Vilho Helasen '»Kansantuhooja»' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3495.

E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään

rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.



Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.







»KANSANTUHOOJA»



Salapoliisiromaani





Kirj.



VILHO HELANEN











Jyväskylässä,

K. J. Gummerus Osakeyhtiö,

1951.













SISÄLLYS



 1. Kotimainen ensi-ilta.

 2. »Sääli sitä, joka tänä iltana suorittaisi murhan.»

 3. »Loo-Ruhama — ei armahdettu».

 4. Sydänhalvausko?

 5. Myrkkyä!

 6. Vieras Pohjanlahden takaa.

 7. Vuorineuvos Saloisen kutsut.

 8. Tyttö, joka ei ollut pelastettavissa.

 9. Johtaja Kekrilä astuu esiin.

10. Nuori meripoika Oiva.

11. Margit heittäytyy peliin.

12. Lehti alkaa kääntyä.

13. Oili Sormaalan panos.

14. »Minä tahdoinkin olla kansantuhooja!».









Ensimmäinen luku.



KOTIMAINEN ENSI-ILTA.





— Anteeksi, että häiritsemme sinua, isä.



Varatuomari Kaarlo Rauta työnsi takaisin hyllyyn kirjan, jota hän juuri

oli ollut selailemassa, ja kääntyi.



Hänen molemmat lapsensa seisoivat työhuoneen kynnyksellä. Harteikkaan

ja rotevan Martin rinnalla Marja vaikutti kovin pieneltä ja hennolta.

Lyseolaisen — vaikkapa vain ensiluokkalaisen — ylimielisyys loisti

Martin pyöreillä kasvoilla, kun hän hymyili sisarelleen.



— Näetkös nyt? _Minä_ olin oikeassa. Tietysti. He lähtevät juhlimaan.

Saat tyytyä siihen, että Mari panee sinut nukkumaan. Minähän sanoin

sinulle.



Sinimekkoinen pikku tyttö katsoi hellittämättä komeaa, frakkipukuista

isäänsä. Hänkin ymmärsi, mitä tuo puku merkitsi.



— Isi ehkä lähtee, hän myönsi vastahakoisesti, — mutta äiti ei.



— Pyh, poika väitti, — tietysti äitikin. Kuulinhan minä omin korvin

Marin äsken sanovan, että joka ilta he ovat menossa. Eikä isä mene

koskaan teatteriin ilman äitiä.



— Mistä oikeastaan on kysymys? Rauta tiedusti.



Martti oli heti valmis selittämään:



— Marja kinaa aina vastaan. Pikku tytöt ovat kai sellaisia. Eivät ota

uskoakseen selvää asiaa, jos se on heidän mieltänsä vastaan. Ainakin

Marja on sellainen hoopo. Nytkin hän halusi lyödä vetoa kanssani. Minä

en viitsinyt, kun tiesin hänen olevan väärässä.



Sisar ojensi häntä kohden kättään.



— Minä olen varma, hän julisti. — Äiti ei lähde. Lyödään vetoa. Tuhat

markkaa!



Rauta puraisi huultaan. Tyttö oli hyvin tosissaan. Pienet kasvot olivat

punehtuneet, ja alaleuka työntyi itsepäisesti eteenpäin. Eräs Inkerin

ojennus muistui isän mieleen. »Sinun ei pitäisi olla niin kärkäs aina

ehdottamaan vedonlyöntiä», vaimo oli sanonut, »tuo huono tapa voi

tarttua lapsiin.» Ilmeisesti varoitus oli aiheellinen — harmillisen

aiheellinen.



— Minä en välitä sinun olemattomasta tuhatmarkkasestasi, Martti hymähti

ylväästi. — On selvää, että äitikin lähtee.



— Eipäs, Marja mutisi. Mutta ääni ei ollut enää yhtä varma kuin äsken.

Hänen huulensa alkoivat vavista, ja harmaat silmät tähysivät vetoavasti

isään.



Rauta nosti tyttösen syliinsä ja siveli hellästi hänen kullankeltaisia

kiharoitaan.



— Älä ole pahoillasi, vaikka Martti on tällä kertaa oikeassa, hän

tyynnytteli lasta. — Mistä sait päähäsi, että äiti jäisi kotiin?



— Minä _näin_. Äiti riisuutui, ihan äsken. Aivan paitaa myöten.



Martti naurahti ivallisesti.



— Marja on aika vauva. Hän ei tiedä elämästä mitään, hän pilkkasi.

Sitten hän lisäsi opettavaisesti: — Pukeutuessaan juhliin hieno nainen

riisuutuu. Silloin ei monta rihmaa jää hameen alle.



Tyttö tuijotti suurin, kysyvin silmin isäänsä. Tämä myönsi:



— Niinhän se on, suunnilleen.



Hetken Marja pohti kuulemaansa. Sitten hänen huomionsa kiintyi eräisiin

veljen sanoihin. Hän tiedusti:



— Onko äiti hieno nainen?



— Varmasti on, Rauta vahvisti.



Tyytyväinen hymy kirkasti lapsen kasvot. Se häipyi kuitenkin saman

tien. Hän puristautui isäänsä vastaan valittaen:



— Täytyykö teidän molempien mennä? Koko illaksi?



— Täytyy. Menemme ensin teatteriin. Siellä on ensi-ilta. Esitetään

näytelmä, jonka muuan isän tuttava on kirjoittanut. Sen jälkeen meidät

on kutsuttu illallisille erään vuorineuvoksen luo. Tulemme myöhään

kotiin. Mutta ethän sinä, isän iso tyttö, sitä murehdi.



Martti tuhahti ivallisesti:



— Vai ei! Kohta se liipaa.



Rauta kääntyi poikaansa.



— Liipaa? hän toisti kysyvästi.



— Niin, itkee, Martti selitti. — »Iso tyttö» — pyh. Vinkuva vauva.



Se oli liikaa pikku siskolle. Hän huusi kiivaasti:



— Enpäs! Marja ei itke!



Veli tiukkeni:



— Vai et? Muistatko, isä, kun viime keväänä lähdit äidin kanssa

joihinkin suuriin juhliin? Äiti riisui Marjan, ja sinä luit hänen

kanssaan iltarukouksen ja peittelit hänet. Mutta kolmeen kertaan tyttö

juoksi yläkerrasta tänne alas peräänne itkien ja kiljuen, että hänelle

oli sanottava hyvää yötä.



Rautaa hymyilytti. Hän muisti, hyvinkin. Mutta hän tunsi pienen, hennon

olennon jäykistyvän sylissään. Niinpä hän pidättäytyi sanomasta mitään.



Poika jatkoi:



— Kolmeen kertaan äidin oli hyväiltävä ja suudeltava Marjaa. Kolmeen

kertaan sinä, isä, sait kantaa tytön yläkertaan takaisin ja peitellä

hänet vuoteeseen. Töin tuskin saitte sitten ulko-oven perässänne

kiinni, kun tuo itkuliisa oli jo riuhtomassa ovenkahvaa. »He menivät,

he menivät», hän ulvoi, »eivätkä sanoneet hyvää yötä! Miten he

saattoivat... saattoivat mennä niin?» Oli siinä Marilla hyssyttelemistä

ja lellimistä. Vieressä seisoessani minua ihan inhotti. Mutta vähällä

piti, etten tukkapöllyä saanut. »Martti, kultapoika», Mari ähkyi,

»miten voit irvistellä? Etkö näe, että pikku enkelillä on sydän surusta

pakahtumaisillaan?» »Enkelillä» — pyh!



Isän sylissä oleva tyttönen ei yrittänyt puolustautua. Vienosti hän

vain kuiskasi:



— Marja oli niin pieni silloin. Ei Marja enää itke.



— Eipä tietenkään, Rauta hyväksyi. — Tuosta itkusta on jo kauan.



Martti hymähti pilkallisesti. Mutta huomautus, joka pyöri hänen

kielellään, jäi lausumatta. Hänen huomionsa kiintyi äitiin, joka

samassa tuli näkyviin. Hän huudahti välittömästi:



— Äiti, sinä olet kaunis kuin prinsessa!



Marja päästi huudahduksen, jossa helähti ihastus. Rautakin pani

tyytyväisenä merkille, että vaimo oli tyylikäs ilmestys.



Inkerillä oli yllään uusi iltapukunsa. Olkapäät ja käsivarret olivat

paljaat. Vaaleansininen pitsikangas korosti poven tyttömäisyyttä ja

vyötärön hoikkuutta laajeten sitten pitkäksi, hulmuavahelmaiseksi

hameeksi. Käsissä hänellä oli kyynärpäihin asti ulottuvat mustat

hansikkaat, ja sormissa hän riiputti kärpännahkaviittaansa. Kun hän

pyörähti veikistellen ympäri, mies havaitsi, että vaalea tukka oli

kiedottu niskaan taidokkaaksi kreikkalaiskampaukseksi, jossa oli pari

välkkyvää, kukkamaista koristetta.



— Mistä olet keksinyt nuo kehäkukat?



Vaimo naurahti.



— Ne ovat strasseja, kultaseni. Halpoja koruja, mutta nyt korkeinta

muotia. Kelpaanko minä näin?



Martti oli tuijottanut häntä sinisilmät säihkyen. Nyt hän huoahti

moittivasti:



— Äiti...



Inkeri suuteli häntä kevyesti.



— Tiedän, miten kauniisti sinä ajattelet, poikani. Ja kiitos siitä.

Mutta isäsi on hirmuisen vaatelias. Hän ei ole yhtä sokea kuin sinä

minuun nähden, ei enää.



Rauta laski Marjan sylistään.



— Olet liiankin upea ensi-iltaan, hän virkkoi.



— Niin kuin sinä myös, vaimo huomautti. — Smokki olisi riittänyt

ensi-iltaan. Mutta minkäpä kumpikaan sille voimme, että jälkeenpäin

ovat Saloisten iltakutsut? Mietin kauan, pitäisikö minun ottaa jokin

kaulakoru.



Mies pudisti päätään.



— Ei. Kaulasi on kaunein noin.



Marin äkeä ääni kajahti saliin vievän oven kynnykseltä: — Turhuuden

markkinoille sitä taas mennään. Koristautuneina kuin riikinkukot.

Sen minä vain sanon, että pitkälle mennään, kun koreissa höyhenissä

keikistellään viattomien lasten silmien edessä.



Raskaasti hengittäen lihava palvelijatar laahusti huoneeseen.



Vanhan hoitajattaren tuikea katse sai Inkerin punastumaan. Aivan

kuin koulutyttönä ennen vanhaan, kun Mari moitti minua jostakin, hän

ajatteli harmistuneena. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan heitti

kärppäviitan paljaiden olkapäittensä peitoksi.



Rauta nauroi. Se äkämystytti iäkästä palvelijatarta entistä enemmän.

Hän nosti tytön syliinsä ja tarttui poikaa kädestä muristen:



— Minä vien lapset pois, ennen kuin saavat korjaamattoman vahingon

sielullensa.



Martti tyytyi irvistämään ja heilauttamaan kättään vanhemmilleen

hyvästiksi. Mutta pikku Marja ilmoitti kirkkaalla äänellä:



— Äiti on kaunis. Isona Marja tahtoo tuollaisen leningin. Mutta ei

rihmaakaan hameen alle.



Vanha hoitajatar loi isäntäväkeensä kiukkua kiehuvan katseen.



— Sen minä sanon, hän mutisi, — että huonot esimerkit voivat viedä

pienet enkelitkin harhateille. Onnekseen lehtori ja lehtorska —

siunatut olkoot muistossa — eivät ole enää katsomassa ja kuulemassa.

Johan...



Rauta keskeytti hänen purkauksensa:



— Tietääkö Mari mitään Moilasesta?



Iäkäs palvelijatar sinkautti olkansa ylitse vastaukseksi:



— Jo neljännestunti sitten talonmies ajoi auton portin eteen. Niin että

sen puolesta ei herrasväen tarvitse täällä toistensa hepeniä ihastella.



Auton kääntyessä Nervanderinkadulta kirkkaasti valaistulle

Mannerheimintielle Inkeri virkkoi:



— Viime päivinä olen tuskin ehtinyt vilkaista sanomalehtiä. Tästäkin

teatterissa käynnistä tiedän vain, että menemme kotimaiseen

ensi-iltaan. Mikä se on?



— »Leijona on noussut tiheiköstänsä...»



Inkeri vilkaisi epäilevästi mieheensä.



— »Leijona on noussut...», hän toisti. — Tarkoitatko, että...



— Se on näytelmän nimi. Otettu Raamatusta, tarkemmin sanoen profeetta

Jeremian kirjasta. Näytelmän mottona on koko lause: »Leijona on noussut

tiheiköstänsä, kansan tuhooja on lähtenyt liikkeelle, tekemään sinun

maasi autioksi: sinun kaupunkisi hävitetään asujattomiksi.»



Vaimo huokaisi.



— Ei kuulosta valoisalta. Minä luulin, että kysymyksessä olisi

huvinäytelmä.



— Miksi niin?



Inkeri oli valmis selittämään:



— Eiväthän kotimaisista näytelmistä menesty muut kuin komediat ja

farssit. Teatterit eivät huoli, niin ainakin kirjailijat valittavat,

ohjelmistoonsa vakavaa kotimaista näytelmää muuta kuin korkeintaan

kevään viimeisenä. Sillä — he väittävät — halutaan todistaa yleisön

viittaavan kintaalla kotimaiselle draamalle, vaikka siihen vuoden

aikaan teatterisalit ammottaisivat joka tapauksessa tyhjyyttään. Mutta

nyt on syksy ja paras näytäntökausi alkamassa, joten en ymmärrä...



Rauta hymähti.



— Teatterinjohtajat ovat varmasti myös kuulleet noita puheita, hän

sanoi, — ja päättäneet osoittaa, että suomalainen yleisö ei välitä

kotimaisesta murhenäytelmästä edes syksyllä. Minun ennakkotieto

jeni mukaan »Leijona on noussut tiheiköstänsä» soveltuu mainiosti

tuollaiseksi havaintoesimerkiksi. Tuskinpa se kolmanteen esityskertaan

jaksaa päästä.



— Kaarlo, vaimo valitti, — sinä saat minut jo etukäteen haukottelemaan.



Runeberginkadun kulmauksessa he joutuivat autoruuhkaan, jossa oli

kymmeniä linja- ja henkilövaunuja. Ainoastaan keskikaupungilta

Taka-Töölöön tulevat raitiovaunut jatkoivat kulkuaan. Muut linjat

olivat tukkeessa. Katuvierellä seisoi sankka uteliaiden parvi.



Cadillacin kuljettaja palasi tiedustelumatkaltaan ilmoittaen:



— Pikku juttu, herra kapteeni. Ykkösen raitiovaunu on ajanut erään

henkilöauton takaosan nuusaksi. Ei kuolleita eikä haavoittuneita.

Poliisin ilmoituksen mukaan reitti on parin minuutin kuluttua selvä.



— Hyvä on, Moilanen. Meillä ei ole kiirettä.



Inkeri jatkoi äskeistä keskustelua:



— Sinähän tunnet tämäniltaisen näytelmän tekijän. Millainen hän on?



Rauta vastasi kevyesti:



— Erik Ore? En usko, että sinä pitäisit hänestä. Miehen alkuperäinen

nimi oli Uuno Erola. Hän muutti sen ryhtyessään kirjailijaksi.



— Se tuskin riittää syyksi olla pitämättä hänestä, vaimo huomautti.



— Ei. Mutta hänen ammattitoverinsa sanovat hänen valinneen uuden

nimen tulevaa maailmankuuluisuuttaan silmällä pitäen. Hän kyllästyi,

kerrotaan, jo kouluaikana olemaan aina vain Uuno. Kirjailijanimensä hän

lienee löytänyt englannin sanakirjasta luottaen julistuksensa kerran

kaikuvan yli maailman kuin metalli ainakin.



Liikennepoliisi ei ollut liioitellut. Hämmästyttävän nopeasti purkautui

ruuhka, joka oli näyttänyt pahalta.



Cadillac läheni nopeasti ja äänettömästi keskikaupunkia, jonka yllä

syysillan taivas näytti kaikissa sateenkaaren väreissä hehkuvien

valomainosten repimältä. Katseltuaan niitä hetken Inkeri virkahti:



— Itseluottamusta ei tuolta Oreelta ainakaan tunnu puuttuvan.



— Ei, Rauta vahvisti. — Alkuun hän kokeili romaanien kirjoittajana.

Kerran hän vei kustannusyhtiöön romaanitrilogian käsikirjoituksen,

tasaluvuin 2.000 sivua. Kaksi viikkoa myöhemmin hän sai

hengentuotteensa takaisin hylättynä. Onnettomuudekseni satuin

seuraavana päivänä hänen kanssaan vastakkain Suurtorilla. Hän kirosi

synkeästi sitä professoria, jonka lausuntoon hylkäys perustui.

»Menin sen hyypiön puheille», hän kertoi, »ja kuunnellessani hänen

änkytyksiään tajusin, että Suomen kirjallisuuden historia toistuu.

Siinä istui uusi August Ahlqvist lukemassa anateemaansa uuden Aleksis

Kiven 'Seitsemän veljeksen ylitse!»



Inkeri purskahti iloiseen nauruun.



— Tosissaanko hän vertasi itseään Aleksis Kiveen?



— Ihan tosissaan.



Auto kaarsi raitiovaunun editse ja kiersi Kolmen sepän patsaan

pysähtyen teatterin eteen. Tukeva kuljettaja oli ihmeen ketterästi

maassa ja avaamassa takaovea.



— Tehkää hyvin, herra kapteeni ja rouva. Ellen toisenlaista

puhelinmääräystä saa, vaunu on tässä jälleen kello 22,45 Rauta silmäsi

häneen kysyvästi.



— Soitin päivällä teatterin kassaan, kuljettaja selitti.



— Sieltä ilmoitettiin ensi-illan päättyvän silloin.



— Hienoa, Moilanen. Näkemiin!



Kun he nousivat portaita, Inkeri sanoi:



— Eikö sinun olisi jo puhuteltava häntä herra Moilaseksi? On

kahdeksan vuotta siitä, kun hän oli pataljoonan komentajan lähetti

»tuohipataljoonassasi» Syvärillä.



Rauta torjui:



— Aseveljeydessä vuodet eivät merkitse mitään. Moilanen varmasti

luulisi minun suuttuneen häneen, jos rupeaisin herroittelemaan häntä.

Itsepäisesti hänkin pitää kiinni »herra kapteenistaan». Luullakseni te

naiset ette voi ymmärtää, miten lujia ne siteet ovat.



— Ehkäpä emme, vaimo hymähti. — Mutta on toki onni sinulle, ettei

lottia palvellut sotien aikana alaisinasi. Muuten ei kai toimistossasi

olisi muita naisapulaisia, olisivatpa he kuinka vanhoja tahansa.

Minulle se tietysti olisi helpotus. Pääsisin kuulemasta sääliväisiä

huokauksia siitä, kuinka vaikeaa lienee olla sellaisen miehen vaimo,

jolle vain kaupungin kauneimmat tytöt kelpaavat toimistoapulaisiksi.



Mies nauroi avatessaan oven hänelle.



— Sinäpä sen tiennet, kaikin puolin. Itse olit tuossa kaupungin

kauneimpien tyttöjen sarjassa ensimmäinen.



Teatterin eteisaula oli tungokseen asti täynnä väkeä.

Seinäsyvennyksessä vastapäätä ulko-ovea oleva, kauniisti valaistu

reliefi maan vapauden puolesta kaatuneiden ylioppilaiden muistoksi

vaikutti oudon unohdetulta. Silmäänpistävä kirjavuus vallitsi sekä

naisten että herrojen vaatetuksessa, kuten aina tämän teatterin

ensi-illoissa. Arki- ja juhlapukuja näytti olevan jokseenkin yhtä

paljon. Naiset piirittivät kärsimättöminä joukkoina korkeita

seinäpeilejä päästäkseen niiden ääreen parantamaan _make up’_iaan ja

kohentamaan hiuslaitteitaan.



— Jätä tässä minulle päällysvaatteesi, Rauta virkahti vaimolleen. —

Yritän päästä tuon hullunmyllyn lävitse vaatesäiliön luo.



Hän kumartui aukaisemaan Inkerin päällyskenkiä. Samassa huvittunut ääni

vierestä julisti:



— Voima polvistuu kauneuden edessä. Maalauksellista, kieltämättä.



Rauta ojentautui.



— Kas, kankaantuhrija. Mikä sinut on saanut tänne kumartamaan sinulle

vallan vierasta jumalatarta, Thalia-rouvaa? Inkeri, muistat kai maalari

Hornian, joka pitää itseään suurena taiteilijana?



Tumma, hintelä mies irvisti happamesti.



— Sinä et ole juuri kohtelias, Rauta. _Tietysti_ vaimosi muistaa minut.

Mutta ymmärrän mielialasi. Raskaasti kuormatulta muulilta ei voi

odottaa oikeudenmukaista arvostusta. Aiotko päästä tuon vaatevuoren

kanssa jonnekin?



— Varmasti. Varsinkin, jos sinä käyt edelläni aukoen tietä.



Maalari pudisti päätään ja vilkaisi erään peilin ääressä tungeksivaan

naisjoukkoon.



— Ei vetele, veli hopea. Margit voi tulla tuossa tuokiossa.



Rauta hymähti.



— Margit? Onko hän palannut luoksesi? Muistaakseni molemmat vannoitte

viimeksi kuukausi sitten erotessanne, ettette ikipäivinä alentuisi edes

toisianne kadulla tuntemaan.



Hornia vaikutti peräti kiusaantuneelta.



— Hän palasi tänä aamuna.



— Ahaa, Rauta ilvehti, — siksi sinulla siis on laastarilappu oikeassa

ohimossasi. Sekä ateljeesi että pääsi on taas pyyhkäisty puhtaaksi

muista naishahmoista. Et kai enää uskalla pitempään aikaan ajatella

edes vaimoni muotokuvan maalaamista, josta oli puhe?



— Tuohon voisi sanoa paljonkin, maalari yritti puolustautua. — Mutta

kaipa te, rouva, olette vuosien mittaan tutustunut miehenne huumorin

omituiseen laatuun.



Inkeri ei ollut kuunnellut miesten sananvaihtoa, mutta nyökkäsi.

Hänen huomionsa oli kiintynyt naiseen, joka oli kauimmaisen peilin

luota kääntynyt tarkkaamaan heitä. Tämä oli pitkä ja uljasryhtinen,

kasvonpiirteet klassillisen säännölliset. Mutta mustat silmät

välähtelivät vihaisesti. Hän muisti nuo ylpeät, miltei etelämaiset

piirteet eräistä tauluista. »Margit.»



Joku takaa tuleva töytäisi Inkeriä, niin että hän horjahti. Mies mutisi

jotakin epämääräistä. Rauta katkaisi häneltä tien.



— Ei kiirettä, Lentoila. Kellot ovat soineet vasta ensimmäisen kerran.

Ehdit hyvin sanoa päivää.



Nukkavieru, pyylevä tulija pyyhkäisi likinäköisiä silmiään.



— Oh, sinähän siinä olet, Rauta, ja ihastuttava vaimosi. Pyydän

tuhannesti anteeksi, rouva.



Inkeri soi hänelle lämpimän hymyn.



— Ei minuun sattunut. Hauska nähdä teitä taas, kirjailija Lentoila.



Puhuteltu kumarsi.



— On melkein järkyttävää, että joku voi olla samalla kertaa niin kaunis

ja niin hyvä kuin te, rouva. Mutta pelkäsin todella myöhästyväni. Se

olisi ollut vahinko. Minä nähkääs olen lukenut näytelmän.



— Vahinko? Rauta kysäisi epäilevästi. — Onko Oreen tekele niin hyvä,

että ammattivelikin on lämmennyt?



Lentoila naurahti.



— En ymmärtänyt siitä tuon täätistä. Kysyin Oreelta, mitä hän sillä

tarkoittaa. »En tiedä», hän sanoi, »miksi minun pitäisi tietääkään?

Kun 'Cocktailkutsuja' on esitetty vuosi Broadwaylla täydellisenä

naurumenestyksenä, ja täällä pohjoismaissa se on kauan vetänyt täysiä

huoneita syvällisenä aatedraamana, niin teatterinjohtajat ratkaiskoot

kerran, mitä muuan kotimainenkin kirjailija näytelmällään tarkoittaa.»



Pidätetty nauru nyki lihavissa kasvoissa.



— Mitä sanot siitä. Rauta? Kiintoisaa, hiton kiintoisaa, vai?



Kellot soivat toisen kerran. Kirjailija heilautti kättään ja ryntäsi

vastausta odottamatta kohti vaatesäiliöitä.



Hintelä maalari silmäili vihaisesti hänen jälkeensä.



— On tuokin tyyppi, hän mutisi. — En miljoonastakaan markasta ottaisi

maalatakseni moista pöhöttynyttä naamaa.



Rauta virkkoi kiusoitellen:



— Elleivät vanhat merkit petä, saatkin lähikuukausina hankkia taas

elatuksesi maalaamalla asetelmia ja kukkia.



Hornia puuskahti harmistuneena:



— Osaan minä senkin taidon.



— Epäilemättä, veli mestari. Mutta vielä et ole kertonut, mikä on

saanut sinut Margitin kanssa tulemaan teatteriin.



Maalari vilkaisi varovaisesti taakseen ja kuiskasi sitten:



— Margitin intohimo on olla läsnä siellä, missä fiasko tapahtuu.



— Tapahtuuko tänä iltana fiasko?



— Vuorenvarmasti, Hornia vahvisti. — Minä tiedän, mitä puhun. Olin

näet näytelmän kenraaliharjoituksissa. Harmaassa menneisyydessä istuin

muutaman vuoden lyseossa samalla luokalla kuin Ore. Vanhan kaveruuden

vuoksi hän kutsui minut eiliseen spektaakkeliin. Minä, houna, tein

hänelle mieliksi. Sen uhraukseni seurauksia on, muuten, tämäkin.



Hän kosketti sormenpäillään oikeaa ohimoaan.



— Margit oli jostakin saanut tietoonsa tuon käyntini, hän jatkoi,

— ja ryntäsi luokseni tänään kukonlaulun aikaan. Hän on, tietysti,

suurenmoinen nainen. Mutta hänen mustasukkaisuudenpuuskansa ovat —

no jaa — melko villit. Hän kuvitteli teatterin primadonnan ihanuuden

vetäneen minut eilen tänne. Sopu palasi vasta, kun kerroin, miltä

minusta oli kenraaliharjoituksissa tuntunut. Käsiään taputtaen hän

nauroi: »Sitä fiaskoa katsomaan saat viedä minut!» Niin että turhaan

sinä, Rauta, epäilit minun oma-aloitteisesti tulleen nyt kumartamaan

Thaliaa.



— Mauno!



Ääni, joka nimen lausui, oli matala ja hillitty. Mutta se tyrehdytti

heti maalarin puhetulvan. Hän kumarsi kiireisen kömpelösti Raudoille.

Nämä kuulivat hänen loitotessaan upean, mustatukkaisen ystävättärensä

rinnalla selittävän tälle:



— Ihanaa, että tulit jo, Margit, rakkaani. Juttelin vain erään

upporikkaan pariskunnan kanssa, joka tyrkytti minulle erästä tilausta.

En tiedä, viitsinkö ottaa sen vastaan. Kieloja ja ruusuja, onko se muka

minun arvoiseni aihe? Eräillä on rahaa, mutta surkean banaali maku!



Tungos eteisaulassa oli helpottunut. Suurin osa yleisöstä oli jo

siirtynyt katsomoon. Rauta lähti kantamuksineen kohti vaatesäiliöitä.

Inkeri seurasi häntä hitaasti. Hän ei huomannut pilariin nojailevaa

lyhyttä ja tanakkaa herraa, ennen kuin tämä molemmat kädet ojossa

katkaisi hänen tiensä.



— Hei, Inkku! Onpa sinulla sievä kolttu ylläsi.



Rouva Rauta pysähtyi säpsähtäen. Ensi hetkessä hän ei tuntenut miestä,

jolla oli kalju pää ja turpeat kasvot. Sitten äkisti hän muisti. Hän

tajusi torjuvan ja tutkivan katseensa voineen loukata toista. Siksi hän

lämpimästi puristi ojennettua kättä.



— Oh, sinä, Risto! Suo anteeksi, etten heti tuntenut sinua. Siitä on

vuosia...



— ... kun viimeksi penkinpainajaisissa tavattiin, mies täydensi. —

Me kaksi olemme elävä todistus siitä, miten väärässä ne ovat, jotka

väittävät Helsinkiä pieneksi. Samassa kaupungissa olemme eläneet

sattumatta yksiin sen koommin, kun koulun lopetimme. Olen monesti

vuorineuvos Saloisen kutsuilla toivonut tapaavani sinut, Inkku. Mutta

herrasväki Rauta ei ole eksynyt samalla kertaa sinne, vaikka tiedän

teidän seurustelevan Saloisten kanssa. No, välipä sillä nyt enää. Tässä

minä olen, toimitusjohtaja Liuste omassa ylväässä persoonassaan.



Inkeri ei vastannut hänen puhetulvaansa. Hän tyytyi hymyilemään viileän

kohteliaasti.



— Puvustasi päättäen meillä on vihdoin tänään yhteinen jatko-ohjelma,

Liuste jatkoi kohentaen frakkiaan. — Minulla ei kuitenkaan liene niin

hyvää onnea, että saisin viedä sinut täältä Saloisten palatsiin.

Miehesi on mukana, vai?



— On. Ja sinulla tietysti vaimosi.



Mies naurahti hieman katkerasti.



— Vaimoni? Oletko sinä, Inkku, ainoa »muukalainen Jerusalemissa»? Vai

olenko perusteellisesti erehtynyt kuvitellessani meidänkin kuuluneen

Helsingin seurapiireihin? Sinulla ei näy olevan aavistustakaan siitä,

että arvoisa donna jätti minut jo puolisen vuotta sitten. Hänen

sielunsa ja kehonsa kaihosivat Erik Oreen luo.



Inkeri kiirehti sanomaan:



— En tiennyt sitä, Risto. Olen pahoillani...



Toimitusjohtaja Liuste huitaisi ilmaa pullealla kädellään.



— Älä välitä, Inkku. Menetykseni ei ollut suuri. Minua

suorastaan naurattaa ajatellessani, että Aira valitsi juuri

Oreen. Suuri kirjailija, muka! Se pöhkö ei ikinä pääse eteenpäin

rummunlyöjän-asteelta. Mutta veijari osaa hyötyä Airasta. Tytöllä on

vaikutusvaltaa tässä teatterissa. Ilman häntä Ore ei olisi saanut

roskakappalettaan hyväksytyksi pienimpäänkään maaseututeatteriin...

Kas, muhkea miehesi tulee, joten minun on paras häipyä. Näkemiin!



Tultuaan vaimonsa luo Rauta kysyi:



— Kuka tuo tyyppi oli?



— Saat tutustua häneen tänään vuorineuvos Saloisen luona. Hän on

toimitusjohtaja Risto Liuste. Entinen luokkatoverini.



— Ahaa, Aira Muroleen hylkäämä aviomies. No, on siinä ollutkin

epäsuhtainen pari... Kello soi kolmannen kerran. Mennään saliin.



Harmaahapsinen, miellyttävä ovenvartijatar tervehti heitä valoisasti

hymyillen ojentaessaan ohjelmavihkosen.



— Tervetuloa! Hauska nähdä herrasväkeä jälleen täällä.



— Kiitoksia, rouva Aikki, Rauta vastasi. — Te jaksatte olla aina yhtä

herttainen. Saisiko näin ennakkoon tietää, mikä on teidän arvostelunne

tämäniltaisesta näytelmästä? Olitte kai kenraaliharjoituksissa.



— Olin, ovenvartijatar myönsi hiljaisesti. Hän pudisti alakuloisena

päätään. Sitten hän virkkoi: — Odotan jännittyneenä, mitä tuomari ja

rouva pitävät siitä.



Raudat riensivät natisevaa käytävää pitkin kohti ensimmäistä

tuoliriviä. He pääsivät paikoilleen juuri, kun valot katsomossa

sammuivat. Takana tuolit paukkuivat ja vingahtelivat vielä esiripun

noustessa.



Inkeri kuiskasi miehelleen:



— Miten luulet tämän kotimaisen ensi-illan käyvän?



— Huonosti.



— Luotatko niin suuresti taiteilija Hornian arvosteluun?



— En yhtään, Rauta vastasi. — Mutta sen sijaan rouva Aikin makuun sitä

enemmän.









Toinen luku.



»SÄÄLI SITÄ, JOKA TÄNÄ ILTANA SUORITTAISI MURHAN.»





Rauta oli paikoilleen astellessaan silmäillyt ohjelmalehtistä. Hänen

katseensa oli silloin sattunut riveihin, joilla tämän illan näytelmän

tapahtuma-ajasta ja -paikasta ilmoitettiin epämääräisesti: »esim.

ennen ajanlaskumme alkua vaikkapa Jerusalemissa». Kirjailija Ore

tuntui tosiaan itsekin odottavan, mitä ohjaaja ja lavastaja hänen

näytelmästään tekisivät. Nämä puolestaan näyttivät katsoneen parhaaksi

ainakin ulkonaisesti pitää kiinni Oreen vihjaisemasta »esimerkistä».

Ensimmäisen näytöksen lavastus esitti rohkeasti tyylitellyin vedoin

vanhan ajan kaupungin katukuvaa.



Rauta oli varsin haluttomasti lähtenyt tänä iltana teatteriin. Häntä

oli viime päivinä askarruttanut kysymys, mitä tietä maahan oli alkanut

virrata huumausaineita, jotka tekivät tuhoisaa jälkeä eri ikäpolvien

keskuudessa. Viranomaistenkin oli pakko myöntää, että jokin tunnoton,

taitavasti johdettu rikolliskopla oli ilmeisesti kaiken takana.

Mutta kaikkiin yksityiskohtia koskeviin kysymyksiinsä hän oli saanut

heiltä epämääräisiä tai hermostuneen vältteleviä vastauksia. Poliisi

ei ollut päässyt huumausaineliigan jäljille. Rauta ei liioin omia

teitään ollut edistynyt tutkimuksissa. Hänellä ei ollut vielä ollut

mitään ilmoittamista yli-insinööri Paatsamalle, joka oli pyytänyt

häntä vaivoja ja kuluja säästämättä paljastamaan hänen ainoan

poikansa, heroiinin uhrina itsemurhaan päätyneen nuoren ylioppilaan,

tuhoojat. Rautaa hermostutti jutun liikkumattomuus. Hänen päähänsä

ei olisi pälkähtänyt tulla ensi-iltaan, ellei Ore olisi esittäessään

kutsunsa ollut niin hellyttävä ja poikkeuksellisen nöyrä. »Pistäydy

ensimmäisellä väliajalla tapaamassa minua», kirjailija oli sanonut,

»haluaisin jutella hieman kanssasi.» Hajamielisenä Rauta seurasi

näytelmän alkua. Muutamat miehet keskustelivat katujen kulmauksessa

kiihtynein äänin. Heitä todellisemmalta tuntui hänestä nuori Paavo

Paatsama, joka varhaisena elokuun aamuna oli ampunut itsensä Hesperian

puiston penkillä. Tämä piinaava kuva väikkyi hänen silmissään öin ja

päivin. Mutta sitten jokin partaan ylitse singottu vuorosana kiinnitti

hänen huomiotaan. Näyttämöllä väiteltiin vanhuksesta, jota toiset

kiittivät Herran profeetaksi, mutta jonka kotielämästä toiset esittivät

pelottavia välähdyksiä.



Hoosea... Hänhän oli lukenut Hoosean kirjan. Se oli tehnyt häneen

synkän, hämmentävän vaikutuksen. Eräs rivi siitä palautui äkisti hänen

mieleensä: »Mene, ota itsellesi haureellinen vaimo...» Se — Jumalan

käskynä profeetalleen — oli käsittämättömyydessään kiusannut häntä.

Hän oli tiukannut selitystä eräältä osakuntatoveriltaan, joka oli

jumaluusopin ylioppilas. Mutta tämä ei ollut osannut muuta kuin viitata

siihen, että kuvaus koski Israelin ja Juudan luopumista Herrasta.



Näyttämöllä syntyi hälyä miesjoukossa. Taustalla oleville portaille oli

ilmestynyt räikeäpukuinen ja julkeailmeinen nainen. »Goomer, Hoosean

vaimo, kaupunkimme häpeä ja kauhistus!» joku huusi, ja miesjoukko

väistyi inhoten sivummalle.



Niinpä niin, Rauta muisteli, Goomer Diblaimin tytär oli se, jonka

Hoosea otti vaimokseen. Kummallista, hän tuumi, miten sellainenkin

mitätön yksityiskohta, kuin se, kenen tytär Hoosean vaimon mainitaan

olleen, saattoi putkahtaa muistin lokeroista esiin.



Nainen kääntyi taakseen huutamaan: »Jisreel! Loo-Ammi! Tulkaa äidin

luo!» Kaksi kaunista, valoisakasvoista nuorukaista ilmestyi näkyviin.

»Tulkaa, poikani», nainen lausui, »minä opastan teitä. Saatte rakastaa

naisia, joita heidän puolisonsa rakastavat, mutta jotka rikkovat

teidän kanssanne avionsa.» Sen sanottuaan hän kääntyi menemään. Pojat

katsoivat hämillään toisiaan. »Se oli tietysti vain äitimme keksimä

pila», toinen heistä virkkoi. Toinen tuijotti synkkänä miesjoukkoa,

joka nyrkkiä puiden heitti sadatuksia Goomerin jälkeen. »Entäpä sitten,

vaikkei olisikaan?» hän sanoi veljelleen. »Tuo roskajoukko ei ansaitse,

että heidän vaimonsa pitäisivät avionsa kunniassa. He vihaavat sekä

isäämme että äitiämme ja meitä. Minä olen ja tahdon olla Goomerin

poika. Tule!» Nuorukaiset riensivät pois.



Alku ei ole hullumpi, Rauta totesi. Mutta oliko Ore jaksanut puhaltaa

näytelmään sellaisen hengen, joka synkästä aiheesta huolimatta saisi

yleisön elämään mukana? Se tuntui tuskin uskottavalta.



Näyttämöllä liikehtivästä miesjoukosta kuului suuttumuksen

huudahduksia. Ne hiljenivät äkisti, kun nuori ja hyvin kaunis tyttö

tuli Hoosean talosta ja alkoi laskeutua portaita heidän luokseen.

Hänen viehkeytensä ja herttainen hymynsä saivat mielialan tuokiossa

muuttumaan. Häntä tervehdittiin innokkaasti: »Loo-Ruhama, kaupunkimme

kunnia ja kaunistus!» Muuan vanhus yritti vetää poikansa mukaansa.

»Pakene häntä», ukko rukoili, »pakene Goomerin tytärtä! Mitä voit

odottaa porton tyttärestä? Herra itse on hänet jo syntymässä leimannut.

Eikö hän käskenyt Hooseaa antamaan tytölle nimeksi Loo-Ruhama? Käski

kyllä, ja se merkitsee: 'Ei armahdettu'. Pakene häntä! Onnettomuutta

ja häpeää hän mukanaan tuo!» Mutta poika riuhtaisi itsensä irti isän

otteesta ja ryntäsi miesjoukkoon, joka liehitellen ympäröi tyttöä.



Takaansa Rauta kuuli naisen kiukkuisen kuiskauksen:



— Vai »kaupungin kunniaa ja kaunistusta» tuon pitäisi esittää!

Tiedätkö, että he asuvat julkeasti yhdessä? Sellainen häpeä!



Matala miehen ääni mutisi:



— Ketkä asuvat yhdessä?



— Tuo Aira Murole ja kirjailija Ore. Ajattele...!



— Mitä se meihin kuuluu? mies murahti. — Näytelmää kai tänne tultiin

katsomaan.



Huomautus vaiensi naisen. Raudan ajatukset harhautuivat irti

näytelmästä. Aira Murole ja Erik Ore... Hän oli jo kauan sitten kuullut

näyttelijätär Muroleen jättäneen miehensä, toimitusjohtaja Liusteen.

Hän oli vasta tänä iltana nähnyt viimeksi mainitun. Ei ollut ihme, että

Aira-rouva oli saanut kyllikseen tästä. Miehellä kuului kyllä olevan

varoja. Hänen agentuuriliikkeensä oli keskittynyt nahkojen tuontiin,

ja sillä sanottiin olevan hyvät suhteet nimenomaan Australiaan. Mutta

miellyttävä tyyppi hän ei ollut. Kaikenlaisia entisiä luokkatovereita

Inkerilläkin oli...



Rauta yritti ryhtyä jälleen seuraamaan näytelmää. Hän oli kuitenkin

menettänyt otteensa siihen. Aira Murole on kaunis nainen, hän totesi.

Kumma, että hän oli jaksanut vuosikausia sietää miestä, jolla ei

ollut hitustakaan ainakaan ulkonaista viehätysvoimaa. Toista oli

sentään Erik Ore, atleettityyppi. Jos hän ja Aira olivat lyöttäytyneet

yksiin, niin se selitti kenties, millä voimalla »Leijona on noussut

tiheiköstänsä...» oli päässyt tässä teatterissa parrasvaloihin.



Mutta toisaalta: niin ollen olisi luullut rouva Muroleen tänä iltana

panevan parastaan viedäkseen rakastettunsa esikoisnäytelmän voittoon.

Hänen näyttelemisensä vaikutti kuitenkin peräti innottomalta.

Taiteilija Hornia oli eilisen kenraaliharjoituksen perusteella

väittänyt illasta muodostuvan fiaskon. Aira-rouva oli siksi suuri

näyttelijätär, että jos hän todella tahtoi, niin hän kykeni pelastamaan

näytelmän, olipa se miten heikko tahansa. Miksi siis...?



Rauta kohautti harmistuneena hartioitaan. Minä voin sanoa, hän tuumi,

kuten takana istuva mies: mitä se minuun kuuluu! Oreen ja rouva

Muroleen pulmat eivät todellakaan liikuttaneet häntä. Mutta hän tiesi,

miksi oli hetken pohdiskellut niitä. Yksinkertaisesti saadakseen

vähäksi aikaa karkoitetuksi mielestään Paavo Paatsaman ja hänen

epätoivoisen isänsä. Eikä se kuitenkaan onnistunut kuin tuokioksi.



Tuntui helpotukselta, kun esirippu sulkeutui ensimmäisen näytöksen

päättyessä ja valot syttyivät katsomoon. Yleisö istui äänettömänä.

Kukaan ei taputtanut käsiään. Inkeri loi mieheensä katseen, joka oli

hämmennystä tulvillaan.



— Mitä Ore tarkoittaa tällä?



Rauta hymähti.



— Minä ajattelin koko ajan muita asioita. Mutta etkö muista, mitä

kirjailija Lentoila kertoi Oreen vastanneen tuohon kysymykseen? Ettei

hän itsekään tiedä, mitä tarkoittaa!



Ensimmäisiltä tuoliriveiltä alettiin nousta. Hetkistä myöhemmin tuolit

paukkuivat kautta salin. Yleisö lähti liikkeelle kohti kahvihuoneita.



Kun Raudat nousivat paikoiltaan, tuli heidän luokseen vuorineuvos

Saloinen tyttärineen. Molemmin puolin tervehdittiin sydämellisesti,

Aikoinaan dramaattisissa olosuhteissa solmiutunut tuttavuus oli vuosien

mittaan syventynyt lämpimäksi ystävyydeksi.



Muhkea, suoraryhtinen vuorineuvos ja hänen tumma, hoikka tyttärensä

olivat kaunis pari. Laura olisi ollut pääkaupungin tavoitelluimpia

kaunottaria, vaikkei olisi ollutkaan maan suurimman yksityisen

teollisuuskonsernin pääjohtajan ainoa tytär. Inkeri pani ihastuneena

merkille hänen mustan, pitkän iltapukunsa hienon leikkauksen.

Rauta sen sijaan rypisti kulmiaan sekä puvun värille että sille

surumielisyydelle, joka ei ottanut väistyäkseen tytön kasvoilta.

Runoilija Onni Piirron järkyttävästä kuolemasta, filmitalon

murhenäytelmästä, oli jo neljättä vuotta. Laura oli rakastanut

runoilijaansa syvästi. Mutta sittenkin...



— Kummallinen näytelmä, vuorineuvos virkahti matalasti ja lisäsi

sitten kevyemmin: — Laura kuitenkin väittää, etten minä ymmärrä sen

suurenmoisuutta.



Hymy kohosi tytön suuriin, hyvin sinisiin silmiin.



— Minähän pyysin vain, ettet langettaisi tuomiotasi vain ensimmäisen

näytöksen perusteella, isä. Kun luin käsikirjoituksen...



Inkeri kysyi kiinnostuneena:



— Oletko sinä lukenut?



— Tietysti, Saloinen hymähti. — Kirjailija Ore kuuluu Lauran

suojatteihin.



— Eipä, tytär torjui. — Hän on kummallinen ja itserakas mies, joka

ei kenenkään suojelusta huolisikaan. Se ei silti estä, että hän on

sattunut luomaan näytelmän, jolla on jotakin sanottavaa nykyajalle.



— Jos niin on, Rauta tokaisi, — niin silloin Ore on tosiaan ainoastaan

»sattunut» luomaan sen.



Inkeri tiedusti totisena:



— Tarkoitatko, että tällä näytelmällä on jotakin sanottavaa?



Laura nyökkäsi.



— Aihe on Vanhasta testamentista. Silti näytelmän voi katsoa kuvastavan

juuri meidän aikaamme. Hoosean pojat Jisreel ja Loo-Ammi sekä tytär

Loo-Ruhama suorastaan säteilevät puhtautta ja viattomuutta. Heissä

ei itsessään ole pahuutta. Mutta heidän lohduton tragiikkansa on

siinä, että heidät on jo ennen syntymäänsä tuomittu synnin ja rikosten

välikappaleiksi eikä heillä ole voimaa nousta kohtaloaan vastaan. Ennen

muita Loo-Ruhama, joka on näytelmän päähenkilö, on nykyisen ihmiskunnan

parhaiden yksilöjen edustaja. Hän symbolisoi kaikkia hyviä, lahjakkaita

ja parasta tarkoittavia, mutta silti onnettomia ja maailmamme

lopullista tuhoa kiirehtiviä voimia.



Vuorineuvos hymähti.



— Tyttärelläni on sangen valoisa käsitys siitä, mihin maailmamme

ajautuu.



Inkeri vilkaisi mieheensä merkitsevästi ja kysyi tytöltä:



— Noinko kirjailija Ore selitti sinulle näytelmänsä aatesisältöä?



— Ei, Laura vastasi. — Hän ei selittänyt ylipäänsä mitään. Hän vain

kerskui luoneensa »vuosisadan draaman». En ollut aluksi lainkaan

halukas lukemaan hänen näytelmäänsä. Mutta näytös näytökseltä minulle

valkeni, miten se on käsitettävä. Oikein esitettynä se pakottaisi

katsojat vakavasti pohtimaan, mihin voimiin elämässä itsekukin kuuluu

ja mitä haluaa tukea.



— Niin ollen on vahinko, Inkeri sanoi, — ettet sinä ole tämän teatterin

johtaja. Minusta ei se ohjaus, minkä esitys nyt on saanut, herätä

katsojassa mitään muuta kuin hämmennystä ja vastenmielisyyttä.



Laura ei ehtinyt vastata. Tuomari Ahvenisto työntyi seuraan.



— Pyydän anteeksi, että näin arkiasussa rohkenen rikkoa loistavan

neliapilaanne, hän puhkui pyyhkien kädellä lihavia, punakoita

kasvojaan. — Kun näin teidät yhdessä, en malttanut olla tulematta

tervehtimään.



Iso, paksu rikospoliisin päällikkö kätteli iloisena heitä. Hän asettui

selkä näyttämöön päin molempien naisten keskelle ja pakisi:



— Taulu on mittava, mutta ei muuten mistään kotoisin. Puitteet ovat

sitten sitä ihanammat. Onpa onni, että eukkoni tapasi jonkun tuttavan

ja lähti hänen kanssaan kahville. Muuten saisin illalla toria tästä

keikailusta kahden kaunottaren välissä.



Kun Inkeri ja Laura nauroivat, hän jatkoi:



— Ettekö usko, lapset? Minä olen samanlainen kuin muutkin tuikeat

virastopäälliköt. Alaiseni vapisevat edessäni. Mutta minä karjun siellä

vain siksi, ettei minulla ole kotona mitään sanomista. Voi sininen,

punainen ja musta sentään, miten nöyrä olen eukkoni edessä. Sellaista

on ihmiselo.



Rauta hymähti. Pieni, pyöreä rouva Ahvenisto ei varmaan ollut

milloinkaan sanonut arvostelevaa, saati moittivaa sanaa miehelleen.

Mitä enemmän tämä hälisi ja touhusi, sitä ihailevammin silmin

vaimo seurasi hänen liikkeitään. Mutta totta oli, että virassaan

rikospoliisin päällikkö oli vaativa ja kovaääninen herra.



— Toivottavasti tapaamme tänään vielä rouva Ahveniston, Inkeri virkkoi.



— Enpä usko, rikospoliisin päällikkö vastasi. — Hänellä on arkihynttyyt

yllä. Tiedäthän itsestäsi, millaisia naiset ovat. Esimerkiksi minulla

ei ollut minkäänlaisia estoja tulla tässä asussa teidän juhlapukuiseen

joukkoonne. Eukkoani ette sen sijaan saisi suurin surminkaan tekemään

samaa temppua.



Laura vaihtoi puheenaihetta:



— Teitte kiltisti, kun tulitte. Jos isä ja minä olisimme tienneet

teidän harrastavan teatteria...



— Erehdys, kaunis neiti, Ahvenisto keskeytti hänet. — Minä _en_

harrasta teatteria. Mutta tuo nuori kerskuri Uuno Erola, joka nimittää

nyt itseään Erik Oreeksi, on eukkoni serkun poika. Mitäkö siitä seuraa?

Poika kai tiesi katsomon jäävän tänä iltana melko vajanaiseksi. Siksi

hän lähetti eukolleni kaksi pääsylippua. Hän kai arvasi, etten minä

ikinä olisi pannut markkojani likoon hänen vuokseen. No, kuinkas

kävi? Tultuani raskaasta työstä kotiin sain jyrkän määräyksen lähteä

teatteriin. Siinä koko juttu.



Rauta virkkoi kevyesti:



— Hyvä, että sinut edes pakolla saadaan nauttimaan teatteritaiteesta.



Rikospoliisin päällikön paksut huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn.



— Taiteesta? hän väheksyi. — Olipa kappale vaikkapa itsensä

Shakespearen, niin kuvitteletko tämän salin seitsemännellä tuolirivillä

voitavan nauttia taiteesta? Kaksi kolmasosaa vuorosanoista menee

ohitse. Ei edes tiedä, haastetaanko sodasta vai rakkaudesta. Tässä

tapauksessa se on tietysti pelkäksi onneksi, mutta muuten... Jos

kerran näytellä pitää, niin rakentaisivat tälle laitokselle edes oman,

kunnollisen teatteritalon.



Vuorineuvos Saloinen puutui puheeseen:



— Aivan. Nykytilanne on pääkaupungille häpeäksi. Olemme kutsuneet tänä

iltana luoksemme herra Oreen, näyttelijät ja joukon teatterin ystäviä.

Se on Lauran idea. Hän uskoo, että yksityisin aloittein voidaan

talohanke saada edistymään.



— Tulkaa tekin, tuomari! tytär huudahti lämpimästi.



Ahvenisto torjui kauhistusta näytellen:



— Ei, ei, älkää käyttäkö, lapsikulta, väärin sitä vaikutusvaltaa, mitä

tiedätte suurilla, kauniilla silmillänne olevan minuun. Minulla ei ole

mitään tekemistä tuossa uljaassa seurassa. En ole herra Ore, onneksi.

En liioin komeljanttari, onnekseni sekin. En myöskään teatterin

ystävä. Hienolle ideallenne annan moraalisen kannatukseni ajatellen

niitä onnettomia, jotka tulevina iltoina joutuvat istumaan tämän

salin seitsemännellä tuolirivillä ja tahtoisivat nauttia taiteesta.

Mutta siinä onkin kaikki, mitä voin tehdä. Elleivät mainitsemani syyt

mielestänne riitä, voin luetella lisää. Arkipukuisena vaikuttaisin

keskellänne kynityltä vanhalta kukolta. Sitä paitsi vaikka saisittekin

minut unohtamaan pukuni, ette onnistuisi siinä eukkooni nähden. Kaiken

kukkuraksi minun pitää olla huomisaamuna varhain työssäni. Eikä vetele,

että rikospoliisin päälliköllä olisi työtunteina pää valvotun yön

jälkeen raskaana.



Rauta kysäisi kiinnostuneena:



— Kuuluuko...?



— Ei, Ahvenisto keskeytti. — Sinä toivoit tietysti

huumausainerintamalle kuuluvan jotakin uutta. Hän, tämä muhkea ja

innokas ystävämme, havahtui kuin sotaratsu luullen torven soivan.

Pajupilli se vain oli, veli hyvä. Eräs arkinen murto on tutkittavanamme.



Rauta sanoi:



— Niinpä ei ole mitään syytä minun jäädä kuuntelemaan sanavuolauttasi

pitempään. Olen luvannut pistäytyä tällä väliajalla tapaamaan

sukulaistasi kirjailija Oretta.



Rikospoliisin päällikön valoisat kasvot synkkenivät.



— Älä sano häntä minun sukulaisekseni, hän mutisi.



— No, sukulaissieluasi sitten, Rauta sutkaisi, — jos se miellyttää

sinua enemmän. Hänkin puhuu joskus niin, etteivät muut saa suun vuoroa.



Hän lähti harppomaan näyttämöaukon vieressä olevalle pienelle ovelle

johtavia portaita.



Näyttämöllä oli kiirettä ja touhua. Toisen näytöksen kulisseja

sijoitettiin paikoilleen. Kapeassa käytävässä hän oli kompastua

lattialla lojuviin sähköjohtoihin. Alhaalta, näyttelijöiden lämpiön

virkaa tekevästä eteisestä, kuului äänten sorinaa. Muuan vanha

näyttelijä pitkässä kauhtanassa tuli häntä vastaan.



— Missähän tapaisin tekijän?



Näyttelijä teki juhlavan kädenliikkeen tulijan selän taa.



— Johtajan huoneen yksinäisyydessä itkee, hän lausui traagillisin

äänenpainoin.



Oveen kiinnitettyyn paperiin oli tuhruisesti kirjoitettu:

»Häiritseminen ehdottomasti kielletty!» Huone, johon Rauta astui, oli

sekavasti kalustettu. Oven pielessä olevalla kauniilla, korkealla

peilillä ei ollut mitään yhteistä muiden huonekalujen kanssa. Molempien

pihamaalle antavien ikkunoiden ääressä oleva kulunut kirjoituspöytä

oli kukkuroillaan käsikirjoituksia. Ilmeisesti ne olivat teatterille

tarjottuja näytelmiä. Suomen kansa on kirjoitustaitoista väkeä, Rauta

tuumi, eikä kotimaisen näytelmän heikoksi mainittu taso ainakaan riipu

yrittämisen puutteesta. Huoneen taustalla hän pani merkille nahkalla

päällystetyn sohva- ja tuoliryhmän, joka oli kauan sitten nähnyt

parhaat päivänsä.



Nojatuoliin vajonnut mies muistutti varsin vähän tavallisesti niin

itsetietoista kirjailija Oretta. Hän kyyhötti paitahihasillaan;

hännystakki oli huolimattomasti heitetty sohvalle. Kuluneen

sadetakkinsa hän oli tullessaan malttanut ripustaa peilin vieressä

olevaan naulaan.



Kun ovi kävi, ruskeat silmät välähtivät raivosta.



— Kuka hei...? hän ärjäisi, mutta muutti sitten äkisti sävyä: — Ah sinä.



Rauta istahti vastapäiseen tuoliin.



Hän pani merkille, että Ore oli haronut mustan tukkansa sekaisin.

Tummat kasvot olivat hiestä märät ja riutuneet. Hän oli kiskaissut

valkoisen solmukkeen ja kauluksen auki. Tuhkakupissa lojuvien puoleksi

poltettujen savukkeiden määrä juorusi hermostuneesta ketjupolttamisesta.



— Katso vain, kirjailija mutisi. — Näin kurja minä olen.



— Ei sinun kannata ujostella minua, Rauta sanoi. — Olen nähnyt monien

kirjailijoiden ensi-illoissaan kärsivän samanlaisia Tantaloksen tuskia.

Muuankin myönsi olevansa aina ensimmäisen näytöksen alusta viimeisen

loppuun kuin horkassa, ja hän on kuitenkin menestyksellisimpiä

näytelmäkirjailijoitamme.



Ore ähkäisi tuskallisesti.



— Mutta tästä ei tule menestystä! hän valitti. — Ei tästä eikä mistään,

mitä yritän. Kyllä minä kuulin sen äänettömyyden, mikä katsomossa

vallitsi esiripun sulkeutuessa. Tuo äänettömyys oli niin huumaava,

että se oli halkaista pääni! Olen jakanut kymmenittäin vapaalippuja

ihmisille, joita kuvittelin ystävikseni. Mutta ainoakaan heistä ei edes

yrittänyt taputtaa käsiään... Onko sinulla savukkeita?



Rauta ojensi hänelle »Lucky Strike» pakkauksen. Kirjailija sytytti

ahneesti savukkeen ja työnsi pakkauksen housuntaskuunsa.



— Sinä tyrmäsit yleisön ensimmäisellä näytöksellä, vieras sanoi

rauhoittavasti. — Se on pikemmin hyvä kuin huono enne. Laura Saloinen

kertoi lukeneensa näytelmäsi ja oli siihen ihastunut. Odota ja koeta

pysyä tyynenä.



Ore pudisti toivottomana päätään.



— Ei ole mitään odottamista, enää, hän lausui raskaasti. — Koko

näytelmä on ennakkoon tuomittu.



— Siis niin kuin Hoosean pojat ja Loo-Ruhama, Rauta virkkoi jotakin

sanoakseen.



Hänen huomautuksellaan oli odottamaton vaikutus. Kirjailijan kasvot

vääristyivät, ja ruskeat silmät iskivät tulta.



— Sinä sen sanoit! hän huudahti. — Loo-Ruhama...



Ovi avautui samassa. Nuori, vaaleatukkainen tyttö ilmestyi kynnykselle.

Hän oli ilmeisesti juossut portaat ylös, sillä hän hengitti kiivaasti.



— Minähän sanoin sinulle etukäteen, Erik! Aira turmelee tahallaan

näytelmäsi. Se on hänen kostonsa meille.



Ore rykäisi kiusaantuneena. Vasta silloin pieni, hento tyttö huomasi

vieraan.



— Anteeksi... hän änkytti. — En tiennyt...



Rauta nousi kumartamaan hänelle. Tyttö oli hyvin sievä. Hänellä

oli yllään yksinkertainen, harmaa viitta. Hän esitti kaiketi

palvelijattaren osaa näytelmässä.



Kirjailija oli mennyt hänen luokseen. Hänen äänensä oli hellä ja

suostutteleva, kun hän puhui:



— Ei haittaa, Oili. Mene viemään Airalle kuppi kahvia ja koeta puhua

hänelle järkeä. Minut nähdessään hän vain raivostuisi. Sinua hän ehkä

kuuntelee. Joka tapauksessa se on minun viimeinen mahdollisuuteni.



Nuorten kasvojen ilme kiristyi. Hän aikoi sanoa jotakin. Mutta sitten

hän nyökkäsi ja riensi pois.



Kiusallinen äänettömyys laskeutui huoneeseen hänen mentyään. Ore

katkaisi sen viimein mutisten:



— Kirotut naiset...



Rauta virkkoi:



— Luulin sinulla olevan sydämelläsi jotakin, josta halusit välttämättä

keskustella kanssani. Sain sen käsityksen puhelinsoitostasi.



Kirjailija pyyhki molemmin kourin märkiä kasvojaan. Sitten hän painui

istumaan entiselle paikalleen. Katsomatta vieraaseensa hän sanoi:



— Niin minulla olikin, silloin. Tunsin joutuneeni kahden tulen väliin.

Toivoin sinun voivan auttaa minua. Se toivo on kuitenkin jo mennyttä.

On myöhäistä pohtia. Millään ei ole enää mitään väliä. Tämä on loppu.



Hän retkahti tuolin selkää vastaan. Jotakin nyyhkytyksen tapaista

purkautui hänen huuliltaan.



— Painu hiiteen! hän sähähti.



Ovelta Rauta kääntyi vielä katsomaan Oretta. Tämä tuijotti

liikkumattomana kattoon. Oli turha koettaa puhua järkeä hänelle.



Laskeutuessaan portaita takaisin katsomoon hän havaitsi osan yleisöstä

jo palanneen paikoilleen. Mieliala vaikutti tympeentyneeltä. Keskustelu

oli laimeaa. Haukottelevia kasvoja näkyi siellä täällä. Jotkut

silmäilivät tyytymättöminä kelloonsa. Jos Oiliksi kutsuttu tyttö.

Rauta tuumi, onnistuu »puhumaan järkeä» Aira Muroleelle ja saa hänet

kohentamaan näyttelemistään, niin primadonnalla on kuitenkin aikamoinen

urakka temmatakseen nämä ihmiset irti välinpitämättömyydestä.



Inkeriä, Saloisia ja Ahvenistoa ei näkynyt. Ilmeisesti he olivat vielä

kahvihuoneessa.



Rauta harppoi sivukäytävää pitkin. Oili-tyttö oli väittänyt Aira

Muroleen tahallaan turmelevan näytelmän. Hän oli lisännyt, että se on

hänen kostonsa »meille». Ore tuntui sotkeneen pahasti asiansa. Hän oli

joutunut kahden naisen väliin sangen kiperänä ajankohtana.



Eteiseen vievän oven suussa Rauta oli törmätä taiteilija Horniaan. Tämä

veti hänet sivummalle.



— Ei sinulla ole mitään kiirettä. Vaimosi on hyvässä turvassa.

Kapitalismin huiput tarjoavat hänelle kahvia, ja esivallan miekka

suojelee häntä. Voit hyvin pysähtyä juttelemaan minun kanssani.



— Onko sinulla aikaa jutella? Rauta kiusoitteli. — Missä Margit sitten

on?



— Hän meni juuri naistenhuoneeseen, taiteilija vastasi totisena ja

vaihtoi nopeasti puheenaihetta: — Se oli komea näky, jonka te äsken

tarjositte.



— Ketkä?



— Te siellä edessä väliajan alkaessa. En tarkoita naisianne enkä

vuorineuvos Saloista, niin koristeellisia kuin he olivatkin. Mutta

tuomari Ahvenisto ja sinä olitte kuin mahtava, varoittava »memento».



Hento maalari hytkyi naurusta, niin että pitkä, tumma tukka valahti

kasvoille. Hän haroi sen huolettomasti paikoilleen ja mitteli kookasta

keskustelutoveriaan uteliaana. Kun tämä ei sanonut mitään, hän jatkoi

ilkamoivaan sävyyn:



— Minä kuiskasin Margitille: »Katsopas noita. Kaksi vaarallista

verikoiraa yhdessä.» Ja tiedätkö, mitä hän vastasi?



— En.



— Tytöllä on hienot hermot, Hornia kehui. — Hän lausui: »Sääli sitä,

joka tänä iltana suorittaisi murhan.» Siinä hän muovasi sanoiksi juuri

sen, mitä minäkin ajattelin.



Rauta naurahti.



— Mistä saatte tuollaisia mielettömyyksiä päähänne? hän kysyi.



Taiteilija ei välittänyt hänen ivallisesta huomautuksestaan, vaan

jatkoi:



— Kuvittele miestä — tai naista — joka on päättänyt suorittaa tänä

iltana murhan. Kaikki valmistelut on tehty. Hän on ottanut huomioon

jokaisen yksityiskohdan. Hän on vakuuttunut pystyvänsä suorittamaan

»täydellisen rikoksen» jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja sitten?

Mitä hän näkee ensimmäisellä väliajalla? Pääkaupungin rikospoliisin

päällikön keskustelemassa tunnetuimman yksityisen rikollisten

metsästäjämme kanssa! Sen on täytynyt olla hänelle aikamoinen

sielullinen järkytys.



— Kiitoksia kohteliaisuudesta, Rauta virkkoi rypistäen kulmiaan. —

Mutta muuten: roskaa, mies. Vai oletko niin kyllästynyt Margitiin tai

hän sinuun? Siinäkin tapauksessa valitsette toivottavasti jonkin toisen

paikan veristä välienselvittelyänne varten.



Maalari nojautui salin takaseinää vastaan ja pudisti päätään. Hänen

kalpeat kasvonsa olivat oudon totiset.



— Typerää leikkiä, tuo, hän torjui. — Etkö siis lainkaan tunne,

mitä on ilmassa? Minä en ihmettelisi, vaikka Aira-rouva kolmannessa

näytöksessä, jolloin hän osansa mukaisesti käy palvelijattarensa

kurkkuun, kuristaisi tuon Oili Sormaalan. Tai ampuisi Oreen jollakin

väliajalla. Siinä naisessa on sisua, ja hän on raivoissaan jouduttuaan

syrjäytetyksi. Hänellä on samanlainen temperamentti kuin Margitilla.

Jos minä saisin joskus päähäni hylätä hänet lopullisesti, minun

olisi paras laittautua vuosikausiksi vankilan muurien sisäpuolelle,

suojaan... Nojaa, ehkä tuomari Ahvenisto vainuaa ilmassa olevan

rikoksen paremmin kuin sinä. Miksi hän muuten olisi täällä?



Rauta oli hetken kuunnellut kiinnostuneena taiteilijaa. Nyt hän hymähti.



— Ahvenisto on täällä siksi, että hänen onnettomuudekseen Ore on hänen

vaimonsa serkun poika.



Hornia mietti hetken kuulemaansa. Sitten hän kohautti hartioitaan ja

virkkoi:



— Ehkä Margitiin ja minuun vaikuttaa se, mitä tapahtui eilisissä

kenraaliharjoituksissa. Te ette kumpikaan ole ilmeisesti kuullut siitä.



Rauta säpsähti. Eikö mies siis puhunut vain tappaakseen odotusaikaansa?



— Mitä siellä tapahtui?



Maalari irvisti.



— Ahaa, sinä heräät viimeinkin. Olet kuvitellut, etten minä _tiedä_

mitään. Mutta minäpä tiedän tuon välikohtauksen. Näin sen itse ja

kuulin omin korvin. Kun kerroin siitä Margitille, hän sanoi heti:

»Siitä haiskahtaa veri.» Viisas, herkkä tyttö. Hän tuntee elämän, ja

hänen hermonsa ovat kuin antenni.



— Onko sinulla jotakin kerrottavaa vai ei? Rauta kysyi kireästi.



— On. Tässä teatterissa ei varmasti ole ollut toista samanlaista

kenraaliharjoitusta. Istuin Oreen takana, joten näin hänen

kiemurtelevan kuin kissa pistoksissa ja kuulin hänen huokailunsa ja

hiljaiset kirouksensa pitkin iltaa.



— Siinä nyt ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, Rauta väheksyi.

— Olen kuullut näytelmäkirjailijain kertovan hikoilleensa miltei

verta kenraaliharjoituksissa havaitessaan, miten väärin ohjaaja ja

näyttelijät ovat käsittäneet heidän hengentuotteensa.



— Ehkäpä niin, taiteilija myönsi. — Mutta viimeisen näytöksen alussa

Oreen mitta oli täysi. Hän hyppäsi pystyyn kesken »Loo-Ruhaman»

yksinpuhelun ja karjui: »Murole pilaa tieten tahtoen näytelmäni!»

Hurja sanasota syttyi heidän kesken. Ore raivosi katsomosta vaatien

ensi-iltaa lykättäväksi näytäntökauden loppuun. Aira-rouva huusi

näyttämöltä: »Suusi kiinni, typerys!» Sitten hän purskahti nauruun,

eikä sitä ollut hauska kuulla. Ohjaaja yritti rauhoittaa heitä.

Kumpikaan ei välittänyt hänestä. Ore syöksyi näyttämön partaan luo

puiden nyrkkiään ja ulvoen jotakin. Aira-rouva sylkäisi häneen päin ja

kirkui: »Vai lykättävä? Tämän roskan esitystä? Kyllä minä ymmärrän!

Tahtoisit, että Oilisi saisi minun osani! Mutta vaikka nyt makaatkin

hänen kanssaan, niin...!» Silloin väliverho vedettiin eteen, ja siitä

kai primadonna ällistyi niin, että lause jäi kesken. Ore ryntäsi

ulos salista ja saman tien koko talosta. Harjoitusta jatkettiin

neljännestunnin keskeytyksen jälkeen. Se tapahtui varsin merkillisen

tunnelman vallitessa. Ohjaaja ei puuttunut enää lainkaan esitykseen.

Kaiketi näyttelijätkin vaistosivat, ettei tuota viimeistä näytöstä

milloinkaan esitetä.



Rauta oli kulmat rypyssä kuunnellut pitkää selostusta. Sen päätyttyä

hän virkahti:



— Ikävä juttu.



Hornia intoutui:



— Vai »juttu»? Skandaali se oli, valtava skandaali. Salissa oli sentään

muutamia kymmeniä ihmisiä. Puoli kaupunkia puhui siitä aamulla. Kas,

kun se ei ole kantautunut sinun korviisi päivän mittaan. Mutta ehkäpä

tuomari Ahvenisto on kuullut siitä ja siksi on täällä?



— Ei ole, Rauta vastasi. — Hänellä ei ole suhteita teatteripiireihin.

Sitä paitsi hän tutkii nykyisin erästä murtoa, joka on tapahtunut

tosiasia eikä mikään antennisanoma tulevista, tuskin todennäköisistä

tapahtumista.



Maalari synkkeni.



— Sinä siis viittaat kintaalla sille, mitä kerroin? hän mutisi.



— En lainkaan. Juttu oli kiintoisa. Kertomastasi päätellen kukaan ei

kuitenkaan ole uhannut tappaa toista. Tuollaisesta uhkauksestakin,

varsinkin taiteilijain kesken, on pitkä matka verityöhön. Käsitykseni

mukaan sinä ja Margit olette päästäneet mielikuvituksenne vauhkoutumaan

vainutessanne tuon skandaalin johtavan murhaan.



Hornia ei antanut periksi. Hän jupisi:



— Saadaanpa nähdä.



Sitten hän katsoi puhekumppaniaan suoraan silmiin ja virkkoi hymähtäen:



— Mistä minä tiedän, kuka ottaa hengiltä kenet? Kaiken järjen nimessä

Oreella olisi aihetta, hänelläkin. Aira-rouva näyttelee osansa

sikamaisen huonosti. Hän onkin pirunmoinen nainen. Eikä Oreella ollut

paljoa järkeä, kun hylkäsi hänet juuri tässä vaiheessa. Ja kenen

vuoksi? Onhan hän sievä, tuo Oili Sormaala, ja kai parikymmentä vuotta

Aira-rouvaa nuorempi. Mutta muuten? No, ehkä hänestä vuosikymmenen

harjoittelun jälkeen tulee näyttelijätär. Minä...



Raudalta jäi kuulematta, mitä maalari aikoi sanoa itsestään. Margitin

upea hahmo ilmestyi salin ovelle. Hornia jätti lauseensa muitta

mutkitta kesken ja riensi hänen luokseen.



Kellot soivat väliajan päättymisen merkiksi.



Katsomoon virtaavan yleisön lävitse Rauta raivasi itselleen tietä. Hän

löysi Inkerin vasta kahvihuoneesta. Siellä tämä istui juttelemassa

kaikessa rauhassa rikospoliisin päällikön kanssa. Pöytä oli täynnä

käytettyjä kuppeja.



— Hyvä herrasväki, näytelmä jatkuu.



Inkeri nousi hymyillen miehelleen.



— Olisit voinut viipyä vielä vähän kauemmin, hän tunnusti. — Pääsimme

juuri kiintoisan keskustelun alkuun.



Ahvenisto seurasi haluttomasti hänen esimerkkiään puhkuen:



— Siinä sen kuulit, Kaarlo. Emme lainkaan kaivanneet sinua. Minä

kaikkein vähiten. Inkerin seura on aivan toista kuin Hoosean

perhetragedian katsominen. Vast’ikään pääsimme irti Saloisista ja

Laura-neidin uudesta ihailijasta. Ja nyt sinä tulla tömistät siihen.

Olisit mennyt nuuskimaan, mihin minun eukkoni on ystävättärineen

kadonnut.



Rauta naurahti.



— Vaimosi istui jo ajat sitten kiltisti paikoillaan, hän ilmoitti. —

Sinä mainitsit jotakin Lauran uudesta ihailijasta. Kuka hän on?



Inkeri sanoi kujeillen:



— Et osuisi oikeaan, vaikka kuinka arvailisit. Risto Liuste!



— No, siitä valloituksesta ei kannata onnitella Lauraa.



— Ei minustakaan, rikospoliisin päällikkö yhtyi. — Mutta minkä meistä

kukaan sille taisi, että tuo palleroinen kaljupää työntyi tänne

pöytäämme. Tuntui olevan hyvä tuttu vuorineuvoksen kanssa. Ei miekkonen

meitä muita nähnyt kuin Laura-neidin. Tuhannenmoinen »Don Juliana»

hän on. Tämän vuoden alussa hän maksoi rouvalleen miljoonan pöytään

saadakseen hänet ulos talosta. Pitkä, mustatukkainen myyjätär ei tosin

vaatinut vihille pääsyä, mutta ei liioin suostunut leikkiin naimisissa

olevan miehen kanssa. Ja nyt? Missä on tuo hehkuva rakkaus? Mies

kurottaa kättään vuorineuvoksen tytärtä kohden.



Tarjoilupöydän takaa luotiin merkitseviä silmäyksiä noihin kolmeen,

jotka yhä viipyivät muuten tyhjentyneessä kahvihuoneessa. Ovia

suljettiin jo katsomoon.



— Laura ei ikinä ole niin typerä, että välittäisi hänestä, Inkeri

väitti.



— Ei vielä, Ahvenisto myönsi myhäillen. — Hän vaikutti yksinomaan

kiusaantuneelta äsken. Liuste on kuitenkin tunnetusti itsepäinen ja

sitkeä herra. Siitä muistuu mieleeni...



Rauta keskeytti hänet:



— Meidän on aika lähteä. Ovenvartijarouvakin kävi jo kurkistamassa,

emmekö vihdoinkin tule.



Rikospoliisin päällikkö oli pahastuvinaan.



— Älä katko hyvää juttua. Kerkiämme me tuota surkeutta katsomaan ihan

kyllästymiseen asti.



Inkeri hymyili hänelle herttaisesti.



— Niin, mitä muistui mieleesi? hän kysyi. — Kerro toki.



Ahvenisto säteili.



— Kiitos taivaan taaton, minulla on siis ainakin yksi uskollinen

kuuntelija. Kaarlo on siinä suhteessa yhtä kehno kuin oma eukkoni.

Kummallekin tulee aina kiire kesken kaiken jonnekin... No, siihen

aikaan, kun maleksin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa,

naapuritalon poika oli lukuhommissa vielä minuakin hidastahtisempi.

Sitä hanakampi hän oli juoksemaan osakuntamme sievimmän tytön perässä.

Senkin kaunottaren nimi oli Laura. Kerran meidän molempien isäukot

tulivat pääkaupunkiin ottamaan selvää, miten poikien opinnot luistivat.

Minä olin silloin juuri onnen kaupalla selvinnyt viimeisestä tentistä.

Ukko ei tietenkään malttanut olla mahtailematta naapuri-isännälle

»pojallaan tuomarilla». Lopulta hän kysyi, miten tämän vesan laita

oli. »Se sanoo,» isäntä myhäili, »pikapuoliin kyllä selviytyvänsä

'lauratuuristaan'.» Eikä se tyhjää puhetta pojalta ollutkaan. Tentit

häneltä kyllä jäivät suorittamatta. Mutta tuuria hänellä Lauraansa

nähden oli. Hänen itsepäisyytensä tuli palkituksi. Hän sai tytön ja

kelpo emännän hänestä saikin.



Inkeri nauroi heleästi.



— Niin että mene tiedä, paksu poliisipäällikkö lisäsi, — mitä Liuste

voi nyt vuorollaan saada hellittämättömyydellään aikaan.



Kun he tulivat katsomoon, valot oli sammutettu. Esirippu avautui juuri.



Rauta pidätti ammattiveljeään ja kuiskasi hänelle:



— Minulle vihjaistiin, että täällä voi tapahtua rikos. Ahvenisto

pysähtyi. Sitten hän puuskahti puoliääneen: — Taskuvarkaus vai?



— Varmaan se oli turha hälytys. Mutta kertojani vainusi murhaa.



Rikospoliisin päällikkö hörähti.



— Täällä? hän ivasi. — Loruja! Tuolla lorullasi sait kuitenkin aikaan

sen, mihin näytelmä ei pystyisi. Pysyn hereillä.



Rauta kiirehti Inkerin jälkeen.



Hänen oli pakko myöntää itselleen, että Ahveniston suhtautuminen

ilmoitukseen oli aivan luonnollinen. Ivallisesti hän itsekin oli

kuunnellut Hornian puheita. Se, mitä hän oli kuullut tämän ensi-illan

taustasta, oli sitten kuitenkin tehnyt hänet levottomaksi. Tapahtuisiko

täällä tosiaan rikos?









Kolmas luku.



»LOO-RUHAMA — EI ARMAHDETTU!»





Kuva nuoresta Paavo Paatsamasta vilahti jälleen Raudan mielessä, kun

hän istahti vaimonsa viereen. Mutta hän karkoitti sen. Nyt ei ollut

aika miettiä tuota murhenäytelmää. Hän keskittyi tarkkaamaan näyttämöä,

joka esitti juutalaisen rabbin lukusuojaa.



Tapahtuisiko tuolla, vain muutamien metrien päässä hänestä, näyttämöllä

tai sen takana, tänä iltana rikos? Ajatus tuntui mielettömältä. Ja

kuitenkin... Määrätyn tyyppistä murhaajaa saattoi otaksua houkuttelevan

ajatuksen sijoittaa todellinen tragedia keskelle murhenäytelmää, jonka

motossa olivat sanat: »Leijona on noussut tiheiköstänsä, kansan tuhooja

on lähtenyt liikkeelle, tekemään sinun maasi autioksi...» Mutta kuka

äsken paljastuneen »kaksi naista, yksi mies»-draaman henkilöistä olisi

sitä tyyppiä?



Maalari Hornia oli vihjaillut Aira Muroleen voivan kolmannessa

näytöksessä kuristaa Oili Sormaalan tai jollakin väliajalla

ampua Erik Oreen. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Olipa

Aira-rouvan temperamentti millainen hyvänsä ja vihansa jouduttuaan

hylätyksi miten silmitön tahansa, niin hän oli valinnut itselleen

paljon vaarattomamman ja silti tehokkaan keinon kostaakseen noille

kahdelle. Hän yksinkertaisesti tuhosi näytelmän, jolle hän aikoinaan

oli raivannut tien teatterin ohjelmistoon. Ei ollut uskottavaa, että

Oili-tyttönen olisi onnistunut viimeisessä vetoomuksessa ja saanut

primadonnan luopumaan suunnitelmastaan. Miten nuo kaksi suhtautuisivat

väistämättömältä näyttävään fiaskoon? Olisiko jomman kumman aivoissa

syntynyt ajatus, että ellei pääosan esittäjätärtä saataisi järkiinsä,

tämäniltainen esitys katkaistaisiin alkuunsa? Näytelmän kohtalo jäisi

silloin avoimeksi ja se voisi myöhemmin päästä uusin voimin esitetyksi.

Se olisi mielikuvituksellinen, epätoivoinen yritys. Mutta niinpä Ore

oli väkivaltainen, laskematon luonne.



Rauta hymähti tulokselle, johon oli päätynyt. Ilmeisesti olen saanut

tartunnan Horniasta, hän totesi samalla kuin tarkkaan seurasi toisen

näytöksen alkua.



Vanha mies, jolla oli hopeanhohtoinen, pitkä parta ja kärsivät kasvot,

istui tutkimassa papyruskääröjä. Ilmeisesti hän oli profeetta Hoosea.

Hän ei näyttänyt kuulevan viereisestä huoneesta räikeänä kantautuvaa

melua ja hoilotusta.



Äkisti vetäistiin vasemmalla oleva seinäverho auki. Juhlapukuinen

Loo-Ruhama syöksyi naurunremahdusten saattamana isänsä jalkojen

juureen. Pelko ja inho kuvastuivat hänen kasvoiltaan. Tarttuen vanhan

miehen käsiin hän rukoili: »Isä, armahda minua ja pelasta minut noilta

pedoilta!»



Inkeri kääntyi miehensä puoleen ja kysyi kuiskaten: — Miksi

huokasit? Siksikö, että tuo lumoojatar on niin lähellä ja kuitenkin

saavuttamattomissa?



Rauta hymähti.



— Hän on kaunis, tyttömäisen hoikka lisäksi.



— Pyh, vaimo väheksyi hiljaisella äänellä, — Murole on yli

neljänkymmenen.



Mies siveli hänen kättään hyväillen. Hän oli äsken, Aira-rouvan

ilmestyessä lavalle, tuntenut suurta helpotusta. Ne ajatukset, jotka

olivat vaivanneet häntä, olivat haihtuneet. Häntä hieman harmittikin.

Kaikenlaisilla turhilla huolilla tuli aivojaan rasitetuksi! Tämä oli

tavallinen ensi-ilta ja päättyisi niin kuin muutkin.



Hoosea irrottautui tyttärensä otteesta. Hän ei katsonut tähän

vastatessaan: »Pelasta — keneltä? Etkö ollut äitisi ja hänen ystäviensä

seurassa?» Tyttö tuijotti järkyttyneenä vanhaan mieheen. Inhoten hän

huusi: »Ystäviensä? Oi, isäni, etkö käsitä, millaisia ystäviä nuo

miehet ja naiset ovat?» Rauta rypisti kulmiaan. Rouva Murole seurasi

varmaan käsikirjoitusta. Mutta hän liikehti ja lausuili vuorosanansa

ilmeisesti parodioiden. Tämä oli pahempaa kuin ensimmäisessä

näytöksessä. Jos Aira-rouva noudatti samaa linjaa kautta koko

näytelmän, ei ollut ihme, että Oreen hermot olivat kenraaliharjoituksen

viimeisessä näytöksessä pettäneet.



Hoosean osan esittäjä sen sijaan pani parastaan. Hänen äänessään

värisi tuskallinen häpeä, kun hän lausui: »Enkö minä käsittäisi?

Minä, jolle vihastunut Herramme on ilmoittanut, millaisia ovat tämän

eksyneen kansan vaimot, niin äitisi kuin muutkin! Näin heistä kukin

kerskaa: 'Minä kuljen rakastajaini perässä, jotka antavat minulle

leipäni ja veteni, villani ja pellavani, öljyni ja juomani,' Tyttö,

niin juoksee sinun äitisikin rakastajainsa perässä katsoen korskasti

ylen sen, että kaiken tuon minäkin voisin hänelle antaa.» Vanhan

miehen läpitunkevan ja järkyttävän äänen rinnalla tuntui värittömältä

ja välinpitämättömältä se sävy, millä Loo-Ruhama esitti vuorosanansa.

»Mutta tiedätkö myös, isäni, että äitini ystävineen ja ystävättärineen

harjoittamien syntien luku on suurempi ja laatu hirveämpi?» Eteensä

tuijottaen vanhus vastasi paisuvin äänin: »Herra on ottanut armonsa

yltämme baalien päivien tähden, joina naisemme niille polttivat uhreja,

koristivat itsensä renkaillaan ja kaulakäädyillään. Voi tätä tuhoon

tuomittua kansaa! Vannotaan ja valhetellaan, murhataan, varastetaan ja

rikotaan aviot, murtaudutaan taloihin, ja verityö verityötä seuraa.»



Rauta totesi Oreen tekstin seuraavan väliin sanatarkasti Raamattua. Koe

oli uskalias, mutta jylhä kohtalonomaisuus sillä saavutettiin.



Loo-Ruhama huudahti: »Mutta, isäni, miksi et ojenna pelastavaa kättäsi

meille nuorille, jotka emme tahdo uhrata baalien päivinä ja jotka

synnin saartamina vielä etsimme puhtauden tietä?» Profeetan vastaus

kaikui kumeana: »Miksi? Siksi, että Herra, jonka käsi lepää raskaana

ja rankaisevana tämän kansan yllä, on julistanut: 'Älköön vain kukaan

nuhdelko, älköön kukaan ojentako.’»



Toiselta tuoliriviltä kuului sähisevä naisen ääni;



— Että tuo Murole kehtaakin! Vai puhtauden tietä hän mukamas etsii?

Kyllä häntä sietäisi sekä nuhdella että ojentaa, niin että kerrankin

tuntisi!



Matalaääninen mies komensi:



— Ole sekoittamatta.



Rauta havaitsi Loo-Ruhaman kurkottuvan Hooseaa kohden ja kuiskaavan

jotakin. Sanat eivät kuitenkaan kantaneet katsomoon. Vanhan miehen

katse menetti tuokioksi tuijottavan ilmeensä. Hän silmäsi polvillaan

olevaan naiseen hätääntyneenä. Näytti kuin molemmat olisivat eksyneet

osistaan. Mutta seuraavassa hetkessä he jo jatkoivat näyttelemistään.



Seinäverho riuhtaistiin jälleen sivuun, ja kokonainen seurue nauravia,

juopuneita naisia ja miehiä tunkeutui huoneeseen. Huutaen he kutsuivat

Loo-Ruhamaa joukkoonsa. Muuan keski-ikäinen mies joka pysyi pystyssä

vain Jisreelin ja Loo-Ammin kannattelemana, ärjyi: »Miksi sinä

karkasit sylistäni, tyttö? Minä ostin sinut äidiltäsi viidellätoista

sekelillä hopeata ynnä hoomer-mitalla ja letek-mitalla ohria!»

Väristen Loo-Ruhama turvautui isäänsä. Mutta tämän katse oli kiintynyt

räikeäpukuiseen Goomeriin, joka kädet kahden nuorukaisen kaulalla

nauraa hohotti, Hoosean ääni kaikui jylisevänä: »Riitele äitisi

kanssa, riitele, sillä ei hän ole minun vaimoni!» Samalla hän töytäisi

tyttärensä luotaan. Loo-Ruhama sinkoutui taapäin humalaisen seurueen

ivanaurun kajahdellessa. Tyttö jäi surkeana myttynä makaamaan.



Näyttämölle tuli äkisti hiljaista.



Näyttelijät olivat jähmettyneet paikoilleen tuijottaen makaajaan. —

Huolimatta ihomaalista ja tekoparroista heidän kasvonsa vaikuttivat

omituisen paljailta. Heidän hämmästyksensä näytti olevan kasvamassa

hätääntymiseksi.



Kirkas naisääni katkaisi sitten katsomosta käsin äänettömyyden:



— Lääkäri! Siellä tarvitaan lääkäriä.



Rauta tunsi äänen, se oli Laura Saloisen. Tyttö oli kertonut lukeneensa

näytelmän. Hän siis tiesi, että esitys oli katkennut.



Ensimmäisellä tuolirivillä istunut pieni mies lähti lyhyin

juoksuaskelin rientämään kohti kulissien taa vievää ovea.



Rauta ei saanut katsettaan irti näyttämöllä makaavasta naisesta.

Tämä ei liikkunut, ei pienintäkään elonmerkkiä näkynyt. Nyt se on

tapahtunut, _se_! iski hänen mieleensä. Se, mitä taiteilija Hornia

oli ennustanut. Tuossa, vain muutaman metrin päässä, hänen silmiensä

edessä! Eikä hän ollut havainnut mitään. Ei muuta kuin vähäisen

välikohtauksen Hoosean ja Loo-Ruhaman osien esittäjien kesken. Eikä

se ollut muuta kuin hiljainen kuiskaus toisen huulilta ja toisen

hätääntynyt katse. Hornian puheet olivat ennakoineet murhaa. Tuntui

mahdottomalta, että sellainen olisi voitu suorittaa näissä oloissa.

Mutta miksei Aira-rouva liikauttanut edes vasenta kättään, joka sormet

haralla oli retkahtanut katsomoa kohden?



Jähmettyneisyys näyttämöllä oli päättynyt. Näyttelijät olivat

kerääntyneet makaajan ympärille kiihkeästi kuiskuttelevina ryhminä.

Pieni lääkäri ilmestyi näkyviin ja raivasi itselleen tietä heidän

välitseen. Esirippu sulkeutui. Valot salissa syttyivät.



Profeetta Hoosean osan esittäjä ilmestyi näyttämöpartaan luo. Koettaen

vaikuttaa tyyneltä hän julisti:



— Rouva Murole on vahingoittunut. Toivomme kysymyksessä olevan vain

ohimenevän pyörtymiskohtauksen. Yleisöä pyydetään pysymään levollisesti

paikoillaan, kunnes lääkäri saa selville, voidaanko näytäntöä jatkaa.



Hermostunut puheen sorina täytti katsomon.



Toisella tuolirivillä istuva nainen oli heti äänessä:



— On tuon nyt aika valitella. Olisi käsitellyt naista varovammin. Mutta

sellaisia te miehet olette. Sinä niin kuin muutkin. Ihme, että sinun

käsissäsi eivät kaikki jäseneni ole katkeilleet.



Matalaääninen mies murisi:



— Miksi nyt säälit näyttelijätärtä? Vasta äskenhän toivoit jonkun

ojentavan häntä niin, että kerrankin tuntisi. Sellaisia te naiset

olette. Yhtenä hetkenä sähisette yhtä, toisena toista.



Inkeri kuiskasi valittaen:



— Kaarlo, luuletko rouva Muroleelle tapahtuneen jotakin vakavaa?



Rauta ei vastannut. Hän tunsi omituisen lamaannuksen painuneen ylleen.

Sitten hän kuuli tutut, raskaat askelet sivukäytävältä. Ahvenisto oli

lähtenyt liikkeelle. Päästyään näyttämölle vievien portaiden luo tämä

viittasi hänelle. Aivan oikein, tietysti... Jos Aira-rouva oli kuollut,

se ei ollut voinut johtua hänen kaatumisestaan.



— Inkeri, hän kumartui sanomaan puoliääneen vaimolleen, — näytäntö ei

tule jatkumaan. Soita Moilaselle ja pyydä hänet hakemaan sinut autolla

kotiin. Minun täytyy mennä.



Inkerin sinisilmät olivat laajentuneet äkillisestä säikähdyksestä.

Mutta hän ei kysynyt mitään. Katse miehen lujiksi ja sulkeutuneiksi

muuttuneisiin kasvoihin riitti hänelle. Hän vain nyökkäsi hyvästiksi,

kun tämä harppoi rikospoliisin päällikön jälkeen.



Hoosean osan esittäjä työntyi heidän tielleen.



— Ettekö kuulleet, hän tiukkasi hermostuneesti, — että yleisön on

pysyttävä paikoillaan? Sivullisia ei päästetä näyttämölle.



Ahvenisto muljautti häneen vihaisesti.



— Me emme ole sivullisia, hän murahti. — Poliiseja.



Näyttelijä hätkähti ja avasi kumartaen oven.



— En tiennyt... hän puolustautui.



Toverukset eivät jääneet kuuntelemaan hänen puolustelujaan. Vanhan

rabbin lukukammio oli tyhjä. Sitä enemmän väkeä oli näyttämön

takaosassa. Teatterin johtaja, ohjaaja, näyttelijät, kulissimiehet

ja puvuston ja tarpeiston hoitajat seisoivat liikkumattomana ja

äänettömänä muurina odottaen, mitä lääkäri sanoisi. Tämä oli

kumartuneena rouva Muroleen puoleen, joka oli kannettu kuluneelle,

pölyiselle sohvalle. Hän ojentautui juuri, kapeilla, värittömillä

kasvoillaan murheellinen ilme. Samassa hänen huomionsa kiintyi

Ahvenistoon, joka tulla tömisti häntä kohden.



— Kuka te olette?



— Rikospoliisin päällikkö!



Oli kuin humaus olisi käynyt läpi hiljaisena seisovan ihmisjoukon.



Lääkäri rypisti otsaansa.



— En käsitä, mitä tekemistä teillä on täällä, hän virkkoi ohuella

äänellä. — Mutta saatte minun puolestani kuulla sen, minkä muutkin.

Rouva Murole on kuollut!



Useat naiset purskahtivat itkuun. Rauta pani merkille, että Oili

Sormaala erottautui joukosta ja juoksi johtajan huoneen suuntaan.



Ahvenisto otti johdon käsiinsä.



— Kuka te olette? hän tiukkasi lääkäriltä.



Tämä vastasi jäykästi:



— Olen tohtori Tiira. Rouva Murole oli vanhoja potilaitani.



— Tahdon keskustella teidän kanssanne, tohtori Tiira, nyt heti, lihava

mies komensi. — Kai täältä jokin yksinäinen nurkka löytyy.



Puhuteltu ei pitänyt hänen komentavasta sävystään. Hän nyökkäsi

kuitenkin armollisesti.



— Ja te, rouva Imari, rikospoliisin päällikkö jatkoi, — olette

tietääkseni tämän teatterin johtaja. Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan

tällä puolella taloa oleva poistu ilman minun lupaani. Se pukuhuone,

mitä rouva Murole käytti, on suljettava eikä kukaan saa mennä sinne.

Oletteko ymmärtänyt?



Pitkä, komearyhtinen nainen vastasi tyynesti:



— Hyvä on. Minulle jätetään siis sentään eräänlainen käskyvalta

teatterissani.



Ahvenisto tajusi tuossa matalassa, kauniissa äänessä värisevän ivan.

Siitä piittaamatta hän käänsi johtajalle leveän selkänsä ja viitaten

Rautaa seuraamaan lähti huohottaen liikkeelle. Pieni lääkäri oli

pysähtynyt kuuntelemaan kiivaita ääniä johtajan huoneesta.



— Varattu, hän huokasi. — No, mennään konttorin puolelle.



He laskeutuivat ahtaita portaita näyttelijäin lämpiöön. Sen takana

oleva huone oli tyhjä. Tohtori Tiira sulki oven ja tiuskaisi:



— No, mitä haluatte minusta?



Rikospoliisin päällikkö ei pitänyt kiirettä vastaamisella Hän sijoitti

tukevan ruhonsa kirjoituspöytätuoliin ja huokasi. Sitten hän riuhtaisi

solmion ja kauluksen irti ja avasi liivin ja paidan napit.



— Puh, hän äännähti. — Kylläpä helpottaa.



Lääkäri oli seurannut kiukkuisin katsein hänen puuhiaan. Nyt hän ärähti:



— Kuoleman syyn olisin voinut yhtä hyvin ilmoittaa kaikkien kuullen. Se

oli sydänhalvaus.



Ahveniston silmät kapenivat pelkiksi viiruiksi, kun hän tirkisteli

pikku miestä.



— Oletteko siitä aivan varma?



— Varma. Miksi en olisi?



Rikospoliisin päällikkö pyyhki lihavia kasvojaan kämmenellä ja virkahti

sitten hiljaisesti:



— Entäpä, jos se olikin _murha_?



Tohtori Tiira hätkähti. Seuraavassa hetkessä sanat alkoivat pulputa

hänen verettömiltä huuliltaan:



— Mikä järjetön ajatus! Mutta ymmärrän teidän, joka päivästä päivään

kahlaatte rikoksissa, uumoilevan jokaisessa kuolemantapauksessa jotakin

hämärää. Se kuuluu teidän roskaiseen ammattiinne. Tässä valitettavassa

tapahtumassa teillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Mitä te

tiedätte rouva Muroleesta?



Ahvenisto myönsi sopuisasti:



— En muuta kuin että hän oli näyttelijätär ja kuoli kesken ensi-illan.

Miten hän kuoli, sen haluaisin tietää.



Lääkäri kiihtyi kiihtymistään.



— Johan sen sanoin! hän huusi. — Eikö teillä ole korvia? Rouva

Murole kuoli sydänhalvaukseen. Minä olen vuosikausia hoitanut häntä.

Sydämen vuoksi, ymmärrättekö? Hänellä todettiin jo viitisen vuotta

sitten sepelvaltimon tukkeuma, jota te maallikot sanotte veritulpaksi

sydämessä. Sillä kertaa hän selvisi. Mutta minä olen aina yhä uudelleen

kehoittanut häntä säästämään itseään. Sellainen sydän voi milloin

tahansa tehdä tenän, ellei sitä säästetä. Rouva Murole ei säästänyt

itseään. Näyttämö oli hänen maailmansa. Hän oli suuri näyttelijätär.

Loppu oli kuitenkin väistämättä tämä: sydänhalvaus.



Lihava mies pöydän takana nyökkäili.



— Puheestanne kuulee, hän totesi hyväntahtoisesti, — että te

harrastatte teatteria. Esityksessänne on dramaattista lentoa.

Viivähtäkäämme kuitenkin vielä tuokio minun esittämässäni

mahdollisuudessa. Rouva Muroleella oli siis heikko sydän. Se on

nyt selvää. Saattoi odottaa sydänhalvauksen ennemmin tai myöhemmin

katkaisevan hänen elämänsä. Mutta entäpä, jos murhaaja ehätti tuon

odotettavissa olevan edelle? Kieltäytyykö teidän lääketieteellinen

asiantuntemuksenne hyväksymästä edes teoriassa tällaista mahdollisuutta?



Tohtori Tiira puraisi huultaan.



— Ei tietenkään.



— No, hyvä, rikospoliisin päällikkö ihastui, — nyt pääsemme aivan

sovussa eteenpäin. Te tutkitte ruumiin. Eikö mikään siinä viitannut

väkivaltaiseen kuolemaan?



— Ei, lääkäri vastasi tiukasti. Sitten hän jatkoi ivallisesti: — En

löytänyt mitään luodin reikää tai tikarin haavaa. En liioin pääkallon

murtumaa tai kuristamisen kaulaan jättämiä merkkejä.



Ahvenisto ei piitannut hänen äkäilystään. Hiljaisesti hän huomautti:



— Myrkky ei jätä ulkonaisia jälkiä.



Pieni mies tuijotti häneen tyytymättömänä.



— Mitään mantelin hajua en tuntenut, jos siihen tähtäätte, hän

puuskahti. — Ylipäänsä toimitin niin tarkan tutkimuksen kuin muutamina

minuutteina suorittaa voi. Enkä havainnut mitään, mikä antaisi aihetta

epäillä jotakin muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvaus.



Rikospoliisin päällikkö huokasi.



— Juttu on siis teidän osaltanne selvä. Mutta mitä sanotte siihen, että

minä aion kaikesta huolimatta toimituttaa ruumiinavauksen?



Lääkärin otsa hulmahti punaiseksi. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.

Jäätävän kylmästi hän virkkoi:



— Turha vaiva. Sanon sen, koska mieltäni kysytte. Tietysti teette

niin kuin tahdotte. Tietänette ne muodollisuudet, joita teidän on

noudatettava.



Ahvenisto hymähti.



— Tiedän. Siitä voitte olla huoleti. Nyt en tahdo pidättää teitä enää

kauemmin täällä. Hyvää yötä, tohtori Tiira, ja nukkukaa hyvin, kuten

ainakin kelpo päivätyön jälkeen.



Pieni mies nykäisi niskansa jäykäksi, kääntyi ja tepasteli huoneesta.



Rikospoliisin päällikkö nauroi leveästi. Sitten hän silmäsi

frakkipukuiseen ammattiveljeensä, joka seisoi ikkunan luona.



— Osaatpa sinä, Kaarlo, joskus olla ääneti pitkään. Se on hyve, sekin.

Minulla on sinulta paljon kysyttävää. Se saa kuitenkin jäädä huomiseen.

Sinähän et karkaa.



— En, Rauta myönsi. — Enkä liioin syyttä suotta ärsytä ihmisiä vastaani.



Ahveniston otsa painui ryppyihin.



— Ymmärrän yskän, hän murisi. — Et pitänyt tyylistä, millä keskustelin

lääkärin kanssa. No, kukin laillaan, kukin laillaan, veliseni. Sitä

paitsi tuo itserakas kääppänä ärsytti minua. Mutta unohtakaamme hänet.

Tule mukaan!



Hän oli ketterästi pystyssä ja ryntäsi puuskuttaen huoneesta.



Joukko näyttelijöitä oli lämpiössä. Toiset istuivat äänettöminä ja

murheellisina pitkän, vanhan pöydän ääressä. Toiset seisoivat pienissä

ryhmissä vaihtaen silloin tällöin sanan keskenään.



Rouva Imari tuli vieraita vastaan.



— Pitääkö meidän kaikkien tosiaan jäädä tänne? hän kysyi. — Eikö riitä,

että saatte luettelon täällä olevista? Voittehan sen perusteella

myöhemmin kuulustella vaikka jokaista meistä, jos se on tarpeen.



Rikospoliisin päällikkö oli ottanut varteen ammattitoverinsa äskeisen

ojennuksen. Hän vastasi säyseästi, jopa melkein kohteliaasti:



— Luettelon laatiminen on hyvä teko, rouva johtaja. Minun on kuitenkin

jo tänä iltana saatava eräitä seikkoja selville. En tiedä vielä,

keneltä minun on kysyttävä niitä. Siksi kaikkien täytyy toistaiseksi

pysyä talossa. Koetan pitää kiirettä, jottei odotus veny pitkäksi.

Ehkäpä te itse ystävällisesti nyt opastatte meidät rouva Muroleen

pukuhuoneeseen.



Johtaja nyökkäsi ja lähti edeltä. He tulivat ahtaaseen suojaan. Sen

jäykkien, yksinkertaisten pöytien yläpuolella oli muutamia peilejä ja

niiden alla pulloja ja purkkeja. Keskimmäisen tuolin selustalla oli

siihen huolimattomasti heitetty kampausviitta. Nurkassa näkyi joitakin

värikkäitä naisten pukuja.



Ahvenisto pärskyi ylenkatseellisesti luodessaan arvostelevan silmäyksen

ympärilleen.



— Huh, millainen murju, hän mutisi. — Minä luulin Aira Muroletta tämän

teatterin primadonnaksi.



Rouva Imarin ilmeikkäät kasvot tummuivat.



— Entä sitten? Tämä on paras pukuhuoneemme. Tätä taloa ei ole alun

perin rakennettu teatteriksi. Saamme tyytyä niihin suojiin, mitä on

voitu järjestää.



Hän viittasi keskimmäiseen peiliin.



— Rouva Muroleen paikka oli tuossa.



Rikospoliisin päällikkö astui osoitetun tuolin luo. Leveä irvistys

lihavilla kasvoillaan hän kumartui katsomaan esiin vedettyjä purkkeja

ja rasioita, joista osa oli auki. Siinä oli myös kupillinen jäähtynyttä

kahvia. Niiden keskellä oli tuhkakuppi puolillaan savukkeen pätkiä.



— »Bostonia», hän mutisi. Sitten hän käännähti johtajaan: — Ketkä muut

näyttelijättäret pukeutuivat tänään täällä?



— Ei kukaan. Ne naiset, jotka jakavat tämän pukuhuoneen rouva Muroleen

kanssa, eivät olleet mukana tässä näytelmässä.



— Mihin aikaan Aira-rouva tuli tänä iltana teatteriin?



— Siitä minulla ei ole aavistusta, johtaja vastasi. — Mutta sen tiennee

rouva Eippo, joka auttoi häntä pukeutumisessa.



— Kutsukaa siis hänet tänne. Haluan keskustella tuon tietorikkaan

naisihmisen kanssa.



Rouva Imari poistui.



Ahvenisto istahti kauimmaiseen tuoliin ja kaivoi esiin piippunsa. Hän

ryhtyi latailemaan sitä ähkien.



— Se pieni lääkäriukkeli vikisi jotakin minun »roskaisesta»

ammatistani, hän mutisi. — Mutta enpä totisesti vaihtaisi kenenkään

tämän teatterin näyttelijän kanssa osia. Kuulitko, Kaarlo, tämä kämppä

on heidän »paras» pukuhuoneensa? Millaisia luolia muut sitten lienevät?

Täällä haiseekin niin kummalta.



Rauta hymähti vastaamatta.



Rikospoliisin päällikkö sai vedetyksi ensimmäiset nautinnolliset haiut

piipustaan, ennen kuin johtaja palasi. Hänellä oli mukanaan lihava,

harmaatukkainen nainen. Tällä oli ystävälliset kasvot ja lempeät, itkun

jäljiltä vielä niiskeät silmät.



— Iltaa, rouva Eippo, Ahvenisto tervehti häntä. — Teillä on mukava,

hauska nimi. Toivottavasti te ette karsastele minua, vaikka olenkin

rikospoliisin päällikkö.



Johtaja nyrpisti nenäänsä. Mutta vanha nainen hymyili niiatessaan.



— Enhän toki, herra tuomari. Oma ukkoni oli eläessään poliisi, ja kelpo

mies hän olikin.



Valtava savupilvi pöllähti piipusta.



— Sillä lailla! Ilmankos minä heti tunsin, että me kaksi tulemme hyvin

toimeen keskenämme. Eivätkö arvoisat naiset painaisi puuta?



Rouva Imari istuutui jäykkänä oven lähettyville. Poliisin leski jäi

kunnioittavasti seisomaan. Hänelle Ahvenisto suuntasi kysymyksensä:



— Milloin Aira-rouva tuli tänään teatteriin?



— Heti kello 6:n — tai nyt pitänee sanoa 18:n — jälkeen.



— Oliko hän hermostunut tai huonolla tuulella?



Rouva Eippo empi hetken. Hän arasteli hieman johtajaa. Sitten

tietoisuus hetken tärkeydestä voitti epäröinnin. Kääntyen selin oveen

päin hän vastasi:



— Vähän hermostunut hän oli aina. Hänhän oli suuri taiteilijatar. Mutta

huonolla tuulella? Ei! Hän lauleskeli ja vihelteli.



Rauta puuttui odottamatta puheeseen kysyen:



— Sanoiko hän teille jotakin tämäniltaisesta näytelmästä?



— Ei, ei siitä.



— Entä kirjailija Oreesta?



— Ei. Hän jutteli vain ilmasta. Yyteristä, jossa hän oli ollut kesällä.

Vaatteista. Ja sen semmoisesta.



Rikospoliisin päällikkö odotti hetken, jatkaisiko Rauta kysymyksiään,

joiden merkitystä hän ei tajunnut. Mutta kun toinen vaikeni, hän otti

taas sananvuoron:



— Tehän piditte rouva Muroleesta, ettekö pitänytkin? Vanhan naisen ääni

vapisi, kun hän vastasi:



— Oi, pidin. Minä jumaloin häntä!



— Niinpä toivon teidän ajattelevan tarkoin, hyvin tarkoin, ennen kuin

vastaatte seuraavaan kysymykseeni. Valittiko hän tänään sydäntään?



Vastaus tuli empimättä ja vuolaana:



— Ei sitten yhtään! Kyllä minä tiedän hänen vanhan vikansa. Viisi

ja puoli vuotta sitten... Antakaas, kun muistelen... Niin, se oli

helmikuun viimeisinä päivinä. Silloin hän sai sen kauhean kohtauksen.

Sairaalaan hän joutui, ja ihan tipalla hänen henkensä oli. Minä kävin

häntä katsomassa aina, kun vain lääkäreiltä luvan sain. Voi, miten

heikko hän oli! Ei kättäkään jaksanut liikuttaa. Aivan kuolevalta

näytti, raukka... Monesti minä kadulle tultuani itkeä niiskutin. Mutta

sitten keväällä hän matkusti Ranskaan ja Italiaan ja oli puoli vuotta

sillä tiellä, hoidettavana. Palattuaan hän oli iloinen kuin peipponen.

»Minä olen terve nyt, Liisa!» hän sanoi minulle. No, tietysti hänen

sydämestään on ollut puhetta jälkeenkin päin, joskus oikein paljon.

Minä kuitenkin luulen, että se oli enimmäkseen sellaista, puhetta vain.

Muistan, kun minulla ennen pakkasi asiat menemään noinikään solmuun

Mattini kanssa eikä muuten alkanut selvää tulla, niin jopa muistin

valittaa _angina pecioristani_. Sellainen on hyvä olemassa varoiksi. Ja

aina se auttoi.



Ahvenisto oli unohtanut piippunsa. Pienet, vihreät silmät välkkyen hän

oli kuunnellut puvustonhoitajattaren vuodatusta.



Rouva Imari sanoi kireästi oven suusta:



— Tohtori Tiira ilmoitti kuolemansyyksi sydänhalvauksen.



Vanha nainen silmäsi pelästyneenä häneen. Hän nieleskeli vaikeasti,

ennen kuin pääsi jälleen ääneen:



— No, se oli sitten se vanha vaiva. Kun sydän on kerran mennyt

rikki, niin rikki se on, eikä kukaan pysty uutta tilalle tekemään.

Vai sydänhalvaus... Ilmankos olen kuullut, että se on sellainen,

salakavala. Ei vuosikausiin juuri mitään tunnu. Sitten yhtäkkiä,

varoituksetta, kaataa ihmisen.



Rikospoliisin päällikkö hymyili hänelle rauhoittavasti.



— Niinpä kai, hän myönteli. — Mutta rouva Murole ei siis koko iltana

maininnut teille, että hänellä oli kipuja sydämen seutuvilla?



— Ei.



— Keitä täällä kävi häntä tapaamassa? Ennen ensi-illan alkua tai

ensimmäisellä väliajalla.



— Ennen alkua ei tänne tullut kukaan. Eikä ensimmäisellä väliajallakaan

käynyt muita kuin neiti Sormaala.



— Olitteko te koko ajan täällä?



— Olin silloin, kun Aira-rouvakin oli. Jaa, kun neiti Sormaala tuli,

hän pyysi saada keskustella neljän silmän alla. Silloin minä menin

lämpiöön.



— Mistä he keskustelivat ja kauanko?



— Mistä, sitä en tiedä. Eikä se kestänyt paria, kolmea minuuttia

kauempaa. Neiti Sormaala toi tullessaan kupin kahvia. Tuon tuolla,

melkein koskemattoman. Rouva Murole maistoi sitä, ennen kuin poistuin,

ja sylkäisi kahvin suustaan. »Inhottavaa!» kuulin hänen sanovan ennen

lähtöäni.



— Mitä hän sanoi palatessanne?



Rouva Eippo muisteli tarkkaan.



— »Tuo pieni hanhi!» Niin hän virkkoi. Luultavasti hän tarkoitti neiti

Sormaalaa.



Ahvenisto kääntyi sanomaan teatterin johtajalle:



— Kutsukaapa tuo neitonen tänne.



Rouva Imari nousi ja palasi hetken kuluttua vaaleatukkaisen tytön kera.

Rikospoliisin päällikkö puhutteli uutta uhriaan setämäisen suojelevasti:



— Teidän omatuntonne on puhdas, eikö olekin?



Nuori näyttelijätär katsoi häneen uhmaten.



— On. Miksei olisi?



— Niinpä niin, miksikäs ei? Ahvenisto hyrräsi. — Te toitte rouva

Muroleelle tänne kupin kahvia, ettekö tunnutkin?



— Kyllä, ensimmäisellä väliajalla.



— Mistä saitte tuon kofeiinijumalattaren juoman?



— Yleisestä kahvipöydästä.



Teatterin johtaja katsoi asialliseksi selittää:



— Me juomme yhdessä kahvia ensi-iltojen väliajoilla. Teatteriväki ja

ystävämme.



Rikospoliisin päällikkö oli jälleen sytyttänyt rakkaan piippunsa. Sen

sauhujen suojasta hän puhui:



— Hyvä tapa, aivan erinomainen tapa. No, pikku neiti, mitä panitte

tuohon kahvikuppiin?



Vaaleaverinen tyttö hermostui.



— Mitä panin? Sokeria tietysti, kaksi palaa, ja hiukkasen kermaa.



— Ettekö muuta?



— En tietenkään!



— No, sen seikan kemistit saavat tarkistaa. He ovat nokkelia poikia,

he. Pelkkää rutiinityötä... Mistä te halusitte keskustella rouva

Muroleen kanssa »neljän silmän alla»?



Oili Sormaala vilkaisi sivussa seisovaan Rautaan. Tämän kasvot eivät

ilmaisseet mitään.



— Loo-Ruhaman osasta, tyttö virkkoi uhmaten.



— Soo, rikospoliisin päällikkö äännähti. — Ette ehkä pitänyt rouva

Muroleen esiintymistä ensimmäisessä näytöksessä onnistuneena?



— En!



— Sanoitteko sen täällä hänelle?



— Sanoin.



— Mitä hän vastasi?



— Hän nauroi vasten kasvojani.



— Ette tainnut yleensä pitää rouva Muroleesta?



— En!



Tyttö näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään

ja puristi huulensa tiukasti yhteen.



Ahvenisto tarkkasi häntä pää kallellaan. Hetken äänettömyyden jälkeen

hän virkahti:



— Ei sitten muuta tähän erään, neiti Sormaala.



Tyttö nyökkäsi jäykästi ja poistui.



— Kova, moderni tyyppi, rikospoliisin päällikkö mutisi itsekseen. —

Mutta suorapuheinen, kaiken uhalla.



Hän kääntyi johtajaan.



— Mahtoiko kukaan näyttelijätovereista tavata rouva Muroletta juuri

ennen kuin hän astui toisessa näytöksessä esiin?



Rouva Imari kiirehti vastaamaan:



— Minä. Seisoin kulissien välissä, kun hän tuli. Täältä alhaalta,

luullakseni. Nyt jälkeen päin ajatellessani muistan hänen vaikuttaneen

sairaalta, kuin häneen olisi koskenut. Kysyinkin häneltä, voiko hän

pahoin. Hän pudisti vain päätään sanomatta mitään.



— Ketkä tulivat hänen lähelleen tai puhuttelivat häntä, kun hän seisoi

odottamassa näyttämölle astumistaan?



— Ei kukaan puhutellut häntä paitsi minä. Ketään ei liioin ollut

lähettyvillä.



Ahvenisto murahteli. Hän sai suurella vaivalla taskustaan esiin

nenäliinan ja kuivasi sillä kasvonsa ja kaulansa. Hän pärskyi ja

puuskutti pitkään, ennen kuin jatkoi:



— No, entä te, rouva Eippo? Palasitteko te rouva Muroleen luo, kun

neiti Sormaala oli poistunut täältä?



— Kyllä, herra tuomari. Silloin hän nimittikin tyttöä hanheksi.

Huomautin, ettei hänen toki kannattanut välittää mokomasta heilakasta.

Meille tuli sitten kiire saada hänen ylleen hieno juhlapuku, josta

taloudenhoitajan kanssa oli sellainen sota, ennen kuin se saatiin. Minä

hänet saatoin myös kellojen soitua ylösvievien portaiden juureen. Puvun

laskoksissa oli jotakin mielestäni korjattavaa ihan viime hetkessä.



— Te olitte siis hänen kanssaan melkein koko ajan, kun hän oli täällä

alhaalla. Teidän täytyy niin ollen tietää, mitä hän nautti, söi tai

joi, ennen kuolemaansa.



Rikospoliisin päällikön ääni oli muuttunut tiukaksi. Vanha nainen

katsoi häneen kummissaan.



— Mitä hän nautti? hän toisti. — Savukkeita hän poltti tapansa mukaan

tiheään. Tuosta kahvikupista hän otti vain kulauksen. Niin, ja sitten

hän nautti tietysti vermuttiryyppynsä.



— Vermuttia? En näe lasia missään.



Rouva Eippo naurahti.



— Ei hän lasia käyttänyt, hän torjui. — Hänellä oli vermutti aina

sellaisessa kummallisessa, litteässä pullossa. Hän kertoi saaneensa

pullon lahjaksi ollessaan Unkarissa vierailemassa. Sellainen

punakirjava, pieni pullo se on. Se oli aina hänen mukanaan. Ja

esiintyessään hän otti siitä väliajoilla kulauksen tai pari. Hän sanoi

sen tuottavan onnea.



Ahvenisto vääntäytyi seisomaan.



— Missä tuo pullo nyt on? hän tiukkasi.



— Tuolla kaapissa kai, hänen käsilaukussaan. Siellä hän sitä säilytti.



— Näyttäkää minulla käsilaukkua.



Vanha nainen kumartui ottamaan pukeutumispöydän alla olevasta kaapista

mustan, boksinahkaisen käsilaukun. Mutta kun hän oli avannut sen, hänen

suunsa loksahti auki.



— Pulloa ei ole täällä! hän huudahti. — Näin itse, miten hän neiti

Sormaalan lähdettyä otti pullonsa täältä. Muistan, miten hän naurussa

suin sanoi: »Olinpa vallan unohtaa tänään ottaa onnenryyppyni. Se olisi

merkinnyt huonoa onnea, Liisa.»



Rikospoliisin päällikkö virkkoi hyvin vakavana:



— Etsikää minulle tuo pullo! Pankaa vaikka koko talo ylösalaisin, mutta

pullon pitää löytyä. Nyt en halua vaivata arvoisia naisia tällä kertaa

enempää.



Lihava rouva Eippo niiasi pitäessään ovea auki johtajalle.



Jäätyään kahden kesken ammattitoverinsa kanssa Ahvenisto tömisteli

pitkään edestakaisin lattialla.



— Käsitätkö, Kaarlo? hän tiedusti viimein. — Ellei kahvissa ole

myrkkyä, niin sitä oli vermutissa. Minun täytyy hälyttää tänne

apuvoimia osastoltamme. Sillä aikaa kun minä olen puhelimessa, sinä

voit tutkia käsilaukun. Sinullahan on tapana aina löytää jotakin

erikoista.



Palatessaan pukuhuoneeseen hän näki Raudan tuijottavan tyhjää

käsilaukkua. Pöydällä hänen edessään olivat siinä olleet tavarat.

Siinä oli lompakko, jossa setelit olivat huolellisesti laskostettuina

suuruusjärjestyksessä, pitsireunainen nenäliina, kultainen savukeko

telo, puuterirasia, huulipuikko, kampa ja Abloy-lukon avain.



— Voi tuhannen sinistä, punaista ja mustaa! rikospoliisin

päällikkö ähkäisi. — Tuossako kaikki? Ja häntä kehuttiin suureksi

taiteilijattareksi. Eikös puhuta boheemien huolimattomuudesta? Tuo ei

ainakaan todista sitä. Toista on esimerkiksi minun eukkoni käsilaukku.

Ihan toista!



Muistot saivat hänet huokailemaan raskaasti.



— Harvoinkos olen joutunut etsimään hänen silmälasejaan! Niiden

kätkemisessä hän on likellä maailmanmestaria. Sitten hän hätäilee, että

missä, missä. Monesti olen löytänyt ne hänen omasta käsilaukustaan.

Mutta minkä kaiken keskeltä! Siellä on kokonainen pienoismaailma.

Seteleitä hujan hajan, niin että olen tajunnut, miksi talousrahat

aina niin nopeasti loppuvat. Vanhoja, maksettuja laskuja tukuttain.

Stockmannin, HOK:n ja Elannon kuitteja useilta vuosilta. Hiusverkkoja

ja tukkaneuloja kokonaiselle naispataljoonalle. Tyhjiä ja täysiä

muistiinpanovihkoja. Valokuvia lapsistamme melkein heidän syntymästään

alkaen. Tusinan verran suuria ja pieniä avaimia, joista ainoakaan

ei kuulu meidän nykyiseen talouteemme. Pohjalastina muutama

kourallinen meidän arvottomia metallikolikoitamme ja joukko Ruotsin

kuparisia 5-äyrisiä, jotka olivat jääneet sinne toissavuotiselta

ulkomaanmatkaltamme. Huippujen huipuksi kaksi nuorimman vesamme

maitohammasta, toistakymmentä vuotta sitten leukapielistä irronneita.

Mitä muuta lie ollut, mutta paljon rojua siellä aina on. Minä olisin

erinäiset kerrat nauranut sille. Viime hetkessä olen kuitenkin tullut

ajatelleeksi, että ihmisellä, joka vuodesta vuoteen ja aamusta iltaan

kanneksii moista painoa, täytyy olla pelottavat käsivoimat. Niinpä olen

pysynyt viisaasti vaiti.



Rauta oli kärsivällisesti kuunnellut värikästä kuvausta. Sen päätyttyä

hän sanoi:



— Löysin rouva Muroleen lompakosta Kruununhaan apteekin vastamerkin.

Onko sinulla mitään sitä vastaan, että otan sen? Kävisin vilkaisemassa,

mitä lääkettä Aira-rouva on sieltä tilannut.



Ahvenisto huitaisi pullealla kädellään.



— Ota, ota ja käy rohtoherrojen puheilla, hän hyväksyi. — Sillä

myrkyllä, mikä vielä on apteekissa, häntä ei ainakaan tapettu. Etkö

löytänyt mitään muuta mieleistäsi?



— Katso tuota savukekoteloa.



Rikospoliisin päällikkö otti sen kouraansa. Kultaiseen pintaan oli

upotettu rubiineja kirjaimiksi AM.



— Sievä, pieni lahja joltakin mieheltä, arvaan, hän mutisi. —

Ilmaiseeko tämä ehkä sinulle jotakin?



— Ei kuori, mutta sisällys.



Ahvenisto avasi kotelon.



— »Bostoneja», hän totesi välinpitämättömästi. — Onko sinulla kovinkin

huikaiseva tupakan nälkä, koska näitä himoitset?



Rauta ei välittänyt hänen yrityksestään laskea leikkiä. Hän oli hyvin

vakava.



— Jos katsot vähän tarkemmin, huomaat yhden poikkeavan muista. Se on

_marijuana_-savuke.



— Voi sininen, punainen ja musta sentään! rikospoliisin päällikkö

noitui. — Niinpä onkin. Mutta se voi olla vanha muisto samalta herralta

kuin kotelokin.



— Ei. Rouva Murole ehti tänä iltana jo polttaa yhden marijuanan. Se

näkyy tuhkakupista.



Miehet katsoivat toisiinsa vaieten pitkään. Viimein Ahvenisto ärähti:



— Mitä sinä haudot, Kaarlo?



— Ajattelen huumausaineiden salakuljettajia ja nuorta Paavo Paatsamaa.



Rikospoliisin päällikkö ähkäisi tuskaisesti:



— Oh, painu nyt...! Meillä on tällä hetkellä enemmän kuin kylliksi

tekemistä rouva Muroleen kuoleman selvittelyssä.



— Niin sinulla, Rauta myönsi. — Minä taidan lähteä kotiin. Tuolta oven

takaa kuuluvista äänistä päätellen miehesi ovat jo tulleet.



— Mene vain, Ahvenisto hyväksyi, — ja vie nuo uudet ajatukset

mennessäsi. En tosiaan kaipaa niitä hämäämään mieltäni. Muuten, sano

lämpimät, ihailevat terveiseni Inkerille.



Rauta nyökkäsi ja lähti. Odottamiseen kyllästyneet näyttelijät

silmäsivät häneen toivorikkaina. Mutta kun hän asteli lämpiön lävitse

syvissä mietteissä heistä piittaamatta, he huokasivat pettyneinä.



Hän nousi näyttämölle. Johtajan huoneesta tuli ulos joku, joka

hämärissä vilahti kiireisesti hänen ohitseen. Oili Sormaala, hän

totesi. Tyttö oli kai ollut kertomassa Oreelle rikospoliisin päällikön

hänelle tekemistä kysymyksistä ja palasi nyt tähystyspaikalle. Rauta

rypisti kulmiaan, »Nuo kaksi olisivat tänä yönä helisemässä», hän

tuumi, »jos Ahvenisto tietäisi jo nyt heistä yhtä paljon kuin minä.»



Koputtamatta hän astui sisään. Savu leijaili huoneessa kuin sumu.

Kirjailija istua kyyhötti samassa tuolissa kuin aikaisemminkin imien

ahnaasti savuketta. Hänen isot, ylpeät kasvonsa vaikuttivat peräti,

riutuneilta. Kun tulija istahti häntä vastapäätä, hän kivahti käheästi:



— Minä en häntä tappanut, mikäli sitä kysymään tulit!



— Älähän riuhdo, Rauta tyynnytti häntä. — Jutellaan.



Ore tiuskaisi:



— Kyllä minä sinun juttelusi tiedän! Samaa joukkoa olet kuin tuo paksu,

puuskuttava virtahepo, rikospoliisin päällikkö.



— Hän on taitava ja perusteellinen herra. Paina se mieleesi. Unohdetaan

nyt kuitenkin hänet ja keskustelu, johon joudut hänen kanssaan.

Poltatko sinä marijuanasavukkeita?



— En, kirjailija torjui. — Ensinnäkään minulla ei ole varaa sellaiseen

ylellisyyteen. Toisekseen en halua sammuttaa aivojani. Minulla on vielä

tehtävää tässä maailmassa.



Rauta nyökkäsi. Pojan itseluottamus näytti jälleen havahtuneen.



— Entä polttiko Aira niitä?



— Ei ainakaan minun tietääkseni.



— Asuiko hän sinun luonasi?



Ore naurahti pilkallisesti.



— Minulla on Keski-Töölön erään synkän vuokrakasarmin ensimmäisessä

kerroksessa huone ja keittokomero. Hänen armonsako olisi alentunut

asumaan sellaisessa luolassa? E-hei, siihen hän oli aivan liian suuri

diiva. Saatuaan eron Liusteesta hän osti itselleen kahden huoneen

ja keittiön osakkeen Pohjoisrannan uusimmasta talosta. Avaruutta

ja kauneutta ja näköala viidennestä kerroksesta merelle, sitä hän

vähintään vaati. Ja jos kysyt minulta, miksi lopulta panin hanttiin,

niin selitys on yksinkertainen: minä en ole mikään sylikoira!



Rauta ei puuttunut heidän ilmeisesti myrskyiseen yhdyselämäänsä. Sen

sijaan hän kysyi:



— Milloin sinä näit Airan viimeksi, elossa?



— Hän tuli tänne heti sen jälkeen, kun kellot soivat toisen näytöksen

alkamisen merkiksi. Se oli minulle yllätys. En odottanut hänen

käyntiään. Oili oli jo pistäytynyt kertomassa, ettei Aira ollut

lepytettävissä. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään sanomista

hänelle. Mutta hänellä oli. Hänellä oli samanlainen vastenmielinen

tapa kuin sinulla, Rauta, hiipiä koputtamatta sisään. Hän tuli aivan

tuohon pöydän ääreen. Suuret, vihertävät silmät säihkyen hän julisti

dramaattiseen tapaansa: »Teit virheen, rakkaani, lähettäessäsi tuon

letukan luokseni. Tiedät ehtoni: joko vannot palaavasi luokseni tai...

Minä en tee kompromissia. Nyt sinulla on viimeinen tilaisuus pelastaa

näytelmäsi.» Minä hyppäsin raivoissani pystyyn ja käänsin hänelle

selkäni. Hän kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä.

Silloin räjähdin: »Painu helvettiin! Minä voin kirjoittaa uusia

näytelmiä, kun olen vapaa sinun orjuudestasi! Minun puolestani saat

tehdä Loo-Ruhamalle, mitä mielit!» Pyörähdin oveen päin. Olin valmis

lyömään häntä. Mutta silloin hän oli jo poissa... No, nyt tiedät

senkin, Rauta. Juokse kertomaan tämä poliisiystävällesi, jos sinua

huvittaa!



Rauta virkkoi rauhallisesti:



— Sinulla on edessäsi monta vaikeaa hetkeä, Ore. Koeta hillitä itsesi,

kun joudut tuomari Ahveniston kanssa vastakkain. Ja nyt: hyvää yötä.



Kun hän laskeutui katsomoon, valot yhä paloivat tyhjässä salissa.

Eteiseen tullessaan hän tapasi vain harmaahapsisen ovenvartijattaren.

Tämä ojensi hänelle päällystakin ja silinterin.



— Kiitoksia, rouva Aikki. Teidän ei olisi pitänyt jäädä odottamaan

minua.



Nainen hymyili hänelle surullisesti.



— Miten murheellinen ilta, herra tuomari, hän valitti. — Se oli

järkyttävää, tuo »Loo-Ruhama — ei armahdettu». Rouva Muroletta ei

totisesti armahdettu!









Neljäs luku.



SYDÄNHALVAUSKO?





Seuraavana aamuna Rauta heräsi varhain. Inkeri nukkui viereisessä

vuoteessa rauhallisesti. Hän oli heittelehtinyt unissaan, koska peitto

ja päällyslakana olivat valahtaneet sivuun. Vaaleat kiharat olivat

sotkuksissa pieluksella. Miten nuorelta hän yhä näyttää, melkein

lapselta, mies ajat teli vetäessään peiton varovaisesti vaimonsa ylle.

Saman tien hän sammutti himmeän yölampun.



Hän nousi hiljaa ja sai jalkoihinsa tohvelit. Kuulumattomin askelin

hän jätti huoneen. Tuokioksi hän pysähtyi lasten oven taa. Sieltä ei

erottunut vielä ääntäkään. Tyytyväisenä hän laskeutui alakerrokseen,

haki eteisen lattialta aamulehtien pinon ja istahti työhuoneensa

laiskanlinnaan tutkimaan niitä. Sähkövalo täytyi sytyttää, koska

aurinko ei ollut vielä noussut.



Hän sivuutti poliittiset uutiset, niin huomattavin otsikoin kuin

sanomalehdet kertoivatkin suurvaltaryhmien välien kiristymisestä.

Häntä kiinnosti nyt vain se, mitä pääkaupungin lehdillä oli

sanottavana eilisestä traagillisesti katkenneesta ensi-illasta. Kaikki

kirjoittivat siitä, ja useimmissa oli rouva Muroleen kuva Loo-Ruhaman

roolipuvussa. Muuan näppärä reportteri oli onnistunut saamaan tohtori

Tiiran haastateltavakseen. Lääkäri oli monisanaisesti esittänyt

käsityksensä kuolemansyystä ja selostanut, miten kauan hän oli

hoitanut näyttelijätärtä sydänvian vuoksi. Muutkin lehdet mainitsivat

uutisessaan sydänhalvauksen kuoleman aiheuttajaksi. Parissa oli pitkä,

yksityiskohtainen kuvaus Aira Muroleen loistavasta taiteilijanurasta.

Muut tyytyivät valittamaan sitä suurta tappiota, mikä teatteria

oli kohdannut ihaillun primadonnan odottamattoman ja aivan liian

aikaisen poismenon kautta. Eräässä uutisessa mainittiin ohimennen

näytelmästä, jonka ensi-ilta oli näin järkyttävällä tavalla katkennut

jo toisen näytöksen alussa. Siinä sanottiin, että »Leijona on noussut

tiheiköstänsä» oli alusta päätellen kiintoisa ja toistaiseksi vain

vähän tunnetun kirjailijan esikoisnäytelmäksi kunnioitusta herättävän

valmiilta tuntuva draama. Lisäksi lausuttiin toivomus, että näytelmä

saataisiin vielä samana näytäntökautena nähdä kokonaisuudessaan.



Rauta hymähti. Ilmeisesti Erik Oreella oli joku ystävä tuon lehden

toimituksessa.



Hän oli ryhtymäisillään uudelleen ja äskeistä tarkemmin lukemaan

selostuksia, kun Inkeri tuli aamutakkisillaan huoneeseen. Hän kantoi

runsaasti lastattua kahvitarjotinta. Kattaessaan pöytää hän virkkoi

hymyillen:



— Sinulla oli parempi tahto kuin kyky peittää minut, niin etten

heräisi. Minua nauratti nähdessäni sinun huolekkaat ilmeesi. Vai oliko

se näyttelemistä? Ehkä tarkoituksesi olikin herättää minut keittämään

aamukahvia.



— Samantekevää, mies vastasi. — Kahvi tulee joka tapauksessa sopivaan

aikaan.



Kun kaksi kupillista oli juotu, vaimo kysäisi:



— Otatko vielä juustovoileivän vai ehkä kinkkua?



— En kumpaakaan, kiitos vain. Nyt on savukkeen vuoro.



Inkeri sytytti sen hänelle.



— Taiteilija Hornia ja hänen Margitinsa, hän huomautti, — saivat

runsain mitoin sen, mitä eilisestä ensi-illasta odottivat. Kerro, mitä

oikeastaan tapahtui.



Rauta asettui mukavaan asentoon ja ryhtyi selostamaan illan

kokemuksiaan. Hän aloitti ensimmäisestä käynnistään teatterin

johtajan huoneessa. Inkeri kuunteli nyt, kuten aina, herpautumattoman

kiinnostuneena. Suuret, siniset silmät kuvastivat väliin hämmästystä,

mutta hän ei keskeyttänyt miehensä kertomusta. Kun tämä viimein

lopetti, hän tiedusti:



— Mitä lehdet lausuvat Aira-rouvan kuolemasta?



— Että se johtui sydänhalvauksesta.



— Sehän on mahdollista, eikö olekin?



— Epäilemättä.



Vaimo mietti tuokion. Sitten hän sanoi:



— Entä, jos lopullisesti selviää, että niin oli? Silloin Ahvenisto

joutuu aika ikävään tilanteeseen, eikö joudukin? Jo hänen eiliset

tutkimuksensa teatterissa...



— Niin, mies myönsi laimeasti, — jos.



— Sinä et siis usko siihen?



— En. Käsitykseni mukaan Aira-rouva myrkytettiin ensimmäisellä

väliajalla.



Inkerin herkät kasvot alkoivat värähdellä.



— Voi, Kaarlo, se tuntuu hirveältä. Hirveältä myös se, mitä minä sanoin

sinulle toisen näytöksen alkaessa hänestä. Muistatko...?



— Älä anna sen painaa mieltäsi. Rauta rauhoitti. — Se ei missään

tapauksessa voinut vahingoittaa häntä.



— Ei, mutta mistä sainkin päähäni pistellä sinua sillä, että tuo

lumoojatar oli sinulle saavuttamattomissa? Jos sinä ja Ahvenisto olette

oikeassa, hänellä oli jo silloin myrkky sisälmyksissään ja hän kaiken

inhimillisen avun saavuttamattomissa.



Mies käänsi hänen ajatuksensa arkisiin askareihin:



— Kaadapa minulle lisää kahvia. Sitä paitsi voisit käydä panemassa

vähän puuteria nenänpäähäsi. Se kiiltää.



Inkeri hypähti tuolista. Hän palasi hetken kuluttua taistelunhaluisena.



— Eihän se kiiltänyt!



Sitten hymy kirkasti hänen kasvonsa.



— Ah, nyt ymmärrän. Sinä pelkäsit minun äsken päätyvän kyyneliin. No,

puhellaan taas järkevästi. Ketä epäilet syylliseksi? Erik Ore ja Oili

Sormaala ovat kai ensimmäisinä listalla. Vaistoni sanoo kuitenkin, että

he ovat syyttömiä.



Rauta virkkoi:



— Epäilemättä Ahvenisto tulee iskemään kyntensä heihin, kun kerron

hänelle tietoni noista kahdesta.



— Onko se välttämätöntä?



— On. Minä olen aina pelannut Ahveniston kanssa avoimin kortein.

Häneltä voisi viedä päiviä, ennen kuin hän pääsisi tuon kolmoisdraaman

jäljille. Sanoipa sinun vaistosi sitä paitsi mitä tahansa, niin

tällä kertaa se ilmeisesti on hakoteillä, niin monesti kuin se onkin

osunut oikeaan. Mistä tämä äkillinen myötätunto Oretta kohtaan? Pikku

Sormaalasta et tienne mitään.



Vaimo punastui.



— Laura kertoi minulle Erik Oreesta, hän selitti. — Pojalla on ollut

surullinen lapsuus ja kova nuoruus. Hän on saanut tehdä lujasti työtä

päästäkseen siihen, missä on. Se selittää, miksi hän on sellainen kuin

on.



— Niin, itsepäinen ja itsekäs hän on, vuorenvarma omasta suuresta

kutsumuksestaan. Juuri sellainen tyyppi, jonka voi otaksua

häikäilemättä raivaavan tieltään jokaisen esteen. Esi., entisen

rakastajattarensa myrkyllä. Ellei Oili Sormaalan tuomasta kahvikupista

löydy myrkkyä, paksu ystävämme panee maat ja taivaat sekaisin

saadakseen käsiinsä Aira-rouvan unkarilaisen pullon.



— Sen kohtalo ei tunnu kiinnostavan sinua, Inkeri totesi. — Miksi ei?



Rauta sytytti uuden savukkeen, ennen kuin vastasi:



— Rouva Muroleen kuoleman tutkiminen on Ahveniston heiniä. Tietysti

kerron hänelle jutusta kaiken, minkä olen saanut tietää. Mutta muuten

hän pärjää hyvin yksinään, ainakin toistaiseksi. Minua kiinnostaa

ainoastaan eräs esiin tullut yksityiskohta.



— Mikä?



— Yli-insinööri Paatsama antoi tehtäväkseni koettaa päästä selville

niistä huumausainekauppiaista, joiden uhrina hänen poikansa kuoli.

Tähän asti en ole päässyt askeltakaan edemmäksi. Sekä tulli-

että poliisiviranomaiset myöntävät — tosin hyvin haluttomasti —

huumausaineiden salakuljetuksen maahamme kasvaneen. Yli maailman

ulottuvan rikolliskoplan uskon olevan sen takana. Ainoankaan täällä

toimivan asiamiehen jäljille ei kuitenkaan ole vielä osuttu.



Inkeri oli kuunnellut jännittyneenä.



— Mutta sehän on aivan toinen juttu kuin Aira Muroleen kuolema, hän

huomautti.



— Niin on ja mittasuhteiltaan ja merkitykseltään paljon suurempi, mies

sanoi. — Eilen löysin uuden jäljen, jota aion seurata.



— Minkä?



— Aira-rouvan marijuanasavukkeet. Toisen hän oli polttanut

pukuhuoneessaan, toinen löytyi hänen kultaisesta savukekotelostaan.



Vaimo silmäsi häneen järkyttyneenä.



— Mutta silloinhan...



Mari ilmestyi kynnykselle yhtä ankarana ja tuittupäisenä kuin

tavallisesti.



— Jassoo, hän murisi, — täällä sitä ollaan. Ei sopinut herättää minua

eikä Hilmaa keittämään kahvia, Tahdotaan kai meidän tuntevan itsemme

oikein tarpeettomiksi. Sen minä vain sanon...



Rauta hypähti seisaalleen ja keskeytti vanhan hoitajattaren alkamassa

olevan sanatulvan:



— Marin ei tarvitse tuntea itseään lainkaan tarpeettomaksi. Pöytä sopii

korjata.



Tuntia myöhemmin hän istui autossaan matkalla kohti keskikaupunkia. Hän

ajoi Snellmanin- ja Kirkkokatujen kulmaukseen. Apteekissa oli paljon

väkeä. Jäämättä odottamaan vuoroaan hän kysyi toisten takaa:



— Onko apteekkari itse tavattavissa?



Farmaseuttineitonen, jolle hän sanansa osoitti, oli juuri kumartuneena

tutkimaan erästä lääkemääräystä. Hän silmäsi häiritsijään paheksuvasti.

Tämän valloittava hymy riisui hänet kuitenkin aseista. Paljon

ystävällisemmin kuin oli aikonut hän vastasi:



— Ei. Mutta proviisori on.



Hän lähti jopa näyttämään vieraalle tietä takahuoneeseen. Proviisori

Voura osoittautui kaljupäiseksi, ystävälliseksi herraksi. Rauta

esittäytyi ja ojensi hänelle apteekin vastamerkin.



— Tuntuu ehkä tarpeettomalta, että vaivaan teitä. Mutta haluaisin

luottamuksellisesti tietää, mitä lääkettä tällä oli tarkoitus saada.



— Olen lukenut teistä, tuomari, proviisori vastasi kohteliaasti. —

Minulle on kunnia, että käännyitte puoleeni. Hetkinen vain.



Hän poistui kumartaen. Kymmenisen minuutin kuluttua hän palasi otsa

huolekkaissa rypyissä.



— Anteeksi kysymykseni, tuomari. Työskentelettekö nyt yhteistoiminnassa

poliisin kanssa? Katsokaahan, tuo lääkemääräys... Se oli kirjoitettu

rouva Aira Muroleelle, ja... ja... lehtien kertoman mukaan hän kuoli

eilen illalla...



Miesparka näytti kovin järkyttyneeltä. Rauta puolestaan ei halunnut

vastata suoraan hänelle esitettyyn kysymykseen. Sen vuoksi hän sanoi

ponnekkaasti:



— Minä olin tuomari Ahveniston — rikospoliisin päällikön, tiedättehän

— kanssa eilisessä ensi-illassa ja näin läheltä näyttelijättären

kuoleman. Lehdet mainitsevat syyksi sydänhalvauksen, ja niin se

todennäköisesti olikin. Tuollainen äkillinen kuolema aiheuttaa

kuitenkin aina huhuja, usein täysin aiheettomia. Siksi suoritetaan

sellaisen johdosta tutkimuksia, kaikessa hiljaisuudessa, kuten

ymmärrätte. Teille antamani vastamerkki löytyi rouva Muroleen

käsilaukusta. Tuomari Ahvenisto pyysi minua ottamaan selvää, kuka

lääkemääräyksen on antanut ja mitä se sisältää.



Häntä itseään harmitti mahtipontinen selityksensä, joka ei ihan

tarkalleen pitänyt yhtä totuuden kanssa. Sillä oli kuitenkin

tarkoitettu vaikutuksensa. Proviisori Voura muuttui innokkaaksi.



— Lääkemääräyksen oli antanut tohtori Tiira, hän ilmoitti, — ja se

sisälsi heroiinia.



Raudan kasvot eivät ilmaisseet, miten suunnattoman tärkeä hänelle tämä

tieto oli. Hän oli odottanut juuri sitä.



— Muistatteko, hän kysyi, — onko rouva Murole ehkä aikaisemmin saanut

täältä heroiinia tai morfiinia?



— On, heroiinia viime toukokuussa, proviisori vastasi suoralta

kädeltä. — Silloinkin tohtori Tiira oli määrännyt sitä hänelle. WHO,

maailman terveysjärjestö, joka on perinyt entisen kansainliiton

huumausainekomitean manttelin, on viime aikoina pitänyt melua heroiinin

liiasta käytöstä lääkkeisiin meidän maassamme. Siksi apteekit ovat

saaneet käskyn pitää varansa. Niinpä kun rouva Muroleen edellisestä

heroiiniannoksesta ei ollut kulunut pitempää aikaa, ja onhan

kaupungissa apteekkeja vaikka millä mitalla...



Kesken kaiken Voura hämmentyi.



— Minun ei ehkä pitäisi... Mutta työskentelettehän te, tuomari,

viranomaisten kanssa käsi kädessä.



— Voitte puhua minulle täysin vapaasti, Rauta virkkoi. — Minun täytyy

saada tietää kaikki, yksityiskohtia myöten.



Proviisori nyökkäsi keventyneenä.



— No niin, minä soitin tohtori Tiiralle todetakseni lääkemääräyksen

oikeaksi, proviisori kertoi. — Hän ei malttanut kuunnella minua

edes loppuun. »Jos siinä kerran minun nimeni on, niin mitä tyhjiä

soittelette!» hän vihoitteli ja paiskasi puhelimen kiinni. Minä en

kuitenkaan ollut vakuuttunut, en aivan riittävästi vakuuttunut.



— Miksi ette?



— Keskellä reseptiä H-kirjain oli toisenlainen kuin Tiira

tavallisesti kirjoittaa, Voura selitti ilmeisen ihastuneena omaan

tarkkanäköisyyteensä. — Rouva Murole oli sanonut tulevansa noutamaan

lääkkeen tänään iltapäivällä. Niinpä minulla oli hyvää aikaa lähettää

lääkemääräys rikostutkimuskeskuksen tarkastettavaksi. Puolenpäivän

maissa saan sieltä lausunnon.



— Erinomaista! Rauta kehui. — Niinpä en vaivaa teitä tähän erään

enempää. Sydämelliset kiitokset teille, proviisori!



Hän kiirehti jälleen autoonsa. Tällä kertaa matka suuntautui

Fredrikinkadun alkupäähän. Hän ei viitsinyt häiritä

rikostutkimuskeskuksen päällikköä, vaan haki käsiinsä maisteri

Laaksosen, pitkän, tumman nuoren miehen.



Tämä katsahti työstään tulijaan ja ilahtui.



— Hei, Rauta! Mistäs sinä siihen tulla tupsahdit?



— Suorinta tietä Kruununhaan apteekista.



Maisteri Laaksonen vihelsi.



— Odota silmänräpäys, hän virkkoi hypähtäessään pystyyn.



Hän palasi tosiaan melkein saman tien.



— Arvaan tämän kiinnostavan sinua.



Hän ojensi vieraalleen valokuvan. Se oli otettu lääkemääräyksestä.

Teksti oli selvää:



    »Rouva Aira Murole.

    Rec.

    Tabl. Heroin 20x0,005

        d. in tub. orig. N:o IS.

    tabl. tarvittaessa kielelle.»



Alla oli päiväys ja tohtori Tiiran allekirjoitus.



Rauta silmäsi kysyvästi nuoreen mieheen. Tämä iski hänelle silmää ja

pisti hänen käteensä toisen valokuvan.



Siinä oli sama kirjoitus kuin edellisessä, mutta heroiinin kohdalla

näkyi myös alkuperäinen lääkemääräys, joka koski nitroglyseriiniä.



Maisteri Laaksonen heittäytyi puheliaaksi.



— Samasta reseptistä molemmat valokuvat ovat, hän sanoi. — Apteekkiin

jätetty oli taitava väärennys. Viaton nitromääräys on varovaisesti

poistettu raapevedellä ja heroiini kirjoitettu tilalle. Meidän

laboratoriossamme on kuitenkin sellaista hokkuspokkus-väkeä, ettei

sitä jymäytetä. Hieman rodanivetyhöyrytystä vain, niin alkuperäinen

kirjoitus tuli punaisena esiin. Silloin oli sentään pidettävä kiirettä

valokuvauksella, sillä tuo teksti häipyy. Tämä on ihan selvä tapaus.

Vahinko, ettei väärentäjää saatane kiinni. Ken lieneekin ollut se, joka

on käyttänyt rouva Muroleen nimeä, niin hän on tietysti jo lukenut

näyttelijättären kuolemasta ja varoo menemästä Kruununhaan apteekkiin

hakemaan »lääkettään».



Rauta ei ryhtynyt oikomaan hänen erehdystään. Istahtaessaan jälleen

Cadillacinsa ohjauspyörän taa hän totesi maisterin olleen eräässä

suhteessa oikeassa loppumietteissään. Lääkemääräyksen väärentäjää ei

saataisi kiinni.



Hän ajoi korttelin ympäri ja lähti palaamaan kohti kotia. Niin pitkälle

rouva Murole oli siis sortunut huumausainehimossaan, että oli ryhtynyt

väärentäjäksi. Marijuanasavukkeet, joilla monet Amerikassa aloittivat

synkästi päättyvän »urheilunsa», olivat ilmeisesti olleet hänelle

korvike heroiinin puutteessa. Milloin hän oli mahtanut aloittaa

huumausaineiden käytön?



Eräs ajatus iskeytyi Raudan mieleen. Hän pysäytti auton ensimmäisen

vastaansattuvan puhelinkioskin eteen. Tohtori Tiiran numerosta töykeä

naisääni tiukkasi:



— Koskeeko asianne aikatilausta? Siinä tapauksessa...



Mies keskeytti nopeasti:



— Ei koske. Olen viranomainen.



Se tehosi. Lääkäri tuli puhelimeen. Kuultuaan, kuka soittaja oli, hän

kiivastui.



— Te ette ole mikään viranomainen!



— En, mutta sellaiseksi esittäytyminen oli ilmeisesti ainoa keino saada

teidät langan päähän. Minun on välttämättä tavattava teidät heti.



Tiira empi. Sitten hän kuitenkin sanoi armollisesti:



— Voin uhrata teille viisi minuuttia. Olen lähdössä ulos. Pitäkää

kiirettä. Osoitteeni näette luettelosta.



— Tarvitsen noista viidestä minuutista vain kaksi, Rauta sinkosi

vastaan ja sulki puhelimen.



Tohtori Tiira asui vanhassa, mustuneessa kivitalossa Kalevankadun

loppupäässä. Hissiä ei talossa ollut. Porraskäytävässä oli

vastenmielinen sipulin ja paistetun rasvan haju. Ympäristö on

vähin samanlainen kuin mieskin, Rauta tuumi harppoessaan portaita.

Ammattiveljiensä keskuudessa Tiira ei nauttinut minkäänlaista

arvonantoa. Häntä pidettiin lahjattomana, ja seurustelua hänen kanssaan

kartettiin. Hänen potilaspiirinsä ei liioin saattanut olla suuri.



Tiira otti vieraansa vastaan tuskin nyökäten pienen työpöytänsä takaa.



— Tulette tietysti utelemaan rouva Muroleesta, hän tiuskaisi

heti alkuun. — Tiedättekö ylipäänsä sellaisesta kuin lääkärin

vaitiolovelvollisuudesta? Minä voisin ajaa teidät ulos. Te olette

kuitenkin sellaista väkeä, ettei teistä pääse vähällä irti. Tulisitte

uudelleen, varustettuna miten korkein valtuuksin tahansa. Siksi olen

ottanut esiin Aira-rouvan potilaskortin. Se on tässä edessäni. Mitä

tahdotte tietää?



Rauta ei kiinnittänyt huomiota hänen töykeään käytökseensä. Tyynesti

hän kysyi:



— Milloin hän ensimmäisen kerran turvautui potilaana teihin?



— Helmikuun 25 päivänä —46.



— Tutkimuksenne tuloksena oli silloin sepelvaltimon tukkeuma, niinkö?



— Niin. Hyvin vaikea tapaus.



— Hän toipui kuitenkin Etelä-Eurooppaan tekemällään virkistysmatkalla,

mikäli olen kuullut. Milloin hän seuraavan kerran tuli luoksenne?



— Viime maaliskuun 12 päivänä.



— Ei sillä välin lainkaan?



— Ei.



— Mikä häntä vaivasi maaliskuussa?



Lääkäri tuijotti vihaisesti vieraaseensa vastatessaan:



— Hän halusi heroiinia. Minä kirjoitin sitä hänelle pienen,

tavanmukaisen annoksen. Hänen hermonsa olivat kuin viulunkielet. Hän

oli teatterissa aina tulessa, opereteista tragedioihin asti. Sellainen

kuluttaa, olipa ihmisellä vaikka härän terveys.



— Ymmärrän teidät. Oletteko myöhemmin kirjoittanut hänelle heroiinia?



— Kaksi kertaa. Viimeksi viime heinäkuun 16 päivänä.



— Eikö hän sen jälkeen käynyt samalla asialla luonanne?



— Kävi. Viime maanantaina. Mutta minä pidin silloin hänelle luennon

huumausaineiden vaarallisuudesta, jos niihin totuttautuu. Hän lähti

täältä vihoissaan, kun määräsin hänelle vain nitroa ja kehoitin häntä

varomaan sydäntään.



Rauta nyökkäsi. Tiiran ilmoitus piti yhtä hänen näkemänsä

lääkemääräyksen kanssa. Proviisori Voura taas oli ilmoittanut rouva

Muroleen hakeneen heroiinia Kruununhaan apteekista viime toukokuussa.

Silloin hän siis oli saanut Tiiralta keskimmäisen lääkemääräyksen.



Hän nousi hyvästelemään.



— Siinäkö kaikki? lääkäri kysyi hämmästyneenä.



— Siinä.



Hesperiankatujen välissä Rauta pysäytti jälleen autonsa ja lähti

puistoon kävelemään. Pitkin Runeberginkatua liikenne pauhasi arkisen

touhukkaana. Puistokäytävällä sen sijaan oli autiota. Sivummalla muuan

vanha puistotäti paimensi parin kolmen vuoden ikäisiä poikaa ja tyttöä,

ilmeisesti kaksosia. Kuivat lehdet kahisivat kävelijän jaloissa.

Pilvet matoivat alhaalla lokakuisella taivaalla. Kylmä viima kävi

Töölönlahdelta. Kesä on taas tähän erään auttamattomasti ohitse, hän

totesi. Mutta hänen ajatuksensa jauhoivat Aira Muroleen arvoitusta.



Tullessaan kotiin hän tapasi rikospoliisin päällikön istumassa

työhuoneen laiskanlinnassa piippuaan poltellen.



— Onko Inkeri kotona?



— Silloin en olisi sinua kaivannut, niin kuin nyt olen. Vaimosi on

kaupungilla. Olen puolisen tuntia keskustellut loistavan Marinne

kanssa. Hänellä on erinomainen maku. Hän jumaloi emäntäänsä, vaikka

hänen on ollut pakko todeta tämän muuttuneen avioliitossa epäedukseen.

Tiedätkö, hän pelkää sinua!



— Eihän.



— Ihan totta.



Rauta nauroi.



— Silloin minä puolestani, hän virkkoi, — olen toistakymmentä vuotta

aivan suotta pelännyt häntä. Missä tuo aarre nyt sitten on?



— Hän on keittämässä minulle kahvia.



Hetken kuluttua iäkäs palvelijatar saapui kahvitarjottimineen. Hän

hätkähti hieman havaitessaan isäntänsä.



— Jassoo, meidän tuomari on jo kotona, hän mutisi hämillään. — Täytynee

sitten tuoda toisetkin kupit.



Saatuaan ne pöytään hän katosi itsekseen jupisten näkyvistä.



— Otatko lasin konjakkia? isäntä kysyi.



— Kiitoksia, mielelläni. Marilta en olisi uskaltanut pyytää. Hän tuntuu

olevan ankara raittiusihminen. Senkään vuoksi hän ei edes parhaalla

tahdollaan voi sydämessään hyväksyä sinua.



— Entä sinut sitten? Nytkin saat naukata yksin. Minä aion tänään vielä

ohjata autoa.



Ahvenisto hymähti.



— Oikein, poikaseni. Pysy aina erilläsi väkevistä aineista. Minä,

katsos, minä osaan olla viisaasti vaiti oikeilla kohdilla. En

hiiskahtanut Marille yksinomaan hyvän konjakkiryypyn tähden toivovani

sinun kotiutuvan pian. Tunnen tarvitsevani sellaisen. Tulin tänne

näet suoraan oikeuslääketieteelliseltä laitokselta. Milloin sinä olet

viimeksi käynyt tuossa kuoleman talossa?



— On siitä jo jonkin aikaa.



— Menin sinne kuullakseni, mitä ne ovat löytäneet ruumiinavauksessa.

En kuitenkaan tavannut etsimääni lääkäriä. Sain sellaisen

painajaisajatuksen, että Aira Muroleen ruumis oli joutunut hakoteille

eikä ollut lainkaan siellä. Kysyin vahtimestarilta. Tuon ukonkäppyrän

naama oli ihan luku sinään. En minäkään mikään Adonis ole, Luoja

paratkoon. Mutta tällä oli pärstä kuin homeessa. Ripsittömät silmät

tuijottivat elottomina eteensä. »Jaa, Murole, nainen,» hän sopotti

vastaukseksi kysymykseeni, »jaa, taitaa minulla sellainen kappale

varastossa olla.» Huh! Kun minua kuolema kohtaa, toivon sen tulevan

vanhan, kunniallisen keuhkokuumeen muodossa, jotta maallinen majani ei

joudu tuon äijän »varastoon».



— Ei keuhkokuumeeseen enää kuolla, Rauta huomautti, — ei yleensä.

Penisilliinillä lääkärit pelastavat sinut siitä.



Rikospoliisin päällikkö pudisteli pahoitellen päätään.



— Tuhannenmoinen hoppu minulle nyt sieltä tuli, kun vielä omilla

koivillani pääsin, hän huokaili. — Jätin vain sanan, että etsimäni

lääkäri soittaisi minulle tänne palattuaan kolkkoon virkapaikkaansa.



Hän muutti leveän, pakinoivan sävynsä kuivan asialliseksi ja virkkoi:



— Tulin kuullakseni, mitä sinulla on eilisillasta kerrottavaa.



Rauta antoi hänelle yksityiskohtaisen selostuksen kuulemastaan ja

havainnoistaan. Kuuntelija ähkyi ja puhkui moneen kertaan. Hänen

onnistui kuitenkin pidättäytyä keskeyttämästä. Lopulta hän nousi

mittelemään vihaisin askelin huonetta. Kun isäntä päätti kuvauksensa

toiseen keskusteluunsa kirjailija Oreen kanssa, hän räjähti:



— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Etkä tuosta kaikesta

vinkaissut minulle eilisiltana! Taisit vielä nauttia katseessasi

sivusta, miten minä harhailin pimeässä?



— Missä vaiheessa sinulla olisi eilen ollut aikaa kuunnella minua?

Rauta tiedusti rauhallisesti.



— No, sinua ei taida voida syyttää, Ahvenisto myöntyi. — Mutta

onpa minulla nyt urakkaa. Kunhan se lääkäri palaisi lounaaltaan

oikeuslääketieteelliselle laitokselle ja kilauttaisi tänne, mitä

myrkkyä ovat löytäneet!



— Miten oli neiti Sormaalan tuoman kahvin laita? isäntä kysyi. — Se on

kai jo tutkittu?



— On. Siinä oli kahvia, halvinta Rioa, sokeria ja kermaa. Ei muuta.

Myrkyn on täytynyt olla vermutissa.



— Eikö unkarilaista pulloa ole vielä löytynyt?



— Ei. Aira-rouva on piilottanut sen tuhannenmoisen taitavasti. Tai

sitten murhaaja on tavalla tai toisella saanut sen kouriinsa ja

tietenkin hävittänyt. Mutta se löytyy kyllä, kun pääsen käsiksi tuohon

Oreeseen ja hänen Oili-tyttöönsä. Sitä ennen minun on haasteltava

pitkään mainitsemasi kankaantuhrija Hornian kanssa. Ehkä hän tietää

enemmän kuin tuli sinulle kertoneeksi. On kai sitä paitsi syytä

pistäytyä tiedusteluretkellä myös toimitusjohtaja Liusteen luona.

Olihan hän sentään vielä vajaa vuosi sitten Airan aviomies.



Puhelin soi. Rikospoliisin päällikkö oli parilla harppauksella pöydän

ääressä.



— Haloo... Minä olen.



Hän peitti torven mahtavalla kourallaan ja pienet, vihreät silmät

iloisesti välkkyen sanoi ammattiveljelleen:



— Sytytä sinä vain rauhassa savukkeesi. Tämä on minun odottamani puhelu.



Äkkiä hän jäykistyi.



— Mitä? Mitäs tohtori nyt höpsii?... Oletteko varma, ihan

vuorenvarma?... Vai niin. Kiitoksia. Hyvästi.



Raskaasti hän istahti kirjoituspöytätuoliin, joka natisi hänen painonsa

alla. Hän pyyhkäisi kämmenellään otsalle nousseen hien ja valitti:



— Ei, en mene Liusteen enkä Hornian luo. Ore ja hänen tyttönsä saavat

myös olla minulta rauhassa. Mitä kaikkia munauksia lienen eilisillasta

alkaen tehnyt?



— Mistä tämä äkillinen jeremiadi?



— Mistä? Ahvenisto valitti. — Ruumiinavauksessa ei ole löydetty mitään

tappavaa myrkkyä. Kuuletko? Ei mitään! Minä vihjaisin noille pojille

etukäteen, että jotakin sellaista löytyisi, Siksi he ovat tehneet

erikoisen tarkkaa työtä. Ja tulos? Ei mitään! He ovat samaa mieltä kuin

se kiittämätön Tiira. Sydänhalvaus. Loppu.



Rauta painoi hämmästyneenä savukkeensa tuhkakuppiin. Hänkin oli

odottanut aivan toisenlaista tulosta tutkimuksesta.



Paksu poliisimies ponnahti pystyyn ja huusi:



— Minä seison tässä lyötynä! Jokainen pojankloppi voi nauraa minulle!

Ja kenen syytä se on? Sinun! Sinä se harhautit ajatukseni näille

hulluille raiteille! Etkö kuiskannut minulle teatterisalin pimeydessä,

että tapahtuisi rikos? Murha! sinä sanoit.



— Kerroin vain minulle vihjaistun mahdollisesti tapahtuvasta

rikoksesta. Lisäsinpä vielä, että kai hälytys oli väärä, mutta että

kertojani oli vainunnut murhaa. Siinä kaikki.



Ahvenisto ei ottanut niin vain rauhoittuakseen. Hän oli järkyttynyt

kuulemastaan tutkimustuloksesta ja huitoi ympärilleen kuin sokea.



— Kaikki? Voi taivaan vallat! Kun vain muistan, mitä kaikkea minä

yömyöhälle asti touhusin näyttämön takana, minua yököttää. En ikinä

astu jalallani enää siihen teatteriin enkä kulje edes sen ohi. Nuo

komeljanttarit näyttäisivät minulle varmasti pitkää nenää.



— Kuka sinun käski tallustella siellä kuin elefantti lasikaapissa? En

ainakaan minä.



Rikospoliisin päällikkö ähkäisi. Hän tuijotti pitkään ammattiveljeään.

Sitten hän nyökkäsi ja myönsi lauhkeasti:



— Et, et sinä.



Hän asteli raskaasti tupakkapöydän luo ja kaasi konjakkia lasiinsa.

Yhdellä siemauksella hän tyhjensi sen ja vajosi väsyneenä ja

tympeytyneenä laiskanlinnaan.



Pikku Marja tepasteli huoneeseen ja tuli hänen luokseen. Toivorikas

ilme oli tyttösen harmaissa silmissä. Hän odotti kummisedän nostavan

hänet niskaansa ja saavansa taas ratsastaa tuossa mukavassa,

pehmeässä satulassa ympäri alakerran huoneita. Mutta setä vain

silitti hajamielisesti hänen kutrejaan eikä edes sanonut hänelle

mitään. Tyttönen vetäytyi lähemmäksi isää. Kun tämäkään ei näyttänyt

kiinnittävän häneen mitään huomiota, hän lähti huoneesta pikku suu

väristen. Saliin päästyään hän paiskasi oven perässään kiinni, niin

että raikui. Isot ihmiset ovat typeriä ja käsittämättömiä, hän päätteli.



Viimein Rauta katkaisi hiljaisuuden:



— Kuulehan nyt, hyvä veli. Lyön kanssasi vaikka vetoa...



Ahvenisto nosti riipuksissa olleen päänsä.



— Minä en lyö sinun kanssasi vetoja! Olen luvannut Inkerille auttaa

häntä sinun kasvattamisessasi irti tuosta pahasta tavasta.



— Leikki sikseen, isäntä virkkoi. — Haluan puhua kanssasi Muroleen

tapauksesta.



— Minä en halua! En koskaan enää. Loppu. Slut. Schluss. Finis.

Käsitätkö?



— En. Olen kaikesta huolimatta vakuuttunut siitä, että Aira Murole

murhattiin.



Rikospoliisin päällikkö huitaisi välinpitämättömästi kädellään.



— Älä yritä herättää ammuttua karhua eloon, hän mutisi. — Se on tyhjä

vaiva. Lääkärit ovat langettaneet lopullisen tuomion. Sydänhalvaus.



Rauta ei tuhlannut häneen enempiä sanoja. Hän etsi puhelinluettelosta

teatterin numeron ja soitti sinne. Väsynyt naisääni vastasi:



— Näyttelijäin lämpiössä.



— Onko taiteilija Aarne Harjava siellä?



— Ei. Jos teillä on hänelle jotakin asiaa, tavoittanette hänet

Ala-Helsingistä grogilasin äärestä.



— Kiitoksia paljon.



Ahvenisto ei ollut välittänyt kuunnella. Hän oli kaatamassa itselleen

lisää kahvia, kun isäntä kysyi:



— Tuletko mukaan?



— Minne, muka?



— Tapaamaan näyttelijä Harjavaa. Hän esitti Hoosean osaa. Mieleeni

muistui äsken, että vähän ennen kuolemaansa Aira-rouva kurottautui

häntä kohden ja kuiskasi jotakin. Haluan tietää, mitä se oli. Harjava

istuu nyt hotelli Helsingin alaravintolassa.



— Mitä sillä on väliä, mitä näyttelijätär kuiskasi? Nyt enää!

Luultavasti hän ilmoitti äijän parran olevan vinossa. Minä en sitä

paitsi huomannut mitään tuollaista ylimääräistä kuiskuttelua. Saatan

silti lähteä mukaasi. Sieltä on lyhyempi matka rikospoliisiosastoon.

Ja voi taivaan vallat, siellä puhutaan lujaa, elleivät pojat vielä ole

saaneet selväksi sitä kirottua murtovarkautta!



Molemmat pysyttelivät ääneti koko automatkan halki kaupungin.

Kömmittyään vaivalloisesti ulos autosta Hallituskadulla lihava

poliisimies sanoi empien:



— Enpä tiedä, viitsinkö tulla enää kanssasi. Tai olkoon menneeksi,

vanhan ystävyytemme vuoksi.



He löysivät helposti Harjavan. Tämä istui ypöyksin suuren, pyöreän

pöydän ääressä. Hänessä ei ollut nyt mitään profeetallista arvokkuutta.

Harmaatukkainen pää kumarassa hän kyyhötti tuijottaen puolillaan olevaa

lasia edessään. Poskille kohonnut puna juorusi hänen juoneen jo eräitä

lasillisia. Kun toverukset istahtivat hänen pöytäänsä, hän silmäsi

tulijoihin ensin välinpitämättömästi, mutta säpsähti samassa.



Esittäydyttyään Rauta kävi suoraan asiaan:



— Meillä on jotakin kysyttävää teiltä eilisestä ensi-illasta. Vähän

ennen kun Goomerin humalainen seurue tunkeutui näyttämölle, rouva

Murole kuiskasi teille jotakin. Se ei ilmeisesti kuulunut hänen

osaansa, koska te silmäsitte häneen hätääntyneenä. Haluamme tietää,

mitä hän sanoi teille.



Näyttelijän vanhat, ryppyiset kasvot olivat alkaneet vavahdella. Hän

nyökytteli päätään ja lipoi huuliaan, ennen kuin vastasi. Ahvenistolle

hän osoitti sanansa:



— Niinpä niin. Arvelinkin tässä juuri, pitäisikö minun lähteä teille

kertomaan siitä. Viime yönä se jotenkin jäi minulta silloin, kun

tiedustitte kaikenlaista. Koetinhan minä vastata suoraan. Mutta kun te

ette kysynyt nimenomaan tätä, niin...



Hän katsoi räpyttelevin silmin pyytävästi rikospoliisin päällikköön.

Tämä vastasi hänen sanattomaan rukoukseensa hyväntahtoisesti:



— Eipä sillä väliä. Taisin tulla muutenkin vaivanneeksi teitä

enemmän kuin tarpeeksi. Voin kertoa teille, että tämänpäiväisessä

ruumiinavauksessa ei ilmennyt mitään epäiltävää. Lääkärien yhteinen

loppupäätelmä on: sydänhalvaus.



— Ah, Luojan kiitos!



Ääretön huojennus kuvastui Harjavan koko olennossa. Hänen ryhtinsäkin

kohentui.



— Luojan kiitos! hän toisti. — Se oli siis vain Airan tuttua

luulotautia.



— Mitä hän kuiskasi teille? Rauta tiukkasi.



Näyttelijä silmäsi häneen kuin tungettelevaan sivulliseen. Hän taipui

sentään vastaamaan:



— Nyt voin jo hymyillä noille hänen sanoilleen. Mutta silloin ne

täyttivät minut kauhulla. Hän huohotti: »Hän on myrkyttänyt minut.

Käsiäni pistelee oudosti ja sisälläni polttaa.»



Poliisimies havahtui hetkeksi jälleen Ahvenistossa. Hän tiedusti:



— Jos kerran pelästyitte noista sanoista, niin miksette keskeyttänyt

näyttelemistä? Päinvastoin työnsitte hänet hetkistä myöhemmin niin

rajusti luotanne, että tavalliselta ihmiseltä olisi katkennut ainakin

pari raajaa, ellei selkärankakin.



Harjava katsoi häneen ällistyneenä.



— Keskeyttänyt? Ei sellaista näyttämöllä niin vain tehdä. Sitä paitsi

Aira itse palasi seuraavassa hetkessä osaansa. Enkä minä työntänyt

häntä rajusti, kuten väitätte. Tuskin kämmenelläni koskin häneen. Aira

itse heittäytyi selälleen.



Rikospoliisin päällikkö nyökkäsi. Tuollaisesta tempusta hän oli

edellisenä iltayönä kuullut monilta näyttelijöiltä.



Rauta puuttui taas puheeseen:



— Mitä tarkoititte äskeisillä sanoillanne, että »se oli siis vain Airan

tuttua luulotautia»? Onko hän ennenkin väittänyt tai vihjaissut jonkun

aikovan myrkyttää hänet?



— Ei, Harjava torjui, — ei sitä. Mutta muuten hän oli aika luulevainen.

Milloin hän valitti ompelijattarien tahallaan leikanneen hänen pukunsa

väärin, jottei hänen kaunis vartalonsa pääsisi täysiin oikeuksiinsa.

Milloin hän kuiskutteli jokaiselle vastaantulijalle sen tai tämän

näyttelijättären himoitsevan sitä tai tätä hänen osaansa ja vehkeilevän

häntä vastaan, Jos jossakin lehtiarvostelussa ei suitsutettu hänelle

kylliksi, hänellä oli heti selitys valmiina: arvostelija kantoi hänelle

muka kaunaa siitä, ettei hän viime kutsuissa ollut suvainnut vastata

tämän tervehdykseen. Ja sen sellaista. Minä puolestani pidin Airasta ja

tulin hänen kanssaan hyvin toimeen. Mutta myönnän hänen joskus käyneen

hermoille.



— Onko teillä aavistusta, Rauta kysyi vielä, — ketä rouva Murole olisi

saattanut tarkoittaa sanoillaan: »Hän on myrkyttänyt minut»?



— Ei, ei edes kaukaisinta. Sehän oli sitä paitsi pelkkä kauhea

kuvitelma Airan puolelta, koska hän — kuten nyt tiedetään — kuoli

sydänhalvaukseen... Luulenpa pelkästä helpotuksesta ottavani vielä

yhden grogin. Tekevätkö herrat minulle seuraa?



Toverukset kieltäytyivät. Kun he jättivät näyttelijän lasin ääreen,

tämä oli paljon paremmalla tuulella kuin heidän tullessaan.



Kadulla Rauta virkkoi:



— Vien sinut perille asti.



Hän ei kuitenkaan käynnistänyt autoa heti, vaan tiukkasi:



— Mitä nyt sanot?



Ahvenisto huokasi raskaasti.



— En mitään sen sokin jälkeen, minkä puhelimessa sain, hän murisi. —

Sydänhalvaus! Vähältä piti, etten itse päässyt silloin samasta onnesta

osalliseksi.



— Et siis anna mitään arvoa rouva Muroleen viimeisille sanoille?



— Kuulithan Harjavan lausunnon hänestä. Luulosairas!



Rauta pani auton käyntiin. Kun he pyörsivät Kluuvikadulle, hän ilmoitti:



— Niinpä minä jatkan yksin.



— Sinä! Mitä tekemistä sinulla on ylipäänsä koko asian kanssa?



— Rouva Murole oli pinttynyt heroinisti. Siinä on perustetta minulle

kyllin. Toivon tätä tietä pääseväni huumausaineliigan jäljille.



Käännyttiin Aleksanterinkadulle. Rikospoliisin päällikkö naurahti

välinpitämättömästi.



— Sinä kuvitelminesi suurestakin apajasta! Mutta jatka sinä vain. Voin

avustaa lähettämällä sinulle postissa ja kauniisti pumpuliin käärittynä

sen marijuanasavukkeen, jonka löysit näyttelijättären käsilaukusta.

Saatat pyöritellä sitä etsiessäsi syntyjä syviä tuon luulosairaan

naisihmisen sanoista: »Hän on myrkyttänyt minut.» Minulla oli, muuten,

kaukaisessa nuoruudessani suomen kielen opettaja, joka valitti

rikkaaksi kehutussa äidinkielessämme erästä köyhyyden osoitusta.



He joutuivat Unioninkadun kulmauksessa odottamaan raitiovaunujen

vuoksi. Sörnäisistä tulossa oleva ykkönen oli juuri kääntymässä

Kauppatorille päin. Aleksanterinkatua pitkin saapunut kolmonen työntyi

heti sen jälkeen. Ahvenisto jatkoi rauhassa:



— Ruotsalaisilla, joiden kieltä ei totisesti voi sanoa rikkaaksi,

on sentään varastossaan »ham ja »hom, niin opettajamme marisi.

Englantilaisilla on »As» ja »she». Saksalaisilla »er» ja »sie». Et

cetera, käyttääkseni vieressä olevan vanhan yliopistomme kunniaksi

muinaisten roomalaisten jaloa kieltä. Lehtorimme mieliajatus oli, että

suomessa »hän» rajoitettaisiin vain miessukupuolta tarkoittavaksi ja

naisesta sanottaisiin »hön».



Cadillac pääsi lähtemään liikkeelle. Hän pakisi edelleen:



— Jos tosiaan aiot ruveta penkomaan juttua tuosta hassahtaneen

naisen yhdestä lauseesta lähtien, niin puolesta urakasta säästyisit,

mikäli kielimiestemme johtajat — nuo suomen kielen vaikeaksi

tekemisen teknikot — olisivat ajaneet lävitse lehtorimme suuren

uudistusajatuksen. Silloin voisit, murhaajaa etsiessäsi, keskittyä

vain joko Aira-rouvan lukuisiin kadehtijattariin taikka häneen

kyllästyneisiin rakastajiin.



Rikospoliisin päällikkö oli tapansa mukaan ihastunut omaan

tarinointiinsa. Tyytyväisenä hän hörähteli vääntäytyessään autosta.

Käsi ojossa hän kysäisi sentään vielä:



— Onko salaisuus, minne tuulimyllyritarimme nyt suuntaa tiensä?



Rauta vastasi tyynesti:



— Farmakologisen laitoksen prefektin luo.



— Hyvä, ettet vaadi minua mukaasi, saamaan toistamiseen nokalleni,

Ahvenisto hymähti. — Mutta tule vasta aamulla kertomaan minulle. Tänä

iltana aion painua aikaisin pehkuihin. Hyvin nukutun yön jälkeen olen

valmis sulkemaan lämpimään ja lohduttavaan sedän syliini sinut, kun

saavut nyyhkien: Se oli sydänhalvaus!









Viides luku.



MYRKKYÄ!





Professori Kärhämä katsoi työpöytänsä takaa kiinnostuneena vieraaseensa.



— Vai niin, Rauta, sinä olet siis jälleen sotapolulla, niin sanoakseni.

Me täällä farmakologisella laitoksellakin olemme saaneet viralliselta

taholta määräyksen antaa sinulle apua, jos sitä tarvitset. Suuret

herrat tuntuvat olevan kovin suopeita sinua kohtaan. Et suinkaan ole

heittäytynyt poliittiseen peliin?



— En toki, en ainakaan nykyisten suhdanteiden vallitessa, vieras

naurahti. — Niskani on syntymästäni saakka ollut huolestuttavan

jäykkä kumartamiseen. Mutta viranomaisetkin alkavat olla huolissaan

huumausainekauppiaiden toiminnan ulottumisesta maahamme. Minä

puolestani tutkin sitä erään yksityisen laskuun. Siinä koko salaisuus.



Kärhämä nyökkäili. Hänellä oli vaikuttava pää, jota ei helposti

unohtanut sen kerran nähtyään. Lempeäilmeiset, siniset silmät olivat

syvällä, tuuheiden, yhteenkasvaneiden kulmakarvojen varjostamina.

Hienosti kaartuva nenä ja herkkä suu jäivät jollakin tavoin leveän

ja harvinaisen korkean otsan varjoon. Vähän väliä hän haroi kapealla

kädellään mustaa, tuuheaa tukkaansa.



— Sinä et ole siis tyytyväinen ruumiinavauksen tulokseen, hän hymähti.

— Oikeuslääketieteellisen laitoksen pojat ovat taitavia. Et kai epäile

sitä?



Rauta liikahti hermostuneesti tuolissaan.



— En aseta lainkaan heidän pätevyyttään ammatissaan epäilyksen

alaiseksi, hän virkkoi. — Pelkkä ruumiinavaus ei kuitenkaan voi

ilmaista kaikkea. Täytyy olla myrkkyjä, tappaviakin, jotka eivät tule

ilmi sillä. Vaikka olen pelkkä maallikko, olen lukenut yhtä ja toista.



Professori myönsi lauhkeasti:



— Sellaisia myrkkyjä on. Siinä olet oikeassa.



Hän vajosi mietteisiinsä. Sitten hän äkisti nosti päätään ja kysäisi:



— Mitä kerroitkaan tuon naisen sanoneen viimeksi?



— »Hän on myrkyttänyt minut.»



Kärhämä hymähti.



— Ymmärrän, että ne sanat olivat sinulle tärkeimmät. Minulle lääkärinä

ne sen sijaan eivät ilmaise mitään. Mutta hän jatkoi vielä, ellen

muista aivan väärin selostustasi.



— Hän lisäsi: »Käsiäni pistelee oudosti ja sisälläni polttaa.»



Professori tuijotti hetken ulos ikkunasta.



— »Sisälläni polttaa», hän toisti puoliääneen. — Miten surkean

epämääräisesti ihmiset tavallisesti kuvaavat kipujaan! Lääkärien

toiminta olisi paljon helpompaa, jos potilaat olisivat täsmällisempiä.



Hän hymyili avoimesti vieraansa kärsimättömälle ilmeelle.



— Se seikka ei tällä hetkellä jaksane kiinnostaa sinua, hän jatkoi.

— »Käsiäni pistelee oudosti,» niinhän kerroit hänen myös sanoneen.

Se on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista. Se antaa aihetta

ajattelemiseen. Ehkäpä et sittenkään ole lähtenyt taisteluun pelkkiä

tuulimyllyjä vastaan, vai miten tuo poliisiystäväsi vihjaisi. Etkö

maininnut epäileväsi, että myrkky oli sekoitettu vermuttiin?



Rauta myönsi innokkaasti:



— Kyllä. Esiintymisiltoinaan rouva Muroleella oli tapana väliajoilla

ottaa kulaus tai pari vermuttia.



Kärhämä nousi seisomaan.



— Hyvä, hän virkkoi painokkaasti, — teemme siis biologisen kokeen,



— Sinä otat järjestääksesi sen?



— Otan.



— Mitä luulet...?



Professorin oikeassa ohimossa suoni paisui. Mutta hän hillitsi itsensä

suurenmoisesti. Ääni ei muuttanut väriään, kun hän keskeytti:



— Hyvä veli, minä en _luule_ mitään. Puhun vasta sitten, kun _tiedän_

jotakin.



Vieras piti läksytyksen hyvänään. Hänkin oli noussut. Hän kysyi sentään

vielä:



— Milloin saan tietää tuloksen?



— Sanokaamme huomenna näihin aikoihin.



— Eikö ennemmin?



Kärhämä ei voinut olla naurahtamatta.



— Vaaditko meitä työskentelemään korkeapaineen alaisina? No,

ymmärrän asian kiireisyyden. Sinä haluat päästä eteenpäin tästä

yksityiskohdasta. Hyvä, vanhan toveruutemme vuoksi teen parhaani. Palaa

joskus illalla. Mitä myöhemmin tulet, sitä vähemmän joudut odottamaan.

Tapaus on kiintoisa, minullekin. Näkemiin.



Rauta hakeutui Aleksanterinkadun Colombiaan.



Pitkä kahvilasali oli melkein täynnä väkeä hänen tullessaan. Enin osa

oli nuoria ylioppilaita, tyttöjä ja poikia.



Aikansa kuluksi hän seurasi hyörinää ympärillään. Kevyin, joustavin

liikkein sievät tarjoilijattaret liikkuivat lähelle toisiaan ahdettujen

pöytien välitse korjaten tarjottimilleen käytetyt astiat ja ottaen

vastaan yhä uusia tilauksia. Asiakkaat vaihtuivat nopeasti.



Pari huolimattomasti pukeutunutta miestä tuli kahvilan takahuoneesta.

Hornia seurasi heidän kantapäillään.



— Kas, kankaantuhrija, Rauta virkahti. — Paina puuta.



Taiteilija pysähtyi, mutta pudisti päätä.



— En ehdi nyt. Minulla on noiden tovereitteni kanssa eräs liikeasia

hoidettavana.



Hän näytti hyvin tärkeältä, hieman jännittyneeltäkin.



— Vahinko. Olisin vaihtanut pari sanaa kanssasi Oreen ensi-illasta.



— Kamala tapaus, se eilinen.



— Margit sai ainakin sensaatiohalunsa tyydytetyksi. Maalari pudisti

päätään.



— Se oli liikaa hänelle. Hän odotti saavansa nauraa. Nyt siitä tuli

itku. Hän on huonolla tuulella tänään.



— Siksi sinä olet siis paennut miesseuraan.



Hornia vilkaisi hermostuneena tovereihinsa. Nämä olivat pysähtyneet

pyöröoven luo ja tuijottivat kärsimättöminä häneen.



— Kuule, minun täytyy mennä, hän selitti. — Palaan tuokion kuluttua.



Hänen »tuokionsa» osoittautui puolituntiseksi. Mutta sitten hän tuli

kasvot tyytyväisyydestä loistaen. Rennosti hän istuutui vastapäätä

Rautaa.



— Ei, ei kahvia minulle, hän torjui. — Menen kohta parempien

liemiruokien ääreen. Pojat painuivat jo edeltä. On taas mukava olla,

kun ei ole köyhä eikä kipeä.



— Äsken näytitkin sekä köyhältä että kipeältä, toinen huomautti

hymähtäen.



— Niin, katsos, taiteilija selitti, — tapasin nuo vanhat toverini ihan

sattumoisin. Totesimme itsekunkin olevan »auki». Kaivamalla oikein

tarkkaan taskumme pohjia saimme yhteisesti kokoon niin paljon, että

voimme tulla tyhjentämään pikku kupit ja lasin ilmaista vettä.



— Aika murheellinen tilanne, Rauta totesi.



— Murheellisia poikia me olimmekin. Siinä surressamme maailman

kylmyyttä ja kovuutta joku onneksi hoksasi, että onhan vastapäätä suuri

pankki. Siellä on rahaa, ja senhän on määrä kiertää. Niin sitten äsken

painuimme pankkiin ja teimme aikamoisen vekselin. Mitäs, toverini ovat

tunnettuja kuvanveistäjiä, ja on minullakin nimeä. Rahat tulivat kuin

hyllyltä ottaen. Suuntaamme nyt kurssimme erään maalaripariskunnan luo,

joka on sattumalta pennitön, mutta muuten loistoväkeä. Toinen pojista

lähti alkoholiliikkeeseen. Toinen meni halliin hankkimaan muonapuolta.

Minun on määrä pistäytyä tupakkakauppaan.



Rauta nauroi.



— Entä Margit? hän kysyi.



Hornia kohautti huolettomasti hartioitaan.



— Odottakoon. Tai jos hän lähipäivinä rauhoittuu, niin kaipa hänkin

löytää tiensä sinne. Siellä tulee olemaan väkeä enemmälti ja ilo

katossa, niin kauan kuin rahat riittävät... Kuule, aikani on nyt

tavallista kalliimpaa. Oliko sinulla jotakin kysyttävää minulta?



— Juttelit eilen Aira-rouvasta, Oreesta ja Oili-tyttösestä. Tiedätkö

heistä lisää?



Ohimenevä varjo lehahti maalarin tummien kasvojen ylitse.



— En, kunniasanalla, hän vakuutti. — Pumppasin eilisiltana itseni aivan

tyhjäksi niistä tiedoista. En edes tunne heitä kunnolla. He kuuluvat

kirjailija- ja näyttelijämaailmoihin, joiden tähtiradat kulkevat

kaukana meistä. Se, mitä kerroin, oli vain kuulemaani kulkupuhetta.



Viime sanoja lausuessaan hän oli jo noussut ja häipyi saman tien.



Rauta seurasi mietteliäänä hänen kiireistä lähtöään. Ehkäpä mies ei

tosiaan tiennyt enempää. Mutta mahdotonta ei ollut sekään, että hän

salasi jotakin.



Hän totesi harmistuneena, miten vähän aikaa oli loppujen lopuksi

kulunut. Oli vielä pitkälti iltaan. Hieman haluttomasti hän ajatteli

läheistä lakiasiaintoimistoaan. Siellä saan sentään muutaman tunnin

kulumaan, hän ajatteli.



Eteistytön kasvot kirkastuivat, kun hän tuli sinne.



— Päivää, pikku Ulla. Kuuluuko tänne uutta?



— Hyvää vain, tuomari. Neiti Meronen on kysellyt tuomaria. Saanko

ilmoittaa hänelle, että tuomari on tullut?



— Sopii mainiosti.



Päästyään omaan huoneeseensa Rauta jäi tuijottamaan kirjoituspöytänsä

kiiltävää pintaa. Toimettomuus kiusasi häntä. Minä olen huono

odottamaan, hän totesi, eikä nyt voi muuta kuin odottaa ristissä käsin

Kärhämän kokeiden tulosta.



Pitkä, solakka sihteeri ilmestyi pöydän viereen kädessään kirjepinkka.



— Olemme saaneet joukon uusia asioita hoidettavaksi, hän ilmoitti.



— Neiti hyvä, älkää vain vaatiko minua tutkimaan niitä. Jakakaa ne

valistuneen harkintanne mukaan tuomaripojillemme. Eikä silläkään ole

niin kiirettä, ettette ehtisi polttaa savuketta kanssani.



Neiti Meronen istahti hymyillen kirjoituspöydän toisella puolella

olevaan nojatuoliin. Päällikkö oli siis _sillä_ tuulella. Kiittäen hän

otti vastaan savukkeen.



— Onko yli-insinööri Paatsama soittanut tänne?



— Ei, tyttö ilmoitti. — Eikö tuomaria kiinnosta nyt mikään muu?



— Kyllä vain. Panen mielihyvin merkille, että teillä on uusi kellervä

pusero. Väri sopii mainiosti yhteen punaisen tukkanne kanssa.



Vaalea hipiä punehtui hiukan.



— En tarkoittanut sitä.



— Tietysti tarkoititte. Lyön vaikka vetoa, että harkitsitte tarkkaan

väriyhdistelmää, ennen kuin ostitte tuon puseron.



— Tarkoitin tuomaria ja teidän kiinnostuksenne kohdetta, sihteeri

oikaisi puolittain harmistuneena, puolittain huvittuneena. — Oletteko

päässyt eteenpäin huumausainejutussa?



— Vain kukonaskelen verran. Aira Murole oli heroinisti.



Sihteerin mielessä pyöri kymmenittäin kysymyksiä. Mutta hän tunsi

päällikkönsä. Tältä ei kannattanut udella. Hän jäi odottamaan esimiehen

jatkavan.



— Itsehillinnästänne ansaitsette täyden kympin, Rauta virkahti.

— Yhdeksän kymmenestä viehättävän sukupuolenne edustajasta olisi

huudahtanut: »Ah!», »Voi!» tai »Onko se mahdollista?» Tunnetteko te

ketään hänen läheisestä seurapiiristään?



— En. Onko tuon suuren näyttelijättären kuolemassa sitten jotakin

mystillistä? Sanomalehdet mainitsevat hänen saaneen sydänhalvauksen.



— Olen kuullut tuon sanan eilisillasta lähtien niin monesti, että

se tekee minut melkein sairaaksi. Nuori Paavo Paatsama oli myös

heroinisti. Huumausaineiden orjat kuolevat joko oman kätensä tai — kuten

Muroleen tapauksessa kuvittelen — toisen käden kautta.



Paula Merosen vihertävissä silmissä välähti.



— Älkää päästäkö mielikuvitustanne nelistämään, neiti. Toistaiseksi

minä vain _kuvittelen_ sellaista. Kannattaisikohan kysyä loistavilta

juristiapulaisiltani, tuntevatko he ketään Aira-rouvan ystävistä?

Tai ei, se olisi turha vaiva. Naimisiin jouduttuaan heidän sekä

harrastuksensa että seurustelupiirinsä on surkuteltavasti kutistunut.

Minkä opin siitä saatte, neiti?



Sihteeri hymähti.



— Kutistuminen kohtaa ehkä vain miehiä, hän sanoi kevyesti.



Rauta rypisti kulmiaan. Hän oli viime aikoina alkanut pelätä

menettävänsä mainion sihteerinsä. Hän varoi kuitenkin koskettelemasta

tuota tulenarkaa asiaa. Sen sijaan hän kysyi:



— Tunnetteko näyttelijätär Sormaalan tai kirjailija Oreen?



— Olen vain lukenut Erik Oreen erään kirjan. Oili Sormaalan sen sijan

tunnen. Hän oli samalla luokalla koulussa. Hän on nyt toista vuotta

siinä teatterissa, minkä tunnustettu primadonna rouva Murole oli. Ei

kai noilla kahdella voi olla sen kummempaa kosketusta keskenään?



— He rakastivat samaa miestä. Kirjailija Oretta. Luokkatoverinne voitti

siinä kilpailussa. Sellaista se on, nuoruus on voitokas.



Neiti Merosen ääni vapisi hieman, kun hän tiedusti:



— Tuomari, ettehän luule Oililla olleen mitään osuutta rouva Muroleen

kuolemaan?



Rauta sivuutti tuon kysymyksen ja virkkoi:



— Tekisitte minulle suuren palveluksen, neiti, jos menisitte tapaamaan

häntä. En pyydä teiltä muuta kuin tiedon, millä mielellä hän on.



Sihteeri vilkaisi merkitsevästi kädessään olevaan kirjepinkkaan.



— Nuo voitte jakaa käden käänteessä, mies huomautti. — Sitten teillä on

aikaa keskittyä neiti Sormaalan tavoittamiseen. Ellei hän ole kotonaan

tai teatterissa, niin yrittäkää Oreen luota.



Paula Meronen nyökkäsi ja nousi. Hänen kauniit kasvonsa olivat hyvin

totiset.



Päivällisellä Rauta oli äänetön ja sulkeutunut. Lasten iloinen

rupattelu tyrehtyi vähitellen. He katsoivat kysyvästi äitiinsä. Inkeri

pudisti heille varoittavasti päätään.



Ylhäällä lastenhuoneessa pikku Marja kysyi peitellessään nukkeaan:



— Mikä isiä vaivaa?



Martti silmäsi häneen läksykirjastaan vastatessaan:



— Hänhän on tuollainen, mahdoton, kun hänen on pakko toimetonna odottaa

tietoja.



— Mitä tietoja?



— Joku on kai taas tappanut jonkun, iso veli selitti mahdikkaasti. —

Älä sinä kysele niitä asioita. Olet vielä liian pieni ymmärtääksesi.



Samaan aikaan Inkeri tuli kahvitarjottimineen työhuoneeseen, jota hänen

miehensä mitteli rauhattomana.



— Saako olla? Tämä on varmasti riittävän väkevää. Keitin sen itse.



Raudan otsa silisi. Hän laski jopa leikkiä:



— Oletko varma, ettei Mari nähnyt, miten paljon jauhoja panit pannuun?

Muuten hän ryntää pian tänne pitämään saarnaansa tuhlauksesta. Mehän

elämme hänen mielestään niin, että minulta jää lapsille ainoastaan

knalli ja kävelykeppi perinnöksi.



Kun ensimmäiset kupilliset oli juotu, vaimo virkahti:



— Kerrohan nyt, mitä uutta.



— Sitä on vähän. Ehdin mainiosti ottaa vielä tilkkasen kahvia, mies

sanoi. — Se on todella ensiluokkaista.



Sitten hän aloitti päivän tapausten kuvaamisen. Lopetettuaan hän lisäsi:



— Toivottavasti et pane pahaksesi, että kotiin tultuani olin niin

lyhytsanainen.



Inkeri nauroi helakasti.



— Sinä iso, tyhmä poika! Jo siihen aikaan, kun minä muodostin

aloittelevan lakiasiaintoimistosi koko henkilökunnan, opin vaistoamaan

mielesi liikkeet. Enkä sen jälkeen ole aivan turhaan ollut alun

toistakymmentä vuotta naimisissa kanssasi. Tiedän tarkalleen, mitä

nytkin ajattelet. Maksaisit paljon, jos olisi jo iltamyöhä ja voisit

huristaa professori Kärhämän luo.



— Aika paljon, Rauta myönsi.



Hitaasti matavat tunnit kuluvat sentään. Kello oli 22, kun Cadillac

pysähtyi farmakologisen laitoksen eteen.



Muuan assistentti opasti vieraan professorin huoneeseen ja ilmoitti

tämän saapuvan ennen pitkää.



Rauta ehti kuitenkin tutkia pari lääketieteellistä aikakauskirjaa

kannesta kanteen odotusaikanaan. Viimein Kärhämä tuli. Hän vaikutti

rasittuneelta, mutta hyväntuuliselta.



— Tätä voinee sanoa kelpo työpäiväksi, hän totesi vilkaistessaan

kelloon ja painuessaan työpöytänsä ääreen.



Kun vieras pysyi vaiti, professori jatkoi:



— Sinä et ole juttutuulella. Ymmärrän. Mennään siis asiaan. Jätän

syrjään tutkimusvaikeutemme, koska ne eivät kiinnosta nyt sinua.

Lopputulos on selvä: Aira Murole _on_ saanut tai ottanut myrkkyä.



Rauta kuohahti syvään. Mutta hän ei sanonut mitään. Nyt voin

kärsivällisesti odottaa jatkoa, hän tuumi.



— Se on ehdottoman varmaa, Kärhämä vahvisti haroen mustaa tukkaansa. —

Suorittamassamme sammakkokokeessa ilmeni, että ruumiissa on runsaasti

_tinctura aconitia_.



Hämmästyneenä vieras toisti:



— _Tinctura aconitia_! Onko se jotakin syöpäläismyrkkyä?



— Ei, vaan muinaisina aikoina käytettyä nuolimyrkkyä, professori

vastasi. — Se on vallan klassillinen tappokeino; sillä väitetään m.m.

Agrippinan myrkyttäneen puolisonsa, keisari Claudiuksen... Meillä sitä

on sekoitettu linjamentteihin ja yskänlääkkeisiinkin, mutta ei enää,

koska se on erittäin vaarallista myrkkyä.



— Miksi sanoit, että Aira-rouva on saanut tai _ottanut_ myrkkyä?

Itsemurha on tässä tapauksessa kaiken uskottavuuden ulkopuolella!



Kärhämä hymyili.



— Älä kiihdy, veli hyvä. Minä en kuvittele mitään. Olen todennut

ruumiissa tappavan annoksen _tinctura aconitia_. Se on voinut joutua

sinne ainoastaan siten, että joko asianomainen itse tahi joku muu

on, vahingossa tai tarkoituksellisesti, sekoittanut myrkyn juomaan.

Mikä näistä neljästä mahdollisuudesta lopulta on oikea, se on sinun

tai jonkun muun — mutta ei missään tapauksessa minun — asia saada

selvitetyksi.



— Siinä olet aivan oikeassa, Rauta virkkoi lauhkeasti. — Olen sinulle

suuressa kiitollisuuden velassa. Mutta minun on vielä vaivattava sinua

hieman. Onko tuo kirottu myrkky siis niin hajutonta ja mautonta, ettei

rouva Murole juodessaan voinut havaita mitään epäilyttävää?



— Jos joku kaataa lasiisi puolet vermuttia ja puolet _tinctura

aconitia_, saat olla varsin epäluuloinen huomataksesi mitään, ennen

kuin tappava myrkky aloittaa, työnsä sisälläsi.



— Onneksi en milloinkaan juo vermuttia. Onko tuollainen kuolema hyvin

tuskallinen?



Professori kohautti epämääräisesti hartioitaan.



— Kuolinkamppailu on joka tapauksessa lyhyt, hän lausui. — Tunnet ensin

pistelyä käsissäsi. Ihmettelet sitä tai ehkä säikähdätkin. Mutta teitpä

kumpaa tahansa, vähemmässä kuin puolessa tunnissa olet ruumis.



Rauta kuittasi murahduksella tuon kuvitelman.



— Eikö mainitsemaasi nuolimyrkkyä voida todeta ruumiinavauksessa?



— Ei. Sinun on turha epäillä oikeuslääketieteellisellä laitoksella

hutiloidun. Ellet olisi saanut päähäsi tulla minun luokseni, myrkky

olisi jäänyt löytymättä.



— Pyydän sinua antamaan minulle tutkimuksistasi ja niiden

lopputuloksesta kirjallisen todistuksen. Niin laadittuna, että

tavallinen poliisimieskin ymmärtää sen.



— _Niin_ olen puhunut nytkin, Kärhämä huomautti hymähtäen. — Lähetän

lausunnon sinulle huomenna.



Istuessaan jälleen autonsa ohjauspyörän ääressä ja ajaessaan hiljalleen

kohti Taka-Töölöä Rauta ajatteli murhaajaa. Mistä tuo mies — tai

nainen — oli mahtanut keksiä _tinctura aconitin_? Tavallisesti

myrkytysmurhissa käytetään arsenikkia, se kun on melkein hajuton ja

mauton. Sen olisi luullut kelpaavan nytkin, koska murhaaja saattoi

otaksua Aira Muroleen yleisesti tiedossa olleen sydänvian vuoksi

epäilyksiä hänen kuolemansa yhteydessä tuskin heräävän. Hän oli

kuitenkin ollut peräti varovainen ja valinnut sellaisen myrkyn, jota

hänen laskelmissa mukaan ottamassaan pahimmassakaan tapauksessa —

ruumiinavauksessa — ei pystyttäisi toteamaan. Hän oli ollut ovela ja

uskoi tekonsa jäävän ainaisesti salaan. Ehkäpä hän oli jo kuullut

Ahveniston aikaansaamasta tutkimuksesta ja sen kielteisestä tuloksesta,

jolle hän oli kai tyytyväisenä nauranut. Rauta puolestaan oli

varmistautunut farmakologisella laitoksella suoritettujen kokeiden

ehdottomasta salassapysymisestä.



Oli jo paljon ohi puolenyön, kun hän pysäytti Cadillacin talonsa

edustalle. Hän harppoi pihamaan poikki ja nousi kiireesti portaat.

Työhuoneen kaikki valot paloivat. Se oli merkki, että jotakin oli

tapahtunut.



Kuultuaan ulko-oven avautuvan Inkeri juoksi miestään vastaan eteiseen.



— Neiti Sormaala on jo kahdesti soittanut. Hän tuntui olevan hyvin

hädissään. Asiaansa hän ei suostunut minulle ilmoittamaan. Hän pyysi

sinua ottamaan yhteyden Oreen kotiin.



Rauta riensi puhelimeen.



Nyyhkyttäen tyttö sai sanotuksi:



— Voi, tuomari! Tulkaa tänne!



— Olen muutaman minuutin kuluttua talon edustalla.



Inkeriin kääntyen mies määräsi:



— Heitä takki yllesi ja lähde mukaan! Siellä on ilmeisesti piru

merrassa.



Kun auto porhalsi vauhtiin, vaimo kysyi:



— Mitä professori Kärhämä sanoi?



— Että Aira Murole tapettiin samalla myrkyllä kuin keisari Claudius

pari vuosituhatta sitten.



Inkeriltä pääsi valittava huudahdus.



Kojelaudasta heijastuvassa valossa hän näki miehen otsan olevan syvissä

rypyissä.



— Vieläkö muuta? hän tiedusti huolestuneena.



— Tämä Sormaalan soitto on enemmän kuin yllättävä. Kuulosti siltä kuin

tyttö olisi aivan raiteiltaan.



Enempää ei puhuttu koko matkalla. Rauta ajoi tavallista lujempaa

vauhtia. Kadut sillä puolen kaupunkia olivat tyhjät sekä ajoneuvoista

että jalankulkijoista.



Temppeliaukion sivuutettuaan Rauta pysäytti auton.



Varjomainen olento oli odottamassa heitä kadulla.



Porraskäytävän valaistuksessa häntä oli vaikea tuntea näyttelijätär

Oili Sormaalaksi. Kasvot olivat itkusta paisuneet.



Hän kopeloi kuin sokea erästä ensimmäisen kerroksen ovea löytämättä

lukkoa.



— Minä... minä halusin hälyttää lääkärin, kun... kun se alkoi, hän

änkytti. — Mutta... Erik sanoi: »Soita tuomari Rauta tänne,» Ja nyt...

nyt kaikki on... myöhäistä.



Hän purskahti rajuun itkuun ja olisi kaatunut, ellei Inkeri olisi

kiirehtinyt tukemaan häntä.



Rauta otti avaimen tytön hervottomasta kädestä ja avasi oven. Hän

harppusi ahtaan eteisen poikki huoneeseen ja saman tien leposohvan luo.



Kirjailija Ore makasi siinä täysissä pukeissa. Oili Sormaala oli

väittänyt, että kaikki oli myöhäistä. Silmäys makaajaan riitti

todistamaan tytön olleen oikeassa. Ore oli kuollut.



Rauta istahti raskaasti pienen pöydän ääreen, jolla oli kirjoituskone

ja pinoittain paperiliuskoja. Vanha Smith Premier, hän totesi

koneellisesti ajatusten jauhaessa aivan muuta.



Inkeri ilmestyi kynnykselle. Tekemättä turhia kysymyksiä hän virkkoi

asiallisesti:



— Oili rupesi voimaan pahoin. Talutin hänet pesuhuoneeseen.



Mies nyökkäsi.



— Koeta saada hänet virkistymään. Haluan kuulla häneltä, mitä täällä on

tapahtunut. Sitten sinä saat viedä hänet kotiinsa autolla.



Jälleen yksin jäätyään hän antoi katseensa kiertää huonetta.

Kertoessaan asunnostaan Ore oli eilen torjunut pilkallisesti ajatuksen,

että Aira Murole olisi suostunut asumaan tässä »luolassa». Köyhältä ja

synkältä huone näyttikin. Leposohva oli ainoa mukava istuinpaikka. Sen

pääpuolessa oli matala jakkara ja sillä lasi ja pullo.



Tuon pullon Rauta oli huomannut heti. Hän tuijotti siihen synkkänä.

Se oli selvästi unkarilaista perua. Rouva Eippo oli kertonut Aira

Muroleen punakirjavasta, litteästä pullosta, josta hän esiintyessään

otti väliajoilla kulauksen tai pari vermuttia. Murhenäytelmän jälkeen

Ahvenisto oli tehnyt kaikkensa löytääkseen unkarilaispullon. Tuossa se

nyt oli, arvattavasti Oreen tyhjentämänä, ja hänkin oli kuollut!



Rauta pudisti päätään. Ei kannattanut pohtia, oliko tällä kertaa

kysymyksessä murha, onnettomuus vai itsemurha. Ne olivat kaikki yhtä

mahdolliset. Onneksi Oili Sormaala oli ollut täällä. Tytön kertomus

oli nyt erinomaisen tärkeä. Jos Ore olisi ollut yksin ja hänet olisi

aamulla löydetty ruumiina leposohvaltaan, olisi ollut mahdotonta

selvittää, mitä täällä oli tapahtunut.



Inkeri ja Oili tulivat huoneeseen. Tytössä oli tänä lyhyenä väliaikana

tapahtunut suuri muutos. Hän ei muistuttanut enää paljoakaan sitä

luhistumaisillaan olevaa ihmisparkaa, joka oli odottanut heitä kadulla.

Hän ei ole turhan vuoksi näyttelijätär, Rauta totesi. Tuokioksi hänen

mieleensä nousi epäilys, kumpi hahmo oli aito ja kumpi näytelty:

äskeinen epätoivoinen tyttö vai tämä hillitty nainen. Hän karkoitti

kuitenkin saman tien epäilyksen turhana. Neiti Sormaala oli peseytynyt

ja kammannut hiuksensa. Hänen kasvonsa olivat puuteroidut, huulten

punaa oli parannettu. Hän istahti suorana ja ulkonaisesti tyynenä

lähimmälle tuolille. Mutta ruskeat silmät olivat yhä itkusta punaiset

ja sylissä olevat kädet niin lujasti nyrkkiin puristetut, että rystyset

hohtivat valkeina.



— Kertokaahan nyt, neiti. Kaikki.



Tyttö nyökkäsi. Yksitoikkoisella, pingotetulla äänellä hän alkoi:



— Lähdin teatterista kello 14. Tämänpäiväinen lukuharjoitus oli

peruutettu. Tunnelma oli siellä kauhea. Ei kukaan puhunut juuri mitään.

Istuttiin vain. Sana »murha» tuntui leijailevan ilmassa. Kaikki

epäilivät kai toisiaan osallisuudesta siihen. Vihdoin Aarne Harjava

tuli sinne. Hän nauroi leveästi meidän murjotuksellemme. Hän kerskui

tavanneensa Ala-Helsingissä rikospoliisin päällikön ja teidät, tuomari.

Uutinen ruumiinavauksen tuloksesta laukaisi tunnelman. Kaikki alkoivat

puhua yhteen ääneen. Pelkästä helpotuksesta näytti unohtuvan sekin,

että Aira Murole oli joka tapauksessa kuollut. Naurettiinkin. Minä

lähdin sieltä. Kiirehdin tänne kertomaan Erikille suuren uutisen.



Kun hän keskeytti, Rauta tiedusti:



— Miten hän suhtautui siihen?



— Hän vain nyökkäsi välinpitämättömästi kirjoituskoneensa äärestä.

Seuraavassa hetkessä hän oli unohtanut kai minun läsnäolonikin.

Hän on viime viikkoina kirjoittanut yöt läpeensä suurta romaaniaan

nuijasodasta. Minä hiivin varpaisillani keittokomeroon ja ryhdyin

tutkimaan, mitä voisin valmistaa päivälliseksi. Juoksin välillä parissa

myymälässä. Kello 17 sain houkutelluksi Erikin ruokapöytään. Silloin

hän kysyi, mitä olin »touhottanut» Airasta. Kerroin sen uudelleen. »Se

on aika pettymys Raudalle,» hän hymähti. Sitten hän rupesi vuolaasti

puhumaan Jaakko Ilkasta ja muista nuijapäälliköistä. Kuten tavallista,

hän ei paljoa perustanut keittämästäni ruoasta. Äkisti hän syöksähti

pöydästä kirjoituskoneensa ääreen ja alkoi kiivaasti naputtaa.



Aitoa Oretta, kuunteleva mies tuumi. Juuri noin saattoi otaksua hänen

käyttäytyneen. Hänen välinpitämättömyytensä tytön kertomaa uutista

kohtaan tuntui osoittavan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä

entisen rakastajattarensa murhan kanssa. Mies, jolla oli Oreen hermot,

ei syyllisenä olisi parhaalla tahdollakaan osannut näytellä niin

välinpitämätöntä.



Oili Sormaala vilkaisi kuulustelijaansa ja kysäisi:



— Ehkä minä kerron liian yksityiskohtaisesti?



— Ette lainkaan. Jatkakaa samaan tapaan.



— Pesin astiat niin hiljaa kuin suinkin. Sitten istahdin leposohvalle

parsimaan Erikin sukkia. Äkkiä puhelin soi. »Kuka hitto?» Erik

karjaisi ja syöksyi vastaamaan. Ojentaessaan myrtyneenä kuulotorven

minulle hän sähisi: »Joko Helsingin puhelinlaitoskin tietää sinun

majailevan täällä?» Soittaja oli muuan entinen luokkatoverini, jota

en ole tavannut ainakaan pariin vuoteen. Koetin lopettaa puhelun

niin lyhyeen kuin suinkin. Mutta Erikin työtuuli näytti kaikonneen.

»Kuka se penteleen akkaihminen oli ja mitä hän sinusta tahtoi?» hän

kiukutteli. Kerroin Paula Merosen, lapsuusaikaisen ystävättäreni,

soittaneen ja luvanneeni tavata hänet Fazerilla. »Entäs minun kahvini?»

hän muistutti. »En voi kirjoittaa enää tavuakaan, ellen saa kahvia.»

Selitin sen olevan valmista ja odottavan vain häntä. »Mene sitten,

mene!» hän kivahti. »Mutta älä viivy koko iäisyyttä!» Minä lähdin.

Mutta... älkää luulko, tuomari, meillä aina olleen samanlaista. Erik

oli väliin hurmaavan hyväntuulinen. Silloin hän nauroi ja laski leikkiä.



Rauta nyökkäsi. Itsekseen hän kuitenkin ajatteli noiden hyväntuulen

ja leikinlaskun hetkien olleen kai harvoja. Se kuva, minkä hän oli

nyt saanut yhdyselämästä tässä asumuksessa, sopi hyvin yhteen hänen

käsityksensä kanssa Oreen luonteesta. Kumma, että Aira Murole ja hänen

jälkeensä Oili Sormaala olivat voineet kiihkeästi rakastaa moista

itsekeskeistä tyrannia. Mutta sellainen naissydän on, hän päätteli.



Neiti Meronen oli siis tavoittanut Oilin, ja tytöt olivat istuneet

yhdessä iltaa. Muistaessaan tyylikkään sihteerinsä Rauta ei voinut olla

hymähtämättä kirjailijan tästä käyttämälle »akkaihminen»-nimitykselle.



— Palasin tänne vasta kello 23:n maissa, näyttelijätär jatkoi.

— Erik oli pahimmalla tuulellaan. Hän ravasi edestakaisin kuin

häkkiin suljettu villieläin. Minun iloiset kasvoni lisäsivät hänen

ärtymystään. Hän työnsi minut rajusti luotaan ja huusi: »Missä sinä

olet viivytellyt? Täällä minä olen saanut olla yksikseni ja odottaa

iltakahviani! Sinä olet pilannut minulta koko työpäivän!» Tarjouduin

keittämään heti kahvia. Hän torjui sen kiroten. »Vai kahvia? Itse olet

tyttöystäväsi kanssa juonut tietysti viiniä ja likööriä! Minä tahdon

viinaa! Mene ostamaan sitä! Mene, mene! Kyllä joltakin kadulta trokarin

löydät!» Kieltäydyin jyrkästi lähtemästä keskellä yötä sellaiselle

asialle. Voi, miksi kieltäydyinkään! Jos olisin totellut häntä, tätä

kaikkea kauheaa ei olisi tapahtunut.



Kyynelet ryöstäytyivät jälleen esiin. Hän käännähti puolittain poispäin

ja nyyhkytti rajusti.



Inkeri riensi hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen vavahtelevien

olkapäittensä ympäri.



— Älkää syyttäkö itseänne, neiti, hän kuiskasi rauhoittavasti. — Teillä

ei ole mitään aihetta surra kieltäytymistänne. Tuo vaatimushan oli

raaka. Koettakaa tyyntyä, tyyntyä...



Hän puheli kuin lapselle, joka itkee ensimmäistä suurta suruaan.

Vähitellen tytön nyyhkytykset harvenivat ja lakkasivat. Hän otti

vastaan Inkerin tarjoaman nenäliinan ja pyyhki silmiään ja poskiaan.

Kesti kuitenkin vielä pitkän tovin, ennen kuin hän luotti ääneensä niin

paljon, että uskaltautui puhumaan.



— Suokaa anteeksi, tuomari.



— Ymmärrän teidät hyvin, Rauta virkkoi hiljaa.



Kiitollinen, valju hymy vilahti tytön huulilla kadotakseen heti. Hän

kaivoi käsilaukustaan peilin ja puuterin ja sipaisi huiskulla poskiaan.



— Erik oli raivoissaan minulle. Hetken pelkäsin hänen heittävän

minut ovesta ulos. Hän ryhtyi kaivelemaan laatikoltaan ja kaikkia

nurkkia täällä. »Tässä luolassa täytyy olla tilkka viinaa minulle,»

hän murisi vihaisesti. »Missä kirotussa se voi olla?» Minä seurasin

ikkunanpieleen painautuneena hänen hurjaa riehumistaan. Ensimmäisen

kerran kammosin häntä. En uskaltanut hiiskahtaa. Eteisestä kuulin hänen

riemunkiljahduksensa. Hän tuli sieltä kädessään tuo pullo.



Näyttelijätär viittasi jakkaralla olevaan unkarilaispulloon.



— »Makeaa viiniä itse täynnä sinä et soisi minulle ryyppyäkään,» hän

pauhasi, »mutta hän antaa minulle tämän!» Sain kysytyksi, kuka hän.

»Aira!» hän huusi. »Hänellä oli parempi sydän kuin sinulla! Sitä

paitsi hän osasi rakastaa! Sinä olet hänen rinnallaan kuin tietämätön

alakoululainen, tietämätön ja kylmä!»



Oili Sormaalan ääni värisi, kun hän toisti nuo solvaavat sanat. Hänen

onnistui kuitenkin voittaa mielenliikutuksensa. Matalalla, väliin

hieman katkeilevalla äänellä hän jatkoi:



— Utelin, mistä hän tiesi pullon Airan omaksi. Hän nauroi remakasti

vastatessaan: »Enkö sitä tuntisi? Kuinka hitonmoinen häly oli aikoinaan

monesti meidän kesken tuosta pullosta! Sen piti olla täynnä, ennen

kuin hän lähti illalla teatteriin. Täynnä vermuttia. Muuten hänellä ei

olisi muka ollut onnea matkassaan. Se oli hänen hassuuttaan, ihanaa

hassuuttaan!» Äkkiä hän pysähtyi miettimään. »Kuinka pirussa tämä on

joutunut minun sadetakkini taskuun?» hän mutisi. »Takki oli viimeksi

ylläni eilen... Ah, nyt käsitän. Airalla oli unkarilaispullo kädessä

pistäytyessään vähän ennen kuolemaansa johtajan huoneeseen. Ehkä hän

oli aikonut tarjota minulle ryypyn, jos sovinto olisi syntynyt. Kun

minä käskin hänen painua helvettiin, hän ennen lavalle lähtöään pisti

pullon sadetakkini taskuun. Niin kai se on tapahtunut... Oli miten

tahansa, niin nyt minä tuon 'sovintoryypyn’ naukkaan!»



Ensimmäisen kerran Rauta keskeytti hänet kysymällä: — Eikö kukaan

maininnut teille eilen tuomari Ahveniston kiihkeästi etsineen

Aira-rouvan unkarilaispulloa?



Tytön ruskeat silmät olivat kummastusta tulvillaan.



— Ei. Kuulin tuosta pullosta ensimmäisen kerran Erikiltä, kun hän

heilutti sitä riemastuneena kädessään.



Mies nyökkäsi synkkänä. Kokonainen sarja sattumia oli julmasti

sekaantunut peliin. Niiden ansiosta murhenäytelmä oli paisunut

kaksinkertaiseksi. Hän arvasi suunnilleen, miten tapahtumat olivat

edelleen kehittyneet. Mutta oli paras antaa Oilin kertoa loppuun.



— Erik avasi pullon ja haisteli sitä. »Vanhaa kunnon vermuttia!»

hän ihasteli. »Tyhjennänpä sen Airan muistoksi.» Hän heittäytyi

selälleen leposohvalle ja nauroi. Minua kauhistutti. Jollakin tavoin

kaikki oli minusta niin hirvittävää. Rukoilin häntä jättämään

vermutin. Hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja hohotti. »Sinä

olet mustasukkainen,» hän huusi, »mustasukkainen kuolleelle! Vai

kuvitteletko, että tässä on pullotettu sydänhalvaus? Lasi tänne, likka,

ja äkkiä!» Lasi tuli melkein täyteen. Hän siemaisi sen yhdellä kertaa.

Vain pohjanpeitto jäi, kuten näette. Käsitin hänen tahtovan kiusoitella

minua. Silti minua vihlaisi, kun hän silmänsä ummistaen muisteli: »Hän

osasi rakastaa, Aira. Ei hän suotta ollut valtion stipendeillä Euroopan

suurimmissa taiteen ja elämänilon pesissä!» Samaan tyyliin hän jatkoi

kauan. Sitten hän alkoi äkisti valittaa: »Käsiäni pistelee, ja minulla

on outo tunne. Tämä on loppu, varmasti loppu!» Silloin hätäännyin ja

juoksin hänen luokseen. Nähdessäni hänellä olevan tuskia ehdotin, että

kutsuisin lääkärin. Hän pudisti päätään ja vääntäytyi kyljelleen.

Rahilla olevaan pulloon tuijottaen hän kähisi: »Kutsu Rauta tänne.

Kutsu Rauta. Minä tiedän nyt, miksi Aira kuoli. Soita Raudalle.» Minä

yritin hälyttää teidät, tuomari. Kahteen kertaan yritin... Ennen kuin

te viimein soititte tänne, tiesin, että Erik oli kuollut... Voitteko

te, tuomari, sanoa, miksi hän kuoli?



Näyttelijätär tuijotti kuivin, kysyvin silmin edessään olevaan mieheen.



Rauta tiedusti:



— Osaatteko te säilyttää salaisuuden, niin ettette hiisku siitä

kenellekään?



Oili Sormaala nyökkäsi.



— Varmasti.



— He kuolivat molemmat, Aira-rouva ja Erik Ore, siksi että tuo vermutti

on myrkytettyä. Lääkärien erehdys on todettu. Rouva Murole _ei_ kuollut

sydänhalvaukseen. Vermutissa on puolet myrkkyä. Minä en lepää, ennen

kuin tuon tuhoisan juoman sekoittaja on paljastettu. Tahdotteko auttaa

minua siinä, neiti?



Nuori näyttelijätär vastasi intohimoisesti:



— Voitte luottaa minuun, tuomari! Ymmärrän, että murhaajaa ei saa

hälyttää varuilleen. Osaan vaieta. Ja jos on jotakin, millä voin auttaa

teitä, olen valmis. Mihin tahansa!



Äkkiä hänen itsehillintänsä petti. Hän painoi kädet kasvoilleen ja

purskahti hillittömään itkuun.



Rauta antoi merkin vaimolleen. Inkeri sai autetuksi tytön jaloilleen.



— Minä vien teidät kotiin, hän kuiskasi. — Tarvitsette unta, lapsiparka.



Yksin jäätyään Rauta soitti Ahveniston kotiin. Puhelin kilisi pitkään,

ennen kuin tuttu ääni vastasi vihaisena:



— Onko se poliisikomentaja vai ylipoliisipäällikkö?



— Ei, ei liioin sisäasiainministeri eikä tasavallan presidentti. Minä

vain.



— Sinä, Rauta! Saatpa kiittää likipitäen hengestäsi sitä, että olet

kätteni ulottuvilta! Enkö sanonut sinulle haluavani tänä yönä nukkua?

Sinä sait luvan häiritä minua vasta aamulla!



— Muistan sen, Ahvenisto. Nyt on kuitenkin tapahtunut kaksi käännettä,

jotka pakottivat minut ajamaan sinut lämpöisestä vuoteestasi

kesken aamuöisten uniesi. Ensinnäkin: farmakologisella laitoksella

suoritettujen kokeiden tuloksena on, että Aira Murole murhattiin.

_Tinctura aconitilla_, tarkemmin sanoen.



— Älä valehtele! rikospoliisin päällikkö kiivastui, mutta hänen äänensä

oli äkisti muuttanut sävyä.



— Sitä se joka tapauksessa oli. Saat huomenna nähdä professori Kärhämän

antaman todistuksen siitä. Tuon uutisen olisin kuitenkin voinut säästää

huomiseen, aamukahvisi höysteeksi. Mutta minulla on myös toinen

tiedoitus.



— Anna tulla. Painuin jo äskeisestä istumaan, joten kaatumisestani ei

ole pelkoa.



Rauta lausui harvakseen:



— Olen löytänyt Aira-rouvan unkarilaispullon.



Langan päässä tuli hiljaista.



— Oletko vielä siellä, Ahvenisto?



— Kyllä vain. Nyt sinä tyrmäsit minut. Mistä löysit pullon?



— Kirjailija Oreen luota. Olen hänen asunnossaan parastaikaa.



Rikospoliisin päällikkö ähkäisi. Sitten hän tuntui jälleen saavuttavan

tasapainonsa ja ärjäisi:



— Pysy siellä! Tulen sinne miehineni, niin pian kuin saamme housut

jalkaan. Tuliaisiksi tuomme sellaiset kihlat, että ne rauhoittavat tuon

miehen.



— Se on tarpeetonta, Ahvenisto. Erik Ore on kuollut otettuaan

»sovintoryypyn» samaisesta pullosta.



Sen sanottuaan Rauta sulki puhelimen.









Kuudes luku.



VIERAS POHJANLAHDEN TAKAA.





Inkeri oli ompelukoneen ääressä istuen juuri lopettanut uskonnon läksyn

kuulustelemisen Martilta. Rauta tuli kylpyhuoneesta poskipäät kiiltäen

parranajon jäljiltä ja ryhtyi pukeutumaan smokkiin.



— Sanoinhan sinulle, äiti, osaavani sen kuin vettä, poika huomautti

hymyillen.



— Mutta minusta se tuntui uskomattomalta, Inkeri selitti. — Koko

iltapäivän olet ollut ulkona pelaamassa pesäpalloa.



— Sitä ennen vilkaisin kuitenkin läksyt lävitse, Martti sanoi. —

Kauankos niihin menee?



Äiti katsoi hellästi leveäharteista, avokatseista poikaansa. Hänen

olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä. Mutta hän pidättäytyi. Pojat

tuossa iässä olivat olevinaan miehiä jo ja arastelivat hellyyden

osoituksia. Hän tukahdutti huokauksen. Se aika oli auttamattomasti

ohitse, jolloin »Pikku Jättiläinen» oli hakenut turvaa häneltä.

Oikeastaan vain lapsiensa kasvamisesta huomasi vuosien kulumisen. No,

Marja oli pieni vielä, ja tyttöä oli muutenkin helpompi ymmärtää.

»Pienet lapset — pienet huolet», välähti hänen mieleensä. Eipä silti,

Martti ei varmaan isonakaan tuottaisi huolia. Hän oli lahjakas ja

luonteeltaan avoin. Tuntui vain hieman kipeältä havaita, että pojalla

alkoi jo olla oma maailmansa, johon äidillä oli perin vähän osuutta.



Martti seurasi ovenpielestä isänsä pukeutumista. Äkkiä hän kysyi:



— Isä, mitä kuuluu huumausaineisiin?



Inkeri huudahti säikähtyneenä:



— Mistä saat päähäsi udella sellaista?



— Isä jutteli pari päivää sitten sinulle jotakin noiden aineiden

kauppiaista. Ymmärsin niiden olevan jonkinlaisia rikollisia.



— Seisoitko sinä kuuntelemassa?



Pojan sinisilmät välähtivät.



— En! hän vastasi loukkaantuneena. — Kuljin vain salin poikki, ja ovi

isän huoneeseen oli auki. En tiennyt, että minun olisi pitänyt sulkea

korvani.



Äiti oli ojentamaisillaan häntä viime lauseen nenäkkyyden vuoksi. Rauta

ehätti sanomaan:



— Anna olla, Inkeri. Martti on tällä kertaa oikeassa. Sitä paitsi on

aina hyvä pitää korvansa ja silmänsä auki. Kysyit huumausaineista,

poika. Tunnetuimmat niistä ovat heroiini, morfiini, kokaiini ja

oopiumi. Ne ovat tarpeellisia lääkeaineita. Mutta jotkut käyttävät

väärin noita myrkkyjä ja joutuvat niiden orjiksi. Niiden kauppa

on tarkoin säännöstelty ja valvottu. Eräät tunnottomat voimat

tuottavat niitä kuitenkin salateitse meidänkin maahamme ja myyvät ne

kiskurihintaan laittomaan kauppaan. Sen, joka on kerran totuttautunut

huumausaineisiin, on melkein mahdoton enää vapautua niistä. Hänen

elämänsä tuhoutuu ja monesti päättyy itsemurhaan.



Martti oli jännittyneenä kuunnellut isäänsä.



— Ymmärrän, hän virkahti. — Entä mitä on »dulla»? Rauta rypisti

kulmiaan.



— Missä tuo sana on kantautunut korviisi?



— Eilen koulun käymälässä. Siellä oli joitakin yläluokkalaisia.

Kuulin heidän kuiskuttelevan keskenään jotakin »dullasta». He

olivat niin salamyhkäisiä, että mieleeni muistui sinun mainintasi

huumausainekauppiaista. Ajattelin »dullan» olevan jotakin

salakuljetustavaraa.



Isä jätti mustan solmukkeensa sitomisen kesken ja tuli poikansa luo.

Hän laski kätensä tämän harteille ja sanoi lämpimästi:



— Sinä olet viisas poika, Martti. Heroiinin nuuskaajat käyttävät siitä

nimitystä »dulla».



Hänen harmaisiin silmiinsä ilmestyi levottomuutta.



— Huomasivatko nuo yläluokkalaiset sinut?



— Mitäs ne minusta! Korkeintaan he panivat merkille jonkun halveksitun

»nahkan» olevan siinä lähellä. Miksi niin?



Rauta seisoi mietteissään. Viimein hän virkkoi:



— Siksi, että aion uskoa sinulle erään tehtävän.



Inkeri oli levottomana seurannut isän ja pojan keskustelua. Hän ei

voinut kauempaa pysytellä äänettömänä, vaan esitti vastalauseensa:



— Kaarlo, et voi...



Hän jätti lauseensa kesken. Nuo kaksi eivät näyttäneet kuulevan eivätkä

huomaavan häntä.



Silmät säteillen Martti kysäisi:



— Tehtävän?



— Niin. Tunnetko jonkun noista yläluokkalaisista? Vaikkapa vain

ulkomuodolta.



— Melkein kaikki.



— Koeta hankkiutua jonkun kanssa juttusille. Se ei ehkä ole helppoa,

koska olet vasta ensimmäisellä luokalla. Mutta yritä keksiä jokin keino.



Poika nyökkäsi totisena.



— Kyllä se joten kuten onnistuu. Sitten otan selvän, kerskuivatko he

vain vai onko heillä todella yhteyksiä huumausainekauppiaihin. Niinhän?



Rauta hymyili hieman.



— Jätä sinä kauppiaat rauhaan, poika. Kysymyksessä on laaja

rikollisjärjestö, jota vastaan viranomaiset kaikissa maissa käyvät

hellittämätöntä kamppailua. Siinä taistelussa ei kummaltakaan

puolelta kaihdeta mitään keinoja. Ota se huomioon. Sinun tehtäväsi

rajoittuu ainoastaan tarkkailuun, olisiko huumausainepahe jo ulottunut

koululaispiireihimme. Ensimmäinen ja tärkein ohje tällaisessa puuhassa

on: ole varovainen puheissa ja teoissa. Etkä saa ryhtyä mihinkään,

ennen kuin olet neuvotellut minun kanssani. Käsitätkö: et mihinkään?



Pojan silmät olivat hyvin kirkkaat, kun hän vastasi:



— Ymmärrän, isä. Kiitoksia, isä!



Hyvin onnellisena hän jätti huoneen. Äitiinsä hän ei vilkaissutkaan.



Rauta palasi peilin ääreen sitomaan solmukettaan.



— Kaarlo, Inkeri moitti, — et tehnyt kauniisti asettuessasi Martin

puolelle minua vastaan. Minä alan muutenkin olla pelkkää ilmaa hänelle.



— Suo anteeksi. Mutta tässä tapauksessa en voinut muuta. Käsitykseni

mukaan moitit poikaa suotta. Hän ei ole mikään salakuuntelua. Muuten,

eikö hän tottele sinua?



— Kyllä, tavallaan, vaimo myönsi. — Onhan hän kohteliaskin. Hänen

käytöstään en voi valittaa. Hän on vain jotenkin niin etääntynyt.



Mies hymähti.



— Miten noin älykäs nainen kuin sinä suree sitä, ettei hänen

yksitoistavuotias poikansa enää riipu äitinsä hameenhelmoissa? Martti

on aivan normaali poika.



— Hyvä, että itse mainitsit pojan iän, Inkeri sanoi. — Onko sinun

mielestäsi oikein sekoittaa semmoinen lapsi taisteluun, jossa

myönsit käytettävän kaikkia keinoja? Etkö lainkaan ajattele minun

äidinsydäntäni? Minusta on enemmän kuin tarpeeksi, että vapisen sinun

puolestasi ja vuoksesi. Tässä talossa ei tarvita kahta elämällä ja

kuolemalla leikkivää salapoliisia!



Rauta tuli suutelemaan häntä.



— Älä ole huolissasi. Varjelen poikaa kuin silmäterääni. Hänessä on

totisesti ainesta.



Vaimo hymähti surullisesti.



— Olen kuullut, hän huokasi, — että kanta-apteekin omistajan pojasta

tulee tavallisesti myös apteekkari. Mutta en ole ikinä kuvitellut oman

poikani havittelevan sinun vaaralliselle urallesi.



Mies vetäisi smokin takin ylleen.



— Etköhän nyt murehdi liian aikaisin? hän kysäisi kevyesti. — Sitä

paitsi tuo vaara sinun olisi pitänyt huomioida, ennen kuin menit

naimisiin minun kanssani.



Se auttoi. Inkerin hymy muuttui valoisaksi. Seuratessaan miestään

alakertaan hän ilvehti:



— Muistaakseni sinä et silloin jättänyt minulle aikaa huomata mitään

muuta kuin sinut... Pitääkö sinun jo lähteä?



— Ei, ehdin hyvin juoda kanssasi pari kupillista kahvia.



Kun he istuivat vastakkain työhuoneen mukavissa nojatuoleissa, vaimo

virkahti:



— Et kai ehtinyt tänään lainkaan pistäytyä toimistossasi.



— En edes salamavierailulla. Neiti Meronen ja pojat hoitavat sen

mainiosti minuttakin.



— Kävitkö neiti Sormaalan kotona?



Rauta nyökkäsi.



— Siinä tytössä on enemmän sisua kuin luulinkaan. Kun esitin hänelle

muuttoa rouva Muroleen tyhjäksi jääneeseen huoneistoon, hän oli heti

valmis. Hän on jo asettunutkin sinne.



— Miksi halusit sitä?



— Ehkäpä rouva Murole ei ollut ainoastaan itse heroiinin käyttäjä,

vaan myös jonkunlainen välikäsi taiteilijamaailmaan. Siinä tapauksessa

huumausaineasiamiehet voivat kenties tarttua koukkuun havaitessaan

toisen näyttelijättären asuvan samassa paikassa nyt.



— Tokkopa rouva Murole saattoi olla välikäsi. Ei kai hän olisi

silloin heroiinin puutteessa häätynyt väärentämään tohtori Tiiran

lääkemääräystä.



— Huomautuksesi on aivan oikea, mies myönsi. — Mahdollista kuitenkin

on, että hän rahan puutteessa ei ollut kyennyt maksamaan jo saamiaan

eriä. Teatterin taloudenhoitajan ilmoituksen mukaan hän on Liusteesta

erottuaan aina ollut norkumassa ennakkoa palkastaan. Viime aikoina

aivan erikoisesti... Neiti Sormaala pääsi perheestään irti sen

enemmittä vaikeuksitta. Hän yksinkertaisesti selitti saavansa

teatterissa uuden, suuren osan, johon hänen on päästävä rauhassa

syventymään.



Inkeri kaatoi uudelleen miehensä kupin täyteen kahvia. Sitten hän

tiedusti:



— Ahvenistoko järjesti niin, etteivät lehdet kertoneet tänään mitään

kirjailija Oreen kuolemasta?



— Niin. Lehtimiehet ovat nokkelaa väkeä. Kaksi tällaista

kuolemantapausta perättäin voisi hyvinkin saada jonkun heistä

julistamaan, että »leijona on noussut tiheiköstänsä», ihan tosissaan

noussut.



Vaimo värähti. Hänen pieni poikansakin oli nyt vedetty mukaan tuohon

taisteluun »leijonaa» vastaan. Hän ei kuitenkaan enää, halunnut

valittaa sitä. Sen sijaan hän kysyi:



— Kirjailija Oreen tyhjentämän lasin pohjassa ollut aine on kai

tutkittu?



— Sekä se että unkarilaispullossa olleet tilkat. Molemmat sisälsivät

_tinctura aconitia_.



Inkeri vaihtoi puheen aihetta:



— Ministeri Patsolla on siis tänä iltana herrakutsut?



Rauta sytytti savukkeen, ennen kuin vastasi:



— Herrakutsut, tavallaan. Tukholmalainen tohtori Göransson on

kunniavieras. Hän on jonkunlainen pamppu Ruotsin oikeusministeriössä.

Siksi hän on joutunut oikeusministerimme harteille. Itse asiassa hän on

sen komitean puheenjohtaja, joka siellä on asetettu tutkimaan laitonta

huumausainekauppaa. Hän haluaa neuvotella meikäläisten viranomaisten

kanssa. Molempien maiden hallitukset yrittävät verhota tuon neuvottelun

mahdollisimman viattomalta näyttäväksi. Siksi on järjestetty

illalliskutsut, joilla on läsnä vain muutamia henkilöitä. Minut on kai

meidän puoleltamme katsottu asiantuntijaksi.



— Onko myös Ahvenisto mukana?



— Ei, ei edes maan ylipoliisipäällikköä ole kutsuttu. Halutaan kaikin

mokomin välttää huomion herättämistä. Minusta ylipoliisipäällikkö

olisi ollut parempi kuin sisäasiainministeri. Mutta viimeksimainittua

ei kuulemma, voitu sivuuttaa. Hän tulee tässä neuvottelussa olemaan

tapansa mukaan nolla.



Vaimo hymähti.



— Et tunnu antavan suurta arvoa ministeri Rymmille, hän huomautti.



— Kuulisitpa, mitä ystävämme Ahvenisto sanoo tuosta korkeasta

esimiehestään! Hänen arvostelunsa mukaan maassamme ei ole ollut

kehnompaa sisäasiainministeriä kahteen vuosikymmeneen... Mutta nyt

minun on aika lähteä. Luullakseni Moilanen istuu jo autossa odottamassa.



— Soitat kai hänet myös hakemaan sinut?



— Varmasti. En toivottavasti viivy kauan.



Ministeri Patson koti Kaivopuistossa oli kaunis ja hyvin

uudenaikaisesti sisustettu. Viidentenä oli pöydässä talon emäntä,

varatuomari hänkin, kaunis tummaverikkö, jolla oli säännölliset

piirteet ja mustissa silmissä älykäs katse.



Hänen oikealla puolellaan istuva tohtori Göransson oli hyvin pitkä ja

laiha keski-ikäinen herra. Sangattomien silmälasien takaa hän tutki

likinäköisillä, pistävillä silmillään arvostelevasti pöydän lukuisia

herkkuja.



— Tästä muistuu mieleeni se joulu, jolloin liha oli meillä vielä

kortilla, hän puhkesi puhumaan tukholmalaiskorostuksin. — Minäkin sain

silloin lahjapakettina täältä Suomesta kinkun. Ajatellen kahta äsken

käymäänne raskasta sotaa me lahjojen saajat olimme, paitsi tietysti

kiitollisia, aika noloja.



Vaaleatukkainen ministeri Rymmi, jossa kaikki oli silmistä lähtien

merkillisen väritöntä, kerskui kovaäänisesti:



— Tämä maa maksaakin velkansa! Maksaa kaikkiin suuntiin!



Tumma, pyylevä oikeusministeri rykäisi kiusaantuneena. Hän virkahti

kevyeen sävyyn:



— Noiden kinkkujen lähettäjät nauttivat paketteja tehdessään varmaan

enemmän kuin saajat avatessaan niitä. Köyhä on ylpeä, sanotaan.



Kiusallinen tunnelma häipyi. Hetkinen keskusteltiin tavalliseen

seurustelutyyliin. Sitten ministeri Patso lausui:



— Voimme jo nyt käydä siihen asiaan, jonka vuoksi olemme yhteen

tulleet. Vaimoni tuntee sen paremminkin kuin minä.



Ruotsalainen kumarsi kunnioittavasti talon emännälle ja aloitti:



— Me olemme huolestuneita Pohjanlahden ylitse tapahtuvasta

salakuljetuksesta. Pohjoisella maarajalla kuljetetaan tänne salaa

suuret määrät kahvia. No, se ei ole kovin vaarallista. Eikä se liikuta

minua. Pahempi meille on se liikenne, joka suuntautuu täältä pääasiassa

Merenkurkun ja Selkämeren ylitse. Niissä moottoriveneissä tulee

morfiinia, heroiinia ja ooppiumiakin.



Rouva Patso tiedusti:



— Oletteko saaneet salakuljettajia kiinni?



— Emme ainoaakaan, tohtori Göransson valitti. — Olemme vain kolmannen

tai neljännen käden tiedoista päätelleet olevan niin kuin sanoin.

Tietysti maahamme virtaa huumausaineita muitakin teitä, etelästä

ja lännestä. Mutta kun tuo vilkas liikenne Suomesta käsin on aivan

äskettäin alkanut, ajattelimme ehkä mahdolliseksi katkaista se

suomalaisten viranomaisten toimin.



Oikeusministeri sanoi:



— Läsnä oleva sisäasiainministeri voinee pitää huolen siitä, että

poliisivoimia, tullimiehiä ja merivartiolaitosta pitkin Pohjanlahden

rannikkoa kehoitetaan terästämään valppauttaan.



Ministeri Rymmi lausui suu ruokaa täynnä:



— Tietysti. Huomispäivänä lähetytän hälytyksen.



Rouva Patso kysyi:



— Miten on selitettävissä, että tuo salakuljetus Pohjanlahden ylitse

tapahtuu idästä länteen? Onko meillä havaittu noita myrkkyjä entistä

enemmän liikkeellä?



— Ei ainakaan rikostutkimuskeskuksen ilmoituksen mukaan,

sisäasiainministeri kiirehti vastaamaan. — Siellä on kortisto

huumausaineiden tunnetuista käyttäjistä. Se sisältää ainoastaan

satakunta nimeä. Eivätkä ne ole nyt osoittaneet lisääntymisen merkkejä.



— Tuomari Rauta on kuitenkin toista mieltä, Patso huomautti hymähtäen.



— Niin, niinpä tietysti, hän! Rymmi tuhahti. — Se kuuluu hänen

ammattiinsa. Hän metsästää kuviteltuja rikollisia, silloin kun

todellisia ei löydy.



Hän päästi hohotuksen. Mutta huomatessaan, ettei kukaan yhtynyt hänen

nauruunsa, hän nolostuneena vaikeni.



Huolehtivaisena emäntänä rouva Patso kääntyi kohteliaasti kolmannen

vieraansa puoleen tiedustaen:



— Missä laajuudessa laitonta huumausaineiden kauppaa meillä

harjoitetaan, tuomari? Olen mieheltäni kuullut teidän viime aikoina

tutkineen sitä.



— »Tutkinut» on liian paljon sanottu, Rauta huomautti. — Olen

vain joutunut toteamaan eräitä väkivaltaisia kuolemantapauksia,

jotka on vietävä heroiinin väärinkäytön tilille. Luullakseni jokin

rikollisjoukkio on aloittanut tällä alalla toimintansa maassamme. Sen

jäljille on kuitenkin hyvin vaikea päästä. Enkä ole ennen tätä iltaa

kuvitellut niskoillamme olevan jonkun uuden Lucky Lucianon.



Kiinnostuneena rouva Patso huudahti:



— Lucky Luciano? Kuulen sen nimen ensimmäisen kerran.



— Tarkoitin, etten olisi kuvitellut meikäläisten huumausainekauppiaiden

paisuttaneen toimintaansa yli kaikkien äyräiden.



Tohtori Göransson odotti hänen jatkavan selostustaan. Mutta kun toinen

vaikeni, hän ryhtyi täydentämään:



— Kaikki, jotka joutuvat mukaan narkoottisten aineiden laitonta

kauppaa vastaan käytävään taisteluun kautta maailman, tuntevat nimeltä

Lucky Lucianon. Hän oli aikoinaan mahtava mies New Yorkissa. Kuin

ruhtinas hän asusti Waldorf-Astoriassa ympärillään asianajajansa ja

henkikaartinsa. Eikä hän kuitenkaan ollut muuta kuin rikollinen,

suunnattoman bordelli- ja huumausaineyhtymän kaikkivaltias johtaja.

Hänen kerrotaan olleen New Yorkin alamaailman Caesar, jonka langettamat

kuolemantuomiot pantiin heti täytäntöön.



— Kuulostaa jännittävältä, emäntä virkkoi. — Miten hänen on käynyt?



Tukholmalainen hymyili vastatessaan:



— Niin kuin kaikille rikollisille toivottavasti lopulta käy.

Luckyllakaan ei ollut onnea määrättömiin. Nuorena syyttäjänä Thomas

Dewey sai hänen imperiuminsa räjäytetyksi ja hänet itsensä rautoihin.

Luciano tuomittiin 30 vuodeksi ja suljettiin Sing Singiin.



— Elääkö hän vielä?



— Kuulemma elää, tohtori Göransson kertoi. — Ainakin hän eli vielä

silloin, kun hänestä viimeksi maailman lehdistössä mainittiin.

Istuttuaan 15 vuotta hänet vapautettiin Sing Singistä ja karkoitettiin

Yhdysvalloista. Hän asettui asumaan Sisiliaan. Hänen omaisuutensa

on arvioitu 300 miljoonaksi kruunuksi, ja se on kuulemma sijoitettu

maailman varmimpiin arvopapereihin.



Sisäasiainministeri puuskahti:



— Tuollaista Lucianoa ei voi olla meidän maassamme.



— Ei, Rauta myönsi sävyisästi, — ei lähestulkoon samoja mittoja

täyttävää. Mutta jonkun täytyy olla täälläkin johdossa. Niin on

jokaisessa maassa, mihin yleismaailmallinen huumausaineliiga lonkeronsa

ulottaa. Jos tuollaisen päämyrkyttäjän jäljille päästään, hän

valitettavasti yleensä saa jotakin tietä ennakkovaroituksen ja katoaa

kuin maa olisi niellyt hänet.



Ruotsalainen nyökkäili kuivaillessaan silmälasejaan.



— Me löysimme vuosi sitten erään suurkauppiaan pesän, hän sanoi. — Mies

eleli Gööteporissa loistohuvilassaan. Kun poliisit tunkeutuivat taloon,

hän ampui itsensä.



Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Rouva Patso katkaisi sen kehoittaen

herroja nauttimaan esillä olevista pöydän antimista, enempää ei

tarjottaisi. Kun kaikki kiittäen kieltäytyivät, hän virkkoi:



— Niinpä siirrymme mieheni työhuoneeseen. Kahvi on katettu sinne. Tuon

pannun sinne hetken kuluttua.



Keskustelu palasi äskeiseen aiheeseen vasta, kun emäntä liittyi miesten

seuraan.



Oikeusministeri kysäisi:



— Mihin piireihin huumausaineiden käyttö on naapurimaassa eniten

levinnyt?



— Toistaiseksi se on rajoittunut miltei yksinomaan suuriin

kaupunkeihimme, tohtori Göransson vastasi. — Pitkiin aikoihin siitä

perustettiin yhtä vähän kuin teidän kolleganne, sisäasiainministeri, on

valmis siihen nyt huomiota kiinnittämään.



Rymmin kasvot valahtivat omituisen harmaiksi.



Hänestä piittaamatta tukholmalainen jatkoi korottaen hieman ääntään:



— Sitten havaittiin Tukholman villiintyneen nuorison, joka väliin panee

toimeen katumellakoita vain paremman ajanvietteen puutteessa, saaneen

tartunnan. Niistä piireistä kulkutauti on levinnyt kouluihin...



Rouva Patso huudahti hämmästyneenä:



— Kouluihin! Onko se mahdollista?



Tohtori Göranssonin jäykät kasvot värähtivät.



— Valitettavasti on, rouva. Kouluihin ja ylioppilaiden keskuuteen. Sitä

paitsi taiteilijapiireissä on sattunut joukko mitä valitettavimpia

tapauksia, joita tutkittaessa on skandaalien alkusyyksi havaittu

huumausaineet. Sadoittain ihmisiä on pidätetty yksityisasunnoissa

kesken pelottavien orgioiden. Mutta lukuunottamatta joitakin aivan

toisarvoisia myrkkykauppiaiden välikäsiä ei hankkijoita eikä

maahantuottajia ole saatu vangituksi. Heitä ei näy missään, ja

kuitenkin morfiinia, kokaiinia, heroiinia ja oopiumia valuu yhä

laajemmalle. Pian ei ole kai ainoaakaan yhteiskuntaluokkaa, johon

saastutus ei olisi päässyt ainakin jossakin määrin tunkeutumaan.

Väitetään taistelua tätä ruttoa vastaan jopa toivottomaksikin, koska

huumausainekauppiailla on suojelijoita eriasteisten viranomaisten

keskuudessa.



Sisäasiainministeri tuhahti:



— Tuollaista voi olla teillä. Meidän kansamme on terve.



Ruotsalainen tuijotti häneen hetken likinäköisin silmin äkäisesti.

Sitten hän kohautti kapeita hartioitaan.



Rauta puuttui puheeseen:



— Älä ole niin varma siitä, Rymmi. Äskettäin nuori Paavo Paatsama ampui

itsensä, koska ei nähnyt muuta keinoa päästä irti huumausaineiden

orjuudesta. Hän oli hyvän perheen poika ja sitä paitsi ylioppilas.

Sanot tähän ehkä, että tämä yksityistapaus ei todista mitään.

Ei paljoa, sen myönnän. Juuri tänään kuitenkin kuulin erään

helsinkiläiskoulun yläluokkalaisten keskenään kuiskailleen heroiinin

ostamisesta. Rutto — kuten tohtori Göransson sitä kutsuu — on ehkä

vasta _tulossa_ Suomeen. Mutta se on jo tulossa. Tämän tosiasian

valossa on edesvastuutonta suojautua sen fraasin varjoon, että

me olemme — muka — terve kansa. Se »Mannerheimin linja» ei kestä

hyökkäystä, joka on jo käynnissä.



Rouva Patso oli kuunnellut häntä mustissa silmissään syvää

huolestumista. Lämpimästi hän sanoi:



— Minusta tuomari Rauta on oikeassa.



Oikeusministeri yhtyi nyökäten vaimoonsa.



Rymmi koetti parantaa:



— Tietysti on tehtävä kaikki mitä voidaan. Suomen puolesta lisätään

Pohjanlahden vartiointia, se on sovittu. Mutta ei liioin pidä

liioitella vaaraa.



Tukholmalainen oli mielihyvin pannut merkille keskustelun saaman

käänteen. Mutta jotakin puuttui vielä. Miettiväisenä hän sormeili

täysinäistä konjakkilasiaan. Viimein hän huolellisesti valikoiden

sanojaan lausui:



Hallitukseni on kiitollisuudella ottava vastaan tiedon nyt luvatuista

toimenpiteistä. Tällaista ymmärtämystä katsoimme voivamme odottaakin

itäisen naapurimme taholta. Mutta minulle annettiin tehtäväksi

myös pyytää, että Suomessa kaikin tavoin tehostettaisiin taistelua

sitä huumausaineliigaa vastaan, joka täältä käsin on valinnut

päämarkkinoikseen Ruotsin.



Sisäasiainministerin kelmeät kasvot punehtuivat. Kiivas ja pureva

vastaus pyöri hänen huulillaan. Ministeri Patso ehätti hänen edelleen

ja virkkoi tyynesti:



— Voin vakuuttaa Suomen hallituksen puolesta, että kaikkia

valvontaviranomaisia kehoitetaan entistä paljon suurempaan valppauteen.

Sitä paitsi me kiinnitämme suuret toiveet tuomari Raudan tutkimuksiin.

Hän on ennenkin onnistunut siinä, missä toiset ovat epäonnistuneet.

Varmaan hän voisi jo nyt kertoa eräistä saavuttamistaan tuloksista.

Mutta kuulemani mukaan hänen viehättävä vaimonsa on ainoa, jolle hän

kertoo tutkimuksistaan niiden ollessa kesken.



Hän kumarsi hymyillen Raudalle. Sitten hän kysäisi:



— Oletteko viime aikoina tavannut hyvän ystävänne ja kaupunkimme

mittavan rikospoliisin päällikön, tuomari Ahveniston?



— Muutamia tunteja sitten.



— Mainiota. Mikäli kamppailussanne otaksuttua rikollisliigaa vastaan

tarvitsette apua, saatte sitä hänen lisäkseen kaikilta muiltakin

viranomaisilta.



— Kiitoksia.



Ministeri Rymmi räpytteli värittömiä silmiään. Vinosti hymyillen hän

lausahti:



— Eikö tämä maineikas salapoliisimme ole itse kehunut olevansa

sellainen »yksinäinen susi», joka saalista ajaessaan juoksee yksin?

Mitäpä hän siis apua tarvitsisi?



Rauta ei viitsinyt vastata hänelle. Mutta oikeusministeri lausui

jyrkästi:



— Minä sanoinkin, että _mikäli_.



Rouva Patso kiirehti kääntämään keskustelun toisaalle:



— Tiedättekö te, tohtori Göransson, mistä tämä ruttomainen sairaus

johtuu? Tietääkseni huumausaineiden väärinkäyttöä on viime vuosina

todettu laajassa mitassa eri puolilla maailmaa. Amerikassa, Ranskassa

ja Saksassa siitä on kirjoitettu paljon.



Tukholmalainen pudisteli huolestuneena päätään.



— Hirvittävästi leviämässä se on. Saksalaiset, ovat laskeneet, että

seitsemän viimeksi kuluneen vuoden aikana narkoottisten aineiden

käyttäjien luku on seitsenkertaistunut. Mutta vaikea on sanoa, mistä

se johtuu. Hermoista kai. Uusien, ennen kokemattomien sensaatioiden

nälästä. Ehkä myös sodasta, joka raastoi rikki sekä kaupungit että

ihmiset.



Sisäasiainministeri huomautti ivallisesti:



— Teidän kansanne ei ole sotinut puoleentoistasataan vuoteen.



Tohtori Göranssonin ääni vavahteli, kun hän vastasi: — Tarkoitin

maailmaa yleensä. Siitähän nyt puhe oli. Emäntä loi avoimesti

paheksuvan katseen Rymmiin. Tämä ryiskeli nolostuneena ja yritti

pehmentää:



— Minä puolestani totean vain Ruotsin nuorison keskuudessa olevan

paljon enemmän tätä sairautta kuin meillä. Sodan tilille sitä on

siis turha viedä. Enkä minä tällä syömisellä usko meidän pienestä

Helsingistämme löytyvän mitään edes taskukokoista Lucianoa ja hänen

huumausainevarastoaan.



Rauta virkkoi rauhallisesti:



— Linzin kaupunki ei liioin kuulu maailman metropoleihin. Ja kuitenkin

siellä suoritettiin vuosi tai pari sitten suuri kaappaus. Poliisi

takavarikoi Linzissä 200 kiloa morfiinia, 500 kiloa oopiumia ja 600

kiloa kokaiinia.



— Hirveää! rouva Patso huoahti.



Tukholmalainen oli jäänyt tuijottamaan sisäasiainministeriin. Tiukasti

hän kysyi:



— Onko minun ymmärrettävä teidän äskeinen lausuntonne siten, ettei

ministeri Patson mainitsemista toimenpiteistä tule mitään? Tietääkseni

poliisi, tulli ja merivartiolaitos ovat teidän alaisianne.



Rymmi hätääntyi:



— Ei, ei. Minä lausuin vain oman henkilökohtaisen käsitykseni,

joka on valoisampi kuin tuomari Raudan täkäläisestä tilanteesta

esittämä. Kaikkiin luvattuihin toimenpiteisiin ryhdytään, tietysti,

kiireellisesti.



Tohtori Göransson kumarsi hänelle jäykästi. Noustessaan hän virkkoi:



— Niinpä voin olla täysin tyytyväinen tähän neuvotteluumme.



Ylitsevuotavin kohteliaisuuksin hän kiitteli isäntäväkeä ja lausui

lopuksi:



— Rouva ei panne pahaksi, jos pyydän saada tyhjentää lasini

tuomari Raudan menestykseksi ja toivottaa hänelle parhainta onnea

ponnistuksissaan. Me Pohjanlahden takana kiinnitämme niihin mitä

suurimmat toiveet.



Rouva ja ministeri Patso yhtyivät lämpimästi maljaan. Rymmi jätti

nyrpeänä lasinsa koskematta, mutta tyhjensi sen vähän myöhemmin

ahneesti.









Seitsemäs luku.



VUORINEUVOS SALOISEN KUTSUT.





Saloinen on itsepäinen herra, Rauta tuumi tarkatessaan suurta

vierasjoukkoa, joka iltapukuisena lainehti Kulosaaressa sijaitsevan

muhkean talon alakerrassa. Vuorineuvoksen suunnitelma oli ajautunut

karille kolme päivää sitten Aira Muroleen odottamattoman kuoleman

vuoksi. Mutta hän ei ollut antanut periksi. Silloista suuremmassa

mittakaavassa hän oli järjestänyt kutsunsa nyt perjantai-iltana. Tai

Laura täisikin olla kaiken takana. Mustassa pitsipuvussaan tyttö

liikkui ympäri huoneita tyylikkäänä ja kohteliaan hymyilevänä emäntänä.



Illallinen oli ollut erinomainen, kuten odottaa sopi. Pöydät

olivat notkuneet erilaisten herkkujen painosta. Syönnin jälkeen

vuorineuvos oli ottanut sananvuoron. Selkeällä, kantavalla äänellään

hän oli selostanut, mitä hänellä oli ollut sydämellään kutsuessaan

ystävänsä ja tuttavansa täksi illaksi luokseen. Pääkaupunkiin oli

saatava, hän oli korostanut, uusi teatteritalo, tyyssija tähän asti

kodittomalle, ensiluokkaiselle taidelaitokselle. Hän oli päätynyt

siihen, että oli perustettava uusi osakeyhtiö ajamaan talohanketta

vihdoinkin onnelliseen päätökseen. Hyvin muovailtu puhe oli otettu

vastaan raikuvin kättentaputuksin. Vierasjoukossa kiertämään

pantuun osakkeiden ennakkomerkintälistaan oli saatu sitoumuksia

pitkälti toistakymmentä miljoonaa markkaa. Se oli kuitenkin vasta

alku, Saloinen oli huomauttanut. Kaikille läsnäoleville herroille

jaettaisiin merkintälistat, jotka oli palautettava kuukauden kuluessa.

Alle kahdensadan miljoonan ei osakepääoma saisi jäädä. Sen ylitse

tarvittavat rakennusrahat puristettaisiin aikanaan valtiolta ja

kaupungilta.



Ei ollut ihme, että rouva Imari säteili. Hänen johtamalleen teatterille

näytti vihdoinkin olevan koittamassa parempi aika. Impulsiivisesti

hän oli syleillyt vuorineuvos Saloista. Hänellä olikin täysi syy olla

kiitollinen. Oli tosiaan tarvittu suurliikemies panemaan vauhtia

hankkeeseen, jota tyhjätaskuiset idealistit olivat turhaan hautoneet

vuosikymmeniä.



Suuressa salissa tanssittiin. Sivuhuoneisiin oli järjestetty

baaripöytiä, joilta sai kahvia tai mitä juomaa kukin tahtoi. Ilmojen

haltiakin oli suosinut kutsuja. Harvoin oli Helsingissä niin kirkasta

ja leppoisaa iltaa lokakuussa kuin tänä iltana. Suurella, hämyisellä

parvekkeella kaikki pöydät olivat sen vuoksi varatut. Syksyinen

tähtitaivas oli upea. Talon ympärillä leviävä puisto oli alaston, mutta

sitä ei pimeässä erottanut.



Palatessaan parvekkeen portailta sisään Rauta joutui vastakkain

vaimonsa kanssa, jota muuan nuori näyttelijä saatteli salista. »Sinä

olet kaunis kuin prinsessa», mies muisti Martin lausuneen nähdessään

äitinsä tuossa asussa. Se ei ollut hullummin sanottu, hän tuumi.



— Anteeksi, vain hetkinen, Inkeri virkahti tanssitoverilleen ja

viittasi miestään syrjemmälle.



— Oletko keskustellut Lauran kanssa? hän kysyi sitten kuiskaten.



— En. Miksi niin?



— Hän on hermostunut Liusteen vuoksi. Hän kertoi miehen pommittavan

häntä kukkalähetyksillä ja ravintolakutsuilla.



Rauta hymähti.



— Ei kai siinä ole mitään pahaa, että toimitusjohtaja on tulessa. Hän

on vapaa mies ja entinenkin vaimo jo haudattu.



— Ajattele nyt Risto Liustetta Lauran rinnalla!



— Epäsuhtainen pari, kieltämättä, mies myönsi kevyesti. — Mitä

tahtoisit minun tässä tilanteessa tekevän?



— Ainakin voisit jutella Lauran kanssa. Onhan hän meidän ystävämme.



— Sen teen mielelläni, vaikkei siitä voi hänelle mitään apua lähteä.

Mutta nyt sinun on paras kiireen vilkkaa palata uuden valloituksesi

luo. Poika silmäilee ovenpielestä minuun jo ylen äkäisesti. Tanssiiko

hän, muuten, hyvin?



Inkeri hymyili vastatessaan:



— Taivaallisesti! Hänen käsivarsillaan vallan unohdin olevani kahden

lapsen äiti.



Rauta seurasi hyväksyvin katsein ovesta katoavaa siroa, vaaleansinistä

olentoa. Kas vain, hän totesi, parveke ei ollut kyllin hyvä noille

kahdelle, vaan he sukeltautuivat puistoon. No, Inkeri pitäisi pojan

sielläkin aisoissa.



Hitain askelin hän suuntasi kulkunsa sivuhuoneisiin. Vähän väliä

tuttavia tuli vastaan. Hän vaihtoi muutaman sanan ja jatkoi matkaansa.



Harmaatukkainen, lihava rouva Kulo, vuorineuvoksen sisar, tavoitti

hänet veljensä huoneessa. Hänen pulleat kasvonsa alkoivat loistaa.



— Voi, tuomari, siitä on iäisyys, kun viimeksi olitte täällä!



— Kaksi viikkoa ei ole mikään iäisyys, Rauta korjasi hymyillen.



Vanhan rouvan sydämellisyys oli aitoa. Siitä vuosien taa jääneestä

päivästä lähtien, joka oli alkanut Lauralle kohtalokkaasti, mutta

päättynyt onnellisesti, Raudalla ei ollut uskollisempaa ystävää kuin

Johanna-täti. Nytkin hän kiirehti huolehtimaan:



— Onko tuomari edes saanut mitään suuhunsa? Minä tuon heti jotakin

juotavaa. Saako olla esimerkiksi grogi?



— Kiitoksia paljon, mutta olen saanut kaikkea yllin kyllin.



Miehen mieleen muistui, miten yllättynyt Laura oli ollut, kun ankaran

periaatteellinen täti oli tuonut hänelle grogin hänen ollessaan

ensimmäistä kertaa tässä talossa.



— Etsittekö te, tuomari, ehkä vaimoanne? rouva Kulo jatkoi. — Näin

hänet puolisen tuntia sitten tanssisalissa.



— Hän on hyvässä tallessa. Tapasin hänet juuri. Hänellä oli muuan

kaunis näyttelijänuorukainen paasinaan. Katselin tässä vain, missä

Laura mahtaa olla. En ole vielä päässyt vaihtamaan hänen kanssaan

sanaakaan.



Varjo kulki vanhan rouvan lihavien kasvojen ylitse.



— Hän on keltaisessa salongissa, hän ilmoitti. — Menkääkin sinne

pelastamaan tyttöparka pinteestä. Muuan kaljupäinen, pikku mies ei

päästä häntä minnekään.



Rauta nauroi.



— Tuo pikku mies on toimitusjohtaja Risto Liuste, arvaan, hän virkkoi.



— Oh, hänkö? Johanna-täti tuhahti. — Noin mitätönkö se kukkien

lähettäjä onkin?



— Ei hän ole niinkään mitätön, mies korjasi. — Hän on menestyvä

liikemies. Olen kuullut sanottavan, että hän on miljoonien arvoinen.

Hänen omistamansa liike, kaikin puolin kunnioitettava nahkojen

tuontifirma, tuottaa hyvin. Mies on lisäksi nuori, Inkerin ikätoveri.



Rouva Kulon nyrpeä ilme ei kuitenkaan ottanut lauhtuakseen.



— Tietysti minä toivoisin Lauran palaavan oikein elämään, hän

kuiskutti. — On sekin nyt laitaa, ettei kosijoiden piirittämä tyttö

ota ketään heistä vakavalta kannalta. Montako vuotta siitä jo onkaan,

neljättä varmaan, tuon runoilija Piirron kuolemasta. Suotta häntä

on koko elämää surra! Naimisiin Lauran pitäisi joutua. Se on minun

mielipiteeni. Tuomarille sen voin sanoa. Mutta tuo pieni kaljupää? Ei!

Mies on kaiken lisäksi ruma.



Rauta virkahti kevyesti:



— No, Laurassa on kauneutta kahdenkin edestä.



Kun vanhan rouvan katse tummeni, hän lisäsi:



— Eipä silti, en minä Lauraa tuolle miehelle soisi. Sellaista vaaraa ei

toki liekään. Tytön terve, hyvä maku varjelee hänet siitä. Lähden nyt

joka tapauksessa tukemaan häntä.



Keltaiseen salonkiin tultuaan hän totesi, ettei rouva Kulo ollut suotta

puhunut Lauran pinteestä. Toimitusjohtaja Liuste oli saanut hänet

saarretuksi erääseen nurkkaukseen ja vilkkaasti elehtien sulki häneltä

pakotien.



Rauta asteli heidän luokseen piittaamatta Liusteen häneen luomista

karsaista katseista. Nuori emäntä tervehti häntä ilmeisen suurta

helpotusta tuntien. Hän esitti herrat toisilleen ja kiiruhti lisäämään:



— Minun täytyy pistäytyä valvomaan, ettei mistään ole puutetta. Herrat

suonevat anteeksi.



Toimitusjohtajankin oli pakko kumartaa ja antaa tietä. Hän ilmaisi

kuitenkin samalla närkästyksensä:



— Minä olin juuri pääsemässä australialaisseikkailuni jännittävimpään

kohtaan. No, ehkä se ei kiinnostanut neitiä lainkaan.



Laura hymyili kohteliaasti vastatessaan:



— Tottahan toki. Tehän olette erinomainen kertoja. Mutta minun täytyy

valitettavasti pitää huolta myös emännän velvollisuuksistani.



Liuste tuijotti nälkäisin katsein häntä, kun hän poistui heidän luotaan.



— Oli hauska tutustua, Rauta virkkoi jotakin sanoakseen. — Emme ole

sattuneetkaan aikaisemmin yksiin.



— Emme. Liikumme niin eri piireissä. Teidän harrastuksennehan kohdistuu

enemmän tai vähemmän hämäriin tyyppeihin. Minun mielenkiintoni sen

sijaan kohdistuu nahkoihin.



Kas, kas, Rauta tuumi, pikku mies osaa pistellä. Hän omaksui saman

sävyn vastatessaan:



— Te harrastatte sentään myös kauniita naisia, ellen erehdy. Aira

Murolekin oli hieno ilmestys.



Tanakka mies sanoi töykeästi:



— Minusta ette ole kovin hienotunteinen muistuttaessanne

epäonnistuneesta avioliitostani. Vai haluatteko ehdottomasti

keskustella näyttelijätär Muroleesta?



— En, Rauta vastasi kylmästi, — en lainkaan.



Toimitusjohtaja ponnistautui voittamaan pienen miehen vaistomaisen

vastenmielisyytensä kookasta, maskuliinisen valloittavaa puhetoveria

kohtaan. Hän heittäytyi äkisti toverillisen avomieliseksi:



— Kun naisista kerran tuli puhe, niin pistäytykääpä jonakin iltana

kotonani, tuomari. En väitä siellä nyt emännyyttä hoitelevaa tyttöä

sukupuolensa kaikkein tavoiteltavimmaksi. Mutta upea ilmestys hän on.

Sitä paitsi hän voi helposti hankkia jonkun toverinsa mukaan, jos

niin kuin joskus pidettäisiin yhteiset pirskeet. Eikä Inkerin korviin

tule hiiskahdustakaan, siitä voitte olla varma. En tiedä, mitä siitä

ajattelette. Mutta minun tunnuslauseeni näissä asioissa on: _variatio

deleciat_.



Rauta virkahti sopuisasti:



— Kuulostaa houkuttelevalta. Ehkä pistäydynkin joskus luonanne.



Liuste hymyili tyytyväisenä.



— Soittakaa ennakkoon, hän kehoitti. — No niin, kaipa tapaamme vielä

illan mittaan. Näkemiin, tuomari. Täytyy tässä laittautua katsomaan,

nielikö maa neiti Saloisen.



Tällä kertaa Raudalla oli kuitenkin parempi onni. Laura tuli häntä

vastaan.



— Onko sinulla yhä kovasti kiire?



— Jos sinusta on kysymys, tyttö sanoi, — niin ei vähääkään. Mieleni

tekisi kiivetä hetkeksi yläkertaan omaan huoneeseeni.



— Niinpä menemme sinne tarinoimaan.



Juhlan humu kantautui heidän korviinsa yhä vaimeampana. Lauran

huoneeseen sitä ei kuulunut lainkaan. Huonekaluja myöten kaikki kuvasti

siellä omistajattaren persoonallisuutta. Hienoa ja hillittyä. Sirolla

kirjoituspöydällä mies pani merkille Onni Piirron valokuvan.



Tyttö irrotti kenkänsä ja vaipui sohvan nurkkaukseen vetäen jalat

alleen.



— Tuntuu ihanalta saada rentoutua näin, hän huoahti. — Ei ole pakko

edes hymyillä, ellei hymyilytä.



— Tuo oli aika epäilyttävä kohteliaisuus minulle, Rauta sanoi.



— Päähäni ei pälkähdä lausua kohteliaisuuksia sinulle. Olet minulle

rakas, turvallinen isoveli, josta olen kohtalolle ikuisesti

kiitollinen. Nytkin aion keventää sinulle huoliani.



— Onko tuon huolen nimi Risto Liuste?



Laura nyökkäsi.



— Antaisitko minulle savukkeen? hän pyysi.



Tarjotessaan hänelle pitkän Pall Mallin ja siihen tulta mies virkkoi:



— Olet enkeli vapauttaessasi minut kysymästä, saako tässä pyhätössä

polttaa.



Tyttö naurahti.



— Minäkin sauhuttelen täällä usein, hän tunnusti, — jos tiedän

Johanna-tädin olevan kaukana.



He polttelivat tuokion ääneti. Sitten Laura puuskahti:



— Tädistä puheen ollen pelkään hänen intoutuneen Liusteen tunkeilevista

huomaavaisuuden osoituksista suunnittelemaan minulle jo häitä! Hän

tassuttelee ympärilläni ja katsoo minua uteliaasti pää kallellaan,

mutta ei puhu mitään.



— Tuosta huolesta voin sinut vapauttaa. Johanna-täti ei pidä lainkaan

sanotusta herrasta eikä hänen lähentelyistään.



Tyttö ilahtui.



— Eikö? Ihanko todella? Onko hän sanonut sen sinulle?



— On. Vieläpä aivan äsken ja sangen ponnekkaasti. Hänen nimenomaisesta

pyynnöstään minä riensin tuolla alhaalla pelastamaan sinut

piirityksestä.



— Sait kiven putoamaan sydämeltäni, Laura sanoi. — — Mutta vielä on

jäljellä isä.



— Vuorineuvos itse?



— Niin, isän suurin suru on, että minä olen tyttö, vieläpä ainoa. Sitä

lähinnä suurin on se, etten ole mennyt naimisiin. Meillä on ollut

muutamia kuumia yhteenottoja tuon pöydälläni olevan valokuvan vuoksi.



Rauta käveli sinne. Pitkään hän katsoi kuolleen ystävänsä kuvaa. Sitten

hän kääntyi sohvaan päin.



— Laura, olen pahoillani, mutta minun täytyy tunnustaa olevani siinä

kohdin samaa mieltä vuorineuvoksen kanssa.



Tytön suuret, siniset silmät välähtivät taistelunhaluisesti.



— Menetkö myös yhtä pitkälle kuin isä? Hän olisi valmis hyväksymään

miehekseni melkein kenet tahansa. Vaikkapa Risto Liusteen!



— En, en sentään. Toivottavasti et ota häntä. Halusin vain huomauttaa

sinulle, että kauneinkin muisto on vain muisto. Elävien on elettävä.



Lauran vastaus tuli nopeasti ja terävästi:



— Enkö minä muka elä? Teen työtä yhtä paljon kuin kuka muu tahansa.

Minusta tuli viime kuun vaihteessa konttoripäällikkö. Eikä se johdu

siitä, että olen vuorineuvos Saloisen tytär. Uskallapa vain epäillä

sitä!



— Ei pälkähdä päähänikään epäillä. Minulla on sangen korkea käsitys

siitä, mihin sinä pystyt. Siksi olen iloinen siitä, ettei Liusteella

ole mahdollisuuksia sinuun nähden. Ja kuitenkin...



Miehen äkisti muuttunut sävy sai tytön kiinnostuneena utelemaan:



— Ja kuitenkin...? Kun et yleensä arastele puhua minulle, niin miksi

teet niin nyt?



— Ei ole helppoa esittää pyyntöä, jonka luultavasti hylkäät.



Lauran ääni oli hyvin lämmin, kun hän huudahti:



— Hylkäisinkö minä sinun pyyntösi? Se saisi olla varsin merkillinen!



— Se on merkillinen, Rauta tunnusti, — varsinkin kaiken sen valossa,

mitä juuri olemme jutelleet.



— Anna kuulua.



— Tekisit minulle palveluksen, jos et karkottaisi Liustetta, vaan

tarpeen vaatiessa vähän rohkaisisitkin häntä puhumaan.



— Oh!



Tyttö tuijotti ihmeissään mieheen. Sitten hänen katseensa kävi

miettiväiseksi.



— Kiinnostaako hän jostakin syystä sinua? hän kysyi.



— Ei hän, mutta hänen entinen vaimonsa.



— Aira Murole! En käsitä, mitä Aira näki hänessä.



Rauta hymähti.



— Kai miehen rikkauden. Airan ensimmäinen mies oli yhtä köyhä kuin hän

itsekin.



— Liuste oli häntä paljon nuorempikin.



— Entä sitten? Olen kuullut naisten niinsanottuun kypsään ikään

ehdittyään mieltyvän vielä nuorempiin.



— Nyt sinä olet ilkeä. Kumpi heistä, muuten, mahtoi kyllästyä?



— Toimitusjohtaja, sanotaan. Hän pani alulle avioeron, ja Aira sai

miljoonan, jolla hän osti osakehuoneiston Pohjoisrannalta.



— Sinähän tiedät heistä paljon, Laura virkkoi. — Eikö se riitä?



— Ei. Äsken Liusteen kanssa keskustellessani yritin johtaa puheen hänen

entiseen vaimoonsa. Mutta hän katkaisi sen alkuunsa. Siksi ajattelin,

että sinä ehkä voisit saada hänet avomielisemmäksi.



— Mitä haluaisit saada Aira Muroleesta selville?



— Ennen kaikkea sen, oliko hän jo Liusteen kanssa naimisissa ollessaan

heroinisti.



Hämmästyneenä tyttö tiedusti:



— Oliko hän sitä sitten myöhemmin?



— Varmasti oli. Minun olisi myös päästävä perille siitä, millaista

väkeä rouvan luona kotona kävi. Sitä lankaa kerien saattaisin ehkä

tavoittaa ne, joilta hän myrkkynsä osti.



Laura ojentautui ja sujautti kengät jalkoihinsa.



— Selvä on. Mennään takaisin alas. Toivottavasti Risto-poika ei keksi

ruveta epäilemään koiruutta äkillisen suopeuteni takana.



Rauta sanoi:



— Lyön vaikka vetoa, että ei. Hänen tyyppisensä itserakas herra on

luullakseni alusta alkaen ollut varma kyvystään saada sinut lopulta

lämpenemään. Kiitoksia, Laura. Sinä olet loistotoveri!



Tyttö huomautti ovelta olkansa ylitse:



— Älä unohda työntää ikkunaa auki. Johanna-täti voi saada päähänsä

pistäytyä tänne nuuhkimaan.



Portaiden alapäässä he erosivat. Salin kynnykseltä Rauta havaitsi

Inkerin kavaljeerin vaihtuneen. Nyt hän tanssi valssia talon isännän

kanssa. Heillä näytti olevan hyvin hauskaa yhdessä. Äskeistä

näyttelijänuorukaista Rauta haki turhaan katseillaan.



Hän käännähti, kun joku laski kätensä hänen olkapäälleen.



— Kas, taiteilija Harjava. Hyvää iltaa!



Valkohapsisen näyttelijän ryppyiset kasvot juorusivat, että hän oli

nauttinut hieman liikaa baaripöytien hyviä juomia.



— Suuri ilta tämä meille, hän puheli. — Niin kaikki ainakin sanovat.

Ihmeellinen mies tuo vuorineuvos. Hän puhaltaa pasuunaan, ja

teatteritalon seinät alkavat nousta. Vaikka en minä sitä usko, ennen

kuin näen. Tuletteko ottamaan ryypyn kanssani, tuomari?



Rauta nyökkäsi. He lähtivät yhdessä isännän huoneeseen. Näyttelijä

piti yhä puhumisesta huolen. Huuliaan lipoen hän virkkoi pöydän takana

seisovalle neitoselle:



— Kuulepa, sinä keltatukka. Kaada kaksi viskigrogia sedille. Aitoa

skotlantilaista, muista. Näytä ensin pulloa. Jaha, vanhaa Mustaa

Joutsenta. Kelpo juomaa sekin. Paljon viskiä ja vähän vettä.



— Minulle päinvastoin, Rauta kiirehti sanomaan.



Harjava katsoi räpyttelevin silmin kummissaan häneen.



— No, makunsa kullakin eikä siitä kiistellä, hän myönsi sopuisasti. —

Onpa tähän huoneeseen tullut hiljaista. Ei kai vain niin hullusti ole,

että muut ovat jo saaneet janonsa sammutetuksi. No, välipä heistä.

Mennään me kaksi tuon nurkkapöydän ääreen Siellä on mukava istua ja

turista.



Rauta seurasi häntä.



— Kuuluuko mitään uutta meidän suuresta murhenäytelmästämme? näyttelijä

kysyi äkisti.



Hänen tavallisesti niin väsyneet silmänsä vaikuttivat oudon kirkkailta

ja teräviltä.



— Mistä murhenäytelmästä?



— Aira Muroleen kuolemasta, tietysti.



Rauta silmäsi häneen tutkivasti. Sitten hän virkkoi venyttäen:



— Kuulittehan ruumiinavauksen tuloksen. Muuten, tiesittekö te rouva

Muroleen käyttävän huumausaineita?



Vanha näyttelijä otti pitkän kulauksen lasistaan. Hymähtäen hän vastasi:



— Meillä on itse kullakin omat heikkoutemme. Yhdellä yksi ja toisella

toinen. Mitä sitä paitsi kenellekään ulkopuoliselle kuuluu, mistä

haemme lohtua suruumme, kunhan vain täytämme tehtävämme. Ja Aira-tyttö

täytti omansa loppuun asti. Hän oli meidän teatterissamme aivan omaa

luokkaansa. Suuri taiteilija ja hyvä ihminen. Ottakaamme kulaus hänen

muistokseen.



Rauta noudatti kehoitusta. Laskettuaan lasin takaisin pöydälle hän

huomautti:



— Voisitte kuitenkin vastata kysymykseeni.



Harjava myönsi:



— Miksi en voisikin? Aira ei siitä sen pienemmäksi muutu. Minulla

oli joskus aihetta otaksua, että hän viime aikoinaan käytti jotakin

piristyksekseen.



— Aihetta otaksua? Ette siis itse suoraan todennut sitä?



Näyttelijä vastasi hieman pilkallisesti:



— En. En edes pyrkinyt toteamaan.



Sitten hän lisäsi:



— Minun vaalilauseeni on: Elää ja antaa toistenkin elää. En ole

milloinkaan sietänyt sitä, että minun elintapaani puututaan ulkoapäin.

Siksi en vakoile liioin muita.



Hän maisteli lasistaan pienin, nautinnollisin siemauksin.



— Mainiota juomaa, tämä, hän totesi. — Mahtaisiko keltatukka pitää

minua kovin persona, jos menisin anomaan häneltä vielä tilkkasen tätä

jumalten juomaa?



— Eipä kai.



Harjava lähti ryppyiset kasvot ystävällisessä virneessä. Tyytyväisenä

hän palasi täysinäisin lasein.



— Minä en käytä muita myrkkyjä kuin tätä, hän myhäili istuutuessaan. —

Valitettavasti laji ei vain aina ole yhtä korkealuokkaista.



— Tehän tunnette näyttelijämaailman, Rauta virkahti.



— Kaikki, jotka sen arvon ansaitsevat. Minä olen vanhaa kaartia, minä.



— Voisitteko vihjata, mistä teatterimaailmaan virtaa huumausaineita?



Vanha mies vilkaisi häneen alta kulmien.



— Tepä olette itsepäinen mies, tuomari! hän murahti. — Jos olisin

sen tiennyt, olisin valinnut jonkun toisen juttelutoverin. »Virtaa»,

sanoitte. Huumausaineita ei virtaa mistään meidän maailmaamme. Olen

kuullut niiden tekevän nauttijansa uniseksi ja veteläksi, kauan

ennen kuin vievät hengen. Sellainen ei vetele meidän ammatissamme.

Meidän näyttelijöiden keskuudesta tapaatte, jos tutkimaan rupeatte,

aika levinneinä melkein kaikki muut inhimilliset heikkoudet ja

paheet. Olemme oikukkaita, kiivaita ja ilkeitä yksityisihmisinä.

Yleensä olemme moniavioisia, niin naiset kuin miehetkin. Eräät ovat

alkoholisteja, kuten esimerkiksi minä. Seksuaalisia luonnottomuuksia

voitte myös löytää, vaikka minä henkilökohtaisesti pidän niitä

mauttomina. Huumausaineiden käyttäjiä saatte sen sijaan lamppu kädessä

etsiä meikäläisten parista. Aira Murole oli tapaus sinään. Hän oli

kyllin suuri ja kyllin rutinoitu kestääkseen myrkyn, niin kauan kuin

kesti. Mutta hän oli saanut tuon sairauden jostakin muualta. Mistä,

sitä en tiedä. Vahinko, hänen kuolemansa oli vahinko koko Suomen

teatteritaiteelle. Vaikka... on niitäkin, jotka eivät itke hänen

poismenoaan, kaukana siitä. Keitä he ovat, sitä saatte kuitenkin kysyä

joltakin muulta. Minä näen yhtä ja toista, ehkä enemmänkin kuin kuulen.

Mutta osaan pitää sen kaiken hampaitteni takana.



Rauta ei yrittänyt houkutella häntä puhumaan enempää. Ääneti he

tyhjensivät lasinsa. Harjava lähti hänen luotaan joustavin askelin

vaikuttaen selvemmältä kuin heidän tavatessaan.



Ollessaan jo lähdössä Raudat tapasivat eteisessä tohtori Surjan.

Tämä hoikka, hillitty herra, jonka mustassa tukassa ei kuudesta

vuosikymmenestä huolimatta ollut vielä lainkaan hopeaa, tervehti heitä

sydämellisesti:



— Vihdoinkin kaksi tuttavaa! Olen koko illan ollut kuin vieraaseen

maailmaan eksynyt. Tällainen vanha peruukki sopii huonosti raha-aatelin

ja taiteilijain loisteliaaseen seuraan.



Inkeri hymyili hänelle lämpimästi.



— En ole kuvitellut, hän huomautti, — suuren pääkaupunkilaiskoulun

rehtorin tuntevan itseään missään maailmassa eksyneeksi. Jos tohtori on

päättänyt jo lähteä, saanemme tarjota tilaa autossamme.



Surja meni hämilleen. Häntä kadutti jo äskeinen ivallinen

huomautuksensa »raha-aatelista». Inkeri ratkaisi tilanteen pistämällä

kätensä hänen kainaloonsa.



— Nyt mennään, hän sanoi. — Muuten aiheutamme vieraiden yleisen lähdön.

Eikä se olisi emäntämme mieleen.



Vielä autossakin tohtori pysytteli hiljaisena.



— Mitä uutta kuuluu koulumaailmaan? Inkeri kysyi saadakseen keskustelun

käyntiin.



Surja havahtui mietteistään.



— Uutta? Mitäpä uutta sinne? Ei ainakaan mitään hyvää. Ei minun

tietääkseni.



Hän huomasi itsekin vastauksensa kömpelyyden. Siksi hän kiirehti

lisäämään:



— Suokaa toki anteeksi hajamielisyyteni. Katsokaas, minä noudatin

vuorineuvos Saloisen kutsua päästäkseni hetkeksi irti piinaavista

ajatuksista. Se oli kuitenkin turha yritys. Ne seurasivat minua.

Viikko, pari sitten olisin osannut antaa arvoa tällaiselle illalle.

Mutta en nyt.



Rauta kysäisi:



— Huolia oppilaista, niinkö?



Cadillac oli ylittänyt Kulosaaren sillan ja nousi parastaikaa kevyesti

Hämeentielle kohoavaa mäkeä.



— Niin, tohtori myönsi empien. — Tai ehkä minä vain kuvittelen

asian pahemmaksi kuin se on... Totta puhuen, äsken juuri mietin,

voisinko keventää mieltäni teille, tuomari. Tunnen tarvitsevani nyt

teidänlaisenne miehen neuvoa. Ehkä saan huomenna pistäytyä luonanne?



— Vaimoni pedagogiset kyvyt ovat huomattavasti suuremmat kuin minun,

Rauta virkkoi kevyesti. — Niinpä voitte puhua nyt.



Surja hämmästeli:



— Nytkö? Autossa?



Hän vilkaisi merkitsevästi vantteraan kuljettajaan.



— Oh, Moilanen on vanha sotilas, Rauta naurahti. — Häneltä ei kukaan

ole onnistunut onkimaan edes sotasalaisuuksia, saati sitten pienempiä.

Vai kuinka, Moilanen?



Ohjauspyörän ääressä istuva mies murahti:



— Aivan, herra kapteeni.



Tohtori ryiskeli hämmentyneenä. Viimein hän aloitti:



— En voi käsittää, mikä abiturientteihimme on mennyt. Varsinkin eräs

tyttö, viimeiselle luokalle priimuksena päässyt, huolestuttaa minua.

Useat opettajat ovat tehneet hänestä ja parista hänen luokkatoveristaan

valituksia. Heidän on kerrottu saapuvan kerran tai pari viikossa

kouluun aamuisin kummasti pullottavin silmin ja lasimaisin katsein

taikka aivan apaattisina. Mainitsemani tyttö on joskus ollut niinkin

hermostunut, että opettaja on lähettänyt hänet kesken ensimmäisen

tunnin kotiin. Tai kotiahan tuolla lapsiparalla ei täällä ole. Hän on

erään lohjalaisen tilanomistajan ainoa tytär ja asuu isänsä ostamassa

yksiössä. Vaarallinen järjestely sekin... Kenties minä kuvittelen

turhia ja paisuttelen asian pahemmaksi kuin se on.



Rauta oli ennakkoon suhtautunut melko välinpitämättömästi rehtorin

huoliin. Mutta tämän kuvaus koulunsa ylimmän luokan tytöistä oli pian

havahduttanut hänen mielenkiintonsa.



Inkeri puristi hänen käsivarttaan.



— Kaarlo, hän kuiskasi, — muistatko, mitä Martti kertoi lyseon

yläluokkalaisista?



— Kyllä. Ajattelin juuri sitä.



Surja silmäili huolestuneena toisesta toiseen.



— Tiedättekö siis, hän kysyi, — mikä noita tyttöjä vaivaa? Onko se

vaarallista.



— Hyvinkin, Rauta korosti. — Jopa siinä määrin, että teidän sijassanne

kutsuisin kaikki nuo tytöt rehtorin kansliaan kuultaviksi. Siinä

keskustelussa minä sitä paitsi olisin mielelläni läsnä. Sopiiko teille

huomisaamuna kello 9?



Hänen vakava sävynsä ja nopea vauhtinsa hermostuttivat tohtoria. Hieman

änkyttäen hän vastasi:



— Sopii. Tietysti sopii. Mutta mistä noiden tyttöjen kohdalla on

kysymys?



— Ennen kaikkea siitä, mistä he ovat saaneet huumausaineita.

Kuvauksestanne päätellen he ovat joutumassa niiden orjiksi.



— Hyvä Luoja, Surja äännähti järkyttyneenä. — Huumausaineiden orjiksi!

Voisivatko he olla niin pitkällä? Ja kuitenkin... Jotakin sellaista

olen aavistellut. Lapsiraukat!









Kahdeksas luku.



TYTTÖ, JOKA EI OLLUT PELASTETTAVISSA.





Seuraavana aamuna täsmälleen kello 9 Rauta koputti yhteislyseon

rehtorinkanslian oveen. Jonkinlainen murahdus kuului sisältä.



Tohtori Surja oli juhlallisesti asettunut seisomaan ison pöytänsä

taakse. Tuntiessaan tulijan hänen ankara ilmeensä suli valjuksi

hymyksi. Laihat kasvot olivat tavallista uurteisemmat. Tervehdittyään

hän kiirehti selittämään:



— En ole saanut silmäntäyttä unta viimeöisen keskustelumme jälkeen.

Teidän mainintanne huumausaineista järkytti minut perinjuurin.

Kuvittelin jo koko oppilaskuntamme saaneen tartunnan. Tänä aamuna

ikävät yllätykset ovat sitä paitsi jatkuneet. Esteri Tarjava,

mainitsemani tilanomistajan tytär, ei ole saapunut lainkaan kouluun, ei

ainakaan ensimmäiselle tunnille.



Rauta kysyi:



— Entä ne pari hänen toveriaan, joista mainitsitte?



— He ovat koulussa ja tulevat tänne tuossa tuokiossa.



Sen sanottuaan tohtori viittasi vierasta asettumaan sivummalla olevalle

epämukavalle tuolille. Itse hän istahti pöytänsä ääreen. Hermostuneena

hän haroi mustaa tukkaansa.



— Tilanne on kiusallinen, hän valitti. — En tiedä, miten pääsisin

tyttöjen kanssa alkuun.



— Kysykää, polttavatko he tupakkaa.



— Se kuulostaa naiivilta, Surja vastusti. — He tietävät itse...



— ... ettei se ole heiltä kiellettyä, Rauta täydensi. — Aivan niin.

Mutta sitten minä esitän heille seuraavan kysymyksen. Se koskee

polttamista, sekin.



Tohtori silmäsi häneen epäluuloisesti. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt

enää aikaa enempään ajatusten vaihtoon vieraansa kanssa. Arka koputus

ilmaisi kutsuttujen olevan tulossa.



— Sisään!



Ensimmäinen tyttö oli pitkä ja solakka. Rauta pani hyväksyen merkille

hänen tyylikkään, harmahtavanvihreän pukunsa. Musta tukka oli kammattu

keskeltä päälakea jakaukselle. Tummat kasvot olisivat olleet hyvin

kauniit, ellei suu olisi ollut luonnottoman pieni ja huulet tiukasti

yhteenpuristetut. Hänen perässään huoneeseen livahtanut tyttö oli

vaalea lyllerö, jolla oli punakat kasvot ja nykerönenä. Hänelle kai

sopivat, huomioitsija päätteli, kaikki vaatteet yhtä huonosti kuin

hänen yllään nyt olevat punaraitainen pusero ja musta hame. Mutta

kumpikin vaikutti virkeältä, ja heidän silmänsä olivat kirkkaat.



Rehtori nyökkäsi pöytänsä edessä oleviin kahteen korkeaselkäiseen

tuoliin ja virkahti tiukkaan sävyyn:



— Istukaa!



Abiturientit vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa ja asettuivat tuolien

laidalle.



— Arvannette, Surja jatkoi hetken kuluttua, — miksi olen kutsunut

teidät luokseni.



Tummaverikkö vastasi rauhallisesti:



— Rehtori suonee anteeksi tietämättömyytemme. Meillä ei ole aavistusta

tämän käynnin aiheesta.



— Eikö? Eikö todellakaan?



— Ei.



Surja koputteli sormenpäillään pöytää.



— Tiedättekö, miksi Esteri Tarjava ei ole tänään koulussa?



Vaalean tytön kasvot lehahtivat entistä punaisemmiksi. Mutta hänen

toverinsa ilmoitti tyynesti:



— Emme. Näimme hänet viimeksi eilen.



— Illallako?



— Ei, vaan koulusta päästyämme.



Tohtori ei pitänyt hänen varmasta, itsetietoisesta sävystään. Hän

puuskahti kiukkuisesti:



— Tänä aamuna neiti Tarjava ei ole suvainnut näyttäytyä täällä. Teidän

on turha vihjaista siihen mahdollisuuteen, että hän olisi sairastunut.

Minun pyynnöstäni luokanvalvoja soitti hänen asuntoonsa puoli tuntia

sitten. Kukaan ei tullut vastaamaan.



Tummaveriköllä oli toinen selitys esitettävänä:



— Esteri mainitsi eilen jonkun maalla asuvan tätinsä sairastumisesta.

Hän sanoi, että hänen oli pakko pistäytyä katsomassa tätä.



Surja tiukkasi:



— Missä tuo täti asuu?



— Sitä en tiedä. Palatessaan kouluun Esteri tietysti selittää itse

poissaolonsa syyn.



Siihen rehtori ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän olisi voinut suoralta

kädeltä väittää jutun sairastuneesta tädistä juur'ikään ilmasta

siepatuksi. Mutta mitä se olisi auttanut? Hän tunsi tämän neidin. Tyttö

olisi kohottanut kulmakarvojaan ja viattomin silmin sysännyt selitykset

Esteri Tarjavan aikoinaan annettaviksi. Harmillista! Poikien ja pikku

tyttöjen kanssa tuli aina toimeen, olivatpa he millaisia tahansa. Nämä

naisiksi kehkeytymässä olevat olivat sen sijaan vaikeasti käsiteltäviä.

Hämillään Surja ryhtyi tarkastamaan kynsiään.



Rauta oli kiinnostuneena kuunnellut rehtorin ja oppilaan keskustelua.

Hän tajusi Surjan pulman. Samalla hän tunsi suurta helpotusta. Niin

erilaisia kuin tytöt olivatkin, molemmat olivat ilmeisesti vielä

aivan terveitä. Jos he jossakin vaiheessa olivat eksyneet käyttämään

huumausaineita, niin niiden orjuudesta he olivat kaukana.



Tohtori oli päättänyt noudattaa vieraansa ohjetta. Sittenpä hän olisi

suorittanut oman osansa tästä kiusallisesta kuulustelusta!



Hänen vakava katseensa hermostutti tyttöjä. Vaivautuneina nämä

liikahtelivat tuoleillaan odottaen, mitä nyt tulisi.



— Poltatteko te kumpikin?



Vapautunut hymy levisi tummaverikön kasvoille. Kevyesti hän vastasi:



— Molemmat poltamme. Vanhempamme tietävät sen, eikä heillä ole mitään

sitä vastaan.



Rauta kysäisi sivusta:



— Hyväksyvätkö he myös marijuanasavukkeiden polttamisen?



Tytöt käännähtivät säikähtyneinä häneen. Vaalean suu oli loksahtanut

auki. Hänen toverinsa oli aivan kalpea.



Rehtori havaitsi yliotteen äkisti siirtyneen. Antamatta oppilailleen

aikaa selvitä hämmennyksestään hän selitti jyrkästi:



— Teidän on aivan turha kieltää tuota surullista tosiasiaa. Useat

opettajat ovat panneet merkille viimeaikaisen apaattisuutenne

nimenomaan aamutunneilla. Pullistuneissa silmissänne on ollut

lasimainen katse. Ne ovat selviä merkkejä huumausaineiden

käyttämisestä. Nyt haluan tietää, mihin olette sortuneet. Heroiiniin,

kokaiiniin vai...



Vaalea tyttö purskahti itkuun. Tummaverikkö kohtasi sen sijaan uhmaten

Surjan katseen. Sitten hän kääntyi silmäilemään sivulla istuvaa

vierasta. Suoritettuaan nopean arvioinnin hän osoitti tälle sanansa:



— Emme ole koskeneet mihinkään sellaisiin.



Lyhyt lyllerö virkkoin nyyhkytystensä välistä:



— Emme. Se on ihan totta. Emme koskeneet, vaikka Esteri tyrkytti meille

heroiinia.



Tumma tyttö töytäisi häntä kyynärpäällä kylkeen. Mutta toinen yltyi

siitä vain. Niiskuttaen hän julisti:



— Mitä meidän kannattaa sitä enää salata? Muistat varmasti itsekin,

miten hän houkutteli meitä nuuskaamaan tuota valkoista ainetta.

Myöhemmin tulisi, niin hän kehui, hänen luokseen poikia. Silloin

saisimme kokea sellaista, mistä emme ole uneksineetkaan. Ja...



Toverin julmistunut katse vaiensi hänet kesken kiihkeän kuvauksen. Hän

painoi päänsä alas ja alkoi taas itkeä.



Kiivas huomautus pyöri rehtorin huulilla. Rauta kiirehti hänen edelleen

lausumalla tyynesti tummalle tytölle:



— Te ette olisi halunnut, että tätä olisi kerrottu?



Tummat siimat säkenöivät.



— En!



— Ja kuitenkin totuuden täytyy, teidän itsenne vuoksi, tulla esiin. Me,

rehtorinne ja minä, emme tahdo muuta kuin pysähdyttää teidät tiellä,

jolla jatkaessanne tuhoaisitte varmasti itsenne.



Rauta puhui niin lämpimän vakuuttavasti, että tummaverikön katse

pehmeni ja muuttui epävarmaksi.



— Haluatteko nyt vastata kysymyksiini, neiti?



Tyttö nyökkäsi.



— Teidän ainoa tuttavuutenne huumausaineiden kanssa supistuu siis

marijuanasavukkeisiin?



— Niin.



— Neiti Tarjavako houkutteli teidät polttamaan niitä?



— Niin.



— Asunnossaanko?



— Niin. Kahtena iltana. Tietysti olimme kuulleet niistä aikaisemminkin.

Niistä ja niiden tuottamasta nautinnosta. Hänen ei niin ollen tarvinnut

paljoa houkutella meitä. Olimme uteliaita, molemmat.



Vaalea tyttö kohentautui panemaan vastaan:



— Minä en! Suostuin vasta pitkän taivuttelun jälkeen yrittämään.



Tummaverikkö hymähti halveksivasti ja sanoi:



— Minä ainakin olin utelias, ja molemmat poltimme.



— Miltä ne maistuivat?



— Ensimmäiset inhottavilta. Mutta niistä johtuva huumaus oli ihana.

Seuraava yö oli sen sijaan kammottava.



Rauta hymyili hänen kuvaukselleen. Sitten hän jälleen vakavaksi käyden

jatkoi kyselyään:



— Kertoiko neiti Tarjava, mistä hän oli marijuanasavukkeet ja heroiinin

hankkinut?



— Joltakin lähellä asuvalta näyttelijättäreltä. Nimeä hän ei maininnut.



— Tiedättekö, keitä neiti Tarjavan luokseen odottamat pojat olivat?



— Hän mainitsi vain joitakin ylioppilaita tulevan.



— Mistään nimistä ei ollut puhe?



— Ei.



— Te ette kuitenkaan jääneet odottamaan noiden nuorukaisten tuloa?



— Emme.



— Teitä ei siis houkutellut lupaus saada kokea sellaista, mistä ette

ole edes uneksineet?



Tumma tyttö punehtui hieman. Jäykästi hän vastasi: — Ei. Minusta se

kuulosti vastenmieliseltä. Suorastaan likaiselta!



Tohtori Surja oli tyydytyksellä seurannut keskustelua. Hänen kouluaan

uhkaava vaara osoittautui mittasuhteiltaan pienemmäksi kuin hän oli

pelännyt. Mutta ankaraksi tekeytyen hän virkkoi:



— Minun velvollisuuteni on kai ilmoittaa vahemmillenne, mille teille

olette joutuneet.



Lyhyt lyllerö purskahti jälleen itkuun. Tummaverikkökin värähti. Hän

huudahti:



— Älkää tehkö sitä, rehtori! Jos jätätte heidät sivuun tästä, lupaamme

olla enää antamatta aihetta mihinkään huomautuksiin.



— Nii-in, vaalea tyttökin nyyhkäisi.



— No, Surja lausui sovinnollisesti, — siinä tapauksessa jääköön tämä

keskustelu meidän neljän väliseksi. Mutta te ette liioin saa mainita

siitä kenellekään. Ette edes Esteri Tarjavalle.



Tummaverikön huulet puristuivat entistä tiukemmin yhteen. Hampaittensa

välistä hän suhautti:



— Emme tietenkään.



Rauta sanoi:



— Teillä on aihetta olla kiitolliset rehtorillenne siitä, että hän

puuttui ajoissa asiaan. Huumausaineet ovat leikkitovereiksi paljon

vaarallisemmat kuin tuli. Ei ole vielä monta viikkoa siitä, kun eräs

nuori, lahjakas ylioppilas, rikkaan miehen poika, ampui itsensä, koska

ei löytänyt muuta tietä huumausaineiden orjuudesta pääsemiseksi. Hänkin

aluksi vain leikki marijuanasavukkeilla.



Tytöt olivat nousseet. Tummaverikkö kääntyi lausumaan vieraalle:



— Kiitoksia siitä, että kerroitte tuosta ylioppilaasta. En unohda sitä!



Oven sulkeuduttua heidän jälkeensä tohtori kysäisi:



— Entä nyt?



— Teidän sijassanne ottaisin heti kiireellisen puhelun tilanomistaja

Tarjavalle, Rauta vastasi, — ja kutsuisin hänet tänne. Hänen tyttärensä

tuntuu olevan hyvin vaarallisessa vaiheessa. Noista kahdesta muusta ei

ole enää huolta.



Surja nyökkäsi huokaisten. Kun puhelu viimein saatiin, tilanomistajan

ilmoitettiin olevan rouvineen ulkomailla.



— Niinpä minun on tavoitettava tyttö asunnostaan, tohtori päätti. —

Toivottavasti tulette mukaani.



Rauta oli valmis.



Auto pysähtyi Meritullinkadun mäellä. Tumman toverinsa kertoman mukaan

Esteri Tarjava oli saanut marijuanasavukkeet ja heroiinin lähellä

asuvalta näyttelijättäreltä. Pohjoisranta oli viereinen katu, ja Aira

Muroleen huoneisto oli sen varrella. Kaikesta päättäen Aira-rouva ei

ollut ainoastaan ollut itse huumausaineiden orja, vaan myös niiden

välittäjä.



Herrat nousivat hissillä viidenteen kerrokseen. He soittivat suotta

ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Eikä pikku huoneistosta kuulunut

hiiskahdustakaan.



Sen sijaan viereinen ovi avautui. Lihava, kaljupäinen mies, jonka

mahtava alahuuli lipoi yhtämittaa ylähuulen viiksiryteikköä, tuli

porraskäytävään.



— Pyrkivätkö herrat Tarjavan tytön luo? hän mörisi viinabassollaan. —

Turha vaiva. Tähän aikaan vuorokaudesta siellä on tyhjää. Iltamyöhällä

vasta hilut alkavat. Sitten ne jatkuvatkin aamutunneille asti.

Yhtämittaa kuuluu miesten hoilotusta ja naisten kirkaisuja. Enkö minä

tietäisi? Minä, jonka unta nuo kirotut hullut häiritsevät! Viimeksi

tänään kysyin isännöitsijältä, millaisen ilotyttöpesän hän on seinäni

taakse järjestänyt. Painukaa te kaksi hiiteen! Olette puoli vuorokautta

aikataulusta jäljessä tai edellä.



Päästyään kiukkuisen vuodatuksensa loppuun lihava mies vetäytyi

takaisin omaan koloonsa ja paiskasi oven kiinni.



Tohtori Surja pysytteli hississä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat kireät

ja kalpeat. Ulos päästyään hän virkkoi:



— Varmasti tuo vanha juopporatti liioitteli. Esteri Tarjavan laita ei

voi olla niin hullusti. Kaljupään oma henki haiskahti viimeöisille

viinoille.



Kun Rauta ei sanonut mitään, hän jatkoi hetken kuluttua:



— Ehkäpä tyttö on tosiaan lähtenyt viikonlopuksi maalle sukulaisiin.

Tänään on lauantai ja huomenna sunnuntai. Kaipa hän maanantaina on

taas koulussa. Silloin panen hänet lujille. Nyt emme saata tehdä tämän

enempää.



— Siltä tuntuu, Rauta myönsi. — Vien teidät autollani takaisin kouluun.

Minunkaan ei maksa vaivaa vartioida tyhjää pesää. Painun kotiin

odottamaan — muun tärkeämmän puutteessa — lounasta.



Sitä päätöstään hänellä oli vielä ennen iltaa aihetta katua.



Puolenpäivän jälkeen Martti-poika istui yksinään Primulan kahvilassa.

Hitaasti ja haluttomasti hän söi kaurapuuroa huuhdellen jokaisen

lusikallisen maidolla alas. Kotoinen lounas herkkuineen pyrki

houkuttelevana mieleen. Häntä vaivasi lisäksi se, ettei ollut

pysytellyt täysin totuudessa soittaessaan äsken kotiin. Hän oli

ilmoittanut äidille syövänsä ulkona erään toverinsa kanssa. Muutakaan

hän ei ollut osannut sanoa.



Jotakin oli tapahtumassa lyseon teinikunnassa. Sen puheenjohtaja

ja sihteeri istuivat parin käden mitan päässä hänestä.

Seitsemäsluokkalaiset keskustelivat kahvikupin ääressä aivan hiljaa.

Hän arvasi kuitenkin, mistä he puhuivat. Hän oli kuullut koulussa

kuiskailtavan teinikunnan rahastonhoitajan käyttäneen yhteisiä varoja

omiin tarkoituksiinsa. Puheenjohtajan ja sihteerin oli kerrottu

päättäneen tarttua lujin kourin asiaan. Heidän alkusanoistaan

päätellen he odottivat nyt rahastonhoitajan tuloa pöytäänsä. Tämän

taas, Sitro-nimisen kuudesluokkalaisen, Martti oli nähnyt »dullasta»

kuiskuttelevassa poikajoukossa. Siksi hän istui nyt täällä. Hänkin

odotti.



Jos Sitro oli lähtenyt leikkimään huumausaineilla, niin köyhiltä

vanhemmiltaan hän ei ollut ainakaan voinut saada rahaa niihin. Mutta

hänen hallussaan oli teinikunnan kassa. Houkutus oli ehkä käynyt

hänelle ylivoimaiseksi, ja sitten...



Martti oli peräti tyytyväinen päätelmiinsä. Hänestä tuntui, ettei edes

isä olisi saattanut parempia tehdä.



Kun vaalea, hoikka Sitro sivuutti hänen pöytänsä, hän painoi päänsä

syvään puurolautasen puoleen.



Äsken tullut kuului tilaavan tarjoilijattarelta kupin kahvia.



Teinikunnan puheenjohtaja lausui terävästi:



— Tuomarila ja minä olemme jo lähdössä. Meillä ei ole sinulle muuta

sanottavaa kuin se, että maanantaina suoritetaan tiliesi ylimääräinen

tarkastus. Sen tapahduttua voimme jatkaa keskusteluja. So long!



Kaksi tuolia työnnettiin rajusti taapäin. Molemmat nuorukaiset lähtivät

kahvilasta juhlallisina ja ympärilleen katsomatta.



Martti odotti, kunnes Sitro oli saanut tilaamansa kahvin. Sitten hän

siirtyi yksin jääneen pöytään.



Tämä hämmensi kahvia tuijottaen eteensä. Herkät, hienopiirteiset kasvot

olivat harmahtavan kalpeat. Toverin harvat sanat olivat ilmeisesti

järkyttyneet häntä. Tajutessaan vieraan pikku pojan istahtaneen

vastapäätä hän kivahti:



— Mitä hittoa sinä haluat?



— Tahtoisin auttaa sinua.



Sitro väheksyi:



— Sinä!



Sitten hän havahtui tiukkaamaan:



— Kuka sinä ylipäänsä olet?



— Olen koulutoverisi, vaikka vain »nahka». Sinä olit kerran hyvä

minulle, vaikket tietysti itse muista sellaista pikku juttua. Minulle

se kuitenkin oli suuri.



Vaalea nuorukainen kohautti hartioitaan.



— En muista edes naamaasi, hän mutisi. — Sitä paitsi sinun kaltaisesi

nappula ei pysty minua nyt auttamaan. Ne taas, jotka voisivat, eivät

halua. Olen ollut hölmö, oikein kirottu hölmö. Olen pilannut koko

elämän. Vaikka mene tiedä... tekisin kai samoin uudelleen. Niin

hullusti pihkassa siihen tyttöön olen...



Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt väriä ja hymyntapainenkin. Ne

katosivat kuitenkin saman tien.



— Mikä piru minua riivaa puhumaan tuollaiselle lapselle! Vai

kykenetkö sinä vippaamaan minulle tuntemattomaan tulevaisuuteen asti

kaksitoistatuhatta markkaa?



Hän naurahti oman kysymyksensä mielettömyydelle. Mutta Martti vastasi

tyynesti:



— Ehkä, jos kerrot, mihin tarvitset rahat.



Sitro jäykistyi tuijottamaan häneen. Hänen oli vaikea uskoa kuulleensa

oikein.



— Puhutko tosissasi?



— Tietysti.



Vanhempi poika silmäili ympärilleen. Ketään ei ollut kuulomatkan

päässä. Kukaan ei liioin näyttänyt kiinnittävän huomiota heihin.



— Saattaisitko nyt heti antaa kaksi tuhatta ja huomenna loput?



Poikanen kaivoi lompakostaan kaksi tuhannen markan seteliä ja työnsi ne

pöydän ylitse.



Sitron kasvot alkoivat äkisti loistaa. Hän sieppasi rahat ja pisti ne

taskuunsa.



— En ikinä unohda minulle tekemääsi suurta palvelusta! Meidän

maailmassamme en olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Mikä sinun

nimesi on?



— Martti Rauta. Olen vasta ensimmäisellä luokalla.



Kuudesluokkalainen puristi hänen kättään.



— Olitpa millä tahansa, niin minun ystävyyteeni ja apuuni voit

luottaa... Maanantaipäivä ei minua enää pelota. Pojat luulevat saavansa

minut kiinni kassanvajauksesta. Kymmenen tuhatta markkaa sieltä

puuttuukin. Sen paljastuminen olisi tehnyt lopun koulunkäynnistäni ja

koko elämästäni! Nyt se kuitenkin järjestyy. Eikö järjestykin?



Poikanen vahvisti:



— Varmasti. Mutta sinä sanoit tarvitsevasi kaksitoista tuhatta.



— Aivan, Sitro myönsi. — Minähän mainitsin, että on olemassa muuan

tyttö... Hänelle olen viime viikkoina lainaillut kassastamme rahaa,

milloin tuhannen, milloin pari. Hän soitti tänä aamuna ja pyytämällä

pyysi vielä kaksi tuhatlappusta. Heti saatuaan kuukausirahan kotoaan

hän maksaa. Niin hän on luvannut. Tuo tyttö on sellainen, että...! No,

sinä olet vielä liian pieni käsittääksesi näitä asioita. Tänään hän

on ensimmäisen kerran kutsunut minut kotiinsa... Hän on hyvä ja hieno

tyttö. Älä uskalla kuvitella muuta. Tule tervehtimään häntä, niin

sittenpä näet!



Martti salasi hymynsä. Itsekseen hän ajatteli, että hänen uusi

ystävänsä innossaan kehua ihailunsa kohdetta puhui ristiin. Äsken hän

oli sanonut tarvitsevansa vipin aina »tuntemattomaan tulevaisuuteen

asti».



— Tiedätkö, mihin hän kuluttaa rahasi? poikanen kysyi varovaisesti.



— En, Sitro torjui. — Ei sellaista sovi tytöltä kysyä.



— Entä, jos hän käyttää huumausaineita?



Kuudesluokkalainen silmäsi pieneen toveriinsa tuikeasti.



— Onko joku ehtinyt vihjailla hänestä jo sinullekin sellaista? Se on

katalaa, alhaista panettelua! Minä tiedän sen!



Martti pidättäytyi sanomasta, ettei kukaan ollut vihjaillut hänelle

mitään sen suuntaista. Nyt vastahan hän oli kuullut tytöstä, jonka

käsiin Sitron teinikunnan kassasta kevytmielisesti ottamat rahat olivat

luisuneet.



Hiljaisesti hän tiedusti:



— Oletko sinä kokeillut huumausaineilla?



— En. Kerran olin mukana, kun joukolla yritettiin metsästää »dullaa»

eräistä Kasarminkadun pikkukahviloista. Siitä ei kuitenkaan tullut

mitään. Nuo aineet ovat sitä paitsi liian kallista huvia minulle. Kai

se on hyväksi vain. Sanotaan, että niihin on helppo tottua, mutta

vaikea niistä vapautua.



Hän maksoi kahvinsa ja tuhahti:



— Kaikenlaista sinä kyseletkin! Kun minä olin sinun ikäisesi,

tuollaiset myrkyt olivat autuaallisesti tietopiirini ulkopuolella. Tule

nyt!



Pojat nousivat Ylioppilastalon luota viidennen linjan raitiovaunuun.

Ritaripuistikon kohdalla he laskeutuivat kävelemään. Vanhan Meritullin

luona oli hiljaista. Moottori venelaiturit olivat syksyisen tyhjät.

Äänettöminä he nousivat Meritullinkatua.



Hississä Sitro virkkoi:



— Esteri voi ihmetellä sinun mukana oloasi. Esitän sinut veljekseni.



Ylhäällä hän selitti:



— Tämä ovi ei niin vain aukeakaan. Kaksi lyhyttä soittoa, yksi pitkä

ja kolme lyhyttä sekä raapaisu päälle. Muuten et sisään pääse.

Jännittävää, eikö totta?



Martti ei vastannut.



Oven raosta he pääsivät livahtamaan eteiseen ja sieltä puolihämärään

huoneeseen. Pehmeä, punainen matto peitti koko lattian. Huonekaluina

oli vihreällä päällystettyjä nojatuoleja, lipasto ja keskellä huonetta

leveä leposohva. Ilma oli raskas tupakansavusta.



— Saanko avata hetkeksi ikkunan? Sitro kysyi.



Nilkkoihin asti ulottuvassa mustassa aamutakissa hyvin pitkältä

näyttävä tyttö heittäytyi nauraen leposohvalle.



— Sinä olet tämän salongin vieraista ensimmäinen, joka kaipaa raitista

ilmaa, hän pilkkasi. — Mutta kaikin mokomin, ole hyvä.



Hänellä oli matala ääni, ja hän venytti sanoja teennäisesti.



— Minun on oudon kuuma, nuorukainen puolustautui.



Tyttö hymähti merkitsevästi.



— _Darling_, eiköhän se johdu minun läheisyydestäni eikä ilmasta?



Sitro käännähti ja meni työntämään toisen punaisista samettiverhoista

syrjään. Samalla hän raotti ikkunaa.



Huoneeseen hulmahtaneessa päivän valossa Martti Rauta oven suusta

tarkkasi leposohvalla lojujaa. Tämä oli aivan nuori tyttö. Kasvot

olivat kapeat ja hyvin kalpeat. Kiiltävän musta tukka oli vahvasti

käherretty ja sitaistu huolimattomasti niskasta. Nypittyjen

kulmakarvojen alla ruskeat silmät vaikuttivat unisilta. Suu hehkui

verenpunaisena kuin avoin haava.



Nyt vasta tyttö pani merkille toisen vieraansa.



— Rakkaani, hän kysyi ilvehtien, — mikä kummallinen pikkumies sinulla

on mukanasi? Jos hän olisi vielä pienempi ja alasti ja olalla jousi

ja nuolikimppu, voisi luulla sinun ottaneen Amorin itsensä mukaasi

varmistamaan sinulle kunnon lemmenkohtauksen.



Nuorukainen lehahti punaiseksi. Jäykästi hän vastasi:



— Hän on minun veljeni. Hän hankki haluamasi rahat. Minä en mistään

enää saanut irti. Ei hän meitä häiritse.



Tyttö loi poikaseen tutkivan katseen.



— Vai tuo nappula hankki? hän mutisi. — Keneltä lie pihistänyt? No, se

ei liikuta minua. Anna rahat tänne, Uolevi.



Sitro ojensi hänelle setelit. Ne katosivat leposohvan alla olevaan

käsilaukkuun. Tyttö nousi veltoin liikkein seisomaan.



— Nyt Esteri-täti vie pikku veljen keittiöön, hän ilvehti. — Tästä saat

valokuva-albumin katseltavaksesi. Löydät sieltä kirjojakin. Saat niillä

tappaa aikasi, sillä välin kun täti keskustelee ison veljen kanssa. Ei

kai liika uteliaisuus vaivaa sinua?



Seuratessaan häntä Martti murahti:



— Ei!



Täydellinen sekasotku vallitsi ahtaassa keittiössä. Pesemättömiä laseja

ja tyhjiä pulloja oli joka puolella.



Poikanen nosti tuolin aivan oven eteen. Tyydytyksekseen hän totesi

äänien huoneesta kuuluvan hyvin. Samalla hän välinpitämättömästi

selaili albumia, jonka tyttö oli työntänyt hänen käteensä.



Nuori emäntä heittäytyi jälleen leposohvalle pitkäkseen.



— _Darling_, tule istumaan viereeni. Vaikuttaa siltä kuin pelkäisit

minua. Ehkä pelkäätkin?



Sitron ääni oli vähän käheä hänen vastatessaan:



— En. Sinä olet vain niin erilainen kuin tavallisesti.



— Nainen ei ole koskaan tänään sama kuin eilen, tyttö ilkkui. —

Minulla oli ihana yö! Täällä oli miehiä ja naisia. Pidimme hauskaa.

Jospa koulussa tietäisivät...! Koulusta puheen ollen, ne soittivat

luullakseni sieltä puoli yhdeksän aikaan tänä aamuna ja katkaisivat

alkuunsa uneni.



— Nyt puhut pötyä, Esteri! nuorukainen huudahti kiivaasti. — Kerskailet

vain kiusataksesi minua.



Tyttö nauroi.



— Ehkä... Pari tuntia myöhemmin itse rehtori vaivautui jonkun herran

kanssa rimputtamaan ovikelloani.



Katselin heidän varjojaan eteisen pimennosta. Viereisen huoneiston

ukonkäppyrä työntyi rappukäytävään ja haukkui minut heille oikein

lahjakkaasti... Mutta ehkä sekin oli vain unta... Tule suutelemaan

minua!



Hetkistä myöhemmin hän julisti:



— Mikä arkalainen! Mutta minä opetan sinut suutelemaan niin, että

lapsuus jää sinulta taakse ja taivaan ja helvetin portit aukenevat!



Martti Raudan katse oli nauliutunut kahteen valokuvaan. Toinen esitti

naista, jonka kuvia hän oli nähnyt. Näyttelijätär Aira Murole oli

kirjoittanut vähän horjuvalla käsialalla omistuksen: »Nuorimmalle

siskolleni Morpheuksen papitarten parvessa.» Viereinen valokuva oli

nuoresta, kuivakkaasta meripojasta, ja siinä oli allekirjoitus:

»Unohtumattoman hetken muistoksi Unen posteljoonilta.»



Poikanen mietti tuokion. Sitten hän irrotti kuvat albumista ja sujautti

ne povitaskuunsa.



Sitron raju huudahdus havahdutti hänet mietteistä:



— Esteri! Sinä et ole sellainen tyttö kuin olen luullut!



Nuori emäntä purskahti nauruun. Vasta hetken kuluttua hän sai sanotuksi:



— Voi poikarukka! Ensimmäisen kerranko sinä nyt näet naisen paljaan

poven? Ja siitä tuollainen parahdus. Saat kernaasti tutkia minut vaikka

kokonaan. Tiedän olevani kaunis. No, ellet tahdo, niin ei. Olen aivan

kiltisti. Kiedon aamutakin oikein tiukasti ympärilleni ihan leukaan

asti. Onko poju nyt tyytyväinen?



Nuorukainen murahti epämääräisesti.



Tovin äänettömyyden jälkeen Esteri jatkoi lempeästi:



— En ole tiennyt, että sinä, iso poika, olet tuollainen lapsi. Ei, en

minä tahdo sinua loukata. Minusta sinä olet liikuttava. Luulin sinun

rakastavan minua.



Sitro myönsi kömpelösti:



— Niin minäkin luulin.



Tyttö naurahti.



— Osoita se sitten, _my sweetheart_! hän kiusoitteli. Sitten hän muutti

äänensä suostuttelevaksi — Tai odota. Poltetaan ensin savukkeet.

Minulla on viime yöstä jäljellä enää vain kaksi. Mutta toinenkin niistä

riittää muuttamaan suoniesi veden tuleksi.



Poika tiukkasi epäluuloisena:



— Mikä savuke tämä on?



— Ei sen kummempi kuin aivan tavallinen marijuana. Kaikki paremmat

aineet ovat lopussa. Mutta ensikertalaisena saat tästäkin sellaisen

pohjan, että osaat rakastaa kuin kivikauden mies. On oikeastaan ihanaa

saada viereensä poika, joka ei ole ennen naista syleillyt. Ethän sinä

ole?



— En.



— Oh! tyttö huudahti. — Miksi puhalsit tikun sammuksiin?



— Minä en polta tuota kirottua savuketta. Pyydän sinua: heitä sinäkin

pois.



Esteri purskahti ivanauruun.



— Sinä olet hullunkurinen! Ilmeesikin on samanlainen kuin rehtorilla

hänen pitäessään nuhdesaarnojaan. Marijuana on lasten leikkiä paljon

muun rinnalla. Minä tiedän, mitä on oopiumi. Olen tottunut heroiiniin

ja maistanut morfiinia ja kokaiinia. Ja sitten sinä tulet nyyhkimään,

että minun pitäisi luopua marijuanasavukkeista. Naurettavaa!



Huoneeseen tuli hiljaista. Viimein nuorukainen kysyi: — Etkö voi enää

olla niitä ilman?



Tyttö vastasi ärtyneesti:



— En. Enkä tahdokaan!



— Siihenkö sinä olet käyttänyt minulta saamasi rahat?



— Ne ja paljon muuta! Luuletko sinun muutamien vaivaisten

tuhatlappustesi riittäneen pitkälle? Minulla on toki melkoiset

kuukausirahat kotoa. Vaikkei isä uusiin naimisiin mentyään minusta

enää välitä, niin rahaa sentään saan. Sitä paitsi on muitakin miehiä,

rikkaampia kuin sinä, poikaraiska. Tänään vain kaikki paremmat

rahanreiät olivat sattumalta tukossa. Siksi soitin sinulle. No, nyt

tiedät, millainen minä olen!



Sitro sanoi avuttomasti:



— Ethän sinä vielä viime talvena ollut sellainen.



— En. Isä otti uuden vaimon vasta keväällä. Hyvään aikaan tutustuin

näyttelijätär Muroleeseen. Olin juuri riidellyt äitipuoleni kanssa

ja paiskannut kodin oven viimeisen kerran kiinni. Olin totisesti

virkistyksen tarpeessa. Aira oli oikein avulias. Kun hänellä itsellään

ei ollut aineita, sain hänen kauttaan yhteyden erääseen meripoikaan.

Oiva hän oli nimeltään. Oivallinen hän olikin, kaikin puolin.



Esteri sähisi viimeiset sanat. Sitten hän kiivastui:



— Anna se toinen savuke tänne! Hermoni huutavat sitä. Itse saat painua

hiiteen taikka äitisi hameen helmoihin. Muista ottaa tuo pikku apina

keittiöstä mukaasi. En halua nähdä teitä kumpaakaan. En koskaan! Ulos,

narri!



Kun Martti Rauta livahti huoneeseen, tyttö makasi suullaan leposohvalla

ja itki rajusti.



Eteisestä Sitro poikkesi kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään.

Martti kuuli hänen antavan ylen.



Kadulla he pysyivät kauan ääneti. Sitro kulki pää pystyssä ja huulet

tiukasti yhteen puristettuina. Hän oli kalman kalpea ja vaikutti

sairaalta.



Kun hän ojensi jäykästi kätensä hyvästiksi, poikanen virkahti:



— Jos tulet huomenna puolenpäivän aikaan Primulaan, saat loput rahat.



— En tiedä, välitänkö niistä enää.



— Tietysti, Martti tokaisi. — Sehän on ihan eri juttu. Eikä sinun

kannata surra tuollaista tyttöä.



Vanhempi poika vältti hänen katsettaan kysyessään:



— Kuulitko sinä kaiken?



— Enemmän kuin tarpeeksi. Älä ajattele häntä enää. Sinä olit reilu, kun

pysyit lujana.



Sitro hymyili valjusti. Kättään heilauttaen hän lähti Pitkääsiltaa

kohden.



Martti koetti pysäyttää ohiajavia vuokra-autoja. Mutta vasta kolmannen

kuljettaja otti vakavasti pikkumiehen merkin. Poikanen tunsi itsensä

hyvin tärkeäksi noustessaan vaunuun. Kylläpä isän ja äidin silmät

leviävät, hän ajatteli, kun pääsen kertomaan heille.



Hän ei erehtynytkään siinä.



Hänen selostuksensa aikana Inkeri vilkaisi usein mieheensä. Rauta ei

kuitenkaan näyttänyt huomaavan vaimoaan lainkaan. Jännittyneenä hän

kuunteli poikansa kuvausta.



— Hyvä, Martti! hän lausui tämän lopetettua. — Tällä kertaa sinä olet

ollut minun parhain apulaiseni.



Pojan sinisilmät säteilivät.



Inkeri puuttui puheeseen:



— Nyt hänen osansa tässä jutussa on myös lopussa. Äitinä minä en salli

hänen enää joutuvan kuulemaan ja näkemään sellaista likaa... Saat mennä

Marin puheille. Hän on pitänyt ruokaa sinulle lämpimänä.



Martti totesi äidin olevan ihan tosissaan. Siksi hän ei pannut vastaan.

Isälle hänen olisi tehnyt mieli iskeä silmää. Tämä oli kuitenkin mennyt

jo puhelimeen ja keskusteli Ahveniston kanssa. Ohi mennessään poikanen

otti povitaskustaan valokuvat ja työnsi ne isälle.



— Pihistin nämä sieltä. Arvelin niiden kiinnostavan sinua.



Rauta ajoi autolla Ahveniston asunnolle. Sieltä he jatkoivat yhdessä

matkaa Meritullinkadulle.



Rikospoliisin päällikön arvovalta sai talon isännöitsijän nopeasti

jalkeille. Hänen avaimellaan he tunkeutuivat kolmisin Tarjavan

huoneistoon.



Hiiskumaton hiljaisuus tervehti heitä. Tuuli leyhytti hiljaa

asuinhuoneen samettisia ikkunaverhoja.



Ahvenisto murahteli:



— Lintu on lentänyt tiehensä. Mutta kaipa se joskus palaa. Onhan meillä

tässä mukavat istuinpaikat. Minä olen sitä mieltä, että odotamme tyttöä

vaikka aamuun asti.



Heidän ei tarvinnut kuitenkaan jäädä odottamaan. Rauta löysi Esteri

Tarjavan. Tyttö makasi vettä täynnä olevassa kylpyammeessa. Hän oli

viiltänyt ranteensa auki parranajoterällä.



Katsoessaan alastonta tytönruumista rikospoliisin päällikkö pureskeli

paksuja huuliaan mutisten:



— Soo, vai noin kovalle otti tavata puhdas poika. Eipä silti,

pelastettavissa tämä lapsiparka olisi tuskin ollut, vaikka olisimme

tulleet ajoissa.









Yhdeksäs luku.



JOHTAJA KEKRILÄ ASTUU ESIIN.





Tuomari Ahvenisto pöllähdytti laiskanlinnan syvyyksistä savupilven

rakkaasta piipustaan ja murisi:



— Minun olisi pitänyt arvata tässä olevan jotakin mätää. Kahvikutsut

keskellä maanantaista päivää! Se haiskahti jo etukäteen minun nokkaani

enemmän maanantaille kuin kutsuille. Läsnä olevat kauniit naiset

suonevat minulle, vanhalle karhulle, anteeksi nämä katkerahkot mietteet.



Hän kumarsi Inkerille ja Laura Saloiselle, jotka istuivat tupakkapöydän

toisilla sivustoilla maistellen hiljaisina kahviaan. Leveään tapaansa

hän jatkoi:



— Huonosti palkatun virkamiehen tapaan minä vihaan ja epäilen aivan

erikoisesti viikon arkipäivistä arkisinta, maanantaita. Se kantaa

helmassaan monia epämiellyttäviä mahdollisuuksia. En kuitenkaan osannut

pitää varaani tänä aamuna. Hyvänen aika, hälyttäjähän oli Kaarlo,

suureen maailmaan kuuluva ystäväni. Inkeri haluaisi, hän ilmoitti,

nähdä minut tänään päiväkutsuissaan. Siksi minä sonnustauduin näihin

pyhäkamppeisiini. Ei ollut herkkua istua aamupäivä virassa kirotut,

puristavat valkolänget kaulassa, ja sen alaiseni saivat tuta,

ihmisparat! Ihan suotta olen kärsinyt, minäkin. Maanantaita tämä on,

vieläpä pahinta lajia. Kutsut — pah! Isäntä ravaa huonettaan pitkin

kuin lautapäähärkä ympärilleen mulkoillen. Uskaltanen sentään pyytää

valistusta: onko vai ei tämä tilaisuus tarkoitettu iloisiksi kutsuiksi?



— Ei.



— Miksi sitten olemme koolla?



— Neuvotellaksemme.



Rikospoliisin päällikkö huoahti helpotuksesta.



— Niinpä läsnäolijat sallinevat minun päästää kaulani puristuksesta

ja myös hiukkasen löyhentää kengännauhojani, hän puhkui antaen

tekojen seurata sanoja. — Ei kai kukaan pane pahakseen näitä minun

hengenpelastuspuuhiani?



Inkeri naurahti:



— Laura ja minä tunnemme sinut kyllin hyvin suodaksemme sinulle kaikki

viihtymystäsi lisäävät vapaudet.



Rauta virkahti sivusta kuivasti:



— Ei sentään _kaikkia_, pyydän.



Ahvenisto muljautti häneen äkeästi.



— Tuo oli ilkeä vihjaus, hän tokaisi. — Nielaisen sen kuitenkin.

Osoitathan sillä — vaikka kömpelösti — vihdoinkin jonkinlaista

kiinnostusta meidän inhimillistä yhteisöämme kohtaan. Ehkä

puheliaisuuden puuskasi jatkuu ja ilmaiset meille, _mistä_

neuvottelemaan olet kutsunut meidät tänne.



Puhelin työpöydällä soi.



Rauta riensi vastaamaan. Keskustelu päättyi lyhyeen. Laskettuaan

kuulokkeen paikoilleen hän jäi synkkänä tuijottamaan eteensä. Hän

näytti tyyten unohtaneen muut huoneessa olijat.



Laura Saloinen kumartui tupakkapöydän ylitse selittämään puoliääneen:



— Minä tulin ennen teitä tänne, tuomari. Se, mitä minulla oli

kerrottavana, oli Kaarlolle pettymys.



Rikospoliisin päällikkö ei malttanut olla pistämättä väliin:



— Miten se on mahdollista, rakas lapsi? Jos te vaivautuisitte joskus

kertomaan minulle mitä tahansa, niin pelkästä tulostanne olisin

kokonaisen viikon iloinen kuin peipponen. No jaa, ystävämme on elämän

ja kauniiden naisten hemmottelema...



Tumma tyttö kohautti olkapäitään hieman kärsimättömästi ja lisäsi:



— Hän toivoi minun onnistuvan kuulemaan johtaja Liusteelta jotakin Aira

Muroleesta.



Ahvenisto päästi tuskaisan ähkäisyn:



— Käskikö hän teidän ruveta juttusille tuon tyhmän, ruman murmelin

kanssa?



— Hän pyysi, Laura oikaisi.



— Samantekevää! Minä en ole mikään esteetikko, Luoja paratkoon.

Mutta sen ainoan kerran, minkä olen nähnyt sanotun pullukan pyörivän

ympärillänne, voin suorastaan pahoin. Minusta se oli kauneuden

häpäisemistä, ei yhtään vähempää. Sitä paitsi teillä ei ole mitään

tekemistä Aira Muroleen kanssa. Niinpä...



Rikospoliisin päällikkö näytti olevan tällä kertaa vakavissaan. Inkeri

katsoi asialliseksi puuttua puheeseen:



— Minusta Lauran käyttäminen tiedustelijana ei ollut ajatuksena

lainkaan hullumpi. Tietysti on jatkuvien tutkimusten kannalta...



Ahvenisto huitaisi kädellään väheksyvästi. Inkeri ei kuitenkaan

luovuttanut puheenvuoroa hänelle, vaan jatkoi:



— ... erittäin tärkeää saada selville, oliko Aira Murole jo Liusteen

rouvana ollessaan paatunut heroinisti ja — myönteisessä tapauksessa —

keitä hänen luonaan niihin aikoihin kävi. Noita kävijöitä seulomalla

voitaisiin ehkä päästä myrkyn myyjien jäljille.



— Tuollaiset seikat, rikospoliisin päällikkö huomautti purevasti, —

ovat tietysti niitä, jotka mies uudelle ihastukselleen ensimmäiseksi

latelee. Kysy sinä — minä vastaan; vanha, hupaisa leikki.



— Ei, Inkeri torjui, — ei ihan niin. Vanha, hupaisa leikki kyllä, jos

niin haluat. Mutta ei sellaisin pelisäännöin kuin mainitsit, rakas

ystävä. Pyydystäessään itselleen uutta naista mies on yleensä valmis

paisutellenkin kertomaan hänen edeltäjänsä varjopuolista. Niitä

ei tarvitse udella. Antaa miehelle tilaisuus tuon valitusvirtensä

laulamiseen, se riittää.



Ahvenisto kai voi taskusta suuren, kirjavan nenäliinan ja kuivasi sillä

kasvojaan. Siinä välissä hän puuskutti:



— Varjelkoon! Onko Kaarlo kertonut sinulle meistä miehistä tuollaisia?

Onpa hän sitten aikamoinen maskuliinisen sielun synkkien syvyyksien

tuntija! Onneksi minulla ei ole minkäänlaista aikomusta pyydystää

itselleni uutta naista. Tarkkaan ottaen en muista, kumpi meistä —

eukkoni vai minä — toisensa pyydysti. Hänessä on joka tapauksessa

minulle naista ihan riittämiin sekä tätä että tulevaista elämää varten.



Inkeri nauroi iloisesti hänen sanatulvalleen. Mieliala tupakkapöydän

ympärillä keveni.



Rauta virkkoi työpöytänsä takaa kireästi:



— Teillä tuntuu olevan hauskaa. Se ei kuitenkaan auta meitä umpikujasta.



Rikospoliisin päällikkö käänsi vaivalloisesti punakat kasvonsa häntä

kohden.



— Hei, hän ihastui, — joko taas muistat meidän olemassaolomme? Voit

siis itse kertoa, mitä tuloksia viekkaista laskelmistasi oli.



— Käytännöllisesti ottaen ei mitään.



Ahvenisto oli ällistyvinään.



— Kuinka? Ei mitään? Tottahan jo tiedät, missä laskuvirhe oli. Eikö

Liuste ole siis pyydystämässä itselleen uutta naista? Vai eikö Aira

Muroleessa mitään varjopuolia ollut?



Rauta jätti hänen ivalliset kysymyksensä vastaamatta. Raskaasti hän

sanoi:



— Oili Sormaala soitti äsken.



Inkeri vilkaisi häneen huolestuneena.



Rikospoliisin päällikkö tiedusti:



— Meitä metsälle lähettämiäsi ajokoiria hänkin, niinkö? Mikä hänen

tehtävänsä on?



— Sijoitin hänet asumaan Aira Muroleen kaksioon Pohjoisrannalle.

Huumausaineasiamiehet ottaisivat kenties, niin ajattelin, tottumuksen

voimasta yhteyden huoneiston uuteenkin näyttelijätärasukkaaseen.



— Mutta Oili-tyttö ilmoitti, Ahvenisto arvaili, — luonaan toistaiseksi

käyneen vain yhden kengännauhojen myyjän ja yhden joululehtien

tilaushankkijan.



— Suunnilleen.



Lihava poliisimies liikahteli vaivautuneesti tuolissaan.



Sitten hän kysäisi:



— Onko sinulla vielä muita vartiotorneja?



— On, Rauta myönsi. — Useita. Ilmeisesti ei kuitenkaan kylliksi.

Edistymme tutkimuksissamme etanan vauhtia. Aira Muroleen kuolemasta

tiedämme tuskin enempää kuin traagillisena ensi-iltana.



Inkeri esitti hänen kuuntelijoillensa yhteisen vastalauseen:



— Tuo on sentään vahvaa liioittelua, Kaarlo.



— Sanoinkin, että tuskin enempää... Hänen asunnostaan löytyi iso

pullo vermuttia suunnilleen puolillaan. Julion vieressä keittokomeron

pesupöydällä oli pieni suppilo, jota hän ilmeisesti oli käyttänyt

kaataessaan juuri sinä iltapäivänä vermuttia koristeelliseen

unkarilaispulloonsa. Mutta koko tuosta huoneistosta ei ollut

löydettävissä hiukkastakaan _tinctura aconitia_. Se on tullut

unkarilaispulloon jossakin muualla. Missä, se on meidän tärkein

kysymyksemme.



Rikospoliisin päällikkö murahti:



— Tottahan sinä jo aavistat, mistä myrkky tuli?



— En, Rauta torjui. — Entä sinä?



Ahvenisto pärskyi:



— Minä? Minun vähäpätöisyyteni on ihan tavallinen palkkapoliisi.

Kehtoni ääressä ei seisonut kokonaista parvea haltiattaria tuomassa

kumminlahjoikseen moninaisia yliluonnollisia taitoja ja kykyjä. Liekö

ollut yhdenyhtä? Aavistaminen ei rikostutkimuksissa ole minun avujani.

Tarvitsen tosiasioita, kuivia ja kouraantuntuvia tosiasioita.



Rauta kysyi hiljaisesti:



— Eikö se ole tosiasia, että Aira Murole murhattiin hänen rakkaaseen

vermuttiinsa sekoitetulla _tinctura aconitilla_?



— On kyllä. Mutta...



— No niin, meidän selvitettäväksemme jää, kuka, milloin ja missä

sekoitti tappavan myrkyn hänen juomaansa. Toistaiseksi kykenemme

vastaamaan näistä kysymyksistä ainoastaan keskimmäiseen.



Rikospoliisin päällikkö kohautti tuuheita kulmakarvojaan ja tiedusti:



— Kykenemmekö?



— Kyllä, osapuilleen. Teatterin puvustonhoitajatar rouva Eippo kertoi

Aira Muroleen saapuneen pukuhuoneeseensa heti kello 18:n jälkeen.

Jos on uskomista sanotun puheliaan poliisinlesken sanoihin, myrkky

oli silloin jo pullossa. Teatterin johtaja rouva Imari on puolestaan

maininnut soittaneensa Aira Muroleelle samana päivänä kello 16.30:n

maissa. Näyttelijätär oli silloin kotosalla. Mutta hän oli lopettanut

keskustelun lyhyeen. Hänen oli, hän oli selittänyt, suoritettava

eräs tärkeä käynti ennen teatterille tuloaan. Noiden kahden

kellonmäärän välissä joku pääsi jossakin käsittelemään vapaasti hänen

unkarilaispulloaan.



Tummat silmät loistaen Laura Saloinen huudahti:



— Silloinhan...



Hän jätti kuitenkin lauseensa kesken ja puraisi huultaan. — Mitä aioit

sanoa?



Tyttö pudisti hämillään päätään.



— Eräs ajatus pälkähti vain päähäni. Mutta suotta minun on puuttua

puheeseen. Te muut olette ammatti-ihmisiä rikostutkimuksissa, Inkerikin

tavallaan.



Ahvenisto hörähti:



— Älkää pitäkö tuollaisia puolustuspuheita, rakas lapsi. Ystävämme

Kaarlo asettaa naisellisen intuition paljon korkeammalle kuin esim.

minun monikymmenvuotisen poliisikoirakokemukseni.



— Enkä syyttä. Rauta vahvisti. — Monesti kun sinä ja minä olemme

haukkuneet vallan väärää puuta, Inkerin vaisto on viittonut oikeille

jäljille.



— Voi, ei tässä ole mistään sellaisesta kysymys, Laura selitti. — Tulin

vain ajatelleeksi, mitä itse olisin tehnyt Airan asemessa. Jos minulla

olisi kiire ja tärkeä käynti suoritettavana ennen ensi-iltaa, tilaisin

varmasti puhelimitse auton lähimmältä asemalta.



Rikospoliisin päällikkö pisti väliin:



— Entä, jos käynti oli lähimmässä naapuristossa?



Tyttö myönsi hämmentyneenä:



— Sitä mahdollisuutta en ottanut huomioon. Siinä näette...



Rauta ojensi ystäväänsä:



— Tuo välihuomautus on kuvaava sinun passiiviselle luonteellesi,

vanha veikko. Tietysti on pienoinen mahdollisuus, ettei Aira-rouva

käyntiinsä tarvinnut autoa. Mutta paljon todennäköisemmin hän tarvitsi.

Siitä huolimatta sinä tietysti jättäisit suorittamatta ne pitkät ja

vaivalloiset tiedustelut lähimmillä autoasemilla, jotka väikkyivät

Lauran mielessä.



Ahvenisto muljautti häneen kiukkuisesti alta kulmien.



— Etkö sinä ole sitten jättänyt niitä? hän murisi.



— En.



Miehet mittelivät hetken ääneti katseillaan toisiaan. Sitten

laiskanlinnassa lojuja rupesi äkäisenä tarkastamaan kynsiään.



Laura Saloinen kysyi:



— Tarvitseeko noiden tiedustelujen muodostua pitkiksi ja

vaivalloisiksi? Kun tiedetään päivä ja melko tarkka kellonmääräkin,

niin eikö helposti saada selville, tilattiinko joltakin autoasemalta

vaunu Aira Muroleen asuintalon eteen?



Inkeri kiirehti selittämään:



— Vuokra-autoilijoilla ei Helsingissä enää ole vakinaisia asemia, kuten

ennen. Bensiiniköyhinä vuosina heillä oli määrä ajon päätyttyä mennä

lähimpään pirssiin, ja sitä noudatettaneen edelleen.



— Ah! Sittenhän minun ajatukseni oli aivan mahdoton.



Rauta virkkoi:



— Ei lainkaan. Sen toteuttaminen vain on mutkallisempi ja vaatii

enemmän aikaa.



Rikospoliisin päällikkö ryhtyi latailemaan uudelleen piippuaan. Siinä

sivussa hän sanoi kuivasti:



— Ystävällämme on ilmeisesti tiedustelijansa Mariankadun, Kirkkokadun

ja Kauppatorin autoasemilla. Enpä kadehdi noiden poikien puuhaa. He

joutuvat seulomaan pääkaupungin monipäistä vuokra-autoilijalaumaa

ja etsimään erään mahdollisesti suoritetun ajon tekijää. Huh! Kaipa

sinulla on sitä paitsi tuntosarvet niissä hämäräperäisissä kahviloissa

ja kuppiloissa, joissa kuvittelemasi suuren huumausaineliigan

asiamiehet harjoittavat kauppaansa.



Ahveniston tämänkertainen asenne oli alusta pitäen ärsyttänyt Inkeriä.

Hänen oli pitänyt muistuttaa itselleen, ettei emännän sopinut kivahtaa

vieraalleen. Mutta nyt mitta oli täysi. Ääni hieman väristen hän

virkkoi terävästi:



— Suo anteeksi, vanha ystävä. En ymmärrä lainkaan, miksi suhtaudut noin

ironisesti Kaarlon tutkimuksiin.



Hänen sävynsä hätkähdytti Ahvenistoa. Hymy häipyi isoilta vereviltä

kasvoilta, ja ne lehahtivat entistä punaisemmiksi. Hän nuolaisi paksuja

huuliaan, jotka äkisti tuntuivat kovin kuivilta. Kuin apua anoen hän

silmäsi työpöydän takana istujaan.



Rauta naurahti.



— Älkää, hyvät naiset, käsittäkö väärin rikospoliisimme mainion

päällikön asennetta, hän sanoi sopuisasti. — Hänen mielestään minä

riuhdon asiassa, joka on enemmittä hosumisitta jo selvä.



Ahvenisto murahti:



— En käsitä, miksei yksinkertainen ja selvä ratkaisu riitä sinulle.

Miksi hitossa nuuskit ja pakotat meidät muutkin mukanasi nuuskimaan

arvoitusta sellaisessa, missä ei mitään hämärää enää ole?



— Tuolla hän tahtoo sanoa, Rauta selitti, — ettei mitään Aira Muroleen

kuoleman arvoitusta hänen käsityksensä mukaan ole.



Inkeri ja Laura huudahtivat yhteen ääneen:



— Eikö ole?



Rikospoliisin päällikkö ryiskeli vaivautuneena. Viimein hän sai

aloitetuksi:



— Minun on tässä seurassa melko toivotonta ruveta puolustamaan omaa

sangen arkista ja yksiviivaista näkemystäni. Kaarlon on onnistunut

suggeroida valtakunnan mahtiherratkin uskomaan yleismaailmallisen

huumausaineliigan sijoittaneen jonkun suurasiamiehensä meidän maahamme.

Seurauksena on, että kun hän suvaitsee viheltää, myös minun on juostava

hänen osoittamilleen jäljille. Eikä päähäni edes pälkähdä pullikoida

vastaan. Minä olen pelkkä palkkarenki ja noudatan esimiesteni

käskyjä. Mutta kukaan ei pysty kieltämään minua olemasta siinä

sivussa itsetykönäni sitä mieltä, että koko tämä tohina on turha...

Mikä paholainen johtikaan Erik Oreen, eukkoni surkean sukulaispojan,

kirjoittamaan näytelmänsä »Leijona on noussut tiheiköstänsä...»? Toinen

vielä ilkeämpi pikku piru ohjasi sitten sinun askelesi, Kaarlo, sen

ensi-iltaan.



Kulmat rypyssä Rauta tiedusti:



— Mihin tuolla vihjailulla tähtäät?



— Ore-paran alkuunsa katkenneen näytelmän nimi tuntuu leimahduttaneen

täyteen paloon sinun suuret dramaatikon lahjasi. Sinä näet ja haluat

pakottaa muutkin näkemään todella tiheiköstänsä nousseen leijonan

ja maata autioittamaan liikkeelle lähteneen kansan tuhoojan:

huumausaineliigan.



Ahvenisto säesti paatoksella lausuttuja sanojaan mahtavin

kädenliikkein. Laura nauroi. Inkerikään ei voinut olla hymyilemättä.



Rauta virkahti:



— Etköhän unohda, että Paavo Paatsama oli jo sitä ennen päätynyt

itsemurhaan?



— En, rikospoliisin päällikkö torjui. — Enkä sitäkään, että Esteri

Tarjava sittemmin teki saman ratkaisun. Ne ovat niitä uhreja, joita

valitettavasti joudutaan nuorelle epätoivolle tavalla tai toisella

ja syystä tai toisesta suorittamaan. Maailma muuttuu, mutta nuoruus

ei menetä ominaisuuttaan kantaa itsessään riemujen ilotulitusta ja

epätoivon yötä. Kuka meistä ei olisi — tarvitsematta lainkaan olla

huumausaineiden tai minkään muunkaan orja — nuoruudessaan ollut ainakin

kerran vain kukonaskelen päässä itsemurhasta?



Inkeri väitti vastaan:



— Minä en ole vielä tähän ikään ajatellut sellaista!



Laura yhtyi häneen:



— En liioin minä.



Rauta hymähti.



— Veli hyvä, hän sanoi, — probleemimme yksinkertaistamisyritykselläsi

ei tunnu olevan oikein onnea. Vaikea minun on kuvitella sinua

itseäsikään huumorintajuttomana maailmantuskan potijana.



Ahvenisto murahteli:



— Sinä et tuntenut minua laihana, pitkäkoipisena abiturienttina.

Minulla ei niihin aikoihin ollut huumorintajua tippaakaan.

Maailmantuskaa sen sijaan toisillekin jaettavaksi.



— Suojellaksesi »sangen arkista ja yksiviivaista näkemystäsi» olet

kaiken lisäksi pyyhkäissyt olemattomiin tohtori Göranssonin.



Rikospoliisin päällikkö oli heti valmis vastaiskuun:



— Tukholmalaisen avunpyytäjän? En suinkaan. Mutta en anna hänelle

sen enempää arvoa kuin hän ansaitsee. Hän kävi täällä hallituksensa

puolesta itkemässä, että Merenkurkun ja Selkämeren ylitse saapuu

Suomesta muka moottoriveneissä huumausaineita. Mistä he sen tietävät?

Oh, heillä on oman ilmoituksensa mukaan kolmannen tai neljännen käden

tietoja tuosta salakuljetuksesta. Roskaa! Samanlaista hysteriaa kuin se

sotapsykoosi, joka on raivonnut läntisessä naapurimaassa jo vuosikausia.



Rauta virkahti viileästi:



— Sinun sekä asenteesi että sanasi muistuttavat liikuttavasti korkeaa

esimiestäsi, sisäasiainministeri Rymmiä. On kuin kuulisin hänen itsensä

puhuvan. Niinpä niin, kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.



Ahvenisto karahti tummanpunaiseksi. Hän teki vaivalloisen yrityksen

ponnistautua pystyyn. Ähkäisten hän painui kuitenkin takaisin.

Tuskaisesti hän sai puhistuksi:



— Puhunko minä samaa kuin tuo konjunktuuriratsu?



— Kyllä!



— Silloin olen varmasti väärässä, rikospoliisin päällikkö huokasi, —

alusta loppuun väärässä. Sillä Rymmi on sitä aina.



Inkeri nauroi hänen järkyttyneen murheelliselle ilmeelleen. Hän oli jo

unohtanut äskeisen närkästyksensä. Uteliaana hän kysyi:



— Mikä on sinun löytämäsi Aira Muroleen kuoleman ratkaisu? Sanoit sitä

yksinkertaiseksi ja selväksi.



Ahvenisto kohautti irvistäen hartioitaan ja pysyi ääneti.



— Hänen käsityksensä mukaan, Rauta selitti, — nuori Erik Ore

murhasi entisen rakastajattarensa ja otti sitten hengen itseltään.

Se on tosiaan »yksiviivainen» näkemys. Sitä paitsi se olisi

poliisiviranomaisille varsin mukava. Jos se otettaisiin täydestä,

mitään lisätutkimuksia ei enää tarvittaisi.



Hallista kuuluva melu vapautti rikospoliisin päällikön vastaamasta.

Raivoisana räiskyvä miehenääni vaiensi Marin kiukkuiset vastalauseet

jyristessään:



— Ja minä sanon teille, vanha noita, ettei mikään mahti maailmassa

voi estää minua tavoittamasta tämän talon herraa! Minkä värinen hän

naamaltaan ja ruumiiltaan tapaamisemme jälkeen on, se jää nähtäväksi!



Samalla temmattiin työhuoneen ovi auki. Roteva nuorehko mies, jonka

karheissa kasvoissa huomio kiintyi ennen kaikkea mustina hehkuviin

silmiin ja harjasmaiseen tukkaan, ilmestyi kynnykselle. Hän heitti

ohimennen väheksyvän silmäyksen tupakkapöydän ääressä istuvaan ryhmään

ja työntyi sadetakin liepeet liehuen keskelle huonetta.



— Haluanpa alkajaisiksi hieman syynätä sitä hirttämätöntä nuuskijaa!

hän ärisi.



Rauta oli ojentautunut täyteen pituuteensa ja astahti askelen tulijaa

kohden.



— Minä olen tämän talon isäntä. Mutta kuka te olette? Mitä pikemmin

sanotte sen ja asianne, sitä parempi teille.



Vieras puuskahti:



— Kerskuri!



Inkeri ja Laura olivat säikähtyneinä käännähtäneet häiritsijään

päin. Mari seisoi kynnyksellä kädet puuskassa lihavilla lanteilla ja

kasvoilla ällistynyt, epävarma ilme.



Naurahtaen Ahvenisto julisti:



— Arvoisat naiset voivat olla aivan rauhassa. Minä julistaudun tämän

improvisoidun nyrkkeilyottelun kehätuomariksi. En viitsi edes nousta

seisomaan, koska kamppailusta tulee pelkkä salamaottelu, Mari siellä

ovella saa suorittaa köysien virkaa ja ottaa vastaan mustapäisen

haastajan, kun hän kohta lentää tyrmättynä sinne. No, Kaarlo, näytä

nyt hallitsevasi vielä oikean koukkusi, joka aikoinaan oli erinäisissä

eurooppalaisissa nyrkkeilyhalleissa ammattilaistenkin kauhu... Mitä?

Joko mustapäistä vierastamme rupeaa arveluttamaan syyhymättä saunaan

ryntäys? Ehkäpä hän sittenkin pitää parempana ilmoittaa nimensä ja

asiansa.



Roteva mies empi. Raudan jäinen tyyneys vaikutti häneen enemmänkin kuin

paksun miehen pilkka. Häntä vaivasivat myös nuorten naisten kylmän

paheksuvat katseet. Hänen äänensä värisi sekä hämmennyksestä että

vihasta, kun hän kähisi:



— Minä olen johtaja Kekrilä. Toimitusjohtaja Kekrilä!



Rikospoliisin päällikkö piti toiselta puolelta huolen puhumisesta:



— Aivan erinomaisen hauska tutustua, johtaja... anteeksi,

toimitusjohtaja Kekrilä. Millä voimme palvella teitä?



Vieras käännähti häneen ja sähisi:



— Suu kiinni, niin sukkela kuin kenties kuvittelettekin olevanne!



Hän pyörsi jälleen talon isäntään ja huusi:



— Ja te! Pitäkää te näppinne irti minun firmastani! Luulitte

kai olevanne hyvinkin ovela toimittaessanne nuuskijanne minun

sihteerikseni. Mutta minä en ole mikään eilisen teeren poika.

Yllätin hänet itse teossa, kun ensin olin saanut selville, että tuo

monitaitoinen neitokainen onkin teidän palveluksessanne. Hän oli

_liian_ monitaitoinen minun vaatimattomaan kuljetusliikkeeseeni —

siinä teidän erehdyksenne, herra päänuuskija! Potkut? Varmasti hän sai

potkut. Eikä seuraava nuuskijanne, jos sellaisen vielä vaivoikseni

toimitatte, selviä ehjin kylkiluin. Ettekä te itse liioin! Sen vannon!

Sitä sanomaan teille tänne tulin. Hyvästi!



Hän ryntäsi ovelle. Mari ehti hädin tuskin väistyä tieltä. Seuraavassa

hetkessä ulko-ovi paukahti kiinni.



Vanha palvelijatar oli järkyttynyt. Hän nojautui aivan voimattomana

seinään. Inkerin piti taluttaa hänet lepäämään omaan huoneeseensa.

Palattuaan toisten seuraan hän kysyi tiukkaan sävyyn:



— Kaarlo, kuka tuo mies oli?



Välikohtaus näytti palauttaneen Raudan hyväntuulen. Nauraen hän vastasi:



— Olisi luullut sinun kuulevan sen. Hän oli johtaja Kekrilä.



— Missä olet tutustunut tuohon kauheaan tyyppiin?



— Tässä huoneessa ja äsken.



— Johtaja Kekrilän esiin astuminen oli aika vaikuttava, Ahvenisto

myhähteli. — Me kolme täällä sivussa olimme ensi hätään

hölmistyneitä. Sitten näytelmä tempasi ainakin minut mukaansa. Te

kaksi siellä keskilattialla olitte kuin vastakkain seisovat rotevat

barbaarigladiaattorit Rooman muinaisella Colosseumilla. Kumpi tahansa

teistä olisi iskenyt toisen tantereeseen, minun peukaloni olisi armotta

osoittanut alaspäin.



Laura nauroi.



— Sinä, Kaarlo, tiedät kuitenkin varmasti, hän virkkoi, — miksi tuo

vihainen mies tuli tänne.



Rauta nyökkäsi. Samassa puhelin soi. Hän meni vastaamaan.



— Päivää, neiti Meronen. Hauska kuulla, että äänenne on noinkin

heleä... Tiedän. Johtaja Kekrilä suoritti äsken pikavierailun tänne.

Voin niin ollen hyvin kuvitella, millainen loppuselvitys teillä oli

hänen kanssaan. Toivottavasti kaikki jäsenenne ovat ehjät... Mainiota.

Jutellaan lähemmin iltapäivällä, kun tulen toimistoon. Näkemiin, neiti!



Laskettuaan kuulokkeen paikoilleen hän kääntyi vaimoonsa.



— Kaadapa kupillinen kahvia minullekin. Nyt se maistuu.



Juotuaan kahvin ja sytytettyään savukkeen hän nojautui mukavasti

nojatuolin selustaan ja ryhtyi selittämään:



— On totta, että minäkin näin äsken johtaja Kekrilän ensimmäisen

kerran. Mutta Laura oli myös oikeassa olettaessaan minun tietävän

tuosta miekkosesta yhtä ja toista. Hänen vierailunsa oli kuitenkin

minulle täydellinen yllätys.



Rikospoliisin päällikkö pisti väliin:



— Äkisti säteileväksi käyneestä tuulestasi päättäen se ei ollut sinulle

epämieluisa.



— Ei, Rauta myönsi. — Tietysti olisi ollut eduksi, jos neiti Meronen

olisi saanut aikaa perehtyä enemmän Kekrilän liikeasioihin.



Inkeri virkkoi hymähtäen:



— Äskeisen vihaisen herran syytöksissä sinua vastaan oli siis jonkin

verran perää. Ilmeisesti sinä olit toimittanut »nuuskijasi» hänen

sihteerikseen.



Rauta nyökkäsi.



— Mutta miksi? Ahvenisto uteli. — Kaupungissa on satoja

kuljetusliikkeitä, tunnetumpia kuin Kekrilän.



— Hänen autonsa ovat viime kesästä alkaen liikennöineet ahkerasti

täältä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan rannikolle. Mies on sitä paitsi

aivan äkkiä alkanut rikastua.



— Sinä tunnut tietävän Kekrilästä paljon, rikospoliisin päällikkö

lausui ihaillen. Sitten hän palasi tavalliseen sävyynsä lisäten: —

Onneksi minulla ei ole yhtäkään autoa ja olen nyt vielä köyhempi kuin

keväällä. Muuten kai sinun verkostosi rupeasi syynäilemään, olisinko

minäkin mukana huumausaineiden salakuljetuksessa länteen. Vakuutan

saman tien, ettei minulla ole moottorivenettä Pohjanlahdella.



Laura kysyi jännittyneenä:



— Luuletko Kekrilän sekaantuneen...?



— En tiennyt ennakkoon miehestä enempää kuin äsken mainitsin, Rauta

vastasi. — Näin sitten tuon liikkeen ilmoituksen, jossa haettiin

johtajalle sihteeriä. Taivutin neiti Merosen hakemaan paikkaa ja

pitämään siellä silmänsä auki. Nyt luulen tietäväni johtaja Kekrilästä

vähän enemmän.



Ahvenisto huomautti:



— Jos miehen omatunto olisi puhdas, hän ei olisi noin pillastunut pikku

jutusta. Se on minusta selvää. Varo sentään tekemästä siitä liian

pitkälle meneviä päätelmiä.



— Koetan pitää mielikuvitukseni kurissa, Rauta lupasi hymyillen. —

Mutta kun johtaja Kekrilä kerran on astunut esiin, sietää häntä tutkia

lähemmin. Muuten, joko sinun miehesi ovat saaneet selville, mikä on

miehiään se nuori meripoika Oiva, »Unen posteljooni», jonka valokuvan

luovutin sinulle toissailtana?



Väri kaikkosi rikospoliisin päällikön pulleilta kasvoilta.



— Voi tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Sen veijarin olen

kokonaan unohtanut!



— Unohtanut? Inkeri ihmetteli. — Mitä luulet Martti-pojan, uskollisista

uskollisimman ystäväsi, sanovan kuultuaan sinun yksinkertaisesti

unohtaneen hänen suurseikkailunsa päätuloksen?



Rauta ei sanonut mitään, mutta hän oli käynyt hyvin vakavaksi.



— Rakkaat ystävät, Ahvenisto rukoili, — älkää hiiskuko hänelle

mitään onnettomasta laiminlyönnistäni. Lupaan heti tänä iltapäivänä

panna pyörät lujasti pyörimään vetääksemme tuon varjon päivänvaloon.

On totta, että sinä, Kaarlo, annoit minulle meripojan valokuvan

toissailtana. Mutta eilen oli sunnuntai. Se on lepopäivä. Tänään,

tänään... Nähdessänne katumukseni syvyyden auttanette vaikenemisellanne

minua säilyttämään sen viimeisen nuoren ihailun hivenen, mikä minulle

on maailman kovuuden keskellä jäänyt. Lupaattehan?



He lupasivat. Rikospoliisin päällikkö puolestaan laittautui lähtöön.

Hänen tuuheat kulmakarvaansa olivat kurtussa. Saattoi aavistaa hänen

alaisilleen koituvan työteliään iltapäivän.









Kymmenes luku.



NUORI MERIPOIKA OIVA.





Palatessaan virkahuoneeseensa Ahvenisto oli huonolla tuulella.

Hän oli tyytymätön ennen kaikkea itseensä. Hän tiesi skeptillisen

asenteensa ja passiivisuutensa tehneen epäedullisen vaikutuksen

molempiin läsnäolleisiin naisiin. Inkeri oli kaiken lisäksi ollut

vähällä tosissaan suuttua häneen. Mutta minkä hän toisaalta luonnolleen

voi? Tietysti hänen oli myönnettävä, että Rauta oli tämänkin jutun

vaiheissa ollut erinäiset kerrat oikeassa ja hän väärässä. Hän oli

oikeuslääketieteellisen laitoksen lausunnon saatuaan ollut valmis

heittämään Aira Muroleen kuoleman pöyhimisen kokonaan sikseen. Raudan

teoria mahtavan huumausaineliigan toiminnan ulottumisesta maahan oli

kuitenkin liian mielikuvituksellinen hänen sulatettavakseen. Suurissa

maissa saattoi sellainen olla mahdollista. Mutta Suomi oli — tässä

tapauksessa onnekseen — pieni, köyhä ja syrjäinen.



Nolointa hänelle oli Oivan, nuoren meripojan, unohtaminen. Rauta ei

kyllä ollut sanonut hänelle siitä mitään. Mutta harmaiden silmien katse

oli ollut sekä hämmästynyt että moittiva. Eikä suotta. Martti-pojan

saalis — sekä hänen kuulemansa Esteri Tarjavan sanat tuosta »Unen

posteljoonista» että hänen sieppaamansa nuoren merimiehen valokuva —

oli ollut kyllin arvokas aiheuttaakseen viipymättömiä lisätutkimuksia.

Sen hautautuminen lauantai-illan skruuvipelin alle harmitti Ahvenistoa

nyt kaikkein eniten.



Hänen alaisensa saivat tuta, että päällikkö oli tiukimmalla tuulellaan.

Se tarttui myös heihin. Sillä mielellä he hajautuivat suorittamaan

tiedusteluja kaupungin eri puolilla olevissa hämärissä kuppiloissa

ja syrjäisissä kahviloissa. Tavallista äkäisemmin he vaativat niiden

henkilökunnilta tietoja. Haravoinnin tulos muodostui yleensä laihaksi.

Harvoissa paikoissa myönnettiin edes tunnettavan heidän kuvaamaansa

meripoikaa. Niissäkin väitettiin, ettei Oivaa ollut näkynyt viime

kesäkuun jälkeen ja ettei tiedetty hänestä muuta kuin etunimi.



Eräällä etsivällä oli sentään onnea. Hän oli esittänyt

kysymyksensä Punavuorenkadulla sijaitsevan pikku kahvilan ainoalle

tarjoilijattarelle. Vaikkei ketään muuta ollut huoneessa, ruma tyttö

vilkaisi varovaisesti ympärilleen. Sitten hän sähähti:



— Mitäs te enää Oivasta?



Poliisimies kiinnostui.



— Kuinka niin enää?



— Johan te kesäkuussa saitte tuon poikaparan kynsiinne! tarjoilijatar

tiuskaisi ja käänsi vieraalle selkänsä.



Tämä ei liioin kysellyt enempää. Hän näet muisti. Oiva? Oiva Alatti!

Kumma, ettei tuomari itse eikä kukaan hänen luonaan olleista ollut

tullut yhdistäneeksi noita nimiä.



Nuorta konstaapelia jo hieman naurattikin. Rikospoliisista oli

lähetetty kokonainen parvi miehiä kaupungille ottamaan selvää miehestä,

joka parastaikaa istui — kuritushuoneessa!



— Saanko käyttää puhelintanne? hän tiedusti kohteliaasti.



Häneen kääntymättä tyttö kivahti:



— Ette! Meillä ei ole puhelinta.



Etsivä tallusteli tyynesti ulos. Lähimmästä puhelinkioskista hän

soitti rikospoliisiosastoon. Sieltä ilmoitettiin kuitenkin, että

sisäasiainministeri oli kutsunut päällikön luokseen ja ettei tämä enää

tänään palaisi virkahuoneeseensa.



No, välipä sillä! nuori konstaapeli tuumi itsekseen. Etsittäväksi

määrätty poika pysyisi tallessa hyvinkin huomiseen. Hieman tuumittuaan

hän päätti mennä kotiin. Siten hän välttyisi houkutukselta kertoa

etukäteen virkaveljille suuresta keksinnöstään. Huomenissa hän saisi

raporttitilaisuudessa loistaa tiedoillaan.



Mutta suunnilleen samaan aikaan eräässä Korkeavuorenkadun

kahvila-ruokalassa kassanhoitajatar jätti paikkansa. Väsynein askelin

hän sivuutti harvojen asiakkaiden pöydät. Eräästä niistä huudettiin

hänelle:



— Hei punapää! Eikö sinulle tänään enää raha kelpaa?



Kalpea nainen sinkautti olkansa ylitse:



— Kyllä minä teidän vähät setelinne vielä ehdin kerätä.



Hän laskeutui ruokalan varastoon ja väänsi oven perässään lukkoon.

Eräältä etäiseltä hyllyltä hän työnsi syrjään kasan vanhoja, tyhjiä

säkkejä. Seinälaudoitus liukui sivuun. Hän nosti kuulokkeen ja painoi

hälytysnappia.



Römeä miehen ääni vastasi:



— Kuulen.



— Päällikkökö?



— Tietysti.



Nainen huohotti puhelimeen:



— Numero 23 täällä. Jepari kävi.



— Mitä varten?



— Hän kyseli kaikenlaista Oivasta, meripojasta.



Mies naurahti koleasti.



— Sepä hupaisaa. Eivätkö he tiedä, missä poika on?



— Eivät. He eivät tunnu muistavan hänestä mitään. Jostakin syystä

heille olisi ilmeisesti hyvin tärkeää tavoittaa hänet nopeasti.



— Hm.



Nainen keräsi kaiken rohkeutensa uskaltautuakseen jatkamaan. Ääni

vavisten hän sai sanotuksi:



— Päällikkö...



— Mitä vielä?



— Enkö voisi saada hieman lisää rahaa? Minun on hyvin vaikea tulla

toimeen...



Mies keskeytti hänet raa'asti:



— Sinä tuhlaavainen, vanha haaska! Älä kuvittele tämänpäiväisen

tiedoituksesi olevan penninkään arvoinen. Loppu!



Nainen vapisi kiireestä kantapäähän laskiessaan kuulokkeen paikoilleen

ja peittäessään puhelimen. Päällikkö oli kuulostanut vihaiselta. Miksi

hän, hullu, oli mennyt puhumaan rahasta? Ties, mitä ikävyyksiä siitä

hänelle koituisi.



Römeä-ääninen mies ei kuitenkaan ajatellut häntä. Mietteissään hän

tuijotti pienoispuhelimeen, joka oli taitavasti kätketty työpöydän

alimpaan laatikkoon heitetyn vanhan liikehakemiston kansien sisään.

Viimein hän painoi hälytysnappia. Nyt oli hänen vuoronsa melko nöyrästi

kysyä:



— Päällikkö?



— Niin.



— Muistathan Oiva Alatin?



— Oiva Alatti?... Jaha, selvä. Mitä hänestä?



— Viimekertaiset toimenpiteemme häneen nähden ovat osoittautuneet

riittämättömiksi. Olen juuri saanut kolme tiedoitusta, että poliisit

etsivät ja kyselevät häntä eri puolilla kaupunkia.



— Etsivät ja kyselevät! Miten se on selitettävissä? Olisiko se meille

viritetty ansa?



— Tuskin, päällikkö. Luulisin pikemminkin joltakin taholta vaadittavan

Alattia heti löydettäväksi. Siinä kiireessä ystävämme ovat unohtaneet

omien kirjojensa katselun. Sitä paitsi hänen juttunsa hoidettiin

nopeasti ja sangen vähin äänin. Rikospoliisille se ei tuottanut

juuri mitään vaivaa. Sanomalehdet puolestaan vaikenivat sellaisesta

mitättömyydestä.



Toinen oli ääneti tuokion. Sitten hän lausui:



— Voi olla niin kuin arvelet. Silloin tuomari Rauta on tämän hälyn

takana. Hän _ei saa_ tavata Oiva Alattia!



— Annat siis minulle valtuudet...?



— Saat _käskyn_ pitää kiirettä!



Siihen puhelu päättyi, ja sillä lopullisesti sinetöitiin erään nuoren

miehen kohtalo.



Inkeri oli sinä päivänä tavanmukaisella maanantaikäynnillään

Unioninkadun toisessa sisätautisairaalassa. Jo vuosia sitten,

Lotta Svärd -järjestössä, hän oli ystävystynyt vanhan sairaalan

ylihoitajattaren neiti Siiravan kanssa ja häneltä kuullut monista

unohdetuista potilaista. Siitä pitäen hän oli säännöllisin väliajoin

tuonut sairaalaan kukkia, hedelmiä ja makeisia. Hänen tuomisensa ja

juttelunsa olivat piristäneet monia yksinäisiä sairaita.



Hän oli juuri äsken tullut ja havainnut kahvipöydän herkkuineen

odottavan neiti Siiravan huoneessa, kuten aina ennenkin.

Ylihoitajattaren itsensä oli täytynyt pistäytyä kansliaan

neuvottelemaan professorin kanssa siitä, mistä ahtaassa

sairaalarakennuksessa saataisiin vielä lisätilaa paisumistaan

paisuvalle laboratoriolle. »Minä kuvittelin,» hän oli lähtiessään

sanonut nauraen, »hänen tyytyvän jo, kun hänen koehiirilleen ja

mursuilleen tyhjennettiin kokonainen varastohuone. Mutta eipäs!»



Ikkunasta näkyi avaran pihan kaunis puisto. Sen vanhat puut olivat

jo miltei lehdettömät, ja näkymä oli syksyisen alakuloinen.

Ikkunalaudoilla ja pöydällä olevat kukat ja seinillä riippuvat monet

taulut, jotka olivat kuuluisan Lapin-maalarin käsialaa, loivat sen

sijaan huoneeseen väri-iloa. Mukavine, kauniine huonekaluineen

kokonaisuus muistutti neiti Siiravaa itseään: hieno ja samalla kotoisen

lämmin.



Harmaatukkainen, komearyhtinen ylihoitajatar palasi. Hänellä oli

mukanaan nuori, valkopukuinen hoitajatar. Tämä oli vaalea, kaunis tyttö.



— Sinä, Inkeri, et taida vielä tuntea osastonhoitajatar Peurlaa.

Hänellä on hoidossaan miesosastomme.



Kaataessaan kahvia kolmeen kuppiin neiti Siirava jatkoi:



— Kuullessaan sinun olevan täällä Peurla halusi päästä seuraan.

Tietysti hän, kuten koko muukin talo, tietää minun leiponeen yhtä ja

toista sinun tulosi kunniaksi.



Lievä puna kohosi osastonhoitajattaren kasvoille. Mutta ennen kuin hän

ehti sanoa mitään, ylihoitajatar lisäsi:



— Totta puhuen hänellä on sitä paitsi muitakin itsekkäitä laskelmia.



Neiti Peurla pani heikosti vastaan:



— Ei juuri itsekkäitä...



Harmaatukkainen nainen hymyili hänelle äidillisesti.



— No, ei aivan henkilökohtaisesti, hän myönsi. — Asia on nimittäin

niin, että Peurlalla on potilaittensa joukossa muuan erikoissuojatti.

Tuo nuori poika on hyvin yksinäinen ja hylätty.



— Hänen luonaan ei milloinkaan käy ketään, osastonhoitajatar kiirehti

sanomaan. — Me hoitajattaret ja oppilaat teemme voitavamme hänen

hyväkseen. Mutta ilmeisesti hän kärsii kuullessaan ja nähdessään, miten

toisenlaisessa asemassa hän on kuin muut potilaat. Tapaus on muutenkin

vaikea. Hänellä on mahahaava ja...



Ylihoitajat keskeytti hänen selityksensä:



— ... ja Peurla on saanut päähänsä, että poika virkistyisi jos sinä

pistäytyisit hänen luonaan.



Inkeri virkahti:



— Mielelläni. Minulle jää sen jälkeen aikaa käydä tervehtimässä

mummojanikin.



Puoli tuntia myöhemmin hän lähti osastonhoitajattaren kanssa. Kun he

nousivat portaita toiseen kerrokseen, neiti Peurla pysähtyi. Todettuaan

heidän olevan kahden hän kuiskasi:



— Rouva Rauta, minun on kai sanottava teille ennakkoon, että tämä nuori

merimies — me kutsumme kaikki häntä vain Oivaksi — on vanki. Siksi hän

makaa eristettynä muista potilaistamme.



Inkeri oli säpsähtänyt. Nuori merimies, Oiva nimeltään... Ei kai hän

saattanut olla sama, josta Martti-poika oli kuullut. Ja kuitenkin!

Nimi ja ammatti olivat joka tapauksessa samat. Johtaisiko sattuma

nyt hänet sen nuoren miehen luo, jota Ahveniston miehet olivat

parastaikaa etsimässä? Mutta osastonhoitajatar oli maininnut, että

hänen suojattinsa oli vanki. Niinpä hän ei voinut olla tuo »Unen

posteljooni». Ei valitettavasti.



Neiti Peurla oli pannut merkille ilmeiden vaihtelun vierailijan

kasvoilla. Hiljaisesti hän kysyi:



— Ehkä ette halua tavata häntä kuultuanne, mikä hän on?



Inkeri sanoi kiireesti:



— Tietysti haluan, jos se vain on sallittua.



— Hän on saanut jo tuomionsa, osastonhoitajatar selitti. — Sellaisilla

ei täällä sairaalassa ole vartijoita.



— Mistä hänet on tuomittu?



— Hän tappoi kaksi miestä. Mikään tavallinen murhamies hän ei silti

ole. Poikaparka, hänen tarinansa on hyvin surullinen. Hän kertoo

sen varmaan teillekin. Hänellä on polttava uskoutumisen tarve. Me

hoitajattaret olemme kuulleet hänen kertomuksensa jo moneen kertaan.

Suostutte siis juttelemaan hänen kanssaan?



— Mielelläni.



Neiti Peurla huokasi helpotuksesta ja lähti jatkamaan matkaa.



Pitkän, kaikuvan käytävän toisessa päässä näkyi naispotilaita

keskustelemassa kävijöiden kanssa tai odottelemassa vierailijoita.

Inkeri nyökkäsi ystävällisesti eräille vanhoille naisille, jotka hän

tunsi edellisiltä käynneiltään.



— Onko hän ollut täällä jo kauan? hän tiedusti.



— Kuukauden päivät. Koetamme kaikin mokomin välttää leikkausta.

Poloisen sydänkin on huonossa kunnossa.



Seinustalla seisovista miespotilaiden ryhmistä tervehdittiin

osastonhoitajatarta valoisin hymyin. Näkyi selvästi, että hän oli

hoidokkiensa suosiossa. Muuan mies virkahti puoliääneen:



— Onpa meidän Peurlalla tyylikäs tyttö mukanaan.



Miltei käytävän päässä osastonhoitajatar avasi vasemmalla olevan oven

ja astui edellä sisään.



— Nyt Oiva saa vieraan, hän ilmoitti.



Huone oli melko iso ja valoisa. Ovenpuoleinen sänky oli tyhjä. Kadulle

antavan ikkunan lähellä olevasta vuoteesta kiharatukkainen pää kääntyi

tulijoihin.



Miten nuori hän on! välähti Inkerin mielessä. Poika oli kai muutaman

vuoden yli kahdenkymmenen. Mutta pitkät, kalpeat kasvot vaikuttivat

melkein lapsellisen haurailta. Ruskeiden silmien katse oli avuton ja

kostea.



Neiti Peurla nosti vierailijalle tuolin ikkunan luo potilaan pääpuoleen.



— Toin teille pienen suklaarasian, Inkeri sanoi. — Tässä on myös

muutamia neilikoita. Ehkä ne ilahduttavat teitä.



— Minä haen niille sievän maljakon, osastonhoitajatar ilmoitti

jättäessään huoneen.



Sairas seurasi häntä katseellaan. Kun ovi sulkeutui, hän lausahti:



— Hän on hyvä. Kaikki ovat täällä ihmeen hyviä. Hän on kuitenkin paras.

Hän kai pyysi teitä tulemaan. Niinhän?



Ruskeat silmät suuntautuivat kysyvinä vieraaseen.



— Niin.



Poika hymähti.



— Tietysti. Ettehän te muuten olisi tiennyt minun olemassaoloanikaan.



Neiti Peurla toi maljakon ja asetti neilikkakimpun potilaan yöpöydälle.



— Minun on nyt mentävä, hän virkkoi. — Varmasti Oiva viihtyy vieraansa

seurassa.



Hänen poistuttuaan huoneessa oli tovin äänetöntä. Poika katsoi kostein

silmin kukkiin.



— Ette voi aavistaa, rouva, miten suuren hyväntyön teitte, hän sanoi

matalasti. — Te olette minun ensimmäinen vieraani.



— Eikö teillä ole sukulaisia Helsingissä? Inkeri kysyi.



Huovalla lepäävät valkoiset, voimattomat kädet puristuivat nyrkkiin.



— On. Olen tämän kaupungin poikia.



Oiva sanoi sen paksulla äänellä. Sitten hän alkoi puhua kiihkeästi:



— Minä olen hylky. Tietysti olen. En ansaitse lainkaan, että

teidänlaisenne hieno rouva on vaivautunut vuoteeni ääreen. Mutta...



Kun hän keskeytti, Inkeri virkahti pehmeästi:



— Älkää sanoko niin. Minullakin on poika.



— Hänellä on turvanaan hyvä äiti!



— Ja hyvä isä.



— Sittenpä hän on rikas! potilas huudahti. — Minäkin synnyin kunnon

perheen pojaksi. Molemmat veljeni ja sisareni ovat ylioppilaita ja

viroissa. He ehtivät pois kotoa, ennen kuin isä ratkesi juomaan. Minä,

myöhään syntynyt nuorin, jäin junan alle — minä ja äiti, jonka isä

on täysin masentanut. Tullessaan päissään illalla kotiin hän pieksi

meidät molemmat. Hän kai nautti siitä. Kerran hän iski äitiä nyrkillä

kasvoihin niin, että tämä vaipui tajuttomana lattialle. Sitten hän

tavoitti minua kourineen. Pääsin kuitenkin livahtamaan ovesta ulos. Sen

koommin en ole kotona käynyt. Siihen myös koulunkäyntini jäi. Karkasin

merille. Olin silloin 15-vuotias.



— Poloinen pieni poika...



Alakuloinen hymy vilahti kalpeiden kasvojen ylitse.



— Sanokaa vain, rouva, jos pitkästytän teitä jutuillani.



— Ette lainkaan.



— Täällä yksin maatessa tulee ajatelluksi paljon, Oiva selitti. —

Kaikkea, mitä on ollut ja millaista elämä olisi voinut olla. Eikä ole

ketään, jolle puhuisi. Niin, tietysti hoitajattaret ovat suurenmoisia.

Heillä on kuitenkin aina kiire. Täällä on paljon potilaita... Ehkä

teilläkin, rouva, on jo kiire pois.



— Ei ole, Inkeri torjui.



Poika katsoi häneen mietteliäästi. Sitten hän virkahti hiljaa:



— Teillä on niin lempeät ja kauniit silmät... Älkää pahastuko, rouva.

Katsokaahan, te olette aivan minun unieni toiveäidin näköinen. Hassua

sanoa näin, mutta niin on.



Inkeriä liikutti pojan hämmennys. Lämpimästi hän hymyili vuoteessa

makaajalle.



Hetken kuluttua potilas jatkoi:



— Missä minä olinkaan? Niin, merillä. Se oli kovaa elämää. Liian kovaa

minulle, joka en ole milloinkaan ollut vahva. Tämän vuoden alussa

palasin vasta kotimaahan. Enkä silloin enää ollut hyvä ja viaton

poika, niin kuin lähtiessäni. Yhteen paheeseen minua ei sentään ole

milloinkaan saatu lankeamaan: juomaan. Ehkäpä isän pelottava esimerkki

on varjellut minut siitä.



— Kai silloin, palatessanne, otitte yhteyden äitiinne?



— Kirjoitin hänelle. Mutta hän vastasi, ettei isän vuoksi uskaltanut

tulla minua tapaamaan...



Oivan ääni katkesi. Hän pyyhkäisi kämmenselällä poskipäitään. Tuo

kokemus oli ilmeisesti ollut hänen nuoren elämänsä katkerimpia.



Hän ryki äänensä selväksi ja tiukkasi äkisti:



— Tiedättekö, rouva, että minut on tuomittu 10 vuodeksi

kuritushuoneeseen?



Inkeri kohtasi tyynesti hänen katseensa vastatessaan:



— Kuulen sen vasta nyt. Se on hirmuinen tuomio. — Ettekö kauhistuneena

kaikkoa tästä huoneesta?



— En. En osaa kuvitella teitä murhamieheksi.



Potilas ponnistautui nousemaan kyynärpäittensä varaan. Silmissä

välähteli, kun hän julisti:



— Minä tapoin kaksi miestä!



Sitten hän vaipui takaisin pielusten varaan ja jatkoi tyynemmin:



— Oikeudessa naurettiin, kun väitin sen tapahtuneen itsepuolustukseksi.

Kuitenkin olen valmis kuolemaani asti vannomaan, että niin se oli.

Jaksatteko vielä kuulla, miten kaikki kävi?



— Tietysti jaksan.



— Tuona kesäkuun iltana tapasin sattumalta kadulla nuo kaksi miestä. He

olivat tuttaviani, tavallaan. Olimme vähin olleet samoissa hämärissä

puuhissa. Minua koko juttu oli alkanut inhottaa ja olin sanoutunut

siitä irti. Hiukkasen minua oli sitten onnistanutkin: olin saanut

varastomiehen paikan. Lyöttäytyessään seuraani kaverukset väittivät

minun joskus luvanneen tarjota heille oluet. En muistanut sellaista

puhetta olleen. Mutta en halunnut kinata. Niin menimme tuttuun

kahvilaan. Siellä he alkoivat tyrkyttää minulle viinaa. Siitä riita

alkoi. Kiivastuneena riuhtaisin itseni irti heidän kouristaan ja

juoksin ulos. He seurasivat. Pimeässä porttikäytävässä, johon pakenin,

lähin mies löi puukon selkääni. Siihen on jäänyt pitkä, kamala arpi.

Tahdotteko nähdä sen, rouva?



Inkeri pudisti päätään.



— No, ei se kaunis nähtävä olekaan, Alatti sanoi. — Tuntiessani

hurjan kivun hartioissani minä sieppasin tikarin. Kerran Marseillessa

ostettuani sen olen aina kantanut sitä — tuohon iltaan asti. Pistin

vain kerran, ja mies lyyhistyi jalkoihini. Samassa toinen oli jo

kimpussani. Huitaisin häntäkin hädissäni. Sitten tuli hiljaisuus.

Kumarruin katsomaan ja totesin tappaneeni molemmat ahdistajani.

Se tuntui hyvin oudolta, kuin pahalta unelta. Säikähdyksestä ja

verenvuodosta heikkona minä horjuin lähimmän poliisin luo ilmoittamaan,

mitä olin tehnyt. Sillä asia oli selvä.



Inkerin henkeä salpasi. Hän oli valmis uskomaan pojan kertomuksen

todenmukaiseksi. Noin äkisti ja tarkoituksettomasti nuoren ihmisen

elämä, saattoi siis tuhoutua.



— Siitä teidät tuomittiin sitten 10 vuodeksi kuritushuoneeseen, hän

virkahti tukahtuneesti.



— Niin.



— Ettekö valittanut tuomiosta?



— En. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Ei kuritushuoneessa ole lainkaan

hullumpaa.



Vieras huudahti:



— Miten voitte niin sanoa?



Oiva hymyili hänelle valjusti.



— Joskus minusta siellä ollessani tuntui, ettei muurien sisällä ole

sen pahempia ihmisiä kuin niiden ulkopuolella, hän huomautti. — Tai

on sentään, muutamia. Kuritushuoneessakin oli jokunen himomurhaaja

ja eräitä lastenraiskaajia. Mutta he ovat luokka sinään. Monien

muiden kohdalla sen sijaan tuli mietityksi — rouva saa suoda anteeksi

sanontani — että yhteiskunnassa pikkurikolliset suljetaan selleihin ja

suuret saavat kukkoilla vapaudessa.



Inkeri ei väittänyt vastaan. Hän muisti miehensä joskus lausuneen

samansuuntaisia mietelmiä.



Poika teki omat johtopäätöksensä hänen vaikenemisestaan. Ilmeisesti

rouva hyvänhyvyyttään oli moittimatta hänen yhteiskunnanvastaisia

ajatuksiaan. Päästäkseen vaarattomille vesille hän ryhtyi kertomaan:



— Ruoka siellä on hyvää ja oikeastaan kohtelukin. Erästä seikkaa

vain en ymmärrä lainkaan. Olen kertonut siellä sekä pastorille että

opettajalle halustani saada vapaa-aikoina opiskella. Minulla on näet

sellainen haave, että saisin näinä vuosina luetuksi kyllin voidakseni

vapaaksi päästyäni suorittaa ylioppilastutkinnon. Minulle ei kuitenkaan

ole kaikista pyynnöistäni huolimatta annettu koulukirjoja. Olin siellä

samassa sellissä kahden ammattimurtovarkaan kanssa. Tahdoinpa tai

en, minun oli pakko kuulla heidän juttujaan. Olen jo aika pitkällä

kehittymässä täysinoppineeksi murtovarkaaksi. Senlaatuista opiskelua

vastaan kuritushuoneen johdolla ei tunnu olevan.



Inkeri oli hetkisen sanaton hämmästyksestä. Sitten hän lausui jyrkästi:



— Tuo on mieletöntä!



Oiva nyökkäsi. Hymähtäen hän virkkoi;



— Anteeksi vain, rouva, mutta yhteiskunnassa on paljon mieletöntä.



Hetkeksi harmi valtasi Inkerin mielen. Tilanne on varsin omalaatuinen,

hän tuumi, kuritushuonevanki — kahden miehen surmaaja — lausuilee

tuossa jyrkkiä arvosteluja yhteiskunnasta ja minä kuuntelen panematta

vastaan. Mutta samalla hän tajusi harminsa oikeastaan kohdistuvan pojan

kuvaamaan epäkohtaan.



— Minä en puhu pötyä lukuhalustani, potilas ryhtyi selittämään. —

Voitte kysyä vaikkapa osastonhoitajattarelta. Luen täällä viidennen

luokan kurssia, joka silloin aikoinaan jäi minulta kesken. Kaksi nuorta

tohtoria auttaa minua, toinen kielissä ja toinen matematiikassa.



Inkeri ei osannut sanoa muuta kuin:



— Sehän on hauska kuulla. Toivottavasti saatte olla täällä kyllin

kauan päästäksenne kunnolla alkuun. Luullakseni esteet opintojanne

jatkumisenkin tieltä voidaan aikanaan raivata pois.



Ruskeiden silmien katse kävi epäluuloiseksi.



— Onko teillä suhteita vankilaviranomaisiin? poika tiedusti.



— Ei minkäänlaisia. Sen sijaan kyllä moniin oikeamielisiin ja tavallaan

myös vaikutusvaltaisiin piireihin. Aion osoittaa teille, ettei

yhteiskuntamme ole niin mieletön kuin katkeruudessanne arvioitte.



Inkeri mietiskeli hermostuneena, miten saisi puheen johdetuksi hänen

mieltään polttavaan kysymykseen. Poika oli maininnut olleensa viime

kesäkuuhun asti joissakin »hämärissä puuhissa», jotka hän oli sitten

inhoten heittänyt. Silloin vierailijassa oli jälleen havahtunut

se toive, minkä hän oli liian mielikuvituksellisena jo hylännyt.

Olisiko potilas loppujen lopuksikin se meripoika Oiva, johon Esteri

Tarjava oli saanut yhteyden näyttelijätär Muroleen välityksellä? Jo

tämä mahdollisuus antaisi Kaarlolle aiheen panna nuorukainen suorin

kysymyksin tiukalle. Mutta niiden eteen joutuneena Oiva kieltäisi ehkä

kaiken. Jos poika on tuo »Unen posteljooni», Inkeri päätteli, niin

minä taas saatan pilata koko asiani vihjaisemalla tietäväni hänen

»unohtumattomasta hetkestään» Esteri-tyttösen luona. Miten siis...?



Hänen pulmansa ratkesi itsestään. Tietämättään hän oli osunut

valitsemaan sanan, joka laukaisi tilanteen.



— Katkeruudessani, niinhän sanoitte, rouva, Oiva virkkoi. — Minä en ole

katkera. Minulla ei näet ole oikeutta siihen. Olen joskus maannut öisin

valveilla miettien, miten paljon pahaa olen saanut aikaan. En tarkoita

tällä niiden kahden miehen tappamista. He olivat läpeensä kunnottomia

roistoja. Mutta minä olen tehnyt sellaista pahaa, mistä en ole tuomiota

saanut.



Hän kohottautui vaivalloisesti istumaan.



— Ette saa ponnistella, Inkeri moitti. — Teidän on määrä maata hiljaa.



Poika ei ollut kuulevinaan. Hän nosti sormen huulilleen. Sitten hän

kuiskasi:



— Kerron teille jotakin, mistä en ole hiiskunut täällä kenellekään.

Kerron siksi, että te olette unieni toiveäidin näköinen.



Potilas silmäili varovaisesti ympärilleen varmistautuakseen, että he

olivat kahden huoneessa.



— Minä olen välittänyt ja myynyt huumausaineita, hän tunnusti melkein

liikkumattomin huulin. — Heroiinia, kokaiinia ja sen sellaisia, —

tiedättehän. Nautin niitä joskus itsekin. Mutta pidin varani. Tiesin,

millaisia myrkkyjä ne ovat.



Inkerin oli hyvin vaikea pysyä tyynenä. Pakottamalla pakottaen hän sai

äänensä kuulostamaan vain lempeän moittivalta lausuessaan:



— Kun kerran sen tiesitte, niin miten saatoitte houkutella muita niitä

ostamaan?



— En minä ketään houkutellut, Oiva puolustautui. — Sitä paitsi olin

kotimaahan palattuani pari kuukautta työtön. Sukulaiseni eivät

halunneet tietää minusta mitään. Luisuin lujaa vauhtia alamäkeen. Siinä

vaiheessa minut oli helppo saada mihin vain. Huumausaineidenvälitys oli

helppoa ja tuottavaa hommaa.



— Keneltä saitte noita myrkkyjä? vieras uskaltautui tiedustamaan.



Meripoika pudisti päätään.



— Ei, rouva, älkää kysykö, hän varoitti. — Siinä puuhassa ovat

sellaiset voimat liikkeellä, että mitä vähemmän niiden asioista tietää,

sen parempi. Joka yrittää päästä niistä selville hivenenkään verran,

pelaa jo elämällään.



Oiva oli tosissaan. Pelko puristi Inkerin sydäntä. Hänen miehensä oli

ottanut johtaakseen kamppailua noita voimia vastaan. Siihen taisteluun

hänen pikku poikansakin oli jo ehtinyt osallistua.



— Sanon teille, rouva, oman salaisimman käsitykseni siitä, miksi minun

on käynyt niin kuin on käynyt, potilas kuiskutti. — Ne kaksi miestä

eivät sattumalta tulleet haastamaan minua mukaansa vanhaan kirottuun

luolaamme, Tähti-kahvilaan Korkeavuorenkadulle. Heidät oli lähetetty

vaientamaan minut, koska olin eronnut »Unen posteljoonin» virasta ja

jyrkästi kieltäytynyt palaamasta siihen. Heidän oli määrä tappaa minut.

Tosin kävi toisinpäin. Mutta pomo oli kai varma, että eläväkin ruumis

vaikenee. Enkä tätä ennen ole uskaltanut kenellekään puhua näistä

asioista. Katsokaas, rouva, kaikki me, jotka olemme tai olemme olleet

niissä puuhissa, pelkäämme hirveästi. Siinä joukossa on vain yksi ainoa

rangaistus lavertelijalle. Kuolema.



Äkisti kauhu näytti saavan hänessä vallan.



— Menkää, rouva, hän pyysi kiihkeästi, — ja unohtakaa kaikki, mitä nyt

olen kertonut teille!



Hän sai ankaran yskänkohtauksen. Hätääntyneenä Inkeri painoi

soittokellon nappia.



Muuan hoitajatar tuli huoneeseen. Rauhallisesti hän kaatoi lasiin

jotakin lääkettä ja sai potilaan nielaisemaan sen. Auttaessaan tätä

pitkälleen hän virkahti olkansa ylitse:



— Ylihoitajatar pyysi rouva Rautaa pistäytymään vielä hänen luonaan.



Inkeri olisi mielellään hyvästellyt meripoikaa. Mutta Oiva oli sulkenut

silmänsä ja hengitti raskaasti.



Neiti Siirava odotti vierastaan portaiden alapäässä.



— Toivottavasti kutsuni ei keskeyttänyt pahasti keskusteluasi, hän

lausui hymyillen. — Pelkään vain mummojesi kyllästyvän odotukseen. Vai

etkö aiokaan pistäytyä katsomassa heitä?



Äkisti hänen äänensä muuttui äidillisen huolehtivaiseksi.



— Mikä sinun on, rakas ystävä? Kasvosi ovat aivan kalpeat. Eivätkä

kyynelet ole kaukana, huomaan. Tule juomaan lasi raikasta vettä.



Inkeri nyökkäsi ja antoi harmaahapsisen ystävättärensä taluttaa hänet

rauhaisan huoneen mukavimpaan tuoliin.



Vieraan juodessa ylihoitajatar puheli:



— Meripoika Oivan tarina näyttää käyneen hermoillesi. Rakas lapsi, älä

ota sitä noin raskaasti. Epäilen, muuten, tokko hänen elämänsä on ollut

ihan sellainen kuin hän kertoo. Aika lailla liioittelua ja runoilua

siinä saattaa olla mukana.



Inkeri nyökkäsi. Itsekseen hän ajatteli, että mahdollisen liioittelun

ja runoilun alle jäi joka tapauksessa järkyttävän paljon totta ja

karkeaa elämää.



Neiti Siiravan lempeät silmät tarkkasivat yhä nojatuolissa istujaa. Hän

pudisteli huolestuneena päätään.



— Ei, hän päätteli, — nyt sinun asiasi eivät ole hyvin. Mummot saavat

jäädä tällä kertaa vaille virkistävää rupatteluasi. Minä toimitan

heille sinun tuomisesi ja terveisesi. Sinulle itsellesi tilaan auton,

jotta pääset kunnolla kotiin.



Inkeri oli siihen ratkaisuun hyvin tyytyväinen.



Tuntia myöhemmin Rauta soitti sisätautisairaalaan. Saatuaan miesosaston

lääkärin puhelimeen ja esittäydyttyään hän ilmoitti:



— Halusin ainoastaan varmistautua siitä, että tapaan tohtorin siellä.

Olen neljännestunnissa perillä.



Sovittuun aikaan hän astuikin sairaalan kansliaan. Lääkäri oli

odottamassa häntä.



Tohtori Pirsta oli nuori, tumma mies, suunnilleen Raudan mittainen.

Hänen huulillaan väikkyi pysyvästi ivallinen hymy, joka heijastui

myös silmälasien takaa välkähtelevistä tummista silmistä. Tarkkaajan

oli kuitenkin helppo huomata, että tuo ivallisuus oli vain hänen ylen

herkän ja myötäelävän sydämensä suojamuuri.



Käteltyään tulijaa hän puhkesi puhumaan:



— En tiedä, minkä ammatin miehiä tuomari on. Joka tapauksessa me

lääkärit olemme suuria materialisteja. Minulla oli nälkä jo teidän

soittaessanne. Ellette olisi tullut neljännestunnissa, olisin antanut

teille palttua ja lähtenyt itse syömään palttua tai mitä ruokaa nyt

tarjottaneen.



Hänen hälisevän selittelynsä takaa Rauta vaistosi, että mies oli

jostakin järkyttynyt.



— Koetan pitää kiirettä, hän lupasi. — Asiani on tärkeä. Pyydän teiltä

lupaa saada kuulustella muuatta osastonne potilasta. Jos jonkun

lääkärin läsnäolo on tarpeen, tohtori määrännee jonkun nuoren apulaisen

seurakseni.



Pirstan asenne muuttui kylmän torjuvaksi.



— Enpä tiedä, hän sanoi empien. — No, kenet haluaisitte uhriksenne?



— Hänen nimensä on Oiva Alatti.



Lääkäri hätkähti.



— Alatti! hän huudahti. — Mahdotonta!



Rauta rypisti kulmiaan.



— Mahdotonta? hän tiukkasi. — Miksi se olisi mahdotonta?



Pirsta räjähti:



— Johan nyt piru on merrassa! Täällä me olemme hoidelleet tuota

meripoikaa kaikessa rauhassa kuukauden päivät ja koettaneet saada

hänestä taas eläjää. Ja sitten yhtenä ainoana päivänä...!



Hän alkoi harppoa kiivaasti huonetta pitkin ja poikin. Samalla sanat

valuivat vuolaina hänen suustaan:



— Minä olen kerinnyt viimeisen tunnin aikana noitua koko yhteiskuntamme

alimpaan hornaan. On sekin järjestystä! Ensin kuritushuone lähettää

tänne parannettavaksi erään nuoren asukkinsa. Me emme katso sitä,

kuka tai mistä potilaamme on. Teemme parhaamme. Sitten kesken hoidon

— hoidon kriitillisessä vaiheessa — tänne töytää kaksi harmaapukuista

miestä ja kiskaisee hänet käsistämme...



Rauta säpsähti. Hän keskeytti jyrkästi lääkärin vuodatuksen:



— Kiskaisee hänet käsistänne? Puhutteko Oiva Alatista?



— Tietysti! Pirsta sinkautti vastaan kiukkuisesti. — Kenestä muusta

tässä oli juttua?



— Missä hän nyt sitten on?



— Missä? Kysykää sitä kuritushuoneesta! Sinne hänet vaadittiin suoraan

vuoteesta! Liekö siellä suurikin puute yövieraista? Harmaapukuisilla

noutajilla oli ihan selvät paperit, joissa sanottiin, että Oiva Alatti

ja heti. Alla oli leimoja ja nimikirjoitus, jonka töhertäjän rinnalla

me lääkärit olemme suorastaan kaunokirjoittajia! Tuskin tuo kuumeinen

poika on saatu laahatuksi heidän kirottuun autorumilukseensa, kun te jo

putoatte pilvistä tänne ja haluatte kuulustella samaista Oiva Alattia!

Liikuittepa millä asioilla tahansa, niin tässä vaiheessa minä sanon jo,

että painukaa hiiteen!



Lääkäri ei ilmeisesti uskonut vieraan ottavan täydestä hänen viime

sanojaan. Jäykästi nyökäten hän pyörähti kannoillaan ja marssi

huoneesta.



Yksin jäätyään Rauta meni puhelimeen.



Rikospoliisin päällikkö oli kotosalla. Hän oli juuri noussut

päivällispöydästä. Hän tuntui hyvin tyytyväiseltä sekä itseensä että

maailmaan.



Raudan tilanneselostus räjäytti pirstaleiksi hänen tyytyväisyytensä.

Toisen lopetettua hän pyysi nöyrästi:



— Kuule, veli hyvä. Sano tuo kaikki uudelleen ja hitaasti. En

käsittänyt siitä puoliakaan. Toinen puoli taas — se käsittämän? — oli

niin uskomatonta, että olen varmasti kuullut väärin.



— Ei nyt ole aikaa toistoihin. Laittaudu lähtemään kanssani Sörnäisten

herrojen puheille. Hetken kuluttua olen autoineni asuntosi edustalla.



Kun Cadillac sitten suhahti Pitkänsillan ylitse, Ahvenisto virkahti

ohjauspyörän ääressä istujalle:



— Juttu kuulostaa kummalta. Jokin luonnollinen selitys siihen täytyy

kuitenkin olla. Vankilaviranomaiset eivät suotta syyttä menettele noin.



Kun Rauta ei vastannut, hän kysäisi:



— Uskalsiko se lääkäri tosiaan jäähyväisiksi kehoittaa sinua painumaan

hiiteen?



— Kyllä vain. Enkä kanna hänelle siitä kaunaa. Jos minä olisin hänen

housuissaan ja joku ulkopuolinen tulisi kyselemään minulta potilasta,

joka vastikään on järjettömän virkavaltaisuuden voimalla kiskaistu pois

hoidostani, niin tuskinpa malttaisin tyytyä sanoihin. Taitaisin heittää

utelijan ikkunasta ulos, ehtimättä tutkia, monennessako kerroksessa

ollaan. Minä ymmärrän hyvin lääkärin kannan. Sinä sen sijaan tunnut

lahjoittavan ymmärtämyksesi vankilaviranomaisille. No, makunsa kullakin.



Rikospoliisin päällikkö ei yrittänyt vastata samalla mitalla. Hän oli

mielissään, kun ystävä antautui jo edes jonkinlaiseen leikinlaskuun.



Palatessaan pari tuntia myöhemmin samaa tietä, nyt iltavalaistuksessa

kylpeviä katuja pitkin, molemmat olivat synkän äänettömiä.



Vasta kun poikettiin Hämeenkadun alkupäästä Eläintarhan tielle, Rauta

sähähti hampaittensa välistä:



— Niin päättyi siis nuoren meripojan Oivan taru. Joko sinä nyt uskot,

että kokonainen liiga on kaikkien näiden rikosten takana?



Ahvenisto murahti:



— Jo!



— No, eihän tuo poika sitten ihan suotta kuollut, Rauta sanoi

katkerasti.



He vaikenivat jälleen hetkeksi. Sitten rikospoliisin päällikkö aloitti

matalasti:



— Kiellän sinua, Kaarlo, hautomasta hiljaisessa mielessäsi sellaista

pakanallista ajatusta, että tuo liiga olisi saanut ulotetuksi

lonkeronsa jo korkeihin viranomaisiimme.



— Vai kiellät?



— Kyllä. Kuritushuoneen apulaisjohtaja on tässä asiassa toiminut

hyvässä uskossa. Se, joka antoi hänelle puhelinmääräyksen Oiva Alatin

siirtämisestä vielä tänään takaisin vankilaan, ilmoitti puhuvansa

oikeusministeriön vankeinhoito-osastosta. Hän sanoi olevansa tuomari

Jaakki, ja apulaisjohtaja oli tuntevinaan hänen äänensäkin. Kun

ministeriöstä tulee sellainen käsky ja lähempiä määräyksiä ja ohjeita

luvataan huomenissa, niin mitäpä vähäinen apulaisjohtaja muutakaan voi

kuin...



Rauta virkahti:



— Sepä se. Ainakin niin saattaa sanoa.



Ahvenisto kiirehti jatkamaan:



— Sinä ja minä tiedämme, että Oiva Alatti murhattiin. Kenties minun

miesteni tämänpäiväiset toimenpiteet kiinnittivät liigan huomion

jälleen tuohon entiseen palvelijaansa. Siksi hänet vaiennettiin

lopullisesti. Mutta näithän, miten ehdottoman vakuuttuneita

kuritushuoneen kaikki johtajat, jopa pastorit, opettajat ja lääkäritkin

olivat siitä, että pojan kuolema oli pelkkä tapaturma.



— Tietysti he! Rauta hymähti. — Se miekkonen, joka meitä vastapäätä,

šakkilaudan toisella puolella, pelaa mustilla nappuloilla tätä peliä

kanssamme, näyttää olevan ylen taitava ja onnekas herra. Nämä siirtonsa

hän hoiti loistavasti. Meidän pelimme heikkoutena taas on se, että

siirroista pääsevät määräilemään milloin minkinlaiset apulaisjohtajat.



Rikospoliisin päällikkö pudisteli päätään. Häntä huolestutti ystävänsä

mieliala. Puoliääneen hän mutisi:



— Minä käsitän kuritushuoneen herrojen kannan...



Rauta keskeytti hänet ivallisesti:



— Niin minäkin. Mutta aivan toisesta näkökulmasta. Ahvenisto kiivastui:



— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Etkö voi antaa minun

puhua loppuun? Hehän eivät tiedä, mikä Oiva Alatti oli oikein miehiään.

Sen huomioon ottaen heidän käsityksensä hänen kuolemastaan on täysin

ymmärrettävissä... Vankivaunu oli jo puolillaan, kun poika poimittiin

siihen sisätautisairaalasta.



— Vankien ohella siinä oli kuusi vartijaa.



Rikospoliisin päällikkö ärähti:



— Yritätkö tuolla vihjaista, että joku heistä olisi...?



— En vihjaile mitään, Rauta sanoi kylmästi. — Mainitsin vain tosiasian,

jota ei liioin saa unohtaa. Heidän olisi pitänyt voida estää tuollainen

»tapaturma».



Ahvenisto murahti tyytymättömänä. Hän ei kuitenkaan halunnut antautua

väittelyyn, vaan jatkoi:



— Perille tultaessa syntyi pimeässä vankivaunussa hirmuinen tungos.

Siinä Alatti kompastui. Kaatuessaan hän löi ohimonsa johonkin rautaan.

Se riitti tuottamaan äkkikuoleman.



— Niin, ja vaientamaan todistajan, joka olisi meille ollut

ensiluokkaisen tärkeä.



Rikospoliisin päällikkö menetti taas malttinsa. Katkerasti hän kiivaili:



— Et kai sentään epäile minun tahtoani selvittää tätä kirottua

vyyhteä? Huomisaamuna panen parhaat mieheni tutkimaan, mistä tuo väärä

puhelinmääräys tuli ja miten Alatti oikeastaan kuoli.



Rauta sanoi tyynesti:



— Sinä teet tietysti parhaasi, hyvä veli. Mutta lyön vaikka vetoa,

ettei mitään uutta tule ilmi. Kas niin, tässä on jo kotisi. Hyvää yötä!



Jatkaessaan yksin matkaansa hän muisteli, millaisella lämmöllä Inkeri

oli kertonut nuoren meripojan Oivan tarinaa. Sinisilmät olivat olleet

kosteat myötätunnosta.









Yhdestoista luku.



MARGIT HEITTÄYTYY PELIIN.





Rikospoliisin päälliköstä erottuaan Rauta ajoi hetken kotiin päin

Taka-Töölöä kohden. Mutta sitten hän käänsi takaisin keskikaupungille.

Etelä-Esplanadilta hän poikkesi Korkeavuorenkadulle.



Cadillac sivuutti hitaasti Tähti-kahvilan. Sen molemmat kadunpuoleiset

ikkunat vanhan kivitalon alakerroksessa olivat pimeät. Se oli täksi

päiväksi sulkenut jo ovensa. Varsin vaatimaton tähti Helsingin

ravintoloiden joukossa se näytti olevan.



Rauta kiersi Tehtaankadun kautta. Fredrikinkadulle päästyään hän

hidasti jälleen vaistomaisesti vauhtia. Ajatus kotiin tulosta ja uuden

tappion kertomisesta Inkerille vaivasi häntä. Koko juttu tuntui tällä

hetkellä toivottomalta.



Äkkiä hän muisti, ettei ollut tänään syönyt päivällistä. Hän käänsi

Pohjois-Rautatienkadulle ja pysäköi autonsa Konservatorion kohdalle.

Ei ole haitaksi, hän tuumi, vaikka aterioidessani mietin kaikessa

yksinäisyydessä, missä asti nyt ollaan.



Ravintolasalin ovelta hän oli kuitenkin jo pyörtää takaisin. Pienen,

viihtyisän salin useimmat pöydät olivat vielä tyhjät. Mutta erään

ääressä, kasvot oveen päin, istui runsaan aterian ääressä tuttu pari:

samettitakkinen, tumma ja hintelä mies ja etelämaisen kaunis, pitkä

nainen. Peräytyminen oli kuitenkin myöhäistä. Taiteilija Hornia oli jo

tuntenut tulijan. Hän ryntäsi paikoiltaan ja oli tuulispäänä ovella.



— Rakas ystävä, miten iloinen yllätys!



— Kas vain, kankaantuhrija, Rauta tervehti viileästi. — Lyhyeen

joukkojuhlintaan sinun ja taiteilijatovereittesi vekselirahat näyttävät

riittäneen.



Maalari huitaisi ilmaa kädellään. Mutta hänen äänensä oli hyvin

hiljainen, kun hän kiireesti selitti:



— Margit löysi sinne jo samana iltana. Siihen se ilo minulta päättyi.

Pahinta oli, että rahat jäivät kavereille.



— ... ja sinunkin nimesi vekseliin, joka lankeaa kerran maksettavaksi,

kookas tulija lisäsi pilaillen.



— Unohdetaan se, hintelä mies esitti. — Nyt sinä tulet pöytäämme.



Hän tarttui molemmin kourin toisen käsivarteen ja talutti hänet

pöytänsä luo.



— Margit, rakkaani, tässä on tuomari Rauta, jonka muistanet

Ore-vainajan ensi-illasta, hän esitteli. — Kaarlo, paina puuta.

Tarjoamani seura on taatusti paras, minkä tänä iltana löydät täältä.



Uljasryhtisen naisen mustat silmät arvioivat vierasta. Sitten hymy

ilmestyi pehmentämään tummia, ylpeitä piirteitä.



— Tervetuloa pöytäämme, tuomari, hän virkahti pehmeästi.



Hieman haikein mielin Rauta ajatteli suunnittelemaansa yksinäistä

ateriaa. Hän tyytyi kuitenkin kohtaloonsa, kumarsi kohteliaasti ja

istahti vastapäätä naista.



Tarjoilijatar ilmestyi nopeasti ottamaan vastaan tilausta. Kun ruoka

tuli pöytään, Hornia purskahti välittömään nauruun.



— Fortuna-rouva ei hylkää vähäpätöistä palvojaansa! hän riemuitsi. —

Ajattele nyt, Kaarlo veikkoseni. Tänään iltapäivällä minun työintoni,

joka muuten ei ollutkaan luonnollinen, vaan Margitin esiin puhaltama,

lopahti kuin veitsellä leikaten. Totesimme yhdessä, ettei kurjassa

ateljeessani ollut muuta juotavaa kuin »huberia». Sitä taas minä

inhoan. Niinpä lähdimme Mottiin.



Nainen huomautti sivusta:



— Minä varoitin sinua.



— Tietysti, kuten aina. Katsohan, Kaarlo, Margit on perhetyttö. Hän on

imenyt jo äidinmaidossa itseensä sellaisen porvarillisen käsityksen,

ettei ravintolaan sovi mennä pennittömänä. Hän ei varmaan opi

boheemitavoille, ennen kuin se on myöhäistä: harmaahapsisena mummona.



Nainen naurahti ylimielisesti. Hän iski merkitsevästi silmää vastapäätä

istuvalle miehelle.



Rauta muisti ennenkin ohimennen miettineensä Margitin arvoitusta. Mikä

kumma sai tuon komean ja kauniin naisen pysyttelemään Hornian luona?

Hän ei ollut mikään haaveellinen nuori tyttö, jonka olisi saattanut

otaksua palavasta rakkaudesta lahjakkaaseen maalariin olevan valmis

millaisiin kieltäymyksiin tahansa. Hän oli joskus käynyt Hornian

ateljeessa ja todennut sen tarjoamat askeettiset elämänehdot. Nuo kaksi

eivät olleet naimisissa. Mutta niin rajuja kuin heidän yhteenottonsa

välistä olivatkin, kerta kerran jälkeen he palasivat jatkamaan

yhdyselämäänsä. Margitilla, joka oli nuori ja kaunis, olisi luullut

olevan monia parempia vaihtoehtoja valittavanaan.



Taiteilija jatkoi hilpeästi:



— Juuri nyt sinä, Kaarlo, et ajattele kovin ystävällisesti minusta.

Odota sentään. Vielä parempaa tulee. Me menimme siis alkajaisiksi

Mottiin. Eikä meillä ollut, kuten olet kai jo ymmärtänyt,

penninpyörylää taskussa. Tyhjennettyämme kahdet jaloviinagrogit

ilmoitimme edeskäyvälle ja hänen hälyttämälleen hovimestarille, että ne

pannaan isännän laskuun.



— Sinä ilmoitit, nainen korjasi.



— Tietysti, rakkaani. Minähän olen kavaljeeri. Vähän rähinää siitä

syntyi. Mutta kun meillä ei kerran ollut rahaa, niin sovinto tuli.

Päivällistä ne eivät kuitenkaan suostuneet samaan kauppaan tarjoamaan.

Enkä minä sitä niille pikkusieluille kovin suureksi viaksi lukenut.

Sanoin vain Margitille, että nyt mennään.



— Minä en tiennyt, minne sinä aioit, nainen pisti väliin.



Hornia hymyili hänelle aurinkoisesti.



— Et, rakkaani. Kuule, Kaarlo. Tämä tyttö on niin päähänsä aikoinaan

päntättyjen sopivaisuussääntöjen orja, että tämän ravintolan ovella

hän yritti panna hanttiin. Minä ilmoitin olevani hyvän illallisen

tarpeessa ja kysyin, eikö hän ollut. Hänen oli pakko myöntää, koska

pelkästä maalinhajusta vatsa ei sentään hänelläkään täyty. Vain jonkin

palan hän, raukka, on siitä huolimatta saanut niellyksi. Olen jutellut

hänelle kaikki kauneimmat taruni mahtavasta suojelijattarestani,

Fortuna-rouvasta. Hän ei, niin olen toistamistani toistellut, nytkään

jätä halpaa palvojaansa pulaan. Enkö olekin vakuuttanut sitä sinulle,

rakkaani?



Margit kohautti olkapäitään ja myönsi:



— Olet kyllä.



— Sanoin ennakkoon senkin, että ennen kuin ehdimme kahviin ja

konjakkiin, Fortuna-rouva lennättää tänne jonkun hyvän veikon, jolla

on pari ylimääräistä tuhatlappusta lompakossaan. Juuri sitä olin

vakuuttamassa tälle epäuskoiselle opetuslapselleni, kun sinä, Kaarlo,

astuit tuosta ovesta sisään. Totta puhuen, hetkeksi häkellyin itsekin.

Silmänräpäyksen ajan luulin jo olevani uusi Aladdin, jonka tarvitsee

vain hieraista taikalamppuaan saadakseen toiveensa täytetyiksi.



Rauta nauroi.



Hintelä maalari hieraisi tyytyväisenä käsiään.



— Katso, rakkaani, tuo esiin loihtimani mahtava henki nauraa iloisesti,

hän ihasteli. — Se merkitsee, ellen pahoin erehdy, tämänhetkisten

huoliemme kaikkoamista.



Naisen tutkiva katse alkoi vaivata Rautaa.



— Mitäpä selvästä asiasta enää? hän hymähti. — Puhutaan muusta.



Hornia yhtyi innokkaasti:



— »Puhutaan muusta.» Se on rehdin miehen sana. Alan vähitellen uskoa,

ettei kirotussa yhteiskunnassamme varallisuus ole kaikilta kohdilta

eksynyt aivan vääriin käsiin. Olet ihan oikeassa, Kaarlo. Raha on

kaikkein ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia keskustelun aiheita. Varsinkin

silloin, kun sitä on.



Margit ei katsonut Rautaan kysyessään:



— Joko Aira Muroleen murhaaja on vangittu?



— Ei.



Taiteilija hirnahti.



— Siinäpä vasta mainio keskustelun aihe! hän irvaili. — Kyllä ruoka

maistuu, kun sitä näin maustetaan. Noudattakaamme kuitenkin naisen

mieltä. Verikoirilla ei siis — tarkoitan sinua, Kaarlo, ja mittavaa

rikospoliisimme päällikköä — ole ollut onnea matkassaan. Me taisimme,

Margit ja minä, ensi-illan ainoalla väliajalla yliarvioida teidän

taitonne. Tuo tyttöhän muovaili ennakkoon yhteisen ajatuksemme muotoon:

»Sääli sitä, joka tänä iltana suorittaisi murhan.» En tiedä nyt, ketä

pitäisi sääliä.



Rauta virkahti kevyesti:



— Ajokoirien juoksu muodostuu joskus pitkäksi. Mutta lopuksi ne

kuitenkin saavuttavat saaliin.



Nainen kumartui häntä kohden kiinnostuneena.



— Oletteko varma siitä, tuomari? Tälläkin kerralla?



Maalari puisti päätään, niin että tumma tukka valahti otsalle. Hän

pyyhkäisi sen paikoilleen sanoessaan teennäisen juhlallisesti:



— Älä ole niin utelias, rakkaani. Muuten ystävämme voi ruveta

epäilemään meidän omantuntomme puhtautta tuohon murhaan nähden. Minä

olen jo nähnyt pahoja unia siihen suuntaan sen vuoksi, että etukäteen

tulimme ennustaneeksi hänelle, mitä sinä iltana tapahtuisi.



Rauta vastasi naiselle:



— Miksi en olisi varma? Tälläkin kerralla. Mauno luottaa

Fortuna-rouvaan. Niin myös minä omassa työssäni.



— Oletteko päässyt jo rikollisen jäljille? Margit tiedusti.



Hornia kohotti lasinsa.



— Maljasi, veli Kaarlo! Vapautan sinut vastaamasta tuohon kysymykseen.

Etkö sinä, rakkaani, ymmärrä, että tämä ystävämme, niin tuomari kuin

onkin, on myös taiteilija, tavallaan. En minäkään halua näyttää

sivullisille keskeneräisiä taulujani.



Maalariveikko on, Rauta tuumi, tainnut tänään tyhjentää monia laseja.

Siitä kai oli peräisin hänen rohkea, hieman ylimielinen sävynsä

puhutellessaan ystävätärtään, jonka edessä hän tavallisesti melkein

nöyristeli. Tai sitten hänellä on, tarkkailija päätteli, harvinaisuuden

vuoksi puhdas omatunto.



— Aira Muroleesta puheen ollen, hintelä taiteilija virkkoi, — oletko

viime aikoina nähnyt hänen entistä miestään?



— Joitakin päiviä sitten. Miksi niin?



— Siinä sitten on tympeä tyyppi! maalari puuskahti. — Jos minun olisi

vastattava kysymykseen, mitä minulla on tätä yhteiskuntaa vastaan,

kiskaisisin tuon heppulin lyhyestä niskastaan lavalle ja huutaisin:

Yhteiskunta, jonka pylväitä tällaiset herrat ovat, ei saata olla muuta

kuin mätä! Onko hän kenties sinun ystäviäsi, Kaarlo?



— Ei. Olen keskustellut hänen kanssaan yhden ainoan kerran.



— Siinäkin on kerta liikaa, Hornia kiivaili.



— Mitä sinulla on häntä vastaan? Rauta kysyi.



— No, sen saat heti kuulla!



Margit lausui varoittavasti:



— Mauno, pyydän...



Taiteilija oli kuitenkin jo vauhdissa.



— Jätä pyytämättä, rakkaani. Silloin minä säästyn siltä sydäntuskalta,

että minun on hylättävä rukouksesi. Juttu on kokonaisuudessaan hyvä.

Enkä minä ole päässyt vielä kertomaan sitä kenellekään. Otetaan

kuitenkin ensin kulaus viiniä. Ah, pullo on jo tyhjä. Kai tilaamme

uuden, Kaarlo?



Rauta nyökkäsi.



Kun uudesta pullosta oli maistettu, maalari aloitti:



— Kuvittele nyt, veli hyvä. Me istuimme täällä eilen, Margit ja minä.

Silloin meillä oli vielä rahaa kahviin ja konjakkiin. Olimme kuin

kujertava kyyhkyspari. Eikä kumpikaan meistä aavistanut käärmeen

luikertaneen jo paratiisiimme.



Margitin huulet kaartuivat pilkalliseen hymyyn.



— Muistaakseni mielialamme ei ollut kovinkaan paratiisillinen, hän

muistutti.



— No niin, Hornia myönsi, — taisimme hiukkasen väitellä. Kuka

tietää, eivätkö kyyhkysetkin, kujertaessaan joskus väittele. Missään

tapauksessa tuolla kaljupäällä ei ollut oikeutta lähettää sinulle

kirjelappua!



Rauta hämmästeli:



— Lähettikö hän? Johtaja Liuste?



Taiteilija vahvisti:



— Juuri samainen haisunäätä! Hän oli — varmasti isolla setelillä

— lahjonut tarjoilijattaren tuomaan sen Margitille. Muistan ulkoa

lappusen tekstin: »Kaunis neiti! Pitäisin suurena kunniana, jos

suvaitsisitte aterioida kanssani. Syvä ihailuni Teitä kohtaan pakottaa

minut lausumaan julki, että samettitakkinen pitkätukka on tuskin Teidän

arvoistanne seuraa. Kunnioittaen Risto Liuste, Tuontiliike Nahka Oy:n

toimitusjohtaja.»



— Tuota minä sanon suoraksi rintamahyökkäykseksi, Rauta ilmoitti.



— Nimitä sitä miksi tahdot! maalari kiivaili. — Minä puolestani pakotin

Margitin tunnustamaan...



Mustat silmät välähtivät. Nainen keskeytti:



— Minulla ei ollut mitään tunnustamista.



Hornia ei piitannut hänen oikaisustaan, vaan jatkoi:



— ... jo pitemmän aikaa havainneensa pullean, kaljupäisen herran

tuijottavan häneen selkäni takana olevalta seinustalta.



— Muistat kai, ettei minulla ollut aikomusta vastata tuohon hävyttömään

ehdotukseen? Margit tiukkasi.



Maalari nyökkäsi. Leveä hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.



— Mutta minä käskin sinun vastata, hän kehui. — Ajattelin, että

annetaanpa kerran tuollaisen öykkärin saada, mitä hänelle kuuluu.

Suunnitelma syntyi siinä tuokiossa aivoissani. Arvaapa, Kaarlo,

millainen se oli!



— En edes yritä, Rauta torjui.



— Parasta onkin, taiteilija hyväksyi. — Minä pistäydyin käymälään.

Sillä aikaa Margit kyhäsi vastauksen ja lähetti sen tarjoilijattaren

mukana tuolle läskinaamalle. Siinä hän ilmoitti ottavansa kutsun

vastaan ja esitti tapaamispaikaksi ja -ajaksi Tornin yläravintolaa

eilisiltana kello 18. Minä palasin saliin juuri, kun tuo pökkelö

oli kumartelemassa tytölleni. Minut äkätessään hän keskeytti

voimisteluliikkeensä ja laittautui huomattavan nopeasti ulos.



Rauta kysyi kiinnostuneena naiselta:



— Menittekö Torniin?



Hornia ehättäytyi vastaamaan:



— Tietysti hän meni. Siihenhän kostosuunnitelmani rakentui. Oikeastaan

minulla olisi täysi oikeus käydä karhuamassa Tornin herroilta pientä

provisiota siitä loistopäivällisestä, jonka Margit ruokalistoista

ja niiden ulkopuolelta valikoi. Kyllä hän osaa, kun niikseen tulee.

Oikeastaan hän on, kuten koko tyypistä huomaat, Kaarlo, syntynyt

ylellisyysnaiseksi.



Margit virkahti harmistuneena:



— Jospa jättäisit minun tyyppini erittelemisen.



Sitten hän hymähtäen jatkoi:



— Joka tapauksessa se osa eilisiltaa oli hauska. Tiesin olevani hyvin

pukeutunut...



Maalari jouduttautui selittämään:



— Kaivoimme kotona esiin kaikki hänen pukujätteensä. Niistä

minä sommittelin hänelle varsin viehättävän ja rohkean

silkki-samettiyhdistelmän. Arvaan nahkaherran hänet Tornin aulassa

nähdessään liponeen toisenkin kerran irstaita huuliaan.



Nainen kohautti olkapäitään ja jatkoi omaa kertomustaan:



— Oli hauska olla kerran kuningatar ravintolassa. Tarjoilijat ja itse

hovimestari olivat niin nopealiikkeisiä, että sitä oli ilo katsella. He

kumarsivat sitä syvempään, mitä pitemmälle ateriamme ehti.



Taiteilija pisti väliin:



— Kaljupää taisi kalveta sitä mukaa.



— Enpä tiedä, Margit sanoi kevyesti. — Hieman hän joskus näytti

hermostuvan, kun keksin yhä uusia herkkuja. Samppanjasta meille oli

lopuksi tulla kiistaa. Johtaja Liuste väitti, että samasta pullosta voi

hyvin juoda enemmän kuin yhdet lasilliset.



Hornia hirnahteli:



— Ja sinä vastasit minun ohjeitteni mukaan, että ehkä hän voi, mutta

sinä et. Olisi totisesti ollut mukava sisältäpäin nähdä, miten hänen

kauppiassielunsa kärsi ja itki laskiessaan, mitä ne hilut tulisivat

maksamaan.



Margit hymyili.



— Joka tapauksessa hän koetti saada jotakin myös tulopuolelle. Hänen

silmänsä olivat jo alkuillasta olleet avomielisen puhuvat. Samppanjaa

juodessamme hän ilmoitti suoraan haluavansa minut rakastajattarekseen.



Maalari laski lasinsa pöydälle niin rajusti, että viini roiskui

pöytäliinalle. Tulipunaisena naamaltaan hän huusi:



— Uskalsiko se sika tehdä sinulle sellaisen häpäisevän ehdotuksen? Sitä

et eilen kertonut minulle!



— En, nainen myönsi viileästi. — Säästin sen siksi, kunnes joku kolmas

olisi seurassa. Toivoin sinun silloin pystyvän paremmin pitämään

kurissa mustasukkaisuutesi.



Taiteilija pakottautui nauramaan.



— Mustasukkaisuuteni? hän tiukkasi. — Olenko minä muka mustasukkainen?

Sinusta! Oh-hoh!



— Olet. Hirveän mustasukkainen. Se näkyy nytkin.



— Sinäpäs se olet mustasukkainen! Hornia kiivaili. — Sairaalloisen

mustasukkainen! Puoli maailmaa nauraa sitä, etten minä sinua peläten

uskalla katsoakaan muita naisia, en edes vanhoja mummoja.



Heidän väittelynsä tuntui olevan vasta hyvässä alussa. He eivät

antaneet toisilleen kunnon suunvuoroa, vaan pyrkivät puhumaan

yht'aikaa. Kummallakin näytti olevan vielä paljon sanottavaa.



Rauta laski rauhoittavasti kouransa molempien käsille.



— Mitenkähän olisi, jos siirtyisimme jo kahviin ja konjakkiin?



Margit lehahti tummanpunaiseksi. Hän oli tuokioksi unohtanut vieraan

läsnäolon. Hintelä maalari oli sen sijaan heti valmis siirtymään uuteen

tunnelmaan.



— Hyvä ehdotus, hän virkahti kevyesti. — Toivottavasti konjakkimerkki

on yhtä hyvää lajia.



Margit pyysi anteeksi poistumistaan hetkeksi. Taiteilija seurasi häntä

kohteliaasti eteiseen.



Kun he palasivat saliin, kahvi oli jo katettu pöytään. Maistettuaan

tuntijan ilmein konjakkia Hornia nyökkäsi tyytyväisenä.



— Melko juotavaa tavaraa, hän kiitti.



— Olisin utelias kuulemaan, Rauta lausui, — miten eilinen päivällinen

päättyi.



Nauraen maalari vastasi:



— Minun ohjaukseni mukaisesti. Kun Margit oli avauttanut kyllin monta

samppanjapulloa, hänen seurasta vetäytymisensä tapahtui yhtä luontevin

anteeksipyynnöin kuin äsken tästä pöydästä. Erona oli se, ettei hän

eilen lainkaan palannut. Hän tuli sen tien suoraan minun luokseni.

Mahdettiin Tornissa eilen hymyillä, kun tuo hyypiö kaipaili kallista

ateriatoveriaan. Hänen lähtönsä sieltä ei varmasti ollut mikään

triumfi. Mutta äijä on nyt ainakin niin nolo, että muistaa pitää

näppinsä erossa minun tytöstäni.



Rauta hymyili. Tilanne ravintolassa oli tosiaan saattanut olla aika

omalaatuinen.



— Sikäli kuin olen kuullut, hän sanoi, — toimitusjohtaja Liuste on

sekä paksunahkainen että itserakas. Hän on varmaan jo keksinyt kauniin

päivällisvieraansa katoamiselle selityksen, joka on hänelle itselleen

vähemmän nolo.



Pahanmielen varjo kulki taiteilijan otsan ylitse.



— Vai sellainen hän on, hän jupisi. — No, kalliiksi tuon eilisen

kirjelapun lähettäminen hänelle kuitenkin kävi.



— Niin, kai se kirveli hetken, Rauta myönsi. — Mutta Liuste on rikas.

Sitä paitsi hänen kerrotaan olevan hyvin sitkeän piirittäessään naista,

jonka tahtoo omakseen.



Hornia sähähti:



— Uskaltakoonpa vielä kerran lähestyä...!



Rauta pani merkille, että Margit oli jättäytynyt syrjään keskustelusta.

Mustien silmien omituisen verhoutunut katse tähtäsi hänen pöydällä

lepääviin valkoisiin, hyvinmuodostuneisiin käsiinsä. Vastapäätä istuva

mies aprikoi, mahtoiko nainen itse ajatella samaa kuin hän. Kultainen

rannerengas ja muutama suurikivinen sormus olisivat korostaneet nyt

kaikkia koruja vailla olevia ranteita ja hoikkia sormia. Huulilla

väikkyvästä salamyhkäisestä hymystä päätellen ei kaikki se, mitä

johtaja Liuste oli hänelle kuiskuttanut, ollut suinkaan ollut naiselle

vastenmielistä.



Margit silmäsi ylös ja kohtasi hänen katseensa.



— Mitä te, tuomari...?



Hän jätti kuitenkin lauseensa kesken. Mustat ja harmaat silmät

katsoivat avoimesti toisiinsa.



Hento maalari puuttui puheeseen:



— Niin, mitä sinä, Kaarlo, oikeastaan haudot? Sinulla on jotakin

mielessäsi. Miksi te sitä paitsi tuijotatte toisiinne tuolla tavoin?



— Minä koetan vain arvailla, Rauta vastasi, — miten ystävättäresi

suhtautuisi ajatukseen, joka välähti mieleeni. Sinun äsken niin

elävästi kuvailemasi »ohjaustyö» on ilmeisesti inspiroinut minunkin

mielikuvitukseni liikkeelle. Mitä sanoisitte siitä, jos eilisiä

naamiaisia jatkettaisiin?



— Jatkettaisiin? taiteilija kysyi. — Miten?



Nainen pysyi ääneti. Mutta hänen katseensa oli hyvin valpas.



— Voisin soittaa johtaja Liusteelle, Rauta esitti, — ja kertoa, että

meidän iloinen seurueemme tarjoutuisi jatkolle hänen luokseen.



Hornia muuttui äkisti epäluuloiseksi. Tiukasti hän tiedusti:



— Oletko sinä niin hyvä kaveri hänen kanssaan? Muistaakseni sanoit...



— ... tavanneeni hänet vain kerran. Niin kuin olenkin. Mutta silloin

hän ehti jo esittää, että pitäisimme hänen luonaan joskus yhteiset

»pirskeet». Kello ei ole vielä 22:ta, joten aika on sopiva. Ellei hän

ole kotona tai ellei hänelle tänään sovi, niin onhan muita päiviä.



Hento maalari haroi tummaa tukkaansa hermostunein liikkein.



— Entä sitten, kun olisimme siellä? hän kysyi.



Rauta hymähti.



— Naamiaiset jatkuisivat, hän vastasi. — Käsittääkseni sinun

mielihalusi oli perusteellisesti polttaa Liusteen näpit, joilla hän on

tavoittanut sinun tyttöäsi.



— Niin, mutta...



— Ystävättäresi osaisi varmasti hoitaa lyhyessä ajassa asiat niin, että

tämä seikkailu kävisi Liusteelle todella kalliiksi. Niiden summien

rinnalla eilinen ravintolalasku olisi vain vähäinen alkusoitto.



Mustat silmät välkkyivät. Ylpeille huulille oli kohonnut hymy, joka oli

itsetietoinen ja kova.



Taiteilija sen sijaan äkäili:



— Sinun ohjaussuunnitelmassasi on eräs pirunmoinen vika. Minä jäisin

lehdellä soittamaan.



Rauta virkkoi tyynesti:



— Minulla ei ole mitään halua puuttua teidän asioihinne. En kuitenkaan

luulisi teille kummallekaan olevan haitaksi, vaikka ottaisitte muutaman

päivän loman toisistanne.



Hornia purskahti välittömään nauruun.



— Kas, kas, millainen psykologinen syväluotaaja! hän pilaili. — Mutta

ennen kuin peliin lähdetään, niin kerropa hieman omista laskelmistasi.

Miksi sinä olet kiinnostunut siitä, että tuon hyypiön rasvaista

porvarissydäntä kutitettaisiin puukolla.



— Sanon sen teille molemmille suoraan, luottamuksellisesti, Rauta

lausui vakavana. — Olen koettanut saada eri teitä selville sitä, oliko

Aira Murole jo Liusteen kanssa naimisissa ollessaan huumausaineiden

käyttäjä. Myönteisessä tapauksessa haluaisin päästä perille, keitä

hänen luonaan silloin kävi. Se voisi luoda valoa hänen kuolemansa

arvoitukseen. Kaikki yritykseni onkia noita tietoja Liusteelta ovat

kuitenkin tähän asti epäonnistuneet.



Maalari myhäili tyytyväisenä.



— Arvasin oman lehmäsikin olevan joten kuten ojassa, hän irvaili. —

Eikä juttu tunnu muuten hullummalta. Margit on sellainen tyttö, joka

kykenee kärventämään miestä kuin miestä, jos sen urakakseen ottaa. Mitä

sanot, rakkaani? Oletko valmis heittäytymään peliin?



Nainen ei vastannut hänelle. Hän sormeili mietteliäänä täyttä lasiaan.

Sitten hän katsoi suoraan vastapäätä istujan silmiin.



— Pitäisikö minun hankkia teille nuo mainitsemanne tiedot, tuomari?



— Sitä toivon.



— Ovatko ne teidän tutkimuksillenne tärkeät?



— Ovat.



Hymy kirkasti kauniit kasvot.



— Niinpä asia on minun puolestani selvä. Olen valmis — miten

sanoitkaan, Mauno? — heittäytymään peliin.



Rauta lähti puhelimeen. Toimitusjohtaja Liuste oli kotosalla. Mutta hän

ei ollut lainkaan innostunut kuultuaan, mistä oli kysymys.



— Minähän kehoitin teitä soittamaan ennakkoon, hän muistutti tympeästi.



— Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ottaa nyt yhteyttä teihin, Rauta

vastasi, — ellei muuan seurueen naisista olisi sitä erikoisesti

pyytänyt. Kuiskaten hän kertoi minulle olleensa teidän kanssanne eilen

ihastuttavilla päivällisillä, mutta joutuneensa jättämään ravintolan

saamatta edes kiittää teitä. Hän mainitsi pistäytyneensä vain naisten

huoneeseen. Sen ovella hänen mustasukkainen maalariystävänsä oli

tavoittanut hänet ja pakottanut hänet saman tien lähtemään mukaansa.



Liusteen mieliala muuttui heti.



— Jotakin sen suuntaista arvelinkin, hän virkkoi säteillen. — Hän on

komea ja ihastuttava nainen.



— Niin on.



— Onko se maalarinretku nyt seurassa?



— On, mutta...



— No, tuosta nukkavierusta samettitakista viis, toimitusjohtaja

keskeytti. — Onko teillä itsellänne joku nainen mukananne?



Rauta vastasi empien:



— On.



— Ei kai vain Inkeri?



— Ei.



Liuste purskahti mäkättävään nauruun.



— Älkää panko pahaksi, tuomari, hän selitti sitten hilpeästi. — Tuli

tässä mieleeni, että samanlaisia ollaan. Minähän kerroin teille jo

taannoin tunnuslauseeni näissä asioissa olevan: _variatio delectat_.

Olette sydämellisesti tervetulleita. Sanommeko: tunnin kuluttua? Siis

illallinen kuudelle.



— Olemme juuri syöneet.



— Niinpä, toimitusjohtaja ratkaisi, — samppanjaa kuudelle. Näkemiin,

rakas ystävä!



Rauta irvisti laskiessaan kuulokkeen paikoilleen. Hän soitti kotiinsa.

Vanha Mari oli puhelimessa. Kun hän oli ilmoittanut tulevansa myöhään

kotiin, palvelijatar murahti:



— Siis aamulla. Eikä se ole ensimmäinen kerta. No, minä ilmoitan

rouvaraukalle. Hyvästi!



Kolmas puhelu sujui vaivattomimmin. Oili Sormaalan ääni oli aluksi

uninen. Hän virkistyi kuitenkin heti tuntiessaan soittajan.



— Olisiko teillä mitään pieniä samppanjakutsuja vastaan tänä iltana?

Rauta kysyi.



— Voi, ei toki, tuomari.



— Niinpä sukaiskaa päällenne kaunis kolttu. Jos laittaudutte

ulko-ovellenne 50 minuutin päästä, olette oikein kiltti.



Nuori näyttelijätär visersi ihastuneena:



— Olen varmasti täsmällinen. En osannut kuvitella näin ihastuttavaa

loppua harmaalle maanantaille. Näkemiin, tuomari!



Puoli tuntia myöhemmin Rauta joutui Hornian luona taas mietiskelemään,

mistä Margit mahtoi olla peräisin. Puvut, joiden »jätteistä» taiteilija

oli kehunut sommitelleensa ystävättärensä iltaleningin, oli selvästikin

neulottu aikoinaan parhaista sametti- ja silkkikankaista. Varmasti

niitä ei ollut teetätetty köyhän maalarin varoilla. Rohkea punamusta

puku teki täyttä oikeutta naisen komealle vartalolle ja korosti hänen

tummaa kauneuttaan.



Kun Margit pyörähteli itsetietoisena heidän edessään taustanaan

ateljeen alastomuus, Hornia huudahti:



— Jos sillä hyypiöllä joitakin salaisuuksia on, niin tuo noita pystyy

poimimaan sinulle, Kaarlo, ne kastanjat vaikka tulesta!



Rauta virkkoi:



— Te tiedätte sen tietysti itse, mutta en voi olla sanomatta, että te

olette hyvin kaunis.



Nainen teki hänelle hymyillen syvän hoviniiauksen.



— Annan täyden arvon teidän kohteliaisuudellenne, tuomari.



Jo puolenyön maissa juhla toimitusjohtaja Liusteen komeasti

kalustetussa huoneistossa Arkadiankadun varrella oli täydessä menossa.

Avaran salin huonekalut oli siirretty seinustoille ja matot kääritty

sivuun tanssitilaa varten. Isäntä itse oli loistavimmalla tuulellaan.

Surkeilematta hän ruokahuoneessa, jonka pyöreän pöydän ääressä seurue

istui, avasi samppanjapullon toisensa jälkeen. Nauraen hän selitti:



— Margitin hemmoteltu maku ei hyväksy samppanjaa muuta kuin juuri

avatusta pullosta.



Innostuneena hän kohotti lasinsa esittäen:



— Juhlamme kuningattaren malja!



Maalari joi sen muiden mukana. Poika ei ole niinkään tyhmä, Liuste

tuumi tyytyväisenä, hän tajuaa, milloin peli on menetetty.



Rautakin oli pannut merkille, että Hornia suhtautui tilanteeseen

odotettua levollisemmin. Vain joskus, kun toimitusjohtaja pyrki ylen

innokkaasti suutelemaan Margitin käsiä, synkkä pilvi vilahti hänen

otsallaan. Yleensä hän koetti olla näkemättä ystävätärtään ja etsi

korvausta Oili Sormaalan seurasta. Vaalea pikku näyttelijätär oli

tyttömäisen viehkeä ruiskukansinisessä iltapuvussaan. Hänen ruskeat

silmänsä loistivat sitä kirkkaammin, mitä selvemmin taiteilija

lyöttäytyi hänen kavaljeerikseen.



Seuran kuudes jäsen ei ollut eikä yrittänytkään olla juhlatuulella.

Pitkä, mustatukkainen tyttö, joka Liusteen kodissa emännyyttä piti,

oli alun alkaen suhtautunut kylmän torjuvasti illan vieraisiin.

»Upea ilmestys hän on», Rauta muisti toimitusjohtajan kehuneen

rakastajatartaan. Ehkä tyttö toisissa olosuhteissa olisi tehnyt

edullisen vaikutuksen. Mutta nyt hän jäi kilpailussa auttamatta

alakynteen. Oilin sirous sai hänet näyttämään raskasliikkeiseltä ja

kömpelöltä. Margitin etelämaisen uhkean kauneuden rinnalla hänen

kasvonsa taas vaikuttivat leveiltä ja kulmikkailta ja koko olemus

harmaata silkkipukua myöten rahvaanomaiselta.



Rauta seurasi kiinnostuneena sitä tuntien mittaan yhä avoimemmaksi

käyvää vihamielisyyttä, mitä Maire osoitti Margitille. Tämä puolestaan

ei ollut huomaavinaan tytön katseita eikä kuulevinaan hänen tahallisia

ilkeyksiään. Ne yllyttivät hänet vain entistä riehakkaamman iloiseksi.

Liuste taas puhutteli rakastajatartaan kuin armosta herrasväen seuraan

päästettyä palvelustyttöä.



Salissa tanssittiin. Isäntä ei päästänyt muita miehiä uuden

ihastuksensa lähellekään. Rauta ja Hornia pyysivät kohteliaisuudesta

Mairea tanssiin, mutta tämä kieltäytyi syyttäen väsymystään.



Kesken tangoa Rauta kysäisi Oililta:



— Miltä ilta tuntuu?



— Hurmaavalta. Mutta tuomari...



— Mikä hätänä?



Tyttö pudisti päätään ja kuiskasi:



— Ei, en voi sitä sanoa.



Rauta tarkkasi ylöspäin kääntyneitä, punehtuneita kasvoja. Sitten hän

hymyillen virkkoi:



— Minäpä tiedän. Haluaisitte takaisin lupauksenne olla minun daamini

tässä pikku juhlassa.



Nuori näyttelijätär lehahti entistä punaisemmaksi. Hän väitti kuitenkin

urheasti:



— Ei, ei, en minä sitä... Te, tuomari, tanssitte paljon paremmin kuin

Mauno.



Mies naurahti.



— Mutta Erikin kuoleman jälkeen olen niin hirveän yksin, tyttö selitti

kiireisesti, — Mauno on myös yksin, nyt...



— ... ja yksinäisyyden tunne vetää teitä vastustamattomasti toistenne

seuraan, Rauta täydensi hyväntahtoisesti. — Rakas lapsi, voitte

kokonaan unohtaa minut. Saatte häipyä täältä, milloin itse haluatte.

Yhden ehdon kuitenkin asetan.



Oili vältti katsomasta häneen tiedustaessaan matalasti:



— Se on?



— Että ette ota Horniaa liian vakavalta kannalta. Hän ja Margit

ovat monesti eronneet toisistaan vihassa. Ennen pitkää he kuitenkin

hakeutuvat jälleen yhteen, aina.



Tyttö nyökkäsi. Mutta samalla hän hymyili.



He palasivat ruokasaliin samanaikaisesti kuin Liuste ja hänen

tanssitoverinsa. Hento maalari riensi heitä vastaan.



— Arvasin minun vuoroni nyt tulevan. Siunattu radiogramofoni, joka

vaihtoi tangon Raudan inhoamaksi sambaksi. Tule, Oili!



Kuin kaksi iloista lasta he riensivät käsikkäin saliin.



Maire oli myös noussut pöydän äärestä. Kireästi hän sanoi:



— Tule työhuoneeseen, Risto! Tahdon heti puhua kanssasi!



Hänen käskevä äänensävynsä häkellytti toimitusjohtajan. Tämä seurasi

muutaman askelen tahdottomana tyttöä, joka oli vihaisesti kiepsahtanut

kannoillaan kohti eteiseen vievää ovea. Kynnykseltä Liuste käännähti

kuitenkin sanomaan:



— Anteeksi, hyvät vieraani, hetkinen. Tämä ei kestä kauan.



Maire tarttui määräävästi hänen käsivarteensa. Tuokioksi molempien

naisten katseet yhtyivät. Sitten Margit purskahti iloiseen nauruun ja

heittäytyi huolettomasti istumaan pöydän ääreen. Maire valahti kalman

kalpeaksi ja kiskaisi tanakan toimitusjohtajan mukaansa.



— Nyt samppanjaa, tuomari!



Rauta täytti Margitin lasin. Hiljaisesti hän kysyi:



— Miksi ihmeessä te nauroitte äsken?



Tulipunaiset huulet kaartuivat kovaan hymyyn.



— Koska halusin saattaa hänet lopullisesti tasapainosta. Mikään ei

loukkaa häviölle joutunutta naista niin kuin vasten kasvoja viskattu

voittajan nauru.



— Oletteko siis jo varma voitostanne?



Nainen kohautti kulmakarvojaan.



— Hyvänen aika, tuomari, hän hämmästeli, — mihin te luulette minun

käyttäneen nämä tunnit?



Kiivasta väittelyä alkoi kuulua kaksien suljettujen ovien takaa. Naisen

kimeä ja miehen karkea ääni kävivät yhä kiihkeämmiksi.



— Tuo on ainoastaan välttämätön loppuselvittely, Margit virkkoi

tyynesti maistellen samppanjaa. — Risto lupasi ajaa tytön tänä yönä

tiehensä. Minä jään tänne.



Hänen katseensa kiersi arvostelevana huonetta.



— Oikeastaan tunnen viihtyväni täällä. Huoneisto on mukava ja kaunis.

Siivoojatar tulee joka aamu ja hoitaa kaiken lounaaseen asti. Sitä

paitsi Risto on luvannut, ettei minulta tule mitään puuttumaan. On

hauska taas saada kunnollisia vaatteita ja koruja! Aikanaanhan Mauno

kantaa ne yksitellen panttilainakonttoriin. Mutta se on sen ajan murhe.

Huomenna siunataan jo monessa liikkeessä minun ostovimmaani.



Hän naurahti huolettomasti.



— Missä Mauno ja hänen uusi vaalea ihastuksensa ovat? hän kysäisi. —

Tanssivatko he yhä?



Rauta pistäytyi salin ovella. Ketään ei ollut siellä. Samassa

radiogramofonikin lopetti musiikin.



Hän palasi ilmoittamaan:



— Ilmeisesti he ovat lähteneet.



Margit sanoi levollisesti:



— Arvasin sen. Sittenpä olemme tällä kertaa tasoissa... Juotteko

kanssani vielä lasillisen, tuomari?



Rauta nyökkäsi ja kaatoi samppanjaa kummallekin.



Nainen nousi seisomaan ja kohotti lasinsa. Hän oli kaunis valojen

kimallellessa ylpeästi pystyssä olevan pään sysimustassa tukassa ja

suurissa, tutkimattomissa silmissä. Vaarallisen kaunis, Rauta totesi.

Hiljaisessa mielessään hän lisäsi: Risto Liuste parka!



— Näkemiin, tuomari!



Kun mies oli vetämässä päällystakkia ylleen, Mairen hillitön nyyhkytys

kantautui eteiseen. Sen keskeytti toimitusjohtajan ärjyntä:



— Ole ulisematta! Ellei tämä sekki sinetöi suutasi, niin saat jotakin

vallan muuta! 50.000 markassa on sinulle kipurahoja enemmän kuin

kyllin, senkin lutka!



Margit kuiskasi:



— Minä en petä teitä, tuomari, enkä toiveitanne!









Kahdestoista luku.



LEHTI ALKAA KÄÄNTYÄ.





Lounaan jälkeen Rauta istui työhuoneessaan Inkerin kanssa kahden kahvia

maistellen. Hän oli lopettanut selostuksensa jutun uusimmista vaiheista

ja sytytteli savukettaan.



— Minusta tuntuu, vaimo virkkoi hiljaisesti, — ettemme tällä kertaa

edisty lainkaan. Vai tiedätkö sinä ehkä jo, kuka vastassa on?



— En.



— Niinpä en käsitä, miten voit olla hyvällä tuulella, Inkeri huomautti.

— Olet ollut päiväkausia synkkä kuin myrskyn merkki. Mutta tänään sen

kuin vain viheltelet. Luulin sinun jo ratkaisseen koko arvoituksen.



Hetken kuluttua hän lisäsi hieman pisteliäästi:



— Vai oliko sinulla viime yönä Risto Liusteen luona niin hupaisaa, että

se hymyilyttää sinua vielä?



Rauta hymähti.



— Ei erityisemmin, hän torjui. — Mutta jos herttainen vaimoni aikoo

jatkuvasti hapantua tuohon suuntaan, niin kenties vähitellen rupean

katsomaan maailmaa toisin silmin.



Inkeri hypähti hänen syliinsä ja pörrötti hänen tukkaansa.



— Uskallapa vain, sinä iso, tuhma mies. Tai oikeastaan... Eräs toinen

oli tuhma nyt. Pitääkö minun pyytää anteeksi?



— Ei. Olen, muuten, ajatellut tilata ensi lauantaiksi meille molemmille

lentoliput Tukholmaan. Voisimme jättää lapset ja kodin viikoksi Marin

hoiviin ja huvitella hieman kaiken tämän roskan päälle.



Vaimo suuteli häntä.



— Ensi lauantaiksi? Ihanaa. Mutta, Kaarlo, sanoithan juuri äsken, ettet

tiedä...



— En tiedäkään vielä. Minulla on kuitenkin nahoissani sellainen tunne,

että lehti alkaa jo kääntyä.



Samassa puhelin pärähti soimaan.



— Rauta.



— Ahvenisto täällä.



Rikospoliisin päällikön ääni oli reipas. Innostuneesti hän jatkoi:



— Sinun pikku ystävättäresi Pohjoisrannalla on näppärä tyttö. Oli

hieno veto sinun puoleltasi sijoittaa hänet Aira Muroleen huoneistoon.

Sinulla taitaa sittenkin olla parempi tunto sormenpäissäsi kuin meillä

tavallisilla poliisihurtilla. Älä kuitenkaan tästä ylpisty. On, näes,

monta asiaa...



Rauta keskeytti hänet kärsimättömästi:



— Onko odotettu »Unen kaupparatsu» eksynyt sinne?



— Eksynytpä hyvinkin, Ahvenisto naureskeli leveästi. — Uiskenteli

rauhallisesti kuin hauki rysään. Kuinka lie tyttönen leperrellyt hänen

kanssaan? Joka tapauksessa hän sai miehen istahtamaan siksi aikaa, kun

itse hakisi naapurinrouvalta rahaa. Sieltä hän soitti suoraan meille.

Sievästi hoidettu juttu. Palatessaan hän osti myrkkykauppiaalta kolme

pakkausta marijuanasavukkeita. Ne sinä saat, muuten, maksaa. Valtiolla

ei ole varoja sellaiseen ylellisyyteen... He sopivat keskenään jo

isommistakin kaupoista, kunhan Sormaala hankkisi rahaa enemmälti.

Niiden menojen vuoksi sinun ei sentään tarvitse saada harmaita hiuksia.

Siltä vaaralta minä olen suojellut sinut. Tuo miekkonen ei vähiin

aikoihin kauppaa mitään. Mieheni sieppasivat hänet samaisen talon

porraskäytävässä.



— Tapaus on kai selvä?



— Selvä kuin päivä! rikospoliisin päällikkö ihasteli. — Pidätetylle

ei jätetty mitään mahdollisuutta vapautua taskuissaan vielä olevista

marijuanasavukkeista. Lisäksi häneltä löytyi aikamoinen määrä

purukumia. Käytätkö sinä sitä?



— En. Sen sijaan olen joskus havainnut Martti-pojan jauhavan suussaan

tuota moskaa.



Ahvenisto myhähteli.



— No, hänelle en voi näitä hienoja amerikkalaisia purukumipakkauksia

lähettää, hän selitti. — Hän on minun pieni, uskollinen ystäväni,

varmasti hartaampi ystävä kuin sinä, Kaarlo. Noista pakkauksista lienee

syytä mainita, että ne sisälsivät kaikki heroiinia ja kokaiinia.



— Hieno kaappaus, Rauta totesi. — Joko olet kuulustellut myrkyn

levittäjää?



— En. Kävin ainoastaan ohimennen toteamassa, millainen lintu hän on.

Täydellinen ihmisraunio. Lähinnä hän muistutti likaista, kapista

koiraa. Annan täyden arvon pikku Sormaalan urheudelle. Melkeinpä

nainen kuin nainen olisi inhoten vetänyt oven kiinni tuollaisen tyypin

nenän edestä. Entinen ylioppilas tuo renttu kuuluu olevan, mutta siitä

entisyydestä on varmasti kauan.



— Entinen ylioppilas, Rauta toisti. — Kuulustellessasi häntä älä unohda

kysyä, tunsiko hän Paavo Paatsaman.



— Selvä, rikospoliisin päällikkö lupasi. — Hän saa luvan puhua minulle

paljon!



— Älä ole liian varma. Vai ovatko miehesi onnistuneet kuritushuoneessa

kirvoittamaan jonkun kielenkannat Oiva Alatin kuolemansyystä?



Ahveniston hyvätuuli sai pahan kolauksen. Hän ryiskeli kiusaantuneesti.



— Eivät, eivät vielä, hän myönsi. Saman tien hän vaihtoi puheen

aihetta: — Muuten, kyllä naissydän on kumma kapine. Miehinen mies ei

opi sitä kai milloinkaan ymmärtämään.



— Mistä tämä syvämietteinen ajatelma? Rauta kysyi pilaillen.



— No, minä otin auton ja ajoin Pohjoisrannalle. Halusin omakohtaisesti

käydä onnittelemassa pikku Sormaalaa hänen loistosuorituksensa

johdosta. Luulin löytäväni hänet riemullisella mielellä. Mitä vielä!

Hän istui — itkemässä. Käsitätkö sinä mokomaa?



Rauta jätti hänen kysymyksensä vastaamatta.



— Annetaan hänen itkeä itkunsa, hän sanoi. — Minä lähden tästä

toimistooni. Saatuasi kuulustelun suoritetuksi soita sinne.



Kuultuaan uutisen Inkeri huudahti säteillen:



— Sinä aavistit siis oikein! Lehti alkaa kääntyä.



Mies virkkoi vakavasti:



— Tämä lanka ei auttane meitä pitkälle. Luullakseni liigan johtaja

tietää jo Pohjoisrannalla tapahtuneesta pidätyksestä.



Vaimo säpsähti.



— Pelkäätkö tuota entistä ylioppilasta odottavan saman kohtalon kuin

nuorta meripoikaamme? hän tiedusti hermostuneesti. — Kun kerran Oiva

Alatti saatiin vanginvartijain keskellä vaiennetuksi, niin...



Hän jätti lauseensa kesken. Rauta rauhoitti häntä:



— Sitä vaaraa ei ole. Olen sopinut Ahveniston kanssa kaikista

tarpeellisista varokeinoista. Liiga, jota vastaan kamppailemme, on

kyllä mahtava. Mutta se puree hampaansa poikki, jos yrittää näihin

pidätysselleihin. Enemmän olen huolissani Oili Sormaalan vuoksi. Hänet

on paras toimittaa muutamiksi päiviksi turvaan.



Kun Rauta tuli toimistoonsa, pieni eteistyttö tervehti häntä

riemastuneena:



— Voi, miten hauskaa, että tuomari tuli jo!



— Kiitoksia, pikku Ulla. Oletko sinä ehtinyt kaivata minua?



Tyttönen lehahti punaiseksi.



— Minä? Tietysti minäkin. Mutta myös muut. Neiti Meronen ja tuomarit.

Lisäksi täällä on eräs vieras...



Hän vitkasteli hetken, ennen kuin täydensi:



— ... herra.



— Mainiota, pikku Ulla. Niinpä minulle ei kerkiä ensi hätään tulla

ikävä.



Tuskin Rauta oli ehtinyt istahtaa työpöytänsä ääreen, kun solakka,

punatukkainen sihteeri astui huoneeseen.



— Uutisia, neiti?



— Paljon. Tänään tuomarilla ei ole aihetta moittia meitä siitä, ettei

meillä ole mitään kerrottavaa.



— Erinomaista. Istukaa ja pankaa tupakaksi.



— Kiitoksia, tuomari. Mutta kenties minun olisi paras luovuttaa

vastaanottolippu numero 1 sille hermostuneelle herralle, joka on

tuntikauden istunut huoneessani. Hän on ehtinyt jo kymmenesti vannoa

painuvansa tiehensä, kun teitä ei kuulunut. Hänellä on kuulemma kiire

syömään ystävättärensä kanssa.



— Kuka on tuo onnenpoika?



— Taiteilija Hornia.



Rauta vihelsi.



— Lyhentäkäämme siis hänen piinaansa. Antakaa hänen tulla.



Hento maalari ryntäsi sisään kiukkuisena. Katsoessaan hänen pitkänä

heiluvaa tukkaansa ja kulunutta samettitakkiaan pöydän ääressä istuja

käsitti, miksi pieni eteistyttö oli epäröinyt nimittää tätä vierasta

herraksi.



— Missä hitossa sinä oikein päiväsi maleksit, Kaarlo? Eikö sinulla ole

mitään virka-aikaa?



Isäntä tarjosi taiteilijalle savukkeen ja kysäisi:



— Onko sinulla?



Hornia kohautti ylenkatseellisesti hartioitaan. Hän heitti pöydälle

laskostetun paperin.



— Mikä tuo on? Rauta tiedusti. — Laskuko, jonka kuvittelet minun

maksavan?



— Margitin tiedoitus sinulle.



— Oletko tavannut hänet?



Maalari nauroi toisen hämmästykselle.



— Tietysti olen. Sovimme etukäteen, että tapaisimme joka päivä kello

12:lta Konservatoriossa väliaikatiedoituksia vaihtaaksemme. Voi,

veljeni, olisitpa nähnyt, millaisiin hienoihin hepeniin se tyttö oli

ehtinyt laittautua! Vaikea minun oli tuota hienon maailman naista

omakseni tuntea. Et sinä suotta ennustanut, että Tornin ravintolalasku

jäisi vain vähäiseksi alkusoitoksi. Margit on jo aloittanut vallan

vimmatunmoisen tuhlausoopperan säveltämisen ja makua hänellä on.



Rauta tuskin kuuli hänen ylistelyjään. Hän tutki paperilapulle

kiireisesti viskattua sanomaa:



 »R. on vaikeampi tapaus kuin luulinkaan. Minun oli annettava hänelle

 periksi enemmän kuin olin aikonut — tosin vain vähän enemmän —

 ennen kuin sain hänestä mitään irti. Sopivassa tilanteessa sanoin

 tarvitsevani kokaiinia tai jotakin muuta samanlaista virkistystä.

 Silloin hän räjähti. Hän käski minun panna huoneiston vaikka

 ylösalaisin, mutta mitään huumausaineita en löytäisi. Hirmuisesti

 sadatellen hän ärjyi: »Johan nyt on kirottua, että sinäkin...! Entisen

 vaimoni, tuon kaikkien myrkkyjen orjan, heitin siitä hyvästä ovesta

 jo ulos, ja nyt sinä...!» Minä katsoin asialliseksi antaa hänelle

 korvapuustin ja kivahtaa: »Uskallapa verrata minua vielä kerran

 häneen.» Sovintohan siitä sitten syntyi, vähitellen... Luullakseni

 olette nyt saanut vastauksen toiseen kysymykseenne. Toiseen toivon

 voivani pian palata.



 M.»



Taiteilija kysäisi:



— Onko tiedoituksella arvoa?



— Jonkin verran, Rauta myönsi. — En kuitenkaan oikein usko sinun

odottaneen minua täällä tämän paperin vuoksi. Olisit voinut jättää sen

sihteerilleni. Sinulla on ehkä muutakin asiaa.



Hornia pureskeli huuliaan. Sitten hän myönsi vastahakoisesti:



— Onhan sitä, vähin. Olen, näes, luvannut viedä Oilin syömään. Näin

alkuun hän ehkä kauhistuisi pennittömän miehen taktiikkaa. Ajattelin

vipata sinulta, noin ikään tulevaisuuden laskuun.



Rauta naurahti.



— Uumoilin jotakin sen suuntaista.



Hän otti lompakostaan kaksi suurta seteliä.



— Saat nämä, mutta et lainaksi. Sinun on vedettävä Oili Pohjoisrannalta

ateljeehesi ja pidettävä häntä muutamia päiviä piilossa. Tämä ei ole

mikään ehdotus, vaan käsky. Sano se hänelle.



Hento maalari pisti setelit liivintaskuunsa.



— Pienemmänkin rahan voimalla olisin hyväksynyt niin mieluisan käskyn.

Näkemiin, Kroisos!



Hyräillen hän jätti huoneen.



Soittokellon kutsumana tyylikäs sihteeri ilmestyi näkyviin. Tarjottuaan

savukkeen ja siihen tulta päällikkö kysyi:



— Miten, ompelijattaren luona käyntinne sujui? Odotan siitä paljon.



Neiti Meronen pudisti valittaen päätään.



— Silloin petytte, tuomari. Sain kyllä ompelijattaren pään ohjeittenne

mukaisilla tilauksilla pyörälle. Venyttämällä keskustelua malleista

pääsin laskelmien mukaan myös siihen, että hän kutsui minut välillä

kahville vieressä olevaan asuinhuoneeseensa. Siellä tapasin hänen

sisarensa.



— Liusteen entisen rakastajattaren.



Sihteeri nyökkäsi. Hän näytti olevan ymmällä.



Rauta pyrki auttamaan häntä tiedustelemalla:



— Mikä teitä askarruttaa?



— Olen nähnyt toimitusjohtaja Liusteen. En oikein käsitä, miksi tuosta

tytöstä on tullut »entinen». Hänhän on tavallaan hyvin komea. Luulisi

häntä pikemmin liiankin hyväksi...



— Mutta te _ette_ ole nähnyt Margitia, mies huomautti. — Pääsittekö

lainkaan juttusille Mairen kanssa?



— Hyvin vähän. Hän säikkyi jokaista hänelle osoittamaani sanaa.

Ompelijatar selitti sisarensa juuri menettäneen toisten kataluuden

vuoksi hyvän paikan. Maire itse vaikutti katkeralta ja siltä kuin

hän pelkäisi jotakin. Muuta en saanut hänestä irti. Olen pahoillani,

tuomari...



Rauta nyökkäsi tytölle rohkaisevasti.



— Älkää suotta murehtiko, neiti. Tulos se on, pienikin. Onko

suurenmoisilla juristiapulaisillanikin jotakin ilmoitettavaa?



Sihteeri ilmoitti nousten:



— On, kummallakin.



— He ovat varmasti pitäneet kiirettä päästäkseen irti heille

antamistani ja heille vastenmielisistä urakoista, Rauta virkkoi

viivytellen. — Talvisodasta on kauan, eikö olekin, neiti?



Paula Meronen nyökkäsi. Hän oli epävarma siitä, mihin päällikkö

odottamattomalla hyppäyksellään tähtäsi.



— Niinpä loistavat apulaisen! voisivat vähitellen unohtaa, että he

sattuivat silloin, vuosia sitten, minun kanssani yksiin. He ovat,

kumpikin ällällään, asiantuntijoita. Sitä paitsi he likipitäen

rakastavat omia rauhallisia juttujaan. Miksi ihmeessä he eivät perusta

omia asianajotoimistoja saadakseen, kokonaan omistautua niille?

Voitteko te, neiti, vastata siihen kysymykseen?



Sihteeri hymyili.



— Kyllä, hän sanoi. — Tuomari itse vastasi siihen jo. Talvisota, sen

siteet eivät katkea.



Rauta pyyhkäisi kämmenellä otsansa ylitse.



— Kaikki punatukkaiset ovat romantikkoja, hän väitti. — Se ei ole

lainkaan hullumpaa. Ei punainen tukka. Eikä romantiikka. No, aloitetaan

Rajasesta. Hän on joka tapauksessa noista kahdesta herrasta vähemmän

hermoille käyvä.



Tukeva, vaaleatukkainen tuomari myhäili tullessaan:



— Tännehän on tänään oikein jonotettava. Se siitä tulee, kun päällikkö

näyttäytyy ainoastaan kerran viikossa. Puhelinmääräyksiä sinä sen

sijaan osaat kyllä tiheään tiputella.



— Häiritsinkö sinua ehkä liiaksi tänä aamuna soittaessani?



Rajanen silmäsi hieman levottomana vanhaan toveriinsa.



— Leikkiähän minä vain yritin laskea, hän puolustautui. — Et kai pannut

pahaksesi?



— En. Paina puuta ja ota savuke.



Tukeva mies hakeutui nojatuoliin. Hänen oli vaikea saada jäykälle

oikealle jalalleen mukavaa asentoa. Näin syksyisin tuo vuosien takainen

sodassa saatu vamma tuntui tavallista ilkeämmin.



— Olen viettänyt tänään tuntikausia Tähti-kahvilassa, hän aloitti. —

Mistä lienevätkin keksineet sellaisen nimen tuolle Korkeavuorenkadun

kuppilalle? Se tuntui suorastaan irvokkaalta silloin, kun pureskelin

siellä kaurapuuroa. Tällaiset yksityiskohdat eivät kuitenkaan

kiinnostane sinua?



— Eivät erityisemmin, Rauta myönsi.



Rajanen huokasi.



— Lopulta pääsin kahdenkeskiseen jutteluun kassanhoitajattaren kanssa,

hän jatkoi. — Sain selville ainoastaan kaksi seikkaa. Ensinnäkin eukko

on rahavaikeuksissa. Toisekseen hän pelkää kauheasti jotakin. En

päässyt selville siitä, ketä tai mitä.



Rauta punnitsi kuulemaansa. Sitten hän virkkoi:



— Ne olivat tärkeitä tietoja. Kiitokset sinulle vaivannäöstäsi!



Kun toinen huojentuneena yritti jo nousta, hän virkkoi:



— Hetkinen vielä, ennen kuin palaat omiin töihisi. Millainen

Tähti-kahvilan henkilökunta on?



— Kassanhoitajattaren lisäksi vain kaksi nuhruista tarjoilijatarta.



— Ei mitään eteismikkoa ottamassa päällysvaatteita vastaan?



— Ei.



— Sattuiko asiakkaissa olemaan siellä viipyessäsi kiintoisia tyyppejä?



— Ei. Tai oli sentään eräs. Nimittäin minä.



He nauroivat molemmat.



— Painu tiehesi, sinä »kiintoisa tyyppi». Pyydä Niinistöä tänne.



Tulija oli hintelä ja kalvakka mies. Kehoittamatta hän heittäytyi

vastapäätä päällikköään ja nappasi pöydältä savukkeen suuhunsa.



— Terve, sinä rikollisten ja palkkaorjiesi kauhu! hän tervehti

irvistellen.



— Kuuluuko uutta?



Tuomari Niinistö hymähti.



— En minä muuten olisi sinun puheillesi ilmoittautunut, hän sanoi

purevasti. — Sinä olet aivan liian pulska ja hyväntuulinen, jotta

tällainen käsipuoli kurjimus erikoisesti kaihoaisi päästä peilailemaan

sinua vastaan omaa surkeuttaan.



— Hapan sinä olet aina ollut, Rauta huomautti. — Mutta jos alat suistua

itsesääliin, niin se on jo lopun alkua. Minun täytynee varoittaa

vaimoasi.



Kalvakka mies tulistui:



— Jätä sinä Annikki rauhaan! Vaikka hän kerran olikin sihteerisi, niin

enää hän ei ole holhouksesi tarpeessa. Miksi hitolla et voi pysytellä

pelkissä virka-asioissa?



Päällikkö kehoitti levollisesti:



— Jospa itse koettaisit keskittyä niihin.



— Enkö minä muka sitä sitten tee? Niinistö tuhahti. — Nytkin odotan

vain tilaisuutta päästäkseni ojentamaan tämän lapun »teidän armollenne».



Paperissa oli nimi: Matti Urkela.



— Tuo äijä on etsityttämäsi vuokra-autoilija. Nykyinen osoite on

Katajanokka, lääninvankila.



Rauta lausui lämpimästi:



— Hienoa, erinomainen tulos!



Toinen torjui happamesti:



— Älä kuvittele sitä minun saavuttamakseni. Muuan pestaamistani

kolmesta juristiylioppilaasta tavoitti eilisiltana autonkuljettajan,

joka kysymyksessä olevaan aikaan oli ollut Mariankadun pirssissä.

Poika pääsi hyvin juttuun hänen kanssaan. Ainoastaan kaksi vaunua

oli äijän kertoman mukaan ollut tuona iltapäivänä kello 17:n maissa

autoasemalla. Kuljettajat olivat jutelleet keskenään, kun puhelin

soi. Urkela oli mennyt vastaamaan. »Olipa sillä tytöllä kaunis ääni,»

hän oli huomauttanut toverilleen. »Noudatko hänet kaukaa?» tämä oli

udellut. »Aivan läheltä, Pohjoisrannalta,» Urkela oli vastannut. Tuo

»kaunisääninen tyttö» Pohjoisrannalta oli ilmeisesti Aira Murole.



— Niinpä niin, Rauta yhtyi. — Tiesikö kertoja, minkä vuoksi Matti

Urkela on joutunut vankilaan?



— Ei. Ukko oli vain vakuuttanut: »Mistä ne Mattia syyttänevätkin, niin

valetta se on. Hän on raitis ja rehellinen mies.»



Yksin jäätyään Rauta mietti vain tuokion. Sitten hän tarttui puhelimeen.



— Onko vankilanpastori Saana tavattavissa?



Kesti kotvan, ennen kuin hiljainen ääni kuului:



— Saana puhelimessa.



— Kaarlo Rauta täällä. Muistatko vielä nimen?



— Oh, sinä... Onpa siitä vuosia...



— Voinko tulla heti tapaamaan sinua?



— Tietysti. Tervetuloa.



Rauta jätti Cadillacin toimistonsa eteen ja ajoi vuokra-autolla

Katajanokalle.



Pastori ei ollut huoneessaan. Hänen ilmoitettiin kuitenkin tulevan

pian. Vieras astui ikkunan ääreen ja katseli kivettyä pihamaata ja

taustalla olevaa korkeaa, punaista tiilimuuria. Tuon muurin portti oli

äsken kohteliaasti avattu hänelle, ja yhtä vaivattomasti hän hetken

kuluttua pääsisi siitä ulos. Mutta niille puolelletuhannelle miehelle

ja naiselle, joiden sellien kalteri-ikkunoista vain vähäinen osa näkyi

tähän, kolmikerroksinen kolkko talo merkitsi harmaata, ahdasta ja

masentavaa elämänpiiriä ties kuinka moneksi vuodeksi. Miten paljon

henkistä hätää, katkeruutta ja kapinallisia ajatuksia mahtoikaan olla

raskauttamassa sen pienoismaailman ilmapiiriä, jonka armottomana

uloimpana rajana tiilimuuri oli.



Hänen mietteensä keskeytti kynnykseltä kuuluva hiljainen ääni:



— Sinäpä et vitkastellut. Niin, olen kuullut, että sinusta on tullut

entistä nopeampi käänteissäsi.



Rauta kätteli sydämellisesti pientä, laihaa pastoria. Tämän tummat,

askeettiset kasvot olivat ystävällisessä hymyssä. Silmälasien takaa

välkkyvä katse oli hyvin lempeä.



— Teillä on täällä autonkuljettaja Matti Urkela. Voisitko nyt heti

huomiota herättämättä kutsuttaa hänet tänne? Minulla on kaikki

tarpeelliset valtakirjat taskussa.



Saana nyökkäsi.



— Sen uskon. Odota nyt sentään hiukan. Autonkuljettaja Matti Urkela...

Niinpä tosiaan. Hän on tutkintovanki. Hiljainen, kiltti mies... Käyn

itse noutamassa hänet.



Pappi palasi neljännestunnin kuluttua seurassaan keski-ikäinen tanakka

mies. Tämän leveät, avoimet kasvot olivat huolekkaissa rypyissä.



— Minulla on tässä töitä, pastori mutisi ja vaipui pöytänsä ääreen

tutkimaan kirjepinkkoja.



Rauta viittasi autoilijaa istahtamaan viereensä sohvalle. Miehet

mittelivät katseillaan tovin ääneti toisiaan.



— Te siis haluatte auttaa minua, tutkintovanki virkkoi. — En käsitä,

miksi. Mutta luotan teihin. Apua minä sitä paitsi nyt tarvitsen.

Minulla on nuori vaimo ja lapsi, joista olen huolissani. Olen ajanut

autoa parikymmentä vuotta. En ikinä ennen ole joutunut poliisin kanssa

tekemisiin. Vuosi sitten sain ostetuksi oman auton. Nyt sanovat

minun kaiken muun lisäksi menettävän ajokorttini. Enkä kuitenkaan

tiedä tehneeni mitään väärää. Olen tullut ajatelleeksi noiden kahden

oudon tapauksen solmiutuvan yhteen. Oikeastaan se oli kelloseppä,

joka kuultuaan tarinani sanoi, että minä olen kai polkenut jonkun

mahtimiehen varpaille.



— Kelloseppä?



Urkela nyökkäsi.



— Niin, hän on tämän talon melkein vakinaista väkeä, hän hymähti. —

Muuten mukava mies. Päiväkävelyillä olen tutustunut häneen pihamaalla.

Vapaaksi päästyään hän ei malta olla juomatta. Niin hän päätyy aina

uudelleen tänne. Ammatissaan hän on taitava. Lähettävät tännekin

hänelle suuret määrät kelloja korjattaviksi... Mutta minä taidan

pitkästyttää puheillani teitä, tuomari. Täällä tulee vain kumma halu

puhua, kun kerran tapaa jonkun...



— Minulla on hyvää aikaa, Rauta lausui.



Hän tarjosi tutkintovangille savuketta. Päätä pudistaen tämä torjui:



— Minä en polta. Kiitoksia vain... On sellaisia nuoria miehiä, jotka

myös palaavat tänne aina. Jos he ovat kolme tai neljä kuukautta

poissa, toiset jo ihmettelevät. Eikä heissä kuitenkaan pohjaltaan ole

vikaa. He ovat vain jo lapsina jääneet vanhemmistaan ja joutuneet

aloittamaan kasvatuslaitoksessa. Sen jälkeen heillä on kuin Kainin

merkki. Mitä yhteiskunta voisi vaatia noilta ammattitaitoa vaille

jääneiltä leimattuaan itse heidät hylyiksi? Surkea oli myös sen

nuoren tytön kohtalo, joka irtolaisuudesta tuomittuna joutui tänne.

Hän, raukka, vähän päälle kahdenkymmenen, pyysi päästä ensimmäisenä

iltana eristyskoppiin saadakseen olla yksin. Seuraavana aamuna hänet

löydettiin siellä hirttäytyneenä. Hänen »irtolaisuutensa» kerrottiin

olleen siinä, että hän erääseen herraseuraan jouduttuaan oli

pilkallisesti kieltäytynyt antautumasta näiden leikkikaluksi. Kaiken

tämän valossa minustakin on alkanut tuntua turhalta potkia tutkainta

vastaan. Kai minun ja perheeni on määrä tuhoutua. Syytä ja tarkoitusta

en siihen kyllä käsitä.



Pastori Saana kohotti päänsä ja katsoi Rautaa silmiin. Sitten hän

painoi kädet korvilleen ja syventyi jälleen lukemaan kirjeitä.



— Minä aion pitää huolen siitä, että te ette tuhoudu, Urkela, Rauta

sanoi. — Kertokaa nyt noista kahdesta teille sattuneesta oudosta

tapauksesta.



Toivon kipinä oli syttynyt autonkuljettajan silmiin. Hän ei itse

käsittänyt, miksi hän luotti niin ehdottomasti tähän kookkaaseen,

rauhalliseen herraan. Innokkaasti hän aloitti:



— Eräänä iltana viime viikolla havaitsin autoni koneen reistailevan.

Ajoin korjauspajalle. Siellä totesimme vian suuremmaksi kuin

olin luullut. Minulla olisi ollut kiire kotiin. Oli näet vaimoni

syntymäpäivä ja olin luvannut palata ajoissa ehtiäkseni mukaan

sukulaiskekkereihin. Muuan tuttu kuljettaja lupasi laittaa autoni

kuntoon, jos minä puolestani veisin hänen kuormavaununsa meillä päin

olevaan garaasiin. Mutta taidan kuluttaa liiaksi tuomarin aikaa näillä

yksityiskohdilla?



— Ette lainkaan. Jatkakaa.



— Niin lähdin ajamaan. Satoi kuin saavista kaataen. Sörkän perukoilla

kaksi ihmishahmoa viittilöi keskellä katua minulle epätoivoisesti.

Minun kävi sääli tuota likomärkää pariskuntaa. Siksi pysäytin

kuullakseni, minne päin heillä oli matka. Kun se ei merkinnyt minulle

mutkaa, otin heidät kyytiin. Nuori nainen istahti viereeni ja mies

oven puolelle. He olivat hieman iloisella tuulella. Nainen otti esiin

pullon ja rupesi tyrkyttämään sitä minulle. Välttääkseni kinastelua

olin ryyppäävinäni vuoroin heidän kanssaan, mutta pidin peukalon pullon

suulla. Niin tultiin heidän ilmoittamansa talon luo, ja he hyppäsivät

alas. Siihen minäkin jäin. Kuinka lie kone päässyt sammumaan, enkä

saanut sitä sytyttämään. Kun olin kumartuneena tutkimaan, missä vika

voisi olla, pariskunta palasi mukanaan — poliisi!



Kertoja keskeytti nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä käänne kuulijaan

teki. Rauta virkahti:



— Jotakin sellaista odotin. Tuo pariskunta, jonka hyvänhyvyyttänne

poimitte kadulta viereenne, ei varmasti ollut niin märkä kuin

otaksuitte. Luullakseni se oli ollut jäljillänne jo ennen

korjauspajalle menoanne ja ajoi sitten autollaan edellenne.



Urkela pudisteli kummastuneena päätään.



— Teitä ei taida hämmästyttää liioin se, mikä seurasi. Pariskunta

syytti minua juopuneena ajamisesta. Poliisi ei ottanut uskoakseen

minun vastaväitteitäni. Heitähän oli kaksi, ja he olivat hienosti

pukeutuneita. Poliisipiiriin lähtö siitä tuli. Konstaapelin kanssa

astelin edellä, ja pariskunta seurasi kannoillamme.



— Perille tullessanne tuo kaunis pari oli kuitenkin häipynyt.



— Mistä te senkin arvasitte? autonkuljettaja ällisteli. — Häipynyt,

niin. Mutta iltayö meni, ennen kuin sain poliisipiirin herrat

vakuuttuneiksi siitä, etten ollut ryypännyt sinä iltana, yhtä vähän

kuin ennenkään.



— Se oli siis tapaus numero 1, Rauta totesi.



— Niin, toinen oli sitten sitä pahempi. Se sattui jo seuraavana

iltana. Olin päättänyt olla ajossa koko yön. Kello 2:n maissa muuan

lihava herra työntyi autooni. Hän oli kai ollut paremmanpuoleisilla

illallisilla, koska oli melkoisen humaltunut. Käskettyään ensin ajaa

Seurahuoneelle hän äkisti kysyi, tietäisinkö, mistä saisi tyttöjä.

No, sellaista sattuu. Yöajossa joutuu väliin kokemaan kaikenlaista.

Vastasin kohteliaasti, etten tiennyt. Hän komensi ajamaan Bulevardille

ja pysäyttämään Yrjönkadun kulmaan. Siellä hän kompuroi ulos autosta

ja katosi sumuun. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kahden naisen

kanssa, joiden väliin hän sijoittautui istumaan. Minä sain määräyksen

ajaa Kaivopuiston ympäri. Peilistä näin seurueen naukkailevan

ahkerasti. Herra nukahti välillä. Naiset kutittivat hänet hereille,

ja silloinkos siellä mekastus syntyi. Minua rupesi inhottamaan ja

aioin jo käskeä koko joukon autostani ulos. Mutta juuri silloin herra

pyysi pysähdyttämään, jotta tytöt pääsisivät kotiin. Se tapahtui

Tehtaankadulla. Kun en muuta ohjetta saanut, päätin ajaa kyydittäväni

Seurahuoneelle, kuten alun perin oli ollut puhe. Jo puolimatkassa

hän alkoi kuorsata. Perillä minulla oli suuri vaiva ravistella hänet

hereille. Kun vaadin ajomaksua, herra nosti hirmuisen metelin. Hänen

lompakkonsa oli poissa, samoin kultakello!



— Syyttikö hän heti teitä varkaaksi?



— Syytti! Minä olin muka kähveltänyt hänen nukkuessaan hänen kellonsa

ja rahansa. Kun asiaa poliisilaitoksella selviteltiin, hän oli jopa

tuntevinaan minulla olevat kaksi viisituhatmarkkasta omikseen. Olivat

kuulemma laskostetut juuri niin kuin hänellä oli tapana. Hän väitti

minun pitäneen rahat ja heittäneen hänen lompakkonsa kadulle. Poliisit

uskoivat alun perin häntä enemmän kuin minua. Hän oli iso tekijä, joku

turkulainen tehtailija. Kaiken kukkuraksi hänen kultakellonsa löytyi

autoni etuistuimen alta. Se sinetöi lopullisesti kohtaloni. Minä voin

kuitenkin vaikka vannoa...



Rauta keskeytti:



— Teidän ei tarvitse. Joko juttunne on ollut esillä oikeudessa?



— Kerran. Se lykättiin, kun asianomistaja ei ollut saapuvilla.



Kova hymy nousi Raudan huulille.



— Selvä. Palattuanne selliin pankaa tavaranne kokoon. Teidät

siirretään. Muutaman päivän kuluttua olette vapaa. Mutta, Urkela, älkää

kenellekään hiiskuko mitään minusta tai tästä keskustelusta. Muuten

vihollisenne iskevät teitä paljon lujemmin kuin tähän asti.



Ilmeet olivat nopeasti vaihdelleet leveillä, avoimilla kasvoilla.

Epäusko, ilo ja ällistys olivat seuranneet toisiaan.



— Onko minulla vihollisia? autonkuljettaja kummastui.



— On. Päivää ennen kuvailemaanne sateista iltaa teidät tilattiin

Mariankadun autoasemalta Pohjoisrannalle. Muistatteko?



Tanakka tutkintovanki mietti vain tuokion.



— Totta tosiaan, hän ihasteli. — Kyydittäväni oli hyvin kaunis nainen,



— Panitteko merkille, millä mielellä hän oli?



— Iloinen, kovasti iloinen. Hän hyräili operettisäveliä melkein koko

matkan.



— Minne veitte hänet?



— Fredrikinkadun 62:een.



— Oletteko varma?



— Tietysti... Olisiko sillä ajolla jotakin yhteistä minua kohdanneitten

onnettomuuksien kanssa? Se tuntuu...



Rauta katkaisi autoilijan tuumiskelun:



— Älkää mietiskelkö sitä, Urkela. Unohtakaa tämän jälkeen koko tuo

kyyti. Turvallisuudellenne se on ehdottomasti parasta.



Jäätyään papin kanssa kahden Rauta tiedusteli:



— Kuka täällä antaa määräykset vankien siirroista?



— Toinen apulaisjohtaja.



— Vie minut hänen puheilleen.



Saana epäröi tuokion. Sitten hän hymähtäen nyökkäsi. Mutta koputettuaan

käytävän toisella puolella olevaan oveen hän vetäytyi omaan

huoneeseensa.



Tumma, koleannäköinen mies nousi pöytänsä takaa tervehtimään tulijaa.

Tämä esittäytyi:



— Olen tuomari Rauta.



— Minäkin olen juristi, toinen sanoa töksäytti.



— Haluan, että tutkintovanki Matti Urkela siirretään rikospoliisin

huostaan. Voinette järjestää sen heti.



Apulaisjohtaja murahti tyytymättömänä:



— Oho! Ei täällä sellaista kiirettä pidetä.



Nähdessään vieraan rypistävän kulmiaan hän kiirehti lisäämään:



— Te ette ehkä tiedä, miten vakava häntä vastaan nostettu syyte on.

Sitä paitsi hänet on oikeuden päätöksellä nimenomaan passitettu tänne

odottamaan jutun jatkokäsittelyä.



Rauta vastasi kylmästi:



— Turkulainen tehtailija, joka teki ilmiannon, ei ilmestynyt

raastuvanoikeuden ensimmäiseen istuntoon. Hän varoo tulemasta esiin

myöhemminkään. Mutta olipa sen asian laita miten tahansa, pysyn

vaatimuksessani. Tämä valtakirja riittänee tukemaan sitä.



Apulaisjohtaja luki hänelle ojennetun paperin hyvin tarkkaan. Päästyään

loppuun hän hämmentyneenä kumarsi.



— Anteeksi, tuomari, hän pyysi nöyrästi. — Näissä oloissa tietysti...

Hetkinen vain...



Kun Rauta palasi pastorin huoneeseen, tämä otti hänet ilahtuneena

vastaan.



— Hauska, että pistäydyit tänne vielä, Saana sanoi. — Vasten

tahtoanikin kuulin, mitä Urkela jutteli sinulle. Siksi halusin

varoittaa sinua. Älä ota täydestä vankien juttuja. Niiden mukaan he

ovat kaikki syyttömiä ja yhteiskunta ainoa oikea syyllinen.



Kookas vieras tarttui laihaa pastoria molemmin kourin hartioista.



— Hyvä veli, hän virkkoi lämpimästi, — sinulla on kultainen sydän,

ja sinä olet Suuren Opettajan uskollinen seuraaja. Mutta älä anna

vankilaviranomaisten ammattitaudin — jokaisella ammatilla on näet

omansa — samentaa kirkasta lähimmäisrakkauttasi. Kuvittelen joskus

näkeväni ihmisen sydämeen. Siksi uskon — muuan muassa — Matti

Urkelaan... Onko sinulla täällä, muuten, puhelinluettelo?



Saanan uurteiset kasvot olivat punehtuneet. Vanhan toverin kysymys

yllätti hänet. Hieman änkyttäen hän myönsi:



— On, on... Kas tässä.



Rauta jupisi itsekseen:



— Urkela vei Aira Muroleen Fredrikinkadun 62:een... Tahdonpa totisesti

nähdä, missä nainen myrkyn sisäänsä sai...



Hän kumartui tutkimaan puhelinluetteloa K-kirjaimen kohdalta.

Pysähdyttyään tuttuun nimeen hän jähmettyi.



— Siis sittenkin! hän mutisi lyöden luettelon kiinni. — Hän julkesi

tulla reuhaamaan minun luokseni... Se ei ollutkaan häneltä hullumpi

veto. Sillä hän harhaannutti minut jättämään hänet laskuista pois...



Pappi tiedusti hiljaisesti:



— Mitä sanot?



— Puhun vain itsekseni, Rauta virkkoi. — Pidän nuhdesaarnaa itselleni.

Olen ollut aika yksinkertainen. Kuuluneeko se sitten minun alani

ammattitauteihin?



Kaikesta huolimatta hän hymyili tyytyväisenä.









Kolmastoista luku.



OILI SORMAALAN PANOS.





Rikospoliisin päällikkö tuijotti virkahuoneensa pöydällä olevaan

kelloon, jonka viisarit lähenivät kuutta. Ulkona oli jo pimennyt, ja

katulamput oli sytytetty.



Hän kääntyi nojatuolissa savuketta polttelevaan ystäväänsä.



— Voimme kohta lähteä, Kaarlo. Pojat ovat varmasti ehtineet jo

Tähti-kahvilaan ja pidättäneet tarjoilijattaret ja mahdolliset

asiakkaat. Sinähän sanoit kassanhoitajatartädin laittautuvan täksi

ajaksi kellariin ja päästävän meidät toista kautta sisään. Uskotko

hänen pitävän sanansa?



Rauta vastasi ykskantaan:



— Luotan tässä tapauksessa rahan voimaan.



Ahvenisto hörähteli:



— Sitä paitsi eukolla ei ole paljon valitsemisen varaa. Hän on kuin

hiiri loukussa. Ellei hän pysty uuninpiipusta ratsastamaan luudalla

ilmaan, niin pakoa yrittäessään hän juoksee joka tapauksessa miesteni

syliin. Tuhannen sinistä, punaista ja mustaa, veliseni, koituupa tästä

saalis! Miten oikeastaan pääsit Tähti-kahvilan salaisuudesta selville?



Nojatuolissa istuja sivuutti hänen kysymyksensä. Sen sijaan hän itse

tiedusti:



— Mitä sait irti Pohjoisrannalla pidätetystä »Unen posteljoonista»? Et

soittanut siitä toimistooni, vaikka niin sovittiin.



Lihava poliisimies ähki:



— Ei ollut mitään soittamista. Tuo ihmisraunio myönsi tunteneensa

Paavo Paatsaman. Hän kertoi toimittaneensa tälle puolen vuoden ajan

huumausaineita. Mutta pitemmälle en päässyt. Hän irvisteli minulle

vasten naamaa: »Jos sellainen ihme tapahtuisi, että saisitte pomon

kiinni, niin minunkin kieleni kantimet heltiäisivät. Siihen asti: nix!

Huono minun henkikultani on, mutta se on ainoani.»



— Aika ymmärrettävä kanta, Rauta myönsi. Painaen savukkeen tuhkakuppiin

sammuksiin hän lisäsi: — Lähdetään!



Poliisiauto kiidätti heidät nopeasti Korkeavuorenkadulle. Pihamaan

pimeydessä rikospoliisin päällikkö kuiskasi:



— Kuten huomaat, talo on hyvin vartioitu.



He koputtivat matalaan oveen. Se avautui melkein heti. Pienen, hennon

olennon perässä he työntyivät kellarikäytävään. Ikkunattomaan,

kirkkaasti valaistuun varastohuoneeseen tultuaan he tarkkasivat

opastaan. Tämä oli kalpea, kulunut nainen, jonka punaruskeaksi värjätyn

tukan juuret hohtivat valkeilta.



Käheällä äänellä hän kysyi kiihkeästi:



— Onko teillä rahat?



Ahvenisto tulistui:



— Vai siitä päästä...?



Rauta keskeytti hänet:



— Tämän asian hoidan minä.



Hän latoi pöydälle pinkan 1.000 markan seteleitä.



Sormiaan nuollen nainen ryhtyi laskemaan niitä. Loppuun päästyään hän

sujautti rahanipun poveensa.



— Ihan niin kuin sen ensimmäisen herran kanssa puhe oli, hän kujersi

hyvillään.



Räikeästi punatut huulet vetäytyivät rumaan hymyyn, ja hän mutisi

itsekseen:



— Tuo iänikuinen kitupiikki kehtasi haukkua minua »vanhaksi haaskaksi».

Käypä se hänelle kalliiksi. En pyytänyt häneltä muuta kuin vähän lisää

rahaa.



Äkisti vavahtaen hän tiukkasi:



— Onko aivan varmaa, että tehtyäni niin kuin tahdotte pääsen turvaan?



— On, Rauta vakuutti. — Täältähän on yhteys liigan johtajaan?



— En tiedä, onko hän johtaja, nainen huomautti. — Mutta puhelinyhteys

on.



Miesten seuraamana hän meni syvemmälle varastoon. Kasa vanhoja

säkkiriepuja lensi lattialle. Työnnettyään seinälaudoituksen syrjään

hän viittasi takana olevaan puhelinkojeeseen.



Ahvenisto puhkui:



— Onpa niillä vehkeet!



— Nyt soitatte johtajallenne ja ilmoitatte hänelle Tähden sulkemisesta,

Rauta määräsi.



Vanha kassanhoitajatar alkoi vavista. Hän kalvoi kuluneesta

käsilaukustaan savukkeen. Muutamia syviä rintahaikuja vedettyään hän

nosti kuulokkeen ja paino! hälytysnappia.



Römeä-ääninen mies ilmoitti:



— Kuulen.



— Päällikkö?



— Tietysti!



— Numero 23 täällä. Poliisiratsia. Paikka suljettu.



— Sain tiedoituksen toisaalta jo 10 minuuttia sitten. Miksi sinä olet

viivytellyt?



— En uskaltanut ottaa puhelinta esiin, ennen kuin talo hiljeni.



Selitys meni täydestä. Mitään vastaväitteitä ei kuulunut.



— Ketkä olivat ne kaksi poikaa, jotka tarjoilijattarien lisäksi

pistettiin Mustaan Maijaan?



— Kurt ja Alfred.



— Miten itse vältit loukun?



— Olin juuri tulossa täältä alhaalta. Yläoven lävitse kuulin jeparien

aiheuttaman rähinän. He eivät säästäneet äänivarojaan. Pakenin tänne

varaston takaosaan ja vedin varaseinän eteen. Jonkin ajan kuluttua he

tulivat tutkimaan etuvarastoa. Mitään he eivät kuitenkaan löytäneet.



— Hyvä. Odota siellä ohjeita. Soitan hetken kuluttua.



Kassanhoitajatar sulki puhelimen. Hän pyyhkäisi hiestä märkää otsaansa.



— Nyt ryyppy olisi tarpeen, hän huokasi.



Miehet eivät olleet kuulevinaan.



Kun nainen oli kertonut kuulemansa, rikospoliisin päällikkö kuiskasi

ystävälleen:



— Tiedoituksen vastaanottaja ei tunnu olevan liigan johtaja. Nyt hän

varmaan antaa tilanneselostusta ylemmälleen ja saa määräyksensä.



Rauta nyökkäsi ääneti.



Puhelin kilahti.



— Numero 23.



— Kuuntele tarkkaan. Mitään laiminlyöntiä ei saa tapahtua. Vedä johdot

irti, niin ettei niistä jää jälkeäkään. Ne ja koneen otat mukaasi

varmistuttuasi huomaamattomasta pääsystä kadulle. Kuljet Länsisatamaan

ja hallin kiertäen rautatiesillalle. Siellä pudotat kantamuksesi

mereen. Asuntoosi et saa mennä. Kai sinulla jokin turvallinen paikka on

tiedossa?



— On, päällikkö.



— Painu sinne sitten. Siellä pysyt huomisiltaan asti. Kello 17,50 olet

Mannerheimintie 81:n edustalla. Musta henkilöauto seisahtuu silloin

siihen sammuttaen kahdesti etuvalonsa. Sinä hyppäät takaistuimelle.

Onko selvä?



— On, päällikkö. Mutta...



— Ei muuta. Saat kiittää tämäniltaista toimeliaisuuttasi siitä, että

näemme vuoksesi näin paljon vaivaa. Pääset tähän erään viimeisen suuren

lastimme mukana maasta. Tavara jää Ruotsiin. Itse jatkamme Gdanskiin.

Loppu!



Toistettuaan vieressä seisoville miehille saamansa määräykset kalpea

nainen kysyi vavisten:



— Mitä minä nyt teen?



— Tarkalleen niin kuin teitä käskettiin, Rauta vastasi. — Johtajanne

lähettää varmasti tänne miehet toteamaan, mihin kuntoon olette varaston

jättänyt. Toiset tulevat varjostamaan teitä, kunnes olette heittänyt

puhelinkojeen mereen.



— Mutta sitten, sitten...? kassanhoitajatar tuskaili.



— Jatkatte rauhallisesti torin ylitse Pohjois-Esplanadin puolelle,

Rauta neuvoi. — Mariankadun kulmassa tai viimeistään Katajanokan

sillalla ensimmäisen luokan vuokra-auto tulee hiljaa ajaen vastaanne.

Pysähdytätte sen ja nousette siihen. Vaunu kiertää koko Kruununhaan ja

päätyy pääpoliisiaseman pihamaalle.



Hän käännähti Ahvenistoon ja kysäisi:



— Kai tuollainen auto on järjestettävissä?



Tämä murahti:



— On, mikäli katsot maksavan vaivan pelehtiä noin!



Naisen haaleat silmät olivat revähtäneet säikähdyksestä levälleen.



— Tarkoitatteko, että minut viedään poliisiasemalle? hän tiedusti ääni

katkeillen.



— Vieraaksi, Rauta tyynnytteli häntä. — Se on ainoa paikka, missä

olette lähiaikoina turvassa.



Kun ystävykset palasivat pilkkopimeälle pihamaalle, rikospoliisin

päällikkö alkoi purkaa tyytymättömyyttään:



— Miksi hitossa sallit sen akan repiä puhelimen irti ja pakata sen ja

johdot salkkuunsa...?



— Se oli radiopuhelin. Huomasit kai sen?



Ahvenisto murahti jotakin epämääräistä.



Toinen jatkoi:



— Insinööriystäväni saivat ennakkoon ilmoituksen, mistä puhelu tuli.

He sanoivat voivansa peilata sen avulla toisen keskustelijan paikan,

ainakin likimäärin. He kuuntelivat sitä paitsi koko vuoropuhelun.

Heidän muistiinpanoistaan saatan todeta, pysyikö naisen selostus

kirjaimellisesti totuudessa.



Rikospoliisin päällikkö äkäili edelleen:



— Minusta tämä ajojahti olisi voinut päättyä paremminkin.



Rauta hymähti.



— Tuskinpa, hän väitti hyväntuulisesti. — Olemme hyvää vauhtia

lähestymässä loppuratkaisua.



Samana iltana hän kertoi vaimolleen jutun uusimmat vaiheet. Kun hän

ehti loppuun, Inkeri huudahti sinisilmät säteillen:



— Miten ihmeellistä, Kaarlo! Kun tänä aamuna kerroit tuntevasi, että

lehti alkaa kääntyä, en jaksanut vielä uskoa sitä. Nyt sen sijaan...!



Mies kysäisi:



— Nyt sen sijaan...?



Vaimo naurahti.



— Huomisaamuna alan katsella, mitä pukuja otan mukaani Tukholmaan.



Äkkiä hän vakavoitui.



— Mutta, Kaarlo...



— Mitä niin?



— Mitä tapahtuu, kun huomisiltana ketään naista ei nouse mustaan

henkilöautoon Mannerheimintie 81:n edustalta?



— Ei sen kummempaa. Ahveniston miehet sieppaavat vaunun kuljettajineen

ja matkustajilleen. Toivottavasti sieltä löytyy sekin herra, joka

tänään jakeli käskyjä kassanhoitajattarelle.



Inkeri pudisti päätään.



— En usko, hän ilmoitti. — Jos hän on jonkunlainen tekijä, niin hän

ei tämän maan pinnalla turhanpäiten antaudu alaistensa katseltavaksi.

Mikäli hän lähtee tuolle Ruotsin ja Gdanskin matkalle, hän varmaan ajaa

toisella autolla lähtösatamaan.



Rauta nyökkäsi. Vaimo saattoi olla oikeassa.



— Minusta mustan henkilövaunun sieppaaminen, tämä jatkoi yhä

innokkaammin, — on kokonaisuudessaan epäonnistunut ajatus.



— Hyvä, ettei ystävämme Ahvenisto ole kuulemassa arvosteluasi. Ajatus

oli hänen suuri keksintönsä äskeisessä neuvottelussamme. Hän oli siitä

oikein ylpeä. Eikä suunnitelma liioin minusta tuntunut hullummalta.

Liigan autolle täytyy toki tehdä jotakin.



— Ei noin tökerön yksinkertaista!



Mies tiedusti leikkisästi:



— Onko sinulla parempi ehdotus?



Inkerin vaalea hipiä punehtui hiukkasen. Taistelunhaluisesti hän

vastasi:



— On! Olisi sääli jättää näin loistava tilaisuus käyttämättä. Kaarlo,

oletko unohtanut sen, mitä kasssanhoitajattarelle luvattiin? Hän

pääsisi _tähän erään viimeisen suuren lastin_ mukana Ruotsiin! Lasti

sisältää tietysti huumausaineita. Jos sallit Ahveniston siepata auton

Mannerheimintie 81:n edustalta, et ikinä saa tietää, minne sen oli

määrä ajaa ja mistä tuo kallisarvoinen lasti lähtee Pohjanlahden ylitse.



Rauta ryhtyi puolustautumaan:



— Olen muistanut lastin. Sekä Suomen että Ruotsin rannikkoviranomaisia

on varoitettu, ja hälytys on siellä suoritettu.



Vaimo tuhahti väheksivästi.



— Niin, mies myönsi, — se verkko on hatara. Mutta mitä muuta voisimme?

Jos panemme toisen auton tai moottoripyörän seuraamaan mustaa vaunua,

edellä ajavat havaitsevat illan mittaan olevansa takaa-ajettuja.

Et liioin saattane ajatella, että pakottaisimme Tähti-kahvilan

tarjoilijattaren meidän tiedustelijanamme tuolle matkalle. Hän makaa

nyt poliisilaitoksen suojissa ja vapisee silti pelosta kuin pahimmassa

horkassa.



Suuret sinisilmät loistaen Inkeri sanoi:



— Hän on tietysti laskuista poissa. Mutta _joku toinen nainen_ voisi

hänen asemastaan olla huomenna kello 17,50 Mannerheimintie 81:n

edustalla! Jos hän on kyllin nokkela, hän pystyy varmaan toimittamaan

salakuljettajat lasteineen tulli- tai merivartiomiesten käsiin tällä

tai tuolla puolen Pohjanlahden.



Rauta virkkoi innostuneena:



— Ajatus on hurjan hieno. Kerrassaan loistava, mutta samalla uhkarohkea.



Hän nousi mittelemään levottomasti työhuonettaan. Viimein hän istahti

jälleen vastapäätä vaimoaan. Hän sytytti savukkeen ja totesi huokaisten:



— Valitan, Inkeri. Suurenmoinen ajatuksesi ei ole toteutettavissa.



— Miksi ei?



— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tämän kaupungin naisetsivät.

Kukaan heistä ei sovi tuohon osaan. Jos joku olisikin kyllin älykäs

siihen, hän on aivan toista tyyppiä kuin Tähti-kahvilan punapää.

Voidaksemme edes toivoa menestystä nainen pitäisi saada sentään

naamioiduksi kassanhoitajatarta muistuttavaksi, sillä kai joku

joukosta on tämän ennen nähnyt.



Vaimo kysäisi hiljaisesti:



— Eikö tuo nainen ole minun mittaiseni?



— Yhtä pieni, suunnilleen.



— Sanoit häntä hennoksi. Ei ole kauan siitä, kun mairittelit minua

samalla sanalla.



— Hän on suorastaan laiha, mies muisteli. — Onneksi sinä et ole sitä.



— Mutta me olemme sentään samaa tyyppiä.



Inkeri poistui hetkeksi.



— Käväisin katsomassa peilistä hiuksiani, hän selitti palatessaan. —

Hieman sääli niitä on värjätä punaruskeiksi.



Rauta tuijotti häneen kysyvästi. Sitten hän puuskahti: — Mitä

oikeastaan tarkoitat?



Vaimo seisahtui hänen eteensä ja ilmoitti hymyillen:



— _Minä_ olen se nainen, jota et kauempaa löytänyt. Mies naurahti.



— Etkä ole, hän torjui jyrkästi.



— Olenpa! Ajatus oli minun, ja minä sen toteutan.



Rauta tulistui:



— Mielettömyyksiä! Tuolle matkalle lähtevä nainen leikkisi

kuolemalla. Aira Murole ja Oiva Alatti murhattiin, koska he olivat

huumausaineliigan tiellä. Aira-rouvakaan ei kuitenkaan saattanut olla

kovin vaarallinen noiden herrojen turvallisuudelle. En ikinä salli

sinun syöksyä suin päin samaan kohtaloon! Itse ilmoitit muutamia päiviä

sitten, ettei tässä talossa tarvita kahta elämällä ja kuolemalla

leikkivää salapoliisia.



Inkeri yritti muistuttaa:



— Silloin oli kysymys Martti-pojasta, joka on vielä lapsi.



— Hänen urakkansakin oli lapsen leikkiä tähän verrattuna, mies julisti.

— Sitä paitsi nyt on kysymys äidistä, jolla on kaksi pientä lasta.

Ellet heitä tuota hullua ajatusta kauniista päästäsi, yllytän sekä

Martin että Marjan riippumaan kaulassasi, niin ettet pääse liikahtamaan

tästä talosta. Toistan sen, mitä äsken sanoin. Suurenmoinen

suunnitelmasi ei ole toteutettavissa. Eikä siitä puhuta enää sanaakaan!



Hän nousi nojatuolista ja asteli työpöytänsä ääreen syventyen tutkimaan

sillä olevia papereita.



Vaimo katsoi hänen jyrkkäpiirteistä profiiliaan. Tarmokas leuka

vaikutti tavallistakin jyhkeämmältä. Oli turha koettaa suostutella

Kaarloa.



Huokaisten hän kohautti olkapäitään. Hän hiipi miehensä korkeaselkäisen

tuolin taa ja silitti hyväillen tämän tukkaa.



— Olkoon sitten, hän kuiskasi alistuvasti. — Asialle on kuitenkin

vahingoksi, etten ole vain sinun sihteerisi. Loistava Paula Meronen ei

tyypiltään sovi tämänkertaiseen osaan.



— Ei, mies myönsi. — Mutta sinä sovit minun vaimoni osaan.



Hymyillen hän veti Inkerin syliinsä ja lohdutti kuin lasta:



— Älä sure, tyttöseni. Pääset kyllä Pohjanlahden taa. Mutta

turvallisesti lentokoneessa ja minun vieressäni, Seuraavana aamuna

Rauta vietti pari tuntia rikospoliisin päällikön virkahuoneessa. Kun

hän palasi, vaimo riensi eteiseen häntä vastaan ilmoittaen:



— Neiti Sormaala on täällä. Hän on jo tuntikauden odotellut sinua.



— Oletko jutellut hänen kanssaan?



Inkeri ei katsonut häneen vastatessaan:



— Vähän.



— Mitä asiaa hänellä mahtanee olla?



— Pianpa kuulet. Minun on mentävä Marjan luo.



Istahtaessaan vastapäätä pientä, vaaleaa näyttelijätärtä mies pani

merkille hänen kasvojensa kalpeuden ja suurten, ilmehikkäiden silmien

levottomuuden. Hän tarjosi tytölle savukkeen. Sytyttäessään omaansa hän

aloitti:



— Pyysin taiteilija Horniaa sijoittamaan teidät ateljeehensa ja

pitämään teidät siellä muutamia päiviä. Tarkoitukseni oli, ettette

toistaiseksi liikkuisi sieltä.



Oili hymyili valjusti.



— Minä olinkin siellä. Mauno kertoi myös ne terveisenne, ettei se ollut

teiltä ainoastaan ehdotus, vaan käsky.



Nuoren näyttelijättären hieman ilkamoiva sävy ärsytti talon isäntää.

Jäykästi hän sanoi:



— Entisen ylioppilaan pidätys välittömästi teidän luonanne käynnin

jälkeen on saattanut kiinnittää huumausaineherrojen huomion teihin.

Olin levoton turvallisuudestanne. Nyt olen sitä vielä enemmän. Ne

voimat, joita vastaan taistelemme, tietävät jo varmasti teidän tulleen

minun luokseni.



— Olen kiitollinen tuomarin huolenpidosta, tyttö virkkoi.



Sitten hän puuskahti äkisti:



— Mutta se on turhaa! Minä en välitä enää mistään! Hermostuneesti hän

kiersi hansikkaita sormiensa ympäri. Silmät olivat tulvahtaneet täyteen

kyyneliä.



— Koettakaa ymmärtää minua, tuomari. Ensimmäinen päivä Aira Muroleen

huoneistossa meni hyvin. Jaksoin tehdä työtäkin teatterissa. Minua piti

yllä jännittynyt odotus, milloin joku noista inhottavista miehistä

tulisi luokseni. Sitten tuo renttu saapui. Kaikki oli tuokiossa ohitse.

Minulla ei ollut enää mitään tehtävää. Tyhjyys ammotti edessäni.



Tytön valitus liikutti Rautaa. Lämpimästi hän sanoi:



— Te hoiditte oman osanne loistavasti. Sitä paitsi olin panevinani

merkille, ettei taiteilija Hornia ollut teille tyhjää ilmaa. Olitte

toissailtana hyvin iloinen.



Oili hymähti alakuloisesti.



— Se oli ennen sitä, kun minun osani loppui, hän huomautti. — Aivan

suotta te varoititte minua ottamasta Maunoa liian vakavalta kannalta.

Koko juttu oli molemmin puolin epätoivoinen, surkea yritys unohtaa

sellaista, mitä ei voi unohtaa. Kumpikin meistä koetti kyllä urheasti.

Mutta Mauno ei pystynyt hetkeksikään pyyhkimään mielestään Margitia

enkä minä — Erikiä. Tänä aamuna tunnustimme sen toisillemme suoraan.

Teistä tämä kuulostanee hassulta. Teidän vaimonne sen sijaan ymmärsi

minut. Minulle ei ole jäänyt mitään. Ajatus näyttelemisestäkin, joka on

kauan ollut suuri haaveeni, tympäisee minua.



Rauta poltteli ääneti. Mitäpä hän olisi osannut sanoa? Ei olisi

kannattanut viitata tytön nuoruuteen ja vuosien kykyyn arpeuttaa haavat.



— Te kai ihmettelette, tuomari, näyttelijätär jatkoi, — miksi tulin nyt

luoksenne.



Mies jäi odottavalle kannalle.



— En toki saapunut vain itkemään teille sydämeni hulluutta. Sellaisen

kuunteluun tiedän teidän aikanne liian kalliiksi. Tulin pyytämään

teiltä uutta tehtävää.



— Tehtävää?



— Ette ehkä muista, tuomari, mitä lupasin teille sinä iltana, jolloin

Erik kuoli. Minä sanoin, että jos on jotakin, millä voin auttaa teitä,

olen valmis. Valmis mihin tahansa! Tarkoitin sillä täyttä totta jo

silloin. Vielä täydemmin nyt. Myös Erik kuoli huumausaineliigan uhrina.

Ehkä se ei ollut tarkoitettua, mutta joka tapauksessa hän kuoli.

Antakaa minulle tilaisuus kostaa hänen kuolemansa!



Tytön vetoomuksen intohimoisuus yllätti Raudan. Hän ei ollut kuvitellut

tuon pienen vaaleaverikön pystyvän noin rajuun tunteeseen. Epäröiden

hän virkahti:



— Jos vain tietäisin...



Oili kumartui häntä kohden ja kuiskasi kiihkeästi:



— Sallikaa minun olla se nainen, joka tänään nousee Mannerheimintieltä

noiden roistojen autoon!



Nähdessään miehen säpsähtävän hän lisäsi kiireesti:



— Voi, tuomari, ette saa olla vihainen siitä, että vaimonne mainitsi

minulle tuosta tehtävästä. Hän käsitti minun tilani. Tuo tehtävä olisi

paras lääke minun sairauteeni.



Rauta ymmärsi nyt, miksi Inkeri oli vaikuttanut hermostuneelta

ottaessaan hänet äsken vastaan ja miksi hän oli niin kiireisesti

poistunut eteisestä. Itsepäinen pikku nainen, mies tuumi. Vaimon

illalla esittämä suunnitelma oli puolen yötä pyörinyt hänen

omassakin päässään. Mutta löytämättä ketään osaan sopivaa hän oli

lopulta mielipahakseen jälleen päätynyt siihen, ettei ajatus ollut

toteutettavissa.



— Leikkisitte silloin kuolemalla, hän virkahti mietteliäästi.



— Mitä sillä on väliä? tyttö huudahti. — Sitä paitsi minä sovin

siihen osaan. Olen näyttelijätär. Jos päästätte minut yksiin sen

henkilön kanssa, jota tulisin esittämään, opin puolessa tunnissa hänen

liikkeensä ja äänensä. Voin värjätä tukkani minkäväriseksi tahansa.

Itse pystyn myös maskeeraamaan itseni.



Mies myönsi:



— Tuo kaikki kuulostaa hyvältä. Mutta...



Nuori nainen havaitsi hänen alkavan horjua. Rukoillen hän keskeytti:



— Älkää tehkö enää vastaväitteitä, tuomari! Minä selviän varmasti

tehtävästä. Isäni opetti minua pikku tytöstä asti radistiksi. Hän

toivoi minun antautuvan sille alalle. Osaan käyttää niitä kojeita.

Jos te voitte hankkia minulle sifferit ja laitteen, jonka voin

piilottaa matkalaukkuun, niin minä pystyn lähettämään tarpeelliset

hälytyssähkeet. Kai salakuljetusaluksessa jokin puinen masto on, jonka

kiinnitysvaijeria saanen käytetyksi antennina.



Rauta sanoi painokkaasti:



— Hyvä on sitten. Te sovitte tuohon vaativaan, vaaralliseen osaan

todella ihmeellisesti. Sallikaa minun sanoa, että olette hyvin rohkea

tyttö.



— Te siis suostutte! näyttelijätär riemuitsi.



Hän hypähti innoissaan paikoiltaan ja suuteli miestä.



— Olette hurjan kiltti! Nyt kannattaa taas elää!



Rauta nousi.



— Tulkaa!



Oili sujautti hansikkaat käteensä ja kysyi reippaasti: — Minne lähdemme?



— Pääpoliisiasemalle. Siellä olette turvassa tämän päivän. Samalla

saatte tilaisuuden tarkkailla sitä naista, jonka osaa joudutte

näyttelemään.



Seuraavan aamuyön tunnit Rauta ja Ahvenisto viettivät Ruotsin

lähetystötalon eräässä syrjäisessä huoneessa. Varovaisuuden vuoksi oli

sovittu, että rannikkoviranomaiset kummaltakin puolen Pohjanlahtea

lähettäisivät ilmoituksensa sinne.



Uudestakaupungista Vaasaan asti oli tasaisin väliajoin saapunut pelkkiä

kielteisiä tiedoituksia. Rannikolla ei ollut havaittu epäilyttävää

liikettä. Mitään radiosanomia ei sinne liioin ollut saapunut. Pitkä

hiljaisuus seurasi näiden ilmoitusten jälkeen.



Rauta oli vajonnut syvään nojatuoliin ja poltti savukkeen toisensa

jälkeen. Ahvenisto oli tapansa mukaan riisunut kauluksensa ja

solmionsa. Rinta paljaana hän kulki puhkuen huoneessa sinne tänne.

Odotus kävi ylenmäärin hänen hermoilleen.



Rauhattomalla vaelluksellaan hän pysähtyi äkkiä ystävänsä eteen ja

tiukkasi:



— Entä, jos tuo tyttö on vetänyt sinua huulesta?



Rauta raotti vain toista silmäänsä ja kysyi:



— Kuka?



— Sormaalan tyttö, tietysti!



— Kaikkea päähäsi pälkähtää.



Rikospoliisin päällikkö ähki:



— Ennen kuin tämä kirottu yö on lopussa, voin päätyä

kummallisempiinkiin ajatuksiin.



— Uskon sen. Sinun mahdollisuutesi siihen suuntaan ovat rajattomat.



Ahvenisto tuijotti nojatuolin syvyyksiin kasvot kiukusta punaisina.

Nielaisten huulille pyrkivät katkerat sanat hän pyörsi raskaasti ympäri

ja jatkoi kävelyään.



Neljännestunnin kuluttua Rauta uteli hyväntahtoisesti:



— Harjoitteletko ehkä ensi kesän olympiankisojen maratonia varten?



Hän saavutti toivomansa tuloksen. Lihava poliisimies lopetti

ravaamisensa. Äkäisesti tuhahtaen hän vaipui läheiseen nojatuoliin.

Piippu ja tupakkakukkaro ilmestyivät esiin. Hartaasti hän ryhtyi

latauspuuhiin. Imaistuaan ensimmäiset nautinnolliset sauhut hän

puolestaan tiedusti:



— Onko Hornian heila antanut elonmerkkejä?



— Lapasin hänet viimeksi tänään puolenpäivän aikaan.



— Eikö Inkerillä ole mitään muistuttamista vilkasta seurusteluasi

vastaan sanotun hurmaajattaren kanssa?



— Ei.



Rikospoliisin päällikkö murahti.



— Sepä kumma, hän huomautti. — Minulle on kerrottu tuon tumman

kaunottaren hakkailevan sinua häikäilemättömästi.



Rauta naurahti.



— Kas, kun minä en ole havainnut sitä, hän vastasi kevyesti. — Koetan

ottaa tilaisuudesta paremmin vaarin tavatessani hänet huomenissa

jälleen puolenpäivän aikaan.



Ahvenisto kirosi puoliääneen.



Sen jälkeen molemmat vaikenivat.



Äkisti puhelin pärähti soimaan. Rauta harppasi pöydän luo. Linja surisi

pitkään. Vihdoin ääni kuului:



— Onko tuomari Rauta tavattavissa?



— Puhelimessa.



— Tohtori Göransson täällä. Hyvää iltaa tai paremminkin hyvää huomenta!



— Huomenta! Mistä soitatte?



— Söderhamnista.



— Kuuluuko uutta?



— Uutta? Kyllä. Täydellinen voitto!



Rauta hengähti syvään.



— Kertokaa.



— Saimme ensimmäisen radiohälytyksen, kun salakuljetusalus oli

vielä kaukana avomerellä, ruotsalainen aloitti. — Ilmoituksen

perusteella saatoimme keskittää vartioinnin Strömsbron — Norrsundetin

— Söderhamnin — Hudiksvallin kaistalle. Myöhemmin saapunut sähke

teki moottoritorpeedoveneillemme mahdolliseksi supistaa nuotanperää.

Salakuljettajat näyttivät ajavan siihen täyttä vauhtia ja mitään

aavistamatta. Sitten he kuitenkin äkisti muuttivat suuntaa ja lähtivät

pyrkimään kohti pohjoista. Siitä kertova radiotiedoitus katkesi kesken.



— Katkesi kesken? Salakuljettajat keksivät siis neiti Sormaalan.



Tohtori Göransson myönsi:



— Aivan. Äkkikäännös pohjoiseen yllätti hänet täydelleen. Peläten

kaiken olevan hukassa hän ryhtyi sähköttämään noudattamatta enää

aikaisempaa varovaisuuttaan. Joku joukkion jäsenistä yllätti hänet

siinä puuhassa. Hurja meteli syntyi. Äänet kantautuivat lähellä oleviin

laivoihimme. Ratkaisu tuli nopeasti meidän voimatta puuttua siihen.

Salakuljettajien päällikkö ampui tyttöä kahdesti, ja hänet heitettiin

mereen.



Ääni hieman käheänä Rauta kysyi:



— Hukkuiko neiti Sormaala?



— Ei toki! Hänet nostettiin lähinnä olleeseen veneeseemme. Kun kävi

ilmi, että tämä pikku neiti oli yön suurin sankari, lähetettiin nopein

laiva kiidättämään häntä rannikolle, sairaalaan. Toinen luodeista

on puhkaissut keuhkon, toinen taas viiltänyt lihashaavan hänen

käsivarteensa. Tavallaan hänelle oli onneksi joutua jo siinä vaiheessa

ilmi.



— Teillä on hiukkasen omalaatuinen käsitys onnesta, Rauta huomautti

naurahtaen. — Jos minut heitettäisiin tuossa kunnossa keskellä yötä

jääkylmään veteen, en tuntisi itseäni lainkaan onnelliseksi.



Ruotsalainen sanoi jäykästi:



— Tarkoitin sitä, että salakuljetusalukseen jääneenä hänen olisi

saattanut käydä vielä hullummin luotisateessa.



— Syntyi siis tulitaistelu?



— Kaiken lisäksi hyvin katkera, tohtori Göransson vahvisti. —

Kun saartorenkaamme arvioitiin kyllin kiinteäksi, valonheittimet

sytytettiin ja salakuljettajia kehoitettiin antautumaan. Hetkisen he

pyörivät kannella kuin sokeat. Mutta he olivat parkkiintuneita ja —

miksen sitä myöntäisi? — urheita veijareita. Äkisti alus syöksähti

kohti etelää, ja sillä oli totisesti voimakkaat koneet. Väliin se pääsi

pujahtamaan valonheittimiltämme piiloon. Havaitessaan etelästä tulossa

olevat kaksi torpeedovenettämme he yrittivät itään. Samalla heidän

kaksi konekivääriään ja kolme konepistooliaan alkoivat syöstä tulta. He

aikoivat murtautua, maksoi mitä maksoi, saartoketjun lävitse. Ajojahtia

ja tulitaistelua jatkui toista tuntia, kunnes vihdoin viimeinenkin

ase vaikeni heidän puolellaan. Vertavuotava ruorimies nosti valkoisen

lipun ja pysähdytti koneet. Neljä miestä oli pahoin haavoittunut,

heidän joukossaan salakuljettajien päällikkö. Kaksi oli kuollut.

Aluksesta löytyi suurin määrä huumausaineita, mitä meidän maassamme on

milloinkaan takavarikoitu.



— Onnittelen!



Ruotsalainen vastasi hyvin kohteliaasti:



— Onnittelut kuuluvat teille, tuomari Rauta. Saamme kiittää teitä

siitä, että vihdoinkin olemme saavuttaneet huomattavan voiton

taistelussa huumausaineiden salakuljetusta vastaan.



— Ei minua niinkään paljon kuin neiti Sormaalaa.



— Osaamme osoittaa kiitollisuuttamme myös hänelle. Siitä voitte olla

vakuuttunut. Iltapäivällä mainitsitte tulevanne pian Tukholmaan.

Milloin saavutte?



— Ensi lauantaina. Silloin kerron teille lisää uutisia. Mutta vielä

eräs kysymys, ennen kuin lopetamme tämän keskustelun. Onko saatu jo

selville, mikä on salakuljettajien haavoittuneen päällikön nimi.



— Heikki Kekrilä.



Rauta vihelsi. Tällaista käännettä hän ei ollut odottanut.



Tohtori Göransson kysäisi:



— Oliko se teille yllätys?



— Aikamoinen.



— Tunnette siis miehen?



— Luulen tuntevani. Siinä kaikki, tähän erään.



— Hetkinen vielä, ruotsalainen kiirehti sanomaan. — Täällä on eräs,

joka haluaa vaihtaa kanssanne muutaman sanan. Siirrän puhelun toiseen

huoneeseen.



Tuokion kuluttua heikko naisen ääni kuului:



— Tuomari...



— Te, neiti Sormaala! Miten teidän sallitaan...?



Näyttelijätär naurahti pehmeästi.



— Älkää nyt heti toruko, tuomari. Vai luuletteko minun karanneen

vuoteesta? En pystyisi siihen, vaikka tahtoisinkin. Sitä paitsi

huoneeni on aivan liian täynnä ihania kukkia kaivatakseni pois

viileiden lakanoiden välistä. Kuvitelkaa: kukkia! Eikä vielä ole edes

aamu. Tuntuu uskomattomalta, että sellaista voidaan järjestää keskellä

yötä. Ihmiset täällä ovat kultaisia. Kun oikein kiihkeästi halusin

puhua kanssanne, sekin toive toteutui.



— Kiltti, urhea tyttö! Tulen muutaman päivän kuluttua vaimoni kanssa

katsomaan teitä.



— Ihanaa! Nyt lääkäri antaa merkkejä, että minun olisi jo lopetettava.

Mutta, tuomari...



— Mitä aioitte sanoa?



— Eikö minusta ollutkin teille hiukkasen apua?



— Hiukkasen! Teidän panoksenne oli paljon suurempi kuin itse osaatte

edes kuvitella.



Tytön naurahdus oli onnea tulvillaan.



— Kiitoksia, tuomari! Näkemiin!









Neljästoista luku.



»MINÄ TAHDOINKIN OLLA KANSANTUHOOJA!»





Helsingin keskikaupunkikin oli jo hyvin hiljainen, kun Rauta ystävineen

työntyi ulos rikospoliisiosastosta. Ravintolat olivat tunti sitten

sulkeneet ovensa. Koko Aleksanterinkadun mitalla vain pari autoa

vilahti ohitse. Jokunen myöhäinen kulkija sivuutti heidät hieman

horjahtelevin askelin.



Kun he kääntyivät Ylioppilastalon nurkkauksesta Mannerheimintielle,

Ahvenisto ei jaksanut enää pysyä ääneti, vaan murahti tyytymättömänä:



— Emmekö olisi voineet ottaa autoa?



— Emme.



— Tiedäthän, miten raskaasti tällainen pitkä kävely käy minun

voimilleni.



— Se on vain terveellistä sinun pursuileville muodoillesi.



Rikospoliisin päällikkö ähkäisi.



— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! hän noitui hiljaa. —

Jospa tietäisit, miten minä inhoan sinun työskentelytapojasi. Viime yön

valvotit minua jo Ruotsin lähetystötalossa. Ja nyt taas!



Rauta naurahti matalasti.



— Tämän jälkeen en pitkään aikaan ryöstä sinulta kallisarvoista

yöuntasi, hän lupasi.



— Mikäli eivät huumausaineherrat poraa meihin kumpaankin sellaisia

reikiä, että saamme pitkän unen!



— Jos sinua pelottaa, niin painu rauhaisiin pehkuihisi. Mutta

kun illalla esitin lähteväni yksin liikkeelle, sinä pidit sitä

henkilökohtaisena loukkauksena.



Ahvenisto huomautti kiivaasti:



— Tietysti haluan olla mukana siinä, mitä sinä sanoit viimeiseksi

näytökseksi.



— No niinpä...



Ääneti he jatkoivat Pohjois-Rautatienkadulle. He olivat ainoat kulkijat

sillä. Sumun verhoamat katulyhdyt valaisivat ympäristöä surkean

heikosti.



Lihava poliisimies pysähtyi kuivaamaan hikeä kasvoiltaan.



— Oletko varma edes siitä, hän tiukkasi, — ettei Margit petä meitä?

Ja vaikkei niinkään olisi, niin jokin seikka on voinut tai voi mennä

vinoon kenenkään pystymättä lähettämään meille ennakkovaroitusta...



— Tässä maailmassa on hyvin vähän ehdottoman varmaa.



— Jos tuo on olevinaan filosofointia, niin se on sangen halpahintaista,

Ahvenisto puhisi. — Sinun strategiaasi en sitä paitsi ymmärrä

ollenkaan. Minä olisin ympäröinyt vaikka koko korttelin miehilläni.

Suora hyökkäys pesään olisi sitten tuottanut varman voiton.



— Niinköhän? Rauta epäili. — Emme tunne huumausaineherrojen päämajan

rakennetta. Sinun suoran hyökkäyksesi tulos saattaisi jäädä varsin

laihaksi. Pesä olisi silloin ehkä jotakin tietä tyhjentynyt. Unohdat

lisäksi erään seikan. Yleismaailmallisessa taistelussa tuota liigaa

vastaan on viime vuosina joskus saatu joku tärkeäkin herra kiikkiin.

Mutta ainoaakaan ei ole onnistuttu pyydystämään elävänä. Auttamatta

saarroksiin joutuneina he ovat ehättäneet oikeuden edelle ja tehneet

itsemurhan. Minun suunnitelmani mukaan ei mitään sellaista tänä yönä

pääse tapahtumaan. Onko sinulla reikärauta mukana?



— Tietysti. Entä sinulla?



— Aivan yhtä tietysti: ei. Tuletko mukaan vai?



Rikospoliisin päällikkö murisi:



— Minun henkeni ei ole paljon kalliimpi kuin sinun. Joskus sen

kuitenkin menetän sinun hullunrohkeissa tempauksissasi. Eukkoni

vaivainen leskeneläke ei siitä suurene eikä pienene, vaikka se

tapahtuisikin jo tänä yönä.



— Jos seuraat, niin nyt suu poikki!



Ystävykset lähtivät ääneti jatkamaan matkaansa. Poikettuaan

Fredrikinkadulle he pysähtyivät seuraavassa kulmauksessa tuokioksi

tarkkaamaan taloa, joka oli heidän määränpäänsä.



Rauta virkahti puoliääneen:



— Tuopa kummaa.



— Mikä sitten? Ahvenisto uteli kuiskaten.



— Kuljetusliikkeen erään ikkunan verhojen lävitse kuultaa valoa. Jokin

on nyt hullusti. Siellä ei pitäisi olla ketään.



— Kaikesta päättäen siellä on. Jätetäänkö toiseen kertaan?



— Ei. Kuka hän liekin, meidän on ensi töiksemme tehtävä hänet

vaarattomaksi. Selkäpuolen täytyy olla turvattu. Tule.



Ylittäessään kadun he tähysivät molempiin suuntiin. Ketään ei näkynyt.



Rauta aukaisi avaimella alaoven. Himmennetyn taskulampun valossa he

alkoivat nousta portaita.



Muutaman askelen otettuaan rikospoliisin päällikkö pysähdytti ystävänsä

ja kysyi hiljaa:



— Entä konttorin ovi? Sen avainta et kai osannut varata mukaan.



— En. Aion tiirikoida sen auki.



Ääntään hilliten Ahvenisto hörähti.



— Ammattiani ajatellen minun on hyvä tietää, että olet taitava tiirikan

käyttäjä. Jos joskus menetät omaisuutesi ja murtovarkaudet alkavat

kaupungissa samaan aikaan lisääntyä, niin syyllinen löytyy ehkä

helposti.



— Hillitse nyt kerrankin jaaritteluhaluasi. Pidä reikärautasi esillä,

kun tulemme sisään.



Toisessa kerroksessa he näkivät kilven: Kekrilän kuljetusliikkeen

konttori. Hetken kuluttua ovi aukesi äänettömästi.



Pimeästä eteisestä he hiipivät toimistohuoneeseen. Siellä oli

kaksi pöytää laskukoneineen, kaksi kirjoituskonetta ja hyllyillä

kirjekansioita. Taustalla olevan oven kynnysraosta näkyi valoviiru.



— Nyt minä otan johdon; rikospoliisin päällikkö kuiskasi.



Hän lennähdytti oven auki ja komensi:



— Kädet ylös!



Roteva, nuorehko mies, jonka harjasmainen tukka oli sotkuksissa,

hypähti kirjoituspöytänsä takaa pystyyn. Hän nosti kätensä, mutta laski

ne samassa. Suu vääntyi rumaan hymyyn.



— Toimitusjohtaja Kekrilä! Ahvenisto ähkäisi.



Myös Rauta, joka oli sulkenut oven takanaan, tuijotti hämmästyneenä

vastassa seisovaan mieheen.



Tämä ikään kuin sylkäisi hänelle vasten naamaa sanat:



— Te hirttämätön nuuskija! Minähän käskin teidän pitää näppinne irti

minun firmastani. Ilmoitin jo silloin, että jos jatkatte, ette selviä

minun kynsistäni ehjin nahoin. Tämän uuden hävyttömyytenne saatte

maksaa kalliisti! Eikä teitä auta tuon paksun ukon, jonka olen kerran

ennen nähnyt, mutta jonka inhaa nimeä en tiedä, pistoolin heiluttelu.

Hän ei kuitenkaan uskalla ampua.



— Minä olen tämän kaupungin rikospoliisin päällikkö! Ahvenisto julisti

tuohtuneena.



Johtaja Kekrilä purskahti ivalliseen nauruun.



— Tökerö valhe! Rikospoliisin päällikkö ei tunkeudu keskellä yötä

murtovarkaan tavoin lainkuuliaisen kansalaisen luo ase kädessä ja

karjuen: Kädet ylös!



Toinenkin päästi remakan kohotuksen.



— Vai »lainkuuliaisen kansalaisen» luo? Sitä seikkaa sopii tosiaan

syynätä. Taidatte olla oikea taikuri, kun olette päässyt pakenemaan

Ruotsin Söderhamnista ja näytätte jälleen aika eheältä.



Ällistynyt ilme tuli mustiin silmiin.



— Söderhamnista? En ole milloinkaan käynyt siellä.



— Kiellätte kai saman tien sen, että olette toiminut huumausaineiden

salakuljettajien päällikkönä?



— Ehdottomasti, Minä olen kunniallisen kuljetusliikkeen

toimitusjohtaja. Minkään roskaisten asioiden kanssa minulla ei ole

tekemistä.



Rikospoliisin päällikkö huusi:



— Siihen vastaan äskeisillä omilla sanoillanne: tökerö valhe!



Rauta tarttui hilliten ystävänsä käsivarteen.



— Odotahan, hän virkkoi. — Tässä on jokin sekaannus.



Mies on ehkä oikeassa. Missään tapauksessa ei se, joka pidätettiin

Söderhamnissa, nyt voi olla täällä.



Hän meni pöydän luo.



— Vilkaiskaapa tätä minun valtakirjaani, johtaja Kekrilä. Sen jälkeen

voinemme jatkaa keskustelua toisessa sävyssä.



Karheakasvoinen mies otti kyräten vastaan paperin. Lukiessa hänen

ilmeensä muuttui. Loppuun päästyään hän sanoi aivan ymmällään:



— En käsitä...



— Ehkä nyt uskotte myös, että ystäväni on tämän kaupungin rikospoliisin

päällikkö?



— Kyllä, mutta... Herrat ovat hyvät ja painavat puuta.



Toiset seurasivat kehoitusta. Tunnelma oli huoneessa muuttunut.



— Kenties kerrotte hyväntahtoisesti, Rauta kehoitti tyynesti, — mitä

olette puuhannut tänään.



Johtaja Kekrilä vastasi auliisti:



— Olen kello 9:stä asti istunut täällä konttorissa. Kello 12 menin

tapani mukaan ravintola Espilään syömään lounasta. Tuntia myöhemmin

palasin tänne. Sen jälkeen en ole liikahtanut tästä huoneesta.



Ahvenisto tiukkasi:



— Vaatiiko kuljetusliikkeen hoito toimitusjohtajaa työskentelemään yöt

läpeensä?



Roteva mies empi tuokion. Sitten hän päätti puhua avoimesti.



— Ei. Mutta en voinut lähteä edes päivälliselle kotiin. Veljeni lupasi

varmasti soittaa tänne tänään. Soittoa ei ole vieläkään tullut. Suoraan

sanoen olen hänestä erikoisen levoton siksi, että hän sai minulta rahat

uuden kuorma-auton ostoa varten liikkeelleni.



— Onko veljenne nimi Heikki Kekrilä? Rauta kysyi.



— On.



— Niinpä meidän on kerrottava teille valitettavan huonoja uutisia.



Toimitusjohtajan karheat kasvot kalpenivat.



— Veljestänikö?



— Niin. Huumausaineiden salakuljettajien päällikkönä hän joutui viime

yönä haavoittuneena Ruotsin viranomaisten käsiin.



Kekrilä hypähti pystyyn raivoten:



— Onko tuo nulikka minun selkäni takana...? Epäluotettava hulttio hän

oli jo koulupoikana. Mutta kuvittelin, että hän minun valvonnassani...!

Huumausaineiden salakuljettaja — kaunista! Olisipa hän nyt minun

kynsissäni!



Rikospoliisin päällikkö ilmoitti:



— Hänellä ei ollut aikomustakaan palata. Hänen tarkoituksensa oli

jatkaa Ruotsista Gdanskiin.



— Minulta varastamansa rahat mukanaan! Minun olisi pitänyt epäillä

pahinta, kun hän kerskui saavansa ostetuksi tuliterän loistovaunun

erikoisen edullisesti.



Rauta oli valmis uskomaan raivoavan miehen vilpittömyyteen.



— Otaksun veljenne tehneen selkänne takana muutakin, hän virkkoi. —

Hänen järjestämänään kai tämän talon alla olevasta kuljetusliikkeenne

autotallista tuli huumausaineiden täkäläinen päävarasto.



Toimitusjohtaja istua jysähti pöydän ääreen ja painoi kasvot kouriinsa.



— Häpeälläni ei tunnu olevan mitään rajoja, hän valitti.



Äkisti hän kohotti päänsä ja katsoi Rautaa suoraan silmiin.



— Siksikö te toimititte sen tytön minun sihteerikseni ja nuuskimaan

liikkeeni papereita?



— Silloin vasta epäilin sitä, minkä nyt tiedän todeksi. Kekrilä nousi.



— En tiedä, kelpaako teille minun kourani. Mutta ottakaa ainakin

vastaan anteeksipyyntöni.



Rauta puristi sovinnollisesti hänen kättään.



— Luullakseni ne, jotka houkuttelivat veljenne turmion tielle, hän

sanoi, — ovat parastaikaa teidän autotallissanne.



— Minun autotallissani!



— Niin. Me aiomme tutkia sen.



Toimitusjohtaja pyörsi takaisin pöytänsä ääreen. Sen laatikosta hän

otti esiin raskaan sotilaspistoolin.



— Antakaa tuon olla, Rauta torjui. — Jos lähdette mukaamme, niin olkoon

ainoastaan rikospoliisin päälliköllä tuliase.



Kekrilä luopui pistoolista ilmeisen vastahakoisesti.



— No, jos te luotatte enemmän nyrkkeihinne kuin tulivoimaan, niin kai

minä voin tehdä samoin.



Hän kumarsi lihavalle poliisimiehelle ja selitti:



— Pyydän teiltäkin anteeksi äskeistä töykeyttäni.



Ahvenisto hörähti:



— Tämä ennustaa hyvää. Yleinen veljellinen anteeksianto ennen

taisteluun lähtöä!



Toimitusjohtaja silmäili häntä alta kulmien.



— Teissä on se vika, hän tuumaili, — että olette liian lempeäluonteinen

ampuaksenne. Veijarit tuolla alhaalla saavat varmaan porata meidät

seuloiksi, ennen kuin te karskiinnutte vastaamaan tuleen.



Rikospoliisin päällikkö murahti vihaisesti. Rauta ehätti kuitenkin

hänen vastalauseittensa myrskyn edelle ilmoittamalla:



— Nyt lähdemme, mutta ääneti.



Kekrilä asettui johtoon. Porraskäytävän ala-aulassa hän ilmoitti hiljaa:



— Tästä vie sivuovi liikkeeni autotalliin.



Toiset seurasivat hänen perässään, kun hän alkoi laskeutua ahtaita

portaita.



Alhaalla oleva rautaovi avautui vinkuen. Pimeys tulvahti heitä vastaan.



— Täällä ei näytä olevan ketään, toimitusjohtaja kuiskasi huokaisten

helpotuksesta.



Hän väänsi oven vieressä olevaa katkaisijaa. Sähkövalot eivät syttyneet.



— Mitä kirottua? hän mutisi.



Seuraavan yrityksen tulos jäi yhtä laihaksi.



Rauta sytytti taskulamppunsa. Sen kelmeässä valossa he lähtivät

etenemään ja pujottelivat kuorma-autojen välitse keskilattialle.



Äkisti ovi heidän takanaan sulkeutui rämähtäen. Samassa koko autotalli

jo kylpi valossa.



Häikäistyneinä he silmäilivät ympärilleen koettaen saada käsityksen

tilanteesta.



Sekä heidän käyttämänsä sivuoven että leveiden pariovien edessä

seisoi kaksi naamioitua konepistoolimiestä aseet uhkaavasti heihin

suunnattuina.



Kumea ääni jylisi jostakin ylhäältä:



— Kädet ylös, kaikki kolme! Te, Ahvenisto, pudottakaa leikkiaseenne

lattialle ja potkaiskaa se suuren oven luona oleville miehilleni!

Välitön kuolema on seurauksena jo vitkastelustakin.



Kun käskyt oli täytetty, ääni jatkoi pilkaten:



— Olettepa kaunis kolmikko siinä. Hauska, että sinäkin jouduttauduit

mukaan, Kekrilä. Se helpottaa meidän jälkeemme jäävän kuvaelman

järjestämistä. Arvaatte kai loppunne. Yksikään teistä ei pääse

täältä hengissä. Kun viehättävä keskustelumme on lopussa, ammutan

teidät, eivätkä laukaukset kuulu. Sinun jäykistyvään kouraasi,

Kekrilä, painetaan se pistooli, jolla teidät kaikki on ammuttu.

Olen jo näkevinäni teistä kolmesta otetun kauhukuvan sanomalehtien

palstoilla ja alla tekstin: »Huumausaineliigan johtajan jäljillä olleet

poliisimiehet takaa-ajamansa surmaamina; etualalla murhaaja, jonka

ainoa pääsytie oli itsemurha.»



Raaka nauru tuntui täyttävän koko laajan kellarin.



Sitten sävy muuttui jälleen.



— Rakkaani, pelkään vieraittemme väsyvän. On aika epämukavaa sojottaa

käsiään kauan ylöspäin. Miksemme soisi heille viime hetkikseen hieman

helpotusta? Ehkä he sitten jaksavat osallistua keskusteluumme. Mene

pistämään heille teräskihlat ranteisiin.



Johtaja Kekrilä tuijotti ällistyneenä tukevaksi muuriksi luulemaansa

seinään. Oviaukko ilmestyi siihen paljastaen takana olevat portaat.

Uljasryhtinen nainen, jolla oli yllään musta, kehonmyötäinen

samettipuku ja kaulassa raskas kultakääty, laskeutui niitä myöten

autotalliin.



Epäröiden hän pysähtyi muutamien askelien päähän miehistä.



— Älä pelkää heitä, rakkaani, ääni lausui. — He ovat kyllin älykkäitä

tajutakseen sinun tekevän heille vain hyvää. Lisäksi he ovat sitä

pehmeää mieslajia, joka ei saisi itseään pakotetuksi lyömään naista.



Ahvenisto joutui viimeisenä ojentamaan kätensä Margitia, kohden. Hän

yritti tavoittaa tämän katsetta. Mutta nainen painoi päänsä alas.

Samassa lihava poliisimies tunsi käsirautojen kylmän puristuksen

ranteissaan. Hän liikutti varovaisesti käsiään. Teräs painui entistä

vihlovammin lihaan. No, johan nyt on, hän tuumi, kai tämä on pahaa

unta. Hän teki uuden kokeen. Tulos pysyi samana. Leikki oli kaukana!

Raivo sai hänessä äkillisen vallan. Hurjana hän huusi poistumassa

olevan naisen perään:



— Senkin petollinen narttu!



Margit jähmettyi paikoilleen, mutta ei kääntynyt.



Ääni puhui:



— Älä välitä tuosta liikkuvasta lihakasasta, rakkaani. Akateemisesta

pintasilauksesta huolimatta moukka pysyy moukkana... Minä varoitan

teitä, Ahvenisto. Ellette paremmin hillitse tunteitanne, lähetytän

teidät airuena helvettiin ilmoittamaan ennakolta ystävienne

saapumisesta.



Nainen päästi ilkkuvan naurahduksen ja lähti nousemaan portaita. Seinä

näytti jälleen yhtenäisen kiinteältä sillä sivustalla.



Rikospoliisin päällikkö murahti ystävälleen:



— Siinä näet, minkä verran luottamista Margitiin oli. Kaikki on nyt

vinossa.



Ääni pilkkasi heitä:



— Vai luottivat herrat Margitiin, minun Margitiini? Sepä hullunkurista.

Ilmankos herrojen asiat ovat — lievimmin sanoen — vinossa!



Ahvenisto oli otaksunut sanojensa kantavan ainoastaan Raudan korviin.

Ällistyneenä hän nyt tuijotti kattoon.



— Hillitkää sentään hiukan ilmeitänne, paksulainen! ääni ivasi.

— Mieleni käy murheelliseksi todetessani, miten hölmön näköinen

pääkaupunkimme rikospoliisin korkea päällikkö on. Alan käsittää,

miksi täällä pääsee tapahtumaan yhtä ja toista... Tässä autovajassa

on sellaiset laitteet, että minä kuulen jokaisen risahduksen,

melkeinpä ajatuksennekin... Te, Rauta, voisitte jo vähän reivata

itsetietoisuutenne purjeita. Teidän ei tosiaan kannata ylpeillä tästä

päivästä.



— Minä pääsin kuitenkin teidän jäljillenne.



— Niin pääsitte. Minä myönnän sen aikamoiseksi saavutukseksi. Sen

vuoksi päätinkin lopettaa toimintani täällä ja siirtyä muualle. Mutta

kuultuani teidän hullunrohkeasta päätöksestänne tunkeutua tänne

ilman apuvoimia minä en voinut vastustaa kiusausta viivähtää vielä

saadakseni lopputilin tehdyksi teidän kanssanne. Minunlaistani miestä

ei rangaistuksetta hätyytetä!



— Puhuitte äsken itsetietoisuuden purjeiden reivaamisesta, Rauta

muistutti.



— Te olette ajanut karille, en minä! ääni karjui. — Miten nauroinkaan

saadessani selostuksen teidän rikospoliisiosastossa esittämästänne

sotasuunnitelmasta. Kenenkään muun kuin Ahveniston ette sallinut

tietävän, minne pyrkisitte. Kellään ei ollut lupa edes seurata

teidän kahden jäljissä. Tavoittamaanne lintua ei näet saanut millään

säikyttää lentoon. Kuten huomaatte, minulla on silmä ja korva

rikospoliisissakin, vaikkette sitä olisi luullut. Sitä paitsi minun

omat mieheni ilmoittivat tulostanne heti, kun äsken käännyitte

Pohjos-Rautatienkadulta Fredrikinkadulle. He hälyttävät myös, jos

epäilyttävää liikettä ilmestyy lähiympäristöön. Silloin annan

heti likvidoida teidät kolme, ja me katoamme kuin savu ilmaan.

Matkatavaramme ovat jo odottamassa meitä. Siksi minulla on nyt

aikaa pakista teidän kanssanne, Rauta. Odotin tätä tilaisuutta

melkoisin toivein. Mutta te olette tuottanut minulle pettymyksen.

No, ehkä tilanne on epäedullinen teidän loistavaksi kehutun älynne

ilotulitukselle. Olisi kuitenkin hauska saada näyte siitä, ettei pelko

ole sitä tyyten sammuttanut.



Rauta hymähti viileästi.



— Tuntuu melko typerältä keskustella miehen kanssa, josta ei näy

vilahdustakaan, hän huomautti.



— Ehkä minulla on syyni...



— ... piileksiä! Rauta täydensi. — Aika omalaatuinen asenne

viisaudellaan ja voitollisuudellaan kerskailevalle.



— Minun viisauteni on siinä, ääni ylvästeli, — että osaan käyttää

ihmisten — sekä miesten että naisten — lukuisia heikkouksia ja vähiä

hyveitä hyödykseni ja käsitellä heitä oikealla tavalla. Siksi minä

tänään voitin, ja siksi te, Rauta, hävisitte pelin.



— Voitonhurmassannekaan ette uskalla tulla näkyviin. Mitä oikeastaan

pelkäätte? Meillä kolmella on käsiraudat. Sitä paitsi neljä

heitukkaanne uhkaa meitä ovilta konepistooleillaan. Luulisi noiden

turvallisuustoimenpiteiden riittävän teidänkin kaltaisellenne.



Näkymättömissä pysyttelevä mies purskahti mäkättävään nauruun.



— Te koetatte ärsyttää minua tulemaan esiin. Turha vaiva. Olen kuullut

yhtä ja toista siitä, mihin joskus olette pystynyt, Rauta. Te olette

nyt kyllä hävinnyt ja hyvin lähellä kuolemaa oleva mies. Mutta varmuus

on aina varmuus. Sen vuoksi on paras, ettette elävänä pääse selville

minun henkilöllisyydestäni.



— Kuvitteletteko, etten sitä tiedä? Rauta sinkosi vastaan. — Olin

perillä siitä jo ennen kuin kuulin äänenne, jota nyt paisuttelette

kaiuttimen avulla.



Miehet hänen kummallakin sivullaan päästivät hämmästyneen ähkäisyn.



Ääni jylisi kiukkuisena:



— Valehtelette!



— Tiedän teistä paljon, Rauta jatkoi kylmästi. — Jo tämän jutun

alkuvaiheissa huomioni kiintyi parin viime vuoden aikana tekemiinne

lukuisiin ulkomaanmatkoihin. Oli varomattomuus teidän puoleltanne

pistäytyä niin usein siinä kaupungissa, jossa tunnetusti ei mitään

nahkakauppoja ole tehtävissä, mutta joka sen sijaan on Euroopan

huumausaineliigan keskus. Sitä paitsi se paljastava keskustelu,

mikä apurillanne Heikki Kekrilällä oli viimeksi Tähti-kahvilan

kassanhoitajattaren kanssa, peilattiin näiltä main tulevaksi.

Näyttelijätär Aira Murole taas suoritti viimeisen automatkansa samalle

ovelle, josta me tulimme tänään sisään, ja sai tässä talossa tappavan

myrkyn. Kesti kyllä vähän aikaa, myönnän sen, ennen kuin tulin

ajatelleeksi, että Fredrikinkatu 62:lla on numero myös Arkadiankadun

puolella. Mutta sen jälkeen ei tarvittukaan paljon tietoja teidän

huumausaineherrojen tavasta varustaa pesänne kaikenlaisilla salaovilla

ja -käytävillä. Ehkä olen puhunut jo kyllin, jotta huomaatte

tarpeettomaksi jatkaa tätä naurettavaa piilosilla oloa. Ette tee mitään

paljastusta, vaikka tulettekin esiin, johtaja Liuste!



Kun hän lopetti, syvä, hiiskumaton hiljaisuus seurasi.



Sitten seinässä oleva ovi avautui. Margit ilmestyi portaiden alapäähän.

Lyhyt, kaljupäinen mies seisoi muutamaa askelmaa ylempänä. Julma

irvistys rumensi turpeita kasvoja.



— Kas vain, Rauta, ette siis olekaan niin yksinkertainen ja tyhmä kuin

tässä välillä jo — suureksi pettymyksekseni — arvelin olevani pakotettu

otaksumaan. Sitä suurempaa mielihyvää olen tunteva nähdessäni teidät

pian ruumiina. Voitto älykkäästä miehestä on kaksinkertainen ilo.



— Iloista teillä ei liene viime vuosina ollut muutenkaan puutetta,

Rauta virkkoi ivallisesti. — Teidän kaltaisenne vahinkoeläin on

luullakseni nauttinut levittäessään myrkkyä maahamme.



Risto Liuste purskahti raakaan nauruun. Sitten hän puuskahti

intohimoisesti:



— Varmasti! Olen tuntenut kuninkaallista nautintoa! Koko lapsuuteni

sain kärsiä pilkkaa ja naurua ulkomuotoni tähden. Minua syrjittiin.

Kukaan ei halunnut ottaa minua lukuun. Silloin vannoin, että isona

minusta tulee rikas. Minusta tulikin. Asemani parani, mutta ei kyllin.

Tahdoin valtaa ja tahdoin tulla suureksi tekijäksi! Pienuus ei ole

ennenkään estänyt lujatahtoisia miehiä saavuttamasta kunnianhimoisia

päämääriään!



Rauta pisti väliin:



— Niin, Napoleon ei tainnut olla teitä pitempi.



Suuruudenhulluus välkkyi pienissä, pistävissä silmissä, kun Liuste

karjui:



— Napoleon, niinpä niin!



Pakottautuen rauhallisemmaksi hän jatkoi:



— Mainitsitte entisen vaimoni, Aira Muroleen. Hän tuli antaneeksi

minulle ensimmäisen vihjeen, mille alalle minun kannatti antautua. Hän

oli morfinisti ja heroinisti jo ennen naimisiin menoamme. Ollessani

vielä naurettavan rakastunut häneen toin ulkomailta tuliaisiksi

hänen kaipaamiaan myrkkyjä. Sitten silmäni avautuivat näkemään,

millainen räähkä hän oli. Hän tekaisi pukulaskuja saadakseen minulta

rahaa heroiiniin. Lopulta hän öisin pyrki tyhjentämään lompakkoni.

Havaitessani, mihin kaikkeen huumausaineiden orjat ovat valmiit

tyydyttääkseen himoaan, minä aloin vakavasti tuumia matkoillani minulle

tehtyjä tarjouksia. Tie ihmeelliseen valtaan ihmisten ylitse viittoi

minulle... Tässä vaiheessa ei enää haittaa, vaikka täten saattekin

tietää, miten minusta tuli huumausaineruhtinas!



Kopeana hän pöyhisteli rintaansa. Näky oli samalla kertaa naurettava ja

järkyttävä. Vauhtiin päästyään hän kertoi edelleen:



— Aikanaan tuo nuori, kömpelö jättiläinen, Erik Ore, ilmestyi kotiini.

Tiesin hänet Airan uudeksi löydöksi ja rakastajaksi. En kuitenkaan

perustanut siitä. Minun sensuuntaiset harrastukseni olivat toisaalla.

Usein kuuntelin nautinnokseni, mitä nuo kaksi puuhailivat vaimoni

huoneessa. Oli ollut helppo piilottaa sinne mikrofoni. Pöyhkeä

kukonpoikanen saattoi tuntikausia astella edestakaisin ja jaaritella

Airalle »suuresta» näytelmästään, jonka hän kirjoittaisi. Nauroin,

kun hän mahtipontisesti lausuili Raamatusta varastamaansa mottoa:

»Leijona on noussut tiheiköstänsä, kansan tuhooja on lähtenyt

liikkeelle, tekemään sinun maasi autioksi: sinun kaupunkisi hävitetään

asumattomiksi.» Minusta se oli verraton pila. Minä, heidän väheksimänsä

aviomies, olin silloin jo tiheiköstä noussut leijona!



Rauta huomautti:



— Te olitte aika pitkällä kehittymässä kansantuhoojaksi.



— Pidän tuota kohteliaisuutena, johtaja Liuste ilkkui. — Minä

tahdoinkin olla kansantuhooja! Tahdoin tehdä tämän vihatun maan

autioksi! Tahdoin hävittää sen vihatut ihmiset!



Äänettömyys seurasi hänen rajua purkaustaan.



Sitten Rauta kysyi:



— Miksi murhasitte Aira Muroleen?



— Minä en eronnut hänestä hänen rakastajiensa vuoksi. En tehnyt sitä

ennen enkä silloinkaan, koska halusin välttää skandaalia. Mutta Erik

Oreen pyydystettyään hän heitti kaiken ulkonaisenkin säädyllisyyden yli

laidan. Kuulin siellä ja täällä minua pilkattavan aisankannattajaksi.

Minä en ole koskaan sietänyt, että minulle nauretaan. Niin järjestin

avioeron ja maksoin siitä kalliisti. Airalta vaadin vain yhtä:

ehdotonta vaikenemista siitä, mitä hän tiesi minusta.



— Hän tiesi siis jotakin?



— Liian paljon. Hän vannoi pitävänsä suunsa kiinni. En luullut

milloinkaan enää tapaavani häntä. Tuona iltapäivänä hän kuitenkin

ilmestyi salatietä työhuoneeseeni. Vaatimalla hän vaati minulta

myrkkyjään. Hän oli riehakkaan itsetietoisella tuulella. Hän julkesi

uhata minua! Ellen auttaisi häntä, kuten hän sitä siivosti nimitti,

hän menisi suoraan poliisin puheille. Silloin päätin, että hänen oli

kuoltava. Mikä hän, tuo räähkä, oli minun rinnallani! Annoin hänelle

rauhoitukseksi muutamia marijuanasavukkeita. Hän sytytti heti ahneesti

yhden niistä ja pisti muut koteloonsa. Mutta hän vaati vahvempaa.

Usutin hänet Mairen kimppuun. Laskelmieni mukaan hän ryntäsikin

huoneesta ja jätti käsilaukkunsa pöydälle. Minulle oli hetken työ

siepata hänen unkarilaispullonsa, kaataa puolet vermutista pois ja

korvata se _tinctura aconitilla_. Aira palasi entistä hurjempana. Maire

oli ollut hänelle hävytön, niin hän kertoi. Sain hänet rauhoittumaan

kehoittamalla häntä palaamaan, näytännön jälkeen hakemaan heroiinia...

Nyt tiedätte senkin, miksi Aira kuoli. Minusta sopi mainiosti yksiin,

että hän heitti henkensä näytellessään rakastajansa roskakappaletta

»Leijona on noussut tiheiköstänsä...»



Liuste oli peräti tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi rannekelloonsa ja

mutisi:



— Aika rientää. Niinpä...



Hän laskeutui korokkeeltaan ja tuli muutaman askelen päähän

vangeistaan. Julma, ilkkuva hymy väikkyi turpeilla kasvoilla.



Hän asetti kätensä napoleonimaiseen asentoon. Ilmeisesti hän kuitenkin

tajusi itsekin vaikuttavansa naurettavalta ja veti kätensä selkänsä taa.



— Nyt tämä keskustelu saa riittää! hän julisti.



Rauta yhtyi:



— Niin minustakin.



Liuste purskahti ilkeään nauruun.



— Tosiaanko? hän hohotti. — No niin, olettehan saanut vastauksen

kaikkiin kysymyksiinne. Ehkäpä se tuottaa teille tyydytystä suuren

rajan takana, johon nyt siirrytte!



Margit oli lähestynyt häntä. Äkkiä teräs kilahti.



Kaljupäinen mies kiljaisi ja pyörähti häneen.



— Mitä hittoa! Mitä huonoa pilaa tämä on?



Hän yritti raivoissaan kiskoa käsiään irti. Mutta ne olivat ja pysyivät

selän takana käsirautojen kahlitsemina.



Mustapukuinen nainen vältti hänen potkunsa ja juoksi Raudan turviin.

Kookkaana ja tyynenä tämä katsoi kiemurtelevaa miestä. Vähäisellä

liikkeellä hän pudotti käsiraudat ranteistaan lattialle.



— Voi, tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! paksu poliisimies

ähkäisi hänen vieressään. — Tätä voi sanoa äkilliseksi tilanteen

muutokseksi.



Johtaja Liuste karjui käheästi:



— Petosta! Pojat, ampukaa! Ampukaa nuo neljä!



Hänen odottamiaan laukauksia ei kuitenkaan kuulunut. Toinen sivuovella

seisoneista naamioiduista miehistä juoksi katkaisemaan hänen

yrityksensä päästä salaovelle. Uhkaava konepistooli pakotti hänet

peräytymään takaisin.



Rauta virkkoi jäätävästi:



— Tällainen oli teidän »voittonne», johtaja Liuste. Täällä ei ole

ainoaakaan teidän palkkalaistanne. Teitte lopun meille oikeastaan

hyvin helpoksi harrastamalla naamioituja konepistoolimiehiä. Teidän

»poikanne» ovat olleet jo tuntikausia varmassa tallessa. Tuomari

Ahveniston parhaat rikosetsivät kantavat nyt heidän aseitaan. Kadulla

olevat vartiomiehenne on myös kaikessa hiljaisuudessa pidätetty. Se

rikospoliisiosaston mies, jonka palkkasitte urkkijaksenne, ei taas

ollut niin perso rahalle kuin otaksuitte. Hän ilmoitti heti meille

teidän tyrkyttämästänne pestistä. Minä sanelin hänelle sen tiedoituksen

tämäniltaisista suunnitelmistamme, jonka saitte. Kuten näette,

tappionne on täydellinen.



Risto Liuste kirosi karkeasti.



— Teillä on tosiaan aihetta sadatella, Rauta myönsi. — Se suuri

huumausainelasti, josta saatujen rahojen piti siirtyä Sveitsiin

sievoiseksi pääomanne lisäksi, takavarikoitiin viime yönä Ruotsin

rannikolla... Liiankin kauan te olette saanut niin kuin vähän aikaa

sitten kerskailitte, käyttää hyväksenne miesten ja naisten lukuisia

heikkouksia ja vähiä hyveitä. Mutta, päinvastoin kuin väititte, teiltä

on tyyten puuttunut taitoa käsitellä heitä oikealla tavalla. Juuri

siksi hävisitte lopuksi pelin. Minä taas voitin lähinnä sen avulla,

että luotin teidän halveksimienne naisten järkeen ja oikeamieliseen

sydämeen.



Rikospoliisin päällikkö lisäsi kuiskaten ystävänsä korvaan:



— ... ja eräiden rahanahneuteen. Kyllä ainakin Mairen tiedot maksoivat

paljon.



Vasta aamun hämärtäessä Rauta puristi hyvästiksi Ahveniston kättä hänen

virkahuoneessaan.



— Silmänräpäys vielä, rikospoliisin päällikkö sanoi pidätellen häntä. —

Yhtä seikkaa en vielä ymmärrä. Miksi hitossa Margit väänsi käsiraudat

lukkoon minun ranteisiini? Silloin minä, totta vie, otaksuin hänen

pettäneen meidät ja kaiken olevan auttamattomasti hukassa.



Rauta hymähti.



— Se oli tarkoituskin. Sinun väkivaltainen reaktiosi oli siinä

vaiheessa tarpeen. Ellet olisi luullut joutuneesi kiikkiin, et ikinä

olisi pystynyt näyttelemään niin luontevan vakuuttavasti... Ensi

tilassa sinun on, muuten, pyydettävä Margitilta anteeksi hänestä

silloin lausumiasi hävyttömyyksiä.



Ahvenisto kyräili tyytymättömänä ystäväänsä.



— Enpä tiedä... hän mutisi. — Minä kärsin siellä autotallissa oikeita

pahimman paikan piinoja. Ehdin jo laskeskella, montako seppelettä

minun haudalleni lasketaan. Niitä kertyi nöyryyttävän vähän...

Kuvittelin myös alaisteni nyreitä kasvoja, kun heidän olisi valtion

palkkalaisilleen maksamista vähäisistä, kurjista kuukausipenningeistä

pakko merkitä ainakin maitolitran hinta täällä kiertelevään

seppelelistaan... Hyvähän sinun oli siellä olla tomeraa poikaa, itse

pidellessäsi käsirautoja koossa. Epäilenpä sinun suorastaan nauttineen

nähdessäsi tuskan hien helmeilevän minun otsallani. Sellainen kelmi

sinä olet — mokoma ystävä!