Hilda Käkikosken 'Runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3506.

E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten

emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen

suhteen.



Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.









RUNOJA



Kirj.



Hilda Käkikoski







Kansanvalistus-Seuran Lehtiä N:o 82.











Helsingissä,

Suomalatsenn Kirjallisuuden Seura,

1907.













SISÄLLYS:



1. Valon virta.

2. Aatos leivon siivet saapi.

5. Poika hyökylaineilla.

4. Tähden lento.

5. Hän on hiihtänyt hiiden hirven.

6. Kesälainehet lauleli mulle ...









Valon virta.





    Virta, mi vuorilta vyöryt noin

    Lähitienoilta kirkkauden,

    Tule, pulppua louhoista kallioin

    Alas onneksi kansallen!



    Sorjan suomeni rannoillen

    Ikikultaa lainehes tuo.

    Se on voittava voiman ja nuoruuden,

    Joka aaltosi helmiä juo.



    Virtaa vuorilta kirkkauden,

    Vapautta ja toivoa tuo!

    Ole peilinä puhtahan rakkauden,

    Ole voiman valtava vuo!



                                1892.











Aatos leivon siivet saapi.





    Aatos leivon siivet saapi

    Laulaissani toisinaan,

    sävel silmän avajaapi,

    Näen onnen kultamaan.



    Kerran — sen mä tiedän varmaan —

    Saavun saareen kaukaiseen,

    Vaihdan synnyinmaani armaan

    Riemun maahan valoiseen.



    Kaukomaa, ja laulun liesi,

    Aattehien armas maa!

    Haaveissani löysin tiesi,

    Laulu portin avajaa.



    Peitä, pilvi, taivon rantaa!

    Tulkoot tuskat tulvanaan!

    Kunhan sielun siipi kantaa,

    Löydän onnen kultamaan.



                                1892.









Poika hyökylaineilla.





    Myrsky käy, ja pärskyen lyö

    Hyökylainehet rantaan.

    Korkean aallon kirkas vyö

    särkyvi valkosantaan.

    Irti, purteni, syöksy päin

    Aaltoa vaahtopäistä!

    Taivahan riemu nousta näin

    Siltoa välkkyväistä!



    Kolmas aalto on voimakkain,

    Pystyhyn viepi purren.

    En minä kuule kultoain,

    Vaikka se kutsuu surren!

    Kuulen aaltoa nousevaa

    Keinuen korkealle.

    Kultalainehet, nostakaa

    Pilvien kukkulalle!



    Oi, jos aina — jos aina sais

    Keinua aaltoloilla,

    Maan ja taivahan unhottais

    Vaahtojen kukkuloilla —

    Kunpahan kerta nousta sais

    Oikein korkealle,

    Riemumiellähän uinahtais

    Vaikkapa aallon alle!



                 Saimaan rannalla 1887.









Tähden lento.





    Silmä katsoi sielun syvyyteen,

    sydän suli toiseen sydämmeen:

    Tähden lento — onnen värähdys!

    Hetken päästä — öinen pimeys.



    Ah kuin silmä sumentua voi,

    Ääni armain vierahalta soi!

    Seinät silloin sydänkammion

    kolkot on kuin kalman kartanon.



    Oi kuin hetki yks' ja ainoinen

    Ijäks' särkee ihmissydämmen!

    silmä etsii, sydän vaikertaa,

    Rauhaa entistä ei koskaan saa.









Hän on hiihtänyt hiiden hirven.



Oppilailleni 1903.





    Oi terve, te hiihtäjät nuoret,

    Kevätvartio Suomeni maan!

    Niin silmäni seuraa teitä

    Kuin angervo aurinkoaan.



    Te kiidätte aamua kohden,

    Kun maassa on usva ja yö,

    Te hiihdätte hiiden hirven

    Se nuorten on sankarityö.



    Kotikansani viljeli korven.

    Oli alkanut leikkuutyö,

    Mutta Väinölän toivon viljaa

    Nyt Tuonelan laumat syö.



    Yhä kasvavi kuoleman karja

    Ja Suomea uhkaa syys:

    Maan polkevi hiiden hirvet:

    Viha, _sorto_ ja itsekkyys.



    Oi, suksien suokaa luistaa

    Ja pelvotta ponnistakaa!

    Himo halpa jos johtavi harhaan,

    se säälittä surman saa!



    Ken uuttera, uljas on työssä,

    Kenen mieli on lahjomaton,

    Hän on oikea hiihtäjä-urho,

    Mun silmäni riemu hän on.



    Ken voittavi velton mielen,

    Ken sorretun turvaks' käy,

    Ken Suomeni päivää toivoo,

    Kun aamu ei koittavan näy — —



    Ken kestävi kuoloon asti,

    Oman onnensa unhottaa — —

    Hän on hiihtänyt hiiden hirven,

    Ja hän mun lauluni saa.



    Oi terve, te hiihtäjät nuoret,

    Kevätvartio suomeni maan!

    Mun sieluni siunaa teitä

    Kuin päivyt valkeuttaan.









Kesälainehet lauleli mulle...





    Kesälainehet lauleli mulle

    Niin outoa unelmaa.

    Ma kuuntelin, hengitin hiljaa —

    Ja riemusta värisi maa...



    Niin unhotin tuskani suuren,

    Nyt muistoni haikeimman

    Panen aaltojen hellähän helmaan

    Ja rantahan kiiruhdan.



    Ma aavistan onnea suurta;

    Sitä lauluni karkeloi,

    Oi, kiitos — kahle on poissa

    ja kantelo helkkyen soi!