Urho Karhumäen 'Voittajana maaliin' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3403. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




VOITTAJANA MAALIIN

Kirj.

Urho Karhumäki





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1942.






SISÄLLYS:

Väkikivi.
Hannes 14.36 — Hannes 50—.
Isänmaan puolesta.
Kaksitoista miestä.
Kynttilä paloi ikkunalla.
Matin maailmanennätysmerkki.
Myllyoven menninkäinen.
Myyty mies.
Odottamaton vieras metsämiehen majassa.
Pekan harhalatu.
Pitkät piikit.
Puolen tunnin draama.
Tervan voimalla.
Tähtilipun alla.
Vesikoe.
Voittajana maaliin.
Kolmion sivujen summa.
Ammattilainen.
Hämyhetki muistojen parissa.




VÄKIKIVI.


Tietääköhän monikaan nykyaikaista urheilua ja voimailua itse harrastava
tahi sivusta katseleva Suomen kansalainen, mikä on väkikivi? Se ei
ole mikään tavallinen kivi: maakivi, peltokivi, myllynkivi. Ennen
väkikiveksi joutumistaan se on tosin voinut olla jokin näistä. Joka
tapauksessa se tällöin on ollut huomiota herättämätön eloton luonnon
kappale kylätien laidassa, peltorauniossa tahi porrasastuimena vanhan
ränstyneen jalkamyllyn oven edessä.

Mutta jonakin kesäisenä päivänä kylän nuoret miehet ovat keksineet sen.
Riemusaatossa kymmenen, viidentoista miehen voimalla he ovat kantaneet,
reellä vetäneet tai kieritelleet sen alkuperäiseltä paikaltaan kylän
yhteiselle kisakentälle. Tämän jälkeen ei kivi enää ole tusinakivi
tuhansien vertaistensa joukossa. Se on nyt väkikivi, kyläkunnan,
kenties koko pitäjän nuorten miesten vääjäämätön voimanpuntari.
Yleisesti rauhoitettuna, jopa korkeasti kunnioitettuna se lepää uudella
juhlavalla paikallaan kesästä kesään, kisapäivästä toiseen, jolloin se
päivän voimallisimpain kilpaurosten punnertamana nousee santaiselta
alustaltaan korttelin, pari, jos kyynärän nousee, niin pitäjällä
mainitaan. Harvoin lienee tapahtunut, että maineikas väkikivi ilman
aikojaan jättäisi kunniapaikkansa ja lähtisi kierimään tai kävelemään
katajikkomäkeä alas. Näin kuitenkin kävi Järvikylän poikien väkikivelle
eräänä elokuisena sunnuntai-iltana, tarkemmin sanoen samana iltana,
jolloin kyläsepän kauniin Heleena-tyttären naittajaisia tanssittiin
Nuottaniemen talossa. Mutta älkäämme kiiruhtako tapausten edelle!

Järvikulman pojilla oli siis väkikivi, eikä se ollutkaan mikään
poikasten heiluteltava nappulakivi. Monen miehevän miehen omakohtaisen
kokeilun ja arvioinnin mukaan se painoi ainakin 20 leiviskää,
mieluummin leiviskän pari päälle kuin alle. Harva mies oli yhdellä
selkänsä oikaisulla kohottanut sen edes puolenkaan kyynärän korkeuteen
maasta, puhumattakaan, että olisi huutanut »lisää punnuksia», kuten
vähäisempien väkikivien punnertajilla kuului olevan tapana. Niin
oli Järvikylän poikien kuuluisa väkikivi kunniallisesti pitänyt
paikkansa ja hoitanut maineikkaat leiviskänsä lisäämättä enempää kuin
vähentämättäkään niitä. Mutta milloin järvikyläläisistä ja heidän
aikaansaannoksistaan jotakin jossakin mainittiin, niin aina ensinnä
heidän väkikivestään. Olipa joku toisen seutukunnan voittamattomana
pidetty voimauros kaikkein pyhimpänsä kautta vannonut, ettei sitä
miestä maan kamaralta löytyisi, joka Järvikylän poikien väkikiven
yksinään näkymättömiin kierittäisi.

Niin vuodet vierivät, mutta Järvikylän poikien väkikivestä puhuttiin
yhä asianmukaisen kunnioittavasti. Kunnes eräänä kesänä tämä kuuluisuus
joutui jollakin tavalla ikään kuin taka-alalle tai ainakin toiselle
tilalle. Naisellinen kauneus voitti sen väkivahvat leiviskät, kuten
maailmassa on tapahtunut israelilaisen Simsonin ajoista lähtien, ehkäpä
jo vuosisatoja ennen sitä.

Kylän sepän Heleena-tyttärestä, joka mainitun kesän suvisena
helluntaina oli päässyt ripille, annettiin yksimielisesti se tunnustus,
että hän oli kaunein ja puhdasverisin tyttö, mitä kirkon alttaripöydän
ääressä oli nähty vuosikymmeniin. Aikuisten kirjoihin päästyään sepän
tytär kehkeytyi nopeasti yhä kukkeammaksi. Maine hänen kauneudestaan
kantautui naapuripitäjiin, ja kosijoita läheisempiä ja etäisempiä alkoi
kylän tanhuvilla liikuskella. Samalla he kävivät ihmettelemässä ja
kokeilemassa Järvikylän poikien väkikiveä, joka yhä lepäsi ja ärsytteli
voimamiehiä entisellä paikallaan ei kovinkaan kaukana Niemen sepän
punaisesta torpasta ja tien laidassa sijaitsevasta mustapiippuisesta
pajasta.

Mutta sepän tytär ei välittänyt kosijoista, ei läheisistä eikä
etäisemmistä, ei seutukunnan rikkaimmista talonpojista, enempää kuin
pitäjän kuuluisimmista mestarimiehistä tai puoliherroista. Sanottiin,
että sepän korea tytär oli ylpeä. Kauneus olisi katoavaista. Ken kovin
korkealle kurkottelisi, saattaisi jäädä soittelemaan lehdellä. Näin oli
maailmassa jo joskus ennenkin käynyt liian ylpeille ja liian koreille
tyttärille. Sepän tytär ei kuunnellut näitä, tai jos kuuntelikin,
niin ei välittänyt, vaan nakkasi niskojaan. No, mikäpä hänen oli
emännöidessä leski-isänsä kyläsepän kotoisilla palkeilla! Seppä syö
selvän leivän, selvemmän sepän emäntä!

       *       *       *       *       *

Näin kului taas vuosi, pari. Kun pitäjällä järvikyläläisistä puhuttiin,
niin puhuttiin yhä heidän verrattomasta väkikivestään ja heidän
koreasta, komeahenkisestä sepäntyttärestään. Mutta näiden rinnalla,
jopa ennen näitä, puhuttiin muilta paikkakunnilta kulkeutuneesta
sepänapumiehestä eli sepänsällistä, jonka nimi oli Masa, Matti kaiketi
atesteissa ja papinkirjoissa.

Sepän apumies oli tavallista kookkaampi, leveäselkäinen,
vahvaniskainen, mutta harvinaisen vähäpuheinen nuori mies. Päiväkausiin
ei hänen kuultu yhtä sanaa lausuvan, siitäkään huolimatta, että Niemen
sepän paja ja pajanpiha, jossa kyläkunnan hevoset kengitettiin, oli
paikka, missä sanaa runsaasti ja voimaperäisesti viljeltiin. Sen
sijaan kuultiin miehen tuvalta pajalle astellessaan usein hiljalleen
laulaa hyräilevän erästä tunnettua surunsävyistä kansanlaulua: Voi,
minua poikaraukkaa, kuink' olen turvaton! Ikään kuin taivaan lintu,
mi lentoon luotu on! Kuinka tämänkaltainen turvattoman pikkulintusen
liverrys sopi yhteen Masan rehevän, jo ulkonäöltään voimaperäisen
olemuksen kanssa, sitä kuulijat jäivät aprikoimaan, kuka naureskellen,
kuka muutoin kummastellen, jäi sepän komea tytärkin joskus puusylys
käsivarrella, vesiämpäri toisessa, sankavasti alaspäin kaartuvassa
kädessään.

Mutta kesäisinä sunnuntai-iltoina, kun kyläkunnan ja lähikyläkuntien
voimamiehet häärivät Järvikylän poikien kuuluisan väkikiven kimpussa,
punnitsivat ja pullistelivat ja suuriäänisesti uhosivat, istuskeli
Masa etäämpänä ja katseli taivaalla liikuskelevia pilven hattaroita
jyhkevillä moukarimiehen kourillaan kiikaroiden.

Sepän Masa oli voimanpesä, se arvattiin, se oli myös nähty, ja
monta kertaa miestä jo oli maaniteltu kyläkunnan maineen puolesta
väkikiven nostoon. Milloin toisen kylän voimamiesten kilpailu kävi
peloittavaksi, yleni kansan ääni suorastaan vaativaksi. Mikä kyläkunnan
mies oli tämä, joka tuolla tavalla toljotellen ja poikaraukkaansa
ruikutellen kätki Luojan lahjoittamat leiviskänsä? Näyttäisi nyt
julkisesti, mitä oli näyttänyt puoliksi salassa. Kuinkas kerrankin
pajassa, kun seppä oli vähän pisteliäästi huomauttanut: Saisit
tuota vähän tuntuvammin paukutella, se on kankirautaa! oli poika
erinäisiä kertoja jytkäytellyt, ei tosin juuri niinkuin se entinen
Väkevä-Matti, että pajapölkky kokonaan olisi maan sisään vajonnut. —
Mutta valehtelematta noin korttelin verran se painui! oli seppä itse
jälkeenpäin vakuuttanut. Hän kai sen tiesi. Toisen kerran taas oli
Vuoriniemen äksy ori tuotu kengitettäväksi. Se oli urospeto hevoseksi
ja joku kirkonkylän sepän apumies taas oli vannoen vakuuttanut, ettei
taivaan kannen alta löytyisi miestä, joka tämän äkimyksen takakäpälän
tassujensa väliin ottaisi. Kengittäminen oli ennen suoritettu köysien
avulla ja monen miehen mahdilla. Niin oli nytkin tarkoitus, mutta kun
näitä esivalmisteluja tehtäessä ori ajattelemattomuuksissaan oli tullut
nipistäneeksi Masaa vähän liian kiukkuisesti sopimattomalta paikalta,
oli mies puolestansa kimpautunut ja tempaissut äkimyksen molemmat
takakäpälät etukäpälöittensä väliin, kahden puolen kupeitansa ja sitten
seppä puukkoineen ja raspeineen oli saanut tehdä ihan mitä halusi,
vaikka välskärin toimiin olisi ryhtynyt.

Tällainen oli sepän uusi mies! Mies, joka ei nouse nostamaan kylän
mainetta eikä väkikiveä, ei silloinkaan, vaikka joku naapuripitäjän
öykkäritalonpoika nostaa, nostaa kiistämättömästi tavallista
korkeammalle ja julistaa röyhkeästi: Siinä se on! Liian pieni väkikivi
miehiselle miehelle!

Onko se hänelle muka liian pieni vaiko liian suuri? Miksi hän onkaan
tuollainen mistään välittämätön pajatukki? Näin kuulee Niemen seppä
samana iltana tyttärensä itsekseen tuskailevan ja samalla ylen
kiukkuisesti liivinsä nauhoja tempoilevan. Mutta valitettavasti seppä
ei tule kiinnittäneeksi huomiotaan näihin tyttärensä tempoilemisiin.

Niin kuluu jälleen aika, kerrassaan koko kesän ylitse, niihin Niemen
sepän tyttären naittajaisiin, joita hän viettää naapuripitäjän
voitollisen voimamiehen kanssa Nuottaniemen talon väljemmillä
asuintiloilla. Paljon on kyläisiä vieraita, kutsuttuja ja
kuokkamiehiksi tulleita. Viimeksi mainittujen nurkkapielissä
vääjäilevissä ryhmissä liikuskelee myös sepän apumies, Masa. Kenties
hänet on katsottu niin läheisesti taloon ja asiaan kuuluvaksi, ettei
ole muistettu edes kutsua ruokaemäntänsä naittajaisiin. Tai ehkäpä
tämä ujoluontoinen hiljainen poikaraukka — ikään kuin taivaan lintu —
jostakin muusta syystä tuntee itsensä tarpeettomaksi kuokkavieraaksi.

Mutta Niemen seppä tuntee itsensä iloiseksi, voitokas väkikiven nostaja
ja ylkämies sitäkin iloisemmaksi: — Kaikki sisään! Kaikki! Kaikki
kuokkuritkin! Näin he toistensa kilvassa eteisen rapulla huutelivat.
Ja »kuokkia» kun ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Toisiaan tuuppien he
kilvassa lappautuivat valaistun pirtin puolelle. Kaikki muut, paitsi
Masa, josta ei tiedetä, oliko hän kutsuttu vaiko kuokka, tuskinpa hän
itsekään tarkoin tietänee tätä.

Tämän kauempaa emme viivy sepän tyttären naittajaisissa, koska meidän
vielä on esitettävä lyhyt kertomus siitä, miten kävi Järvikylän poikien
väkikivelle tämän saman juhlapäivän iltana.

Se lähti kävelemään, yksinkertaisesti. Ei ollut vaikea arvailla, miten
se oli tapahtunut. Ensi otteessaan kuuluisa väkikivi oli hypähtänyt
väkäiseltä paikaltansa pitkän tasakäpäläaskeleen. Siinä oli tantereessa
jälki, ja komea jälki se olikin. Edelleen väkikivi oli hyppinyt ja
loiskinut tasakäpälää ylämäkeen, josta katajikkoahoa pitkin alkoi
jyrkemmin viettävä alamäki veteläpohjaista rämenevaa kohti. Niin
Järvikylän poikien kuuluisa väkikivi oli loiskinut, kunnes oli päässyt
mäen harjalle ja voiton päälle ja alkanut kieriä: Pumpsis! Pumpsis!
Pumpsis — ja Lumpsis! Se oli Järvikylän kuuluisan voimapuntarin
viimeinen sana, sillä kivi oli tosiaan raskas ja rämenevan syvyys
mittaamaton. Väkikivi oli kadonnut ikipäiviksi.

Myös sepän hiljainen apumies oli samana yönä kadonnut ikipäiviksi.
Seppä kaipasi häntä usein, mikä on täysin ymmärrettävää. Itsepintaisena
kulkupuheena kierteli huhu, että myös hyvän osansa valinnut sepän
Heleena kaipasi hiljaista pikkulintusistaan laulelevaa apumiestä.

Kun sepällä vuosittain yhä kunnioitettavampiin lukuihin pääsevänä
syntymäpäivänään oli vähän häkää päässä, päästi hän salat julki ja
sanoi kauan haudotut mietteensä halki: — Se oli voimanpesä se Masa, oli
se! Monta miestä hänen tähtensä vannoi väärin.

Mutta jos Masa pirtin puolella aikoinaan olisi tarttunut tytön
etukäpäliin, niinkuin pajapihassa tarttui Vuoriniemen petoa
takakäpäliin, niin toista tiedettäisiin! Kun ei, niin hohoijaa! Se on
näissä rakkauspinnistelyissä, niinkuin on voimamiesten pullisteluissa:
Vannomatta paras!




HANNES 14.36 — HANNES 50—.


Hannes istui radan reunustalla ja siteli juoksukenkiä jalkaansa.
Kenkien kärjissä oli liian paljon löysää, mutta onneksi nauhat olivat
kestävät ja kyllin pitkät. Hän solmi ne huolellisesti jalkapöydän
ympäri kiertäen. Tuo pieni asia, kengän kärkien turha löysätila oli
vaivannut häntä koko kisojen ajan, tosin enemmän ajatuksissa kuin
käytännössä, vähän samaan tapaan kuin ennen koulun kuusijuhlissa,
jolloin kengät pätevien syiden vuoksi olivat vähän liian suuret. Oliko
nytkin tuollainen pätevä syy? Oli kuin oli. Kaupoista ei löytynyt
pieneen jalkaan sopivaa juoksukenkää. Eikö suutarilla olisi voinut
teettää? Juoksukenkää pienen miehen jalkaan! Kenen mieleen sellainen
hassaus olisi juolahtanut!

Hannes hymähti hyvätuulisesti ajatuksilleen, nousi radalle ja kokeili
sidonnan sopivaisuutta. Se oli huolellisesti käynti- ja juoksuaskelin,
varpaille nousten tunnusteltava. Jos nauha juoksun tuoksinassa
heltiäisi tai katkeaisi, nähtäisiin ilmassa kenties ylimääräinen
»varis». Se mahtaisi olla hauskakin nähtävyys muutamille katselijoille,
jos vain lennättäjällä itsellään olisi siihen varaa.

Jälleen tämä hullunkurinen poikamainen ajatus ja hymähdys. Oliko
hänellä siihen varaa tällä hetkellä, muutama minuutti ennen kisojen
ankarimman ottelun alkamista? Ei suinkaan! todisteli kylmä järki. Mutta
jokin pohjimmainen, kaiketi se poikamainen, pyrki yhä lyömään liiat
tärkeydet leikiksi: Mitä turhia ennenaikojaan kiristelisit? Löysää on
kenkiesi kärjissäkin!

Hän otti radalla muutamia verrytteleviä askeleita, pieniä
juoksupyrähdyksiä. Siinä verrytteli jo muitakin kilpailuun
valmistautuvia, Bouin huomattavin heistä. Hän näytti olevan jo
lämmin ja lujassa taisteluvireessä, mutta yhä lisää hän pumppusi.
Uljaasti rinta koholla, korkeita pomppivia askeleita ottaen hän juoksi
värikkäänä huiskahtelevan pääkatsomon eteen, ehkä tarpeettoman lähelle
sitä. Vaikka mistäpä hän takaapäin katselija sen tiesi. Poikanen hän
vasta muutenkin oli tuon monien suurkilpailujen voittoisan juoksijan
rinnalla. Nyt hän oli päättänyt voittaa viidentuhannen juoksun
myös olympiastadionilla, se näkyi hänen kasvoistaan kuin avatusta
kuvakirjasta.

Näkyikö niistä mitään muuta? Vaikea havaita juoksevasta miehestä
sivusilmäyksellä. Tummat kasvot, silmät kuin kaksi palavaa hiiltä. Hän
oli valmistautunut ottamaan irti viimeisensä, se on varmaa. Hän tahtoo
saada muutkin, ennen kaikkea kilpailijansa vakuuttuneiksi siitä. Mutta
onko juoksijalle tämä tarpeellista? Onko edes viisasta? Ehkä hyvinkin
on. Hän, kokenut, kaiketi myös tämän tietää paremmin kuin minä,
poikanen näissä asioissa.

Näin Hannes itsekseen tuumiskelee yhä edelleen milteipä leppoisasti
hymähdellen, vaikka lähtöpaukahdukseen ei liene aikaa enää kuin
tuokiohetki. Löysää on kengänkärjissä, lihaksissa ja nivelissä.
Mutta raukaisevaa hervakkuutta ei tunnu niissä nyt, kuten edellisten
kilpailujen edellä. Siihenkin on tällä kertaa omat syynsä. Mies on
luikertanut ennen aikojaan tarmokkaan hierojansa kynsistä, antamatta
kilpailun edellä vatvoa ruumistaan vyyhdeksi, kuten edellisillä
kerroilla on pyrkinyt olemaan asianlaita. Alkutaival tulee varmasti
olemaan teräkkäämpi ja lopusta nähtävästi Bouin pitää murhetta.

Jo kuuluu starttipaikalta kimeä vihellys. Miehet pyrähtävät
lähtöviivalle pukujaan kohennellen, pohkeitaan tunnustellen. Paukahtaa.
Lähdetään.

Takana on jo taivalta viisi kovaa, kohivaa kierrosta. Ihmiset huutavat
ja huiskivat, kurkottelevat käsillänsä, monenkirjavilla liinoillansa
ja haluillansa. Mutta radalla on pitkän aikaa jo ollut kyllin väljää,
alusta alkaen kuin keskinäisestä sopimuksesta on taisteleva pari itse
pitänyt siitä huolta. Minä voitan! Tahdon voittaa! lyö ranskalaisen
jäntevä ja tahdikas askel hiilimurskaan kuin nauloja iskien. Tahdot
kai! Jompi kumpi meistä voittaa! vastaa suomalaisen keveä, kimmoisampi
askel kuin kaikuna kotimaan kesäiseltä metsäpolulta heittäen.

Hanneksella on yhä löysää kengissä ja jaloissa, myös ylempänä rinnassa,
sydämessä ja keuhkoissa. Osuipa se! Onnekseen hän pujahti hierojan
käsistä. Vauhti on kovaa, paljon tuimempaa kuin milloinkaan tällä
matkalla tätä ennen. Jos ranskalainen tätä kestää, niin suomalainen
myös kestää. Kun hän johtaa, niin minun velvollisuuteni on myös johtaa,
olkoon kysymys voitosta taikka tappiosta.

Ja vuorollaan Hannes hypähtää johtoon. Hänen silmässänsä välähtää
peräänantamattoman taistelijan kipinä. Vauhdin tuimuus tuntuu jo
hiukan jaloissa ja käsivarsissa, mutta rinnassa sen sijaan on väljää
ja lämmintä. Ajatukset ja mielikuvat eivät vieläkään kireäksi keräksi
tiivisty, niinkuin ehkä jo pitäisi. Olemuksen pohjimmainen, se
poikamainen, tuntuu tänään itsepäisesti väistelevän sellaista, eikä hän
vieläkään hennoisi pakottaa sitä.

Se palkitsee tämän luottamuksen yllättäen vallattomalla tempauksella.
Kerta kaikkiaan se karkaa käsistä kohisevan katsomon ja merenkin
ylitse satasaarisena sinisilmäisenä välkehtelevän Kallaveden ja Puijon
metsäharjujen kesäisille rinteille.

Mikä pensaikossa rapsahti? Jänis! Vähän säikähtänyt, vasta hiljakkoin
kesänuttuunsa pukeutunut jussi se vain oli: Jänis on jussi, myllyssä
on pussi, mutta meidän poika on Ju-hannes! olivat pojat koulussa
joskus hokeneet. Tällöin tavallisesti tuli huutelijoille nopea lähtö.
Pyyhkäistiin kovaa nytkin, jänis vemmelsääri nelikäpäläisenä edellä,
Hannes kaksijalkaisena kaimamiehenä perässä. Hän halusi nähdä, miten
kovasti jänis juoksee.

Ei se niin mahdottoman kovasti mennyt. Tämä johtui kai myös siitä,
ettei jänis ottanut asiaa niin vakavasti kilpailun kannalta, vaan
vilkuili taakseen. Mutta ihailtavan keveästi metsän jussi juoksi,
alamaassa se pompahteli kuin suuri harmaa kumipallo. Jo silloin mies
ensi kerran ajatteli: Miksi ihminen ei voisi juosta yhtä kovaa ja
keveästi kuin metsän jänis? Kun oikein hartaasti yrittäisi, kauan
harjoittaisi, iloisesti ja keveästi. Niin sitten harjoiteltiin, vaikka
ei se aina juuri niin keveääkään ollut.

Katsomosta kaikuu huuto. Mitä? — Bouin syöksähtää ohi. Hän pinnistää!
Joko hän aloitti? Hei, Hannes! Hannes! moninkertaisena toistuen kaikuu
katsomosta omien kansalaisten huuto. Se vaatii ja pelkää. Se rohkaisee
ja kehoittaa.

Hyökkäykseen vastaamatta Hannes jättäytyy ranskalaisen jälkeen.
Kallaveden kesäiset välkkeet, Puijon polut ja polkujen jänikset
ovat häneltä hävinneet, meren taakse häipyneet. Mutta riemukas
poikamainen läike rinnan pohjukoissa ei ole hävinnyt, se lämmittää
ja heijastelee yhä. Tuskin vieläkään on aika ajaa sitä armottomasti
kiristäen teräskiilan kärkeen. Ja niin nähdään ennen näkemätön ihme.
Loppukamppailun alkaessa vanaveteen siirtynyt mies hymyilee hilpeästi.
Milteipä odottaisi hänen kädellään huiskauttaen huudahtavan: Ei hätää,
veljet!

Niin Bouinin johtaessa menee kaarros, katkeaa suora. Jo jälleen täyttyy
kierros, jo soittaa kello viimeiselle. Yhä kiivaammin kiihtyvässä
tahdissa Bouinin jalka iskee hiilimurskaan. Hänellä on iskuvoimaa ja
taito käyttää sitä. Hänen päämääränsä on myös selvä ja murtumaton:
Ranskan värit voittoon!

Ranskan värit? Ranska on valtakunta, sen kansa on vapaa! Ranskan lippu
hulmuaa kenenkään estämättä maailman mailla ja vesillä. Miksi ei
Suomen lippu? Missä ja mikä on Suomen lippu? Viiri, Finlandia! Vanhan
sortajan, suuren valtakunnan vanavedessä! Miksi ei tämä valtakunta
lähetä omaa miestä miesten kisaan?

Jo on kadonnut hymy Suomen miehen kasvoilta. Se nähdään katsomossa.
Askel pitenee, piirteet tiivistyvät, valkotukka kuin tuulen nostamana
kohoaa ja tuiskahtelee. Takasuoralla nähdään tuima, armoton pari.
Ranskalaisen päätös on yhä järkkymätön ja vakaa. Hän tietää kyllä mitä
tekee, mistä taistelee. Mutta mistä ja millä voimilla Suomen mies
taistelee, sitä hän ei tiedä.

Puoli kierrosta on enää. Kaikki voimansa esiin ajaen ranskalainen
hyökkää. Radan reuna on hänen. Voitto on hänen, Ranskan! Siihen
päämäärään ja saavutukseen hän on hetkeäkään epäröimättä koko ankaran
kilpailun ajan tähdännyt ja tähtää yhä. Suomalainen ei ole sitä näin
totisesti tehnyt. Kaiken aikaa hänellä on ollut löysää. Ja vaikka nyt
on kysymys kahden taistelijan, kahta kansakuntaa edustavan yksilön
armottomasta kaksinkamppailusta kaiken maailman silmien edessä, on sitä
sitkeän heimon ja kansakunnan joustavaa kimmoisuutta hänen poikamaisen
keveän olemuksensa kätköissä yhä. Loppusuoran alkaessa hän hiukan
hellittää, vähän jää.

Jälleen tehdään kihisevässä, kohisevassa kansojen katsomossa liian
hätäileviä johtopäätöksiä: Jo, jo! Arvattu asia! Bouinin voitto selvä!
Suomalainen jää!

Vastineeksi nähdään tässä ennen näkemättömässä kaksintaistelussa uusi
vaihe, uusi ja viimeinen. Enää ei ole Suomen miehellä löysää, ei
sydämessä, ei jäntereissä.

Ja niin kokoaa voimansa voitokkaaseen loppukiriin tämä hintelä,
hymyilevä Suomen mies, jolla nuoressa sitkeässä ruumiissaan ja puhtaan
kirkkaassa sielussaan asustaa vielä poikasen hilpeä keveys. Pää painuu
taakse, silmä säkenöi. Koko kimmoisa ruumis on kuin iskevimpään
vireeseensä jännitetty jousi. Juoksuradan viimeinen suora on nyt hänen
silmissään kiila, rautainen suppilo. Se huipistuu, kapenee, päättyy
kärkeen! Siihen ankaraan kärkeen päätyy ensimmäisenä Suomen mies!

Hengähtämätön katsomo elää taistelussa mukana. Kauan se ei kestä,
ja kuitenkin kestää niin kauan ankaran jännityksen hetki. Kunnes
suomalaisen rinta vastustamattomasti työntyy edelle katkaisten
maalinauhan. Silloin kohisee myrsky.

Hei, hei, Suomi! Hei! Hannes! Hannes!

Lopun tiedämme ja aina muistamme. 14.36,6. Tämä loistava aika
merkittiin v. 1912 Tukholman olympialaisten pöytäkirjoihin. Olympia-
ynnä muiden suurkilpailujen kirjoihin on jälkeenpäin merkitty
parempiakin aikoja, mutta kuitenkin aika 14.36,6 on säilynyt ja on
säilyvä himmentymättömänä voittajiensa joukossa.

Hei, hei Hannes! Sinä suurjuoksijasarjamme ensimmäinen esikuva ja
uljas kärkimies. Tänä päivänä Suomen kansa yksimielisenä, lämpimästi
kiitollisena tekee kunniaa sinulle ja monille suursaavutuksillesi,
jotka pienelle kansakunnallemme ovat niin paljon mainetta ja ystäviä
tuottaneet.

9.12.1939.




ISÄNMAAN PUOLESTA.


Aurinko paistoi niskaan ja päälakeen. Paistoi totta tosiaan! Se pisti
ja poltti, kaivoi kuin tuliporan terällä. Väinö oli kuullut puhuttavan
tropiikin kuumuudesta, Arabian hiekkaerämaasta, Saharan helvetistä.
Että jotakin näistä, kaikkia niistä saattaisi juoksija joutua kokemaan
Ranskan maassa ja Pariisin olympialaisissa, sitä hän ei ollut tullut
ennakolta kuvitelleeksi.

Nyt hän oli jo saanut siitä esimakua. Mitä kaikkea hän olikaan jo
ajatellut ja kokenut tämän juoksun kestäessä, vajaan puolen tunnin
kuluessa? Kuinka se oli mahdollista? Se mahtoi olla suorastaan
kevytmielistä! Olympialaisten joukkuekilpailussa ajatusten
luonnollisesti olisi pitänyt keskittyä suureen tehtävään, mikä
hänelle yhtenä sen osasuorittajista oli uskottu. Niin ne tavallisesti
keskittyivätkin, milloin suoritus sujui odotusten mukaisesti ja
onnistui. Tämä tehtävä kävi yli voimien, tässä sielua ja ruumista
näännyttävässä hornankattilassa.

Tämä rata? — Oliko tämä olevinaan murtomaata? Kyykuloa, nokkosvainiota
se oli! Ohdakkeiden ja orjantappuroiden kukoistavaa yrttimaata! Entä
nuo miehet? Nuo ääneen ähkivät, verestävin silmin tuijottelevat,
nelinkontin ryömivät, paljain kourin tonkivat oliot? Olivatko he
maailman valiojuoksijoita? Rasittavan kuumuuden pökerryttämiä
mullikoita he olivat, koottuina tälle paistinareenalle eri puolilta
maailmaa! Kuinka käynee? Mahtanet kohta itsekin möyrästää heidän
seuralaisenaan, nupoparka Suomen Pälkäneeltä!

Mitä hulluja hän taas kuvitteli? Varmaan se johtui siitä, että hän oli
nähnyt niin monia hullunkurisia keikauksia tämän juoksun kestäessä.
Jos omissa rahkeissa olisi ollut enemmän varaa, niin eipä nauramatta
olisi voinut ohi rientää. Tuossa kyykkyili kuin perunoita poimien
englantilainen, sama setä pitkäsääri, joka lähtölaukauksen pamahdettua
loikki pitkin askelin pää pystyssä kuin uroshirvi laihopellosta.

Entä Italian miehet? Rinnakkain pojat painelivat sylituntuman väliä
pitäen niinkuin portinpylväitä olisivat kuljettaneet. Mutta pian
myös tämä vaunupari alkoi horjahdella. Aukko kapeni, yhä kapeni, jo
hipsuttelivat toverukset kättä kaulaa, tuskin jänis olisi enää raosta
mahtunut. Ja kohta tämän jälkeen se olisi voinut juosta kumman tahansa
säärien välistä. Tämän jälkeen eivät pojat enää montakaan askelta
taivaltaneet. Loppuun asti toisilleen uskollisina he kupsahtivat
nokkosiin.

Kauemmin kesti tummatukkainen poika, jonka paidan rintamuksissa komeili
punainen kukon kuva. Näkyi kyllä, että haulipanos oli sattunut pahaan
paikkaan, mutta eipä tämä kukonpoikanen juuri vähillä hellittänyt.
Siipiräpäkkää vain meni ja meni, suuren osatehtävänsä ja maansa
puolesta pyristeli kuten niin moni muu, kunnes auringon armoton
tulisäilä sivalsi pään poikki. No, kukko on aina kukko, oman maan
kamaralla ja puolesta myös Gallian kukko, totta kai. Radan laidasta
laitaan rapistellen, pärskien ja nikotellen hän puursi vielä sittenkin.
Kunnes näkö pimeni ja mies kaatui peltoon.

Mutta kuka edessä nyt kaakerteli? Laidasta laitaan, laidan ylitsekin
mies seilaili niinkuin suomalainen mäkihevonen tuhatkiloisen kuorman
edessä liian pitkässä mäessä. Totta tosiaan! Suomalainen hevonen hän
olikin, vaikka vieraisiin vetimiin myyty! Vide! Sama Vide hoiperteli.
Hoiperteli hän kai itsekin, mutta pääsi sentään nopeammin eteenpäin.
Välimatka lyheni. Videlle vai sillä tavalla! No, ei täällä ainakaan
varpaitamme palele!

Tutun, milteipä läheiseltä sukulaismieheltä tuntuvan edeltäjän nähtyään
Väinö tunsi hieman virkistyvänsä. Vide hoiperteli. Hoiperteli hän
itsekin, mutta pääsi sentään nopeammin eteen päin. Välimatka lyheni.
Videlle selkään! Se ajatus kihahti hänen päähänsä kuin kotoinen,
hämäläinen sahtihumala. Viden syytä oli alkumatkan murhaava vauhti!
Luuli kai kestävänsä! Kuvitteli kai Ritolan ja Nurmenkin hakkaavansa!
Vartoo vähän! Vide! Eetvi! Älä jätä!

Huusiko hän sen ääneen? Huusi tai ajatteli, se kai oli tällä
kilparadalla saman tekevää. Mutta ilokseen hän tunsi saavansa vielä
jotakin irti. Kiristämistä se oli, ainakin ajatus oli sellainen.
Kun vain tuo auringon tulikaira pieneksi hetkeksi hellittäisi, että
vähänkin, että vähänkin voisi ja uskaltaisi kiristää.

Hän kiristi vähän ja tavoitti Viden. Mies katsahti samein silmin.
Sitten he sanaa sanomatta ponnistelivat rinnakkain kuin loppuun ajettu
konipari, kaksi vanhaa hevosta liian raskaan kuorman edessä, pitkässä
savisessa mäessä. Vide juosta reposteli pää kumarassa, käsi alhaalla.
Elettäkään tekemättä hän olisi antanut toisen johtaa, jättää, voittaa.

Voittaa Vide! Se ajatus virkisti Väinöä vielä äsken, nyt ei enää
alkuunkaan. Hänen päätänsä huimasi ja rintaa ahdisti. Hänestä tuntui
kuin sulaa, raskasta tinaa olisi vuodatettu jalkoihin ja käsivarsiin,
niinkuin se vähitellen olisi alkanut jähmettyä jäsenissä.

Videllä sittenkin oli vetimissään enemmän varaa. Hitaasti, mutta
varmasti hän alkoi venyttää rakoa. Kokeneena kyntömiehenä Väinö hyvin
tiesi, mitä tämä merkitsi. Kuorman painopiste siirtyisi jälkeen
jäävän olkapäille. Näin tapahtui, se tuntui jo. Hellittämättömän
itsepintaisesti hän koetti imeä kiinni jo menettämäänsä muutaman
askeleen rakoa. Turha vaiva. Se suureni vain.

Hänen päätänsä huimasi. Jalat tuntuivat takertuvan kiinni kuin
pikitervaan. Vide oli jo yhteisistä vetimistä irti, siitä ei
epäilemistäkään enää. Hän tuntui nousevan kuin ilmaan. Miten hän
tuolla tavalla kohosi? Oliko ranskalainen nokkospelto muuttumassa
suomalaiseksi murtomaaksi?

Sitä hoipertaessaan pohtien Väinö oli horjahtanut polvilleen eikä
päässyt siitä enää jaloilleen. Mutta Viden hän näki yhä ylempänä.
Mies kiskoi itseään kuin jostakin köydestä tai kaidepuusta. Rautatien
ratavalli se lienee ollut. Väinö oli kuullut siitä puhuttavan. Siitä
oli vajaa kilometri maaliin.

Vajaa kilometri! Eikö maalista kuulunutkin jo katsomon kohinaa. Nurmi
ja Ritola lienevät päässeet jo perille, vain kolmatta enää puuttui.
Mutta Videhän oli se kolmas? — Eipäs, eipäs ollutkaan! Vide kuului
naapurin kolmikkoon. Missä olivat Berg, Rastas, Liimataisen Heikki?
Siellä kai, missä monet muut, pellossa — Ranskan maan tulenpolttavia
viholaisia kasvavassa pellossa, Englannin hirvien, Italian pikku
miesten, Ranskan omien kukkojen kanssa! Mutta kolmatta miestä
tarvitaan! Kolmannen miehen Suomen maasta on päästävä perille maaliin
vaikka konttaamalla!

Hän yritti sitä ja se kävi laatuun. Kun hän vain pääsisi tuon
ratavallin ylitse! Sitten seuraisi alamaata, ei muuta kuin
kieriskelisi. Siinä pää selviäisi ja veri painuisi paikoilleen. Vajaa
kilometri! Mikä tuo nyt oli kieritellenkään! Kolmannen miehen täytyy
päästä perille!

Mutta ratavallin vastamaa oli pitkä kuin nälkävuosi. Kieli kuivui
kurkkuun, näkö sokeni, sammui, syttyi, välkähteli enää vain. Mahtoiko
hän ryömiä enää edes oikeaan suuntaan? Joka tapauksessa hän eli ja
liikahteli vielä. Näkikin hän vielä väläyksinä maata ja taivasta
tuolloin tällöin. Ajatus oli selvä kuin poutainen päivä. Kolmas mies —.
Jos kolmas mies ei pääse perille, niin kahden ensimmäisen saavutukset
vuotavat, — vuotavat hiekkaan.

Jokin kivi tai varpu tarttui hänen jalkaansa, ja hän itse kupsahti
kasvoilleen hiekkaan. Maailma pimeni hänen silmissään pitemmäksi aikaa.
Samoihin aikoihin se pimeni myös Viden silmissä pienen välimatkan
päässä. Mutta toisistaan eivät kohtalotovereiksi joutuneet kilpaveikot
enää mitään tietäneet.

Väinö heräsi hetkeksi. Joku laahautui hänen ohitseen. Mutta mieshän
näytti varsin tutulta. Suomen sinivalkoiset värit hänellä oli!
Liimataisen Heikki! Siinä olet ja tulet! Se kaivattu kolmas mies
isänmaan puolesta! Väinö kohottautui käsiensä varaan. Hänestä tuntui
kuin jähmettynyt tina jäsenissä olisi alkanut sulaa ja vuotaa peltoon.
— Heikki, juokse loppuun! Heikki hymyili vaisusti, nousi ratavallille
ja hävisi näkymättömiin. Koko maailma, sen murhe ja raskaus hävisi
Väinön näköpiiristä pitkiksi ajoiksi.

Keveän hupaisaa hänen elämänsä nyt oli. Janon tunne oli kadonnut,
rintaa ei ahdistanut, jalat olivat irti maasta. Hän riensi kilpailusta
kilpailuun tosin vain kolmantena miehenä. Ensimmäisenä ja toisena
vuorottelivat Nurmen Paavo ja Ritolan Ville. Joskus oli vain Tampereen
miehiä, kotikylän poikia, veli Toivo, jopa vanha, mutta aina
kaikkinaisiin miehuuden koetuksiin ja kilpailuihin hanakka isäukko.

Kotitalon hevoset lähtivät pihamaalta ja pyyhälsivät kohti pitkiä
kynnössarkoja rautainen aura perässä pomppien. Juoskaa! Ottakaa kiinni
hevoset! huusi isäukko. He juoksivat, kiristivät parhainta vauhtiansa,
mutta hevosilla oli neljä jalkaa ja ne kiristivät vielä enemmän. Väinön
edellä juoksevat pojat vilkaisivat taakseen. Eivät he olleetkaan enää
Paavo ja Ville, vaan muita kotimaan tekijämiehiä, joka kerta uusi
tuttu pari: veljekset Hannes ja Tatu, Stenroosin Albin ja Koskenniemen
Teotori. He katselivat toinen sängen toinen kynnöksen puolella.
Jokainen heistä olisi ulottunut auran kurkeen, mutta näyttipä kuin he
eivät olisi halunneet tarttua siihen. Yhä kuului kotimäeltä isäukon
kehoitteleva ääni: Väinö, paina, paina! Tartu kiinni!

Minäkö? Kolmas mies minä vasta, epäröitsi Väinö. No, voinhan tarttua,
kun isäukko käskee. Hän kohensi housujaan ja sylkäisi kouriinsa.

Tarttumatta jäi, sillä pelto ja hevoset katosivat. He juoksivat nyt
naapuritalon tulipaloon. Suuret ämpärit keikkuivat isäukon ja veli
Toivon käsissä. Ukko pyyhälsi sellaista vauhtia, että juoksijapojilla
oli yllin kyllin tekemistä hänen matkassaan pysytelläkseen.

— Kun aina pitää hienoista kiirettä, niin milloinkaan ei tule sitä
kaikkein pahinta kiirettä! naureskeli isäukko. Oli siinä ukkoa
kerrakseen. Mies seitsemissäkymmenissä ja kahden vesiämpärin kanssa
kuin ei mitään. Mutta jopa kuitenkin on ihme, ellen saavuta sinua!

Saavuttamatta jäi, myös tällä kertaa. Väinö avasi raukeat silmänsä
heräten täyteen tajuun. Ei ollutkaan mitään tulipalokiirettä, ei
isäukkoa eikä kotitalon kynnöspeltoja. Näkyi vain rautasänkyjä
ja sängyissä makailevia miehiä sekä sänkyjen välissä liikehtiviä
valkopukuisia naisia, ranskalaisia. Väinön sängyn vieressä istuskeli
pari tuttua kotimaan miestä.

— Suokaa anteeksi, että jätin — että minun täytyi jättää kesken,
pyyteli Väinö.

— Etpä hevin jättänyt. Teitpä työsi kuin Suomen mies.

— Voitto tuli kotiin.

— Vai tuli. Ei muusta väliä.

Väinö naurahti ja nukahti jälleen uneen. Nyt häntä ei mikään enää
pidättänyt Ranskan maalla. Hän ei ollut enää kolmas, vaan ensimmäinen.
Hän juoksi ja juoksi, hyppi ja kohosi, sai siivet ja tavoitteli pian
pohjolaan matkalla olevia muuttolintuja: pääskyjä, kurkia, joutsenia!

He lensivät maitten ja merien ylitse, loppupuolella matkaa jo tuhansien
siintävien järvien ylitse. Isojen lintujen ryhmä kohosi ylemmäksi,
Lapin karpalonevoille saakka heidän matkansa määrä kävi. Mutta Ranskan
maalta mukaan liittynyt lintu riistäytyi pääskysten joukkoon. Alas
siintävän Roineen ja kauniin Mallasveden rannoille hänen halunsa
veti. Ja kun tämän halun takana oli suomalainen sisu, hämäläinen
peräänantamattomuus, niin se veti ja veti, voitollisesti veti.

Kun Väinö siitä jälleen heräsi, ei hän lähtenytkään enää lentoretkille.
Pälkäneläisen isäukon ja heimon sitkeä elinkelpoisuus ja perinteet
vetivät juoksijapojan auran kurkeen niiltä yhtä hupaisilta kuin
vaarallisilta muuttolintujen teiltä, joilla hän tajuttomuuden tilassa
ollessaan oli jo lennellyt ja juoksennellut.




KAKSITOISTA MIESTÄ.


Kilpailijoiden nimihuuto ja arpominen oli toimitettu. Kalle avasi
lappusensa ja hiukan hätkähti. Sen numero oli 13. Samat merkit vaikka
vain mustempina ja suurempina olivat hänen kouraansa työnnetyssä
palttinapalasessa. No, jokin numero se oli kai myös 13 yhtä hyvin kuin
mikä muu tahansa ja joku sen aina sai ja joutui rintaansa ripustamaan,
jos kilpailijoita oli riittämiin asti. Nyt oli tarkalleen tämä
onnettomuuden luku vanhoilta ajoilta.

Onnettomuuden luku! Kiinnitettiinkö vanhoina aikoina numeroituja
palttinanpaloja enempää onnen kuin onnettomuuden lukuina kenenkään
rintaan? Ajettiinko kumirenkaisilla kilpapyörillä ikenet irvessä kuuden
penikulman kilpataipalelta? Eikä ajettu! Kontti selässä, virsut jalassa
silloin hipsuteltiin ketun viitoittamia kinttupolkuja ja tunnusteltiin
huolellisesti, ettei vain vahingossa olisi astuttu käärmeen päälle!

Kalle käveli pyöränsä luo, otti sen satulalaukusta jakoavaimen alkaen
tunnustella muttereita. Jo varhain tänä aamuna hän oli pyöränsä
rasvannut ja tarkistanut, mutta vara ei venettä kaada, sanoivat vanhat,
ja kun nyt kerran sattui tuo vanhojen pelkäämä onnettomuuden numero.

Vaikka oli kai se sattunut hänen kohdallansa jo monta kertaa.
Kaikkialla joka paikassa se oli iskenyt päin naamaa, koko sen lähes
neljän vuoden ajan, minkä hän, hämäläisen kyläsepän poika, oli tässä
kuhisevassa kivikylässä eteenpäin yritellyt. Kuinka moni kiireisessä
touhussaan ohitse rientävä pääkaupunkilainen tuli edes huomanneeksi
suomalaisnimisen ja -syntyisen sepänpojan verstasputiikkia kivitalon
kellarikerroksessa. Alkuaikoina ei ovikello kilkahtanut päiväkausiin.
Murheelliselta näytti ensimmäisten laskujen ja vuokranmaksujen
eräytymispäivinä. Ellei olisi ollut pieniä säästöjä, niin eipä tiedä,
miten olisi käynytkään.

Mutta sitten vähitellen alkoi luistaa, ovikello kilkahteli sitä
iloisemmin, mitä pitemmälle päästiin. Yhden kerran käyneet palasivat
toisen ja kolmannen kerran. Monet neuvoivat ja johdattelivat lisäksi
tuttaviaan. Asiakkaita oli palveltava, hoideltava huolellisesti kuin
kilpapyörää. Kärsivällinen selitys, jokin ystävällinen sana.

— Numero kolmetoista heti paikoilleen!

Näin lähettäjän sanat jo kuuluivat, mutta niiden sävyä ei suinkaan
ollut liialla ystävällisyydellä tärvelty. Kalle pisti jakoavaimen
laukkuun ja koppasi pyöränsä lankkuaidan vierestä. Pian hän oli
paikoillaan ja palkintotuomarit alkoivat jouduttaa häntä matkalle.
Kehoittelevia, leikillisiä huudahduksia tipahteli ojan takaa
katselijoiden piiristä. Hänen pienuutensa ja erikoisnumeronsa näyttivät
herättävän huomiota. Muutamat tuttavat huomauttelivat: Ei se mitään!
Onnen numero se on miehelle, joka sen siksi ottaa!

Jo paukahti lähtömerkki. Tuntui vapauttavalta, kun pääsi matkalle. Se
näkyi myös ulos päin, joka polkaisulla ihmiskuja oheni, harveni. Mutta
kaupungin kadulla ja esikaupungin kiveämättömillä teillä oli vielä
monenlaatuista kulkijaa. Jostakin salaisesta palokujasta tölmästi
eteen puoli tusinaa suuriäänisiä paljaskinttuisia asiantuntijoita.
Heitä täytyi kaartaa kuin parempiakin poliisimiehiä. Maitokannuineen
eteenpäin hyntystävien mummojen ohitse oli viisainta pujahtaa varkain.
He siunasivat, jopa sylkäsivät perään, mutta kummastakaan ei ollut enää
mitään haittaa. Vilahteli kissoja, haukahteli koiria. Jokainen niistä
käännähtyi katsomaan, mikä haukahti, mikä näytteli vain hampaitaan.

Näin hän vihdoin pääsi esikaupungin sokkeloista maaseudun väljemmille,
aurinkoisemmille maanteille. Täällä oli hiljakkoin satanut. Kärrynraide
oli sen jäljeltä vielä sopivasti nahkea. Pyörän edessä se litisi
hauskasti kuin kostutettu kumiremmi. Heinäpelloilta tuoksahteli mehuisa
apila. Kalle veteli sen kyllästämää ilmaa keuhkoihinsa pitkin syvin
henkäyksin. Tuntui kuin siitä olisi kihonnut uutta intoa ja voimaa.
Intoa tällä matkalla varmasti tarvittiin ja voimaa erittäinkin.
Kuuden penikulman matka mäkisellä maantiellä olisi toista kuin ne
ratakilpailut, joihin hän tätä ennen oli ottanut osaa.

Pahin tämän päivän kilpailijoista oli Jukka L., jota toverien kesken
»antikvaariksi» sanottiin. Jukka oli nopea, väkevä ja monipuolinen
mies. Tekipä hän työtä käsillään tai jaloillaan, niin aina syntyi
rakoa. Jukka oli myös monista tepposistaan kuuluisa, poikapiireissä
kierteli hänestä hurjia juttuja. Monta kertaa Jukka oli nähty
Hakaniemen pitkänsillan kaidepuulla käsillään seisomassa. Saman
tempun hän kerran oli tehnyt Pietarissa Iisakin kirkon korkeimmalla
parvekkeella, eikä katselijoista suinkaan ollut puutetta, taisivat
muutamat hospotipomiluutakin jo lukea hurjapäisen rajamaan miehen
puolesta.

Muuten Jukka oli mitä miellyttävin kilpatoveri. Hurjapäisyytensä hän
usein näytti, voitonhumalaansa ei milloinkaan. Hauskuttajana hän oli
miesten ensimmäisiä ja aina hänellä oli jännityksestä värisevälle
ensikertalaiskilpailijalle jokin rauhoittava sana. Kilpailuissa hän
käytti tulipunaisia housuja, sekin yksi hänen monista kujeistaan.
Tänään Jukka oli joutunut arvonnassa ensimmäiseksi, mutta se ei
huolettanut häntä vähääkään. Kiinnitellessään numeroansa lukkoneuloilla
punaisten housujensa kaulukseen hän pojille vain puheli:

— Yhden asian sanon teille, pojat! Jos teille tulee vilu tahi nälkä
tahi vaikkapa vain uskon puute Tuusulan tuulisilla kujilla tahi
Mätäkiven rosvoahteessa, niin painukaa mun punaisen purjeeni suojaan!
Tämä kuunari kyllä hinaa koko komppanian Hämeentullista sisään!

Sattui liian paha numero. Eipä taitanut löytyä Jukalle hinattavia,
ellei tämä itse varta vasten odottelemaan jäisi.

Mitä ihmettä! Numero kaksitoista siinä paineli! Se kuulu viipurilainen.
Ja hänen edellään polki kaksi, numerot kymmenen ja yksitoista. Kallesta
alkoi tuntua, kuin ihmeellisesti piristävää voidetta olisi sipaistu
selkään ja kinttutaipeisiin. Vaivattoman keveästi hän ajeli puolisen
kilometriä edeltäjiensä vanavedessä. Hupaisaa menoa se oli, mutta
vauhti oli sitä laatua, ettei sillä päästäisi Jukan vanaveteen. Eräässä
vastamäessä hän polkaisi kolmikon rinnalle ja samaan menoon edelle, ja
taas tuntui niinkuin hyvää voidetta olisi vedetty kinttutaipeisiin.

Molemmin puolin tietä avautui vihreinä lainehtivia viljapeltoja ja
punaisena kukoistavia apilamaita. Punainen purje. Jukan housut! Miten
kaukana ne mahtoivat kutsua ja kukoistaa? Sitä oli aika ajatella
sitten, jos joskus joutuisi niiden vanaveteen. Kuitenkaan hän ei voinut
olla ajattelematta niitä, ja hupaisa niiden tahdissa oli polkea: Jukan
housut, Jukan housut, housut — housut. Ja niin meni oikein hyvää
vauhtia monta kilometriä.

Kunnes hän oli vähällä ajaa numeroselkäisen edeltäjänsä nurin. Siinä
oli jälleen kolmen miehen ryhmä. Mutta tällä kertaa Kalle ei jäänyt
kolmikon vanaveteen, vaan käänsi siekailematta ohitse. Kuusi miestä oli
nyt takana. Kuusi miestä oli myös edessä ja näiden joukossa polki Jukka
punaisine purjeineen.

Kuusi miestä ynnä kuusi miestä. Se oli yhteensä kaksitoista miestä.
Kaksitoista miestä? Miten ihmeessä se tuntui niin tutulta, ihan kuin
säveltä olisi pyrkinyt sanojen mukana suuhun valuttamaan! Kaksitoista
miestä nousi. Siinäpä se juuri oli: Kaksitoista miestä nousi mastoon ja
kuusi pumppuihin, ja kuusi pumppuihin. Kuusi ynnä kuusi! Niinkuin tässä
kuuden penikulman pyöräkilpailussa, juuri täsmälleen.

Mutta kuka viimeksi oli laulanut tätä vanhaa merimieslaulua? Merimies
itse, viime syksynä eteläsatamassa. Oli kuutamoilta ja meri oli tyyni,
merimies vain lienee ollut vähän tuulessa, koska kädet leveiden
housujensa taskussa luovaili sinne ja tänne. Kalle polki ja hyräili,
yhä vauhtiaan kiihdyttäen polki ja hyräili: _kaksitoista miestä_ — —

Mutta silloin tällöin tuli hupaisa tauko, numeroselkäinen pyörämies,
joku niistä kuudesta: numerot neljä, viisi, kolme, kunnes hänen
laskujensa mukaan edellä ei ollut enää muuta kuin yksi, — yksi: Jukka
»antikvaarin» punainen purje! Siinäpä hänellä oli merimies, yksi
kahdestatoista, joka varmaankaan ei ollut tavoitettavissa. Sen lisäksi
tuli eteen pitkä ylämaa ja pehmeä raide. Oudon herpaisevasti alkoi
väsyttää. Silmiä karvasteli ja rintaa pusersi. Kaksitoista miestä ei
enää noussut mastoon, ei käskemälläkään. Yksitoista riitti, hyvin
riitti — riitti.

Huimasiko häntä päästä? Oliko tämä Tuusulan maantie? Ei suinkaan, tämä
oli leveä kaupungin tori eteläsatamassa. Sitä luovaili leveälahkeinen
merimies, kaksitoista miestä. Ne purjehtivat kättä kaulaa, lauloivat ja
nauroivat yksinäiselle pyörämiehelle: Tule sinä vain tänne, nallikka,
hämäläisen kyläsepän poika. Kiven koloon täällä tuollaiset nappulat
poljetaan, ettei jää näkyviin kuin —.

Pahoinvointikohtaus meni onneksi ohitse. Rantatori kapeni jälleen
kaksiraiteiseksi Tuusulan maantieksi, jonka toista myötääväksi
alamäeksi kääntyvää raidetta pitkin Kalle jäntevästi alkoi polkea.
Väsymys oli pian voitettu, ja kuusi miestä — kaksitoista miestä
pumppasivat taas kapinoimatta voimaa selkään ja pohkeisiin.

Pian tuli kuuluisa Mätäkiven rosvomäki. Juokseva vesi oli särkenyt
tien. Siinä täytyi taluttaa pyörää, kävellä, juosta. Mitä ihmettä? Joko
hän jälleen näki pöpöjä? Ei, kyllä ne olivat antikvaari-Jukan punaiset
housut. Niiden omistaja myös juoksi ja käveli, enimmäkseen vain käveli.
Mätäkiven mäki oli hyvin huonossa kunnossa. Kuitenkin Kalle olisi
voinut juosta, kun Jukka käveli, mutta hän pysytteli kotvan aikaa
kunnioittavan välimatkan päässä, vain hyvässä tuntumassa ja vanavedessä
kuten asianmukaista oli. Kunnes Jukka lopulta huomasi hänen vähäisen
varjonsa.

— Kas, Kalle! Sinäkö sieltä? No, parempi sinä kuin joku muu. Anna
painua poika!

Jukka väisti hieman oikealle. Kalle yhä viivytteli.

— Kuulitko, älä yhtään ujostele! Tämä pyörämiehen tie, tämä on
semmoinen tie, jossa — paras aina voittaa.

Jukkaa hengästytti, eikä ihme. Hän oli vähän liian lihava ja Mätäkiven
mäki oli pitkä ja todella huonossa kunnossa. Kalle pujahti ohitse.

Sitten jo pian tuli puolimatkan käännös ja paluutie. Pari kertaa vielä
perässä hiipivä väsymyksen varjo tavoitti Kallen, mutta »kaksitoista
miestä» auttoi häntä. He kaikki tulivat häntä vastaan, toista raidetta
pitkin, Jukka ensimmäisenä.

Ja niin Kalle, pieni, sitkeä ja sisukas hämäläisen kyläsepän poika,
voitti tämän vuoden kuuluisimman maantiekilpailun kahdentoista miehen
avustamana. Tahi selvällä urheilijan kielellä tulkittuna: koska hän
sillä kertaa oli paras.

Ajat ja liikanimet löytyvät Suomen pyöräilyhistorian aikakirjoista
neljän vuosikymmenen takaa, mikäli joku lukijoista halunnee niistä
tarkempaa todistusta saada.




KYNTTILÄ PALOI IKKUNALLA.


Palkintojen jako päättyi kolminkertaiseen eläköönhuutoon, jonka
kilpailujen ylitoimitsija esitti kohotettavaksi päivän voittoisimmille
hiihtäjille. Huoneen täyteinen iltamayleisö yhtyi voimakkaasti siihen,
mutta moni katse sekä salaa että julkisesti kääntyi jännittäväksi
muodostuneen pääkilpailun, 30 kilometrin murtomaahiihdon voittajaan,
joka vaiteliaana seisoi ravintolahuoneeseen johtavalla ovella. Mies oli
yllätysvoittaja, toisesta pitäjästä järvien takaa ilmestynyt, itsestään
ääntä pitämättä kilpaladulla esiin työntynyt, nimenkin moni mahtoi
tänään vasta ensimmäisen kerran kuulla: Heikki Lehtola! Mikä hän oli
miehiään? Mikä lienee ollut Väätäisen tilan maatalousharjoittelija!
Mies hiljainen kuin ahven, mutta pisteli päihin meidän Miettisille ja
Leppäsille! Aika poika!

Näin penkeissä kuiskailtiin. Voittaja ei näistä mitään tietänyt, vai
eikö ollut tietävinään. Äsken luovutettu voittajan palkinto, kaunis
pöytäkello välkähteli hänen kädessään. Hän hypisteli sitä. Näytti
kuin hän olisi hävennyt sitä tai miettinyt, minne kätkisi vaivoin
ansaitun saaliinsa. Housun taskuun se ei nähtävästi mahtunut, puseron
rintataskuun sitäkin vähemmin. Kuinka ihmeessä hän olikaan tullut
lähteneeksi toisessa pitäjässä toimeenpantaviin hiihtokilpailuihin
näin arkipäiväisesti puettuna? Näitä hän itsekseen mietiskeli. Monen
iltamavieraan ajatus hiihteli samoja latuja.

Mutta hän olikin lähtenyt hiihtokilpailuun, ei päätösjuhliin eikä
muihin paraateihin. Tahdoton hän oli ollut vain siinä, että oli antanut
houkutella itsensä jäämään tänne. Heti kilpailun päätyttyä, samoilta
lämpimiltä olisi pitänyt pyörtää kotimatkalle. Näin menetellen hän
mainiosti olisi ehtinyt järven ylitse hyvän kelin ja päivän aikaan.
Nyt palkinnonjakajaisia odotellessa oli tullut iltamyöhä, lumipyry ja
pimeys. Olisivat antaneet palkinnon kuumiltaan tahi lähettäneet sen
kotiin jälkeen päin. Miksi hän ei voinut yöpyä kylässä ja palata vasta
huomenna palkintoineen? Ei voinut, oli tullut luvatuksi. Tyttö odotteli
kotona. Kynttilä paloi hänen ikkunallaan.

Julistettiin viidentoista minuutin väliaika ennen näytelmän alkamista.
Äänekäs puheensorina täytti pian juhlahuoneen. Ihmiset nousivat,
nauroivat ja soljuivat pitkinä jonoina ravintolaa kohti. Heikki yritti
pujahtaa seisomapaikaltaan eteiseen, mutta tuttu palkintotuomari
kiiruhti kädestä ottaen häntä pidättämään.

— Seis, mies! Myötävirtaan käy meillä voittajan matka! Ravintola, koko
talo on tänä iltana vapaasti käytettävissänne!

Se oli mahtipontista puhetta. Kovaäänisesti tärkeä mies touhusi vielä
paljon muutakin kiskoessaan uhriaan käsipuolesta ravintolapöydän
ääreen. Hän tarjosi kahvia, virvoitusjuomia, leivoksia, hedelmiä,
kaikkea pöydällä olevaa yhtä aikaa. Heikki otti lasin kuumaa vettä
samalla kun kuunteli toisella korvallaan hänelle, voittajalle, ja
ylitoimitsijalle itselleen, yhteiseksi ylistykseksi tarkoitettua
puhetta.

— Se oli oikea miehen veto! Minä sanoin sen jo heti, kun ladulle
painuitte! Minulla on ennakkonäkemystä, vaikka itse sen sanon! Meidän
talvikisamme onnistuvat aina, aina, sanon minä! Minä olen järjestänyt
ne jo kymmenenä talvena perättäin. Mutta ensi kerran tapahtui, että
voittaja yllättäen saapui järvien takaa.

Järvien takaa —. Heikki ei kuullut enää sanaakaan. Kuivaa pyrylunta
tuiskahti ikkunaruutuun, niinkuin kourallinen hiekkaa vihaisella
kädellä olisi paiskattu. Miten mahtoikaan pyryttää ulkona järven
selällä? Siellä tuulenvauhdille oli avoimena penikulmainen lakeus!
Kummalta puolen selkäsaarien kulki latu? Se seikka olisi pitänyt jo
tulomatkalla mieleen painaa. Latuja siellä tällaisella myräkällä tuntui
enää tuskin kummallakaan puolella. Salmen suussa saattoi olla railoja,
sulaa vettä mahdollisesti?

Puhelias, liian kohtelias ylitoimitsija oli jo jättänyt hänet.
Mahdollisesti hänellä oli tehtäviä myös näytelmässä, pääosan esittäjänä
kenties. Kohta tämän jälkeen ilmoitti oven päällä kilisevä sähkökello
väliajan loppuneen. Ihmiset alkoivat siirtyä jälleen juhlasalin
puolelle. Nyt kenenkään huomaamatta Heikki pääsi eteiseen, jossa
seisoskeli muutamia tutuksi tekeytyviä miehiä tupakoiden ja kompaillen.
Heikki etsiskeli naulakosta lakkinsa ja keveän matkareppunsa.

— No mutta, ei suinkaan voittaja kesken aikojaan pidoista lähde?

— Eihän ihmeessä! Kyllä tällaisen päivän jälkeen huomennakin kotiin
kehtaa hiihdellä.

— Meidän pitäjässä on paljon hauskan näköisiä tyttöjä? Eikö vielä ole
tullut huomatuksi niitä?

— Hosutte siinä puhemiehiksi pyytämättä. Mistä tiedätte, vaikka
mestarilla olisi oma hauskannäköisensä jo valmiiksi katsottuna.

— On!

Perin lyhytsanaisesti vastaleivottu mestari vastasi viimeiseen
kysymykseen, joka kaikkein vähimmin lienee ollut vastattavaksi
tarkoitettu. Hän nyökkäsi lyhyen jäähyväisen puhut teli joilleen ja
astui ulos. Suksiensa luokse päästyään hän avasi reppunsa. Ottaen
sieltä käsineet hän aikoi panna palkintonsa niiden tilalle. Jostakin
syystä hän muutti mielensä, sulki repun ja pujotti kellon poveensa
hiihtopuseron alle.

Tuuli puhalsi ankarasti pyryttäen suoraan järveltä. Jo muutaman metrin
päässä valaistun iltamatalon piiristä uhosi synkkä kohiseva pimeys.
Se ei tuntunut kovinkaan puoleensa vetävältä. Lähtijän mielen valtasi
hetkeksi epäävä ajatus: Oliko tämä tarpeellista? Mutta äskeiset pojat
seisoskelivat vielä eteisessä. Hän kääntyi järvelle päin. Kaksi
penikulmaa pyryistä pimeää se vain oli. Sen takana oli talo, tytön
lämpöinen kamari, jonka ikkunalla paloi kynttilä.

Päättävästi hän naksautti suksiensa sidelukot kiinni ja potkaisi
pyryiselle pellolle. Se oli alamaata. Pehmeää lunta oli vahvasti, eikä
päivällä hiihdetyistä laduista tuntunut enää merkkiäkään. Hetken aikaa
kahlailtuaan hän tunsi hupsahtavansa jyrkästä rantatöyräästä alas.
Valaistu iltamatalo, koko kirkonkylä ikkunavaloineen ja ulkolamppuineen
hävisi hänen selkänsä takana ryöppyävään pyrymereen.

Järven jäällä ei ollut niin paljon irtolunta, mutta aamupäivällä
hiihdetyistä laduista ei täälläkään enää tuntunut jälkeä. Pyryviima
iski vihaisesti kasvoihin näköä sokaisten. Mitä näköä tässä
tarvittiinkaan, päin tuulta vain kaksi penikulmaa, neljä viisi tuntia.
Matkanpää oli selvä.

Tuulenpyörre tempaisi rajusti yrittäen kaataa miehen. Hän
painautui tiukasti etukumaraan ja kehitteli äkisti keskeytynyttä
ajatuksenjuoksuaan. Kaksi penikulmaa järvitaivalta vain oli, niin
sanottiin. Nähtävästi sitä oli kaksi ja puoli, mutta mikä matka
tämäkään oli maakunnan hiihtomestarille. Pahinta oli tällä rannalla
myrskytuulen alla. Hyvä näinpäin, joka potkun jälkeen hiukan
helpottaisi. Ja avoselkien takana kahden — kahden ja puolen penikulman
päässä oli suojaava metsäharju, talo, tytön lämpöinen kamari, jonka
ikkunalla paloi kynttilä.

Se paloi ja valaisi, hän tunsi sen rinnassaan. Se oli antanut hänelle
lämpöä ja voimaa jo keskipäivän ankarassa kilpailussa, sen kaikkein
raskaimmassa vaiheessa. — Pitkän vastamaan loppua ei näkynyt, ei
kuulunut. Aina paheni vain, jyrkkeni, liukastui, kunnes jo hämärsi
silmissäkin. Enää ei näkynyt muuta kuin oikean puoleisen kainalon
alitse yhä lähenevän kilpaveikon valkoinen lakki. Juuri tällöin, kun
mies on lopuilleen sammumassa, tuikahti kynttilän liekki ylempänä
lumisella kivellä. Se paloi siinä hetken pienenä sädehtivänä tähtenä.
Kun mies virkistyi ja pääsi lähemmäksi, hypähti kynttilätähti ylemmäksi
ja niin edelleen se uutta intoa ja voimia antavasti hyppelehti edellä
punaisena kesäoravana, valkoisena talvikärppänä, puusta puuhun
lennähtelevänä etelän kolibrilintusena.

Se oli ihme, jota ei tainnut ajatuksissaan ymmärtää. Sen tunsi
vain sydämessään, ruumiissaan, koko virkistyvässä olemuksessaan.
Väsymyksestä kangistuneet jäsenet nöyrtyivät jälleen, askel piteni,
matka eteni. Alempana uhkaileva vaaran pallo, pahimman kilpaveikon
valkoinen lentäjänlakki jäi kuin jäikin, hävisi ja unohtui jonnekin
lumisten katajapensaitten taakse. Siinä riemun ja uudelleen henkiin
heränneen voiman tunnossa myös kynttilätähtönen huomaamatta jäi. Minne
se hävisi? No, se kyllä itsestään murheen piti. Ratansa korkeimmassa
vaiheessa ei kilpahiihtäjä enää tarvinnut enempää kynttilää kuin
muitakaan varavoiteita. Hän kyyristyi etukumaraan kiilusilmäiseksi
kissaksi matkan jännittävintä laskuvaihetta varten.

Muistelmissa kyyristäytyminen sattui sopivaan aikaan. Vihainen
pyörrepuuska aavalta selältä tempaisi varoittamatta ja rajusti. Yritys
oli hyvä, mutta tyhjiin se raukeni. Tiukasti suksilleen tiivistäytynyt
mies vain pysähtyi tuokiohetkeksi, sitten jälleen eteni vastustajan
vihaiset sihinät korvissa soittaen.

Mutta keli oli kireä ja tuuli jäähdyttävän kylmä. Levähdysaikaa ei
annettu hänelle hetkeksikään. Hellittämätön ponnistelu vastatuuleen
alkoi rasittaa hänen ruumistaan, joka ankaran kilpahiihdon jälkeen ei
ollut saanut levähtää. Hänestä alkoi tuntua yhä enemmän siltä kuin koko
järvitaival olisi kilpahiihtoradan raskainta vastamaata. Jalat ja kädet
jäykistyivät, ilkeästi pistävä vihuri kylmäsi keuhkot ja jäähdytti
veren. Se tunkeutui jo päähän ja ajatuksiin. Se ravisteli kylmin
puristelevin kourin voittoisan kilpahiihtäjän itseluottamusta.

Kaksi penikulmaa, kaksi ja puoli, tällaisessa myrskyssä oli väsyneelle
miehelle pitkä taival, liian kolkko, jos myrsky yhä yltyi. Tämän
pahemmaksi se ei kai voinut enää yltyä? Miksi ei voinut? Juuri
tällaisina talviöinä oli Suomen aavoille järven selille moni mies monta
kertaa jo ennenkin jäänyt. Olivatko kilpahiihtäjät jääneet? Vanhat,
sitkeäsivuiset sudenajajatkin olivat jäätyneet!

Maakunnan mestarihiihtäjästä tuntui sentään vielä milteipä
hullunkuriselta tällainen sattuma hänen kohdallaan tapahtuvaksi.
Nähtävyys se olisi toden totta. Monessa sanomalehdessä ehkä
mainittaisiin: Mestarihiihtäjä löydetty menehtyneenä järven jäältä!
Sydän seisahtunut, kylmä kuin paleltunut nauris. Korukello, miehen
mestaruuspalkinto, vain puseron alla tikittämässä.

Tällaisella hirtehishuumorilla hän vastaavissa tapauksissa kylmäävän
väsymyksen uhatessa oli virkistänyt mielensä ja lämmittänyt verensä.
Nyt se ei tuntunut tehoavan alkuunkaan. Mutta miksi hän ei yrittäisi
käyttää sitä pientä piristävää kirkastuksen kipenettä, joka tänään
kilpailussa osoittautui niin piristäväksi? Kyyristäytyen vieläkin
alemmaksi kuin hellittömättömän vastustajansa alle kaivautuen hän
etsi sitä, pientä kirkasta tuikahdusta suksiensa edessä tupruavasta
lumihangesta.

Kauan hän sai ponnistella, ennen kuin välähdystä näkyi. Se ei ollut
kesäorava, ei talvikärppä, eipä edes pikkuinen etelän kultasiipi, —
mistäpä ne tänne pimeälle myrskyiselle jäälle! Se oli tällä kertaa
kiitävän lumen, kovan rauta jään alla uiskenteleva hopeasuomuinen
kala. Tulen kipeninä, kirkkaina säkeninä se välkytti ja vilkutti,
kunnes löysi kylmästä kangistuvan hiihtäjän sydämessä lämpöisen paikan.
Siellä se juoksi, sukelsi ja hypähteli. Jo virtasivat lämpenevät veret
laajemmilla aloilla ylös ja alas, jalkoihin ja käsivarsiin saakka.

Järvien välinen saariryhmä oli jo toki lähestymässä. Se näkyi
tummana edessä. Myrskyn hyökkäysvoima oli sen johdosta kadottanut
mahtinsa. Mutta kummalta puolen saaret olisi sivuutettava? Tämä pieni
epätietoisuus alkoi vaivata häntä. Jos sitä ryhtyisi mietiskelemään,
niin kipinä katoaisi. Jompi kumpi oli oikea puoli, kahdessa oli vain
yksi erehtymisen vara. Hän päätti valita oikeanpuolisen.

Pahaksi onnekseen hän valitsi väärin. Sillä puolella oli sula salmi ja
jäällä lumen alla vettä. Sitä huomaamatta hän tuli hiihtäneeksi niin
pitkälle, että kastoi suksenpohjansa ja jalkansakin. Saaret olivat
asumattomia ja pakkanen oli kiihtymässä. Lähtöpaikkaan oli peninkulma
tai vallan puolitoista. Mutta siellä päin oli ikkuna, jossa paloi
kynttilä, ainakin hän uskoi niin.

Jäätyvin suksin hän hiihteli saaren rantaan, puristeli veden
sukistaan ja raaputteli jäätä suksenpohjista. Jospa hänellä olisi
ollut puhalluslamppu tai edes tulitikkuja! Ei ollut kumpaakaan,
oli vain väsynyt mies, jäätyvät sukat ja sukset ja luo kirottu
hetkeksikään hellittämätön vastatuuli. Viivyttelemättä hän suuntasi yhä
vaivalloisemmaksi käyneen matkansa jälleen vastatuuleen.

Mutta eteneminen oli nyt vielä raskaampaa kuin äsken. Sukset jäätyivät
yhä uudestaan ja uudestaan jo raaputtamisen aikana. Hyytävä kylmyys
nousi märistä jalkineista pohkeisiin, polviin ja siitäkin ylemmäksi.
Kuvitelma talvisille ulapoille jäätyvästä sudenajajasta ei ollut enää
muistelma, se oli todellisuus. Huohottelevina parivaljakkoina pedot
ajoivat ohitse, kääntyivät takaisin ja seurasivat suksen kannoilla.
Niillä oli verta läikkyvä kita ja notkeat lämpöiset jalat. Yksi
penikulma — puolitoista! Kuinka se saattoikaan olla näin armottoman
pitkä, tällainen iankaikkinen loppumattomuus.

Kohmettuvin käsin hän ei voinut puhdistaa enää suksenpohjiin
muodostuvaa jäätä. Nähtyään työn turhaksi hän ei yrittänytkään
sitä enää. Sukset muuttuivat pian raskaiksi jäätölkeiksi, hiihto
laahustavaksi astelemiseksi jäykin jaloin, tökkivin sauvoin. Palava
kynttilä, kärpät, oravat, kultalinnut, hopeakalat olivat tunnottomasti
jättäneet jäätyvän miehen. Turha vaiva niitä on enää tuijotella
ja tuiskuavasta lumesta etsiskellä. Mieluummin hän itse jo olisi
heittäytynyt hankeen, pieneksi hetkeksi vain lepäilemään. Siinä hän
sitten olisi saattanut nähdä jälleen kynttilänsä tuikahdukset pienessä
unessa.

Ennen kuin hän ehti toteuttaa tämän houkuttelevan mielijohteensa,
välähti hänen väsyneissä silmissään pieni tuikahdus. Hän hankasi
kädellään kohmettuneita kasvojaan ja tuijotti tarkemmin pimeyteen.
Siellä vilkahteli tuli, ei hangessa eikä pilvissä, ei vedessä eikä
lumessa! Se oli kynttilä, oikea kynttilä, joka paloi Elinan kamarin
ikkunalla! Se herätti sammuvan miehen tahdon, lämmitti nopeasti
hänen sielunsa ja ruumiinsa. Kuinka hän hetkeksikään oli unohtanut
kynttilänsä ja päästänyt sydämensä tuiskun ja turtumuksen valtaan?

Hän irroitti suksiensa lukkositeet ja jatkoi matkaansa jalkaisin.
Kankeaa, hullunkurista oli hänen kulkemisensa. Hanki upotti, mutta hän
vain käveli, vain juoksi ja kompasteli pyryn lävitse yhä kirkkaammin
tuikkivaa kynttiläänsä kohti. Kaatuessaankaan hän ei päästänyt enää
edessä päin vilkuttavaa tulenkielekettä silmistään. Kiihkeästi
päämääräänsä pyrkien hellittämättä ponnistellen hän norjistui vielä
kerran, lämpeni liiaksikin. Kunnes vihdoin tuttu metsäharjun suojaama
rantatörmä joutui vastaan.

Aamu jo oli, kello neljä. Elina oli kaiken yötä valvonut ja odottanut
häntä. Toinen kynttilä hänen kamarinsa ikkunalaudalla paloi lopuillaan.
Elina keitti vettä, nouti hunajaa, hoivaili rakastavan naisen kädellä
väsynyttä hiihtäjäänsä.

— Sinä tulit! Sinä voitit! Tiesin että tulisit!

— Ja että voittaisin?

— Että voittaisitkin!

Elina rakenteli omaan sänkyynsä lämpöisen vuoteen, peitteli ja syleili
ihanasti. Hän meni jo ovelle, hiipi takaisin, syleili vielä kerran ja
hävisi jälleen.

Kolmas kynttilä, jonka Elina äsken teetä juotaessa oli sytyttänyt, jäi
palamaan ikkunalaudalle. Palkintokello naksutteli tuolilla vuoteen
vieressä.

Kynttilän värisevä liekki tuikki ja säteili. Onnellisimpiin
uniinsa raukenevan hiihtomiehen silmissä se hypähteli vielä kerran
talvikärppänä ja kesäoravana, sukelteli kolibrilintuna ja kultakalana.
Sitten se pysähtyi ikkunalaudalle ja hypähteli siellä odottavan tytön
silminä, käsivarsina ja sydämenä. Sydämenä, jonka keskellä paloi ja
sykähteli elävä, värisevä liekki.




MATIN MAAILMANENNÄTYSMERKKI.


Oli suurten olympiakisojen aurinkoinen iltapäivä. Yli viidenkymmenen
maan värikkäät liput hulmahtelivat leppoisasti lienteässä iltatuulessa.
Mutta satatuhantisessa, kaikkia maanosia, kymmeniä maailman kansoja
edustavassa katsomossa kytee sähköistyvä odotuksen henki. Useat
laajan soikiokatsomon parvekkeista ovat jo viimeistä sijaansa myöten
täynnä. Jäljellä olevien harmaat aukkopaikat täyttyvät ja tihenevät
nopeasti. Tuhannet, kymmenet tuhannet kiikarit nousevat ja laskevat.
Niiden kirkkaat, terävästi valoa taittavat kaksoissilmät välkähtelevät
lukemattomina kiiltävinä pisaroina Stadionin muurin ylitse paistavan
auringon valossa.

Tasan kello seitsemäntoista marssii aamupäivän koekilpailusta
selviytynyttä keihäsmiestä ruskean hiilimurskan reunustamalle
kilpailupaikalle, jonka vihreälle keskikentälle on piirretty
valkoisia liituviivoja viiden metrin porrastumina viidestäkymmenestä
seitsemäänkymmeneen viiteen. Jossakin viimeistä edellisen liituviivan
paikoilla liehuu edellisten olympiakilpailujen ennätysmerkki.
Mutta kaikista viivoista ja mittarajoituksista piittaamattomana,
maailman keihäsvalioiden tähän saakka saavuttamattomana huiskahtelee
siniristilippu, Suomen Matin maailmanennätysmerkki: 77.23! Herrat
keihäsmiehet, maailman valiot! Yrittäkää luokseni tänä mainiona
päivänä, tässä maailman valtakuntien lippumeressä, maailman kaikkien
kansakuntien silmien edessä! Yrittäkää, olkaa hyvät!

Kilpailu aloitetaan. Seitsemäntoista monessa kiirastulessa valikoitua
keihäsmiestä yrittää parhaimpansa kukin vuorollaan. Ensimmäisenä
ryöpsähtää esiin puolalainen. Tulisin, pomppivin askelin hän lähestyy
kalkkiviivaa kuin potkumasurkkaa tanssien. Joustavasti sopeutuu
askeleihin ruumiin kierros, kaunis kaarros, jonka yläreunasta keihäs
tangeeraa päämäärää kohti ilmojen halki.

Komea heitto! Mitään ei siitä puutu. Ei mitään muuta kuin ennätysheiton
pituutta ja voimaa. Jo viidenkymmenen metrin liituviivan kohdalla se
on lopussa, ja kuudenkymmenen metrin kohdalla rautainen kärki piirtää
merkkinsä ketoon.

Puolalaisen jälkeen heittää Suomen mies. Hänen vauhtinsa on hitaampi,
mutta tasaisesti kiihtyvä. Hänen heittonsa on viuhtaisevan voimakas,
mutta kaari on matala ja maan vetovoima hellittämätön. Kuudenkymmenen
kaariviiva vaanii ja vaatii jälleen osansa pari metriä jälkilöysää
hellittäen.

Jo heittää maailman Matti. Hän valmistautuu huolellisesti tunnustellen
askeleita, keihäsvartta. Tuhannet kiikarisilmät välkyttävät,
tuijottavat joka puolelta miehestä mittaa ottaen. Matti katsahtaa sinne
ja tänne, väläyttelee auringon avustamana kiiltävillä silmälaseillaan
vastaan. Hänen ennätysmerkkinsä siellä ruohoaavikolla merkkiviivojen
takana huiskauttaa huolettomasti vapaalla kädellänsä: Ahaa, poika! Joko
tulit sinne! Jos minut tavoitat, niin paljon tavoitat!

Ja Matti yrittää. Komein, pomppivin askelin hän ottaa vauhdin ja
vetäisee ainoalaatuisen olkavarsiheittonsa. Ja taas tuhannet, kymmenet
tuhannet kiikarisilmät hiiskahtamattomina, hengähtämättöminä seuraavat
sitä: miestä, askeleita, riuhtaisua, keihästä, keihästä erittäinkin,
ampuvat kuin lintua lennosta. Niin ampuvat. — Keihäs putoaa, katkeaa
kesken aikojaan komeimman kaarensa kohdalla, josta se yhtä helposti
olisi voinut jatkaa matkaa veljensä ennätysmerkin luo, yhtä hyvin
78:aan kuin 68:aan, jos vain olisi ollut matkassa tarvittava annos sitä
voimaa, sitä typistämätöntä uskon, tahdon ja lihasten voimaa, mitä
maailmanennätysmerkin tavoittajan ilmalennolta aina vaaditaan. Sitä
puuttui hivenen verran, mikä maailman Matin heitossa merkitsee samaa
kuin kymmenisen metriä. Katsomo kohahti kuitenkin.

— Oho! vilautti Matin ennätysmerkki. Mutta sitten asettui tuuli ja
Matin ennätysmerkki myös asetti lippalakin silmilleen ja nukkui ns.
koiranunta. Mitäpä syytä sillä olisi varpailleen nousemiseen ja turhan
kurkkimiseen, koska maailman valioiden keihäskepit rapsahtelevat 60:n,
65:n kahden puolen niin hyvin omien kuin muiden.

Jo kahahti ruohomatto 70:n metrin kalkkiviivan paremmalla puolella.
Yrjö Nikkasen vapa se oli. Matin ennätysmerkki tunsi sen maata
kyntävästä vinosta asennosta ja häntäpään pitkän, aikaa vapajavasta
tärinästä. Tunsi se sen muutoinkin. Sisäisimmissä näkemyksissään
se aavisteli, että juuri Nikkasen Yrjön matala, mutta voimakkaasti
leikkaava, salakavalana salamanterina tavoitettansa kohti syöksyvä
keihäsvapa ennemmin tahi myöhemmin tulisi sen kuuluisan pään menoksi.
Mutta se ei tapahtuisi vielä näissä kisoissa, ehei, pojat! Sellaiset
eivät olleet vielä merkitkään. Matin maailmanennätysmerkillä oli
kyllä vilpittömän toivomuksen ja silmän nikkaamisen varaa Nikkasille,
Toivosille ja maailman Matille itselleenkin. Sen vuoksi se tämän Yrjön
ensimmäisen merkittävämmän saavutuksen takia iloisena nikkasi:

— Kas, sillä tavalla, poikaseni! Se ei tapahtunut hetkeäkään liian
aikaisin!

Sitten tuli jälleen pitkähkö tauko maailman Matin ennätysmerkin
näkökulmasta katsoen. Tuuli hiljeni yhä, joten sen jo
luonnonvaatimukset huomioon ottaen oli raskasta pitää silmiään auki
sinilippaisen lakin alla. Keihäskepit napsahtelivat, töksähtelivät
viidenkymmenen, kuudenkymmenen metrin viivoilla, milteipä
halloo-huutomatkan päässä. Niistä ei torkkuvan silmä erottanut enää,
mikä oli ruotsalainen, mikä puolalainen, mikä peräti amerikkalainen.
Siellä ne taas töksähtelivät seitsemänkymmenen huonommalla puolella
kaikki kotoisetkin. Ehkä loppukilpailuun sentään selviytyisivät. Mutta
suuren katsomon pienessä huutosakissa oli varmaan jo Matin maalaisilla
monen miehen niskaharjaksien alla kylmä hiki. Toivomisen varaa tuskin
yhdeltäkään heistä tässä kilpailussa tulisi puuttumaan.

Matin ennätysmerkki ei ottanut tätä seikkaa kovin vakavalta kannalta.
Se sulki silmänsä, molemmat silmänsä ja siirtyi katselemaan kauas yli
kohisevan stadionin aina lehtevän leppoisana siintävien kesäisten
järvien rannoille. Mitä kauemmin ja kauemmaksi se katseli, sitä
tyytyväisempänä se torkkuvilla silmillään siristeli. Ja kokonaan
unohtaen kohisevan ja kihisevän kansojen kilpanäyttämön se onnellisena
kissanpoikasena kehrätä hyristeli.

Maailmanennätys oli harvinainen lintu. Se ei lentänyt esiin
sirkuspiiskan huitaisemana, ei kuninkaitten kutsusta, ei maailman
herrojenkaan mahtikäskystä. Se oli arka, värähtelevä onnen kyyhkynen,
ei mikään varta vasten kasvateltu tusinapulu, joita maan mainioiden
olympialaisten avajaispäivinä tuhatmäärin laskettiin viestinviejiksi ja
ennen näkemättömien suurkilpailujen siivekkäiksi mainosmiehiksi.

Vapaa, arka, myös kunniastaan arka metsäkyyhkynen se oli, joka
yllättäen lennähti esiin milloin halusi ja minne halusi, yhtä usein
ja yhtä halukkaasti, milteipä halukkaamminkin vielä jonkin syrjäisen
Suomenmaan etäisen pitäjän »Saarijärven 'Pullistuksen'» kesäjuhlissa
kuin suurolympialaisten kaikkien kansakuntien kamppailuissa.

Mutta tulipa se esiin missä tahansa ja milloin tahansa, oli sillä
aina lähettäjänsä suhteen muutamia tinkimättömiä perusvaatimuksia.
Hänen oli pitänyt valvoen, paastoten ja keskittyen valmistautua tätä
tilaisuutta varten. Mutta samalla kuin ennätyksen tavoittelija näin
huolellisesti ja hartaasti valmistautui suureen tehtäväänsä, ei hän
itse saanut olla siitä tietoinen. Missään tapauksessa hän ei saanut
voidella ruumistaan »minäminä» patenttipalssamilla eikä sieluaan
kuolemattomuuden kunniaöljyllä. Kaikista aavistelevista tuntemuksistaan
ja harjoitussaavutuksistaan huolimatta hänen tuli aina tuntea ja
tietää, ettei hän itse ollut mitään, ainoastaan hänen mahdollinen
saavutuksensa jonkin aikaa olisi jotakin. Hän itse oli vain lintusen
lähettäjä. Kyyhkynen oli se loistava lintu, jota koko maailma ihasteli.
Kunnes lennähti esiin toinen lintu, vieläkin loisteliaampi.

Näin hänen, lähettäjän, suurtehtävään valmentautuessaan oli aina
ajateltava. Ja kun hänen suuri hetkensä vihdoin saapui, oli hänen
tultava sinne kuin jumalten juhlaan. Pelko pois. Ruumiissa notkeus ja
lämpö. Sielussa voittajan tahto, ei uhma. Koko olemuksessa sopusointu
ja päivänpaiste, helluntaiaamun kesäinen rauha.

Se katkesi kuin heinä hurjan niittomiehen edessä. Maailman suurkisojen
jättiläisstadion kiehui ja kohisi, paukkui ja pauhasi. Niin
voimakkaasti ilon pyörremyrsky ryntäili sen laidasta laitaan, että
Matin maailmanennätysmerkki riipaisi lippalakin silmiltään, vaikka
tuulen hiventä ei tuntunut ruohomaton alhaisessa ilmapiirissä.

Se kääntyi vilkuilemaan taakseen. Uusi loistava maailmanennätys oli
varmaankin nyt saavutettu. Mikä onni, että ei tärskäyttänyt häntä,
torkkujaa, päähän. Loppumattoman pyörremyrskyn kohinasta päättäen se
oli livahtanut metrin, pari, kenties viisikin ylitse.

Mutta mitään uudesta saavutuksestaan tärisevää keihäsvapaa tai
uljaasti pystyyn tökättyä voitonmerkkiä ei löytynyt vihreän kentän
keskihorisontista eikä keskiviivoiltakaan. Matin ennätysmerkki
pyörähteli, ihmetteli, pyörähti puoli ympärystä vihdoin. Siellähän se
yhä seisoi ja tökötteli Stöckin vapa! Stöck itse seisoi sen vieressä
onnellisena, hymyilevänä, niinkuin suurten maailmankilpailujen voittaja
seisoo, milloin ei ennätyksen värisevä kyyhky liitele hänen kunnian
kuumettaan löyhyttelemässä.

Matin maailmanennätysmerkki hymähti hyväntuulisesti näille
ajatuksilleen. Tuulenpuuska tarttui takaapäin sen helmuksiin. Se
hulmahti levälleen ja innostui omista ajatuksistaan: Nähkääs,
maailmanennätys on hyvin harvinainen lintu. Se lennähtää esiin,
minne tahtoo ja milloin tahtoo. Maan mahtavimpia kilpakenttiä se voi
kiertää pitkät kesäiset päivät, koko elinikänsä. Maailman pikkuisten
keskeneräisille kentille se voi lennähtää myöhäissyksyn viluisena
päivänä sodan kovaäänisten ankarasti pauhatessa.

Maailmanennätysmerkki huomasi puhuvansa kuuroille korville. Kaikki,
yksinpä kentän moniväriset merkkiliputkin olivat nousseet varpailleen.
Keihäänheiton juhlaseremonia oli juuri alkamassa.

Matin maailmanennätysmerkki aikoi myös nousta, mutta samassa joku
kentän järjestysmiehistä tempasi sen maasta ja heitti romulaatikkoon.
Jopa tästä joudankin! pakisi ennätysmerkki itsekseen. Minulla ei
ole täällä enää tehtävää, ei mitään tehtävää, jupisi se viimeisillä
voimillansa. Raskaita rautatikkuja sateli sen niskaan. Maailma musteni
sen silmissä. Voittajan hymy huulillansa se vaipui nirvanaan.




MYLLYOVEN MENNINKÄINEN.


Jussi otti osaa kolmiotteluun nuorisoseuran kesäjuhlissa. Kuula lensi
hyvin, juoksu meni välttävästi, mutta keihäässä kävi huonosti, kuten
monta kertaa niin monelle Jussille ja Pekalle, jopa Matillekin joskus.
Jussi ei ollut heittänyt keihästä milloinkaan tätä ennen ja sepä osasi
reistailla ja venkotella. Hännilleen se tipahteli maantielle siinä
kahdenkymmenenviiden metrin molemmin puolin. Kärkipuolesta ei tullut
edes merkkiä maahan, eikä sitten luonnollisesti palkintotuomareitten
kirjoihinkaan. Tämän johdosta Jussin kolmiottelun lopputulos muodostui
sellaiseksi kuin jo arvata sopii: Niin kuulantyönnöt kuin juoksut,
koko hyvillä toiveilla aloitettu ottelu imeltyi tuloksettomaksi
kerrassaan. Jussi oli vihainen palkintotuomareille, jotka mokomia
kepinheittoja yhdistelevät otteluihinsa, vihainen itselleenkin: Kuinka
ei aikamies tuollaista vapaa heittänyt niin pitkälle, että eivät olisi
huomanneetkaan, kumpi pää maata raapaisi, kärki- vaiko häntäpuoli. Se
tempaus oli heille näytettävä ensi kesänä.

Mutta sitä varten tarvitsi perinpohjaisesti harjoitella. Jussi oli
uuttera poika ja pani toimeksi. Kohta kolmessa kylässä mainittiin
siitä. Porsaat porasivat, kanat kaakattelivat, ja oma, jopa
naapurinkin naisväki piti pahaa meteliä tästä Jussin alinomaisesta
saikkaroimisesta, jota hän itse oli alkanut nimittää keihäänheiton
harjoittamiseksi. Ei tosin Jussilla, kaikinpuolin kunnollisella ja
hyväluontoisella miehellä mitään pahaa tarkoitusta ollut. Mutta
erehdykset kuka ymmärtää. Kesän mittaan niitä sattui, parhaalla
tahdollakaan niitä ei voitu aina välttää.

Juuri kun Jussi toimessaan kujatiellä sinkosi keihästänsä, tulivat
esimerkiksi kanat. No, siivilleen siinä sinkosivat myös kanat, ilmojen
halki kuin Jussin keihäs. Mutta kerran onnistui niin osavasti, että
kana ja keihäs sinkosivat vastakkain. Arvaa sen, miten siinä kävi.
Kanasta tosin ei olisi suurta porua syntynyt, ellei se olisi ollut
muorin muniva kana. Siitä täysosumasta muori ei lakannut kaakattamasta,
ei sittenkään, vaikka kana aikapäiviä oli jo paistettu ja parempiin
suihin syöty.

Toisen kerran taas talon kolmikuukautinen porsas —. Enempää aikaa
haaskaamatta voimme lyhyesti mainita, että ellei mainittu porsas olisi
ollut maaperässä pysyväisempi ja luonnonlaadultansa rauhallisempi kuin
edesmennyt muorin kana, niin sille olisi käynyt aivan samalla tavalla.
Porsas sanoi: no, noh! toppasi ajoissa ja niin säilytti kallisarvoisen
olemuksensa paistinvartaasta, toistaiseksi. Meteliä kyllä tästäkin jo
pidettiin riittämiin asti, silminnäkijöistä ja tapauksen selvittäjistä
kun yleensä tällaisissa tapauksissa milloinkaan ei ole puutetta. »Jos
ei olisi ollut onnea mukana!» »Jos porsas olisi sattunut juoksemaan
silmänräpäystä aikaisemmin!» »Jos minä en olisi ollut hätistämässä.» —
Jos ja jos ja vielä yhden kerran jos! Jussia alkoi jo harmittaa.

Mutta sitten eräänä sunnuntai-iltana riensi taloon juoksunhynttää
Väliportin Eeva, kylän hieroja, kuppariämmä ja juorukello. Jussi taas
touhussa eikä ollenkaan huomannut. Ja eikö jälleen pitänyt sattua
niin ohraisesti, että oli juuri vähällä, ihan salliman terillä, ettei
Eevalle käynyt niinkuin oli käynyt muorin kanalle. Eeva siunasi ja
hypähti, että hame levähti, että Jussin keihäskin ihan säikähti ja
lensi hituisen verran ylitse.

Siitä vasta meteli nousi. Muori kantoi esiin jo ammoin paistetun
kanansa, talon muu väki vielä paistamatta olevan porsaansa. Mutta
Väliportin Eeva huusi ja siunasi kuin elävänä kärventyvä paisti: »Sus
siunatkoon, tulkaa auttamaan! Täällä ihmisiä tapetaan ihan tahallaan!
Viattomia ihmisiä pyhäpäivänä!»

Tällöin Jussi suuttui toden perästä. Hän kaivoi surman aseensa
tantereesta ja käveli metsätielle. Ähkien ja puhisten hän heitteli
kovan onnen vapaansa niin, että puiden oksat rapisivat. Mutta
Jussi oli niitä miehiä, jotka tosin joskus vihastuvat, mutta eivät
pikapäissänsä syntiä tee. Sitä paitsi tuollainen metsätiellä
käveleminen, hypähteleminen ja vavan heitteleminen lauhduttaa
ennen pitkää vihaisimmankin mielen, kuten hyvin tietävät kaikki
kävelijät, hypähtelijät ja vavanheittelijät, jotka itse ovat tätä
lauhdutusmenetelmää kokeilleet.

Mitä syvemmälle metsään polku jatkui, sitä leppoisammaksi Jussin
mieli lauhtui. Puoliääneen hän myönteli jo itsekin erheensä ja
varomattomuutensa: Jopa jo! Johan vähältä riipaisi! Meinasinko
todentotta varrastaa vielä sen ämmänkin! Siitä luomakunnassa vasta
meteli olisi noussut!

Onneansa kiittäväisenä, täysin leppoisana ja tyytyväisenä miehenä
Jussi keihäineen joutui matkansa päähän. Se oli vähäinen metsäpuro,
jonka ylitse johti ränstynyt kapulasilta. Sillan takana kallioreunan
alla kyyhötteli vanha harmaa mylly, ns. jalkamylly, jonka isoisät
ammoin olivat siihen puroputouksen alle rakentaneet. Joku koiranleuka,
kulkumies oli myllyn oveen piirtänyt mustalla hiilellä rumasti
irvistelevän äijän pään pyöreine pässinsilmineen. Purosillalta katsoen
se ei ollut mikään enkelinkuva, päinvastoin se oli kuin — kuin sen
toisen, pimeyden valtakuntaan syöstyn enkelin kuva, enkelin, jonka
monista tunnetuista liikanimistä ei ainoatakaan ole lupa säädyllisessä
seurassa julkilausua. Emme tiedä, lausuiko Jussikaan niitä ääneen,
sillä kuten jo edellä mainittiin, Jussi yleensä oli säädyllinen mies,
joka hiljaisen metsävaelluksensa sekä äskeisen heräämyksensä aikana oli
vieläkin säädyllisemmäksi tasautunut.

Mutta rumiluksen rumaa päätä siinä sillalla keihäs kädessä
katsellessaan Jussin omaan päähän iski ajatus, iski kuin kesäinen
ampiainen: Mullistelet siellä vielä, senkin kuvatus! Jos ma tästä
jalkaini sijoista isken keihäällä vasten kuonoasi, niin — niin ei kukko
perään kurkista! Ei laula kuitenkaan!

Jussi mittasi askelillaan matkan purosillalta myllynoveen. Se
oli viisikymmentä metriä tai hiukan ylitse. Matka oli näyttänyt
paljon lyhyemmältä, rienaajan ansiosta luultavasti. Taisipa tulla
vähän liikoja luvatuksi! ajatteli Jussi ja raaputteli rumilusta
keihäänkärjellä leuan alta. Mutta mikä oli luvattu, se oli täytettävä!
Tähän päivään mennessä ei Jussi ollut sanojansa syönyt eikä aikonut
tehdä sitä vastakaan! Saat tästä kuonoosi, pässinsilmästäsi sisään,
varrohan vähän!

Ja kaveri kun vartosi, uskollisesti äijä odotteli kesän, puolitoista.
Joku olisi varmaan pitkästynyt jo, mutta myllyoven menninkäinen ei.
Hän oli lujaa sukua ja sitä varten rakenneltu. Niin oli myös hänen
vastustajansa. Joka ainoa kesäinen ilta illallisen jälkeen Jussi
vapoineen hävisi metsätielle, satoi tai paistoi. Oikein ikäväksi tämä
jo toisille kävi. Mitä se poikaparka aina sinne metsänkorpiin?

Jussi ei ollut mikään parka, kaukana siitä. Metsäpolku oli hänelle jo
ylen tuttu, mutta yhtä hupaisa se oli aina: Keihäsvapa kävi hänelle
päivä päivältä yhä keveämmäksi, yhä rakkaammaksi ja singahteli jo
rentoimesti puiden oksien välitse, jopa latvojenkin ylitse. Hänellä oli
erikoisesti varattuja harjoituspaikkoja, joissa joka päivä vapaasti
vauhtia ottaen sopi harjoitella, oli erikoisia kilpailupaikkoja, joissa
pari kertaa viikossa tarkasti viivan taakse pysähtyen sopi kuntoa
koettaa. Sitten oli vielä hupaisia yllätyspaikkoja, joka matka jokin
uusi: kaksi, kolme — neljä, viisi —.

Mutta myllynoven menninkäinen oli yksi ja sama, mulkosilmä, palliposki,
irvokas ja itsepäinen kuin —. Kymmenisen kertaa illassa, satoja
kertoja kuukaudessa vapa viuhahtaen lähti purosillan takaa, mutta
putosi aina kunnioittavasti sopivan välimatkan päähän rumiluksen leuan
alle. Menninkäinen irvisteli ja nauroi, ilkkuen hirnui se kuvatus!
Näin ainakin sillan takana ilmaa haukkovasta tavoittelijasta näytti.
Mitäpä hän mokomalle mahtoi? Ei mitään muuta, kuin minkä jokainen
Jussi, Pekka, Matti ja Yrjö niin hyvin sanomattakin tietää. Ei muuta
kuin harjoitella! harjoitella!! harjoitella!!! Ja siinä ohessa
salaisesti odotella sitä onnensattumaa, joka jokaiselle uskolliselle
harjoittajalle tulee, kun on tullakseen.

Oli taas kesäinen ilta, semmoinen raikas, leppoisa, lehtevä
ilta, jollaisia koetaan vain Suomenmaassa lämpimän heinäpäivän
ja hyvänpuoleisen ukkoskuuron jälkeen. Illallisen syötyään Jussi
hävisi talon tanhuvilta vapoineen kuten tavallisesti. Taivaanranta
ruskotti somasti, tuhannet, miljoonat vesipisarat kimaltelivat
kylvystä nousevien koivupuiden lehdillä, ja meheviä muurainhedelmiään
kypsyttelevä suonranta tuoksahteli kuin paratiisin yrttitarha.

Jussi käveli ja pysähtyi, katsoi ja hengähteli. Mutta vapaansa hän tänä
iltana ei singahduttanut kertaakaan, miten olikaan nyt niin juhlava,
malttava mieli, niinkuin ei olisi hennonut noiden kylvystään nousevien
kesäneitosten hopeakoruja karistella. Näissä hupaisissa ajatuksissa ja
aistimuksissa Jussi joutui tutulle sillalle, tutun metsätien päähän,
jossa yhäti saavuttamattoman keihäsmatkan päässä mullisteli se vanha
tuttu.

Jussin silmissä välähti. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi syvään.
Sitten hän peräytyi parikymmentä askeletta, henkäisi ilmaa ja puhalsi
äskeistä syvempään, kuten puhaltaa innoissaan eräs tunnettu kotimainen
luontokappale, pyöreät pallosilmät verestävinä pullottaen.

Vauhti sattui osavasti, vapa lähti navakasti. Se kohosi ja vapisi! Se
lensi ja suhisi! Moksis! Se hiveli ja siveli Jussin korvaa ja sielua se
rautakärjen moksahdus alhaalta myllyn ovesta.

Keihään kärki ei sattunut kumpaankaan pallisilmään, vaan niiden välille
otsaan, emme tosin voi sanoa runoilijan sanoilla, että »jaloon otsaan»,
mutta joka tapauksessa se sattui otsaan, joka kärsivällisesti oli tätä
täysosumaa odotellut.

— Sanoinhan sen sinulle! myhäili Jussi ja veti keuhkonsa täyteen
kesäillan ihanalta tuoksuvaa ilmaa.

Parin viikon kuluttua olivat taas nuorisoseuran arpajaiset kansan
hyviksi järjestettyine kolmiotteluineen. Jussi otti osaa kuten viime
kesänäkin, työnsi kuulaa kuin poika ja juoksi rivakasti. Viimeiseksi
tuli keihäs. Kilpatoverien vavat pöllähtelivät kuten ennenkin siellä
ja täällä kolmenkymmenenviiden metrin vaiheella. Mutta Jussin keihäs
löydettiin aidan takaa lukkarin vasikkalaitumelta, häntäpää vinosti
taivasta kohti osoittavana, kuten sillä vasikalla, joka onnekseen
hyvissä ajoin oli pötkähtänyt kotiaan kohti.




MYYTY MIES.


— Seuraava! Numero kaksikymmentäyksi! Pitkän penkin päässä istuva
kalpeaverinen kutsuntavelvollinen hätkähti. Hän nousi ja läheni pöytää
pysähdellen, epäröiden. Kirjuri katsahti häneen tuikeasti. Myös
kutsuntalääkäri heitti lasiensa takaa pikaisen välähtävän silmäyksen.

— Hei, nuori mies! Sotamieheksikö hän aikoo? Tulija pysähtyi kokonaan.

— No, mikä nyt? Mars, mars!

Kehoitusta noudattaen kutsuntavelvollinen otti jälleen muutaman
askeleen ja pääsi pöydän ääreen. Kirjuri joudutti häntä asiaan.

— Täydellinen ristimä- ja sukunimi, kuuluvasti ja nopeasti.

— Oiva Armas Kattainen.

Ei se juuri nopeasti tullut eikä kuuluvastikaan, koska kirjurin täytyi
uudelleen tiedustaa:

— Oi-, Oiva Armas. Sanoitteko te Katainen vai Katajainen?

— Oiva Armas Kattainen! sanoin minä. Toistamiseen lausuttuna se
kuului kyllä. Kutsuntavelvollinen katsoi kauemman aikaa kirjuriin.
Hänen silmissään oli outo loiste, pienet punaiset täplät hehkuivat
poskipäissä. Lääkäri nousi naurahtaen, otti nauhansa ja kuulotorvensa.

— Sillä tavalla sitä pitää, ken sotamieheksi aikoo!

Lääkäri tuli hänen luokseen, mittasi rinnan ympäryksen ja tarkasti
numeroita. Ei riittänyt, vai eikö hän muistanut. Mitattiin
uudestaan. Piti hengittää syvään, ulos ja sisään. Yhä lääkäri katsoi
ja kummasteli, näytti niinkuin hän ei olisi uskonut, mitä mitta
osoitti. Oliko hän mitannut rinnan vai kaulan? Sitä juuri hän näytti
harkitsevan. Mutta sitten hän otti mustan kuulotorvensa, kuunteli ja
kopisteli miestä edestä ja takaa. Ja taas tutkittavan piti hengittää
syvään, yskäistä väliin. Ketään toisia ei näin tarkasti tutkittu.
Mitä kummaa hän oli löytävinään? Yskän jälkiä varmaan. Se oli tullut
talvella ja vaivannut jo neljä kuukautta. Kehnojen jalkineiden syytä se
oli, mutta mistäpä lääkäri sen tiesi.

— En såld man!

Lääkäri sanoi sen hiljaa eikä tarkoittanut sanojaan tutkittavalle,
vaan kirjurille. Ne olivat vierasta kieltä, eikä tutkittava ymmärtänyt
niitä, mutta mitään parhaimpia mainesanoja ne eivät olleet, sen hän
vaistosi — såld man... en såld man. Ne olivat tylyjä sanoja, kovia
sanoja, kovia kuin kolme kuivaa hernettä. Joka tapauksessa hän pistäisi
ne hampaittensa rakoon ja ottaisi selville, mitä ne merkitsivät.

— Te olette vapaa. Menkää kotiinne.

Siinä tipahti päästökirja hänelle. Hän katsahti avuttomasti, hieman
pelokkaasti lääkäriin. Tarkoittiko lääkäri totista totta? Mikä vapaa
se oli, joka ei sotamieheksi kelvannut? Kaikki muut kelpasivat,
pihtikintut, länkisääret. Jos yskän vuoksi raakkeja tehtiin, niin
sitten olisi pitänyt hylätä kaikki! Lääkäri ennen muita! Senkin såld
man!

Seuraava numero huudettiin esiin. Herrat eivät enää vilkaisseetkaan
häneen. Hylänneet he olivat kerta kaikkiaan. Hän kääntyi ja käveli
alakuloisena pukuhuoneeseen.

Sinut vapautettiin! Pääsit siitä! Ei kai sitä, jos on sairas —. Toiset
pojat, tutut rippikoulutoverit kyselivät ja touhusivat, ilkeästi eivät
kylläkään. Kukapa olisi viitsinyt sairaalle miehelle. Mutta jokaisen
silmistä näkyi sama: surkuttelu ja sääli: Vai raakki! Ruunun raakki!
Kylläpä on surkeata, kun miehestä nuorella iällä tehdään ruunun raakki.

Näitä yhtä äänettömästi kuin ilkeästi viuhuvia sanoja lenteli kuin
harmaita variksia häkkiin vangitun huuhkaimen ympärillä. Oiva
nieleskeli tyhjää ilmaa kiskoessaan saapasta jalkaansa. Se oli yksi
äänetön kiusantekijä sekin, sietämättömän ahdas märässä sukassa
turvonneeseen jalkaan. Häntä hiosti ja alkoi yskittää. Hän ponnisteli
vastaan ajatellen kuivia herneitänsä, kutsuntalääkärin kolmea tylyä
sanaa, joista hän vielä tänä päivänä ottaisi selvän.

Hän selviytyi saappaisiinsa. Hetkisen kuluttua hän ajeli hevosella
hiljaista maantietä. Ei hiiskausta kuulunut kylästä eikä metsästä,
mutta kuitenkin hänestä tuntui niinkuin kutsuntapaikan varikset ja
korpit olisivat seuranneet kuulomatkan päässä kidat aina avoinna
raakkuen: Raak— raa— raakki — raakki!

Mikä mies oli hän, joka ei sotaväkeen kelvannut? Mieskö? Ruunun
raakki! Kaikki muut kelpasivat, Riuttalan Kalle, pihtikinttu, Perälän
Matti, länkisääri. Yskivä rintatautinen mies ei kelpaa muualle kuin
—. Sinne kyllä kelpaa mies kuin mies, vanha ämmäkin. Siihen samaan
sortui Kulmalan Ville, siihen Kaivolan Heikki ja suutarin emäntä.
Tuhansia, kymmeniä tuhansia nikahtui joka vuosi, vähin erin riutumalla,
tukehtumalla kuin kuivalle tielle viskatut ahvenet.

Oli kai tästä jo aavisteluja ollut. Oikea yskä ei milloinkaan ollut
näin pitkäikäinen, monikuukautinen. Öisin se tarrasi kurkkuun ja
kiristi kuin painajainen. Mitä sumuisempi oli ilma, sitä kireämpi oli
puristus. Kaikki kyläläisetkin sen jo huomasivat ja kummastelivat.
Mutta oli hän sentään uskonut sotaväkeen kelpaavansa. Siellä hän oli
luullut selviytyvänsä. Aina olisi ollut ympärillä iloinen joukko,
ruunun komento ja mahti. Varmasti olisi päässyt itsepäisestä yskästä ja
sen kannoilla hiipivästä vaaniskelijasta.

Kun ei päässyt, niin ei päässyt. Kotiin vain oli palattava raakkina ja
rauskuna »en såld man». Mitä viheliäisyyttä mahtoi sekin tarkoittaa?
Miksi eivät sano edes suoraan, kieräilemättä!

Samassa hän muisti, että oli päättänyt ottaa selvän siitä. Missä ja
miten? Lääkärissä! Kunnanlääkäriltä, joka asui tien varressa Nevalaisen
huvilassa! Varmasti kai hän, toinen ammattimies sen tietäisi, mitä
toinen tarkoitti. Tienhaaraan ei ollut enää pitkältä. Hevonen kääntyi
vastahakoisesti, mutta mies piti päänsä.

Myöhäinen jo oli ja lääkärin vastaanotto aikoja ohitse. Oiva
soitteli ja rämisteli ovikelloa. Lääkäri otti hänet vastaan,
mikäpä siinä auttoi. Hänellä oli samanlainen musta kuulotorvi
kuin kutsuntalääkärillä ja yhtä tarkkaan hän tutki ja kuulosteli.
Samalla tavalla piti hengittää ja yskäistä. Vihdoin hän oli tutkinut
tarpeekseen.

— Keuhkot pahasti vialla! kuului maksullinen toteamus.

— Onko niistä enää mitään toivoa? Oiva keskitti totisen ja
tarkkaavaisen katseensa lääkärin silmiin.

— Toivoako? Totta kai! Niin kauan kuin on elämää, on aina toivoa,
lääkäri sanoi.

Viisaasti he kaikki osaavat totuutta kiertää, ajatteli Oiva liivejänsä
napittaessaan.

— Olisiko teillä varoja pitempiaikaiseen parantolahoitoon? ajatteli ja
suunnitteli lääkäri omiaan.

— ... tiedä tuota varoistakaan. Jos äijällä jokin markka lienee, niin
tuskin hän niitä luovuttaisi tämmöisiin tarkoituksiin.

— Eikö luovuttaisi?

— Ei luovuta!

Hän tokaisi sen milteipä vihaisesti. Nuori lääkäri katsoi kummeksuen.
Minkälainen isä se olisi, joka ei poikaansa auttaisi. Sen saattoi kyllä
aavistaa, kun vähän aikaa katseli tätä tiukkapiirteistä, itsepäisen
näköisiä nuorta miestä silmiin. Ihme ja kumma, että basillit uskalsivat
käydä käsiksi tällaisiin miehiin. Hän käveli pöytänsä luo ja kirjoitti
lääkemääräyksen.

— Määräsin teille lääkkeitä tässä, vaikka eivät ne tällaisessa
tapauksessa paljoakaan auta. Parantolahoitoon teidän olisi päästävä
viipymättä. Jos haluatte, puhun siitä isällenne.

— Turha vaiva! Ei äijä kuitenkaan sellaisia kustanna.

— Mutta kustannetaanhan nykyään jo kaikki täysin varattomatkin kunnan
varoilla hoitoa saamaan.

— Minua ei kustanneta.

Jäytävää, hyviin asemiin kaivautunutta salavihollistaan vastaan
taisteleva nuori mies hymähti sen surullisesti. Enempää perustelematta
lääkäri käsitti, että hänen sanojensa takana oli armoton totuus.
Kunta ei kustanna, eikä ole velvollinen siihen, koska isällä oli
varoja. Isää ei mikään laki voinut siihen velvoittaa, paitsi
omantunnonlaki. Mutta jos sekin oli hautautunut kuolleen mammonan ja
kovakantisten pankkikirjojen alle, niin nuorukaisella ei tosiaan ollut
mahdollisuuksia. Hän oli avuttomampi kuin köyhäinhoitolainen.

Nuorukainen maksoi taittaen reseptin lompakkoonsa. Hän lähti, mutta
kääntyi ovella niinkuin unohtuneen asian muistaen.

— En såld man! Mitä se merkitsee?

Jälleen lääkäri näki edessään kalpeat, vähän pelokkaat, mutta
itsepäiset kasvot. Hän koetti kiertää vastakysymyksellä.

— Ettekö ymmärrä sitä?

— Kysyisinkö teillä, jos ymmärtäisin?

Se oli selvää. Ja että hän ottaisi sen tietoonsa, oli yhtä selvää.

— Myyty mies! Joko nyt ymmärsitte?

— Jo! Mutta ei se ole vielä kirkossa sanottu!

— Niinkö arvelette!

Lääkäri naurahti tahtomattaan. Varsin kiintoisa vastakohtien yhdistelmä
oli tämä nuori mies, vähän saamaton ja arka, mutta kuitenkin samalla
rohkea ja peräänantamaton. Avuttomasta alkuperäisyydestään huolimalta
hänessä oli hyvä annos oikeata miehistä sisua. Sitä taistelussa aina
tarvittiin, siinä ottelussa, johon hän tietämättään oli sortunut, ehkä
enemmän kuin muualla.

Nuorukainen oli jo ovella. Lääkäri kiiruhti pidättämään häntä
antaakseen vielä muutamia neuvoja.

— Odottakaa vähän. Tuumitaan vielä yhdessä sitä asiaa. Jos koettaisimme
järjestää parantolan kotiinne. Voisitteko saada siellä erikoishuoneen?

— Kyllä! Kyllä meillä huoneita riittää.

Hän kääntyi ja palasi muutaman askeleen. Lääkäri käveli vastaan.

— Siinä pitää olla avattava ikkuna, talvellakin.

— Kun lyö säpit ja saranat, niin sillä kai siitä avattavan saa.

— Sillä juuri! Ja itse kätevä mies tuollaiset työt tekee, vielä
enemmänkin, jos tarvitaan. Myyty mies! Tekee mitä tahtoo! Elää
viisikymmentä vuotta maailman kiusalla! Tehdäänpä pienet kauppakirjat
sen päätöksen vahvistamiseksi.

Lääkäri käveli, mietti ja innostui. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen
ja alkoi kirjoituskoneella naputtaa sitä lupaamaansa kauppakirjaa
paperiarkille. Hän sanoi, mitä kirjoitti ja samalla sanat rapisivat
hauskasti paperille.

— Ensiksi: Oma huone, jossa on avattava ikkuna. Toiseksi: Säännölliset
työ-, lepo- ja nukkuma-ajat. Työtä on säästettävä, unta tuhlattava niin
paljon kuin maittaa ja vähän enemmänkin vielä! Ymmärrättekö?

— Kyllä!

— Hyvä on, ja sitten kolmanneksi: Säännölliset ruoka-ajat! Voitteko
syödä viisi kertaa päivässä?

— No, kai tuota huonompikin mies aina syödä jaksaa.

— Hyvä on! Paljon täytyy jaksaa. Puuroa ja velliä! Voita ja maitoa! On
kai teillä mahdollisuus saada riittävästi maitoa?

— Jos lääkäri tarkoittaa kurria, niin sitä kyllä riittää.

— Kurria? Onko se jotakin kissanmaitoa?

— On se sellaista maitoa, jota kissa ei edes kielellänsä maista!
nuorukainen naurahti.

— Sitten ette tekään sitä nauti. Hyvää lämmintä kokomaitoa sen pitää
olla. Viidenneksi: Työtä on tehtävä keveästi, ei milloinkaan hikeen
eikä väsymykseen asti. Ja vielä kuudenneksi: Usko siirtää vuoria.
Uskokaa! Toivokaa! Jos tämä päivä on paha, niin huominen on jo parempi.

— Kiitoksia! sanoi nuorukainen, taittoi paperiarkin huolellisesti
taskuunsa ja lähti.

Kotona ei hänen vahinkoansa otettu kovin vakavalta kannalta. Kerranko
miehiä sotaväen tarkastuksessa hylättiin, parempiakin. Mutta hylättyä
itseään kaiveli kutsuntalääkärin kolme kovaa sanaa, joita hän yhä
mielessään pureskeli. Kunnanlääkärin käskyt hän naulasi kamarinsa
seinään, rakenteli ikkunan talvellakin avattavaksi ja alkoi juoda
täysimaitoa.

Äiti sitä vähin ihmetteli, isäukko jo ääneenkin murahteli: Oliko tuo
nyt muka tarpeellista tuollainen lämpimän maidon ja lämpimän ilman
haaskaaminen? Poika piti miehuullisesti puoliansa: Se oli tarpeellista!
Ellei isä muutoin uskonut, niin sopi kysyä tohtorilta, vaikka
kahdeltakin. Äijän suu haki sanoja löytämättä niitä, varsinkaan sen
jälkeen, kun poika äidille asian perinpohjaisemmin selitettyään sai
tämän liittolaisekseen.

Mutta helppoa ei elämä ollut. Monta kertaa tuli eteen pitkiä pimeitä
hetkiä, märkiä öitä, sumuisia aamuja, eikä seuraava päivä ollut
suinkaan parempi kuin edellinen, monta kertaa päinvastoin. Hyviin
asemiin sitkeästi kaivautunut vihollinen ilkkui tai ärisi, uhkasi
usein. Ärsytettynä, ärsyttämättäkin se syöksähteli ulos, ahdisti
rintaa, kiristeli kurkusta ja kutsuntalääkärin kolme kovaa hernettä
tuikahtelivat näkyviin milloin mistäkin, riutuvan uunin pesästä,
himmeästä katosta, pienen ikkunan vetisestä pimeydestä.

Niin kovia ne olivat ja kirpeitä myös, mutta niistä kihosi pureskelijan
suuhun aina uutta sisua ja voimaa: Oli miten tahansa! Tähän päivään
mennessä en ole myyty mies! Aamuisin määräaikoina äiti toi lämmintä
maitoa.

— Huomenta, poikaseni! Miten yö on mennyt?

— Huomenta, äiti! Hyvin on mennyt, koska aamuun on taas päästy.

Tätä vakuuttaessaan poika naurahti väkinäisemmin kuin halusi näyttää.
Äiti oli ottavinaan vakuuttelut todesta ja siveli lempein sormin hänen
ohimoitaan. Herkän äidillisen vaistonsa ohjaamana hän menetteli niin
kuin parhain ihmistuntija ja lääkäri hänen asemassaan olisi menetellyt.
Toivo oli kuin huoneessa räpyttelevä lintu. Sitä ei saanut säikyttää,
sen siipiä ei saanut katkaista.

Isä, joka katseli näitä asioita himmeämpien ikkunoiden lävitse ja jonka
kanssa neuvottelut tapahtuivat viileämmissä paikoissa ja arkisempina
aikoina, ei ollut yhtä ymmärtäväinen kuin äiti. Hän tahtoi tinkiä
lääkärin määräyksistä, jotka poika halusi tulkita sananmukaisesti.
Poika ei väittänyt vastaan, mutta vahingossakaan hän ei puuttunut enää
raskaampiin töihin, joita isä tavan takaa esitteli.

Mutta kotoisissa äidin askareissa hän liikuskeli sitä kätevämmin. Hän
pilkkoi ja kantoi tupaan puita, ruokki kanoja ja porsaita, lakaisi ja
haravoitsi tiet ja pihamaat. Äidin estelyistä ei ollut apua enempää
kuin isän käskyistä. Hän teki vain sellaista työtä, minkä lääkärin
ohjeiden ja oman tuntemuksensa perusteella arvioi terveelliseksi.
Milloin isän puheet kävivät liian ärsyttäviksi, pakeni hän metsiin
ja viipyi siellä iltamyöhäiseen. Silloinpa jo taas oli rauha talon
tanhuvilla.

Hiljaisilla metsäpoluilla käyskennellessään hänellä oli runsaasti aikaa
huomioiden tekoon ja mietiskelemiseen. Metsä ei ollutkaan sellainen
rauhanmaa, jolta se kauniina aamuna ensi silmäyksellä näytti. Siellä
käytiin sitkeää taistelua elämän ja sen jatkuvaisuutta ylläpitävien
elinehtojen puolesta. Polulla pieni muurahainen kiskoi ja raahasi
perässään havuneulasta, »rakennushirttä» yhteiseen kekoon. Toinen
kipristeli kymmenen kertaa itseään suuremman raadon kimpussa. Kuorma
oli tavaton, kuljetustie, yrittelijän voimat ja välineet huomioonottaen
milteipä mahdoton. Mutta sisu ei antanut perään, eteenpäin vain. Polun
vieressä risuryteikössä ponnisteli kymmenittäin, sadoittain pienen
pieniä puuntaimia. Jokin oli saanut jo päänsä näkyviin ja työntyi
ylöspäin hartiavoimiaan käyttäen, toisesta piipahti esiin vasta latva
kuin neulan kärki. Se oli elävä kompassineula, jonka suuntaus oli selvä
ja tinkimätön: päin aurinkoon! Oli joukossa sellaisiakin, jotka eivät
päässeet suoraan. Kuolleen kannon tai kovan kiven reunan takaa niiden
täytyi kiertää esiin. Hentoinen runko taipui vääräksi, muutamissa
tapauksissa milteipä luokiksi, mutta pyrkimyksen määrä myös niillä oli
sama, valoon ja elämään. Vaikka miten pitkiä kiertoteitä ne pyrkivät
päämääräänsä kohti. Vaikeammassakaan tapauksessa ne eivät hellittäneet.
Siinä oli niiden voima.

Kun Oiva katseli ja mietiskeli tätä, heikkojen ja vaivaisten
puuntaimien ja muiden luonnonolioiden toivottomalta näyttävää, mutta
lannistumatonta taistelua kituliaan elämänsä puolesta, tuli hän usein
vertailleeksi omaa elämäänsä niihin. Eikö hän ollut yksi noista?
Eikö hän voisi taistella niinkuin ne, yhtä voitollisesti kuin jokin
niistä? Mahdollisesti hänen taistelunsa oli vaikeampi, vihollisensa
vaarallisempi ja vaikeammin voitettavissa. Mutta oli kai hänellä
vastaavasti myös enemmän ja parempia keinoja käytettävissään. Kykeni
hän ainakin ajattelemaan. No kuka tietää, vaikka metsän vaivaiset
puuntaimetkin olisivat kyenneet sen tekemään. Mutta pakenemaan,
kävelemään tai juoksentelemaan ne eivät kyenneet. Siinä oli hänellä
vaivaisella ihmisen taimella sentään hyvänpuoleinen etumatka, eikä hän
suinkaan jättänyt sitä hyväkseen käyttämättä.

Päivä päivältä hän käveli kauemmin, yhä etäisempiin metsiin.
Ilokseen hän huomasi, etteivät pitkät matkat rasittaneet häntä sen
enempää. Vähitellen hän saattoi kiihdyttää vauhtiaan, hypähdellä
vaihteeksi keveää juoksunhölkkää muutamia satoja metrejä tasaisemmilla
taipaleilla. Kun niiden jälkeen sopivasti levähteli, varovasti ja
syvään hengähteli, tuli oikein reipas ja mieluisa olo. Kotiin päästyä
oli hoidettava ihoa, otettava kylmiä karkeita pyyhkeitä ja muutettava
paitaa. Näistäkin oli kunnanlääkäri antanut neuvoja, oma tuntemus ja
maku täydensi niitä ja kehitteli lisää. Jos jälkeenpäin, seuraavana
yönä oli hyvä olo ja uni, niin silloin oli hyvä. Jos tavallista
heikottavampaa väsymystä tuntui ja unipainajaisia ilmestyi, oli tullut
rehkityksi liikaa. Pahimmissa tapauksissa huonojen säiden aikana oli
hellitettävä viikkokausiksi, uudelleen aloitettaessa kokeiltava entistä
varovaisemmin. Mutta niin kai tekivät myös metsän vaivaiset, milloin
varomattomuudessaan kärvensivät latvaneulasensa.

Kului aikoja, viikkoja ja kuukausia. Vaihteleva liikunta kimmoisilla
metsäpoluilla tuli hänelle jokapäiväiseksi välttämättömyydeksi niinkuin
raitis ilma ja kylmät pyyhkeet. Hän tunsi voimiensa lisääntyvän päivä
päivältä ja uudet elämänhaluiset ajatukset täyttivät hänen mielensä.
Ehkäpä hän parantuisi vielä kokonaan? Sitten voisi yrittää uudelleen
vapaaehtoisesti sotaväkeen. Ja vaikka ei sinnekään, voisi kai monella
muulla tavalla osoittaa itselleen ja muille, ettei ollut enää
»myyty mies». Harjoittaisi itsekseen täällä metsän kätköissä vaikka
kestävyysjuoksijaksi!

Tämä huikaisevan hullu ajatus oli eräänä aurinkoisena päivänä muiden
muassa juolahtanut hänen mieleensä, eikä hän päässyt siitä irti. Miksi
ei hänestä keuhkovikaisesta voisi sitkeän harjoituksen avulla tulla
juoksija, niinkuin eräästä toisesta reumatismin runtelemasta miehestä
oli tullut painija. Tällaisen kertomuksen hän oli jostakin lehdestä
lukenut. No, ei kai tuollaisia kirjoitettuja kertomuksia tarvinnut
ottaa täydestä todesta, mahdottomuuksia niissä usein esitettiin.
Mutta sattui varmaan elävässä elämässä usein mahdottomuuksia, jotka
vetivät vertoja kirjoittajien rohkeimmillekin kuvitelmille. Miksi
ei ruununraakista voi tulla juoksija yhtä hyvin kuin kivenkoloon
sortuneesta männyntaimesta mittava metsän puu? Riippui kokonaan siitä,
riittikö yritykseen tarvittavaa uskoa ja elinvoimaa.

Riippui se ehkä monista muista tekijöistä, mutta mies alkoi jo olla
siinä vireessä, että ei ottanut enää kaikkia tekijöitä huomioon. Tästä
lähtien metsä entistäkin enemmän oli hänen loinen kotinsa ja vaihteleva
liikehtely siellä hänen uusi elämänsä. Hän otti taskuunsa maitopullon
ja voileipiä. Näin hän saattoi viipyä matkoillaan päiväkauden metsän
suuresta hiljaisuudesta nauttien, sen monia voimakkaita tuoksuja syvään
hengitellen. Mutta kotimatkalla hän usein tunnusteli jo voimiaan, hyvää
vauhtia käveli ja juoksi, mäen kukkuloilla hengähteli, taas käveli
ja juoksi. Kunnes vihdoin vaivatta saattoi juosta kilometrin, pari,
muutamien kuukausien järkevän harjoittelun jälkeen viisikin kilometriä
yhteen menoon liikoja rasittumatta.

Hän tunsi paljon voittaneensa, mutta ei hän siitä ääneen iloinnut eikä
kenellekään puhunut. Tarpeetonta se olisikin ollut, äiti näki sen hänen
silmistään ja isää oli turha vakuutella, koska hän milloinkaan ei ollut
uskonut, että poika tosissaan oli sairas.

Pitäjällä siitä sen sijaan oli paljonkin puhetta pidetty, jo yksin
siitä, ettei Kattaisen poika ollut kelvannut edes sotaväkeen. Yhtä
paljon, ehkä enemmänkin vielä puhuttiin hänestä kolmen vuoden
kuluttua, jolloin tämä entinen ruununraakki otti osaa pitäjän
mestaruuskilpailuihin ja voitti ylivoimaisesti viidentuhannen metrin
juoksun, löi lyömättömätkin ja katselevan kansan hämmästyksellä.

Seuraavana kevännä sattui oikein somasti. Kattaisen poika otti seuransa
kunniakkaana edustajana osaa piirikunnallisiin kilpailuihin ja voitti
kolmentuhannen metrin murtomaajuoksun. Oman pitäjän asiantuntijoiden
mielestä tämä ei ollut enää mikään ihme, vaan luonnostaan lankeava
asia. Eräs lääkäri, joka neljä vuotta aikaisemmin oli ollut
kutsuntalääkärinä näillä samoilla seuduilla, tunusteli ammattimiehenä,
mitä tuollainen tuima murtomaajuoksu vaikuttaa kilpailijan sydämeen
ja muihin tärkeimpiin sisäelimiin. Tietenkin hän tarkasteli myös
voittajaa, häntäpä ennen muita.

Ei yhtään mitään! Miehen sydän iski kuin laatuvaunun kone! Myös keuhkot
ja muut siihen kuuluvat laitteet olivat erinomaisessa kunnossa!

— En såld man! myönsi asianomainen vieraalla kielellä, ne ainoat sanat,
jotka hän muisti ja osasi. Ne tulivat selvästi.

Lääkärin muistissa välähti jotakin vuosien takaista. Hän vilkaisi
juoksijaa kasvoihin, naurahtaen tämä itse auttoi:

— Minä olen se — se myyty mies, ruununraakki!

Vähään aikaan kumpikaan ei puhunut mitään. He katselivat vain toisiaan
silmiin.




ODOTTAMATON VIERAS METSÄMIEHEN MAJASSA.


Puiden välistä tuikahti valoa. Irja pyyhkäisi silmiään ja katsoi
tarkemmin. Se ei ollut enää harhanäky. Siellä oli ihmisasunto
vihdoinkin. Talo ja tuli! Eksyneen harhailijan toivon majakka.

Unohtaen sekä väsymyksensä että pelkonsa hän hiihteli eteenpäin
kiinteästi valoon tuijottaen. Siinä oli hänen pelastuksensa. Se ei
saanut kadota hänen näköpiiristään enää hetkeksikään. Mutta kenen talo
se mahtoi olla? Oliko se suuri vai pieni talo? Minkälaisia ihmisiä
siellä asui?

Monia vielä arvoituksiksi jääviä kysymyksiä hänen mieleensä juolahteli,
kunnes metsä väljeni ja maasto muuttui alamäkeen viettäväksi. Hiihto
kävi helpommaksi ja hupaisammaksi. Innokkaasti ponnistellen hän joutui
pian perille, mutta täällä kohtasi häntä pettymys. Hänen edessään
seisoi yksinäinen harmahtava rakennus vähäisen metsäaukean keskellä.
Mitään ulkoeteistäkään ei siinä ollut, ainoastaan ovi keskellä
seinää. Joku ihminen tässä sydänmaan töllissä sentään asui, koska
valoa läikehti ikkunasta hangelle. Mustasta, rosoisesta uuninpiipusta
tuprahteli savua ja sen mukana iloisesti hypähteleviä tulen kipinöitä.

Suksisiteitä irroitellessaan Irja koetti mielessään arvailla, kuka
majassa asui. Mahdollisesti hän oli joku erakko, luutamummo tai vanha
vaari. Tai ehkä hän oli joku kunnanhoitolainen, jonka oli kylässä
vaikea hankkia itselleen asuntoa ja polttopuita. Tai jos hän oli — Irja
tunsi, miten hänen sydämensä alkoi lyödä, mutta hänen täytyi kuitenkin
ajatella asia loppuun. Jos hän oli varas, rosvo tai murhamies? Eivätkö
sellaiset usein majoittuneet tällaisiin erämaan tölleihin metsien
keskelle? Mikä onnettomuuksien päivä tämä olikaan? Ensin eksymys ja
pelko. Sitten väsymys ja metsään yöpymisen vaara. Nyt vielä tämä! Yöksi
rosvon majaan, jossa odottaisi kohtalo, ties miten kamala!

Hämärtyvä metsä kohisi enteellisen varoittavasti. Olisiko sittenkin
viisainta vetäytyä hiljaa takaisin metsän suojiin? Pitkä olisi talvinen
yö, mutta sittenkin se olisi vain yö.

Vielä suksillaan seisoen ja sauvoihinsa nojaten Irja tuumiskeli vakavaa
asiaa kahden vaiheella. Hangelle läikähti metsäpirtin ikkunasta
kirkkaampaa valoa. Samassa pulpahti mustasta savupiipusta tavaton
määrä iloisesti räiskähteleviä tulikipunoita. Ne nousivat, hajosivat
viuhkaksi ja hävisivät taivaan hämäryyteen. Miten noin paljon kipunoita
saattoikaan nousta yhtä aikaa savupiipun suusta? Näytti siltä kuin joku
jättiläinen olisi puhaltanut ne pussin suusta. Oliko pirtin uuni alas
asti avoin kuin pohjaton tynnyri? Tätä joutavaa asiaa Irja sauvoihinsa
nojaten jäi miettimään, vaikka hänellä tällä hetkellä mahtoi olla
paljon tärkeämpääkin ajateltavaa.

Keskeytys tuli pian, tälläkin kertaa majasta. Sieltä alkoi kuulua
hiljaista laulun hymää, joka sekin tuntui pyrkivän ulos savupiipun
kautta. Se oli miehen ääni, ensi kuulemalta ei laisinkaan peloittava.
Räiskien tanssivia tulenkipunoita pulpahteli edelleen savupiipusta
ja nyt jo niiden mukana täysin tajuttavia laulun sanoja: Pienen
metsälinnun ääni kirkas on...

Mitä kummaa? Ei suinkaan joku rosvo tahi murhamies voinut laulaa tuolla
tavalla, noin kirkkaalla äänelläkin metsälintusista. Jo taas tuiskahti
kipunoita ja uusia sanoja: Lintu metsään laittaa pienen pirttisen.
Säästäkää se aitta linnun pienoisen.

Sanat hiljenivät ja sammuivat, häipyivät pimeälle taivaalle kuten
tulenkipunat. Irja rohkaisi mielensä ja teki päätöksen: Hän ei ole
kuka tahansa! Mies, joka noin pumpulisella äänellä laulelee pikku
linnun aitan säästämisestä, ei ryöstä eikä murhaa suurempaakaan lintua.
Yrittäköönpäs! Ei puraisematta niele! Hän rohkaisi mielensä ja koputti
jo oveen, kuitenkin vielä pamppailevin sydämin.

— Hyvää iltaa!

Metsämajan ainoa asukas, nuori paitahihasillaan takkatulen ääressä
puuhaileva mies kääntyi oveen päin tulijan tervehdykseen vastaten.
Heti ensi näkemältä hän teki varsin rauhoittavan vaikutuksen, vaikka
hänen kädessään välkkyi pitkäteräinen puukko, jolla hän vuoleskeli
kirvesvartta. Avotakassa paloi räiskyvä tuli. Se oli lämmittänyt hänen
kasvonsa hehkeän punaisiksi.

— Olkaa hyvä ja käykää peremmälle.

Mies käänsi tukevan penkin takkauunin eteen. Hänen äänensä oli
ystävällinen ja rohkaiseva. Miehen muutamista sanoista, hänen
luottamusta herättävistä kasvoistansa Irja saattoi päätellä, ettei
turvattomalla vieraalla tässä majassa ollut mitään pelättävää.
Nähtävästi oravanpoikanenkin olisi huoletta voinut pyörähtää sisään
tämän majan ovesta.

Mielihyvin miehen kehoitusta noudattaen Irja istui takkatulen
ääreen lämmittäen käsiänsä. Mies istui jakkaralle avotakan toisella
reunalla ja vuoleskeli kirvesvarrestansa pitkiä lastuja. Näin he
istuivat äänettöminä kotvan aikaa, kunnes vieras katsoi itsensä
selityksiin velvolliseksi. Hän oli kaupunkilainen, joka oli tullut
tälle paikkakunnalle viikon kestävää hiihtolomaansa viettämään. Tänään
tuntemattomassa maastossa hiihdellessä oli lumipyry yllättänyt ja
eksyttänyt hänet, minkä jälkeen hän oli harhaillut suuressa metsässä
väsymykseen ja pimeään asti, kunnes pelastuksekseen huomasi edessään
tulen, joka loisti tämän talon ikkunasta. Näin hän kaiken päivää oli
ollut metsän armoilla. Mahtoiko tästä olla pitkältäkin matkaa Mikkolan
taloon Tiensuun kylässä?

— Tiensuun Mikkolaan! Ai, ai! Kyllä tästä sinne matkaa venähtää vähän
liiaksikin.

Mies naurahti hauskasti hyrähtäen, samalla kun pyssymiehen tapaan
toista silmäänsä siristäen tarkasteli kirvesvarren veistelmäänsä. Hänen
vastauksestaan ei vieras tullut paljoakaan tietävämmäksi. Hetkisen
äänettömyyden jälkeen hän tutkisteli uudestaan samaa asiaa, vain
toisella tavalla.

— Onko täältä ollenkaan tietä kylään?

— No, eipä sitä näin talviseen aikaan tieksi sovi sanoa, eikä juuri
kesälläkään.

Taas naurahdus ja kirvesvarrella sihtaaminen milteipä suoraan
puhuteltavaa kohti. Se olisi ollut milteipä ärsyttävää, ellei se
samalla olisi ollut niin harmittoman ystävällistä.

— On kuitenkin jonkinlainen tie?

— On jonkinlainen suksenlatu, pyryttöminä aikoina.

He naurahtivat yht'aikaa. Samanaikaisesti myös tuli räiskähti takassa.
Kipunat hypähtivät uuninpiippuun iloisesti ryöpsähtäen. Vieras kumartui
katsomaan niiden menoa.

— Johtaako tuo piippu suoraan katolle?

— Eipä siinä pahoja mutkia liene.

Naurahtaa piti taas tällekin joutavalle sukkeluudelle. Irja naurahti
itsekin. Kun ihminen on väsynyt ja hermostunut, niin ei siinä paljon
asiaa tarvita. Mies vuoleskeli pitkiä hienoja lastuja. Vieras heräytyi
jälleen ajattelemaan turvatonta, noloa asemaansa. Miten ja milloin hän
pääsisi täältä ihmisten ilmoille? Turhaan sitä pohdittuaan hän tuli
taas tiedustaneeksi sitä myös isännältä. Tämä oli jo kolmas kerta,
kolmannella eri tavalla.

— Ehtisikö täältä vielä yöksi Mikkolaan?

— Jaa yöksi Mikkolaan?

Mies katsoi häneen jälleen huvitettuna. Sanat juoksivat ojennettua
kirvesvartta pitkin.

— Seuraavaksi yöksi hyvin ehtii, kun aamulla ajoissa lähtee.

— Seuraavaksi yöksi!

— Jo vain! Yö se on seuraavakin yö!

Mies nousi ja jätti työnsä.

— Mutta olenpa minä tavallinen pöhkö! Tässä turhia jaarittelen, vaikka
te olette väsynyt ja hiostunut. Tuommoisena saa helposti taudin,
keuhkovikoja ja muita iskiaksia. Teidän täytyy pestä ja kuivata nahka
ja sitten muuttaa paitaa!

Kuivata nahka! Se oli nuoren miehen puhetta, nuorelle vieraalle
naiselle. Mutta millä tavalla hän sen sanoi! Niinkuin olisi lämpöisillä
verevillä metsämiehen käsillänsä pessyt jo »nahkaa» ja hieronut sitä
kuivaksi karhealla paidallansa.

Mies oli kävellyt majansa nurkkaan. Hän puuhaili siellä jotakin.
Kun hän hetken kuluttua palasi tulen ääreen, oli hänellä kädessään
pesuvati, karhea pyyhinliina ja suuri punaisesta flanellikankaasta
tehty paita, oma paitansa. Hän asetteli tavarat penkille.

— Ei kai nämä hääppösiä ole teidän mielestänne. Onhan kuitenkin parempi
kuin ei mitään. Vesi on märkää ja paita on kuiva, lämminkin, kun tulen
edessä lämmitetään.

Hän levitti ja lämmitti jo sitä. Paita oli hirmuinen. Nähtävästi sen
olisi vaivatta voinut pujottaa tavallisen hevosen ylle. Vieras katseli
hänen touhuansa, hikoili ja mietiskeli. Täyttä totta mies nähtävästi
tarkoitti. Kieltämättä hanke oli hyvä ja terveellinenkin. Mutta miten
peseytyminen ja vaatteen vaihtaminen kävisi laatuun? Ei suinkaan hän
tarkoittanut... Ja tuossako hän sitten avonaisena lämmittelisi ja
kyyhöttäisi vieraan miehen hirmuisessa paidassa?

Se tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin hän ennakolta kuvitteli, eikä
miehen suuri paita kerran tutuksi tultuaan ollut hänelle enää hirmuinen
eikä vastenmielinen. Kun mies tulen ääressä sai paitansa lämpimäksi,
kääräisi hän sen kokoon ja asetti penkille. Sitten hän otti naulasta
nuttunsa ja lakkinsa tuttavalliseen tapaansa selitellen:

— Minulla on tuolla lammen purosulassa kalanpyydys, sellainen
rautalankainen katiska. Käväisenpä katsomassa, olisiko tuonne jokin
ahven eksynyt.

Hän käveli ovelle, jossa pysähtyi ja kääntyi.

— Tuota, sopii minun puolestani pestä ja kuivailla kaikessa rauhassa.
Lammelle on puolisen kilometriä matkaa, eikä minulla ole mitään
kiirettä.

Sitten hän jälleen kääntyi, mutta ovea avatessaan jatkoi vielä äskeistä
selitystään:

— Eikä täällä ketään muitakaan liikuskele. Sen puolesta sopii kyllä
riisua ja oleskella niinkuin kotonaan.

Hän meni, askelet etenivät. Irja kiiruhti ovelle sulkeakseen sen, mutta
siitä ei tullut mitään, sillä ovessa ei ollut lukkoa eikä salpaa. Olipa
hänen majansa tosiaan turvaton. Tänne nähtävästi pääsi kuka vain ja
milloin vain, yöllä ja päivällä, ovesta ja ikkunasta, vaikkapa uunin
piipusta pudottautumalla... Eikä täällä liikuskele ketään muitakaan!
No, ei kai sitten, koska hän niin vakuutteli. Kukapa asian sen paremmin
olisi tietänyt. Sitä paitsi tässä tilassa olevalla yövieraalla ei ollut
liikoja varoja valikoimisiin.

Irja käveli takaisin uunin luokse, kaatoi vettä vatiin ja riisuutui
reippaasti. Hui, miten kylmää se oli! Suloista, virkistävän kirkasta
lähdevettä se vain oli. Pyyhinliina oli karkea, niinkuin vaateharjalla
olisi ihoaan sivellyt, »nahkaansa» harjannut, lehmän pyyhe mahtoi
ollakin. Mutta se jätti »nahan» kiihottavan lämpöiseksi. Kun hän
pyyhinnän jälkeen suoritti reippaasti muutamia tehokkaita voimistelu-
ja hierontaliikkeitä, tunsi hän itsensä iloisesti virkistyneeksi, kuin
uudeksi ihmiseksi.

Mutta kaikkein paras oli vielä jäljellä, isännän iso paita. Takkatulen
loimussa olisi hänen oma paitansakin neljännestunnissa kuivunut.
Ei, kiusaus oli houkutteleva. Isännän paita, hevosen paita odotteli
penkillä valmiiksi kuivattuna, jo lämmitettynäkin. Hän tempaisi sen
auki ja sukeltautui siihen.

Paita oli tosiaan hirmuinen, pitkä ja leveä. Se ulottui hänellä
milteipä varpaisiin asti. Sen hihatkin olivat tavattomat pitkät ja
leveät. Nähtävästi hän olisi voinut pistää päänsä lävitse mistä reiästä
tahansa. Mutta suuruudestaan ja karheudestaan huolimatta tämä mahdoton
vaatekappale oli miellyttävä ja hivelevän lämpöinen. Hän tanssi ja
pyörähteli siinä, keskellä lattiaa kuin mikäkin diiva. Jos joku ikkunan
takaa olisi katsellut hänen vallattomuuksiaan? Kuka joku? Mies, isäntä
itse? Hän oli kalassa lammella, johon oli puoli kilometriä matkaa, eikä
hänellä tällä matkallaan ollut mitään kiirettä. Saisiko hän sieltä
saalista? Paistaisiko hän saamansa kalat heille illalliseksi?

Hän tarkasteli lähemmin huonetta. Vain yhdessä seinässä oli pieni
neliruutuinen ikkuna. Kalustona oli yksinkertainen pöytä, jakkara
ja pari penkkiä. Peräseinällä naulassa riippui kuteilla oleva
kalanpyydys, pöydällä oli pari kirjaa. Toinen niistä oli romaani
Tiensuun lainakirjastosta, toinen ikivanha, monin paikoin lyijykynällä
alleviivailtu Kalevala. Ikkunan vieressä naulassa oli mustunut viulu.
Uunin vieressä pinoon ladottuina oli muutamia kaislaheinästä tehtyjä
tyynyjä, joista mies nähtävästi valmisteli iltaisin itsellensä vuoteen.

Hän siirsi penkin ulommaksi uunista ja sovitteli sille muutamia
heinätyynyjä. Neljästä tuli sopivan mittainen patja, viides kelpasi
tyynyksi. Kaislat tuoksuivat ja ritisivät somasti. Hän heittäytyi
valmistamalleen vuoteelle, veti jalat alleen ja käänsi paidan helman
niiden suojaksi.

Siinä hän nyt lepäsi kuin makuusäkissä, tuntemattoman metsämiehen
majassa, vuoteessa ja paidassa. Heinien tuoksu oli ihana, takkatulesta
hohkava lämmöntuntu mitä miellyttävin. Milloin hän palannee
kalamatkaltaan? Ei kai vielä pitkiin aikoihin... Kukaan ei tule
häiritsemään... Ei ainakaan kukaan muu... Kalevalaa hän lukee ja
viulua soittaa... Oman paitansa antaa ja valmiiksi lämmittää... Kaloja
metsälammelta noutaa... Miten mahdottoman suloisesti tuo takkavalkea
lämmittääkään!... Jos nukun tähän... En nuku... En nuku... en... en...
En missään tapauksessa nuku!

Tuskin viittä minuuttia kului, kun hän oli jo täydessä unessa.

Kun hän heräsi, istui mies takkakivellä ja paistoi punaisilla hiilillä
mustia kaloja. Olipa hän kuitenkin nukkunut ja mies oli sillä välin
hänen tietämättään palannut. Ja nytkö hän edelleen lepäsi miehen
vuoteessa, hänen paidassansa! Voi kauhistus!

Irja aikoi hypähtää ylös ja juosta pois. Minne juosta? Ja minkä
tähden? Lumiseen metsäänkö? Metsämiehen paidassa! Metsämiehen tähden!
Se olisi hullun yritys, tarpeeton sitä paitsi. Kun hän lähemmin
salavihkaa tarkasteli itseänsä, huomasi hän, ettei hänen asustansa
puuttunut mitään. Paita oli pitkä, suojaava ja lämmin. Sen lisäksi
oli hänen jalkojensa ja vartalonsa ympäri kääritty harmaa huopapeite.
Metsämies sen kalamatkalta palattuaan lienee tehnyt. Nyt mies istui
hiilloskivellä ja paistoi heille illalliseksi kaloja. Irja sulki
uudelleen silmänsä ja oli nukkuvinaan oikein kauan, viikkoja, vuosia...
vuosisatoja!

Metsämies sai kalansa paistetuksi. Lieden poroissa hiilien alla hänellä
oli myös perunoita paistumassa. Hän tunnusteli niitä, koki ne kypsiksi
ja katseli salavihkaa, eikö nukkuja jo heräisi. Vieras katseli samalla
tavalla, milloin mies puuhaili lieteen päin kääntyneenä. Sopivalla
hetkellä hän nousi istumaan.

— No, parahiksi heräsitte! Minun juuri piti nykäistä teidät
paistikkaitani maistelemaan.

— Kiitos ystävällisyydestänne! Te saitte kaloja!

— Sainpa kuin sainkin. Tusinan kauniita ahvenia teidän onnellanne. On
minulla täällä takkaporoissa muutamia perunoitakin, jos kelvannevat.

— Kypsät paistiperunat! Kaikkia vielä kyselette!

He naurahtelivat puheittensa lomassa nyt jo vapaasti ja luontevasti
kuin vanhat tuttavat. Mies heitti tuleen kuivia puupilkkeitä, jotka
syttyivät räiskähtäen. Pöydän hän nosti vieraansa vuoteen viereen,
asetteli siihen leipää ja voita sekä hiililtä paistoksensa.

— Nyt käsiksi kalaan ja perunaan ennen kuin jäähtyvät!

Vieras kiitti ja noudatti kursailematta kehoitusta, joka oli reipas ja
tartuttava. Hiilikalat olivat mainioita, perunat muhevia ja jauhoisia.
Kova leipä ja voi, yksinkertainen ravitseva ateria kokonaisuudessaan
maistui hänestä maukkaammalta kuin yksikään hänen tätä ennen
nauttimistansa. He leikkasivat leipää sillä samalla suurella puukolla,
jolla mies äsken kirvesvartta vuoleskeli. Paistikasperunoista he
puhaltelivat poroa, paljain sormin silpivät maukkaiden lampiahventen
valkoista lihaa.

— Kas, kun ryypättävä on unohtunut. Minäpä käyn lypsämässä mustaa
lehmää.

Mies otti ämpärin nurkasta ja riensi ulos. Hänen »musta lehmänsä» oli
metsälähde muutaman sylen päässä majasta. Sen vesi oli kristallin
kirkasta, kylmää ja raikasta. Sitä nautittiin suoraan pöytään
nostetusta ämpäristä pitkillä ruokopilleillä.

Perunat loppuivat uunihiillostan poroista, ahvenetkin jo pöydältä.
Mustan lehmän maito vain ei loppunut. Sitä näytti riittävän koko yöksi
ja vielä aamuiseksi silmien pesuvedeksi.

Puupilkkeitä lisättiin yhä takkauuniin. Mies vuoleskeli jälleen
kirvesvarttansa yhä hienompia lastuja veistäen. Vieras lepäsi
kaislavuoteella ja katseli hänen vaivatonta työntekoaan salaisesti
nauttien. Lastu toisensa jälkeen heltisi kiertyen heti ympyräksi yhä
pienemmäksi ja pienemmäksi. Katselija toivoi sydämessään, että työtä
olisi kestänyt kauan, koko yö, että lastuympyröitä olisi kiertynyt
uunin eteen miehen rintaan ulottuva kasa.

Mutta siihen ei olisi kirvesvarsi kokonaisuudessaan riittänyt. Se
joutui valmiiksi. Ilta oli varmaan jo hyvin myöhäinen. Mies nosti
pöydän paikoilleen ja vapaan penkin uunin toiselle laidalle. Jäljellä
olevista kaislatyynyistä hän rakenteli itselleen vuoteen. Vieras
keskeytti pitkän äänettömyyden.

— Ettekö tahtoisi kertoa minulle elämästänne täällä.

— Mitäpä kertomista tällaisen metsäläisen elämässä olisi.

Mies naurahti peitotessaan hiiliä. Uudelleen pyydettynä hän kuitenkin
kertoili. Täällä metsämajassa hän oli asustanut jo kolmisen vuotta,
tehnyt tukkeja, paperipuita, milloin mitäkin. Hänen äitinsä, joka
oli leski, ja häntä nuoremmat vielä koulua käyvät sisarukset asuivat
kylässä. Sunnuntaisin hän käveli tahi hiihteli heitä tervehtimään.

Vieras aavisteli, että näihin sunnuntaisiin matkoihin sisältyi paljon
muuta, perheen aineellista avustamista, polttopuiden pilkkomista,
yleensä menetetyn isän sijaisuutta. Nyt kuulemansa, aavistelemansa,
kaiken tänä iltana kokemansa johdosta hänen ajatuksensa kohdistuivat
yhä lämpimämpinä metsämajan yksinäiseen mieheen, jonka ystävällinen
avuliaisuus näin lämpimästi kohdistui myös outoon yövieraaseen.

— Te lueskelette ja soitatte viulua.

— Huvikseni. Mitäpä minun luvuistani ja soitoistani muuta, viulukin
tuollainen omatekoinen puukenkä.

— Mikä viuluanne vaivaa?

— Ei mikään, sen puolesta.

— Soittakaa sillä vähän.

Mies ei vastannut tähän ei myöntäen eikä kieltäen, kopisteli vain
kekäleitänsä, jotka olivat huvenneet olemattomiin. Sitten hän kuitenkin
nousi ja otti viulunsa naulasta. Kuului hiljaista viritystä ja
näppäyksiä, minkä jälkeen seurasi iloinen polska.

— Se meni mainiosti! Soittakaa vielä jotakin!

Vieras pyyteli hartaasti. Hänen silmänsä loistivat.

Hämärästä uunin loukosta kuului epäävä naurahdus, sitten jälleen
soittimen näppäyksiä ja tuttu valssi. Kuuntelija oli kohoutunut
istumaan, silmät pyysivät jatkoa. Soittaja näkyi ymmärtävän sen, kuului
kansanlaulu, toinen, kolmaskin vielä surusävyisine, hiljentyvine
toistoineen.

Hän lopetti ja vei viulunsa naulaan. Valkean hiillos oli jo
hehkumattomaksi hiipunut, maja oli hiljainen ja hämärä. Mies palasi
uunin luo sulkien savupellin kokonaan.

— Ei tämä kyllä häkää pidätä. Sen puolesta voitte nukkua kuin äitinne
kainalossa ja muutenkin.

— Varmasti nukun. Kiitos soitosta, koko illasta.

— Kiitos kiittämästä. Minulle ei täällä tällaisia iltoja usein satu.
Mahtoi olla ensimmäinen elämässäni.

— Ensi kerta minullakin!

— Vai ensi kerta teilläkin. Jopa kävi somasti.

Tuttu naurahdus kuului hämärästä, sitten enää vain heinätyynyjen
pehmeätä kahinaa. Oli äänetöntä kauan aikaa.

— Tuota, ette suinkaan te tämän jälkeen enää milloinkaan eksy näin
pitkälle?

Vieras ei heti vastannut. Tehtyyn kysymykseen hän ei vastannut
ollenkaan. Uutta asiaa hän tiedusteli.

— Kasvaako näissä metsissä vaaraimia ja metsämansikoita?

— Kasvaa kyllä, muutamina kesinä tuhottomasti. Ja tuolla lammen takana
suolla loistaa keltaisenaan suomuuraimia! Ja niittypuron varresta
löytyy sormenpään kokoisia mesimansikoita!

— Suomuuraimia ja mesimansikoita!

Yövieraan silmät loistivat hämärässä. Näyttipä kuin hän olisi jo
nauttinut niitä, muuraimia ja mesimansikoita. Mutta hän ei sanonut
sen enempää, ei hihkunut, ei voivotellut eikä hirvitellyt, niinkuin
muutamat naiset hyvääkin nähdessään tai kuullessaan tekivät. Se oli
vuoteellaan siristelevästä metsämiehestä niinkuin olla piti. Tuolla
tavalla metsässä metsän antimista oli nautittava.

— Hyvää yötä! kuului naisen vuoteelta pitkän äänettömän hetken jälkeen.

— Hyvää yötä! vastasi mies siihen lämpimästi.

Sitten he kokonaan vaikenivat, eivät kuitenkaan nukkuneet. Öinen
pyrytuuli rapisteli lunta majan pieneen ikkunaan. Mutta suuri takkauuni
uhosi suloista lämpöä hehkuvista hiilistänsä. Sitä kohosi runsaasti
ulos suoran uuninpiipun kautta, yksinkertaisen savupellin lävitse.
Metsän raitista havutuoksuista ilmaa tunkeutui tilalle, joukossa
lennähteli muutamia uskalikkoja lumihiutaleita. Metsämiehen maja oli
väljä ja vapaa kipinän mennä, hiutaleen tulla.

       *       *       *       *       *

Hän nukkui jo! Nukkukoon rauhassa aamuun asti! Pyrähtää ovesta kuin
eksynyt lintu... Lintupa hyvinkin, kuin sepelikaulainen kyyhky...
Kasvaako näissä metsissä vaaraimia ja mansikoita... Tarkoittiko
hän ehkä?... Niin, no! On kai hänellä myös kesäloma, koska jo näin
talvellakin oli loma... hiihtoloma... Hän tulee... tulee kesällä...
metsäkyyhky...

       *       *       *       *       *

Hän nukkui jo! Väsynyt päivän työstä. Miten terveesti hänen kasvonsa
punoittivat!... Miten välittömästi ja hienosti hän kaiken iltaa
käyttäytyi?... Miten tarjosi antimiansa, aterioitsi, soitti?...
Suomuuraimia! Mesimarjoja! Hän tietää paikat, tuntee polut, veistää
tuohiset... Käki kukkuu... Mustan lehmän maito on kylmää ja
virkistävää... Me imemme sitä ruokopilleillä... Suoraan lehmästä!...
Mikä verraton eksymys! Elämys!... Ja kesäloma!... Ihanaa!

       *       *       *       *       *

He molemmat nukkuivat. Pyry rapisi ikkunaruutuun. Uunin hiillosta yhä
hehkui. Jokin kipinä vielä nousi sammuen samassa. Lumihiutale sukelsi,
suli lämpöisessä uuninpiipussa.




PEKAN HARHALATU.


Märkää lunta tipahteli puista. Latu oli pehmeä ja rähjäinen. Värikkäät
viittaliput luimistelivat korviaan alakuloisina.

Pekka työnteli rauhallisesti, mutta tehokkaasti tuttuun viiskymppisen
tahtiin. Kehnoon keliin katsoen suksen luisto ja matkan joutuminen oli
hänestä tyydyttävää. Asiantuntijat sanoivat, että alku oli hyvä. Edellä
ei ollut enää kuin kuulu norjalainen. Puolimatkoihin jouduttaessa
tuskin hänkään. Tätä huutelivat ladun varrella ja tiesolmuissa
katselijat, miehet ja naiset, suuret ja pienet: Hyvä, Pekka! Suomen
Pekka! Paina päälle!

Niinkuin tässä ei itse kukin painaisi, minkä jaksaisi. Kunhan vain
ei mikään paikka kesken aikojaan ratkeaisi. Ruma ja sohjuinen oli
latu! Kaiken yllä makasi raskas sumu. Sitä oli iskostunut metsään ja
aukealle, mäkeen ja mäen alle. Se painui vetisistä pilvistä märkiin
puihin. Tuntuipa toisinaan kuin se olisi kaivautunut ilkeästi niskaan
ja valunut sieltä pitkin selkää kuin lyöppijuuston hera!

Hikeä se vain oli! Oikealla ajalla oikeasta paikasta irtautunutta
hikeä, kuten viiskymppisen puolimatkan vaiheessa jo pitääkin.

Pekka sujautti jouheassa alamaavietteessä suksensa iloiseen
liukuun pyrkien samalla vapauttamaan myös mielensä valoisaksi ja
voitontahtoiseksi. Oli tosin lapsellista itselleenkään uskottaa,
etteikö viiskymppisen puolimatka tällaisella kelillä jo veroansa olisi
kantanut. Mutta puolikypsä matkan tässä vaiheessa alkaa olla jo moni
muu, niin Norjan, Ruotsin kuin Suomen mies, ukko kuin ukko. Parempaa
puolimatkaa ei ole yhdenkään kilpaveikon taskussa, kun kaikki asiaan
vaikuttavat seikat otettiin huomioon. Tästä Pekka omatunto hyvänä
saattoi olla vakuuttunut.

Mutta kuitenkaan hän ei ollut niin varma kuin haluaisi. Oli olemassa
jokin salainen sisua jäytävä, mieltä kiusaava piintymä, josta Pekka ei
tänään päässyt, vaikka sukset luistivat ja ihmiset hurrasivat. Vaikka
kaikki puhui ja povasi lopullisen suuren voiton puolesta ja hän itsekin
jo näin uskoi ja ajatteli.

Pekka oli viime yönä aamupuolella nähnyt unen. Harmillista, että
miehisen miehen pitikin nähdä mokomia unia suuren kilpailunsa edellä.
Ja oliko se edes oikea uni? Unenrääpäle, joka sekin jäi kesken, sumuun
hävisi, niinkuin väsähtänyt kilpaveikko tällä rähjäisellä ladulla
edessä ja takana.

Oli olevinaan palkinnonjakajaiset kansakoulun hiihtokilpailun
jälkeen. Opettajan kädessä välkähteli kirkkaalla holkkisuojuksella
varustettu lyijykynä. Sen toinen pää oli keltainen: Tässä on näiden
hiihtokilpailujen ensimmäinen palkinto, uusi holkkikynä, jonka parhain
hiihtäjä tänään saa. Opettaja piti kirkasta kynäholkkia sormiensa
välissä ja kiskoi keltaista kynää. Se venyi ja venyi, kahden, kolmen
lyijykynän, koko opettajan käsivarren mittaiseksi. Mutta kynän
teroitettu pää ei vain lupsahtanut esiin hoikin sisältä. Kylläpä
tässä onkin mittaa, tässä Pekan palkintokynässä! kummasteli opettaja.
Kilpatoverit, koko koululaisparvi katseli pyörein, ihmettelevin silmin.

Sitten opettaja alkoi painaa kynää takaisin. Se lyheni ja lyheni,
kunnes jäljelle jäi enää vain se hopeanvärinen holkki. Pistetään tämä
Pekan pikku sormen päähän, sanoi opettaja. Hän lähestyi ja yritti
tehdä sen. Silloin putosi holkki helähtäen permannolle. Opettaja ja
kaikki oppilaat kyyristyivät etsimään sitä. Luokkahuone tulvahti sumua
täyteen, hämärtyi ja pimeni.

Tähän herätessään oli Pekka ollut yhtä kiukkuinen kuin nyt joutavaa
unta muistellessaan. Kaikkia unessa pitääkin mieleen juolahtaa,
miehiselle miehelle! Tämän jännittävän kilpailupäivän sumuisena aamuna
hän tahtomattaan oli ajatellut sitä muutaman kerran, ajatteli vielä
kerran. Sittenpä toki alkoi jo lähestyä puolimatkan tarkastusasema.
Hiihtäviä, juoksevia, huutavia katselijoita oli pitkänä aaltoilevana
kujana kahden puolen kilpaladun. Ja jälleen huutoa: Hei, Pekka! Pekka,
Pekka! Tiedätkö, Pekka! Sinä johdat! Norjalainen on puolitoista
minuuttia jäljessä! Häntä seuraa meidän mies! Sitten ei ketään!

Tuo nyt on korupuhetta, jonka viiden kympin mies puolimatkan pysäkissä
ottaa vain puolesta todesta, jos aina edes siitäkään. Puolitoista
minuuttia on vajaa puolen kilometrin matka. Viiden kympin puolimatkassa
se on kukkuville kujasille ilon aihe, kilpailijan itsensä mielestä ei
juuri vielä tulos eikä mikään.

Tunsiko Pekka, puolimatkan voitollinen kilpailija, väsymystä tai ehkä
muuta mielen masentumusta? Ei sinne päinkään! No, ei voi kieltää,
etteikö häntä väsyttänyt hiukan. Jaloissa oli turhaa liikapainoa ja
hartioille tuntui heitetyn jokin näkymätön, märkä takinroikale. Mutta
niinpä kai oli heitetty kaikkien muidenkin kilpaveikkojen hartioille.
Sumutunkkainen taivas oli tiputtanut juustonheraansa puiden oksille ja
siitä edelleen miesten niskaan tasaisen puolueettomasti.

Pekka lisäsi voidetta suksensa pohjiin. Laatuisat latuemännät juottivat
hänelle lämmintä lihalientä, näppärät, lämpöiset naisen sormet
pistelivät hänen huulillensa mehuisia veriappelsiinin viipaleita. Kuin
sokerin paloja hevosen suuhun! naurahteli Pekka itsekseen painuen siitä
jälleen liikoja viivyttelemättä ladulleen.

Pekka, Pekka! Hyvin Pekka! Hei, hei, Pekka! Kuhiseva kuja juoksi ja
hiihti, nousi ja laski. Se huusi, neuvoi, vaati paljon. Tähän asti
hyvä! Paina päälle, poika! Suomen kansa odottaa!

Pekka teki työtä käskettyä. Mikäpä olikaan tehdessä, koska suksi
luisti, eikä väsymys vaivannut enemmän kuin oli kohtuullista tässä
vaiheessa, tällaisella kelillä. Kun vielä aurinko olisi selviytynyt
vaikkapa vain hetkeksi paistamaan. Kun edes olisi hävinnyt, painunut
matkoihinsa tuo kirottu usva, tuo vuotava sumu. Se samenti silmät,
pimitti järjen! Tuo lyöppijuuston hera, johon koko maailma vajosi kuin
keltainen kynä hopeiseen holkkiin...

Äähs! Joko taas keltainen holkkikynä! Pekka pyyhkäisi silmiänsä
kirveltävän hien rukkasensa selkämykseen, työntäisi, potkaisi. Lähin
saattelijasakki jäi muutamassa hetkessä sumuiseen metsään kuulotuntuman
ulkopuolelle. Mutta uusia, yhä suurempia, yhä äänekkäämpiä joukkoja oli
kisamaaston hikupesän, »kuopan» lähestyessä häntä vastaanottamassa. Ne
huusivat ja huiskuttivat, kääntyivät mukaan omilla laduillansa, joita
juoksi viisin kuusin kilpaladun kumpaakin puolta. Kaikki he olivat
innokkaita harrastajia ja hyvää tarkoittavia ystäviä, liiankin hyvää:
Pekka, Pekka! Sinä olet ensimmäinen! Älä hellitä! Älä hellitä!

Tuollaista aisakellon soittoa ja kulkusen helinää! Niinkuin tässä joku
tahallansa hellittäisi, kun jo näinkin pitkälle on päässyt. Pekka
työnsi ja potkaisi milteipä vihassa. Kaksin, kolmin, viisinkertainen
ystävien ja maanmiesten kuja veti ja työnsi häntä riemusaatossa mustana
muurahaispesänä kuhisevaan monttuun. Ei kuulunut enää yksityisiä sanoja
eikä kehoitushuutoja, yhtä huminaa vain. Edessä oli jyrkästi vetävä
rinne. Pekka kyyristyi ja hujelsi sen alas.

Ja jälleen oli minuutiksi seisahtuneen viiskymppisen voitokkaimman
kilpamiehen ympärillä ystävien parvi. Kuumaa lientä juotettiin,
mehuisina tirsuvia viipaleita syötettiin iloisin silmin, näppärin
sormin. Ulommassa piirissä hääri viskaalia jos minkänäköistä, jos
mistä maasta. Kymmenien, milteipä kaikkien etu- tai takapuolella
keikkui kuvakamera kuin mustakantinen virsikirja, lienee joukossa
ollut punaisia, sinikantisiakin. Muutamat näppäilivät kuvia, toiset
merkitsivät aikoja, yhä vain aikoja, keskeneräisiä aikoja. Sumuisessa
ilmassa laajoilla alueilla lenteli aikoja... puolitoista minuuttia...
norjalaisella jo yli kaksi minuuttia. Se on paljon! Parahiksi
jännittävä etumatka! Suomen Pekka! Paina, Pekka!

Ne eivät sanoneet sitä suoraan täällä montussa. Ei huutamalla eikä
vaalimalla. Mutta ne sanoivat sen kuitenkin, sähköttivät tuhansilla
silmillä: jos jonkin ikäisen asiantuntijan, pojan, tytön, nuoren
miehen, nuoren naisen säihkyvillä silmillä, kuumalla liemellä,
veriappelsiinin viipaleilla...

Minuutti ei ole pitkä aika, montussakaan. Mutta sen kuluessa Pekka
sentään ehti nähdä ja tuntea nämä kaikki. Juuri vähää ennen ladulle
lähtöänsä hän näki erään sanomalehtimiehen kädessä kynän, jossa
oli hopealta välkehtivä holkki. Oli kai hän joskus ennenkin nähnyt
tuollaisen kynän. Se oli nykyaikainen taikakynä. Kun hopeisen holkin
päästä peukalolla painetaan, niin lyijyä venyy kaksi, kolme lyijykynän
mittaa... Opettaja painoi holkin sisään paksua keltaista palkintokynää
metrikaupalla!

Äähs! Joko taas keltaista kynää! Joku lähinnä olevista toimitsijoista
läimäytti häntä ystävällisesti hartioihin: Voittokierros! Paina, Pekka!

Pekka painoi, painoi hartian väestä vaateliaan kunniakierroksensa
alkukujaa, joka huusi ja heilui, harveni, hiljeni. Mutta harmaan
kilpapäivän usvainen sumu vain ei harvennut. Se painui yhä puiden
latvoihin, oksiin, sieltä raskaalla kuormalla, suurteon velvoituksella
rasitetun hiihtäjän hartioihin. Ne olivat vain tavallisen miehen
tavalliset hartiat. Niissä oli jo monta kertaa tämänkin vaateliaan
kilpailun kestäessä värähdellyt syvemmistä voiman keskuksista esiin
vaivattu hiki, työn tuska, toivon riemu, nousujen loppumattomasta
sumusta esiin kaivautuva holkkikynä ja epätoivo. Olihan aika, ei
kovin kauan sitten, jolloin näillä samoilla värisevillä hartioilla
kotikylän koululaiskilpailussa ei ollut voimaa keltaisen holkkikynän
voittamiseen. Nytkö niillä lepäsi maailman mestaruuskilpailujen maine
ja koko Suomen kansan toivo?

Voitot kotiin! Paina Pekka! Joku ystävällinen ääni muistutti jälleen
toiveikkaasti suuresta velvoituksesta, jonka taistelujen mies muutenkin
jo liiankin raskaasti tunsi ja tiesi. Eteenpäin, paina, Pekka! Nyt ei
ole harhateille varaa! Eteenpäin, yhä eteenpäin ajoi miehen tahto,
kansan tahto. Kaikella voimalla eteenpäin, vaikka viimeiset kilometrit
olisi ajettava lumettomaan tunneliin, holkkikynän sisään!

Toki jälleen oli edessä myötäävä rinne ja levähdystauko sohjuisen
voimia imevän nousuladun jälkeen. Pekka pyyhkäisi kirpelevää hikeä
silmistään, vilkaisi sumuiseen laaksoon. Missä latumerkki? Tuolla,
suoraan edessä! Eteenpäin, anna pyyhkiä! Hän potkaisi kerran, pari,
kyyristyi ja sulki silmänsä kuten usein ennen selvässä myötämäessä.
Tekee hyvää, kun hetkeksi edes sai sulkea silmänsä, sitten taas jaksoi
pinnistää, tuijottaa tuon kirotun sumun lävitse, joka ei noussut eikä
laskenut.

Missä latumerkki? Missä koko latu? Olenko laskenut harhaladulle?
Pekka kääntyi. Sohjuinen hanki livetti. Kuuma karvasteleva hiki
painui silmiin, suuhun, koko olemukseen kuin raskas suolavesi. Mutta
oma toivo, ystävien toivo, koko kansan suuri toivo painoi kuin
tuhatvuotinen jäävuori. Se oli painanut maailmanmestaruuskilpailujen
viiskymppisen voitollisimman taistelijan sumuiseen Salpausselän
monttuun, väärään monttuun, kerta kaikkiaan...

Selvisihän Pekka siitä kilpaladulle — kahdeksan minuutin kuluttua.
Ystävällinen kansa ihmetteli, valitteli, mitenkä se niin kävi. Sitä
Pekka itsekin kummasteli, muisti kaikki, keltaisen kynänsäkin vielä
kerran. Ystävät touhusivat: Vielä on aikaa! Hyvin mahdut viiden
ensimmäisen joukkoon. Pekka hymähti vain, painui vähin äänin oikeaan
monttuun — keittiön oven kautta. Kun on poikki, niin on poikki!
Viiskymppisen ensimmäinen ei kohtalosattuman jälkeen pakolla tunkeudu
ensimmäisten joukkoon.

Yrittävälle jos yhtäkin sattuu, yrittämättömälle ei mitään. Että
myös Pekan latu on ollut kirkas, jopa aurinkoinen tämän Salpausselän
harhaladun jälkeen: Puijolla... Ounasvaaralla... Holmenkollenilla! Sen
tietää parhaiten Pekka itse. Tietää sen koko Suomen kansa.




PITKÄT PIIKIT.


Kaupungin tornikello löi verkalleen neljä kumeaa lyöntiä. Jussi
vilkaisi omaan teräskuoriseensa. Tapansa mukaan se nytkin kulki lähes
neljänneksen edellä. Hän justeerasi sitä, myötäpäivään kuten kelloseppä
kerran oli häntä neuvonut. Vielä oli paljon aikaa kilpailujen
alkamiseen, kokonainen tunti, kenties puolitoista. Markkinatorilla
ja pitkällä kadulla, palokunnan urheilukilpailujen toimipaikalla, ei
liikkunut ristinsielua.

Jussi käveli ylemmäksi torikenttää reunustavaan metsäiseen rinteeseen.
Heinäkuinen aurinko heloitteli korkealta ja lämpimästi. Hän istui
katveeseen lehtevän koivun alle ja pyyhiskeli hikeä kasvoiltaan. Turhan
vuoksi kiirehtien hän oli tullut ajaneeksi milteipä kilpailuvauhtia.
Jalat tuntuivat aika tavalla kankeilta. Kuinkahan niillä
tuhatviisisataa kovassa kilpailussa läpäistäisiin?

Hän avasi pyörästä irroittamansa kääreen, jossa oli kotoisia eväitä,
juoksupuku ja piikkikengät. Sulanut voirasva oli vuotanut paperin
lävitse. Miten mahtoikaan olla paidan ja housujen laita?

Hän katkoi nopeasti nuoria ja kahisteli papereita. — No niin! Olisi
kai tuo pitänyt arvata jo lähtiessään. Pitääpä äidinkin aina niitä
voileipiään! Niinkuin ei aikuinen mies puolentoista kilometrin
juoksusta vähemmällä tuputtamisella selviäisi!

Hän erotteli vaatteistaan turmiota tuottaneet voileivät. Mutta se oli
jo myöhäistä. Valkoisen, eilen pestyn trikoopaidan rintapuolessa oli
lähes kämmenen kokoinen ruskea läiskä, oli housuissakin, mutta ne
olivat siniset, joten tahra ei näkynyt niin selvästi.

Harmitti mokoma asia. Hän söi puolet voileivistä, hajoitteli paidan
ja housut kuivahtamaan ja ryhtyi tarkastelemaan piikkikenkiään.
Ne eivät olleet hänen kenkänsä, vaan jonkun viime kesäisen
maanmittariharjoittelijan, joka oli harjoittanut urheiluakin, mutta
unohtanut piikkarinsa Penttilän peräkamarin sängyn alle. Sieltä Tolsan
Vihtori ne keksi, luuli kai paremmankin löydön tehneensä, koska siitä
suuriäänisesti poikajoukossa toitotteli: Hei, poika! Niskalan Jussi!
Tässä sinulle ensi pyhäksi oikeat oriin kengät! Ellet näillä juokse
itseäsi palkintosijoille, niin...

Tätä samaa uhosivat myös muut, Rannan Nestori, Mäkisen Artturi,
opettajakin poikien mukana. Sattumalta Penttilän Vihtorin käsiin
joutuneet tavaroistaan piittaamattoman insinöörikokelaan piikkikengät
ja piikit, varsinkin juuri piikit, ne olivat koko viikon kaikkien
kyläläisten hampaissa.

Kun Jussi lehtipuun katveessa kilpailuajan lähestymistä odotellessaan
muisteli, mitä isällisiä evästyksiä kukin kotikyläläisistä insinöörin
piikkikenkien, mokomienkin apurien johdosta oli hänelle antanut,
mitä toivomuksia lausunut, mitä velvoituksia esittänyt, tuli hän
huomaamattaan niin vihaiseksi, että söi neljännen voileivän, vaikka
kolmessa olisi ollut jo puolet liikaa. Että hän ollenkaan oli tullut
ottaneeksi matkaansa nuo kaksijalkaisen oriin kengät, mokomat
murhakalut! Jos kuitenkin käy huonosti, niin kotikyläläiset eivät
enää suutansa sulje... On siinä mies... Ei pärjää, vaikka piikkarit
hankittiin.

Näitä Jussi kilpailun alkamista odottaen itseksensä kiukutteli. Oriin
kengät koivun juurella irvistelivät hänelle. Niiden piikit olivat
pitkät ja ruostuneet, kärkipuolestansa vielä julmasti käyristyneet
kuin vanhan karjun torahampaat. Jos tuollainen hammas, neljä, viisi
ruostunutta karjun hammasta yhtä aikaa iskee kiveen, kovaan saveen,
puree sitkeään puunjuureen, niin...

Kilpailujen alkamishetki läheni. Toisia kilpailijoita,
palkintotuomareita ja katselijoita alkoi keräytyä kentälle. Kerkiäisipä
tuonne. Jussi ei pitänyt enää kiirettä, istuskeli vain rauhassa ja
puuhaili lainakenkiensä kanssa. Kaiken muun lisäksi kengät olivat
liian suuretkin. Jo kotona kokeillessaan hän oli tunkenut niiden
kärkitäytteeksi kouran täydeltä sanomalehtipaperia. Sitä hän sai tehdä
yhä vielä, ennenkuin ne lakkasivat hölkkymästä. Mutta sen jälkeen
piikit irvistelivät ja raapivat kaukana varpaiden ulkopuolella,
sanomalehtituppojen kohdalla.

Tämä oli viheliäistä, mutta vielä viheliäisempää oli se, että Jussi
ei huomannut lainapiikkariensa kaikkein häpeällisintä ominaisuutta,
ennenkuin joku tuhannenviidensadan metrin kilpakavereista sitä
sormellaan osoittaen hänelle huomautteli. Insinöörikokelaan kirotuissa
perintökapineissa oli myös ns. kantapiikit. Tällaisia piikkareita
kuuluvat käyttävän vain heittäjät ja hyppääjät ja pikajuoksijat.
Kun nauravan kilpaveikon osoituksesta vielä tämä surkeus Jussille
paljastui, oli hän lähipitäen kypsä sekä heittäjäksi että hyppääjäksi
ja sen jälkeen ehkä pikapinkojaksi, suoraa päätä hornan pisaan!

Mutta mihinkä siitä enää pinkaisi. Ilmoitukset oli tehty. Miehet
paikoilleen jo huudettu. Lähtöpaikalla he hieroivat reisiään ja
nostelivat takakäpäliään, joiden varvaspuolella vain näkyi piikkejä,
kaikilla ei ollut edes kärkipiikkejä. Miten paljon mieluummin Jussi
olisikaan lähtenyt matkaan paljain jaloin ja omin kyntysin, kuten
kotoisissa kyläkilpailuissa usein ennen. Ne ainakaan eivät olisi
nauliutuneet saveen eikä puunjuuriin. Se oli jo myöhäistä tämäkin.
Paikoillenne! Valmiit... Lähtijät kyyristyivät. Kyyristyi myös Jussi,
mutta vain hieman, ettei lähettävä palkintotuomari olisi huomannut
hänen pitkiä kantapiikkejänsä, jotka olivat maassa.

Ensimmäisillä kierroksilla ei vauhti ollut mikään tappava. Jos Jussi
olisi tuntenut juoksevansa omilla jaloillaan, niin helposti ja
hengästymättä hän olisi matkassa pysynyt. Nyt painoivat ja painostivat
vieraat liian suuret kengät liian pitkine piikkeineen. Ne raapivat ja
raapustivat kovaa torinlaitaa kuin kissan kynnet. Jospa olisivatkin
olleet oikeat kissankynnet, oikean kissan käpälissä. Tällöin hän olisi
voinut vetää ne sisään ja olisi vetänytkin juuri vikkelästi.

Vielä kolmannelle kierrokselle lähdettäessä neljän, viiden miehen
kärkijoukko pysyi kasassa. Kaupunkilaiset yllyttelivät suuriäänisesti
suosikkejansa. Muutamat huusivat, osoittelivat ja nauroivat. Mitä
he nauroivat? Jussi ei kuullut sitä, mutta hän aavisteli sen. Yhä
enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, niinkuin kaikki ihmiset olisivat
tuijottaneet häneen, niinkuin kaikki, koko kaupunki jo olisi tietänyt,
että hänellä oli toisen miehen liian pitkät kengät, joissa oli liian
pitkät piikit ja hullunkurisuuden huippuna vielä kantapiikit, joita ei
milloinkaan nähty muiden kuin heittäjien, hyppääjien, pikapinkojien
piikkareissa. Ei milloinkaan!

Piti vähältä, ettei Jussi jälleen hypähtänyt keskikentälle näiden
tekijämiesten joukkoon. Kaikkein mieluimmin hän olisi hypähtänyt
kaupungin takaiseen metsään jäniksen pentujen ja variksenpoikien
joukkoon, mutta valitettavasti se loikkaus ei ensinkään käynyt enää
laatuun ja mikäli olisi käynytkin, olisi se varmaan antanut hyviä
neuvojansa jakelevalle katselijakunnalle niin paljon ylimääräistä
riemunaihetta, ettei Jussi mitenkään voinut sitä sallia, ei edes markan
ja viidenkymmenen pennin pääsymaksun hinnasta. Hän karkaisi luontonsa,
puri hammasta ja porskutteli edelleen torikentän kovaksi poljettua
reunatietä pitkillä piikeillänsä.

Viimeinen kierros oli alkamassa. Sitä ei soitettu, vaan huudettiin.
Kaupunkilaiset yllyttivät vimmatusti suosikkejansa. Kuului joukosta
jonkun Mattia tai Pekkaa yllyttelevän maalaisenkin ääni kuin sääsken
ääni. Jussin nimeä ei maininnut kukaan. Hänelle, hänen piikkareilleen
vain naurettiin.

Kaikesta huolimatta Jussi oli kuin olikin pitänyt alkuperäisen
paikkansa joukon kärkipäässä. Kimpautuneena hän olisi pitänyt sen
edelleen, pinnistänyt vaikkapa ensimmäiseksi, elleivät hänen jalkansa
olisi alkaneet arveluttavasti kangistua, minkä seurauksena askel
jäykistyi ja lyheni. Lainakenkien pitkät piikit niin kärjissä kuin
kantapäässä tuntuivat tarttuvan kuin piki tervaan. Jos tuohon sopivalle
paikalle sattuisi nyt näkymätön oksa tai laudankappale, niin mies
makaisi pitkin pituuttaan maassa, rähmällään kuin ammuttu siipiorava!
Näin ajatteli Jussi jäykistyvin jäsenin ja pinnistyvin naamoin.

Hartaimmat toiveemme harvoin toteutuvat, kireässä juoksukilpailussa
sitäkin harvemmin. Tällä kertaa kuitenkin tapahtui loistava poikkeus.
Viimeisen suoran keskivaiheella Jussi mätkähti juuri siihen tapaan
kuin vähäistä aikaisemmin oli kiukusta kipenöivissä silmissään nähnyt
ja kuvitellut. Käyrät, teräksiset torahampaat sanomalehtitupoilla
täytetyn kengän kärjessä olivat tarttuneet salakavalaan laudanpalaan,
ja roiskis! Siinä hän makasi! Selvä peli!

Mutta pitkäksi aikaa hän ei jäänyt kuuntelemaan, mitä pääsymarkkansa
maksanut ja höröäänin ihasteleva kansa hänen saavutuksistansa
mahdollisesti arveli. Hän pomppasi jaloilleen ja riipaisi nyt
pikavauhdilla männikköön puun juurella odottelevan polkupyöränsä
luokse. Kuumaa hikeä norui hänen punakoista kasvoistansa, punaista
verta tirsusi polvesta, monesta hiertymähaavasta. Hän pyyhkäisi
hikisellä paidallansa ensin naamaa, sitten polvea ja sitten jälleen
naamaa. Ilma tämän kaupungin liepeillä oli edelleenkin ärsyttävän
kuuma, eikä naaman hikoileminenkaan juuri vähillä hellittänyt.

Mutta alhaalla kentällä ihmiset huusivat ja hurrasivat. Sitten tuli
hiljaisuus, joku huusi korkealla äänellä: Palkinnot jaetaan tänä
iltana kaupungintalossa! Runsaasti hauskaa ohjelmaa! Palokunnan
torvisoittokunta soittaa marssit, fanfaarit ja kesäillan valssit!

Kesäillan valssit! Jussi puki yllensä, hyppäsi pyörällensä ja polki
pitkää pölisevää tietä jälleen kilpailuvauhtia, vaikka kilpailut olivat
olleet ja menneet. Vähitellen hän siitä tasautui ja alkoi mietiskellä
päivän tapahtumia, murskaavan tappionsa syitä erittäinkin, mutta
pysähtyi aina niihin kirottuihin piikkeihin: kärkipiikkeihin, jotka
olivat pitkät ja käyrät kuin karjun torahampaat, sekä kantapiikkeihin,
jotka keskimatkan juoksijan kengissä olivat tuiki tarpeettomat.
Hiljaisella maantiellä hän vihdoin yritti ajatella muutakin, jopa
kesäillan valssia, jota Palokunnan torvisoittokunta parhaillaan
puhalteli palkinnonjakotilaisuudessa kaupungintalossa. Ei siitäkään
tullut valmista, koska hän ei saanut oikean sävelen päästä kiinni,
vaikka se oli tuttu valssi. »Vihainen ihminen ei pysty kerrassaan
mihinkään», oli äitimuori joskus neuvoskellut. Muorin puheessa mahtoi
olla vinha perä.

Matka eteni, mies tyyntyi ja hiljeni ajan kuluessa vähitellen.
Erään maantien vieressä olevan torpan pihassa hän näki pienen
veivitahkon. Torpan isäntäukko seisoskeli siinä kädet housuntaskuissa
paitahihasillaan. Jo Jussin ajatus irtautui ja juoksi, ja samassa hän
sai myös kauan etsimänsä sävelen päästä kiinni.

— Saanko käyttää tuota teidän tahkoanne?

— Mihin sinä sitä käyttäisit.

— Sittenpähän näette.

— No, käytä pois!

Jussi avasi paperikääreensä ja otti sieltä kengät. Pitkän käyristyneen
kantapiikin hän painoi tukevasti tahkon reunaa vasten, pyöritteli
pyöreää kiveä ja taljallensa hyräili:

    Nuo pit-kät pii-kit pii... pii... pii...
    Ne on liian pitkät tii... tii... tii...

Ukko seisoi ja kummasteli. Karjapihassa märehtivä lehmäkin katsoi ja
kuulosteli.

Kesäinen sävel pojan hyräilemänä oli kaunis. Kaunis oli myös kesäinen
ilta.




PUOLEN TUNNIN DRAAMA.


Viiden maanosan, yli viidenkymmenen kansakunnan värikkäät liput
hulmuavat jättiläisstadionin muurien reunustalla. On olympiakilpailujen
ensimmäinen päivä, muutamia kilpailulajeja on jo suoritettu, mutta yhä
sähköistyvää odotuksen jännitystä humahtelee ilmassa. Kymmenentuhannen
metrin juoksu on juuri alkamassa.

Kovinkaan monella maailman viidestäkymmenestäkolmesta kansakunnasta
ei ole kyllin painavaa panosta nyt alkavassa näytöksessä, mutta
mielenkiinto ei sen vuoksi ole vähäisempi. Tämä kilpailu maailman
loistavimpien olympiakisojen arenalla satatuhantisen kaikkia maita ja
kansoja edustavan katsojajoukon silmien edessä, kymmenien, miljoonien
kodeissaan seuraavien ihmisten kuulotuntumassa on harvinainen näytelmä.
Se on niin lavastukseltaan kuin muiltakin mittasuhteiltaan valtava
nykyaikainen draama, joka kirjoitetaan, esitetään ja eletään samalla
kertaa puolen tunnin kuluessa.

Juoksijat ilmestyivät vihreän stadionin ruskealle hiilimurskalle.
Kymmenet tuhannet kiikarisilmät tutkivat heitä herkästi huomioitsevilla
näkymättömillä tuntosarvillansa. Yksikään merkitsevämpi nimi ja
numeron omistaja ei jää osattomaksi. Mutta suurimman ennakkohuomion
kohteeksi joutuvat sinipaitaiset siniristilippua rinnassaan kantavat
vaaleaveriset suomalaiset. Valittamisen aihetta ei varmaankaan olisi
myös Japanin pienellä vinosilmäisellä Murakosolla, jos hän siitä
välittäisi.

Arvanneeko mies edes sitäkään vielä, minkä iskevän painon ja
painostuksen alaiseksi hänen hintelä muurahaisolentonsa joutuu pienen
pohjoisen maan armottoman kolmikon edessä. Jos arvannee, niin ei hän
ainakaan sitä näytä. Ihailtavalla taidolla hän peittää sisimpänsä
parhaimmillakin optillisilla laitteilla varustetun salatutkistelijan
silmien edessä. Kuivan keltaisissa kasvoissa värähtelee ja välähtelee
vain kaksi aasialaisittain asettunutta kapeata silmää. Asetelma olisi
milteipä humoristinen, ellei olisi niin vilpittömän totinen.

Jo ilmestyy lähtöpaikalle myös valkotakkinen lähettäjä, arvokas herra
pitkällä johdinpunoksella varustettu starttipistooli kädessään.
Hänellä on äskettäin ollut tarkkuutta vaativa tehtävä pikamatkojen
starttikuopilla. Se näkyy hänen merkkipistoolinsa uljaassa asennossa,
hartioiden kohentumisessa, koko olemuksen vieteriterävässä
valppaudessa. Niinkuin joku ehkä tälläkin matkalla pyrkisi varastamaan.
Kuuluu paukahdus. Juoksijoiden joukko pyrähtää radalle. Valtavan
sähkökellon sekuntiviisari, kuin kullattu sylikeppi, alkaa sätkähdellä
vaaksanmittaisia askeleitansa.

Askeleita kiihkeässä sekaisessa tahdissa jättää jälkeensä jo
myös kymmenpäinen valiojuoksijoiden seura, hätäisimmät kiivaasti
johtotuntumaa tavoittaen. Mutta jo ensimmäisellä suoralla joukko hajoaa
ja venähtää. Sinipaitaisten kolmikko vain pysyttele rauhallisesti
keskellä yhdessä, vaikka heidän vaarallisin kilvoittelijansa
pieni japanilainen on syöksähtänyt heti johtoon. Häntä seuraa
askeltuntumassa, kahta puolta rinnalle pyrkien epälukuinen joukko
valkoisia, tummapintaisia, tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä.
Viimeksi mainitut kiihkeämmin hyökkäävinä, näytöksen pituutta ja
jälkivaiheita näennäisesti vähääkään muistamatta.

Näyttääpä kuin pieni japanilainenkin olisi sen unohtanut tai ehkä
muistaa liiankin hyvin koettaen rientää hyvän sään vallitessa
turvallisen välimatkan päähän. Hän on ja pysyy johdossa, vetää lyhyillä
raajoillansa, nopeaa, satoisaa askelta kuin ompelukone hän suuren
viheriäisen näyttämömaton reunaa tikkaa ja tikkaa...

Hänet on jo huomattu laajan katsomon kaukaisemmillakin parvekkeilla,
kymmenettuhannet silmäparit ja kiikarisilmät tarkastelevat sitä
moitteetonta neulosta, jota pieni idän mies esineulojana tikkaa. Itse
»akselin napa», »der Führer» juhlavalla paikallansa peittämätöntä
mielenkiintoa osoittaen hieraisee oikeaa polveansa. Isäntämaan
kansalaisista hyvin monet tekevät samoin naurahtaen, naapuriaan
nykäisten.

Viides kierros on jo umpeen joutumassa. Ensi sijoista kamppailevassa
kärkijoukossa on jo useita vaihdoksia tapahtunut. Kynttilänsä loppuun
tai ainakin pahasti nokeen polttaneita starttareita valuu yhä pitenevän
jälkijoukon jatkoksi. Pieni itsepäinen idän mies vain ei valu eikä
vapise, ei vilkaise edes taakseen. Nähtävästi hän jo hengessään tietää
ja tuntee, mitä sieltä seuraa. Hänen kohtalonsa sieltä lähenee kolmen
yhdeksi vannoutuneen sinipaitaisen hahmossa. Milteipä huomaamatta
kuin sukkuloina puikkelehtien on tämä suomalainen yhtiö kaivautunut
kierros kierrokselta yhä pitemmäksi venyvän, yhä kesymmäksi käyvän
juoksijajoukon kärkipuoleen. Kolmannen kilometrin keskivaiheella he
yhtyvät japanilaiseen. Kvartetti on nyt selvä.

Mutta pieni japanilainen soittaa yhä ensi viulua, vieläpä kiihdyttääkin
jousensa vauhtia, vaikka katselija matkan tässä vaiheessa sen jo
luulisi hyvin hänelle riittävän. Ensimmäisen näytöksen kohokohta on
alkanut. Kvartetti, ensi viulu, koko valtava katsomo sen jo tajuaa.

Laaja katsomo huutaa ja kohisee.

Mutta idän poikien ja tyttärien aitio kuhisee kuin pöyhäisty
muurahaispesä. Heidän valkoisten käsilippujensa veripunainen
aurinko nousee ja laskee. Tuhatvuotisen »bushidon» arvokkaasta
pidättyväisyydestä ei mahtane näkyä jälkeä muualla kuin pienen
tulirintamassa taistelevan Murakoson kasvoilla. Ne ovat edelleen
värähtämättömät. Hänen vihreä, liian suurelta vaikuttava kudontatyönsä
ei ole vielä aikoihin valmis, hän tikkaa ja tikkaa. Näin katkeaa
tämän tuhatvuotisia perinteitä vaalivan käsityöläisen, tämän pienen
itsepäisen muurahaisen johdolla kolmas, neljäs, jopa viides kilometri.

Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota läntisen pohjan kansojen
puolessa on jo hiljalleen odoteltu. Kiinteäksi ryhmäksi kiteytynyt
sinivalkoisten joukko ryntää idän miehen kimppuun. Ensinnä sujahtaa
ohitse Iso-Hollo, tämä liukas pohjalainen sukkula. Tuota pikaa
etäisemmässä askeltuntumassa seuraa jämeräpiirteinen Askola, hyökäten
saman tien johtoon kuten Kymin virtojen miehelle sopivaa onkin. Ja
kolmas suomalainen, Kouvolan kova Salminen seuraa vaivattomasti
maanmiestensä matkassa.

Pienen japanilaisen tikkaustahti hämmentyy hieman, mutta lopussa mies
ei ole, ei läheskään. Hän selviytyy pian vetää raon kiinni, kerii
ja tikkaa, ja merenä kohisevan katsomon yllyttämänä tämä sisukas
muurahainen kierähtää jälleen johtoon harppauksilla, joita ei luulisi
hänen masiinalleen mahdolliseksi.

Katselijat japanilaisten ryhmässä, jo muuallakin nousevat seisomaan,
huutavat suoraan ääneen. Muurahainen radalla näyttää imevän voimaa
siitä. Mutta pienen hetken kuluttua uhkaava suomalaiskolmikko jälleen
ottaa äskeisen paikkansa Askola ja Iso-Hollo kärkimiehinä vaihdellen.

Jäljellä on enää neljä kierrosta. Sitkeä idän mies kokoaa vielä kerran
viimeisensä ja pääsee kuin pääseekin kärkeen. Ihmeisiin uskovat,
niitä on suuressa kansainvälisessä katsomossa paljonkin, innostuvat
rajattomasti. Der Führer hieroo molempia polviaan ja kansalaiset
tekevät samoin. Tällä kertaa ei urhea pikku mies kuitenkaan enää kauan
kestä. Voimakas ja voimantunnostansa täysin tietoinen kolmikko murskaa,
jauhaa hänet häviävän urheilijan kohtalon säälimättömässä myllyssä.

Kello soi. Viimeinen kierros alkaa. Ensi viulun kieli on katkennut,
kvartetti on hajonnut auttamattomasti. Viimeisen, komean loppufanfaarin
esittää trio. Tähän asti kokonaan säestäjänä toiminut sello,
Kouvolan sotapoika ottaa nyt johdon, vetäen pitkään ja uljaasti.
Hänen säestäjikseen siirtyneet sulava Pohjanmaan mies ja voimakas
kyminlaaksolainen vastaavat hienosti ja sitkeästi. Niin syöksyy komea
kolmikko vastustamattomalla voimalla maalia kohti. Mitään häiritsevää
katkeamista ei synny. Uljas kappale päättyy kuten pitääkin täyteläiseen
särähtämättömään kolmisointuun.

Puolen tunnin draaman kolmas näytös on päättynyt. Tämän näytöksen, koko
näytelmän traagillinen ratkaisu, itsepintaisen idän miehen murskaaminen
on tapahtunut jo matkan varrella. Viimeisellä kierroksella ei itse
asiassa enää tapahdu mitään, mutta kuitenkin tuntuu siltä, niinkuin nyt
vasta valtavan katsomon näkymättömät luonnonvoimat olisivat päässeet
irti. Huuto ja huiske, kätten taputus ja jalkojen töminä kiihtyy
sitä mukaa mitä lähemmäksi maaliviivaa voittoisa juoksijakolmikko
joutuu. Tuntuu kuin taivaan sähköllä ladattu pyörremyrsky kiertäisi
juoksijoiden rataa ulommassa katsojapiirissä. Puuttuu vain, ettei
se tempaa hattuja riemumerkkeinensä ja sadetakkeja matkaansa
kieputtaakseen niitä taivaan tuuliin.

Se on suuren maailman välitön ja voimakas tunnustus pienen maan
voitokkaille pojille ja heidän suurelle yhteissaavutukselleen. Ei
kukaan tahdo eikä voi kiistää sen arvoa, koska se koruttoman väkevästi,
sydämiin käyvästi puhuu itse puolestaan.

Välittömästi juoksun jälkeen suoritetun palkintojen jaon aikana
tunnelma kohoaa ja lämpenee yhä. Kunniakorokkeelle nousee voitokas
pienen maan kolmikko. Kunniasalkoihin kohoaa kolme siniristilippua.
Maamme laulun tunnelmallinen sävel kohoaa ja kiirii kansainvälisen
suurkatsomon laidasta toiseen, ei pyörremyrskynä, vaan hartaana sydämiä
värisyttävänä rauhan hymninä.

Sillä hetkellä varmaan maailman kymmenien kansojen näkymättömät
kuulijat samoin kuin heidän näkyväiset edustajansa suurkisojen
stadionilla ajattelevat hetken lämpimän myötämielisesti pientä maata
ja sen kansaa, jonka nuorukaiset ovat maailman valioiden kilpailussa
suuren työn tehneet, kolmoisvoiton saavuttaneet.




TERVAN VOIMALLA.


Oli maaliskuinen sunnuntaipäivä. Aurinko paistoi jo hereästi, päivän
puoleisista räystäistä tipahteli vesi. Kilpailut oli ilmoitettu
alkavaksi kello kaksi, tietenkin vanhaa lukua ja ajanlaskua. Vanhan
ajan hiihtokilpailusta nyt muutoinkin on kertomuksen aihe. Tämän
saattaisi päätellä jo kilpailuun aikovien suksista, jotka ovat pitkiä
ja kapeita, kärki- ja kantapuolestaan enemmän tahi vähemmän sujakoita:
torniolaisia, kajaanilaisia, haapaveteläisiä...

Niitä oli Kokkilan talon asuinrakennuksen pihanpuoleisella seinämällä
nojallaan yli kaksikymmentä paria. Auringon paisteessa niiden
tummaksi paahdetut vast’ikään voidellut ja lämpimiksi hangatut pohjat
kiiltävät ja välkkyvät. Mutta kuitenkin vielä joku kilpailuun aikova
punapaulainen hiippalakki keliä tunnusteltuaan sipaisee liukupuihinsa
salaisimpia voiteitansa: keltaista vahaa, valkoista parafiinia sekä
valaskalan rasvaa, jonka jäljeltä suksen pohja välkkyy yhä enemmän kuin
hopeakarvaisen vesisaukon selkä.

Niin rasvaavat ja välkyttelevät sujakoitansa seutukunnan kuuluisimmat
hiihtomiehet ja kilparatsut: Jussit, Masat, Asariakset, jotka
tunnetaan yhtä hyvin ristimä- kuin liikanimiltänsä. Heidän uskollisina
seuralaisinansa ja heistä salaista oppia ottaen varustautuvat ja
uhoovat monet pienemmät tekijämiehet, joiden suksenpohjat kylläkin
jo välkkyvät, vaikka suksen omistajan nimi ja maine makaa ja
välkehtii vielä tulevaisten toivojen varassa. No, toivossa aina
on hauska elää, ja kylläpä eletäänkin. Jos ennakkopuheisiin on
uskomista, niin ensimmäisellä palkinnolla, viidenkymmenen markan
viheriäisellä setelirahalla on tämän illan palkinnon jakajaisissa
monta onnellista omistajaa. Kauppansa tulevat tekemään myös toinen
palkinto, kolmekymmentä markkaa, ja kolmas palkinto, kaksikymmentä
markkaa. Kaunis saavutus se on vielä tämäkin seteliraha vajaan tunnin
työstä. Tukkimetsässä sen omistajaksi päästäkseen saa mies heilua
pitkän viikon. Entä maine? Kuka tuntee ja mainitsee tukkimiestä
paremmankaan litviikin jälkeen, mutta suksimies, hän on poikaa!
Yleisissä hiihtokilpailuissa palkitun toisen ja kolmannenkin Jussin
nimi mainitaan kahden, kolmen pitäjän kymmenissä lukukinkereissä, jopa
kaupungin aviiseissa.

Muista kilpahiihtäjistä ja heidän lukuisista avustajistansa syrjässä
seisoskelee kilpailun alkamista odotellen nuori vaitelias mies,
liiankin vaitelias kilpahiihtäjäksi ja palkintojen tavoittelijaksi.
Sitä varten hän kuitenkin on tänään matkaan lähtenyt, tämä äänetön
Kustaa, tämä liian vaitelias, vieraan pitäjän mies.

Hän on nostanut suksensa erikseen ruoka-aitan nurkkaa vasten. Ne eivät
ole mitään tunnettua pohjolan mallia, omatekoiset pikinokat mitkä
lienevät, vain tervalla ruskeiksi paahdetut yltä ja alla. Näin kaiken
tietävät ja kaiken nuuskivat pikkupojat tästä ison pihan ja pirtin
puolella aikuisillekin kuiskivat.

Myös valkotakkiset punapaulaiset kilparatsut ovat huomanneet
vähäpuheisen kilpakaverin ja hänen pikinokkaisensa. Alokkaat, jotka
eivät lähemmin tunne tätä miestä, uhoilevat edelleen rempseän
suuriäänisesti: Tule vain tänne, tuohipitäjän tuppikuono pikinokkinesi!
Saat kyllä mitä kuuluu ja kuka käski!

Mutta Masat ja Asariakset, ladun tunnetuimmat tekijämiehet ovat käyneet
ihmeen vaiteliaiksi. Nenäänsä tuhahdellen he syrjäsilmin vilkuilevat
vieraan pitäjän miestä, joka ei näytä olevan heistä ja kilpatouhuista
tietääkseenkään. Heidän tuoreessa muistissaan on tosiasia, jota ei
voi kieltää. Tuo mies, tuo sama etäisemmiltä mailta Rantalahden talon
kotivävyksi kihnautunut tuppikuono on jo muutaman kerran tehnyt heille
tempun, jonka muisto ei kirvelemästä lakkaa. Ensipalkinnot, viheriäiset
setelirahat on hän hävyttömästi nykäissyt heidän nenänsä edestä.

Ja jospa olisi mies edes miehen kokoinen, jonkin näköinen. Suksensa
näköinen hän on, kuiva pikitikku! Auringon paahtama kääkkä! Jos kysyt
häneltä mitä tahansa, niin yksisanaisesti vastaa, naurahtaa, narahtaa
kuin rasvaamaton oven sarana. Mistä olet saanut tuommoiset pikinokat?
Metsästä! Mitä olet vetänyt voiteeksi pohjien alle? Tervaa!

Tervaa, senkin... Ja pitipä hänen taas tännekin noilla tervapohjaisilla
pikinokillansa! Jos tuo mies täällä omassa kylässä voittaa, niin jopa
teki maine miehille elinikäiset häpeät!

Yksi ja toinen tekijämiehistä vetäisee suksiensa pohjiin vielä yhden
kerroksen parhaimpaansa tuon vieraan paikkakunnan miehen, tuon
pikinokan vuoksi, joka kutsumatta, uhoomatta on ampaissut heidän
apajilleen kuin ukkosilman hörhiläinen, tyhjän päällä liikkumattomana
tuijotteleva sudenkorento. Mitä hän puuhailee tuolla? Muina miehinään
pihamaalla astuskelee, tarkastelee talon luokkia, aisoja ja multarekiä.
Huonoissa tervoissa hänen mielestänsä varmaankin!

Kilpailujen palkintotuomari ilmestyy rapulle: Hei, hiihtomiehet!
Sisäänkirjoitus alkaa! Kilpailuun aikovat, asiaan kuulumattomatkin
säntäävät sisään, pieni pikinokkaisten mies viimeisenä. Mutta Jussi,
yksi hänen tunnetuimmista kilpailijoistaan ja viimekertaisista
häviömiehistään, nykäisee talon nuoremman renkimiehen nurkan taakse,
työntää kiiltävän markan rahan venkaleen kouraan, kuiskaisee muutaman
kihelmöivän sanan hänen korvaansa viitaten ruoka-aitan nurkalle päin.

Tuvassa suuren pöydän päässä kirjoitetaan jo nimiä valkoiselle
paperille ja sisäänkirjoitusrahat, kiiltävät hopeamarkat kilkahtelevat
porsliinilautaselle. Eräs palkintotuomareista kirjoittaa ja kierittelee
arpanumeroita, kahdeksantoista rullalappusta pitkäkarvaiseen
koirannahkalakkiin. Jännitystä on ilmassa. Kilpahiihtäjä toisensa
jälkeen käy nostamassa lappusensa, pienet pojat seuraavat sivusta
hievahtamatta, hengähtämällä, silmät tapillaan.

Hyvin onnestaa, ketä onnestaa, vieraan paikkakunnan pikinokkaista
kerrassaan niin hyvin, että saa ykkösen sekä hyppysiinsä että
rintaansa. Hörönaurahduksia kuuluu puolelta ja toiselta:

— Noin sitä pitää! Kun ensinnä lähtee, niin varmasti ehtii!

— Ainakin samana päivänä palkinnonjakajaisiin!

— Ja kun valmiiksi tervatulla suksella laahaa latua, niin toistenkin
kelpaa... silleen kelpaa hiihtää! hö-höhöö!

Näin arvelee Jussi, viitosen mies ja hännillä ajaja. Sanoo hän siihen
vielä jotakin muutakin, mutta se hukkuu ja sekautuu yleiseen naurun
hörinään. Sitten kiiruhdetaan ulos pihamaalle ja pellolle, josta
kahdenkymmenen kilometrin kilparata alkaa. Miehet lähetetään matkaan
viivyttelemättä minuutin väliajoin.

Numero ykkönen, se vieraan paikkakunnan harvapuheinen mies, potkaisee
niitylle viettävää latua pitkin ensimmäisenä. Latu on vetävän kirkas
ja keväinen lumi karheaa. Mutta pikinokka, kumpainenkin suksi
jarruttaa ja jyrhää, potkaisemallakaan eivät luista. Jotakin on nyt
vinossa. Mies hypähtää hankeen ja kääntää suksensa pohjat päivään
päin. Ne ovat kauttaaltaan lumessa ja jäässä. Hän pyyhkäisee niitä
kämmenellään. Tuoretta tervaa on vedetty vahvalti suksien pohjiin.
Se on tehty ilkitarkoituksessa sisäänkirjoittamisen aikana, siitä ei
epäilemistäkään enää.

Kunnottomat lurjukset! Että kehtaavatkin! Lumihangessa seisoen Kustaa
katselee ylös mäkeen kiloilevaa latua, jota pitkin kilpaveikko numero
kakkonen jo täyttä häkää työntää ja kahistaa. Viheliäinen tervakäpälä!
Oletkohan sinäkin jo yksi niistä? Kustaan tekee mieli tempaista
tervatulla suksella kilpailijaansa päin taulua, häntä ja kaikkia muita.
Onko tuo nyt kilpamiehelle sopivaa, tämmöinen?

Mutta ei kai hän vääryyttä kärsineenäkään voi ryhtyä tappelemalla
oikeuttansa hakemaan? Ei parane ryhtyä. Helposti hän aavistelee, miten
siinä kahakassa vieraan paikkakunnan yksinäiselle miehelle kävisi.
Lyötäisiin kuin vierasta sikaa. Ei, jotakin muuta on yritettävä. No,
miksikä ei voisi yritellä yhä eteenpäin näillä tuplaten tervatuilla
suksillansa. Syrjään kerkiäisi siirtyä myöhemminkin jossakin
sopivammassa paikassa metsäisellä taipaleella. Hän astuu suksilleen,
potkaisee, työntää, jungertaa. Ladun varressa olevalle niittyladolle
hän ehtii, ennenkuin minuuttia myöhemmin lähtenyt kilpaveikko tavoittaa.

Kustaa tempaisee puukon tupestaan ja veistää tervattuihin suksen
pohjiin jäätynyttä lunta. Nahkea tervansekainen jääsohjo tarttuu
ilkeästi sormiin ja puukonterään. Törkeältä tuntuu ja mahdottomalta
näyttää. Ja harmittaa vielä sen lisäksi, ettei mies tahdo enää
nahkoihinsa mahtua. Kaikkea keksivät ja kehtaavat, senkin...

Jo porhaltaa kakkonen ohitse, pärskäyttää nenäänsä ja naurahtaa: Eikö
luista? Luistaa! heittää Kustaa takakäteen ja pyyhkäise puukostansa
ladon kynnyspuuhun jäätä ja tervaa. Se on hidasta, törkeää työtä
miehelle, jonka sisu kihelmöitsee. Jospa edes saisi vetää luota mönjää
muutamien äijien naamapuoleen! Se varmaan helpottaisi. Ei saa. Täytyy
tuhertaa sitä täysin viattoman ladon kynnykseen. Jo hiihtää ohitse
kolmas mies. Myös hän heittää osaaottavaisen sanansa, mutta saa sen
tervaisena takaisin. Neljäs menee toki äänettömästi. Sen sijaan viides,
pitäjän keisari ja kyläkilpailujen kunniakukko loistaa sen näköiseltä
kuin olisi nauruaan pidätellen odottanut tätä jo kaiken aikaa.

— Tervaatko sinä...

— Tervaan minä!

Kustaa pyyhkäisee viimeisen kerran puukkonsa puhtaaksi ja alkaa hangata
suksenpohjaa paljaalla kämmenellään. Suksi lämpenee, miehen mieli siinä
mukana. Kunhan tervattu puu nyt jäähtyy tuossa hetken vielä, niin
lähdetään tästä! Kahdeksannen miehen jälkeen hän lähtee.

Pian hän lämpenee ja imee latua kuin ajokoira tuoreita otuksen jälkiä.
Suksi luistaa nyt hyvin ja edeltäjien sauvoimien jäljet tuntuvat liian
lyhyiltä. Hän työntää ja potkaisee, vauhtiaan hellittämättä nuolaisee
vastamäet, samaan menoon hujeltaa niitä seuraavat myötäiset...
Tervaatko sinä... Odotahan, punakinttuinen kannuskukko, niin tervaankin
vielä! Yllättävän pian hän tavoittaa edeltäjänsä. Latua! Siitä sanasta
voimaa lähtee. Muutamalla potkaisulla mies jää pensaikon pimentoon.
Seitsemäs on sinnikkäämpi, mutta eipä tervasuksen edessä pitkälti
pyristele hänkään. Ilmaa jäävät haukkomaan ukko kuin ukko. Hyvä on
alku. Seuraava mies onkin jo se juutas, se punaräpyläinen kannuskukko.
Hänen niskaansa pitää puhaltaa jokin voimakkaampi sana. On kai niitä
suomenkielessä voimasanoja niin paljon kuin on sanojen tarvitsijoita,
ehkä enemmänkin vielä. Mutta kiivaasti kiskovan takaa-ajajan mieleen
muistuu tällä kertaa ennen muita yksi voimallinen sana, liiankin
voimallinen voitollisen hiihtäjän irti päästettäväksi, niin hänestä jo
alkaa tuntua, kun tervattu suksi näin hyvin luistaa ja vihansykkyrät
ovat päässeet jo juoksevina lankoina pitkälle ladulle purkautumaan.
Eikö voisi täräyttää häntä jollakin muulla vähemmän jumalattomalla,
mutta kuitenkin yhtä voimallisesti tärähtävällä sanalla? Miksi ei
voisi, varsinkin kun sellainen sana on ihan käden ulottumalla. Se on
jo kädessä, paljaassa tervaisessa kädessä, johon hän sen vuoksi ei ole
voinut edes rukkasta sovittaa. Nyt se on hänellä kielen takana, sen
sielua hivelevän myötämäen alkaessa, jossa hän punapaulaisen tavoittaa.

— _Tervan_ voimalla!

Hätäytynyt mies pompahtaa ladun viereen, jääden suu ammollaan
katselemaan tervamiehen tuimaa menoa. Voi, miten suloista voidetta
se olikaan hiljaisen sydänmaan miehen syyttä tervatulle sydämelle.
Hänen suksensa luistivat ja hän oli nyt vedossa, elämänsä vedossa,
käyttääksemme nykyajan kenttämiesten sanontatapaa.

_Tervan_ voimalla... _Tervan_ voimalla... Rata oli kahteen kertaan
kierrettävä ja monta kertaa hän sen kestäessä sai puhaltaa sen selväksi
voimasanallansa, josta aina kihosi hänelle itselleen käyttövoimaa.

Ja näin Kustaa, harvapuheinen sydänmaan mies voitti kilpailun
kahteen kertaan tervatuilla suksillansa. Hän sai hyvin ansaitun
viisikymmenmarkkasensa ja häipyi laduilleen vähin äänin kuten oli
saapunutkin. Vielä pari kolme tällaista kilpailua, niin hän ostaisi
hevosen. Suotakoon anteeksi hänen ensi kuulemalta häpeämättömät
ajatuksensa. Hän oli köyhän sydänmaan talon vävy, aikansa mies,
ammattilainen, joka hiihteli viheriäisiä setelirahoja tervan voimalla.




TÄHTILIPUN ALLA.


7.69!... Yli!

Laaja katsomo kohahti. Huutoja, kättentaputuksia kuului monelta
taholta. Jesse katsahti ympärilleen ja naurahti. Minkä vuoksi tämä
kohina? Ei kai se ollut mikään ennätys, ei lähelläkään sitä. Mitätön
sitä paitsi.

Vahingoniloa!

»Ylirappeutuneen kulttuuri-ihmisen todella vilpitön ilo on enää vain
vahingonilo!» Jesse muisti nämä henkevän opettajansa Ohion yliopiston
estetiikan professorin sanat ja naurahti uudelleen ääneen. Olisipa se
paukaus, kun Jesse Owens, pituushypyn loistava maailmanennätysmies
koekilpailussa astuisi toisen... ja kolmannen kerran yli, eikä sitten
pääsisi edes loppukilpailuun. Siinä olisi sivistyneelle maailmalle
sensaatiota kerrakseen! Ja jenkeille purukumia koko Berliinin kisojen
ajaksi.

Hän käveli vauhdinottopaikalle ja kietoi viheriän huovan jalkojensa
ympäri. Kolea tuuli kävi. Aurinkoa ei näkynyt, eipä juuri pilviäkään,
mutta kuitenkin muutamia kylmiä vesipisaroita pirskahteli hänen
käsivarsilleen ja kasvoihinsa. Ulkoinen, jopa sisäinenkin kylmyys
värähdytti epämieluisasti nykäisten hänen hartioitaan. Eurooppalainen
kolea ilma! Ja amerikkalainen! Hän hymähti hieman katkerasti.

Hänellä oli ollut jo menestystä »tähtilipun alla» niin paljon kuin
oli odotettu, ehkäpä enemmänkin. 100 metrillä oli maailmanennätysaika
ja kaksi »tähtilippua» oli saatu salkoihin, kahden värillisen,
mulatti Owensin ja »täysipimeä» Ralph Metcalfin ansiosta. Tai
oikeastaan, tietenkin se oli tapahtunut U.S.A:n valtion yliopiston,
treenari Snyderin, newyorkilaisten dollariprinssien ja chicagolaisten
sikasäilyke-prinsessojen ansiosta. Owensille, Metcalfille, Williamsille
ym. ym. puoli- ja täysipimeille riitti hyvin, kun saivat kunnian
kilpailla »tähtilipun alla», kun saivat armon matkustaa maailman
suurkisoihin laivassa U.S.A., seurassa mr New-York, Miss Chicago...
vaikkapa vain välikannen alla.

Oliko »puolipimeän» Jesse Owensin sydän hämärä ja mieli musta jostakin,
jollekin? Mitäpä syytä hänellä olisi ollut sellaiseen? Yksi kultamitali
oli jo hänen taskussaan ja laakeriseppele oli painettu hänen
kulmilleen. Tänään painettaisiin toinen seppele, kultamitali toiseenkin
taskuun! Huomenna mahdollisesti kolmas, jos hänelle nyt onnistuisi
toinen tai kolmas koehyppy ja hän pääsisi loppukilpailuun.

Mutta minne hän maaton, koditon Jesse-parka istuttaisi kolme
muistotammeaan? Arvattavasti jonkin amerikkalaisen kaupungin puistoon:
New Yorkiin, Chicagoon, Ohioon! Suuren U.S.A:n ja sen tähtilipun
ainutlaatuisten suursaavutusten kunniaksi!

Ei! Jessellä oli kuin olikin nyt jotakin myrkkyä veressä ja puolipimeää
välikannen alla. Se ei ollut milloinkaan hyväksi. »Katkera mieli,
syystä tai syyttä, on kuin laimentamaton myrkky, joka ennen pitkää
tuhoaa laidat siitä astiasta, jossa sitä säilytetään.» Myös tämä oli
Ohion yliopiston opettajan sanomaa. Nuoren kokemattoman elämänsä ja
loistavasti alkaneen urheilu-uransa aikana oli Jesse Owens jo monta
kertaa pannut merkille, miten syvä elämänviisaus piili näissäkin
kunnioitetun opettajan elävästi muistiin painuneissa sanoissa.

— Owens!

Hänen nimeänsä huudettiin. Jesse pompahti ruohikolta ja alkoi
verrytellä. Haluton hän oli ja viluinen. Kylmä, ilkeätuntuinen
värähtely hartioissa jatkui. Ruohikolla istuessa se oli hakeutunut
alemmaksi. Kylmiä palloja kuin jääpuikkoja tuikahteli käsivarsissa,
pohkeissa, lonkkanivelien kohdalla. Kolea eurooppalainen ilma ja juuri
äsken juostu 200 metrin alkuerä velkoi osaansa. Miksi hänen olikin
pitänyt riuhtaista se maailmanennätysaikoihin? Olisi kai siihen ollut
aikaa ja tilaisuutta välierissä ja loppukilpailussa.

— Owens! Hyppypaikalle!

Se kajahti käskevästi, milteipä terävän pistävästi kuin kiviseinään
ammuttu kaksoislaukaus. Jesse otti muutamia nopeita, voimakkaita
verryttelyaskeleita ja käveli verkalleen askelmerkkiensä kohdalle.
Tuulenpyörre ryöpytti hyppylaudan kohdalla punaista santaa. Hän katseli
sitä vauhtiradan päässä hieman kyyrysillään kädet lanteilla seisoen,
edessä olevaan tehtäväänsä keskittyen.

Kylmä suuri vesipisara putosi hänen niskaansa vierien jääkarpalona
selkää pitkin alas. Hän värähti, kohosi ja katseli ympärilleen. Sadat,
tuhannet kiiltävät kiikarit tuijottivat laajan katsomon kaikilta
parvekkeilta, niinkuin saalistansa vaanivan ristilukin silmät.
Ne heittelivät kylmiä säihkeitä. Tuhansilla pistävillä kärjillä
ne naulasivat nahkaa ihoon, pistivät, ilkkuivat, vaativat: Olet
Euroopassa! Joko tunnet sen nahoissasi! Jesse! Olet saanut kunnian
edustaa U.S.A:ta! Jos petät luottamuksemme, niin varo... varo.

Jesse katsahti ampujiin, U.S.A:n armollisiin herroihin, ystäviin,
Euroopan armottomiin naulaajiin, vihollisiin. Hänen kasvoillensa
valahti hieman nöyrä, hieman avuton »keep smiling»-naamio, joka
niin hyvin sopii ja pukee isänmaattoman mustan, jopa puolimustan
kasvoja kansainvälisellä kilpa-arenalla »tähtilipun alla». Mutta
sisimmässään Jessen täytyi itselleen tunnustaa, ettei hän milloinkaan
ennen näin vastenmielisesti ollut irtautunut pituushypyn vauhtiradan
keskittymispaikalta.

Pelkäsikö Jesse Owens? Ei, hymyillen hän sipaisi jalkojansa, kyyristyi
ja lähti. Ja taas tuijottivat tuhannet kiiluvat kiikarisilmät nuolena
kiitävän kultamitalisprintterin ja pituushypyn maailmanennätysmiehen
tummaan, komeaan vartaloon, joka punaisen pölypilven saattelemana
läheni valkoista ponnahduslautaa. Ponnahdus. Komea leiskahdus. Mutta
pysähdys oli tuntuman verran keskeneräinen, hieman töksähtävä, niinkuin
miehen pian olisi pitänyt päästä kuulemaan ja näkemään, miten kävi. Se
sanottiin hänelle ennen kuin hän kerkisi ruohokentälle huopansa luokse.

7,54!... Yli!

Äskeistä äänekkäämmin katsomo kohahti. Eurooppalainen vahingonilo, se
»ainoa vilpitön ilo» ulvahti: Kas sillä tavalla, sinä puolipimeä! Sinä
amerikkalaisen risteilijän afrikkalainen apumoottori! Astuhan vielä
kolmannen kerran yli! Mutta oma joukko pettyneenä kihisi: Hän häpäisee
U.S.A:n. Hän hävittää kultamitalin meiltä! Jesse Owens! Sinä mulatti ja
mustapää! Jos vielä kolmannen kerran raapaiset lankun ylitse... niin et
saa sitä anteeksi... tissäkään!

Mutta Jesse Owens, kylmän Euroopan maalitaulu, kaikki kaikessa Amerikan
syntipukki, kääräisi huovan tumman, kuvankauniin, loistavilla lahjoilla
varustetun ja viimeiseen vireeseen treenatun vartalonsa ympäri. Hän
oli yksin ja hänen oli kylmä, ruumiin vilu, sielun kolea yksinäisyys.
Missä oli etelän ystävällinen aurinko? Missä yksi ainoa pyyteettömän
ystävällinen silmä? Vihreän huovan sisällä vihreällä kosteatuntuisella
nurmikolla maaten hän etsi niitä, lämmittävää auringon sädettä,
epäitsekkään ystävän silmää, mutta ei löytänyt niitä. Mitä näkyi
vastustajien rintamalla, sen hän arvasi. Mitä ns. ystävien leirissä,
sitä hän kourakiikarillansa kotvan aikaa tarkasteli.

Etupenkillä takasuoran parhaimmilla paikoilla hikoili ja tuskaili
tuttu mies, nuori satakiloinen asianharrastaja, satamiljoonaisen
dollaritirehtöörin poika, joka liukui kuin lihava kultakala
isäkultaisen mukaansa tempaavassa vanavedessä. Mikä tuska ja
tunnonvaiva nuorella arvon herralla! Kokonaista kaksi viikkoa hän on
uhrannut kalliista ajastansa vaivautuakseen näkemään tämän... tämän
skandaalin, tämän häpeän! Jesse riivattu! Sitä vartenko me olemme sinut
yliopistoihimme ottaneet! Sinulle erikoisvalmennusta kustantaneet! Jos
klikkaat viimeisellä kerralla, niin...

Oikealla hänestä, punaisena ja rehevänä kuin komein ansarikukka,
istuu oman koulun opiskelutoveri, myös kauniisti kasvavalle
dollaripenkille istutettu säilyketehtailijan tytär, hyvin komea tytär,
irlantilaissyntyinen ja -kuosinen nenä vain sopivasti »paklattu» ja
suoristettu, liiaksi valloilleen pyrkivät vartaloviivat hierottu,
voideltu ja manklattu, etteivät ne muotipuvun alta enää juuri
paljoakaan muistuta niitä lihavia liikkiöitä, joita tuhatmäärin joka
päivä vaunusiltaa pitkin juoksutetaan isäpapan koneisiin... »Voi,
Jesse parka! Sinun tähtesi tässä täytyy hävetä! Jospa nyt kuitenkin
onnistuisit! Jos sinä tuot meille pituushypyssä kultamitalin, niin...
niin minä otan sinut kuin otankin saföörikseni, sanokoon pappa mitä
tahansa!»

Kunniavieraiden osastossa valmentaja Snyder, silmälasit hiessä,
olkihattu päässä, se hieno ja herttainen mies: Jesse, poikaseni!
Suonissasi virtaa valkoisen miehen verta. Katso toki vähän! Sehän on
vasta meidän kolmas kultamitalimme! Aiotko heittää sillä voileipiä!

— Owens! Viimeinen hyppy!

Jesse nousi, heitti huovan, kiskaisi verryttelypuvun. Hän juoksi
tuimasti paikallensa, ryöpsähti eteenpäin, perääntyi taaksepäin.

... valkoisen miehen verta. Niinpä kyllä, setä Snyder. Mutta pohja
on pikipimeää, Afrikan auringon lämmittämää neekeriverta! Sitä on
piinattu! Sitä on piiskattu! Kansalaisvapauksillaan ja demokratiallaan
kerskuvan valkoisen miehen ruoskalla on sitä kuolemaan asti orjuutettu,
halveksittu, vaivattu! Vain yhteen me kelpaamme lämpimän veremme,
pakanallisilla lahjoilla armoitetun ruumiimme ansiosta: Kultaa ja
kunniaa takaa-ajaviksi vinttikoiriksi U.S.A:lle tähtilipun alla!

Jesse tunsi verensä jälleen lämpimäksi. Se virtasi kuumana päähän,
käsiin, jalkoihin. Jääpuikot, piikit ja naulat varisivat kuin kuivat
karvat hänen joustavalta iholtansa. Jostakin kymmenien sukupolvien
takaa Afrikan aroilta, lämpimän auringon alta kohosi täysi musta
lämminverinen esi-isä kuin alkuapina, käveli joustavasti keikkuen ja
nauroi valkoisten väkivahvojen kulmahampaittensa takaa.

— Jesse, poikaseni! Hyppää sinä vain tähtilipun alla! Siitä on heille
kunniaa ja iloa! Lämmin veresi on voittamaton! Siitä on sinulle
itsellesi iloa! Hyppää, Jesse! Hyppää!

Jesse kyyristyi, hymyili ja hyppäsi. Se oli vain semmoinen täysivarma,
varovainen hyppy. Tuhannet silmät tuijottivat.

7.75!... Kylmä Eurooppa vaikeni. Riemuisa meteli kävi omassa seurassa
tähtilipun alla.

Jesse Owens, koditon, isänmaaton kolmen kultamitalin mies, kääntyi ja
hymyili päin aurinkoon. Se oli päässyt pilven takaa ja tervehti häntä
orpoa onnen miestä lämpimällä äidinsilmällänsä.




VESIKOE.


Kalle, Leppälän talon nuorempi poika oli itsekseen jo muutaman
vuoden ajan harrastanut urheilua. Heitoissa ja juoksuissa hän oli
päässyt jo melkoisiin saavutuksiin, mutta hypyt yleensä, pituushyppy
erittäinkin oli hänelle murheen kynnys. Joka ainoa kerta se vei hänen
ottelupisteensä penkin alle ja vielä sitäkin alemmaksi.

Kalle ei jaksanut käsittää, miksi maan vetovoima juuri hänen
kohdallansa niin tavattoman tehoisasti vaikutti. Nähtävästi vaikuttivat
myös muutamat muut seikat. Vauhdinottoaskeleet eivät sopineet, minkä
johdosta hyppy sattui miten sattui, väliin vasemmalle, väliin oikealle
jalalle, toisinaan lankun eteen, toisinaan sen taakse. Vain aniharvoin
hänen ponnahduksensa sattui oikeaan paikkaan, kilpailussa tuskin
milloinkaan.

Kaikilla muilla oli enemmän taitoa ja keskityksen voimaa. Heidän
askelensa näyttivät sattuvan aina. He sätkähtelivät kuin kutusalakat,
sellaisetkin miehet kuin Pajusen Ville. Mokoma länkisääri! Ruodoton
vyyhti! Entäs kun miehellä ei vauhtia juuri nimeksikään. Ja kuitenkin,
tällainenkin mies kilpailussa hetkauttelee viiden metrin paremmalle
puolelle. Se on saavutus, josta Leppälän Kalle ei uskalla edes unta
nähdä.

Niin kauan se Leppälän poikaa harmitti, että hänen täytyi ryhtyä
erikoisharjoituksiin. Mutta valitettavasti talon kiviset pihatanhuat
eivät olleet juuri parhaimpia paikkoja sellaisiin harjoituksiin.
Seuratalon kenttä taas oli kaukana kylällä ja iltaisin oli siellä
kylän poikia. He olisivat heti olleet pitkin kauloin katselemassa ja
leukailemassa, sellaisetkin, jotka itse eivät mitään yrittäneet eivätkä
mihinkään pystyneet.

Kauan aikaa Kalle tätä pulmaa mietiskeli samalla yksinäistä ja
tarkoitukseen sopivaa hyppypaikkaa itselleen etsiskellen. Vihdoin
hän sen löysi metsälohkon reunassa sijaitsevan Kirvesniityn halki
johtavalta polulta. Siinä ei ollut mäkeä eikä mutkaa, ei kantoa eikä
kivennupulaa. Milloinkaan ei liioin vääräleukaisia, pitkin kauloin
norkoilevia katselijoita, mikä oli tämän uuden löydön kaikkein parhain
ja miellyttävin puoli. Päiväkausiin ei Kirvesniityllä mahtanut liikkua
muita kuin jokin kesäkarvainen jänis tai metsäkana.

Tämän hyvän löydön tehtyään Kalle jätti kaikki muut
urheiluharrastuksensa. Illoin, aamuin, joskus päivällisen jälkeisellä
ruokatunnillakin hän paineli keveää juoksuhölkkää metsäniitylle,
poukahteli mennessään, hypähteli tullessaan, miten milloinkin huvitti
ja aikaa riitti, kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä kertaa.
Vauhtiaskeleita hän ei mitellyt, mitäpä niistä. Toisinaan hän saattoi
syöksähtää viisi askeletta, toisinaan jopa viisikymmentä, kuinka
kulloinkin mieleen juolahti kimmoisaa polkua kukkivien heinämättäiden
välitse pinkaistessa.

Muutamia viikkoja näin vapaasti koikkelehdittuaan hän kuitenkin alkoi
arvioida vauhdinottomatkojansa ja loikkaustensa pituuksia. Ne olivat
silminnähtävästi venähtäneet. Maan vetovoima tosin yhä vaikutti, mutta
se ei vaikuttanut enää samalla tavalla. Pitkää kotimäkeä ylöspäin
juostessaankin hän jo usein tunsi, miten askel oli keventynyt.

Eräänä iltana niityllä hypähdellessään hän löysi metrin mitan
housuntaskusta. Ajokärryjen katkennutta aisapuuta mitatessa se varmaan
sattumalta oli sinne unohtunut. Hän mittasi kaksi parhainta hyppyänsä:
Neljäseitsemänkymmentä!... Neljäkahdeksankymmentäviisi! Kas sitä!
Hän taivutteli mitan taskuunsa, hyppäsi kerran, pyörähti käsillänsä
kolme kärrynpyörää ja hyppäsi toisen kerran. Keveältä tuntui elämä,
kosteauhoinen, kukkatuoksuinen niityn ilma oli keveätä hengittää.

Kalle heittäytyi lepäilemään pehmeiden niittyvillamättäiden väliin.
Niityn kimmoisa ruohomatto huokui lämpöisesti ja voimakkaasti.
Valkoapilan kukat ja punertavat kissankäpälät tuikkivat ja tuoksuivat
mätästyynyjen takaa. Kalle silitteli ja hyväili niitä, hengittäen
syvään niiden mehukylläisiä tuoksuja.

Neljä ja kahdeksankymmentäviisi! Pituushyppysaavutuksena se ei ollut
vielä kovinkaan paljon. Ja kuitenkin se oli jo jotakin. Maan vetovoima
oli kadottamassa painajaisvoimansa, sitä se merkitsi. Siitä päästäisiin
ajan ja harjoitusten avulla varmasti pitemmällekin. Kaikki, mikä
kerran kasvamaan vapautui, se jatkuvasti kasvoi, metsän puu, hevosen
varsa, ihmisen lapsi. Miksikä ei kasvaisi myös hänen vajamittainen
pituushyppynsä, jos se riittävästi saisi kasvamiseensa tarpeellista
ravintoa? Täällä kimmoisalla niittypolulla se sai sitä: aurinkoa,
apilankukkia ja linnunlaulua! Vettä se myös tarvitsi ja sai. Sitä
rävähti niskaan äkillisesti yllättävästä sadekuurosta, purskahteli
pehmeällä niityllä varpaiden välistä.

Niityn halki virtasi vähäinen puro, jossa oli pieniä lampipoukamia
siellä ja täällä. Niissä oli kalojakin, pieniä mustia ahvenia,
joita Kalle usein pikku poikasena oli ongella narraillut. Erään
sellaisen poukaman rantaan johti hänen niittypolkunsa, jatkui se
siitä edemmäksikin, Kivistön mäkeen, jopa Hakalan torppaan saakka.
Mutta minkä tähden polku oli pantu kulkemaan leveän poukaman kohdalta
puron ylitse, niin että sen vuoksi siltapuiksi oli paikalle täytynyt
kuljettaa kaksi pitkää lankkua? Tosin kulkijoiden oli hupaisa niitä
hetkutella, mutta pari syltä ylempää tahi saman verran alempaa olisi
päässyt hetkumatta puolta lyhyemmillä lankuilla. Mitä käytännöllistä
tarkoitusta oli tällä pienen puron pitkällä sillalla?

Kaikella on aina oma tarkoituksensa, kun se vain keksitään. Kalle
oivalsi puroputaman ja pitkän sillan käyttömahdollisuudet vasta
syyskesällä moniviikkoisen niittypolkujuoksentelun, hypähtelyn ja
levähtelyn jälkeen. Hyvä näinkin, että hän sentään lopultakin sen keksi.

Hän oli harjoitellut ja hypähdellyt polulla, metsässä ja niityllä
erikoista paikkaa etsimättä. Oikein hyvää paikkaa ei täällä ollutkaan,
vauhdinottoon nähden ei varsinkaan, sillä polku mutkitteli, minkä
vuoksi suoraa ei riittänyt pitkään vauhdinottoon. Ainoastaan puron
rannassa olisi ollut tarvittava matka suoraa, kimmoisaa niittypolkua,
mutta sen päässä oli se käsittämätön pitkä silta, hetkuva lankku ja
vesihauta.

Eiköpä voisi kääntää lankkuja sivuun ja hypätä vesihaudan ylitse? Siinä
se oli, se pitkän sillan tarkoitus, joka tähän saakka oli pysynyt
salassa! Sitä mukaa kuin hyppytaito edistyisi, voisi toiselta, vaikkapa
molemmiltakin rannoilta kavertaa vesihautaa leveämmäksi... Ellei se
kavertamatta ole jo tarpeeksi leveä? Tämä uusi ajatus juolahti hänen
mieleensä, ennen kuin toinen kunnolla oli ehtinyt pois tieltä.

Kalle pompahti mättäikössä tutkimaan sitä asiaa. Se olisi pian tehty,
siltalankun laidan vain mittaisi. Tällä kertaa ei taittomittaa sattunut
hänen taskuunsa, mutta saattoi hän mitata matkan myös askeleillaan. Se
oli kuusi askeletta, viisi ja puoli metriä, suunnilleen.

Todettuaan asian Kalle raaputteli niskaansa, mutta jätti siltalankut
paikoilleen siitäkin huolimatta, vaikka hän mättäiköstä ylös
hypähtäessään reippaasti oli aikonut heittää ne sivuun. Kova onni
kuitenkin, mutisi hän. Pitikö tuon nyt olla kuusi askelta. Viidessä
olisi ollut riittämiin!

Se oli, mikä oli. Minkäpä hän tehdylle mahtoi. No, tietysti hän olisi
voinut kaventaa purojuoksun muovailemaa vesihautaa, kitata savella
ja mullalla, puolelta ja toiselta. Ja sitten kuitenkin saada vaivoin
kitatut mullat silmilleen! Ei maksanut vaivaa, parasta jättää koko
ajatus.

Mutta kuinka ajatuksen jättää. Varsinkaan sellaisen ajatuksen, joka
kesäisen auringon lämpimästi niskaan helottaessa on itsepäisen miehen
kovaan kalloon pureutunut. Leppälän Kalle oli yksi kovapäisimpiä, sen
olivat opettajat ja vanhemmat ja monet muut jo monta kertaa tätä ennen
todenneet. Ajatus palautui hänen mieleensä päivällä ja yöllä, pyhänä
ja arkena. Aina hänen silmissään kangasteli vain kimmoisa niittypolku,
jonka puron puoleisessa päässä sijaitseva vesilammikko oli kyynärän,
kukonaskelen, verran liian leveä.

Mutta eräänä sunnuntaipäivänä tämäkin pulma selveni, kirkastui kuin
pilvimöhkäleen takaa esiin kiertyvä auringon lämpöinen kiekko, jota hän
kahden niittymättään välissä selällään maaten kiikaroitsi.

Kuka oli vannonut, että purolammikko pitkän sillan kohdalla oli askelen
verran liian leveä? Eikö ennemminkin miehen hyppy näin hyvän ja
kimmoisan vauhdinottopaikan reunassa ollut askelen verran liian lyhyt,
jos nimittäin niinkin hullusti kävisi, että varpaat eivät pitäisi
ja hän mätkähtäisi takakäteen purolammikkoon? Ja entäpä tämä, jos
vaikka mätkähtäisi? Asiako tuo oli kesäisenä päivänä? Ei kukaan olisi
katsomassa eikä ilkamoiden kurnuttamassa, ei muut kuin ojasammakko
kenties, mutta senkin kurnutusviikot olivat jo aikapäiviä ohitse.

Pilvet olivat riekaleiksi hajautuneet. Taivaan kansi oli avara,
aurinko lämmin ja läheinen. Ja kuitenkin se oli Kallen mielestä niin
suuri ja etäinen. Väljät, vapaat näköalat avautuivat vesikokeeseen
valmistautuvan hyppääjän silmien eteen.

Olisiko suuri Hannibal milloinkaan kulkenut Alppien ylitse, jos hän
hetkeäkään olisi epäillyt, ettei läpäisisi niistä? Kirvesniityn leveän
purolammikon ylitse ei kukaan kaksijalkainen ole tätä ennen loikannut.
Tänään se tapahtuu! Sen täytyy tapahtua!

On sanomatta selvää, ettei näin voimallisen latauksen jälkeen mikään
purkautuminen enää ollut mahdollista. Panoksen täytyi paukahtaa
ja se paukahti. Kalle nousi mättäiköstä, käveli päättävästi
purohaudalle ja käänsi siltalankut sivuun. Sitten hän asteli polun
mutkaan keskiniitylle, sylkäisi kouriinsa ja otti vimmatun vauhdin.
Vauhtiaskelet eivät osuneet oikeaan paikkaan, ei läheskään. Mutta
laukaistu se nyt joka tapauksessa oli... ja jos tahtoisimme kuvata
lopun lyhyesti ja kaunistelematta, mutta kuitenkin sopivasti sointuvia
sanoja käyttäen, niin sanoisimme: Hyppy loiskahti... ja mies
moiskahti...

Mitään sen vaarallisempia seurauksia urotyöstä ei Kallelle koitunut.
Tosin vesi oli kylmää ja rapaista, mutta olihan nyt täysi kesä, ihana
suvi olikin. Monenkirjavaiset perhoset liitelivät niityn yllä, ja
sirkat sirisivät alhaalla heinikossa. Vesikokeestaan joten kuten
rannalle selviytynyt hyppääjä loikoili pian samassa heinikossa ja
kuivaili pesunkestäviä housujansa.

Se oli sittenkin tempaus, joka kerran oli tehtävä, ja kun se nyt oli
tehty, niin sittenpä oli tehty. Tähänastisissa juoksuharjoituksissaan
Kalle oli milteipä kokonaan unohtanut erään tärkeän asian. Vauhti yksin
ei riittänyt, ei ponkaisukaan. Pituushyppääjän oli myös huolellisesti
harjoitettava askelensa ja sovitettava ne niin, että sattui
tarkoitettuun kohtaan. Siinä oli urakkaa lähiviikoiksi. Mutta ennen
kuin muuraimet nevalla punoittivat, hän loikkasi ylitse kuivin housuin.

Kalle teki suunnitelmansa mukaan; joka päivä hän kärsivällisesti
siirteli ponnahdusmerkkejänsä ja harjoitteli askeleitansa, pitensi,
lyhensi ja tasoitteli.

Kunnes sattui ja sattui tarkasti, jopa niin riemullisesti, että
pitäjän kaikkien urheilevien nuorten miesten tavoite, viisiottelun
komea kiertopalkinto kulki Kallen povessa Leppälän salin piirongin
koristeeksi. Se oli oikeus ja kohtuus, sillä oikeastaan siitä ei viime
kesänäkään puuttunut enää muuta kuin kuuden metrin vesihautahyppy.

Mutta muurainten parhaillaan ollessa käveli Kalle pokaaleineen suolle,
uskaltautuen vielä kerran kovennettuun vesikokeeseen. Palkintopokaali
kädessään hän ponkaisi vesihaudan ylitse. Koe onnistui ja pian oli
hopeapokaali kukkupäänä meheviä muuraimia. Naapuritalon pienessä
ullakkokamarissa odotteli varmaan eräs, joka mielellään pistelisi suon
meheviä hillamarjoja pieneen punaiseen suuhunsa.

Onnistuiko myös tämä koe? Luultavasti, mutta sen lähempi selostaminen
ei mahdu eikä kuulu enää tämän jutun puitteisiin.




VOITTAJANA MAALIIN.


Maratonjuoksijoiden monikymmenpäinen joukko pulpahteli kaksi-,
kolmirivisenä nauhana stadionin portista maantielle. Mutta yksirivinen
alkupää harppoi jo milteipä huutomatkan etäisyydessä tietä reunustavien
lehtipuiden varjossa. Kuumaveriset etelän miehet olivat johdossa,
eivätkä he nähtävästi muistaneet, miten pitkä ja voimia imevä taival
maratonmatka itse asiassa oli. Sitä tuskin olisi ollut syytä aloittaa
tuhannenviidensadan metrin alkuvauhdilla.

Näin Albin tuumiskeli antaen pompahdella edelleen jokaisen, kenellä
näytti olevan siihen halua. Monella sitä tuntui olevankin. Kun hän
tien käänteessä katsahti taakseen, olivat jälkijoukon miehet sormin
luettavissa. Mutta kannoilla rapsahteli Hanneksen keveä, tahdikas
askel. Albin tunsi sen, vaikka ei olisi katsonutkaan. He nyökähtivät
toisilleen naurahtaen.

Ihmeen keveältä tänään tuntui juoksu. Vaikka tiepohja vaikutti liian
kovalta ja iltapäivän aurinko paahtavalta, tunsi Albin itsensä
pirteäksi ja taistelukuntoiseksi. Näin mieluisaa alkuvaikutelmaa hän
ei muistanut kokeneensa pitkiin aikoihin vähemmänkään vaativissa
kilpailuissa. Mutta häneltähän ei näissä kilpailuissa vaadittukaan
liikoja, jos salaisesti toivoen asiantuntevissa piireissä odotettiinkin
ehkä. Ennakkomaine ja mainostus oli maratonjuoksijalle tarpeeton
koristus, painava sitä paitsi.

Jo kaksi viikkoa, milteipä koko Pariisissa oleskeluajan hän
oli joutunut toimettomana lepäilemään. Mikä tietää, vaikka
harjoitusmatkalla sattunut nilkan nyrjähdys olisi koitunut miehelle
ja asialle eduksi? Keskenaikaista siitä vielä oli puoleen tai toiseen
ennustella, mutta hilpeä ja toiveikas oli nyt mieli. Se oli sisäinen
tuntemus, jota oli tarpeeton itseltänsä kieltää.

Oman maan miehet, Ville ja Hannes hypähtivät ohitse. Albin tunsi, miten
askel veti samaan tahtiin. Pienellä keveällä nykäyksellä sivuutettiin
puolisen tusinaa eri maiden ja maanosien miehiä, ruskeita poikia
valkoisissa aurinkohiipoissaan, yksi oli täysi musta. Huoletonta oli
matkanteko Hanneksen vetäessä. Hannes oli mies, joka osasi läksynsä,
keveän juoksemisen taidon. Monet kymmenet monien vuosien aikana yhdessä
suoritetut harjoitusaamut ja kilpaottelujen iltapäivät sylkähtelivät
hauskoina muistikuvina esiin, niinkuin ylimääräisinä tekijöinä olisivat
pyrkineet miesten matkaan vanhan tuttavuutensa perusteella.

Ilmestyi siinä usein kahden puolen leveää tietä muutamia
näkyväisempiäkin mukaan pyrkijöitä. Eräs niistä, nauhasta pidättelevän
naisen käsissä pyristelevä ruskea koira, karvaturri, muistutti
erehdyttävästi niitä Puistolan ja Pakinkylän vaaniskelijoita, joiden
vuoksi aamuvarhaisten juoksijoiden täytyi varautua kuin sotakentälle.
Niitä ei kukaan pidättänyt, yllyttelivät nurkan takaa pienet
poikaviikarit. Oli varattava kiviä housun taskuun, mikä siinä muu
auttoi. Juoksijoista kukin vuorollaan jättäytyi hieman jälkeen toimien
tähystäjänä. Kun sitten ruskea vainolainen, haukkuen ja rähisten
läheni, niin kivi kurrana vastaan. Rakki vaikeni, ellei älähtänyt
vieläkin pahemmin. Mutta ennen kuin se siitä jälleen hyökkääjäksi
terhentyi, kerkisi juoksijoiden liuta näkymättömiin.

Hupaisa oli muistella näitä kuulakkaiden kevätaamujen harjoitusmatkoja,
tovereita ja ystäviä, vakoojia ja vainoojia, jotka nekin näin vuosien
jälkeen ranskanmaalaiselta radalta katsellen pikku ilkeydestään ja
ärhentelystään huolimatta olivat vain ystäviä.

Mutta minne pojat olivat hävinneet? Luultavasti jossakin poppelikujan
käänteessä jääneet jälkeen. Näin Albin oli muistelevinaan. Kolmas osa
matkasta oli jo juostu. Alkoi pitkä juoheva vastamaa. Edellä juoksevat
kilpailijat näkyivät vastamaassa selvästi, kymmenkunta miestä kuin
hiukan epäsäännöllisesti reunapuihin iskettyä porrasaskelmaa pitkissä
tikapuissa. Olivatko ensimmäiset jo liiankin pitkällä? Väljältä tuntui
hengitys, helppo olisi kiristää. Kestäisikö nyrjähtänyt jalka? Joko
uskaltaisi yrittää?

Kestää! Kestää! Kestää se! Albinista alkoi tuntua, niinkuin joku olisi
hokenut sitä hänen korvaansa. Takaapäin se kuuluikin. Hän vilkaisi
olkansa ylitse. Halonen, kotimaan mies sitä jaloillaan naksutteli.
Miehessä ei mitään säikähtämistä, mutta oliko vauhdissa toivomisen
varaa? Liian pitkiksi Jaakopin tikapuut olivat venähtäneet. Jos vielä
venyvät, niin katkeavat ehkä. Siihen ei ollut näissä kilpailuissa
varaa. Albin alkoi vetää.

Se tapahtui parhaimpaan aikaan. Juohevasti kohoava vastamaa sopeutui
parhaiten hänen vetäviin askeliinsa. Tien ja vartalon kulma ei
muodostunut tylsäksi, vaan kaventui teräväksi. Se oli kuin teroitettu
työase, pölkynhalkaisijan kiila, joka hitaasti, mutta varmasti murtaen
tunkeutui eteenpäin. Jo vuosia sitten kotoisten harjoituskiertojen
mäkisessä maastossa hän oli tämän huomioinut. Kiilan lyhyempi sivu oli
aina sama, pitemmän mitta vaihteli vastamaan pituuden mukaan. Kuinka
pitkä mahtoi olla tämä käsillä olevan ranskalaisen kiilan sivu?

Hän tavoitti miehen, tavoitti toisen. Ennen kuin kiilan pitkä sivu
olisi lopussa, siirtyisi edellä juoksevista vielä puoli tusinaa
jälkijoukon jatkoksi, siltä se hänestä alkoi jo tuntua jaloissa,
rinnassa ja päässä. Maratonjuoksijan kunto perustui hyvään terveyteen
sekä ankaraan ja johdonmukaiseen harjoitukseen. Mutta se pääsi täysiin
ja julkisesti näkyviin saavutuksiin vain harvoin kaikkien onnellisten
tekijöiden yhteensattuman ansiosta.

Albin noppi kiinni edeltäjiään yhden toisensa jälkeen, ja hänestä alkoi
tuntua, niinkuin nämä tekijät tällä hetkellä olisivat olleet hänen
puolellaan yhtä paljon, ehkäpä enemmän, kuin kenenkään toisen tässä yli
kuusikymmentä kilvoittelijaa käsittävässä maratonvoiton tavoittelijan
joukossa. Tämä tunne riipaisi ja lämmitti hänen sydäntänsä. Olisiko hän
ansiokas sellaiseen saavutukseen tässä seurassa?

Se oli kysymys, johon asianomainen itse oli tuskin kelvollinen suoralta
kädeltä vastaamaan. Hän menetteli kuten pulmakysymyksissä usein ennen,
jätti mietteet valloillaan juoksemaan. Ne kyllä pitäisivät juonesta
kiinni, vastaus kypsyisi, irtoaisi itsestään kuin syksyisen puun omena,
miehen ei tarvitsisi muuta kuin kopata se kiinni. Kiteytyen yhdeksi
ikää, kokoa, ulkonäköäkin muuntelevaksi kuvaksi ne alkoivat juosta.
Kuva seurasi kuin hellittämätön kilpailijan varjo, ei uhkaavana, vaan
voimia antavana ja innoittavana.

Pikkuinen se ensimmäisessä kehitysvaiheessaan oli, vaaksa selkää,
sormen mitta jalkoja, tuskinpa pikkumiehen varjo pääsi edes miehen
mittaiseksi vinosti paistavan auringon valossa. Mutta sisukas oli tämä
peukaloinen. »Juuri niinkuin isänsä», valitteli muori suu tiukasti
napissa. Liiankin paljon mahtoi olla tuollaisessa itsepäisesti joka
paikkaan päänsä kiilaavassa pojannappulassa muoriparalla paimentamista.

Jo tasaiseksi kääntyvässä maastossa sivuutettiin jälleen pari
hätäisesti vilkuilevaa muukalaista. Varjona seuraava nappula oli
venähtänyt jo itse nenänsä ja välttämättömimmän vaatetuksensa
hoitelevaksi koulumieheksi.

Aurinko paistoi ja meri säteili. Syksyisin se oli musta, kuohui ja
möyrysi. Mutta kauniita purjelaivoja juostiin katsomaan sekä syksyisin
että keväisin. Juostiin ja aina vain juostiin, satamaan ja satamasta
kotiin, aamuisin kouluun, välitunneilla kirkon ja torin ympäri. Kyllin
ajoissa ei aina ehditty koulupihalle riviin, mistä seurasi nurkassa
seisomista ja nuhteita. Kotona oli huoli kengänpohjista. Kesällä tätä
murhetta ei ollut. Mitä enemmän juostiin, sitä vahvemmaksi tulivat nämä
kasvavat pohjat. Mies varttui ja vahveni niiden mukana. Tuli muutto
maan pääkaupunkiin...

Jälleen tarkastusasema. Kuudesko se jo oli?... Se oli samalla jo
puolimatkan käännös lehtipuukujaa somasti kiertävän silmukan päässä.
Tuossa oli se paikka, jossa hän ensimmäisellä harjoituskierroksella
oli nilkkansa nyrjäyttänyt tämänpäiväisen tosikilpailun onneksi.
Edellä riensi enää vain kolme juoksijaa. Hän tunsi jo kaksi...
Italian itsepintaiset pojat Blasien ja Bertinin. Mutta kuka oli
heidän edellänsä? Siitä oli saatava selvyys, ennen kuin puolimatkan
tarkastusasema joutuisi.

Albin kiristi vauhtiaan, sivuutti italialaiset, tavoitti heidän
edeltäjänsä hyvää vauhtia etenevän kärkimiehen. De Mar, kuuluisa
amerikkalainen hän oli!

Albin sivuutti kärkimiehen ja sitten pian puolimatkan käännöspaikan.
Enää ei ollut ketään tavoiteltavia, vain kunniakas maali yli kahden
penikulman kovan tien ja helteisen työn takana. Yksi hyvä puoli oli
tällä tavoiteltavalla, se pysyi paikallansa. Jokainen askel joudutti
sitä lähemmäksi koko tehollansa.

Tuttu mies kääntyi puolimatkan sivutielle. Hannes, harjoitustoveri
ja edellisten olympialaisten maratonvoittaja. Hannes viittasi
kädellään Pariisiin päin. »Jompi kumpi meistä», oli Hannes eräällä
tämänkesäisellä harjoitusmatkalla sanonut. Sinun tehtäväsi! näytti
hänen viittauksensa nyt ilmaisevan.

Se viittaus sekä rohkaisi että velvoitti. Vastuu ei ollut enää kuuden
miehen, vaan kolmen, kahden, ehkäpä tällä kertaa vain hänen...
hänen yksin! Miksi aurinko yhä noin läkähdyttävästi paistoi? Miksi
sementtipäällysteinen tie uhkui kuin leipiään odottava arina?
Varmaan juuri ne olivat tämän kilpailun vaikeuksia, jotka jonkun oli
voitettava. Jonkun oli tänä helteisenä päivänä vietävä pienen pohjoisen
maan värit voittoon... jonkun meistä kuudesta... toisen meistä
kahdesta...

Yhä selvemmin Albin alkoi tuntea suuren tehtävän velvoituksen itseensä
kohdistuvana. Mutta hän ei päästänyt sitä ajatuksiinsa. Siihen hän
ei tuntenut olevan itsellään vieläkään varaa, vaikka pahimpiin
kilpailijoihin olikin jo huomattavasti etumatkaa. Hän työskenteli
hetkeäkään hellittämättä sillä taidolla ja voimalla, jonka monivuotinen
kärsivällinen harjoitus oli hänelle rakentanut. Se kestäisi, jos hyvää
onnea edelleen riittäisi. Mutta siltä varalta tarvittiin jäseniin
jatkuvasti voidetta ja sopivaa mielen piristystä. Suurta siihen ei
tarvittu, vain pientä kesähunajan pirskettä ja keväisiä ketunleipiä.
Määrätietoisesti yhä kiristyvää vauhtia pitäen hän etsi ja löysi niitä.

Kuinka kerrankin Kallion puistokentällä... Niin, ensimmäisen kerran
se oli, kun mies kellon mukaan juoksi kymmentätuhatta. Paljain jaloin
hän pyyhkäisi toisten yllyttäessä, verta tirsui varpaiden välistä...
Tirsui, mitä tirsui, kun vain voitto ja ennätys tuli... kokonaista
minuuttia parempi kuin entinen.

Entä Niklanderin Elmerin kanssa Keski-Europan turneella? Monta vaihetta
ja mutkaa oli tässäkin matkassa. Väliin rahattomina, toisinaan
eksyksissä tai muuten neuvottomina. Kilpailuunkin kerran mentiin
lähes kahden vuorokauden paaston jälkeen. »Hätäkö sinun on, keveämpi
vain juostaksesi! Toista se on minun, veliparka! Singahtaa pian mies
ympyrästä, kun kuulan pitäisi lähteä», naureskeli Elmeri.

Nuori hymyilevä nainen vilkutteli kädellänsä pienen puutarhan
portilla. Nuori nainen, oma nainen odotteli pienessä kodissa kaukana
synnyinmaassa: Albin, tämä on sinun päiväsi! Sinä voitat...

Pieni tyttö ja poika käsillään tuulimyllyä pyörittäen juoksevat
myötämatkaan kulkevaa puutarhatietä... Kotimaassa omat lapset, tyttö ja
poika juoksevat viheriäisen pellon kukkivalla pyörtäneellä.

Pienellä pihaportillansa nyökähtelee harmaahapsinen mies...
Vakkasuomalainen mies keppinsä varassa. Kuka tietää, vaikka keppinsä
varassa etelään päin katsellen, muistellen nyökähtelisi hänkin.

Mitä? Miten tämä ajatus niin lämmittävästi sydämessä läväytteli? Jos
voittaisin, niin tämä olisi yhtä hyvin heidän kuin oma voittoni,
enemmän heidän! Kymmenen, kaksikymmentä miestä ja naista, sukupolvet
satojen vuosien takaa ovat tätä valmistelleet. Kärsivällisesti he ovat
kilvoitelleet raskaan maratoninsa moninaisia vaikeuksia vastaan. Tämä
on heidän päivänsä! Jos voitto tulee, niin se on heidän voittonsa!

Albin lisäsi vauhtia yhä! Yllätysten vuoksi se tuskin enää olisi
ollut tarpeellista. Yhdestoista tarkastusasema joutui kohta. Siitä
oli maaliin vajaa neljä kilometriä. Voimia tuntui riittävän, eikä
jalkavamma vaivannut vähääkään. Tuttuja miehiä, kotimaan juoksijapoikia
tuli vastaan. He huutelivat aikoja, rohkaisevia sanoja. Kaikki
ihmiskujaa muodostavat muukalaisetkin huusivat ja huiskuttivat
innoittavasti. Hänestä tuntui kuin ei hän olisikaan enää juossut, vaan
uinut myötävirtaan.

Jo kuului torven törähdys. Stadionin portit vetäistiin selkoselälleen.
Albin syöksähti sisään kääntyen radalle, olympiamaratonin voittajan
kierrokselle. Tyyni, rasittumaton oli hänen katsantonsa, askelensa
kepeän nuorekas. Ihailtavan varmana, yhtä ylväänä kuin vaatimattomana
voittajana juoksi tämä Suomen mies näiden olympiakisojen
kunniakkaimpaan maaliin. Häntä uskollisempaa, häntä ansiollisempaa
kilvoittelijaa ei milloinkaan ole olympiastadionilla voittajaksi
kruunattu.




KOLMION SIVUJEN SUMMA.


On talvisen lauantaipäivän viimeinen koulutunti seminaarissa.
Seinäkello on jo aikoja sitten heläyttänyt puolitunnin lyöntinsä, mutta
oppitunnin tehtävät eivät ole puolitiessä, ei lähimainkaan. Vanha
läksy, kertauskuulustelu on yhtä hyvin muutamien taulapäiden kuin
lehtorin perinpohjaisuuden vuoksi venähtänyt yli kymmenen minuuttia.
Mutta uuden tehtävän valmistuksesta ei tämän vuoksi sulattamattomia
paloja eikä armominuutteja murene. Jana ei jätä keskeneräiseksi
paremmin vanhan kuulustelua kuin uuden valmistustakaan, enempää
maanantaina kuin lauantainakaan. Se on tässä talossa ja luokkahuoneessa
jo kyllin monta kertaa todeksi nähty ja koettu asia.

Teoreema kolmion sivujen välisistä mittasuhteista esitetään. Sen lyhyt,
suoraviivainen väittämä kuuluu: Kolmiossa on aina kahden sivun summa
suurempi kuin kolmas sivu. Jokaiselle terveesti ajattelevalle ihmiselle
se on itsestään päivänselvä asia. Mutta matematiikan verettömässä
saivartelussa se ei riitä. Jokainen selvääkin selvempi asia, myös
tämä yksinkertainen väittämä on mitä perusteellisimmin naulattava ja
nalkittava kiinni jokaisesta sivustaan ja sen lisäksi vielä kolmesta
kulmastaan. Ja jospa olisi vain kysymys yhdestä tai kahdesta kolmiosta.
Ei, niitä on miten monta lajia ja laatua tahansa: tasasivuisia,
tasakylkisiä, teräväkulmaisia, tylsäkulmaisia jne.

Väittämä on lausuttu. Sen todistelu jatkuu mitä voimaperäisimmin, monen
miehen, harpin metallikourissa katkeilevien liitupalojen ja Janan
asianmukaisten, mutta kirpeästi purevien letkausten kiiruhtamana.
Seeti, takimmaisessa rivissä istuva roomalaiskasvoinen vahvahartiainen
hiihtäjäpoika, seuraa toimitusta hajamielisenä toisella korvallaan
kuunnellen. Mustalle taululle syntyvä, muotojaan muutteleva kolmio
on hänelle tällä hetkellä vieras asia, mutta kuitenkaan hän ei saa
katsettaan enempää kuin ajatustaan irti sen sivuista ja kulmista.

Suuri vastuu lepää Seetin leveillä hartioilla. Huomenna aamupäivällä
suoritetaan seurojen välinen viiden miehen ja viidenkymmenen
kilometrin viestinhiihto. Häneen, pohjoismaiden 30 kilometrin
voittajaan, luotetaan oman koulun ja seuran piirissä kuin valtakunnan
perustuslakiin. Ulkona sataa vettä ja räntää, yhä pilvisemmäksi, yhä
vetisemmäksi käy taivas ja keli. Velimiehen keittämiä suksivoiteita on
odoteltu päivä päivältä yhä hartaammin. Tänään oli viimeinen päivä,
eivät tulleet. Jos heittää tuosta vielä huonommaksi, aamuun mennessä
vaikka vesisuojaksi?

Reseptit Seeti kyllä tietää yhtä hyvin kuin veli Konsta, mutta
kaikkia suojavoiteisiin tarvittavia aineita ei saa tästä kaupungista
rahallakaan. Vesisuojan sumuiseen varjoon liittyy monta muuta
peloittavaa seikkaa. Viestiladun viimeinen taival, Syrjälän pelto,
on paksulumista, Nisulan puoleinen harjurinne on pitkä ja upottava.
Raskasrakenteiselle hiihtäjälle se on suojakelillä peloittavan vaikea
taival. Mitä kauemmin ja mitä useammalta puolelta Seeti asiaa pohtii,
sitä pimeämmältä se hänestä näyttää. Tuntuupa kuin maa ja taivas, koko
kaupunki, matematiikan lehtori muiden mukana, olisivat liittyneet oman
koulun poikia vastaan.

Luokan kello on lyönyt täysitunnin lyöntinsä. Toiset luokat ovat
lopettaneet viikon työnsä, pitkät käytävätkin jo hiljentyneet, mutta
kolmioteoreemaa jauhetaan Seetin luokassa yhä. Paavo, sanavalmis Savon
poika, hikoilee nyt harpin tyvessä. Paavo punoittaa, hieman takeltaen
todistaa, muu luokka haukottelee pidättelemättä. Seeti siirtyy jälleen
ajatuksissaan omiin pulmallisiin kolmioihinsa, joita Jana ja Paavo
yhdessäkään eivät voi hänelle selvittää.

V.P.K:n urheiluseuran viimeisenä miehenä on Poutasen Jussi, kärppä
miehekseen, nettopaino 45 kg, varmemmin alle kuin päälle. Hänen
kilpailijansa paino on 80 kg, varmemmin päälle kuin alle. Viime talvena
pohjoismaiden kolmellakymmenellä se oli alle 75 kg. Sen lisäksi
oli pohjakuntona ankara ruumiillinen työ, metsätyö ja kymmenien
iltapuhteiden sadat harjoituskilometrit. Nyt oli liikapainon lisänä
huoneilma, pianon pimputus, geometrian kuivia teoreematehtäviä.

No, tosin pieniä pyrähdyksiä oli otettu tänäkin talvena. Tosin tämä
pikkukaupungin koulujen ja muiden seurojen viestinhiihto ei ollut kuin
poikasen varjo pohjoismaiden kolmenkymmenen kilometrin rinnalla. Mutta
taivas oli synkässä pilvessä ja tihkui vesiräntää. Syrjälän pelto oli
pitkä ja pehmeä, ja sen jatkona oli lipsuva harjun rinne. Poutasen
Jussi asui juuri siellä jyrkän harjun takana ja lipsutteli, oli talven
mittaan lipsutellut sen ylitse monta kertaa joka ainoa päivä. Semmoinen
kärppä, netto 45 kg. Oli miten tahansa, sittenkään ei olisi hätää, jos
Konstan suojakelin voiteet olisivat ajoissa joutuneet, jos ei olisi
Harjukatua ja Mäki-Matin maantietä.

Mutta ne, nepä juuri Syrjälän peltoladun kanssa muodostivat kolmion.
Totisesti ne piirsivät kolmion kaksi lyhyempää sivua, kolmas pitkä
sivu oli Harjun rinne ja Syrjälän pelto. Teräväkulmainen kolmio niistä
muodostui, juuri sama, jota Savon Paavo parhaillaan mustalla taululla
tuhisten piirtää. Vähän heikonpuoleisesti Kiuruveden poika piirtää,
mutta todistaa sanalla sitä selkeämmästi. Nyt juuri kuin tilattuna hän
paukauttaa loppuaamenensa:

— Kolmiossa on siis aina kahden sivun summa suurempi kuin kolmas sivu,
mikä oli todistettava!

— Jos kerta on, niin olkoon minun puolestani, päättelee Seeti. Hän on
tehnyt ratkaisunsa: — Kolmion kolmatta sivua suoraan Syrjälän pellon ja
Harjun poikki! Vaikka taivaalta sataisi lämmintä saunavettä!

Kolmioteoreema on jauhettu selväksi. Pöydän kannet rämisevät.
Vihdoinkin on lauantaipäivän viimeinen tunti lopussa.

       *       *       *       *       *

Ulkona on jo täysi pimeä. Roiskii räntää, tippuu vettä. Seminaarin
vanhan kivipajan ravistunut palje puhisee ja huokaa. Kuusipuisten
halkojen tuhannet räiskivät ja rätisevät tulikipunat tanssivat leveän
uuninpiipun suussa, joka on musta ja suuri puoleensa vetävä kuin hornan
kita. Miestä suksineen ja tervatumppuineen seisoskelee suuren ahjon
kahdella, kolmellakin puolella. Seeti on itseoikeutettu mestari. Omaa
sukseaan havaintovälikappaleena käyttäen hän paahtaa ja neuvoo:

— Suksenpohja on pidettävä aina suorassa! Tasaisesti on tervaa
siveltävä, keveästi hangaten sisään lämmitettävä!

Useimmat hänen oppipojistaan ovat ensikertalaisia niin kilpahiihtäjinä
kuin suksen paahtajina. He ovat pyydelleet Seetiä auttamaan, mutta tämä
on päättävästi kieltäytynyt siitä. Kilpaladulla ei tarvita sellaisia
miehiä, jotka toisen neuvomallakaan eivät pysty suksiansa kunnostamaan!

Mutta perin kömpelöltä ja avuttomalta näyttää monenkin liikehtiminen ja
tuhraileminen. Jo sitä katsellessa tekijämiestä harmittaa. Yksi paahtaa
suksensa kieroksi, toinen polttaa sen tervatun pohjan rakoille. Tuleeko
tuollaisista mitään? Tuleeko itsestänikään? Liian pienellä, hävettävän
vähäisellä harjoituksella tulee kilpailuun lähtö. Voima tuntuu
karkkoutuneen hartioista, mahtanut painua vatsapuoleen. Miksi pitikään
tulla vesisuoja? Miksi veli Konstan voiteet myöhästyivät? Mikä on tämä
tällainen kaupunki, jonka apteekeista ei löydy suojakelin voiteeseen
tarvittavia aineita?

Näissä kysymyksissä risteilee Seetin ajatus. Tervoissaan piriseviä
suksia työntyy räiskivään ahjoon kolmelta suunnalta. Kiireimmässä
kihussa pitää olla mukana sorkkimassa sellaisiakin miehiä, joilla ei
ole mihinkään mentävää, tuskin tietänevät, miten päin suksi hangelle
työnnetään. Ahjoon kyllä ovat miestä työntymään, kun toiset ovat tulen
tehneet, tervat ja voiteet hankkineet. Niin työntyvät sukset muodostaen
liikkuvia kuvioita, kolmioita tasakylkisiä, vinokulmaisia.

Monet amatööritervaajista uhoavat suuriäänisesti, mitä kaupungilla ovat
kuulleet Poutasen Jussin suksista ja rasvoista.

— Jussi, se poutahaukka, kuuluu keksineen mainion täysin lipsumattoman
suojakelin rasvan.

— Minä olen kuullut, että siinä on yhdeksää alkuainetta niinkuin
syyhytaudin voiteessa.

— Jussin rasvoilla hiihtävät myös lyseon pojat ja koko V.P.K., joiden
ankkurimiehenä Jussi itse hiihtää.

— Jussihan onkin liittynyt palokunnan seuraan kaupunkilaisten
toivomuksesta. Heidän mielestään on samantekevää, kumpi omista voittaa,
kunhan Jyskyt vain tulevat lyödyiksi.

— Kaikki vanhat tantatkin kuuluvat sitä jo kuukauden päivät rukoilleen.

— Niin ja minä olen kuullut, että monissa kahvikekkereissä on jo
etukäteen juhlittu »pohjoismaiden mestarin» ja hänen joukkonsa häviötä.

— Mitä tuollaisista, mutta kun palokuntalaiset ovat Kuohun pysäkillä
keksineet kolme kilometriä lyhentävän oikoladun. Varta vasten palkatut
miehet kuuluvat sitä laahanneen jo monta päivää. Laahatkaa mitä
laahaatte, minä sanoin! Meillä on ankkurina Seeti, minä sanoin!

Seeti vetää jo voidetta suksensa pohjaan ja kuuntelee löpinäpuhetta
sisimmässään yhä enemmän kimpautuen. Räiskivä räntä pajan nokisessa
ikkunassa muuttuu vedeksi, taivas on sumuinen ja pimeä, märkä kuin
vedestä nostettu sängynpeite. Seeti ei luota enää mihinkään, ei edes
itseensä eikä voiteisiinsa, joista puuttuu muutamia tärkeitä aineita.
Huomispäivän vastuu painaa, yksinpä jo latukin Syrjälän pellolla ja
harjun rinteessä pehmenee ja painuu, kulkee missä kulkeekaan sumuun
häipyvän epämääräisen kolmion sivuja. Nyt taas joku ahjon vieressä
tärkeänä aloittaa samasta asiasta: Jyskyjen lyömättömyydestä,
huomispäivän suursaavutuksista, koska meillä on —

— Koska meillä on kolmio, jossa kahden sivun summa on suurempi kuin
kolmas sivu! Ja kaikki mitä siihen lisätään, on pötyä!

Viimeisiin sanoihin joutuessaan Seetin ääni kiristyy ja korkenee,
niinkuin Keski-Hämeen miehen ääni kiivastuksen hetkellä tavallisesti.
Hän painuu suksineen ulos, pajan ovi paukahtaa kiinni. Mikä mestarille
tuli? Kukaan ei tätä ennen ole nähnyt häntä tuolla tuulella. Puhelu
ahjon ääressä hiljentyy supinaksi, mutta sitä äänekkäämmin vanha
ravistunut palje vinkuu ja tohisee.

Ulkona tippuvan räystään alla Seeti hankaa ja tunnustelee suksiaan.
Epäusko ja epätoivo jäytää hänen sydäntään. Tuhahdellen hän haistelee,
jopa maistelee puutteellisista aineista keittelemiään voiteita, joissa
ei ole oikeaa hajua eikä makua. Mutta ajatuksissaan tahtomattaan hän
mittelee kolmion sivujen summaa Mäki-Matin maantiellä ja Syrjälän
pelloilla.

Hän viettää levottoman yön nähden kiusallisen härnääviä unia. Poutasen
Jussilla on suuri kimpale sitä ainetta, jota kipeimmin suojakelin
voiteeseen tarvitaan. Mistä olet saanut tuota, poika? Minä en kymmentä
grammaa saanut sitä äsken apteekista, vaikka kultakimpaletta olisin
maksuksi tarjonnut! Et saanut, kun ei annettu — Jyskyille.

Seeti on pyörähtävinään nopeasti ympäri, mutta Poutasen Jussi pyörähtää
sitäkin nopeammin. Hän pakenee hiihtäen, etenee vaivattomasti harjun
jyrkkää rinnettä. Seeti yrittää karkulaista kiinni. Se on turha vaiva.
Hänen suksensa lipsuvat, latu upottaa. Jussi vilkuttelee nauraen suurta
rasvakimpalettaan. Jussi katoaa harjun taakse. Kuva vaihtuu.

Jana seisoo luokan mustan taulun edessä sylen mittainen karttakeppi
kädessään. Hän väittää ja todistaa: Tämä tässä on seminaarin
katuportti. Tästä alkaa Harjukatu, tästä Mäki-Matin tie, tässä on
Syrjälän talo. Selvä tasakylkinen kolmio. Eikö järkenne käsitä sitä? No
jaa! Kolmiossa on kahden sivun summa —

Hei, Seeti, herää! Kello on jo puoli kahdeksan.

       *       *       *       *       *

Kello lähenee kahtatoista.

Lyseon pihamaa kihisee mustanaan viestinhiihdon päättymistä odottavia
asianharrastajia, pientä, keskikokoista, aikuistakin kansaa. On saatu
puhelintietoja matkan varrelta: Kintaudelta, Kuohulta, Vesangasta.
Kahdessa ensimmäisessä paikassa ovat viestit kulkeneet yhdessä,
Vesangassa seminaari johtaa noin viidelläkymmenellä metrillä.

Lyseo, tyttökoulu, palokunta ja kaupungin yleinen mielipide vaikenee.
Mutta Jyskyt eivät voi eivätkä tahdokaan enää salata riemuaan.
Viisikymmentä metriä etumatkaa! Se ei ole kovin paljon! No, kun Seeti
saa nauhan, niin se on liiankin paljon! Viisi metriä hyvin riittäisi!
Kun vain Seeti saisi nauhan ennen muita!

Näin toivovat kaikki Jyskyt. Ainoa heistä, joka toisin toivoo, on
Seeti itse. Hän hypähtelee ja odottelee Syrjälän portilla, samassa
paikassa, missä puikkelehtivat myös Poutasen molemmat hiihtäjäveljekset
Jussi ja Jalmari, toinen palokuntaa, toinen lyseota edustaen. Jussi on
salaperäisen näköinen, kokeilee latua, hypähtelee tiellä, pyörähtelee
kuin kärppä. Jospa saisivat viestinsä muutamaa metriä aikaisemmin!

Eivät saa. Seminaarin viesti pyyhältää yhä edellä sisukkaan Juuse-pojan
hiihdättämänä. Seeti suistuu ladulle. Vasta pellolla hän tulee
ajatelleeksi, että olisi kai hän voinut odottaakin jonkin aikaa,
korjailla vaikka mäystimiään, kunnes Jussi olisi päässyt lähtemään.
Myöhäistä se jo enää oli. Nyt oli otettava itsestänsä irti niin paljon
kuin irti lähti. Etumatka, koulun maine, ankara asia velvoittaa. Jos
»poutahaukat» lentäisivät perässä, niin sitten olisi kaikki hyvin.
Muuta hän ei tällä hetkellä ajattele eikä toivo.

Mutta aavistus, joka liitelee ajatusten edellä, niinkuin jo pari
vuorokautta on liidellyt, peilaa hänen sielunsa silmiin Syrjälän
pellon upottavaa hankilatua takaa päin. Ei sieltä mitään Poutasia
tule, ei Jussia eikä Jalmaria. Mäki-Matin tietä, kolmion kahden sivun
summaa veljekset ovat lähteneet mittaamaan, siitä voit olla varma. Hän
vilkaisee taakseen. Oikein aavistettu, ei ketään näy ladulla.

Kylmä väristys lyö Seetin hartioiden lävitse. Kaupunki on kaukana
sumuisen usvan ja jyrkän harjun takana. Peltokin jo kääntyy
vastamaaksi, latu upottaa, suksi lipsahtaa jokaisella potkaisulla.
Selvä häviö! Ankkurimiehen osuudella! Miehen, jota kaikki vieraat
pelkäävät, jolta kaikki omat odottavat milteipä mitä tahansa. Kolmiossa
on kahden sivun summa — se Poutasen veljesten mittaama summa pitempi
kuin —. Mutta sittenkin on yhden sivun mittaajan edessä selvä häviö.

Se kirpaisee miehen mieltä niinkuin suolaa ripoteltaisiin silmään.
Niin ripotellaankin, siltä ainakin tuntuu. Uuvuttavan pitkässä
harjurinteessä upottaa latu lähes puolisääreen. Tähän keliin
sopimattomilla voiteilla voideltu suksenpohja lipsuaa kuin niljaisen
mateen selkä. Hengästyksissään, silmät hien sokaisemana, joutuu hän
toki viimein harjun laelle, siitä yhdellä rohkealla hujauksella
hiekkahaudan ylitse lyseon pihamaalle.

Mutta Poutasen Jussi on kaivautunut sinne Harjukadun kovalta ajotieltä
puolisen minuuttia aikaisemmin odottavan joukon, kaikkien omien,
jopa itsensäkin täydelliseksi yllätykseksi. Pehmeä suojakeli ja kova
tieuoma ovat auttaneet hänet voittoon ihmeellisellä tavalla. Hänen
saavutustansa pidetään sekä ystävien että vastustajien puolella
suorastaan yliluonnollisena, milteipä noituutena. Sitä riemua! Sitä
murhetta! Näin väkeviä vastakohtaisia tunteita ei tätä ennen liene
koettu pienen kaupungin nuoren väen elämässä.

Seeti ei puhu sanaakaan koko päivänä, ei koko pitkänä iltana eikä
seuraavan arkipäivän aamuna. Hänen ei tarvitse matematiikan tunnilta
nousta todistamaan lauantaina kypsäksi paistettua kolmioteoreemaakaan,
avuliaat toverit tekevät sen hänen puolestaan useampaan kertaan.

Mutta kun Jana on sulkenut luokan oven ja tavanmukainen välituntimeteli
on alkamassa, tarttuu Seeti voimallisimman todistajan rintapieliin
kiinni. Hartiakkaan väkivahvan hämäläisen käsissä on todistaja milteipä
hätää kärsimässä. Silmät pyörivät, tukka tutisee, kun Seeti häntä
pudistaa:

— Puhu sinä, poika, mitä puhut, todista, mitä todistatkin! Mutta sen
minä sanon, että Harjukadun, Mäki-Matin ja Syrjälän pellon kolmiossa
yksi sivu on yhtä suuri ellei suurempikin kuin kahden sivun summa! Joka
oli todistettava!

Virallinen todistaja ei uskaltanut edes henkäistä vastaan.




AMMATTILAINEN.


Kaupungin koulujen väliset kymmenottelukilpailut olivat alkamassa.
Ne oli määrä suorittaa Lounaispuistossa, läheisellä kadulla ja
sen jatkona seuraavalla maantiellä. Hypyt suoritettaisiin koulun
takapihalla, jossa oli kasa jäiden peittona käytettyjä sahajauhoja.
Mutta puistossa aloitettiin. Sen käytävillä ja ruohokentillä
koikkelehti puolipukeissaan joukko kummankin koulun hakamiehiä sekä
paljon asiaan kiinnostuneita harrastajia. Ns. penkkiurheilija-käsite
oli tähän maailman aikaan vielä tuntematon, nähtävästi sen vuoksi,
ettei harrastajien käytettävissä tällöin ollut vielä penkkejä.
Erikoinen, jo päältäkin katsoen tärkeä palkintotuomarien ammattikunta
hääräsi tärkeätuntuisena kentällä haravineen, talikoineen ja valmiiksi
ruudutettuine pöytäkirjoineen. Pehmiteltiin hyppypaikkoja, kalkittiin
heittoympyröitä. Kilpailijat ja harrastelijayleisö auttoi ja neuvoi,
varsinkin neuvoi.

— Huomio! Huomio! Kilpailut aloitetaan kuulantyönnöllä, julisti
pääpalkintotuomari sotaäänellä siten jo luonnostaankin kukkomaisen
mahtavaa olemustaan ja tulen tärkeätä asemaansa korostaen.

— Minä panen seurani puolesta julkisen vastalauseen Tuovisen pojan
kilpailukelpoisuutta vastaan.

Protestin esittäjä oli alipalkintotuomari toisesta koulusta. Hänellä
oli kimeä, milteipä tyttömäinen ääni, mutta hänellä oli myös verraton
taito saada se kuuluviin.

— Ja mitä sinulla muka sitten on Tuovisen poikaa vastaan? tiedusteli
puolestaan ylituomari jyhkeällä bassoäänellään.

— Hän on ammattilainen, kimitti kantelija.

— Niin on! Ammattilainen! Ammattilainen! säestivät toiset puoluetoverit
enemmän tahi vähemmän kukkopoikamaisilla äänillänsä monelta taholta.
Kaikki kilpailijat, palkintotuomarit ja harrastelijat kokoontuivat
puiston keskelle kirjavaksi kuhisevaksi rykelmäksi. Vain itse
ammattilainen, Tuovisen poika, istui ulompana ruohikolla paljaita
säärivarsiansa hieroskellen. Hän oli arvonnassa joutunut ensimmäiseksi,
oli riisuutunut jo ja varautunut kuulaa työntämään. Kilpailupaikka oli
täynnä kansaa, kalkkiviivalla merkitty työntöympyrä sitäkin täydempänä,
se kihisi ja kuhisi kuin avoimeksi pöyhäisty muurahaispesä.
Ylituomari, joka oli hyvänpuoleinen voimistelija, hypähti käsiensä
varaan kahden puoluelaisensa olkapäille saaden sillä tavalla päänsä
kyynärää korkeammalle muita.

— Hiljaa, sanon minä! Ammattilainen! Se on häpeämätön vale, sanon minä!

— Ammattilainen! Onpas ammattilainen! kiljui vastapuolueen huutosakki.

— Hei, Tuovisen poika! Puhdistusvalalle sieltä! mörisi ylituomari vain
vaivoin säilyttäen ylhäisen asemansa liikkuvalla korokkeella, jota
työnnettiin sinne ja tänne.

Urheilupukuinen Tuovisen poika nousi vastahakoisesti. Hänen kasvonsa
ja niskansa punoittivat ankarasti, vaikka hänen vaatetuksensa olikin
mahdollisimman kevyt ja syksyinen iltapuoli enemmän viileä kuin lämmin.
Pojalla oli jotakin tunnollansa, sen näki jokainen. Onnettomuudeksi
hänellä oli kovin hereä omatunto, liian hereä, jokainen oman koulun
poika sen tiesi. Mutta Tuovisen poika itsekseen tuskaili ja kiukutteli,
että oli jättänyt näin pitkälle mitalien tilaamisen. Päivästä päivään
se oli siirtynyt, niin oli vain jäänyt, kun kerran oli jäänyt.
Myöhemmin sitä paitsi ei hänellä enää ollut käytettävissä kylliksi
rahaakaan. Jospa hän ajoissa olisi keksinyt sopivan syyn. Nyt sen
löytäminen tuntui jo pimeältä. Hän yritti kuitenkin.

— Ammattilainen, kaikkea vielä! hän väkinäisesti naurahti. — —
Pari kertaa olen puolipohjannut omat kenkäni. Jos sitä katsotaan
ammattilaisuudeksi, niin...

— Siinä sen kuulitte! Vieläkö pörisette! kiiruhti ylituomari
arvovaltaisempana apuun. Mutta pörinä ei lakannut, kiihtyi ennemminkin.
Kuului huutoja puolesta sekä vastaan: Hän on ammattilainen! Eipäs ole!
Näkee sen naamastakin! Mitä naamasta näkee! Punainen kuin kukko. Itse
olet kukko! Et vielä edes kunnon kukko!

— Hiljaa, sanon minä! Naamataulu ei tässä todista yhtään mitään, sai
ylituomari jälleen ylhäisen äänensä kuuluviin.

— Hänellä on punainen taulu kerta kaikkiaan, todisti toinen.

— Hän punastuu, vaikka tammikuun iltana kuuta katselisi, ehätti kolmas.

— Niin on! Ja nyt jo riittää pörinä! Nyt aloitetaan kuulantyöntö!
mölähti ylituomarin basso. Hän hypähti maahan ja alkoi raivata
työntöpiiriä tyhjäksi. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun
hän yhden sai nykäistyksi pois, niin kaksi, kolme kierähti tilalle.

— Tuovisen poika on jäävi! Ammattilaisen kanssa ei kilpailla! Ei
kilpailla!

Ylituomari ja muutamat hänen läheisensä hääräsivät kuin heinämiehet,
mutta minkä he ampiaisille mahtoivat. Olisi pitänyt olla suuri
köydestä punottu haavi jättiläisen käsissä. Olisi pitänyt kahmaista ja
juoksuttaa koko kihisevä, kiljuva joukko kaupungin taakse metsään.

— Käykää esiin! Todistajat esiin! karjui ylituomari, kun ei siinä
muutakaan enää mahtanut.

— Menkää pojat! Niin menkää! Ja puhukaa suunne puhtaaksi! kuului
kehoituksia vihollisen puolelta. Ja sitten Saarisen poika ja
Penttisen poika työnnettiin syytetyn seuraksi käräjäkerhon keskelle.
He todistivat vuoroon ja jopa yhdessäkin. He olivat olleet kesällä
eräissä lähipitäjän nuorisoseuran arpajaisissa, joissa Tuovisen poika
oli ottanut osaa urheilukilpailuihin. Oli voittanut kuulantyönnön ja
seiväshypyn ja tuhannellaviidelläsadalla tullut toiseksi, koska ei
sattunut olemaan parempia...

— No, kas tätä! Eikö mies saattanut ottaa nuorisoseuran kilpailuihin ja
vaikka voittaakin, ellei ollut parempia, keskeytti ylituomari välillä.

— Niin, niin, mutta siellä jaettiin rahapalkintoja.

— Ja Tuovisenkin poika otti vastaan rahapalkinnot, yhteensä kahdeksan
markkaa.

Näin silminnäkijät kivestivät, ja kymmenet kiiluvat silmäparit
kääntyivät ammattilaiseen päin. Hän ei sentään vajonnut maan alle,
eipä enää edes punaisemmaksi punastunut. Viime hetkessä hänelle oli
kirkastunut pelastuksen veräjä. Hän oli aikonut tilata mitalit.

— No, mitä siinä tuhiset! Puhu puolestasi! kehoitteli päämies.

— Otin minä rahat, ja mitalit ovat myös tallella, vastasi Tuovisen
poika.

— Valehtelee! Valehtelee kuin poika! Ei sillä mitään metkuja ole! Näkee
sen korvistakin! Heiluu kuin oravan korvat!

— Hiljaa, senkin...! täytyi ylituomarin jälleen kovistaa. Mutta vaikka
hän karjui kuin preussilainen vääpeli, ei hän saanut kentälle niin
paljoa tilaa, että kuulantyöntö olisi voitu aloittaa. Ottelu olisi
nähtävästi pian muodostunut joukkotappeluksi, ellei Tuovisen poika itse
olisi löytänyt ratkaisua.

— Mennään kysymään Salmenin kultasepän liikkeestä.

Siinä se oli. Syytetyn osakkeet alkoivat huimasti nousta. Puoluelaiset
riemuitsivat. Niin aina! Joko meni äijille käpy kurkkuun! Helppo on
syytöntä syytellä! Ei siihen miestä tarvita! Ei muuta kuin variksen
kita ja paikatut polvipöksyt! Mutta väärät todistajat eivät pääse
rankaisematta! Eivät pääse, se nähdään pian! todistelivat muutamat
kirjan sanoilla.

Valittiin tutkintolautakunta, kaksi tuomaria ja ylituomari. Suurin osa
katselevasta yleisöstä seurasi mukana asian harrastuksesta. Mutta ennen
sitä oli syytetyn pukeuduttava, ei kai häntä kehdattu puolialastomana
riepoittaa pitkin kaupungin katuja.

Pukeutumistouhunsa alkaessa Tuovisen poika kerkisi kuiskaista muutaman
tärkeän sanan huonetoverinsa Salosen Sulon korvaan. Sulo hävisi
kentältä ennen kuin Tuovisen poika joutui matkakuntoon. Miehestä ei
tahtonut tulla ollenkaan valmista. Kaikki oli häneltä tässä touhussa
kadonnut, kaulukset ja napit, sukat ja toinen kenkä varastettu
kenties. Odotteleva joukko kiljui ja kiirehti. Muutamat uhkasivat jo
riepumattoon kääräistä koko ammattilaisen. Mutta mistäpä sitäkään
siihen hätään saatiin. Niin saattoi ammattilainen kuorohaukkumisen
säestyksellä kyllikseen kähmiä ja hänen asiamiehensä sai kipeästi
tarvitsemansa etumatkan.

Henkilökohtaisen turvallisuutensa varmentamiseksi asiamies muutti
alkuperäistä suunnitelmaa sikäli, että ei mennytkään Salmenille,
vaan pyrki sinne nykyajan mukavuuksia hyväkseen käyttäen puhelimitse
läheisestä kahvilasta. Valitettavasti asiamiespoloinen tällä kertaa sai
todeta, että mainittu mukavuus eräissä tilanteissa saattaa muodostua
mitä suurimmaksi epämukavuudeksi ja että asian jouduttaminen sen
välityksellä myös muodostua hyvinkin kyseenalaiseksi.

Sulo soitti kerran, soitti toisen, kolmannen... neljännen kerran,
yritteli hiki hatussa yhä vimmatusti varsinkin sen jälkeen, kun
Tuovisen poika ja hänen monikymmenpäinen tutkijalautakuntansa
suuriäänisesti touhuten sivuuttivat kahvilan.

— Oletteko te kuuro vai hullu! kirkui keskusaseman neiti hänen
korvaansa.

— Olen minä! Ja se on teidän syynne, ellette heti päästä minua
Salmenille, ruikutti Sulo vastaan.

— Ettekö te onneton ihminen kuule, että se on ylösotettu!

— Minä... minä olen vielä enemmän ylösotettu!... Minä... olen... olen
kohta hirteen ripustettu...

Se auttoi, tai ehkä joku sallimuksen näkymätön voima katkaisi rouvien
juorut.

— Halloo! Halloo! Onko se Salmenilla?... Onko se itse herra kultaseppä
Salmen?... Tuota, täällä on vain yksi koululainen Salonen... Anteeksi,
tuota, mutta ei suinkaan sinne ole vielä tullut niitä... Tulee niitä,
juuri kohta! Ne ryntää kuin susilauma... Koululaisia! Koululaisia! Kun
ne kysyvät, että onko Tuovisen poika tilannut teiltä mitaleja, niin
herra kultaseppä sanoo, että on... niin, on... Herra kultaseppä on niin
hyvä... Minkälaisiako? Hopeisia! Kaksi ensimmäistä ja yksi ... Nyt ne
tulevat! Ne tulevat! Herra kultaseppä hoitaa sen asian... Kyllä ne
maksetaan... Yhteensä... yhdessä maksetaan... kahdeksan markkaa!

— Halloo! Halloo! huuteli vuorostaan herra kultaseppä, mutta
puhelimesta ei kuulunut enää mitään. Sitä enemmän ääntä ja jalkojen
töpinää kuului ovelta. Siellä tosiaan läheni joukko kuin susilauma, yhä
uusia miehiä työntyi sisään.

— Hyvää päivää!

— Päivää, päivää!

— Onko tämän näköinen mies, tämä Tuovisen poika, tilannut teiltä tänä
kesänä palkintomitaleja?

Viran puolesta ylipalkintotuomari esitti tämän kysymyksen. Syytetty,
joka seisoi hänen rinnallansa, katseli laupiaasti kuin armoa anoen.
Mutta hänen ympärillänsä ja takanansa tuijotteli silmiä kuin tulisen
hiilen päitä. Niitä näkyi myös ulkorapulla, jopa kadullakin miten
pitkälle tahansa. Herra Salmen oli yhtä viisas kuin vanha. Kotvan aikaa
hän mietteliäästi räpytteli silmiään, harkitsi, ennen kuin vastasi.
Mitä syy-yhteyttä oli äskeisellä hätäisellä puhelinsoitolla ja tällä
joukkomanööverillä... Herra kultaseppä on hyvä ja hoitaa asian...
Kaksi ensimmäistä ja yksi... Pian hän asian oikean laidan arvasi niin
pitkälle kuin se hänen kohdaltansa oli tarpeellista. Mutta mikä oli sen
kolmannen mitalin järjestysnumero? No, sitä saattoi sopivasti tiedustaa.

— Ja mitalejako tilannut? Kyllä vain hän on tilannut. Kaikki omaa
etuaan katsovat yhdistykset ja yksityiset tilaavat meiltä kihlansa ja
palkintomitalinsa. Kolme mitalia, niin. Kahdeksan markkaa yhteensä
niiden piti maksaa, niin. Mutta hyvä herra Tuominen...

— Herra Tuovinen, oikaisi ylituomari.

— Anteeksi, herra Tuovinen! Herra Tuovinen saa todellakin antaa
anteeksi minulle, vanhalle miehelle, kun unohdin, oliko se kaksi
ensimmäisiä ja yksi toinen, vaiko yksi ensimmäinen ja kaksi toista...

— Ka...ka...kaksi ensimmäistä, änkytti Tuovinen.

— Tietenkin! Harvoin meidän pojat jäävät toiselle palkinnolle,
kolmannelle ei milloinkaan, paukutteli ylituomari jatkoa ja katseli
ympärilleen kuin kuningasleijona. Mitalit olivat jo valmiiksi
tanssatut, huomisiltana tilaaja voisi käydä ne noutamassa, herra Salmen
puolestaan selitteli ja pyyteli vielä uudestaan anteeksi, että oli
tärkeän asian unohtanut.

Sanattomaksi lyöty syyttäjien joukko valui vähin äänin katukäytävälle.
Mutta ylituomari keksi aatteen ja pani sen ripeästi toimeksi.
Kultasepältä lainattiin käsirattaat. Tuovisen poika nostettiin niille
ja vedettiin urheilupuistoon riemusaatossa. Vastapuolueen lyödyt miehet
astelivat hiljaisina perässä kuten ammoisista ajoista on ollut tapana
voittajan triumfisaatossa.

Enää ei ollut mitään esteitä kilpailujen aloittamista vastaan.
Tuovisen poika päästettiin työntämään kuulaa, ja hän työnsi kuin
poika. Vain harvat valitut pääsivät hänen merkkitikkuihinsa asti. Myös
pikajuoksussa hän oli ensimmäisiä ja korkeushypyssä peräti voittamaton.
Iltahämärissä hän innostui niin, että hyppytelineiden reiät eivät
riittäneet. Hän saavutti siinä lajissa oman, koulunsa, koko kaupungin
ennätyksen. Arvaa sen, kun ammattilainen lämpenee. Tuovisen poika
oli nyt voideltu sekä sisältä että päällä ja muutenkin erinomaisessa
taisteluvireessä.

Mutta mitalien lunastaminen seuraavana päivänä tuotti hänelle milteipä
ylivoimaisia vaikeuksia. Vaikka oman sakin keskuudessa kerättiin
salainen kolehti, niin vielä puuttui markkaviisikymmentäpenniä.
Ylituomari ja Salosen Sulo yhdessä lainasivat sen hänelle. Mitalit
saatiin irti Salmenilta, minkä jälkeen mies taas oli vapaa ja
kunniallinen amatööri.

Ammattilainen! Ammattilainen! nakkelivat vastapuolen pikkupojat kadun
ylitse iltahämärissä. Minkä polvihousuille, variksenpoikasille mahtoi
parempikaan ammattilainen.




HÄMYHETKI MUISTOJEN PARISSA.


Poutaisen syyspäivän laskeva aurinko paistoi vielä kamarin ikkunasta
sisään. Kuin joustavalla, näkymättömällä siveltimellä se veteli syksyn
mehevää ruskeankeltaista väriänsä huoneen kattoon ja seinään. Sitä
välkähteli, milteipä tipahteli astiakaapin päällä säilytettävien
tuoppien ja maljojen kiiltävistä pinnoista.

Teotori, arkisista töistänsä kotiutunut entinen juoksijamies, käveli
etelänpuoleiseen ikkunaan, josta avartui väljä näköala joelle. Se oli
vanha, peräti kotoinen ja tuttu tämä mäki ja peltorinne, mutta aina se
kuitenkin oli myös uusi ja puoleensa vetävä. Se eli ja välkähteli eri
tavalla kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina. Toisin nyt, värikkäiden
metsien poutaisena syysiltana kuin kevään kirkkautta häikäisevinä
hankiaisaamuina. Toisin talven kuutamoiltoina kuin keskikesällä
tuoksuvien apilapeltojen, heilimöivän eloviljan lainehtiessa.

Lukemattomia kertoja hän oli lasketellut rinnettä alas ensin
vesikeikalla, sitten omatekoisilla tynnyrilaudan kappaleista tehdyillä
käpyköillä, suksilla monen kokoisilla ja arvoisilla. Lumettomaan aikaan
kävi matkanteko juosten alas joelle, ylös kotikartanolle. Keväisin heti
jäiden irtautuessa oli riennettävä niitä uittelemaan. Jäiden perässä
tulivat suuret valkoiset tukit ja tukkilaiset. Selkäsaunan uhallakaan
ei näinä päivinä voinut pysytellä ylhäällä kotimäellä. Aina jotakin
asiaa löytyi: airoja veneestä noutamaan, etteivät kaiken maailman
miesten matkassa kulkeutuneet ties minne. Äidille kalaa hankkimaan.
Tottakai onkimaan, kun joki oli jo auki! Monta kertaa päivässä näin oli
juostava pitkä mäki ylös ja alas. Juostava oli ja aina oli kiire.

Mies hymähteli pienille, jo hyvinkin etäisille elämänkuville, jotka
mikä milläkin tavalla rakkaisiin kotitanhuviin liittyen välkähtelivät
lännen maille laskeutuvan auringon valossa. Ihme, miten eläviä ja
kirkkaita useimmat niistä olivat, sitä kirkkaampia, mitä kauemmaksi
ajan vierivä virta niitä lähtöpaikastansa oli ehtinyt jo kuljettaa.
Hän istahti ikkunanpieleen tuolille jääden katselemaan kaunista
auringonlaskua.

Päivänlaskun puoleisella seinällä omatekoiseen taulukehykseen
kiinnitettyinä olivat hänen palkintomitalinsa, myöhemmän ajan pitempien
ja totisempien juoksukamppailujen pienet näkyväiset muistomerkit.
Hämärtyvällä seinällä tummaa kangastaustaansa vasten ne näkyivät
erikokoisina vaaleina täplinä, joiden ääriviivojakaan ei saattanut
enää selvästi erottaa. Muutamat niistä olivat jo vuosien, jopa
vuosikymmenien patinoimia. Mutta jos sellaisia pyöreää tai pitkulaista
vaivankappaletta katseli kauemmin, vaikkapa huoneen ylitse hämärtyvänä
syysiltana, niin se alkoi kirkastua, suorastaan liikehtiä. Sen
kohdalle ilmestyi vähitellen elävä, monissa vivahteissa vaihteleva
kuva, jossa selvästi näkyi ei ainoastaan ääriviivat, vaan vieläpä
kolmas ulottuvaisuus, syvyys, tuo tulevaisuuden haave valkokankaitten
elokuvissa.

Siellä ne vilkuttelivat silmäänsä nytkin sekä isommat että pienemmät,
maailmansodan takaiset pirpanatkin. Ne mahtoivat olla hiukan
kateellisia myöhäisempien vuosien ja parempien paikkojen loistavammin
asusteluille nousukkaille. Nähtävästi niillä oli siihen myös syytä. Jo
kunnioitettavan ikänsä puolesta näitä »sotavanhuksia» olisi pitänyt
useammin muistaa. Historia niillä monellakin oli sellainen, minkä
rinnalla poikasten kiiltokoreus kalpeni näkymättömiin.

Tänä muistojen iltana hänen etsivä silmänsä etsi ja etsi, kunnes löysi,
mitä etsi, sen ensimmäisen, joka taisi olla tarkalleen rauhanajan
markanrahan suuruinen ja paksuinenkin, markan puolitoista silloisia
rahaa se lienee maksanutkin. Se oli merkitty järjestysnumerolla III
ja saavutettu oman pitäjän kyläiltamien päiväkilpailuissa. Mikä
ujoluontoisen syrjäkylän poikasen rohkaisi noin hurjaan yritykseen? Oli
vähän ennakkotuntemusta siitä, ettei juokseminenkaan mikään ulkomaan
ihme ollut, jaloillaan jokaisen oli pinkaistava, ja kaksi niitä vain
jokaisella oli, niilläkin, jotka raittiusseuran kesäjuhlissa markan ja
puolentoista hopeamitaleista innostuivat kilvoittelemaan.

Kotitörmän alla juokseva joki, lapsuusajan tarpeellisien ja vähemmän
tarpeellisten juoksujen päätemaali oikeastaan tämän ensimmäisen
lähtösäväyksen oli antanut. Oli päästy jo miesten kirjoihin ja
uittotöihin kahden markan päiväpalkalla. Joki juoksi, tukit juoksivat
ja laulu raikui: Huhtikuussa ne parhaat poijat...! Ja moni muu. Mutta
tukkipojan itsensä ei tarvinnut juosta muulloin kuin pari kertaa
päivässä, silloin kun pitkin jokirantoja kiiri pomon alkuun päästämä
iloinen huikkaus: Kello soi! Kyllä se soi. Kolmelta, neljältä taholta
kallio- ja metsäseinämien kaikukin yhtyi ja vastaili: Kello soi! Kello
soi!

No, eivätpä tosin vanhat kirjansa lukeneet jätkämiehet juuri
tällöinkään pahasti hätkähtäneet, mutta joukossa oli muutamia nuorempia
jäniksenpoikia, muiden muassa Mäkilän poika, joka oli juossut ja
voittanut hopeamitaleja monissa pitäjissä, kellonperissäkin niitä
hänellä jo roikkui pari kolme. No niin, kun kello soi, niin Mäkilän
poika otti käpälät alleen. Kuinkapa oman kylän poika, joka niin monta
kertaa ongenvapoineen oli mäen pinkaissut, olisi voinut sitä menoa
kävelevin jaloin katsella. Lähtö tuli kuin saunan edestä ja kiukkuinen
kilpa. Yhtä aikaa päästiin torpalle.

Siitä se alkoi. Mutta ensimmäisissä yleisissä kilpailuissa oli paha
pulma edessä. Ei ollut kenkiä eikä housuja. Kenkiä tosin ei kesällä
tarvittukaan, ja tarkemmin tunnusteltuna housujakin oli jalassa kaksi
kertaa niin paljon kuin välttämättä tarvittiin. Mitäpä muuta kuin
toiset mäkeen ja jäljelle jäävien lepsuvat lahkeet hakaneuloilla
kiinni. Niitä toki riittämiin oli saatavana kansanjuhlissa, joissa
kosolti oli myös hameväkeä. Ja sitten mentiin, että metsä roiski.
Mutta ne kaksi vanhaa tekijää, jotka juoksivat lyhkäisissä koreissa
housuissa, osasivat jo yhtä hyvin kyttäämisen kuin spurttaamisen
taidon, ja niin tulos tuli se kuin tuli, vaikka mitäpä siinä olikaan
valittamista. Ei mitään! Minähän olen väärentämätöntä vanhan ajan
hopeaa vielä vanhanakin! pirteä sotavanhus vilkutteli iloisesti silmää
ilmoittaen siten tyytyväisyytensä tästä muistelmien hetkestä.

No, nyt on jo varmaan minun vuoroni! hätäili parhaimmalta paikaltansa
arveluttavasti haalistunut Amsterdamin olympialaisten kultamitali.

— Eikä ole! Pahoin pelkään, ettei sinun vuoroasi tule tänä iltana
ollenkaan, myhähteli silmiään siristelevä mies pöydän takaa. Ja heti
kuin liittolaiseksi käyden työntyi taulukon alanurkasta esiin toinen
vanha veteraani tunnusomaisille H.K.V.-taistelumerkkeineen ja vaahteran
lehtineen. Se oli ensimmäinen voitonmerkki monivuotisen helsinkiläisen
isäntäseuran kilpailuista, joihin maaseudun mies aina lähti ja varautui
kuin perhejuhliin.

Kilpailun kotoisena lähtömaalina oli jälleen kotikylän tukkijoki. Kiire
oli tällöin, veden loppumisesta mahtoi olla pomoilla pelko. Monen
puulaakin puita oli »luikutettu» neljä viisi ympyriäistä vuorokautta
yhteen menoon. Tämän pitkän rupeaman jälkeen luikuttajan sivut ja
pohkeet olivat kankeat kuin vanhalla sudella, ja kaiken lisäksi täytyi
ajaa kaksi ja puoli penikulmaa pyörällä vastatuuleen niin paljon
kuin vaivatuista sääristä ja vanhasta rukista irti lähti. Tällaisen
rehkimisen jälkeen latinalaisella ykkösellä merkitty mitalimerkki
tuntui milteipä liiankin hyvin ansaitulta. Kuka olikaan se sitkeä
kilpatoveri, myös H.K.V:n vaahteranlehdellä koristettu mies? Hän oli...
oli. Nuoren, sisukkaan, mutta miellyttävän näköisen nuorukaisen puhdas
muoto kohosi pienen mitalin hehkuvasta keskiöstä. Kylläpä olikin
selvä kuva ja taitavasti valotettu. Myös pojan nimi putkahti nyt
vaivattomasti esiin: Cederberg...

Mutta Rauma on aina sentään Rauma. Mitaleja samalta matkalta kokonaista
kolme kappaletta, niiden lisäksi vielä muutamia muita lohdutus-
ja lauhdutuspalkintoja nahkaiseen matkalaukkuun asti. Siinä muita
palkintoja oli hauska kotiin kuljetella, liiankin hauska. Se oli
keskipäivän korkeinta aikaa. Mestaruus... mestaruus! pullistelivat
täyteen loistoonsa kihahtaneet mestaruusmitalitkin jo seinällä. No,
älkäähän liikoja pullistelko siellä! Kuollutta metallia te vain olette.
Mikään miehessä ei ole tuon naurettavampaa. Jos »mestaruus» kihahtaa
hänelle päähän, niin siitä se jo helposti kuohahtaa yli laitojen. Ja
silloin on miehestä holtti poissa.

Rauman mestaruusmitalien kanssa ei sentään muistelijan parantunut
kiistellä, hiljaisena hämyhetkenä kaikkein vähimmin. Teotori siirsi
salavihkaa nukkuvan koiran katseensa pyttykaapin puoleen. Tuopit olivat
vähemmän tärkeitä, leikin ymmärtäviä kuten pyöreät lihavahkot miehetkin
tavallisesti.

Siinä nyökähteli heti ensimmäinen hupaisa kaveri, myös maailmansodan
takainen herrasmiehen kekkuli musta knalli päässä. Juoksija hän
oli hänkin, vaikka ennen kilpailuja kauppalan kansanjuhlissa niin
mahdottoman hieno mies kuin räätälinliikkeen näyteikkunasta suoraan
kansan katseltavaksi puhallettu. Kilpatoveriksi aikovan, jolla jälleen
oli parin penikulman kurainen maantietaival takanaan, ryppyinen paita
hiessä ja housunpultit savessa, oli vaikea kuvitella, että tuollainen
tip-top herra lähtisi tiennäyttäjäksi 3000 metrin murtomaalla. Kyllä
hän vain lähti ja juoksi kuin aika poika. Knallinsa ja virtaviivaiset
housunsa hän sentään oli heittänyt mäkeen. Nyt hattu näytti keikkuvan
hänen päälaellaan. Se keikkui myös tästä kilpailusta voitetun
palkintotuopin päässä, milloin tahansa silmät siihen sattuivat.
Kerrassaan piristävä juoksutoveri!

Tästä katse liukui toisen kauppalan palkintopyttyyn. Myös tällä
juoksulla oli oma hupaisa historiansa, joka hämyhetkelläkin palkintoon
vilkaistessa levähti avoimeksi, kuin lapsuusvuosien kuva-aapinen.

Tämä 10.000 metrin juoksu sattui elotalkoiden aikaan, omassa kylässä
oli sellaiset. Kumman ottaisi, kumman jättäisi? Tuli huikea ajatus:
Mitähän jos yrittäisi ja ottaisi molemmat! Siinä oli pantava toimeksi
sekä ennen että jälkeen 10.000:n. Kaksipenikulmainen taas pyörällä,
vanhalla tutulla, tullen ja mennen. Pahinta oli, kun kumitossujen
pohjat eivät kestäneet. Ne olivat kyllä neljän markan tossut,
juuri viikko sitten ostetut, mutta eivätpä vain kestäneet. Varpaan
päkiäiset sentään kestivät, vaikka paluumatkalla rautahampainen pyörän
polkusinrauta nipisteli aika tavalla. Ja kaksi kärpästä tuli sillä
kertaa. Soittoniekka viritteli vasta viuluansa, kun juoksija avasi
talkootalon tuvan oven tuoppi povitaskussa pongottaen.

Mutta hämyhetkinä välkähteli kaapin hyllyllä vuodesta vuoteen
itsepintaisesti myös sellainen hopeatuoppi, jota sieltä päivän
aikana ei etsimälläkään löytynyt. Keihäsmies Jonni Myyrä oli eräänä
kesänä kirjoittanut ja soittanut Savitaipaleen juhliin viittätuhatta
juoksemaan. Oli tullut puolittain luvatuksi keihäsmiehelle, mutta
määräpäivän joutuessa tuli kotoisia kiireitä, ja matka jäi. Jälkeenpäin
tavattaessa Jonni pahoitteli: On siinä mies, jolle hyvä tavara ei
tarjoamallakaan kelpaa. Sinua varten ostimme tuhannen markan tuopin,
mikä joutui joutavanpäiväiselle tusinajuoksijalle... No, mikäpä ettei
tusinajuoksija myös tuoppia tarvinnut ja osannut arvostaa. Kuitenkin se
tällaisina hämyhetkinä välkähteli tuolla toisten keskellä, jossa sille
olisi ollut niin sopiva tila. Sellainen on ihmisen mieli...

— Isä, isä! Joudu katsomaan! poika herätteli.

— No, mikähän ihme sinulla taas, isä naurahti ja käveli asuinhuoneen
ikkunaan.

— Katso tuonne alas! Koko joen pinta juoksee ja vilisee hopeamitaleita!
Eivätkä ne painu pohjaan!

— Niin juoksi ja vilisi jo silloin, kun minä olin sinun ikäisesi. Eivät
ne silloinkaan painuneet.

Isä naurahteli ja hyperteli poikansa tukkaa. Täysi kuu paistoi
taivaalla. Katkeamaton jono hopeamitaleja juoksi kohti lännen
taivaanrantaa, jossa hiipyen paloi vielä päivän lämpöinen kajo.