Olli Vuorisen 'Joulurunoja lapsille' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3176. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot. JOULURUNOJA LAPSILLE Sepittänyt Olli Vuorinen [Olof Berg] Haminassa, Alfred Lagerbom, 1911, SISÄLLYS: Joulutervehdys. Lapset ja joulukuusi. Joulutähti. Joulu-iloja. Loista, joulutähtönen. Joulupukki. Joutuipa joulu. Jouluhommia. Riemujuhla. Joululaulu. Joulukuusen luona. Joulunvietto. Katovuonna. Joulurauha. Mummo ja pikku Lotta. Hemmoiteltu. JOULUTERVEHDYS. Terve tultuas, Joulu, juhla jalo! Taivaallinen valo On sun antias. Missä ikinään Joulutähti loistaa, Varjot yön se poistaa Sulo säteillään. Joulu tähti on Meillä Herran sana. Sehän kirkkahana Poistaa pimennon. Kuka lienetkin, Toivehes se täyttää, Tien se tähti näyttää, Betlehemihin. Kapaloituna Seimessä hän makaa, Joka meille Jakaa Taivaan lahjoja. Jumal'lapsen luo Ihmislapsi riennä Heikkona ja piennä, Hänpä turvan tuo. Hän on kuningas Armollinen aivan, Herra maan ja taivaan, Rauhan ruhtinas. Hälle ylistys! Vastaanota hältä, Lasten ystävältä. Joulutervehdys! LAPSET JA JOULUKUUSI. (Vuorolausunto, Joku lapsista piiloutuu kuusen taa ja sanoo sieltä mitä kuusella on sanomista; toinen lapsi kyselee; arvata koettaa useat lapset; loppusanat lausuu yhdessä kaikki lapset.) Oi salon impi, sä kukkea kuusi, Vehmas ja vehreä, lauhtumaton, Sun ihanuutesi kestävä, uusi, Sun vihannuutesi vaihtumaton, Vartesi suora ja runkosi sorja, Myös joka lehväsi kaunis ja norja. Oi salon tytti, mä tiedustelen, Miks tulit ilmoille ihmisien? En ihanuuttani itse mä luonut, En vihannuuttani itse mä tee, Korkein kaitsia kaikki on suonut, Hän, joka maailmat johdattelee. Kilttiä lapsia täällä mä huomaan, Siksipä ennätin uutista tuomaan, Harvoin mointa on mainittavaa, Vaan toki ensinnä arvaelkaa. Hirvikö harppaili luonasi milloin? Karhuko tanssaten leikkiä löi? Vai jänö juurehes istahti illoin? Kettuko parhaita paistia söi? Tuuliko tuiverti, myrskykö mylvi? Talviko tähtiä lehvihis kylvi? Huusiko huuhkaja kumppaniaan? Vai jakoi Mielikki aartehiaan? Nuo jokapäiväistä kaikki on siellä Metsolan pirtissä. Niin tosiaan, Eip' ole aihetta arvattu vielä, Josta mä riensin nyt ilmoittamaan: Jouluhan kohta on joutuva tänne, Teitä ja kaikkia ystäviänne Jouduin ma juhlalle valmistamaan, Riemua rintoihin kartuttamaan. Joulu jo saapuvi, oi ilo suuri. Vanhat ja nuoret nyt riemuelee! Jouluhan juhlien juhla on juuri, Hengen ja mielen se uudistelee! Jouluna laulamme hartaudessa: Kunnia Herralle korkeudessa, Maassakin myös sopu rauhallinen Suosio seurassa ihmisien! JOULUTÄHTI. Tietäjille itämaan Loisti muinen tähti; Kuningasta hakemaan Lännempää he lähti; Heidät ihmetähti tuo Johti Jesuslapsen luo. Heillä lahjat muassaan Runsahat ja oivat; Nöyrinä he aarteitaan Jesukselle toivat; Joulu-ilo rinnassaan Palasivat kotiaan, Lapsikulta sullekin Loistaa kirkkahana Joulutähti armahin, Se on Herran sana; Loistehessa tähden sen Löydät itse Jesuksen. Lahjat kuninkaalliset Jesus sulle suopi, Runsaat armons antimet Taivahasta tuopi; Mielesi hän valostaa, Olentosi jalostaa. Avaa pieni aartehes Kuninkaalle tälle, Sinun nuori sydämes Kelpaa lahjaks hälle, Sitten joulu-ilos on Täydellinen, verraton. JOULU-ILOJA. Joulu kun ovella Luoksemme lähenee. Lapsien povella Tuntehet hilpenee; Silmät ne kirkastuu, Liikkehet vilkastuu, Joulusta joka suu Silkuttelee. Joulu kun ovesta Sisähän sipsuttaa. Lapsien povesta Riemu jo raikahtaa; Kas miten karkeluun, Leikkihin, lauleluun, Ympäri joulupuun Lapsoset käy! Voi sitä joulua Kirkkaine tähtineen, Kotia, koulua Muistaa se lahjoineen! Mieltä se ylentää, Sydäntä lämmittää, Henkeä elvyttää, Onnea tuo! Kotona, kirkossa Jouluna juhlitaan; Syntyä suurinta Riemuiten muistetaan; Jesuksen seimellen Hengessä jokainen Kiitosta veisaten Riennämme taas. LOISTA, JOULUTÄHTÖNEN. Loista, joulutähtönen, Loista kirkkautta Herran Ihanasti viime kerran Tällä vuosisadalla, Ajan kilparadalla! Loista, joulutähtönen, Toivontähtenäkin loista. Mielten masennusta poista, Loista elvytystä niin Aikoihin myös tuleviin! Loista, joulutähtönen, Lapsille ja vanhemmille, Köyhille ja rikkahille, Neuvo pelastuksen tie, Mikä oikeahan vie! Loista, joulutähtönen, Loista "joulupukillenki", Jotta raitis, puhdas henki Siinä aina asustais, Nuorisoa innostais! (1900.) JOUTUIPA JOULU. Joutuipa joulu, Juhlien juhla. Toivottu tuttu Taivahinen! Loppuhun vaipuu Vuos'sadan uuden Tää ajastaika Ensimäinen. Joulu, sä joulu, Vaikk' olet vanha, Ain' olet armas, Ain' olet uus'! Lempesi kestää, Lämpösi riittää, Ainainen suulla On ihanuus! Haihduta, joulu, Haikea huoli, Muikea murhe Mielistä pois! Ett' ilovirret Vielä kuin ennen Kansamme suusta Kaikua vois! Oi, jalo joulu, Meille ja muille Tähtesi kirkkaan Loistella suo! Nuoret ja vanhat Seimelle saata, Vie valon Herran Jesuksen luo! (1901.) JOULUPUKKI. Kukapa tuntis joulupukin hakaa? Salainen siimes on se viidakon, Siell' etsii joulupukki varaston, Kepsahtaa kyliin aina vuoden takaa. Hän lapsukaisten ystävä on vakaa; Kun joulukuusi juhlavaloss' on, Lyykistyy oven taa hän piilohon, Ja ilomielin lahjojansa jakaa. Puuhevon pulskan Paavolle hän suistaa, Ja Leenan kaulaan liina luikahtaa, Katrille kaunis kuvakirja luistaa, Ja Ollin osaks sukset suikahtaa; Näin joulupukki lapsosia muistaa, Ja siimekseensä sitten puikahtaa. JOULUHOMMIA. Joutuipas se armas joulu Iloks ihmislasten, Lopetettiin äsken koulu Juhlaks' vartavasten. Kynttilöidyn kuusen luona Leikkiä me löimme, Siellä niinkuin mennä vuonna Namusia söimme. Nyt on meillä jokaisella Joulupuuhat työnä. Varhain oomme valvehella Sitten jouluyönä, Isä ajaa, Hoppa laukkaa, Taivaan tähdet loistaa. Valo välkkyilee jo kaukaa Kirkon ikkunoista. Temppelissä selitetään Joulun alkujuurta, Mielihimme elvytetään Tapahtumaa suurta. Tuhansille sydämille Koittaa valo Herran, Kuin kedolla paimenille Koitti yöllä kerran. Siellä vanhus harmaa hapsi Riemuvirteen ryhtyy. Siellä isä, äiti, lapsi Enkel'lauluun yhtyy: Korkeuden Jumalalle, Kunnia suur' olkoon, Maassa rauha, ihmisille Hyvä tahto tulkoon! RIEMUJUHLA. Joulu on, verraton riemujuhla, joutunut. Joulu tuo meille nuo lahjat kalliit, kaivatut. Ihanan, vihannan joulukuusen luona me jalossa valossa ilo-iltaa vietämme. Lapsonen pienonen Betlehemin seimessä, Hänpä, oi, joulun toi Meille syntymällänsä. Jesuksen seimellen joulu johtaa mielemme. Jesuksen nimehen pyhitämme juhlamme. JOULULAULU. On joulujuhla joutunut, Ja armon aika alkanut, Nyt lapset laulakaamme! Kun kuninkaamme kultainen On tullut luoksi lapsien, Nyt iloitella saamme. Hän tekee suuren armotyön Ja poistaa pimeyden yön. Ja lahjojansa jakaa. Hän siunauksen meille suo Ja apuansa aina tuo. On ystävämme vakaa. Tää kynttilöity kuusonen Tuo meille muiston tuorehen Sen valon valkamasta, Mi lauhtumatta lempeään. Suloisen valon säteitään Lähettää taivahasta. O Jesus, johda retkemme Ja meidän elon hetkemme Sinulle elää anna! Kun kerran loppuu elon tie, Luo autuaitten meidät vie, Sun kotihisi kanna! JOULUKUUSEN LUONA. Jo on joulu joutununna, Ilojuhla ilmestynnä, Juhla juhlia jalompi, Yli muita mainiompi, Siks' on pirtti puhdistettu, Sali siivottu somasti, Haettu havuinen kuusi Korven viereltä komea; Siihen kynttelit kyhätty, Valaistukset valmistettu, Oksihin omenat pantu, Namut naastisti sidottu, Liput siinä liipottavat, Hohtavat hopealangat. Ympäri ylevän kuusen, Luona loistavan närehen. Lapset leikkiä pitävät, Nuorukaiset notkuilevat, Naiset kaikk' on naurusuulla, Miehet mielellä hyvällä, Vanhankin vakainen silmä Ilostusta ilmaiseepi. Syy on ihmisten iloita, Syy on sykkiä sydänten, Kun on ihme ilmestynnä. Johtotähti jouluyönä Pimeyttä poistamahan, Kansoja valaisemahan, Syntisiä saattamahan Ijäisen Isän kotihin. JOULUNVIETTO. Loistava on sali Hanna ja Heikki Pyörivät ympäri joulupuun. Siell' iso piiri ja hilpeä leikki, Naurua, laulua täydeltä suun. Rikkaus uhkuvi, puute ei haita, Herkkuja pöytä on kukkuranaan; Äiti on aulis, eik' isä saita, Lahjoilla muistavat lapsosiaan. Katsopas pirtissä Jussia, Riittaa: Leikkivät paljailla oljilla vaan! Hauska on heillä, he muista ei piittaa Mutt' isä tutkivi raamattuaan. Lamppu ja kyntteli nyt valon antaa, Pois pärevalkea jouluna on. Äiti jo pöydälle puuroa kantaa; Syötyä kaikki he käy lepohon. Aamulla varhain liike on tiellä, Kansa se kirkkohon kiiruhtelee. Kas sadat kynttelit loistavi siellä, Kellot ne kutsuen kaikuelee. Pirtinkin perhe on matkojen takaa Rientänyt saarnaa kuuntelemaan; Vaan saliss' ollehet, noo, nehän makaa Viel' unen helmassa vuotehillaan. KATOVUONNA. (Joulua edellä.) Taita leipäs isoovalle, Raadollista holhoa, Alastonta vaateta; Turvaks' tule heikommalle, Lähimmäises puolehen Käännä katse leppyinen! Kansalainen muista tätä! Sulla nyt on tärkeä Tähdellinen tehtävä: Veljelläs on nälänhätä, Leivänpalaa hällä ei, Koska halla viljan vei. Jos on sulla runsahasti, Annat mielin lämpöisin Siitä hälle runsaammin; Jos on sulla niukemmasti, Suonet siitäi vähäisen Avuks hädän alaisen. Rakkahasta sydämestä Anna mitä antanet! Kuivaa veljes kyynelet. Nälän kauhistusta estä! Tähän aikaan almus on Joululahja verraton. JOULURAUHA. Joulu, joulu tullut on Juhla armahainen! Siitä riemu verraton, Ilo autuainen. Kiittäkäämme Jumalaa, Isää taivaallista. Kaiken hyvän jakajaa Armons antimista! Jesus, Jesus tullut on, Ystävämme parhain; Yöstä päivän valohon Hän vei meidät varhain. Jesus kun on ainiaan Matka oppahamme, Taivaallisen kotimaan Kerran saavutamme. Rauha, rauha tullut on, Herran Henki Pyhä Oikeahan uskohon Vahvistaa meit' yhä. Vaikka vainen maailma Myrskyisenä pauhaa, Sydämemme levossa Nauttii joulurauhaa. p MUMMO JA PIKKU LOTTA. Mummo kertoi satusarjan: Kuinka Kekri kaitsi karjan; Kuinka karhu kasken kaatoi, Miehen mieliks huhdan raatoi; Kuinka kettu viekasteli, Toisten toiminnasta eli; Kuinka jänö nauruun ratkes. Ripsis rapsis huuli katkes; Kuinka jättiläinen loikki Suuren, syvän järven poikki; Kuinka hölmö laati talon, Säkissä vei siihen valon; Kuinka ukko kiipes puuhun, Hopsis kopsis hyppäs kuuhun; Kuinka kohta itsekukin Saapi nähdä joulupukin. "Ompa kaiketi ne totta", Ppilpatteli pikku Lotta. Sitten mummo sivumennen Virkkoi: "Olin miekin ennen Lotan laisna Lapsukaisna!" Tuohon Lotta huusi jo "Älkää, mummo, narratko!" Hemmoiteltu. Kalle Kaljunen oli hänen nimensä. Mutta kun hän pienenä paitaressuna ollessaan sanoi olevansa Lalle, niin hemmoittelevat vanhemmat alkoivatkin häntä nimittää Lalleksi ja siksi hänen nimensä sitten jäikin. Lalle oli rikkaiden vanhempain ainoa lapsi. Hän oli syntynyt samana jouluaattona, kun hänen isänsä oli saanut suuren rahasumman metsänsä myymisellä. Sitä pitivät kaikki lapselle suuren onnen ja rikkauden merkkinä. "Siitä pojasta tulee rikas mies. Se on onnen poika. Sen pojan kelpaa elää maailmassa, sen ei huoli huolehtia huomenesta." Niin sanoivat naapurit ja kyläläiset. Niin uskoivat Lallen isä ja äiti. Pojasta oli tuleva rikas, kerrassaan rikas ja onnellinen. Jo pienenä hemmoiteltiin Lallea, miten vain voitiin. Jos Lalle viskasi voileivän tahi sokeripalan laattialle, ei häntä siitä ojennettu. Jos hän tahallaan nakkasi hattunsa vesisaaviin tahi kenkänsä maitokuppiin, niin naurettiin vaan pojan tempuille, mutta ei ojennettu. Kun Lalle tuli kouluikään, oli hän haluton kouluun menemään. Ja vanhemmat sanoivat: "Miksikä rasittaisimme Lallea koulunkäynnillä. Tuleehan hän toimeen ilman sitä. Onhan hänellä varaa elää mielensä mukaan." Naapurin pojat vuoleksivat itselleen kaarnalaivoja ja puuhevosia, jopa isommat tekivät kelkkoja ja suksia. Semmoisista toimista Lalle vähän välitti. Hänelle ostettiin kaikki valmiina. Etenkin jokaisena jouluaattona, Lallen syntymäpäivänä, toi joulupukki suuren paljouden kaikeliaista tavaraa. Siinä oli hevosia, rattaita, rekiä, pyssyjä, tinasotamiehiä ja kaikkea hyvää. Niiden ruhjominen ja murskaaminen oli Lallen paras huvitus. Jumalan antamaa suurinta joululahjaa, lasta Betlehemin seimessä, muistettiin vähän tai ei vähääkään. Lalle kasvoi, tuli aikamieheksi, mutta kun hän ei ollut saanut mitään harjoitusta, ei hän mihinkään kyennyt. Hän vaan luotti siihen, että hän oli rikas ja yhä rikkaammaksi tulisi kun kerran saapi periä isänsä. Se aika joutuikin. Lalle tuli hänkin perheen isäksi. Elettiin muutamia vuosia tuhlaavaisesti. Varat alkoivat vähetä. Vaimo sen huomasi. Lalle nauroi, kun kuuli vaimonsa siitä mainitsevan. Eräänä kuumana kesäpäivänä ajoi Lalle metsäänsä katsomaan. Hän aikoi, kuten ennen isänsäkin, äkkiä rikastua metsän myymisellä. Hän sitoi hevosensa puuhun ja alkoi kävellä metsässä sen mukaan kuin veltostuneet jalkansa kannattivat. Pianpa hän väsyikin kömpiessään oksien ja vanhain latvasten yli, jotka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olivat siellä venyneet ja nyt olivat erinomaisen kuivia. Lalle istahti kivelle, sytytti paperossin ja viskasi tulitikun pään maahan yhtä huolettomasti kuin kotonaankin. Huh! Melkein silmänräpäyksessä tuprahti kuiva katajapensas ja siitä risukko tuleen. Lalle huomasi vaaran. Vettä ei ollut saapuvilla. Hän rupesi huitomaan tulta sammuksiin. Mitä vielä! Siitä se vaan kiihtyi ja pian syttyi takkikin tuleen. Se täytyi heittää liekkeihin. Hevonen säikähti tätä mellakkaa, riuhtasi itsensä irti ja laukkasi tyhjine rattaineen kotiin. Säikähdys kotona ei ollut vähäinen. Paksu savu kohosi metsästä, jopa hulmusivat liekit pitkienkin kuusten ja mäntyjen latvoissa. Riennettiin hätään. Lalle oli toki töin tuskin päässyt palavasta metsästä maantielle ja lönttysti kotiin päin. Metsä riehui nyt suurena tulimerenä. Eikä tuli rajoittunut ainoastaan Lallen metsään, se poltti vielä laajat alat naapurienkin metsiä. Vasta yöllä saatiin tulen valta tukehtumaan koko kylän väen yhteisillä ponnistuksilla. Huomasi nyt Lallekin että köyhyys oli auttamattomasti oven edessä. Oma metsä meni tuhaksi ja naapurit tahtoivat metsistänsä vahingon korvausta. Kotielämä muuttui kovin kurjaksi. Hän koetti ajatella pelastusta, mutta kun hänen henkiset voimansa olivat jääneet kehittämättä, ei hän kyennyt pitkälle ajattelemaan. Hän koetti työntekoa, mutta veltoiksi tottuneet kädet eivät saaneet mitään aikaan. Lalle oli onneton, sanomattomasti onneton. Hän ei voinut kestää vastoinkäymisen kovaa koetusta. Hän vaipui sairasvuoteelle ja riutui siinä riutumistaan. Oli taaskin joutunut jouluaatto. Naapurit olivat sytyttäneet kynttilänsä joulukuusiin. Lallen kotona oli hämärä. Yksi ainoa kynttilä valaisi himmeästi huonetta. Kovaa kokenut vaimo ja kalpeat lapset seisoivat sairasvuoteen ääressä. Lalle tunsi loppunsa lähenevän. Hänen kätensä olivat ristissä, silmänsä puoliummessa ja hänen huulensa liikahtelivat. Hän teki mitä ei ollut ennen tehnyt — hän rukoili hiljaisesti. Ja hiljainen rukous kuului korkeuteen, sieltä tuli elämän viimehetkeksi hengen valoa, sieltä pilkahti Betlehemin tähti. "Tulkaa likemmä", kuiskasi hän, "minä annan teille..." "Annatko mitä meille joulua varten", kysyi itkien vaimo. "Joulua varten ja koko elämäänne varten annan teille kokemukseni, katkeran kokemukseni. Koko elämäni on ollut surkeaa erehdystä. Kavahtakaa sitä! Rikkaus oli onnettomuuteni. Työnteko ja Jumalanpelko... niissä onnellisuus. Jumala antakoon suuret vikani anteeksi! Onhan Vapah... taja syn... tynyt mi... nuakin var... ten..." Hetkinen vaiti oltuaan hän kysyi: "Kuulitteko te ..." "Mitä?" "Laulua... kuuluihan se selvästi: Kunnia olkoon Jumalalle kor... keu... des... sa...!" Hän ummisti silmänsä, eikä niitä enään auaissut.