta, parempi on, että hän juo. Nyt hän ei
ole kokonaiseen kolmeen päivään kajonnutkaan viinaan; hänellä on siis
jokin suru. Ihan totta, niin on parempi; minähän vein hänelle viinaa
velkavankilaankin...

Kenraali avasi oven selkoselälleen ja asettui kynnykselle vavisten
vihastuksesta.

— Hyvä herra! — huusi hän ukkosenkaltaisella äänellä Ptitsynille. — Jos
te todellakin olette päättänyt uhrata maitoparran ja ateistin takia
kunnianarvoisen vanhuksen, oman isänne, tai ainakin vaimonne isän, joka
on ansioitunut keisarinsa palveluksessa, niin minun jalkani lakkaa
tästä hetkestä asti astumasta teidän taloonne. Valitkaa, hyvä herra,
valitkaa heti paikalla: joko minut tai tuo... ruuvi! Niin, ruuvi!
Sanoin sen vahingossa, mutta hän on — ruuvi! Sillä hän vääntää ruuviksi
myös minun sieluni, ja tekee sen ilman mitään kunnioitusta... niin,
ruuviksi!

— Eiköhän korkkiruuvi? — pisti Ippolit väliin.

— Ei, ei korkkiruuvi, sillä minä en ole sinun edessäsi pullo, vaan
kenraali. Minulla on merkit, kunniamerkit... mutta sinulla ei ole
kerrassaan mitään. Joko hän tai minä! Päättäkää, hyvä herra, aivan heti
paikalla, heti paikalla! — huusi hän taas raivoissaan Ptitsynille.

Silloin Kolja asetti hänen taakseen tuolin ja hän vaipui sille aivan
voimattomana.

— Teidän olisi todellakin paras... mennä nukkumaan, — mutisi Ptitsyn
aivan hämmentyneenä.

— Hän uhkaileekin vielä! — sanoi Ganja puoliääneen sisarelleen.

— Mennä nukkumaan! — huudahti kenraali. — Minä en ole humalassa, hyvä
herra, ja te loukkaatte minua. Minä näen, — jatkoi hän nousten taas
seisomaan, — minä näen, että täällä on kaikki minua vastaan, kaikki ja
jokainen. Riittää jo! Minä menen pois... Mutta tietäkää, hyvä herra,
tietäkää...

Hänen ei annettu puhua loppuun, vaan hänet pantiin taas istumaan;
alettiin pyydellä, että hän rauhoittuisi. Ganja meni raivoissaan
nurkkaan. Nina Aleksandrovna vapisi ja itki.

— Mitä minä sitten olen tehnyt hänelle? Mitä hän valittaa? — huusi
Ippolit irvistellen.

— Ettekö muka ole mitään tehnyt? — huomautti yht'äkkiä Nina'
Aleksandrovna. — Juuri teidänpä puoleltanne on erikoisesti häpeällistä
ja... epäinhimillistä kiusata vanhaa miestä... ja vielä lisäksi teidän
asemassanne.

— Mikä on ensiksikin minun asemani, hyvä rouva? Minä kunnioitan teitä
suuresti, nimenomaan teitä persoonallisesti, mutta...

— Hän on ruuvi! — huusi kenraali. — Hän kaivautuu sieluuni ja
sydämeeni! Hän tahtoo, että minä rupeaisin uskomaan ateismiin! Tiedä
sinä, maitoparta, että ennenkuin sinä olit syntynytkään, olin minä jo
suuressa kunniassa; mutta sinä olet ainoastaan kateellinen mato, joka
on reväisty kahtia, yskit... ja kuolet vihasta ja uskon puutteesta...
Miksi hommasikaan Gavrila sinut tänne asumaan? Kaikki ovat minua
vastaan, ventovieraita aina omaan poikaani asti!

— Lakatkaa jo näyttelemästä traagillista! — huudahti Ganja. — Olisi
paljon parempi, jos ette kulkisi ympäri kaupunkia meitä häpäisemässä!

-— Kuinka, minäkö häpäisen sinua, keltanokka? Sinua? Minä voin
ainoastaan tuottaa sinulle kunniaa, vaan en alentaa kunniaasi!

Hän hypähti pystyyn, häntä ei saatu enää pidätetyksi; mutta Gavrila
Ardalionovitškin oli ilmeisesti menettänyt malttinsa.

— Kaikki ne puhuvatkin kunniasta! — huusi hän vihaisesti.

— Mitä sinä sanoit? — jyrisi kenraali kalveten ja astuen askelen häntä
kohti.

— Sitä, että minun tarvitsee vain avata suuni, jotta... — karjaisi
Ganja yht'äkkiä, mutta ei lopettanut lausettaan. Molemmat seisoivat
vastatusten äärettömän järkytettyinä, varsinkin Ganja.

— Ganja, mitä sinä? — huudahti Nina Aleksandrovna syöksähtäen
hillitsemään poikaansa.

— Millaista roskaa joka puolelta! — tokaisi Varja inhoten. — Älkää nyt,
äiti, — lisäsi hän tarttuen äitiinsä.

— Ainoastaan äidin takia minä teitä säästän, — lausui Ganja
pateettisesti.

— Puhu! — karjui kenraali aivan raivoissaan. — Puhu, muuten sinua uhkaa
isän kirous... puhu!

— Kylläpähän minä pelästyn teidän kiroustanne! Kuka siihen on syypää,
että te olette ollut jo seitsemän päivää aivan kuin hullu! Kahdeksatta
päivää; kuten näette, tiedän ihan päivälleen... Katsokaa vain, ettette
ärsytä minua liiaksi; sanon kaikki... Minkä tähden te laittauduitte
eilen Jepantšineille? On sekin olevinaan vanhus, harmaapää, perheenisä!
Kylläpä on mainio!

— Ole vaiti, Ganjka! — huudahti Kolja. — Ole vaiti, hölmö!'

— Millä ihmeellä minä, millä minä olen häntä loukannut? — vatkutti
Ippolit itsepintaisesti, mutta hänen äänensä tuntui yhä edelleen
ivalliselta. — Minkä tähden hän nimittää minua ruuviksi, kuulittehan?
Itse hän kävi kimppuuni; tuli äsken luokseni ja alkoi puhua jostakin
kapteeni Jeropegovista. Minä en ollenkaan halua seuraanne, kenraali;
olen väitellyt sitä ennenkin, kuten itse tiedätte. Mitä tekemistä
minulla on kapteeni Jeropegovin kanssa, ymmärrätte kai sen itsekin? En
minä ole tullut tänne kapteeni Jeropegovin takia. Minä lausuin hänelle
vain julki mielipiteeni, että tuommoista kapteeni Jeropegovia kenties
ei koskaan ole ollut olemassakaan. Silloin hän nosti helvetillisen
metakan.

— Tietysti sellaista ei ole ollut olemassakaan! — tokaisi Ganja.

Mutta kenraali seisoi kuin jähmettyneenä ja katseli vain älyttömästi
ympärilleen. Hänen poikansa sanat olivat hämmästyttäneet häntä
tavattomalla suoruudellaan. Ensi hetkellä hän ei edes kyennyt
löytämään sanoja. Vasta kun Ippolit alkoi täyttä kurkkua nauraa Ganjan
vastaukselle ja huudahti: »Kas niin, nyt sen kuulitte, teidän oma
poikannekin sanoo, ettei mitään kapteeni Jeropegovia koskaan ole ollut
olemassakaan!» — vasta silloin ukko vihdoinkin alkoi sammaltaa aivan
sekaantuneena:

— Kapiton Jeropegov eikä kapteeni... Kapiton... virkaeron saanut
everstiluutnantti, Jeropegov... Kapiton.

— Ei Kapitoniakaan ole ollut olemassa! — sanoi Ganja jo aivan
suuttuneena.

— Mi... miksi ei ole ollut? — mutisi kenraali, ja puna sävähti hänen
poskilleen.

— Lakatkaa jo! — rauhoittelivat Ptitsyn ja Varja.

— Ole vaiti, Ganjka!— huudahti Kolja taas.

Mutta kun kenraali huomasi saavansa puolustajia, niin hän näytti taas
tulevan järkiinsä.

— Kuinka ei olisi ollut? Miksi ei olisi ollut olemassa? — sanoi hän
ankarasti pojalleen.

— Siksi vain, että ei ole ollut. Ei ole ollut olemassa, siinä kaikki,
eikä yleensä voikaan olla olemassa! Siitä sen saitte! Jättäkää minut
rauhaan, sanon teille!

— Ja tämä poikani... minun oma poikani, jota minä... voi, Herra Jumala!
Jeropegovia, Jeroška Jeropegovia ei ole ollut olemassa!

— Kas niin, milloin se on Jeroška, milloin Kapitoška! — pisti väliin
Ippolit.

— Kapitoška, hyvä herra, Kapitoška eikä Jeroška! Kapiton, kapteeni
Alekseitš, äh, Kapiton... everstiluutnantti... virkaeron ottanut...
hänen vaimonsa on Maria... Maria Petrovna Su... Su... minun ystäväni
ja toverini... Sutugov... aivan junkkeriajoilta asti. Minä olen hänen
tähtensä vuodattanut... suojelin häntä ruumiillani... sai surmansa.
Kapitoška Jeropegovia ei muka ole ollut! Ei ole ollut olemassa!

Kenraali huusi raivoissaan, mutta sillä tavoin, että olisi voinut
luulla kysymyksen olevan aivan toisesta asiasta kuin mitä huuto koski.
Totta on, että hän joskus muulloin olisi tietysti jaksanut sietää
jonkin paljon loukkaavammankin sanonnan kuin sen, ettei Kapiton
Jeropegovia ollut ensinkään olemassakaan, olisi huutanut aikansa, olisi
pannut toimeen kohtauksen, olisi ollut poissa suunniltaan, mutta olisi
kuitenkin lopulta poistunut ylös omaan huoneeseensa nukkumaan. Mutta
nyt tapahtui, ihmissydämen suuren kummallisuuden vuoksi, että juuri
tuommoinen loukkaus kuin Jeropegovin olemassaolon epäileminen saikin
maljan liiaksi täyttymään. Ukko tuli tulipunaiseksi, kohotti kätensä ja
huusi:

— Riittää! Kiroukseni... pois tästä talosta! Nikolai, kanna
matkalaukkuani, minä lähden... pois!

Hän lähti ulos huoneesta kiireesti ja tavattoman vihastuksen vallassa.
Hänen jälkeensä syöksähtivät Nina Aleksandrovna, Kolja ja Ptitsyn.

— Mitä sinä nyt teitkään! — sanoi Varja veljelleen. — Hän laittautuu
kenties taaskin sinne. Mikä häpeä, mikä häpeä!

— Olisi ollut varastamatta! — huudahti Ganja miltei läkähtymäisillään
vihasta. Yht'äkkiä hänen katseensa kohtasi Ippolitin; Ganja alkoi
melkein vavista. — Mutta teidän, hyvä herra, — huudahti hän, —
sopisi muistaa, että olette sentään vieraassa talossa ja... nautitte
vieraanvaraisuutta, eikä ärsytellä ukkoa, joka ilmeisesti on menettänyt
järkensä...

Ippolitkin näytti vavahtavan, mutta hillitsi samassa itsensä.

— En ole aivan samaa mieltä kuin te siinä, että teidän isänne muka on
menettänyt järkensä, — vastasi hän levollisesti. — Minusta päinvastoin
näyttää hänelle lisääntyneenkin järkeä viime aikoina, toden totta;
ettekö usko? Hän on muuttunut niin varovaiseksi, epäluuloiseksi,
nuuskii selville kaikkea, punnitsee joka sanan... Tuosta Kapitonista
minulle puhuessaan hänellä oli oma tarkoitusperänsä; ajatelkaahan, hän
tahtoi saada minut...

— Pirujako minuun kuuluu, mihin hän tahtoi saada teidät! Pyydän, älkää
viekastelko älkääkä kiemurrelko edessäni, hyvä herra! — vinkaisi
Ganja. — Jos te tunnettekin varsinaisen syyn siihen, miksi ukko on
siinä tilassa (ja tehän olette siinä määrin täällä vakoillut näiden
viiden vuorokauden aikana, että varmaankin sen tiedätte), niin teidän
ei kuitenkaan ollenkaan pitäisi ärsytellä... onnetonta ja kiduttaa
äitiäni liioittelemalla asiaa, sillä koko tuo asia on roskajuttu ja
vain juopuneitten lörpötystä eikä mitään muuta, sitä ei ole mitenkään
todistettu, ja minä en pidä sitä kerrassaan minkään arvoisena... Mutta
teidän täytyy ilkkua ja vakoilla, sillä te... te olette...

— Ruuvi, — naurahti Ippolit.

— Sillä te olette jonninjoutava mies, puoli tuntia te kiusasitte
ihmisiä tahtoen pelästyttää heitä sillä, että muka ammutte itsenne
pistoolillanne, joka ei ollut ladattu, niin että kaikki meni
häpeällisesti myttyyn, nolattu itsemurhantekijä, yli taitojensa
pursuava sappi... joka kävelee kahdella jalalla. Minä olen osoittanut
teille vieraanvaraisuutta, te olette täällä lihonnut, olette lakannut
yskimästä, ja te maksatte sen siten...

— Sallikaa minun sanoa vain pari sanaa; olen Varvara Ardalionovnan
vieras enkä teidän; te ette ole osoittanut minulle minkäänlaista
vieraanvaraisuutta, luulenpa teidän itsennekin oikeastaan nauttivan
herra Ptitsynin vieraanvaraisuutta. Neljä päivää takaperin pyysin
äitiäni hankkimaan minulle Pavlovskista asunnon ja tulemaan itsekin
tänne asumaan, koska minä todellakin tunnen täällä voivani paremmin,
vaikka en kylläkään ole ensinkään lihonnut ja vaikka minulla yhä on
yskää. Äitini ilmoitti minulle eilen illalla, että asunto on hankittu,
ja minä puolestani kiiruhdan ilmoittamaan teille, että lausuttuani
kiitokseni äidillenne ja sisarellenne minä muutan jo tänään omaan
asuntooni, minkä päätin jo eilen illalla. Anteeksi, että keskeytin
teidät; teillä oli luullakseni vielä paljon sanottavaa.

— Ah, jos asia on sillä tavoin... — alkoi Ganja puhua vavisten.

— Ja jos asia on sillä tavoin, niin sallikaa minun istuutua, — lisäsi
Ippolit käyden aivan rauhallisesti istumaan tuolille, jolla kenraali
oli istunut, — minähän olen kuitenkin sairas; no, nyt olen valmis
kuuntelemaan teitä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämä on meidän
viimeinen keskustelumme ja ehkäpä myös viimeinen tapaamisemme.

Ganjaa alkoi yht'äkkiä hävettää.

— Saatte uskoa, etten minä alennu tilintekoon teidän kanssanne, — sanoi
hän, — ja jos te...

— Suotta te noin kopeilette, — keskeytti Ippolit. — Minä puolestani
olen päättänyt jo tulopäivänäni, etten kiellä itseltäni iloa puhua
teille suuni puhtaaksi ja aivan suoraan, kun sanomme toisillemme
jäähyväiset. Aion tehdä sen juuri nyt, tietysti vasta teidän jälkeenne.

— Pyydän teitä poistumaan tästä huoneesta.

— Puhukaa mieluummin, muutenhan myöhemmin rupeatte katumaan sitä,
ettette sanonut sanottavaanne.

— Lakatkaa, Ippolit; tämä kaikki on teille vain suureksi häpeäksi;
olkaa hyvä ja lakatkaa! — sanoi Varja.

— Ainoastaan tehdäkseni naishenkilölle mieliksi, — sanoi Ippolit
nauraen ja nousi. — Olkaa hyvä, Varvara Ardalionovna, teidän tähtenne
olen valmis puhumaan lyhyesti, mutta pitemmälle en voi mennä, sillä
jonkinmoinen selitys minun ja teidän veljenne välillä on käynyt aivan
välttämättömäksi, enkä minä missään tapauksessa tahdo lähteä niin, että
väärinkäsitykset jäävät selvittämättä.

— Te olette aivan yksinkertaisesti juorukontti, — huudahti Ganja, —
siksipä ette tahdokaan lähteä pois juoruamatta.

— Näettekö nyt, — huomautti Ippolit kylmäverisesti, — tepä ette
malttanutkaan olla vaiti. Kadutte todellakin, jos ette sano, mitä
mielenne tekee sanoa. Annan teille vielä kerran puheenvuoron. Minä voin
odottaa.

Gavrila Ardalionovitš oli vaiti ja halveksivan näköinen.

— Te ette tahdo. Aiotte näytellä loppuun asti osaanne, — samapa se
minusta. Minä puolestani puhun mahdollisimman lyhyesti. Kaksi tai kolme
kertaa olen tänään kuullut moitteita vieraanvaraisuuden nautinnasta;
semmoinen moite ei ole paikallaan. Kun te pyysitte minua luoksenne,
niin te itse pyydystitte minua verkkoon; teidän laskelmanne perustui
siihen, että minä tahdon kostaa ruhtinaalle. Olitte sen lisäksi
kuullut, että Aglaja Ivanovna oli lausunut julki osanottonsa minua
kohtaan ja lukenut tunnustukseni. Ajatellen jostakin syystä, että minä
noin vain antaudun toimimaan teidän etujenne mukaisesti, te toivoitte,
että saatte kenties minusta apua. En ryhdy asiaa yksityiskohtaisemmin
selittämään! En myöskään vaadi teidän puoleltanne tunnustusta enkä
oikeaksi vahvistamista; riittää, kun jätän teidät omantuntonne varaan
ja että me nyt oivallisesti ymmärrämme toisiamme.

— Mutta tehän teette Jumala tiesi mitä kaikkea aivan tavallisesta
asiasta! — huudahti Vanja.

— Sanoinhan sinulle, että hän on juorukello ja poikanulikka — lausui
Ganja.

— Sallikaa, Varvara Ardalionovna, minun jatkaa. Ruhtinasta minä
tietysti en voi rakastaa enkä kunnioittaa; mutta hän on ehdottomasti
hyväsydäminen mies, vaikkakin... naurettava. Mutta minulla ei ole
kerrassaan mitään syytä vihata häntä; minä en antanut teidän veljenne
huomata mielialastani mitään, silloin kun hän koetti yllyttää minua
ruhtinasta vastaan; minä laskinkin niin, että saan nauraa, kun asia
lopullisesti selviää. Minä tiesin, että teidän veljenne tulee puhumaan
minulle liikoja ja iskemään kerrassaan harhaan. Ja niin kävikin... Minä
olen nyt valmis säästämään häntä, mutta yksinomaan kunnioituksesta
teitä kohtaan, Varvara Ardalionovna. Mutta selitettyäni teille, ettei
minua ole niinkään helppo saada tarttumaan koukkuun, minä tahdon
selittää teille senkin, miksi minun mieleni niin kovasti teki osoittaa
teidän veljellenne itselleen, millainen hölmö hän on. Tietäkää, että
tein sen vihasta, myönnän sen avoimesti. Kuoleman lähestyessä (sillä
kuolen kuitenkin, vaikka olenkin, niinkuin vakuutatte, jonkin verran
lihonnut), kuoleman lähestyessä minä tunsin, että lähden toiseen
maailmaan koko joukon tyynempänä, jos ennätän osoittaa hölmöksi edes
yhden äärettömän lukuisan ihmislajin edustajista, joka on vainonnut
minua koko elämäni ajan ja jota minä olen vihannut koko elämäni
ajan; sen ihmislajin erinomaisena näytteenä on teidän korkeasti
kunnioitettava veljenne. Minä vihaan teitä, Gavrila Ardalionovitš,
ainoastaan siksi, — kenties se tuntuu teistä ihmeelliseltä, —
_ainoastaan siksi_, että te olette kaikkein julkeimman, kaikkein
itserakkaimman, kaikkein alhaisimman ja kaikkein iljettävimmän
keskinkertaisuuden tyyppi ja ruumiillistuma, henkilöitymä ja huippu!
Te olette pöyhkeä keskinkertaisuus, sellainen keskinkertaisuus,
joka ei epäile itseään ja on tyytyväinen olympisessa rauhassaan;
te olette tavallisista tavallisin! Ei pienimmänkään oman aatteen
ole koskaan suotu saada sijaa päässänne eikä sydämessänne. Mutta te
olette äärettömän kateellinen; te olette vakuutettu siitä, että olette
mitä suurin nero, mutta epäilys nousee kuitenkin mieleenne toisinaan
synkkinä hetkinä, ja te olette vihainen ja kadehditte. Oi, teillä on
mustia pilkkuja näköpiirissänne; ne siirtyvät pois, kun lopullisesti
tuhmenette, mikä ei olekaan kaukana; mutta sittenkin teidän on vielä
kuljettava pitkä ja monivaiheinen matka; en sano, että se matka on
hauska, ja siksipä iloitsenkin. Ensiksikin ennustan teille, ettette
voita omaksenne erästä määrättyä henkilöä...

— Ei, tämä on sietämätöntä! — huudahti Varja. — Ettekö jo lopeta, te
iljettävä ilkimys?

Ganja kalpeni, vapisi ja oli vaiti. Ippolit pysähtyi, katsoi kiinteästi
ja nauttien häneen, siirsi sitten katseensa Varjaan, naurahti, kumarsi
ja poistui lisäämättä enää sanaakaan.

Gavrila Ardalionovitšilla olisi ollut täysi syy valittaa kohtaloaan ja
suunnitelmiensa epäonnistumista. Jonkin aikaa kului niin, ettei Varja
uskaltanut ryhtyä puhumaan hänen kanssaan eikä edes katsahtanutkaan
häneen, kun hän asteli ohi pitkin askelin; viimein Ganja meni ikkunan
luo ja käänsi selkänsä Varjalle. Varja ajatteli venäläistä sananlaskua:
»kepillä on kaksi päätä». Ylhäältä kuului taas melua.

— Aiotko mennä? — kääntyi Ganja yht'äkkiä hänen puoleensa, kun kuuli
hänen nousevan paikaltaan. — Odota; katsohan tätä.

Hän astui Varjan luo ja heitti tämän eteen tuolille pienen paperilipun,
joka oli taitettu kirjelipun muotoon.

— Hyvä Jumala! — huudahti Varja ja löi käsiään yhteen.

Kirjelippu oli muutaman rivin pituinen:

»Gavrila Ardalionovitš! Koska olen vakuutettu ystävällisistä
tunteistanne minua kohtaan, niin uskallan pyytää neuvoanne eräässä
minulle tärkeässä asiassa. Tahtoisin tavata teidät huomenna, täsmälleen
kello seitsemän aamulla, vihreällä penkillä. Se on lähellä huvilaamme.
Varvara Ardalionovna, jonka _ehdottomasti_ on oltava mukananne, tuntee
sen paikan varsin hyvin. A.J.»

— Mikä hänestä oikein selvän saa kaiken tämän jälkeen! — huudahti
Varvara Ardalionovna levittäen hämmästyneenä käsiään.

Vaikka Ganjan kovin tekikin mieli kerskua tällä hetkellä, niin eihän
hän kuitenkaan voinut näyttää voitonriemuaan, varsinkin kun Ippolit
oli lausunut niin nöyryyttäviä ennustuksia. Itserakas hymy loisti
peittelemättä hänen kasvoillaan, ja Varja alkoi itsekin säteillä ilosta.

— Ja näin hän kirjoittaa samana päivänä, jolloin heillä julkaistaan
kihlaus! Ota sitten selvä hänestä kaiken tämän jälkeen!

— Mitä arvelet, mistä hän aikonee puhua huomenna? — kysyi Ganja.

— Se on samantekevää, pääasia on, että hän tahtoo tavata sinua
ensimmäisen kerran taas kuukauden pituisen ajan jälkeen. Kuule minua,
Ganja: olipa kysymys mistä tahansa ja saipa asia minkä käänteen
tahansa, niin tiedä, että tämä on _tärkeintä_! Tämä on erittäin
tärkeätä! Älä kopeile taas, älä iske taas harhaan, mutta älä myöskään
osoita pelkuruutta, muista se! Olisiko hän voinut olla pääsemättä
selville siitä, miksi olen puoli vuotta juoksennellut siellä. Ja
ajattelehan: hän ei maininnut minulle tänään sanaakaan, ei antanut
huomata mitään. Minähän pujahdinkin heille salaa, ämmä ei tietänyt
minun istuvan siellä ja olisikin kenties muussa tapauksessa ajanut
minut pois. Sinun takiasi menin onnen kauppaa, jotta olisin saanut
hinnasta mistä hyvänsä tietoja...

Taas kuului ylhäältä huutoa ja kolinaa; muutamia ihmisiä oli kulkemassa
portaita alas.

— Emme saa millään ehdolla antaa sen nyt tapahtua! — huudahti Varja
touhuissaan ja pelästyneenä. — Ei saa esiintyä skandaalin varjoakaan!
Mene ja pyydä anteeksi!

Mutta perheenisä oli jo kadulla. Kolja retuutti hänen jäljessään
matkalaukkua. Nina Aleksandrovna seisoi portailla ja itki; hän olisi
tahtonut juosta ukon jälkeen, mutta Ptitsyn pidätti häntä.

— Te vain kiihdytätte häntä yhä enemmän sillä, — puhui Ptitsyn Nina
Aleksandrovnalle.— Ei hänellä ole mitään paikkaa, mihin menisi; puolen
tunnin kuluttua hänet tuodaan tänne takaisin, olen jo puhunut Koljan
kanssa; antakaa hänen tehdä tyhmyyksiä.

— Mitä te intoilette, minne te menisitte! — huusi Ganja ikkunasta. —
Eihän teillä ole paikkaakaan, mihin menisitte!

— Kääntykää takaisin, isä! — huudahti Varja.

— Naapurit kuulevat.

Kenraali pysähtyi, kääntyi, ojensi kätensä ja huudahti:

— Kiroukseni tälle talolle!

— Hänen pitää tietysti välttämättömästi puhua tuolla teatteriäänellä! —
mutisi Ganja ja paukahdutti ikkunan kiinni.

Naapurit kuulivat todellakin. Varja juoksi pois huoneesta.

Kun Varja oli poistunut, otti Ganja pöydältä kirjelipun, suuteli sitä,
maiskautti kieltään ja otti tanssiaskelia.




III.


Kenraalin toimeenpanema metakka olisi kaikkina muina aikoina
päättynyt ilman sen kummempia seurauksia. Ennenkin oli hänellä
ollut samanlaatuisia äkillisiä narrimaisuuden kohtauksia, vaikkakin
verraten harvoin, sillä hän oli yleensä rauhaa rakastava ja melkeinpä
hyväsydäminen mies. Hän oli ehkä satoja kertoja ryhtynyt taistelemaan
sitä rappeutumista vastaan, joka viime vuosina oli saanut hänet
valtaansa. Hän saattoi yht'äkkiä muistaa olevansa »perheenisä», sopia
vaimonsa kanssa ja itkeä vilpittömästi. Hän kunnioitti ja suorastaan
jumaloi Nina Aleksandrovnaa sen vuoksi, että tämä niin paljon ja
mitään puhumatta antoi hänelle anteeksi, ja että tämä rakasti häntä
nytkin, kun hän oli narri ja alennustilassa. Mutta tuo jalo taistelu
rappeutumista vastaan loppui tavallisesti lyhyeen; kenraalikin
oli liian paljon »hetken lapsi», vaikka omalla tavallaan; hän ei
tavallisesti voinut sietää katumuksessa ja joutilaisuudessa kuluvaa
elämää perheensä keskuudessa, vaan nousi lopulta kapinaan; hän
vimmastui ja silloin hän saattoi samalla hetkellä kuitenkin moittia
itseään siitä, ettei kyennyt hillitsemään itseään: hän riiteli,
alkoi puhua mahtipontisesti ja kaunopuheisesti, vaati osoitettavaksi
itselleen määrätöntä ja mahdotonta kunnioitusta ja katosi loppujen
lopuksi kotoa, toisinaan pitkiksikin ajoiksi. Kahtena viimeisenä
vuonna oli hän tietänyt perheensä asioista vain ylimalkaan jotakin tai
kuulopuheitten mukaan; yksityiskohtaisemmin hän ei enää niistä ottanut
selkoa, sillä hän ei tuntenut siihen vähintäkään kutsumusta.

Mutta tällä kertaa ilmeni »kenraalin metakassa» jotakin tavatonta; oli
niinkuin kaikki olisivat jotakin tietäneet ja niinkuin kaikki olisivat
pelänneet sanoa jotakin. Kenraali oli »muodollisesti» ilmestynyt
perheen keskuuteen, t.s. Nina Aleksandrovnan luo vasta kolme päivää
takaperin, mutta ei nöyränä ja katuvana, kuten hän aina ennen oli
tullut takaisin, vaan päinvastoin tavattoman ärtyisänä. Hän oli
puhelias, levoton, ryhtyi kaikkien kanssa, joita tapasi, kiihkeästi
puhelemaan ja näytti suorastaan tahtovan käydä ihmisten kimppuun,
mutta puheli aina niin erilaatuisista ja odottamattomista aiheista,
että oli aivan mahdotonta päästä selville, mikä oikeastaan teki hänet
nyt levottomaksi. Joinakin hetkinä hän oli iloinen, mutta enimmäkseen
mietteissään, tietämättä itsekään mitä mietti; toisinaan hän alkoi
yht'äkkiä kertoa jotakin, — Jepantšineista, ruhtinaasta ja Lebedevistä,
— mutta katkaisi yht'äkkiä kertomuksensa ja lakkasi kokonaan puhumasta
eikä vastannut sitten mihinkään asiaa koskeviin kysymyksiin muuta
kuin tylsästi hymyilemällä, huomaamatta muuten itsekään, että häneltä
kysyttiin ja että hän hymyili. Viimeisen yön hän oli viettänyt ähkien
ja voihkien ja kiduttanut pahanpäiväiseksi Nina Aleksandrovnan, joka
kaiken yötä oli laitellut hänelle kuumia kääreitä; aamuyöstä hän oli
yht'äkkiä nukahtanut, nukkunut neljä tuntia ja herännyt ankaran ja
oudon raskasmielisyyden vallassa, mikä oli päättynyt riitaan Ippolitin
kanssa ja »kiroukseen tälle talolle». Oli myös pantu merkille, että
näinä kolmena päivänä hänet tavan takaa oli vallannut voimakas
kunnianhimo, ja siitä johtui, että hän loukkaantui tavattoman herkästi.
Kolja puolestaan väitti itsepintaisesti ja vakuutteli äidilleen,
että se kaikki oli vain viinanhimoa ja kenties myös ikävöimistä, kun
kenraali ei ollut saanut tavata Lebedeviä, jonka kanssa oli viime
aikoina ollut tavattoman hyvissä väleissä. Kolme päivää takaperin
hän oli kuitenkin yht'äkkiä riitaantunut Lebedevin kanssa ja eronnut
tästä hirveästi raivostuneena; ruhtinaankin kanssa oli ollut jotakin
kahnausta. Kolja oli pyytänyt ruhtinaalta selitystä ja oli viimein
alkanut epäillä, ettei tämäkään oikein tahtonut sanoa hänelle
joitakin seikkoja. Joskin Ippolitin ja Nina Aleksandrovnan kesken
oli ollut jokin erikoinen keskustelu, niinkuin Ganja otaksui aivan
varmasti olleen, niin oli kuitenkin omituista, että tuo ilkeämielinen
herra, jota Ganja niin suoraan oli nimittänyt juorukontiksi, ei
ollut huvitellut valistamalla myöskin Koljaa samalla tavoin. Oli
hyvin mahdollista, ettei hän ollut sellainen ilkeä »poikanulikka»,
jommoiseksi Ganja oli hänet kuvannut keskustellessaan sisarensa kanssa,
vaan jollakin muulla tavalla ilkeä; ja tokkopahan hän oli ilmoittanut
Nina Aleksandrovnalle jonkin havaintonsa yksinomaan sen tähden, että
saisi tämän »sydämen pakahtumaan». Älkäämme unohtako, että ihmisten
tekojen vaikuttimet ovat tavallisesti äärettömän paljon mutkikkaampia
ja moninaisempia kuin miksi me ne aina myöhemmin selitämme, ja että
ne harvoin voidaan täsmällisesti hahmotella. Kaikkein parhainta on
toisinaan, että kertoja tyytyy yksinkertaisesti esittämään tapahtumat.
Niin teemme mekin selvitellessämme tämän jälkeen sitä katastrofia,
jonka uhrina kenraali nyt oli; sillä kaikesta huolimatta meidän on
ehdottomasti välttämätöntä kiinnittää tähän kertomuksemme sivuhenkilöön
jonkin verran enemmän huomiota ja suoda hänelle enemmän sijaa kuin
tähän saakka olimme luulleet tarpeelliseksi.

Tapahtumat seurasivat toisiaan tässä järjestyksessä:

Kun Lebedev käytyään Pietarissa etsimässä Ferdyštšenkoa oli jo samana
päivänä palannut sieltä yhdessä kenraalin kanssa, niin hän ei ollut
kertonut mitään erikoista ruhtinaalle. Jos ruhtinas ei samaan aikaan
olisi ollut niin kovin paljon toisten, hänelle tärkeitten vaikutelmien
vallassa, jotka veivät hänen huomionsa, niin hän olisi saattanut pian
huomata, ettei Lebedev seuraavinakaan kahtena päivänä antanut hänelle
mitään selityksiä, vaan päinvastoin näytti itse välttelevän häntä.
Kiinnitettyään viimein huomiota tähän ruhtinas ihmetteli sitä, että
kun hän näinä kahtena päivänä sattumalta oli kohdannut Lebedevin, niin
tämä hänen muistaaksensa aina oli ollut mitä loistavimmalla tuulella ja
melkein aina yhdessä kenraalin kanssa. Nämä kaksi ystävystä eivät enää
eronneet hetkeksikään. Ruhtinas kuuli toisinaan omaan huoneeseensa asti
ylhäältä kovaäänistä ja nopeata keskustelua, naurunhohotusten säestämää
iloista väittelyä, olipa kerran, hyvin myöhään illalla, hänen korviinsa
kaikunut yht'äkkiä ja yllättävästi sotamiesten juomalaulun säveliä
ja hän oli heti paikalla tuntenut kenraalin käheän bassoäänen. Mutta
aloitettu laulu ei ottanut oikein sujuakseen ja vaikeni yht'äkkiä.
Sitten oli vielä tunnin verran jatkunut hyvin innokasta keskustelua, ja
kaikista merkeistä päättäen olivat keskustelijat juovuksissa. Saattoi
arvata, että ylhäällä hauskaa pitäneet ystävykset syleilivät toisiaan
ja että joku viimein rupesi itkemään. Sitten kuului yht'äkkiä ankaraa
riitaa, joka myös vaikeni sangen pian. Koko tuon ajan oli Kolja ollut
hyvin huolestunut. Ruhtinas oli enimmäkseen ollut poissa kotoaan ja
palannut toisinaan hyvin myöhään kotiin; hänelle ilmoitettiin joka
kerta, että Kolja oli kaiken päivää etsinyt ja kysellyt häntä. Mutta
kun hän tapasi Koljan, ei tämä voinut sanoa mitään erikoista, paitsi
sen, että hän oli ehdottomasti »tyytymätön» kenraaliin ja tämän
nykyiseen käytökseen: »Vetelehtivät, juopottelevat täällä lähellä
olevassa ravintolassa, syleilevät toisiaan ja riitelevät kadulla,
ärsyttelevät toisiaan eivätkä voi erota toisistaan.» Kun ruhtinas
huomautti hänelle, että samanlaista elämää he olivat viettäneet
ennenkin melkein joka päivä, niin Kolja ei osannut tähän vastata
kerrassaan mitään eikä kyennyt selittämään, miksi hän juuri nyt oli
niin levoton.

Kun ruhtinas aamulla kello yhdentoista aikaan sen yön jälkeen, jolloin
oli kuullut juomalaulun ja riitaa, oli lähdössä kotoaan, ilmestyi hänen
eteensä kenraali, joka oli jostakin tavattomasti kiihdyksissään, miltei
järkytetty.

— Jo kauan olen etsinyt kunniaa ja tilaisuutta tavata teitä, korkeasti
kunnioitettu Leo Nikolajevitš, kauan, hyvin kauan, — mutisi hän
puristaen ruhtinaan kättä niin tavattoman kovasti, että se melkein teki
kipeätä, — hyvin, hyvin kauan.

Ruhtinas pyysi häntä istumaan.

— Ei, minä en käy istumaan, sitäpaitsi minä viivytän teitä, minä tulen
toisen kerran. Luullakseni voin samalla toivottaa teille onnea... kun
on täyttynyt... sydämenne toiveet.

— Mitkä sydämen toiveet?

Ruhtinas oli nolo. Hän luuli, niinkuin sangen monet hänen asemassaan
olevat, ettei kukaan näe, arvaa eikä ymmärrä kerrassaan mitään.

— Olkaa levollinen, olkaa levollinen! Minä en loukkaa teidän herkimpiä
tunteitanne. Olen itse kokenut ja tiedän itse, miltä tuntuu, kun
vieras... niin sanoakseni, nenä... kuten sananlasku sanoo... tuppautuu
sinne, missä sitä ei tarvita. Minä saan sen kokea joka aamu. Minä olen
tullut toiselle asialle, tärkeälle asialle. Hyvin tärkeälle asialle,
ruhtinas.

Ruhtinas pyysi vielä kerran häntä istumaan ja istuutui itse.

— No, vain sekunniksi... Tulin pyytämään neuvoa. Minä elän tietysti
ilman käytännöllisiä tarkoitusperiä, mutta koska kunnioitan itseäni
ja... toimintatarmoa, jota niin suuressa määrin puuttuu venäläisiltä,
yleisesti puhuen... haluan saattaa itseni ja vaimoni ja lapseni siihen
asemaan... sanalla sanoen, ruhtinas, minä haluaisin saada neuvon.

Ruhtinas kiitteli innokkaasti hänen pyrintöjään.

— No, kaikki tämä on roskaa, — keskeytti kenraali hänet nopeasti, —
minä en itse asiassa aikonut puhua siitä, vaan eräästä toisesta ja
tärkeästä seikasta. Olen nimittäin päättänyt selittää teille, Leo
Nikolajevitš, koska olette mies, jonka vilpittömyydestä ja tunteitten
jaloudesta olen niin vakuutettu kuin... kuin... Ettehän te ihmettele
sanojani, ruhtinas?

Joskaan ruhtinas ei erikoisesti ihmetellyt, niin hän kuitenkin seurasi
tavattomalla tarkkaavaisuudella ja uteliaisuudella vieraansa puhetta.
Ukko oli jonkin verran kalpea, hänen huulensa värähtelivät toisinaan
hiukan, kädet eivät näyttäneet löytävän paikkaa, mihin asettuisivat.
Hän oli istunut vasta muutamia minuutteja, mutta oli ennättänyt jo pari
kertaa yht'äkkiä nousta tuoliltaan ja sitten taas yht'äkkiä istuutua,
ilmeisesti kiinnittämättä itse huomiota liikehtimiseensä. Pöydällä oli
kirjoja; hän otti yhden niistä jatkaen yhä puhumistaan, avasi sen,
silmäili esille kääntämäänsä sivua, sulki heti taas kirjan ja pani sen
pöydälle, sieppasi toisen kirjan, mutta ei avannut sitä, vaan piti koko
ajan oikeassa kädessään heilutellen sitä yhtämittaa ilmassa.

— Riittää! — huudahti hän yht'äkkiä. — Minä huomaan suuresti
häirinneeni teitä.

— Ette ollenkaan, hyväinen aika, olkaa niin hyvä, minä päinvastoin
kuuntelen tarkkaavaisesti ja tahtoisin mielelläni tietää...

— Ruhtinas! Minä haluan saattaa itseni kunnioitettuun asemaan.... minä
tahdon kunnioittaa itseäni ja... oikeuksiani.

— Ihminen, joka haluaa sellaista, on jo sillä ansainnut kaikkea
kunnioitusta.

Ruhtinas lausui tämän kaunokirjoitusmalleista saamansa lauselman
vahvasti vakuutettuna siitä, että se tekee oivallisen vaikutuksen.
Hän ymmärsi vaistomaisesti, että jollakin tämänkaltaisella tyhjällä,
mutta komealla ja miellyttävällä lauselmalla, kun se sanotaan oikealla
hetkellä, voi yht'äkkiä saada voitetuksi ja rauhoitetuksi sellaisen ja
varsinkin sellaisessa asemassa olevan ihmisen sydämen, kuin kenraali
oli. Joka tapauksessa täytyi laittaa niin, että tuollainen vieras
lähtisi keventynein sydämin, ja siinäpä nyt hänen tehtävänsä olikin.

Lauselma imarteli, liikutti ja miellytti suuresti: kenraali tuli heti
hellälle mielelle, muutti paikalla puhetapansa toisenlaiseksi ja ryhtyi
laajasti ja innostuneesti selittelemään. Mutta vaikka ruhtinas olisi
kuinka jännittänyt tarkkaavaisuuttaan ja kuunnellut mitään hukkaamatta,
niin hän sananmukaisesti ei voinut ymmärtää kerrassaan mitään. Kenraali
puhui kymmenkunta minuuttia, kiihkeästi, nopeasti, aivan kuin ei olisi
ennättänyt sanoin lausua ajatuksia, jotka suurin joukoin ja kilvan
pyrkivät ilmi; ihan kyynelet kimaltelivat lopulta hänen silmissään,
mutta sittenkin hänen puheensa oli pelkkiä korulauseita, joissa ei
ollut alkua eikä loppua, odottamattomia sanoja ja odottamattomia
ajatuksia, jotka syöksyivät esille nopeasti ja yllättävästi ja
risteilivät keskenään.

— Riittää! Te olette ymmärtänyt minut, ja minä olen levollinen, —
lopetti hän yht'äkkiä ja nousi seisomaan. — Sellainen sydän kuin teidän
ei voi olla ymmärtämättä kärsivää. Ruhtinas, te olette ihanteellisen
jalo! Mitä ovat muut teidän rinnallanne! Mutta te olette nuori, ja
minä siunaan teitä. Loppujen lopuksi minä olen tullut pyytämään, että
määräisitte hetken, jolloin saisin keskustella kanssanne tärkeästä
asiasta, ja siihen rakentuukin suurin toivoni. Minä etsin vain
ystävyyttä ja sydäntä; en ole koskaan voinut saada voitetuksi sydämeni
vaatimuksia.

— Mutta miksi ei nyt paikalla? Minä olen valmis kuuntelemaan, mitä
teillä on sanottavaa...

— Ei, ruhtinas, ei! — keskeytti kenraali kiihkeästi. — Ei nyt heti!
Nyt on vain unelma! Se on liian, liian tärkeä asia, liian tärkeä! Se
keskustelun hetki tulee olemaan lopullinen kohtalon hetki. Se tulee
olemaan _minun_ hetkeni, enkä soisi, että meidät sellaisella pyhällä
hetkellä voisi keskeyttää ensimmäinen sisääntulija, ensimmäinen hävytön
ihminen, joka useissa tapauksissa saattaa olla sellainen hävytön
ihminen (hän kumartui yht'äkkiä lähemmäksi ruhtinasta omituisesti,
salaperäisesti ja miltei pelästyneenä kuiskutellen), sellainen hävytön
ihminen, joka ei ole... teidän kenkänne kannan arvoinen, rakas
ruhtinas! Oi, minä en sano: minun kenkäni! Huomatkaa erikoisesti, että
minä en ole maininnut omaa kenkääni; sillä minä kunnioitan itseäni
liian paljon voidakseni sanoa sen noin vain suoraan; mutta vain te
yksin kykenette ymmärtämään, että jättäessäni näin ollen oman kenkäni
kannan mainitsematta minä ehkä lausun julki tavattoman ylpeän oman
arvoni tunnon. Kukaan muu ei sitä ymmärrä, ja _hän_ on ensimmäinen
noista kaikista muista, _hän_ ei ymmärrä mitään, ruhtinas; hän on
aivan, aivan mahdoton ymmärtämään! Täytyy olla sydäntä, jos mieli
ymmärtää!

Lopulta ruhtinas miltei pelästyi ja määräsi kenraalille kohtaamisen
ajaksi saman hetken seuraavana päivänä. Kenraali lähti pois reippaana,
tavattoman suuressa määrässä lohdutettuna ja miltei rauhoittuneena.
Illalla, kello kuuden jälkeen, ruhtinas lähetti kutsumaan luokseen
Lebedeviä hetkiseksi.

Lebedev saapui tavattoman kiireesti, »pitäen kunniana», kuten hän
alkoi puhua jo sisälle tullessaan; hän ei ollut tietävinäänkään
siitä, että oli kolmena päivänä melkein piileskellyt ja ilmeisesti
koettanut laittaa niin, ettei tapaisi ruhtinasta. Hän istuutui tuolin
reunalle naamaansa väännellen ja hymyillen, silmät nauravina ja
vakoilevina, käsiään hieroen ja kasvoillaan naiivi odotus, että saa
kuulla jotakin sen tapaista kuin jonkin hyvin tärkeän tiedonannon,
jota on kauan odotettu ja jonka kaikki ovat arvanneet. Ruhtinas alkoi
taas tuntea olonsa tukalaksi; hänelle selvisi, että kaikki ovat
yht'äkkiä ruvenneet odottamaan häneltä jotakin, että kaikki katselevat
häntä niinkuin tahtoisivat onnitella jonkin johdosta, vihjailevat,
hymyilevät merkitsevästi, vilkuttavat silmää. Keller oli jo kolmisen
kertaa juossut hetkiseksi hänen luokseen ja niinikään aivan ilmeisesti
tahtonut saada onnitella; oli alkanut joka kerta puhua innostuneesti ja
hämärästi, ei ollut vienyt mitään loppuun ja oli nopeasti pujahtanut
pois. (Hän oli viime päivinä ratkennut erittäin hurjasti juomaan
ja rymysi jossakin biljardinpeluupaikassa.) Koljakin oli, niin
murheellinen kuin olikin, alkanut pari kertaa puhua jostakin hämärästi
ruhtinaan kanssa.

Ruhtinas kysyi suoraan ja hieman ärtyisästi Lebedeviltä, mitä mieltä
tämä oli kenraalin nykyisestä tilasta ja miksi kenraali oli niin
levoton. Muutamin sanoin hän kertoi Lebedeville äskeisen kohtauksen.

— Jokaisella on omat levottomuuden aiheensa, ruhtinas, ja... varsinkin
meidän kummallisena ja levottomana aikakautenamme; niinhän se on, —
vastasi Lebedev hieman kuivasti ja vaikeni loukkaantuneena sekä sen
näköisenä kuin mies, joka on pahasti pettynyt odotuksissaan.

— Kuinka filosofista! — naurahti ruhtinas.

— Filosofia on hyvin tarpeellinen, sitä tarvittaisiin suuresti
meidän aikanamme käytännölliseen elämään sovellettuna, mutta siitä
ei välitetä, siinä se on. Minä puolestani, korkeasti kunnioitettu
ruhtinas, olen tosin saanut kunnian nauttia teidän luottamustanne
eräässä teille tunnetussa kohdassa, mutta vain määrättyyn rajaan asti
eikä mitenkään enempää kuin edellyttävät ne asianhaarat, jotka ovat
yhteydessä juuri tuon mainitun kohdan kanssa... Sen minä ymmärrän enkä
ollenkaan valita sen johdosta.

— Lebedev, tuntuu siltä, kuin te olisitte jostakin vihainen?

— En ollenkaan, en vähääkään, korkeasti kunnioitettu ja loistava
ruhtinas, en vähääkään! — huudahti Lebedev innostuen ja pani kätensä
sydämelleen. — Päinvastoin minä heti paikalla käsitin, etten minä
ole siinä asemassa maailmassa, älyni ja sydämeni eivät ole sillä
kehitystasolla, minulle ei ole kertynyt siinä määrin rikkautta, ei
entinen käytökseni eikä tietomääräni ole sellainen, että olisin millään
tavoin ansainnut arvoisan ja kaikki toiveeni ylittävän luottamuksenne;
ja jos voin palvella teitä, niin ainoastaan orjana ja palkkalaisena
enkä muuten... Minä en ole vihainen, vaan surullinen.

— Mutta hyväinen aika, Lukjan Timofeitš!

— En muuten! Niin on nytkin, niin on tässäkin tapauksessa! Kun minä
nyt kohtasin teidät ja seurasin teitä sydämelläni ja ajatuksillani,
niin minä sanoin itselleni: »En ole sen arvoinen, että minulle
ilmoitettaisiin asioita ystävänä, mutta asunnon isännän ominaisuudessa
kenties voin saada aikanaan, odotettuna ajankohtana, niin sanoakseni
määräyksen tai enintään tiedonannon siihen nähden, että määrättyjä ja
odotettuja muutoksia on tulossa...»

Näin sanoessaan Lebedev suorastaan tunki terävän katseensa
ruhtinaaseen, joka katseli häntä hämmästyneenä; hän toivoi yhä vielä
saavansa uteliaisuutensa tyydytetyksi.

— Minä en ymmärrä kerrassaan mitään! — huudahti ruhtinas miltei
vihastuneena. — Ja... te olette hirvittävä vehkeilijä! — lisäsi hän
alkaen yht'äkkiä sydämellisesti nauraa.

Silloin Lebedevkin alkoi samassa silmänräpäyksessä nauraa ja
hänen loistavasta katseestaan näkyi, että hänen toiveensa olivat
kirkastuneet, jopa kasvaneet kaksinkertaisiksi.

— Tiedättekö, mitä teille sanon, Lukjan Timofeitš? Älkää vain pahastuko
minuun, mutta minun täytyy ihmetellä teidän naiivisuuttanne, ja
muidenkin kuin teidän! Te odotatte niin naiivisti minulta jotakin juuri
tällä hetkellä, että minusta on ihan noloa ja minua hävettää edessänne,
etten voi millään teitä tyydyttää; mutta minä vannon teille, ettei
kerrassaan mitään ole, ajatelkaahan vain!

Ruhtinas alkoi taas nauraa.

Lebedev otti arvokkaan asenteen. Totta oli, että hän toisinaan oli
liiankin naiivi ja tunkeileva uteliaisuudessaan; mutta samalla hän
oli varsin viekas ja kiero mies, osasipa erinäisissä tapauksissa
hyvinkin kavalasti pitää suunsa kiinni; ruhtinas oli saanut hänestä
miltei vihollisen sen kautta, että myötäänsä oli torjunut hänen
tunkeilemisensa. Mutta ruhtinas ei ollut vetäytynyt hänestä edemmäksi
sen tähden, että halveksi häntä, vaan siksi, että asia, jota Lebedev
uteli, oli arkaluontoinen. Eräitä unelmiaan oli ruhtinas vielä muutamia
päiviä sitten pitänyt suorastaan rikollisina, mutta Lukjan Timofeitš
käsitti ruhtinaan pidättyvän esiintymisen vain tämän persoonallisen
vastenmielisyyden ja epäluottamuksen ilmaukseksi kohtaansa, poistui
tämmöisissä tapauksissa aina haavoitetuin sydämin ja oli ruhtinaalle
mustasukkainen ei vain Koljan ja Kellerin, vaan oman tyttärensäkin Vera
Lukjanovnan tähden. Juuri tällä hetkelläkin hän kenties olisi voinut
ja halunnutkin ilmoittaa ruhtinaalle erään asian, joka olisi ollut
ruhtinaasta mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen; mutta hän oli
synkkänä vaiti eikä sanonut sitä.

— Millä tavoin oikeastaan voin palvella teitä, korkeasti kunnioitettu
ruhtinas, kun te nyt kuitenkin minut... käskitte luoksenne? — lausui
hän viimein oltuaan jonkin aikaa ääneti.

— Tahdoin oikeastaan puhua kenraalista, — vastasi ruhtinas heräten
mietteistään, joihin oli hetkeksi vaipunut, — ja... tuosta teitä
koskevasta varkausjutusta, josta minulle ilmoititte...

— Mistä niin?

— No mutta, tehän olette aivan kuin ette minua nyt ymmärtäisi! Voi,
hyvä Jumala, mitä te, Lukjan Timofeitš, aina teeskentelette! Rahat,
rahat ovat kysymyksessä, neljäsataa ruplaa, jotka teiltä silloin
katosivat lompakosta ja joista kävitte täällä kertomassa aamulla, kun
olitte lähdössä Pietariin, — ymmärrättekö vihdoinkin?

— Ahaa, te tarkoitatte niitä neljääsataa ruplaa! — vastasi Lebedev
sanojaan venytellen aivan kuin nyt vasta olisi hoksannut, mistä oli
kysymys. — Kiitän teitä, ruhtinas, vilpittömästä osanotostanne; se on
kovin imartelevaa minulle, mutta... minä olen löytänyt ne jo aikoja
sitten.

— Löytänyt! Ah, Jumalan kiitos!

— Huudahduksenne osoittaa mitä suurinta jaloutta teidän puoleltanne,
sillä neljäsataa ruplaa ei ole mikään pikku asia köyhälle miehelle,
joka elää raskaalla työllä ja jolla on monta orpoa lasta...

— Enhän minä sitä! Tietysti minua ilahduttaa sekin, että te löysitte
rahat, — oikaisi ruhtinas nopeasti puhettaan, — mutta... kuinka te ne
löysitte?

— Sangen yksinkertaisesti, löysin ne tuolin alta, jonka selustimeen
olin ripustanut lievetakkini, niin että lompakko nähtävästi oli
liukunut taskusta lattialle.

— Tuolin alta? Sehän on mahdotonta, tehän sanoitte etsineenne kaikki
nurkat; kuinka ette sitten katsonut tästä kaikkein tärkeimmästä
paikasta?

— Sepä se onkin, että katsoin siitä! Sangen, sangen hyvin muistan,
että katsoin! Ryömin nelinkontin, koettelin paikkaa käsilläni, siirsin
tuolin pois siitä enkä ollut uskoa omia silmiäni: näin, ettei siinä
ollut mitään, paikka oli tyhjä ja sileä aivan kuin tämä kämmeneni,
mutta kuitenkin jatkoin tunnustelemistani. Tämmöistä päättömyyttä
esiintyy aina ihmisessä, kun hänen mielensä kovin tekee löytää... kun
huomattava ja surullinen katoaminen on tapahtunut: hän näkee, ettei
siinä mitään ole, paikka on tyhjä, mutta kuitenkin hän vilkaisee siihen
ainakin viisitoista kertaa.

— Niin, saattaa olla; mutta miten tämä sentään on?... Minä en vieläkään
ymmärrä, — mutisi ruhtinas aivan ymmällä, — te sanoitte, ettei siinä
ensin ollut ja että te haitte siitä paikasta, ja sitten siinä yht'äkkiä
olikin?

— Ja sitten yht'äkkiä olikin.

Ruhtinas loi Lebedeviin omituisen katseen.

— Entä kenraali? — kysyi hän yht'äkkiä

— Se on, mitä kenraalista? — kysyi Lebedev ymmärtämättä taaskaan.

— Voi, hyvä Jumala! Minä kysyn, mitä kenraali sanoi, kun te löysitte
lompakon tuolin alta? Tehän olitte aikaisemmin yhdessä sitä etsineet.

— Aikaisemmin olimme etsineet yhdessä. Mutta sillä kertaa, minä
tunnustan sen, minä olin vaiti enkä ilmoittanut hänelle, että olin jo
löytänyt lompakon yksinäni etsiessäni.

— Mi... miksi niin?... Olivatko rahat tallella?

— Avasin lompakon; kaikki rahat olivat tallella, joka ainoa rupla.

— Olisitte edes tullut minulle sanomaan, — huomautti ruhtinas
miettivänä.

— Pelkäsin persoonallisesti häiritseväni, ruhtinas, teidän
persoonallisissa ja kenties tavattomissa, niin sanoakseni,
vaikutelmissanne; sitäpaitsi minä itsekin tekeydyin sen näköiseksi kuin
en olisi löytänyt mitään. Avasin lompakon, katsoin sen sisälle, panin
sen sitten kiinni ja asetin taas tuolin alle.

— Mutta miksi?

— Noin va-ain; olin utelias näkemään, miten sitten käy, — sanoi Lebedev
nauraa hihittäen ja hieroen käsiään.

— Onko se siis siellä, jo kolmatta päivää?

— Oi, ei; se oli siellä vain vuorokauden. Nähkääs, minä tahdoin
osittain sitäkin, että myös kenraali löytäisi sen. Sillä jos kerran
minä viimein löysin, niin miksi ei kenraalikin huomaisi esinettä, joka,
niin sanoakseni, pistää silmiin, törröttää aivan näkyvissä tuolin alla.
Minä nostelin ja siirtelin useita kertoja tuota tuolia, niin että
lompakko oli aivan selvästi näkyvissä, mutta kenraali ei mitenkään sitä
huomannut, ja semmoista jatkui koko vuorokauden. Kovin hajamielinen
hän näyttää nyt olevan, ei hänestä saa selvää; puhelee, kertoo, nauraa
täyttä kurkkua, mutta sitten suuttuu yht'äkkiä hirveästi minuun,
en tiedä mistä. Aloimme lopulta tehdä lähtöä huoneesta, minä jätin
tahallani oven lukitsematta; hän alkoi empiä, aikoi luultavasti sanoa
jotakin, pelästyi lompakon takia, jossa oli niin paljon rahaa, mutta
suuttui yht'äkkiä hirveästi eikä sanonut mitään; emme olleet kulkeneet
kadulla kuin pari askelta, kun hän jo jätti minut ja lähti toiseen
suuntaan. Vasta illalla tavattiin ravintolassa.

— Mutta lopuksi te kuitenkin otitte lompakon tuolin alta?

— En; samana yönä se katosi tuolin alta.

— Missä se sitten nyt on?

— Täällä, — alkoi Lebedev yht'äkkiä nauraa nousten tuolilta ja
ojentautuen aivan suoraksi sekä katsellen miellyttävästi ruhtinasta, —
ilmestyi yht'äkkiä tänne, minun oman lievetakkini liepeeseen. Suvaitkaa
katsoa itse, tunnustelkaapa tuosta.

Lievetakin vasemmassa liepeessä, aivan etupuolella, hyvin näkyvällä
paikalla oli todellakin aivan kuin pököllään oleva pussi, ja
kopeloimalla saattoi heti paikalla päätellä, että siinä oli nahkainen
lompakko, joka oli valahtanut sinne rikkinäisestä taskusta.

— Olen ottanut sen esille ja katsonut, rahat ovat siellä kaikki. Annoin
sen pudota sinne takaisin ja näin olen kulkenut eilisestä aamusta asti,
kuljetan sitä liepeessäni, se lyö ihan kintuille.

— Ja te ette huomaa sitä ollenkaan?

— En huomaa sitä ollenkaan, hehee! Ja ajatelkaahan, korkeasti
kunnioitettu ruhtinas, — vaikka asia ei ole sen arvoinen, että
ansaitsisi teidän erikoisen huomionne, — minun taskuni ovat aina eheät,
mutta nyt on yht'äkkiä yhtenä yönä niihin ilmestynyt sellainen reikä!
Aloin tarkastella sitä lähemmin, — on kuin joku olisi leikannut aukon
kynäveitsellä; eikö olekin melkein uskomatonta?

— Entä... kenraali?

— Koko päivän hän on ollut vihainen, sekä eilen että tänään; on hirveän
tyytymätön; väliin iloinen ja riehakas ja jopa imarteleekin minua,
väliin niin tunteellinen, että kyynelöi, mutta sitten suuttuu yht'äkkiä
niin kauheasti, että minua ihan alkaa peloittaa, toden totta; minä en
sentään, ruhtinas, ole mikään sotilas. Eilen istuimme ravintolassa,
minun takinliepeeni kääntyi kuin sattumalta etupuolelle ja törrötti
kuin vuori; hän katseli sitä syrjäsilmäyksin ja oli vihainen. Suoraan
silmiin hän ei ole katsonut minua enää pitkään aikaan, paitsi milloin
on ollut hyvin päissään tai hyvin tunteellinen; mutta eilen katsahti
pari kertaa sillä tavoin, että suorastaan kylmät väreet juoksivat
pitkin selkäpiitäni. Aion muuten huomenna löytää lompakon, mutta
huomiseen mennessä vielä ryyppään hänen kanssaan yhden illan.

— Miksi te häntä noin kiusaatte? — huudahti ruhtinas.

— En minä kiusaa, ruhtinas, en kiusaa, — vastasi Lebedev kiihkeästi.
— Minä rakastan ja... kunnioitan häntä vilpittömästi; ja nyt, uskokaa
tai älkää, hän on tullut minulle vielä rakkaammaksi; olen alkanut pitää
häntä vielä suuremmassa arvossa!

Lebedev lausui kaiken tämän niin vakavasti ja vilpittömästi, että
ruhtinasta alkoi ihan inhoittaa.

— Rakastatte häntä ja kiusaatte tuolla tavoin! Hyväinen aika, jo sillä,
että hän on noin näkyvään paikkaan pannut kadottamanne lompakon,
tuolin alle ja lievetakkiin, jo yksistään sillä hän osoittaa teille
suoraan, ettei tahdo esiintyä viekkaasti teitä kohtaan, vaan pyytää
vilpittömästi teiltä anteeksi. Kuulkaa: hän pyytää teiltä anteeksi! Hän
luottaa siis teidän hienotunteisuuteenne; uskoo siis ystävyyteen, jota
tunnette häntä kohtaan. Ja te nöyryytätte siinä määrin noin... perin
rehellistä miestä!

— Perin rehellistä, ruhtinas, perin rehellistä! — puuttui puheeseen
Lebedev, ja hänen silmänsä säkenöivät. — Ainoastaan te, jalo ruhtinas,
kykenette lausumaan niin oikean sanan! Senpä vuoksi olenkin teille niin
uskollinen ja jumaloin teitä, vaikka olenkin kaikenlaisten paheiden
mädännyttämä! Se on päätetty! Minä löydän lompakon nyt heti, enkä
huomenna; kas noin, otan sen esille teidän nähden; tässä se on; tässä
ovat kaikki rahatkin tallella; kas tässä, ottakaa, jalo ruhtinas,
ottakaa ja säilyttäkää huomiseen. Huomenna tai ylihuomenna otan ne
takaisin; mutta tiedättekö, ruhtinas, on ilmeistä, että ne ovat olleet
jossakin paikassa puutarhassa kiven alla silloin katoamisyönä; mitä te
luulette?

— Älkää vain sanoko hänelle noin suoraan vasten silmiä, että olette
löytänyt lompakon. Antaa hänen aivan yksinkertaisesti huomata, ettei
liepeessä enää ole mitään; silloin hän ymmärtää.

— Niinkö? Eikö ole parempi sanoa, että olen sen löytänyt, ja olla
olevinaan niinkuin en tähän saakka olisi hoksannut?

— E-ei, — vastasi ruhtinas vähän mietittyään — ei, nyt se on jo
myöhäistä; se on vaarallisempaa; ihan totta, parempi on, ettette sano!
Ja olkaa hänelle ystävällinen, mutta... älkää kovin liioitelko, ja...
ja... tiedättehän...

— Tiedän, ruhtinas, tiedän, se on, tiedän, että kenties en kykene niin
tekemään; sillä tämä vaatii sellaista sydäntä kuin teidän sydämenne.
Ja sitäpaitsi olen itsekin ärtyisä ja herkkä, kovin kopeasti hän on
nyt toisinaan alkanut minua kohdella; väliin nyyhkyttää ja syleilee,
mutta sitten alkaa yht'äkkiä halventaa ja tehdä halveksivasti pilkkaa;
no, silloin minä panen tahallani liepeen näkyviin, hehee! Näkemiin,
ruhtinas, sillä ilmeisesti minä viivytän ja häiritsen, niin sanoakseni,
mitä mielenkiintoisimpia tunteita...

— Mutta, Jumalan tähden, pitäkää asia salassa niinkuin ennenkin!

— Kuulumattomin askelin, kuulumattomin askelin!

Mutta vaikka asia nyt oli lopussa, niin ruhtinas oli miltei entistä
enemmän huolestunut. Hän odotti kärsimättömästi seuraavana päivänä
kenraalin kanssa tapahtuvaa kohtaamista.




IV.


Tapaamisaika oli määrätty kello kahdeksitoista, mutta ruhtinas
myöhästyi aivan odottamattomasti. Kotiin palattuaan hän tapasi
siellä kenraalin odottamassa. Ensi silmäyksellä hän jo huomasi, että
tämä oli tyytymätön, kenties juuri siihen, että oli saanut odottaa.
Pyydettyään anteeksi ruhtinas istuutui kiireesti, mutta omituisen
arkuuden valtaamana, aivan kuin hänen vieraansa olisi ollut porsliinia
ja niinkuin hän itse olisi joka hetki pelännyt hänet särkevänsä.
Aikaisemmin hän ei koskaan ollut tuntenut arkuutta kenraalin seurassa
eikä hänen mieleensäkään olisi johtunut arkaileminen. Ruhtinas huomasi
pian, että hänen edessään nyt oli aivan toinen mies kuin edellisenä
päivänä: hämillään-olon ja hajamielisyyden asemesta oli kenraalissa nyt
jonkinmoista tavatonta pidättyväisyyttä; saattoi päätellä, että tämä
mies oli lopullisesti päättänyt jotakin. Levollisuus oli muuten enemmän
ulkonaista kuin todellista. Mutta joka tapauksessa vieras oli ylhäisen
luonteva, vaikkakin hillityn arvokas; alussa hän kohteli ruhtinasta
miltei hieman alentuvasti, juuri sillä tavoin, kuin esiintyvät
toisinaan ylpeät ihmiset, joita on aiheettomasti loukattu. Hän puhui
ystävällisesti, mutta hänen äänensävyssään oli jotakin murheellista.

— Tässä on aikakauskirjanne, jonka äskettäin kinasin teiltä, — sanoi
hän viitaten päätään nyökkäämällä mukanaan tuomaansa kirjaan, joka oli
pöydällä. — Kiitän.

— Jahah; oletteko lukenut sen kirjoitelman, kenraali? Miellyttikö se
teitä? Eikö se olekin mielenkiintoinen? — vastasi ruhtinas ilostuneena
siitä, että oli tarjoutunut tilaisuus aloittaa heti keskustelu aivan
sivuseikoista.

— Saattaa olla mielenkiintoinen, mutta se on kömpelö ja tietysti
roskaa. Kenties se on valhettakin läpikotaisin.

Kenraali puhui ponnekkaasti ja hiukan venytellen sanojaan.

— Ah, se on koruton kertomus; vanhan sotamiehen kertomaa, joka omin
silmin näki ranskalaiset oleskelemassa Moskovassa; muutamat asiat ovat
ihastuttavasti kuvatut. Sitäpaitsi ovat silminnäkijäin muistiinpanot
aina arvokkaita, olipa silminnäkijä kuka tahansa. Eikö totta?

— Toimittajan sijassa minä en olisi sitä ottanut julkaisuun; mitä taas
yleensä tulee silminnäkijäin muistiinpanoihin, niin mieluummin uskotaan
sitä, joka valehtelee törkeästi, mutta huvittavasta kuin arvokasta ja
ansioitunutta miestä. Minä tunnen eräitä muistelmia vuodelta 1812,
jotka... Minä olen päättänyt, ruhtinas, että jätän tämän talon, — herra
Lebedevin talon.

Kenraali katsoi merkitsevästi ruhtinaaseen.

— Teillähän onkin oma asunto, Pavlovskissa, ty... tyttärenne luona...
— lausui ruhtinas tietämättä, mitä sanoisi. Hän muisti, että kenraali
oli tullut pyytämään neuvoa harvinaisessa asiassa, josta riippui hänen
kohtalonsa.

— Vaimoni luona; toisin sanoen, omassa ja tyttäreni kodissa.

— Suokaa anteeksi, minä...

— Minä jätän Lebedevin talon sen tähden, rakas ruhtinas, että olen
rikkonut välini tuon miehen kanssa; rikoin ne eilen illalla ja
kadun, etten ole tehnyt sitä aikaisemmin. Minä vaadin kunnioitusta,
ruhtinas, ja tahdon saada sitä niilläkin henkilöiltä, joille minä, niin
sanoakseni, lahjoitan sydämeni. Ruhtinas, minä lahjoitan usein sydämeni
ja melkein aina saan kokea pettymyksen. Tuo mies ei ole lahjani
arvoinen.

— Hänessä on paljon sekavaa, — huomautti ruhtinas pidättyvästi, —
ja muutamat luonteenpiirteet... mutta kaiken tämän ohessa havaitaan
hänessä olevan sydäntä, ja hänellä on ovela, toisinaan hupainenkin
ajatuksenjuoksu.

Ruhtinaan käyttämien lausetapojen hienous ja hänen kunnioittava
puhetapansa ilmeisesti imartelivat kenraalia, vaikka tämä vieläkin
silloin tällöin yht'äkkiä tuli epäluuloisen näköiseksi. Mutta ruhtinaan
äänensävy oli niin luonnollinen ja vilpitön, että oli mahdotonta sitä
epäillä.

— Hänessä on hyviäkin ominaisuuksia, — myönsi kenraali, — ja minä
olinkin ensimmäinen, joka ne julkisesti tunnustin heti kun lahjoitin
tuolle indiviidille ystävyyteni. En tarvitse hänen taloaan enkä hänen
vieraanvaraisuuttaan, sillä minulla on oma perhe. Minä en puolusta omia
vikojani; minä olen hillitön; minä olen juonut hänen kanssaan viiniä
ja vuodatan nyt kenties kyyneliä sen johdosta. Mutta enhän minä toki
pelkän juomisen takia (suokaa anteeksi, ruhtinas, ärsytetylle miehelle
tämä epähieno avomielisyys), enhän pelkän juomisen takia liittynyt
häneen! Minua houkuttelivat, kuten sanotte, hänen hyvät ominaisuutensa.
Mutta kaikella on rajansa, hyvillä ominaisuuksillakin; ja jos hän
yht'äkkiä on niin röyhkeä, että väittää päin naamaa menettäneensä jo
lapsena, vuonna 1812, aivan pienenä, vasemman jalkansa ja haudanneensa
sen Vagankovin hautausmaahan Moskovassa, niin se menee jo yli rajojen,
hän osoittaa sillä epäkunnioitusta, osoittaa häikäilemättömyyttä...

— Kenties se oli vain pilaa, joka oli tarkoitettu herättämään iloista
naurua.

— Minä käsitän sen. Viaton, iloisen naurun herättämiseksi lausuttu
valhe, vaikka se olisi karkeakin, ei lonkkaa ihmissydäntä. Moni
valehteleekin, jos niin tahdotte, pelkästä ystävyydestä, tuottaakseen
siten puhekumppanilleen mielihyvää; mutta jos siitä kuultaa läpi
epäkunnioitusta, jos juuri tuollaisella epäkunnioituksella kenties
tahdotaankin osoittaa, että suhde toiseen tuntuu rasittavalta, niin
kelpo mies ei voi muuta kuin kääntää selkänsä ja rikkoa välit sekä
osoittaa loukkaajalle, missä on hänen oikea paikkansa.

Kenraali oli puhuessaan ihan punastunut.

— Eihän Lebedev ole voinut vuonna 1812 edes ollakaan Moskovassa; siihen
hän on liian nuori; tämä on naurettavaa.

— Ensiksikin se on sitä; mutta jos otaksummekin, että hän oli silloin
jo syntynyt, niin kuinka voi mies uskotella päin silmiä, että
ranskalainen tykkimies tähtäsi häntä tykillä ja ampui häneltä jalan
pois, noin vain, huvikseen; että hän otti tuon jalan maasta ja vei
mukanaan kotiinsa, hautasi sen sitten Vagankovin hautausmaalle ja
sanoo asettaneensa sen päälle muistokiven, jonka toisella puolella
on kirjoitus: »Tähän on haudattu kollegisihteeri Lebedevin jalka»,
ja toisella puolella: »Nuku rauhassa, rakas tomu, riemuisaan
ylösnousemiseen asti», ja että hän vielä joka vuosi pitää sen muistoksi
sielumessun (mikä on jo uskonnon pilkkaamista) ja matkustaa sitä
varten joka vuosi Moskovaan. Todistaakseen asian hän pyytää minua
mukaansa Moskovaan, jotta saisi näyttää minulle sekä haudan että myös
tuon ranskalaisen tykin, joka on saatu sotasaaliiksi ja sijoitettu
Kremliin; hän väittää, että se on yhdestoista tykki portista laskien,
vanhanaikuista rakennetta oleva falkonetti.

— Ja sitäpaitsihan hänellä ovat molemmat jalat terveinä ja tallella,
kuten näkyy! — alkoi ruhtinas nauraa. — Vakuutan teille, että se on
viatonta pilaa; — älkää suuttuko siitä.

— Myöntäkäähän toki, että minäkin ymmärrän jotakin; mitä siihen tulee,
että hänen jalkansa ovat kylläkin nähtävissä, niin hänen kertomuksensa
ei siltä kannalta vielä ole aivan mahdoton; hän väittää, että se on
Tšernosvitovin tekemä jalka...

— Niinpä niin, Tšernosvitovin tekemällä jalalla kuuluu voivan
tanssiakin.

— Tiedän sen aivan hyvin; kun Tšernosvitov oli keksinyt jalkansa,
niin hän ensi työkseen silloin juoksi näyttämään sitä minulle. Mutta
Tšernosvitovin jalka on keksitty tavattoman paljon myöhemmin...
Ja sitäpaitsi hän vakuuttaa, ettei hänen vaimovainajansakaan koko
heidän avioliittonsa aikana tietänyt, että hänellä, aviomiehellä, oli
puujalka. »Jos sinä», sanoo hän, kun huomautin hänelle, miten päättömiä
hän puheli, »jos sinä vuonna 1812 olit Napoleonin kamaripaašina, niin
salli toki minunkin haudata jalkani Vagankoviin».

— Oletteko te sitten... — alkoi ruhtinas, mutta tuli hämilleen.

Kenraali katsoi ruhtinasta sangen kopeasti ja melkeinpä ivallisesti.

— Puhukaa vain loppuun, ruhtinas, — sanoi hän erittäin luontevasti, —
puhukaa vain loppuun. Minä olen suopea, sanokaa kaikki: tunnustakaa,
että teistä tuntuu suorastaan naurettavalta sellainen ajatus, että
näette edessänne miehen hänen nykyisessä alennustilassaan ja...
hyödyttömyydessään ja saatte samalla kuulla, että tämä mies on
persoonallisesti ollut todistamassa... suuria tapahtumia. Eikö _hän_
ole vielä ennättänyt teille mitään... juoruta?

— Ei; minä en ole kuullut mitään Lebedeviltä, — jos te puhutte
Lebedevistä...

— Hm... minä luulin olevan päinvastoin. Oikeastaanhan meidän
keskustelumme hänen kanssaan eilen johtui tuosta... omituisesta
kirjoitelmasta aikakauskirjassa. Minä huomautin sen mahdottomuudesta,
ja koska minä itse persoonallisesti olin todistajana... te hymyilette,
ruhtinas, te tarkastelette kasvojani.

— E-en, minä...

— Minä olen nuorekkaan näköinen, — sanoi kenraali venytellen
sanojaan, — mutta minä olen jonkin verran vanhempi iältäni kuin
miltä itse asiassa näytän. Vuonna 1812 minä olin noin kymmenen tai
yhdentoista vuoden ikäinen. En oikein tarkkaan tiedä itsekään ikääni.
Ansioluettelossani se on ilmoitettu todellista nuoremmaksi, ja minulla
oli itselläni se heikkous, että vähentelin ikävuosieni lukumäärää
elämäni varrella.

— Vakuutan teille, kenraali, ettei minusta ollenkaan ole kummallista,
että te olitte vuonna 1812 Moskovassa ja... tietysti te voitte
kertoa... niinkuin kaikki, jotka silloin olivat siellä. Eräs
meikäläinen oman elämäkertansa kirjoittaja aloittaa kirjansa
mainitsemalla nimenomaan, että vuonna 1812, jolloin hän oli rintalapsi,
ranskalaiset sotamiehet syöttivät hänelle Moskovassa leipää.

— Siitä nyt näette, — sanoi kenraali suopeasti ja hyväksyvästi. —
Minun tapaukseni tietysti on tavallisuudesta poikkeava, mutta siinä
ei ole mitään mahdotonta. Sangen usein totuus tuntuu mahdottomalta.
Kamaripaaši! Tietysti se kuuluu omituiselta. Mutta kymmenvuotiaan
lapsen seikkailu saa selityksensä kenties juuri hänen iästään.
Viidentoista vuoden ikäiselle ei semmoista olisi tapahtunut, se
on varmaa, sillä viidentoista ikäisenä minä en olisi karannut
puutalostamme Vanhan Basmannaja-kadun varrelta, sinä päivänä, jolloin
Napoleon saapui Moskovaan, äidiltäni, joka ei ollut ennättänyt ajoissa
lähteä Moskovasta ja joka vapisi pelosta. Viisitoistavuotiaana minäkin
olisin pelännyt, mutta kymmenen vuoden ikäisenä minä en pelästynyt
mitään ja tunkeuduin kansajoukon läpi aivan palatsin portaitten luo,
kun Napoleon oli laskeutumassa maahan ratsultaan.

— Epäilemättä, te teitte oivallisen huomautuksen sanoessanne, että
kymmenen vuoden ikäisenä saattoi olla pelästymättä... — myönteli
ruhtinas, jota kiusasi ja jonka teki araksi se ajatus, että hän heti
kohta punastuu.

— Epäilemättä, ja kaikki tapahtui niin yksinkertaisesti ja
luonnollisesti, niinkuin se voi tapahtua vain todellisuudessa; jos
romaaninkirjoittaja ryhtyisi tähän juttuun, niin hän kietoisi siihen
olemattomia ja uskomattomia asioita.

— Oi, niin se on! — huudahti ruhtinas. — Tämä ajatus sai aivan
äskettäin minutkin hämmästymään. Tiedän erään todellisen murhan, joka
tehtiin kellon vuoksi; se on nyt jo sanomalehdissäkin. Jos kirjailija
olisi sen keksinyt, niin kansanelämän tuntijat ja arvostelijat olisivat
heti alkaneet huutaa, että se ei ole uskottavaa; mutta luettuanne
sen sanomalehdestä tapahtuneena tosiasiana te tunnette, että juuri
tuommoisista tosiasioista opitte tuntemaan todellista venäläistä
elämää. Te teitte todellakin oivallisen huomautuksen, kenraali! —
lopetti ruhtinas innostuneena ja hirveästi iloissaan siitä, että täten
ei hänen selvä punastumisensa herättänyt huomiota.

— Eikö totta? Eikö totta? — huudahti kenraali, ja hänen silmänsä
säteilivät tyytyväisyydestä. — Poikanen, lapsi, joka ei ymmärrä vaaraa,
tunkeutuu väkijoukon läpi saadakseen nähdä loistoa, sotilaspukuja,
seurueen ja loppujen lopuksi suuren miehen, josta on kuullut niin
paljon huudettavan. Sillä siihen aikaan huusivat kaikki useina vuosina
perätysten ainoastaan hänestä. Maailma oli täynnä tuota nimeä; minä
imin sen itseeni, niin sanoakseni, äidin maidossa. Napoleon kulkee
ohitseni parin askelen päässä ja sattuu huomaamaan katseeni; minä olin
aatelislapsen puvussa, — minulla oli aina hyvät vaatteet. Minä yksin
olin sellainen koko väkijoukossa, ymmärrättehän itsekin...

— Epäilemättä, sen täytyi hämmästyttää häntä ja osoitti hänelle,
etteivät kaikki olleet lähteneet kaupungista ja että aatelisiakin
lapsineen oli sinne jäänyt.

— Aivan niin, aivan niin! Hän tahtoi voittaa bojaarit puolelleen!
Kun hän loi minun kotkansilmäyksensä, niin minun silmäni luultavasti
säkenöivät hänelle vastaan. »Voilà un garçon ´bien éveillé! Qui
est ton père?» Minä vastasin hänelle heti, miltei läähättäen
mielenliikutuksesta: »Isänmaansa kentillä kaatunut kenraali.» — »Le
fils d'un boyard et d'un brave pardessus le marché! J'aime les boyards.
M'aimes-tu, petit?» Tähän nopeasti tehtyyn kysymykseen minä vastasin
yhtä nopeasti: »Venäläinen sydän kykenee isänmaansa vihollisessakin
näkemään suuren miehen!» Se on, en muista aivan tarkkaan, vastasinko
aivan sananmukaisesti näin... minä olin pikku lapsi... Mutta ajatus
oli varmasti tämä! Napoleon hämmästyi, hän ajatteli hetkisen ja
sanoi seurueelleen: »Minä pidän tämän lapsen ylpeydestä! Mutta jos
kaikki venäläiset ajattelevat niinkuin tämä lapsi, niin...» Hän ei
lopettanut lausettaan, vaan meni sisälle palatsiin. Minä yhdyin heti
hänen seurueeseensa ja juoksin hänen jälkeensä. Seurueen jäsenet
antoivat jo minulle tietä ja katselivat minua kuin suosikkia. Mutta
kaikki tämä vain vilahti silmissäni... Muistan vain, että tultuaan
ensimmäiseen saliin keisari yht'äkkiä pysähtyi keisarinna Katarinan
muotokuvan eteen, katseli sitä kauan mietteissään ja lausui viimein:
»Hän oli suuri nainen!» ja meni sitten ohi. Kahden päivän kuluttua
kaikki linnassa ja Kremlissä jo tunsivat minut ja nimittivät nimellä
»le petit boyard». Kävin vain viettämässä yön kotona. Kotona
olivat vähällä tulla hulluiksi. Kun kului taas kaksi päivää, niin
kuoli Napoleonin kamaripaaši, paroni de Basencour, joka ei ollut
kestänyt sotaretken vaivoja. Napoleon muisti minut; minut otettiin,
vietiin selittämättä asiaa, koeteltiin päälleni vainajan, noin
kaksitoistavuotiaan pojan, virkapukua, ja kun minut sitten vietiin
siinä puvussa keisarin luo ja hän nyökäytti minulle päätään, niin
minulle ilmoitettiin, että minulle oli myönnetty suuri suosionosoitus
ja että minut oli nimitetty hänen majesteettinsa kamaripaašiksi. Minä
olin iloinen, olin todellakin tuntenut häntä kohtaan jo kauan lämmintä
sympatiaa... no, ja sitäpaitsi, käsitättehän, loistava virkapuku, mikä
merkitsee lapselle paljon... Minä sain kulkea puettuna tummanviheriään
hännystakkiin, jossa oli pitkät ja kapeat liepeet; minulla oli
kultaiset napit, punaiset ja kullalla kirjaillut reunat hihoissa,
korkea, avoin pystykaulus, jossa oli kultakirjailua, kirjailua takin
liepeissä; valkoiset, hirvennahkaiset pinkkahousut, valkea silkkiliivi,
silkkisukat, solkikengät... ja ollessani mukana keisarin seurueessa
hänen ratsastusmatkoillaan pitkävartiset ratsusaappaat. Vaikka asema ei
ollut loistava ja suurien onnettomuuksien aavistettiin olevan tulossa,
niin etikettiä noudatettiin niin paljon kuin mahdollista, vieläpä sitä
täsmällisemmin, kuta voimakkaammin noita onnettomuuksia aavistettiin.

— Niin, tietysti... — mutisi ruhtinas melkein neuvottoman näköisenä, —
teidän muistiinpanonne olisivat... tavattoman mielenkiintoisia.

Kenraali kertoi tietysti samaa, mitä oli edellisenä iltana kertonut
Lebedeville, ja kertoi siis luontevasti; mutta nyt hän loi taas
epäluuloisen syrjäsilmäyksen ruhtinaaseen.

— Minun muistelmani, — lausui hän kahta vertaa ylpeämpänä, — minäkö
kirjoittaisin muistelmani? Ei se tehtävä ole minua houkutellut,
ruhtinas! Jos tahdotte, niin muistelmani ovat jo kirjoitetut, mutta...
ovat kirjoituspöytäni laatikossa. Tulkoot ne sitten julkisuuteen, kun
minut on pantu maan multiin, ja silloin ne epäilemättä käännetään
muille kielillekin, ei niiden kirjallisen arvon vuoksi, ei, mutta
niitten tavattoman suurten tapausten tärkeyden vuoksi, joiden
todistajana minä olen ollut, vaikkakin lapsena; mutta sitä suuremmalla
syyllä: lapsena minä pääsin tunkeutumaan »suuren miehen» kaikkein
sisimpään, niin sanoakseni, makuuhuoneeseen! Minä kuulin öisin tämän
»onnettomuudessa jättiläiseksi» osoittautuneen miehen vaikertelut,
sillä eihän häntä voinut hävettää vaikerteleminen ja itkeminen pikku
lapsen kuullen, vaikka minä jo silloin ymmärsin, että syynä hänen
kärsimyksiinsä oli keisari Aleksanterin vaikeneminen.

— Mutta hänhän kirjoitti kirjeitä... joissa tarjosi rauhaa... — sanoi
ruhtinas arasti.

— Oikeastaan meille on tuntematonta, mitä hän kirjeissään tarjosi,
mutta hän kirjoitti joka päivä, joka hetki, kirjeen toisensa jälkeen!
Oli hirveästi kuohuissaan. Kerran yöllä, kun olimme kahden kesken,
minä syöksähdin hänen luokseen kyynelsilmin (oi, minä rakastin
häntä): »Pyytäkää, pyytäkää anteeksi keisari Aleksanterilta!»
huudahdin minä hänelle. Se on, minun olisi pitänyt sanoa: »Sopikaa
keisari Aleksanterin kanssa», mutta koska olin lapsi, tulin naiivisti
lausuneeksi julki koko ajatukseni. »Oi, lapseni!» vastasi hän (hän
asteli edestakaisin huoneessa). »Oi, lapseni!» — (oli kuin hän ei
silloin olisi huomannut, että minä olin jo kymmenvuotias, ja hän puheli
mielellään minun kanssani). »Oi, lapseni, minä olen valmis suutelemaan
keisari Aleksanterin jalkoja, mutta sen sijaan Preussin kuninkaalle ja
Itävallan keisarille, oi, näille vannon ikuista vihaa ja... lopuksi...
et sinä ymmärrä mitään politiikasta!» Hän näytti yht'äkkiä muistavan,
kenen kanssa puhui, ja vaikeni, mutta hänen silmänsä salamoivat vielä
pitkän aikasi, No niin, jos minä nyt kuvaisin kaikki tosiasiat, — ja
minä olen ollut mitä suurimpien tosiseikkain todistajana, — jos minä
julkaisisin ne nyt, ja sitten seuraisi kaikki nuo kritiikit, kaikki tuo
kirjallinen kunnianhimo, kaikki tuo kateus, kaikki puoluepyyteet ja...
ei, kiitän kunniasta!

— Puolueisiin nähden on tietysti huomautuksenne oikea, ja minä olen
samaa mieltä kuin tekin, — vastasi ruhtinas oltuaan hiukan aikaa
vaiti. — Minä luin niinikään aivan äskettäin Charras'in kirjan
Waterloon taistelusta. Kirja on ilmeisesti vakava, ja ammattitutkijat
vakuuttavat, että se on kirjoitettu erinomaisen suurella
asiantuntemuksella. Mutta joka sivulta kuultaa läpi riemu Napoleonin
nöyryytyksen johdosta, ja jos Napoleonin voisi osoittaa aivan
kyvyttömäksi muissakin sodissaan, niin Charras nähtävästi olisi siitä
hirveän hyvillään; mutta tuommoinen ei ole paikallaan niin vakavassa
teoksessa, sillä siinä on puoluehenkeä. Oliko teillä silloin hyvin
paljon työtä, kun palvelitte... keisaria?

Kenraali oli ihastuksissaan. Ruhtinaan huomautus oli vakavuudellaan ja
suoruudellaan haihduttanut viimeisetkin epäluulon jäännökset.

— Charras! Oi, minä itsekin paheksuin! Minä kirjoitin heti hänelle,
mutta... minä en nyt oikein muista... Te kysytte oliko minulla paljon
työtä virassani? Oi, ei! Minua nimitettiin silloin kamaripaašiksi,
mutta minä en jo silloinkaan ottanut sitä vakavalta kannalta.
Sitäpaitsi Napoleon sangen pian menetti kaikki toiveet saada venäläiset
puolelleen ja olisi tietysti unohtanut minutkin, jonka hän oli ottanut
läheisyyteensä poliittisista syistä, jollei... jollei hän olisi alkanut
pitää minusta persoonallisesti, sanon sen nyt rohkeasti. Minua taas
veti sydämeni hänen puoleensa. Virka ei liikoja vaatinut: piti tulla
toisinaan hoviin ja... saattaa keisaria hänen ratsastusmatkoillaan,
siinä kaikki. Minä olin melko hyvä ratsastaja. Hän lähti ratsastamaan
tavallisesti ennen päivällistä, ja hänen seurueenaan olivat Davout,
minä, mamelukki Roustan...

— Constant, — pääsi yht'äkkiä ruhtinaan suusta.

— E-ei, Constant ei silloin ollut siellä; hän oli silloin viemässä
kirjettä... keisarinna Joséphinelle; mutta hänen sijassaan oli kaksi
ordonanssia, muutamia puolalaisia ulaaneja... niin, siinä koko seurue
olikin, paitsi tietysti kenraaleja ja marsalkkoja, jotka Napoleon
otti mukaansa, kun meni heidän kanssaan tarkastelemaan seutua,
sotajoukkojen asemia, pitämään neuvotteluja... Kaikkein useimmin oli
hänen läheisyydessään Davout, kuten nyt muistan: hyvin iso, lihava,
kylmäverinen mies, jolla oli silmälasit silmillä ja omituinen katse.
Hänen kanssaan keisari neuvotteli kaikkein useimmin. Piti arvossa hänen
ajatuksiaan. Muistan heidän silloin neuvotelleen jo useita päiviä;
Davout saapui sekä aamulla että illalla; usein he kiistelivätkin;
viimein näytti Napoleon rupeavan taipumaan. He olivat kahden kesken
keisarin työhuoneessa, kolmantena minä, jota he tuskin huomasivatkaan.
Yht'äkkiä osuu Napoleonin katse sattumalta minuun, omituinen ajatus
välähtelee hänen silmistään: »Lapsi!» sanoo hän yht'äkkiä minulle.
»Mitä luulet: jos minä käännyn kreikkalaiskatoliseen uskoon ja vapautan
teidän orjanne, niin liittyvätkö venäläiset minuun vai eivätkö?» —
»Eivät koskaan!» huudahdin minä inhoten. Napoleon hämmästyi. »Tämän
lapsen isänmaallisuutta säkenöivistä silmistä», sanoi hän, »minä
luin koko Venäjän kansan mielipiteen. Riittää, Davout! Kaikki tuo on
joutavaa haaveilua! Tehkää selkoa toisesta ehdotuksestanne.»

— Niin, mutta tuokin ehdotus oli voimallinen ajatus! — sanoi ruhtinas
ilmeisesti kiinnostuneena. — Te siis olette sitä mieltä, että tuon
suunnitelman oli keksinyt Davout?

— Ainakin he neuvottelivat siitä yhdessä. Tietysti ajatus oli
Napoleonin itsensä, se oli kotkan ajatus, mutta toinenkin ehdotus oli
huomattava ajatus... Se oli tuo kuuluisa »conseil du lion», niinkuin
Napoleon itse nimitti tätä Davout'n neuvoa. Se oli semmoinen, että piti
sulkeutua Kremliin kaikkine sotajoukkoineen, rakentaa kenttämajoja,
luoda ympärilleen valleja, panna tykit sopiviin paikkoihin, tappaa
mahdollisimman paljon hevosia ja suolata niiden lihat; oli hankittava
mahdollisimman paljon viljaa ja myös ryöstettävä sitä ja oltava näin
yli talven kevääseen asti; keväällä oli tunkeuduttava venäläisten
joukkojen läpi. Tämä suunnitelma viehätti suuresti Napoleonia. Me
ratsastelimme joka päivä Kremlin muurien ympäri, hän osoitti paikat,
mistä piti särkeä muuri, mihin rakentaa, mihin oli tuleva etuvarustus,
mihin kulmanne, mihin hirsilinnoitusrivi, — salamannopeasti hän huomasi
kaikki ja antoi iskevät määräyksensä! Viimein oli kaikki selvillä;
Davout vaati lopullista päätöstä tehtäväksi. He olivat taaskin kahden
kesken, minä kolmantena. Taas käveli Napoleon edestakaisin huoneessa
kädet ristissä rinnalla. En voinut irroittaa katsettani hänen
kasvoistaan, sydämeni löi ankarasti. »Minä menen», sanoi Davout. —
»Minne?» kysyi Napoleon. »Hevosia suolaamaan», sanoi Davout. Napoleon
vavahti, oli tullut hänen kohtalonsa ratkaisun hetki. »Lapsi!» sanoi
hän minulle yht'äkkiä. »Mitä sinä arvelet meidän aikeistamme?» Tietysti
hän kysyi minulta sillä tavoin kuin hyvin älykäs mies viime hetkellä
lyö arpaa heittämällä ilmaan rahan. Sen sijaan että olisin vastannut
Napoleonille, minä käännyn Davout'n puoleen ja lausun aivan kuin
innoitus olisi minut vallannut: »Korjatkaapa luunne täältä, kenraali,
kotipuoleen!»

Suunnitelma hylättiin. Davout kohautti olkapäitään ja kuiskasi
huoneesta lähtiessään: »Bah! Il devient superstitieux!» Seuraavana
päivänä alkoi peräytymisretki.

— Kaikki tämä on tavattoman mielenkiintoista, — lausui ruhtinas hyvin
hiljaa, — jos kaikki todellakin oli noin... se on, minä tarkoitan... —
kiiruhti hän oikaisemaan puhettaan.

— Oi, ruhtinas! — huudahti kenraali niin hurmaantuneena omaan
kertomukseensa, ettei kenties olisi enää pelännyt kaikkein suurintakaan
varomattomuutta. — Te sanotte: »Kaikki tämä oli!» Mutta oli enemmänkin,
vakuutan teille, että tapahtui paljon enemmän! Nämä kaikki olivat vain
kurjia poliittisia faktoja. Mutta sanon teille uudestaan, että minä
olin tämän suuren miehen öisten kyynelten ja vaikerrusten todistajana;
ja sitä ei ole nähnyt kukaan muu kuin minä! Lopulta hän tosin ei enää
itkenyt, kyynelet olivat loppuneet, hän ainoastaan voihki toisinaan;
mutta hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän ja enemmän. Oli kuin
ikuisuuden synkkien siipien varjo olisi jo langennut hänen päälleen.
Toisinaan öisin me vietimme tuntikausia yksin ja äänettömyydessä,
— mamelukki Roustan kuorsasi viereisessä huoneessa; se mies nukkui
hirveän sikeästi. — »Mutta sen sijaan hän on uskollinen minulle ja
hallitsijasuvulle», sanoi Napoleon hänestä. Kerran minä tunsin oloni
hyvin vaikeaksi, ja yht'äkkiä hän näki kyynelet silmissäni; hän katsoi
minuun liikutettuna: »Sinä säälit minua!» huudahti hän. »Sinä, lapsi,
ja ehkäpä minua säälii vielä toinenkin lapsi, minun poikani, le roi de
Rome; muut kaikki, kaikki vihaavat minua, ja veljeni ovat ensimmäiset,
jotka pettävät minut onnettomuudessa!» Minä purskahdin itkuun ja
syöksähdin hänen luokseen; silloin hän ei voinut hillitä itseään; me
syleilimme toisiamme, ja meidän kyynelemme yhtyivät. »Kirjoittakaa,
kirjoittakaa kirje keisarinna Joséphinelle!» — huusin minä hänelle
itkien. Napoleon vavahti, ajatteli hetkisen ja sanoi minulle: »Sinä
muistutit mieleeni kolmannen sydämen, joka minua rakastaa; kiitän
sinua, ystäväni!» Sitten hän heti istuutui ja kirjoitti Joséphinelle
sen kirjeen, jota viemään heti seuraavana päivänä lähetettiin Constant.

— Te teitte hyvin kauniisti, — sanoi ruhtinas. — Kesken pahojen
ajatusten te johditte hänen sydämeensä hyvän tunteen.

— Aivan niin, ruhtinas, ja kuinka kauniisti te osasitte tämän
selittää, aivan oman sydämenne laadun mukaisesti! — huudahti kenraali
innostuneena ja, omituista kyllä, oikeat kyynelet kimaltelivat hänen
silmissään. — Niin, ruhtinas, niin, se oli suuri näky! Ja tiedättekö,
olin vähällä lähteä hänen mukanaan Pariisiin ja olisin tietysti jakanut
hänen kanssaan »saarivankilan helteen», mutta voi! — meidän kohtalomme
vei meidät eri tahoille! Me erosimme: hän joutui helteiselle saarelle,
jossa hän kenties edes yhden kerran, hirveän murheen hetkellä, on
muistanut sen poikaraukan kyyneliä, joka syleili häntä ja lausui
hänelle jäähyväiset Moskovassa; minut taas lähetettiin kadettikouluun,
missä en nähnyt muuta kuin kovaa komentoa, toverien raakuutta ja...
Voi! Kaikki meni murskaksi! »Minä en tahdo ottaa sinua pois äidiltäsi
enkä ota sinua mukaani!» sanoi hän minulle sinä päivänä, jolloin
peräytymisretki alkoi. »Mutta minä tahtoisin tehdä jotakin hyväksesi.»
Hän oli jo nousemassa ratsun selkään. »Kirjoittakaa minulle jotakin
muistoksi sisareni albumiin», lausuin minä arasti, sillä hän oli
hyvin järkytetty ja synkkä. Hän käännähti, pyysi kynän, otti albumin.
»Minkä ikäinen on sinun sisaresi?» kysyi hän minulta kynä kädessä. —
»Kolmen vuoden ikäinen», — vastasin minä. »Petite fille alors.» ja hän
kirjoitti albumiin:

    »Ne mentez jamais!
         _Napoléon_, votre ami sincère.»

Sellainen neuvo semmoisella hetkellä, teidän täytyy myöntää, ruhtinas...

— Niin, se on merkillistä.

— Tuo albumin lehti riippui kultakehyksissä ja lasilla suojeltuna
sisareni vierashuoneessa kaikkein näkyvimmällä paikalla koko
hänen elämänsä ajan, aivan hänen kuolemaansa saakka, — hän kuoli
lapsivuoteeseen. Missä se nyt on, sitä en tiedä... Mutta... ah,
hyvä Jumala! Kello on jo kaksi! Miten olenkaan vienyt teiltä aikaa,
ruhtinas! Se on anteeksiantamatonta.

Kenraali nousi tuoliltaan.

— Oi, päinvastoin, — sammalsi ruhtinas. — Te piditte niin hauskasti
seuraa ja... lopuksi... tämä on niin mielenkiintoista; olen teille niin
kiitollinen!

— Ruhtinas! — sanoi kenraali puristaen taas hänen kättään niin, että
ihan teki kipeätä, ja katsoen häntä loistavin silmin kiinteästi
aivan kuin olisi yhtäkkiä itse tullut tajuihinsa ja aivan kuin jokin
äkillinen ajatus olisi häntä suuresti hämmästyttänyt. — Ruhtinas! Te
olette niin hyväsydäminen, niin vilpitön, että minun toisinaan on
suorastaan sääli teitä. Minä katselen teitä liikutettuna; oi, Jumala
siunatkoon teitä! Alkakoon ja kukoistakoon elämänne... rakkaudessa.
Minun elämäni on lopussa! Oi, suokaa anteeksi, suokaa anteeksi!

Hän poistui nopeasti peittäen kasvonsa käsiinsä. Hänen
mielenliikutuksensa vilpittömyyttä ei ruhtinas voinut epäillä. Hän
ymmärsi myös, että ukko oli poistuessaan aivan kuin oman menestyksensä
hurmaama; mutta hän aavisteli kuitenkin₍ että tämä oli sitä lajia
valehtelijoita, jotka tosin valehtelevat siinä määrin, että itse
hurmaantuvat ja jopa unohtavat itsensä, mutta kuitenkin innostuksensa
huipullakin ollessaan epäilevät itsekseen, että heitähän ei uskota eikä
voidakaan uskoa. Nykyisessä tilassaan ukko saattoi tulla järkiinsä,
hävetä rajattomasti, epäillä ruhtinaan säälivän häntä määrättömästi
ja loukkaantua siitä. »Enköhän tehnyt pahoin, kun johdatin hänet
sellaiseen innostuksen tilaan?» ajatteli ruhtinas huolestuneena eikä
malttanut olla yhtäkkiä purskahtamatta äänekkääseen nauruun, jota kesti
kymmenkunta minuuttia. Hän alkoi soimata itseään tuon naurunsa vuoksi;
mutta hän ymmärsi samalla, ettei hänellä ollut syytä soimata itseään,
sillä hän sääli tavattomasti kenraalia.

Hänen aavistuksensa toteutuivat. Jo samana iltana hän sai omituisen
kirjeen, lyhyen, mutta tarmokkaan. Kenraali ilmoitti, että hän eroaa
ruhtinaastakin ainaiseksi, että kunnioittaa häntä ja on kiitollinen
hänelle, mutta ei ota häneltäkään vastaan »säälin ilmauksia, jotka
alentavat jo muutenkin onnettoman miehen arvoa». Kun ruhtinas sai
kuulla ukon sulkeutuneen Nina Aleksandrovnan asuntoon, niin hän
melkein rauhoittui kenraalin puolesta. Mutta me olemme jo nähneet,
että kenraali oli jo rötöstänyt jotakin Lizaveta Prokofjevnan
luona. Tässä me emme voi esittää yksityiskohtia, mutta huomautamme
lyhyesti, että tuon käynnin varsinainen merkitys oli se, että kenraali
pelästytti Lizaveta Prokofjevnan ja herätti tämän paheksumisen
tekemällä katkeria viittauksia Ganjaan. Hänet oli häpeällä käsketty
ulos talosta. Siksipä hän olikin viettänyt sellaisen yön ja sellaisen
aamun, mennyt lopullisesti sekaisin päästään ja juossut kadulle miltei
mielenvikaisena.

Kolja ei vieläkään täydelleen ymmärtänyt asiaa ja toivoi saavansa edes
ankaruudella jotakin toimeen.

— No niin, minne me nyt laittaudumme, mitä arvelette, kenraali? —
sanoi hän. — Ruhtinaan luo ette tahdo mennä, Lebedevin kanssa olette
riidassa, rahaa teillä ei ole, ja minulla sitä ei ole milloinkaan.
Tässä me nyt olemme puilla paljailla, keskellä katua.

— Hauskempi on istua puilla paljailla kuin toisten puilla, —
mutisi kenraali. — Tällä... sanaleikillä minä sain syntymään
riemastuksen... eräässä upseerissa... vuonna neljäkymmentä... Tuhat...
kahdeksansataa... neljäkymmentäneljä, niin! Minä en muista... Oi, älä
muistuta, älä muistuta minulle sitä mieleen! »Missä on nuoruuteni,
missä on raikkauteni!» — kuka huusi... Kuka huusi niin, Kolja?

— Se on Gogoljin _Kuolleissa sieluissa_, isä, — vastasi Kolja ja
katseli arkana syrjäsilmäyksillä isäänsä.

— Kuolleet sielut! Ah, niin, kuolleet! Kun sinä panet minut hautaan,
niin kirjoita haudalle »Tässä lepää kuollut sielu!»

»_Mua seuraa häpeä_.»

Kuka näin sanoi, Kolja?

— En tiedä, isä.

— Jeropegovia ei muka ole ollut olemassa! Jeroška Jeropegovia!... —
huudahti hän raivostuen ja seisahtui kadulle. — Ja se on poikani,
oma poikani! Jeropegov, mies, joka oli yksitoista kuukautta minulle
kuin veli, jonka tähden minä olin kaksintaistelussa... Hänelle sanoo
Vygoretski, meidän kapteenimme, juomapöydässä: »Mistä sinä, Griša, olet
saanut Annan ritarimerkin, sanopa se?» — »Isänmaani kentillä, siellä
olen sen saanut!» — Minä huudahdin: »Bravo, Griša!» No, siitä seurasi
kaksintaistelu, ja sitten hän meni naimisiin... Maria Petrovna Su...
Sutuginan kanssa ja kaatui taistelukentällä... Luoti ponnahti minun
rinnassani olevasta rististä suoraan hänen otsaansa. »En unhota sinua
ikänäni!» — huudahti hän minulle ja kaatui kuoliaana. Minä... minä olen
palvellut kunnialla, Kolja; minä olen palvellut niinkuin kelpo mies,
mutta häpeä — »mua seuraa häpeä!» Tulkaa te molemmat, sinä ja Nina
haudalleni... »Nina rukka!» Minulla oli ennen tapana nimittää häntä
niin, Kolja, kauan sitten, aivan ensi aikoina, ja hänestä se oli niin
mieleen... Nina, Nina! Millaiseksi olenkaan tehnyt kohtalosi! Minkä
tähden voit minua vielä rakastaa, sinä kärsivällinen sielu! Sinun
äidilläsi on enkelin sielu, Kolja, kuuletko, enkelin sielu!

— Sen minä tiedän, isä. Isä kulta, palatkaamme kotiin äidin luo! Hän
juoksi meidän jälkeemme. No, miksi jäitte noin seisomaan? Aivan kuin
ette tajuaisi... No, mitä te oikein itkette?

Kolja itse itki ja suuteli isänsä käsiä.

— Sinä suutelet minun käsiäni, minun!

— Niinpä kyllä, teidän, teidän. Mitä ihmettelemistä siinä on? Miksi
te parutte keskellä katua? Kenraali vielä on olevinaan, sotilas, no,
lähtekäämme!

— Jumala sinua siunatkoon, armas poika, sen tähden että esiinnyit
kunnioittavasti häpeän peittämää... niin, häpeän peittämää
ukkorahjusta, omaa isääsi kohtaan... Tulkoon sinulle itsellesikin
samanlainen poika... le roi de Rome... Oi, kirous, kirous tälle talolle!

— Mitä täällä sitten oikeastaan on tekeillä! — kivahti Kolja yht'äkkiä.
— Mitä on tapahtunut? Miksi te ette tahdo palata kotiin nyt? Mistä te
olette tullut hulluksi?

— Minä selitän sen sinulle, minä selitän...

197 minä sanon sinulle kaikki; älä huuda, ihmiset kuulevat... le roi de
Rome... Oi, minua inhoittaa, mieleni on murheellinen!

»_Hoitajani, missä on sun hautasi?_»

Kuka on näin huudahtanut, Kolja?

— En tiedä, en tiedä, kuka on huudahtanut! Mennään kotiin heti, heti
paikalla! Minä pieksän Ganjkan, jos tarvitaan... Mihin te taas olette
menossa?

Mutta kenraali veti häntä perässään erään lähellä olevan talon
ulkoportaita kohti.

— Minne te menette? Ne ovat vieraat portaat!

Kenraali istuutui portaille ja veti Koljaa yhä kädestä lähemmäksi
itseään.

— Kumarru, kumarru! — mutisi hän. — Minä sanon sinulle kaikki...
häpeä... kumarru... korva tänne, korva tänne; minä sanon korvaan...

— Mikä teidän on? — kysyi Kolja hirveästi pelästyen, mutta pani
kuitenkin korvansa lähemmäksi.

— Le roi de Rome... — kuiskasi kenraali, jonka koko ruumis niinikään
vapisi.

— Mitä?... Mikä oikein on tuo teidän le roi de Rome?... Mitä?

— Minä... minä... — kuiskasi kenraali taas tarttuen yhä lujemmin
ja lujemmin »oman poikansa» olkapäähän, — minä... tahdon... minä
sinulle... kaikki, Maria, Maria... Petrovna Su-Su-Su...

Kolja riuhtaisi itsensä irti, tarttui itse kenraalin olkapäihin ja
katsoi häneen kuin mieletön. Ukko tuli tulipunaiseksi, hänen huulensa
tulivat sinisiksi, hänen kasvonsa nytkähtelivät lievien kouristusten
vallassa. Yht'äkkiä hän lysähti kokoon ja alkoi hiljaa kaatua Koljan
kättä vastaan.

— Halvaus! — huudahti Kolja niin että se kuului kauas yli kadun, kun
hän viimein oli huomannut, mistä oli kysymys.




V.


Oikeastaan oli Varvara Ardalionovna keskustellessaan veljensä kanssa
jonkin verran liioitellut niiden tietojensa luotettavuutta, jotka
koskivat ruhtinaan ja Aglaja Jepantšinan kihlausta. Kenties hän
tarkkanäköisenä naisena arvasi, mitä lähitulevaisuudessa oli tapahtuva;
kenties hän katkeroituneena siitä, että hänen unelmansa (johon hän
itsekään tosin ei ollut uskonut) oli rauennut, tunsi ihmisenä tarvetta
nauttia siitä, että liioitteli onnettomuutta ja vuodatti sillä tavoin
vielä enemmän myrkkyä veljensä sydämeen, vaikka hän rakastikin
vilpittömästi veljeään ja tunsi tätä kohtaan sääliä. Mutta missään
tapauksessa hän ei ollut voinut saada ystävättäriltään, Jepantšinin
neideiltä, niin täsmällisiä tietoja; oli ollut vain vihjailuja,
hämäriä sanoja, merkitsevää vaiteliaisuutta, arvoituksia. Mahdollista
oli, että Aglajan sisaret olivat tahallaankin jotakin lörpötelleet
saadakseen juuri siten kuulla jotakin Varvara Ardalionovnalta;
saattoi lopuksi olla niinkin, etteivät hekään olleet voineet kieltää
itseltään naisellista huvia saada hiukan ärsyttää ystävätärtään, vaikka
tämä olikin lapsuuden ystävä: olihan heidän täytynyt niin pitkän
ajan kuluessa edes hiukan huomata, mitkä olivat hänen todelliset
pyrkimyksensä.

Toiselta puolen ruhtinaskin, vaikka olikin aivan oikeassa, kun vakuutti
Lebedeville, ettei voinut tälle mitään ilmoittaa ja ettei hänelle
ollut tapahtunut kerrassaan mitään erikoista, oli kenties hänkin
erehtynyt. Todellisuudessa oli käynyt hyvin kummallisesti: ei mitään
ollut tapahtunut ja kuitenkin oli jotakin tapahtunut. Viimeksimainitun
seikan oli myös Varvara Ardalionovna arvannut varmalla naisellisella
vaistollaan.

Miten kuitenkin oli tapahtunut, että Jepantšinien perheessä yht'äkkiä
jokaisen valtasi yksi ja sama ajatus, nimittäin että Aglajalle oli
tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä ja että nyt hänen kohtalonsa
ratkaistiin, — sitä on hyvin vaikea esittää aivan järjestyksessä.
Mutta heti kun tämä ajatus välähti kaikkien mielessä yht'aikaa, niin
kaikki olivat samalla kertaa myös varmoja siitä, että olivat jo
aikoja sitten huomanneet kaikki ja kaiken tämän ennakolta arvanneet;
että kaikki oli ollut selvää jo »köyhästä ritarista» lähtien ja jo
sitä ennen, vaikka he eivät silloin olleet tahtoneet uskoa sellaista
järjettömyyttä mahdolliseksi. Näin vakuuttivat sisaret; tietysti
myöskin Lizaveta Prokofjevna oli ennen kuin muut aavistanut ja saanut
selville asian, ja jo kauan oli hänellä ollut »sydän kipeänä», mutta —
olipa tuo tapahtunut kauan sitten tahi äsken — nyt hän oli ruhtinasta
ajatellessaan alkanut tuntea hyvin suurta vastenmielisyyttä, etupäässä
sen vuoksi, että se ajatus pani hänen päänsä kokonaan sekaisin. Nyt
oli esillä kysymys, joka oli heti ratkaistava; mutta sitä ei ollut
vain mahdoton ratkaista, vaan Lizaveta Prokofjevna raukka ei voinut
saada edes koko kysymystä esiintymään itselleen kyllin selvänä, vaikka
olisi kuinka ponnistellut. Asia oli vaikea: »Onko ruhtinas hyvä
vai eikö? Onko tämä kaikki hyvä vai eikö? Jos ei ole hyvä (mikä on
varmaa), niin miksi ei ole hyvä? Ja jos kenties onkin hyvä (mikä myös
on mahdollista), niin missä suhteessa on hyvä?» Itse perheen isä, Ivan
Fjodorovitš, oli tietysti ennen kaikkea ihmeissään, mutta tunnusti
sitten yht'äkkiä, että olihan »hänenkin mielessään, totta totisesti,
kaiken aikaa väikkynyt jotakin, ei, ei, se ei ollutkaan mitään,
mutta sitten yhtäkkiä ikäänkuin taas häämötti edessä»! Hän vaikeni
heti nähdessään puolisonsa ankaran silmäyksen, mutta vaikka hän näin
vaikenikin aamulla, niin illalla hän ollessaan kahden kesken puolisonsa
kanssa ja tuntiessaan, että oli pakko taas puhua, lausui yhtäkkiä ja
erikoisen rohkeasti muutamia yllättäviä ajatuksia: »Miten itse asiassa
onkaan?»... (Hän vaikeni.) »Tietysti tämä kaikki on hyvin omituista,
jos se vain on totta, eikä hän tahtonut kiistää, mutta»... (Taas hän
vaikeni.) »Mutta toiselta puolen, jos katsotaan asioita suoraan,
niin onhan ruhtinas, totta totisesti, kerrassaan kelpo nuorukainen,
ja... ja, — no niin, nimi, sukumme nimi, kaikkihan tämä näyttää,
niin sanoaksemme, vahvistavan sukumme nimeä, joka on alhaisessa
arvossa, maailman silmissä, se on, tältä näkökannalta katsoen, se
on, sentähden että... tietysti maailma on maailma; mutta onhan
ruhtinaalla omaisuuttakin, ainakin jonkin verran. Hänellä on... ja...
ja... » (Pitkä äänettömyys, ja puhe tyrehtyi lopullisesti.) Kuultuaan
puolisonsa puheet joutui Lizaveta Prokofjevna kokonaan pois suunniltaan.

Hänen mielestään kaikki se, mitä oli tapahtunut, oli
»anteeksiantamatonta ja suorastaan rikollista hölynpölyä, typerä ja
päätön haavekuva»! Ennen kaikkea siksi, että »tuo ruhtinas ruipelo
on sairas idiootti, lisäksi hän on hölmö, joka ei tunne maailmaa
ja jolla ei ole asemaa maailmassa: kenelle sellaisen voi näyttää,
mihin semmoisen työntää? Hänellä on jonkinmoisia aivan luvattomia
demokraattisia aatteita eikä hänellä ole edes pikkuistakaan
virka-arvoa, ja... ja... ja... mitä sanoo vanha Bjelokonskaja? Ja
sellaisenko, sellaisenko miehen me olemme kuvitelleet ja suunnitelleet
Aglajan saavan?» Viimeinen todistuskappale oli tietysti tärkein.
Äidin sydämen sai tämä ajatus värisemään, sai sen verta vuotamaan ja
kyynelöimään, vaikka samalla kertaa tuossa sydämessä liikkui jotakin,
joka sanoi hänelle: »Missä suhteessa ruhtinas oikeastaan ei ole
sellainen kuin te tarvitsette?» Juuri nämä oman sydämen vastalauseet
saivatkin Lizaveta Prokofjevnan kaikkein enimmän huolestumaan.

Aglajan sisaria miellytti jostakin syystä ruhtinaan ajatteleminen;
ajatus ei tuntunut edes kovin oudoltakaan; sanalla sanoen, he
saattoivat yht'äkkiä asettua vaikkapa kokonaan ruhtinaan puolelle.
Mutta he päättivät kumpikin olla vaiti. Kerta kaikkiaan oli perheessä
tehty se havainto, että kuta itsepintaisemmiksi ja sitkeämmiksi
Lizaveta Prokofjevnan vastaväitteet ja vastarinta tulivat jossakin
riitakysymyksessä perheen keskuudessa, sitä varmempi merkki se
saattoi olla kaikille, että hän kenties jo alkaakin olla myöntyväinen
siinä asiassa. Mutta Aleksandra Ivanovna, muuten, ei voinut olla
kokonaan vaiti. Koska äiti oli jo kauan sitten tunnustanut hänet
neuvonantajakseen, niin äiti nytkin kutsui hänet tavan takaa luokseen
ja kysyi hänen mielipiteitään ja ennen kaikkea turvautui hänen
muistiinsa, se on: »Miten tuo kaikki tapahtui? Miksi ei kukaan ole
sitä huomannut? Miksi silloin ei puhuttu asiasta? Mitä merkitsi
silloin kerran tuo inhoittava 'köyhä ritari'? Miksi yksinomaan
hän, Lizaveta Prokofjevna, on tuomittu pitämään huolta kaikista,
huomaamaan ja ennakolta arvaamaan kaikki, mutta muut kaikki saavat
olla millaisia nahjuksia tahansa?» — j.n.e. j.n.e. Aleksandra Ivanovna
oli alussa varovainen ja huomautti vain, että hänen mielestään isä
tuntui olevan varsin oikeassa, kun ajatteli, että maailman silmissä
voi näyttää varsin tyydyttävältä teolta, että yksi Jepantšinin
tyttäristä menee naimisiin ruhtinas Myškinin kanssa. Vähitellen hän
kiivastui ja tuli sanoneeksi senkin, ettei ruhtinas ensinkään ole
mikään »hölmö» eikä koskaan ole sellainen ollutkaan, ja mitä taas
tulee merkitykseen yhteiskunnassa, niin sitähän ei kukaan voi tietää,
mihin muutaman vuoden kuluttua meillä Venäjällä kunnon ihmisen asema
tulee perustumaan: entiseen tapaanko siihen, että ylenee nykyisten
vaatimusten mukaisesti virkauralla, vai johonkin muuhunko seikkaan.
Tähän kaikkeen äiti heti tokaisi, että Aleksandra on »vapaa-ajattelija»
ja että tuo on kaikki »sitä kirottua naisasiaa». Sitten puoli
tuntia myöhemmin Lizaveta Prokofjevna lähti Pietariin ja siellä
Kamennyi-Ostroviin tavatakseen Bjelokonskajan, joka juuri tähän aikaan
sattui olemaan Pietarissa, mutta aikoi kohta taas lähteä sieltä pois.
Bjelokonskaja oli Aglajan kummi.

»Ämmä» Bjelokonskaja kuunteli kaikkia Lizaveta Prokofjevnan kuumeisia
ja epätoivoisia tunnustuksia eikä tullut yhtään liikutetuksi
päästään pyörällä olevan perheenäidin kyynelistä, katselipa
häntä ivallisestikin. Hän oli kauhea hirmuvaltias; ystävyydessä,
kaikkein vanhimmassakaan, hän ei voinut sietää tasa-arvoisuutta, ja
Lizaveta Prokofjevnaa hän piti edelleen vain suojattinaan niinkuin
kolmekymmentäviisi vuotta takaperin eikä mitenkään voinut hyväksyä
tämän luonteen jyrkkyyttä ja itsenäisyyttä. Hän huomautti muun muassa,
että nähtävästi siellä kaikki ovat ainaisen tapansa mukaisesti
menneet edelle tapausten kulusta ja tehneet kärpäsestä härän; että
kuunnellessaan selostusta hän ei ollut mitenkään voinut tulla siihen
käsitykseen, että heillä todella olisi tapahtunut jotakin vakavaa; että
eiköhän olisi parasta odottaa kunnes asiasta jotakin kehittyy; että
ruhtinas on hänen käsittääkseen kelpo nuori mies, vaikka onkin sairas,
omituinen ja kovin vähäpätöinen. Pahinta on, että hän kovin julkisesti
pitää rakastajatarta. Lizaveta Prokofjevna ymmärsi varsin hyvin, että
Bjelokonskaja oli hieman vihainen siitä, ettei hänen suosittelemallaan
Jevgeni Pavlovitšilla ollut ollut menestystä. Hän palasi kotiinsa
Pavlovskiin vielä enemmän ärtyneenä kuin oli sieltä lähtenyt, ja
paikalla saivatkin kaikki kuulla kunniansa, etupäässä siksi, että
olivat »tulleet hulluiksi», ettei missään talossa asioita hoideta niin
päin seiniä kuin heillä. »Miksi teillä oli niin kiire? Mitä tulikaan
tulokseksi? Vaikka kuinka katselisin, niin en mitenkään voi huomata,
että todellakin olisi jotakin tapahtunut! Odottakaa, kunnes jotakin
syntyy! Vähänkö Ivan Fjodorovitšin mielessä on saattanut häämöttää
minkä mitäkin! Eihän toki pidä tehdä kärpäsestä härkästä», j.n.e. j.n.e.

Tulokseksi siis tuli, että piti rauhoittua, olla kylmäverinen ja
odottaa. Mutta voi, rauhoittumista ei kestänyt kymmentä minuuttiakaan.
Ensimmäinen isku, joka oli omiaan karkoittamaan kylmäverisyyden,
oli tieto siitä, mitä oli tapahtunut äidin ollessa poissa kotoa,
Kamennyi-Ostrovissa. (Lizaveta Prokofjevna oli lähtenyt matkalle
sinä aamuna, jolloin ruhtinas edellisenä iltana oli tullut taloon
kello kahdentoista jälkeen, sen sijaan että olisi tullut yhdeksältä.)
Sisaret vastasivat äidin kärsimättömiin tiedusteluihin sangen
seikkaperäisesti ja kertoivat ensiksikin, ettei »hänen poissa ollessaan
ollut tapahtunut kerrassaan mitään», että ruhtinas oli käynyt heillä,
että Aglaja ei ollut pitkään aikaan, noin puoleen tuntiin, tullut
tämän puheille, ja kun viimein oli tullut, niin oli heti ehdottanut
ruhtinaalle, että he pelaisivat sakkia, että ruhtinas ei ymmärrä juuri
mitään sakkipelistä ja että Aglaja oli hänet siinä heti voittanut;
oli tullut hyvin iloiseksi ja hirveästi nolannut ruhtinasta tämän
taitamattomuuden vuoksi, hirveästi pilkannut häntä, niin että oli ihan
surkeata katsella ruhtinasta. Sitten oli ehdottanut, että pelattaisiin
korttia, turakkapeliä. Mutta nytpä kävikin aivan päinvastoin; ruhtinas
osoittautui turakkapelissä niin eteväksi kuin... kuin professori;
pelasi mestarillisesti; Aglaja teki jo koiruuttakin ja vaihtoi kortteja
ja teki aivan ilmeisesti vääriä ottoja, mutta jäi sittenkin joka kerta
turakaksi; noin viisi kertaa perätysten. Aglaja vimmastui hirveästi,
niin että oli ihan suunniltaan; puhui ruhtinaalle sellaisia pistosanoja
ja epäkohteliaisuuksia, että ruhtinaskin jo lakkasi nauramasta ja
aivan kalpeni, kun Aglaja viimein sanoi hänelle, ettei hän jalallaan
enää astu tähän huoneeseen silloin kun ruhtinas istuu siellä ja että
on suorastaan hävytöntä ruhtinaan puolelta käydä heillä, vieläpä
öiseen aikaan, kello kahdentoista jälkeen, _kaiken sen jälkeen, mitä
on tapahtunut_. Sitten Aglaja oli lähtenyt pois ja paiskannut oven
kiinni. Ruhtinas lähti pois aivan kuin hautajaisista, kaikista heidän
lohdutteluistaan huolimatta. Yht'äkkiä, neljännestunti sen jälkeen kuin
ruhtinas oli lähtenyt pois, Aglaja oli juossut ylhäältä alas kuistille
niin kiireesti, ettei edes ollut ennättänyt pyyhkiä silmiään, jotka
olivat itkettyneen näköiset; hän oli juossut alas sen tähden, että
taloon oli tullut Kolja ja tuonut siilin. He alkoivat kaikki katsella
siiliä; Kolja selitti heidän kyselyjensä johdosta, ettei siili ollut
hänen ja että hän nyt oli menossa jonnekin toverinsa, erään toisen
lukiolaisen, Kostja Lebedevin kanssa, joka oli jäänyt kadulle eikä
ollut ilennyt tulla sisälle, koska kantoi kirvestä; että he olivat
juuri ikään ostaneet sekä siilin että kirveen vastaan tulleelta
talonpojalta. Siiliä oli talonpoika kaupitellut ja ottanut siitä
viisikymmentä kopeekkaa, kirveen taas he olivat itse saaneet hänet
myymään, koska se sopi hyvin tällä kertaa, ja hyvä kirves se olikin.
Silloin Aglaja alkoi yht'äkkiä hirveästi pyydellä, että Kolja myisi
hänelle heti siilin, oli aivan poissa suunniltaan, jopa käytti Koljasta
nimitystä »rakas». Kolja ei pitkään aikaan ollut suostuvainen, mutta ei
viimein jaksanut vastustaa, vaan kutsui sisälle Kostja Lebedevin, jolla
todellakin oli kirves kädessä ja joka kovin ujosteli. Mutta silloinpa
selvisikin yht'äkkiä, ettei siili ollutkaan heidän, vaan jonkun
kolmannen pojan, Petrovin, joka oli antanut heille molemmille rahaa,
jotta he ostaisivat hänelle eräältä neljänneltä pojalta Schlosserin
_Historian_, jonka tämä myi halvalla, koska oli rahapulassa; että
he olivat lähteneet ostamaan Schlosserin _Historiaa_, mutta eivät
olleet malttaneet olla ostamatta siiliä, niin että siis sekä siili
että kirves olivat tuon kolmannen pojan, jolle he niitä nyt olivatkin
viemässä Schlosserin _Historian_ asemesta. Mutta Aglaja pyyteli niin
itsepintaisesti, että pojat lopulta taipuivat ja myivät hänelle siilin.
Heti kun Aglaja sai siilin, hän pani sen Koljan avulla juurikoriin,
peitti lautasliinalla ja alkoi pyytää Koljaa viemään heti ja minnekään
poikkeamatta siilin ruhtinaalle häneltä ja pyytämään, että tämä ottaisi
sen vastaan »hänen syvimmän kunnioituksensa merkiksi». Kolja suostui
ilomielin ja lupasi viedä perille, mutta alkoi heti udella: »Mitä
merkitsee siili ja tuommoinen lahja?» Aglaja vastasi hänelle, ettei
se kuulu häneen. Kolja vastasi olevansa vakuutettu siitä, että se on
jotakin vertauskuvallista. Aglaja suuttui ja tokaisi hänelle, että hän
on poikanulikka eikä mitään muuta. Kolja vastasi hänelle heti, että jos
hän ei kunnioittaisi hänessä naista ja sen lisäksi omia periaatteitaan,
niin hän heti osoittaisi hänelle kykenevänsä antamaan asianmukaisen
vastauksen moiseen loukkaukseen. Muuten juttu päättyi niin, että
Kolja kuitenkin lähti innostuneena viemään siiliä ja Kostja Lebedev
juoksi hänen jäljessään. Kun Aglaja näki Koljan kovin heiluttelevan
koria, niin hän ei malttanut olla huutamatta tämän jälkeen kuistilta:
»Kolja, pyydän, älkää vain päästäkö putoamaan ulos!» — aivan kuin
ei äsken olisikaan riidellyt Koljan kanssa; Kolja pysähtyi ja huusi
hyvin alttiina tottelemaan, aivan kuin hänkään ei olisi muistanut
mitään riitaa olleenkaan: »En, en pudota, Aglaja Ivanovna. Olkaa aivan
levollinen!» — ja lähti taas suin päin juoksemaan. Tämän jälkeen alkoi
Aglaja nauraa täyttä kurkkua ja juoksi ylös huoneeseensa tavattoman
tyytyväisenä. Koko päivän hän oli sitten ollut hyvin iloinen.

Tämmöinen uutinen sai Lizaveta Prokofjevnan aivan tyrmistymään.
Oikeastaanhan voisi ajatella, ettei se ollut mitään. Mutta hänen
tunteensa olivat nyt kerta kaikkiaan joutuneet tuommoiselle tolalle.
Hänen levottomuutensa oli kohonnut korkeimmilleen, ja pääasia oli nyt
siili; mitä merkitsi siili? Mitä siinä piili? Mitä sillä tarkoitettiin?
Oliko se jokin sovittu merkki? Oliko se sähkösanoma? Sitäpaitsi Ivan
Fjodorovitš parka, joka sattui tulemaan juuri tämän kyselyn aikana,
pilasi koko asian vastauksellaan. Hänen käsityksensä mukaan siinä
ei ollut mitään sähkösanomaa, vaan siili »on yksinkertaisesti siili
ja siinä kaikki — ja merkitsi sen lisäksi ystävyyttä, loukkausten
unohtamista ja sovintoa, sanalla sanoen, kaikki oli vallattomuutta,
mutta joka tapauksessa viatonta ja anteeksiannettavaa».

Sivumennen huomautamme, että hän oli arvannut aivan oikein. Ruhtinas,
joka oli palannut kotiinsa Aglajan luota pilkattuna ja tämän pois
karkoittamana, oli istunut jo noin puoli tuntia mitä synkimmän
epätoivon vallassa, kun Kolja yht'äkkiä saapui ja toi siilin. Heti
taivas kirkastui; ruhtinas aivan kuin heräsi kuolleista; hän tiedusteli
asian kulkua Koljalta, takertui joka sanaan ja kysyi kymmenen kertaa
joka kohtaa uudestaan, nauroi kuin lapsi ja puristi tavan takaa
molempien nauravien ja häntä iloisina katsovien poikien käsiä. Selvää
siis oli, että Aglaja antoi anteeksi ja että ruhtinas saattoi taas
jo tänä iltana mennä hänen luokseen, mutta tämä ei ollut hänelle
ainoastaan pääasia, vaan kaikki kaikessa.

— Millaisia lapsia me vielä olemmekaan, Kolja! Ja... ja... kuinka hyvä
onkaan, että olemme lapsia! — huudahti hän vihdoin ihastuksissaan.

— Hän on aivan yksinkertaisesti rakastunut teihin, ruhtinas, siinä koko
juttu! — vastasi Kolja painokkaasti ja niinkuin asianymmärtäjä ainakin.

Ruhtinas sävähti punaiseksi, mutta ei tällä kertaa sanonut sanaakaan;
Kolja vain nauroi täyttä kurkkua ja taputti käsiään; hetkistä myöhemmin
alkoi ruhtinaskin nauraa ja katsoi sen jälkeen aivan iltaan asti joka
viiden minuutin perästä kelloaan nähdäkseen, miten pitkälle aika oli
kulunut ja miten pitkältä oli iltaan.

Mutta Lizaveta Prokofjevna ei jaksanut vastustaa tunteitaan, vaan
sai lopulta hetkiseksi hysteerisen kohtauksen. Huolimatta kaikista
puolisonsa ja tyttäriensä vastaväitteistä hän lähetti heti kutsumaan
Aglajaa tehdäkseen tälle viimeisen kysymyksen ja saadakseen tältä aivan
selvän ja lopullisen vastauksen. »Juttu on saatava kerrassaan loppumaan
ja sitten siitä on päästy eikä kukaan siitä saa sen jälkeen mitään
mainita! Muuten» julisti hän, »minä en elä iltaankaan asti»! Ja nyt
vasta kaikki huomasivat, miten mahdottomiin asti he olivat antaneet
asian kehittyä. Mutta Aglajasta ei saatu sen selvempää, — hän vain
teeskenteli ihmettelyä, oli paheksuvinaan, nauraa hohotti ja pilkkasi
ruhtinasta sekä kaikkia kuulustelijoitaan. Lizaveta Prokofjevna kävi
vuoteeseen ja tuli esille vasta teenjuontiaikaan, jolloin ruhtinasta
odotettiin tulevaksi. Ruhtinasta hän odotti hyvin levottomana ja tämän
tultua hän oli vähällä saada hysteerisen kohtauksen.

Mutta ruhtinas tuli sisälle itsekin arasti, miltei tunnustellen,
hymyili omituisesti, katseli kaikkia silmiin, aivan kuin olisi kaikilta
jotakin kysynyt, sillä Aglaja ei taaskaan ollut huoneessa ja siitä hän
oli heti pelästynyt. Tänä iltana ei ollut talossa ketään vieraita,
ainoastaan perheen jäsenet. Ruhtinas Š. oli vielä Pietarissa Jevgeni
Pavlovitšin enoa koskevissa asioissa. »Olisi edes hän sattunut olemaan
täällä ja sanoisi jotakin», ajatteli Lizaveta Prokofjevna suruissaan.
Ivan Fjodorovitš istui tavattoman huolestuneen näköisenä; sisaret
olivat vakavia ja aivan kuin tahallaan mitään puhumatta. Lizaveta
Prokofjevna ei tietänyt, miten aloittaisi keskustelun. Viimein hän
alkoi yht'äkkiä pontevasti haukkua rautatietä ja katseli ruhtinasta
sangen uhmailevasti.

Voi! Aglaja ei vieläkään tullut, ja ruhtinaan mieli oli lamassa.
Sammaltaen ja hämillään hän lausui sen mielipiteen, että rautatien
korjaaminen olisi suureksi hyödyksi, mutta Adelaida purskahti yht'äkkiä
nauramaan ja ruhtinas masentui taas. Juuri sillä hetkellä astui Aglaja
sisälle levollisena ja arvokkaasti, kumarsi kursaillen vastaukseksi
ruhtinaan tervehdykseen ja asettui juhlallisesti kaikkein näkyvimmälle
paikalle pyöreän pöydän ääreen. Hän katsahti ruhtinaaseen kysyvästi.
Kaikki ymmärsivät, että nyt oli tullut kaikkien väärinkäsitysten
selvittelyn hetki.

— Oletteko saanut siilini? — kysyi Aglaja lujasti ja miltei vihaisesti.

— Olen saanut, — vastasi ruhtinas punastuen ja tuskallisen jännityksen
vallassa.

— Selittäkääpä sitten heti paikalla, mitä te siitä arvelette! Se on
välttämätöntä äitimme ja koko perheemme rauhoittamiseksi.

— Kuulehan, Aglaja... — alkoi kenraali yht'äkkiä levottomana.

— Tämä tämä menee yli kaikkien rajojen! — huudahti Lizaveta Prokofjevna
pelästyneenä.

— Mitään kaikkia rajoja tässä ei ole, maman, — vastasi tytär heti
ankarasti. — Minä lähetin tänään ruhtinaalle siilin ja tahdon tietää
hänen mielipiteensä. No, miten on, ruhtinas?

— Se on, minkä mielipiteen, Aglaja Ivanovna?

— Siilistä.

— Se on... minä luulen, Aglaja Ivanovna, että te tahdotte tietää,
miten minä otin vastaan... siilin.... eli, paremmin sanoen, miten minä
suhtauduin... tähän lähetykseen... siilin lähettämiseen, se on... siinä
tapauksessa minä otaksun, että... sanalla sanoen...

Hän oli läkähtyä ja vaikeni.

— No, ette te paljon sanonut, — sanoi Aglaja odotettuaan noin viisi
sekuntia. — Hyvä on, minä suostun jättämään siilin sikseen; mutta
minä olen hyvin iloinen voidessani vihdoinkin tehdä lopun kaikista
kertyneistä väärinkäsityksistä. Sallikaa vihdoinkin meidän kuulla
teiltä itseltänne henkilökohtaisesti: pyydättekö te minua vaimoksenne
vai ettekö?

— Voi, Herra Jumala! — pääsi Lizaveta Prokofjevnan suusta.

Ruhtinas vavahti ja horjahti taaksepäin; Ivan Fjodorovitš jähmettyi;
sisaret rypistivät kulmiaan.

— Älkää valehdelko, ruhtinas, puhukaa totta. Teidän tähtenne minua
ahdistellaan omituisilla kuulusteluilla; onko noilla kuulusteluilla
mitään perustetta? No?

— Minä en ole kosinut teitä, Aglaja Ivanovna, — lausui ruhtinas
yht'äkkiä vilkastuen, — mutta... te tiedätte itse, miten minä rakastan
teitä ja uskon teihin... nytkin...

— Minä kysyin teiltä: pyydättekö te kättäni vai ettekö?

— Pyydän, — vastasi ruhtinas ahdistunein mielin.

Seurasi yleistä ja voimakasta liikehtimistä.

— Kaikki tämä käy väärinpäin, rakas ystävä, — lausui Ivan Fjodorovitš
hyvin kiihtyneenä, — tämä... tämä on melkein mahdottomuuksiin menevää,
jos asia on niin, Glaša... Suokaa anteeksi, ruhtinas, suokaa anteeksi,
ystäväni!... Lizaveta Prokofjevna! — kääntyi hän puolisonsa puoleen
saadakseen apua. — Pitäisi... tuumia...

— Minä kieltäydyn, minä kieltäydyn! — huusi Lizaveta Prokofjevna
huitoen käsillään.

— Sallikaahan, maman, minunkin puhua; merkitsenhän minä itsekin
tämmöisessä asiassa jotakin: tämä on kohtalon ratkaisun hetki (Aglaja
käytti juuri näitä sanoja), ja minä tahdon itse päästä asiasta
selvyyteen ja olen sitäpaitsi iloinen, että se tapahtuu kaikkien
kuullen... Sallikaa minun kysyä teiltä, ruhtinas, jos teillä on
»sellaiset aikeet», miten oikeastaan luulette tekevänne minut
onnelliseksi?

— Minä en todellakaan tiedä, Aglaja Ivanovna, mitä teille vastaisin;
tämmöiseen... tämmöiseen kysymykseen — mitä siihen vastaisi? Ja... onko
se tarpeenkaan?

— Te olette nähtävästi hännillänne ja läähätätte; levähtäkää hiukan ja
kootkaa uusia voimia; juokaa lasi vettä; te saatte muuten heti teetäkin.

— Minä rakastan teitä, Aglaja Ivanovna, minä rakastan teitä suuresti;
minä rakastan ainoastaan teitä ja... pyydän, älkää laskeko leikkiä,
minä rakastan teitä suuresti.

— Mutta tämä on sentään tärkeä asia; me emme ole lapsia ja asia on
otettava käytännöllisesti... Olkaa ystävällinen ja selittäkää nyt,
kuinka suuri on omaisuutenne?

— Mutta, mutta Aglaja! Mitä sinä puhut! Tämä on aivan väärinpäin, aivan
väärin... — mutisi Ivan Fjodorovitš pelästyneenä.

— Tämä on häpeä! — kuiskasi Lizaveta Prokofjevna kuuluvasti.

— Hän on menettänyt järkensä! — kuiskasi Aleksandra niinikään
kuuluvasti.

— Omaisuus... se on, rahoja? — kysyi ruhtinas ihmeissään.

— Aivan niin.

— Minulla on... minulla on nyt satakolmekymmentäviisi tuhatta ruplaa, —
mutisi ruhtinas.

— Eikö enempää? — ihmetteli Aglaja kovalla äänellä ja avoimesti sekä
ollenkaan punastumatta. — Muuten, ei se tee mitään, varsinkaan jos osaa
olla säästäväinen... Aiotteko ottaa jonkin viran?

— Olen aikonut suorittaa kotiopettajan tutkinnon...

— Se sopii hyvin; tietysti se lisää varojanne.. Aiotteko tulla
kamarijunkkariksi?

— Kamarijunkkariksi? Sitä en ole ollenkaan ajatellut, mutta...

Mutta nyt eivät sisaret jaksaneet hillitä itseään; he purskahtivat
kumpikin nauruun. Adelaida oli jo kauan sitten huomannut Aglajan
nytkähtelevissä kasvonpiirteissä alkavan hillittömän naurun merkkejä,
jota hän toistaiseksi kaikin voimin pidätteli. Aglaja loi ankaran
katseen nauraviin sisariinsa, mutta ei jaksanut itsekään hillitä
itseään sekuntiakaan, vaan purskahti aivan hulluun, miltei hysteeriseen
nauruun; viimein hän hypähti pois paikaltaan ja juoksi ulos huoneesta.

— Tiesinhän minä, että tämä on vain kujeilua eikä mitään muuta! —
huudahti Adelaida. — Aivan alusta alkaen, siilistä asti.

— Ei, tätä minä en enää voi sallia, en voi sallia! — huudahti yht'äkkiä
Lizaveta Prokofjevna hirveästi vihastuneena ja riensi nopeasti Aglajan
jälkeen. Hänen jäljessään lähtivät heti juoksemaan myös sisaret.
Huoneeseen jäi ruhtinas ja perheenisä.

— Tämä on, tämä on... saatoitko ajatella jotakin tämmöistä, Leo
Nikolajevitš? — huusi kenraali kiivaasti, nähtävästi itsekään
ymmärtämättä mitä tahtoi sanoa. — Ei, vakavasti, vakavasti puhuen?

— Minä näen, että Aglaja Ivanovna on pitänyt minua pilkkanaan, —
vastasi ruhtinas surullisesti.

— Odotahan, hyvä veli; minä menen ja odota sinä... sillä... selitä
minulle edes sinä, Leo Nikolajevitš, edes sinä: kuinka tämä kaikki on
tapahtunut ja mitä tämä kaikki merkitsee kaikessa, niin sanoakseni,
kokonaisuudessaan. Ymmärräthän, hyvä veli, itsekin, että minä olen isä;
olenhan sentään isä; sillä minä en ymmärrä mitään; niin että selitä
edes sinä!

— Minä rakastan Aglaja Ivanovnaa; hän tietää sen ja... on luullakseni
jo kauan tietänyt.

Kenraali kohautti olkapäitään.

— Kummallista, kummallista... ja rakastatko oikein paljon?

— Oikein paljon.

— Kummallista, kummallista on minusta tämä kaikki. Se on sellainen
yllätys ja isku, että... Katsohan, ystäväni, en minä puhu
varallisuudesta (vaikka olin odottanut sinulla olevan enemmän),
mutta... minulle on tyttäreni onni... viime kädessä... kykenetkö sinä,
niin sanoakseni, tekemään sen... nimittäin hänet onnelliseksi? Ja...
ja... mitä tämä on, pilaa vaiko totta hänen puoleltaan? Se on, ei
sinun, vaan hänen puoleltaan?

Oven takaa kuului Aleksandra Ivanovnan ääni; isää kutsuttiin.

— Odota, hyvä veli, odota! Odota ja tuumi asiaa, minä heti kohta... —
sanoi kenraali kiireesti ja riensi miltei pelästyneenä noudattamaan
Aleksandran kutsua.

Hän tapasi puolisonsa ja tyttärensä syleilemässä toisiaan ja
vuodattamassa vuolaita kyynelvirtoja. Ne olivat onnen, liikutuksen
ja sovinnon kyyneliä. Aglaja suuteli äitinsä käsiä, poskia, huulia;
molemmat painautuivat kiihkeästi toisiaan vasten.

— No niin, katso häntä, Ivan Fjodorytš, siinä hän on aivan semmoisena
kuin hän todellisuudessa on! — sanoi Lizaveta Prokofjevna.

Aglaja käänsi onnelliset ja kyyneltyneet kasvonsa pois äidin rinnalta,
katsahti isäänsä, alkoi ääneensä nauraa, hypähti isän luo, syleili
häntä voimakkaasti ja suuteli muutamia kertoja. Sitten hän taas
syöksähti äitinsä luo ja peitti kasvonsa kokonaan tämän rintaa vastaan,
ettei kukaan näkisi, ja alkoi taas itkeä. Lizaveta Prokofjevna peitti
hänet hartialiinansa reunalla.

— Mitä, mitä Herran nimessä teetkään meille, sinä julma tyttö,
kaiken tämän jälkeen ei voi sinua muuksi nimittää! — puhui Lizaveta
Prokofjevna, mutta nyt jo iloisena, aivan kuin hänen yht'äkkiä olisi
alkanut olla helpompi hengittää.

— Julma! Niin, julma! — sanoi siihen yht'äkkiä Aglaja. — Jonninjoutava!
Hemmoiteltu! Sanokaa se isälle. Ah, hänhän onkin täällä. Isä, oletteko
te täällä? Kuuletteko? — alkoi hän nauraa läpi kyynelten.

— Rakas ystävä, minun epäjumalani! — sanoi kenraali suudellen hänen
kättään ja säteillen onnesta. (Aglaja ei vetänyt pois kättään.) — Sinä
siis rakastat tuota... nuorta miestä?...

— En, en, en! En voi sietää... teidän nuorta miestänne, en voi sietää!
— huusi Aglaja yht'äkkiä kiivastuen ja nosti päänsä pystyyn. — Ja
jos te, isä, uskallatte vielä kerran... sanon sen teille vakavasti;
kuuletteko: sanon vakavasti!

Ja hän puhui tosiaankin aivan vakavasti; hän oli ihan punastunut, ja
hänen silmänsä säkenöivät. Isä vaikeni pelästyneenä, mutta Lizaveta
Prokofjevna antoi Aglajan huomaamatta hänelle merkin, ja hän ymmärsi
sen merkitsevän: »Älä kysele.»

— Jos niin on, enkelini, niin miten vain tahdot, saat tehdä aivan oman
tahtosi mukaan; hän odottaa siellä yksin; eiköhän olisi vihjattava
hänelle hienotunteisesti, että hänen sopisi mennä pois?

Kenraali iski vuorostaan silmää Lizaveta Prokofjevnalle?

— Ei, ei, se on jo liikaa; varsinkin jos se tehdään »hienotunteisesti».
Menkää itse hänen luokseen; minä tulen sitten, aivan heti. Minä tahdon
tuolta... nuorelta mieheltä pyytää anteeksi, koska olen häntä loukannut.

— Ja syvästi oletkin loukannut, — myönsi Ivan Fjodorovitš vakavana.

— No, siinä tapauksessa... jääkää te kaikki mieluummin tänne, minä
menen ensin yksin ja te tulette kohta minun jälkeeni, tulkaa samalla
hetkellä; niin on parempi.

Hän oli jo ennättänyt ovelle, mutta käännähti yht'äkkiä.

— Minä purskahdan nauramaan! Minä kuolen naurusta! — sanoi hän
surullisena.

Samassa hän käännähti taas ja juoksi ruhtinaan luokse.

— No, mitä tämä oikein on? Mitä sinä arvelet? — lausui Ivan Fjodorovitš
kiireesti.

— Ihan pelkään sanoa, — vastasi Lizaveta Prokofjevna yhtä nopeasti, —
mutta minusta näyttää asia selvältä.

— Minustakin näyttää selvältä. Selvä kuin päivä. Hän rakastaa.

— Ei ainoastaan rakasta, vaan on rakastunut! — selitti Aleksandra
Ivanovna. — Mutta millaiseen mieheen oikeastaan?

— Jumala häntä siunatkoon, jos kerran se on hänen kohtalonsa! — sanoi
Lizaveta Prokofjevna tehden hurskaasti ristinmerkin.

— Se on siis hänen kohtalonsa, — vahvisti kenraali, — eikä kukaan pääse
kohtaloansa pakoon!

Kaikki menivät vierashuoneeseen, mutta siellä odotti heitä taas uusi
yllätys.

Aglaja ei ollenkaan purskahtanut nauruun ruhtinasta lähestyessään,
kuten oli pelännyt, vaan sanoi tälle miltei arasti:

— Antakaa anteeksi tyhmälle, pahalle, hemmoitellulle tytölle (hän
tarttui ruhtinaan käteen) ja olkaa vakuutettu siitä, että me kaikki
kunnioitamme teitä äärettömästi. Ja kun minä uskalsin tehdä pilaa
teidän kauniista... hyvästä avomielisyydestänne, niin antakaa se
minulle anteeksi niinkuin pikku lapselle annetaan anteeksi hänen
vallattomuutensa; antakaa anteeksi, että minä jatkoin niin pitkälle
mieletöntä kujeilua, josta tietysti ei voi olla pienimpiäkään
seurauksia...

Viimeiset sanat Aglaja lausui erittäin painokkaasti.

Isä, äiti, sisaret, kaikki olivat ennättäneet vierashuoneeseen näkemään
ja kuulemaan tämän kaiken, ja heitä kaikkia hämmästytti »mieletön
kujeilu, josta ei voi olla pienimpiäkään seurauksia», ja vielä enemmän
se vakava mieli, jolla Aglaja puhui tästä kujeilustaan. Kaikki
katsahtivat kysyvästi toisiinsa; mutta ruhtinas ei näyttänyt ymmärtävän
näitä sanoja ja oli ylen onnellinen.

— Miksi te puhutte noin, — mutisi hän, — miksi te... pyydätte...
anteeksi...

Hän tahtoi sanoa vielä senkin, että hän ei ollut sen arvoinen,
että häneltä pyydetään anteeksi. Kukapa tietää, vaikka hän olisi
huomannutkin, mitä merkitsivät sanat »kujeilusta, josta ei voi olla
pienimpiäkään seurauksia», mutta omituisena miehenä oli kenties
ilostunutkin näistä sanoista. Kiistämättä oli hänelle jo suurinta
autuutta yksistään sekin, että hän taas voi esteettömästi tulla Aglajan
luo, että hänen sallitaan puhella hänen kanssaan, istua hänen kanssaan,
kävellä hänen kanssaan, ja kukapa tietää, kenties tähän yksistään
hän olisikin tyytynyt koko elämänsä ajaksi'. (Juuri tätä tyytymistä
Lizaveta Prokofjevna luultavasti oli pelännytkin itsekseen; hän oli
arvannut sen; hän pelkäsi omassa mielessään monia seikkoja, joita hän
ei itsekään osannut selvästi sanoa.) On vaikeata kuvitella, kuinka
tavattoman vilkas ja reipas ruhtinas oli sinä iltana. Hän oli niin
iloinen, että jo hänet nähdessään tuli iloiselle tuulelle, — näin
lausuivat myöhemmin Aglajan sisaret. Hän oli puhelias, ja semmoista
ei hänen puoleltaan ollut tapahtunut sen koommin kuin sinä aamuna,
jolloin hän, puoli vuotta sitten, oli tutustunut ensimmäisen kerran
Jepantšinien perheeseen; palattuaan jälleen Pietariin hän oli ollut
silmiinpistävästi ja tahallisesti vaitelias ja aivan äskettäin hän
oli kaikkien kuullen tullut sanoneeksi ruhtinas Š:lle, että hänen on
oltava pidättyväinen ja harvasanainen, koska hänellä ei ole oikeutta
alentaa ajatuksen arvoa esittämällä sitä itse. Hän puhelikin melkein
yksin koko sen illan, kertoi paljon, vastaili selvästi, iloisesti
ja seikkaperäisesti kysymyksiin. Mutta mitään rakastuneen miehen
puheensävyä ei hänen sanoissaan ollut. Kaikki oli vain vakavia,
osittain vaikeatajuisiakin ajatuksia. Ruhtinas esitti myös muutamia
omia käsityksiään, omia salaisia huomioitaan, niin että tämä kaikki
olisi ollut suorastaan hullunkurista, ellei se olisi ollut niin »hyvin
esitettyä», kuten kaikki kuulijat myöhemmin yksimielisesti myönsivät.
Vaikka kenraali pitikin vakavista keskustelunaiheista, niin sekä hän
että Lizaveta Prokofjevna olivat itsekseen sitä mieltä, että tuo kaikki
oli liian oppinutta puhetta, joten he lopummalla iltaa tulivat ihan
murheellisiksi. Muuten ruhtinas meni lopulta niin pitkälle, että kertoi
muutamia perin hullunkurisia juttuja, joille itse ensimmäisenä nauroi,
niin että toiset sitten nauroivatkin enemmän hänen iloiselle naurulleen
kuin itse jutuille. Aglaja taasen ei puhunut juuri mitään koko iltana;
sen sijaan hän kuunteli poispäin käännähtämättä Leo Nikolajevitšia,
eikä niin paljon kuunnellut kuin katseli häntä.

— Niin katsoo katsomistaan, ettei käännä pois silmiään; aivan riippuu
kiinni joka sanassa; suorastaan tempaa ne ilmasta! — puhui Lizaveta
Prokofjevna jälkeenpäin puolisolleen. — Mutta menepä sanomaan hänelle,
että hän rakastaa, niin silloin on piru irti!

— Minkä sille tekee, — se on hänen kohtalonsa! — vastasi kenraali
kohautellen hartioitaan, ja pitkät ajat hän vielä toisteli näitä
sanojaan, jotka olivat alkaneet häntä miellyttää. Lisäämme, että
käytännöllisenä miehenä ei hänkään pitänyt hyvin monista seikoista
tässä asiain nykyisessä tilassa, varsinkaan ei siitä, että asia oli
niin epäselvä; mutta hänkin oli päättänyt toistaiseksi olla vaiti ja
katsoa... Lizaveta Prokofjevnan silmiin.

Perheen iloista mielialaa ei jatkunut kauan. Jo seuraavana päivänä
Aglaja taas riitaantui ruhtinaan kanssa, ja sitä jatkui lakkaamatta
kaikkina seuraavinakin päivinä. Tuntikaupalla hän teki pilaa
ruhtinaasta ja piti tätä miltei narrinaan. Tosin he istuivat toisinaan
tunnin tai kaksi talon puistossa, huvimajassa, mutta havaittiin, että
tällöin ruhtinas melkein aina luki Aglajalle sanomalehtiä tai jotakin
kirjaa.

— Tiedättekö, — sanoi Aglaja kerran hänelle keskeyttäen sanomalehden
lukemisen, — minä olen huomannut, että te olette hirveän sivistymätön;
te ette tiedä mitään kunnollisesti; jos teiltä kysyy, ette osaa sanoa
kuka se oli, minä vuonna, minkä sopimuksen mukaisesti? Te olette sangen
säälittävä.

— Olenhan sanonut teille, etten ole erikoisen oppinut, — vastasi
ruhtinas.

— Kuinka sitten tämän jälkeen oikein on?

Kuinka minä tämän jälkeen voin kunnioittaa teitä? Lukekaa eteenpäin;
taikka ei tarvitse, lakatkaa lukemasta.

Ja samana iltana sattui hänen puoleltaan taas eräs seikka, joka oli
kaikista arvoituksellinen. Ruhtinas Š. palasi takaisin. Aglaja oli
hänelle hyvin ystävällinen ja kyseli paljon Jevgeni Pavlovitšista.
(Ruhtinas Leo Nikolajevitš ei vielä ollut tullut.) Yht'äkkiä ruhtinas
Š. suvaitsi vihjata »pian tapahtuvaan uuteen käänteeseen perheessä»,
muutamien Lizaveta Prokofjevnan sattumalta lausumien sanojen johdosta,
jotka sisälsivät sen, että kenties taas oli lykättävä Adelaidan häitä,
jotta molemmat häät voitaisiin viettää yhdessä. Oli aivan mahdotonta
kuvitellakin, miten Aglaja vimmastui »näistä kaikista typeristä
otaksumista», muun muassa hän tuli lausuneeksi, ettei »hänellä vielä
ole aikomusta tulla kenenkään rakastajattarien seuraajaksi».

Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia, varsinkin hänen vanhempiaan.
Lizaveta Prokofjevna raati salaisessa neuvottelussa miestään puhumaan
ruhtinaan kanssa vakavasti tämän ja Nastasja Filippovnan suhteesta.

Ivan Fjodorovitš vannoi, että tämä oli vain »purkaus», joka johtui
Aglajan »häveliäisyydestä»; että jollei ruhtinas Š. olisi ruvennut
puhumaan häistä, niin ei tämmöistä puuskaa olisi tullutkaan, sillä
Aglaja tietää itsekin aivan varmasti, että tuo kaikki on pahojen
ihmisten panettelua ja että Nastasja Filippovna menee naimisiin
Rogožinin kanssa; että ruhtinaalla ei siinä ole mitään tekemistä,
kaikkein vähimmin hän on missään suhteissa; eikä hän ole koskaan
missään suhteissa ollutkaan, jos kerran puhutaan ihan totta.

Mutta ruhtinas ei antanut niinkään häiritä itseään, vaan oli edelleen
autuas. Oi, tietysti hänkin huomasi toisinaan jotakin synkkää ja
kärsimätöntä Aglajan katseessa; mutta hän uskoi mieluummin sen johtuvan
jostakin muusta, ja synkkyys katosi taas omia aikojaan. Kun hän kerran
oli ruvennut uskomaan, niin häntä ei enää mikään voinut järkyttää.
Kenties hän oli sentään liian rauhallinen; sitä mieltä oli ainakin
Ippolit, joka kerran sattumalta kohtasi hänet puistossa.

— No, enkö puhunut teille totta silloin, kun sanoin, että te olette
rakastunut? — alkoi hän tullen itse ruhtinaan luo ja pysähdyttäen
tämän. Ruhtinas ojensi hänelle kätensä ja onnitteli häntä sen johdosta,
että hän oli »niin terveen näköinen». Sairas näytti itsekin saaneen
entistä enemmän rohkeutta, mikä on niin ominaista keuhkotautisille.

Hän oli astunut ruhtinaan luokse sanoakseen tälle jotakin myrkyllistä
tämän onnellisen ulkonäön johdosta, mutta unohti aikeensa heti ja
alkoi puhua itsestään. Hän alkoi valitella, valitti paljon ja kauan ja
jokseenkin sekavasti.

— Ette saata uskoa, — lopetti hän, — missä määrin ne kaikki siellä ovat
ärtyisiä, pikkumaisia, itsekkäitä, kunnianhimoisia, keskinkertaisia;
uskotteko, että he ottivat minut luokseen ainoastaan sillä ehdolla,
että kuolisin mahdollisimman pian, ja nyt ovat kaikki raivoissaan, kun
minä en kuole, vaan tunnen päinvastoin itseni terveemmäksi. Se on kuin
huvinäytelmää! Lyön vetoa, ettette usko minua?

Ruhtinaan ei tehnyt mieli väittää vastaan.

— Toisinaan ihan ajattelen siirtyä takaisin teille asumaan, — lisäsi
Ippolit häikäilemättömästi. — Te siis ette pidä heitä sellaisina, että
he ottavat ihmisen luokseen sillä ehdolla, että tämä ehdottomasti ja
mahdollisimman pian kuolee?

— Minä luulin heidän pyytäneen teidät luokseen jossakin muussa
tarkoituksessa.

— Ehee! Te ette ole sentään niin yksinkertainen, kuin miksi teitä
sanotaan! Nyt minulla ei ole aikaa, muuten ilmoittaisin teille yhtä
ja toista tuosta Ganetškasta ja hänen toiveistaan. Teidän altanne
kaivetaan pohjaa, ruhtinas, säälimättömästi kaivetaan pohjaa, ja...
ihan säälittää, että te olette niin rauhallinen. Mutta voi, — tehän
ette voi olla toisenlainen!

— Olipa sekin säälin aihe! — alkoi ruhtinas nauraa. — Olisinko minä
teidän mielestänne siis onnellisempi, jos olisin levottomampi?

— Parempi on olla onneton, mutta _tietää_, kuin olla onnellinen
ja elää... hölmönä. Te ette kai ollenkaan usko, että teillä on
kilpakosijoita ja... sillä taholla?

— Teidän sananne kilpakosijoista ovat hieman kyynilliset, Ippolit;
olen pahoillani, ettei minulla ole oikeutta vastata niihin. Mitä taas
tulee Gavrila Ardalionovitšiin, niin ymmärrättehän itsekin, ettei hän
voi olla rauhallinen kaiken sen jälkeen, mitä hän on menettänyt, jos
vain tunnette hänen asioitaan vaikkapa osaksikin. Minusta tuntuu, että
on parasta katsella asiaa siltä kannalta. Hän ennättää vielä muuttua;
hänellä on pitkä elinaika edessään, ja elämä on rikas... Muuten...
muuten, — ruhtinas joutui yht'äkkiä ymmälle, — mitä tulee tuohon pohjan
kaivamiseen aitani... niin minä en edes ymmärrä, mitä te puhutte;
jätetään mieluummin se puheenaine, Ippolit.

— Jätetään toistaiseksi; sitäpaitsihan teidän tietysti pitää olla
jalomielinen, ettehän voi muuten. Niin, ruhtinas, teidän täytyy itse
omalla sormellanne koetella, ennenkuin uskotte, hahaa! Halveksitteko te
minua nyt suuresti, vai mitä?

— Miksi? Senkö tähden, että te olette enemmän kärsinyt ja enemmän
kärsitte kuin me?

— Ei, vaan siksi, etten ole kärsimykseni arvoinen.

— Ken on voinut kärsiä enemmän, on tietysti myös suuremman kärsimyksen
arvoinen. Kun Aglaja Ivanovna oli lukenut teidän tunnustuksenne, niin
hän tahtoi tavata teitä, mutta...

— Hän lykkää tapaamista... hän ei saa, minä ymmärrän, minä ymmärrän...
— keskeytti Ippolit aivan kuin saadakseen mahdollisimman pian
vaihdetuksi puheenainetta. — Apropos, kerrotaan teidän itsenne lukeneen
hänelle ääneen kaiken tuon sekamelskan; se on todellakin kuumehoureissa
kirjoitettu ja... tehty. Enkä minä ymmärrä, kuinka suuressa määrin
täytyykään olla — en sano julma (se on minulle alentavaa), vaan
lapsellisen kunnianhimoinen ja kostonhaluinen, voidakseen soimata minua
tämän tunnustukseni johdosta ja käyttää sitä aseena minua vastaan!
Älkää olko levoton, tämä puheeni ei tarkoita teitä...

— Mutta minä olen pahoillani, että te ette tahdo pysyä tuon vihon
kannalla, Ippolit; se on vilpittömästi kirjoitettu ja, tiedättekö,
sen kaikkein naurettavimmatkin kohdat, ja niitä on paljon (Ippolit
rypisti ankarasti kulmiaan), on ostettu kärsimyksellä, sillä niiden
kertominen oli myös kärsimystä ja... kenties suurta miehuutta. Ajatus,
joka silloin oli saanut teidät valtaansa, nousi ehdottomasti jalolta
pohjalta, näyttipä asia millaiselta tahansa. Vakuutan teille, että näen
sen sitä selvemmin, kuta kauempaa asiaa katselen. Minä en tuomitse
teitä, sanon vain ajatukseni, ja olen pahoillani, että silloin olin
vaiti...

Ippolit sävähti punaiseksi. Hänen mielessään välähti ajatus, että
ruhtinas teeskentelee ja koettaa kietoa hänet paulaan; mutta
katsottuaan tarkemmin ruhtinaan kasvoja hän tuli vakuutetuksi tämän
vilpittömyydestä; hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Ja kuitenkin on kuoltava! — lausui hän ja oli vähällä lisätä:
»sellaisen miehen kuin minä»! — Ja ajatelkaahan, miten teidän
Ganetškanne minua löylyttää; hän on keksinyt sen vastaväitteen, että
kenties niistä, jotka silloin olivat kuuntelemassa vihkoni lukemista,
kolme tai neljä kuolee ennen minua! Mitäs siitä sanotte? Hän luulee,
että se on lohdutus, hahaa! Ensiksikään nuo ihmiset eivät vielä ole
kuolleet; ja jos ne olisivatkin kuolleet, niin mikä lohdutus se sitten
olisi! Hän arvostelee oman itsensä mukaan; muuten, hän on mennyt vielä
pitemmälle, hän suorastaan haukkuu minua nyt, sanoo, että kunnon mies
kuolee tämmöisessä tapauksessa mitään puhumatta ja että kaikessa tässä
on minun puoleltani ollut pelkkää itsekkyyttä! Mitä siitä sanotte! Ei,
millaista onkaan itsekkyys hänen puoleltaan! Kuinka hienostunut tai,
paremmin sanoen, kuinka härkämäinen samalla kertaa onkaan heidän karkea
itsekkyytensä, jota he kuitenkaan eivät mitenkään kykene huomaamaan
itsessään!... Oletteko te, ruhtinas, lukenut erään Stepan Glebovin
kuolemasta, kahdeksannellatoista vuosisadalla? Minä satuin eilen
lukemaan...

— Minkä Stepan Glebovin?

— Hänet seivästettiin Pietari Suuren aikana.

— Ah, hyvä Jumala, tiedän! Hän istui viisitoista tuntia seipäässä,
pakkasessa, turkkiin puettuna, ja kuoli tavattoman uljaasti; kyllähän
sen olen lukenut... Mitä siitä?

— Antaapa Jumala muutamille sellaisen kuoleman, mutta meille hän ei suo
sellaista! Kenties te luulette, etten minä kykene kuolemaan niinkuin
Glebov?

— Oi, en ensinkään, — vastasi ruhtinas hämillään, — tahdoin vain sanoa,
että te... en sitä, että te ette olisi Glebovin kaltainen, vaan... että
te... että te silloin pikemminkin olisitte...

— Minä arvaan: Osterman [hänet tuomitsi neuvosto v. 1742 kuolemaan,
mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi karkoitukseksi Siperiaan] enkä
Glebov, — niinkö tahdoitte sanoa?

— Mikä Osterman? — ihmetteli ruhtinas.

— Osterman, diplomaatti Osterman, Pietari Suuren aikuinen Osterman, —
mutisi Ippolit tullen yht'äkkiä hieman hämilleen. Ruhtinas ei vieläkään
vähään aikaan ymmärtänyt.

— Oi, e-e-en! En minä sitä tahtonut sanoa, — sanoi ruhtinas viimein, —
te, niin minusta tuntuu... ette koskaan olisi ollut Osterman.

Ippolit rypisti kulmiaan.

— Oikeastaan minä vakuutan tätä siitä syystä, — alkoi ruhtinas
yht'äkkiä taas puhua, ilmeisesti korjatakseen puhettaan, — että sen
ajan ihmiset (vakuutan teille, että se on usein minua hämmästyttänyt)
olivat aivan kuin kokonaan toisenlaisia ihmisiä kuin me, se oli aivan
toisenlainen sukukunta kuin meidän aikuisemme, toden totta, aivan kuin
toista rotua... Siihen aikaan ihmiset olivat ikäänkuin yhden ainoan
aatteen elähyttämiä, mutta nyt he ovat hermostuneempia, kehittyneempiä,
herkkätunteisempia, aivan kuin heitä askarruttaisi kaksi tahi kolme
aatetta yht'aikaa... Nykyajan ihminen on avarampi — ja, vakuutan
teille, sepä estääkin häntä olemasta niin yhtenäinen ihminen kuin
siihen aikaan olivat... Minä... minä sanoin sen vain siksi, enkä...

— Ymmärrän; sen naiivisuuden korvaukseksi, jolla te asetuitte toiselle
kannalle kuin minä, te nyt tuppaudutte minua lohduttamaan, hahaa! Te
olette täydelleen lapsi, ruhtinas. Mutta minä huomaan, että te kaikki
kohtelette minua niinkuin... niinkuin porsliinimaljaa... Ei mitään,
ei mitään, en minä suutu. Joka tapauksessa muodostui keskustelumme
sangen hullunkuriseksi; te olette toisinaan täydelleen lapsi, ruhtinas.
Tietäkää, muuten, että minä kenties haluaisin olla jotakin parempaakin
kuin Osterman; Ostermaniksi tullakseen ei olisi kannattanut herätä
kuolleista... Mutta minä näen, että minun pitäisi kuolla mahdollisimman
pian, muuten minä itse... Antakaa minun olla. Näkemiin! No niin, hyvä
on, no niin, sanokaa minulle itse, miten minun teidän mielestänne
parhaiten olisi kuoltava. Jotta se tapahtuisi mahdollisimman...
hyveellisestä tarkoitan? No, sanokaa!

— Kulkekaa ohitsemme ja antakaa meille anteeksi meidän onnemme! —
lausui ruhtinas hiljaisella äänellä.

— Hahahaa! Sitä ajattelinkin! Juuri jotakin tämän tapaista odotinkin!
Mutta te... mutta te... No niin! Kaunopuheista väkeä! Näkemiin,
näkemiin!




VI.


Mitä Varvara Ardalionovna oli kertonut veljelleen Jepantšinien huvilaan
illalla kokoontuvasta seurasta, se piti kyllä täsmälleen paikkansa:
vieraita odotettiin juuri sen päivän iltana; mutta tämänkin hän oli
esittänyt hieman räikeämmin kuin oli tarpeellista. Totta oli, että
tilaisuus oli järjestetty liian kiireesti ja jonkinmoisen, aivan
tarpeettoman, kiihtymyksen vallassa ja juuri sen tähden, että tässä
perheessä »kaikki tehtiin toisin kuin muualla». Tämä kaikki sai
selityksensä siitä, että Lizaveta Prokofjevna oli kärsimätön eikä
»tahtonut enää olla epäilyjen vallassa» ja että molempien vanhempien
sydämet valtasi kiihkeä huoli, kun he ajattelivat rakkaimman tyttärensä
onnea. Sitäpaitsi Bjelokonskaja aikoi todellakin pian matkustaa pois;
ja koska hänen suojeluksensa tosiaankin merkitsi ylhäisissä piireissä
sangen paljon ja koska toivottiin, että hän tulisi olemaan ruhtinaalle
suopea, niin vanhemmat toivoivat, että ylhäiset piirit ottavat Aglajan
sulhasen vastaan suoraan kaikkivaltiaan »ämmän» käsistä, ja jos
tässä olisikin jotakin omituista, niin se kaikki näyttäisi semmoisen
suojeluksen turvissa paljon vähemmän omituiselta. Siinäpä vaikeus
olikin, etteivät vanhemmat mitenkään kyenneet itse ratkaisemaan
kysymystä: »Onko ja miten suuressa määrin koko tässä jutussa
jotakin omituista? Vai eikö siinä ole ollenkaan mitään omituista?»
Arvovaltaisten ja pätevien ihmisten ystävällinen ja suora lausunto
olisi ollut hyvin tervetullut juuri nykyhetkellä, jolloin Aglajan
esiintymisen johdosta ei oltu vielä päätetty mitään lopullisesti.
Joka tapauksessahan piti ruhtinas ennemmin tai myöhemmin johdattaa
seurapiiriin, josta hänellä ei ollut vähäisintäkään käsitystä. Lyhyesti
sanoen, häntä oli tarkoitus »näyttää». Illanvietto oli kuitenkin
suunniteltu aivan yksinkertaiseksi; oli kutsuttu ainoastaan »perheen
ystäviä» hyvin pieni määrä. Paitsi Bjelokonskajaa odotettiin erästä
rouvaa, sangen huomattavan herran ja korkean virkamiehen puolisoa.
Nuorta väkeä tuskin oli tiedossa muita kuin Jevgeni Pavlovitš; hänen
oli määrä tulla Bjelokonskajan mukana.

Että Bjelokonskaja oli tulossa, sen oli ruhtinas kuullut miltei jo
kolme päivää ennen illanviettoa; itse kutsuista hän sai tiedon vasta
edellisenä päivänä. Hän huomasi tietysti perheen jäsenten touhun
ja käsitti myös muutamista näitten vihjailevista ja huolestuneista
puheista, että he olivat peloissaan siitä, minkä vaikutuksen hän ehkä
tekisi. Mutta Jepantšinit olivat jostakin syystä joka ikinen tulleet
siihen käsitykseen, ettei hän yksinkertaisuudessaan mitenkään kykene
itse hoksaamaan, että hänen tähtensä ollaan niin levottomia. Senvuoksi
kaikki olivat sydämessään surullisia häntä katsellessaan. Muuten,
hän ei todellakaan antanut juuri mitään merkitystä tulossa olevalle
tapahtumalle; hänen mieltään kiinnitti kokonaan toinen asia: Aglaja
muuttui joka hetki yhä oikukkaammaksi ja synkemmäksi, — se hänen
mieltään masensi. Kun hän sai kuulla, että odotettiin myös Jevgeni
Pavlovitšin tulevan, niin hän tuli hyvin iloiseksi ja sanoi jo kauan
toivoneensa saada nähdä häntä. Jostakin syystä nämä sanat eivät olleet
mieleen kenellekään; Aglaja poistui harmistuneena huoneesta ja vasta
myöhään illalla, kello yhdentoista jälkeen, kun ruhtinas jo lähti pois,
sai Aglaja tilaisuuden häntä saattaessaan sanoa hänelle muutamia sanoja
kahden kesken.

— Minä toivoisin, ettette huomenna koko päivänä kävisi meillä, vaan
tulisitte vasta illalla, kun kokoontuvat nuo... vieraat. Tiedätte kai,
että tulee vieraita?

Hän puhui kärsimättömästi ja erikoisen tuimasti; ensimmäisen kerran
hän nyt otti puheeksi tuon »illanvieton». Hänestäkin oli miltei
sietämätöntä ajatella, että tulee vieraita; kaikki huomasivat sen.
Ehkäpä hänen mielensä hyvinkin teki ruveta riitelemään tästä asiasta
vanhempiensa kanssa, mutta ylpeys ja ujous estivät aloittamasta
puhetta. Ruhtinas ymmärsi heti, että Aglajakin oli hänen tähtensä
peloissaan (eikä tahtonut tunnustaa olevansa peloissaan) ja pelästyi
yht'äkkiä itsekin.

— Kyllä, minut on kutsuttu, — vastasi hän.

Aglajasta nähtävästi oli vaikeata jatkaa keskustelua.

— Voiko teidän kanssanne puhua mistään vakavasti? Edes kerran elämässä?
— sanoi hän suuttuen yht'äkkiä hirveästi, vaikka ei tietänyt, mistä
suuttui, ja kykenemättä hillitsemään itseään.

— Voi, ja minä kuuntelen teitä; olen hyvin iloissani, — mutisi ruhtinas.

Aglaja oli taas vaiti minuutin verran ja alkoi sitten puhua ilmeisesti
vastenmielisyyttä tuntien:

— Minä en tahtonut kiistellä heidän kanssaan siitä: muutamissa
tapauksissa on mahdotonta saada heitä mitään ymmärtämään. Minusta
ovat aina olleet vastenmielisiä ne säännöt, joita maman toisinaan
antaa. Isästä minä en puhu, häneltä ei voi mitään vaatiakaan. Maman
on tietysti kelpo nainen; koettakaahan vain ehdottaa hänelle jotakin
alhaista, niin saatte nähdä. No niin, mutta tuon... jonninjoutavan
roskan edessä hän alistuu! Minä en puhu yksinomaan Bjelokonskajasta;
hän on jonninjoutava ämmä, ja hänellä on aivan huono luonne, mutta hän
on älykäs ja osaa pitää heidät kaikki vallassaan, — onpahan hänellä
edes se hyvä puoli. Voi alhaisuutta! Ja kuinka naurettavaa: me olemme
aina kuuluneet keskisäätyyn, olemme olleet niin keskisäätyä kuin
suinkin olla voi; miksi pitää nyt tuppautua tuohon ylhäiseen piiriin?
Sinne palaa sisartenkin mieli; tuo ruhtinas Š. on pannut kaikkien päät
pyörälle. Miksi te iloitsette Jevgeni Pavlytšin tulosta?

— Kuulkaahan, Aglaja, — sanoi ruhtinas, — minusta tuntuu, kuin te kovin
pelkäisitte puolestani, etten vain huomenna saisi reppuja... tuossa
seurassa?

— Teidän puolestanne? Pelkäisin? — kivahti Aglaja ja punastui. — Miksi
minä pelkäisin teidän puolestanne, vaikkapa te... vaikkapa te kokonaan
häpäisisitte itsenne? Mitä se minuun kuuluu? Ja kuinka voitte käyttää
tuollaisia sanoja? Mitä merkitsee »saada reput»? Se on ruma sana,
raakaa kieltä.

— Se on... koulukieltä.

— No niin, koulukieltä! Jonninjoutava sana! Te aiotte nähtävästi
käyttää huomenna tuommoisia sanoja. Etsikää kotonanne sanakirjastanne
vielä enemmän semmoisia sanoja: sittenpä saatte voimakkaan vaikutuksen
syntymään! Vahinko vain, että te luullakseni osaatte tulla sisälle
säädyllisellä tavalla; missä te olette sen oppinut? Osaatteko te ottaa
ja juoda sopivalla tavalla kupin teetä, kun kaikki tahallaan katsovat
teitä?

— Luulen osaavani.

— Se on vahinko; olisin muuten saanut nauraa. Särkekää edes kiinalainen
maljakko, joka on vierashuoneessa! Se on kallis: olkaa niin hyvä ja
särkekää; se on saatu lahjaksi; äiti tulee hulluksi ja rupeaa kaikkien
nähden itkemään, — niin rakas se on hänelle. Tehkää jokin sellainen
ele, kuin teillä aina on tapana tehdä, iskekää siihen ja särkekää se.
Käykää vartavasten sen viereen istumaan.

— Päinvastoin koetan istuutua mahdollisimman kauas siitä; kiitos, että
varoititte.

— Te siis pelkäätte jo edeltäpäin, että teette suuria eleitä
käsillänne. Lyön vetoa, että te rupeatte puhumaan jostakin »aiheesta»,
jostakin vakavasta, oppineesta, ylevästä! Miten se tuleekaan olemaan...
kohteliasta!

— Luulen, että semmoinen on tyhmää... jos se tehdään sopimattomaan
aikaan.

— Kuulkaa kerta kaikkiaan, — sanoi Aglaja lopulta kiivaasti, — jos te
alatte puhua jostakin sellaisesta kuin kuolemanrangaistuksesta, tai
Venäjän taloudellisesta tilasta, tai siitä, että »maailman pelastaa
kauneus», niin... minä tietysti olen iloissani ja nauran kovasti,
mutta... sanon teille jo edeltäkäsin: älkää sen jälkeen enää tulko
silmieni eteen! Kuuletteko: minä puhun vakavasti! Tällä kertaa minä
puhun todella vakavasti!

Hän lausui uhkauksensa todellakin _vakavasti_, niin että hänen
äänessään näitä sanoja lausuessaan oli jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, ja samoin vilahti hänen katseestaan sellaista, jommoista
ruhtinas ei koskaan ennen ollut huomannut ja joka todellakaan ei
näyttänyt leikiltä.

— No niin, nyt te saitte aikaan sen, että minä ehdottomasti »alan
puhua» ja myös... kenties... sären maljakonkin. Äsken minä en pelännyt
mitään, mutta nyt pelkään kaikkea. Minä saan ehdottomasti reput.

— Olkaa sitten vaiti. Istukaa ja olkaa vaiti.

— Se ei käy päinsä; minä olen vakuutettu siitä, että minä peloissani
alan puhua ja peloissani sären maljakon. Kenties minä kaadun sileälle
lattialle, tai tapahtuu jotakin muuta tämänkaltaista, sillä minulle
on sellaista jo tapahtunut; nyt minä näen siitä unta koko yön. Miksi
rupesittekaan siitä puhumaan?

Aglaja katseli häntä synkästi.

— Tiedättekö mitä? — Parasta on, etten huomenna ollenkaan tule! Lähetän
raportin, että olen sairas, ja sillä siitä pääsee! — päätti ruhtinas
viimein.

Aglaja polkaisi jalkaa ja ihan kalpeni kiukusta.

— Herra Jumala! Onko moista missään nähty! Hän ei tule, silloin kun
juuri hänen takiansa ja... oi, hyvä Jumala! Onpa todella ilo olla
tekemisissä niin... järjettömän ihmisen kanssa kuin te!

— No, minä tulen, tulen! — keskeytti ruhtinas kiireesti. — Ja lupaan
teille kunniasanalla, että istun koko illan puhumatta sanaakaan. Sen
minä teen.

— Hyvin teettekin. Te sanoitte äsken: »lähetän raportin, että olen
sairas»; mistä te oikein saatte tuommoisia sanontatapoja? Mikä halu
teillä on puhua minun kanssani sellaisilla sanoilla? Tahdotteko te
minua ärsyttää?

— Anteeksi; sekin on koulukieltä; en tee sitä enää. Minä ymmärrän
sangen hyvin, että te... olette peloissanne minun tähteni... (älkäähän
toki suuttuko!), ja minä olen siitä hyvin iloissani. Te ette voi
uskoa, miten minä nyt olen teidän sanojenne johdosta peloissani ja —
iloissani. Mutta kaikki tämä pelko, vakuutan sen teille, kaikki se on
vain pikku asia ja roskaa. Toden totta, Aglaja! Mutta ilo jää jäljelle.
Minä pidän hirveästi siitä, että te olette sellainen lapsi, niin hyvä
ja kiltti lapsi! Ah, kuinka armas te voitte olla, Aglaja!

Aglaja oli tietysti jo antamaisillaan vallan suuttumukselleen, mutta
yht'äkkiä jokin hänelle itselleenkin odottamaton tunne valtasi koko
hänen sielunsa, yhdeksi silmänräpäykseksi.

— Ettekö te soimaa minua nyt käyttämistäni epähienoista sanoista...
joskus... myöhemmin? — kysyi hän yht'äkkiä.

— Mitä te puhuttekaan! Ja miksi taas punastuitte? Ja nyt taas olette
synkän näköinen! Te olette alkanut toisinaan luoda liian synkkiä
katseita, Aglaja, jommoisia ette ole koskaan ennen luonut. Minä tiedän,
mistä se johtuu...

— Olkaa vaiti, olkaa vaiti!

— Ei, parempi on sanoa. Minä olen tahtonut sanoa jo kauan sitten; olen
jo sanonut, mutta... se ei riitä, sillä te ette ole uskonut minua.
Meidän välillämme on kuitenkin eräs olento...

— Olkaa vaiti, olkaa vaiti, olkaa vaiti, olkaa vaiti! — keskeytti
yht'äkkiä Aglaja tarttuen lujasti hänen käteensä ja katsoen häneen
miltei kauhistuneena. Tällä hetkellä häntä huudettiin; aivan kuin
ilostuen hän jätti ruhtinaan ja juoksi pois.

Ruhtinas oli koko yön kuumeessa. Omituista oli, että jo useana yönä
perätysten hänellä oli ollut kuumetta. Nyt tällä kertaa, kun hän
houraili, nousi hänen mieleensä ajatus: mitä jos huomenna, kaikkien
läsnä ollessa, hän saakin kohtauksen? Olihan hänellä ollut joskus
kohtauksia päivälläkin? Tämä ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin
hänen ruumistaan; kaiken yötä hän oli olevinaan jossakin ihmeellisessä
ja perin oudossa seurassa omituisten ihmisten parissa. Pääasia oli se,
että hän oli »alkanut puhua»; hän tiesi, ettei olisi pitänyt puhua,
mutta puhui koko ajan, koetti saada heidät jostakin vakuutetuiksi.
Jevgeni Pavlovitš ja Ippolit olivat myös vierasten joukossa ja
näyttivät olevan tavattoman hyviä ystäviä.

Hän heräsi kello kahdeksan jälkeen; hänen päätään kivisti, ajatukset
olivat sekaisin, hänen olonsa tuntui oudolta. Hänen alkoi jostakin
käsittämättömästä syystä hirveästi tehdä mieli tavata Rogožinia; nähdä
tämä ja puhua hänen kanssaan paljon, — mutta mistä oikeastaan, sitä hän
ei itsekään tietänyt; sitten hän jostakin syystä päätti mennä Ippolitin
luo. Hänen sydämensä oli rauhaton, jopa siinä määrin, että tämän aamun
tapaukset tekivät häneen omituisen puolinaisen vaikutuksen, vaikka tuo
vaikutus ei ollutkaan erikoisen voimakas. Yksi noista tapahtumista oli
Lebedevin käynti.

Lebedev tuli jokseenkin aikaiseen, kohta kello yhdeksän jälkeen, ja
oli aika lailla päissään. Vaikka ruhtinas ei viime aikoina ollutkaan
sanottavasti tehnyt havaintoja, niin jotenkuten hän oli kuitenkin
tullut panneeksi merkille, että siitä asti kuin kenraali Ivolgin, kolme
päivää takaperin, oli muuttanut heiltä pois, Lebedev oli käyttäytynyt
hyvin huonosti. Hän muuttui yht'äkkiä merkillisen tahraiseksi ja
likaiseksi, hänen kaulaliinansa oli vinossa, takin kaulus oli rikki.
Omassa asunnossaan hän raivosi niin, että se kuului yli pihan; Vera oli
kerran tullut kyynelsilmin kertomaan jotakin. Kun Lebedev nyt saapui,
niin hän alkoi puhua hyvin kummallisesti, löi rintaansa ja syytti
itseään jostakin...

— Olen saanut... olen saanut palkan petollisuudestani ja
alhaisuudestani... Sain korvapuustin! — lopetti hän viimein
traagillisesti.

— Korvapuustin! Keneltä?... Ja näin aamutuimaan?

— Aamutuimaan? — sanoi Lebedev ivallisesti hymyillen. — Aika ei tässä
merkitse mitään... ei ruumiilliseenkaan rangaistukseen nähden...
mutta minä olen saanut moraalisen... moraalisen korvapuustin enkä
ruumiillista!

Hän kävi yht'äkkiä kursailematta istumaan ja alkoi kertoa. Hänen
kertomuksensa oli hyvin sekava; ruhtinas rypisti otsaansa ja aikoi
lähteä pois; mutta yht'äkkiä muutamat sanat hämmästyttivät häntä. Hän
jähmettyi paikalleen ihmetyksestä... Kummallisia asioita kertoili herra
Lebedev.

Aluksi tuntui olevan kysymys jostakin kirjeestä; mainittiin Aglaja
Ivanovnan nimi. Sitten Lebedev yht'äkkiä alkoi katkerasti syyttää
ruhtinasta; puheesta saattoi ymmärtää, että hän katsoi kärsineensä
jonkin loukkauksen ruhtinaan puolelta. Alussa ruhtinas oli muka
kunnioittanut häntä luottamuksellaan asioissaan erään määrätyn
»persoonan» (Nastasja Filippovnan) kanssa; mutta sitten hän oli
kokonaan katkaissut välit hänen kanssaan ja ajanut hänet häpeällisesti
tiehensä, vieläpä niin loukkaavalla tavalla, että oli viime kerralla
keskusteltaessa muka törkeästi torjunut »viattoman kysymyksen
talossa lähitulevaisuudessa tapahtuvista muutoksista». Humalaisen
kyyneliä itkien Lebedev tunnusti, että »tämän jälkeen hän ei enää
mitenkään jaksanut sitä sietää, varsinkin kun hän tiesi paljon,
sangen paljon... sekä Rogožinin että Nastasja Filippovnan kuin myös
Nastasja Filippovnan ystävättären kautta, ja niinikään oli kuullut
Varvara Ardalionovnalta... itseltään... ja myös... ja myös itse Aglaja
Ivanovnalta, voitteko kuvitella, Veran välityksellä, oman rakkaan
tyttäreni Veran, ainoan tyttäreni... niin... mutta muuten ei ainoan,
sillä minulla on heitä kolme. Entä kuka on kirjeellisesti ilmoittanut
Lizaveta Prokofjevnalle, vieläpä mitä suurimmassa salaisuudessa,
hehee! Kuka on hänelle ilmoittanut kaikista tuon persoonan, Nastasja
Filippovnan, suhteista... ja toimista, hehehee! Kuka, kuka on ollut tuo
nimetön. Sallikaahan kysyä?»

— Oletteko se todellakin ollut te? — huudahti ruhtinas.

— Minäpä juuri, — vastasi juopunut arvokkaasti, ja tänäänkin kello
puoli yhdeksän, puoli tuntia takaperin... ei, siitä on jo kolme
neljännestä, kun ilmoitin jalolle äidille, että minulla on kerrottavana
hänelle eräs tapahtuma... sangen huomattava. Ilmoitin kirjelipulla,
palvelustytön välityksellä, takaoven kautta. Minut otettiin vastaan.

— Oletteko juuri nyt tavannut Lizaveta Prokofjevnan? — kysyi ruhtinas
tuskin uskoen korviaan.

— Näin hänet äsken juuri ja sain korvapuustin... moraalisen
korvapuustin. Hän antoi minulle kirjeeni takaisin, tai oikeastaan
paiskasi sen avaamatta... ja minut hän ajoi pois suin päin... muuten,
ainoastaan moraalisesti eikä ruumiillisesti... vaan muuten, melkeinpä
ruumiillisestikin, ei siitä paljoa puuttunut!

— Minkä kirjeen hän teille paiskasi avaamatta?

— Enkö minä sitten... hehehee! Minähän en vielä sanonutkaan teille!
Ja minä kun luulin jo sanoneeni... Minä sain erään sellaisen pikku
kirjeen, perille vietäväksi...

— Keneltä? Kenelle?

Mutta muutamista Lebedevin »selityksistä» oli tavattoman vaikea päästä
selvyyteen tai edes jonkin verran ymmärtää. Ruhtinas käsitti vain sen
verran, että kirje oli jätetty aamulla aikaiseen, palvelustyttö oli
sen tuonut, Vera Lebedevalle, annettavaksi osoitteen mukaisesti...
»aivan niinkuin ennenkin... aivan niinkuin ennenkin, eräälle määrätylle
persoonalle ja se oli samalla henkilöltä... (sillä toisesta heistä
minä käytän nimitystä 'henkilö', mutta toisesta ainoastaan 'persoona',
halventaakseni ja tehdäkseni eron; sillä onhan suuri ero viattoman ja
korkeasti jalosukuisen kenraalin neidin ja... kamelianaisen välillä),
siis kirje oli 'henkilöltä', jonka nimi alkaa A-kirjaimella...»

— Kuinka se on mahdollista? Nastasja Filippovnalle? Roskapuhetta! —
huudahti ruhtinas.

— Oli, olipa kyllä, tai jos ei ollut hänelle, niin sitten Rogožinille,
samahan se on, Rogožinille...ja myös herra Terentjeville oli, perille
vietäväksi, kerran siltä henkilöltä, jonka nimi alkaa A-kirjaimella, —
sanoi Lebedev silmää iskien ja hymyillen.

Koska hän usein siirtyi asiasta toiseen ja unohti, mistä oli alkanut
puhua, niin ruhtinas vaikeni antaakseen hänen sanoa sanottavansa. Mutta
sittenkin oli juttu tavattoman epäselvä: hänenkö kauttaan kirjeet
olivat kulkeneet vaiko Veran kautta? Kun hän kerran itse vakuutti,
että »on sama, Rogožinilleko vai Nastasja Filippovnalle», niin
luultavinta siis oli, ettei hän ollut kirjeitten välittäjä, jos yleensä
kirjeitä oli lähetetty. Se seikka, miten kirje nyt oli joutunut hänen
käsiinsä, jäi aivan epäselväksi; todennäköisin oli se otaksuma, että
hän oli jollakin tavoin saanut anastetuksi sen Veralta... varastanut
kaikessa hiljaisuudessa ja vienyt jossakin tarkoituksessa Lizaveta
Prokofjevnalle. Tähän tulokseen tuli ja näin käsitti asian ruhtinas
lopulta.

— Te olette tullut hulluksi! — huusi hän aivan ällistyneenä.

— En aivan, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, — huomautti Lebedev
hieman ilkeästi. — Tosin aioin antaa sen teille, teille, teidän omiin
käsiinne, tehdäkseni palveluksen... mutta päätin sitten, että oli
parempi tehdä palvelus niille siellä ja ilmoittaa kaikesta jalolle
äidille... koska olin kerran aikaisemminkin ilmoittanut kirjeellä,
nimettömällä kirjeelläpä kun äsken kirjoitin paperille, ennakolta, ja
pyysin päästä puheille, kello kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan,
niin allekirjoitin sen: »salainen kirjeenvaihtajanne»; heti otettiin
vastaan, aivan paikalla, vieläpä erittäin kiireesti, takaoven kautta...
jalon äidin puheille.

— No?...

— Tietäähän sen, oli vähällä pieksää minut; se on, oli hyvin, hyvin
vähällä tehdä sen, niin että melkein voi sanoa hänen lyöneen minua.
Ja kirjeen hän paiskasi minulle takaisin. Tosin hän aikoi pitää sen
itsellään, — näin sen, huomasin, — mutta muutti sitten mieltään
ja paiskasi pois: »Kun kerran sinulle, tuommoiselle, on uskottu
perille vietäväksi, niin vie...» Ihan oli loukkaantunut. Kun hän
kerran ei hävennyt sanoa niin minun edessäni, niin hän tietysti oli
loukkaantunut. Kiivasluontoinen on!

— Missä kirje sitten nyt on?

— Minulla edelleen, tässä näin.

Ja hän antoi ruhtinaalle Aglajan Gavrila Ardalionovitšille kirjoittaman
kirjelipun, jota tämä voitonriemuisena näytti sisarelleen samana
aamuna, kaksi tuntia myöhemmin.

— Tämä kirje ei voi jäädä teille.

— Teille, teille! Teillehän sen tuonkin! — huudahti Lebedev
kiihkeästi. — Nyt olen taas kokonaan teidän, teidän päästä sydämeen
asti, palvelijanne, hetkellisen uskottomuuden jälkeen! Rangaiskaa
sydäntä, säästäkää partaa, niinkuin sanoi Thomas Morus... Englannissa
ja Suur-Britanniassa. Mea culpa, mea culpa, niinkuin sanoo Rooman
paavitar... se on, hän on Rooman paavi, mutta minä sanon häntä »Rooman
paavittareksi».

— Tämä kirje pitää heti lähettää määräpaikkaansa, — alkoi ruhtinas
touhuta. — Minä toimitan perille.

— Eikö olisi parempi, eikö olisi parempi, jalosti kasvatettu ruhtinas,
eikö sentään olisi parempi... kas näin ikään?

Lebedev väänsi omituisesti, liikuttavasi naamaansa; hän oli yht'äkkiä
alkanut hirveästi liikehtiä paikallaan, aivan kuin häntä olisi
yht'äkkiä pistetty neulalla, vilkutti viekkaasti silmiään, teki eleitä
ja näytti jotakin käsillään.

— Mitä? — kysyi ruhtinas ankarasti.

— Että ensin avaisit — kuiskasi hän liikuttavalla tavalla ja ikäänkuin
luottamuksellisesti.

Ruhtinas hypähti pystyyn niin raivostuneena, että Lebedev lähti
juoksemaan; mutta päästyään ovelle hän pysähtyi odottamaan, eikö anneta
armoa.

— Ah, Lebedev! Voiko, voiko vaipua niin syvälle alennustilaan kuin te
olette vaipunut? — huudahti ruhtinas murheellisena. Lebedevin kasvot
kirkastuivat.

— Alhainen olen! Alhainen olen! — sanoi hän ja alkoi heti lähestyä
kyynelet silmissä ja lyöden rintaansa.

— Sehän on katalaa!

— Katalaa on. Se on oikea sana.

— Ja mikä ihmeen tottumus tuo on, että te... käyttäydytte niin
omituisesti? Tehän olette... yksinkertaisesti vakooja! Miksi te
kirjoititte nimettömiä kirjeitä ja saatoitte levottomaksi... niin
perin jalon ja hyväsydämisen naisen? Minkä tähden, loppujen lopuksi,
Aglaja Ivanovnalla ei olisi oikeus kirjoittaa kirjeitä kenelle haluaa?
Valittamassako te kävitte tänään, vai mitä? Mitä te toivoitte saavanne?
Mikä sai teidät rupeamaan ilmiantajaksi?

— Ainoastaan miellyttävä uteliaisuus ja... palvelevaisuus jaloa sielua
kohtaan, niin! — mutisi Lebedev. — Nyt minä olen teidän, taas teidän!
Saatte vaikka hirttää!

— Tuossa tilassako te kävitte Lizaveta Prokofjevnan luona? — kysyi
ruhtinas inhoten.

— En... raittiimpana... ja säädyllisemmin; tähän olen joutunut vasta
nöyryytyksen jälkeen... tämän näköiseksi.

— No, hyvä on, jättäkää minut nyt.

Tämä pyyntö piti kuitenkin toistaa useita kertoja, ennenkuin
vieras lopultakin otti lähteäkseen. Kun hän oli jo avannut oven
selkoselälleen, niin hän vielä kääntyi takaisin, palasi keskelle
huonetta varpaillaan ja alkoi uudestaan tehdä merkkejä käsillään
näyttäen, kuinka kirje avataan; sanoin hän ei uskaltanut lausua
julki neuvoaan; sen jälkeen hän poistui hymyillen hiljaisesti ja
ystävällisesti.

Kaikkea tätä oli ollut hyvin raskasta kuunnella. Kaiken keskeltä
esiintyi selvänä eräs tärkeä ja tavaton tosiasia: se, että Aglaja oli
hyvin levoton, hyvin epäröivä, suuren tuskan vallassa jostakin syystä
(»mustasukkaisuudesta» — kuiskasi ruhtinas itselleen). Selvää näkyi
olevan myös, että ilkeät ihmiset koettivat saada hänet ymmälle, ja
oli kerrassaan omituista, että hän uskoi heitä siinä määrin. Tietysti
tässä kokemattomassa, mutta kuumassa ja ylpeässä pikku päässä oli
kypsymässä joitakin erikoisia suunnitelmia, jotka kenties olivat
tuhoisiakin ja... aivan mahdottomia. Ruhtinas oli hyvin pelästynyt
eikä rauhattomuudessaan tietänyt mitä tekisi. Oli välttämättömästi
estettävä jotakin toteutumasta, hän tunsi sen. Hän silmäsi vielä kerran
suljetun kirjeen osoitetta; oi, tässä hänellä ei ollut epäilyjä eikä
levottomuuden syytä, sillä hän uskoi; aivan muu teki hänet levottomaksi
tämän kirjeen johdosta: hän ei uskonut Gavrila Ardalionovitšia.
Ja kuitenkin hän oli päättänyt itse antaa Ganjalle tämän kirjeen,
henkilökohtaisesti, ja lähtenyt sitä varten jo kotoaan, mutta matkalla
hän muutti mieltään. Melkein Ptitsynin talon luona ruhtinas sattui
kohtaamaan Koljan ja antoi hänen tehtäväkseen kirjeen antamisen veljen
omiin käsiin, aivan kuin se olisi tullut suoraan Aglaja Ivanovnalta.
Kolja ei kysellyt sen enempää, vaan vei kirjeen perille, niin ettei
Ganja voinut kuvitellakaan, että kirje oli kulkenut niin monien käsien
kautta. Kotiin palattuaan ruhtinas kutsui luokseen Vera Lukjanovnan,
kertoi tälle niin paljon kuin oli tarpeellista ja sai hänet
rauhoittumaan, sillä hän oli tähän asti kaiken aikaa etsinyt kirjettä
ja itkenyt. Hän kauhistui kuultuaan, että isä oli vienyt kirjeen.
(Ruhtinas sai häneltä vasta myöhemmin kuulla, että hän oli salaa ollut
kirjeitten välittäjänä Rogožinin ja Aglaja Ivanovnan välillä; hänelle
ei ollut tullut mieleenkään, että tästä saattoi olla mitään vahinkoa
ruhtinaalle...)

Mutta ruhtinas oli lopulta mennyt niin sekaisin, että kun pari
tuntia myöhemmin Koljan lähetti juoksi hänelle ilmoittamaan Koljan
isän sairaudesta, niin ruhtinas ensimmäisinä hetkinä tuskin kykeni
tajuamaan, mistä oli kysymys. Mutta juuri tämä tapaus saattoikin
hänet entiselleen, koska se käänsi voimakkaasti hänen huomionsa pois
omista asioista. Hän viipyi Nina Aleksandrovnan luona (jonne sairas
tietysti oli viety) melkein iltaan asti. Hänestä ei ollut juuri mitään
hyötyä, mutta on ihmisiä, joita jostakin syystä mielellään tahtoo nähdä
vierellään joinakin raskaina hetkinä. Kolja oli hirveän järkytetty,
itki hysteerisesti, mutta juoksenteli kuitenkin kaiken aikaa asioilla:
riensi hakemaan lääkäriä ja toimitti niitä kokonaista kolme, juoksi
apteekkiin ja välskärille. Kenraali saatiin elpymään, mutta ei tullut
tajuihinsa; lääkärit lausuivat, että »joka tapauksessa potilas on
vaarassa». Varja ja Nina Aleksandrovna eivät poistuneet sairaan luota;
Ganja oli hämmästynyt ja järkytetty, mutta ei tahtonut mennä ylös ja
suorastaan pelkäsi nähdä sairasta; hän väänteli käsiään ja puhuen
sekavasti ruhtinaalle sai sanotuksi: »Semmoinen onnettomuus, ja pitikin
sattua juuri tämmöiseen aikaan!» Ruhtinas luuli ymmärtävänsä, mikä
aika se oli, josta Ganja puhui. Ippolitia ruhtinas ei enää tavannut
Ptitsynin talossa. Illemmalla juoksi sinne Lebedev, joka aamulla
tapahtuneen »selityksen» jälkeen oli tähän asti nukkunut. Nyt hän oli
miltei selvä ja itki sairasta katsellessaan todellisia kyyneliä, aivan
kuin siinä olisi ollut hänen oma veljensä. Hän soimasi itseään ääneen,
selittämättä kuitenkaan, mistä hän itseään syytti, ja vakuutteli
yhtämittaa Nina Aleksandrovnalle, että hän, hän itse eikä kukaan muu
kuin hän oli syypää... yksinomaan miellyttävän uteliaisuuden vuoksi...
ja että »vainaja» (näin hän jostakin syystä itsepintaisesti nimitti
vielä hengissä olevaa kenraalia) oli ollut suorastaan nerokas mies!
Hän alleviivasi erikoisen vakavasti nerokkuutta, aivan kuin siitä
olisi tällä hetkellä voinut olla jotakin tavatonta hyötyä. Nina
Aleksandrovna sanoi, nähdessään hänen vilpittömät kyynelensä, hänelle
viimein, ollenkaan moittimatta ja miltei lempeästi: »No, antakaahan
olla, no, älkää itkekö, no niin, Jumala antaa teille anteeksi!»
Lebedeviä hämmästyttivät siinä määrin nämä sanat ja ääni, jolla ne
lausuttiin, ettei hän tahtonut koko iltana lähteä Nina Aleksandrovnan
luota (ja kaikkina seuraavinakin päivinä aivan kenraalin kuolemaan
asti hän oli miltei aamusta iltaan heidän talossaan). Päivän kuluessa
kävi Nina Aleksandrovnan luona kaksi kertaa Lizaveta Prokofjevnan
lähetti tiedustelemassa sairaan vointia. Kun ruhtinas sitten illalla
kello yhdeksän aikaan saapui Jepantšinien vierashuoneeseen, joka jo
oli täynnä vieraita, niin Lizaveta Prokofjevna alkoi heti kysellä
häneltä sairaan tilaa, osaaottavasti ja seikkaperäisesti, ja vastasi
arvokkaasti Bjelokonskajalle tämän kysymykseen: »Kuka on tuo sairas
ja kuka on Nina Aleksandrovna?» Ruhtinasta tämä miellytti suuresti.
Itse hän Lizaveta Prokofjevnalle asiasta kertoessaan puhui »erittäin
hyvin», kuten Aglajan sisaret jälkeenpäin sanoivat: »vaatimattomasti,
hiljaisesti, ilman liikoja sanoja, eleitä tekemättä, arvokkaasti; tuli
huoneeseen oivallisesti; oli hienosti puettu», eikä suinkaan »kaatunut
sileälle lattialle», kuten oli edellisenä iltana pelännyt, vaan teki
ilmeisesti kaikkiin miellyttävän vaikutuksen.

Ruhtinas puolestaan huomasi, kun oli istuutunut ja katsahti
ympärilleen, että koko tämä seura oli kaikkea muuta kuin niiden
hirmu-haamujen kaltainen, joilla Aglaja oli häntä peloitellut, tai
niiden painajaisten kaltainen, joita hän oli yöllä nähnyt unissaan.
Ensimmäisen kerran elämässään hän nyt näki kappaleen sitä, mitä
mainitaan »ylhäisön» peloittavalla nimityksellä. Hän oli jo kauan
sitten, erinäisten aiheittensa, suunnitelmiensa ja taipumustensa
johdosta, halunnut päästä tähän lumottuun piiriin, ja siksi hänessä
herätti suurta mielenkiintoa sen tekemä ensimmäinen vaikutelma. Tämä
hänen saamansa ensimmäinen vaikutelma oli suorastaan ihastuttava.
Hänessä alkoi jostakin syystä yht'äkkiä tuntua siltä, kuin kaikki nuo
ihmiset olisivat syntyneetkin olemaan yhdessä; ettei Jepantšineilla
nyt vietetä mitään »iltaa» eikä läsnä ole mitään kutsuvieraita, vaan
että nuo kaikki ovat »omaa väkeä» ja että hän on jo kauan ollut
heidän hyvä ystävänsä ja aateveljensä ja palannut nyt heidän luokseen
lyhyen eron jälkeen. Hienot tavat, yksinkertaisuus ja näennäinen
sydämellisyys miltei lumosivat hänet. Hänelle ei voinut nousta
mieleenkään semmoinen ajatus, että kaikki tämä sydämellisyys ja jalous,
tämä henkevyys ja arvokkuus kenties olikin ainoastaan suurenmoista
keinotekoista peliä. Suurin osa noita vieraita olikin, loistavasta
ulkonaisesta olemuksestaan huolimatta, varsin tyhjää väkeä, jotka
muuten itsekään eivät tietäneet itsekylläisyydessään, että moni
seikka, jota he pitivät itsessään hyvänä, oli vain teennäisyyttä,
johon he sitäpaitsi eivät olleet syypäät, sillä he olivat omaksuneet
sen tiedottomasti ja perintönä. Tätä ei ruhtinas tahtonut edes ruveta
epäilemäänkään ollessaan ensimmäisen vaikutelman tenhon lumoissa. Hän
näki esimerkiksi, että tuo vanha herra, tuo korkea virkamies, joka
ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isoisänsä, ihan keskeyttää
oman puheensa kuunnellakseen häntä, niin nuorta ja kokematonta miestä,
eikä ainoastaan kuuntele häntä, vaan ilmeisesti antaa arvoa hänen
mielipiteelleen, on niin ystävällinen häntä kohtaan, niin vilpittömästi
hyväntahtoinen, vaikka he ovat toisilleen vieraita ja näkevät toisensa
ensimmäisen kerran. Kenties ruhtinaan lämpimään vastaanottavaisuuteen
vaikutti kaikkein enimmän tämän kohteliaisuuden hienostuneisuus.
Kenties hän oli jo edeltäkäsin kovin altis saamaan edullisen
vaikutelman ja tavallaan lahjottavissa.

Mutta kuitenkaan eivät nämä ihmiset — vaikka he tietysti olivat
»talon ja toistensa ystäviä» — olleet läheskään niin hyviä talon eikä
toistensa ystäviä kuin ruhtinas luuli heti, kun hänet oli esitelty
heille ja hän oli tehnyt heidän tuttavuuttaan. Siellä oli ihmisiä,
jotka eivät olisi koskaan eivätkä millään ehdolla tunnustaneet
Jepantšineja edes jossakin määrinkään vertaisikseen. Täällä oli
myös ihmisiä, jotka olivat täydelleen vihamiehiä keskenään; vanha
Bjelokonskaja oli koko elämänsä ajan »halveksinut» »vanhan, korkean
virkamiehen» vaimoa, ja tämä puolestaan ei ollenkaan pitänyt Lizaveta
Prokofjevnasta. Tuo »korkea virkamies», hänen miehensä, joka jostakin
syystä oli suojellut Jepantšineja aivan näitten nuoruusajoilta asti
ja joka nytkin oli illan tärkein vieras, oli niin äärettömän suuri
henkilö Ivan Fjodorovitšin silmissä, ettei tämä voinut hänen läsnä
ollessaan tuntea mitään muita tunteita kuin harrasta kunnioitusta ja
pelkoa, ja hän olisi vilpittömästi halveksinut itseään, jos olisi
hetkenkään ajan pitänyt itseään hänen vertaisenaan eikä kunnioittanut
häntä Olympon Jupiterina. Täällä oli ihmisiä, jotka eivät olleet
tavanneet toisiaan moneen vuoteen eivätkä tunteneet toisiaan kohtaan
mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä, jollei vastenmielisyyttä,
mutta jotka nyt tervehtivät toisiaan aivan kuin eilen viimeksi
olisivat tavanneet toisensa mitä miellyttävimmässä ystäväseurassa.
Seura ei muuten ollut suurilukuinen. Paitsi Bjelokonskajaa ja »vanhaa,
korkeata virkamiestä» ja hänen puolisoaan oli täällä ensiksikin eräs
suurta luottamusta nauttiva sotilaskenraali, paroni tai kreivi,
jolla oli saksalainen nimi, — tavattoman harvapuheinen mies, jolla
oli se maine, että hän tuntee ihmeteltävän hyvin hallintoasiat,
ja jota pidettiin miltei tiedemiehenä, — eräs niitä olympolaisia
hallinnollisia virkamiehiä, jotka tuntevat kaikki asiat, »paitsi ehkä
Venäjää itseään», mies, joka lausui aina viidessä vuodessa yhden kerran
»merkillisen syvän» lausuman, mutta semmoisen, josta ehdottomasti
tulee lentävä lauseparsi ja joka tunnetaan kaikkein ylhäisimmässäkin
piirissä; eräs niitä johtavassa asemassa olevia virkamiehiä, jotka
tavallisesti harvinaisen pitkän (suorastaan kummastusta herättävän
pitkän) virkapalveluksen jälkeen kuolevat korkeassa arvossa, suurissa
viroissa ja varsin varakkaina, vaikka eivät olekaan tehneet mitään
suuria tekoja, jopa jossakin määrin vihaavatkin suuria tekoja.
Tämä kenraali oli Ivan Fjodorovitšin lähin esimies virastossa, ja
häntä piti Ivan Fjodorovitš kiitollisen sydämensä lämmön ja myöskin
erikoisen itserakkautensa vaikutuksesta niinikään hyväntekijänään,
mutta kenraali itse ei ollenkaan pitänyt itseään Ivan Fjodorovitšin
hyväntekijänä, vaan suhtautui häneen aivan tyynesti, vaikka mielellään
käyttikin hyväkseen Ivan Fjodorovitšin monia palveluksia; hän olisi
heti paikalla ollut valmis panemaan Ivan Fjodorovitšin sijalle
toisen virkamiehen, jos se jostakin syystä olisi ollut tarpeellista,
eikä syyn olisi tarvinnut olla ollenkaan »jalompaa laatua». Vielä
oli seurassa muuan vanhanpuoleinen, arvokas herra, jota pidettiin
Lizaveta Prokofjevnan sukulaisena, vaikka hän ei ensinkään sitä
ollut; hän oli mies, jolla oli korkea arvo ja virka, rikas ja hyvästä
perheestä polveutuva mies, vankkatekoinen ja hyvin terve, sangen
puhelias ja vieläpä siinä maineessa, että hän kuului tyytymättömiin
(kuitenkin sanan lievimmässä merkityksessä), ja että hän oli sapekas
(mutta sekin oli hänessä miellyttävää); hänellä oli englantilaisten
aristokraattien tapoja ja hän oli omaksunut englantilaisen maun
(harrastaen esimerkiksi veristä paahtopaistia, hevosia ja valjakoita,
lakeijoja j.n.e.). Hän oli »korkean virkamiehen» hyvä ystävä ja piti
tälle hauskasti seuraa; sitäpaitsi Lizaveta Prokofjevna jostakin
käsittämättömästä syystä oli saanut päähänsä sen omituisen ajatuksen,
että tämä jo vanhanpuoleinen herrasmies (joka oli kevytmielinen
mies ja naisten armastelija) yht'äkkiä vielä tekee kosinnallaan
onnelliseksi Aleksandran. Tämän kaikkein korkeimman ja arvokkaimman
piirin jälkeen seurasi nuorempien vierasten ryhmä, jonka jäsenet
myös olivat loistavia ja jonka jäsenillä myös oli sangen oivallisia
ominaisuuksia. Paitsi ruhtinas Š:ää ja Jevgeni Pavlovitšia kuului tähän
ryhmään vielä tunnettu, ihastuttava ruhtinas N., joka oli aikoinaan
ollut koko Euroopan naisten viettelijä ja sydänten voittaja, nyt jo
neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen mies, mutta yhä vieläkin hauskan
näköinen ja ihmeteltävän taitava kertoja; hänellä oli omaisuutta,
joka kuitenkin oli jossakin määrin epäjärjestyksessä, ja hän asusti
vanhan tapansa mukaan enimmäkseen ulkomailla. Täällä oli lopuksi vielä
ihmisiä, jotka tavallaan muodostivat kolmannen ja erikoisen piirin ja
jotka eivät sinänsä kuuluneet yhteiskunnan »valiojoukkoon», mutta joita
saattoi toisinaan tavata, samoinkuin Jepantšineitakin, jostakin syystä
tuossa »valiopiirissä». Jonkinmoisella tahdikkuudella, jonka he olivat
omaksuneet säännökseen, Jepantšinit mielellään sekoittivat niissä
harvoissa tilaisuuksissa, jolloin heillä oli kutsuvieraita, korkeamman
ja alemman ylhäisöpiirin ihmisiä yhteen »keskisäädyn ihmisten»
kanssa. Jepantšineita kehuttiinkin tästä ja heistä lausuttiin, että
he ymmärtävät asemansa ja ovat tahdikasta väkeä, ja Jepantšinit
ylpeilivät siitä, että heistä lausuttiin tuollainen arvostelu. Eräs
tuon keskisäädyn edustajia oli tänä iltana muuan teknikko, eversti,
vakava mies, ruhtinas Š:n hyvä ystävä ja hänen kauttaan Jepantšineihin
tutustunut, muuten mies, joka oli seurassa harvasanainen ja jolla oli
oikean käden etusormessa suuri ja silmäänpistävä hohtokivisormus,
joka luultavasti oli tunnustukseksi annettu lahja. Täällä oli lopuksi
vielä myös muuan kirjailija ja runoilija, saksalainen syntyjään,
mutta venäläinen runoilija, joka sitäpaitsi oli varsin siivo mies,
niin että hänet saattoi pelkäämättä tuoda hyvään seuraan. Hänellä
oli edullinen, vaikka jostakin syystä hieman vastenmielisyyttä
herättävä ulkomuoto; hän oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen,
pukeutui moitteettomasti, oli varsin porvarillisen, mutta erittäin
kunnianarvoisen saksalaisen perheen jäsen; osasi käyttää erilaisia
tilaisuuksia hyväkseen, päästä korkeitten henkilöitten suojatiksi ja
laittaa niin, että he edelleen olivat hänelle suopeita. Aikoinaan hän
oli kääntänyt saksankielestä jonkin huomattavan saksalaisen runoilijan
huomattavan runoteoksen, oli osannut omistaa käännöksensä sopiville
henkilöille, osasi kehuskella sillä, että oli ollut erään kuuluisan,
mutta nyt jo kuolleen venäläisen runoilijan ystävä (on kokonainen
ryhmä kirjailijoita, jotka hyvin mielellään painetussa sanassa
lukeutuvat suurten, mutta jo kuolleitten kirjailijain ystäviin),
ja hänet oli aivan äskettäin tutustuttanut Jepantšinien perheeseen
»vanhan, korkean virkamiehen» vaimo. Tätä rouvaa pidettiin kirjailijain
ja tiedemiesten suosijanapa hän oli todellakin toimittanut yhdelle
tai kahdelle kirjailijalle eläkkeenkin, korkeassa asemassa olevien
henkilöitten avulla, jotka häntä pitivät arvossa. Ja omalla tavallaan
hän nauttikin arvoa. Hän oli noin neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen
rouvashenkilö (siis varsin nuori niin vanhan ukon vaimoksi kuin hänen
miehensä oli), oli ennen ollut kaunotar ja pukeutui vielä nytkin liian
ylellisesti, niinkuin monilla hänen ikäisillään rouvilla on halu
pukeutua; kovin älykäs hän ei ollut, ja hänen tietonsa kirjallisuuden
alalla olivat sangen epäilyttäviä. Mutta halu suojella kirjailijoita
oli hänessä kehittynyt samanlaiseksi maniaksi kuin halu pukeutua
komeasti. Hänelle omistettiin monia teoksia ja käännöksiä; pari kolme
kirjailijaa oli hänen luvallaan julkaissut hänelle kirjoittamiaan,
varsin tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä kirjeitä... Ja tämän koko
seuran ruhtinas otti aivan täydestä, piti sitä puhtaana kultana,
johon ei mitään halvempiarvoista oltu sekoitettu. Muuten, kaikki nämä
ihmiset olivat myöskin, aivan kuin vartavasten, tässä illanvietossa
mitä parhaimman mielialan vallassa ja sangen tyytyväisiä itseensä.
Kaikki he tiesivät, aivan joka ikinen, tekevänsä käynnillään
Jepantšineille suuren kunnian. Mutta voi, tämmöisiä hienouksia ei
ruhtinas aavistanutkaan. Hän ei aavistanut esimerkiksi sitä, etteivät
Jepantšinit, aikoessaan ottaa niin tärkeän askelen kuin sen, joka
ratkaisi heidän tyttärensä kohtalon, olisi mitenkään uskaltaneetkaan
olla näyttämättä häntä, ruhtinas Leo Nikolajevitšia, »vanhalle
korkealle virkamiehelle», joka oli tunnustetusti koko heidän perheensä
suojelija. »Vanha korkea virkamies» taas puolestaan, vaikka olisikin
kestänyt aivan tyynesti tiedon, että Jepantšineja oli kohdannut mitä
hirvein onnettomuus, olisi kuitenkin ehdottomasti loukkaantunut,
jos Jepantšinit olisivat antaneet tyttärensä mennä kihloihin ilman
että olivat kysyneet häneltä neuvoa ja, niin sanoakseni, lupaa.
Ruhtinas N., tuo miellyttävä, tuo kieltämättä henkevä ja niin perin
avosydäminen mies, oli erinomaisen vahvasti vakuutettu siitä, että
hän on aivan kuin aurinko, joka tänä iltana on suonut paisteensa
langeta Jepantšinien saliin. Hän katsoi heidän olevan äärettömän
paljon alempana itseään, ja juuri tuo vilpitön ja jalo ajatus
synnyttikin hänessä hänen ihmeteltävän herttaisen luontevuutensa ja
ystävällisyytensä näitä samaisia Jepantšineja kohtaan. Hän tiesi
sangen hyvin, että tänä iltana hänen täytyi välttämättömästi kertoa
jotakin seuran ihastukseksi, ja hän valmistautuikin tähän jonkinmoisen
innoituksen vallassa. Ruhtinas Leo Nikolajevitš, joka sitten kuuli
tämän kertomuksen, tunnusti, ettei hän ollut koskaan kuulut mitään
sen veroista: sen loistava huumori ja ihmeteltävä ilomielisyys ja
naiivisuus vaikuttivat melkein liikuttavilta, kun ne kuuli ruhtinas
N:n kaltaisen Don Juanin suusta. Jospa hän vain olisi tietänyt,
kuinka vanha ja kulunut tuo kertomus oli, miten se oli ulkoa opittu
ja miten se oli menettänyt kaiken makunsa ja herättänyt kyllästymistä
kaikissa salongeissa, vaikka se viattomien Jepantšinien luona tuntui
taas uudelta, yllättävältä, vilpittömältä ja loistavalta oivallisen
ja loistavan miehen muistelmalta! Yksinpä saksalaissyntyinen
pikku runoilija, vaikka esiintyikin tavattoman rakastettavasti ja
vaatimattomasti, katsoi hänkin miltei tekevänsä kunnian tälle talolle
käymällä siinä. Mutta ruhtinas ei nähnyt mitalin toista puolta, ei
huomannut, mitä oli kaiken alla. Tätä onnettomuutta ei Aglaja ollut
aavistanutkaan. Hän itse oli tänä iltana ihmeen kaunis. Kaikki kolme
neitiä olivat hienosti, vaikkakaan eivät kovin ylellisesti puetut,
ja heidän tukkalaitteensakin olivat erikoiset. Aglaja istui Jevgeni
Pavlovitšin vieressä ja puheli sekä laski leikkiä hänen kanssaan
tavattoman ystävällisesti. Jevgeni Pavlovitš käyttäytyi ikäänkuin
jonkin verran arvokkaammin kuin muulloin, mikä kenties niinikään johtui
kunnioituksesta korkeita herroja kohtaan. Hänet oli, muuten, jo kauan
tunnettu ylhäisön piirissä; häntä pidettiin siellä jo omana miehenä,
vaikka olikin nuori mies. Tänä iltana hän saapui Jepantšineille
suruharso hatussa, ja Bjelokonskaja kehui häntä tuon suruharson vuoksi;
joku muu ylhäisöön kuuluva veljenpoika ei näissä oloissa kenties olisi
pannutkaan suruharsoa tuommoisen sedän kuoltua. Lizaveta Prokofjevna
oli tähän myös tyytyväinen, mutta yleensä hän näytti olevan aivan
liian huolestunut. Ruhtinas huomasi, että Aglaja pari kertaa katsoi
tarkkaavasti häntä ja luultavasti oli häneen tyytyväinen. Vähitellen
hän tuli ylen onnelliseksi. Hänen äskeiset »fantastiset» ajatuksensa ja
pelkonsa (jotka hänen mieleensä olivat nousseet sen jälkeen kuin hän
oli keskustellut Lebedevin kanssa) tuntuivat nyt, kun hän yht'äkkiä,
mutta varsin usein, niitä muisteli, aivan mahdottomalta, suorastaan
naurettavalta unelta, joka ei voinut toteutua! (Muutenkin hänen
ensimmäisenä, vaikkakin tiedottomana, toiveenaan ja pyrkimyksenään
oli äsken ja kaiken päivää ollut — saada jotenkuten laitetuksi niin,
ettei hän uskoisi tuohon uneen!) Hän puhui vähän, vastaillen vain
kysymyksiin, ja vaikeni viimein kokonaan, istui vain ja kuunteli, mutta
nautti ilmeisesti ihan hekumoiden. Vähitellen hänessä itsessään alkoi
kypsyä jotakin innostuksen tapaista, joka oli valmis purkautumaan
tilaisuuden ilmaantuessa... Sattumalta hän rupesikin puhumaan,
silloinkin vastaten kysymykseen ja nähtävästi ilman mitään erikoisia
aikeita...




VII.


Kun hän nautinnokseen katseli Aglajaa, joka puheli iloisesti ruhtinas
N:n ja Jevgeni Pavlovitšin kanssa, niin se vanhanpuoleinen herra, joka
oli englantilaisten ihailija ja joka toisessa nurkassa piti seuraa
»korkealle virkamiehelle» kertoen tälle innokkaasti jotakin, mainitsi
yht'äkkiä nimen Nikolai Andrejevitš Pavlištšev. Ruhtinas käännähti
nopeasti heihin päin ja alkoi kuunnella.

Oli kysymys uudesta, voimaan astuneesta järjestyksestä ja joistakin
mellakoista, joita oli sattunut eräillä maatiloilla X:n läänissä.
Englantilaiskiihkoilijan kertomuksissa oli luultavasti jotakin
hauskaakin, koska ukko alkoi viimein nauraa kertojan sapekkaalle
intoilulle. Tämä kertoi sujuvasti ja venytti aivan kuin äreästi
muristen sanoja sekä korosti lievästi ääntiöitä; hän kertoi, miten
hänen oli ollut pakko juuri nykyisen asiaintilan johdosta myydä
erinomainen X:n kuvernementissa oleva maatilansa, vieläpä, vaikka ei
ollut erikoisessa rahantarpeessakaan, puolesta hinnasta, mutta samalla
kertaa hänen oli pakko pitää itsellään rappiolla oleva, tappiota
tuottava ja riidanalainen maatila ja vielä maksaa siitä lisämaksuakin.
»Välttääkseni vielä uutta käräjänkäyntiä Pavlištševin palstan takia
olen lähtenyt sieltä käpälämäkeen. Vielä yksi tai kaksi sellaista
perintöä, niin olen aivan köyhä mies. Olen siellä, muuten, saanut lisää
kolmetuhatta desjatinaa oivallista maata!»

— Sehän on niin... Ivan Petrovitšhan on Nikolai Andrejevitš
Pavlištševin sukulainen... sinähän luullakseni olit etsimässä hänen
sukulaisiaan, — lausui ruhtinaalle puoliääneen Ivan Fjodorovitš,
joka yht'äkkiä oli ilmestynyt hänen viereensä ja huomannut, kuinka
tarkkaavaisesti ruhtinas seurasi keskustelua. Hän oli tähän asti
pitänyt seuraa kenraalille, joka oli hänen esimiehensä, mutta jo
kauan sitten hän oli huomannut, että Leo Nikolajevitš oli aivan
eristäytyneenä, ja oli alkanut olla siitä huolissaan; hän tahtoi
saattaa ruhtinaan jossakin määrin ottamaan osaa keskusteluun ja sillä
tavoin vielä toistamiseen näyttää ja esitellä hänet »korkeimmille
henkilöille».

— Leo Nikolaitš oli vanhempiensa kuoltua Nikolai Andreitš Pavlištševin
kasvatti, — pisti häh väliin, kun huomasi Ivan Petrovitšin katsahtavan
häneen.

— E-erittäin ha-hauskaa, — huomautti tämä, — ja minä muistankin sen
varsin hyvin. Äsken, kun Ivan Fjodorytš esitteli meidät toisillemme,
tunsin minä teidät heti ja muistin kasvonnekin. Te ette todellakaan ole
paljon muuttunut ulkomuodoltanne, vaikka minä näin teidät ainoastaan
lapsena, kun olitte kymmenen tai yhdentoista vuoden ikäinen. Teidän
kasvonpiirteissänne on jotakin sellaista, joka herättää muistossani...

— Oletteko te nähnyt minut lapsena? — kysyi ruhtinas omituisen
hämmästyksen valtaamana.

— Oi, siitä on jo hyvin pitkä aika, — jatkoi Ivan Petrovitš. —
Zlatoverhovossa, jossa te silloin elelitte naisserkkujeni luona. Minä
kävin ennen verraten usein Zlatoverhovossa, — ettekö te muista minua?
O-on hyvin mahdollista, ettette muista... Te olitte silloin... jollakin
tavoin sairas, niin että minä kerran ihan ihmettelin teitä...

— En muista mitään! — vakuutti ruhtinas kiihkeästi.

Molemmat selittivät asiaa vielä muutamin sanoin, Ivan Petrovitš hyvin
tyynesti ja ruhtinas hämmästyttävän kiihtyneenä, ja selville kävi,
että ne molemmat vanhat neidit, Pavlištšev-vainajan sukulaiset, jotka
asuivat hänen maatilallaan Zlatoverhovossa ja joiden kasvatettavaksi
ruhtinas oli annettu, puolestaan olivat Ivan Petrovitšin serkkuja.
Samoinkuin kaikki muutkin ei Ivan Petrovitškaan voinut juuri ollenkaan
selittää syitä, jotka olivat saattaneet Pavlištševin pitämään noin
hyvää huolta pienestä ruhtinaasta, ottolapsestaan. »Niin, minä unohdin
silloin ottaa siitä selkoa», mutta kuitenkin osoittautui, että hänellä
oli erinomaisen hyvä muisti, sillä hän muisti senkin, miten ankara
pikku kasvattia kohtaan oli ollut vanhempi serkku, Marfa Nikitišna,
»niin että minä kerran ihan jouduin riitaan hänen kanssaan teidän
takianne kasvatusmenetelmästä, sillä jos tahtoo antaa aina vain vitsaa
ja vitsaa sairaalle lapselle, niin sehän... myönnättehän itsekin...»,
ja kuinka hellä poikaraukkaa kohtaan sen sijaan oli ollut nuorempi
serkku, Natalia Nikitišna... He asuvat nyt molemmat, — kertoi hän
edelleen, X:n kuvernementissa (en vain tiedä, ovatko he vielä elossa),
jossa he saivat Pavlištševilta periä erinomaisen hyvän pikku maatilan.
Marfa Nikitišna aikoi muistaakseni mennä luostariin; en kuitenkaan
uskalla väittää sitä varmasti; kenties olen kuullut semmoista jostakin
toisesta... niin, minä kuulin äskettäin kerrottavan semmoista tohtorin
rouvasta...

Ruhtinaan silmät loistivat innostuksesta ja liikutuksesta, kun hän
kuuli tämän kertomuksen. Tavattoman innokkaasti hän puolestaan
selitti, ettei hän voi koskaan antaa anteeksi itselleen sitä,
ettei niinä kuutena kuukautena, jolloin oli matkustellut sisämaan
kuvernementeissa, ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen etsiäkseen
ja käydäkseen tervehtimässä entisiä hoitajiaan. Hän oli aikonut joka
päivä mennä, mutta aina olivat olosuhteet sen estäneet... mutta nyt
hän lupaa... ehdottomasti... vaikka X:n kuvernementtiin olisikin...
»Te siis tunnette Natalia Nikitišnan? Mikä jalo, mikä pyhä sielu!
Mutta myöskin Marfa Nikitišna... suokaa minulle anteeksi, mutta
luulen, että te erehdytte Marfa Nikitišnaan nähden! Hän oli ankara,
mutta... eihän voinut olla menettämättä kärsivällisyyttään... sellaisen
idiootin kanssa kuin minä silloin olin [hihii!]. Minähän olin silloin
täydellinen idiootti, tuskin voisitte uskoakaan [hahaa!]. Muuten...
muuten, te näitte minut silloin ja... Kuinka minä en muista teitä? Te
siis... ah, hyvä Jumala, oletteko te siis todellakin Nikolai Andreitš
Pavlištševin sukulainen?»

— Va-a-kuutan teille, — vastasi Ivan Petrovitš ja katseli nauraen
ruhtinasta.

— Oi, enhän minä sanonut sitä sen tähden, että minä... epäilisin... ja,
loppujen lopuksi, voiko sellaista epäilläkään [hehee!]... ollenkaan? Se
on, edes hiukkaakaan!! [Hehee!] Mutta minä tarkoitan sitä, että Nikolai
Andreitš Pavlištšev vainaja oli niin erinomainen ihminen! Tavattoman
jalo ihminen, toden totta, vakuutan sen teille!

Ruhtinas ei ainoastaan läähättänyt, vaan niin sanoaksemme »oli läkähtyä
kauniisiin tunteisiinsa», niinkuin tästä seuraavana aamuna lausui
Adelaida keskustellessaan sulhasensa, ruhtinas Š:n kanssa.

— Ah, hyvä Jumala! — alkoi Ivan Petrovitš nauraa. — Miksi minä en voisi
olla ja-lon-kin ihmisen sukulainen?

— Voi, hyvä Jumala! — huudahti ruhtinas nolostuen, hätääntyen ja
vilkastuen yhä enemmän. — Minä... minä sanoin taas tyhmyyden,
mutta... niin täytyi käydäkin sillä minä olen... minä olen... minä
olen, — muuten, se ei taaskaan kuulu tähän! Ja mitä onkaan minussa
nyt, sanokaapa se, kun ajattelen sellaisia pyrkimyksiä... sellaisia
suurenmoisia pyrkimyksiä! Ja verrattuna niin jaloon ihmiseen, sillä
hänhän oli, totta totisesti, erinomaisen jalo mies, eikö totta? Eikö
totta?

Ruhtinaan koko ruumis vapisi. Miksi hän yht'äkkiä oli niin kiihtynyt,
miksi joutunut aivan syyttä suotta sellaisen liikutuksen ja innostuksen
valtaan, joka ei ollenkaan ollut oikeassa suhteessa keskustelun
aiheeseen, — sitä olisi ollut vaikea sanoa. Hänen mielialansa oli nyt
kerta kaikkiaan sellainen, ja hän oli tällä hetkellä vähältä tuntea
jotakuta kohtaan ja jostakin syystä mitä hehkuvinta ja sydämellisintä
kiitollisuutta, — kenties Ivan Petrovitšiakin kohtaan ja melkeinpä
kaikkia vieraita kohtaan yleensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan alkanut
tuntea itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Ivan Petrovitš alkoi viimein
katsella häntä paljon tarkemmin, sangen kiinteästi katseli häntä myös
»korkea virkamies». Bjelokonskaja loi ruhtinaaseen vihaisen silmäyksen
ja puristi yhteen huuliaan. Ruhtinas N., Jevgeni Pavlovitš, ruhtinas
Š., neidot, kaikki keskeyttivät puhelunsa ja kuuntelivat. Aglaja näytti
pelästyneen, Lizaveta Prokofjevna tunsi suurta arkuutta. Omituisia
olivat hekin, tyttäret ja äiti: he olivat itse olleet sitä mieltä, että
olisi parasta, jos ruhtinas istuisi koko illan ääneti; mutta heti kun
he olivat nähneet hänet nurkassa aivan yksinään ja aivan tyytyväisenä
kohtaloonsa, he olivat tulleet levottomiksi. Aleksandra oli jo aikonut
mennä hänen luokseen ja varovasti tuoda hänet aivan toiselle puolelle
huonetta heidän seuraansa, t.s. ruhtinas N:n seuraan Bjelokonskajan
viereen. Mutta heti kun ruhtinas nyt oli itse alkanut puhua, he olivat
tulleet vielä levottomammiksi.

— Että hän oli erinomainen ihminen, siinä te olette oikeassa, — lausui
Ivan Petrovitš ponnekkaasti eikä enää hymyillyt. — Niin, niin...
hän oli erinomainen mies! Kelpo mies ja kunnon mies, — lisäsi hän
oltuaan vähän aikaa vaiti. — Voi sanoa, että hän oli mitä korkeinta
kunnioitusta ansaitseva mies, — lisäsi hän vielä painokkaammin,
pysähdyttyään kolmannen kerran, — ja... ja on ilo nähdä, että te
puolestanne...

— Eikö juuri tällä Pavlištševilla ollut jokin juttu.... kummallinen
juttu... erään apotin kanssa... erään apotin... en muista, minkä
apotin kanssa, mutta kaikki siitä aikoinaan puhuivat, — lausui »korkea
virkamies» koettaen muistaa.

— Se oli apotti Gouraud, jesuiitta, — auttoi hänen muistiaan Ivan
Petrovitš, — niin, siinä ovat meidän oivallisimmat ja arvokkaimmat
miehemme! Sillä hän oli kuitenkin hyvästä perheestä, varakas mies,
arvoltaan kamariherra, ja jos... hän olisi pysynyt virassaan... Mutta
hänpä jätti yht'äkkiä viran ja kaikki kääntyäkseen katoliseen uskoon ja
tullakseen jesuiitaksi, vieläpä miltei julkisesti, aivan jonkinmoisella
innostuksella. Hän kuoli todellakin oikeaan aikaan... niin, sitä
sanoivat silloin kaikki.

Ruhtinas oli poissa suunniltaan.

— Pavlištšev... Pavlištšev olisi kääntynyt katoliseen uskoon? Se on
mahdotonta! — huudahti hän kauhistuneena.

— No, »on mahdotonta», — sipisi Ivan Petrovitš vakuuttavasti, — se on
kenties liiaksi sanottu, myöntänette sen itsekin, rakas ruhtinas...
Muuten, te pidätte niin tavattoman suuressa arvossa vainajaa... hän oli
todellakin perin hyväsydäminen mies, ja siitä minä katson johtuvankin
pääasiallisesti, että tuo veijari Gouraud menestyi. Mutta minä, minäpä
voisin teille kertoa, kuinka paljon huolta ja touhua minulle sitten
tuotti tämä asia... ja nimenomaan tuo samainen Gouraud! Ajatelkaahan,
— sanoi hän kääntyen yht'äkkiä ukon puoleen, — he tahtoivat esittää
vaatimuksia testamenttiinkin nähden, ja minun täytyi ryhtyä
kaikenlaisiin, tuota noin, mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin...
saadakseni heidät järkiinsä... sillä he ovat mestareita hoitelemaan
tuollaisia asioita! I-ihmeteltävää! Mutta onneksi tämä tapahtui
Moskovassa, minä riensin heti kreivin luo, ja me saimme... heidät
tulemaan järkiinsä...

— Ette usko, miten te olette pahoittanut mieleni ja saaneet minut
hämmästymään! — huusi taas ruhtinas.

— Valitan sitä; mutta itse asiassa tämä kaikki oikeastaan on aivan
joutavaa, ja sen suuremmitta seurauksitta se olisi päättynytkin, kuten
tavallista on, siitä olen varma. Viime kesänä, — sanoi hän kääntyen
taas ukon puoleen, — kuuluu kreivitär K. niinikään menneen ulkomailla
johonkin katoliseen luostariin; meikäläiset eivät tunnu jaksavan
vastustaa, jos kerran antautuvat noitten... vehkeilijäin käsiin...
varsinkin ulkomailla.

— Tuo kaikki johtuu, luulen, meidän... velttoudestamme, — mutisi ukko
arvovaltaiseen tapaan. — No niin, heillä on oma saarnaamistapansa...
hieno tapa... ja he osaavat peloitella ihmisiä. Minutkin saivat
kolmenkymmenenyhden vuoden iässä, Wienissä, peloittaneeksi, saatan
teille vakuuttaa; mutta minä en antautunut, vaan livistin pois heidän
käsistään, hahaa!

— Minä olen kuullut, että sinä silloin, ystäväiseni, karkasit kauniin
kreivitär Livitskajan kanssa Wienistä Pariisiin ja jätit toimesi, etkä
ollenkaan ollut jesuiittaa paossa, — huomautti yht'äkkiä Bjelokonskaja.

— No, siis kuitenkin pakenin jesuiittaa, yhteenhän se käy, että
pakenin jesuiittaa! — sanoi ukko alkaen nauraa, kun mieleen tuli
hauska muisto. — Te olette luultavasti hyvin uskonnollinen, jota kovin
harvoin tapaa nykyään nuorten miesten keskuudessa, — sanoi hän kääntyen
ystävällisesti ruhtinas Leo Nikolajevitšin puoleen, joka kuunteli suu
auki ja oli yhä edelleen ällistynyt; ukon mieli teki nähtävästi päästä
lähemmin tuntemaan ruhtinasta; erinäisistä syistä hän oli alkanut
tuntea suurta mielenkiintoa tätä kohtaan.

— Pavlištšev oli kirkasälyinen mies ja kristitty, tosikristitty,
— lausui ruhtinas yht'äkkiä. — Kuinka saattoikaan hän omaksua...
epäkristillisen uskon?... Katolisuus on aivan samaa kuin
epäkristillisyys! — lisäsi hän yht'äkkiä, ja hänen silmänsä alkoivat
säkenöidä; hän katsoi eteensä ja ikäänkuin loi silmänsä yleisesti ja
yhteisesti kaikkiin.

— No, tuo on sentään liikaa sanottu, — mutisi ukko ja katsoi ihmetellen
Ivan Fjodorovitšiin.

— Kuinka on katolisuus epäkristillinen usko? — kysyi Ivan Petrovitš
käännähtäen tuolillaan. — Ja mikä usko se sitten on?

— Ensiksikin se on epäkristillinen usko! — vastasi ruhtinas tavattoman
kiihtyneenä ja aivan liian jyrkästi. — Sitä se on ensiksi; ja toiseksi
roomalainen katolisuus on pahempaa kuin ateismikin, se on minun
mielipiteeni! Niin! Sellainen on minun mielipiteeni! Ateismi saarnaa
ainoastaan tyhjyyttä, mutta katolisuus menee pitemmälle: se esittää
väärennetyn Kristuksen, josta se on valehtelemalla ja moittimalla
tehnyt irvikuvan, Kristuksen vastakohdan! Se saarnaa antikristusta,
vannon sen teille, vakuutan sen teille! Se on minun persoonallinen
ja jo kauan sitten syntynyt vakaumukseni, ja se on kiusannut minua
itseäni... Roomalainen katolisuus uskoo, ettei kirkko voi pysyä maan
päällä ilman että sillä on valtiollinen yliherruus koko maailmassa,
ja se huutaa: »Non possumus!» Minun käsitykseni mukaan ei roomalainen
katolisuus edes ole mikään uskokaan, vaan yksinkertaisesti Länsi-Rooman
keisarikunnan jatko, ja siinä on kaikki alistettu tämän ajatuksen alle,
uskosta alkaen. Paavi anasti maata, astui maalliselle valtaistuimelle
ja ryhtyi miekkaan; siitä lähtien on kaikki kulkenut edelleen sitä
menoa, miekan lisäksi on vain tullut vielä valhe, vehkeily, petos,
kiihkomielisyys, taikausko, konnuus, on leikitty kansan kaikkein
pyhimmillä, vilpittömimmillä, oikeimmilla, palavimmilla tunteilla,
kaikki, kaikki on vaihdettu rahaan, halpamaiseen maalliseen valtaan.
Ja eikö se ole antikristuksen oppia?! Kuinka ei siitä kaikesta olisi
alkanut ateismi? Ateismi on lähtöisin siitä, juuri roomalaisesta
katolisuudesta! Ateismi on ennen kaikkea saanut alkunsa heistä
itsestään: saattoivatko he itse uskoa itseensä? Sille on antanut
lisää voimaa vastenmielisyys heitä kohtaan; se on jatkoa heidän
valheeseensa ja henkiseen voimattomuuteensa! Ateismi! Meillä ovat
uskoa vailla ainoastaan korkeimmat piirit, jotka, niinkuin Jevgeni
Pavlovitš äskettäin sattuvasti sanoi, ovat jo juurettomia; mutta
siellä, Euroopassa, alkavat jo hirveän laajat kansankerrokset menettää
uskonsa, — ensin se johtui pimeydestä ja valheesta, mutta nyt se johtuu
kiihkomielisyydestä, vihasta kirkkoa ja kristinoppia kohtaan!

Ruhtinas pysähtyi vetämään henkeä. Hän oli puhunut hirveän nopeasti.
Hän oli kalpea ja läähätti. Kaikki katsoivat toisiinsa; mutta viimein
ukko alkoi avoimesti nauraa. Ruhtinas N. otti esille lornjetin ja
katseli ruhtinasta kääntämättä pois katsettaan. Saksalaissyntyinen
runoilija hiipi esille nurkasta ja siirtyi lähemmäksi pöytää hymyillen
ilkimielisesti.

— Te lii-iioit-telette suuresti, — sanoi Ivan Petrovitš venyttäen
sanojaan ja oli hieman ikävystyneen näköinen ja ikäänkuin häpeissäänkin
jostakin, — siinäkin kirkossa on myös sellaisia edustavia henkilöitä,
jotka ansaitsevat kaikkea kunnioitusta ja jotka ovat hyveellisiä...

— En ole ollenkaan puhunut yksityisistä kirkon edustajista. Minä puhuin
roomalaisen katolisuuden olemuksesta, minä puhun Roomasta. Voiko kirkko
kokonaan kadota? Minä en ole koskaan sitä sanonut!

— Myönnän sen, mutta kaikki tuo on tunnettua ja tarpeetonta on siitä
puhua ja... se kuuluu jumaluusoppiin...

— Oi ei, oi ei! Ei yksistään jumaluusoppiin, vakuutan teille, ettei
se ole niin! Se koskee meitä paljon läheisemmin kuin luulette. Sehän
juuri onkin koko meidän erehdyksemme, ettemme vielä kykene näkemään,
ettei tämä asia kuulu yksinomaan jumaluusoppiin! Onhan sosialismikin
katolisuuden ja sen olemuksen tuote! Sekin on, samoinkuin sen
veli ateismi, saanut alkunsa epätoivosta, syntynyt vastakohdaksi
katolisuudelle moraalisessa mielessä, korvatakseen uskonnosta kadonneen
siveellisen voiman ja sammuttaakseen janoon kuolemaisillaan olevan
ihmiskunnan henkisen janon sekä pelastaakseen sen, ei Kristuksen
kautta, vaan niinikään väkivallan kautta! Sekin on vapautta väkivallan
kautta, sekin on yhdistämistä miekalla ja verellä! »Älä uskallakaan
uskoa Jumalaan, älä uskalla omistaa omaisuutta, älä uskalla olla
persoonallisuus, fraternité ou la mort, kaksi miljoonaa päätä!»
Heidän teoistansa te heidät tunnette — niin on sanottu! Älkääkä
luulko, että se kaikki on niin viatonta eikä meille peloittavaa; oi,
meidän on välttämättömästi tehtävä vastarintaa, ja pian, pian! Lännen
vastakohdaksi on meidän nostettava loistoonsa Kristus, jonka me olemme
säilyttäneet ja jota he eivät ollenkaan ole tunteneetkaan! Ei tarttuen
orjamaisesti jesuiittain koukkuun, vaan vieden heille meidän venäläisen
sivistyksemme, on meidän astuttava heidän eteensä; älköönkä meillä
sanottako, että heidän saarnansa on hienoa, niinkuin äsken juuri joku
sanoi...

— Mutta sallikaahan, sallikaahan, — keskeytti hänet Ivan Petrovitš
hirveän levottomana ja ympärilleen katsellen sekä alkaen joutua
aivan pelon valtaan, — kaikki teidän ajatuksenne ovat tietysti
kiitosta ansaitsevia ja täynnä isänmaallisuutta, mutta tämä kaikki on
tavattomasti liioiteltua, ja... parasta olisi jättää tämä puheenaine...

— Ei, liioiteltua se ei ole, vaan pikemminkin liian lievästi sanottua,
niin, liian lievästi sanottua, sillä minä en kykene löytämään oikeita
sanoja, mutta...

— Sa-allikaa!

Ruhtinas vaikeni. Hän istui tuolillaan suoraksi ojentautuneena ja
katseli liikkumatta, leimuavin katsein Ivan Petrovitšia.

— Minusta näyttää, että teitä on kovin suuresti hämmästyttänyt se
tapaus, joka sattui teidän hyväntekijällenne, — huomautti ukko
ystävällisesti ja menettämättä levollisuuttaan. — Te tulistuitte...
kenties se johtuu siitä, että olette elänyt niin paljon yksinänne. Jos
eläisitte enemmän ihmisen parissa — ja ylhäisön piireissä toivoakseni
otetaan teidät mielellään vastaan huomattavana nuorena miehenä —,
niin tietysti te saisitte innostuksenne tyyntymään ja huomaatte, että
tämä kaikki on paljon yksinkertaisempaa... ja sitäpaitsi tuommoiset
harvinaiset tapaukset... johtuvat minun käsittääkseni osaksi meidän
ylenmääräisestä kyllästymisestämme ja osittain... ikävöimisestämme...

— Aivan niin, aivan niin! — huudahti ruhtinas. — Se on suurenmoinen
ajatus! Juuri »ikävöimisestä, meidän ikävöimisestämme», ei
ylikyllästymisestä, vaan päinvastoin janosta... ei ylikyllästymisestä,
siinä te olette erehtynyt! Eikä ainoastaan janosta, vaan polttavasta,
kuumeisesta janosta! Älkääkä... älkääkä uskoko, että sitä olisi
niin pienessä määrässä, että sille voi vain nauraa; antakaa minulle
anteeksi, minun täytyy osata nähdä kauemmaksi! Kun meikäläiset
saavuttavat rannan, kun he tulevat vakuutetuiksi, että se on ranta,
niin he riemastuvat siitä niin, että menevät niin pitkälle kuin suinkin
pääsevät; miksi niin? Te ihmettelette Pavlištševia, te katsotte kaiken
johtuneen hänen hulluudestaan tai hyväsydämisyydestään, mutta asia ei
ole niin! Eikä vain meitä, vaan koko Eurooppaa ihmetyttää tämmöisissä
tapauksissa meidän venäläinen omituisuutemme; jos meikäläinen
kääntyy katolinuskoon, niin hänestä ehdottomasti tulee jesuiitta,
vieläpä kaikkein pahinta lajia; jos hänestä tulee ateisti, niin hän
ehdottomasti rupeaa vaatimaan, että usko Jumalaan on hävitettävä
väkivallalla, siis miekalla! Mistä tämä tulee, mistä johtuu yhtäkkiä
sellainen kiihko? Ettekö todellakaan tiedä? Siitä, että hän on
löytänyt isänmaan, jota hän ei täällä huomannut olevan, ja siksi hän
ilostui; hän löysi rannan, maan, ja riensi sitä suutelemaan! Ei vain
turhamainen kunnianhimo, ei ainoastaan rumat kunnianhimon tunteet
synnytä venäläisiä ateisteja ja venäläisiä jesuiittoja, vaan niitä
synnyttää henkinen tuska, henkinen jano, korkeampien asiain kaipuu,
vankan rannan ja sen kotimaan ikävöiminen, johon he ovat lakanneet
uskomasta, koska eivät ole milloinkaan sitä tunteneet! Ateistiksi
taas on venäläisen niin kovin helppo tulla, helpompi kuin kaikkien
muiden koko maailmassa! Eikä meikäläisistä tule yksinkertaisesti
ateisteja, vaan he alkavat ehdottomasti _uskoa_ ateismiin, pitää
sitä uutena uskona, huomaamatta ollenkaan, että ovat alkaneet uskoa
nollaan ja tyhjään. Niin suuri on meidän henkinen janomme! »Kenellä
ei ole pohjaa jalkojensa alla, sillä ei ole Jumalaakaan.» Tämä ei
ole minun muodostelemani lausuma. Näin lausui eräs vanhauskoisiin
kuuluva kauppias, jonka kohtasin matkallani. Tosin hän ei lausunut
aivan näin, vaan hän sanoi: »Se joka on irtaantunut maastansa, se on
irtaantunut Jumalastakin.» Ajateltakoon vain, että meillä ovat perin
sivistyneetkin ihmiset liittyneet ruoskijain lahkoon... Ja missä
suhteessa, muuten, tämmöisessä tapauksessa ruoskijain lahko on huonompi
kuin nihilismi, jesuiittalaisuus, ateismi? Ehkäpä se on syvempääkin
kuin nuo! Mutta siitäpä näkee, miten pitkälle kaipaus on mennyt!...
Osoittakaa kuumeisesti janoaville Kolumbuksen seuralaisille »Uuden
Maailman» ranta, näyttäkää venäläiselle venäläinen maailma, antakaa
hänen löytää tämä kulta, tämä aarre, joka on ollut kätketty hänen
silmiltään ja maahan kaivettu! Näyttäkää hänelle, miten tulevaisuudessa
koko ihmiskunnan uudistus ja ylösnousemus tapahtuu kenties ainoastaan
venäläisen aatteen kautta, venäläisen Jumalan ja Kristuksen kautta,
niin saatte nähdä, miten mahtava ja oikeamielinen, viisas ja lempeä
jättiläinen kasvaa hämmästyneen maailman nähtäväksi, hämmästyneen ja
pelästyneen, sillä he odottavat meiltä ainoastaan miekkaa, miekkaa ja
väkivaltaa, sillä he eivät voi kuvitella meitä, koska arvostelevat
itsensä mukaan, ilman raakalaisuutta oleviksi. Näin on ollut tähän
saakka, ja kuta pitemmälle eletään, sitä suuremmaksi kasvaa tuo kaipuu!
Ja...

Mutta nyt sattui yht'äkkiä eräs tapaus ja ruhtinaan puhe keskeytyi
aivan odottamattomalla tavalla.

Koko tämä kuumeinen puhetulva, koko tämä omituisten ja levottomien
sanojen ja intomielisten ajatusten ryöppy, jossa ajatukset ikäänkuin
ajoivat toisiaan takaa yleisessä sekamelskassa ja hyppelivät
toistensa ylitse, kaikki tämä ennusti jotakin vaarallista, jotakin
erikoista tapahtuvaksi tuon niin yht'äkkiä, nähtävästi syyttä suotta,
kiivastuneen nuoren miehen mielialassa. Vierashuoneessa olijoista
olivat kaikki, jotka tunsivat ruhtinaan, peloissaan (muutamat
häpeissäänkin) ja ihmeissään hänen puuskastaan, joka oli niin räikeässä
ristiriidassa hänen ainaisen ja arankin pidättyväisyytensä kanssa,
samoinkuin myös hänen erinäisissä tapauksissa osoittamansa harvinaisen
ja erikoislaatuisen tahdikkuuden sekä synnynnäisen vaistonsa
kanssa, jotka opastivat häntä tajuamaan sopivaisuuden hienoimmatkin
vaatimukset. Ei saatettu käsittää, mistä tämä kaikki oli johtunut:
eihän siihen voinut olla syynä se, mitä oli kerrottu Pavlištševista.
Naiset katselivat nurkastaan häntä kuin hullua, ja Bjelokonskaja
tunnusti myöhemmin, että jos tätä olisi jatkunut vielä minuutin verran,
niin hän olisi lähtenyt juoksemaan pakoon. »Ukot» olivat miltei
ymmällä ensimmäisestä ällistyksestä; kenraali, Ivan Fjodorovitšin
esimies, katseli tyytymättömän ja ankaran näköisenä tuoliltaan.
Teknikko-eversti istui aivan liikkumattomana. Nuori saksalainen
kalpeni, mutta hymyili edelleen teennäistä hymyään ja katseli toisia,
miten nämä menettelisivät. Muuten tämä kaikki ja »koko skandaali» olisi
voinut saada aivan tavallisen ja luonnollisen lopun, ehkäpä hetkisen
kuluttua: Ivan Fjodorovitš, joka oli tavattomasti hämmästynyt, mutta
malttanut mielensä ennen kuin muut, oli jo koettanut useita kertoja
saada ruhtinaan lakkaamaan; kun tämä ei ollut onnistunut, niin hän oli
nyt menossa ruhtinaan luo varmoin ja lujin aikein. Hetkinen vielä, ja
hän olisi, jos niin tarvittiin, kenties vienyt kaikessa ystävyydessä
ruhtinaan pois huoneesta sillä verukkeella, että tämä oli sairas, ja
ehkäpä niin olikin todella ruhtinaan laita; Ivan Fjodorovitš uskoi
mielessään vahvasti siihen... Mutta asia sai toisen käänteen.

Jo alussa, heti sisälle tultuaan, oli ruhtinas käynyt istumaan
mahdollisimman kauas kiinalaisesta maljakosta, jolla Aglaja oli häntä
peloittanut. Saattaako uskoa, että Aglajan eilisten sanojen jälkeen
hänessä oli syntynyt jonkinmoinen voittamaton vakaumus, omituinen ja
mahdottomalta tuntuva aavistus, että hän ehdottomasti ja nimenomaan
seuraavana päivänä särkee tuon maljakon, koettipa vältellä sitä
miten tahansa ja koettipa miten tahansa estää onnettomuutta? Niin se
kuitenkin oli. Illan kuluessa olivat toiset voimakkaat, mutta valoisat
vaikutelmat alkaneet tulvia hänen sieluunsa; olemme siitä jo puhuneet.
Hän unohti aavistuksensa. Kun hän kuuli puhuttavan Pavlištševista ja
Ivan Fjodorovitš vei hänet Ivan Petrovitšin luo ja kiinnitti tämän
huomion uudelleen häneen, niin hän istuutui lähemmäksi pöytää ja sattui
joutumaan juuri siihen nojatuoliin, jonka vierellä, jalustalla, oli
suuri, komea kiinalainen maljakko, melkein vieressä, hiukan taempana.

Lausuessaan viimeiset sanansa hän oli yht'äkkiä noussut paikaltaan,
heilauttanut varomattomasti kättään ja sattunut liikahduttamaan
olkapäätään ja... kuului yleinen huudahdus! Maljakko huojui aluksi
aivan kuin epätietoisena, putoaisiko jonkun ukon päähän, mutta
kallistui yht'äkkiä päinvastaiselle puolelle, mistä samassa nuori
saksalainen oli kauhistuneena hypähtänyt syrjään, ja putosi lattialle.
Kumahdus, huutoa, kallisarvoisia sirpaleita matolla, pelästystä,
hämmästystä, — oi, miltä ruhtinaasta nyt tuntui, sitä on vaikea ja
melkeinpä tarpeetontakin kuvata! Mutta emme voi olla mainitsematta
eräästä omituisesta tunteesta, joka sai hänet hämmästymään juuri siinä
silmänräpäyksessä ja esiintyi yht'äkkiä aivan selvänä kaikkien muitten
sekavien ja peloittavien tunteitten joukossa: ei häpeä, ei skandaali,
ei pelko, ei se, että kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, hämmästyttänyt
häntä kaikkein enimmän, vaan se, että ennustus oli käynyt toteen!
Mikä tässä ajatuksessa oikeastaan oli niin mukaansatempaavaa, sitä
hän ei olisi edes kyennyt selittämään itselleen; hän tunsi vain
olevansa hämmästynyt sydämen pohjaan asti ja seisoi miltei mystillisen
pelon vallassa. Vielä silmänräpäys, ja kaikki tuntui hänen edessään
avartuvan, kauhun sijaan tuli valoa ja iloa ja innostusta; hänen
henkeään alkoi ahdistaa ja... silmänräpäyksessä se kuitenkin oli ohi.
Jumalan kiitos, ei tullutkaan se, mitä hän oli pelännyt! Hän veti
henkeä ja katseli ympärilleen.

Hän ei näyttänyt pitkään aikaan ymmärtävän ympärillään olevaa touhua,
taikka hän ymmärsi täydelleen ja näki kaikki, mutta seisoi siinä aivan
kuin kokonaan eri mies, jolla ei ollut tässä mitään osuutta ja joka oli
niinkuin sadun näkymätön mies tullut huoneeseen ja tarkasteli siellä
hänelle vieraita, mutta mielenkiintoisia ihmisiä. Hän näki, miten
sirpaleita korjattiin pois, kuuli nopeata puhelua, näki Aglajan, joka
oli kalpea ja katsoi häneen omituisesti, hyvin omituisesti; Aglajan
silmissä ei ollut ollenkaan vihaa, ei ollenkaan suuttumusta; hän
katseli häntä niin pelästynein, mutta niin myötätuntoisin katsein, ja
toisia hän katseli niin loistavin katsein... Ruhtinaan sydämen täytti
yht'äkkiä suloinen tuska. Viimein hän näki oudoksi hämmästyksekseen,
että kaikki olivat taas istuutuneet paikoilleen ja nauroivat, aivan
kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan! Hetkinen vielä, ja nauru
tuli vielä voimakkaammaksi: naurettiin nyt hänen ulkomuodolleen,
hänen jähmettymiselleen ja mykistymiselleen, mutta naurettiin
hyväntahtoisesti ja iloisesti; monet alkoivat puhella hänelle ja
puhuivat niin ystävällisesti, ennen kaikkea Lizaveta Prokofjevna: hän
puhui naurussa suin ja jotakin sangen ystävällistä. Yht'äkkiä ruhtinas
tunsi, että Ivan Fjodorovitš taputti häntä ystävällisesti olalle;
Ivan Petrovitš nauroi myös; mutta vielä kauniimmin, viehättävämmin ja
myötätuntoa herättävämmin käyttäytyi vanha ukko; hän otti ruhtinasta
kädestä, puristi sitä hiukan ja löi siihen toisen kätensä kämmenellä
sekä kehoitti häntä tyyntymään, aivan kuin pelästynyttä pikku poikaa,
mikä suuresti miellytti ruhtinasta, ja pani hänet lopulta istumaan
aivan viereensä. Ruhtinas katseli hyvillä mielin hänen kasvojaan
eikä jostakin syystä vieläkään kyennyt puhumaan, henki ei ottanut
kulkeakseen; ukon kasvot miellyttivät häntä suuresti.

— Kuinka? — mutisi hän viimein. — Annatteko te todellakin minulle
anteeksi? Ja... tekin, Lizaveta Prokofjevna?

Nauru tuli yhä voimakkaammaksi; kyynelet nousivat ruhtinaan silmiin;
hän ei ottanut uskoakseen, mitä näki, ja oli kuin lumottu.

— Tietysti maljakko oli ihana. Olen nähnyt sen tässä jo noin
viisitoista vuotta, niin... viisitoista... — lausui Ivan Petrovitš.

— No, olipa tuo nyt asia! Loppuhan tulee ihmisellekin, mitä siis
kannattaa huolehtia saviastiasta! — sanoi Lizaveta Prokofjevna kovalla
äänellä. — Ihanko sinä todella pelästyit niin kovasti, Leo Nikolaitš?
— lisäsi hän miltei huolestuneena. — Älä välitä siitä, ystäväni, älä
välitä! Ihanhan sinä todella panet minut pelkäämään.

— Ja annatteko anteeksi _kaikki? Kaiken_ muunkin paitsi maljakon? —
sanoi ruhtinas ja aikoi nousta yht'äkkiä paikaltaan, mutta ukko veti
hänet kädestä takaisin. Hän ei tahtonut päästää häntä.

— C'est très curieux et c'est très sérieux! — kuiskasi hän pöydän yli
Ivan Petrovitšille, muuten, jokseenkin kuuluvasti; kenties ruhtinas sen
kuulikin.

— Minä en siis ole teitä ketään loukannut? Ette voi uskoa, kuinka
onnelliseksi tämä ajatus minut tekee; mutta muutenhan ei saata
ollakaan! Olenko minä voinut täällä ketään loukata? Minä loukkaan teitä
taas tämmöistä ajattelemalla.

— Rauhoittukaa, ystäväni, tämä on liioittelua. Eikä teillä ollenkaan
ole mitään syytä noin kiittää; se on kaunis tunne, mutta liioiteltu.

— Minä en kiitäkään teitä, minä vain... ihailen teitä, minä olen
onnellinen katsellessani teitä; kenties minä puhun tyhmästi, mutta
minun täytyy puhua, täytyy selittää... vaikkapa vain kunnioituksesta
itseäni kohtaan.

Kaikki hänessä oli rajua, epäselvää ja kuumeista; oli hyvin
mahdollista, että ne sanat, joita hän lausui, useissa tapauksissa
olivat aivan muita kuin hän oli tahtonut lausua. Hän näytti katseellaan
kysyvän, saako hän puhua. Hänen katseensa sattui Bjelokonskajaan.

— Ei tee mitään, hyvä ystävä, jatka vain, jatka vain, mutta älä
läähätä, — huomautti Bjelokonskaja. — Äskenkin sinulta hengitys
salpautui, ja niin sitten kävikin; mutta puhu vain pelkäämättä; nämä
herrat ovat nähneet kummempiakin kuin sinä, et sinä heitä hämmästytä;
Jumala tietää, mikä kumma kapine sinä oikein olet; mutta sinä särit
maljakon ja sait meidät pelästymään.

Ruhtinas kuunteli hymyillen hänen sanojaan.

— Tehän, — sanoi hän yht'äkkiä kääntyen ukon puoleen, — tehän
pelastitte kolme kuukautta takaperin maanpakoon joutumasta ylioppilas
Podkumovin ja virkamies Švabrinin?

Ukko ihan punastui hieman ja mutisi, että hänen pitäisi rauhoittua.

— Minä olen kuullut teistä kerrottavan, — kääntyi ruhtinas samassa
Ivan Petrovitšin puoleen, — X:n kuvernementissa, että te annoitte
tulipalosta kärsineille talonpojillenne, vaikka he olivat jo vapaita
ja olivat tuottaneet teille ikävyyksiä, ilmaiseksi rakennuspuita
metsästänne?

— No, se on li-iioit-telua, — mutisi Ivan Petrovitš, mutta puhe
miellytti häntä kuitenkin ja hän ojentautui arvokkaasti suoremmaksi.
Tällä kertaa hän oli aivan oikeassa siinä, että »se oli liioittelua»:
se oli vain väärä huhu, jonka ruhtinas oli kuullut.

— Ja te, ruhtinatar, — kääntyi hän yhtäkkiä Bjelokonskajan puoleen
hymyillen ja loistavin kasvoin, — ettekö te puoli vuotta sitten ottanut
minua vastaan Moskovassa kuin oman poikanne, Lizaveta Prokofjevnan
kirjeen johdosta, ja annoittehan todellakin aivan kuin omalle
pojallenne erään neuvon, jota minä en milloinkaan unohda. Muistatteko?

— Mitä sinä höpötät? — vastasi Bjelokonskaja vihaisesti. — Sinä olet
hyvä mies, mutta hullunkurinen; kun sinulle lahjoitetaan pari ropoa,
niin sinä kiität aivan kuin olisi pelastettu henkesi. Sinä luulet, että
se on kauniisti tehty, mutta se on vastenmielistä.

Hän oli vähällä tosissaan suuttua, mutta alkoi yht'äkkiä nauraa ja
tällä kertaa hyvää naurua. Lizaveta Prokofjevnankin kasvot kirkastuivat
ja samoin Ivan Fjodorovitšin.

— Olenhan sanonut, että Leo Nikolaitš on mies... mies... sanalla
sanoen, kunhan vain ei läähättäisi, niinkuin ruhtinatar huomautti...—
mutisi kenraali ilon hurmiossa toistaen Bjelokonskajan sanat, jotka
olivat häntä hämmästyttäneet.

Ainoastaan Aglaja näytti olevan surullinen; mutta hänen kasvonsa
hehkuivat edelleen, kenties paheksumisestakin.

— Hän on todellakin sangen rakastettava, — mutisi ukko taas Ivan
Petrovitšille.

— Minä tulin tänne tuska sydämessä, — jatkoi ruhtinas yhä edelleen
omituisen, lisääntyvän hämmennyksen vallassa, yhä nopeammin ja
nopeammin, yhä kummallisemmin ja innostuneemmin, — minä... minä
pelkäsin teitä, pelkäsin itseänikin. Kaikkein enimmän itseäni. Kun
palasin tänne Pietariin, päätin ehdottomasti tulla tuntemaan meidän
ensimmäiset perheemme, vanhimmat, ikivanhat, joihin itse kuulun,
joiden joukossa minä itse syntyperäni puolesta olen ensimmäisiä.
Istunhan nyt samanlaisten ruhtinasten joukossa kuin itsekin olen, eikö
niin? Minä tahdoin teihin tutustua ja se oli tarpeellista, sangen,
sangen tarpeellista!... Minä olen aina kuullut teistä liian paljon
pahaa, enemmän kuin hyvää, teidän harrastustanne pikkumaisuudesta ja
erikoisuudesta, siitä, miten te olette jäljellä muusta maailmasta,
teidän vähäisestä sivistyksestänne, teidän hullunkurisista tavoistanne,
— oi, kuinka paljon teistä kirjoitetaan ja puhutaankaan! Tulin
tänne tänään uteliaana ja levottomana; minun oli nähtävä itse ja
päästävä henkilökohtaisesti selville siitä, eikö koko tämä venäläisen
yhteiskunnan korkein piiri todellakaan enää kelpaa mihinkään, onko se
jo elänyt, onko sen elinvoima lopussa ja eikö se kykene enää muuhun
kuin kuolemaan, mutta käy sittenkin vielä pikkumaista ja kateellista
taistelua... tulevaisuuden miehiä vastaan, on esteenä heille eikä
huomaa olevansa itse kuolemaisillaan. Minä en aikaisemminkaan
ole uskonut tätä mielipidettä täydelleen, sillä eihän meillä ole
koskaan ollut mitään ylintä yhteiskuntaluokkaakaan, hoviseuruetta
lukuunottamatta, johon mies saattoi joutua virkapukunsa perusteella tai
sattumalta, ja nythän se on jo aivan kokonaan kadonnut, eikö niin, eikö
niin?

— No, se ei ole ollenkaan niin, — sanoi Ivan Petrovitš alkaen nauraa
ivallisesti.

— No niin, nyt taas pääsi alkuun! — ei Bjelokonskaja malttanut olla
sanomatta.

— Laissez le dire, hänen ruumiinsahan ihan vapisee, — sanoi ukko taas
varoittavasti puoliääneen.

Ruhtinas oli kokonaan menettänyt tasapainonsa.

— Ja mitä näinkään? Näin hienoja, hyväsydämisiä, älykkäitä ihmisiä;
näin vanhan herran, joka kohtelee ystävällisesti ja kuuntelee sellaista
nulikkaa kuin minä; näen ihmisiä, jotka kykenevät ymmärtämään ja
antamaan anteeksi, hyväsydämisiä venäläisiä, jotka ovat melkein yhtä
hyväsydämisiä ja sydämellisiä kuin ne, joita olen tavannut muissa
piireissä, tuskin ollenkaan huonompia. Voitte ymmärtää, miten iloisesti
hämmästyin! Oi, sallikaa minun lausua se julki! Minä olen paljon
kuullut sanottavan ja itse vahvasti uskonut, että ylhäisön piirissä
kaikki on teennäistä, kaikki on vanhaa ja rappeutunutta muotoa ja
että itse ydin on näivettynyt; mutta näenhän nyt itse, ettei asian
laita voi meillä olla semmoinen; semmoista saattaa olla jossakin
muualla, mutta ei meillä. Olisitteko te muka kaikki nyt jesuiittoja ja
pettureita? Minä kuulin äsken, miten ruhtinas N. kertoi jotakin: eikö
se ollut hyväsydämistä, räiskyvää huumoria, eikö se ollut todellista
sydämen hyvyyttä? Voiko tuollaisia sanoja tulla sellaisen ihmisen
huulilta, joka on... kuollut, jonka sydän on kutistunut ja henkinen
kyky kuihtunut? Olisivatko kuolleet voineet kohdella minua sillä tavoin
kuin te kohtelitte? Eikö tämä ole aineistoa... tulevaisuutta varten,
aineistoa, joka herättää toiveita? Voivatko tämmöiset ihmiset olla
ymmärtämättä ja jäädä jäljelle muista?

— Vielä kerran pyydän, rauhoittukaa, rakas ystäväni, me keskustelemme
tästä kaikesta toiste, ja minäkin hyvin mielelläni... — naurahti
»korkea virkamies».

Ivan Petrovitš murahti ja käännähti nojatuolissaan; Ivan Fjodorovitš
liikehti levottomasti; hänen esimiehensä, kenraali, puheli »korkean
virkamiehen» puolison kanssa kiinnittämättä enää mitään huomiota
ruhtinaaseen; mutta »korkean virkamiehen» puoliso kuunteli väliin aina
ruhtinaan puhetta ja vilkaisi ruhtinaaseen.

— Ei, tiedättekö, parasta on, että minä puhun! — jatkoi ruhtinas uuden
kuumeisen puuskan vallassa ja kääntyi erittäin luottavasti ja miltei
luottamuksellisesti ukon puoleen. — Aglaja Ivanovna kielsi eilen minua
puhumasta ja mainitsi aiheetkin, joista en saa puhua; hän tietää,
että olen niistä puhuessani naurettava! Minä olen seitsemänkolmatta
vuoden ikäinen, mutta tiedänhän, että olen kuin pieni lapsi. Minulla
ei ole oikeutta lausua ajatustani, olen sanonut sen jo aikoja sitten;
ainoastaan Moskovassa, Rogožinin kanssa, minä puhuin avomielisesti...
Me luimme yhdessä Puškinia, luimme kaikki hänen teoksensa; hän ei
tietänyt mitään, ei edes tuntenut Puškinin nimeä... Minä pelkään aina
halventavan! hullunkurisella olemuksellani ajatuksen ja _pää-idean_.
Minä en osaa tehdä eleitä. Eleeni ovat aina päinvastaiset kuin pitäisi,
ja se synnyttää naurua ja alentaa aatetta. Oikean määrän tunne minulta
myös puuttuu, mutta se tunne on tärkein; se on suorastaan kaikkein
tärkein. Minä tiedän, että minun on paras istua ääneti. Kun minä olen
itsepintaisesti vaiti, niin näytän suorastaan järkevältä mieheltä, ja
sitäpaitsi minä mietin itsekseni yhtä ja toista. Mutta nyt on parempi,
että puhun. Minä aloin puhua sen tähden, että katsotte minuun niin
kauniisti; teillä on niin ihanat kasvot! Minä lupasin eilen Aglaja
Ivanovnalle, että olen koko illan vaiti.

— Vraiment? — kysyi ukko hymyillen.

— Mutta joinakin hetkinä minä ajattelen, että teen väärin, kun niin
ajattelen: sillä vilpittömyyshän on sentään saman arvoinen kuin kaunis
ele, eikö niin? Eikö niin?

— Toisinaan.

— Minä tahdon selittää teille kaikki, kaikki, kaikki, kaikki! Niin!
Luuletteko, että minä olen utopisti, haaveileva idealisti? Oi, ei,
minun ajatukseni, Jumala sen tietää, ovat aina aivan yksinkertaisia...
Ettekö usko sitä? Te hymyilette? Tiedättekö, että minä olen
toisinaan alhainen, sen tähden että kadotan uskoni; äsken tulin
tänne ja ajattelin: »No, miten minä puhelen heidän kanssaan? Millä
sanoilla pitää alkaa, jotta he ymmärtäisivät edes jotakin?» Kuinka
pelkäsinkään, mutta teidän puolestanne olin enemmän peloissani, se
oli hirveätä, hirveätä! Ja kuitenkin: saatoinko minä pelätä, eikö
minun olisi ollut hävettävä pelkäämistäni? Mitä se tekee, että yhtä
korkeammalla olevaa kohti on niin määrättömästi jäljellejääneitä ja
pahoja? Siitähän riemuitsenkin, että nyt olen tullut vakuutetuksi,
ettei ole ollenkaan kysymyksessä sellaista, vaan kaikki on elävää
materiaalia! Ei meidän ole syytä olla millämmekään senkään johdosta,
että me olemme naurettavia, eikö totta? Sehän on todella niin, että me
olemme naurettavia, kevytmielisiä, huonotapaisia, meillä on ikävä, me
emme osaa katsoa, emme osaa ymmärtää, mehän olemme kaikki sellaisia,
kaikki, sekä te että minä että he! Ettehän te loukkaannu, kun sanon
teille päin silmiä, että te olette naurettavia? Mutta jos niin on, niin
ettekö silloin ole elävää materiaalia? Tiedättekö, minun mielestäni on
toisinaan hyväkin, että on naurettava, se on parastakin: on helpompi
antaa anteeksi toisilleen, on helpompi myös sopia; eihän kaikkea voi
yhdellä kertaa ymmärtää, eihän voi alkaa olemalla heti täydellinen!
Voidakseen saavuttaa täydellisyyden täytyy ensin olla kohdannut paljon,
mitä ei ymmärrä. Ja jos ymmärrämme jotakin liian nopeasti, niin kenties
emme ymmärräkään sitä kunnollisesti. Tämän sanon minä teille, teille,
jotka olette jo osanneet niin paljon ymmärtää ja... olla ymmärtämättä.
Minä en nyt pelkää teidän puolestanne: ettehän te suutu, että teille
puhuu tämmöisiä sanoja tämmöinen poikanulikka? Te nauratte, Ivan
Petrovitš. Te ajattelette, että minä pelkäsin _heidän_ puolestaan, olen
_heidän_ asianajajansa, demokraatti, tasa-arvoisuuden apostoli? — Hän
alkoi nauraa hysteerisesti (hän oli vähän väliä päästänyt lyhyitä ja
innostuneita naurahduksia). — Minä pelkään teidän puolestanne, teidän
kaikkien puolesta ja meidän kaikkien puolesta yhteisesti. Minähän olen
itse ruhtinas ja vanhaa sukua ja istun ruhtinaitten parissa. Minä puhun
pelastaakseni meidät kaikki, ettei säätymme häviäisi mitään aikaan
saamatta pimeyteen, mitään ymmärtämättä ja kaikesta riidellen ja kaikki
menettäneenä. Miksi meidän pitäisi kadota ja jättää paikkamme toisille,
kun voimme jäädä ensimmäisiksi ja ylimmiksi? Olkaamme ensimmäisiä, niin
olemme myös ylimpiä. Olkaamme palvelijoita, tullaksemme ylimmiksi.

Hän koetti ryöstäytyä irti ja nousta tuoliltaan, mutta ukko pidätti
häntä kaiken aikaa, katsellen häntä kuitenkin yhä yltyvällä
levottomuudella.

— Kuulkaa! Minä tiedän, ettei puhuminen riitä; parempi on
yksinkertaisesti näyttää hyvää esimerkkiä, parempi on yksinkertaisesti
alkaa... minä olen jo alkanut... ja... ja onko todellakin mahdollista
olla onneton! Oi, mitä on minun murheeni ja minun hätäni, jos minä
kykenen olemaan onnellinen? Tiedättekö, minä en ymmärrä, kuinka voi
kulkea puun ohi eikä olla onnellinen siitä, että näkee sen! Puhua
ihmisen kanssa eikä olla onnellinen siitä, että rakastaa häntä! Oi,
minä vain en osaa sanoa sitä... mutta kuinka paljon ihania asioita
kohtaakaan joka askelella, sellaisia, joita kaikkein syvimmällekin
vajonnut ihminen pitää kauniina! Katsokaa lasta, katsokaa ruskotusta
taivaalla, katsokaa, ruohon kasvamista, katsokaa silmiin, jotka teitä
katselevat ja ilmaisevat rakkautta...

Hän oli jo kauan sitten noussut seisomaan puhuessaan. Ukko katseli
häntä jo pelästyneenä. Lizaveta Prokofjevna, joka oli ennen kuin kukaan
muu huomannut, miten asiat olivat, huudahti: »Ah, hyvä Jumala!» ja löi
käsiään yhteen. Aglaja juoksi nopeasti ruhtinaan luo, ennätti ottaa
hänet syliinsä ja kuuli kauhistuneena ja kasvot tuskasta vääristyneinä
sen mustan hengen hurjan huudon, joka pudisti onnetonta ja suisti hänet
jaloiltaan. Sairas makasi matolla. Joku oli ennättänyt kiireesti pistää
tyynyn hänen päänsä alle.

Tätä ei kukaan ollut odottanut. Neljännestunnin kuluttua ruhtinas
N., Jevgeni Pavlovitš ja ukko koettivat saada seurustelun taas
vilkastumaan, mutta kun sitten vielä puoli tuntia oli kulunut, niin
kaikki lähtivät pois. Lausuttiin monta osaaottavaa sanaa, monta
neuvoa, muutamat lausuivat mielipiteitään kohtauksen johdosta. Ivan
Petrovitš lausui muun muassa, että nuori mies oli slavofiili tai
jotakin sinnepäin, mutta ettei se sentään ollut vaarallista. Ukko ei
sanonut mitään. Tosin sitten myöhemmin, seuraavana ja sitä seuraavana
päivänä, kaikki olivat hieman vihoissaankin; Ivan Petrovitš oli
ihan loukkaantunutkin, mutta ei kuitenkaan paljon. Kenraali, Ivan
Fjodorovitšin esimies, oli jonkin aikaa hieman kylmä Ivan Fjodorovitšia
kohtaan. Perheen »suojelija», »korkea virkamies», mutisi perheen isälle
omasta puolestaan myös yhtä ja toista opetukseksi, lausuen tällöin
imartelevasti, että hän tuntee sangen suurta mielenkiintoa Aglajan
kohtaloa kohtaan. Hän oli todellakin verraten hyväsydäminen mies; mutta
yksi niitä syitä, miksi hän illanvietossa oli kiinnittänyt huomiotaan
ruhtinaaseen, oli myös ruhtinaan aikaisemmat suhteet Nastasja
Filippovnaan; tästä jutusta hän oli kuullut yhtä ja toista, ja se
kiinnitti suuresti hänen mieltään, olipa hän ihan aikonut kysyä siitä
jotakin.

Bjelokonskaja sanoi illanvietosta lähtiessään Lizaveta Prokofjevnalle:

— No niin, hän on sekä hyvä että huono; mutta jos tahdot kuulla minun
mielipiteeni, niin huono puoli on voitolla. Näithän itse, millainen
mies hän on, — sairas mies!

Lizaveta Prokofjevna päätti mielessään lopullisesti, että sulhanen on
»mahdoton», ja päätti yön tullen, että niin kauan kuin hän on hengissä,
ei ruhtinaasta tule hänen Aglajansa miestä. Tämä päätös mielessään hän
nousi aamulla vuoteestaan. Mutta jo samana aamuna, kello kahdentoista
ja yhden välillä, aamiaispöydässä, hän joutui ihmeelliseen ristiriitaan
itsensä kanssa.

Erääseen, muuten sangen varovaiseen, sisarten tekemään kysymykseen
Aglaja vastasi yht'äkkiä kylmästi, mutta ynseästi ja aivan kuin
tokaisten:

— Minä en ole koskaan, en koskaan luvannut hänelle mitään enkä koskaan
elämässäni pitänyt häntä sulhasenani. Hän on minulle yhtä syrjäinen
henkilö kuin kuka muu tahansa.

Lizaveta Prokofjevna kiivastui yht'äkkiä.

— Tämmöistä minä en odottanut sinulta, — lausui hän pahastuneena. — Hän
on mahdoton sulhaseksi, minä tiedän sen, ja Jumalalle olkoon kiitos,
että asiat menivät näin; mutta minä en odottanut sinulta tuommoisia
sanoja! Minä luulin sinun suhtautuvan asiaan toisin. Mieluimmin
minä ajaisin pois kaikki eiliset vieraat ja jättäisin hänet meille,
sellainen mies hän on!...

Samassa hän yht'äkkiä keskeytti puheensa pelästyen itsekin sitä, mitä
oli sanonut. Mutta jospa hän olisi tietänyt, kuinka väärin hän tällä
hetkellä kohteli tytärtään! Aglaja oli jo ratkaissut kaikki omassa
päässään; hänkin odotti omaa hetkeään, jonka piti ratkaista kaikki,
ja jokainen viittaus, jokainen varomaton kajoaminen raateli hänen
sydäntään ja haavoitti sitä syvästi.




VIII.


Ruhtinaallekin alkoi tämä aamu sillä tavoin, että häntä painoivat
raskaat aavistukset; ne olisi voinut selittää hänen heikosta tilastaan
johtuviksi, mutta hän oli liian epämääräisen murheen vallassa, ja tämä
oli hänestä kaikkein kiusallisinta. Tosin hänen edessään oli selviä
tosiasioita, raskaita ja kiusallisia, mutta hänen surumielisyytensä
meni kaiken sen tuolle puolen, mitä hän muisti ja harkitsi; hän
ymmärsi, ettei hän kyennyt saamaan mieltään rauhoittumaan yksinään.
Vähitellen hänen mielessään sai sijaa odotus, että juuri tänään
hänelle tapahtuu jotakin erikoista ja lopullista. Kohtaus, jonka hän
oli saanut edellisenä iltana, oli lievää laatua; hän ei tuntenut
mitään muuta häiriötä terveydentilassaan kuin että oli alakuloinen,
pää tuntui jonkin verran raskaalta, ja jäseniä kivisti. Hänen päänsä
toimi varsin hyvin, vaikka sielu olikin sairas. Hän nousi vuoteestaan
verraten myöhään ja muisti heti selvästi edellisen illan; hän muisti
senkin, joskaan ei aivan tarkoin, kuinka hänet puoli tuntia kohtauksen
jälkeen oli viety kotiin. Hän sai kuulla, että Jepantšinit olivat jo
lähettäneet tiedustamaan, kuinka hän voi. Kello puoli kaksitoista tuli
sieltä toinen lähetti; se oli hänestä mieluisaa. Vera Lebedeva oli
ensimmäisiä, jotka tulivat häntä katsomaan ja pitämään hänestä huolta.
Kun Vera näki ruhtinaan, niin hän rupesi ensin heti itkemään, mutta
kun ruhtinas rauhoitti häntä heti paikalla, niin hän alkoi nauraa.
Ruhtinasta hämmästytti se voimakas osanotto, jota tämä tyttö tunsi
häntä kohtaan; hän tarttui Veran käteen ja suuteli sitä. Vera sävähti
punaiseksi.

— Ah, mitä te teette, mitä te teette! — huudahti hän pelästyneenä ja
veti nopeasti kätensä pois.

Vera lähti pian pois omituista mielenahdistusta tuntien. Muun muassa
Vera oli ennättänyt kertoa, että hänen isänsä oli tänään jo päivän
koittaessa juossut »vainajan» luo, niinkuin hän nimitti kenraalia,
tiedustamaan, eikö tämä ollut kuollut yöllä, ja että kerrottiin
kenraalin varmasti pian kuolevan. Kello yhdentoista jälkeen saapui
kotiin ja ruhtinaan luo itse Lebedevkin, mutta oikeastaan »vain
hetkiseksi, jotta saisi kuulla, miten on kallisarvoisen terveyden
laita» j.n.e. ja sitäpaitsi kurkistaakseen »kaappiin». Hän ei tehnyt
muuta kuin ähki ja voihki, ja ruhtinas toimitti hänet pois luotaan,
mutta kuitenkin Lebedev koetti udella häneltä jotakin eilisestä
kohtauksesta, vaikka ilmeistä oli, että hän tiesi siitä jo kaikki
yksityiskohdatkin. Hänen jälkeensä pistäytyi Kolja, niinikään
hetkiseksi; hän oli todellakin kiireissään sekä voimakkaan ja synkän
levottomuuden vallassa. Hän aloitti keskustelun pyytämällä suoraan
ja itsepintaisesti ruhtinasta selittämään kaikki, mitä häneltä oli
salattu, ja lisäsi, että melkein kaikki hän oli saanut tietää jo eilen.
Hän oli syvästi ja kovasti järkytetty.

Kaikella mahdollisella osanotolla, mihin vain kykeni, ruhtinas kertoi
koko asian esittäen tosiasiat aivan täsmällisesti, ja poikaraukka oli
kuin ukkosen iskemä. Hän ei voinut lausua sanaakaan, vaan rupesi ääneti
itkemään. Ruhtinas tunsi, että tämä oli yksi niitä vaikutelmia, jotka
jäävät mieleen ainaiseksi ja vaikuttavat murroksen nuorukaisen elämässä
ikuisiksi ajoiksi. Hän riensi esittämään Koljalle oman käsityksensä
asiasta ja lisäsi, että hänen mielestään kenties ukon kuolemakin johtui
etupäässä kauhusta, joka oli jäänyt hänen sydämeensä tuon teon jälkeen,
ja ettei jokainen kykene tämmöiseen. Koljan silmät alkoivat loistaa,
kun hän kuunteli ruhtinasta.

— Kunnottomia ovat Ganjka ja Varja ja Ptitsyn! Minä en rupea
riitelemään heidän kanssaan, mutta meidän tiemme eroavat tästä hetkestä
lähtien! Ah, ruhtinas, minä olen eilispäivästä lähtien tuntenut paljon
uutta; se on minun saamani opetus! Luulen velvollisuuteni olevan pitää
huolta myös äidistäni; vaikka hän onkin turvattuna Varjan luona, niin
ei se kuitenkaan ole niinkuin olla pitää...

Hän hypähti pystyyn, kun muisti, että häntä odotettiin, kysyi
kiireesti, miten ruhtinas voi, ja kuultuaan vastauksen lisäsi kiireesti:

— Eikö ole jotakin muuta vielä? Minä kuulin että eilen... (muuten,
minulla ei ole oikeutta udella), mutta jos te joskus jossakin asiassa
tarvitsette uskollisen palvelijan, niin hän on edessänne. Me kai emme
kumpikaan ole erikoisen onnellisia, eikö niin? Mutta... minä en kysele,
minä en kysele...

Hän lähti pois, ja ruhtinas vaipui vielä enemmän mietteisiin: kaikki
ennustavat onnettomuutta, kaikki ovat jo tehneet johtopäätöksensä,
kaikki ovat sen näköisiä kuin tietäisivät jotakin, mitä hän ei tiedä;
Lebedev kyselee, Kolja suorastaan vihjailee, Vera itkee. Viimein
hän harmistuneena viittasi kädellään: »Kirottua, sairaalloista
epäluuloisuutta», ajatteli hän. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän
kello yhden jälkeen näki Jepantšinien saapuvan luokseen tervehtimään
häntä, »hetkiseksi». Nämä pistäytyivät todellakin vain hetkiseksi.
Aamiaispöydästä noustuaan oli Lizaveta Prokofjevna julistanut, että
lähdetään heti kävelylle ja kaikki yhdessä. Ilmoitus annettiin käskyn
muodossa, lyhyesti, kuivasti, ilman selityksiä. Kaikki lähtivät ulos,
nimittäin äiti, neidot, ruhtinas Š. Lizaveta Prokofjevna lähti suoraan
kulkemaan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin he joka päivä kävelyillään
kulkivat. Kaikki ymmärsivät, mistä oli kysymys, ja kaikki olivat vaiti
peläten suututtavansa äidin; tämä taas kulki kaikkien edellä taakseen
katsomatta, aivan kuin paetakseen moitteita ja vastaväitteitä. Viimein
Aglaja huomautti, ettei kävelymatkalla ollut syytä juosta semmoista
vauhtia ja että äidin jäljessä oli vaikea pysyä.

— Kas niin, — sanoi Lizaveta Prokofjevna kääntyen yht'äkkiä katsomaan
taakseen, — me menemme nyt hänen asuntonsa ohi. Ajattelipa Aglaja mitä
tahansa ja tapahtuipa myöhemmin mitä hyvänsä, niin kuitenkaan ei hän
ole meille vieras, ja nyt hän lisäksi vielä on onneton ja sairas; minä
ainakin pistäydyn häntä tervehtimässä. Ken tahtoo tulla kanssani, se
tulkoon, ken ei tahdo, kulkekoon ohi; tie on vapaa.

Kaikki tietysti astuivat sisälle. Ruhtinas kiiruhti, niinkuin pitikin,
vielä kerran pyytämään anteeksi eilisen maljakon ja... skandaalin takia.

— No, ei se mitään, — vastasi Lizaveta Prokofjevna, — maljakkoa ei ole
sääli, vaan sääli on sinua. Huomaat siis itse, että tapahtui skandaali:
näet nyt, mitä merkitsee »nukkua asian päälle»... mutta ei sekään ole
mitään, sillä jokainen näkee nyt, ettei sinua voi syyttää mistään. No,
näkemiin taas; jos jaksat, niin kävele hiukan ja nuku sitten taas — se
on minun neuvoni. Ja jos hyväksi näet, niin käy meillä kuten ennenkin;
ole vakuutettu kerta kaikkiaan, että tapahtuipa mitä tahansa, niin sinä
kuitenkin aina olet meidän perheemme ystävä, ainakin minun ystäväni.
Ainakin itsestäni voin sentään vastata...

Tämä haaste sai toisetkin vakuuttamaan, että he olivat aivan samaa
mieltä kuin äiti. He lähtivät, mutta tässä vilpittömässä halussa saada
sanoa mahdollisimman pian jotakin ystävällistä ja rohkaisevaa piili
paljon julmaakin, jota Lizaveta Prokofjevna ei tullut ajatelleeksikaan.
Kehoituksessa käydä talossa »kuten ennenkin» ja sanoissa »ainakin minun
ystäväni» oli taaskin jotakin ennustuksen kaltaista. Ruhtinas alkoi
muistella Aglajaa; tosin tämä oli hymyillyt hänelle ihastuttavasti
sekä tullessaan että lähtiessään, mutta ei ollut lausunut sanaakaan
edes silloin, kun kaikki vakuuttivat ystävyyttään, vaikka oli pari
kertaa katsonut häneen pitkään. Aglajan kasvot olivat olleet tavallista
kalpeammat, aivan kuin hän olisi huonosti nukkunut yönsä. Ruhtinas
päätti mennä jo samana iltana heidän luokseen »kuten ennenkin» ja
katsahti kuumeisen kiihtymyksen vallassa kelloa. Sisälle astui Vera,
täsmälleen kolmen minuutin kuluttua Jepantšinien lähdöstä.

— Minulle, Leo Nikolajevitš, antoi Aglaja Ivanovna äsken tehtäväksi
tuoda teille salaa sanan.

Ruhtinas alkoi vavista.

— Kirjelipun?

— Ei, suullisesti; niinkin hänen oli vaikea ennättää. Pyytää teitä
hartaasti, ettette koko päivänä poistuisi talosta hetkeksikään ennen
kello seitsemää iltaa, tai ehkä ei ennen kymmentä, en kuullut aivan
tarkoin.

— Mutta... miksi? Mitä se merkitsee?

— Siitä en tiedä mitään; mutta hän käski minua ehdottomasti sanomaan
näin.

— Ihanko hän käytti sanaa »ehdottomasti»?

— Ei, ei sanonut suoraan niin: tuskin ennätti käännähtää sanoakseen
sen, mutta onneksi minä juoksin itsekin hänen luokseen. Mutta näki jo
kasvoista, miten se käsky annettiin: tiukastiko vai ei. Katsahti minuun
niin, että sydämeni jähmettyi...

Ruhtinas teki vielä muutamia kysymyksiä, ja vaikka hän ei saanutkaan
mitään tietää, niin hän tuli vielä entistäänkin levottomammaksi.
Jäätyään yksikseen hän kävi taas pitkälleen sohvalle ja alkoi ajatella.
»Kenties siellä heillä on joku kello yhdeksään asti ja hän pelkää
taas minun puolestani, että minä teen jotakin tökerösti vieraitten
läsnäollessa», ajatteli hän viimein ja alkoi taas kärsimättömästi
odottaa iltaa ja katsella kelloa. Mutta arvoituksen selitys tuli paljon
ennen iltaa ja taas uuden vieraskäynnin muodossa, sellainen selitys,
joka itse oli uusi, kiduttava arvoitus: täsmälleen puoli tuntia
Jepantšinien lähdön jälkeen tuli hänen luokseen Ippolit niin väsyneenä
ja riutuneena, että sisälle tultuaan sanaakaan sanomatta ja melkein
kuin tajuamatta mitään sananmukaisesti putosi nojatuoliin ja alkoi heti
hirveästi yskiä. Hän yski niin kauan, että lopulta sylki verta. Hänen
silmänsä kiiluivat, ja punaiset läikät hohtivat poskilla. Ruhtinas
mutisi hänelle jotakin, mutta Ippolit ei vastannut, vaan vastaamatta
vielä pitkään aikaan huitoi vain kädellään, ettei häntä toistaiseksi
pitänyt häiritä. Viimein hän pääsi asettumaan.

— Minä lähden! — lausui hän viimein töin tuskin ja käheällä äänellä.

— Jos tahdotte, niin minä saatan teidät kotiin, — sanoi ruhtinas
nousten paikaltaan, mutta vaikeni yht'äkkiä, kun muisti, että häntä
äsken oli kielletty poistumasta talosta.

Ippolit alkoi nauraa.

— Enhän minä lähde teiltä, — jatkoi hän yhä kaiken aikaa köhien ja
ollen tukehtumaisillaan, — minä päinvastoin katsoin tarpeelliseksi
tulla teidän luoksenne ja ihan asialle... muuten en olisikaan häirinnyt
teitä. Minä lähden _sinne_, ja tällä kertaa nähtävästi ihan vakavasti.
Loppu tuli! En minä sano tätä herättääkseni sääliä, uskokaa se...
minä kävin jo tänään makaamaankin, kello kymmeneltä, sillä mielellä,
etten enää nousisi aina _siihen_ hetkeen asti, mutta sitten yht'äkkiä
muutin mieltäni ja nousin vielä kerran tullakseni teille... siis se oli
tarpeellista.

— Säälittää teitä katsellessa; olisitte mieluummin kutsunut minut
luoksenne kuin itse nähnyt tämän vaivan.

— No, se riittää jo. Te olette lausunut julki säälinne, siis on tehty
riittävästi, mitä kohtelias käytöstapa vaatii... Niin, minä unohdin:
kuinka on teidän terveytenne laita?

— Minä olen terve. Eilen minä... en ollut ihan...

— Olen kuullut, olen kuullut. Kiinalaiselle maljakolle kävi hullusti;
vahinko, etten minä ollut siellä! Minä olen tullut asialle. Ensiksikin
oli minulla tänään ilo nähdä Gavrila Ardalionovitšin ja Aglaja
Ivanovnan kohtaavan toisensa vihreän penkin luona. Minua ihmetytti,
kuinka tavattoman tyhmän näköiseksi mies voi mennä. Huomautin siitä
Aglaja Ivanovnalle itselleen Gavrila Ardalionovitšin mentyä... Te
ette näytä ihmettelevän mitään, ruhtinas, — lisäsi hän katsoen
epäluuloisesti ruhtinaan rauhallisia kasvoja. — Sanotaan sen, ettei
ihmettele mitään, todistavan suurta älyä; minun käsittääkseni se voisi
yhtä suuressa määrässä todistaa myös suurta typeryyttä... Muuten, minä
en viittauksellani tarkoita teitä, suokaa anteeksi... Minä epäonnistun
tänään hirveästi puheissani.

— Minä tiesin jo eilen, että Gavrila Ardalionovitš... — sanoi ruhtinas
ja vaikeni äkkiä ilmeisesti hämmentyneenä, vaikka Ippolit oli
harmissaan juuri siitä, ettei ruhtinas ihmetellyt.

— Tiesitte! Sepä vasta uutinen! Muuten, ehkäpä on parasta, ettette
kerro... Ettekö tänään sitten ollut läsnä tuossa kohtaamistilaisuudessa?

— Te näitte, etten ollut, jos kerran itse olitte siellä.

— No, olisittehan voinut kyyköttää jossakin pensaitten takana. Olen
muuten joka tapauksessa iloissani, luonnollisesti teidän puolestanne,
sillä luulin jo, että Gavrila Ardalionovitš saisi etusijan.

— Pyydän, ettette puhuisi minulle tästä, Ippolit, eikä tuolla tavoin.

— Se onkin sitä vähemmän tarpeen, kun te jo tiedätte kaikki.

— Te erehdytte. Minä en tiedä juuri mitään, ja Aglaja Ivanovna tietää
varmasti, etten minä tiedä mitään. Minä en tietänyt kerrassaan mitään
tuosta tapaamisestakaan... Sanotteko, että heillä oli kohtaus? No, hyvä
on, jättäkäämme tämä...

— Mitä tämä oikein on: tiesitte ettekä tietänyt? Te sanotte: »Hyvä
on, ja jättäkäämme?» No, ei, älkää olko niin luottavainen! Varsinkaan
jos ette mitään tiedä. Te olette luottavainen juuri siksi, ettette
mitään tiedä. Mutta tiedättekö te, mitä laskelmia on noilla kahdella
henkilöllä, veljellä ja sisarella? Kenties aavistatte sen?... Hyvä on,
hyvä on, minä jätän tämän... — lisäsi hän, kun näki ruhtinaan tekevän
kärsimättömän kädenliikkeen. — Mutta minä tulin omalle asialleni ja sen
johdosta tahtoisin... antaa selityksen. Piru vieköön, ei näy mitenkään
voivan kuolla ilman selityksiä; hirveän paljon minä selittelen.
Tahdotteko kuulla minua?

— Puhukaa, minä kuuntelen.

— Muutan kuitenkin taas mieltäni: aloitan sittenkin Ganetškasta.
Voitteko kuvitellakaan, että minäkin olin saanut kutsun tulla tänään
vihreän penkin luo. Muuten, en tahdo valehdella: minä itse olin
pyytänyt kohtausta, pyysin sitä itsepintaisesti, lupasin paljastaa
salaisuuden. En tiedä, tulinko liian aikaiseen (luultavasti tulin
tosiaankin aikaiseen), mutta heti kun olin käynyt istumaan paikalleni
Aglaja Ivanovnan viereen, niin näen Gavrila Ardalionovitšin ja Varvara
Ardalionovnan saapuvan, käsikoukkua, aivan kuin olisivat kävelyllä.
Nähtävästi molemmat suuresti hämmästyivät, kun näkivät minut, eivät
olleet kai odottaneet sitä, ihan tulivat hämilleen. Aglaja Ivanovna
punastui ja, uskokaa tai olkaa uskomatta, joutui hiukan ymmällekin,
siksikö, että minä olin siinä, vai yksinkertaisestiko nähdessään
Gavrila Ardalionovitšin, sillä tämähän on sangen kaunis mies, — pääasia
on, että hän sävähti tulipunaiseksi ja saattoi asian loppuun yhdessä
sekunnissa sangen hullunkurisella tavalla: hän nousi seisomaan, vastasi
Gavrila Ardalionovitšin kumarrukseen ja Varvara Ardalionovnan huulilla
väikkyvään hymyyn ja sanoa tokaisi: »Minä tulin vain lausumaan teille
henkilökohtaisen tyytyväisyyteni teidän vilpittömistä ja ystävällisistä
tunteistanne, ja jos minun niitä joskus tarvitsisi käyttää, niin
uskokaa...» Sitten hän kumarsi jäähyväisiksi ja he molemmat lähtivät
pois, — en tiedä, katsoivatko joutuneensa narreiksi vai olivatko
voitonriemuisia; Ganjaa tietysti oli pidetty narrina; hän ei ymmärtänyt
asiasta mitään ja tuli punaiseksi kuin rapu (hänen kasvojensa ilme on
toisinaan ihmeellinen!), mutta Varvara Ardalionovna näytti ymmärtäneen,
että oli mahdollisimman pian poistuttava ja ettei enempää voinut
enää odottaa Aglaja Ivanovnalta, ja vei veljensä mennessään. Hän
on älykkäämpi kuin veljensä, ja olen varma siitä, että hän on nyt
riemuissaan. Minä taas olin tullut puhumaan Aglaja Ivanovnan kanssa
sopiakseni hänen ja Nastasja Filippovnan tapaamisesta!

— Nastasja Filippovnan! — huudahti ruhtinas.

— Ahaa! Te näytte menettävän kylmäverisyytenne ja alatte ihmetellä?
Olen suuresti iloissani, että tahdotte olla ihmisen kaltainen. Siksipä
minä kerronkin teille jotakin hauskaa. Sen siitä saa, kun palvelee
nuoria ja ylevämielisiä neitoja: minä sain häneltä tänään korvapuustin!

— Mo-moraalisenko? — tuli ruhtinas tahtomattaan kysyneeksi.

— Niin, en ruumiillista. Minusta näyttää siltä, ettei kenenkään käsi
kohoa minun kaltaistani vastaan, ei edes nainen nyt lyö; ei Ganjakaan
edes lyö! Vaikka eilen erääseen aikaan luulin ihan vakavasti, että hän
hyökkää kimppuuni... Lyön vetoa, että tiedän, mitä te nyt ajattelette!
Te ajattelette: »Olkoon niin, ettei häntä pidä lyödä, mutta sen sijaan
voi hänet tukahduttaa tyynyllä tai märällä rievulla hänen nukkuessaan,
— ja niin pitääkin tehdä...» Teidän kasvoihinne on kirjoitettu, että te
ajattelette näin, juuri tällä sekunnilla.

— En ole milloinkaan ajatellut sellaista! — lausui ruhtinas inhoten.

— En tiedä, minä näin viime yönä unta, että minut tukahdutti märällä
rievulla... eräs mies... no, minä sanon teille kuka: ajatelkaahan —
Rogožin! Mitä luulette, voiko ihmisen tukahduttaa märällä rievulla?

— En tiedä.

— Minä olen kuullut, että voi. Hyvä on, jätetään tämä. No niin,
miten minä olen juorukontti? Minkä tähden hän haukkui minua tänään
juorukontiksi? Ja huomatkaa, vasta sen jälkeen kuin oli kuunnellut
tarkkaan kaikki viimeiseen sanaan asti ja itsekin tehnyt kysymyksiä...
Mutta sellaisia ovat naiset! Hänen mielikseenhän minä rupesin väleihin
Rogožinin kanssa, joka on mielenkiintoinen mies; hänen etujensa
vuoksihan minä järjestin hänelle tilaisuuden tavata henkilökohtaisesti
Nastasja Filippovnaa. Kenties hän maksoi minulle siitä, että loukkasin
hänen itserakkauttaan vihjaamalla, että hän oli tyytynyt Nastasja
Filippovnan »suuteisiin»? Mutta hänen oman etunsa vuoksihan minä olin
kaiken aikaa koettanut hänelle sitä selittää, tunnustan sen; kirjoitin
hänelle kaksi sensuuntaista kirjettä, ja tänään oli siihen kolmas
tilaisuus, kohtaamisemme... Siitähän minä äsken tavatessamme aloinkin
puhua, että tämä on hänelle alentavaa... Ja sitäpaitsi ei tuo sana
»suuteet» oikeastaan ole minun keksintöäni, vaan toisten käyttämä;
ainakin Ganjan kotona kaikki sitä käyttivät; ja hän itsekin vakuutti
sen niin olevan. No niin, miksi siis hän nimittää minua juorukontiksi?
Minä näen, minä näen: teitä naurattaa nyt hirveästi, kun katselette
minua, ja lyönpä vetoa, että te sovitatte minuun typerät säkeet:

    »Ja ehkä, kun mua kurja loppu kohtaa,
    myös lemmen vieno hymy mulle hohtaa.»

Hahahaa! — purskahti hän yht'äkkiä hysteeriseen nauruun ja sai
yskäkohtauksen. — Huomatkaa,— kähisi hän yskänsä läpi, — millainen
Ganetška on: hän puhuu »suuteista», mutta mitäs muuta hän itse nyt
olisi valmis hyväkseen käyttämään, jollei semmoisia!

Ruhtinas oli kauan vaiti; hän oli kauhistunut.

— Te mainitsitte tapaamisesta Nastasja Filippovnan kanssa? — mutisi hän
viimein.

— Hehheh, ettekö te todellakaan tiedä, että tänään Aglaja Ivanovna
ja Nastasja Filippovna tapaavat toisensa, ja sitä varten on Nastasja
Filippovna nimenomaan tilattu Pietarista, Rogožinin välityksellä,
Aglaja Ivanovnan kutsusta ja minun puuhieni johdosta, ja hän on nyt
yhdessä Rogožinin kanssa varsin lähellä teitä, entisessä asunnossaan,
sen rouvan luona, Darja Aleksejevnan luona... varsin hämäräperäisen
rouvan, ystävättärensä, ja juuri sinne, tänään, tuohon hämäräperäiseen
taloon, menee Aglaja Ivanovna kaikessa ystävyydessä puhumaan Nastasja
Filippovnan kanssa ja ratkaisemaan erinäisiä tehtäviä. Aikovat
harjoittaa laskuoppia. Ettekö tietänyt? Kunniasanalla?

— Se on uskomatonta!

— No, hyvä on, jos on uskomatonta; muuten, mistäpä te olisitte sen
saanutkaan tietää? Vaikka täällä onkin sellaista, että kun kärpänen
jossakin lentää, niin se jo tiedetään: sellainen on paikkakunta! Mutta
minä olen joka tapauksessa teitä ennakolta varoittanut, ja te voitte
olla minulle kiitollinen. No niin, näkemiin, — toisessa maailmassa
luultavasti! Mutta vielä yksi asia: vaikka minä olenkin menetellyt
halpamaisesti teitä kohtaan, sillä... miksi panisin oman etuni vaaraan!
olkaa ystävällinen ja päätelkää itse! Teidän hyväksennekö minun
pitäisi se tehdä? Minähän omistin »Tunnustukseni» hänelle (ettekö
tietänyt sitä?). Ja miten hän ottikaan sen vastaan! Hehee! Mutta hänen
edessään en ole esiintynyt halpamaisesti, hänen edessään en ole missään
suhteessa syyllinen; mutta hän häpäisi ja pilkkasi minua... Muuten
minä en ole teidänkään edessänne millään tavoin syyllinen; jos minä
mainitsinkin noista »suuteista» ja muuta sensuuntaista, niin sen sijaan
ilmoitan teille nyt kohtauksen päivän ja hetken ja paljastan koko
pelin... vihoissani tietysti enkä jalomielisyydestä. Hyvästi, minä olen
lörpöttelynhaluinen kuin änkyttäjät tai keuhkotautiset; katsokaa vain,
että ryhdytte toimenpiteisiin nopeasti, muuten ette ansaitse ihmisen
nimeä. Kohtaus on tänä iltana, se on varmaa.

Ippolit lähti kulkemaan ovea kohti, mutta ruhtinas huusi hänelle, ja
hän pysähtyi ovelle.

— Siis teidän käsityksenne mukaan Aglaja Ivanovna menee itse tänään
Nastasja Filippovnan luo? — kysyi ruhtinas. Punaiset läikät olivat
nousseet hänen poskiinsa ja otsaansa.

— Aivan varmasti en sitä tiedä, mutta luultavasti se on niin, —
vastasi Ippolit puolittain taakseen katsomaan kääntyen. — Eikäpä,
muuten, toisin voi ollakaan. Eihän Nastasja Filippovna voine mennä
hänen kotiinsa? Eikä se voi tapahtua myöskään Ganetškan luona; tämän
kodissahan on melkein ruumis. Kuinka kenraali voi?

— Jo yksistään tämän vuoksi se on mahdotonta! — huudahti ruhtinas. —
Kuinka hän voisi mennä, vaikka tahtoisikin? Te ette tunne.... sen talon
tapoja; hän ei voi mennä yksinään Nastasja Filippovnan luo; tuo on
roskapuhetta!

— Katsokaahan, ruhtinas: ei kenelläkään ole tapana hypätä ulos
ikkunasta, mutta jos sattuu tulipalo, niin ehkäpä hienoin
gentlemannikin ja hienoin nainenkin hyppää ulos ikkunasta. Kun kerran
hätä tulee, silloin ei mikään auta, ja meidän neitimme menee Nastasja
Filippovnan luo. Eikö heitä sitten yleensä päästetä minnekään kotoaan,
noita teidän neitejänne?

— Ei, en minä sitä...

— No, jos ei niin ole asian laita, niin hänen ei tarvitse muuta kuin
mennä portaita alas ja lähteä kulkemaan suoraan eteenpäin, päättäen
pahimmassa tapauksessa olla vaikkapa palaamatta kotiinsa. Onhan
sellaisiakin tapauksia, että voi toisinaan polttaa laivansakin, ja
samoin voi olla myös palaamatta kotiinsa: eihän elämä ole ainoastaan
aamiaisia ja päivällisiä ja sellaisia miehiä kuin ruhtinas Š. Minusta
näyttää siltä, kuin te pitäisitte Aglaja Ivanovnaa vain jonkinmoisena
muotinukkena tai pensionaattineitinä; minä olen sanonutkin hänelle sen,
ja hän näytti olevan samaa mieltä. Pitäkää silmällä kello seitsemän
tai kahdeksan aikaan... Minä teidän sijassanne lähettäisin sinne
jonkun vahtimaan, jotta voisi yllättää juuri sillä hetkellä, kun
hän tulee ulos talon ovesta. No, lähettäkää sinne vaikka Kolja; hän
suostuu mielellään vakoilemaan, olkaa varma siitä, nimittäin teidän
hyväksenne... sillä kaikkihan on suhteellista... Hahaa!

Ippolit meni. Ruhtinaalla ei ollut mitään syytä pyytää ketään
vakoilijaksi, jos hän olisi semmoiseen voinut ryhtyäkin. Aglajan
käsky, että hänen oli pysyttävä kotosalla, selvisi hänelle nyt melkein
täydelleen: kenties Aglaja aikoi poiketa ottamaan hänet mukaansa.
Mahdollista tosin oli sekin, ettei Aglaja tahtonut hänen joutuvan sinne
sattumalta ja oli sen tähden käskenyt häntä olemaan kotona... Sekin oli
mahdollista. Hänen päätään huimasi, koko huone pyöri hänen silmissään.
Hän paneutui pitkälleen sohvalle ja sulki silmänsä.

Oli miten oli, niin asia oli nyt saava lopullisen ratkaisun. Ei,
ruhtinas ei pitänyt Aglajaa muotinukkena eikä pensionaattineitinä; hän
tunsi nyt pelänneensä jo kauan aikaa juuri jotakin tämmöistä; mutta
minkä tähden Aglaja tahtoi tavata Nastasja Filippovnan? Kylmät väreet
kulkivat pitkin hänen ruumistaan; hänellä oli taas kuumetta.

Ei, hän ei pitänyt Aglajaa lapsena! Häntä olivat viime aikoina
pelästyttäneet muutamat tämän katseet, muutamat sanat. Toisinaan
hänestä tuntui, että Aglaja ikäänkuin liiaksi koetti olla luja, liiaksi
koetti pidättyä, ja hän muisti,, että se oli häntä pelästyttänyt.
Tosin hän oli koettanut kaikkina näinä kolmena päivänä olla sitä
ajattelematta, oli karkoittanut raskaat ajatukset; mutta mitä piili
tuossa sielussa? Tämä kysymys oli jo kauan kiusannut häntä, vaikka
hän uskoi tuohon sieluun. Ja nyt piti tämän kaiken saada ratkaisunsa
ja tulla ilmi tänä päivänä. Peloittava ajatus! Ja sitten taas — »tuo
nainen»! Mistä syystä hänestä olikaan aina tuntunut siltä, että tuo
nainen ilmestyy juuri viime hetkellä ja särkee hänen kohtalonsa, aivan
kuin katkaisisi lahon langan? Että hänestä aina oli siltä tuntunut, sen
hän olisi ollut nyt valmis vannomaan, vaikka puoleksi houraili. Jos hän
oli koettanut unohtaa _hänet_ viime aikoina, niin se oli tapahtunut
ainoastaan siksi, että hän pelkäsi häntä. Miten olikaan: rakastiko
hän tuota naista vai vihasiko häntä? Tätä kysymystä hän ei tänään
ollut tehnyt itselleen kertaakaan; siinä suhteessa oli hänen sydämensä
puhdas: hän tiesi, ketä rakasti... Hän ei pelännyt niin paljon noiden
kahden tapaamista, ei tuon kohtauksen outoutta eikä sen syitä, joita
hän ei tuntenut, ei siinä tapahtuvaa ratkaisua, muodostuipa se
millaiseksi tahansa, — hän pelkäsi Nastasja Filippovnaa itseään. Hän
muisti sitten myöhemmin, muutaman päivän kuluttua, että noina kuumeen
tunteina melkein kaiken aikaa hän oli nähnyt edessään hänen silmänsä,
hänen katseensa, kuullut hänen sanansa — omituiset sanat, vaikk'ei
hänelle myöhemmin ollutkaan jäänyt paljon muistoon näistä ikävistä
kuumeen hetkistä. Hän tuskin muisti esimerkiksi sitäkään, miten Vera
oli tuonut hänelle päivällistä ja miten hän oli syönyt, ei muistanut,
oliko hän nukkunut päivällisen jälkeen vai eikö. Hän tiesi vain,
että hän oli alkanut tänä iltana selvästi havaita kaikki vasta siitä
hetkestä alkaen, kun Aglaja yht'äkkiä oli tullut sisään kuistille ja
hän oli hypännyt ylös sohvalta ja mennyt keskelle huonetta Aglajaa
vastaan: kello oli neljänneksen yli seitsemän. Aglaja oli aivan
yksin; hänellä oli yksinkertainen puku, jonka hän näytti kiireesti
panneen yllensä, ja kevyt viitta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuten
aikaisemminkin ja silmissä oli kirkas ja kuiva kiilto; tämmöisinä ei
ruhtinas ollut koskaan nähnyt hänen silmiään. Hän tarkasteli ruhtinasta
tarkkaavasti.

— Te olette aivan valmis, — huomautti hän hiljaa ja näennäisesti
tyynenä, — olette puettu ja hattu on teillä kädessä; joku on siis
ennakolta ilmoittanut teille, ja minä tiedänkin kuka: Ippolit?

— Niin, hän sanoi minulle... — mutisi ruhtinas melkein puolikuolleena.

— Lähtekäämme; te tiedätte, että teidän on välttämättömästi saatettava
minua. Olettehan luullakseni niin paljon voimissanne, että saatatte
lähteä ulos?

— Olen kyllä voimissani, mutta... onko tämä sitten mahdollista?

Hänen puheensa takertui silmänräpäyksessä kurkkuun, eikä hän kyennyt
enää lausumaan mitään muuta. Tämä oli hänen ainoa yrityksensä saada
mieletön tyttö luopumaan aikeestaan; sen jälkeen hän itse seurasi häntä
kuin orja. Niin epäselvät kuin hänen ajatuksensa olivatkin, niin hän
kuitenkin ymmärsi, että Aglaja menee ilman häntäkin _sinne_, ja siis
oli hänen joka tapauksessa seurattava mukana. Hän arvasi, kuinka luja
Aglajan päättäväisyys oli; ei hän kykenisi estämään tätä rajua puuskaa.
He kulkivat ääneti, sanomatta koko matkalla toisilleen juuri sanaakaan.
Hän huomasi vain, että Aglaja tiesi hyvin tien, ja kun hän tahtoi
kiertää hiukan kauempaa, erään syrjäkadun kautta, koska siellä liikkui
vähemmän ihmisiä, ja ehdotti Aglajalle tätä, niin Aglaja kuunteli aivan
kuin jännittäen tarkkaavaisuuttaan ja vastasi lyhyesti: »Sama se!» Kun
he olivat jo saapuneet melkein Darja Aleksejevnan talon luo (se oli
suuri ja vanha puutalo), niin portaille ilmestyi talosta upeasti puettu
nainen ja hänen kanssaan nuori neitonen; molemmat asettuivat istumaan
portaitten edustalla odottaviin komeihin ajopeleihin, nauroivat ja
puhelivat kovalla äänellä eivätkä kertaakaan katsahtaneet tulijoihin,
aivan kuin eivät olisi näitä huomanneetkaan. Heti ajopelien lähdettyä
liikkeelle avautui ovi toistamiseen ja Rogožin, joka oli heitä
odottanut, päästi ruhtinaan ja Aglajan sisälle ja pani oven heidän
jälkeensä säppiin.

— Koko talossa ei nyt ole muita kuin me neljä, — huomautti hän
kuuluvasti ja loi omituisen katseen ruhtinaaseen.

Ensimmäisessä huoneessa odotti Nastasja Filippovna, joka niinikään oli
sangen yksinkertaisessa, kokonaan mustassa puvussa; hän nousi ja astui
heitä vastaan, mutta ei hymyillyt eikä edes antanut ruhtinaalle kättä.

Hänen kiinteä ja levoton katseensa suuntautui kärsimättömästi Aglajaan.
Molemmat naiset istuutuivat jonkin matkan päähän toisistaan, Aglaja
huoneen nurkassa olevaan sohvaan, Nastasja Filippovna ikkunan luo.
Ruhtinas ja Rogožin eivät istuutuneet, eikä heitä pyydettykään
istumaan. Ruhtinas katsahti ymmällä ollen ja aivan kuin tuskaa tuntien
Rogožiniin, mutta tämä hymyili yhä edelleen entiseen tapaansa.
Äänettömyyttä kesti vielä muutamia hetkiä.

Jonkinmoinen pahaa ennustava ilme välähti viimein Nastasja Filippovnan
kasvoilla; hänen katseensa tuli jäykäksi, lujaksi ja miltei
vihamieliseksi eikä hetkeksikään irtaantunut Aglajasta. Aglaja näytti
olevan hämillään, mutta ei peloissaan. Sisälle astuessaan hän tuskin
oli katsahtanutkaan kilpailijaansa ja sen jälkeen hän oli kaiken aikaa
istunut silmät alas luotuina aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena. Pari
kertaa hän aivan kuin vahingossa silmäsi huonetta; inho kuvastui
selvästi hänen kasvoillaan, aivan kuin hän olisi pelännyt tahraavansa
täällä itsensä. Hän järjesteli koneellisesti pukuaan ja vaihtoi kerran
levottomana paikkaakin siirtyen sohvan nurkkaan. Tuskinpa hän itsekään
oli tietoinen kaikista liikkeistään; mutta niiden tiedottomuus teki
ne vieläkin loukkaavammiksi. Viimein hän katsahti suoraan ja lujasti
Nastasja Filippovnaa silmiin ja luki heti selvästi kaikki, mitä säkenöi
hänen kilpailijansa vihastuneessa katseessa. Nainen ymmärsi naisen;
Aglaja vavahti.

— Te tiedätte tietysti, miksi minä olen teitä pyytänyt saada tavata, —
lausui hän viimein, mutta hyvin hiljaa ja pysähtyen pari kertaa tätä
lyhyttä lausetta sanoessaan.

— En, en tiedä mitään, — vastasi Nastasja Filippovna kuivasti ja
lyhyesti.

Aglaja punastui. Kenties hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua hirveän
kummalliselta ja uskomattomalta, että hän istui nyt yhdessä tuon naisen
kanssa, »tuon naisen» talossa, ja odotti hänen vastaustaan. Kun hän
kuuli Nastasja Filippovnan äänen, niin oli kuin väristys heti olisi
kulkenut pitkin hänen ruumistaan. Tämän kaiken »tuo nainen» tietysti
huomasi sangen hyvin.

— Te ymmärrätte kaikki... mutta te ette tahallanne ole ymmärtävinänne,
— sanoi Aglaja miltei kuiskaten ja katsoi synkästi alas.

— Mitä syytä minulla siihen olisi? — sanoi Nastasja Filippovna hiukan
naurahtaen.

— Te tahdoitte käyttää hyväksenne minun asemaani... kun minä olen nyt
teidän talossanne,— jatkoi Aglaja naurettavan kömpelösti.

— Sen aseman olette aiheuttanut te enkä minä! — kivahti Nastasja
Filippovna yhtäkkiä. — En minä ole teitä kutsunut, vaan te minut, enkä
vieläkään tiedä miksi.

Aglaja nosti ylpeästi päätään:

— Hillitkää kielenne; minä en ole tullut taistelemaan teidän kanssanne
tällä teidän aseellanne...

— Ahaa! Siis tulitte kuitenkin »taistelemaan»? Ajatelkaahan, minä olin
sentään luullut teitä... terävä-älyisemmäksi...

He kumpikin katsoivat nyt toisiaan salaamatta vihaansa. Toinen näistä
naisista oli sama, joka vielä niin äsken oli kirjoittanut toiselle
sellaisia kirjeitä. Ja nyt kaikki haihtui heidän ensimmäistä kertaa
tavatessaan ja ensimmäisiä sanoja lausuessaan. Niin, tällä hetkellä
ei kukaan kaikista niistä neljästä henkilöstä, jotka olivat tässä
huoneessa, näyttänyt edes pitävän sitä kummallisena. Ruhtinas, joka
vielä eilen oli pitänyt mahdottomana, että näkisi tämmöistä edes
unissaankaan, seisoi nyt ja katseli ja kuunteli aivan kuin olisi jo
kauan sitten aavistanut tämän. Kaikkein hurjin uni oli yht'äkkiä
muuttunut mitä kirkkaimmaksi ja räikeimmäksi todellisuudeksi. Toinen
näistä naisista halveksi nyt tällä hetkellä toista jo niin syvästi ja
hänellä oli niin suuri halu lausua se julki (kenties hän oli vain sitä
varten tullutkin, niinkuin Rogožin tästä lausui seuraavana päivänä),
että olipa tuo toinen, jolla oli sekaantunut järki ja sairas sielu,
miten taipuvainen tahansa haaveiluihin, niin ei mikään aikaisemmin
muodostettu mielipide luultavasti olisi voinut pysyä muuttumattomana
hänen kilpailijattarensa myrkyllisen, tosinaisellisen halveksumisen
siihen kohdistuessa. Ruhtinas oli vakuutettu siitä, ettei Nastasja
Filippovna itse alkaisi puhua kirjeistä; hänen säkenöivistä silmistään
hän nyt huomasi, miten kalliiksi nuo kirjeet saattoivat Nastasja
Filippovnalle tulla; mutta ruhtinas olisi ollut valmis antamaan puolet
elämästään, jos Aglaja nyt ei rupeaisi niistä puhumaan.

Mutta Aglaja näytti yht'äkkiä koonneen voimia ja hillinneen itsensä.

— Te ymmärsitte minut väärin, — sanoi hän, — minä en ole tullut...
riitelemään kanssanne, vaikkakaan minä en pidä teistä. Minä... minä
olen tullut luoksenne... puhuakseni inhimillisesti. Jo kutsuessani
teidät olin päättänyt, mistä puhun, enkä minä luovu päätöksestäni,
vaikka ette minua ollenkaan ymmärtäisi. Se olisi vain pahempi
teille eikä minulle. Minä tahdoin vastata teille siihen, mitä te
minulle kirjoititte, ja vastata henkilökohtaisesti, sillä se näytti
minusta mukavammalta. Kuulkaa siis minun vastaustani kaikkiin teidän
kirjeisiinne! Minun tuli sääli ruhtinas Leo Nikolajevitšia ensimmäisen
kerran sinä samana päivänä, jolloin häneen tutustuin, ja sitten kun
sain tietää kaikesta, mitä oli tapahtunut teidän luonanne iltaseurassa.
Minun tuli häntä sääli sen tähden, että hän on niin vilpitön mies ja
että hän yksinkertaisuudessaan uskoi voivansa tulla onnelliseksi...
naisen kanssa... jolla on tuollainen luonne. Se, mitä pelkäsin hänen
puolestaan, tapahtuikin: te ette voinut häntä rakastaa, kidutitte
häntä ja hylkäsitte hänet. Te ette voinut rakastaa häntä, koska
olette liian ylpeä... ei, ei ylpeä, minä sanoin väärin, vaan siksi,
että te olette kunnianhimoinen... mutta ei sekään ole oikea sana: te
rakastatte itseänne... hulluuteen asti, minkä todistavat myös minulle
kirjoittamanne kirjeet. Te ette voinut rakastaa häntä, joka on niin
yksinkertainen, ja kenties mielessänne halveksittekin ja pilkkasitte
häntä, saatoitte rakastaa ainoastaan omaa häpeäänne ja sitä alati
mielessänne asustavaa ajatusta, että teidät on häväisty ja että teitä
on loukattu. Jos teidän häpeänne olisi ollut pienempi tai jos sitä
ei olisi ensinkään ollut, niin te olisitte ollut onnettomampi...
(Aglaja tunsi nautintoa lausuessaan nämä kovin nopeasti hänen suustaan
tulvivat, mutta jo kauan sitten valmistetut ja harkitut sanat, — jo
silloin harkitut, kun ei saattanut uneksiakaan tästä kohtauksesta;
hän seurasi myrkyllisin katsein niitten tekemää vaikutusta Nastasja
Filippovnan kasvoista, jotka olivat vääntyneet kiihtymyksestä.) Te
muistatte, — jatkoi hän, — että hän kirjoitti silloin minulle kirjeen;
hän sanoo, että te tiesitte tästä kirjeestä ja luittekin sen. Siitä
kirjeestä minä ymmärsin kaikki ja ymmärsin oikein; hän on äskettäin
itse vakuuttanut sen minulle todeksi, se on, kaiken mitä minä nyt
teille puhun, jopa sanasta sanaan. Kirjeen saatuani minä aloin odottaa.
Minä arvasin, että te ehdottomasti tulette tänne, sillä ettehän te
voi elää olematta Pietarissa: te olette vielä liian nuori ja kaunis
maaseudulle jäämään... Muuten, nämäkään eivät ole minun sanojani,
— lisäsi hän hirveästi punastuen, eikä tästä hetkestä lähtien puna
kadonnut hänen kasvoiltaan koko puheen aikana. — Kun minä taas näin
ruhtinaan, niin hänen kohtalonsa suretti ja loukkasi minua. Älkää
naurako; jos te sille nauratte, niin te ette ole sen arvoinen, että
ymmärtäisitte...

— Näettehän, etten minä naura, — lausui Nastasja Filippovna
surullisesti ja ankarasti.

— Muuten, minusta on samantekevää, naurakaa niin paljon kuin haluatte.
Kun aloin kysellä häneltä itse, niin hän sanoi minulle, ettei hän enää
pitkään aikaan ollut teitä rakastanut; että teidän muistonnekin häntä
kiusasi, mutta että hän säälii teitä, ja kun hän muistelee teitä, niin
hänen sydämensä on kuin »lävistetty ainaiseksi». Minun täytyy sanoa
teille vielä, etten minä koko elämäni aikana ole tavannut ihmistä, joka
olisi hänen kaltaisensa jalossa vilpittömyydessään ja rajattomassa
luottavaisuudessaan. Hänen sanoistaan minä huomasin, että hänet voi
pettää kuka vain tahtoo, ja pettipä hänet ken tahansa, niin hän antaa
sitten anteeksi jokaiselle, ja juuri tämän tähden minä häntä rakastan...

Aglaja pysähtyi silmänräpäykseksi aivan kuin olisi hämmästynyt eikä
itsekään uskonut, että hän oli voinut lausua sellaisen sanan; mutta
samalla kertaa loisti miltei rajaton ylpeys hänen katseestaan; hänestä
näytti nyt olevan aivan samantekevää, vaikkapa »tuo nainen» alkaisi
heti nauraa tunnustukselle, joka oli sattunut pääsemään hänen suustaan.

— Olen sanonut teille kaikki, ja tietysti te nyt olette ymmärtänyt,
mitä minä teiltä tahdon.

— Kenties olen ymmärtänytkin, mutta sanokaa se itse, — vastasi Nastasja
Filippovna hiljaa.

Aglajan kasvot alkoivat hehkua vihastuksesta.

— Minä tahdoin saada tietää teiltä, — lausui hän lujasti ja selvästi,
— millä oikeudella te sekaannutte niihin tunteisiin, joita hän tuntee
minua kohtaan! Millä oikeudella olette rohjennut kirjoittaa minulle
kirjeitä? Millä oikeudella te selitätte joka hetki hänelle ja minulle,
että te rakastatte häntä, sen jälkeen kuin itse olette hänet hylännyt
ja niin loukkaavasti ja... häpeällisesti hänen luotaan karannut?

— Minä en ole selittänyt hänelle enkä teille rakastavani häntä, — sai
Nastasja Filippovna vaivoin lausutuksi, — ja... te olette oikeassa,
minä karkasin hänen luotaan... — lisäsi hän tuskin kuuluvasti.

— Kuinka voitte sanoa, ettette ole selittänyt »ei hänelle eikä
minulle»? — huudahti Aglaja. — Entä kirjeenne? Kuka teitä on pyytänyt
naittamaan meidät toisillemme ja taivuttelemaan minua menemään
hänen kanssaan naimisiin? Eikö se ole mikään ilmoitus? Miksi te
tuppaudutte läheisyyteemme? Minä luulin alussa, että te tahdoitte
päinvastoin herättää vastenmielisyyttä minussa häntä kohtaan sillä,
että sekaannuitte asioihimme, ja saada minut hylkäämään hänet;
vasta myöhemmin huomasin, mistä oli kysymys: te kuvittelitte
yksinkertaisesti mielessänne tekevänne suuren sankarityön kaikilla
näillä narrimaisuuksillanne... Olisitteko te voinutkaan häntä rakastaa,
jos kerran siinä määrin rakastatte omaa kunnianhimoanne? Miksi te ette
yksinkertaisesti matkustanut pois täältä, sen sijaan, että kirjoititte
minulle naurettavia kirjeitä? Miksi ette nyt mene naimisiin kelpo
miehen kanssa, joka niin suuresti teitä rakastaa ja on tehnyt teille
sen kunnian, että on tarjonnut teille kätensä? On liiankin selvää
miksi: jos menette Rogožinin kanssa naimisiin, niin missä on silloin
kärsimänne loukkaus? Joudutte liiankin suureen kunniaan! Teistä sanoi
Jevgeni Pavlytš, että te olette lukenut liian paljon runoja ja »olette
liian sivistynyt... asemaanne nähden»; että te olette kirjallinen
nainen ja halveksitte työtä; pankaa tähän lisäksi vielä kunnianhimonne,
niin siinä ovatkin kaikki teidän syynne...

— Ettekö te sitten pelkää työtä?

Liian nopeasti, liian avoimesti oli asia kehittynyt näin
odottamattomaan vaiheeseen, sen vuoksi odottamattomaan, että Nastasja
Filippovna oli Pavlovskiin lähtiessään vielä haaveillut jotakin, vaikka
tietysti oli odottanut pikemmin huonoa kuin hyvää tulosta; Aglaja
taas oli tällä hetkellä kokonaan kiihkoisan purkauksensa vallassa,
aivan kuin olisi suistunut alas vuoren huipulta, eikä voinut vastustaa
hirveätä houkutusta saada nauttia kostosta. Nastasja Filippovnasta
oli suorastaan omituista, että näki Aglajan tuommoisena; hän katseli
Aglajaa eikä näyttänyt uskovan silmiään ja oli ensi hetkellä aivan
ymmällä. Jos hän oli nainen, joka oli lukenut paljon runoja, niinkuin
Jevgeni Pavlovitš väitti, tai yksinkertaisesti mielenvikainen,
niinkuin ruhtinas oli vakuutettu, niin joka tapauksessa tämä nainen,
— joka toisinaan teki niin kyynillisiä ja julkeita temppuja, — oli
itse asiassa paljon häveliäämpi, hienotunteisempi ja luottavaisempi
kuin hänestä olisi voinut luulla. Tosin hänessä oli paljon kirjoista
opittua, pyrkimystä haaveiluun, itseensäsulkeutuneisuutta ja hillitöntä
mielikuvituksen toimintaa, mutta hänessä oli myös henkistä voimaa ja
syvyyttä... Ruhtinas ymmärsi sen; kärsimys kuvastui hänen kasvoillaan.
Aglaja huomasi sen ja alkoi vavista vihasta.

— Kuinka te uskallatte puhua minulle sillä tavoin? — lausui hän
äärettömän ylpeästi vastaten Nastasja Filippovnan huomautukseen.

— Luultavasti te kuulitte väärin, — sanoi Nastasja Filippovna
ihmetellen. — Kuinka minä puhuin teille?

— Jos te tahdoitte olla kunniallinen nainen, niin miksi ette
jättänyt silloin viettelijäänne, Totskia, yksinkertaisesti... ilman
teatteritemppuja? — sanoi yht'äkkiä Aglaja hyötähyviään.

— Mitä te tiedätte minun asemastani uskaltaaksenne tuomita minua? —
vavahti Nastasja Filippovna hirveästi kalveten.

— Tiedän sen, ettette mennyt työhön, vaan lähditte rikkaan Rogožinin
matkaan näytelläksenne langennutta enkeliä. En ihmettele, että Totski
aikoi ampua itsensä langenneen enkelin takia!

— Lopettakaa! — lausui Nastasja Filippovna inhoten ja kuin tuskaa
tuntien. — Te olette ymmärtänyt minut samalla tavoin kuin... Darja
Aleksejevnan sisäkkö, joka äsken kävi käräjiä sulhasensa kanssa. Hän
olisi ymmärtänyt paremmin kuin te...

— Luultavasti hän on rehellinen tyttö ja elää omalla työllään. Miksi te
suhtaudutte niin halveksivasti sisäkköön?

— Minä en suhtaudu halveksivasti työhön, vaan teihin, kun te puhutte
työstä.

— Jos tahdoitte olla rehellinen ihminen, niin olisitte ruvennut
pesijättäreksi.

Molemmat nousivat seisomaan ja katselivat kalpeina toisiaan.

— Aglaja, malttakaa mielenne! Tämähän ei ole oikeudenmukaista! —
huudahti ruhtinas kuin poissa suunniltaan. Rogožin ei enää hymyillyt,
vaan kuunteli huuliaan yhteen puristaen ja kädet ristissä rinnalla.

— Kas niin, katsokaa häntä, — sanoi Nastasja Filippovna vavisten
vihasta, — tätä neitiä! Ja minä kun pidin häntä enkelinä! Oletteko te
tullut luokseni ilman kotiopettajattarenne lupaa, Aglaja Ivanovna?...
Mutta tahdotteko... tahdotteko, että sanon teille heti paikalla suoraan
ja kaunistelematta, miksi te olette tullut luokseni? Teitä peloitti,
siksi tulitte luokseni.

— Teitäkö pelkäsin? — kysyi Aglaja ollen aivan suunniltaan naiivista ja
hurjasta hämmästyksestä, kun toinen oli uskaltanut puhua hänelle sillä
tavoin.

— Tietysti minua! Minua te pelkäätte, kun kerran päätitte tulla
luokseni. Ketä pelätään, sitä ei halveksita. Ihmeellistä ajatellakin,
että minä olen teitä kunnioittanut, vieläpä tähän hetkeen saakka! Ja
tiedättekö, minkä tähden te minua pelkäätte ja mikä nyt on teidän
päätarkoituksenne? Te tahdoitte itse henkilökohtaisesti päästä
varmuuteen siitä, rakastaako hän enemmän minua ennen teitä vai eikö,
sillä te olette hirveän mustasukkainen...

— Hän on jo sanonut minulle vihaavansa teitä... — sammalsi Aglaja
tuskin kuuluvasti.

— Mahdollista; kenties minä en olekaan hänen arvoisensa, mutta...
mutta te valehtelitte luullakseni! Ei hän voi minua vihata eikä hän
ole voinut sitä teille sanoa! Minä olen, muuten, valmis antamaan
teille anteeksi... ottaen huomioon asemanne... mutta olinpa sentään
luullut teistä parempaa; luulin teitä älykkäämmäksi, vieläpä paremmaksi
itseäni, jumal'auta!... No, ottakaa aarteenne... tuossa hän on, katsoo
teihin, ei ota selvitäkseen hämmästyksestään, ottakaa hänet itsellenne,
mutta yhdellä ehdolla: menkää heti täältä matkaanne! Heti paikalla!...

Hän vaipui nojatuoliin ja purskahti itkemään. Mutta yht'äkkiä välähti
jotakin uutta hänen silmissään; hän katsoi tiukasti ja pitkään Aglajaa
ja nousi paikaltaan.

— Mutta jos tahdot, niin minä heti... kä-äsken häntä, kuuletko? Käsken
vain, niin hän samassa hylkää sinut ja jää minun luokseni ainaiseksi ja
menee minun kanssani naimisiin, ja sinä saat juosta kotiin yksinäsi!
Tahdotko, tahdotko? — huudahti hän kuin mieletön, kenties itsekään
uskomatta, että oli voinut lausua sellaisia sanoja.

Aglaja syöksähti pelästyneenä ovelle, mutta pysähtyi siihen kuin
naulittuna ja kuunteli.

— Tahdotko, että minä ajan pois Rogožinin? Luulitko minun jo antaneen
vihkiä itseni Rogožiniin sinun iloksesi? Huudahdan tässä sinun
läsnäollessasi: »Mene tiehesi, Rogožin!» — ja ruhtinaalle sanon:
»Muistatko, mitä lupasit?» Voi, hyvä Jumala! Minkä tähden alennuinkaan
niin paljon heidän edessään? Etkö sinä, ruhtinas, itse vakuuttanut
minulle, että pysyt rinnallani, tapahtuipa minulle mitä tahansa, ja
ettet koskaan minua hylkää; että sinä rakastat minua ja annat minulle
anteeksi kaikki ja minua ku... kunni... Niin, sinä sanoit sen! Vain
antaakseni sinulle takaisin vapautesi minä karkasin luotasi, mutta
nyt en tahdo sitä! Miksi hän on puhutellut minua kuin kevytkenkäistä
naista? Kysy Rogožinilta, olenko minä kevytkenkäinen nainen, hän
sanoo sen sinulle! Nytkö, kun hän on häväissyt minut, vieläpä sinun
silmissäsi, sinäkin käännät minulle selkäsi ja viet hänet mukanasi pois
käsikoukkua? Ole kirottu kaiken sen jälkeen, sillä sinuun yksistään
olen uskonut! Mene pois, Rogožin, sinua ei tarvita! — huusi hän melkein
tiedottomasti ja saaden vaivoin sanat tulemaan rinnastaan, kasvot
vääristyneinä ja huulet aivan kuivina, ilmeisesti uskomatta itse
hituistakaan suurisuisesta puheestaan, mutta samalla haluten pidentää
vielä vaikka sekunnin ajaksi tätä tilaisuutta ja pettää itseään.
Purkaus oli niin voimakas, että hän olisi voinut vaikkapa kuolla, siltä
ainakin ruhtinaasta näytti. — Tuossa hän on, katso! — huusi hän viimein
Aglajalle osoittaen kädellään ruhtinasta. — Jos hän ei heti paikalla
astu luokseni, ei ota minua ja hylkää sinua, niin ota hänet itsellesi,
minä luovutan hänet, en tarvitse häntä!...

Sekä hän että Aglaja jäivät seisomaan kuin odottaen ja molemmat
katsoivat kuin mielettömät ruhtinaaseen. Mutta tämä ei kenties edes
ymmärtänytkään koko tämän taisteluhaasteen voimaa, voipa sen väittää
varmastikin. Hän näki vain edessään epätoivoiset, mielettömät kasvot,
jotka, kuten hän kerran oli tullut lausuneeksi Aglajalle, »olivat
lävistäneet hänen sydämensä ainaisiksi ajoiksi». Hän ei voinut kestää
enempää, hän kääntyi rukoillen ja moittien Aglajan puoleen osoittaen
Nastasja Filippovnaa:

— Onko tämä mahdollista! Hänhän on... niin onneton!

Mutta tuskin hän oli ennättänyt sen lausua, kun hän mykistyi nähdessään
Aglajan hirveän katseen. Tuossa katseessa kuvastui niin paljon
kärsimystä ja samalla kertaa rajatonta vihaa, että hän löi käsiään
yhteen, huudahti ja syöksähti Aglajan luo, mutta se oli jo myöhäistä.
Aglaja ei ollut jaksanut kestää edes silmänräpäyksenkään kestävää
epäröintiä hänen puoleltaan, peitti kasvonsa käsiinsä, huudahti: »Hyvä
Jumala!» ja syöksyi pois huoneesta, jäljessään Rogožin, joka riensi
avaamaan hänelle kadulle vievän oven säpin.

Ruhtinaskin lähti juoksemaan, mutta kynnyksellä hänen ympärilleen
kiedottiin kädet. Nastasja Filippovnan alakuloiset, vääntyneet kasvot
katsoivat häneen pitkään, ja sinertyneet huulet liikkuivat kysyen:.

— Hänenkö jälkeensä? Hänenkö jälkeensä?...

Hän kaatui tainnoksissa ruhtinaan syliin. Ruhtinas nosti hänet ylös,
kantoi huoneeseen, asetti nojatuoliin ja jäi hänen eteensä seisomaan
tylsänä odottaen. Pöydällä oli lasi ja siinä vettä: Rogožin, joka oli
palannut takaisin, otti sen ja pirskoitti vettä hänen kasvoilleen; hän
avasi silmänsä eikä noin minuuttiin ymmärtänyt mitään; mutta yht'äkkiä
hän katsahti ympärilleen, vavahti, huudahti ja syöksähti ruhtinaan luo.

— Minun! Minun! — huudahti hän. — Onko ylpeä neiti mennyt pois?
Hahhahhah! — nauroi hän hysteerisesti. — Hahhahhahhah! Minä aioin antaa
hänet sille neidille! Mutta miksi? Minkä tähden? Voi minua hullua, voi
hullua!... Mene pois, Rogožin, hahhahhah!

Rogožin katsoi heihin pitkään, ei sanonut sanaakaan, otti lakkinsa ja
lähti huoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua ruhtinas istui Nastasja
Filippovnan vieressä, katsoi häneen katsettaan pois kääntämättä ja
silitti hänen päätään ja kasvojaan molemmin käsin kuin pikku lasta
silitetään. Hän nauroi ääneensä, kun Nastasja Filippovna nauroi, ja oli
valmis itkemään, kun näki kyyneliä hänen silmissään. Hän ei puhunut
mitään, mutta kuunteli tarkasti Nastasja Filippovnan innokasta, rajua
ja sekavaa lepertelyä, ymmärsi tuskin mitään, mutta hymyili hiljaa,
ja heti kun hänestä näytti, että Nastasja Filippovna alkoi taas olla
ikävissään tai itkeä, soimata tai valittaa, hän alkoi heti taas
silittää hänen päätään ja hellästi sivellä hänen poskiaan käsillään,
lohdutellen ja tyynnytellen häntä kuin pientä lasta.




IX.


Oli kulunut kaksi viikkoa viime luvussa kerrotusta tapahtumasta, ja
kertomuksemme henkilöitten asema oli muuttunut siinä määrin, että
meidän on tavattoman vaikea ryhtyä jatkamaan kertomustamme ilman
erikoisia selityksiä. Ja kuitenkin me tunnemme, että meidän täytyy
rajoittua vain esittämään tosiasiat, mikäli mahdollista ilman erikoisia
selityksiä, ja se johtuu varsin yksinkertaisesta syystä: meidän on
useassa kohdassa itsemmekin vaikeata selittää sitä, mitä tapahtui.
Tämmöinen ennakkolausuma meidän puoleltamme tuntuu lukijasta pakostakin
varsin kummalliselta ja epäselvältä: kuinka voi kertoa sen, mistä ei
itselläänkään ole selvää käsitystä eikä omaa mielipidettä? Ettemme
asettaisi itseämme vielä teennäisempään asemaan, koetamme mieluummin
selittää asian esimerkillä, ja ehkäpä hyväntahtoinen lukija käsittää,
mikä meille oikeastaan tuottaa vaikeuksia, varsinkin kun tämä esimerkki
ei tule olemaan syrjähyppy, vaan on päinvastoin kertomuksen suoranaista
ja välitöntä jatkoa.

Kaksi viikkoa myöhemmin, t.s. heinäkuun alussa, ja myös näiden
kahden viikon aikana, muuttui meidän sankarimme tarina ja varsinkin
tämän tarinan viimeinen seikkailu omituiseksi, sangen hupaiseksi,
melkein uskomattomaksi ja samalla kertaa miltei helppotajuiseksi
anekdootiksi, joka vähitellen levisi kaikkialle Lebedevin,
Ptitsynin, Darja Aleksejevnan ja Jepantšinien huvilain lähimpien
katujen varsille, lyhyemmin sanoen melkein kaikkialle kaupungissa
ja sen ympäristöissäkin. Melkein koko yhteiskunta, — alkuasukkaat,
huvila-asukkaat, soitantoa kuulemaan saapuvat, — kaikki alkoivat
kertoilla yhtä ja samaa juttua, tuhannessa eri muunnoksessa, siitä
miten eräs ruhtinas, tehtyään skandaalin kunnianarvoisessa ja
tunnetussa talossa ja hylättyään tämän talon neidon, joka jo oli hänen
morsiamensa, ihastui erääseen tunnettuun ilotyttöön, katkaisi kaikki
entiset suhteensa ja huolimatta mistään sekä välittämättä enempää
uhkauksista kuin yleisön yleisestä paheksumisestakaan aikoo näinä
päivinä mennä vihille tuon huonon naisen kanssa, täällä Pavlovskissa,
avoimesti, julkisesti, pystypäin ja katsoen kaikkia suoraan silmiin.
Anekdootti koristeltiin siinä määrin skandaaleilla, siihen sekoitettiin
niin paljon tunnettuja ja huomatussa asemassa olevia henkilöitä,
siihen lisättiin niin paljon erilaisia mielikuvituksellisia ja
arvoituksellisia yksityiskohtia, ja toiselta puolen se taas sisälsi
niin kumoamattomia ja ilmeisiä tosiasioita, että yleinen uteliaisuus
ja juorut olivat tietysti sangen anteeksiannettavia. Kaikkein
hienoimman, ovelimman ja samalla todennäköisimmän selityksen tälle
jutulle antoivat eräät vakavat juoruilevat miehet, jotka kuuluvat
siihen lajiin järkeviä ihmisiä, jotka aina ja jokaisessa seurassa
rientävät ennen kaikkea selittämään toisille tapahtumaa ja näkevät
siinä elämäntehtävänsä sekä tuntevat siitä usein tyydytystäkin. Heidän
selityksensä mukaan nuori, hyvästä perheestä oleva mies, ruhtinas,
rikkaanpuoleinen, hieman hassahtava, mutta demokraatti ja sellainen
henkilö, jonka pään nykyaikainen, herra Turgenevin kuvailema nihilismi
oli pannut pyörälle ja joka tuskin osasi puhua venäjän kieltä, rakastui
kenraali Jepantšinin tyttäreen ja pääsi niin pitkälle, että hänet
otettiin talossa vastaan sulhasena. Mutta samoinkuin se ranskalainen
seminaarilainen, josta aivan äskettäin on kerrottu sanomalehdissä,
kuinka hän vartavasten antoi vihkiä itsensä papiksi, suoritti
kaikki kirkolliset juhlamenot, kaikki polvistumiset, suutelemiset,
valojen vannomiset y.m. mutta seuraavana päivänä julkisesti ilmoitti
kirjeellä piispalleen, että hän ei uskonut Jumalaan ja piti senvuoksi
epärehellisenä tekona pettää kansaa ja antaa sen suotta elättää häntä,
minkä vuoksi hän luopuu edellisenä päivänä saamastaan hengellisestä
arvosta ja julkaisee kirjeensä vapaamielisissä sanomalehdissä, —
aivan samoin kuin tämä ateisti oli muka ruhtinaskin omasta kohdastaan
petkuttanut toisia. Kerrottiin, että hän oli tahallaan odottanut
morsiamensa kodissa pidettäviä juhlallisia kutsuja, joilla hänet
esiteltiin sangen monelle huomattavalle henkilölle, lausuakseen julki
kaikkien kuultavaksi ajatustapansa, haukkuakseen kunnianarvoisia
korkeita virkamiehiä ja luopuakseen julkisesti ja loukkaavalla
tavalla morsiamestaan, ja että tehdessään vastarintaa palvelijoille,
jotka veivät hänet ulos talosta, hän oli särkenyt ihanan kiinalaisen
maljakon. Tähän lisättiin, nykyaikaisia tapoja kuvaavana piirteenä,
että tuo päätön nuori mies todella rakasti morsiantaan, kenraalin
tytärtä, mutta oli hylännyt hänet yksinomaan nihilismin tähden ja
tulevan skandaalin vuoksi, ettei vain jäisi vaille sitä suurta
nautintoa, että voi mennä koko maailman nähden naimisiin langenneen
naisen kanssa ja siten osoittaa, ettei hänen vakaumuksensa mukaan
ole olemassa langenneita eikä hyveellisiä naisia, vaan on olemassa
ainoastaan vapaa nainen; ettei hän usko yhteiskunnassa vallitsevaan
vanhaan jakoon, vaan uskoo ainoastaan »naisasiaan». Että, kun kaikki
ympäri käy, langennut nainen on hänen silmissään jossakin määrin
korkeammallakin kuin se, joka ei ole langennut. Tämä selitys tuntui
sangen uskottavalta, ja sen hyväksyi huvila-asukasten enemmistö,
sitäkin suuremmalla syyllä, kun joka päivä esiintyvät tosiseikat
sitä vahvistivat. Tosin moni asia jäi selittämättä: kerrottiin
tyttöraukan siinä määrin rakastaneen sulhastaan — toisten sanojen
mukaan »viettelijäänsä», — että juoksi tämän luo seuraavana päivänä,
kun hänet oli hylätty ja kun mies istui rakastajattarensa luona; toiset
vakuuttivat päinvastoin, että mies itse oli tahallaan houkutellut tytön
rakastajattarensa luokse yksinomaan nihilismistä, t.s. häväistäkseen ja
loukatakseen. Olipa miten hyvänsä, niin mielenkiinto tapahtumaa kohtaan
kasvoi päivä päivältä, varsinkin kun oli aivan epäilemätöntä, että
skandaalimaiset häät todella vietetään.

Jos nyt meiltä pyydettäisiin selitystä siitä, mitä nihilistisiä
vivahduksia tapahtumassa oli, tai yksinkertaisesti vain siitä, missä
määrin pidettäviksi määrätyt häät tyydyttivät ruhtinaan todellisia
toiveita, mitkä nuo toiveet tällä hetkellä oikein olivat, kuinka oli
määriteltävä sankarimme sieluntila nykyhetkellä ynnä muuta tämän
kaltaista, niin me, meidän täytyy se tunnustaa, olisimme suuressa
pulassa vastatessamme. Me tiedämme ainoastaan yhden asian, nimittäin
että häät oli todella määrätty pidettäviksi ja että ruhtinas itse
oli valtuuttanut Lebedevin, Kellerin ja erään Lebedevin tutun, jonka
tämä oli ruhtinaalle esitellyt tämän asian takia, pitämään huolta
kaikista tätä asiaa koskevista puuhista, sekä kirkollista että
taloudellista laatua olevista; että käskettiin olemaan kitsastelematta
rahan käytössä; että häitä joudutti ja vaati Nastasja Filippovna;
että ruhtinaan sulhaspojaksi oli omasta palavasta pyynnöstään
määrätty Keller ja Nastasja Filippovnan sulhaspojaksi Burdovski, joka
oli vastaanottanut tämän vaalin ihastuneena, ja että hääpäivä oli
heinäkuun alussa. Mutta paitsi näitä sangen täsmällisiä asianhaaroja on
tiedossamme vielä eräitä tosiasioita, jotka panevat meidät kerrassaan
ymmälle, juuri sen tähden, että ovat ristiriidassa edellämainittujen
seikkain kanssa. Meillä on esimerkiksi vahvat epäluulomme, että
ruhtinas valtuutettuaan Lebedevin ja muut pitämään huolta kaikista
käytännöllisistä asioista melkeinpä jo samana päivänä unohti, että
hänellä on juhlamenojen ohjaaja ja sulhaspojat, ja häät tulossa
ja että jos hän olikin ryhtynyt nopeasti toimiin antamalla asiain
järjestelyn toisten huoleksi, niin se oli tapahtunut yksinomaan
siksi, ettei hänen itsensä tarvitsisi ajatella sitä ja että hän ehkä
voisi mahdollisimman pian sen unohtaa. Mitä hän itse siis näin ollen
ajatteli, mitä tahtoi muistaa ja mihin pyrki? Aivan varmaa oli sekin,
ettei tässä häntä kohtaan harjoitettu mitään väkivaltaa (esimerkiksi
Nastassa Filippovnan puolelta), että Nastasja Filippovna todellakin oli
toivonut, että häät välttämättömästi pidettäisiin pian ja että häät
olivat hänen keksintöään eikä ollenkaan ruhtinaan; mutta ruhtinas oli
vapaaehtoisesti antanut suostumuksensa; olipa hän tehnyt sen ikäänkuin
hajamielisesti ja samaan tapaan kuin jos häneltä olisi pyydetty
jotakin varsin tavallista asiaa. Tämmöisiä omituisia tosiseikkoja on
edessämme sangen paljon, mutta ne eivät ollenkaan selvennä asiaa, vaan
käsittääksemme tekevät asian selittämisen yhä vaikeammaksi, tuotiinpa
niitä esille miten paljon tahansa; mutta mainitsemme kuitenkin vielä
yhden esimerkin.

Niinpä on aivan hyvin tiedossamme, että näiden kahden viikon
aikana ruhtinas vietti kaikki päivät ja illat Nastasja Filippovnan
seurassa; että tämä otti hänet mukaansa kävelyille ja vei soitantoa
kuulemaan; että ruhtinas ajeli joka päivä Nastasja Filippovnan kanssa
vaunuissa; että hän alkoi heti tulla levottomaksi, jos ei ollut
noin tuntiin nähnyt häntä (siis kaikista merkeistä päättäen rakasti
häntä vilpittömästi); että ruhtinas kuunteli häntä hiljaisesti ja
lempeästi hymyillen, puhuipa Nastasja Filippovna hänelle mitä tahansa,
tuntikausia, eikä sanonut itse juuri mitään. Mutta me tiedämme myös,
että ruhtinas oli noina samoina päivinä toisinaan, vieläpä useita
kertoja, yht'äkkiä lähtenyt Jepantšinien luo salaamatta tätä Nastasja
Filippovnalta, mikä saattoi tämän melkein epätoivoon. Me tiedämme,
että Jepantšinit, niin kauan kuin olivat Pavlovskissa, eivät ottaneet
häntä vastaan ja estivät aina häntä tapaamasta Aglaja Ivanovnaa; että
hän poistui sanomatta sanaakaan, mutta tuli seuraavana päivänä taas
heille, aivan kuin olisi kokonaan unohtanut, ettei häntä edellisenä
päivänä oltu otettu vastaan, ja sai tietysti uudelleen lähtökäskyn.
Tiedämme myös, että tunnin kuluttua sen jälkeen, kun Aglaja Ivanovna
oli juossut pois Nastasja Filippovnan asunnosta, ja ehkäpä jo
ennenkin kuin siitä oli kulunut tunti, oli ruhtinas jo ilmestynyt
Jepantšineille, tietysti varmana siitä, että löytää siellä Aglajan,
ja että hänen ilmestymisensä Jepantšineille silloin oli synnyttänyt
talossa tavatonta hämmästystä ja pelkoa, sillä Aglaja ei ollut
palannut vielä kotiin ja vasta ruhtinaalta siellä kuultiin Aglajan
käyneen hänen kanssaan Nastasja Filippovnalla; kerrotaan Lizaveta
Prokofjevnan, hänen tyttäriensä ja myös ruhtinas Š:n kohdelleen silloin
ruhtinasta tavattoman ankarasti ja epäystävällisesti ja samalla
kertaa sanoutuneen kiihkein sanoin irti sekä hänen tuttavuudestaan
että ystävyydestään, varsinkin kun Varvara Ardalionovna oli yht'äkkiä
saapunut Lizaveta Prokofjevnan luo ja ilmoittanut, että Aglaja Ivanovna
on jo tunnin verran ollut hänen kodissaan hirveässä mielentilassa
eikä nähtävästi tahdo tulla kotiin. Tämä viimeinen tieto hämmästytti
Lizaveta Prokofjevnaa kaikkein enimmän ja oli aivan oikea: lähdettyään
Nastasja Filippovnan luota olisi Aglaja todellakin mieluummin ollut
valmis kuolemaan kuin tullut nyt omaistensa silmien eteen, ja siksi
hän oli syöksynyt Nina Aleksandrovnan luo. Varvara Ardalionovna
puolestaan oli pitänyt välttämättömänä heti ilmoittaa tästä kaikesta
vähääkään viivyttelemättä Lizaveta Prokofjevnalle. Sekä äiti että
tyttäret riensivät heti Nina Aleksandrovnan luo, ja heidän jäljessään
itse perheenisä Ivan Fjodorovitš, joka juuri oli tullut kotiin;
heidän jäljessään laittautui sinne myös ruhtinas Leo Nikolajevitš,
poiskäskyistä ja ankarista sanoista huolimatta; mutta Varvara
Ardalionovna toimitti niin, ettei ruhtinasta sielläkään päästetty
Aglajan luo. Asia muuten päättyi sillä tavoin, että kun Aglaja näki
äitinsä ja sisartensa itkevän hänen tähtensä eikä ollenkaan soimaavan
häntä, niin hän heittäytyi heitä syleilemään ja palasi heti heidän
kanssaan kotiinsa. Kerrottiin, vaikka huhut olivat hieman epämääräisiä,
että Gavrila Ardalionovitšilla nytkin oli erittäin huono onni; että
käyttäen hyväkseen sitä aikaa, jolloin Varvara Ardalionovna juoksi
Lizaveta Prokofjevnan luo, hän oli ollessaan kahden kesken Aglajan
kanssa ruvennut puhumaan tälle rakkaudestaan; että häntä kuunnellessaan
Aglaja, huolimatta kaikesta surustaan ja kyyneleistään, oli yhtäkkiä
purskahtanut nauramaan ja tehnyt hänelle omituisen kysymyksen: onko
hän valmis todistamaan rakkautensa polttamalla heti paikalla sormeansa
kynttilän liekissä? Gavrila Ardalionovitš oli, niin kerrottiin, aivan
tyrmistynyt ehdotuksesta ja joutunut niin ymmälle ja hänen kasvonsa
olivat osoittaneet niin suurta hölmistymistä, että Aglaja oli alkanut
nauraa hänelle aivan hysteerisesti ja juossut hänen luotaan ylös
Nina Aleksandrovnan huoneeseen, josta hänen vanhempansa sitten hänet
löysivätkin. Tämän jutun ruhtinas sai kuulla Ippolitilta seuraavana
päivänä. Ippolit, joka ei enää voinut nousta vuoteesta, oli vartavasten
kutsuttanut ruhtinaan luokseen saadakseen kertoa hänelle tämän uutisen.
Miten Ippolit oli saanut kuulla tämän huhun, sitä emme tiedä, mutta
kun ruhtinas kuuli mainittavan kynttilästä ja sormesta, rupesi hän
niin kovasti nauramaan, että Ippolit ihan ihmetteli; mutta sitten hän
yht'äkkiä alkoi vavista ja puhkesi kyyneliin... Yleensä hän oli näinä
päivinä hyvin levoton ja tunsi tavattoman suurta, epämääräistä ja
kiduttavaa mielenahdistusta. Ippolit väitti suoraan, ettei ruhtinas
hänen mielestään ollut täydessä järjessään; mutta tätä ei vielä
mitenkään käynyt sanominen varmasti.

Esittäessämme nämä tosiasiat ja kieltäytyessämme niitä selittämästä
me emme ollenkaan tahdo puolustaa sankariamme lukijoittemme
silmissä. Olemmepa lisäksi vielä täydelleen valmiit yhtymään siihen
paheksumiseenkin, minkä hän herätti kohtaansa yksinpä ystävissäänkin.
Vera Lebedevakin paheksui jonkin aikaa hänen käytöstään; samoin
teki Kolja; Kellerkin paheksui siihen asti, kunnes hänet valittiin
sulhaspojaksi, puhumattakaan Lebedevistä itsestään, joka suorastaan
alkoi vehkeillä ruhtinasta vastaan tehden sen paheksumisesta, joka
oli varsin vilpitöntäkin. Mutta tästä puhumme myöhemmin. Yleensä me
täydelleen ja mitä suurimmassa määrässä myönnämme sattuviksi eräät
sangen voimakkaat ja psykologiansa vuoksi suorastaan syvät sanat, jotka
Jevgeni Pavlovitš suoraan ja kursailematta lausui ruhtinaalle tämän
kanssa toverillisesti keskustellessaan kuudentena tai seitsemäntenä
päivänä Nastasja Filippovnan luona sattuneen tapauksen jälkeen.
Huomautamme tässä, etteivät ainoastaan Jepantšinit itse, vaan kaikki
muutkin, jotka suoraan tai välillisesti kuuluivat Jepantšinien taloon,
olivat katsoneet tarpeelliseksi katkaista täydelleen kaikki suhteensa
ruhtinaaseen. Esimerkiksi ruhtinas Š. oli kääntänyt ruhtinaalle
selkänsä, kun oli kohdannut tämän, eikä ollut vastannut hänen
tervehdykseen. Mutta Jevgeni Pavlovitš oli rohjennut panna maineensa
vaaraan käymällä tervehtimässä ruhtinasta, siitä huolimatta, että oli
taas alkanut käydä Jepantšineilla joka päivä ja hänet oli otettu siellä
vastaan ilmeisesti ilostuen. Hän saapui ruhtinaan luo heti seuraavana
päivänä, kun Jepantšinit olivat lähteneet pois Pavlovskista. Taloon
tullessaan hän jo tunsi kaikki yleisön keskuuteen levinneet huhut,
olipa kenties itsekin osittain ollut niitä levittämässä. Ruhtinas
ilostui hirveästi hänen tulostaan ja alkoi heti puhua Jepantšineista;
tämmöinen vilpitön ja suora esiintyminen saattoi Jevgeni Pavlovitšinkin
heti puhetuulelle, niin että hän meni käyttämättä kiertoteitä suoraan
asiaan.

Ruhtinas ei vielä tietänyt, että Jepantšinit olivat lähteneet pois;
hän hämmästyi ja kalpeni; mutta hetken kuluttua hän pudisteli päätään
alakuloisena ja mietteissään ja tunnusti, että »niin piti ollakin»;
sitten hän tiedusti nopeasti, minne he olivat menneet.

Jevgeni Pavlovitš tarkasteli häntä sillä välin tarkkaavaisesti,
ja kaikki tämä, t.s. kysymysten nopeus, niiden suoruus, ruhtinaan
mielenahdistus ja samalla kertaa eräänlainen omituinen avomielisyys,
levottomuus ja innostus, — kaikki tuo ihmetytti häntä aikalailla.
Hän kertoi muuten rakastettavasi ja seikkaperäisesti ruhtinaalle
kaikesta; oli paljon seikkoja, joita ruhtinas ei vielä tietänyt,
ja tämä oli ensimmäinen sanoma Jepantšinien talosta. Jevgeni
Pavlovitš vahvisti todeksi, että Aglaja tosiaankin oli ollut sairas
eikä kolmeen vuorokauteen ollut juuri ollenkaan saanut unta öisin,
vaan oli ollut kuumeessa; että hän oli nyt parempi ja ettei hän
ollut missään vaarassa, mutta oli hermostuneessa, hysteerisessä
tilassa... Oli toki hyvä, että perheessä vallitsi täydellinen rauha!
Perheen jäsenet koettivat olla toisilleenkin, eikä vain Aglajalle,
viittaamatta siihen, mitä oli tapahtunut. Vanhemmat olivat keskenään
jo päättäneet, että tehdään ulkomaanmatka syksyllä, heti Adelaidan
häitten jälkeen; Aglaja ei ollut lausunut mitään, kun sai tästä
ensimmäiset tiedot. Hän, Jevgeni Pavlovitš, matkustaa kenties myös
ulkomaille. Myöskin ruhtinas Š. aikonee yhdessä Adelaidan kanssa
mennä ulkomaille pariksi kuukaudeksi, jos hänen asiansa sen sallivat.
Kenraali itse jää kotiin. Nyt he ovat menneet maatilalleen Kolminoon,
joka on parinkymmenen virstan päässä Pietarista ja jossa on tilava
herraskartano. Bjelokonskaja ei vielä ole lähtenyt Moskovaan, vaan
näyttää jääneen tahallaan Pietariin. Lizaveta Prokofjevna oli tiukasti
ollut sitä mieltä, että Pavlovskiin oli mahdotonta jäädä kaiken sen
jälkeen, mitä oli tapahtunut; hän, Jevgeni Pavlovitš, oli ilmoittanut
Lizaveta Prokofjevnalle joka päivä, mitä huhuja kaupungilla kierteli.
Asettumista Jelaginin saarella olevaan huvilaansa he eivät myöskään
olleet pitäneet mahdollisena.

— No niin, tosiaankin, — lisäsi Jevgeni Pavlovitš, — täytyyhän teidän
itsennekin myöntää, että heidän olonsa kävi sietämättömäksi...
varsinkin kun he tiesivät kaikki, mitä teillä täällä joka hetki
tapahtuu, täällä teidän talossanne, ja kun te joka päivä kävitte
_siellä_, siitä huolimatta, ettei otettu vastaan...

— Niin, niin, niin, te olette oikeassa, minä tahdoin nähdä Aglaja
Ivanovnaa... — sanoi ruhtinas alkaen taas heiluttaa päätään.

— Ah, rakas ruhtinas, — huudahti yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitš vilkkaasti
ja surullisena, — kuinka te saatoittekaan silloin sallia... että
kaikki se tapahtui? Tietysti, tietysti se kaikki tuli teille niin
äkkiarvaamatta... Minä myönnän, että teidän oli pakko joutua ymmälle
ettekä... voinut saada mieletöntä tyttöä luopumaan aikeistaan, se meni
yli teidän voimienne! Mutta täytyihän teidän ymmärtää, kuinka vakavasti
ja voimakkaasti tämä tyttö... suhtautui teihin. Hän ei tahtonut jakaa
toisen kanssa, ja te... ja te saatoitte hylätä ja särkeä sellaisen
aarteen!

— Niin, niin, te olette oikeassa; niin, minä olen syypää, — alkoi
ruhtinas taas puhua hyvin suruissaan. — Ja tiedättekö: ainoastaan hän,
ainoastaan Aglaja arvosteli sillä tavoin Nastasja Filippovnaa... Kaikki
muut ihmiset arvostelivat häntä toisin.

— Sehän tässä kaikessa onkin kuohuttavaa, että siinä ei ollut mitään
vakavaa kysymyksessä — huudahti Jevgeni Pavlovitš aivan innostuen.
— Suokaa minulle anteeksi, ruhtinas, mutta...minä... minä olen
ajatellut tätä asiaa, ruhtinas; minä olen ajatellut sitä paljon; minä
tiedän kaikki, mitä on tapahtunut aikaisemmin, minä tiedän kaikki,
mitä tapahtui puoli vuotta takaperin, kaikki, eikä — eikä tuo mikään
ollut vakavaa! Kaikki tuo oli ainoastaan pään huumausta, ei sydämestä
lähtenyttä, haavekuva, oikku, savua, ja ainoastaan ihan kokemattoman
tytön pelokas mustasukkaisuus saattoi pitää tätä kaikkea vakavana
asiana!...

Ja nyt antoi Jevgeni Pavlovitš aivan kursailematta kaiken
paheksumisensa purkautua. Järkevästi ja selvästi ja, toistamme
sen, tavattoman hyvää psykologista silmääkin osoittaen hän esitti
ruhtinaalle tämän kaikki aikaisemmat omat suhteet Nastasja
Filippovnaan. Jevgeni Pavlovitšilla oli muutenkin aina sana vallassaan;
mutta nyt hän oli suorastaan kaunopuheinen.

— Alusta alkaen, — julisti hän, — alkoi kaikki heidän kesken valheella;
sen, mikä valheella alkoi, täytyi valheella päättyäkin; se on luonnon
laki. Minä en yhdy siihen ja suorastaan paheksunkin sitä, että teitä
— kuten toisinaan tapahtuu — nimitetään idiootiksi; te olette liian
älykäs kantamaan sellaista nimitystä; mutta te olette myöskin siinä
määrin omituinen, ettette ole sellainen kuin kaikki muut, myöntänette
sen itsekin. Minä olen tullut siihen päätökseen, että pohjan kaikelle
sille, mitä on tapahtunut, on luonut ensiksikin teidän, niin
sanoakseni, synnynnäinen kokemattomuutenne (huomatkaa, ruhtinas, tämä
sana: »synnynnäinen»), sitten teidän tavaton vilpittömyytenne; lisäksi
vielä ilmiömäinen suhdallisuuden tunteen puuttuminen (minkä te useasti
itsekin olette tunnustanut) — ja lopuksi tavattoman suuri, mieleenne
kertynyt joukko ajattelun tuloksia, joita te kaikessa harvinaisessa
rehellisyydessänne yhä vieläkin pidätte todellisina, luonnollisina ja
välittöminä vakaumuksina! Teidän täytyy itsennekin myöntää, ruhtinas,
että teidän suhteissanne Nastasja Filippovnaan on aivan alusta
alkaen ollut jotakin _sopimuksen mukaisesti demokraattista_ (käytän
tätä sanontatapaa lyhyyden vuoksi), niin sanoakseni, »naisasian»
hurmiota (sanoakseni vielä lyhyemmin). Minähän tunnen tarkalleen koko
sen omituisen, skandaalimaisen kohtauksen, joka tapahtui Nastasja
Filippovnan luona, kun Rogožin toi hänelle rahansa. Jos tahdotte, niin
minä analysoin teidät itsenne aivan kuin sormilla osoitellen, näytän
teille teidät itsenne niinkuin kuvastimessa, niin tarkoin minä tiedän,
mistä oli kysymys ja miksi asia sai tämän käänteen! Te, nuorukainen,
kaipasitte Sveitsissä kotimaatanne, pyritte Venäjälle niinkuin
tuntemattomaan, mutta luvattuun maahan; olitte lukenut monta Venäjää
käsittelevää kirjaa, jotka kirjat kenties olivat oivallisia, mutta
teille vahingollisia; te saavuitte mielessänne ensimmäinen hehkuva
toiminnan halu ja, niin sanoakseni, syöksähditte toimintaan! Ja kas,
juuri sinä päivänä teille kerrotaan surullinen ja sydäntä järkyttävä
tarina vietellystä naisesta, kerrotaan teille, ritarilliselle ja
neitseellisen puhtaalle miehelle tarina naisesta! Samana päivänä te
näette tuon naisen; teidät lumoaa hänen kauneutensa, haaveellinen,
demoninen kauneus (minähän myönnän, että hän on kaunotar). Lisätkää
tähän hermonne, lisätkää kaatuvatautinne, lisätkää meidän pietarilainen
suojailmamme, joka raatelee hermoja; lisätkää siihen koko tuo päivä
tuntemattomassa ja teistä miltei satumaisessa kaupungissa, päivä,
jolloin kohtasitte uusia ihmisiä, näitte ihmeellisiä kohtauksia, teitte
yllättäviä tuttavuuksia, päivä, jolloin astuitte keskelle yllättävää
todellisuutta, päivä, jolloin näitte Jepantšinien kolme kaunista
tytärtä ja niiden joukossa Aglajan; lisätkää tähän vielä väsymys ja
päänhuimaus; lisätkää Nastasja Filippovnan salonki ja siinä vallitseva
henki, ja... mitä arvelette: mitä saatoitte te odottaa itseltänne sillä
hetkellä?

— Niin, niin; niin niin, — sanoi ruhtinas heilutellen päätään ja alkaen
punastua, — niin, melkein niinhän se on; ja tiedättekö, edellisenä yönä
minä todellakaan en ollut juuri ensinkään nukkunut, rautatievaunussa,
ja sitä edellisen yön olin ollut hyvin järkytetty...

— No niin, tietysti, siihenhän minä pyrinkin! — jatkoi Jevgeni
Pavlovitš tulistuen. — Sehän on selvää, että te, niin sanoakseni,
innostuksen hurmiossa hyökkäsitte käyttämään tilaisuutta saada
julkisesti lausua kuuluviin jalon ajatuksen, nimittäin että te,
synnynnäinen ruhtinas ja mieleltänne puhdas ihminen, ette pidä
kunniattomana naista, joka ilman omaa syytään on joutunut häpeään ja
jonka kohtaloon on syypää inhoittava, ylhäisöön kuuluva elostelija.
Oi, hyvä Jumala, tämähän on ymmärrettävää! Mutta ei siitä ole
kysymys, rakas ruhtinas, vaan siitä, oliko tässä totuutta, oliko
teidän tunteenne oikea ja luonnollinen vai oliko se vain sellaista
innostusta, joka on ajattelun tulos? Mitä arvelette: temppelissä
annettiin anteeksi naiselle, samanlaiselle naiselle, mutta eihän
hänelle sanottu, että hän tekee hyvin ja ansaitsee kaikkea kunnioitusta
ja kunnianosoituksia! Eikö teille itsellenne terve järki kuiskannut
kolmen kuukauden kuluttua, miten asian laita oli? Olkoonpa, että hän
nyt on viaton, — minä en rupea sitä väittämään, sillä niin pitkälle en
tahdo mennä,— niin voiko kaikki se, mitä hänelle on sattunut, oikeuttaa
hänen sietämättömän, pirullisen ylpeytensä, hänen julkean, ahneen
itsekkyytensä? Suokaa anteeksi, ruhtinas, minä innostuin, mutta...

— Niin, kaikki tuo saattaa olla niin; kenties te olette oikeassa... —
mutisi taas ruhtinas. — Hän on todellakin hyvin ärtynyt, ja te olette
tietysti oikeassa, mutta...

— Hän ansaitsee sääliä? Sitäkö te tahdoitte sanoa, hyvä ruhtinaani?
Mutta oliko lupa säälin tähden ja hänen mielikseen häpäistä toinen,
jalo ja puhdas tyttö, alentaa häntä _noitten_ ylpeitten, noitten
vihamielisten silmien edessä? Ja kuinka pitkälle sääli oikein
meneekään? Tämähän on aivan uskomatonta liioittelua! Voiko tyttöä, jota
rakastaa, nöyryyttää tuolla tavoin hänen kilpailijattarensa edessä,
hylätä hänet toisen tähden tuon toisen nähden, sen jälkeen kuin itse
jo olitte häntä rehellisesti kosinut... ja tehän olitte häntä kosinut,
te sanoitte hänelle sen hänen vanhempiensa ja sisartensa läsnäollessa!
Sallikaa minun kysyä teiltä, ruhtinas: voiko teitä tämän jälkeen pitää
rehellisenä miehenä? Ja... ja ettekö te ole pettänyt ihastuttavaa
tyttöä vakuuttaessanne rakastavanne häntä?

— Niin, niin, te olette oikeassa, ah, minä tunnen olevani syyllinen! —
lausui ruhtinas sanomattoman murheen vallassa.

— Mutta riittääkö se? — huudahti Jevgeni Pavlovitš inhoten. — Riittääkö
se, että vain huudahtaa: »Ah, minä olen syyllinen!» Olette syyllinen,
mutta pysytte kuitenkin itsepintaisesti entisellä kannallanne! Ja
missä olikaan silloin sydämenne, teidän »kristillinen» sydämenne!
Näittehän te hänen kasvonsa sillä hetkellä: mitä luulette, kärsikö hän
vähemmän kuin _tuo toinen_, vähemmän kuin _teidän_ toinen naisenne, tuo
rakastajatar? Kuinka te saatoitte nähdä ja sallia sen? Kuinka?

— Mutta... enhän minä sallinutkaan... — mutisi onneton ruhtinas.

— Kuinka niin?

— Minä, jumal'auta, en ole antanut mihinkään myöntymystäni. Minä en
vieläkään ymmärrä, kuinka tämä kaikki tapahtui... minä... minä lähdin
silloin juoksemaan Aglaja Ivanovnan jäljessä, ja Nastasja Filippovna
pyörtyi; ja sen jälkeen ei minua ihan tähän saakka ole päästetty Aglaja
Ivanovnan luo.

— Se on aivan samantekevää! Teidän olisi pitänyt juosta Aglajan
jälkeen, vaikkapa tuo toinen olisikin ollut pyörtyneenä!

— Niin... niin, minun olisi pitänyt... mutta hänhän olisi kuollut!
Hän olisi tappanut itsensä, te ette tunne häntä, ja... minähän olisin
kuitenkin myöhemmin kertonut Aglaja Ivanovnalle kaikki ja... Näettekö,
Jevgeni Pavlovitš, minä huomaan, että te luultavasti ette tiedä
kaikkea. Sanokaa, minkä tähden minua ei päästetä Aglaja Ivanovnan luo?
Minä selittäisin hänelle kaikki. Nähkääs: he molemmat puhuivat silloin
muuta, aivan muuta, siksipä kohtaus muodostuikin sellaiseksi... Minä en
osaa mitenkään selittää teille sitä; mutta minä olisin kenties saanut
selitetyksi Aglajalle... Voi hyvä Jumala! Te puhutte siitä, millaiset
hänen kasvonsa olivat sillä hetkellä, kun hän silloin juoksi pois...
hyvä Jumala, minä muistan!... Menkäämme, menkäämme! — huusi hän alkaen
yht'äkkiä vetää Jevgeni Pavlovitšia hihasta ja hypäten kiireesti ylös
paikaltaan.

— Minne?

— Menkäämme Aglaja Ivanovnan luo, menkäämme heti!...

Eihän hän ole Pavlovskissa, sanoinhan sen jo, ja miksi menisimmekään?

— Hän ymmärtää, hän ymmärtää! — mutisi ruhtinas pannen kätensä
rukoilevasti ristiin. — Hän ymmärtää, että tämä kaikki ei ole _niin_,
vaan aivan, aivan toisin!

— Kuinka aivan toisin? Tehän olette kuitenkin menossa naimisiin? Te
siis pysytte itsepintaisesti kannallanne... Menettekö naimisiin vai
ettekö?

— No niin... menen naimisiin; niin, minä menen naimisiin!

— Kuinka se sitten on aivan toisin?

— Oi, ei, se on aivan toisin, se on aivan toisin! Se, että minä menen
naimisiin, on samantekevää, ei se mitään merkitse!

— Kuinka se on samantekevää eikä mitään merkitse? Eihän semmoinen ole
pikku asia! Te menette naimisiin rakastamanne naisen kanssa tehdäksenne
hänet onnelliseksi, ja Aglaja Ivanovna näkee ja tietää sen; miten se
siis on samantekevää?

— Onnelliseksi? Oi, en! Menen muuten vain naimisiin; hän tahtoo; ja
mitäpä siitä, että menen naimisiin: minä... No, sehän on samantekevää!
Mutta hän kuolisi ehdottomasti! Minä näen nyt, että tuo aikomus mennä
naimisiin Rogožinin kanssa oli hulluutta! Minä olen nyt ymmärtänyt
kaikki, mitä en ennen ymmärtänyt, ja katsokaahan: kun he molemmat
silloin seisoivat vastatusten, niin silloin minä en jaksanut kestää
Nastasja Filippovnan kasvoja... Tiedättekö, Jevgeni Pavlovitš (hän
alensi ääntään salaperäisesti), minä en ole kenellekään sanonut sitä,
en koskaan, en edes Aglajalle, mutta minä en voi kestää Nastasja
Filippovnan kasvoja... Te puhuitte äsken totta tuosta silloisesta
illasta Nastasja Filippovnan luona; mutta siinä oli vielä yksi
seikka, jonka te jätitte mainitsematta, koska ette sitä tiedä: minä
katsoin _hänen kasvojaan_! Jo aamulla, nähdessäni ne valokuvassa,
minä en voinut niitä kestää... Esimerkiksi Vera Lebedevalla on aivan
toisenlaiset silmät; minä... minä pelkään hänen kasvojaan! — lisäsi hän
tavattomasti peloissaan.

— Pelkäätte?

— Niin; hän on mielenvikainen! — kuiskasi ruhtinas kalveten.

— Tiedättekö te sen varmasti? — kysyi Jevgeni Pavlovitš tavattoman
uteliaana.

— Kyllä, varmasti; nyt minä tiedän sen jo varmasti; nyt, näinä päivinä,
olen päässyt siitä varmasti selville!

— Mitä te sitten oikein teettekään itsellenne? — huudahti Jevgeni
Pavlovitš pelästyneenä. — Te siis menette naimisiin jonkinmoisesta
pelosta? Tämä on aivan käsittämätöntä... Kenties te ette häntä
rakastakaan?

— Oi, rakastan toki, rakastan häntä koko sydämestäni! Hänhän on...
lapsi; nyt hän on lapsi, täydelleen lapsi! Oi, te ette tiedä mitään!

— Ja samaan aikaan vakuutitte rakkauttanne Aglaja Ivanovnalle?

— Oi, niin, niin!

— Kuinka se on mahdollista? Te tahdotte siis rakastaa molempia?

— Oi, niin, niin!

— Hyväinen aika, ruhtinas, mitä puhuttekaan, tulkaa toki järkiinne!

— Ilman Aglajaa minä... minun täytyy välttämättömästi saada nähdä
häntä! Minä... minä kuolen kohta, nukkuessani; luulin jo viime yönä
kuolevani nukkuessani. Oi, jospa Aglaja tietäisi, tietäisi kaikki...
se on, ehdottomasti kaikki. Sen tähden että tässä pitää tietää kaikki,
se on ensimmäinen ehto! Minkä tähden me emme koskaan voi saada tietää
_kaikkea_ toisistamme, kun se kuitenkin on tarpeellista, kun tuo toinen
on syyllinen!... Muuten, minä en tiedä mitä puhun, ajatukseni menivät
sekaisin; te saitte minut suuresti hämmästymään... Ja ovatko hänen
kasvonsa todella vielä nytkin sellaiset kuin silloin, kun hän juoksi
pois? Oi, niin, minä olen syyllinen! Luultavinta on, että minä olen
syypää kaikkeen! Minä en vielä tiedä, mihin oikeastaan olen syypää,
mutta minä olen syypää... Tässä on jotakin semmoista, jota minä en osaa
teille selittää, Jevgeni Pavlovitš, enkä minä löydä sanoja, mutta...
Aglaja Ivanovna ymmärtää! Oi, minä olen aina uskonut, että hän ymmärtää.

— Ei, ruhtinas, hän ei ymmärrä! Aglaja Ivanovna rakasti niinkuin
nainen, niinkuin ihminen, eikä niinkuin... abstraktinen henki.
Tiedättekö mitä, ruhtinas parkani: luultavinta on, ettette te ole
koskaan rakastanut heitä kumpaakaan!

— Minä en tiedä... se on mahdollista, se on mahdollista; te olette
monessa suhteessa oikeassa, Jevgeni Pavlovitš. Te olette tavattoman
älykäs, Jevgeni Pavlovitš; ah, päätäni alkaa taas kivistää, menkäämme
hänen luokseen! Jumalan tähden! Jumalan tähden!

— Sanoinhan teille, ettei hän ole Pavlovskissa, hän on Kolminossa.

— Lähdetään Kolminoon, lähdetään heti!

— Se on ma-ahdo-tonta! — vastasi Jevgeni Pavlovitš venyttäen sanojaan
ja nousten seisomaan.

— Kuulkaa, minä kirjoitan kirjeen; viekää hänelle kirje!

— Ei, ruhtinas, ei! Säästäkää minua semmoisilta tehtäviltä, minä en voi
sitä tehdä!

He erosivat. Jevgeni Pavlovitš lähti kummalliset mietteet mielessään:
hänestäkin näytti siltä, ettei ruhtinas ollut aivan täydessä
järjessään. Ja mitä merkitsevät nuo _kasvot_, joita hän pelkää ja joita
hän niin rakastaa? Ja samalla hän kenties todellakin kuolee, jos ei
saa Aglajaa, niin että Aglaja kenties ei milloinkaan edes saa tietää,
että ruhtinas rakastaa häntä siinä määrin! Hahaa! Ja miten voi rakastaa
kahta? Kahdella erilaisella rakkaudella? Tämä on mielenkiintoista...
Idiootti rukka! Ja miten hänen käy nyt?




X.


Ruhtinas ei kuitenkaan kuollut ennen häitään, ei valvoessaan eikä
»nukkuessaan», niinkuin oli ennustanut Jevgeni Pavlovitšille. Kenties
hän tosiaankin nukkui huonosti ja näki pahoja unia; päivällä, ihmisten
parissa, hän näytti hyväntahtoiselta ja tyytyväiseltäkin, oli vain
toisinaan kovin miettiväinen, mutta se tapahtui silloin, kun hän
oli yksin. Häitä joudutettiin; ne olivat noin viikko sen jälkeen,
kuin Jevgeni Pavlovitš oli käynyt ruhtinaan luona. Kun tuommoista
kiirettä pidettiin, niin ruhtinaan parhaitten ystävienkin, jos
hänellä olisi semmoisia ollut, olisi täytynyt epätoivoissaan luopua
ponnistuksistaan »pelastaa» onneton mielipuoli. Huhuiltiin, että
Jevgeni Pavlovitšin käynnin olivat osittain saaneet aikaan kenraali
Ivan Fjodorovitš ja hänen puolisonsa Lizaveta Prokofjevna. Mutta
jos nämä molemmat rajattomassa hyväsydämisyydessään saattoivatkin
haluta kurjan, mielettömän miehen pelastamista syöksymästä kuiluun,
niin tietysti heidän oli pakko tyytyä vain tähän yhteen ainoaan
heikkoon yritykseen; ei heidän asemansa eivätkä kenties heidän
sydämensä tunteetkaan (mikä oli luonnollista) voineet saattaa heitä
vakavammin ponnistelemaan. Me olemme maininneet, että ruhtinaan lähin
ympäristökin oli osittain noussut häntä vastaan. Vera Lebedeva,
muuten, tyytyi yksinomaan vuodattamaan kyyneliä yksinäisyydessä, ja
vielä siihen, että istui enemmän kuin ennen kotonaan ja pistäytyi
entistä harvemmin ruhtinaan luona. Kolja hommasi tähän aikaan isänsä
hautajaisia; ukko oli kuollut toiseen halvauskohtaukseen, joka sattui
noin kahdeksan päivää ensimmäisen jälkeen. Ruhtinas otti suuresti
osaa perheen suruun ja vietti ensimmäisinä päivinä useita tunteja
Nina Aleksandrovnan luona; hän oli myös kirkossa ruumiinsiunauksessa.
Monet huomasivat, että kirkossa oleva yleisö otti ruhtinaan vastaan ja
seurasi häntä tahtomattaan kuiskien; sama oli asianlaita sekä kaduilla
että puistossa; kun hän kulki tai ajoi ohi, alkoi heti puhelu, häntä
mainittiin ja osoiteltiin, kuultiin mainittavan Nastasja Filippovnan
nimi. Tätä etsittiin hautajaistilaisuudessakin, mutta hän ei ollut
hautajaisissa. Myöskään ei hautajaisissa ollut kapteeninrouva, jonka
Lebedev oli ennättänyt estämään tulemasta ja tekemään vaarattomaksi.
Ruumiinsiunaus teki ruhtinaaseen voimakkaan ja sydäntä raatelevan
vaikutuksen; hän kuiskasi Lebedeville jo kirkossa, vastatessaan
johonkin tämän kysymykseen, että hän oli ensimmäistä kertaa läsnä
kreikkalaiskatolisessa ruumiinsiunauksessa ja muisti vain lapsuutensa
ajoilta toisen samanlaisen toimituksen jossakin maalaiskirkossa.

— Niin, on niinkuin tuossa makaisi aivan toinen mies,
ruumisarkussa nimittäin, kuin se, jonka me niin äskettäin panimme
puheenjohtajaksemme, muistatteko? — kuiskasi Lebedev ruhtinaalle. —
Ketä te etsitte?

— Ei ketään, minusta vain näytti...

— Ettekö Rogožinia?

— Onko hän sitten täällä?

— On kirkossa.

— Ilmankos minusta tuntuikin, kuin olisin nähnyt hänen silmänsä, —
mutisi ruhtinas ahdistusta tuntien. — Mutta... miksi hän on täällä?
Onko hänet kutsuttu?

— Ei ole ollut aikomustakaan. Hänhän on aivan tuntematonkin. Onhan
täällä kaikenlaista yleisöä. Miksi te niin hämmästyitte? Minä tapaan
hänet nykyään usein; noin neljä kertaa tapasin viime viikolla täällä
Pavlovskissa.

— Minä en ole nähnyt häntä vielä kertaakaan... sen jälkeen, — mutisi
ruhtinas.

Koska myöskään Nastasja Filippovna ei ollut kertonut hänelle kertaakaan
nähneensä Rogožinia »sen jälkeen», niin ruhtinas nyt teki sen
johtopäätöksen, että Rogožin jostakin syystä tahallaan välttelee häntä.
Koko sen päivän hän oli miettiväinen; Nastasja Filippovna taas oli
tavattoman iloinen koko sen päivän ja sen illan.

Kolja, joka oli sopinut ruhtinaan kanssa jo ennen isänsä kuolemaa,
ehdotti hänelle, että hän pyytäisi sulhaspojiksi (koska asia oli tärkeä
ja kiireellinen) Kellerin ja Burdovskin. Hän takasi, että Keller
käyttäytyy säädyllisesti ja että hänestä kenties »on hyötyäkin», ja
Burdovskista taas ei ollut mitään epäilyjäkään, sillä hän oli hiljainen
ja vaatimaton mies. Nina Aleksandrovna ja Lebedev huomauttivat
ruhtinaalle, että jos kerran häät oli päätetty pitää, niin miksi ne oli
pidettävä juuri Pavlovskissa ja lisäksi vielä sesongin aikana, jolloin
huvilaelämä oli vilkkaimmillaan, miksi niin julkisesti? Eikö ollut
parempi pitää ne Pietarissa ja kotioloissa? Ruhtinas ymmärsi sangen
hyvin, mitä nämä puheet tarkoittivat ja mitä pelättiin; mutta hän
vastasi lyhyesti ja yksinkertaisesti, että niin tahtoi välttämättömästi
Nastasja Filippovna.

Seuraavana päivänä saapui ruhtinaan luo Keller, jolle oli ilmoitettu,
että hänestä tulee sulhaspoika. Ennen sisälletuloaan hän pysähtyi
ovelle ja heti ruhtinaan nähtyään nosti ylös oikean kätensä, etusormi
koukistettuna, ja huusi kuin vannoen:

— En juo!

Sitten hän astui ruhtinaan luo, puristi lujasti hänen molempia
käsiään ja ilmoitti, että tietysti hän alussa, kun oli kuullut tästä
asiasta, oli ollut vihamielisellä kannalla, minkä hän myös oli
julki kuuluttanut biljardihuoneessa, ei mistään muusta syystä kuin
siksi, että hän ei ollut ajatellut ruhtinaalle puolisoksi ketään sen
alhaisempaa kuin prinsessa de Rohanin, ja oli joka päivä, ystävän
kärsimättömyydellä, odottanut tämän toiveen toteutumista; mutta nyt
hän näkee itse, että ruhtinas ajattelee vähintään kaksitoista kertaa
jalommin kuin »he kaikki yhteensä»! Sillä ruhtinas ei tahdo loistoa,
ei rikkautta eikä edes kunniaa, vaan ainoastaan totuutta! Korkeitten
henkilöitten sympatiat ovat liiaksikin tunnettuja, ja ruhtinas on
liian korkealla sivistyksensä puolesta voidakseen olla olematta korkea
henkilö, yleisesti puhuen! »Mutta roskaväki ja kaikenlainen muu
alhainen joukko arvostelee toisin; kaupungilla, taloissa, kokouksissa,
huviloissa, soitantopaikalla, olutpuodeissa ja biljardihuoneissa
ei muuta kuulekaan puhuttavan ja huudettavan kuin tuosta tulossa
olevasta tapahtumasta. Olen kuullut, että aiotaan panna toimeen
kissannaukujaisetkin ikkunoitten alla ja, niin sanoakseni, ensimmäisenä
yönä! Jos te, ruhtinas, tarvitsette kunnian miehen pistoolia, niin
olen valmis vaihtamaan puoli tusinaa jaloja laukauksia tuon joukon
kanssa, ennenkuin te seuraavana aamuna nousette häävuoteeltanne. Olen
myös neuvonut, jotta estettäisiin uteliaita liian suurin joukoin
tunkeilemasta, että kirkosta palatessa pidettäisiin paloruisku pihalla
valmiina, mutta Lebedev pani vastaan: he muka hajoittavat talon
sirpaleiksi, jos siinä on paloruisku.»

— Tuo Lebedev vehkeilee teitä vastaan, ruhtinas, totta jumaliste! He
tahtovat toimittaa teidät holhouksen alaiseksi, voitteko ajatella
moista, kaikkinenne, tahdonvapauksillenne ja rahoinenne, se on,
noine kaksine asioinenne, jotka juuri erottavat jokaisen meistä
nelijalkaisista! Olen kuullut, varmalta taholta olen kuullut! Se on
totinen tosi!

Ruhtinas muisti kuulleensa itsekin jotakin tuontapaista, mutta
jättäneensä sen tietysti huomioon ottamatta. Nytkin hän vain naurahti
ja unohti taas koko asian. Lebedev oli todellakin puuhaillut jo jonkin
aikaa tuohon suuntaan; tämän miehen laskelmat syntyivät aina ikäänkuin
innoituksesta, ja liian suuri into sai ne sitten mutkistumaan,
haaraantumaan ja loittonemaan joka suunnalle lähtökohdasta; juuri siksi
ei juuri mikään hänen hommistaan ottanut onnistuakseen koko hänen
elämänsä aikana. Kun hän sitten myöhemmin, melkein vasta hääpäivänä,
tuli ruhtinaan luo tuomaan ilmi katumustaan (hänellä oli tapana tulla
ehdottomasti katumaan aina niiden luo, joita vastaan oli vehkeillyt,
varsinkin jos oli epäonnistunut), niin hän ilmoitti ruhtinaalle
syntyneensä Talleyrandiksi eikä tietävänsä, miten hän oli jäänyt
ainoastaan Lebedeviksi. Sitten hän paljasti ruhtinaalle koko pelinsä
saaden ruhtinaassa heräämään suuren mielenkiinnon. Sen mukaan, mitä hän
kertoi, hän oli ensi aluksi koettanut saada suojelijakseen korkeassa
asemassa olevia henkilöitä, joihin voisi tarpeen tullen turvautua, ja
mennyt kenraali Ivan Fjodorovitšin puheille. Kenraali Ivan Fjodorovitš
oli ollut neuvoton, toivoi kaikkea hyvää »nuorelle miehelle», mutta
ilmoitti, että »niin mielellään kuin tahtoikin hänet pelastaa,
niin hänen ei sopinut tässä asiassa toimia». Lizaveta Prokofjevna
ei ollut tahtonut kuulla eikä nähdä häntä; Jevgeni Pavlovitš ja
ruhtinas Š. olivat vain huitoneet käsillään häntä pois. Mutta hän,
Lebedev, ei masentunut, vaan neuvotteli erään etevän lakimiehen
kanssa, joka oli kunnianarvoinen ukko sekä hänen hyvä ystävänsä ja
miltei hyväntekijänsä; tämä tuli siihen päätökseen, että asia kyllä
helposti olisi järjestettävissä, kunhan olisi päteviä todistajia
siihen, että oi kyseessä mielenvikaisuus, mutta tärkeintä tässä oli,
että oli korkeassa asemassa olevia suojelijoita. Lebedev ei nytkään
antanut intonsa laimeta ja toi kerran ruhtinaan luo lääkärinkin,
niinikään kunnianarvoisen vanhuksen, huvila-asukkaan, jolla oli
Annan ritarimerkki kaulassa, ainoastaan tarkastamaan, jos niin kävi
sanominen, asioita paikan päällä, tutustumaan ruhtinaaseen ja antamaan
toistaiseksi epävirallisesti, ikäänkuin ystävän kauppaa, hänestä
lausuntonsa. Ruhtinas muisti tuon tohtorin käynnin; hän muisti, että
Lebedev oli jo edellisenä iltana väittänyt hänelle itsepintaisesti,
ettei hän ollut terve, ja kun ruhtinas jyrkästi oli kieltäytynyt
nauttimasta lääkettä, niin Lebedev oli yhtäkkiä saapunut tohtori
mukanaan sillä verukkeella, että he molemmat olivat juuri tulossa herra
Terentjevin luota, joka oli hyvin huonona, ja että tohtorilla oli
yhtä ja toista kerrottavaa sairaasta ruhtinaalle. Ruhtinas kiitteli
Lebedeviä ja otti tohtorin vastaan ilomielin. He alkoivat heti puhua
sairaasta Ippolitista; tohtori pyysi kertomaan seikkaperäisesti
tämän äskettäin tekemästä itsemurhayrityksestä, ja ruhtinas sai
hänet suorastaan mukaansa temmatuksi kertomalla tapahtumasta ja
selittämällä sitä. He puhuivat myös Pietarin ilmastosta, ruhtinaan
omasta sairaudesta, Sveitsistä, Schneideristä. Selittelemällä
Schneiderin parannustapaa ja kertomalla siitä sai ruhtinas tohtorissa
herätetyksi niin suurta mielenkiintoa, että tohtori istui hänen luonaan
kaksi tuntia; samalla hän poltteli ruhtinaan oivallisia sikareja, ja
Lebedev puolestaan pani pöytään sangen maukasta likööriä; liköörin
toi sisälle Vera, ja silloin tohtori, joka oli nainut ja perheellinen
mies, lasketteli Veralle erikoisia kohteliaisuuksia, mikä herätti
Verassa syvää paheksumista. Erottiin ystävinä. Lähtiessään ruhtinaan
luota tohtori sanoi Lebedeville, että jos tuommoiset kaikki pannaan
holhouksen alle, niin kuka sitten oli pantava holhoojaksi? Kun Lebedev
traagillisesti kuvasi piakkoin tulossa olevaa tapahtumaa, niin tohtori
pudisteli viekkaasti ja kavalasti päätään ja huomautti lopulta, että
puhumattakaan siitä, että »naimisiin mennään jos millaisten kanssa»,
viettelijättärellä oli, ainakin mikäli hän oli kuullut, tavattoman
kauneutensa lisäksi, joka jo sinänsä voi viehättää varakasta miestä,
myöskin Totskilta ja Rogožinilta saatuja rahoja, helmiä ja jalokiviä,
kalliita huiveja ja huonekaluja, joten kyseessäoleva valinta ei
suinkaan osoita kalliissa ruhtinaassa, jos niin sopii sanoa,
erikoista ja silmiinpistävää typeryyttä, vaan päinvastoin todistaa
hienoa maailmanmiehen älykkyyttä ja laskemiskykyä ja siis vie aivan
päinvastaiseen ja ruhtinaalle perin miellyttävään johtopäätökseen...
Tämä ajatus sai Lebedevinkin hämmästymään; siihen käsitykseen hän
sitten jäikin ja lisäsi ruhtinaalle tunnustuksensa lopussa: »Nyt ette
näe minun puolellani mitään muuta kuin uskollisuutta ja alttiutta
vuodattamaan vereni puolestanne; sitä varten olen tullutkin.»

Myöskin Ippolit veti näinä viime päivinä ruhtinaan huomion pois
ruhtinaan omista asioista: hän lähetti hyvin usein hakemaan ruhtinasta.
He asuivat lähellä, pienessä talossa; pikku lapset, Ippolitin veli ja
sisar, olivat ainakin siitä syystä mielissään huvilassa asumisesta,
että saattoivat päästä sairasta pakoon puistoon; onneton kapteeninrouva
sitävastoin oli kokonaan hänen vallassaan ja hänen uhrinaan;
ruhtinaan täytyi joka päivä erottaa nämä riitelijät ja rakentaa
sopua heidän välilleen, ja sairas nimitti niinkuin ennenkin häntä
»lapsenhoitajakseen», mutta ei näyttänyt kuitenkaan uskaltavan pilkata
häntä hänen toimiessaan sovittajana. Hän oli hyvin suutuksissaan
Koljalle siitä, että tämä ei juuri ollenkaan käynyt hänen luonaan, vaan
oleskeli aluksi kuolevan isänsä ja sitten leskeksi jääneen äitinsä
läheisyydessä. Viimein hän otti pilkkansa esineeksi ruhtinaan kohta
alkavan avioliiton Nastasja Filippovnan kanssa ja loukkasi lopulta
ruhtinasta niin, että tämä ei jaksanut sitä sietää, vaan lakkasi
käymästä hänen luonaan. Parin päivän kuluttua tuli ruhtinaan luo
kapteeninrouva ja pyysi kyynelsilmin ruhtinasta tulemaan heille, sillä
muuten _tuo_ suorastaan kiusaa hänet kuoliaaksi. Hän lisäsi, että
Ippolit tahtoi ilmoittaa suuren salaisuuden. Ruhtinas lähti. Ippolit
tahtoi tehdä sovinnon, alkoi itkeä ja kyyneliä vuodatettuaan tietysti
tuli entistä vihaisemmaksi, mutta ei uskaltanut osoittaa vihaansa. Hän
oli hyvin heikko ja kaikesta näki, että hän nyt kohta kuolee. Mitään
salaisuutta hänellä ei ollut kerrottavana, paitsi että hän lausui
ollen, niin sanoaksemme, kiihkosta läkähtymäisillään (mikä kenties
oli teeskentelyä) pyynnön »varoa Rogožinia». »Hän on sellainen mies,
joka ei omaansa toiselle anna; hän on toista maata, ruhtinas, kuin me
kaksi: jos hän kerran jotakin tahtoo, niin ei häntä peloita mikään...»
y.m. y.m. Ruhtinas alkoi kysellä tarkemmin, tahtoi saada kuulla
joitakin tosiasioita; mutta mitään sellaisia ei ollut, paitsi Ippolitin
persoonallisia tuntuja ja vaikutelmia. Suureksi tyydytyksekseen
Ippolit sai lopulta ruhtinaan hirveästi pelästymään. Aluksi ruhtinas
ei tahtonut vastata muutamiin hänen erikoisiin kysymyksiinsä ja vain
hymyili hänen neuvoilleen, että oli paettava ulkomaille; venäläisiä
pappeja on kaikkialla, ja ulkomaillakin voi antaa vihkiä itsensä.
Mutta viimein Ippolit lausui seuraavan ajatuksen: »Minähän pelkään
ainoastaan Aglaja Ivanovnan puolesta: Rogožin tietää, miten te häntä
rakastatte; rakkaus rakkaudesta; te riistitte häneltä Nastasja
Filippovnan, hän tappaa Aglaja Ivanovnan; vaikka tämä nyt ei olekaan
teidän omanne, niin kuitenkin se on teille raskas isku, eikö totta?»
Hän saavutti tarkoituksensa; ruhtinas oli hänen luotaan lähtiessään
aivan suunniltaan.

Nämä varoitukset välttää Rogožinia lausuttiin häiden edellisenä
päivänä. Sinä iltana ruhtinas tapasi Nastasja Filippovnan viimeisen
kerran ennen vihkimistä; mutta Nastasja Filippovna ei kyennyt häntä
rauhoittamaan, vaan oli viime aikoina päinvastoin yhä enemmän lisännyt
hänen levottomuuttaan. Ennen, toisin sanoen muutama päivä takaperin,
hän oli heidän tavatessaan kaikin keinoin koettanut saada ruhtinaan
iloiselle mielelle, pelännyt hirveästi hänen murheellista muotoaan;
olipa koettanut laulaakin hänelle; useimmiten hän kuitenkin oli
kertoillut jotakin hullunkurista, mitä vain sattui muistamaan. Ruhtinas
oli melkein aina koettanut olla kovasti nauravinaan, ja toisinaan
hän oli todella nauranutkin loistavalle älykkyydelle ja valoisalle
tunteelle, jotka Nastasja Filippovna toisinaan valoi kertomukseensa,
kun viehättyi kertomaan, mikä tapahtui usein. Nähdessään ruhtinaan
naurun ja häneen tekemänsä vaikutuksen Nastasja Filippovna aina
innostui ja oli ylpeä mielessään. Mutta nyt hänen alakuloisuutensa ja
miettiväisyytensä kasvoivat miltei joka hetki. Ruhtinaan käsitykset
Nastasja Filippovnasta olivat vakiintuneet, muutenhan tietysti
kaikki tässä olisi hänestä nyt näyttänyt arvoitukselliselta ja
käsittämättömältä. Mutta ruhtinas uskoi vilpittömästi, että Nastasja
Filippovna voi vielä herätä kuolleista. Hän oli aivan oikein lausunut
Jevgeni Pavlovitšille, että rakasti Nastasja Filippovnaa vilpittömästi
ja täydellisesti, ja hänen rakkaudessaan Nastasja Filippovnaa kohtaan
oli todellakin ikäänkuin sitä kiintymystä, jota tunnetaan kurjaa ja
sairasta lasta kohtaan, jota on vaikea ja melkein mahdotonkin jättää
oman onnensa nojaan. Hän ei selittänyt kenellekään Nastasja Filippovnaa
kohtaan tuntemiensa tunteitten laatua eikä niistä edes mielellään
puhunutkaan, jos oli pakko keskustella; kun hän oli itse Nastasja
Filippovnan kanssa yhdessä, niin he eivät ollenkaan keskustelleet
»tunteestaan», aivan kuin olisivat kumpikin niin luvanneet. Heidän
tavalliseen, iloiseen vilkkaaseen keskusteluunsa saattoi ottaa osaa
kuka tahansa. Darja Aleksejevna kertoi myöhemmin kaiken aikaa vain
ihailleensa ja iloinneensa, kun hän heitä näinä aikoina katseli.

Mutta tämä sama vakiintunut mielipide Nastasja Filippovnan henkisestä
ja älyllisestä tilasta säästi ruhtinaan osittain myös monista muista
epäröimisistä. Nyt oli Nastasja Filippovna aivan toinen nainen kuin se,
jonka hän oli tuntenut kolme kuukautta takaperin. Ruhtinas ei nyt enää
mietiskellyt esimerkiksi sitä, miksi Nastasja Filippovna oli silloin
aikaisemmin, kun oli mentävä hänen kanssaan naimisiin, karannut hänen
luotaan itkien sekä kirouksia ja soimauksia lausuen, mutta nyt sen
sijaan tiukasti itse vaati häitä pian pidettäviksi. »Kaipa hän siis
ei enää pelkää, niinkuin silloin, tämän avioliiton koituvan miehelle
onnettomuudeksi», ajatteli ruhtinas. Näin nopeasti syntynyt luottamus
itseensä ei ruhtinaan mielestä voinut Nastasja Filippovnassa olla
luonnollista. Mutta toiselta puolen ei tämä itseluottamus voinut
johtua yksinomaan vihasta Aglajaa kohtaan: Nastasja Filippovnalla oli
yleensä syvemmät tunteet. Ei myöskään siitä, että Nastasja Filippovna
pelkäsi kohtaloa, joka odotti häntä Rogožinin rinnalla. Sanalla
sanoen, tässä saattoi olla osuutta kaikilla näillä syillä ja muilla
vielä lisäksi; mutta hänelle oli kaikkein selvintä, että tämä oli
juuri mitä hän jo kauan oli epäillytkin ja että sairas sielu raukka
ei ollut jaksanut kestää. Vaikka tämä tavallaan säästikin hänet
epäröinniltä, niin se ei kuitenkaan voinut antaa hänelle rauhaa eikä
lepoa koko tänä aikana. Toisinaan hän ikäänkuin koetti olla mitään
ajattelematta; avioliittoa hän näytti todellakin pitävän jonkinmoisena
vähäpätöisenä muodollisuutena; omaa kohtaloaan hän ei pitänyt kovinkaan
suuriarvoisena asiana. Vastaväitteisiin ja keskusteluihin, esimerkiksi
sentapaisessa keskustelussa kuin hänellä oli ollut Jevgeni Pavlovitšin
kanssa, hän ei olisi voinut vastata kerrassaan mitään ja tunsi olevansa
aivan epäpätevä, ja siksi hän vältti kaikkia tämäntapaisia keskusteluja.

Hän oli muuten huomannut, että Nastasja Filippovna tiesi ja ymmärsi
varsin hyvin, mitä hänelle merkitsi Aglaja. Nastasja Filippovna ei
puhunut mitään, mutta ruhtinas oli nähnyt hänen kasvojensa ilmeen
silloin, kun tämä alkuaikoina sattui toisinaan tapaamaan hänet
lähdössä Jepantšineille. Kun Jepantšinit matkustivat pois, niin
Nastasja Filippovna alkoi ihan loistaa. Niin vähän kuin ruhtinas
yleensä tekikin havaintoja ja huomioita, oli häntä kuitenkin alkanut
vaivata ajatus, että Nastasja Filippovna on valmis tekemään jonkin
skandaalin saadakseen Aglajan poistumaan Pavlovskista. Se huuto ja
melu, jota kaikissa huviloissa pidettiin häistä, oli tietysti osittain
Nastasja Filippovnan ylläpitämää, jotta saisi ärsyttää kilpailijaansa.
Koska Jepantšineja ei ollut helppo kohdata, niin Nastasja Filippovna
kerran otti ruhtinaan istumaan omiin avovaunuihinsa ja antoi ajaa
aivan Jepantšinien huvilan ikkunoitten ohi. Se oli hirveä yllätys
ruhtinaalle, hän hoksasi tapansa mukaan asian vasta sitten, kun sitä
ei enää voitu auttaa ja kun vaunut vierivät aivan ikkunoitten ohitse.
Hän ei sanonut mitään, mutta oli tämän jälkeen kaksi päivää perätysten
sairas; Nastasja Filippovna ei enää uudistanut koetta. Viimeisinä
päivinä häitten edellä oli Nastasja alkanut olla kovin mietteissään;
hän voitti kuitenkin aina alakuloisuutensa ja tuli taas iloiseksi,
mutta hänen ilonsa oli ikäänkuin hiljaisempaa, vähemmän meluavaa,
vähemmän onnellista ja riemukasta kuin vielä aivan äskettäin. Ruhtinas
alkoi katsella häntä kaksin verroin tarkkaavammin. Mielenkiintoista
oli ruhtinaasta, ettei Nastasja Filippovna milloinkaan puhunut hänelle
Rogožinista. Ainoastaan kerran, noin viisi päivää ennen häitä, tuotiin
hänelle yht'äkkiä Darja Aleksejevnalta sana, että hänen oli heti
tultava sinne, koska Nastasja Filippovnan laita oli hyvin huonosti.
Ruhtinas tapasi hänet sellaisessa tilassa, joka muistutti täydellisesti
mielenhäiriötä: hän kirkui, vapisi, huusi, että Rogožin on piilossa
puistossa, heidän talossaan, että hän oli äsken juuri nähnyt hänet,
että Rogožin tappaa hänet yöllä... teurastaa! Koko päivänä hän ei
voinut rauhoittua. Mutta kun ruhtinas samana iltana hetkiseksi
pistäytyi Ippolitin luo, niin kapteeninrouva, joka juuri oli palannut
Pietarista, missä oli käynyt joillakin asioillaan, kertoi Rogožinin
käyneen hänen asunnossaan Pietarissa samana päivänä ja kyselleen
Pavlovskin asioita. Ruhtinaan kysymykseen, mihin aikaan Rogožin oli
käynyt, kapteeninrouva vastasi mainitsemalla melkein saman hetken,
jolloin Nastasja Filippovna sanoi nähneensä Rogožinin puistossaan.
Asia selitettiin pelkäksi harhanäyksi; Nastasja Filippovna kävi itse
kapteeninrouvan luona tarkemmin kysymässä asiaa, ja se käynti lohdutti
häntä tavattomasti.

Kun ruhtinas erosi Nastasja Filippovnasta häiden edellisenä iltana,
oli Nastasja Filippovna suuren innostuksen vallassa: Pietarista
olivat saapuneet muotikaupasta seuraavan päivän kapiot, vihkimäpuku,
pääkoriste y.m. y.m. Ruhtinas ei ollut odottanutkaan, että Nastasja
Filippovna siinä määrin innostuisi morsiuskapioista; ruhtinas itse
kehui kaikkea, ja hänen kehumisensa teki Nastasja Filippovnan
vielä onnellisemmaksi. Mutta Nastasja Filippovna tuli vahingossa
sanoneeksi liikoja: hän oli jo kuullut, että kaupungissa paheksuttiin
hääjuhlaa ja että jotkut heittiöt todellakin aikoivat panna toimeen
kissannaukujaiset, joissa esitettäisiin asianmukaista soitantoa ja
eiköhän vain tilaisuuteen sepitettyjä runojakin ja että muu yleisö
melkeinpä hyväksyi tämän kaiken. Mutta nytpä juuri Nastasja Filippovna
tahtoikin nostaa heidän edessään päänsä vielä ylpeämmin pystyyn,
häikäistä heidät kaikki pukunsa aistikkuudella ja upeudella, —
»huutakoot, viheltäkööt, jos uskaltavat!» Jo yksistään tämä ajatuskin
sai hänen silmänsä säkenöimään. Hänellä oli vielä toinenkin salainen
haave, mutta hän ei lausunut sitä ääneen: hän toivoi, että Aglaja tai
ainakin joku tämän lähetti olisi myös väkijoukossa, tuntemattomana,
kirkossa, katsoisi ja näkisi; ja tähän hän kaikessa hiljaisuudessa
valmistautui. Ruhtinaasta erotessaan, kello yhdentoista aikaan illalla,
hän oli kokonaan näitten ajatusten vallassa; mutta kello ei ollut
vielä lyönyt kahtatoista, kun ruhtinaalle tuotiin kiireesti sana Darja
Aleksejevnalta, että hänen olisi tultava pian, sillä asiat olivat hyvin
huonosti. Ruhtinas tapasi morsiamensa sulkeutuneena makuuhuoneeseen,
kyynelet silmissä, epätoivon vallassa, hysteerisessä tilassa; Nastasja
Filippovna ei pitkään aikaan tahtonut kuulla, mitä hänelle puhuttiin
lukitun oven läpi, avasi viimein oven, päästi sisälle ainoastaan
ruhtinaan, lukitsi oven hänen jälkeensä ja lankesi hänen eteensä
polvilleen. (Näin kertoi myöhemmin ainakin Darja Aleksejevna, joka oli
ennättänyt näkemään jonkin verran.)

— Mitä minä teen! Mitä minä teen! Mitä minä teenkään sinulle! —
huudahteli hän syleillen suonenvedontapaisesti hänen jalkojaan.

Ruhtinas jäi melkein kokonaiseksi tunniksi hänen luokseen; emme tiedä,
mitä he puhuivat. Darja Aleksejevna kertoi heidän eronneen toisistaan
tunnin kuluttua rauhoittuneina ja onnellisina. Ruhtinas lähetti
samana yönä vielä kerran tiedustamaan, miten Nastasja Filippovna voi,
mutta tämä oli silloin jo vaipunut uneen. Aamulla, jo ennen hänen
heräämistään, saapui vielä kaksi ruhtinaan lähettiä Darja Aleksejevnan
luo, ja kun kolmas lähetti tuli, niin hän sai tehtäväkseen ilmoittaa
ruhtinaalle, että Nastasja Filippovnan ympärillä oli nyt kokonainen
parvi muotikauppiaita ja kähertäjiä Pietarista, ettei eilisestä
hermostuksesta ole jälkeäkään, että hän on niin touhuissaan kuin vain
voi olla kaunotar pukeutumispuuhissaan ennen vihille-menoa ja että
nyt, juuri tällä hetkellä, on käynnissä tärkeä neuvottelu siitä, mitkä
jalokivet on otettava ylle ja miten ne on sijoitettava. Ruhtinas
rauhoittui täydellisesti.

Koko seuraavan kertomuksen näistä häistä ovat kertoneet sellaiset
henkilöt, jotka tunsivat tapausten kulun, seuraavalla tavalla ja
luultavasti aivan oikein:

Vihkimisaika oli määrätty kello kahdeksaksi iltapäivällä; Nastasja
Filippovna oli valmis jo kello seitsemän. Jo kello kuudelta oli
alkanut vähitellen keräytyä töllistelijöitä Lebedevin huvilan ja
varsinkin Darja Aleksejevnan talon ympärille; kello seitsemältä
alkoi kirkkokin täyttyä. Vera Lebedeva ja Kolja olivat hirveän
pelon vallassa ruhtinaan puolesta; mutta heillä oli paljon puuhia
kotona; he hoitelivat ruhtinaan huoneissa vieraitten vastaanottoa ja
kestitystä. Muuten, vihkimistoimituksen jälkeen ei ollut tarkoitus
koota mitään seuraa; paitsi niitä henkilöitä, joiden läsnäolo oli
välttämätön avioliittoa solmittaessa, oli Lebedev kutsunut Ptitsynin,
Ganjan, tohtorin, jolla oli Annan ritarimerkki kaulassapa Darja
Aleksejevnan. Kun ruhtinas kysyi Lebedeviltä, miksi tämä oli tullut
kutsuneeksi tohtorin, »joka oli aivan tuntematon», niin Lebedev
vastasi itseensä tyytyväisenä: »Hänellä on kunniamerkki kaulassa,
hän on kunnianarvoinen mies, se näyttää joltakin», — ja sai tällä
vastauksellaan ruhtinaan nauramaan. Keller ja Burdovski, jotka olivat
hännystakissa ja hansikkaissa, olivat sangen säädyllisen näköisiä;
ainoastaan Keller sai yhä edelleen ruhtinaan ja muut päämiehensä
huolestumaan osoittamalla ilmeistä tappeluhalua ja katseli hyvin
vihamielisesti talon ympärille kokoontuneita töllistelijöitä. Viimein,
kello puoli kahdeksalta, ruhtinas lähti kirkkoon vaunuilla ajaen.
Huomautamme tässä, että hän itse välttämättömästi tahtoi noudattaa
ihan kaikkia asiaankuuluvia vakiintuneita tapoja; kaikki tapahtui
julkisesti, avoimesti, kaikkien nähden ja »niinkuin asiaan kuuluu».
Kirkossa, hän pääsi jotenkuten tunkeutumaan väkijoukon läpi, joka
yhtämittaa kuiskutteli ja huudahteli, oppaanaan Keller, joka heitti
oikealle ja vasemmalle uhkaavia katseita; siellä ruhtinas meni
toistaiseksi piiloon alttarin taakse, mutta Keller lähti hakemaan
morsianta ja tapasi Darja Aleksejevnan talon edustalla väkijoukon, joka
ei ollut ainoastaan kahta tai kolmea kertaa sankempi kuin ruhtinaan
talon luona seisoskellut, vaan myös esiintyi kenties kolme kertaa
ujostelemattomammin. Noustessaan ylös portaita hän kuuli sellaisia
huudahduksia, ettei voinut hillitä itseään, vaan kääntyi jo yleisöön
päin aikoen pitää asianmukaisen puheen, mutta onneksi hänen aikeensa
estivät Burdovski ja Darja Aleksejevna itse, jotka olivat juosseet ulos
ovesta; nämä tarttuivat häneen ja veivät väkisin sisälle. Keller oli
äkäinen ja käski kiiruhtamaan. Nastasja Filippovna nousi seisomaan.
vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, huomasi »vääristynyttä» hymyä
hymyillen, kuten Keller myöhemmin kertoi, olevansa kalmankalpea,
kumarsi hurskaasti jumalankuvan edessä ja astui ulos portaille. Äänten
mumina tervehti hänen tuloaan. Ensi hetkellä kuului tosin naurua,
kättentaputusta, joitakin vihellysyrityksiä; mutta hetkistä myöhemmin
kuului toisenlaisiakin ääniä:

— Millainen kaunotar! — huudettiin väkijoukosta.

— Ei hän ole ensimmäinen eikä tule olemaan viimeinen!

— Morsiusseppele peittää kaikki, senkin hölmöt!

— Ei, noin ihanaa kaunotarta ei hevin löydä, hurraa! — huusivat
lähimpänä seisovat.

— Ruhtinatar! Tuollaisen ruhtinattaren takia myisin sieluni! — huudahti
joku kanslisti. — »Yön yhden vuoksi henkeni ma suon!...»

Nastasja Filippovna oli ulos tullessaan todellakin valkea kuin
palttina; mutta hänen suuret, mustat silmänsä katselivat väkijoukkoa
säkenöiden ja hehkuen kuin tuliset hiilet; tätä katsetta ei väkijoukko
kestänyt; paheksuminen muuttui riemuhuudoiksi. Jo avautuivat
vaunujen ovet, jo tarjosi Keller morsiamelle käsivartensa, kun
yht'äkkiä Nastasja Filippovna kirkaisi ja syöksähti portaita suoraan
väkijoukkoon. Kaikki hänen seuralaisensa jähmettyivät hämmästyksestä,
väkijoukko antoi hänelle tietä, ja viiden, kuuden askelen päässä
portaista seisoi yht'äkkiä Rogožin. Hänen katseensa oli Nastasja
Filippovna huomannut väkijoukosta. Nastasja Filippovna juoksi hänen
luokseen kuin mieletön ja tarttui häntä molempiin käsiin:

— Pelasta minut! Vie pois minut! Minne tahdot, heti!

Rogožin otti hänet melkein syliinsä ja miltei kantoi vaunuihin. Sitten
hän otti silmänräpäyksessä kukkarostaan sataruplasen ja ojensi sen
ajomiehelle.

— Rautatieasemalle, ja jos ennätät junalle, niin saat toisen
sataruplasen!

Samassa hän hyppäsi itse vaunuihin Nastasja Filippovnan jäljessä ja
sulki vaunun ovet. Ajomies ei epäröinyt hetkeäkään, vaan löi hevosia.
Keller pani myöhemmin kaikki sen syyksi, että teko oli niin yllättävä:
»Yksi sekunti vain vielä, niin minä olisin selvinnyt hämmästyksestäni
enkä olisi antanut sen tapahtua!» — selitti hän kertoessaan
tapahtumasta. Hän otti Burdovskin kanssa nopeasti toiset vaunut, jotka
sattuivat siinä olemaan, ja lähti ajamaan takaa, mutta muutti jo
matkalla mieltään, arvellen että »joka tapauksessa se on myöhäistä! Ei
väkisin voi käännyttää!»

— Eikä sitä tahdo ruhtinaskaan! — päätti järkytetty Burdovski.

Mutta Rogožin ja Nastasja Filippovna ennättivät asemalle ajoissa.
Noustuaan vaunuista ja ollessaan jo astumassa junaan Rogožin ennätti
vielä pysähdyttää erään ohikulkevan tytön, jolla oli vanha, mutta
siisti tumma silkkihuivi pään yli heitettynä.

— Tahdotteko myydä viidestäkymmenestä ruplasta viittanne? — sanoi
hän ojentaen yhtäkkiä rahat tytölle. Ennenkuin tyttö ennätti selvitä
hämmästyksestään ja tajuta, oli Rogožin jo työntänyt hänen kouraansa
viidenkymmenen ruplan setelin, riisunut häneltä viitan ja huivin ja
heittänyt ne Nastasja Filippovnan hartioille ja päähän. Tämän liian
komea puku pisti silmiin, olisi herättänyt huomiota rautatievaunussa,
ja vasta myöhemmin tyttö käsitti, miksi häneltä oli ostettu niin
hyvästä hinnasta hänen vanha, arvoton viittansa.

Huhu tapahtumasta ennätti kirkkoon tavattoman nopeasti. Kun Keller
oli menossa väkijoukon läpi ruhtinaan luo, niin joukko hänelle aivan
tuntemattomia ihmisiä hyökkäsi kyselemään häneltä asiaa. Puheltiin
kovalla äänellä, pudisteltiin päätä, jopa naureskeluinkin; ei kukaan
poistunut kirkosta, odotettiin, miten sulhanen ottaa vastaan uutisen.
Hän kalpeni, mutta pysyi uutisen kuultuaan hiljaisena ja lausui tuskin
kuuluvasti: »Minä pelkäsin; mutta en kuitenkaan luullut käyvän näin...»
Ja vähän aikaa vaiti oltuaan hän lisäsi: »Muuten... hänen nykyisessä
tilassaan... se on aivan ymmärrettävää.» Tämmöistä lausumaa nimitti
itse Kellerkin myöhemmin »verrattomaksi filosofiaksi». Ruhtinas poistui
kirkosta näennäisesti levollisena ja reippaana; sen huomion olivat
ainakin monet tehneet ja niin kertoivat myöhemmin. Hänen mielensä
näytti kovin tekevän päästä kotiin ja saada mahdollisimman pian jäädä
yksikseen; mutta sitä ei hänelle suotu. Heti hänen jäljessään astui
huoneeseen muutamia kutsuvieraita, muun muassa Ptitsyn, Gavrila
Ardalionovitš ja näiden mukana tohtori, joka ei myöskään halunnut
lähteä pois. Sitäpaitsi taloa sananmukaisesti piiritti joutilas
yleisö. Jo kuistilla ollessaan ruhtinas kuuli, miten Keller ja
Lebedev alkoivat ankarasti riidellä muutamien aivan tuntemattomien,
mutta virkamiehiltä näyttävien henkilöitten kanssa, jotka tahtoivat
tulla kuistille. Ruhtinas meni kiistelevien luo, otti selkoa, niistä
oli kysymys, ja työntäen Lebedevin ja Kellerin kohteliaasti syrjään
kääntyi rakastettavasi erään jo harmaapäisen ja vantteran herrasmiehen
puoleen, joka seisoi portailla muutamien muitten pyrkijäin etunenässä,
ja pyysi häntä tekemään sen kunnian, että astuu sisälle taloon. Herra
nolostui, mutta lähti kuitenkin tulemaan; hänen jäljessään tuli
toinen ja kolmas. Koko joukosta löytyi kaikkiaan noin seitsemän tai
kahdeksan henkilöä, jotka todella tulivat sisälle koettaen tehdä sen
mahdollisimman luontevasti; mutta useampia halukkaita ei ilmaantunut,
ja pian alettiin väkijoukossa moittia tunkeilijoita. Sisälle tulleet
pyydettiin istumaan, alkoi keskustelu, alettiin tarjoilla teetä, —
kaikki tämä tapahtui tavattoman säädyllisesti ja vaatimattomasti ja
sai sisälle tulleet jossakin määrin ihmetyksiinsä. Tietysti tehtiin
myös muutamia yrityksiä antaa keskustelulle iloinen sävy ja johtaa se
»oikeaan» aiheeseen: tehtiin muutamia häikäilemättömiä kysymyksiä,
lausuttiin muutamia »uljaita» huomautuksia. Ruhtinas vastasi kaikille
niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti ja samalla niin arvokkaasti,
niin luottaen vieraittensa säädyllisyyteen, että epäkainot kysymykset
vaikenivat itsestään. Vähitellen alkoi keskustelu muuttua miltei
vakavaksi. Muuan herrasmies takertui toisen sattumalta lausumaan sanaan
ja vannoi yht'äkkiä hyvin tulistuneena, ettei hän myy maatilaansa,
tapahtuipa mitä hyvänsä; että hän päinvastoin odottaa oikeata
ajankohtaa ja että »yritteliäisyys on parempi kuin rahat»; »semmoinen,
hyvä herra, on minun taloudellinen järjestelmäni, jos tahdotte tietää».
Koska hän kääntyi ruhtinaan puoleen, niin ruhtinas kehui lämpimästi
häntä, vaikka Lebedev kuiski hänen korvaansa, ettei tuolla herralla
ollut koskaan ollutkaan minkäänlaista maatilaa eikä kotia eikä kontua.
Kului melkein tunti, tee oli juotu, ja sen jälkeen alkoi vieraista
lopulta olla noloa jäädä istumaan kauemmaksi aikaa. Tohtori ja
harmaapäinen herrasmies lausuivat lämpimät jäähyväiset ruhtinaalle;
kaikki muutkin sanoivat jäähyväisensä kiihkeästi ja meluten. Lausuttiin
toivotuksia ja ajatuksia, sen tapaisia kuin että »ei ole syytä surra
ja ehkäpä näin asiat kääntyvätkin parhain päin», ynnä muuta. Ei
tosin puuttunut yrityksiä pyytää samppanjaa, mutta vanhemmat vieraat
hillitsivät nuorempia. Kun kaikki olivat poistuneet, niin Keller
kumartui Lebedevin puoleen ja lausui hänelle: »Me sinun kanssasi
olisimme nostaneet suuren huudon, tapelleet, häväisseet itsemme,
antaneet poliisille aihetta sekaantua; hän sen sijaan hankki itselleen
uusia ystäviä ja millaisia vielä; minä tunnen heidät!» Lebedev,
joka oli jokseenkin »kypsä», huokasi ja sanoi: »Hän on kätkenyt sen
viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmaissut sen pienokaisille, minä olen
sen sanonut jo ennenkin hänestä, mutta nyt lisään, että Jumala on
pienokaisen itsensäkin varjellut ja pelastanut kuilusta, Hän ja kaikki
Hänen pyhimyksensä.»

Viimein, noin puoli yhdentoista tienoissa, jätettiin ruhtinas
yksikseen; hänen päätään kivisti; aivan viimeisenä lähti Kolja, joka
oli auttanut häntä muuttamaan ylleen vihkimäpuvun asemesta kotipuvun.
He erosivat lämpimästi. Kolja ei ruvennut puhumaan tapahtumasta, mutta
lupasi tulla seuraavana päivänä aikaiseen. Hän todisti myöhemmin, ettei
ruhtinas viimeisiä jäähyväisiä sanoessaan maininnut mitään tulevista
tapahtumista ja siis piti häneltäkin salassa aikeensa. Pian ei koko
taloon ollut jäänyt juuri ketään: Burdovski meni Ippolitin luo, Keller
ja Lebedev olivat lähteneet jonnekin. Ainoastaan Vera Lebedeva jäi
vielä joksikin aikaa huoneeseen korjailemaan pois juhlakoristuksia ja
saattamaan huoneita tavalliseen asuunsa. Poistuessaan hän vilkaisi
ruhtinaaseen. Tämä istui pöydän ääressä nojaten siihen molempine
kyynärpäineen ja pää kätkettynä käsiin. Vera astui hiljaa ruhtinaan luo
ja nykäisi häntä olkapäästä; ruhtinas katseli hämmästyneenä häntä ja
näytti melkein minuutin ajan jotakin muistuttelevan mieleensä; mutta
muistettuaan ja tajuttuaan kaikki hän yht'äkkiä joutui tavattoman
suuren mielenliikutuksen valtaan. Kaikki, muuten, päättyi siihen,
että ruhtinas tavattoman kiihkeästi pyysi, että Vera koputtaisi hänen
oveensa aamulla kello seitsemän aikaan, ennen ensimmäisen junan lähtöä.
Vera lupasi tehdä sen; ruhtinas alkoi kiihkeästi pyytää, ettei Vera
kertoisi tästä kenellekään; Vera lupasi senkin, ja kun hän viimein jo
oli avannut oven mennäkseen pois, niin ruhtinas pysähdytti hänet vielä
kolmannen kerran, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä, suuteli sitten
häntä otsalle ja lausui hänelle »erikoisen» näköisenä: »Huomiseen!»
Niin ainakin Vera myöhemmin kertoi. Vera poistui ollen suuren
pelon vallassa ruhtinaan puolesta. Aamulla hän tuli jonkin verran
iloisemmaksi, kun hän kello seitsemän tienoissa sopimuksen mukaisesti
koputti ruhtinaan ovea ja ilmoitti tälle, että juna lähtee Pietariin
neljännestunnin kuluttua; hänestä näytti, että ruhtinas ovea avatessaan
oli aivan reipas, vieläpä hymyilikin. Ruhtinas ei ollut riisunut yltään
yöllä juuri mitään, mutta oli kuitenkin nukkunut. Hän arveli voivansa
palata vielä samana päivänä. Hän ei siis ollut katsonut mahdolliseksi
eikä tarpeelliseksi tällä hetkellä ilmoittaa muille kuin Veralle, että
hän lähti kaupunkiin.




XI.


Tuntia myöhemmin hän oli jo Pietarissa ja kello yhdeksän jälkeen hän
soitti Rogožinin ovikelloa. Hän pyrki sisälle pääovesta, eikä hänelle
avattu ovea pitkään aikaan. Viimein avautui Rogožinin vanhan mummon
asunnon ovi ja vanha, kunnollisen näköinen palvelijatar ilmestyi
näkyviin.

— Parfen Semjonovitš ei ole kotona, — ilmoitti hän oven raosta. — Ketä
etsitte?

— Parfen Semjonovitšia.

— He eivät ole kotona.

Palvelijatar katseli ruhtinasta hurjan uteliaasti.

— Sanokaa minulle edes, oliko hän yötä kotona. Ja... yksinkö hän palasi
eilen?

Palvelijatar katseli häntä edelleen, mutta ei vastannut.

— Eikö hänen kanssaan ollut eilen täällä... illalla... Nastasja
Filippovna?

— Mutta sallikaahan kysyä, kuka te itse suvaitsette olla?

— Ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin, me olemme hyvin hyvät tutut.

— He eivät ole kotona.

Palvelijatar loi katseensa alas.

— Entä Nastasja Filippovna?

— Minä en tiedä siitä mitään.

— Odottakaahan, odottakaahan! Milloin hän tulee?

— Sitäkään emme tiedä.

Ovi sulkeutui.

Ruhtinas päätti tulla tunnin kuluttua. Kun hän kurkisti pihalle, niin
hän kohtasi talonmiehen.

— Onko Parfen Semjonovitš kotona?

— On kyllä.

— Kuinka sitten minulle äsken sanottiin, ettei hän ole kotona?

— Hänenkö asunnossaan sanottiin?

— Ei, hänen äitinsä palvelijatar sanoi; minä soitin Parfen
Semjonovitšin ovikelloa, mutta ei kukaan avannut.

— Kenties on mennyt ulos, — päätti talonmies, — eihän hänellä ole
tapana ilmoittaa. Toisinaan ottaa avaimenkin mukaansa, huoneet ovat
kolmekin päivää lukittuina.

— Tiedätkö varmasti, että hän oli kotona eilen?

— Oli. Toisinaan hän tulee pääovesta, eikä meikäläinen häntä silloin
näe.

— Eikö Nastasja Filippovna ollut eilen hänen kanssaan?

— Sitä emme tiedä. Hän käy harvoin; olisi kai tiedossa, jos olisi
käynyt.

Ruhtinas lähti talosta ja kuljeksi jonkin aikaa mietteissään
katukäytävällä. Kaikki Rogožinin asunnon ikkunat olivat kiinni; hänen
äitinsä asunnon ikkunat olivat melkein kaikki auki; päivä oli kirkas
ja kuuma; ruhtinas meni kadun poikki vastapäiselle jalkakäytävälle ja
pysähtyi katsahtaakseen vielä kerran ikkunoihin; ne eivät ainoastaan
olleet suljetut, vaan melkein kaikkialla olivat valkeat ikkunaverhot
alas laskettuina.

Hän seisoi noin minuutin verran ja — omituista — yht'äkkiä hänestä
näytti, kuin yhden verhon reuna olisi kohonnut ja sen alta vilahtaneet
Rogožinin kasvot, vilahtaneet ja kadonneet samassa silmänräpäyksessä.
Hän odotti vielä ja oli jo päättänyt lähteä taas soittamaan ovikelloa,
mutta muutti mieltään ja lykkäsi asian tunniksi eteenpäin: »Kukapa
tietää, vaikka se olisi ollut ainoastaan näköhäiriö...»

Pääasia oli nyt, että hän riensi Izmailovski-kadulle, jonka varrella
Nastasja Filippovnan asunto äskettäin oli ollut. Hän tiesi, että
Nastasja Filippovna oli, lähdettyään hänen pyynnöstään kolme viikkoa
takaperin pois Pavlovskista, asettunut asumaan Izmailovski-kadun
varrelle erään entisen hyvän tuttunsa luo, joka oli opettajan leski ja
kunnianarvoinen perheenäiti ja vuokrasi pois osan hyvästä, kalustetusta
asunnostaan, mikä olikin hänen varsinaisena tulolähteenään. Luultavinta
oli, että Nastasja Filippovna, kun muutti Pavlovskiin, piti tuon
asunnon itsellään; ainakin oli sangen todennäköistä, että hän oli
ollut yötä tässä asunnossa, johon Rogožin tietysti oli eilen hänet
tuonut. Ruhtinas otti ajurin. Matkalla hänen mieleensä nousi ajatus,
että tästä hänen olisi pitänyt aloittaakin, koska ei ollut luultavaa,
että Nastasja Filippovna olisi tullut suoraan yöllä Rogožinin luo. Hän
muisti samassa myös talonmiehen sanat, että Nastasja Filippovna kävi
siellä harvoin. Jos kerran muutenkin kävi harvoin, niin mitä syytä
oli jäädä Rogožinin luo? Rohkaistuaan itseään näillä lohduttavilla
ajatuksilla ruhtinas saapui viimein Izmailovski-kadulle miltei
puolikuolleena.

Hänen suureksi hämmästyksekseen ei opettajanlesken talossa oltu
kuultu mitään ei edellisenä eikä sinä päivänä Nastasja Filippovnasta,
mutta ruhtinasta itseään juoksivat kaikki katsomaan kuin ihmettä.
Koko opettajanlesken lukuisa perhe, — kaikki tyttöjä ja kukin vuotta
vanhempi toistaan, viisitoistavuotiaasta seitsenvuotiaaseen asti, —
juoksi esille äitinsä jäljessä ja ympäröi ruhtinaan suut selällään.
Heidän jälkeensä tuli esille heidän laiha, keltainen tätinsä musta
huivi päässä, ja lopuksi tuli perheen isoäiti, vanha eukko, jolla
oli silmälasit silmillä. Opettajanleski pyyteli ruhtinasta astumaan
sisälle ja istumaan, minkä ruhtinas tekikin. Ruhtinas arvasi heti,
että he tiesivät varsin hyvin, kuka hän oli, ja että he erittäin
hyvin tiesivät, että eilen piti olla hänen häänsä, ja olivat
menehtymäisillään halusta saada kysyä sekä häistä että siitä ihmeestä,
että hän tässä nyt kyselee heiltä sitä, jonka ei nyt pitäisi olla
missään muualla kuin yhdessä hänen kanssaan Pavlovskissa, mutta että
he kainostelivat. Lyhyesti ja pääpiirteittäin hän tyydytti heidän
uteliaisuutensa, mikäli se koski häitä. Alettiin ihmetellä, huudahdella
ja päivitellä, niin että ruhtinaan oli pakko kertoa melkein kaikki
muukin, tietysti pääkohdittain. Viimein tämä perin viisaitten ja
kiihtyneitten rouvien neuvosto päätti, että on välttämättömästä ja
ennen kaikkea hankittava pääsy Rogožinin luo ja saatava häneltä
kaikesta täsmälliset tiedot. Jos taas Rogožin ei ole kotona (mistä
on varma selko otettava), tai ei tahdo mitään sanoa, niin on mentävä
Semjonovinkadun varrella asuvan rouvan luo, joka on saksatar ja
Nastasja Filippovnan tuttu ja asuu siellä yhdessä äitinsä kanssa:
kenties Nastasja Filippovna on kiihtyneessä mielentilassaan ja
voidakseen pysyä piilossa yöpynyt heidän luokseen. Ruhtinas nousi aivan
masentuneena; he kertoivat myöhemmin että hän »kalpeni hirvittävästi»,
hän todellakin tuskin pysyi jaloillaan. Viimein hän erotti
hirvittävästä puheenporinasta sen verran, että he päättivät toimia
yhdessä hänen kanssaan ja kysyivät hänen kaupunkiasuntoaan. Hän ei
voinut mainita mitään osoitetta; he neuvoivat häntä asettumaan johonkin
hotelliin. Ruhtinas mietti hiukan ja mainitsi entisen hotellinsa
osoitteen, sen saman hotellin, jossa hän noin viisi viikkoa takaperin
oli saanut taudinkohtauksen. Sitten hän taas lähti Rogožinin luo. Tällä
kertaa ei vain Rogožinin ovi pysynyt suljettuna, vaan ei avautunut edes
Rogožinin äidinkään asunnon ovi. Ruhtinas meni talonmiehen luo ja löysi
suurten etsimisten jälkeen hänet pihalta; talonmies oli jossakin työssä
ja tuskin vastaili, tuskin edes katsoi häneen, mutta ilmoitti kuitenkin
varmasti, että Parfen Semjonovitš oli mennyt ulos jo aikaiseen aamulla,
matkustanut Pavlovskiin eikä tule sinä iltana kotiin.

— Minä odotan; kenties hän tulee illalla?

— Saattaapa olla poissa viikonkin, kuka hänet tietää.

— Siis hän kuitenkin oli yötä täällä?

— Kyllähän hän oli yötä...

Kaikki tämä oli epäilyttävää ja kieroa puhetta. Oli hyvin mahdollista,
että talonmiehelle oli ennätetty tällä väliajalla antaa uudet
määräykset: äsken hän oli ollut puhelias, mutta nyt hän suorastaan
käänsi selkänsä. Mutta ruhtinas päätti vielä kerran tulla parin tunnin
kuluttua ja tarpeen vaatiessa vaikkapa vahtia talon luona, mutta nyt
oli vielä toiveita saada tietää jotakin saksattarelta, ja ruhtinas
lähti ajamaan Semjonovinkadulle.

Mutta saksattaren luona häntä suorastaan ei ymmärretty. Muutamista
singahtaneista sanoista hän saattoi arvata, että kaunis saksatar oli
pari viikkoa takaperin riitaantunut Nastasja Filippovnan kanssa,
niin ettei ollut kaikkina näinä päivinä kuullut tästä mitään, ja
koetti nyt kaikin voimin tehdä tiettäväksi, ettei hän välitä kuulla:
»Olkoonpa mennyt naimisiin vaikkapa maailman kaikkien ruhtinaitten
kanssa.» Ruhtinas poistui kiireesti. Hänen mieleensä nousi muun muassa
sekin ajatus, että Nastasja Filippovna kenties oli lähtenyt, kuten
silloinkin, Moskovaan ja Rogožin tietysti hänen jäljessään tai kenties
hänen kanssaan. »Kunhan pääsisi edes jossakin määrin jäljille!» Mutta
hän muisti, että hänen piti ottaa huone hotellissa, ja hän riensi
Liteinaja-kadulle; hotellista hän sai huoneen heti paikalla. Palvelija
kysyi, eikö hän tahtonut syödä; hän vastasi hajamielisyydessään
myöntävästi ja sen huomattuaan vimmastui hirveästi itseensä siitä,
että syöminen viivytti häntä turhaan puoli tuntia, ja vasta myöhemmin
hän hoksasi, ettei mikään estänyt häntä jättämästä tilaamaansa
ateriaa syömättä. Omituinen tunne valtasi hänet tässä pimeässä ja
tukahduttavassa käytävässä, tunne, joka kidutti häntä ja pyrki
kiteytymään joksikin ajatukseksi; mutta hän ei mitenkään voinut saada
selville, mikä tuo mieleen pyrkivä uusi ajatus oli. Hän lähti viimein
hotellista miltei tiedottomassa tilassa, hänen päätään pyörrytti; mutta
minne hänen oikeastaan oli ajettava? Hän riensi taas Rogožinin luo.

Rogožin ei ollut palannut; ovea ei avattu, kun ruhtinas soitti;
hän soitti mummo Rogožinin ovikelloa; ovi avattiin ja ilmoitettiin
niinikään, ettei Parfen Semjonovitš ole kotona eikä kenties kolmeen
päivään tulekaan. Ruhtinasta kiusasi se, että häntä katseltiin, kuten
ennenkin, niin hurjan uteliaasti. Talonmiestä hän ei tällä kertaa
ollenkaan löytänyt. Hän meni kuten äskenkin vastapäiselle käytävälle,
katseli ikkunoita ja kulki rasittavassa helteessä edestakaisin puoli
tuntia ja kenties enemmänkin; tällä kertaa ei mikään liikahtanut;
ikkunoita ei avattu, valkeat verhot eivät liikkuneet. Hän tuli
lopullisesti ajatelleeksi, että hän aikaisemmin luultavasti oli nähnyt
väärin; ikkunatkin, kuten kaikesta näkyi, olivat niin himmeät ja
niitä ei niin pitkään aikaan oltu pesty, että vaikeata olisi ollut
erottuakin, vaikka joku tosiaankin olisi katsonut ruudun läpi. Tästä
ajatuksesta ilostuneena hän lähti Izmailovski-kadulle opettajanlesken
luo.

Siellä häntä jo odotettiin. Opettajanleski oli ennättänyt käydä jo
kolmessa, neljässä paikassa ja käväissyt Rogožininkin luona, mutta ei
ollut nähnyt siellä elon merkkiäkään. Ruhtinas kuunteli kertomusta
ääneti, astui sisälle huoneeseen, kävi istumaan sohvaan ja alkoi
katsella kaikkia aivan kuin ei ymmärtäisi, mitä hänelle puhutaan.
Omituista: väliin hän oli tavattoman tarkka huomaamaan, väliin
yht'äkkiä muuttui suorastaan mahdottoman hajamieliseksi. Koko perhe
kertoi myöhemmin, että hän oli ollut »kummastuttavan» omituinen
mies sinä päivänä, niin että kenties »jo silloin kaikki oli hänessä
ennakolta kuvastunut». Hän nousi viimein ja pyysi, että hänelle
näytettäisiin Nastasja Filippovnan huoneet. Niitä oli kaksi suurta,
valoisaa, korkeata huonetta, jotka olivat varsin hyvin kalustetut ja
maksoivat paljon. Kaikki nämä naishenkilöt kertoivat myöhemmin, että
ruhtinas tarkasti huoneissa jokaista esinettä, näki pikku pöydällä
levällään lainakirjastosta otetun kirjan, ranskalaisen romaanin
»_Madame Bovary_», käänsi merkiksi sivun kulman siitä kohti, josta
kirja oli auki, pyysi saada ottaa kirjan mukaansa ja pani samassa,
kuuntelematta huomautuksia, että se oli kirjastosta lainattu, romaanin
taskuunsa. Hän istahti avoimen ikkunan ääreen ja nähtyään pelipöydän,
joka oli liidulla täyteen kirjoitettu, hän kysyi: kuka on pelannut?
He kertoivat hänelle, että Nastasja Filippovna oli joka ilta pelannut
Rogožinin kanssa turakkapeliä, preferanssia, mylläriä, whistiä, omaa
valttia — kaikkia pelejä, ja että kortit oli hankittu vasta ihan viime
aikoina, kun Nastasja Filippovna oli palannut Pavlovskista Pietariin,
sillä Nastasja Filippovna oli aina valittanut, että oli ikävä ja että
Rogožin istui iltakaudet ääneti ja osaamatta mistään puhua; usein oli
Nastasja Filippovna itkenyt; yht'äkkiä seuraavana iltana oli Rogožin
vetänyt kortit taskustaan; silloin oli Nastasja Filippovna ruvennut
nauramaan, ja he olivat alkaneet pelata. Ruhtinas kysyi: missä ovat
kortit, joita he pelatessaan käyttivät? Mutta kortteja ei löydetty: ne
oli Rogožin tuonut itse aina taskussaan, uuden pakan joka päivä, ja
sitten taas vienyt mukanaan.

Nämä naiset neuvoivat ruhtinasta menemään vielä kerran Rogožinin taloon
ja kolkuttamaan ovea vielä kerran entistä kovemmin, mutta ei heti, vaan
vasta illalla: »Kenties hän on tullut.» Opettajanleski tarjoutui itse
käymään sillä välin iltaan mennessä Pavlovskissa Darja Aleksejevnan
luona kysymässä, tiesivätkö ne siellä mahdollisesti jotakin. Ruhtinasta
pyydettiin tulemaan heille joka tapauksessa kello kymmenen aikaan
illalla sopimaan seuraavasta päivästä. Kaikista lohdutuksista ja
rohkaisuista huolimatta valtasi ruhtinaan mielen täydellinen epätoivo.
Sanomattoman tuskan vallassa hän meni jalkaisin hotelliinsa. Kesäinen,
pölyinen, tukahduttava Pietari rasitti häntä, aivan kuin hän olisi
ollut pusertimessa, hän puikkelehti karkean tai juopuneen väkijoukon
lomitse, katseli ilman mitään tarkoitusta ihmisten kasvoja, kulki
kenties paljon pitemmän matkan kuin olisi pitänyt; oli jo melkein ilta,
kun hän tuli hotellihuoneeseensa. Hän päätti levähtää hiukan ja lähteä
sitten Rogožinin luo niinkuin oli neuvottu, istahti sohvaan, nojasi
kyynärpäillään pöytään ja vaipui mietteisiin.

Jumala tietää kuinka kauan hän mietti, ja Jumala tietää mitä hän
mietti. Oli paljon semmoista, mitä hän pelkäsi ja tuskaisesti tunsi
hirveästi pelkäävänsä. Hänen mieleensä tuli Vera Lebedeva; sitten
hän ajatteli, että Lebedev kenties tietääkin jotakin tästä asiasta,
ja jos ei tiedä, niin saa nopeammin ja helpommin tietoja kuin hän.
Sitten hänen mieleensä muistui Ippolit ja se, että Rogožin oli
käynyt Ippolitin luona. Sitten muistui mieleen itse Rogožin: äsken
ruumiinsiunauksessa, sitten puistossa, sitten — yht'äkkiä täällä
käytävässä, kun hän silloin oli piiloutunut nurkkaan ja odotti häntä
veitsi kädessä. Rogožinin silmät muistuivat nyt hänen mieleensä, nuo
silmät, jotka silloin olivat katsoneet pimeästä. Hän vavahti: äskeinen
ajatus, jonka hän tunsi olevan pyrkimässä mieleensä, oli nyt tullut
hänen päähänsä.

Tuo ajatus oli osittain sitä, että jos Rogožin on Pietarissa, niin
vaikka hän piiloksikin jonkin aikaa, niin hän lopulta kuitenkin
ehdottomasti tulee hänen, ruhtinaan, luo joko hyvin tai pahoin aikein,
kenties samoin kuin sillä kertaa. Ainakaan ei Rogožin, jos hänen
jostakin syystä piti väittämättömästi tulla, voinut tulla mihinkään
muualle kuin tänne, taas tähän samaan käytävään. Osoitetta hän ei
tiedä; siis hän saattaa hyvinkin ajatella ruhtinaan asettuneen asumaan
entiseen hotelliin; ainakin hän yrittää etsiä täältä... jos kerran
on hyvin tarpeellista. Ja mistäpä sen tietää, ehkäpä se käy hänelle
hyvinkin tarpeelliseksi?

Näin hän ajatteli, ja tämä ajatus näytti hänestä jostakin syystä aivan
mahdolliselta. Hän ei olisi mitenkään voinut selvittää itselleen asiaa,
jos olisi ruvennut syventymään ajatukseensa: Minkä tähden, esimerkiksi,
Rogožin noin yht'äkkiä rupeaisi tarvitsemaan häntä, ja miksi ei edes
ole vältettävissäkään, että he lopulta tulevat yhteen? Mutta ajatus
oli raskas: Jos hänen on hyvä olla, niin hän ei tule, — niin ajatteli
ruhtinas edelleen, — hän tulee pikemminkin, jos hänen ei ole hyvä olla;
ja varmaahan on, ettei hänen ole hyvä olla...

Jos kerran oli tästä vakuutettu, niin silloin tietysti olisi pitänyt
odottaa Rogožinia kotosalla, hotellihuoneessa; mutta hänestä tuntui tuo
uusi ajatuksensa ikäänkuin sietämättömältä, hän hypähti paikaltaan,
sieppasi hattunsa ja lähti juoksemaan. Käytävä oli jo melkein aivan
pimeä: »Mitä, jos hän nyt yht'äkkiä tulee esille tuolta nurkan takaa
ja pysähdyttää minut portaiden kohdalla?» — välähti hänen mielessään,
kun hän saapui tuttuun paikkaan. Mutta ei kukaan tullut esille.
Hän meni alas porttikäytävään, meni ulos katukäytävälle, ihmetteli
sankkaa väkijoukkoa, joka oli ilmestynyt kadulle auringon laskiessa
(kuten aina on laita Pietarissa kesäiseen aikaan), ja lähti kulkemaan
Gorohovaja-kadulle päin. Noin viidenkymmenen askelen päässä hotellista,
ensimmäisessä kadunristeyksessä, nykäisi väkijoukossa joku häntä
kyynärpäästä ja lausui puoliääneen aivan hänen korvansa kohdalla:

— Leo Nikolajevitš, tule jäljessäni, veliseni, sinua tarvitaan.

Se oli Rogožin.

Omituista: ruhtinas alkoi yht'äkkiä iloissaan kertoa hänelle,
leperrellen ja miltei puolinaisin sanoin, miten hän oli odottanut häntä
äsken käytävässä, hotellissa.

— Minä olin siellä, — vastasi Rogožin äkkiarvaamatta. — Tule!

Ruhtinas hämmästyi vastauksesta, mutta hän ihmetteli vasta kun kaksi
minuuttia oli kulunut ja hän oli ennättänyt harkita asiaa. Käsitettyään
vastauksen hän pelästyi ja alkoi katsella Rogožinia. Tämä kulki jo noin
puolen askelen päässä edellä katsoen suoraan eteensä ja katsahtamatta
kehenkään vastaantulijoista sekä väistäen koneellisesti ja varovasti
kaikkia kulkijoita.

— Miksi sinä et kysynyt minua huoneestani... jos kerran olit
hotellissa? — kysyi ruhtinas yht'äkkiä.

Rogožin pysähtyi, katsoi häneen, ajatteli ja, aivan kuin ei ollenkaan
olisi ymmärtänyt kysymystä, sanoi:

— Kuulehan, Leo Nikolajevitš, mene sinä tästä suoraan, aivan talon luo
asti, tiedätkö? Minä tulen toista puolta. Mutta pidä varasi, ettemme
erkane...

Näin sanottuaan hän meni kadun poikki, astui vastapäiselle
jalkakäytävälle, vilkaisi, tuleeko ruhtinas, ja nähtyään tämän seisovan
ja katsovan häntä silmät selällään viittasi hänelle kädellä osoittaen
Gorohovaja-kadun suuntaan ja lähti kulkemaan käännähdellen vähän
väliä katsomaan taakseen ruhtinaaseen ja kehoitellen tätä seuraamaan
hänen jäljessään. Hän tuli nähtävästi rohkeammalle mielelle, kun
huomasi, että ruhtinas oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa eikä tullut
kadun poikki hänen luokseen. Ruhtinaalle tuli päähän se ajatus, että
Rogožinin täytyi pitää jotakuta silmällä, ettei tämä pääsisi hänen
ohitseen matkan varrella, ja että Rogožin oli juuri siksi mennytkin
kadun toiselle puolelle. »Mutta miksi hän ei sanonut, ketä on
katsottava?» Näin he kulkivat noin viisisataa askelta; ruhtinas alkoi
jostakin syystä yht'äkkiä vapista; Rogožin katseli edelleen taakseen,
vaikka harvemmin; ruhtinas ei jaksanut sietää, vaan viittasi häntä
luokseen kädellään. Rogožin tuli heti kadun poikki hänen luokseen.

— Onko Nastasja Filippovna sinun luonasi?

— On.

— Sinäkö äskettäin katsoit minua ikkunasta verhon takaa?

— Minä...

— Miksi sinä sitten...

Mutta ruhtinas ei tietänyt, mitä vielä kysyisi ja miten lopettaisi
kysymyksensä: sitäpaitsi hänen sydämensä tykytti niin ankarasti,
että hänen oli vaikea puhua. Rogožin oli myös vaiti ja katseli häntä
entiseen tapaansa, aivan kuin mietteissään.

— No, minä lähden menemään, — sanoi hän yht'äkkiä valmistautuen
menemään taas kadun poikki. — Mutta kulje sinä omia aikojasi. Olkaamme
kadulla erillämme... se on meille parempi... eri puolilla... saat nähdä.

Kun he viimein kulkien kumpikin eri puolta katua kääntyivät
Gorohovaja-kadulle ja alkoivat lähestyä Rogožinin taloa, alkoivat
ruhtinaan jalat taas pettää, niin että hänen oli ihan vaikea kulkea.
Kello oli jo noin kymmenen illalla. Ikkunat Rogožinin äidin puolella
olivat kuten aikaisemminkin auki, mutta Rogožinin asunnossa kiinni,
ja hämärässä tuntuivat niiden eteen lasketut valkoiset verhot
näkyvän vielä selvemmin. Ruhtinas lähestyi taloa sen vastapäiseltä
jalkakäytävältä: Rogožin taas astui omalta jalkakäytävältään portaille
ja viittasi hänelle kädellään. Ruhtinas meni kadun poikki hänen
luokseen portaille.

— Ei talonmieskään tiedä nyt, että minä olen tullut kotiin. Minä sanoin
äsken lähteväni Pavlovskiin, ja äidin puolella sanoin samaa, — kuiskasi
hän hymyillen viekkaasti ja miltei tyytyväisesti. — Me menemme sisälle,
eikä sitä kuule kukaan.

Hänellä oli jo avain kädessä. Noustessaan portaita hän käännähti ja
käski ruhtinaan kulkea hiljaa, avasi hiljaa asuntonsa oven, päästi
ruhtinaan sisälle, tuli itse varovasti hänen jälkeensä, lukitsi oven ja
pani avaimen taskuunsa.

— Tule! — sanoi hän kuiskaten.

Hän oli jo siitä asti, kun oli tavannut ruhtinaan Liteinaja-kadulla,
puhunut kuiskutellen. Kaikesta ulkonaisesta levollisuudestaan
huolimatta hän oli jonkinmoisen syvän sisällisen levottomuuden
vallassa. Kun he astuivat sisälle saliin, joka oli aivan hänen
työhuoneensa edessä, astui hän ikkunan luo ja viittasi salaperäisesti
ruhtinaan luokseen.

— Kun sinä äsken soitit ovikelloani, niin minä arvasin, että se olit
juuri sinä; hiivin ovelle varpaillani ja kuulin sinun puhelevan
Pafnutjevnan kanssa, mutta minä olin määrännyt tälle jo varhain
aamulla: jos sinä tai joku sinun lähettämäsi tai kuka hyvänsä alkaa
pyrkiä asuntooni, niin ei saa mitenkään sanoa minun olevan siellä; ja
varsinkaan ei, jos sinä itse tulet minua kysymään ja sanot hänelle
nimesi. Mutta heti lähdettyäsi pälkähti päähäni: mitäpä jos hän nyt
seisoo täällä ja katselee tänne tai vahtii kadulla? Minä astuin tämän
saman ikkunan luo, siirsin hiukan syrjään verhoa ja, kas, siinä sinä
seisotkin ja katsot suoraan minuun... Niin se asia oli.

— Mutta missä... on Nastasja Filippovna? — lausui ruhtinas läähättäen.

— Hän... on täällä, — lausui Rogožin hitaasti, aivan kuin olisi hiukan
odottanut ennenkuin vastasi.

— Missä sitten?

Rogožin nosti silmänsä ruhtinaaseen ja katsoi häneen kiinteästi.

— Tule!

Hän puhui yhä edelleen kuiskaten ja kiirehtimättä, hitaasti ja, kuten
aikaisemminkin, omituisen miettivästi. Silloinkin kun hän kertoi
ikkunaverhosta, tuntui siltä, kertomuksen avomielisyydestä huolimatta,
kuin hän olisi tahtonut kertomuksellaan sanoa jotakin muuta.

He astuivat sisälle työhuoneeseen. Tässä huoneessa oli tapahtunut
hiukan muutoksia sen jälkeen kuin ruhtinas oli siinä käynyt: poikki
koko huoneen kulki nyt viheriäinen silkkiverho, jonka molemmissa
päissä oli oviaukot, ja erotti työhuoneesta osan makuukomeroksi,
jonne oli sijoitettu Rogožinin vuode. Raskas verho oli laskettu alas,
ja sisäänkäytävät olivat kiinni. Mutta huoneessa oli hyvin pimeä;
Pietarin »valkoiset» kesäyöt olivat alkaneet pimetä, ja jollei kuu
olisi paistanut, niin Rogožinin synkissä huoneissa, joiden ikkunaverhot
olivat alas lasketut, olisi ollut vaikea nähdä mitään. Tosin saattoi
vielä erottaa kasvot, mutta hyvin epäselvästi. Rogožinin kasvot olivat
kalpeat kuten tavallisesti; silmät katselivat ruhtinasta pitkään ja
omituisen kiiltävinä, mutta liikkumattomina.

— Sytyttäisit kynttilän, — sanoi ruhtinas.

— Ei, ei se ole tarpeellista, — vastasi Rogožin, tarttui ruhtinaan
käteen ja veti hänet tuolille istumaan; itse hän istahti vastapäätä,
siirrettyään tuolinsa niin lähelle, että hänen polvensa melkein
koskettivat ruhtinaan polvia. Heidän välillään, hiukan syrjässä, oli
pieni, pyöreä pöytä. —- Käy istumaan, istutaan vähän aikaa! — sanoi hän
aivan kuin koettaen houkutella istumaan. He olivat vaiti noin minuutin.
— Minä tiesin, että sinä asettuisit asumaan tuohon hotelliin, — alkoi
hän puhua sillä tavoin kuin toisinaan aletaan pienistä sivuseikoista,
jotka eivät suoranaisesti kuulu asiaan, ja vasta sen jälkeen siirrytään
puhumaan vakavasta asiasta. — Kun minä tulin hotellin käytävään, niin
ajattelin: ehkäpä hänkin istuu nyt minua odottamassa, niinkuin minä
odotan häntä tällä hetkellä? Kävitkö opettajanlesken luona?

— Kävin, — sai ruhtinas töin tuskin lausutuksi kovalta
sydämentykytykseltään.

— Ajattelin sitäkin. Siitä syntyy vielä puhetta, ajattelin... ja sitten
vielä ajattelin: minä tuon hänet tänne yöksi, niin että olemme tämän
yön yhdessä...

— Rogožin! Missä on Nastasja Filippovna? — kuiskasi yht'äkkiä ruhtinas
ja nousi seisomaan; kaikki hänen jäsenensä vapisivat. Rogožin nousi
myös.

— Tuolla, — kuiskasi hän nyökäyttäen päätään verhoon päin.

— Nukkuuko hän? — kuiskasi ruhtinas.

Rogožin katsoi häneen kiinteästi kuten äsken.

— Mennäänkö nyt?... Mutta sinä... no niin, mennään!

Hän kohotti verhoa, pysähtyi ja kääntyi taas ruhtinaaseen päin.

— Käy sisälle! — sanoi hän osoittaen päällään verhoa ja kehoittaen
ruhtinasta menemään edellä. Ruhtinas meni.

— Täällä on pimeä, — sanoi hän.

— Näkee kyllä! — mutisi Rogožin.

— Minä tuskin näen... vuoteen.

— Mene lähemmäksi! — kehoitti Rogožin hiljaa.

Ruhtinas astui vielä lähemmäksi, askelen, toisen — ja pysähtyi.
Hän seisoi ja katseli tarkasti minuutin tai kaksi; ei kumpikaan
lausunut koko aikana vuoteen ääressä mitään; ruhtinaan sydän jyskytti
niin, että se miltei kuului ympäri huoneen, siellä vallitsevassa
kuolemanhiljaisuudessa. Mutta hänen silmänsä olivat jo ennättäneet
tottua pimeään, niin että hän saattoi erottaa koko vuoteen; siinä
makasi joku aivan liikkumattomana; ei kuulunut pienintäkään kahinaa, ei
pienintäkään hengähdystä. Nukkuvan pää oli valkean lakanan peitossa,
mutta jäsenet tuntuivat häämöttävän epäselvästi; kohopaikasta näkyi
vain, että siinä oli pitkällään ihminen. Ylt'ympäri, vuoteella,
jaloksissa, aivan vuoteen vieressä tuoleilla ja lattiallakin, oli
huiskin haiskin heitettynä riisuttu puku, upea valkoinen silkkipuku,
kukkia, nauhoja. Pään puolella olevalla pikku pöydällä välkkyivät
yltä otetut ja siihen sikin sokin paiskatut jalokivet. Jaloksissa oli
yhtenä myttynä joitakin röyhelöitä, ja niitten välistä pisti lakanan
alta esille paljaan jalan reuna; se oli kuin marmorista veistetty ja
peloittavan liikkumaton. Ruhtinas katseli ja tunsi, että kuta enemmän
hän katsoo, sitä kuolleemmaksi ja äänettömämmäksi muuttuu huone.
Yht'äkkiä alkoi surista unestaan herännyt kärpänen, lenteli vuoteen
yllä ja vaikeni pään puolella. Ruhtinas vavahti.

— Mennään pois, — sanoi Rogožin koskettaen hänen kättään.

He tulivat ulos verhon takaa, istuutuivat taas samoille tuoleille ja
taas vastatusten. Ruhtinas vapisi yhä enemmän eikä kääntänyt kysyvää
katsettaan pois Rogožinin kasvoista.

— Huomaan, että sinä, Leo Nikolajevitš, vapiset, — lausui Rogožin
viimein, — melkein samalla tavoin kuin silloin, kun sinua vaivaa
tautisi, muistathan, että niin oli Moskovassa? Tai niinkuin kerran
oli, ennenkuin sait kohtauksen. En todellakaan tiedä, mitä sinulle nyt
tekisin...

Ruhtinas kuunteli ponnistaen kaikki voimansa ymmärtääkseen ja katsoi
yhä edelleen kysyvästi.

— Sinäkö sen teit? — lausui hän viimein viitaten päällään väliverhoa
kohti.

— Niin... minä... — kuiskasi Rogožin ja loi silmänsä alas.

He olivat vaiti noin viisi minuuttia.

— Sen tähden että, — alkoi Rogožin yht'äkkiä jatkaa puhettaan, aivan
kuin ei olisi sitä keskeyttänytkään, — sen tähden että jos nyt tulee
tuo sinun tautisi ja kohtaus ja huutoa, niin voi sattua kadulta tai
pihasta joku kuulemaan ja arvaavat, että asunnossa on ihmisiä yötä;
rupeavat koputtelemaan, tulevat sisälle... sillä he luulevat kaikki,
etten minä ole kotona. Sen vuoksi minä en sytyttänyt kynttilääkään,
ettei kadulta eikä pihalta huomattaisi. Sillä kun minä olen poissa,
niin minulla on avaimetkin mukanani eikä kukaan käy poissa ollessani
kolmeen, neljään päivään edes huoneita siivoamassa, semmoista on minun
talossani. Niin sen tähden, ettei tiedettäisi meidän olevan yötä...

— Odotahan, — sanoi ruhtinas, — minä kysyin äsken sekä talonmieheltä
että palvelijattarelta, eikö Nastasja Filippovna ole ollut täällä yötä.
He siis jo tietävät.

— Tiedän sinun kysyneen. Minä sanoin Pafnutjevnalle, että eilen
pistäytyi Nastasja Filippovna luonani ja lähti jo eilen taas
Pavlovskiin oltuaan luonani kymmenkunta minuuttia. Eivät he tiedä hänen
olleen yötä — ei kukaan. Eilen me tulimme sisään samalla tavalla, aivan
salaa, niinkuin tänään sinun kanssasi. Minä tulin matkan varrella
ajatelleeksi mielessäni, että hän kenties ei tahdo tulla salaa sisälle,
— mutta mitä vielä! Kuiskutteli, kulki varpaillaan, kiersi vaatteet
tiukemmin ympärilleen, etteivät ne kahisisi, kantoi kourin helmojaan,
uhkasi portailla minua sormellaan, — hän pelkäsi niin kovasti sinua.
Junassa hän oli aivan kuin mieletön, yksinomaan pelosta, ja lausui itse
toivomuksen, että saisi olla yötä täällä luonani; minä aioin viedä
hänet ensin opettajanlesken asuntoon, — mutta mitä vielä! »Sieltä»,
sanoo, »hän löytää minut heti aamun koitteessa, mutta sinä pidät minut
piilossa, ja huomenna lähdemme varhain aamulla Moskovaan», ja sitten
sieltä hän tahtoi jonnekin Oreliin. Ja vielä makaamaan käydessään hän
puheli yhä siitä, että lähdemme Oreliin...

— Odota; mitä sinä nyt aiot tehdä. Parfen, mitä olet suunnitellut?

— Katsohan, olen peloissani sinun takiasi, kun kaiken aikaa vapiset.
Yön vietämme täällä yhdessä. Muuta vuodetta kuin tuo tuolla ei täällä
ole, mutta minä ajattelin, että ottaisimme molemmista sohvista tyynyt
irti ja laittaisimme niistä tähän, verhon luo, vuoteen ja makaisimme
kumpikin rinnatusten, jotta olisimme yhdessä. Sillä jos tulevat tänne
sisälle ja alkavat katsella ympärilleen tai etsiä, niin näkevät kohta
hänet ja vievät pois. Alkavat kysellä minulta, minä kerron, että minä
olen sen tehnyt, ja silloin viedään minutkin heti pois. Niin että
maatkoon hän nyt tässä meidän luonamme, minun ja sinun luona...

— Niin, niin! — myöntyi ruhtinas kiihkeästi.

— Siis ei nyt saa ilmaista itseään eikä antaa viedä häntä pois.

— E-ei mitenkään! — päätti ruhtinas. — Ei, ei, ei!

— Niin minäkin olen päättänyt, ettei millään ehdolla, nuori mies, eikä
kenellekään häntä anneta! Yön vietämme aivan hiljaa. Minä olen tänään
ollut vain yhden tunnin poissa kotoa, aamulla, muun ajan olen ollut
hänen luonaan. Ja sitten illalla lähdin sinua hakemaan. Pelkään vielä
sitäkin, että täällä on liian tukahduttavaa ja rupeaa tuntumaan hajua.
Tunnetko sinä hajua vai etkö?

— Kenties hiukan tunnenkin, en tiedä. Aamuun mennessä varmaankin rupeaa
tuntumaan.

— Minä olen peittänyt hänet vahakankaalla, hyvällä amerikkalaisella
vahakankaalla, ja vahakankaan päällä on lakana, ja viereen olen pannut
neljä avointa pulloa, joissa on Zdanovin liuosta, ne ovat vieläkin
siellä.

— Tämä on siis samanlaista... niinkuin se moskovalainen teki?

— Koska muuten tulee hajua, veliseni. Mutta miten hän makaakaan...
Katso häntä aamulla, kun päivä valkenee. Mikä sinua vaivaa, etkö voi
noustakaan? — kysyi Rogožin pelästyneenä ja ihmeissään, kun näki
ruhtinaan niin vapisevan, ettei voinut nousta.

— Jalkani eivät tottele, — mutisi ruhtinas. — Se johtuu pelosta, minä
tiedän sen... Kun pelko menee ohi, niin minä nousen...

— Odotahan, minä laitan sillä välin meille vuoteen ja sinä voit käydä
pitkällesi... ja minä myös... ja me kuuntelemme... sillä minä en vielä
tiedä... minä en nyt vielä tiedä kaikkea, sanon sen sinulle edeltäpäin,
jotta sinä tietäisit tästä kaiken edeltäpäin.

Näitä epäselviä sanoja mutistessaan oli Rogožin alkanut laittaa
vuoteita. Näkyi, että hän oli aikaisemmin, kenties jo aamulla,
mielessään suunnitellut nämä vuoteet. Edellisen yön hän itse oli
loikonut sohvalla. Mutta sohvalla ei kaksi voinut maata vierekkäin, ja
hän tahtoi nyt välttämättömästi tehdä tilat vieretysten, ja siksipä
hän olikin nyt kuljettanut suurin ponnistuksin yli koko huoneen aivan
väliverhon oven luo erikokoisia, molemmista sohvista irroittamiaan
tyynyjä. Jotenkuten hän sai laitetuksi mukiinmenevän vuoteen, hän meni
ruhtinaan luo, otti häntä hellästi ja innostuneesti kädestä, auttoi
ylös ja vei vuoteen luo; mutta näkyi, että ruhtinas kykeni kulkemaan
ominkin voimin; siis »pelko oli haihtumassa»; kuitenkin ruhtinas yhä
edelleen vapisi.

— Sen tähden että, veliseni, — alkoi yht'äkkiä Rogožin puhua pantuaan
ruhtinaan makaamaan vasemmanpuoliselle, paremmalle tyynylle ja
heittäytyen itse pitkälleen oikeanpuoliselle, riisuutumatta ja
nostaen molemmat kätensä niskaan, — nykyään on kuuma, ja tietysti
tulee hajua... Ikkunoita minä en uskalla avata; mutta äidilläni on
kukkaruukkuja, paljon kukkia, ja ne tuoksuvat niin ihanasti; aioin
tuoda ne tänne, mutta Pafnutja olisi voinut arvata, sillä hän on
utelias.

— Hän on utelias, — myönsi ruhtinas.

— Olisiko ehkä ostettava kukkakimppuja ja peitettävä hänet kokonaan
kukkasiin? Mutta minä luulen, että alkaisi säälittää, ystäväni, kun hän
olisi siinä kukkien keskellä!

— Kuule... — kysyi ruhtinas aivan kuin sekaantuen ja aivan kuin
tavoitellen sitä, mitä hänen oli kysyttävä, mutta unohtaen sen samassa.
— Kuule, sano minulle: millä sinä hänet? Veitselläkö? Sillä samallako?

— Sillä samalla.

— Odotahan vielä! Minä tahdon, Parfen, vielä kysyä sinulta... minä
kysyn sinulta vielä paljon, kaikesta... mutta sano sinä minulle
mieluummin ensin, aivan aluksi, että minä tietäisin: tahdoitko sinä
tappaa hänet ennen minun häitäni, ennen vihkimistä, kirkon ovella,
veitsellä? Tahdoitko vai etkö?

— En tiedä, tahdoinko vai enkö... -— vastasi Rogožin kuivasti, aivan
kuin olisi jonkin verran kummastellut kysymystä eikä sitä oikein
ymmärtänyt.

— Etkö tuonut koskaan veistä mukanasi Pavlovskiin?

— En tuonut koskaan. Tuosta veitsestä minä voin sanoa sinulle vain
sen verran, Leo Nikolajevitš, — lisäsi hän oltuaan vähän aikaa vaiti,
— että minä otin sen varhain tänä aamuna lukitusta laatikosta, sillä
kaikki tapahtui aamulla, kello kolmen ja neljän välillä. Veitsi oli
minulla aina kirjan sisällä... Ja... ja vielä tämäkin on minusta
ihmeellistä: veitsi tunkeutui ruumiiseen noin puolitoista... tai
kaksikin veršokkia... aivan vasemman rinnan alle... mutta verta ei
vuotanut kuin noin puoli ruokalusikallista paidalle; enempää ei
tullut...

— Se on, se on, se on, — sammalsi ruhtinas yht'äkkiä ja kohottautui
ylös hirveän mielenliikutuksen vallassa, — se on, minä tiedän sen, minä
olen siitä lukenut... sitä nimitetään sisälliseksi verenvuodoksi...
Saattaa käydä niinkin, ettei tule pisaraakaan. Niin tapahtuu silloin,
kun isku sattuu suoraan sydämeen...

— Seis, kuuletko? — keskeytti hänet nopeasti yht'äkkiä Rogožin ja nousi
pelästyneenä istumaan makuupaikallaan. — Kuuletko?

— En! — lausui ruhtinas yhtä nopeasti ja pelästyneenä katsoen
Rogožiniin.

— Kävelee! Kuuletko? Salissa...

— Molemmat alkoivat kuunnella.

— Kuulen, — kuiskasi ruhtinas varmasti.

— Käveleekö?

— Kävelee.

— Pannaanko ovi kiinni vai eikö?

— Pannaan kiinni...

He panivat oven kiinni ja kävivät molemmat taas pitkälleen. Pitkän
aikaa he olivat vaiti.

— Ah, niin! — kuiskasi ruhtinas yht'äkkiä yhtä kiihtyneenä ja kiireesti
kuin ennenkin, aivan kuin olisi taas saanut kiinni ajatuksesta ja
olisi hirveästi pelännyt sen taas pakenevan; hän ihan hypähti pystyyn
vuoteellaan. — Niin... minähän tahdoin... nuo kortit! Kortit... Sinä
kuulut pelanneen hänen kanssaan korttia?

— Pelasin, — sanoi Rogožin oltuaan jonkin aikaa vaiti.

— Missä sitten ovat... kortit?

— Tässä ovat kortit... — lausui Rogožin oltuaan vielä pitemmän ajan
vaiti. — Tässä...

Hän veti taskustaan käytetyn, paperiin käärityn korttipakan ja ojensi
sen ruhtinaalle. Tämä otti sen, mutta aivan kuin oudostellen. Uusi,
murheellinen ja lohduton tunne ahdisti hänen sydäntään; hän ymmärsi
yht'äkkiä, että tällä hetkellä ja jo kauan hän oli puhunut muuta,
aivan muuta kuin hänen olisi ollut puhuttava, ja että hän tekee yhä
aivan muuta kuin olisi tehtävä; ja että nämä kortit, jotka hänellä
ovat käsissä ja joista hän oli niin ilostunut, eivät nyt auta mitään,
eivät mitään. Hän nousi seisomaan ja löi käsiään yhteen. Rogožin loikoi
liikkumatta eikä näyttänyt kuulevan eikä näkevän ruhtinaan liikettä;
mutta hänen silmänsä kiiluivat kirkkaasti pimeässä ja olivat aivan
selällään ja liikkumattomat. Ruhtinas istuutui tuolille ja alkoi
pelästyneenä katsella häntä. Kului noin puoli tuntia; yht'äkkiä alkoi
Rogožin kovasti ja katkonaisesti huutaa ja nauraa, aivan kuin olisi
unohtanut, että oli puhuttava kuiskaten:

— Upseerin, sen upseerin... muistatko sinä, kuinka hän sivalsi
kävelykepillä sitä upseeria, soitantopaikalla, muistatko, hahahaa!
Sitten vielä kadetti... kadetti... kadetti hyökkäsi siihen...

Ruhtinas hypähti tuoliltaan uuden pelästyksen vallassa. Kun Rogožin
vaikeni (ja se tapahtui yht'äkkiä), niin ruhtinas kumartui hiljaa
hänen puoleensa, kävi istumaan hänen viereensä ja alkoi katsella häntä
tykyttävin sydämin ja vaivalloisesti hengittäen. Rogožin ei kääntänyt
päätään häntä kohti ja näytti aivan unohtaneen hänet. Ruhtinas
katsoi ja odotti; aika kului, päivä rupesi sarastamaan. Rogožin
alkoi väliin yht'äkkiä mutista, kuuluvasti, terävästi ja sekavasti;
alkoi huudahdella ja nauraa; ruhtinas ojensi hänelle silloin aina
vapisevan kätensä ja kosketti hiljaa hänen päätään, hänen hiuksiaan,
silitti niitä ja silitti hänen poskiaan... mitään muuta hän ei voinut
tehdä! Hän alkoi itse taas vapista, ja hänen jalkansa tulivat taas
heikoiksi. Jokin aivan uusi tunne raateli hänen sydäntään ja täytti sen
rajattomalla murheella. Sillä välin oli tullut aivan valoisa; viimein
hän kävi pitkälleen tyynylle aivan voimattomana ja epätoivoissaan
ja painoi kasvonsa Rogožinin kalpeitten ja liikkumattomien kasvojen
viereen; kyynelet vuotivat hänen silmistään Rogožinin poskille, mutta
kenties hän silloin ei enää tuntenut omia kyyneliäänkään eikä tietänyt
niistä enää mitään...

Ainakin oli asia niin, että kun monen tunnin kuluttua ovi avattiin ja
sisälle tuli ihmisiä, niin nämä tapasivat murhaajan aivan tiedottomassa
tilassa ja kovassa kuumeessa. Ruhtinas istui hänen vieressään tilalla
liikkumattomana, ja kiiruhti joka kerta, kun sairas päästeli huutoja
tai alkoi hourailla, sivelemään hiljaa vapisevalla kädellään tämän
hiuksia ja poskia aivan kuin hyväillen ja viihdytellen häntä. Mutta
hän ei enää ymmärtänyt mitään, mitä häneltä kysyttiin, eikä tuntenut
huoneeseen tulleita ja ympärillään olevia ihmisiä. Ja jos itse
Schneider nyt olisi tulkit Sveitsistä katsomaan entistä oppilastaan
ja potilastaan, niin hänkin, kun olisi muistanut, millaisessa tilassa
ruhtinas toisinaan oli ollut ollessaan ensimmäistä vuotta Sveitsissä
parantumassa, olisi nyt viitannut kädellään ja sanonut niinkuin
silloinkin: »Idiootti!»




XII.

LOPPU.


Kun opettajanleski kiiruhti Pavlovskiin ja meni siellä suoraan
edellisen päivän tapahtumista järkytetyn Darja Aleksejevnan luo ja
kertoi hänelle kaikki mitä tiesi, niin hän sai tämän lopullisesti
pelästymään. Molemmat rouvat päättivät heti asettua yhteyteen Lebedevin
kanssa, joka niinikään oli mielenliikutuksen vallassa, koska hän oli
asukkinsa ystävä ja asunnon isäntä. Vera Lebedeva kertoi kaikki mitä
tiesi. Lebedevin neuvosta he päättivät lähteä Pietariin kaikki kolme
estääkseen mahdollisimman pian sen, »mikä saattoi hyvin helposti
tapahtua». Tästä oli seurauksena, että jo seuraavana aamuna, noin
kello yhdentoista ajoissa, Rogožinin asunnon ovi avattiin poliisin
toimesta Lebedevin, rouvien ja Rogožinin veljen Semjon Semjonovitš
Rogožinin, läsnä ollessa; Rogožinin veli asui siipirakennuksessa.
Tähän menettelytapaan oli ryhdytty varsinkin siitä syystä, että
talonmies todisti nähneensä edellisenä iltana Parfen Semjonovitšin
menevän vieraan kanssa pääovesta sisälle aivan kuin salakähmää. Tämän
todistuksen jälkeen ei enää epäröity, vaan murrettiin ovet, joita ei
oltu avattu lain vaatimuksesta.

Rogožin poti kaksi kuukautta aivotulehdusta, ja kun hän oli
tervehtynyt, seurasi tutkinta ja oikeudenkäynti. Hän selitti kaikki
suoraan, täsmällisesti ja täysin tyydyttävästi, ja tämän johdosta
ruhtinas heti oikeudenkäynnin alussa erotettiin jutusta. Rogožin oli
vaitelias koko oikeudenkäynnin ajan. Hän ei väittänyt mitään taitavaa
ja kaunopuheista asianajajaansa vastaan, joka todisti selvästi ja
loogillisesti, että rikos johtui aivotulehduksesta, joka oli alkanut
jo paljon ennen rikoksen tekemistä syytetyn karsimien katkerien
huolien johdosta. Mutta hän ei lisännyt mitään omasta puolestaan
vahvistaakseen tätä mielipidettä ja myönsi oikeiksi ja muisti selvästi
ja täsmällisesti kuten ennenkin kaikki tapahtuman pienimmätkin
yksityiskohdat. Hänet tuomittiin, lieventäviä asianhaaroja huomioon
ottaen, pakkotyöhön Siperiaan viideksitoista vuodeksi, ja hän kuunteli
tuomiotaan synkkänä, äänettömänä ja »miettivänä». Hänen koko suuri
omaisuutensa, vain erästä suhteellisesti varsin pientä osaa lukuun
ottamatta, jonka hän alussa oli tuhlannut juominkeihin, joutui hänen
veljelleen Semjon Semjonovitšille, tämän viimeksimainitun suureksi
mielihyväksi. Rogožinin vanha äiti elää edelleen ja tuntuu toisinaan
muistelevan rakasta poikaansa Parfenia, mutta hämärästi: Jumala pelasti
hänen älynsä ja sydämensä ymmärtämästä sitä kauheata tapausta, joka oli
sattunut hänen onnettomassa talossaan.

Lebedev, Keller, Ganja, Ptitsyn ja monet muut kertomuksemme henkilöt
ovat edelleen elossa; he eivät ole paljon muuttuneet entisestään,
eikä meillä ole heistä juuri mitään kerrottavaa. Ippolit kuoli
hirveän kiihtyneenä ja hiukan aikaisemmin kuin oli odottanut, pari
viikkoa Nastasja Filippovnan kuoleman jälkeen. Koljaa kaikki nämä
tapahtumat syvästi järkyttivät; hän lyöttäytyi lopullisesti äitinsä
läheisyyteen. Nina Aleksandrovna pelkää, että Kolja on ikäisekseen
liian mietiskeleväinen; kenties hänestä tulee kelpo mies. Muun muassa
johtui osittain hänen puuhistaan, että ruhtinaan elämä järjestyi
säännölliselle pohjalle; jo kauan sitten oli hän kaikista niistä
henkilöistä, joihin oli viime aikoina tutustunut, erikoisesti alkanut
pitää arvossa Jevgeni Pavlovitš Radomskia; hän oli ensimmäinen,
joka meni tämän luo ja kertoi hänelle tuon sattuneen tapahtuman
kaikki yksityiskohdat, mitkä vain tiesi, sekä teki selkoa ruhtinaan
silloisesta tilasta. Hän ei erehtynytkään: Jevgeni Pavlovitš tunsi
hyvin lämmintä osanottoa onnettoman »idiootin» kohtaloon, ja hänen
toimestaan ja huolenpidostaan ruhtinas pääsi taas ulkomaille,
Schneiderin parantolaan Sveitsiin. Jevgeni Pavlovitš itse, joka
oli myös muuttanut ulkomaille ja aikoi olla hyvin kauan Euroopassa
sekä avomielisesti nimitti itseään »aivan tarpeettomaksi ihmiseksi
Venäjällä», — käy varsin usein, ainakin kerran muutamaan kuukauteen,
katsomassa sairasta, Schneiderin hoidossa olevaa ystäväänsä; mutta
Schneider on joka kerta yhä synkemmän näköinen ja pudistelee
päätään; hän viittailee siihen suuntaan, että henkisen toiminnan
elimet ovat aivan piloilla; hän ei vielä väitä varmasti sairautta
parantumattomaksi, mutta katsoo voivansa tehdä varsin murheellisia
vihjauksia. Jevgeni Pavlovitšin mieltä tämä suuresti pahoittaa,
sillä hänellä on sydäntä, minkä hän on osoittanut jo silläkin, että
saa kirjeitä Koljalta ja vastaakin toisinaan näihin kirjeisiin.
Mutta sitäpaitsi on tullut ilmi vielä eräs omituinen piirre hänen
luonteessaan; ja koska tuo piirre on hyvä, niin me riennämme sen
mainitsemaan: joka kerta, kun Jevgeni Pavlovitš on käynyt Schneiderin
laitoksessa, hän lähettää, paitsi Koljalle, vielä toisenkin kirjeen
eräälle henkilölle Pietariin ja kuvailee siinä hyvin seikkaperäisesti
ja sympaattisesti ruhtinaan terveydentilaa sillä hetkellä. Paitsi mitä
kunnioittavinta ystävyyden vakuutusta alkaa näissä kirjeissä toisinaan
olla (ja yhä useammin) eräitä avomielisiä esityksiä mielipiteistä,
käsityksistä, tunteista, — sanalla sanoen, alkaa ilmetä jotakin,
mikä on läheisen ystävyyden tunteen kaltaista. Tuo henkilö, joka
on kirjeenvaihdossa (vaikkakin hyvin harvaan) Jevgeni Pavlovitšin
kanssa ja joka on hänen puoleltaan saanut niin paljon huomiota ja
kunnioitusta osakseen, on Vera Lebedeva. Me emme ole voineet mitenkään
saada tarkalleen selville, miten tämmöinen suhde on saattanut syntyä;
tietysti se on syntynyt ruhtinasta kohdanneen tapahtuman johdosta, kun
Vera Lebedeva oli siitä niin murheissaan, että ihan sairastui; mutta
tuttavuuden ja ystävyyden syntymisen yksityiskohtia emme tunne. Olemme
maininneet näistä kirjeistä etupäässä siksi, että muutamissa niistä
oli tietoja Jepantšinien perheestä ja ennen kaikkea Aglaja Ivanovna
Jepantšinasta. Hänestä ilmoitti Jevgeni Pavlovitš eräässä Pariisista
lähettämässään verraten sekavassa kirjeessä, että hän oli lyhyen aikaa
ollut tavattomasti kiintynyt erääseen emigranttiin, puolalaiseen
kreiviin, ja mennyt yht'äkkiä tämän kanssa naimisiin vastoin
vanhempiensa tahtoa, vaikka nämä lopulta olivatkin suostuneet, koska
asiasta uhkasi sukeutua jokin harvinainen skandaali. Sitten myöhemmin,
oltuaan melkein puoli vuotta kirjoittamatta, Jevgeni Pavlovitš ilmoitti
ystävättärelleen, jonka kanssa oli kirjeenvaihdossa, taaskin pitkässä
ja seikkaperäisessä kirjeessä, että hän ollessaan viimeksi käymässä
professori Schneiderillä Sveitsissä oli siellä sattunut tapaamaan
koko Jepantšinien perheen (paitsi tietysti Ivan Fjodorovitšia,
jota asiat pidättivät Pietarissa) ja myös ruhtinas Š:n. Tapaaminen
oli omituinen; Jevgeni Pavlovitšin he ottivat jokainen ihastuneina
vastaan; Adelaida ja Aleksandra katsoivat jostakin syystä olevansa
hänelle suorastaan kiitollisia hänen »enkelimäisestä huolenpidostaan
onnetonta ruhtinasta kohtaan». Kun Lizaveta Prokofjevna näki ruhtinaan
sairaana ja alennustilassa, hän rupesi katkerasti itkemään. Nähtävästi
ruhtinaalle oli kaikki jo annettu anteeksi. Ruhtinas Š. lausui tällöin
muutamia sattuvia ja älykkäitä totuuksia. Jevgeni Pavlovitšista näytti
siltä, että hän ja Adelaida eivät vielä olleet täydelleen sopeutuneet
toisiinsa; mutta näytti siltä, kuin tulevaisuudessa tulinen Adelaida
pakostakin aivan vapaaehtoisesti ja sydämestään alistuisi ruhtinas
Š:n älyn ja kokemuksen ohjattavaksi. Sitäpaitsi olivat häneen hirveän
voimakkaasti vaikuttaneet myöskin perheen saamat opetukset ja ennen
kaikkea Aglajan ja emigranttikreivin elämän viimeinen vaihe. Kaikki
se, mitä perhe oli vavisten pelännyt, kun se antoi tuolle kreiville
Aglajan, kaikki se oli käynyt toteen puolessa vuodessa ja lisäksi
oli vielä tullut sellaisia yllätyksiä, jommoisia ei oltu osattu edes
ajatellakaan. Selville kävi, ettei tuo kreivi ollutkaan mikään kreivi,
ja jos hän todella oli emigrantti, niin hänellä oli takanaan jokin
hämärä ja epäilyttävä juttu. Aglajan hän oli hurmannut kotimaan kaipuun
raateleman sydämensä jaloudella, vieläpä hurmannut siinä määrin, että
Aglaja oli jo ennen naimisiinmenoa tullut jonkin ulkomailla toimivan,
Puolan entiselleen saattamista ajavan komitean jäseneksi ja sitäpaitsi
erään kuuluisan roomalaiskatolisen papin rippilapseksi, ja tämä
pappi oli pannut hänen päänsä kokonaan pyörälle, niin että hänestä
oli tullut aivan kiihkoilija. Kreivin ääretöntä omaisuutta, josta
hän oli esittänyt Lizaveta Prokofjevnalle ja ruhtinas Š:lle melkein
kumoamattomia tietoja, ei ollut koskaan ollutkaan olemassa. Kaiken
lisäksi olivat kreivi ja hänen ystävänsä, tuo kuuluisa rippi-isä,
puolessa vuodessa ennättäneet saada Aglajan täydellisesti riitaantumaan
perheensä kanssa, niin että omaiset eivät olleet nähneet häntä enää
moneen kuukauteen... Sanalla sanoen, paljon olisi ollut kerrottavaa,
mutta Lizaveta Prokofjevna, hänen tyttärensä ja ruhtinas Š:kin olivat
niin masentuneet tästä »terrorista», että pelkäsivät mainitakin
erinäisiä asioita keskustellessaan Jevgeni Pavlovitšin kanssa, vaikka
tiesivätkin hänen muutenkin hyvin tuntevan jutun Aglajan viimeisistä
viehättymisistä. Lizaveta Prokofjevna raukan mieli teki Venäjälle, ja
Jevgeni Pavlovitšin kertoman mukaan hän arvosteli tälle katkerasti
ja puolueellisesti kaikkia ulkomaiden oloja: »Eivät osaa missään
leipoa kunnollista leipää, talven hytisevät viluissaan kellarissa
kuin hiiret», — sanoi hän. — »Ainoa, mitä olen voinut tehdä, on se,
että olen saanut täällä edes itkeä venäläiseen tapaan tätä onnetonta
katsellessani», — lopetti hän osoittaen liikutettuna ruhtinasta, joka
ei häntä ollenkaan tuntenut. »Olemme jo riittävästi intoilleet, on jo
aika ruveta järkeväksikin. Ja kaikki tämä, ja kaikki nämä ulkomaat, ja
koko tämä teidän Eurooppanne, kaikki se on ainoastaan mielikuvittelua,
emmekä me kaikki ulkomailla ollessamme ole itsekään mitään muuta
kuin mielikuvittelua... muistakaa minun sanani; saattepa itse nähdä;
että se on niin!» — lopetti hän melkein vihaisena, kun erosi Jevgeni
Pavlovitšista.