Alexandre Dumas'n 'Kohtalokumppanukset' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3111. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.



KOHTALOKUMPPANUKSET

Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta


Kirj.

ALEXANDRÉ DUMAS


Ranskankielestä suomentanut

V. Hämeen-Anttila



Jatkoa romaaniin

"Sankarin saavutus"





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1951.






SISÄLLYS:

     I. Kaksi kirjettä
    II. Lahkolaiskokous
   III. Toinen koetus
    IV. Vaarallinen yritys
     V. Epäviisasta varovaisuutta
    VI. Tilaisuus
   VII. Kahden velvollisuuden välissä
  VIII. Enteitä
    IX. Kohtalokas turnaus
     X. Uusi asiaintila
    XI. Gabrielin koston seurauksia
   XII. Luonteensävyn muuttuminen
  XIII. Guise ja Coligny
   XIV. Ilmoituksia ja ilmiantoja
    XV. Vakoilija
   XVI. Ilmiantaja
  XVII. Lapsikuningas ja -kuningatar
 XVIII. Italian-matkan loppu
   XIX. Kaksi vetoomusta
    XX. Vaarallinen luottamus
   XXI. Vilpittömyyden vilppiä
  XXII. Lopun alkua
 XXIII. Château-Regnaultin metsässä
  XXIV. Kuudennentoista vuosisadan politiikkaa
   XXV. Amboisen mellakka
  XXVI. Uskontoimitus
 XXVII. Toinen politiikan näyte
XXVIII. Toivonsäde
  XXIX. Hyvin varjeltu uni
   XXX. Kuninkaallinen kuolinhuone
  XXXI. Hyvästi, ranska!
        Loppulause




ENSIMMÄINEN LUKU

Kaksi kirjettä


Kahden Martin Guerren pulmallisen jutun onnellisesti päätyttyä Gabriel
de Mongommery katosi uudestaan monen kuukauden ajaksi, palaten
salaperäiseen harhailuunsa, jolla ei näyttänyt olevan päämäärää. Hänet
nähtiin ja tunnettiin taas parissakymmenessä eri paikassa, mutta hän
ei silti koskaan edennyt kauas Pariisin ja hovin ympäristöstä, vaan
ainoastaan pysyi syrjässä sillä tavalla, että saattoi huomaamatta
tarkkailla kaikkea.

Hän piti silmällä tapausten kehitystä, mutta ne eivät likimainkaan
järjestyneet hänen mielikseen. Kokonaan yhden ajatuksen valtaan
antautunut sielu ei vielä havainnut tilaisuutta ratkaisulle, jota hänen
oikeudentuntoinen kostonsa etsi.

Ainoa tällä välin merkityksellinen ilmiö poliittisella alalla oli
Cateau-Cambrésisin rauhansopimuksen solmiminen.

Diana de Poitiersin kaikkivaltiaan vaikutuksen nojalla konnetaabeli de
Montmorency oli vihdoin saanut Henrik II:n taipumaan tähän sovintoon,
ollessaan kateellinen herttua de Guisen urotöistä ja niistä uusista
oikeuksista, joita hänen kilpailijansa päivä päivältä hankki itselleen
kiitollisen kansansa ja suosiollisen valtiaansa huomaavaisuuteen. Rauha
allekirjoitettiin huhtikuun 3 päivänä 1559. Vaikka se tehtiin sodan
jatkuessa yhä voitollisena, ei se muodostunut Ranskalle kovinkaan
edulliseksi.

Se säilytti Ranskalle Metzin, Toulin ja Verdunin hiippakunnat, mutta
Calais saatiin ottaa haltuun ainoastaan kahdeksaksi vuodeksi ja
Englannille oli maksettava kahdeksansataatuhatta kultaecua, jollei
kaupunkia tämän määräajan kuluttua luovutettaisi takaisin (tätä Ranskan
avainta ei tosin sitten enää annettukaan Englannille eikä myöskään
lunastussummaa maksettu). Ranskalle jätettiin takaisin Saint-Quentin ja
Ham ja väliaikaisesti myös piemontilaiset Torinon ja Pignerolin alueet.

Mutta Filip II sai täydelliseen hallitusvaltaansa Thionvillen,
Marienbourgin ja Hesdinin vahvat linnoituskeskukset. Hän määräsi
Therouannen ja Yvoyn varustukset hajoitettaviksi maan tasalle, ja
hänen toimestaan palautettiin Liègen piispalle Bouillon, genualaisille
Korsikan saari, Savoijin Philibertille suurin osa Frans I:n aikana
valloitettua Savoijia ja Piemontia. Niinikään pantiin ehdoksi Henrikin
tyttären Elisabethin naittaminen hänelle ja prinsessa Margueriten
vihkiminen Savoijin herttuan kanssa. Ne olivat hänelle niin tavattomia
etuja, ettei Pyhän Laurentiuksen päivän voittokaan ollut hänessä
herättänyt suurempia toiveita.

Raivostuneena riennettyään rintamalta hoviin herttua de Guise rupesi
äänekkäästi ja hyvällä syylläkin moittimaan Montmorencya kavalluksesta
ja kuningasta heikkoudesta, kun näin oli yhdellä kynänpiirrolla
luovutettu, mitä espanjalaiset aseet eivät, olleet kyenneet Ranskalta
riistämään edes kolmenkymmenen menestyksellisen taisteluvuoden
tuloksena.

Mutta vaurio oli kertakaikkiaan tapahtunut, eikä Arpinaaman synkkä
tyytymättömyys voinut sitä millään lailla korjata.

Gabriel ei ollut tästä tilanteesta mielissään. Hänen kostonsa
tavoitteli kuninkaallista persoonaa eikä Ranskan kuningasta valtakunnan
vahingoksi. Hän olisi iloiten kostanut isänmaansa mukana, mutta ei sitä
vastaan.

Kuitenkin hän itsekseen pani merkille, että herttua de Guise tietenkin
tunsi kovaa suuttumusta nähdessään, kuinka kavala juonittelu pilasi
hänen neronsa ponnistuksia ja teki ne mitättömiksi.

Tämän kuningassukuisen Coriolanuksen kiukku saattoi tilaisuuden
tullessa edistää Gabrielin suunnitelmia. Eikä François de Lorraine
sitäpaitsi ollut valtakunnan ainoa napisija.

Eräänä päivänä Gabriel tapasi Pre-aux-Clercin lähistöllä parooni
de la Renaudien, jota hän ei ollut nähnyt Saint-Jacques kadun
aamuneuvottelusta saakka. Muulloin hän säännöllisesti vältti
tuttuja kasvoja, kun häntä lähestyin, mutta nyt hän meni empimättä
puhuttelemaan paroonia.

Nämä kaksi miestä olivat kuin luodut vilpittömään yhteisymmärrykseen;
he muistuttivat toisiaan monessakin suhteessa, eritoten luonteensa
lujuudessa ja tarmokkuudessa.. Kumpikin oli samanlaisesti toiminnan
mies ja aina oikeuden kiihkeä puoltaja.

Ensimmäisen tervehdyksen jälkeen La Renaudie lausui suoraan:

"Olen tavannut Ambroise Parén; te olette siis meikäläisiä?"

"Sydämestäni kyllä, mutta en ulkonaisesti", vastasi Gabriel.

"Ja milloin liitytte asiamme puolelle täydesti ja avoimesti?"

"Nyt en enää käytä teikäläisiä kohtaan sitä itsekästä puhetapaa, joka
kenties on teitä suututtanutkin", selitti Gabriel. "Niinpä vastaan
avomielisestä minä yhdyn täydellisesti teikäläisiin jahka tarvitsette
minua enkä itse enää tarvitse teitä."

"Sepä tosiaan jalomielistä! Aatelismies ihailee teitä, mutta puoluemies
ei voi ruveta teitä matkimaan. Jos odotatte vain hetkeä, jolloin
tarvitsemme avuksi kaikkia ystäviämme, niin tietäkää, että se hetki on
tullut."

"Mitä siis on tekeillä?" tiedusti Gabriel.

"Uskolaisiamme vastaan valmistellaan salaista yllätystä. Nyt tahdotaan
yhdellä kertaa suoriutua kaikista protestanteista."

"Mistä johdutte sitä päättelemään?"

"Tämän hankkeen salaamista tuskin pidetäänkään tarpeellisena", selitti
parooni. "Antoine Minard, parlamentin puhemies, lausui ihan julkisesti
eräässä neuvoston kokouksessa Saint-Germainissa, että vihdoinkin
tarvitsisi iskeä lujasti ja ratkaisevasti, jollei tahdottu suistua
jonkinlaiseen tasavaltaan, kuten sveitsiläiset valtiot."

"Mitä! Käyttikö hän sanaa _tasavalta_?" huudahti Gabriel ihmeissään.
"Mutta varmaankin hän liioitteli vaaraa, jotta torjumiskeino tehtäisiin
sitä rajummaksi."

"Eipä juuri", sanoi La Renaudie alentaen ääntänsä. "Totta puhuen, hän
ei liioitellut paljoakaan. Mekin, katsokaa, olemme hieman muuttuneet
siitä asti, kun olimme koolla Calvinin kamarissa, eivätkä Ambroise
Parén aatteet meistä nykyään enää tunnu niin uskaliailta. Näettehän
muuten, että meitä työnnetään äärimmäisyyksiin."

"Siinä tapauksessa", huomautti Gabriel innostuen, "olenkin teikäläisiä
kenties pikemmin kuin luulinkaan".

"Hyvä on sitten!" huudahti La Renaudie.

"Mille taholle minun tulee suunnata katseeni?", kysyi Gabriel.

"Parlamenttiin", vastasi parooni. "Siellä tämä asia saa ratkaisunsa.
Evankelinen puolue on voimakkaasti esiintyvä vähemmistö — Anne
Dubourg, Henri Dufaur, Nicolas Duval, Eustache de la Porte ja
parikymmentä muuta. Pääsiäisen jälkeisenä keskiviikkona pidetyssä
parlamentin istunnossa vaadittiin kerettiläisiä vastaan päätetyn vainon
toimeenpanoa, ja siihen nämä kalvinilaisuuden kannattajat vastasivat
pyytäen kutsuttavaksi koolle yleisneuvottelun, jonka tulee Konstanzin
ja Baselin kirkolliskokousten tekemien päätösten mukaan ratkaista
uskonnolliset kysymykset. Heillä on puolellaan oikeus; heitä vastaan
täytyy siis käyttää väkivaltaa. Mutta me valvomme, ja valvokaa tekin
meidän mukanamme."

"Tuo riittää", sanoi Gabriel.

"Pysykää Pariisissa, asuintalossanne, jotta teille voidaan ilmoittaa
tarpeen vaatiessa", lisäsi La Renaudie.

"Se on minulle kiusallista, mutta mukaannun siihen kuitenkin", myöntyi
Gabriel, "kunhan ette kovin pitkäksi aikaa jätä minua sinne kärsimään
joutilaana. Käsittääkseni olette kirjoitelleet ja puhuneet kylliksi;
nyt pitäisi jo ryhtyä sanoista töihin."

"Olen samaa mieltä", vakuutti La Renaudie. "Pysykää valmiina ja olkaa
huoletta!"

He erosivat, ja Gabriel asteli pois syvissä mietteissä. Hän kyseli
itseltään: eikö hänen omatuntonsa päässyt harhateille koston
kiihkossa? Ja nyt näytti siltä kuin tämä intohimo kannustaisi häntä
kansalaissotaan. Mutta kun tapaukset eivät tulleet hänen luokseen,
täytyi hänen kaiketi lähestyä niitä.

Samana päivänä hän palasi taloonsa Rue des Jardins-Saint-Paulin
varrelle, tavaten siellä ainoastaan uskollisen Aloysensa. Martin
Guerre oli asettunut kotiseudulleen, André jäänyt madame de Castron
saattueeseen; Jean ja Babette olivat palanneet Calaisiin, sieltä
muuttaakseen Saint-Quentiniin, jonka portit jälleen avautuivat
isänmaalliselle kankurille Cateu-Cambrésisin rauhansopimuksen
perusteella.

Isännän paluu yksinäiseen kotiin oli siis tällä kertaa vielä kolkompi
kuin tavallisesti. Mutta eikö äidillinen hoitajatar rakastanut häntä
kylliksi kaikkien puolesta? Mahdotonta on kuvata arvoisan vaimon
riemastusta, kun Gabriel ilmoitti hänelle nyt jäävänsä luultavasti
pitemmäksi aikaa pitämään hänelle seuraa. Kreivi aikoi elellä
suojapaikassaan täysin piilossa ja ehdottomasti yksinäisenä; mutta
täällä hän sentään oleskelisi, vain harvoin käväisten kaupungilla, ja
Aloyse saisi yhtä mittaa häntä tavata ja hoivailla! Hyvin kauan olikin
kulunut siitä, kun hän oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi!

Kaihoisasti hymyillen Gabriel kadehti rakastavan olennon iloista
mieltä. Hän ei valitettavasti voinut enää osallistua siihen. Hänen
elämänsä ei hänelle itselleenkään merkinnyt tästedes muuta kuin kamalaa
arvoitusta, jonka ratkaisua hän sekä pelkäsi että halusi.

Tässä mallittomuudessa ja huolessa hänen päivänsä kuluivat rauhattomina
ja ikävinä runsaan kuukauden ajan.

Niinkuin hän oli entiselle hoitajattarelleen luvannut, hän ei
paljoakaan liikkunut poissa kotoa. Vain toisinaan hän iltaisin lähti
kiertelemään Châteletin ympäristössä ja palattuaan sulkeutui pitkiksi
tunneiksi hautaholviin, jonne tuntemattomat apurit olivat eräänä yönä
salavihkaa tuoneet hänen isänsä ruumiin. Hänellä näytti olevan kaameana
nautintona sillä tavalla verestää muistissaan tihutyötä, jotta katkera
viha pitäisi yllä hänen miehuuttaan.

Hänen katsellessaan Châteletin kolkkoja muureja, mutta etenkin silloin,
kun hän tarkasteli marmorihautaa, jonka lepoon oli päättynyt ylevän
elämän kärsimys, esiintyi hänelle kaikessa hirveydessään se järkyttävä
aamu, jolloin hän oli painanut murhatun isänsä silmät kiinni. Tällöin
hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hiukset nousivat pystyyn, povi
paisui intohimosta, ja hän heräsi tästä kaameasta mietiskelystään ihan
uutta kostonvimmaa keränneenä.

Tällaisina tuskan hetkinä Gabriel pahoitteli sitä, että hänen mieleensä
oli tullut jättää kostonsa olosuhteista riippuvaksi, sillä odottaminen
tuntui käyvän sietämättömäksi.

Hänen oli pakko kuvitella, että sillä välin, kun hän itse odotteli
kärsivällisesti, murhaajat olivat voitonriemuisia ja tyytyväisiä!
Kuningas hallitsi rauhallisesti Louvressaan! Konnetaabeli rikastutti
itseään yhä kansan kurjuudesta! Ja Diana de Poitiers huvitteli
häpeällisessä irstailussa.

Näin ei saanut jatkua! Koska Jumalan salama uinui, koska sorrettujen
hätä yhä paheni, täytyi hänen jättää sikseen Jumala ja ihmiset,
tulla toimeen yksin, tai oikeammiten hän itse ryhtyisi taivaallisen
vanhurskauden ja inhimillisen katkeruuden välikappaleeksi. Ylivoimaisen
vaikutteen kiihdyttämällä hän joskus tarttui miekkansa kahvaan ja
astahti askeleen, ikäänkuin mennäkseen ulos kostotyöhön...

Mutta samassa hänen herkkä omatuntonsa palautti mieleen Diana de
Castron kirjeen, sen Calaisista lähetetyn viestin, jossa hänen
rakastettunsa rukoili häntä olemaan kostamatta itse ja iskemättä
syylliseenkään, ellei hän tulisi toimineeksi Jumalan tahdottomana
välikappaleena.

Gabriel luki jälleen tämän liikuttavan vetoomuksen ja antoi miekkansa
painua takaisin huotraan. Vimmaansa katuen hän malttoi taas mielensä ja
jäi vielä odottamaan.

Hän olikin niitä miehiä, jotka ovat syntyneet toimimaan, mutta ei
varsinaisesti johtajaluonne. Hänen tarmonsa oli ihailtava, kun hänellä
oli mukanaan armeija, puolue tai edes yksi suuri henkilö. Mutta
hän ei arvoltaan eikä luonnostaan ollut omiaan yksin suorittamaan
tavallisuudesta poikkeavia tekoja, ei hyvässäkään mielessä, saatikka
rikollisella uralla. Hän ei ollut syntyään mahtava ruhtinas eikä
voimallinen nero. Häneltä puuttui oma-alotteinen kyky kuten tahtokin.

Amiraali de Colignyn ja samoin herttua de Guisen rinnalla hän oli
selvinnyt hämmästyttävistä urotöistä. Mutta nyt, kuten hän oli antanut
Martin Guerren ymmärtää, hänen tehtävänsä oli suuresti muuttunut:
hänen ei ollut avoimella kentällä taisteltava vihollista vastaan, vaan
rangaistava kuningastaan. Eikä tällä kertaa ilmestynyt ketään hänen
auttajakseen tässä kamalassa hankkeessa!

Kuitenkin hän vielä otti tässä kohden lukuun samat miehet, jotka olivat
aikaisemmin suoneet hänelle mahtavaa apuaan, protestanttisen Colignyn
ja kunnianhimoisen Arpinaaman.

Kansalaissota uskonnollisen totuuden puolustamiseksi, kapina suuren
neron vallantavoittelun voitoksi — sellaiset olivat Gabrielin salaiset
toiveet. Henrik II:n kuolema tai syökseminen valtaistuimelta — joka
tapauksessa hänen rangaistuksensa — olisi tuloksena jommastakummasta
mullistuksesta. Gabriel toimisi johtajan lähimpänä miehenä. Hän
täyttäisi loppuun asti itse kuninkaalle vannomansa valan: vainoaisi
valapattoa lapsiin ja lastenlapsiin asti.

Jos nämä kaksi mahdollisuutta pettäisivät, ei hän voisi enää tehdä
muuta kuin antaa Jumalan valita, koska hän ei ollut tottunut toimimaan
muussa ominaisuudessa kuin jonkun toisen liittolaisena. Mutta aluksi ei
näyttänyt siltä kuin hänen tarvitsi odotella turhaan, että ilmestyisi
jompikumpi tilaisuus. Sillä kesäkuun 13 päivänä hän sai kaksi kirjettä
melkein samanaikaisesti.

Edellisen tuojana oli kello viiden tienoissa iltapuolella salamyhkäinen
mies, joka tahtoi sen luovuttaa ainoastaan hänen omiin käsiinsä ja
silloinkin vasta sitten, kun oli verrannut hänen kasvonpiirteitään
kirjallisesti saamiinsa yksityiskohtaisiin tuntomerkkeihin.

Tämä kirje kuului seuraavasti:

 "Ystävä ja veli!

 Hetki on tullut, vainoojat ovat riisuneet naamarinsa. Siunatkaamme
 Jumalaa! Kärsimykset vievät voittoon.

 Tänä iltana kello yhdeksän etsikää Maubert-aukion numero 11:ssä
 ruskeanväristä ovea.

 Kolkuttakaa sille säännöllisin väliajoin kolmesti. Teille avaa mies
 sanoen: Älkää tulko, sillä ette näkisi hyvin! Te vastaatte: Tuon valoa
 mukanani, Mies johdattaa teidät portaille, joiden seitsemäntoista
 askelmaa nousette hämyssä. Ylhäällä teitä lähestyy toinen opetuslapsi
 lausuen: Mitä haette? Vastatkaa: Oikeata. Silloin teidät saatetaan
 autioon huoneeseen, jossa joku kuiskaa korvaanne tunnussanan:
 _Genève_. Siihen vastaatte: _Kunnia_. Tällöin teidät heti tuodaan
 niiden joukkoon, _jotka tänään tarvitsevat teitä_.

 Näkemiin illalla, ystävä ja veli! Polttakaa tämä kirjelmä!
 Vaiteliaisuutta ja miehuutta!

                                               L.R."

Gabriel sytytti lampun, poltti sanansaattajan läsnäollessa kirjeen ja
virkkoi hänelle kaikeksi vastaukseksi:

"Tulen sinne."

Mies kumarsi ja poistui.

Kas niin, — tuumi Gabriel, — heränneet kyllästyvät viimeinkin!

Kello kahdeksan, hänen yllä mietiskellessään La Renaudien kutsua,
johdatti Aloyse hänen luokseen paashin, joka esiintyi lotringilaiscn
suvun liverissä.

Nuorukaisella oli tuotavanaan tällainen kirje:

 "Monsieur ja rakas kumppani!

 Olen ollut Pariisissa kuusi viikkoa palanneena armeijasta, missä
 minulla ei enää ollut mitään tehtävää.

 Minulle vakuutetaan, että tekin tällä haavaa oleskelette kotona.
 Miksi en ole vielä tavannut teitä? Olisitteko tekin minut unohtanut
 nykyisenä kiittämättömyyden ja unohtamisen aikana? Ei, mahdotonta,
 tunnenhan teidät.

 Tulkaa siis luokseni! Odotan teitä, jos teille sopii, huomenna aamulla
 kello kymmenen huoneistossani Les Tournellesissa.

 Tulkaa, vaikkapa vain lohdutellaksemme toisiamme, mitä meidän
 menestyksestämme on tehty.

 Sydämellinen ystävänne

                                François de Lorraine."

"Saavun sinne", kuului taaskin Gabrielin lyhyt vastaus, ja pojan
lähdettyä hän mietti:

— Kas niin, — nyt herää kunnianhimokin!

Kaksinaisen toivon rohkaisemana hän neljännestuntia myöhemmin lähti
astelemaan Maubert-aukiota kohti.




TOINEN LUKU'

Lahkolaiskokous


Maubert-aukion talo numero 11, joka La Renaudien kirjeessä Gabrielille
mainittiin kohtauspaikaksi, oli asianajaja Trouillardin omistama, ja
sitä pidettiin ihmisten kesken liikkuvien huhujen mukaan kerettiläisten
tyyssijana. Näille vaarallisille luuloille oli antanut tukea etäinen
virrenveisuu, jota naapurit toisinaan iltaisin kuulivat. Mutta se oli
kuitenkin vain epämääräistä arvelua, eikä silloinen järjestysvalta
ollut vielä saanut päähänsä ryhtyä sitä tutkimaan.

Gabriel löysi vaivattomasti ruskean oven ja saamansa ohjeen mukaan
koputti sille säännöllisin väliajoin kolmesti. Sitten ovi aukeni kuin
itsestään, mutta pimeässä tarttui Gabrielin käteen jonkun käsi, ja
hänelle huomautettiin:

"Älkää astuko eteenpäin, sillä ette näkisi siellä selvästi."

"Tuon valoa mukanani", vastasi Gabriel noudattaen kaavaa.

"Astukaa siis sisälle", kehoitti ääni, "ja seuratkaa opastavaa kättä".

Gabriel totteli, edeten näin muutamia askeleita. Sitten hänet
päästettiin irti, ja sama ääni lausui:

"Menkää nyt omin päin."

Gabriel tunnusteli jalallaan portaiden alapäätä. Alettuaan nousta hän
luki seitsemäntoista askelmaa ja pysähtyi.

"Mitä haette?" kuului pimeästä toinen ääni.

"Oikeata", vastasi hän.

Hänen edessään avautui heti ovi, ja hän joutui huoneeseen, joka oli
valaistu heikosti.

Siellä oli vain yksi mies, joka lähestyi supattamaan. Gabrielille:

"_Genève!_"

"_Kunnia!_" vastasi nuori kreivi siekailematta.

Mies napautti silloin soittokelloa, ja eräästä salaovesta ilmestyi La
Renaudie itse, rientäen sydämellisesti puristamaan Gabrielin kättä.

"Tiedättekö, mitä tänään on tapahtunut parlamentissa?" kysyi hän.

"En ole lainkaan liikkunut ulkona asunnostani", vastasi Gabriel.

"Saatte siis kuulla kaikki täällä", sanoi La Renaudie. "Ette ole vielä
sitoutunut asiamme kannattajaksi, mutta eipä väliä, me liitymme yhteen
teidän kanssanne. Opitte tuntemaan hankkeemme, arvioimaan voimiamme;
puolueemme asiasta älköön enää jääkö mitään teiltä salatuksi. Teidän
sopii kuitenkin pysyä vapaana toimimaan yksin tai meidän kanssamme,
kuinka vain mielitte. Huomautitte minulle olevanne meikäläisiä
hengeltänne, ja se riittää. En edes pyydä teiltä aatelismiehen sanaa
olla ilmaisematta mitään siitä, mitä näette tai kuulette. Teidän
suhteenne varokeino on turha."

"Kiitän tästä luottamuksesta!" lausui Gabriel liikuttuneena.

"Enkä toimita teitä katumaan sitä."

"Tulkaa sisälle mukaani", jatkoi La Renaudie, "ja pysykää vierelläni;
mainitsen teille järjestään niiden veljiemme nimet, joita ette tunne.
Saatte muuten itse arvostella asemaa. Tulkaa."

Hän tarttui Gabrielin käteen, painalsi salaoven kätkettyä joustinta ja
siirtyi hänen kanssaan tilavaan, pitkulaiseen saliin, jossa oli koolla
parisataa henkeä.

Moniaat sinne tänne sijoitetut soihdut valaisivat liikkuvia ryhmiä vain
puolittain. Muuten ei siellä ollut huonekaluja, ei seinäverhoja, ei
penkkejä; karkea puinen koroke vain saarnaajalle tai puhujalle, siinä
kaikki.

Parinkymmenen naisen läsnäolo selitti — mutta ei mitenkään oikeuttanut,
rientäkäämme se lausumaan — ne parjaukset, joihin nämä reformeerattujen
yölliset, salaiset kokoukset antoivat aihetta katolilaisten keskuudessa.

Kukaan ei pannut merkille Gabrielin ja hänen oppaansa tuloa. Kaikkien
silmät ja ajatukset olivat kohdistuneet siihen henkilöön, joka tällä
haavaa esiintyi puhujankorokkeella — vakavasanaiseen, murheellisen
näköiseen herännäisyysjohtajaan.

"Hän on parlamenttineuvos Nicolas Duval", selitti La Renaudie hiljaa
Gabrielille. "Hän on juuri alkanut selostaa, mitä tänään on tapahtunut
Augustinilaissalissa. Kuunnelkaa!"

"Kun vakinainen istuntohuoneemme Louvressa", jatkoi puhuja, "tarvittiin
prinsessa Elisabethin hääjuhlien valmistuksiin, kokoonnuimme
ensimmäisen kerran toistaiseksi Augustinilaissalissa, ja ties mistä
johtuikaan, että tuo outo paikka pani meidät heti epämääräisesti
aavistelemaan jotakin niinikään outoa kehitystä.

Puhemies Gilles Lemaitre avasi kuitenkin istunnon samalla tavalla kuin
aina ennen, eikä mikään tuntunut ilmaisevan aiheelliseksi eräiden
meikäläisten huolestusta.

Jälleen käytiin käsittelemään viime keskiviikkona esillä ollutta
kysymystä, joka koski uskonnollisten mielipiteiden vapautta. Antoine
Fumée, Paul de Foix ja Eustache de la Porte puhuivat peräkkäin
suvaitsevaisuuden puolesta, ja heidän kaunopuheiset, pontevat
esityksensä näyttivät elävästi tehonneen enemmistöön.

Eustache de la Porte oli juuri istuutunut innokkaiden kättentaputusten
kaikuessa, ja Henri Dufaur rupesi puhumaan, kääntääkseen puolellemme
vielä epäröitseviä äänestäjiä, kun pääovi äkkiä avattiin ja parlamentin
vahtimestari julisti kovalla äänellä: 'Kuningas!'

Puhemies ei näkynyt lainkaan hämmästyvän, vaan laskeutui kiireesti
korokkeeltaan, mennäkseen kuningasta vastaan. Kaikki edustajat nousivat
epäjärjestyksessä seisaalle, toiset peräti hämmentyneinä, toiset yhä
levollisina ja ikäänkuin arvaten, mitä oli tulossa.

Kuningas astui saliin Lotringin kardinaalin ja konnetaabelin saattamana.

'En tule häiritsemään työskentelyänne, parlamentin herrat', lausui hän
ensiksi, 'vaan tulen avustamaan sitä'.

Ja lisättyään muutamia merkityksettömiä kohteliaisuuksia hän lopetti
huomauttaen:

'Espanjan kanssa on solmittu rauha, mutta sotien aikana kerettiläiset
ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, niin että valtakuntaamme on
levitetty pahoja harhaoppeja, jotka pitää tukahduttaa niinkuin sotakin
lopetettiin. Minkätähden ette ole vahvistaneet luterilaisia vastaan
vaatimaani julistusta?... Kuitenkin huomautan vielä, jatkakaa minun
läsnäollessani vapaasti neuvotteluanne!'

Henri Dufaur, jolla oli puheenvuoro, alkoi rohkeasti käyttää sitä
jälleen kuninkaan näin kehoitettua, puolsi omantunnon vapautta ja vielä
liitti miehuulliseen lausuntoonsa muutamia murheellisia ja ankaria
muistutuksia monista kuninkaan hallituksen toimenpiteistä.

'Te valitatte häiriöistä?' huudahti hän. 'No me tiedämme niiden
aiheuttajan. Voisin vastata, niinkuin Elias sanoi Ahabille: — juuri
sinä kiusasit Israelia!'

Henrik pureskeli huuliaan ja kalpeni, mutta pysyi vaiti.

Sitten Dubourg nousi esittämään vielä suorasanaisempia ja vakavampia
moitteita.

'Minä käsitän', sanoi hän, 'että on olemassa erinäisiä säälittömästi
rangaistavia rikoksia, sire, sellaisia kuin salavuoteus,
Jumalan herjaaminen, valapattoisuus, joita kurittomuuden ja
syntisten lemmensuhteiden takia kuitenkin suvaitaan joka päivä.
Mutta mistä syytetään niitä, jotka nyt luovutetaan pyövelille?
Majesteettirikoksestako? Milloinkaan he eivät ole valtiaansa nimeä
jättäneet pois rukouksistaan; koskaan he eivät ole yllyttäneet kapinaan
tai kavallukseen. Onko polttorovion ansaitsemaa vallattomuutta se, että
he pyhän kirjan valaisemina ovat havainneet roomalaisen mahdin suuret
paheet ja häpeälliset viat ja niihin vaatineet parannusta?'

Kuningas ei vieläkään hievahtanut, mutta saatoimme aavistaa, että
hänen sisunsa kiehui ja että hänen oli perin työlästä hillitä sitä
purkautumasta.

Puhemies Gilles Lemaitre ehätti halpamaisesti mielistelemään tätä
mykkää hätäännystä.

'Tässä on puhe kerettiläisistä!' huusi hän suuttumusta teeskennellen.
'Tehtäköön heistä loppu niinkuin albigensseistä; Filip August poltatti
heitä kuusisataa yhtenä ainoana päivänä.'

Tämä väkivaltainen puhetapa edisti hyvää asiaamme kenties vielä enemmän
kuin meikäläisten maltillinen lujuus. Nyt kävi ilmeiseksi, että
ratkaisuun tultaessa mielipiteet jakautuisivat ainakin varsin tasan.

Henrik oivalsi sen myös ja tahtoi äkillisenä tempauksella saavuttaa
päämääränsä, luottaen yllätykseen.

'Herra puhemies on oikeassa', sanoi hän. 'Kerettiläisistä pitää tehdä
heti loppu, tai muuten he pääsevät meiltä karkuun. Ja aluksi, herra
konnetaabeli, vangittakoon nuo kaksi kapinallista!'

Hän osoitti kädellään Henri Dufauta ja Anne Dubourgia ja poistui
kiireesti ikäänkuin kykenemättä enää pidättämään vimmaansa.

Minun ei tarvitse teille sanoa, ystävät ja veljet, että herra de
Montmorency totteli kuninkaan käskyä. Dubourgiin ja Dufauriin käytiin
käsiksi keskellä parlamentin istuntoa, ja heidät vietiin pois, muiden
jäädessä perin tyrmistyneiksi.

Ainoastaan Gilles Lemaitre rohkeni vielä lisätä:

'Tässä tapahtuu oikeus! Näin rangaistakoon kaikkia niitä, jotka
ilmaisevat puutteellista kunnioitusta kuninkaallista majesteettia
kohtaan!'

Mutta ikäänkuin hänen sanojensa kumoamiseksi tunkeutui parlamenttiin
uudestaan kaartilaisia, ja esittämiensä määräysten toimeenpanemiseksi
he pidättivät vielä de Foixin, Fumeen ja de la Porten, jotka olivat
puhuneet ennen kuninkaan saapumista ja rajoittuneet puolustamaan
uskonnollista suvaitsevaisuutta, virkkamatta vähäisintäkään moitetta
hallitsijaa kohtaan.

Niinpä oli täysin selvää, että viisi lain mukaan loukkaamattomuuden
takeet saanutta parlamentin jäsentä oli kavalalla väijytyksellä syösty
mielipiteittensä takia eikä kuninkaaseen kohdistettujen muistutusten
tähden."

Nicolas Duval vaikeni. Kokouksen murhetta ja suuttumusta ilmalseva
sorina oli parikymmentä kertaa keskeyttänyt hänet, ja sitten oli
vielä jännittyneempinä tarkattu tuon suuren ja myrskyisen istunnon
selostusta, joka meistä katsellessamme sitä kaukaa näyttää todella
kuuluvan toiseen kokoontumiskauteen, kaksisataakolmekymmentä
vuotta myöhempään aikaan. Mutta siinä oli eräs tärkeä eroavaisuus:
jälkimmäisellä kerralla ei kuningas saanut puhua viimeistä sanaa, vaan
vapaus!

Puhujalavalle nousi Nicolas Duvalin jälkeen pastori.

"Veljet!" lausui hän, "ennen neuvottelua, jotta Jumala sitä elvyttäisi
totuudenhengellään, kohottakaamme yhteisesti hänen luokseen jonkin
virren välityksellä äänemme ja ajatuksemme."

"Virsi neljäkymmentä!" huusivat useat reformeeratut, ja kaikki alkoivat
veisata mainitun virren liikuttavia sanoja.

Se oli merkillisesti valittu tyynnyttämään kiihtyneitä mieliä, koska
on myönnettävä, että se oli paljon suuremmassa määrin uhkahaaste
kuin rukoilun ilmaus. Mutta suuttumus paisui tällä hetkellä uljaissa
sieluissa yli äyräitten ja kaikki läsnäolijat lauloivat täysin äänin
näitä säkeistöjä, joissa heitä innostava vakaumus melkein korvasi
puuttuvan runollisuuden:

    Te järjettömät, kuinka voittekaan
    Jeesusta vastaan nousta sotimaan?
    Ali, Antikristustahan vainoillanne
    pitäisi teidän tietää auttavanne!
                       Petturit katalat
                       pirunpa puoltajat
                       eessänne kulki,
                       kun käskyt Jumalan
                       eivät sais kansahan
                       levitä julki.

Erikoisesti merkille pantava oli viimeinen säkeistö:

    Nyt saarnaamasta älköön kauemmin
    meit’ estettäkö, muutoin vihdoinkin
    jo kääntyy teitä vastaan Jumalamme
    ja silloin voimallinen kostajamme.
                       sen vihan salamaa
                       joukkonne sitten saa
                       kohdata pian,
                       kun teidät helvettiin
                       piinahan suistaakin
                       sovitus vian.

Virren päätyttyä palasi hiljaisuus, ja taas voitiin ryhtyä
keskustelemaan, ikäänkuin tämä yhteinen huuto Jumalan puoleen olisi
viihdyttänyt sydämiä.

La Renaudie otti ensimmäisenä puheenvuoron, tehdäkseen aluksi tarkoin
selkoa neuvottelun laadusta ja tarkoituksesta.

"Veljet", lausui hän paikaltaan, "tuollaisen ennenkuulumattoman teon
johdosta, joka sotii kaikkia oikeuden ja kohtuuden käsityksiä vastaan,
meillä on nyt määrättävänä reformeerattujen puolueen menettelytapa.
Pysymmekö yhä kärsivällisinä vai ryhdymmekö toimimaan ja tässä
tapauksessa kuinka? Ne kysymykset nousevat täällä kunkin eteen, hänen
omatuntonsa mukaan ratkaistaviksi. Te näette, että eivät vainoojamme
puhu vähäisemmästä kuin yleisestä verilöylystä, aikoen pyyhkäistä
meidät kaikki pois elämän luettelosta, niinkuin huonosti luonnistunut
sana poistetaan käsikirjoituksesta. Odotammeko lauhkeina sellaista
surmaniskua? Vai yritämmekö hankkia itsellemme oikeutta ja sentähden
hetkellisesti omaksua lain sijalle väkivallan, kun kerran oikeutta
ja lakia loukkaavat juuri ne, joiden velvollisuutena on pitää niitä
voimassa? Teidän asiaksenne jää vastaaminen, veljet ja ystävät."

La Renaudie pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin saadakseen peloittavalle
pulmalle aikaa painua kunnollisesti kaikkien mieliin; sitten hän
pitkitti tahtoen sekä valaista että jouduttaa päätöksen tekoa:

"Kovaksi onneksi, kuten me kaikki tiedämme, ne, jotka uskonpuhdistuksen
ja totuuden asian pitäisi liittää yhteen, jakautuvat kahdeksi
eri lahkoksi. Meidän joukossamme on aatelispuolue, ja toisaalta
geneveläiset; mutta yhteisen vaaran ja vihollisen uhatessa on minusta
asianmukaista, että meillä on ainoastaan yksi sydän ja yksi tahto.
Kummankin ryhmän jäseniä kehoitetaan nyt yhdenvertaisesti lausumaan
mielipiteensä ja esittämään keinonsa. Meidän tulee yhteisesti omaksua
se kanta, joka tarjoaa parhaat menestyksen mahdollisuudet, esitettäköön
sitä miltä puolelta hyvänsä. Ja nyt puhukaa, ystävät ja veljet, rohkean
vapaasti ja täydessä luottamuksessa."

La Renaudien esitystä seurasi jokseenkin pitkällinen epäröinti.

Juuri rohkeaa vapautta ja luottamusta puuttui kuuntelijoilta. Ja
ensiksikin, vaikka kaikki sydämet tosiaan täytti katkera suuttumus,
kuninkuudella oli siihen aikaan yhä liian suuri arvovalta, jotta
reformeeratut, aloittelevat salaliittolaiset, olisivat rohjenneet heti
avoimesti ja ilman taka-ajatuksia, ilmaista aikeitaan ja halujaan
aseellisesta kapinasta. He olivat päättäväisiä ja alttiita joukkoja,
mutta erikseen kukin kavahti ensi aloitteen vastuuta. Kaikki tahtoivat
kyllä seurata liikettä, mutta yksikään ei uskaltanut antaa alkuvauhtia.

Toiseksi he tunsivat keskinäistä epäluuloa, johon La Renaudie oli
vihjannut; heidän kahdesta puolueestaan ei kumpikaan liennyt, mihin
toinen johtaisi herätysliikkeen, ja niiden päämäärät olivat todella
liian erilaisia, jotta tien ja oppaiden valinta olisi ollut heille
yhdentekevä.

Geneveläispuolue kallistui salaisesti tasavallan perustamiseen, ja
aateliset ajoivat pelkästään kuningasvallan haltijan vaihtumista.

Kalvinilaisuuden vaalimuodot, uuden kirkkokunnan kaikkialla voimaan
saattamana periaatteena, johtivat sveitsiläisten kantonien omaksumalla
pohjalla suoranaisesti tasavaltalaiseen järjestelmään. Mutta aatelisto
ei ollut valmis menemään niin pitkälle, vaan olisi yhteisymmärryksessä
Englannin Elisabet-kuningattaren kanssa tyytynyt erottamaan vallasta
Henrik II:n ja korottamaan hänen sijalleen kalvinilaisen kuninkaan.
Ennakolta kuiskailtiin tällaisena ehdokkaana Condén prinssiä.

Niinpä oli pulmallista saada kaksi noin vastakkaista leiriä sopimaan
yhteistoimintaan.

Pahoilla mielin Gabriel siis huomasi La Renaudien puheen jälkeen, että
melkein vihamieliset ryhmät tähystelivät toisiaan karsaasti, näköjään
ajattelemalla johtopäätösten tekemistä noin rohkeasti esitetyistä
perusteista.

Sillä tavalla kului pari minuuttia sekavan sorinan ja tuskallisen
epävarmuuden vallitessa. La Renaudie oli jo vähällä johtua kysymään
itseltään, eikö hän ollut liian jyrkällä vilpittömyydellään
tahtomattaan pilannut Nicolas Duvalin selostuksen tehoa. Mutta kun hän
kerran oli tälle tielle astunut, tahtoi hän panna koetukselle kaikki,
vaikkapa sitten seuraisi tappio, ja kääntyi sentähden pienikasvuisen,
laihan ja heiveröisen miehen puoleen, jolla oli tuuheat kulmakarvat ja
sappitautisen hipiä ja joka seisoi eräässä ryhmässä hänen lähellään.

"No, Lignières", lausui hän äänekkäästi, "ettekö ota puhuaksenne
veljillenne ja kerran ilmaistaksenne heille, mitä on sydämellänne?"

"Olkoon menneeksi!" vastasi pikku mies, jonka synkkä katse alkoi
säikkyä. "Minä tahdon puhua, mutta antamatta vähääkään perään tai
lieventämättä mitään!"

"No niin, antakaa kuulla. Te olette ystävien seurassa", sanoi La
Renaudie.

Lignièresin noustessa puhujakorokkeelle, parooni kuiskasi Gabrielin
korvaan:

"Käytän tuossa vaarallista välikappaletta. Sillä Lignières on
kiihkoilija, rehellinenkö vai kavala, sitä en tiedä. Hän ajaa asioita
äärimmäisyyteen ja yllyttää enemmän vastahakoisuutta kuin myötätuntoa.
Mutta samantekevää, täytyyhän kaikin mokomin saada selvyys, vai kuinka?"

"Oikein", myönsi Gabriel; "tulkoon totuus vihdoinkin julki kaikista
noista sulkeutuneista sydämistä!"

"Lignières ja hänen verekset geneveläiset opinkappaleensa eivät salli
niiden uinailla, se on vannaa!" vakuutti La Renaudie.

Puhuja aloittikin heti jyrkästi, ilman turhia esipuheita.

"Itse laki on nyt tuomittu", pauhasi hän. "Mikä vetoomus meillä on
jäljellä? Vetoomus voimaan eikä mihinkään muuhun! Kysytte, mitä on
tehtävä? Jollen vastaa siihen kysymykseen, niin tässä on jotakin, mikä
voi vastata sijastani."

Hän kohotti näkyviin hopeamitalin.

"Tämä mitali", jatkoi hän, "haastaa kaunopuheisemmin kuin minun sanani.
Niille, jotka eivät kaukaa kykene sitä näkemään, mainitsen, mitä se
esittää: siinä kuvataan liekehtivä miekka viiltämässä liljaa, jonka
varsi taipuu ja kätkee. Vierellä on valtikka ja kruunu kierineet
tomuun."

Lignières lisäsi ikäänkuin peläten, ettei häntä ollut täydesti
ymmärretty:

"Tavalliset mitalit ovat täyttyneiden lupausten muistuttajia; tämä
olkoon pian sattuvan tapahtuman ennusmerkki! Enempää en sano."

Kylliksi hän olikin sanonut! Hän laskeutui korokkeelta pienen osan
kuulijoista ilmaistessa hyväksymistään, mutta suuremman ryhmän
jupistessa vastaan. Yleisenä sävynä kuitenkin oli tyrmistynyt
äänettömyys.

"Kas niin", huomautti La Renaudie hiljaa Gabrielille, "siitä langasta
ei enemmistöämme voi nykäistä. Yritetäänpä toista."

"Herra parooni de Castelnau", jatkoi hän ääneen, suunnaten
huomautuksensa sorealle ja mietiskelevälle nuorelle miehelle, joka
nojasi seinään kymmenen askeleen päässä heistä, "herra de Castelnau,
eikö teillä vuorostanne ole mitään sanottavaa?"

"Minulla ei kenties olisi ollut mitään sanottavaa omasta puolestani,
mutta vastattavaa nyt on kyllä", ilmoitti se, jolta hän oli kysynyt.

"Me kuuntelemme", sanoi La Reunaudie.

"Tämä", lisäsi hän Gabrielin korvaan, "kuuluu aatelispuolueeseen, ja
varmaan olettekin nähnyt hänet Louvressa silloin, kun toitte tiedon
Calaisin valloituksesta. Castelnau on suoraluontoinen, vilpitön ja
urhoollinen. Hänkin pystyttää lippunsa yhtä uljaasti kuin Lignières, ja
saamme nähdä, tervehditäänkö sitä suosiollisemmin."

Castelnau jäi puhujalavan ensimmäiselle askelmalle ja puhui sieltä:

"Aloitan niinkuin edelliset puhujat. Meitä on isketty pahanilkisesti;
puolustautukaamme yhtä häijyllä sisulla. Siirtäkäämme avoimelle
kentälle haarniskoin joukkoon se sota, joka on aloitettu parlamentin
punakauhtanain keskellä! Mutta muusta olen herra de Lignièresin kanssa
eri mieltä. Minullakin on mitali näytettävänä teille. Se on tässä,
ei sama kuin hänen. Etäältä se näyttää teistä sellaiselta leimatulta
kultakolikolta, jollaisia meillä on kukkaroissamme. Tämäkin esittää
kruunatun kuninkaan kuvaa. Alareunan tekstinä ei sentään ole _Henricus
II, rex Galliae_, vaan _Ludovicus XIII, rex Galliae_. Olen puhunut."
[Nämä kaksi harvinaista ja mielenkiintoista mitalia ovat valtion
mitalikabinetissa. Tekijä.]

Parooni de Castelnau poistui korokkeen juurelta pää pystyssä. Viittaus
prinssi Louis de Condéhen oli ilmeinen. Ne, jotka olivat osoittaneet
suosiota Lignièresille, jupisivat nyt, mutta hänen vastustajansa
taputtivat käsiään.

Pääosa pysyi silti vielä hievahtamatta mykkänä näiden kahden
vähemmistön välissä.

"Mitä he siis tahtovat?" kysyi Gabriel hiljaa La Renaudelta.

"Pelkään, etteivät he oikeastaan tahdo mitään!" vastasi hänelle parooni.

Samassa pyysi puheenvuoroa asianajaja Des Avenelles.

"Siinäpä luullakseni noille hiljaisille kelvollinen mies", jatkoi
La Renaudie. "Des Avenelles on isäntäni silloin, kun oleskelen
Pariisissa; rehti ja järkevä mies, mutta kovin varovainen, suorastaan
arastelevakin. Hänen mielipiteensä tehoo heihin kuin hyväksyttävä laki."

Des Avenelles tuli heti vahvistaneeksi La Renaudien aavistuksen.

"Olemme kuulleet urhoollisia ja uhkarohkeitakin sanoja", puhui hän.
"Mutta oliko todella tullut oikea hetki niiden lausumiseen? Eikö
pidetä liiallista vauhtia? Meille näytetään korkeata päämäärää, mutta
ei puhuta keinoista. Nämä eivät voi olla muuta kuin rikollisia.
Enemmän kuin kenelläkään läsnäolijalla on minulla mieli katkerana,
kärsimästämme sorrosta. Mutta kun meillä vielä on niin paljon
ennakkoluuloja voitettavana, pitääkö meidän lisäksi heittää
uskonpuhdistuksen ylle salamurhan ruma varjo? Niin, salamurhan,
sillä te ette voisi millään muulla tavalla saavuttaa tulosta, jonka
rohkenette meille näyttää."

Melkein yleinen kättentaputus keskeytti Des Avenellesin.

"Mitä sanoinkaan?" supatti La Renaudie. "Tuo asianajaja on heidän
näkökantansa oikea tulkki."

Des Avenelles jatkoi:

"Kuningas on miehuutensa parhaassa kukoistuksessa. Vallan riistämiseksi
häneltä täytyisi syöstä hänet valtaistuimelta. Kuka meistä ottaisi
niskoilleen sellaisen väkivallan? Kuninkaat ovat jumalaisia, yksistään
Jumalalla on oikeus heitä kohtaan. Ah, olettakaamme, että jokin
tapaturma, jokin arvaamaton tauti, vaikkapa yksityinen tihutyökin nyt
lopettaisi kuninkaan elämän ja toimittaisi lapsikuninkaan holhouksen
niiden röyhkeiden alamaisten käsiin, jotka sortavat meitä — silloin
ryhtyisimme ahdistamaan tätä holhousta eikä kuninkuutta, Guiseja eikä
Frans II:ta. Kansalaissota kävisi luvalliseksi, jopa kiitettäväksi
hankkeeksi ja kapina pyhäksi, ja minä huutaisin ensimmäisenä: Aseisiin!"

Tämä ponteva kohtuullisuus herätti kokoontuneiden ihailua, ja uudet
hyväksymisen osoitukset palkitsivat Des Avenellesin varovaista
miehuutta.

"Voi", virkkoi La Renaudie hiljaa Gabrielille, "nyt pahoittelun, että
kutsuin teidät tänne. Varmaankin surkuttelette meitä."

Mutta miettiväisenä Gabriel tuumi itsekseen:

— Ei, minun ei sovi moittia heidän heikkouttaan, sillä se muistuttaa
omaani. Niinkuin minä salaa panin turvani heihin, samoin he näyttävät
odottavan minua toimintaani.

"Kuinka siis haluatte meneteltävän?" huusi La Renaudie voitolliselle
isännälleen.

"Pysyttävän laillisuudessa, odotettavan!" vastasi asianajaja
päättävästi. "Anne Dubourg, Henri Dufaur ja kolme muuta ystäväämme
parlamentin jäsenistä on vangittu; mutta kuka meille sanoo, että heidät
rohjetaan tuomita tai edes panna syytteeseen? Minun käsitykseni on se,
ettei meidän puoleltamme yritettävä väkivalta hevin johtaisi muuhun
kuin mahtikeinojen käyttämiseen toisaalta, ja kukapa tietää, eikö juuri
pidättyväisyytemme tuota lopuksi uhreille pelastusta! Säilyttäkäämme
voiman levollisuus ja hyvän oikeuden arvokkuus. Toimittakaamme
kaikki vääryydet vainoojiamme viaksi. Odottakaamme. Nähdessään
meidän pysyvän maltillisina ja lujina he miettivät kahteen kertaan,
ennenkuin julistavat meille sodan, samoin kuin pyydän teitä, ystävät
ja veljet, harkitsemaan huolellisesti, ennenkuin annatte heille merkin
kostotointen aloittamiseen."

Des Avenelles vaikeni, ja hyväksymisen myrsky alkoi jälleen.

Ylpeänä menestyksestään asianajaja tahtoi vielä varmistaa voittonsa.

"Nostakoot kätensä ne, jotka ajattelevat samalla tavalla!" jatkoi hän.

Toinen koetus

Melkein kaikki kädet kohosivat todistamaan Des Avenellesille, että
hänen kannallaan oli suuri enemmistö.

"Jaha, meidän sopii siis pitää päätettynä..." esitti hän.

"Olla päättämättä yhtään mitään", keskeytti Castelnau.

"Lykätä äärimmäiset toimenpiteet suotuisampaan hetkeen", täydensi Des
Avenelles, luoden keskeyttäjään raivostuneen silmäyksen.

Pastori David ehdotti veisattavaksi uuden virren, jolla rukoiltaisiin
Jumalalta vankiparkojen vapautusta.

"Lähtekäämme täältä", sanoi La Renauldie kumppanilleen. "Tämä kaikki
kyllästyttää ja ärsyttää minua. Täkäläiset eivät osaa muuta kuin
veisata. Heillä ei ole kapinallisuutta muussa kuin virsissään."

Kadulle päästyään he astelivat ääneti eteenpäin, kumpikin ajatuksiinsa
vaipuneena, ja Notre-Damen sillalla he erosivat, La Renaudie
palatakseen Saint-Germainin esikaupunkiin ja Gabriel lähteäkseen
Arsenalia kohti.

"Hyvästi siis, herra d'Exmès", lausui La Renaudie. "Minua suututtaa,
että panin teidät haaskaamaan aikaanne. Uskokaa kuitenkin, ettei tämä
ole kokonaan viimeinen sanamme. Prinssi, Coligny ja parhaat miehemme
puuttuivat tänä iltana."

"En ole hukannut aikaani teidän seurassanne", vastasi Gabriel. "Sen
saatte kenties piankin huomata."

"Sitä parempi, sitä parempi!" arveli La Renaudie; "kuitenkin epäilen..."

"Älkää epäilkö", torjui Gabriel. "Minun tarvitsi tietää, alkoivatko
protestantit todella jo menettää malttiaan. Minulle on hyödyllisempi
kuin voitte uskoakaan se selvitys, etteivät he vielä ole kyllästyneet."




KOLMAS LUKU.

Toinen koetus


Reformeerattujen liian laimean tyytymättömyyden tuotettua pettymyksen
jäi Gabrielille kuitenkin se toivo, että herttua de Guisen kunnianhimo
auttaisi häntä kostotyössä.

Seuraavana aamupäivänä hän saapui täsmällisesti kello kymmeneltä
siihen kohtaukseen, joka oli François de Lorrainen kirjeessä määrätty
tapahtuvaksi Les Tournelles-palatsissa. Ilmeisesti siellä odotettiin
nuorta kreivi de Montgommerya, sillä heti kun hänen nimensä oli
ilmoitettu, opastettiin hänet sen miehen eteen, jota Gabrielin
uskaliaan juonen ansiosta nyt nimitettiin Calaisin valloittajaksi.

Tämä mahtimies kiirehti häntä vastaan ja puristi hänen molempia käsiään
lämpimästi.

"Siinähän te vihdoin olette, unohtavainen ystävä", virkkoi herttua.
"Minun täytyi lähettää etsimään teitä, tavoittamaan turvapaikastanne,
ja ellen olisi niin tehnyt, ties milloin olisinkaan nähnyt teidät
jälleen! Mistä se johtuu? Miksi ette ole pistäytynyt tänne paluuni
jälkeen?"

"Monseigneur", selitti Gabriel matalalla äänellä, "tuskalliset
mietiskelyt..."

"No siitä olinkin varma!" keskeytti Arpinaama. "He ovat tietysti
valehdelleet teillekin antamissaan lupauksissa? Pettäneet teitä,
herättäneet tyytymättömyyttänne, kaivelleet sisuanne? Oh, minä kyllä
aavistettukin, että Ranskan pelastaja oli joutunut kokemaan jotakin
kelvottomuutta! Veljeni, Lotringin kardinaali, joka oli saapuvilla
teidän saapuessanne Calaisista Louvreen ja kuuli mainittavan teitä
kreivi de Montgommeryna, käsitti ovelana hengenmiehenä, että tuo väki
aikoi pitää teitä narrinaan tai uhrinaan. Miksi ette kääntynyt hänen
puoleensa. Hän olisi voinut teitä auttaa minun poissaollessani."

"Kiitän teitä, monseigneur", vastasi Gabriel vakavasti; "mutta te
erehdytte, vakuutan teille. Minun kanssani tehdyt sitoumukset on
pidetty ihan kirjaimellisesti."

"Mutta kovin merkilliseltä tuntuu puhesävynne, kun sen ilmoitatte!"

"Puhun siitä tunteeni mukaan, monseigneur; mutta minun täytyy
toistaa teille, etten valita ja että ne lupaukset, joihin luotin,
on täytetty... tarkalleen. Älkäämme siis enää puhuko minusta;
tiedättehän, ettei sellainen puheenaihe yleensä erityisesti miellytä
minua. Tänään se on minulle kiusallisempi kuin koskaan. Pyydän
teiltä suosiollisuutena, monseigneur, että luovutte tekemästä lisää
hyväntahtoisia kysymyksiänne."

Herttua de Guisea hämmästytti Gabrielin tuskallinen äänenpaino.

"Olkoon niin, ystäväni", virkkoi hän; "pelkäsin tosiaankin kajota
tahtomattani johonkin huonosti arpeutuneeseen haavaanne enkä enää tahdo
tiedustella asioistanne".

"Kiitos, monseigneur", sanoi Gabriel arvokkaasti ja liikuttuneena.

"Tietäkää ainoastaan", aloitti Arpinaama jälleen, "että kaikkialla,
kaikkina aikoina ja mihin asiaan hyvänsä minun vaikutusvaltani,
omaisuuteni ja henkeni ovat käytettävissänne, Gabriel, ja että jos
jonakin päivänä voisitte käyttää minua johonkin, teidän tarvitsee vain
ojentaa kätenne, löytääksenne omani..."

"Kiitän, monseigneur", toisti Gabriel.

"Kun näin on sovittu keskenämme", jatkoi herttua, "mistä haluaisitte
meidän puhelevan, ystäväni?"

"Teistä itsestänne tietenkin, monseigneur", vastasi nuori mies,
"kunniakkaista teoistanne, vastaisista suunnitelmistanne — sellaiset
aiheet kiinnostavat mieltäni; ne ovat kuin magneetti, joka heti ensi
kutsullanne pani minut rientämään luoksenne".

"Kunniakkaista teoistani muka ja suunnitelmistani?" kertasi François
de Lorraine päätänsä pudistaen. "Voi, siinä tulisi taas minulle surkea
keskustelun aihe!"

"Mitä ihmettä tarkoitatte, monseigneur?" huudahti Gabriel.

"Totuutta, ystävä! Niin, tunnustan kyllä uskoneeni, että olin
saavuttanut jotakin mainetta. Saatoin kuvitella, että nimeäni
voitiin tällä haavaa lausua jonkin verran kunnioittavasti Ranskassa,
jonkinlaista pelkoa tuntien Euroopassakin. Ja kun hieman maineikas
menneisyys pani velvollisuudekseni katsastella tulevaisuutta, järjestin
aikeitani kuuluisuuden pohjalle, haaveilin suuria asioita isänmaalleni
ja itselleni. Olisin nuo hankkeet kaiketi toteuttanutkin..."

"No niin, monseigneur...?" tiedusti Gabriel.

"No niin, Gabriel", jatkoi herttua, "kuusi viikkoa takaperin palattuani
tähän hoviin olen lakannut luottamasta hyvään maineeseeni ja heittänyt
sikseen kaikki suunnitelmani".

"Ja miksi niin, hyvänen aika!"

"No, ettekö ensinkään ole nähnyt, millaiseen melkein häpeälliseen
sopimukseen täällä on pantu loistavat voittomme päättymään! Vaikka
meidän olisi ollut pakko luopua Calaisin piirityksestä ja vaikka
englantilaisilla olisi edelleenkin vallassaan Ranskan satamat; vaikka
häviö olisi kaikin puolin osoittanut meille voimiemme riittämättömyyden
ja epätasaisen taistelun jatkamisen mahdottomuuden, niin rauhansopimus
ei olisi kuitenkaan koitunut epäedullisemmaksi ja häpeällisemmäksi kuin
nyt Cateau-Cambrésisissa solmittu."

"Se on totta, monseigneur", tunnusti Gabriel, "ja yleisesti
pahoitellaan, että niin uljaasti tehdystä kylvöstä korjattiin noin
huono sato".

"No niin", pitkitti herttua, "kuinka minä siis rupeaisin vielä
kylvämään sellaisia miehiä varten, jotka pystyvät niin kehnosti
ottamaan talteen! Eivätkö he sitäpaitsi ole minua pakottaneet
toimettomuuteen korealla rauhanteollaan? Nyt miekkani on pitkiksi
ajoiksi tuomittu pysymään huotrassa. Kun sota on hinnalla millä hyvänsä
lopetettu kaikkialla, ovat loistavat unelmani samalla kertaa sammuneet,
ja meidän kesken puhuen onkin juuri sitä tavoiteltu."

"Mutta te ette ole silti vähemmän mahtava, levossannekaan,
monseigneur", arveli Gabriel. "Hovi kunnioittaa teitä, kansa palvoo,
ulkomaalaiset pelkäävät."

"Niin, uskon kyllä olevani kotimaassa rakastettu ja rajan takana
pelätty", myönsi Arpinaama; "mutta älkää sanoko, veikkonen, että
minua kunnioitetaan Louvressa. Sillaikaa kun julkisesti tehtiin
mitättömiksi menestyksemme varmat tulokset, kaivettiin myös altapäin
pohjaa yksityiseltä vaikutusvallaltani. Kenet rintamalta palattuani
tapasinkaan Paremmassa suosiossa kuin koskaan? Pyhän Laurentiuksen
päivänä tappiolle jääneen julkean Montmorencyn, jota koko sydämestäni
vihaan!"

"Oh, ette varmastikaan kiivaammin kuin minä!" mutisi Gabriel.

"Hänen kauttaan ja hänen hyväkseen tehtiin tämä rauha, jota me toiset
häpeämme. Hän ei tyytynyt siihen, että näin sai ponnistukseni
näyttämään vähemmän tehokkailta, vaan osasi sopimuksessa vielä pitää
huolta omista eduistaan ja toimittaa palautetuksi itselleen Pyhän
Laurentiuksen päivän lunnaat, luullakseni toiseen tai kolmanteen
kertaan. Hän keinottelee tappiollaankin ja häpeällään!"

"Ja sellaisen kilpailijan hyväksyy herttua de Guise!" huomautti Gabriel
halveksivasti hymyillen.

"Se värisyttää häntä, ystäväni, mutta näettehän, että tuo mies
väkisinkin toimitetaan hänen kilpailijakseen! Te näette, että herra
konnetaabelia suojelee jokin voimakkaampi kuin kunnia, joku mahtavampi
kuin itse kuningas! Käsitättehän, etteivät minun palvelukseni voi
koskaan vetää vertoja madame Diana de Poitiersin palveluksille — salama
sen naisen surmatkoon!"

"Oh, kunpa Jumala kuulisi teitä!" jupisi Gabriel.

"Mutta mitä hän onkaan tehnyt kuninkaalle, Herran nimessä?" jatkoi
herttua de Guise. "Onko kansa todellakin oikeassa, puhuessaan
lemmenjuomista ja taikuudesta? Minä puolestani kuvittelen, että heitä
yhdistää toisiinsa lujempi side kuin rakkaus. Pelkästään intohimo
ei voine heitä tuolla lailla kahlehtia toisiinsa, vaan yhteinen
rikos. Melkein menisin valalle siitä, että heidän muistoihinsa kuuluu
tunnonvaiva. He ovat enemmän kuin rakastavaisia he ovat suorastaan
rikoskumppanuksia."

Kreivi de Montgommery värisi kiireestä kantapäähän.

"Ettekö usko samaa kuin minäkin, Gabriel?" kysyi Arpinaama.

"Uskon kyllä, monseigneur", vastasi Gabriel raukealla äänellä.

"Ja nöyryytyksen kukkuraksi", pitkitti herttua, "tiedättekö, ystäväni,
mikä palkinto tuon luonnottoman rauhansopimuksen ohella minua täällä
odotti palatessani armeijasta? Valtakunnan kenraaliluutnantin arvon
välitön peruutus. Tämä ylimääräinen toimi oli rauhan aikana käynyt
tarpeettomaksi, sanottiin minulle. Ja ennakolta ilmoittamatta,
kiittämättä, minulta riistettiin erikoinen asemani, niinkuin siirretään
loukkoon huonekalu, joka ei enää kelpaa mihinkään."

"Onko mahdollista, ettei teitä kohtaan osoitettu suurempaa
huomaavaisuutta?" kysyi Gabriel tahtoen lietsoa kuumentuneen sielun
tulta.

"Mitä huomaavaisuutta kannattaa tuhlata palvelijalle, jota ei enää
tarvita?" manasi herttua de Guise hammasta purren. "Toisin on herra de
Montmorencyn laita. Hän on ja pysyy konnetaabelina! Sitä arvoasemaa
ei peruuteta, ja hän on sen hyvin ansainnut neljänkymmenen vuoden
kommelluksilla! Oh, mutta — kautta Lotringin ristin! — jos sodan
tuuli puhaltaa uudestaan, tultakoonpa vielä pyytelemään minua,
anomaan, nimittelemään minua isänmaan pelastajaksi! Lähetän heidät
konnetaabelinsa luo. Pelastakoon hän heidät, jos pystyy! Se on
hänen toimensa ja virkavelvollisuutensa. Minä puolestani, koska he
tuomitsevat minut joutilaisuuteen, omaksun tämän osan ja lepäilen
parempiin aikoihin asti."

Oltuaan kotvasen ääneti Gabriel virkkoi vakavasti:

"Tuo päätöksenne on kiusallinen, monseigneur, ja minä pahoittelen sitä,
koska tulin juuri tekemään teille ehdotusta..."

"Hyödytöntä, ystäväni, hyödytöntä!" väitti Arpinaama. "Olen selvillä
kannastani. Ja toistan vielä, ja tekin tiedätte sen, että rauha on
meiltä riistänyt kaikkien mainetöiden mahdollisuuden."

"Anteeksi, monseigneur", lausui Gabriel, "juuri rauhan takia
ehdotukseni voidaankin toteuttaa".

"Vai niin!" sanoi François de Lorraine, tahtomattaankin tuntien
kiusausta. "Ja onko se jotakin erikoisen rohkeata, kuten Calaisin
piiritys...?"

"Onko se mahdollista?" huudahti herttua kummastuneena. "Teidän on
onnistunut kovasti ärsyttää uteliaisuuttani, sen tunnustan."

"Sallitte minun siis puhua?"

"Tietysti, ja pyydänkin sitä."

"Olemmeko täällä ihan kahdenkesken?"

"Ehdottomasti! Ainoakaan sielu ei voi meitä kuunnella."

"No niin, monseigneur", aloitti Gabriel päättävästi, "mitä minulla on
sanottavana teille, se kuuluu näin: Tuo kuningas ja tuo konnetaabeli
aikovat tulla toimeen ilman teitä, mutta sivuuttakaa te heidät! He ovat
peruuttaneet teiltä valtakunnan kenraaliluutnantin arvon; ottakaa se
omin neuvoin takaisin!"

"Kuinka? Selittäkää!" virkkoi herttua de Guise.

"Monseigneur, ulkomaiset ruhtinaat pelkäävät teitä, kansa rakastaa
teitä, armeija on kokonaan puolellanne; nyt olette jo enemmän
kuningas Ranskassa kuin itse kuningas. Te olette kuningas neronne
perusteella, hän pelkästään kruununsa takia. Rohjetkaa puhua valtiaan
lailla, ja kaikki kuuntelevat teitä alamaisina. Olisiko Henrik
voimallisempi Louvressaan kuin te leirissänne? Se, joka teille puhuu,
olisi onnellinen ja ylpeä saadessaan ensimmäisenä puhutella teitä
majesteetiksi."

"Siinä on todellakin uhkarohkea suunnitelma, Gabriel", selitti herttua
de Guise.

Mutta hän ei näyttänyt vähääkään ärtyneeltä; vieläpä hän hymyilikin,
vaikka tekeytyi hämmästyneeksi.

"Esitän uhkarohkean suunnitelman poikkeuksellisen uljaalle sielulle",
jatkoi Gabriel lujasti. "Puhun Ranskan hyväksi. Se tarvitsee
suurta miestä kuninkaakseen. Eikö ole turmiollista, että kaikki
korkealentoiset ja kunniakkaita valloituksia tavoittelevat aatteenne
häpeällisesti sotkeutuvat hovinaikkosen oikkujen ja suosikin
kademielisyyden takia? Jos olisitte sekä vapaa että valtias, niin mihin
pysähtyisi neronne? Uudistaisitte Kaarle Suuren ajat!"

"Tiedätte, että Lotringin suku voi sanoa polveutuvansa hänestä!"
huomautti Arpinaama innokkaasti.

"Älköön kukaan sitä epäilkö nähdessään teidän toimivan", yllytti
Gabriel. "Olkaa vuorostanne Valoiseille uusi Hugo Capet."

"Niin, mutta jollen olisikaan muuta kuin jokin konnetaabeli de
Bourbon?" muistutti herttua de Guise.

"Te parjaatte itseänne, monseigneur. Konnetaabeli de Bourbon oli
kutsunut avukseen muukalaisia, vihollisia. Te käyttäisitte ainoastaan
isänmaan voimia."

"Mutta missä ovat ne voimat, jotka väitteenne mukaan olisivat
käytettävissänne?" tiedusti Arpinaama.

"Teille tarjoutuu kaksi puoluetta", virkkoi Gabriel.

"Mitkä siis? Sillä minä annan teidän tosiaankin puhua ikäänkuin kaikki
tämä ei olisikaan haavetta. Mitkä nuo kaksi puoluetta ovat?"

"Armeija ja reformeeratut, monseigneur", vastasi Gabriel. "Voitte
ensimmältä ruveta sotilaalliseksi johtajaksi."

"Siis vallananastajaksi!" huomautti Arpinaama.

"Sanokaa, että teistä tulisi valloittaja! Mutta jos teistä olisi
mieluisempaa, monseigneur, niin olkaa hugenottien kuningas."

"Entä Condén prinssi?" muistutti herttua de Guise hymyillen.

"Hänellä on viehätystä ja taitoa, mutta teillä on suuruutta ja loistoa.
Luuletteko, että Calvin epäröitsisi teidän kahden välillä? Ja varmaa
on myös, että hänen puolueessaan on määrääjänä Noyonin tynnyrintekijän
poika. Lausukaa vain sana, niin teillä on huomenna käskettävissänne
kolmekymmentätuhatta lahkolaista."

"Mutta minähän olen katolilainen ruhtinas, Gabriel."

"Teidänkaltaistenne miesten oikea usko on kunnia, monseigneur."

"Rikkoisin välini Roomaan."

"Se sopisi perusteeksi sikäläiselle valloitusretkelle."

"Hyvä ystävä", sanoi herttua de Guise silmäillen Gabrielia tiukasti,
"te vihaatte Henrikiä tavattomasti!"

"Yhtä paljon kuin rakastan teitä, sen myönnän", vastasi nuori mies
ylevän avomielisesti.

"Pidän arvossa tätä suoruuttanne, Gabriel", lausui Arpinaama entistä
vakavampana, "ja todistaakseni sen teille tahdon vuorostani puhua suuni
puhtaaksi".

"Ja tämä luottamus sulkeutuu ainiaaksi sydämeeni", vakuutti Gabriel.

"Kuunnelkaa siis", aloitti François de Lorraine. "Minun sopii sanoa,
että aikaisemmin olen unelmissani toisinaan katsastanut sitä päämäärää
jota minulle tänään näytätte. Mutta varmaankin myönnätte, ystävä,
että sellaiseen pyrkimykseen ryhtyessään pitää ainakin olla varma
perille pääsemisestä ja että uskaltautuminen sellaiseen hankkeeseen
ennenaikaisesti on häviön tahtomista?"

"Totta kyllä", sanoi Gabriel.

"No, arvioitsetteko toden teolla, että aika on kypsä ja sovelias
pyrkimykseni toteuttamiseen? Pitäähän hyvissä ajoin valmistua noin
suurenmoiseen mullistukseen. Myöskin on pakollista, että ihmisten
mielet ovat ihan valmiit hyväksymään aikeeni. Mutta uskotteko,
että tänä päivänä ollaan jo niin sanoakseni ennakolta tottuneita
hallitusvaihdoksen ajatukseen?"

"Pian siihen totuttaisiin!" vakuutti Gabriel.

"Epäilen sitä", jatkoi herttua de Guise. "Olen komentanut armeijoita,
puolustanut Metziä ja valloittanut Calaisin, kahdesti toiminut
valtakunnan kenraaliluutnanttina. Mutta kaikki se ei riitä. En ole
vielä kylliksi lähestynyt kuninkaallista mahtia! Tietenkin on olemassa
tyytymättömiä. Mutta jotkin puolueet eivät ole kansa. Henrik II on
nuori, älykäs ja urhoollinen, lisäksi Frans I:n poika. Niinpä kannattaa
tuumiskella moneen kertaan ennenkuin ryhtyy suistamaan häntä vallasta."

"Epäröitsette siis, monseigneur?"

"Enemmänkin, ystäväni: minä suorastaan kieltäydyn", vastasi Arpinaama.
"Ah, jos Henrik vaikkapa huomenna äkkiä kuolisi tapaturmaisesti tai
taudin käsissä..."

‒ Ja hänkin on ajatellut sitä! — mietti Gabriel itsekseen. "No niin,
jos tuollainen odottamaton tapaus sattuisi, monseigneur", virkkoi hän
ääneen, "niin mitä tekisitte?"

"Silloin", selitti herttua, "perin nuoren ja kokemattoman kuninkaan
ollessa hallitsijana, joka olisi minun vaikutusvaltani alainen
joutuisin ikäänkuin valtakunnan päämieheksi. Ja jos leskikuningatar
tai herra konnetaabeli katsoisivat hyväksi ryhtyä minua vastustamaan,
jos reformeeratut nousisivat kapinaan, jos valtakuntaa uhkaava vaara
vaatisi lujaa kättä peräsimeen, niin hyvät tilaisuudet syntyisivät
itsestään, ja minä olisin melkein välttämätön. Silloin suunnitelmanne
saattaisi olla varsin tervetullut, ystäväni, ja minä kuuntelisin teitä
ilomielin."

"Mutta siihen asti, kuninkaan epätodennäköistä kuolemaa
odoteltaessa...?"

"Minä alistun odottamaan, tyytyen joihinkin valmisteluihin
tulevaisuutta varten. Ja jos sieluuni kylvetyt unelmat itävät teoiksi
vasta pojalleni, niin se on ollut Jumalan tahto."

"Sekö on viimeinen sananne, monseigneur?"

"Tosiaankin viimeinen", vakuutti herttua. "Mutta kiitän teitä
kuitenkin siitä, Gabriel, että teillä on ollut näin suuri luottamus
kutsumukseeni."

"Ja minä, monseigneur, kiitän teitä, kun olette näin luottanut
vaiteliaisuuteeni."

"Niin, tämähän kaikki tietysti pysyy ehdottomana salaisuutenamme",
virkkoi herttua.

"Nyt minun on lähdettävä", huomautti Gabriel nousten.

"Mitä, nytkö jo?"

"Niin, monseigneur; olen saanut kuulla, mitä halusin tietää. Pidän
mielessäni sananne. Ne on varmasti talletettu sydämeeni, ja muistelen
niitä. Suokaa anteeksi, mutta minun tarvitsi varmistua siitä, oliko
herttua de Guisen kuninkaallinen kunnianhimo vielä horroksissa.
Hyvästi, monseigneur!"

"Näkemiin, ystäväni!"

Gabriel poistui Les Tournellesista vielä apeampana ja synkempänä kuin
oli sinne tullut.

Kas niin, — mietti hän, — niistä kahdesta miehestä, joiden apuun aioin
vedota, ei minua auta kumpikaan. Jäljellä on vain Jumala!




NELJÄS LUKU

Vaarallinen yritys


Tällä välin Diana de Castro vietti kuninkaallisessa palatsissa
surullisia päiviä tuskan ja kauhun vallassa. Hänkin odotti, mutta hänen
tyyten passiivinen osansa oli kenties vielä julmempi kuin Gabrielin
tilanne.

Kaikki yhteys hänen ja häntä niin suuresti rakastaneen miehen kesken ei
kuitenkaan ollut katkennut. Melkein joka viikko pistäytyi paashi André
Rue des Jardins-Saint-Paulin varrella kyselemään Aloyselta uutisia
Gabrielista.

Hänen tuomansa tiedot eivät olleet kovinkaan rauhoittavia. Nuori
kreivi de Montgommery pysyi yhä yhtä jurona, synkkänä, rauhattomana.
Hoitajatar puhui hänestä ainoastaan kyynelsilmin ja kasvoiltaan
kalpeana.

Diana epäröitsi kauan. Vihdoin hän eräänä tämän kesäkuun aamuna teki
ratkaisevan päätöksen, tahtoen lopettaa pelkonsa.

Hän kääriytyi hyvin yksinkertaiseen viittaan, verhosi kasvonsa hunnulla
ja lähti Louvresta sellaisena hetkenä, jolloin linnassa oli tuskin
kukaan vielä liikkeellä. Vain Andrén saattamana hän oli menossa
Gabrielin luo.

Koska Gabriel väitteli häntä eikä antanut itsestään merkkiä, ei
auttanut muu kuin mennä häntä tavoittamaan. Sopihan sisaren poiketa
veljen puheilla! Eikö muuten hänen velvollisuutenaanko! ollut varoittaa
uhkarohkeaa tai lohduttaa?

Kovaksi onneksi kaikki tähän toimenpiteeseen tarvittu uljuus oli
turhaa, sillä Gabriel oli myös valinnut varhaisen aamun yksinäiset
hetket vaelluksiaan varten, ja kun Diana vapisevalla kädellä kolkutti
hänen talonsa ovelle, oli hän lähtenyt kotoa jo puolisen tuntia sitten.

Pitäisikö jäädä odottamaan? Mutta koskaan ei ollut tietoa siitä,
milloin Gabriel palaisi. Ja liian pitkällinen poissaolo Louvresta
saattoi antaa aihetta panetteluun Dianasta...

Vähät siitä! Hän päätti ainakin odottaa sen ajan, jonka oli varannut
tähän aiottuun vierailuunsa. Niinpä hän kysyi Aloysea, sillä tätäkin
hänen oli tarvis tavata, saadakseen itse tehdä kysymyksiä.

André opasti valtiattarensa tyhjään sivuhuoneeseen ja kiirehti
ilmoittamaan hoitajattarelle.

Monen moneen vuoteen, Montgommeryn ja Vimoutiersin onnellisista
päivistä saakka, Aloyse ja Diana, kansan nainen ja kuninkaan tytär,
eivät olleet nähneet toisiaan.

Mutta kummallakin oli mielessään ollut samansuuntaisia ajatuksia, ja
sama levottomuus tuotti heille vieläkin pelon päiviä ja unettomia öitä.

Niinpä kiireesti saapuneen Aloysen tahtoessa kumartaa syvään madame, de
Castro heittäytyi kuten muinoin tämän kelpo naisen syliin ja puristaen
häntä hellästi lausui kuten ennenkin:

"Rakas hoitajatar!"

"Mitä, madame!" huudahti Aloyse kyyneltyen, "vieläkö siis muistatte
minut tosiaankin? Tunnette minut?"

"Muistanko sinut, tunnenko!" kertasi Diana. "Voisinko ikinä unohtaa
Enguerrandin talon! Eikö Montgommeryn linna pysy häipymättä
muistissani?"

Aloyse katseli Dianaa tarkkaavaisemmin ja pani kätensä ristiin.

"Jopa olette kaunis!" ylisti hän hymyillen ja samalla huoaten.

Hänen hymyynsä oli syynä se, että hän oli sydämestään rakastanut
tällaiseksi kaunottareksi varttunutta nuorta tyttöä, ja huokaus ilmaisi
hänen käsittävän Gabrielin tuskan suuruuden.

Diana ymmärsi hänen katseensa, jossa näkyi alakuloisuutta ja ihastusta
ja kiirehti sanomaan hieman punastuen:

"En tullut puhumaan itsestäni."

"Hänestäkö siis?" kysyi Aloyse.

"Kenestä muustakaan? Sinulle voin avata sydämeni. Kuinka onnetonta,
etten saa häntä tavata! Tulin häntä lohduttamaan, samalla lohduttaen
itseänikin. Kuinka hän jaksaa? Hän on tietenkin kovin apeana ja
masentuneella mielellä, vai mitä? Miksi hän ei ole kertaakaan tullut
Louvreen minua tapaamaan? Mitä hän sanoo, mitä hän nyt puuhailee? Puhu,
selitä minulle!"

"Voi, madame", vastasi Aloyse, "te olette aivan oikeassa, kun luulette,
että hän on apea ja masentunut. Ajatelkaapa..."

Diana keskeytti hänet.

"Malta, hyvä Aloyse", sanoi hän, "ennenkuin aloitat, täytyy minun
tehdä sinulle eräs huomautus. Viipyisin täällä huomiseenkin asti
kuuntelemassa, näetkös — väsymättä, ajan kulumista huomaamatta.
Kuitenkin minun on pakko ehtiä takaisin Louvreen, ennenkuin
poissaoloani pannaan siellä merkille. Lupaatko minulle, että oltuani
täällä tunnin verran varoitat minua lähtemään pois, olkoonpa hän
sillaikaa tullut tai ei?"

"Mutta asia on sillä kannalla, madame", muistutti Aloyse, "että minäkin
voin unohtaa hetket, enkä pikemmin väsyisi puhumaan teille kuin te
minua kuuntelemaan, se on varmaa!"

"Kuinka siis menetellään? Pelkään meidän molempien heikkoutta."

"Jättäkäämme näin hankala velvollisuus kolmannelle henkilölle", ehdotti
Aloyse.

"Aivan oikein!... André?"

Viereiseen huoneeseen jäänyt paashi lupasi koputtaa ovelle tunnin
kuluttua.

"Ja nyt", sanoi Diana palaten istuutumaan hoitajattaren viereen,
"jutelkaamme huolettomasti ja rauhallisesti, vaikka keskusteluumme
valitettavasti ei saada hilpeyttä!"

Mutta tämä keskustelu, todellakin hyvin kiehtova näille kahdelle
murheelliselle naiselle, kosketteli lukuisia vaikeuksia ja
mielenkatkeruuden aiheita.

Ensiksi kumpikaan ei oikein tiennyt, kuinka pitkällä toinen oli
Montgommery-suvun kamalien salaisuuksien tuntemisessa. Lisäksi Aloysen
tiedoissa hänen nuoren herransa elämästä oli paljonkin kiusallisia
aukkoja, joita hän ei uskaltanut itselleenkään täydennellä. Kuinka
hän selittäisi kreivin poissaolot, äkilliset paluut, mietiskelyn ja
vaiteliaisuudenkin?

Vihdoin hoitajatar kuitenkin selosti Dianalle kaiken tietämänsä,
ainakin kaiken sen, mitä oli nähnyt, ja kuunnellessaan Diana tunsi
tosin suurta viihdytystä, kun hänelle näin puhuttiin Gabrielista, mutta
samalla suurta tuskaa siitä, että Aloyse kosketteli niin surullisia
asioita. Nämä uutiset eivät todellakaan kelvanneet hälventämään madame
de Castron huolia, vaan pikemminkin herättämään niitä uudestaan, ja
tämä nuoren kreivin sydänsurujen ja rauhattoman käytöksen vakava ja
kiihkeä todistaja toimitti Dianalle ikäänkuin omin silmin nähtäväksi
kiusatun elämän yhtämittaiset vaivat.

Diana sai yhä vahvistuvaa perustusta sille vakaumukselle, että hänen
oli jo täpärästi aika sekaantua asiaan, jos hän tahtoi pelastaa ne,
jotka olivat hänelle rakkaita.

Tuskallisimmastakin aiheesta keskustellessa kuluu tunti kovin
joutuisasti. Diana ja Aloyse hätkähtivät yllätettyinä, kuullessaan
Andrén koputtavan ovelle.

"Mitä! Nytkö jo?" huudahtivat he yhtaikaa.

"Oh, paha kyllä", virkkoi sitten Diana, "mutta minä viivyn vielä
neljännestunnin".

"Pitäkää varanne, madame!" muistutti hoitajatar.

"Olet oikeassa, hoitajatar; minun pitää sentään lähteä heti. Vain sana
vielä: kaikessa Gabrielista kertomassasi olet jättänyt sikseen...
minusta on tuntunut... niin, eikö hän koskaan puhu minusta?"

"Ei kertaakaan, madame, se minun on tunnustettava."

"Ah, hän tekeekin siinä oikein!" myönsi Diana huokaisten.

"Ja vielä parempi olisi hänelle, ettei hän teitä edes ajattelisi."

"Luulet siis, että hän joskus ajattelee minua, niinkö?" kysyi madame de
Castro kiihkeästi.

"Olen siitä liiankin varma", vastasi Aloyse.

"Kuitenkin hän huolellisesti välttää minua eikä myöskään lähesty
Louvrea."

"Jos hän karttaa Louvrea, madame", arveli Aloyse pudistaen päätänsä,
"niin se ei voi johtua sen olennon takia, jota hän rakastaa".

— Kyllä käsitän, — ajatteli Diana värähtäen; — syynä on se henkilö,
jota hän vihaa.

"Voi!" lausui hän ääneen; "minun pitää tavata hänet, ihan ehdottomasti!"

"Sanonko hänelle puolestanne, madame, että hänen pitäisi saapua
Louvreen teitä tiedustamaan?"

"Ei, ei Louvreen!" kielsi Diana pelästyen; "älköön hän tulko Louvreen!
Koetan ottaa selville — vaanin uutta sellaista tilaisuutta kuin tänä
aamuna. Minä pistäydyn tänne jälleen itse."

"Mutta entä jos hän on silloinkin poissa kotoa?" sanoi Aloyse.
"Voitteko arviolta lainkaan mainita, minä päivänä tai millä viikolla
saapuisitte? Hän odottaisi teitä, sen kyllä arvaatte."

"Ah, onnettomana kuninkaantyttärenä en mitenkään voi ennakolta määrätä
tuntia tai edes päivää, milloin olen vapaa. Mutta ennen tuloani lähetän
tänne Andrén, jos se käy päinsä."

Samassa paashi koputti ovelle toistamiseen, peläten, ettei häntä ollut
äsken kuultu.

"Madame", hän huusi, "Louvren kaduilla ja ympäristössä alkaa jo liikkua
väkeä."

"Minä lähden, heti lähden", vastasi madame de Castro. "No niin, meidän
täytyy erota, hyvä hoitajatar", virkkoi hän Aloyselle. "Syleile minua
oikein lujasti, niinkuin onnellisina lapsuudenpäivinä!"

Ja samalla kuin Aloyse, kykenemättä puhumaan mitään, piti häntä
sydämellisessä puristuksessa hän lisäsi kuiskaten:

"Pitäkää hänestä hyvää huolta!"

"Niinkuin hänen ollessaan lapsena, niinkuin silloin onnellisina
aikoina, kun ei ollut huolia", lupasi hoitajatar.

"Paremmin, oi, vielä paremmin, Aloyse! Niihin aikoihin hän ei vielä
tarvinnutkaan niin tarkkaa huolenpitoa."

Diana lähti paluumatkalle, saamatta tavata Gabrielia, ja puolta
tuntia myöhemmin pääsi kenenkään häiritsemättä takaisin Louvreen ja
huoneistoonsa. Mutta vaikkei hänen uskaliaan menettelynsä seurauksista
enää ollut huolta, tunsi hän nyt yhä pahempaa mielenahdistusta
Gabrielin tietymättömistä suunnitelmista, ja rakastavan naisen
aavistukset ovat ylimalkaan perin oikeaan osuvaa ennustusta.

Gabriel ilmestyi kotiinsa vasta jokseenkin myöhään päivällä. Silloin
helle paahtoi pahimmillaan, ja hän oli uuvuksissa sekä ruumiillisesti
että vielä enemmän sielun puolesta.

Mutta kun Aloyse lausui Dianan nimen ja kertoi vierailusta, ponnahti
hän pystysuoraksi ja vilkastui kiihkeänä ja vapisevana.

"Mitä hän tahtoi?... Mitä hän sanoi? Mitä hän teki?... Voi, miksi en
ollut saapuvilla? Mutta puhu, kerro minulle kaikki, Aloyse, kaikki
hänen sanansa ja ilmeensä!"

Hän kuulusteli nyt vuorostaan hoitajatarta niin innokkaasti, että
tuskin antoi aikaa vastaamiseen.

"Hän tahtoo siis tavata minua?" huudahti hän. "Hänellä on jotakin
puhuttavaa minulle, mutta hän ei tiedä, milloin ehkä pääsee tulemaan
jälleen? Kuule, Aloyse, en malta jäädä odottamaan tässä epävarmuudessa,
käsitäthän sen. Minun pitää suoraa päätä lähteä Louvreen."

"Louvreen, hyväinen aika!" valitti Aloyse säikähtyneenä.

"Niin tietenkin", vastasi Gabriel tyynesti. "En liene karkoitettu pois
Louvresta, ja miehellä, joka Calaisissa vapautti madame de Castron, on
totisesti oikeus mennä tervehtimään häntä Pariisissa."

"Varmasti kyllä", myönsi vapiseva Aloyse. "Mutta madame de Castro
erikoisesti tahtoi huomauttaa, ettei teidän sopisi tulla Louvreen häntä
tavoittamaan".

"Olisiko minulla siinä kohden mitään pelättävää?" lausui Gabriel
ylpeästi. "Se olisi vain lisäsyy mennä sinne."

"Ei suinkaan, mutta madame de Castro kaiketi pelkäsi tuloanne omasta
puolestaan!"

"Hänen maineensa kärsisi paljon pahemmin salaisesta ja epätavallisesta
kohtauksesta, jos se saataisiin ilmi, kuin sellaisesta julkisesta ja
päivänvalossa tapahtuvasta vierailusta, jonka nyt teen hänen luokseen."

Ja hän käski palvelijansa tuoda toisen vaatekerran.

"Mutta, monseigneur", esteli Aloyse-parka vielä perusteillensa
loppuessakin, "te itse olette tähän saakka kartellut Louvrea, kuten
madame se Castrokin huomautti. Ette siis ole tahtonut mennä sinne
tapaamaan häntä paluunne jälkeen ainoatakaan kertaa."

"En ole käynyt tapaamassa madame de Castroa, kun hän ei kutsunut
minua", selitti Gabriel. "Välttelin Louvrea, kun minulla ei ollut
mitään aihetta mennä sinne. Mutta tänään, vaikka yritykseni kenties jää
turhaksi, vetää minua vastustamaton voima sinne, sillä madame de Castro
haluaa nähdä minut. Olen vannonut, Aloyse, antavani oman tahtoni uinua
ja jättäväni kaikki kohtalon ja Jumalan haltuun. Kaiken uhalla lähden
nyt siekailematta Louvreen."

Tällä tavalla Dianan aloite tuli tuottaneeksi päinvastaisen vaikutuksen
kuin hän oli toivonut.




VIIDES LUKU

Epäviisasta varovaisuutta


Gabriel tunkeutui esteettömästi Louvreen. Calaisin valloituksen jälkeen
oli nuoren kreivi de Montgommeryn nimi lausuttu siellä liian usein,
jotta kukaan olisi ajatellut evätä häneltä pääsyä madame de Castron
huoneistoon.

Diana oli sillä hetkellä jossakin korukirjailun puuhassa erään
seuranaisensa kanssa. Varsin usein hän antoi kätensä painua alas ja
muisteli miettiväisenä aamullista keskusteluaan Aloysen kanssa.

Äkkiä André astui sisälle säikähtyneenä.

"Herra varakreivi d'Exmès; madame!" ilmoitti hän, kun ei ollut vielä
tottunut käyttämään entisen herransa uutta nimeä.

"Kuka? Herra d'Exmès! Täällä!" toisti Diana hämmästyneenä.

"Hän tuli juuri, madame", sanoi paashi. "Ja tuossa hän onkin."

Gabriel ilmestyi ovelle, parhaansa mukaan hilliten mielenliikutustaan.
Hän kumarsi syvään madame de Castrolle, joka tyrmistyneenä ei ensin
kyennyt vastaamaan tervehdykseen, malttoi sentähden viitata paashin ja
seuranaisen poistumaan.

Ollessaan nyt kahdenkesken Diana ja Gabriel riensivät ojentamaan
toisilleen kättä ja puristamaan sitä lämpimästi. Näin he seisoivat
minuutin ajan käsikkäin ja äänettömästi katsellen toisiaan.

"Kävit hyväntahtoisesti minun luonani, Diana", lausui viimein Gabriel
syvällä äänenpainolla. "Sinulla oli tapaamisen tarve, jotakin
puhuttavaa minulle. Sentähden kiirehdin heti tänne."

"Käynnistänikö vasta tiesit, että minun teki mieli tavata sinua,
Gabriel? Etkö sitä käsittänyt muutenkin?"

"Diana", vastasi Gabriel kaihomielisesti hymyillen, "minä olen muualla
antanut kylliksi urhoollisuuden näytteitä, jotta uskaltanen tunnustaa,
että minua tänne Louvrecn tullessani peloittaa."

"Peloittaa — mikä tai kuka?" kysyi Diana, jota oma kysymys silti
niinikään peloitti.

"Pelkään sinua... itseäni!" selitti Gabriel.

"Ja siksikö olet mieluummin unohtanut entisen hellän suhteemme?... Minä
puhun tämän tunteen luvallisesta ja pyhästä osuudesta!" kiirehti hän
lisäämään.

"Mieluummin olisin unohtanut kaikki, sen myönnän, Diana, kuin lähtenyt
omasta aloitteestani Louvreen. Mutta valitettavasti en voinut. Etsin
sinua aina ja kaikkialta; läsnäoloasi pelätenkin olisin antanut mitä
hyvänsä saadakseni edes hetkisen katsella sinua etäältä. Kierrellessäni
Pariisissa, Fontainebleaussa, Saint-Germainissa, kuninkaallisten
linnojen ympärillä, en ole halunnut sitä, mitä minun oli määrä vaania,
vaan kaipasin sinun suloista ja herttaista ilmestymistäsi, viittasi
vilahdusta puiden lomitse tai jollakin pengermällä; sitä toivottelin,
sitä sielussani rukoilin! Eikä sinun tarvinnut muuta kuin astua askel
minua kohti, kun jo unohdin varovaisuuden, velvollisuuden, huoleni
aiheet, kaikki. Niinpä nyt olen täällä Louvressa, jota minun pitäisi
ehdottomasti välttää, vastailen kaikkiin kysymyksiisi ja tunnen,
että kohtauksemme on vaarallinen ja järjetön, silti kykenemättä
siitä pidättymään! Olenko esittänyt kylliksi todisteita tunteeni
voimakkuudesta, Diana?"

"Kyllä, kyllä, Gabriel", myönsi kiihtymyksestä vavahteleva Diana
kiireesti.

"Ah, kuinka paljon viisaampaa minun olisi ollut sitkeästi pysyä
vakaassa päätöksessäni olla enää tapaamatta sinua, paeta sinua, jos
kutsuisit, olla vaiti, jos kyselisit minulta! Usko minua, Diana, se
olisi ollut paljon edullisempaa sinulle ja minulle. Tiesin, mitä tein.
Katsoin sentään vähäisemmäksi rasitukseksi sinulle levottomuuden kuin
sydämen tuskan. Miksi, hyvä Jumala, olen voimaton sinun ääntäsi,
katsettasi vastaan?"

Diana alkoi käsittää voivansa tosiaan olla väärässä, kuin välttämättä
tahtoi päästä eroon kuolettavasta epätietoisuudesta. Jokainen
puheenaihe oli heidän kesken kärsimystä, jokainen kysymys oli vaara.
Näiden kahden olennon välillä, jotka Jumala oli luonut kenties onnea
varten, ei ihmisten juonien takia enää voinut olla muuta kuin epäilyä,
vaaraa ja onnettomuutta.

Mutta kun Diana kerran oli näin uhmannut kohtaloa, ei hän millään
ehdolla tahtonut sitä enää paeta! Hän päätti tutkia kuilun pohjaan
asti, vaikka siellä olisi vastassa vain epätoivo ja kuolema!

Miettiväisen vaitiolon jälkeen hän siis aloitti:

"Minä puolestani halusin sinua tavata kahdesta syystä, Gabriel.
Ensiksikin minulla oli annettavana sinulle eräs selitys, ja samalla
tahdoin pyytää selitystä sinullakin."

"Puhu, Diana! Avaa ja raatele mielesi mukaan sydäntäni."

"Aluksi minun pitää sinulle mainita. Gabriel, miksi en saatuani
viestisi heti ottanut käyttääkseni huntua, jonka minulle palautit, ja
suoraa päätä mennyt johonkin luostariin, niinkuin olin viimeisessä ja
tuskallisessa keskustelussamme Calaisissa sanonut tekeväni."

"Olenko vihjaissut sinulle vähäisintäkään moitetta siitä, Diana?" kysyi
Gabriel. "Ilmoitin sinulle Andrén välityksellä, että annoin lupauksesi
takaisin. Se ei ollut minun puoleltani tyhjä sana, vaan todellisesti
tarkoitettu."

"Minun nimenomaisena aikomuksenani on ruveta nunnaksi, Gabriel,
ja sinun pitää tietää, että olen vain lykännyt tämän päätökseni
toimeenpanon."

"Miksi, Diana? Miksi kieltäytyä tästä maailmasta, jossa sinun pitäisi
loistaa?"

"Rauhoittukoon mielesi siinä asiassa, ystäväni", vastasi Diana. "Tässä
kohden en etusijassa noudata sinulle vannomaani valaa, vaati tyydytän
sieluni salaista toivetta vetäytyä syrjään maailmasta, jossa olen
kärsinyt niin paljon. Kaipaan niin suuresti rauhaa ja lepoa enkä nyt
osaisi löytää mielentyyneyttä muutoin kuin Jumalan luona. Älä kadehdi
minulta tätä viimeistä turvapaikkaa!"

"Sittenkin minä kadehdin!" huokasi Gabriel.

"Siihen, etten ole heti pannut toimeen peruuttamatonta aiettani",
jatkoi Diana, "minulla on hyvä syy: tahdoin valvoa, että täyttäisit
viimeisessä kirjeessäni esitetyn pyynnön — ettet rupeaisi tuomariksi
tai laukaisijaksi, et pyrkisi Jumalan tahdon edelle, vaan hillitsisit
itseäsi".

"Mikäli ihminen voikaan toimia vasten Luojan tahtoa!" mutisi Gabriel.

"Toivon siis saavani tilaisuuden tarpeen vaatiessa heittäytyä niiden
kahden miekan väliin, joita rakastan ja jotka vihaavat toisiaan, ja
kukaties ehkäistä onnettomuuden tai rikoksen. Oletko minulle pahoillasi
tästä ajatuksesta, Gabriel?"

"Ei sovi pahastua enkelille siitä, mikä kuuluu enkelimäiseen luontoon.
Diana. Sinä olet ollut jalomielinen, ja sinusta sen voi helposti
käsittää."

"Ah!" huudahti madame de Castro, "tiedänkö edes, olenko ollut
jalomielinen, tai ainakaan, minkä verran sitä olen? Tunnen vaeltavan!
hämäryydessä ja umpimähkään. Juuri siitä aloinkin sinulta kysellä,
Gabriel, sillä nyt tahdon lopultakin tietää kohtaloni kaikessa
kauheudessaan."

"Diana. Diana, se on onnetonta uteliaisuutta!" varoitti Gabriel.

"Yhdentekevää", vastasi Diana. "En tahdo enää päivääkään olla näin
kamalasti ymmällä! Sano minulle, Gabriel, oletko vihdoinkin saanut
varmuuden, että todellakin olen sisaresi, vai oletko kerrassaan
menettänyt kaiken toivon tämän kummallisen salaisuuden selvittämisestä?
Kerro minulle! Vaadin sitä ja rukoilen."

"Kerron kyllä", vastasi Gabriel murheellisesti. "Vanha espanjalainen
sananlasku kuuluu: ihmisen pitää aina varoa pahinta. Niinpä minäkin
olen erostamme saakka tottunut ajattelemaan sinua sisarekseni. Mutta
totuus on sellainen, etten ole saanut siitä uusia todisteita. Minulla
vain ei ole, kuten huomautit, enää mitään toivoa, mitään keinoa niiden
hankkimiseksi."

"Laupias taivas!" huudahti Diana. "Kreivi... se, jonka piti tehdä
sinulle selkoa minun syntyperästäni, eikö hän ollut enää hengissä
silloin, kun palasit Calaisista?"

"Oli kyllä, Diana."

"Silloin ymmärrän, ettei sinulle annettua pyhää lupausta olekaan
täytetty? Joku sanoi minulle sentään, että kuningas oli vastaanottanut
sinut erittäin sydämellisesti."

"Kaikki minulle luvattu täytettiin täsmällisesti, Diana."

"Voi, Gabriel, kuinka kolkosti tuon sanotkaan! Mikä peloittava arvoitus
vielä siinäkin on, pyhä Jumalan äiti!"

"Sinä olet esittänyt vaatimuksen ja saat tietää kaikki, Diana", jatkoi
Gabriel. "Loppuun asti saat haltuusi puolet kamalasta salaisuudestani.
Muuten on hyväkin minun nähdä mitä ajattelet paljastuksestani, —
pysyykö laupias näkökantasi muuttumatta sen kuultuasi ja eivätkö
ainakin sävysi, kasvosi, eleesi näytä kumoavan anteeksiantavia sanoja.
Kuuntele siis!"

"Minä kuuntelen peläten ja vapisten, Gabriel!"

Läähättävän kiihkeästi Gabriel sitten kertoi kaikki madame de
Castrolle: kuninkaan vastaanoton, kuinka Henrik II oli hänelle vielä
uudistanut lupauksensa, madame de Poitiersin ja konnetaabelin ilmeiset
syrjähuomautukset hänen majesteetilleen, millainen mielenahdistuksen
ja kuumeisen tuskan yö tästä havainnosta oli hänelle tullut, ja hän
selosti myös toisen käyntinsä Châteletissa, laskeutumisensa maanalaisen
tyrmän myrkytettyyn syvyyteen, herra de Sazeracin synkän ilmoituksen,
kaikki, kaikki!

Diana kuunteli keskeyttämättä, huudahtamatta, ei edes hievahtanut,
seisoi vain mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas, silmät kauhun
jähmettäminä.

Nyt seurasi pitkällinen hiljaisuus Gabrielin lopetettua kaamean
tarinansa. Sitten Diana tahtoi puhua, mutta ei kyennyt, sillä ääni
salpautui kohoilevaan poveen. Hänen vaivansa ja kauhunsa näkeminen
herätti Gabrielissa jonkinlaista kammottavaa mielihyvää. Vihdoin Diana
jaksoi parahtaa:

"Armahda kuningasta!"

"Ahaa!" huudahti Gabriel, "sinä pyydät hänelle armahdusta? Sinäkin
siis arvostelet häntä rikolliseksi! Armahda? No, sehän on tuomio! Vai
pitäisi armahtaa? Hän ansaitsee kuoleman, eikö niin?"

"Voi, sitä en ole sanonut", vastasi Diana kauhistuen.

"Niin on kuitenkin asianlaita. Sitä tuo pyyntösi merkitsee. Huomaan,
että olet samaa mieltä kuin minä, Diana! Ajattelet ja tunnet samaan
tapaan. Erilaisen luonnonlaatumme mukaan me vain teemme eri päätelmiä.
Nainen pyytää armahdusta ja mies oikeutta!"

"Kuinka varomaton ja hupsu olinkaan!" valitti Diana. "Miksi toimitin
niin, että sinussa heräsi halu tulla tänne?"

Samassa joku koputti ovelle hiljaa.

"Kuka siellä? Mitä minusta vielä tahdotaan, hyvä Jumala!" hätäili
madame de Castro.

André raoitti ovea.

"Anteeksi, madame", ilmoitti hän, "täällä on sanoma kuninkaalta".

"Kuninkaalta!" toisti Gabriel, jonka katse välähti.

"Miksi minulle nyt tuodaan tämä kirje, André?"

"Sitä mainittiin kiireelliseksi, madame."

"Hyvä on, katsotaan! Mitähän kuningas minusta tahtoo? Mene, André. Jos
tarvitaan vastaus, niin kutsun sinut."

André poistui. Diana mursi kuninkaallisen sinetin ja luki hiljaa yhä
yltyvän kauhun vallassa:

 "Rakas Dianani!

 Olen kuullut, että olet Louvressa; tee mielikseni, älä lähde
 liikkeelle, ennenkuin olen tullut luoksesi. Nyt olen neuvoston
 kokouksessa, joka päättyy hyvin pian. Täältä tulen suoraan ja ilman
 saattuetta huoneistoosi. Odota minua joka hetki.

 Kovin pitkä aika onkin jo siitä, kun olen tavannut sinut kahdenkesken.
 Olen alakuloisella tuulella ja tunnen tarvetta puhella pari lyhyttä
 hetkeä rakkaan tyttäreni kanssa. Pikaisiin näkemiin siis!

                                                   Henrik."

Kalveten Diana mykersi kirjeen käteensä, luettuaan sen loppuun. Mitä
nyt oli parasta tehdä?

Lähettääkö Gabriel heti pois? Mutta jos hän mennessään kohtaisi
kuninkaan, joka saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä?

Pidättääkö nuori mies luonansa? Mutta silloin kuningas tapaisi hänet
astuessaan huoneeseen!

Jos hän ilmoittaisi kuninkaalle esteen, niin se herättäisi epäluuloa,
ja Gabriel, jos häntä varoittaisi, panisi sen tietysti pahakseen,
koska tällä tavalla paljastuisi, että pelättiin hänen tekevän jotakin
hirveätä.

Noiden toisilleen niin vaarallisten miesten yhteentörmäys näytti nyt
olevan väistämätön, ja tämän kohtalokkaan yhtymisen tajusi nyt Diana
saaneensa toimeen, vaikka olisi henkensäkin hinnalla tahtonut heidät
molemmat pelastaa!

"Mitä kuningas sinulta haluaa, Diana?" tiedusti Gabriel, ja äänen
väriseminen ilmaisi, että hänen tyyneytensä oli vain teeskentelyä.

"Ei mitään, ei todellakaan mitään!" vastasi Diana. "Hän antaa vain
neuvon tämäniltaisia vastaanottoa varten."

"Kenties häiritsen sinua, Diana. Parasta siis lienee minun jo lähteä."

"Ei, ei, jää tänne!" pyysi Diana kiihkeästi. "Mutta oikeastaan", jatkoi
hän, "jos sinulla on jotakin perin kiireellistä toimitettavaa muualla,
en tahtoisi sinua myöskään pidättää täällä".

"Tuo kirje on huolestuttanut sinua, Diana. Pelkään rasittavani sinua
viipymiselläni ja sentähden sanon sinulle nyt hyvästi."

"Sinustako olisi rasitusta, ystäväni? Voitko sitä ajatellakaan!" esteli
madame de Castro. "Enkö juuri minä tavoitellut sinua? Se oli kenties
hyvinkin varomatonta. Tahdon kyllä tavata sinua vieläkin, mutta en
enää täällä, vaan kotonasi. Kun vain pääsen pujahtamaan kaupungille,
tulen luoksesi, ja sitten taas jatkamme tätä kamalaa, mutta kuitenkin
suloista keskustelua. Lupaan sen sinulle; luotan sinuun. Mutta olet
oikeassa — tunnustan, että tällä haavaa olen hiukan hajamielinen,
hiukan huonossa voinnissa... Minulla on ikäänkuin kuumetta..."

"Näen sen, Diana, ja lähden pois", virkkoi Gabriel haikeasti.

"Pikaisiin näkemiin, ystävä!" toivotti Diana. "Mene siis, mene!"

— Jos pidätän häntä täällä — ajatteli hän, — niin on varmaa, että
hän kohtaa kuninkaan; jos hän poistuu nyt heti, niin jää ainakin se
mahdollisuus, etteivät he osu vastatusten.

Mutta yhä hän empi, epäili ja vapisi.

"Anteeksi, Gabriel, vielä viimeinen sana", puhui hän neuvottomana
ja hätääntyneenä, heidän ehdittyään kynnykselle. "Hyvä Jumala,
kertomuksesi on niin tavattomasti järkyttänyt mieltäni... tuskin osaan
koota ajatuksiani... Mitä aloinkaan sinulta pyytää?... Ah, niin oikein!
Vain sananen, tärkeä sananen! Vieläkään et ole sanonut minulle, mitä
aiot tehdä? Olen anonut armahdusta, ja sinä tehostat oikeutta! Kuinka
siis toivot tuota oikeutta saavasi?"

"Siitä en vielä tiedä mitään", vastasi Gabriel synkästi. "Luotan siinä
kohden Jumalaan, sattumaan ja tilaisuuteen."

"Tilaisuuteen?" toisti Diana väristen. "Tilaisuuttako vaanit? Mitä
sillä tarkoitat? Voi, tule takaisin, heti takaisin! En voi antaa sinun
lähteä, Gabriel, ennenkuin olet minulle selittänyt tuon sanan. Viivy,
rukoilen sinua." Ja tarttuen Gabrielin käsivarteen Diana vei hänet
ovelta jälleen sisälle.

— Jos hän ulkopuolella tapaa kuninkaan, — mietti Diana-rukka, — niin he
ovat mies miestä vastaan, kuningas ilman saattuetta, Gabrielilla miekka
kupeellaan. Mutta jos minä olen saapuvilla, voin ainakin syöksyä heidän
väliinsä, hellyttää Gabrielia, heittäytyä iskun eteen. Gabrielin täytyy
jäädä.

"Nyt tunnen jo jaksavani paremmin", virkkoi hän ääneen. "Viivy vielä,
Gabriel, palatkaamme keskusteluumme, anna minulle odottamani selitys.
Vointini on paljon parempi."

"Ei, Diana, sinä olet vielä pahemmin kiihdyksissä kuin äsken",
huomautti Gabriel. "Ja tiedätkö, mikä ajatus johtuu mieleeni ja mitä
aavistelen hätäilysi aiheeksi?"

"En todellakaan, Gabriel; mistä minä tietäisin...?"

"No, kuule", selitti Gabriel; "niinkuin äsken armonpyyntösi ilmaisi,
että rikos oli mielestäsi selvä, samoin nyt pelkosi osoittaa,
että rangaistus olisi sinunkin silmissäsi laillinen. Sinä olet
hädissäsi siitä, että kostoni voi tavoittaa syyllisen; sentähden on
ymmärrettävää, että pidättelet minua täällä torjuaksesi mahdollisia
voimakeinoja, jotka tosin olisivat sinusta kauheita ja surettavia,
mutta eivät hämmästyttäisi sinua — vai kuinka? Ne tuntuisivat sinusta
kyllä hyvinkin luonnollisilta, eikö niin?"

Diana säpsähti, kun hänen ajatuksiaan ja tunteitaan oli arvioitu näin
tarkasti, mutta hän keräsi kaiken voimansa ja vastasi:

"Voi, Gabriel, kuinka saatat uskoa, että mieleeni tulisi sinusta
sellaisia ajatuksia? Sinäkö, oma Gabrielini, rupeaisit murhaajaksi!
Sinä yllättämällä iskisit jotakuta, joka ei voisi puolustautua!
Mahdotonta! Se olisi pahempaa kuin rikos, se olisi halpamaista!
Kuvitteletko minun tahtovan pidättää sinua? Se on erehdys. Mene, jos
tahdot, avaanpa sinulle ovenkin. Minä olen rauhallinen, hyvä Jumala!
Täysin levollinen ainakin sen asian puolesta. Jos jokin kiusaa
mieltäsi, niin ei suinkaan tuollainen päähänpisto, sen takaan. Jätä
minut, jätä rauhassa Louvre. Minä tulen sitten luoksesi jatkamaan
puheluamme. Niin, ystäväni, mene nyt! Näethän, kuinka vähän tahdon
pitää sinua täällä."

Näin puhuen hän oli johdattanut Gabrielin eteishuoneeseen asti, jossa
paashi odotti. Diana ajatteli tosin käskeä tämän saattaa Gabrielia
Louvren ulkopuolelle, mutta sellainen varokeino olisi taas ilmaissut
hänen epäluulonsa.

Hän ei kuitenkaan malttanut pidättyä viittaamasta nuorukaista luokseen
ja kuiskaamasta hänen korvaansa:

"Onkohan neuvoston kokous jo päättynyt, tiedätkö?"

"Ei vielä, madame", vakuutti André hiljaa. "En ole nähnyt
neuvostoherrain astuvan ulos suuresta salista."

"Hyvästi, Gabriel!" sanoi Diana nyt vilkkaasti. "Hyvästi, ystävä! Sinä
pakotat minut melkein lähettämään sinut pois, todistaakseni sinulle,
etten viivytä sinua täällä. Hyvästi, mutta pikaisiin näkemiin!"

"Hyvin pikaisiin näkemiin!" toisti nuori mies alakuloisesti hymyillen
ja puristaen hänen kättään.

Hän poistui Dianan jäädessä katselemaan, kunnes viimeinenkin ovi
oli sulkeutunut hänen takanaan. Sitten palattuaan huoneeseensa hän
polvistui rukousjakkaralleen kyynelsilmin, sydämensä jyskyttäessä
rajusti.

"Oi, laupias Luoja!" huoahti hän, "Jeesuksen nimessä varjele sitä, joka
saattaa olla veljeni, ja samoin sitä, joka kenties on isäni. Suojele
toisiltaan niitä kahta, joita rakastan, oi Jumalani! Sinä yksin kykenet
siihen nyt."




KUUDES LUKU

Tilaisuus


Madame de Castron ehkäisemisyrityksistä huolimatta tai oikeastaan
niiden takia toteutui se sattuma, jonka hän oli pahaa aavistaen ottanut
lukuun.

Gabriel oli lähtenyt hänen luotansa kovin murheellisena ja
huolestuneena. Dianan kuumeinen hätä oli jollakin lailla tarttunut
häneen ja hämärrytti hänen silmiään, sekaannutti hänen ajatuksiaan.

Hän asteli koneellisesti Louvren tuttuja portaikkoja ja käytäviä
pitkin, tuskin pannen merkille mitään ulkonaista.

Kuitenkin hän ollessaan avaamaisillaan suuren gallerian oven muisti,
että Saint-Quentinista palattuaan hän oli siellä kohdannut Maria
Stuartin ja että nuoren perintöprinsessan välitys oli toimittanut
hänelle pääsyn kuninkaan puheille, missä häntä odotti ensimmäinen
pettymys. Sillä häntä ei ollut petetty ja törkeästi kohdeltu ainoastaan
tällä kertaa. Monesti ennenkin oli hänen toivoaan isketty vihollisten
taholta murjovasti! Ensimmäisen eksytyksen jälkeen hänen olisi tosin
täytynyt odottaa tuollaista menetelmää, aavistellen jotakin pahaa
siitä, että pyhää sopimusta tulkittiin niin liioitellulla ja kurjalla
tavalla.

Hautoessaan noita ärsyttäviä muistoja mielessään hän avasi oven ja
astui galleriaan. Äkkiä hän värähti, peräytyi askeleen ja seisahtui
kuin kivettyneenä.

Gallerian toisessa päässä oli auennut vastakkainen ovi, ja sieltä oli
tullut eräs mies. Tämä oli Henrik II — Henrik, noiden rikollisten
petosten toimeenpanija tai ainakin pääosallinen, jotka olivat ainiaaksi
autioittaneet ja myrkyttäneet Gabrielin sielun ja elämän!

Kuningas astui eteenpäin yksin, aseettomana ja saattueensa jättäneenä.

Ensimmäistä kertaa tuon kelvottoman teon jälkeen olivat loukkaaja
ja loukattu toistensa tavattavissa kahden kesken, tuskin sadan
jalan päässä toisistaan, jollaisen välimatkan saattoi suorittaa
kahdessakymmenessä sekunnissa, kahdellakymmenellä pitkällä
harppauksella.

Olemme maininneet, että Gabriel oli pysähtynyt äkillisesti,
liikkumattomana ja jähmettyneenä kuin patsas — kuin kostoa tai vihaa
esittävä veistos.

Kuningaskin seisahtui havaitessaan äkkiä sen miehen, jota ei ollut enää
lähes vuoden mittaan nähnyt muulloin kuin unissaan.

Näin nuo kaksi miestä seisoivat melkein minuutin ajan hievahtamatta,
kuin toistensa lumoamina.

Siitä aistimusten ja mietteiden myllerryksestä, joka levitti hämäryyttä
Gabrielin sydämeen, hän ei tyrmistyneenä osannut valita mitään pätevää
ohjetta, löytää mitään järkevää päätöstä. Hän vain odotti.

Henrik puolestaan, koetellusta miehuullisuudestaan huolimatta, tunsi
epäilemättä pelkoa. Mutta tästä nöyryyttävästä ajatuksesta vapautuen
hän nosti päänsä pystyyn, karkoitti mielestään kaiken raukkamaisen
heikkouden ja määräsi käytöksensä. Huutaminen olisi merkinnyt hätää,
peräytyminen olisi ollut pakoa. Niinpä hän lähti taas liikkeelle,
lähestyen sitä ovea, johon nojaamaan Gabriel oli jäänyt kuin naulittuna.

Samalla myös jokin ylimaallinen voima, jonkinlainen vastustamaton ja
kohtalokas lumous kutsui ja työnsi häntä sitä valjua hahmoa kohti,
joka näytti häntä odottavan! Hänen kohtalonsa sekavat pulmat alkoivat
purkautua auki hänen ympärillään.

Nähdessään hänen näin astelevan luoksensa Gabriel tunsi jonkinlaista
sokeaa, vaistomaista mielihyvää, mutta ei saanut kiskaistuksi
ainoatakaan ajatusta esille siitä uhmasta, joka hämärrytti hänen
sieluaan. Hän laski vain kätensä miekan kahvalle.

Kun kuningas oli enää ainoastaan muutaman askeleen päässä Gabrielista,
valtasi hänet jälleen se pelko, jonka hän oli jo torjunut, ja puristi
hänen sydäntään kuin ruuvipenkissä. Epämääräisesti hän päätteli
itsekseen, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut ja että niin olikin
oikein.

Kuitenkin hän yhä lähestyi. Hänen jalkansa tuntuivat itsellään
vievän häntä eteenpäin, hänen turtuneen tahtonsa olematta mukana.
Unissakävijät kaiketi vaeltavat sillä tavalla.

Tullessaan ihan Gabrielin eleen, kuullessaan jo hänen kiivaan
hengityksensä, voidessaan kädellään miltei koskea häneen, kuningas
nosti kummallisen hämmennyksen vallassa kätensä samettipäähineeseensä
ja tervehti nuorta kreiviä.

Gabriel ei vastannut siihen pienimmälläkään eleellä — pysyi vain
marmoriasennossaan, eikä hänen kivettynyt kätensä siirtynyt
miekankahvasta hattuun.

Kuninkaan silmissä Gabriel ei enää ollut alamainen, vaan Jumalan
sanansaattaja, jonka edessä kumarretaan, eikä Gabrielille Henrik enää
esiintynyt kuninkaana, vaan miehenä, joka oli surmannut hänen isänsä ja
jota kohtaan hän oli velvollinen tuntemaan ainoastaan vihaa.

Silti hän päästi tuon miehen ohitseen tekemättä hänelle mitään,
hiiskumatta sanaakaan ja väistämättä, kuningas puolestaan sivuutti
hänet kääntymättä, ilmaisematta hämmästystä moisesta kunnioituksen
puutteesta.

Oven painuttua kiinni näiden kahden mielien välissä ja lumouksen
lauetessa kumpikin ikäänkuin havahtui, hieroi silmiään ja kysyi
itseltään:

— Eikö se ollut unta?

Gabriel poistui Louvresta verkkaisesti. Hän ei pahoitellut menetettyä
tilaisuutta, ei katunut, että oli sen päästänyt käsistään. Pikemmin hän
tunsi siitä sekavaa mielihyvää.

— Saaliini tulee luokseni, — mietti hän, — kiertelee verkkoni ympärillä
ja lähestyy metsästyskeihääni ulottuville.

Hän nukkui sinä yönä paremmin kuin pitkään aikaan.

Kuningas sen sijaan ei ollut niin rauhallinen. Hän meni odottelevan
Dianan luo, ja helposti voi kuvitella, kuinka ihastuneesti tämä
vastaanotti hänet!

Mutta Henrik oli hajamielinen ja levoton. Hän ei tohtinut puhua kreivi
de Montgommerysta. Itsekseen hän kuitenkin arveli, että Gabriel
tullessaan häntä vastaan oli varmastikin lähtenyt hänen tyttärensä
luota. Mutta hän ei lainkaan tahtonut penkoa tätä asiaa; niinpä hän,
vaikka oli saapunut puhelemaan täynnä hellyyttä ja luottamusta, pysyi
koko vierailunsa ajan sävyltään epäluuloisena ja väkinäisenä.

Sitten hän palasi omaan huoneistoonsa synkkänä ja, katkeralla mielellä.
Hän oli tyytymätön itseensä ja muihin ja seuraavana yönä hän sai vain
katkonaista, pahasti häiriintynyttä unta silmiinsä.

Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joutumassa sokkeloon, josta ei
pääsisi elävänä.

— Kuitenkin, — ajatteli hän, — minä silloin kohtauksessamme suorastaan
tarjouduin tuon miehen miekalle. Niinpä on varmaa, ettei hän tahdo
minua surmata!

Saadakseen vaihtelua ja unohtaakseen kiusansa hän päätti joksikin
aikaa jättää Pariisin. Kreivi de Montgommeryn tapaamista seuranneina
päivinä hän lähti perätysten Saint-Germainiin, Chambordiin ja Diana de
Poitiersin vieraaksi Anotin linnaan.

Kesäkuun lopulla hän sitten oli Fontainebleaussa.

Kaikkialla hän kehitteli mitä suurinta toimeliaisuutta ja näytti
tahtovan hukuttaa mietiskelynsä ympäristön kohuun ja hyörinään.

Hänen tyttärensä Elisabethin ja kuningas Filip II:n lähestyvät
hääjuhlallisuudet antoivat tälle kuumeiselle puuhailun tarpeelle sekä
virikettä että tilaisuuksia.

Fontainebleaussa hän tahtoi tarjota Espanjan lähettilään nähtäväksi
suuren ajometsästyksen linnan puistoalueella, ja sen toimeenpanoon hän
määräsi kesäkuun 23 päivän.

Jo aamulla saattoi havaita, että tästä päivästä tulisi helteinen ja
raskas. Sää näytti rajuilman enteitä.

Henrik ei kuitenkaan peruuttanut antamiaan määräyksiä. Myrskykin
tuottaisi lisää hälinää, jota hän kaipasi. Hän tahtoi nousta tulisimman
ja nopeimman ratsunsa selkään ja antautua metsästykseen kuin
raivopäinen.

Sitten sattui niinikään, että hän oman ja hevosensa kiihtymyksen
viemänä sivuutti kaikki saattolaisensa, menetti ajoväen näkyvistään
ja eksyi metsässä. Taivaalle kasaantui pilviä, etäältä kuului kumeita
jyrähdyksiä. Rajuilma oli puhkeamassa.

Vaahtoavan hevosensa kaulalle kumartuen Henrik ei yrittänyt hiljentää
sen vauhtia, vaan pikemmin yllytti sitä äänellään ja kannuksilla. Hän
kiiti, kiiti, joutuisammin kuin tuuli, puiden ja kivien keskellä;
tämä huimaava nelistys miellytti häntä, ja hän nauroi ihan ääneen ja
ypöyksikseen.

Hän oli edes tuokioksi unohtanut vaivansa.

Äkkiä hänen ratsunsa ponnahti säikkyneenä takajaloilleen. Salama
oli halkaissut pilven, ja polun käänteessä oli kohonnut äkilliseksi
aaveeksi muuan noista valkoisista kallioista, joita Fontainebleaun
metsässä on runsaasti, ja ukkosen jyrähdys lisäsi vauhkon hevosen
pelkoa. Se syöksähti hurjana eteenpäin. Raju liikahdus katkaisi
kuolaimen juuresta suitset, niin ettei Henrik enää kyennyt ohjaamaan.

Silloin alkoi raivoisa, kamala, päätön vilistys.

Harja suorana pystyssä, kupeet vaahtoisina, ratsu halkoi teräksisillä
hoivillaan ilmaa kuin vasama.

Putoamista välttääkseen kuningas oli painunut eläimen kaulalle, hiukset
liehumassa, liepeet tuulen riepoittamina, turhaan koettaen tarttua
suitsiin, jotka olisivat hänen käsissäänkin olleet hyödyttömät.

Jos joku olisi myrskyssä nähnyt tämän ilmiön näin vilahtavan ohitseen,
olisi hän varmasti pitänyt sitä hornan ilmestyksenä ja hätäisesti
tehnyt ristinmerkin. Mutta ketään ei ollut saapuvilla, ei ainoatakaan
elävää sielua, eikä siellä ollut edes asuttua maalaistölliä.
Kruunatulta ratsastajalta puuttui se viimeinen pelastuksen
mahdollisuus, jota vaarassa olevalle ihmiselle tarjoaa lähimmäisen
läsnäolo. Ei puunhakkaajaa, ei kerjäläistä, salametsästäjää; rosvoa
kuninkaan pelastajaksi!

Kaatosade ja ukkosen yhä tiheämmät jyrähdykset, lisäksi yhä lähempää,
kiihdyttivät vielä pillastuneen hevosen mieletöntä nelistystä!

Harhailevin katsein Henrik yritti epämääräisesti tunnustella sitä
metsäpolkua, jota tämä villitty juoksu seurasi. Viimein hän tunsikin
ladun eräästä puiden aukeamasta ja värisi. Sillä polku johti suoraan
kallionkaltaalle, joka painui äkkijyrkkänä syvään alanteeseen,
todelliseen hornankuiluun!

Hän ponnisteli paraansa mukaan hevosen pysähdyttämiseksi kädellään,
äänellään. Se ei tehonnut lainkaan.

Alas pudottautumalla rusentaisi otsansa johonkin puunrunkoon tai
kivenjärkäleeseen. Parempi oli vasta viimeisellä hetkellä käyttää näin
epätoivoista keinoa.

Mutta joka tapauksessa Henrik tunsi olevansa hukassa ja uskoi jo
sielunsa Jumalan haltuun katuvana ja kauhuissaan.

Hän ei edes tarkoin tiennyt, millä kohdalla polkua hän oli ja oliko
jyrkänne jo lähellä vai vielä kaukana.

Mutta valmiina ratkaisevaan päätökseen hänen sentään täytyi olla, ja
kaiken uhalla hän oli juuri päästämäisillään itsensä mätkähtämään
maahan...

Silloin, luodessaan viimeisen silmäyksen kauemmas eteensä, hän huomasi
polun päässä miehen, ratsailla kuten hänkin, mutta tuuhean tammen
suojaan pysähtyneenä.

Hän ei tämän välimatkan päästä kyennyt erottamaan piirteitä tuosta
miehestä, jolla sitäpaitsi pitkä viitta ja leveälierinen hattu
peittivät vartalon ja kasvojen yläosan, mutta epäilemättä siellä oli
jokin aatelismies samoin joutuneena harhaan metsässä.

Nyt Henrik tajusi olevansa pelastettu. Polku oli kaita, ja
tuntemattoman tarvitsi panna hevosensa astumaan pari askelta eteenpäin,
tukkiakseen toiselta hevoselta pääsyn edemmäksi tai pelkästään ojentaa
kätensä pysähdyttääkseen tulijan.

Mikään ei ollut helpompaa, ja vaikka siinä olisi jotakin vaaraa, ei tuo
mies kuninkaan tuntiessaan voisi epäröidä, vaan heti antautuisi siihen
pelastaakseen valtiaansa.

Moninkertaisesti lyhyemmässä ajassa kuin kuluu tämän lukemiseen ratsu
suoriutui siitä muutaman sadan askeleen taipaleesta, joka eroitti
Henrikin ja hänen auttajansa. Vetääkseen puoleensa huomiota Henrik
päästi kuuluville hätähuudon ja heilutti kättänsä koholla. Vieras näki
sen ja liikahti. Varmaankin hän valmistui ponnistukseen.

Mutta voi kauhua — pillastunut hevonen kiiti odottavan ratsastajan
ohitse hänen lainkaan yrittämättä sitä pidättää! Näyttipä hän hiukan
perääntyneenkin, välttääkseen kaikkea mahdollista kosketusta.

Kuningas huusi toisen kerran, ei enää pyytävästä tai hellyttävästi,
vaan täynnä raivoa ja epätoivoa. Samalla hän oli kuulevinaan hevosen
rautakenkien kolahtelevan kiveen eikä enää maankamaraan. Hän oli siis
saapunut kohtalokkaalle kalliolle.

Huokaisten Jumalan nimen hän veti jalkansa pois jalustimista ja
pudottautui umpimähkään.

Tärähdys kieritti hänet viidentoista askeleen päähän. Mutta kuin
ihmeeksi kävi selville, että hän oli mätkähtänyt sammalen ja ruohon
kattamalle mättäälle eikä lainkaan satuttanut itseään. Se oli täpärä
paikka! Kuilu ammotti parinkymmenen askeleen päässä.

Taakkansa menettämisestä hevonen hölmistyi sen verran, että hiljensi
vauhtiaan. Siitä johtui, että se syvänteen reunalle tullessaan ehti
tarkata vaaraansa ja äkillisen vaiston pakottamana paiskautui rajusti
taaksepäin, silmät suurentuneina, sieraimet pärskyvinä, harja hajallaan.

Mutta jos kuningas olisi vielä istunut sen selässä, olisi juuri tuo
äkillinen pysähdys varmasti syössyt hänet alas kuiluun.

Henrik kohotti hartaan kiitoksen Jumalalle, joka oli niin ilmeisesti
häntä varjellut. Sitten hän meni hevosensa luo, tyynnytteli sitä ja
nousi taas satulaan. Nyt hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiukkuisena
rientää sitä miestä vastaan, joka olisi kehnosti jättänyt hänet tuhon
omaksi, jollei kaitselmus olisi tullut väliin.

Tuntematon ratsastaja oli pysynyt paikallaan, yhä hievahtamatta mustan
viittansa poimujen kätkemänä.

"Kuule, sinä vintiö!" huusi kuningas ehdittyään kyllin likelle. "Etkö
nähnyt vaaraani? Etkö tuntenut minua, kuninkaanmurhaaja? Ja vaikken
olisi kuninkaasikaan, niin eikö velvollisuutesi ollut pelastaa kuka
hyvänsä sellaisesta vaarasta, kun sinun tarvitsi sitä varten vain
ojentaa kätesi, katala!"

Vieras ei vieläkään liikahtanut eikä myöskään vastannut; hän kohotti
hiukan päätänsä, jota leveä hattu oli verhonnut Henrikin silmiltä.

Kuningas hätkähti tuntiessaan Gabrielin valjut ja jurot kasvot. Silloin
hän vaikeni, antoi otsansa painua ja jupisi itsekseen:

— Kreivi de Montgommery! Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään
sanottavaa.

Ja enempää puhumatta hän kannusti ratsuaan ja katosi täyttä neliä
metsään.

— Hän ei surmaisi minua, — mietti hän hyytävän tunteen puistattamalla,
— mutta selvästi hän jättäisi minut kuolemaan.

Gabriel taas yksikseen jääneenä toisti ajatuksissaan, kolkko hymy
huulillaan:

— Tunnen saaliini ja hetken tulevan lähemmäksi.




SEITSEMÄS LUKU

Kahden velvollisuuden välissä


Prinsessain Elisabethin ja Margueriten avioliittosopimukset piti
allekirjoitettaman Louvressa kesäkuun 28 päivänä. Senvuoksi kuningas
oli 25 päivänä palannut Pariisiin, alakuloisempana ja miettiväisempänä
kuin milloinkaan.

Varsinkin Gabrielin viime ilmestyksen jälkeen hänen elämänsä oli käynyt
kidutukseksi. Hän pakeni yksinäisyyttä ja pyrki alinomaan karkoittamaan
sitä synkkää ajatusta, joka oli hänet ikäänkuin riivannut. Mutta hän
ei ollut tästä merkillisestä kohtauksesta puhunut kenellekään. Tosin
hänen teki kovin mieli selostaa sitä jollekin alttiille ja uskolliselle
olennolle, vaikka tämä aihe samalla kammotti häntä. Hän ei näet enää
tiennyt, mitä piti uskoa ja kuinka oli meneteltävä, kun ainainen
kolkon mielikuvan hautominen oli kasannut kiusallista sekavuutta hänen
sieluunsa.

Niinpä hän viimein päätti avata sydämensä Diana de Castrolle. Hän
piti jokseenkin varmana, että Diana oli tavannut Gabrielin, joka
arvatenkin tuli hänen luotaan silloin kuin he olivat ensimmäisen
kerran joutuneet Louvressa vastakkain. Tästä sopi päätellä, että Diana
ehkä tiesi jotakin hänen aikeistaan. Siinä tapauksessa hän saattoi ja
hänen täytyikin joko rauhoittaa isänsä mieltä siinä kohden tai ainakin
varoittaa! Ainaisten katkerien epäilystenkään ahdistamana Henrik ei
uskonut rakastettua tytärtään syylliseksi kavallukseen ja vehkeilyyn
tai millään tavalla edes osalliseksi.

Salainen vaisto tuntui hänelle ilmaisevan, ettei Diana ollut
vähemmän huolestunut kuin hänkään. Totta onkin, että vaikkei madame
de Castro tiennyt mitään kuninkaan ja Gabrielin kohtaloiden jo
tapahtuneista kahdesta kunniallisesta yhteentörmäyksestä, hän ei
myöskään tiennyt, minne jälkimmäinen oli viime päivinä joutunut.
André oli hänen käskystään käynyt moniakin kertaa kuulostamassa Rue
des Jardins-Saint-Paulin varrelta ja palannut tyhjin toimin. Gabriel
oli uudestaan kadonnut Pariisista. Me olemme hänet nähneet kuninkaan
jäljillä Fontainebleaussa.

Kesäkuun 26 päivän iltapuolella Diana istui yksin huoneessaan
mietteisiin vaipuneena. Eräs hänen seuranaisistaan riensi ilmoittamaan
kuninkaan tulon.

Henrik oli ilmeeltään vakava kuten tavallisesti. Ensi tervehdysten
jälkeen hän kävi suoraan päätä asiaan, ikäänkuin päästäkseen vapaaksi
tuskallisista huolista.

"Rakas Dianani", virkkoi hän tähdäten katseensa tyttären silmiin, "emme
ole pitkään aikaan puhelleet keskenämme herra d'Exmèsistä, joka nyt on
ottanut itselleen kreivi de Montgommeryn arvon. Onko myös kauan siitä,
kun sinä olet nähnyt hänet?"

Gabrielin nimen mainitseminen pani Dianan kalpenemaan ja värähtämään.
Mutta hän malttoi mielensä niin hyvin kuin voi ja vastasi:

"Sire, olen tavannut herra d'Exmèsin yhden ainoan kerran sen jälkeen
kun palasin Calaisista."

"Missä hänet tapasit, Diana?" kysyi kuningas.

"Louvressa, juuri täällä, sire."

"Siitä on pari viikkoa, vai kuinka?"

"Tosiaankin muistaakseni pari viikkoa, sire", myönsi madame de Castro.

"Sitä arvelinkin", sanoi kuningas.

Hän vaikeni hetkiseksi ikäänkuin kerätäkseen ajatuksiaan.

Diana katseli häntä tarkkaavaisesti ja pelokkaasti, koettaen arvata
tämän aavistamattoman keskustelun aihetta. Mutta isän totinen ilme
näytti salaperäisellä.

"Sire, suokaa minulle anteeksi", lausui sitten Diana kooten kaiken
rohkeutensa, "sopiiko minun kysyä teidän majesteetiltanne, mistä
johtuu, että oltuanne näin kauan puhumatta kanssani mitään siitä
miehestä, joka Calaisissa pelasti minut häpeästä, te nyt kunnioitatte
minua tällä vierailulla varmaankin nimenomaan kyselläksenne minulta
hänestä?"

"Haluatko sen tietää, Diana?"

"Rohkenen olla niin utelias, sire."

"Olkoon menneeksi, sinä saat täyden selvyyden", vastasi Henrik, "ja
toivottavasti tämä luottamukseni tuottaa minulle sen ilon, että sinä
olet yhtä avomielinen. Useinkin olet lausunut rakastavasi minua,
lapseni."

"Niin olen puhunut ja toistan sen, sire", vakuutti Diana; "minä
rakastan teitä kuninkaana, hyväntekijänä ja isänäni."

"Sentähden voin ilmaista kaikki hellälle ja alttiille tyttärelleni",
selitti kuningas; "kuuntele siis tarkasti, Diana".

"Kuuntelen teitä kaikesta sielustani, sire."

Henrik selosti sitten kaksi kohtaustaan Gabrielin kanssa — Louvren
galleriassa ja Fontainebleaun metsässä. Hän huomautti Dianalle sitä
mykän kapinallisuuden omituista asennetta, jonka tuo nuori mies oli
omaksunut — kuinka hän ei edellisellä kerralla ollut tahtonut tervehtiä
kuningastaan eikä loisella pelastaa häntä.

Tätä paljastusta kuunnellessaan Diana ei kyennyt salaamaan murhettansa
ja hätääntymistään. Selkkaus, jonka hän oli pelännyt sattuvan Gabrielin
ja kuninkaan kesken, oli ilmennyt jo kahdesti ja saattoi uusiintua
vaarallisempana ja kamalampana.

Henrik, joka ei ollut huomaavinaan tyttärensä mielenliikutusta, lopetti
sanoen:

"Ne ovat vakavia rikkomuksia, eikö niin, Diana? Ne ovat melkein
majesteettirikoksia! Ja kuitenkin olen kaikilta salannut nämä
loukkaukset ja peitellyt paljastukseni, koska tuo nuori mies on
aikoinaan kärsinyt minun tähteni niistä loistavista palveluksista
huolimatta, jotka hän on tehnyt valtakunnalleni ja joista olisi hänen
tietenkin pitänyt tulla paremmin palkituksi..."

Ja suunnaten Dianaan läpitunkevan katseen hän jatkoi:

"En tiedä, en tahdokaan tietää, Diana, onko sinulla selvillä,
mitä vääryyttä olen tehnyt herra d'Exmèsille. Haluan vain sinun
tietävän, että vaitiolooni on ollut syynä näiden vääryyksien tunto ja
pahoittelu... Mutta eikö minun ole varomatonta yhä pysyä siitä vaiti?
Eivätkö nuo loukkaukset ennusta toisia ja vielä vakavampia? Eikö minun
siis pidä varoa herra d'Exmèsiä? Tästä seikasta, Diana, halusin tulla
ystävällisesti neuvottelemaan sinun kanssasi."

"Kiitän teitä luottamuksestanne, sire", vastasi madame de
Castro tuskallisesti, joutuessaan siten kahden kiintymyksen eri
velvollisuuksien väliin.

"Luottamukseni on perin luonnollinen, Diana", huomautti kuningas. "No
niin?" lisäsi hän nähdessään tyttärensä epäröivän.

"Niin, sire", aloitti Diana työläästi, "luulen kyllä, että teidän
majesteettinne on oikeassa... että on kenties viisasta... pitää
silmällä herra d'Exmèsiä..."

"Ajatteletteko siis, että henkeni on hänen taholtaan uhattuna?"

"Oh, tuskinpa sentään, sire!" huudahti Diana kiihkeästi. Mutta herra
d'Exmès näyttää kuitenkin syvästi loukkaantuneen, ja voidaan pelätä..."

Diana-parka pysähtyi vapisevana ja tunsi hien kihoavan otsalleen. Hänen
ylevää sydäntään tympäisi tällainen ilmiannon kaltainen vihjailu, johon
häntä pakotti siveellinen velvoitus.

Mutta Henrik tulkitsi hänen ilmeistä kärsimystään toisella tavalla.

"Ymmärrän sinua, Diana!" virkkoi hän nousten ja alkaen harppailla
edestakaisin huoneessa. "Niin, sitä kyllä aavistelinkin; käsitäthän,
että minun täytyy epäillä tätä nuorta miestä... Mutta mahdotonta on
alati elää tuollaisen Damokleen miekan alla. Kuninkailla on toisia
velvoituksia kuin muilla aatelismiehillä. Aion järjestää niin, ettei
herra d’Exmèsin mahdollisista hankkeista tule mitään."

Hän näytti tekevän lähtöä, mutta Diana heittäytyi hänen eteensä.

Mitä! Gabrielia aiottiin syyttää, hänet pidätettäisiin, kenties
suljettaisiin pysyväisesti vankilaan! Ja hänen rakastettunsa tulisi
olleeksi hänen kavaltajansa!... Hän ei voinut sietää tätä ajatusta.
Gabrielin sanoja ei sittenkään tarvinnut käsittää niin uhkaaviksi...

"Sire, hetkinen!" huudahti hän. "Te olette erehdyksen vallassa; vannon,
että ymmärsitte väärin! En lainkaan tarkoittanut, että teitä uhkaa
jokin vaara. Herra d’Exmèsin luottamuksellisissa puheissa ei mikään ole
saanut minua olettamaan rikoksen ajatusta. Olisinhan muutoin ilmaissut
teille kaikki, hyvä Jumala?"

"Totta kyllä", myönsi Henrik pysähtyen. "Mutta mitä sitten aioit sanoa,
Diana?"

"Tahdoin vain lausua, sire, että teidän majesteettinne olisi hyvä
mahdollisuuksien mukaan välttää noita kiusallisia kohtauksia, joissa
loukkaantunut alamainen saattaa unohtaa kuninkaalle osoitettavan
kunnioituksen. Mutta puutteellisesta kunnioituksesta on kovin pitkä
matka murhahankkeeseen, sire. Olisiko teidän arvoistanne korvata
aikaisempi vääryys jollakin uudella pahalla?"

"Ei tosiaankaan, eikä se ollut aikomuksenikaan", vastasi kuningas,
"ja sentähden olen pysynyt vaiti. Ja koska sinä hälvennät epäluuloni,
Diana, koska vastaat turvallisuudestani omantuntosi ja Jumalan edessä
ja minä voin vakaumuksesi mukaan olla täysin rauhallinen..."

"Olla rauhallinen!" keskeytti Diana vavahtaen. "Mutta sillekään taholle
en voi mennä niin kauas, sire. Kuinka kamalan vastuun panettekaan
taakakseni? Teidän majesteettinne pitää kenties päinvastoin valvoa,
pysyä varuillanne..."

"Ei", väitti kuningas, "en voi jäädä aina pelkäämään ja vapisemaan!
Kaksi viikkoa elämäni on ollut peräti pilalla. Sellainen tila on
lopetettava. Täytyy valita kahdesta vaihtoehdosta. Minun pitää
sinun sanaasi luottaen antautua rauhallisena kohtaloni varaan,
ajatella valtakuntaa eikä vihamiestäni, heittää kokonaan mielestäni
varakreivi d'Exmès, tai sitten on välttämätöntä tehdä minulle kaunaa
kantava mies vaarattomaksi, ilmoittaa asianomaisille hänen kunnoton
käyttäytymisensä, ja koska korkea asemani ja luontainen ylpeyteni eivät
salli minun puolustaa itseäni, on minun jätettävä se niiden huoleksi,
joiden velvollisuutena on suojella persoonaani."

"Kutka he sitten ovat, sire?" tiedusti Diana.

"Ensiksikin on herra de Montmorency, konnetaabelina ja armeijan
päällikkönä."

"Herra de Montmorency!" toisti Diana kauhua ilmaisevalla äänellä.

Tämä kammottava nimi johdatti hänen mieleensä kaikki Gabrielin isän
kärsimykset, pitkällisen ja julman vankeuden ja kuoleman. Jos Gabriel
vuorostaan joutuisi konnetaabelin käsiin, niin hänellä olisi edessään
samanlainen kohtalo, ehdoton hukka!

Diana näki ajatuksissaan sen miehen, jota oli niin hellästi rakastanut,
syöstynä ilmattomaan luolaan, siellä menehtymään yhdessä yössä tai —
vielä kamalampaa! — kahdessakymmenessä vuodessa, kuollessaan syyttäen
Jumalaa, ihmisiä ja ennen kaikkea sitä olentoa, joka oli hänet kurjasti
luovuttanut vainoojille muutamien epävarmojen ja toisinkin tulkittavien
sanojen perusteella.

Eihän ollut mitään todisteita siitä, että Gabrielin kosto todella
tähtäsi kuninkaaseen tai saattoi hänet tavoittaa; toisaalta oli varmaa,
ettei Montmorencyn leppymätön nurjamielisyys vähääkään säästäisi
Gabrielia.

Muutamassa silmänräpäyksessä Diana sai tämän kaiken itselleen selväksi
ja samassa jo kuningas esitti kysymyksen suoranaisesti:

"No, Diana, minkä neuvon minulle annat? Koska sinä voit paremmin
arvioida hänen puoleltaan ehkä tulevaa uhkaa, niin sanasi olkoon
lakini. Heitänkö jo mielestäni herra d’Exmèsin vai tuleeko minun
päinvastoin kohdistaa häneen huomioni?"

"Sire", vastasi Diana kauhistuen kuninkaan viime sanojen äänenpainoa,
"en voi antaa teidän majesteetillenne muuta neuvoa kuin että
noudattaisitte omaatuntoanne. Jos joku muu kuin teidän loukkaamanne
mies olisi osoittanut kunnioituksen puutetta kohdatessaan teidät
tai petollisesti jättänyt teidät vaaraan, niin ette kaiketi olisi
tullut neuvottelemaan minun kanssani siitä, kuinka pitäisi syyllistä
oikeuden mukaan kohdella. Jokin mahtava vaikutin on siis pannut teidän
majesteettinne säilyttämään näin merkillistä vaitioloa, joka viittaa
anteeksiantoon. Mutta en näe syytä sen lopettamiseen, vaan teidän sopii
mielestäni jatkaa niinkuin olette aloittanut, sillä jos herra d’Exmèsin
päähän olisi tullut ryhtyä teitä vastaan rikokseen, ei hän nähdäkseni
voisi odottaa parempia tilaisuuksia kuin ne kaksi, jotka hänelle ovat
jo tarjoutuneet Louvren yksinäisessä käytävässä ja Fontainebleaun
metsän jyrkänteellä..."

"Riittää, Diana", keskeytti Henrik; "sinulta en muuta pyytänytkään.
Sinä olet häätänyt mielestäni raskaan huolen; kiitän sinua siitä,
rakas lapsi. Älkäämme enää puhuko tästä asiasta. Nyt voin vapaasti ja
huoleti pohtia hääjuhliamme. Tahdon saada ne loistaviksi, ja myöskin on
tärkeätä, että sinä loistat niissä parhaasi mukaan. Kuuletko, Diana?"

"Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi", huomautti Diana,
"mutta minun piti juuri pyytää teiltä lupaa kokonaan jättäytyä pois
näistä huvituksista. Minun täytyy tunnustaa, että mieluummin pysyisin
yksinäisyydessäni."

"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas. "Etkö tiedä, Diana, että tällä
kertaa komeus on tosiaan kuninkaallinen? Aikomuksena on panna
toimeen mitä suurenmoisimpia kisoja ja turnajaisia, ja minäkin menen
kilparadalle ottelemaan ketä vastaan tahansa. Mikä asia siis voisi
pidätellä sinua niin loistavien esitysten katselemiselta, tytärkulta?"

"Sire", vastasi Diana erikoisen vakavalla äänellä, "minun pitää
rukoilla".

Muutamia minuutteja myöhemmin kuningas lähti tyttärensä luota,
melkoisesti keventyneenä huolistaan.

Mutta tämä huolten taakka oli valitettavasti siirtynyt Diana-poloisen
sydämelle.




KAHDEKSAS LUKU

Enteitä


Jokseenkin vapautuneena äskeisestä rauhattomuudestaan kuningas joudutti
mitä toimekkaimmin niiden komeiden juhlallisuuksien valmistelua, jotka
hän tahtoi suoda Pariisin kelpo kaupungille tyttärensä Elisabethin
mennessä hyväenteisesti naimisiin Filip II:n kanssa ja sisarensa
Margueriten joutuessa Savoijin herttuan puolisoksi.

Tällaisia kaksoishäitä kannatti tosiaankin viettää erikoisen
loistokkaasti. Don Carlosin runoilija on edellisiä kuvannut sellaiseen
tapaan, ettei siihen ole mitään lisättävää. Saamme nähdä, mihin
jälkimmäisten valmistukset johtivat.

Philibert Emmanuelin ja prinsessa Margueriten avioliittosopimus oli
määrätty allekirjoitettavaksi kesäkuun 28 päivänä.

Henrik julisti, että tänä ja kahtena seuraavana päivänä Les
Tournellesin kilparata olisi avoinna turnaukselle ja muille
ritarillisille kisoille.

Paremmin muka kunnioittaakseen vastanaineita, mutta todellisesti
tyydyttääkseen kiihkeätä innostumistaan tällaisiin taidonnäytteisiin
kuningas ilmoitti itsekin kuuluvansa niihin, jotka ottivat vastaan
taisteluhaasteita.

Mutta kesäkuun 28 päivän aamuna kuningatar Katarina Medici, joka ei
siihen aikaan muuten paljoakaan esiintynyt missään, pyysi hartaasti
pääsyä kuninkaan puheille ja tietysti Henrik heti suostui tähän
puolisonsa toivomukseen.

Katarina astui kuninkaan huoneeseen peräti järkkyneenä.

"Voi, rakas sire", huudahti hän suoraa päätä, "Jeesuksen nimessä
vannotan teitä olemaan tämän kuun loppuun asti poistumatta Louvresta!"

"Ja miksi niin, madame?" kysyi Henrik tällaista outoa pyyntöä
ihmetellen.

"Sire, teitä uhkaa näinä kesäkuun loppupäivinä suuri onnettomuus",
selitti firenzeläinen.

"Kuka teille on niin sanonut?"

"Tähtenne, sire; minä ja italialainen astrologini panimme merkille
viime yönä, että se ennustaa teille kuoleman vaaraa."

Katarina Medici oli näet siihen aikaan alkanut tutkia ennustajien
tiedettä ja tähdistälukemista, ja ainakin aikalaisten muistelmista
mainitaan, että ne koko hänen elämänsä uralla vain harvoin eksyttivät
häntä.

Mutta Henrik oli hyvin epäuskoinen tätä alaa kohtaan ja vastasi nauraen:

"No niin, madame, jos tähteni merkit ennustavat minulle vaaraa,
tavoittaa se minut yhtä hyvin täällä kuin ulkosalla."

"Ei, sire", väitti Katarina; "vaara vaanii teitä paljaan taivaan alla,
vapaassa ilmassa".

"Niinkö? Kenties sitten jokin tuulenpuuska", arveli Henrik.

"Sire, älkää laskeko leikkiä näistä asioista!" varoitti kuningatar.
"Tähdet ovat Jumalan kirjoitettu sana."

"Sitten lienee myönnettävä, että jumalainen kirjoitus yleensä on varsin
hämärää ja sekavaa", tuumi Henrik.

"Kuinka niin, sire?"

"Monenlaisten pyyhkimisten takia teksti on mielestäni käsittämätön,
niin että kukin voi siitä lukea melkein mitä hyvänsä. Te siis olette
taivaallisista variksenvarpaista nähnyt, madame, että henkeni on
uhattu, jos lähden ulos Louvresta?"

"Niin, sire."

"Mutta Forcatel näki viime kuussa toista. Pitänettehän arvossa
Forcatelia, madame?"

"Kyllä", myönsi kuningatar, "hän on oppinut mies ja lukee jo sitä, mitä
me vasta tavailemme".

"Tietäkää, madame, että Forcatel luki minulle tähdistänne tämän kauniin
säkeen, jonka ainoana vikana on käsittämättömyys:

 "Ellei se Mars ole, sen kuva sittenkin säikyttäköön."

"Missä suhteessa tämä ennustus heikentäisi sitä, jonka minä teille
mainitsin?" kysyi Katarina.

"Malttakaa, madame!" sanoi Henrik. "Minullahan on jossakin
syntymähetkeni tähtiasentojen horoskooppi, joka laadittiin viime
vuonna. Muistatteko, mitä siinä ilmoitetaan kohtalokseni?"

"En tarkalleen, sire."

"Sen horoskoopin mukaan on tähtiin kirjoitettu, että minä kuolen
kaksintaistelussa: harvinaista ja uutta kuninkaallekin, toden totta!
Mutta kaksintaistelu ei kaiketi ole Marsin kuva, vaan juuri Mars itse,
minun nöyrän mielipiteeni mukaan."

"Mitä siitä päätätte, sire?"

"Sitä vain, madame, että ennustusten ollessa ristiriitaisia on
varmempaa olla uskomatta ainoatakaan. Valheellisina ne kumoavat
toisensa, sehän on selvää!"

"Ja teidän majesteettinne aikoo siis kaiken uhalla liikkua ulkosalla
näinä päivinä?" virkkoi Katarina.

"Kaikissa muissa oloissa pitäisin onnenani saada tehdä mieliksenne,
madame, pysymällä seurassanne. Mutta olen luvannut ja julkisesti
ilmoittanut meneväni noihin juhlallisuuksiin; niinpä minun on mentävä."

"Älkää ainakaan astuko kilparadalle, sire!" pyysi kuningatar.

"Siinäkin kohdassa minun on suureksi mielipahakseni pakko kieltäytyä
toivomuksenne noudattamisesta, madame, koska olen ilmoittanut
osanottoni turnaukseen. Mutta mitä vaaraa olisikaan noissa kisoissa?
Olen teille sydämeni pohjasta kiitollinen huolenpidostanne. Sallikaa
minun kuitenkin vakuuttaa teille, että tuollainen arastelu on
haaveellista ja että siihen mukautuminen johtaisi väärin uskomaan
vaaralliseksi ihan sävyisästi tapahtuvia ja mieluisia turnajaisia,
joiden en mitenkään soisi joutuvan hylätyiksi minun tähteni."

"Sire", sanoi kuningatar voitettuna, "olen tottunut alistumaan
tahtoonne. Tänäänkin teen niin, mutta tuska ja kauhu sydämessäni."

"Ja tulettahan Les Tournellesiin, eikö niin, madame?" virkkoi kuningas
suudellen Katarinan kättä, "vaikkapa vain osoittaaksenne suosiota
taidolleni sen käyttelyssä ja varmistuaksenne omin silmin huoltenne
turhuudesta".

"Tottelen teitä loppuun asti, sire", lupasi kuningatar poistuen.

Katarina Medici oli tosiaankin koko hovin mukana, josta ainoastaan
Diana de Castro puuttui, katselemassa ensimmäisen päivän turnajaisia,
jolloin kuningas yhtä mittaa pysyi valmiina keihäsleikkiin jokaisen
tulijan kanssa.

"No niin, madame, tähdet olivat siis väärässä!" huomautti Henrik
illalla nauraen kuningattarelle.

Katarina pudisti murheellisena päätänsä.

"Voi, kesäkuu ei ole vielä lopussa", huokasi hän.

Mutta sama uudistui seuraavana päivänä, kesäkuun 29:ntenä: Henrik
näytteli aamusta iltaan sekä onneaan että rohkeuttaan turnajaisissa.

"Näette, madame, että tähdet erehtyivät tämänkin päivän osalta", sanoi
hän taas Katarinalle heidän palatessaan Louvreen.

"Ah, sire, sitä pahemmin pelkäänkin kolmatta päivää!" valitti
kuningatar.

Tämä turnajaisten viimeinen päivä, kesäkuun 30, perjantai, oli
suunniteltu turnajaissarjan loistokkaimmaksi, arvokkaaksi lopettaakseen
kaikki juhlallisuudet.

Kilparadan puolustajina olivat:

kuningas, asussaan madame de Poitiersin värit — valkoinen ja musta;

herttua de Guise valkoisessa ja heleänpunaisessa;

Alfonso d'Este, Ferraran herttua, jonka värit olivat keltainen ja
punainen;

Jacques de Savoie, Nemoursin herttua, keltaisessa ja mustassa.

"Siinä esiintyivät", lausuu Brantôme, "nämä neljä ruhtinasta samalla
parhaina asemiehinä, mitä saattoi tavata, ei ainoastaan Ranskassa,
vaan muissakaan maissa. He suorittivat kaiken päivää ihmeitä, eikä
voinut tietää, kelle annettaisiin pääkunnia, vaikka kuningas tosin oli
valtakuntansa etevimpiä ja taitavimpia ratsastajia."

Mahdollisuudet tosiaan jakautuivat hyvin tasan näiden neljän ketterän
ja kuuluisan puolustajan kesken, ottelut seurasivat toisiaan, ja
päivä kului ilman selvyyttä siitä, kuka oli julistettava turnajaisten
päävoittajaksi.

Henrik oli ylenmäärin innoissaan, melkein kuumeessa. Hän tunsi olevansa
ihanimmalla mielialallaan silloin, kun pääsi tällaiseen karkeloon, ja
katsoi kenties yhtä tärkeäksi voittaa turnajaisissa kuin todellisella
taistelutantereella.

Vähitellen tuli ilta ja torvet ja klarinetit julistivat viimeisen erän
alkavan.

Sen otti vastaan herttua de Guise, saaden menestyksestään myrskyisiä
kättentaputuksia naisilta ja muulta kokoontuneelta yleisöltä.

Sitten kuningatar nousi, vihdoinkin hengittäen keveästi. Se oli
hajaantumisen merkkinä.

"Mitä! Joko nyt lopetetaan?" huudahti kuningas kiihdyksissään ja
kateellisena. "Odottakaa, hyvät naiset, odottakaa! Eikö vielä ole minun
vuoroni rynnätä?"

Herra de Vieilleville huomautti kuninkaalle, että tämä oli ensimmäisenä
aloittanut kamppailun, että kaikki neljä puolustajaa olivat kestäneet
saman määrän ryntäyksiä, ettei kukaan tosin ollut päässyt toista
edelle, joten ei ollut voittajaa, mutta että päiväkausi nyt kuitenkin
oli päättynyt ja turnaussarja loppunut.

"No niin", väitti Henrik maltittomana, "jos kuningas käy radalle
ensimmäisenä, tulee hänen myös lähteä viimeisenä. En tahdo, että
lopetetaan tällä tavalla. Onhan minulla vielä kaksi peistä ehjinäkin."

"Mutta ei ole enää hyökkääjiä, sire", muistutti herra de Vieilleville.

"Onpa kyllä", oikaisi kuningas; "katsokaa tuota ritaria, joka on kaiken
aikaa pitänyt kypärinsilmikkoaan alhaalla eikä ole vielä rynnännyt.
Kuka hän onkaan, Vieilleville?"

"En tiedä, sire... en ole pannut häntä merkille."

"Hei, monsieur", huusi Henrik astuen tuntematonta kohti, "suvaitkaa
taittaa peitsi, viimeinen peitsi, minun kanssani!"

Näin puhuteltu mies viivytteli hetkisen vastaustaan, mutta lausui
sitten vakavalla, syvällä ja värähtelevällä äänellä:

"Salliiko teidän majesteettinne minun kieltäytyä siitä kunniasta."

Jollakin selittämättömällä tavalla Henrik tunsi tuon äänen soinnin
kummallisesti häiritsevän sitä kuumeista kärsimättömyyttä, joka oli
hänet vallannut.

"Sallisinko teidän kieltäytyä! Ei, sitä en salli, monsieur", sanoi hän
nytkäyttäen päätänsä närkästyneesti.

Silloin tuntematon äänettömänä kohotti silmikkonsa.

Ja kahden viikon aikana kolmannen kerran kuningas näki Gabriel de
Montgommeryn valjut ja jurot kasvot.




YHDEKSÄS LUKU

Kohtalokas turnaus


Nuoren kreivi de Montgommeryn synkkä ja juhlallinen katsanto pani
kuninkaan väkisinkin säpsähtämään kummastuksesta ja kenties myös
tuntemaan alkavaa kauhua, joka värisytti hänen joka hermoaan. Mutta
hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa, saatikka antaa muiden nähdä,
tätä ensi vaikutelmaa, vaan hillitsi sen heti. Hänen sielunsa nousi
vaistoa vastaan, ja juuri siitä syystä, että hän oli silmänräpäykseksi
pelästynyt, hän nyt näyttäytyi urheaksi, jopa uhkarohkeaksi.

Gabriel toisti säyseällä, vakavalla äänellään:

"Pyydän, ettei teidän majesteettinne vaatisi sitä!"

"Vaadin kuitenkin, herra de Montgommery", vastasi kuningas.

Sekavien tunteiden kuohuttamalla Henrik oli keksivinään jonkinlaista
uhmaa Gabrielin sanoissa ja äänenpainossa. Säikähtyneenä sen
kummallisen painostuksen paluusta, jonka Diana de Castro oli vähäksi
aikaa häivyttänyt, hän tarmokkaasti ponnistautui heikkouttaan vastaan
ja tahtoi lopettaa tämän raukkamaisen levottomuuden, jota katsoi
arvottomaksi itselleen, Henrik II:lle, ranskalaiselle ja Ranskan
kuninkaalle!

Niinpä hän virkkoi vielä Gabrielille melkein liioitellun lujasti:

"Valmistukaa, monseur, ryntämään minua vastaan."

Gabriel kumarsi vastaamatta mitään, ollen ainakin yhtä suuresti
kuohuksissa ja sekaisin kuin kuningas.

Samassa suurtallimestari de Boisy lähestyi ilmoittamaan kuninkaalle,
että kuningatar rukoili rakkautensa nimessä hänen majesteettiaan
pidättymään enemmästä kilpailemisesta.

"Vastatkaa kuningattarelle", lausui Henrik, "että juuri hänen
rakkautensa tähden tahdon vielä suorittaa tämän ottelun".

Ja kääntyen herra de Vieillevilleen päin hän lisäsi:

"Jaha, herra de Vieilleville, aseistakaa minut heti." Mietteissään
hän pyysi herra de Vieillevilleltä sitä palvelusta, joka kuului
suurtallimestarin virkatoimiin. Kummastunut Vieilleville huomautti
hänelle siitä kunnioittavasti.

"Aivan oikein!" myönsi kuningas lyöden otsaansa. "Olenko pyörällä
päästäni?"

Hän kohtasi Gabrielin kylmäkiskoisen ja järkkymättömän katseen ja
jatkoi maltittomana:

"Mutta oikeassahan sentään olinkin! Pitäähän herra de Boisyn täyttää
kuningattaren toimeksianto ja mennä viemään hänelle vastaukseni?
Niinpä tiesin kyllä, mitä tein ja sanoin! Aseistakaa minut, herra
Vieilleville!"

"Niin ollen, sire", sanoi herra de Vieilleville, "kun teidän
majesteettinne ehdottomasti tahtoo vielä koetella tätä viimeistä
peitsiparia, sallittakoon minun muistuttaa, että minulle vuorostani
kuuluu ryntäys teitä vastaan ja että vaadin oikeuttani. Herra de
Montgommery ei tosiaan ole esittäytynyt kilparadalla alusta saakka,
vaan on tullut vasta kun luuli kisojen jo päättyneen."

"Se on totta, monsieur", lausui Gabriel vilkkaasti, "ja mielelläni
peräydyn, luovuttaen paikkani teille".

Mutta nuoren kreivin näin kerkeästi pyrkiessä välttämään kaikkea
taistelua kuninkaan kanssa tämä kuvitteli itsepintaisesti, että
vihollinen luuli olevansa hänelle peloittava ja häpäisevästi säästeli
häntä.

"Ei, ei!" vastasi hän Vieillevillelle, jalkaa polkaisten. "Tahdon tällä
kertaa rynnätä herra de Montgommerya vastaan enkä ketään muuta! Onhan
jo kylliksi viivytelty! Aseistakaa minut!"

Hän suuntasi korskean ja tulisen katseen kreivin jäykkiin ja vakaviin
kasvoihin, ja sen enempää puhumatta hän kallisti otsaansa, jotta
Vieilleville kiinnittäisi hänelle kypärän. Ilmeisesti hänen kohtalonsa
sokaisi hänet.

Nemoursin herttua tuli vielä Katarina Medicin nimessä suostuttelemaan
häntä lähtöön pois kentältä. Ja kun kuningas ei edes vastannut hänen
sanoihinsa, lisäsi hän hiljaa:

"Madame Diana de Poitiers, sire, pyysi minua myös salaa muistuttamaan
teille, että teidän tulee varoa, kenen kanssa nyt rupeatte kilpasille."

Dianan nimen kuullessaan Henrik väkisinkin hätkähti, mutta hillitsi
senkin vaikutelman.

— Olisinko siis pelkäävinäni oman lemmittyni nähden! — hän tuumi
itsekseen.

Hän pysyi yhä ylpeästi vaiti kiireisen ja päättäväisen miehen lailla.

Sillä välin herra de Vieilleville aseistusta täydentäessään kuiskasi
hänelle omalta puoleltaan:

"Sire, vannon elävän Jumalan edessä jo kolmasti nähneeni unta, että
teille tapahtuu tänään onnettomuus — että kesäkuun viimeinen päivä on
teille kohtalokas." [Herra de Vieillevillen sihteerin Vincent Carloixin
muistelmat. _Tekijä_.

Mutta kuningas ei näyttänyt häntä kuulevankaan; täysiin varuksiin
päästyänsä hän tarttui peitseensä.

Gabriel sai myös peitsen ja tuli samoin kilparadalle.

Ottelukumppanukset nousivat ratsaille ja peräytyivät kumpikin omaan
päähänsä rataa.

Väkijoukossa alkoi silloin kummallinen, syvä hiljaisuus. Kaikkien
silmät tarkkasivat jännittävää näytelmää, pidättäen hengitystään.

Koska kuitenkin konnetaabeli ja Diana de Castro olivat poissa, tiesi
täällä ainoastaan madame de Poitiers, että kuninkaan ja kreivi
Montgommeryn välisissä suhteissa oli vihan ja koston aiheita. Kukaan ei
osannut aavistella näennäiselle taistelulle veristä ratkaisua. Näihin
vaarattomiin kisoihin tottunut kuningas oli kolmen päivän mittaan
jo satakin kertaa esiintynyt radalla samanlaisissa oloissa kuin nyt
viimeisellä vuorolla.

Ja kuitenkin tuo loppuun asti salaperäiseksi jäänyt vastustaja,
hänen merkityksellinen kieltäytymisensä ottelusta ja kuninkaan
sokea uppiniskaisuus herättivät jotakin epämääräistä outouden ja
kaameuden vaikutelmaa, ja tuntematon vaara pani yleisön olemaan hiljaa
odotuksessaan. Kukaan ei olisi voinut selittää, mistä se johtui.
Mutta jos joku syrjäinen olisi tällä hetkellä saapuen nähnyt noiden
kaikkien kasvojen ilmeet, olisi hän päätellyt, että nyt oli varmasti
tapahtumassa jotakin äärimmäisen tärkeätä. Niin, pelkässä ilmassakin
tuntui kammoa.

Eräs merkillepantava seikka ilmaisi selvästi tätä väkijoukon ajatusten
aavistelevaa suuntaa:

Tavallisissa turnauksissa klarinetit ja torvet pitivät kaiken
aikaa vireillä huumaavia toitotuksiaan. Ne olivat kuin riemukkaan
kilvoittelun raikuvaa säestystä. Mutta kuninkaan ja Gabrielin
ilmestyessä kilparadalle torvet äkkiä vaikenivat kaikki yhtaikaa, niin
ettei kuulunut ainoatakaan säveltä, ja vaistomaisesti tässä oudossa
hiljaisuudessa kiihtyi yleinen odotus ja kauhu.

Molemmat kiistakumppanukset tunsivat vielä kireämmin kuin katselijat
näiden ikäänkuin ilmapiiriä täyttävien kummallisten vaikutteiden
painostusta. Gabriel ei enää ajatellut, ei enää nähnyt, tuskin
edes hengitti. Hän liikkui koneellisesti ja kuin unessa, tehden
vaistomaisesti, mitä oli ennen tehnyt samanlaisissa oloissa, mutta
jollakin lailla salaisen, mahtavan tahdon ohjaamana, joka varmasti ei
ollut hänen omansa. Ja kuningas oli vielä passiivisempi ja mietteisiin
vaipuneempi. Hänelläkin oli silmiensä edessä jonkinlainen usvapilvi, ja
hän tunsi toimivansa ja liikkuvansa merkillisessä haavetilassa, joka ei
ollut todellisuutta eikä unta.

Jonkin kerran hänen ajatuksissaan silti välähti salama, joka näytti
hänelle selvästi ja yhtaikaa kuningattaren toissapäiväiset ennustukset,
hänen horoskooppinsa ja Forcatelin lausunnon. Äkkiä hän kamalan
kirkastuksen valossa käsitti noiden kolkkojen enteiden merkityksen
ja yhteyden. Kylmä hiki kihosi hänen iholleen kiireestä kantapäähän.
Hetkiseksi hän tunsi halua poistua radalta ja jättää kilpailemisen
silleen. Mutta nuo tuhannet tarkkaavaiset silmät naulitsivat hänet
paikalleen.

Sitäpaitsi herra de Vieilleville antoi juuri lähtömerkin.

Arpa oli heitetty. Eteenpäin, ja Jumala tehköön, mitä hyväksi näkee!

Molemmat hevoset porhalsivat nelistykseen, tällä hetkellä kenties
älykkäämpinä ja vähemmän sokeina kuin niiden raskaisiin rautavaruksiin
sonnustautuneet isännät.

Gabriel ja kuningas osuivat vastatusten kentän keskivaiheilla. Peitset
sattuivat yhteen ja pestautuivat kilpiä vasten kahvanuppia myöten, ja
he sivuuttivat toisensa ilman mitään vammaa.

Pahat aavistukset olivat siis olleet vääriä! Kohta kuului yleistä
sorinaa kuin ilon ilmauksena kaikista keventyneistä povista. Kuningatar
kohotti taivasta kohti kiitollisen katseen.

Mutta he riemuitsivat liian varhain!

Ratsastajat olivat vielä kilparadalla. Ehdittyhän kumpikin
radan vastakkaiseen päähän heidän piti nelistää takaisin omaan
lähtökohtaansa, ja siis osua yhteen toistamiseen. Siinähän ei
tosin ollut enää mitään pelättävää! He laskettelivat toistensa ohi
törmäämättä yhteen.

Mutta hämmentyneenä tai tahallaan taikka tapaturmaisesti — sen tietää
ainoastaan Jumala — Gabriel ei palatessaan heittänyt tavanmukaisesti
pois katkenneen peitsensä tynkää, vaan se oli jäänyt hänen käteensä.
Hän piteli sitä alaslaskettuna edessään.

Ja nelistävän ratsunsa kiidättämänä hän paluumatkalla tuli tällä
tyngällä kolhaisseeksi kuningasta päähän! Iskun rajuus kohotti kypärän
silmikon, ja peitsen terävä sälö tunkeutui kuninkaan silmästä sisälle
ja korvasta ulos.

Tämän hirveän sattuman näki vain puoli katselijoista, jotka muuten
olivat jo suuressa määrässä kääntäneet pois huomiotaan ja nousseet
lähteäkseen. Mutta näkijöiltä pääsi hätähuuto, joka ilmoitti toisille.

Henrik oli päästänyt irti suitset ja kietaissut kätensä hevosen
kaulaan, siinä asennossa jatkaen matkaansa radan päähän, missä de
Vieilleville ja Boisy ottivat hänet vastaan.

"Ah, sain kuolemani!" ähkäisi kuningas ensi sanoikseen.

Hän jupisi vielä:

"Älköön ahdistettako herra de Montgommerya!... Tämä oli oikein... annan
hänelle anteeksi."

Ja samassa hän pyörtyi.

Emme ota kuvataksemme nyt seurannutta hämminkiä. Katarina Medici
talutettiin pois puolikuolleena. Kuningas kannettiin heti huoneeseensa
Les Tournellesiin, mutta hetkeksikään hän ei enää tullut tajuihinsa.

Gabriel oli laskeutunut ratsailta ja seisoi nojaten sulkupuomiin,
hievahtamalta, kivettyneenä, kuin itse saaneena sen iskun, joka hänen
kädestään oli osunut toiseen. Kuninkaan viimeiset sanat oli kuultu ja
ilmoitettu väkijoukossa. Kukaan ei siis rohjennut häntä hätyyttää.
Mutta hänen ympärillään supateltiin, ja häneen luotiin kauhistuneita
syrjäsilmäyksiä.

Ainoastaan amiraali de Coligny, joka oli saapuvilla, uskalsi lähestyä
nuorta miestä ja sivuuttaessaan hänet vasemmalta virkkoi hänelle
matalalla äänellä:

"Siinäpä hirvittävä onnettomuus, ystäväni! Tiedän hyvin, että sen sai
aikaan sattuma; meikäläiset aatteet ja ne puheet, joita La Renaudien
kertoman mukaan kuulitte Maubert-aukion neuvottelukokouksessa, eivät
varmastikaan ole vaikuttaneet tähän kohtalokkaaseen tapaukseen!
Mutta vaikkei teitä voida panna syytteeseen tapaturmasta, olkaa
silti varuillanne. Neuvon teitä katoamaan joksikin aikaa, poistumaan
Pariisista ja Ranskasta. Luottakaa aina minuun. Autan teitä, mikäli
voin. Näkemiin!"

"Kiitos", vastasi Gabriel asentoaan muuttamatta.

Murheellisen hymyn häive oli väikkynyt hänen kalpeilla huulillaan
protestanttisen johtajan puhuessa. Coligny nyökkäsi hänelle vielä ja
poistui.

Vähän myöhemmin herttua de Guise, joka oli huolehtinut kuninkaan
kantamisesta pois, lähestyi vuorostaan Gabrielia antaessaan muutamia
määräyksiä seurueelleen. Sivuuttaen nuoren kreivin hyvin läheltä
oikealta hän mutisi tällöin hänen korvaansa:

"Perin kovaonninen survaisu, Gabriel! Mutta siitä ei voi teille kantaa
kaunaa; teitä täytyy vain surkutella. Mutta olisipa joku kuullut, mitä
haastelimme Les Tournellesissa, niin pahanilkiset tekisivät hirveitä
päätelmiä tästä yksinkertaisesta, mutta surkeasta sattumasta! Olen
sentään vaikutusvaltainen ja pidän täydesti puoltanne, kuten tiedätte.
Älkää näyttäytykö muutamaan päivään, mutta turhaa olisi lähteä
Pariisista. Jos joku rohkenee esiintyä syyttäjänä, niin muistattehan,
mitä teille sanoin: vedotkaa minuun kaikkialla, aina ja missä asiassa
hyvänsä."

"Kiitän, monseigneur", vastasi Gabriel jälleen äskeiseen tapaan ja yhä
synkkämielisesti hymyillen.

Ilmeistä oli, että herttua de Guisella ja Colignylla oli varman
vakaumuksen puutteessa jonakin epämääräisenä epäluulona, ettei se
tapaturma, jota he olivat surkuttelevinaan, ollutkaan pelkkä sattuma.
Protestanttinen lahkolaisjohtaja ja kunnianhimoinen sotapäällikkö
eivät tahtoneet omalletunnolleen myöntää, mitä he sielunsa sisimmässä
arvelivat: jälkimmäinen, että Gabriel oli umpimähkään käyttänyt
tilaisuutta ihaillun suojelijansa uran edistämiseksi, ja edellinen,
että nuoren hugenotin kiihkomielisyys oli saattanut viehättää hänet
vapauttamaan sorretut veljensä vainoojan valtikan alta.

Kumpikin oli niin ollen katsonut velvollisuudekseen tulla lausumaan
muutamia hyviä sanoja vaiteliaalle ja alttiille apulaiselleen, ja
sentähden Gabriel oli surullisesti hymyillyt heidän kaksinaiselle
erehdykselleen.

Herttua de Guise vetäytyi takaisin ympärillä liikehtivien levottomien
ryhmien joukkoon. Gabriel loi vihdoin silmäyksen niihin, huomasi
olevansa hirmustuneen uteliaisuuden kohteena, huokasi ja lähti
loittonemaan kohtalokkaalta paikalta, palaten asuntoonsa Rue
des Jardins-Saint-Paulin varrelle kenenkään pysähdyttämättä tai
puhuttelematta.

Les Tournellesissa oli kuninkaan huone suljettu kaikilta
paitsi kuningattarelta, hänen lapsiltaan ja apuun rientäneiltä
haavalääkäreiltä.

Mutta Fernel ja kaikki muut kirurgit huomasivat piankin, ettei ollut
mitään toiveita Henrik II:n pelastamiseksi.

Ambroise Paré oli silloin Peronnessa. Herttua de Guise ei edes
ajatellut lähettää häntä noutamaan.

Kuningas makasi neljä vuorokautta tajuttomana.

Viidentenä päivänä hän elpyi vain sen verran, että kykeni antamaan
muutamia määräyksiä, erityisesti käskien heti suorittaa sisarensa
vihkiäiset.

Hän tunsi myös kuningattaren ja antoi tälle joitakin neuvoja lastensa
ja valtakunnan asiain hoitamisesta.

Sitten kuume sai hänet valtaansa, hourailu ja viimeinen kamppailu.

Heinäkuun 9 päivänä 1559 solmittiin itkevän Margueriten ja Savoijin
herttuan avioliitto, ja seuraavana päivänä Henrik heitti henkensä
yhdentoista pitkän vuorokauden tuskien jälkeen.

Samana päivänä madame Diana de Castro lähti liikkeelle tai oikeammin
pakomatkalle vanhaan benediktiläisluostariinsa Saint-Quentiniin; se oli
jälleen avattu Cateau Cambrésisin rauhanteon jälkeen.






FRANS II:N HALLITUSKAUSI




KYMMENES LUKU

Uusi asiaintila


Kuninkaan lemmityn kuten yleensä suosikinkaan todellisena kuolemana ei
ole itse kuolema, vaan epäsuosio.

Kreivi de Montgommeryn pojan sopi siis uskoa, että hän oli riittävästi
kostanut konnetaabelille ja Diana de Poitiersille isänsä kamalan
kuoleman, jos hänen kauttaan nuo kaksi syyllistä suistuivat
mahtavuudesta maanpakoon ja loistosta unohdukseen.

Tätä tulosta Gabriel vielä odotteli kesäkuun 30 päivän tihutapauksen
jälkeen vetäydyttyään talonsa synkkään ja miettiväiseen yksinäisyyteen,
johon hän oli hautautunut. Hän ei pelännyt omaa rangaistustaan siinä
tapauksessa, että Montmorency ja hänen kannattajansa jäisivät sittenkin
valta-asemaan; vaan sitä, että he mahdollisesti selviäisivät ilman
rangaistusta. Sentähden hän odotti.

Henrik II:n yksitoistapäiväisen kuolinkamppailun aikana oli
konnetaabeli de Montmorency koettanut parastaan säilyttääkseen osankin
vaikutusvaltaansa hallitusasioissa. Hän oli kirjoittanut kuninkaallisen
suvun prinsseille, jotta he tulisivat ottamaan sijansa nuoren kuninkaan
neuvostossa. Erityisesti hän oli tässä vedonnut Antoine de Bourboniin,
Navarran kuninkaaseen, kuninkaan veljen jälkeen valtaistuimen lähimpään
perilliseen, varoittaen tätä kiirehtimään, koska vähäisinkin viivytys
tuottaisi syrjäisille ylemmyyttä, jota heiltä ei voitaisi enää
helposti riistää. Pikalähetin toisensa jälkeen hän oli toimittanut
matkaan, yllyttääkseen ja anellakseen, eikä ollut lyönyt mitään laimin
muodostellakseen puolueen, joka kykenisi vastustamaan guiselaisten
ryhmää.

Suruissaankin Diana de Poitiers oli autellut hänen ponnistuksissaan,
sillä myöskin hänen uransa oli nyt riippuvainen hänen vanhan
rakastajansa pysymisestä pinnalla. Kun he kaksi saisivat yhdessä
säilyttää mahtinsa, silloin Diana saattaisi vieläkin hallita, ellei
avoimesti, niin ainakin tositeossa.

Kun yliairut heinäkuun 10 päivänä 1559 julisti kuninkaaksi Henrik
II:n vanhimman pojan Frans II:n nimisenä, oli tämä prinssi tosiaankin
vasta kuudentoista vanha, ja vaikka hän lain mukaan oli täysikäinen,
tuomitsivat hänen nuoruutensa, kokemattomuutensa ja heikko terveytensä
useiksi vuosiksi luovuttamaan asiain johdon ministerille, joka olisi
hänen nimessään paljon mahtavampi kuin hän itse.

Mutta kuka pääsisi täksi ministeriksi eli pikemmin holhoojaksi? Herttua
de Guise vai konnetaabeli? Katarina Medici vai Bourbonin Antoine?

Siitä tuli erinomaisen tärkeä kysymys Henrikin kuoleman jälkeisenä
päivänä.

Frans II:n piti sitten seuraavana päivänä kello kolme vastaanottaa
parlamentin valtuutetut. Heidän sopisi silloin hyvin tervehtiä
todelliseksi valtiaaksi sitä, jonka Frans heille esittelisi
ministerinään.

Sentähden suunnattiin kaikki ponnistelut tähän päämäärään, ja
heinäkuun 12 päivän aamuna Katarina Medici ja François de Lorraine
kumpikin puoleltaan lähtivät nuoren kuninkaan luo muka esittämään
surunvalitteluaan, mutta todellisuudessa juurruttamaan häneen
neuvojaan. Tässä tähdellisessä pyrkimyksessään leskikuningatar oli
rikkonut hovisääntöäkin, jonka mukaan hänen olisi pitänyt pysyä
neljäkymmentä päivää näyttäytymättä.

Puolisonsa sortama ja syrjäyttämä Katarina oli kahdentoista viime
vuoden kuluessa tuntenut sielussaan sen voimakkaan ja täyttymättömän
kunnianhimon heräämistä, jonka vallassa hän sitten vietti elämänsä
jälkimmäisen osan.

Mutta koska hän ei voinut olla täysikäisen kuninkaan
sijaishallitsijana, oli hänen ainoana mahdollisuutenaan hallita
sellaisen ministerin välityksellä, joka harrasti hänen etujaan.

Sitä ei voinut odottaa konnetaabeli de Montmorencylta, tämähän
oli edellisenä hallituskautena paljonkin vaikuttanut Katarinan
laillisen vaikutusvallan syrjäytymiseen Diana de Poitiersin hyväksi.
Leskikuningatar ei antanut hänelle anteeksi näitä vehkeitä, vaan
pikemminkin ajatteli toimittavansa hänelle rangaistusta kärsimästään
tylystä ja usein raakamaisesta kohtelusta.

Bourbonin Antoine olisi ollut hänen käsissään taipuisampi välikappale,
mutta hän oli omaksunut reformeeratun opin, ja lisäksi Jeanne d'Albret,
hänen puolisonsa, oli omasta puolestaan kunnianhimoinen. Sitäpaitsi
oli otettava huomioon, että tuollainen kuninkaallisen suvun prinssi
todelliseen vallankäyttöön joutuessaan voisi saada vaarallisia
mielitekoja.

Jäljellä oli herttua de Guise. Tunnustaisiko tämä kuitenkaan
mielisuosiolla kuninkaan äidin moraalista valta-asemaa vai
kieltäytyisikö jakamasta mahtia hänen kanssaan?

Siitä Katarina Medici halusi ottaa selon, ja ilokseen hän huomasikin
tämän ratkaisevan päivän aamuna sattuman toimittaneen niin, että
hänelle ja herttualle tuli tilaisuus kohdata toisensa pistäytyessään
nuoren kuninkaan puheilla. Hän aikoi keksiä tai luoda mahdollisuuksia
Arpinaaman koettelemiseksi ja varsinkin tutkiakseen, millainen mieliala
herttualla oli häntä kohtaan.

Mutta jälkimmäinen, joka ei ollut vähemmän taitava politiikassa kuin
sodassa, pysyi visusti varuillaan.

Tämän näytelmän johdanto esitettiin Louvressa, kuninkaallisessa
huoneistossa, jonne Frans II oli edellisenä päivänä muuttanut, ja sen
henkilöinä olivat ainoastaan leskikuningatar, Arpinaama, nuori kuningas
ja Maria Stuart.

Katarinan ja herttua de Guisen jo itsekkäiksi jähmettyneiden
pyrkimysten rinnalla Frans ja hänen nuori kuningattarensa eivät olleet
muuta kuin herttaisia lapsia, luontevia ja rakastuneita, valmiita
antamaan luottamuksensa ensimmäiselle, joka osaisi kyllin taitavasti
vallata heidän mielensä.

He itkivät vilpittömästi kuninkaallisen isän kuolemaa, ja Katarina
tapasi heidät kovin alakuloisina ja masentuneina.

"Poikani", sanoi hän Fransille, "kaunista on sinun suoda kyyneleitäsi
sen muistolle, jota sinun tulee surra ensimmäisenä kaikista. Tiedät,
että otan osaa tähän katkeraan tuskaan. Ajattele kuitenkin myös,
ettei sinulla ole ainoastaan pojan velvollisuuksia täytettävinä.
Nyt olet vuorostasi isä, kansan isä! Omistettuasi menneisyydelle
tämän luonnollisen valittelun ja surun, käänny tulevaisuutta kohti.
Muista olevasi kuningas, poikani eli oikeammin teidän majesteettinne
— sovittautuakseni siihen kielenkäyttöön, joka johdattaa mieleenne
samalla kertaa sekä velvoituksenne että oikeutenne."

"Voi", vastasi Frans päätänsä pudistaen, "Ranskan valtikka on kovin
raskas taakka kuusitoistavuotiaan käsiin, madame, eikä mikään ollut
valmistanut minua ajattelemaan, että sellainen paino joutuisi näin pian
raskauttamaan kokematonta ja keveästi vietettyä nuoruuttani".

"Sire", kehoitti Katarina, "vastaanottakaa sekä alistuvasti että
kiitollisesti Jumalan teille uskoma kuorma. Sitten on niiden asiana,
jotka ympäröivät ja rakastavat teitä, keventää sitä parhaan kykynsä
mukaan ja liittää omat ponnistuksensa teidän harrastukseenne,
auttaakseen teitä kantamaan sitä arvokkaasti."

"Madame... kiitän teitä..." jupisi nuori kuningas ymmällä, mitä piti
vastata tähän lähentelyyn.

Ja koneellisesti hän käänsi katseensa herttua de Guisen taholle
ikäänkuin kysyäkseen neuvoa puolisonsa enolta.

Kuninkuutensa ensimmäiselläkin hetkellä ja yksinpä äitiänsä kohtaan
näytti kruunattu nuorukaisparka jo vaistomaisesti tuntevan väijytyksiä
uransa varrella. Mutta herttua de Guise virkkoi epäröimättä:

"Niin, sire, teidän majesteettinne on oikeassa; kiittäkää hartaasti
kuningatarta hänen hyvistä ja rohkaisevista sanoistaan. Silti älkää
ainoastaan kiittäkö häntä. Sanokaa hänelle myös rohkeasti, että hän
on joka tapauksessa ensimmäisellä sijalla niiden joukossa, jotka
rakastavat teitä ja joita te rakastatte, ja että teidän niin ollen
tulee vedota kuten vetoattekin hänen toimeliaaseen ja äidilliseen
myötävaikutukseensa siinä vaikeassa tehtävässä, jota olette niin
nuorena kutsuttu täyttämään."

"Enoni de Guise on ollut ajatusteni uskollisena tulkkina, madame",
lausui sitten nuori kuningas äidilleen peräti hyvillään, "ja jollen
teille toistakaan hänen sanojaan peläten niiden siitä heikontuvan,
pitäkää niitä kuitenkin kuin minun lausuminani, madame ja
sydämellisesti rakastettu äitini, ja suvaitkaa luvata heikkoudelleni
suuriarvoista tukeanne".

Leskikuningatar oli jo luonut herttua de Guiseen suopean ja hyväksyvän
silmäyksen.

"Sire", vastasi hän, "kaikki vähäinen kykyni joutuu tueksenne, ja
minä olen onnellinen ja ylpeä aina kun neuvottelette kanssani. Mutta
minä olen ainoastaan nainen, ja valtaistuimenne vierelle tarvitaan
puolustaja, joka osaa pidellä miekkaa. Sellaisen voimakkaan käsivarren,
miehekkään tarmon teidän majesteettinne epäilemättä osaa löytää
juuri niiden joukosta, jotka liittolaisuus ja sukulaisuus tekevät
luonnollisiksi kannattajiksenne."

Näin Katarina Medici heti maksoi herttua de Guiselle palkkion hänen
hyväntahtoisista sanoistaan.

Heidän kesken oli siis solmittu mykkä sopimus yhdellä ainoalla
katseella, mutta on myönnettävä, ettei se ollut kummaltakaan puolelta
vilpitön eikä voinut olla kovinkaan kestävä, kuten saadaan nähdä.

Nuori kuningas ymmärsi äitinsä vihjauksen, ja Marian katseen
rohkaisemana hän ojensi oman kätensä Arpinaamalle.

Tällä kädenpuristuksella luovutettiin Ranskan hallinto herttualle.

Katarina Medici ei kuitenkaan tahtonut antaa poikansa sitoutua liiaksi
ennakolta, kunnes hän itse saisi herttualta varmoja hyvän tahdon
takeita. Niinpä hän ehätti poikansa edelle, jolla todennäköisesti oli
aikomuksena jollakin nimenomaisella lupauksella vahvistaa luottamusta
ilmaissut eleensä, ja sieppasi sananvuoron:

"Kaikissa tapauksissa, ennenkuin teillä on ministeri, sire, on
äidillänne esiteltävänä teille — ei suosionosoituksen pyyntö, vaan eräs
vaatimus."

"Sanokaa, että teillä on käsky minulle annettavana, madame", kehoitti
Frans. "Puhukaa, pyydän."

"No niin, poikani", jatkoi Katarina, "asia koskee naista, joka on
tuottanut minulle paljon kiusaa ja vielä enemmän loukkauksia Ranskalle.
Meidän ei sovi moittia sen heikkouksia, joka nyt on meille pyhempi kuin
koskaan. Mutta isännehän ei valitettavasti enää ole elossa, sire, hänen
tahtonsa ei enää vallitse tässä linnassa, ja kuitenkin tuo nainen,
jota en tahtonut edes nimetä, kehtaa vielä asua täällä ja kiusaa minua
loppuun asti läsnäolonsa häpeällä. Kuninkaan pitkällisen horrostilan
aikana hänelle jo huomautettiin, ettei ollut soveliasta hänen viipyä
Louvressa. 'Onko kuningas kuollut?' kysyi hän. — 'Ei, hän hengittää
vielä.' — 'No, kellään muulla kuin hänellä ei ole käskyvaltaa minun
asioissani.' Ja julkeasti hän jäi tänne."

Herttua de Guise keskeytti kunnioittavasti leskikuningattaren puheen,
kiirehtien huomauttamaan:

"Anteeksi, madame, mutta luulen tuntevani hänen majesteettinsa
aikomukset sitä henkilöä kohtaan, josta puhutte."

Ja siekailematta hän näpäytti soittokelloa. Kamaripalvelija ilmestyi
huoneeseen.

"Ilmoitettakoon madame de Poitiersille", sanoi hänelle herttua, "että
kuningas tahtoo heti puhutella häntä".

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui toteuttamaan määräystä.

Nuori kuningas ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä tai levottomalta
tästä määräysvallasta, joka näin otettiin hänen käsistään ilman hänen
varsinaista myönnytystään. Tosiasia on se, että hän oli mielihyvillään
kaikesta vastuunsa suistumisesta ja käskemisen ja toimimisen vaivan
säästymisestä.

Arpinaama tahtoi kuitenkin antaa toimenpiteelleen kuninkaallisen
suostumuksen pyhityksen.

"Enhän liene liian vaatelias, sire", jatkoi hän, "sanoessani, että olen
varma teidän majesteettinne toivomuksista tämän asian hoitamisessa?"

"Ette todellakaan, rakas eno", vakuutti Frans kiireesti. "Toimikaa te
vain; tiedän ennakolta, että menettelette hyvin, mitä tahansa teette."

"Ja se, mitä sanot, on hyvin sanottu, kultaseni", supatti Maria Stuart
hiljaa puolisonsa korvaan.

Frans punastui tyytyväisenä ja ylpeänä. Ihaillun Mariansa hyväksyvästä
sanasta tai katseesta hän olisi tosiaan ollut valmis vaarantamaan ja
luovuttamaan maailman kaikki kuningaskunnat.

Leskikuningatar odotti maltittoman uteliaasti, mille kannalle herttua
de Guise asettuisi Henrik II:n lemmittyä kohtaan. Hän katsoi kuitenkin
tarpeelliseksi lisätä, sekä vaitiolon täytteeksi että paremmin
tehostaakseen omaa päämääräänsä:

"Kutsumanne henkilö, sire, voinee nähdäkseni varsin hyvin jättää
Louvren ilman perinnönjakoa kuningasvainajan aivan laillisen puolison
kuten nykyisenkin viehättävän kuningattaren haltuun." Tällöin
hän kumarsi soreasti Maria Stuartille. "Onhan tuolla varakkaalla
kaunottarella suojapaikkanaan ja lohdutuksenaan Anetin uhkea
kuninkaallinen linna, varmasti kuninkaallisempi ja komeampi kuin minun
yksinkertainen asuintaloni Chaumont-sur-Loiressa."

Herttua de Guise ei vastannut mitään, mutta pani kyllä merkille tämän
viittauksen. Muuten hän vihasikin Diana de Poitiersia yhtä katkerasti
kuin Katarina Medici. Sillä madame de Valentinois oli tähän asti
konnetaabelinsa mieliksi käyttänyt vaikutusvaltaansa kaikin tavoin
haitatakseen Arpinaaman menestystä ja suunnitelmia; kuninkaan lemmikki
olisi epäilemättä ainiaaksi työntänyt hänet varjoon, jollei Gabrielin
peitsi olisi Henrik II:n elämänlangan katkaisemisella murskannut
lumoojattaren mahtia.

Mutta vihdoinkin oli koston päivä koittanut François de Lorrainelle,
joka pystyi vihaamaan yhtä rajusti kuin rakastamaankin.

Päivystävä upseeri ilmoitti kaikuvalla äänellä:

"Herttuatar de Valentinois!"

Kohta astui sisälle Diana de Poitiers ilmeisen rauhattomana, mutta yhä
kopeana, pää pystyssä.




YHDESTOISTA LUKU

Gabrielin koston seurauksia


Madame de Valentinois kumarsi keveästi nuoren kuninkaan edessä, vielä
keveämmin leskikuningattarelle ja Maria Stuartille, eikä näyttänyt
huomaavankaan herttua de Guisea.

"Sire", aloitti hän, "teidän majesteettinne on lähettänyt minulle
määräyksen saapua luoksenne..."

Hän pysähtyi. Ärtyneenä ja hämmentyneenäkin entisen suosikin ylväästä
sävystä Frans II epäröi, punastui ja lopuksi vastasi:

"Enomme de Guise on hyväntahtoisesti ottanut selittääkseen teitä
koskevat aikeemme, madame."

Ja hän ryhtyi hiljaisella äänellä haastelemaan Maria Stuartin kanssa.

Diana kääntyi nyt verkkaisesti Arpinaamaan päin ja nähdessään hänen
huulillaan väikkyvän viekkaan ja pilkallisen myhäilyn yritti panna sitä
vastaan suuttuneen Junon käskevimmän katseen, mutta herttuaa oli paljon
vaikeampi peloittaa kuin hänen kuninkaallista sukulaistaan.

"Madame", lausui hän Dianalle, tehtyään syvän kumarruksen, "kuningas
tietää, mitä vilpitöntä surua teille on tuottanut meitä kaikkia
kohdannut kauhea onnettomuus, Hän kiittää teitä tästä osanotosta. Hänen
majesteettinsa uskoo täyttävänsä ennakolta teidän rakkaimman toiveenne,
salliessaan teidän vetäytyä hovista yksinäisyyteen. Voitte lähteä heti,
kun katsotte soveliaaksi, esimerkiksi tänä iltana."

Diana rutisti tulistuneeseen silmäänsä raivonkyyneleen.

"Hänen majesteettinsa täyttää todellakin sydämeni hartaimman halun",
myönsi hän. "Mitä tekemistä minulla olisikaan täällä nyt? En kaipaa
mitään niin suuresti kuin poistumista täältä, jopa mahdollisimman pian,
olkaa huoleti, monsieur!"

"Kaikki on sitten hyvin päin", jatkoi herttua de Guise keveästi,
hypistellen sametti-viittansa solmukkeita. "Mutta, madame", lisäsi
hän vakavammin ja antaen sanoilleen käskevän äänenpainon, "se Anetin
linna, joka teillä on hallussanne kuningas-vainajan suosiollisuuden
luovuttamana, on kenties kovin maallinen, kovin julkinen ja
hilpeähenkinen suojapaikka niin yksinäiselle murehtijalle. Niinpä
hänen korkeutensa kuningatar Katarina tarjoutuukin vaihtamaan sen
Chaumont-sur-Loiressa omistamaansa linnaan, joka on etäämpänä
Pariisista ja arveluni mukaan niinmuodoin otollisempi nykyisiin
harrastuksenne ja tarpeisiinne. Se annetaan käytettäväksenne heti, kun
vain haluatte."

Madame de Poitiers oivalsi hyvin, että tämä näennäinen vaihtokauppa
vain verhosi mielivaltaista takavarikkoa. Mutta mitä tehdä, kuinka
vastustaa? Hänellä ei enää ollut asemaa eikä valtaa! Kaikki eiliset
ystävät olivat tämänpäiväisiä vihollisia. Hänen täytyi mukautua
kohtaloonsa, ja niin hän tekikin.

"Olen siitä hyvin onnellinen", sanoi hän kumealla äänellä, "kun saan
tarjota kuningattarelle arvokkaan kiinteistön, jonka minulle tosiaan
luovutti hänen ylevän puolisonsa jalomielisyys".

"Ja minä otan vastaan tämän palautuksen, madame", lausui Katarina
Medici kuivakiskoisesti, vilkaisten Dianaan kylmästi ja herttua de
Guiseen kiitollisesti. Esiintyihän herttua nyt Anetin linnatiluksien
lahjoittajana. "Chaumont-sur-Loiren linna on teidän, madame", lisäsi
hän, "ja pannaan heti hyvään kuntoon, vastaanottaakseen uuden
omistajattarensa arvokkaasti".

"Ja siellä", selitti herttua de Guise vastatakseen edes viattomalla
leikkipuheella vimmaisiin silmäyksiin, joilla Diana tahtoi hänet
musertaa, "siellä tyynen rauhan keskellä te voitte mielin määrin levätä
rasituksista, joita teille kerrotaan näinä viime päivinä kertyneen
runsaasta kirjeenvaihdosta ja lukuisista neuvotteluista herra de
Montmorencyn kanssa, madame..."

"En luullut huonosti palvelevani sitä, joka silloin vielä oli
kuningas", keskeytti Diana, "keskustelemalla hänen hallituskautensa
suuren valtiomiehen ja soturin kanssa kaikesta, mikä koski valtakunnan
menestystä".

Mutta kiirehtiessään vastaamaan pistopuheeseen samalla mitalla madame
de Poitiers ei ehtinyt ajatella, että hän näin toimitti aseita itseään
vastaan ja johdatti leppymättömän Katarinan mieleen hänen toisen
vihollisensa, konnetaabelin.

"Se on totta", lausui leskikuningatar; "herra de Montmorency on
täyttänyt kunniallaan ja puuhillaan kaksi kokonaista hallituskautta, ja
nyt onkin jo aika, poikani", huomautti hän kääntyen nuoren kuninkaan
puoleen, "teidän ajatella hänelle niin kunniakasta vetäytymistä lepoon
kuin hän on uutteruudellaan ansainnut."

"Herra de Montmorency", vastasi Diana katkerasti, "tietääkin odottaa
tätä palkintoa pitkästä, niin monessa suhteessa ansiokkaasta
palvelusajastaan samoin kuin minä! Hän oli luonani äsken, kun hänen
majesteettinsa kutsutti minut tänne. Hän on siellä kai vieläkin,
ja nyt menen hänelle ilmoittamaan, mitä hyviä suunnitelmia häntä
kohtaan valmistellaan; siten hän saattaa heti tulla esittämään
kuninkaalle kiitoksensa ja hyvästelynsä. Ja hän on mies, hän! Hän on
konnetaabeli, valtakunnan mahtavimpia herroja! Epäilemättä hän ennemmin
tai myöhemmin löytää tilaisuuden todistaa paremmin kuin sanoilla
syvän kiitollisuutensa kuninkaalle, joka osoittaa näin harrasta
huomaavaisuutta menneisyyttä kohtaan, ja uusille neuvonantajille, jotka
niin hyödyllisesti avustavat hänen päämääränään aina olleessa työssä
oikeuden ja yhteisen edun hyväksi."

— Uhkaus! — tuumi Arpinaama itsekseen. — Kyykäärme nostaa vielä
päätänsä kantapään alla. No, sitä parempi! Mieluisempaa se on minulle!

"Kuningas on valmis milloin tahansa vastaanottamaan herra
konnetaabelin", lausui leskikuningatar kalpeana suuttumuksesta. "Ja
jos herra konnetaabelilla on vaatimuksia tai huomautuksia tehtävänä
hänen majesteetilleen, tulkoon hän vain! Häntä kuunnellaan, ja hänelle
tehdään oikeutta, kuten sanoitte, madame."

"Lähetän hänet tänne viipymättä", lupasi madame de Poitiers uhmaavalla
äänellä.

Hän tarjosi kumarruksella jälleen kuninkaalle ja molemmille
kuningattarille ylvään tervehdyksensä ja poistui yhä pitäen päätänsä
pystyssä, mutta mieli murtuneena, kopeus ilmeessään, mutta kuolema
sydämessään.

Jos Gabriel olisi saanut hänet nähdä, olisi hän päätellyt kostaneensa
tälle naiselle jo kylliksi. Vieläpä itse Katarina Medici suostui tämän
nöyryytyksen hinnalla jo jättämään sikseen muut kostotoimet Dianaa
vastaan. Hän oli kuitenkin jonkinverran levottomana pannut merkille,
että herttua de Guise oli konnetaabelia mainitessa pysynyt vaiti
eikä enää puuttunut madame de Poitiersin häpeämättömään ärsyttelyyn.
Pelkäsikö Arpinaama siis Montmorencya, tahtoen häntä säästellä?
Tekisikö hän tarpeen tullessa liiton Katarinan vanhan vihamiehen kanssa?

Siitä oli tärkeätä saada selko, ennenkuin sopi vastustamatta sallia
vallankäytön joutua François de Lorrainen käsiin.

Tutkistellakseen siis häntä ja samalla kuningastakin Katarina jatkoi
Dianan poistuttua:

"Madame de Poitiers on kovin julkea ja näyttää perustavan paljon
konnetaabelista! Tosiaan onkin varmaa, että jos palautatte herra de
Montmorencylle jonkin verran määräysvaltaa, poikani, saa siitä madame
Diana puolet."

Herttua de Guise pysyi yhä vaiti,

"Mitä minuun tulee", pitkitti Katariina, "niin jos minulla on
annettavana teidän majesteetillenne jokin neuvo, kehottaisin olemaan
jakamatta luottamustanne useampien kesken; teillä pitäisi olla ainoana
ministerinä joko herra de Montmorency tai enonne herra de Guise tai
sitten enonne herra de Bourbon, valintanne mukaan. Mutta yksi vain, ei
monta. Yksi ainoa tahto valtiossa — kuninkaan tahto, kun hänellä on
neuvojinaan se pikku ryhmä henkilöitä, jonka ainoana harrastuksena on
hänen menestyksensä ja kunniansa... Ettekö ole samaa mieltä, herra de
Lorraine?"

"Kyllä, madame, jos tuo on teidän kantanne", vastasi herttua de Guise
kuin alentuvasti.

— Kas niin, — mietti Katarina, — oikeinpa arvasin! Hän ajatteli
nojautumista konnetaabeliin, suoranaista liittoa heidän kesken.
Mutta hänen pitää valita, kumpi hänelle kelpaa paremmin, minäkö vai
Montmorency, enkä luule, että tässä on epäröimisen sijaa, ainakaan
pitkälti.

"Minusta tuntuu, herra de Guise", jatkoi hän ääneen, "että teidän
tulee sitäkin luonnollisemmin yhtyä käsitykseeni, kun se edistää omia
pyrkimyksiänne, sillä kuningas tietää, etten tahtoisi hänen lähimmäksi
avustajikseen konnetaabeli de Montmorencya enkä Navarran Antoinea.
Puoltaessani sitä mielipidettä, ettei neuvonantajia olisi liian monta,
en siis suinkaan esiinny teitä vastaan."

"Madame", sanoi herttua de Guise, "luottakaa sekä syvään
kiitollisuuteeni että niinikään yhtä täydelliseen alttiuteeni".

Viekas valtiomies painosti viime sanojaan kuin tehneenä ratkaisevan
päätöksensä ja lopullisesti uhranneena Katarinalle konnetaabelin.

"Hyvä sitten!" lausui leskikuningatar. "Muuten onkin paikallaan,
että parlamentin herrat saapuessaan tapaavat keskuudessamme tämän
harvinaisen ja liikuttavan yksimielisyyden, mitä tulee näkökohtiin ja
tunteisiin."

"Varsinkin minä olen iloissani tästä hyvästä yhteisymmärryksestä!"
huudahti nuori kuningas taputtaen käsiään. "Kun minulla on äiti
neuvonantajana ja eno ministerinä, alan jo leppyä tälle kuninkuudelle,
joka aluksi tuntui niin kovin kiusalliselta."

"Me siis hallitsemme perhepiirinä", lisäsi Maria Stuart hilpeästi.

Katarina Medici ja François de Lorraine hymyilivät näille nuoren
hallitsijaparin toiveille tai oikeammin harhakuville. Kumpikin heistä
oli lisäksi täksi kertaa saanut, mitä oli toivonut: herttua sen
varmuuden, ettei leskikuningatar vastustaisi ylimmän vallankäytön
joutumista hänelle, ja leskikuningatar sen uskon, että ministeri
jakaisi mahtinsa hänen kanssaan.

Nyt ilmoitettiin herra de Montmorencyn tulo.

Tässä on sanottava, että konnetaabeli oli ensimmältä arvokkaampi
ja tyynempi kuin madame de Valentinois, jolta hän arvatenkin oli
kuullut, millaiseksi tilanne oli kehittynyt. Hän tahtoi ainakin sortua
kunniakkaasti.

Hän kumarsi kunnioittavasti Frans II:n edessä ja ryhtyi puhumaan
ensimmäisenä.

"Sire", lausui hän, "aavistin hyvin ennakolta, ettei isänne ja
isoisänne vanha palvelija teidän silmissänne saisi suurtakaan suosiota.
Minulla ei ole esitettävänä valitusta tästä onnenkäänteestä, jonka olin
ottanut lukuun. Peräydyn sanallakaan nurisematta. Jos kuningas tai
kansa joskus vielä tarvitsee minua, löydetään minut Chantillysta, sire,
ja omaisuuteni, lapseni, oma henkeni, kaikkeni pidetään aina valmiina
teidän majesteettinne palvelukseen."

Tämä säyseys tuntui liikuttavan nuoren kuninkaan mieltä. Enemmän
hämillään kuin koskaan ennen hän pulassaan kääntyi äitiinsä päin.

Mutta herttua de Guise, hyvin arvaten, että hänen pelkkä väliintulonsa
muuttaisi vanhan konnetaabelin maltin heti närkästykseksi, huomautti
silloin mitä kohteliaimmaksi tekeytyvään tapaan:

"Koska herra de Montmorency eroaa hovista, suvainnee hän ennen lähtöään
luovuttaa takaisin hänen majesteetilleen kuninkaallisen sinetin, jonka
hänelle uskoi edesmennyt kuningas ja jota me tarvitsemme tästä päivästä
alkaen."

Arpinaama ei ollutkaan erehtynyt. Nämä yksinkertaiset sanat yllyttivät
kateellisen konnetaabelin kiukkua ihan tavattomasti.

"Se sinetti on tässä!" vastasi hän tuimasti, vetäen sen esille
poveltaan. "Juuri ajoinkin sen palauttaa hänen majesteetilleen, niin
ettei olisi tarvinnut minulta sitä pyytää; mutta huomaan, että hänen
majesteettinsa ympäristössä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita neuvomaan
häntä töykeyteen pelkkää kiitollisuutta ansaitsevia kohtaan."

"Ketä herra de Montmorency tarkoittaa?" kysyi Katarina korskeasti.

"No, puhuinpa vain hänen majesteettinsa ympäristöstä, madame", selitti
konnetaabeli, omaksuen taas luontaisen yrmeytensä ja karkeutensa.

Mutta hän oli valinnut hetkensä huonosti, ja Katarina odotti vain tätä
tilaisuutta purkaukselleen.

Hän nousi seisomaan ja kaikesta säästelystä piittaamatta alkoi moittia
konnetaabelia alati kokemastaan tylyydestä ja ylenkatseesta. Tässä
nuhdesaarnassa saivat sijansa Montmorencyn vihamielisyys kaikkea
firenzeläistä kohtaan, samoin kuin se suosio, jota hän oli julkisesti
osoittanut jalkavaimolle, laillisen puolison syrjäyttämiseksi. Hän
tiesi kyllä, että juuri konnetaabelista johtuivat kaikki hänen
jälkeensä Italiasta muuttaneiden lukuisat nöyryytykset! Hän tiesi, että
Montmorency oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina rohjennut
ehdottaa Henrik II:lle, että tämä hylkäisi hänet hedelmättömänä, ja
myöhemmin konnetaabeli oli kurjasti panetellut häntä!

Raivostunut konnetaabeli, joka ei ollut paljoakaan tottunut kuulemaan
ripityksiä, vastasi tuohon röhönaurulla, siten syyllistyen uuteen
loukkaukseen.

Tällä välin herttua de Guise oli ehtinyt ottaa matalalla äänellä
määräyksiä kuninkaalta tai oikeammin sanella ne hänelle, ja tyynesti
korottaen vuorostaan äänensä hän Katarina Medicin mitä suurimmaksi
tyytyväisyydeksi ryhtyi murjomaan kilpailijaansa.

"Herra konnetaabeli", lausui hän yhä noudattaen pisteliästä
kohteliaisuuttaan, "teidän ystävänne ja kätyrinne, jotka istuivat
kerallanne kuninkaan neuvostossa Bochetel, l'Aubespine ja muut,
varsinkin hänen ylhäisyytensä sinetinvartija Jean Bertrandi — kaiketi
tahtovat jäljitellä teitä peräytymishalussanne. Kuningas jättääkin
toimeksenne kiittää heitä hänen puolestaan. Huomisesta lähtien he ovat
ihan vapaat ja silloin jo saaneet seuraajansa."

"Hyvä on!" murisi Montmorency hampaittensa välistä.

"Mitä sisarenpoikaanne, herra de Colignyyn tulee, joka on sekä
Picardien että Ile-de-Francen kuvernööri", jatkoi Arpinaama, "niin
kuningas harkitsee, että noin kaksinkertainen virkataakka on yhdelle
miehelle todellakin liian raskas, ja tahtoo vapauttaa herra amiraalin
toisesta kuvernöörinvirastaan, hänen valintansa mukaan. Tehän ottanette
ystävällisesti ilmoittaaksenne hänelle sen, vai kuinka?"

"Varmasti", vastasi konnetaabeli ja rähähti taas katkerasti nauramaan.

"Ja te itse, herra konnetaabeli..." aloitti herttua de Guise jälleen
rauhallisesti.

"Riistetäänkö minulta lisäksi konnetaabelin sauva?" keskeytti
Montmorency kiivaasti.

"No niin", torjui François de Lorraine, "tiedättehän sen olevan
mahdotonta; konnetaabelin arvo ei ole samanlainen kuin valtakunnan
kenraaliluutnantin toimi, vaan peruuttamaton, eliniäksi myönnetty.
Mutta eikö se samalla ole soveltumaton siihen suurmestarin arvoon, joka
teille niinikään on suotu? Sitä mieltä ainakin on hänen majesteettinsa,
joka vaatii teitä luopumaan jälkimmäisestä virasta, monsieur, ja tahtoo
sen suoda minulle, jolla ei ole muuta virallista asemaa."

"Mainiota!" sähähti. Montmorency kirskuttaen hampaitaan. "Siinäkö
kaikki, monsieur?"

"Niin luulen", vastasi herttua de Guise istuutuen.

Konnetaabeli tunsi, että hänen kävisi työlääksi pidätellä vimmaansa
kauemmin, että hän kenties räjähtäisi, osoittaisi kunnioituksen
puutetta kuningasta kohtaan, epäsuosioon joutuneesta muuttuisi
kapinalliseksi... Hän ei tahtonut suoda voitolliselle vihamiehelleen
tätä iloa. Niinpä hän kumarsi lyhyesti ja teki lähtöä.

Kuitenkin hän ennen poistumistaan vielä sanoi nuorelle kuninkaalle,
ikäänkuin se olisi äkkiä johtunut hänen mieleensä:

"Sire, vain viimeinen sana lisää — täyttääkseni viimeisen
velvollisuuden maineikkaan isänne muistoa kohtaan. Se mies, joka
antoi hänelle kuolettavan iskun ja tuotti meille kaikille katkeran
murheemme, ei kenties ole ollut pelkästään kömpelö, sire; minulla
ainakin on päteviä perusteita tälle käsitykselle. Tuossa kamalassa
sattumassa on hyvinkin saattanut olla rikollista aikomusta. Tiedän,
että syyttämälläni miehellä oli aihetta luulla kuninkaan loukanneen
häntä. Teidän majesteettinne varmaankin määrää ankaran tutkimuksen
toimitettavaksi siitä asiasta..."

Herttua de Guise värähti Gabrielia vastaan lausutusta nimenomaisesta
ja vaarallisesta syytöksestä. Mutta Katarina Medici otti tällä kertaa
vastatakseen.

"Tietäkää, monsieur", huomautti hän konnetaabelille, "ettei teidän
väliintuloanne tarvittu kohdistamaan tuollaiseen tapaukseen niiden
huomiota, joille näin julmasti katkennut kuninkaallinen elämä ei ollut
vähemmän kallisarvoinen kuin teille. Minä, Henrik II:n leski, en voi
jättää ainoallekaan ihmiselle maailmassa tällaisen tehtävän aloitetta.
Olkaa siis rauhallinen, monsieur; huolestustanne herättäneessä asiassa
on jo ehditty ryhtyä toimiin. Siinäkin kohden voitte siis enempää
ajattelematta vetäytyä rauhaan."

"Silloin minulla ei ole mitään lisättävää", lausui konnetaabeli.

Hänen ei edes sallittu persoonallisesti tyydyttää syvää vihantunnetta
kreivi de Montgommerya vastaan ja esiintyä syyllisen ilmiantajana ja
herransa kostajana. Häpeäntunteeseen ja kiukkuun pakahtumaisillaan hän
lähti pois epätoivoisena ja matkusti saman päivän iltana tiluksilleen
Chantillyyn.

Tänä päivänä poistui myös madame de Valentinois Louvresta, missä oli
hallinnut enemmän kuin kuningatar, ja kuolemaansa asti hän sitten
vietti synkän ja etäisen maanpaon päiviä Chaumont-sur-Loiressa.

Diana de Poitiersia vastaan Gabrielin kosto oli siis täyttynyt. Mutta
entinen lemmikki osasi puolestaan varata kamalan koston sille, joka oli
hänet näin suistanut alas suuruudesta.

Tiliään konnetaabelin kanssa Gabriel ei vielä ollut kuitannut, vaan hän
joutui aikanaan kohtaamaan tämän miehen sitten, kun onnen pyörä oli
jälleen kääntynyt.

Mutta älkäämme rientäkö tapausten edelle, vaan palatkaamme pikaisesti
Louvreen, missä Frans II:lle on juuri ilmoitettu parlamentin
valtuutettujen saapuminen.




KAHDESTOISTA LUKU

Luonteensävyn muuttuminen.


Niinkuin Katarina Medici oli halunnut ja ennustanut, parlamentin
edustajat huomasivat mitä täydellisimmän sopusoinnun vallitsevan
Louvressa. Frans II, jolla oli puolisonsa oikealla puolellaan ja
äitinsä vasemmalla, esitteli heille herttua de Guisen valtakunnan
kenraaliluutnanttina, kardinaali de Lorrainen raha-asiain
yli-intendenttinä ja François Olivierin sinetinvartijana. Arpinaama
oli voitonriemuinen, leskikuningatar myhäili hänen saavutukselleen,
kaikki luisti mitä parhaiten, eikä mikään huonon yhteisymmärryksen oire
näyttänyt häiritsevän tämän hallituskauden onnellisia enteitä, jotka
tuntuivat herättävän varmoja toiveita pitkällisestä menestyksestä.

Eräs parlamentin herra ajatteli nähtävästi, ettei laupeudenkaan aate
olisi haitaksi tässä onnellisuudessa, ja astuessaan muiden kera
kuninkaan editse hän huudahti ryhmänsä keskellä:

"Armoa Anne Dubourgille!"

Mutta hän unohti, kuinka innokas katolilainen oli uusi ministeri.
Arpinaama oli tapansa mukaan kuulevinaan väärin, ja neuvottelematta
kuninkaan tai edes leskikuningattaren kanssa hän varmana heidän
hyväksymisestään vastasi kaikuvalla ja lujalla äänellä:

"Niin, hyvät herrat, Anne Dubourgin ja muiden syytettyjen juttu otetaan
heti esille ja ajetaan nopeasti päätökseen, olkaa siitä huoleti!"

Tämän vakuutuksen saatuaan parlamentin jäsenet lähtivät Louvresta,
mielipiteittensä mukaan iloisina tai murheellisina, mutta kaikki siinä
vakaumuksessa, että vallanpitäjät eivät olleet milloinkaan olleet
hartaamman yhteishengen elähdyttämiä ja toisiinsa tyytyväisempiä kuin
ne, joita he olivat tervehtineet.

Heidän mentyään herttua de Guise tosiaankin näki vielä Katarina Medicin
huulilla sen hymyn, joka näytti kehittyneen niiden kaavamaiseksi
piirteeksi, milloin tahansa hän loi katseensa Arpinaamaan.

Frans nousi jo väsyneenä kaikista näistä muodollisuuksista.

"Vihdoinkin olemme toivoakseni täksi päivää selvinneet virallisista
toimista ja menoista", virkkoi hän. "Äitini, enoni, emmekö voi jonakin
päivänä hiukan poistua Pariisista ja mennä viettämään suruaikamme
loppuosaa esimerkiksi Bloisissa, Loiren rantamilla, joita seutuja Maria
niin suuresti rakastaa? Emmekö voi tehdä niin, sanokaapa?"

"Oi, koettakaa järjestää kaikki niin!" pyysi Maria Stuart. "Näin
kauniina kesäpäivänä Pariisi on kovin ikävä ja maaseutu houkuttelee!"

"Herra de Guise yrittää siinä tietenkin parastaan", vakuutti Katarina.
"Mutta tältä päivältä, poikani, toimenne eivät ole vielä kokonaan
päättyneet. Ennenkuin jätän teidät levähtämään minun on vielä
pyydettävä ajastanne puolituntinen, kun teillä on täytettävänä pyhä
velvollisuus."

"Mikä se on, äitini?" kysyi Frans.

"Tuomarin tehtävä, sire", selitti Katarina, "sama, josta huolehtiessaan
herra konnetaabeli kuvitteli pääsevänsä edelleni. Mutta puolison
oikeudenvaatimus on joutuisampi kuin ystävän."

— Mitä hän nyt ajaa takaa? — kummasteli herttua de Guise hätääntyen.

"Sire", jatkoi Katarina, "korkea isänne on saanut väkivaltaisen
kuoleman. Onko hänen surmaajansa vain kovaonninen, vai onko hän
syyllinen? Minä puolestani olen taipuvainen jälkimmäiseen luuloon...
Mutta joka tapauksessa sellainen kysymys kannattaa mielestäni
esittää. Jos kylmästi hyväksyisimme noin kauhean tapauksen ryhtymättä
edes kuulustamaan, oliko se tahallinen vai ei, niin mitkä vaarat
uhkaisivatkaan kaikkia kuninkaita, teitä etummaisena, sire?
Välttämätöntä siis on panna toimeen tutkimus niin sanotusta kesäkuun 30
päivän tapaturmasta."

"Mutta silloin", muistutti Arpinaama, "teidän mielestänne, madame,
pitäisi heti määrätä herra de Montgommery vangittavaksi kuninkaan
murhasta epäiltynä?"

"Herra de Montgommery pidätettiin tänä aamuna", ilmoitti Katarina.

"Pidätettiin! Kenen määräyksestä?" huudahti herttua de Guise.

"Minun", vastasi leskikuningatar. "Mitään säännöllistä käskyvaltaa
ei ollut silloin vielä vahvistettu. Otin toimekseni antaa sellaisen
määräyksen. Herra de Montgommery saattoi minä hetkenä hyvänsä paeta,
joten tämä mahdollisuus oli kiireimmiten ehkäistävä. Hänet tuotiin
Louvreen meluttomasti, julkista huomiota herättämättä. Pyydän teitä,
poikani, kuulustelemaan häntä."

Lupaa odottamatta hän näpäytti soittokelloa kutsun merkiksi, niinkuin
herttua de Guise oli tehnyt kaksi tuntia aikaisemmin.

Mutta tällä kertaa Arpinaama rypisti kulmiaan. Nyt oli tulossa myrsky.

"Toimittakaa niin, että vanki tuodaan tänne", sanoi Katarina Medici
päivystysupseerille, joka näyttäytyi ovella.

Upseerin poistumista seurasi hämmennyttävä hiljaisuus. Kuningas näytti
neuvottomalta; Maria Stuart oli levoton ja herttua de Guise ilmeisesti
pahalla päällä. Ainoastaan leskikuningatar esiintyi arvokkaana ja
varmana.

Herttuan huulilta lähti vain yksinkertainen huomautus: "Minusta tuntuu,
että jos herra de Montgommery olisi tahtonut pujahtaa tiehensä, ei
mikään olisi ollut hänelle helpompaa näiden kahden viikon aikana."

Katarina ei ehtinyt vastata, sillä Gabriel tuotiin huoneeseen samalla
hetkellä.

Hän oli kalpea, mutta maltillinen. Varhain aamulla oli neljä
oikeudenpalvelijaa tullut häntä tavoittamaan kotoa Aloysen suureksi
kauhuksi; sitten hän odotti näköjään täysin rauhallisena.

Hänen nyt astuessaan sisälle lujin askelin ja sävyltään levollisena
nuori kuningas vaaleni. Kenties hänet valtasi mielenliikutus sen
miehen näkemisestä, joka oli antanut hänen isälleen surmaniskun,
tai kauhistus, kun hän ensimmäistä kertaa joutui täyttämään äitinsä
mainitsemaa tehtävää ylimpänä tuomarina — tosiaankin raskainta
velvollisuutta, minkä Luoja sälyttää maallisille valtiaille. Sentähden
hänen ääntänsä oli vaikea kuulla, kun hän lausui Katarinan puoleen
kääntyen:

"Puhukaa, madame, se on teidän asianne."

Katarina Medici käytti tätä lupaa viivyttelemättä. Hän uskoi saavansa
nyt olla varma täydellisestä vaikutusvallastaan kuninkaaseen ja
hänen ministeriinsä. Niin ollen hänellä puhutellessaan Gabrielia oli
inahtava, ylimielinen sävy.

"Monsieur, olemme katsoneet tarpeelliseksi ennen kaikkea muuta
selvitystä tuottaa teidät hänen majesteettinsa kuninkaan eteen ja
omasta kohdastamme kuulustella teitä, jottei sitten tarvitsisi millään
tavalla palkita teitä, jos huomaisimme teidät viattomaksi, ja jotta
toisaalta oikeus pantaisiin täytäntöön sitäkin selkeämmin ja pikemmin,
jos havaitsisimme teidät syyllisiksi. Poikkeukselliset rikokset
vaativat ylimääräisiä tuomareita. Oletteko valmis? vastaamaan meille,
monsieur?"

"Olen valmis kuuntelemaan teitä, madame", ilmoitti Gabriel.

Katarinaa ei suinkaan tyynnyttänyt, vaan päinvastoin ärsytti sen
miehen rauhallisuus, jota hän oli vihannut jo ennenkuin oli hänen
kauttaan joutunut leskeksi — vihannut kaiken sen rakkauden tähden, jota
oli tullut vähän aikaa tunteneeksi häntä kohtaan. Niinpä hän jatkoi
loukkaavan katkerasti:

"Teitä vastaan nousee kummallisia asianhaaroja, monsieur, syyttäen
teitä pitkällisestä poistumisestanne Pariisista, vapaaehtoinen
syrjäytymisenne hovista lähes kahden vuoden aikana, läsnäolonne ja
salaperäinen sävynne kohtalokkaassa turnauksessa, kieltäytymisennekin
tulemasta kilparadalle kuningasta vastaan. Mistä johtuu, että näihin
kisoihin ja aseleikkeihin tottunut mies löi laimin tavanomaisen ja
välttämättömän varovaisuuden, jättää peitsentyngän pois paluumatkalla?
Kuinka selitätte niin merkillisen unohduksen? Vastatkaa siihen. Mitä
teillä on tähän kaikkeen sanottavana?"

"Ei mitään, madame", vastasi Gabriel.

"Eikö mitään?" toisti leskikuningatar hämmästyneenä.

"Ei yhtään mitään."

"Kuinka! Myönnätte siis... Tunnustatte siis..."

"En tunnusta mitään enkä myönnä, madame."

"Siis kiellätte?"

"En kielläkään? Minä olen ainoastaan vaiti."

Maria Stuart ei malttanut olla tekemättä hyväksyvää elettä; Frans
kuunteli ja katseli perin jännittyneenä; herttua de Guise pysyi ääneti
ja jäykkänä.

Katarina pitkitti yhä tuimemmin ja purevammin:

"Varokaa, monsieur! Teidän olisi kenties parempi yrittää puolustautua,
selittää käyttäytymisenne. Ottakaa huomioon eräs seikka: herra de
Montmorency, jota voidaan tarpeen tullessa kuulostaa todistajana,
vakuuttaa, että teillä saattoi hänen tietämänsä mukaan olla erinäistä
valitettavaa — omakohtaisen katkeruuden aiheita — kuningasta vastaan."

"Millaisia, madame? Onko herra de Montmorency ilmaissut niitä?"

"Ei vielä, mutta epäilemättä hän esittäisi ne."

"No, puhukoon siis, jos rohkenee!" lausui Gabriel ylpeästi ja
rauhallisesti hymyillen.

"Te siis kerrassaan kieltäydytte selityksistä?" tiukkasi Katarina.

"Niin teen."

"Kidutus ehkä lannistaisi noin kopean äänettömyyden, tiedättekö?"

"Sitä en usko, madame."

"Ja sitten, tähän tapaan esiintyen te vaarannatte henkenne, ilmoitan
teille."

"En ryhtyisi sitä varjelemaan, madame. Henkeni ei ole sen arvoinen."

"Oletteko lopullisesti päättänyt, monsieur? Eikö enää sanaakaan muuta?"

"Ei ainoatakaan, madame", vastasi Gabriel pudistaen päätänsä.

"Ja se onkin oikein!" huudahti Maria Stuart kuin vastustamattoman
ihastuksen valtaamana. "Tuollainen äänettömyys on jotakin jaloa ja
suurenmoista! Se osoittaa aatelismiestä, joka ei edes tahdo torjua
epäluuloa, pelätessään epäluulon mahdollisesti kajoavan häneen. Minä
sanon, että tämä vaitiolo on mitä kaunopuheisinta ja vakuuttavinta
puhdistautumista kaikista epäluuloista."

Vanha kuningatar loi nuoreen kuningattareen ankaran ja äkäisen katseen.

"Niin, olen kenties väärässä, kun puhun tällä tavalla", jatkoi Maria
Stuart; "mutta olkoon kuinka tahansa, minä puhun, mitä tunnen ja
ajattelen. Sydämeni ei voi sallia koskaan huulten tukkia suutani.
Vaikutelmieni ja tunteitteni täytyy päästä purkautumaan. Vaistoni on
minun politiikkani. Ja nyt se vakuuttaa minulle, ettei herra d’Exmès
ole kylmäverisesti suunnitellut ja ehdoin tahdoin pannut toimeen
sellaista rikosta — että hän on vain ollut kohtalon sokea välikappale,
että hän uskoo olevansa kaiken päinvastaisen epäilyksen yläpuolella ja
katsoo itseään halventavaksi ryhtyä puolustautumaan. Sitä minulle sanoo
vaistoni, ja minä tuon sen julki. Miksi en?"

Nuori kuningas katseli hellästi ja riemuisesti lemmittyään, kun tämä
näin kaunopuheisesti ja vilkkaasti esittäessään näkökantansa näytti
vieläkin moninkertaisesti viehkeämmältä kuin tavallisesti.

Gabriel taas lausui syvää tunnetta ilmaisevalla äänellä:

"Oi, kiitos, madame, kiitän teitä! Hyvin olette tehnyt — ette minulle,
vaan itsellenne — tosiaankin menettelitte hyvin, kun niin puhuitte."

"Sen minäkin kyllä tiedän!" vakuutti Maria mitä herttaisimmin.

"Joko nyt jätätte tämän lapsekkaan tunteilun?" kysyi Katarina
vihaisesti.

"Emme, madame", torjui Maria Stuart nuoren vaimon ja nuoren
kuningattaren loukkaantuneessa itsetunnossa, "emme! Jos teiltä ovat
sellaiset lapsellisuudet jo jääneet, niin me, jotka olemme nuoria,
Jumalan kiitos, vasta aloitamme. Eikö niin, armas valtiaani?" lisäsi
hän suloisesti kääntyen nuoreen puolisoonsa päin.

Kuningas ei vastannut sanoilla, mutta hipaisi huulillaan Marian
ojentamien ruusunpunaisten sormien päitä.

Katarina oli tähän asti pidätellyt kiukkuaan, mutta nyt se puhkesi
esille. Hän ei ollut vielä voinut tottua kohtelemaan melkein
lapseniässä olevaa poikaansa kuninkaana. Sitäpaitsi hän uskoi saavansa
voimakasta tukea herttua de Guisesta, joka ei ollut vielä ilmaissut
kantaansa; hän ei aavistanut, että herttua oli kreivi de Montgommeryn
harras suojelija ja ikäänkuin hiljainen osakumppani. Niinpä hän uskalsi
avoimesti päästää vihansa valloilleen.

"Ah, näinkö on asian laita?" pauhasi hän Marian viime sanojen keveän
leikillisyyden takia. "Minä vaadin oikeutta, ja minulle ilvehditään!
Pyydän kaikkea kohtuutta noudattaen, että Henrikin murhaajaa edes
kuulusteltaisiin, ja kun hän kieltäytyy selittelemästä, niin hänen
vaitiolonsa hyväksytään, vieläpä sitä ylistelläänkin. No, koska
tilanne kehittyy tällä tavalla, olisi raukkamaista enää tyytyä
pidättyväisyyteen ja puolinaisiin toimenpiteisiin. Minä rupean
julkisesti kreivi de Montgommeryn syyttäjäksi. Kieltäytyykö kuningas
tekemästä oikeutta äidilleen sillä perusteella, että hän on hänen
äitinsä?... Otetaanpa todistajaksi konnetaabeli, haastetaan kuultavaksi
myös madame de Poitiers, jos on pakko! Totuus tulee selville, ja jos
juttuun sekaantuu valtiosalaisuuksia, niin siinä toimittakoon ja
tuomittakoon suljettujen ovien takana. Mutta kaiken kansansa nähden
katalasti murhatun kuninkaan kuolema saada sentään kostetuksi."

Leskikuningattaren mielenpurkauksen aikana väikkyi Gabrielin
huulilla surumielinen ja alistuva ilme. Omasta puolestaan hän muisti
Nostradamuksen ennustuksen kaksi loppusäettä:

 ... häntä rakastaa, hänet surmaan johtaa puoliso kuninkaan.

Tietysti tuo ennustus, joka oli tähän asti pitänyt niin säntillisesti
paikkansa, toteutuisi loppuun asti! Katarina toimittaisi tuomituksi
ja tuhotuksi sen, jota oli rakastanut! Gabriel odotti sitä ja oli
valmistautunut siihen.

Firenzeläinen pysähtyi hetkiseksi, kenties itsekin arvellen menneensä
liian pitkälle, ja sitten mitä herttaisimman näköisenä kääntyen yhä
ääneti pysyneen herttua de Guisen puoleen jatkoi:

"Mutta tehän ette puhu mitään, herra de Guise? Yhdyttehän kuitenkin
minun mielipiteeseeni?"

"En, madame", vastasi Arpinaama sävyisästi; "tunnustan, etten ole samaa
mieltä kanssanne. Sentähden en olekaan huomauttanut mitään."

"Ah, tekin! Siis tekin asetutte minua vastaan!" lausui Katarina
kumealla ja uhkaavalla äänellä.

"Kovaksi onneksi minulle sattuu tällä kertaa niin, madame", tunnusti
herttua de Guise. "Olenhan kuitenkin tähän asti ollut kannallanne,
täydesti yhtyen näkökohtiinne konnetaabelia ja madame de Valentinoisia
koskevissa asioissa."

— Niin, koska ne edistivät omia aiheitasi — tuumi Katarina Medici
itsekseen. — Sen nyt huomaan, mutta liian myöhään.

"Mutta mitä herra de Montgommeryyn tulee", jatkoi Arpinaama tyynesti,
"niin omantuntoni kieltää minua yhtymästä siihen, mitä lausuitte,
madame. Minusta on mahdotonta tehdä uljas ja uskollinen aatelismies
vastuunalaiseksi peräti arvaamattomasta tapaturmasta. Oikeudenkäynti
kääntyisi hänelle voitoksi, hänen syyttäjilleen nolaukseksi. Te
arvelitte, madame, että kuninkaiden hengelle tuottaisi vaaraa sellainen
suopeamielisyys, joka mieluummin uskoo onnettomuutta kuin rikosta;
minä päinvastoin pitäisin vaarallisena liiaksi totuttaa kansaa siihen
ajatukseen, ettei kuninkaiden elämä ole maailmassa niin loukkaantumaton
ja pyhä kuin luullaan..."

"Nuo ovat tietenkin yleviä valtiollisia periaatteita?" virkkoi Katarina
katkerasti.

"Katson niitä ainakin tosiksi ja järkeviksi, madame", lisäsi
Arpinaama, "ja kaikista näistä syistä ja vielä muistakin johdun siihen
käsitykseen, ettemme voi muuta kuin pyytää herra de Montgommerylta
anteeksi mielivaltaista pidätystä, joka onneksi pysyi salassa, onneksi
meille vielä enemmän kuin hänelle! Ja tämän pahoittelun esitettyämme
meidän on vain lähetettävä hänet luotamme vapaana, kunniallisena ja
kunnioitettuna, kuten hän oli eilen ja pysyy ainiaan. Se on sanani."

"Oivallista!" puuskahti Katarina nauraen.

Ja jyrkästi kääntyen nuoreen kuninkaaseen päin hän kysyi:

"No, kuulkaamme, sattuuko sama mielipide olemaan teilläkin, poikani?"

Maria Stuart oli katseella ja hymyllä kiittänyt herttua de Guisea.
Sen näkeminen oli omansa karkoittamaan kaiken epäröinnin Frans II:n
mielestä.

"Kyllä, äitini", vastasi hän; "myönnän, että yhdyn enoni käsitykseen".

"Petätte siis isänne muiston?" lausui Katarina niin kolkolla äänellä
kuin osasi.

"Pidän sitä päinvastoin kunniassa, madame", oikaisi Frans. "Eikö
isäni ensimmäisenä lauseena hänen loukkaantumisensa jälkeen ollut se
pyyntö, ettei herra de Montgommerya ahdistettaisi? Eikö hän eräänä
kärsimystensä huojennuksen hetkenä toistanut tätä pyyntöä tai pikemmin
käskyä? Sallikaa hänen poikansa totella sitä, madame."

"Onpas tämä mainiota! Heti aluksi halveksitte äitinne harrasta
tahtoa..."

"Madame", keskeytti herttua de Guise, "sallikaa minun muistuttaa teille
omia sanojanne: yksi ainoa tahto valtiossa."

"Mutta minä sanoin myös, monsieur, että ministerin tahdon piti aina
kuitenkin alla riippuvainen kuninkaan tahdosta!" huudahti Katarina.

"Niin, madame", huomautti Maria Stuart, "mutta te lisäsitte, että
kuninkaan tahtoa saattoivat valistaa ne henkilöt, joiden ainoana
harrastuksena ilmeisesti oli hänen menestyksensä ja kunniansa. Mutta
tätä harrastusta ei voi olla kenelläkään enempää kuin minulla, hänen
puolisollaan, mikäli ymmärrän. Ja minä neuvon häntä, kuten enonikin,
uskomaan mieluummin alttiutta kuin salakavaluutta koetellun ja uljaan
alamaisen puolelta ja olemaan aloittamatta hallituskauttaan väärillä
teoilla."

"Tuollaisiinko vihjauksiin te mukaannutte, poikani?" yritti vielä
Katarina.

"Mukaannun omantuntoni ääneen, äitini", vastasi nuori kuningas lujemmin
kuin häneltä olisi odottanut.

"Onko se viimeinen sananne, Frans?" kovisti Katarina. "Olkaapa
varuillanne! Jos epäätte äidiltänne ensimmäisen pyynnön, jonka hän
teille osoittaa — jos tällä lailla heti alussa esiinnytte häntä kohtaan
riippumattomana valtiaana ja muille olette kuuliainen välikappale, niin
saatte totisesti hallita yksinänne, uskollisten ministerienne kanssa
tai ilman! Minä en enää puutu mihinkään kuningasta tai valtakuntaa
koskevaan; jätän teidät vaille kokemukseni ja kiintymykseni neuvoja,
vetäydyn syrjään ja hylkään teidät, poikani. Ajatelkaa sitä! Ajatelkaa
tarkoin!"

"Me pahoittelisimme tätä syrjäytymistä, mutta alistuisimme siihen",
mutisi Maria Stuart niin hiljaa, että ainoastaan Frans sen kuuli.

Mutta rakastavainen, varomaton nuorukainen kertasi ääneen kuin
uskollisena kaikuna:

"Me pahoittelisimme syrjäytymistänne, mutta alistuisimme siihen,
madame."

"Hyvä on!" virkkoi Katarina ja sitten lisäsi matalalla äänellä,
osoittaen Gabrielia:

"Mitä tuohon mieheen tulee, niin hänet kohtaan kyllä uudestaan ennemmin
tai myöhemmin."

"Tiedän sen, madame", vastasi hänelle nuori kreivi, joka yhä ajatteli
ennustusta.

Mutta Katarina ei kuullut sitä. Raivoissaan hän tähtäsi
kuninkaalliseen, herttaiseen pariin ja herttua de Guiseen kyykäärmeen
katseen, verenhimoisen ja kamalan, kohtalokkaan silmäyksen, josta
olisi jo saattanut aavistella hänen kunnianhimonsa kaikkia rikoksia ja
viimeisten Valoisien synkän tarinan!

Sitten hän poistui kiireesti lisäämättä sanaakaan.




KOLMASTOISTA LUKU

Guise ja Coligny


Leskikuningattaren mentyä seurasi hetkiseksi hiljaisuus. Nuori kuningas
näytti itsekin ihmettelevän rohkeuttaan. Hellyyden herkkä sisäinen
näkemys johdatti Marian jonkin verran kauhistuneena ajattelemaan
Katarinan viimeistä uhkaavaa katsetta. Herttua de Guise taas oli
salaisesti ihastuksissaan, kun näki jo valtansa ensimmäisellä tunnilla
vapautuneensa kunnianhimoisesta ja vaarallisesta liittolaisesta.

Gabriel, joka oli kaiken tämän häiriön aiheuttanut, puhui ensimmäisenä.

"Sire", lausui hän, "ja te, madame, ja myös te, monseigneur, kiitän
teitä hyväntahtoisesta ja jalomielisestä esiintymisestä onnetonta
kohtaan, jonka itse taivaskin on hylännyt. Mutta tästä syvästä
kiitollisuudesta huolimatta, joka täyttää sydämeni, katson sopivaksi
kysyä teiltä: kannattaako torjua vaaroja ja kuolemaa niin surkealta
ja hukkaan menneeltä elämältä kuin minun on? Elämäni ei enää kelpaa
mihinkään eikä kenellekään, ei itsellenikään. En olisi ryhtynyt siitä
kiistelemään madame Katarinan kanssa, kun se on tästä lähtien minulle
hyödytön..."

Ajatuksissaan hän lisäsi murheellisesti:

— Ja kun se saattaisi vielä jonakin päivänä olla vahingollinen.

"Gabriel", huomautti herttua de Guise, "elämänne on ollut kunniakas,
menneisyydessä paljon saavuttanut, ja varmasti sille vastedeskin
ilmenee riittävästi tehtäviä ja loistavia pyrkimyksiä. Olettehan
niitä tarmon miehiä, joita valtakunnan hallitsemisessa tarvittaisiin
paljonkin, mutta vallanpitäjät löytävät liian harvoin."

"Ja teillä on suuri ja ylevä sydän, herra de Montgommery", lisäsi Maria
Stuartin lohduttava ja sydämellinen ääni. "Tunnen teidät jo pitkältä
ajalta, ja madame de Castro ja minä olemme hyvin usein puhelleet
teistä."

"Sanalla sanoen", huomautti Frans II, "tekemänne palvelukset
oikeuttavat minut ottamaan lukuun vastaisetkin yhtä hyvät
palveluksenne, monsieur. Nykyään sammuneet sodan liekit voivat
syttyä uudestaan, enkä mitenkään soisi, että mistä hyvänsä johtuneen
epätoivoisuuden hetki riistäisi isänmaalta ainiaaksi puolustajan, jonka
varmasti uskon yhtä alttiiksi kuin tiedän hänet uljaaksikin."

Gabriel kuunteli jonkinlaisen raskasmielisen ja vakavan ihmetyksen
vallassa näitä sydämellisiä rohkaisun ja toivon sanoja. Hän katseli
vuorotellen kutakin ylhäistä puhuttelijaansa ja näytti pohtivan syvästi.

"No niin", vastasi hän lopulta, "tämä odottamaton suopeus, jota minulle
te kaikki osoitatte, vaikka teidän kenties pitäisi minua vihata, tämä
hyväntahtoisuus muuttaa sydämeni ja kohtaloni. Niin kauan kuin elätte,
kuulukoon teille, sire, ja teille, madame ja mouseigneur, tämä elämä,
jonka niin sanoakseni olette minulle lahjoittaneet. En ole syntynyt
heittiöksi! Hyvyytenne liikuttaa mieltäni syvästi. Sisimmän luontoni
mukaan olen taipuvainen palvelemaan jotakuta alttiisti, uhrautumaan
välikappaleeksi yleville aatteille ja suurille ihmisille, kelvaten
toisinaan ehkä onnelliseksi, toisinaan taas kohtalokkaaksi välineeksi.
Ah, Jumalan viha tietää sen liiankin hyvin! Mutta älkäämme enää puhuko
kolkosta menneisyydestä, koska suvaitsette uskoa, että minulla vielä
on tulevaisuutta, joka ei kuitenkaan kuulu minulle, vaan teille, ja
tästedes hellin kaikkea, mitä ihailette, ja ajattelen samoin kuin te,
luopuen omasta tahdostani. Tehkööt ne olennot ja asiat, joihin uskon,
minusta mitä hyväksi näkevät. Miekkani, vereni, henkeni, kaikkeni on
niiden omaa. Annan ilman mitään rajoitusta ja peruutusta käsivarteni
avustamaan teidän neroanne, monseigneur, niinkuin pyhitän sieluni
uskonnolle."

Hän ei ilmaissut, mitä uskontoa sillä tarkoitettiin. Mutta kuuntelijat
olivat liian hartaita katolilaisia voidakseen hetkeksikään muistaa
reformeerattujen pyrintöjä.

Nuoren kreivin kaunopuheinen kieltäytyminen kaikesta omasta liikutti
heidän mieliään. Marialla oli kyyneleet silmissä, kuningas onnitteli
itseään siitä lujuudesta, jolla oli pelastanut näin kiitollisen
sydämen. Herttua de Guise taas uskoi tietävänsä paremmin kuin kukaan,
kuinka pitkälle Gabrielin kiihkeä uhrautuvaisuus saattoi mennä.

"Niin, ystäväni", virkkoi hän tälle, "tarvitsen teitä kyllä. Ranskan ja
kuninkaan nimessä joudun vielä vetoamaan siihen urhoolliseen miekkaan,
jonka meille lupaatte."

"Se on milloin hyvänsä valmiina, monseigneur — huomenna, tänään, aina!"

"Pitäkää sitä kuitenkin ensimmältä huotrassa", jatkoi herttua.
"Hänen majesteettinsa jo huomautti, että nykyään on rauhallista,
sodat ja melskeet ovat tauonneet. Levätkää siis toistaiseksi,
Gabriel, ja näin jättäkää myös vaimentumaan se julma huhu, joka on
viime päivinä tarttunut nimeenne. Eihän tosin ainoakaan, jolla on
aatelismiehen arvo ja luonteenlaatu, ajattele teidän syyttämistänne
tuosta onnettomuudesta. Mutta todellinen kunnianne vaatii, että tämä
kiusallinen maine unohtuu. Myöhemmin, vuoden tai parin kuluttua, pyydän
teille kuninkaalta takaisin sen arvonne kaartinkapteenina, jota ette
ole lakannut ansaitsemasta..."

"Ah", virkkoi Gabriel, "kunnianosoituksia en itselleni toivottele,
vaan tilaisuuksia olla hyödyksi kuninkaalle ja maalleni, tilaisuuksia
taistella — en rohkene enää sanoa, jotten teistä näyttäisi
kiittämättömältä, tilaisuuksia kuolla".

"Älkää puhuko tuolla lailla, Gabriel", torjui Arpinaama. "Vakuuttakaa
minulle ainoastaan, että kuninkaan kutsuessa teitä vihollisiaan vastaan
te riennätte paikalle heti."

"Missä hyvänsä olen ja minne tahansa on mentävä, kyllä, monseigneur."

"Hyvä on", sanoi herttua; "muuta en teiltä pyydä".

"Ja minä", virkkoi kuningas, "kiitän teitä lupauksestanne ja pidän
huolen siitä, ettei teidän tarvitse katua sen täyttämistä".

"Ja minä", lisäsi Maria Stuart, "pyydän teitä uskomaan, että meidän
luottamuksemme aina vastaa alttiuteenne ja että te pysytte silmissämme
sellaisena ystävänä, jolta ei mitään salata eikä mitään myöskään
kielletä".

Nuori kreivi tunsi suurempaa mielenliikutusta kuin tahtoi itselleenkään
tunnustaa. Hän kumarsi ja kosketti kunnioittavasti huulillaan kättä,
jonka kuningatar hänelle ojensi. Sitten hän puristi herttua de Guisen
kättä ja kuninkaan ystävällisen viittauksen hyvästelemänä vetäytyi
pois, ollen nyt jalomielisyydellä voitettu kannattajaksi sen miehen
pojalle, jota hän oli itsekseen vannonut vainoavansa jälkeläisiin
saakka.

Palatessaan kotiin Gabriel tapasi amiraali de Colignyn odottamassa.
Tämä oli tullut ystävälliselle käynnille entisen sotakumppaninsa luo ja
Aloyselta kuullut, että hänet oli aamulla noudettu Louvreen. Hoitajatar
oli purkanut huolestustaan moisesta pidätyksestä, ja Coligny oli
tahtonut viipyä nähdäkseen, eikö kreivi ilmestyisi takaisin poistamaan
heidän molempien levottomuutta.

Hän vastaanotti Gabrielin hyvin sydämellisesti ja kyseli, mitä oli
tapahtunut.

Yksityiskohtiin puuttumatta Gabriel kertoi hänelle vain, että
annettuaan yksinkertaisen selityksen satunnaisesta osuudestaan Henrik
II:n surulliseen kuolemaan hän oli saanut poistua vapautensa ja
kunniansa kärsimättä mitään haittaa.

"Toisin ei siinä voinutkaan käydä", arveli amiraali, "ja Ranskan koko
aatelisto olisi tuonut ilmi vastalauseensa mistä tahansa epäluulosta,
joka olisi tahrannut erästä sen arvokkaimmista edustajista".

"Jättäkäämme tämä puheenaihe", sanoi Gabriel väkinäisesti ja
alakuloisesti. "Minun on hyvin hauska tavata teidät, herra amiraali.
Tiedätte, että minä jo sydämestäni kannatan reformeerattujen uskontoa;
niinhän olen teille sanonut ja kirjoittanut. Koska ajattelette,
etten häpäisisi asiaanne, jonka oikeuteen uskon, tahdon ja voin nyt
lopullisesti luopua katolisesta kirkosta. Teidän ja mestari Parén
puheet, lukemani teokset ja oma mietiskelyni ovat herättäneet minussa
täydellisen vakaumuksen. Minä olen siis teikäläisiä."

"Siinäpä hyvä uutinen, juuri parahiksi saatu!"

"Minusta tuntuu sentään", jatkoi Gabriel, "että juuri asiamme
eduksi olisi kenties hyvä pitää kääntymystäni jonkin aikaa salassa.
Niinkuin minulle vastikään herra de Guise huomautti, tällä haavaa on
kartettava kaikkea, mikä suuntaisi huomiota nimeeni. Sitäpaitsi tämä
lykkäys soveltuu niihin uusiin velvollisuuksiini, joita minulla on
täytettävänä."

"Olisimme kuitenkin ylpeitä saadessamme julkisesti mainita teitä
meikäläisenä", sanoi amiraali.

"Mutta minun täytyy torjua tai ainakin toistaiseksi lykätä tämä
mieluisa arvonantonne osoitus", vastasi Gabriel. "Nyt olen vain
pitänyt tarpeellisena näin tehdä selkoa sisäisestä, horjumattomasta
vakaumuksestani ja saada omantuntoni edessä nimittää itseäni
uskonveljeksenne sekä aikomuksissa että teoissa".

"Totisesti mainiota!" huudahti amiraali. "En pyydä teiltä muuta kuin
että sallitte minun ilmoittaa puolueemme johtajille, minkä huomattavan
valloituksen meikäläiset aatteet ovat lopullisesti saavuttaneet!"

"No, siihen suostun kaikesta sydämestäni."

"Tuntevathan teidät jo prinssi de Condé, La Renaudie, parooni de
Castelnau", jatkoi amiraali, "ja osaavat antaa ansioillenne täyden
arvon".

"Valitettavasti he kuitenkin liioittelevat niitä, sillä suopeimmassakin
valossa nähtyinä minun ansioni ovat varsin vähäisiä."

"Ei, ei", väitti Coligny, "heillä on syytä ottaa ne lukuun. Ja
tunnenhan teidät minäkin. Sitäpaitsi", jatkoi hän alentaen ääntänsä,
"kenties joudumme piankin panemaan uuden intonne koetukselle".

"Ah, todellako?" kysyi Gabriel ihmetellen. "Tiedätte kyllä, herra
amiraali, voivanne luottaa minuun, nyt kuitenkin erinäisin varauksin,
jotka minun on teille ilmoitettava."

"Kelläpä ei niitä olisi?" tuumi amiraali. "Mutta kuunnelkaahan,
Gabriel. Vieraaksenne ei tänään tullut ainoastaan ystävä, vaan myöskin
uskonlahkolainen. Olen puhunut teistä prinssin ja La Renaudien kanssa.
Ennen lopullista yhtymistännekin periaatteisiimme pidimme teitä
erikoisen ansiokkaana ja mitä nuhteettomimpana liittolaisena. Niinpä
yhteisesti johduimme ajattelemaan teitä mieheksi, joka voisi meitä
etevästi palvella, jos saisi tilaisuuden, eikä missään tapauksessa
kavaltaisi meitä."

"Ensimmäisen ominaisuuden puutteessa minulla tosiaan on tämä
jälkimmäinen ansio", vakuutti Gabriel. "Aina sopii luottaa edes
sanaani, ellei apuuni."

"Me päätimmekin olla koskaan salaamatta teiltä mitään", selitti
amiraali. "Samoin kuin johtajat te saatte tutustua kaikkiin
hankkeisiimme, ainoana velvoituksena vaitiolo. Te ette ole sellainen
mies kuin me muut, ja poikkeuksellisia yksilöitä kohtaan pitää esiintyä
poikkeuksellisella tavalla. Te jäätte vapaaksi, ja ainoastaan me olemme
sidottuja..."

"Tavatonta luottavaisuutta!" sanoi Gabriel.

"Se ei sido teitä muuhun kuin vaitioloon, toistan vielä", jatkoi
amiraali. "Ja aluksi tietäkää eräs asia: ne hankkeet, jotka teille
paljastuivat Maubert-aukion kokouksessa ja jotka silloin täytyi siirtää
tuonnemmaksi, saavat nyt toteutumismahdollisuuden. Nuoren kuninkaan
heikkous, Guise-veljesten röyhkeys, meihin suunnatut vainoamisaikeet,
joita ei enää peitellä, kaikki se kehoittaa meitä toimintaan, ja siihen
olemmekin ryhtymässä..."

"Anteeksi!" keskeytti Gabriel. "Huomautin jo, herra amiraali, että
rupean asianne puolelle vain määrätyissä rajoissa. Ennenkuin menette
pitemmälle luottamuksessanne, tulee minun selittää teille, etten aio
lainkaan puuttua uskonpuhdistuksen poliittisiin päämääriin, ainakaan
nyt alkaneena hallituskautena. Aatteidemme ja moraalisen vaikutuksemme
levittämiseen tarjoan mielelläni omaisuuteni, aikani, henkeni, mutta
minulla ei ole oikeutta nähdä reformeeratussa liikkeessä muuta kuin
uskonlahko, ei poliittista puoluetta. Frans II, Maria Stuart ja
herttua de Guise itse ovat käyttäytyneet minua kohtaan jalomielisesti,
kerrassaan ylevästi. En petä heidän luottamustaan, niinkuin en
teidänkään. Sallikaa minun pidättyä vihjaamastanne toiminnasta ja
harrastaa ainoastaan aatteellista puolta. Vedotkaa todistukseeni
milloin tahdotte, mutta miekalleni pidätän vapauden."

Amiraali de Coligny mietti hetkisen ja aloitti sitten:

"Sanani, Gabriel, eivät olleet tyhjää puhetta. Te olette vapaa ja
pysytte aina vapaana. Edetkää yksin omalla urallanne, jos se soveltuu
teille paremmin. Toimikaa ilman meitä tai olkaa toimimatta. Emme pyydä
teiltä mitään tiliä. Me tiedämme", lisäsi hän merkitsevästi, "että
menettelytapaanne toisinaan kuuluu olla suvaitsematta liittolaisia tai
neuvojia".

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Gabriel yllätettynä.

"Ymmärrätte minut kyllä", arveli amiraali. "Tällä haavaa pyydätte,
ettei teitä sekoiteta salahankkeisiin, joita valmistelemme
kuninkaallista määräysvaltaa vastaan. Se sopii! Meidän osamme
rajoittuukin näiden toimenpiteiden ja suunnitelmien ilmoittamiseen
teille. Seuratkaa meitä tai jättäytykää syrjään, se on teidän asianne
ja ainoastaan teidän. Saatte aina tietää joko kirjeellisesti tai
lähetin välityksellä, milloin ja kuinka tarvitsisimme teitä, ja
sitten menettelette, niinkuin hyväksi katsotte. Jos tulette, niin
olette tervetullut; jos jäätte pois, ei kukaan moiti teitä siitä.
Näin sovittiin puoluejohtajien kesken teidän osaltanne jo ennenkuin
huomautitte minulle asemastanne. Tällaiset ehdot voinette hyväksyä."

"Niin hyväksynkin ja kiitän teitä", vastasi Gabriel.

Tätä päivää seuranneena yönä Gabriel oli kauan polvistuneena
Montgommeryn kreivin hautaholvissa, isänsä hautakiven äärellä, ja
puhutteli ajatuksissaan rakasta vainajaa:

— Niin, isäni, tosin olin vannonut sekä rankaisevani murhaajaasi
hänen eläessään että vielä taistelevani jälkeenpäin hänen rotuansakin
vastaan. Totta kyllä, siitä ei ole mitään epäilystä. Mutta en
ollut ennakolta nähnyt, mitä on sitten tapahtunut. Eikö ole vielä
pyhempiä velvollisuuksia kuin valan täyttäminen? Mikä sitoumus voisi
pakottaa iskemään vihollista, joka panee miekan hänen käteensä ja
tarjoaa lävistettäväksi povensa? Jos eläisit, isäni, niin varmasti
neuvoisit minua siirtämään vihani tuonnemmaksi ja olemaan vastaamatta
luottamukseen kavalluksella. Suo minulle siis vainajana anteeksi
se, että teen, mitä minulle eläissäsi määräsit... Sitäpaitsi minua
jollakin lailla aavistuttaa, ettei kostoni ole siirtynyt pitkäksi
aikaa. Sinä tiedät siellä ylhäällä sen, mitä täällä alhaalla kykenemme
vain vaistoamaan. Mutta tuon riutuvan nuorukaiskuninkaan kalpeus, se
kamala silmäys, jolla häntä uhkasi hänen äitinsä, tähän asti oikeaksi
osoittautunut ennustus, joka tuomitsee oman elämäni sammumaan tuon
naisen katkeran vihan uhrina, jo alulle päässeet salahankkeet tätä
eilen alkanutta hallituskautta vastaan, kaikki kuiskaa minulle, että
kuusitoistavuotias hallitsija todennäköisesti pysyy valtaistuimella
vielä vähemmän aikaa kuin neljänkymmenen ikäinen mies ja että voin
piankin, isäni, jälleen ryhtyä tehtävääni ja valani mukaan rangaista
valapattoa hänen toisessa pojassaan.




NELJÄSTOISTA LUKU

Ilmoituksia ja ilmiantoja


Seuraavat seitsemän tai kahdeksan kuukautta eivät tuottaneet mitään
suuria tapauksia tämän kertomuksen henkilöille eivätkä historiaan.
Mutta tänä aikana kuitenkin valmisteltiin melkoisen vakavaa kehitystä.

Saadaksemme siitä selkoa ja päästäksemme asiain tasalle meidän
tarvitsee vain siirtyä helmikuun 25 päivänä 1650 siihen paikkaan,
missä yleensä parhaiten tunnetaan uutiset, nimittäin poliisipäällikön
työhuoneeseen; tämä korkea virkamies oli tällöin nimeltään de
Braguelonne.

Mainitun päivän iltana herra de Braguelonne istui huolettomasti
avarassa sahviaanipäällysteisessä nojatuolissaan ja kuunteli erään
sihteerinsä, mestari Arpionin, raporttia.

Mestari Arpion luki ääneen:

"Tänään pidätettiin kuuluisa varas Gilles Rose palatsin suuressa
salissa, parhaillaan katkaisemassa erään Sainte-Chapellen kaniikin
kultapäärmeisen vyön liepukkaa."

"Sainte-Chapellen kaniikin! Sepä jotakin!" huudahti herra de
Braguelonne.

"Tavattoman törkeätä", huomautti mestari Arpion.

"Ja samalla hyvin näppärää!" arvosteli poliisipäällikkö; "oikein
taitavaa, sillä kaniikki on epäluuloinen. Ilmoitan teille kohta,
mestari Arpion, mitä tuolle paatuneelle lurjukselle on tehtävä.
Jatkakaamme."

"Rue du Grand-Heuleun hökkelien naikkoset", jatkoi Arpion, "ovat
avoimessa kapinassa..."

"Ja mistä, hyväinen aika?"

"He väittävät osoittaneensa suoraan kuninkaalle anomuksen, että
saisivat edelleen asua noissa luolissaan, ja sillaikaa he ovat
ruvenneet käsikähmään vartiomiesten kanssa ja ajaneet heidät pakoon."

"Hullunkurista!" virkkoi herra de Braguelonne nauraen. "Se asia saadaan
helposti kuntoon. Tyttö-rukat! Edelleen."

Mestari Arpion aloitti jälleen:

"Sorbonnen herrojen valtuutettujen tultua Pariisiin madame prinsessa
de Condén puheille suostuttamaan häntä siihen, ettei hän enää söisi
lihaa pyhänä paastoaikana, otti herra de Sechelles heidät vastaan
purevilla kompasanoilla, muiden loukkausten ohella lausuen pitävänsä
heistä jotensakin yhtä paljon kuin nenälleen puristetuista pihveistä ja
tuollaisten vasikoiden olevan merkillisiä lähettiläitä."

"Kah, tuo on jo vakavaa!" tuumi poliisipäällikkö nousten. "Kieltäytyä
paastoamasta ja häväistä noita Sorbonnen herroja! Tämä paisuttaa
tiliänne, madame de Condé, ja jahka esitämme teille koko summan...!
Joko siinä on kaikki, Arpion?"

"On tosiaankin täksi päiväksi. Mutta monseigneur ei ole vielä sanonut
minulle, mitä on tehtävä sille Gilles Roselle."

"No, tehkää näin: Otatte hänet vankilasta kätevimpien puijaajien ja
temppuilijain keralla, mitä sieltä löydätte, ja lähetätte nuo kelpo
veijarit Bloisiin, missä kuninkaalle valmisteltavien juhlallisuuksien
seassa sopii huvittaa hänen majesteettiaan panemalla heidät näyttämään
kaikkea taitoaan ja koukkuiluaan."

"Mutta olettakaamme, monseigneur, että he pitävät ominaan ne esineet,
joita ovat yleisön naurattamiseksi varastaneet?"

"Siinä tapauksessa heidät hirtetään."

Tällöin tuli vahtimestari ilmoittamaan:

"Herra inkvisiittori!"

Mestari Arpionille ei tarvinnut sanoa, että hänen piti poistua. Hän
kumarsi kunnioittavasti ja livahti tiehensä.

Tulija olikin tärkeä ja peloittava henkilö.

Hänen varsinaisina arvoniminään oli Sorbonnen tohtori ja Noyonin
kaniikki, mutta niihin liittyi vielä Ranskan ylimääräisen
suurinkvisiittorin arvo. Esiintyäkseen yhtä soinnukkaalla nimellä
kuin hänen arvonsa oli hän nimitti itseään Demokhareeksi, vaikka
porvarillisena nimenä olikin alkujaan Antoine de Mouchy. Kansa oli
ristinyt hänen asiamiehensä mouchardeiksi-, poliisivakoojiksi.

"Hyvää iltaa, herra poliisipäällikkö!" tervehti suurinkvisiittori.

"Samoin teille, herra suurinkvisiittori", vastasi toinen.

"Mitä uutta Pariisissa?"

"Aioin juuri tiedustaa teiltä samaa."

"Ei siis mitään", arveli Demokhares ja huokaisi syvään. "Voi, kovat
ajat! Ei ole mitään tekeillä. Ei minkään näköistä salahanketta, ei
vähäisintäkään tihutyötä! Kuinka raukkamaisia ne hugenotit ovatkaan!
Meidän molempien ammatit joutuvat retuperälle, herra de Braguelonne!"

"Ei, ei", vastasi de Braguelonne pontevasti. "Ei, hallitukset
vaihtuvat, mutta poliisit jäävät."

"Katsokaa nyt kuitenkin", huomautti de Mouchy katkerasti, "kuinka
päättyi yllätyksemme Rue des Maraisin reformeerattujen pääjoukkojen
kokouksessa. Päästössämme heidät tapaamaan pöydän ääressä keskellä
rakkaudenateriaa saattoi hyvinkin toivoa, että he olisivat syömässä
pääsiäislampaan nimellä porsaanpaistia, niinkuin olitte meille
ilmoittanut. Tästä koreasta retkestä tuli kumminkin saaliiksi vain
vaivainen silavalla sisustettu kananpoikanen. Voiko tuollainen hankkia
suurtakaan kunniaa laitoksellemme, herra poliisipäällikkö?"

"Ei voi aina onnistua", vastasi de Braguelonne nyreästi. "Menestyittekö
tekään paremmin siinä Maubert-aukion asianajajan jutussa, sen
Trouillardin, vai mikä hänen nimensä oli? Odotitte siitä kuitenkin
ihmeitä."

"Se on myönnettävä", sanoi Demokhares surkealla äänellä.

"Aioitte todistaa päivänselvästä", jatkoi de Braguelonne, "että tuo
Trouillard oli luovuttanut kaksi tytärtään lahkolaiskumppaneilleen
hirmuisen mässäystilaisuuden lopuksi, ja sitten niin kalliisti
maksamanne todistajat ohhoh sentään! — äkkiä peräyttivät lausuntonsa ja
kumosivat syytteenne".

"Ne petturit!" mutisi de Mouchy.

"Olen lisäksi saanut lääkärien ja sairaalanjohtajattarien
tiedoitukset", jatkoi säälimätön poliisipäällikkö. "Ne vahvistavat
kerrassaan, että noiden kahden nuoren neidon hyve on täydellisesti
tahraton."

"Se oli häpeällistä!" murisi Demokhares.

"Ilkeästi, myttyyn mennyt homma, herra suurinkvisiittori. Niin juuri,
nolosti myttyyn mennyt!" kertasi de Braguelonne tyynesti.

"Vaikka niin", väitti Demokhares kiukkuisesti, "mutta epäonnistuminen
on sentään teidän vikanne!"

"Mitä! Minunko syyni?" virkkoi poliisipäällikkö tyhmistyneenä.

"Tietenkin. Te otatte välittääksenne raporteista, peruutuksista,
typeryyksistä! Eikö ole parempi jättää sikseen mokomat kiellot
ja vastaväitteen? Olisi pitänyt joka tapauksessa pitkittää jutun
kehittelyä ja rohkeasti syyttää niitä riiviöitä, niinkuin ei asiaa
olisi koskaan sotkettu."

"Kuinka! Ilman todistuksia?"

"Niin, ja tuomita heidät."

"Ilman rikoksia?"

"Niin, ja hirttää myös."

"Ilman tuomareita?"

"Tietysti, satakertaisesti niin! Ilman tuomareita, ilman rikoksia,
ilman todistuksia! Mitäpä erityistä ansiota on siinä, että hirtetään
vain todelliset syylliset?"

"Mutta millaista meteliä ja raivostusta se sitten nostattaisikaan meitä
vastaan!" sanoi poliisipäällikkö.

"Ah, tuota juuri odotin teidän pelkäävän", virkkoi Demokhares
voitonriemuisena. "Siinä on koko järjestelmäni kulmakivi, monsieur.
Katsokaa, mitä saakaan aikaan se raivostus, johon viittasitte?
Salajuonia. Mihin nuo salajuonet johtavat? Kapinoihin. Mitä noista
kapinoista lähtee? Toimintamme ilmeisen hyödyllisyyden havaitseminen."

"Tosin on varmaa, että siltä näkökannalta...!" aloitti de Braguelonne
nauraen.

"Monsieur", keskeytti Demokhares ja jatkoi opettavaiseen sävyyn:
"Pitäkää mielessänne tämä periaate: Rikoksien sadon korjaamiseksi
tarvitsee niitä ensin kylvää. Silloin vaino pääsee voimaan."

"No niin", tuumi poliisipäällikkö, "minusta tuntuu, ettemme tämän
hallituskauden alkamisesta saakka ole kovin huonosti hoitaneet
vainoamista. Mielestäni olisi työlästä ärsyttää ja yllyttää
kaikenkaltaisia tyytymättömiä enemmän kuin olemme tehneet."

"Pyh! Mitä muka on tehty?" kysyi suurinkvisiittori halveksivasti.

"Ettekö ensinkään ota huomioon niitä jokapäiväisiä kotitarkastuksia,
päällekarkauksia ja ryöstöjä, joita on tapahtunut viattomien kuten
syyllistenkin hugenottien joukossa?"

"Ohhoh, ne eivät minusta merkitse juuri mitään", julisti Demokhares.
"Näettehän hyvin, että he osaavat kestää perin maltillisesti noita
varsin vähäpätöisiä kiusoja."

"Eikö sekään ole mitään, että Anne Dubourg, Ranskan kanslereihin
kuuluvan miehen veljenpoika, sai onnettoman loppunsa Grève-torin
polttoroviolla kaksi kuukautta takaperin?"

"Paljoa ei ole vielä sekään", väitti vaatelias de Mouchy. "Mitä
siitä rangaistuksesta johtui? Yhtenä hänen tuomareistaan toimineen
presidentti Minardin murhaaminen ja luuloteltu salaliitto, jonka
jäljille ei koskaan päästy. Kannattaako tuollaisesta pitää suurta
ääntä!"

"Entä mitä ajattelette viime julistuksesta?" kysyi de Braguelonne;
"siinä ei hyökätä ainoastaan hugenotteja, vaan koko valtakunnan
aatelistoa vastaan. Minä puolestani olen vilpittömästi huomauttanut
Lotringin herra kardinaalille, että se tuntuu minusta varsin
uskalletulta."

"Mitä!" virkkoi Demokhares; "puhutteko siitä määräyksestä, joka
lakkautti eläkkeet?"

"Ei suinkaan, vaan siitä, jolla käskettiin aatelisten kuten
aatelittomien anojien poistua hovista neljässäkolmatta tunnissa,
hirttämisen uhalla. Naru aatelismiehelle kuten halpasäätyisellekin —
myöntäkää, että se on melkoisen ankaraa ja jokseenkin kuohuttavaa."

"Niin, siinä tempussa oli kyllä rohkeutta", myönsi Demokhares
tyytyväisesti myhäillen. "Vielä viisikymmentä vuotta takaperin
tuollainen määräys olisi hälyttänyt aseisiin koko aateliston, sen
tunnustan. Mutta nythän, kuten näette, he ovat hälisseet eivätkä
toimineet. Ainoakaan ei ole hievahtanut."

"Siinäpä te kuitenkin erehdytte, herra suurinkvisiittori", huomautti
Braguelonne alentaen ääntänsä; "joskaan he eivät liikehdi Pariisissa,
niin maaseudulla luullakseni käy kohu".

"Joutavia!" huudahti de Mouchy huoleti; "ei kai teillä ole suoranaisia
tietoja mistään sentapaisesta?"

"Ei ole vielä, mutta odotan saavani minä hetkenä hyvänsä."

"Ja mistä sitten?"

"Loiren tienoilta."

"Onko teillä siellä asiamiehiä?"

"Vain yksi, mutta hän on etevä."

"Yksi ainoa! Se on kovin tilapäistä", päätteli Demokhares
asiantuntevasti.

"Minä pidän parempana maksaa yhdelle ainoalle älykkäälle ja taatulle
uskotulle yhtä paljon kuin kahdellekymmenelle typerälle heittiölle. Se
on minun menetelmäni, mitäpä sille mahtaa!",

"Niin, mutta kuka teille vastaa tuosta miehestä?"

"Vakuutena on ensiksikin hänen päänsä, mutta takeina ovat myös hänen
entiset palveluksensa; hän on suoriutunut kokeistaan."

"Vaikkapa niinkin, mutta sattuman varaan se jää", väitti Demokhares.

Hänen vielä puhuessaan astui mestari Arpion sisälle ja kuiskasi jotakin
esimiehensä korvaan.

"Ahaa!" huudahti poliisipäälikkö riemastuen. "No niin, tulkoon
Lignières tänne heti... Niin, herra suurinkvisiittorin läsnäollessa,
sillä eikö hän ole tavallaan omaa väkeämme?"

Arpion kumarsi ja poistui,

"Tuo Lignières on juuri se mies, josta teille puhuin", jatkoi
de Braguelonne hykerrellen kämmeniään. "Saatte, kuunnella hänen
selostustaan. Hän on nyt saapunut Nantesista. Meillähän ei tietenkään
ole salaisuuksia toisiltamme, ja minusta on mieluista osoittaa teille,
että menetelmäni on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu."

Samassa mestari Arpion avasi oven Lignièresille.

Tämä oli sama tummapintainen, laiha ja heiverö pikku mies, jonka
olemme jo nähneet Maubert-aukion protestanttisessa kokouksessa — juuri
se, joka oli niin rohkeasti näyttänyt tasavaltalaista mitalia ja
jaaritellut katkaistusta liljasta ja jalkoihin tallatusta kruunusta.

Siitä nähdään, että vaikkei tähän aikaan vielä tunnettu provokaattorin
nimitystä, itse käsite jo rehoitti valmiina.




VIIDESTOISTA LUKU

Vakoilija


Astuessaan huoneeseen Lignières loi ensin Demokharekseen kylmäkiskoisen
ja epäluuloisen katseen, ja tervehdittyään poliisipäällikköä hän pysyi
varovasti ääneti ja liikkumatta, kunnes häneltä kyseltäisiin.

"Kovasti hauskaa on tavata teitä, herra Lignières", aloitti
de Braguelonne. "Voitte pelottomasti puhua Ranskan herra
suurinkvisiittorin kuullen."

"No, tietysti!" huudahti Lignières heti. "Saatte uskoa, monseigneur,
etten olisikaan epäröinyt, jos olisin tiennyt olevani kuuluisan
Demokhareen edessä."

"Mainiota!" virkkoi de Mouchy hyväksyvästi nyökäyttäen päätänsä ja
ilmeisesti hyvillään vakoilijan kunnioittavasta nöyryydestä.

"Jaha, puhukaapa sitten, herra Lignières, puhukaa joutuin!" kehoitti
poliisipäällikkö.

"Mutta", huomautti Lignières, "monsieur ei kenties ole täydellisesti
selvillä siitä, mitä käsiteltiin protestanttien viimeisen edellisessä
neuvottelukokouksessa, La Fertéssä?"

"Siitä en tosiaan tiedä paljoakaan", myönsi Demokhares.

"Jos sallitaan", jatkoi Lignières, "niin aloitankin siitä muutamilla
pikaisilla sanoilla niiden tärkeiden asioiden selostuksen, jotka olen
hankkinut tietooni viime päivinä; sillä tavalla esityksestäni tulee
selvempi ja johdonmukaisempi."

Poliisipäällikkö antoi Lignièresin odottaman hyväksyvän merkin.
Tämä pikku viivytys ei tosin soveltunut herra de Braguelonnen
maltittomuuteen, mutta hiveli hänen ylpeyttään, kun suurinkvisiittori
näin sai edullisesti havaita, kuinka erikoisen pystyviä ja
kaunopuheisiakin asiamiehiä hän osasi valita.

Varmaa onkin, että Demokhares nyt joutui sekä ihmettelemään
että iloitsemaan kuten ainakin etevä asiantuntija, tavatessaan
esikuvallisemman ja täydellisemmän valiokappaleen kuin hänellä
itsellään oli siihen asti ollut tilaisuus käyttää.

Lignières oli innostunut osoittamaan ansiokkuuttaan noin korkealle
henkilölle ja kunnostautuikin todella hyvin.

"Tuo ensimmäinen La Fertén kokous ei todellisesti ollut kovinkaan
vakavalaatuinen", aloitti hän. "Siellä hommattiin ja puhuttiin
kutakuinkin mauttomasti, ja vaikka tulisesti ehdotin hänen
majesteettinsa syöksemistä valtaistuimelta ja sveitsiläisten
valtioiden perustuslain voimaan saattamista Ranskassa, säestettiin
minua ainoastaan haukkumisella. Sitten päätettiin toistaiseksi vain
osoittaa kuninkaalle se vaatimus, että reformeerattujen vainoaminen
lopetettaisiin, Guiset pidätettäisiin virantoimituksesta, hallitussuvun
prinssit määrättäisiin ministeriöksi ja säätyjen edustajisto
kutsuttaisiin heti koolle. Pelkkä anomus, laiha tulos. Kuitenkin siellä
perusteellisesti arvioitiin voimia ja suunniteltiin omaa järjestöä. Se
on jotakin kouraantuntuvaa. Lisäksi piti ryhtyä valitsemaan johtajia.
Mitään vaikeutta ei ilmennyt niin kauan kuin asia koski toisarvoisia
piirikuntien päälliköitä. Mutta kokous joutui pulaan ylipäälliköstä,
salaliiton päämiehestä! Herra de Coligny ja prinssi Condé kieltäytyivät
edustajiensa välityksellä siitä vaarallisesta kunniasta, joka aiottiin
tällä vaalilla antaa jommallekummalle, koska olisi Parempi, lausuttiin
heidän puoleltaan, valita vähemmän korkeassa asemassa oleva hugenotti,
jotta liikkeellä säilyisi ilmeisempänä kansanomaisuuden leima.
Oivallinen veruke tyhmien sokaisemiseksi! Siihen kuitenkin tyydyttiin,
ja vuolaan väittelemisen jälkeen valittiin lopulta Godefroid de Barry,
La Renaudien herra."

"La Renaudie!" toisti Demokhares. "Vai niin, hän onkin tosiaan
noiden lurjuksien kiivaita taluttajia. Tiedän hänet tarmokkaaksi ja
päättäväiseksi mieheksi."

"Piankin saatte nähdä, että hänestä on tullut oikea Catilina", sanoi
Lignières.

"Ohoh!" epäili poliisipäällikkö; "minusta se on hiukan liioiteltua".

"Ei likimainkaan", väitti vakoilija; "saadaanpa nähdä, liioittelenko!
Nyt käsittelen meidän toista kokoustamme, joka pidettiin tämän
helmikuun 5 päivänä Nantesissa."

"Ahaa!" huudahtivat Demokhares ja Braguelonne yhtaikaa.

Ja kiihkeän uteliaana kumpikin lähestyi Lignièresiä.

"Siellä nimittäin ei suinkaan rajoituttu pelkkään suunsoittoon", kertoi
Lignières tärkeän näköisenä. "Kuunnelkaahan... Antaisinko arvoisille
herroille järjestyksessä pitkiä yksityisseikkoja ja todisteita, vai
ehättäisinkö oitis tuloksiin?" lisäsi heittiö ikäänkuin tahtoen
mahdollisimman suuressa määrässä pitkittää näiden kahden sielun
jännitystä.

"Selostakaa saavutuksia, tosiasioita!" huudahti poliisipäällikkö
kärsimättömästi.

"No, hyvä on, ja varmasti hätkähdätte niitä kuullessanne. Erinäisten
vähäarvoisten keskustelukysymysten ja valmistelujen jälkeen La Renaudie
ryhtyi puhumaan ja lausui pääasiallisesti seuraavaa: 'Kun Skotlannin
kuningatar viime vuonna tahtoi haastaa papit oikeuteen Stirlingissä,
päättivät kaikki heidän seurakuntalaisensa saattaa heitä siihen
kaupunkiin, ja vaikka he tulivat aseettomina, riitti näin valtava
liikehtiminen peloittamaan hallitsijaa ja pidättämään häntä jatkamasta
väkivaltaisia aikeitaan. Minä ehdotan, että me aloitamme Ranskassa
samaan tapaan, — että reformeeratut suurin joukoin suuntautuvat
Bloisiin, missä kuningas tällä haavaa asuu, ja esiintyvät siellä
aseettomina, ojentaakseen hänelle anomuksen, jossa häntä pyydetään
kumoamaan vainoamisjulistukset ja myöntämään meikäläisille uskonvapaus,
ja koska yöllisiä ja salaisia kokouksiamme panetellaan, sallittakoon
reformeerattujen kokoontua omissa temppeleissään, laillisen esivallan
silmien alaisina. Ja sitten..."

"No no, joutavia — yhä vain samaa!" keskeytti Demokhares pettyneen
näköisenä. "Rauhallisia ja kunnioittavia mielenilmaisuja, jotka eivät
päädy mihinkään. Anomuksia, vastalauseita, vetoomuksia! Siinäkö ovat ne
kammottavat uutiset, joista meille huomautitte, mestari Lignières?"

"Malttakaapa, olkaa niin hyvä!" pyysi Lignières. "Käsitättehän ilman
muuta, että samoin kuin te ja enemmän kuin te minä kohta nostin huudon
La Renaudien viatonta ehdotusta vastaan. Mihin olivat johtaneet tai
saattoivat johtaa tällaiset tyhjät metkut? Useat muut lahkolaiset
lausuivat samanlaisia epäilyksiä. Silloin La Renaudie ihastuneena
paljasti sisimmän ajatuksensa ja ilmaisi sen rohkean suunnitelman,
jonka oli kätkenyt näennäisen vaatimattomuuden verhoon."

"Kuunnellaanpa siis tuota rohkeaa suunnitelmaa", virkkoi Demokhares
kuten sellainen mies, joka ei ole herkkä hämmästymään vähästä.

"Sen kannattaa kyllä toimittaa raukeamaan", jatkoi Lignières.
"Sillaikaa kun valtaistuinta anojina lähestyvä arastelevien ja
aseettomien valtuutettujen parvi kääntää puoleensa huomion,
kokoontuu eri maakunnista kolmenkymmenen valitun kapteenin johdolla
viisisataa ratsumiestä ja tuhat jalkamiestä, kuulettehan, hyvät
herrat, viisitoistasataa miestä niiden aatelisten keskuudesta, jotka
tunnetaan päättäväisimmiksi ja reformeerattujen ja prinssien asialle
alttiimmiksi. Hiljaisesti he marssivat Bloisia kohti eri suunnilta,
tunkeutuvat kaupunkiin vaikkapa väkivaltaa käyttäen — tehostan näitä
sanoja —, riistävät mukaansa kuninkaan, leskikuningattaren ja herra
de Guisen, vievät heidät jonkin tuomioistuimen eteen ja siirtävät
vallankäytön kuninkaallisen suvun prinsseille, kunnes säätyjen
edustajat sitten päättävät, mikä hallitusmuoto on lopullisesti
omaksuttava. Sellainen on tämä hanke, hyvät herrat. Mitä siitä sanotte?
Onko se pelkkää lapsekkuutta? Pitääkö se jättää sikseen, siihen
lainkaan puuttumatta? Onko minulle naurettava, vai kelpaanko johonkin?"

Hän vaikeni voitonriemuisena. Suurinkvisiittori ja poliisipäällikkö
katselivat toisiaan ihmetellen, jopa melkoisesti hätääntyneinäkin.
Nyt seurasi pitkällinen äänettömyys, jota he käyttivät moninaiseen
mietiskelyyn.

"Kautta messun, tuo on erinomaista, sen tunnustan!" huudahti lopulta
Demokhares.

"Oikeammin on sanottava, että se on hirmuista", huomautti de
Braguelonne.

"Aikanaan se selviää, saadaanpa nähdä!" tuumi suurinkvisiittori
pudistaen päätänsä ymmärtävän miehen tavalla.

"No", lausui poliisipäällikkö, "me tiedämme vasta, mitä hankkeita
tuo La Renaudie paljastelee; mutta helppoa on käsittää, ettei
niistä sentään tule mitään — että Guiset osaavat olla varuillaan,
että mahdollinen kapina nujerretaan heti alkuunsa ja että jos hänen
majesteettinsa luovuttaa prinssi de Condélle vallan, se voi tapahtua
vain väkivaltaa käyttäen".

"Mutta mehän olemme saaneet siitä tiedon ennakolta!" sanoi Demokhares.
"Kaikki, mitä nuo viheliäiset hupsut suunnittelevat meitä vastaan,
kääntyy heidän omaksi ansakseen. Lyönpä vetoa siitä, että herra
kardinaali ihastuu ja että hän olisi maksanut hyvän hinnan tästä
tilaisuudesta päästä murskaamaan vihollisensa."

"Jumala suokoon, että hän pysyisi ihastuneena loppuun asti!" toivotti
de Braguelonne.

Ja kääntyen Lignièresiin päin, josta nyt oli tullut huomaavaisuutta
ansaitseva, tärkeä henkilö, hän jatkoi:

"Mitä teihin tulee, herra markiisi" — tämä heittiö oli todellakin
markiisi! — "niin te olette tehnyt hänen majesteetilleen ja valtiolle
erittäin suuren palveluksen. Teitä palkitaan kunnollisesti, siitä
saatte olla varma!"

"Niin, tosiaankin, te ansaitsette kauniin hyvityksen, monsieur,
ja pidän teitä suuressa arvossa!" kiitti Demokhares. "Ja myöskin
teitä, herra de Braguelonne, onnittelen vilpittömästi asiamiestenne
valinnasta! Ah, herra de Lignièresillä on oikeus luottaa siihen, että
pidän häntä totisesti mitä kiitollisimmassa muistissa!"

"Se on minulle perin mieluisa palkkio siitä, mitä olen voinut tehdä",
vastasi häveliäästi Lignières kumartaen.

"Te tiedätte, ettemme ole kiittämättömiä, herra de Lignières", lisäsi
poliisipäällikkö. "Mutta, kuulkaapa, ette ole vielä kertonut meille
kaikkea? Sovitaanko määräajasta tai kohtauspaikasta?"

"He päättivät kokoontua Bloisin ympäristölle maaliskuun
viidentenätoista", vastasi Lignières.

"Maaliskuun viidentenätoista! No, hyvä on!" tuumi de Braguelonne.
"Meillä ei ole kolmea viikkoa aikaa! Ja Lotringin herra kardinaali on
Bloisissa! Vielä kestää melkein kaksi vuorokautta, ennenkuin hän saa
tiedon ja toimittaa tänne määräyksensä. Raskas vastuu!"

"Mutta mainio kaappaus lopulta!" arveli Demokhares.

"Jaha, rakas herra de Lignières", aloitti poliisipäällikkö jälleen,
"ovatko päälliköiden nimet tiedossanne?"

"Kyllä, kirjoitettuina", vastasi Lignières.

"Ainoalaatuinen mies!" ihasteli Demokhares. "Tämä panee minut
ajattelemaan ihmiskuntaa hiukan suopeammin."

Lignières ratkoi ihokkaansa sisäpuolelta neuleet, kaivoi sieltä esille
pienen paperilapun, kieritti sen auki ja luki kovalla äänellä:

"Päälliköiden nimet ja mitä maakuntia kukin sai johdettavakseen:

Castelnau de Chaloseses — Gascogne,

Mazères — Béarn,

Du Mesnil — Périgord,

Maillé de Brèze — Poitou,

La Cliesnaye — Maine,

Sainte-Marie — Normandie,

Cocqueville — Picardie,

De Ferrières-Maligny — Ile-de-France ja Champagne,

Châteauvieux — Provence,

ja niin edelleen: voitte soveliaana hetkenä tarkastaa tätä luetteloa,
monsieur." Ja Lignières ojensi kavaltavan paperinsa poliisipäällikölle.

"Tämähän on suorastaan järjestettyä kansalaissotaa!" virkkoi de
Braguelonne järkkyneenä.

"Ja ottakaa huomioon", täydensi Lignières, "että samaan aikaan,
kun nämä ryhmät suuntaavat kulkunsa Bloisiin, muiden päälliköiden
asiana on kussakin maakunnassa pysytellä valmiina lannistamaan kaikki
liikehtiminen guiselaisten hyväksi".

"No niin, me saamme heidät siis kaikki kuin laajaan verkkoon",
lausui Demokhares hieroen hyppysiään. "Kah, kuinka tyrmistyneeltä te
näytättekään, herra de Braguelonne! Sanonpa, että ensi ihmetyksestä
selvittyäni olisin puolestani kovin pahoillani, jollei tähän
salahankkeeseen olisi ryhdytty."

"Mutta ajatelkaa sentään, kuinka vähän meille on jäänyt aikaa!"
muistutti poliisipäällikkö. "Totisesti, hyvä Lignières, en suinkaan
tahtoisi lausua teille vähäisintäkään moitetta, mutta teidän olisi
kuitenkin pitänyt ehtiä ilmoittaa minulle helmikuun 5 päivän asioista
jo ennemmin."

"Kuinka olisin voinut?" puolustautui Lignières. "Minä sain La
Renaudielta hoidettavakseni runsaasti parikymmentä tehtävää Nantesin
ja Pariisin taipaleella. Paitsi, että olen näin kyennyt hankkimaan
kallisarvoisia tietoja, olisin herättänyt epäluuloja näiden määräysten
laiminlyömisellä tai toimeenpanon viivyttämisellä. Jos taas olisin
kyhännyt teille kirjeen tai lähettänyt sanansaattajan, niin olisin
vaarantanut salaisuutemme."

"Se pitää kyllä paikkansa", myönsi de Braguelonne; "te olette aina
oikeassa. Älkäämme siis enää puhuko siitä, mitä on tehty, vaan mitä on
tehtävä. Ette ole maininnut meille mitään prinssi de Condésta? Eikö hän
ollut mukana Nantesissa?"

"Mukana hän oli", vastasi Lignières. "Mutta hän ei tahtonut määrätä
kantaansa, ennenkuin tapaisi Chaudieun ja Englannin lähettilään, ja
sanoi siinä tarkoituksessa saattavansa La Renaudieta Pariisiin."

"Hän tulee siis Pariisiin. Ja La Renaudie saapuu tänne myös?"

"Paremminkin on asian laita, sillä heidän on täytynyt jo ehtiä
perille", huomautti Lignières.

"Ja missä he asuvat?" tiedusti de Braguelonne kiireisesti.

"Sitä en tiedä. Olen kyllä ikäänkuin ohimennen kysynyt, missä
voisin tavata ylipäällikköämme, jos minulla olisi hänelle jotakin
ilmoitettavaa, mutta minulle neuvottiin vain epäsuora kirjeenvaihdon
välitys. La Renaudie ei nähtävästi tahdo sotkea juttuun prinssiä."

"Se on kiusallista, sitä ei voi kieltää", tuumi poliisipäällikkö.
"Meille tulee nyt vaivaksi etsiä heidän jälkiään."

Samassa mestari Arpion näyttäytyi jälleen, Lupailevana ja
salamyhkäisenä.

"Mitä nyt, Arpion?" kysyi de Braguelonne tuimasti. "Tiedättehän, että
meillä on tärkeää puheltavaa, hiisi vieköön!"

"En tulisikaan häiritsemään, ellei asiani olisi niinikään tärkeä",
vastasi Arpion.

"No, mikä siis on hätänä? Sano pian ja ääneen. Me kolme olemme
yhteisymmärryksessä."

"Muuan Pierre Des Avenelles..." aloitti Arpion.

De Braguelonne, Demokhares ja Lignières keskeyttivät hänet huudahtaen
yhtaikaa:

"Pierre Des Avenelles!"

"Se Rue des Marmousetsin asianajaja, joka tavallisesti antaa
reformeraatuille asunnon talossaan Pariisissa", huomautti Demokhares.

"Ja jonka taloa olen pitänyt silmällä jo kauan", lisäsi siihen
Braguelonne. "Mutta tuo mies viekas ja varovainen, mies on aina
eksyttänyt vartiointini. Mitä hän tahtoo, Arpion?"

"Puhutella monseigneuria heti", ilmoitti sihteeri. "Hän näyttää olevan
kovasti hätääntynyt."

"Hän ei voi tietää mitään!" väitti Lignières kateellisesti.
"Sitäpaitsi", jatkoi hän halveksivasti, "hän on rehellinen".

"Pitääpä nähdä, pitääpä nähdä!" tuumi suurinkvisiittori (se oli hänen
mielilauseitaan).

"Toimita se mies heti tänne, Arpion", määräsi de Braguelonne.

"Kyllä heti, monseigneur", lupasi Arpion poistuen huoneesta.

"Anteeksi, rakas markiisi", jatkoi de Braguelonne kääntyen de
Lignièresin puoleen, "tämä Des Avenelles tuntee teidät ja voisi
sekaantua nähdessään teidät odottamatta. Eikä teidän tai minun
myöskään sovi tahallisesti toimittaa hänen tietoonsa, että te olette
meikäläisiä. Suvaitkaa niin ollen siirtyä tämän keskustelun ajaksi
Arpionin huoneeseen, tuon käytävän perälle. Kutsutan teidät sitten
takaisin keskustelumme päätyttyä. Te sitävastoin jääkää, herra
suurinkvisiittori. Teidän vaikutusvaltainen läsnäolonne ei voi olla
meille muuksi kuin hyödyksi."

"Olkoon menneeksi, noudatan kyllä toivomustanne", vastasi Demokhares
tyytyväisenä.

"Ja minä poistun", sanoi Lignières. "Mutta muistakaa, mitä sanoin,
herra poliisipäällikkö: te ette kostu paljoakaan tuosta Des
Avenellesista. Tyhmänsekainen mies, arkamainen, mutta vilpitön sielu —
mokomasta ei ole mihinkään, ei mihinkään!"

"Teemme siinä kohden parastamme. Mutta menkää nyt, menkää, hyvä
Lignières. Hän on jo tulossa."

Lignières ennätti tuskin pujahtaa tiehensä. Saattelevan mestari
Arpionin tarvitsi melkein kantamalla tuoda huoneeseen mies, joka oli
kalmankalpea ja vavahteli hermostuneesti.

Siinä oli Pierre Des Avenelles, se asianajaja, jonka olemme ensimmäistä
kertaa nähneet Lignièresin keralla Maubert-aukion lahkolaiskokouksessa;
muistettaneen vielä, että hän silloin urhoollisen arastelevalla
esityksellään saavutti suurta menestystä.




KUUDESTOISTA LUKU

Ilmiantaja


Nyt tavatessamme Des Avenellesin jälleen hän oli pelkästään arasteleva
eikä enää lainkaan urhoollinen.

Kumarrettuaan melkein lattiaan asti Demokhareelle ja de Braguelonnelle
hän aloitti värisevällä äänellä:

"Olen kaiketi herra poliisipäällikön edessä..."

"Ja toisena tässä on oikean uskon suurinkvisiittori", selitti de
Braguelonne viitaten de Mouchyyn.

"Oi, Jeesus!" parahti Des Avenelles-parka kalveten vielä enemmän,
jos se oli mahdollista. "Ylhäiset herrat, te näette minussa suuren
syntisen, liiankin paljon syntiä tehneen. En tiedä, voinko toivoa
armahdusta. Kenties vilpitön tunnustus voi lieventää vikojani? Vastaus
siihen jää teidän suopeutenne varaan."

Poliisipäällikkö huomasi heti, millaisen miehen kanssa oli joutunut
tekemisiin.

"Tunnustaminen ei riitä", virkkoi hän tylysti, "vaan pitää myös
korjata".

"Ah, niin teenkin, jos vain kykenen, monseigneur!" vakuutti Des
Avenelles.

"Niin, mutta sen täyttääksenne", jatkoi poliisipäällikkö "teillä
pitäisi olla tarjottavana meille jokin palvelus, annettavana jokin
arvokas tieto".

"Minä yritän antaa", lupasi asianajaja vähällä tukehtua kauhuunsa.

"Se käy hyvin vaikeaksi", muistutti de Braguelonne huolettomasti,
"sillä me tiedämme jo kaikki, mitä yleensä voidaan niistä asioista
tietää".

"Mitä! Te tiedätte...?"

"Kaikki, sanoin, ja tähän vaiheeseen jäätyämme teidän myöhäinen
katumuksenne tuskin pystyy pelastamaan päätänne, sen ilmoitan
ennakolta."

"Päätäni! Taivasten tekijät, onko pääni vaarassa? Kuitenkin, kun olen
tullut..."

"Liian myöhään!" tokaisi heltymätön Braguelonne. "Ette voi enää olla
meille hyödyksi, koska tiedämme ennakolta, mitä olisitte voinut meille
ilmaista."

"Ehkä ei kuitenkaan niin ole asian laita", arveli Des Avenelles.
"Suokaa anteeksi kysymykseni: mitä tiedätte?"

"Ensiksikin, että te olette noita kirottuja kerettiläisiä", pisti
väliin Demokhares jyrisevällä äänellä.

"Voi, voi, se on liiankin totta!" valitti Des Avenelles. "Niin, minä
olen reformeerattuja. Miksi, sitä en lainkaan käsitä. Mutta luovun
hairahduksestani, monseigneur, jos sallitte minun pitää henkeni.
Saarnat ovat liian vaarallisia. Minä palaan messuun."

"Siinä ei ole kaikki", muistutti Demokhares. "Te majoitatte
huoneisiinne hugenotteja."

"Missään kotitarkastuksessa ei ole keksitty ainoatakaan", väitti
asianajaja kiihkeästi.

"Niin", virkkoi de Braguelonne, "teillä on todennäköisesti asunnossanne
jokin salainen pääsytie, kätketty käytävä, tuntematon yhteys munanne.
Mutta jonakin päivänä me hajoitamme talonne maan tasalle, ja silloin
sen täytyy meille paljastaa salaisuutensa."

"Minä luovutan sen teille itse", ehätti asianajaja lausumaan.
"Tunnustan nimittäin, monseigneur, että olen tosiaan vastaanottanut
vieraikseni lahkolaisia. He maksavat hyvin, ja omasta ammatistani
lähtee kovin vähän tuloja. Täytyyhän minunkin elää! Mutta sitä
virhettä ei minulle enää tapahdu, ja jos kerran vannoudun uudestaan
katolilaiseksi, ei yksikään hugenotti kai enää saakaan päähänsä tulla
koputtamaan ovelleni."

"Olette myös usein esiintynyt puhujana protestanttien kokouksissa",
jatkoi Demokhares.

"Olen asianajaja", selitti Des Avenelles surkealla äänellä. "Mutta aina
olen puoltanut maltillista kantaa. Teidänhän täytyy se tietää, kun
kerran tiedätte kaikki..."

Ja rohkaistuen kohottamaan katseensa näihin kahteen kolkkoon olentoon
Des Avenelles pitkitti:

"Mutta, anteeksi, minusta tuntuu, ettei teillä sittenkään ole tietoa
kaikesta, sillä te puhutte ainoastaan minusta ja olette vaiti puolueen
yleisistä asioista, jotka ovat perin paljon tärkeämpiä... Näen siis
mielihyväkseni, että teiltä on vielä paljon jäänyt salaan."

"Juuri siinä te erehdytte", vakuutti poliisipäällikkö, "ja sen
todistamme kyllä teille".

Demokhares teki varoittavan eleen.

"Ymmärrän tarkoituksenne, herra suurinkvisiittori", lausui de
Braguelonne. "Mutta ei ole lainkaan varomatonta minun näyttää
korttejamme tälle herralle, koska hän ei pitkään aikaan lähde täältä."

"Mitä! Pidätetäänkö minut tänne?" huusi asianajaja kauhistuen.

"Tietysti", vastasi poliisipäällikkö levollisesti. "Ajattelitteko
voivanne pistäytyä tänne muka antamaan ilmoituksia, rauhallisesti
nähdäksenne, kuinka pitkällä me olemme, ja varmistuaksenne haltuumme
tulleiden tietojen laadusta, jotta sitten selostaisitte kaikki
rikoskumppaneillenne? Ei käy päinsä, arvoisa herra, vaan te olette
tästä hetkestä alkaen vankimme."

"Vanki!" toisti Des Avenelles, aluksi lannistuen, mutta sitten
harkittuaan hän teki toisenlaisen päätöksen. Lukija muistanee, että
tällä miekkosella oli mitä suurimmassa määrässä raukkamaisuuden
urhoollisuutta. "No niin, itse asiassa se kelpaakin minulle Paremmin!"
vakuutti hän. "Olenhan täällä paremmassa turvassa kuin kotonani,
kaikkien heidän juoniensa keskellä. Ja koska pidätte minua vartioituna,
herra poliisipäällikkö, ei teitä epäilyttäne vastata suosiollisesti
muutamiin kunnioittaviin kysymyksiini. Nöyrän mielipiteeni mukaan
te ette ole niin täydesti selvillä asioista kuin luulette. Niinpä
uskon saavani tilaisuuden osoittaa teille jollakin hyödyllisellä
ilmoituksella vilpittömyyteni ja uskollisuuteni."

"Hm, se tuntuu epävarmalta", murahti de Braguelonne.

"Mitä ensinnäkin tiedätte hugenottien viime kokouksista, monseigneur?"
kysyi asianajaja.

"Tarkoitatteko Nantesissa pidettyä neuvottelua?"

"Kah, olette siis kuullut siitä! No niin, puhukaamme juuri tuosta
neuvottelusta. Mitä siellä käsiteltiin?"

"Viittaatteko siellä punottuun salaliittoon?" tiedusti de Braguelonne.

"Voi, kyllä, ja nyt huomaan, etten pysty paljoakaan ilmoittamaan teille
siitä", pahoitteli Des Avenelles. "Hankkeena on..."

"Ryöstää kuningas Bloisista, väkivaltaisesti korottaa prinssit
herrojen de Guisein sijalle, kutsua koolle säätyjen edustajat ja
niin edelleen... Kaikki vanhaa tarinaa, hyvä herra Des Avenelles, jo
helmikuun viidenneltä päivältä."

"Ja salaliittolaiset uskovat niin varmasti yllättävänsä!" huudahti
asianajaja. "He ovat hukassa! Ja minä myös — sillä arvatenkin te
tiedätte tämän hankkeen johtajat?"

"Salaiset johtajat ja samoin myös julkiset. Salaisina johtajina ovat
prinssi de Condé ja amiraali. Julkiset johtajat ovat La Renaudie,
Castelnau, Mazères... Mutta liian pitkäksi kävisi ladella tässä kaikki
nimet. Katsokaa, heidät näette tästä luettelosta, ja siinä mainitaan
maakunnatkin, joissa kukin hoitaa kapinayllytystä."

"Hyväinen aika, kuinka taitava onkaan järjestysvalta ja millaisia
hupeloita ovat vehkeilijät!" hämmästeli Des Avenelles. "Eikö minulla
siis ole vähäisintäkään uutista teille ilmoitettavaksi? Tiedättekö,
missä prinssi de Condé ja La Renaudie nyt oleskelevat?"

"Pariisissa kumpikin."

"Kamalaa! Minun ei auta inuu kuin uskoa sieluni Jumalan haltuun. Sana
kuitenkin vielä, olkaa niin armollinen: missä heidän asuntonsa on
Pariisissa?"

Poliisipäällikkö ei vastannut heti, vaan näytti terävällä ja kirkkaalla
katseellaan tutkistelevan Des Avenellesin sielua ja silmiä.

Tuskin kyeten hengittämään jälkimmäinen uudisti kysymyksensä:

"Tiedättekö, missä prinssi de Condé ja La Renaudie täällä asuvat,
monseigneur?"

"Siitä saamme vaivatta selon", vastasi de Braguelonne.

"Mutta te ette ole vielä löytäneet heitä?" huudahti Des Avenelles
hurmaantuneena. "Oi, Jumala olkoon ylistetty, voin vielä ansaita
armahduksen. Minä tiedän heidän asuntonsa, monseigneur!"

Demokharen silmät säikkyivät, mutta poliisipäällikkö salasi ilonsa.

"Missä he siis muka ovat?" tiedusti hän mahdollisimman huolettomaan
sävyyn.

"Minun luonani, hyvät herrat, juuri minun talossani!" ilmoitti
asianajaja ylpeästi.

"Sen tiesin kyllä", huomautti de Braguelonne tyynesti "Mitä! Kuinka!
Tiesittekö senkin?" ähkäisi Des Avenelles epätoivoisena.

"Se on selvää, mutta tahdoin koetella teitä, tunnustella
vilpittömyyttänne. No, hyvä on! Olen tyytyväinen teihin. Tietenkin
asemanne sentään on arveluttava, kun olette antanut turvapaikan noin
suurille rikollisille!"

"Olette tehnyt itsenne yhtä syylliseksi kuin hekin!" vahvisti
Demokhares nuhtelevasti.

"Oh, älkää puhuko minulle niin, monseigneur", pyysi Des Avenelles.
"Tunnustan kyllä ajatelleeni, että se oli kovin vaarallista. Saatuani
siten kuulla näiden vieraitteni hirvittävät suunnitelmat kauhistuin
peräti. Mutta niistä olen tiennyt vasta kolme päivää. Ainoastaan
kolme päivää, vannon teille. Tietänettehän, etten ollut saapuvilla
Nantesin kokouksessa. Kun prinssi de Condé ja herra La Renaudie
tämän viikon alussa saapuivat luokseni, käsitin kyllä vastanottavani
reformeerattuja, mutta en salaliittolaisia. Minähän kammoan
salaliittoja ja valtiollisia vehkeilyjä. He eivät ensimmältä hiiskuneet
minulta mitään, ja siitä minä nyt olen heille kiukuissani. Näin joutuu
tietämättään mitä pahimpaan vaaraan mies-poloinen, joka oli heille
tehnyt pelkkiä palveluksia — se oli heidän taholtaan kehnoa. Mutta
tuollaiset suuret herrat eivät koskaan piittaa toisista."

"Häh?" tokaisi de Braguelonne, joka piti itseään hyvin suurena herrana.

"Minä puhun reformeerattujen arvohenkilöistä!" kiirehti asianajaja
selittämään. "Aluksi he siis salasivat minulta kaikki. Mutta he
supattelivat keskenään kaiket päivät, kirjoittelivat yötä päivää,
vastaanottivat alinomaa vieraskäyntejä. Minä väijyin ja kuuntelin.
Pääsin aavistelemaan alkua, niin että heidän oli pakko tunnustaa
minulle loppukin — kokoonkutsumisensa Nantesissa, suuri salahankkeensa,
kaikki, mitä te tiedätte ja he luulevat säilyttävänsä hyvässä
turvassa. Mutta tämän paljastuksen jälkeen en ole enää nukkunut, en
syönyt, tuskin enää hengitänkään. Joka kerta, kun asuntooni tullaan
— ja Jumala tietää, mikä kuhina siellä nyt vallitsee! — luulen
tultavan raahaamaan minua tuomarien eteen. Satunnaisina hetkinä
hiukan uinahdellessani ikäänkuin kuumeessa en yöllä näe muuta kuin
tuomioistuimia, mestauslavoja ja pyöveleitä. Kylmässä hiessä kylpien
havahdun olettamaan ennakolta näkemään ja mittailemaan, mitkä vaarat
minua uhkaavat."

"Mitkä vaaratko?" toisti de Braguelonne. "Kah, ensiksikin vankila..."

"Sitten kidutus", jatkoi Demokhares.

"Lopulta luultavasti hirsipuu", täydensi poliisipäällikkö. "Kenties
polttorovio", paransi suurinkvisiittori.

"Taikka asianhaarain mukaan teilauspyöräkin", kuului de Braguelonnen
tehokas viimeistely.

"Vankila, kidutus, hirsipuu, polttorovio, teilaus!" vaikersi näiden
tiedoitusten jälkeen Des Avenelles niin surkeasti kuin jos olisi
luettelon mukaan kärsinyt kaikki eri rangaistukset.

"Hitto vie, olettehan asianajaja, jonka pitäisi tuntea laki", muistutti
de Braguelonne.

"Tunnen liiankin hyvin!" myönsi Des Avenelles. "Kolmipäiväisen tuskan
jälkeen en kestänyt enempää; tajusin elävästi, että tällainen salaisuus
oli liian raskas taakka minun vastuulleni, ja sentähden tulin sen
luovuttamaan teidän haltuunne, herra poliisipäällikkö."

"Se oli turvallisempaa", vakuutti de Braguelonne, "ja vaikkei
paljastuksestanne olekaan meille sanottavaa hyötyä, kuten näette,
otamme kuitenkin huomioon hyvän tahtonne".

Hän keskusteli vähän aikaa matalalla äänellä Mouchyn kanssa, joka
näytti hieman työläästi saavan hänet yhtymään johonkin päätökseen.

"Ennen kaikkea pyydän teiltä erikoisena armona", sanoi heille Des
Avenelles rukoilevasti "ettei luopumustani ilmaista vanhoille...
rikoskumppaneilleni, sillä ne, jotka ovat murhanneet presidentti
Minardin, saattaisivat häijysti kostaa minullekin, surkeata kyllä".

"Säilytämme kyllä salaisuutenne", lupasi poliisipäällikkö.

"Mutta joka tapauksessa pidätätte minut tietenkin vangiksi?" päätteli
Des Avenelles nöyrästi ja pelokkaasti.

"Ei, vaan te voitte vapaasti lähteä kotiinne jo heti", vastasi de
Braguelonne.

"Todellako?" ihmetteli asianajaja. "Ahaa, te aiotte siepata kiinni ne
vieraani, eikö niin?"

"Emme heitäkään. He jäävät vapaalle jalalle kuten tekin."

"Kuinka niin?"

"Kuunnelkaa minua hetkinen", määräsi de Braguelonne käskevällä
äänellä, "ja painakaa tarkoin muistiinne. Te palaatte siekailematta
asuntoonne, jottei pitkästyvä poissaolonne herättäisi epäluuloja. Ette
hiisku asukeillenne sanaakaan pelostanne tai heidän salaisuuksistaan.
Toimitte ja annatte heidän toimia niinkuin ette olisi tässä huoneessa
käynytkään. Ymmärrättekö? Älkää estelkö siellä mitään älkääkä myöskään
hämmästelkö. Antakaa asiain mennä menojaan."

"Sehän on helppoa", sanoi Des Avenelles.

"Mutta jos tarvitsemme joitakin tietoja", lisäsi de Braguelonne, "niin
kuulustamme niitä teiltä tai kutsumme teidät tänne, ja te pysytte
kaiken aikaa käytettävissämme. Jos katsotaan välttämättömäksi pistäytyä
taloonne äkkiarvaamatta, niin te autatte siinä tehokkaasti."

"Kun olen aluksi jo tehnyt näin paljon, jatkan loppuunkin", lupasi Des
Avenelles huokaisten.

"Hyvä on. Sitten vielä sananen. Jos asiat luistavat siihen tapaan,
että huomaamme teidän noudattaneen näitä perin yksinkertaisia ohjeita,
niin saatte armahduksen. Mutta jos taas havaitsemme aihetta epäilyyn,
että olette esiintynyt vähänkin varomattomasti, niin teitä rangaistaan
ensimmäisenä ja ankarimmin."

"Korvennetaan hiljaisella tulella, kautta Pyhän Neitsyen!" huomautti
Demokhares kolkosti ja kumeasti.

"Kuitenkin...!" yritti hätkähtänyt asianajaja sanoa.

"Riittää", lopetti Braguelonne. "Olette kuullut. Pitäkää mielessänne.
Näkemiin!"

Hän viittasi käskevästi. Ymmärtäväinen asianajaja poistui, mieli sekä
keventyneenä että painostuneena.

Hänen lähdettyään tuli poliisipäällikön ja suurinkvisiittorin kesken
hetkiseksi hiljaisuus.

"Te tahdoitte sitä, ja minä mukaannuin", virkkoi edellinen viimein.
"Mutta minun on sanottava, että tämä menetelmä vieläkin herättää
minussa epäilyksiä."

"Ei, kaikki onnistuu nyt parhaiten!" väitti Demokhares. "Tämän jutun
pitää kehittyä omalla tavallaan, sanon teille, ja siksi oli tärkeätä
olla hälyttämättä salaliittolaisia. Uskokoot he salaisuuttaan
varjeltavan hyvin ja toimikoot. He kuvittelevat puuhaavansa pimeässä,
mutta me tarkkaamme heidän kaikkia liikkeitään kuin päivänvalossa.
Se on mainiota! Kahteenkymmeneenkään vuoteen ei tarjoutuisi
tällaista tilaisuutta kerettiläisyyden nujertamiseen oikein suurella
kaappauksella. Ja minä tunnen hänen ylhäisyytensä kardinaalin ajatukset
siinä kohden."

"Paremmin kuin minä, se on varmaa", myönsi de Braguelonne. "Mitä meidän
nyt kuitenkin on tehtävä?"

"Te", selitti Demokhares, "oleskelette Pariisissa, pidätte Lignièresin
ja Des Avenellesin kautta silmällä noita kahta salaliiton johtomiestä.
Minä lähden tunnin kuluttua Bloisiin ja ilmoitan herroille de
Guiseille. Ensimmältä kardinaali hieman säikähtää, mutta Arpinaama on
lähellä häntä rauhoittamassa, ja mietittyään hän ihastuu. Heidän kahden
asiana on parissa viikossa sievästi koota kuninkaan ympärille kaikki
käytettävissä olevat voimat. Sillaikaa hugenottimme eivät ole voineet
aavistaa mitään. He saapuvat viritettyyn ansaan yhdessä tai yksitellen,
nuo sokeat kottaraiset, ja silloin he ovat meidän armoillamme, meidän
käsissämme! Yleinen verilöyly!"

Suurinkvisiittori harppaili edestakaisin huoneessa ja hykerteli
iloisena käsiään.

"Jumala vain suokoon", toivotti de Braguelonne, "ettei mikään
arvaamaton käänne tee tyhjäksi noin suurenmoista suunnitelmaa!"

"Mahdotonta!" vakuutti Demokhares. "Yleinen teurastus! He ovat
kynsissämme! Kutsukaapa takaisin Lignières, olkaa hyvä, jotta hän
selostaa meille muutkin tietonsa, toimittaakseni ne Lotringin
kardinaalille. Mutta nyt pidän jo kerettiläisyyttä kuolleena. Yleinen
tappo!"




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Lapsikuningas ja -kuningatar


Siirtyen ajatuksissamme kaksi vuorokautta eteenpäin ja kulkien
kaksikymmentä penikulmaa olemme helmikuun 27 päivänä Bloisin uhkeassa
linnassa, jossa hovi oli tällä haavaa koolla.

Edellisenä päivänä oli vietetty suurta juhlaa ja pidetty iloa runoilija
Antoine de Baifin järjestelemin turnajaisin, baletein ja kuvaelmin.
Silloin oli huviteltu niin runsaasti, että nyt aamulla nuori kuningas
ja hänen pikku kuningattarensa, joiden hauskutukseksi juhla oli pantu
toimeen, nousivat myöhemmin makuulta kuin tavallisesti, ollen vielä
hiukan väsyksissä.

Onneksi ei ollut mitään vastaanottoa määrätty täksi päiväksi; niin he
saivat mielikseen yhdessä muistella, mitä kaikkea kaunista olivat eilen
ihailleet.

"Minä puolestani", virkkoi Maria Stuart, "pidin noita kaikkia
huvituksia maailman kauneimpina ja erikoisimpina".

"Niin", arveli Frans II, "etenkin baletit ja näyttämökuvaukset olivat
oivallisia. Mutta tunnustan, että sonetit ja madrigalit tuntuivat
minusta hiukan pitkäpiimäisiltä."

"Mitä puhutkaan!" huudahti Maria Stuart; "ne olivat hyvin hienoja ja
henkeviä, vakuutan sinulle".

"Mutta liian yksitoikkoisesti ylisteleviä, myönnä pois, kultaseni.
Eihän ole kovinkaan hauskaa kuulla itseään niin kiitettävän
tuntimääriä, ja eilen illalla johtuikin mieleeni, että hyvällä
Jumalalla täytyy toisinaan olla kyllästyksen ja kärsimättömyyden hetkiä
paratiisissaan. Ja siihen tulee sitten lisäksi, että nuo herrat,
etenkin de Baif ja de Maisonfieur, sirottelivat esityksensä lukuisia
latinalaisia sanoja, joita en aina ymmärrä."

"Mutta se tekee hyvän vaikutuksen", muistutti Maria; "se on muotia,
joka panee asianomaisen näyttämään oppineetta ja hyvän aistin
saaneelta".

"Ah, sinähän itse oletkin niin oppinut, Maria!" huokasi nuori kuningas.
"Sepittelet säkeitä ja osaat latinaa, jota sen sijaan minä en ole
pystynyt pänttäämään päähäni."

"Meidän naisten osana ja virkistyksenä on juuri opiskelu, niinkuin
teille miehille ja prinsseille kuuluu toiminta ja komentaminen."

"Siitä huolimatta", tuumi Frans, "soisin, että edes jossakin ollakseni
hiukan sinun vertaisesi olisin saanut niin paljon tietoja kuin
Kaarle-veljeni."

"Kaarle-veljestämme tulee mieleeni", huomautti Maria, "kuinka hän
näytteli osaansa 'Kolmen jumaluusopillisen hyveen puolustaman uskonnon'
allegoriassa — panitko sitä merkille?"

"Kyllä", vastasi kuningas; "hän oli niitä ritareita, jotka esittivät
hyveitä. Muistaakseni hän näytteli Armeliaisuutta."

"Sitä juuri", jatkoi Maria. "No, näitkö, kuinka raivokkaasti hän iski
Kerettiläisyyttä päähän?"

"Niin todellakin, sen tullessa liekkien keskellä esille käärmeen
muotoisena. Kaarle näytti olevan raivostunut ihan villiksi."

"Ja sanoppa nyt minulle, rakas valtiaani", tiedusti kuningatar, "eikö
sinusta tuo Kerettiläisyyden pää tuntunut muistuttavan jotakuta?"

"No, luulin kyllä erehtyväni, mutta eikö se tuntunut jäljittelevän
herra de Colignyn ulkomuotoa?"

"Piirre piirteettä siinä oli itse ilmetty amiraali."

"Ja kaikki ne pirut sitten kiidättivät hänet haltuunsa!" sanoi kuningas.

"Ja kuinka iloitsikaan enomme kardinaali!" jatkoi Maria.

"Entä kuinka äitini hymyili!"

"Se oli melkein kauhistavaa!" sanoi nuori kuningatar. "No, mitäpä
siitä! Äitisi oli muuten eilen illalla hyvin kaunis, Frans,
kimaltavassa kultapunoksisessa puvussaan ja tummanruskeassa
harsohunnussaan! Komea vaateparsi!"

"Oli kylläkin", vahvisti kuningas, "ja siksi olenkin käskenyt tilata
sinulle samanlaisen puvun Konstantinopolista, kultaseni, herra de
Grandcbampin välityksellä, ja sinäkin saat sellaisen roomalaisen
harsohunnun kuin äidilläni on."

"Oi, kiitos, herttainen kuninkaani, kiitos! Varmasti en kadehdi
sisartamme Espanjan Elisabethia, joka ei kuulu koskaan kahdesti
käyttävän samaa pukua. En kuitenkaan tahtoisi, että yksikään Ranskan
nainen, äitisikään, näyttäisi hienommin pukeutuneelta kuin minä,
varsinkaan sinun silmissäsi."

"Noh, mitäpä sellaisesta oikeastaan välität!" virkkoi kuningas. "Etkö
aina ole kaikkein ihanin?"

"Eipä oikein tuntunut siltä eilen", huomautti Maria nyrpeästi, "koska
tanssimani soihtukarkelon jälkeen et puhunut minulle sanaakaan. Täytyy
uskoa, ettei se miellyttänyt sinua."

"Päinvastoin erinomaisesti!" vakuutti Frans. "Mutta, hyväinen aika,
mitä osasinkaan sanoa noiden kaikkien hovin kaunosielujen rinnalla,
jotka esittivät sinulle kohteliaisuuksiaan sekä suorasanaisesti että
runomuotoisesti. Dubellauy väitti, ettet sinä muiden naisten lailla
tarvinnutkaan soihtua, vaan silmiesi säihky riitti. Maisonfieur
kuvaili, kuinka hän pelkäsi silmäteriesi kahden hehkuvan liekin vaaraa,
ne kun eivät olleet sammutettavia, vaan voisivat sytyttää tuleen koko
salin. Siihen sitten Ronsard lisäsi, että katseittesi tähtien täytyi
kirkastaa hämyisinkin yö ja päivisin tehostaa auringon voimakkuutta.
Kelpasiko siis tuollaisen runoilun jälkeen tulla lausumaan sinulle ihan
silkoisesti, että olin havainnut sinut ja tanssisi ihastuttavaksi."

"Ja miksi ei?" kysyi Maria. "Tuo yksinkertainen sanasi olisi
ilahduttanut minua enemmän kuin toisten kaikki äitelyydet."

"No, sen sananhan olen sinulle nyt lausunut, kultaseni, vieläpä
kaikesta sydämestäni, sillä tanssisi oli kerrassaan viehättävä ja sai
minut melkein unohtamaan espanjalaisen _pavanan_, josta olin kovasti
pitänyt, samoin kuin italialaiset _pazzemeni_, joissa esiinnyit niin
jumalallisesti Elisabeth-rukan kanssa. Niin on asian laita, että mitä
tahansa teet, se on aina viehkeämpää kuin mitä muut osaavat. Sinähän
olet kaunottarista kaunoisin, ja sievimmätkin naiset näyttävät sinun
lähelläsi sisäköiltä! Niin, kuninkaallisessa puvussasi, kuten tässä
yksinkertaisessa aamuasussasikin, sinä olet aina kuningattareni ja
lemmittyni. En näe muita, en rakasta muita kuin sinua!"

"Rakkaani!"

"Ihailtuni!"

"Elämäni!"

"Ylimmäinen autuuteni! Kuuleppa, vaikka sinulla olisi vain
talonpoikaisnaisen hilkka, rakastaisin sinua sittenkin enemmän kuin
kaikkia maailman kuningattaria."

"Ja vaikka sinä olisit vain halpa paashi", vakuutti Maria, "olisi
sinulla yksin kuitenkin vallassasi sydämeni".

"Voi, hyvä Jumala!" lisäsi Frans, "kuinka suloista onkaan sormillaan
pöyhiä näitä pehmoisia kutreja, niin vaaleita, niin hienoisia —
silitellä niitä, leikitellä niillä! Voin hyvin kuvitella, että
seuranaisesi usein pyytävät lupaa suudella tätä pyöreää ja huikaisevan
valkoista kaulaa ja näitä sorjia ja täyteläisiä käsivarsia... Älä
kuitenkaan salli sitä heille enää, Maria!"

"Miksi?"

"Minun täytyy olla siitä mustasukkainen!" ilmoitti kuningas.

"Lapsi!" naurahti Maria tehden viehättävän lapseneleen.

"Ah!" huudahti Frans kiihkeästi, "jos minun pitäisi luopua kruunusta
tai Mariasta, ei minun tarvitsisi siinä vaalissa hetkeäkään miettiä".

"Hupsuutta!" väitti nuori kuningatar. "Voisiko kukaan luopua Ranskan
kruunusta, taivaan kruunun jälkeen kaikkein ihanimmasta?"

"Painaahan se otsaani!" huomautti Frans hymyillen puolittain
leikillisesti, puolittain raskasmielisesti.

"Niinkö muka?" kysyi Maria. "Kah, nyt olen unohtanut, että meillä on
juuri eräs asia järjestettävänä... erittäin tärkeä kysymys, jonka enoni
on jättänyt meidän ratkaistavaksemme."

"Ohoh!" ihmetteli kuningas; "sitä ei hänelle satu usein".

"Hän on lykännyt meidän kahden päätettäväksi", selitti Maria vakavasti,
"sveitsiläisen henkivartiomme pukujen värit".

"Sepä on luottamuksen osoitus, joka tuottaa meille kunniaa. Ryhtykäämme
siis neuvottelemaan. Mikä on, madame, teidän majesteettinne mielipide
tästä pulmallisesta kysymyksestä?"

"Oh, minä en puhu ennenkuin teidän jälkeenne, sire!"

"Katsotaanpa siis! Minun mielestäni tulisi pukujen kuosin jäädä
entiselleen; väljähihainen pitkä nuttu kolmivärisin viilekkein, eikö
niin?"

"Kyllä, sire. Mutta mitkä värit määrätään? Siitä nyt on puhe."

"Se ei ole helppoa, mutta teidän pitäisi auttaa minua, herttainen
neuvonantajani. Ensimmäinen väri?"

"Sen pitää olla valkoinen", vastasi Maria, "Ranskan väri".

"Sitten toiseksi otetaankin Skotlannin väri, sininen", ehdotti kuningas.

"Olkoon menneeksi! Mutta kolmas?"

"Jos se olisi keltainen?"

"Ei, ei; se on Espanjan väri. Pikemmin vihreä."

"Se on Guise-suvun väri", muistutti kuningas.

"No, sekö olisi syynä hylkäämiseen?"

"Ei tosin, mutta sointuisivatko nuo kolme väriä hyvin yhteen. Epäilen
sitä."

"Siinä kohden ajattelitte hyvin", myönsi Maria Stuart. "Ottakaamme
punainen, Sveitsin väri; se ainakin hiukan muistuttaa noille
miespoloisille heidän isänmaastaan."

"Oivallinen aate niinkuin sydämesikin, Maria!" ylisti kuningas. "Niinpä
on tämä tärkeä asia saatettu kunniakkaaseen päätökseen. Uh, olipa se
raskasta pohdittavaa! Vakavammat asiat aiheuttavat meille onneksi
vähemmän vaivaa. Rakkaat enosi, Maria, haluavat hyväntahtoisesti
ottaa minun puolestani taakakseen hallituksen kaiken vaivan. Se on
herttaista! He kirjoittavat, eikä minun tarvitse kuin merkitä nimeni
alle, toisinaan edes lukemalta. Niin hyvin on kaikki järjestetty, että
kuninkaallisen lepotuolini selustalle laskettu kruunu korvaisi minut
varsin riittävästi, jos mieleni tekisi lähteä matkalle."

"Etkö pidä varmana", virkkoi Maria, "ettei enoillani koskaan ole
sydämellään muuta kuin sinun ja Ranskan yhteinen etu?"

"Kuinka voisinkaan sitä epäillä?" vastasi kuningas. "Muistuttavathan he
itsekin sitä minulle niin usein, ettei se suinkaan unohdu mielestäni.
Kuulehan, tänään on valtioneuvoston istunto. Saamme nähdä Lotringin
herra kardinaalin saapuvan ilmaisten syvää nöyryyttään ja liioitellen
kunnioitusta minua kohtaan, mikä ei tosin aina huvita minua, se on
tunnustettava, ja kuulemme hänen lausuvan minulle mairealla äänellään,
kumartaen joka sanalla: 'Sire, teidän majesteetillenne alistamani
esitys ei tähtää muuhun kuin kruununne kunniaan. Teidän majesteettinne
ei voi epäillä intoa, joka meitä elähdyttää hallituskautenne kunniaa
kartuttamaan ja kansamme menestystä edistämään. Sire, valtaistuimen
ja kirkon loisto on ainoana päämääränämme', ja niin edelleen, ja niin
edelleen."

"Sinähän olet erinomainen matkimaan!" kehui Maria nauraen ja käsiään
taputtaen.

Mutta sitten hän puhui vakavampaan sävyyn:

"Meidän pitää sentään olla suopeita ja jalomielisiä, Frans. Luuletko,
että sinunkaan äitisi, madame Katarina Medici, ilahduttaa minua
suuresti, kun hän kookkaassa ja valjussa hahmossaan ankarasti
laskettelee minulle loputtomia saarnoja vaatetuksestani, seurueestani
ja palkollisistani. Etkö voi olla kuulevinäsi hänen ripittävän minua
tiukasti: 'Tyttäreni, sinä olet kuningatar, minä en nyt enää ole
muuta kuin valtakunnan toinen nainen. Mutta sinun sijassasi vaatisin,
etteivät naiseni milloinkaan jäisi pois messusta niinkuin ei myöskään
vespereistä ja saarnasta. Sinun sijassasi en käyttäisi lihanpunaista
samettia, koska se väri on hieman kevyttuntuinen. Sinun sijassasi minä
korjauttaisin hopeapäärmeistä ja sinistä bourbonilaispukuasi, koska sen
kaula-aukko on uurrettu liian syvälle. Sinun sijassasi minä en koskaan
itse tanssisi, vaan tyytyisin katselemaan toisten tanssia. Sinun
sijassasi...'"

"Ohhoh!" äännähti kuningas puhjeten nauramaan; "tuo on ihan äitini
kaltaista! Mutta huomaa, kultaseni, hän on sentään äitini, ja minä
olen jo kyllin pahasti loukannut häntä, kun en jättänyt hänelle mitään
osuutta valtion asioihin, joita enosi hoitelevat yksin. Sentähden
pitää osoittaa hänelle myötätuntoa ja sietää hänen torujaankin
kunnioittavasti. Minä puolestani alistun Lotringin kardinaalin imelään
holhoukseen pelkästään siksi, että sinä olet hänen sisarentyttärensä,
ymmärrätkö?"

"Kiitos, rakas valtiaani, kiitos tästä uhrauksesta!" vastasi Maria ja
tehosti sanojaan suudelmalla.

"Mutta leikki sikseen", jatkoi Frans; "eräinä hetkinä tunnen kiusausta
luopua kuninkaan nimestäkin, niinkuin olen jo luopunut vallasta".

"Mitä ihmettä sinä nyt puhut?" hämmästeli Maria Stuart.

"Sitä vain, mitä sydämessäni tunnen, Maria. Ah, jospa i ollakseen
sinun puolisosi ei tarvitsisi samalla olla Ranskan kuningas! Ajattele
hiukan tätä tilannetta: minulla on kuninkuudesta pelkkiä ikävyyksiä ja
rasituksia. Alhaisinkin alamaisistamme on vapaampi kuin minä. Jollen
olisi ottanut kerrassaan suuttuakseni, niin me olisimme kumpikin
saaneet eri huoneiston! Miksi muka? Sentähden väitettiin, että
sellainen on Ranskan kuninkaiden ja kuningattarien tapa."

"Kuinka hassua onkaan takertua mokomaan vanhaan käytäntöön!" tuumi
puolestaan Maria. "No niin, me muutamme tavat ja luomme uuden
käytännön, joka on ainakin edellisen arvoinen, Jumalan kiitos!"

"Varmasti parempikin. Maria. Tiedätkö, mikä salainen halu minulla on
ollut mielessäni jo jonkin aikaa?"

"En todellakaan."

"Meidän pitäisi mennä pois, paeta, livistää, joksikin aikaa jättää
valtaistuimen huolet, Pariisi, Blois, Ranskakin, ja lähteä... en tiedä
minne, mutta jonnekin kauas hiukan hengähtämään vapaasti niinkuin muut
ihmiset. Sanoppa, Maria, eikö sinua miellyttäisi kuuden kuukauden tai
vuoden matka?"

"Se olisi todella ihanaa, rakas valtiaani!" vastasi Maria, "varsinkin
sinun tähtesi, kun terveytesi toisinaan huolestuttaa minua ja sinä
liian usein kärsit myös päänkivistystä. Ilmanalan vaihdos, ympäristön
uutuus, kaikki sellainen kääntäisi ajatuksiasi toisaalle ja tekisi
hyvää sinulle.. Niin, lähtekäämme viipymättä! Mutta mitä luulet —
suvaitsisiko sitä kardinaali tai leskikuningatar?"

"No, olenhan minä sentään kuningas, niin että voin siinä asiassa
määrätä", sanoi Frans II. "Valtakunnassa on nyt tyyntä ja rauhallista,
ja koska minun tahtoani ei tarvita hallitsemiseen, tullaan täällä kyllä
toimeen ilman läsnäoloani. Lähdemme talven edellä, Maria, niinkuin
pääskyset. Kuulehan, minne tahtoisit matkustaa? Entä jos kävisimme
katsomassa skotlantilaista valtiotamme?"

"Mitä! Merenkö takana!" arasteli Maria. "Mennä noihin vaarallisiin
sumuihin, kultaseni, vaikka olet heikkorintainen! Ei, enemmän minä
pidän myhäilevästä Tourainestamme ja tästä herttaisesta Bloisin
linnasta. Mutta miksi emme matkustaisi Espanjaan vierailulle
Elisabeth-sisaremme luo?"

"Madridin ilma ei ole terveellistä Ranskan kuninkaille, Maria."

"No, Italiaan sitten!" jatkoi Maria. "Siellä on aina kaunista, aina
lämmintä. Sininen taivas ja sininen meri, oranssipuut kukkimassa,
musiikkia ja juhlia!"

"Italian minäkin hyväksyn", ilmoitti kuningas hilpeästi. "Siellä näemme
pyhän katolisen uskon kaikessa kunniassaan, kauniit temppelit ja
hartautta herättävät pyhäinjäännökset."

"Ja Rafaelin maalaukset", lisäsi Maria, "ja Pietarin-kirkon ja
Vatikaanin!"

"Pyydämme pyhän isän siunausta ja tuomme mukanamme paljon aneita."

"Siitä tulee hurmaavaa!" sanoi kuningatar; "toteuttaa tämä ihana unelma
yhdessä, rinnakkain, rakastettuina, rakastavina, saada sydämiimme
taivaan sini ja yläpuolellemme..."

"Paratiisi!" täydensi Frans II haltioituneena.

Mutta hänen näin huudahtaessaan tenhoavan kuvitelman innoittamana, ovi
aukeni rajusti, ja Lotringin kardinaali työnsi syrjään päivystävän
upseerin, joka ei ehtinyt häntä edes ilmoittaa, kun hän jo astui
kuninkaalliseen huoneeseen hätäisenä, kalpeana ja hengästyneenä.

Tyynempänä, mutta niinikään vakavana seurasi herttua de Guise veljeään
vähän matkan päässä, ja raollaan jääneestä ovesta kuului jo hänen
pontevien askeltensa töminä eteishuoneessa.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Italian-matkan loppu


"Mitä nyt, herra kardinaali?" tiedusti nuori kuningas vilkkaasti. "Enkö
edes täällä saa hetken levähdystä ja vapautta?"

"Sire", vastasi Lotringin Charles, "mielipahakseni toimin vastoin
teidän majesteettinne antamia ohjeita, mutta se asia, joka toimittaa
tänne veljeni ja minut, on niin tärkeä, ettei se siedä viivytystä".

Tällöin herttua de Guise astui sisälle, kumarsi äänettömästi
kuninkaalle ja kuningattarelle ja jäi seisomaan veljensä taakse
suorana, mykkänä ja hievahtamatta.

"No niin, minä kuuntelen, puhukaa siis, monsieur", lausui Frans
kardinaalille.

"Sire", aloitti tämä, "juuri on saatu selville teidän majesteettianne
vastaan suunniteltu salahanke. Oleskelunne täällä Bloisin linnassa ei
ole enää turvattu; teidän pitää heti matkustaa pois."

"Salahanke! Matkustaa pois!" toisti kuningas hätkähtäen. "Mitä tämä
merkitsee?"

"Se merkitsee, sire, että pahanilkiset ihmiset tavoittelevat teidän
majesteettinne henkeä ja kruunua."

"Voiko olla mahdollista, että minua vihataan näin nuorena, minua, joka
olen vastikään noussut valtaistuimelle enkä ole ainakaan tieteni ja
tahallani tehnyt kenellekään pahaa! Keitä nuo ilkiöt siis ovat, herra
kardinaali?"

"Keitä muita kuin noita kirottuja hugenotteja ja kerettiläisiä",
vastasi Lotringin Charles.

"Taas mainitaan kerettiläiset", huudahti kuningas. "Oletteko ihan
varma siitä, monsieur, ettette salli houkutella itseänne perättömiin
epäluuloihin heitä vastaan?"

"Valitettavasti tässä ei ole mitään sijaa epäilykselle!" vakuutti
kardinaali.

Nuori kuningas, jonka hauskat haaveet tämä masentava todellisuus
niin tukalasti keskeytti, näytti kovasti harmistuneelta. Hänen
mielialansa muutos suretti suuresti Mariaa, ja kardinaali taas oli
peräti huolissaan niistä tiedoista, joita hän oli tuonut. Ainoastaan
Arpinaama odotti levollisena ja kylmäverisenä keskustelun päätöstä,
itse vetäytyneenä ikäänkuin syrjään.

"Mitä olenkaan tehnyt kansalleni, jotta se ei enää rakasta minua?"
jatkoi Frans katkerasti.

"Huomautin teidän majesteetillenne jo, että kapinalliset ovat vain
hugenotteja", selitti Lotringin kardinaali.

"Ranskalaisia hekin", sanoi kuningas. "No niin, herra kardinaali,
minä olen teille luovuttanut kaiken valtani siinä toivossa, että te
saattaisitte sen siunatuksi, enkä näe ympärilläni muuta kuin häiriöitä,
valituksia ja napinaa."

"Oh, sire, sire!" varoitti Maria Stuart nuhtelevasti.

Lotringin kardinaali lausui hieman kuivakiskoisesti:

"Ei olisi kohtuullisia, sire, tehdä meitä vastuunalaisiksi siitä, mikä
kuuluu aikakauden yleisiin onnettomuuksiin.

"Kuitenkin, monsieur", pitkitti nuori kuningas, "haluaisin kerrankin
tutustua asemaan perinpohjin ja soisin, että te olisitte jonkin aikaa
poissa viereltäni, jotta saisin selvästi tietää, minuunko vai teihinkö
katkeruus kohdistuu."

"Oh, teidän majesteettinne!" huudahti jälleen Maria Stuart kovasti
huolestuneena.

Frans vaikeni, moittien jo itseään siitä, että oli mennyt liian
pitkälle. Herttua de Guise ei ilmaissut panneensa sananvaihtoon
vähääkään huomiota. Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Lotringin Charles
lausui epäoikeutetusti loukatun miehen arvokkaaseen ja väkinäiseen
tapaan:

"Sire, koska surunamme on nähdä ponnistuksemme väärinymmärretyiksi tai
turhiksi, ei meillä uskollisina alamaisina ja alttiina omaisina jää
neuvoksi muuta kuin väistyä sivulle, jättääksemme sijan arvokkaammille
tai onnellisemmille..."

Kuningas pysyi hämillään vaiti, ja kardinaali jatkoi hetkisen kuluttua:

"Teidän majesteettinne tarvitsee siis vain sanoa meille, keiden käsiin
meidän on luovutettava virkamme. Mitä minuun tulee, niin mikään ei
liene helpompaa kuin korvata minut, kun teidän majesteetillenne ovat
sopivina ehdokkaina tarjolla herra kansleri Olivier, herra kardinaali
de Tournon ja herra de L'Hôpital..."

Pahoitteleva Maria Stuart kätki kasvot käsiinsä, eikä katuva Frans
olisi parempaa pyytänyt kuin saada lapsekkaan suutahduksensa
peruutetuksi, mutta mahtavan Arpinaaman korskea äänettömyys teki hänet
araksi.

"Tykistöpäällikön virka ja sota-asiain johto", pitkitti Lotringin
Charles, "vaativat toisaalta niin harvinaisia lahjoja ja niin
epäämätöntä mainetta, että veljeni jälkeen keksin tuskin kahta miestä,
jotka voisivat niihin asemiin pyrkiä. Herra de Brissac kenties..."

"Oh, Brissac, aina nurkuva, aina pahantuulinen", keskeytti nuori
kuningas; "mahdotonta!"

"Ja toisella sijalla", jatkoi kardinaali, "voin mainita herra de
Montmorencyn, jolla kykyjen puutteessa on ainakin kuuluisuutta".

"Ei", torjui Frans jälleen; "herra konnetaabeli on minulle liian vanha
ja kohteli aikaisempaa perintöprinssiä liian keveältä kannalta, nyt
palvellakseen kunnioittavasti kuningasta. Mutta herra kardinaali, miksi
jätätte silleen muut sukulaiseni, hallitussuvun jäsenet, esimerkiksi
prinssi de Condén?"

"Sire", vastasi kardinaali, "minun on suureksi mielipahakseni
ilmoitettava teidän majesteetillenne, että ilmi saadun salaliiton
johtajien joukossa on juuri herra prinssi de Condén nimi ensimmäisenä".

"Onko se mahdollista?" kysyi nuori kuningas tyrmistyneenä.

"Se on varmaa, sire."

"Siinä tapauksessa tuo hanke valtiota vastaan on tietenkin erittäin
vakavaa lajia."

"Se on melkein varsinainen kapina, sire", selitti kardinaali, "ja
koska teidän majesteettinne vapauttaa veljeni ja minut kamalimmasta
vastuusta, mikä milloinkaan on ollut meitä painamassa, pakottaa minut
velvollisuuteni anomaan, että nimittäisitte seuraajamme mahdollisimman
pian, sillä reformeeratut ovat muutamien päivien kuluttua Bloisin
muurien edustalla".

"Mitä te puhutte, eno?" huudahti Maria säikähtyen.

"Totta, madame."

"Ja onko kapinoitsijoita paljon?" tiedusteli kuningas.

"Heitä kuuluu olevan kaksituhatta miestä, sire", vastasi kardinaali.
"Tiedot, joita en ollut voinut uskoa, ennenkuin sain herra de Mouchylta
Pariisista salaliiton selostuksen, ilmoittavat heidän etujoukkonsa jo
saapuneen La Carreliènen lähistölle... Ja nyt me poistumme, sire, herra
de Guise ja minä..."

"Mitä se on?" kovisti Frans; "tällaisena vaaran hetkenäkö te
hylkäisitte minut kumpikin?"

"Mutta olin ymmärtävinäni, sire", huomautti Lotringin Charles, "että se
oli teidän majesteettinne tarkoitus".

"Mikä tässä auttoi?" lausui kuningas; "olenhan niin murheissani,
kun näen, että te tuotatte... että minulla on vihollisia!... Mutta
malttakaa, älkäämme enää puhuko siitä, hyvä eno, vaan kertokaa minulle
mieluimmin yksityiskohtia kapinallisten julkeasta yrityksestä. Mitä
aiotte tehdä sen ehkäisemiseksi?"

"Anteeksi, sire!" virkkoi kardinaali vielä närkästyneenä; "sen jälkeen,
mitä teidän majesteettinne muistutti, minusta tuntuu, että toiset
miehet kuin me..."

"No, no, hyvä eno, pyydän, ettei nyt enää välitettäisi hetkellisestä
pikaistuksesta, jota pahoittelen", vastasi Frans. "Mitä voisin teille
sanoa enempää? Pitääkö minun suorastaan rukoilla teiltä anteeksi?"

"Ei, sire", sanoi Lotringin Charles, "mutta jos teidän majesteettinne
antaa meille jälleen kallisarvoisen luottamuksensa..."

"Täydellisesti, kaikesta sydämestäni", vakuutti kuningas ojentaen
kätensä kardinaalille.

"Näin on suotta menetetty kallista aikaa!" lausui herttua de Guise
vakavasti.

Se oli hänen ensimmäinen puheenvuoronsa keskustelun alusta saakka.
Nyt hän astui esiin ikäänkuin äskeinen väittely olisi ollut vain
vähäpätöistä valmistelua, ikävystyttävää johdantoa, jossa hän oli
jättänyt Lotringin kardinaalille pääosan. Lapsellisen kiistan päätyttyä
hän ylväästi otti johdon ja aloitteen.

"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "tilanne on tällainen: kaksituhatta
kapinallista, joita johtaa parooni de La Renaudie ja salaisesti
auttelee prinssi de Condé, aikoo näinä päivinä samota Poitousta,
Bearnista ja muista maakunnista, yrittääkseen yllättää Bloisin ja
ryöstää mukaansa teidän majesteettinne".

Frans liikahti suuttuneen ja hämmästyneen näköisenä. "Ryöstää
kuninkaan!" huudahti Maria Stuart.

"Ja teidät hänen kanssaan, madame", jatkoi Arpinaama, "mutta
rauhoittukaa, me varjelemme teidän majesteettejanne, niin ettei ole
syytä mihinkään pelkoon".

"Mihin toimiin aiotte ryhtyä?" tiedusti kuningas.

"Saimme selvityksen tästä salahankkeesta vasta tunti takaperin",
vastasi herttua de Guise. "Mutta ensimmäisenä tehtävänä, sire, on
turvata teidän pyhä persoonanne. Teidän pitää sentähden jo tänään
lähteä tästä avoimesta Bloisin kaupungista ja suojattomasta linnasta,
vetäytyäksenne Amboiseen, jonka linnoitusta ei voida miehittää
äkillisellä hyökkäyksellä."

"Mitä!" valitti kuningatar; "sulkeutuisimmeko siihen Amboisen ikävään
linnaan, joka on niin korkealla kukkulalla, niin synkkä ja ruma!"

— Lapsi! — ilmaisi Arpinaama sisarentyttärelleen, joskaan ei sanalla,
niin ainakin ankaralla katseella. Ääneen hän virkkoi vain:

"Madame, siihen on pakko."

"Mutta pakenemmeko siis kapinoitsijoita?" kysyi nuori kuningas vavisten
suuttumuksesta.

"Sire", huomautti herttua de Guise, "eihän voi paeta vihollista,
joka ei ole vielä käynyt kimppuun eikä edes julistanut sotaa. Meidän
luullaan olevan tietämättömiä noiden rettelöitsijöiden pahoista
aikeista."

"Mutta tiedämme kuitenkin", muistutti Frans.

"Suvaitkoon teidän majesteettinne luottaa minuun kunnia-asioissa",
vastasi Lotringin François. "Me emme väistä taistelua, vaikka vaihdamme
sen paikkaa, sillä tässä ei tapahdu muuta. Ja totisesti toivon, että
kapinalliset ottavat vaivakseen seurata meitä Amboiseen asti."

"Miksi sitä toivotte, monsieur?" kysyi kuningas.

"Miksikö?" toisti Arpinaama, ylväs hymy huulillaan. "Sentähden,
että sillä tavalla saataisiin tilaisuus kerta kaikkiaan nujertaa
kerettiläiset ja harhaoppisuus — sentähden, että on jo aika iskeä
heihin toisin kuin kuvaelmilla ja allegorioilla — sentähden,
että antaisin kaksi sormea kädestäni... vasemmasta kädestäni,
saadakseni ilman meidän puoleltamme tapahtuvaa vääryyttä syntymään
ratkaisevan taistelun, jota häikäilemättömät hupsut yllyttävät meidän
voitonriemuksemme".

"Voi", huokasi kuningas, "siitä taistelusta tulee kuitenkin
kansalaissota!"

"Antautukaamme siihen, lopettaaksemme se, sire", puhui herttua
de Guise. "Lyhyesti sanoen olen suunnitellut seuraavasti: Teidän
majesteettinne muistakoon, että olemme tekemisissä ainoastaan
kapinoitsijoiden kanssa. Toivoakseni he eivät liiaksi säikähdy teidän
majesteettinne siirtymisestä pois, kun muuten teeskentelemme heitä
kohtaan täydellistä huolettomuutta ja tietämättömyyttä. Ja heidän
sitten kavaltajina tullessaan meitä yllättämään me toimitammekin heille
yllätyksen, suistamme heidät omaan ansaansa. Niinpä pitää ehdottomasti
välttää kaikkia hätäännyksen ja paon merkkejä; erityisesti vetoan
tässä teihin, madame", muistutti hän kääntyen Marian puoleen. "Annan
määräykset ja ilmoitan saattueellenne, mutta salaa. Jollei ulkopuolella
aavistella meidän epäilyksiämme ja valmistuksiamme, niin vastaan
kaikesta."

"Ja miksi hetkeksi on lähtö määrätty?" tiedusti Frans masentuneen
alistuvasti.

"Kello kolmeksi iltapuolella, sire", ilmoitti herttua de Guise. "Olen
ennakolta ryhtynyt tarpeelliseen järjestelyyn."

"Ennakolta? Vai niin!"

"Niin, sire, ennakolta", kertasi Arpinaama lujasti, "kun ennakolta
hyvin tiesin, että teidän majesteettinne omaksuisi järjen ja kunnian
neuvot".

"Hyvä on sitten!" sanoi lannistettu nuori kuningas heikosti hymyillen.
"Me olemme valmiit kello kolmeksi, monsieur, ja luotamme täydellisesti
teihin."

"Kiitän tästä luottamuksesta, sire", sanoi herttua, "ja tahdon osoittaa
ansaitsevani sen. Mutta teidän majesteettinne suokoon anteeksi,
tällaisissa olosuhteissa minuutit ovat kalliita, ja minulla on
laadittavana parikymmentä kirjettä, annettavana satakin käskyä. Veljeni
ja minä lausumme siis nöyrästi jäähyväiset teidän majesteetillenne."

Hän kumarsi varsin muodollisesti kuninkaalle ja kuningattarelle ja
poistui kardinaalin kanssa.

Frans ja Maria silmäilivät toisiaan vähän aikaa ääneti, kovin apeina.

"No, kultaseni", virkkoi kuningas viimein, "entä meidän haaveilemamme
ihana matka Roomaan?"

"Se supistuu pakenemiseksi Amboiseen", vastasi Maria Stuart huoaten.

Samassa astui huoneeseen madame Dayelle, kuningattaren ensimmäinen
kamarirouva.

"Onko siis totta, madame, mitä meille sanotaan?" kysyi hän
tervehdittyään tavan mukaan. "Pitääkö meidän äkkipäätä lähteä
Bloisista, muuttaa Amboiseen?"

"Se on liiaksikin totta, Dayelle-rukka", vahvisti Maria.

"Mutta tietänettekö, madame, ettei siinä linnassa ole mitään, ei yhtään
mitään? Ei edes ainoatakaan korkeata kuvastinta!"

"Sitten täytyy kuljettaa täältä kaikki mukana, Dayelle", päätti
kuningatar. "Alkakaa heti kirjoittaa luetteloa välttämättömistä
tarvikkeista. Minä sanelen teille. Ensiksikin uusi tulipunainen,
kultapunoksinen damastipukuni..."

Ja palaten lähemmäksi kuningasta, joka oli jäänyt mietteissään ja
alakuloisena seisomaan ikkunakomerossa, hän virkkoi:

"Voitteko käsittää, rakas valtiaani, noiden reformeerattujen
röyhkeyttä?... Mutta anteeksi, sinunkin pitäisi muistutella, mitä
kaikkea tarvitset perillä, välttääksesi joutumasta arvaamattomaan
pulaan."

"Ei", tuumi Frans, "sen huolen jätän Aubertille, kamaripalvelijalleni.
Minä en ajattele muuta kuin kiusallista pettymystä."

"Luuletko, että minä olen vähemmän katkeralla mielellä?" huomautti
Maria. "Madame Dayelle, kirjoittakaa siihen sinipunaisella,
kultalangoin koristetulla kamlotilla päällystetty vannehameeni ja
valkoinen, hopeapunoksinen damastipukuni... Mutta pitää olla järkevä",
jatkoi hän puhutellen kuningasta, "eikä saa antautua alttiiksi ensi
hätään tarvittavan puutteelle... Madame Dayelle, merkitkää siihen
yöviittani, koristelematonta hopeakangasta, turkiksilla sisustettu...
Eikö olekin kulunut vuosisatoja siitä, sire, kun hovi on oleskellut
Amboisen vanhassa linnassa?"

"Kaarle VIII:n ajoista saakka", tiesi Frans, "ei ainoakaan Ranskan
kuningas liene siellä asunut kahta kolmea päivää kauemmin!"

"Ja kenpä tietää, vaikka joutuisimme siellä viipymään kuukaudenkin!"
valitti Maria. "Voi noita viheliäisiä hugenotteja! Luulisitteko, madame
Dayelle, ettei ainakaan makuuhuone ole siellä kovin vaillinaisessa
kunnossa?"

"Varminta olisi menetellä niinkuin siellä ei olisi mitään, madame",
arveli kamarirouva päätänsä pudistaen.

"Lisätkää sitten kultapuitteinen peili", määräsi kuningatar,
"sinisellä sametilla verhottu yölipas, karvamatto makuusijan ympärille
levitettäväksi... Mutta onko koskaan vielä nähty, sire", jatkoi hän
puoliääneen, kääntyen jälleen kuninkaaseen päin, "että alamaiset näin
marssivat valtiasta vastaan ja niin sanoakseni ajavat hänet pois kotoa?"

"Ei kaiketi koskaan, Maria", vastasi Frans synkästi. "Tosin on joskus
nähty heittiöiden vastustavan kuninkaallista käskyä, niin kuin
viisitoista vuotta takaperin sattui Mérindolissa ja La Cabrièressa;
mutta ensimmäisinä hyökätä kuningasta vastaan... tunnustan, etten olisi
sitä edes kuvitellut."

"Oh", tuumi Maria, "enoni de Guise on siis oikeassa; emme voisi ryhtyä
liiallisiin varokeinoihin noita kapinallisia raivopäitä vastaan...
Madame Dayelle, lisätkää tusina kenkiä, päänalusia ja lakanoita...
Siinäkö kaikki?

"Ihan minä olen joutumassa päästäni pyörälle! Malttakaahan, ystäväiseni,
otetaan vielä se samettinen neulatyyny, kultainen kynttilänjalka, äimä,
kullattu ompelupuikko... En enää keksi muuta."

"Eikö madame ota mukaan niitä kahta jalokivilipasta?" kysyi Dayelle.

"Tosiaankin, otan kyllä!" huudahti Maria vilkkaasti. "Jättäisinkö niitä
tänne! Ne kenties joutuisivat noiden pahantekijäin haltuun! Eikö niin,
sire? Kai minä otan ne mukaan!"

"Se on kyllä hyvää varovaisuutta", myönsi Frans heikosti hymyillen.

"Mitään tärkeätä ei nähdäkseni enää puutu, hyvä Dayelle?" virkkoi Maria
Stuart katsellen ympärilleen.

"Madame varmaankin muistaa myös rukouskirjansa", vihjaisi kamarirouva
hieman opettavaisesti.

"Ah, sen olisin unohtanut", myönsi Maria avomielisesti. "Ottakaa
etenkin kauneimmat, eno kardinaalin antama ja toinen kultahelainen,
tulipunaisiin samettikansiin sidottu. Jätän sen kaiken teidän
huoleksenne, madame Dayelle. Näettehän kuinka pahasti kuningasta ja
minua vaivaa tämän äkillisen lähdön onneton välttämättömyys."

"Madamen ei tarvitse elvyttää intoani", takasi kamarirouva. "Kuinkahan
monta kirstua ja matkalipasta tavarain kuljettamiseen pitäisi varata?
Luulisin viiden riittävän."

"Hankkikaa kuusi, se on parempi!" vastasi kuningatar. "Tällaisessa
hätätilassa ei sovi jäädä pulaan. Kuusi, ja lisäksi naisteni tavaroita
varten, tietysti. Mutta he järjestäkööt omasta puolestaan, minä en
mitenkään malta nyt ajatella sellaisia yksityisseikkoja... Olen
tosiaankin samanlainen kuin sinä, Frans, ajatukseni askartelevat vain
noissa hugenoteissa, surkeata kyllä!... Voitte nyt poistua, Dayelle."

"Eikö tule määräyksiä lakeijoista ja ajomiehistä, madame?"

"He käyttäkööt yksinkertaisia verkapukujaan", päätti kuningatar.
"Menkää, rakas Dayelle, menkää joutuin!"

Ensimmäinen kamarirouva kumarsi ja astui ovelle päin.

"Dayelle!" huusi Maria, kutsuen hänet vielä takaisin. "Kun sanoin,
että palveluskuntamme tarvitsee ottaa ylleen vain verkapuvut,
niin käsitättehän, että tarkoitin sillä matka-asua. Mutta heidän
tulee huolehtia siitä, että he keräävät mukaansa myös sinipunaiset
samettimekkonsa ja keltaisella sametilla päärmätyt viittansa,
ymmärrättekö?"

"Kyllä sanon, madame. Onko madamella vielä jotakin muuta määrättävää?"

"Ei enää mitään", vastasi Maria. "Mutta tuo kaikki suoritettakoon
kiireesti; meillä on aikaa vain kello kolmeen. Älkää unohtako lakeijain
viittoja."

Dayelle kääntyi jälleen lähtemään, ja nyt hän pääsikin poistumaan.

Maria lähestyi kuningasta ja kysyi häneltä:

"Hyväksytkö, valtiaani, että palveluskuntani ottaa mukaansa nuo viitat?
Herrat reformeeratut sallivat meidän kaiketi edes antaa väellemme
säädyllisen asun. Eihän sovi liiallisesti nöyryyttää kuninkuutta noiden
kapinoitsijain silmissä. Uskallan toivoa sitäkin, että kykenemme heidän
kiusallaankin toimeenpanemaan jonkin pikku juhlan siellä Amboisessa,
niin kamala paikka kuin se onkin."

Frans pudisti murheellisesti päätänsä.

"Oh, älä vähäksy sitä aatetta", selitti Maria. "Se voisi peloittaa
heitä enemmän kuin luullaankaan, kun he saisivat nähdä, ettemme
sittenkään sanottavasti hätäänny heidän takiaan. Rohkenen väittää,
että tanssiaiset olisivat tässä tapauksessa mainiota politiikkaa,
jonka sijalle ei itse äitisikään, niin kyvykäs kuin hän onkin,
osaisi ehdottaa mitään parempaa. Sittenkin olen tässä kaikessa
suunnattoman surkealla mielellä, rakas valtiaani. Voi noita viheliäisiä
reformeerattuja!"




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Kaksi vetoomusta


Kesäkuun 30 päivän kohtalokkaan turnauksen jälkeen Gabriel oli
viettänyt tyyntä, syrjään vetäytynyttä, mutta kolkkoa elämää. Tämä
tarmon, liikunnan ja toiminnan mies, jonka päivät olivat entiseen
aikaan olleet niin täyteläisiä ja kiihkeitä, näkyi nyt viihtyvän
yksinäisyydessä ja unohduksessa.

Hän ei näyttäytynyt hovissa, ei tavannut ainoatakaan ystävää, tuskinpa
poistui asunnostaan, antaen siellä pitkien tuntien kulua apeissa
mietteissään, seuranaan uskollinen vanha hoitajatar Aloyse ja paashi
André, joka oli jälleen liittynyt hänen väkeensä, kun Diana de Castro
oli äkkiä lähtenyt Saint-Quentinin benediktiläisluostariin.

Vuosiltaan nuorena miehenä Gabriel oli sieluntuskan vanhentama. Hän
muisteli menneisyyttä eikä enää toivonut.

Kuinka monta kertaa hän näiden vuosien vitkallisempien kuukausien
aikana pahoittelikaan, ettei ollut kuollut! Kuinka useasti hän
kysyikään itseltään, miksi herttua de Guise ja Maria Stuart olivat
ehättäneet suojelemaan häntä Katarina Medicin vihalta ja säilyttäneet
hänelle elämisen katkeran taakan! Mitä hän todellakaan teki tässä
maailmassa? Mihin hän kelpasi? Oliko hauta karumpi kuin tämä tyhjä
oleskelu? Saattoiko tätä sanoakaan olemassaoloksi?

Silti sattui myös hetkiä, jolloin hänen nuoruutensa ja voimakkuutensa
nousivat sisäistä turtumusta vastaan.

Silloin hän ojenteli käsivarsiaan, kohotti päänsä pystyyn, silmäili
miekkaansa, ja hänestä tuntui epämääräisesti, ettei hänen elämänsä
ollut vielä päättynyt, että hänellä oli jokin tulevaisuus ja että
taistelun ja kenties voiton innostavat hetket ennemmin tai myöhemmin
vielä uudistuisivat hänen kohtalossaan.

Oikein harkiten hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kaksi
mahdollisuutta, jotka voisivat hänet palauttaa todelliseen elämään,
toimintaan — vieraan vallan nostattaman sodan tai kotimaisen
uskonvainon.

Jos Ranska, jos kuningas joutuisi johonkin uuteen sotaan, yritettävään
valloitukseen tai maahan tunkeutumisen torjumiseen, elpyisi hänessä
varmaan vaivattomasti nuorekas intomieli, ja hänen olisi ihanaa kuolla
niinkuin oli elänyt — taistellen.

Ja samalla hänelle olisi mieluista maksaa siten se tahtomatta
syntynyt velka, jossa hän tunsi olevansa herttua de Guisea ja nuorta
Frans-kuningasta kohtaan...

Gabriel ajatteli edelleen, että olisi myös kaunista uhrata henkensä
niiden uusien totuuksien puolustuksessa, jotka olivat viime aikoina
hänen sielussaan kirkastuneet. Reformeerattujenkin asia oli ylevä ja
pyhä, kun se hänen mielessään edusti oikeutta ja vapautta.

Hän lueskeli uutterasti silloista runsasta väittely- ja
hartauskirjallisuutta. Häntä innostuttivat ne suuret aatteet, joita
kaunopuheisesti julistivat Luther, Melankthon, Calvin, Théodore de
Bèze ja monet muut. Näiden vapaiden ajattelijain teokset olivat häntä
viehättäneet, temmanneet hänet mukaansa, luoneet hänelle vakaumuksen.
Onnellisesti ja ylpeästi hän olisi esiintynyt uskonsa veritodistajana.

Tämän jalon miehen ylevänä vaistona oli aina pyhittää elämänsä jonkin
henkilön tai asian palvelukseen.

Vielä ei ollut pitkää aikaa kulunut siitä, kun hän oli lukemattomia
kertoja antautunut hengenvaaraan pelastaakseen joko isänsä tai
rakastetun Dianansa tai kostaakseen... Ah, kuinka ikuisesti
vertavuotavia niiden muistojen haavat olivatkaan hänen sielussaan!
Näiden rakastettujen olentojen poissaollessa hän olisi nyt mielellään
tahtonut puolustaa pyhiä aatteita. Isänmaatansa isän sijasta,
uskontoaan rakkautensa asemesta.

Voi, kauniilta se kuulostaa, mutta samaa se ei kuitenkaan ole, eikä
käsitteellisiin pyrintöihin innostuminen voi kärsimyksissään ja
riemuissaan koskaan vastata kiintymystä elollisiin olentoihin.

Kuitenkin Gabriel olisi ollut myöntyväinen uhrautumaan jommallekummalle
noista kahdesta asiasta, uskonpuhdistukselle tai Ranskalle, ja siltä
taholta hän odotti kohtalonsa toivottua päättymystä.

Maaliskuun 6 päivän sateisena aamuna Gabriel istui tulisijan nurkalla,
kyynärpää tuolin käsinojaan tuettuna, hautoen näitä tavanomaisiksi
tulleita ajatuksia, kun Aloyse toi hänen luokseen saappaissa ja
kannuksissa esiintyvän sanansaattajan, jonka saviset vaatteetkin
näyttivät ilmaisevan pitkää matkustamista.

Tämä kuriiri oli juuri saapunut Amboisesta, mukanaan melkoinen
saattue, tuoden useita kirjeitä herttua de Guiselta, valtakunnan
kenraaliluutnantilta.

Yksi näistä kirjeistä oli osoitettu Gabrielille ja sisälsi seuraavaa:

 "Hyvä ja rakas kumppanini!

 Kirjoitan tämän kaikessa kiireessä; minulla ei ole aikaa eikä
 mahdollisuutta ryhtyä selityksiin. Lausuitte kuninkaalle ja minulle,
 että olette alttiisti puolellamme ja että meidän sopii tarpeen
 tullessa vedota tähän alttiuteenne.

 Nyt kutsumme teitä.

 Lähtekää heti Amboiseen, jonne kuningas ja kuningatar ovat juuri
 majoittuneet muutamiksi viikoiksi. Saapuessanne ilmoitan teille, millä
 tavalla voitte heitä palvella.

 Joka tapauksessa on selvää, että teille jää vapaus toimia tai olla
 toimimatta. Intonne on minulle liian kallisarvoinen, tahtoakseni
 käyttää sitä väärin tai sotkeakseni sitä huonoon asiaan. Mutta
 riippumatta siitä, oletteko meidän kanssamme vai jäättekö
 puolueettomaksi, luulisin toimivani vastoin velvollisuuttani, ellen
 osoittaisi teille luottamusta.

 Tulkaa siis kiireesti; olette tervetullut, kuten aina.

 Sydämellisesti teidän

                               _François de Lorraine._

 Amboisessa, maaliskuun 4 päivänä 1560

 J.K. — Ohella on passi siltä varalta, että jokin kuninkaallinen osasto
 sattuisi teitä kuulustelemaan taipaleella."

Herttuan lähetti oli jo rientänyt pois muihin tehtäviinsä, kun Gabriel
ehti lukea kirjeen loppuun.

Kiihkeäluontoinen nuori mies nousi heti ja sanoi hoitajattarelle:

"Kutsu tänne André ja käske satuloida harmaantäplikäs ratsuni ja sulloa
valmiiksi matkareppuni."

"Lähdettekö matkalle, monseigneur?" kysyi hyvä vaimo.

"Lähden, kahden tunnin kuluessa Amboiseen."

Siihen ei ollut mitään sanomista, ja ääneti, mutta murheellisena Aloyse
lähti täyttämään nuoren herransa määräystä.

Matkavalmistelujen aikana ilmestyi toinen sanansaattaja pyytäen lupaa
puhutella kreivi de Montgommerya kahden kesken. Hän ei aiheuttanut
mitään hälyä eikä kulkenut saattueen suojassa, vaan oli pujahtanut
taloon hiljaa ja vaatimattomasti. Sitten hän mitään puhumatta ojensi
Gabrielille kirjeen, jonka oli saanut tuodakseen tänne.

Gabriel hätkähti ollessaan tuntevinaan sen miehen, joka oli taannoin
toimittanut hänelle La Renaudielta kutsun saapua Maubert-aukion
protestanttiseen neuvottelukokoukseen, ja sama mies siinä olikin.
Kirjeessä oli myös sama allekirjoitus. Sisällys kuului:

 "Ystävä ja veli!

 En olisi tahtonut lähteä Pariisista teitä tapaamatta, mutta minulta
 puuttuu aikaa; tapausten nopea kehitys pakottaa minut lähtemään,
 vaikken ole puristanut kättänne enkä teille kertonut suunnitelmiamme
 ja toiveitamme.

 Mutta me tiedämme, että olette puolellamme, ja minä tiedän, millainen
 mies te olette.

 Teidänlaisianne varten ei tarvita valmisteluja, kokouksia ja
 keskusteluja. Sana riittää, ja tällainen on nyt sanomamme:

 Tarvitsemme teitä; tulkaa!

 Olkaa tämän kuun kymmenennestä kahdenteentoista päivään Noizaissa,
 Amboisen lähellä. Siellä tapaatte urhean ja kelpo ystävänne de
 Castelnaun. Hän selittää teillä, mistä on puhe ja mitä on tekeillä; en
 sitä voisikaan paperille uskoa.

 Meidän kesken pysyy sovittuna, ettei teitä millään lailla sidota,
 että teille on oikeus jättäytyä syrjään ja että voitte yhä pidättyä,
 joutumatta siitä mitenkään epäillyksi tai saamatta moitteita.

 Mutta tulkaa kuitenkin Noizaihin. Kohtaan teidät siellä. Ja jollemme
 saa teiltä apua, pyydämme ainakin neuvojanne.

 Voitaisiinko puolueemme keskuudessa pannakaan toimeen mitään
 kunnollista, mistä teillä ei olisi tietoa!

 Pikaisiin näkemiin siis Noizaissa! Luotamme ainakin läsnäoloonne.

                                                     L.R.

 J.K. — Jos jokin meikäläinen osasto tulee tiellä vastaanne, niin
 tunnussanamme on vielä tällä kertaa _Genève_ ja vastaussanana _Jumalan
 kunnia!_."

"Tunnin kuluttua lähden liikkeelle", ilmoitti kreivi de Montgommery
vaiteliaalle sanansaattajalle, joka poistui kumartaen.

— Mitä tämä kaikki merkitsee? — ihmetteli Gabriel jäätyään yksikseen.
— Kahdelta noin vastakkaiselta taholta saan vetoomuksen yhtaikaa ja
pyynnön saapua melkein samaan paikkaan. No, yhdentekevää, sittenpä
nähdään! Sekä kaikkivaltiasta herttuaa että sorrettuja reformeerattuja
kohtaan sitoumukseni ovat yhtä varmat. Velvollisuuteni on lähteä
kiireimmiten. Tulkoon sitten mitä hyvänsä! Vaikka asemani kävisi kuinka
pulmalliseksi — omatuntoni tietää hyvin, ettei minusta milloinkaan tule
petturia.

Tunnin kuluttua Gabriel oli taipaleella, ainoana seuralaisena André.

Mutta hän ei voinut aavistaa, millaiseen outoon ja kamalaan
vaihtoehtoon juuri hänen uskollinen alttiutensa oli hänet toimittamassa.




KAHDESKYMMENES LUKU

Vaarallinen luottamus


Amboisen linnassa, herttua de Guisen huoneistossa, tapaamme hänet
itsensä kuulustelemassa kookasta, jäntevää miestä, jolla oli terävät
kasvonpiirteet, ylpeä ja rohkea ilme ja hakapyssysoturien kapteenin asu.

"Marski de Brissac", lausui herttua, "on minulle vakuuttanut, että voin
täydesti antaa teille luottamukseni, kapteeni Richelieu".

"Herra marski on hyvin suosiollinen", virkkoi Richelieu.

"Näyttää siltä, että teillä on kunnianhimoa, monsieur", jatkoi Arpinaama.

"En ainakaan haluaisi jäädä hakapyssysoturien kapteeniksi ikuisesti,
monseigneur. Olen kyllä varsin hyvää sukujuurta, koska Plessisin
herroja on nähty jo Bovinesin taistelussa, mutta kuudesta veljeksestä
viides, ja aluksi kaipaan hiukan apua vaurastumiselleni, jottei minun
tarvitse liiaksi nojautua perintöön."

"Hyvä!" tuumi herttua de Guise tyytyväisenä. "Voitte täällä, monsieur,
suorittaa meille erinäisiä kelpo tehtäviä, joita ette joudu katumaan."

"Olen valmis tekemään kaikkeni mielihyväksenne, monseigneur", lupasi
Richelieu.

"Ensinnäkin", huomautti Arpinaama, "olen määrännyt luovutettavaksi
teille linnan pääportin vartioinnin".

"Vakuutan hoitavani sitä huolellisesti, monseigneur."

"Eiväthän herrat reformeeratut tosin liene niin huimapäisiä, että
tekisivät rynnäkkönsä sellaiselta taholta, missä heidän pitäisi vallata
seitsemän porttia perätysten", jatkoi herttua; "mutta kun ei enää
miltään muulta puolelta kukaan saa tulla sisälle eikä myöskään lähteä
pois, on tuo vartiopaikka hyvin tärkeä. Älkää siis päästäkö ohitsenne
ainoatakaan sielua muutoin kuin minun omakätisestä kirjallisesta
määräyksestäni."

"Se otetaan huomioon, monseigneur. Kuitenkin eräs nuori aatelismies,
kreivi de Montgommeryksi esittäytyen, ilmoittautui vastikään ilman
nimenomaista määräystä, mutta näyttäen teidän allekirjoittamaanne
passia. Hän sanoi saapuvansa Pariisista. Pitääkö minun, saattaa hänet
pyyntönsä mukaan teidän luoksenne, monseigneur?"

"Kyllä, kyllä, enempää viivyttelemättä", vastasi herttua de Guise
vilkkaasti. "Mutta malttakaa, en ole vielä antanut teille kaikkia
ohjeitani. Tänään puolenpäivän tienoissa saapunee vartioitsemallenne
portille prinssi de Condé, jonka olemme kutsuneet tänne, jolta meillä
olisi hallussamme kapinoitsijain oletettu päällikkö; varmaankaan hän
ei rohkene osoittaa epäluuloja oikeiksi jättämällä noudattamatta
kutsuamme. Te avaatte siis hänelle, kapteeni Richelieu, mutta
ainoastaan hänelle, vaikka mukana olisi saattoväkeä. Pitäkää huolta
siitä, että sotamiehiä sijoitetaan kaikkiin komeroihin ja kasematteihin
pitkin koko holvia, ja heti hänen saavuttuaan pitää kaikkien muka
osoittaakseen hänelle asianmukaista kunniaa järjestyä riviin, hakapyssy
käsivarrella ja sytytin viriteltynä."

"Se toimitetaan, niinkuin määräätte, monseigneur", sanoi Richelieu.

"Lisäksi", pitkitti herttua de Guise, "kun reformeeratut tekevät
hyökkäyksensä ja taistelu alkaa, pitäkää itse lähellä silmällä tuota
prinssiä, kapteeni ja — ymmärrättehän — jos hän askeleenkin hievahtaa,
jos hän näyttää tahtovan yhtyä ryntääjiin tai edes epäröitsevän
paljastaa miekkaansa heitä vastaan, kuten hänen velvollisuutensa on —
niin älkää te empikö, vaan iskekää hänet omalla kädellänne kuoliaaksi!"

"Siinä en näe mitään vaikeutta, monseigneur", huomautti kapteeni
Richelieu yksinkertaisesti, "ellen hakapyssysoturien halvan kapteenin
arvossa joudu kenties hetkittäin estyneeksi olemasta niin lähellä kuin
tuota varten pitäisi".

Arpinaama mietti tovin ja lausui:

"Herra ylialmunjakaja ja Aumalen herttua, jotka myöskään eivät edes
vähäksi aikaa poistu oletetun kavaltajan läheltä, antakoot teille
merkin, ja te tottelette heitä."

"Jaha, heitä siis tottelen, monseigneur", vastasi Richelieu.

"Hyvä!" sanoi herttua. "Muuta määrättävää minulla ei ole teille,
kapteeni. Saatte mennä. Jos sukunne loisto alkoi jo Filip Augustin
aikoina, niin voitie hyvinkin lisätä sitä nyt palvelemalla herttua de
Guisea. Luotan teihin, ja olkaa varma hyvityksestä. Nyt olkaa hyvä ja
tuokaa heti luokseni herra de Montgommery."

Kapteeni Richelieu kumarsi syvään ja poistui.

Jonkin minuutin kuluttua Arpinaamalle ilmoitettiin Gabriel, joka
sitten astui sisälle alakuloisen näköisenä ja kalpeana, eikä herttuan
sydämellinen tervehdys kirkastanut hänen ilmettään.

Nuori uskonlahkolainen oli näet jo päässyt likimain selville
tilanteesta arvailemisen perusteella ja käyttäen johtonaan muutamia
huomautuksia, joita vartiosoturit olivat, mitään vaaraa siinä
epäilemättä, lausuneet Guisen antamaa passia näyttävän aatelismiehen
kuullen. Kuningas, joka oli hänelle osoittanut suosiollisuutta, ja
se puolue, johon hän oli liittynyt, olivat avoimella sotakannalla
keskenään, ja hän oli joutunut ristiriitaan.

"No, Gabriel", virkkoi hänelle herttua, "nyt jo tietänette, miksi
kutsuin teidät?"

"Aavistan kyllä syyn, mutta en tiedä tarkoin, monseigneur", vastasi
Gabriel.

"Reformeeratut ovat nousseet täyteen kapinaan", ilmoitti Arpinaama; "he
aikova! nyt ryhtyä aseelliseen hyökkäykseen Amboisen linnaa vastaan —
sellaisia ovat viime uutiset".

"Surkea, kamala selkkaus", virkkoi Gabriel ajatellen omaa asemaansa.

"Suurenmoinen tilaisuus, ystäväni", huomautti herttua.

"Mitä tarkoitatte, monseigneur?" kysyi Gabriel hämmästyneenä.

"Hugenotit luulevat yllättävänsä meidät, vaikka me odotamme heitä.
Heidän hankkeensa on tullut ilmi, heidän suunnitelmansa on kavallettu.
Tämä on oivallisia sotaa, koska he ovat ensimmäisinä tarttuneet
miekkaan, mutta nyt vihollisemme joutuvat antautumaan meille omasta
aloitteestaan. He ovat hukassa, sanon teille."

"Onko se mahdollista!" huudahti kreivi de Montgommery tyrmistyneenä.

"Päättäkää itse", jatkoi Arpinaama, "kuunnelkaa, kuinka täydellisesti
heidän hupsun yrityksensä yksityiskohdat ovat meillä tiedossamme.
Heidän on määrä kokoontua kaupungin edustalle keskipäivällä, maaliskuun
kuudentenatoista, ja kohta hyökätä kimppuumme. Heillä on ollut
ystäviä kuninkaan henkivartiostossa, joka sentähden on vaihdettu.
Heidän ystäviensä muka pitäisi avata heille läntinen portti, mutta se
portti on muurattu kiinni. Lopuksi, heidän osastojensa piti tunkeutua
tänne salaa erikseen merkittyjä polkuja myöten Château-Regnaultin
metsän halki; kuninkaalliset joukot karkaavat äkkiarvaamatta noita
erillisiä osastoja vastaan sikäli kuin ne ilmestyvät näkyviin, eikä
niistä joukoista puoletkaan pääse Amboisen edustalle asti. Olemme
saaneet täsmällisiä tietoja ja erinomaisesti varustautuneet heitä
vastaanottamaan, voinen taata!"

"Erinomaisesti!" toisti Gabriel kauhistuneena. "Mutta", lisäsi hän
hämmennyksissä oikein tietämättä, mitä puhui, "mutta kuka on voinut
antaa teille noin tarkkoja tietoja...?"

"No, asian laita on niin", selitti Arpinaama, "että kaksi heistä on
paljastanut kaikki nuo suunnitelmat — toiseen on vaikuttanut rahanhimo,
toiseen pelko. Kaksi kavaltajaa siis, palkattu vakoilija ja säikähtänyt
jänishousu. Vakoilijan te valitettavasti ehkä tunnettekin, kuten monet
meikäläiset, ja teidän on parempi epäillä häntä vastedes; hän on
markiisi de..."

"Älkää mainitko minulle nimeä!" torjui Gabriel kiivaasti; "sitä en
tosiaankaan halua kuulla. Kysyin vain epähuomiossa; olettehan sanonut
minulle jo kylliksi! Kunniallisen miehen on kovin vaikeata olla
kavaltamatta kavaltajia."

"No no", virkkoi herttua de Guise hiukan oudoksuen. "Meillä kaikilla on
täydellinen luottamus teihin, Gabriel. Puhuimme teistä vielä eilenkin
nuoren kuningattaren kanssa; ilmoitin hänelle, että olin kutsunut
teitä, ja hän onnitteli minua siitä."

"Ja miksi kutsuitte minua, monseigneur? Sitä ette ole vielä maininnut."

"Miksikö? Kuninkaalla on vain vähäinen määrä alttiita ja taattuja
palvelijoita. Te olette niitä, ja teille annetaan johdettavaksenne
osasto kapinoitsijoita vastaan."

"Kapinoitsijoita vastaan? Mahdotonta!" epäsi Gabriel.

"Mahdotontako, ja minkätähden?" ihmetteli Arpinaama. "Ette ole
totuttanut minua kuulemaan suustanne sitä sanaa, Gabriel."

"Monseigneur", sanoi Gabriel, "minäkin olen reformeerattu".

Rajusti hätkähtäen herttua de Guise ponnahti seisaalle ja katseli
kreiviä melkein kauhistuneena.

"Niin on asian laita", vakuutti Gabriel hymyillen surullisesta "Milloin
näette hyväksi panna minut englantilaisia tai espanjalaisia vastaan,
monseigneur, en peräydy, sen tiedätte, vaan tarjoan teille henkeni
alttiisti ja ilomielinkin. Mutta kansalaissodassa, uskonsodassa,
maanmiehiäni vastaan, veljiäni vastaan puhjenneessa hävitysvimmassa
minun on pakko säilyttää se vapaus, jonka olette minulle
hyväntahtoisesti taannut, monseigneur."

"Hugenotit! Tekö?" äännähti herttua.

"Jopa oikein vakaumuksellinen hugenotit". vahvisti Gabriel; "se
on rikokseni, mutta myös puolustukseni. Minulla on uskoa uusiin
aatteisiin, ja olen niille omistanut koko sydämeni."

"Ja samalla kai miekkannekin?" virkkoi Arpinaama katkerasti.

"Ei, monseigneur", kielsi Gabriel vakavasti.

"Joutavia!" sanoi herttua. "Pitäisikö minun uskoa, ettei teillä
ollut tietoa tästä salahankkeesta, jota suunniteltiin kuningasta
vastaan veljienne keskuudessa, kuten heitä nimitätte, ja että nuo
samaiset veljet herttaisesti kieltäytyvät noin pelottoman liittolaisen
mukanaolosta?"

"Juuri se teidän pitää uskoa", vastasi nuori kreivi yhä totisempana.

"Sitten olette velvollinen hylkäämään heidät", selitti herttua de
Guise, "sillä muutoin teidän uusi uskonne toimittaa teidät luottamuksen
rikkojaksi jommallakummalla taholla, siinä kaikki."

"Voi, monsieur!" huudahti Gabriel moittivalla äänellä.

"No, kuinka voisitte järjestää sen asian toisin?" kovisti Arpinaama,
jokseenkin suuttuneesti heittäen päähineensä nojatuoliin, josta oli
noussut.

"Kuinkako järjestäisin toisin?" kertasi Gabriel kylmäkiskoisesti,
melkein ankarastikin. "Asiahan on yksinkertainen. Mielipiteeni on
se, että mitä kierompi on asema, sitä vilpittömämpi tulee miehen
olla. Protestantiksi kääntyessäni ilmoitin hugenottijohtajille
nimenomaan rehellisesti, että pyhät velvoitukset kuningasta,
kuningatarta ja herttua de Guisea kohtaan estäisivät minut aina,
koko tämän hallituskauden ajan, taistelemasta reformeerattujen
riveissä, jos alkaisi sota. He tietävät, että uskonpuhdistus merkitsee
minulle ainoastaan uskontoa eikä valtiollista puoluekantaa. Heidän
kanssaan, kuten teidän itsennekin kanssa, monseigneur, olen sopinut
tahdonvapauteni ehdottomasta säilymisestä. Heiltä, kuten teiltäkin,
minulla on oikeus evätä mukanaoloni. Tässä kiitollisuuteni ja uskoni
tukalassa ristiriidassa sydämeni kärsii katkerasti, mutta käsivarteni
ei kohoa ketään vastaan. Te olette siis tuntenut minut tässä kohden
huonosti, monseigneur, mutta jäädessäni puolueettomaksi toivon voivani
pysyä kunniallisena ja kunnioitettuna."

Gabriel puhui vilkkaasti ja ylpeästi. Vähitellen tyyntyessään Arpinaama
ei voinut olla ihailematta entisen asetoverin suorasukaisuutta ja
ylevyyttä.

"Tepä olette kummallinen mies, Gabriel!" virkkoi hän miettiväisenä.

"Miksi kummallinen, monseigneur? Siksikö, että sanon, mitä teen, ja
teen, mitä sanon? Olin tietämätön tästä protestanttien salaliitosta,
sen vannon teille. Myönnän kuitenkin, että sain Pariisissa eräältä
heikäläiseltä kirjeen samaan aikaan kuin teiltäkin, mutta se kirje
ei sen paremmin kuin teidänkään sisältänyt mitään selitystä, vaan
ainoastaan kutsui minua tulemaan. Aavistin joutuvani tuskalliseen
vaihtoehtoon ja silti noudatin kaksinkertaista kutsua, monseigneur.
Minä tulin, jotten laiminlöisi ainoaakaan velvollisuuttani. Tulin
lausumaan teille: en voi taistella niitä vastaan, joiden uskonto on
sama kuin omani. Samalla tulin ilmoittamaan teille: en voi taistella
niitä vastaan, jotka ovat säästäneet henkeni."

Herttua de Guise ojensi hänelle kätensä.

"Olin väärässä", tunnusti hän sydämellisesti. "Pankaa hetkellinen
pahastukseni vain sen suuren pettymyksen tiliin, jota minun täytyi
tuntea huomatessani, että perin tärkeänä lukuunottamani mies kuuluu
vihollisiini."

"Vihollisiinne!" toisti Gabriel. "En ole enkä koskaan voi olla teidän
vihollisenne, monseigneur. Jos olenkin ilmaissut kantani avonaisemmin
kuin te, niin olenko teidän vihollisenne enemmän kuin prinssi de
Condé ja herra de Coligny, jotka ovat aseettomia protestantteja kuten
minäkin?"

"Aseellisia he totisesti ovat", väitti Arpinaama; "sen tiedän
hyvin, tiedän kaikki! He vain kätkevät aseensa. Mutta varmaa on,
että jos osumme yhteen, niin teeskentelen kuten hekin, puhuttelen
heitä ystäviksi ja tarpeen tullessa esiinnyn virallisesti heidän
viattomuutensa takaajana. Ilveilyä tosin, mutta välttämätöntä!"

"No niin, monseigneur", sanoi Gabriel, "koska te minun seurassani
olette kyllin suosiollinen riisuaksenne toisinaan noita pakollisia
sovinnaisuuksia, niin sanokaa minulle, että politiikan ulkopuolella.
vielä voitte luottaa alttiuteeni ja kunniaani, niin hugenotti kuin
olenkin. Erityisesti antakaa minulle se vakuutus, että jos jonakin
päivänä uudestaan puhkeaa ulkomainen sota, te yhä suosionosoitukseksi
minulle vetoatte sanaani ja lähetätte minut armeijaan kaatumaan
isänmaan ja kuninkaan puolesta."

"Kyllä, Gabriel", lupasi herttua; "vaikka surenkin välillemme tullutta
katsantokannan eroavaisuutta, uskon teihin aina, ja todistaakseni
teille sen ja korvatakseni hetkellisen epäluulon, jota pahoittelen,
ottakaa tämä ja käyttäkää sitä niinkuin hyväksi näette".

Hän meni pöydän ääreen kirjoittamaan pari sanaa, vahvisti ne
allekirjoituksellaan ja sitten luovutti paperin nuorelle kreiville.

"Tässä on määräys, jolla teidät oikeutetaan poistumaan Amboisesta miltä
hyvänsä kohdalta", sanoi hän. "Tämä lappu takaa teille vapauden. Ja
tietäkää, etten antaisi tätä arvossapitämiseni ja luottamukseni merkkiä
prinssi de Condélle, jota vastikään mainitsitte, ja että häntä heti,
kun hän linnaan astuu, pidetään syrjästä silmällä kuin vihollista ja
vartioidaan ääneti kuin vankia, hänen sitä tietämättä."

"Siinä tapauksessa kieltäydyn tästä luottamuksen ja kunnioituksen
osoituksesta, monseigneur", sanoi Gabriel.

"Mitä kummaa!" huudahti herttua de Guise hämmästyneenä.

"Monseigneur, tiedättekö, minne Amboisesta lähtisin, jos sallisitte
minun poistua täältä?"

"Se on teidän asianne, enkä sitä kysy", vastasi Arpinaama.

"Mutta minä haluan sen teille ilmoittaa", jatkoi Gabriel. "Teistä
erottuani, monseigneur, menisin, minne toinen velvollisuuteni minua
kutsuu, suoraa päätä kapinoitsijain luo, tapaamaan erästä heistä
Noizaissa..."

"Noizaissa? Siellä on päällikkönä Castelnau", huomautti herttua.

"Niin; teillä on todellakin mitä täydellisimmät tiedot, monseigneur."

"Ja mitä tekisitte Noizaissa, onneton ystäväni?"

"No, mitäpä muuta tosiaan menisin sinne toimittamaan kuin lausumaan
heille tähän tapaan: 'Olette kutsunut minua, ja tässä olen, mutta
en voi mitään hyväksenne', ja jos he kyselisivät minulta, mitä olen
saattanut kuulla ja huomata taipaleella, täytyisi minun pysyä vaiti,
en voisi varoittaa heitä ansasta, jonka te heille viritätte, kun juuri
tietojeni luottamuksellinen saanti riistää minulta siihen oikeuden.
Pyydän teiltä senvuoksi erityistä suosiollisuutta, monseigneur..."

"Millaista?"

"Pidättäkää minut täällä vankina ja säästäkää minulla siten tuo julma
ymmälle joutuminen, sillä jos sallitte minun poistua, niin tahtoisin
mennä ainakin esittämään läsnäoloni niiden keskuudessa, jotka ovat
suistumassa tuhoon, ja jos sinne menen, en ole vapaa pelastamaan heitä."

"Gabriel", päätti herttua de Guise mietittyään, "minä en voi enkä tahdo
osoittaa teitä kohtaan sellaista epäluuloisuutta. Olen teille ilmaissut
koko taistelusuunnitelmani, ja te olette lähdössä ystävien joukkoon,
joiden äärimmäisenä etuna on tuntea tämä suunnitelma, mutta kuitenkin
annan teille passin."

"Sitten, monseigneur", lausui Gabriel masentuneena, "myöntäkää minulle
ainakin eräs viimeinen suosiollisuus sen kaiken nimessä, mitä olen
voinut tehdä kunniaksenne Metzissä, Italiassa, Calaisissa, kaiken
sen nimessä, mitä olen sittemmin kärsinyt, niinkuin olenkin kärsinyt
paljon!"

"Mistä on puhe?" kysyi herttua. "Jos pystyn siihen, niin teen sen,
ystäväni."

"Te voitte kyllä, monseigneur, ja kenties teidän pitääkin, sillä
ranskalaisiahan vastaan te taistelette. No niin, sallikaa minun
käännyttää heidän pois kohtalokkaasta suunnitelmastaan, ei
paljastamalla heille sen varmaa tulosta, vaan neuvomalla, pyytämällä,
suostuttelemalla."

"Varokaa, Gabriel!" torjui herttua de Guise juhlallisesti. "Jos teiltä
pääsee sanakin valmisteluistamme ja kapinalliset pysyvät hankkeessaan,
vain muuttaen sen toimeenpanoa niin silloin me olemme hukassa —
kuningas, Maria Stuart ja minä. Punnitkaa sitä tarkoin. Vannotteko
nyt aatelismiehen kunniasanalla olevanne vähäisimmälläkään tavalla
vihjaamatta siihen, mitä täällä on tekeillä?"

"Kautta aateliskunniani vannon sen", vakuutti kreivi de Montgommery.

"Menkää siis", virkkoi herttua de Guise, "ja yrittäkää saada heidät
luopumaan rikollisesta hyökkäyksestään; ilomielin luovun helposta
voitosta ajatellessani, että näin säästetään ranskalaista verta. Mutta
jos, kuten uskon, viime tiedot pitävät paikkansa, niin heillä on liian
sokea ja itsepintainen luottamus yritykseensä, ja siinä tapauksessa
epäonnistutte, Gabriel. Olkoon kuinka tahansa, menkää tekemään tuo
viimeinen yritys. Heidän ja erittäinkin teidän itsenne tähden en tahdo
sitä evätä."

"Heidän puolestaan ja myös omasta puolestani kiitän teitä siitä,
monseigneur", sanoi Gabriel.

Neljännestunnin kuluttua hän oli maikalla Noizaihin.




YHDESKOLMATTA LUKU

Vilpittömyyden vilppiä


Parooni Castelnau de Chalosses oli urhoollinen ja yleväluontoinen nuori
mies, jolle protestantit eivät olleet määränneet lainkaan helppoa
tehtävää, kun olivat ennakolta lähettäneet hänet ottamaan haltuunsa
Noizain linnan, joka oli sovittu heidän eri osastojensa yhteiseksi
kohtauspaikaksi maaliskuun 16 päivää varten. Hänen oli pakollista
näyttäytyä hugenoteille, mutta pysyä piilossa katolilaisilta, ja näin
täpärä asema vaati yhtä paljon varovaisuutta ja kylmäverisyyttä kuin
uljuuttakin.

La Renaudien kirjeestä saamansa tunnussanan avulla Gabriel pääsi
melkoisen helposti paroonin puheille. Silloin oli jo maaliskuun 15
päivän iltapuoli.

Kahdeksantoista tunnin kuluttua piti protestanttien keräytyä Noizaihin;
viimeistään neljänkolmatta tunnin päästä aloitettaisiin rynnäkkö
Amboisea vastaan. Niinpä ei sopinut hukata aikaa, jos tahdottiin
suostuttaa heidät hylkäämään koko hanke.

Parooni de Castelnau tunsi hyvin kreivi de Montgommeryn, joka oli usein
nähty Louvressa: sitäpaitsi puolueen johtomiehet olivat hänen kuullensa
montakin kertaa puhuneet Gabrielista.

Nyt hän tuli kreiviä vastaan, tervehtien tätä ystävänä ja liittolaisena.

"Siinäpä siis olette, herra de Montgommery", lausui hän heidän
jäätyään kahden kesken. "Totta puhuakseni toivoinkin tuloanne, mutta
tuskin uskalsin odottaa teitä. Amiraali moitti La Renaudieta kirjeen
lähettämisestä teille. 'Tosin piti ilmoittaa hankkeemme kreivi de
Montgommerylle', sanoi hän, 'mutta ei suinkaan kutsua häntä mukaan.
Hänelle olisi ollut jätettävä valta tehdä mitä tahtoi. Eikö kreivi ole
meille kertonut, ettei Frans II:n hallituskauden aikana hänen miekkansa
kuulu meille eikä hänelle itselleenkään?' Siihen La Renaudie vastasi,
ettei hänen kirjeensä velvoittanut teitä mihinkään, vaan jätti teille
täyden vallan menetellä, niinkuin halusitte."

"Se on totta", myönsi Gabriel.

"Ajattelimme silti, että te tulette", jatkoi Castelnau, "kun tuon
tuittupäisen paroonin kirjelmä ei teille ilmaissut mistä oli puhe,
ja minä sain toimekseni selittää teille sekä suunnittelumme että
toiveemme".

"Kuuntelen teitä", vastasi kreivi de Montgommery.

Castelnau kertasi nyt Gabrielille samaa, mitä herttua de Guise jo oli
yksityiskohtaisesti selostanut. Kuulija huomasi kauhukseen, kuinka
tarkkoja tietoja Arpinaama oli saanut. Ilmiantajien raporteissa ei
ollut ainoatakaan erehdystä, eikä mitään salahankkeen piirrettä ollut
jäänyt ilmoittamatta.

Salaliittolaiset olivat todellakin hukassa.

"Nyt tiedätte kaikki", lausui Castelnau masentuneelle kuulijalleen
lopuksi, "ja minun on vain esitettävä teille kysymys, johon muuten
ennakolta arvaan vastauksen. Ette voi yhtyä tähän toimintaan — se
kaiketi on päätöksenne?"

"Tosiaankaan en voi", vahvisti Gabriel pudistaen päätänsä
murheellisesti.

"No niin, hyviksi ystävyksiksi silti jäämme", virkkoi Castelnau.
"Tiedättehän, että varasitte oikeudeksenne olla sekaantumalta mihinkään
aseelliseen taisteluun, ja sitä paremminkin teillä on sellainen oikeus
tässä tapauksessa, kun olemme varmat voitosta."

"Pidättekö sitä aivan varmana?" kysyi Gabriel merkitsevästi korostaen.

"Kerrassaan", vakuutti parooni; "vihollisemme eivät aavista mitään,
vaan joutuvat yllätetyiksi. Hetkisen kyllä pelkäsimme, kun kuningas ja
hovi siirtyivät Bloisin avoimesta kaupungista Amboisen linnoitukseen.
Nähtävästi oli herännyt joitakin epäluuloja."

"Se oli tosiaankin silmäänpistävää", vahvisti Gabriel.

"Niin, mutta piankin lakkasimme epäröimästä, kun ilmeni, ettei tämä
arvaamaton asuinpaikan muutos suinkaan haitannut aiheitamme, vaan
päinvastoin soveltui niihin erinomaisesti. Herttua de Guise torkkuu nyt
petollisen turvallisuuden tuudittamana, ja ajatelkaapa, hyvä kreivi,
että meillä on tiedonantajia siellä ja että läntinen portti avataan
meille heti kun ilmestymme paikalle. Niin, menestys on varma, sanon
teille, ja te voitte ihan huoleti pidättyä taistelusta."

"Mainioimmatkin toiveet menevät toisinaan surkeasti myttyyn", huomautti
Gabriel vakavasti.

"Mutta meitä vastassa ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, ei
ainoatakaan!" väitti Castelnau iloisesti hykerrellen käsiään.
"Huomispäivä näkee puolueemme voiton ja Guisein kukistumisen."

"Entä... kavallus?" tiedusti Gabriel kamppaillen mielenliikutustaan
vastaan; hänen sydäntään ahdisti sanomattomasti se, että täytyi nähdä
nuorekkaan urhoollisuuden noin ummessa silmin syöksyvän perikatoon.

"Kavallus on mahdoton", vakuutti horjumaton Castelnau. "Ainoastaan
johtajat ovat salaisuudesta osallisia, eikä yksikään heistä voisi...
Mutta, herra de Montgommery", lisäsi hän keskeyttäen lauseensa, "alanpa
totisesti luulla, että teidän käy kateeksi meitä; te näytätte haluavan
kaikin mokomin ennustaa pahaa yrityksellemme, harmitellessanne sitä,
ettei teillä itsellänne ole tilaisuutta siihen osallistua. Heittäkää
sikseen sellaiset ajatukset!"

"Niin, se on totta; kadehdin kyllä teitä!" myönsi Gabriel synkästi.

"Sepä se, olinhan siitä varmakin!" huudahti nuori parooni nauraen.

"Mutta malttakaa hetkinen — teillä on sentään jonkin verran luottamusta
minuun, eikö niin?" aloitti Gabriel.

"Sokea luottamus, jos puhumme vakavasti", vastasi Castelnau.

"No niin, tahdotteko kuunnella hyvää neuvoa, oikean ystävän neuvoa?"

"Missä asiassa?"

"Luopukaa aikomuksestanne vallata huomenna Ambroise. Lähettäkää heti
taattuja sanansaattajia ilmoittamaan kaikille meikäläisille, jotka ovat
kokoontumassa tänne ensi yönä ja huomenna, että hanke on epäonnistunut
tai ainakin lykättävä toiseen kertaan."

"Mutta miksi, miksi?" kysyi Castelnau, joka alkoi hätääntyä. "Tottahan
teillä on jokin vakava syy, puhuaksenne minulle tuolla tavalla?"

"Hyvä Jumala, ei", vastasi Gabriel tuskallisen väkinäisesti.

"Kuitenkaan ette voine ihan suotta neuvoa minua hylkäämään ja
veljillemme peruuttamaan hanketta, joka näkyy edistyvän näin suotuisin
entein?"

"Ei, tosin en puhunut ilman aiheita, mutta vaikutettani en voi teille
ilmaista. Tahdotteko ja voitteko uskoa kunniasanaani... Tässä jo lausun
enemmän kuin minun olisi sopinut. Olkaa niin ystävällinen, että uskotte
sanaani."

"Kuulkaa", jatkoi Castelnau hyvin totisena, "jos teen sen kummallisen
päätöksen, että kaikki on peruutettava viimeisellä hetkellä, niin
joudun siitä vastuuseen La Renaudielle ja muille päälliköille. Saanko
ainakin kehoittaa heitä kääntymään teidän puoleenne?"

"Saatte", vastasi Gabriel.

"Ja heille te selitätte tuon neuvonne perusteet?" tiukkasi Castelnau.

"Siihen minulla ei valitettavasti ole oikeutta!"

"Kuinka siis voisin mukaantua suostutteluunne?" kysyi Castelnau.
"Eikö minua katkerasti soimattaisi siitä, että olen jonkin yksityisen
varoituksen lakia tuhonnut melkein varmat mahdollisuudet? Niin täydesti
kuin ansaitset tekin meidän kaikkien luottamusta, herra de Montgommery,
ihminen on vain ihminen ja saattaa erehtyä mitä parhaassakin
tarkoituksessa. Jollei kenenkään sallita tarkistaa ja hyväksyä
perusteitanne, täytyy meidän ehdottomasti jättää kehoituksenne sikseen."

"Pitäkää sitten varanne!" huomautti Gabriel ankarasti. "Te otatte
vuorostanne yksin vastuun kaikesta siitä, mitä pahaa voi olla tulossa!"

Castelnauta hätkähdytti kreivin tuima sävy.

"Herra de Montgommery", lausui hän saaden äkillisen mielijohteen,
"luulenpa aavistavani totuuden! Teille on uskottu tai muutoin tullut
tietoonne jokin salaisuus, jota kunnianne kieltää ilmaisemasta. Te
tiedätte jotakin vakavaa yrityksemme todennäköisestä päättymisestä —
että meidät on kavallettu, esimerkiksi? Eikö niin?"

"Sitä en ole sanonut!" torjui Gabriel kiihkeästi.

"Tai sitten", jatkoi Castelnau, "te olette matkallanne tänne tavannut
herttua de Guisen, joka on ystävänne; kenties tietämättä, että olette
meikäläisiä, hän on antanut teille tilaisuuden päästä tilanteesta
selville".

"Sanoissani ei mikään ole voinut johdattaa teitä olettamaan sitä!"
esteli Gabriel.

"Ja mahdollista on vielä sekin", pitkitti Castelnau, "että te
Amboisen kautta ratsastaessanne olette keksinyt valmisteluja, kuullut
määräyksiä, saanut luottamuksellisia tietoja... Lyhyesti sanoen,
juonemme on tullut ilmi!"

"Minäkö siis", kysyi Gabriel kauhistuneena, "olen antanut teille
aihetta siihen uskoon?"

"Ette, herra kreivi-, sillä minä oivallan kyllä nyt, että te olette
sitoutunut vaitioloon. En pyydäkään teiltä nimenomaista vakuutusta, en
sanaakaan, jos niin haluatte. Mutta ellen erehdy, saattaa varmuudekseni
riittää pelkkä ele, silmien räpäytys, jopa äänettömyyskin."

Tuskallisen jännittyneenä Gabriel muisteli herttua de Guiselle
antamansa lupauksen selvää sanamuotoa. Hän oli aatelismiehen kunnian
nimessä sitoutunut olemaan vihjailemalta tai antamatta kenenkään
aavistaa, mitä Amboisissa oli tekeillä, ja tällöin hänen piti
ehdottomasti välttää sekä eleitä että ilmeitä eikä ainoastaan sanoja.
Nyt hänen vaitiolonsa pitkittyi väkisinkin.

"Olette yhä ääneti?" virkkoi parooni de Castelnau, kiinteästi
tähystellen hänen kasvojaan. "Ette siis aio puhua lisää; ymmärrän teitä
ja ryhdyn toimimaan sen mukaan."

"Ja mitä aiotte tehdä?" tiedusti Gabriel kiireesti.

"Ilmoitan La Renaudielle ja muille päälliköille, niinkuin äsken
neuvoitte, että heidän pitää keskeyttää valmistelut, ja selitän
meikäläisille heidän saapuessaan tänne, että eräs henkilö, johon meidän
täytyy kaikin puolin luottaa, on varoittanut... antanut vihjauksen
todennäköisestä kavalluksesta..."

"Mutta niinhän ei ole tapahtunut!" muistutti kreivi de Montgommery
kiivaasti. "En ole millään lailla viitannut kavallukseen, herra de
Castelnau."

"Hyvä kreivi", lausui Castelnau puristaen Gabrielin kättä mykän
ilmeikkäästi, "eikö pelkkä pidättyväisyyskin saata olla hälytys
pelastustamme varten? Ja kun kerran tiedämme nyt olla varuillamme,
niin..."

"Mitä sitten?"

"Kaikki käy hyvin meille ja huonosti heille", selitti Castelnau. "Me
siirrämme yrityksemme otollisempaan aikaan, otamme kaikin mokomin
selville ilmiantajat, jos niitä on keskuudessamme, tehostamme
varokeinot ja salamyhkäisyyden ehdottomasti taatuiksi, ja kun sitten
kaikki on hyvin valmisteltua ja voimme uudestaan pitää onnistumista
varmana, käymme jälleen toteuttamaan tällaista hanketta, ja teidän
ansiostanne me silloin tappion sijasta saavutamme suuren voiton".

"Ja juuri sitä minä tahdoin välttää!" huudahti Gabriel, joka kauhistui
nähdessään joutuvansa tahattoman kavalluksen partaalle. "Siinä on
varoitteluni ja neuvontani todellinen syy, herra de Castelnau.
Minun vakaumukseni mukaan yrityksenne on ehdottomasti rikollinen ja
vaarallinen. Hyökkäämällä katolilaisten kimppuun toimitatte kaiken
vääryyden omalle puolellenne, oikeutatte kaikki heidän kostotoimensa.
Sorretuista muututte kapinoitsijoiksi. Jos teillä on valitettavaa
ministereistä, niin pitääkö teidän kostaa se nuorelle kuninkaalle? Ah,
minusta on suorastaan näännyttävää ajatella kaikkea tätä surkeutta!
Hyvän asiamme nimessä teidän pitäisi ainiaaksi luopua tuollaisen
jumalattoman taistelun ajatuksesta. Antakaa mieluummin periaatteiden
taistella puolestanne! Totuuden asiaa älköön tahrattako vereen —
ainoastaan sen tahdoin teille sanoa. Sentähden vannotan teitä ja
kaikkia vejiämme pidättymään tuhoisista sisäisistä sodista, jotka
voivat ainoastaan viivyttää aatteittemme valtaanpääsyä."

"Onko tuo todellakin kaiken haastelunne ainoa vaikutin?" kovisti
Castelnau.

"Ainoa..." vastasi Gabriel kumealla äänellä.

"Niin ollen kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra kreivi",
lausui Castelnau hieman kylmäkiskoisesti, "mutta minun täytyy kuitenkin
toimia uskonpuhdistuksen johtajien määräämään tapaan. Käsitän kyllä,
että kun ette voi taistella, teidän on tuskallista aatelismiehenä nähdä
muiden taistelevan ilman teitä. Mahdotonta silti on vaalia, että te
saisitte yksin kytkeä ja herpaannuttaa kokonaisen armeijan."

"Annatteko heidän siis kehittää tätä kohtalokasta hanketta edelleen,
itse auttaen mukana?" kysyi Gabriel kalpeana ja synkkänä.

"Niin teen, herra kreivi", vastasi Castelnau, eikä hänen äänensävynsä
lujuus sallinut väittelyä, "ja nyt lähden, jos sallitte, antamaan
tarpeellisia määräyksiä huomispäivän rynnäköstä".

Hän kumarsi Gabrielille ja poistui huoneesta vastausta odottamatta.




KAHDESKOLMATTA LUKU

Lopun alkua


Gabriel ei kuitenkaan vielä lähtenyt pois Noizain linnasta, vaan päätti
yöpyä sinne. Hänen läsnäolonsa oli reformeeratuille rehellisyyden
takeena, jos heidän kimppuunsa hyökättäisiin, ja lisäksi hän hiukan
toivoi vielä voivansa seuraavana aamuna käännyttää jonkun vähemmän
uppiniskaisesti sokean johtomiehen, vaikka Castelnau olikin ollut
taipumaton. Jospa La Renaudie voisi tulla tänne!

Castelnau näytti hieman halveksivasti jättävän hänet vapaaksi omiin
oloihinsa ja karttoi häntä. Sittenkin Gabriel kohtasi hänet illan
mittaan useastikin linnan käytävissä ja saleissa, liikkumassa sinne
tänne, antamassa määräyksiä tiedustustoiminnasta ja muonituksesta.
Mutta ainoatakaan sanaa ei vaihdettu näiden kahden uljaan nuoren miehen
kesken, jotka olivat yhtä ylpeitä ja yleväluontoisia.

Sitten yöllä kreivi de Montgommery oli liian rauhaton ja huolestunut
saadakseen unta silmiinsä ja vietti tuskaiset, pitkät tunnit
ulkovarustuksilla, kuunnellen, miettien, rukoillen.

Päivän sarastaessa alkoivat lahkolaisjoukot saapua erillisinä pikku
ryhminä. Kello kahdeksan oli heitä koolla jo paljon; kello yksitoista
Castelnau ei enää odottanut ketään lisää.

Mutta Gabriel ei tuntenut ainoatakaan johtajista. La Renaudie oli
ilmoittanut samoavansa Château-Regnaultin metsän kautta väkensä
etunenässä Amboisea vastaan.

Kaikki oli valmista lähtöön. Kapteenit Mazères ja Raunay, joiden
piti johtaa etujoukkoa, olivat jo laskeutuneet linnan pengermälle,
kehittääkseen osastojensa marssijärjestyksen. Castelnau oli
voitonriemuinen.

"No niin", virkkoi hän kohtaamalleen Gabrielille, iloissaan antaen
tälle anteeksi eilisen keskustelun, "näettehän, herra kreivi, että
olitte väärässä ja että kaikki käy mainiosti!"

"Odottakaamme!" sanoi Gabriel pudistaen päätänsä.

"Mutta mitä tarvitaankaan teidän jaksaaksenne uskoa, epäilijä!" lausui
Castelnau hymyillen. "Yksikään meikäläinen ei ole jättänyt sitoumustaan
sikseen, kaikki ovat saapuneet täsmällisesti, tuoden mukanaan enemmän
miehiä kuin olivat luvanneet. Kaikki ovat häiritsemättä marssineet
kotiseuduiltaan, ja vielä parempaa kenties on se, että hekään eivät
ole mitään häiriötä herättäneet. Eikö tämä ole tosiaan luistanut
harvinaisen onnellisesti?"

Paroonin keskeytti torvien toitotus, aseiden kalske ja äänten pauhu
ulkopuolelta. Innostuneessa luottavaisuudessaan hän ei kuitenkaan
hätääntynyt eikä voinut muuta uskoa kuin että jälleen oli jotakin
onnellista sattunut.

"Kuulkaa!" sanoi hän Gabrielille; "työnpä vetoa siitä, että siellä
saapuu vielä uusia, odottamattomia lisävoimia. Varmaankin Lamothe
ja Deschamps tuovat salaliittolaisia Picardiesta. Heidän piti ehtiä
perille vasta huomenna, mutta kelpo kumppanimme ovat nähtävästi
jouduttaneet marssiaan yhä tiukemmin, saadakseen osuutensa taistelusta
ja voitosta. Siinäpä oikeita ystäviä!"

"Ovatkohan he ystäviä!" epäili Gabriel, joka oli kalvennut kuullessaan
torvien törähtelyä.

"No, keitä he voisivat olla?" ihmetteli Castelnau. "Tulkaa tänne
galleriaan, herra kreivi. Ampumarei'istä näkee pengermälle, mistä melu
tuntuu kuuluvan."

Hän veti Gabrielin mukaansa, mutta muurin seinustalle päästessään
huudahti, kohotti molemmat kätensä ja seisoi kuin kivettynyt.

Melua eivät olleet aiheuttaneet lahkolaisjoukot, vaan kuninkaallinen
sotaväki. Tulokkaita ei komentanut Lamothe, vaan Savoijin Jaakko,
Nemoursin herttua.

Noizain linnaa ympäröivien puiden suojassa oli kuninkaallisen ratsuväen
onnistunut saapua melkein äkkiarvaamatta avoimelle pengermälle, missä
kapinoitsijain etujoukko parhaillaan järjestäytyi rivistöiksi. Siinä ei
ollut edes syntynyt taistelua, sillä Nemoursin herttua oli ensityökseen
komentanut väkensä kaappaamaan vastustajan muskettikimput.

Mazèresin ja Raunayn oli täytynyt antautua ilman ainoatakaan iskua, ja
he luovuttivat voittajille miekkojaan juuri silloin, kun Castelnau loi
tälle näyttämölle silmäyksen ylhäältä. Missä hän oli luullut näkevänsä
sotureitaan siellä olikin nyt vain vankeja.

Tuskin hän voi uskoa silmiään. Hän seisoi tuokion liikahtamatta,
tyhmistyneenä, masentuneena, sanaakaan hiiskumatta. Tuollainen tapaus
oli niin kaukana hänen ajatuksistaan, että hänen oli ensimmältä vaikea
sitä käsittää.

Gabrielille tämä temppu tuotti vähemmän yllätyksen, mutta häneenkin se
vaikutti perin lannistavasti.

Heidän katsellessaan toisiansa synkkinä ja kalpeina astui galleriaan
kiireesti muuan vänrikki, etsien Castelnauta.

"Millä kannalla asiat ovat?" tiedusti tulijalta parooni, huolestuksen
pakosta saaden äänensä takaisin.

"Herra parooni", vastasi vänrikki, "he ovat saaneet haltuunsa
nostosillan ja ensimmäisen portin; me ennätimme sulkemaan vain toisen,
mutta se ei voisi pidättää heitä neljännestuntia enempää pihalla.
Pitääkö meidän kuitenkin yrittää taistelua vai ryhtyä neuvottelemaan?
Siellä odotetaan määräyksiänne."

"Malttakaa hiukan", sanoi Castelnau, "jotta ehdin aseistautua. Sitten
tulen alas."

Hän riensi viereiseen saliin ottamaan haarniskansa ja miekkansa.
Gabriel seurasi häntä sinne.

"Mitä aiotte tehdä, ystävä?" kysyi hän alakuloisesti.

"En tiedä, en tiedä", vastasi Castelnau peräti neuvottomana, "mutta
ainakin voin kuolla".

"Jospa olisitte uskonut minua eilen!" pahoitteli Gabriel.

"Niin, te olitte oikeassa, nyt sen näen", myönsi porooni. "Aavistitte,
mitä oli tulossa; ehkä tiesittekin sen ennakolta?"

"Mahdollisesti", lausui Gabriel. "Ja se onkin suurin kärsimykseni.
Mutta ajatelkaa, Castelnau, että elämässä sattuu outoja ja kamalia
kohtalon oikkuja! Entä jollei minulla ole ollut vapautta mielenne
käännyttämiseen niillä todellisilla perusteilla, jotka olivat
vähällä purkautua huuliltani?... Entä jos olin antanut aatelismiehen
kunniasanan, etten salli suoranaisesti enkä välillisesti teidän arvata
totuutta..."

"Siinä tapauksessa vaitiolonne on ollut luonnollinen", vastasi
Castelnau; "minä olisin teidän sijassanne menetellyt samoin. Minun
järjettömän olisi pitänyt ymmärtää teitä; minun olisi pitänyt tietää,
ettei teidänlaisenne uljas mies kehoita välttämään taistelua ilman
ihan ehdottomia perusteita... Mutta tahdon sovittaa vikani — menen
kuolemaan."

"Minä kuolen silloin mukananne", ilmoitti Gabriel levollisesti.

"Tekö! Ja miksi?" huudahti Castelnau. "Teidän ei ole pakko tehdä muuta
kuin heittäytyä syrjään taistelusta, niinkuin itse sanoitte."

"En ryhdykään taistelemaan", selitti Gabriel; "enhän voi. Mutta elämä
on käynyt minulle taakaksi; minua tympäisee se näköjään kaksimielinen
osa, jota näyttelee. Lähden taistelemaan aseettomana. En tapa, mutta
haen surmani. Voin kenties heittäytyä sellaisen iskun eteen, joka on
aiottu teille. Ellen voi palvella miekalla, kelpaan vielä kilveksi."

"Ei", vastusti Castelnau, "jääkää tänne! Minun ei sovi vetää teitä
mukanani tuhoon."

"No, vedättehän siihen hyödyttömästi ja toivottomasti kaikki ne
meikäläiset, jotka ovat sulkeutuneet kanssanne tähän linnaan. Minun
elämäni on paljon turhanaikaisempi kuin heidän."

"Voinko puolueemme kunnian lähden tehdä muuta kuin vaatia heiltä tätä
uhrausta?" virkkoi Castelnau. "Marttyyrit tuottavat asialleen useinkin
suurempaa hyötyä ja kunniaa kuin voittajat."

"Totta kyllä", tunnusti Gabriel, "mutta eikö ole päällikkönä
velvollisuutenne ensiksi yrittää pelastaa joukkoja, jotka on uskottu
huostaanne? Jäähän sitten tilaisuus kuolla heidän etunenässään, jollei
pelastus vastaa kunnian vaatimuksia."

"Neuvotte minua siis...?"

"Koettamaan kaikkia rauhallisia keinoja", jatkoi Gabriel. "Jos teette
vastarintaa, ei teillä ole minkäänlaista mahdollisuutta tappion ja
verilöylyn välttämiseen. Jos mukaannutte pakon edessä, ei heillä
nähdäkseni ole oikeutta rankaisemiseen suunnitelmasta, joita ei
ole pantu toimeen. Aikeista ei tuomita, saatikka panna kärsimään.
Heittämällä aseet riisutte aseista vihollisemmekin."

"Minua kaduttaa niin katkerasti ensimmäisen neuvonne syrjäyttäminen,
että tahtoisin noudattaa mieltänne tällä kertaa", sanoi Castelnau.
"Kuitenkin epäröitsen, sillä peräytyminen on minulle kovin
vastenmielistä."

"Peräytymistä varten pitäisi ensin olla astunut eteenpäin". muistutti
Gabriel. "Mutta kuka tähänastisesta käytöksestänne voisi väittää teitä
kapinoitsijaksi? Vasta miekkanne paljastamalla te julistatte itsenne
syylliseksi. Ja kuulkaa, läsnäoloni saattaa vielä olla teille edullinen
eräässä suhteessa, Jumalan kiitos! En kyennyt teitä pelastamaan eilen,
mutta saanko yrittää samaa tänään?"

"Mitä tekisitte?" kysyi Castelnau kahden vaiheilla.

"En mitään muuta kuin arvollenne sopivaa, olkaa huoleti!" vakuutti
Gabriel. "Menen Nemoursin herttuan luo, joka toimii kuninkaallisen
joukon päällikkönä. Ilmoitan hänelle, ettei täällä ryhdytä mihinkään
vastarintaan, että hänelle avataan portit ja että te antaudutte
hänelle, mutta kunniasanaa vastaan. Hänen tulee taata herttuallisen
kunniansa kautta, ettei mitään pahaa tapahdu teille tai miehillenne ja
että hän saatettuaan teidät kuninkaan eteen esittämään valituksenne ja
pyyntönne päästää teidät sitten menemään."

"Entä jos hän kieltäytyy?"

"No, jos hän hylkää esitykseni, niin vääryys siirtyy hänen taholleen;
hän on silloin tullut torjuneeksi oikeamielisen ja kunniakkaan sovinnon,
ja verenvuodatus jää kokonaan hänen vastuulleen. Jos hän kieltäytyy,
Castelnau, niin palaan luoksenne kuolemaan rinnallanne."

"Luuletteko", empi vielä Castelnau, "että La Renaudie minun sijassani
suostuisi ehdotukseenne?"

"Kautta sieluni uskon, että jokainen järkimies suostuisi siihen."

"Tehkää se siis!" taipui Castelnau; "jos epäonnistutte herttuan
puhuttelussa, kuten pelkään, niin hurja päätöksemme vain yltyy siitä."

"Kiitos", sanoi Gabriel. "Minä puolestani toivon onnistuvani ja Jumalan
avulla säästäväni monen uljaan ja ylevän miehen hengen."

Hän juoksi alas, avautti pihalle vievän oven ja sovinnonhierojan lippu
kädessään lähestyi Nemoursin herttuaa, joka väkensä keskellä hevosen
selässä odotti rauhaa tai sotaa.

"En tiedä, tunteeko teidän ylhäisyytenne minua", sanoi Gabriel
herttualle; "minä olen kreivi de Montgommery".

"Kyllä, herra de Montgommery, tunnen teidät", vastasi Savoijin Jaakko.
"Herra de Guise ilmoitti minulle, että kohtaisin teidät täällä, mutta
hän lisäsi teidän tulleen hänen luvallaan ja kehoitti minua kohtelemaan
teitä ystävänä."

"Tämä varokeino voisi luoda minuun pahan varjon muiden vähemmän
onnellisten ystävien taholta", huomautti Gabriel pudistaen päätänsä
murheellisesti. "Mutta uskallan pyytää teiltä tilaisuutta lyhyeen
keskusteluun, monseigneur."

"Sitä vastaan en tee muistutusta."

Ylhäältä ristikkoikkunasta Castelnau tarkkaili jännittyneenä herttuan
ja Gabrielin liikkeitä ja näki heidän nyt vetäytyvän sivulle ja
vilkkaasti puhelevan keskenään moniaita minuutteja. Sitten Savoijin
Jaakko pyysi kirjoitustarpeita, kyhäsi rummun päällä muutamia rivejä
paperilapulle ja luovutti sen kreivi de Montgommerylle, joka näytti
hartaasti kiittävän häntä.

Niinpä oli jotakin toivoa. Gabriel palasi linnaan kiireimmiten ja
sanattomana ja hengästyneenä antoi sitten Castelnaulle tällaisen
vakuuskirjelmän:

 "Herra de Castelnaun ja hänen kumppaniensa suostuttua Noizain linnassa
 minun saapumiseni jälkeen heittämään aseensa ja antautumaan minä
 Savoijin Jaakko olen heille vannonut ruhtinassanalla, kunniani kautta
 ja sieluni autuuden nimessä, ettei heille tuoteta mitään pahaa ja että
 minä toimitan heidät turvallisesti kotiseuduilleen, vain viidentoista
 heistä joutuessa herra de Castelnaun kanssa seuraamaan mukanani
 Amboiseen, siellä esittääkseen rauhalliset vetoomuksensa kuninkaalle,
 valtiaallemme.

 Annettu Noizain linnassa maaliskuun 16 päivänä 1560.

                                                 _Savoijin Jaakko._"

"Kiitos, ystävä", sanoi Castelnau Gabrielille luettuaan asiakirjan;
"te olette pelastanut henkemme ja enemmän kuin henkemme: kunniamme.
Tällä perustalla olen valmis seuraamaan Nemoursin herttuaa Amboiseen,
sillä emmehän ainakaan ilmesty vankien lailla voittajan eteen, vaan
sorrettuina anomaan oikeutta kuninkaalta. Vielä kerran kiitos."

Mutta puristaessaan vapauttajansa kättä Castelnau huomasi, että Gabriel
oli jälleen käynyt näöltään yhtä alakuloiseksi kuin oli aikaisemmin.

"Mikä nyt vielä raskauttaa mieltänne?" kysyi hän."

"Minun täytyy ajatella La Renaudieta ja muita protestantteja, joiden on
määrä rynnätä Amboiseen ensi yönä", vastasi Gabriel. "Heitä varmaankaan
ei enää ehdi pelastaa, valitettavasti! Entä jos kuitenkin yrittäisin?
Eikö La Renaudien pitänyt marssia Château-Regnaultin metsän kautta?"

"Niin piti", myönsi Castelnau vakavasti, "ja kenties vielä ehtisitte
tavata hänet siellä ja pelastaa hänen joukkonsa, kuten täälläkin saitte
toimeen".

"Ainakin yritän", päätti Gabriel. "Nemoursin herttua suonee minulle
vapaan pääsyn. Hyvästi siis, ystävä; lähden jatkamaan sovinnonhierojan
osaa, mikäli siihen pystyn. Amboisessa tavataan."

"Näkemiin!" toivotti Castelnau.

Niinkuin Gabriel oli arvannut, ei herttualla ollut mitään sitä vastaan,
että hän poistui Noizaista ja kuninkaallisen väen luota. Hän pani siis
ratsunsa nelistämään Château-Regnaultin metsän suunnalle.

Castelnau ja hänen toverikseen valitut viisitoista johtomiestä
seurasivat Savoijin Jaakkoa luottavaisina ja levollisina Amboiseen.
Mutta perille tullessaan heidät vietiin suoraa päätä vankilaan. Sinne
he jäisivät, sanottiin heille, kunnes metakka päättyisi eikä enää
voitaisi pitää vaarallisena heidän pääsyään kuninkaan eteen asti.




KOLMASKOLMATTA LUKU

Château-Regnaultin metsässä


Puheena oleva metsäalue sijaitsi onneksi vain kolmen
neljännespenikulman päässä Noizaista. Vankka hevonen kiidätti Gabrielin
pian sinne, mutta sitten hän harhaili runsaan tunnin eri suuntiin
kohtaamatta ainoatakaan ystävien tai vihollisten osastoa.

Vihdoin hän oli erään polun mutkasta edessään kuulevinaan ratsuväen
säännöllistä tömistelyä. Mutta siellä ei voinut olla reformeerattuja,
koska saattoi erottaa naurun ja puhelun hälinää; hugenoteillahan
oli täysi syy salata etenemistään ja siis noudattaa äärimmäistä
hiljaisuutta. Gabriel kiirehti kuitenkin eteenpäin ja näki pian
kuninkaallisten joukkojen punaisia vyöhiköitä. Lähestyessään päällikköä
hän tunsi tämän, ja hänet itsensäkin tunnettiin heti. Johtajana oli
näet parooni de Pardaillan, nuori ja uljas upseeri, joka oli palvellut
hänen kanssaan herttua de Guisen alaisena Italiassa.

"Ahaa, siinähän on kreivi de Montgommery!" huudahti Pardaillan. "Luulin
teidän olevan Noizaissa, kreivi."

"Sieltä tulenkin", selitti Gabriel.

"No, kuinka siellä on käynyt? Tulkaahan kappaleen matkaa meidän
kanssamme ja selostakaa minulle."

Gabriel kertoi Nemoursin herttuan äkillisestä saapumisesta, pengermän
ja nostosillan yllätysvaltauksesta, välitystoiminnastaan ja sen
onnelliseksi tulokseksi koituneesta rauhallisesta alistumisesta.

"Hiisi vieköön", tuumi Pardaillan, "herra de Nemoursilla on ollut
hyvä onni, ja saman verran toivoisin itselleni. Tiedättekö, herra de
Montgommery, ketä vastaan olen tällä hetkellä marssimassa?"

"La Renaudieta vastaan tietenkin."

"Juuri niin. Ja tiedättekö, niitä La Renaudie on minulle?"

"Serkkunne, luullakseni; niin nyt muistaakin."

"Niin, serkkuni kyllä", myönsi Pardaillan, "ja enemmänkin kuin
serkkuni, hän on ystävä ja asetoveri. Katkeraa on hyökätä sitä vastaan,
jonka rinnalla on niin monet kerrat taistellut!"

"Tosiaankin", vahvisti Gabriel, "Mutta ettehän ole varma siitä, että
kohtaatte hänet."

"Valitettavasti se on liiankin varmaa. Olen saanut täsmälliset ohjeet,
ja ne perustuvat hänen kavaltajiansa tarkkoihin raportteihin. Kuulkaa:
vielä neljännestunnin edettyäni joudun La Renaudieta vastaan toisella
tiellä tästä vasempaan."

"Mutta entä jos karttaisitte sitä latua?" kuiskasi Gabriel.

"Silloin menettelisin vastoin kunniaani ja soturin velvollisuutta",
vastasi Pardaillan. "Sitäpaitsi, vaikka tahtoisinkin, en voisi niin
tehdä. Molemmat luutnanttini ovat saaneet ohjeita herra de Guiselta
samoin kuin minäkin eivätkä sallisi minun toimia niitä vastaan. Ei,
ainoana toivonani on se, että La Renaudie suostuu antautumaan minulle.
Se on kovin epävarma toive, sillä hän on ylpeä ja urhoollinen;
avoimessa maastossa häntä ei voi yllättää niinkuin Castelnaulle
kävi, emmekä lukumäärältämme suurestikaan voita hänen joukkoaan.
Auttanettehan minua kuitenkin, herra de Montgommery, neuvomalla hänelle
rauhaa?"

"Siinä kohden teen parastani", lupasi Gabriel.

"Hitto periköön nämä kansalaissodat!" manasi Pardaillan lopuksi.

He ratsastivat kymmenen minuuttia äänettömästi eteenpäin. Kun siilon
oli käännytty toiselle, vasempaan johtavalle tielle, sanoi Pardaillan:

"Varmasti olemme jo lähellä heitä. Sydämeni jyskyttää kovasti.
Ensimmäistä kertaa elämässäni luulen totisesti tuntevani pelkoa!"

Kuninkaalliset ratsusoturit eivät enää naureskelleet ja jutelleet, vaan
etenivät verkkaisesti ja varovasti.

He eivät olleet ehtineet kahtasataa askelta, kun luulivat näkevänsä
puiden lomitse aseiden välkettä polulta, joka kulki yhdensuuntaisesti
valtatien kanssa. Eikä myöskään jäänyt pitkäksi aikaa sijaa
epätietoisuudelle, sillä melkein samassa huusi luja ääni: "Seis! Kuka
siellä?"

"Se on La Renaudien ääni", huomautti Pardaillan Gabrielille ja sitten
vastasi haasteeseen:

"Valois ja Lotringi!"

Polulta ilmestyi tielle heti La Renaudie ratsain, pienen joukkonsa
seuraamana.

Hän käski kuitenkin väkensä pysähtyä ja lähestyi yksin muutamia
askeleita. Pardaillan noudatti esimerkkiä, antoi osastolleen
seisahtumismääräyksen ja eteni häntä kohti ainoastaan Gabrielin kanssa.

Olisi voinut luulla, että kaksi ystävää siinä kiirehti tapaamaan
toisiansa pitkällisen eron jälkeen eikä kaksi vihollista valmiina
ryhtymään hillittömään taisteluun.

"Olisin jo vastannut sinulle niinkuin minun pitäisi", virkkoi La
Renaudie lähestyessään, "ellen olisi ollut tuntevinani ystävän ääntä...
Enpä erehtyne siinä käsityksessä, että tuo kypäränsilmikko kätkee
kunnon Pardaillanin piirteet."

"Niin, minähän tässä olen, ystävä-parka", lausui Pardaillan, "ja hyvänä
veikkona neuvon sinua luopumaan yrityksestäsi ja heti laskemaan aseet".

"Kas, kas, onko tuo tosiaankin veljen neuvo?" kysyi La Renaudie hiukan
ivallisesti.

"Kyllä, herra de La Renaudie", pisti väliin Gabriel, tullen esille;
"vakuutan teille, että se on uskollisen ystävän neuvo. Castelnau on
tänä aamuna antautunut Nemoursin herttualle, ja te olette hukassa,
ellette menettele samoin."

"Ahaa, herra de Montgommery!" sanoi La Renaudie. "Oletteko tekin noiden
mukana?"

"En ole heikäläisiä enkä teikäläisiä", ilmoitti Gabriel vakavasti ja
murheellisesti; "tässä käänteessä olen vastapuolten välillä".

"Oh, suokaa minulle anteeksi, herra kreivi", virkkoi La Renaudie,
johon oli tehonnut Gabrielin ylevä ja arvokas sävy. "En tahtonut teitä
loukata, ja luullakseni epäilisin pikemmin itseäni kuin teitä."

"Uskokaa minua siis", jatkoi Gabriel, "älkääkä heittäytykö hyödyttömään
ja turmiolliseen taisteluun, vaan antautukaa."

"Mahdotonta!" torjui La Renaudie.

"Mutta ota sentään huomioon", varoitti Pardaillan, "että me olemme
täällä vain heikkona etujoukkona".

"Ja luuletko sinä", vastasi lahkolaispäällikkö, "että minä olen
aloittanut pelkästään tällä vähäisellä urhojen osastolla?"

"Sanon sinulle suoraan", virkkoi Pardaillan, "että sinulla on
kavaltajia riveissäsi".

"Ne ovat nyt teikäläisten joukossa", tuumi La Renaudie.

"Otan hankkiakseni sinulle armahduksen herra de Guiselta", lupasi
Pardaillan, joka ei kiireessä osannut keksiä mitään parempaa.

"Armahduksen!" loisti La Renaudie; "toivoakseni piankin itse annan
armahduksia enkä ota niitä vastaan muilta."

"Voi, La Renaudie! La Renaudie! Ethän tahdo pakottaa minua paljastamaan
asetta sinua vastaan, Gudefroy, vanha toverini, lapsuudenystäväni?"

"Siihen kuitenkin täytyy valmistua. Pardaillan, sillä tunnethan minut
liian hyvin uskoaksesi, että väistäisin sinua."

"Herra de La Renaudie", huudahti Gabriel, "vakuutan vielä kerran, että
olette erehdyksen vallassa..."

Mutta hänet keskeytettiin äkkipäätä...

Kummankin kiistapuolen ratsumiehet, jotka loitommaksi jääneinä ja
toistensa näkyvissä ollen eivät käsittäneet mitään tästä päälliköiden
kummallisesta ryhtymisestä keskusteluun, olivat kiihkeitä aloittamaan
ottelun.

"Mitä lempoa he haastelevat noin kauan?" jupisivat Pardaillanin
sotilaat.

"Katsokaa nyt noita", nurkuivat puolestaan hugenotit; "luulevatko
he, että me olemme tulleet tänne katselemaan, kuinka he juttelevat
yksityisistä asioistaan?"

"Malta hetkinen, malta", virkkoi muuan La Renaudien väestä, josta
jokainen sotilas toimi hyvinkin itsenäisesti, "tiedänpä keinon heidän
rupattelunsa lyhentämiseksi".

Ja Gabrielin juuri ruvettua puhumaan hän laukaisi pistoolinsa
kuninkaallisia joukkoa kohti.

"Siinä näet, että ensimmäinen laukaus tuli sinun taholtasi!" huomautti
Pardaillan tuskastuneesti.

"Ilman minun käskyäni!" selitti La Renaudie kiivaasti. "Mutta arpa on
nyt heitetty! Hei, ystävät, eteenpäin!"

Hän kääntyi miehiänsä kohti, eikä Pardaillanin sopinut jättäytyä
vältteleväksi. Niinpä hän teki samaten ja huusi väelleen:

"Eteenpäin!"

Laukausten vaihto alkoi.

Gabriel oli jäänyt paikalleen punaisten ja valkoisten,
kuningasmielisten ja hugenottien väliin molempien luotisateiden
yhteisesti uhkaamaksi, kun hän oli vain hiukan kannustanut hevostaan
syrjään. Jo alussa katkaisi luoti hänen kypärästään töyhdön, ja toinen
surmasi hevosen hänen altaan.

Hän vapautti itsensä jalustimista ja seisoi sitten suorana,
liikahtamatta ja ikäänkuin mielteissään keskellä tätä kamalaa mellakkaa.

Ryhtymättä uudestaan panostamaan tuliaseitaan molemmat joukot
syöksyivät jatkamaan taistelua miekoillaan.

Gabriel ei vieläkään siirtynyt sivummalle tästä aseiden kalskeesta;
edes koskettamatta miekkansa kahvaa hän vain katseli ympärilleen
annettuja hurjia iskuja surullisena ja synkkänä ikäänkuin olisi Ranskan
olennoituma näiden vihaväleihin joutuneiden ranskalaisten keskessä.

Lukumäärältään vähemmistönä ja vähemmän harjaantuneina sotakuriin
reformeeratut alkoivat horjua, ja tällöin La Renaudie oli metelissä
joutunut jälleen Pardaillanin eteen.

"Minun kimppuuni", huusi hän vanhalle toverilleen, "jotta saan surmani
edes sinun kädestäsi!"

"Ah, jalomielisempi onkin se, joka surmaa toisen!" arveli Pardaillan.

He kävivät tuimaan hyökkäykseen. Heidän iskunsa kajahtelivat
haarniskoista kuin vasaran kalke alasimella.

La Renaudie kieppui Pardaillanin ympärillä, joka hypitti ratsuaan
ketterästi ja teki väistöjä ja survaisuja hellittämättä. Kaksi
kostonhimon hurjistuttamaa kilpailijaa ei olisi voinut tapella
vimmaisemmin.

Viimein La Renaudie upotti miekkansa Pardaillanin rintaan, saaden hänet
suistumaan alas satulasta.

Mutta silloin ei parahtanut Pardaillan, vaan La Renaudie!

Onnekseen voittaja ei ehtinyt edes katsella synkkää saavutustaan, sillä
Montigny, Pardaillanin paashi, laukaisi häntä kohti hakapyssynsä, ja
kuolettavasti haavoittuneena hän sortui maahan.

Ennen hengenlähtöään La Renaudie jaksoi kuitenkin miekkansa
sivalluksella iskeä kuoliaaksi paashin, joka oli häntä ampunut.

Näiden kolmen ruumiin ympärille keskittyi sitten kahakka yhä
raivokkaampana. Mutta hugenotit olivat ehdottomasti alakynnessä, ja
päällikkönsä menettämisen jälkeen heidät piankin lyötiin perinpohjin.
Suurin osa sai surmansa. Muutamia otettiin vangiksi, ja pieni jäännös
pääsi pakoon.

Tätä julmaa ja veristä taistelua ei ollut kestänyt täyttä kymmentä
minuuttia.

Kuninkaalliset ratsumiehet järjestyivät palaamaan Amboiseen.
Pardaillanin ja La Renaudien ruumiit nostettiin kuljetettavaksi yhdessä
samalla ratsulla.

Kun kummaltakaan puolelta ei ollut erityisesti tavoiteltu Gabrielia,
jäi hän vastoin kiihkeää toivoaan ihan vammattomaksi, ja apeasti hän
katseli noita kahta ruumista, joiden rinnassa vielä äsken sykkivät
kenties ylevimmät sydämet, mitä hän kokemuksestaan tunsi.

— Kumpi noista kahdesta oli uljaampi? — mietti hän. — Kumpi hartaammin
rakasti toistansa? Kumman kuolema tuotti isänmaalle suuremman häviön?




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kuudennentoista vuosisadan politiikkaa


Noizain linnan antautumisen ja Château-Regnaultin metsässä suoritetun
kahakan jälkeen ei kaikki rauhattomuus ollut kuitenkaan vielä lakannut.
Nantesin salaliittolaisten enemmistö ei tiennyt mitään puolueensa
kahdesta perättäisestä vastoinkäymisestä, vaan marssi yhä Amboisea
kohti, aikoen ryhtyä hyökkäykseen sitä vastaan yön tultua.

Mutta Lignièresin tarkkojen tiedoitusten perusteella osattiin heitä
siellä odottaa.

Sentähden ei nuori kuningas ollut tahtonut mennä makuulle, vaan pysyi
levottomana jalkeilla, kuumeisin askelin mitellen sitä avaraa ja tyhjää
salia, joka oli varattu hänen huoneekseen.

Maria Stuart, herttua de Guise ja Lotringin kardinaali valvoivat hänen
seuranaan.

"Kuinka ikuisen pitkällinen yö!" tuskitteli Frans. "Olen huonossa
kunnossa, päätäni polttaa, ja nyt olen taas saanut piinakseni
sietämättömän korvasäryn. Millainen yö, millainen yö!"

"Rakas valtiasparkani", virkkoi Maria säveästi, "älä ole noin
kiihdyksissäsi; sillä tavalla vain pahennat ruumiillisia kipujasi ja
sielullisia kärsimyksiäsi. Ota mieluummin edes hetkisen lepo!"

"Kah, voinko minä levätä, Maria", kysyi kuningas, "voinko pysyä
rauhallisena, kun kansani nousee kapinaan ja aseistautuu minua vastaan!
Voi, nämä huolet varmaankin lyhentävät sitä vähäistä aikaa, jonka
Jumala on suonut elääkseni!"

Maria vastasi siihen vain kyynelillä, jotka tulvahtivat hänen
viehkeille kasvoilleen.

"Teidän majesteettinne ei pitäisi ottaa asiaa noin raskaalta kannalta",
huomautti Arpinaama. "Minulla on jo ollut kunnia vakuuttaa teille, että
kaikkiin tarpeellisiin toimiin on ryhdytty ja että voitto on varma.
Vastaan tilanteen selviämisestä ehdottomasti, sire."

"Emmekö ole aloittaneet hyvin?" lisäsi Lotringin kardinaali. "Castelnau
vankina, La Renaudie surmansa saaneena, eikö siinä ole onnellisia
enteitä tämän ikävän jutun kehittymiselle hyvään päätökseen?"

"Kovin onnellisia enteitä tosiaankin", sanoi Frans katkeralla äänellä.

"Huomenna kaikki loppuu", jatkoi kardinaali; "toisetkin
kapinallisjohtajat joutuvat haltuumme, ja sitten voimme kauhistavalla
esimerkillä säikyttää niitä, jotka muutoin kenties rohkenisivat
heitä jäljitellä. Se täytyy tehdä, sire". selitti hän vastatakseen
kuninkaan torjuvaan eleeseen. "Juhlallinen _uskontoimitus_, kuten
Espanjassa sanotaan, on välttämätön uskonnon häväistylle kunnialle ja
valtaistuimen uhatulle turvallisuudelle. Aluksi täytyy tuon Castelnaun
kuolla. Herra de Nemours on ottanut vannoakseen hänelle, että hänet
päästetään, mutta se ei kuulu meihin, koska emme ole mitään luvanneet.
La Renaudie on välttänyt teloituksen, mutta minä olen jo antanut
käskyn, että hänen päänsä pannaan näytteille huomenna päivänkoitteessa
Amboisen sillalle, yläpuolellaan kirjoitus: _Kapinallisten päällikkö_."

"Kapinallisten päällikkö!" toisti nuori kuningas; "mutta olettehan
itse sanonut, ettei hän ollut päällikkö ja että salaliittolaisten
tunnustukset ja kirjeenvaihto osoittivat prinssi de Condén yksin olleen
koko yrityksen todellinen alkuunpanija".

"Taivaan tähden, älkää puhuko noin äänekkäästi, sire!" huudahti
kardinaali. "Niin, se on totta, prinssi on kaikkea johtanut etäällä.
Nuo heittiöt nimittävät häntä mykäksi johtajaksi, jonka piti julistaa
kantansa ensimmäisen menestyksen jälkeen. Mutta sen voiton puutteessa
hän ei ole paljastanut itseään eikä enää tulekaan esille. Älkäämme
siis työntäkö häntä vaaralliseen äärimmäisyyteen. Älkäämme julkisesti
tunnustako kapinaliikkeen saaneen noin voimakasta puoltajaa. Olkaamme
kuin emme tietäisi siitä asiasta mitään, jolla hänkään ei toimisi."

"Herra de Condé on silti kapinan todellinen päällikkö!" väitti Frans,
jonka nuorekas maltittomuus huonosti sopeutui tällaiseen poliittiseen
verukkeiden keksimiseen.

"Totta kyllä, sire", myönsi Arpinaama, "mutta prinssi ei tunnusta
aikeitaan, vaan päinvastoin kieltää. Olkaamme uskovanamme hänen
sanaansa. Prinssi saapui tänään sulkeutumaan Amboiseen, missä häntä
pidetään silmällä etäältä, samaan tapaan kuin hän vehkeili. Olkaamme
hyväksyvinämme hänet liittolaiseksi; se on vähemmän vaarallista kuin
saada hänet julkiseksi viholliseksi. Tosiaankin hän lähtee meidän
kanssamme ensi yönä lyömään rikoskumppaneitaan hajalle, jos se ilmenee
hänelle pakolliseksi, ja on sitten saapuvilla heidän teloituksessaan
huomenna. Eikö hän siinä joudu kärsimään tuhatkertaisesti
tuskallisempaa rangaistusta kuin mitä hän aikoi meille toimittaa?"

"Se on kyllä varmaa", sanoi kuningas, "mutta tekeekö hän niin? Ja jos
hän niin tekee, voiko hän silloin ollakaan syyllinen?"

"Sire", vakuutti kardinaali, "meillä on hallussamme ja luovutamme
teidän majesteetillenne, mikäli haluatte, kaikki herra de Condén
salaisen osallisuuden todisteet. Mutta mitä ilmeisempiä todisteet
ovat, sitä tarpeellisempaa meidän on teeskennellä, ja minä puolestani
pahoittelun kaikesta sydämestäni eräitä pikaistuksissa lausumiani
sanoja, jotka voivat loukata prinssiä, jos ne joutuisivat hänen
korviinsa."

"Pelkäätte pahantekijän loukkaamista!" huudahti Frans. "Mutta mitä
meteliä tuolta ulkoa kuuluu? Jokohan siellä ovat kapinalliset?"

"Riennän sinne katsomaan", sanoi herttua de Guise.

Mutta hän ei ollut ehtinyt kynnykselle, kun Richelieu,
hakapyssysoturien kapteeni, astui huoneeseen ja ilmoitti kiihtyneesti
kuninkaalle:

"Anteeksi, sire, herra de Condé luulee kuulleensa joitakin
kunnialleen käypiä sanoja ja pyytää kiivaasti saada kerta kaikkiaan
teidän majesteettinne edessä julkisesti puhdistautua häpäisevistä
epäluuloista."

Kuningas olisi kenties kieltäytynyt vastaanottamasta prinssiä, mutta
herttua de Guise oli jo antanut merkin. Kapteeni Richelieun sotilaat
vetäytyivät sivulle, ja prinssi de Condé astui sisälle pää pystyssä,
kasvot tulistuneina.

Häntä saattoivat muutamat aatelismiehet ja lukuisat Pyhän
Florentinuksen kaniikit, jotka olivat Amboisen linnan vakinaisia
asukkaita; kardinaali oli täksi yöksi muuttanut nämä hengenmiehet
sotilaiksi, puolustuksen varalta, eikä niinä aikoina muuten ollutkaan
harvinaista nähdä huppukauluksen alla kypärää ja rukousnauhan vierellä
hakapyssyä.

"Sire, pyydän anteeksi rohkeuttani", lausui prinssi kumarreltuaan
kuninkaalle, "mutta tämän menettelyn oikeuttaa kenties ennakolta
eräiden syytösten julkeus, joita vihamieheni kuuluvat salavihkaa
esittävän uskollisuuttani vastaan ja jotka tahdon vetää julkisuuteen,
kummakseni ne ja saattaakseni heidät rangaistukseen".

"Mistä on puhe, herra serkkuni?" tiedusti nuori kuningas totisena.

"Sire, he uskaltavat väittää, että minä olen niiden kapinoitsijain
todellinen johtaja, joiden mieletön ja rikollinen yritys tällä haavaa
häiritsee valtakunnan rauhaa ja surettaa teidän majesteettianne."

"Kah, puhutaanko sellaista?" virkkoi Frans. "Kuka sitä huhua levittää?"

"Minun onnistui äsken itse päästä käsiksi tuohon ilkeään panetteluun,
sire, kun nämä arvoisat Pyhän Florentinuksen munkkiveljet nähtävästi
katsoen olevansa täällä kuin kotonaan eivät ujostele toistella
äänekkäästi, mitä heille supatellaan syrjästä päin."

"Ja syytättekö te loukkauksen todistajia vai sen ensimmäisiä lausujia?"
kysyi Frans.

"Syytän molempia, sire", vastasi prinssi de Condé, "mutta erittäinkin
näiden halpamaisten vääristelyjen alkuunpanijoita..."

Niin sanoessaan hän katsoi Lotringin kardinaalia suoraan kasvoihin;
hämillisen näköisenä jälkimmäinen kätkeytyi, mikäli oli tilaisuutta,
veljensä taakse.

"No niin, serkkuni", sanoi nuori kuningas, "me kyllä sallimme teidän
sekä kumota huhupuheet että toimittaa panettelijat syytteeseen.
Jatkakaa."

"Kumota huhupuheet, sire?" toisti prinssi de Condé. "No, eivätkö
tekoni kelpaa siinä kohden paremmin kuin mitkään sanani voisivat
tehota? Enkö ole ensimmäisestä kutsusta tullut tänne linnaan ottamaan
paikkani teidän majesteettinne puolustajain joukossa? Onko se syyllisen
menettelyä, kysyn teillä itseltänne, sire?"

"Syyttäkää siis panettelijoita!" sanoi Frans, joka ei tahtonut vastata
muuta.

"Niin teenkin, en sanoilla, sire, vaan toiminnalla", vastasi prinssi
de Condé. "Heidän pitää, jos heillä on niin paljon rohkeutta, itse
esiintyä minua syyttämään. Heitän tässä heitä vastaan julkisesti
hansikkaan! Jumalan ja kuninkaani edessä. Astukoon esiin se mies —
olkoonpa hänen arvonsa ja asemansa mikä hyvänsä — joka tahtoo pysyä
siinä väitteessä, että minä olen muka osallinen salaliittoon! Tarjoudun
taistelemaan hänen kanssaan, milloin ja miten hän haluaa, ja jollei
hän ole arvoltaan vertaiseni, alennun taistelua varten kaikessa hänen
tasalleen."

Lakatessaan puhumasta prinssi heitti toisen hansikkaansa lattialle.
Hänen katseensa ei ollut tauonnut hyvin selventävästä haasteen
tarkoituksesta, sillä se oli ylpeästi suunnattu herttua de Guiseen,
joka ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

Nyt seurasi tuokion hiljaisuus, jokaisen varmaankin ajatellessa, kuinka
omituista oli kuninkaallisen suvun prinssin ajaa valehtelijaksi koko
hovi, jossa yksinkertaisin paashikin tiesi hänet kaksikymmenkertaisesti
syylliseksi siihen, mitä hän noin etevästi suuttumusta näytellen kielsi.

Mutta tarkemmin sanoen nuori kuningas oli kenties sentään ainoa,
joka viattomuudessaan ihmetteli tätä peliä, eikä kukaan silti pannut
epäilyksen alaiseksi prinssin urhoollisuutta tai kunniallisuutta.

Ranskassa olivat päässeet muotiin italialaisten hovien käsitykset
politiikasta Katarina Medicin ja hänen firenzeläistensä välityksellä.
Se, joka petti parhaiten, sai suurimman poliittisen taitavuuden
maineen. Ajatustensa salaaminen ja tointensa peitteleminen oli
etevyyttä. Vilpittömyyttä olisi pidetty tyhmyytenä.

Tämä siveellinen spitalitauti ei ollut jättänyt tartuttamatta sen ajan
ylevimpiäkään ja puhtaimpia luonteita. Colignya, Condéa, kansleri
Olivieria. Niinpä herttua de Guisekaan ei halveksinut Condén prinssiä,
vaan pikemminkin ihaili häntä. Mutta itsekseen hän tuumi hymyillen
pystyvänsä ainakin yhtä hyvin näyttelemään kuin toinen. Astahtaen
eteenpäin hän verkkaisesti riisui hansikkaansa ja heitti sen prinssin
hansikkaan viereen.

Tämä temppu herätti läsnäolijoissa hämmästystä, kun ensimmältä
luultiin, että hän aikoi ottaa vastaan prinssi de Condén röyhkeän
haasteen.

Mutta silloin hän ei olisikaan ollut se suuri politikko, jollaisena
hän ylpeillen tahtoi esiintyä. Lujalla ja tosiaankin melkein ehdotonta
vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän lausui:

"Minä hyväksyn herra prinssi de Condén lausunnon ja annan sille kaiken
kannatukseni. Olen siinä määrin hänen palvelijansa, koska minulla on
kunnia olla hänen sukulaisensakin, että tässä omasta aloitteestaan!
tarjoudun hänen sekundantikseen ja käyn aseisiin ketä hyvänsä vastaan,
lukeakseni niin oikeamielistä puolustusta."

Ja Arpinaama tähysteli kysyvin silmäyksin rohkeasti kaikkia, jotka
seisoivat ympärillä.

Prinssi de Condé ei puolestaan nyt voinut muuta kuin laskea katseensa
alas. Hän tunsi itsensä enemmän voitetuksi kuin jos olisi tappelussa
hävinnyt.

"Eikö kukaan", tiukkasi herttua de Guise, "nosta prinssi de Condén tai
minun hansikastani?"

Tietysti kukaan ei hievahtanut.

"Serkkuni", huomautti Frans alakuloisesti hymyillen, "nythän nähdäkseni
olette toivomuksenne mukaan puhdistunut kaikista rikollisuuden
epäluuloista".

"Niin, sire", myönsi mykkä johtaja avomielisen julkeasti, "ja minä
kiitän teidän majesteettianne suosiollisesta kannatuksestanne..."

Hän kääntyi hieman väkinäisesti Arpinaamaan päin ja lisäsi:

"Kiitän siitä myös hyvää liittolaistani ja sukulaistani, herra
de Guisea. Toivon todistavani hänelle ja kaikille uudestaan,
taistellessani ensi yönä kapinoitsijoita vastaan, mikäli he hyökkäävät,
ettei hän ole ollut väärässä minua puolustaessaan."

Sitten prinssi de Condé ja herttua de Guise kohteliaasti tekivät
toisilleen syvän kumarruksen.

Pätevästi ja asianmukaisesti osoitettuaan viattomuutensa prinssillä ei
enää ollut täällä mitään tekemistä; hän kumarsi kuninkaalle ja poistui,
saattajinaan katsojat, jotka olivat tullessa seuranneet häntä.

Kuninkaallisessa huoneessa ei ollut enää ketään muuta kuin ne neljä
henkilöä, joiden ikävää odottelua ja huolestusta tämä omituinen ilveily
oli vähäksi aikaa keventänyt.

Mutta tästä ritarillisesta kohtauksesta selviää myös, että politiikka
juontaa juurensa kuudenneltatoista vuosisadalta... ainakin.




VIIDESKOLMATTA LUKU

Amboisen mellakka


Prinssi de Condén lähdettyä kuningas tai Maria Stuart eivät sen
Paremmin kuin Lotringin veljeksetkään johtaneet keskustelua siihen,
mitä juuri oli tapahtunut.

He tuntuivat välttävän tätä vaarallista aihetta äänettömästi solmitun
sopimuksen nojalla.

Minuutit ja tunnit kuluivat odotuksen maltittomassa ja synkässä
hiljaisuudessa.

Frans paineli usein kädellään polttavaa päätänsä. Syrjässä istuva
Maria katseli murheisesti nuoren puolisonsa kalpeita ja riutuneita
kasvoja ja pyyhkäisi tuon tuostakin kyyneleen silmänurkastaan.
Lotringin kardinaali jännitti kaiken tarkkaavaisuutensa kuulostelemaan
melua ulkopuolelta. Arpinaamalla ei ollut enää mitään määräyksiä
annettavina, ja kun hänen arvoasemansa ja virkansa kahlehtivat hänet
kuninkaan läheisyyteen, näytti hän julmasti kärsivän tästä pakollisesta
toimettomuudesta. Toisinaan hän värähtäen polkaisi jalkaansa niinkuin
uljas taisteluhevonen pureskellessaan suitsia, jotka sitä kytkevät.

Yön hetket vierähtivät vähitellen ohitse. Linnan kello oli Pyhän
Florentinuksen kappelikellon säestyksenä lyönyt kuusi ja sitten puoli
seitsemän. Aamu alkoi sarastaa, eikä yön hiljaisuutta ollut häirinnyt
mikään rynnäkön häly tai vahtisotilaiden merkinanto.

"Kas niin", virkkoi kuningas hengittäen keveämmin, "alanpa uskoa, herra
kardinaali, että tuo Lignières on pettänyt teidän ylhäisyyttänne, tai
sitten hugenotit ovat muuttaneet mieltänsä".

"Sen pahempi, jos niin on käynyt", tuumi Lotringin Charles, "sillä me
olimme varmat kapinan lannistamisesta yhdellä kertaa".

"Mutta tämähän on parempi loppu", virkkoi Frans, "sillä pelkkä
taistelukin merkitsisi kuninkuudelle tappiota..."

Kuningas ei kuitenkaan ehtinyt lopettaa lausettaan, kun sovittuna
hälytysmerkkinä kajahti kaksi hakapyssyn laukausta ja valleilla
kuultiin leviävän vartiopaikalta toiseen huuto:

"Aseisiin, aseisiin, aseisiin!"

"Nyt ei ole epäilystäkään siitä, että viholliset ovat siellä." huusi
Lotringin kardinaali kalveten vastoin tahtoaan.

Herttua de Guise nousi melkein iloisena ja virkkoi vain, kumartaen
kuninkaalle:

"Sire, palaan pian, luottakaa minuun", ja hän poistui kiireesti.

Hänen voimakkaan äänensä kuultiin vielä antavan määräyksiä
etuhuoneessa, kun alkoi kajahdella uusia laukauksia.

"Te näette, sire", sanoi kardinaali kenties häätääkseen kauhuaan
äänensä soinnulla, "näette, että Lignièresillä oli oikeat tiedot ja
että hän vain erehtyi ajasta muutaman lunnin verran".

Mutta kuningas ei kuunnellut häntä; kiukkuisesti purren vaalennutta
huultansa ja kallistaen korvansa yksinomaan tykistön ja hakapyssyjen
yltyvää jyminää kohti hän mutisi:

"Tuskin vieläkään voin uskoa tuollaista julkeutta! Tuollaista kruunun
häpäisemistä..."

"Se raukeaa noiden kurjien häpeäksi, sire!" yritti kardinaali vakuuttaa.

"Hm", tuumi kuningas, "nostamastaan melusta päättäen herrat
reformeeratut ovat saapuneet lukuisina eivätkä tunnu pelkäävän!"

"Se päättyy yhtä pian kuin olkituli sammuu", sanoi Lotringin Charles.

"Siltä ei tunnu, sillä meteli lähestyy", huomautti Frans; "tuli taitaa
yltyä rajummaksi eikä suinkaan vaimentua".

"Jeesus!" parahti Maria Stuart peräti kauhuissaan; "kuuletteko luotien
räiskyvän muureja vasten?"

"Minun mielestäni kuitenkin, madame..." sopersi kardinaali. "Luulen
sentään, teidän majesteettinne... Minä puolestani en kuule melun
kiihtyvän..."

Mutta hänet keskeytti kamala räjähdys.

"Siinä saitte vastauksen", virkkoi hänelle kuningas katkerasti
hymyillen, "mutta kalpeat ja säikähtyneet kasvonnekin todistavat teitä
vastaan".

"Minä tunnen jo ruudinhajua", huomautti Maria. "Ja nythän huudetaan
niin hirveästi!"

"Yhä parempaa vain!" sanoi Frans. "Kas niin, herrat reformeeratut ovat
kaiketi jo päässeet kaupungin muurien sisäpuolelle ja luultavasti
ryhtyvät nyt oikein piirittämään meitä linnassamme."

"Mutta sire", esitti kardinaali vavisten, "eikö tässä tilanteessa olisi
parempi, että teidän majesteettinne vetäytyisi torniin. Voimme pitää
varmana ainakin, etteivät he pysty sitä valloittamaan."

"Mitä? Minäkö menisin piiloon alamaisiltani, pakenisin kerettiläisiä!"
kiivastui kuningas. "Antakaa niiden vain saapua tänne asti, herra
enoni; minua huvittaa tietää, kuinka pitkälle heidän julkeutensa
voi mennä. Saattepa nähdä, että he pyytävät meitä veisaamaan heidän
kanssaan joitakin virsiä ranskaksi ja haluavat saarnata Pyhän
Florentinuksen kappelissa!"

"Sire, olisi sentään hiukan noudatettava varovaisuutta", sanoi Maria.

"Ei", väitti kuningas, "tahdon päästä tässä jutussa loppuun asti;
odotan täällä noita uskollisia alamaisia, ja kuninkaallisen nimeni
kautta vakuutan, että ensimmäinen, joka ei osoita minulle säädyllistä
kunnioitusta, joutuu näkemään, onko tämä väkipuukko kupeellani pelkkänä
koristuksena!"

Minuutit kuluivat ja yhteislaukaukset jatkuivat yhä kiivaampina.
Kardinaaliparka ei enää kyennyt virkkamaan sanaakaan. Nuori kuningas
puristeli vimmaisesti nyrkkejään.

"Kukaan ei edes tule tuomaan meille tietoja!" valitti Maria Stuart.
"Onko vaara siis niin suuri, ettei ketään liikene sieltä hetkeksikään?"

"Voi, tämä odotus on sietämätön, ja mikä hyvänsä muu olisi luullakseni
parempaa!" lausui kuningas viimein kaiken malttinsa menettäneenä.
"Mutta tiedänpä, kuinka saan selkoa tilanteesta: lähden itse tuohon
kahakkaan. Herra kenraaliluutnantti ei kieltäytyne vastaanottamasta
minua vapaaehtoisena."

Frans liikahti pari kolme askelta ovelle päin. Maria heittäytyi hänen
eteensä.

"Frans, mitä ajatteletkaan! Sinähän olet sairaskin!"

"En enää tunne mitään kipua", sanoi kuningas. "Suuttumus on tullut
kärsimyksen sijalle."

"Malttakaa, sire", pyysi kardinaali; "nyt minusta todellakin tuntuu
siltä kuin melske loittonisi. Niin, laukauksiakin kajahtelee
harvemmin... Ah, tuossapa tulee paashi, varmaankin tuoden tietoja."

"Sire", lausui paashi astuttuaan sisälle, "herra herttua de Guise antoi
toimekseni ilmoittaa teidän majesteetillenne, että reformeeratut ovat
luopuneet yrityksestään ja kääntyneet peräytymään".

"Vihdoinkin! Sepä onnellista!" huudahti kuningas.

"Herra kenraaliluutnantti tulee selostamaan kuninkaalle kaikki heti kun
uskoo voivansa poistua muureilta", lisäsi paashi sitten kadoten.

"No niin, sire", huomautti Lotringin kardinaali voitonriemuisena, "enkö
ennakolta oivaltanut, että se oli vain vähäpätöinen selkkaus ja että
kuuluisa ja urhea veljeni piankin palauttaisi järkiinsä kaikki nuo
virsien veisailijat?"

"Ohoh, kelpo eno", sanoi Frans ivallisesti, "kuinka äkkiä teille on
miehuus palannut..."

Mutta samassa jyrähti toinen mäjähdys vielä paljon kamalampana kuin
edellinen.

"Mitähän tuo vielä merkitsee?" ihmetteli kuningas.

"Tosiaankin... se on kummallista", sanoi kardinaali vavisten uudestaan.

Onneksi hänen ei tarvinnut kauan olla hädissään. Melkein samassa
astui huoneeseen kapteeni Richelieu, kasvot ruudista mustina ja
lovilaitaiseksi hakattu miekka kädessään.

"Sire", lausui hän kuninkaalle, "kapinoitsijat on lyöty hajalle.
Viimeksi he ennättivät räjäyttää voimakkaan ruutipanoksen, jonka olivat
koonneet erään portin juurelle, mutta se ei tuottanut meille vahinkoa.
No, jotka eivät joutuneet vangiksi tai saaneet surmaansa, peräytyivät
sillan yli ja rakensivat suojakseen katusulkuja, vetäytyessään erääseen
Vendomoisin esikaupungin rakennukseen, mistä saamme heidät helposti
kiinni... Teidän majesteettinne voi omin silmin nähdä Iästä ikkunasta,
kuinka heitä käsittelemme."

Kuningas kiirehti ikkunan ääreen kardinaalin saattamana, ja
kuningatarkin lähestyi.

"Niin, tosiaankin", totesi Frans: "siellä he vuorostaan ovat
saarroksissa... Mutta mitä näenkään? Tuosta rakennuksesta tupruaa
tavattomasti savua!"

"Sire, se on pistetty tuleen", selitti kapteeni.

"Mainiota, erinomaista!" huudahti kardinaali. "Katsokaa, sire,
tuollahan niitä hyppii alas ikkunasta. Kaksi... kolme... neljä...
Vielä, yhä uusia! Kuoletteko tänne niiden parkumista?"

"Voi noita ihmisparkoja!" huokasi Maria Stuart pannen kätensä ristiin.

"Olen erottavinani meikäläisten etunenässä serkkumme de Condén
kypärätöyhdön ja vyöhikön", lausui kuningas. "Onko se todellakin hän,
kapteeni?"

"On, teidän majesteettinne", vahvisti Richelieu. "Hän on ollut vakaasti
mukanamme, miekka kädessään, herra de Guisen rinnalla."

"No, herra kardinaali", muistutti Frans, "näettehän, ettei häntä
tarvinnut pyytää puolellemme".

"Hänen oli ehdottomasti pakko tulla mukaan, sire!" vastasi Lotringin
Charles. "Herra prinssi olisi toisin menettelemällä pannut liian paljon
alttiiksi."

"Mutta liekit yltyvät!" huudahti Maria kamalan näytelmän järkyttämällä
ja samalla lumoamana. "Rakennus voi sortua noiden, onnettomien päälle!"

"Sortuu juuri!" sanoi kuningas.

"Jumalan kiitos, kaikki on lopussa!" riemuitsi kardinaali.

"Voi, lähtekäämme pois täältä, sire, minun on niin paha olla", valitti
Maria vetäen kuningasta mukaansa.

"Niin, minutkin valtaa nyt sääli", sanoi Frans ja loittani ikkunasta.

Sen ääreen jäi kardinaali yksikseen ja rajattomasti riemuitsevana,
mutta hänkin kääntyi kohta poispäin, kuullessaan herttua de Guisen
äänen.

Arpinaama astui sisälle, tyynenä ja ylpeänä, kintereillään prinssi de
Condé, jonka oli puolestaan vaikea olla näyttämättä murheelliselta ja
häpeilevältä.

"Sire, kaikki on päättynyt", ilmoitti herttua de Guise kuninkaalle, "ja
kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksen rikoksestaan. Kiitän Jumalaa
siitä, että hän on vapauttanut teidän majesteettinne tästä vaarasta,
sillä nyt huomasin sen suuremmaksi kuin ennakolta luultiin. Meillä oli
kavaltaja keskuudessamme."

"Onko mahdollista?" kysyi kardinaali hätkähtäen.

"Täytyy olla", vakuutti Arpinaama; "reformeeratut saivat ensimmäisessä
rynnäkössä apua La Motten keräämiltä aseellisilta miehiltä, jotka
hyökkäsivät ahdistamaan meitä takaapäin. Sillä tavalla he hetkellisesti
olivat kaupungin valtiaina."

"Kamalaa!" sanoi Maria painautuen kuningasta vasten.

"Vielä pahemmalla kannalla olisi tilanne ollut, madame", jatkoi
herttua, "jos kapinalliset olisivat odotuksensa mukaan saaneet
tuekseen sen rynnäkön, jonka Chaudieun, ministerin veljen, piti tehdä
Bons-Hommesin porttia vastaan."

"Raukesiko se yritys?" kysyi kuningas.

"Sitä ei tehty, sire. Kapteeni Chaudieu myöhästyi, Jumalan kiitos, ja
saapuu vain huomatakseen kaikki ystävänsä lyödyiksi hajalle. Hyökätköön
hän nyt mielensä mukaan — hänellä on vankka vastus tarjolla sekä
muurien sisä- että ulkopuolellakin! Ja pakottaakseni hänet harkitsemaan
asiaa määräsin pari- kolmekymmentä hänen rikoskumppaniaan hirtettäviksi
Amboisen vallinharjoille. Sellainen näytelmä lienee hänelle kyllin
valaiseva."

"Oiva keksintö", ylisti Lotringin kardinaali.

"Kiitän teitä, serkkuni", sanoi kuningas Arpinaamalle. "Mutta minä
näen, että Jumalan varjelus on erityisesti tullut ilmi tässä ottelussa,
koska juuri hän on sallinut vihollistemme aikeiden sotkeutua.
Lähtekäämme siis ensiksi kappeliin lausumaan hänelle kiitollisuutemme."

"Ja sitten", lisäsi kardinaali, "on järjestettävä eloonjääneiden
rikollisten rankaiseminen. Sire, tehän kaiketi tulelle saapuville
heidän teloitukseensa kuningattaren ja leskikuningattaren kanssa?"

"Mutta... onko se niin tarpeellista?" kysyi nuori kuningas
kiusaantuneena, astellessaan ovelle päin.

"Sire, se on välttämätöntä", vakuutti kardinaali itsepintaisesti hänen
kintereillään. "Maineikas kuningas ja kuuluisa isänne, sire, eivät
milloinkaan jääneet pois kerettiläisten polttamistilaisuuksista. Mitä
tulee Espanjan kuninkaaseen, sire..."

"Toiset kuninkaat tehkööt, niinkuin hyväksi näkevät", keskeytti Frans
yhä astellen eteenpäin, "ja minäkin tahdon toimia oman harkintani
mukaan".

"Minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että pyhän istuimen
lähettiläs ottaa ehdottomasti lukuun teidän läsnäolonne tässä
hallituskautenne ensimmäisessä _uskontoimituksessa_", tiukkasi
hellittämätön kardinaali. "Kun kaikki tulevat saapuville, varmasti
vieläpä herra prinssi de Condé, niin sopiiko teidän majesteettinne
jäädä pois?"

"Voi, hyvä Jumala, puhutaan siitä myöhemmin", vastasi Frans. "Eihän
syyllisiä ole edes tuomittu."

"Ooh, tuomittuja he kyllä ovat, teidän majesteettinne!" väitti
Lotringin Charles varmana.

"Olkoon niinkin, mutta tyrkyttäkää tuo heikkoudelleni kamala
välttämättömyys taakakseni edes oikealla hetkellä ja asianomaisessa
paikassa", lopetti kuningas. "Tällä haavaa, herra kardinaali, menkää,
kuten jo sanoin teille, polvistumaan alttarin eteen ja kiittämään
Jumalaa, joka on suvainnut kääntää meistä pois tämän salaliiton vaaran."

"Sire", lausui vuorostaan herttua de Guise, "ei ole suurenneltava näitä
rettelöitä eikä annettava niille ansaitsematonta tärkeyttä. Älköön
teidän majesteettinne siis nimittäkö tuota liikehtimistä salaliitoksi;
itse asiassa se oli vain _mellakka_."




KUUDESKOLMATTA LUKU

Uskontoimitus


Vaikka salaliittolaiset olivat La Renaudien papereista löydettyyn
julistukseen sovittaneet sen vakuutuksen, ettei heidän tahollaan
yritettäisi "mitään hänen majesteettiaan eikä kuninkaallisen
huonekunnan prinssejä tai valtakunnan turvallisuutta vastaan", olivat
he kuitenkin joutuneet kiinni avoimesta kapinasta, niin että heitä
odotti kansalaissodassa voitettujen kohtalo.

Se ankaruus, jolla lahkolaisia oli kohdeltu heidän käyttäytyessään
rauhallisten ja alistuvaisten alamaisten lailla, ei voinut heille
jättää suurtakaan armeliaisuuden toivoa.

Lotringin kardinaali jouduttikin heidän tuomitsemistaan kirkollisen
innon kannustamana, joskaan sitä ei voinut sanoa suorastaan
kristilliseksi.

Hän jätti kohtalokkaaseen juttuun sekaantuneiden aatelismiesten
oikeudenkäynnin Pariisin parlamentin ja kansleri Olivierin haltuun.
Siinä toimittiin pikaisesti. Kuulustelut tapahtuivat nopeasti, tuomiot
julistettiin vielä joutuisammin.

Näitä turhiakaan muodollisuuksia ei noudatettu kapinan vähäisempiä
osallisia kohtaan; toisarvoisia henkilöitä teloitettiin pyörällä
tai hirtettiin päivittäin Amboisessa, tahtomatta vaivata heillä
parlamenttia. Oikeudenkäytön kunnia ja kustannus suotiin ainoastaan
niille miehille, joilla oli jonkinlainen arvoasema ja jotakin mainetta.

Lotringin Charlesin hurskaan harrastuksen ansiosta päättyi kaikki
heidänkin osaltaan vajaassa kolmessa viikossa.

Huhtikuun 15 päivänä joutui sitten julkisesti teloitettaviksi
Amboisessa kaksikymmentäseitsemän paroonia, yksitoista kreiviä
ja seitsemän markiisia, kaikkiaan viisikymmentä aatelismiestä ja
lahkolaisjohtajaa.

Mitään ei lyöty laimin, jotta tämä suurenmoinen uskonnollinen toimitus
saisi juhlallista loistoa. Sitä varten tehtiin tavattomia valmistuksia.
Pariisista Nantesiin asti kiihoitettiin yleisön uteliaisuutta tämän
aikakauden julkisuuskeinoilla, nimittäin kuuluttamalla teloituksesta
kaikissa sen alueen kirkoissa.

Verinen esitys oli määrätty tapahtuvaksi linnan ulokkeen juurella, ja
määräpäivänä sijoitettiin ulokkeelle kolme komeaa istuinlavaa, joista
keskimmäinen ja uhkein oli varattu kuninkaalliselle perheelle.

Aukion ympärille oli rakennettu porrasmaisesti kohoavia penkkirivejä,
joihin sitten koottiin kaikki ympäristön uskovaiset puoliväkisinkin.
Niiden porvarien ja talonpoikaisten, joita verinäytelmä olisi
saattanut jonkin verran tympäistä, täytyi sinne lähteä uhkausten
painostuksesta tai lahjuksien taivuttamana. Toisille annettiin anteeksi
sakkoja, toisia peloiteltiin toimen tai oikeuksien menetyksellä. Kun
tähän herätystyöhön liittyi myös toisaalta uteliaisuus ja toisaalta
uskonkiihko, suuntautui Amboiseen sellainen väenpaljous, että
kohtalokkaan päivän aattona täytyi yli kymmenentuhannen leiriytyä
taivasalle.

Seuraavana aamuna alkoivat kaupungin katot täyttyä ihmisistä, ja aukion
puolisista ikkunoista saatiin vuokraa kymmenenkin ecua, mikä oli siihen
aikaan tavaton summa.

Aitauksen keskelle oli rakennettu valtava, mustalla veralla
päällystetty mestauslava. Sinne kannettiin hyvissä ajoin pölkky, jolle
kunkin tuomitun piti polvistuneena laskea päänsä. Lähelle oli mustalla
verhottu nojatuoli varattu oikeudenkirjurille, jonka tehtävänä oli
vuoron mukaan huutaa yksitellen aatelismiesten nimet ja kovalla äänellä
lukea kunkin tuomio.

Paikkaa vartioitsivat kuninkaan huonekunnan skotlantilainen komppania
ja santarmit.

Pyhän Florentiuksen kappelissa suoritetun juhlallisen messun jälkeen
tuomitut vietiin mestauslavan juurelle. Useat heistä olivat jo olleet
kidutettavina. Munkit olivat saapuvilla ja yrittivät saada heidät
hylkäämään uskonnolliset periaatteensa, mutta ainoakaan hugenoteista ei
taipunut luopioksi kuoleman edellä, vaan kaikki kieltäytyivät jyrkästi
vastaamastakaan munkeille, joiden joukossa epäiltiin olevan Lotringin
kardinaalin vakoilijoita.

Hovin istuinkorokkeet täyttyivät keskimmäistä lukuunottamatta.
Kuninkaalta ja kuningattarelta oli täytynyt melkein kiristää
suostumus olemaan saapuvilla teloituksessa, mutta he olivat ainakin
saaneet toimeen sen verran, että he ilmestyisivät vasta loppupuolella
ja ainoastaan pääjohtajien rangaistusta katsomaan. Tulossa he siis
olivat, eikä kardinaali muuta vaatinutkaan. Säälitettävä hallitsijapari
tunsi olevansa kruunattuja orjaparkoja; näitäkin nuoria ihmisiä oli
peloiteltu arvoaseman ja vaikutusvallan menettämisellä niinkuin
halpasäätyisiäkin.

Mestaukset aloitettiin keskipäivällä.

Ensimmäisen reformeeratun noustessa lavan portaita myöten hänen
kumppaninsa ryhtyivät veisaamaan Clément Marotin ranskantamaa virttä,
tahtoen lähettää viimeisen lohdun teloitettavalle ja samalla osoittaa
omaa lujuuttaan vihamiesten ja kuoleman edessä.

Niinpä he veisasivat kovalla äänellä mestauslavan juurella:

    Ollos, Luoja, meille laupias,
    anna siunaukses armostas,
    käännä kasvos meidän puolellemme,
    valo kirkas luomaan polullemme!

Yksi säkeistö säesti kunkin pään putoamista. Mutta siitä johtui myös,
että kuorossa aina oli yksi ääni vähemmän.

Kello yksi oli jäljellä vain kaksitoista aatelismiestä, salaliiton
pääjohtajat. Silloin seurasi tauko; molemmat pyövelit olivat
väsyksissä, ja kuninkaallinen seurue saapui.

Frans II oli suorastaan kalmankalpea. Maria Stuart sijoittui hänen
oikealle puolelleen ja Katarina Medici vasemmalle. Lotringin kardinaali
otti paikkansa leskikuningattaren toisella puolella, ja prinssi de
Condélle osoitettiin sija nuoren kuningattaren vieressä.

Prinssin astuessa korokkeelle melkein yhtä kalpeana kuin nuori kuningas
tervehtivät häntä nuo kaksitoista tuomittua, ja hän vastasi siihen
vakavasti.

"Olen aina kumartanut kuoleman edessä", virkkoi hän ääneen.

Muuten kuningas vastaanotettiin vähemmän kunnioittavasti, niin
sanoaksemme, kuin prinssi de Condé. Mitään tervehdyshuutoja ei
ensimmältä kuulunut hänen saapuessaan. Hän pani sen merkille ja sanoi
rypistäen otsaansa:

"Ah, herra kardinaali, minua suututtaa, että olette toimittanut meidät
tänne..."

Lotringin Charles oli kuitenkin kohottanut kätensä antaakseen alttiuden
merkin, ja joikin hajalliset äänet huusivat tällöin väkijoukosta:

"Eläköön kuningas!"

"Kuulettehan, sire?" huomautti kardinaali.

"Kyllä", myönsi kuningas, pudistaen päätänsä murheellisesti,
"kuulen muutamien kömpelösti tekevän alamaisteni äänettömyyden vain
huomattavammaksi".

Sillä välin täyttyi kuninkaallinen koroke lopullisesti. Kuninkaan
veljet, paavin lähettiläs, herttuatar de Guise olivat tulleet sinne
perätysten.

Sitten saapui herttua de Nemours, hänkin kovin apean näköisenä ja
ikäänkuin tunnontuskien kalvamana.

Viimeisenä sijoittui taustalle kaksi miestä, joiden läsnäolo tässä
paikassa ja tällä hetkellä ei kenties ollut vähemmän kummallinen kuin
prinssi de Condén.

Nämä kaksi miestä olivat Ambroise Paré ja Gabriel de Montgommery,
kumpikin erilaisen velvollisuuden kutsumana saapunut.

Ambroise Parén oli muutamia päiviä takaperin pyytänyt Amboiseen herttua
de Guise, joka oli käynyt suorastaan levottomaksi kuninkaallisen
sukulaisensa terveydentilasta. Maria Stuart ei ollut vähemmän hädissään
kuin hänen enonsa, ja nähdessään uskontoimituksen pelkän ajatuksenkin
ylettömästi rasittavan Fransin mieltä hän pyysi kirurgia pysyttelemään
valmiina antamaan kuninkaalle apuaan, jos tämä pyörtyisi tai alkaisi
muuten voida pahoin.

Gabriel taas saapui yrittämään vielä viimeistä ja äärimmäistä
ponnistusta pelastaakseen tuomituista ainakin yhden, joka oli
joutumassa kirveen uhriksi viimeisenä; hän soimasi itseään siitä, että
oli tahtomattaan johdattanut hänet neuvoillaan tähän äärimmäiseen
hätään, nimittäin nuoren ja urhoollisen Castelnau de Chalossesin.

Castelnau, kuten muistettaneen, oli antautunut vain herttua de
Nemoursin allekirjoittamaa vakuutusta vastaan, jossa hänelle taattiin
henki ja vapaus. Amboiseen luotuna hänet oli kuitenkin suljettu
vankilaan, ja tänään hänet oli määrä mestata viimeiseksi, muka
pahimpana rikollisena.

Herttua de Nemoursin puolesta on kuitenkin sanottava, että hän
nähdessään aatelisvakuutuksensa näin poljettuna maahan joutui
määrättömän epätoivon ja suuttumuksen valtaan. Kolmen viikon ajan hän
oli käynyt Lotringin kardinaalin, herttua de Guisen ja kuninkaallisen
pariskunnan puheilla anomassa, vaatimassa, rukoilemassa kunniansa
takaaman vangin vapautusta. Mutta kansleri Olivier, jolle toiset
jättivät ratkaisun, selitti hänelle, kuten herra de Vielleville kertoo,
että "kuningas ei ole mitenkään sidottu kapinalliselle alamaiselleen
antamaansa sanaan, saatikka sellaiselle hänen puolestaan annettuun
lupaukseen". Tuollainen kanta tuotti masentavaa sydänsurua herttua de
Nemoursille, joka äskenmainitun kronikoitsijan yksinkertaisen maininnan
mukaan "ei kiusaantunut muusta kuin allekirjoituksestaan, sillä mitä
hänen sanaansa tuli, niin hän olisi sanonut valehtelijaksi, jos kuka
hyvänsä olisi tahtonut häntä siitä moittia, vain hänen majesteettiaan
lukuunottamatta, sillä niin uljas ja jalomielinen ruhtinas hän oli!"

Tämä teloitus oli sentähden Nemoursin herttualle erityisen kamala näky,
mutta Gabrielin lailla oli hänetkin tuonut tänne salainen toivo, että
hän saisi vielä viimeisellä hetkellä Castelnaun pelastetuksi.

Herttua de Guise, joka oli upseerien kanssa hevosen selässä korokkeen
juurella, oli tällä välin antanut merkin teloittajalle, ja vähäksi
aikaa keskeytynyt testaaminen ja veisaaminen alkoivat jälleen.

Vajaassa neljännestunnissa putosi kahdeksan päätä. Nuori kuningatar oli
pyörtymäisillään.

Mestauslavan juurella oli enää neljä tuomittua. Kuuluttajana toimiva
oikeudenkirjuri luki kaikuvalla äänellä: "Albert Edmond Roger, kreivi
de Mazeres, syyllinen kerettiläisyyteen ja majesteettirikokseen ja
aseelliseen hyökkäykseen kuninkaan persoonaa vastaan."

"Ei ole totta!" huusi mestauslavalla kreivi de Mazeres.

Näyttäen yleisölle kidutuksen mustuttamia käsivarsiaan ja raadeltua
rintaansa hän lisäsi:

"Tällaiseen tilaan minut on saatettu kuninkaan nimessä. Mutta minä
tiedän, ellei hänelle ole tässä asiassa ilmaistu totuutta. Niinpä
huudankin kaikesta huolimatta: Eläköön kuningas!"

Hänen päänsä putosi. Kolme viimeistä reformeerattua, jotka odottivat
vuoroaan, kertasivat virren ensimmäisen säkeistön:

    Ollos, Luoja, meille laupias,
    anna siunaukses armostas,
    käännä kasvos meidän puolehemme,
    valo kirkas luomaan polullemme!

Oikeudenkirjuri jatkoi:

"Jean Louis Alberic, parooni de Raunay, syyllinen kerettiläisyyteen,
majesteettirikokseen ja aseelliseen hyökkäykseen kuninkaan persoonaa
vastaan."

"Sinä ja kardinaali valehtelette kuin kaksi kelmiä", lausui de Raunay;
"ainoastaan häntä ja hänen veljeänsä vastaan me nousimme kapinaan.
Toivotan heille, että he kumpikin saavat kuolla yhtä levollisina ja
puhtaalla mielellä kuin minä."

Sitten hän laski päänsä pölkylle.

Kaksi viimeistä tuomittua veisasi:

    Koetus tää ompi viimeinen;
    kestäköön nyt meistä kukin sen.
    Luota, sielu, siihen, että taivas
    loppuun asti lievittää sun vaivasi

Oikeudenkirjuri pitkitti veristä kutsuaan:

"Robert Jean René Briquemaut, kreivi de Villemongis, syyllinen
kerettiläisyyteen, majesteettirikokseen ja kuninkaan hengen
tavoittamiseen."

Villemongis kastoi kätensä de Raunayn vereen ja nostaen ne taivasta
kohti huusi:

"Taivaallinen isä, tässä vuotaa lastesi veri! Sinä kostat sen!"

Seuraavana hetkenä hän heitti henkensä.

Yksin jääneenä Castelnau veisasi:

    Vihollisten ansaan sallit näin,
    Herra, meidät jäädä yllättäin.
    Sanas täyttymistä odotamme
    silti täynnä hurskasta uskoamme!

Toivoessaan pelastavansa Castelnaun Nemoursin herttua oli käytellyt
kultaa. Oikeudenkirjurilla ja itse teloittajilla oli siten etua
viimeisen vangin säästymisestä. Ensimmäinen pyöveli ilmoittautui
uupuneeksi, ja hänen sijalleen tuli toinen. Tämä vaihdos tuotti
pakollisen keskeytyksen.

Gabriel käytti sitä kannustaakseen herttuaa uusiin ponnistuksiin.

Niin ollen Savoijin Jaakko kallistui herttuatar de Guiseen päin, johon
hänellä kerrottiin olevan mitä likeisimmät suhteet, ja supatti pari
sanaa hänen korvaansa. Herttuattarella oli paljon vaikutusta nuoren
kuningattaren mielialaan.

Hän nousi heti ikäänkuin kykenemättä enää kestämään tätä näytelmää ja
virkkoi kyllin äänekkäästi, jolta Maria kuuli:

"Ah, tämä on liian hirveätä naisille! Katsokaa, kuningatar alkaa voida
pahoin. Vetäytykäämme pois."

Mutta Lotringin kardinaali lähtösi kälyynsä ankaran katseen.

"Hiukan enemmän lujuutta, madame!" lausui hän tälle jyrkästi.
"Ajatelkaa, että te olette d'Este-sukua ja herttua de Guisen puoliso."

"Oi, se minun mieltäni juuri ahdistaakin!" vastasi herttuatar.
"Milloinkaan ei äidillä ole ollut suurempaa tuskaantumisen aihetta:
kaikki se veri ja viha, joka on tuloksena tämän päivän työstä,
kohdistuu sitten lapsiamme vastaan."

"Naiset ovat hyvin arkoja", jupisi kardinaali, joka itse oli jänishousu.

"Mutta", huomautti Nemoursin herttua, "eihän tarvitse olla nainen
järkkyäkseen näin kaameasta näytelmästä. Tekin, prinssi", virkkoi hän
herra de Condélle, "ettekö tekin ole kuohuksissa, sanokaa?"

"Oh", tuumi kardinaali, "prinssi on soturina tottunut katselemaan
kuolemaa läheltä!"

"Taisteluissa kyllä", vastasi prinssi miehuullisesti, "mutta en
kylmäveristä teurastusta mestauslavalla!"

"Tunteeko kuninkaallisen suvun jäsen siis niin suurta sääliä
kapinoitsijoita kohtaan?" kysyi Lotringin Charles vielä härnäävästi.

"Ehdottomasti surkuttelen uljaita upseereita, jotka ovat aina
ansiokkaasti palvelleet kuningasta ja Ranskaa", vastasi prinssi de
Condé.

Mutta sen enempää hän ei tietenkään voinut sanoa tai tehdä omassa
epäillyssä asemassaan. Nemoursin herttua käsitti sen ja puhutteli
leskikuningatarta.

"Kuulkaa, madame, nyt on vain yksi jäljellä", sanoi hän mainitsematta
Castelnaun nimeä. "Eikö voitaisi toimittaa niin, että edes hänet
säästettäisiin?"

"Minä en mahda sille mitään", vastasi Katarina Medici kääntäen päänsä
pois.

Sillaikaa kovaonninen Castelnau nousi mestauslavan portaita myöten
veisaten:

    Ollos, Luoja, mulle laupias,
    anna siunaukses' armostas,
    käännä kasvos minun puolelleni,
    valo kirkas luomaan polulleni!

Syvän liikutuksen valtaama yleisö unohti pelon, jota vakoilijat ja
_monehardit_ muuten herättivät, ja huuteli yhteen ääneen:

"Armahdus! Armahdus!"

Nemoursin herttua yritti sillä hetkellä hellyttää nuorta Orleansin
herttuaa.

"Monseigneur", muistutti hän tälle, "oletteko unohtanut, että juuri
Castelnau tässä samassa Amboisen kaupungissa pelasti isävainajanne
hengen, joka oli joutunut vaaraan metelissä?"

"Minä teen, mitä äitini päättää", vastasi Orleansin herttua.

"Mutta", rukoili Nemoursin herttua, "jos kääntyisitte kuninkaan
puoleen. Yksi ainoa sana teiltä..."

"Sanon teille", lausui nuori prinssi kuivakiskoisesti, "että odotan
äitini määräyksiä".

"Voi, prinssi!" huokasi Nemoursin herttua moittivasti. Hän teki
Gabrielille masennusta ja toivottomuutta ilmaisevan eleen.

Oikeudenkirjuri luki silloin verkkaisesti:

"Michel Jean Louis, parooni de Castelnau-Chalosses, todistettu
syylliseksi majesteettirikokseen, kerettiläisyyteen ja kuninkaan hengen
tavoittamiseen."

"Haastan itse tuomarit todistajiksi siihen", lausui Castelnau,
"että tuo väite on väärä, ellei majesteettirikoksena pidetä jyrkkää
vastarintaani Guise-suvun tyrannian takia. Jos asia on niin
ymmärrettävä, niin heidät olisi ensiksi pitänyt julistaa kuninkaiksi.
Kenties siihen tullaankin, mutta se on niiden asia, jotka elävät minun
jälkeeni."

Ja puhutellen pyöveliä hän lisäsi lujalla äänellä:

"Tee nyt tehtäväsi."

Mutta teloittaja, joka huomasi jotakin liikehtimistä korokkeilla, oli
korjaavinaan kirvestään ajan voittamiseksi.

"Tämä piilu on tylstynyt, herra parooni", virkkoi hän hiljaa, "ja te
ansaitsisitte kuolla edes yhdellä iskulla... Ja kukapa tietää, eikö
vähäinenkin lisähetki...? Minusta näyttää, että tuolla tapahtuu jotakin
edullista teille."

Kaikki kansa huuteli uudestaan:

"Armoa! Armoa!"

Menettäen tällä äärimmäisellä hetkellä kaiken sovinnaisuuden Gabriel
rohkeni huutaa kovaa Maria Stuartille:

"Armoa, madame kuningatar!"

Maria kääntyi, näki hartaan katseen, ymmärsi Gabrielin epätoivon ja
lausui kuninkaalle notkistaen toisen polvensa:

"Sire", huudahti omalta taholtaan Nemoursin herttua, "eikö ole jo
vuotanut kylliksi verta? Ja kuitenkin, kuten tiedätte, kuninkaan
ilmeessä pitäisi olla armoa."

Nämä sanat näyttivät tehoavan Fransiin, jonka kaikki jäsenet vapisivat.
Hän tarttui kuningattaren käteen.

"Muistakaa, sire", lausui hänelle ankarasti paavin lähettiläs,
palauttaakseen hänet jyrkkyyteen, "muistakaa, että te olette kaikkein
kristillisin kuningas!"

"Niin, sen muistan", vastasi Frans II lujasti. "Armahdettakoon parooni
de Castelnau!"

Mutta Lotringin kardinaali oli kuninkaan ensimmäisestä lauseesta
ymmärtävillään asian väärin ja kiirehtinyt antamaan teloittajalle
käskevän viittauksen.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin Frans lausui sanan "armahdettakoon",
kierähti Castelnaun pää mestauslavan lankuille...

Seuraavana päivänä prinssi de Condé matkusti Navarraan.




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Toinen politiikan näyte


Tämän synkän joukkoteloituksen jälkeen Frans II:n horjuva terveys
paheni yhä.

Seitsemän kuukautta myöhemmin, marraskuun lopulla 1560, hovin
oleskellessa Orleansissa, jonne herttua de Guise oli kutsunut koolle
säätyjen edustajat, täytyi seitsentoista vuotiaan kuningasparan
antautua vuoteen omaksi. Hänen vierellään rukoili, valvoi ja itki Maria
Stuart, ja siellä myös odotti mitä jännittävin draama ratkaisuaan
Henrik II:n pojan kuoleman tai parantumisen seurauksena.

Tämä asia koski muitakin henkilöitä, mutta varsinaisesti se kuitenkin
jäi valjun naisen ja kolkon näköisen miehen väliseksi, jotka joulukuun
4 päivän vastaisena yönä istuivat rinnakkain muutaman askeleen päässä
nukkuvasta sairaasta ja hänen päänalusensa vieressä hiljaa itkevästä
Mariasta.

Mies oli Lotringin Charles, nainen Katarina Medici.

Kostonhaluinen leskikuningatar, joka oli ensimmältä näytellyt melkein
kuollutta, oli kahdeksan kuukauden ajan toiminut peräti elpyneesti,
Amboisen mellakasta asti. Mainitkaamme parilla sanalla, mitä hän oli
tehnyt yhä yltyvässä katkeruudessaan Guise-veljeksiä vastaan:

Hän oli salaa liittoutunut prinssi de Condén ja Bourbonin Antoinen
kanssa; hän oli salaisesti tehnyt sovinnon vanhan konnetaabeli de
Montmorencyn kanssa. Ainoastaan viha saattoi panna hänet unohtamaan
vihan.

Hänen uudet, toisilleen vastakkaiset ystävänsä olivat hänen
kehoittelustaan virittäneet kapinoita eri maakunnissa; niinpä Monthrun
oli nostattanut aseisiin Dauphinen, Mouvant-veljekset Provencen, ja
Maligny oli yrittänyt rynnistää Lyoniin.

Toisaalta Guisetkaan eivät olleet uinailleet. He olivat kutsuneet
Orleansiin koolle säätyedustajiston ja sen keskuudesta hankkineet
puolelleen alttiin enemmistön. Sitten he olivat kehoittaneet
myös Navarran kuningasta ja Condén prinssiä tulemaan saapuville
säätykokoukseen, niinkuin heillä oli siihen oikeus.

Katarina Medici oli lähettänyt prinsseille varoituksen toisensa
jälkeen, jotta he eivät heittäytyisi vihamiestensä käsiin. Velvollisuus
kuitenkin kutsui heitä, ja Lotringin kardinaali antoi heille kuninkaan
sanan heidän turvallisuutensa takeeksi.

He siis ilmestyivät Orleansiin.

Heti saapumispäivänä Navarran Antoine sai asunnokseen erään talon,
missä häntä pidettiin silmällä, ja prinssi de Condé teljettiin
vankilaan.

Sitten ylimääräinen valiokunta käsitteli prinssin juttua ja Guisein
vaatimuksesta tuomitsi kuolemaan Orleansissa sen, jonka viattomuuden
herttua de Guise itse oli Amboisessa taannut miekkansa kautta. Nyt
puuttui enää vain pari kansleri L'Hôpitalin vaatimaa nimikirjoitusta,
jotta päätös pantaisiin täytäntöön.

Tällainen oli joulukuun 4 päivän iltana tilanne näiden kahden leirin
kesken, joista Guise-puolueella oli Arpinaama käsivartena ja kardinaali
päänä, kun taas Katarina Medici oli bourbonilaisen puolueen salaisena
sieluna.

Kummankin kohdalta riippui kaikki kruunatun nuorukaisen heikosta
elonkipinästä.

Jos Frans II pysyisi hengissä vain muutamia päiviäkin, niin prinssi
de Condé mestattaisiin, Navarran kuningas toimitettaisiin surmatuksi
jossakin mellakassa, ja Katarina Medici karkotettaisiin Firenzeen.
Säätyedustajiston välityksellä Guiset olivat valtiaina ja saattoivat
tarpeen tullessa nousta kuninkaiksikin.

Jos taas nuori kuningas kuolisi, ennenkuin hänen enonsa ehtisivät
selviytyä vihamiehistään, niin taistelu alkaisi uudestaan, ja
mahdollisuudet olisivat heille tällöin pikemmin hankalia kuin suotuisia.

Kun siis Katarina Medici ja Lotringin Charles tuskaisen jännityksen
vallassa väijyivät tänä kylmänä joulukuun 4 päivän yönä Orleansin
linnan kolkossa huoneessa, ei heidän ajatuksensa kohteena ollut
suoranaisesti omaisen ja sukulaisen elämä tai kuolema, vaan heidän oman
asiansa voitto tai häviö. Ainoastaan Maria Stuart valvoi rakastetun
puolisonsa vierellä ajattelematta, mitä voisi hänen kuollessaan
menettää.

Älköön muuten luultako, että leskikuningattaren ja kardinaalin
kiukkuinen vastakohtaisuus mitenkään ilmeni ulkonaisesti heidän
sävyssään tai tuskittelussaan. Päinvastoin he eivät olleet milloinkaan
osoittautuneet toisiaan kohtaan luottavaisemmiksi ja ystävällisemmiksi.

Vielä tällä hetkellä he käyttäen hyväkseen Fransin unta, puhelivat
hiljakseen mitä sopuisimmin kaikkein salaisimmista harrastuksistaan
ja sisimmistä ajatuksistaan. Kumpikin oli näet sopeutunut siihen
italialaiseen politiikkaan, jonka laatua olemme edellä tarkkailleet;
Katarina oli aina kätkenyt juonittelunsa, ja Lotringin Charles oli
johdonmukaisesti tekeytynyt siitä tietämättömäksi.

Niin ollen he eivät olleet lainkaan lakanneet seurustelemasta
liittolaisten ja ystävysten kannalla. He olivat kuin kaksi peluria,
jotka kumpikin puijaavat parhaansa mukaan ja avoimesti käyttävät
salaisella painolla varastettuja noppia toisiaan vastaan.

"Niin, madame", lausui kardinaali, "niin, tuo härkäpäinen kansleri
kieltäytyy yhä itsepintaisesti vahvistamasta prinssin kuolemantuomiota.
Ah, kuinka oikeassa olittekaan, madame, kun kuusi kuukautta takaperin
niin avoimesti vastustitte hänen nimittämistään Olivierin seuraajaksi!
Jospa olisin silloin ymmärtänyt."

"Mitä! Eikö häntä siis mitenkään saada taipumaan?" ihmetteli Katarina,
joka kuitenkin oli sanellut tämän vastarinnan.

"Olen puhunut kauniisti ja myös uhkaillut", selitti Lotringin Charles,
"eikä mikään auta".

"Mutta jos herra herttua yrittäisi vuorostaan?"

"Tuota auvergnelaista muulia ei mikään jaksa järkyttää", valitti
kardinaali. "Veljeni on sitäpaitsi ilmoittanut, ettei hänen tee mieli
millään tavalla sekaantua tähän juttuun."

"Sehän käy kiusalliseksi", tuumi Katarina Medici, joka tavattomasti
riemuitsi omassa mielessään.

"Kuitenkin on olemassa muuan keino", jatkoi kardinaali, "jolla voisimme
sivuuttaa kaikki maailman kanslerit".

"Niinkö! Mikä keino se on?" kysyi leskikuningatar levottomana.

"Kuninkaan allekirjoituksen saaminen tuomioon", ilmoitti kardinaali.

"Kuninkaan!" toisti Katarina. "Olisiko se pätevä? Onko kuninkaalla
sellainen oikeus?"

"Kyllä", vakuutti kardinaali; "olemme jo kehitelleetkin juttua
siihen suuntaan, kun parhaiden lainoppineiden neuvon mukaan tuomio
julistettiin annettavaksi siitä huolimatta, että prinssi oli
kieltäytynyt vastaamasta".

"Mutta mitä silloin kansleri sanoo?" huudahti Katarina todenteolla
hätääntyen.

"Hän manailee tapansa mukaan", vastasi Lotringin Charles tyynesti,
"uhkailee luovuttaa takaisin sinetin..."

"Ja entä jos hän todellakin eroaa?"

"Se olisi vain hyvä etu, päästäksemme eroon kovin tukalasta
arvostelijasta", sanoi kardinaali.

"Ja milloin te siis tahtoisitte saada tuon allekirjoituksen?" tiedusti
Katarina oltuaan tovin vaiti.

"Tänä yönä, madame.

"Ja panettaisitte tuomion täytäntöön...?"

"Huomenna."

Näin äkillinen isku vapisutti leskikuningatarta.

"Tänä yönä ja huomenna! Ettehän voi sellaista ajatella!" väitti hän.
"Kuningas on liian sairas, liian heikkona, eikä hänen mielensä ole
kyllin vapaa edes käsittämään, mitä häneltä pyytäisitte."

"Ei ole tarviskaan hänen käsittää, kunhan hän vain kirjoittaa nimensä",
muistutti kardinaali.

"Mutta hänen kätensäkään ei ole kyllin vahva pitelemään kynää."

"Sitä ohjataan", selitti Lotringin Charles onnellisena säikähdyksestä,
jonka näki kuvastuvan rakkaan vihollisensa katseessa.

"Kuulkaapa", sanoi Katarina totisena. "Minun pitää antaa teille
tässä eräs varoitus ja neuvo. Poikaparkani loppu on lähempänä kuin
luulettekaan. Tiedättekö, mitä minulle sanoi Chapelain, ensimmäinen
henkilääkäri? — Ettei hän arvellut kuninkaan olevan enää elossa
huomenna illalla, ellei tapahtuisi ihmettä."

"Sitä suurempi syy meidän on kiirehtiä", lausui hengenmies
kylmäkiskoisesti.

"Niin, mutta jollei huomenna enää ole II:ta, niin valtaistuimelle
nousee Kaarle IX, ja Navarran kuninkaasta kenties tulee valtionhoitaja.
Kuinka kamalaan tilintekoon hän vaatisikaan teidät veljensä
häpeällisestä mestauksesta? Eikö teitä vuorostanne vedetä oikeuteen,
tuomita?"

"No niin, madame, ken ei pane mitään alttiiksi, hän ei myöskään saavuta
mitään!" vastasi pahastunut kardinaali kiihkeästi. "Mistä sitäpaitsi
voin tietää, että Navarran Antoine nimitetään valtionhoitajaksi? Ja
kuka voi sanoa, ettei Chapelain erehdy? Joka tapauksessa kuningas elää
vielä..."

"Ei niin kovaa, eno!" varoitti Maria Stuart nousten pelästyneenä. "Te
herätätte kuninkaan!... No, nyt olettekin hänet herättänyt."

"Maria... missä sinä olet?" kuului Fransin hento ääni kysyvän.

"Tässä, ihan lähelläsi, rakas valtiaani", vastasi Maria.

"Voi, kuinka kovasti kärsin!" valitti kuningas; "pääni on kuin tulessa,
ja korvakipuni on kuin ikuista tikarilla pistämistä. Unessakin
tuntuivat nämä tuskat. Ah, loppuni tulee, varmasti tulee loppuni!"

"Älä sano niin, älä!" pyysi Maria koettaen hillitä kyyneliään.

"Muistini pettää", jatkoi Frans. "Olenko saanut pyhät sakramentit?
Tahdon saada ne mitä pikimmin."

"Kaikki hartausvelvollisuutesi täytetään; älä kiusaa mieltäsi, rakas!"

"Tahdon nähdä rippi-isäni, herra de Brichanteaun."

"Hän tulee luoksesi ihan kohta", lupasi Maria.

"Rukoillaanko edes puolestani?" kysyi kuningas.

"Olen tuskin hetkeksikään lakannut aamusta saakka."

"Rakas Maria-rukka... Entä Chapelain, missä hän on?"

"Tuolla viereisessä huoneessa, valmiina kutsuttavaksi. Äitisi ja
kardinaali-enoni ovat myös saapuvilla; tahdotko nähdä heidät?"

"En, en, vain sinut, Maria!" vastasi kuoleva. "Käänny hiukan tänne
päin... noin... jotta näen sinut vielä edes kerran."

"Rohkeutta!" viihdytti Maria Stuart. "Jumala on niin hyvä, ja minä
rukoilen häntä täydestä sydämestäni."

"Minulla on kovat kivut", valitti Frans. "En näe enää, tuskin
kuulenkaan. Kätesi, Maria!"

"Tuossa, nojaa minuun", sanoi Maria, painaen miehensä valjun pään
olkaansa vasten.

"Sieluni Jumalalle, sydämeni sinulle, Maria! Ainiaaksi! Voi voi, kuolla
seitsemäntoista ikäisenä!"

"Ei, ei! Sinä et saa kuolla!" huudahti Maria. "Mitä me olemme
rikkoneet, jotta taivas näin rankaisisi meitä?"

"Älä itke, Maria", puhui kuningas. "Tapaamme toisemme tuolla ylhäällä.
En tästä maailmasta kaipaa muuta kuin sinua. Jos veisin sinut mukanani,
niin kuolisin onnellisena. Taivaanmatka on vielä kauniimpi kuin Italian
retki. Ja sitten, minusta tuntuu, ettet sinä minun mentyäni enää saa
iloa. Sinulle tuotetaan vain kärsimyksiä. Joudut tuntemaan kylmyyttä
ja yksinäisyyttä, ja viimein sinut surmataan, kultaseni! Se minua
tuskastuttaa vielä enemmän kuin oma kuolemani."

Nääntyneenä hän vaipui päänaluselleen ja jäi synkkään äänettömyyteen.

"Mutta sinä et kuole, sinä et kuole!" voihki Maria. "Kuule, minulla on
suuri toivo. Meillä on jäljellä yksi mahdollisuus, johon luotan."

"Mitä luo puhe tarkoittaa?" keskeytti hämmästynyt Katarina Medici
siirtyen lähemmäksi.

"Niin", selitti Maria Stuart, "kuningas voidaan vielä pelastaa, ja
hänet pelastetaankin. Sydämessäni kapinoitsi sellainen aavistus,
että kaikki nämä hänen ympärilleen kokoontuneet lääkärit, jotka vain
kiusaavat häntä, ovat tietämättömiä ja sokeita. Mutta eräs mies on
taitava, oppinut ja kuuluisa, ja hänen ansiostaan enoni jäi henkiin
Calaisissa..."

"Mestari Ambroise Paré?" arvasi kardinaali.

"Hän juuri! Sanottiin, ellei hänen hoitoonsa sopinut jättää kuningasta
ja ettei hän itsekään sitä tahtonut — että hän on kerettiläinen ja
kirottu ja ettei hänelle voitaisi uskoa tällaista parannustehtävää,
vaikka hän ottaisikin siitä vastatakseen."

"Se on varmaa", virkkoi leskikuningatar halveksivasti.

"No, entä jos minä sittenkin turvaudun häneen?" huudahti Maria.
"Voisiko nerokas mies olla petturi? Kun ihminen on suuri, madame, on
hän myös hyvä!"

"Mutta", huomautti kardinaali, "veljeni ei ole odottanut tähän päivään
asti, jotta vasta nyt ajateltaisiin Ambroise Paréta. Hän on jo
kuulostanut mestarin avustusta."

"Ja kenet, hän on ottanut lähetikseen?" kysyi Maria. "Jonkun niistä,
jotka eivät välitä koko asiasta tai ehkä ovat suorastaan hänen
vihamiehiään. Mutta minä lähetin hänen luokseen varman ystävän, ja
sentähden on varmaa, että hän tulee."

"Kenties kestää liian kauan saapua Pariisista", huomautti Katarina.

"Hän on matkalla, ja hänen olisi jo pitänyt ehtiä perille", ilmoitti
nuori kuningatar. "Se ystävä, johon viittasin, lupasi tuoda hänet juuri
tänään."

"Ja kuka tuo ystävä siis on?" kysyi leskikuningatar.

"Kreivi Gabriel de Montgommery, madame."

Ennenkuin Katarina kerkisi vastata siihen mitään, astui huoneeseen
Dayelle, Maria Stuartin ensimmäinen kamarirouva, ja ilmoitti
valtiattarelleen:

"Kreivi Gabriel de Montgommery on alhaalla odottamassa madamen
määräyksiä."

"Oi, tulkoon sisälle, tulkoon heti!" huudahti Maria innostuen.




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Toivonsäde


"Hetkinen!" keskeytti silloin Katarina Medici kuivakiskoisesti ja
kylmästi. "Sen miehen päästämiseksi sisälle, madame, odottakaa ainakin
minun poistumistani. Jos katsotte hyväksi uskoa pojan hengen sille
miehelle, joka lopetti isän elämän, niin minua ei suinkaan miellytä
nähdä ja kuunnella puolisoni murhaajaa. Panen siis vastalauseeni hänen
tuomisestaan tänne ja vetäydyn pois hänen tieltään."

Ja hän poistuikin, suomatta kuolevalle pojalleen edes katsetta, äidin
hyvästelevää siunausta.

Oliko syynä se, että Gabriel de Montgommeryn kammottu nimi muistutti
hänelle ensimmäistä rikkomusta, jonka hän oli ollut vähällä tehdä
kuninkaallista puolisoaan vastaan? Mahdollista kyllä; totta on
kuitenkin, ettei hänen mieltään karminut Gabrielin näkeminen ja
kuuleminen siinä määrin kuin hän tahtoi väittää, sillä vetäytyessään
omaan viereiseen huoneistoonsa hän varasi oven jäämään raolleen, ja
käytyään sitten kiireisesti lukitsemassa sen oven, joka johti tällä
myöhäisellä yön hetkellä autioon käytävään, hän vuorotellen painoi
silmänsä ja korvansa raon kohdalle nähdäkseen ja kuunnellakseen, mitä
hänen äkillisen lähtönsä jälkeen tapahtui.

Gabriel astui sisälle Dayellen johtamana, polvistui suutelemaan
kuningattaren ojentamaa kättä ja kumarsi syvään kardinaalille.

"No?" kysyi häneltä Maria Stuart hätäisenä.

"Sain mestari Parén suostumaan, madame", ilmoitti Gabriel. "Hän on
täällä."

"Oo, kiitos, kiitos, uskollinen ystävä!" huudahti Maria.

"Onko kuninkaan vointi siis huonompi, madame?" tiedusti Gabriel hiljaa,
luoden levottoman silmäyksen vuoteeseen, jossa Frans makasi värittömänä
ja liikkumatta.

"Voi, ei ainakaan parempi!" huokasi kuningatar. "Kaipasin teitä niin
tuskaisesti. Estelikö mestari Ambroise kovin?"

"Ei, madame", kertoi Gabriel. "Häntä oli kyllä jo ennestään pyydetty
tänne, mutta hän mainitsi sen tapahtuneen sillä tavalla, että hänet
houkutettiin kieltäytymään, kun odotettiin hänen ennakolta sitoutuvan
henkensä ja kunniansa kautta pelastamaan kuninkaan, ennenkuin oli
edes nähnyt potilasta. Häneltä ei suinkaan salattu, että koska
hän oli protestantti, hänen epäiltiin tavoittavan protestanttien
vainoojan henkeä; hänelle osoitettiin kaikin tavoin niin häpäisevää
epäluottamusta, ja hänelle pantiin niin kovia ehtoja, että hänen täytyi
pakostakin pidättyä; ainoastaan tunnoton ja kaikesta varovaisuudesta ja
oman arvon tunnosta piittaamaton mies olisi voinut sellaisissa oloissa
suostua. Hän siis kieltäytyi, mutta suureksi mielipahakseen, eikä
häntä erityisesti yritettykään taivutella niiden taholta, jotka olivat
tulleet hänen luokseen."

"Onko mahdollista, että tarkoitustamme on noin väärin selitelty mestari
Parélle?" pisti väliin Lotringin kardinaali kiireesti. "Kuitenkin
häntä käytiin pariin kolmeen kertaan suostuttelemassa veljeni ja minun
loimestani. Meille ilmoitettiin, että hän oli itsepintaisen epäävällä
ja kummallisen epäluuloisella kannalla, ja me pidimme ihan taattuina
miehinä niitä, jotka olimme lähettäneet hänen puheilleen."

"Olivatko he todellakin taattua väkeä, monseigneur?" kysyi Gabriel.
"Mestari Paré luulee päinvastoin nyt, kun olen hänelle maininnut
todelliset tunteenne häntä kohtaan ja kertonut, kuinka ystävällisesti
kuningatar puhui hänestä. Hän on siinä käsityksessä, että täällä on
rikollisessa tarkoituksessa pyritty teidän tietämättänne pysyttämään
häntä poissa kuninkaan tautivuoteen äärestä?"

"Niin täytyykin olla asian laita", virkkoi Lotringin Charles. — Tässä
jälleen tunnen, — tuumi hän, — leskikuningattaren käden... Hänen etunsa
tosiaan vaatiikin, ettei hänen poikansa pelastu... Mutta turmeleeko
hän siis kaikkien niiden uskollisuuden, joihin olemme luottaneet?
Siinäkin taas kelpo temppu hänen yltävänsä L'Hôpitalin uppiniskaisuuden
lisäksi!... Kuinka hyvin hän pelaakaan meitä vastaan!

Kardinaalin näin miettiessä, mitä oli tapahtunut, Maria oli huolissaan
vain nykyisestä ja sanoi Gabrielille:

"Mestari Paré siis tuli lopultakin mukananne?"

"Ensimmäisestä pyynnöstäni", vastasi nuori kreivi.

"Ja hän on täällä linnassa?"

"Odottaa vain armollista lupaanne tulla sisälle, madame."

"Heti! Tulkoon hän siis heti!"

Gabriel de Montgommery pistäytyi hetkiseksi ulos siitä ovesta, josta
oli astunut huoneeseen, ja palasi tuoden kirurgin.

Ovensa takana piilossa Katarina Medici väijyi yhä, tarkkaavaisempana
kuin koskaan.

Maria Stuart riensi Ambroisea vastaan, tarttui hänen käteensä, vei
hänet itse rakkaan potilaan vuoteen ääreen ja samalla ikäänkuin lausui
ehkäistäkseen kaikki seurakohteliaisuudet:

"Kiitän tulostanne, mestari. Luotin alttiuteenne niinkuin luotan
tietoihinne... Tulkaa katsomaan kuningasta joutuin!"

Ambroise Paré totteli kuningattaren maltittomuutta, ehtimättä virkkaa
ainoatakaan sanaa, ja seisoi pian vuoteen vieressä, jolla Frans II
virui tuskan näännyttämänä, niin ettei enää jaksanut muuta kuin
hengähtää heikon ja melkein kuulumattoman voihkaisun.

Suuri lääkäri tarkasteli hetkisen noita pieniä ja laihtuneita ja
kärsimyksen pingoittamia kasvoja. Sitten hän kumartui potilaan puoleen
ja tunnusteli oikean korvan juurelle noussutta tuskallista ajosta yhtä
keveällä ja rauhoittavalla kädellä kuin Maria olisi siihen koskenut.

Kuningas tunsi vaistomaisesti lääkärin läsnäolon ja antoi hänen toimia
edes avaamatta raskaita silmäluomiani!

"Voi, minä kärsin!" jupisi hän vain surkealla äänellä; "tämä on
hirveää! Ettekö voi millään lieventää tuskiani?"

Kun valaistus ei ollut Ambroiselle kyllin kirkas, viittasi hän
Gabrielia tuomaan lähemmäksi kynttilän, mutta Maria Stuart ehätti
edelle ja itse valaisi kirurgille, joka tutki märkäpesäkettä kauan ja
huolellisesti.

Tätä äänetöntä ja yksityiskohtaista tarkastelua kesti kenties kymmenen
minuuttia. Sitten Ambroise Paré suoristui vakavana ja sisäiseen
tuumiskeltuni syventyneenä, antaen vuoteen uutimen jälleen painua.

Jännittynyt Maria Stuart ei rohjennut kysellä häneltä, peläten
häiritsevänsä hänen ajatuksiaan. Mutta hän tähysteli lääkärin kasvoja
tuskaisesti. Millainen päätös nyt julistettaisiin?

Kuuluisa lääkäri pudisti murheellisena päätänsä, ja hätääntyneestä
kuningattaresta se tuntui kuolemantuomiolta.

"Mitä! Eikö enää ole minkäänlaista pelastuksen toivoa?" äännähti hän
kykenemättä enää hillitsemään rauhattomuuttaan.

"Ainoastaan yksi, madame", vastasi Ambroise Paré.

"Onko siis edes yksi mahdollisuus?"

"On, madame, ja vaikkei se valitettavasti ole varma, niin kuitenkin se
on olemassa, ja minulla olisi hyvät toiveet, jos..."

"Jos mitä?" kysyi Maria.

"Jos pelastettava henkilö ei olisi kuningas, madame..."

"Voi", huudahti Maria Stuart, "käsitelkää häntä niinkuin halvinta
alamaista, jos sillä tavalla voitte pelastaa hänet!"

"Mutta jos yritykseni epäonnistuu, sillä Jumalahan yksin on
kaikkivoipa? Eikö minua syytettäisi hänen kuolemansa tuottajana, koska
olen hugenotti? Eikö niin kamala vastuu painollaan vapisuta kättäni
silloin, kun tarvitsisin täydellistä tyyneyttä ja itseluottamusta?"

"Kuulkaa", sanoi Maria, "jos hän jää henkiin, niin siunaan teitä kaiken
ikäni, mutta jos... jos hän kuolee, niin puolustan teitä kuolemaani
asti. Yrittäkää siis, yrittäkää — rukoilen sitä teiltä! Kun kerran
sanotte, että se on ainoa ja viimeinen mahdollisuus, niin älkää taivaan
nimessä pidätelkö sitä, sillä sehän olisi rikos!"

"Olette oikeassa, madame", myönsi Ambroise, "ja minä yritän... jos
minun nimittäin sallitaan, jos te itsekään sallitte, sillä en tahdo
salata teiltä, että ajattelemani parannuskeino on äärimmäinen,
harvinainen ja ainakin näköjään väkivaltainen ja vaarallinen".

"Niinkö?" äännähti Maria vapisten; "eikä ole mitään muuta tarjolla?"

"Ei mitään muuta, madame! Vielä on aikaa sen käyttämiseen.
Neljänkolmatta tunnin kuluttua varmasti, kahdentoistakin kenties, olisi
liian myöhäistä. Kuninkaan päähän on muodostunut märkivä ajos, ja ellei
mätänemisaineille toimiteta pääsyä hyvin joutuisalla leikkauksella,
tuottaa niiden leviäminen aivoihin kuoleman."

"Tahtoisitteko siis heti tehdä kuninkaalle tuollaisen leikkauksen?"
puuttui puheeseen kardinaali. "Minä en suostu ottamaan sitä vastuulleni
yksin."

"Ahaa, nyt te jo alatte epäillä minua!" lausui Ambroise. "Ei, minä
tarvitsen siinä kirkkaan päivän valon, ja muuten täytyy käyttää yön
lepoa menetelmäni harkitsemiseen, samalla kun harjaannutan käteni ja
suoritan pari koetta.

"Mutta huomenna aamulla, kello yhdeksän, olen siihen kyllä valmis.
Olkaa silloin saapuvilla, madame, ja te myös monseigneur; soisin
lisäksi herra kenraaliluutnantin ynnä muidenkin kuninkaaseen varmimmin
kiintyneiden olevan läsnä, mutta enempää väkeä ei saisi tulla.
Lääkäreitä mahdollisimman vähän. Sitten selitän, mitä aion tehdä, ja
jos te kaikki, annatte valtuutuksenne, yritän Jumalan avulla sitä
ainoata mahdollisuutta, joka tässä on jäljellä."

"Eikö huomiseen asti ole mitään uutta vaaraa?" kysyi kuningatar.

"Ei, madame", vastasi mestari Paré. "Perin tärkeätä vain on, että
kuningas saa hyvin levätä kerätäkseen voimia leikkaukseen, joka hänen
on kestettävä. Kaadan tuohon pöydällä näkemääni haitattomaan juomaan
kaksi pisaraa tätä eliksiriä", lisäsi hän, toteuttaen samalla aikeensa.
"Nauttikoon kuningas sen viipymättä, madame, niin näette hänen vaipuvan
rauhallisempaan ja sikeämpään uneen. Valvokaa, valvokaa itse, jos
mahdollista, jottei sitä unta millään perusteella häiritä."

"Olkaa huoleti! Minä vastaan siitä", lupasi Maria Stuart.

"En poistu täältä koko yönä."

"Erittäin hyvä asia", virkkoi Ambroise Paré. "Nyt minulla ei ole täällä
enää mitään tehtävää. Pyydän saada poistua, madame, miettiäkseni vielä
potilaan tilaa ja valmistuakseni suureen yritykseen."

"Niin juuri, menkää, mestari", sanoi Maria, "ja ottakaa jo ennakolta
vastaan kiitokseni ja siunaukseni. Huomiseen!"

"Huomiseen, madame! Toivokaa!"

"Rupean taas rukoilemaan", sanoi Maria Stuart. "Kiitän vielä myös
teitä, herra kreivi", jatkoi hän puhutellen Gabrielia. "Te olette
niitä, joista mestari Paré on puhunut — joiden uskollisuus kuningasta
kohtaan on koeteltu. Olkaa siis täällä huomenna, suodaksenne
kuuluisalle ystävällenne läsnäolonne henkisen tuen."

"Saavun kyllä, madame", lupasi Gabriel poistuen kirurgin kanssa,
kumarreltuaan kuningattarelle ja amiraalille.

— Ja saapuville ilmestyn minäkin! — päätti Katarina Medici
väijyksistään. — Niin, minä olen paikalla, sillä tuo Paré kykenee
pelastamaan kuninkaan, taitava mies, ja sillä tavalla tuottaa tuhon
omalle puolueelleen, prinssille ja minullekin, se tyhmyri! Mutta minä
olen kyllä läsnä.




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Hyvin varjeltu uni


Katarina Medici jäi vielä joksikin aikaa paikalleen, vaikkei
kuninkaallisessa huoneessa enää ollut muita kuin Maria Stuart ja
kardinaali, mutta mitään tärkeää hän ei enää nähnyt eikä kuullut.
Kuningatar sai Fransin ottamaan tyynnyttävän juoman, ja potilaan uni
näytti heti sikeämmältä ja rauhallisemmalta, niinkuin Ambroise Paré oli
luvannut. Sitten vallitsi hiljaisuus. Kardinaali mietiskeli istuallaan;
Maria rukoili polvistuneena.

Leskikuningatar vetäytyi varovasti takaisin huoneeseensa ja vaipui
ajatuksiinsa niinkuin kardinaali. Jos hän olisi viipynyt vaanimassa
edes hetkisen lisää, olisi hänelle kuitenkin tarjoutunut nähtäväksi ja
kuultavaksi eräs kohtaus, joka oli tosiaan tarkkailemisen arvoinen.

Nousten kiihkeästä rukouksestaan Maria Stuart huomautti kardinaalille:

"Mikään ei pidätä teitä valvomaan minun kanssani, eno, koska aion jäädä
tänne kuninkaan heräämiseen asti. Dayelle, lääkärit ja yöpalvelijat
pitävät huolta, jos tarvitaan jotakin. Voitte siis mennä hiukan
levähtämään. Toimitan teille tiedon, mikäli jotakin erityistä sattuu."

"Ei", kieltäytyi kardinaali, "herttua de Guise, jota lukuisat kiireiset
puuhat näkyvät pidätelleen tähän asti, sanoi minulle tulevansa ennen
makuullemenoaan tiedustamaan kuninkaan vointia, ja lupasin hänelle,
että hän tapaisi minut täällä... Enkö juuri kuulekin hänen askeliaan,
madame?"

"Oh, kunhan siitä ei tulisi liiaksi melua!" hätäili Maria kiirehtien
varoittamaan Arpinaamaa.

Tämä astui juuri sisälle kalpeana ja kiihdyksissä, kumarsi
tervehdykseksi kuningattarelle, mutta mietteittensä vallassa ei
malttanut kysyä kuninkaan tilaa, vaan harppasi suoraan veljensä luo ja
vei hänet sivulle, tilavaan ikkunakomeroon.

"Kamala uutinen! Oikea salamanisku!" lausui hän alkajaisiksi.

"Mitä ihmettä on tapahtunut?" kysyi Lotringin Charles.

"Konnetaabeli de Montmorency on lähtenyt Chantillysta liikkeelle
viidentoistasadan aatelismiehen etunenässä. Paremmin salatakseen
marssinsa hän on välttänyt Pariisia, tullen Ecouenin ja Corbeilin
kautta ja sitten Essonnen laaksoa pitkin Pithiviersiin. Huomenna hän on
joukkoineen Orleansin porttien edustalla. Sain siitä juuri tiedon."

"Se on todellakin hirveää!" päivitteli kardinaali. "Tuo vanha sissi
tahtoo pelastaa sisarenpoikansa pään. Löisinpä vetoa siitä, että
taaskin leskikuningatar on hälyttänyt hänet! Emmekä voi mitään sille
naiselle!"

"Nyt ei olekaan hetki toimia häntä vastaan, vaan pitää valvoa omia
etujamme", sanoi Arpinaama. "Mitä meidän on tehtävä?"

"Lähde kohta meikäläisten kanssa konnetaabelia vastaan", ehdotti
Lotringin Charles.

"Vastaatko sinä Orleansin säilymisestä silloin, kun en ole enää
joukkoineni täällä?" ärähti herttua.

"Valitettavasti en, täytyy myöntää", vastasi kardinaali. "Kaikki
nämä orleansilaiset ovat ilkeämielisiä, sisimmässään hugenotteja ja
bourbonilaisia. Mutta meillä on kuitenkin säätyedustajisto puolellamme."

"Ja L'Hôpital vastassamme, ajattele sitä, veli. Huh, tämä on tiukka
paikka! Kuinka muuten kuningas jaksaa?" tiedusti nyt herttua vaaran
johdattaessa hänen mieleensä viimeisen apukeinon.

"Kuninkaan tila on perin huono", selitti hänen veljensä, "mutta
Ambroise Paré, joka on tullut tänne kuningattaren kutsusta —
selitän asian sinulle myöhemmin — toivoo vielä pelastavansa hänet
huomenna aamulla jollakin kovin uskaliaalla, mutta välttämättömällä
leikkauksella, joka saattaa päättyä onnellisesti. Ole siis täällä
huomenna kello yhdeksältä, tarpeen tullessa antaaksesi tukea
Ambroiselle."

"Varmasti!" lupasi Arpinaama; "siinä on ainoa toivomme. Käskyvaltamme
luhistuisi heti Fransin viimeisen hengähdyksen mukana, mutta
toisaalta olisi hyvä säikyttää konnetaabelia ja kenties pakottaa
hänet perääntymään lähettämällä hänelle tervetuliaisiksi komea
sisarenpoikansa de Condén pää!"

"Niin, se olisi kaunopuheisia, ja samaa mieltä olen minäkin", sanoi
kardinaali miettivästi.

"Mutta kirottu L’Hôpital tarraa vastaan!" jatkoi Arpinaama.

"Jos meillä olisi tuomiopäätöksessä hänen nimikirjoituksensa sijalla
kuninkaan vahvistus", virkkoi Lotringin Charles, "niin eihän kaiketi
mikään estäisi toimeenpanemasta teloitusta huomenna aamulla, ennen
Montmorencyn saapumista, ennen Ambroise Parén yritystä, vai kuinka?"

"Se ei olisi oikein laillista, mutta kävisi kyllä laatuun", vastasi
Arpinaama.

"No niin", puhui Lotringin Charles vilkkaasti, "jätä minut tänne.
Täällä ei ole sinulla mitään tekemistä nyt yön aikana, ja tietenkin
tarvitset lepoa; kellon kuulen juuri lyövän kaksi. Sinun pitää säästää
voimiasi huomiseksi. Lähde sinä, minun pysyessäni vartiovuorolla.
Minäkin tahdon yrittää epätoivoista parannusta ahdingollemme."

"Millainen se on?" tiedusti herttua de Guise. "Älä tee mitään
ratkaisevaa ainakaan neuvottelematta minun kanssani, veli!"

"Ole huoleti! Jos saan, mitä haluan, niin tulen herättämään sinut ennen
päivänkoittoa, sopiaksemme keskinäisesti."

"Hyvä on! Sen vakuutuksen varassa lähden nyt pois, sillä minua väsyttää
todellakin. Mutta ole varovainen!"

Hän meni lausumaan Maria Stuartille muutamia lohduttavia sanoja ja
astui sitten ulos huoneesta, kuningattaren kehotettua häntä liikkumaan
mahdollisimman hiljaa.

Sillaikaa kardinaali istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti jäljennöksen
tuomiovaltaa käyttäneen valiokunnan päätöksestä, jonka tekstin oli
säilyttänyt hallussaan. Sen tehtyään hän nousi ja asteli kuninkaan
vuodetta kohti.

Mutta Maria Stuart kohosi hänen eteensä ja pysähdytti hänet
viittauksella.

"Minne aiotte mennä?" kysyi hän matalalla, mutta kuitenkin lujalla, jo
ärtyneellä äänellä.

"Madame", vastasi kardinaali, "nyt on tärkeätä, jopa välttämätöntä,
että kuningas allekirjoittaa tämän paperin..."

"Tärkeintä on kuitenkin, että kuningas saa levätä rauhassa", selitti
Maria.

"Hänen nimensä vain tämän tekstin alle, madame, enempää en häntä
vaivaa."

"Mutta te herättäisitte hänet", vastusti kuningatar, "enkä voi sitä
sallia. Sitäpaitsi hän ei tällä hetkellä kykenisi pitämään kynää."

"Minä pitelen hänen puolestaan", lupasi Lotringin Charles.

"Sanoin teille, etten voi sitä sallia!" toisti Maria Stuart määräävästi.

Kardinaali pysähtyi hetkiseksi; hän ei ollut ajatellut tätä yllättävää
vastustusta. Sitten hän jatkoi niin mielistelevästi kuin osasi:

"Kuulkaa minua, madame. Rakas sisarentyttäreni, kuulkaa minua. Selitän
teille, mitä tämä asia koskee. Käsitättehän, että pitäisin kunniassa
kuninkaan lepoa, ellei minua pakottaisi mitä vakavin välttämättömyys.
Tässä on puheena meidän ja teidän menestyksemme, meidän ja teidän
pelastuksemme. Ymmärtäkää minua. Tämän paperin täytyy saada kuninkaan
allekirjoitus ennen päivänkoittoa, muutoin olemme hukassa, ihan
hukassa, sen vakuutan."

"Se ei kuulu minuun", torjui Maria tyynesti.

"Kyllä sentään! Johan sanoin, että meidän häviömme on teidänkin
häviönne; te olette lapsi politiikassa."

"No, mitä minä siitäkään välitän!" vastasi kuningatar.

"Minäkö puuttuisin teidän kunnianhimoisiin pyrkimyksiinne! Minun
päämääränäni on pelastaa se, jota rakastan säilyttää hänet elämään,
jos voin, ja ensiksikin varjella hänen kallisarvoista lepoaan. Mestari
Paré uskoi minun huolekseni kuninkaan nukkumisen. Kiellän teitä
häiritsemästä sitä, monsieur. Ymmärtäkää te vuorostanne minua. Kiellän
teitä! Kuninkaan kuollessa päättyy minun kuninkaallisuuteni; se on
minulle yhdentekevää! Mutta niin kauan kuin hänellä on hengähdyskään
jäljellä, minä suojelen tätä viimeistä hengähdystä kaikilta
hovijuonittelujenne ilkeiltä vaatimuksilta. Olen avustanut, eno,
luullakseni enemmän kuin minun olisi pitänyt, valtanne lujittumista
mieheni ollessa pystyssä ja hyvässä voinnissa; mutta sitä valtaanne en
ota lainkaan huomioon silloin, kun on pidettävä kunniassa viimeisiä
rauhallisuuden hetkiä, jotka Jumala kenties suo hänelle tässä elämässä.
Mestari Paré sanoi, että kuningas tarvitsee huomenna ne vähät voimat,
jotka hänellä vielä on. Yksikään ihminen ei millään verukkeella saa
riistää edes hiukkasta siitä virkistävästä unesta..."

"Mutta kun vaikutin on niin vakava ja kiireinen?..." tiukkasi
kardinaali.

"Minkäänlaisella perusteella ei kukaan saa herättää kuningasta nyt",
vakuutti Maria.

"Ah, mutta tässä täytyy!" väitti Lotringin Charles lopulta häpeillen,
että oli näin kauan viivästynyt pelkän lapsen, sirarentyttären,
vastustelun takia. "Valtioedut, madame, eivät sovi yhteen tunneasioiden
kanssa. Kuninkaan nimikirjoitus on minulle välttämätön heti, ja minun
on se hankittava."

"Sitä ette hanki, herra kardinaali", sanoi Maria.

Kardinaali siirtyi askeleen kuninkaan vuodetta kohti.

Mutta uudestaan Maria Stuart astui hänen eteensä ja tukki häneltä
pääsyn. Siinä hän ja ministeri seisoivat tuokion silmätysten, kumpikin
jännittyneenä ja toisiaan vastaan vihaisena.

"Teen sen kuitenkin", lausui Lotringin Charles lyhyesti.

"Rohkenetteko siis nostaa kätenne minua vastaan monsieur?"

"Sisarentyttäreni!..."

"En enää pelkästään sisarenne tytär, vaan kuningatarenne!"

Se lausuttiin niin tuimasti, niin majesteettisen arvokkaasti, että
kardinaali peräytyi hämmentyneenä.

"Niin juuri, kuningatarenne!" toisti Maria, "ja jos vielä etenette
askeleen, vielä tavoittelette kuningasta, niin astun ovelle ja kutsun
ne, joilla on valvontavuoro etuhuoneessa, ja vaikka olette enoni,
vaikka olette ministeri ja kardinaali, käsken minä kuningattarena
vangitsemaan teidät heti majesteettirikoksesta".

"Sellainen häväistys!" jupisi kardinaali pelästyneenä.

"Kumpi meistä on sitä silloin tahtonut, monsieur?" Nuoren kuningattaren
leimuavat silmät, laajenneet sieraimet, kohoileva povi, päättäväinen
ryhti ilmaisivat selvästi, että hän toteuttaisi uhkauksensa.

Ja hän oli tällöin niin kauniskin, niin ylväs ja samalla liikuttavan
harras tuolla kannallaan, että pronssisydäminen hengenmies tunsi
jääneensä tappiolle. Mies mukautui lapsen tahtoon; valtionedut
alistuivat luonnollisen rakkauden huutoon.

"No", virkkoi kardinaali huokaisten syvään, "odotan siis, että kuningas
herää..."

"Kiitos!" sanoi Maria palaten siihen murheelliseen ja säyseään sävyyn,
joka oli hänellä tullut tavanomaiseksi kuninkaan sairastumisesta alkaen.

"Mutta ainakin", jatkoi Lotringin Charles, "kun hän havahtuu..."

"Jos hän kykenee teitä ymmärtämään ja täyttämään toivomuksenne, eno,
niin minusta ei tule estettä."

Kardinaalin oli pakko tyytyä tähän lupaukseen. Hän palasi pöydän ääreen
ja Maria rukoustuoliinsa, odotellen, toinen toivoen.

Mutta tämän valvontayön verkkaiset hetket kuluivat Fransin heräämättä.
Ambroise Parén takuu piti paikkansa; pitkään aikaan kuningas ei ollut
nukkunut niin kauan ja niin sikeästi.

Toisinaan hän kyllä liikahti, voihkaisi, lausui sanan etenkin nimen —
Maria. Mutta melkein heti hän taas vaipui uinailuunsa, ja kiireesti
nousseen kardinaalin täytyi siirtyä takaisin paikalleen pettyneenä.

Silloin hän malttamattomana rypisteli kädessään tuota hyödytöntä
paperia, kohtalokasta tuomiota, joka kuninkaan allekirjoitusta vailla
kenties kääntyisi hänen oman päänsä menoksi.

Näin hän näki kynttilänliekkien vähitellen vaalenevan ja joulukuun
kylmän aamusarastuksen kajastelevan ikkunaruuduissa...

Viimein, kun kello löi kahdeksan, kuningas kääntelehti, avasi silmänsä
ja kutsui:

"Maria! Oletko täällä, Maria?"

"Aina", vastasi Maria Stuart.

Lotringin Charles syöksähti esiin asiakirja kädessään, kenties olisi
vielä aikaa! Mestauslava voitaisiin pystyttää pian.

Mutta samassa astui kuninkaalliseen huoneeseen omasta ovestaan Katarina
Medici.

— Liian myöhään! — tuumi kardinaali. — Ah, onni hylkää meidät, ja
jollei Ambroise pelasta kuningasta, niin olemme tosiaankin hukassa!




KOLMASKYMMENES LUKU

Kuninkaallinen kuolinhuone


Leskikuningatar ei ollut yölläkään hukannut aikaa. Hän oli ensiksikin
lähettänyt Navarran kuninkaan luo kardinaali de Tournonin, kätyrinsä,
ja määrännyt ehtonsa kirjallisessa sopimuksessa Bourbonien kanssa.
Sitten hän oli ennen päivänkoittoa vastaanottanut kansleri L'Hôpitalin,
jolta kuuli liittolaisensa konnetaabelin olevan pianmiten saapumassa
Orleansiin. Saaden häneltä selvityksen tilanteesta L'Hôpital lupasi
tulla kello yhdeksältä tänne suureen saliin, joka oli kuninkaallisen
sairashuoneen edessä, ja tuoda mukanaan Katarinan puoluelaisia niin
paljon kuin ehtisi tavata. Lopuksi leskikuningatar oli kutsuttanut
kello puoli yhdeksäksi Chapelainin ja pari kolme muuta henkilääkäriä,
joiden keskinkertaisuus oli Ambroise Parén neroa kohtaan karsas.

Näistä varokeinoista selvittyään hän ilmestyi ensimmäisenä, kuten
olemme nähneet, kuninkaalliseen huoneeseen potilaan juuri herättyä. Hän
astui vuoteen ääreen, katseli poikaansa hetkisen pudistellen päätänsä
kuten murehtiva äiti, painoi suudelman veltosti riippuvalle kädelle ja
kuivaten pari kyyneltä meni istuutumaan sillä lailla, että Frans yhä
pysyi hänen näkyvissään.

Hänkin, kuten Maria Stuart, tahtoi tästä lähtien pitää silmällä
kallisarvoista sairasta, omia tarkoituksiaan varten.

Herttua de Guise saapui melkein heti jälkeenpäin. Vaihdettuaan muutamia
sanoja Marian kanssa hän lähestyi veljeään.

"Etkö siis ole saanut mitään toimeen?" kysyi hän. "Valitettavasti en
onnistunut", vastasi kardinaali.

"Mahdollisuudet kääntyvät siis meitä vastaan", huomautti Arpinaama.
"Navarran Antoinen etuhuoneessa on tänä aamuna paljon väkeä."

"Oletko kuullut mitään uutisia Montmorencysta?"

"En mitään. Tähän asti olen turhaan odottanut tietoja. Hän ei
nähtävästi ole valinnut suoraa tietä. Nyt hän kenties on sentään jo
kaupungin edustalla. Ja jos Ambroise Parén leikkaus menee myttyyn, niin
meidän valtamme on lopussa."

Katarina Medicin hälyttämät lääkärit saapuivat samassa. Hän itse vei
heidät tarkastamaan kuningasta, jonka kärsimykset ja valitukset olivat
jälleen alkaneet.

He tutkivat vuoronsa mukaan kuninkaallista potilasta ja ryhmittyivät
sitten nurkkaan neuvottelemaan. Chapelain ehdotti puurohaudetta
märkimisen puhkeamiseksi ulospäin, mutta toisten kahden mielestä oli
parempi ruiskuttaa korvaan eräistä aineksista kokoonpantua nestettä.

He olivat juuri tulleet yksimielisiksi jälkimmäisestä keinosta, kun
Ambroise Paré astui huoneeseen Gabrielin saattamana. Tutkittuaan
kuninkaan tilaa hän meni puhuttelemaan virkaveljiään.

Herttua de Guisen henkilääkäriksi tulleen tiedemiehen maine oli jo
vakaantunut; hänellä oli nyt arvovaltaa, joka oli otettava lukuun.
Kuninkaan lääkärit niin ollen ilmoittivat hänelle, mitä olivat
päättäneet yrittää.

"Tuo apukeino on varmasti riittämätön", sanoi Ambroise Paré
äänekkäästi, "ja kuitenkin täytyy kiirehtiä, sillä aivoihin valuu
myrkyllistä eritettä pikemmin kuin luulinkaan".

"No, joutukaa, taivaan tähden!" huudahti Maria Stuart, joka oli sen
kuullut.

Leskikuningatar ja molemmat Guiset lähestyivät silloin lääkäreitä ja
yhtyivät heidän ryhmäänsä.

"Onko teillä siis, mestari Paré", kysyi Chapelain, "jokin parempi ja
nopeampi keino kuin meidän ehdottamamme?"

"On", sanoi Paré.

"Ja mikä?"

"Pitää porata pääkalloon aukko", ilmoitti Ambroise Paré.

"Kuninkaan pääkalloon aukko!" toistivat hallitsijan kolme henkilääkäriä
kauhistuneina.

"Millainen leikkaus se on?" tiedusti herttua de Guise.

"Se on toistaiseksi vähän tunnettu, monseigneur", selitti kirurgi.
"Erityisellä minun keksimälläni kojeella, jonka olen nimittänyt
trepaniksi, porataan päälakeen tai oikeastaan aivojen sivulohkon
kohdalle varovasti enintään tuuman kokoinen läpi."

"Laupias Jumala!" huudahti Katarina Medici suuttuneena. "Raudalla
raastettaisiin kuninkaan päätä! Ja te uskaltaisitte!"

"Niin, madame", vastasi Ambroise tyynesti.

"Mutta se olisi murhaa!" väitti Katarina.

"Ei suinkaan, madame", torjui Ambroise. "Pään lävistäminen
tieteellisesti ja varovasti ei kaiketi ole sen pahempaa kuin mitä
taistelutantereella miekka alinomaa tekee umpimähkään. Ja kuitenkin me
alinomaa parannamme sellaisia vammoja."

"Vastaatteko siis kuninkaan parantumisesta, mestari Ambroise?" kysyi
Lotringin kardinaali.

"Ainoastaan Jumala vallitsee ihmisten elämää ja kuolemaa, sen tiedätte
paremmin kuin minä, herra kardinaali. Minä voin ainoastaan vakuuttaa,
että tämä mahdollisuus on viimeinen ja ainoa kuninkaan pelastamiseksi.
Niin, se on ainoa mahdollisuus, mutta ei mitään varmempaa."

"Mutta uskotte sentään, että leikkauksenne voi onnistua, eikö niin,
Ambroise?" kysyi Arpinaama. "Sanokaa minulle — oletteko joskus tätä
ennen saavuttanut sillä hyviä tuloksen?"

"Kyllä, monseigneur", vastasi kirurgi. "Äskettäin tein tällaisen
leikkauksen herra de La Breteschelle, Rue de la Harpon varrella, ja
puhumakseni siitä tapauksesta, jonka monseigneur ehkä tuntee itsekin,
pelastin samalla keinolla Calaisin piirityksessä herra de Piennen, joka
oli saanut kallonmurtuman valleilla."

Ambroise Paré ei kenties vedonnut Calaisin muistoihin ilman
tarkoitusta. Ainakin hänen onnistui tehota herttua de Guiseen.

"Nyt tosiaan muistan", sanoi herttua. "Enkä enää epäröitse... Minä
puolestani hyväksyn aiotun leikkauksen."

"Ja minä myös", ilmoitti Maria Stuart, jonka mieltä nähtävästi valaisi
hänen rakkautensa.

"Mutta minä en!" muistutti Katarina.

"Mitä ihmettä! Kuulittehan, madame, että se on meidän ainoa
mahdollisuutemme!" huomautti Maria.

"Kuka niin sanoo?" kysyi leskikuningatar. "Mestari Ambroise Paré,
kerettiläinen? Sitäpaitsi se ei ole lääkärien mielipide."

"Ei olekaan, madame", vahvisti Chapelain, "ja nämä herrat ja minä
vastustamme mestari Parén ehdottamaa, arveluttavaa keinoa".

"No, siinä nyt näette!" huudahti Katarina voitonriemuisena.

Perin kiihtyneenä Arpinaama astui leskikuningattaren luo ja vei hänet
pois ikkunakomeroon.

"Madame, kuulkaa nyt", hän sanoi matalalla äänellä, hammasta purren,
"te tahdotte, että poikanne kuolee ja prinssi, de Condé, elää... Te
olette yksissä tuumissa bourbonien ja Montmorencyjen kanssa!... Kauppa
on tehty, saalis jaettu ennakolta!... Tiedän kaikki. Varokaa!... Tiedän
kaikki, sanon teille!"

Mutta Katarina Medici ei ollut niitä, joita on helppo peloitella, ja
herttua de Guise erehtyi pahasti. Leskikuningatar käsitti yhä paremmin,
että hänen oli viisainta esiintyä rohkeasti, koska vihollinen näin
heitti pois naamarinsa hänen edessään. Hän loi herttuaan musertavan
katseen ja äkillisesti tempautuen vapaaksi hänen seurastaan riensi
ovelle, avaten sen selkosen selälleen.

"Herra kansleri!" huusi hän.

Saamansa määräyksen mukaan L'Hôpital oleskeli suuressa salissa
odottamassa. Hän oli koonnut sinne kaikki leskikuningattaren ja
prinssien puoluelaiset, jotka oli ennättänyt hälyttää.

Katarinan kutsusta hän nyt lähestyi kiireesti, ja aatelismiesten ryhmät
tungeksivat uteliaina avointa ovea kohti.

"Herra kansleri", jatkoi Katarina äänekkäästi, jotta kaikki kuulisivat,
"täällä tahdotaan valtuuttaa väkivaltainen ja toivoton leikkaus
kuninkaan persoonalle. Mestari Paré aikoo jollakin aseella puhkaista
häneltä pääkopan. Minä, hänen äitinsä, vastustan läsnäolevien kolmen
lääkärin kanssa sellaisen rikoksen toimeenpanoa... Herra kansleri,
merkitkää muistiin tämä vastalauseeni!"

"Sulkekaa ovi!" huusi herttua de Guise.

Suureen saliin kokoontuneiden aatelismiesten nurisemisesta huolimatta
Gabriel noudatti herttuan käskyä. Ainoastaan kansleri jäi kuninkaan
huoneeseen.

"Nyt, herra kansleri", lausui hänelle Arpinaama, "tietäkää, että teille
mainittu leikkaus on tuiki välttämätön ja että kuningatar ja minä,
valtakunnan kenraaliluutnantti, vastaamme ainakin kirurgista, ellemme
tuon leikkauksen lopullisesta onnistumisesta".

"Ja minä", huudahti Ambroise Paré, "hyväksyn tällaisessa
äärimmäisyydessä kaiken vastuun, joka minulle tahdotaan vierittää.
Niin, suostun henkeni menettämiseen, jollen kykene pelastamaan
kuningasta. Mutta aika on jo täpärällä! Katsokaa kuningasta, katsokaa!"

Lyijynkarvaisena, hievahtamatta, silmät sammuneina, Frans II tosiaan ei
tuntunut enää näkevän tai kuulevan, vaan oli melkein kuin vainaja. Hän
ei enää vastannut Marian hyväilyihin ja puhutteluun.

"Ah, niin, joutukaa!" hätäili nuori kuningatar Ambroiselle; "Jeesuksen
tähden, rientäkää! Yrittäkää pelastaa kuninkaan henki, sitten minä
suojelen teitä."

"Minulla ei ole oikeutta ryhtyä tässä estämään", sanoi kansleri
järkkymättä, "mutta velvollisuuteni on todeta madame leskikuningattaren
vastalause".

"Herra de L'Hôpital, te ette enää ole kansleri", julisti herttua de
Guise kylmästi. "No niin, Ambroise", lisäsi hän kirurgille; "ryhtykää
toimeen!"

"Me lähdemme pois", ilmoitti Chapelain lääkärien puolesta.

"Sopii", vastasi Ambroise. "Minä tarvitsenkin mitä suurinta rauhaa
ympärilläni. Jättäkää minut siis, jos tahdotte, hyvät herrat. Yksin
määrätessäni olen myös yksin vastuussa."

Katarina Medici ei ollut vähään aikaan hiiskunut sanaakaan, ei enää
liikahtanutkaan. Hän oli peräytynyt ikkunan lähelle ja katseli sieltä
pihalle, mistä kuului rajua meteliä. Mutta tällä jännittävällä
hetkellä ei kukaan muu kuin hän ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota
ulkopuoliseen meluun.

Kaikki muut, kanslerikin, olivat suunnanneet katseensa yksinomaan
Ambroiseen, joka oli jälleen omaksunut suuren kirurgin ylvään tyyneyden
ja valmisteli välineitään.

Mutta juuri kun hän kumartui kuninkaan puoleen, puhkesi meteli
läheisempänä, viereisessä salissa. Katkera ja riemastunut myhäily
häilähti Katarinan kalpeilla huulilla. Ovi aukeni rajusti, ja
konnetaabeli de Montmorency, täysin aseistettuna kuin sodassa, ilmestyi
uhkaavasti kynnykselle, "Ehdinpä parahiksi!" huudahti hän.

"Mitä tämä häiriö merkitsee?" ärjäisi herttua de Guise kouraisten
väkipuukkonsa kahvaa.

Ambroise Paré oli pakostakin pysähtynyt. Montmorencyn saattueena oli
parikymmentä aatelismiestä, jotka hänen kintereillään tunkeutuivat
huoneeseen. Joukossa nähtiin nyt Bourbonin Antoine ja prinssi de Condé.
Myöskin leskikuningatar ja L'Hôpital liittyivät samaan ryhmään. Nyt ei
voinut käyttää edes voimakeinoja entisen määräysvallan säilyttämiseksi
kuninkaallisessa huoneessa.

"Minä vuorostani vetäydyn pois..." ilmoitti Ambroise toivottomana.

"Mestari Paré", huudahti Maria Stuart, "minä, kuningatar, käsken teitä
suorittamaan leikkauksen!"

"Sanoinhan, madame", huomautti kirurgi, "että ehdottomasti tarvitsen
siihen mitä suurinta rauhaa! Mutta näettehän..." Ja hän viittasi
konnetaabeliin ja tämän saattueeseen.

"Herra Chapelain", lisäsi hän ensimmäiselle henkilääkärille, "yrittäkää
ruiskutustanne".

"Se toimitetaan heti", ilmoitti Chapelain vilkkaasti. "Kaikki on sitä
varten valmiina."

Kahden virkaveljensä avustamana hän viipymättä ruiskutti nestettä
kuninkaan korvaan.

Maria Stuart, Guiset, Gabriel, Ambroise antoivat heidän toimia mielensä
mukaan, itse pysyen masentuneina ääneti, ikäänkuin kivettyneinäkin.

Konnetaabeli lörpötteli tyhmästi yksinään.

"Hyvä juttu!" puhui hän, mestari Parén pakollisesta alistumisesta
mielissään. "Ajatella, että olisitte ilman minua puhkaissut kuninkaalta
pääkuoren ihan kursailematta! Ranskan kuninkaita ei kolhita sillä
lailla muualla kuin taistelutantereilla, katsokaas!... Ainoastaan
vihollisen rauta saa heihin kajota, ei ikinä kirurgin tutkain!"

Ja riemuiten herttua de Guisen nolosta ilmeestä hän jatkoi:

"Olipa aika minun saapua, Jumalan kiitos! Ah, hyvät herrat,
kuulin teidän tahtoneen katkaisuttaa kaulan rakkaalta ja uljaalta
sisarenpojaltani, prinssi de Condélta! Mutta satuitte herättämään
vanhan leijonan luolastaan, ja tässä nyt ollaan! Niin, minä olen
vapauttanut prinssin; olen myös puhunut säätyedustajistolle, joka on
toiminut painostuksenne alaisena. Konnetaabelina olen lähettänyt pois
vahtisotilaat, jotka olitte sijoittanut Orleansin porteille. Mistä
saakka on tapana noin toimittaa vartijoita kuninkaalle, ikäänkuin
hänellä ei olisi kylliksi turvaa alamaistensa keskuudessa?"

"Mistä kuninkaasta te puhutte?" kysyi häneltä Ambroise Paré. "Kohta ei
ole muuta kuningasta kuin Kaarle IX, sillä te näette, hyvät herrat",
sanoi hän lääkäreille, "että ruiskutuksestanne huolimatta aivojen
toiminta on taukoamassa".

Katarina Medici huomasi Ambroisen alakuloisesta äänensävystä, että
kaikki toivo oli mennyt.

"Hallituksenne päättyy siis, monsieur", huomautti hän Arpinaamalle
malttamatta enää hillitä tämän riemullisen ajatuksen purkautumista.

Samassa Frans äkkiä kohosi vuoteessa kyynärpäänsä varaan, avasi
tuskaiset silmänsä suuriksi, liikutti huuliaan kuin sopertaakseen
jonkin nimen ja sitten vaipui raskaasti takaisin pielukselle. Se oli
hengenlähtö.

Ambroise Peré ilmoitti sen läsnäoleville murheellisella eleellä.

"Voi, madame, madame, te olette surmannut oman lapsenne!" huusi Maria
Stuart anopilleen hypähtäen häntä kohti epätoivon kiihdyttämättä.

Leskikuningatar mitteli miniäänsä myrkyllisellä, jäätävällä katseella;
siihen tulvi kaikki se viha, jota hän oli Mariaa vastaan hautonut
puolentoista vuoden ajan.

"Teillä, kultaseni", virkkoi hän, "teillä ei ole enää oikeutta puhua
sillä tavalla, koska ette enää ole kuningatar. Ah, suokaa anteeksi,
olettehan kyllä kuningatar Skotlannissa. Ja me lähetämmekin teidät mitä
pikimmin sinne usvien sekaan hallitsemaan."

Maria Stuartin ensimmäistä tuskanpuuskaa seurasi välttämätön
vastavaikutus; hän lyyhistyi heikkona ja nyyhkivänä polvilleen
kuolinvuoteen juurelle.

"Madame de Fiesque", jatkoi Katarina levollisesti, "menkää heti
kutsumaan tänne Orleansin herttua. — Hyvät herrat", jatkoi hän
tähystellen herttua de Guisea ja kardinaalia, "säätyedustajisto,
joka kenties kannatti teitä neljännestunti takaperin, on nyt meidän
puolellamme, senhän käsitätte. Herra de Bourbonin ja minun kesken
on sovittu, että minä rupean hallituksen hoitajaksi ja hän ottaa
valtakunnan kenraaliluutnantin tehtävät. Mutta te, herra de Guise,
te olette _vielä_ suurmestari; täyttäkää siis virkanne velvoitus ja
julistakaa kuningas Frans II:n kuolema."

"Kuningas on kuollut!" lausui Arpinaama kumealla ja jymisevällä äänellä.

Suuren salin kynnyksellä kertasi yliairut kaikuvalla äänellä
hovisäännön mukaan:

"Kuningas on kuollut! Kuningas on kuollut! Kuningas on kuollut!
Rukoilkaa Jumalaa hänen sielunsa puolesta!"

Ja heti huusi ensimmäinen kamariherra:

"Eläköön kuningas!"

Samalla hetkellä madame de Fiesque toi Orleansin herttuan
leskikuningattaren luo, joka tarttui hänen käteensä ja astui hänen
kanssaan ulos huoneesta, näyttääkseen häntä hoviväelle, ja heidän
ympärillään huudeltiin:

"Eläköön hyvä kuninkaamme Kaarle IX!"

"Tässä nyt on menestyksemme rauennut!" lausui kardinaali murheellisesti
veljelleen, joka oli yksin jäänyt taaemmaksi hänen kanssaan.

"Meidän kenties, mutta ei sukumme", vastasi kunnianhimoinen soturi.
"Nyt on ajateltava tien raivaamista pojalleni."

"Kuinka pääsisi jälleen hyviin väleihin leskikuningattaren kanssa?"
tuumi Lotringin Charles.

"Antakaamme hänen riitaantua Bourboniensa ja hugenottiensa kanssa",
sanoi Arpinaama.

He poistuivat huoneesta sivuoven kautta, yhä jutellen.

"Voi, voi", valitti Maria Stuart suudellen Frans II:n jäähtyvää kättä;
"eipä jäänyt muita kuin minä itkemään häntä, onnetonta armastani, joka
rakasti minua niin hellästi!"

"Ja minä, madame", lausui Gabriel de Montgommery astuen esiin
kyyneltynein silmin; hän oli tähän asti pysytellyt syrjässä.

"Oi, kiitos!" lausui Maria, ja hänen katseessaan puhui hänen koko
sielunsa.

"Ja tahdon tehdä enemmänkin kuin itkeä", jatkoi Gabriel puoliääneen,
kiukkuisella silmäyksellä tarkaten etäältä, kuinka konnetaabeli de
Montmorency röyhisteli Katarinan Medicin rinnalla. — Niin, kenties
kostan nuoren vainajan puolesta, — lisäsi hän itsekseen, — kun jälleen
ryhdyn omankin kostoni keskeytyneeseen urakkaan. Koska tuo konnetaabeli
on palannut valtaan, ei taistelu ole välillämme päättynyt!

Kuolemankin ääressä oli Gabrielilla siis valitettavasti mielessä myös
omia persoonallisia asioita.

Regnier La Planche lausuu tosiaankin sattuvasti, että "totisesti on
kovaa olla kuninkaana vain kuollakseen". Ja paikalleen sanottu lienee
hänen lisäyksensäkin:

"Frans II:n lyhyenä hallituskautena Ranska oli teatterina, jossa
esitettiin useita kamalia murhenäytelmiä; asianhaarain mukaan
jälkimaailma ihailee ja kammoksuu niitä kaikkia."




YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Hyvästi, Ranska!


Kahdeksan kuukauden kuluttua Frans II:n kuolemasta, elokuun 15 päivänä
1561, Maria Stuart oli astumassa laivaan Calaisissa, matkustaakseen
skotlantilaiseen kuningaskuntaansa.

Tämän väliajan hän oli jokapäiväisellä ja melkein jokahetkiselläkin
kiistelyllä saanut näin pitkittymään, kun ei ainoastaan Katarina Medici
tahtonut kiireimmiten häätää häntä pois Ranskasta, vaan toisilla
perusteilla enotkin hoputtivat hänen lähtöään. Mutta Marian oli ollut
kovin vaikea taipua poistumaan tästä rakkaasta maasta, jossa hän oli
ollut niin onnellisena ja sydämellisesti suosittuna kuningattarena.
Niissä tuskallisissa muistoissakin, jotka johdattivat hänen
ajatuksiinsa ennenaikaisen leskeyden, nämä hellityt seudut edustivat
hänelle sellaista runollista tenhoa, josta hänen ei suinkaan tehnyt
mieli erota.

Maria Stuart ei ainoastaan tuntenut tätä runollisuutta, vaan itsekin
ilmaisi sitä. Hän ei ainoastaan hellänä puolisona itkenyt Frans II:n
kuolemaa, vaan lauloi sitä kuin runotar. Ihaileva Brantôme on meille
säilyttänyt vienosävyisen valituksen, jonka Maria sepitti tästä
aiheesta ja jota voi verrata aikakauden huomattavimpiin runotuotteisiin:

    Suruiseen lauluhuni
    ja ääneen kaihoiseen
    nyt päättyi onnen uni
    vain vasta alkaneen,
    ja kyyneleet kuumina kierivät,
    näin parhaat vuoteni vierivät.

    Niin suurta onnekkuutta
    taholta kohtalon,
    niin julmaa oikkuisuutta
    ken kokenutkaan on,
    kuin tunnen, kun paareilla peitettiin
    ja arkussa multahan heitettiin

    se, josta kevät mulla
    kukoisti nuoruuden:
    nyt tuska tiesi tulla
    ja painua povehen;
    on mielessä kaipuu ja ankeus,
    on elämä vaiva ja vankeus.

    Kuink' olla voisi toisin,
    kun syäntä kylmentää
    ja päivä aurinkoisin
    minulle yöksi jää!
    On halu ja harrastus turtunut,
    on tahtoni, tarmoni murtunut.

    Jos missä, koito, kuljen,
    jos mitä katselen,
    ma silmät siltä suljen,
    kun aina aatoksen
    vie mukanaan ikävä pohjaton,
    oon orjana murheen ja ohjaton.

    Jos etsin taivahalta
    ma turvaa tuskahan,
    nään pilven reunamalta
    armaani viittovan;
    jos käännän mä katseeni vetehen,
    hän haudasta heijastuu etehen.

    Jos lepoon lasken pääni
    ja valtaan uinailun,
    syleillen ystävääni,
    mut heti havahdun!
    Hän aina on lähellä, häilyen,
    vain sielussa selvänä säilyen.

    Jo laulu loppukohon
    ja jääköön valitus,
    alistun kohtalohon,
    ei raukee rakkaus:
    ei oikea kiintymys vähene,
    vaikk' armas ei vierelle lähene.

Reimsissä, jonne Maria Stuart oli ensin vetäytynyt Lotringin
kardinaalin luo, hän sepitti tämän soinnukkaan, liikuttavan
valitusrunon. Hän viipyi Champagnen maakunnassa loppukevääseen asti.
Sitten Skotlannissa puhjenneet uskonnolliset rettelöt vaativat hänen
pikaista saapumistaan sinne. Toiselta puolen osoitti lapsikuningas
Kaarle IX melkein intohimoista ihailua puhuessaan kälystään, ja se
herätti sijaishallitsija Katarinan epäluuloista vihaa. Marian täytyi
niin ollen taipua lähtemään.

Hän tuli heinäkuussa Saint-Germainiin hyvästelemään hovia, ja
sikäläiset alttiuden ja melkeinpä palvonnan osoitukset lisäsivät vielä
hänen katkeraa kaipailuaan, jos mahdollista.

Leskeneläkkeeksi, Tourainesta ja Poitousta koottavaksi, oli hänelle
määrätty kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa; hän vei mukanaan
Skotlantiin myös paljon jalokiviä, ja tällainen saalis saattoi
houkutella joitakin merirosvoja. Vielä enemmän pelättiin, että
voitaisiin yrittää tehdä hänelle väkivaltaa Englannin Elisabetin
taholta, joka jo näki Skotlannin nuoressa kuningattaressa vaarallisen
kilpailijan. Lukuisia aatelismiehiä tarjoutui sentähden saattamaan
Mariaa hänen valtakuntaansa. Calaisiin tultuaan hän ei siis nähnyt
ympärillään ainoastaan enojaan, vaan myös herrat de Damvillen ja
de Brantômen ynnä ylimalkaan tuon komean ja ritarillisen hovin
parhaimmiston.

Satamassa odotti kaksi kaleerilaivaa valmiina lähtemään liikkeelle
ensimmäisestä käskystä. Mutta hän viipyi Calaisissa vielä kuusi
vuorokautta, kun niiden, jotka olivat häntä seuranneet tänne asti, oli
kohtalokkaassa määränpäässä niin vaikea erota hänestä.

Elokuun viidestoista sovittiin kuitenkin lopulta lähtöpäiväksi, kuten
olemme maininneet. Sää oli muuttunut harmaaksi ja ikäväksi, mutta ei
ollut tuulta eikä sadetta.

Vielä rannassa, ennenkuin Maria laski jalkansa alukseen, joka veisi
hänet pois, hän kiittääkseen kaikkia tänne isänmaan äärimmäiselle
rajalle seuranneita tahtoi antaa kullekin kätensä suudeltavaksi
lopullisen hyvästijätön merkkinä.

Kaikki saapuivat siis murheellisina ja kunnioittavina polvistumaan
hänen eteensä ja vuorotellen koskettamaan huulillaan tätä rakastettua
kättä.

Viimeinen kaikista oli aatelismies, joka oli Saint-Germainista
saakka kuulunut Marian saattueeseen, mutta matkan kestäessä aina
pysynyt taempana, väljän viittansa ja leveän hattunsa verhoamana,
näyttäytymättä ja ketään puhuttelematta. Mutta kun hän vuorostaan
polvistui kuningatarten eteen, hattu kädessään, tunsi Maria hänessä
Gabriel de Montgommeryn.

"Mitä! Tekin täällä, kreivi!" virkkoi hän. "Ah, olen tosiaan onnellinen
siitä, että vielä tapasin uskollisen ystäväni, joka minun kanssani itki
kuollutta kuningastani. Mutta jos kerran olitte noiden toisten jalojen
aatelismiesten mukana, niin minkätähden ette ole kertaakaan puhunut
minulle?"

"Minusta tuntui, että piti nähdä teidät ja itse olla näkymättä,
madame", vastasi Gabriel. "Eristäytyneenä saatoin paremmin koota
muistoja ja täydellisemmin nauttia siitä mielihyvästä, jota minulle
tuotti niin rakkaan velvollisuuden täyttäminen teitä kohtaan."

"Kiitän vielä kerran tästä viimeisestä kiintymyksenne osoituksesta,
herra kreivi", lausui Maria Stuart. "Tahtoisin todistaa teille
kiitollisuuttani paremmin kuin sanoilla. Mutta en voi enää mitään, ja
ellette näe hyväksi seurata minua köyhään Skotlantiini herrojen de
Damvillen ja Brantômen kanssa..."

"Oi, se olisi hartain toiveeni, madame!" huudahti Gabriel. "Mutta
toinen kutsu pidättelee minua Ranskassa. Minua odottaa tällä hetkellä
eräs henkilö, joka on minulle niinikään hyvin rakas ja pyhä, ja jota en
ole nähnyt pariin vuoteen..."

"Onko hän Diana de Castro?" kysyi Maria vilkkaasti.

"On, madame", myönsi Gabriel. "Viime kuussa Pariisiin saamassani
kirjeessä hän kutsui minua Saint-Quentiniin täksi elokuun 15 päiväksi.
Pääsen hänen luokseen vasta huomenna, mutta olkoonpa hänellä ollut
mikä hyvänsä syy kohtaukseemme, varmasti hän antaa minulle anteeksi,
kun kuulee, etten tahtonut teitä jättää ennenkuin maasta poistumisenne
hetkellä."

"Rakas Diana!" puhui Maria miettiväisenä. "Niin, hänkin on minua
rakastanut, ja hän on ollut minulle kuin sisar. Malttakaapa, herra de
Montgommery, viekää hänelle muistoksi minusta tämä sormus ja rientäkää
hänen luokseen niin nopeasti kuin suinkin. Kenties hän tarvitsee teitä,
ja koska nyt on hänestä puhe, en enää viivytä teitä. Hyvästi, hyvästi,
ystävät, hyvästi kaikki! Minua odotetaan, ja täytyy lähteä. Voi, minun
on pakko!"

Hän riuhtautui irti hyvästelystä, jolla vielä yritettiin häntä
pidätellä, laski jalkansa porraslankulle ja nousi herra de Mévillonin
kaleerialukseen, saattajinaan ne kadehditut aatelismiehet, joiden oli
määrä seurata häntä Skotlantiin asti.

Mutta samoin kuin Skotlanti ei voinut lohduttaa Mariaa Ranskan
menettämisestä, eivät hänen mukanaan tulleet myöskään kyenneet
karkoittamaan hänen mielestään niitä, joista hän nyt erkani.
Jälkimmäisiä hän tuntuikin rakastavan enemmän. Aluksen perässä seisten
hän ei lakannut liekuttamasta nenäliinaa, jolla tavantakaa pyyhki
kyyneleitään, rannalle jääneille sukulaisille ja ystäville.

Viimein alus loittoni kauas ulapalle, ja hänen katseensa kiintyi
väkisinkin erääseen laivaan, joka oli tulossa hänen jättämäänsä
satamaan. Hän seurasi sitä silmillään kadehtivasti, kun se äkkiä
kallistui ikäänkuin vedenalaisen tölmäyksen saaneena ja täristen
emäpuusta mastoihin saakka alkoi miehistönsä huutaessa upota mereen.
Se tapahtui niin nopeasti, että mastotkin olivat kadonneet ennenkuin
herra de Mévillonin kaleerista ehdittiin laskea vene sen avuksi.
Vähän aikaa nähtiin uppoamispaikalla kellumassa muutamia mustia
pisteitä, jotka tuokion pysyttelivät vedenpinnalla ja sitten yksitellen
vaipuivat kadoksiin ennenkuin päästiin niitä tavoittamaan, vaikka
soutajat ponnistivat parhaansa mukaan, vene palasi sitten kykenemättä
pelastamaan ainoatakaan haaksirikkoista.

"Voi, hyvä Jumala! Armias taivas!" valitti Maria Stuart, "millainen
matkani enne se olikaan!"

Tällä välin oli alkanut tuulla, ja kaleeri sai ruveta käyttämään
purjeita, jolloin soutajavankien sopi levätä. Nähdessään kulkevansa
joutuisasti pois Ranskan mantereelta Maria nojasi kansikojun seinään,
silmät tähdättyinä satamaa kohti, näkö kyynelhelmien sumentamana, ja
hoki moneen kertaan:

"Hyvästi, Ranska! Hyvästi, Ranska!"

Näin hän viipyi kannella lähes viisi tuntia, pimeän tuloon asti, eikä
kaiketi olisikaan omasta aloitteestaan siirtynyt kajuuttaan, jollei
Brantôme olisi tullut ilmoittamaan, että häntä odotettiin illalliselle.

Silloin hän yhä haikeammin nyyhkyttäen valitti: "Juuri tällä hetkellä,
rakas Ranskani, minä siis täydesti menetän sinut, koska viimeistä
onneani kadehtiva yö vetää mustan huntunsa silmieni eteen, riistääkseen
minulta ainoankin lohdutuksen. Hyvästi siis, rakas Ranskani; en enää
milloinkaan näe sinua!"

Ilmaisten sitten viittauksella Brantômelle, että hän viipymättä
saapuisi kannelta alas, hän otti muistikirjastaan kynän, istahti
rallille ja kirjoitti päivän viimeisessä kajastuksessa nämä tutut
säkeet:

    Hyvästi, Ranska kaunoinen!
              Oi isänmaa
              en unhoittaa
    voi turvapaikkaa lapsuuden!
    Hyvästi, Ranska, jo onneni päivät
    nyt taaksein muistojen kaihoksi jäivät, —
    vie laiva minut puolittain,
    jää osa sulle ainiaan:
    sen uskon haltuus, niinpä ain'
    oon sittenkin muistissa synnyinmaan.

Nyt hän vihdoin laskeutui kannen alle ja virkkoi lähestyen odottavia
pöytäkumppaneita:

"Olen tehnyt päinvastoin kuin Kartagon kuningatar, sillä Dido, kun
Aeneas oli jättänyt hänet, ei lakannut katselemasta laineita, mutta sen
sijaan minä en voinut irroittaa silmiäni maasta."

Häntä pyydettiin istuutumaan ja syömään, mutta hän ei tahtonut maistaa
mitään, vaan vetäytyi pian omaan hyttiinsä kehoitettuaan perämiestä
herättämään hänet päivän koitteessa, jos maa oli silloin vielä
näkyvissä.

Siinä suhteessa onni ainakin suosi Maria-parkaa, sillä tuuli taukosi,
joten alus kaiken yötä eteni ainoastaan airojen avulla. Niinpä voitiin
aamun sarastaessa yhä nähdä Ranskan rannikon häämöittävän kaukana.

Määräyksen mukaan siis perämies astui kuningattaren hyttiin, mutta
tapasi hänet jo heränneenä istumassa vuoteella, katsellen avoimesta
valoaukosta entistä rakasta kotimaataan kohti.

Tämä ilo ei kuitenkaan ollut pitkällinen, sillä tuuli nousi taas, ja
Ranska häipyi piankin. Marian ainoaksi toiveeksi jäi, että ulompana
merellä havaittaisiin englantilainen laivasto ja nähtäisiin parhaaksi
kääntyä takaisin. Mutta tuo viimeinenkin mahdollisuus raukesi: merelle
levisi niin sankka sumu, ettei voinut nähdä kaleerin toisesta päästä
toiseen, ja näin kesäsydämenä se oli ikäänkuin ihme. Näin ollen
purjehdittiin umpimähkään, vaarana kyllä kurssilta syrjäytyminen, mutta
samalla myös välttäen vihollisen näkyviin joutumista.

Kolmantena päivänä sumun hajotessa oltiin keskellä kalliokareja, joihin
kaleerialus olisi varmaankin murskaantunut, jos olisi vielä edetty pari
kaapelinmittaa. Luotsi teki silloin korkeushavainnon, huomasi oltavan
Skotlannin rannikolla, ja taitavasti johdettuaan aluksen pois karikosta
hän toimitti sen laskemaan maihin Leithissä, Edinburghin lähellä.
Marian saattueen kaunosielut sanoivat, että hänet oli usva tuonut
utujen samentamaan ympäristöön.

Kuningatarta ei lainkaan odotettu, ja Edinburghiin päästäkseen hänen
täytyi itseään ja saattuettansa varten tyytyä huonosti valjastettuihin
aasiluuskiin, joista moniaat olivat vailla satulaa, ohjaksinaan ja
jalustiminaan pelkät narunpätkät. Hän ei malttanut olla vertaamatta
näitä viheliäisiä juhtia komeihin ranskalaisiin matkaratsuihin, joita
hän oli tottunut näkemään tepastelevan ajoretkillä ja turnajaisissa.
Hän vuodatti vielä muutamia pahoittelun kyyneliä, verratessaan
jättämäänsä Ranskaa siihen, joka nyt oli tulossa hänen kotimaakseen.
Mutta viehättävässä suloudessaan hän piankin yritti hymyillä
kyyneltensä takaa ja virkkoi:

"Kaiketi minun pitää ottaa ikävyys vastaan kärsivällisesti, koska olen
vaihtanut paratiisini manalaan."

Sellaista oli Maria Stuartin saapuminen Skotlantiin. Olemme muualla
kertoneet hänen elämänsä jatkon ja hänen kuolemansa — kuinka katala
Englanti, sen kaiken synkkä pyöveli, mikä Ranskalla on ollut
jumalaista, surmasi hänen mukanaan sulon, niinkuin jo oli Jeanne
d'Arcissa tappanut innoituksen ja niinkuin se sitten Napoleonissa
näännytti neron.




Loppulause


Vasta elokuun 18 päivänä Gabriel siis saapui Saint-Quentiniin.
Kaupungin portilla hän tapasi Jean Peuquoyn odottamassa.

"Ah, siinähän viimeinkin olette, herra kreivi!" huudahti kelpo kankuri.
"Olin varma siitä, että tulisitte! Liian myöhään, kovaksi onneksi,
liian myöhään!"

"Kuinka! Liian myöhäänkö?" kysyi Gabriel hätkähtäen.

"Niin, valitettavasti; eikö madame Diana de Castron kirjeessä kutsutte
teitä tänne eiliseksi?"

"Totta kyllä", vastasi Gabriel, "mutta erityisesti tehostamatta
päivämäärää tai ilmoittamatta, mitä varten hän halusi minua tänne".

"No, eilen, elokuun 15 päivänä, madame de Castro eli oikeammin sisar
Bénie vannoi sen ikuisen valan, joka teki hänestä peruuttamatta
elinikäisen nunnan!"

"Ah!" äännähti Gabriel kalveten.

"Ja jos olisitte ollut paikalla", jatkoi Jean Pequoy, "olisi teidän
kenties onnistunut estää se, mikä nyt on täyttynyt".

"Ei", torjui Gabriel synkästi, "ei, en olisi voinut, minun ei
olisi sopinut, enkä olisi tahtonutkaan vastustaa tätä aikomusta.
Ja varmaankin minua pidätti Calaisissa Kaitselmus! Sydämeni olisi
tosiaan sortunut voimattomuuteensa tämän uhrauksen edessä, ja se rakas
sieluparka, joka luovutti itsensä palvelemaan yksinomaan Jumalaa, olisi
ehkä itsekin kärsinyt enemmän läsnäolostani kuin ollessaan yksin ja
minusta erossa tuolla juhlallisella hetkellä."

"Oh", virkkoi Jean Peuquoy, "hän ei kuitenkaan ollut yksin".

"Niin, tehän tietysti olitte saapuvilla, Jean, ja Babette, ja ne
kovaosaiset, joita hän on hoivaillut, ystävät..."

"Sivullisia ei ollut muita kuin me, herra kreivi", ilmoitti Jean
Peuquoy, "mutta sisar Béniellä oli seuranaan äitinsä".

"Kuka? Madame de Poitiers?" huudahti Gabriel.

"Niin, herra kreivi, madame de Poitiers itse; tyttäreltä saamansa
kirjeen johdosta hän kiirehti tänne Chaumont-sur-Loiressa sijaitsevasta
yksinäisestä asunnostaan. Hän oli saapuvilla eilisissä juhlamenoissa ja
lienee vielä nytkin uuden nunnan luona."

"Oh", murahti Gabriel. "Miksi madame de Castro toimitti sen naisen
tulemaan?"

"Mutta, monseigneur, onhan se nainen kumminkin hänen äitinsä, kuten hän
Babettelle huomautti."

"Vaikka!" lausui Gabriel. "Alan uskoa, että minun olisi pitänyt olla
täällä eilen. Jos madame de Poitiers on tullut, ei se ole voinut
tapahtua mitään hyvää työtä varten, ei velvollisuuden täyttämiseksi.
Menkäämme benediktiläisluostariin, tuletteko, mestari Jean? Minulla
on nyt suurempi kiire kuin koskaan tavata madame de Castro. Minusta
tuntuu, että hän tarvitsee minua. Menkäämme joutuin!"

Gabriel de Montgommery johdatettiin estelemättä luostarin
vierashuoneeseen, kun häntä oli jo eilen odotettu saapuvaksi, ja Diana
oli siellä äitinsä kanssa.

Nähdessään hänet niin pitkän poissaolon jälkeen Gabriel lähestyi
vastustamattomasti tenhon vallassa kalpeana ja tuskaisena ja heittäytyi
polvilleen sen ristikon eteen, joka ainiaaksi eroitti heidät toisistaan.

"Sisareni! Sisareni!..." kykeni hän vain sopertamaan.

"Veljeni!" vastasi sisar Bénie vienosti.

Kyynel vieri verkalleen hänen poskeansa pitkin, mutta samalla hän
hymyili niinkuin voi kuvitella enkelien hymyilevän.

Hiukan kääntäessään päätänsä Gabriel näki toisen Dianan, madame
de Poitiersin, joka nauroi niinkuin paholaiset nauranevat. Mutta
halveksivan huolettomasti hän heti käänsi sekä katseensa että
ajatuksensa taas sisar Bénieen.

"Sisareni!" toisti hän vielä kiihkeästi ja katkerasti.

Diana de Poitiers huomautti kylmäkiskoisesti:

"Varmaankin te tervehditte sisareksenne Jeesuksessa Kristuksessa sitä,
jota vielä eilen puhuteltiin madame de Castroksi, monsieur?"

"Mitä tarkoitatte, madame? Laupias taivas, mikä on sanojenne
tarkoitus?" kysyi Gabriel nousten vapisevana.

Diana de Poitiers ei vastannut hänelle suoranaisesti, vaan puhutteli
tytärtään.

"Lapseni, nyt lieneekin oikea hetki paljastaa sinulle eräs salaisuus,
josta sinulle eilen mainitsin; minusta tuntuu, että velvollisuuteni
kieltää minua pidättämästä sitä sinulta kauemmin."

"Voi, mikä se onkaan?" kysyi Gabriel suunnattomasti kiihdyksissä.

"Lapseni", jatkoi madame de Poitiers rauhallisesti, "sanoin sinulle
jo, etten pelkästään sinua siunatakseni lähtenyt liikkeelle siitä
syrjäisestä lepopaikasta, jossa olen herra de Montgommeryn ansiosta
elänyt jo lähes kaksi vuotta. Älkää nähkö ivaa sanoissani, monsieur",
lisäsi hän pilkallisella äänellä, vastatakseen Gabrielin liikahdukseen.
"Olen tosiaankin kiitollinen teille siitä, että tempasitte minut pois
syntisestä ja turmiollisesta maailmasta, vaikka se tapahtui vastoin
tahtoani. Nyt olen onnellinen! Minut on saavuttanut armo, ja Jumalan
rakkaus täyttää koko sydämeni. Osoittaakseni teille kiitollisuuttani
tahdon varjella teitä tekemästä syntiä — mahdollisesti lankeamasta
rikokseen."

"Ah, mitä se voi olla?" kysyi sisar Bénie vuorostaan jännittyneenä.

"Lapseni", jatkoi Diana de Poitiers hornamaisen kylmäverisesti,
"luullakseni olisin eilen voinut yhdellä sanalla pysähdyttää huulillesi
ne pyhät valat, jotka olit päättänyt lausua. Mutta oliko minun
vaivaisen syntisen asiana, nyt ollessani onnellinen siitä, että olen
vapautunut maallisista kahleista, oliko minun velvollisuuteni riistää
Jumalalta sielu, joka antoi itsensä hänelle vapaana ja puhtaana? Ei, ja
niinpä pysyin vaiti."

"En tohdi arvata! En tohdi!" jupisi Gabriel.

"Tänään, lapseni", selitti entinen lemmikki, "luovun vaitiolosta, koska
herra de Montgommeryn mielentuskasta ja kiihtymyksestä näen, että sinä
vielä omistat hänen koko sielunsa. Mutta tarpeellista on, että hän
unohtaa sinut; se on välttämätöntä. Ja kuitenkin, jos hän yhä hellii
sitä luuloa, että sinä voit olla hänen maallinen sisarensa, kreivi
de Montgommeryn tytär, antanee hän ilman tunnonvaivoja muistojensa
toisinaan palata sinua kohtaan. Mutta se olisi rikos, jollaiseen en
tahdo vastakääntyneenä osallistua. Tiedä siis, Diana, että sinä et ole
herra kreivin sisar, vaan isäsi oli todellakin kuningas Henrik II, jota
herra kreivi niin onnettomasti haavoitti kohtalokkaissa turnajaisissa."

"Kauheata!" huusi sisar Bénie kätkien molemmin käsin kasvonsa.

"Valehtelette, madame!" väitti Gabriel jyrkästi; "teidän täytyy
valehdella! Mikä olisi todisteena siihen, että puhutte totta?"

"Tämä", vastasi Diana de Poitiers tyynesti, ojentaen hänelle paperin,
jonka otti poveltaan.

Gabriel tarttui paperiin vapisevalla kädellä ja luki sen pikaisesti.

"Se on kirje", jatkoi madame de Poitiers, "jonka isänne lähetti minulle
muutamia päiviä ennen katoamistaan, kuten näette. Samoin teille
selviää, että hän siinä valittaa pidättyväisyyttäni. Mutta hän alistuu
siihen, niinkuin edelleen näette, ajatellessaan, että jo pian tulisin
hänen vaimokseen ja että rakastaja näin oli puolisolle säästämässä osan
onnea täydellisempänä ja puhtaampana. Oh, tämän allekirjoitetun ja
päivätyn kirjeen sanamuodossa ei ole mitään kahdenlaista tulkittavaa,
vai kuinka? Huomaatte siis, herra de Montgommery, että olisi ollut
rikollista teidän ajatella sisar Bénietä, sillä mikään veren side
ei liitä teitä siihen, joka nyt on Jeesuksen Kristuksen morsian. Ja
säästäessäni teiltä sellaisen valheellisuuden toivon kuitanneeni
velkani teille ja lisänkin kera maksaneeni sen onnellisuuden, jota
teidän toimestanne saan nauttia yksinäisyydessäni. Välimme ovat nyt
selvät, herra kreivi, eikä minulla ole enempää puhuttavaa teille."

Tämän pilkallisen puheen aikana Gabriel oli ehtinyt lukea kohtalokkaan
paljon merkitsevän kirjeen. Se ei tosiaankaan jättänyt mitään sijaa
epäilykselle. Siinä kajahteli Gabrielille ikäänkuin isän ääni haudasta
totuuden ilmaisijana.

Kehottaessaan tyrmistyneen katseensa onneton mies näki Diana de Castron
viruvan pyörtyneenä rukoustuolin juurella. Hän syöksähti vaistomaisesti
lemmittyään kohti, mutta paksut rautakanget pysähdyttivät hänet.
Kääntyessään hän näki levollisen tyytyväisyyden hymyn väikkymässä Diana
de Poitiersin huulilla.

Tuskan hullaannuttamana hän harppasi pari askelta herttuatarta kohti,
käsi ojossa... Mutta hän seisahtui kauhistuen aikomustaan, ja iskien
nyrkillä otsaansa kuin järjetön hän huudahti: "Hyvästi Diana, hyvästi!"
ja pakeni...

Jos hän olisi viipynyt vielä hetkisenkin, ei hän olisi voinut olla
rusentamatta tuota kyykäärmeen kaltaista katalaa äitiä.

Luostarin ulkopuolella odotti häntä Jean Peuquoy kovin levottomana.

"Älkää kyselkö minulta!" torjui Gabriel heti hurjasti.

Älkää tiedustako mitään!" Ja kun kelpo Peuquoy silmäili häntä
murheellisen hämmästyneenä, jatkoi hän hiljaisemmin:

"Suokaa minulle anteeksi, olen melkein järjiltäni. En jaksa ajatella;
aivoni ovat sekaisin. Kaikkea miettimistä välttääkseni lähdenkin
pois, pakenen Pariisiin. Saattakaa minua, olkaa niin hyvä, ystäväni,
kaupungin portille asti, jonne jätin hevoseni. Mutta älkää lainkaan
huoliko puhua minusta, vaan kertokaa omista asioistanne!"

Sekä totellakseen Gabrielia että yrittääkseen kääntää hänen huomiotaan
muuhun kelpo kankuri selosti sitten, kuinka oivallisesti Babette
jaksoi; hiljakkoin oli maailmaan tullut myös pikku Peuquoy; Pierre-veli
alkoi muuttaa asesepäksi tänne Saint-Quentiniin, ja viime kuussa
oli eräs kotipuoleensa palaava picardielainen huovi tuonut tietoja
Martin Guerresta, joka vietti onnellisia päiviä sopuisaksi kehittyneen
Bertrandensa kanssa.

Mutta myönnettävä on, ettei Gabriel ikäänkuin tuskan sokaisemana
kuullut tai käsittänyt paljoakaan tästä viihdyttävästä tarinasta.
Kuitenkin hän saapuessaan Jean Peuquoyn kanssa Pariisiin johtavalle
portille puristi sydämellisesti porvarin kättä.

"Hyvästi, ystävä", lausui hän. "Kiitos hartaasta toveruudestanne!
Viekää parhaat terveiset kaikille, joita rakastatte. Olen iloissani
siitä, että tiedän teidät onnelliseksi: ajatelkaa te menestyksessänne
joskus minua, joka kärsin." Ja odottamalta muuta vastausta kuin mitä
Jean Peuquoyn silmissä kimaltelevat kyyneleet ilmaisivat Gabriel nousi
ratsaille ja lähti nelistämään.

Hänen saapuessaan Pariisiin tuntui siltä kuin kohtalo olisi tahtonut
rasittaa häntä kaikilla murheilla yhtaikaa: hän sai tietää hyvän
hoitajattarensa Aloysen kuolleen lyhyen sairauden jälkeen, joten he
eivät olleet voineet edes hyvästellä toisiaan...

Seuraavana päivänä hän meni amiraali Colignyn luo.

"Herra amiraali", sanoi hän, "tiedän, että vainot ja uskonsodat
ennen pitkää alkavat uudestaan, vaikka kaikin voimin koetetaankin
niitä ehkäistä. Tästä lähtien voin tarjota uskonpuhdistuksen hyväksi
miekkanikin enkä enää vain siveellistä kannatusta. Elämäni ei enää
kelpaa muuhun kuin palvelemaan teitä; ottakaa se älkääkä säästelkö
minua. Teidän riveissänne sitäpaitsi voinkin parhaiten puolustautua
erästä vihollistani vastaan ja saada rangaistuksi erästä toista..."

Gabriel ajatteli tällöin holhoojakuningatarta ja konnetaabelia.

Tässä ei tarvitse sanoakaan, että Coligny innostuneena vastaanotti
peräti tärkeän liittolaisen, jonka uljuutta ja tarmoa hän oli niin
paljon kokenut.

Siitä alkaen kreivin historia sai suuntansa niistä uskonsodista, jotka
tekivät Kaarle IX:n hallituskauden veriseksi.

Gabriel de Montgommerylla oli peloittava osuus tässä kamppailussa,
ja jokaisen vakavan tapauksen yhteydessä hänen nimensä pelkkä
mainitseminen pani Katarina Medicin kalpenemaan.

Kun Vassyn verilöylyn jälkeen 1562 Rouen ja koko Normandie
avoimesti julistivat olevansa hugenottien puolella, ilmoitettiin
tämä kokonaisen maakunnan nouseminen kapinaan pääasiallisesti
kreivi de Montgommeryn aikaansaamaksi. Samana vuonna hän Dreuxin
taistelussa teki urhoollisuuden ihmeitä. Hänen mainitaan haavoittaneen
pistoolinlaukauksella konnetaabeli Montmorencya, joka toimi
ylipäällikkönä, ja tämä olisi myös menettänyt henkensä, jollei ruhtinas
de Porcie olisi häntä suojellut ottamalla hänet vangiksi.

Historiasta muistetaan, että kuukauden kuluttua tästä taistelusta,
jossa Arpinaama oli temmannut voiton konnetaabelin kömpelöistä käsistä,
edellinen kuitenkin sai kavallettuna surmansa kiihkoilija Poltrotin
tikarista Orleansin edustalla.

Vapautuneena kilpailijastaan, mutta liittolaisensa menettäneenä
Montmorency oli Saint-Denisin taistelussa 1567 vielä huono-onnisempi
kuin Dreuxissa.

Skotlantilainen Robert Stuart vaati hänet antautumaan. Vastaukseksi hän
iski toista kasvoihin miekkansa lappeella. Silloin joku tähtäsi häneen
pistoolinlaukauksen, joka osui kupeeseen, ja hän kaatui kuolettavasti
haavoittuneena. Silmissään leviävän veripilven läpi konnetaabeli oli
tuntevinaan Gabrielin kasvot, ja seuraavana päivänä hän heitti henkensä.

Vaikkei kreivi de Montgommerylla enää ollut suorastaan persoonallisia
vihamiehiä, ei hän silti luopunut jakelemasta iskuja. Hän näytti olevan
voittamaton, johon ei kenenkään hyökkäys pystynyt.

Kun Katarina Medici kysyi, kuka oli toimittanut Béarnin maakunnan
Navarran kuninkaan hallitusvaltaan ja toimittanut niin, että Béarnin
ruhtinas tunnustettiin hugenottien ylipäälliköksi, vastattiin hänelle:
Montgommery.

Kun leskikuningatar sitten myöhemmin, Pärttylin-yön jälkeisenä päivänä
(1572) vimmaisessa kostonhimossaan ensin kysyi niitä, jotka olivat
pelastuneet, eikä surmattuja, mainittiin hänelle ensimmäiseksi kreivi
de Montgommeryn nimi.

Gabriel heittäytyi Lanouen kanssa La Rochelleen. Tämä varustuskaupunki
kesti yhdeksän hurjaa väkirynnäkköä ja maksoi kuninkaalliselle
armeijalle neljäkymmentätuhatta miestä. Antautuessaan se säilytti
vapautensa, Gabriel sai sieltä poistua häiritsemättä.

Hän raivasi itselleen silloin tien Sancerreen, jota Berrin kuvernööri
piiritti. Hän oli etevä piiritettyjen kaupunkien puolustamisessa,
kuten muistetaan. Aseinaan pelkästään rautapäiset kepit kourallinen
sancerreläisiä piti puoliaan kuudentuhannen sotamiehen laumaa
vastaan neljän kuukauden ajan. Kun he lopulta antautuivat, saivat he
omantunnonvapauden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden niinkuin La
Rochellenkin puolustajat.

Yltyvän raivon vallassa Katarina Medici näki monivuotisen ja
tavoittamattoman vihollisensa pelastuvan alinomaa.

Montgommery lähti Poitoun maakunnasta, kun se oli joutunut
kuohumistilaan, ja palasi virittämään kapinaliekkejä Normandiessa, joka
oli alkanut rauhoittua.

Aloitettuaan retkensä Saint-Lôsta hän valloitti kolmessa päivässä
Carentanin ja tyhjensi Valognesin kaikista ampumatarpeista. Koko
normandielainen aatelisto parveili hänen lippunsa alle.

Katarina Medici ja kuningas toimittivat silloin liikkeelle kolme
armeijaa ja kuuluttivat Mansissa ja Perchessä yleisen väennoston.
Kuninkaallisten joukkojen päällikkönä oli herttua de Matignon.

Tällä kertaa Montgommery ei enää taistellut yksilöllisesti.
Lahkolaistensa riveihin häipyneenä hän piti puoliaan suoranaisesti
Kaarle IX:ttä vastaan, ja hänellä oli armeijansa kuten kuninkaallakin
omansa.

Hän laati erinomaisen suunnitelman, jonka piti taata hänelle loistava
voitto.

Jättäen Matignonin piirittämään kaikilla voimillaan Saint-Lôta hän
poistui salaa tästä kaupungista ja siirtyi Domfrontiin. Sinne piti
François du Hallotin tuoda hänelle kaikki Bretagnen, Anjoun ja Cauxin
seutujen ratsuväki. Näiden yhdistyneitten joukkojen etunenässä hän
aikoi äkkiarvaamatta hyökätä Saint-Lôn edustalle kuninkaallisen
armeijan niskaan, tuhotakseen sen kahden tulen välissä.

Mutta kavallus nujersi voittamattoman. Eräs vänrikki ilmoitti
Matignonille, että Montgommery oli salaa pujahtanut matkalle
Domfrontiin päin, saattueenaan ainoastaan neljäkymmentä ratsumiestä.

Kaupungin valtaaminen oli Matignonille paljon vähemmän tärkeätä
kuin Montgommeryn. Hän luovutti piirityksen apulaiselleen ja riensi
Domfronlin edustalle, mukanaan kaksi rykmenttiä, kuusisataa ratsua ja
voimakas tykistö.

Jokainen muu kuin Gabriel de Montgommery olisi antautunut yrittämättä
hyödytöntä vastarintaa. Mutta hän tahtoi pitää puoliaan neljänkymmenen
miehen kanssa tätä armeijaa vastaan. Näin uskomattoman piirityksen
selostus kannattaisi lukea De Thoun historiateoksesta.

Domfront kesti hyökkäyksiä kaksitoista päivää, joiden kuluessa
kreivi de Montgommery yritti seitsemän vimmattua ryntäystä sieltä
ulos. Viimein, kun kaupungin muurit reikäisinä ja huojuvina olivat
jo ikäänkuin luovutetut vihollisille, Gabriel hylkäsi ne, mutta vain
vetäytyäkseen taistelemaan niinsanotussa Guillaume de Bellêmen
tornissa.

Hänellä oli nyt mukanaan ainoastaan kolmekymmentä miestä.

Matignon pani väkirynnäkköön viiden järeän tykin patterin, sata
haarniskoitua aatelismiestä, seitsemänsataa muskettisoturia ja sata
keihäsmiestä.

Tämä hyökkäys jatkui viisi tuntia, ja kuusisataa tykinlaukausta
ammuttiin vanhaa linnantornia vastaan.

Illalla oli Montgommerylle jäänyt ainoastaan kuusitoista toveria,
mutta hän säilytti yhä asemansa. Yön hän käytti murtumien paikkailuun
tavallisen työläisen lailla.

Rynnistys aloitettiin jälleen päivän koittaessa. Matignon oli yöllä
saanut vereksiä apuvoimia. Hänellä oli nyt Bellêmen tornin ja
seitsemäntoista puolustajan ympärillä viisitoistatuhatta sotilasta ja
kahdeksantoista tykkiä.

Saarretuilta ei loppunut miehuullisuus, vaan ruuti.

Ollakseen joutumatta vihollistensa käsiin elävänä Montgommery
tahtoi syöksyä omaan miekkaansa. Mutta Matignon lähetti hänen
luokseen valkoisen lipun suojassa neuvottelijan, joka vannoi hänelle
päällikkönsä nimessä, että hän saisi pitää henkensä ja lähteä pois
vapaasti.

Montgommery antautui tähän valaan luottaen. Hänen olisi kuitenkin
pitänyt muistaa, kuinka Castelnaun kävi.

Vielä samana päivänä hänet lähetettiin kahleissa Pariisiin. Katrina
Medici oli vihdoinkin saanut hänet haltuunsa! Kavalluksella tosin,
mutta vähät siitä! Kaarle IX oli juuri kuollut; odottaessaan Henrik
III:n paluuta Puolasta Katarina oli kaikkivaltiaana hallituksen
hoitajana.

Parlamentin eteen vietynä Montgommery kesäkuun 2 päivänä 1574
tuomittiin kuolemaan. Silloin hän oli neljätoista vuotta taistellut
Henrik II:n puolisoa ja poikia vastaan.

Seuraavana päivänä kreivi de Montgommery, joka oli julmuuden
tehostukseksi ensin määrätty kovimpaan kidutuskuulusteluun, joutui
laskemaan päänsä mestauspölkylle. Hänen ruumiinsa revittiin sitten
neljään osaan... Katrina Medici oli saapuvilla teloituksessa...

Näin sai loppunsa tämä merkillinen mies, voimakkaimpia ja ylevimpiä
yksilöitä, mitä tunnetaan kuudenneltatoista vuosisadalta. Hän oli
aina esiintynyt vain toisarvoisilla sijoilla, mutta osoittanut
ensimmäisenkin arvoiseksi. Hänen kuolemansa täytti loppuun asti
Nostradamuksen ennustuksen:

 — häntä rakastaa, hänet surmaan johtaa puoliso kuninkaan.

Diana de Castro ei joutunut kuulemaan uutista hänen kuolemastaan. Hänen
päivänsä olivat päättyneet jo edellisenä vuonna, jolloin hän toimi
Saint-Quentinin benediktiläisluostarin johtajattarena.