Vilho Helasen 'Berenike' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3110. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot. BERENIKE Neliosainen historiallinen draama Kirj. VILHO HELANEN Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1947. Tämä näytelmä on ankarastikin ottaen historiallinen draama. Se rakentuu hunnien suurta kuningasta käsittelevän laajan kirjallisuuden säilyttämien tietojen la tarujen pohjalle. Useimpien näytelmän henkilöiden nimet ovat löydettävissä historian lehdiltä. Ja vaikka nimihenkilö — Berenike — onkin tekijän mielikuvituksen luoma, niin häntäkin voidaan tavallaan pitää historiallisena. Hän näet edustaa sitä henkeä, mikä yksin saattoi tehdä mahdolliseksi tuon historian suurimpiin kuuluviin ihmeen — Attilan yhtämittaisten voittojen tien katkeamisen silloisen mitättömän Orleansin muurien eteen ja kääntymisen sieltä Katalaunisten tappion kentälle. Esittämisoikeudesta sopii Suomen Näytelmäkirjailijain Liitto, os. Helsinki. HENKILÖT: ATTILA, hunnien kuningas. HELKE, hunnien kuningatar. ELLAK, heidän poikansa. ONEGESIUS, Attilan kreikkalainen neuvonantaja. BALAMER, hunniylimyksiä. SCOTTA, hunniylimyksiä. VALAMIR, itägoottien kuningas. ARRIA, hänen tyttärensä. ARDARIK, gepidien kuningas. ESCA, hänen tyttärensä. GEISM, rugien kuningas. MAXIMINUS, Itä-Roomam keisarin lähettiläs. CARPILIO, Länsi-Rooman sotapäällikön Aëtiuksen poika. TORISMUND, länsigoottien kuninkaan Teoderrikin poika. ANIANUS, Orleansin piispa. CETEGUS, Orleansin linnanpäällikkö. BERENIKE, hänen tyttärensä. FURIUS Orleansin kaupungin vanhimpia. MUMMIUS " SERVILIUS " TORANIUS " MARCIA, Bereniken vanha hoitaijatar. JACOBUS, metziläinen pappi. Orleansin kaupungin vanhimpia, sotilaita ja palvelijoita sekä hunneja ja näiden orjia ja orjattaria. Tapahtuu v. 451 j.Kr. Orleansissa ja sen edustalla. 1:sen ja 2:sen näytöksen välillä on kulunut päivä. 3:s näytös tapahtuu viisi viikkoa myöhemmin, ja sen molempien kuvaelmien välillä on vain muutamia tunteja. 4:s näytös tapahtuu seuraavan päivän iltana. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Avara sali Orleansin linnanpäällikön asunnossa. Seinustoilla matalia, pehmeitä lavitsoita, joiden edessä kolmijalkaisia pronssipöytiä. Seinien koristeina mosaiikkimaisia kudonnoista. Vasemmalla seinällä, kahden kaari-ikkunan välissä, kullattu ristiinnaulitun kuva, jonka edessä rukousjakkara. Taustalla leveä ja korkea ovi eteishalliin. Oikealla pieni ovi sisähuoneisiin. Molempien ovien pielissä ja salin nurkissa metallisia pidikkeitä soihtuja varten. FURIUS (keski-ikäinen, prameilevasti pukeutunut ylimys, mittelee salia hermostuneena ja pysähtyy sitten tuijottamaan ulos ikkunasta). BERENIKE (nuori, solakka, tumma ja hyvin kaunis neito, roomalaisnaisen kotipuvussa, tulee kiireisin askelin oikealta). Isä! FURIUS (käännähtää häneen silmissä ahnas, intohimoinen katse). Jalo neito! BERENIKE. Ah. te! (Aikoo kääntyä takaisin.) FURIUS (rientäen häntä kohden). Hetkinen, ihana neito! Te etsitte isäänne, mutta hän ei ole täällä. Minä taas etsin teitä, ja suojeluspyhimykseni on suonut minulle onnen tavata teidät. Älkää siis heti rientäkö pois. BERENIKE. Mutta isäni... FURIUS. Isänne, urhea Cetegus, tietää toiveeni. Hän ei pane pahaksi sitä, että tuokioksi pysähdytte kuuntelemaan minua. Päinvastoin. Hän itse kehoitti minua pyrkimään tähän keskusteluun kanssanne. BERENIKE (epäluuloisena). Isänikö olisi kehoittanut? FURIUS. Niin. (Astuu vielä pari askelta neitoa kohden. Intohimoisesti.) Sillä hän tietää, että minä rakastan — ei, enemmän! — että minä jumaloin teitä, Berenike! Minä olen pyytänyt häneltä teitä puolisokseni. BERENIKE (peräytyy säikkyen. Tukahtuneesti). Ja isäni...? FURIUS. Isänne? "Furius, ystäväni", hän sanoi, "sinun suonissasi virtaa yhtä jalo veri kuin minun, ja sinun sukusi ja minun ovat Orleansin mahtavimmat. Siksi ei minulla ole mitään pyyntöäsi vastaan. Mutta", hän jatkoi, "tyttäreni valitsee itse itselleen miehen, oman sydämensä mukaan. Sen olen pyhästi luvannut hänen äidilleen tämän kuolinvuoteella. Puhui siis, ystäväni, tyttärelleni itselleen." Nämä ovat isänne sanat. Ja nyt minä seison teidän edessänne, jalo neiti. Olen liian vanha polvistuakseni teidän jalkojenne juureen... BERENIKE. Niin, liian vanha... FURIUS. Mutta minä rakastan teitä! Olen nähnyt teidän kasvavan Orleansin ihanimmaksi neidoksi, koko Gallian kaunistukseksi. Ja minä olen vannonut itselleni, että teistä on tuleva puolisoni. Ensimmäisen vaimoni kuoltua minä vannoin sen. Siitä pitäen olen vain odottanut tätä hetkeä. Olen rukoillut aikaa lentämään, kunnes saisin ilmaista sydämeni toiveen teille. Berenike, te olette öitteni ainoa, ihana uni ja päivieni ainoa, kalvava kaipuu! BERENIKE. Mutta minä... minähän sopisin paremmin tytärtenne sisareksi. FURIUS. Te... te olette oleva minun kaikkeni. Muut — tyttäreni ja poikani — minä lähetän pois. Teitä minä palvon tyttärenäni, puolisonani, jumalanani. Yksin teitä ja ihanaa nuoruuttanne! BERENIKE. Pyhä jumalanäiti! Anna hänelle anteeksi. Älä lue hänen rienaustaan suureksi synniksi. FURIUS. Berenike, kuulkaa minua! Minun puolisonani saatte kaikkea, mitä ikinä mielenne halaa. Minä olen rikas ja mahtava. Voin täyttää jokaisen oikkunnekin. Hopeaa, kultaa, timantteja, valtaa — kaikkea! BERENIKE. Kuinka te saatatte? FURIUS. Saatan? Mitä? BERENIKE. Miten saatatte ajatella tuollaista? Nyt! Sitä en käsitä. Ettekö sitten tiedä? FURIUS. Tiedä? Mitä? BERENIKE. Että nyt ei ole aika ajatella yksityisiä toiveita, paremmin kuin yksityisiä murheitakaan. Että meidän maailmaamme, koko kristittyä maailmaa, uhkaa tuho. FURIUS. Kyllä minä tiedän. Sen, että Attila samoaa tänne. Mukanaan mahtavampi sotalauma kuin milloinkaan on nähty. Hunneja Pannoniasta ja kaukaisilta aroilta. Määrättömästi hunneja. Petoja ihmishahmossa. Pakanoita, jotka eivät säästä ainoatakaan kirkkoa, kaupungeista puhumattakaan! Eivätkä ainoaakaan sylilasta, neidoista puhumattakaan! BERENIKE. Voi, älkää, älkää! FURIUS (julmasti nauttien). Eivätkä hunnit tule yksin! Mukana samoavat gepidien ja itägoottien laumat, jotka ovat yhtä verenhimoisia kuin hunnit konsanaan. Heidän rinnallaan rientävät rugit, jotka murskaavat kaksiteräisellä sotatapparallaan vastustajan ratsun pään ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä keihästävät miehen peitseensä kätevämmin kuin kukaan muu. Sieltä tulevat gelonit, joiden kasvot on värjätty punaisiksi ja keltaisiksi, yllään ihmisen nahasta tehdyt viitat ja aseinaan viikatteet. Skirit ja herulit ja taivas tietäköön, mitä ne kaikki lienevätkin, nimittävät kyllä itseään germaaneiksi, mutta heitä raaemmat barbaarilaumat eivät ole milloinkaan raadelleet keisarikuntaa. Kas siinä idän armeija! BERENIKE. Oi, vaietkaa, vaietkaa! FURIUS. Kuinka, jalo neito? Ettekö uskalla katsoa silmästä silmään totuutta? Attilan tarjoamaa totuutta! Miksi hänen sotalaumansa kutakin osaa kutsuttaneenkin, niin jokainen sen jäsen on saaliinhimossa, raakuudessa ja murhanhalussa korkeimman päällikkönsä veroinen. BERENIKE. Te... te olette... julma... FURIUS. Tehän arvelitte, etten minä tiedä. Minä osoitan vain olevani selvillä siitä, mikä meitä odottaa. Eikä Attilan voima, joka nyt vyöryy länsimaiden ylitse, rajoitu vielä näihin villeihin joukkoihin. Svevit, tyringit, burgundit ja frankit hän on pakottanut myös mukaansa. Reinvirta on ylitetty, Metz saarrettu. Meidänkin taivaanrannallemme ovat jo nousseet tuhon ja kuoleman varjot! BERENIKE. Miten sitten voitte, kun kaiken tuon tiedätte, ajatellakaan, että...? FURIUS. Että otan teidät puolisokseni? Sitä kai tarkoititte, kaunis neito. (Naurahtaa.) Juuri noiden varjojen ansiostahan minä voin sitä ajatella. Ilman niitä minulla ei olisi, sen tiedän, mitään mahdollisuuksia. (Paljastavan himokkaasti.) Mutta nyt sinun, Berenike, täytyy tulla omakseni! BERENIKE. Mitä? Millaisia vapauksia rohkenette ottaa! (Tuijottaessaan julmasti hymyileviin miehenkasvoihin ymmärtää äkkiä, väistyy kauhuissaan sivulle. Tukahtuneesti.) En käsitä käytöstänne... FURIUS. Kyllä te käsitätte, neito. Puhukaamme suoraan. Tiedämme yhtä hyvin molemmat, mitä isänne olisi vastannut kosintaani, jos aika olisi toinen. Ei hän olisi minua ystäväkseen kutsunut. Ystäviä emme ole milloinkaan olleet. Eikä hän olisi suonut minulle lupaa puhella kukkana varjellun tyttärensä kanssa kahden kesken. Ei! Ylpeä Cetegus olisi ajanut minut ulos singoten perääni sanat: Häpeä, vanha mies! (Nauraen.) Mutta nyt hän vain änkytti: "Minulla ei ole mitään pyyntöäsi vastaan." Miksi? Siksi, että hän tarvitsee nyt kipeästi minun apuani! (Röyhkeän vaativasti.) Berenike, minä odotan sinun vastaustasi! BERENIKE. Minun vastaustani...! FURIUS. Niin, sinun vastaustasi, tyttö! Ja muista, ennen kuin sen muovaat, että se on vastaus paljolle muullekin kuin vain minulle! Se on oleva vastaus koko tälle kaupungille. Siihen kysymykseen, onko se kykenevä seisomaan Attilan laumoja vastaan! Vastaus temppeleillemme. Siihen, jäävätkö Jumalan huoneet häpäisemättä ja polttamatta. Vastaus Orleansin naisille. Siihen, säästyvätkö he barbaarien raiskaavilta kourilta! Vastaus kaupunkimme lapsille. Siihen, pelastuvatko he joutumasta raakalaisten keihäiden kärkiin! Vastaa siis, tyttö! Meille kaikille. Yhdellä sanalla! Kyllä taikka ei! BERENIKE. Voi, te ette saata...! Ette saata tehdä sitä, mihin vihjaatte. Onhan Orleans teidänkin kotikaupunkinne. FURIUS. Minulle on olemassa vain yksi koti, yksi kaupunki, yksi maa, yksi uskonto: sinä, Berenike! Minä olen vannonut saavani sinut. Ja minä saan sinut! (Äkkiä hilliten itsensä.) Isäsi vävynä minä ja minun puoluelaiseni seisomme hänen rinnallaan. Siihen saat luottaa, kaunis neito. Ja vain silloin hän voi puolustaa tätä kaupunkia (Menettäen taas malttinsa.) Mutta Jumal'avita, tyttö! Taivaan ja helvetin nimeen minä vannon sinulle, että ellen saa sinua isältäsi ja sinun vapaasta tahdostasi...! BERENIKE. (kaiuttomasti). Niin...? FURIUS. Niin minä saan sinut — Attilalta! Sen hinnan hän on varmasti valmis maksamaan Orleansista, Gallian lukosta! BERENIKE. Te... te olette siis jo... sydämessänne... kavaltaja! FURIUS. Varo kieltäsi, tyttö! Furiusko kavaltaja? Menepä sanomaan se kenelle tahansa! BERENIKE. Minä olenkin sanova, ehkä... FURIUS. Yksikään ei ole uskova sinua! Oma isäsikään ei rohkene uskoa sinua. (Korskeasti.) Furius — Orleansin tukipylväs, tuhansien johtaja. Sitä minä olen! Siksi minulla ei ole vaaraa siitä, että olen puhunut sinulle avoimesti. Minun maineeni ylle sinun tytönsanasi ei kykenisi heittämään vähintäkään varjoa. Mutta kyllin jo siitä! Nyt minun on saatava sinun lupauksesi. En välitä siitä, miten ja miksi sen annat. Berenike, ole järkevä! Näythän, että sinulla on vain yksi tie valittavanasi. BERENIKE. Vain yksi tie? FURIUS. Yksi ainoa tie, ja se olen minä! Minun käsissäni sinä olet oppiva rakastamaan minua. Sillä minä teen sinut onnelliseksi, rikkaaksi, mahtavaksi. Minä näytän sinulle kaikessa värikkyydessään sen maailman, jonka isäsi on mustasukkaisessa rakkaudessaan sinulta näihin asti sulkenut. (Ojentaa kättensä tavoittamaan tyttöä.) BERENIKE (väistyy kammoten). Älkää koskeko minuun, te — hirviö! FURIUS. Hirviö? Minä! BERENIKE. Niin, te! Sen maailman, jolta isäni on minua varjellut, te olette jo näyttänyt minulle. Säälimättä ja sydämettömästi te olette nyt levähdyttänyt auki portit tuon maailman rumuuteen ja alhaisuuteen. FURIUS. Lapsellista lörpötystä! Lapsen huolettomin askelin minä tanssinkin tähän saliin, vain hetki sitten. Muitta nyt minusta tuntuu kuin siitä olisi jo ijäisyys. Raaoin käsin te olette repinyt rikki minun lapsenmaailnani. Kaikki on tapahtunut äkkiä... niin raastavan äkkiä ... Olen kuin eksyksissä ... FURIUS. Minä opastan sinua, Berenike! BERENIKE. Te! Kun te sanoitte rakastavanne minua, sydämeni kavahti ajatusta, että joutuisin puolisoksi vanhalle miehelle. Mutta silloin minä vielä kunnioitin teitä, kuten jokaista kelpo orleansilaisena pitämääni. FURIUS. Haluan kuulla vastauksesi, en typerää jaarittelua! BERENIKE. Te olette sokea ja kuuro. Muuten olisitte jo aikoja sitten sekä nähnyt että kuullut vastaukseni. Teille eivät riitä muut kuin sanat. No, hyvä... Te olette paljastanut itsenne. Kammoten minä nyt näen teidän sielunne sen kaikessa mustuudessa. FURIUS. Mitä sinä uskallat, tyttö! BERENIKE. Minä uskallan antaa teille vastaukseni. Minä halveksin ja inhoan teitä. Te olette kavaltaja! Ajatustenne ja sanojenne paljastama petturi. Eikä minusta ikinä tule kotikaupunkini kavaltajan puolisoa. FURIUS (vimmoissaan). Muista, tyttö! Muista, mitä sanoin vastauksestasi! Se on vastaus muillekin kuin minulle! Koko kaupungille! BERENIKE. Häpeäisin olla Orleansin tytär, jos vastaukseni muuttuisi muuksi. Se on: ei. Kuuletteko? Tuhatkertaisesti ja peruuttamattomasti: Ei! FURIUS (tuijottaen vääntynein kasvoin neitoon käännähtää raivoissaan ja poistuu kiireesti keskiovesta). BERENIKE (katsoo oveen, kunnes se paukahtaa kiinni. Sitten itsehillintä pettää, ja hän lysähtää lavitsalle purskahtaen hillittömään itkuun). MARCIA (lihava, vanha nainen, yksinkertaisessa tummanharmaassa puvussa, tulee oikealta). Berenike, lapseni, valtiattareni! Minne sinä katosit? (Katsoo hämmästyneenä ympärilleen huomaamatta neitoa.) Mitä kummaa? Olinhan kuulevinani täältä hänen äänensä. Se kaikui korviini hätäisenä ja tuskaa täynnä... Huono minä jo olen suojelijaksi, leinin syömä kopukka. Mutta sitä en ole ennen tiennyt, että korvanikin jo valehtelevat. Niin, niin... Vanhuus, vanhuus, (Aikoo jatkaa matkaansa eteissaliin, mutta näkee samassa itkevän neidon.) Jeesus, Marian poika! (Rientää Bereniken luo.) Sydänkäpyseni, mikä sinun on? Kuka on uskaltanut loukata valkoista liljaani? Kuka on juljennut nostattaa kyyneleet sumentamaan tähtisilmiäsi? Lemmikkini, sano toki vanhalle Marciallesi! Kuka sen teki? BERENIKE (ravistaa päätään itkien yhä). MARCIA (polvistuu vaivalloisesti neidon eteen). Älä itke, aarteeni. Muuten vanhan hoitajattaresi sydän pakahtuu. Jokainen nyyhkytyksesi on kuin uusi hyökyaalto itsesyytösteni meressä. Miten minä saatoin, miten minä saatoin...? Minä, höpsö, jäin vain istumaan kulta- ja hopeakirjailumme ääreen. Ajattelin: ei ole rujosiipisestä variksesta seuraamaan joutsenen lentoa, ei vanhasta jäykkäkoipilampaasta juoksemaan alppikauriin jäljessä. Ja sillä aikaa? Oi, sillä aikaa joku on nuolineen hätyyttänyt ihanaista lintuani ja keihäineen valkoista karitsaani. Berenike, silmäteräni, sano minulle, kuka tuo raakimus oli. BERENIKE (ei näytä kuulevan helliä sanoja, vaan itkee edelleen). MARCIA (kompuroi pystyyn pudistaen toivottomana päätään). Valtiattareni lähti luotani tavoittamaan isäänsä, linnanpäällikköä. Jalo Cetegus-herra tiennee siis antaa minulle vastauksen. (Poistuu keskiovesta.) CETEGUS (harmaatukkainen ja -partainen, tukevavartaloinen mies, roomalaisen soturin juhla-asussa, tulee hetken kuluttua kiireesti keskiovesta. Jäljessään tulevalle Marcialle.) Itkee, hillittömästi itkee. Niinihän sanoit, Marcia. Ei, minä en tiedä syytä siihen. En liioin, kuka häntä olisi voinut loukata. Täällä, kotonaan! MARCIA (viittaa Berenikeen). Katsokaa itse, herra. Uskonette ainakin omia silmiänne. CETEGUS. Mitä kummaa! (Käskevästi Marcialle.) Jätä meidät kahden! MARCIA (lähtee nyreänä oikealle). Odota! Sana vielä. (Menee Marcian luo. Puoliääneen.) Käske palvelijoiden ottaa esiin tulisinta viiniämme ja parhaita hedelmiä. Itse pane kuntoon tyttäreni juhlapuku. MARCIA. Onko nyt aika juhlia? Enpä luule... CETEGUS. Minäkin olen jättänyt arkiasun, kuten näet. Odotan kahta vierasta, joiden tulo merkitsee suurta juhlaa. Siksi... MARCIA. Näettehän itse, herra. Mitä auttaisi kauneinkaan juhlapuku nuorta valtiatartani, kun hänen sydämensä on pakahtumaisillaan? CETEGUS. Jätä se minun huolekseni, kelpo Marcia. Ja nyt toimeen! MARCIA (katsoo itkevään neitoon, sitten nyökkää huokaisten). Kuten käskette, herra. Mutta luvallanne sanoen... CETEGUS. Kas niin, riittää jo. Aika on vähissä. MARCIA (painunein päin). Hyvä on, herra. (Poistuu oikealle.) CETEGUS (astuu neidon luo.. Hellästi). Berenike lapseni. BERENIKE (nyyhkytysten lakatessa kohottaa päätään, hypähtää pystyyn ja painautuu isänsä syliin). Oi, isä, isä! CETEGUS. Rauhoitu, tyttöseni. BERENIKE. Onko hän mennyt? CETEGUS. Furius? On, lapseni. Vihassa hän lähti. BERENIKE. Oi, isä, anna anteeksi! Mutta minä... minä en voinut... CETEGUS. Tiedän, tyttöseni. Mutta älä itke. Emme puhu hänestä enää milloinkaan. BERENIKE. Isä, hän uhkasi... hirveästi... CETEGUS. Älä huoli siitä. Tiedäthän, lemmikkini, etten minä halua pakottaa sinun sydäntäsi. Sitäpaitsi, nyt iloitsen siitä, että torjuit Furiuksen. BERENIKE. Iloitset? CETEGUS. En jaksa käsittää, miten saatoin — hetkellisessä heikkoudessani — antaa hänelle luvan rikkoa rauhasi. Niin kai se oli, että lähestyvien hunniratsujen kavioiden kapse tuokioksi sumensi järkeni. Se sai minut kuuntelemaan hänen kuiskutustaan Orleansin kahden mahtavimman suvun liitosta, joka takoisi kahta vertaa lujemmiksi suojamuurimme. BERENIKE. Niin, Orleans... Oi, isä! Hän sanoi... CETEGUS. Hiljaa; lapseni, hiljaa. Unohda hänen sanansa. Minä aavistan, millaiset ne olivat. Nähdessäni kyyneltesi virrat minä melkein kuulin nuo sanat. Mutta älkäämme toistako niitä. BERENIKE (irroittautuen isänsä syleilystä. Jännittyneesti). Isä, pelkäätkö sinä? CETEGUS. Minä en pelkää Furiusta. En ainakaan enää. Mutta noita sanoja kyllä. Ne ovat kuolemaa henkiviä sanoja. Vaarallisempia kuin kymmenen Furiusta. BERENIKE. Hän on sinun vihollisesi, isä. Ja nyt myös kotikaupunkimme vihollinen. Hän voi... CETEGUS. Hän on suunsoittaja. Mies, jolla on tavallista pitempi matka sanoista tekoihin. Sitäpaitsi, se, mitä hän voi, on nyt edessä olevassa myrskyssä hyvin vähän. Hän ei kykene sitomaan eikä päästämään Orleansin kohtaloa. BERENIKE. Oletko siitä varma, isä? CETEGUS. Olen. Kuivaa siis kyynelten jäljet kasvoiltasi, lapseni. Meidän on valmistauduttava ottamaan hetken kuluttua vastaan kaksi paljon tärkeämpää, paljon mahtavampaa vierasta. BERENIKE. Hetken kuluttua... Kaksi mahtavampaa vierasta ... Keitä he ovat, isä? CETEGUS. Täällä tulee tapahtumaan kohtaus, joka luultavasti ratkaisee koko kristikunnan kohtalon. Toinen odottamistani on jo Orleansissa. Nuori Carpilio. BERENIKE (innostuen). Carpilio! Aëtiuksen poika! Niinkö, isä? CETEGUS. Hän juuri. Aëtiuksen poika — ylipäällikön ja Rooman todellisen valtiaan, kristikunnan toivon ja ylpeyden, voittamattoman Aëtiuksen! Carpilio kävi äsken luonani. Ja silloin Furius, hänen ystävyytensä tai vihansa, kutistui silmissäni kääpiömäiseksi. Käsitin, että sellaiset kuin minä ja hän olemme vain nappuloita pelissä, jota meitä paljon mahtavammat johtavat. BERENIKE. Mutta, isä, sinä mainitsit vieraita tulevan kaksi. Toinen on Carpilio, isänsä sankarikehän kultaama nuorukainen. Kuka on toinen? CETEGUS. Torismund. BERENIKE (pettyneenä). Torismund? Sitä nimeä en ole ennen kuullut. CETEGUS. Hän on länsigoottien prinssi. Vanhan Teoderik-kuninkaan poika. BERENIKE. Oh, länsigootti... Turkkikansan prinssi! Hänelläkin lie yllään, vain eläinten taljoja. CETEGUS. Älä väheksi häntä, lapseni. Ratkaisu on nyt länsigoottien käsissä. BERENIKE. Mutta, isä, Aëtiushan... CETEGUS. Sinun ajatuksesi, tyttöseni, kulkee samaa tietä kuin minun hetki sitten. Minäkin sanoin, että Aëtius... Mutta Carpilio kertoi isänsä samoavan tännepäin mukanaan vain vähäiset joukot. Aëtius ei yksin pysty pysähdyttämään Attilan nostattamaa myrskytuulta. Parhaat legioonansa hänen on ollut pakko jättää Italiaan suojelemaan varjokeisaria ja hänen hoviaan. Siksi kaikki riippuu länsigooteista. BERENIKE. Voi, isä, kotikaupunkimme kilveksi ei turkkikansasta ole! CETEGUS. Rauhoitu, lapseni. Carpilio toi mukanaan isänsä tervehdyksen, että Orleans nouskoon kristikunnan puolustuksen tunnukseksi ja pysyköön länsimaiden lukkona, joka kestää, kunnes apu joutuu. Siinä mielessä Torismund on nyt kutsuttu neuvonpitoon tänne, tuon tunnuksen alle, meidän taloomme. Berenike, lemmikkini, vanha sydämeni vapisee, kun ajattelen edessä olevaa kohtausta. Ymmärräthän, lapseni? Elämä tai kuolema... BERENIKE. Sen käsitän, isä. Mutta me kaksi, sinä ja minä... Me olemme vain sivusta katsojia siinä neuvonpidossa. Merkitsemme yhtä vähän kuin nämä seinät. Saamme ainoastaan todeta tuloksen, olipa se sitten elämä tai kuolema. Mitäpä me voisimme! CETEGUS. Ehkä hyvin vähän, tyttöseni. Ehkä paljon. Meidän on koetettava parhaamme mukaan edustaa Orleansia. Minä olen käskenyt palvelijoiden tuoda sisään viiniä ja hedelmiä vieraillemme. Ja sinun, Berenike, toivon ojentavan tulomaljan heille molemmille. Sitten voimme tuskin muuta kuin rukoilla Jumalaa, että Hän armossaan ohjaisi kaiken hyvinpäin. BERENIKE. Minä olen rukoileva sitä Häneltä sinun kanssasi, isä. Sinun sydämesi levottomuus on nyt tarttunut myös minuun. Tuskin maltan odottaa. CETEGUS (suutelee häntä hellästi otsalle. Hymähtäen). Ja Furius? BERENIKE. Minä olen sinun tyttäresi, isä. Minunkin silmissäni hän on kutistunut kääpiöksi. Ja hänen sanansa olen — unohtanut. CETEGUS. Oikein, lapseni VARTIOMIES (roomalaisasuinen sotilas keihäineen ja kilpineen, astuu keskiovesta sisään). Jalosukuinen Carpilio pyytää saada tavata linnanpäällikköä. BERENIKE. Minä menen, isä. (Kevyin askelin poistuu oikealle.) CETEGUS (kääntyy vartiomieheen). Pyydä vieras sisään. VARTIOMIES (poistuu keskiovesta ja sulkee sen tulijan jälkeen). CARPILIO (tanakka, tumma nuori mies, loistelias sotisopa yllä, astuu sisään keskiovesta ja tervehtii roomalaisittain). Jumalan siunaus talollesi, jalo Cetegus! CETEGUS (rientää häntä vastaan ja puristaa sydämellisesti hänen molempia käsiään). Tervetuloa, urhea Carpilio. Suuren isän sankaripoika! Entä hän, Torismund? Tuleeko hän? CARPILIO. Tulee. Sain juuri miehiltäni tiedon, että hän on kymmenen seuralaisen kera ratsastanut läntisestä kaupunginportista sisään. Voimme odottaa häntä minä hetkenä hyvänsä. CETEGUS. Sano, Carpilio. Luuletko onnistuvasi taivuttamaan hänet puolellemme? Tietääkseni Attilankin lähettiläät ovat olleet neuvotteluissa länsigoottien kanssa. CARPILIO. Sen pahempi, Cetegus, tuo tietosi on oikea. Siksi länsigootit ovat tähän asti pysyneet aloillaan. Vanha Teoderik ei tiedä, mille puolelle kallistuisi. Isäni lähetti hänen luokseen Gallian prefektin Avituksen, joka on Teoderikin ystävä. Kuningas otti hänet komeasti vastaan. Avitus esitti kaunopuheisesti, että länsigoottien sekä oma etu että kunnia vaativat heidän asettumistaan meidän puolellemme. Siihen Teoderik arvoituksellisesti hymyillen vastasi vain: "Todellako?" CETEGUS. Se sana ei totta tosiaan luvannut paljon. CARPILIO. Lisäksi muuan kuninkaan lähimmistä miehistä sinkosi lähettiläällemme vasten kasvoja: "Goottienko pitäisi nyt auttaa Roomaa? Outo ajatus! Ovatko siis tuli ja vesi tulleet jo ystäviksi?" Teoderik itse on vanha, viisas ja viekas. Hän on liiankin tietoinen kansansa karsaudesta meitä roomalaisia kohtaan. Me emme voi saada häntä liikkeelle, ellemme onnistu voittamaan Torismundia täysin puolellemme. Mutta siihen minä en yksin pysty. CETEGUS. Vaan...? CARPILIO. Tarvitsen sinun apuasi, jalo Cetegus. Kenties koko Orleansin apua. Häikäiskäämme hänen silmänsä! Näyttäkäämme, mitä kauneinta, parhainta ja urheinta tässä kaupungissa on! Järjestäkäämme suuria juhlia hänen kunniakseen! Huomenna ja ylihuomenna ja yhä uusina päivinä, kunnes hänet on voitettu Orleansin ja Rooman asialle. CETEGUS. Teen parhaani. Siihen voit luottaa, urhea Carpilio. Mutta entä ellemme yhteisvoiminkaan onnistu? CARPILIO. Silloin Jumala armahtakoon kaupunkianne, Galliaa ja kaikkia länsimaita! CETEGUS. Mutta täytyyhän Aëtiuksen, sinun suuren isäsi... CARPILIO. Kerroin jo, miten hänen laitansa on. Tosin hänen onnistui, Alppien tälle puolen päästyään, saada frankit ja burgundit jälleen järkiinsä. Muistakin kansoista on apujoukkoja tullut hänen riveihinsä. Mutta Attilan sotalaumaa vastaan, joka on lukuisa kuin suunnaton heinäsirkkaparvi, isäni voima on vieläkin riittämätön. Vain länsigootit... CETEGUS. Ymmärrän. Siispä Jumalan pojan ja hänen pyhän äitinsä nimeen, nuori ystäväni! VARTIOMIES (astuu keskiovesta sisään). Torismund, Tolosan prinssi, käskee kysyä, voiko hän täällä tavata jalosukuisen Carpilion, Aëtiuksen pojan ja lähettilään, kuten hänelle on tiedoitettu. CETEGUS. Ilmoita prinssille, että Carpilio odottaa häntä. CARPILIO. Lisää ilmoitukseesi, mies, että prinssin ottaa samalla vastaan Orleansin linnanpäällikkö. VARTIOMIES (poistuu keskiovesta, viipyy tuokion ja sulkee sitten oven tulijan jälkeen). TORISMUND (pitkä, hoikka, vaaleatukkainen nuori mies, hartioillaan kultasoljin ja -ketjuin koristettu turkisviitta, kupeella miekka ja jalassa yli polven ulottuvat saappaat, astuu sisään keskiovesta). Terve teille. CETEGUS (rientää avosylin häntä vastaan). Tervetuloa, nuori sankari, matalan kattoni alle! TORISMUND (väistää häntä, silmää merkitsevästi salin korkeutta ja avaruutta ja hymähtää pilkallisesti). CETEGUS (vetäytyy nolostuneena sivulle). CARPILIO (astuu Torismundin luo ja ojentaa kätensä, jota tämä puristaa). Kiitos, että tulit, Torismund. TORISMUND. Sinä kutsuit minua, Carpilio. Siksi tulin. Nyt olen tässä. Puhu siis. CARPILIO. Sinä ratsastit äsken läpi tämän kaupungin. Sano, mitä näit silloin. TORISMUND. Sitäkö kysyäksesi kutsuit minua? No, hyvä. Näin vieraan kaupungin. Minun mielestäni ahtaan ja tukahduttavan. Mutta kaipa sinä roomalaisena sanoisit: kukoistavan kaupungin. CARPILIO (välittämättä hänen ivastaan). Tarkemmin sanoen kaupungin, joka vielä tänään on kaunis ja kukoistava. Mutta ennen pitkää se on oleva savuava soraläjä, täynnä kuolemaa, ellemme me sinä ja minä, tänään löydä yhteistä tietä. TORISMUND. Se on siis oleva soraläjä. CETEGUS. Nuori mies! Et voi tarkoittaa sitä, mitä sanoit! TORISMUND. Miksikä en? Mitä minua liikuttaa sinun kaupunkisi? (Kääntyy jälleen Carpilioon.) Minä tulin pitkän matkan Tolosasta tänne siksi, että isäni ja minä kunnioitamme sinun isääsi, Aëtiusta. Mutta hänen sanomansa näyttävät käyneen vain yhden ja saman toistamiseksi. Se on ikävystyttävää ja — turhaa. Yhtä turhaa Orleansin kohdalla kuin oli taannoin kutsui suojaamaan Reinvirtaa. CARPILIO. Kysymys ei ole yksin tästä kaupungista. Orleans on vain tunnus, vapaiden länsimaiden ja niiden sivistyksen tunnus! Tämä on ainoa linnoitus, joka voi kestää hunnien hyökkäykset, kunnes isiemme sotajoukot ehtivät yhtyä. Jos Orleans kukistuu, muut seuraavat perässä. Ja pian on sitten myös Tolosan vuoro! TORISMUND. Attila on vakuuttanut, ettei hän koske meihin. CARPILIO. Niinkö sokeita olette, että uskotte hänen vakuuttelujaan? Missä on koko avarassa maailmassa se kaupunki, jonka hän on säästänyt saatuaan sen kerran näköpiiriinsä? Te ette tunne Attilaa, te länsigootit! TORISMUND. Mutta emme liioin usko kaikkia hänestä kerrottuja satuja. Naisiksi muuttuneet miehet ja siveytensä lokaan polkeneet naiset Roomassa ja Ravennassa ja muissa kaupungeissanne joutavat kuunnella noita kauhutarinoita. Heille se sopii ja on — terveellistä! CARPILIO. Minä en pyydä sinua uskomaan satuihin. Olen itse elänyt panttivankina vuosikausia Attilan pääkaupungissa, Niin, Sicambriassa. Puuttomalla ja kivettömällä arolla Tonavan ja Tiszan välissä. Minä tunnen Attilan ja hänen hunninsa! TORISMUND. Saatat tuntea. Mutta me länsigootit tunnemme — Rooman! Jo sen ajan edeltä, jolloin suuri kuninkaamme Alarik valloitti tuon ikuiseksi kaupungiksi sanotun kaikkien paheiden pesän. Ja myöhemmiltäkin päiviltä. Me emme näe suurtakaan eroa sen ja Attilan välillä. Emme ainakaan niin suurta, että se houkuttelisi meidät vuodattamaan vertamme Rooman puolesta. CARPILIO. Sinä siis tahdot meidän eroavan sopimukseen pääsemättä? Siinä tapauksessa kuu ei totisesti ehdi kiertää rataansa, ennen kuin myös teidän kylänne ja kaupunkinne ovat raunioina, kaikki aarteenne ryöstetty ja naisenne raiskattu. Sillä se on aina ollut hunnien laki. Siitä pitäen kuin heidän solmuruoskansa on soinut yli kärsivien maiden ja kansojen idästä länteen ja pohjoisesta etelään. Voi sinua, Torismund, ja voi kansaasi, ellet nyt käsitä, että tällä hetkellä Orleans on ainoa elämän ja pelastuksen tunnus myös teille länsigooteille! TORISMUND (tuokion epäröivän äänettömyyden jälkeen). Orleans ja Orleans! Tuota nimeä sinä toistat yhtä mittaa. Onko siis tämä muita kaupunkejanne parempi? Onko täällä muka jotakin, jonka puolesta miehen kannattaa taistella? Jos olisi, niin voisimme jatkaa neuvotteluamme. Mutta nyt — siihen ei ole syytä! CETEGUS. Salli meidän näyttää sinulle, mitä Orleans on! TORISMUND (käännähtää häneen ja tarkastaa vanhaa miestä kiireestä kantapäähän, hymähtää ivallisesti ja kysäisee sitten Carpiliolta). Sitä varteenko hän on läsnä? CETEGUS (tajuamatta tahallista loukkausta). Odota huomiseen ja ylihuomiseen! Orleans on näyttävä sinulle rikkautensa ja kauneutensa. TORISMUND (Carpiliolle). Minä lähden tänään paluumatkalle. CARPILIO. Viivy edes huomiseen! TORISMUND. En! Eikä sinun kannata sitä surra. Sillä vaikka jäisin tänne päivästä päivään mahdoton pysyisi mahdottomana. Minä en usko tämän kaupungin kelpaavan tunnusmerkiksi. Erotkaamme siis! BERENIKE (juhlapukuisena, hauras hymy huulillaan, astuu sisään oikealta seurassaan kaksi palvelijaa, joista toinen kantaa hopeatarjottimella kahta kultapikaria ja toinen kultamaljassa hedelmiä). TORISMUND (käännähtää — kuten myös Carpilio ja Cetegus — tulijoiden suuntaan ja jää katsomaan Berenikeen kuin ilmestykseen). BERENIKE (kohdatessaan Torismundin katseen pysähtyy hetkeksi, joka on niin täynnä äkisti tiivistynyttä tunnetta, ettei kukaan voi olla sitä vaistoamatta. Sitten tempautuu irti lumouksesta, viittaa palvelijaa astumaan Carpilion luo ja antaa tälle toisen pikareista). Sallikaa minun ojentaa teille tervetuliaismalja, urhea Rooman mies. Isäni ja minä toivomme, että Tarragoman tulinen rypälemehu tulkitsisi teille sitä iloa, minkä tulollanne olette talollemme tuottanut. CARPILIO (hovimiehen sulavuudella). Ah, te puhutte, ihana impi! Te olette siis lihaa ja verta, kuten me muutkin kuolevaiset. Äsken, kun te ilmestyitte näkyviin, olisin ottanut valalleni, että te olette enkeli, taivaasta siihen lehahtanut. Taikka haavekuva, josta nuorukainen rohkenee uneksia vain tuokion, mutta ei enää toistamiseen, koska muuten elämä, sellaisena kuin se on, menettäisi hänen kohdallaan kaikki värinsä ja kaiken tuoksunsa. Pyydän saada juoda teidän onneksenne, unelmien neito. (Ottaa kulauksen pikarista.) BERENIKE (tuskin kuuntelee hänen sanojaan, sillä hän katsoo Torismundiin, jonka luo viittaa palvelijaa jatkamaan. Ojentaa tälle toisen pikarin. Äkkiä ujoksi käyden, mutta hyvin lämpimästi). Tervetuloa, te hyvien goottien nuori ruhtinas! TORISMUND (ottaa liikuttuneena pikarin vastaan, mutta ei löydä sanoja). CARPILIO (kiusoitellen). Mitä nyt sanot, Torismund? Lumoava nuori emäntämme osoitti tietävänsä senkin, että sinun kansasi kutsuu itseään visigooteiksi, hyviksi gooteiksi. Taivas tuskin tietää, millä perusteella noin kerskutte, vielä nytkin. Mutta koetapa, ystäväni, totuudessa ja lämmössä ylittää minun vastatervehdykseni. TORISMUND (Carpiliolle terävästi). Minua ei ole kasvatettu Roomassa eikä Ravennassa, mutta ei liioin Sicambriassa. Siksi en yritä kilpasille sanojen sulavuudessa sinun kanssasi. (Kohottaa pikarin huulilleen.) Minä tyhjennän maljani kauneudelle ja hyvyydelle — teille, Orleansin jalo neito! (Juo.) BERENIKE (kääntyy hämmentyneenä poispäin, ottaa hedelmämaljan toiselta palvelijalta ja laskee sen lähimmälle pronssipöydälle, viittaa toista palvelijaa vastaanottamaan vierailta pikarit ja molempia palvelijoita senjälkeen poistumaan). TORISMUND (ojentaa äkkiä, kuin anteeksipyytäen, kätensä Cetegukselle.) CETEGUS (vastatessaan hänen kädenpuristukseensa katsoo häntä tutkivasti. Huomatessaan tyttärensä kääntyvän heihin päin alkaa kiireesti puhua). Berenike, lapseni. Urhea Carpilio mainitsi äsken olleensa vuosikausia panttivankina hunnien pääkaupungissa. Jos sinä pyydät, niin hän varmaan suostuu kertomaan sieltä jotakin. BERENIKE. Olette siis todella ollut siellä! Vuosikausia! Olette nähnyt Attilankin, tuon pedon. Sanotaan, että hän asuu maakuopissa, syö ihmisen lihaa ja juo ainoastaan ihmisverta. CARPILIO (hymyillen). Niin kuulin kerrottavan minäkin — pikku poikana. Mutta siinä ei ole sanaakaan totta. Nuo tuollaiset ovat vain loruja, joilla peloitellaan lapsia. BERENIKE. Mikä sitten on totuus? CARPILIO. Sicambria — hunnien pääkaupunki — on suunnaton telttameri. Sen keskessä on puusta rakennettu kuninkaan kaupunki. Attilan suuri talo monine suipputorneineen ja pilaririvistöjen ja veistosten koristamine neuvottelusaleineen kohoaa kaikkia muita rakennuksia korkeammalla. Sen ympärillä on monenmonta pienempää taloa, joiden itämaisessa loistossa ja ylellisyydessä asuvat orjattarineen ja lapsineen kuninkaan lukuisat puolisot. BERENIKE. Hänellä on siis monta vaimoa? CARPILIO. Hyvin monta. Useimmat heistä ovat Attilan valtaansa laskemien vieraiden kansojen kauneimpia tyttäriä. Heidän lukumääräänsä en tiedä. Mutta paljon heitä lie, koska kuninkaalla on poikiakin toista sataa... Teidän ei, ihana neito, pidä kuvitella, että Attila olisi peto kaikkia kohtaan. Omalle kansalleen hän on hyvä ja oikeamielinen, jopa lempeäkin hallitsija. TORISMUND. Varmasti parempi kuin Rooman ja Byzantionin keisarit omilleen! CARPILIO. Siinä saatat olla oikeassa, Torismund. Attilan kunniaksi voidaan vielä sanoa, että valta, rikkaus ja voitot eivät ole saaneet häntä luopumaan isiensä yksinkertaisista tavoista. BERENIKE. Te saatte minut hämmästymään, urhea Rooman mies. CARPILIO. Siksikö, kaunis neito, että minä näen Attilan ihmisenä ja myönnän hänen hyvät puolensa? Se on hyvin tärkeää, kun on kysymys ystävästä. Mutta vielä tärkeämpää, kun arvioi vihollisiaan. BERENIKE. Tuo on totta! Kertokaa minulle vielä Attilasta. CARPILIO. Hän lienee kansastaan ainoa, johon ei ole tarttunut se, mitä me nimitämme hunnien taudiksi: hillitön kullan ja kiiltävien korujen käyttö, vaatteissaankin. Kalleuksia hän himoitsee, mutta vain omistaakseen, ei kantaakseen niitä. Imarteluille sen sijaan Attila on altis kuin hemmotelluin nainen. Peräti inhimillinen piirre, joka saa teidätkin hymyilemään, kaunis neito. Mutta Attilalla on kahdet kasvot, ja nämä ovat niistä vain toiset. Eteissalista kuuluu hälinää ja huudahduksia. CETEGUS. Mitä kummaa? Mitä on tekeillä? BERENIKE (kiinnittämättä hälyyn huomiota). Ja hänen toiset kasvonsa? Millaiset ne ovat? CARPILIO. Ne hän näyttää vieraille kansoille. Ne ovat saaliinhimoisen valloittajan ja verisen ryövärin kasvot, yhtä säälimättömät kuin sakaalin kuono. Missä ikinä Attila kulkee, purot paisuvat virroiksi hänen vuodattamastaan verestä. Hunnien tie... KAKSI VARTIOMIESTÄ (rientää hätääntyneinä ja taakseen pälyillen keskiovesta sisään). Hunnit! Hunnien lähettiläät! TORISMUND. Roomalaisia jäniksiä! CARPILIO (tointuen nopeasti hämmästyksestään). Ryhtiä, miehet! Häpäisettehän itsenne juoksemalla pakoon muutamia lähettiläitä kuin kokonainen vihollislauma olisi kintereillänne. CETEGUS (saavuttaa suurella ponnistuksella tasapainonsa). Tulkoot lähettiläät sisään. (Vartiomiehille.) Niin kauan kuin he ovat täällä, te molemmat seisotte keihäinenne ovella Ymmärrättekö? (Kietoo käsivartensa suojelevasti Bereniken olkapäiden ympäri ja vetäytyy ristiinnaulitun kuvan eteen Carpilion ja Torismundin asettuessa heidän molemmille puolilleen.) VARTIOMIEHET (poistuvat keskiovesta ja palaavat saattaen lähetystöä sekä asettuvat sitten seisomaan oven pieliin.) ELLAK, SCOTTA ja BALAMER (astuvat pöyhkein ilmein keskiovesta sisään. ELLAK on heistä nuorin, käytöksessä jotakin kuninkaallista, joka ei kuitenkaan voi peittää eräänlaista epävarmuutta. SCOTTA ja BALAMER ovat molemmat keski-ikäisiä, harvapartaisia miehiä, edellinen on luihu ja laiha tyyppi, jälkimmäinen karkeatekoinen ja raaka. Kaikilla kolmella on luonteenomaiset tummahipiäiset hunnikasvot: pienet silmät, tylppä nenä, poskissa ja leuassa veitsenviillosten arpia. ELLAKIN kasvot ovat kuitenkin vähemmän rumat kuin toisten. Hänellä on yllään punainen silkkiviitta ja vyötäröllä keltainen liivi. SCOTTALLA on harteillaan valkea lampaannahka ja vyötäisillä sininen liivi, kun taas BALAMERILLÄ on musta lampaannahka ja punainen liivi. Kaikilla kolmella on puvuissaan mauttomuuteen asti kultahelyjä, ja hunnikypärässä, leveän miekan huotrassa, lyhytvartisissa saappaissa ja kannuksissa kimaltelee erivärisiä kalliita kiviä. Mittelevät synkkinä salissa olijoita.) BALAMER (röyhkeästi). Kuka teistä on tämän kaupungin ruhtinas? CETEGUS. Minä olen Orleansin linnanpäällikkö. Ja keitä te olette? BALAMER. Ikään kuin et sitä tietäisi, orleansilainen! ELLAK. Sano hänelle, Scotta, keitä olemme. SCOTTA. Hän on Ellak, auringonnousun maan mahtavan valtiaan poika, Hän taas Balamer, mustien hunnien pelätty päämies. Minä olen Scotta, valkoisten hunnien päällikkö, viraltani kuninkaallinen tulkki. Yhdessä olemme Attilan lähetystö. Luullakseni tämä ilmaisee sinulle kaiken. CETEGUS. Ja asianne? LÄHETTILÄÄT (vilkaisevat toisiinsa ja naurahtavat julmasti). BALAMER. Olisihan sinun pitänyt arvata, prinssi, ettei paksupäinen orleansilainen ymmärrä Scottan lempeää kieltä. Salli minun puhua, omalla tavallani! ELLAK. Puhu! BALAMER. Kuule siis sinä, joka vielä tänään nimität itseäsi linnanpäälliköksi. Attila, minun herrani ja sinunkin, käskee sinua, orjaansa...! CETEGUS (menettäen malttinsa). Barbaari! Jos Attila lie sinun herrasi, niin minun käskijäni hän ei ole! Ainoa, jonka minä yliherrakseni tunnustan, on Rooman Caesar, Augustus Valentinianus. Eikä yksikään elävä ihminen ole uskaltautunut minua orjan nimellä häpäisemään! BALAMER ja SCOTTA (purskahtavat raakaan nauruun). BALAMER. Minä nimitän sinua siksi, mikä olet. Orja! Vai mikä on olento, joka on palvelijana minun herrani palvelijalle? Äsken seisoi kuninkaamme lähettiläs sekä Byzantionissa että Ravennassa sen miehen edessä, joka kantaa roomalaisen keisarin arvomerkkejä. Kummallakin lähettiläällämme oli sanottavanaan tämä: "Attila, minun, herrani ja sinunkin käskee sinun valmistaa hänelle palatsin, sillä hän tulee!" Ja tämän käskyn mukaan molemmissa keisarikaupungeissa nousee nyt kiireesti palatsi! Attilan tulon varalle. CETEGUS. Ikipäivinä tuo ei ole totta! CARPILIO (laskee kätensä hillitsevästi hänen käsivarrelleen. Puoliääneen). Malta mielesi, jalo Cetegus. Valitettavasti on niin kuin hän kertoo. CETEGUS (silmää häneen kauhistuneena. Voittaa vaivoin järkytyksensä. Balamerille, pakotetun rauhallisesti). Et vielä ilmoittanut Attilan viestiä minulle. BALAMER (julmasti irvistäen). Kuule siis, orja! Attila minun herrani ja sinunkin, käskee sinua... ELLAK (on myötätunnolla seurannut suuttumuksen, pelon ja kauhun ilmeitä Bereniken kasvoilla. Balamerille, keskeyttäen). Seis! (Scottalle) Ilmoita sinä Attilan sanoma. Lyhyesti. SCOTTA. Suuren kuninkaamme vaatimukset ovat nämä: Orleans luovuttaa hänelle puolet kaupungin ja kaupunkilaisten kaikesta kullasta, hopeasta ja jalokivistä sekä puolituhatta neitoa paloveroksi. BERENIKE. Pyhä jumalanäiti! SCOTTA. Ylihuomisaamuna kaupungin portit avataan itägoottien kuninkaalle Valamirille, Attilan ystävälle, jonka hän on toistaiseksi määrännyt Orleansin yliherraksi. Hänelle on myös palovero heti suoritettava — hänen valintansa mukaan. CARPILIO (on jälleen laskenut kätensä hillitsevästi Ceteguksen käsivarrelle. Kuiskaten). Taivaan nimessä, jalo Cetegus, älä anna vihastumisellesi valtaa. Ole tyyni. Voita aikaa. SCOTTA (silmää heihin ivallisesti). Suostumus näihin kuninkaamme vaatimuksiin on ilmoitettava huomenna keskipäivän aikaan, jolloin me kolme saavumme kaupungin itäisen portin edustalle noutamaan vastaustanne. Kieltäytymisestä on seurauksena kaupungin valloitus ja sen niin kuin kaupunkilaistenkin täydellinen tuho. CETEGUS. (vaivoin hilliten itsensä). Oliko siinä kaikki? ELLAK. Oli. CETEGUS. Minä olen siis kuullut hunnikuninkaan esitykset, jotka ovat hänen maineensa veroiset. Linnanpäällikkönä minun on kutsuttava kaupungin vanhimmat neuvottelemaan niistä. Huomenna keskipäivän aikaan saatte vastauksemme. Ilmoittakaa tämä sille, joka teidät on lähettänyt. (Viittaa lähetystöä poistumaan.) LÄHETTILÄÄT (kohentavat ryhtinsä entistä ylpeämmäksi ja poistuvat keskiovesta.) TORISMUND (on ääneti ja synkkenemistään synketen seurannut Ceteguksen ja lähettiläiden sananvaihtoa. Viittaa nyt toiselle pelokkaina ja neuvottomina seisovista vartiomiehistä). Etsi käsiisi seurueeni, mies. Ilmoita sille käskyni. Seuralaiseni satuloikoot heti ratsuni ja saapukoot matkavalmiina linnan pihalle. Mene. Nopeasti! VARTIOMIEHET (poistuvat keskiovesta). BERENIKE (tajuaa Torismundin tarkoituksen, ja hänen kalpeille kohoaa lämmin, kiitollinen hymy). CETEGUS (äreästi). Mitä aiot, prinssi? Poisko? Näin äkkiä! CARPILIO. Mistä tämä kiire, Torismund? Kuulithan, että Attilan lähettiläätkin saapuvat vasta huomenna noutamaan Orleansin vastausta. Sinulle jää siis yllin kyllin aikaa pelastautua hunnien jaloista Tolosaasi! TORISMUND (käännähtää vihasta leimuavin silmin häneen). BERENIKE (nopeasti). Oi, isä, ja te, Rooman mies, ettekö käsitä? Aivan _toisesta_ syystähän urhea prinssi tahtoo kiiruhtaa matkaan! CETEGUS ja CARPILIO Toisesta? Miten niin? TORISMUND (hymyilee vapautuneesti Berenikelle ja kääntyy sitten molempiin miehiin). Niin, aivan toisesta. Tässä salissa on tapahtunut jotakin, mikä on myllertänyt minun mieleni. Uskon, että te molemmat vapisitte vihasta samoin kuin minä, kuunnellessamme hunnien röyhkeää puhetta. Mutta minun kärsimykseni oli sittenkin suurempi kuin teidän. CETEGUS. En ymmärrä... TORISMUND. Hetki sitten minä väitin, ettei Roomalla ja Attilalla ole juuri eroa. Ja sitten minun oli kuultava hunnien tälle kaupungille määräämä palovero! Kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä — olkoon menneeksi. Orleans voisi maksaa, niin kuin lukemattomat kaupungit ovat ennen maksaneet. CETEGUS. Ah, se olisi raskas, raskas vero... TORISMUND. Mutta se ei vielä riitä hunneille. Puolituhatta neitoa olisi myös luovutettava! CARPILIO. Attilan käsiin! Sakaalin saaliiksi! TORISMUND. Ja kenen olisi tuo inha vero kannettava? Arvioiden ja valikoiden nuoria neitoja kuin teuraaksi vietävää karjaa! Gootin! Meidän itäisten, orjuutettujen veljiemme kuninkaan! Kun tuo tieto viilsi päätäni, minä vannoin: ei koskaan! Tuota veroa ei milloinkaan nosteta! Eikä tätä kaupunkia valloiteta, mikäli me länsigootit voimme sen estää! CETEGUS. Kiitos niistä sanoista, urhea prinssi! TORISMUND. Nyt minulla on vielä kysymys teille kummallekin. Linnanpäällikkö, oletko varma siitä, etteivät Orleansin kaupungin vanhimmat taivu Attilan vaatimuksiin? CETEGUS. Aivan varma! Mutta jos hunnit piirittävät kaupungin, niin viittä viikkoa kauempaa Orleans ei voi rynnäkköjä kestää. TORISMUND. Viisi viikkoa on pitkä aika. Riittävän pitkä meille. Ja sinä, Carpilio! Milloin isäsi, Aëtius, on joukkoineen valmis iskemään Attilan kimppuun? CARPILIO. Jalo Cetegus mainitsi viisi viikkoa. Se on varmasti kyllin pitkä valmistautumisaika isälleni. TORISMUND. Tervehdi siis, isääsi ja ilmoita hänelle, että näin sanoo Torismund, Teoderikin poika: Ennen kuin viisi viikkoa on kulunut, länsigoottien koko sotavoima on liikkeellä. (Tarttuu liikuttuneena hänen oikeaan käteensä). Ystäväni... Urhea Torismund... Minä en löydä sanoja kiittääkseni sinua. CARPILIO (puristaa lämpimästi Torismundin vasenta kättä). Minä tiesin, Torismund, että kun vaali kävisi Rooman ja Attilan välillä, jalo sydämesi johtaisi sinut valitsemaan oikein. Kiitän sinua sanomasta isälleni. Se on ilahduttava häntä enemmän kuin mikään viesti tätä ennen. TORISMUND (vastaa heidän kädenpuristuksiinsa, mutta irroittautuu sitten viileästi hymyillen heistä). Nyt kai käsitätte, miksi minulle tuli kiire kutsua seuralaisiani ja ratsuani. Matka Tolosaan on pitkä ja työtä paljon, ennen kuin ajalla olevat joukkomme ovat koossa. CETEGUS. Käsitämme toki. Älä pane pahaksesi äskeisiä sanojamme, prinssi. TORISMUND. En muista niitä enää. Muitta ennen lähtöäni haluan sanoa vielä jotakin. CETEGUS. Puhu, urhea ystäväni. TORISMUND. Minä epäilin, kuten muistanette, tokko tässä kaupungissa lie jotakin, jonka puolesta miehen kannattaa taistella. Odotin siihen teiltä molemmilta vastausta. Mutta viisautenne ja neuvokkuutenne jättivät teidät pulaan. Eikä teillä nytkään ole syytä ylpeillä niiden voitosta. CETEGUS. Teet minut jälleen levottomaksi, jalo prinssi. Eikö Orleans siis olekaan voittanut sinua liittoon Rooman kanssa? TORISMUND. Ei teidän kauttanne. (Astuu, Bereniken luo.) Sallikaa minun kiittää teitä, Orleansin neito. Te olette antanut minun käsivarsilleni jotakin, mitä vailla olen ollut. Nyt, lähtiessäni, rohkenen esittää teille suuren pyynnön. BERENIKE. Olen iloinen, jos voin sen täyttää, prinssi. TORISMUND. Pyydän teiltä näkyväistä muistoa. Miten pientä tahansa. Muistoa, joka todistaisi minulle, etten ole tänään nähnyt vain unta, vaan että te, Orleansin neito, olette olemassa. BERENIKE (katsoo häneen pitkään ja irroittaa hitaasti kaulaltaan ketjun, jossa riippuu kultainen risti). Ottakaa tämä, prinssi. Se on varjellut minua lapsuudesta saakka. Siihen liittyy nyt minun rukoukseni, että tämä risti suojelisi täst'edes teitä niin päivin kuin öinkin. (Painaa päänsä alas hämmentyneenä ja peläten sanoneenpa liikaa.) TORISMUND. Kiitän teitä, jalo neito. Tämä kultainen risti on oleva kallein aarteeni. Mutta luottaen siihen, ettette pidä rohkeuttani julkeutena, uskaltaudun anomaan vielä enemmän. BERENIKE Vielä enemmän? TORISMUND. Lupaa uskoa, että tähän ristiin liittyy vielä eräs toivotus, ihana neito. Kolme pientä sanaa, mutta teiltä saatuina minulle maailman kaikista sanoista rikkaimmat: Tervetuloa kerran takaisin. BERENIKE (kohottaa päänsä ja katsoo häntä silmiin). Tervetuloa kerran takaisin, Torismund-prinssi! TORISMUND (painaa ristin huulilleen, astuu ovelle ja kohottaa kätensä tervehdykseen). Näkemiin, ystävät! Orleans tunnuksenamme länsimaiden ja vapauden puolesta orjuutusta vastaan! Väliverho. TOINEN NÄYTÖS. Sama sali kuin ensimmäisessä näytöksessä. Ikkunat - ovat auki ja sisälle kantautuu virrenveisuu läheisestä kirkosta. CETEGUS (seisoo liikahtamatta ikkunan ääressä tuijottaen ulos). BERENIKE (on polvillaan rukousjakkaralla ristiinnaulitun kuvan edessä syventyneenä rukoukseen). ANIANUS (valkohapsinen, laiha, vielä joustava-askelinen kirkonmies piispan juhla-asussa, tulee keskiovesta). CETEGUS (kuullessaan oven käyvän käännähtää tulijaan). Uutisia, teidän pyhyytenne? ANIANUS (pudistaa päätään). CETEGUS (on kääntynyt jälleen ikkunaan). Kadut ja kujat ovat tyhjät. Koko kaupunki on kuin kuollut. ANIANUS. Kuin kuollut? Miten voit niin sanoa. Cetegus, ystäväni? Etkö kuule kristikansan veisuuta, jossa helisee usko Jumalan väkevän käden varjelukseen? CETEGUS (kohottaa hermostuneesti olkapäitään. Äkillisellä liikkeellä sulkee edessään olevan ikkunan ja kiertää sitten panemaan kiinni toisenkin). Minua kylmää. ANIANUS. Kuin kuollut... Kaupungin, riehakas remu on äkisti kuollut. Se on totta. Muitta sitä ei kannata surra. Päinvastoin. Ihmiset, jotka vielä eilen olivat ylpeät rikkaudestaan ja ylpeät synneissään, ovat äkkiä, kuin salaman valossa, havainneet tarvitsevansa Jumalaa. Siitä pitäen, kun sanoma hunnien lähetystön käynnistä levisi väestön keskuuteen, kaupungin kaikki kirkot ovat ääriään myöten täynnä. Ja kodeissa tehdään samaa (viitaten rukoilevaan tyttöön) kuin täällä. BERENIKE (lopettaa rukouksensa, astuu Anianuksen luo ja kumartuu kunnioittavasti suutelemaan hänen kättään). ANIANUS (laskee kätensä hänen päälaelleen). Jeesus Kristus, meidän Herramme, on suojaava sinua, tyttäreni, kaikelta pahalta. (Bereniken ojentauduttua lisää.) Sinä rukoilit kotikaupunkimme puolesta? BERENIKE. Niin, pyhä isä. Minä anoin Häneltä varjelusta Orleansille, kaikille rakkailleni. (Kohdatessaan Ceteguksen katseen käännähtää hämmentyneenä poispäin.) ANIANUS. Herra on kuuleva rukouksesi, tyttäreni. CETEGUS. Kunpa siihen voisikin luottaa... Tai edes siihen, että Orleans puolustautuu! BERENIKE (säikähtyen). Mutta, isä! Miten voit sanoa noin? Tolosan prinssi kysyi sinulta eilen, oletko varma siitä, etteivät kaupunkimme vanhimmat suostui Attilan vaatimuksiin. Ja sinä vastasit olevasi aivan varma. CETEGUS. Niin. Se oli eilen. Mutta tänään on toinen päivä. BERENIKE. Oi, isä! Et voi toki ajatella hunnien inhoihin ehtoihin taipumista! Sano, isä, ethän! CETEGUS. En minä. Siitä, ei ole kysymys. BERENIKE. Mistä sitten? Miksi et vastaa, isä? Miksi kasvosi ja äänesi ovat tänään toiset kuin eilen? Synkät ja toivottomat. Etkö enää usko että Aëtius ja länsigootit ehtivät tänne ajoissa, pelastaakseen meidät? CETEGUS. (kohauttaa väsyneesti hartioitaan ja kääntyy poispäin ). BERENIKE (Anianukselle, vetoavasti). Sanokaa te, pyhä isä, kun oma isäni ei tahdo vastata minulle. Pyydän teitä. Sanokaa, mitä on tapahtunut! ANIANUS. Rauhoitu, tyttäreni. Ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut. Ei ainakaan vielä. Kaupungin vanhimmat vain olivat täällä äsken koolla ... BERENIKE. Ja sitten? Mitä tapahtui? ANIANUS, Alkajaisiksi minä puhuin kokoontuneille Jumalan johdatuksesta ja Hänen varjeluksestaan. CETEGUS. Ja, sallikaa minun sanoa, teidän pyhyytenne, te puhuitte suurenmoisesti. Teitä kuunnellessa sydän paisui ihanasta varmuudesta, ettei Jumala ole hylkäävä meitä. Mutta sitten tulin silmänneeksi kesken kaiken kaupungin vanhimpiin. Kauhukseni näin, että uskon ja luottamuksen sanat kilpistyivät heidän harmaista kasvoistaan ja pelon jähmettämistä rinnoistaan. Kilpistyivät yhtä auttamattomasti kuin virkistävä sade kuivuneiden puiden kaarnasta, joita ei mikään mahti voi enää pelastaa eikä takaisin elämään kutsua. BERENIKE. Tiesivätkö he siis jo silloin...? CETEGUS. Attilan vaatimuksia en ollut vielä ilmoittanut heille. Mutta vartiomiehet, jotka olivat läsnä hunnilähetystön täällä käydessä, eivät ole totelleet vaitiolomääräystä. Heidän sekavista puheistaan saivat alkunsa mitä hurjimmat huhut, jotka eilisestä lähtien ovat kiitäneet ristiin rastiin yli kaupungin. ANIANUS. Minä kuulin huhun vasta iltamyöhällä. Linnanpäällikkö oli luvannut — niin kerrottiin — tänään keskipäivän aikaan avata kaupungin itäisen portin hunneille. Luvannut sen, vaikka hunnit puolestaan eivät olleet taanneet yhdenkään orleansilaisen säästämistä. BERENIKE. Mieletöntä! ANIANUS. Minä sanoin heti, ettei tieto voinut olla tosi. Kiiruhdin suoraa päätä tänne kuullakseni asian oikean laidan. Valitettavasti kuitenkin monet olivat epäuskoisempia ja hätikömpiä. CETEGUS. Niin! Monet rikkaat antoivat heti satuloida hevosensa ja kuormata omaisuudestaan sen, minkä käsiin saivat. Perheineen he pakenivat suin päin yön selkään. Minne? Jumala sen tiennee. Länteen, jonnekin länteen. BERENIKE. Mutta tuo... tuo kaikkihan on... hirveätä... CETEGUS. Hulluuden huipuksi eräät nuoretkin miehet ovat lähteneet karkuteille. Jopa niin kiireesti, että "unohtivat" ottaa iäkkäät vanhempansa mukaan. BERENIKE. Millaisia pelkureita, millaisia alhaisia raukkoja! Orleans ei saa ikinä unohtaa, että he ovat hylänneet kotikaupunkinsa. Hetkellä jolloin heidän käsivarsiaan kipeimmin kaivattaisiin! CETEGUS. Aavistukseni sanoo, että tilanne on tahallisesti esitetty toivottamaksi. Että huhujen takana on määrätietoisesti toimiva paha tahto. BERENIKE. Paha tahto...? Oi, isä... Furius! CETEGUS. Vaistosi osui maaliin, lapsen. Niin, varmasti Furius. BERENIKE. Mutta miksi? Mitä hän kuvittelee voittavansa? CETEGUS. Paljonkin! Hän on halunnut herättää väestössä epäluulon minua vastaan. En enää ihmettelisi, vaikka selviäisi hänen kätyriensä kuiskutelleen ihmisten korviin, että linnanpäällikkö on, luovuttamalla kaupungin hunnien armoille, turvannut oman perheensä ja omaisuutensa. ANIANUS. Sillä valheella olisi lyhyet jäljet, Cetegus. Kaupungin vanhimmat saivat sinulta jo tietää, ettei ole kysymys Orleansin luovuttamisesta, vaan että hunnien lähetystölle on luvattu vain antaa tänään vastauksemme. CETEGUS. Mutta epäluulon siemen minua vastaan on kylvetty ihmisten mieliin. Eikä sellaista hevin kitketä tyystin pois. Aina jää jokin juuri, josta vastoinkäymisten tullen voi äkisti kasvaa suuri myrkkypuu. Sen te tiedätte, teidän pyhyytenne, joka tunnette ihmissydämet. ANIANUS. Niinpä kyllä. Mutta... CETEGUS. Joka tapauksessa tuo salainen vihollinen saavutti toisessa suhteessa huhuillaan huomattavan voiton. Näitte itse, millainen helpotus kuvastui kaupungin vanhimpien kasvoilla, kun minä ilmoitin heille Attilan vaatimukset. BERENIKE. Kun he saivat tietää nuo häpeälliset ehdot! Käsittämätöntä! Minä värisen vieläkin muistaessani irvokkuuden, millä tuo kasvoiltaan raadeltu barbaari luetteli ne. Sillä hetkellä toivoin kuolemaa päästäkseni kuuntelemasta moista julkeutta. Ja nytkö kaupungin vanhimmat...? Ei, ei! ANIANUS. Ihmisluonne on sellainen, tyttäreni. Yökauden he olivat pelänneet menettävänsä kaiken. Siksi heistä tuntui helpotukselta kuulla, että heille jäisikin vielä paljon. CETEGUS. Juuri siihen liioitelluilla huhuilla oli varmasti pyritty. Lamauttamaan Orleansin puolustustahto. BERENIKE. Pyhä jumalanäiti, armahda meitä! Niin syvälle olemme siis joutuneet, että kaupungin vanhimmat pysähtyvät pohtimaan suostumista Attilan vaatimuksiin. ANIANUS. Älä heittäydy epätoivoon, tyttäreni. Mitään ratkaisua ei ole vielä tapahtunut. Isäsi, linnanpäällikkö, hoiti asiansa taitavasti Hän ilmoitti kaupungin vanhimmille, että Aëtius kokoaa kiireesti mahtavaa sotavoimaa lyödäkseen Attilan ja että myös länsigootit ovat luvanneet rientää Orleansin avuksi Sitten hän, sallimatta mitään keskustelua, lähetti kaupungin vanhimmat pitämään neuvoa piiriensä luottamusmiesten kanssa. BERENIKE. Mitäpä apua noista kokouksista enää olisi! ANIANUS. Jumala on ohjaava kansan oikeaan ratkaisuun. Minä uskon, että saamme sen hetken kuluttua nähdä, kun kaupungin vanhimmat jälleen kokoontuvat. CETEGUS. Mutta ellen erehdy, Furius oli pitänyt huolen siitä, että hänen asiamiehensä ovat läsnä jokaisessa luottamusmiesten kokouksessa. BERENIKE. Furius, kaikkialla Furius! Sinä siis erehdyit eilen, isä, lohduttaessasi minua sillä, ettei hän kykene sitomaan eikä päästämään Orleansin kohtaloa. CETEGUS. Niin, kenties... ANIANUS. Malttia, ystävät. Jokaisessa kokouksessa on mukana myös joku minun papeistani. BERENIKE. Entä urhea Carpilio? Onko hän jo lähtenyt? CETEGUS. Ei. Olen lähettänyt sanan hänen majapaikkaansa kutsuen häntä kaupungin vanhimpien jatkokokoukseen. Hänen läsnä oloaan tarvitaan, ehkä kipeästikin. Ihmettelen, miksei hän ole jo tullut. Eteissalista alkaa kuulua ääniä ja askeleita. BERENIKE. Minä menen, isä. Mutta rukouksissa olen oleva rinnallasi (Suutelee kunnioittavasti Anianuksen kättä ja poistuu oikealle.) ANIANUS (katsoen hänen jälkeensä). Mikä suloinen neito! Isänsä ja koko Orleansin ilo. KYMMENEN KAUPUNGIN VANHINTA (heidän joukossaan iäkkäin MUMMIUS, valkohapsinen ja partainen vanhus, muutkin vanhoja, joukossa vain jokunen keski-ikäinen, kuten FURIUS, molemmilla puolillaan TORANIUS ja SERVILIUS, jotka ovat hänen ikätovereitaan, saapuu keskiovesta, yllään pitkät, eriväriset viitat, vailla miekkoja, puoliääneen keskenään keskustellen. Heidän kasvonsa ovat vakavat ja huolestuneet. Oikealle vievän oven eteen seisahtuneen Ceteuksen viittauksesta he istuutuvat ryhmissä seinänvierustan lavitsoille). ANIANUS (on pysähtynyt ristiinnaulitun kuvan eteen, ja hänen katseensa kiertää ryhmästä ryhmään). Kaikkivaltiaan Jumalan nimeen, aloittakaamme! Sinä, kunnianarvoisa Mummius, kaupungin vanhimmista ensimmäinen, ilmoittanet, mihin tulokseen luottamusmiesten kokouksissa on päädytty. MUMMIUS (nousee hitaasti seisomaan). Teidän pyhyytenne, yhtä piiriä lukuun ottamatta luottamusmiesten suuri enemmistö vastustaa hunnien vaatimuksiin suostumista. (Istuutuu jälleen.) CETEGUS (huokaa helpotuksesta). Taivaalle kiitos! Ja tuo yksi? Se oli tietysti Furiuksen piiri. FURIUS (hypähtää raivostuneena pystyyn). Mitä sinä tarkoitat? CETEGUS. Minä olen nähnyt sinun lävitsesi, Furius! FURIUS. Minun teoissani ei ole — eikä ajatuksissanikaan — mitään, mitä ei kuka tahansa saisi nähdä. Mutta toista on sinun, Cetegus! Sinä kehno linnanpäällikkö! ANIANUS. Ystävät! Hetki on liian vakava ja vaaroja täysi salliakseen riitoja kaupungin johtomiesten kesken. FURIUS. Älkää minua syyttäkö siitä, teidän pyhyytenne. Minäkö aloitin? En! Eikä minuun syytäni ole, etten voinut muuksi muuttaa piirini väestön yleistä toivottomuutta. CETEGUS (katkeran ivallisesti). Mutta sinä yritit! Yritit sankarillisesti! FURIUS (välittämättä keskeytyksestä, puhuen muille kaupungin vanhemmille). Luuletteko sillä kulmalla ajateltavan kevyin mielin kalleuksien luovuttamista? Ei toki! Tai hunnien kuninkaan toisen vaatimuksen täyttämistä? Ei! Mutta siellä ollaan tarkkanäköisempiä kuin kaupungin muissa piireissä. CETEGUS. Jätä ylvästelysi, Furius! Kaikista läsnä olevista on sinulla siihen vähiten aihetta. FURIUS Teidän pyhyytenne! Linnanpäällikkö jatkaa solvauksiaan! Ette voi vaatia minua yhtenä kaupungin vanhimmista sietämään niitä! CETEGUS. Hyvä, Furius. Sinun onkin parasta suojautua korkean arvosi taa. Mutta olkoon! On tarpeetonta jatkaa — tällä kertaa. Kaupungin väestö on antanut vastauksensa suureen kysymykseemme. Yhden ainoan piirin harhaan johdettu mielipide ei voi kaataa sitä tosiasiaa, että Orleans on päättänyt hylätä Attilan röyhkeät vaatimukset. Siirtykäämme käsittelemään kaupungin puolustuksen käytännöllistä järjestelyä. FURIUS (silmää merkitsevästi Toraniukseen). TORANIUS (nousee seisaalleen). Luvallanne, teidän pyhyytenne, haluan huomauttaa, ettei Orleans ole päättänyt vielä mitään. CETEGUS. Sepä kumma! Mitä sitten oli muka kunnianarvoisan Mummiuksen ilmoitus? TORANIUS. Linnanpäällikön pitäisi tietää, että päätösvalta tällaisissa asioissa kuuluu meille, kaupungin vanhimmille. Saattoi kyllä olla hyvä, että luottamusmiesten kautta saimme tietää piiriemme asukkaiden mielipiteen. Mutta... CETEGUS. Mutta...? Toranius, sinun sävysi hämmästyttää minua! TORANIUS. Kansan mielialat ovat — sen tiedämme hyvin — häilyvät. Tänään yhtä, huomenna toista. Me, kaupungin vanhimmat, olemme sitäpaitsi ne, jotka kantavat vastuun. Ja vastuu on tässä tapauksessa hirvittävän raskas. Siksi on välttämätöntä meidän harkita tilannetta kaikin puolin mitä tarkimmin, ennen kuin teemme ratkaisevan päätöksen. Hyväksyvää mutinaa. ANIANUS. Muodolliseen päätösvaltaan nähden huomautus on oikea. Tahdotko vielä sanoa jotakin, Toranius? TORANIUS. Haluaisin kysyä Furiukselta, mitä hän tarkoittaa vihjauksellaan, että hänen piirissään ollaan tarkkanäköisempiä kuin muualla. (Istuutuu.) ANIANUS. Niin, Furius. Vastaapa siihen. Vihjauksesi oli outo. FURIUS. Minulla on enemmän aihetta oudoksua muiden piirien sokeutta! Eikö niissä nähdä vai etkö tahdota nähdä, miten kehnot puolustusmahdollisuutemme ovat. Kaupungin muurit ja linnansarvet on viime vuosina päästetty rappeutumaan. Kansalaisten aseharjoitukset on lyöty laimin. CETEGUS. Tuo on liioittelua! Ja olipa miten tahansa, niin noista seikoista et voi syyttää ainakaan minua! FURIUS. Kenen — minä kysyn — kenen velvollisuus olisi ollut pitää huoli siitä, ettei näin olisi päässyt tapahtumaan? Linnanpäällikön, tietenkin! Hänen laiminlyöntiensä tähden Orleansilla on nyt vain kaksi vaihtoehtoa valittavanaan: joko suostua Attilan ehtoihin taikka joutua hunnien ryöstönhalun ja murhanhimon uusimmaksi näyttämöksi. CETEGUS. Sinulla oli siis tosiaan otsaa, Furius, sylkeä suustasi tuo valheellinen herjaus! Minäkö syypää? Minä, joka olen vanhinten kokouksissa yhä uudelleen kiinnittänyt huomiotanne kaupungin puolustuksen vahvistamiseen! Kerta kerran jälkeen olen pyytänyt koroitettuja määrärahoja muurien vahvistamiseksi. Jatkuvasti olen teroittanut mieliinne kansalaisten aseharjoitusten suurta merkitystä. Mutta te? Te olette vain hymyilleet minulle! FURIUS. Kuulkaa häntä! Kuulkaa! Millaista julkeutta! CETEGUS. Te ivasitte minua. "Cetegus näkee pahoja unia keskellä syvintä rauhaa!" "Cetegus haluaa korostaa omaa tärkeyttään!" Niin te sanoitte. Itseänne te, kaupungin vanhimmat, saatte — mutta ette minua — syyttää, ellei kaikki ole niin kuin olla pitäisi! MUMMIUS (nousee). Teidän pyhyytenne, minun on varoitettava linnanpäällikköä loukkaamasta kaupungin vanhimpia. (Istuutuu jälleen) Hyväksyviä ääniä. ANIANUS. Jättäkäämme hedelmätön toistemme syytteleminen. Sinun, Cetegus, täytyy meistä parhaiten tietää, onko Orleansilla mahdollisuuksia puolustautua hunnien hyökkäyksiä vastaan. Se on nähdäkseni nyt tärkein kysymys. USEAT ÄÄNET. Niin on. Se on tärkein kysymys! CETEGUS. Kaupungin puolustuslaitteet eivät ole niin vahvat kuin soisin niiden olevan. Eivätkä kaikki kaupungin miehet ole riittävän harjaantuneita aseiden käyttöön. Elintarvevarastomme eivät liioin ole kyllin täynnä kyetäksemme kestämään hyvin pitkää piiritystä. Mutta sittenkin voin vastata kysymykseen myöntävästi. FURIUS. Suuruudenhulluutta! Cetegus kuvittelee lyövänsä Attilan! Attilan, joka on murskannut suuret kansat, toisen toisensa jälkeen! Attilan, jota sekä Ravennan että Byzantionin keisarien on pakko kumartaa! TORANIUS (on hypähtänyt seisomaan, kiivaasti). Niinpä niin! Cetegus tarvitsee sankaritekoonsa vain kourallisen miehiä, sortumisvalmiit muurit ja muutaman leivän! Cetegus — Attilan voittaja! ANIANUS. Hiljaa, hiljaa! Istuutukaa paikoillenne, Furius ja Toranius, Linnanpäällikkö selittänee meille, mihin hän perustaa luottamuksensa. FURIUS ja TORANIUS (istuutuvat vastahakoisesti), CETEGUS. Minä en kuvittele meidän, kykenevän voittamaan Attilaa. En edes sitä, että kaupunkimme voisi määrättömiin lyödä takaisin hunnien hyökkäykset Mutta siitä menen takuuseen, että pystymme viiden viikon ajan torjumaan kaikki rynnäköt. TORANIUS (hypähtää pystyyn). Viiden viikon ajan! Korkeintaan siis sen! Entä, kun nuo viisi viikkoa ovat kuluneet? Silloin hunnit pääsevät kaupunkiin, ja me menetämme kaiken! Mitä hyötyä on viidestä viikosta? Vai tarvitseeko linnanpäällikkö niitä kenties, jotta ehtisi tyttärineen ja omaisuuksineen pelastautua kaupungista? CETEGUS. Minä en pakene! Mutta niin kerrotaan, että Toraniuksen veli tarvitsi viime yönä vain muutaman tunnin valmisteluihin ennen kuin pakeni. TORANIUS. Se on katala valhe! ANIANUS. Ystävät, malttakaa mielenne! Cetegus, jatka! CETEGUS (voittaa vaivoin kiihtymyksensä). Me tarvitsemme nuo viisi viikkoa, jotta Aëtius ja Teoderik ehtisivät avuksemme. TORANIUS. Mutta tulevatko he? Mistä tiedämme, että he tulevat? CETEGUS. Minulla on Carpilion, Aëtiuksen pojan, ja Torismundin, Teoderikin pojan, sana. Silloin kun sekä Rooma että länsigootit ovat valmiit meitä auttamaan, olisi taivaisiin huutava häpeä, jos Orleans taipuisi hunnien orjuuteen! TORANIUS. Miksi sinä, Cetegus, puhut orjuudesta? Tähän, asti on tiettävästi ollut kysymys puolesta kulta- ja hopea-aarteitamme ja jalokiviämme sekä puolestatuhannesta neidosta. Se on raskas uhri, mutta ei vielä orjuutta! CETEGUS. Oletko unohtanut, että Valamir, Attilan käskyläinen, asetettaisiin Orleansin yliherraksi? Jokaisen täytyy käsittää, mitä se merkitsisi Jos hän joukkoineen pääsee kaupunkimme porttien sisäpuolelle, niin hän ei lähde täältä ennen kuin on ryöstänyt meidät putipuhtaiksi. Hyväksyvää mutinaa. SERVILIUS (nousee nopeasti seisaalleen). Teidän pyhyytenne! Minä uskoisin mielelläni ilman muuta linnanpäällikön vakuutusta, että saamme apua sekä Roomalta' että länsigooteilta. Muitta kysymys avun saannin varmuudesta on perin tärkeä. Sen jälkeen kun Cetegus itse ilmoitti, että yksin pystymme puolustautumaan vain lyhyen ajan, tämä kysymys on käynyt kaikkein tärkeimmäksi. USEAT ÄÄNET. Aivan oikein. Se on nyt kaikkein tärkein. ANIANUS. Mihin tähtäät, Servilius. Puhu! SERVILIUS. Rohkenen tiedustella, onko teidän pyhyytenne tavannut Carpilion ja Torismundin. ANIANUS. En. CETEGUS. Mutta minä olen! Eilen. Tässä samassa salissa. Ja se riittää! SERVILIUS. Tuntisin itseni onnelliseksi, jos minäkin voisin sanoa sen riittävän. Mutta näissä oloissa pelkään, ettei se yksin riitä kaupungin vanhimmille. CETEGUS (jälleen tulistuen). Eikö? Sepä kuminaa! Väitätkö sinä, Servilius, minun valehtelevan? SERVILIUS. En väitä mitään. Minusta on vain kummallista, ettei Carpilio eikä Torismund ole läsnä tässä kokouksessa. Vielä oudompaa on, ettei kukaan muu kuin linnanpäällikkö ole; tavannut heitä. Tiettävästi Aëtius vasta kokoaa armeijaansa. Miksi siis hänen poikansa kiirehti Orleansista pois esittämättä asiaansa meille kaikille? CETEGUS. Carpilio ei ole poistunut! Odotan häntä tänne saapuvaksi minä hetkenä tahansa. SERVILIUS. Sepä mainiota, hyvä Cetegus. Jäädessämme häntä nyt yhdessä odottelemaan tahtonet sanoa, missä sitten Torismund on. CETEGUS. Hän ratsasti kaupungista jo eilen, heti neuvottelumme päätyttyä. SERVILIUS. Mikä vahinko, parahin Cetegus! CETEGUS. Sitä ei toki kenenkään orleansilaisen ole syytä valittaa. Länsigootit ovat, kuten tiedetään, hajalla. Jos mieli heidän ehtiä meidän avuksemme, Torismundilla ei ollut hetkeäkään hukattavana. USEAT ÄÄNET. Aivan niin. Se on selvää. SERVILIUS. Mutta Torismund siis lupasi meille apua länsigooteilta? CETEGUS. Lupasi! Hänen jäähyväissanansa olivat: "Orleans tunnuksenamme länsimaiden ja vapauden puolesta orjuutusta vastaan!" Kunniani kautta, sanasta sanaan niin hän lausui! SERVILIUS. Komea tervehdys. Ja meille orleansilasille mairitteleva. Mutta älkäämme nyt pysähtykö siihen. Sanohan. Cetegus, näkikö Torismund tyttäresi. CETEGUS. Miksi sitä utelet, Servilius? En salli tytärtäni sekoitettavan tähän keskusteluun! SERVILIUS. En minäkään sitä tahtoisi. Usko minua, Cetegus, en minäkään tahtoisi. Mutta kumpikaan emme voi mitään sille, että huhu on sen jo tehnyt. Huhu, joka ei ole kunniaksi sinulle eikä kaupungillemme liioin ja joka mitä syvimmin huolestuttaa ja surettaa minua. CETEGUS. Huhu? Minun tyttärestäni! Sen alulle panijan minä etsin käsiini ja väännän hänen niskansa nurin! ANIANUS. Rauhoitu, ystäväni. Sinun tyttäresi puhtaus ja jalous ovat kaikkien tahrivien huhujen saavuttamattomissa. Ja sinä, Servilius! Sinä murehdutat minua. Miksi sotket asiattomia, jokaiselle kertojalleen häpeäksi olevia juoruja tärkeään neuvonpitoomme? SERVILIUS. Olen pahoillani, teidän pyhyytenne. Mutta tämä huhu kertoo Torismundin kieltäneen meiltä apunsa. Siksi katsoin velvollisuudekseni tiedustella, linnanpäälliköltä, miten asian laita todella on. Minun iloni on oleva suuri, jos hän voi todistaa huhun perättömäksi. Levotonta kuiskailua. CETEGUS. Älä kiertele ja kaartele, Servilius! Puhu suusi puhtaaksi! SERVILIUS. Helppo sanoa, Cetegus. Mutta sinun vihastumistasi ei ole yhtä helppo kantaa. CETEGUS. Puhu! Sinun niskasi säästän, vaikket sitä ansaitsisikaan. SERVILIUS. Minä ainoastaan toistan toisilta kuulemaani. Mutta näin kerrotaan: Eilen saapui läntiselle portille vieras päällikkö kymmenen seuralaisen kera haluten päästä ulos. Vartiomiehet tunsivat hänet samaksi herraksi, joka kaupunkiin tullessaan oli ilmoittanut olevansa Torismund, Tolosan prinssi. Siksi portti avattiin hänelle heti. Mutta matkalainen ei karauttanutkaan ilman muuta tiehensä, vaan... CETEGUS. Miksi keskeytät, Servilius? Jatka! SERVILIUS. ... vaan hän kumartui puhuttelemaan erästä vartiomiestä. "Mikä onkaan Ceteguksen tyttären nimi?" hän kysyi. "Berenike", mies vastasi. Muukalainen uteli edelleen: "Mitä sanot hänestä, Berenikestä?" "Mitäpä minä, yksinkertainen mies," oli vastaus, "mutta tiedän tässä kaupungissa olevan tuhansia, jotka antaisivat henkensä hänen puolestaan!" USEAT ÄÄNET. Oikeinpa mies sanoi Tuhansia on. SERVILIUS. Mutta — niin väitetään — vieras nauroi. "Henkenne saatte antaakin!" hän huusi. "Mutta yksin! Cetegus, vanha kettu, yritti tuolla kaupalla tyrkyttää minulle tytärtään! Mutta meillä länsigooteilla on Berenikejä kyllin. Yhtä kauniita ja kauniimpiakin! Hyvästi, Orleans — iäksi!" Ja sitten hän seurueineen nelisti nauraen pois. Näin nyt kaupungilla kerrotaan... CETEGUS (tukehtumaisillaan raivoon). Valhetta! Katalaa valhetta joka sana! CARPILIO (puku epäjärjestyksessä, on ilmestynyt keskioven aukkoon Serviliuksen puhuessa, kenenkään huomaamatta häntä). Niin, valhetta! FURIUS (tuijottaa häneen tuskin uskoen silmiään, itsekseen tukahtuneesti). Carpilio — pelastunut... SERVILIUS ja TORANIUS (katsovat hämmästyneinä ja ymmällä Furiukseen ja painautuvat istumaan). CETEGUS. Carpilio, urhea ystäväni, vihdoinkin! CARPILIO. Niinpä niin, vihdoinkin. Mutta ilmeisesti oikeaan aikaan. Olisin tullut jo paljon ennen, ellei minua olisi estetty. ANIANUS. Tervetuloa, suuren Aëtiuksen poika! (Ojentaa hänelle kätensä, jota Carpilio kumartuu suutelemaan.) Mitä kuulenkaan? Sanoitko, että sinua estettiin saapumasta ennen? CARPILIO. Kyllä, teidän pyhyytenne. Olin matkalla tänne linnaan. Silloin luokseni saapui mies, joka oli pukeutunut länsigootin tapaan. Hän ilmoitti Torismundin olevan palaamassa Orleansiin puhuakseen kanssani vielä eräästä tärkeästä asiasta. Ihmettelin kyllä. Mutta mies vaikutti vilpittömältä. Ja kuullessani, että tapaisin prinssin aivan läntisen portin takana, päätin lähteä häntä vastaan. Olin tuskin päässyt portista ulos, kun tienkäänteessä kimppuuni karkasi viisi miestä, ilmeisesti palkattuja salamurhaajia ympäristön kiertelevien rosvojen joukosta. Tuloksen kahakasta näette tässä. Hämmästeleviä huudahduksia. ANIANUS. Se, mitä kerroit, jalo nuorukainen, on hirveätä. Mikä häpeä meille! Jeesukselle Kristukselle, meidän Herrallemme, olkoon kiitos ja kunnia siitä, että henkesi säästyi! CETEGUS (puristaa lämpimästi Carpilion kättä). Mitä olisikaan tapahtunut, jos tuo katala tuuma olisi onnistunut! Entä nuo salamurhaajat? CARPILIO (nojautuu raskaasti oven pieleen). He eivät tulle toimeksiantajiltaan — keitä ne lienevätkin! — vaatimaan palkkaansa. Ylipäänsä he eivät vaadi enää mitään, tässä maailmassa... Mutta kyllin siitä — toistaiseksi! Arvaan tulleeni keskelle tärkeää neuvottelua. Jatkakaa, pyydän. Ehkä teidän pyhyytenne sallii, että minä istuudun. Äskeinen kamppailu... ANIANUS. Tietysti, urhea Rooman mies, tietysti. CETEGUS (tukee horjuvaa Carpiliota ja auttaa hänet istumaan lavitsalle). MUMMIUS (nousee seisomaan). Teidän pyhyytenne luvalla pyytäisin tehdä jalosukuiselle Carpiliolle, jonka pelastuksesta iloitsemme sekä hänen että itsemme tähden, muutamia kysymyksiä. ANIANUS. Kunnianarvoisa Mummius, kysy. MUMMIUS. Missä on suuri Aëtius? CARPILIO. Saatuaan kuulia Attilan suunnanneen matkansa Reiniä kohden isäni samosi Alppien tälle puolen. Nyt hän on kokoamassa sotajoukkoa katkaistakseen vihdoinkin hunnien voittokulun. MUMMIUS. Mutta Attila ei ole vielä milloinkaan kärsinyt tappiota. CARPILIO. Ei isänikään! MUMMIUS. Sekin on totta. Siis kaksi voittamatonta vastakkain. Kaksi entistä liittolaista ja ystävystä. CARPILIO. Länsi ja itä voivat joskus tarvita toisiaan. Mutta siitä liitosta ei ikinä tule pitkäaikaista. MUMMIUS. Saammeko apua Aëtiukselta, jos päätämme hylätä Attilan vaatimukset? CARPILIO. Kaksi on varmaa! Ensinnä se, että saatte apua. Toiseksi se, että teidän on pakko taistella. MUMMIUS. Pakko? CARPILIO. Se on Rooman tahto! MUMMIUS. Me maksamme veroa Roomalle, koska olemme tunnustaneet sen yliherruuden. Mutta voisimme olla maksamattakin, koska yliherruuteen liittyvää suojelusta Rooma ei ole enää vuosikausiin voinut tälle maankulmalle taata. Ja joka tapauksessa siitä, taisteleeko Orleans vai eikö, päätämme yksin me, tämän kaupungin vanhimmat. CARPILIO (kohtaa Ceteguksen varoittavan katseen, kumartaa kevyesti Mummiukselle). Hyvä on, vanhus. Minä rajoitun siis sanomaan vain, että te saatte apua. MUMMIUS (nyökkää tyytyväisenä). Sitten vielä eräs kysymys, jalosukuinen Carpilio. Olitko sinä eilen läsnä, kun Torismund, Teoderikin poika, oli täällä? CARPILIO. Olin. Koko sen ajan, minkä hän täällä viipyi. MUMMIUS. Lupasiko hän meille apua myös länsigooteilta? CARPILIO. Lupasi. Mitä juhlallisimmin sanoin ja kättä lyöden! SERVILIUS (nousee nopeasti ylös). Siis se huhu, jonka minä tulin täällä kertoneeksi, oli perätön. Inhoittava, katala huhu! Mutta minähän sanoin jo etukäteen, että jos tuo huhu osoittautuu vääräksi, niin minun iloni on oleva suuri. Minä iloitsen nyt. Usko minua, Cetegus! CETEGUS (silmää häneen synkkänä, muitta nyökkää sitten). Hyvä on, Servilius. Mutta muista vast'edes paremmin valita se, mitä puhut kaupungin vanhinten kokouksessa! MUMMIUS. Nyt siis tiedämme, että meillä on luvassa apua sekä Aëtiukselta että länsigooteilta. Jäljelle jää kysymys, voiko kaupunkimme kestää, kunnes apu joutuu. Viisi viikkoa kestämme yksin, sanoo Cetegus. Minä olen valmis uskomaan häneen. Eteissalista kuuluu hälinää. VARTIOMIES (rientää keskiovesta sisään). Sanansaattaja Metzin kaupungista! USEAT ÄÄNET. Metzin kaupungista! Mitä uutta Metzistä? ANIANUS. Tuotakoon sanansaattaja tänne! Jumala suokoon, että hänen sanomansa olisi hyvä! JACOBUS (pienikasvuinen, hintelä pappi, kasvot verissä ja kaapu tomussa, tulee kahden vartiomiehen tukemana ja lysähtää lavitsalle oven suuhun). KAIKKI SALISSA OLIJAT (ovat hypähtäneet kiihtyneinä ja uteliaina pystyyn). VARTIOMIEHET (poistuvat Ceteguksen viittauksesta ja Sulkevat oven perässään). CETEGUS (on astunut erään pronssipöydän ääreen ja täyttänyt kannusta pikarin, jonka vie Jacobukselle). Kulaus viiniä, pater. Se virkistää. JACOBUS (tyhjentää ahnain kulauksin pikarin, levottomin kauhistunein silmin katsoo ympärillä seisovia). ANIANUS. Sinä olet tullut pitkän matkasi, veli, JACOBUS. Teidän pyhyytenne! (Tekee epätoivoisen yrityksen päästäkseen jaloilleen, mutta lysähtää takaisin). Voi, teidän pyhyytenne! ANIANUS. Rauhoitu, veli. Pysy siinä, missä olet. Jo sinun vaatteesikin kertovat, että taipalesi on ollut raskas ja vaivoja täysi. Ratsainko tulit? JACOBUS. Osan ratsain, osan jalkaisin, teidän pyhyytenne. ANIANUS. Ja minkä sanoman tuot Metzin kaupungista ja ystävältäni piispalta? JACOBUS. Voi, teidän pyhyytenne! Metzin kaupunkia ei enää ole... USEAT ÄÄNET. Ei ole! Eikö Metziä enää ole? JACOBUS. Kaunis kaupunkimme kahden joen yhtymäkohdassa on lakannut olemasta. Pyyhkäisty maan päältä. Kiveä ei ole jätetty kiven päälle. MUMMIUS. Hunnit? Niin, idän pedot! CETEGUS. Metzin muurithan olivat vankat... JACOBUS. Ne murtuivat. Pääsiäislauantaina! FURIUS. Siinäpä pääsiäinen! Ylösnousemuksen juhla! CETEGUS. Entä kaupungin puolustajat? JACOBUS. Hakattiin maahan viimeistä miestä myöten. MUMMIUS. Ja väestö? JACOBUS. Murhattu. Kaikki on murhattu! Vanhukset, naiset, lapset, vastasyntyneetkin. Minä lienen ainoa, joka pelastuin. TORANIUS. Kerro lähemmin, pater. JACOBUS. Olin Suurkirkossa. Herran temppeli oli ääriään myöten täynnä rukoilevia. Silloin ne tulivat, hunnit. Ovista ja ikkunoista. Ilmastakin niitä näytti syöksyvän niskaamme. Sitä huutoa ja kirkunaa! Kuolevien korahduksia. Ja kaiken yllä hunnien kaamea voitonulvonta. Vieressäni seisoi vanha, lihava nainen. Hän uikutti; "Auta, Jee—!" Mutta Herramme ja Vapahtajamme nimi jäi häneltä kesken, sillä samassa hunnin miekka halkaisi hänen ruumiinsa. Minä kaaduin hänen ruhonsa alle ja siihen pyörryin. USEAT ÄÄNET. Teurastusta Jumalan huoneessakin! Voi Metzin kansaa! JACOBUS. Heräsin tulen rätinään. Päästyäni kaivautumaan esiin huomasin, että monisatakerroin ruumishuoneeksi muutettu Herran temppeli paloi. Koko kaupunki oli yhtenä tulimerenä. Kaikkialta kaikuivat kimeät tuskanhuudot. Oi, teidän pyhyytenne, älkää vaatiko minua kertomaan niitä näkyjä, jotka kaduilla ja toreilla raastoivat ja polttivat onnettomia silmiäni! Minä horjuin eteenpäin kuin juopunut, tietämättä, minne. MUMMIUS. Jatka, pater. Koeta jaksaa. JACOBUS. Tajuihin tullessani havaitsin makaavani metsän laidassa puolittain eräässä purossa. Minne ikinä katseeni käänsinkin, niin ainoaakaan elävää olentoa en nähnyt. Metsän pedotkin olivat kaikonneet kauas ihmishirviöiden teurastuskentän lähettyviltä. Ja Metz — ihana kaupunkiparkamme — paloi yhä... (Purskahtaa rajuun itkuun.) USEAT ÄÄNET. Että taivas sallii moista tapahtuvan! Eikö Jumalaa siis ole? ANIANUS. Entä ystäväni Metzin piispa? JACOBUS (pakottautuu kertomaan nyyhkytysten, silloin tällöin keskeyttäessä). Meidän jalo piispamme? Pyhimys hän oli. Oikea Jumalan palvelija. Hurskas ja nöyrä. Alati hän kantoi sydämessään tuskaa kaupunkimme tähden. Ja Herra oli armollinen, hänelle säästäen hänen silmänsä näkemästä julmaa loppua. ANIANUS. Jumalalle kiitos siitä! Jääkö hän siis Rooman matkalleen, jolle kuulin hänen lähteneen? JACOBUS. Hyvä piispamme näki kai ennakkoon, mitä oli tulossa. Kuultuaan hunnien suuntaavan kulkunsa länteen hän matkasi tuon pitkän taipaleen Metzistä ikuiseen kaupunkiin. Siellä hän vietti monta päivää ja yötä Pyhän Pietarin haudalla rukoillen armoa kaupungillemme. Mutta raskain sydämin hän sieltä kotiin palasi. Synkäksi ja harvapuheiseksi hän oli matkallaan muuttunut. ANIANUS. Hän siis palasi. Löytämättä lohtua Pyhän Pietarin haudalta! JACOBUS. Niin, teidän pyhyytenne. Pitkänäperjantaina, päivää ennen tuhoamme, hän saarnasi Suurkirkossa viimeisen kerran. Se oli kovin saarna, mitä olen kuullut. Väistämättä edessämme olevasta tuomion päivästä hän puhui. ANIANUS. Muistatko hänen sanojaan, veli? JACOBUS. "Se on oleva maksun päivä tämän kaupungin synneistä!" hän julisti. "Silloin tehdään armoton tili rahan- ja voitonhimosta, valheesta, petoksesta, väkivallasta ja veritöistä, villiintyneistä tavoista ja irstailusta sekä kaikkien pahojen voimien temmellyksestä, jotka varoituksista huolimatta ovat päässeet yhä hillittömämmin täällä rehoittamaan." — "Minä sanon teille, Metzin kovakorvainen kansa" — niin piispa jatkoi — "että harvat ja valitut ovat teidän joukossanne ne, jotka Jumalia omiksensa tuntee ja jotka Hän korjaa luokseen ennen tuota kauhistavaa syntien maksun päivää." Itkun hyrske täytti temppelin, sillä moni kuulija pelästyi. Mutta piispamme ei ehtinyt saarnansa loppuun. Kesken lausetta hän lysähti maahan ja oli kuollut. Hänet Herra korjasi luokseen. Raskas äänettömyys. ANIANUS. Hän oli pyhä mies. Ja Jeesus Kristus, meidän Herramme, tunsi hänet omakseen. MUMMIUS. Miten pääsit tänne, pater? JACOBUS. Sain talonpojilta hevosia. Nyt ei kukaan enää kitsaile jakaa maallista omaisuuttaan. Kaksi ratsua olen ajanut kuoliaaksi. Mutta minun kintereilläni tulevat hunnit! USEAT ÄÄNET. Hunnit! Hunnit tulevat! Jumala on hylännyt meidät! ANIANUS. Cetegus, ystäväni, vie pater lepäämään. CETEGUS (auttaa Jacobuksen pystyyn ja häntä tukien poistuu oikealle). MUMMIUS (katkerasti Carpiliolle). Metzkin maksoi veroa Roomalle! Mutta se ei saanut teiltä apua. Uskollisena yliherralleen sen väestö nousi taisteluun. Ja tulos...? Yksi ainoa — pikku pappi — pelastui kaupungin tuhosta Sen arvoinen on Rooman suojelus! CARPILIO. Metz oli kaukana. Isäni ei ehtinyt sinne. FURIUS. Eikä ehdi tännekään! TORANIUS. Kuulittehan, mitä pater sanoi? Hänen kintereillään tulevat hunnit! MUMMIUS. Keskipäivä lähestyy. Meidän on päätettävä, mitä vastaamme Attilan lähetystölle. FURIUS. Sitä ei kannata enää pohtia! Olemme kuulleet Metzin kohtalon. Orleans on pelastettava siltä! CARPILIO. Muistakaa Orleansin kunniaa! TORANIUS. Kunniaa kuolla toreille ja kaduille tai joutua Herran temppelissä hunnimiekan halkaisemaksi? Sitäkö tarkoitat, roomalainen? ANIANUS. Malttia, ystävät, malttia! Syventykäämme rukoukseen! TORANIUS. Mitä auttavat rukoukset, teidän pyhyytenne? Nyt enää! Rukoilivathan metziläisetkin. Ja kuitenkin Jumala hylkäisi heidät! ANIANUS. Kuulkaa minua, kaupungin vanhimmat! Kaksi vuosikymmentä minä olen ollut teidän piispanne enkä minä nytkään, hylkää teitä. MUMMIUS. Te olette pyhä mies, teidän pyhyytenne. Mutta eikö Metzinkin piispa ollut sitä? ANIANUS. Minä tahdon rukoilla tämän kaupungin puolesta, näin kuin kerran rukoiltiin Sodoman puolesta. Käännyn Korkeimman puoleen Abrahamin sanoin: "Katso minä olen ruvennut puhumaan minun Herrani kanssa, vaikka olen tomu ja tuhka." Olen kysyvä Herraltamme Abrahamin tavoin: "Eikö kaiken maailman Tuomari oikeutta tekisi?" Ja, ystävät, minä olen varma siitä, että Jumala on säästävä Orleansin viidenkymmenen vanhurskaan tähden, niin kuin Hän lupasi säästää Sodomankin. TORANIUS (raa'asti). Sodomapa ei säästynyt! ANIANUS. Ei, koska sieltä ei löytynyt edes niitä kymmentä vanhurskasta, joiden tähden Herra lopulta lupasi kaupungin säästää. Mutta Orleans ei ole mikään Sodoma, Luojan kiitos! TORANIUS. Ehkä ei! Mutta Jumalan vaatimukset lie sitten Sodoman päivien kasvaneet! Sillä miksi muuten Metz olisi tuhottu? Olihan sielläkin niin paljon pappeja, että ainakin heistä olisi pitänyt muutama kymmen vanhurskasta kertyä! Mikäli ylipäänsä on olemassa Jumala, joka tuollaisia laskuja suorittaa! ANIANUS. Vaikene, herjaaja! SERVILIUS. Minustakin tuntuu, ettei meillä ole nyt aikaa rukouksiin. Pyydän anteeksi, teidän pyhyytenne. Mutta hetki on sellainen. Meidän on vain kiireesti koottava kulta, hopea ja jalokivet sekä nuo viisisataa neitoa. FURIUS. Oikein! Taivas on meidät hylännyt! Auttakaamme siis itse itseämme! Mehän emme tahdo kuolla! USEAT ÄÄNET. Emme tahdo kuolla! Meidän on taivuttava hunnien ehtoihin! CARPILIO (on vetäytynyt ikkunan ääreen, kiskaisee sen äkisti auki ja sulkee jälleen kiireesti, kääntyy juhlallisesti muiden salissa olevien puoleen). Liian myöhäistä, Orleansin miehet! Hunnien lähettiläät karauttivat juuri linnan pihalle! USEAT ÄÄNET. Hunnien lähettiläät? Miksi? Keskipäivä ei ole vielä tullut! CETEGUS (rientää sisään oikealta). Mitä on tapahtunut? ANIANUS. Jumalanpilkka kaikui äsken tässä salissa. Eikä Herra jätä pilkkaajaansa rankaisematta. BALAMER ja SCOTTA (riuhtaisevat keskioven auki ja astuvat röyhkeästi sisään). SALISSA OLIJAT (väistyvät sivulle jättäen Ceteguksen seisomaan hunnien vastassa). CETEGUS. Miksi tunkeudutte tänne? Määräaika ei ole vielä käsissä. Eikä tämä ole kaupungin itäinen portti! SCOTTA. Kuule siis, Orleansin linnanpäällikkö, ja sinä, Orleansin piispa! Kuulkaa myös te, kaupungin vanhimmat! Te olette vetäneet päällenne Attilan, minun herrani ja kaikkien teidänkin, vihan! Ja hänen vihansa on hirmuinen. Se teidän olisi pitänyt tietää! BALAMER. Meidän suullamme hän ilmoitti eilen, että teidän on luovutettava hänelle puolet kaupungin ja kaupunkilaisten kaikesta kullasta, hopeasta ja jalokivistä sekä hänen määräämänsä yliherran valitsemat puolituhatta neitoa! Mutta mitä teitte te, maan matoset? Te nousitte uhmaamaan Attilan käskyjä! Te houkat! MUMMIUS. Emme ole vielä antaneet vastaustamme. Miten siis olisimme voineet uhmata? BALAMER. Vaiti, valkoparta! Sinä orja! SCOTTA. Ettekö ole muka uhmanneet? Mitä ovat sitten ne kymmenet ja sadat «pakolaiset, jotka kullalla, hopealla ja jalokivillä lastatuin juhdin ja neitoja mukanaan yrittivät yön aikaan livahtaa kaupungistanne? He halusivat varastaa Attilalta hänelle kuuluvaa omaisuutta! Sillä hän sanoi: kaikesta kullasta, hopeasta ja jalokivistä! BALAMER. Noiden hullujen yritys ei onnistunut! Ei tietenkään! Sillä kaupunkipahasenne on eilisillasta saakka ollut etujoukkojemme saartama. Kaikki pakolaiset joutuivat rankaisevan kätemme valtaan! ANIANUS. Mitä olette tehneet noille turvattomille ihmisille, te onnettomat? BALAMER (purskahtaa raakaan nauruun). Meitäkö nimität onnettomiksi? He olivat sitä, kenties! Me teimme heille vain oikeutta! Neidot otimme heiltä ja aarteet, sillä nehän kuuluvat Attilalle. Ja itse he saivat varkaan kohtalon. Heidän ruumiinsa olemme tuoneet torillenne. Tämä kaupunki nähköön, kuinka käy jokaisen, joka rikkoo Attilan käskyjä vastaan! Kauhistuneita huudahduksia. BALAMER. Ja kuulkaa vielä, mitkä ovat vihastuneen Attilan vaatimukset tälle uppiniskaiselle kaupungille! Kaikki kulta, hopea ja kalliit kivet on luovutettava Attilalle. Jokainen, jolta niitä myöhemmin tavataan, ristiinnaulitaan. Kaikki kuudentoista ja kahdenkymmenenkahden ikävuosien välillä olevat neidot on lähetettävä suuren kuninkaamme leiriin. Kaikki kuusitoista, mutta ei vielä kolmeakymmentä täyttäneet miehet on koottava toimitettaviksi työvoimaksi Sicambrian ympäristöön. Ei muuta! USEAT ÄÄNET. Ei muuta! SCOTTA. Kahden tunnin kuluttua kaupungin molempien porttien on oltava auki merkiksi siitä, että te taivutte Attilan vaatimuksiin. Muussa tapauksessa: rynnäkkö ja tuho! (Käännähtää kannoillaan ja poistuu Balamerin kera keskiovesta.) FURIUS (käyttäen hyväkseen yleistä hämminkiä ja kauhistusta livahtaa huomaamatta hunnien jäljessä pois). Tuskallinen äänettömyys. CARPILIO. Sellainen siis on vero Attilalle! Orleansin miehet, epäröittekö yhä? Barbaari on ylimielisesti paljastanut teille oikeat kasvonsa! TORANIUS (itsekseen). Hän sanoi kaikkien pakolaisten joutuneen heidän käsiinsä. Siis myöskin minun veljeni? Kauhistava ajatus! SERVILIUS. Ja minun lankoni perheineen! Kiiruhtakaamme torille nähdäksemme, ovatko heidän ruumiinsa siellä! TORANIUS. Veljelläni oli molemmat tyttärensä mukanaan... Kaksi suloista neitoa... Hekö ovat nyt siis hunnien kynsissä? Se on liian hirveää! Se ei saa olla totta! SERVILIUS. Tule, ystävä! MUMMIUS (asettuu heidän tielleen). Kukaan ei poistu täältä! Ei, ennen kuin kaupungin vanhimmat ovat tehneet päätöksensä. Missä on Furius? USEAT ÄÄNET. Furius? Hän ei ole täällä. Hän on salaa poistunut! Hän ei kuulu enää joukkoomme! TORANIUS. Sinä puhut päätöksen tekemisestä, kunnianarvoisa Mummius. Meillä ei ole enää mitään päättämistä. Attila on ratkaissut puolestamme! ANIANUS (on polvistunut rukousjakkaralle). TORANIUS (menee hänen luokseen ja koskettaa hänen olkaansa). Suokaa minulle anteeksi, teidän pyhyytenne. Pyytäisin teitä rukoilemaan myös velivainajani ja hänen tytärtensä sielujen puolesta. Ja minunkin perheeni puolesta. Minulla on kaksi poikaa ja tytär. ANIANUS (nyökkää hänelle ja syventyy jälleen rukoukseen). MUMMIUS. Käsittääkseni kaikki läsnä olevat kaupungin vanhimmat ovat yhtä mieltä äsken kuulemiimme uusiin vaatimuksiin nähden. USEAT ÄÄNET. Mieluummin kuolema kuin moinen orjuus! MUMMIUS. Attilan vaatimukset siis hylätään! USEAT ÄÄNET. Hylätään! MUMMIUS. Kaupungin puolustus jätetään kokonaisuudessaan linnanpäällikön johtoon. Hänellä on oikeus käskeä kaikkia, olipa kysymys työstä tai taistelusta. USEAT ÄÄNET. Hän käskeköön! Luotamme Cetegukseen! TORANIUS. Oikein! Anna torvien soida, Cetegus! Soita kansa kokoon! Aseisiin! Muureille! CETEGUS (ojentaa hänelle kätensä). Kiitos, ystäväni Nyt tunnen sinut jälleen. CARPILIO (työntää auki ikkunan, josta kuuluu mahtavaksi paisunut virsi). Orleansin ääni! Kaupungin, joka tahtoo elää! Väliverho. KOLMAS NÄYTÖS. Ensimmäinen kuvaelma. Avara, komeasti sisustettu teltta, seinillä verhoja, aseita ja muuta sotasaalista, joukossa jokunen veistoskin. Oikealla ja takaseinämällä hevosenkengänmuotoisesti jakkaroita ja niiden edessä pöytiä, joille on katettu kultalautaset ja pikarit, kylmää ruokaa ja hedelmiä. Hevosenkengän keskustassa muita korkeammalla kuninkaan paikka taljoin pehmustettuine nojatuoleineen ja sen edessä pöydällä puulautanen ja -pikari. Vasemmalla teltan ovi, jonka edessä raskaat verhot. Valoa tulee useista pikku ikkunoista. HELKE (keski-ikäinen, mustatukkainen, komearyhtinen nainen, päässä huntu, jonka on työntänyt pois kasvoiltaan, ja yllä matkaviitta, jonka alla upea puku, seisoo teltan ovella pitäen oikealla kädellään oviverhoa koholla ja tähyten ulos). ARRIA (sievä, vaalea itägoottilaisneito, puettuna myös huntuun ja matkaviittaan, jonka alla kaunis puku, seisoo muutamien askelien päässä Helkestä tarkastellen uteliaana teltan sisustusta). Valtiatar! HELKE (kääntymättä). Mitä niin, lapsi? ARRIA Onko tämä todella suuren kuninkaan teltta? HELKE. On. Attilan teltta. Ulkoa alkaa kuulua huilun ääni. ARRIA. Valtiatar! HELKE (viittaa hänelle käskevästi). Hiljaa! Tahdon kuunnella. LAULAJA (ulkona). Kaukaa me saavuimme, kauaksi saamme. Pian koko maailma on kotomaamme. Toi yli vuorien tuulena tiemme, valtiaspaalumme kauaksi viemme. KUORO (ulkona) Kaukana on kotimaa, aromaa rajaton. Sotanuotion loimussa hohtaa nyt miekat ja kilvet, asekumppanit toisensa kohtaa, on itkuja pilvet. Vaan laulumme näin kajahtaa: — Attilaa, kuningastamme ratsastavaa, henget isäinme johtaa. LAULAJA. Säilämme suistivat Pannoniasta kotkat jo Rooman ja myös Daciasta. Siellä on telttamme kumpujen lailla, karjamme mahtava vihreillä mailla. KUORO. Kaukana on kotimaa, aromaa rajaton, Sotanuotion loimussa hohtaa nyt miekat ja kilvet, asekumppanit toisensa kohtaa, on itkuja pilvet. Vaan laulumme näin kajahtaa: — Attilaa, kuningastamme ratsastavaa, henget isäimme johtaa. ARRIA (on aluksi kuunnellut laulua, mutta sitten on kääntynyt kiinnostuneena katsomaan telttaa, voimatta enää hillitä uteliaisuuttaan). Valtiatar! Tuo istuin muita korkeammalla? Se on suuren kuninkaan paikka. Eikö olekin? HELKE (kääntymättä). On. Attilan paikka. (Välisoiton lakatessa viittaa käskevästi neitoa vaikenemaan.) LAULAJA. Ratsumme lentävät on kuni tulta. Taistojen palkka on naiset ja kulta. Kuitenkin kalvavi kaipaus illoin taas kotikunnaille, laulamme silloin: KUORO. Kaukana on kotimaa, aromaa rajaton. Sotanuotion loimussa hohtaa nyt miekat ja kilvet, asekumppanit toisensa kohtaa, on itkuja pilvet. Vaan laulumme näin kajahtaa: — Attilaa, kuningastamme ratsastavaa, henget isäimme johtaa. LAULAJA. Kerran on päättyvä taisto ja vaiva. Kumppani, silloin sä hautani kaiva, sinne mun saattele ratsuni myötä, ääneti kiidämme päin ikiyötä. KUORO. Kaukana on kotimaa, aromaa rajaton. Sotanuotion loimussa hohtaa nyt miekat ja kilvet, asekumppanit toisensa kohtaa, on itkuja pilvet. Vaan laulumme näin kajahtaa: — Attilaa, kuningastamme ratsastavaa, henget isäimme johtaa. HELKE (jää hetkeksi vielä kuuntelemaan, mutta kun huilukin vaikenee, antaa oviverhon pudota paikoilleen, itsekseen). Laulu on uusi. Mutta tasankojemme henki soi sävelessä. ARRIA (on laadun aikana arkaillen lähestynyt pitopöytää ja tutkinut sitä pysähtyen hämmästyneenä korokkeella olevan pöydän eteen). Valtiatar! Miksi suuren kuninkaan pikari ja lautanen ovat puusta? Hänellähän niiden pitäisi olla kullasta, ei muilla! HELKE (kääntyy häneen hymyillen ja ottaa muutaman askelen häntä kohden). Millainen lapsi oletkaan, Arria! Et taida tietää paljon Attilasta. ARRIA. Oi, kyllä, valtiatar! Sen, että suuri kuningas on mahtavampi kuin kukaan muu koko avarassa maailmassa. HELKE. Ah, nyt muistan. Isäsi, itägoottien kuningas, toi sinut luokseni vasta tälle sotaretkelle lähdettäessä. Oletko edes nähnyt Attilaa? ARRIA. Vain kerran kaukaa, valtiatar. Se oli — unohtumatonta! Hän palasi silloin joltakin retkeltä Sicambriaan. Naiset kävivät häntä vastaan kannattaen valkoisia katoksia, joiden alla asteli neitoja laulaen. Oi, miten kaikki rakastavatkaan suurta kuningasta! HELKE (katkerasti hymähtäen). Kaikki! Kaikkiko rakastavat? (Huomaa Arrian kummastuksen ja hillitsee mielensä.) Olitko lähellä? Kenties aivan Attilan tulotien varressa? ARRIA. En, valtiatar. Väentungoksen vuoksi jäin loitolle. Mutta jotakin vielä näin. Onegesiuksen, kuninkaallisista neuvonantajista vanhimman, puoliso astui uljaan, pikimustan orhin luo. Hän viittasi orjattarilleen, ja nämä kohottivat hartioilleen hopeisen pöydän, jolla oli I ruokaa ja juomaa. Ratsunsa selässä istuen, siihen kuin kiinni valettuna, suuri kuningas vain hiukkasen kumartui syödäkseen ja juodakseen. Oi, se oli juhlava näky. HELKE. Jos olisit olut lähellä, olisit huomannut, että silläkin kerralla lautanen ja pikari olivat puusta. Attila ei käytä muunlaisia. Ja kun toiset juovat viiniä, Attila nauttii vain kirkasta vettä. ARRIA. Mutta miksi, valtiatar? Onhan hän suuri kuningas ja voisi... HELKE. Siksi, että hän on — Attila. Hän tahtoo syödä ja juoda ja pukeutuakin niin kuin hänen isänsä ja esi-isänsä aikoinaan. ARRIA. En ymmärrä sitä, valtiatar. Mutta tuona hetkenä, nähdessäni suuren kuninkaan korkealla kansan päiden yläpuolella nauttivan tervetuliaisateriaa, minä ajattelin... HELKE. Mitä niin, lapsi? ARRIA. Että tuo hopeinen pöytä oli koko maailma! Että orjattarien asemesta Byzantionin ja Ravennan keisarit siinä kohottivat valtakunnaan suurta kuningasta kohden, jotta hän — ylimpänä — ottaisi ja nauttisi niistä, mitä mielensä tekee!... Oi, valtiatar, ethän vain vihastu minulle? HELKE (hymähtää alakuloisesti). Miten minä voisin sinulle vihastua, lapsi? Attila itsekin kuvittelee samaa. Eikä vain ohimenevän hetken, vaan vuodesta vuoteen. ARRIA Etkö sinä, valtiatar, sitten usko sitä? HELKE. En. En enää, lapsi. Siksi olemme nyt täällä. ARRIA. Mutta, valtiatar! Suurella kuninkaallahan on sodanjumalan miekka! HELKE. Mitä sinä tiedät tuosta miekasta? ARRIA. Olen kuullut vain, valtiatar. Kerrotaan, että sodanjumala itse heitti miekkansa taivaasta, jotta siitä, joka sen löytäisi, tulisi hänen edustajansa maan päällä, kaikkien herra. Se sinkoutui syvälle maahan — niin sanotaan — mutta siniset lieskat löivät taivasta kohden siltä paikalta. Suuri kuningas näki lieskat ja löysi miekan, kauniimman kuin yksikään ihmiskäsien takoma ja koristama. HELKE. Se on totta. Attila löysi miekan. ARRIA. Sen jälkeen — niin kerrotaan — suuri kuningas ei ole eronnut sodanjumalan miekasta, ja siksi hän on voittamaton. Mutta, valtiatar, miksi mainitaan, että se tapahtui Blendan aikaan? HELKE (vilkaisten hätääntyneenä ympärilleen). Vaiti, lapsi! Älä ikinä päästä huuliltasi sitä nimeä — tässä ympäristössä. ARRIA (lapsellisen uteliaana). Blendanko? Kuka hän oli? HELKE (kuiskaten). Hiljaa, lapsi, hiljaa! Hän oli Attilan vanhempi veli, hunnien kuningas hänen rinnallaan. Mutta saatuaan salaperäisen valtiasmiekkansa Attila surmasi veljensä hallitakseen yksin. ARRIA. Jos suuri kuningas sen teki, niin se oli oikein! HELKE. Lapsi, lapsi! Veljesmurha ei ole milloinkaan oikea teko. Attilaakin se painaa niin, ettei hän sen päivän jälkeen ole nauranut. Mutta älä kysele enää. Missä Onegesius-vanhus viipynee? Sinähän veit hänelle tiedon, että minä odotan häntä täällä? ARRIA. Kyllä, valtiatar. Ja kuninkaallisista neuvonantajista vanhin lupasi tulla mahdollisimman pian sinua tapaamaan. HELKE. Mahdollisimman pian? On sekin vastaus kuningattaren kutsuun! Entä Esca, gepidisisaresi? ARRIA. Erosin hänestä heti teltan edustalla. Hän lähti sinun käskysi mukaan, valtiatar, etsimään Ellak-prinssiä. HELKE. Täällä on paljon, mitä en ymmärrä. Minä saavun pitkän ja vaivalloisen matkan Tonavan maasta. Mutta Attilaa ja poikaani saan odotella kuin halpa palvelija! Vieläpä Onegesiuskin vitkastelee! ONEGESIUS (kreikkalaisittain pukeutunut vanhus, jolla on pitkä, harmaa tukka ja paljaiksi ajellut, viisaat kasvot, on hiljaa ilmestynyt oviaukkoon). Kuningatar, älä lausu tuomiota, joka ei ole oikea. HELKE (käännähtää häneen). Eikö se ollut oikea? ONEGESIUS (kumartaen syvään hänelle). Ei, kuningatar. Minun mieleni rientää aina kuin linnun siivin täyttääkseen pienimmätkin toivomuksesi. Mutta jalkani ovat vanhat ja niiden askel laahustava. HELKE (kärsimättömästi). Hyvä on, kreikkalainen. Ilmoititko Attilalle, että minä olen täällä? ONEGESIUS (varovaisesti). Ilmoitin kyllä, kuningatar. HELKE. Ja hän? ONEGESIUS. Kuningas sanoi, ettei hän ole kutsunut sinua tänne. Älä vihastu, kuningatar, minä toistan vain herrani sanoja. HELKE. Sinä et saanut siis ilmoitetuiksi hänelle, että minulla on tärkeää asiaa. Sinun kielesi, kreikkalainen, taitaa olla jo yhtä hidas kuin jalkasikin. ONEGESIUS. Älä ole kohtuuton minua kohtaan, kuningatar. Minä ilmoitin Attilalle kaiken, minkä sinä käskit. HELKE. Eikä hän tehnyt mitään! ONEGESIUS. Kyllä, kuningatar. Hän käski Edecon viipymättä ottaa sata ratsumiestä ja lähteä vielä tänään saattamaan sinua ja seuruettasi takaisin Sicambriaan. HELKE Mikä häväistys! Minä en ole Attilan puolisoista nuorin ja mitättömin! En tyttöhupakko, joka kutsutaan herransa luo, milloin juuri hänen muotonsa sattuvat johtumaan ahmatin mieleen samanaikaisesti kuin herännyt halu! Ei, vanhus! Minä olen Helke, hunnien kuningatar! ONEGESIUS. Mitä siis aiot, kuningatar? HELKE. Huomaan, että täällä on pitopöytä valmiina. ONEGESIUS. Täällä suoritetaan tänään tärkeä neuvottelu. Orleansin lähetystö on leirissämme. HELKE. Luuletko sinä, kreikkalainen, minun vaeltaneen leirintie lävitse sokeana ja kuurona? Tuosta lähetystöstä tiedän yhtä ja toista. Mutta siitä en välitä. ONEGESIUS. Mistä sitten? HELKE. Tahdon saada ilmoitetuiksi Attilalle sen, mitä minulla ilmoitettavaa on. En ole tullut tänne hänen puolisonaan, vaan hunnien kuningattarena. Voit sanoa herrallesi, että minä olen valmis lähtemään paluumatkalle jo tänään, mutta vasta tavattuani hänet. Siihen saakka minä pysyn tässä teltassa. Eikä täällä sitä ennen aloiteta mitään neuvottelua! Ymmärrätkö, kreikkalainen? ONEGESIUS. Kyllä, kuningatar. Minä riennän ilmoittamaan Attilalle sinun päätöksesi. HELKE. Riennä, vanhus! Ja luullakseni askelesi onkin tällä kertaa vähemmän laahustava kuin äsken. ONEGESIUS (kumartaen poistuu.) HELKE (Arrialle). Kas niin, lapsi. Älä ole noin kauhistuneen näköinen. ARRIA. Oi, valtiatar! Etkö sinä pelkää? HELKE. Pelkää? Mitä? ARRIA. Suuren kuninkaan suuttumusta. Koko maailmahan vapisee, kun hänen silmänsä iskevät tulta. HELKE. Niin on sanottu. Mutta minä en vapise. ESCA (nuori, ruskeakutrinen gepidiläisneito, huntu ja matkaviitta yllään, tulee kiireisin askelin sisään ilmoittaen hengästyneenä). Valtiatar, älä pane viipymistäni pahaksesi. Minun oli vaikea löytää häntä. Nyt hän tulee, valtiatar. Prinssi Ellak! ELLAK (astuu ripein askelin telttaan, tällä kertaa ilman kypäriä). Äiti! HELKE (rientää syleilemään häntä). Poikani, esikoiseni! ELLAK. Sain vasta orjattareltasi kuulla... HELKE. Ei hän ole orjatar, Ellak. Hän on isäsi ystävän, gepidien kuninkaan Ardarikin, tytär. ELLAK (katsomattakaan tyttöön.) Vai niin. Joka tapauksessa sain vasta häneltä tiedoin tulostasi. Kiiruhdin heti tänne toivottamaan sinut tervetulleeksi, äiti. HELKE Olen iloinen siitä, poikani. Isälläsi sen sijaan ei tunnu olevan kiirettä tervehtimään minua. ELLAK. Kuninkaalla on vieraita. HELKE Tiedän. Piirittämänne kaupungin lähetystö. Mutta pitääkö minun sen vuoksi seisoa täällä odottamassa Attilaa? Ja mikä hälinä leirissä onkaan! ELLAK. Kuningas ei ole selittänyt minulle aivoituksiaan, äiti. Mutta hänen käskystään on vieraillemme järjestetty näytös. He ovat saaneet nähdä muurinmurtajiemme ja kivenheittovipujemme mahtavat rivit. Parhaat ratsutaiturit ovat tuhatlukuisina olleet liikkeellä. Ja jalkamiehet ovat kymmenintuhansin marssineet ohitse. HELKE Miten paljon turhaa vaivaa! Käsittämätöntä! Lähetystön vuoksi, joka anoo armoa! ELLAK. Orleans ei ano armoa, äiti. Kuningas itse on kutsunut lähetystön sieltä. HELKE. Attila kumartamassa kaupungille, jonka olemassa olosta en vielä eilen tiennyt mitään. Hän, joka on tottunut käskemään keisareita! ELLAK. Olemme piirittäneet Orleansia viisi viikkoa. Ja kaupunki pitää yhä puoliaan. Olemme jo monesti murtaneet aukkoja muureihin, mutta kaupunkilaiset ovat aina korjanneet vauriot. HELKE. Siksi siis Attila on kutsunut kaupungista lähetystön. Attila neuvottelijana — mikä harvinainen näky! Onko sodanjumalan miekasta terä jo katkennut? ELLAK. Ei, äiti. Mutta meillä on kiire. Kuningas tahtoo saada Orleansin pian selväksi kohdatakseen sitten Aëtiuksen avoimella kentällä. HELKE. Avoimella kentällä...! Ah, sydämeni käy vielä raskaammaksi kuin se oli pakottaessaan minut tälle matkalle. ELLAK. Miksi tulit, äiti? HELKE. Varoittaakseni Attilaa. Mutta sano sinä, kuka on nainen, joka on mukana kaupungin lähetystössä. ELLAK. Hän on Orleansin linnanpäällikön tytär ja mukana kuninkaamme vaatimuksesta. HELKE. Sääli silloin neitoa. Näin leirissä orjattaria, joiden sanottiin myös olevan tuon kaupungin tyttäriä. ELLAK. Äiti! Minä esitin kuninkaalle, että linnanpäällikön tytär kutsuttaisiin tänne. HELKE. Sinä, Ellak! Haukan siivet kasvavat siis jo pojallenikin. ELLAK. Minä näin hänet ollessani kuninkaan lähettiläänä Orleansissa. Hän...! HELKE (keskeyttäen). Ja hänet kerran nähtyäsi et vilkaise enää toisiin neitoihin. Et edes sen vertaa, että erottaisit kuninkaantyttären orjattaresta. Poikani, poikani! Sinä et ole Attila. ELLAK. Sitä sinun ei tarvitse teroittaa minulle, äiti. Tiedän, etten ole Attila. Joskus kysyn itseltäni, olenko ylipäänsä mitään. Voiko jättiläisen lähellä olla jotakin? Eikö siinä ole vain varjo ja — tyhjyys? HELKE. Sinä teet minut murheelliseksi, Ellak. Minäkin elän Attilan varjossa. Ja kuitenkin olen jotakin. Olen oma itseni! Hän voi polkea minun tahtoni jalkoihinsa. Mutta tuhoamaan sitä hän ei pysty. ELLAK. Niin, äiti. Sinä oletkin jotakin. Olet hunnien kuningatar. HELKE. Ellak, sinä olet hunnien prinssi! Prinsseistä vanhin. Ja minun poikani! ELLAK. On vähän olla prinssi, kun kuninkaana on Attila. Tai sitten on niin, että sinä, äiti, olet kitsaasti suonut minulle omaa voimaasi. Kuningas sanoo: mene! ja minä menen. Hän sanoo: ota! ja minä otan. HELKE. Onko hän siis sanonut ota! linnanpäällikön tyttärestä? ELLAK (hätkähtäen). Ei, äiti! HELKE. Kuinka siis sinä...? ELLAK. Nähtyäni hänet en voi unohtaa hänen kasvojensa soikiota, kaulansa kaarta ja hänen varttaan, joka on kuin nuori paju. HELKE. Ja sitten toimitat hänet Attilan silmien eteen. Voi sinua, Ellak! ELLAK. Mitä tarkoitat, äiti? HELKE. Pidä varasi, poikani. Sinä saatat olla jo haukka. Mutta Attila, sinun isäsi, on korppikotka. ATTILA (tanakka, leveärintainen, tumma mies, jolla on suuri pää, harva parta, mustat, salamoivat silmät ja synkät kasvot sekä käskijän ryhti ja eleet, yksinkertaisessa liinapuvussa, lyhyt turkki harteilla, päässä yksinkertainen hunnikypäri, vailla minkäänlaisia koruja, vain kupeella oleva miekka on juhlallinen ja sen kahva ja huotra komeasti koristettu, on ilmestynyt oviaukkoon). Korppikotka on tässä! ESCA (päästää säikähtyneen huudahduksen ja vetäytyy loitommaksi kietoen viitan tiukemmin ympärilleen.) ARRIA (tuijottaa lumoutuneena Attilaan, työntää hunnun kärsimättömästi taapäin ja antaa viittansa pudota käsivarsilleen koko olemuksen ilmaistessa haltioitunutta ihailua.) ELLAK (astuu kunnioittavasti sivummalle.) HELKE (kohtaa levollisesti Attilan leimuavan katseen). Korppikotka ja korppikotkan tervehdys. ATTILA (pysähtyy Ellakin eteen). Mitä teet täällä, poika? ELLAK. Äitini kutsui minua, kuningas. HELKE (lähellään seisovalle Arrialle). Katso heitä, lapsi Poika on isäänsä pitempi. ARRIA. Oi, valtiatar! Minä näen vain suuren kuninkaan! HELKE. Hupsu tyttö! ATTILA. (on kääntänyt selkänsä Ellakille ja kiertää kuninkaantuolilleen, irroittaa hitain, juhlallisin liikkein kupeeltaan miekan huotrineen ja laskee sen pöydälle, ennen kuin istahtaa arvokkaasti, sitten ottaa päästään kypärin ja asettaa sen eteensä.) HELKE (astuu lähemmäksi Attilaa). Näinkö sinä otat vastaan minut, Attila? ATTILA. Näin minä otan vastaan — kutsumattoman vieraan. HELKE (yhä lähestyen). Voisi luulla, että sinä pelkäät minua ja sanomaani. ATTILA (hymähtää ylenkatseellisesti.) HELKE. Miksi siis kiipeät sinne korkeuksiin? ATTILA. Taso osoittakoon keskustelijani merkityksenkin. Toinen ylhäällä, toinen alhaalla. Toinen käskijä, toinen pelkkä käskyläinen. HELKE. Mutta tänne kutsumasi lähetystön kanssa sinä keskustelet — samalla tasolla. ATTILA. Sinun tietosi ovat huonot. Jokainen hunni katsoi hevosensa selästä alas orleansilaisiin. Ja minun orhini on ratsuista korkein! HELKE. Pakotitko siis tuon kauniin neidonkin seisoen seuraamaan näytöstäsi? ATTILA. Minä olen Attila! Ja kuka on kaunis? Vain se, jonka minun silmäni ovat siksi nähneet. Tulitko tänne pitkän matkan vain kertoaksesi unissa nähneesi tuon tytön? HELKE. Attila, tahdon puhua vakavasti kanssasi. Sanomani koskee sinua ja hunnien, koko tulevaisuutta. Tietäjät ovat puhuneet! ATTILA (käy äkkiä levottomaksi). Tietäjät? Heidän sanomansa minä haluan kuulla. Mutta yksin! HELKE (Ellakille). Poikani, vie itägoottien ja gepidien kuninkaiden tyttäret tapaamaan isiään. ATTILA. Ilmoita samalla, että tytöt lähtevät paluumatkalle jo tänään. ELLAK. Sinun sanasi on minulle laki; kuninkaani. (Viittaa molemmille neidoille.) ARRIA (heittäytyy polvilleen; haltioituneesti). Suuri kuningas, suvaitse... ATTILA (luo neitoon hämmästyneen, kiukkuisen katseen, joka saa Arrian vapisemaan, tuijottaa häneen hetken; kärsimättömästi). Pois! ARRIA (nousee nöyryytettynä ja poistuu painunein päin Escan ja Ellakin kera.) ATTILA. Sinun käskystäsikö hän teki noin? HELKE. Ei. Luullakseni hän seurasi vain oman tyhmän tytönsydämensä käskyä. Jos olisin etukäteen aavistanut tämän, en olisi ottanut häntä mukaani. ATTILA (nuolaisee huoliaan). Hänen vuoronsa tulee — ehkä. Saammepa nähdä sitten, kun minä palaan. HELKE. Mikäli tapaat häntä silloin enää Sicambriassa. ATTILA. Hän on oleva siellä. Muista se, vaimo. Mutta puhu nyt. Mikä on tietäjien sanoma minulle? HELKE. En sano sanaakaan siitä näin, alhaalta ylös. Se olisi häväistys tietäjille, salaisten ja tulevien näkijöille! ATTILA. Siispä ole sanomatta. HELKE. Voi sinua, Attila! Niinkö pitkälle olet jo eksynyt suuruutesi sokeudessa, että uhmaat tietäjiäkin? Heitä, joiden neuvot ovat viitoittaneet hunnikansalle tien suuruuteen! ATTILA. Minä — Attila! — olen sen suuruuden luonut. Eivät he. Minulla on sitä paitsi mukana kansamme tietäjiä, täällä. Kylliksi. HELKE. Vain heikoimmat sinä otit mukaasi tälle retkelle. Kenties hekin näkevät salaisia ja tulevia. Mutta he kertovat sinulle niistä vain sen, minkä tietävät sinua miellettävän. Uptarin, hunnien tietäjistä vanhimman ja mainioimman, sinä jätit kotiin. ATTILA. Jotta hän suojelisi aarteitamme ja karjaamme, lapsiamme ja vaimojamme. HELKE. Tokkopa se tapahtui siinä mielessä, Attila. Mutta älkäämme kinastelko siitä... Uptar on puhunut. Ja siksi minä olen nyt täällä. ATTILA. Sen vaivan olisit voinut säästää itseltäsi, vaimo. Kuuntele ensin ja päätä sitten. Kun sinun sanansaattajiasi saapui Sicambriaan ilmoittamaan, että olit joukkoinesi onnellisesti ylittänyt Reinvirran, järjestettiin minun käskystäni suuri ilo- ja uhrijuhla. ATTILA. Oikein tehty. HELKE. Kansaa tuli koolle koti-tasankomme kaikilta kulmilta ja kaukaisilta vierailta virroilta. Uhrieläimiä oli paljon, ja tietäjät sytyttivät tulien rivin. Mutta turhaan kansanjoukot odottivat heidän ennustavan uusia suuria voittoja ja saaliita. Pää painuksissa ja ääneti tietäjät poistuivat uhrikummulta, ja siitä sai alkunsa yleinen itku ja valitus. ATTILA. Sellainen voi siis hunnikansakin olla, kun horjuva-askeliset vanhukset ja naisväki muodostavat sen. Naurettavaa! HELKE. On onni, ettet sinä osaa nauraa, Attila. Sillä nauru ei nyt olisi paikallaan. Myöhään samana iltana Uptar tuli minun talooni haluten puhua kanssani kahden. ATTILA. Itkikö hänkin? HELKE. Ei. Mutta, huolissaan hän oli. "Minä en voi puhua muille, kuin sinulle, kuningatar," hän sanoi, "ja sinun kauttasi Attilalle, hunnien suurimmalle." — "Mene Attilan luo", hän jatkoi, "ja kerro, että minä olen tänään uhrisavussa nähnyt; Mundzucin, Attilan isän, ja Ruan, Mundzukin veljen — hänet, joka oli hunnien kuningas ennen Attilaa." ATTILA (on pelästyneenä noussut seisomaan, tuijottaa hetken kuningattareen — laskeutuu alas korokkeeltaan ja pysähtyy muutaman askelen päähän hänestä; käheästi). Entä sitten? Jatka, vaimo! HELKE. He olivat molemmat puhutelleet Uptaria. Mundzucin henki oli moittinut tietäjää: "Vanhus, etkö sinä ollut ystäväni jo siihen aikaan, jolloin saavuimme idästä, vapailta aroilta? Miksi et ole poikani Attilan vierellä nyt? Minulla on suuri hätä poikani ja hunnien kansan tähden." SJa Ruan henki oli puhunut: "Tämä on minun sanomani Attilalle, veljeni Mundzucin pojalle. Itä on itää ja länsi länttä! Näitä ei sovi keskenään sekoittaa. Vain heikkoutta ja tuhoa versoo siitä sekoituksesta. Palatkoon Attila, minun seuraajani, kiireesti kotiin! Muuten hänen ja hänen elämäntyönsä päivät ovat luetut." ATTILA (on yhä synketen kuunnellut sanomaa, käännähtää vihaisesti mittelemään telttaa, puhuu puolittain itsekseen kuin rohkaistakseen säikkynyttä mieltään). Seitsemäntoista ajastaikaa Rua, minun edeltäjäni, on maannut seitsemän sylen syvyydessä ja Mundzuc, minun isäni, sitäkin kauemmin! Ja liekö voisivat minua paremmin arvioida, mitä minun on tehtävä! HELKE. Attila! Älä häpäise pyhintä, mitä meillä hunneilla on! Suurten vainajiemme henkiä! Luuletko, että milloinkaan olisit saavuttanut satoja voittojasi, elleivät Ruan ja Mundzucin henget olisi taistelleet vierelläsi? ATTILA (pysähtyy hänen, eteensä). Minä olen valloittajana jättiläinen myös isäni ja setäni rinnalla. Minä en tarvitse kenenkään apua enkä varoituksia. Kaikkein vähiten sinun, vaimo! HELKE. Sinun puolisonasi, Attila, en noita sanojasi sure. Mutta hunnien kuningattarena itken niitä. Tiesin tämän matkani turhuuden jo ennakolta. Sillä minähän tunnen sinut. Mutta minä kysyin vain Uptarilta, oliko minun lähdettävä sinua tapaamaan heti. Hän sanoi, että ei, ei ennen kuin saisin unessa siihen käskyn. ATTILA (on käännähtänyt jälleen kävelemään edestakaisin; ivallisesti). Ja sitten sinä sait unessa käskyn. Vasta neljätoista yötä myöhemmin. Silloin sinun äitisi tuli vuoteeni viereen ja lausui: "Nouse, tyttäreni, mene poikani Attilan luo ja tuo hänet takaisin kotiin." Minä vastasin hänelle: "Äiti, sinun poikasi ei ole kuuleva minua." Ankarasti hän sanoi: "Mene! Attilan täytyy palata. Muuten käy niin kuin minä nyt sinulle näytän." ATTILA (on jatkanut kävelyään, välillä pysähtyen kuuntelemaan ). Ja mitä sitten näit, vaimo? HELKE. Äitisi viittasi, ja minä näin tasangon, joka oli yhtä suuri kuin se, missä on kotimme Tonavan ja Tiszan välissä. Mutta tämä lakeus oli vieras. Laidasta laitaan se oli täynnä kuolleita ja kuolevia. ATTILA. Minä olen nähnyt satoja sellaisia kenttiä, vaimo. Enkä unissani, vaan valveilla. Tasankoja, jotka minä — Attila! — olen peittänyt vihollisten ruumiilla. HELKE. Mutta nämä eivät olleet vihollisiasi. Ne tuskan huudot, jotka repivät sydäntäni niin, että unissa itkin verikyyneleitä, purkautuivat sinun omien miestesi huulilta. Minä kuulin hunnien, itägoottien, gepidien, rugien, skirien, herulien ja gelonien huutavan, kuolinhetkellään sinua avukseen. ATTILA. Siinä näet Kuolinhetkelläkin minun miesteni huulilla on vain minun nimeni. Minä olen heidän jumalansa! HELKE. Mutta sinä et voinut heitä auttaa. ATTILA. Enkö minä muka voinut heitä auttaa? HELKE. Et, Attila. Sinut oli saarrettu vankkurileiriisi, jota vihollistesi peitset ympäröivät kulin muuri. Heidän nuolensa pimittivät taivaan kuin olisi musta katto laskettu auringon ja sinun välille. Itse sinä seisoit keskelle leiriä pystytetyn rovion huipulla. Ja sen juurella oli mies soihtu kädessä. Hän oli sytyttävä rovion saatuaan sinulta merkin, jotta sinä et joutuisi elävänä vihollistesi käsiin. ATTILA (jännittyneenä), Annoinko minä tuon merkin? Unessasi, vaimo! HELKE. Sitä en nähnyt. Sillä minä heräsin tuohon näkyyn, tuskanhiessä kylpien. ATTILA. Siinäpä se! Ei edes lumissa minulle käy huonosti. Mene kotiin ja ole rauhallinen. Minä — Attila! — minä olen totisesti maailman herra. Milloinkaan minua ei ole voitettu. Eikä voiteta nytkään! HELKE. Attila, anna joukoillesi paluukäsky! Kansasi vuoksi! ATTILA. Vaikene jo vihdoinkin, vaimo! Minäkö perääntyisin? Nyt! Naiseksi minun pitäisi silloin pukeutua! Kylläpä maailma nauraisi! Attila paennut Aëtiuksen kourantäyteistä sotavoimaa ja Teoderikin paimentolaisia! Mutta minulle ei — muista se — minulle ei naureta milloinkaan! HELKE. Attila puolisoni, rukoilen sinua. Palaa, ennen kuin on myöhäistä! ATTILA. Kuvittelitko minun alentuvan roomalaisten tasolle? Byzantionissa vallitsee vanhan varjokeisarin irstas sisar Pulcheria. Hän huvittelee nostamalla rinnalleen valtaistuimelle suosikeistaan sen, joka vuoteessa on häntä eniten miellyttänyt. Entä muistatko Placidia Gallan — roomalaisen keisarintyttären, josta aikoinaan, kun hän oli kukkeimmillaan, länsigoottien Ataulf teki jalkavaimon itselleen? Hän on jo kauan leikitellyt Ravennan nimikeisareilla. Naisten käsissä roomalaisten keisarikuntien voima on murentunut kuin kalkkikivi. Mutta Attilan valtakunta ei murene! Minun valtakunnassani puhuvat ainoastaan miehet, ja minä — Attila! — minä yksin päätän! Naisten paikka on vuoteessa ja lieden ja kehdon ääressä. Heidän osansa on odottaa ja vaieta. Ja nyt, vaimo, kantotuolisi ja saattojoukkosi ovat valmiit! HELKE. Hyvä on, Attila. Minä menen. Mutta sinun hyvä onnesi katoaa minun kerallani. ATTILA. Pois silmistäni, sinä pahan ilman lintu! Mene ja kiitä sinä omaa onneasi! HELKE. Onneani? ATTILA. Niin! Jos kuka muu tahansa olisi laverrellut puoletkaan siitä, mitä sinä nyt, niin minä olisin revityttänyt kielen hänen suustaan. Tai jos joku toinen olisi pakottanut minut tuhlaamaan niin paljon sanoja kuin minun on nyt ollut sinulle tuhlattava, niin minä olisin ruoskituttanut hänet hengiltä. Mutta minä olen kerran erehtynyt tekemään sinusta hunnien kuningattaren. Siksi: mene, mene! Mene! HELKE (astuu ryhdikkäänä ovelle ja katsahtaa vielä kerran kuninkaaseen). Attila, tulee hetki — eikä se ole kaukana — jolloin, sinä itse huomaat hyvän onnesi kaikonneen. Jos silloin vielä voit, niin palaa etsimään sitä — Sicambriasta. (Poistuu). ATTILA (jää synkkänä ja vääntynein kasvoin tuijottamaan hänen jälkeensä.) Väliverho. KOLMAS NÄYTÖS. Toinen kuvaelma. Sama teltta kuin edellisessä kuvaelmassa, nyt soihtujen valaisemana. - Ateria on jo pitkälle kulumat ja runsas viini tehnyt vaikutuksensa. KAKSI GERMAANILAISTYTTÖÄ kiertää kannuineen pöytää täyttäen yhä uudelleen pikareita. ATTILA istuu paikoillaan riehakkaaksi käyneen seurueen keskellä kylmän rauhallisena, liikkumat tornin ja synkin kasvoin. Kuninkaan oikealla puolella istuvat ONEGESIUS, VALAMIR, ARDARIK (kaksi viimeksi mainittua keski-ikäisiä germaanilaiskuninkaita) ja GEISM (nuori, vaalea ja kiivaseleinen germaanilaiskuningas). Attilan vasemmalle puolelle ovat asettuneet ELLAK, SCOTTA ja BALAMER. Kaikki — aseetonta ONEGESIUSTA lukuunottamatta — ovat laskeneet eteensä pöydälle miekkansa ja kypärinsä. Ensiksi mainitulla sivustalla kaksi paikkaa tyhjänä. Ovensuussa seisoo KAKSI GERMAANILAISPOIKAA, toisella käsissään hopeinen viinikanun ja toisella hopeatarjotin useine pikareineen. Väliverhon auetessa jatkuu teltan keskiosassa NUORTEN GERMAANILAISTYTTÖJEN siro tanssi, jota näkymättömistä säestää vieno soitto. Naurunsa ja juomisensa välissä pöytäseurue tuijottaa tanssijattariin kiiluvin, himokkain silmin. ATTILA (lyö äkisti nyrkkinsä pöytään, jolloin soitto katkeaa, kaikki vaikenevat ja sekä tanssivat että tarjoilevat tytöt jähmettyvät paikoilleen; karjaisten). Pois! TANSSITYTÖT (vetäytyvät säikähtyneinä takaperin teltan ovelle ja katoavat siitä). ONEGESIUS (tuokion äänettömyyden jälkeen varovaisesti). Attila, kuninkaamme, Drulksalilla, sinun mainiolla hovirunoilijallasi, on valmiina uusi sankarilaulu. Reinin ylityksestä ja Metzin veripäivästä. Hän odottaa kärsimättömänä saadakseen esittää sen sinun korviesi kuultavaksi. ATTILA. Minä en välitä laulusta — tänään. ONEGESIUS. Entä Cserko, hovinarrien ruhtinas, irvihampaista nerokkain? Hän, jonka tarvitsee vain avata suunsa loihtiakseen esiin naurunremahdukset. Etkö sallisi hänen tulla eteesi? Hänellä on varastossa riemullinen yhteenveto Byzantionin ja Ravennan keisariporttoloista. ATTILA. Ei! Narreja täällä on riittämiin! Äänettömyys. ATTILA. Orleansin lähetystö. Mitä uutta siitä? ELLAK. Kuninkaani, lähetystö torjui kutsun pitoihimme. ATTILA. Sinä olet hunnien prinssi! Ja kuitenkin vastaat typerästi kuin roomalainen orja! Minä näen itse, että orleansilaisten paikat pöydässämme ovat tyhjät. Mutta minä haluan tietää, mitä he sanoivat. ELLAK. "Emme ole tulleet tänne juhlimaan, vaan neuvottelemaan." Se oli heidän ainoa vastauksensa. BALAMER (hypähtää suuttuneena pystyyn ja tapailee miekkaansa). Mikä julkeus! Salli minun — oi, Attila — miekkani lappeella pehmittää heidän jäykät selkänsä! ATTILA. Tyhmyri! BALAMER (istuutuu nolostuneena). ATTILA. Jatka, Ellak. ELLAK. Sinun käskysi mukaan, kuningas, minä vein heidät vierastelttaan. Siellä piispa, joka lähetystöä johtaa, sanoi: "Ilmoittakoon Attila, milloin hän on valmis aloittamaan neuvottelut. Mutta ennen yön tuloa tahdomme olla takaisin Orleansissa." SCOTTA. Vankikuoppaan heidät olisi pitänyt heittää! Vierasteltassa istuivat kuin ruhtinaat ikään, kun kävin heitä vilkaisemassa. Minä otatin sieltä pois soihdut, jotta pimeys ja sen äänet täydentäisivät sen, minkä sotilaallisen mahtimme näytös aloitti. ATTILA (nyökkää tyytyväisenä). ONEGESIUS. Siinä teit pahoin, Scotta. SCOTTA. Pahoin? Niinkö arvelet, kreikkalainen? Pitäisikö meidän — hunnien! — kumartaa orleansilaisia? ONEGESIUS. Sinä näyt, kuten Balamerkin, unohtavan, että jokainen lähetystö on koskematon. Sanotaan, että me hunnit olemme julmia. Olkoon niin! Tuo maineemme on yhtä hyvä ase vihollisia vastaan kuin peitsemme, nuolemme ja ruoskamme. Mutta lähettiläiden koskemattomuutta meidän on pakko pitää pyhänä. BALAMER. Pakko! Meillä hunneillako pakko? SCOTTA. Puhut arvoituksia, kreikkalainen! ONEGESIUS. Suuri kuninkaamme on monta vertaa viisaampi kuin te kaksi yhteensä — onneksi teille kummallekin. Vai haluaisitko sinä, Balamer, lähteä sanansaattajana meren taa vandaalien luo, jotta siellä otettaisiin miekoilla mittaa sinun selästäsi? Tai olisiko sinusta, Scotta, hupaisaa joutua villien piktien pohjoisella saarella ratkomaan arvoituksia yöksi muutetussa teltassa? Attilan lähettiläitä samoaa kaikkialla sielläkin, minne hänen käskijän kätensä ei vielä ulotu. Eikä heillä ole muuta suojaa kuin lähettiläiden koskemattomuus, jota pitävät pyhänä sekä muut että — me! ATTILA (murahtaa, mutta nyökkää sitten). Ellak, mene ja vie soihdut takaisin vieras telttaan. ONEGESIUS. Sano samalla, prinssi, että soihtujen poistaminen johtui erehdyksestä, jota kuningas valittaa. ATTILA. Vanhus! Se kuulostaisi anteeksipyynnöltä. ONEGESIUS. Se on anteeksipyyntö. ATTILA. Minä en... ONEGESIUS (nopeasti keskeyttäen). Sinun tarkoituksesi, kuningas, oli kai neuvotella Orleansin lähetystön kanssa. Koiraa, jonka tahdot noutavan ampumasi joutsenen, ei kannata etukäteen potkia. ATTILA (hymähtää ja nyökkää). Hyvä on, vanhus. Sano siis, Ellak, piispalle niin kuin kuulit minun neuvonantajani esittävän. ELLAK (on noussut, kiinnittänyt miekan kupeelleen ja asettanut kypärin päähänsä). Sinun sanasi, kuningas, on minulle laki. (Kumartuu Attilan puoleen; käheästi kuiskaten.) Kuninkaani, salli eräs kysymys. Tuo tyttö...? ONEGESIUS (nopeasti... kuuluu myös lähetystöön). Hänen, kuten muidenkin lähettiläiden, on päästävä täältä yhdenkään käden koskematta. ELLAK. Minä en puhutellut sinua, kreikkalainen, vaan isääni! ATTILA (luo häneen julmistuneen silmäyksen). Pidä sormesi erillä tuosta tytöstä! Äitisi imarteli kutsuessaan sinua haukaksi. Mutta mikä lienetkin, niin pysy kaukana sieltä, missä kotka metsästää! ELLAK (säikähtyneenä). Oi, kuningas...! ATTILA. Sinä kuulit, mitä minun viisas neuvonantajani lausui. Hänen suunsa kautta puhui minun tahtoni. Mene! ELLAK (painaa päänsä alas ja poistuu). GEISM (hypähtää pystyyn malja kädessä). Minä en välitä lähetystöistä enkä tytöistä...! ONEGESIUS. Etkö tytöistäkään, rugien kuningas? Siispä huhut valehtelevat. GEISM. En ainakaan silloin, kun taistelunhalu polttaa suonissani. Sen saat uskoa, kreikkalainen. Oi, Attila, sinä käskijämme, ylimpämme! Sinä Byzantionin ja Ravennan ja Gallian kauhu! Minä tyhjennän maljani sinun — voittamattoman — kunniaksi! KAIKKI (nousevat seisomaan, juovat istuvaan Attilaan kääntyneinä ja painautuvat taas paikoilleen). GERMAANILAISTYTÖT (rientävät jälleen täyttämään pikarit), GEISM. Salli minun kysyä, suuri Attila, miksi tällä kertaa tuhlaat aikaa neuvotteluihin. ATTILA. Onegesius on vanha ja viisas. Lähetystön kutsuminen oli hänen ajatuksensa. Minä katsoin hyväksi kokeilla — sitäkin. ONEGESIUS. Miksi et kokeiksikin, kuningas? Meidän on päästävä irti Orleansista. SCOTTA. Sinun tekosi, mahtava valtias, ovat aina erehtymättömät. Siksi et panne pahaksi tyhmää kysymystä, joka minun mielessäni on koko päivän pyörinyt. Miksi tyttö määrättiin tulemaan tänne? Eikö kolmas paikka lähetystössä olisi kuulunut linnanpäällikölle? ATTILA (viittaa Onegesiusta vastaamaan). ONEGESIUS. Cetegus on kokenut soturi. Tytölle, niin kuin myös piispalle ja kaupungin vanhimpien ensimmäiselle, saatoimme huoleti näyttää, mitä meillä on. He eivät ymmärtäneet siitä mitään muuta kuin ylivoimamme murskaavan suuruuden. Sitä paitsi tuo tyttö — miksi emme etukäteen katsoisi, mitä Orleansilla on parasta tarjottavana meille, sitten kun olemme siellä! HUNNIT (purskahtavat nauruun). Hyvä, Onegesius! ATTILA (lyö nyrkkinsä pöytään). Huomenna Orleansin on oltava minun vallassani! Keinolla millä tahansa ja maksoi mitä maksoi! GEISM (hypähtää pystyyn). Huomenna! Anna siis kuparitorvien ja rumpujen aamulla varhain soida rynnäkköön! Minun rugini ovat valmiit! VALAMIR (nousee myös seisomaan). Ja minun itägoottini! ARDARIK (hypähtää toisten rinnalle). Ja minun gepidini! BALAMER (hypähtää pystyyn; raivoisasti). Valmiit? Rugit, itägootit, gepidit! Valmiit? Mitä se on minun mustien hunnieni kärsimättömyyden rinnalla? Ei vesi, ei viini eivätkä naiset pysty, sammuttamaan sitä janoa, jolla he odottavat käskyä uuteen rynnäkköön! SCOTTA (nousee myös). Valkoisten hunnien laita on sama. ATTILA (kiiluvin silmin). He tahtovat rynnäkköä — kaikki! Mitä siihen sanot, Onegesius? ONEGESIUS. Minä kysyn vain, milloin teimme viimeksi samanlaisen yrityksen. (Kun päälliköt toinen toisensa jälkeen istuutuvat vastaamatta, jatkaa). Niin, te tappelupukarit, siinäpä teille olikin kysymys! Tavallisesti jo ensimmäinen hyökkäyksemme on riittänyt kukistamaan kaupungit. Mutta täällä olemme seisoneet viikosta viikkoon ja tehneet rynnäkön toisensa jälkeen. Ja tulos? Orleans on pystyssä yhä! Mitä maksoi sinulle, rugien nuori kuningas, eilinen yritys? GEISM. Tuhat miestä kaatuneina. ONEGESIUS. Niin, tuhat. Ja muille päälliköille saman verran. ARDARIK. Minun gepidieni onnistui eilen tunkeutua luhistuneen pohjoisen muurin ylitse! ONEGESIUS. Ylpeiletkö sillä, Ardarik? Niin, sinä olit miehinesi jo kaupungissa. Mutta sinä et pysynyt siellä. ARDARIK Syy ei ollut meissä! Minun gepidini eivät väisty ihmisvoiman tieltä. Mutta noituus... ONEGESIUS. Mitä puhut noituudesta, gepidien kuningas? ARDARIK. Kuule siis, kreikkalainen! Puolustajat pakenivat jo jousiemme edestä joka taholle. Mutta sitten ilmestyivät näkyville papit risteineen ja lauluineen. Heitä johti valkopukuinen nainen. Hän viittasi, ja pakenijat kääntyivät takaisin. Noita hän oli, sillä nuolet eivät pystyneet häneen. Hän yksin käänsi voittomme tappioksi. SCOTTA. Hänet on nähty kaikkialla. Tao valkopukuinen nainen! Missä ikinä taistelu on kuumimpana riehunut. Muureilla. Vallinsarvissa. Muureihin isketyissä aukoissa. Hän nostaa vain kätensä, ja hyökkääjien niskaan valuu kiehuvaa pikeä ja vyöryy kiviä enemmän kuin luulisi koko maailmassa olevan. Ja hänen loihtiminaan puolustajien nuolet saavat huikean lennon. BALAMER. Paha henki hän on! Haavoittumaton! Kuolematon! ATTILA (on halveksivin ilmein kuunnellut viime vuorosanoja). Narrit! VALAMIR. Lorua kaikki tyynni! Hän on sama tyttö, joka nyt on täällä — yhtenä Orleansin lähettiläistä. USEAT ÄÄNET. Sama tyttö? Mahdotonta! ONEGESIUS. Onnittelen sinua, Valamir, sinä kotkansilmäinen itägootti! Sinä olet siis keksinyt sen. Niin, hän on sama tyttö. BALAMER (sieppaa miekkansa ja hypähtää pystyyn). No, silloinpa...! Niin totta kuin minä olen mustien hunnien päällikkö, tuo noita ei ole elävänä jättävä tätä leiriä! ATTILA. Istu, sinä tyhmä härkä! Lähettiläänä hän on minun sanani suojassa. BALAMER (painuu tyytymättömänä paikalleen). VALAMIR. Mutta ellei Onegesiuksen tie vie perille... Jos Orleansin muurit neuvottelussakin kestävät... Mitä sitten, suuri Attila? ATTILA. Mitä minä olen sanonut, se pysyy! Huomenna täytyy Orleansin olla minun! GEISM. Hyvä! Minä uskon vain miekkaani ja miesteni nuoliin ja keihäisiin! Nyt kun tiedämme, ettei noituutta ole vastassa, me rynnistämme väkevinä ja voitollisina kuin ikimetsien karhut ja arojen sudet! Mitkään muurit eivät voi sitä rynnäkköä kestää! SCOTTA. Eivät! Mutta minä pelkään, että lähetystö taipuu. ATTILA. Pelkäät? Miksi? SCOTTA. Oi, sinä maailman herra! Sinä olet viisas ja minä tyhmä. Niinpä valaise minua. Sillä olen ymmällä... Täyttäessään sinun vaatimuksesi, kuningas, Orleans saa sinun sanasi, ettei muuta vaadita. Mitä meitä siis hyödyttää, vaikka näkisimme kaiken, mitä tuossa kaupungissa on parasta. Parastaan ei kukaan anna. Se voidaan vain pakolla ottaa. Eikö ole niin? ATTILA (Onegesiukselle). Sano heille, miten on. ONEGESIUS. Sinun on kerran määrä täyttää minun paikkani suuren kuninkaan neuvospöydässä, Scotta. Ja kuitenkin kysyt kuin lapsi. Tietysti Orleans saa Attilan sanan eikä Attilan sanaa ikinä rikota. Mutta oletko kuullut voitetusta, joka kykenisi niin täydellisesti voittajan vaatimukset täyttämään, ettei siitä mitään rikettä etsien löytäisi? Voittaja yksinhän sen saa todeta! Ja missä on toisaalla rike, siellä ei toisaalla enää ole estävää sanaa. Ymmärrätkö nyt, Scotta? SCOTTA (nauraen). Kyllä vain! Selitys on hyvä ja täydellinen. HUNNIT (kohottavat nauraen pikareitaan). Orleans on meidän! Sen kulta ja sen naiset — kaikki! ELLAK (tulee). Maximinus, Byzantionin keisarin lähettiläs, pyytää päästä puheillesi, kuninkaani. ATTILA. Maximinus? Se vanha kettu! Miksi hän tulee? ELLAK. Hän ilmoitti tuovansa Byzantionin vuotuisen veron sinulle, kuninkaani. ATTILA. Se hänen olisi pitänyt viedä Sicambriaan. Siis — selitys ei riitä! ELLAK. Hän kertoi mukanaan olevan myös kalliita lahjoja keisarilta sinulle, kuninkaani. Vilaukselta näin kultaa ja jalokiviä. Paljon kultaa ja paljon jalokiviä. ATTILA (kiiluvin silmin). Paljon kultaa... Paljon jalokiviä... Verorahojen lisäksi. Mitä siitä sanot, Onegesius? ONEGESIUS. Maximinus on varmaan lähetetty tänne vakoilemaan. Ehkä Byzantioniin asti huhu on kantanut tiedon pysahtymisestämme tänne Orleansin edustalle. Byzantion haluaa tietää, mitä on tekeillä. Maximinukseen sinä, kuningas, suhtauduit suosiollisesti, kun hän kaksi vuotta sitten oli lähetystön johtajana. Siksi hän on joutunut taas liikkeelle. ATTILA. Vakoilemaan? Vakoojat minä lähetän silmät puhkottuina ja kieli repäistynä takaisin! ONEGESIUS. Mutta et Maximinusta, Attila. Hän on lähettiläs. Ja lisäksi sinulle vaaraton. Voimmehan pidättää hänet luonamme, niin kauan kuin tahdomme. ATTILA. Oiva ajatus, vanhus! Ellak, käske Maximinus sisään! Orleansin lähetystö odottakoon ulkopuolella vuoroaan. ELLAK (poistuu). MAXIMINUS (pehmeäliikkeinen vanhus loisteliaassa byzantilaisessa puvussa, astuu sisään syvään kumartaen). Tervehdin sinua, kuningas Attila! ONEGESIUS. Tyhjennä malja suuren kuninkaamme terveydeksi, Byzantionin mies! MAXIMINUS (ottaa vastaan germaanilaispoikien tarjoaman pikarin). Minä juon toivottaakseni sinulle pitkää ikää, hunnien kuningas. (Tyhjentää pikarin ja ojentaa sen takaisin.) ATTILA. Olet tänään saita sanoissasi, Byzantionin mies. ONEGESIUS. Kielesi oli liukkaampi ja kuninkaamme arvonimien luettelo pitempi, kun viimeksi tervehdit häntä Sicambriassa. Silloin kutsuit häntä; auringoksi, johon katsomista kuolevaisen on vältettävä, jottei menettäisi silmiensä valoa. Muistatko, Maximimus? MAXIMINUS (kumartaa). ATTILA. Asiasi, vieras! MAXIMINUS, Minulla on tuotavana sinulle, kuningas, tervehdys herraltani, Byzantionin Caesarilta, Augustus Marcianukselta. Lämmin ja veljellinen tervehdys! ATTILA. Minä en kaipaa Byzantionin veljellisyyttä! Vaan alamaisuutta! Veljelle ei makseta veroa. Mutta te maksatte minulle! Kuka on Marcianus? MAXIMINUS. Kuningas, minä ilmoitin sen jo. Marcianus on Byzantionin keisari. Jalon keisarinnamme Pulcherian puoliso. ATTILA. Portto ei ole jalo! Ei siis Pulcheriakaan! HUNNIT (purskahtavat raakaan nauruun). MAXIMINUS (kumartaa). ATTILA. Minä ymmärrän puheestasi, Byzantionin mies, että Marcianus on se veijari, jonka Pulcheria on salavuoteestaan nyt nostanut valtaistuimelle. MAXIMINUS. Tämä on herrani, keisari Marcianuksen, tervehdys sinulle, kuningas: Kolme on maanpinnalla suurta... ATTILA (raivostuen). Kolme? MAXIMINUS. Byzantionin ja Ravennan keisarit sekä kuningas Attila. ATTILA (lyö nyrkkinsä pöytään). Mikä häväistys! Yksi on maanpinnalla suuri! Se olen minä, Attila! MAXIMINUS (kumartaa syvään). ONEGESIUS. Eikö Byzantion tarvitse enempää kuin viisi vuotta unohtaakseen, mitä merkitsee loukata hunnien kuningasta ja maailman herraa? Muistathan, Maximinus? Sillä kertaa Attilan ei ollut tarpeen edetä keisarikaupunkiinne asti. MAXIMINUS (hätkähtäen). Muistan... Rutto ja nälänhätä kävivät kimppuumme... Maanjäristys tuhosi pääkaupunkimme 57-tornisen muurin ja hävitti etelässä ja pohjoisessa kokonaisia kaupunkeja... ONEGESIUS. Niinpä niin! Attilan kirous syöksi ruton ja nälän ja maanjäristyksen etujoukkoinamme muuttamaan uppiniskaisuutenne nöyryydeksi... Muurinne ovat nyt kai taas pystyssä ja kaupunkinne uudelleen rakennetut. MAXIMINUS. Kyllä. Mutta miksi sitä kysyt, Onegesius? ONEGESIUS. Minä en kysynyt. Minä vain totesin sen. Sillä muuten Byzantion ei rohkenisi halventavin tervehdyksin ryhtyä kokeilemaan, onko hunnien voima ennallaan. Varoitan sinua, Maximinus, ja sinun kauttasi herraasi. Ellette varoitustani kuule, Byzantion on pian saava tuta Attilan rankaisevaa kättä muuriensa sisäpuolella. MAXIMINUS (tuijottaa hetken synkkänä istuvaan Attilaan ja heittäytyy sitten polvilleen). Oi, suuri Attila, sinä valtakuntien yliherra! Byzantion ei muuta pyydä kuin sinun ystävyyttäsi — ja rauhaa! Siinä mielessä keisari, minun herrani, on muassani lähettänyt sinulle vuotuisten verojen lisäksi runsaat lahjat. ONEGESIUS. Se on hyvä, Maximinus. Herrasi lahjat tarkastamme huomenna. Sitten Attila päättää! Kullalla ja jalokivillä on ennenkin pyyhitty pois loukkauksia. ATTILA. Ellei kalleuksia ole kyllin, saat luvan hankkia lisää! MAXIMINUS. Oi, Attila, sinä aurinko hallitsijoiden tähtien rinnalla! Keisarini kallisarvoiset lahjat on koottu koko valtakuntamme rikkaimmilta. Vakuuttaakseen sinulle ystävyyttään herrani verotti heitä niin kovin, että monet — menettäessään kaiken — epätoivoissaan päättivät päivänsä. Tästä näet, suuri kuningas, että enempää Byzantion ei voi! ONEGESIUS. Elleivät tuomasi lahjat Attilaa lepytä, niin ei haittaa, vaikka vielä muutamat Byzantionin rikkaat menettävät entisten tavoin halun elää. Olkoon, että herrasi ryöstää heiltä. He ovat ryöstäneet muilta. Mitään vääryyttä ei siis tapahdu. MAXIMINUS. Oi, suuri Attila...! ELLAK (ilmestyy oviaukkoon). ATTILA. Riittää, Byzantionin mies! Kuulit, mitä lausui Onegesius. Hänen suunsa kautta puhui minun tahtoni. Huomenna saamme nähdä. Nouse ja käy pitopöytäämme. MAXIMINUS (kompuroi järkyttyneenä pystyyn ja Attilan viittauksesta horjuu vapaalle paikalle Geismin viereen. Germaanilaistytön täytettyä hänen pikarinsa tyhjentää sen ahnaasti). ATTILA. Lähetystö tulkoon! ELLAK (antaa merkin taakseen ja kiertää sitten entiselle paikalleen). ANIANUS, BERENIKE ja MUMMIUS (astuvat sisään. Heidän kasvoissaan näkyvät jo viikkojen kärsimysten jäljet). ONEGESIUS (viittaa germaanilaispoikiin). Ottakaa pikarit, orleansilaiset, ja juokaa suuren kuninkaamme terveydeksi! ANIANUS. Me emme juo. ONEGESIUS. Neuvon teitä. Älkää uhmatko Attilaa. MUMMIUS. Miten saattaisimme juoda tai syödä teidän kanssanne? Teidän, jotka pakotatte Orleansin viattomat lapsetkin vaikeroimaan nälässä! ONEGESIUS. Avatkaa portit, niin nälkä on väistyvä. Syy ei siis ole suuren Attilan, vaan teidän. BERENIKE. Me emme ole ahdistaneet teidän kaupunkejanne. Emme ahnehtineet teidän laidunmaitanne. Emme pyytäneet teiltä mitään. Me emme ole halunneet muuta kuin elää rauhassa! SCOTTA. Kuulkaapas häntä! Naaraskissa näyttää kyntensä. HUNNIT (purskahtavat nauruun). ATTILA. Polvillesi, tyttö! BERENIKE. Olen vapaan Orleansin tytär. Minä polvistun vain Jumalan ja Hänen Poikansa edessä. ATTILA. Polvillesi, sinä niin kuin pahainen kaupunkisikin! Minä olen Attila, valtakuntien herra! BERENIKE. Kotikaupunkini on pieni, se on totta. Mutta Jumalan kasvojen edessä pienellä on yhtä suuri oikeus elää omaa elämäänsä kuin suurellakin. Siihen luottaen me puolustamme oikeuttamme elää vapaina. ATTILA. Mistä alkaen maan matosilla on oikeus elää omaa elämäänsä? Vain suurille ja väkeville kuuluu maailma ja sen kaikki oikeudet! ANIANUS. Se voi olla Attilan laki, ei meidän. ATTILA. Mitä on Orleans? Vain hiekkajyvänen tasangon tomussa! Mitä on teidän oikeutenne? Kuivuva veripisara minun miekkani kärjessä! MUMMIUS. Voiko siis hiekkajyvänen kaataa mahtavat sotavaunut? Voiko veripisara syödä hauraaksi tappomiekan terän? Uhkaavaa murinaa. ATTILA. Varo kieltäsi, valkoparta! Minä — Attila! — käsken kaupunkipahastanne antautumaan. BERENIKE. Tuon vaatimuksen tunnemme — jo moneltakin eilispäivältä. Meidän vastauksemme siihen on ollut luettavissa Orleansin muureilla jo viiden viikon ajan. Päivästä päivään, muuttumattomana. ONEGESIUS. Harkitkaa asiaa, orleansilaiset. Attila tarjoaa teille uudet, edulliset ehdot. MUMMIUS. Todellako? Hän vaati aluksi puolet kullastamme ja kalleuksistamme sekä puolituhatta neitoa. Mutta sitten hän muutti mieltään. Meidän olikin luovutettava kaikki kalleutemme ja koko nuorisomme. Voiko hän esittää vielä edullisemman tarjouksen — nimittäin hänelle edullisemman? ONEGESIUS. Sinä olet ikätoverini, vanha mies. Siksi sinun pitäisi tietää, että paljot sanat ovat kuin vierivät kivet vuorikiipeilijän jalan alla. Ne horjahduttavat helposti kuiluun. Miksi et malta mieltäsi ja kuuntele? MUMMIUS. Puhu siis! ONEGESIUS. Attila on nähnyt Orleansin urheuden. Siksi hän tarjoaa teille uudet ehdot. Itägoottien kuningas asetetaan kaupunkinne yliherraksi. Hänelle teidän on maksettava kolminkertaisena se vuotuinen vero, minkä tähän asti olette suorittaneet Roomalle. MUMMIUS. Entä kultamme ja nuorisomme? ONEGESIUS. Ne saatte pitää itse. LÄHETTILÄÄT (katsovat hämmästyneinä toisiinsa). ANIANUS. Eikö muita vaatimuksia ole? ONEGESIUS. Ei itse kaupungille. Linnanpäälliköksikin saa jäädä orleansilainen mies. Furius. MUMMIUS. Miksi Furius? ONEGESIUS. Koska luotamme häneen. Hänen päällikkyydessään Orleans ei ole — niin uskomme — pettävä Attilaa eikä rikkova tehtyä sopimusta. MUMMIUS. Entä mikä olisi takeena meille Siitä, että te puolestanne ette riko sopimusta? ONEGESIUS. Attilan sana. Suuri kuninkaamme lupaa harvoin mitään. Mutta jos hän lupaa, niin hänen sanansa myös pysyy. ANIANUS. Sinä et vastannut suorasti kysymykseeni, eikö muita vaatimuksia ole. Sanoit vain: "Ei itse kaupungille." Kenelle siis? ONEGESIUS. Suuri kuninkaamme on osoittanut haluavansa olla armollinen Orleansin kaupungille jäsen kansalle. Moista armollisuutta ei ole kuuna päivänä ennen nähty. MUMMIUS. Jätä korupuheet! ONEGESIUS. Sinä olet vanha. Etkä kuitenkaan näy tietävän, että neuvotteluissa on paras ajaa käyden. Nelistäminen kuuluu malttamattomille nuorille miehille, ja sen oikea paikka on taistelutanner... Joidenkin on tietysti kärsittävä rangaistus. Siitä, että moni orleansilainen koti itkee nyt kaatunutta isää tai poikaa. Ja siitä, että Orleansin edustalla on vuotanut huumien ja liittolaistemme verta. ANIANUS. Ja siis? ONEGESIUS. Siksi Attila, valtakuntien herra, vaatii niitä, jotka kantavat vastuun näistä onnettomuuksista, antautumaan hänen rangaistavikseen. Ne ovat: Orleansin piispa ja linnanpäällikkö sekä kaupungin vanhimmat — Furiusta lukuunottamatta. Kuten näette, me tiedämme paljon. Senkin, ketkä tekivät päätöksen, joka sai veren valumaan virtoina. BERENIKE (astuu askelen lähemmäksi, leimuavin silmin). Heidätkö meidän pitäisi luovuttaa teidän käsiinne? Johtavat miehemme, kaupunkimme parhaat! Heidät, jotka ovat vain toteuttaneet sen, mitä Orleans tahtoi! Sillä omasta päätöksestään — eikä pakotettuna — koko kaupunki nousi suojaamaan kotejamme ja vapauttamme! ANIANUS. Malttia, tyttäreni, malttia! Jos minun rankaisemiseni tai vaikkapa kuolemani voi tuoda vapahduksen kärsivälle kaupungillemme ja estää jatkuvan verenvuodatuksen, niin minä olen valmis. Olen vanha mies ja... BERENIKE. Suokaa minulle anteeksi, pyhä isä, että rohkenen keskeyttää teidät. Minä tiedän! Te olisitte valmis. Samoin muut nyt uhreiksi vaaditut olisivat. Sillä te kaikki rakastatte kotikaupunkianne enemmän kuin henkeänne. Te antaisitte itsenne alttiiksi, jotta kansa pelastuisi. Mutta se uhri menisi hukkaan! ANIANUS. Hukkaan? Se on hirveä sanat, tyttäreni. BERENIKE. Orleans tuhoaisi sillä itsensä. Sallimalla sijaiskärsijäin veren tulla päälleen se romahduttaisi elämänsä pohjan. Sen päivän jälkeen Orleans ei ikinä enää voisi olla se länsimaiden lukko ja vapauden tunnus, mikä nyt on kaupunkimme kunnia ja elinvoimamme lähde. MUMMIUS. Ah, jalo neito! Mitä arvoa on kunnialla, ellei sille jää kantajaa — jos kaupunkimme raunioituu ja kaikki elämä hävitetään? BERENIKE. Kunnianarvoisa Mummius, sallikaa minun esittää vastakysymys. Mitä arvoa on elämällä, jos se on ostettava häpeän hinnalla? Häpeä on kansalle ruoste, jota ei voi raaputtaa pois. Katkaiskaa kielet harpusta, niin sen soitto kuolee ja vain tyhjä, arvoton kehys jää jäljelle! Elämä sinään on kansalle vain harpun kehys. Ainoastaan kunnia — tai itsekunnioitus, jos niin tahdotte — on sen kielet ja voi loihtia harpusta esiin sävelet. ATTILA. Ostakaa harppurämäänne uudet kielet! HUNNIT (purskahtavat ivanauruun). BERENIKE. Onko kenties teiltä — hunneilta — ostettavissa kunniaa? Sitäkö varten Ravennan ja Byzantionin hoveista kulta- ja hopeakuormat ovat jo vuosikausia vyöryneet teidän pääkaupunkianne kohden? Jos niin on, niin teillä on kaupan vain — rihkamaa! ATTILA (iskee nyrkkinsä pöytään). ONEGESIUS. Molemmat muut lähettiläät suostuvat suuren kuninkaamme jalomieliseen tarjoukseen. Me olemme kuulleet sen heidän äänestään ja näemme sen heidän kasvoistaan. Orleans siis taipuu! BERENIKE (astuu vielä askelen lähemmäksi). Ei! Orleans ei taivu! Teidän hunnien kavaluutta oli kutsua lähettiläiksi kaksi niistä, joita vaaditte uhreiksi loukatun ylpeytenne alttarille. Te laskitte, että heidän olisi pakko taipua vaatimuksiinne, koska muuten näyttäisi siltä kuin he hylkäisivät ne vain pelastaakseen itsensä. Mutta myös minä olen täällä! ONEGESIUS. Sinä! Mitätön tyttö! BERENIKE. Olin sitä, mitä sanotte. Mutta sitten tulitte te, hunnit, ja muutitte minut, niin kuin koko Orleansin. SCOTTA. Mekö muutimme? Me! BERENIKE. Juuri te! Epäoikeutetuilla, inhoilla vaatimuksillanne te pakotitte meistä esiin sen, mikä vapaassa ja vapauttaan rakastavassa ihmisessä on rohkeinta, suurinta ja — ikuisinta. Sellaisena minä seison nyt teidän edessänne, ilman pelkoa ja ilman epäröintiä. Mitättömästä tytöstä on tullut — Orleansin henki! ATTILA (hätkähtäen). Orleansin henki? BERENIKE. Niin! Minun sydämeni sykkii nyt kaupunkimme kaikkien sydänten tahtiin, ja minun huuliltani huutaa niiden yhteinen järkkymätön elämäntahto: Orleans ei taivu! ONEGESIUS. Onneton! Etkö tänään nähnyt suuren kuninkaamme sotilasmahdin valtavuutta? BERENIKE. Kyllä. Tehän pakotitte meidät seisomaan puoli päivää katsomassa näytelmäänne. ONEGESIUS. No, niinpä...! BERENIKE. Me orleansilaiset olemme ennenkin nähneet teidän sotilaanne. Sekä ratsain että jalkaisin. Ja niin edestä kuin takaakin! Heidän rynnätessään päin muurejamme, ja myös heidän paetessaan jousiemme kantomatkan ulkopuolelle. Vihaisia huudahduksia. BERENIKE. Me emme pelkää teitä — enää! ONEGESIUS. Varoitan sinua, tyttö. Orleans ei ole vielä nähnyt Attilan koko voimaa. Mutta ellette nyt suostu hänen kohtuullisiin vaatimuksensa, niin se on huomenissa vyöryvä ylitsenne kaiken allensa tallaavana ja kaiken hävittävänä! Sen tietävät jo Orleansin haikaratkin. MUMMIUS. Meidän haikaramme! Mitä niistä? ONEGESIUS. Etkö ole huomioinut niitä tänään, vanha mies? Haikarat, jotka tuhatlukuisina ovat pesineet vallinsarvienne torneissa, ovat — nuo linnuista uskollisimmat — tänään hylänneet kaupunkinne. Poikasiaan kantaen ne pilvinä lensivät leirimme ylitse etelään. Jo linnutkin tietävät, että Orleans on huomisiltana oleva vain suitsuava rauniokasa! BERENIKE. Erehdytte, vanhus. Haikarat eivät meitä hylkää. Ne ovat vain pitkästyneet kuulemaan öin ja päivin teidän villejä huutojanne. Mutta ne palaavat, kun te olette poissa — palaavat pian! ONEGESIUS. Mikään ei näy saavan sinua järkiisi, tyttö. Mutta tarvitaan meidän puoleltamme vain sana Orleansin muurien sisäpuolelle, ja nälkää näkevät joukot repivät sinut kappaleiksi. BERENIKE. Mikä sana? ONEGESIUS. Se, että sinä olet isäsi tytär! Että sinä olet hylännyt sovinnon vain pelastaaksesi isäsi hänen ansaitsemaltaan kohtalolta. Ja että sinä hänen vuokseen uhraat koko kaupungin ja sen kaikki asukkaat tulelle ja verelle. BERENIKE. Siis lähettäkää tuo sana! Onhan teillä palveluksessanne Furius — petturi! Mutta minun vastaukseni on hukuttava hänen kuiskuttelunsa kansan riemuhuutoihin. ONEGESIUS. Sinun vastauksesi? BERENIKE. Niin. Sillä se kuuluu: Attila pelkää! BALAMER, SCOTTA, ELLAK, VALAMIR, ARDARIK ja GEISM (hypähtävät raivostuneina pystyyn). Mikä julkeus! Mikä häväistys! ATTILA (yrittää myös nousta julmasti irvistäen, mutta Onegesius kiirehtii hänen luokseen ja tarttuen hänen käsivarteensa saa hänet jäämään paikalleen.) MAXIMINUS (puoliääneen, ihailevasti). Onpa siinä neito! Tuollaistakin puhetta saa siis vielä kuulla! MUMMIUS (katsahtaa häneen hämmästyneenä). Byzantilainen ylimys! Onko Itä-Rooman keisarikin jo liittynyt hunnien vasallien parveen? MAXIMINUS (Mummiukselle). Minä olen täällä vieras. Lähettiläs, kuten tekin. Vain toisenlaisin sanomin... ATTILA (viittaa käskevästi miehilleen, jotka vähitellen hiljenevät ja istuutuvat paikoilleen). Attilako pelkää? Sitä valhetta ei usko edes hulluin orleansilainen! ONEGESIUS. Ei varmastikaan! Tuolla vastauksellasi, tyttö, saisit miehet siellä vain kalpenemaan. Ei yksikään suu uskaltaisi avautua riemuhuutoon, kuten kuvittelet, sinä mieletön! BERENIKE. Minä olen jatkava: Ellei Attila pelkäisi, niin miksi hän nyt äkisti tarjoaa meille suopeammat ehdot kuin milloinkaan yhdellekään vastustajalle? Minä sanon miksi — niin olen lisäävä. Siksi, että Attila tietää Aëtiuksen ja länsigoottien olevan jo lähellä! ATTILA (huitaisee kädellään kuin karkoittaakseen ilkeän näyn ja suuntaa katseensa Mummiukseen). Mitä sinä sanot, valkoparta? Suostutko vaatimuksiini? MUMMIUS. Orleansin neidon kautta kaupunkimme on puhunut. Minulla ei ole mitään lisättävää. ATTILA (töintuskin saaden raivonsa hillityksi, Anianukselle). Entä sinä, jolla on jo risti? Tuo on vain korumalli siitä puurististä, johon minä sinut nautautan, jos annat hullun tytön sanella Orleansin päätöksen! ANIANUS. Sanon samaa kuin Mummius, kaupunkimme vanhimmista ensimmäinen. Minä olen vain Jumalan palvelija ja... ATTILA (hypähtää vimmoissaan pystyyn). Niin! Sinä olet vain Jumalan palvelija! Mutta minä — Attila! — minä olen Jumalan vitsa! Se vitsa, jonka Taivaan Herra on lähettänyt ruoskimaan huonoja palvelijoitaan, kurjia kuninkaita ja kehnoja keisareita, koko mätää, irstasta maailmaa! Kuinka siis uskallat uhmata minua? Jumalan lähettämää! Hänen rankaisevaa kättään! ANIANUS. Minä teen, mitä Herrani käskee palvelijansa tehdä. Ja juuri nyt Hän puhuu minulle ja minun suuni kautta myös teille kaikille. Näin anoo Herra, ikiaikojen Jumala: Totisesti minä valitsin Attilan vitsakseni, koska maan lapset olivat vajonneet suruttomuuteen ja veriruskeisiin synteihinsä. Attila on ollut kova ja säälimätön vitsa. Mutta niinpä minä, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka rankaisen isäin pahat teot lapsissa kolmanteen ja neljänteen polveen, kun he minua vihaavat ja ovat unohtaneet minun käskyni! ATTILA (voitonriemuisesti). Aivan niin! Minä olen Jumalan valitsema! Hänen vitsansa! ANIANUS. Mutta Herra, meidän Jumalamme, jatkaa: Attila on unohtanut, että hän on vain minun vihani välikappale ja että hänen voimansa on ainoastaan lainaa minulta. Ylpeydessänsä hän kerskaa olevansa maailman herra, vaikka vain minä, Jumala, olen maailmojen herra. Siksi minä olen antava tämän vihani välikappaleen murskaantua ja minä taitan tämän vitsani, jotta yksikään ihminen ei kuvittelisi olevansa muuta kuin tomua ja tuhkaa minun käsissäni! ATTILA (tuijottaa häneen kauhuissaan ja alkaa sitten molemmin käsin huitoa ikään kuin suojautuakseen juhlallisina kaikuvilta sanoilta). Ei, ei! BERENIKE (haltioituneesti). Kyllä! Jollakin kohdalla täytyy väkivallan ja vääryyden katketa! Joltakin kohdalta täytyy oikeuden ja vanhurskauden jälleen alkaa! Ja se paikka on oleva — Orleans! ATTILA (tapailee kourin kurkkuaan ja retkahtaa tuoliinsa koristen.) ELLAK (hypähtää kuninkaankorokkeelle ja kumartuen, Attilan puoleen). Isäni! Kuninkaani! Mikä sinun on? HUNNIT (ovat kaikki säikähtyneinä nousseet seisaalleen.) ONEGESIUS. Valamir, Ardarik ja Geism! Saattakaa Orleansin lähetystö takaisin omiensa luo! Nopeasti! VALAMIR, ARDARIK ja GEISM (ottavat kypärinsä ja miekkansa ja astuvat synkkinä lähettiläiden luo, jotka vetäytyvät ovelle.) ATTILA (suunnattomalla ponnistuksella ryhdistäytyy ja sinkoaa kähisten poistuvien jälkeen,). Menkää, orleansilaiset! Menkää! Jumalan vitsako taittunut? Senpä näette! Huomenna! Orleansin liekeissä! BERENIKE, ANIANUS ja MUMMIUS (poistuvat ryhdikkäittä Valamirin, Ardarikin ja Geismin seuraamina.) ONEGESIUS. Ellak, Scotta ja Balamer! Opastakaa Byzantionin lähettiläs parhaaseen vierastelttaamme. Valvokaa myös, ettei häneltä eikä hänen seurueeltaan puutu mitään. ELLAK, SCOTTA ja BALAMER (ottavat kypärinsä ja miekkansa ja poistuvat Maximinuksen kera.) ONEGESIUS. Ja te muut, jättäkää meidät! GERMAANILAISTYTÖT ja POJAT (livahtavat teltasta.) ONEGESIUS. Attila, minä pelkäsin jo... ATTILA (vaivalloisesti). Minunko kuolevan? ONEGESIUS. Ei, eihän toki! Mutta pelkäsin veren syöksyvän nenästäni ja kurkustani, kuten joskus ennen, ja sinun menettävän tajuntasi. Attila, sinun täytyy välttää silmitöntä vihastumista, jota ruumiisi ei kestä. ATTILA (on jäänyt synkkänä tuijottamaan eteensä). Onegesius, sinä laskit väärin. Sinun neuvottelutiesi oli huono tie. ONEGESIUS. Niin. Minä laskin väärin. Siispä kuparitorvet soikoot aamulla varhain. ATTILA. Ne soivat. Sillä Aëtius ja länsigootit ovat lähellä. Siinä tuo tyttö oli oikeassa. (Hymähtäen). Millainen tyttö! (Nuolaisee huuliaan). Hänet minä tahdon! Masennettavakseni. Käsivarsieni murskattavaksi. ONEGESIUS. Huomisiltana hän on oleva sinun! ATTILA (irvistää tyytyväisenä ja jälleen täysin toipuneena.) FURIUS (livahtaa sisään). Tervehdin sinua, Attila, voittojen herra! ATTILA. Kuka siellä? Tule lähemmäksi, ken lienetkin! FURIUS (astuu peremmälle). Olen Furius, suuren kuninkaan ystävä. ATTILA (halveksivasti). Ystävä! ONEGESIUS (palaa entiselle paikalleen). Miksi hiivit täällä, Furius? FURIUS. Tulin kuullakseni, mitä Orleansin lähetystöllä oli sanottavaa. ONEGESIUS. Kuulitko myös? FURIUS. Kuulin. Telttavartion päällikkö tietää minut Attilan, keisarien ja kuninkaiden herran, ystäväksi. Siksi hän salli minun kuunnella oviverhon takana. Minun oli vain riennettävä ulos piiloon, silloin kun Orleansin lähettiläät lähtivät. Siksi tulen nyt vasta sisään. ATTILA. Miksi tulit lainkaan? Minä en ole sinua tänne kutsunut! ONEGESIUS. Onko sinulla, Furius, jokin ehdotus tehtävänä? FURIUS. Jo kauan olen salassa valmistellut suunnitelmaani. He sanoivat täällä äsken: Furius — petturi. Sillä he lopullisesti allekirjoittivat kaupunkinsa kuolemantuomion! ATTILA. Puhu! FURIUS (hiipii aivan hänen eteensä). Minä tarjoan sinulle, mahtavista mahtavin, Orleansin kaupungin halvasta hinnasta. En vaadi itselleni muuta kuin yhden ainoan sen tuhansista ja taas tuhansista neidoista. Bereniken, linnanpäällikön tyttären. ATTILA (liikkumattomin kasvoin). Hinta ei ole suuri kokonaisesta kaupungista. Mutta minä haluan kuulla suunnitelmasi kokonaan. FURIUS. Siispä kuule, herrani ja ystäväni. Anna rynnäkön tapahtua heti aamun valjetessa. Mutta hyökkäykset kohdistukoot vain itäistä porttia sekä eteläistä ja pohjoista muuria vastaan, ja ne jatkukoot koko päivän. Silloin Ceteguksen, linnanpäällikön, on pakko heikentää läntisen portin suojajoukkoja. ATTILA. Edelleen! FURIUS. Cetegus kuvittelee minun paenneen kaupungista. Mutta minä olen vain piilossa suorittanut valmisteluni. Huomenissa jaan kaupungin nälkäisille kaiken kokoamani ruo’an ja juoman ja kaikki rahani. Siten saan heidät liittymään palvelijoihini. Kun päivä on laskemassa, me äkkirynnäköllä valloitamme läntisen portin, surmaamme sen puolustajat ja avaamme tien hunneille, jotka olkoot siellä odottamassa. Silloin Orleans on putoava sinun käsiisi, Attila, maailman herra, kuin kypsä hedelmä! ATTILA (välkkyvin silmin). Mitä sanot, Onegesius? ONEGESIUS. Suunnitelma on hyvä. FURIUS. Se on enemmän kuin hyvä. Se on loistava! Ja se onnistuu varmasti! ATTILA. Niinpä olkoon sovittu! Päivän laskiessa hunnit ryntäävät kaupunkiin avoimesta läntisestä portista. Lähde, Furius! Suorita osasi huolella! FURIUS (kumartaa syvään ja vetäytyy taaksepäin. Pysähtyy sitten ja tiukkaa). Mutta palkkani? Saanko varmasti palkkani? ATTILA. Sinulla on Attilan sana. Saat palkkasi heti, kun linna on valloitettu. FURIUS (kumartaa entistä syvempään ja livahtaa teltasta ulos.) ATTILA (nousee hitaasti pystyyn ja kohottaa miekkansa). Niinpä sinun kohtalosi on ratkaistu, Orleans! Jumalan vitsa ei taitu! Väliverho. NELJÄS NÄYTÖS. Sama sali kuin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Näyttämö on väliverhon avautuessa pimeä, sitä valaisee vain tulipalojen kajo. Avoimista ikkunoista kantautuu taistelun melske, kauhun huutoja ja hunnien ulvontaa. ANIANUS (rientää avoimesta keskiovesta sisään). Palvelijat, hoi! Missä te piileksitte? Marcia! Joutuin! Marcia! MARCIA (juosta lyllertää oikealta sisään kädessään pieni tuikku). Jeesus, Marian poika, armahda meitä! Kuka huutaa? ANIANUS (astuu häntä vastaan). Minä. MARCIA (painuu itkien polvilleen hänen eteensä). Oi, teidän pyhyytenne! Meidän loppumme on tullut. Tuomion päivä! ANIANUS. Nouse, Marcia! Ei ole aikaa itkuun. Hae vettä. Etsi siteitä ja voiteita. Valtiattaresi on haavoittunut. Hän on pian täällä. MARCIA (kompuroi pystyyn. Valittaen). Haavoittunut? Sitä olen koko ajan pelännyt. Minä varoitin häntä. Sydänkäpyni, lemmikkini... Orleansin suojelusenkeli... Haavoittunut! ANIANUS. Kiiruhda! Tuomme hänet huoneeseensa. MARCIA (horjuu nyyhkyttäen oikealle ulos.) CETEGUS ja MUMMIUS (tulevat keskiovesta tukien keskellään BERENIKEÄ, jonka valkoinen puku on tahriintunut ja repeytynyt ja joka painaa oikealla kädellään vasenta, haavoittunutta olkaansa.) VARTIOMIES (seuraa heitä kantaen soihtua.) ANIANUS (ottaa soihdun, asettaa sen keskioven pielessä olevaan pidikkeeseen ja viittaa valtiomiehelle, joka poistuu.) BERENIKE. Isä! Ja te, kunnianarvoisa Mummius! Jättäkää minut. Älkää huolehtiko minusta. Palatkaa paikoillenne. Taistelu jatkuu! CETEGUS. Rauhoitu lapseni. Saatamme sinut vain Marcian hoiviin. (Anianukselle) Tapasittehan hänet, teidän pyhyytenne? ANIANUS (nyökkää oikealle). Hän odottaa valtiatartaan. CETEGUS, BERENIKE ja MUMMIUS (poistuvat oikealle). ANIANUS (astuu ikkunan ääreen ja jää siihen seisomaan). MUMMIUS (tulee oikealta ja asettuu toisen ikkunan ääreen tähyämään ulos. Hetken äänettömyyden jälkeen). Orleans palaa. Mikä onnettomuus, mikä hirvittävä onnettomuus! ANIANUS. Liekit nuoleskelevat jo Pyhä Hengen kirkon tornia. Hylkäätkö meidät, Herra Jumala? MUMMIUS. Olemme suljetut linnaan. Portit murtuvat minä hetkenä tahansa. ANIANUS. Onko kaikki siis menetetty? Koko kaunis kaupunkimme! MUMMIUS. Läntinen kaupunginosa — linnaa lukuunottamatta — on jo hunnien käsissä. Kaduilla ja taloissa on teurastus alkanut. Kuulettehan sen äänet, teidän pyhyytenne? ANIANUS. Kunpa voisinkin sulkea korvani noilta ääniltä! Voi tätä kevätyötä, jonka meidän Herramme loi leudoksi ja lempeäksi, mutta josta ihmispedot ovat tehneet kauhujen ja kuoleman yön! Voi seurakuntani suojattomuutta! Voi ihania, sortumaan tuomittuja temppeleitämme! MUMMIUS. Jumalan vitsa lyö, lyö yhä. Berenike-neidon eilen tulkitsema uskomme oli tuomittu joutumaan häpeään. Se paikka, jonka kohdalla väkivalta ja vääryys katkeavat, ei ole Orleans! Me hukumme, kuten Metz! ANIANUS. Herra, minä olen oppinut rukoilemaan: "Tapahtukoon Sinun tahtosi" Mutta, Herra, palvelijasi ei jaksa käsittää, miksi tämä on Sinun tahtosi. CETEGUS (tulee oikealta). Taivaalle kiitos! Se, mitä luulimme pahaksi haavaksi, onkin, pelkkä naarmu. Tyttäreni on tuossa tuokiossa täällä. Voimme palata paikoillemme. ANIANUS (kääntyy häneen pudistaen masentuneena päätään). Myöhäistä, Cetegus, ystäväni. Me emme voi enää mitään muuttaa, olimmepa täällä tai tuolla. MUMMIUS (kumartuu katsomaan ikkunasta ulos. Ojentautuu järkyttyneenä ja sulkee ikkunan). Miehemme pakenevat jo portin luota. Se on lopun merkki. CETEGUS. Lopunko? Ei, ystävät! Orleans ei ole vielä kukistunut! ANIANUS. Mitä tarkoitat, Cetegus? CETEGUS. Toranius ja Servilius pitävät joukkoineen uljaasti puoliaan kaupungin itäisissä osissa. Vihollisen kaikki hyökkäykset on siellä lyöty takaisin. MUMMIUS. Mutta me olemme täällä satimessa. CETEGUS. Jos linna vain kestää aamuun asti, voimme yrittää piiritysjoukkojen lävitse itään! MUMMIUS. Niin, jos linna kestää... ANIANUS. Minä en vieläkään ymmärrä, miten onnettomuus tapahtui. Miten hunnit niin äkisti pääsivät kaupunkiin? Heidän kaikki rynnäkkönsähän murtuivat muureihimme. BERENIKE (on viime vuorosanan aikana tullut oikealta, yllään musta puku.) MARCIA (seuraa hänen kannoillaan pyrkien tukemaan häntä), Berenike, aarteeni! Salli minun... Ole varovainen ... BERENIKE (Marcialle, kärsimättömästä). Anna minun olla! Näithän itse, miten vähäpätöinen haava oli. Minä vain säikähdin, kun nuoli viilsi olkapäätä. Nyt häpeän äskeistä heikkouttani. CETEGUS (Anianukselle). Mitenkö hunnit pääsivät kaupunkiin, teidän pyhyytenne? Kavalluksen kautta! Furius, joka on piillyt kaupungissa, avasi heille läntisen portin! Siitä he virtasivat sisään kuin patonsa murtanut koski. BERENIKE. Furius! Hän täytti siis uhkauksensa... Hänestä tuli kotikaupunkinsa ja koko kristikunnan kavaltaja! CETEGUS. Orleansin kohtalo ei ole vielä sinetöity, lapseni. Linna kestää yhä! ANIANUS. Linnako kestää? Vain Jumalan ihme voisi meidät vielä pelastaa, jos Hän tahtoisi. Ulkoa kajahtaa hurja riemun kiljunta. ANIANUS (käännähtää ikkunaan, sulkee sen, jolloin äänet lakkaavat, ja kääntyy jälleen toisiin). Hunnit ovat murtaneet portin. Linnanpiha on heitä täynnä. CETEGUS ja MUMMIUS (vetävät miekkansa esiin ja rientävät keskiovesta ulos). Siispä Jumalan nimeen! MARCIA (on kauhusta parahtaen lysähtänyt lavitsalle). Jeesus, Marian poika, armahda! ANIANUS (ratkaisun tapahduttua äskeinen pelko ja epävarmuus ovat kadonneet hänen olemuksestaan antaen tilaa tyynelle ylevyydelle. Astuu pari askelta Berenikeä kohden). Älä pelkää, tyttäreni! Ruumiin viholliset voivat tappaa, mutta eivät kuolematonta sieluasi vahingoittaa. BERENIKE. Minä en pelkää, pyhä isä. Mutta te sanoitte äsken, että Jumalan ihme voisi meidät pelastaa, jos Hän tahtoisi. Hän Oi siis tahtonut. ANIANUS. Tyttäreni, Herramme tiet ovat ihmeelliset. Keskiovesta kuuluu taistelun melskettä ja sen lakattua useiden askelten ääniä. ATTILA, SCOTTA, BALAMER ja VALAMIR (tunkeutuvat keskiovesta sisään paljastetuin miekoin ja kasvoilla hurja voitonriemu.) SEITSEMÄN HUNNISOTURIA (seuraa heidän kintereillään käsissään keihäät ja kupeillaan miekat, kolme heistä kantaa palavia soihtuja.) ANIANUS (astuu heitä vastaan kellottaen hillitsevästi piispan ristiään). Jumalan palvelijana minä... ATTILA. Vaiti! Eilen sinä asetit itsesi Jumalan tulkiksi ja — valehtelit! Sinun herrasi on itse ratkaissut minun ja sinun välillä! Minun sanani ovat käyneet toteen! Orleansin liekeissä nähdään tänään, että Jumalan vitsa ei ole taittunut! SCOTTA. Oi, Attila, kuningasten kuningas! Miellyttääkö tämä huone sinua? Sopiiko se sinun tuomiosi paikaksi? ATTILA (pöyhkeästi). Minun saleilleni tämä ei vedä vertoja. Mutta tässä kaupunkipahasessa ei liene parempaa. SCOTTA. Hunnit, valoa suurelle kuninkaallemme! Enemmän valoa! HUNNISOTURIT (asettavat soihdut seinäpidikkeisiin ja hakevat uusia, niin että jokaiseen pidikkeeseen tulee palava soihtu.) ANIANUS (seisoo, yhä piispan risti koholla Attilan edessä). Muista, että Jumala on ylpeitä vastaan! ATTILA. Suu kiinni, pappi! (Riuhtaisee ristin hänen kädestään niin kiivaasti, että sen kultavitjat katkeavat, ja sinkoaa ristin kauas lattialle). BALAMER (hyökkää kohotetuin miekoin Anianusta kohden). Kuole, kurja! ATTILA (äkkiä tyyntyen). Seis, Balamer! BALAMER (laskee miekkansa). Hän on ansainnut kuoleman! ATTILA. Mitä hän on ansainnut, sen ratkaisen yksin minä. Minulla on vielä puhuttavaa tämän Herransa kehnon palvelijan kanssa. Valamir, saata pappi torniin! Vahvista vartioita kaikkialla! VALAMIR (viittaa kahdelle hunnisoturille, jotka asettuvat Anianuksen molemmille puolille, ja poistuu näiden kera keskiovesta.) ATTILA. (ottaa pari askelta Berenikeä kohden). Ja nyt sinä, tyttö! Sinä et ole tänään yhtä puhelias kuin eilen minun teltassani. BERENIKE (pakottautuu rauhallisena kohtaamaan hänen ilkkuvan katseensa) ATTILA. Etkö kuullut, mitä pappi sanoi? "Jumala on ylpeitä vastaan". Minä tiedän jatkonkin siihen. Se kuuluu: "Mutta nöyrille Hän antaa armon." Minä olen nyt sinun ainoa jumalasi. Ymmärrätkö? HUNNIT (purskahtavat raakaan nauruun.) ATTILA. Oletko kuuro, tyttö? Jos olet nöyrä, löydät armon minun silmissäni! SCOTTA. Se onkin suuri armo! Maailman herran armollisuutta halpaa palvelijatartaan kohtaan! ATTILA (silmää häneen tuikeasti ja viittaa häntä vaikenemaan). Hyvä on, tyttö. Ei haittaa, vaikka vielä kannatkin pääsi ylpeästi pystyssä. Pian sinä olet oleva nöyrä! BERENIKE. Isäni...? ATTILA. Häntä et enää tapaa. BALAMER (irvistäen). Heikosti pysyi miekka linnanpäällikön kourassa. Vain sivallus hunnimiekasta, ja hänen kalpansa lensi portaikkoon! ATTILA. Sinun ei tarvitse vielä itkeä isääsi, tyttö. BERENIKE. Minä en itke. ATTILA. Mutta itket huomisaamuna, joka on oleva hänen viimeisensä. FURIUS (työntyy hunnisoturien välitse keskiovesta ja huutaa riemuiten). Tervehdin sinua, Attila, Orleansin herra! ATTILA. Kuka rohkenee häpäistä minua — Attilaa! — moisella vähäpätöisellä arvolla? Minua, joka olen koko maailman herra! FURIUS. Oi, voittamaton! Älä katso sitä viaksi miehelle, joka tänään on lahjoittanut sinulle Orleansin! ATTILA. Lahjoittanut? Minulle ei ole milloinkaan lahjoitettu mitään! Kaiken minä olen itse ottanut. Myös tämän kaupunkipahasen. Sinä kerskuri ja lurjus! Miten uskallat tulla minun silmieni eteen? FURIUS (hätääntyen). Suuri kuningas, minä tulen sinun omalla luvallasi. ATTILA. Minun luvallani! FURIUS. Sinä, mahtavista mahtavin, lupasit eilen antaa minulle palkkani heti, kun Orleansin linna on vallattu. Linna on nyt sinun. Siksi minä olen täällä. ATTILA. Mitä haluat, Furius? FURIUS (viittaa Berenikeen, joka vavahtaa inhosta). Hänet, linnanpäällikön tyttären. ATTILA. Ja sinä, hupsu, kuvittelet saavasi hänet? FURIUS. Muistan selvästi! Minä kysyin: "Saanko varmasti palkkani?" Ja sinä vastasit: "Sinulla on Attilan sana." Oi, suuri Attila! Et tahtone rikkoa sanaasi? ATTILA. Attilan sanaa ei ole milloinkaan rikottu. Eikä rikota nytkään. Sanallani minä lupasin sinulle, että saat palkkasi. Ja sen sinä, kurja, saat! Scotta! Balamer! Ottakaa hänet! BALAMER (ojentaa miekkansa Furiuksen rintaa vastaan.) SCOTTA (riuhtaisee Furiukselta miekan kannattimineen.) FURIUS (kauhuissaan.) Kuningas, sinä et voi tarkoittaa tätä! ATTILA. Odota! Minulla on muitakin yllätyksiä sinun varallesi. FURIUS (yrittäen epätoivoisesti turvautua mairitteluun). Maailman herra ei voi huonosti palkita palvelijansa uskollisuutta. ATTILA. Sinä saastainen käärme! Älä häpäise kielesi kosketuksella uskollisuutta! Petturi ja uskollisuus eivät sovi yhteen! FURIUS (hirveän pelon vallassa). Laupias taivas! Attila, sinä itsehän myönsit... Myönsit, ettei pyytämäni hinta ole suuri kokonaisesta kaupungista! ATTILA. Suuri se ei todellakaan ole! Mutta minä en luvannut tuota hintaa maksaa. Minä sanoin vain, että sinä olet saava palkkasi. Ja sen sinä saat! Balamer! BALAMER. Kuninkaani! ATTILA. Sinä tiedät, mikä on petturin palkka? BALAMER (julmasti hymyillen). Tiedän, kuningas. ATTILA. Vie hänet avoimelle kentälle ja anna sitoa käsistä ja jaloista neljään villiin hevoseen! FURIUS (heittäytyy polvilleen). Ei, ei! Armoa, armoa! BALAMER (viittaa kahdelle hunnisoturille, jotka kiskaisevat vastaanpyristelevän ja kirkuvan Furiuksen lattialta jo laahaavat keskiovesta ulos. Seuraa itse naureskellen perässä.) BERENIKE (on seurannut kohtausta kasvoillaan inhon ilme, joka vähitellen on vaihtunut kauhuksi). Armoa! ATTILA (työntää miekan huotraansa). Sinä, kavalletun Orleansin tytär! Rukoiletko sinä armoa kotikaupunkisi pettäjälle? BERENIKE (tukahtuneesti). Hänkin on ihminen. ATTILA. Hän on kohta muistuttava hyvin vähän ihmistä. Kun tuo kurja on sidottu, minun mieheni sivaltavat ruoskilla. Silloin lentävät villit hevoset laukkaan. Yksi pohjoiseen, yksi länteen, yksi etelään, yksi itään. Kullakin lautasellaan käsi tai jalka verisine lihoilleen. Kuuluttaen kaikkiin ilmansuuntiin, mikä on maansa kavaltajan kohtalo. Nyt ja aina. Se on minun lakini. Maailman herran laki! BERENIKE (on peittänyt käsillään kasvonsa ja perääntyy kauhistuneena seinustalle.) ATTILA Scotta! SCOTTA. Suuri kuningas! ATTILA. Missä ovat Ardarik ja Geism? SCOTTA. Gepidit ja rugit puhdistavat kaupungin itäisiä osia. ATTILA. Entä Onegesius ja Ellak? He olivat meidän mukanamme. Minä tahdon tietää, missä he viipyvät. Mene etsimään heitä. SCOTTA (kääntyy menemään.) ATTILA. Sana vielä, Scotta! SCOTTA (käännähtää häneen). Kuninkaani! ATTILA. Lähetä tänne kaksi kannullista viiniä. SCOTTA (hämmästyen). Viiniä? Kenelle? ATTILA. Minulle, tietysti! Attilalle! SCOTTA. Mutta... ATTILA. Viivytteletkö sinä minun käskyni täyttämistä? SCOTTA. En. kuningas. Mutta... ATTILA (kärsimättömästi). Eikö minulla ole muka syytä juhlia? Voittoa, jolla olen tuhonnut pahimman viholliseni Aëtiuksen suunnitelmat! Viiniä! Minä tahdon kerrankin väkevää rypälemehua! Attila, maailman herra ja Jumala, haluaa yhden yön olla ihminen! Hänkin kerran! Mene ja täytä käskyni! SCOTTA. Minä teen niin kuin sinä käsket, kuningas. (Päätään pudistaen poistuu keskiovesta.) ATTILA (ottaa muutaman askelen Berenikeä kohden.) MARCIA (hypähtää suojelemaan neitoa), Häneen, valkoiseen liljaani, et koske, sinä piru ihmishahmossa! ATTILA (pysähtyy hämmästyneenä). Kiukkua suitseva lohikäärme. (Berenikelle). Kuka hän on? BERENIKE. Minun vanha hoitajattareni. ATTILA. Hyvä! (Tarttuu Marciaa kovakouraisesti käsivarresta). Oletpa kerrankin oikeaan aikaan paikalla, eukko. Saat valmistaa — mutta kiireesti! — "valkoiselle liljallesi" häävuoteen. Ja muista, että siinä on tänä yönä makaava myös suuri Attila! (Sinkoaa Marcian ulos oikealle vievästä ovesta. Lähellä seisoville hunnisotureille). Te kaksi, pitäkää huoli siitä, että akka tekee tehtävänsä! KAKSI HUNNISOTURIA (poistuu irvistäen Marcian jäljessä oikealle.) ATTILA (jäljelle jääneelle soturille). Sinä, sulje ovi ja asetu vartioon ulkopuolelle. HUNNISOTURI (vilkaisee merkitsevästi Berenikeen, poistuu keskiovesta ja sulkee sen jälkeensä). KAKSI HUNNISOTURIA (tulee keskiovesta kantaen viinikannuja ja laskettuaan ne pronssipöydälle poistuu jälleen keskiovesta.) ATTILA (kohottaa kannun huulilleen, maistaa ensin varovaisesti ja juo sitten pitkään, ilmeisesti nauttien). Tahdotko, tyttö? BERENIKE (pudistaa päätään.) ATTILA (ottaa vielä pitkän kulauksen, laskee kannun paikoilleen ja lähestyy muutaman askelen). Miksi et juo? Meidän yhteiseksi onneksemme! Ketään ei ole enää näkemässä. Voit siis huoleti jo pudottaa vastahakoisuuden naamiosi! Vai haluatko, että minä sen riisun? BERENIKE (peräytyy hänen tieltään.) ATTILA. Hupsu tyttö! Et vielä tiedä, mikä armo on tuleva osaksesi. Minä ilmoitan sen sinulle. Minulle — Attilalle! — on ennustettu: Vasta myöhään minä kohtaan vieraan maan immen, joka on kaunein näkemistäni neidoista. Ja niin monta poikaa kuin minulla jo onkin, niin vasta Hän on synnyttävä minulle sen, josta on tuleva hunnien kuningas minun jälkeeni. Tämä — tuleva! — on täydentävä minun työni. Tekevä lujaksi ja pysyväksi valtakunnan, minkä minä olen suureksi luonut. Ymmärrätkö, tyttö? BERENIKE. En. ATTILA. Sinä olet se vieraan maan impi! Minä tiesin sen eilen, kun sinä seisoit minun edessäni ylväänä ja säihkyvin silmin. Minä sanoin silloin itselleni: Juuri tuollainen on tulevan maailman herran äiti! Sinä, tyttö, saat synnyttää toisen Attilan, isänsä vertaisen! BERENIKE (äkkiä rohkeasti). Toista Attilaa ei ole syntyvä. ATTILA. Tyhmyyksiä, tyttö! BERENIKE. Häntä ei ole syntyvä! Eikä teillä ole milloinkaan oleva poikaa, joka tekisi pysyväksi valtakuntanne. ATTILA (säpsähtää, pyörtää takaisin pronssipöydän luo ja ottaa jälleen siemauksen viiniä). Ah, minä ymmärrän. Sinä kuvittelet tuollaisten lörpötysten päästävän sinut siitä osasta, jonka kohtalo — minun tahdostani! — on sinulle määrännyt. BERENIKE. Minun kohtaloni on yksin Taivaallisen Isäni käsissä. Siksi en pelkää teitä. Hän on säätänyt, että hunnien valta on teidän mukananne hajoava ja häviävä, niin kuin sitä ei olisi milloinkaan ollut. ATTILA. Hunnien valta häviävä? Naurettava ajatus! Tuota samaa moni viholliseni on toivonut. Mutta päivä päivältä minun voittojeni luku vain kasvaa. Vuosi vuodelta Attilan käskijänään! kantaa ukkosen jylinänä yhä kauemmas. Yli Byzantionin ja Ravennan keisarien valtakuntien ja aina pohjoiseen mereen asti. BERENIKE. Vuosisatoja sitten hallitsi Roomassa keisari nimeltä Probus, joka myös kuvitteli olevansa maailman herra. Tai... Miksi kertoisin hänestä teille? ATTILA (uteliaana). Tuosta keisarista minä en ole ennen kuullut. Kerro siis. Yöhän on pitkä! BERENIKE. Keisari Probus otti kerran Reinin laaksosta vangiksi joukon frankkilaisia. Hän kuljetti heidät kauas Mustanmeren rannalle, jotta he tekisivät sen maan viljapelloiksi. Mutta frankkilaiset eivät viihtyneet siellä, loitolla syntymäsijoiltakin. Kerran, keisarin ollessa Egyptinmaalla, he ryöstivät itselleen muutamia aluksia. He eivät olleet milloinkaan oppineet kyntämään merta, mutta palava koti-ikävä oli heidän oppimestarinsa. ATTILA (satutettuna). Koti-ikävä... Joskus minäkin tunnen koti-ikävän polton. Silloin minä kalpaan kaukaisille aroille, joilta minun isäni ovat tulleet... BERENIKE (katsoo häneen yllättyneenä, sitten jatkaa). Frankkilaiset purjehtivat Bosporoksen lävitse sille merelle, joka on, Byzantionin ja Rooman maiden välissä, ja siitä yhä eteenpäin, aina vain eteenpäin. He löysivät tien suurelle läntiselle merelle, ja loppujen lopuksi he saapuivat Reinvirran laskupaikoille. Eikä sieltä ollut enää enempää kuin päivän matka heidän kaipuunsa määränpäähän: kotiin... Näiden vähäisten frankkilaisten tahto oli osoittautunut mahtavammaksi kuin keisari Probuksen, joka luuli olevansa maailman herra! ATTILA (jälleen karskisti). Se ei minua sureta. Sillä hänhän ei ollut Attila!... Muitta miksi kerroit tämän minulle, tyttö? BERENIKE. Jotta käsittäisitte, että kansat — teidänkin orjuuttamanne! — ovat väkevämmät kuin tyrannien takoma ies. Karkoitetut palaavat kerran, ja masennetut nousevat. ATTILA (suuttuen). Masennetut nousevat? Niinkö sanoit, tyttö? Et siis tiedä, että siellä, missä hunnien hevoset ovat kerran polkeneet maata, ei ikinä enää ruoho kasva! Sieltä ei nouse kukaan! BERENIKE. Voi hunnien sokeutta! Teidänkin ratsujenne kavionjälkiin on kasvava suuria metsiä, viljavia peltoja ja kukoistavia kaupunkeja. Ne hautaavat alleen teidän hävityksenne jäljet. Sillä niin säätää kaikista laeista mahtavin. Elämän laki! ATTILA (vihan vimmassa). Riittää, tyttö! Sinä puhut siitä, mikä hautaa alleen. Minä sen teen! Sinulle! (Tarttuisi hänen käsiinsä raa’asti). Minä lyön sinua! Minä murskaan sinut! Ja sinun mukanasi kaiken sen, minkä nimeen uskallat uhmata minua! Me hunnit olemme virta, joka vastustamattomana ja voittamattomana tulvii yli maailman hävittäen kaiken. Ja minä olen se, joka tätä virtaa ohjaan, minne tahdon! Minä, Attila! BERENIKE (riuhtaisee itsensä irti ja työntää hänet luotaan). Virta? Niin, te hunnit olette hävityksen virta, jonka Jumala on päästänyt — ja vain Hän itse tietää, miksi — tulvimaan yli maiden ja kansojen. Mutta jokainen tulva päättyy kerran, ja jokainen virta palaa lopulta uomaansa. Niin on myös teidän hunnien käyvä! Ei ole kuluva kauan, ennen kuin te olette jälleen vain kaukaisen aron vähäpätöinen puro, jonka nimeä tuskin tiedetään! ATTILA (on jäänyt raivoissaan ja ällistyneenä tuijottamaan tyttöön). Sinä rohkenit työntää minut pois! Sinä, nainen! Minut, Attilan! Sinä julkeat ennustaa minun valtakuntani häviötä! Mutta odotapas, narttu! (Tarttuu molemmin käsin viinikannuun, vie sen huulilleen ja juo ahnaasti. Saa viiniä vääräänkurkkuun, mistä on seurauksena koko ruumista vavistuttava yskänkohtaus. Tukehtumaisillaan). O-do-ta-pas...! (Sinkoaa kannun käsistään ja alkaa lähestyä Berenikeä hiipivin askelin). Sinä kai toivoisit näkeväsi Attilan kuolevan? Mutta tiedäkin! Minulle ovat suuret tietäjät ennustaneet... BERENIKE (peräytyy askel askelelta hänen liekehtivän katseensa kauhistamana). Myöskinkö kuolemastanne? ATTILA. Se ennustus kuuluu näin: Attilaan ei pysty vesi eikä tuli. Attilaa ei voi surmata peitsi eikä nuoli. Ei miekka eikä kirves. Ei mikään ase eikä myrkky. Ei ole syntynyt — se on korkeimman lupaus — sitä miestä eikä eläintä, joka Attilan kuoleman portista sisään työntäisi. Minä olen kuolematon! Minä olen ikuinen! Minä olen Jumala! BERENIKE (pysähtyy äkisti ja kohottaa kätensä varoittavasti). Seis! Ei askeltakaan tai se on oleva viimeisenne! ATTILA (jähmettyy paikoilleen). Uhkaatko sinä minua? Attilaa! BERENIKE (juhlallisesti). Nyt minä tiedän! ATTILA. Tiedät? Mitä? BERENIKE. Tietäjien ennustus lie oikea. Mutta se ei ole täydellinen! ATTILA. Eikö se ole — täydellinen? Onko siis jotakin — koko avarassa maailmassa! — joka voisi tuhota minut? Attilan! BERENIKE. Te ette kuole taistelutanterella ettekä miehisessä kamppailussa metsän petoja vastaan. Mutta on olemassa muutakin kuin vastustajianne aseet. Jotakin, mitä olette ikänne kaiken väheksinyt ja halpana pitänyt, mutta mikä on kostava teille kaikkien maiden ja kansojen puolesta! Katsokaa tätä! ATTILA (vapautuen lumouksesta, johon oli joutunut, äärettömän halveksivasti). Tytön käsi! Valkoinen ja voimaton! BERENIKE. Niin! Voimattomaksi arvioinanne valkoinen käsi! Mutta juuri naisen käsi on — nyt tai myöhemmin — tuova teille kuoleman! Kuoleman, jossa ei ole sankaruutta. Se on Herramme tahto, Hänen, joka saattaa valita aseekseen heikon ja väheksityn, jotta Hänen — vain Hänen! — suuruutensa näkyisi! Nyt sen tiedätte Attila! ATTILA (on jäänyt tuijottamaan neitoon pelon vääristäviin kasvoin. Saa äkkiä uuden, entistä rajumman yskänkohtauksen. Painaa turkkinsa liepeen kasvoilleen, mutta siitä huolimatta veri pursuu esiin nenästä ja suusta. Hoippuu seinustalle ja horjahtaa lavitsalle.) BERENIKE (katsoo häneen hetken hämmästyneenä, juoksee sitten hätääntyneenä keskiovelle ja lennähdyttää sen auki). Apua! Attila tarvitsee apua! HUNNISOTUREITA (ryntää saliin sekä keskiovesta että oikealta.) ONEGESIUS ja ELLAK (tulevat kiireesti keskiovesta). Mitä on tapahtunut? Kuka tarvitsee apua? BERENIKE (viittaa Attilaan ja vetäytyy syrjemmälle.) ONEGESIUS. Taivaan taatto! Kuningas! (Rientää Attilan luo.) ELLAK. (seuraa häntä). Mikä hänen on? Vanhus, sano! ONEGESIUS. Verensyöksy! Mitä eilen pelkäsin, se tapahtui siis tänään. (Kumartuu hoivaamaan Attilaa. Ottaa viittansa poimuista pullon, josta tiputtaa muutamia pisaroita kuninkaan suuhun. Pyyhkiessään verta hänen kasvoiltaan olkansa ylitse Ellakille). Minä rukoilin häntä välttämään silmitöntä vihastumista. Sanoin, ettei hänen ruumiinsa kestä sitä. Mutta hän ei välitä varoituksistani. Ja seuraus? Tämä tässä! (Ojentautuu). Ellen olisi sattumat nyt paikalle, niin tämä saattaisi merkitä Attilan kuolemaa. ELLAK. Viiniä? Minä tunnen, viinin lemun. (Käännähtää kauhistuneina seisoviin sotureihin). Kuka on tuonut kuninkaalle viiniä? HUNNISOTURI (yrmeästi). Minä. ELLAK. Sinä onneton! Miksi? HUNNISOTURI Scottan määräyksestä. Hän ilmoitti, että se oli kuninkaan käsky. Minun asiani oli vain totella. ONEGESIUS. Hän tointuu! Kiitos isien hengille, hän tointuu! ATTILA (kohottautuu Onegesiuksen käsivarren varassa. Silmät pyörivät hurjasti päässä. Käheästi). Missä hän on? Se noita! Minä tahdon tietää! Minä, Attila! Missä hän on? ELLAK. Ketä etsit, isäni? ATTILA (yhä vaivalloisesti). En ainakaan sinua! Ruoskikaa se noita! Kuoliaaksi! ELLAK. Kuka? Eteissalista kuuluu hätääntyneitä ääniä. SCOTTA (riuhtaisee keskioven auki ja jää sen aukkoon seisomaan). Attila! ARDARIK ja GEISM (ryntäävät hänen ohitseen saliin). Suuri kuningas, pelasta! ATTILA (nousee ja kääntyy kiivaasti heihin). Miksi huudatte? Ovatko kaikki pahan vallat kantapäillänne, kun juoksette uikuttaen kuin akat? ARDARIK. Pahan vallat juuri! Länsigootit ovat murtautuneet kaupunkiin! ATTILA. Se on valhe! GEISM. Ei, Attila. Se on totta! ATTILA. Mahdotonta, sanon minä! Ja kuinka se, minkä minä mahdottomaksi julistan, voisi olla mahdollista? Kuka uskaltaa sitä väittää? GEISM. Suori kuningas, kuule! Me emme saaneet haltuumme kaupungin itäistä porttia. Siitä länsigootit pääsivät sisään. Yllättäen ja hirmuisella voimalla he kävivät kimppuumme. Meidän on ollut askel askelelta peräydyttävä. Joukkomme ovat joutuneet sekaannuksiin. SCOTTA Eikä siinä kaikki, Attila! Aëtiuksen päävoima on rientämässä läntiselle portille. He pyrkivät saartamaan meidät. Tämä on totuus! ARDARIK. Attila, riennä! Sinä olet päällikkömme, ylimpämme! Vain sinä voit pelastaa meidät tästä rotanloukusta! ATTILA. Kirottu Orleans! Ole kolmesti kirottu! BERENIKE. Kiitos, Jumala, Taivaallinen Isä! Jollakin kohdalla täytyi oikeuden ja vanhurskauden jälleen alkaa. Ja se paikka oli Orleans! ATTILA (silmää häneen raivoissaan). Siellähän sinä olet, noita! (Kohottaa jo kätensä antaakseen sotilailleen määräyksen, mutta laskeekin sitten kätensä ja jää tuijottamaan eteensä; itsekseen.) Mikä olikaan Ruan, minun edeltäjäni, sanoma minulle? "Itä on itää ja länsi länttä. Niitä ei sovi keskenään sekoittaa. Vain heikkoutta ja tuhoa versoo siitä sekoituksesta." Niin se oli. Ja niin se on! Ellak! ELLAK. Kuninkaani! ATTILA. Ota tyttö! Minä Attila! — lahjoitan hänet sinulle. Mutta vain sinulle! Omiaan älköön tuo noita ikinä nähkö! ELLAK. Oi, isäni! minä kiitän... Suurempaa lahjaa en ole milloinkaan saanut. ATTILA (kääntää hänelle halveksien selkänsä). ARDARIK. Kiiruhda, Attila! Hetket ovat kalliit! GEISM. Murtautukaamme tasangolle! Siellä voimme lyödä Aëtiuksen ja Teoderikin. ATTILA (vetäytyy etualalle, erilleen muista; itsekseen). Tasangolle...? Helke, hän puhui eilen tasangosta. Vieraasta lakeudesta, jonka hän unessa näki. Mutta siitä tuli tappion tasanko. Ja Ruan, minun edeltäjäni, ja minun vanhempieni henget käskivät minun palata lännestä kotiin. Mutta minä en voi palata. En täältä Orleansista! Sillä minä olen Attila! GEISM. Suuri kuningas! Nyt ei ole sanojen aika! Tarvitaan nopeita tekoja! ARDARIK. Voi auringonnousun poikaa, joka antaa yön yllättää! ONEGESIUS. Vaiti! Hillitkää mielenne, päälliköt! Ettekö näe, että suuri kuningas puhuu isiensä henkien kanssa? ATTILA (heistä piittaamatta, itsekseen). Minä olen Attila! Minä olen suuri! Älköön päästäkö sanomaan, että Orleans — hiekkajyvänen! — kaatoi mahtavat sotavaunut! Aëtius ei ole hiekkajyvänen! Hänen kanssaan minä voin voimia mitellä! Voittipa kumpi tahansa, niin voittaja on suuri, mutta suuri myös se, joka voitetaan! Minä — Attila! — minä tahdon olla suuri, loppuun asti! (Vetää hitain, juhlallisin liikkein miekkansa esiin ja kääntyy toisiin.) ONEGESIUS. Attila, puhu! Mitä sanovat suurten vainajien henget? ATTILA (synkkänä, mutta pystypäisesti). Näin sanovat isieni henget: "Attila on Attila, eikä hänen iltansa ole tullut!" HUNNIT ja HEIDÄN LIITTOLAISENSA (innoissaan). Attila on Attila, voittamaton! ATTILA (kohottaa miekkansa). Ja nyt, urhot! Seuratkaa minua! (Pysähtyy Ellakin eteen.) Sinä jäät! tiennet tehtäväsi? ELLAK. Kyllä, kuninkaani. ATTILA. Miehet! Tasangolle! Vapauteen! Antakaa torvien ja rumpujen soida! Meitä ei voi kukaan estää! (Poistuu jäntevin askelin keskiovesta.) ONEGESIUS, SCOTTA, ARDARIK, GEISM ja HUNNISOTURIT (kohottavat miekkansa ja keihäänsä). Attilan nimeen! Meitä ei voi kukaan estää! (Poistuvat kiireesti Attilan jäljessä.) BERENIKE (astuu ristiinnaulitun kuvan eteen ja polvistuu rukousjakkaralle kiitosrukoukseen). ELLAK (menee ikkunan luo ja avaa sen, jolloin ulkoa kuuluu hunnien kuparitorvien ja rumpujen ääni sekä kauempaa virrenveisuuta. Käännähtää katsomaan tyttöä). Berenike. BERENIKE (jatkaa rukoustaan). ELLAK (astuu hänen liuokseen). Ihana neito, kiiruhda! BERENIKE (hypähtää hämmästyneenä pystyyn). Te täällä! ELLAK. Niin, minä. BERENIKE. Hunnit ovat menneet! Orleans on pelastettu! Paetkaa, jos henkenne on teille kallis. ELLAK. Minä menen, tietysti. Mutta vain sinun kanssasi, Berenike. BERENIKE. Minun kanssani? Olette järjiltänne! ELLAK. Järjiltäni? Ehkä. Mutta tule nyt! Aikamme on vähissä! (Ojentaa kätensä neitoa kohden.) BERENIKE (väistyy). En ikinä! ELLAK. Älä käännä kasvojasi minusta, ihana neito. Kuule minua. Rukoilen sinua kuuntelemaan. Itsesikin tähden! BERENIKE. Menkää! ELLAK. Berenike! Siitä hetkestä alkaen, jolloin silmäni häikäistyivät sinun kauneudestasi, olen nähnyt vain sinut. Olen hunnien prinssi. Minä teen sinusta kuningattaren! BERENIKE (on hämmästyneenä ja säikkyen kuunnellut hänen intohimoisia sanojaan. Huomaa piispan ristin lattialla ja kohottaa sen suojakseen). ELLAK (ymmärtää väärin neidon tarkoituksen). Risti ei minua pelolta. Olen valmis alistumaan sen alle, jos se on sinun ehtosi, Berenike. Sinun täytyy tulla omakseni! BERENIKE. Minun sydämeni kuuluu hänelle, joka on tulossa! Torismundille, Teoderikin pojalle! ELLAK (peräytyy kuin kasvoihin lyötynä). Länsigootille! Häntä et ole ikinä näkevä! Ulkoa kuuluu huutoja. BERENIKE. He tulevat! Hän tulee! ELLAK (ryntää ikkunaan, kumartuu katsomaan ulos ja paiskaa sitten ikkunan kiinni; epätoivoisesti). Myöhäistä! Emme pääse enää ulos! Voi sinua ja voi minua! (Paljastaa miekkansa ja lähestyy neitoa.) BERENIKE (perääntyy kauhistuneena). Mitä! Mitä aiotte? ELLAK Sinun on kuoltava! BERENIKE. Kuoltava? Nyt! ELLAK. Attila lahjoitti sinut vain minulle. Hän sanoi, että omiasi et saa nähdä. Ja hänen sanansa on minulle laki. BERENIKE. Te olette prinssi! Prinssikö alentuisi surmaamaan aseettoman? Murhaamaan naisen! Luulin teitä muita hunneja paremmaksi. Pidin teitä ihmisenä. ELLAK. Rakastan sinua, Berenike! Olen itkevä tätä hetkeä kuolemaani asti! Olen kiroava käteni, joka tämän teon suorittaa! Mutta... minä olen hunni. En voi olla parempi kuin Attila, kuninkaani, sallii minun olla. (Kohottaa miekkansa.) Attilan, herrani ja käskijäni, nimeen! TORISMUND (ryntää sisään paljastetuin miekoin keskiovesta). Berenike! ELLAK (käännähtää häneen). Länsigootti! TORISMUND (raivon tuli silmissä käy hänen kimppuunsa ja lyö hänen kädestään miekan, jolle laskee jalkansa). Sinä kurja! Hunnipeto! BERENIKE (juoksee riemuiten tulijan luo). Torismund! Sinä tulit! Tulit vihdoinkin! (Kietoo kätensä hänen kaulaansa ja jännityksen lauettua puhkeaa nyyhkytyksiin.) TORISMUND. Tietysti minä tulin, rakkaani. Erottuani sinusta olen kaiken aikaa matkannut tätä hetkeä kohden. Se oli pitkä ja vaivalloinen taival. Mutta katso, armaani. (Koskettaa ristiä rinnallaan.) Sinun ristisi on suojellut ja varjellut minua. BERENIKE. Miten sydämeni onkaan vavissut sinun tähtesi, Torismund! TORISMUND. Minulla on ollut vain yksi ajatus: sinun luoksesi, rakkaani! Minä tulin kuin myrskytuuli viimeiset päivämatkat. Moni uljaista länsigooteistani uupui, ennen kuin saavutimme Orleansin. Moni myös jäi täällä kaupungissa kuoleman kentälle. Mutta läpi tulen, läpi nuolisateen, läpi keihäsmetsien minä riensin sinun kuvasi silmieni edessä. Ja — taivaalle kiitos! — minä ennätin perille ajoissa. Muuten tuo peto...! (Astuu uhkaavana pari askelta Ellakia kohden.) ELLAK. Niinpä surmaa minut, länsigootti! TORISMUND. Kuvitteletko, hunni, minun kaipaavan sinulta lupaa siihen? ELLAK. Et kai kaipaakaan. Yhtä vähän kuin minä mitään sinulta, länsigootti! TORISMUND (kohottaa miekkansa). BERENIKE (tarttuu hänen käteensä). Ei, Torismumd, ei! TORISMUND. Berenike! Pidättääkö sinun kätesi minua kostamasta? Maksannasta miehelle, joka äsken häpäisi kalpansa suuntaamalla sen terän turvatonta neitoa vastaan! BERENIKE. Minä pyydän sinua, Torismund! Tämä on minun ensimmäinen pyyntöni sinulle. Et voi sitä evätä! TORISMUND (laskee miekkansa). Valtiattareni! Mitä siis käsket? BERENIKE. Anna hänen mennä! TORISMUND. Menköön! Hän ei kuitenkaan ole saavuttava kaupungin laitaa. Hunnina hän tapaa kuolemansa heti tästä salista lähdettyään. BERENIKE. Siksi tahdonkin, että pari sinun miestäsi saattaa hänet turvallisesti kaupungin portille. TORISMUND (katsoo häneen ymmällään). Saattaa hänet...? Kaupungin portille!... Olkoon siis niin, armaani. ELLAK (heittäytyy polvilleen Bereniken eteen ja suutelee hänen hameenlievettään). Ihana neito, sinä olet maailmasta, jota minä en tunne! Mutta minä olen koettava muistaa, että olen saanut henkeni lahjaksi sinun käsistäsi. TORISMUND (ovelta). Kiirehdi, hunni, ennen kuin muutan mieltäni! ELLAK (nousee ja seuraa Torismundia ulos keskiovesta). BERENIKE (painaa haltioituneen riemun vallassa piispan ristin rintaansa vastaan). TORISMUND (palaa keskiovesta). Kuka hän oli, rakkaani? Nuo hunnikasvot olen joskus aikaisemminkin nähnyt. BERENIKE. Torismund, sinä näit hänet tässä salissa — silloin kerran. Hän oli Ellak, Attilan poika. TORISMUND (tulistuen). Attilan — tuon paholaisen — poika! Sinä tiesit, kuka Hän oli, ja kuitenkin pakotit minut lähettämään hänet turvallisesti pois kaupungista. Surmata hänet olisi pitänyt, oikeutta myöten tuhannesti tappaa! Berenike, sinun hyvä sydämesi on harhauttanut sinut heikkouden tielle. BERENIKE. Ei, Torismund! Laupeus ei ole heikkoutta. Laupeuden tekeminen voitetulle on voittajan kuningasosa! Miten voisi muuten milloinkaan syntyä parempi ja oikeudenmukaisempi maailma? Sinun ja minun, meidän maailmamme! TORISMUND (suutelee kunnioittavasti hänen kättään). Sinä olet minun sydämeni valtiatar, Berenike. Sinun hyvyytesi ja jaloutesi ohjatkoot myös tekojani! CARPILIO (ilmestyy keskioven aukkoon ja tervehtii roomalaisittain). Tervehdys teille, jalo neito! Myös sinulle, raisu taistelutoverini! BERENIKE. Tervetuloa, voittoisa Rooman mies! TORISMUND. Entä hunnit? CARPILIO. He purkautuivat ulos tasangolle. Heitä oli liian paljon, jotta olisimme pystyneet estämään heitä. Mutta ei huolta! Avoimella kentällä me lyömme heidät lopullisesti. Ukkospilvet länsimaiden yllä — ne ovat revenneet! Attilan kotkanlento — se on katkennut! BERENIKE. Mutta... Miten olen voinut unohtaa...? Hetkeksikään! Isäni? Piispa Anianus? Ja toiset? CETEGUS, ANIANUS ja MUMMIUS (tulevat kasvot loistaen keskiovesta). CETEGUS (rientää syleilemään Berenikeä). Tässä lapseni! Kaikki on hyvin! Rakas tyttäreni! (Syleilee myös Torismundia.) Rakas poikani! (Ja Carpiliota.) Urhea ystäväni! MUUT (puristavat riemumielin toistensa käsiä). BERENIKE (ojentaa piispan ristin Anianukselle). Teidän ristinne, pyhä isä. ANIANUS. Jumala, laupias ja armollinen Taivaallinen Isämme, siunatkoon sinua, tyttäreni! CETEGUS. Orleans, länsimaiden lukko, kesti siis sittenkin! MUMMIUS. Meidän Herramme on taittanut vitsansa! TORISMUND. Orleans — ajasta aikaan se säilyköön tunnuksena! Voitollisena tunnuksena vapauden puolesta, milloin ikinä orjuutus uhkaa! ANIANUS (kohottaa ristinsä siunaukseen). Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen! Amen! Väliverho.