Lauri Soinin 'Kuoleman kilpakosija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3128. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. KUOLEMAN KILPAKOSIJA Yhdeksän laulua Kirj. LAURI SOINI Kotkassa, Reino Drockila, 1903. I. Suviaurinko kimmelsi kultainen sinitaivaalla korkeimmallaan, emon hellällä lämmöllä silmäillen sinivesiä ja lehtoja allaan. Helolämmössä taivahan auringon sinikirjavat kukkaset nurmikon ihan uhmaten tuoksuivat. Käki kukkui, luritteli leivonen, suven leijuvat lintuset kilpaillen elon onnea lauloivat. Kuin aurinko elvytti kukkia, niin lääkäri tieteen voimalla loi lahjoja uuden terveyden kituvaisille lapsille ihmisten. Oli taasen hän tänään hoidella monet kymmenet sairaat saanut. Mut vihdoin pääsi hän sairaista, oli yksin hän vihdoin huoneessa ja sairasten ruikutus laannut. Hän nousi ja virkahuoneestaan ulos asteli, käytävän sulki. Läpi kaupungin luontohon tuoksuvaan hän ilosin mielin kulki. Hänen elämänsä kesä oli kirkkahin, ja kunnasta kerkein askelin läpi kukkivan kesän hän kiiti. Mut päästyä varjohon lehtojen, ajelehtava aatos nuoruuden kevätmuistojen kenttiä liiti. II. Hänen lapsuusaikansa varhaisen salon siinnokas autere peitti. Mut lapsena lahjakas poikanen salon kukkivat kummut heitti. Opin verkot hän salakkana sukeltai ja kultasen lyyryn lakkiin sai. Oi, aikaa unelmien kultaisten, oi, jalojen toivojen aikaa! Koko elämä on armahan valoinen, sydän lintujen lauluja raikaa, ja hartaalla mielellä vannotaan elo uhrata onneksi kansan ja maan. Se aika on tuulena huilannut ja tuuli on unelmat vienyt. "Oma hyöty" on tunteet turtanut — kuka ois sitä silloin tiennyt! Toki etsien omaa onneaan myös yhteisonnea palvellaan. Unet haihtuvat. Elo on toimintaa, on vilkasta yhteistyötä. Elon ritarina vastaan kuolemaa hän toimivi toisten myötä. Kera toistemme vuoroon vieraillaan, mitä milläkin on, sitä annetaan. III. Läpi lehtojen rannalle lahdelman mies miettivä yksin kulki. Sinilahtosen, leikkien loiskivan havumetsikkö hohajava sulki. Havumetsikön keskellä piileillen oli kärjellä kenkämän vilpoisen kesäkartano kaunis ja sorja. Miten raitista rauhaa huokuikaan kesäkartanon ympärys vilvas! Sisus heijasti kaunista hauskuuttaan, oli ilosen valosa ja vilpas. Sen helmassa kaihoa sentään jää yhä mieleen -- puuttuvi emäntää, kodin lempeän hengen luojaa. Oli lääkäri kaikki jo katsellut kotikaupungin kaunokaiset. Ne oli niin hienot ja valkoset vaan tyhjät ja turhamaiset. Sulosuina ne saattivat lepertää, mut rintahan lämpöä henkevää ei syttynyt kestään heistä. Siks lääkäri istui yksikseen kesäkartanon kammarissa. Hän katseli leikkiä lahden veen, valon välkettä lainosissa. Emännöitsijä silloin sisään saa ja kutsuvi vierasta vartoavaa heti hiukkasen haastattamaan. IV. Oli ulkona laiha ja ryppyinen mies verhossa ryysyisessä. Suru, huoli ja nöyryys heijastui sen silmien syvyydessä. Hän läähätti: "Tyttöni sairastaa ihan kielissä kylmän kuolon! Hyvä herra, te tulkaa ja auttakaa, maja kaupungin laidassa tuoll' on." "Miks ette te saapunut ennemmin, kun viel' olin kaupungissa?" "Olin työssä." "Ja onko hän heikkokin?" "Ihan kuoleman kourauksissa." "Joko kauvan on siitä kun sairastui?" "Hän talvella tautiin kääntyi." "Nyt vasta te — —!" "Milläpä kustansi, nälkähän melkein nääntyi." Taas hartahat haaveet nuoruuden ihan väkisin mieleen juoksi. Ja ajatus urkeni harhaillen ukon sairaan tyttären luoksi. Isä tässä on, jos kuka, urho työn, miks kärsivi hän... Kuin yöstä mies harrasna tähtäsi lääkäriin. "Te tuletteko?" "Alkaos syöstä sä kotiasi kohden eeltäpäin, mä sisällä hieman pistähdäin." V. Mökin rähjään laidalla kaupungin kun lääkäri sisään astui, niin vaimon, mi seisoi vastassaan, ilokyynelin katse kastui. Jokapaikassa pienessä huoneessa oli siivotonta ja tummaa, ja vastahan kuumasta ilmasta tuli turmion löyhkää kummaa. Mut ryysyjen keskellä vuoteessa oli enkeli ihanainen! Mikä kajastus poskilla kalpeilla — sen loisto ei ollut mainen! Kera kuoleman kurjana kamppaillen hän ihanata elämätä loisti! Hänen silmänsä, hiutamat sairauden, kevätauringon hehkua toisti! Pyhän hellänä lääkäri valtimon elonsylkettä tunnusteli, sydän tuoksui kukkia nurmikon ja sointuja helkkyeli. Se helkähti lintujen lauluja ja välkähti loistoa tähden — mut kuohahti kummaa kuohua tytön äidin ja taaton nähden. VI. "Heti ulkoa ilmaa raitista! Auk' akkuna! — Eikö se aukea! Se lyökää seinältä rikki! — Ovi auki! Oi, ilmaa puhdasta! — Ja nähkääs vuodetta! — Lakana tuo puhtonen, muutakin puhdasta tuo äkkiä, vaimo, sä vuoteeseen! — Vai ei ole! — Onhan se kauheaa, noin lapsensa saastahan kuolettaa!" Hän hehkuen pelmahti yhtäälle ja toisaalle taas. Ei nähnyt hän, ei kuullut hän vaimon itkuja. Ulos syöksyi hän mielensä kuohussa ja samalla myrskyn vauhdilla taas tölmäsi jälleen sisään. Mut silmissä tuli oli hehkuva, kun katsoen immen isään hän päättäen käski: "Te ottakaa tytön sänkyä toisesta päästä, pään toisen mä tahdon kannattaa, ja vaimo — sä itkusi säästä! Tule jälestä kanssamme kiiruhtain, saat hoitaa tyttöä johdollain!" Peräsukkaa niin läpi lehtotien he alkavat kolmisin käydä. Jos lehdosta katselis piilehtien, ei joukko kai kauniilta näytä. Mut kaunis on kalpea neitonen ja hellästä lämmöstä väreillen sitä kantavi lääkäri nuori. Hän impeä silmiin katsahtaa. Oi riemua! Punaa ihanaa, niin sulosata, liekkivän vienoa saa suvituulessa kalpea poski. Kukat tuoksuvat lämmössä auringon, ja riemukas lintujen luritus on, ja lääkärin miel'ala aaltoilee kuin kohajava suvinen koski. VII. On kaukana tyyneys lääkärin, kun käypi hän tunneillansa. Hän lääkkehet laativi kiireimmin, pois saadaksi sairahansa. Mut saatua sairaat luotaan pois, kuin juhlahan joutua kiire ois, hän metsikön polkua kulkee. Ja kuvan niin kaunihin, armaimman, kuin liljan lehtyen solkevan, joka hetki hän mieleensä sulkee. Kuin koulukas kulkee haaveissaan hän vihreän lehdon kautta. Ei näe, ei kuule hän lintujakaan sen armahan haaveen tautta. Niin sykkivän hellänä hiljakseen kesäkartanon oven hän avaa, ja sairas, mi unosen uutimeen on vaipunut valkovuoteeseen, hänen tullessa silmänsä avaa. Hänen valtaa rohkeus riemuinen, olo on niin turvasan suloinen ja lämpöä suonet tykkii. Mut lääkäri lämmöstä herpoaa, tytön huulia huulilla koskettaa, ja sydämet sykkii, sykkii... "Mitä kuuluu nyt?" "Hyvä olla on," hymyn vienona neitonen vastaa, ja sätehenä kevähisen auringon ilo lempeän silmän kastaa. Mut äiti kertovi riemukseen tytön ulkona rannalla astelleen, kunis tultua väsymyslumeen hän raitisna vaipui uneen. Kun lääkäri tarttuvi kalvoiseen ja hellästi koittavi suonta, niin umpehen painaa hiljalleen sulo neitonen silmän luonta. VIII. Pian kertoi ja kuunteli kummakseen koko kaupunki tarinat uudet. Joka seikkahan asti tarkalleen sai ilmi se salaisuudet! Oli töllistä laidalta kaupungin soman neitosen lempensä pauloihin näet lääkäri luoksensa vienyt. Oli tainnut se ensiksi sairastaa, mut lääkäri sairaan terveeksi saa — ja terve se kaiketi lie nyt. Kun neitonen kuontui jalkeilleen, sen kihlasi lääkäri nuori, piti vihkimäjuhlan hiljakseen, häämatkalle sitten suori. Italian tuulessa voimistuu kai kaunotar, kaiketi tuulettuu myös töllin tuoksukin siitä. Tätä kuullessa — kun vain kuololta voi puoskari vallata kultansa — tytöt terveet häntä ei kiitä. IX. Suviaurinko kimmelsi kultainen taas taivaalla korkeimmallaan, yhä hellällä lämmöllä silmäillen sinivesiä ja lehtoja allaan. Helolämmössä taivahan auringon punakirjavat kukkaset nurmikon sulotuoksuja huokuivat. Käki kukkui, liverteli leivonen, ja liitävät lintuset kilpaillen elon onnea lauloivat. Kesäkartanon kummulla rantaman havumetsikkö hohajava sulki. Sen rauhaan kuohusta toiminnan mies miettivä tyynenä kulki. Se heijasti kaunista hauskuttaan, mut myöskin se hertasta armauttaan, kodin lämpöä tuoksui vastaan. Nuor' äiti jo miestään vastaan käy, käsin tulijan kaulaan kierrältäy, käsin toisin vaalivi lastaan. "Mitä kuuluu nyt?" "Hyvin kaikki on", hymyn vienona vaimo vastaa, ja sätehenä suvisen auringon ilo lempeän silmän kastaa. Elo on niin onnekas, riemuinen, olo on niin turvasan suloinen Ja lämpöä sykkivät rinnat, ja ympäri lapsosen laitellaan maan pinnalta pilviin nousemaan tulevaisien toivojen linnat.