Vilho Helasen 'Vene tulee valkamaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3669. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




VENE TULEE VALKAMAAN

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

VILHO HELANEN



Seuranäytelmiä 498.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1948.






HENKLÖT:

SYLVIA SUONTAA, leskirouva, täysihoitolan omistaja
MAUNU VASARA, toimitusjohtaja
HELENA, hänen vaimonsa
VÄINÖ KALLIO, professori
MATTI VÄRE, insinööri, hänen sisarenpoikansa
EERO LAHTI, Vasaran liikkeen prokuristi
MARJA-LIISA MARSIO, neiti
TUOMAS KUOSMANEN, täysihoitolan apumies
ALINA JUMPPANEN, täysihoitolan palvelijatar.

Tapahtumapaikka: ulkosaaristossa sijaitseva täysihoitola. Aika:
heinäkuu nykyvuosina. Ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä on
kulunut yö, toisen ja kolmannen näytöksen välillä kolme vuorokautta.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Täysihoitolan yläkerroksen seurusteluhuone, jonka takaseinällä
olevista suurista ikkunoista avautuu männynrunkojen lomitse viehättävä
näköala merenlahdelmalle ja sitä vasemmalta saartaville punaisille
rantakallioille. Lahdelman hiekkarantaan on pystytetty lipputanko,
joka nyt on kuitenkin tyhjänä. Näytöksen alussa huonetta valaisevat
laskevan auringon viimeiset säteet, joiden sammuttua iltarusko ja
sitten yhä tihenevä hämärä tunkeutuu sisään. Huoneessa on pieniä pöytiä
ja niiden ympärillä mukavia tuoleja, oikealla seinustalla piano ja
vasemmalla sitä vastapäätä leposohva sekä sen vieressä takanurkassa
radiopöytä suurine koneineen. Huone tekee runsaine kukkineen, iloisine
ikkunaverhoinaan ja värikkäinä pöytäliinoineen viihtyisän ja valoisan
vaikutuksen. Ovi etualalla oikealle.

ALINA (topakka, lihavahko nelikymmenvuotias, suuri esiliina yllään
ja hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle, seisoo ikkunan luona
tähyten ulos.)

Äänettömyys.

KUOSMANEN (harmaapartainen ja takkutukkainen kuudennellakymmenellä
oleva ukkeli, työpuvussa, lakki päässä ja piipunnysä hampaissa, tulee
pysähtyen ovensuuhun). Täällähän se Alina.

ALINA (kääntymättä). Täällä.

KUOSMANEN. Turhaan Alina ulos tiiraa.

ALINA. Tiiraan, mitä tiiraan. Siitä ei Tuomas mitään tiedä.

KUOSMANEN (leppoisasti). Vai ei. Iltalaivaa, tiemmä.

ALINA (tiukasti). Entä sitten? Eikö muka saisi?

KUOSMANEN. Ei.

ALINA (käännähtää kiukkuisena häneen). Ei?

KUOSMANEN. Se laiva meni jo. Poikkeamatta Kaunisluodolle. Ei ollut
asiaa. Nyt yhtä vähän kuin muulloinkaan.

ALINA (huokaisten). Vai meni se jo? Eikä ketään taaskaan tullut. Voi
minun päiviäni! Mihin tässä lopulta joudutaan? (äkisti karskiintuen.)
Lakki päästä täällä sisällä! Eikö Tuomas ikinä opi ihmistapoja?

KUOSMANEN (ottaa lakin päästään). Anteeksi... Minä...

ALINA. Ja piippu! Minua ei puhutella piippu hampaissa!

KUOSMANEN (sipaisee piipun käteensä, sitten hymähtää ja puhelee kuin
tarkoittaen sanansa vain piipulleen). Sellaista on hameväki. Miehen
parasta ystävää ei siedä. Olipa se sitten koira. Tai pyssy. Tai
piipunnysä. Mitä lie — mustasukkaisuutta...

ALINA. Kuka tässä mustasukkainen sinusta? Mokomastakin
miehenkänttyrästä! Polta, mitä poltat, puutarhassa ja omassa mökissäsi.
Mutta älä tuo inhottavien kessujesi hajuja tänne herrasväen puolelle.

KUOSMANEN. No, kun ei, niin ei. Vaikka... Vähänpä täällä on herrasväen
nokkia minun hajujani haistelemassa. Montakos vierasta täällä on?

ALINA. Ikään kuin Tuomas, ei sitä kysymättä tietäisi!

KUOSMANEN. Tiedänhän minä. Neljä, Ei yhtään enempää. Ilmankos rouvan
silmät ovat itkusta punaiset. Täysihoitoja ei neljän vieraan varassa
pystyssä pysy... Neljä, niin. Ja niissäkin on yksi liikaa.

ALINA. Höpsis! Vai liikaa vielä näissä.

KUOSMANEN. Niin. Se Vasara.

ALINA. Voi minun päiviäni! Vai toimitusjohtaja Vasara täällä liikaa
on! Kaikenlaisia typeryyksiä sitä Tuomaan otsavillojen alla syntyykin.
Toimitusjohtaja on...

KUOSMANEN. Niin, mitä hän on?

ALINA (voittaen äkillisen epäröintinsä)... on meidän rouvan viimeinen
toivo. Rouva itse on sanonut niin. Sitä paitsi, ei ole synti olla
rikas, kun ihminen on niin hyvä ja jalo kuin toimitusjohtaja on. Ihan
minä nyt suutun Tuomaalle. Minulle ainakin toimitusjohtaja on koko ajan
ollut antelias.

KUOSMANEN. Yritti se minullekin olla. Tarjosi piippuun oikeaa tupakkaa.

ALINA. No, ja?

KUOSMANEN. Minä sanoin, että kiitos ei. Näitä kessuja minä vain, sanoin.

ALINA. Hyi Tuomasta! Tuo on ylpeyden henkeä.

KUOSMANEN. Mitä henkeä lie? Rouva Vasaralta, joka on kuin ohdakkeen
saartama lilja...

ALINA (naurahtaen). On ne Tuomaalla kuvat ja vertaukset!

KUOSMANEN (piittaamatta keskeytyksestä). Häneltä ottaisin vastaan
vaikka sammalta. Ja kiittäisin siitä.

ALINA. Sinä olet tyhmempi kuin luulinkaan. Ja väärämielinen. (Äkkiä
kiinnostuen.) Vai tietääkö Tuomas jotakin? Toimitusjohtajasta,
tarkoitan.

KUOSMANEN. Mitäpä minä? Puut ja pensaat vain puhuvat. Ihmisten
silmistä. Kirkkaista ja sameista. Merikin haastelee, kun istuskelen
rannalla. Ihmisten sydämistä. Lempeistä ja paatuneista.

ALINA. Höpsis! Mutta se on tosi sana, että Tuomas istuskelee rannalla.
Ettei raavas mies edes häpeä tuhlata aikaansa! Mokomaan tyhjään
lekotteluun.

KUOSMANEN. Liekö tuo niin tyhjää?

ALINA. Vai ei! Montako kalakiloa Tuomas on sieltä kallion nokasta tänä
kesänä saanut?

KUOSMANEN. En yhtään. Paljaaseen koukkuun kala ei käy.

ALINA. Sekin siis vielä piti kuulla! Että Tuomas uittaa meressä tyhjää
koukkua.

KUOSMANEN. Niin uittaa. Lie sellaista ihmisten pelkoa. Eivät naura, kun
luulevat minun ongella olevan. Kalamies saa olla rauhassa.

ALINA (ivallisesti). Mihinkä Tuomas rauhaa tarvitsee?

KUOSMANEN. Minä ajattelen. Elämää. Ja ihmisiä. Ajatteleeko Alina
koskaan?

ALINA. Pyh! Joutavaan ei minun aikani liikene.

KUOSMANEN. Jaa, jaa... (painokkaasti.) Minä olin äskenkin siellä
kallion nokassa. Uittamassa ongenkoukkua.

ALINA (jännittyen). No, ja?

KUOSMANEN. Ajattelin Alinaa.

ALINA. Ohoo, mikä kunnia!

KUOSMANEN. Liekö tue kunnia? Meri vain haasteli.

ALINA. Ihanko minusta?

KUOSMANEN. Alina on riuska ja verevä, niin se puhui. Mutta Alina näkee
vain pinnan. Elämästä ja ihmisistä... Niin että taitaa olla paras, kun
minä asun ensi talvenkin yksin mökkiäni... Sitä sanomaan minä nyt tänne
tulin.

ALINA (suuttuen). Vai sitä sanomaan! Sinä juutas! Minä vihellän Tuomaan
mökkirähjälle! Ja sinulle itsellesi saman tien! Kuka meistä on minun
tuohon mökkiin tulostani puhunut? Kuka? Tuomas sanoo nyt vain!

KUOSMANEN. Minähän siitä...

ALINA. Ja minä olen vain antanut Tuomaan puhua. Ei ole ollut
parempaakaan kuultavaa. Mutta ikinä en — en ikipäivinäni! — ole
ajatellut suostua sinuun. Olisi sekin elämää! Ja nyt ulos! Ulos täältä!

KUOSMANEN (pistää piipun leukapieleen ja lakin päähänsä). Kyllähän
minä. Vähemmälläkin. (Poistuu.)

ALINA (on kääntänyt lähtijälle selkänsä, kuullessaan oven sulkeutuvan
vaipuu lähimpään tuoliin ja painaa esiliinan kulman silmilleen; hartiat
nytkähtelevät itkusta).

SYLVIAN ÄÄNI (kuuluu ulkoa). Alina!

ALINA (nousee kiireesti pyyhkäisten silmiään ja rientää puuhailemaan
ikkunoiden sulkemisessa). Täällä, rouva!

SYLVIA (viidettäkymmentä käyvä, hienopiirteinen nainen, joka vaikuttaa
aralta ja helposti säikkyvältä, yllään väriltään ja kuosiltaan hyvin
hillitty kesäpuku, tulee). Hyvänen aika, Alina! Ovatko ikkunoiden
kehykset turvonneet? Keskellä heinäkuun poutaa!

ALINA (kiskaisee viimeisen ikkunan kiinni). Eikö mitä, rouva! Minä jäin
vain tänne — katsomaan merta.

SYLVIA. Se on oikein, Alina, Sinun päiväsi ovat aina pitkät ja puuhaa
täynnä. (Astuu peremmälle ja jotakin tehdäkseen rupeaa järjestämään
aikakauslehtiä, jotka ovat pöydällä ennestäänkin mallikelpoisessa
järjestyksessä.)

ALINA. Unohdin iltateen. Olen pahoillani, rouva,

SYLVIA. Oh, ei se mitään. Tottahan minä avuttakin selvisin — neljästä
vieraasta. He nousivat jo pöydästä.

ALINA. Sittenpä minun on jouduttauduttava astiain pesuun.

SYLVIA (jättää turhan työnsä ja istahtaa lähimpään tuoliin). Odota
hetkinen, Alina. Minulla oli jotakin asiaa sinulle. Mutta mitä se
nyt taas olikaan? (Naurahtaa hämillisesti.) Tai... Mitäpä minä
teeskentelemään sinulle?

ALINA. Niin, rouva...

SYLVIA. Minä halusin vain tavata Alinan. Tuomaalta kuulin sinun olevan
täällä ylhäällä... Hän on hyvä mies, Tuomas...

ALINA (epämääräisesti, mutta varuillaan). Taitaa olla, rouva.

SYLVIA. En olisi mitenkään selvinnyt ilman teitä kahta uskollista. Sinä
olet täällä sisällä tehnyt kaiken. Tuomas on hoitanut ulkotyöt.

ALINA (haikeasti muistellen). Viime kesänä minulla oli kolme
apulaista ja Tuomaalla yksi. Mutta silloin täällä olikin vilskettä...
Kolmisenkymmentä vierasta läpi kesän.

SYLVIA. Ja nyt neljä, kaiken kaikkiaan. Niin kai ajatuksissasi lisäsit,
Alina-kulta. (Huokaa.) Mikään ei ole auttanut. Ei sekään, että
toimitusjohtaja Vasara hyvänhyvyyttään otti vaivakseen Kaunisluodon
mainostuksen. (Matalasti.) Alina, täysihoitola on tuomittu...

ALINA. Voi, ei toki, rouva!

SYLVIA. Kyllä. Niin pitkällä ollaan jo.

ALINA. Entä ne kaksi ylioppilasherraa, jotka tulivat tänne päivää
ennen kuin toimitusjohtaja rouvineen? Hehän olivat kaikkeen täällä
ihastuneita ja lupasivat tehdä Kaunisluodosta tämän puolen suosituimman
täysihoitolan.

SYLVIA (hymähtää alakuloisesti). Suuret puheet heillä oli. Ikään kuin
tuo tekeminen olisi heidän vallassaan ollut.

ALINA. Eikö rouva sitten uskonut noita puheita — silloinkaan?

SYLVIA. En. Mitäpä tuollaiset nuorukaiset voisivat?

ALINA. Mutta minä uskoin. Ja siksi ihan itkin, kun he heti sen jälkeen
matkustivat tiehensä. Vain kolme päivää täällä oltuaan. Se oli outo
lähtö. Muistattehan, rouva?

SYLVIA (muissa mietteissä ollen). Niin... (Katsoo epäröivänä Alinaan,
päättää sitten puhua avoimesti.) Alina, minä olen tehnyt ratkaisuni.
Luovun täysihoitolasta. Saari on kaunis ja rakennukset hyvät. Olen
keskustellut jo myynnistä toimitusjohtaja Vasaran kanssa. Hän arvelee
kaupan ehkä onnistuvan.

ALINA (tuijottaa häneen hetken sanattomana, sitten puuskahtaa). Miten
silloin käy Tuomaan ja hänen mökkinsä?

SYLVIA. En tiedä.

ALINA Tuomas on asunut kolme vuosikymmentä täällä, jo rouvan isän
aikaan. Hän on kasvanut kiinni tähän saareen ja sen kallioihin.

SYLVIA. Kasvanut kiinni... Voi, Alina! Niin olen minäkin. Täällä
olen lapsuuteni kesät viettänyt. Ja yksin jäätyäni rakensin koko
tulevaisuuteni tämän varaan. Täysihoitolan perustamiseen käytin ne
rahat, jotka mieheni kuollessaan jätti jälkeensä. Uusia rakennuksia
varten otin lisäksi ison lainankin. Ja nyt menetän kaiken! (Huokaa
raskaasti.) Olen pahoillani, Alina, sekä itseni että sinun ja Tuomaan
vuoksi.

ALINA. _Minun_ takiani ei rouvan kannata murhetta pitää.

SYLVIA. Mutta Tuomaasta olet huolissasi... Kuulehan, Alina!

ALINA. Niin, rouva?

SYLVIA. Eihän se kuulu minuun. Olen vain joskus ennenkin pysähtynyt
ajattelemaan sitä. Sinä ja Tuomas...

ALINA. Mitä tyhjää, rouva! Taikka — kehtaan minä sen sanoakin.
Nyt... Oli vähin sellaista puhetta, etten syksyllä enää lähtisikään
kaupunkiin, vaan jäisin Tuomaan mökkiin. Äsken hän kuitenkin kävi
täällä ilmoittamassa päättäneensä asua siellä; edelleen yksin.

SYLVIA. Hyvänen aika, millainen ilta! Tuolla alhaalla ruokasalissa
tunnelma oli tukahduttavan raskas, kuin ukonilman edellä. Ja täällä
ylhäällä on oikein jyrissyt.

ALINA. Ei Tuomas jyrise.

SYLVIA. En minäkään sitä sananmukaisesti tarkoittanut. Tunnenhan minä
Tuomaan. Tarvitaan paljon, jotta hän tulistuisi.

ALINA (oikaisten)... jotta hän näyttäisi sen.

SYLVIA. Ehkäpä niin. Joka tapauksessa hämmästyin, kun toimitusjohtaja
Vasara eilen valitti Tuomaan käyttäytyneen häntä kohtaan röyhkeästi.

ALINA. Ynseä Tuomas on voinut olla, ei enempää. Katsokaas, rouva, hän
ei pidä toimitusjohtajasta.

SYLVIA. Mitä Tuomaalla saattaa olla häntä vastaan? Kaikkihan
kunnioittavat toimitusjohtajaa.

ALINA. Tuomas ei. Miksi ei, sitä hän ei minulle sanonut. Ja kuitenkin —
kun täst’edes tapaan toimitusjohtajan...

SYLVIA. Niin mitä sitten?

ALINA. ... niin kyllä minä niiaan hänelle yhtä syvään kuin ennenkin.
Mutta minun uskoni hänen suurenmoisuuteensa on mennyt.

SYLVIA. Alina!

ALINA. Tiedän, mitä rouva aikoo sanoa. Ehkä rouva on oikeassa ja Tuomas
väärässä. Minä luotan kuitenkin Tuomaaseen. Vaikka hän sanoikin, että
minä näen elämästä ja ihmisistä vain pinnan.

SYLVIA. Voi sitä Tuomasta! (Hellävaroen.) Mutta sinun rakkautesi,
Alina...

ALINA. Tokko se on rakkautta, rouva? Pikemminkin vain parempansa — ja
samalla heikompansa — suojeluhalua. Siis sitä tavallista ja arkista,
mitä meikäläinen naisihminen voi tuntea.

SYLVIA (on jäänyt kuuntelemaan yläkertaan nousevia askeleita, hypähtää
pystyyn). Hyvänen aika, minähän unohdan emännän velvollisuuteni!
Prokuristi Lahti haluaa vielä soittaa pianoa. Täällä on kuitenkin jo
niin hämärää, ettei nuotteja erota. Alina-kulta, juoksuta tänne pari
kynttilää.

ALINA. Onko meillä varaa sellaiseen ylellisyyteen, rouva? Nyt enää?

SYLVIA. Ei meillä. Mutta Kaunisluodolla täytyy olla. Loppuun asti.

ALINA (nyökkää jäykästi). Hyvä on, rouva. (Menee.)

LAHTI (pitkä ja hoikka kolmikymmenvuotias, jolla on mieheksi liiankin
kauniit kasvot, laineellinen, kiiltävänmusta tukka ja pienet viikset,
yllään mitä huolitelluin kesäpuku, tulee ovessa Alinaa vastaan ja
sutkauttaa hänen jälkeensä). Hei, kultaseni, mihinkä sellainen hoppu?
(Huomatessaan Sylvian säpsähtää, mutta muuttaa samassa liukkaasti
sävyään.) Oo, itse meidän ehtoisa emäntämme! Onnettareni suo siis
minulle ilon soittaa teille. Olen kylläkin vain kehno musikantti...

SYLVIA. Olette liian vatimaton, prokuristi Lahti. Olen kuullut teitä
kiitettävän todelliseksi taituriksi.

LAHTI. Miten mairittelevaa, kaunis rouva! Suvaitsetteko muistaa, kuka
sellaisen arvostelun antoi?

SYLVIA. Sitä en valitettavasti muista.

LAHTI (naurahtaa). Minäpä tiedän, hurmaava rouva. Kuulitte sen minulta
itseltäni. Tänään aamiaispöydässä.

SYLVIA (hämmentyneenä). Ei, ei. Joku toinen se oli. Joku puolueeton
asiantuntija.

LAHTI. Mitä turhia, kunnioitettu rouva! Puolueettomampaa kuin minä
ei voi olla. Olen hyvin vaatelias — itseenikin nähden. Mitä taas
asiantuntemukseeni tulee, niin tässä tapauksessa se on kiistaton. Siitä
ei sen enempää. Tärkeää on nyt vain se, että te olette läsnä olollanne
inspiroimassa taituruuttani.

SYLVIA (väistyen kauemmas). Valitettavasti en voi jäädä kuuntelemaan.
Odotan Alinan tuovan kynttilöitä. Sitten minun on riennettävä
iltatehtäviini.

LAHTI. Ei teillä saata enää olla tehtäviä, ihana rouva. Kaikki vieraat
ovat menneet levolle. Vain minä tarvitsen teidän huolenpitoanne.
Ukkokin vetäytyi jo huoneeseensa.

SYLVIA (oudoksuen). Ukko?

LAHTI. Toimitusjohtaja Vasara, jos niin haluatte, armollinen rouva...
Hän ei näyttäydy enää tänä iltana. Vuoteessa hän voikin parhaiten
nuolla haavojaan. (Naurahtaa merkitsevästi.)

SYLVIA. Voi tehdä mitä?

LAHTI. Nuolla haavojaan. Saatuaan kolmannettoista rukkaset neiti
Marskilta. Tai sanokaamme: eräänlaiset rukkaset. (Nauraa.)

SYLVIA (ankarasti). Prokuristi Lahti!

LAHTI. Äh! Älkää katsoko minuun noin, rouva Suontaa. Ei pari-kolme
konjakkilasillista minunlaistani miestä kaada.

ALINA (tulee kynttilät kädessä ja jää epäluuloisena ovensuuhun
odottamaan).

SYLVIA (ottaa kynttilät, asettaa ne pianon pidikkeihin ja sytyttää ne).
Hyvää yötä!

LAHTI. Hyvää yötä! Ja, armollinen rouva, älkää välittäkö siitä, mitä
äsken tulin sanoneeksi. On hetkiä, jolloin ihminen eksyy väärään
sävellajiin.

SYLVIA (leppyneenä). Ymmärrän, prokuristi Lahti. (Poistuu.)

ALINA (nyökkää jäykästi Lahdelle ja seuraa emäntäänsä).

LAHTI. Kirotut kanat! Ja kirottu hölmö — minä! (Menee ikkunan luo ja
työntää sen auki hengittäen ahneesti yöilmaa, palaa pianon luo, etsii
nuottipinkasta ja asettaa nuottitelineelle Turiddun aarian Mascagnin
oopperasta »Cavalleria rusticana», tapailee ensimmäisiä säveleitä ja
jää sitten tuijottamaan eteensä.)

VASARA (viisikymmenvuotias, lihavahko herra, jolla on sileät,
ilmeiltään nopeasti ja jyrkästi — lempeydestä julmuuteen asti —
vaihtelevat kasvot, yllään pitkä aamutakki ja jaloissa tohvelit, tulee
kuulumattomin askelin; puoliääneen karskisti). Olettehan, te sentään
täällä, Lahti.

LAHTI (hypähtää pystyyn ja kumartaa nöyrästi). Tietysti, herra
toimitusjohtaja. Tietysti olen täällä.

VASARA. Älkää karjuko koko taloa hereille. Minä kuulen vähemmälläkin.

LAHTI (alentaen ääntään). Anteeksi, herra toimitusjohtaja.

VASARA. Te unohditte äsken ruokasalissa, ettei mikään vältä minun
katsettani. Ei mikään! Minä näin teidän tyhjentävän lasin toisensa
jälkeen. Silloin minä ajattelin jo olla antamatta teille anteeksi.
Ylipäänsä!

LAHTI (säikähtäen). En minä ole humalassa, herra toimitusjohtaja.

VASARA. Ehkä ette — aivan. Mutta varokaakin kadottamasta konseptejanne.

LAHTI. Teidän kirjoittamianne, herra toimitusjohtaja. Niitä en
milloinkaan kadota. Siihen voitte luottaa, herra toimitusjohtaja.

VASARA (ivallisesti). Toivokaamme — tällä kertaa... Mutta tuleeko hän?

LAHTI. Varmasti, herra toimitusjohtaja.

VASARA. Miten niin — varmasti?

LAHTI. Joka iltamyöhällä hän on tullut tähän huoneeseen. Tietysti siis
myös tänään. Mutta anteeksi, herra toimitusjohtaja... Minä en ymmärrä...

VASARA. Mistä alkaen teidän pitäisi muka ymmärtää? Te seuraatte
sokeasti määräyksiä. Siinä kaikki! (Menee leposohvan luo ja tuijottaa
sitä oudosti hymyillen. Kääntyy sitten jälleen Lahteen.) Saatte
ottaa levollisesti senkin, että minä tulen tänä yönä iskemään teitä.
(Naurahtaa kuivasti.)

LAHTI. Hyvä on, herra toimitusjohtaja. Ei kuitenkaan liian lujaa,
pyydän.

VASARA. Tuskin niin kovasti kuin ansaitsisitte. Minä olen vanha mies.
Enkä enää nuoruuteni kunnossa... Sitten toinen asia, Lahti!

LAHTI. Niin, herra toimitusjohtaja?

VASARA. Pitäkää sormenne erillään neiti Marsiosta!

LAHTI. Herra toimitusjohtaja...

VASARA. Vaiti! Minä en kalpaa teidän selityksiänne. Muistakaa
varoitukseni, siinä kaikki. Muuten minä lyön teitä toisella ja paljon
kipeämmällä tavalla. Onko selvä?

LAHTI. O-on. Tietysti on, herra toimitusjohtaja.

VASARA. Siispä: iloisiin näkemiin, Lahti! (Naurahtaa ja poistuu.)

LAHTI (hiipii ovelle varmistautuakseen, että Vasara sulki sen
jälkeensä, huo'ahtaa helpotuksesta). Kylläpä säikäytti — tuo piru!
(Sytyttää savukkeen ja astuu ikkunan ääreen.)

MARJA-LIISA (kaksikymmenvuotias, solakka, kaunis tyttö, jonka kasvoja
kehystää runsas, tulipunainen tukka, yllään uskalletun kevyt rantapuku,
livahtaa sisään). Eero!

LAHTI (pyörtää häneen), Marja-Liisa! (Sulkee kiireesti ikkunan.) Mitä
hittoa sinä täältä haet?

MARJA-LIISA. Sinua, tietysti! Olin tulossa jo ennen ukkoa. Mutta kesken
kaiken kuulin hänen tassutuksensa ja vetäydyin etuhuoneen pimeyteen.
Mitä asiaa hänellä oli?

LAHTI. Etkö muka kuunnellut?

MARJA-LIISA. Tietysti yritin. Te puhuitte kuitenkin niin hiljaa, etten
saanut selvää. Mitä hän tahtoi sinusta?

LAHTI. Hän on minun työnantajani.

MARJA-LIISA. Määrääkö hän sinun yötyösikin? Sepä — somaa. (Naurahtaa.)

LAHTI. Säästä sukkeluutesi toiseen kertaan!

MARJA-LIISA (menee hänen luokseen ja yrittää kietoa käsivartensa hänen
kaulaansa). Eero...

LAHTI (väistää häntä.) Painu nukkumaan.

MARJA-LIISA. Hyi, millaista sävyä sinä käytät, Eero. Mutta olkoon!
Menen vuoteeseen, kuten kiltti tyttö ainakin, jos sinä lupaat tulla
taas puolenyön aikaan luokseni.

LAHTI. En lupaa. Enkä tule.

MARJA-LIISA. Eero! En ymmärrä...

LAHTI. Ukko on saanut palaneen käryä nokkaansa. Hän käski minun pysyä
erilläni sinusta. Se hänen asiansa oli.

MARJA-LIISA. (säikähtäen). Eihän! (Malttaa nopeasti mielensä.) Niinpä
meidän täytyy olla varovaisia. Sinun on paras tulla vasta aamuyöllä.

LAHTI. Minua ei huvita — enää.

MARJA-LIISA. Eero!

LAHTI (kärsimättömästi) Eero, Eero... Lopeta tuo. Sinun on hoidettava
pelisi ja minun omani. Eivätkä ne kaksi peliä sovi yhteen. Onko selvä?

MARJA-LIISA. Ei aivan.

LAHTI. Niinpä minun on puhuttava vielä selvemmin. Painu helvettiin ja
pysy siellä!

MARJA-LIISA (hätkähtää rajusti, astuu ovelle, mutta malttaa siellä
mielensä). Minä annan äskeisen raakuutesi anteeksi, Eero. Ukkosta on
ilmassa, ja se on käynyt hermoillesi. (Kun Lahti ei sano mitään, äkkiä
epäluuloiseksi käyden.) Odotatko tänne jotakuta?

LAHTI. Kaikkea saatkin päähäsi!

MARJA-LIISA. Hermostuneisuutesi viittaa siihen. Ja järjestämäsi
tunnelmallinen valaistus. Tämä on kuin viettelykohtauksen, lavastus.

LAHTI. Johan nyt on saakeli! Päiväkaudet saa tällä kirotulla saarella
kuljeskella ristiin rastiin tapaamatta ketään. Mutta kyllä on joukkoa
tiellä, kun kerran tahdon soitella yksikseni!

MARJA-LIISA. Soitella yksiksesi? Sinä?

LAHTI. Niin! Mutta en saa. Tänne tullessani jouduin vastakkain
emäntämme ja hänen tylykasvoisen piikansa kanssa. Sitten ukko
itse tulla hiihteli uhkailemaan minua. Lopuksi sinä liihoittelit
niskoilleni. Ja kaiken kukkuraksi kuvittelet minun kaipaavan vielä
jotakuta saapuvaksi. Eikö sinun noidanpunaiseen päähäsi mahdu,
että minäkin haluan joskus olla yksin? Aivan yksin! Ilman kirottua
miesseuraa ja ilman vielä kirotumpaa naisseuraa.

MARJA-LIISA. Hyvä on, rakkakin. Uskon jo. Ja myönnän sinulle
jalomielisesti lomaa täksi yöksi. Huomenna puhumme tulevaisuudesta.
Ja minä varoitan sinua. _Minua_ ei ole milloinkaan hylätty. Eikä
rangaistuksetta hylätä vast'edeskään.

LAHTI. Äh, painu jo...!

MARJA-LIISA. Tiedän, pojuseni. Helvettiin, aioit sanoa. Olkoon
menneeksi. Minä painun yksinäisyyteni helvettiin. Mutta vain huomiseen
asti. Minua, näetkös, ei lainkaan ujostuta sanoa, että himoitsen sinua.
Hyvää yötä, rakkahin! (Naurahtaen livahtaa pois.)

LAHTI (kuivaa otsaansa ja sytyttää uuden savukkeen mennen ikkunan
ääreen, hetken kuuluttua palaa pianon luo ja puhaltaa kynttilät
sammuksiin, pimeässä jää loistamaan hänen savukkeensa pää, ja rannalta
kantautuu huoneeseen maininkien ääni).

Äänettömyys.

HELENA (pari kolme vuotta yli kahdenkymmenen oleva kaunis, hoikka
nainen, yllään pyjaman päälle heitetty aamutakki, tulee hiljaa
huoneeseen kädessään kynttilä ja kainalossa kirja, on laskemaisillaan
kynttilän radiopöydälle, kun huomaa häneen tuijottavan Lahden, painaa
äkisti käden suulleen estääkseen säikähdystään purkautumasta huudoksi).

LAHTI. Älkää pelästykö, rouva Vasara. Minä olen toki liian vanha tuttu
voidakseni vaikuttaa yön peikolta.

HELENA. Oh, herra Lahti! Minä säikähdin todella. Luulin kaikkien muiden
jo nukkuvan.

LAHTI. Soittelin täällä yksikseni. Välillä vain sammutin kynttilät ja
unohduin katsomaan merta. Tällainen yö on kuin taikuutta. Lämmintä,
pehmeää pimeyttä. Kirvelevää kaipausta. Yksinäisyyden tuskaa... Tulkaa
tekin katsomaan, rouva!

HELENA (pudistaa päätään ja kietoo aamutakin tiukemmin ympärilleen).
Minä lähden. En tahdo häiritä soittoanne.

LAHTI. Tekö häiritsisitte? Kaikista maailman ihmisistä te vähiten!
Tehän olette kuin osa tästä kauniista yöstä, osa sen lämmöstä ja
kaipauksesta.

HELENA (jää tuokioksi pehmeän äänen lumoihin, mutta, tempautuu siitä
irti). Hyvää yötä, herra Lahti!

LAHTI. Oi, ei! Älkää menkö. Rukoilen teitä.

HELENA (pudistaa päätään ja astuu jo ovelle).

LAHTI (nopeasti). Yritin äsken laulaa erästä kaunista laulua.
Se ei kuitenkaan onnistunut. Nyt tiedän osaavani, jos te olette
kuuntelemassa... Rouva Vasara, ettehän toki pelänne minua? Minua!
Lupaan olla eleelläkään häiritsemättä teitä. Ette tiedä, miten suuren
hyväntyön tekisitte minulle.

HELENA (epäröiden). Mutta toiset...

LAHTI. Kukaan toisista ei kuule hiiskahdustakaan. He nukkuvat kaukana.
Ja minä laulan hiljaa. Suostuttehan?

HELENA. Hyvä on, minä kuuntelen. (Palaa peremmälle ja istuutuu.)

LAHTI (kumartaa hänelle kiitokseksi, sytyttää pianon kynttilät ja itse
säestäen itseään laulaa pehmoin ja tuntehikkain äänin Turiddun aarian)

    »O Lola, silmäs nuo hehkuen palaa,
    kuin kirsimarjat vain huulesi loistaa.
    Hurmaavan suukon ken vaan saapi noista,
    riemua milloinkaan muuta hän eipä halaa.
    Ovelles enpä koito tulla saa,
    vaan kantaa tuskaa rintaa kalvavaa.
    »Taivahan riemut ei mua houkuttaisi,
    jollen Sua, armas, siellä mä nähdä saisi.»

HELENA (kuuntelee hievahtamatta ja nauttien).

LAHTI (loppuakordin häivyttyä pyörtää äkisti Helenaan päin ja
heittäytyy hänen eteensä polvilleen). Helena! Jumalani, että vihdoinkin
saan sanoa teille: Helena!

HELENA (hiljaa huudahtaen yrittää nousta, mutta Lahti kietoo
käsivartensa hänen polviensa ympäri pakottaen hänet jäämään
paikoilleen). Herra Lahti, minä pyydän. Olkaa järkevä.

LAHTI (intohimoisesti). Järkevä! Miten minä saattaisin olla järkevä?
Minä rakastan teitä, Helena! Te olette minulle laulun Lola. (Tempaa
hänet syliinsä ja ottaa muutaman askelen leposohvaa kohden; käheästi).
Te ette voi huutaa. (Pateettisesti). Niinpä ette pääse kuulemasta sitä,
miten minä kaipaan ja rakastan teitä, Helena!

LAHTI (tottelee vastahakoisesti, Helenan kirkkaiden silmien edessä
hänen katseensa ei kestä, vaan hän kääntää päänsä poispäin ja irroittaa
otteensa).

HELENA (päästyään jaloilleen vetäytyy loitommaksi, mutta säilyttää
tyynen arvokkuutensa). Te _ette_ rakasta minua, herra Lahti. Yhtä vähän
kuin minä teitä. Olen teille vain toimitusjohtajanne vaimo, en muuta.
Ja nyt herra Lahti, menkää.

LAHTI (nousee ja lähtee painunein päin, ovelta nöyrästi). Hyvää yötä,
rouva Vasara. (Poistuu).

HELENA (katsoo hetken hänen jälkeensä pudistaen päätään, palaa radion
ääreen istumaan, löytää mieleistään vienoa musiikkia ja syventyy
lukemaan kirjaansa).

Äänettömyys.

VASARA (ryntää sisään suinpäin). Haa, te te...! (Painaa oven pielessä
olevaa sähkönappulaa, jolloin huone tulvahtaa valoisaksi. Huutaa
takanaan tuleville). Katsokaa!

HELENA (on pelästyneenä hypähtänyt pystyyn kirjan valahtaessa
lattialle). Maunu!

SYLVIA (on ilmestynyt oviaukkoon ja katsoo kummastellen yksin seisovaan
Helenaan ja sitten Vasaraan). Käsittämätöntä! Miksi meidän piti tulla
tänne — nyt?

MARJA-LIISA (on tullut samanaikaisesti huoneeseen ja yllättyy myös
näkemästään; äkkiä ymmärtää ja purskahtaa kovaan nauruun).

VASARA (tointuu ällistyksestään, äkäisesti viittaa ovella seisovia
poistumaan, menee vetämään oven Sylvian ja Marja-Liisan perässä kiinni
ja nojautuu raskaasti oven pieleen tuijottaen synkkänä vaimoonsa).

HELENA. Mitä tämä merkitsee, Maunu?

VASARA (on onnistunut saamaan takaisin tavallisen karskiutensa).
_Minulla_ on syytä kysyä, mitä tämä merkitsee. Miksi hiivit keskellä
yötä tänne? Mutta turha sinun on tarkoituksiasi salailla. Koko tämä
huone julistaa sinun syyllisyyttäsi!

HELENA (hymähtäen). Minun syyllisyyttäni... Etköhän sinä ole selityksen
velkaa? Miksi toit tänne nuo — vieraat?

VASARA. Näkemään, miten syvälle sinä olet jo vaipunut! (Rientää
vääntämään radion kiinni.) Kevytmielistä musiikkia! (Kumartuu
ottamaan lattialta kirjan ja heittää sen takaisin.) Kevytmielisiä
kirjallisuutta! Näin sinä siis rikot minun kieltojani.

HELENA. Maunu! Puhukaamme kerrankin kuin kaksi järkevää ihmistä.

VASARA (jää ällistyneenä tuijottamaan häneen). Mitä äänensävyä sinä
käytät? Ja millaisia sanoja! »Kerrankin kuin kaksi järkevää ihmistä.»
_Minun_ järkevyyttäni ei kukaan epäile. Sinun laitasi on toisin!

HELENA. Viisi vuotta minä olen ääneti alistunut sinun käskyvaltaasi.
Viisi pitkää toivottomuuden vuotta! Nyt en jaksa enää. En tahdo enää!

VASARA. Minulla — mutta ei sinulla — on ollut tuhannesti aihetta
tuntea: en jaksa enää. Minä olen kuitenkin kantanut kärsivällisesti
taakkani. Rakkaus on antanut minulle voimaa siihen.

HELENA. Sinun rakkautesi, Maunu...

VASARA (oudon kipeästi). _Minä_ en sulkenut sinulta makuuhuoneeni ovea.

HELENA. Mutta minä suljin.

VASARA (tuijottaa häneen synkästi). Kyllä minä muistan! Hääyönämme sinä
juoksit minun luotani.

HELENA. Hyvä on, että sinä mainitsit sen yön, Maunu. Puhukaamme kerran
siitäkin.

VASARA. Ei!

HELENA. Minä tahdon puhua. Viisi vuotta me olemme vaienneet siitä.

VASARA. Kuvitteletko saavasi sanoilla ehjäksi sen, mikä meni rikki?

HELENA. Ehjäksi — en. Toivoisin vain, että ymmärtäisimme hiukan
toisiamme.

VASARA. Minä ymmärrän sinut liiankin hyvin, sinä korska ja saita vaimo!

HELENA (pudistaa surullisena päätään). Minä olin silloin
kahdeksantoistavuotias. Tiesin elämästä vähän. Enkä avioliitosta
mitään. Ja muista, etten ole milloinkaan sanonut rakastavani sinua.
Sinä se tahdoit minut vaimoksesi — jostakin syystä.

VASARA. Rohkenetko sinä epäillä minun vaikuttimieni puhtautta? Sinä
olit minun ystävävainajani tytär. Äitisi kanssa olit jäänyt puille
paljaille. Minä tahdoin turvata teidän tulevaisuutenne.

HELENA. Ja siihen oli vain yksi tie — avioliitto alaikäisen,
vastahakoisen tytön kanssa. Niinkö?

VASARA (vaikenee synkkänä).

HELENA. En halua olla kohtuuton sinua kohtaan, Maunu. Tiedän, että
äitinikin tahtoi tuota avioliittoa. Rukouksillaan ja vakuutteluillaan
hän sai minut taivutetuksi. Hän ei väsynyt selittämään, että minä
oppisin rakastamaan sinua — ajan oloon.

VASARA (viiltävän ivallisesti). Sinusta tulikin ihannevaimo!

HELENA. Ehkä olisin oppinutkin. Toisten käy niin. Mutta meiltä sen
mahdollisuuden tuhosi — tuo yö.

VASARA. Vaikene jo!

HELENA. Koeta vihdoinkin ymmärtää, Maunu. Lapsuudesta asti olin
tuntenut sinut hyväntahtoisena setänä, joka oli isäni ystävä. En ollut
milloinkaan ajatellut, että minun pitäisi pelätä sinua. En ennen sitä.

VASARA (vimmoissaan). Vaimo! (Pakottautuu äkisti rauhalliseksi.) No,
anna tulla.

HELENA. Muistan vain hämärästi suuret hääillalliset, Mutta sitä
selvemmin sen, mitä tapahtui sitten — kotona. Sinä heitit minut
vuoteelle ja nauroit. Jospa olisit itse nähnyt kasvosi — sillä
hetkellä. Sinä kiskaisit hunnun päästäni. Ja revit minun vaatteeni.
Kaikki vaatteeni...

VASARA (käheästi). Mies voi menettää malttinsa. Minunkinlaiseni mies.

HELENA (kuulematta keskeytystä, muiston kahlehtimana). En tiedä,
miten pääsin irti. Havahduin siihen, että juoksin. Juoksin alasti
läpi huoneiston. Kauimmaiseen huoneeseen. Sen sain lukkoon. Ja sitten
purskahdin itkuun. Itkin kauhuista ja häpeästä.

VASARA. Kahta asiaa et kuitenkaan tiennyt, vaimo. Sitä, että minä
en juossut perääsi. Etkä sitä, että minä tein sinä yönä erään
valan. Vannoin sen hetken tulevan, jolloin sinä tulet luokseni —
vapaaehtoisesti!

Äänettömyys.

HELENA. Tuon valanko vuoksi minulla ei ole — kotia?

VASARA (jäykistyen ja karskiintuen). Eikö minun kotini ole sinunkin
kotisi? Sinä kiittämätön! Onko sinun tarvinnut minun suojissani tuntea
vilua tai nälkää?

HELENA (epäröiden). Ei.

VASARA. Olet saanut enemmän kuin olisit — ansainnut.

HELENA (välittämättä loukkauksesta). Ruumiillisesti en ole näinä
vuosina tuntenut nälkää enkä vilua. Mutta henkisesti — koko ajan.
Siellä, minkä minä voisin kodiksi tuntea, täytyisi olla kirjoja, paljon
kirjoja. Siellä täytyisi olla musiikkia. Siellä täytyisi olla kauneutta
ja kukkia. Mutta kaiken sen sinä olet kieltänyt minulta.

VASARA. Sinussa elää kevytmielisen isäsi henki! Kirjoja, musiikkia,
kukkia! Turhuuksien turhuutta! Muista, mihin isäsi synnillinen ja
tuhlaavainen elämä johti vanhan äitisi ja sinut!

HELENA. Hetki sitten olin erottavinani ihmisen sinun naamiosi takaa,
Maunu. Ne olivat kovan, mutta kärsivän ihmisen kasvot, jotka näin. Se
hetki meni kuitenkin ohitse. Sinulla ei ole edes nyt rohkeutta myöntää,
että kaikilla kielloillasi on ollut vain yksi tarkoitus. Pakottaa minut
polvilleni! Saada senöinen valasi täyttymään!

VASARA (ankarasti). Varo kieltäsi, vaimo! Tavallisesti sinä vaikenet
kuin muuri. Nyt sen sijaan puheesi virtaa koskena. Minä toistan: varo
kieltäsi. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa! Sinun hyvä äitisi...

HELENA (keskeyttäen). Niin, äiti... Hän on — tietämättömyydessään —
yhä tyytyväinen siihen kauppaan, jonka hän kerran päätti. Hän ylistää
kaikkea, mitä sinä päätät tai teet.

VASARA. Sinun äitisi on ymmärtäväinen nainen. Hän osaa olla kiitollinen.

HELENA (omissa ajatuksissaan). Äitiparka... Ellei häntä olisi, kaikki
olisi minun kohdallani paljon yksinkertaisempaa... Mutta hän puolestaan
ei tajua, miten yksin hän on minut jättänyt. Ellei minulla olisi
muutamia harvoja ystävättäriäni...

VASARA. Vai niin! Siis ne naiset, joita luonasi juoksee, lietsovat
sinuun kapinan henkeä!

HELENA (säikähtäen). Voi ei, Maunu!

VASARA. Minä ihmettelinkin jo, mistä hetteistä uppiniskaisuutesi
pulppuaa. Nyt minä tiedän sen. Minä olen sulkeva noilta naisilta,
kotini ovet!

HELENA (rukoillen). Voi ei! Älä riistä minulta viimeisiä ihmisiä,
joiden kanssa voin edes puhua! Se olisi — minun loppuni.

VASARA. Kotiin palattuamme minä ilmoitan noille villitsijöille, ettei
heidän käyntejään enää kaivata. Äitisi on valvova minun kieltoni
noudattamista.

HELENA (katsoo Vasaraan hellittämättä; kauhistus väistyy vähitellen
kasvoilta antaen tilaa uhmalle).

VASARA. Minä odotan.!

HELENA. Mitä?

VASARA. Lupausta, joka voi pyyhkiä pois rikkomuksesi. Lupausta, että
kaikessa olet täst’edes kirjaimellisesti noudattava minun määräyksiäni
ja kieltojani.

HELENA (pudistaa päätään).

VASARA. Etkö kuullut, vaimo? Minä odotan!

HELENA (hymähtää ja kääntyy menemään).

VASARA. Mitä! Mitä sinä aiot?

HELENA (ovelta). Mitäkö aion? Sitä en tiedä. Jonkin ratkaisun täytyy
nyt tapahtua. Mutta mikä se on oleva? Sitä en tiedä — vielä. Hyvää
yötä, Maunu. (Poistuu.)

VASARA (jää ällistyneenä ja sitten yhä synketen tuijottamaan hänen
jälkeensä; mutisee itsekseen). Niin... Ratkaisun _täytyy_ tapahtua...
Minä tiedän!




TOINEN NÄYTÖS.


Sama huone seuraavana päivänä. Rannan lipputangossa liehuu lippu.
Merenpoukama kimmeltää auringonpaisteessa.

HELENA (istuu yksin, liikahtamatta, silmät puoliummessa, syviin
ajatuksiin vaipuneena, yllään vaalea kesäleninki).

KUOSMANEN (tulee, lakki päässä ja piipunnysä hampaissa, kainalossaan
sanomalehtikäärö, havaitessaan Helenan sipaisee lakin ja piipun
käteensä, varpaisillaan lähestyy ensimmäistä pöytää laskeakseen sille
käärönsä).

HELENA. Päivää, Kuosmanen!

KUOSMANEN. Jumal’antakoon teille hyvän päivän, rouva! Luulin teidän
nukkuvan. Niin hiljaa istuitte.

HELENA. Mitä hyvää, tuotte?

KUOSMANEN. Ei tässä kehumista ole, rouva. (Heittää postin pöydälle.)
Sanomalehtiä vain. Ja joitakin kirjeitä — noille toisille.

HELENA (huo'ahtaa; havaitessaan Kuosmasen myötätuntoisen katseen
virkahtaa nopeasti). Niissä voi olla tärkeitäkin sanomia. Viette kai
kirjeet perille, Kuosmanen?

KUOSMANEN. Joutavat tulla täältä hakemaan. Liekö ne sen
kiireellisempiä? Olkaa kuitenkin huoleti, rouva. Teille tuon käteen.
Heti, kun on jotakin tuotavaa.

HELENA. Kiitos, Kuosmanen! Olette kultainen.

KUOSMANEN. Mutta rouvalle ei ole koskaan kirjeitä.

HELENA. Ei ole.

KUOSMANEN. Anteeksi, että sen sanon, rouva... Te olette liian
yksin, kaikin tavoin... Älkää vain pahastuko, rouva. Vanhan miehen
höpötyksistä. Anteeksi... (Vetäytyy ovelle.)

HELENA. Onko teillä kiire, Kuosmanen?

KUOSMANEN. E-ei. Mihinkäpä minulla?

HELENA. Istahtakaa hetkeksi juttelemaan kanssani.

KUOSMANEN. En minä sentään, rouva. (Jää epävarmana seisomaan oven
suuhun malttamatta lähteäkään.)

HELENA. Älkää menkö, Kuosmanen. Näettehän, ettei minulla ole mitään
tekemistä. Minä istun vain.

KUOSMANEN. Niin, rouva! Te istutte vain. Ja surette.

HELENA (säpsähtäen). Suren?

KUOSMANEN. Niin. Vanhat silmät näkevät paljon. Te olette itkenyt,
rouva. Enemmän kuin nuorelle ihmiselle kuuluu.

HELENA (tarttuu käsilaukkuunsa ja tarkastaa kasvojaan sen peilistä).
Oi, minähän olen aivan kamalan näköinen! (Puuteroi poskiaan.)

KUOSMANEN. Ei tuo auta, rouva!

HELENA. Eikö?

KUOSMANEN. Suru ei ihojauheella peity. Se jää otsalle, silmiin, huulien
kaarteisiin.

HELENA. Te tiedätte enemmän kuin näettekään, Kuosmanen.

KUOSMANEN. Niin, rouva. Niistä, joista pidän. Ja niistä, joita vihaan.

HELENA. Onko niitäkin, joita te vihaatte?

KUOSMANEN. On, rouva. Pahuutta minä vihaan. Sen, jota maailma sitoo,
on ehkä pakko kumartaakin pahuutta. Minä olen vapaa. Kyllin vapaa
vihatakseni pahuutta.

HELENA. Se on suurta, Kuosmanen. Olla kyllin vapaa vihatakseen
pahuutta. Mistä olette saanut tuon kauniin ajatuksen?

KUOSMANEN. Minä vain kuuntelen. Kun ihmisellä on aikaa kuunnella, oppii
ymmärtämään. Mutta, rouva...

HELENA. Niin, Kuosmanen?

KUOSMANEN. Ei rouvan tarvitse vastata... Mutta... oletteko te
milloinkaan ollut oikein onnellinen?

HELENA (nousee kysymyksen satuttamana ja kääntyy katsomaan ikkunasta
ulos).

KUOSMANEN. Anteeksi, rouva. Minä olen vain tällainen yksinkertainen
äijä. Ei minun olisi sopinut udella. (Kumartaa lähtönsä merkiksi.)

HELENA (on kääntynyt jälleen häneen päin). Te olette ystäväni,
Kuosmanen. Tunnen sen.

KUOSMANEN (liikuttuneena). Kiitoksia, rouva.

HELENA. Olette hyvä ystävä. Siksi minä vastaan teille. Olen. Olen ollut
onnellinen. Minulla oli hyvin valoisa ja ihana lapsuus ja suurenmoinen
isä, jota jumaloin ja joka jumaloi minua.

KUOSMANEN. Se on paljon, rouva. Ja kuitenkin... Lapsuuden onnen
paljouskin on liian vähän koko elämän eväiksi. Ellei muuta ole...

HELENA. On, Kuosmanen. On minulla ollut muutakin. Kaksi rikasta,
sädehtivän kirkasta päivää! Isälleni olisin voinut kertoa niistä. Mutta
hän oli silloin jo kuollut. Nyt te, Kuosmanen, saatte hänen sijastaan
kuulla. Jos haluatte...

KUOSMANEN. Tuottaisitte sillä suuren ilon minulle, rouva. Olen näinä
päivinä joskus uneksinut. Sellaista vanhan erakon unta. Että minulla
olisi tytär, juuri sellainen kuin te. En toki muuten uskaltaisikaan
näin jutella kanssanne, rouva.

HELENA. Nuo kaksi päivää elin eräässä kesäkuussa Suursaarella. Ah,
miten kauan siitä onkaan! Kaksi päivää — onnen sateenkaarta... Ne teki
siksi muuan nuori mies...

KUOSMANEN (hellävaroen). Ja sitten...?

HELENA. Sitten äitini tuli sinne. Sen koommin en ole nähnyt tuota
nuorta miestä enkä hänestä kuullut. Äiti vei minut toimitusjohtaja
Vasaran luo. Minusta tuli hänen vaimonsa. Se oli kiitollisuuden velan
maksua... Maksamisen alku.

Äänettömyys.

KUOSMANEN. Kiitollisuus on kaunis tunne, rouva. Mutta avioliiton
perustaksi se on — hiekkaa. Vain rakkaudelle kannattaa rakentaa,
luulisin. Vuosikymmenien mittaan sekin raappiutuu ja rapaantuu. Vaikka
se pohja onkin — kiveä.

HELENA (tukahtuneesti). Niin... (Kääntyy jälleen ikkunaan: hetken
kuluttua matalasti). Sanokaahan, Kuosmanen. Mitä on kuolema?

KUOSMANEN. En tiedä, rouva. Olen kyllä monesti koettanut pohtia sitä...
Luulisin, ettei kuolema ole paha eikä peloittava.

HELENA (kääntymättä). Eikö?

KUOSMANEN. Elämän kangas on harmaata. Ja sen rullaile kääriminen,
joka on vuosiemme sisältö, on raskasta. Mutta eihän meistä kukaan ole
pyytänytkään päästä syntymään tänne... Elämän molempien rajojen —
syntymän ja kuoleman — välissä on vain kapeita raitoja, joiden värit
ovat iloiset ja kirkkaat. Muu on harmaata... Liiaksi harmaata... Siksi
moni heittäisikin halusta kesken... Mutta miksi te, rouva, kysytte
kuolemaa? Te olette nuori. Edessänne on vielä monta kirkasväristä
raitaa.

HELENA (on kääntynyt häneen, pudistaa päätään ja pyörtää jälleen
ikkunaan). Minäkin olen ajatellut kuolemaa — joskus. (Hetken
kuluttua toisella äänellä.) Lippu on vedetty tankoon. Sitä ei ole
näkynyt pitkiin aikoihin... Kaunis se on, ja jotakin iloista on sen
liehunnassa... Kuka lie erehtynyt ottamaan sen nyt esiin? (Katsoo
Kuosmaseen.)

KUOSMANEN. Minä. Ei se ollut erehdys, rouva. Jotakin tapahtuu tänään.

HELENA. Tapahtuu tänään? Täällä? Täällä ei tapahdu milloinkaan mitään.
Ei ainakaan hyvää.

KUOSMANEN. Meri sanoo, että tapahtuu, rouva. Juuri hyvää. Eikä meri
erehdy. Siksi nostin lipun. Kaunisluodon tervehdykseksi sille, mikä
tulee.

HELENA. Miten kaunis ajatus! Kiitokseksi siitä voisin syleillä teitä,
Kuosmanen. Noin minäkin uskoin monesti — lapsena.

KUOSMANEN. Te olette löytänyt jälleen hymynne, rouva. Vaikkette
uskokaan — vielä. Tuota hymyä minä tahtoisin suojella. (Hämmentyneenä
jää katsomaan kämmentään.) Tämä on vain tällainen työmiehen koura.
Känsäinen ja musta. Mutta luja se on, rouva. (Ojentaa kätensä
Helenalle.)

HELENA (puristaa liikuttuneena hänen kättään). Kiitos, Kuosmanen.
Paljosta!

KUOSMANEN (pyyhkäisee kämmenellä poskiaan, kumartaa kömpelösti ja
unohtaen lakin ja piipun käteensä poistuu nopeasti).

HELENA (jää hymyillen seisomaan keskilattialle, sitten vetäytyy ikkunan
pieleen ja alkaa hiljaa hyräillä).

VASARA (tulee raskain askelin, yllään vaalea kesäpuku, jo ovea
avatessaan murisee). Että pitääkin vaivautua tänne ylös! Huono
järjestys. Ei edes postia hakematta saa.

HELENA (kuullessaan askelet on vaiennut ja käännähtänyt huoneeseen
päin).

VASARA. Sinä! Mitä tekemistä sinulla on täällä?

HELENA (hymähtäen). Täällä et voi sulkea minua huoneeseeni. Et, vaikka,
tahtoisitkin.

VASARA. Vaimo! Aiotko sinä jatkaa — viimeöistä?

HELENA. Jos tarkoitat keskusteluamme, niin en. Minä en jatka sitä
milloinkaan.

VASARA. Minä tarkoitan viimeöistä uhmaasi!

HELENA. Viisi vuotta minä olen vavissut sinun edessäsi, Maunu. Mutta
minä en vapise enää.

VASARA (katsoo häneen synkkänä). Oletko jo tehnyt — ratkaisusi?

HELENA. En vielä. Eikö se sitä paitsi ole jo myöhäistä? Liian
myöhäistä, niin kuin oli eilinen keskustelummekin... Minä olen
miettinyt paljon...

VASARA (ivallisesti). Suvaitsetko sanoa, mitä?

HELENA. Olen miettinyt meidän elämäämme. Ei voi sanoa, että sinä olisit
ollut yhtä tiukka ja ankara itseesi kuin minuun nähden.

VASARA (vimmastuen). Vaimo!

HELENA. Älä luule, että minä olisin ollut tai olisin mustasukkainen.
Minä vain epäilen, tokko sinä edes haluaisit minua — enää. Olen tullut
ajatelleeksi, että kovuudellasi on kenties jo aivan toinen tarkoitus.
(Välittämättä Vasaran julmistuneesta katseesta jatkaa). Ehkä pyrit
sillä johonkin vallan muuhun. Johonkin hirveään, jota koetat puheillasi
peittää... Ajamaan minut hulluuteen tai etsimään kuolemaa.

VASARA. Vaikene! (Kohottaa raivostuneena nyrkkinsä lyöntiin. Kun
Helena ei väisty eikä paina katsettaan alas, antaa kätensä vaipua ja
käännähtää puolittain sivuun; käheästi.) Mene huoneeseesi!

HELENA (katsoo yhä häntä liikahtamatta).

VASARA. Minä olen kutsuttanut rouva Suontaan tänne. Minulla on
neuvottelu hänen kanssaan. Mene!

HELENA (pää pystyssä kääntyy ja poistuu).

VASARA (kävelee hetken edestakaisin rauhoittuakseen, istahtaa sitten
tutkimaan postia, panee itselleen tulleet kirjeet sivuun, aikoessaan
ryhtyä lukemaan niitä huomaa erään kirjeen, joka säpsähdyttää häntä;
mutisee itsekseen). Marja-Liisalle... Osoite miehen käsialaa...
(Punnitsee kirjettä kädessään, repäisee kuoren auki, mutta kuullessaan
askeleita pistää kirjeen kiireesti taskuunsa.)

MARJA-LIISA (tulee nyökäten armollisesti tervehdykseksi, yllään
rohkealeikkauksinen, värikäs leninki).

VASARA (on nopeasti noussut, tavoittaa Marja-Liisan kättä ja saa
suudelluksi hänen sormenpäitään). Huomenta, Päivänsäde.

MARJA-LIISA. Postia minulle? (Etsii kirjepinkasta, huo'ahtaa
pettyneenä.) Ei kukaan viitsi edes kirjoittaa minulle tänne jumalan
selän taa.

VASARA. Olet nukkunut pitkään. Niinpä oletkin tuore kuin aamukaste.

MARJA-LIISA (hymähtää ja hakeutuu mukavaan asentoon nojatuolissa).
Haluan savukkeen.

VASARA (hermostuen). Tiedäthän, ettei minulla ole. Minä en polta.

MARJA-LIISA. Mutta minä poltan! (Kaivaa käsilaukustaan savukekotelon ja
pistää savukkeen huuliensa väliin, heittää tulitikkurasian Vasaralle.)
Tulta!

VASARA (tavoittaa rasiaa, joka kuitenkin kimpoaa pöydän alle, laskeutuu
nelinkontin etsimään sitä).

MARJA-LIISA (purskahtaa ilkamoivaan nauruun).

VASARA. Minulleko sinä naurat?

MARJA-LIISA. Ei täällä muutakaan ilon aihetta ole. Olet hullunkurinen
näky siinä. Jospa Vasaran suurfirman henkilökunta nyt näkisi pelätyn
toimitusjohtajansa. (Heläyttää jälleen naurun.)

VASARA (ojentautuu ähkäisten). Sinä olet tänään raisulla tuulella.
(Sytyttää hänen savukkeensa.) Ole hyvä.

MARJA-LIISA (nyökkää armollisesti ja puhaltaa savua Vasaraa kohden).
Noo-o.

VASARA (kärsimättömästä). Mitä vielä?

MARJA-LIISA. Mikä sävy! Älä erehdy kuvittelemaan olevasi minun
aviomieheni — vielä.

VASARA. Sanomattasikin tiedän, etten ole. Kirotun hyvin tiedänkin! Sinä
kiihoitat ja kärvennät ja nöyryytät minua. Miten milloinkin! Joskus
toivoisin, sinut — peninkulmien päähän.

MARJA-LIISA (ojentelee jäseniään, ilkamoiden). Mutta vain joskus,
pojuseni. Vai joko on haalistunut kuvittelusi siitä hetkestä, jolloin
saat minut vuoteeseesi alastomana? »Nuoruutta — himmeänvalkeaa, viileää
ja kuumaa», niinhän sinä kerran annoit ajatustesi hekumoiden lentää.
Minä olen se viileys ja kuumuus! Ehkä et kuitenkaan välitä siitä — enää?

VASARA. Sinä peto... Julma, mutta kaunis... (Lähestyy kiiluvin silmin
häntä.)

MARJA-LIISA (naurahtaa tyytyväisenä). Pysy siellä, missä olet. Nyt
puhutaan asiaa.

VASARA (pysähtyy hilliten itsensä; torjuvasti). Asiaa? Sen saat jättää
tuonnemmaksi. Minä olen kutsuttanut rouva Suontaan neuvotteluun tänne.

MARJA-LIISA. Tiedän. Hän oli jo tulossa. Minä ehätin kuitenkin edelle.
Tietysti hänen emäntänä piti antaa etuoikeus vieraalleen. Lupasin
ilmoittaa hänelle, sitten kun minun asiani on toimitettu.

VASARA (murahtaa, tyytymättömänä). Ja se on?

MARJA-LIISA. Etkö muista, mikä viikonpäivä tänään on?

VASARA. Keskiviikko.

MARJA-LIISA. Tasan kaksi viikkoa siitä, kun sait houkutelluksi
minut tänne. Lupasit minulle joka viikko jonkin arvoisesi merkin
rakkaudestasi.

VASARA. Sormessasi olevan safiirisormuksen sait tulopäivänäsi.
Korvissasi loistelevat timantit minä annoin sinulle viikko sitten.

MARJA-LIISA (ilkeästi). Kas kun et samalla ilmoita, mitä ne maksoivat!
(Muuttaa äkisti sävyä.) Nyt on jälleen keskiviikko. Onko poju unohtanut
oman neiti Päivänsäteensä?

VASARA (myhäillen). Katsotaanpa. Katsotaan, mitä taskussa on tytölle,
joka on jälleen kiltti. (Ojentaa esiin kotelon huomaamatta, että
samalla putoaa taskusta lattialle kirjekuori, jonka äsken piilotti,
astuu Marja-Liisan eteen ja napsauttaa kotelon kannen auki.)

MARJA-LIISA (sieppaa korun käteensä). Kaulaketju! Minun unelmieni
kaulaketju! (Juoksee peilin eteen sovittelemaan korua kaulalleen,
katsoo ihastuneena itseään, kääntyy sitten veikistellen Vasaraan)
Sopii, eikö totta?

VASARA. Kultaa ja helmiä kultaiselle helmelle. Tietysti se sopii.
Suuremnoisesti! Entä kiitos?

MARJA-LIISA (ojentaa poskensa suudeltavaksi, samalla huomaa lattialle
pudonneen kirjeen). Kirje minulle! (Kumartuu ennen säikähtynyttä
Vasaraa ja tavoittaa kuoren.) Avattu! Kuka on juljennut avata minulle
tulevan, kirjeen? (Suuttuen.) Sinä!

VASARA. Riviäkään en ole lukenut.

MARJA-LIISA (vimmoissaan). Sen näen, koska sisäkuori on murtamaton.
Sinä aioit kuitenkin lukea minun kirjeeni! Olisit lukenut sen, ellen
olisi tullut yllättämään! Sinä — roisto!

VASARA. Rauhoitu, Marja-Liisa. Tuollaisesta pikku jutusta ei kannata
nostaa melua.

MARJA-LIISA. Sinä, sinä...! Häpeäisit edes inhaa tekoasi. Mutta ei. Se
on sinusta pikku juttu! Kohtele rouvaasi miten tahdot. Siitä minä viis!
Minua et urki etkä tyrannisoi! Et milloinkaan! Jottas sen muistat, niin
tuosta saat! (Sivaltaa Vasaraa korvalle ja ryntää ulos.)

VASARA (hieroskelee korvaansa; mutisee itsekseen). Villikissa... Mutta
perhanan ihana villikissa... (Menee peilin ääreen oikomaan solmiotaan,
hieraisee vielä korvaansa.) Löipä lujaa... Sen saavat maksaa — toiset...

SYLVIA (koputettuaan astuu arkaillen sisään). Te käsketitte minut
puheillenne, toimitusjohtaja Vasara.

VASARA (mielistellen). Mikä erehdys! Minä pyysin vain tapaamista. Miten
minä voisin käskeä teitä omassa talossanne?

SYLVIA. Kauanko tämä enää on minun omani?

VASARA. Siitä meidän onkin puhuttava. (Huokaa.) Tämä on surullista ja
raskasta — meille molemmille. Älkää kuitenkaan päästäkö katkeruuden
ja kapinallisuuden henkeä sydämeenne, rouva Suontaa. Meille ihmisille
mitataan aina sillä mitalla, minkä ansaitsemme.

SYLVIA (surkeasti). Olenko minä ansainnut vain vastoinkäymisiä ja
onnettomuuksia?

VASARA. Minä en ole milloinkaan tahtonut heittää kiviä kuormaan,
joka on käynyt raskaaksi. Kaikkein vähiten teidän kuormaanne. Mutta
miesvainajanne ystävänä minä olen syvästi huolestunut teistä ja
kohtalostanne.

SYLVIA. Olen hyvin kiitollinen myötätunnostanne ja avustanne,
toimitusjohtaja Vasara.

VASARA. Katsokaamme nyt, mitä on teidän — tai ainakin kunnianne —
pelastamiseksi tehtävissä. Emmekö istuutuisi? (Asettuu mukavaan
tuoliin.)

SYLVIA (istahtaa hyvin hermostuneena vastapäisen tuolin laidalle). Olen
kauhean jännittynyt kuulemaan. Ovathan tietonne hyviä? Ovathan?

VASARA. Riippuu siitä, mitä voidaan hyvinä pitää. Näyttää siltä, ettei
teidän tarvitse kärsiä konkurssin häpeää.

SYLVIA. Entä omaisuuteni? Se, minkä varassa minun olisi elettävä
edelleen.

VASARA. Hm. Olen tänään saanut vastauksen siltä henkilöltä, joka minun
onnistui saada kiinnostumaan Kaunisluodon ostamisesta.

KUOSMANEN (on tullut hiljaa ovensuuhun, lakki kädessä, mutta piippu
hampaissa; kun Sylvia ja Vasara eivät kiinnitä häneen mitään huomiota,
jää levollisesti odottamaan).

SYLVIA. Ettekö siis itse aiokaan ostaa saarta, toimitusjohtaja Vasara?
Minä luulin... Uskoin...

VASARA. Minä olen suurliikkeen omistaja. Minun intressini ovat
kaupungissa. Tässä jutussa minä olen mukana vain auttaakseni teitä.
Minä toimin sulasta lähimmäisenrakkaudesta.

SYLVIA. Ilman teitä olisinkin aivan avuton, kenen tahansa
petettävissä... Entä tuo henkilö, joka tahtoo ostaa saareni? Mitä hän
tarjoaa?

VASARA. Valitettavasti asia ei ole niin kuin näytte luulevan, rouva.
Tuo henkilö ei _tahdo_ ostaa Kaunisluotoa. Korkeintaan hän voi
_suostua_ ostamaan. Siinä on suuri ero.

SYLVIA. Älkää kiduttako minua enää! Sanokaa, mitä hän tarjoaa. Pari
päivää sitten mainitsitte kohtuuhinnaksi miljoonaa neljäsataatuhatta.
Minusta se on kyllä kovin vähän...

VASARA. Olen pahoillani, rouva. Toissapäivänä minä olin liian
optimistinen. Mainitsemani henkilö on toista tietä hankkinut
lisätietoja Kaunisluodosta. Ne eivät ole olleet yhtä edullisia kuin
minun antamani. Niinpä hän on valtuuttanut minut ostamaan saaren
yhdeksälläsadallatuhannella, mutta ei markkaakaan enemmällä.

SYLVIA. Laupias taivas! Yhdeksänsataatuhatta! Silloinhan minulle jäisi
tuskin mitään velkojen ylitse.

VASARA. Sitä minä valitan, syvästi, rouva. Teidän vallassanne on
tietysti hylätä tarjous. Minulla ei — sen pahempi — ole lupaa koroittaa
sitä. Kaunisluodon rakennukset ovat liian suuret yksityishuvilaksi.
Täysihoitolana taas se ei kannata.

SYLVIA. Se kannatti hyvin vielä viime kesänä.

VASARA (kohauttaa hartioitaan). Ostaja ei sure, vaikkei kaupasta tulisi
mitään. Minun velvollisuuteni on alleviivata sitä. Hänelle on tärkeää
vain se, että ratkaisu tapahtuu viipymättä. Siis — ei vai jaa?

SYLVIA. Hyvönen aika, toimitusjohtaja Vasara! Nytkö heti? Enempää
miettimättäkö minun olisi vastattava?

VASARA. Niin. Nyt heti.

KUOSMANEN. Sanokaa: ei, rouva.

SYLVIA (äärimmäisen hämmästyneenä). Tuomas!

VASARA (tulistuen). Mitä teillä on täällä tekemistä?

KUOSMANEN. Tulin kysymään rouvalta, missä Alina mahtanee olla. Ja jäin
odottamaan, milloin voisin kysymykseni esittää.

SYLVIA. Voi, Tuomas, en minä tiedä nyt Alinasta.

VASARA. Olette saanut vastauksen. Menkää matkoihinne!

KUOSMANEN. En minä enää lähde.

VASARA (raivostuen). Ette lähde?

KUOSMANEN. En ota niskoilleni sitä häpeää, että syrjästä ääneti
katsoisin rosvousta.

SYLVIA. Tuomas!

VASARA (viiltävän ivallisesti). Kuvitteletteko te olevanne täällä
isäntä?

KUOSMANEN. Renki minä olen, en muuta. Mutta minä olen nähnyt
teidän lävitsenne, herra. Itsellenne te Kaunisluotoa himoitsette.
Polkuhintaan. Siinä on teidän »lähimmäisenrakkautenne»!

VASARA (on raivoissaan hypähtänyt pystyyn). Te... te...! (Hillitsee
vaivoin itsensä.) Rouva Suontaa, ette odottane minun jatkavan
keskustelua hullun renkinne kanssa.

SYLVIA. Voi, toimitusjohtaja Vasara...!

VASARA (astuu jäykästi ovelle, kääntyy sieltä sanomaan). Ja, rouva...
Sen loukkauksen jälkeen, minkä renkinne on teidän läsnä ollessanne
kohdistanut minuun, me — minä ja vaimoni — lähdemme täältä. Emme jää
päiväksikään yli sen kuukauden, joka ensi sunnuntaina tulee täyteen.
Siihen mennessä teidän on ratkaistava: ei vai jaa! (Kylmästi kumartaen
poistuu.)

SYLVIA (surkeasti). Mitä minä nyt teen? Mitä minä teen?

KUOSMANEN. Sunnuntaihin on neljä päivää, rouva. Sinä aikana voi
tapahtua ihme.

SYLVIA. Miten sinä saatoit, Tuomas? Sinun loukkauksesi, joksi hän ehkä
vieläkin alentaa tarjousta. Silloin on minulla edessä konkurssi — ja
häpeä. (Painaa pään käsiinsä itkien.)

KUOSMANEN (katsoo neuvottomana emäntäänsä, vilkaisee jo oveenkin kuin
pakotietä tähyten, mutta jää sitten paikoilleen). Älkää itkekö, rouva.
Kaikki muuttuu vielä hyväksi. Saattepa nähdä. (Kun Sylvia ei näytä
kuulevan, siirtyy epävarmana ikkunan luo, äkkiä terästyy, pistää piipun
suupieleensä ja sieppaa sen jälleen pois.) Mitä minä sanoin, rouva?
Ihme, minä sanoin. Rouva! Vene tulee valkamaan! Kesän ensimmäinen
kutteri Kaunisluotoon!

SYLVIA (on hypähtänyt pystyyn). Kutteri? Mitä sinä puhut Tuomas?
(Juoksee ikkunaan.) Missä, missä? Minä en näe... (Pyyhkäisee silmiään.)

KUOSMANEN (osoittaa ulos). Tuolla! Komeasti viiletti kallioiden,
sivuitse, Kauniisti kaarsi lahdenpoukamaan. Taitava purjehtija on
siellä peräsimessä. Ensimmäiseen poijuun sujauttivat kiinnitysköyden.
Nyt laskevat purjeita. Kaksi miestä on kannella.

SYLVIA. Hyvänen aika, miten sinä sait sydämeni lyömään, Tuomas! Ihme,
sinä sanoit. Hetkisen minäkin uskoin siihen. Nyt minä näen — pienen
purjeveneen poijussa. En muuta. Voi sentään sinua, Tuomas!

KUOSMANEN. Voi pikemminkin teidän epäuskoanne, rouva! Pieni purjevene,
te sanotte. Kaunis mahonkinen kuutonen se on. Miljoonan markan vene.

SYLVIA (yllättyen). Miljoonan?

KUOSMANEN. Vähintään. Ja se on nyt tuolla, Kaunisluodon poukamassa.
Katsokaa, rouva. Herrat ovat astuneet jollaan ja lähtevät soutamaan
rantaan. Minä menen heitä vastaan!

SYLVIA. Mene vain, Tuomas.

KUOSMANEN (rientää ulos; porraskäytävästä kuuluu hänen riemukas
huutonsa). Vene on tullut valkamaan!

SYLVIA (on astunut peilin eteen järjestämään hiuksiaan, sitten pysähtyy
keskilattialle pannen kätensä ristiin; puoliääneen kuiskaten). Hyvä
Jumala, suo armossasi, että Tuomas olisi oikeassa. Että ihme tapahtuisi!

ALINA (tulee). Anteeksi, rouva. Kaistapäiseksiko Tuomas on tullut?

SYLVIA. Kuinka niin?

ALINA. Milloinkaan hän ei ole avannut minun huoneeni ovea. Se on
niitä hänen kummallisuuksiaan. Nyt hän tempaisi kuin myrskytuuli
oveni levälleen. Tukka törrötti pystyssä pelkästä riemusta. Ennen
katoamistaan hän ehti vain huikata, että vene... Höpsis! Mistä
sellainen tänne eksyisi?

SYLVIA. Tuolla se on. Kesän ensimmäinen purjevene.

ALINA (kurkistaa ikkunasta). No, pala tai paistu! On se. Kutteri...

MARJA-LIISA (tulee). Kuulinko oikein? Onko lisää vieraita tulossa?

SYLVIA. Kyllä, neiti Marsio. Pari herraa.

MARJA-LIISA (hakeutuu istumaan vasemmalle ja turvautuu käsilaukkuunsa
parantaakseen huulien punaa sekä kulmakarvojen ja silmäripsien
mustaa). Hauskaa, että vihdoinkin tapahtuu jotakin. Tässäkin Herramme
hylkäämässä loukossa.

KALLIO (viisissäkymmenissä oleva, harmaahapsinen, mutta vielä hyvin
eloisa herra, joka on pukeutunut valkoisiin housuihin ja valkoiseen
slipoveriin, kumitossut jalassa, tulee pysähtyen ovelle). Terveisiä
mereltä, Sylvia! Vieläkö sinä tunnet?

SYLVIA (tuijottaa tulijaan silmät suurina, nojautuu kuin tukea etsien
tuolin selustaan). Hyvänen aika — Väinö! Tietysti minä sinut tunnen...
Sinä et ole paljon muuttunut — sitten viime näkemän...

KALLIO (puristaa sydämellisesti nauraen molemmin kourin Sylvian
käsiä). Oletpa sinä oppinut imartelemaan. Vai en paljon muuttunut —
neljännesvuosisadassa!

SYLVIA. Neljännesvuosisadassa... Onko siitä todella niin kauan?

KALLIO. Emme ole tavanneet sen koommin, kun sinä valintasi teit.
Tarkoitan: kun menit naimisiin... Sinä vasta hienosti olet säilynyt,
Sylvia. (Menee kättelemään Alinaa.)

ALINA (niiaa syvään).

KALLIO (Alinalle). Täällä ilmeisesti päätetään, mitä talossa syödään.
Minun kaltaiseni herkkusuu pyrkii aina hyviin väleihin keittiön
kuningattaren kanssa. Ollaan ystäviä!

ALINA (naurahtaa hämmentyneenä, mutta hyvillään). Kyllä herra osaa...
Ihan väkirynnäköllä.

KALLIO (astelee Marja-Liisan luo). Kuka tämä pikku neiti on?

MARJA-LIISA (ojentaa keimaillen kätensä ja vilkaisee Sylviaan).

SYLVIA (havahtuu esittelemään). Maisteri Kallio, vanha ystäväni — neiti
Marsio, kesävieraitamme.

KALLIO (naurahtaen hyväntuulisesti). Ei nyt aivan maisteri — enää.
Neljännesvuosisadassa olen sentään professoriksi ehtinyt.

SYLVIA. Oi, suo anteeksi, rakas, ystävä! Nähdessäni sinut unohdan
vallan nuo kuluneet vuosikymmenet. Professori, niin, tietysti — olenhan
minä lukenut... Alina, nyt kahvia!

ALINA. Kyllä, rouva! Heti, rouva! Ja hyvää se on oleva, herra
professori! (Rientää pois.)

KALLIO (katsoo hymyillen hänen jälkeensä, sitten kääntyy Sylviaan).
Kupin kahvia ehtinemme nielaista. Sitten meidän on kiireesti nostettava
taas purjeet.

SYLVIA (syvästi pettyneenä). Etkö siis jää? Et edes päiväksi! Kaikkien
näiden vuosien jälkeen. Voi, Väinö...!

KALLIO. No, no, tyttöseni! Muisteloihin meillä on aikaa — hieman
myöhemmin. Nyt, kun vihdoin olen jälleen löytänyt sinut. Sitä ennen on
kuitenkin pidettävä kiirettä. Pistäysimme tänne — näin alkajaisiksi —
vain sotaneuvottelua varten.

SYLVIA. Kuka on toverisi?

KALLIO. Sisarenpoikani, insinööri Matti Väre. Kaikin puolin kunnon
poika. Mutta hän yritti ottaa itseltään hengen liialla työllä. Siksi
minä lainasin eräältä ystävältä veneen...

SYLVIA. Tuo mahonkikutteri ei siis ole sinun omasi?

KALLIO. Ei sellaisia professorin palkoilla hankita eikä pidetä. Ei,
vaikka onkin jäänyt vanhaksipojaksi... Lainasin siis veneen ja tempasin
sisarenpoikani piirustustansa ja kustannuslaskelmiensa keskeltä
kuukauden purjehdukselle. Merta, aurinkoa, tuulta ja suolaista vettä
— minä sanoin — siitä tulee koktaili, joka ennenkin on parantanut
elämänväsymyksen ja murtuneen sydämen.

SYLVIA. Sinä olet samanlainen kuin ennen vanhaan, Väinö. Sinä olit niin
ladattu täyteen tarmoa ja vauhtia, että minua — arkaa pikku tyttöä —
hirvitti. Siihen aikaan ei olisi luullut sinusta tiedemiestä sukeutuvan.

KALLIO. Et taida vielä nytkään uskoa minua oikeaksi tiedemieheksi,
Sylvia. Minun, täytynee kaupungissa käydessäni hankkia itselleni
silmälasit ja sateenvarjo ja suuret kalossit — kaikki oppineen miehen
tuntomerkit. Ehkäpä et sitten enää säiky minua... Mutta minne kummaan
se poika katosi? Hietikon ylitse ja ulko-ovelle asti hän seurasi minua
kuin varjo.

SYLVIA. Tällä saarella sisarenpoikasi ei eksymään pääse.

KALLIO. Kunpa eksyisikin — kerran. (Silmää Marja-Liisaan.) Ehkä te,
pikku neiti, vaivautuisitte ottamaan selvää tuosta nuoresta miehestä.

MARJA-LIISA (nousee alttiina). Mielelläni, professori. Minä vain en
tunne häntä.

KALLIO. Pitkä ja leveäharteinen. Sellainen hän on. Sitä tyyppiä, josta
pikku tytöt pitävät. Erottuneeko sellainen herra tästä maastosta?

MARJA-LIISA (naurahtaen). Varmasti! Millaisia terveisiä minun on
vietävä hänelle?

KALLIO. Se vain, että insinööri pysyköön lähettyvillä.

KUOSMANEN (on jo jonkin aikaa seisonut oviaukossa; virkahtaa leveästi
hymyillen). Ei siellä neitiä tarvita. Insinööri pysyy muutenkin.

KALLIO. Missä hän on?

KUOSMANEN. Alhaalla ruokasalissa.

MARJA-LIISA (on ollut jo ovella menossa, mutta kun Kuosmanen ei anna
tietä, kohauttaa olkapäitään ja palaa pettyneenä äskeiselle paikalleen).

KALLIO. Kukas tämä viestintuoja on?

KUOSMANEN. Renki minä olen. Tuomas.

SYLVIA. Tuomas on Kaunisluodon filosofi. Keskustelee puiden ja meren
kanssa ja välittää meille muille niiden viestejä.

KUOSMANEN. Mitä rouva nyt...?

KALLIO (on tutkia asti katsonut Kuosmasta, ojentaa hänelle kätensä).
Minä pidän sinun naamastasi.

KUOSMANEN. Niin minäkin sinun.

SYLVIA. Voi, Tuomas! Professori voi loukkaantua,

KUOSMANEN. Professori! Anteeksi, minä...

KALLIO. Mitä turhia, Tuomas! Sinähän olet ajattelija, kuten kuulin.
Olemme siis tavallaan virkaveljiä.

KUOSMANEN. Jaa... Tuota... Tulin kysymään, mitä herrojen
matkatavaroille tehdään. Kai sitä jäädään Kaunisluodolle?

KALLIO. Jäädään. Mutta ei vielä tänään. Tavarat saavat toistaiseksi
olla veneessä.

KUOSMANEN. Sitä insinööri pelkäsikin. Jaa, jaa... (Poistuu.)

KALLIO. Kunnon ukkeli... Sylvia, nyt on aika keskustella asioista.

SYLVIA. Sinä mainitsit jotakin »sotaneuvottelusta».

KALLIO. Istu, tyttöseni. Minä olen samanlainen kuin ennen.
Keskustellessani kävelen mieluiten. Jos sallit, panen tupakaksi.

SYLVIA (on hakeutunut istumaan). Kaikin mokomin, rakas ystävä!

KALLIO (ottaa kotelostaan sikarin ja sytyttää sen huolellisesti,
katsoo Marja-Liisaan, joka on jäänyt paikoilleen ja sormeilee
savuketta). Älkää panko pahaksenne, parahin kesävieras. Minulla olisi
kahdenkeskistä asiaa emännällenne. Joten...

MARJA-LIISA (nousee). Anteeksi, etten huomannut häiritseväni. Olin niin
omissa ajatuksissani. Ehkä professori sentään antaa jäähyväisiksi tulta
savukkeeseeni?

KALLIO. Mielihyvin, pikku neiti. (Sytyttää hänen savukkeensa.)
Toivottavasti tapaamme pian.

MARJA-LIISA. Sitä minäkin toivon. (Poistuu, mutta jättää
tarkoituksellisesti oven raolleen.)

SYLVIA. Mitä kummaa sinulla on mielessä, Väinö?

KALLIO. Taistelu — Kaunisluodosta.

SYLVIA. Tiedät siis... Minä olen jo menettänyt tuon taistelun, Väinö.

KALLIO. Et ole. Etkä menetä. Sitä varten minä olen nyt täällä. Mutta
minun on kai kerrottava juurta jaksaen. Muuten et pääse kärreille.
Ymmärrätkö sinä mitään purjehtimisesta?

SYLVIA. Hyvin vähän.

KALLIO. Sade ei haittaa purjehtijaa eikä pieni myrskykään. Mutta tyven
kyllä. »Kun se on 'tilit', niin se _on_ 'tilit'», vanhat kipparit
sanovat merestä. Juuri tuollaiseen auttamattomaan tyveneen me jouduimme
sen kaupungin kohdalla, jossa sinä olet — minun, siitä tietämättä —
niin kauan elänyt.

SYLVIA. Olen monesti miettinyt, mahdoitko tietää, Väinö...

KALLIO. Olen noudattanut määräystä, jonka sinä annoit silloin kerran.
Olen tahtosi mukaan koettanut — läpi vuosikymmenien — unohtaa sinut...

SYLVIA (hyvin hiljaa). Niin...

KALLIO. Pelkkää sattumaa — tuulen kuolemista juuri sen kaupungin
kohdalla — minun on kiittäminen siitä, että löysin sinut.

SYLVIA. Ehkä se ei ollut pelkkä sattuma.

KALLIO. Mikä sitten?

SYLVIA. Kohtalo.

KALLIO (hymähtäen). Sanotaan niin. Tuntuu ehkä vähemmän nöyryyttävältä
olla kohtalon ohjaama kuin sattuman viskeltävä. Edelleen siis: kohtalo
ohjasi meidät eräänä iltana aterioimaan erääseen ravintolaan, erään
määrätyn pöydän lähelle. Tyydyttääkö tämä paremmin sinun romanttista
sydäntäsi, tyttöseni?

SYLVIA. Älä ilvehdi, Väinö

KALLIO. Hyvä on, Sylvia... Viereisessä pöydässä pari ylioppilasta
illasti tyttöjenpä kera. Illan mittaan heidän puheensa kävi yhä
äänekkäämmäksi. Paljon roskan seassa pojat kertoivat kumman tarinan —
Kaunisluodosta.

SYLVIA. Kaunisluodosta!

KALLIO. He olivat kesäkuussa olleet täällä.

SYLVIA. Täällä oli kaksi ylioppilasta.

KALLIO. He kehuivat suunnitelleensa, että tästä tehtäisiin yleisön
mielipaikka. Sitten oli kuitenkin leikkiin sekaantunut muuan täällä
oleileva outo tyyppi. Vanha herra, joka oli lahjonut heidät lähtemään
saarelta ja olemaan hiljaa Kaunisluodosta. Ukko oli siitä hyvästä
maksanut heille runsaasti.

SYLVIA (tuijottaa häneen järkyttyneenä). Se... se ei voi olla totta...
Satua sen täytyy olla, ilkeää satua.

KALLIO. Se on ilkeä, mutta tosi satu.

SYLVIA. Heidät olisi siis lahjottu poistumaan... Siinä ei ole mitään
järkeä!

KALLIO. Siinä on paljonkin järkeä. Ja pirullista suunnitelmallisuutta.

SYLVIA. En osaa kuvitella, kuka olisi voinut tahtoa minulle niin pahaa.

KALLIO. Tuo väite on sinun ominta itseäsi, tyttöseni. Siinä puhuu sinun
hyvä, arkaileva sydämesi. Näen silmistäsi sinun aavistavan jo, kuka.
Valinnan varaahan ei ole. Silti sinä kieltäydyt uskomasta.

SYLVIA. Ei, ei!

KALLIO. Ylioppilaiden tarina kiinnosti minua. Minulla ei ollut
sillä hetkellä muuta ajateltavaa. Lähdin siis jututtamaan heitä
saadakseni kuulla, kuka oli koiruuden takana. Mies, on sinulle tuttu:
toimitusjohtaja Vasara. Minäkin tunnen hänet, Maunu Vasaran.

SYLVIA. Se ei voi olla totta! Käsittäisit sen mahdottomaksi, jos
tietäisit, miten paljon hän on auttanut minua.

KALLIO (laskee rauhoittavasti kätensä pöydällä olevien Sylvian
vapisevien käsien päälle). Kyllä minä tiedän. Tuon avun.

SYLVIA. Olisitpa nähnyt ne kauniit esittelylehtiset, jotka hän painatti
Kaunisluodosta!

KALLIO. Vai niin. Hän _painatti_ siis sellaisia. Se vanha kettu!
Jokaiselle tiedustelijalle vastattiin Vasaran pääkonttorista kai samoin
kuin minulle. Minä kävin seuraavana päivänä siellä.

SYLVIA (jännittyneenä). Ja siellä...?

KALLIO. Sanottiin, ettei ole mitään esittely vihkosia Kaunisluodosta.
Koska ei ole mitään esiteltävääkään. Valitettavasti heidän oli — oman
liikkeensä arvon ja noudattamiensa kunniallisten liikeperiaatteiden
nimessä — kehoitettava asiakasta varovaisuuteen. Kaunisluoto
on joutunut rappiolle. Huoneet epäsiistit. Ruoka kehnoa. Olisi
ehkä parempi valita jokin toinen täysihoitola. Niin minua siellä
valistettiin. Ihmetteletkö vielä, tyttöseni, että olet tänä kesänä
saanut turhaan odottaa vierastulvaa?

SYLVIA. Tuo... tuo on... katalaa...

KALLIO. Sellainen »auttaja» tuo tekopyhä lurjus on!

SYLVIA. Voi, et saa, Väinö...

KALLIO. Anteeksi, Sylvia! Minä en aio pyytää lupaa keneltäkään — en
edes sinulta — nimittääkseni lurjusta lurjukseksi.

SYLVIA. Mutta hyvänen aika! Miksi hän olisi tehnyt tuon kaiken?

KALLIO. Ilmeisesti hän haluaa saaren halvalla itselleen. Sadoilla vielä
likaisemmilla tempuilla Vasaran rikkaus on koottu. Kun sitten kuulin,
että sinä — juuri sinä! — olet Kaunisluodon omistajatar, päätin,
keskeyttää purjehdusmatkamme ja tulla mukaan tähän, peliin.

SYLVIA. Voi, Väinö...!

KALLIO. Ymmärrän, miltä tämä kaikki sinusta tuntuu. Mutta emme ehdi nyt
murehtia maailman pahuutta. Sylvia, mistä pankista luottosi on?

SYLVIA. Kansallispankista. Kahdeksansataatuhatta.

KALLIO. Eikö muuta?

SYLVIA. Voi, rakas ystävä! Miten kevyesti sinä sanot: »eikö muuta?» Ja
millainen vauhti sinulla on!

KALLIO. Vanha vauhti. Sanohan, tyttöseni, et kai enää säiky sitä.

SYLVIA (hiljaisesti). En, Väinö...

KALLIO. Niinpä: täysi vauhti! Huomisaamuna minä olen pankissasi.
Sovin sekä vanhasta että lisäluotosta. Sen jälkeen panemme oikeat
mainosrummut soimaan. Sunnuntaina — siis neljän päivän kuluttua — olen
jälleen täällä. Vielä tänä kesänä on Kaunisluodolla oleva tungosta. Jos
sinä vain annat minun toimia...?

SYLVIA (sydämellisesti hymyillen). Rakas ystävä! Tietysti minä annan.

KALLIO. Siis kaikki selvää. Tästä kamppailusta minä pidän. Nyt
kahville! Sitten purjeet ylös!

SYLVIA (nauraa onnellisena ja nousten ojentaa kätensä hänelle).
Menkäämme alas. Muuten Alina jo suuttuu. (Poistuu Kallion kera.)

Näyttämö on hetken tyhjänä.

MARJA-LIISA (kurkistaa huoneeseen, todettuaan sen tyhjäksi kääntyy
perässään tulevaan ja painaa sormen varoittavasti huulilleen).

VASARA (tulee hänen jäljessään; ärtyisesti). Mitä haluat? Miksi raahaat
minut tänne kuin tulipalokiireessä?

MARJA-LIISA (kuiskaten), Odota! (Katsoo ulos ovesta ja sulkee sen
huolellisesti, panee myös ikkunat kiinni.) Minulla on sinulle
kerrottavana jotakin, hyvin tärkeää.

VASARA. Vai oikein »hyvin tärkeää»!

MARJA-LIISA. Oikeutta myöten minun pitäisi olla pikemmin sinua vastaan
kuin puolellasi. Sinun vuoksesi alennuin kuitenkin salakuuntelijaksi.
Ellet sinä palkinnoksi osta minulle upeaa rannerengasta, niin kaikki
oikeus on maailmasta kuollut.

VASARA (kuivasti). Vai niin. Nyt on kysymys rannerenkaasta. Ei siis
uudesta korvapuustista.

MARJA-LIISA (tulistuen). Siitä tapahtumasta sinun on paras olla
muistuttamalta minua. Tai minä vaihdan rintamaa!

VASARA. Eikö sinun pitänyt kertoa jotakin, mikä on tärkeää? Vai oliko
se vain esipuhe — rannerenkaaseen?

MARJA-LIISA (pudistaa kärsimättömästä päätään). Sinä olet
menettämäisilläsi Kaunisluodon.

VASARA. Kaunisluodon! Mitä sinä tiedät siitä?

MARJA-LIISA. Paljonkin — nyttemmin.

VASARA. Keneltä tietosi ovat?

MARJA-LIISA. Professori Kalliolta.

VASARA (naurahtaa). Siltä intoilevalta hölmöltä! Häneltäkö kirjeesi oli?

MARJA-LIISA. Ei. Puoli tuntia sitten en ollut kuullut sellaista herraa
olevankaan. Nyt tunnen professori Kallion. Hän on täällä.

VASARA. Täällä? Tyhmyyksiä!

MARJA-LIISA. Eräs purjevene tuli äsken tänne. Professori saapui sillä.

VASARA (synketen). Kallio täällä! Se muuttaa asian.

MARJA-LIISA. Suuresti muuttaakin. Minä kuuntelin oven raosta, miten hän
paljasti sinut rouva Suontaalle.

VASARA. Paljasti?

MARJA-LIISA. Hän nimitti sinua »tekopyhäksi lurjukseksi». (Naurahtaa.)
Parhaat karrikatyyrit eivät ole mairittelevia... Hän kertoi myös,
miten sinä lahjoit pari ylioppilasta väistymään tieltäsi ja miten olet
hoidattanut Kaunisluodon mainontaa.

VASARA. Tuo nuuskiva suupaltti!

MARJA-LIISA. Hän on pahempaakin. Vielä tänään hän palaa kaupunkiin.
Huomenna hän käy pankissa järjestämässä rouva Suontaan luottoja. No,
ovatko tietoni rannerenkaan arvoiset? Sanohan, pojuseni. Ovatko?

VASARA (on synkkenemistään synketen kuunnellut selostusta;
hajamielisesti). Ovat.

MARJA-LIISA (kietaisee kätensä hänen kaulaansa ja suutelee häntä).
Kiitos!

VASARA (otsa tuikeissa rypyissä pyyhkäisee nenäliinaan huulipunan
jäljet suultaan).

MARJA-LIISA. Niinkö arvoton neiti Päivänsäteen lahja oli?

VASARA (havahtuen). Tiedät hyvin, mitä merkitset minulle. Tiedät, että
minä tahdon sinut omakseni. Minun täytyy saada sinut!

MARJA-LIISA (tyytyväisenä). Ehkä saatkin. Muistathan ehtoni? Valkoinen
leninki. Huntu. Kirkkohäät.

VASARA (nyökkää, menee ikkunan ääreen ja jää katsomaan ulos;
kiivaasti). Minä en luovu Kaunisluodosta!

MARJA-LIISA. _Meidän_ kesähuvilanamme tämä olisi ihastuttava. Millaiset
mahdollisuudet — kaikkeen!

VASARA (silmää häneen epäluuloisena). Kaikkeen? Mitä sillä tarkoitat?

MARJA-LIISA (naurahtaa). Älä välitä siitä, pojuseni. Keskity professori
Kallioon. Hänessä on sinulle purtavaa kyllin.

VASARA (synkästi). Huomenna olen myös minä oleva pankissa. Sittenpä
nähdään, mitä toimitusjohtaja Vasaran sana painaa! Mutta sitä ennen...

MARJA-LIISA (äkisti jännittyneenä). Sitä ennen...?

VASARA. ... on täällä järjestettävä eräs asia. Se on myös käynyt
kiireelliseksi. Marja-Liisa, etsi käsiisi prokuristi Lahti ja tuo hänet
tänne.

MARJA-LIISA (aikoo kysyä jotakin, mutta muuttaa sitten mieltään ja
poistuu).

VASARA (ryhtyy mittelemään huonetta nurkasta nurkkaan, pysähtyy väliin
tuokioksi ja mutisee itsekseen). Vai niin... Me iskemme siis jälleen,
yhteen, Väinö Kallio... Sinä sekaannut minun asioihini — taas...
Sinä haluat taistelua — nytkin... Tällä kertaa minä murskaan sinut
lopullisesti... Se merkitsee minulle enemmän kuin koko Kaunisluoto...

MARJA-LIISA (tulee). Nopea toimitus, eikö totta?

VASARA. Kyllä. Kiitos!

LAHTI (on tullut huoneeseen tytön perässä, jää hermostuneena
ovensuuhun). Te kutsutitte minut, herra toimitusjohtaja.

VASARA (astuu tuikeana hänen eteensä). Ihmetyttääkö se teitä, Lahti?

MARJA-LIISA. Tästähän lupaa tulla jännittävää.

VASARA (kääntyy tyttöön, virkahtaa tarkoittavasti, mutta epävarmasti).
Oikeastaan... Taitaa olla paras...

MARJA-LIISA. Ei mitään »oikeastaan». Minä aion kuunnella tämän
keskustelun ja sillä selvä. Ei kai sinulla ole mitään minulta
salattavaa?

VASARA (on säpsähtänyt tuttavallista puhetapaa, mutta kohauttaa sitten
hartioitaan). Kuten haluat.

MARJA-LIISA (luo Lahteen voitonriemuisen katseen, vetäytyy vasemmalla
olevaan nojatuoliin, sytyttää savukkeen ja jää kiinnostuneena
seuraamaan miesten keskustelua).

VASARA (on jälleen kääntynyt tiukkana Lahteen). Missä te olette
piileksinyt koko aamupäivän, Lahti?

LAHTI. Olen ollut vain huoneessani. Lueskelemassa.

VASARA. Muotilehtiäkö? (Naurahtaa karkeasti, sitten taas synkkenee.)
Huonoa omaatuntoanne teidän olisi sopinut tutkia! Miten hoiditte
eilisiltana tehtävänne?

LAHTI. Minä vakuutan, herra toimitusjohtaja...

VASARA. Minä vihellän teidän vakuutuksillenne, Lahti! Ja mitä
haluaisitte vakuuttaa? Sitäkö, että erään naisen hyveellisyyden
panssari kesti teidän ammattiviettelijän hiotuimmatkin konstinne?
Roskaa! Minä tunnen naiset ja heidän heikkoutensa juuri teidänlaistanne
mätää tyyppiä kohtaan.

MARJA-LIISA ( naurahtaa).

VASARA (kääntyy tyttöön kiusaantuneena). Sinua en lue noihin typeriin.

MARJA-LIISA. En sitä luullutkaan.

VASARA (käännähtää Lahteen entistä kiukkuisempana). Vai sitäkö aiotte
vakuuttaa, Lahti, etteivät voimanne riittäneet pysyttämään häntä
pitkällään sitä tuokiota, minkä minä olisin tarvinnut? Luuletteko
paremmin kestävänne sitä konttaamista, jota vaatii lattioiden pesu. —
kuritushuoneessa? Mitä!

LAHTI (surkeasti peloissaan). Herra toimitusjohtaja...

VASARA. Vaiti! Minä en siedä alaisiltani epäonnistumisia! Te kai
muistatte. Lahti, ne kaksi vekseliä, joihin väärensitte minun nimeni?
Ne ovat hyvässä tallessa minun kassakaapissani. Samoin kirjallinen
tunnustuksenne. Ne siirtyvät sieltä helposti — poliisille!

LAHTI (aukoilee avuttomasti suutaan, mutta ei saa sanotuksi mitään;
täysin nujerrettuna änkyttää). Käskekää, herra toimitusjohtaja. Olen
valmis — kaikkeen. Enkä enää epäonnistu. Sen vannon.

VASARA. Kuulkaa siis! (Jatkaa matalammin.) Minä matkustan kaupunkiin
huomisaamuna varhain. Palaan lauantaina keskipäivän aikaan. Teillä on
siis kolmisen vuorokautta käytettävissänne. Ennen paluutani teidän on
täällä pyyhkäistävä minun pelilautani tyhjäksi.

MARJA-LIISA (hymähtäen). Ihastuttavaa kuvakieltä...

VASARA. Minä aioin kulkea toista tietä, raastuvan kautta. Mutta teidän
tökeryytenne, Lahti, pilasi kaiken.

MARJA-LIISA (kylmäverisen huvittuneena). Ja niin on pikaoikeus
kokoontunut. Ja suorasukainen tuomio julistettu.

VASARA (Lahdelle). Hoitakaa — osuutenne!

LAHTI (vavisten). Miten, herra toimitusjohtaja...?

VASARA. Eikö teillä ole mielikuvitusta, mies? Rannassa on veneitä.
Ympärillä meren ulappa. Vene voi vuotaa tai kaatua. Te olette hyvä
uimari. Sitä ei matkatoverinne ole. Te olette ainoa, joka palaa, Ainoa,
joka voi kertoa, miten onnettomuus tapahtui.

Äänettömyys.

LAHTI (käheästi). Hyvä on, herra toimitusjohtaja. Niin on tapahtuva...

VASARA. Onko teillä jotakin kysyttävää, Lahti?

LAHTI (haluttomasti). Ei.

VASARA. Näkemiin siis — lauantaina. Tapaamme silloin vapaina miehinä —
molemmat!

LAHTI (painunein päin poistuu).

VASARA (kääntyy katsomaan Marja-Liisaa). No?

MARJA-LIISA (ei vastaa, istuu kädet sylissä ja katse mietteliäänä
niihin suunnattuna, kuullessaan Vasaran lähestyvän nousee ja hymyilee
hänelle).

VASARA. Sanohan, mitä hetki sitten ajattelit?

MARJA-LIISA. Se oli kiintoisa oppitunti — avioliiton loppustrategiassa.

VASARA. Kerro, mitä kauniissa päässäsi äsken liikkui. Pelkoako?

MARJA-LIISA. Minua ei peloita vähääkään. Ehkä pelkäisin, jos olisin
meistä kahdesta — sinusta ja minusta — heikompi. Mutta minä en ole! On
turvallista olla vahvempi.

VASARA (rypistää kulmiaan, mutta jatkaa sitten kyselyään). Sääliäkö
siis?

MARJA-LIISA (menee ikävystyneenä ikkunan ääreen). Ketä minun pitäisi
sääliä? Rouvaasiko, jota en tunne? Vai prokuristi Lahtea, jota vihaan?
Jos yrität nyt löytää minusta jotakin sentimentaalisuutta, niin näet
turhaa vaivaa... Kas vain, professori Kallio on valmis lähtöön. Purjeet
on jo nostettu.

VASARA. Hänestä viis! Minä haluan tietää, mitä sinä äsken niin syvissä
mietteissä itseksesi puntaroit.

MARJA-LIISA (kääntyy häneen). Voinhan sen sanoakin. Muuten en pääse
uteluiltasi rauhaan. Mietin sitä, millaisen vihkisormuksen sinulta
haluan.




KOLMAS NÄYTÖS.


Sama huone kolme päivää myöhemmin. Aamupäivä. Lippu näkyy nytkin rannan
tangossa.

MARJA-LIISA (istuu parantelemassa sormiensa ja varpaittansa kynsien
punaa, vilkaisee silloin tällöin ivallisesti Lahteen).

LAHTI (kävelee hermostuneena edestakaisin, väliin kuivaa hiestyvää
otsaansa).

MARJA-LIISA. Tänään on lauantai, Eero. Kolmas päivä. Armonaikasi on
päättymässä.

LAHTI. Ja sinä nautit siitä! Vallan saatanallisesti nautit!

MARJA-LIISA. Erehdys, ystäväiseni. Minä en nauti — enää. Surkuttelen
sinua. Toimitusjohtaja Vasara palaa puolenpäivän aikaan. Hänellä
on tapana pitää sanansa. Sinulla on siis enää vain jokunen tunti —
räjähdykseen ja tuhoon.

LAHTI. Kyllä minä sen tiedän! Jokaisella hermojeni riekaleella tunnen
sen!

MARJA-LIISA (saatuaan kyntensä maalatuiksi siirtyy tyynesti kohentamaan
kasvojensa make up'ia). Niinpä ruoski ajatuksesi liikkeelle. Koeta
keksiä jotakin — viime hetkessä.

LAHTI. Helppo sinun on sanoa: »koeta keksiä»! Minä olen totisesti
koettanut. Yöt olen miettinyt ja päivät yrittänyt.

MARJA-LIISA. Sinä vaikutat todella hieman väsyneeltä.

LAHTI. Jokainen yritykseni on ajautunut karille. Tuomas on seurannut
Helena-rouvaa kuin uskollinen vahtikoira. Milloin olen saanut tuon
helvetin hurtan eksytetyksi jäljiltä, rouva on jyrkästi torjunut
jokaisen vihjaukseni veneretkestä.

MARJA-LIISA. Joiku on väittänyt, että mitä kauniimpi keho, sitä
tyhjempi pää. Se sopinee teihin miehiin. Meihin naisiin ei. Ainakin se
sopii sinuun, Eero. Minuun ei.

LAHTI. Sinä itserakas punapää! Jos sinulla on jokin idea, niin laula se
julki! Tiettävästi sinullakin on iso panos tässä pelissä.

MARJA-LIISA (ivaten). Eihän? Enkö siis olekaan huolissani vain sinun
kauniiden silmiesi vuoksi? (Muuttaa sävyä.) Oli miten tahansa, niin
kuuntele nyt.

LAHTI (innostuen). Marja-Liisa, sinä olet aarre!

MARJA-LIISA. Tuomas on tällä hetkellä loitolla. Jostakin syystä hän on
koko aamun istunut kallion nokassa tähyten merelle. Rouva Vasara on
huoneessaan.

LAHTI. Entä sitten?

MARJA-LIISA. Sinun on keksittävä jokin keino, millä saat Helena-rouvan
itsensä haluamaan heti merelle.

LAHTI (kohauttaa toivottomana hartioitaan). Sellaista keinoa ei ole.

MARJA-LIISA. Armollisen, rouvan, koko olemus juoruaa, että on. On
jänne, joka hetkessä ponnahduttaa hänet liikkeelle. Hänhän on kuin
toinen ihminen nyt. Kuin puhjennut uudelleen kukkaan. Sähköistynyt...
Älä tuijota minuun noin hölmistyneenä, Eero. Muuten minä räjähdän.
Millaisia hidasjärkisiä, puolisokeita ääliöitä te miehet olettekaan!

LAHTI. Piru minut periköön, jos käsitän, mihin tähtäät!

MARJA-LIISA. Herra paholainen perii sinut joka tapauksessa,
ystäväiseni. Ainakin mahdollisen sielusi. Siitä ei siis kannata suurta
ääntä pitää... Helena-rouva on rakastunut! Ainoastaan rakkaus voi
muuttaa naisen niin kuin hän on nyt muuttunut.

LAHTI. Keneen hän olisi rakastunut?

MARJA-LIISA. Ei ainakaan sinuun. Niin että sinä, joka olet niin
kyllästynyt »kirottuun naisseuraan», voit olla aivan rauhassa.
Armollisen rouvan muutos alkoi sinä päivänä, jolloin purjevene kävi
täällä.

LAHTI. Ahaa!

MARJA-LIISA. Kysymyksessä ei voi olla professori Kallio. Tuo harmaapää
löysi täällä rouva Suontaassa nuoruudenlemmittynsä. Romanttista ja
liikuttavaa! Muitta veneessä oli toinenkin mies. Nuori insinööri Väre.

LAHTI. Tarkoitatko...?

MARJA-LIISA. Tietysti tarkoitan... Mitä tiedämme Helena-rouvasta ja
insinööristä? Emme mitään. Ja kuitenkin... Kun olen näinä päivinä
tarkannut armollista rouvaa, tiedän noista kahdesta — kaiken.

LAHTI. Mitä hyötyä minulla voisi olla tuosta tiedosta?

MARJA-LIISA. Tylsimys! Minä olen nyt asettanut eteesi tosiasiat, jotka
riittävät hyvän suunnitelman kivijalaksi. Ellet pysty siitä eteenpäin,
rakentamaan, niin oma vahinkosi. Rikosten suunnittelu ei ole minun
alaani.

LAHTI (tuijottaa häneen synkkänä, sitten näyttää saavan jonkin
aatteen, sitä jauhaen kääntyy mittelemään huonetta, viimein pysähtyy
Marja-Liisan eteen).

MARJA-LIISA. Olen utelias kuulemaan. On tyyppejä, joiden käsissä ei
parhaistakaan aineksista synny mitään.

LAHTI. Tuolla takana, Koillisselän toisella puolen, on isossa saaressa
kalastajakylä. Sieltä on juuri tullut hälyttävä puhelinilmoitus. Jokin
mahonkinen purjevene on ajanut kylän edustalla karille ja kovassa
tuulessa murskaantunut. Kaksi miestä on saatu vedetyksi rannalle, vanha
kuolleena ja nuori tajuttomana... No, miltä kuulostaa?

MARJA-LIISA. Käyttökelpoiselta — kumma kyllä.

LAHTI. Eräs Kaunisluodon veneistä on Koillisselän rannassa. Minä
opastan rouva Vasaran talon takaovesta suoraan metsään ja sitten poikki
saaren. Silloin kukaan ei näe meitä.

MARJA-LIISA (nousee ja astuu ikkunan ääreen). Sinä et ehkä ole niin
tyhmä kuin olen luullut, Eero. Kovan paikan tullen mielikuvituksesi
pääsee liikkeelle.

LAHTI. Kiitos tunnustuksesta — ja avusta. Näkemiin! (Poistuu.)

MARJA-LIISA (menee peilin ääreen järjestämään hiuksiaan, sitten
istahtaa ottaen pöydältä kuvalehden, mutta hetken selailtuaan heittää
sen takaisin, sytyttää hermostuneena savukkeen).

SYLVIA (tulee). Anteeksi, neiti Marsio.

MARJA-LIISA (pelästyneenä). Etsittekö jotakin, rouva?

SYLVIA. Alinaa vain. Olen hakenut häntä kaikkialta alakerrasta.
Turhaan. Ajattelin hänen ehkä olevan täällä. En käsitä, mihin hän on
nyt juossut.

MARJA-LIISA. Sepä ikävää, rouva. Ikävää myös minulle.

SYLVIA. Olisiko teilläkin ollut asiaa hänelle?

MARJA-LIISA. Olisin pyytänyt Alinaa pistäytymään Tuomaan puheilla.
Tuomas lupasi täksi aamuksi korjata minun rantakenkäni, ja minä
tarvitsisin niitä.

SYLVIA. Minä voin noutaa ne.

MARJA-LIISA. Voi, en mitenkään halua vaivata rouvaa sellaisella!

SYLVIA. Se ei ole mikään vaiva. Minullakin on asiaa Tuomaalle, Ja
on hyvä saada jotakin puuhaa. Täällä on tänä aamuna niin hiljaista.
Hiljaista ja...

MARJA-LIISA (jännittyneenä). Ja?

SYLVIA. ... ja jollakin lailla kammottavaa... Mutta kaikkea minä tässä
rupeankin hupsimaan, vanha ihminen... Saatte pian kenkänne, neiti
Marsio. (Poistuu.)

MARJA-LIISA (huo'ahtaa syvään helpotuksesta, nousee ja silmää ulos
ikkunasta; puoliääneen). Hän menee, hänkin... Mitä hän sanoikaan?
»Hiljaista ja kammottavaa...» Huh! (Kohauttaa sitten olkapäitään
sytyttäen uuden, savukkeen ja palaa istumaan.)

HELENA (tulee, yllään värikäs ja ilmava kesämekko). Onko se totta,
neiti? Tuo kauhea uutinen!

LAHTI (on seurannut Helenan kantapäillä). Millä olen vetänyt päälleni
teidän epäsuosionne onnettomuuden, rouva Vasara? On kohtuutonta ja
julmaa, että epäilette jokaista sanaani.

HELENA. Käsitätte minut väärin, herra Lahti.

LAHTI. Minä luulin täyttäväni vain velvollisuuteni kertomalla
onnettomuusviestin teille. Ja te? Te kieltäydytte uskomasta.
Katsokaamme siis, etten ole puhunut koko asiasta!

HELENA (kärsimättömästi). Sanoin jo, että te käsitätte minut väärin,
herra Lahti. Haluan vain, kuulla neiti Marsioltakin, mitä hän tietää
tuosta hirveästä viestistä.

MARJA-LIISA. Minä kuulin vain puhelimen soivan. Herra Lahti meni
vastaamaan. Siihen rajoittuvat minun tietoni.

HELENA (katsoo kummeksuen toisesta toiseen).

MARJA-LIISA. Kuultuani surullisen uutisen kehoitin herra Lahtea
kertomaan siitä muille. Kysymyshän voi olla teidän ja rouva Suontaan
tuttavista.

HELENA. Professorin veneen piti palata tänne vasta huomenna, ei
tänään...

MARJA-LIISA. Kalastajat ovat siis suotta hälyttäneet Kaunisluodon.

HELENA. Ja kuitenkin... He ilmoittivat mahonkisen purjeveneen kärsineen
haaksirikon.

MARJA-LIISA. Mahonkikuttereita on paljon.

HELENA. Mutta kaksi miestä, vanha ja nuori...

MARJA-LIISA (kohauttaa olkapäitään).

HELENA (kiivaasti). Kuinka te voitte istua noin rauhallisena, neiti?
Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut!

MARJA-LIISA. Mitä minun sitten pitäisi tehdä, rouva?

HELENA. Meidän on riennettävä apuun!

MARJA-LIISA. Kalastajat osaavat auttaa haaksirikkoisia paremmin kuin
minä.

HELENA. Meidän on toki saatava varmuus, keitä nuo onnettomat ovat.

MARJA-LIISA. Minun tuttavistani ei ole kysymys. Sitä paitsi, nyrjäytin
eilen ranteeni. Soutajaksikaan minusta ei olisi.

HELENA. Minun on heti tavattava rouva Suontaa ja Kuosmanen.

MARJA-LIISA. Kuosmasta ei ole näkynyt koko aamuna. Voinette kuitenkin
odottaa häntä, rouva.

HELENA. Minä en voi odottaa!

MARJA-LIISA. Emäntämme kävi juuri äsken täällä. Ehkä tavoitatte hänet
ulkoa. Epäilen vain, olisiko oikein kertoa hänelle onnettomuudesta —
vielä tässä vaiheessa.

HELENA. Miksi ei?

MARJA-LIISA. Te, rouva, osaatte varmasti paremmin kuin minä arvostella,
mitä pitää tehdä. Tulin vain ajatelleeksi...

HELENA. nyt pystyäkseni ajattelemaan selvästi. Mitä? Puhukaa toki! Minä
olen aivan liian järkyttynyt.

MARJA-LIISA. Professori Kallio näytti olevan rouva Suontaalle hyvin
läheinen. Nyt kerrotaan, että purjeveneen, vanha herra on kuollut.
Varmaa ei kuitenkaan ole vielä, mistä veneestä on kysymys. Eikö näin
ollen olisi väärin säikäyttää emäntäämme — kenties aivan suotta?

HELENA. Olette oikeassa, neiti. Hänelle emme voi kertoa — nyt. Siispä
lähden yksin! (Silmää Lahteen.) Ellette te, herra Lahti...

LAHTI. Minä olen aina valmis palvelukseenne, rouva Vasara.

HELENA (ojentaa hänelle kätensä). Kiitos! Lähtekäämme heti! (On jo
ovella menossa, kun äkisti jäykistyy paikoilleen.)

KUOSMASEN ÄÄNI (kuuluu ulkoa). Vene saapuu!

LAHTI. Kiirehtikää, rouva!

HELENA (kiivaasti). Ettekö kuullut Kuosmasen huutoa? (Aikoo rientää
ikkunaan.)

LAHTI (astuu hänen tielleen). En, en kuullut mitään, (Käskevästi.)
Tulkaa!

HELENA. Minä kuulin aivan selvästi. »Vene saapuu!» hän huusi. Hän voi
tarkoittaa vain yhtä venettä.

LAHTI (tavoittaa, hänen kättään). Loruja!

HELENA (riuhtaisee kätensä irti). Minä en lähde. En ennen kuin olen
tavannut Kuosmasen.

LAHTI (tarttuu kiivaasti hänen käsivarteensa). Te tulette! Ja heti!

HELENA (huudahtaa kiukusta). Herra Lahti, teette minulle kipeää! Neiti
Marsio, auttakaa! Mies on hullu!

MARJA-LIISA (on noussut harkittuaan nopeasti tilannetta on rientävinhän
Helenan avuksi). Eero, oletko järjiltäsi?

LAHTI (töytäisee Marja-Liisan sivuun). Pysy erilläsi, tyttö!

MARJA-LIISA (on satuttavinaan itsensä pöydän kulmaan ja vaipuu
polvilleen hiljaa valittaen).

HELENA (silmät kauhusta laajentuneina tuijottaa Lahteen). Te peto!
(Yrittää epätoivoisesti vapautua miehen otteesta.) Minä en lähde
mukaan, en! (Kimeästi kirkaisten.) Apua, Kuos...!

LAHTI (painaa raa'asti kouransa Helenan suulle tukahduttaen hänen
huutonsa, koppaa puolitajuttoman naisen syliinsä ja rientää ulos).

MARJA-LIISA (kuuntelee hetken ovella askeleita, jotka häipyvät,
kohauttaa olkapäitään ja sulkee oven, kävelee hetken hermostuneena
edestakaisin). Hyi hitto! Tämä on ilkeämpää kuin kuvittelinkaan,
(Istahtaa nojatuoliin ja sytyttää savukkeen hermostuneena, kuullessaan
portailta askeleita sieppaa käteensä kuvalehden ollen syventyvinään
siihen).

SYLVIA (rientää sisään). Helena! He tulevat...! (Pysähtyy hämmästyneenä
nähdessään Marja-Liisan yksin.) Eikö rouva Vasara olekaan täällä?

MARJA-LIISA (katsoo häneen kummastuneena). Rouva Vasara? Hän on kai
huoneessaan.

SYLVIA. Ei ole. Sieltä minä häntä ensiksi etsin. Kummallista...

MARJA-LIISA (välinpitämättömästi). Kaukana hän ei voine olla. (Haluten
kääntää puheen toisaanne.) Ketkä tulevat?

SYLVIA. Professori ja insinööri. Päivää ennen kuin osasimme heitä
odottaa. Vain Tuomas sanoo tunteneensa, että he tulisivat tänään. Jolla
on jo rannassa. Ja nyt Helena...

ALINA (tulee). Ihan hullua tämä on! Rouva Vasaraa ei kuulu eikä näy.

SYLVIA. Hyvänen aika, Alina! Herrat ovat tuossa tuokiossa täällä.
Etsitkö rouvaa kaikkialta?

ALINA. Mistäpä kaikkialta minä? Parissa minuutissa! Sen vain tiedän,
ettei häntä tässä talossa ole.

KALLIO (tulee; reippaasti). Terveisiä kaupungista!

SYLVIA (rientää häntä vastaan). Tervetuloa, Väinö! Ihanaa, että pääsit
näin pian takaisin!

VÄRE (pari vuotta alle kolmenkymmenen oleva, pitkä ja hauskannäköinen
herra, yllään purjehtijan puku, on tullut Kallion perässä kynnykselle).
Ja loistavin uutisin tulemme, Sylvia. Eno sai kaiken selväksi päivää
ennen kuin oli laskenut. Kaunisluoto en pelastettu!

SYLVIA (huo'ahtaa syvään). Jumalan kiitos! Väinö, sinä olet
suurenmoinen.

KALLIO. Turhia!

VÄRE. Kamppailu oli hyvin jännittävä.

SYLVIA. Varmasti! Minä pelkäsin... Luulin, ettei toimitusjohtaja
Vasaraa voi kukaan voittaa. Mutta sinä, Väinö...!

KALLIO (käännähtää mitkä suuttuneena. Väreeseen). Tässä sitä nyt
ollaan, sisarenpoika. Minähän käskin sinun pitää suusi soukalla.
Sanoin, että Sylvialla on muutenkin taipumusta romanttiseen
liioitteluun. Mutta sinä? Sinä huudat kuin suuristakin sankariteoista.
Ja nyt olet saanut tyttöparan pään ihan pyörälle.

VÄRE (naurahtaa huolettomasti, mutta sitten äkisti jännittyy). Missä
Helena on?

KALLIO (katsoo kummissaan naisia, joista kukaan ei vastaa). Niin,
tosiaan. Missä hän on?

SYLVIA (hermostuneesti). Emme tiedä. Minä näin hänet viimeksi
huoneessaan.

VÄRE (käännähtää kiivaasti ja poistuu).

SYLVIA Helena on — kadonnut.

KALLIO. Loruja, tyttöseni! Itsehän sanoit muutama päivä sitten, ettei
tällä saarella eksymään pääse.

SYLVIA. Alina ja minä olemme etsineet häntä kaikista huoneista —
turhaan.

KALLIO (Marja-Liisalle tiukasti). Entä te, pikku neiti?

MARJA-LIISA. Olen istunut täällä ylhäällä pari tuntia — yksin.

VÄRE (tulee). Helena ei ole huoneessaan! Kaikki viittaa siihen, että
hän on kiireisesti lähtenyt liikkeelle.

KALLIO. Älä hermostu, sisarenpoika. Sikäli kuin minä nuoria naisia
tunnen, he voivat kiireisesti lähteä vaikkapa kävelemään. Etsi käsiisi
Tuomas, ja haravoikaa yhdessä koko saari.

VÄRE. Kiitos neuvosta! (Poistuu.)

KALLIO (katse en jo ennen Väreen tuloa kiintynyt pieneen, kiiltävään
esineeseen oven suussa; nuoren miehen poistuttava menee ja kumartuu
ottamaan korun käteensä, astuu Marja-Liisan luo). Tiedättekö te, kenen
tämä solki on?

MARJA-LIISA (hämääntyen nousee ja tuijottaa koruun, sitten hillitsee
itsensä ja vastaa kylmäverisesti). En.

KALLIO. Sepä kummallista! Olen kuullut väitettävän, että naiset
huomaavat tarkoin kaikki toisten kantamat korut. Minä olen mies, ja
rouva Vasara oli minun näköpiirissäni vain kerran, puolisen tuntia.
Silti tiedän, että tämä solki on hänen.

ALINA (on tullut uteliaana katsomaan korua). Voi minun päiviäni! Rouva
Vasaran se on. Ihan varmasti.

SYLVIA (on myös tullut luo). Se on totta! Minä näin Helenan rinnassa
tuon soljen viimeksi tänä aamuna.

KALLIO (Marja-Liisalle ankarasti). Mitä te sanotte siihen, neiti?

MARJA-LIISA (istahtaa jälleen ja sytyttää savukkeen). Minulla ei ole
mitään sanottavaa. Paitsi, että solki on arvoton. Ehkäpä siksi en
olekaan sitä huomannut.

KALLIO. _Tällä_ hetkellä solki on hyvinkin arvokas. Johtolankana! Rouva
Vasara, jolla oli tämä koru vielä aamulla, on kadonnut. Te olette ollut
tässä huoneessa tuntikausia, ja lattialle pudonneena löytyy solki
täällä. Ette voi päästä vastaamasta kysymykseen, mitä te tiedätte rouva
Vasaran katoamisesta!

MARJA-LIISA (nousee vavisten). Te... te...! Teillä ei ole mitään
oikeutta piinata minua näin! Minä en ole nähnyt rouva Vasaraa sitten
eilisen. Enkä tiedä, minne hän on mennyt.

KALLIO. Kiivainkaan kielto ei teitä pitkälle auta. Nyt enää!

Ulkoa lahdelta kuuluu nopeasti lähenevän pikamoottorin säkätystä.

ALINA (on mennyt katsomaan ikkunasta ulos). Ohoo! Toimitusjohtajan
pikakiitäjä saapuu. Kiirettäpä hänkin on takaisin pitänyt.

MARJA-LIISA (huo'ahtaa helpotuksesta). Minä menen häntä vastaan.
Kerron... (Poistuu nopeasti.)

KALLIO (katsoo otsa rypyssä hänen jälkeensä). Taisipa taas kerran
ensimmäinen vaikutelmani iskeä harhaan. Minkään kiltti pikku neiti ei
tuo tyttö ole. Mitä tiedät hänestä, Sylvia?

SYLVIA. Neiti Marsiosta? En mitään erikoista.

ALINA (puuskahtaen). Vai ei erikoista!

SYLVIA. Alina-kulta, älä...

KALLIO. Mitä Alina tietää hänestä?

ALINA. Enemmän kuin kylliksi, herra professori. Enkä minä hänen
»tyttöydestään» markkaakaan maksaisi! Harvoinkos olen prokuristi Lahden
aamuvarhaisella yllättänyt. Hänen palaillessaan viettämästä yötään —
väärässä huoneessa!

SYLVIA. Voi, Alina...!

ALINA. Paras nyt on puhua suu puhtaaksi, rouva. Sittenpä professori
tietää tuon — neidin.

KALLIO. Oikein, Alina.

ALINA. Tuo viiksiniekka mustapää ei vielä neidille riitä. Ihan se on
synti ja häpeä! Sormissa ja korvissa hänellä välkkyvät kivet ja kaulaa
kiertävä kulta ovat toimitusjohtajalta.

SYLVIA Hyvänen aika, Alina! Se ei voi olla totta.

ALINA. Toisenlaiseksi minäkin toimitusjohtajan luulin. Mutta se oli
vain sitä pintaa, mistä Tuomas puhui... Toissa-aamuna minä sanoin
tuolle neidille käsitykseni hänen elämästään. Varoitin huonosta
lopusta. Silloin hän nauroi. Näytti nuo korunsa ja sanoi, etteivät ne
merkitse loppua, vaan — alkua. Toimitusjohtaja Vasaralta hän kerskui
ne lahjaksi saaneensa. Hyi! Sen toki minäkin tiedän, ettei sellaisia —
ilmaiseksi saada.

KALLIO. Ei, eipä kai... Nyt minulla olisi Alinalle tärkeää puuhaa.

ALINA (ilahtuen). Herra professori on hyvä ja käskee vain.

KALLIO. Minun ei olisi ehkä pitänyt päästää neiti Marsiota tästä
huoneesta. Jospa Alina menisi valvomaan, ettei hän vain jätä koko
saarta.

ALINA. Mielelläni. Ja sen herra professori saa uskoa, ettei tyttö minun
kynsistäni karkaa. (Menee touhukkaana.)

KALLIO (mittelee huonetta hermostuneena ja syvissä mietteissään).

SYLVIA. Minä olen aivan kauhuissani, Väinö. Tuo, mitä Alina kertoi...

KALLIO. ... on varmasti totta. Minua se ei hämmästytä vähääkään. Minä
tunnen Maunu Vasaran. Sen sijaan minua hermostuttaa Matin viipyminen.

SYLVIA. Sisarenpoikasi on muuttunut...

KALLIO. Muuttunut?

SYLVIA. Sinä kerroit temmanneesi hänet purjehdusmatkalle, koska hän
poti elämänväsymystä ja murtunutta sydäntä. Hän ei enää vastaa tuota
kuvaa.

KALLIO (hymähtää). Kaunisluoto valmisti Matille vielä suuremman
yllätyksen kuin minulle. Tänne tullessamme minä tiesin tapaavani sinut,
tyttöseni. Ainoastaan siksi saavuimmekin. Matti taas ei osannut odottaa
mitään.

SYLVIA. Tuomas on viime päivinä puhunut Kaunisluodon ihmeestä.

KALLIO. Sanokaamme siis, että ihme tuli sisarenpoikaani vastaan täällä.
Tarkemmin määritellen sinun talosi ulko-ovella.

SYLVIA. Ja hänen nimensä oli Helena. Niinhän?

KALLIO. Niin. Matti kertoi minulle heidän tarinansa purjehtiessamme
täältä. Hän oli tavannut Helenan ensimmäisen kerran kesällä viisi
vuotta sitten.

SYLVIA. Aavistukseni oli siis oikea.

KALLIO. He viettivät silloin yhdessä pari unohtumatonta päivää. Sitten
tyttö — hyvästiä sanomatta — katosi.

SYLVIA. Katosi?

KALLIO. Niin. Ilmestyäkseen hänen elämäänsä takaisin vasta täällä.
Täällä poika sai myös tietää, miksi hän oli turhaan yrittänyt tavoittaa
Helena Saarta. Noiden kesäisten päivien jälkeen hänestä oli äitinsä
tahdosta tullut rouva Vasara.

SYLVIA. Entä nyt, Väinö? Miten heidän satunsa päättyy? Toimitusjohtaja
Vasara on peloittava mies.

KALLIO. Niin on Mattikin — nyt. Minua hirvitti kuunnellessani hänen
puheitaan. Hän vannoi, että toistamiseen hän _ei_ luovu Helenasta. Minä
lupasin tehdä voitavani — tietysti. Mutta...

SYLVIA. ... Helena on poissa! Koko aamun olen aavistellut jotakin
kammottavaa tapahtuvan.. Ja nyt...!

KALLIO (on pysähtynyt ovelle kuuntelemaan)... nyt tulee Maunu Vasara.
Tunnen hänen raskaat askelensa.

SYLVIA (painaa säikkyneenä käden sydämelleen ja väistyy loitommaksi).

VASARA (tulee silmät vihasta säkenöiden). Mitä minä kuulen? Minun
vaimoni kadonnut!

MARJA-LIISA (on seurannut Vasaran kantapäillä, on jälleen ylimielisen
tyyni, hakeutuu istumaan oikealle; kädessä on uusi, upea rannerengas,
jota mielihyvin katselee perustamatta paljonkaan muista).

KALLIO. Kas, Vasara! Taas siis tavataan.

VASARA (kylmästi). Valitettavasti. Mutta tästä tapaamisesta tulee
lyhyt, Kallio.

KALLIO. Kukapa tietää?

ALINA (tulee puuskuttaen, huomatessaan Marja-Liisan huokaisee
helpotuksesta). Minä kun jo pelkäsin...

KALLIO (keskeyttäen). Hyvä on, Alina.

VASARA Minä olen tullut noutamaan tavaroitani ja vaimoani. Missä minun
vaimoni on, rouva Suontaa?

SYLVIA (pudistaa onnettomana päätään).

VASARA (käännähtää Alinaan), Missä minun vaimoni on? Sanokaa te, koska
emäntänne ei näy saavan sanaa suustaan!

KALLIO. Sinä, Vasara, kysyt samaa kuin me muutkin. Mutta kukaan ei
vastaa. Näyttää siltä kuin vaimosi olisi kadonnut.

VASARA. Loruja! (Alinalle). Menkää heti hakemaan hänet tänne!

ALINA (niiaa hänelle syvään). Kyllä, herra toimitusjohtaja! (Poistuu.)

VASARA. Ja te, rouva Suontaa! Jos teillä on minulta vielä jotakin
saatavaa, niin kirjoittakaa laskunne kiireesti! Neljännestunnin
kuluttua minä lähden tästä pesästä.

SYLVIA (pelokkaasti). Lasku on maksettu. Tiedättehän sen,
toimitusjohtaja Vasara.

KALLIO. Niin, täysihoitolan lasku. Eräät toiset laskut ovat sen sijaan
vielä selvittämättä.

VASARA. Minä en puhu sinulle, Kallio!

KALLIO. Mutta minä puhun sinulle, Vasara. Meidän, on vielä vaihdettava
monta sanaa keskenämme.

VASARA. Minä en tuhlaa aikaani kirotulle vehkeilijälle!

KALLIO. Tuo ei kuulosta arvokkaan liikemiehen puheelta. Älä toki
näin vieraiden kuullen eksy osastasi, Vasara. Vai onko niin, että
menettäessäsi pikku pelimme pankissa muutuit — omaksi itseksesi?

VASARA (kääntää hänelle selkänsä). Sinä olet samanlainen loruilija kuin
ennenkin — narri!

VÄRE (tulee kiireisesti). Helenaa ei löydy mistään!

KUOSMANEN (on tullut hänen jäljessään ja pysähtynyt ovensuuhun
siirrellen hermostuneena piipunnysäänsä suupielestä toiseen).
Prokuristi Lahti on myös poissa.

KALLIO. Lahtikin kadonnut... Onpa se ihmeellinen — yhteensattuma...
(katsoo tutkivasti Marja-Liisaan ja ottaa esiin korun, jonka löysi
lattialta.) Tiedättekö te, neiti, jotakin _siitä_?

MARJA-LIISA. En. Sanoinhan teille istuneeni täällä yksin.

VASARA (kun Kallio tuijottaa edelleen Marja-Liisaan epäilevänä, rientää
tytön avuksi). Jos nuo kaksi ovat yhdessä, niin sitten ei ole hätää. He
ovat ikävissään voineet mennä vaikka soittelemaan.

KALLIO. Huono souteluilma. Mutta ehkäpä olet oikeassa, kerrankin,
Vasara. Kenties olemme suotta olleet huolissamme.

VASARA (astuu tuimana Väreen eteen). Minä kuulin teidän sanovan:
Helena. Tarkoititteko minun vaimoani?

VÄRE (leimuavin katsein). Tarkoitin nuorta naista, jota minä rakastin
jo ennen kuin te riistitte hänet itsellenne!

VASARA (vimmoissaan). Heti kun minun vaimoni saapuu, minä vien hänet
turvaan teiltä!

VÄRE. Te ette vie Helenaa mihinkään — enää!

KALLIO (astuu raivostuneiden miesten väliin). Hyvät herrat, hyvät
herrat! Jos näkisitte nyt itsenne, ette voisi olla hymyilemättä.
Seisottehan vastakkain kuin kaksi tappelunhaluista kukkoa.

MARJA-LIISA (itsekseen hymähtäen). Eikä kanaa ole mailla halmeilla.

VASARA. Minä en ole unohtava teidän sanojanne, nuori mies! Te tähtäätte
— aviorikokseen!

VÄRE (nostaa nyrkkinsä lyöntiin). Te...

KALLIO (työntyy väliin ja kääntyy Vasaraan). Kuule järjen ääntä,
Vasara. Älä ärsytä häntä. Muuten joudut sitä kipeästi katumaan.
Ja ylipäänsä... Aja varovammin mäissä. Minä en sinuna puhuisi
aviorikoksista.

VASARA (äkkiä varuillaan). Et minuna puhuisi?

KALLIO. Minulle, näetkös, olisi näin naisten ollessa läsnä kiusallista
ryhtyä penkomaan sinun menneisyyttäsi. Esimerkiksi kahden entisen
yksityissihteerisi kohtaloita.

VASARA. Sinä olet hullu! Pankissa saavuttamasi pikku voitto näyttää
nousseen päähäsi!

KALLIO. Sanotko Kaunisluotoa pikku jutuksi?

VASARA. Se on pikkujuttu — minulle! Tätä täysihoitola-nappikauppaa
jatkakoon minun puolestani sinun vanha hempukkasi!

SYLVIA (syvästi loukkaantuneena). Toimitusjohtaja Vasara!

KALLIO. Älä välitä hänen hävyttömyyksistään, tyttöseni! Ja sinä, Vasara
— on vahinko, että sinun on pakko poistua täältä näkemättä Kaunisluodon
uutta alkua. Minä voin kuitenkin kertoa sinulle. Kaunisluoto on jo
tänään päivän suuri nimi. Sellaista on mainonta, Vasara...

VASARA (on synkkänä kuunnellut; happamesti). Oletpa sinä nyt
tyytyväinen — itseesi!

KALLIO. Aika tyytyväinen. Myöskin siihen, että minun sanani painoi
pankinjohtajien edessä enemmän kuin pankin suurasiakkaan. Eikö — muuten
— tuo kokemasi nöyryytys pane sinua uumoilemaan jotakin vielä pahempaa?

VASARA. Kerskuri!

KALLIO. Rahamaailmassahan vallitsevat aivan omat omituiset lakinsa.
Siinä maailmassa — sinun omassasi. Vasara — kultasäkkiä kantava aasi
tapaa päästä korkeimpienkin vuorien ylitse. Nimittäin, jos kultaa on
säkissä kylliksi. Kuten huomaat, minulla ei ole mitään sinisilmäisien
lasten illuusioita siihen arenaan nähden, millä minun oli lyötävä sinut.

VASARA. Mihin sinä tähtäät, Kallio?

KALLIO. Siihen vain, että koska sinä kärsit pankissa tappion minua
vastaan, niin säkissäsi ei ole kultaa kylliksi. Ei niin paljon kuin
itse kuvittelet siellä olevan.

VASARA (naurahtaa, ylimielisesti). Tottapa minä itse omaisuuteni määrän
tunnen!

KALLIO. Sinä et tiedä erästä tosiasiaa, josta minä kävin kertomassa
pankin pääjohtajalle. Nimittäin sitä, että lähiaikoina joudut
pienoisiin vaikeuksiin. Menetät kunniallisen miehen nimen tai puhdasta
rahaa pari miljoonaa.

VASARA (säikähtäen). Pari miljoonaa!

KALLIO. Johtaja Saari, Helena rouvan isä, oli liikekumppanisi, niinhän?
Kun hän kuoli, sinä kähvelsit hänen jälkeensä jättämän omaisuuden. Ja
sitä oli pari miljoonaa.

Hämmästyksen huudahduksia.

VASARA (etsii turhaan sanoja torjuakseen yllättävän syytöksen).

KALLIO. Sen kaappauksen sinä, Vasara, suoritit tökerösti. Sitä
tehdessäsi et ollut vielä niin taitava peittämään jälkiäsi kuin monia
myöhempiä suorittaessasi.

VÄRE. Tuollainen roistontyö! Miten se voi pysyä vuosia salassa!

KALLIO. Se pysyi, koska kukaan, ei kuvitellut »ankarasti moraalisen»
suurliikemiehen heittäytyneen konnaksi.

VÄRE. Helena kertoi häntä kidutetun kuvauksilla, miten kevytmielinen ja
tuhlaavainen hänen isänsä oli.

KALLIO. Vain kerran johtaja Saari hairahtui kevytmieliseen
tuhlaavaisuuteen. Silloin kun hän lahjoitti luottamuksensa
liikekumppanilleen.

VASARA (äkisti karskiintuen). Riittää jo — lörpöttely!

KUOSMANEN (murahtaa toisesta suupielestään). Löytyvätkö jälleen
korskeuden jalustimet? Hetkeksi ne jo kimposivat jalasta.

KALLIO. Yritätkö sinä kieltää, Vasara?

VASARA. Minä kiellän kaikki sinun lorusi, Kallio! Tietysti! Saat
kiittää onneasi, jos minä jätän nostamatta kunnianloukkausjutun sinua
vastaan.

142

KALLIO (naurahtaa). Nosta vain, Vasara. Siitä tulee hupaisa juttu.

VASARA. Sitä hupaisuutta joutuisit itkemään, sinä intoileva hölmö!
Minulla on vaikutusvaltaa enemmän kuin luuletkaan.

KALLIO. Minulla on puolellani oikeus. Ja se painaa enemmän!

VASARA (ivallisesti). Onko sinulla ehkä myös valtuudet johtaja Saaren
perikunnalta? (Kun Kallio vaikenee, naurahtaa. ) Siinä on kaksi
jäsentä. Toinen on minun, anoppini. Ja toinen minun, vaimoni.

VÄRE. Helena ei ole enää kauan teidän vaimonne!

VASARA. Kuvitteletteko te, nuori mies, minun myöntävän hänelle avioeron?

KALLIO. Ei sinun tarvitse myöntää, Vasara. Oikeus tekee sen. Sinun
vallassasi on valita ainoastaan se, mihin valaistukseen olet itse siinä
yhteydessä joutuva.

VASARA. Mihin valaistukseen minä... Minä!

KALLIO. Kaikki valtit ovat meidän käsissämme. Usko hyvällä, Vasara.
Me voimme esittää niiden kahden konttoritytön murhenäytelmät,
jotka onnettomuudekseen joutuivat sinun yksityissihteereiksesi.
Johtaja Saaren omaisuuden anastus on oikeuden edessä myös tekevä
jymyvaikutuksen.

VASARA (on mennyt ikkunan ääreen ja jäänyt tuijottamaan ulos).

KUOSMANEN (tulee Vasaran luo ja laskee kätensä hänen käsivarrelleen).
Jaa, jaa, herra toimitusjohtaja... Pahuuden ratsu on niin äksy ja
arvaamaton, ettei paatuneinkaan opi sitä oikein tahtonsa mukaan
hallitsemaan. Juuri kun luulet istuvasi lujasti satulassa ja mustan
orhin tavaavan nöyrästi suitsia ja kannuksia totellen, se tönäiseekin
etujalkansa jäykästi maahan. Ja sinä lennät päistikkaa yli hevosen
kaulan maantien pölyyn ja rapaan. Niin se on, herra, toimitusjohtaja,
pahuuden, ratsun laita...

VASARA (on ravistanut Kuosmasen käden hihaltaan ja käännähtänyt
katsomoon päin; purevasti). Tämän yhteishyökkäyksen yliohjaajaksi
sopiikin — renki! Takkukarvainen susi koiralauman johtajana!

KALLIO. Annan sinulle hyvän neuvon, Vasara. Nosta ajoissa — valkoinen
lippu.

VASARA. Te olette hulluja — kaikki! Kuvittelette voivanne murskata
toimitusjohtaja Vasaran! Erehdys, ystäväiseni! Minä odotan vain
vaimoani tulevaksi. Sitten minä lähden. Mielenvikaisten seura ei ole
minua varten!

Ulkoa portailta alkaa kuulua juoksevia askeleita.

HELENA (syöksyy sisään pitkästä juoksusta hengästyneenä ja perinjuurin
säikäytettynä).

VÄRE (rientää häntä vastaan). Helena!

LAHDEN ÄÄNI (ulkoa). Hullu nainen! Pysähdy!

SYLVIA (työntää Väreen syrjään ja ottaa Helenan hoteisiinsa taluttaen
hänet hellästi kauimmaiseen nojatuoliin vasemmalla hellien häntä ja
järjestellen hänen pukuaan).

HELENA (jännityksen lauettua purskahtaa hysteeriseen itkuun, joka
vähitellen vaimenee).

LAHTI (ryntää huohottaen sisään hurjana toivottomasta takaa-ajosta ja
tajuamatta toisten läsnäoloa). Kirottu karkuri!

VÄRE (syöksyy hänen tielleen ja raivostuneena iskee häntä nyrkillä).
Sinä roisto!

LAHTI (tuupertuu parahtaen lattialle).

VÄRE (nostaa nyrkkinsä uuteen lyöntiin). Minä opetan sinut!

KALLIO (tarttuu pidättäen hänen käteensä). Tyrmättyä ei enää lyödä. Ei
lurjustakaan.

VÄRE (käännähtää kannoillaan ja menee Helenan luo).

KALLIO. Tuomas, »virkaveli», auta minua nostamaan tämä »sankari»
tuoliin. Maassa matava mies on ilkeä näky.

KUOSMANEN (tulee Kallion avuksi ja yhdessä auttavat Lahden tuoliin,
johon hän retkahtaa puolitajuttomana).

KALLIO (katsoo pitkään Lahtea). Piru-parka!

SYLVIA. Väinö! Millaista kieltä sinä käytät?

KALLIO. Millaistako, tyttöseni? Mehukasta ja osuvaa. Sellaista, joka
maanantai-aamunkin luennoilla pysyttää uneliaat ylioppilaat hereillä.
Sellainen kielenkäyttö on jokaisen kunnon professorin tavoitteena.
Valitettavasti se kuitenkin jää useimmilta saavuttamatta.

MARJA-LIISA (on säikähtyneenä hypähtänyt pystyyn Helenan ja Lahden
tullessa, hivuttautuu vähitellen lähemmäksi ovea).

VASARA (on myös hetkeksi menettänyt malttinsa, yrittää nyt pelastaa
tilanteen karskiudella; Helenalle). Miten sinä käyttäydyt, vaimo! Mene
heti alas huoneeseesi!

HELENA (kohottaa päänsä ja katsoo mieheensä). Sinä olet siis palannut,
Maunu.

VASARA. Minä olen tullut hakemaan sinua. Mene vaihtamaan pukua, jotta
pääsemme lähtemään. Heti!

KALLIO (jyrkästi). Tästä huoneesta ei poistu kukaan — vielä! Tuomas,
»virkaveli», pidä sinä huoli siitä.

KUOSMANEN (pistää piipun taskuunsa ja asettuu ovelle; hymähtäen). Kyllä
näissä näpeissä pysyy.

KALLIO. Ja nyt, Helena-rouva, kertokaa, mitä on tapahtunut.

VASARA (astuu muutaman askelen Helenaa kohden). Tule, vaimo! Meitä ei
kukaan voi estää lähtemästä täältä!

VÄRE (astuu hänen tielleen). Helena lähtee sitten, kun hän itse haluaa.
Ei teidän käskystänne.

VASARA. Nulikka!

VÄRE. Ei askeltakaan enää — ukko!

KALLIO. Sinun on paras, totella, Vasara.

VASARA (peräytyy vimmoissaan). Tämän te saatte vielä kalliisti maksaa!

VÄRE (kääntyy Helenaan). Jaksaisitko jo kertoa, rakas? Mitä on
tapahtunut?

HELENA (tarttuu kuin turvaa etsien Väreen käteen ja viittaa Lahteen).
Hän yritti ryöstää minut.

USEAT ÄÄNET. Ryöstää!

HELENA. Hän kävi minuun käsiksi... Käsivarttani vieläkin kirvelee raaka
ote, ja suullani olen tuntevinani tukehduttavan kämmenen...

VÄRE. Roisto!

KALLIO. Jatkakaa, Helena-rouva.

HELENA. Menetin tajuntani. Havahduin vasta, kun hän kantoi minua läpi
metsän, kohti Koillisselän rantaa. Hän oli työntämässä jo venettä
vesille. Silloin onnistuin pääsemään irti. Juoksin metsään. Pääsin
piiloutumaan. Sitten juoksin. Joka hetki pelkäsin hänen tavoittavan
minut jälleen.

VÄRE (ryntää Lahden eteen).

LAHTI (rukoillen). Älkää lyökö! Älkää taivaan tähden lyökö enää. _Minä_
en tahtonut hänelle mitään pahaa...

VÄRE Mitä te lörpöttelette? Vai ette te tahtonut mitään pahaa hänelle!
_Kuka_ sitten tahtoi?

LAHTI (silmää kauhistuneena Väreen koholla olevaan nyrkkiin, sitten
puuskahtaa). Toimitusjohtaja Vasara!

USEAT ÄÄNET. Toimitusjohtaja Vasara!

VASARA. Se on katala valhe! Naurettava valhe!

LAHTI (nousee vaivalloisesti seisomaan ja katsoo Vasaraan). Ei,
herra toimitusjohtaja! Te ette voi enää pakottaa minua mihinkään.
Jättäkää vain minun väärentämäni vekselit ja kirjallinen tunnustukseni
poliisille, kuten uhkasitte. Vankilassakin ollen vielä iloitseva siitä,
että Helena-.rouva pelastui siitä kohtalosta, jonka te pakotitte minut
hänen varalleen valmistamaan.

VASARA (vaikenee nujerrettuna).

KALLIO (menee Lahden luo ja hänen horjahtaessaan auttaa hänet
jälleen istumaan; rauhoittavasti). Ette te joudu vankilaan, Lahti.
Ymmärrättehän... Noita papereita, joilla Vasara pakotti teidät apuriksi
inhaan suunnitelmaansa, hän ei ole käyttävä teitä vastaan — ei voi
käyttää kaiken tämän jälkeen. (Jyrkästi.) Mutta teidän on sanottava
meille, mitä Helena-rouvalle piti tapahtua.

LAHTI (tukahtuneesti). Hänen piti... hukkua... Se olisi ollut muka
onnettomuus...

HELENA (pyyhkäisee kädellä yli kasvojensa, nousee ja puristaa hilliten
Väreen kättä; tyynesti). Maunu, naamiaisesi ovat päättyneet — ainakin
täällä.

VASARA (käheästi). Ja sinunko jatkuvat? Yrität näytellä jalomielistä?
Vai etkö olekaan — järkyttynyt?

HELENA. Minä en ole järkyttynyt. Olen jo kerran nähnyt _nämä_ sinun
kasvosi, Maunu. _Sinä_ yönä!

KALLIO. Siihen sinun korskeutesi siis perustui, Vasara. Siihen uskoon,
ettei johtaja Saaren perikunnasta ole enää elossa muuta kuin yksi.
Anoppisi, joka on täysin vallassasi. Se laskelmasi petti. Pelisi on
lopussa, Vasara. Valitse — mutta valitse pian! Taivutko hyvällä? Vai
lähdemmekö käräjätupaan?

VASARA. Ja te...?

KALLIO. Me puolestamme emme halua jättiläismäistä häväistysjuttua.

Äänettömyys, joka on latautunut täyteen yleistä jännitystä,

VASARA (kasvot synkkinä ja sulkeutuneina on suorittanut pohdintansa;
kylmän rauhallisesti). Olkoon! Asianajajanne tulkoon minun luokseni
ylihuomenna. Hänen kanssaan minä selvitän sekä avioeron että rahajutun
— Helenan osalta.

KALLIO. Tuo oli ensimmäinen järkevä sana sinulta tänään. Vasara.

KUOSMANEN (murahtaen). Olipa se iso likapyykki. Mutta pestyksi tuli.

VASARA (vilkaisematta enää muihin huoneessa olijoihin kääntyy
Marja-Liisan puoleen). Entä sinä?

KUOSMANEN. Kuulkaahan, herra toimitusjohtaja... Vanhuuden ei pitäisi
himoita nuoruutta. On vain kahta lajia nuoruutta. Sellaista, johon
vanhuudella ei ole oikeutta koskea, koska sen kuulas kirkkaus saattaa
säilyä vain nuoruuden hoivissa. Ja sellaista, johon vanhuuden on paras
olla kajoamatta, koska sen raju tuli polttaa tuhkaksi vanhat suonet ja
ytimet.

VASARA (pyörtää kiukkuisesti häneen). Säästä typerät viisastelusi
itsellesi, äijä! (Marja-Liisalle.) Jäätkö sinä tänne? Vai lähdetkö
kaupunkiin — vastaleivotun keppikerjäläisen kanssa?

MARJA-LIISA (tuijottaa häneen). Sinunko kanssasi? En! Minä pysyn
täällä. (Istahtaa entiselle paikalleen ja sytyttää savukkeen.)

VASARA (astuu ovelle, kääntyy vielä katsomaan Marja-Liisaa ja sanoo
hänelle). Minä menen pakkaamaan matkalaukkuni. Sitten minä lähden. Enkä
palaa. (Poistuu.)

KALLIO (astuu Marja-Liisan luo). Aiotteko tosiaan antaa Vasaran lähteä
yksin?

MARJA-LIISA (kylmästi). Mistä tämä äkillinen sääli, professori?
Nauttien te äsken teitte hänestä köyhän miehen. Keppikerjäläisen, hän
sanoi itse. Pitäisikö minun sääliä sellaista?

KALLIO. Minä ajattelen lähinnä Kaunisluotoa, neiti. Nämä vedet ovat
liian kirkkaat ja kultakaloista köyhät — teidän kalastustanne varten.

MARJA-LIISA. Onko tuo arvoitus? Minä en ole lainkaan taitava
ratkaisemaan sellaisia.

KALLIO. En mielelläni puhu karkeasti kenellekään naiselle. Siksi näytän
vielä kerran teille tätä. (Ojentaa Marja-Liisaa kohti kouraansa, jossa
on lattialta löytynyt Koru.) Ymmärrättekö?

MARJA-LIISA (uhmaten). En!

KUOSMANEN (on katsellut ikkunasta ulos). Tuolla hän sitten menee.
Ylpeä toimitusjohtaja Vasara. Ei hänen ryhtinsä nöyrtymisestä eikä
katumuksesta haasta.

KALLIO. Miettikää vielä kertaalleen, neiti. Kuluu ehkä kauan, ennen
kuin taas tapaatte yhtä rikkaan kuin toimitusjohtaja Vasara on.

MARJA-LIISA (äkisti kiinnostuneena). Rikkaan?

KALLIO. Hän sanoi kyllä itseään keppikerjäläiseksi. Mutta miljoonia
hänelle jää, useitakin.

MARJA-LIISA. Miljoonia! Onko se totta?

KALLIO. On. Käytte tietävän hänestä vähemmän kuin — luulin.

MARJA-LIISA (hypähtää pystyyn, juoksee ikkunaan ja lennähdyttää sen
auki, huutaa ulos). Maunu! Odota! Minä tulen mukaasi! (Pyörtää ovelle
ja viitsimättä edes nyökätä huoneeseen jääville hyvästiksi rientää
ulos.)

KUOSMANEN (edelleen ikkunan luona). Siellä hän sitten seisoo ja
myhäilee. Toimitusjohtaja Vasara... Vahinko, että hänelle jää paljon
rahaa. Vanha pukki ei vohlaksi muutu. Niin kauan kuin sillä sarvet
on, se puskee. Ja paljon rahaa pahalla ihmisellä — se on samaa kuin
vihaisella pukilla isot sarvet.

KALLIO (naurahtaa). Siinä ollet kyllä oikeassa, »virkaveli».
Parannuksentekijää ei Vasarasta tule. Saamme tyytyä siihen, että tuo
vanha pukki varoo koettelemasta sarviaan enää meihin.

VÄRE (Lahdelle). Entä te, Lahti, ettekö lähde saman tien?
Toimitusjohtajanne kanssa.

LAHTI (on istunut kuin huumautuneena paikoillaan tajuamatta oikein,
mitä ympärillä on tapahtunut). Hänen kanssaan? Ei hänen kanssaan — ei
enää milloinkaan! Sallikaa minun jäädä odottamaan seuraavaa laivaa.
(Poistuu.)

KUOSMANEN (katsoo ulos). Nyt tuli se neiti. Ja niin mennään yhdessä...
(Kääntyy Kallioon.) Sinä olet kova tuomari, professori. Kuin
kiivastunut Isä Jumala itse. Kukkurapääksi sinä valat rangaistuksen
maljan.

KALLIO (hymähtäen). Vai kova minä sinun mielestäsi olen, Tuomas?

KUOSMANEN. Tuomarina kova. Niin. Sillä on nuoruutta, joka polttaa
tuhkaksi vanhat suonet ja ytimet.

Ulkoa alkaa kuulua pikamoottorin säkätystä, joka nopeasti loittonee.

HELENA (ojentaa kätensä Väreelle). Matti, me olemme jälleen siinä
kesässä, joka meiltä katkaistiin.

VÄRE. Helena!

Ulkoa kuuluu höyrylaivan vihellys.

SYLVIA. Laiva huutaa Kaunisluodon laituriin!

KALLIO. Se on meidän ensimmäinen laivamme. Sitä seuraavat monet.

SYLVIA. Mitä kaikkea merkitsikään se, että vene tuli valkamaamme! Se
oli ihme.

KUOSMANEN (katsoo molempia pareja, sitten puhuu osoittamatta sanojaan
kenellekään heistä ja kuitenkin kaikille yhteisesti). Niin, se oli
ihme. Eikä kuitenkaan ollut — pohjaltaan... Olivatpa valkamat miten
syrjäisiä ja seisovavetisiä tahansa, niin jokaiseen niistä kerran tulee
vene. Vene, joka, tekee oikeutta sen rantaman asukkaille. Miten sen
kompassin laita lie, sitä en tiedä. Tärkein varuste onkin — kohtalon
vaaka. Siihen eivät mitkään vanhat eivätkä väärät punnukset käy. Sillä
vaa'alla punnitaan kaikki uudelleen. Toiset päästetään ja toiset
sidotaan. Toiset nostetaan ja toiset alennetaan... Tuo valkopurjeinen
vene voi viipyä tulossaan. Mutta varmaa on, että kerran se tulee
valkamaan.

KALLIO. Sinun maailmankuvasi on kauniisti ja valoisasti nähty,
»virkaveli».

KUOSMANEN. Liekö tuo kaunis? Sellainen vain on tämän meidän —
pääväriltään harmaan — elämämme korkein laki... Ei aurinkokaan sammu
eikä himmene, vaikka se joskus joutuu kauankin pilvien peitossa olemaan.

HELENA. Kiitos, Kuosmanen! Noita sanoja minä en unohda.

KUOSMANEN (katsoo taas molempia pareja silmissään iloa ja haikeutta,
äkkiä virkahtaa arkisesti). Minne se Alina jäi? Taidan tästä lähteäkin
katsomaan... (Poistuu.)

VÄRE. Tulipa Tuomaalle kiire.

KALLIO (hymähtäen). Tunteet ne on Tuomaallakin!