Laura Haarlan 'Lemmin poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3461. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. LEMMIN POIKA 3-näytöksinen murhenäytelmä Kirj. LAURI HAARLA Helsingissä, Oy Daimon Ab, 1922. Äitini Edla Haarlan muistolle nöyrästi TEKIJÄ. HENKILÖT: POHJOLAN ISÄNTÄ LOUHI, Pohjolan emäntä POHJOLAN TYTÄR LEMMINKÄINEN, Kaukoniemen isäntä LEMMINKÄISEN ÄITI HERMANTOINEN, Ilmalan isäntä APSO, Ulappalan ukko IRO, Apson tytär, orjana Pohjolassa TEURI, Lemminkäisen toveri Piika Muutama kurja ja orja Tapahtuu Pohjolassa kristinuskon ensi viestien saapuessa pohjoisille merille ja karjalaisten ja viikinkien tehdessä ryöstöretkiään. I NÄYTÖS Pohjolan tupa, jonka taka-alalta vie ovi pihalle. Oikealla ikkuna ja pöytä penkkeineen. Vasemmalla ovi ja taka-alalla karinanpuoli kiuas ja tämän edessä lavitsa. Ulko-oven luona, karsinan puolella kattiloita ja patoja koukussa, sekä vaskinen pesuastia käsiliinoineen, seinävieressä vastoja y.m. talon tarpeita. Oikeanpuoleisella peräseinällä aseita ja oikealla pieni koroke aarrearkkuineen. Kiukaan reunalla pärepihdissä palaa päre. Ikkunasta valahtaa sisään keväisen talviaamun ensi sarastus. ENSIMMÄINEN KOHTAUS IRO makaa sairaana karsinalavitsalla. Hän ei ole kasvoiltaan säännöllisen kaunis, sillä niissä on kivulIoista heikkoutta ja kalpeutta. Mutta hänen silmänsä ovat sirkeät ja totiset, huulensa terveet ja hehkuvat. `Ja hän käy norjin ja somasti liikkuvin lantein. Taka-alalla lopettelee lattian pesua eräs talon piika. Oikealla oven lähellä, erillään muista, istuu rahilla eväsnyytti vierellä LEMMINKÄISEN ÄITI, joka on vanhahko ja harmaapäinen vaimo, mutta jonka siniset silmät ovat pysyneet lapsellisen kirkkaina ja Iihavahkot kasvot rypyttöminä. PIIKA lopetettuaan lattian pesemisen menee Iron luo: Iro tyttö, poloinen tyttö, eikö jo heitä tauti? Olisi aika nousta. IRO tuskaisin elein: Kylmä on täällä — — viimako vinkuu? PIIKA houkutellen: Nyt ei vihurit vingu — Kevätaurinko hankia hautoo. Ja lypsylle kiire. IRO painaen kädellään rintaansa: Kivi paha rintaa painaa — — luuvalo polttaa. PIIKA antaa Iron juoda tuopista: Taarivesi Hiiden pisaan pistokset ajaa — — Sammutan päreen. (Ottaa päreen kiukaan nurkalta sen sammuttaakseen). Tai emäntä kärtsä toran alkaa. — IRO: Kaunis liekki! anna mulle! (Piika antaa päreen ja menee taemmaksi. Iro nousee istualleen, vetää liekin lähelle rintaa.) — Nyt lämmitä rintaa, aurinko pieni. Siitä suureksi kasva — (Tekee kehän liekillä) ja säikytä Turjaan Puhurin poika. — (Nostaa liekin korkeammalle ja kuljettaa pärettä eteenpäin.) Lemminpoika Hiiden hirveä ajaa — - tukka on tulta ja henki polttaa. — — LEMMINKÄISEN ÄITI nousten ja mennen Iron luo: Mitä tautia tyttö läsii? PIIKA pannen kaksi raintaa penkille: Mitä lienee tautia nimetöntä. LEMMINKÄISEN ÄITI tarkastettuaan tytön kasvaja, lempeästi: Tämä on tautia talvenkarvallista. Kesä tulee, tauti menee. IRO sammutettuaan päreen: Kuka olet? LEMMINKÄISEN ÄITI leikillisesti: Olen poikani äiti. (Siirtyy istumaan entiselle paikallensa.) PIIKA kuiskaten Irolle: Älä turhia kysele, vain emännälle sanoi haastavansa. IRO: Olet vaimo hyvännäköinen -Koska tulit? LEMMINKÄISEN ÄITI: Nukuit, kun tulin. IRO: Mikä on poikasi nimeltä? LEMMINKÄISEN ÄITI: Monenniminen mulla on poika. PIIKA on käynyt vasemmalla ovella kuulostelemassa: Senkös arvasinkin: Lehmäin ammukkiin emäntä havasi. Käy kohta tuiskuna tupaan. Virsut jalkaan tyttö. TOINEN KOHTAUS Iron yrittäessä nousta tulee vasemmalta LOUHI, Pohjolan emäntä, kädessä palava päre. Louhi on korkeakasvuinen, suoraselkäinen nainen, kasvojen hipiä tummanpuhuva ja silmät terävät. Käskevä arvokkuus koko olennossa. LOUHI päästyään ikkunan luo, tyytyväisenä: Ei näy tulevaksi Lemminkäistä. — (Piialle tarkoittaen:) — Onko Apso tullut? — (Piika ei kuule, suuttuneena:) Onko tullut Ulappalan ukko? (menee kiukaan luo ja sammuttaa päreen.) PIIKA: Ei ole nähty. LOUHI: Piiat lehmä-lypsykselle! PIIKA: Iro kipuja potee, vironneeko työlle. LOUHI: Kahmalon vaskea kehnosta taatollensa maksoin. En pahnoilla venymisestä. Talo työlle. Isännät ja tyttäret nouskoot myös. — (Piialle) Käy herättämässä. (Iro nousee ja vaatehtii itsensä nopeasti.) LOUHI IroIle leppeämmin: Jollei vajene vaiva, läävän lämpimässä makaa. tuvassa ei ole tiloja, vieraita tulee, isoisia kosijoita tulee. IRO ihastuneena: Lemmin poikako tulee? LOUHI: Suurempia, rikkaita, korkeakypärisiä. (Piika tulee vasemmalta ja ottaa kiulunsa, samoin Iro ja molemmat poistuvat takaovesta. Päivänvalo alkaa nopeasti voimistua.) LEMMINKÄISEN ÄITI nousee nurkastaan pysyen taka-alalla: Miksi ajaa hirveä Lemminkäinen? LOUHI: Kuka olet? LEMMINKÄISEN ÄITI: Olen Lemminkäisen äiti. LOUHI: Siinäkö katalan kantajaparka. LEMMINKÄISEN ÄITI: En ole parka enkä raukka. Sukuansa suuremmoisen olen kantanut pojan. LOUHI: Lienee hyvä ollut syntymässä, vaan on vialle kasvatettu. LEMMINKÄISEN ÄITI: Ei vialle eikä vajalle, vaan sankariksi. LOUHI: Torailijaksi ja tappelijaksi. LEMMINKÄISEN ÄITI: Taistelijaksi. LOUHI: Rietas on poikasi, naisissa eläjä, ahmatti viinaan ja lorujen laulaja. LEMMINKÄISEN ÄITI: Elonkerainen mulla on poika, miehistä kaunein ja riemullisin. Rumat ja katehet suuremmallensa kantavat kaunaa, siitä on syntynyt pahojen parjaus. LOUHI: Älä turhia turaja. Olisit ajoista kieltänyt itse, vähemmän ihmiset kieltäisivät nyt. LEMMINKÄISEN ÄITI: Minkä sinä kiellät, sen minä myönnän. Minkä poikani tekee, sen oikein tekee. Vain yhtä ei ymmärrä: Päätänsä, hurja, ei varjella huoli. Siksi olen täällä. Pahaa pojalleni aiot, sinut unessa näin ja ilkeät olivat sulla elkeet. LOUHI peitellen ja kierrellen: Kävi tästä morsiansa pyytämässä. Työnsin työlle joutavalle, hirvenajoon —. Uhitellen läksi uros. Kolmannella huomenella uhkaili palata, myötä saalis muka, Nyt on tunti tullut, eikä miestä näy. Muuta ei mulla tiedossani. LEMMINKÄISEN ÄITI: Mutta tuntosi pohjalla pahojen aikeitten ahjo! Sen näen. Tyhjää ei ilkoiset silmäsi vilhu ja pätsinä pala. Ja kuulinhan itse: Kosijoita toisia vuottelet taloon. LOUHI: Vuotan ketä vuotan. Ei ole Pohjolan vieraat eukkojen tutkailtavissa. (Menee vasemmalle, ovea avaten:) Välemmin joudu! (palaa oikealle ja avaa aarrekirstun, jälleen nousten:) Mene tanhuan puolelle, kotapadassa keittoa kiehuu vieraankin varalle. Piioilta juomiskaljoja pyydä. LEMMINKÄISEN ÄITI: Menen kyllä, menenhän kyllä. (Ottaa eväsnyyttinsä, loukkaantuneen ylpeydellä:) Mutta en ruokasi, juomasi vajaa. Omissa eväissä olen. (Aikoo lähteä.) LOUHI: Hyvä kaikille meille, jos isoisempain tieltä poikasi kotopuolelle saatat. LEMMINKÄISEN ÄITI: Minkä tahtoo, sen tekee Lemminkäinen. Toki anella aijon nämä herjat heittämään, en enempi anele. LOUHI suuttuneena: Lemmin ämmä, liiku mielin kielin Pohjolan talossa. Ja mielessä muista: Ei kuuna päivänä Pohjolan tytär tule Nälkäniemen miniäksi. LEMMINKÄISEN ÄITI: kenen naisista Kaukoniemen isäntä tahtoo, sen ottaa. Ja hyvä kaikille meille, jos et uhita turhalla toralla miestä, joka on saarella saakka sotia käynyt — —. LOUHI: Piilopoikana, paimenpoikana pillatöitänsä Saarella teki. LEMMINKÄISEN ÄITI: Hyvästi, tyly emäntä. Ole kylmempi Lapin noitaa, lääväsi nurkassa värjöttelen, kunnes poikani tulee. (Lähtee takaovesta. Louhi on jo edellä ottanut ryijyn arkusta ja alkaa sitä nyt ripustaa oikeanpuoleiselle seinälle.) KOLMAS KOHTAUS POHJOLAN ISÄNTÄ tulee vasemmalta. Hän on keskikokoinen, kumaraharteinen mies, olentonsa väsähtynyttä ja hiljaista. Kasvojen juonteissa on katkeruutta, mutta silmistä paistaa lämmin ja elävä loiste, joka joskus voi tulistua tuimaksi ja palavaksi. LOUHI lopetellessaan ryijyn kiinnittämistä: Menepä Talasmäelle penkerelle, silmää Unnapon selälle lounatta kohti, oisiko tulossa Apso. POHJOLAN ISÄNTÄ tullen tarkkaavaiseksi: Mitä Apso Hämeestä hiihtämässä? LOUHI kuin ilman aikojaan puhellen: Tietoja tietämässä Hermantoiselta vävyltä. POHJOLAN ISÄNTÄ täysin hämmästtyneenä: Vävyltä? LOUHI: Vävyltä minkä vävyltä! Viikon on käkenyt Ilmalan isäntä kosiin meille. Nyt on vahvasti vaarassa mennä. Siitä viestin vei Apso. POHJOLAN ISÄNTÄ tuimistuen: Sala-aikeita taas! Piti vietämän häihin kutsuja Pohjan kyliin ja Karjalan puolelle. Niin oli puhe. LOUHI: Häihinpä kyllä, omiin, jos ei toisten. POHJOLAN ISÄNTÄ: Sitä etten uumonnut ennen. Saalista kehnoa nyt sinä aivoissa ajelet! — Tyttö on suostunut Lemminkäiselle. LOUHI: Mitättömälle! Ja mistä hinnasta? Ei oravan kynttä, ei penningin perää tytöstä maksa tämä sulhojen sulho. Maankuulu tytär tyhjästä typösentyhjälle kaupata! Niin pohjaton vielä ei Pohjolan rikkaus. Onko Kivimäen Sampo aarteita täytisen täynnä? Onko kattoon tai kamanaan saakka? Minkä lie romua kynnyksen tasalle, antia metsän ja maan, saalista sodan ja kaupan. Nekin vaivalla koottu: Taattojen töillä ja päillä. — Mitä kokoon on saatu, sitä säilytän ja lisään. Tämä on polvesta polveen ollut Pohjolan-haltian tapa. Minä olen 'Pohjolan tytär, sinä olet taloon otettu vävy ja vävyksi vätys. Sinusta ei sotatielle miestä, et kauppaa käy. POHJOLAN ISÄNTÄ: En ole sotia käynyt, kun on raato ryöstöä parempi. Olen muheiksi muuttanut kivikkopellot ja saroiksi suoriks koukeronotkot. — Ei ole kauppaa käyty, kun on uusille urille, loitolla meistä, työntynyt kauppien riista. Tiet Pohjaan päin, Perman maahan, vesovat metsää, kun on vajonnut permien kuulu valta. Vuoksen alitse, Nevan suitse pitkiä virtoja myöten, merenäärisiin linnoihin suuriin, nyt kulkevat kauppien laivat. Niille teille ei meistä. LOUHI: Kallion kyljestä, katajamäiltä ja sammalesoista, niistäkö nostat, mokoma, rukiin ja riistan? POHJOLAN ISÄNTÄ: Nostan minkä nostan: eloa, oloa syksystä syksyyn. LOUHI: Kunnes tyyten on vajennut maahan talon valta ja voima. — Pohjolan aluskunta pahoin on alalta pienentynyt. Talot toiset ei enempi kumarra meitä, kun eivät pelkää. Eivät Pohjolan pitoja armona pidä, ei kutsuna kunnian suuren, kuin pitivät ennen. Entä Kuutolan koreat ja Vietolan viirunaamat rinnalle pyrkivät. Nyt tarpeen on vävyksi isäntä iso ja rikas —. POHJOLAN ISÄNTÄ: Raskas on elämä ostetun emännän — -. LOUHI: Käypää tapaa en heitä, tyttäristä en lunnaitta luovu. Enkä lastani köyhän huolille heitä, se tiedä. NELJÄS KOHTAUS POHJOLAN TYTÄR tulee vasemmalta. Hän on kaunis, mutta ei vain kylmä ja kopea kaunotar. Tosin hänen ohimonsa on kuultavan kirkas kuin kuutamo ja hänen vartalonsa jäntevä, ylpeästi sorja. Mutta hänen hipiänsä on kuumasti himmeä kuin alituisen auringon paahtama, kellertävästi himneä kuin kelta kulleron kukkalehdillä. `Ja hänen silmäinsä katse on tuhantena ilmehtivä, pistävästä kekälepalosta aina lapselliseen hätään saakka. Tukka on tuuhea, tummanruskea. POHJOLAN TYTÄR jo ovella huudahtaen: Tulotiellä jo varmaan on Lemmin poika! (Menee ikkunaa kohti.) POHJOLAN ISÄNTÄ: Ja Ilmalan isäntä Hermantoinen. POHJOLAN TYTÄR hämmästyneenä: Hermantoinen? POHJOLAN ISÄNTÄ: Kosiomiehenä, kuulema, taloon tulee. POHJOLAN TYTÄR jäykistyen: Mitä ongelmoita nämä? LOUHI: Toki Pohjolan kanoja kilvalla kositaan. POHJOLAN TYTÄR palavin silmin: Ei enempi kilvalla eikä kalvalla. Turhia touhuja. Lausunut olen jo totisen sanan. LOUHI. Mutta en ole antanut sanoja minä. POHJOLAN TYTÄR: Itse annoit luvan sankaritöihin, jotka tytärten tapaan, uroolta vaadin. LOUHI: Luvan annoin kerskurin kokea, että on ylähäisellä orrella tämän talon kanat. POHJOLAN TYTÄR voitollisena: Navalta taivaanko löytänet miehen toisen, ken hiihtää Hiisien hirven ja Viipajan virrasta joutsenen pyytää! LOUHI: Lujimmat lunnaat, parhaan makson, mitä toivoa taitaa, tarjoaa Hermantoinen. Mitä takeita töistä tyhjän miehen. POHJOLAN TYTÄR lujasti: Suorittaa. (Louhi menee). POHJOLAN TYTÄR puoliksi itsekseen: Teot tuonentuimat ja ihmeet jaksaa se pätöinen poika — — (Isälleen:) Uskotko taatta kuin minä? POHJOLAN ISÄNTÄ: Uskon, uskonpa toki. Kun sankari tulee, tulee kuin myrsky ja myry ja pilvien pielitse vuotaa auringon pyhäinen virta. Uros miehistä uljain kun astuu, nöyrät nostaa, kylmät polttaa ja muruiksi tyhjiksi murtaa kiviset rinnat. Miehen sennäköisen mieltä ei taivuta rauta, ei metinen kieli, ei ylpeys kauneimman naisen — —. POHJOLAN TYTÄR on katsellut isän puheen ajan ikkunasta hankia pitkin, ihastuneena: Koko sommelon tähteen sait somia sanoja! POHJOLAN ISÄNTÄ: Niin aattelin kerran — — ja monesti. POHJOLAN TYTÄR: Nyt toisinko arvelet? POHJOLAN ISÄNTÄ: En arvele toisin, mutta toisin nyt itseni tiedän kuin nuorra miessä. Miehen melkeän tahtoja murtaa ja muuttaa minäkin tunsin. Puuttui tekojen teho. Äitisi ylpeä kauneus — oli impenä äitisi ihana — kauneus löi minut maahan joka kerran kun tahdoin omana mielellä taivalta mitata. En ollut varattu naisen nauruja, naljoja vastaan. Maseni tarmo ja tahto. Koveni päitä päivältä äitisi mieli ja rumeni muoto. Entäpä, olisin sankari ollut — —. VIIDES KOHTAUS APSO kontti selässä ja Pohjolan emäntä tulevat. Apsolla toinen silmä umpisilmä, toinen milloin katkeran karsas, milloin viekkaasti vilhuva. Naama sileä, mutta leuan alla tiheä tukku mustaa partaa. Köyry hartia, mutta voimakas ukko. APSO emännälle: Tulee, tulee, toki taimen tarttuu, kuu on syöttinä lempi ja mettiäinen. LOUHI: Väleenkö lupasi lähteä. APSO: Laukilla laukkaa. Vielä ei yllätä yö, kun on miekkoinen täällä. (Alkaa päästellä karsinanpuolella konttiaan.) LOUHI: Sima sakea pöytään. (Tyttärelleen) Piikoja käske. POHJOLAN TYTÄR: Ei kiirettä käskyyn. Kun ei syytä juhlaan, te lyhyeen loppuu. Ei minua pakolla naiteta. LOUHI: Pakolla! Kuka pakosta pakisee? Kahdessa vara valita. Toisen otat, toisen jätät. Lupa kummankin uroon on tytärtä pyytää.'Pakosta ei puhetta, vaan kilvasta kempien miesten. APSO tarkoittavasti: Ja ollapa heittiö toisen, niin on miekkoinen toinen. Tullessa kuulin yhtä ja toista — — LOUHI: Sano, mitä kuulit? APSO: Oli Lemminkäinen hirmuna hiihtänyt kylien kautta. Kävi kylillä vieläkin vauhkojen vaimojen melske ja veräjillä koiratkin pelosta vinkui — LOUHI: Entäs, vieläkö enemmän kuulit? APSO: Yövyin öitä kolme taapäin Kuutolan taloon ja tupa oli Karjalan kauppeja täynnä. Kerskasivat tietävänsä, että oli ennen naitu nainen jo Lemminkäisellä talossa — — LOUHI: Siinä se kuultiin! Ja meillä pajatti pahaisen orjatytön heittäneensä. Kotinainen ennen naitu! POHJOLAN TYTÄR: Herjasit, parjasit, Ulappalan ukko! Valhetta laske ei sankarin kieli. LOUHI: Valhesankari, kerskuri ollut on aina! POHJOLAN TYTÄR vakavan ylpeästi: En juoruja juokse. Uros itse sen seikan selittää. (Lähtee vasemmalle.) LOUHI: Hyvin kääntyy kaikki. (Mennessään arkulleen ja ottaessaan aarrevuoren avaimet, jotka antaa Apsolle.) Vai on entinen emäntä — —. Apso, avaimet tässä. Sammolle miehet. Perimmäiseltä perältä vävyn orhille hopeinen marhaminta ja tyttären rinnalle parhaat helmet. APSO: Mennään, mennään. (Apso ja isäntä tekevät lähtöä.) LOUHI: Piika tuokoon tuopilla olutta. APSO: Sanotaan, sanotaan. (Isäntä ja Apso menevät.) LOUHI yksin, mennen arkulleen, sieltä liinoja valiten: Lempiliina tyttärelle — — (Ottaa erilleen rahille liinan.) Ja anopin harteille säterinen liina. (Heittää harteilleen komean liinan. Piika tuo tuopilla olutta ja panee tuopin karsinanpuoleiselle rahille.) Ystävällisesti: Toitko tammisesta tynnöristä? PIIKA: Tammisen tapinkin takaa. KUUDES KOHTAUS Iro juoksee riemukkaana tupaan, jo ovelta huijaa: Lemmin poika hiihtää, Siimetsalmea pyrynä samoo. Teuri on kannoilla perässä. (Piika silmää ikkunasta, sitten ulos.) LOUHI jäykistyy, riipaisee siitä vihaisena liinan pois harteiltaan, menee akkunaan, riemastuu: SaaIista vailla! (Istuu penkille pöydän taakse.) SEITSEMÄS KOHTAUS Pohjolan tytär kiireisesti vasemmalta. POHJOLAN TYTÄR: Ken saapuu, ken? IRO: Sulho poika, Lemmin poika! LOUHI: Hiiden hirveä vailla. POHJOLAN TYTÄR vavahtaa, jäykistyy, jää ovenpieleen vasemmalle. IRO lähestyen Pohjolan tytärtä, lempeän iloisesti: Toisen kerran kiinni saa, ei aina Mielikki hyvällä päällä. KAHDEKSAS KOHTAUS LEMMINKÄINEN saapuu. Hän on verevä ja voimakas, koko näöltään ja olennoltaan sankarin lajia. Puettuna kalevalaiseen hiihtäjän asuun. LEMMINKÄINEN repäisee oven rennosti auki. Pihaan päin kääntyneenä Teurille: Teuri, vie kalhottimet saunaan sulamaan! Ja lyIyni myös! Se janoo, arvelen, uutta tervaa. (Astuu tupaan, reippaasti:) Ja minä mies otraista oltta! Tulinen tuoppi miehelle tuliselle. LOUHI yhä istuen: Ei ansiotta simoja juoda. LEMMINKÄINEN: Hienoilta sormilla tyttären punehtivaisen minä oluet otan. (Lähestyy Pohjolan tytärtä. Tämä seisoo kalpeana.) Ohoh, kuin on kalpea valvatti raukka. Kaikerreltuko liioin ja valvottu öitä? POHJOLAN TYTÄR syvällä murheella: Ei ole itketty liioin, ei ole valvottu öitä. (Kovemmin:) Seisahti veret, ne tyrehti valhe! LEMMINKÄINEN: Valhe? POHJOLAN TYTÄR: Tyhjänä tulet ja — — LEMMINKÄINEN tulisesti: Suuremman saaliin minä retkeltä sain, kuin on Lempojen hirvi! hain aatoksen uuden ja ihanan. Sulle sen lausua aioin kahden ja läheltä. Nyt tässä se kuule ja ymmärrä, typerä tyttö. Hiihtelin maita ja mäkiä. Hangella auringon läikky kuin merellä keltainen purje. Ja rinteillä honkien varjot kuin siniset virrat. Minä vaarat ristin, rastin: Laaksosta paistoi Tarvaan kiiltävä kylki. Minä laaksot pitkin poikin: hatasarvet jo vaaralla keinui. Vihoviimein illalla eilen, kun tyhjänä seisoi ilma ja kajotti lännestä kaukaa viimeinen kajo, lylyn vaaralta laskin ja allani hoippuvin polvin pakeni Hiitolan laukki. Jo oli lautaset eessä, lykkäsin oheen ja lämsäni lähetin. Siinä seisoi Hiiden hirvi, sapsot ja kinteret vapisi, huurusi henki, hätää ja kauhua huokui kylmään ilmaan. Silitin karvaa, vavahti eläin ja tuijotti väsyvin silmin. IRO innostuneesti mukana: Kaunis on hirvellä silmä! LEMMINKÄINEN: Kuin rutarannalla päilyvä kalvo, kuin immellä Kalman. Maseni mieli, tyhjältä tuntui teko. Katselin kauas ja kauvan. Tälläkö teolla, sinisellä hirvellä maksan Pohjolan neidon? Silläkö taipuu ylpeä impi? Teon pienenkö vuoksi, ei tekojen suurempain, jo ennen tehtyjen vuoksi, joista nyt maine kiertää? Tyhjäkö muotoni mun ja verevät huulet, huulteni henki? Tässä silmässä kalma ja tässäkö kalmainen kaihi, jotta mun narrina täytyi tarpoa, survoa? POHJOLAN TYTÄR: Ei ole narrin työtä kuntoa näyttää. LEMMINKÄINEN: 'Penninkimäärillä ostaa tai teolla vaaditulla maksaa kanan kaupatun hinta, kumpikin tapa on vanhoja tomuja. POHJOLAN TYTÄR: Teko yksin on sankarin merkki! LEMMINKÄINEN: Teko outo ja ihme on sankarin merkki. Sen silloin äkkiä tiesin hämärän tihittäessä, ja muistaisi Kiesuksen satua, Saarella kuuntelemaani. Teki kaiken se mies, mitä ennen ei tehty. Teki toisin kuin muut, teki tekemättömät, alas auringon käski, sen orjille antoi ja outo oli muille. IRO: Mitä vieläkin miehestä kuulit, se keno. LEMMINKÄINEN: En enempi kuullut, en enempi muista. Mutta itseni ilosta tiesin, mitä tehtävä oli: Minä lämsäni leikkasin irti ja peurani peltoja kiiti. Otin vyöltäni oinahan sarven, toitotin Teurin ja yön läpi hiihdin. Sinä ymmärrätkö? On kyllälti mulla jo vanhoja sankaritöitä. Nyt uusia tehdään. Nyt lempi ylennetään! Sen ymmärrätkö? POHJOLAN TYTÄR syvässä sisäisessä ristiriidassa: Outoja sanoja, soipia sanoja. Kuta kauniimpi lause, kuta kauniimpi lausuja itse, sitä suurempi kuulijan hätä. Ei vajene vaiva, kun on vaivoja monta. LEMMINKÄINEN ilostuen: Mikä kaunista kuulla, on puoleksi selvä. Toiste selväksi toinen puoli ja aurinko kulona palaa. (Istuu rennosti rahille.) Mutta huonosti kasvaa tämän talon emännän humala, kun ei taaria tarita. IRO katselee tuoppia rahilla tarjotakseen; rohkaisee vihdoin itsensä ja kiidättää tuopin loistavin silmin Lemminkäiselle. LEMMINKÄINEN ottaessaan tuopin: Onko jo kuka sanonut, että olet silmiltä sihertäväinen? (Iro painaa katseensa maahan. Lemminkäinen yrittää kurkistaa tyttöä silmiin:) Toki silmät näytä, älä piilossa kujerra. (Juo ja Iaskee tuopin pöydälle.) LOUHI Irolle Lemminkäisen juodessa: Työlle siitä, älä laiskana lotaja. (Iro pelästyneenä ulos.) LEMMINKÄINEN Louhelle: Niinpä työnnä, vihainen emäntä, tyttäresi puolisoksi Lemmin pojalle minulle, ilman rahoja anna ja töitä. Vain varttani vastaan ja miehen mainetta myöten. LOUHI: Jonkin joutio — mainio maine. Sankariksi narri ja sanoissa uljas. LEMMINKÄINEN ponnahtaa pystyyn: Älä liikoja laverra, en herjoja kärsi. LOUHI ärsyttäin: Töistä et joutavinta jaksanut. LEMMINKÄINEN: Enkö ma jaksanut! Jalosti jaksoin, sen kuulit. LOUHI: Taisivat olla Untamon unia, kuin valehet muutkin. LEMMINKÄINEN: Ja mitkä valehet? LOUHI: Kysyt Pohjolan tyttäreltä. (Lemminkäinen kääntyy kysyvästi tyttären puoleen.) POHJOLAN TYTÄR synkän murheellisesti. Sulla on ennen naitu nainen. LEMMINKÄINEN. Vai on tyttären keruksihin juuttunut juorujen kerä. POHJOLAN TYTÄR tulisessa hädässä: Minun täytyy kuulla, mikä totta on, mikä väärää! LEMMINKÄINEN: Jos lie tultuna tuomiolle, niin kuulkaatte, piiat ja emännät: Kyllikin ryöstin ikuiseksi naisekseni — alusta aina on ikuista lempi — kuin uuhen kultakarvan kotiini kannoin. Mutta kanalla sillä oli kärpänen mielenä päässä. Oli siniset silmät, ei silmissä teriä, ei sydämessä henkeä: toiset miehet sen kääntelivät piian. Toin Saarelta saaliin, sen emännäksi aioin, jäi orjaksi, orjana pysyy. Onko selvänä seikka? POHJOLAN TYTÄR: Olet ryöstänyt naisen, nyt et ansaita tahdo kunnolla työllä. LEMMINKÄINEN: Olen ryöstänyt naisen, olen kiistannut hurjin töin, olen kopponut kerskoin, olen pilalla pitänyt. On tehtynä tuhmemmatkin, vain ei osteltu rahalla — — LOUHI: Kun on kukkaro laiha. LEMMINKÄINEN jatkaen omaa ajatuskulkuaan: Nyt loukkoon entiset eleet. Nyt ammun nuolella orheimmalla: pyynnöllä pyhällä. LOUHI: Et osta naista, kun ei kukkaro kykene, Nälkäniemen isäntä parka. LEMMINKÄINEN purren vastaan: Emäntä parka, olen rikas ilman rahoja. LOUHI ottaa penkiltä itselleen ja tyttärelleen aikomansa liiman ja nousten päättävästi: Lorusta loppu! Ja väleen! (Käy läpi tuvan, menee vasemmalle kamariin.) POHJOLAN TYTÄR lähestyen, kiihkeästi: Lemmin poika, olet aurinko mulle! Mutta miksi ei ole sinuun luottoni luja? Liioin olet raisu ja raivo. Tänä tuntina päivänä paistat, toisena pilviin peityt ja hengität hyytä kuin huurteinen peto. (Yhä kasvavalla hädällä.) Olet päänmeno miesten ja turmio naisten. Mulle olet pelko ja ainoa elämä. Pelosta päästä! Anna itseesi usko! LEMMINKÄINEN vieden Pohjolan tyttären rahille, selittäen: Ole yksinkertaisempi: Ole minun vain siksi, ettet muuta voi kuin olla minun. POHJOLAN TYTÄR: Ei voi muuta sydän. Kuitenkin: aivoissa arpa: Oletko oloinen onni vai turmio elämän kaiken? Mutta vaivalla, teolla näytä, että olen kallis sulle kuin kultainen onni, silloin on luottoni luja, sinut uskon sankariksi. LEMMINKÄINEN mieleltä maseten: Rata aivojesi alusta alkuun kiertää. Älä jatka neito, et ymmärrä minua. Ja kuitenkin tahtoisin, minut ymmärtäisit äitini älyllä, sinä yksin ja synnyttäjäni. Muista ei väliä. Muut mua lyökööt, muita minä vastaan. Te kahden vain lepo lauhkea mulle. En enempi tahdo naisesta taistella. (Ponnahtaa ylös.) Minä merisiä retkiä tekisin ja liitoksistansa liikkuisivat — sen vannon — meren rannalla linnat. YHDEKSÄS, KOHTAUS Pohjolan isäntä tulee ulkoa kädessä helmet. POHJOLAN ISÄNTÄ: Terve miestä taloon. LEMMINKÄINEN: Terve tervehyttäjälle. POHJOLAN ISÄNTÄ: Ei tavattu saalista vielä. LEMMINKÄINEN: Miksi hakea kaukaa, kun on lähellä saalis. POHJOLAN ISÄNTÄ myhäillen: Annapas, helmitän soreaksi saalaan. (Panee helmet tyttärensä kaulalle.) Niitä Lemminkäiselle kanna. (Pohjolan tytär nousee ja liikehtii taka-alalle. Kääntyy täällä kasvot näyttämölle päin ja jää miettimään.) KYMMENES KOHTAUS Pohjolan emäntä tulee vasemmalta harteilla liina ja kädessä hopeavanteinen tuoppi, jonka täyttää rahilla olevasta tuopista ja vie pöydälle. Isännälle: Missä on Apso? POHJOLAN ISÄNTÄ: Jäi pihalle. LOUHI mennessään läpi tuvan ulko-ovea kohti, tyttärelleen, mielevästi kuiskaten: Kannelle kamariarkin lykkyliinasi levitin, ota olalle sieltä. Nyt lempivieras on tulossa. POHJOLAN TYTÄR äidin ovea avatessa, kuuluvalla äänellä, tuikeasti: Lempivieras ei minulle! LOUHI: Katsoa paras, ei katua. (Menee ulos.) LEMMINKÄINEN oudoksuen emännän juhla-asua ja kuulemiaan sanoja: Ken ei sinulle lempivieras? POHJOLAN TYTÄR: Oi, Lemminpoika, liiku tasaisin mielin, ole kieleltä siivo, niin sula on sovinto meillä. LEMMINKÄINEN: Miksi emännällä silkkinen liina ja hopeatuoppi? POHJOLAN ISÄNÄ: Ne on akkojen aikeet, älä herjasta huoli. LEMMINKÄINEN uhkaavasti: Taitaa taloon vieraita käetä! YHDESTOISTA KOHTAUS Louhi tulee ulkoa ja Iiikehtii pöydän pääpuoleen vasemmalle etualalle. Apso perässä marhaminta kädessä. Sanaton jännitys. LEMMINKÄINEN riidanhaluisena: Kenelle tuoppi on hopeavanne? LOUHI tarttuen tuoppiin tanakasti: Suuremmille, ei sinulle. LEMMINKÄINEN: `Kenelle tuopissa kaljo? LOUHI: Ei köyhille eikä kurjille. LEMMINKÄINEN yhä raivoa keräten: 'Ja kenen orhille marhaminta? APSO ilkeästi: He, Hermantuiseile vävylle. (Emännälle:) Koirat vinkuivat ulapalle päin, liekö jo lähellä. LOUHI: Tulee ison Ilmalan isäntä, kuulitko mies! LEMMINKÄINEN joka on seisonut kuin iskuja vastaan ottaen, kääntyy raivossa tolkuttomasti älähtäen Pohjolan tytärtä kohti, joka on siirtynyt vasemmalle: Ja tyttären helmet on rengasta samaa! Ja juorut ja syyttelyt, katalat kantelut, tyttären tylyys ja kähykieii emännän, kaikki on käärmehenpäitä ja konnalta kutua. (Pohjolan tyttärelle:) Ketä varten kaulalla helmet? POHJOLAN ISÄNTÄ: Sinua varten ne toin, toki toisin oli käsky. LEMMINKÄINEN: Kysyn Pohjolan tyttäreltä. POHJOLAN TYTÄR: Ei Hermantoista varten. LEMMINKÄINEN: Mutta et minulle kanna! POHJOLAN TYTÄR: Sitä itseltä kyselen, sinä itseltä kysele myös. KAHDESTOISTA KOHTAUS LEMMINKÄISEN ÄITI Tulee hätääntyneenä ulko-ovesta, laskee kätensä takaapäin poikansa olalle: Tule kotiin poika! LEMMINKÄINEN ottaen äitiä hyväillen olasta: Muoriko mukana? Koska tulit? LEMMINKÄISEN ÄITI: Tulin yöllä — vaara on ovella! LEMMINKÄINEN: Missä olet ulkona viipynyt? LEMMINKÄISEN ÄITI: Vahtaelin tanhuan perällä — — tulossa toiset on kosijat, jo salmessa ajaa — vältä miekkojen meteli. (Emäntä kurkistaa ikkunasta.) LEMMINKÄINEN: Miksi et vuottanut tuvassa? LEMMINKÄISEN ÄITI: En vieraaksi Pohjolaan tullut. LOUHI: Ei vieraaksi suvaittu! LEMMINKÄINEN uhkaavasti: Hyvin, hyvin on kaikki, parasta paremmin, emäntä parka. LEMMINKÄISEN ÄITI: Ehtopoikani, tällä kerralla heitä ne herjat. Teurikin tahteli tavata. LEMMINKÄINEN: Tulen — ja takaisin tulen. (Pohjolan tyttärelle:) Kysy itseltä tytär, mitä vastaat! (Menee ulos, äiti perässä.) APSO Lemminkäisen mennessä, kähyisessä vihassa ja ivassa: Mene, älä palaja! Maksalta märkene, huorien huitukka, maailman maine — —. (Alkaa kuulua kujalta kulkusten helinää, Louhi lähestyy ikkunaa.) Ohoh, jopa on kulkusten kulina, reellä ne rikkaat remmattavat — — (Lähtee pihalle marhaminta kourassa vastaan.) LOUHI akkunassa, kuIkusten helistessä kuin juuri seisotetun orhin korskuessa: Korjassa mies punaverinen. POHJOLAN TYTÄR liikehtii suuressa hädässä: Sydämessä hätä ja aivoissa tulinen arpa! Ken ratkoa taitaa etisen elämän kaiken näin hetkellä tuimelevalla? — Piilonurkassa hämärä vastaa, siltä ma kyselen, koito. (Menee kiireesti ovesta vasemmalle.) KOLMASTOISTA KOHTAUS HERMANTOINEN, verevä, keskikokoinen, kasvoiltaan ja varreltaan puhdasmuotoinen mies, astuu ulko-ovesta tupaan. LOUHI ottaa tuopin pöydältä: Terve tänne tultuasi! HERMANTOINEN: Terve tervehyttäjille! LOUHI: Vaahti päällä, melu alla, ympäri hopeapäärme, itsesi onneksi juo. HERMANTOINEN: Ei ennen tuopista oltta, kuin on rahottu impi, se on sulhojen tapa. Vai oisiko rahoin arvattavissa kuulun talon korkea tytär? LOUHI: Kallis on kotoinen kuopus, toki lujilla lunnailla miehelle mieleiselle. HERMANTOINEN: Sata näätien päitä, oravan turkkeja kokonainen orsi ja lisäksi simpukkahelmet on ollut Ilmalan suvussa miniän hinta. LOUHI Maankuuluja niillä ei määrillä rahota. Kunnia kultia kysyy. HERMANTOINEN: Tottapa maksaa — kunnia talon ja suvun — ja maksetaan. `Jos oisi otuksia puolella lisätä ja kukkaro kultaa. LOUHI: Jos kukkaroita kaksi, ei kielletä enempi, kun on ottaja pätevä mies. HERMANTOINEN: Ka, myöstytän mielesi mukaan — —. Olleko tulossa neito? POHJOLAN ISÄNTÄ: Käyn tuomassa tytön. Vain tyttären omia mieliä myöten on päätetty liitto. (Lähtee vasemmalle.) HERMANTOINEN: Lemminkäinenkö pihalla seisoi? LOUHI: Seisoa joutaa. `Jos vieläkin, rietas, suullansa rehkisi, Toki maltat mielen tappelemasta. (Pohjolan tytär ja isäntä vasemmalta). HERMANTOINEN: Mitäpä hylystä huolia. (Aikoo kääntyä tyttären puoleen.) NELJÄSTOISTA KOHTAUS Lemminkäinen tulee ulko-ovesta. LEMMINKÄINEN: Saisinko kuulla, mikä oli uuhella hinta? Äijäkö nuoresta lihasta, paljonko ytimestä? Entäpä untuvapuoli! Se vasta penningit maksoi. (Lyöden huotraa kädellään) Vetäiskö vertaa miekkani paino? Mitä tuumaa vävy? HERMANTOINEN kääntyy ylpeästi poispäin. LEMMINKÄINEN nauraen: Kuin hiiri höyryhäntä kasin liikkuissa pihalla. — Entäs anopin tuumat? Oli kerran akka maan kavala. Kokosi isäin kullan ja veljien kullan, sisarten hopean kaiken ja orpolapsilta vasket. Orjia osti ja möi. Orjilla poikia teetti ja näitäkin möi ja lopuksi tyttäret lunnista lujista. Sai kerran kyllälti kultaa, hykersi kämmentä kahta ja vaakkui orjille osattomille: Ylähäilä on aurinko tyhjä ja mitätön. Täällä on aurinko, sampo ja saalis ja aarre. Kurjat ja orjat, kullalle kumartamaan! `Ja pelkäsi rahanalaiset, ne kumarsi ahnetta akkaa ja taivasta karttoi. Siitä on ollut maa tämä auringotta, vain varkain on orjista pienin palvonut päivää, salariemussa itkenyt, hiljaa. — Kuka ollut lie tämä akka? Taitaako emäntä sanoa? LOUHI: Mene, herja, ja väleen tai kokoan väkeni kaiken. POHJOLAN TYTÄR: Lemmin poika, älä katko viimeistä kortta! LEMMINKÄINEN: Sulle lauluista paras. (Kääntyy Pohjolan tyttären puoleen, tätä lähestyen:) Itseltä kysyit. Mitä vastaat? POHJOLAN TYTÄR: Kyselin, kylmästi vastasi arpa: Mies vaatii kaiken, minä turvaton vaadin myös elonajaksi turvaa, miehen vakaista kuntoa vaadin. LEMMINKÄINEN kiihkeänä ja jännittyneenä: Kenen olet? Ikuinen lupa tai ikuinen kielto? POHJOLAN TYTÄR: Kenen olen, sen tiedät. Kenelle emännäksi tulen, sitä itseltä kysy. Ansaitse! LEMMINKÄINEN pettyneesti: Samat sanomat jälleen. (Raivostuen.) Et kiellä, et myönnä! Tämä järjen otsasta ottaa! (Muuttautuen hurjaan ivaan.) Kiskonko pilvestä päreitä tai kivestä tuohta? Juoksenko verisen virstan miekkain teriä myöten vai naisten neulojen neniä? Kulon poltanko keskellä merta vai vertako sataman pitää! — Siinä ihmeitä pieniä, kun et suuria tajua. (Hetken hiljaisuuden jälkeen, jonka kuluessa Lemminkäisen äiti tulee hädän ilme kasvoilla ovensuuhun Iron seuraamana.) Sylihin syöksy, sinut mukaani ryöstän ja maailma auki on taivasta myöten! POHJOLAN TYTÄR halveksien: En ole minä Kyllikin lajia. LEMMINKÄINEN vetäisten tolkuttoman raivokkaana miekkansa huotrasta ja lyöden sen viuhuen pöytään: Mutta minä olen minuista lajia! (Hermantoiselie:) Nyt tappele, koira! HERMANTOINEN vetäen säilänsä puoliksi maalle: Tämä on miehelle liikaa. LOUHI: Minä kiellän! LEMMINKÄISEN ÄITI tullen luo: Lupasit tulla, aiothan lähteä merisille retkille, poika. LEMMINKÄINEN kuin tainnoksista heräten: Oikein, oikein: Teuri tuo tänne! (Lemminkäisen äiti ulos.) POHJOLAN TYTÄR: Rikoit kotoisen rauhan! Olen sukua suurta. En heity heittiön rekeen. Parempi elämä kyImä kuin kurja. Hermantoiselle häät. (Ottaa pöydältä juhlatuopin ja tarjoo sen Hermantoiselle, joka juo.) LEMMINKÄINEN kyImänä ja kalpeana: Oikein, oikein! Aljettava on alusta. Maa köyhä, meri pohatta. (Ottaa miekkansa ja työntää huotraan). Meren rannalle hiihtää miestä kaksi. On Lännen poikien purressa Lemmin pojalle tiloja, sen takaa säiläni maine. VIIDESTOISTA KOHTAUS Teuri, leveänaamainen, muheva uros kädessä keihäs ja Lemminkäisen äiti tulevat. LEMMINKÄINEN: Lohikäärmekokilla miehet keinuvat kohta lännestä itään ja suveen: Purjehet yllä kuin neitojen liinat ja takana myötäinen myry! (Teurille:) Tuletko, poika, Tanikan linnoja päin? TEURI: Johan sitä — minäkin tässä — jotta ei hameista huvia. Mikäs siinä, kun on myötäinen myry — —. LEMMINKÄINEN: Ja Riian linnaan ja Riian taakse, etelän maille Kiesuksen tarhoja päin, missä on meteli miesten. Syksyllä häihin! Ja lunnaat! Pilalla tuodaan piialle kymmenet lunnaat ja kamelivarsat. Mutta paljon ei muita vieraita suvaita! Minkä köyhät ja kehnot. Isoiset pysykööt poista, jos pitävät päästään. Niissä häissä juodaan verta ja syödään sammakon päitä. Sanottu on ja syksyllä tehty. (Katsoo Pohjolan tytärtä, kääntyy ovea kohti ja huomaa Iron.) Sinä pienoinen piika, kannoit Lemmin pojalle olutta tuopin kylmässä kylässä, siitä saat tultua parhaat pangat. (Kääntyy vielä kerran Pohjolan tyttären puolen.) Et taipunut, tytär. Taitutko syksyksi, tytär? (Lemminkäinen ottaa Teurilta keihässauvan ja astuu ulos. Teuri, äiti ja Iro jäljessä.) APSO (tulee ulko-ovesta): Joko lähtee konna? Väkänuolet ammunko hartialihaan? LOUHI: Ei Pohjolan pihalla katalasti miestä tapeta. Sinne menee, sinne jää. (Tytär vavahtaa.) HERMANTOINEN on katsonut ihastuen Pohjolan tytärtä, tätä askelen lähestyen: Olet kaunis, Pohjolan tytär. (Pohjolan tytär pysyy sanattomana, kylmänä.) Tulen silmiltä sokeaksi! (Jää katsomaan.) LOUHI: Minä lupaan suuria häitä, pitoja pitkiä isoisten kaikkien tulla, minkä lie kelpoista väkeä Pohjan mailla ja Hämeen. Väliverho. II NÄYTÖS Sama Pohjolan tupa kuin ensimmäisessäkin näytöksessä, mutta nyt täydessä hääasussa: lehväisillä oksilla koristettu. Oikealla pitkä pöytä ruokaa kukkurallaan ja karsinan puolella toinen pöytä talon palkanalaisia vartan. Avonaisesta ulko-ovesta näkyy porraspylvåät ja takana kolkko, kitukasvuinen kesämaisema, jossa on syksynkin merkkejä. Tuvassa kirkas aamupäivän valaistus. ENSIMMÄINEN KOHTAUS IRO päättelee vielä karsinapuolen somistusta ripustamalla sinne lehviä y.m. APSO tulee näkyviin portailla heti Iron alettua hommansa, kääntyy tihrustaen katsomaan salmelle ja tanhuanperille, kääntyen tupaan päin, äreästi: Tulepas siitä, salmea silmää, oisiko kuka tulossa (Iron tullessa ovelta katsomaan.) On kuin kuuluisi hankojen natina. IRO palaten työlleen: Tyhjää kuulit, tyhjä on salmi. Vahtaellut olen aamusta alkain, piti emännälle vietämän sana, jos alkaisi vieraita näkyä. APSO astuu sisään Iron jäljessä, puoliksi itsekseen kiroillen: Jo nyt on maailma pystyssä ketarat: Kujalla kuokkia pari ja minkä lie omia orjia tanhuan perillä. Ihmisen näköistä ei tule maitse, ei meritse. (Istuutuu pöydän luo penkille viimeisiä sanoja sanoessaan). IRO: Hiisien hinkaloon — — kukapa kehtaisi tänne. APSO raa'asti: Älä ärtele, orja, äpärä. IRO: Orja olet itsekin. APSO: Minä orjia käsken, minä orjat ostan ja orjat myön. Ketä raatajat pelkää. Minua pelkää, tätä tihruista silmää ja rystyistä kouraa. Minä olen orjille isäntä! Mutta sinä olet orja ja orjan tytär. (Kavahtaen pystyyn, yltyen äkkiä täyteen vihaan.) Jospa sinut korennolla koihaan, ei maksa se teko kuin vaskea palan. (Istuutuu jälleen). IRO epätoivoisena: Tee minulle, minkä emolle teit, älä enempi rääkkää. Tänne minä kuitenkin näännyn. Sinä taatoksi katala! Oman lapsesi orjaksi möit. — APSO: Yrmy olet mielellä mulle kuin emosikin, rumempi emoa olet. — Sen epaton emännällä ostin, oli sama kuin näätä ja karitsa.. Kyhäsin Vipajan virralle kodan, salvoin tupasen tarkan. Oli mieli kuin väkevä virta. Sen sinne vein ja anelin armasta mieltä kuin viluinen koira. "Rujo ja rampa", se rähisi vastaan. Sampoa varastin, vein naiselle kuultavat helmet ja kullat. "Verisokea, räämäsilmä", se sähisi vastaan. — Sinut väkisin siitin, sen rääkkäsin näiväksi nälällä, sen rammaksi kolhin ja kolkkasin korennolla viimein: heitin hylyn, potkasin porton Vipajan virtaan. (Nousee seisaalleen nyrkkiä kohottaen.) Kirosin kuut ja koprut, kirosin rannat ja nurmet, kirosin alhoksi Manan. — (Istuutuu.) IRO kalvistuu, painaa sydäntään, painautuu rahille: Rinnasta ottaa nämä hirmut ja kirot. Et ihmisen luontoa ole, olet kamala karju. APSO: Miksi en saanut naiselta sulaa mieltä, olin itse voihera sula. Miksi en sinulta saanut? Jo piennä minua karsaana kartoit, pelkäsit, piilossa värjöttelit. IRO painaen vielä sydäntään, väsyneesti: Sydänkäpyseni käpertynyt pelosta ikuisesta — —. APSO: Siitä sinut orjaksi möin, siitä sinua vihaan. Olet äitisi kakara. IRO nousee rahilta; hiljaa, mutta kiihkoisasti: Jos en vihata jaksa, en toki isänä herkene inhoamasta. APSO: Inhon hyttynen — — hyrise, olen umpilampi, päältä talma, alta rutainen raivo. Minne huhut, hyttysparka? IRO kirkkaana ja voitonriemuisena: Et tuhoa Lemmin poikaa, siihen et kykene. APSO: Hirteen senniminen rakki. Ontelo povelta, ytimeltä rääkyrauta ja räyskytys suulta, sen näköinen korea koiras, ei muuta. — Ruitenkin: saa kaiken se mies, mitä saanut en minä. — IRO: Mitä voit, kun tulee Lemmin poika. Venekunnalla tulee ja kunniassa. (Pyörähtää ovelta katsomaan salmelle seuraavan repliikin aikana.) APSO: Ei tule, hullujen huhua. — Jos tulee — — (Nousee ylös.) on tulossa kamala. IRO palaten ulko-ovelta ja kulkien kohti vasemmanpuoieista ovea, välinpitämättömästi: Jo taitaa näkyä. — APSO pyörien hätäisenä lattialla: Mitä taitaa? — Kuutolan venekuntako? IRO menee mitään vastaamatta vasemmalle. APSO: Jos lie Vietolan vieraat — (Menee portaalle ja katselee selälle varjostaen kädellään.) KOLMAS KOHTAUS Pohjolan isäntä vasemmalta, LOUHI hyvillään ja voitokkaalla äänellä isännälle: Siinä näit, jo alkaa vieraita tulla. Käy pihalle vastaan. POHJOLAN ISÄNTÄ silmäiltyään ovelta selälle päin: Entä, mikä keinona, jos lie hyvinkin IImalan vene? LOUHI: Mitä koikut! Venekunsin, vävyn perässä jonona, soutaisi nuodekansa. POHJOLAN ISÄNTÄ: Kysyn vieläkin: Mitä teet, jos lie sulhasen pursi, ei vieraan? (pannen sanoihinsa ivaa.) Yksinkö isoisten pöydässä istut? (Viittaa oikeanpuoleiseen pöytään.) LOUHI: Istun minkä istun, se nähdään. (Istuu oikealle seinäpenkille.) TOINEN KOHTAUS LOUHI tulee vasemmalta, jäljessä Iro. Mennen kiireesti ikkunaa kohti: Mitä sanot? Veneitä yksi. IRO mennessään ulko-ovesta pihalle: Yksi ainoa. LOUHI ikkunassa: 'Perässä yksi — kaksi soutaa (.Kääntyy keskemmälle.) Ei ole toki sulhasen pursi. NELJÄS KOHTAUS IRO juosten portaita, ovesta astuessaan: Se on Ilmalan isäntä, perässä istuu. POHJOLAN ISÄNTÄ Louhelle: Siitä sait häpeän lepakon keskellä päivää. Häpeä meillä ja häpeällä tulee vävy. IRO: Töyryltä katsoin, selvästi näin — LOUHI Irolle: Huuda pihalta piika ja korjaa karsinapöydältä ruoat ja pöytäkin pois. (Iro ulos.) POHJOLAN ISÄNTÄ: Mitäs tämä? Mihin palkollisten pöytä? LOUHI: Ei tarvita tyhjiä pöytiä. POHJOLAN ISÄNTÄ: Tosi, sait töistäsi voitoksi tuvallisen tyhjää. (Iro ja piika tulevat ulkoa ja korjaavat pois pihalle päin kantaen ruoat ja pöydän. Pöytä poissa ennen orjien tuloa.) LOUHI: On nahjukset viisaita maalla, kun tuli merellä vahinko. (Levoton ja keinoja hakeva ilme kasvoilla. Tuskin kuullen isännän puh¢tta.) POHJOLAN ISÄNTÄ: On, kuulema, Lemminkäinen jo tullut kotomailleen Karjalaan, pohattana kuin Nevalta pajari. Meillä yöt järkiänsä itkee tytär, itkee tuhmuuttansa, minkä järjeksi luuli, ja päivin on kalpea Kalma. Oisipa vävynä tulossa Lemmin poika, olisi kunnia tulossa Pohjolan tupaan — — (Menee seuraavien repliikkien ajaksi ikkunan luo, josta katsoo milloin ulos, milloin tupaan päin.) LOUHI nousee päättäväisesti: Ei seiso tyhjänä Pohjolan peräpöytä häissä Apso — Apso! (Apso tulee ovelle.) Aja tupaan orjat ja kuokat! APSO astuu kuin paremmin perkätäkseen kynnyksen yli: Mitäs — se emäntä — —? LOUHI: Älä änkytä! Tuo pöytään kuokat ja orjat, kuuletko? vieraiksi ruojat ja rentut. (Apso kiireesti pihalle. Louhi vielä jälkeen huutaen:) Ruoskalla roimi! (Palaa etualalle tuohtuneena liikehtien, puoliksi itsekseen.) Nyt on nurinpäin nurkat ja kurkiainen kynnyspuuna. APSO ulkoa: Sisään siitä! Emäntä käskee. LOUHI taka-alalle, näennäisen mielevästi: Sisään käykää, käykää sisään, ryysyt ja runtut —. VIIDES KOHTAUS 5-10 kuokkaa ja orjaa tulee ovesta, kulkien karsinapuolelle. Pohjolan isäntä päätään pudistaen ulos. LOUHI siirtyneenä etualalle: Mitäs ne vieraat, eihän toki vieraat karsinan loukkoon. (Äkkiä käskevästi)`peräpuolelle, sinne! (Orjat siirtyvät pöydän luo arkaillen, ensin yksi, siitä toiset rokaistuneina. Istuutuvat penkille pöydän ovenpuoleiseen päähän.) LOUHI Iiikehtii taaemmalle poistuen ulko-ovesta, puoliksi itsekseen: Nyt on auki maailman ympärysaita — virstan verran toki rikki on vitsanvälejä — (Lopuksi katkerana huokaisten.) Pohjolan häät — — (Orjat ja kuokat töllistelevät toisiaan.) I ORJA: Johan nyt on höpinät — — II ORJA: `Ja löpinät akalla — — I KUOKKA: Taittiin tulla Hiien myllyyn ja myllyssä tuuttiin. II ORJA: Ja vieläkös tuutista kitaan. (Jatkaa salaperäisin elein ja äänin.) Kuulkaapas, turkasen penikat: Tämä Louhelan mylly on rattaista mätä, niissä käy jos jonkin nitinå ja natina. Ja emäratas! Sen kierto on ratina ja rotina. Kerran kun ruttona ruhtoo Lemmin poika. — —. II KUOKKA hihittävällä äänellä: Ei enempi perästä kuulu kuin hiirien vikinä. II ORJA: Ollapa hitunen penningin puolta, kyllä itsensä orjanolosta ostaa vapaaksi, lähtisinpä sen pojan mukana merelle, oli jos häränsilmistä myrsky. I ORJA rehentelevällä, kuuluvalla äänellä: Sen pojan miekka kun tuohon pöytäänkin välähti, jo tärähti Louhenkin lonkka ja sulhaset vapisi. II KUOKKA äskeinen hihitys muuttuu kimittäväksi iloksi: Ja mitäs, jos tyttären vieläkin lemmellä leilittäisi se Lemminkäinen. KUUDES KOHTAUS Apso tulee äkkiä ulko-ovesta. APSO juuri puhuneelle II:lle kuokalle: Mitä Lemminkäisestä, mies? II KUOKKA ei osaa pelästyksissään vastata. II ORJA rohkeasti: Jotta sen pojan matkaan on lähtö joka sorkalla tässä, kun tulee — — APSO: Tulee? Mitä tulosta tiedät? II ORJA mielessä rehentelevä uhka: Sanan lähteissä laski: "Syksyllä häihin!" On jo palannut Karjalan maille, rikkaana kulkee ja rahoo taloista orjat, käy kohta suuria sotia. Toki tännekin tule ja silloin on pojilla päivät. APSO vihassa ärjähtäen: Lorut lopeta, renttu! Ja varo niitä levittämästä. Kuka miehiä ostaa, tuskin omilla ryntäillä ryysyt. Ei tule tänne, jos ei kuokaksi kumarra. (Vimmassa liikehtien, röhisten ja rähisten.) Silloin tämä ukko nauraa, nauran leppänassakkaan sen renttujen rentun. On mulla lekkeri oltta. (Menee, ottaa kiukaalta taikapussin.) On matojen ituset ja konnilta koivet, on läävässä sian äenehen kuolaa ja lätäkössä kutua. (Menee ulos ovesta. II kuokka hiipii ovelle ja karkaa ulos.) II ORJA: Kuin tapettava karjui — — pelosta karjui, ei muusta. II KUOKKA ovesta, kuiskaten: Tulevat — (Harppaa karsinan puolelle.) Emännät ja isännät tulevat — — (Muutkin orjat ja kuokat siirtyvät karsinan puolelle. II orja viimeisenä, hitaasti ja huolettomasti.) SEITSEMÄS KOHTAUS Louhi astuu ulko-ovesta, Hermantoinen ja Pohjolan isäntä perässä, emäntä vasemmalle etualalle, jonne vähitellen isäntäkin. HERMANTOINEN astuu synkkänä ja tuimana suoraan keskinäyttämälle: Tämän häpeän, kaksinkertaisen häpeän Lemminkäiselle kostan, jos lie vielä Hämeessä miestä ja miekkaa. — Koko Ilmalan suku oli tuloani vastaan. Kun kuultiin sanomat varmat, että ei tulla Pohjan puolen taloista häihin, epäsi taatot ja maammot, epäsi veljet ja langot, mitä oli rahottu ja kihloen liittoa tehty. "Jo on vajonnut Pohjolan valta." LOUHI keskeyttäen: Ei konsa vajene tämän talon valta! HERMANTOINEN jatkaen puhettaan: "Lie pilalle köyhtynyt, kun jo vähäksyvät oman puolen asujat", niin sanoivat: "Kuka rinne miesten syöjille sijoille", sanoivat toiset, "Häpeän tuot taloon miniäksi", tärisi taatto kun läksin minä yöllinen huuhkain. Kuitenkin iäkiinn: Kuutamo paistoi kulmaini alle, kun valvattini minä muistin — —. Joko on morsian päähinepäinen? LOUHI tullen jälleen hyvilleen: Jo on kaason kaunistama, jo on itkenyt silmät pitkässä ikävässä. — Jo haenkin, haenkin varren vierellisen. (Menee vasemmalle, mennessään.) Aika atrialle, syöjät syömään. (Orjat liikahtavat, mutta eivät siirry pöytään.) POHJOLAN ISÄNTÄ tarjoten tuopin Hermantoiselle: Juo kuitenkin julkinen juoma. HERMANTOINEN ottaa tuopin: Toki juon, ikisovuksi juon. (Laskee tuopin pöydälle, puoliksi isännälle, puoliksi itsekseen:) Emäntäistä etsin kuin on Tapa: taloon työtä ja virkkua vierellistä. hain kuulua neittä, synnyltä suurta, kunniaa suvulle, mainetta maakunnan kaiken, noutaen sukuni tapaa. Suvun sortuvan kuopuksen sain, sain naapurin naurut, maakunnalta hullun maineen. — (Lämmeten ja innostuen.) Omakseni kuitenkin otan. Teen sukuni tapoja vasten! Otan itsensä vuoksi, itselleni. Kun kerran näin, jopa sytyin. Kun katselin kauan: olin umpirenkaassa hurtta. Kosketin kättä: olin nöyrä, olin onnen myyrä. Läpi häpeän piiloon vien, muu maailma olkoon musta, ikikuutamo meillä. — Näin olen aatellut, isäntä. POHJOLAN ISÄNTÄ: Aateltu hyvin, ei oikein. Ei kuutamo valju, vaan sangen väkevä tahto sen neidon nöyrryttää. HERMANTOINEN lyöden kätensä huotralle: Jos lie lemmelle tarpeen, on täälläkin tahtoja raudan! POHJOLAN ISÄNTÄ: Ei auta, ei riitä! Oman ihanan itsensä impi se löytävä on vain vieläkin suuremmin ilmein. HERMANTOINEN: En ymmärrä. POHJOLAN ISÄNTÄ: Kun neitoa katsoit, katsoiko sinulle vastaan? HERMANTOINEN kuin tapaillen, kuin kerran kylmästä värähtäen: Vain sen minä muistan, oli kaunis kuin sokean unessa päivä — —. POHJOLAN ISÄNTÄ ankarammin: Tarkemmin katso. Seisot elämän eessä, et unen. HERMANTOINEN nähden kuin kaukaisen kauhun: Kylmäkö neito, minä yksinkö kuuro? Sitäkö tarkoitit sanoa? POHJOLAN TYTÄR: Opastin kokematonta. Jos murhetta pelkäät, tutki ja tunne, saatko lemmen vai emännän lemmettömän. Voit palata vielä. HERMANTOINEN puoliksi itsekseen: Palausta ei ole haluista näistä — —. KAHDEKSAS KOHTAUS Iro tulee kiireisesti ulkoa. IRO äänekkäästi mutta ääni värähdellen mielenliikutuksesta: Hiiden hirvi! Helyvöissä kultaisissa — — Teuri ratsulla upealla ratsastaa ja jäljessä ylpeä tevana. (Orjat ja kuokat syöksyvät ovelle katsomaan. II orja ja II kuokka ensimmäisinä.) II ORJA ovella: Ohoh — — sitä ohjista riisuu. II KUOKKA: Kuin kesyä ruunaa! (Aikovat astua ulos.) YHDEKSÄS KOHTAUS Louhi vasemmalta ja jäljessä Pohjolan tytär. LOUHI: Alallanne! (Kaikki pysähtyvät. Louhi pöydän luo.) POHJOLAN TYTÄR vasemmalta hääkoristeissaan kalpeana ja riutuneena. IRO lähestyy Pohjolan tytärtä: Lemmin pojalta — Teuri toi hirven — — tuolla se seisoo. POHJOLAN TYTÄR vavahtaa, loiste syttyy silmään, taatolleen kuin ainoalle ymmärtäjälle: Isä! (Astuu ovea kohti ja ulos kuin sisäisen voiman pakoittamana, orjat antavat tietä. Kaikki katsovat kuin kummeksuen.) IRO ovelta: Sylin kaulasta halaa, hyvänä pitää — —. II KUOKKA II orjalle: Taputella taitaa Lemminpojan varsaa — -. HERMANTOINEN seisoo liikkumatta paikallaan yhä synketen. LOUHI: Mitä honkia horisette — — atrialle sieltä! (Orjat ja kuokat kiireesti pöydän ovenpuoliseen päähän. Kaikki istuutuvat paitsi Hermantoinen, joka yhä seisoo mykkänä hievahtamatta, ja Louhi, joka odottaa tytärtä pihalta ja istuu peräpenkille vasta tämän tullessa tupaan.) POHJOLAN TYTÄR tulee ulko-ovesta, astuu vaieten pöydän yläpäätä kohti, aikoo Hermantoisen ohitse. HERMANTOINEN, joka on seurannut morsiamensa kulkua jännittyneessä toivossa ja tuskassa, hiljaisella, mutta kiihkeällä äänellä: Et näe, et katso. Oletko kylmä vai kuuma? POHJOLAN TYTÄR: Olen vakavan lupani mukaan. Nyt on atrian aika. (Hiermantoinen pöytään peräpenkille. Pohjolan tytär viereen lähimmäksi pöydän päätä. Alkavat aterioida. Iro ja piika kantavat ruokia ulko-ovesta päin pöytään) KYMMENES KOHTAUS TEURI ulko-ovesta kirkashelyiset suitset kädessä, jääden oven puolelle: Olisiko panna kattilakoukkuun vai orrelle heittää — — nämä suitset ja sulkut? — — Nämä kun lie nämäkin niitä tuliaislahjoja — talon tyttären Iykyksi. POHJOLAN TYTÄR nousee. Käy vieraana pöytään. Tuo lahja tänne! (Teuri menee luo ja annettuaan suitset istuu pöytään morsianta vastapäätä.) POHJOLAN TYTÄR ripustaa suitset peräseinän naulaan. HERMANTOINEN aikoo nousta suuttuneena pöydästä. LOUHI koskettaa Hermantoisen käsivartta, käskevästi: Kukin paikallansa. (Hermantoinen istuutuu jälleen. Pohjolan tytär myös.) POHJOLAN ISÄNTÄ Teurille: Suvellakos ne pojat hirviä hiihtävät? TEURI: Johan se sen keväällä menomatkalla tapasi. Potkaisi äitinsä läävään ja paineli meriä päin, jotta olin kannoilta väsyä. Koko suven se elävä Kaukoniemen tarhassa lihoi ja poikia mereltä vuotti. POHJOLAN ISÄNTÄ Teurille: Ovat tainneet miehet matkoja mitata? TEURI rehennellen, mutta puhuen kuin muina miehinä: Taisipa mitatuksi tulla — — matkat ja mutkat — — Kurjuksen kulkkua myöten painettiin. I KUOKKA ihmeissään: Vai Kurjuksen kulkkua — II KUOKKA: Mahtaa kummia kuulua sennimisestä kylästä? TEURI. Eihän se mikä kylä — — Sehän on se maailman viimeisin pellon perimmäisessä perässä kuohuva kurimus — — kuin pyörivä häränsilmä, mutta suurempi merta ja syvempi kymmentä pohjatonta kaivoa. Se härkä, se kurnia jaksaa — — II KUOKKA: Äläs poika liikoja luikuta! Mitäs se kurnii? TEURI: Minkäs sinä luulet vettä virtana vetävän, mutana ja rutana ja mihinkäs mahtuisi kaikki ne vellit ja liemet maailman kaikista virroista, puroista ja lätäköistä? Kurjuksen ruokaa! Se kun kulkulta korahti, tulipa taas järvellinen maailmaan tilaa. Pois koko maailmasta, maailman alle se Kurjus liiat liemet kulkusta juoksuttaa. — Nyt on sekin hoto nähtynä. II KUOKKA: Mutta ei solu tämän pojan keruksista se emävale, että olisit ollut Kurjuksen itsensä kuIkussa muka. TEURI: Sanoinkos olleeni? Nähneeni sanoin. Kun alkoi tuuli kehässä kiertää ja kurimus pahasti parskua vettä ja lokaa, silloin nämä pojat laskivat laivansa maihin, aivan alle tuulisen kunnaan, jolla seisoi ja paistoi maailman linnoista rikkain. Sen kukkulan kukutse nähtiin Kurjuksen hoto. II ORJA: Taisi syntyä tappelu tavaton siitä linnasta TEURI: Mikäs siitä. — — Tultiin keskelle turua. Siitä Lemminkäinen kun veälsi vinhasti miekan — ja perässä minä — ja karjahti kerran: Vuokselta poikia ollaan! Kas silloinpa syntyi, mitä syntymän piti: Mitä oli ihmisen näköistä, se piipersi turulta piiloon. Talot oli hiljaa kuin hiirien linnat ja tyhjinä ikkunat isot. — Siinä tovin verran töllisteltiin ja eikös viimein kuuristellen kurkistanut ikkunannurkasta pikkuinen piika, sen näköinen naurava napero. Neitiä nauratti Lemminkäinen — ja minäkin perässä — — ja siitäkös syntyi liinojen huiske ja kikatus. Otettiin ovista salvat ja teljet. Tuli turulle Ierppahousuissa pajarit parhaat, tuli pohatat pätkät ja pitkät, kourassa hopeat ja kullat. Kahmalokaupalla ukot tarjosi penningin puolta. — Mutta oli siinä juhlassa toinenkin puoli! Tuli hanhet ja kanat, tuli tanupäitä naisia parvi ja tyttölöitä lunttipäitä perässä jono. Ja jo oli niillä helmassa makeata muonaa, oli monenlaiset päähkenät ja omenat. Entäs soukilla sormilla! Niillä ne toivat kipposet kiliseväiset, ja metiset mahlat ja simat oli pottiloissa pojille. Siihen ne leilitellen lemahti, ne piiat ja tyttäret —. II KUOKKA: Oliko somat vai rumat? TEURI: Eihän toki rumat! Oli varrelta mutkassa monessa ja pinta punalta paistoi kuin kuorittu leppä. Silmät niillä oli suuret kuin kuukunanmunat, keskeltä kekäle ja kipinä ja ympäri pälyvä päärly. Ja se lonkkien liikutus, se oli turkasen tulista —- — II KUOKKA nauraa hohottaen: Näyt tutuksi tulleen, taisivat kesyjä olla! TEURI: Mitäpä minä niistä. Minä latjasin saalista laivaan ja välillä siemasin simoja — — Ja siitä tuli lähtö — LOUHI: Tuliko saalista perille saakka vai sinnekö latjasit Kurjuksen kitaan? TEURI: Tuli laivaan satakin Sammon täyttä. Tanikan linnaan kun tulomatkalla tultiin, pantiin saalis kahteen kasaan. Minkä vei meren yli lännen miehet, oli suurempi puoli, meille pienempi läjä, mutta äijä on rahaa siinäkin läjässä. II KUOKKA: `Ja nyt ei muuta kuin ehtopoikana elellä? TEURI: Ei tässä laiskana lojuta. Suuret on Lemmin pojalla tuumat! Oman maan miehiä miekkamiehiksi rahoo ja — — II ORJA: Siinä se kuultiin! `Ja orjankin ostaa, kun on miehessä väkeä? TEURI: Ostaapa niinkin ja suurella joukolla lähtee — — tulevana kevännä — ja minäkin mukana — kun on tässä ensin omilla mailla vähän vähennelty vanhoja vihoja — — LOUHI tiukasti: Ja mitä vanhoja vihoja? TEURI: Mitä lie pieniä kaunoja sinne ja tänne — — YHDESTOISTA KOHTAUS APSO tulee ulkoa tuoppi ja äskeinen pussi kädessä: Sieltä se tulee, se Lemminkäinen. (Pohjolan tytär kavahtaa pystyyn ja muut perässä. Emäntä karkaa ikkunaan. Orjat ja kuokat kiireesti ja uteliaina ulos. Hermantoinen on siirtynyt oikealle. Pohjolan tytär ja isäntä jäävät vasemmalle etualalle. Louhi jää ikkunan luo.) HERMANTOINEN asettuen Pohjolan tyttären tielle, joka aikoo kamarin puolelle: Ken lemmestä nääntyy, on levoton alati. Vieläkin virka, onko sydämesi lempeä mulle. POHJOLAN TYTÄR ei vastaa. HERMANTOINEN: Teit tuhmain tyttöjen tekoja morsiuspäähine päässä. — — Oletko morsian mulle? POHJOLAN TYTÄR: Lupa, vannottu valana, selvä on kyselemättä. HERMANTOINEN synkkänä: Se tieto on tietoja lemmettömäin. Lempivän halu on alati lemmestä haastaa. (Tullen tuimaksi.) Oletko morsian mulle, se kerran vieläkin vanno! POHJOLAN TYTÄR korkeana ja lujana: Sini seison sulle tämä päähine päässä, kuin kestää Hermantoisen harteilla Hermantoisen pää. Varjele päätäsi, mies! (Poistuu vasemmalle.) KAHDESTOISTA KOHTAUS Lemminkäinen ja Lemminkäisen äiti tulevat. ORJAN ääni, jota toisten orjain ja kuokkain äänet säestävät, kuuluu pihamaalla: Terve, Lemmin poika, terve tultuasi! (Louhi siirtyy oikealle etualalle.) LEMMINKÄINEN portailla pihaan päin käättyneenä: Terve tervehyttäjille! Ja joka pojalle kolikko kultaa. Siinä sulle aimo poika karjalainen. — Tässä sulle Pelosen poika. `Ja Venarin veikko, siinä on kolikko sulle. (Kuuluu iloisten kiitoksien sorina.) Ostakaa itsenne orjanolosta pois, ja mieheksi mulle, ketä maittaa miehinen maine. (Lemminkäinen astuu sisään. Kohtauksen aikana orjat tulevat tuontuostakin kurkkien näkyviin portailla.) POHJOLAN ISÄNTÄ on lähestynyt ovea: Terve tultuasi! LEMMINKÄINEN: Terve ylentäjälleni hyvälle! Missä olet äiti? (Lemminkäisen äiti astuu ulko-ovesta. Iro tulee jäljessä ovipieleen, josta siirtyy pian vasemmalle taka-alalle.) Ylimmille istuimille sinut kutsuu Pohjolan emäntä! LOUHI seisoo yhä paikallaan, epätietoisena mitä sanoa, vaivaantuneena. POHJOLAN ISÄNTÄ: Peräpenkillä — — täällä — — vieraalle istumapaikka. (Johtaa Lemminkäisen äitiä ikkunan luo istumaan.) LEMMINKÄISEN ÄITI istuutuen penkin päähän oikealle taka-alalle: Toki tässäkin välttää. TEURI tulee ulkoa kantaen lahjatavaroita: Tässä olisi tätä antia aluksi. (Panee tavarat pöydälle ja poistuu ulos.) LEMMINKÄINEN voitollisen iloisena: Ja tuomiset taloon. (Ottaa pöydältä hopeisen juomasarkan.) Tässä isännän viinaa sakarainen sarkka, siitä on Nevalla pajarit juoneet. (Antaa kiittelevälle isännälle.) APSO Lemminkäiselle: Saisiko vieraalle tulo-oltta tarita! LEMMINKÄINEN nauraen: Räämäsilmä rähmäkö Pohjolan nykyinen piika? Mutta tyhjäksi tuoppi! (Aikoo juoda.) IRO astuen luo: ÄIä juot Siinä on panentatauti ja matojen myrkky — — APSO vaahtosuisena vihasta: Ja matojen ituset, konnalta kutu ja karjulta kuola! LEMMINKÄINEN: 'Ja kuitenkin, kaikitenkin: miehen kurna kunnialla juotakoon! — (Juo pohjaan saakka. Laskiessaan tuopin pöydälle.) Kamalamman kalkin joi Kiesus kerran. — Mutta millä ma kostelen hyväile emännälle nämä makeat mahlat? (Ottaa pöydältä purppuraisen liinan, tätä heiluttaen.) Liinalla liekehtivällä! Suvisella rannalla maailman meren juoksi simpukan sydämestä hurmetta pisara. Tuhannen pienoista piikaa toi tuhannen simpukkaa ja punasi korean liinan, ikivälkkävän liinan harteille ylpeän emännän. (Lähestyy Pohjolan emäntää, joka näyttää tulevan hyvilleen.) LEMMINKÄINEN Pohjolan emännän entistä liinaa tarkoittaen, ottaen kädellään liinan kulmasta: Toki riihiryysyt alta pois! LOUHI äkkiä huomaten ivaa Lemminkäisen sanoissa: Ivako ilkeä takana? LEMMINKÄINEN: viekkaasti ja taitavasti: Lepytys emännän mielen toki on takana — — LOUHI ottaa entisen liinansa olalle ja antaa Lemminkäisen heittää uuden sijalle. Liinaa hypistellen: Kovin on korea — — (Menee isännän luo ja alkaa tämän kansia keskustella.) LEMMINKÄINEN istuutuu pöydän luo rahille ja levittää kätensä Iroa kohti: Siinä on tyttö Kiesuksen tekemä ja Kiesuksen kultaisen ristin se kaulalla kantaa. (Ottaa poveltaan pienen kultaisen ristin ja ripustaa sen ketjuista Iron kaulaan.) IRO: Näitkö Kietuksen tarhoissa siellä? LEMMINKÄINEN: En miestä nähnyt, sanoivat kuolleen. Oli Ruotus ja juuttahat julmat ja isoiset muut mätäpäistä männyistä tehneet ristin ja sankarin ristille lyöneet nauloilla kovilla. IRO: Miksi näin pahasti tekivät? LEMMINKÄINEN: Kun oli kaunis, kauniimpi muita, kun oli hyvä, parempi muita ja orjia opetti: Minä olen riemu ja minussa kaikille remahti riemu. Isoiset itki ja pelkäsi Manala. Tuli Tuomen poika koukkusormi ja kiusasi totista miestä. Lupasi Sampoja tuhat ja maailman aarteet kaikki, jos luontuisi mykäksi Kiesus. Ei langennut mies, yhä haasteli kaunoisemmin. Silloin sortivat ristillä sorjan miehen. Löivät ohimoihin orjantappurapiikit, juottivat kalmaisen kalkin ja käärmein keihästivät kyljen. Ja kuitenkin: sanovat toiset miehen vieläkin elolliseksi! IRO ihmeissään: Vieläkin elolliseksi? LEMMINKÄINEN: Alas poika se ristitä' astui, ryntäsi manalan alhoon. Tuonelan akan Iäävään heitti, ja sinne läkähtyi ämmä. Siitä poltti kamalan kasken, koko Kalman kartanon someroksi sorti. Vihoviimein notkosta ilmoille nous ja ponnisti pilviin saakka. Siellä nyt on ja sieltä sankarit siunaa. IRO: Siunaa? — — Miten siunaa — LEMMINKÄINEN: Sillä pojalla taatto on tavaton: Vanha taivahan vaari, Ismaro, tul¢n iskijä suuri, sillä on taattona pojalla. Tältäpä taatolta poika salamat ottaa ja sankarin säilän tulella karkaisee. HERMANTOINEN voimatta enää itseänsä hillitä: Missä aikeissa olet taloon tullut? LEMMINKÄINEN nousee rahilta ja Iiikehtii keskinäyttämölle: Tulin kutsusta Ismaron ison! Ja pilalla kostelen maammoni pilkat ja itseni kohlut. Tein tietä tuhannen veristä virstaa. Ryöstin kuin te, tulin rikkaaksi kuin te. Ja kas, olen sukua saapassäärtä ja korkeaa. Nyt on tuvassa tiloja puhua! Sana totinen teille kovin on ruotainen pala ilman rahaa. Nyt nielette ruotoiset rangat ja roiskeet. Ja makealta maistuu, kun on särvintä mukana. Rahalla saa! Rahalla ostan arvot ja vallat ja mielevät mielet. Ja teen mitä tahdon! (Louhelle:) Emäntä parka, on kymmenen parasta orjaa vapaat valtasi alta. On pojilla rahaa ja päästänsä maksavat tavallisen hinnan, ei enempi eikä vähempi. LOUHI ylpeästi: Entä, en kauppoja tee! LEMMINKÄINEN: Teet mielin kielin, jollei halua ilman hintaa miehistä luopua. Ne eivät enempi tottele tämän talon emäntää. Ota raha käpein käsin. Toista kertaa ei tarjota. POHJOLAN ISÄNTÄ nousee penkiltä, lujasti: Jos orjalla on, millä itsensä orjanolosta päästää, on orja päästettävä. Se on ollut ja on vieläkin tapana. Menen itse ja kaupat teen. (Menee ulos.) APSO Lemminkäiselle: Etkö mullekin kultia anna? LEMMINKÄINEN: Olet itse Pohjolan kaunistus katala. Sinulle kullasta kuonat. LOUHI Apsolle: Mene isännän myötä ja katso, ettei tyhjästä myö. APSO Lemminkäiselle: Sanoit sanan, saat myrkkynä takaisin. (Menee ulko-ovesta.) LEMMINKÄINEN viitaten Iroon: Mutta tästä tytöstä kymmenet lunnaat! (Lyö kukkaroilisen rahaa pöytään emännän eteen.) Se neito kullassa maksetaan. (Irolle:) Olet vapaa, mene äitini hoiviin. (Iro siirtyy ihmeissään oikealle Lemminkäisen äidin luo.) HERMANTOINEN: Älä liikoja leiki, tai miekka on maalla! LEMMINKÄINEN ilakoivaa iloa täynnä: Mitäs se sulhanen omissa häissään, kun ei ole rahottu morsian vielä. (Emännälle:) Saisiko tytärtä katsoa rahalla? Ei tarjota oravan töppösiä eikä mäkätin villoja, nyt on tarjona Tukulmin verat ja Saksan saappaat, on Viron päähkenat ja omenat. Riiasta ristikukko harjalle kiekumaan — — ja rahaa, talon hinta penninkirahaa. Joko on liioin tai liian vähän? LOUHI ivallisesti: Kosiiko Lemmin poika tyttöä rahalla? POHJOLAN ISÄNTÄ tulee ulkoa, menee istumaan. LEMMINKÄINEN nauraen: Tämä on vasta vanhasta maksoa, ei vielä tyttären ottoa. Neitojen mieltä en rahalla miellytä, en ennen en nyt. Mutta saisiko neitoa nähdä? HERMANTOINEN tarttuen miekkansa kahvaan: Et näe elävin silmin. Minä tahdon miekalla ansiot mitata! POHJOLAN ISÄNTÄ nousee ylös aikoen jotain sanoa. LEMMINKÄINEN: Enkös sanonut: Rahalla saa, saa tappelukukkoja, oikein kultaharjakukkoja — — Ei kerinnyt keväällä tappelutouhuun? Nyt en taistella huoli. Ostan sopua rahalla. Ei tarvis uljas olla, kun on rahaa. HERMANTOINEN: Varro, karjapoika, karjalainen — — taistelet vielä! (Menee vimmoissaan ulos.) POHJOLAN ISÄNTÄ: Tätä pulmaa ei toralla eikä miekalla pureta. Sen ratkoo tyttären mieli. Ja luulenpa: riemulla ratkoo. Käyn hakemassa. (Menee vasemmalle. Louhi istuutuu seinäpenkille etualalle.) LEMMINKÄINEN istuutuu rahille, Louhelle: Isäntä taitaa ottaa talossa ohjat? Ja ymmällä emäntä. LOUHI: Minä kestän kannallani: säilytän ja lisään. Ken takaa vanhemman vaivoista parhaan palkan ja kenelle tyttären mieli, se tyttären saa. Olet tehnyt miehen töitä, sen näen. Ja jospa puolenkin siitä, mitä lupasit, lunnaita maksat, en kiellä. LEMMINKÄINEN: Mitä lupasin ja toin, ei ole ne tytöstä lunnaat, ne on tuomiset tulosta! Ne toin, koska tiesin: raha on lyötävä rahalla kuin säilällä säilä. Ne jäävät taloon, olen vävy tai en. LOUHI: Mitä ollevat, sama mulle. — Mutta yksi yhä ymmälle panee. — Ei ole ennen kuultu, että toisen miehen morsian toiselle heittyy. Se on tytölle häpeä. Tästä meteli syntyy. POHJOLAN ISÄNTÄ tulee vasemmalta. LEMMINKÄINEN: Ei synny, en tappele. (Nousee.) POHJOLAN ISÄNTÄ: Hän tahtoo tavata. Siirtynemmekin tuvasta. (Iro lähtee ulos. Louhelle:) Mukana tule. Hermantoiselle järkeä haastan. (Pohjolan isäntä ja Louhi lähtevät ulko-ovesta.) LEMMINKÄISEN ÄITI lähestyy poikaansa. `Poika, älä miekalla taistele. LEMMINKÄINEN vastaa vain hymyillen ja saattaa äitinsä portaille saakka. Lemminkäisen tullessa takaisin on Pohjolan tytär vasemmanpuoleisella ovella. Katsovat vaieten hetken. KOLMASTOISTA KOHTAUS POHJOLAN TYTÄR rientää riemussa Lemminkäisen syliin: Tulit kuitenkin, ihana ihme! Suutele suulle — — Älä lakkaa suutelemasta — Toit meriset tuulet! LEMMINKÄINEN: Sain tuomien tuoksut — POHJOLAN TYTÄR: Sinä suutelet hengellä helteisellä — LEMMINKÄINEN kuin heräten uutena ihmisenä, kuin ihmetellen: Syksyisellä syksyllä tuomena tuoksut! (Johtaa Pohjolan tyttären pöydän luo rahille, istuutuu itse ja vetää hänet lähellensä.) POHJOLAN TYTÄR: Olin karpalomarja, nyt olen mansikka mäellä! LEMMINKÄINEN: Kun katsoin tuhannet kalmat, vihasin sinua. Kun katsoin ihalat ilmat, ihastelin muistossa sinua. tullessa tänne en tietänyt, miten oli mieli, se myrskynä myräsi. (Vetäen Pohjolan tyttären vierelleen istumaan ja katsoen silmiin.) Nyt alati näen minä siniset ilmat — — POHJOLAN TYTÄR: Vain lemmellä katso, ne on haleat ja heikot, kun olen katumuksen karpaloita itkenyt illat ja yöt. — — LEMMINKÄINEN: Mitä olet katunut? POHJOLAN TYTÄR: `Peurojen perässä, joutsenten jorussa juoksutella tahtelin sankaria suurta, niin oikea riista on miehien pätöiset päät. — - Toki pilalla peurankin hiihdit. LEMMINKÄINEN nauraen: Sen hiihtelin kimmoin ja kiukuin. Nyt voiton merkki on komea. POHJOLAN TYTÄR: Sinä tuhattuumainen mies! Kuin lempi olet levoton ja kuitenkin yksi ja suora on sankarin rata. LEMMINKÄINEN nousee ja liikehtii riemussa vasemmalle: Nytkö ymmärrät minua! Nytkö raivosta päästät ja myrskystä auringon! Oli entinen elämä kuin pilvi ja päivä — — etinen elo on helle ja helisevä nauru, kun ymmärrät äitini älyllä! (Kääntyy Pohjolan tytärtä kohti avaten sylinsä, mutta huomaa hänen päässään morsiuspäähineen, tätä osoittaen, nauraen:) Mutta — — mikä lemmon liina on tyttären päässä? `Ja heitäkin karsinan nurkkaan! POHJOLAN TYTÄR nousten, varmana ja valoisana: Sen riemulla riistän ja nutisten nurkkaan, kun kunnialla sen saatan tehdä. LEMMINKÄINEN pahoissa aavistuksissa: Kosk saatat sen kunnialla tehdä? POHJOLAN TYTÄR yhä luottavasti: Itse sen paremmin tiedät. Kun olet kaatanut Hermantoisen. Oi, väleen päästä häpeän taakasta tästä! LEMMINKÄINEN: Ismaron kautta! Nyt katosi kaikki! Ymmärsit alun, et alkua enempi. POHJOLAN TYTÄR: Sinua anelen, armas, en vaadi, en käske. Sini on tämä päähine mulla päässä, kuin Hermantoisen harteilla Hermantoisen pää, niin sanonut olen. Se sana raudalla ratko. LEMMINKÄINEN itseensä sulkeutuuneena: En taistele. POHJOLAN TYTÄR: Toki vältä julkinen häpeä! On ennen kuultu, että taistelemalla mies toisen häistä omansa riistää. Ei konsa kuultu, että syömällä sanansa morsian liiton rikkoo. LEMMINKÄINEN: Olet peluri juorun ja lorun. POHJOLAN TYTÄR pyytävällä äänellä: Tämä on painava pakko, molemmille meille! Hermantoinen ei miekatta minusta luovu, se mies on hurja lemmessä kuolettavassa. Tämä on täytymys tulinen! LEMMINKÄINEN kovasti ja lujasti: Tämä on täytymys sinulle. Ole itselleen julma, kuin olit mulle ja nyt olet miehelle syyttömälle. Syö sanasi, tahraa itsesi maine ja sukusi, jos lie häpeä teon typerän sovitus. Olet mulle kurjana parempi kuin orjana totutun tavan. Hermantoisen eessä vala vannottu riko, päähine repäise päästä. Vaadi itseltä tekoja, sinä luonnotar tekojen! POHJOLAN TYTÄR: Siitä säästä, en kestä! NELJÄSTOISTA KOHTAUS HERMANTOINEN reväisten oven auki, Pohjolan isännälle, joka näyttää portailla pidättävän Hermantoista tulemasta sisään: Älä estele isäntä. Haen selvyyttä täältä! POHJOLAN TYTÄR Lemminkäiselle: Oi, taistele, Lemmin poika! Sinä leikillä voitat — —. HERMANTOINEN astuen sisään, Pohjolan tyttärelle: Ne sanovat: kuuma olet muille, et mulle. Tämä päähäni iski kuin tamminen kurikka. POHJOLAN TYTÄR sanoja haparoiden: Liioin lempinet minua. HERMANTOINEN: Olet liioin kaunis! POHJOLAN TYTÄR kuin uhaten: Olen julma ja kamala. HERMANTOINEN kuin viimeistä iskua odottaen: Sanot leikillä julmia sanoja — — — POHJOLAN TYTÄR viiltävän terävästi: Olen kylmä — — — HERMANTOINEN kuin viimeiseen ratkaisuun heittäytyen: Minulle kylmä vai kuuma? POHJOLAN TYTÄR: Sinulle kylmä. HERMANTOINEN hetken tuskassa vaiettuaan, hiljaisesti: Miksi itsesi lupasit? POHJOLAN TYTÄR: Emännäksi kylmäksi itseni lupasin, et pyytänyt muuta. Minut murheesta turtana tapasit, kuolleen kullalla rahoit. Sait emännän kylmän, olit puupökkelö itse. HERMANTOINEN alkusanat puoliksi itsekseen: Totta sanoit, en lempeä pyytänyt, kun en sitä tuntenut silloin. — Nyt toisin on mies: nyt lemmin ja lempeä himoan. POHJOLAN TYTÄR: Sitä multa et saa. HERMANTOINEN: Sen tunnen: on allani tyhjä ja ylläni viimeinen häpeä — —. Kuitenkin: on ääretön lemmen voima, sen ihmeellä ihastutan kerran emännän kylmän. — Mutta ilmoilta eritä täytyy sen miehen, ken häpeän näki. (Katsoo katkeran uhkaavasti Lemminkäistä.) LEMMINKÄINEN Pohjolan tyttärelle: Pohjolan tytär, tee teko: päähine repäise päästä! POHJOLAN TYTÄR: Olen puhunut pohjaan saakka katkeran toden. Toki tahrasta säästä. En ole vaivainen pettäjä valani! HERMANTOINEN Lemminkäiselle: Sinun aikeesi arvaan: haluat toivonkin ryöstää. Mutta muista: jos onnen kauaksi veit, et morsianta mieheltä varasta. LEMMINKÄINEN Pohjolan tyttärelle: Pohjolan tytär, tule vaivaiseksi! HERMANTOINEN Lemminkäiselle: Olet häväissyt pääni, olet häpeäni kuullut ja nähnyt, olet turmelus kaiken — — olet ansainnut kuoloja kolme. LEMMINKÄINEN: Mieletön mies, taistelet naisesta lemmettömästä. HERMANTOINEN: Taistelen kostosta kamalasta ja toivosta mitättömästä. Sinut onnesta kiellän! On onnea sekin. Jos et vastaan iske, sinut kuitenkin tapan! (Lähtee raivoisana ulos.) LEMMINKÄINEN: Miehen hyvän teit alhaiseksi. POHJOLAN TYTÄR: Tuli kahden väkevän väliin. LEMMINKÄINEN: Olet heikko, et väkevä. Haluat syyttömän uhrin, sen näin. sinä miehen raivosta iloitsit. POHJOLAN TYTÄR: Minä haluan puhdasta ilmaa ja maailmaa, kun syliisi tulen. LEMMINKÄINEN: Minä haluan sovituksen puhdasta ilmaa. POHJOLAN TYTÄR: Miehen raivoon oli monta syytä — —. LEMMINKÄINEN: 'Pysymällä sanassasi jätit miehelle kaukaisen toivon, se miekkaan kiihti. Vielä kerran pyydän: älä tahdo taistelua. POHJOLAN TYTÄR: Olet tehnyt kamalampia tekoja. Miksi et tekisi tätä. Itse lähteissäsi taistelua tahdoit. LEMMINKÄINEN: Olin kyläsankari silloin, nyt en. Nyt tiedän: Se on sankariksi konna, ken päivätöiksensä tappaa. Ja enemmän tiedän: jos suotu on miehelle kamala teko, ei naiselle suotu. POHJOLAN TYTÄR suuressa tuskassa: En tiedä muuta: minut auta tästä! VIIDESTOISTA' KOHTAUS Lemminkäisen äiti tulee ulko-ovesta. LEMMINKÄISEN ÄITI lähestyen poikaansa: Olet vaarassa, poika. IImalan isäntä viinaa juo ja ikenet irjuen pihoja kiertää. Sinut uhkaa tappaa ja aikoo tänne, sitä ei taltuta kukaan. LEMMINKÄINEN: Istu, äiti, rauhassa istu. (Vie äitinsä peräpenkille istumaan.) Viina lie vihaista, mies itse on säysy kuin uhrilammas. KUUDESTOISTA KOHTAUS HERMANTOINEN tulee kädessä viinatuoppi. Astuu rehennellen Lemminkäisen luo; tarjoten viinaa: Hei, Lemmin ämmän liekuttama, juo, — — juo veristä viinaa. Tuoppi on täynnä ja tyhjänä pää —. `Juo, naissankari, juo harjakaisia kaupalle hyvälle. LEMMINKÄINEN: Älä räyhää, et ole juovuksissa. HERMANTOINEN: Ei sisua miehessä tapella, ei ytyä viinaa juoda, mutta hanhia halata, siihen on ärnettä kärsää. — — Juo — — (Kaataa tuopista viinaa Lemminkäisen viitalle.) Osaako viittasi viinaa juoda! (Nauraa rähisevästi.). LEMMINKÄINEN uhkaavasti: Älä ryvetä viittaa tätä, se on verellä saatu. HERMANTOINEN: Ja verellä myödään. (Tarttuu miekkansa kahvaan.) Veällä miekka! — - Tai juo, älä alakärsänä ällötä mies! (Odottaa hetken turhaan vastausta. Kääntyy Lemminkäisen äitiä kohti.) mikäs ämmä täällä? kas, Lemmin ämmä. Sanopas, mäkätti vai koira on tuon pojan isä? Vai orjia tusina — vai aivanko Kiesuksen tekemä? Häh? LEMMINKÄINEN riuhtaisee Hermantoisen äitinsä luota ja vetää miekkansa: Olet kuoleman oma! (Pohjolan tyttärelle:) Kuitenkin: Nyt ota päähine päästä, jos tahdot, että mä riemulla lyön. POHJOLAN TYTÄR: Sen riemulla riistän, kun kohta on täytetty työ! LEMMINKÄINEN kaksimielisesti: Hyvin ymmärretty. Nyt teen minä naurihin navattomaksi ja Pohjolan tyttären verelliseksi. HERMANTOINEN vetää myös miekkansa, selvän miehen äänellä: Ja karjun teen minä kärsättömäksi! Nyt tämän miehen häpeä pestään! LEMMINKÄINEN Pohjolan tyttärelle miettivästi: Tämä viimeinen liekö jo ansiotyö? HERMANTOINEN: Iske, älä vapise! LEMMINKÄINEN: On miekkani laiha ja pitkä, ei pirtissä tiloja, Tule tanhuan puolelle. HERMANTOINEN: Eikö alaa kerskurin paeta? LEMMINKÄINEN: Ei harakoita tuvassa lennä! Mutta tuolla ne aukosta liitää sinun rintasi lävitse. (Mennessään ulos.) Tule, jos haluat kuolla! (Menee ulos.) HERMANTOINEN astuu jäljessä, kääntyy ovella ja katsoo Pohjolan tytärtä odottaen tältä lempeätä katsetta. Pohjolan tyttären kääntyessä kylmänä poispäin Hermantoinen vavahtaa, värähtävällä äänellä: Olit kaunis! (Menee ulos.) POHJOLAN TYTÄR syöksyy Lemminkäisen äidin luo, joka seisoo kärsivä ilme kasvoilla pöydän luona, painaen hänet penkille istumaan, hyväillen: älä pelkää, äiti. Kuin pidoissa istu. Sinun poikasi voittaa! — — Sinua palvelen ikäni. LEMMINKÄISEN ÄITI: On kohtalo kourassa Jumalan. En muuta voi kuin peljätä alati. (Keskustelevat hiljaa.) SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS Louhi tulee ulkoa Iro jäljessä. LOUHI kävellen harmissaan: Enkös arvannutkin — — tuli tappelu lopuksi. Oisipa ollutkin ihme ja kumma — — jos ei huuruisi hurme Pohjolan häissä. En huoli nähdä. (Menee vasemmalle.) IRO tulee ulkoa pelosta väristen: Minä pelkään ja vapisen. (Lähestyy naisia kuin näihin turvautuen. Pihalla alkaa miekkojen kalske ja taistelijat tulevat pari kertaa näkyviin oven kohdalla. Iro painaa rintaa kädellään, lyyhistyy oikealle Lemminkäisen äidin lähelle.) Rinnasta riipoo — — POHJOLAN TYTÄR nousten suoraksi, riemukkaasti: Vaikene! Nyt elämä syntyy ihme ja uusi. (Astuu vasemmalle, josta viistoon oikealle seuraa taistelun kulkua.) Onnen poika! Noin sinä onnesta leikkaa rutto ja häpeä! Joka iskulla nöyrryn sun eessäsi, ihana! IRO toipuen, nostaen käsiään, yhä jääden polvilleen: Ihana Kiesus, ota Ismaro taatolta salama ja varjele sankarin elämä. POHJOLAN TYTÄR voitollisena: Turhaan tunget, Ilmalan isäntä, on vastassa väkevä! — Rotu rohkea syntyy sinusta ja minusta. (Peittäen äkkiä hetkeksi kädellä kasvonsa. Miekkojen kalske on samassa lakannut. hetken hiljaisuus.) TEURI ulkoa: Lemmin poika leikkasi pään! POHJOLAN TYTÄR vakavana, ylevässä riemussa riistää päähineen päästä ja heittää karsinan puolelle, ottaa korut rinnaltaankin ja pudottaa maahan, jää seisomaan odottavana katsoen ovea kohti. KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS LEMMINKÄINEN astuu sisään miekka huotrassa. Pohjolan tyttärelle: Tuo vettä verinen piika käsiäni pestäkseni. POHJOLAN TYTÄR ottaa nopeasti oven luota vaskisen pesuastian ja korvosta vettä, tuo Lemminkäiselle. Tämän pestyä kätensä Pohjolan tytär tarjoo esiliinansa käsien pyyhkimiseksi. LEMMINKÄINEN tekee kaiken tämän kertaakaan katsomatta Pohjolan tyttäreen, synkkänä ja masentuneena. Äidilleen tämän lähestyessä, päästäen käsistään esiliinan: Äiti, kuka mieltäni lohduttaa: Tuli inho ja väsymys. LEMMINKÄISEN ÄITI: Oli pelkoni turha, siitä kiittelen julkista jumalaa. Olet elossa poika! LEMMINKÄINEN: En ole elossa, äiti. Olen Tuonelan puolla päättömän mukana. Omaan kurjuuteensa se mies oli syytön. Oli silmissä lempi kuin mun ja lemmestä hätä. Vain heikompi minua, siksi sortui. Eessä julkisen jumalan on syyllinen nainen, (Pohjolan tytär etääntyy kauhistuen vasemmalle.) ken tekoja toiselta tahtoi ja itse möi kaunihin pään, möi kurjasta sanasta. POHJOLAN TYTÄR lähestyen arkana, hädässä: Katso, on päähine poissa — LEMMINKÄINEN: Pelkäsitkö puolestani äitini tavalla? POHJOLAN TYTÄR: Sinun voittavan tiesin, en peljännyt. — — Katso, kuin selinäsulka mun kutrini kiiltää. — LEMMINKÄINEN syvällä tuskalla: Kuin käärmeet ne kiertävät kaunista päätä, jota lempinen yhäti, mutta en koskea saata. Voi sinua, Pohjolan neito! Olit kutreilta kiiltävä selinäsulka, minä olin melkeä mies. Oisi asunut meissä, oisi siittynyt meissä riemu ja voima. Sen järjellä pienellä tuhosit. POHJOLAN TYTÄR: Älä katso taaksepäin! Elo etinen rauha on oleva. Nyt ymmärrän mielesi alati. LEMMINKÄINEN: Huomenen koittoon asti. Siitä alkaisi taaskin taistelu tajusta. Olet äitisi tytär: halu hallita ja sankarit orjiksi murtaa, siinä on tahtosi sisin, siihen en sorru. Minä lähden! Vielä on varteni vahva ryöstöön ja sotaan. — Kuitenkin: on sydän rampa. (Astuu allapäin ovea kohti. Kääntyy taka-alalta huomatessaan Iron.) Iro neito, mitä aattelit välkkäissä miekan? IRO: Oli sydämessä kipu ja pelko. LEMMINKÄINEN: Olet äitini tytär! Olet sisareni! Mitä tahdot multa? IRO: En mitään tahdo — — LEMMINKÄINEN: Ja silloin saat sinä sankaritekoni kaikki! minä mennessä sulle Viipajan virrasta joutsenen ammun! — Sinä myötäni lähdet. Sinä lohduta minua, kun synkkenen mykäksi. POHJOLAN TYTÄR kalpeana: Etkö konsa palaja? YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS. Louhi vasemmalta. LOUHI Irolle: Mene, kutsu isäntä tupaan. (Iro lähtee pihalle.) LEMMINKÄINEN Louhelle: Siinä se riitojen alku ja synty. Siinä se mahtava kana, joka hautoo vanhoja munia, jotta Pohjola mätänä löyhkää. Sinä kotkotit taattojen tapoja, teit tyttären orjaksi tapojen. Kylmensit, kovetit itsesi, sukusi kullalla Sammon. Teit ynseiksi kaikki, koko ihmisen alensit Samposi romulla. (Pohjolan isäntä tulee, jäljessä Apso.) LOUHI Pohjolan isännälle: Onko haudattu ruumis? POHJOLAN ISÄNTÄ: On kyllä. APSO: Mutta ei päätä. LEMMINKÄINEN: Se on nostettu salkoon. Saa syysöinä se sieltä Pohjolan neidolle lempeä puhuta, menneitä manata. Sitä älköön kenkään ottako alas, kunnes palaan ja itse sen päästän. POHJOLAN TYTÄR: Koska palaat? LEMMINKÄINEN: Syysmyrskyssä palajan. Kuin varas, tulen yöllä. Tuhatpäinen tursas on mukana. Silloin naukuvat, emäntä, Samposi saranat. Sen murran ja hävitän. Nyt on auringon polttavan vuoro! Sen vannon Ismaron kautta! POHJOLAN TYTÄR joutuu tuskaan: Etinen elämä — tyhjäkö alati! LEMMINKÄINEN: Tulevan tuhosit. Nyt menneitä mieti. Lähtöön äiti! Teuri ja rahomani miehet sinut kotiin saattavat vesitse. Minä maitse ratsulla riennän, olen kotona vastassa sinua. Iro myötäni lähtee. LEMMINKÄISEN ÄITI: Tule väleen. Älä vaaroihin heity. (Menee ulko-ovesta.) LOUHI: Aiotko nostaa sodan? LEMMINKÄINEN: Suurimman sodan, mitä konsa on nähtynä maassa tässä. (Menee.) LOUHI: Jos se mies saa elää, on ovella tuho. APSO: Sen miehen on kuoltava matkalla tällä. LOUHI menee ovelle, josta kurkkaa pihaan. Palaten keskinäyttämölle: Jo ratsulle nousi ja kainaloon koppasi kanan, mikä tullee nyt avuksi? APSO: Minä luuskalla perässä. Kohta olen Viipajan virralla minäkin. (Menee ulko-ovesta.) POHJOLAN ISÄNTÄ: Tästä alkaen olen isäntä minä. Tuhoat kaiken jos vallitset vielä. Sotaa ei 'Pohjola aloita, tihutöillä ei konsa. Lähden ja estän katalan työn. LOUHI katkeran ivallisesti: Liian myöhään isännäksi tulit. Olen rumaksi tullut turhaan vuottaissa miestä, itseni lannistajaa. POHJOLAN TYTÄR: Minä mukanasi tulen. `Jos meni elämä multa, ei mene sankarin elämä. LOUHI on mennyt katsomaan ovelle, voitollisesti: On Apso jo mennyt. POHJOLAN ISÄNTÄ: On hevosia Pohjolan tallissa vielä! (Kiireesti ulko-ovesta.) POHJOLAN TYTÄR kiirehtii ovelle, äidilleen, joka on palannut pöydän luo: Liian myöhään tulit vieraaksi mulle. (Menee.) LOUHI: Olen elämän pitkän elänyt mieleltä yksin. Yksin yhäti jaksan myös kuolinpahnoilla venyä. Väliverho: III NÄYTÖS Apson entisen asumuksen pihamaa, kodan edusta. Oikealla pari naavoittunutta kuusta ja suuria katajia. Näkymättömissä oikealla Viipajan virta. Taka-alalla mustamarjaisia tuomia, joiden välitse näkyy osa kodasta ja kodan suupuoli. Vasemmalla myös tuomikkoa. Näyttämö suippenee huomattavasti taka-alaa kohti. Vasemmalla ja oikealla suurehkoja kiviä. Kirkas, kolea ilta. ENSIMMÄINEN KOHTAUS Apso yksin. APSO tullen kodasta polkua pitkin, joka kiertää keskinäyttämön kautta oikealle: Siinä se tuskalla tallattu polku — —. Etkö nurmetu konsa, etkö himmene, kirottu: Kierrät kuin elämä, kuljet kuin saastainen mato. Ärrytät alati! — — — Tästä se kuvatus kulki — — Pirtistä kotaan ja kodasta pirttiin. Laahusti matalin lonkin ja inhotti alati — — (Syöksähtää yhä kiihkoisampana oikealle kivien luo, Iyyhistyen ja kiveä hamuillen, mielipuolisella raivolla.) Tässä se iletty iltaisin itki — — minä väijyilin kodassa. Oli kasvoilta ruma kuin rutto! (Syöksähtää taas oikealle etualalle suurimman kiven luo, tätä halaten, aivan muuttunein ilmein.) Keväällä kerran se tässä lempeä lupasi. Oli tuoksuna tuomet. — Hengitti nainen hengellä hyvällä. — — Oli uumilta lämmin ja upea. Peto riemukas rinnassa minulla. Kiertelin kärppänä korvet ja kolkat. Ukon polttamin puin minä lämmitin saunan. Pilvistä, maasta ja merestä kutsuin löylyhyn jumalat. — — Sen kylvetin immen, sen hautelin jäsenet, oli kuin vihanta lintu. Vein tuulena tupaan ja sopersin huulilla sanoja. — — Halasin, likistin liki. — — Se riistihe irti. — — "Olet kamala", se kähisi. Pyytelin pyhästi, se uikutti vastaan. Mieli musteni minulla, se iletys ilkkui. (Kavahtaa karjahtaen pystyyn.) Sen raivossa makasin! — — Oli elämä saasta, himo murhan ja inho olin minä — — ja tuomessa mustat marjat. (Ojentaen nyrkkinsä toivottomana, keskinäyttämöllä seisoen.) Kohise koski ja korpi. Olen syytön! Te kuulitte tuhansin korvin: olin päivän onnessa ylin. Nyt olen saastassa alin, ja kuitenkin olen viaton itseni saastaan, olen saastassa pyhä! Tämä on arvoitus kamala. Typerä taivas, tyhjänä seiso, et vastata taida. (Kuuntelee oikealle päin kosken kohinaa.) Valita, vainaja, koskessa kohisevassa, et syyttele minua. — — Kun Tuonelle tulen, sinut tuhannesti korennolla kolhotan. (Kuulostelee äkkiä vasemmalle päin:) Mitä ääniä sieltä? — — (Siirtyy vasemmalle.) Se on ääntä ihmisen elävän. — — Se on Lemminkäinen. (Nostaen nyrkkinsä.) Tule, sinä onnellisin! (Vetäytyy kotaan.) TOINEN KOHTAUS Pohjolan tytär ja isäntä vasemmalta. POHJOLAN ISÄNTÄ tarkastellen ympärilleen ja jälkiä nurmella: Hyvin on kaikki. Vain yhden jäljet on nurmikolla. On oikotietä eellämme ajanut Apso. Karjalan tietä on kulkenut Lemmin poika, ei ole ehtinyt perille vielä. Haemme Apson ja estämme katalat elkeet. Tule, katsomme pihamaalta ja tuvasta. (Menevät oikealle.) APSO tulee kodasta: Mene vätys, älä väpätä. (Kääntyen toisaalle.) Tämä on taistelu suurempain, ei Pohjolan talon ja tavaran vuoksi. — — (Aikoo lähteä vasemmalle, mutta kuulee liikettä ja pujahtaa nopeasti kotaan.) KOLMAS KOHTAUS Lemminkäinen vasemmatta kantaen käsivarsillaan hervotonna lepäävää Iroa. LEMMINKÄINEN laskien oikealle etualalle Iron nojalleen kiveä vasten. Iro painaa kädellään sydäntään. Lemminkäinen avaa rinnalta vaatteet: Sydänsykkyrä sairas — — se kuumasti takon. (Katsoen hetken.) Sinut herätän huulilla hyvillä. IRO toipuen: En lie onnelle luotu kun en onnea kestä. (Katsoen Lemminkäistä silmiin.) Ei katsele Kiesus sua kaunoisemmin. Virvotat itkusta ilon. Sulla on aurinko povessa. (Katselee ympärilleen, nousee toipuneempana Lemminkäisen auttamana kivelle istumaan, kuitenkin edelleenkin väsyneesti nojaten polviinsa.) NELJÄS KOHTAUS Pohjolan tytär ja isäntä oikealta. POHJOLAN TYTÄR kiireisesti oikealta taka-alalta: Lemmin poika! LEMMINKÄINEN nousten Iron luota: Koko Pohjola rakkina perässä. POHJOLAN TYTÄR: Olet vaarassa! Salassa täällä on Apso ja väijyy henkeä sinulta. Haimme miestä — — tulin taattoni keralla. (Odotettuaan turhaan puhetta Lemminkäiseltä.) 'Pohjola tahtoisi sopua. LEMMINKÄINEN: Mitä tahdot sinä? POHJOLAN TYTÄR: Varjele itsesi kuolosta pahasta. — — LEMMINKÄINEN: Mitä itseliesi? POHJOLAN TYTÄR kuin tuskasta parahtaen: En jaksa toivosta erota! — — (hiljeten.) Kuitenkin: jos et lempine minua, älä vihalla muista. (Lemminkäinen liikehtii vastaamatta vasemmalle.) POHJOLAN ISÄNTÄ tulee taka-alalta oikealta, iloisesti: Löytty on mies! Onko Apsoa näkynyt? LEMMINKÄINEN: Ei ole nähty. POHJOLAN ISÄNTÄ: Sitä miestä vältä. Sen on mielessä murha. LEMMINKÄINEN kylmästi: Tiedän. Mitä tahdot muuta? POHJOLAN ISÄNTÄ tulee epävarmaksi: On käynyt kieroksi elämä — — LEMMINKÄINEN iskevästi: Sano suorasti sanasi. POHJOLAN ISÄNTÄ: Tarkoitin sanoa: On ollut tyttäreni mielellä sinun, kuitenkin rikkonut teossa. Oli pienempi sankarin mieltä, ei muutoin mielellä mitätön. Minä — — olen alati puoltasi pitänyt, toki liian vähään tahtoni tapasin. Kuitenkin: Et kostane vihalla, jos pahoin teimme mielellä hyvällä. Älä sotaa hanki. LEMMINKÄINEN: Olen nähnyt ristin, johon on ihmiset naulittu kaikki. Sen katkon ja kaadan. Menkää. (Menee oikealle lähelle Iroa.) POHJOLAN ISÄNTÄ: Minä miekalla suojelen peltojani, ne on vaivalla perattu. (Menee vasemmalle.) POHJOLAN TYTÄR vasemmalle kääntyen kerran vielä Lemminkäisen puoleen: Syysmyrskyssä tule ja kuolema anna. IRO nousten kiveltä, Lemminkäiseen yhä katsoen: Olet Suomen Kiesus! LEMMINKÄINEN nousten voimansa tunnossa korkeimmilleen: Olen Kiesusta enempi! Se poika isoisten ristillä sortui, minä ristin sen murran ja muserran. IRO menee Lemminkäisen luo: Olet kaikki! Katso, Olet siunannut syntymäsijani. Olet kolkon paikan Kiesuksen tarhaksi tehnyt. (Kierrellen paikkoja.) Olen itkenyt täällä, itkenyt joka kivellä, joka varjossa vavissut. (Katsoo äkkiä kotaa kohti, pakenee Lemminkäisen luo.) Tuota olen peljännyt eniten, tuota kotaa, sen mustaa kolmikolkka-silmää, se silmä oli Tuonelan pojalta, koko kota oli kiista mustista kyhätty, sen henki oli taattoni henki. Niin lapsena uskoin, sitä kiersin ja kartoin. (Iloisesti.) Nyt ei rähjå se peloita! Jospa mä lennän ja kurkkaan. (Juoksee kodan ovelle. Kuuluu Apson rähähtävä nauru. Iro parahtaa, hoippuu pari askelta takaisin sydäntään pidellen ja kaatuu maahan. Lemminkäinen syöksyy Iron luo ja kantaa vasemmalle kivien luo.) VIIDES KOHTAUS LEMMINKÄINEN: Seisahti sydän. On silmissä kalma. (Syleilee kuollutta rajusti.) Näinkö on ammuttu joutsen? IRO vielä kerran kohottautuen: Olet Suomen Kiesus! (Kuolee.) LEMMINKÄINEN: Kiesuksen kepeä tytär, joko menit, joko hiljenit huulilta ijäksi? (Nousee ylös.) Minä onneton poika! Meni lohtuni viimeinenkin! APSO tullen kodasta: Taisi hyttynen tuonelle hyristä! LEMMINKÄINEN huomaa vasta Apson: Sinäkö säikytit, elukka. (Aikoen vetää miekkansa.) Kohta sun roiskahti veresi! APSO kamalasti karjahtaen: Olen suurempi sinua! Älä kosketa ryntäitäni! LEMMINKÄINEN painaen miekan huotraan: Tosi, en säilääni saastaisen ryntäissä ryvetä. APSO: Mulla on Mannun eukot ja elukat, mulla on rutto ja paise ja syöpä, mulla on käärme ja kateus kavala. Olen voimassa vertaisesi, olen onnettomuudessa ylempi. LEMMINKÄINEN: Onnettomuudessa? APSO: Olen syytön, olen kostaja syyttömän murheen kuin sinä. Mutta sinua mahtavampi olen: Joka myrtynyt mieli, joka kauna ja kateus, joka ihminen synkkä ja kavala on karjana mulla. Se on maailmasta suurempi puoli, pienempi puoli on sinulla. (Houkutellen.) Minut ota veljeksesi. Minä aulan sinua. LEMMINKÄINEN: Konnuudella? APSO: Jota sinä et älyä! Lyöt miekalla miekkaa, rahaa Iyöt rahalla. Et mieletön älyä: On konnaa lyötävä konnuudella. — — Tule veljekseni. Sinä suorasti lyöt, minä konnana kierrän ja kähisen. LEMMINKÄINEN: Et ole konnaksi mitätön. APSO kuiskutellen: On tulossa yö. Pohjola turvatta makaa, emätalo on orjista tyhjä, takamailla on orjat ja miehet. Tule myötä. Minä poltan talon, sinä korjaat saaliin. LEMMINKÄINEN: Kiusaaja kavala! tämä on klusaus Kiesuksen. Sinut kuitenkin tapan. (Vetää miekan huotrasta.) APSO osoittaen Iron ruumista: Vainaja herää! Se liikahti vielä. LEMMINKÄINEN pudottaa miekan maahan ja syöksyy polvilleen Iron luo, karjaisten: Valehtelit, konna! (Aikoo nousta. Apso ottaa povestaan putken, jonka toisesta päästä vetäisee tulpan pois ja sylkee sisästä kärmeen takaapäin kohti Lemminkäisen vasenta kainaloa. Sieppaa maasta Lemminkäisen miekan ja pakenee vasemmalle.) LEMMINKÄINEN on kiljahtanut tuskasta ja noussut pystyyn. Painaa lähellä sydäntään ja hoipertelee keskinäyttämölle: Pilkan kestin — — ja — — kalkin join. Menetin lemmen ja — - kestin kiusauksen. Kuitenkin: käärmein keihästivät kyljen — — oli toinenkin juutas ja risti - — oli Ulappalan ukko. (Lysähtää tuskasta polvilleen.) APSO lähestyy vasemmalta: Ja niitä on maailma täynnä! On suuria ja pieniä ja sitäkin pienempiä. LEMMINKÄINEN: Tulin Kiesukseksi, en enemmäksi. — — On maailmassa tarpeen miehiä kolme! APSO: Ohoh, sinä kaunopoika Lemmin poika. — Missä on kauneutesi? Se on kohta paise ja ajetus. — — Vai oli tällä miehellä aurinko povessa? Nyt on myrkky ja kolotus! LEMMINKÄINEN: Sankari kolmas on voittaja oleva — — APSO: Jo jäykkä on kätesi! Lapaluihisi syöksen kohta sankarin miekalla omalla. Äly takaa lyö, sinä ryntäitä purit kuin koira! LEMMINKÄINEN: Sankari kolmas on juutas ja jumala. APSO: Siitä työnnän sun Manalan koskia kolisten ja tyttären perässä. LEMMINKÄINEN: Pahat maahan lyö se juuttahana. Hyvät on voittava hyvällä. APSO: Olet väleen pökkelö, pöhötys! Konsa ei ole voittaja tuleva. LEMMINKÄINEN: Kun syntyy käärmeen päässä korkea ajatus, silloin on voittaja tuleva — — (Nostaen raskaasti kätensä:) Oi, äiti! Jos lietkin kaukana, äiti — —, tunne tuskani tulinen — — tunne hetkellä tällä! (Nousee viimeisin voimin, kuiskaten.) Olet voimani ikuinen. — APSO lähestyy kiertäen takaapäin. LEMMINKÄINEN: Tuonelle lähden ja surmaan Tuonelan pojan. Iletys, iske! (Apso syöksee samassa miekan takaapäin Lemminkäisen hartioihin ja lyö sen sitten pystyyn maahan. Lemminkäinen kaatuu kuolleena maahan.) APSO: Joka onni on rikos, niin kauan kuin elän minä! Väliverho.