Joseph Conradion '"Narkissoksen" neekeri' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3676. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.
maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja
Projekti Lönnrot.




"NARKISSOKSEN" NEEKERI

Meriromaani


Kirj.

JOSEPH CONRAD


Suomentanut

Jussi Tervaskanto





Porvoo * Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1933.






I


Hra Baker, "Narkissoksen" ensimmäinen perämies, astui yhdellä
harppauksella valaistusta hytistään peräkannen pimeään. Hänen päänsä
päällä korkokannen reunalla kilahdutti yövartija kaksi lasia. Kello
oli yhdeksän. Hra Baker kysyi yläpuolellaan olevaa miestä puhutellen:
"Ovatko miehet jo kaikki laivassa, Knowles?"

Mies tulla nilkutti portaita alas ja vastasi mietteliäästi:

"Luulisin, herra. Kaikki entiset miehet ovat jo laivassa, ja uusia on
tullut paljon... Eivätköhän ne ole jo kaikki."

"Sanokaapa, että puosu lähettää kaikki miehet peräpuoleen", jatkoi
hra Baker; "ja käskekää jonkun pojista tuoda tänne hyvä lamppu. Minä
tarkastan miehistön."

Isonkannen peräpuoli oli pimeä, mutta keulaosan puolitiestä alkaen
kaksi kirkasta valojuovaa, jotka tulivat kanssin avoimista ovista,
katkaisi laivassa vallitsevan hiljaisen yön pimeyden. Sieltä kuului
puheen sorinaa, ja kummankinpuoleiseen valaistuun oviaukkoon ilmestyi
hetkittäin liikkuvien miesten varjokuvia, hyvin mustia, vailla
paksuutta, aivan kuin olisivat olleet läkkilevystä leikattuja. Laiva
oli valmis purjehtimaan. Kirvesmies
oli lyönyt sisään isonluukun suojapienain viimeisen vaajan, viskannut
nuijansa kannelle ja pyyhkinyt huolellisesti kasvonsa juuri kun kello
löi viisi. Kannet oli huuhdottu, ankkuripeli voideltu ja pantu kuntoon
ankkurin hilaamista varten; paksu hinausköysi lojui pitkinä kiemuroina
yläkannen toisella reunalla, toinen pää nostettuna laidan yli valmiiksi
siipiratashinaajaa varten, joka kovasti puhisten oli kuumana ja
savuavana ilmestyvä kirkkaan viileän varhaisaamun hiljaisuuteen.
Kapteeni oli maissa, missä hän miehistön täydennykseksi oli pestannut
joitakuita uusia miehiä; ja päivätyön päätyttyä laivan perämiehet
olivat pysytelleet poissa iloisina pienestä hengähdysajasta. Kohta
pimeän tultua harvalukuiset lomalla olijat ja uudet miehet alkoivat
saapua satamaveneillä; niitä soutivat valkopukuiset aasialaiset, jotka
jo ennen kuin olivat tulleet laskuportaiden luo, vaativat raivoisasti
kirkuen maksuaan. Itämaisen murteen kuumeinen ja kimakka leperrys
koetti voittaa humalaisten merimiesten röyhkeät äänet, jotka huutaen ja
kiroten kiistelivät hävyttömiä vaatimuksia ja epärehellisiä toivomuksia
vastaan. Itämaan säteilevän-tähtisen hiljaisuuden repivät likaisiksi
ryysyiksi raivonpurkaukset ja valitushuudot, jotka koskivat rahamääriä
viidestä annasta puoleen rupiaan; ja Bombayn satamassa tuli jokainen
vesilläliikkuja tietämään, että uudet miehet saapuivat "Narkissokseen".

Vähitellen tämä häiritsevä melu oli asettunut. Veneet eivät enää
saapuneet molskivina kolmen, neljän ryhminä, vaan laskivat yksitellen
laivan kylkeen; kuului vain hillittyä, vaativaa sopotusta, minkä
portaita kompuroiva mies — tumma kuvatus, joka vaaputti selässään
pitkää säkkiä — äkkiä katkaisi: "Ei yhtään enempää! Menkää
hemmettiin!" Kanssissa tulokkaat seisoallaan häärien köytettyjen
arkkujen ja vaatemyttyjen joukossa tekivät tuttavuutta entisten
miesten kanssa, jotka istuivat päällekkäin makuulavojen muodostamassa
kahdessa rivissä tarkastellen arvostelevasti mutta ystävällisesti
tulevia laivatovereitaan. Kanssin kummankin lampun liekki oli
kierretty korkealle, ja ne loivat tavattoman kirkkaan valon; kovat
maissakäyntihatut olivat työnnetyt kauas takaraivolle tai kierineet
kettingin joukkoon kannelle; aukaistut valkeat kaulukset töröttivät
punakoiden kasvojen kahden puolen; valkohihaiset rotevat käsivarret
elehtivät; jymisevät äänet sorisivat tasaisesti naurunpurskausten ja
karkeaäänisten huutojen lomassa. "Hei, kaveri, ota tuo makuulava!...
Älä yritäkään!... Missä laivassa viimeksi?... Tunnen sen... Kolme
vuotta sitten Pugetin salmessa... Tämä makuusija vuotaa, ettäs
tiedät!... Väistäkäähän, että saadaan tämä arkku sijoitetuksi!... Hei,
rantakeikarit, toitteko kukaan pulloa matkassanne?... Antakaapa vähän
tupakkaa!... Tunnen sen; sen kapteeni ryyppäsi itsensä kuoliaaksi... Se
oli hieno poika!... Halusi viruttaa sisuksiaan, totisesti!... Ei!...
Olkaapa vähän vähemmällä, pojat!... Kylläpä nyt jouduitte sellaiseen
astiaan, missä kurjasta raadollisesta kiskotaan se, mikä irti saadaan,
että tiedätte!..."

Eräs pieni vekkuli nimeltä Craik ja lempinimeltä Belfast häpäisi
laivaa hirveästi, sepitellen juttuja vain antaakseen uusille
tulokkaille jotakin aprikoimista. Archie, joka istui vinosti
arkullaan pitäen polviaan tieltä poissa, työnteli uutterasti neulaa
sinisissä housuissaan olevan valkean tilkun läpi. Mustatakkiset ja
kovakauluksiset miehet töytäilivät kanssin keskellä paljasjalkaisiin
ja -käsivartisiin, joiden kirjavien paitojen kaula-aukosta paistoi
karvainen rinta. Joukko huojui ja horjui tappelunnujakan tahtiin
sakeassa tupakansavussa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, kiroten joka
toisella sanalla. Itämerenmaakuntien ryssä, jolla oli yllään
punaraitainen keltainen paita, tuijotti ylöspäin uneksivin silmin
sotkuisen hiustukon alta. Kaksi nukennaamaista, sileäposkista nuorta
jättiläistä — kaksi skandinavialaista — autteli toisiaan vuoteen
valmistamisessa, äänettöminä ja sävyisästi hymyillen hyväntuulisten ja
tarkoituksettomien kirousten ryöpylle. Vanha Singleton, laivan vanhin
merimies, istui muista erillään kannella, aivan lampun alla, yläruumis
paljaana, koko voimakas rinta ja mahtava hauislihas kannibalipäällikön
lavoin tatuoituina. Sinisten ja punaisten kuvioiden välistä hohti
hänen valkoinen ihonsa silkin kiiltävänä; hänen paljas selkänsä
nojasi kokkapuun tyveen, ja hän piteli kädet suorina kirjaa isojen,
päivänpaahtamain kasvojensa edessä. Silmälasit päässä ja kunnioitusta
herättävine valkoisine partoineen hän näytti oppineelta ja villiltä
patriarkalta, raakalaisviisauden ruumiillistumalta, jota maailman
melske ei pysty järkyttämään. Hän oli ylen kiintynyt luettavaansa,
ja lehteä kääntäessä saattoi hänen karkeihin kasvoihinsa levitä
vakavan hämmästyksen ilme. Hän luki "Pelhamia". Lytton-Bulwerin
kirjojen suosiminen eteläisiä meriä kulkevien laivojen kansseissa on
ihmeellinen ja eriskummallinen ilmiö. Mitä mielikuvia herättänevät
hänen säädylliset ja omituisen teeskennellyt ajatuksensa näissä isoissa
vilpittömissä lapsissa, jotka kansoittavat nuo maailman pimeät ja
vaeltavat asuinsijat? Mitä tarkoitusta voivat nämä yksinkertaiset,
kokemattomat sielut löytää hänen teostensa hienostelevasta sanonnasta?
Mitä
kiihdykettä? — mitä unhotusta? — mitä viihdytystä? Salaperäistä!
Käsittämättömän lumousvoimaako? — mahdottomuusko siinä viehättää? Vai
kiihottavatko hänen romaaninsa noita elämän raja-aidan ulkopuolella
asuvia olentoja ikäänkuin hämärinä paljastuksina loisteliaasta
maailmasta, joka elää tuolla puolen sen kaiken saastan ja loan,
turmeluksen ja nälän, kurjuuden ja irstailun, mitä puhtaan ja
turmeltumattoman valtameren rantamat ovat täynnä — ainoa elämänmuoto,
minkä he tuntevat, ainoa, minkä he ympäröivistä maista näkevät — nuo
meren elinkautiset vangit? Käsittämätöntä!

Singleton, joka kahdentoista ikäisestä oli purjehtinut eteläisillä
vesillä, joka neljästäkymmenestäviidestä viime vuodestaan ei ollut
viettänyt maissa (kuten olimme hänen papereistaan laskeneet) enempää
kuin neljäkymmentä kuukautta — vanha Singleton, joka pitkän, hyvin
eletyn elämän rauhallisella mielentyyneydellä kerskaili, ettei hän
yleensä siitä päivästä alkaen, jolloin toisesta laivasta nosti lopputilinsä, siihen päivään asti, jolloin toiseen laivaan pestausi, yleensä
pystynyt erottamaan päivänvaloa — vanha Singleton istui levollisena
tässä puheen ja huutojen melskeessä tavaillen "Pelhamiaan" hitaasti
ja vaivalloisesti vaipuneena melkein hurmiotilaan. Hän hengitti
säännöllisesti. Joka kerran, kun hän käänsi lehteä suunnattomilla
mustuneilla käsillään, pyörähtelivät sileän ihon alla lihakset hänen
paksussa, valkoisessa käsivarressaan. Valkoisten viiksien peittämät
huulet, jotka olivat pitkin partaakin valuvan tupakanmehun tahraamat,
liikahtelivat sisäisen kuiskeen tahdissa. Hänen sumeat silmänsä
tuijottivat vakaasti mustasankaisten lasien välkkeen takaa. Häntä
vastapäätä, kasvojen korkeudella, istui laivan kissa ankkuripelin
telalla
kuin mikäkin hyökkäävä lohikäärme ja vilkutti vihreitä silmiään
vanhalle ystävälleen. Se tuntui olevan aikeissa hypätä vanhan
Singletonin syliin hänen jalkainsa juuressa istuvan laivapojan
kumartuneen selän yli. Nuori Charley oli laiha ja pitkäkaulainen.
Hänen selkärankansa muodosti jakson pikku kukkuloita kuluneen paidan
alle. Hänen katupojankasvonsa — varhaisvanhat, älykkäät ja ivalliset,
joissa oli syvä vako ohuen, leveän suun kahden puolen — riippuivat
lähellä luisevia polvia. Hän opetteli vanhalla köydenpalasella tekemään
erästä merimiessolmua. Pieniä hikipisaroita pursui hänen kuperasta
otsastaan; hän pärskäytteli tuon tuostakin voimakkaasti nenäänsä ja
katseli levottomasti alta kulmain vanhaa merimiestä, joka ei ollenkaan
huomannut hommassaan mutisevaa, ymmälleen joutunutta nuorukaista.

Melu yhä kasvoi. Pikku Belfast tuntui tässä kanssin kuumuudessa
aivan kiehuvan kujeiluraivoa. Hänen silmänsä vilkuivat levottomina;
hänen tulipunaisissa, naamiomaisen hullunkurisissa kasvoissaan suu
ammotti mustana, omituisesti irvistävänä aukkona. Hänen edessään
puoliksiriisuutunut mies piteli kupeitaan ja pää takakenossa nauroi
vesissä silmin. Muutamat töllistelivät ihmeissään. Ylemmillä
makuulavoilla kumarassa istuvat miehet polttelivat lyhyitä piippuja
ja heiluttelivat paljaita ruskeita jalkojaan alhaalla meriarkuillaan
lojuvien miesten päiden päällä, jotka kuuntelivat tylsän tai
halveksivan hymyilevinä. Makuusijojen valkeiden partaiden yli
kurkotteli vilkuilevia päitä; mutta vartalot piilivät noiden koppien
pimennossa, jotka muistuttivat valaistun, kalkkiseinäisen ruumishuoneen
arkkulokeroita. Äänen surina kävi kuuluvammaksi. Archie, huulet mytyssä, tuntui vetäytyvän vieläkin ahtaammalle ja ompeli vakaasti,
ahkerana ja mykkänä. Belfast huusi kuin hurmioitunut dervissi: "...Niin minä sille sanoin, pojat, tuolle höyrylaivan toiselle perämiehelle
— pyydän anteeksi, hyvä herra, kauppakamari on ilmeisesti ollut
juovuksissa, kun se on antanut teille perämiehenpaperit! 'Mitä sanot,
mokoma...!' sanoo hän ja lähtee minua kohden niinkuin hullu sonni...
koreassa valkoisessa rikauksessaan; ja minä silloin tervapyttyyn kiinni
ja kaadoin kaikki hänen vietävän hienolle naamalleen ja takilleen...
'Siitä saatte!' sanoin minä. 'Tämä poika on ainakin merimies, että
sen tiedätte, senkin pöyhistelevä, hyödytön ja tarpeeton täkin
kannatinpylväs! Semmoinen mies minä olen!' huusin minä... Olisittepa
nähneet, pojat, kuinka se hyppeli! Ylt'ympäri tervassa ja vallan
sokeana se poika oli! Niin..."

"Älkää uskoko sitä! Ei se mitään tervaa kaatanut; minä olin siellä!"
huusi joku. Norjalaiset istuivat vieretysten arkulla, yhtäläisen
leppoisina, kuin lintupari oksalla, ja töllistelivät viattomasti
silmät pyöreinä; mutta tässä naurunpurskausten ja huutojen melskeessä
ryssä pysyi liikahtamatta, velttona ja tylsänä, aivan kuin olisi
ollut kuuro ja vailla selkärankaa. Hänen vieressään Archie myhäili
neulalleen. Muuan leveähartiainen, raskassilmäinen tulokas puhutteli
melussa sattuneen seisahduksen aikana vakaasti Belfastia: "Onpa ihme,
että päällystöstä enää yksikään on hengissä, kun sinunlaisesi kaveri
on laivassa! Eivätpä taitaisi olla niin häijyjä nyt, jos sinä olisit
saanut heitä kesyttää, poikaseni."

"Ei ne ole häijyjä! Ei ne ole häijyjä!" kirkui Belfast. "Me ollaan
nähkääs ykstuumaisia... Ei ne ole häijyjä!
Ei ne koskaan ole häijyjä, ne koirankuonolaiset, jos ei anna niille
tilaisuutta..." Hän aivan vaahtosi, pyöritteli käsivarsiaan, sitten
äkkiä irvisti ja siepaten tupakkapötkyn taskustaan puraisi siitä
palasen hassunkurisen äkäisesti. Toinen tulokas — luihukatseinen,
joka suu keltaisessa, vääntyneessä naamassa ammollaan oli kuunnellut
keskilaivan komeron varjossa — virkkoi vinkuvalla äänellä: — "No
niin, mutta onpahan ainakin kotiin päin matka. Olivatpa nuo sitten
häijyjä tai kilttejä, minä kyllä totisesti aina tulen toimeen — kunhan
vain pääsen kotiin. Ja minä kyllä osaan oikeuksiani valvoa! Kyllä minä
niille näytän!" Kaikki päät kääntyivät häntä kohden. Vain laivapoika
ja kissa eivät välittäneet. Hän seisoi kädet puuskassa, pieni mies,
silmäripset valkoiset. Hän näytti siltä, kuin olisi kokenut kaikki
häväistykset ja kaikki ilkeydet. Näytti, kuin häntä olisi kolhittu,
potkittu, mudassa vieritelty; kuin häntä olisi raavittu, syljeskelty,
valeltu kaiken maailman loalla... hän hymyili ympäröiville kasvoille.
Hänen kuhmuinen, kova hattunsa painoi hänen korvansa höröön. Hänen
mustan, pitkän takkinsa riekaleiset takaliepeet riippuivat ripsuina
pohkeissa. Hän avasi jäljellä olevat kaksi nappia, ja jokainen näki,
ettei hänellä ollut paitaa takin alla. Hänen olemuksensa mukaisen
huonon onnen vuoksi nuo rääsyt, joita ei olisi luullut kenenkään
omistavan, näyttivät hänen yllään varastetuilta. Hänen kaulansa oli
pitkä ja hoikka; silmäluomet olivat punaiset; leuassa kasvoi harvassa
karvoja; luisut olkapäät riippuivat kuin siipirikon linnun siivet;
hänen koko vasen kylkensä oli kuivuneen mudan peitossa, mikä osoitti,
että hän oli hiljakkoin nukkunut märässä ojassa. Hän oli pelastanut
kehnon ruhonsa väkivaltaiselta hävitykseltä karkaamalla
amerikkalaisesta laivasta, johon oli hulluuden puuskassa uskaltautunut
ottamaan pestin; ja parin viikon ajan hän oli harhaillut maissa
alkuasukaskorttelissa, kerjäten ryyppyjä, kärsien nälkää, nukkuen
rikkatunkioilla, harhaillen auringonpaisteessa: peloittava vieras
painajaisten maailmasta. Hän seisoi inhottavana ja hymyilevänä
yht'äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa. Tämä puhdas, valkoinen kanssi
oli hänen pakopaikkansa, paikka, missä hän saattoi laiskotella,
saattoi vetelehtiä, maata ja syödä — ja kirota ruokaa, jota söi;
missä hän saattoi kehittää kykyään vieroa työtä, peijata ja kerjätä;
missä hänellä olisi tilaisuus mielistellä jotakuta ja jotakuta haukkua
— ja missä hänelle kaikesta tästä vielä maksettaisiin. Kaikki he
hänet tunsivat. Onkohan olemassa maailmankolkkaa, missä hänenlaisensa
mies olisi tuntematon, tuo turmiollinen olio, joka todistaa valheen
ja röyhkeyden ikuista elinvoimaa? Harvapuheinen, pitkäkätinen,
koukkusorminen pikihousu, joka oli selällään lojuen tupakoinut, kääntyi
vuoteessaan häntä rauhallisesti tarkastamaan ja sylkäisi sitten
pitkän, kirkkaan suihkun päänalaisensa yli oveen päin. Kaikki he
hänet tunsivat! Hän oli mies, joka ei kykene pitämään perää, joka ei
osaa jatkaa köysiä, joka välttelee työtä pimeinä öinä; joka mastossa
pitelee kouristuksenomaisesti kiinni sekä käsin että jaloin, ja kiroaa
tuulta, lumiräntää, pimeyttä; mies, joka muiden työskennellessä vain
sadattelee. Mies, joka viimeisenä käy ulos ja ensimmäisenä sisään, kun
kaikkia käsketään. Mies, joka useimpia töitä ei pysty tekemään ja muita
ei halua tehdä. Ihmisystäväin ja itsekästen maanmoukkain lemmikki.
Miellyttävä ja ansiokas olento, joka täysin tietää oikeutensa, mutta ei
tiedä mitään rohkeudesta, sitkeydestä, sanattomasta uskollisuudesta ja luottamuksesta, mikä yhdistää laivakumppanukset
toisiinsa. Roskakorttelien ala-arvoisen vapauden riippumaton tuote,
joka kammoaa ja vihaa merielämän ankaraa komentoa.

Joku huusi hänelle: "Mikä on nimesi?" — "Donkin", vastasi hän
katsoen ympärilleen iloisen julkeasti. — "Mikä sinä olet?" kysyi
toinen ääni. — "No, merimies niinkuin sinäkin, ukkeli", hän vastasi
äänellä, joka oli tarkoitettu ystävälliseksi, mutta olikin hävytön. —
"Kehnommalta sinä jukoliste ainakin näytät kuin joku lämmittäjärenttu",
mutistiin vakaumuksella vastaukseksi. Charley kohotti päätään ja
piipitti hävyttömällä äänellä: "Hän on mies ja vielä merimies" —
pyyhkäisi sitten nenäänsä kädenselkään ja kumartui taas ahkerasti
köytensä puoleen. Jotkut naurahtivat. Toiset tuijottivat epäröiden.
Rääsyinen tulokas oli loukkaantunut. — "Hieno tapa sekin ottaa
kaveri vastaan kanssiin", ärisi hän. "Oletteko olevinanne ihmisiä vai
keljuja kannipaaleja?" — "No, älähän nyt, sälli, yhdestä sanasta
niin pahastu, että paitasi riisut", huusi Belfast hypähdellen hänen
edessään raivokkaasti, uhkaavasti ja samalla ystävällisesti. — "Onko
tämä jolppi sokea?" kysyi tuo masentumaton variksenpelätti, katsellen
oikealle ja vasemmalle muka kovin hämmästyneenä. "Eikö hän näe, ettei
minulla ole paitaa?"

Hän levitti kätensä ja pudisti teatterimaisen vaikuttavasti luittensa
suojana riippuvia rääsyjään.

"Entä mistä syystä?" hän jatkoi hyvin äänekkäästi. "Nuo juuttaan jenkit
yrittivät aivan vatsani halkaista, kun minä miehen tavalla puolustin
oikeuksiani. Minä olen englantilainen, olen totta vie! Ne hyökkäsivät
kimppuuni ja minun oli pakko karata. Siinä syy. Ettekö ole
milloinkaan ennen nähneet miestä kovassa kiipelissä? Hjaa! Mikä
hemmetin laiva tämä tämmöinen on? Minä olen typö tyhjä. Minulla
ei ole mitään. Ei säkkiä, ei patjaa, ei peittoa, ei paitaa — ei
ryysyä minkäänlaista, paitsi mitä ylläni on. Mutta olipa minulla
sisua vastustaa noita jenkkejä. Antaisikohan kukaan säälistä vanhaa
housuparia huonetoverilleen?"

Hän tiesi miten on herätettävä tuon miesjoukon lapselliset vaistot.
Oitis he häntä armahtivat, kuka naljaillen, kuka ylenkatseellisesti,
kuka äkäisesti; ja säälin ensimmäisenä esiintymismuotona oli
peitto, mikä hänelle viskattiin, kun hän siinä seisoi jäsentensä
valkoinen iho mustien rääsyjen lomitse osoittamassa, että hänkin
kuului ihmissukuun. Sitten lensi pari vanhoja kenkiä hänen mutaisten
jalkojensa juureen. "Alhaalta"-huudon säestämänä mätkähtivät hänen
hartioihinsa kokoonkäärityt, tervatahrojen kovettamat housut. Tämä
oman hyväntahtoisuuden puuska pani tunteellisen säälin läikehtimään
heidän epäilevissä sydämissään. Heitä liikutti oma auliutensa, millä
tahtoivat lievittää laivakumppanin kurjaa tilaa. Kuului ääniä: —
"Me kyllä varustetaan sinut, ukkoriepu." Mutinaa: "No ei nyt noin
surkeaa juttua ole ikinä ennen kuultu... Ukko rähjä... Olisi minulla
vanha villapaita... Kelpaisikohan se sulle?... Saat sen, kaveri..."
Sellaiset ystävälliset tokaisut täyttivät kanssin. Paljaalla jalallaan
hän haali tavarat kokoon ja katseli kysyvästi ympärilleen, tulisiko
lisää. Välinpitämätön Archie viskasi huolimattomasti kasaan lisäksi
vanhan lippalakin, josta lippa oli pudonnut. Ukko Singleton, joka
eli mielikuvituksen kirkkaassa ilmapiirissä, luki mitään kuulematta
eteenpäin. Nuoruuden säälimättömän viisauden kovettama Charley vikisi: "Jos tarvitset messinkinappeja uuteen univormuusi, voisit saada
minulta pari." Yleisen armeliaisuuden siivoton kohde pui nyrkkiä
nuorukaiselle. "Kylläpä minä panen sinut pitämään tämän kanssin
siivona, senkin vekara", murisi hän äkäisesti. "Varro vain, vielä
minä opetan sinut olemaan kohtelias vanhemmalle merimiehelle, mokoma
oppimaton pässinpää." Hän oli ylen äkeissään, mutta näki samassa
Singletonin sulkevan kirjansa, ja hänen pienet, kiiluvat silmänsä
alkoivat harhailla kopperosta kopperoon. "Ottakaa tuo makuupaikka
tuolta oven vierestä — se on aika mukava", vihjaisi Belfast. Näin
neuvottuna hän kokosi lahjakalut jalkainsa juuresta, puristi ne
mytyksi rintaansa vasten, katsoi sitten epäröiden ryssää, joka
seisoi toisella sivulla hajamielisesti tuijottaen, mietiskellen
tiesi mitä. — "Pois tieltä, hollantilainen [Amerikassa sanotaan
kaikkia pohjoiseurooppalaisia yleisesti hollantilaisiksi] tomppeli",
sanoi jenkkien raakuuden uhri. Toinen ei hievahtanut — ei kuullut.
"Tieltä, senkin tulen vietävä", ärjyi toinen sysäten häntä syrjään
kyynärpäällään. "Pois tieltä, saakelin kuuromykkä hullu. Pois
tieltä." Mies liikahti, havahtui ja tuijotti vaiteliaana puhujaan.
— "Noita kirottuja ulkomaalaisia täytyy pitää aisoissa", arveli
ystävällinen Donkin kanssille. "Jollei niitä opeteta tietämän omaa
asemaansa, niin ne hyppäävät nokalle." Hän viskasi kaiken maallisen
omaisuutensa tyhjään makuupaikkaan, arvosteli luihuin silmäyksin riidan
pitkittämisen vaaroja, hyppäsi sitten Wamibon eteen, joka seisoi
paikallaan yksivakaisena ja uneliaana. "Kyllä minä opetan sinut täällä
pöyhistelemään", hän kiljui. "Isken silmät päästäsi, mokoma pölkkypää."
Miehistä olivat enimmät jo makuusijoillaan, ja
näillä kahdella oli sen tähden koko kanssi hallussaan. Donkin-raukan
puuhat alkoivat kiinnittää mieliä. Hän tanssi ryysyissään hämmästyneen
ryssän edessä, tarkastellen matkan päästä noita synkkiä, vakavia
kasvoja. Jotkut miehistä huusivat yllyttäen: "Käy kimppuun,
ryysyläinen!" ja asettuivat oikein mukavaan asentoon vuoteissaan
tappelun kulkua seuraamaan. Toiset kiljuivat: "Olkaa siivommalla!...
Menkää hornan kattilaan!..." Hälinä alkoi uudestaan. Äkkiä monet
kovat yläpuolella olevaan kanteen lyödyt iskut jymisivät kuin tykin
laukaukset kautta kanssin. Sitten kuului puosun käskevä, venyttelevä
ääni oven ulkopuolelta: "Kuuletteko siellä alhaalla? Lähtekää perään!
Lähtekää perään katselmukseen!"

Seurasi hetkisen hämmästynyt hiljaisuus. Sitten hävisi kanssin lattia
miesten peittoon, joiden paljaat jalat lätkivät kansipalkkeihin, kun
he hyppäsivät makuusijoiltaan. Pengottiin lakkeja rypistyneitten
peitteiden seasta. Toiset haukotellen napittivat housujaan. Puoliksi
poltettuja piippuja kopisteltiin kiireesti ja pistettiin pielusten
alle. Kuului murinaa: "Mitä nyt?... Eikö yörauhaakaan anneta?" Donkin
kirkui: "Jos tässä laivassa on tämmöinen komento, niin meidän pitää
se peräti muuttaa... Luottakaa vain minuun... Kyllä minä kohta..."
Kukaan ei häntä kuunnellut. Kaksi ja kolme kerrallaan he hoippuivat
ovista ulos merimiesten tapaan, jotka eivät osaa ovesta kulkea siivosti
niinkuin maamiehet. Muutoksen palvoja seurasi perässä. Singleton vetäen
takkia ylleen tuli viimeisenä, pitkänä ja isällisenä, vanhan urheilijan
vartaloon liittyvä viisaan ahavoitunut pää pystyssä. Charley yksin jäi
tyhjään, valaistuun kanssiin, istuen kahden keulan pimentoon jatkuvan
rautarengasrivin välissä. Hän kiskoi lujasti köydestä säikeitä koettaen kaikessa
kiireessä saada solmunsa valmiiksi. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn,
singahdutti köytensä päin kissaa ja loikkasi tuon mustan kollin
jälkeen, joka rauhallisesti juoksi kettinginpuristimien yli pakoon,
häntä kankeana pystyssä kuin pieni lipputanko.

Valoisan, höyryävän kanssin ulkopuolella rauhallinen, selkeä yö
kietoi merimiehet tyynnyttävään leutoon henkäilyynsä, joka väreili
mastonhuippujen yläpuolella ohuessa valopölypilvessä välkkyvien
lukemattomien tähtien alla. Kaupungin puolella oli veden musta kalvo
valoviirujen juomuttama, jotka hiljaa keinuivat hienoilla kareilla
ikäänkuin rantaan juurtunut uiskenteleva meriruoho. Toisia valosarjoja
loisti kauempana suorissa riveissä, aivan kuin ne olisi asetettu
paraatiin korkeiden talorivien vähin; mutta sataman toisella puolella
kaareutuivat korkeina synkkien kumpujen mustat selänteet, joiden
kuvajaisella paikka paikoin tuikkivat tähdet muistuttivat taivaasta
pudonneita tulenkipinöitä. Kaukana Bycullassa päin telakanporttien
sähkölamput loistivat pylväissä sokaisevina ja kylminä kuin jonkin
pahansuovan kuun vangitut henget. Hajallaan siellä täällä ulkosataman
tumman kiiltävällä kalvolla laivat kelluivat aivan äänettöminä
ankkurituliensa heikossa hohteessa, tummina ja jykevinä ikään kuin
oudot ja monumentaaliset rakennukset, jotka on jätetty ikuiseen
lepoonsa.

Kajuutan oven edessä hra Baker katsasti miehistöä. Isonmaston ohi
kompuroidessaan he saattoivat nähdä hänen pyöreät, leveät kasvonsa
valkoinen paperi edessään, ja hänen olkapäidensä kohdalla unisen,
raskasluomisen pojanpään; poika piteli lampun valoisaa kupua kohotetun kätensä päässä. Ennen kuin paljasten jalkapohjain lätkinä
vielä oli lakannut kannella kaikumasta, alkoi perämies jo huutaa
nimiä. Hän lausui nimet hyvin selvästi ja tärkeällä äänellä, sopivalla
tähän nimenhuutoon, joka vihki miehet levottomaan yksinäisyyteen,
hiljaiseen ja maineettomaan ponnisteluun tai vieläkin raskaampaan pikku
kieltäymysten ja rasittavien tehtävien kestämiseen. Kun ensimmäinen
perämies lausui nimen, vastasi aina joku miehistä: "On, herra", tai
"täällä" ja erottautuen oikeanpuolen pimeän partaan yli näkyvästä
päiden sekavasta rykelmästä astui paljain jaloin valokehään ja kahdella
äänettömällä harppauksella peräkannen vasemmanpuolen pimentoon. He
vastasivat eri äänillä: toiset epäselvästi mutisten, toiset selkeän
sointuvalla äänellä; toiset taas, aivan kuin olisi koko toimitus
ollut herjaus heidän tunteitaan vastaan, vastasivat loukkaantuneella
äänensävyllä: kurinpito näet ei ole kovin monimenoinen kauppalaivoissa,
joissa arvojärjestyksen taju on heikko ja jossa kaikki tuntevat itsensä
samanarvoisiksi meren suunnattoman äärettömyyden ja työn huolellisen ja
täsmällisen suoritusvelvollisuuden edessä.

Hra Baker luki tasaisesti eteenpäin: "Hanssen — Campbell — Smith —
Wamibo. No, mutta Wamibo. Miks'ette vastaa? Aina teitä saa kahdesti
huutaa." Wamiboksi mainittu ryssä — taivas tiesi, miten hänen nimensä
todellisuudessa kuului — päästi vihdoin suustaan omituisen murahduksen
ja astuen esiin kulki valaistun alueen poikki salaperäisenä ja
kirjavana, kasvot kuin unissa kävelijällä. Perämies jatkoi sukkelammin:
"Craik — Singleton — Donkin... Sus siunatkoon!" huudahti hän
aikomattaan,
kun tuo ylen ränsistynyt olio ilmestyi valoon. Se pysähtyi; se paljasti
valjut ikenet ja ilkeästi irvistävät pitkät ylähampaat. — "Onko
minussa jotakin vikaa, herra perämies?" se kysyi, ja sen teeskennellyn
viaton ääni vivahti röyhkeältä. Kannen kummaltakin puolelta kuului
pidätettyä tirskuntaa. — "No niin, saatte mennä", murahti hra Baker
tarkastaen uutta miestä vakailla silmillään. Ja Donkin hävisi äkkiä
valosta katsastettujen miesten pimeään ryhmään saadakseen läimäyksiä
selkäänsä ja kuullaksen kehuvia kuiskeita. Hänen ympärillään miehet
mutisivat toisilleen: "Ei se poika ole arkalasta kotoisin, hän vielä
ilveilee niiden kanssa, saadaanpa nähdä... Oikeata sirkusta...
Huomasitteko pojat, miten perämies säikähti häntä?... No, enpä lempo
soikoon ole vielä ikinä!..."

Viimeinen mies oli siirtynyt kannen yli, ja syntyi hetken hiljaisuus,
kun perämies tarkasti luetteloaan. — "Kuusitoista, seitsemäntoista",
mutisi hän. "Yksi mies puuttuu, puosu", sanoi hän ääneen. Hänen
vieressään seisova kookas länsienglantilainen, joka oli tummanpuhuva
ja partainen kuin jättiläismäinen espanjalainen, sanoi jyrisevällä
bassollaan: — "Ei ketään ole enää jäljellä, herra. Minä katsoin
kaikkialta. Hän ei ole laivassa, mutta hän saattaa tulla ennen
päivänkoittoa." — "Hm, saattaa tulla tai olla tulematta", huomautti
perämies; "en saa selvää tuosta viimeisestä nimestä. Se on yhtä
sotkua... Selvä on, miehet. Saatte mennä." Tuo hämärä ja liikkumaton
joukko liikahti ja lähti astelemaan.

"Wait!" huusi syvä, sointuva ääni. Kaikki pysähtyivät. Hra Baker, joka
oli haukotellen kääntynyt menemään, pyörähti ympäri suu ammollaan.
Viimein hän
äkäisenä ärjäisi: "Mitä tämä on? Kuka sanoi: 'Wait'? Mitä...? [Hra
Bakerin äkämystyminen ei ollut aiheeton, sillä _wait_ merkitsee odota!
— Suomentaja.]

Mutta hän näki pitkän olennon seisomassa partaalla. Se hypähti kannelle
ja tunkeusi miesjoukon läpi astellen raskaasti peräkannen valoa
kohden. Sitten sama soinnukas ääni taas tarkoittavasti lausui: "Wait!"
Lamppu valaisi miehen vartalon. Hän oli pitkä. Hänen päänsä oli kannen
yläpuolella kannatuspuillaan lepäävien pelastusveneiden varjossa. Hänen
silmänvalkuaisensa ja hampaansa loistivat selvinä, mutta kasvoja ei
erottanut. Suurissa käsissä näytti olevan hansikkaat.

Hra Baker astui arkailematta häntä kohden. "Kuka olette? Miten
uskallatte..." hän alkoi.

Poika, ällistyneenä niinkuin muutkin, nosti lamppua, miehen kasvoja
kohden. Ne olivat mustat. Hämmästynyt hyrinä — heikkoa hyrinää,
ikäänkuin tukahdutettua "neekeri"-sanan mutisemista — kiiri kantta
pitkin ja hävisi yöhön. Neekeri ei ollut kuulevinaan. Hän heilui
paikallaan aivan kuin olisi tahtia polkenut. Hetken päästä hän sanoi
rauhallisesti: "Nimeni on Wait — James Wait."

"Hoo!" sanoi hra Baker. Sitten, kotvan tukahduttavan hiljaisuuden
kuluttua hänen sisunsa nousi. "Vai niin! Vai teidän nimenne on Wait.
Mitä siitä? Mitä tahdotte? Miksi tänne tulette huutamaan?"

Neekeri oli rauhallinen, kylmäkiskoinen, kookas, suurenmoinen. Miehet
olivat lähestyneet ja seisoivat parvena hänen takanaan. Hän oli puolta
päätään pitempi pisintäkin heistä. Hän sanoi: "Minä kuulun laivaan."
Hän lausui sen selvästi ja hillityn täsmällisesti. Hänen
äänensä syvä, kaikuva sointu täytti vaikeudetta kannen. Hän oli
luonnollisen ylenkatseellinen, teeskentelemättömän alentuva, aivan
kuin hän olisi kuuden jalan ja kolmen tuuman korkeudestaan nähnyt
inhimillisen mielettömyyden kaikessa laajuudessaan ja päättänyt olla
olematta sille kovin ankara. Hän jatkoi: "Kapteeni pestasi minut
tänä aamuna. En päässyt aikaisemmin tulemaan. Käsiportaita kavutessa
näin teidät kaikki perällä ja arvasin oitis, että te katsastitte
miehistöä. Tietenkin minä huusin nimeni. Luulin, että se oli teidän
luettelossanne, ja että ymmärtäisitte. Te käsititte väärin." Hän
lopetti äkkiä. Hulluttelijat hänen ympärillään häpesivät. Hän oli
oikeassa niinkuin aina ja myöskin valmis antamaan anteeksi niinkuin
aina. Ylimieliset äänet olivat loppuneet, ja raskaasti hengittäen hän
seisoi alallaan kaikkien näiden valkoisten miesten keskellä. Hän piti
päätään pystyssä lampun loisteessa — päätä, joka oli voimakkaasti
muovailtu syvine varjoineen ja kirkkaine valokohtineen — mahtavaa
päätä, jota rumensivat kärsivät, litteät kasvot — mahtipontiset
ja raa'at kasvot: neekerinsielun murheellinen, käsittämätön,
vastenmielinen naamio.

Baker sai taas takaisin mielentyyneytensä ja katseli paperia tarkkaan.
"Jaahah, aivan oikein. Hyvä on, Wait. Viekää tavaranne keulaan", sanoi
hän.

Äkkiä neekerin silmät rupesivat hurjasti pyörimään ja olivat
pelkkää valkuaista. Hän pani kädet kupeelleen ja yskäisi kahdesti,
metallinsointuista, onttoa ja pelästyttävän äänekästä yskää; ne
kaikuivat kuin kaksi räjähdystä holvissa; koko taivaan kupu vastasi
siihen, ja laivan partaan rautalevyt tuntuivat väräjävän samaan
tahtiin; sitten hän marssi keulaan päin muiden kanssa.
Kun päälliköt vielä hetkisen viipyivät kajuutan oven luona, kuulivat
he hänen sanovan: "Eikö joku teistä, pojat, auta minua kamppeitteni
kantamisessa? Minulla on arkku ja säkki." Nämä sointuvasti ja
tasaisesti korostaen lausutut sanat kuuluivat yli koko laivan, ja
kysymys esitettiin tavalla, joka teki kieltäytymisen mahdottomaksi.
Tepasteleva miesjoukko katosi keulaan päin jotakin raskasta kantaen,
mutta neekerin pitkä olemus maleksi ison luukun luona pienempien
haamujen joukossa. Taas hänen kuultiin kysyvän: "Onko teidän kokkinne
värillinen herrasmies?" Sitten pettynyt ja tyytymätön: "Hm, niinkö?"
oli hänen vastauksensa siihen selitykseen, että kokki sattui olemaan
vain valkoinen mies. Kuitenkin hän, kun he kaikin joukolla menivät
kanssiin päin, alentui pistämään päänsä keittiön ovesta sisään ja
huutamaan jyrisevällä äänellä: "Hyvää iltaa, tohtori!" niin että kaikki
kattilat helisivät. Keittiön hämärässä kokki torkkui hiilipurnulla
istuen kapteenin illallista keittämässä. Hän hyppäsi pystyyn aivan
kuin olisi ruoskan isku häneen sattunut ja hyökkäsi hurjana kannelle,
missä näki vain nauravan miesjoukon poistuvan. Kun myöhemmin tuli tästä
matkasta puhe, tapasi hän sanoa: "Se rumilus ihan säikähdytti minut.
Luulin nähneeni itse paholaisen." Kokki oli ollut laivassa seitsemän
vuotta ja palvellut samaa kapteenia. Hän oli vakavamielinen mies, jolla
oli vaimo ja kolme lasta; heidän seurastaan hän sai nauttia keskimäärin
kuukauden kustakin kahdestatoista. Maissa ollessaan hän vei perheensä
aina sunnuntaisin kahdesti kirkkoon. Merellä hän aina meni iltaisin
nukkumaan lamppu täyteen valaistukseen väännettynä, piippu hampaissa ja
aukaistu raamattu kädessä. Jonkun piti aina yöllä käydä
valo sammuttamassa, ottaa kirja hänen kädestään ja piippu suusta.
"Näes" — oli Belfastin tapana sanoa suuttuneena ja syyttäen —
"jonakin yönä vielä sinä kokin pöhkö nielet koko vanhan nysäsi, ja
sitten ei meillä ole kokkia lainkaan." — "Voi, poikaseni, minä olen
valmis Luojani kutsulle... kunpahan tekin kaikki olisitte", toinen
siihen tavallisesti vastasi niin suopean tyvenesti, että se tuntui
aivan tylsältä ja säälittävältä. Keittiön oven ulkopuolella Belfast
tanssi kiusoitellen. "Voi pyhä yksinkertaisuus! En kai minä nyt tahdo
sinun kuolevan", hän parkui katsoen kokkiin hellin silmin ja kasvot
raivosta vääristyneinä. "Mikä sinulla semmoinen kiire on, senkin
siunattu pölkkypäinen vanha kerettiläinen; sinut muutonkin pian
piru korjaa. Muista silloin meitä... meitä... meitä!" Ja sitten hän
saattoi poistua tömistellen, sivulleen syljeksien, kyllästyneenä ja
suutuksissaan, kun sen sijaan toinen tuli keittiöstä, kattila kädessä,
kuumana, nokisena ja leppoisana ja katseli ylevästi ja itsetietoisesti
hymyillen tuon raivosta aivan suunniltaan olevan "kiverän pikku
veijarin" menoa. He olivat henkiystäviä.

Hra Baker, joka maleksi peräluukun toisella puolella, veti henkeensä
kosteata yöilmaa toisen perämiehen seurassa. "Nuo Länsi-Intian
neekerit ovat komeita ja kookkaita — muutamat... Öh!... Vai mitä?
Pitkä, komea tuokin, hra Creighton. Hyvä mies köyttä hilaamaan. Häh?
Öh! Taidanpa ottaa hänet omaan vartiooni." Toinen perämies, kaunis,
hienotapainen nuorukainen, päättävän näköinen ja komeavartaloinen,
huomautti rauhallisesti, että sitä hän melkein oli odottanutkin. Hänen
äänessään huomasi jonkinlaisen katkeran sävyn, jota hra Baker hyvin
ystävällisesti rupesi
todistamaan aiheettomaksi. "Mutta, hyvä mies", hän sanoi öhkien
sanojensa välissä. "Älä toki ole niin ahne. Onhan sinulla ollut tuo
iso ryssä vartiossasi koko matkan. Minä vain teen, mikä on kohtuus.
Sinä saat ottaa nuo kaksi nuorta skandinaavilaista, ja minä... Öh!...
minä saan neekerin ja otan korvaukseksi... öh! tuon mustan ponksuuriin
puetun leukailevan lumppukauppiaan. Minä kyllä opetan... Öh!... kyllä
opetan hänet tanssimaan... Öh!... niin totta kuin nimeni on Baker. Öh!
Öh! Öh!"

Hän öhkäisi kolme kertaa — rajusti. Hän öhki aina sillä tavalla
sanojensa välissä ja lauseittensa lopussa. Se oli hieno, vaikuttava
öhkäys, joka hyvin sopi hänen uhkailevaan puhetapaansa, hänen kankeaan,
jykeväniskaiseen ruhoonsa, hänen tempoilevaan, keikkuvaan käyntiinsä,
hänen leveisiin, arpisiin kasvoihinsa, hänen vakaviin silmiinsä ja
hänen ivalliseen suuhunsa. Mutta sen vaikutus oli jo aikoja sitten
kadottanut arvonsa miesten silmissä. He pitivät hänestä. Belfast —
joka oli perämiehen suosikki ja hyvin tiesi sen — matki häntä melkein
hänen nähtensä. Charley — vaikkakin varovammin — jäljitteli hänen
käyntiään. Muutamat hänen sanontansa kävivät aivan vallitseviksi,
jokapäiväisiksi lainalauseiksi kanssissa. Suosiminen ei voi enää
pitemmälle mennä! Sitäpaitsi oli joka mies valmis myöntämään, että
perämies tilaisuuden tullen pystyi "hyppäämään miehen kurkkuun oikealla
Tyynen meren tavalla."

Hän antoi nyt viimeisiä määräyksiään. "Öh! —
Kuulkaapa, Knowles! Herättäkää kaikki miehet neljältä. Meidän pitää...
öh!... hilata ankkuri kohta ennen hinaajan tuloa. Pitäkää silmällä,
näkyykö kapteenia. Minä menen vaatteissani nukkumaan... Öh!... Herät-
täkää minut, kun näette veneen tulevan. Öh! Öh!... Ukolla voi olla
jotakin sanottavaa, kun tulee laivaan", hän huomautti Creightonille.
"No niin, hyvää yötä... Öh! Pitkä päivä meillä huomenna... Öh!...
Parasta mennä nukkumaan nyt. Öh! Öh!"

Pimeällä kannella välähti valojuova, sitten paukahti ovi kiinni, ja
hra Baker hävisi hyttiinsä. Nuori Creighton seisoi partaaseen nojaten
ja tuijotti uneksien Idän yöhön. Ja hän näki siinä pitkän kyläraitin,
kahisevien lehtien reunustaman ja auringon kultaaman raitin. Hän
näki vanhojen laajoiksi levinneiden puiden liikkuvia oksia ja niiden
kehystämänä kappaleen Englannin vienoa ja hyväilevää sinitaivasta. Ja
kehyksen läpi vaaleapukuinen tyttö, joka hymyili päivänvarjon alta,
näytti astuvan vienonvärisestä taivaasta.

Laivan toisessa päässä kanssi, jossa enää yksi lamppu paloi, oli
nukahtamaisillaan himmeään tyhjyyteen, jossa kuului äänekästä
hengitystä ja äkkiarvaamattomia, lyhyitä huokauksia. Kaksinkertainen
makuulokerorivi ammotti mustana, muistuttaen hautoja, joissa asusti
levottomia ruumiita. Siellä täällä korea karttuuninen uudin, joka
oli puoliksi auki, osoitti nautiskelijan leposijaa. Sääri roikkui
makuulokeron reunan yli, valkea ja eloton. Käsivarsi pisti suoraan
ulos, tumma kämmenpuoli ylöspäin ja paksut sormet puolittain nyrkissä.
Kaksi yhteensointumatonta kuorsausta riiteli hassunkurisesti keskenään.
Singleton taas riisuutuneena — ukkoa vaivasi ilkeästi tiilirokko
— seisoi ovensuussa selkäänsä jäähdytellen, käsivarret ristissä
alastomalla, koristetulla rinnallaan. Hänen päänsä kosketti yläkannen
niskapuuta. Neekeri, puoleksi riisuutuneena, availi arkkunsa sidenuoria
ja valmisteli vuodetta erääseen yläkojuun. Hän liikkui sukkasillaan, pitkänä ja äänettömänä,
housunkannattimet kantapäissä riippuen. Katon tukipylväiden ja
kokkapuun pimennossa istui Donkin jalat koukussa ja jyrsi tyytymättömän
näköisenä kovaa laivakorpun palasta; hän piteli koko nyrkillään leipää
suunsa edessä ja iski siihen leuoillaan äkäisesti. Murusia varisi hänen
hajallaan olevien jalkojensa väliin. Sitten hän nousi.

"Missä vesiastia on?" kysyi hän hillityllä äänellä.

Singleton sanaakaan
virkkamatta osoitti suurella kämmenellään, jossa hän piteli käryävää
piipunnysää. Donkin kumartui astian yli, joi peltikauhasta räiskien
vettä kannelle, kääntyi ympäri ja huomasi neekerin tarkastavan häntä
rauhallisen ylevänä olkansa yli. Hän ojentautui.

"Onpa sekin miehen illallinen", hän katkerasti kuiskasi. "Eipä se
koirallenikaan kotona kelpaisi. Sinulle ja minulle se kyllä saa
kelvata. On tämäkin ison laivan kanssi!... Ei jumakekka lihan hiventä
pakissa. Olen katsonut kaikki lokerot..."

Neekeri töllisteli aivan kuin häntä olisi äkkiä vieraalla kielellä
puhuteltu. Donkin vaihtoi äänensävyä: "Annapas, kaveri, palanen
tupakkaa", hän tuttavallisesti virkahti. "En ole kuukauteen sauhua
imaissut enkä mälliä purrut. Aivan tässä hulluksi tuppaa. Ole nyt
kiltti, ukkoseni!"

"Älä rupea tuttavalliseksi", sanoi neekeri. Donkin säpsähti ja istahti
sulasta hämmästyksestä läheiselle arkulle. "Emmehän me ole yhdessä
porsaita paimentaneet", jatkoi James Wait matalalla äänellä. "Kas tässä
sulle tupakkaa." Sitten hän hetken kuluttua kysäisi: — "Mikä laiva?"
— "Golden State", Donkin epäselvästi
mutisi, pureskellen tupakkaa. Neekeri vihelsi hiljaa. — "Karannut?"
hän sanoi lyhyesti. Donkin nyökkäsi; hänen toinen poskensa pullotti.
"Karkasin tietenkin", hän mutisi. "Yhden portugalilaisen kiduttivat
kuoliaaksi matkalla tänne ja hyökkäsivät sitten minun kimppuuni.
Minä korjasin koipeni tänne." — "Kamppeesi jäivät?" — "Kamppeet ja
rahat", vastasi Donkin korottaen ääntään hieman; "en saanut mitään. En
vaatteita, en makuuvaatteita. Vääräsäärinen irlantilaispoikanen täällä
antoi peitteen... Taidanpa lähteä nukkumaan etutangon haruspurjeeseen
täksi yöksi."

Hän lähti kannelle laahaten peitettä perässään. Sivulleen vilkaisematta
Singleton hieman väisti päästääkseen hänet ohi. Neekeri pani pois
maissakäyntivaatteensa ja istui puhtaissa työvaatteissa arkullaan
toinen käsivarsi polviin nojaten. Hetken aikaa Singletoniin
tuijotettuaan hän kysyi veltosti: "Minkälainen laiva tämä on? Mukavako?
Häh?"

Singleton ei hievahtanut. Pitkän tovin kuluttua hän ilmettään
muuttamatta virkkoi: "Laiva!... Ei laivoissa ole vikaa. Miehistä asia
riippuu!"

Hän jatkoi tupakoimistaan täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
Puolivuosisataisessa aaltojen pauhun kuuntelemisessa saavutettu
viisaus puhkesi tiedottomasti sanoiksi hänen huuliltaan. Kissa
kehräsi ankkuripelillä. Silloin James Wait sai ärjyvän ja jyrisevän
yskänkohtauksen, joka hirmumyrskyn tavoin häntä ravisti ja pudisti ja
viskasi hänet silmät pullollaan päistikkaa meriarkulleen. Miehistä
monet heräsivät. Muuan virkkoi unisesti lokerostaan: "Hiljaa! mikä
tuhannen meteli siellä on?" — "Minulla on yskä", läähätti Wait. —
"Sano sitä yskäksi", murisi mies, "eiköhän se ole jo jotakin
enempää..." — "Vai niin arvelet", sanoi neekeri istuen taas
pystyssä ja ylhäisen pilkallisena. Hän kiipesi lokeroonsa ja rupesi
itsepintaisesti yskimään pistäessään päänsä esiin katsellakseen
ympärilleen. Ei enää kukaan pannut vastaan. Hän vaipui selälleen
pielukselle ja ähki säännöllisesti kuin painajaisen ahdistama.

Singleton seisoi oviaukossa kasvot valoon ja selkä pimeään päin. Ja
siinä nukkuvan kanssin himmeässä tyhjyydessä yksin seistessään hän
näytti vieläkin kookkaammalta, jättimäiseltä, ylen vanhalta; vanhalta
kuin itse Isä Aika, joka olisi saattanut tulla haudanhiljaisena
tähän paikkaan katselemaan kärsivällisin silmin unen, lohduttajan,
hetkellistä voittoa. Mutta hän oli vain ajan lapsi, hävinneen
ja unohtuneen sukukunnan yksinäinen jäte. Siinä hän seisoi, yhä
voimakkaana ja mitään ajattelematta kuten tavallisesti; altis ja
miehekäs mies, jolla oli laaja, tyhjä menneisyys eikä minkäänlaista
tulevaisuutta, mies, jonka vaikuttimet olivat perin lapselliset ja
jonka tatuoidusta rinnasta miehuuden intohimot jo olivat sammuneet.
Miehet, jotka kykenivät käsittämään hänen vaiteliaisuuttaan, olivat
poissa — miehet, jotka osasivat tulla toimeen elämän rajapyykkien
tuolla puolen, iäisyys silmäin edessä. He olivat olleet voimakkaita
miehiä, sillä eivät he epäröineet eivätkä toivoneet. He olivat
olleet kärsimättömiä ja kestäviä, rajuja ja alttiita, hillittömiä ja
uskollisia. Heitä oli hyvässä tarkoituksessa kuvattu miehiksi, jotka
valittivat joka suupalaansa, jotka työtä tehdessään aina olivat hengen
pelossa. Mutta oikeastaan he olivat miehiä, jotka osasivat raataa,
kieltäytyä, tehdä väkivaltaa, irstailla — mutta eivät pelätä, eikä
heidän sydämessään ollut halua konnantöihin. Vaikeasti hallittavia,
mutta helposti innostettavia; äänettömiä miehiä — mutta miehiä tarpeeksi halveksimaan
itsekseen hentomielisiä ääniä, jotka surkuttelivat heidän kohtalonsa
kovuutta. Se kohtalo oli aivan erikoinen ja vain heille omiaan; heistä
tuntui sen kestäminen valittujen etuoikeudelta. Heidän sukupolvensa eli
puhumattomana ja välttämättömän tarpeellisena, tuntematta rakkauden
suloa tai kodin suomaa suojaa — ja kuoli kammoamatta ahtaan haudan
kolkkoutta. He olivat salaperäisen meren ikuisia lapsia. Heidän
seuraajansa ovat tyytymättömän maakamaran aikuisia lapsia. He ovat
vähemmän vallattomia, mutta ehkä myös vähemmän uskovia; ja jospa
ovatkin oppineet puhumaan, niin ovatpa oppineet myöskin ruikuttamaan.
Mutta nuo toiset olivat voimakkaita ja äänettömiä; he olivat
vaivattuja, sorrettuja ja kestäviä kuin kivipatsaat, jotka ulkona yössä
kannattavat koneitten ja loistavien rakennusten valaistuja saleja. He
ovat nyt poissa — ja mitäpä sillä väliä. Meri ja maa ovat uskottomia
lapsilleen: totuus, usko, miespolvi katoaa — ja unohtuu, eikä sillä
ole vähä! Paitsi ehkä niiden harvojen mielestä, jotka uskoivat tuohon
totuuteen, tunnustivat tuota uskoa — tai rakastivat noita miehiä.

Tuuli oli viriämässä. Laiva, joka oli kellunut merivirran suuntaan,
heilahti tavallista voimakkaammin puuskan vaikutuksesta; ja samassa
löyhällä ollut ankkuripelin ja silmäkkeen välinen kettinki kalisi,
solui tuuman verran eteenpäin ja kohosi sievästi kannelta, aivan kuin
raudassa olisi salaa väijynyt jokin aavistamaton henki. Silmäkkeissä
kihnuttavat renkaat saivat aikaan yli koko laivan kuuluvan äänen, mikä
muistutti taakan alla huokailevan miehen hiljaista voihkinaa. Pingoitus
saavutti ankkuripelin, kettinki kiristyi kireälle kuin viulunkieli, värähteli — ja jarru liikahteli
nykäyksittäin. Singleton lähti liikkeelle.

Siihen asti hän oli seisonut mietiskelevänä ja mitään ajattelematta,
rauhallisena mitään toivomatta, juron ja ilmeettömän näköisenä —
salaperäisen meren kuudenkymmenenvuotias lapsi. Ne ajatukset, mitkä hän
oli koko elinkautenaan ajatellut, olisi voitu lausua kuudella sanalla,
mutta kun nuo esineet liikahtivat, jotka olivat yhtä hyvin osa hänestä
kuin hänen sykkivä sydämensäkin, sytyttivät ne virkeän ymmärtämyksen
välähdyksen hänen vanhoille, synkille kasvoilleen. Lampun liekki
lepatteli, ja ukko seisoi tuuheita kulmakarvojaan rypistäen jarrun
ääressä tarkkana ja liikahtamatta tanssivien varjojen vilkkeessä.
Sitten laiva ankkuriaan totellen ponnistausi hiukan eteenpäin ja
höllensi kireyden. Löyhtynyt kettinki laskeusi alemmas ja hetken aikaa
melkein huomaamattomasti edestakaisin heilahdettuaan putosi kalahtaen
kovalle puukannelle. Singleton tarttui koholla olevaan vipukankeen ja
heittäytymällä kaikella painollaan sen varaan väänsi jarrua puolen
kierrosta lisää. Hän oikaisihe, hengitti syvään ja tuijotti hetken
tuota voimakasta ja jyhkeää vipulaitosta, joka siinä makasi kyykyllään
kannella hänen jalkainsa juuressa kuin jokin lepäävä hirviö —
kammottavana ja sävyisänä.

"Pidätkö... siinä!" hän sille käskevästi murisi valkean, sotkuisen
partansa läpi.




II


Seuraavana aamuna päivän valjetessa "Narkissos" lähti merelle.

Hieno auer hämmensi näköpiirin. Sataman ulkopuolella levisi suunnaton
tasainen ulappa kimaltelevana kuin timanttipermanto ja yhtä autiona
kuin taivas. Lyhyt, musta hinaaja nykäisi laivaa tavalliseen
tapaan tuulen puolelle päin, heitti sitten köyden irti ja viivähti
hetken aikaa perähangan kohdalla koneet seisahduksissa, samalla
kuin laivan hoikka, pitkä runko alimärssypurjein hitaasti eteni.
Purjeiden löyhät yläosat tuuli pullisti pehmeän pyöreähköiksi; ne
näyttivät köysistöön sekaantuneilta valkeilta pilvenhattaroilta.
Sitten jalukset kiinnitettiin, raa'at nostettiin ja laiva muuttui
korkeaksi ja yksinäiseksi pyramiidiksi, joka kirkkaan valkoisena lipui
aurinkoisen usvan halki. Hinaaja pyörähti ympäri ja poistui maihin
päin. Kuusikolmatta silmäparia tarkkaili sen leveän perän verkkaista
ryömintää pitkin sitä tasaista vesijuovaa, mikä muodostui nopeaan
pyörivien, meren pintaa hurjalla touhulla pieksevien vesirattaiden
väliin. Se muistutti suunnattoman suurta vesikuoriaista, joka valoa
hämmästyen, päivänpaisteen yllättämänä yritti kaikin voimin pelastautua
maan kaukaiseen pimentoon. Se jätti jälkeensä likaisen,
kuhnustelevan savujuovan taivaalle ja kaksi häipyvää vaahtojuomua meren
pinnalle. Sille kohtaa, missä se oli seisonut, oli jäänyt pyöreä, musta
laineilla keikkuva nokitäplä — elukan likainen jälki.

Yksikseen jääneenä "Narkissos", keula etelää kohden, näytti seisovan
komeana paikoillaan rauhattomalla merellä, liikkuvan auringon alla.
Kuohuva vaahto kiiti sen kylkiä pitkin; välkehtien vesi loiski sitä
vastaan; maa soljui pois häipyen vähitellen; heiluvien mastonhuippujen
yläpuolella kirkui muutamia lintuja siipiään räpyttämättä. Mutta
pian maa häipyi näkymättömiin, linnut lensivät pois, ja lännestä
kohosi Boinbayhin menevän arapialaisen rannikkoaluksen kolmikulmainen
suippopurje, kohosi suoraan ylös taivaanrannan terävän reunan yli,
viipyi siinä hetkisen ja katosi kuin harhanäky. Sitten laivan vanavesi
pitkänä ja suorana leikkautui halki äärettömän yksinäisen päivän.
Laskeva aurinko hehkui tulipunaisena taivaanrannalla raskaiden, tummien
sadepilvien alla. Takaapäin nouseva iltapuuska purkautui lyhyeksi
sihiseväksi sadetulvaksi. Sen mentyä laiva kimmelsi maston huipuista
vesilinjaan asti, purjeet tummina. Kansi yötä varten selvitettynä se
keveästi kiiti myötäisen monsuunin edellä; ja sen rinnalta kuului
aaltojen pitkäveteinen ja yksitoikkoinen loiske, johon sekaantuivat
vartioiden asettamista varten katsastettujen miesten hiljaiset
kuiskeet, jonkin pylpyrän lyhyt vaikerointi köysistössä, tai silloin
tällöin tuulen äänekäs huokaus.

Baker astui hytistään ja huusi kovalla äänellä ensimmäisen nimen
jo ennen kuin oli oven perästään sulkenut. Hänen piti ottaa kansi
hoitoonsa. Vanhan tavan mukaan ensimmäinen perämies kotimatkalla hoitaa
ensimmäisen yövartion — kahdeksasta keskiyöhön. Kun hra Baker siis oli
kuullut viimeisen: "On, herra!", sanoi hän happamesti: "Päästäkää
peränpitäjä ja tähystäjä vuorostaan", ja kiipesi kankeasti astellen
tuulenpuolen portaita korkokannelle. Kohta sen jälkeen hra Creighton
tuli alas hiljaa vihellellen ja meni kajuuttaan. Ovella laivatarjoilija
seisoili mietteissään, tohvelit jalassa ja paidanhihat käärittyinä
kainaloihin asti. Isolla kannella kokki parhaillaan lukitsi keittiön
ovia ja riiteli nuoren Charleyn kanssa sukkaparista. Keskilaivan
pimennosta kuuluivat hänen painokkaat sanansa: "Sinä et ansaitse
ystävällisyyttä. Minä olen kuivattanut sinun sukkiasi ja nyt sinä
haukut minua rei'istä — kiroatkin vielä! Ja aivan vasten naamaa!
Jollen olisi kristitty — mitä sinä poikalurjus et ole — niin
iskisinpä nyt, pakana vie, sinua vasten kuonoa... Mene tiehesi!" Miehet
seisoivat miettivän näköisinä kaksittain tai kolmittain tai kävelivät
keskilaivalla. Kotimatkan ensimmäinen kiireellinen päivä oli entiseen
tapaan taaskin painumassa ilottomaan lepoon. Perässä, korkokannella,
hra Baker käydä laaposteli, öhkien aina ajatustensa välissä. Keulassa
tähystäjä seisoi suorana molempien ankkurien kynsien välimailla ja
loputonta nuottia hyristen ponnisti tehtävänsä mukaisesti silmiään
tyhjään tuijotukseen. Lukemattomat tähdet syttyivät yökuulakkaan
yöhön kansoittaen taivaan autiuden. Ne välkehtivät meren yllä aivan
kuin olisivat olleet eläviä; ne ympäröivät kiitävää laivaa joka
puolelta, tarkkaavampina kuin tuijottavan kansanjoukon silmät ja yhtä
tutkimattomina kuin ihmissielu.

Matka oli alkanut ja laiva, maasta irroitettu sirpale, jatkoi nopeasti
kulkuaan yksinäisenä kuin pienoinen
kiertotähti. Sen ympärillä kohtasivat toisensa maan ja meren
pohjattomuudet luoksepääsemättömiä rajaviivoja pitkin. Laivan
mukana liikkui suuri, pyöreä tyhjyys, alituisesti vaihtuva ja
sittenkin alituisesti sama, aina yksitoikkoinen ja aina vaikuttavan
suurenmoisena. Silloin tällöin toinen kuljeskeleva elämää kuljettava
pilkku ilmestyi jossakin etäällä — hävisi kulkien omia teitään.
Aurinko tarkkaili laivaa kaiken päivää ja nousi joka aamu punaisen
pyöreänä ja sammumattoman uteliaana. Laivalla oli oma tulevaisuutensa;
sen elävöittivät sen kannella astelevat elävät olennot; samoinkuin
maalla, joka oli sen merelle luovuttanut, oli silläkin aivan sietämätön
kantamus suruja ja toiveita. Siinä majailivat arka totuus ja röyhkeä
valhe; ja maan tavoin sekin oli tiedoton, kaunis nähdä — ja ihmisten
vuoksi kehnon kohtalon oma. Sen radan ylhäinen yksinäisyys korvasi
retken alhaisen ahneen tarkoitusperän. Vaahdoten se kiiti etelään
päin aivan kuin ylevän ponnistelun tuottaman rohkeuden ohjaamana.
Meren hymyilevä suuruus sai ajan pituuden tuntumaan mitättömältä.
Päivät kiitivät kilvaten perätysten, kirkkaina ja lyhytaikaisina kuin
vilkkumajakan välähdykset, ja seikkailurikkaat lyhyet yöt tuntuivat
katoavilta unilta.

Miehet olivat hajaantuneet kukin paikoilleen, ja puolitunneittain
kuuluva kellon ääni säännösteli heidän alati huolekkaan elämänsä. Yöt,
päivät olivat merimiehen pää ja hartiat näkyvissä ohjauspyörän ääressä,
selväpiirteisinä päivänpaisteista tai tähtistä taivasta vastaan, ylen
vakaina ympäri liikkuvien rattaantappien yläpuolella. Kasvot vaihtuivat
suljetussa kehässä. Nuorekkaita kasvoja, parrakkaita kasvoja, kolkkoja
kasvoja: iloisia kasvoja tai juroja kasvoja, mutta kaikki meren
veljeyden yhdenlaisiksi saattamia, kaikissa sama tutkiva silmäin ilme,
kun ne huolellisesti tarkkailivat kompassia tai purjeita. Kapteeni
Allistoun, vakaana ja vanha, punainen huivi kaulassaan, asteli
edestakaisin laivan korkokantta. Öisin hän usein nousi porraskoppelon
pimennosta, aivan kuin haudan yläpuolella liitelevä haamu, ja seisoi
tarkkaavana ja äänettömänä tähtitaivaan alla, yöpaita tuulessa hulmuten
— sitten painui hiljaa taas alas. Hän oli syntynyt Pentland Firthin
rantamilla. Nuoruusvuosinaan hän saavutti keihäänheittäjän arvoaseman
Peterheadin valaanpyytäjäin riveissä. Kun hän niistä ajoista kertoi,
kävivät hänen levottomat, harmaat silmänsä tyyniksi ja kylmiksi
kuin jää. Myöhemmin hän vaihtelun vuoksi siirtyi Itä-Intian kaupan
palvelukseen. Hän oli kuljettanut "Narkissosta" siitä asti kuin se
valmistui. Hän rakasti laivaansa ja ahdisti sitä armottomasti; sillä
hänen salaisena kunnianhimonaan oli saada se suorittamaan loistavan
nopea matka, joka mainittaisiin merenkulkulehdissä. Laivanisäntänsä
nimen hän mainitsi ivallisesti hymyillen, puhutteli aniharvoin
alapäällystöään ja oikaisi erhetykset sävyisin sanoin, mutta sanoin,
jotka tuntuivat. Hänen hiuksensa olivat teräksen harmaat, hänen
kasvonsa olivat kovat ja pumppunahan väriset. Hän oli kaiken ikänsä
ajanut partansa joka aamu — kello kuudelta — vain kerran (ollessaan
rajun hirmumyrskyn vallassa kahdeksankymmentä mailia länsi-etelään
Mauritiuksesta) oli sattunut kolme peräkkäistä välipäivää. Hän ei
pelännyt muuta mitään kuin anteeksiantamatonta Jumalaa ja halusi
päättää päivänsä pienessä mökissä maatilkun keskessä — kaukana
maaseudulla — kaukana meren näkyvistä.

Hän, tämän pienoismaailman
hallitsija, astui harvoin
alas korkokantensa olympialaiskorkeudesta. Hänen allaan — hänen
jalkainsa juuressa tekisi mieli sanoa — tavalliset kuolevaiset
viettivät työteliästä ja merkityksetöntä elämäänsä. Isolla kannella hra
Baker öhki verenhimoisesti ja vaarattomasti; ja piti kaikkien meidän
nenät hietakiveen suunnattuina, koska — kuten hän kerran huomautti
— meille juuri siitä maksettiin palkka. Kannella työskentelevät
miehet olivat terveet ja tyytyväiset — kuten merimiehet merelle
päästyään tavallisesti ovat. Todellinen Jumalan rauha alkaa kaikkialla,
missä ollaan tuhannen mailin päässä lähimmästä maasta; ja kun hän
sinne lähettää valtansa sanansaattajan, niin ei se tapahdu vihassa
syntiä, itserakkautta ja jumalattomuutta vastaan, vaan isällisesti,
puhdistaakseen yksinkertaisia sydämiä — viattomia sydämiä, jotka eivät
elämästä mitään tiedä ja jotka sykkivät kateuden ja ahneuden tunteesta
vapaina.

Illalla siistityt kannet tuntuivat rauhoittavilta, muistuttaen syksyä
maissa. Aurinko oli laskeutumassa levolle, kääriytyneenä lämpimien
pilvien muodostamaan vaippaan. Keulassa päin, varariukujen päässä,
pursimies ja timperi istuivat vierekkäin kädet ristissä; kaksi
sopuisaa, tanakkaa ja kumearintaista miestä. Heidän rinnallaan lyhyt
ja paksu purjeentekijä — joka oli ollut sotalaivastossa — kertoi,
tupakan tuprahdusten välissä, mahdottomia juttuja amiraaleista.
Miehet astelivat hillityllä nopeudella edestakaisin kannella vaivatta
säilyttäen tasapainonsa ja kulkutahdin. Siat röhkivät suuressa
sikolätissä. Aidakkeen yli Belfast, miettivänä kyynärpäihinsä nojaten,
puhutteli niitä mietiskelynsä lomassa. Päivettynyt rinta paljastettuna
miehet istuskelivat pollareilla ja kanssin rappusilla alhaalta ylös
asti. Etumaston luona muutamat väittelivät herrasmiehen tuntomerkeistä. Eräs
virkkoi: "Raha sen tekee." — "Ei", väitti toinen, "puhetavasta
se riippuu." Nilkku Knowles tulla tömisteli paikalle kasvot
pesemättöminä (hän olikin kanssin likainen mies), ja paljastaen
harvalukuiset keltaiset torahampaat hän viekkaasti irvistäen selitti,
että hän "oli nähnyt joitakin heidän housujaan." Niiden takapuolet
— hän oli huomannut — olivat ohuemmat kuin paperi alituisesta
toimistoissa-istumisesta, mutta näyttivät muuten aivan ensiluokkaisilta
ja monta vuotta kestäviltä. Asia siis riippui aivan ulkonaisista
seikoista. "On vietävän helppoa", sanoi hän, "olla herrasmies, "kun
vain on siisti homma." He väittelivät loppumattomasti, itsepintaisesti
ja lapsellisesti; he toistivat huutaen ja kasvot hehkuen perustelunsa,
samalla kuin leppoisa tuuli vyöryi heidän paljaiden päittensä
yläpuolella levitettyä keulapurjeen suunnattoman suurta kupua alas ja
kosketti sivumennen ja hellävaroen heidän sekaista tukkaansa.

He unohtivat vaivansa, he unohtivat itsensä. Kokki tuli lähemmäs
kuuntelemaan loistaen uskonvarmuuttaan niinkuin ylpeilevä pyhimys,
joka ei saa mielestään ihanaa palkintoaan; Donkin, joka oli yksikseen
istunut edempänä kanssin katolla kärsimyksiään aprikoimassa, siirtyi
lähemmäs kuullakseen paremmin miesten väittelyä; hän käänsi kalpeat
kasvonsa merelle päin, ja hänen ahtaat sieraimensa liikkuivat, tuulta
nuuskien, hänen huolettomasti venyessään kaiteen luona. Laskevan
auringon hohteessa kasvot hehkuivat intoa, hampaat välähtivät, silmät
säihkyivät. Kävelevät parit pysähtyivät äkkiä, leveästi irvistäen;
pesusoikon yli kumartunut mies oikaisi itsensä innostuneena, saippuanvaahtoa märissä käsivarsissaan. Alipäällystön kolme miestäkin kuunteli
mukavasti taakseen nojaten ja ylevästi hymyillen. Belfast heitti
lempisikansa korvien raaputtamisen ja yritti suu ammollaan ja silmät
kiiluvina päästä keskusteluun käsiksi. Hän nosti kätensä korkealle,
irvistellen ja hämillään. Matkan päästä Charley huusi seurueelle: "Minä
tunnen herrat paremmin kuin kukaan teistä. Olen ollut hyvä tuttava...
Olen kiilloittanut heidän saappaitaan." Kokki väänsi kaulaansa paremmin
kuullakseen ja oli aivan tyrmistynyt. "Suu kiinni silloin, kun
vanhemmat ihmiset puhuvat, senkin röyhkeä pakananulikka." — "Hyvä on,
vanha halleluja, minä vaikenen", vastasi Charley tyynnyttävästi. Jokin
likaisen Knowlesin ylen sukkelan näköisenä annettu lausunto nostatti
naurun kareet, mitkä kohta kohosivat aallokoksi ja hirmupauhuksi.
Miehet tömistivät molemmin jaloin; käänsivät huutavat naamansa
taivasta kohden; toiset läjähyttelivät kämmenillään reisiinsä; joku
taas kaksinkerroin taivutettuna likisti itseään molemmin käsin kuin
olisi tuskassa ollut. Timperi ja puosu hytkyivät naurusta paikoillaan,
asentoaan muuttamatta; purjeentekijä, joka parhaillaan oli kertomassa
kaskua jostakin komentajasta, näytti äreältä; kokki pyyhki silmiään
likaiseen rättiin; ja nilkku Knowles, omasta menestyksestään
hämmästyneenä, seisoi nolona hymyillen heidän keskessään.

Samassa Donkin kumartui kaiteen yli ja hänen kasvonsa kävivät
vakaviksi. Kanssin ovesta kuului jotakin heikkoa rätinää. Se muuttui
murinaksi; se päättyi ähkyvään huokaukseen. Pesijä pisti molemmat
kätensä äkkiä pesusoikkoon; kokki kävi alakuloisemmaksi kuin
paljastettu uskonluopio; puosu siirsi levottomana hartioitaan;
timperi hypähti pystyyn ja meni matkoihinsa — kun taas purjeentekijä
tuntui mielessään päättävän luopua kaskunsa kertomisesta ja alkoi
synkän päättävästi tuprutella piippuaan. Oviaukon pimennossa välkkyivät
valkeat, suuret tuijottavat silmät. Sitten James Waitin pää pisti
esiin ovesta ja näytti aivan kuin riippuvan ovipieliä molemmin puolin
pitelevistä isoista käsistä. Sinisen, villaisen yölakin eteenpäin
kääntynyt tupsu tanssi iloisesti hänen vasemman silmäluomensa päällä.
Hoiperrellen hän astui ulos kannelle. Hän näytti yhtä vankalta kuin
ainakin, mutta hänen ryhdissään saattoi huomata jotakin outoa ja
luonnotonta epävakaisuutta; kasvot olivat ehkä hieman laihemmat, ja
silmät tuntuivat jonkinverran ulkonevilta. Hänen pelkkä läsnäolonsa
näytti jouduttavan pakenevan valon poistumista; laskeva aurinko
sukelsi äkkiä näköpiirin alle ikäänkuin olisi paennut neekeriämme;
hänestä huokui musta usva; kitkerä, onneton vaikutus; jotakin
kylmää ja kolkkoa, mikä virtasi hänestä ja laskeusi suruharsona
kaikkien kasvoille. Seurapiiri hajaantui. Ilo ja nauru kuoleutuivat
jäykistyneille huulille. Ei ollut enää ainoatakaan hymyä havaittavissa
koko miehistössä. Sanaakaan ei virketty. Useat kääntyivät selin
koettaen näyttää välinpitämättömiltä; toiset katselivat, pää pois
käännettynä, vastenmielisesti alta kulmain. He muistuttivat enemmän
pahantekijöitä, jotka tietävät tehneensä rikoksen kuin kunniallisia
ihmisiä, joita epäilys vaivaa; vain pari kolme katseli luonnollisesti,
vaikka tylsästi, huulet hieman raollaan. Kaikki odottivat James Waitin
sanovan jotakin ja olivat samalla sen näköisiä kuin olisivat edeltäpäin
tienneet, mitä hän aikoi sanoa. Hän nojasi selkänsä ovenpieleen ja
silmäili meitä hallitsevasti ja surunvoittoisesti, niin
kuin sairas hirmuvaltias, joka herättää pelkoa kurjassa ja
epäluotettavassa orjajoukossa.

Kukaan ei poistunut. He seisoivat aivan kuin pelon lumoamina. Hän sanoi
ivallisesti ja sanojensa lomassa huohottaen:

"Kiitos... pojat. Te olette... ystävällisiä... ja... hiljaisia... totta
vie! Kun niin... huudatte... oven... takana..."

Hän piti pitkähkön väliajan, jolla aikaa askarrutti kylkiluitaan
ankarassa hengityshommassa. Oli aivan sietämätöntä. Kuului jalkojen
siirtelyä. Belfast huokasi; mutta ylhäällä oleva Donkin vilkutti
punaisia silmäluomiaan näkymättömine ripsineen ja hymyili pilkallisesti
neekerin pään päällä.

Neekeri jatkoi taas hämmästyttävän helposti. Hän ei enää huohottanut,
ja hänen äänessään oli kova ja ontto sointu aivan kuin hän olisi
puhunut ontossa luolassa. Hän oli hirveän vihainen.

"Yritin hiukan nukahtaa. Tiedättehän, etten öisin saa unta. Ja te
tulitte oven taakse jaarittelemaan kuin mitkähän vanhat akat...
Luulette olevanne hyviä laivakumppaneita. Eikö niin?... Ettepä suuria
välitä kuolevasta miehestä!"

Belfast poistui sikolätin luota. "Jimmy", hän huusi ääni vavisten, "jos
et olisi sairas, niin minä antaisin —"

Hän lopetti. Neekeri odotti hetken ja jatkoi sitten kolkolla äänellä:
"Sinä antaisit... Mitä? Mene tappelemaan jonkun vertaisesi kanssa! Anna
minun olla rauhassa. Ei tarvitse odottaa kauan. Pian minä kuolen...
Kohta se tapahtuu!"

Miehet seisoivat ympärillä aivan äänettöminä, hiljaa hengittäen ja
suuttuneen näköisinä. Sitä he juuri olivat
odottaneet ja pelänneet kuulevansa, tuota hiipivän kuoleman ajatusta,
jonka tuo inhottava neekeri viskasi heille vasten silmiä ikäänkuin
kerskuen ja uhkaillen. Hän tuntui olevan koppavana tuosta kuolemasta,
joka toistaiseksi vain oli auttanut hänen elämänsä mukavammaksi; hän
oli siinä ylpeänä, ikäänkuin ei kukaan muu koko maailmassa olisi
milloinkaan ollut sellaisen kaverin tuttavana; lakkaamatta hän sitä
meille esitti hartaan yksipintaisesti, mikä teki sen läsnäolon
epäilemättömäksi ja samalla epäuskottavaksi. Ei olisi uskonut kellään
olevan niin hirvittäviä tuttavuuksia. Oliko se todellinen — vai
oliko se kuviteltu olento — tuo Jimmyn joka hetki odotettu vieras?
Emme tienneet kumpaa tehdä, sääliäkö vai epäillä, kun taas Jimmy,
vähimmästäkin aiheesta, kalisteli silmiemme edessä tuon ilkeän ja
kiusallisen luurangon luita. Joka tilaisuudessa hän sen toi prameillen
nähtäväksi. Hän saattoi puhua tuosta tulossa olevasta kuolemasta
ikäänkuin se jo olisi ollut saapuvilla, ikäänkuin se kohta tulisi
sisälle nukkumaan ainoaan tyhjään makuulokeroon, ikäänkuin se joka
kerta aterioidessa olisi istunut hänen rinnallaan. Se sekaantui
päivittäin meidän kaikkiin hommiimme, meidän joutoaikoihimme, meidän
huvitteluumme. Emme enää laulelleet emmekä soitelleet iltaisin, sillä
Jimmyn (nimitimme häntä kaikki tällä hyväilynimellä, salataksemme
siten vihaamme hänen rikostoveriaan kohtaan) oli tuolla tulevalla
kuolemallaan onnistunut järkyttää Archienkin sielullinen tasapaino.
Archie oli hanurin omistaja; mutta saatuaan kuulla Jimmyltä pari
pisteliästä ripitystä hän kieltäytyi enempää soittamasta. Hän sanoi:
"Kyllä tuo on aika huippari. En ymmärrä, missä hänessä on vika, mutta
suuri vika hänessä vain on. Ei maksa vaivaa pyytää minua. En soita kumminkaan." Laulajamme mykistyivät, koska Jimmy oli
kuoleva ihminen. Samasta syystä ei yksikään pojista — kuten Knowles
huomautti — saattanut lyödä naulaa seinään ripustaakseen siihen vähät
rääsynsä, saamatta muistutusta siitä, minkä hirmuteon teki häiritessään
Jimmyn loputtoman pitkiä viimeisiä hetkiä. Yöllä vartiot tuon
tavallisen reippaan huudon: "Yksi lasi. Nouskaa pojat! Kuuletteko? Hei!
Hei! Hei! Ketarat liikkeelle!" sijasta herätettiin miehestä mieheen
kuiskaten, jotta ei häirittäisi Jimmyn ehkä viimeistä unta maan päällä.
Tosiaan hän olikin aina valveilla, ja meidän hiipien pujahtaessamme
kannelle hän takanamme teki jonkin pilkallisen huomautuksen, mikä
sai meidät sillä hetkellä tuntemaan itsemme tomppeleiksi ja myöhemmin
epäilemään olleemme houkkia. Puhuimme kanssissa hiljaisella äänellä
aivan kuin olisi oltu kirkossa. Ateriamme söimme ääneti ja pelon
vallassa, sillä Jimmy oli oikullinen ruoan suhteen ja moitti suolaista
ruokaa, leipää, teetä sopimattomiksi ihmisen syödä — "saati sitten
kuolevalle miehelle!" Hän sanoi usein: — "Ettekö löydä parempaa
viipaletta miehelle, joka on matkalla kotiin parannusta hakemaan —
tai kuolemaan. Mutta mitä vielä! Jos milloin tilaisuus sattuisikin,
niin te sen kyllä tärvelisitte. Te haluaisitte myrkyttää minut.
Katsokaa mitä olette minulle antaneet!" Me tarjoilimme hänelle
vuoteeseen, raivoissamme ja nöyrästi, aivan kuin olisimme olleet
vihatun ruhtinaan kurjia hännystelijöitä; ja hän palkitsi meitä sopua
rakentamattomalla arvostelullaan. Hän oli keksinyt salaisuuden pitää
alituisena puheenaiheena ihmissuvun luontaisen kehnouden; hänellä oli
elämän salaisuus, tuolla kirotulla kuolevalla miehellä, ja hän hallitsi
olemassaolomme joka
ainoaa hetkeä. Me olimme aivan epätoivoisia, mutta alistuimme yhä.
Herkkäluontoinen pikku Belfast oli aina hyökkäämäisillään hänen
kimppuunsa ja aina pillahtamaisillaan itkuun. Eräänä iltana hän sanoi
Archielle: — "Puolesta pennystä minä leikkaisin poikki tuon rivon
mustan pään — mokoman vaanivan naaman." Ja avoluontoinen Archie
oli hämmästyvinään! Sellaisen inhottavan kiron alaiseksi oli tuo
satunnainen St. Kittin neekeri saattanut moitteettoman miehuutemme!
Mutta samana iltana Belfast kähvelsi keittiöstä päällysmiesten
pyhäpiirakan, pannakseen koetteelle Jimmyn huonon ruokahalun. Hän ei
vaarantanut siten vain pitkäaikaista ystävyydensuhdettaan kokkiin,
vaan vieläpä — kuten näytti — iankaikkisen autuutensa. Kokki oli
aivan surun murtama; hän ei tietänyt, kuka oli syyllinen, mutta hän
tiesi, että jumalattomuus kukoisti; hän tiesi, että Saatana vaelsi
valloillaan noiden miesten joukossa, joiden hän katsoi jollakin tavoin
kuuluvan hänen henkisen huolehtimisensa piiriin. Jos hän milloin näki
meitä kolme tai neljä yhdessä, niin hän jätti uuninsa siihen ja tuli
kannelle saarnaamaan. Me pakenimme häntä; ja vain Charley (joka tiesi
varkaan) jäi vilpittömän näköisenä kokin eteen, mikä kovin ärsytti
tätä kunnon miestä. "Taidatpa olla sinä", hän voihki, surullisena ja
nokitahra poskessa. "Sinä se olet. Sinä olet valmista tulenruokaa! Ei
enää sinun sukkiasi minun keittiööni." Pian levisi, epävirallisesti,
sellainen tiedotus, että jos vielä sattuisi varkaustapaus, niin meidän
hillomme (ylimääräinen annos: puoli naulaa mieheen) pidätettäisiin. Hra
Baker lakkasi leikkisästi herjaamasta suosikkejaan ja öhki epäilevästi
kaikille. Kapteenin kylmät silmät ylhäällä peräkannella kiilsivät
epäluuloisesti, kun hän
sieltä katseli, miten me meluavana pikku joukkona samoilimme nostimista
antimiin vetäisemässä tavanmukaisesti iltaisin joka köydestä. Tällaista
varastelua on vaikea pysähdyttää kauppalaivassa; se voidaan käsittää
miesten julistukseksi, että päällystö on heille vastenmielistä. Se
on paha merkki. Siitä voi seurata Jumala tiesi mitä ikävyyksiä.
"Narkissos" oli toistaiseksi rauhallinen laiva, mutta keskinäinen
luottamus oli horjutettu. Donkin ei salannut riemuaan. Me olimme
alakuloisia.

Silloin epäjohdonmukainen Belfast syytti kiivaasti neekeriä. James
Wait, kyynärpäillään pielukseen nojaten, huohotti aivan läkähtyneenä:
"Käskinkö minä sinun kähveltää sitä peijakasta? Mene hemmettiin
piirakkoinesi. Pahemmaksi minä siitä tulin — senkin kaistapäinen
irlantilaiskakara!" Kasvot tulipunaisina ja huulet vavisten Belfast
hyökkäsi hänen kimppuunsa. Jok'ainoa kanssin mies kavahti huutaen
pystyyn. Syntyi hetkeksi raju temmellys. Joku huusi korvia vihlovasti:
"Siivolla, Belfast! Siivolla!..." Uskoimme Belfastin muitta mutkitta
kuristavan Waitin. Tomu pölisi. Sen läpi kuulimme neekerin soinnukasta
ja räjähtelevää yskimistä. Hetkistä myöhemmin näimme Belfastin
surullisena puhuttelemassa häntä: "Hyvänen aika, Jimmy! Älä ole
tuommoinen. Ei enkelikään jaksaisi sinua kärsiä — vaikka olisit kuinka
kipeä hyvänsä." Hän katseli Jimmyn vuoteen reunalta meihin päin,
hullunkurisen näköinen suu vavahdellen ja vesissä silmin; sitten hän
koetti panna järjestykseen Jimmyn sotkuiset peitteet. Meren lakkaamaton
kuiskailu täytti kanssin. Oliko James Wait pelästynyt, vai heltynyt,
vai katumapäällä? Hän makasi selällään, käsi kupeella, ja niin
liikkumattomana kuin olisi hänen odotettu vieraansa vihdoinkin tullut.
Belfast
laitteli hänen jalkopäätään ja toisti liikuttuneena: — "Niin. Kyllä
tiedetään. Heikko sinä olet, mutta... Sano vain mitä pitäisi tehdä.
Kyllä tiedetään, että sinä olet heikko — kovasti heikko..." Ei!
Varmastikaan James Wait ei ollut heltynyt eikä katumapäällä. Totta
puhuen hän näytti pikemminkin pelästyneeltä. Hän kohosi istualleen
aivan uskomattoman nopeasti ja helposti. "Niinkö? Teidän mielestänne
minä olen heikko?" sanoi hän synkästi heleimmällä baritoni-äänellään
(välistä kun hänen kuuli puhuvan, ei olisi uskonut olevan miehessä
mitään vikaa). "Niinkö?... No hyvä, tehkää sitten sen mukaan! Toisilla
teistä ei edes ole älyä panna peitettä kunnollisesti sairaan miehen
ylle. Semmoisia te olette! Mutta välipä tuolla! Kuolen minä kuitenkin!"
Belfast poistui alakuloisena. Kanssin hiljaisuudessa Donkin lausui
selvästi: — "No voi tai vahan talikynttilät!" ja nauraa hihitti.
Wait katsoi häneen. Hän katsoi häneen aivan ystävällisesti. Ei voinut
yksikään ymmärtää, mikä oikein miellytti käsittämätöntä sairastamme,
mutta meidän oli vaikea sietää tuota ivanaurua.

Donkinin asema kanssissa tosin oli erikoinen, mutta epävarma. Häntä
siellä yleensä inhottiin. Hän sai olla itsekseen; ja näin eristettynä
hän ei voinut muuta ajatella kuin Hyväntoivonniemen myrskyjä ja
kadehtia meitä muita, joilla oli lämpimät puvut ja öljyvaatteet.
Meidän merisaappaamme, öljytakkimme, hyvin varustetut merimiesarkkumme
olivat hänelle aiheita yhtä moneen katkeraan mietteeseen: hänellä ei
ollut ainoatakaan näistä tavaroista, ja hän tunsi vaistomaisesti,
ettei tarpeen tullen miehistä yksikään suostuisi niitä hänen kanssaan
jakamaan. Häpeämättä hän meitä kehitteli ja oli röyhkeä päällystölle.
Hän uskoi itselleen koituvan
parhaimmat tulokset näin menettelemällä — mutta erehtyi. Sellaiset
luonteet unhoittavat, että ihmiset kiihkeimmästä yllytyksestä
huolimatta tulevat olemaan oikeudenmukaisia — tahtoivatpa itse tai
olivat tahtomatta. Donkinin röyhkeys pitkämielistä hra Bakeria kohtaan
kävi meille lopulta sietämättömäksi, ja me aivan nautimme, kun perämies
eräänä pimeänä yönä perinpohjin pehmitti hänet. Se kävi kätevästi ja
sievästi ja ilman suurta hälyä. Meidät oli komennettu — juuri ennen
puoltayötä — hilaamaan raa'at oikeaan asentoon, ja Donkin — tapansa
mukaan — teki ivallisia huomautuksiaan. Seisoimme uneliaina jonossa
fokka-ahdin käsissämme odotellen seuraavaa komentoa, ja kuulimme
pimeydestä tappelua muistuttavaa jalkojen kopsetta, ällistynyttä
huudahtelua, iskujen ja läjähdysten ääniä, hillittyjä sihiseviä
kuiskauksia: — "Niinkö! Teetkö"... "Älkää!... Älkää!"... "No ole
sitten siivolla."... "Voi! Voi!" Sitten kuului pehmeää mätkähdystä,
johon sekaantui rautaesineitten kalinaa aivan kuin miehen ruumis
olisi avuttomasti kupsahdellut isonpumpun metallilaitteissa. Ennen
kuin arvasimmekaan kuului hra Bakerin ääni aivan läheltä ja hieman
kärtyisänä: "Vetäkää, miehet! Painakaa kaikin voimin!" Ja ilomielin
me painoimmekin kaikin voimin. Sitten perämies siirtyi raakoja
asettelemaan tavallisella suututtavalla vaateliaisuudellaan, aivan
kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Donkinia emme missään
nähneet, mutta emme välittäneetkään. Jos ensimmäinen perämies olisi
vaikkapa hänet mereen viskannut, ei yksikään miehistä olisi sanonut
edes: "Hei pojat! Hän on poissa!" Mutta eipä todellisuudessa ollutkaan
suurta vahinkoa tapahtunut — vaikkakin Donkin oli menettänyt yhden
etuhampaan. Aamulla sen
huomasimme, mutta vaikenimme juhlallisesti: kanssin tapa vaati meitä
olemaan sokeita ja mykkiä tällaisessa tapauksessa, ja me noudatimme
oman elämämme hyviä tapoja tarkemmin kuin tavalliset maamoukat omiaan.
Charley, jolta ikävä kyllä puuttui _savoir vivre_, huudahti: —
"Oletteko käynyt hammaslääkärillänne?... Tekikö kipeätä, vai mitä?"
Eräs hänen parhaita ystäviään löi häntä korvalle. Poika oli aivan
ällistynyt ja oli murheissaan vähintään kolme tuntia. Me surkuttelimme
häntä, mutta nuoriso tarvitsee komentoa vielä paremmin kuin ikämiehet.
Donkin irvisti ilkeästi. Siitä lähtien hän kävi aivan säälimättömäksi;
sanoi Jimmyä "mustaksi petturiksi"; vihjaili meille, että olimme
joutavata joukkoa, kun annoimme yksinkertaisen neekerin päivästä
toiseen puijata itseämme. Ja Jimmy tuntui pitävän tuosta kaverista!

Singleton eli omaa elämäänsä, vapaana inhimillisistä
mielenliikutuksista. Harvapuheisena ja vakaana hän hengitti joukossamme
— vain siinä suhteessa muistuttaen miehistöä. Me yritimme esiintyä
siivoina miehinä, mutta huomasimme sen aika vaikeaksi; häilyimme
hyveen halun ja naurunalaisuuden pelon välillä; halusimme säästyä
omantunnontuskilta, mutta emme myöskään tahtoneet saada hempeämielisten
narrien nimeä. Jimmyn inhoittava liittolainen näytti saastaisella
huounnallaan puhaltaneen meidän aivoihimme ennen aavistamattomia hengen
hienouksia. Olimme hämmentyneitä ja arkoja. Tiesimme sen. Singleton
ei tuntunut tietävän mistään, ei käsittävän mitään. Olimme siihen
asti pitäneet häntä niin viisaana kuin miltä hän näytti, mutta nyt
rohkenimme välistä epäillä häntä typeräksi — vanhuuttaan. Mutta kun
eräänä päivänä päivällistä syötäessä istuimme arkuillamme peltikulhon ympärillä, mikä oli kannella
jalkojemme muodostamassa piirissä, lausui Jimmy yleisen inhonsa ihmisiä
ja asioita kohtaan erikoisen iljettävin sanoin. Singleton kohotti
päätänsä. Me vaikenimme. Ukko kysäisi Jimmyyn kääntyen: "Kuollako
aiot?" Tämä suora kysymys sai James Waitin hirveän pelästyneeksi
ja hämilleen. Kaikki säpsähdimme. Suut jäivät ammolleen; sydämet
jyskyttivät; silmät välähtivät; joltakin rautainen haarukka putosi
kalisten kulhoon; eräs miehistä nousi juuri, aivan kuin ulos
mennäkseen, mutta jäykistyi asentoonsa. Ei kestänyt minuuttiakaan
ennenkuin Jimmy taas oli tajuillaan. — "Mitä? Eikö se selvästi näy?"
hän vastasi ääni väristen. Singleton nosti liuonneen leivänpalan
(hänen hampaansa eivät enää pystyneet, hän sanoi) huulilleen. — "No,
jatka sitten kuolemistasi", hän sanoi arvokkaan lempeästi; "älä pidä
siitä sellaista helkkarinmoista hälinää meidän kesken. Emme me pysty
sinua auttamaan." Jimmy laskeusi takaisin selälleen makuulokerossaan
ja makasi kauan aikaa aivan hiljaa pyyhkien hikeä leuastaan.
Päivällisastiat korjattiin sukkelaan. Kannella me kuiskaillen
keskustelimme tapahtumasta. Toiset nauraen riemuitsivat. Useat olivat
vakavan näköisiä. Wamibo yritti pitkän uneksivan tuijottamisen jälkeen
epäonnistunutta hymyilyä; ja toinen nuorista skandinaavialaisista, jota
kovin epäilys kiusasi, uskalsi toisen koiravartion aikana lähestyä
Singletonia (ukko ei juuri rohkaissut meitä itseään puhuttelemaan)
kysyen pelokkaasti: "Uskotteko, että hän kuolee?" Singleton katsahti
kysyjään. "No, tietenkin hän kuolee", hän sanoi harkitsevasti. Se
näytti vaikuttavan ratkaisevasti. Tämän tiedoitti oraakkelissa käynyt
oitis kaikille. Arasti ja
malttamattomana hän asteli luo ja saneli poispäin katsoen sanottavansa:
— "Vanha Singleton sanoo hänen kuolevan." Meiltä pääsi helpotuksen
huokaus. Vihdoinkin tiesimme, ettei säälimme osunut väärään, ja me
saatoimme taaskin hymyillä pelkäämättä — mutta emmepä olleet ottaneet
Donkinia huomioon. Donkin "ei halunnut olla missään tekemisissä
saastaisten ulkolaisten kanssa." Kun Nielssen tuli hänelle kertomaan
uutistaan: "Singleton sanoo hänen kuolevan", niin hän vastasi
äkäisesti: "Kuolethan sinäkin, paksupää hollantilainen. Saisitte kuolla
kaikki hollantilaiset — sen sijaan että tulette täältä viemään meidän
rahat kehnoon maahanne." Me nolostuimme. Ymmärsimme, ettei Singletonin
vastaus perältäkään tarkoittanut mitään. Aloimme häntä vihata, kun hän
meidät saattoi aivan naurunalaisiksi. Varmuutemme oli joka suhteessa
mennyttä; päällystömme epäili meitä; kokki piti meitä kadotuksen omina;
olimme sattumalta kuulleet puosun lausunnon meistä, että "olimme
akkamaisia". Epäilimme Jimmyä, toinen toisiamme ja jopa itseämmekin.
Emme tienneet, mitä tehdä. Kehnon elämämme jok'ainoassa vähäpätöisessä
vaiheessa oli aina Jimmy sortamassa ja nostamassa tien pystyyn, yhdessä
hirmuisen ja salaperäisen tuttavansa kanssa. Olipa kammottavaa orjuutta.

Viikon verran Bombaysta lähdön jälkeen se alkoi, hiipien salaa
kimppuumme, niinkuin suuret onnettomuudet ylimalkaan. Kaikki olivat
huomanneet, että Jimmy alusta alkaen teki työnsä perin voimattomasti;
mutta me luulimme, että se oli vain hänen elämänviisautensa
luonnollinen seuraus. Donkin sanoi: "Ethän sinä pane painoa köyteen
enempää kuin vaivainen varpunen." Wait halveksi häntä. Aina
taisteluvalmis Belfast huusi
yllyttäen: "No, et sinäkään, mies hyvä, itseäsi työllä tapa!" —
"Tapatkos itse?" hän vastasi ilkeästi ilkkuen — ja Belfast peräytyi.
Eräänä aamuna kantta pestessämme hra Baker huusi hänelle: "Tulkaapa
tänne luutinenne, Wait." Hän tulla patusteli hitaasti. "Liikutelkaa
kinttujanne! Öh!" öhki hra Baker, "mikä vika teidän takajaloissanne
on?" Neekeri pysähtyi siihen paikkaan. Hän katsoa töllisteli
mulkosilmillään julkeasti ja samalla surullisesti: "Ei jalkoja mikään
vaivaa", sanoi hän, "keuhkoissa vika on." Jokainen kuunteli. —
"Mikä... Öh!... Mikä niitä sitten vaivaa?" kysyi hra Baker. Koko vartio
seisoi heidän ympärillään kannella, irvistellen, kellä luuta, kellä
sanko kädessään. Hän sanoi surullisesti: "Enemmän tai vähemmän mennyttä
kalua. Ettekö näe, että olen kuolemaisillani? Tiedän sen!" Hra Bakeria
iljetti. "No miksi hiivatissa sitten otitte pestin tähän laivaan?" —
"No täytyy kai minun elää siihen asti, että kuolen — eikö niin?" hän
vastasi. Miehet rupesivat ääneen hohottamaan. "Menkää kannelta pois —
pois minun näkyvistäni", sanoi hra Baker. Hän oli aivan ymmällä. Tämä
oli ennen kuulumaton tapaus. James Wait pudotti tottelevasti luutansa
ja asteli hitaasti keulaan päin. Naurunpurskaus seurasi häntä. Tuntui
liian hassulta. Kaikki miehet nauroivat... He nauroivat... Häpeä sanoa!

Hänestä koitui meille jokahetkinen kiusa; hän oli painajaistakin
pahempi. Ei hänessä huomannut mitään vikaa: eihän neekeristä näy. Tosin
hän ei ollut kovin lihava, mutta eipä ollut juuri laihempikaan kuin
ennen näkemämme neekerit. Hän yski usein, mutta ennakkoluuloisinkin
ihminen olisi saattanut huomata, että hän useimmin yski, kun huomasi
sen itselleen ja omiin tarkoituksiinsa edulliseksi. Hän joko ei halunnut taikka ei kyennyt
tehtäviään suorittamaan — mutta ei hän myöskään halunnut olla
makuulla. Toisena päivänä hän saattoi kavuta mastoon aivan ensi miehinä
ja toisena piti meidän henkemme uhalla retuuttaa hänen hervoton ruhonsa
sieltä alas. Hänet ilmoitettiin sairaaksi, häntä tutkittiin; häntä
nuhdeltiin, uhattiin, houkuteltiin, haukuttiin. Hänet kutsuttiin
kajuuttaan kapteenin puheille. Huhuiltiin merkillisiä asioita.
Sanottiin hänen olleen hävytön ukolle; hänen sanottiin säikähdyttäneen
tätä. Charley väitti, että "kippari oli itkien antanut hänelle
siunauksensa ja astiallisen hilloa". Knowles oli kuullut tarjoilijalta,
että tuo arvoituksellinen Jimmy oli hoiperrellut kajuutan kalustoa
vasten; että hän oli voihkinut; että hän oli valittanut yleistä
raakaa kohtelua ja epäluottamusta; ja oli lopuksi yskinyt täyteen
ukon ilmatieteelliset päiväkirjat, jotka olivat levällään pöydällä.
Ainakin Wait palasi keulaan tarjoilijan taluttamana, joka suruisella ja
huolestuneella äänellä sanoi meille pyytävästi: — "Kas niin! Ottakaapa
nyt joku teistä hoitoonne hänet. Hänen on pysyttävä makuulla." Jimmy
joi peltikipposellisen kahvia ja haukuttuaan meitä itsekutakin vuoronsa
mukaan rupesi vuoteeseen. Siellä hän oleskeli enimmän osan aikaansa,
mutta kun häntä huvitti, ilmestyi hän kannelle meidän joukkoomme.
Hän oli miettivä ja ivallinen; hän tuijotti kauas merelle; eikä
kukaan käsittänyt miksi tuo musta mies istui yksin mietteissään ja
liikkumattomana kuin muistopatsas.

Hän kieltäytyi nauttimasta mitään lääkettä; hän viskasi saagot ja
maissijauhot mereen, kunnes tarjoilija väsyi niitä tuomasta hänelle.
Hän pyysi rauhoittavia
aineita. Hänelle lähetettiin sitä iso pullollinen; sellainen määrä,
että se olisi riittänyt myrkyttämään koko laakson täyden pikku lapsia.
Hän piilotti sen patjansa ja laivan kyljen puulaudoituksen väliin;
eikä nähnyt kukaan hänen sitä kertaakaan maistavan. Donkin herjasi
häntä vasten naamaa ja pilkkasi hänen läähättämistään; ja samana
päivänä Wait lainasi hänelle lämpimän merimiehenpuseron. Kerran Donkin
haukkui häntä puolen tunnin ajan; soimasi häntä siitä lisätyöstä, minkä
hänen tekosairautensa aiheutti vartiolle, ja nimitti häntä loppujen
lopuksi "mutanaamaiseksi siaksi". Kirotun nurjamielisyytemme lumoissa
ollen me aivan kauhistuimme. Mutta Jimmy tuntui aivan nauttivan tästä
parjaamisesta. Se saattoi hänet aivan iloiseksi — ja hän nakkasi
Donkinille vanhat merisaappaat. "Siinä on, senkin laitakaupungin
heittiö", huusi Wait, "saat nuo."

Vihdoin hra Bakerin täytyi kertoa kapteenille, että James Wait turmeli
koko laivan rauhan. "Laivan kurin hän turmelee — öh", öhki hra
Baker. Oikeanpuolen vartio oli näet ollut aivan kieltäytymäisillään
tottelemasta, kun puosu eräänä aamuna oli komentanut sitä kanssia
pesemään. Jimmy ei tuntunut sietävän märkää lattiaa — ja sinä aamuna
me olimme säälittävällä tuulella. Pidimme puosua raakana ja sanoimmekin
sen hänelle vasten silmiä. Vain hra Bakerin hieno esiintyminen ehkäisi
yleisen mellakan syntymästä: hän ei suostunut ottamaan meitä vakavalta
kannalta. Hän tuli touhukkaana keulaan ja sanoi meistä monta rumaa
asiaa, mutta niin merimiesmäisen välittömästi, että meitä alkoi
menettelymme hävettää. Oikeastaan pidimme häntä aivan liian kelpo
merimiehenä, jotta tahallamme olisimme tahtoneet tuottaa hänelle
huolta, ja sitäpaitsi oli mahdollista, että Jimmy oli vilpillinen — ja nähtävästi olikin! Kanssi
siivottiin perinpohjin sinä aamuna; mutta iltapäivällä laitettiin
kuntoon sairaskoppero kansirakennukseen. Se oli pieni, sievä kannelle
aukeava koppero, jossa oli kaksi makuusijaa. Jimmyn kamppeet
siirrettiin sinne, ja sitten — hänen vastalauseistaan huolimatta —
Jimmy itse. Hän ei sanonut jaksavansa kävellä. Neljä miestä kantoi
häntä huopapeitteellä. Hän valitti, että hän nyt saisi kuolla siellä
yksinäisyydessä kuin mikähän koira. Me surkuttelimme häntä, mutta
olimme samalla iloisia siitä, että hänet siirrettiin kanssista pois.
Me palvelimme häntä niinkuin ennenkin. Keittiön ovi oli likinnä, ja
kokki pistäysi häntä katsomassa monta kertaa päivässä. Wait muuttui
hieman ystävällisemmäksi. Knowles vakuutti kuulleensa hänen eräänä
päivänä nauraneen ääneen itsekseen. Toiset olivat tavanneet hänet
öisin kannella kulkemassa. Hänen pienoinen kopperonsa, jonka ovi
oli pitkän haan varassa raollaan, oli aina tupakansavua täynnä.
Oven raon kautta me juttelimme hänen kanssaan iloisesti, välistä
ilkeästi, kulkiessamme siitä ohi töissä puuhaillessamme. Hän piti
meidät ainaisessa epävarmuudessa. Hän teki koko elämän laivassa
raskaaksi. Koska tietoisuus hänen pikaisesta poismenostaan teki
hänet itsensä loukkaamattomaksi, saattoi hän vapaasti polkea meidän
itsekunnioitustamme ja todistella meille päivittäin siveellisen
kuntomme puutetta; hän myrkytti elämämme. Vaikkapa olisimme olleet
kurja joukko ihmishylkyjä, ei hän ylevässä eristysasemassaan olisi
voinut sen armottomammin sitä meille vakuuttaa.




III


Tällä välin "Narkissos" kiiti raakapurjein pois myötäisestä
monsuunista. Se ajelehti hiljakseen muutamia päiviä, kääntyillen
kaikkiin ilmansuuntiin, vienon, epävakaisen tuulen kuljettamana.
Lyhytaikaisten lämpimien sadekuurojen roiskeessa miehet nuristen
kääntelivät raskaita raakoja puolelta toiselle; he tarttuivat voihkien
ja huoaten likomärkiin köysiin, kun vettä valuvat päällysmiehet äreinä
ja väsyneellä äänellä lakkaamatta heitä komentelivat sinne tänne.
Lyhyinä lepohetkinään he inhoten tarkastelivat kangistuneitten käsiensä
kirveleviä kämmeniä ja kysyivät katkeralla äänellä toisilta: — "Kukapa
haluaisi olla merimies, jos maamieheksi pääsisi?" Kaikki olivat pahalla
tuulella, eikä yksikään välittänyt siitä mitä toiselle sanoi. Kun
vartio kuumuudesta läähättäen ja sateesta menehtymäisillään eräänä
pimeänä yönä oli kestänyt loppuun neljä kuolettavaa tuntia ahtimesta
ahtimeen ajettuna, selitti Belfast, että hän "heittäisi hornantuuttiin
koko merielämän ja menisi höyrylaivaan." Se oli tietenkin ylimielistä
liioittelua. Kapteeni Allistoun, jonka itsehillintäkyky oli suuri,
saattoi mutista surunvoittoisesti hra Bakerille: "Eipä aivan
hullummasti — ei hullummasti", kun hänen oli
onnistunut ajaa ja keinotella nopeakulkuinen laivansa suorittamaan
kuudenkymmenen mailin matka vuorokaudessa. Kopperonsa kynnykseltä
Jimmy, käsi poskella, katseli meidän innoittavaa puuhailuamme julkeasti
ja surumielin. Me puhuttelimme häntä ystävällisesti, mutta kun olimme
poissa hänen näkyvistään, hymyilimme toisillemme happamesti.

Sitten laiva taas kirkkaalla säällä kiiti myötätuuleen kasaten
varastoon eteläisiä leveysasteita. Se sivuutti Madagaskarin ja
Mauritiuksen meidän näkemättä maasta vilahdustakaan. Varapuut
sidottiin lisäköysillä ja luukut tarkastettiin. Tarjoilija sovitteli
lepohetkinään vakavan ilmeisenä varalaitoja keittiön oviin. Hän
taivutteli huolellisesti vahvaa purjekangasta. Huolestuneet silmäparit
katsoivat länteen päin myrskyjen nientä kohden. Laiva rupesi keikkumaan
lounaisaallokossa, ja alhaisten leveysasteiden vienon heleä taivas kävi
päivä päivältä yhä kovemman kirkkaaksi päämme päällä: se kaareutui
korkealla laivan päällä värähtelevänä ja valjuna, muistuttaen suurta
teräksistä kirkonkupua, joka kajahutti yltyvän tuulen syvää ääntä.
Auringon paiste kimmelsi kylmänä mustien aaltojen valkeilla kiharoilla.
Voimakkaan ja puuskaisen länsituulen voimasta laiva, vähennetyin
purjein, kallisteli hieman jäykkänä ja myönnyttelevänä. Se heittelehti
sinne tänne yrittäessään hellittämättä raivata tiensä tuulenpuuskien
näkymättömän väkivallan läpi: se suistui suinpäin sileihin, tummiin
onkaloihin; se ponnistausi ylöspäin suurten kiitävien aaltojen
lumiharjanteiden yli; se heilui lakkaamatta puolelta toiselle aivan
kuin tuskissa vääntelehtivä. Uljaana ja uupumattomana se totteli
ihmisten tahtoa ja sen hennot mastot, jotka heiluivat lakkaamatta
katkonaisia puoliympyröitä, tuntuivat turhaan viittoilevan apua myrskyiseltä
taivaalta.

Talvi oli sinä vuonna ankara Niemen ulkopuolella. Vuorostaan päästetyt
peränpitäjät mätkäyttelivät käsivarsiaan pois tullessaan tai juoksivat
jalkojaan kopistellen ja huokuen punaisiin turvonneisiin sormiin.
Kannella oleva vartio väisteli kylmien pärskeitten pistoa tai katseli
suojapaikoissa värjötellen alakuloisena, miten suuret ja armottomat
aallot raivoissaan tuon tuosta hyökkäsivät laivaan. Koskena vesi vyöryi
kanssin ovia vasten. Piti hyökätä läpi vesiputouksen pyrkiessään
kosteaan vuoteeseensa. Märkinä miehet tulivat sisään ja kankeina he
poistuivat kanssista, lähtiessään täyttämään kunniakkaan ja synkeän
kohtalonsa armottomia vaatimuksia. Kaukana laivan perässä saattoi
rajuilman huurun läpi nähdä päällysmiehet tarkkaavina tähystämässä
tuuleen päin. He seisoivat ylähangan kaiteen ääressä suorina ja
kiiltävinä pitkissä päällystakeissaan, pidellen lujasti kiinni; sitten
he vuoroin, kovin heittelehtivän laivan sekamelskaisesti sukeltaessa,
näkyivät korkealla, tarkkaavina, rajusti keikkuen harmaan, pilvisen
näköpiirin yläpuolella, ja liikkumattomissa asennoissa.

He tarkkailivat tuulta ja laivaa samoin kuin maissa olevat ihmiset
tarkkailevat hetkellisiä onnenvaiheita. Kapteeni Allistoun ei
hetkeksikään poistunut kannelta, aivan kuin hän olisi ollut laivan
varuksista osa. Silloin tällöin stuertti, vilusta väristen, mutta
yhä paitahihasillaan, mennä kompuroi hänen luokseen viemään kuumaa
kahvia, josta myrsky puhalsi puolet kupin sisältöä ennen kuin se
ennätti päällikön huulillekaan. Hän ryyppäsi vakavana yhdellä
siemauksella jäännöksen, samalla kuin vesiryöppy raskaasti pieksi hänen öljytakkiaan ja pitkiä
saappaitaan; eikä hän hetkeksikään hellittänyt katsettaan laivasta.
Hän tarkkasi sen joka-ainoaa liikettä; hänen katseensa oli kiintynyt
siihen niinkuin katselee rakastunut mies hennon naisen epäitsekästä
uurastamista, naisen, jonka hienon elämänlangan kestävyydestä koko
maailman onni ja menestys riippuu. Kaikki me sitä tarkkailimme. Kaunis
se oli, mutta sillä oli oma heikkoutensa. Me ylistelimme ääneen
sen hyviä ominaisuuksia, kerskuilimme niistä toinen toisillemme,
aivan kuin ne olisivat olleet meidän hyviä puoliamme, mutta
tietoisuuden sen ainoasta heikkoudesta kätkimme visusti sydämiimme.
Se oli syntynyt vasaroiden jymisten kalskahtaessa rautaan, mustien
savupilvien keskellä, harmaan taivaan alla Clyden rannoilla. Meluava
ja tumma virta synnyttää kaunoesineitä, jotka uivat pois maailman
päivänpaisteeseen ihmisten ihailtavaksi. "Narkissos" kuului tähän
oivalliseen poikueeseen. Se ei ehkä ollut yhtä täydellinen kuin useat
muut, mutta se oli meidän ja siis verraton. Me olimme ylpeät siitä.
Bombayssa ymmärtämättömät maamoukat mainitsivat sitä "kauniiksi,
harmaaksi laivaksi". Kaunis! Kehno kiitos! Tiesimme, että se oli
komein merilaiva, mikä milloinkaan oli vesille laskettu. Koetimme
unohtaa, että se monen hyvän merialuksen tavoin oli välistä aika
vaappera. Se oli vaatelias. Se tarvitsi huolellista lastaamista ja
käsittelyä, eikä kukaan oikein tiennyt, miten paljon. Niin puuttuvainen
on ihminen! Laiva kyllä tiesi ja oikaisi joskus ihmisten pöyhkeilevää
tietämättömyyttä terveellisellä peloituskurilla. Olimme kuulleet
pahaenteisiä kertomuksia entisistä matkoista. Kokki (puheissaan
merimies, mutta todellisuudessa ei ollenkaan) saattoi, milloin jokin onnettomuus kirvoitti hänen kielensä,
kun esimerkiksi kastikepannu vieri lattialle, äkeissään mutista
lattiaa pyyhkiessään: "Kas niin! Tuota se tekee! Jollakin matkalla
se vielä hukuttaa koko miehistön! Sanokaa minun valehdelleen!" Johon
tarjoilija, joka oli tullut keittiöön kesken kiireittensä vähän
huokaisemaan, silloin virkahti viisastellen: "Ne, jotka sen näkevät,
eivät ainakaan kieli. Enpä haluaisi näkemään." Me ivailimme semmoisia
ennustuksia. Sisimmässämme pidimme ukon puolta, kun tämä kovin ahdisti
laivaa saadakseen sen pitämään suuntansa, pysyttämään joka tuuman,
minkä oli tuulelta voittanut; kun hän pakotti sen käärityin purjein
hyökkäämään vinosti suunnattomia aaltoja vastaan. Ihmetellen miehet
ihailivat sen uljuutta, kun he pahalla ilmalla heti ensimmäisen
terävän komennon: "Vartio valmiina" kuultuaan ryhmittyivät valmiiksi
joukoksi peräkannelle. Heidän silmänsä välähtivät tuulessa; heidän
kasvonsa olivat märät vesipisaroista, jotka olivat ihmiskyyneleitäkin
suolaisemmat ja katkerammat; läpimärät parrat ja viikset riippuivat
suorina ja vettä valuvina kuin hieno merilevä. He olivat aivan
muodottomia kuvatuksia; pitkissä saappaissaan, kypäränmuotoisissa
hatuissaan ja kömpelösti heiluen, kankeina ja jykevinä kiiltävissä
öljyvaatteissaan he näyttivät siltä kuin olisivat jotakin
satuseikkailua varten naamioidut. Aina kun laivan onnistui helposti
kohota korkealle, vihreälle aallolle, töytäsivät kyynärpäät kylkiluita,
kasvot kirkastuivat, huulet mutisivat: "Eikös suoriutunut siitä
etevästi", ja kaikki päät kääntyivät yht'aikaa ivallisesti irvistellen
katsomaan, miten uurrettu aalto ärjyen pakeni tuulen suuntaan
vaahtoavan valkeana hirveässä raivossaan.
Mutta milloin se ei ollut ollut kyllin sukkelaliikkeinen, vaan ankaran
iskun saatuaan kallistui kovasti ja vavisten, sieppasimme köysistä
kiinni, ja tarkastellen korkealla päämme päällä hurjasti heiluvia
läpimärkiä ja jännitettyjä purjeenkaistaleita ajattelimme itseksemme:
"Eipä olisi ihmekään. Laivarukka!"

Kahdesneljättä päivä Bombaystä lähdettyämme alkoi huonoenteisesti.
Aamulla hyökyaalto murskasi keittiön ovista toisen. Me syöksyimme
höyrypilvien läpi ja tapasimme kokin kovin märkänä ja laivaan
suuttuneena: "Se käy päivä päivältä pahemmaksi. Sehän koettaa
hukuttaa minut oman uunini ääreen!" Hän oli ylen äkeissään. Saimme
hänet rauhoittumaan, ja timperin onnistui, vaikkakin meri pyyhkäisi
hänet pari kertaa paikalta, korjata ovi. Tästä onnettomuudesta oli
seurauksena, että päivällisemme myöhästyi aika pahasti, mutta se oli
lopultakin yhdentekevä, koska hyöky kumosi Knowlesin, joka sitä meni
noutamaan, ja päivällinen suistui mereen. Kapteeni Allistoun, joka
näytti entistäkin jäykemmältä ja tiukkahuulisemmalta, ei hellittänyt
täysistä huippupurjeistaan eikä keulapurjeesta, eikä huomannut, että
laiva näin liioin rasitettuna tuntui ensi kerran meidän aikanamme
kadottavan peräti luontonsa. Se kieltäytyi nousemasta ja raivasi
hitaasti tiensä aaltojen halki. Kahdesti peräkkäin, aivan kuin olisi
ollut sokea tai elämäänsä kyllästynyt, se harkiten pisti kuononsa
suureen aaltoon ja huuhtoi kantensa päästä päähän. "Tänään menee joka
helkutin kapine mereen", sanoi ilmeisen kiusaantuneena puosu, kun me
joukolla vedessä räiskien yritimme pelastaa arvottoman pesusoikon.
Kunnianarvoisa Singleton katkaisi tavanmukaisen äänettömyytensä ja lausui mastoihin katsoen: "Ukko on säälle suutuksissaan,
mutta ei ole hyvä olla taivaan tuulille vihainen." Jimmy oli
tietenkin sulkenut ovensa. Tiesimme hänen elelevän kuivana ja
mukavasti pikku kopperossaan, ja tämä varmuus teki meidät omalla
sekavalla tavallamme vuoroin iloisiksi, vuoroin onnettomiksi.
Donkin hymyili hävyttömästi, rauhattomana ja surkeana. "Minä aivan
kuolen kylmästä täällä ulkona kirotuissa märissä riekaleissani, ja
tuo musta herra istuu kuivana kirotulla täysinäisellä arkullaan —
senkin tulen vietävä musta pakana!" Me emme häntä kuunnelleet; tuskin
muistimmekaan Jimmyä ja hänen henkiystäväänsä. Ei ollut nyt aikaa
tunteilemiseen. Tuuli vei purjeita mennessään. Kalusto irtaantui.
Kylminä ja märkinä meitä vesi viskeli ympäri kantta, kun koettelimme
vaurioita korjata. Laiva heilui sinne tänne, keikkuen vimmatusti,
niinkuin leikkikalu mielipuolen käsissä. Aivan auringon laskun aikana
vähennettiin kiireesti purjeita synkän raepilven uhatessa. Ankara
tuulen puuska töytäisi laivan kimppuun rajuna kuin nyrkin isku. Laiva,
joka ajoissa oli liikapurjeistaan vapautunut, kesti sen komeasti:
vastahakoisesti se mukautui rajuun hyökkäykseen. Sitten se nousi
uljaana ja vastustamattomana kohottaen takilansa tuulen puolelle
suoraan ulvovan vihurin suuhun. Aivan laivan kohdalla olevan mustan
pilven pohjattomasta pimennosta valui siihen valkeita rakeita, jotka
rapisivat sen riukuihin, varisivat kourittain raaoilta, kimmoilivat
kannella — pyöreinä ja kimaltelevina tässä kolkossa sekamelskassa,
aivan kuin helmitulva. Se meni ohi. Hetken aikaa valju aurinko heitti
vaakasuorasta viimeisiä pahaenteisiä säteitään jyrkkien, vyöryväin aallonselänteiden lomitse. Sitten alkoi
yhdellä iskulla kolkko yö — joka hävitti hurjaan ulinaan myrskyisen
päivän surkeat jätteet.

Ei nukuttu laivassa sinä yönä. Useimmat merimiehet muistavat eläneensä
yhden tai pari sellaista huippuunsa nousevan myrskyn yötä. Tuntuu
kuin ei olisi koko maailman kaikkeudesta muuta jäljellä kuin pimeys,
meteli, raivo — ja laiva. Ja se ajelehtii aivan kuin se olisi
hävitetyn luomakunnan viimeinen jäte, joka kuljettaa mukanaan syntisen
ihmiskunnan kurjana värjöttävää jäännöstä, kostavan kauhun hädän,
vaivan ja hälinän kautta. Ei saanut kanssissa yksikään unta silmiinsä.
Pitkästä langasta riippuva peltinen, savuava öljylamppu heilui
laajassa kehässä; märät vaatteet olivat tummina röykkiöinä kiiltävällä
lattialla; ohut vesikerros syöksyi edestakaisin. Makuulokeroissa miehet
makasivat saappaat jalassa, kyynärpäihinsä nojaten ja silmät selällään.
Riippumaan asetetut öljyvaatteet heiluivat sinne tänne, elävän
näköisinä ja levottomina, aivan kuin olisivat päättömien merimiesten
suruttomat haamut tanssineet myrskyssä. Ei ääntänyt yksikään, vaan
kaikki kuuntelivat. Ulkona yö huokaili ja valitteli alituisen äänekkään
väristyksen säestämänä ikäänkuin olisi lukematon joukko rumpuja
pärissyt jossakin etäällä. Kuului huutoja ilmassa. Kauhean mahtavat
mätkähdykset saivat laivan vapisemaan sen keikkuessa kannelle vyöryvien
aaltojen painon alla. Välistä se kohosi nopeasti korkealle ilmaan aivan
kuin aikoisi ikipäiviksi jättää tämän maan piirin, sitten äärettömän
pitkien silmänräpäysten aikana taas pudotakseen onton tyhjyyden läpi,
jolloin kaikkien laivassa olijain sydämet seisahtuivat, kunnes se
odotetun ja äkillisen hirmuiskun vaikutuksesta taas
lähti uudestaan kohoamaan. Laivan jokaisen viskelevän tempauksen
jälkeen Wamibo, pitkänään maaten, kasvot pielukseen kääntyneinä,
vaikeroi hiljaa vaivatun olemuksensa tuskassa. Silloin tällöin laiva
sietämättömäksi sekunnin murto-osaksi kesken kamalinta melskettä jäi
kyljelleen, värähdellen ja hiljaa, mikä hiljaisuus oli kauhistuttavampi
kuin kiivainkaan liike. Sitten kävi kaikkien näiden pitkällään olevien
ruhojen kautta epätietoisen jännityksen vavahdus. Joku miehistä
kohotti huolestunutta päätään ja hurjana tuijottaen kiilsi silmäpari
heiluvassa valaistuksessa. Jotkut siirsivät hieman jalkojaan aivan
kuin valmistautuen hyppäämään lokerostaan. Mutta monet makasivat
liikkumattomina selällään, pidellen toisella kädellään lujasti
makuulokeron reunasta ja tupakoivat hermostuneina, lyhyesti puhallellen
ja katse kattoon tähdättynä.

Keskiyön aikaan komennettiin käärimään etu- ja mesaanimaston
huippupurjeet. Äärimmäisin ponnistuksin miehet kiivaasti kamppaillen
kiipesivät mastoon, kokosivat purjeet ja ryömivät takaisin alas
melkein loppuun nääntyneinä, äänettöminä ja sykkivin sydämin, taas
kestämään aaltojen hirveää mellakkaa. Tapahtui ehkä ensimmäisen kerran
kauppamerenkulun historiassa, että levolle laskettu vartio ei lähtenyt
kannelta, aivan kuin tuon hurjan väkivallan tenhovoima olisi pakottanut
heidät sinne jäämään. Jokaisen kovan puuskan puhaltaessa sekavana
joukkiona seisovat miehet kuiskasivat toisilleen: "Eipä voisi enää
tämän rajummin tuulla", jolloin myrsky samassa ulvahtaen osoitti heidän
puheensa valheeksi ja salpasi hengen kurkkuun. Tuntui kuin olisi ankara
puuska murtanut rikki mustien huurujen tiheät joukot; ja tuulen ajamain
resuisten pilvenhattarain
yläpuolella näkyi vilahduksittain hirmuvauhdilla taivaan yli taaksepäin
suoraan vastatuuleen kiitävä kuu. Monet miehistä riiputtivat päätään
mutisten, että sen katsominen "käänsi heidän sisuksensa nurin". Pian
pilvet taas sulkeutuivat, ja maailma muuttui uudestaan raivoavaksi,
mustaksi pimeydeksi, joka ulvoen paiskeli yksinäiseen laivaan
suolavettä ja lumiräntää.

Puoli kahdeksan aikaan aamulla meitä ympäröivä umpipimeys muuttui
aavemaiseksi harmaaksi, josta ymmärsimme auringon nousseen. Tämä
luonnottoman uhkaava päivänvalo, joka sai meidät näkemään toistemme
hurjat katseet ja valjun riutuneet kasvot, lisäsi vain kurjuuttamme.
Näköpiiri tuntui tulleen aivan käden ulottuviin laivan ympärille.
Tässä ahtaassa kehässä raivoisat hyökyaallot syöksyivät laivaan,
iskivät iskunsa ja syöksyivät taas pois. Raskaat, suolaiset
vesipisarat satelivat vinottain kuin tihkusade. Isomärssypurje
komennettiin käärimään kokoon ja tylsän alistuvasti kaikki miehet
taas valmistausivat kiipeämään mastoon; mutta päällysmiehet huusivat,
työnsivät takaisin, ja vihdoin käsitimme, ettei luvattu useamman miehen
mennä raaoille kuin mikä työn suorittamiseksi oli aivan välttämätöntä.
Koska mastot saattoivat minä hetkenä hyvänsä kaatua tuulen matkassa
mereen, niin päätimme, ettei kapteeni halunnut nähdä koko miehistönsä
menevän yhdellä kerralla yli laidan. Tietty se. Toimessa oleva
vartio lähti siis hra Creightonin johdolla kapuamaan takilaan.
Tuuli litisti heidät väylinkejä vasten, sitten vähän hellittäen
päästi heidät etenemään pari askelmaa; sitten äkillinen puuska taas
kiinnitti koko ryömivän rivin vantteihin aivan kuin he olisivat olleet
ristiinnaulittuja. Toinen vartio syöksyi isolle kannelle
purjetta hilaamaan. Miesten päitä sukelsi esille, kun vesi
vastustamattomalla voimalla nakkeli heitä puolelta toiselle. Hra Baker
öhki rohkaisevasti joukossamme, pärskyttäen sylkeä ja ähkyen sotkuisten
köysien seassa kuin tarmokas merisika. Pahaenteisen ja luotettavan
tuulenlakon turvin saatiin työ suoritetuksi ainoankaan miehen kannelta
tai raa'alta hukkumatta. Näytti hetken ajan siltä kuin olisi tuuli
tyyntymässä ja laiva kiitollisena ponnistuksistamme olisi reipastunut
ja alkanut paremmin nousta.

Kello kahdeksalta vapaavartion miehet juoksivat tilaisuuden sattuessa
tulvan vallassa olevan kannen yli keulaan yrittämään vähän levätä.
Toinen puoli miehistöä jäi peräkannelle vuorostaan "auttamaan laivaa
sen ahdingossa", kuten he sanoivat. Perämiehet kehoittivat päällikköä
lähtemään levolle. Hra Baker öhki hänen korvaansa: — "Öh! kyllä
toki... Öh!... luottakaa vain meihin... enää mitään tekemistä... joko
se kestää tai hukkuu. Öh! Öh!" Solakka, nuori hra Creighton sanoi
hänelle hymyillen: "... Eihän laivalla ole mitään hätää! Lähtekää
hetkeksi lepäämään, herra kapteeni." Hän tuijotti heihin jäykästi
veristävin, nukkumattomin silmin. Hänen silmäluomiensa reunat olivat
tulipunaiset, ja vitkaan ja väsyneesti hän lakkaamalta liikutteli
leukojaan, aivan kuin olisi purukumia suussaan pureskellut. Hän pudisti
päätään. Hän sanoi toistellen: — "Älkää minusta välittäkö. Minun
on huolehdittava siitä loppuun asti — huolehdittava loppuun asti",
mutta hän suostui istumaan hetkeksi kattoikkunalle, jäykät kasvot
järkähtämättä kääntyneinä tuuleen päin. Meri räiskytteli vettä niihin
— mutta tyynenä hän sen kesti, kasvot vettä valuen kuin olisi hän
itkenyt. Korkokannen tuulenpuoleisella reunalla vartio pidellen kiinni mesaanimaston takilasta ja toinen
toisistaan koetti vaihtaa rohkaisevia sanoja. Perää pitävä Singleton
huusi heille äkkiä: "Varokaa, pojat!" Hänen äänensä kuului vain
heikkona kuiskeena. He säpsähtivät.

Suuri vaahtopää aalto ilmestyi sumusta: se lähestyi laivaa kohisten
kauheasti ja syöksyessään päin se näytti yhtä ilkivaltaiselta ja
kammottavalta kuin mielipuoli kirves kädessä. Jotkut kapusivat huutaen
takilaan; useimmat jäivät suonenvedontapaisesti henkeään pidättäen
paikoilleen. Singleton tunki polvensa tiukkaan ohjauspyörän kopan alle
ja hillitsi huolellisesti peräsimellä pitkittäissuuntaan kaltevaa
laivaa, mutta hellittämättä katsettaan lähestyvästä aallosta. Se kiiti
korkeana ihan likelle, aivan kuin lumihuippuisena, vihreälasisena
seinänä. Laiva kohosi sen selkään kuin olisi siivillä liidellyt, ja
pysytteli hetken aikaa tasapainossa sen vaahtoavalla harjalla kuin
olisi ollut suuri merilintu. Ennenkuin vielä ehdimme henkeämme vetää
karkasi kova vihuri laivan kimppuun, uusi hyöky töytäsi ilkeästi
ylihankaa vastaan, laiva suistui syvään ja siemasi kannet vettä
tulvilleen. Kapteeni Allistoun hyppäsi pystyyn, mutta kaatui; Archie
tuupertui hänen päälleen huutaen: "Kyllä se nousee!" Laiva kallistui
uudestaan alihangan puolelle; alemmat silmäkiekot sukelsivat syvään;
miehiltä lensivät jalat alta, ja he riippuivat koivet ilmassa sätkien
kaltevan korkokannen yläpuolella. He näkivät laivan upottavan partaansa
veteen ja huusivat kaikki yht'aikaa: "Nyt se menee!" Keulassa lensivät
kanssin ovet auki, ja vapaavartion miehet loikkivat siitä kannelle
toinen toisensa perästä kädet ilmassa; ja silmilleen suistuen he
nelinryömin kömpivät perälle pitkin kannen yläreunaa, joka oli kaltevampi kuin talon katto. Alahangan
puolelta aallot kohoilivat tavoittamaan heitä; epätoivoisessa
taistelussaan he näyttivät kovin kurjilta aivan kuin tulvaa pakenevilta
syöpäläisiltä; toinen toisensa jälkeen he puoli alastomina ja silmät
hurjasti tuijottaen kiipesivät korkokannen ylähanganpuoleisia portaita
ylös, ja heti ylös päästyään he ryhmittäin syöksyivät, silmät ummessa,
alihangan puolelle, kunnes iskivät kylkiluunsa kovasti reunakaiteen
rautapylväisiin; sitten he vaikerrellen vyöryivät sekavana rykelmänä.
Se suunnaton vesimäärä, minkä laiva viime kallistumallaan oli
ryypännyt, oli murtanut kanssin suojanpuoleisen oven. Miehet näkivät
arkkujensa, pieluksiensa, peittojensa, vaatteidensa tulevan veden
pinnalla uiskennellen kanssista ulos. Ylähangan puolella takaisin
kapuillessaan miehet tätä alakuloisina katselivat. Olkipatjat kelluivat
korkeina, levällään uiskentelevat peitteet aaltoilivat; vesitäytteiset
ilkeästi kallistelevat arkut taas survoivat kovasti, aivan kuin
mastonsa menettäneet laivanruhot, ennen kuin upposivat. Archien
päällystakki tuli hihat levällään kelluen, muistuttaen pää upoksissa
uiskentelevaa hukkunutta merimiestä. Miehet yrittivät kaivaa sormensa
kansipalkkeihin, mutta liukuivat alas suojanpuolelle; toiset taas
loukkoihin sotkettuina tuijottivat silmät pyöreinä. Kaikki kirkuivat
lakkaamatta: "Mastot! Poikki! Poikki!..." Musta puhuri kiiti kiljuen
matalalta laivan yli, joka lojui kyljellään tuulenpuoleiset raa'annokat
pilviä osoitellen; kun taas melkein vaakasuoraan kallistuneet korkeat
mastot tuntuivat äärettömän pitkiltä. Timperi hellitti otteensa,
hoippuroi kattoikkunaa kohden ja lähti ryömimään kajuutan ovelle päin,
missä säilytettiin isoa kirvestä varsin tällaisen tapauksen varalle. Samassa märssypurjeen
jalusnuora pääsi irti, purjeen alakulman rautaosat ryöstäysivät
ryskyen ilmaan, ja lentävän vedenpärskeen läpi virtasi alas
punaisia tulenkipinöitä. Purje lätkähti niin rajun kerran, että
oli vähällä kiskaista sydämemme hampaiden välistä ulos, ja muuttui
silmänräpäyksessä kimpuksi kapeita, liehuvia kaistaleita, jotka
kietoutuivat sykkyröiksi ja asettuivat raa'alle lepoon. Kapteeni
Allistoun ponnistausi pystyyn, kasvonsa aivan lähellä kantta, jolla
miehet köyden päistä riippuen heiluivat aivan kuin pesänryöstäjät
rantakallioilla. Hänen toinen jalkansa polki jonkun rintaa; hänen
kasvonsa olivat purppuranpunaiset; hänen huulensa liikkuivat. Hän
huusikin; hän huusi alaspäin kumartuen: — "Ei! Ei!" Hra Baker, joka
toisella jalallaan nojasi kompassinjalustaan, kiljui: "Sanoitteko ei?
Eikö hakata poikki?" Hän pudisti hurjasti päätään. "Ei! Ei!" Hänen
jalkojensa vaiheilla kompuroiva timperi kuuli sen, herpaantui oitis ja
romahti pitkäkseen kattoikkunan sopukkaan. Miehet toistivat huudon.
"Ei! Ei!" Sitten kaikki vaikenivat. He uskoivat laivan kaatuvan
kokonaan ja viskaavan heidät mereen. Eikä kuulunut tässä myrskyn ja
meren mylläkässä ainoatakaan vastustavaa murahdusta noiden miesten
suusta, joista joka-ainoa olisi antanut kuinka monta vuotta hyvänsä
elämästään, jos olisi saanut nähdä "noiden kirottujen puikkojen
kaatuvan". Jokainen heistä uskoi sen ainoaksi pelastuksekseen; mutta
pieni tylykatseinen mies pudisti harmaata päätään ja huusi: "Ei!"
välittämättä edes vilkaista heihin. He vain äänettöminä tuijottivat. He
tarttuivat kaidepuihin, he olivat kiertäneet köysistön päitä vartalonsa
ympäri; he pitelivät kiinni rengaspulteista ja ryömivät joukolla ympärinsä kannella, missä vain oli
jalansijaa; he pysyttelivät kiinni molemmin käsin, takertuivat
kaikkinaisiin esineisiin tuulenpuolella käsivarsin, leuoin, melkeinpä
hampainkin: ja ne, jotka eivät jaksaneet ryömiä pois sieltä, mihin
olivat viskautuneet, tunsivat aaltojen loiskivan selkäänsä siinä
ylöspäin pinnistellessään. Singleton oli jäänyt perää pitämään. Hänen
hiuksensa hulmusivat tuulessa; myrsky tuntui tarttuvan pikäaikaista
vastustajaansa parrasta ja puistelevan hänen harmaata päätään. Hän
ei hellittänyt, vain polvet haarakkain väliin painettuina lensi
ylös ja alas kuin puun oksalla kiikkuva poika. Kun ei kuolema
tuntunut olevankaan vielä valmis tulemaan, alkoivat miehet silmäillä
ympärilleen. Donkin, joka oli tarttunut toisesta jalastaan jonkin
köyden mutkaan, riippui pää alaspäin meidän alapuolellamme ja huusi,
kasvot kannessa kiinni: "Hakatkaa poikki! Hakatkaa!" Kaksi miestä
laskeusi varovasti hänen luokseen; toiset hilasivat köydestä. He saivat
hänet ylös, työnsivät hänet turvallisempaan paikkaan, pitelivät kiinni
hänestä. Hän kirosi huutaen päällikköä, pui hänelle nyrkkiä hirveästi
sadatellen ja huusi, rivosti haukkuen, meille: — "Hakatkaa vain! Älkää
välittäkö tuosta kirotusta hullusta! Hakatkaa, joku teistä!" Eräs
hänen auttajistaan iski häntä käden selällä vasten suuta; hänen päänsä
kolahti kanteen, ja hän muuttui samassa kovin hiljaiseksi, kasvot
kalpenivat, hän hengitti raskaasti ja haavoittuneesta huulesta pursui
muutamia veripisaroita. Suojanpuolella näkyi toinen mies pitkänään,
aivan kuin tajuttomana, lojumassa; vain varalaudoitus esti häntä
mereen putoamasta. Se oli tarjoilija. Hänet oli hilattava sieltä kuin
tavaramytty, sillä hän oli pelosta aivan tolkuttomana.
Hän oli hyökännyt varastohuoneesta ylös kannelle kun tunsi laivan
alkavan kaatua ja oli vierinyt avuttomana alas, puristaen kädessään
posliinikulhoa. Se ei ollut särkynyt. Työläästi saimme sen kiskotuksi
häneltä, ja hän oli hyvin hämmästynyt nähdessään sen meidän käsissämme.
"Mistä te tuon saitte?" hän kysyi kysymästä päästyäänkin vapisevalla
äänellä. Tuuli oli repinyt hänen paitansa aivan riekaleiksi;
haljenneet hihat lepattivat kuin siivet. Kaksi miestä sitoi hänet, ja
kaksinkerroin kannatusköydestään riippuen hän näytti aivan märältä
vaatemytyltä. Hra Baker ryömi pitkin miesriviä, kysyen: "Oletteko
kaikki tallella?" ja laskien heidät. Toiset tuijottivat tylsästi,
toisia puistatti kuin kouristuksissa; Wamibon pää oli painunut rintaa
vasten; ja tuskallisissa asenteissa, sidenuorien viiltäminä, lopen
uupuneina alituisesta kiinnipitämisestä, soppiin sulloutuneina, he
hengittivät raskaasti. Heidän huulensa vavahtivat, ja joka kerta kun
kyljellään makaava laiva ilkeästi kohosi, avasivat he ne aivan kuin
huutaakseen. Puista pylvästä halaileva kokki hoki itse tietämättään
jotakin rukousta. Joka kerta, milloin hirveä meteli hänen ympärillään
hetkeksi taukosi, kuultiin hänen, lakitta päin ja tohveleitta,
rukoilevan ettei elämän herra häntä tässä myrskyssä johdattaisi
kiusaukseen. Pian hänkin vaikeni. Koko tuosta kylmästä tutisevien
ja nälkäisten miesten joukosta, jotka lopen uupuneina odottivat
väkivaltaista kuolemaa, ei kuulunut hiiskahdustakaan; he olivat mykkiä,
kuunnellen synkkämietteisinä myrskyn hirvittävää mylvinää.

Tunnit kuluivat. Pitkänä ulinana heidän ylitseen kiitävältä tuulelta
heitä suojasi laivan kova kallistuminen, mutta kylmät sadekuurot
tunkeusivat silloin tällöin heidän rauhattoman tyveneen turvapaikkaansa. Tämä uusi kärsimys sai
jonkun hartiat vähän vääntelemään. Hampaat kalisivat. Taivas selkisi,
ja kirkas päivänpaiste välkehti laivassa. Joka kerta kun hyökyaallot
räjähtivät vesipärskeeksi, kaareutui ajelehtivan laivanrungon
yläpuolelle kirkkaita ja kiitäviä sateenkaaria. Kahden parrakkaan
pikihousun välissä Charley, joka oli kiinnitetty jonkun toverinsa
pitkällä kaulahuivilla kannen rengaspulttiin, itki hiljaa, kyynelten,
jotka hämmennys, kylmyys, nälkä ja yleinen kurjuus pusersivat esille,
hitaasti tippuessa silmistä. Eräs hänen naapureistaan survaisi häntä
kylkeen, kysyen töykeästi: "Mitenkäs nyt on leukojesi laita? Siivolla
ilmallahan ei mikään niitä pidätä, poikaseni." Varovasti kääntyen hänen
onnistui saada takkinsa riisutuksi, ja sen hän heitti pojan ylle.
Toinenkin miehistä tuli apuun mutisten: "Tämä se sinusta vielä miehen
tekee." He kiersivät käsivartensa hänen ympärinsä ja pusersivat häntä.
Charley veti jalkansa ylös ja hänen silmäluomensa painuivat umpeen.
Kuului helpoituksen huokauksia, kun miehet, huomatessaan, etteivät
vielä "aivan ensi kiireessä hukkuisikaan", yrittelivät parantaa
asentojaan. Hra Creighton, joka oli loukannut jalkansa, makasi meidän
joukossamme, huulet tiukasti puserrettuina. Jotkut hänen vartionsa
miehet koettivat auttaa häntä parempaan asentoon. Sanaakaan sanomatta
tai katsahtamattakaan heihin hän kohotti vuoroin toista käsivarttansa
helpottaakseen heidän hommaansa, eikä liikahtanut lihaskaan hänen
synkissä, nuorissa kasvoissaan. He kysyivät häneltä, ilman että heidän
äänensä tuntui huolestuneelta: "Onko parempi nyt, herra perämies?"
Hän vastasi yksikantaisesti: "Kyllä välttää." Hän oli jäykkä, nuori
perämies, mutta monet
hänen miehistään sanoivat pitävänsä hänestä paljon, koska hän "niin
hienon herrakkaasti saakeloi meitä pitkin kantta." Toiset taas, jotka
eivät kyenneet erottamaan niin vähäisiä hienostelun vivahduksia,
kunnioittivat häntä hänen kiivautensa tähden. Ensi kerran siitä lähtien
kuin laiva oli kääntynyt kyljelleen, kapteeni Allistoun silmäili
hätäisesti miehiään. Hän seisoi melkein pystyssä — toinen jalkansa
kattoikkunan sivuseinään nojaten, toinen polvi kannella; ja jäärtin
pää vyötäistensä ympäri kierrettynä hän heilui edestakaisin katse
tarkkaavasti suunnattuna eteenpäin, aivan kuin olisi jotakin merkkiä
odottanut. Hänen edessään laiva, puoli kantta veden peitossa, kohosi
ja laski mahtavilla aalloilla, jotka syöksyivät sen alitse, välkehtien
kylmässä päivänpaisteessa. Aloimme uskoa, että se perältäkin kellui
ihmeen hyvin — suhteellisesti. Kuului luottavaisia huutoja: "Saadaanpa
nähdä, pojat, että se kestää!" Belfast huudahti kiihkeästi: "Antaisinpa
totta vie kuun palkan yhdestä savusta!" Jotkut nuolaisivat kielellään
suolaisia huuliaan ja mutisivat jotakin "yhdestä vesiryypystä!" Aivan
kuin innoissaan kokki kompuroi korkokannen vesitynnyrin nojalle ja
kurkisti sen sisään. Siellä oli vähän pohjalla. Hän kiljui kovasti,
heilutellen käsiään, ja kaksi miestä rupesi ryömien kuljettamaan
vesikippoa edestakaisin. Saimme aimo siemauksen kukin. Kapteeni ravisti
kärsimättömästi päätään. Kun he saapuivat Charleyn luo huusi joku hänen
naapureistaan: "Se pojanpakana nukkuu." Hän nukkui todellakin aivankuin
unijuoman huumaamana. He antoivat hänen olla. Singleton piteli toisella
kädellään peräsintä juodessaan, kumartuen eteenpäin, jotta ei tuuli
sopisi suuhun. Wamiboa piti aivan pukata ja kovin kiljua, ennen
kuin hän huomasi vesikipon edessään. Knowles huomautti vallan
järkevästi: "Sehän on parempi kuin viinaryyppy." Hra Baker öhki:
"Kiitos." Hra Creighton nyökkäsi juotuaan. Donkin hotkasi ahneesti
ja kurkisti yli laidan. Belfast sai meidät kaikki nauramaan, kun
hän suu irvissä huusi: "Antakaa tulla tännekin! Täällä on pelkkää
raittiusväkeä." Kun kannella ryömivä mies uudestaan tarjosi päällikölle
kippoa huutaen hänelle:

"Kaikki olemme ryypänneet, kapteeni", tarttui hän siihen, lakkaamatta
hetkeksikään eteensä tähystämästä ja ojensi sen jäykästi takaisin,
ikäänkuin hänellä ei olisi ollut varaa hetkeksikään kääntää katsettaan
laivasta. Miesten katseet kirkastuivat. Huusimme kokille: "Hyvin tehty,
tohtori!" Hän istui vesitynnyrin nojalla tuulenpuolella ja huusi lujasti
vastaan, mutta kun aallot sattuivat samalla hetkellä rajusti mylvimään,
erotimme vain katkonaisia lauseita, jotka kuulostivat kuin: "Sallimus"
ja "uudestisyntynyt". Hän näytti olevan taas saarnapäällä. Viittoilimme
hänelle ystävällisesti, mutta ivallisesti, ja sieltä alhaalta hän nosti
toisen kätensä ilmaan, pidellen kiinni toisella, ja huulet liikkuivat;
hän katsoi ylös meihin silmät säteillen, ponnistaen ääntään —
vakavana, ja kumartaen aina päätään, kun tyrskeet lensivät päin.

Samassa joku huusi: "Missä Jimmy on?" ja taas me säikähdimme. Puosu,
joka oli miesrivin viimeinen mies,
huusi:

"Onko kukaan nähnyt hänen tulevan ulos?" Kuului kauhunhuudahduksia:
"Onko hän hukkunut?... Ei! Kopperossaan! Auta armias!... Aivan kuin
rotanloukussa... Ei ole saanut ovea auki... Niin! Laiva kellistyi
kyljelleen niin kovin sukkelaan ja vesi tunkeutui
sisälle... Poikaparka!... Mennyttä miestä... Lähdetäänpä katsomaan..."
— "Kuka pentele sinne nyt pääsee?" huusi Donkin. — "Ei kai sinua ole
kukaan tarkoittanutkaan", mutisi hänen vierustoverinsa, "ethän sinä
ole kuin kuvatus." — "Onko vähintäkään mahdollisuutta päästä hänen
luokseen?" kysyi pari kolme miestä yht'aikaa. Belfast irroittautui
sokean kiihkeästi ja syöksyi yht'äkkiä salamannopeasti suojanpuolelle.
Me huusimme kaikki yht'aikaa pelästyneinä. Mutta vaikka hänen jalkansa
jo olivat laivan ulkopuolella, piteli hän kuitenkin lujasti kiinni ja
huusi laskemaan köyttä avuksi. Äärimmäisessä kurjuudessamme ei meistä
mikään tuntunut hirveältä; niinpä hän siinä sätkiessään kauhun ilme
kasvoillaan näytti meistä vain hassunkuriselta. Joku rupesi nauramaan,
ja aivan kuin olisivat saaneet hysteerisen naurun tartunnan, kaikki nuo
nääntyneet miehet ratkesivat nauramaan, hurjakatseisina, kuin olisivat
olleet seinään kytkettyjä raivohulluja. Hra Baker kiepsahti pois
kompassinjalustalta ja auttoi häntä toisesta jalasta. Belfast kompuroi
ylös kovin kauhistuneena ja toivotti meidät hirveästi kiroten hornan
kattilaan. "Sinä olet... Öh! Sinä olet rivosuinen rienaaja, Craik",
öhki hra Baker. Vihasta änkyttäen tämä vastasi: "Katsokaa noita, herra.
Noita saastaisia variksenpelättejä! Nauravat kun kaveri on mennä
yli laidan. Ja sitten he ovat vielä olevinaan miehiä." Mutta korkokannen reunalta puosu huusi: "Tulehan nyt", ja sukkelaan Belfast ryömi
matkoihinsa yhdyttämään häntä. Apuun aikovat viisi miestä pitelivät
lujasti kiinni ja kurkistivat reunan yli nähdäkseen, miten parhaiten
pääsisivät etenemään. He näyttivät epäröivän. Muut siteissään kieppuvat
töllistelivät suu ammollaan tuskissaan
vääntelehtien. Kapteeni Allistoun ei nähnyt mitään; hän näytti
aivan kuin yli-inhimillisin ponnistuksin katseillaan estävän laivaa
kaatumasta. Tuuli ulvoi äänekkäästi auringon paistaessa; vesi pärskyi
korkeina patsaina ilmaan; ja sateenkaarien kimallellessa värähtelevän
laivanrungon päällä miehet ryömivät varovasti yli reunan ja katosivat
harkituin liikkein näkyvistä.

He kieppuilivat vaarnasta sakaraan puoliksi uponneen kannen yli
syöksyvien aaltojen päällä. Heidän varpaansa hipoivat kansilautoja.
Vihertävät, kylmät vesiröykkiöt viskautuivat yli laidan ja heidän
päähänsä. He riippuivat hetken kädet suorina, henki salpautuneena
ja silmät ummessa — sitten, hellittäen toisen kätensä, pää
retkallaan, syöksyivät kiinni edempänä olevaan köyteen tai pylvääseen.
Pitkäraajainen, voimakas puosu kieppui sukkelaan, tarttuen raudanlujin
ottein eri esineisiin ja hänen mieleensä muistuivat äkkiä eri kohdat
akan viime kirjeestä. Pikku Belfast sätkyili raivokkaana eteenpäin,
mutisten mennessään "perhanan neekeriä". Wamibolta roikkui pelkästä
kiihtymyksestä kieli suusta; ja pelkäämätön ja kylmäkiskoinen Archie
tähyili rauhallisesti sopivaa tilaisuutta eteenpäin päästäkseen.

Kun olivat saapuneet rakennuksen seinän kohdalle, niin he toinen
toisensa jälkeen hellittivät otteensa ja mätkähtivät raskaasti
seinää vasten ja laapallaan maaten pitelivät lujasti kiinni sileistä
teakpuisista laudoista. Heidän ympärillään aaltojen loiskevesi kuohui
ja kihisi. Kaikki ovet olivat tietenkin muuttuneet ylöspäin aukeaviksi
laskuluukuiksi. Ensimmäinen oli keittiön ovi. Keittiö ulottui yli
laivan, puolelta toiselle, ja he kuulivat veden ontosti kumisten
huljuvan siellä. Seuraava oli timperin kopperon ovi. He nostivat sen
koholle ja kurkistivat alas. Huone näytti aivan maanjäristyksen hävittämältä.
Kaikki siellä olevat irtoesineet olivat vyöryneet oven vastapäätä
olevalle laipiolle, ja laipion toisella puolella oli Jimmy, elävänä
tai kuolleena. Rahi, keskentekoinen ruokakaappi, sahoja, talttoja,
metallitankoja, kirveitä, sorkkarautoja ja irtonauloja virui yhdessä
läjässä. Kourukirveen kirkas terä välkkyi vaarallisena siellä alhaalla
aivan kuin ilkeästi irvistäen. Miehet pitelivät kiinni toisistaan ja
kurkistivat sisään. Äkillinen, ilkeä kallistuminen oli vähällä heittää
heidät joukolla mereen. Belfast hoilasi "Tällä tavalla!" ja hyppäsi
alas. Archie seurasi taitavasti, tarttuen irti lähteviin hyllyihin ja
laskeusi pohjalle, murskautuvan puun ryskyessä. Siellä tuskin oli tilaa
kolmen miehen liikkua. Ja oven sinisessä, päivänpaisteisessa aukossa
puosun parrakkaat, mustat kasvot ja Wamibon villit, valjut kasvot —
tuijottivat.

Yhdessä he huusivat: "Jimmy! Jim!" Ylhäällä puosu syvällä, mörisevällä
äänellä lisäsi: "Hei!... Wait!" Välillä Belfast rukoillen huhuili:
"Jimmy kulta, oletko vielä elossa?" Puosu sanoi: "Uudelleen! Kaikki
yhtäaikaa, pojat!" Kaikki kiljuivat, minkä jaksoivat. Wamibon
ääni muistutti äänekästä haukuntaa. Belfast kolkutti jollakin
rautaesineellä laipioon. Äkkiä kaikki taukosivat. Huuto ja kolkutus
jatkui heikkona ja selvänä — aivan kuin soololaulu kuoroesityksen
jälkeen. Hän eli. Hän huusi ja kolkutteli allamme hätäisesti kuin
ennen aikojaan ruumisarkkuun suljettu ihminen. Me ryhdyimme työhön.
Kävimme epätoivon vimmalla käsiksi raskaisiin esineisiin, teräkaluihin,
jykeviin tavaroihin. Puosu ryömi hakemaan jostakin käsiinsä irtonaista
köydenpäätä; ja Wamibo, jonka saimme pidätetyksi huudoilla: "Älä hyppää!... Älä tänne sisälle tule, puuhevonen!" — jäi
päällemme töllistelemään — silmät kiiluen, hampaat välkkyen, hiukset
pörrössä; muistuttaen hämmästynyttä, sekapäistä paholaista iloitsemassa
tuomittujen tavattomista kärsimyksistä. Puosu käski meidän kiirehtiä,
ja köysi laskeusi joukkoomme. Me kiinnitimme siihen tavaroita ja ne
kohosivat pyörien ilmaan kadoten iäksi ihmisten ilmoilta. Meidät
valtasi oikea kiihko heittää mereen kaikki, mikä käteen sattui.
Työskentelimme hurjalla innolla, loukaten kätemme verille ja puhutellen
törkeästi toisiamme. Jimmy jatkoi häiritsevää meluaan; hän huusi
sydäntäsärkevästi, välillä hengähtämättä, kuin kidutettu nainen;
hän kolkutti käsin ja jaloin. Se hirveä hengenhätä, jossa hän oli,
vaivasi niin kauheasti sydäntämme, että meidän teki mieli heittää
hänet sinne, teki mieli paeta tuosta kauhun paikasta, joka oli syvä
kuin kaivo ja joka heilui kuin puu, teki mieli päästä pois hänen
kuuluviltaan, takaisin korkokannelle, jossa saatoimme toimettomina ja
verraten rauhallisina odottaa kuoleman tuloa. Huusimme hänelle, että
hän "lakkaisi, Jumalan nimessä". Hän huusi vielä sitäkin hurjemmin.
Hän varmaankin kuvitteli, ettemme kuulleet häntä. Luultavasti hän vain
heikosti kuuli omat huutonsa. Saatoimme kuvitella hänen ryömällään
ylemmän makuulokeron reunalla, iskien molemmin nyrkein lautoihin,
pimeässä ja suu ammollaan voidakseen lakkaamatta huutaa. Ne olivat
inhoittavia hetkiä. Välistä auringon editse kiitävä pilvi pimensi
uhkaavasti oviaukon. Laivan joka-ainoa liike aiheutti tuskaa. Me
häärimme levähtämättä, ja olimme hirveästi pahoinvoipia. Puosu huuteli
meille ylhäältä: "Kiirehtikää! Kiirehtikää! Kohta meidät täältä jo meri
vie, ellette
pidä kiirettä!" Kolmas aalto syöksähti yli yläpartaan ja viskasi
sangoittain vettä niskaamme. Silloin Jimmy aina, iskusta pelästyen,
hetkeksi herkesi meluamasta — ehkä odottaen laivan uppoavan — ja
alkoi uudestaan tuskastuttavan kovasti, ikäänkuin vaarantunteen
reipastuttamana. Pohjimpana oli monen tuuman vahvuinen kerros
nauloja. Se oli kauheata. Näytti siltä kuin olisivat kaikki maailman
naulat, joita ei oltu isketty lujasti kiinni johonkin, kokoontuneet
tähän timperin kopperoon. Siinä niitä oli kaikenlaisia, jäännökset
seitsemän merimatkan varastoista. Rautanupia, vaskinupia (teräviä kuin
neulat), isokantaisia pumppunauloja, aivan kuin pieniä tatteja; aivan
kannattomia nauloja (hirveää); kiiltäviä, ohkaisia lankanauloja. Ne
muodostivat kiinteän kerroksen, johon oli pelottavampi käydä käsiksi
kuin piikkikalaan. Epäröimme hetkisen, ikävöiden itsellemme lapiota,
samalla kuin Jimmy allamme ulvoi aivan kuin olisi häneltä nahkaa
nyljetty. Voihkien työnsimme sormemme naulakerrokseen, mutta se
tuotti liiaksi tuskaa, ja me ravistelimme käsiämme ripotellen niistä
nauloja ja verenpisaroita. Poimimme sitten sievästi hattumme nauloja
täyteen ja ojensimme puosulle, joka, aivankuin olisi ollut jotakin
sovintouhritoimitusta suorittamassa, kylvi ne lavealti mereen.

Tuli viimein laipio vastaan. Se oli jykevistä lankuista. Laiva oli joka
suhteessa hyvin rakennettu — tämä meidän "Narkissoksemme". Nämä olivat
jykevimpiä lankkuja, mistä milloinkaan laivan laipioita oli rakennettu
— mielestämme — ja sitten huomasimme, että hätäillessämme olimme
viskanneet kaikki työkalut mereen. Pikku Belfast oli niin tolkuttomana,
että yritti omalla painollaan murtaa sen ja hyppäsi hyppykauriin tavoin
tasajalkaa suoraan ylös, sadatellen Clyden veistämöjä, kun eivät
olleet tehneet huonoa työtä. Siinä sivussa hän rääväsi koko
Pohjois-Britannian, kaiken muun maan piirin, meren — kaikki toverinsa.
Raskaasti kantapäilleen pudotessaan hän vannoi, ettei sinä ilmoisna
ikänä enää ryhtyisi yhteishommiin tuollaisten hullujen kanssa, joilla
"ei ollut niin paljon älliä, että olisivat osanneet erottaa polveaan
kyynärpäästään". Tällä jyskytyksellään hänen onnistui pelättää
viimeinenkin järjenkipinä Jimmystä. Saatoimme kuulla, miten tuo
suututtavan huolestumisemme uhri syöksyi sinne tänne lankkujen alla.
Hänen äänensä oli vihdoin murtunut ja hän kykeni enää vain vaivaisesti
vikisemään. Hänen selkänsä tai päänsä hankasivat lankkuja milloin
siellä milloin täällä omituisella tavalla. Hän voihki näkymättömiä
iskuja väistellessään. Tämä tuntui vieläkin sydäntäsärkevämmältä kuin
huudot. Samassa Archie otti jostakin sorkkaraudan. Hän oli pannut sen
tallelle; samoin pienoisen piilukirveen. Ulvoimme ilosta. Hän iski
aimo iskun, ja pieniä lastuja lensi silmillemme. Puosu huusi ylhäältä:
"Varokaa! Varokaa siellä. Älkää miestä tappako. Sievästi vain!" Wamibo,
aivan suunniltaan kiihtyneenä, riippui pää syvällä ja kiirehti meitä
vimmatusti: "Huu! Iskekää! Huu! Huu!" Pelkäsimme hänen putoavan sieltä
niskaamme ja tappavan jonkun meistä ja kehoitimme kiireesti puosua
"työntämään koko kirotun ryssän mereen". Sitten me kaikki yhdestä
suusta huusimme alas lankkuihin päin: "Mene alta pois! Siirry keulaan
päin", ja kuuntelimme. Kuulimme vain tuulen syvää huminaa ja voihkinaa
päältämme, aaltojen kuohua ja kihinää. Tuntui aivan kuin olisi laiva
joutunut epätoivon valtaan ja alkanut elottomasti vaappua ja meidän
päämme heilahtelivat tuon luonnottoman liikehtimisen tahdissa.
Belfast huusi: "Jumalan tähden, Jimmy, missä olet?... Kolistele!
Kulta Jimmy!... Kolistele! Senkin vietävä musta piru! Kolistele!" Hän
oli hiljaa kuin kuollut haudassaan; ja haudan partaalla seisovain
miesten lailla me olimme itkuun purskahtamaisillamme — mutta vain
harmista, ponnistelusta, väsymyksestä; koska halusimme saada tämän
jutun selväksi ja päästä lepäämän johonkin, missä näkisimme vaaramme
ja saisimme huoahtaa. Archie huusi: "Päästäkääpä minut likelle!" Me
kyyristyimme hänen taakseen, varjellen päätämme, ja hän iski yhä
uudestaan lankkujen saumaan. Ne rytisivät. Äkkiä sorkkarauta upposi
puolen pituuttaan pitkulaiseen reikään. Se luultavasti oli melkeinpä
hipaissut Jimmyn päätä. Archie vetäisi sen sukkelaan takaisin, ja tuo
neekerin pakana syöksyi aukkoon, pani huulensa siihen ja kuiskasi
tuskin kuuluvalla äänellä: "Auttakaa"; hän työnsi päätään aukkoon ja
yritti kaikin voimin päästä tuosta tuuman levyisestä ja kolmen tuuman
pituisesta aukosta ulos. Tämä hänen mieletön hommansa aivan tyrmistytti
meidät kiihtyneessä mielentilassamme. Näytti mahdottomalta ajaa hänet
pois. Archiekin lopulta kadotti mielenmalttinsa ja huusi päättävästi:
"Jollet väisty siitä, niin isken sorkkaraudan kalloosi." Hän tarkoitti,
mitä sanoikin, ja hänen totinen äänensävynsä tuntui vaikuttavan
Jimmyyn. Hän hävisi äkkiä, ja me rupesimme repimään ja vääntämään
lankkuja sellaisella innolla kuin olisimme olleet tavoittamassa
verivihollistamme ja halunneet repiä hänet tuhansiksi murusiksi. Lankut
halkesivat, rytisivät, irtautuivat. Belfast sukelsi aukkoon hartioita
myöten. "Minä sain hänet! Sain hänet kiinni", hän huusi. "Oo! Hei!
Hän on vallan kuitti! Minä pitelen hänestä kiinni!... Vetäkää minua
jaloista!... Vetäkää!" Wamibo hoilasi lakkaamatta. Puosu huuteli
komentojaan. "Pidä kiinni hänen tukastaan, Belfast; vetäkää suoraan
ylös, te molemmat!... Vetäkää sievästi!" Me vedimme sievästi. Me
vedimme Belfastin yhdellä nykäyksellä aukosta ulos ja pudotimme
inhoten lattialle. Istuvassa asennossa, kasvot tulipunaisina, hän
epätoivoisena nyyhkytti: "Miten minä voin pitää kiinni hänen lyhyestä
villastaan?" Samassa Jimmyn pää ja hartiat tulivat näkyviin. Hän
takertui puolitiehen ja raivosi silmät pyörien jalkaimme juuressa.
Hyökkäsimme häneen käsiksi töykeästi ja kärsimättömästi, revimme
paidan hänen selästään, kiskoimme häntä korvista, hääräsimme
läähättäen hänen kimpussaan; ja yht'äkkiä hän heltisi meidän käsiimme
aivan kuin joku olisi hänen jaloistaan hellittänyt. Yhtä kyytiä
me pysähtymättä heilautimme hänet aukosta ylös. Hänen henkensä
vinkui, hän potki alaspäin kääntyneisiin kasvoihimme, hän tarttui
yläpuolellaan oleviin kahteen käsivarsipariin ja kapusi ylös niin
sukkelaan, että aivan tuntui haihtuvan käsistämme kuin kaasukupla.
Hikeä tippuen me kiipesimme köyttä ylös ja tultuamme kylmään tuulen
viimaan läähätimme aivan kuin ihminen, joka on pudonnut jääkylmään
veteen. Kasvot hehkuen me vapisimme vilusta aivan ytimiä myöten. Ei
ollut mielestämme myrsky vielä milloinkaan tuntunut niin raivoisalta,
meri hurjemmalta, päivänpaiste armottomammalta ja ilkkuvammalta eikä
laivan asema toivottomammalta ja kauhistuttavammalta. Sen joka liike
tuntui ennustavan sen omien tuskien päättymistä ja meidän alkamista.
Kompuroimme oven luota pois ja äkillistä vaarantaa säikähtäen
mätkähdimme yhtenä rykelmänä
alas. Huomasimme rakennuksen seinän sileämmäksi kuin lasi ja
liukkaammaksi kuin jää. Ei ollut muuta mitään mihin tarttua kuin pitkä
messinkikoukku, jota käytettiin joskus pitämään ovea auki. Wamibo
riippui siitä ja me Wamibosta, kouristellen keskessämme Jimmyämme. Hän
oli tällöin käynyt peräti raukeaksi. Hän ei tuntunut jaksavan itse
pidellä mistään kiinni. Me pitelimme hänestä lujasti vaarassamme. Emme
pelänneet Wamibon otteen heltiävän (muistimme, että tuo rumilus oli
väkevämpi kuin ketkä kolme hyvänsä laivan muista miehistä yhteensä),
mutta pelkäsimme haan heltiävän ja sitäpaitsi uskoimme, että laivakin
oli lopulta päättänyt kääntyä kumoon. Mutta se ei kaatunutkaan. Aalto
vyöryi ylitsemme. Puosu sopersi: "Pian pois tästä. Nyt on hetken
hiljaisempaa. Sukkelaan perään nyt, muuten meidät kaikki täällä piru
perii." Me nousimme pystyyn ympäröiden Jimmyn. Kehoitimme häntä
seisomaan pystyssä tai ainakin pitelemään kiinni. Hän tuijotti silmät
pullollaan, mykkänä kuin kala, ja kaikki pontevuus tipotiessään. Hän
ei ruvennut seisomaan; hän ei edes ruvennut pitelemään meitä kaulasta;
hän oli vain kylmä, musta nahka, jonka sisässä oli löyhälti pehmeää
puuvillaa; hänen käsivartensa ja koipensa sujuivat aivan kuin olisivat
olleet nivelettömiä; hänen päänsä pyöri ympärinsä; alahuuli riippui
lerpallaan, suurena ja raskaana. Me ympäröimme hänet, huolestuneina ja
ymmällä; häntä hoivaten me yhtenä rykelmänä viskausimme sinne tänne; ja
aivan iäisyyden partaalla teutaroiden me kaikki yhdessä hoipertelimme
tehden hassumaisia ja salaavia eleitä, muistuttaen juopottelevia miehiä
varastettua ruumista kuljettamassa.

Jotakin oli tehtävä. Meidän oli saatava hänet perään.
Köysi sidottiin löyhästi hänen kainaloidensa alitse, ja henkemme
kaupalla ylös kavuten ripustimme hänet keulapurjeen jalusnuoran
sakaraan. Hän ei äännähtänytkään. Hän näytti yhtä naurettavan surkealta
kuin nukke, josta puolet sahajauhoista on varissut ulos, ja lähdimme
hengenvaaralliselle retkellemme isonkannen yli, retuuttaen mukanamme
huolellisesti tuota velttoa, vihattua taakkaa. Kovin painava hän ei
ollut, mutta vaikkapa hän olisi painanut tonnin, ei hän olisi ollut
sen hankalampi käsiteltävä. Me aivan sananmukaisesti ojensimme
hänet kädestä käteen. Aina vähän väliä meidän oli pakko ripustaa
hänet sopivaan vaarnaan voidaksemme huoahtaa ja järjestää rivimme.
Jos vaarna olisi katkennut, olisi hän auttamattomasti mennyt Intian
valtamereen, mutta hän sai antautua sille vaaralle alttiiksi; ja kun
hän hetken kuluttua alkoi käsittää tämän hengenvaarallisen tilansa,
voihki hän hiljaa ja kuiskasi suurin ponnistuksin joitakin sanoja. Me
kuuntelimme innokkaasti. Hän moitti meitä huolettomuudestamme, kun
panimme hänet sellaiselle vaaralle alttiiksi: "Nyt, kun viimeinkin olen
päässyt raahautumaan sieltä", hän heikosti sopersi 'Sieltä' tarkoitti
hänen kopperoaan. Ja itse hän oli raahautunut sieltä. Meistä asia ei
nähtävästi ollenkaan riippunut!... Samapa tuo... Me jatkoimme samalla
tavalla ja jätimme hänet edelleenkin hengenvaaralle alttiiksi, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettemme voineet asialle mitään; sillä vaikka
me noina hetkinä vihasimme häntä enemmän kuin milloinkaan ennen —
enemmän kuin mitään muuta taivaan alla — emme kuitenkaan halunneet
hukata häntä. Toistaiseksi vielä meidän oli onnistunut pelastaa hänen
henkensä; ja tästä olikin sukeutunut henkilökohtainen kiistanasia
meidän ja meren
kesken. Aioimme pitää puoliamme. Jospa vaikka tyhjän tynnyrin vuoksi
olisimme nähneet niin paljon vaivaa (hassu olettamus), niin olisi
tuo tynnyri käynyt meille yhtä kallisarvoiseksi kuin Jimmy oli. Jopa
kalliimmaksikin, sillä meillä ei olisi ollut syytä tynnyriä vihata.
Ja James Waitia me todella vihasimme. Emme kyenneet vapautumaan siitä
hirveästä epäilystä, että tuo musta rumilus oli tekosairas, että hän
oli tunnottomasti teeskennellyt kaiken sen aikaa, kun me, vaikkakin
inhoten, näimme niin paljon vaivaa hänestä ja olimme niin kärsivällisiä
— ja että hän parhaillaan teeskenteli nähdessään uhrautuvan
antautumisemme — teeskenteli kuolema silmäinsä edessä. Epämääräinen ja
puuttuva siveellinen tajuntamme nousi inhoten tuollaista miehuutonta
valhetta vastaan. Mutta hän jatkoi sitä miehekkäästi — hämmästyttävän
ykspintaisesti. Ei sittenkään! Se ei saattanut olla totta. Hän oli
kuin olikin aivan viimeisillään. Hänen äreä mielentilansa johtui vain
tuon rinnallaan tuntemansa kiusallisen ja voittamattoman kuoleman
läsnäolosta. Kuka hyvänsä kävisi äkäiseksi, jos hänellä olisi sellainen
kaveri. Ja minkälaisia miehiä olimmekaan me itse — kun tuollaisia
ajattelimme! Närkästys ja epäilys taistelivat meissä ankaraa otteluaan,
mikä polki hienoimpia tunteitamme. Ja tämän epäilynkin vuoksi häntä
vihasimme, aivanpa inhosimme. Emme voineet pilkata häntä ilman vaaraa
— mutta emme myöskään saattaneet surkutella häntä ilman että oma
arvokkuutemme joutui vaaraan. Me siis vihasimme häntä, mutta samalla
ojensimme hänet kädestä käteen toisillemme. Huutelimme: "Saitko
kiinni?" — "Sain. Hellitä vain." Ja hän kulki vihamieheltä toiselle,
yhtä elottomana kuin vanha vuodepatja. Hänen silmänsä olivat kahtena kapeana valkeana rakona mustissa kasvoissa. Hän veti hitaasti henkeä
ja ilma tuli hänen huuliensa välitse ulos samantapaisesti äännellen
kuin palkeista. Saavuimme vihdoin korkokannen portaiden luo, ja kun
tämä oli verraten turvallinen paikka, niin pysähdyimme nääntyneinä
siihen hetkeksi levähtämään. Hän rupesi mutisemaan. Olimme joka kerta
yhtä auttamattoman kärkkäät kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavaa.
Tällä kertaa hän mutisi äreästi: "Kestipä, ennen kuin tulitte.
Aloin jo arvella, että meri oli vienyt mennessään koko teidän nätin
sakkinne. Mikä teitä esti? Häh? Pelkäsittekö?" Emme vastanneet mitään.
Huoaten lähdimme taas retuuttamaan häntä ylös. Salainen ja kiihkeä
sydämentoivomme oli saada iskeä häntä nyrkillä lujasti vasten naamaa:
mutta sen sijaan käsittelimme häntä niin hellävaroen kuin hän olisi
ollut lasia...

Tämä paluumme korkokannelle tuntui aivan siltä kuin olisi palattu
monivuotiselta retkeltä maasta, jossa ei ole aikaa olemassakaan. Silmät
kääntyivät hitaasti kuopissaan meitä katsomaan. Kuului hiljaista
mutinaa. "Saitte hänet pois kumminkin?" Nuo ylen tutut kasvot tuntuivat
sekä tutunomaisilta että vierailta; ne näyttivät kuihtuneilta ja
likaisilta; niiden ilme oli sekaisin väsymystä ja intoa. Ne tuntuivat
käyneen paljon laihemmiksi meidän poissaollessamme, aivan kuin kaikki
nuo miehet olisivat jo aikoja sitten jäykistyneet kuoliaiksi noihin
hyljättyihin asentoihinsa. Kapteenilla oli köysi kietaistuna ranteensa
ympäri, ja toiseen polveensa nojaten hän kylmästä jäykistynein kasvoin
kieppui edestakaisin; mutta silmät virkeinä hän yhä hallitsi laivaa,
näkemättä ketään, aivan kuin tuo yliluonnollinen ponnistus olisi
vaatinut kaikki hänen voimansa. Sidoimme James Waitin
turvalliseen paikkaan. Hra Baker kompuroi avuksi. Selällään ja ylen
valjuna lojuva hra Creighton mutisi: "Hyvin tehty", ja loi meihin,
Jimmyyn ja taivaaseen pilkallisen katseen ja sulki sitten hitaasti
silmänsä. Siellä täällä joku miehistä hieman liikahti, mutta useimmat
pysyivät tylsinä ja turtuneina, jäykistyneissä asennoissa, kylmästä
väristen ja väristyskohtausten välissä itsekseen mutisten. Aurinko
teki laskuaan. Suunnattoman suuri, pilvetön ja punainen aurinko, joka
aivan kuin kumartui alas nähdäkseen heidän kasvonsa. Tuuli kiiti
vinkuen poikki pitkien auringonsäteiden, jotka kirkkaina, mutta kylminä
paistoivat suoraan tuijottavien silmien avartuneisiin silmäteriin,
saamatta niitä silti värähtämään. Hiussuortuvat ja sotkuiset parrat
olivat meriveden suolasta harmaat. Kasvot olivat kalpeat ja silmien
tummat alukset ulottuivat korviin asti. Huulet olivat sinervät ja
ohuet ja liikkuivat vain vaivoin aivan kuin olisivat olleet liimatut
hampaisiin kiinni. Jotkut irvistelivät murheellisesti päivänpaisteessa,
hytisten kylmästä. Toiset olivat hiljaisia ja alakuloisia. Charley,
jolle äkkiä oli paljastunut nuoruutensa merkityksettömyys, tunsi
itsensä masentuneeksi ja katseli pelokkaana eteensä. Sileäposkiset
norjalaiset näyttivät elähtäneiltä lapsilta, jotka tylsinä tuijottavat.
Suojan puolella lähellä taivaanrantaa hyppäsivät tummat aallot
kohden hehkuvaa aurinkoa. Se vajosi hiljaa, pyöreänä ja leimuavana,
ja aaltojen harjat loiskivat valoympyrän reunoja vasten. Toinen
norjalaisista näytti sen huomaavan ja kovasti säikähtäen ratkesi
puhumaan. Hänen äänensä oli niin outo, että muut liikahtivat. He
liikuttivat jäykästi päätään, tai vaivoin kääntyen katselivat häntä
kummastellen, pelokkaasti tai sanattoman vakaina. Hän pakisi laskevalle
auringolle,
nyökäten päällään, kun suuret aallot alkoivat vyöryä punaisen
auringonkehrän yli; ja avaran ulapan korkeiden, vellovien aaltojen
varjot verhosivat yhä sakenevaan pimeyteen miesten kasvot. Harjapää
hyökyaalto syöksyi kovasti ärjyen aurinkoa kohden, ja se hävisi aivan
kuin olisi sammunut. Pakiseva ääni alkoi sopertaa ja sammui samalla
kuin aurinkokin. Kuului huokauksia. Tyrskyjen ryskettä äkkiä seuraavan
tuulenlakon aikana eräs miehistä sanoi väsyneesti: "Nyt tuo vietävän
hollantilainen on mennyt sekaisin." Vyötäisistään sidottu merimies
taputti kämmenellään kantta herkeämättä ja nopeassa tahdissa. Hämärän
yhä yltyvässä harmaudessa nähtiin koljomaisen vartalon kohoavan perässä
ja lähtevän etenemään nelinryömin aivan kuin jokin suuri, varovainen
peto. Hra Baker siinä kompuroi miesriviä pitkin. Hän öhki rohkaisevasti
itsekullekin ja tunnusteli heidän siteitään. Joku, silmät puoliummessa,
puhkuili kuin olisi ollut tukalan kuuma; toiset vastailivat hänelle
konemaisesti ja unisella äänellä: "On, on, herra!" Hän siirtyi
miehestä mieheen öhkien: "Öh!... Kyllä se tämän myrskyn kestää"; ja
rupesi äkkiarvaamatta äänekkäästi ja vihaisesti soimaamaan Knowlesia
siitä, että tämä oli katkaissut pitkän palan peräsimen varaköysistä.
"Öh!... Sepä hävytöntä... Peräsimen varaköysistä... Ettekö nyt enempää
käsitä!... Öh!... Täysi merimies! — Öh!" Rampa kävi perin noloksi.
Hän mutisi: "Piti saada jotakin siteeksi itselleni, herra." — "Öh!
Siteeksi... itsellenne. Oletteko te rajasuutari vai merimies... häh?
Öh!... Tuota varaköyttä voidaan tarvita aivan paikalla... Öh!...
Enemmän hyötyä laivalle kuin teidän rammasta ruhostanne. Öh!... Pitäkää
se!... Pitäkää se, kun kerran olette ottanut." Hän ryömi hitaasti
tiehensä
mutisten itsekseen, että jotkut ihmiset ovat "pahempia kuin penikat".
Se oli ollut virkistävä välikohtaus. Kuului heikkoja huudahduksia:
"Hei... Hei."... Raskaasti torkkuneet kyselivät hereille säpsähtäen:
"Mitä nyt?... Mitä on tapahtunut?" Vastaukset satelivat odottamattoman
reippaasti: "Perämies se vain rökitti rampaa ties mistä syystä."
— "Ei!..." — "Mitä hän teki?" Joku nauroi täyttä kurkkua. Koko
välikohtaus tuntui toivon tuulahdukselta, muistutukselta entisistä
rauhan päivistä. Donkin, joka oli ollut pelosta aivan tylsänä ja
turtuneena, virkistyi äkkiä ja rupesi huutamaan: "Kuulitteko, miten
ne meitä puhuttelevat? Miksette vedä häntä turpaan — joku teistä?
Lyökää! Lyökää! Tulee rähjäämään meille. Yhtä hyviä miehiä tässä
ollaan! Painutaan nyt helvettiin joka sorkka. Nälkää on saatu kärsiä
tässä lahonneessa purkissa, ja nyt mennään pohjaan noiden riivatun
porhojen tähden! Lyökää!" Hän kirkui yhä synkkenevässä pimeydessä, hän
nyyhki ja niiskutti ulvoen: "Lyökää! Lyökää sitä!" Hänen halveksitun
elämisoikeutensa aiheuttama viha ja pelko pani miesten luonnon
kovemmalle koetukselle kuin yön uhkaavat varjot, jotka lähestyivät
myrskyn taukoamattoman pauhun läpi. Perältä kuului hra Bakerin ääni:
"Aikooko kukaan teistä miehet tukkia hänen suunsa — vai minunko pitää
sinne tulla?" — "Kita kiinni!... Pysy siivolla!" huusivat monet äänet,
suutuksissaan, kylmästä väristen. — "Saatpa minulta kohta vasten
kuonoasi", sanoi muuan näkymätön merimies väsyneellä äänellä, "en aio
antaa perämiehelle sitä vaivaa." Donkin vaikeni ja vaipui epätoivon
hiljaisuuteen. Tummalle taivaalle ilmestyivät tähdet, kiiluen mustan,
vaahtoisen meren päällä, joka välähytti niihin takaisin aaltojen mustan
myllerryksen synnyttämää tuskin huomattavan valjua, sokaisevan valkeaa valoa.
Ikuisen rauhan kaukomailla ne kimaltelivat kylminä ja kolkkoina maan
temmellyksen yläpuolella; ne ympäröivät joka puolelta masennetun ja
vaivatun laivan: säälimättömämpinä kuin riemuitsevan roskajoukon silmät
ja yhtä saavuttamattomina kuin ihmisen sielu.

Jäätävä etelätuuli ulvoi riemuiten taivaan tumman kirkkauden alla.
Kylmä värisytti miehiä niin vastustamattoman rajusti kuin olisi
yrittänyt ravistella heidät kappaleiksi. Lyhyitä vaikerteluja livahti
kuulumattomasti jäykiltä huulilta. Toiset valittivat mutisten, ettei
heillä ollut "mitään tuntoa vyötäisten alapuolella", kun taas silmänsä
sulkeneet kuvittelivat, että heillä oli jäälohkare rinnallaan. Toiset,
jotka säikähtivät sitä, ettei heillä sormissa ollut ollenkaan tuntoa,
takoivat kädellään heikosti kantta — hellittämättä ja uupuneina.
Wamibo tuijotti eteensä tylsän uneksivasti. Norjalaiset ylläpitivät
hampaat kalisten tolkutonta mutinaa. Säästeliäät skotlantilaiset
pitivät päättävästi ponnistellen alaleukansa alallaan. Länsi-Englannin
miehet makasivat isoina ja tyhmän näköisinä, katkeran kärtyisinä.
Muuan miehistä kirosi ja haukotteli vuoroin. Toisen kurkku korisi
hengittäessä. Pari vanhempaa pahan ilman pikihousua, jotka olivat
kylki kyljessä kiinni, kuiskuttelivat surunvoittoisesti eräästä
sunderlandilaisesta majatalon emännästä, jonka molemmat tunsivat. He
kehuivat hänen äidillisyyttään ja aulista anteliaisuuttaan; yrittivätpä
he keskustella alakerran keittiössä olevasta lihapaistista ja isosta
tulestakin. Heidän huulilleen hiljaa häipyvät sanat päättyivät heikkoon
huokailuun. Eräs ääni huudahti äkkiä kylmään yöhön: "Herra Jumala!"
Yksikään ei muuttanut asentoaan eikä välittänyt vähääkään tästä
huudosta. Jokunen pyyhkäisi tolkuttomana yhä uudestaan kädellään
kasvojaan, mutta useimmat eivät näyttäneet mitään elon merkkiä. Heidän
ruumiidensa näin ollessa turtuneina ja liikahtamatta ajatukset sen
sijaan liikkuivat unen nopeudella ja vilkkaudella. Silloin tällöin
he säikähdyttävän äkkiä huudahtaen vastailivat jonkin mieliharhansa
kammottavaan kutsuun, sitten taaskin äänettöminä tutkistellakseen
tunnettujen kasvojen ja tuttujen esineitten näkyä. He palauttivat
mieleensä unohtamiensa laivatoverien hahmoja ja kuulivat kuolleitten
ja kuopattujen päälliköiden ääniä. He muistelivat valaistujen katujen
hälinää, anniskeluhuoneiden höyryävää kuumuutta taikka polttavan kuumia
aurinkoisia päiviä tyynillä ilmoilla merellä.

Hra Baker jätti epävakaan paikkansa ja ryömi, välillä pysähtyen, pitkin
korkokantta. Pimeä kun oli ja nelinkontin kompuroidessaan hän aivan
näytti ruumiita nuuskivalta pedolta. Korkokannon etureunan kohdalla
hän erääseen pylvääseen nojaten kurkisteli isollekannelle. Hänen
mielestään laivassa oli havaittavissa hieno pyrkimys seistä hieman
pystymmässä. Tuuli tuntui vähän rauhoittuneen, mutta meri näytti
yhtä mahtavalta kuin ainakin. Aallot kuohuilivat kauheasti ja kannen
aliparras oli aivan kuin kiehuvan maidon valkean vaahdon peitossa,
takilan taukoamatta laulaessa syvä-äänistä, värähtelevää lauluaan, ja
aina kun laiva heilahti pystyyn päin syöksyi tuuli pitkäveteisesti
ulvoen köysistöön. Hra Baker oli hyvin hiljaa. Hänen vieressään muuan
miehistä alkoi aivan yhtäkkiä ja ylen äänekkäästi huulillaan löpöttää,
aivankuin kylmä olisi väkivalloin murtautunut hänen lävitsensä. Hän
löpisi taukoamatta: — "Ba-ba-babrr-brr-ba-ba." — "Heretkää siitä!"
huusi hra Baker,
hapuillen ympärilleen pimeässä. "Heretkää toki!" Hän ravisteli koipea,
joka oli osunut hänen käteensä. — "Mitä nyt, herra?" huusi Belfast
aivan kuin unesta heräten; "me hoidellaan tässä tätä Jimmyä." —
"Niinkö? Öh! Älkää sitten sellaista menoa pitäkö. Kuka siinä on teidän
vieressänne?" — "Minä se olen — puosu, herra", murisi Länsi-Englannin
mies; "koetetaan pitää hengissä tätä kurjaa pentelettä." — "Vai niin,
vai niin!" sanoi hra Baker. "Eikö sitä voisi tehdä hiljempaa?" — "Hän
tahtoo, että häntä pidettäisiin partaalla", jatkoi puosu ärtyisästi,
"ei sano voivansa hengittää täällä takkien alla." — "Jos hänet
nostetaan, niin hän menee laidan yli", sanoi toinen ääni, "kädet ovat
aivan kohmeessa." — "Sama se minulle. Minä aivan läkähdyn!" huudahti
James Wait selvällä äänellä. — "Älä luulekaan, poikaseni", sanoi puosu
äkäisesti, "sinä lähdet täältä vasta yhdessä meidän muiden kanssa tänä
kauniina yönä." — "Saatte vielä pahempiakin nähdä", sanoi hra Baker
leikillisesti. "Ei tämä ole mitään lasten leikkiä, herra!" vastasi
puosu. "Jotkut meistä täällä perällä ovat melko huonossa kunnossa."
— "Jos nuo penteleen puikot olisi katkaistu, niin laiva uisi aivan
kunnollisesti, ja kaikilla meillä olisi pelastumisen toivo", sanoi joku
huoaten. — "Ei ukko antanut... mitäpä hän meistä huolehtisi", kuiskasi
toinen. — "Huolehtisi teistä!" huudahti hra Baker suuttuneena. "Miksi
hän teistä huolehtisi? Oletteko te sitten naismatkustajia, joista
olisi huolehdittava? Laivasta me olemme täällä huolehtimassa — mutta
muutamista ei ole siihen. Öh!... Mitä erinomaista te sitten oikein
olette toimittaneet, jotta teistä pitäisi huolehtiakin? Öh!... Toiset
teistä eivät tunnu valittamatta kestävän pientä tuulenpihausta." — "No
no, herra. Ei tässä niin kelvottomia sentään olla", väitti Belfast vastaan ääni kylmästä väristen;
"ei... hrrr..." — "Joko taas", huusi perämies tavoitellen
hämärästi häämöttävää jalkaa, "joko taas!... Mutta tehän olette
paitahihasillanne! Mitä tämä merkitsee?" — "Pistin öljyvaatteeni ja
takkini tuon puolikuolleen neekerin ylle — ja hän sanoo läkähtyvänsä",
jutteli Belfast valitellen. — "Et totisesti sanoisi minua neekeriksi,
ellen olisi puolikuollut, senkin Irlannin-kerjäläinen!" kirkui James
Wait ponnekkaasti. — "Sinä... hrrr... sinä et siitä sen valkoisemmaksi
tulisi, vaikka olisit kuinka hyvissä voimissa... Minä tappelen sinun
kanssasi... hrrrr... kauniilla ilmalla... hrrr... toinen käsi selän taa
sidottuna... hrrrrr..." — "En minä tarvitse sinun rääsyjäsi — ilmaa
minä tarvitsen", läähätti toinen heikosti, aivan kuin olisi äkkiä lopen
uupunut.

Kuohut lensivät laivan yli vinkuen ja loiskien. Tylsän turtuneet
miehet, joiden rauhaa kiusalliset torahuudot häiritsivät, huokasivat
ja mutisivat kirosanoja. Hra Baker ryömi vähän suojanpuolelle isona
läiskänä häämöttävän vesitynnyrin luo, jonka kupeessa kuumotti
jotakin valkeata. "Tekö siinä, Podmore?" kysyi hra Baker. Hänen oli
pakko toistaa kysymyksensä kahdesti ennen kuin kokki kääntyi, yskien
hiljakseen. — "Minä, herra. Olen tässä itsekseni rukoillut pikaista
vapautusta, sillä minä olen valmis seuraamaan kutsua... minä..." —
"Kuulkaapa, kokki", keskeytti hra Baker, "miehet aivan menehtyvät
kylmästä." — "Kylmästä!" sanoi kokki haikeasti; "kohta heillä kyllä
on kuumaa kylliksi" — "Mitä?" kysyi hra Baker, tähystellen pitkin
kantta heikosti valaistuun vaahtoavaan veteen. — "Ne ovat jumalatonta
joukkoa", jatkoi kokki juhlallisesti, mutta epävarmalla äänellä, "yhtä jumalatonta joukkoa kuin yleensä kaikki
laivanmiehistöt tässä synninalhossa! Minä taas...", hän vapisi niin,
että tuskin sai sanaa suustaan; hän oli hyvin avonaisella paikalla,
puettuna vain puuvillapuseroon ja ohuihin housuihin, ja polvet koukussa
kyyröttäen häntä siinä vavistessaan pieksivät pistävät suolaiset
pisarat; hänen äänensä kuulosti nääntyneeltä — "minä taas — milloin
hyvänsä... Vanhin poikani, hra Baker... älykäs poika... viimeisenä
sunnuntaina ennen tätä matkaa, kun oltiin maissa, ei tahtonut mennä
kirkkoon, herra. Minä sanon: 'Mene heti paikalla siistimään itsesi,
taikka näytän kuka käski!' Mitä se epatto silloin tekee?... Lammikkoon,
hra Baker — lammikkoon putosi parhaassa takilassaan, herra!...
Vahinko?... 'Ei nyt mikään sinua pelasta, hieno herra!' sanon minä...
Vai vahingossa!... Minä pieksin häntä, kunnes en enää jaksanut kättäni
kohottaa..." Hänen äänensä alkoi käydä sekavaksi. "Minä pieksin häntä!"
hän toisti, hampaat suussa kalisten; sitten hän hetken kuluttua päästi
kuuluville haikean äänen, joka oli puoliksi vaikerrusta, puoliksi
kuorsausta. Hra Baker ravisti häntä olkapäistä. "Hei, kokki! Herätkää,
Podmore! Sanokaa — onko keittiön säiliössä yhtään raikasta vettä?
Laiva ei tunnu enää kallistuvan yhtä paljon — yrittäisin päästä
keulaan. Pisara vettä ei olisi heille pahaksi. Hei! Varokaa, varokaa!"
Kokki ponnistausi liikkeelle. — "Tekö, herra?... Eihän toki!" Hän
alkoi kompuroida yläpartaalle päin. "Keittiö!... Kuuluu minulle!" hän
huusi. — "Kokki on tullut sekapäiseksi", sanoivat monet äänet. Hän
kiljui: "Sekapäinen, minäkö? Minä olen valmiimpi kuolemaan kuin teistä
kukaan, päällystökin mukana — totta vie! Niin kauan kuin laiva kelluu,
niin kauan minä keitän!
Lähden toimittamaan teille kahvia." — "Kokki, te olette herrasmies!"
huusi Belfast. Mutta kokki oli jo menossa tuulenpuolen portaita alas.
Hän pysähtyi hetkeksi huutamaan miehille korkokannelta: — "Niin kauan
kuin laiva kelluu, niin kauan minä keitän!" ja katosi näkyvistä kuin
olisi mereen pudonnut. Ne miehistä, jotka tämän kuulivat, huusivat
hyvä-huutoja hänen jälkeensä, vaikka se kuulostikin aivan sairasten
lasten voivottelulta. Noin tuntia myöhemmin joku sanoi kuuluvasti: "Hän
on mennyttä miestä." — "Nähtävästi", myönteli puosu. "Kauniillakin
ilmalla hän oli kannella yhtä ketteräliikkeinen kuin ensimatkan
lypsylehmä. Pitäisipä lähteä katsomaan." Kukaan ei liikahtanut. Yön
tuntien hitaasti laahustaessa läpi pimeyden ryömi hra Baker moneen
kertaan korkokantta edestakaisin. Muutamat miehistä kuvittelivat
kuulleensa hänen mutisseen päällikön kanssa, mutta siihen aikaan
olivat muistelot paljon elävämpiä kuin mikään tositapaus, eivätkä he
sentähden olleet varmoja siitä, kuuluiko tuo mutina nyt vai vuosia
sitten. Eivät he yrittäneet ottaa siitä selvää. Yksi mutina sinne
tai tänne ei merkinnyt mitään. Oli aivan liian kylmä olla utelias ja
melkeinpä mitään toivoakaan. Heidät valtasi niin kokonaan elämisen
toivo, etteivät tältä suurelta sielun toiminnalta raskineet hetkeä
eikä ajatustakaan ryöstää. Ja elämisen halu piti heidät hengissä,
tylsän välinpitämättöminä ja kestävinä, tuulen ja pakkasen yhtä
ankarasti heitä ahdistellessa; mustan, tähtisen taivaankuvun hiljaa
kiertyessä laivan päällä, joka ajelehti, kuljettaen matkassaan heidän
kärsivällisyytensä ja kärsimyksensä meren myrskyisen yksinäisyyden
halki.

Toisiinsa kiinni sulloutuneina he kuvittelivat olevansa
perin yksinäisiä. He kuulivat vuoroin pitkäveteistä äänekästä ulinaa,
ja vuoroin kärsivät syvän hiljaisuuden vallitessa olemassaolon tuskaa
pitkän pitkinä tunteina. Yön kolkkoudessa he näkivät päivänpaistetta,
tunsivat lämpöä ja samassa säpsähtäen ajattelivat, ettei aurinko enää
milloinkaan nousisi viluista maailmaa lämmittämään. Toiset kuulivat
naurua, kuuntelivat lauluja; korkokannen päässä olevat taas erottivat
äänekästä huutoa ja ihmettelivät, kun silmänsä avattuaan yhä sitä
kuulivat, vaikkakin kovin heikkona ja kaukaisena. Puosu sanoi: "Mutta
kokkihan siellä keulasta päin huutaa, luulemma." Tuskin hän itsekään
sanojaan uskoi tai ääntään tunsi. Kului pitkä aika, ennen kuin seuraava
mies hänen vieressään näytti elonmerkkejä. Tämä silloin pukkasi
naapureitaan sanoen: "Kokki huutelee!" Useat eivät tajunneet, toisia
ei asia liikuttanut; perempänä oleva suuri enemmistö ei uskonut. Mutta
puosu ja eräs miehistä olivat kyllin rohkeita kömpiäkseen keulaan päin
ottamaan selvää asiasta. Tuntui, kuin he olisivat lähteneet jo monta
tuntia sitten, ja pian he unohtuivat. Silloin miehet, jotka jo olivat
heittäytyneet toivottomuuden valtaan, saivat äkkiä halun tehdä pahaa.
He muokkasivat toisiaan nyrkeillä. He iskivät näkemättään kaikkea
pehmeätä mikä sattui olemaan lähellä ja kuiskasivat kiihtyneesti
äärimmäisin ponnistuksin: — "Saadaan kuumaa kahvia, pojat... Puosu
tuo..." — "Älä!... Missä?" — "Tulossa on. Kokki keitti." James Wait
huokasi. Donkin hapuili hurjasti, välittämättä ketä ja mihin potki,
ja huolissaan siitä, etteivät vain päälliköt mitään saisi. Sitä
tuotiin kannulla, ja miehet joivat sitä vuoroin. Se oli kuumaa, ja
samalla kun se poltti rakoille ahnehtivan suulaen, tuntui se vieläkin
uskomattomalta.
Luovuttaessaan kannun miehet sopersivat: "Miten hän sen sai
keitetyksi?" Toiset huutelivat heikosti: "Kiitos!" Hän oli saanut
sen miten kuten toimeen. Perästäpäin Archie selitti, että kokki oli
tehnyt ihmetyön. Ihmettelimme sitä kaikin pitkät ajat, ja se pysyi
kulumattomana keskustelunaiheena matkan loppuun asti. Kun ilma
kaunistui, kysyimme kokilta, miltä tuntui kun keittiön uuni oli
ylösalaisin. Päästyämme jälleen luoteissuuntaamme me tyyninä iltoina
kysyimme, oliko hänen pitänyt seisoa päällään saadakseen jutun
luonnistumaan. Arvailimme, että hän muka oli käyttänyt leipomalautaansa
lauttana ja sillä seisten mukavasti uunia kohentanut; ja parhaamme
mukaan salasimme suuren ihailumme hienon ja älykkään pilailun varjoon.
Hän vakuutti, ettei itsekään tietänyt, miten asia oikein tapahtui,
moitti huikentelevaisuuttamme, julisti juhlallisesti olleensa erikoisen
armoitettu, kun oli saanut pelastaa meidän jumalattomat henkemme.
Epäilemättä hän olikin oikeassa, mutta hänen ei olisi pitänyt olla niin
loukkaavan varma asiastaan — hänen ei olisi pitänyt niin usein viitata
siihen, että meidän olisi käynyt huonosti, jos ei olisi ollut häntä,
ansiokasta ja puhdasta, vastaanottamassa tämän armotyön suorittamista
varten tarvittavaa intoa ja voimaa. Jos pelastumisemme olisi johtunut
hänen hurjapäisyydestään ja ketteryydestään, olisimme ajanpitkään
mukautuneet asiaan; mutta myöntää olevamme pelastumisestamme
kiitollisuuden velassa vain lähimmäisemme hyveellisyydelle ja
pyhyydelle oli meistä yhtä vaikea kuin kenestä muusta hyvänsä.
Ihmiskunnan monien hyväntekijäin tavoin kokkikin käsitti tekonsa kovin
vakavalta kannalta ja korjasi palkintona epäkunnioituksen. Emme silti
kiittämättömiä olleet. Hän pysyi sankarina. Hänen
sanansa — elämänsä merkkisanat — kävivät aivan sananparreksi miesten
suussa kuten valloittajien ja viisaiden sanat. Aina kun joku meistä
myöhemmin joutui ymmälle jotakin yrittäessään, ja toiset kehoittivat
luopumaan koko yrityksestä, ilmoitti tämä päätöksensä kestää ja
onnistua sanoilla: "Niin kauan kuin laiva kelluu, niin kauan minä
keitän!"

Kuuma juoma auttoi meidät aamunkoiton edellä käyvän kylmän kolkkojen
tuntien läpi. Taivaanrannan läheinen taivas kävi vienon punaisen ja
keltaisen väriseksi harvinaisen kotilonkuoren sisäpinnan tavoin. Ja
ylempänä, missä se helmiäisen heleänä hehkui, näkyi musta pilven
lonkare, aivan kuin huikaisevan kirkkaaseen kultakehykseen pantu,
jäljelle jäänyt yön jäte. Valonsäteet tanssivat aaltojen harjoilla.
Miesten silmät kääntyivät itään päin. Auringonpaiste valaisi heidän
väsyneet kasvonsa. He näyttivät heittäytyvän uupumuksensa valtaan,
ikäänkuin olisivat ilopäiviksi luopuneet työnteosta. Kuurana kimalteli
kuivunut suola Singletonin mustalla öljypuvulla. Hän piteli lujasti
peräsimen rattaasta, silmät suurina ja elottomina. Kapteeni Allistoun
tuijotti silmää räpäyttämättä nousevaan aurinkoon. Hänen huulensa
liikkuivat, avautuivat ensi kerran kahteenkymmeneenneljään tuntiin, ja
raikkaalla, lujalla äänellä hän huusi: "Laiva myötätuuleen!"

Terävät komentosanat saivat säpsähtämään kaikki nuo turtuneet miehet
aivan kuin olisi heihin sattunut äkillinen ruoskanisku. Sitten he
paikaltaan hievahtamatta tottumuksen voimasta, tuskin kuuluvasti
mutisten, toistivat komennon. Kapteeni Allistoun katsahti miehiinsä,
ja monet heistä yrittivät sormillaan haparoiden ja toivottomin elein
irroittautua siteistään. Hän uudisti kärsimättömänä käskynsä: "Laiva myötätuuleen. No, hra Baker, pankaa miehet
liikkeelle. Mikä heitä vaivaa?" — "Laiva myötätuuleen. Kuuletteko
siellä?" — "Laiva myötätuuleen!" huusi puosu äkkiä jyrisevällä
äänellä. Hänen äänensä tuntui aivan kuin murtavan kuolinlumouksen.
Miehet rupesivat liikahtelemaan ja ryömimään. "Keulatankoharuspurje
vikkelästi ylös", sanoi päällikkö hyvin kuuluvasti. "Ellette saa sitä
seisoen tehdyksi, niin on teidän tehtävä se pitkällänne — sen pituinen
se. Kiirehtikää!" — "Tulkaa miehet! Annetaan laivaraiskan yrittää",
kehoitti puosu. — "Niinpä niin, laiva myötätuuleen!" huusivat
värähtelevät äänet. Kanssin miehet valmistausivat vastahakoisina
matkaan. Hra Baker hyökkäsi edellä, nelinryöniin öhkien, tietä
näyttämään, ja he seurasivat häntä korkokannen reunan yli. Toiset
jäivät hievahtamatta paikoilleen, mielessään ilkeästi toivoen, ettei
heidän tarvitsisi liikkua paikaltaan ennen kuin tulivat pelastetuiksi
tai hukkuivat rauhassa.

Jonkin ajan kuluttua he näkyivät ilmestyvän
keulakannen etuosaan yksitellen, vaarallisissa asennoissa; kaidepuista
riippumassa; ankkurien yli kömpimässä; ankkuripelin poikkipuuta
syleilemässä tai ankkuriranaa halaamassa. He rehkivät taukoamatta,
heiluttivat käsivarsiaan, polvistuivat, laskeusivat pitkäkseen
kannelle, ponnistausivat pystyyn ja tuntuivat kaikin voimin yrittävän
päästä putoamaan partaan yli mereen. Äkkiä pieni, valkea kankaankappale
lepatti heidän keskellään, kasvoi suuremmaksi, piesten ilmaa. Sen
kapea pää kohosi nykäyksittäin — ja vihdoin se levisi pullistuneena
ja kolmikulmaisena auringonpaisteessa. — "He saivat sen nousemaan!"
huusivat perässä olevat miehet. Kapteeni Allistoun irroitti köyden
ranteestaan ja vyöryi suinpäin
suojan puolelle. Hänen nähtiin nakkelevan isonmaston suojanpuolen
ahtimia vaarnoistaan aaltojen roiskiessa vettä hänen päälleen. —
"Isot raa'at poikittain!" hän sieltä huusi meille, jotka kummastellen
katselimme hänen hommiaan. Epäröimme lähteä liikkeelle. "Isot ahtimet,
kuuletteko. Hilatkaa, hilatkaa toki! Maatkaa selällänne ja hilatkaa!"
hän kirkui itse puoliksi veden vallassa. Emme uskoneet pystyvämme
isoja raakoja liikuttamaan, mutta ne, jotka olivat parhaissa voimissa
ja vähimmän masentuneet, kokivat noudattaa käskyä. Toiset auttoivat
haluttomina. Singletonin silmät välähtivät, kun hän tarrasi uuden
otteen nappuloista. Kapteeni Allistoun kompuroi takaisin tuulen
puolelle. — "Hilatkaa, miehet! Yrittäkää saada ne liikkumaan!
Hilatkaa laivalle avuksi." Hänen tylyt kasvonsa näyttivät kiihtyneiltä
ja raivoisilta. "Joko se alkaa kääntyä, Singleton?" hän huusi. —
"Ei vielä vähääkään, herra", vaakkui vanha merikarhu kauhistuttavan
käheällä äänellä. — "Valvokaa peräsintä, Singleton", mutisi kapteeni.
"Hilatkaa miehet! Eikö teillä ole voimaa enempää kuin hiirellä?
Hilatkaa toki sen verran, että suolanne ansaitsette." Selällään viruva
hra Creighton, ajettuneine jalkoineen ja liidunvalkeine kasvoineen,
vilkutti silmiään; hänen sinertävät huulensa nykähtelivät. Tässä
hurjassa kilvoittelussa miehet kaappasivat kiinni hänestä, ryömivät
hänen loukkaantuneen jalkansa yli, nojasivat polvillaan hänen
rintaansa. Hän pysyi aivan ääneti, purren hammasta huokausta tai
valitusta päästämättä. Päällikön into, tuon hiljaisen miehen huudot,
kiihoittivat meitä. Me hilasimme ja riipuimme oikein joukolla köydestä.
Kuulimme hänen sanovan äkäisesti Donkinille, joka kurjassa kunnossa
loikoi mahallaan: "Jollette tartu ahtimeen, niin isken kallonne halki tällä kiinnitysnappulalla", ja tuo
ihmisten vääryyden uhri vikisi raukkamaisesti ja hävyttömästi: "Nytkö
aiotte meidät murhata", tarttuen äkkiä epätoivon vimmalla köyteen.
Miehet huokasivat, huusivat, hoilasivat merkityksettömiä sanoja,
voivottelivat. Raa'at liikkuivat, kääntyivät hitaasti poikkipäin
tuuleen, joka humisi äänekkäästi raa'annokissa. — "Jo kääntyy,
kapteeni", huusi Singleton, "juuri lähti." — "Kietaiskaapa ahdin
kiinnitysnappulaan. Kietaiskaa kiinni!" huusi kapteeni. Hra Creighton,
joka oli melkein läkähtymäisillään ja liikkumaan kykenemätön, rynnisti
rajusti, ja hänen onnistui vasemmalla kädellään kiristää köysi kiinni.
— "Selvä on!" huusi joku. Hän sulki silmänsä aivan kuin olisi ollut
pyörtymäisillään, ja yhtenä rykelmänä ahtimen kimpussa häärien me
katselimme kauhistuneina mitä laiva nyt tekisi.

Se kääntyi hitaasti aivan kuin sekin kuljettamiensa miesten tavoin
olisi ollut väsynyt ja masentunut. Se laski vähitellen alemmas ja sai
meidät pidättämään henkeämme niin, että olimme aivan tukehtua, ja kun
se oli kääntynyt niin paljon, että tuuli tuli perähangan takaa, se
alkoi saada vauhtia ja saattoi meidät levottomiksi. Oli kammottava
nähdä, kun se melkein kyljellään maaten rupesi liikkumaan eteenpäin
raahaten upoksissa olevaa parrastaan veden läpi. Takilan silmäkiekot
kirnusivat tyrskyävää merta. Kannen alapuoli oli täynnä hurjia
kurimuksia ja vesipyörteitä; ja pitkä alaparras välähytteli silloin
tällöin mustaa lumivalkoisessa vaahtokentässä. Tuuli ulisi kimeästi
mastoissa ja raaoissa; ja aina kun laiva vähänkään vaappui, uskoimme
sen soluvan kyljittäin meren pohjaan altamme. Kun se ensimmäisen kerran
selvästi yritti ponnistautua pystyyn, rohkaisimme sitä heikosti ja epäsointuisesti hoilaten. Suuri aalto
saavutti meidät perästä päin ja uhkaili meitä hetken aikaa
kuohupäisenä; sitten se syöksyi jyskyen peräkuvun alle ja levisi
molemmille puolille laajaksi laukeavaksi vaahtoiluksi. Sen rajun
kohinan läpi kuulimme Singletonin vaakkuvan: "Se tottelee peräsintä!"
Hän oli nyt asettanut molemmat jalkansa tanakasti ristikolle, ja
ratas pyöri nopeasti aina kun hän höllensi otettaan. — "Kääntäkää
niin, että tuuli tulee vasemman perähangan puolelta ja vakaannuttakaa
kulku!" huusi päällikkö, kompuroiden pystyyn, ensimmäisenä koko maassa
pitkänään lojuvasta miesjoukostamme. Jotkut kiljuivat kiihtyneinä: "Se
nousee!" Kaukana keulassa nähtiin hra Baker ja kolme muuta pystyinä
ja tummina varjoina kirkasta taivasta vasten, nostellen käsiään ja
suut ammollaan, kuin olisivat huutaneet yhdestä suusta. Laiva vapisi,
yrittäen nostaa parrastaan, painui takaisin, tuntui hervottomasti
vaipuen aikovan luopua yrityksestään ja heilahti äkkiarvaamattomalla
tempauksella tuulen puolelle, aivan kuin olisi kiskoutunut vapaaksi
kuoleman kourista. Koko se suunnaton vesimäärä, minkä se kannellaan
nosti, viskautui yntänään oikealle puolelle. Kuului kovaa ryskettä.
Rautaluukut murtuivat auki ja jymisivät helisten. Vesi kohosi oikean
partaan yli kohisten kuin padon yli syöksyvä tulva. Kannella oleva vesi
ja laivan molemmin puolin olevat aallot sekaantuivat keskenään korvia
huumaavaksi pauhuksi. Laiva heilui hirveästi. Me nousimme pystyyn ja
heittelehdimme avuttomasti puolelta toiselle. Edestakaisin vierivät
miehet huutelivat: "Nyt sitä mennään!" — "Kyllä se kestää!" Korkean
aallon harjalla laiva hetken aikaa kulki veden mukana purskuttaen
valtavia vesivirtoja kaikista raoista
ja rei’istä. Alihangan ahtimet, jotka vesi oli irroittanut
nappuloistaan, kaikki keulamaston raskaat raa'at, heittelehtivät
kauhistuttavalla nopeudella puolelta toiselle aina kun laiva heilahti.
Keulassa olevien miesten saattoi nähdä kompuroivan sinne tänne
tähystellen pelokkaasti heidän päänsä päällä kieppuvia suunnattoman
suuria raakoja. Purjekankaan riekaleet ja katkenneet köydenpäät
heiluivat tuulessa kuin hiushapset ikään. Läpi kirkkaan päivänpaisteen,
yli aaltojen tyrskyävän melskeen ja hälinän, laiva syöksyi umpimähkään,
sekamelskaisena ja suinpäin, aivan kuin olisi paennut henkensä
kaupalla; ja korkokannella me pyörimme, hoipertelimme sinne tänne
sekapäisinä ja meluavina. Puhuimme kaikki yhtaikaa hiljaa lörpötellen.
Me näytimme sairailta, mutta eleemme olivat mielipuolen. Silmät
loistivat suurina ja kuvattomina hymyilevissä laihoissa kasvoissa,
joihin näytti ripotellun liitujauhoa. Poljimme jalkaa, taputimme
käsiämme ja kykenimme mielestämme hyppäämään ja tekemään mitä hyvänsä;
mutta todellisuudessa tuskin kykenimme pystyssä seisomaan. Kapteeni
Allistoun viittoili jäykkänä ja hintelänä hurjasti korkokannelta hra
Bakerille: "Kiinnittäkää nuo keularaa'at! Kiinnittäkää ne niin hyvin
kuin voitte!" Isolla kannella miehet, hänen huudoistaan kiihtyneinä,
hyökkäsivät vedessä polskien tarkoituksettomasti sinne tänne, vaahdon
pärskyessä heille vyötäisiin asti. Itsekseen, kaukana perällä, yksin
peräsintä hoitamassa, ukko Singleton oli tahallaan tukkinut valkean
partansa kiiltävän takkinsa ylimmän napin alle. Aaltojen hälinän
ja temmellyksen päällä heiluen, laivan murjoutuneen ruhon kaikessa
pituudessaan silmiensä edessä vaaruen kiitäessä eteenpäin, hän seisoi
jäykkänä ja äänettömänä, kaikkien unhoittamana, silmät tarkkaavina. Hänen pystyn vartalonsa edessä vain molemmat
käsivartensa liikkuivat äkillisellä ja nopealla valmiudella, vuoroin
pidättääkseen, vuoroin kiihdyttääkseen ohjausrattaan nappuloiden nopeaa
pyörintää. Hän ohjasi laivaa huolellisesti.




IV


Miehille, joille kuolematon meri on ylenkatseellisessa armossaan
suonut lykkäystä, se oikeamielisenä suo heidän asemassaan hyödyllisen
mahdollisuuden työntekoon. Armeliaisuutensa täydellisessä viisaudessa
se estää heitä rauhassa mietiskelemästä olemassaolon sekavuutta ja
kitkeryyttä, jotteivät he muistaisi ja ehkä vähäksyisi palkkiotansa,
sitä elähdyttävän katkeruuden maljaa, jota he niin usein ovat
maistaneet ja joka niin usein on tempaistu heidän jäykistyviltä, mutta
yhä vastahakoisilta huuliltaan. Heidän täytyy alati sopeuttaa elämänsä
ikuisen säälin mukaan, joka säätää, että raatamisen täytyy olla
raskasta ja taukoamatonta, päivännoususta päivänlaskuun, päivänlaskusta
päivännousuun, kunnes päivien ja öiden rasittavan sarjan pyyhkii
pois työn ja vaivan valtava hiljaisuus, synkeiden, unohtavaisten ja
sitkeiden ihmisten mykkä pelko ja mykkä rohkeus.

Kun kapteeni ja hra Baker sattuivat vastatusten, tuijottivat he hetken
toisiinsa yhtä tiukkaan ja yhtä hämmästyneen näköisinä kuin olisivat
kohdanneet toisensa monen rasittavan vuoden kuluttua. Äänet olivat
painuksissa, ja he kuiskailivat vimmatusti toisilleen. — "Uupuuko
ketään?" kysyi kapteeni Allistoun. — "Ei. Kaikki tallella." — "Ketään
loukkaantunut?" — "Vain toinen perämies." — "Tulen heti katsomaan
häntä. Helpolla
pääsimme." — "Helpolla", äänteli hra Baker heikosti. Hän tarttui
kaidepuihin ja hänen veristävät silmänsä pyörivät. Pieni, harmaa mies
yritti saada aikaan äänen, joka olisi kehnoa mutinaa kuuluvampi, ja
tuijotti kylmästi ja läpitunkevasti perämieheensä. — "Levittäkää
purjeita tuuleen", hän sanoi puhuen käskevästi ja napsauttaen
päättävästi ohuita huuliaan. "Levittäkää purjeita niin pian kuin
mahdollista. Meillä on myötätuuli. Heti, herra! Älkää antako miehille
aikaa tulla tuntoihinsa. He käyvät silloin lopen uupuneiksi ja
kankeiksi, emmekä ikinä... Meidän pitää päästä eteenpäin nyt..."
Laivan raju vaaruminen pani hänet hoipertelemaan; kaidepuut sukelsivat
kimaltelevaan, kihisevään veteen. Hän sai kiinni vantista, viskausi
avuttomasti perämiestä vasten. "... nyt kun meillä vihdoin on
myötätuuli... Levittäkää... purjeita." Hänen päänsä hoippui puolelta
toiselle. Hänen silmäluomensa rupesivat räpyttämään nopeasti. "Ja
pumput — pumput, hra Baker." Hän tirkisteli aivan kuin nuo kasvot
tuossa jalan päässä olisivat olleet puolen mailin takana. "Pitäkää
miehet hommassa... että päästään eteenpäin", hän mutisi väsyneesti
kuin torkahtava ihminen. Samassa hän ravisti itsensä hereille. "Ei
saa seisoa paikallaan. Se ei käy", hän sanoi yrittäen väkinäisesti
hymyillä. Hän hellitti otteensa, ja kun laiva samassa sukelsi, juoksi
hän tahtomattaan lyhykäisin askelin perälle päin, kunnes töytäisi päin
kompassin jalustaa. Pidellen siitä kiinni hän töllisteli tylsästi
ylös Singletoniin, joka häntä huomaamatta tähysteli tarkkaavasti
halkaisijatangon nokkaa. — "Ohjauslaitteet toimivat?" hän kysyi.
Vanhan merimiehen kurkusta kuului korinaa, aivan kuin olisivat sanat
siellä ensin keskenään ratisseet, ennen kuin tulivat kuuluville. — "Se tottelee peräsintä... kuin pikkuvene",
hän vihdoin sanoi hellän käheästi, katsahtamatta vilaukseltakaan
päällikköön — sitten, tarkkaavana, kiepautti ohjausrattaan alas,
pysäytti, kiepautti takaisin taas. Kapteeni Allistoun kiskoi
itsensä irti kompassin jalustan turvista ja rupesi astelemaan
pitkin korkokantta heiluen ja hoiperrellen sinne tänne tasapainoa
tavoitellessaan...

Kalisevat pumpuntangot survoivat tiheässä tahdissa, vauhtipyörien
pyöriessä tasaisesti, hyvää vauhtia, isonmaston juurella, viskellen
edestakaisin kahta pumpunvarsista kiinni pitelevää, voimatonta
miesjoukkoa. Timperi, joka aina välillä peilasi pumpun, huusi
koneellisesti: "Parantakaa pojat! Heilukaa vain!" Hra Baker ei
kyennyt puhumaan, mutta kylläkin huutamaan; ja hänen haukkumisensa
ärsyttäminä miehet hoitelivat köysiä, levittivät uusia purjeita; ja
vaikk'eivät uskoneet pystyvänsä liikkumaankaan, kuljettivat he painavia
pylpyröitä mastoon?- tiukensivat nuoria. Hoiperrellen ja epätoivoisesti
ponnistellen he kapusivat ylös. Heitä huimasi käsiä vaihtaessaan ja
haparoiden raa'alle astuessaan tai epätoivon vimmalla tarttuessaan
ensimmäiseen käsillä olevaan köyteen. Se seikka, että he hädin tuskin
pelastuivat putoamasta, ei häirinnyt heidän sydämensä hidasta sykintää;
syvällä heidän allaan kuohuvien aaltojen pauhu kuului yhtenäisenä ja
jatkuvana kuin olisi se ollut toisesta maailmasta tulevaa epäselvää
huminaa, tuuli sai heidän silmänsä vettä vuotamaan ja yritti rajuilla
puuskillaan kiskoa heidät irti epävarmoista asemistaan. Kasvot vettä
valuen ja hiukset tuulessa liehuen he heiluivat ylös ja alas taivaan ja
aaltojen välillä, kiipeillen raa'annokkien yli, ryömien jalkanuorilla;
kietaisten käsivartensa raa'an kannikkeiden ympäri saadakseen kätensä
vapaiksi, tai seisten pystyssä tueköysiin nojaten. Heidän ajatuksensa
harhailivat epämääräisinä levontoiveen ja elämisentoiveen välimailla,
samalla kuin heidän kangistuneet sormensa haparoiden irroittivat
nokkaköytteitä, hapuilivat puukkoa tai pitelivät lujasti kiinni
kestääkseen purjeiden rajuja iskuja. He tuijottivat villeinä toinen
toisiinsa, viittoilivat hurjasti toisella kädellään samalla kuin
toisessa pitelivät elämäänsä, katsoivat alas veden vallassa olevaan
kannen kaistaleeseen, huusivat alihangan puolelle: "Hellittäkää!"...
"Tiukentakaa!"... "Kiinni nyt!" Heidän huulensa liikkuivat, heidän
silmissään välähti raivo ja kiihko tulla ymmärretyksi, mutta
tuuli viskasi heidän sanansa kuulumattomina levottomaan mereen.
Sietämättömässä ja loppumattomassa jännityksessä he työskentelivät
aivan kuin miehet, jotka armoton uni on pakottanut toimimaan
tulikuumassa tai jääkylmässä ympäristössä. Heidän oli vuoroin
kuuma olla, vuoroin värisivät kylmästä. Silmiä kirveli kuin
tulipalosta tulevassa savussa; heidän päänsä tuntuivat olevan aivan
pakahtumaisillaan, joka kerta kuin huusivat. Tuntui kuin olisivat kovat
sormet pidelleet heitä kurkusta. Joka kerta kuin laiva keikahti heistä
tuntui, että nyt on pakko hellittää! Nyt täältä kaikki varisemme,
— ja mastossa hajallaan ollen he huutelivat hurjina: "Huomio —
köydestä kiinni."... "Reivi selvä."... "Kääntäkää sitä pylpyrää..." He
nyökkäilivät epätoivoisesti; pudistivat päätänsä raivoissaan: "Ei! Ei!
Alhaalta ylöspäin." Näytti aivan kuin olisivat he verisesti vihanneet
toisiaan. Halu päästä erilleen kaikesta tästä kalvoi heidän rintaansa,
ja halu suorittaa hyvin kaikki tehtävät tuntui polttavalta tuskalta. He
kirosivat kohtaloaan, halveksivat elämäänsä ja tuhlasivat voimiaan toisilleen
vihoittelemalla. Purjemies, kalju pää paljaana, hääri kuumeisella
kiireellä, unohtaen tuttavuutensa moniin amiraaleihin. Puosu,
kiivetessään mastoon puikkoineen ja merimieslankakimppuineen, tai
raa'alla polvistuessaan ja valmiina ryhtymään käsiksi kukonjalkaan,
näki hetkellisesti ohimeneviä näkyjä maalaiskylästä, vanhasta
eukostaan ja pojistaan. Hra Baker, joka oli kovin heikoissa voimissa,
hoiperteli sinne tänne, öhkien ja lannistumattomana, kuin olisi hän
ollut terästä. Hän väijyi mastosta alastulevia raskaasti huohottavia
miehiä. Hän komensi, rohkaisi, nuhteli. "No sitten — ison märssyn
kimppuun nyt! Mitä siellä seisoa töllistelette!" — "Eikö meille anneta
ollenkaan lepoa?" mutistiin hänen lähellään. Hän kiepsahti rajusti
päin, mieli masentuneena. — "Ei! Levosta ei puhettakaan, ennen kuin
työ on suoritettu. Ponnistakaa kunnes tuuperrutte. Sitä vartenhan
täällä olette." Kumarassa oleva merimies hänen vierellään naurahti.
— "Ponnista kunnes kuolet", hän katkerasti korisi, sylkäisi sitten
leveään kouraansa, heilautti kätensä korkealle ja tarttuen köyteen niin
ylhäältä kuin yletti päästi kuuluville surunvoittoisen, valittavan
yhteisvetohoilauksen. Peräkannelle syöksyi valtainen aalto ja viskasi
koko miesjoukon sätkytellen suojanpuolelle. Lakkeja ja puukankia
uiskenteli veden pinnalla. Nyrkkiin puristuneita käsiä, potkivia
koipia, vettä sylkeviä naamoja pisti esiin valkoisena kuohuvasta
vedestä. Hra Baker, joka oli viskautunut alas toisten mukana, kiljui:
"Älkää hellittäkö siitä köydestä! Pidelkää kiinni siitä, lujasti!" Ja
vaikka tuo raju heitto oli kolhinut miesten paikat helliksi, eivät he
sittenkään siitä hellittäneet, aivan kuin olisi siitä riippunut heidän elämänsä onni. Laiva kiiti eteenpäin, rajusti vaaruen,
ja korkealle kohoavat aallon harjat vilahtivat valkopäisinä
kummaltakin puolelta ohi. Pumput saatiin tyhjiksi. Ahtimet pujotettiin
pylpyröihinsä. Kaikki kolme märssypurjetta ja keulapurje saatiin
levitetyiksi. Laiva syöksyi nopeammin vetten halki, jättäen jälkeensä
kiitävät aallot. Takaa kuului kaukaisten aaltojen uhkaava ärjyntä —
täyttäen ilman hirveällä värinällä. Ja hävityksen vallassa, murjottuna
ja haavoittuneena se kulki vaahdoten pohjoista kohti, aivan kuin
korkean pyrkimyksensä innoittamana...

Kanssi oli märkää hävityksen kauhistusta. Happamin naamoin he
katselivat asumustaan. Se oli limainen ja vettä tippuva; se kumisi
onttona tuulessa, ja siellä virui muodottomia jäännöksiä, niinkuin
puolittain veden vallassa olevassa rantakallioluolassa. Monet olivat
menettäneet kaiken maallisen omaisuutensa, mutta oikeanpuolen vartion
miehistä useimmilla oli arkkunsa tallella; hienoja vesivirtoja
niistä kuitenkin virtaili. Vuoteet olivat läpimärät; lattialla
levällään olevia, johonkin naulaan tarttuneita ja siten pelastuneita
vuodepeitteitä tallattiin jalkoihin. He kiskoivat märkiä rääsyjä
pahanhajuisista loukoista ja väännettyään veden niistä tunsivat omansa.
Toiset hymyilivät jäykästi. Toiset tuijottivat ympärilleen tylsinä
ja sanattomina. Kuului ilonhuudahduksia vanhojen liivien löytymisen
johdosta, ja surullisia murahteluja, kun mustien, murskautuneiden
vuodelautojen joukosta löytyi muodottomia tavaranjäännöksiä. Toinen
lampuista tavattiin ruhjoutuneena kokkapuun alta. Charley vaikeroi
hiljaa itsekseen. Knowles kompuroi sinne tänne, nuuskien ja tutkien
pimeitä paikkoja, löytääkseen pelastunutta tavaraa. Hän kaatoi likavettä muutamasta saappaasta ja koetti löytää sille omistajaa. Ne,
joita suuret menetyksensä masensivat, istuivat keulasopen luukulla,
kyynärpäät polviin ja nyrkit poskiin nojaten, välittämättä kohottaa
katsettaan. Hän työnsi sen heidän nenänsä alle. "Tässä on hyvä saapas.
Onko sinun?" He ärähtivät: "Ei — lähde kävelemään." Muuan tiuskasi:
"Vie se hornan kattilaan siitä." Hän tuntui aivan hämmästyvän. "Mitä?
Sehän on hyvä saapas", mutta kun hän samassa muisti, että itse oli
menettänyt joka rievun vaatteistaan, viskasi hän löytönsä menemään
ja rupesi kiroamaan. Himmeässä valaistuksessa sadattelevat äänet
kajahtelivat. Tuli sisään mies, antaen kättensä vaipua alas, seisoi
liikahtamatta ovensuussa ja hoki: "Onpa täällä helkkarin siivo! Onpa
täällä helkkarin siivo!" Jotkut penkoivat veden vallassa olevista
arkuistaan tupakkaa. He hengittivät syvään, huusivat pää alhaalla:
"Katsopa, Jack, tuotakin!..." — "Katso, Sam! Pyhävaatteet aivan
pilalla." Eräs miehistä kiroili vedet silmissä nostaessaan ilmaan
vettä valuvia housujaan. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen.
Kissa ilmestyi jostakin. Sitä juhlittiin. He sieppasivat sen toinen
toiseltaan ja silittelivät sitä hyväilynimiä mutisten. He arvailivat,
missä se oli ollut "sään pidossa" ja kiistelivät asiasta. Syntyi
kinasteleva väittely. Kaksi miestä tuli huoneeseen tuoden muassaan
sangollisen juomavettä, ja kaikki kokoontuivat sen ympäri; mutta kolli
tuli laihana ja naukuvana, karvat pystyssä likelle ja sai ensiksi
juoda. Pari miestä lähti perälaivalta noutamaan öljyä ja laivakorppuja.

Sitten miehet vuoroin siivoilivat lattiaa ja nakersivat välillä kovaa
leipää ja koettivat järjestää olojaan siedettäväksi. He nukkuivat
samassa vuoteessa. Järjestettiin
saappaiden ja öljypukujen käyttövuorot. He puhuttelivat toisiaan
"velihopeaksi" ja "hyväksi mieheksi" iloisella äänensävyllä. Kuului
ystävällisiä läiskähdyksiä. Leikkipuheet lentelivät. Jotkut oikaisivat
itsensä märälle kannelle ja nukkuivat käsivarret koukussa pään alla,
ja toiset tupakoivat, luukulla istuen. Heidän uupuneet kasvonsa
häämöittivät ohuen, sinisen usvan läpi, rauhoittuneina ja silmät
säkenöiden. Puosu pisti päänsä sisään oviaukosta. "Vapauttakaa
peränpitäjä, joku teistä" — hän huusi kanssiin — "on kuuden lasin
aika. Eikös jukoliste Singletonin ukko ole ollut siellä yhteen
menoon kolmekymmentä tuntia. Olettepa te hienoa joukkoa." Hän
paiskasi oven kiinni taas. "Perämiehen vartio on kannella", virkkoi
joku. "Hei, Donkin, sinun on vuorosi!" huusi kolme, neljä ääntä
yht'aikaa. Hän oli ryöminyt tyhjään makuukopperoon ja makasi hiljaa
märjillä pohjalaudoilla. "Donkin, sinulla on peränpitovuoro!" Hän
ei äännähtänytkään. "Donkin on kuollut", irvisteli joku. "No myykää
sitten hänen hieno pukunsa", huusi toinen. "Donkin, jos et lähde
perää pitämään, niin myyvät pukusi — kuuletko?" ilkkui kolmas.
Kuului vaikerrusta hänen mustasta aukostaan. Hän valitti särkyä joka
jäsenessään, hän vikisi surkeasti. "Ei häntä haluta", huusi halveksiva
ääni, "sinun vuorosi, Davies." Nuori merimies nousi pystyyn, kohauttaen
olkapäitään. Donkin pisti päänsä esiin, ja kanssin kellertävässä
valaistuksessa hänen kasvonsa näyttivät nääntyneiltä ja aavemaisilta.
"Saat naulan tupakkaa", hän vinkui lepyttävällä äänellä, "kohta kun
noudan sitä perästä. Minä annan — totta vie..." Davies viittasi
kädellään myönnytykseksi, ja pää katosi. "Minä menen", hän sanoi,
"mutta sinä saat sen maksaa." Hän asteli hoiperrellen, mutta päättävästi
ovelle. "Niin minä maksankin", vikisi Donkin, pistäen päänsä taas
esille hänen lähtiessään. "Niin minä maksankin — totta vie...
naulan... kolme shillinkiä on tavallinen hinta." Davies työnsi oven
auki. "Saat maksaa, minkä minä määrään... kun ilma kaunistuu", hän
huusi olkansa yli. Eräs miehistä riisui vikkelästi märän öljytakkinsa
ja viskasi sen hänen päähänsä. "Heh, Walesin-poika — siitä saat,
simpanssi!" — "Kiitos vain!" hän pimeästä huusi äänellä, joka kaikui
yli vyöryvän vetten pauhun. Kuului, kun hän saapasteli vedessä;
suuri aalto vyöryi ryskyen laivaan. "Hän sai jo kylpynsä", virkkoi
juronaamainen pikihousu. "Sai, sai!" murisivat toiset. Pitkän
äänettömyyden jälkeen Wamibo alkoi pitää omituista ääntelyä. "Hei, mikä
sinua vaivaa?" sanoi joku äreästi. "Hän sanoo, että hän kyllä olisi
mennyt Davyn sijasta", selitti Archie, joka tavallisesti toimi ryssän
tulkkina. "Sen kyllä uskon!" huusivat monet. — "Älä ole milläsikään,
turkkilainen... Sinä vältät, jöröjukka... Vuoro kyllä tulee sinullekin
aikanaan... Saatatpa piankin rikastua." He vaikenivat äkkiä ja
käänsivät päänsä oveen päin. Singleton tuli sisään, astui pari askelta
ja seisoi sitten paikallaan hiljaa huojuen. Meri kohisi, syöksyi ärjyen
keulan ohitse ja kanssi vapisi, syvästi kumisten; lampun liekki lepatti
ja lamppu itse heilui kuin kellon heiluri. Hän tuijotti uneksivan
tolkuttomasti, aivan kuin ei olisi kyennyt erottamaan liikkumattomia
miehiä heidän levottomista varjoistaan. Kuului kauhistunutta mutinaa:
— "Hei, hei."... "Miltä nyt ulkona näyttää, Singleton?" Luukulla
istujat kohottivat ääntämättä katseensa, ja laivan lähinnä vanhin
merimies (he kaksi käsittivät hyvin toisensa, vaikka tuskin vaihtoivat
kolmea sanaa päivässä)
katsahti ystäväänsä tarkkaavasti hetkisen, otti sitten savipiipun
suustaan ja tarjosi sen sanaa sanomatta ukolle. Singleton ojensi
kätensä, mutta ei saanut siitä kiinni, vaan alkoi hoippua ja tuupertui
samassa silmilleen, kaatuen ryskeellä pitkäkseen kannelle. Miehet
ympärillä hätääntyivät. He tunkeutuivat liki, huutaen: "Hän on aivan
lopussa!"... "Kääntäkää selälleen!"... "Älkää tunkeko!" Joukon
pelästyneitä silmiä katsellessa alas häneen, hän makasi selällään,
tuijottaen ylöspäin sietämättömän jäykästi. Yleisen hämmingin
aiheuttamassa täydellisessä hiljaisuudessa hän virkkoi kolkolla
äänellä: "Ei minua mikään vaivaa", ja hapuili käsillään. Miehet
auttoivat hänet pystyyn. Hän mutisi epätoivoisella äänellä: "Alan
käydä vanhaksi... vanhaksi." — "Tekö muka vanhaksi!" huusi Belfast
reippaasti, tilanteen käsittäen. Joka puolelta kannatettuna hän
seisoi allapäin. "Voitteko paremmin?" kysyttiin. Hän tuijotti heihin
altakulmain suurilla, mustilla silmillään, pitkä, tuuhea parta valkeana
levällään rinnalla. "Vanha! Vanha!" hän hoki alakuloisena. Toisten
avulla hän pääsi makuulokeroonsa. Siellä oli jokin pehmeä, limainen
röykkiö, joka haisi samanlaiselta kuin matalan veden aikana näkyvissä
oleva mutainen veden pohja. Se oli hänen vedenuuttama olkivuoteensa.
Kouristuksentapaisesti ponnistaen hän viskausi sille, ja sieltä
ahtaasta pimennosta hänen kuultiin ärtyisenä murisevan kuin ärsytetty
villieläin luolassaan: "Hieman puhaltelee... jopa nyt jotakin...
en pysy pystyssä... vanha!" Vihdoin hän nukahti. Hän hengitti
raskaasti, pitkät merisaappaat jalassa, sadehattu päässään, ja hänen
öljyvaatteensa kahisivat, kun hän syvästi huoahtaen käänsi kylkeä.
Miehet keskustelivat hänestä osaaottavasti kuiskaillen.
"Tämä murtaa hänet."... "Hevosen terveys."... "Niin. Mutta eipä
ukko enää ole entisensä." Surullisesti muristen he heittivät hänet
rauhaan. Mutta puolenyön aikaan hän ilmestyi toimeensa kannelle,
aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja vastasi huudettaessa
surunvoittoisella äänellä: "Täällä!" Hän hautoi mietteitään enemmän
kuin ennen, tutkimattoman äänettömänä ja surullisen näköisenä. Hän oli
jo vuosikausia kuullut itseään mainittavan "vanhaksi Singletoniksi",
ja oli rauhallisesti suostunut tähän nimitykseen, pitäen sitä
jonkinlaisena kunnioituksen osoituksena itselleen, taisteltuaan puolen
vuosisataa meren suosiomieltä ja sen raivokkuutta vastaan. Hän ei ollut
ikinä tullut ajatelleeksi omaa itseään. Hän eli vahingoittumattomana,
aivan kuin olisi hän ollut hävittämätön, kiusausten ympäröimänä,
myrskyjen myllertäessä. Hän oli läähättänyt auringonpaisteessa,
hytissyt pakkasessa; kärsinyt nälkää, janoa, irstailua, kestänyt
monet koetukset — tuntenut kaikki intohimot. Vanha! Hänestä tuntui,
että hän vihdoinkin oli murtunut. Ja miehen tavoin, joka on kavalasti
sidottu nukkuessaan, hän heräsi laiminlyötyjen vuosien pitkän sarjan
kahlehtimana. Hänen oli alettava oikopäätä kantaa koko elämänsä
taakkaa, ja hän tunsi sen melkeinpä ylittävän voimansa. Vanha! Hän
liikutteli käsivarsiaan, pudisti päätään, tunnusteli jäseniään.
Käymässä vanhaksi... entä sitten? Hän silmäili kuolematonta merta; hän
näki sen muuttumattomana, mustana ja kuohuvana, tähtien ikuisesti sitä
tarkastellessa; hän kuuli sen kärsimättömästi kutsuvan itseään tuosta
armottomasta laajuudesta, joka oli täynnä levottomuutta, melskettä
ja kauhua. Hän tarkasteli sitä kauas silmän kantamattomiin ja näki
kidutetun ja sokean äärettömyyden, vaikeroivan ja raivoisan, joka vaati hänen sitkeän elämänsä joka ainoan
hetken ja elämän päätyttyä tulisi vaatimaan orjansa kuluneen ruumiin.

Tuuli oli loppumassa. Se kääntyi nopeaan, muuttui kolkoksi kaakkoiseksi
ja kuoli kokonaan, työntäen laivaa komeasti pohjoiseen päin,
pasaatituulen iloiseen päivänpaisteeseen. Nopeakulkuisena ja valkeana
se kiiti suoraa suuntaa kotiin päin, taivaan sinisenä kaartuessa
sen ylitse ja sinisen meren levitessä sen ympärillä. Se kuljetti
mukanaan Singletonin täydennetyn viisauden, Donkinin hempeämielisen
herkkätuntoisuuden ja meidän kaikkien itserakkaan mielettömyyden.
Hyödyttömän sekamelskan tunnit olivat unohtuneet; noiden synkkien
hetkien pelkoa ja sieluntuskaa ei milloinkaan muisteltu kauniiden
ilmojen hehkuvassa rauhallisuudessa. Mutta sittenkin tuntui siltä
kuin olisi elämä alkanut aivan alusta, aivan kuin olisimme olleet
kuolleina ja taas heränneet eloon. Matkan koko alkupuoli, Niemen
toisella puolella oleva Intian valtameri, oli aivan kuin usvan
peitossa, ikäänkuin jonkin entisen olemassaolon lähtemätön aavistus.
Se oli päättynyt — sitten seurasi tyhjiä hetkiä: jokin hämärä utukuva
— sitten taas elimme! Singletonilla oli nyt haudottavanaan synkkä
totuus; hra Creightonilla oli vioittunut jalka; kokilla maine — ja
hän käyttikin aivan häpeämättä tätä kunnostautumistaan hyväkseen.
Donkin oli saanut uutta surun aihetta. Hän hoki myötäänsä: "Hän
sanoi, että hän murskaa minun kalloni — kuulitteko? Meidät murhataan
tästäpuolin joka pikkuseikan vuoksi." Meistä rupesi vähitellen asia
tuntumaan kammottavalta. Ja meillä oli suuret luulot itsestämme.
Kehuimme rohkeuttamme, pystyväisyyttämme, työtarmoamme. Muistelimme
kunnioitettavia erikoistapauksia: alttiuttamme, lannistumatonta kestävyyttämme — ja
olimme niistä ylpeät, aivan kuin omaehtoisesti olisimme niihin
ryhtyneet. Muistimme vaaran, jossa olimme olleet, ponnistuksemme
— mutta pidimme sopivana olla muistamatta kauheaa pelkoamme.
Panettelimme päälliköitämme — jotka eivät olleet tehneet mitään —
ja kuuntelimme Donkinin tenhosanoja. Hänen innostuksensa puolustaa
meidän oikeuksiamme, hänen omanvoitonpyytämätön huolehtimisensa meidän
arvokkuudestamme eivät vähääkään heikentyneet, vaikka me entiseen
tapaan herjasimme häntä ja väheksyen katselimme häntä. Me halveksimme
häntä aivan määrättömästi — mutta emme voineet olla intomielin
kuuntelematta tuon täysipainoisen taiteilijan puhetta. Hän kehui meitä
hyviksi miehiksi — "riivatun uljas joukko hyviä miehiä." Kiittikö
meitä siitä kukaan? Kuka välitti vähääkään niistä vääryyksistä,
joita kärsimme? Emmekö eläneet "koiran elämää kahden punnan kymmenen
shillingin kuupalkalla". Riittikö tuo kurja palkka mielestämme
korvaamaan hengenvaaraa, jossa elimme, ja vaatteittemme menetystä?
"Joka ainoa riepu on mennyt", hän huusi. Hän sai meidät unohtamaan,
ettei hän ainakaan ollut mitään omaansa menettänyt. Nuoremmat miehet
kuuntelivat ajatellen, että tämä Donkin on viekas kaveri, vaikkei
hänessä tosin miestä ole minkään vertaa. Norjalaisia peloitti hänen
rohkeutensa; Wamibo ei käsittänyt, ja vanhemmat merimiehet nyökäyttivät
miettivästi päätään, niin että ohuet kultarenkaat heidän lihavissa,
karvaisissa korvalehdissään kimaltelivat. Vakavat, ahavoituneet kasvot
nojasivat aprikoiden tatuoituihin kyynärvarsiin. Suonikkaat, ruskeat
kourat pitelivät kuhmuisissa sormissaan likaisen valkeita, suitsuavia
savipiippuja.
He kuuntelivat, tutkimattomina, leveäharteisina, kumarassa istuen ja
ankaran äänettöminä. Hän puhui tulisella kiihkolla, halveksittuna,
mutta vastustamattomana. Hänen ihannoivan likainen puhetulvansa virtasi
sameana vuona myrkytetystä lähteestä. Hänen pienet, välkehtivät
silmänsä tanssivat, kääntyen oikealle ja vasemmalle, tähyillen oliko
päällysmiestä tulossa. Välistä hra Baker, mennessään keulajaluksia
tarkastamaan, joutui jäykkänä saapastamaan äkkiä vaienneiden miesten
ohitse; tai nilkutti hra Creighton kantta pitkin, sileänaamaisena,
nuorekkaana, entistään vakavampana, kirkkailla silmillään tiukasti
tuijottaen lyhyeen äänettömyyteemme. Hänen mentyään ohi Donkin aloitti
uudestaan, heittäen salamyhkäisiä syrjäsilmäyksiä. — "Siinä meni
yksi. Joku teistä sitoi hänet kiinni tuona päivänä. Oletteko saaneet
kiitosta siitä? Eikö hän vain entistä pahemmin teitä kyyditä?...
Olisitte antaneet hänen tipahtaa mereen... Mikäpä siinä? Vähemmän
vaivaa olisi ollut. Mikäpä siinä?" Hän lähestyi tuttavallisesti,
kaikkosi kauemmas vaikuttavin elein; hän kuiskasi, huusi, heilutti
kuihtuneita käsivarsiaan, jotka eivät olleet piipun vartta paksummat
— ojensi laihaa kaulaansa — pärskytti sylkeä — katsoi karsaasti.
Hänen kiihkeäin puheidensa lomassa kuului tuulen hiljaista huountaa
köysistössä; huomioonottamatta jätetty rauhallinen meri mutisi
hiljaista, varoittavaa kuiskettaan laivan kupeilla. Inhosimme tuota
kuvatusta, mutta emme pystyneet kieltämään hänen väitteittensä
selkeää totuutta. Kaikki oli niin päivän selvää. Epäilemättä me
olimme kunnon miehiä; kärsimyksemme olivat suuret ja palkkamme pieni.
Ponnistuksillamme me olimme pelastaneet laivan, mutta päällikölle siitä
kunnia tulisi. Mitä hän oli tehnyt? me vain kysyimme. Donkin kysyi: "Mitä hän olisi voinut tehdä ilman meitä?"
emmekä me pystyneet siihen vastaamaan. Meitä painosti maailman
vääryys, meitä ihmetytti, miten olimme voineet elää niin kauan sen
taakan alla huomaamatta onnetonta tilaamme, meitä suututti kiusallinen
epäluulo, että olimme olleet vailla arvostelukykyä. Donkin vakuutti
meille, että se johtui kokonaan "meidän hyväntahtoisuudestamme", mutta
sellainen yksinkertainen viisastelu ei meitä kyennyt lohduttamaan.
Meissä oli tarpeeksi miestä rohkeasti myöntämään itsellemme, että
olimme henkisesti vajamittaisia; mutta siitä lähtien lakkasimme häntä
potkimasta, nipistämästä nenästä, vahingossa kumoon työntämästä,
mikä viime aikoina, Hyvän toivon niemen sivuutettuamme, oli ollut
jokapäiväistä huvitteluamme. Davies lakkasi puhumasta hänelle
ärsyttävästi mustelmilla olevista silmistä ja litistyneistä nenistä.
Charley, joka oli huomattavasti asettunut myrskyn jälkeen, ei enää
pilkkaillut häntä. Knowles teki hänelle kunnioittavasti ja taitavasti
ilmehtimällä sellaisia kysymyksiä kuin: "Voisiko meillä sitten olla
samat sapuskat kuin perämiehilläkin? Voitaisiinko jäädä kaikki maihin
siihen asti, kunnes se meille myönnetään?" Hän vastasi reippaasti ja
halveksivan varmasti; hän rehenteli vakuuttavasti vaatteissa, jotka
olivat hänelle aivan liian väljät, aivan kuin hän olisi yrittänyt
pukeutua valepukuun. Ne olivat enimmäkseen Jimmyn vaatteita — vaikka
hän kyllä kernaasti otti vastaan mitä hyvänsä ja keltä tahansa; mutta
Jimmy oli ainoa, jolla oli jotakin liikaa. Hän oli äärettömän ihastunut
Jimmyyn. Hän teeskenteli alituiseen Jimmyn pikku kopperossa, palvellen
Jimmyä hänen tarpeissansa, mukautuen hänen oikkuihinsa, alistuen hänen kärtyisään täsmällisyyteensä, usein
naurellen yhdessä hänen kanssaan. Häntä ei mikään pidättänyt
armeliaisuustyöstänsä, käymästä sairaan luona, varsinkin jos kannella
oli jotakin raskasta hilattavaa. Hra Baker oli jo kahdesti lennättänyt
hänet niskasta pois sieltä meidän sanomattomaksi häpeäksemme. Pitikö
sitten sairas toveri heittää hoitoa vaille? Oliko oikein rääkätä
meitä syystä, että hoitelimme toveriamme? — "Mitä?" murahti hra
Baker, kääntyen uhkaavasti kohden mutinaa, ja koko puoliympyrä astui
yhtenä miehenä askeleen taaksepäin. "Levittäkää märssysivupurje.
Vikkelästi mastoon, Donkin, kurenuoria lappamaan", komensi perämies
jäykästi. "Viekää purje mukana; avatkaa laskinnuora. Auttakaa toiset."
Kun sitten purje oli levitetty, poistui hän hitaasti perälaivalle
ja tarkasteli kompassia kauan aikaa, huolekkaana, mietteissään ja
raskaasti hengittäen, aivan kuin laivaan tunkeutunut selittämätön
nurjamielisyyden saasta olisi häntä tukahuttanut. "Mitähän heillä
nyt on tekeillä?" hän ajatteli. "En käsitä tätä loitolla pysymistä
ja mutinaa. Ja kuitenkin tämä on nykypäiväiseksi miehistöksi hyvä
miehistö." Miehet kannella vaihtoivat keskenään katkeria sanoja, joita
heissä herätti mieletön suuttumus jotakin väärää ja korjaamatonta
kohtaan, jota ei voinut kieltää ja joka kaikui heidän korvissaan
vielä kauan senkin jälkeen kuin Donkin oli lakannut puhumasta. Pieni
maailmamme kulki käyrää ja järkähtämätöntä latuaan kuljettaen mukanaan
tyytymätöntä ja kiihkeää väestöä. Heitä lohdutti omalla kolkolla
tavallaan oman tunnustusta saavuttamattoman arvonsa erittely; ja
Donkinin toivehikkaiden oppien innoittamina he uneksivat ajasta,
jolloin jokainen yksinäinen laiva tulisi kulkemaan tyynellä merellä
miehistönä vauraita ja hyvin ruokittuja päälliköitä.

Matka näytti venyvän pitkäksi. Hiljainen ja epävakainen kaakkoispasaati
oli jäänyt taakse; ja sitten laiva päiväntasaajan seuduilla, harmaan,
matalan taivaan alla, tukahuttavassa kuumuudessa, kellui tasaisella
meren pinnalla, joka muistutti hiottua lasilevyä. Taivaanrannalla oli
uhkaavia ukkosvihureita. Ne kiertelivät kaukaa laivaa, vihaisesti
äristen aivan kuin joukko villejä petoja, jotka arkailevat hyökätä
kimppuun. Näkymätön aurinko, joka värjyi pystysuorien mastojen
vaiheilla, muodosti pilviin tuhruisen täplän sateetonta valoa, ja
samanlainen valjun sädehtivä täplä seurasi sitä idästä länteen veden
kimaltelemattomalla pinnalla. Yöllä, maan ja taivaan läpinäkymättömässä
pimeydessä, heilui äänettöminä leveitä tulivyöhykkeitä ja puolen
sekunnin ajan tyvenessä kelluva alus näkyi selvästi mastoineen ja
takiloineen, joka purje ja köysi selkeänä ja mustana tulenleimauksen
keskustassa, aivan kuin se olisi ollut tulipalloon suljettu hiiltynyt
laiva. Ja sitten se taas pitkiksi tunneiksi katosi avaraan yön ja
äänettömyyden maailmaan, missä vienot harhailevat huounnat saivat
purjeet lepattamaan aivan kuin äkkinäisen pelon valtaamina, ja
näkymättömän valtameren aallehtiminen kuiskaili etäältä surkutteluaan
— valittavalla, äärettömällä ja heikolla äänellä...

Kun lamppu oli sammutettu, saattoi Jimmy, pieluksellaan kääntyillen,
nähdä sepposen selälleen heitetystä ovesta pramsaalingin takana
nopeita, uudistuvia satumaisia näkyjä maailmasta, jonka muodostivat
leiskuva tuli ja nukkuva vesi. Leimahdukset hohtivat hänen suurissa,
surullisissa silmissään, jotka punaisessa välkkeessä näyttivät palavan
loppuun hänen mustissa kasvoissaan, ja sitten hän makasi sokaistuneena
ja näkymättömänä umpipimeässä. Hiljaiselta kannelta hän saattoi
kuulla pehmeätä astuntaa, kynnyksellä maleksivan miehen hengityksen,
heiluvien mastojen narinaa tai toimessa olevan alipäällikön rauhallisen
äänen, joka kovana ja kuuluvana kajahteli korkealle liikkumattomien
purjeiden sekaan. Hän kuunteli ahneesti, ja hiljaisimmankin äänen
tarkka havaitseminen ajatusten unettomina harhaillessa, tuntui hänestä
levolta. Häntä ilahdutti pylpyräin kalina, häntä rohkaisi vartion
liikunta ja mutina, häntä tyynnytti kannelle tahallaan nukkumaan
asettuvan unisen ja väsyneen merimiehen yksitoikkoinen haukotteleminen.
Elämä näytti hänestä mahdottomalta hävittää. Sehän jatkui pimeässä,
päivänpaisteessa, nukkuessa. Se oli kirkas kuin salaman välähdys ja
yön pimeyttäkin salaperäisempi. Se rauhoitti häntä, ja sen valtavan
pimeyden levollisuus oli yhtä kallisarvoinen kuin sen levoton ja
vaarallinen valokin.

Mutta iltaisin, koiravahtien aikana, jopa pitkälti ensimmäistä
yövahtiakin, nähtiin aina miesryhmä kokoontuneena Jimmyn kopperon
eteen. He nojailivat molemmin puolin ovea, hiljaisen hartaina ja jalat
ristissä; kahdenpuolen kynnystä he seisoivat haastellen keskenään
tai istuivat äänettöminä parittain hänen merimiesarkullaan; toisten
miettivinä tuijotellessa kolmen- tai neljänmiehisissä ryhmissä laivan
partaan vaiheilla olevalla varamastolla ja Jimmyn lampun valaistessa
heidän kasvojaan. Tämä valkeaksi sivelty pienoismaja oli yöllä kirkkaan
hopeaisena pyhäkkönä, missä musta epäjumala jäykkänä peitteen alla
maaten vilkutti väsyneitä silmiään
ja otti vastaan meidän kunnianosoituksemme. Donkin esiintyi virallisena
toimitusmiehenä. Hän käyttäytyi kuin olisi ollut esittäjä, joka
näytteli jotakin kummaa, jotakin outoa, luonnollista ja ansiokasta
ilmiötä, joka oli tarkoitettu katsojille syvälliseksi ja kestäväksi
opetukseksi. "Katsokaa häntä, hän kyllä käsittää asiat — se on
varma!" hän tuon tuosta huudahti heiluttaen kovaa ja luisevaa, kurpan
jalkaa muistuttavaa kättänsä. Jimmy makasi selällään pidättyvästi
hymyillen ja jäsentä liikahduttamatta. Hän teeskenteli äärimmäisen
heikkoa ja uupunutta osoittaakseen meille, että viivyttelymme, kun
emme kiirehtineet vetämään häntä pois tuosta hirveästä loukusta,
ja se yö, minkä hän meidän huolimattomassa hoidossamme oli saanut
viettää korkokannella, oli "tehnyt lopun hänestä". Häntä tuntui kovin
haluttavan puhua siitä, ja meitä asia tietenkin harrastutti. Hän
puhui töytäyksittäin, hurjaa kyytiä pitkin pysäyksin — se oli kuin
humalaisen kävelyä... "Kokki oli vast'ikään antanut minulle kipollisen
kuumaa kahvia... Viskannut sen rinnalleni — paiskannut oven kiinni...
Tunsin, että valtava vyöry oli tulossa; koetin pelastaa kahvini, poltin
sormeni... ja putosin makuulokerostani... Laiva kallistui niin äkkiä...
Vettä virtasi sisään venttiilistä... En saanut ovea liikahtamaan...
pimeää kuin haudassa... yritin kompuroida ylälokeroon... Rottia...
rotta puri sormeeni kun pääsin ylös... Kuulin sen uiskentelevan
allani... Pelkäsin, ettette milloinkaan tulisi... Luulin, että kaikki
olitte hukkuneet... tietenkin... Ei kuulunut muuta kuin tuulen
ulvonta... Sitten te tulitte... nähtävästi korjaamaan ruumiin. Vielä
vähän aikaa, niin olisin ollut mennyttä."

"Mutta, tehän metelöitte täällä niin vietävästi", huomautti Archie
miettivänä.

"Tehän melua piditte... Kuka tahansa olisi pelästynyt... En ymmärtänyt
mitä oli tekeillä... Iskitte niitä kirottuja lankkuja... pääni...
Niin kuin parvi säikähtyneitä houkkia... Eikä juuri miksikään hyväksi
minulle... Yhtä hyvin... hukkua... Pyh."

Hän voihki, naksutteli suuria valkeita hampaitaan ja katsoi miehiin
halveksivan ivallisesti. Belfast kohotti surullisen silmäparinsa ja
puristi alakuloisesti hymyillen salaa kätensä nyrkkiin; sinisilmäinen
Archie hyväili epäröiden punaista poskipartaansa; ovella seisova
puosu tuijotti hetken aikaa ja poistui sitten kiivaasti, nauraa
hohottaen. Wamibo uneksi... Donkin tunnusteli parrattoman leukansa
harvoja karvoja ja sanoi riemuiten, syrjäsilmin Jimmyyn katsahtaen:
"Katsokaapa häntä! Olisinpa puoliksikaan niin terve kuin hän — totta
vie." Hän teki pikaisen eleen peukalollaan laivan perälle päin.
"Sitä he tarvitsisivat!" hän huudahti teeskennellyn iloisesti. Jimmy
virkkoi: "Älä ole hullu", ystävällisellä äänellä. Knowles, joka
hieroi olkapäätään ovipieleen, huomautti ilkeästi: "Ei tässä kaikki
voi ruveta sairaiksi — kapinoimistahan se olisi." — "Kapinoimista
— kissan häntä!" ilkkui Donkin, "ei kai mikään penteleen laki
sairastamasta kiellä." — "Laki määrää kuusi viikkoa kuritushuonetta
niskoittelemisesta", selitti Knowles. "Näinpä kerran Cardiffissa
liiaksikuormitetun laivan miehistön — taikka ei se oikeastaan ollut
liiaksikuormitettu, vaan muuan isällinen, vanha, valkopartainen
herrasmies tulla tepasteli sateenvarjo kädessä laituria pitkin ja
puhutteli miehiä. Sanoi, että on hirveän julmaa joutua pohjaan
talvella, vain jotta omistajat ansaitsisivat pari puntaa lisää — hän sanoi. Melkeinpä itki heidän tähtensä
— totisesti; ja takki hänellä oli kuin isopurje levällään ja vielä
huippupurjehattu — komea nähdä. Niin ne sanoivat ne miehet, etteivät
he lähde talvella hukkumaan — luottivat siihen, että se Plimsollin
mies kyllä vastaisi heidän puolestaan oikeudessa. Luulivat saavansa
lomaa ja muutaman ilonpäivän. Mutta tuomari määräsi heille kuusi
viikkoa — laiva kun näet ei ollut liiaksikuormitettu. Ainakin oikeus
tuli siihen tulokseen, että se ei ollut. Ei ollut koko Penarthin
satamassa liiaksikuormitettua laivaa. Se vanha vätys oli toiminut
jonkun hyvän ihmisen laskuun ja koettanut etsiä liiaksikuormitettuja
laivoja, mutta hän ei pystynyt näkemään nenäänsä pitemmälle. Muutamat
meistä siinä ruokapaikassa, missä minä Cardiffissa asun laivaa
odotellessa, olimme tokassa kastaaksemme sen vanhan vikisijän meressä.
Tarkkaa vartiota pidettiin, mutta hän hävisi oitis, kun oli päässyt
ulos oikeussalista... Niin, kuusi viikkoa kuritushuonetta he saivat..."

He kuuntelivat uteliaina, nyökäyttäen puhetaukojen aikana karkeita
miettiviä päitään. Donkin aukaisi suunsa pari kertaa, mutta hillitsi
itsensä. Jimmy makasi hiljaa, silmät selällään, eikä asia tuntunut
häntä kiinnostavan. Eräs merimiehistä lausui arvelunaan, että hirveän
puolueellisen tuomion jälkeen "tuomarin pakanat menevät ryypylle
laivurien kustannuksella". Toiset olivat samaa mieltä. Sehän oli
aivan selvä asia. Donkin sanoi: "No niin, ei kuusi viikkoa niin
hirveän paljon ole. Saa nukkua aivan säännöllisesti yönsä sisällä.
Se on jotakin." — "Oletteko siihen tottunut, Donkin?" kysyi joku
joukosta. Jimmy alentui nauramaan. Se vaikutti kaikkiin merkillisen
virkistävästi. Knowles vaihtoi ankkuripaikkaa ihmeen vilkasluontoisesti. "Mutta jos kaikki heittäytyisivät
sairastamaan, miten laivan silloin kävisi? Häh?" Hän viskasi heille
tämän pähkinän purtavaksi ja katseli sitten iloisesti irvistellen
ympärilleen. — "Menköön vaikka hornan kattilaan", irvisteli Donkin.
"Mitä meitä laiva liikuttaa, eihän se ole meidän." — "Mitä? Päästää
se tuuliajolle?" tiukkasi Knowles epäilevästi. — "Niin! Tuuliajolle
ja hemmettiin", vakuutti Donkin ylevän huolettomasti. Toinen ei sitä
käsittänyt — mietti. "Varastot loppuisivat", mutisi hän, "eikä...
milloinkaan saavuttaisi mihinkään... ja entä palkanmaksupäivät?" hän
lisäsi varmemmalla äänellä. "Jackia miellyttävät hyvät maksupäivät",
virkkoi eräs kuuntelija kynnykseltä. "Niin, tytöt silloin kietaisevat
toisen käden hänen kaulalleen ja toisen pistävät taskuun ja sanovat
kullakseen. Eikö niin, Jack." — "Jack, sinä olet tyttöjen kauhu." —
"Hän ottaa niitä hinatakseen kolmea yhdellä kertaa niinkuin Watkinsin
kaksipiippuiset hinaajalaivat." — "Jack, sinä olet rampa heittiö." —
"Kerropa, Jack, siitä tytöstä, jolla toinen silmä on sininen ja toinen
musta. Kerrohan." — "Onhan niitä maailmassa paljon tyttöjä, joilla
toinen silmä on musta..." — "Ei, ei, se aivan eri maata — kerro
nyt, Jack." Donkin näytti vakavalta ja ikävystyneeltä, Jimmy kovin
kiusaantuneelta, eräs harmaapäinen pikihousu pudisti hiljaa päätään,
hymyillen piippunsa pesälle, salamyhkäisen huvitettuna. Knowles
käännähti hämmentyneenä — sopersi ensin toiselle, sitten toiselle:
"En... en ikinä!... Eihän teidän kanssanne voi järkeä jutella... Aina
te niissä likkalapsissa." Hän vetäytyi häveliäästi kauemmas — mutisten
ja mielissään. He nauroivat kiljuen himmeässä valaistuksessa Jimmyn
vuoteen ympärillä, missä hänen
kuoppaiset, mustat kasvonsa levottomina kääntyilivät valkealla
pieluksella. Tuulenpuuska pani samassa lampun liekin lehahtamaan,
ja ulkona korkealla purjeet lepattivat, kun taas aivan lähellä
keulapurjeen jalusköyden pylpyrä iski helisevän iskun rautaiseen
laivanpartaaseen. Kaukainen ääni huusi: "Peräsin ylähankaan!"
Toinen, heikompi, vastasi: "Ylähankaan, herra kapteeni!" — Miehet
vaikenivat — odottaen lisää. Harmaapäinen merimies kopisti piippunsa
kynnykseen ja nousi seisomaan. Laiva kallistui hieman, ja meri tuntui
heräävän, mumisten uneliaasti. "Taidetaan saada vähän tuulta",
sanoi joku joukosta hiljaa. Jimmy kääntyi päin tuuleen. Öinen ääni
huusi kuuluvan komentavasti: "Mesaani tuuleen." Oven ulkopuolella
seisoskeleva miesjoukko katosi valopiiristä. Kuului jalkojen kopse,
kun he mennä tömistivät perälle päin eri äänin toistellen: "Mesaani
tuuleen!"... "Tuuleen mesaani!" Donkin yksin jäi Jimmyn luo. Seurasi
hetken hiljaisuus. Jimmy aukoi ja sulki suutaan muutamia kertoja aivan
kuin raitista ilmaa haukkoen; Donkin liikutteli paljaita varpaitaan,
tuijottaen niihin mietteissään.

"Etkö mene heitä auttamaan?" kysyi Jimmy.

"En. Ellei kuusi miestä
riitä hoitelemaan tuota riivatun riepua, niin he eivät ansaitse elää",
vastasi Donkin kiusaantuneella, kumealla äänellä, joka tuntui tulevan
aivan kuin rotkon pohjasta. Jimmy tarkasteli kartiomaista, linnunpäätä
muistuttavaa profiilia omituisen innostuneesti; hän kurkoittautui
esille lokerostaan harkitsevan epävarmana niinkuin mies, joka miettii,
miten parhaiten käsittelisi oudonnäköistä elukkaa, joka näyttää
pystyvän pistämään tai puremaan. Mutta hän virkkoi vain: "Perämies vielä saattaa kaivata sinua — ja silloin syntyy
meteli."

Donkin nousi kävelemään. "Jonakin pimeänä yönä minä teen hänestä
selvän, saadaan nähdä", sanoi hän
olkansa yli.

Jimmy jatkoi puhettaan sukkelasti: "Sinä olet kuin papukaija, rääkyvä
papukaija." Donkin pysähtyi ja käänsi tarkkaavasti päänsä toiselle
puolelle. Hänen suuret korvansa törröttivät, läpikuultavina ja
suonekkaina kuin yölepakon ohuet lentoräpylät.

"Hoo?" sanoi hän selin
Jimmyyn.

"Niin! Lörpottelet kaiken, minkä tiedät — kuin... mikähän
likainen harakka."

Donkin odotti. Hän erotti toisen hengityksen, pitkän ja hitaan;
hengityksen niin raskaan, kuin olisi hengittäjällä ollut sentnerin
paino rinnallaan. Sitten hän kysyi rauhallisesti: "Mitä minä sitten
tiedän?"

"Mitäkö?... Mitä minä sinulle sanon... ei paljoa. Miksi sinua niin
haluttaa... puhua minun terveydestäni..."

"Se on kenkkuilemista. Ensiluokkaista keljua kenkkuilemista — mutta
et sinä minua petä. Älä yritäkään."

Jimmy ei virkkanut mitään. Donkin
pisti kädet taskuihin ja harppasi pitkällä askelella makuulokeron luo.

"Minä sanon — miten on asiat. Nämä täällä eivät ole miehiä — ne ovat
lampaita. Pelästynyt lammaslauma. Minä autan sinua... Miksei? Tervehän
sinä olet."

"Olen... En sano siitä mitään..."

"Niin. Odotahan, jahka
ne alkavat älytä. Antaa niiden oppia, mihin mies pystyy. Minä olen
mies, minä tiedän kyllä sinun hommasi..." Jimmy vetäytyi kauemmas
pieluksellaan; toinen kurkotti laihankuivahkoa
kaulaansa, työnsi linnunkasvonsa häntä lähelle aivan kuin olisi aikonut
nokkia silmät päästä. "Minä olen mies. Olen käväissyt siirtomaiden joka
tyrmässä mieluummin kuin luopunut oikeuksistani..."

"Sinä olet oikea tyrmäntuki", sanoi Jimmy heikosti.

"Minä olen... ja
olen siitä ylpeä. Sinä! Sinulla, pentele soi, ei ole miehen sisua —
siksi sinä keksit tällaisen konstin..." Hän vaikeni; sitten lausui
harkitun painokkaasti ja hitaasti: "Ethän sinä ole sairas — vai
oletko?"

"En", sanoi Jimmy lujasti. "En ole tänä vuonna vain aina ollut oikein
kunnossa", hän mutisi äkkiä ääntään hiljentäen.

Donkin sulki toisen silmänsä ystävällisen ja tuttavallisen näköisenä.
Hän kuiskasi: "Olet sitä ennenkin tehnyt — vai mitä?" Jimmy hymyili
— sitten hän aivan kuin enää jaksamatta pidättää itseään paljasti
salaisuutensa: — "Olen — edellisessä laivassa. En ollut matkalla
oikein kunnossa. Ymmärrätkö? Se kävi niin helposti. Maksoivat minulle
palkan käteen Kalkutassa, eikä laivuri mukissut yhtään... Sain kaikki
rahani riitelemättä. Olin makuulla kahdeksankuudetta päivää. Hölmöt!
Voi taivas! Maksoivat mukisematta!" Hän nauroi suonenvedontapaisesti.
Donkin nauraa hihitti. Sitten Jimmy yski rajusti. "Minua ei vaivaa
ollenkaan mikään", hän sanoi heti, kun kykeni henkeänsä vetämään.

Donkin teki halveksivan eleen. "Eipä tietenkään", sanoi hän
syvämietteisesti, "kuka hyvänsä sen näkee." — "Eivät nuo näe", sanoi
Jimmy raskaasti läähättäen. — "Niille voisi syöttää minkä jutun
tahansa", vahvisti Donkin. "Älä sinä liikoja ilmaise", kehoitteli Jimmy
nääntyneellä äänellä. — "Sinun pikku vehkeilyäsi? Häh?"
säesti Donkin ilakoiden. Sitten hän äkkinäisen inhon puuskan vallassa
virkkoi: "Sinä ajattelet vain omaa kohtaloasi, terve mies..."

Näin itsekkyydestä syytetty James Wait veti peitteen kasvoilleen ja
makasi hetken hiljaa. Hänen paksut mustat huulensa työntyivät nyrpeään
suppuun. "Miksi sinua niin kiihkeästi haluttaa saattaa sekasortoa
aikaan?" hän kysyi huolettomasti.

"Kerta se on ikuinen häpeä. Meitä kiusataan... kehno muona, kehno
palkka... tahtoisin saada aikaan oikein helkutin metelin, oikein
peijakkaan mölymetelin, joka panisi ne muistamaan! Tällä tavalla
piestään ihmisiä... aivot päästä... hemmetti! Eikö meissä ole miehen
sisua?" Hänen ihmisrakas närkästyksensä leimusi. Sitten hän virkkoi
rauhallisesti: "Olen tuulettanut sinun vaatteitasi." — "Hyvä on",
sanoi Jimmy raukeasti, "tuo ne sisälle." — "Anna minulle arkkusi
avain, niin panen ne paikoilleen", sanoi Donkin ystävällisen
intomielisesti. — "Tuo ne sisään, panen itse ne arkkuun", vastasi
James Wait vakavasti. Donkin katsoi maahan mutisten. — "Mitä sanot?
Mitä sanot?" uteli Wait levottomana. — "Enpä mitään. Yö on kuiva;
riippukoot ulkosalla aamuun asti", sanoi Donkin omituisen väräjävällä
äänellä aivan kuin naurua tai raivoa pidättäen. Jimmy tuntui
rauhoittuvan. — "Haepa kippooni hiukan vettä yöksi", hän sanoi. Donkin
astui pitkällä harppauksella kynnyksen yli. "Hae itse", vastasi hän
happamesti. "Saathan sen itsekin toimeen, koska ei sinua _mikään_
vaivaa." — "Tietenkin minä sen itsekin saan toimeen", sanoi Wait,
"mutta..." — "No hae sitten", sanoi Donkin pahantuulisesti, "koska
kerran kykenet vaatteitasi hoitamaan,
niin kykenet kai itseäsikin." Hän poistui kannelle taakseen
vilkaisematta.

Jimmy kurkotti itselleen kipposen. Ei tippaakaan. Hän pani sen sievästi
paikoilleen takaisin, huokaisten hiljaa — ja sulki silmänsä. Hän
mietti: — Tuo vähämielinen Belfast kyllä hakee minulle vähän vettä,
kun pyydän. Hullu, minun on kovin jano... Oli kovin kuuma kopperossa,
ja se tuntui kääntyvän hitaasti ympäri, irtautuvan laivasta ja
leijailevan tasaisesti valoisaan, kylmään avaruuteen, missä paistoi
musta aurinko, joka kieppui nopeasti ympäri. Paikka, missä ei
ollut yhtään vettä. Ei veden tilkkaa! Poliisi, jolla oli Donkinin
kasvot, joi lasin olutta tyhjän lähteen partaalla ja lensi tiehensä
voimakkaasti siipiään räpytellen. Laiva, jonka mastot tunkeutuivat
taivaan kannen läpi, mutta joka itse oli näkymättömissä, purki jyviä,
ja tuuli tupruutti kuivat akanat aivan vedettömän satama-altaan
laitureita pitkin. Hän kieppui akanain mukana — kovin väsyneenä ja
kovin kevyenä. Hänen sisuksensa olivat kokonaan kadonneet. Hän tunsi
itsensä keveämmäksi kuin akanat — ja kuivemmaksi. Hän pullisti onttoa
rintaansa. Ilma virtasi sisään tuoden muassaan joukon eriskummaisia
tavaroita, jotka muistuttivat taloja, puita, ihmisiä, lyhdynpylväitä...
Jo loppui! Ilma loppui — eikä hän vielä ollut lakannut vetämästä
henkeänsä. Mutta hän olikin vankilassa! Hänet lukittiin telkien taakse.
Ovi paiskattiin kiinni. Avainta kierrettiin kahdesti, sitten nakattiin
sangollinen vettä hänen niskaansa — Hui! Miksikä?

Hän aukaisi silmänsä, tuumien että putous oli ollut kovin raskasta
tyhjän miehen putoamiseksi — tyhjän — tyhjän. Hän oli omassa
kopperossaan. Hoo! Hyväpä
olikin! Hiki virtasi hänen kasvoiltaan, käsivarret olivat lyijyäkin
raskaammat. Hän näki kokin seisovan oviaukossa, messinkiavain toisessa
ja kirkas läkkikippo toisessa kädessä.

"Olen lukinnut paikat yöksi", sanoi kokki säteillen hyväntahtoisuutta.
"Kahdeksan lasia on vast'ikään soitettu. Toin sinulle pannullisen
kylmää teetä yöjuomaksi, Jimmy. Panin siihen vähän kajuuttasokeriakin
mausteeksi. Niin — eihän laiva siitä köyhdy."

Hän tuli sisään, ripusti pannunsa makuulokeron reunalle, kysäsi
huolettomasti: "Mitä kuuluu?" ja istahti arkulle. — "Hm", murisi Wait
epäystävällisesti. Kokki pyyhki kasvonsa likaiseen puuvillarääsyyn,
jonka sitten kääri kaulaansa: — "Näin höyrylaivan lämmittäjät
tekevät", sanoi hän vakavasti ja itsetyytyväisesti. "Minun työni on
yhtä raskasta kuin heidänkin — luulemma — ja pitempi työpäivä.
Oletko sinä milloinkaan katsellut heitä hiilireiästä? Paholaisilta ne
aivan näyttävät, kun siellä on tulta — kohentavat — kohentavat —
kohentavat."

Hän osoitti etusormellaan kanteen. Jokin kolkko ajatus synkisti hänen
kirkastuneita kasvojaan, kiitäen niiden yli samoin kuin pilven varjo
kirkkaan, tyvenen meren pintaa pitkin. Vapautunut vartio mennä tömisti
keulaan päin, kulkien yhtenä joukkona ovesta tulevan valojuovan poikki.
Joku huusi: "Hyvää yötä!" Belfast pysähtyi hetkeksi Jimmyä katsomaan
vapisten ja sanattomana aivan kuin mielenliikutusta tukahuttaen. Hän
vilkaisi kokkiin pahaenteisesti ja katosi. Kokki kakisti kurkkuaan.
Jimmy tuijotti kattoon ja pysytteli yhtä hiljaa kuin piileskelevä
ihminen.

Yö oli selkeä, vieno tuuli puhalsi. Laiva kallistui
hieman, liukuen äänettömänä tummaa meren pintaa pitkin, mustan
näköpiirin saavuttamatonta ja juhlallista uhkeutta kohden, jonka
vilkkuvat valopisteet puhkaisivat. Mastonhuippujen yläpuolella
kaareutui taivaan kannen halki loistava linnunrata, aivan kuin
maapallon tumman radan yli asetetun ikivalon muodostama riemukaari.
Keulakannen etuosassa joku kuuluvan täsmällisesti vihelsi hilpeätä
polskan nuottia, samalla kuin toinen hiljaa tepastellen polki tahtia.
Keulasta päin kuului sekavaa puheen sorinaa, naurua — laulun
katkelmia. Kokki pudisti päätään, katsahti syrjäsilmin Jimmyyn ja alkoi
mutista. "Niin. Tanssia ja laulua. Muuta he eivät ajattele. Totisesti,
aivan minua hämmästyttää, ettei Kaitselmus kyllästy... He eivät muista
aikaa, mikä varmasti tulee... mutta sinä..."

Jimmy hörppäsi kulauksen teetä, hätäisesti kuin olisi hän sen
varastanut, ja hävisi peitteen alle, vetäytyen kauemmas laipiota
kohden. Kokki nousi seisomaan, sulki oven, istahti uudestaan ja lausui
selvästi:

"Aina kun kohennan tulta keittiössä, muistan miten te, pojat,
kiroilette, varastatte, valehtelette, pahemmasta puhumattakaan — aivan
kuin ei toista maailmaa olisi olemassakaan... Vaikka ette tavallanne
ole sen pahempaa väkeä", hän harvakseen myönteli; sitten hän hetken
aikaa haikeamielisesti myhäiltyään jatkoi nöyrällä äänellä: "No niin.
Kylläpä heillä joskus vielä on kuuma olo. Sanoinko kuuma. 'Valkoisen
Tähden' laivojen tulipätsit eivät ole mitään sen rinnalla."

Sitten hän oli hetken aikaa hyvin hiljaa. Hänen aivonsa olivat
rajussa kuohuntatilassa; niissä liikkui sekavia, kirkaspiirteisiä
harhakuvia, kuohuttava jakso kiihoituslauluja ja tuskan vaikerteluja.
Hän kärsi, iloitsi, oli
ihmeissään ja tyytyväinen. Hän oli yhtä ihastuksissaan, peljästynyt,
haltioissaan — kuin tuona iltana (ainoan kerran elämässään —
seitsemänkolmatta vuotta sitten, häntä huvitti laskea kuluneet vuodet),
jolloin hän nuorena miehenä — antautuessaan huonoon seuraan — oli
juopunut Lontoon Eastendin varieteessa. Äkillinen valtaava tunne
kohotti hänen sielunsa peräti irti ruumiista. Hän liiteli yläilmoissa.
Hän näki tulevaisen salaisuuden. Se avautui hänelle. Se oli
erinomaista: hän piti siitä, piti itsestään, laivan kaikista miehistä,
ja Jimmystä. Hänen sydämensä oli tulvillaan hellyyden tunnetta,
ymmärtämystä, välittämishalua, huolestuneisuutta tuon mustan miehen
sieluntilan vuoksi, iankaikkisen elämän omistamisen ylpeyttä, vallan
tunnetta. Siepata hänet syliinsä ja paiskata keskelle pelastusta...
tuon mustan sielun — mustempi — ruumis — punainen — perkele.
Ei! Puhua — vahvistaa — Simson... Kuului aivan kuin symbaalien
valtaavaa pauhua hänen korviinsa; hän vilahti läpi haltioituneen
sekasotkun, jossa oli kirkastuneita kasvoja, liljoja, rukouskirjoja,
yliluonnollista iloa, valkeita vaippoja, kultakanteleita, mustia
viittoja, siipiä. Hän näki heiluvia pukuja, sileäksi ajeltuja kasvoja,
valomeren — pikijärven. Tuntui hyviä tuoksuja, tulikiven katkua —
oli punaisia kieliä, jotka nuolivat valkeata usvaa. Kuului kammottavaa
jyrinää!... Kaikki kesti kolmen sekunnin ajan.

"Jimmy!" hän huusi haltioituneella äänellä. Sitten hän epäröi.
Inhimillisen säälin säkene välähti vielä hänen hallitsevan
mielikuvituksensa kamalan sumun läpi. "Häh?" sanoi James Wait
vastahakoisesti. Syntyi hetken hiljaisuus. Hän käänsi päätänsä
mahdollisimman vähän ja katsahti salaa kokkiin. Kokin huulet liikkuivat, ilman että kuului mitään ääntä; hänen kasvonsa olivat
haltioituneet, silmät kääntyneet taivasta kohden. Näytti siltä
kuin hän olisi ajatuksissaan rukoillut kannen niskapuita, lampun
messinkikoukkua, kahta russakkaa.

"Kuulehan", virkkoi Wait, "haluaisin nyt nukkua. Luulisin saavani unta."

"Ei ole nyt nukkumisen aika!" huudahti kokki hyvin kuuluvasti. Hän
oli rukouksen voimalla vapautunut viimeisestäkin inhimillisyyden
hivenestä. Hän oli vain ääni — lihaton, kirkastunut olento, samoin
kuin tuona ikimuistettavana yönä — yönä, jolloin hän lähti aaltojen
läpi keittämään kahvia hukkumassa oleville syntisille. "Ei ole nyt
nukkumisen aika", hän haltioissaan toisti. "Minua ei uneta."

"Helkkariako se minua liikuttaa", sanoi Wait teeskennellyn pontevasti.
"Minua kun unettaa. Lähde makuulle."

"Kiroatko sinä... aivan kuoleman kidassa! Etkö näe tulta... Etkö
sitä tunnekin? Sokea syntisäkki! Minä näen sinun puolestasi. Minä en
sitä kestä. Kuulen äänen, joka kutsuu minua pelastamaan sinut. Öin
ja päivin. Jimmy, salli minun pelastaa sinut!" Nämä rukoilevat ja
uhkaavat sanat syöksyivät pauhaavana virtana hänen huuliltaan. Russakat
pakenivat. Jimmylle nousi tuskan hiki, ja hän vääntelehti salaa
peitteensä alla. Kokki huusi... "Päiväsi ovat luetut!..." — "Mene pois
täältä", kirkui Wait itsensä rohkaisten. — "Rukoile kanssani!..." —
"En ikinä!..." Pikku kopperossa oli kuuma kuin pätsissä. Se oli aivan
pelon ja tuskan kyllästämä; ilma oli täynnänsä huutoja ja huokauksia;
rukoukset, herjaukset ja kuiskaten lausutut kiroukset kaikuivat sekaisin. Ulkopuolella Charley oli ihastuksissaan kutsunut
miehet Jimmyn kopperon eteen, selittäen heille, että siellä sisällä
oli melske käymässä, ja miehet tungeksivat ovea kohden, tohtimatta
kuitenkaan sitä avata. Kaikki olivat koossa. Vapaavartion miehet olivat
syösseet paitasillaan kannelle aivan kuin yhteentörmäyksen sattuessa,
kysellen: "Mitä on tekeillä?" Toiset vastasivat: "Kuunnelkaa!"
Sekavaa huutelua jatkui: "Polvistu! Polvistu!" — "Lopeta jo!" — "En
ikinä! Sinut on jätetty minun haltuuni... Henkesi on pelastettu...
Tarkoitus... Armo... Katumus." — "Sinä olet hullu..." — "Tilille
sinusta... sinä... ikinä enää saa unta tässä maailmassa, jollen..." —
"Heitä jo." — "En!... hiilihanko... ajattele!..." Sitten kirkuvaa,
kiihtynyttä jutustelua, jossa sanat rakeina ratisivat. — "En!"
huusi Jim, — "No varmasti!... Ei auta mikään... Kaikki sanovat
niin." — "Sinä valehtelet." — "Sinä kuolet aivan kohta... minun
nähteni tässä... olet jo melkein kuollut." — "Auttakaa!" huusi
Jimmy korviasärkevästi. — "Ei ole apua enää sinulle tässä murheen
laaksossa... kohota katseesi korkealle", ulvoi toinen. — "Mene
tiehesi! Murha! Auttakaa", kiljui Jimmy. Hänen äänensä murtui. Kuului
voivottelua, hiljaista mutinaa, huokauksia.

"Mitä nyt on tekeillä?" lausui harvoin kuultu ääni. — "Väistykää,
miehet! Pois tieltä", sanoi jäykällä äänellä hra Creighton tunkeutuen
joukon läpi. — "Ukko tulee", kuiskasi joku. — "Kokki siellä on
sisällä", huusivat monet äänet, ja miehet väistyivät syrjään. Ovi
lensi kolisten auki; leveä valojuova syöksyi vasten hämmästyneitä
kasvoja; heidän ohitseen virtasi löyhkäys pilaantunutta ilmaa. Molemmat
perämiehet kohosivat päätä ja hartioita ylemmäksi pientä, harmaahapsista miestä, joka seisoi heidän
välissään kehnosti puettuna, jäykkänä ja kulmikkaana, aivan kuin
pienoinen puuveistos, laihoine ja vakavine kasvoineen. Kokki nousi
polvistuneesta asennostaan. Jimmy istui pystyssä makuulokerossaan kädet
koukkuun vedettyjen jalkojen ympäri kiedottuina. Sinisen yömyssyn
tupsu värähteli tuskin huomattavasti hänen polviensa vaiheilla.
He tuijottivat hämmästyneinä hänen pitkää, koukkuista selkäänsä,
toisen silmän valkean kulman loistaessa heitä kohden. Hän pelkäsi
kääntää päätänsä, ja aivan kuin käpertyi kokoon; ja hänen täydellisen
liikkumattomassa odotusasennossaan ilmeni jotakin säikähtynyttä
ja eläimellistä. Vaisto-olento — pelästyneen eläimen lamautunut
hiljaisuus.

"Mitä te täällä teette?" kysyi hra Baker tiukasti. —
"Velvollisuuteni", vastasi kokki kiihkeästi. "Niin mitä?" aloitti
perämies. Kapteeni Allistoun kosketti häntä hiljaa käsivarteen. —
"Minä tunnen hänen oikkunsa", hän sanoi hiljaa. "Tulkaa pois sieltä,
Podmore", hän kuuluvasti komensi.

Kokki väänteli käsiään, pui nyrkkejään päänsä päällä, ja hänen
käsivartensa putosivat raskaasti alas. Hän seisoi hetkisen
hämmentyneenä ja sanattomana. — "En ikinä", hän sopersi. "Minä...
hän... minä." — "Mitä — te — sanotte?" virkkoi kapteeni Allistoun
korostaen joka sanaa. "Tulkaa heti ulos — taikka..." — "Minä lähden",
sanoi kokki äkkiä kolkon alistuvasti. Hän astui päättävästi kynnyksen
yli — epäröi — astui muutaman askeleen. Miehet katselivat häntä
äänettöminä. — "Tulkoon teidän vastuullenne!" hän huusi epätoivoisena,
kääntyen puolittain ympäri. "Tuo mies on kuoleva.
Tulkoon teidän..." — "Siinäkö te vielä olette?" sanoi päällikkö
uhkaavasti. — "En, herra", huudahti kokki säikähtyneenä. Puosu talutti
häntä kädestä pois; joku naurahti; Jimmy kohotti salaa katseensa ja
hyppäsi sitten pitkällä harppauksella makuulokerostaan kannelle;
hra Baker tavoitti hänet taitavasti käsiinsä ja tunsi hänet hyvin
notkeaksi; ovella seisova miesjoukko murahti hämmästyneenä. — "Hän
valehtelee", huohotti Wait, "hän puhui mustista paholaisista — itse
hän on paholainen — valkea paholainen — minua ei vaivaa mikään."
Hän jäykisti vartalonsa ja hra Baker hellitti hänestä kokeiksi. Hän
hoiperteli muutaman askeleen; kapteeni Allistoun tarkasteli häntä
rauhallisesti ja tutkivasti; Belfast juoksi tukemaan häntä. Hän ei
tuntunut huomaavan kenenkään läsnäoloa; hän seisoi hetken ääneti,
taistellen yksin tuhansia tietymättömiä kauhuja vastaan, kiihtyneiden
miesten innokkaasti häntä kaukaa tarkastaessa, ypöyksinään pelkonsa
tutkimattomassa yksinäisyydessä. Raskas hengitys kuului pimeydessä.
Vesi pulppusi valumisaukoissa, kun lyhyt tuulenpuuska kallisti
laivaa.

"Pitäkää hänet erillään minusta", sanoi James Wait viimein kauniilla
baritonillaan ja nojasi kaikella painollaan Belfastin niskaan. "Olen
nyt viime viikolla ollut parempi... Olen terve... Aioin palata töihin
taas... huomenna — nyt heti, jos haluatte — kapteeni." Belfast
kohotteli olkapäitään saadakseen hänet seisomaan
pystyssä.

"En", sanoi päällikkö, tarkastaen häntä tiukasti. Jimmyn kainalossa
Belfastin punakat kasvot liikahtivat levottomasti. Valokehän
rajalla tuijotti rivi kiiluvia silmiä. Miehet tyrkkäsivät toisiaan
kyynärpäillään, käänsivät päätään, kuiskailivat. Wait antoi leukansa pudota rinnalleen ja
katseli altakuhnain epäröiden ympärilleen.

"No miksei", huusi joku ääni pimennosta, "mieshän on aivan terve, herra
kapteeni!"

"Olen aivan terve", sanoi Wait kiihkeästi. "Olen ollut sairaana...
parempi... alan olla terve nyt." Hän huokasi. — "Pyhä isä!" huudahti
Belfast nostaen olkapäitään, "seiso pystyssä, Jimmy." — "Pysy
sitten erilläsi minusta", sanoi Wait sysäten häntä töykeästi ja
hoiperrellen ovenpieleen. Hänen poskipäänsä kiilsivät aivan kuin
olisivat olleet öljytyt. Hän sieppasi yömyssyn päästään, pyyhki sillä
hikisiä kasvojaan, viskasi sen kannelle. "Minä tulen ulos", hän sanoi
paikaltaan hievahtamatta.

"Ei. Ette tule", sanoi päällikkö lyhyesti. Kuului paljaitten jalkojen
lotinaa, moittivia ääniä murisi joka puolelta; hän jatkoi aivan kuin
ei olisi mitään huomannut. "Te olette laiskotellut melkein koko matkan
ja nyt haluaisitte tulla ulos. Uskotte olevanne nyt tarpeeksi lähellä
palkanmaksupäivää. Tuntuuko maan tuoksu, häh?"

"Olen sairastanut... nyt — parempi", mutisi Wait. — "Tekosairas te
olette ollut", sanoi kapteeni Allistoun äkäisesti. "Jokainen..." hän
epäröi vähemmän kuin puolen sekunnin ajan, "jokainenhan sen näkee.
Teitä ei vaivaa mikään, te olette vain omaksi huviksenne maannut — ja
nyt saatte maata minun huvikseni. Hra Baker, käskyni on, ettei tämä
mies saa ilmestyä kannelle ennen kuin matka on lopussa."

Kuului hämmästyksen huudahduksia, ilonhuudahduksia, mielipahan
purkauksia. Musta miesjoukko siirtyi valojuovan poikki. "Mistä syystä?"
— "Sanoinhan minä..." — "Helkutin häpeä..." — "Onpa kai meilläkin
jotakin sanottavaa siihen asiaan", kirkui Donkin toisten takaa. —
"Älä välitä, Jim — me kyllä hankimme sinulle oikeutta", huusivat
monet yht'aikaa. Vanhahko merimies astui esille. "Tarkoitatteko, herra
kapteeni", kysyi hän pahaenteisesti, "ettei sairaan miehen ole lupa
parantua tässä purtilossa?" Hänen takanaan Donkin kuiskaili kiihkeästi
keskellä tuijottavaa miesjoukkoa, joista ainoakaan ei ehtinyt hänestä
välittämään, mutta kapteeni Allistoun pudisti etusormeaan puhujan
vihaisia, ahavoituneita kasvoja päin. — "Te... te tukitte suunne",
sanoi hän varoittaen. — "Se ei ole oikein", huusi pari kolme nuorempaa
miestä. "Ollaanko pelkkiä koneita?" kyseli Donkin kirkuvalla äänellä ja
sukelsi eturivin miesten kyynärpäiden alitse. — "Näytetään hänelle,
pojat, heti, ettemme ole..." — "Mies se on mustakin mies." — "Emme
rupea töihin vajalukuisina, kun kerta Lumipallo on terveenä..." —
"Itsehän sanoo..." — "No tehdään sitten lakko, pojat!" — "Aivan
niin." Kapteeni Allistoun sanoi toiselle perämiehelle tiukasti:
"Malttakaa mielenne, hra Creighton", ja seisoi levollisena keskellä
hälinää, kuunnellen tarkkaavasti erilaista murinaa ja huutoa, tämän
äkillisen nousun jok'ainoaa huudahdusta ja kirousta. Joku paiskasi
kopperon oven kolisten kiinni; uhkaavaa murinaa täynnä oleva pimeys
loikkasi lyhyesti hälisten valojuovan yli, ja miehet muuttuivat
viittoileviksi varjoiksi, jotka murisivat, sähisivät, nauroivat
kiihtyneinä. Hra Baker kuiskasi: "Lähtekää pois täältä, kapteeni." Hra
Creightonin kookas vartalo kohosi äänettömänä päällikön hennon olennon
yllä. — "Meitä on sorrettu koko tämä matka", lausui äreä ääni, "mutta
tämä viimeinen mielivalta vasta oikein
kruunaa asian." — "Laivatoveri joka tapauksessa." — "Ollaanko tässä
kakaroita?" — "Vasemmanpuolen vartio kieltäytyy työstä." Tunteidensa
valtaan joutunut Charley vihelsi kimakasti ja huusi: "Antakaa meille
meidän Jimmymme!" Tämä näytti aiheuttavan muutoksen tähän sekamelskaan.
Puhkesi uusi rähinä. Alkoi oitis suuri riita ja tora. — "On." — "Ei."
— "Ei ole milloinkaan ollutkaan sairas." — "Käydään oitis käsiksi."
— "Kitanne kiinni, pojat — tämä on miesten hommaa."
— "Onkohan?" mutisi kapteeni Allistoun katkerasti. Hra Baker öhki:
"Öh! Hulluiksi ovat käyneet. Ovat olleet kuohuksissa koko viime
kuukauden." — "Olen sen huomannut", sanoi päällikkö. — "He ovat
nousseet kapinaan nyt", sanoi hra Creighton äkäisesti, "paras siirtyä
perälaivalle, kapteeni. Me koetamme saada heidät rauhoittumaan." —
"Malttakaa mielenne, Creighton", sanoi päällikkö. Ja kaikki kolme
lähtivät hiljalleen liikkumaan kajuutan ovea kohden.

Etumaston köysistön varjossa musta rykelmä tömisteli, vyöryi sinne
tänne, eteni, peräytyi. Kuului moittivia, rohkaisevia, epäileviä
sanoja ja kirouksia. Vanhemmat merimiehet hämmentyneinä ja vihoissaan
murisivat päätöksensä ajaa asian perille tavalla tai toisella; mutta
nuorempi polvi uudenaikaisempine ajatustapoineen esitti omat ja Jimmyn
kärsimät vääryydet sekavin huudoin, riidellen keskenään. He parveilivat
tuon kuolevan luurangon, heidän pyrkimystensä sopivan vertauskuvan,
ympärillä, ja toisiaan rohkaisten he heiluivat, polkivat samalla
paikalla, huutaen, etteivät tulisi tällaista sietämään. Kopperossa
Belfast auttaessaan Jimmyä makuulokeroon melkein vapisi innosta ehtiä
mukaan melskeeseen, ja jaksoi töintuskin pidättää herkkiä kyyneleitään.
James Wait makasi selällään peitteen alla ja läähätti syytöksiä. —
"Kaikki kyllä auttavat sinua, älä yhtään huoli", vakuutti Belfast hänen
jalkojaan peitellessään. — "Huomenna tulen ulos — kävi miten kävi —
te toverit saatte..." mutisi Wait, "tulen ulos huomenna — viis minä
kapteenista." Hän kohotti kovin vaivalloisesti toista käsivarttaan,
pani kätensä kasvoilleen. "Älkää antako tuon kokin..." hän huohotti.
— "Ei, ei", sanoi Belfast, kääntyen selin häneen, "kyllä minä hänet
opetan, jos hän tulee sinua liki." — "Minä särjen hänen kipponsa!"
huudahti Wait voimattomasti, suuruksissaan ja heikkona. "En minä
mielelläni ihmisiä tapa, mutta..." Hän läähätti kiivaasti kuin koira
auringonpaisteessa juostuaan. Aivan oven takana joku huusi: "Hän on
yhtä hyvissä voimissa kuin kuka hyvänsä meistä." Belfast tarttui
ovenripaan. — "Oih!" huusi James Wait hätäisesti ja niin selkeällä
äänellä, että toinen säikähtyneenä pyörähti ympäri. Mustana ja
kuolleennäköisenä sokaisevassa valaistuksessa pitkänään lojuva James
Wait käänsi päätään pieluksella. Hänen silmänsä tuijottivat Belfastiin
syyttäen ja julkeasti. "Olen paljosta makailemisesta käynyt melko
heikoksi", sanoi hän selkeästi. Belfast nyökkäsi. "Olen kohta aivan
kunnossa", intti Wait. — "Niin, olen huomannut, että sinä olet ollut
paranemaan päin nyt... viimeisen kuukauden ajan", sanoi Belfast maahan
katsoen. "Hei, hei! Mitä nyt?" hän
huusi juosten ulos.

Kaksi miestä litisti hänet oitis rakennuksen seinää vasten. Kuului
kiihkeätä väittelyä kaikilta suunnilta. Hän pääsi irti ja näki kolme
epäselvää olentoa seisomassa erikseen isonpurjeen kaarevan alireunan
pimennossa. Donkin sähisi: "Käykää kimppuun... nyt on pimeä!"
Miesjoukko syöksyi, pysytellen yhdessä, kappaleen matkaa perälle
päin — ja seisahtui sitten. Donkin, notkeana ja hintelänä, riensi
heistä ohi, hänen oikea kätensä pyöri tuulimyllynä — ja pysähtyi
sitten äkkiä käsivarsi jäykästi ojennettuna eteenpäin. Kuului pienen,
raskaan esineen suhahdus ilmassa; se lensi perämiesten päiden välitse,
poukkuroi raskaasti kantta pitkin ja mätkähti raskaasti peräluukkuun.
Hra Bakerin jykevä ruho kävi selkeämmäksi. "Tulkaa jo järkiinne,
miehet!" hän huusi lähestyen pysähtynyttä joukkoa. "Tulkaa takaisin,
hra Baker!" huusi päällikkö rauhallisella äänellä. Hän totteli
vastahakoisesti. Seurasi hetken hiljaisuus, sitten nousi korvia särkevä
hälinä. Ylinnä kuului Archien ponteva huuto: "Jos teet vielä noin,
niin näytän sinulle!" Kuului huutoja: "Älä!" — "Pane pois!" — "Emme
me ole sitä lajia." Tumma ihmishahmojoukko hoiperteli laivan parrasta
kohden ja takaisin taas rakennukseen päin. Varjo-olentoja kompuroi,
kaatui, hyppäsi pystyyn taas. Rengaspultit helisivät hoippuroivien
jalkojen alla. — "Pane pois!" — "Anna minun!" — "En!" — "Mene
hemmettiin... haa!" Sitten kuului sellainen ääni kuin olisi jotakuta
isketty vasten kasvoja; rautaesine kolahti kannelle; lyhyt painiskelu,
ja hämärä olento juoksi sukkelaan häämöittävän potkun tieltä isonluukun
yli. Äkäinen ääni ryöppysi nyyhkien ruokotonta kieltä... — "Esineitä
viskelevät — Herra Jumala!" öhki hra Baker pelästyneenä. — "Minulle
se oli tarkoitettu", sanoi päällikkö levollisesti; "tunsin ilmavirran,
kun se suhahti ohitse. Mikä se oli — rautavaarnako?" — "No, totta
totisesti!" mutisi hra Creighton. Keskilaivalla puhelevien miesten
epäselvä sorina sekaantui aaltojen pauhuun, kohosi hiljaisten ja
pullistuneiden purjeiden joukkoon — näytti häviävän yöhön, näköpiiriä kauemmas, taivastakin
korkeammalle. Tähdet loistivat rauhallisina kallellaan olevien
mastojen yläpuolella. Valojuomuja kimalteli veden pinnalla, särkyen
laivan edetessä, ja sen ohi mentyä värähtelivät kauan aikaa aivan kuin
aaltojen pauhua peläten.

Sillä välin peränpitäjä, uteliaana tietämään mitä melu koski, heitti
peräsimen oman onnensa nojaan ja juoksi etukumarassa pitkin hiipivin
askelin korkokannen reunalle. "Narkissos" näin yksikseen jätettynä
kääntyi hiljalleen päin tuuleen kenenkään sitä huomaamatta. Se
kallistui hieman, ja levossa olevat purjeet virkosivat äkkiä eloon
ja iskivät kaikki yht'aikaa mahtavasti mätkähtäen mastoja vasten,
sitten täyttyivät taas nopein peräkkäisin paukahduksin, jotka kiitivät
alas uljaita mastoja, kunnes veltoksi rauennut isopurje viimeksi
rajusti temmahtaen lensi pullolleen. Laiva vapisi maston huipuista
emäpuuhun asti; purjeet ratisivat jatkuvasti niin kuin pyssyn laukaus.
Ketjujalukset ja väljät sokkelit kolisivat ilmassa hiljaa helisten;
nostokoneen pylpyrät parkuivat. Tuntui siltä kuin olisi näkymätön käsi
äkäisesti ravistanut laivaa havahduttaakseen siinä asustavat miehet
todellisuuteen, valppauteen ja velvollisuuksiensa täyttämiseen. —
"Peräsin ylähankaan!" huusi päällikkö terävästi. "Juoskaa perälle, hra
Creighton, katsomaan, mitä se houkka siellä hommaa." — "Hellittäkää
kokkapurjeen jaluksia. Valmiina keula-ahtimia hilaamaan", ärjyi hra
Baker. Säikähtyneet miehet juoksivat sukkelaan sinne tänne käskyjä
toistellen. Vapaavartio, jonka toimessa oleva vartio näin äkkiä jätti,
ajelehti kahden ja kolmen ryhmissä kanssiin päin, väitellen äänekkäästi
mennessään. — "Huomenna näytetään niille!" huusi joku
äänekkäästi, aivan kuin uhkaavalla viittauksella lieventääkseen
epäkunniakasta peräytymistä. Ja sitten kuului vain komentosanoja,
raskaitten köysivyyhtien kumahtamista kanteen, pylpyräin kalinaa.
Singletonin valkea pää heilui siellä täällä yön pimeydessä, kannesta
korkealla, kuin mikähän linnun haamu. — "Jo laskeutuu, kapteeni!"
huusi hra Creighton perästä. — "Purjeet vetävät taas." — "Hyvä on..."
— "Hellittäkää keulajaluksia. Jo riittää ahtimet. Vyyhtikää köydet",
öhki hra Baker läähättäen.

Vähitellen kannella astunta ja sekamelskaiset äänet taukosivat ja
päällysmiehet, korkokannelle kokoontuneina, keskustelivat tapahtumasta.
Hra Baker oli aivan tyrmistynyt ja öhki; hra Creighton oli rauhaisen
raivostunut; mutta kapteeni Allistoun oli vakava ja harkitseva. Hän
kuunteli hra Bakerin murisevaa perustelua, Creightonin keskeyttäviä,
vakavia huomautuksia, samalla kuin hän kanteen tuijottaen punnitsi
kädessään rautavaarnaa — joka hetkistä aikaisemmin oli ollut vähällä
iskeä häntä päähän — aivan kuin se olisi ollut ainoa kouraantuntuva
tosiasia koko tapahtumasta. Hän oli niitä johtajia, jotka puhuvat
vähän, eivät näytä kuulevan mitään, eivät katso keneenkään — mutta
tietävät kaikki, kuulevat joka kuiskauksen, näkevät jok'ainoan
liitelevän varjon laivassaan. Hänen kookkaat perämiehensä kohosivat
korkealle hänen hintelän, lyhyen vartalonsa yli; he keskustelivat hänen
päänsä ylitse; he olivat pelästyneet, hämmästyneet ja suutuksissaan,
kun taas heidän välissään seisova pieni, rauhallinen mies näytti
löytäneen vaiteliaan vakavuutensa laajemman kokemuksensa syvistä
hetteistä. Lamput paloivat kanssissa; silloin tällöin tulvahti äänekäs
ryöppy löpertelevää juttelua keulasta päin, levisi yli kannen ja heikkeni, aivan kuin mistään
tietämätön laiva, hiljaa liukuessaan meren äärettömän rauhallisuuden
halki, olisi jättänyt ikiajoiksi jälkeensä levottoman ihmissuvun
hälisevät hupsuttelut. Mutta yhä uudelleen se uusiintui. Viittoilevia
käsiä, päiden sivukuvia, suu ammollaan, ilmestyi hetkeksi ovien
valaistuihin nelikulmioihin; mustia nyrkkejä syöksyi esille — vetäytyi
pois... "Niin. Olihan harmillista saada aavistamatta niskaansa
tällainen kapina", myönsi päällikkö... Huutoa ja temmellystä kuului
samassa valokehästä tauoten äkkiä... Hän ei uskonut nyt heti syntyvän
enempää rauhattomuutta... Kelloa soitettiin perässä, toinen keulassa
vastasi matalammalla äänellä, ja helisevän metallin pauhu levisi koko
laivassa laajoina, värähtelevinä ympyröinä, jotka häipyivät tyhjän
meren äärettömään pimeyteen... Tunsihan hän heidät! Tunsipa totisesti!
Ennen vanhaan. Parempiakin miehiä. Oikeita miehisiä miehiä, kun kova
tuli. Paholaistakin pahempia kun sattui — oikeita sarvipäitä piruja.
Hyh! Tämä on — lastenleikkiä. Suunnaton hairahdus... Peränpitäjä
vaihtui aivan tavalliseen tapaan.
— "Hankavastaiseen", lausui poistuva mies äänekkäästi.
— "Hankavastaiseen", toisti toinen tarttuen kehähaarukkoihin. — "Tämä
vastatuuli se kiusallisin on", huudahti päällikkö, polkaisten äkkiä
jalkaa suutuksissaan, "vastatuuli! Muu ei ole mitään." Hän oli kohta
taas rauhallinen. "Pitäkää heitä toimessa tänä yönä, herrat; antakaa
niiden vain tuntea, että ne ovat meidän käsissämme — rauhallisesti,
ymmärrättehän. Muistakaa olla koskematta heihin, Creighton. Huomenna
puhuttelen heitä isän tavalla. Sekapäinen rajasuutarijoukko! Niin,
rajasuutareita! Toisen käden sormilla saattaisi laskea oikeat merimiehet. Ei kelpaa heille muu kuin rähinä — mukamas." Hän
vaikeni. "Luulitteko, että tämä oli mennyt sekaisin, hra Baker?"
Hän koputti otsaansa ja naurahti. "Kun näin hänen siinä seisomassa
melkein kuolleena ja niin säikähtyneen näköisenä — mustana tuossa
töllistelevässä joukossa — ilman vähääkään sisua kestämään sitä,
mikä meitä kaikkia odottaa — vaistosin totuuden aivan yht'äkkiä,
ehtimättä vielä mitään ajatellakaan. Säälin häntä — niinkuin säälitään
sairaita eläimiä. En ole milloinkaan nähnyt mitään olentoa niin
kuolemankammon vallassa!... Aioin ensin antaa hänen kulkea omissa
oloissaan. Jonkinlainen päähänpisto. Ei tullut mieleenikään, senkin
pölhöt... Hm! Tietenkin nyt pysyn päätöksessäni." Hän pisti vaarnan
taskuunsa, näytti olevan aivan kuin häpeissään, sanoi sitten tiukasti:
"Jos tapaatte Podmoren taas noissa ilveissään, niin sanokaa hänelle,
että minä panetan hänet pumpun alle. Piti kerran niin tehdä. Hänelle
silloin tällöin sattuu tuommoinen puuska. Hyvä kokki muuten." Hän
käveli nopeasti pois, palasi kajuutanportaiden luo. Molemmat perämiehet
seurasivat häntä ihmettelevin silmin. Hän laskeutui kolme askelmaa
ja vaihtaen äänilajia puhui, pää kannen vaiheilla: "En mene makuulle
tänä yönä, jos vielä jotakin sattuisi; huutakaa vain, jos... Näittekö
tuon sairaan neekerin silmiä, hra Baker? Minusta aivan tuntui siltä,
kuin hän olisi kerjännyt jotakin. Mitä? Kaikki apu on jo myöhäistä.
Yksinäinen musta mieronkiertäjä niinkuin kaikki tässä muutkin, ja
minusta tuntui kuin olisi hän katsonut minun lävitseni itse helvettiin.
Ajatella sitä Podmore-heittiötä! Annetaan miehen toki kuolla rauhassa.
Minähän täällä toki määrään. Sanon mitä haluan. Antakaa hänen olla.
Ehkä hän joskus on
ollut jommoinenkin mies... Olkaa varuillanne." Hän katosi kannen alle,
jättäen perämiehensä kahden kesken, hämmästyneempinä kuin jos olisivat
nähneet kivikuvan vuodattavan yliluonnollisen säälinkyyneleen elämän ja
kuoleman epävarmuuden tähden...

Piipunpesistä pystysuoraan nousevat kierteiset rihmat levittivät
sinistä usvaa, joka sai kanssin näyttämään suurelta kuin juhlasali.
Kannen niskapuiden väliin kasaantui raskas pilvi; ja valokehän
ympäröimät lamput paloivat kumpikin purppuranvärisen hehkun sydämessä
kahtena ehdottomana, säteilemättömänä liekkinä. Savukiehkurat
kasaantuivat yhä sakeampiin joukkoihin. Miehet olivat hajallaan
kannella, istuivat huolettomissa asennoissa, tai, polvi koukussa,
nojasivat toisella olkapäällään laipioon. Huulet liikkuivat, silmät
välähtivät, heiluvat käsivarret saivat aikaan äkkipyörteitä savuun.
Puheen sorina tuntui kasaantuvan yhä korkeammalle aivan kuin se ei
olisi päässyt tarpeeksi nopeasti purkautumaan ahtaista oviaukoista
ulos. Paitasillaan oleva vapaavartio harppasi pitkin valkoisin
koivin, muistuttaen hourailevia unissakävijöitä; silloin tällöin joku
toimessa olevan vartion miehistä syöksyi sisälle, kovin liiaksipuetun
näköisenä, kuunteli hetkisen, tokaisi jotakin meluavalle joukolle ja
riensi takaisin ulos; mutta jotkut pysyttelivät oven läheisyydessä,
lumottuina ja toinen korva kannelle päin käännettynä. — "Pidetään yhtä
puolta, pojat", kiljui Davies. Belfast yritti saada äänensä kuuluville.
Knowles irvisteli tylsänä ja pökertyneenä. Muuan, jolla oli tuuhea
leikkoparta, huusi tuon tuostakin: "Kuka pelkää? Kuka pelkää?" Toinen
hyppäsi pystyyn, kiihtyneenä, leimuavin silmin, laski kuuluviin jakson
irrallisia kirouksia ja istahti taas rauhallisesti.
Kaksi miestä keskusteli tuttavallisesti, iskien vuoron perään toistansa
rintaan väitteensä vahvistukseksi. Kolme muuta, päät yhdessä, puhuivat
kaikki yht'aikaa luottamuksellisesti ja kohti kurkkua huutaen. Se oli
myrskyävää puheen sorinaa, josta saattoi erottaa tajuttavia katkelmia.
Niinpä saattoi kuulla: "Viimeisessä laivassa." — "Mitäpä siitä?
Koettakootpa meihin, jos..." — "Antautua." — "Ei ryhdytä mihinkään."
— "Hän sanoo olevansa terve." — "Olen aina luullutkin." — "Samapa
tuo..." Donkin kyyristyneenä sykkyrään kokkapuuta vasten kohotti
olkapäänsä aivan korviensa tasalle, ja kun hänellä vielä suippopäinen
nenänsä oli alaspäin riipuksissa, muistutti hän pörrösulkaista,
sairasta korppikotkaa. Hajasäärin seisovan Belfastin kasvot olivat
huutamisesta punaiset, ja kätensä pystyyn kohottaessaan hän oli
aivan maltalaisristin näköinen. Eräässä loukossa hämmästyneinä ja
hajamielisinä istuvat norjalaiset näyttivät siltä kuin olisivat
vedenpaisumusta katselleet. Ja lamppujen takana Singleton seisoi
savussa kookkaana, epäselvänä, pää ruskapuita koskettaen, aivan kuin
maanalaisen kappelin pimennossa seisova jättiläismäinen kuvapatsas.

Hän astui askelen eteenpäin suurena ja ylevänä. Melu asettui kuin
murtunut aalto: Belfast vain kerran vielä kädet pystyssä huusi:
"Kuolemaa hän tekee, se on varma se!" istui sitten äkkiä luukulle ja
piteli käsillä päätänsä. Kaikki tarkkasivat Singletonia, kääntäen
katseensa kannesta, tuijottaen pimeistä loukoista, tai uteliaasti
päätään kääntäen. He näyttivät odottavilta ja rauhoittuneilta, aivan
kuin tuolla vanhalla miehellä, joka ei katsonut keneenkään, olisi ollut
hallussaan heidän kiusallisen närkästyksensä ja toiveittensa salaisuus,
tarkempi näkövoima, selvempi ymmärtämys. Ja todellakin siinä
seistessään heidän keskellään hän näytti mieheltä, joka oli nähnyt
joukottain laivoja, oli jo monesti kuunnellut samanlaista ääntä,
kuin he nyt pitivät, oli jo ehtinyt nähdä kaiken, mikä merellä
saattaa tapahtua, ja joka siksi pysyi nykyiseen kuohuun nähden
välinpitämättömänä. He kuulivat hänen äänensä jymisevän hänen
leveästä rinnastaan aivan kuin olisivat sanat vyöryneet heitä kohden
myrskyisestä menneisyydestä. "Mitä aiotte tehdä?" hän kysyi. Kukaan
ei vastannut. Vain Knowles mutisi: "Niin, niin", ja joku virkkoi
hiljaa: "On se hemmetin häpeä." Hän odotti, teki halveksivan eleen.
— "Olen nähnyt laivakapinoita jo ennen kuin muutamat teistä ovat
syntyneetkään", sanoi hän hitaasti, "mutt'en vielä milloinkaan näin
joutavan seikan tähden." — "Kuolemaa hän tekee, se on varma se",
toisti Belfast huolestuneena, Singletonin jalkain juuressa istuen. —
"Ja lisäksi musta mies", jatkoi vanhus, "niitä olen nähnyt kuolevan
kuin kärpäsiä." Hän vaikeni, miettivänä, aivan kuin olisi koettanut
muistella hirveitä asioita, kauheita yksityiskohtia, neekeriuhrauksia.
He tuijottivat häneen lumoutuneina. Hän oli kyllin vanha muistaakseen
orjakauppiaita, verisiä kapinoita, merirosvojakin ehkä; ken saattoi
tietää minkälaisten väkivaltaisuuksien ja kauhujen kautta hänen
elämänuransa oli käynyt! Mitähän hän sanoisi? Hän sanoi: "Ette te pysty
häntä auttamaan; kuoltava hänen on." Taas hän vaikeni. Hänen viiksensä
ja partansa liikahtivat. Hän märehti sanojaan, mutisi sotkuisten,
valkeain karvojen takaa; käsittämättömänä ja kiihoittavana kuin
verhontakainen tietäjä... "Pysynyt maissa... sairas... Sen sijaan...
saanut aikaan kaiken tämän vastatuulen. Pelkään pahasti... Meri vaatii
omansa... Kuolevat, kun maa on näkyvissä. Aina
niin. Sen ne tietävät... pitkä matka... mitä enemmän päiviä, sen
enemmän dollareja... Pysykää te rauhassa. Mitä te tahdotte? Ette kykene
häntä auttamaan." Hän näytti aivan kuin heräävän unesta." Ette te sille
asialle mitään mahda", sanoi hän äreästi, "ei kapteeni ole houkka.
Jotakin hänellä on mielessä. Olkaa varuillanne... sanon vain. Minä
tunnen ne." Silmät suoraan eteenpäin suunnattuina hän käänsi kättänsä
oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle, aivan kuin olisi tarkastanut
pitkää ovelien kapteenien riviä. — "Hän uhkasi iskeä kalloni halki!"
huusi Donkin sydäntäsärkevällä äänellä. Singleton tirkisteli alaspäin
ällistyneen tarkkaavana, aivan kuin ei olisi kyennyt häntä löytämään.
— "Tulen vietävä!" sanoi hän epämääräisesti, lakaten etsimästä. Hän
säteili sanomatonta viisautta, suurta huolettomuutta, jäähdyttävää
alistuvaisuutta. Hänen ympärillään olevat kuuntelijat tunsivat
jollakin tavalla tulleensa peräti vapautetuiksi pulastaan ja sanaa
sanomatta he vetelehtivät huolettomina kuin sellaiset ihmiset, jotka
täydellisesti pystyvät käsittämään, mikä elämässä on mahdoton korjata.
Hän syvämietteisenä ja mitään huomaamatta viittasi kerran kädellään ja
asteli pitemmittä puheitta kannelle.

Belfast oli vaipunut tuijottaviin mietteisiin. Pari miestä kiepautti
itsensä ylärivin makuulokeroihin, ja sinne päästyään huokasivat;
toiset sukelsivat pää edellä alarivin lokeroihin — sukkelaan ja heti
käännähtäen, aivan kuin eläimet pesään mennessään. Kuului poltetun
saven puukolla kaapimista. Knowles ei enää irvistellyt. Davies sanoi
kiihkeän vakuuttavalla äänellä: "Sitten kippari on heittiö." Archie
mutisi: "Totta vie! Emme ole vielä kuulleet viimeistä sanaa tässä
asiassa!" Lyötiin
neljä lasia. — "Puolet vapaavartiosta on jo kulunut!" huusi Knowles
pelästyneenä, ja kävi sitten miettiväksi. "No, lepoahan se on kahdenkin
tunnin lepo", hän sitten lohdutellen virkkoi. Muutamat olivat jo
nukkuvinaan; ja Charley, joka jo oli umpiunessa, lausui äkkiä joitakin
käsittämättömiä sanoja edesvastuuttomalla, alakuloisella äänellä. —
"Pojan pentelettä ajaa painajainen!" virkkoi Knowles peitteensä alta
hyvin tieteliäästi. Belfast nousi ja lähestyi Archien makuupaikkaa. —
"Me vedimme hänet ulos!" kuiskasi hän surunvoittoisesti. — "Mitä?"
kysyi toinen unisen tyytymättömänä. — "Ja nyt meidän täytyy lykätä
hänet yli laidan", jatkoi Belfast alahuuli värähdellen. — "Työntää
mitä?" kysyi Archie. — "Jimmy-parka", huokasi Belfast. — "Menkää
hemmettiin!" sanoi Archie teeskennellyn julmasti ja nousi istualleen
vuoteessaan. "Hän on syypää kaikkeen. Ilman minua tässä laivassa
olisi tapahtunut murhia!" — "Ei se ole hänen syynsä", mutisi Belfast
vastaan. "Minä panin hänet maata... eikä hän ollut painavampi kuin
tyhjä lihatynnyri", lisäsi hän vedet silmissä. Archie katsahti häneen
vakavasti ja käänsi sitten päättävästi päänsä laivan kylkeen päin.
Belfast kulkea kompuroi aivan kuin olisi joutunut eksyksiin hämärässä
kanssissa ja oli vähällä kompastua Donkiniin. Hän katseli häntä
ylhäältä hetkisen. "Etkö aio mennä nukkumaan?" hän kysyi. Donkin nosti
päätään toivottomana. — "Tuo peijakkaan skotlantilainen varkaankakara
polkaisi minua!" hän kuiskasi lattialta ylen synkkämielisenä. — "Ja
se oli hyvin tehty", sanoi Belfast yhä kovin alakuloisena. "Sinä
olit niin liki hirsipuuta kuin olla voi tänä iltana. Älä leiki noita
murhaleikkejäsi enää Jimmyn lähettyvillä! Sinä et vetänyt häntä esille.
Muista se! Jos näet
minä rupean sinua potkimaan" — hän ilahtui hieman "niin se tapahtuu
oikein amerikkalaiseen tapaan — niin että jotain murtuukin." Hän
taputteli hiljaa rystysillään Donkinin taivutettua päätä. "Muista
se, poikaseni!" lopetti hän leikkisästi. Donkin salli sen tapahtua.
— "Aiotaanko antaa minut ilmi?" hän kysyi kovin huolestuneena. —
"Kuka... antaa ilmi?" sähähti Belfast astuen askeleen lähemmäs. "Minä
antaisin sinulle vasten taulua heti paikalla, jollei minun pitäisi
hoitaa Jimmyä! Miksi sinä meitä oikein luulet?" Donkin nousi ja
katseli, miten Belfastin selkä katosi ovesta. Joka puolella nukkui
näkymättömiä miehiä, hengittäen rauhallisesti. Hän tuntui ammentavan
uutta rohkeutta ja kiihtymystä ympärillään vallitsevasta rauhasta.
Laihaposkisena ja pahaenteisenä hän tuijotti ylleen sopimattomien
lainavaatteiden sekasotkusta aivan kuin etsien jotakin murskatakseen.
Sydän sykki rajusti hänen ahtaassa rinnassaan. Kaikki nukkuivat! Hänen
olisi haluttanut vääntää niskoja nurin, puhkoa silmiä, sylkäistä
kasvoihin. Hän pudisti likaista nyrkkiparia savuaville lampuille. "Ette
te ole miehiä!" hän huusi hillityllä äänellä. Kukaan ei liikahtanut.
"Ei teillä ole sisua senkään vertaa kuin hiirellä!" Hänen äänensä
koveni käheäksi kirkunaksi. Wamibo työnsi pörröisen päänsä kopistaan
ja tuijotti häneen silmät hurjina. "Laivojen roskaväkeä te olette!
Kunpa mätänisitte kaikki ennen kuolemaanne!" Wamibo vilkutti silmiään,
käsittämättä mitään, mutta innostuneena. Donkin istahti raskaasti; hän
pärskytti voimakkaasti nenäänsä, hän kirskutti ja naksautti hampaitaan,
ja leuka lujasti rintaa vasten painettuna näytti aivan siltä kuin
aikoisi hän jyrsiä sen puhki päästäkseen käsiksi sydämeen...

Aamulla laiva, aloittaessaan kulkurielämänsä uuden päivän, näytti
uhkean tuoreelta ja raittiilta, aivan kuin maissa kevät. Huuhdotut
kannet välkkyivät pitkänä, kirkkaana jaksona. Viistosti lankeava
auringon valo muodosti messinkiosiin huikaisevia täpliä, sivusi
kiiltopintaisia pyörötankoja kultaviivoin, ja kaidepuihin sinne tänne
jääneet suolaveden pisarat olivat kuultavan välkkyviä kuin kastehelmet
ja kimaltelivat kirkkaammin kuin hajalleen heitetyt timantit. Purjeet
nukkuivat, heikon tuulenhengen viihdyttäminä. Sinitaivaalle loistavana
kohoava aurinko näki hankavastaiseen purjehtivan yksinäisen laivan
kyntämässä sinistä merta.

Miehet tungeksivat kolmeen riviin isonmaston viereen ja kajuutan
oven eteen. He tyrkkivät ja sysivät toisiaan ja näyttivät tyhmiltä
ja neuvottomilta. Joka kerta, kun laiva heikosti liikahti, heilahti
Knowles raskaasti lyhyemmälle jalalleen. Donkin livisti toisten
selkien taa, levottomana ja hätäytyneenä, aivan kuin olisi itselleen
väijytyspaikkaa etsinyt. Kapteeni Allistoun ilmestyi äkkiä kannelle.
Hän asteli edestakaisin miesten edessä. Hän oli harmaa, hoikka,
virkeä, näytti auringonpaisteessa kehnosti puetulta ja oli kova kuin
timantti. Oikeaa kättään hän piti takkinsa sivutaskussa, jossa myöskin
oli jotakin raskasta, mikä veti sen puolen pitkiin laskoksiin. Muuan
merimiehistä kakisti kurkkuaan pahaenteisesti. — "En ole tähän asti
huomannut teissä mitään vikaa, miehet", sanoi kapteeni äkkiä pysähtyen.
Hän katsoi heihin väsyneellä, teräksisellä katseellaan, minkä hyvin
tavallinen näköharha sai tuntumaan siltä kuin olisi hän katsonut
yht'aikaa jokaista edessään seisovaa kahtakymmentä miestä suoraan
silmiin. Hänen takanaan hra Baker, synkkänä ja jäykkäniskaisena, öhki
hiljaa; hra Creighton, raikkaana ja kauniina, ruusunpunaisine
poskineen, oli reippaan ja päättävän näköinen. "Ja minun käsittääkseni
minä olen täällä laivaa kuljettamassa ja määräämässä joka miehelle
hänen paikkansa. Jos te tuntisitte tehtävänne yhtä hyvin kuin minä
tunnen omani, ei olisi mitään hätää. Te olette täällä pimeässä
rääkyneet, että: 'Huomenna nähdään!' No tässä nyt näette minut. Mitä
on asiaa?" Hän odotti, astellen nopeasti edestakaisin ja katsoen
heitä tutkivasti. Mitä he oikein tahtoivat? He vaihtoivat jalkaa,
he heiluivat paikallaan; toiset työnsivät lakkinsa takaraivolle ja
raapivat päätään. Mitä he oikein tahtoivat? Unohtunut oli Jimmy; kukaan
ei ajatellut häntä, joka oli yksin keulakopperossaan, taistellen
varjojen kanssa, turvautuen törkeisiin valheisiin, tuskaisesti nauraa
hihittäen läpikuultavalle petokselleen. Ei Jimmyä, kaukana siitä;
hän oli pahemmin unohtunut kuin jos hän olisi ollut kuollut. Suuria
asioita he halusivat. Ja samassa tuntuivat kaikki ne yksinkertaiset
sanat, mitkä he tunsivat, hukkuvan ainaiseksi heidän epämääräisen ja
palavan halunsa pohjattomuuteen. He tiesivät, mitä halusivat, mutta
eivät keksineet mitään sanomisen arvoista. He liikehtivät paikallaan,
heiluttaen jäntevien käsivarsien päässä suuria, tervaisia kämmeniä
koukkuisine sormineen. Mutina taukosi. — "No, mitä puuttuu...
ruokaako?" kysyi päällikkö, "tiedättehän, että varastot pilaantuivat
Niemen ulkopuolella." — "Se tiedetään, herra kapteeni", sanoi
eturivissä seisova partainen pikihousu. — "Onko työ liian raskasta —
häh? Liikaa teidän voimillenne?" kysyi hän taas. Seurasi loukkaantunut
äänettömyys. — "Emme halua työskennellä vajalukuisina, herra
kapteeni", aloitti vihdoin Davies väräjävällä äänellä, "ja tuo
musta..." — "Riittää!" huusi päällikkö. Hän seisoi hetken hiljaa
tarkastellen heitä, sitten hän asteli muutamia askelia edestakaisin,
jonka jälkeen kävi kylmästi heidän kimppuunsa, väkivaltaisin ja
viiltävin puuskin, jonkalaisia olivat niidenkin jäisten merten myrskyt,
jotka olivat nähneet hänet nuorena. — "Sanonko, missä vika on? Te ette
mahdu saappaisiinne. Pidätte itseänne helkkarin hyvinä miehinä. Tuskin
puoliin töihinne pystytte. Tuskin puolia velvollisuuksianne täytätte.
Pidätte niitä liian paljona. Vaikka kymmenkertaisesti tekisitte, ei se
sittenkään olisi tarpeeksi." — "Parasta on pantu, herra kapteeni",
huusi joku joukosta vihasta väräjävällä äänellä. — "Parasta", jatkoi
päällikkö hyökkäystään, "te kuulette maissa paljon asioita, eikö niin?
Eivät ne siellä teille kerro, ettei teidän parhaastannekaan kannata
suurin kerskua. Sanonpa teille — teidän parhaanne ei ole huonoa
parempi. Tekö ette enempää voi? Ettepä kylläkään, sen tiedän enkä
siitä riitele. Mutta lopettakaa te niskoittelunne taikka minä lopetan
sen teidän puolestanne. Kyllä minä teistä urakan saan. Lopettakaa!"
Hän heristi sormellaan joukolle. "Mitä tulee tuohon mieheen", hän
korotti ääntänsä melkoisesti, "jos hän astuu jalallaan kannelle minun
luvattani, niin panetan hänet rautoihin. Ymmärrättekö?" Kokki kuuli
hänen sanansa keittiöönsä, juoksi kannelle kädet pystyssä, kauhuissaan,
jaksamatta uskoa korviaan, hämmästyneenä, ja juoksi sisälle taas.
Seurasi hetken kestävä syvä hiljaisuus, jonka vallitessa vääräsäärinen
merimies, astuen syrjään, siivosti sylkäisi valumisaukkoon. "On vielä
toinen seikka", virkkoi päällikkö rauhallisesti. Hän astui nopeasti
askeleen eteenpäin ja tempasi taskustaan esille rautavaarnan. "Tämä!"
Hänen liikkeensä oli niin odottamaton ja äkillinen, että joukko väistyi taaksepäin. Hän katsoi heitä
tiukasti silmiin, ja muutamat tekeytyivät oitis hämmästyneen näköisiksi
aivan kuin eivät olisi ennen eläessään vaarnaa nähneetkään. Hän piti
sitä korkealla. "Tämä on minun asiani. En kysy teiltä mitään, mutta
kaikki tunnette sen; sen on mentävä sinne mistä on tullutkin." Hän
kävi vihaisen näköiseksi. Joukko liikahti levottomasti. He käänsivät
katseensa pois rautaesineestä, he näyttivät säikähtyneiltä, he olivat
hämillään ja ymmällä aivan kuin se olisi ollut jotakin kauheaa,
pahennusta herättävää tai epähienoa, jota ei tavallisessa säädyllisessä
elämässä olisi sopinut tuoda päivänvaloon. Päällikkö katseli heitä
tarkasti. "Donkin", hän huusi lyhyesti ja terävästi.

Donkin koetti lymyillä toisen ja toisen takana, mutta miehet katsoivat
olkansa yli ja väistyivät syrjään. Rivit aukenivat hänen edestään
ja sulkeutuivat perästä, niin että hän lopulta seisoi yksinään
päällikön edessä aivan kuin olisi kannen läpi siihen ilmestynyt.
Kapteeni Allistoun siirtyi aivan hänen lähelleen. He olivat melkein
samanmittaiset, ja tämän lyhyen välimatkan päästä päällikkö suuntasi
murhaavan silmäyksen kirkkaista silmistään. He värähtelivät. —
"Tunnetteko tämän?" kysyi päällikkö. — "En, en tunne", vastasi toinen
röyhkeästi, mutta vavisten. — "Te olette lurjus. Ottakaa se", käski
päällikkö. Donkinin kädet tuntuivat takertuneen reisiin kiinni; hän
seisoi, silmät suoraan eteenpäin suunnattuina kuin katselmuksessa.
"Ottakaa se", toisti päällikkö, astuen lähemmäs; he hengittivät toinen
toisensa kasvoihin. "Ottakaa se", sanoi kapteeni Allistoun taas
tehden uhkaavan eleen. Donkin kiskaisi toisen käden irti kyljestään. —
"Miksi te minua ahdistatte?" mutisi
hän työläästi ja aivan kuin hänen suunsa olisi ollut taikinaa täynnä.
— "Jollette..." aloitti päällikkö. Donkin sieppasi nappulan käteensä
aivan kuin olisi aikonut juosta matkoihinsa se mukanaan, mutta jäi
jäykkänä seisomaan paikoilleen pidellen sitä kädessään kuin kynttilää.
"Pankaa se sinne, mistä otittekin", sanoi kapteeni Allistoun, katsoen
häntä rajusti. Donkin astui silmät suurina askeleen taaksepäin.
"Menkää, senkin konna, taikka minä panen teidät menemään", huusi
päällikkö ja itse uhkaavasti edeten pakotti hänet peräytymään. Hän
väisteli ja koetti tuon vaarallisen raudan avulla varjella päätänsä
uhkaavalta nyrkiltä. Hra Baker herkesi hetkeksi öhkimästä. —
"Mainiota! Totisesti", mutisi hyväksyvästi hra Creighton tuntijan
äänellä. — "Älkää koskeko minuun", ärisi Donkin yhä peräytyen. —
"No menkää sitten. Nopeammin." — "Älkää lyökö minua... Minä vedän
teidät oikeuteen... Minä toimitan teidät vankeuteen." Kapteeni
Allistoun harppasi pitkän askeleen, ja Donkin kääntyen kokonaan
ympäri juoksi kappaleen matkaa, pysähtyi sitten ja paljasti olkansa
yli keltaiset hampaansa. — "Kauemmas vielä, keulatakilaan", hoputti
päällikkö viitaten kädellään. — "Siinä te vain seisotte ja annatte
minua haukkua", kirkui Donkin äänettömälle miesjoukolle, joka katseli
häntä. Kapteeni Allistoun kävi kiivaasti häntä kohden. Donkin hypähti
säikähtäen eteenpäin taas, hyökkäsi keulatakilaan, työnsi nappulan
rajusti reikäänsä. "Kyllä minä joskus vielä teille näytän", hän huusi
koko laivalle yleensä ja katosi keulamaston taakse. Kapteeni Allistoun
pyörähti ympäri ja asteli takaisin perälaivalle levollisen näköisenä,
aivan kuin hän jo olisi unohtanut koko kohtauksen. Miehet väistyivät
hänen tieltään. Hän ei katsahtanut
keneenkään. — "Se riittää, hra Baker. Laskekaa vapaavartio levolle",
sanoi hän rauhallisesti. "Ja te, miehet, koettakaa esiintyä suoraan ja
nuhteettomasti vast'edes", lisäsi hän levollisella äänellä. Hän katseli
hetkisen miettivästi järkyttynyttä ja poistuvaa joukkoa. "Aamiainen
pöytään, tarjoilija", hän mieli huojentuneena huusi keittiön ovesta
sisälle. — "Minua kammotti nähdä teidän antavan sen nappulan tuolle
hessulle", huomautti hra Baker; "hänhän olisi saattanut halkaista —
öh! — halkaista teidän pääkallonne sillä kuin munankuoren." — "Hänkö!
Joutavia!" mutisi päällikkö hajamielisesti. "Eriskummaista joukkoa",
hän jatkoi hiljaisella äänellä. "Luulen, että kaikki on ohi nyt. Ei
voi kuitenkaan olla milloinkaan varma, kun on tuollaista... Monta
vuotta sitten — olin silloin nuori päällikkö — eräällä Kiinanmatkalla
minulla oli kapina; oikea kapina, Baker. Eri miehiä ne. Tiesin mitä
he halusivat. He halusivat aukaista laivanlastin päästäkseen käsiksi
väkijuomiin. Yksinkertainen juttu... Me pidimme heidät ahkerassa
puuhassa kaksi päivää, ja kun he olivat saaneet tarpeekseen — lakeita
kuin lampaat. Hyvä miehistö. Ja hyvä matka minulla olikin." Hän
katsahti mastoihin, jossa raa'at olivat ahdetut tiukasti tuuleen.
"Vastatuuli päivä toisensa jälkeen", huudahti hän katkerasti. "Emmekö
sitten tällä matkalla saa milloinkaan myötätuulta?" — "Valmis
on, herra", sanoi tarjoilija, ilmestyen heidän eteensä aivan kuin
taikaiskusta ja tahraantunut lautasliina kädessään. — "Hoo! Hyvä on.
Lähdetään syömään, hra Baker — on jo myöhä — joutavaa pohtia."




V


Laivassa vallitsi ahdistava hiljaisuus. Iltapäivällä miehet
peseskelivät vaatteitaan ja ripustivat niitä kuivumaan tuohon
epäsuotuisaan tuulenvireeseen aprikoivan hitaasti kuin näköharhastaan
päässeet filosofit. Puhuttiin kovin vähän. Elämän ongelma tuntui liian
laajalta ja monimutkaiselta sopeutuakseen ihmiskeskustelun ahtaisiin
puitteisiin, ja aivan kuin yhteisestä päätöksestä se luovutettiin
tuolle laajalle merelle, joka alusta alkaen oli kietonut sen
mittaamattomaan syliinsä; merelle, joka tiesi kaikki ja joka aikanaan
tulisi epäämättömästi paljastamaan jokaiselle kaikkiin erehdyksiin
kätkeytyvän viisauden, epäilyissä piilevän varmuuden, surun ja
pelon tuolla puolen olevan turvallisuuden ja rauhan valtakunnan. Ja
voimattomien ajatustemme alituisesta pyörteestä pulpahti Jimmy pinnalle
vaatien huomiota kuin mutaisen joen pohjaan kiinnitetty musta poiju.
Valhe riemuitsi. Se riemuitsi epäilyssä, typeryydessä, säälissä ja
hempeämielisyydessä. Surkuttelu, välinpitämättömyys, huvitteluhalu
saivat meidät sitä pitämään voimassa. Jimmyn järkähtämätön
kiinnipitäminen valheellisesta esiintymisestään vääjäämättömän totuuden
edessä oli suunnattoman suuri arvoitus — korkea ja käsittämätön
ilmestys, joka väliin sai aikaan ihmeellisen kunnioituksen tunteen; ja monen mielestä oli myöskin ylen hullunkurista pitää
häntä narrina kaikissa hänen pyrkimyksissään. Heidän hellittelevässä
säälissään sairasta kohtaan piili salaista itsekkyyttä, mikä ilmeni
siinä, että heissä kehittyi pelko nähdä hänen kuolevan. Se seikka,
että hän itsepintaisesti oli tietämätön siitä ainoasta varmasta
tapahtumasta, minkä päivittäisen lähestymisen me omin silmin näimme,
oli yhtä huolestuttavaa kuin jonkin luonnonlain paikkansapitämättömyys.
Hän oli niin perinpohjin väärässä oman itsensä suhteen, ettei saattanut
olla epäilemättä häntä osallisuudesta johonkin yliluonnolliseen
tiedon lähteeseen. Hän oli haltioitumiseen asti mieletön. Hän oli
aivan ainutlaatuinen ja niin lumoava kuin vain jokin epäinhimillinen
saattaa olla. Hän tuntui huutavan kieltämisensä jo tuon kammottavan
rajan toiselta puolen. Hän oli käymässä aineettomaksi kuin aave;
poskipäät kohosivat, otsa kävi yhä kaltevammaksi; kasvot olivat pelkkiä
kuoppia ja varjotäpliä; ja lihaton pää muistutti haudasta kaivettua
mustaa kalloa, johon oli silmäkuoppiin pistetty kaksi levotonta
hopeapalloa. Hän oli aivan pahennusta herättävä. Hänen vaikutuksestaan
me olimme tulemassa ylen inhimillisiksi, hempeämielisiksi, sekaviksi,
ylenmäärin rappeutuneiksi: käsitimme hänen pelkonsa hienouden,
olimme myötämielisiä hänen yrmimisilleen, pois vetäytymisilleen,
verukkeilleen, kavaluudelleen — ikäänkuin olisimme olleet
ylisivistyneitä ja turmeltuneita ja vähääkään käsittämättä elämän
merkitystä. Me käyttäydyimme aivan kuin olisimme olleet osallisia
joihinkin häpeällisiin salaisuuksiin; elehdimme syvämietteisesti
kuin salaliittolaiset, vaihdoimme tarkoittavia silmäyksiä, merkitseviä
lyhyitä sanoja. Olimme sanomattoman ilkeitä
ja itseemme hyvin tyytyväisiä. Me valehtelimme hänelle arvokkaasti,
liikutettuina, juhlallisesti, ikäänkuin olisimme olleet suorittamassa
jotakin siveellistä toimitusta, josta odotimme itsellemme palkintoa
tulevassa elämässä. Kuorossa vakuutimme tosiksi hänen rajuimmatkin
väitteensä, aivan kuin hän olisi ollut miljoonikko, poliitikko tai
uskonpuhdistaja — ja me kunnianhimoisia jätkiä. Jos joskus uskalsimme
epäillä hänen väitteitään, niin teimme sen matelevan mielistelijän
tavoin, sillä tarkoituksella, että meidän mairitteleva erimielisyytemme
lisäisi hänen kunniaansa. Hän määräsi meidän keskinäisen seurapiirimme
moraalisen sävyn aivan kuin hänen vallassaan olisi ollut jaella
kunniamerkkejä, aarteita tai rangaistuksia; eikä hän meille muuta
voinut antaa kuin halveksimisensa. Se oli tavattoman suuri; se
tuntui asteittain yhä vain enenevän, samoin kuin hänen ruumiinsa
päivä päivältä meidän nähtemme yhä kutistui. Se olikin ainoa seikka
hänessä, mikä tuntui kestävältä ja voimakkaalta. Se eli hänessä
sammuttamatonta elämää. Hänen alituisen pahantuuliset huulensa sen
sanoiksi lausuivat; se tuijotti meihin hänen suurten silmiensä
pohjattomasta julkeudesta, jotka ravun silmien tavoin ulkonivat kauas
hänen päästänsä. Niitä me tiukasti tarkastimme. Mikään muu ei hänessä
liikkunut. Hän tuntui olevan haluton liikkumaan, aivan kuin ei olisi
luottanut koossapysyväisyyteensä. Hänen vähäisinkin liikahtamisensa
varmaan paljasti hänelle (muu ei ollut mahdollista) hänen ruumiillisen
heikkoutensa ja aiheutti hänelle hirveitä sielun tuskia. Hän liikkui
ylen säästeliäästi. Hän makasi pitkänään, leuka peitteen päällä,
velttona ja varovaisen liikkumattomana. Vain
hänen silmänsä harhailivat meidän kasvoillamme: hänen ylenkatseelliset,
läpitunkevat, surulliset silmänsä.

Näihin aikoihin Belfastin palveleva uhrautuvaisuus — ja myöskin
hänen taisteluvalmiutensa — saavuttivat yleisen kunnioituksen.
Hän vietti joka-ainoan hetken vapaa-ajastaan Jimmyn kopperossa. Hän
hoiteli häntä, puhutteli häntä; oli hellä kuin nainen, lempeän
iloinen kuin iäkäs ihmisystävä, yhtä hentomielisen huolestunut
neekeristään kuin mallikelpoinen orjanomistaja. Mutta muualla hän oli
ärtyisä, räjähtävä kuin ruuti, synkkä, epäluuloinen ja töykeimmillään
silloin kun oli surullisin. Hän oli pelkkää kyyneltä ja iskua:
kyynel Jimmyn vuoksi, isku jokaiselle, joka ei tuntunut suhtautuvan
tarkan oikeaoppisesti Jimmyn asiaan. Mistään muusta ei keskusteltu.
Norjalaisetkin väittelivät keskenään asiasta — mutta oli mahdoton
tietää, missä hengessä, koska he riitelivät omalla kielellään.
Belfast epäili toista heistä, kunnioituksen puutteesta, eikä keksinyt
tässä epätietoisuudessaan muuta ratkaisua kuin taistella kumpaakin
vastaan. He pelästyivät hirveästi tätä hänen hurjapäisyyttään ja
elivät siitä lähtien joukossamme alakuloisina kuin kaksi mykkää.
Wamibo ei milloinkaan puhunut mitään käsitettävää, mutta hän oli yhtä
hymyilemätön kuin eläin — tuntui olevan asiasta vähemmän perillä
kuin kissa — ja siis turvassa. Sitäpaitsi hän oli kuulunut Jimmyn
vapauttajien valittuun joukkoon eikä siis tietenkään voinut olla
epäilyksenalainen. Archie oli tavallisesti äänetönnä, mutta istui usein
tunnin verran Jimmyn kanssa rauhallisesti juttelemassa, esiintyen
aivan kuin olisi ollut isäntäväkeä. Mihin aikaan päivästä tahansa,
useinpa yötkin läpeensä, saattoi nähdä jonkun miehistä istumassa Jimmyn
arkulla. Iltaisin kuudesta kahdeksaan
koppero oli väkeä täynnä, olipa vielä oven ulkopuolellakin joukko
asianharrastajia. Joka mies tuijotti neekeriin silmät pyöreinä.

Hän paistatteli itseään meidän harrastuksemme lämpimässä. Hänen
silmänsä säihkyivät ivallisesti, ja heikolla äänellä hän moitti meidän
raukkamaisuuttamme. Hän saattoi sanoa: "Jos te kaverit olisitte
pitäneet minun puoltani, olisin nyt kannella." Me seisoimme allapäin.
"Niin, mutta jos luulette, että minä sallin panna itseni rautoihin
vain teidän huviksenne... Ei, ei millään... Tämä alituinen makaaminen
turmelee minun terveyteni. Mutta mitäpä se teitä liikuttaisi."
Me jouduimme niin hämillemme kuin olisi tuo ollut totta. Hänen
hämmentelemätön julkeutensa vei kaikki mennessään. Emme olisi
uskaltaneet panna vastaan. Oikeastaan ei meitä haluttanutkaan. Meitä
halutti saada hänet säilymään hengissä kotiin asti — matkan loppuun
asti.

Singleton tavallisuuden mukaan pysytteli syrjässä, näyttäen väheksyvän
päähän kuluneen elämän mitättömiä tapauksia. Vain kerran hän tuli
mukaan, pysähtyen odottamatta oviaukkoon. Hän kurkisteli Jimmyä
sanaakaan sanomatta, aivan kuin olisi halunnut lisätä tuon mustan kuvan
niiden varjojen joukkoon, jotka kansoittivat hänen vanhan muistinsa.
Me pysyttelimme kaikki hyvin hiljaa, ja kauan aikaa Singleton seisoi
siinä sen näköisenä kuin olisi hän tullut jotakuta meistä kutsumaan tai
näkemään jonkin tärkeän tapauksen. James Wait makasi aivan hiljaa eikä
hän nähtävästi tiennyt miten odottavan järkähtämättömästi Singleton
häntä tarkasti. Ilmassa oli ikäänkuin taistelun tuntu. Tunsimme
samanlaista sisäistä jännitystä kuin painiottelua katsellessa. Vihdoin
Jimmy ilmeisen varovasti käänsi päätään
pieluksella. — "Hyvää iltaa", hän sanoi leppoisasti. — "Hm", vastasi
vanha merimies äreästi. Hetken hän vielä silmäili Jimmyä tylysti ja
kiinteästi, ja lähti sitten äkkiä pois. Kului pitkä aika, ennen kuin
kukaan puhui pikku kopperossa, vaikka kaikki hengitimme vapaammin
niinkuin yleensä ihmiset vaarallisesta tilanteesta päästyään. Kaikki
tunsimme ukon käsityksen Jimmystä, eikä yksikään uskaltanut väittää
sitä vääräksi. Se oli järkyttävä, sydäntäsärkevä; ja mikä pahinta,
se saattoi olla oikea, mene tiedä. Yhden ainoan kerran hän alentui
tekemään siitä selvää, mutta sen vaikutus oli pysyvä. Hän sanoi, että
Jimmy oli syypää vastatuuliin. Kuolintautia sairastavat miehet — hän
väitti — kituvat siihen asti kuin maa ensi kerran tulee näkyviin ja
sitten kuolevat; ja Jimmy tiesi, että maa tulisi riistämään häneltä
hengen. Niin on laita kaikissa laivoissa. Emmekö sitä tienneet? Hän
kysyi meiltä tuikean halveksivasti: mitä me ylimalkaan tiesimme?
Mitähän me seuraavalla kerralla epäilisimme. Jimmyn toivo, jota me
ylläpidimme, viivytteli laivaa aavalla ulapalla. Vain tyhmät maanmoukat
eivät sitä kyenneet näkemään. Kuka milloinkaan oli kuullut puhuttavan
tällaisesta tyynten ilmojen ja vastatuulen sarjasta? Sehän oli
luonnotonta... Emme voineet kieltää, että se oli omituista. Tunsimme
itsemme levottomiksi. Tavallinen puheenparsi: "minkä enemmän päiviä,
sen enemmän dollareita", ei nyt oikein lohduttanut, koska varastot
alkoivat huveta. Paljon oli pilaantunut Niemen ulkopuolella, ja
laivakorppuja meille annettiin vain puoliannos. Herneet, sokeri ja tee
olivat loppuneet jo aikoja sitten. Jaettiin suolalihaa miehille. Kahvia
oli, yllinkyllin, mutta kovin vähän vettä, mihin keittää sitä. Me
kiristimme vöitämme yhden reiän lisää ja jatkoimme
laivan kaapimista, kiilloittamista, maalaamista aamusta iltaan. Ja
pian laiva näytti aivan kuin paketista otetulta; mutta nälkä siellä
vallitsi. Ei tosin aivan nälkään nääntyminen, mutta alituinen,
elävä nälkä, joka hoiperteli kansilla, nukkui kanssissa, kiduttaja
valvoessa, häiritsijä nukkuessa. Tähystelimme tuulenpuolelle muutosta
odottaen. Aina muutaman tunnin päästä käänsimme yöllä laivan toivossa,
että se vihdoinkin tällä hangalla nousisi tuuleen. Se ei noussut.
Se näytti unohtaneen tien kotiin; se kiiti sinne tänne, vuoroin
luoteeseen, vuoroin itään; se juoksi edestakaisin, hämmentyneenä,
niinkuin säikähtynyt eläin seinän juurella. Välistä se, aivan kuin
loppuun nääntyneenä, piehtaroi raukeana päivän verran tyyntyneen
meren tasaisissa mainingeissa. Pitkin heiluvia mastoja purjeet tyynen
ilman kuumassa hiljaisuudessa sätkivät rajusti. Me olimme väsyneitä,
nälkäisiä, janoisia; aloimme uskoa Singletonia, mutta horjumattoman
uskollisina salasimme sen Jimmyltä. Puhuimme hänelle leikillisen
salaperäisesti, niinkuin älykkään koplan iloiset jäsenet; mutta
huolestuneet katseemme kääntyivät partaan yli länteenpäin odottaen
toivon merkkiä, myötäisen tuulen merkkiä; vaikkapa sen ensimmäinen
henkäys tuottaisi kuoleman meidän vastaanponnistelevalle Jimmyllemme.
Mutta turhaan! Luonto ja James Wait olivat keskenään liittoutuneet.
Pohjoisesta päin taaskin virisi heikkoja tuulahduksia; taivas pysyi
selkeänä; ja raukean ilottomuutemme ympärillä kimalteleva meri,
jota herännyt tuuli kosketti, lojui hekumallisesti kirkkaassa
auringonpaisteessa, aivan kuin se olisi unohtanut meidän elämämme ja
huolemme.

Donkin muiden mukana odotteli myötätuulta. Kukaan ei nykyisin tuntenut
hänen ajatustensa katkeruutta. Hän
ei puhunut mitään, näytti laihemmalta, aivan kuin ihmisten ja
kohtalotarten harjoittamaa vääryyttä vastaan suunnatun sisäisen raivon
riuduttamana. Häntä ei kukaan ollut huomaavinaan, eikä hän ketään
puhutellut, mutta että hän sydämestään vihasi joka-ainoaa meistä, se
ilmeni hänen silmistään. Hän keskusteli vain kokin kanssa, kun hänen
oli onnistunut miten kuten saada tämä hyvänahkainen mies uskomaan,
että hän — Donkin — oli paljon kärsinyt ja vainonalainen ihminen.
Yhdessä he surkuttelivat miehistön jumalatonta elämää. Ei voinut olla
pahempia rikollisia kuin me, jotka tahallisilla valheillamme yksissä
neuvoin toimitimme mustan, tietämättömän miesraukan sielun ikuiseen
kadotukseen. Podmore keitteli, mitä vielä oli keitettävää, omantunnon
vaivoissa, sillä hänestä tuntui kaiken aikaa, että valmistamalla
ruokaa tuollaisille syntisille hän vaaransi oman autuutensa. Mitä
kapteeniin tuli — hän oli elänyt hänen kanssaan seitsemän vuotta,
sanoi hän, eikä olisi uskonut mahdolliseksi, että sellainen mies...
"No niin. No niin... Siinä sitä ollaan... Asialle ei voi mitään.
Ymmärrys käy aivan sekaisin. Tuntuu äkkiä tulleelta koettelemukselta."
Hiilipurnulla jurona kyyröttävä Donkin heilutteli sääriään ja
myönteli. Siitä erikoisoikeudestaan, että sai keittiössä istuskella,
hän maksoi yksimielisyyttä teeskentelemällä; hän oli alakuloinen ja
loukkaantunut; hän oli samaa mieltä kuin kokki; ei keksinyt kyllin
ankaria sanoja meidän käytöstämme moittiakseen; ja kun hän sättimisen
kuumuudessa kirosi meitä, niin Podmore, joka mielellään myöskin olisi
kironnut, ellei se olisi ollut hänen periaatteitaan vastaan, ei ollut
kuulevinaan. Niinpä siis Donkin kirosi tarpeeksi kahdenkin puolesta,
kerjäsi tulitikkuja, lainasi
tupakkaa, oleskeli tuntikaupalla uunin edessä ja aivan kuin kotonaan.
Sieltä hän saattoi kuulla, kun me laipion toisella puolella
keskustelimme Jimmyn kanssa. Kokki viskeli patojansa, kalisteli
uunin ovea, mutisi kadotuksen ennustuksia koko miehistölle; ja
Donkin, joka ei myöntänyt mitään haudantakaista olevan muuta kuin
herjaamistarkoituksessa, kuunteli vihaisena ja irvisteli rumasti kokin
kuvailemalle iankaikkiselle kidutukselle.

Kirkkaina iltoina kelmeän kuun kylmässä valossa näytti, kuin
äänettömässä laivassa olisi vallinnut rauhallinen lepo, mikä muistutti
talvea maissa. Vanaveden pitkä kultainen nauha vyötti meren mustan
kiekon. Laivan hiljaisilla kansilla kajahteli askeleita. Kuun
valo puutui siihen aivan kuin härmäinen huuru, ja valkeat purjeet
pullottivat huikaisevina keiloina kuin olisivat olleet tahratonta
lunta. Aavemaisten säteiden juhlavalaistuksessa laiva näytti
puhtaalta kuin ihanteellisen kauneuden näky. Eikä mikään siinä ollut
todenperäistä, eikä selvää ja kiinteätä ollut muuta kuin syvät varjot,
mitkä täyttivät laivan kannet lakkaamattomalla ja kuulumattomalla
levottomuudellaan; yötäkin mustemmat ja ihmisajatustakin rauhattomammat
varjot.

Yrmeänä Donkin käyskeli näiden varjojen seassa, ajatellen, että Jimmy
viivytteli kuolemistaan liian kauan. Sinä iltana, vähän ennen pimeän
tuloa, oli tähystäjä ilmoittanut maan näkyväksi, ja päällikkö oli
pitkää kaukoputkea asetellessaan levollisen katkerana huomauttanut hra
Bakerille, että ponnisteltuamme nyt tuuma tuumalta Azoreille asti, ei
ollut muuta odotettavissa kuin pitkä tyvenen rupeama. Taivas oli selkeä
ja ilmapuntari korkealla. Vallinnut hieno tuulenhenki sammui auringon
laskiessa, ja ääretön hiljaisuus, tuulettoman
yön edelläkävijä, laskeutui kuumenneen valtameren pinnalle. Niin kauan
kuin vielä oli valoisaa, katselivat keulakannen nokkaan kokoontuneet
miehet idän taivaalla näkyvää Flores-saarta, joka säännöttömänä
murtoviivana kohosi meren tasaisesta pinnasta, muistuttaen laajalla
ja tasaisella aavikolla olevia tummia raunioita. Tämä oli ensimmäinen
näkyvissä oleva maa neljään kuukauteen. Charley oli haltioissaan
ja yleisen hempeämielisyyden vallitessa käyttäytyi vallattomasti
parempiaan kohtaan. Oudon ylpeinä, itse siihen syytä käsittämättä,
miehet keskustelivat ryhmissä ja viittoilivat paljain käsivarsin.
Ensi kerran sillä matkalla Jimmyn valhe-olemus hetkeksi unohtui
kouraantuntuvan todellisuuden tieltä. Niin pitkälle oli sittenkin
tultu. Belfast piti puhetta, luetellen kuviteltuja lyhyitä kotimatkoja
Azoreilta. "Viidessä päivässä vikkelät hedelmäkuunarit sen matkan
katkaisevat", hän vakuutteli. "Mitä siihen muuta tarvitaan kuin
kunnollinen myötätuuli." Archie väitti, että seitsemän päivää
oli lyhyin aika, ja loukkaavasti toisiaan puhutellen he kaikessa
ystävyydessä väittelivät keskenään asiasta. Knowles selitti tuntevansa
jo kodin tuoksun tänne asti ja lyhyelle jalalleen kallistuen hän
nauroi aivan pakahtuakseen. Joukko harmaantuneita merikarhuja
tuijotti hetken äänettöminä ja juron miettivinä. Joku heistä sanoi
äkkiä: "Ei ole pitkälti Lontooseen nyt." — "Ensimmäisenä iltana
maissa syön, hitto soikoon, illalliseksi paistia ja sipulia... ja
korttelin väkevää", virkkoi toinen. "Tynnyrin, tarkoitat", huusi joku.
— "Kinkkua munia kolmesti päivässä. Niin tämä poika elää!" huusi
kiihtynyt ääni. Syntyi levottomuutta, kuului hyväksyvää mutinaa; silmät
loistivat; leuat pureksivat; kaikui hermostuneita naurahduksia. Archie
hymyili pidättyvästi itsekseen. Singleton tuli ylös, katsahti
huolettomasti miehiin ja lähti alas taas sanaa sanomatta,
välinpitämättömänä, hän kun tietysti oli nähnyt Flores-saaren
lukemattomia kertoja. Idästäpäin lähestyvä yö hävitti selkeältä
taivaalta purppuranpunaisen maatäplän. "Täysi tyven", virkkoi joku
rauhallisesti. Vilkas puheen sorina heikkeni äkkiä ja pysähtyi
kokonaan; miesryhmät hajaantuivat; miehet lähtivät yksitellen kukin
tiehensä, laskeutuen rappuja alas hitaasti ja vakavan näköisinä, aivan
kuin muistutus siitä, että he olivat riippuvaisia näkymättömistä
voimista, olisi tyynnyttänyt heidät. Ja kun suuri, keltainen kuu hiljaa
nousi selvän ja terävän näköpiirin yli, tapasi se laivan hiljaisen
äänettömyyden ympäröimänä; pelkäämättömän laivan, joka tuntui nukkuvan
syvää, rauhallista unta, nukkuvan peloittavan meren povella.

Donkin oli raivoissaan rauhalle — itse laivalle — merelle, joka
kaikkiin suuntiin ulottuen sulautui koko luomakunnan rajattomaan
äänettömyyteen. Hän tunsi yhtäkkiä, että tunteettomat vastukset
uhkasivat häntä. Hänet oli ruumiillisesti masennettu, mutta hänen
loukattu omanarvontuntonsa pysyi masentumattomana, eikä mikään kyennyt
tyynnyttämään hänen kidutettuja tunteitaan. Maa oli jo näkyvissä —
koti lähellä — kehno palkkapäivä tulossa — ei vaatteita — lisää
kovaa työtä. Miten inhottavaa olikaan kaikki tuo. Maa. Maa, joka
vetää hengen sairaista merimiehistä. Tuolla neekerillä oli rahaa —
vaatteita — huolettomat päivät; eikä vain ruvennut kuolemaan. Maa
vetää hengen... Häntä halutti lähteä katsomaan, vetikö se. Ehkäpä jo...
Olisipa onni... Sen ruojan arkussa oli rahaa. Hän astui reippaasti
esille varjosta kuunvaloon, ja heti hänen vaativat, nälkäiset kasvonsa muuttuivat keltaisista tuhkanharmaiksi. Hän
aukaisi kopperon oven ja säikähti. Toden totta, Jimmy oli kuollut! Hän
ei liikkunut enempää kuin kivisen ruumisarkun kanteen veistetty, kädet
rinnalla makaava ihmisenkuva. Donkin tuijotti ahneesti. Sitten Jimmy
liikahtamatta räpäytti silmäänsä, ja Donkin säikähti toistamiseen.
Kylläpä nuo silmät olivat kammottavat. Hän sulki oven perässään hiljaa
ja huolellisesti, silmäillen samalla tarkasti James Waitia aivan kuin
hän olisi henkensä kaupalla tullut sinne sisälle kertoakseen jonkin
hirveän tärkeän salaisuuden. Jimmy ei liikkunut, vaan katseli häntä
raukeasti syrjäsilmin. — "Tyven?" hän kysyi. — "Niin", sanoi Donkin,
kovin pettyneenä ja istahti arkulle.

Jimmy hengitti levollisesti. Hän oli tottunut tämänlaisiin vierailuihin
mihin aikaan päivästä tai yöstä hyvänsä. Miehet istuivat siellä vuoron
perään. He puhuivat selkeällä äänellä, lausuivat ilahduttavia sanoja,
toistivat vanhoja pilapuheita, kuuntelivat häntä, ja tuntui siltä
kuin itsekukin olisi poislähtiessään jättänyt jälkeensä hitusen omaa
elinvoimaansa, luovuttanut hieman omaa tarmoaan, uudistanut hänen
elämänluottamustaan — tuota hävittämätöntä oliota! Hän ei halunnut
jäädä ylisin kopperoonsa, sillä kun hän oli siellä yksin, tuntui
hänestä siltä, kuin häntä ei siellä ollenkaan olisikaan. Siellä ei
ollut mitään. Ei kärsimystä. Ei nykyään. Aivan hyvinvoipa — mutta hän
ei kyennyt täysin nauttimaan tästä terveen levostaan, jollei ollut joku
sitä näkemässä. Tämä mies kelpasi yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muukin.
Donkin silmäili häntä salaa. — "Pian ollaan kotona", virkkoi Wait. —
"Miksi kuiskaat?" kysyi Donkin innostuneena, "etkö voi puhua ääneen?"
Jimmy
näytti kiusaantuneella eikä virkkanut sanaakaan hetken aikaan; sitten
elottomalla, soinnuttomalla äänellä: "Miksi minun pitäisi huutaa?
Ethän sinä kai kuuro ole." — "En! Minä kuulen aivan hyvästi", vastasi
Donkin hiljaisella äänellä katsoen alas. Alakuloisena hän siinä jo
mietti mennäkseen ulos, kun Jimmy taas virkkoi: "Aikakin jo meidän
päästä kotiin... jotta saisi jotakin kunnollista syötävää... minun
on aina nälkä." Donkin tunsi äkkiä närkästyvänsä. — "Entä minä
sitten", sähisi hän, "on minunkin nälkä ja pitää työtäkin tehdä. Sinun
nälkä!" — "Eipä sinunkaan työsi henkeä vie", huomautti Wait heikosti.
"Alemmassa makuulokerossa on pari laivakorppua — saat toisen. Minä en
niitä jaksa syödä." Donkin sukelsi sinne, haparoi loukosta ja kun hän
ilmestyi taas näkyviin, oli hänellä suu täynnä. Hän pureksi ahneesti.
Jimmy tuntui torkkuvan silmät selällään. Donkin sai kovan leivänpalansa
syödyksi ja nousi seisomaan. — "Et kai aio lähteä pois?" kysyi Jimmy
tuijottaen kattoon. — "En", sanoi Donkin äkkiä aivan kuin mieltään
muuttaen ja nojasi suljettuun oveen. Hän tarkasti James Waitia ja näki
hänet pitkänä, hoikkana, kuivana, aivan kuin kaikki hänen lihansa
olisi kurtistunut luihin sulatusuunin kuumuudessa; toisen käden laihat
sormet liikkuivat hiljaa makuulokeron laidalla naputellen päättymätöntä
säveltä. Oli ärsyttävää ja väsyttävää katsella häntä; tuommoisena hän
saattaisi kestää vielä monta päivää; hän oli aivan sietämätön — ei
kuulunut oikein kummallekaan, kuolemalle eikä elämälle, ja mahdoton
loukata, koska ei tuntunut olevan tietoinen kummastakaan. Donkinia
kovin halutti valistaa häntä. — "Mitä sinä oikein mietit?" kysyi hän
kärtyisesti. Irvistävä hymy levisi James Waitin luisevien
kasvojen kuolonkaltaiseen tunnottomuuteen, uskomattomana ja
säikähdyttävänä kuin ruumis olisi äkkiä hymyillyt.

"Tunnen tytön", kuiskasi Wait... "Kantoninkadun tytön... Hän antoi
potkut Rennie-laivan kolmannelle koneenkäyttäjälle... minun tähteni.
Valmistaa ostereita juuri minun makuni mukaan. Hän sanoo... antaa
potkut... kelle hyvänsä keikarille... värillisen herrasmiehen tähden...
Tarkoitti minua. Minä olen ystävällinen naisille", lisäsi hän vähän
kuuluvammin.

Donkin jaksoi tuskin uskoa korviaan. Hän oli loukkaantunut. —
"Antaisikohan? Mitäpä hyötyä hänellä olisi sinusta ollut", sanoi hän
avoimen inhoavasti. Wait ei enää ollut saapuvilla häntä kuulemassa.
Hän jo astella teikaroi pitkin East India Dock Roadia jutellen
sydämellisesti. "Lähdetään vähän iloa pitämään", työnsi lasisia
heiluovia, esiintyi ylpeän varmana tarjoilupöydän luona, kirkkaassa
kaasuvalossa. — "Luuletko, että joskus vielä pääset maihin?" kysyi
Donkin äkäisesti. Wait palasi säpsähtäen todellisuuteen. — "Kymmenen
päivää", sanoi hän viivyttelemättä, ja palasi oitis taas muistojen
maailmaan, missä ei aika merkitse mitään. Hän ei tuntenut väsymystä,
vaan rauhaa, ja ikäänkuin olisi päässyt kaikkea vakavaa epävarmuutta
pakoon; hänen täydellinen, eloton lepotilansa muistutti johonkin määrin
ikuisuuden muuttumattomuutta. Hän oli hyvin hiljaa ja onnellisena
virkeiden muistojensa maailmassa, joita hän iloiten uskoi varman
tulevaisuuden kuviksi. Hän ei välittänyt kenestäkään. Donkin tunsi sen
hämärästi samoin kuin nähtävästi sokea mies pimeydessään tuntee
kaikkien häntä ympäröivien olentojen onnettoman vihamielisyyden, jotka
hänelle pysyisivät ainiaasti
toteuttamattomina, näkymättöminä ja kadehdittavina. Häntä hyvin halutti
osoittaa oma merkityksensä, rikkoa ja murskata; kostaa kaikille
kaikesta; repiä huntu, poistaa naamio, häväistä, ilman sääliä —
uskonnottoman ihmisen totuuteenpyrkimisen halua! Hän nauroi ilkamoiden
ja sanoi:

"Vai kymmenen päivää. No vie nyt ja viipota!... Huomenna tähän aikaan
olet jo ehkä ruumiina. Kymmenen päivää!" Hän oli hetken hiljaa.
"Kuuletko? Piru soikoon, johan sinä näytät aivan kuolleelta."

Jimmy varmaan oli kokoillut voimia, sillä hän sanoi melkein kovalla
äänellä: "Sinä olet haiseva, rääsyinen valehtelija. Kaikki sinut
tuntevat." Ja nousemalla istualleen, vastoin kaikkea todennäköisyyttä,
hän aivan säikähdytti vieraansa. Mutta hyvin pian Donkin taas sai
rohkeutensa takaisin. Hän huusi:

"Mitä? Mitä? Kuka on valehtelija? Sinä olet — miehistö on — kapteeni
— kaikki. Minä en ole! Pöyhistelet täällä! Mikä sinä oikein luulet
olevasi?" Hän oli suuttumuksesta aivan pakahtumaisillaan. "Mikä sinä
oikein olet pöyhistelemään täällä", toisti hän vihasta väristen. "Saat
toisen — saat toisen, sanoo — eikä jaksa niitä itse syödä. Nyt minä
otan molemmat. Otan — jumaliste. Et sinä ole mikään!"

Hän hyökkäsi alempaan lokeroon, penkoi siellä hetken ja veti esille
toisen likaisen laivakorpun. Hän näytti sitä Jimmylle ja puraisi sitten
ilkkuen siitä.

"Mitäs nyt sanot?" kysyi hän kiihkeän häpeämättömästi. "Ota niistä
toinen — sanot. Mikset anna molempia? Et. Minä olen syyhyinen koira.
Toinen syyhyinen toiselle. Minä otan molemmat. Voitko sitä estää?
Koetahan. No, tule nyt. Koeta."

Jimmy tarttui käsillään sääriinsä ja painoi kasvot polvia vasten. Paita
oli takertunut ihoon kiinni. Kaikki kylkiluut näkyivät selvästi. Hänen
luiseva selkänsä vavahteli tuon tuostakin, kun hän läähättäen veti
henkeä.

"Etkö viitsi? Et kykene! Enkö sitä sanonut?" jatkoi Donkin raivoissaan.
Hän nielaisi toisen kuivan suuntäyden kiireesti hotkien. Toisen äänetön
avuttomuus, hänen heikkoutensa, hänen arkaileva käyttäytymisensä
kiihoitti häntä. "Sinä olet mennyttä miestä!" hän huusi. "Mikä sinä
luulet olevasi, jotta sinulle niin pitäisi teeskennellä ja passata
kuin parastakin pohattaa. Sinä et ole mikään ollenkaan!" hän rähisi
sellaisella voimalla ja vakaumuksella, että se sai hänet vapisemaan
kiireestä kantapäähän.

Jimmy virkistyi taas. Hän nosti päätään ja kääntyi rohkeasti Donkiniin
päin, joka näki kummat kasvot, tuntemattomat kasvot, hirvittävän
ja irvistävän epätoivon- ja raivonnaamarin. Sen huulet liikkuivat
nopeasti; ja kumisevat, vaikeroivat, vinkuvat äänet täyttivät
kopperon epämääräisellä mutinalla, mikä oli täynnä uhkaa, valitusta
ja lohduttomuutta, muistuttaen alkavan tuulen kaukaista kohinaa. Wait
pudisti päätään; pyöritteli silmiään; hän kielsi, kirosi, uhkasi —
mutta ei ainoakaan sana jaksanut tulla kuuluville hänen mustien,
turpeiden, surullisten huuliensa lomitse. Se oli käsittämätöntä ja
liikuttavaa; mielenliikutusten sekamelska, raivoisa liikenäytelmä, joka
rukoili mahdottomia asioita ja uhkasi varjomaista kostoa. Se selvitti
Donkinin raivonhumalan ja kehoitti häntä harkitsevaan valppauteen.

"Et sinä jaksa enää puhua. Ymmärrätkö? Enkö sitä sanonut?" sanoi hän
hitaasti, katseltuaan häntä hetkisen
tarkkaavasti. Toinen jatkoi välittämättä ja kuulematta, nyökkäili
kiihkeästi, irvistellen kammottavan suurilla valkeilla hampaillaan.
Aivan kuin tuon mustan aaveen mykän kaunopuheisuuden ja vihan lumoamana
Donkin lähestyi, kurkottaen kaulaansa epäuskoisen uteliaana; ja
hänestä tuntui äkkiä, että hän katseli vain miehen varjoa, joka liehui
makuulokerossa korkealla hänen silmiensä tasalla. — "Mitä? Mitä?" hän
sanoi. Hänestä tuntui kuin olisi hän erottanut joitakin sanan tapaisia
tuosta jatkuvasta, läähättävästä sihinästä. "Sanot Belfastille! Niinkö?
Oletko sitten saamaton kakara?" Hän aivan vapisi säikähdyksestä ja
suuttumuksesta. "Sano isoäidillesi! Sinä pelätty! Mikä sinä olet, jotta
sinua pelätään enemmän kuin muita?" Hänen oman merkityksensä kiihkeä
tajunta hävisi samalla kuin viimeinen varovaisuuden jätekin. "Kerro
nyt, peijakas! Kerro, jos kykenet!" hän huusi. "Te hemmetin matelijat
olette kohdelleet minua pahemmin kuin koiraa. Olette ärsyttäneet minua,
vain hyökätäksenne minun kimppuuni. Minä olen ainoa mies täällä.
Täällä minua on lyöty ja potkittu — ja sinä nauroit — senkin musta
mätänevä rutkale! Sinä sen saat maksaa. Sinulle he kantavat ruokansa
ja juomansa — mutta saatpa jumaliste maksaa kaikesta siitä minulle!
Onko minulle kukaan vedenkulausta tarjonnut? Rääsynsä he panivat sinun
yllesi sinä yönä, ja mitä he minulle antoivat — rievun panivat pakanat
suulleni — mutta, auta armias! — Sinä sen saat maksaa rahallasi.
Ne minä haen tuossa tuokiossa; kohta kun sinä olet kuollut, senkin
peijakkaan tyhjäntoimittaja. Semmoinen mies minä olen. Mutta sinä olet
rojua — pelkkää rojua. Hyh — ruumis!"

Hän viskasi Jimmyn päätä kohden
laivakorpun, jota
siihen asti oli kaiken aikaa kädessään puristanut, mutta se vain
hipaisi tätä ja iskien paukahtaen Jimmyn takana olevaan laipioon lensi
käsipommin tavoin kappaleiksi. James Wait, aivan kuin kuolettavasti
haavoittuneena, kaatui takaisin pielukselle. Hänen huulensa lakkasivat
liikkumasta ja pyörivät silmät rauhoittuivat ja tuijottivat tiukasti
ja vakaasti ylöspäin. Donkin hämmästyi; hän istahti sukkelaan arkulle
ja katseli lattiaan raukeana ja synkkämielisenä. Hetken kuluttua hän
rupesi itsekseen mutisemaan: "Kuole, senkin rutkale — kuole. Joku
voi tulla tänne... Olisinpa nyt juovuksissa... Kymmenen päivää...
Ostereita..." Hän nosti päätään ja jutteli kuuluvammin. "Ei... Ei
enää sinulle... ei enää osterityttöjä sinulle... Mikä sinä olet? Nyt
on minun vuoroni... Olisinpa nyt juovuksissa; pian silloin auttaisin
sinut siitä ulos. Sinne kyllä kohta pääsetkin. Jalat edellä, portista
mereen... Loiskis! Ei sinua sen koommin täällä nähdä. Mereen vain!
Sinne sinä olet omiasi." Jimmyn pää liikahti hieman, ja hän käänsi
silmänsä Donkiniin päin; hänen katseensa oli tuijottava, epäuskoinen,
lohduton ja rukoileva kuin lapsen, joka on säikähtynyt siitä, että
hänet on uhattu sulkea yksin pimeään huoneeseen. Arkulla istuen Donkin
häntä toivehikkain silmin tarkasteli; sitten hän pystyyn nousematta
tunnusteli kantta. Lukossa. "Olisinpa nyt juovuksissa", hän mutisi ja
nousten seisomaan kuunteli huolestuneena kannelta kaikuvia askelten
ääniä. Ne lähestyivät — lakkasivat. Joku haukotteli loppumattoman
pitkään aivan oven ulkopuolella, ja laiskasti laapustaen askeleet
poistuivat. Donkinin hätääntynyt sydän hiljensi vauhtiaan, ja kun
hän taas katsahti makuulokeroon päin, huomasi hän Jimmyn tuijottavan
edelleen kannen valkeaan niskapuuhun. — "Miten nyt voit?" hän kysyi. — "Huonosti",
huokasi Jimmy.

Donkin istahti taas kärsivällisesti ja määrätietoisena. Aina puolen
tunnin kuluttua kellot puhuttelivat toisiaan kaikuen laivan päästä
päähän. Jimmy hengitti niin tiheään, ettei sitä ehtinyt laskea ja niin
hiljaa, ettei sitä kuulunut. Hänen silmänsä olivat säikähtyneet, kuin
hän olisi nähnyt hirvittäviä asioita; ja hänen kasvoistaan saattoi
päättää, että hän ajatteli kammottavia seikkoja. Äkkiä hän uskomattoman
voimakkaasti ja sydäntäsärkevällä äänellä huokasi:

"Mereen!... Minä!... Herra Jumala!"

Donkin vähän vääntelihe arkullaan. Hän katsahti tahtomattaan. Jimmy
oli äänetön. Hänen kaksi pitkää, luisevaa kättään oikoili peitettä
ylöspäin, ikäänkuin hän olisi halunnut koota sen kokonaan poskensa
alle. Suuri, yksinäinen kyynel vieri hänen silmästään ja onttoa poskea
koskettamatta tipahti pielukselle. Hänen kurkkunsa korisi heikosti.

Ja Donkin, siinä katsellessaan tuon inhoittavan neekerin loppua,
tunsi sydäntään ahdistavan ajatellessaan, että hänen itse joskus
oli kärsittävä kaikki tuo — aivan samalla tavalla — ehkä! Hänen
silmänsä kostuivat. "Kurja raukka", hän mutisi. Yö näkyi nopeaan
lähestyvän loppuaan; hänestä tuntui kuin hän kuulisi kalliiden hetkien
auttamattoman riennon. Kauankohan tätä hiivatin hommaa kestäisi?
Varmaankin liian kauan. Ei onnea. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän
nousi seisomaan ja lähestyi vuodetta. Wait ei hievahtanut. Vain silmät
tuntuivat elävän, ja hänen kätensä jatkoivat peitteen oikoilemista
hirveällä ja väsymättömällä innolla. Donkin kumartui lähempää katsomaan.

"Jimmy", sanoi hän hiljaa. Vastausta ei kuulunut, mutta korina taukosi.
"Näetkö minut?" kysyi hän vavisten. Jimmyn rinta kohosi. Donkin käänsi
päätään, vei korvansa lähelle Jimmyn huulia ja kuuli äänen, mikä
muistutti yksinäisen kuivan lehden ajelehtimista sileätä hietikkoa
pitkin. Se selvisi sanoiksi.

"Sytytä... lamppu... ja... mene", huokasi Wait.

Donkin katsoi vaistomaisesti olkansa yli loistavaa liekkiä; sitten yhä
poispäin katsoen tunnusteli avainta pieluksen alta. Hän sai sen oitis
käsiinsä ja kuumeisella kiireellä hän vavisten sitten hetken aikaa
hääräsi arkun kimpussa. Kun hän siitä nousi, niin hänen kasvoillaan —
ensi kerran hänen elämässään — oli punainen hohde — voitonriemusta
ehkä.

Hän sujautti avaimen takaisin pieluksen alle, välttäen katsomasta
Jimmyyn, joka ei ollut hievahtanut. Hän käänsi päänsä suorakulmaisesti
makuulavasta ja lähti ovelle päin aivan kuin olisi ollut lähdössä
mailin matkalle. Toisella askeleellaan hän töytäsi nenänsä siihen.
Hän tarttui varovasti kädensijaan, mutta samassa hänestä aivan
epäämättömästi tuntui siltä kuin olisi jotakin tapahtunut hänen
takanaan. Hän pyörähti ympäri, aivan kuin olisi häntä lyöty olkapäälle.
Hän ennätti parahiksi nähdä Jimmyn silmien leimahtavan kirkkaiksi ja
samassa sammuvan. Jotakin, mikä muistutti punaista nauhaa, riippui
suupielestä alas leualle — ja hän oli erinnyt elämästä.

Donkin sulki ovet perässään hiljaa, mutta varmasti. Nuttujensa alle
kokoon käpertyneet nukkuvat miehet muodostivat valoisalle kannelle
tummia töyräitä, jotka muistuttivat hylättyjä hautakumpuja. Ei ollut
ollut mitään tehtävää koko yönä, eikä häntä siksi ollut kaivattu.
Hän seisoi liikahtamatta ja hämmästyneenä siitä, että ulkopuolinen
maailma oli aivan entisellään; tuossa oli meri, laiva — nukkuvat
miehet; ja häntä se epämääräisesti ihmetytti, aivan kuin olisi hän
odottanut näkevänsä miehet kuolleiksi, tuttujen esineiden ikipäiviksi
hävinneen: matkamiehen lailla, joka vuosien kuluttua palatessaan
odottaa näkevänsä hämmästyttäviä muutoksia. Läpitunkeva, raitis
ulkoilma sai hänet tutisemaan hieman, ja yksinään hän huitoi käsiä
lämpimikseen. Laskeva kuu vaipui surullisena läntisen taivaanrannan
alle aivan kuin valjun hämärän kylmän kosketuksen kutistamana. Laiva
nukkui. Ja kuolematon meri levisi laajalle, äärettömänä ja usvaisena,
aivan kuin elämän vertauskuvana, kimaltelevin pinnoin ja valottomin
pohjin; lupaavana, autiona, innostuttavana — peloittavana. Donkin
katsahti siihen uhmaten ja pujahti tiehensä hiljaa aivan kuin sen
vallan ylevän äänettömyyden tuomitsemana ja hylkäämänä.

<tb>

Jimmyn kuolema tuli kaikesta huolimatta hirvittävänä yllätyksenä.
Siihen asti emme olleet tietäneet minkä verran uskoimme hänen
erehdykseensä. Olimme siinä määrin luottaneet hänen omaan
arvioimiseensa elämismahdollisuuksistaan, että hänen kuolemansa, samoin
kuin jonkin vanhan vakaumuksen kuoleminen, horjutti yhdyskuntamme
perusteita. Yhdysside oli hävinnyt; voimakas, tehoisa ja kunnioitettava
ylen tunteellisen valheen side. Koko sen päivän me vetelehdimme
töissämme epäluuloisin katsein ja sen näköisinä kuin olisi joku meidän
erehdyksemme oikaistu. Sisimmässä sydämessämme aivan tuntui kuin Jimmy
olisi menetellyt oikullisesti ja epäystävällisesti. Hän ei hyvän
laivakumppanin tavoin ollut auttanut meitä. Lähtiessään luotamme hän vei
mennessään sen kolkon ja juhlallisen pimennon, missä meidän
mielettömyytemme oli komeillut, leppeän tyytyväisenä, aivan kuin se
olisi ollut lempeä kohtalonvaltias. Ja nyt näimme, ettei se ollut
mikään sellainen. Se oli vain aivan tavallista hulluttelua: tyhmää ja
tehotonta sekaantumista mahtavan tärkeisiin asioihin — jos nimittäin
Podmore oli oikeassa. Ehkä hän oli? Epäilimme yhä Jimmyn kuoltuakin;
ja rikollisten yhteiskunnan tavoin, joka lempeän kohtelun johdosta
on joutunut rappiolle, mekin olimme syvästi loukkaantuneet toinen
toisiimme. Miehet vastailivat ilkeästi parhaille ystävilleen. Toiset
olivat vallan vastaamatta. Singleton yksin ei ollut hämmästynyt.
"Kuollut — niinkö? Tietenkin", hän sanoi osoittaen aivan kohdalla
olevaa saarta: sillä tyvenen tähden Flores-saari oli yhä näkyvissä.
Kuollut — tietenkin. _Hän_ ei ollut hämmästynyt. Tuossa oli maa ja
tuolla etuluukulla purje miestä odottamassa — siellä oli ruumis.
Syy ja seuraus. Ja ensi kerran tällä matkalla vanha merikarhu kävi
vallan iloluontoiseksi ja puheliaaksi, selitellen ja suuresta
kokemusvarastostaan ottamillaan esimerkeillä todistaen, että
sairaustapauksissa on tavallisesti saaren (aivan mitättömän pienenkin)
näkyviin tulo kohtalokkaampi kuin kokonaisen mantereen. Hän ei voinut
selittää, niistä se johtui.

Jimmy oli määrä haudata kello viisi ja sinne oli vielä pitkälti päivää
— sisäisen surun ja ulkonaisenkin levottomuuden päivää. Suoritimme
työmme haluttomasti ja saimme siitä asianmukaiset nuhteet. Alituisessa
nälkiintyneessä ärtymystilassamme se oli meistä suututtavaa. Donkin
työskenteli, otsa kiedottuna likaiseen riepuun,
ja näytti niin surkealta, että sellainen rohkeanreipas kärsiminen
liikutti hra Bakeria. — "Öh! Kuulkaapas, Donkin! Heittäkää työnteko
ja menkää makuulle tämän vartion ajaksi. Näytätte sairaalta." —
"Niin olenkin, herra perämies — päästä", sanoi hän nöyrällä äänellä
ja katosi sukkelaan. Se suututti monia, ja heistä perämies oli "niin
hemmetin hempeä tänään". Kapteeni Allistoun oleskeli korkokannella
katsellen miten lounaiselta taivaalta alkoi nousta pilviä, ja pian
tuli kannella yleiseen tietoon, että ilmapuntari oli alkanut yöllä
laskea ja että oli odotettavissa tuulta piakkoin. Tämä johti, hienon
ajatusyhtymän välityksellä, siihen, että alettiin väitellä siitä, minä
hetkenä Jimmy oikein oli kuollut. Oliko se ennen vai jälkeen "kuin lasi
alkoi laskea"? Sitä, oli mahdoton tietää, ja siitä aiheutui paljon
ylenkatseellista murinaa puolelta ja toiselta. Yht'äkkiä alkoi keulasta
päin kuulua kovaa melua. Rauhanrakentaja Knowles ja hyvänluontoinen
Davies olivat joutuneet siitä tappeluun. Vapaavartio sekaantui
innokkaasti siihen, ja kymmenen minuutin ajan kesti äänekästä melua sen
luukun ympärillä, jolla purjeiden häilyvässä varjostossa lepäsi Jimmyn
valkeaan vaippaan kääritty ruumis. Sitä vartioi murheellinen Belfast,
joka lohduttomuudessaan paheksui koko kahakkaa. Kun melske oli tauonnut
ja raivo oli asettunut äreäksi äänettömyydeksi, nousi hän seisomaan
puetun ruumiin pääpuoleen ja, kohottaen kätensä korkealle, huusi surun
vallassa suuttuneena: "Ettekö te ymmärrä edes hävetä!..." Me häpesimme.

Belfastiin koski ystävänsä menettäminen syvästi. Hän osoitti monella
tavalla sammumatonta kiintymystään. Hän ja vain hän halusi auttaa
purjemiestä valmistamaan
Jimmyn maalliset jäännökset kuntoon juhlallista mereen upottamista
varten. Hän järjesti huolellisesti painot jalkapäähän: kaksi
hankauskiveä, kaksi vanhaa ketjunlukkoa, joista puikko puuttui,
joitakin katkenneita varppausketjun renkaita. Hän sovitteli niitä
vuoroin näin, vuoroin noin. "Herranen aika! Etkö pelkää, että hänen
kantapäänsä hierautuvat?" sanoi purjemies, jota koko homma inhotti. Hän
työnteli neulaansa, tuprutellen hirveästi, pää sakeassa savupilvessä:
hän käänteli kankaanliuskat kohdalleen, kiristi ommelta, venytti
kangasta. — "Nosta hänen olkapäitään... Vedä vähäsen itseäsi kohden...
No-o-in. Hyvä on." Belfast totteli, veti, nosti surun murtamana,
tiputellen kyyneliä tervaiselle vaatteelle. — "Älkää vetäkö kangasta
liian piukkaan Jimmy-raukan kasvoille", rukoili hän vesissä silmin.
"Miksi sinä noin kovin suret häntä? Kyllähän tästä hyvä tulee",
vakuutti purjemies, katkaisten langan viimeisen pistoksen jälkeen, joka
sattui keskelle Jimmyn otsaa. Hän kääri kokoon jäljelle jääneen kankaan
ja pani neulat korjuun. "Miten se sinua niin liikuttaa?" hän kysyi.
Belfast katsoi pitkään, harmaasen purjekangaskääröön: "Minä vedin hänet
esille", hän kuiskasi, "eikä hänellä ollut lainkaan halua lähteä.
Jos minä olisin valvonut hänen tykönään viime yön, niin hän olisi
pysynyt hengissä minun tähteni... mutta minua jokin niin uuvutti."
Purjemies veti syvät henkisavut piipustaan ja mutisi: "Kun minä...
Länsi-Intiassa... Fregatti "Blanchella"... keltakuume... ompelin
kääröön kaksikymmentä miestä päivässä... Portsmouthin... Devonportin
miehiä... omankaupunkilaisia... tunsin heidän isänsä, äitinsä...
siskonsa... koko sukukunnan. En minä mitään surrut. Ja nämä neekerit,
niinkuin tämäkin... et tiedä,
mistä on lähtöisin. Hänellä ei ole omaisia, ole iloa kellekään. Kukapa
häntä kaipaisi?" — "Minä kaipaan... minä vedin hänet esille", valitti
Belfast onnettomana...

Kahdella yhteennaulatulla lankulla, ja näennäisen tyytyväisenä ja
rauhallisena, valkoreunaisen lipun poimujen peitossa, James Wait,
neljän miehen kantamana, kuljetettiin perälaivalle ja laskettiin
sievästi, jalat merelle päin, avonaisen portin suulle. Lännestäpäin oli
noussut aallokko, ja sitä mukaa kuin laiva keikkui, puolitangossa oleva
punainen kansallislippu syöksyi suoraksi ja vaipui taas kokoon harmaata
taivasta vasten, aivan kuin roihuava tulenkieleke; Charley soitti
sielunkelloja; ja joka kerta kuin laiva kallistui oikealle, tuntui kuin
olisi koko tuo suunnattoman suuri, teräksenharmaa vesi-puoliympyrä,
mikä näkyi sillä puolella, syöksynyt vauhdilla portin reunalle, aivan
kuin se olisi ollut kärsimätön saamaan meidän Jimmyn. Kaikki muut
olivat saapuvilla paitsi Donkin, joka oli liiaksi huonovointinen tulemaan
Kapteeni ja hra Creighton seisoivat lakitta päin korkokannen reunalla;
hra Baker, päällikön määräyksestä, joka oli lausunut hänelle vakaasti:
"Te tunnette paremmin virsikirjan kuin minä", tuli kajuutan ovesta
sukkelaan ja hieman hämillään. Kaikki päät paljastuivat. Hän rupesi
lukemaan hiljaisella äänellä ja tavallisella viattoman uhkaavalla
puhetavallaan aivan kuin olisi viimeisen kerran nuhdellut tuota hänen
jalkainsa juuressa lepäävää kuollutta merimiestä. Miehet kuuntelivat
hajanaisissa ryhmissä; he nojasivat vaarnapenkkiin ja tuijottivat
kanteen; he seisoivat miettiväisinä kasi leukaan nojaten tai kädet
ristissä rinnalla ja toinen polvi hiukan koukussa, taivuttivat päätänsä
vilpittömän hartaan näköisinä. Wamibo uneksi. Hra Baker luki edelleen, öhkien kunnioittavasti
aina lehteä kääntäessään. Sanat, jotka eivät sattuneet miesten
epävakaisiin mieliin, vierivät ilman päämäärää sydämettömälle merelle;
ja ikuisiksi ajoiksi vaiennut James Wait makasi arvostelematta ja
alistuvana keskellä toivon ja epätoivon käheätä mutinaa. Kaksi miestä
seisoi valmiina odottamassa niitä sanoja, mitkä lähettävät niin monta
veljistämme heidän viimeiseen sukellukseensa. Hra Baker tuli siihen
paikkaan. "Valmiina", mutisi puosu. Hra Baker lausui: "Syvyyteen", ja
pysähtyi. Miehet nostivat lankkujen sisäpäätä, puosu tempasi Englannin
lipun päältä pois, mutta James Wait ei hievahtanut. — "Korkeammalle",
mutisi puosu äkäisesti. Kaikki kohottivat päätään; joka mies tuijotti
levottomasti, mutta James Wait ei tuntunut aikovan lähteä. Kuolleena
ja ikuisuutta varten kokoon käärittynä hän yhä tuntui pitelevän
pelottomasti kiinni laivasta. "Korkeammalle! Nostakaa!" kuiskasi puosu
raivoissaan. — "Ei hän rupea lähtemään", sopersi toinen miehistä
vapisevalla äänellä, ja molemmat tuntuivat olevan valmiit heittämään
kaikki siihen. Hra Baker odotti kätkien kasvot kirjaan ja vaihtaen
levottomana jalkaa. Kaikki miehet näyttivät syvästi järkyttyneiltä;
heidän keskestään kuului heikko surina — se kävi äänekkäämmäksi...
"Jimmy!" huusi Belfast valittavalla äänellä, ja sitä seurasi hetken
kestävä pöyristyttävä pelästys.

"Jimmy, ole mies!" huusi hän kiihkeästi. Kaikki töllistivät suu
ammollaan, kukaan ei räpäyttänyt silmääkään. Hän tuijotti hurjana,
vavahdellen koko mies; hän kumartui eteenpäin aivan kuin olisi
kummituksen nähnyt. "Mene nyt!" hän huusi ja hyppäsi esille käsi ojolla.
"Mene nyt, Jimmy! — Jimmy mene! Mene!" Hänen sormensa koskettivat
rumiin päätä ja harmaa käärö rupesi yht'äkkiä aivan salamannopeasti
soljumaan kaltevia lankkuja alas. Koko joukko astui yhtenä miehenä
eteenpäin; syvä o-h-h! pääsi värähdellen leveistä rinnoista. Laiva
keikkui aivan kuin olisi vapautunut kehnosta kantamuksesta; purjeet
lepattivat. Belfast, Archien tukemana, läähätti hermostuneesti;
ja Charley, joka halusi nähdä Jimmyn viimeisen sukelluksen, hyppäsi
päistikkaa partaalle, mutta ei ennättänyt näkemään muuta kuin häviävien
väreiden muodostaman heikon ympyrän.

Hra Baker luki, runsaasti hikoillen, loppuun viimeisen rukouksen
kiihtyneen miesjoukon ja läplättävien purjeiden humussa. "Aamen", hän
sanoi epämääräisesti muristen ja sulki kirjan.

"Raa'at poikkipuolin!" jyrisi hänen päänsä päältä. Kaikki säpsähtivät;
muutamat pudottivat lakkinsa; hra Baker katsahti ylös hämmästyneenä.
Korkokannon reunalla seisova kapteeni osoitti kädellään länteen
päin. "Tuuli on tulossa", hän sanoi, "kääntäkää raa'at poikkipuolin.
Vikkelästi nyt, miehet!" Hra Baker sulloi sukkelaan kirjan taskuunsa.
— "Keulassa, siellä — hellittäkää etuhalssit!" hän iloisesti
huuteli, paljain päin ja pirteänä, "kääntäkää eturaa'at poikkipuolin,
te vasemman vartion miehet. — "Myötätuuli — myötätuuli", hoitivat
miehet käydessään käsiksi antimiin. — "Enkö sitä sanonut?" mutisi ukko
Singleton, paiskaten tarmokkaan vauhdikkaasti kannelle köysivyyhden
toisensa perästä. "Sanoinhan minä — hän on poissa, ja nyt se tulee."

Se tuli pauhaten kuin voimakas huokaus. Purjeet täyttyivät, vauhti
kasvoi ja heräävä meri rupesi uneliaasti kuiskailemaan miesten korviin
tarinoita kodista.

Samana iltana, laivan syöksyessä kuohuen pohjoiseen päin yhä kiihtyvää
tuulta pakoon, puosu kevensi sydämensä alipäällikköjen kopperolle: "Ei
siitä hurrista ollut muuta kuin vaivaa ja vastusta", hän sanoi, "aivan
siitä hetkestä alkaen, jolloin hän saapui laivaan — muistatteko —
tuona iltana Bombayssa? Haukkunut ja komentanut koko tätä akkamaista
miehistöä — ärsyttänyt ukkoa — meidän hullujen piti kiivetä koko
hukkuneen laivan mitta häntä pelastamaan. Vähälläpä, ettei oikea kapina
noussut hänen tähtensä — ja nyt perämies parjasi minua kuin pahinta
kananvarasta siitä, etten muistanut voidella lankkuja ihranpalasella.
Minä kyllä voitelin, mutta teidän olisi pitänyt toimittaa paremmin
asianne eikä jättää naulan päätä pystyyn lankkuihin — kuuletteko,
timppi?" — "Ja teidän olisi pitänyt ymmärtää paremmin kuin heittää
kaikki työkaluni mereen hänen tähtensä, kuin mikähän säikähtynyt
maamoukka", vastasi äreä timperi. "No niin, onpa hän nyt mennyt itse
saman tien niiden perästä", hän lisäsi anteeksiantamattomalla äänellä.
"Kiinassa kerran, muistan, amiraali sanoo minulle..." aloitti purjemies.

Viikkoa myöhemmin "Narkissos" saapui Kanaalin suuhun.

Valkoisin purjein se liiteli matalalla pitkin sinistä merta,
muistuttaen suurta, väsynyttä, pesäänsä rientävää lintua. Pilvet
kiitivät kilpaa mastonhuippujen kanssa; ne nousivat perän puolelta
suunnattoman suurina ja valkeina, kohosivat keskitaivaalle, kiitivät
ohi, ja laskeutuen taivaan laajaa kaarevuutta alas, tuntuivat syöksyvän
päistikkaa mereen — pilvet nopeammin kuin laiva, vapaampina, mutta
ilman päämäärää. Rannikko sukelsi avaruudesta auringonpaisteeseen
lausumaan laivan tervetulleeksi. Korkeat mantereet astuivat mahtavina mereen; avarat
merenpoukamat hymyilivät kirkkaassa valaistuksessa; päämäärättömien
pilvien varjot kiitivät aurinkoisia tasankoja pitkin, harppasivat
laaksojen yli, karkasivat vaivatta vuoria ylös, vyöryivät rinteitä
alas; ja päivänpaiste ajoi niitä takaa kirkkaina, kiitävinä
valoläikkinä. Tummien jyrkänteiden huipulla valkeat majakat loistivat
valopylväinä. Kanaali kimalteli kuin sininen vaippa, joka on kullalla
kirjailtu ja lakkapäälaineitten hopealla tähditetty. "Narkissos"
riensi mantereiden ja poukamien ohi. Sitä vastaan tuli ulkomaille
matkaavia aluksia, kallistellen kovin, ja mastot riisuttuina ankaran
lounaismyrskyn kanssa kamppailemaan. Ja likellä rantaa vaapersi jono
savuavia höyrylaivoja, jotka pysyttelivät maata lähellä, kuin olisivat
olleet vaeltavia, aallokkoa pelkääviä hirviöitä.

Öisin mantereet kaikkoilivat, poukamat lähenivät keskeymättömäksi
hämäräksi viivaksi. Maan valot ja taivaan valot sekaantuivat keskenään;
ja kalastajalaivaston keikkuvien lyhtyjen yläpuolella loisti suuren
majakan tasainen tuli, näyttäen satumaisen suuren laivan yläpuolella
leijailevalta suunnattomalta valolta. Sen tasaisen hehkun alla suorana
ja mustana ulottuva rannikko muistutti kuolemattomalla ja levottomalla
merellä paikoillaan kelluvan ikikestävän haahden korkeata parrasta. Maa
virui yksin tummana vetten keskellä kuin olisi ollut mahtava, valppain
valoin kirjailtu laiva — miljoonien elämää kuljettava laiva. Se kohosi
kookkaana ja mahtavana, kantaen äärettömän arvokkaita muistotietoja
ja epälukuisen joukon kärsimyksiä, säilyttäen kunniakkaita muistoja
ja halpamaisia laiminlyöntejä, alhaisia hyveitä ja kunniakkaita
rikkomuksia. Suuri laiva! Ylimuistoisista ajoista asti oli valtameri piessyt sen kestäviä kylkiä; se
oli olemassa jo siihen aikaan kuin maailma oli autiompi ja pimeämpi!
Elämänjuoksun suuri lippulaiva; myrskyjäkin kestävämpi! ankkuroitu
aavalle ulapalle.

Vastarannan puuskien vaikutuksesta kallistuen "Narkissos" kiersi
South Forelandin, sivuutti Downsin ja ohjasi hinaajan jäljessä
jokeen. Valkoisten siipiensä komeuden kadottaneena se tottelevasti
kiemurteli hinaajan perässä näkymättömien kanavien sokkeloiden
kautta. Sen niitä kulkiessa punaiseksi maalatut, ankkurinsa varassa
kieppuvat loistolaivat tuntuivat hetken aikaa purjehtivan aika vauhtia
nousuveden mukana ja seuraavassa hetkessä jäivät auttamattomasti
jälkeen. Matalikkojen liepeillä olevat isot poijut lipuivat hyvin
matalalla laivan kylkien ohi ja sen pyörreveteen upoten kiskoivat
ketjujaan kuin vihaiset kahlekoirat. Uoma kävi ahtaammaksi; maa läheni
laivaa kummaltakin puolelta. Laiva jatkoi tasaisesti matkaansa jokea
ylös. Rantaäyräillä talot esiintyivät ryhmittäin — näytti siltä
kuin ne olisivat rientäneet kiireen vilkkaa vierua alas nähdäkseen,
kun laiva menee ohi, mutta rantaliejun pidättäminä ryhmittyivät
töyräälle. Etäämpänä tehtaiden korkeat savupiiput esiintyivät ylpeinä
ryhminä katsellen laivan ohimenoa, aivan kuin olisivat olleet
kuljeskelevia, solakoita jättiläisiä, rehenteleviä ja suoraselkäisiä
keikarimaisesti viistossa seisovien savupatsaiden alla. Laiva kaarti
sievästi mutkapaikat; likainen tuuli kiljui tervetuloa sen alastomiksi
riisuttujen pyöröpuiden lomitse; ja yhä lähestyvä maa tunki laivan ja
meren vähin.

Matala pilvi oli seinänä laivan edessä — suuri opaalinvärinen
värähtelevä pilvi, joka tuntui kohoavan miljoonien ihmisten höyryäviltä otsilta. Pitkät savuisen sumun kielekkeet
tahrivat sen lyijynkarvaisilla viiruilla; se tykytti miljoonien
sydämien sykinnän tahdissa, ja siitä lähti suunnaton ja vaikeroiva
mumina — mumina, joka johtui miljoonien huulien rukoilemisesta,
kiroamisesta, huokaamisesta, ilkkumisesta — hulluttelun, katumuksen
ja toivon muminaa, jota tuskan vallassa olevan maan joukot huokuivat.
"Narkissos" tunkeutui pilveen; varjot synkkenivät; joka puolelta
kuului raudan kalketta, mahtavien iskujen, huudon ja kiljunnan ääntä.
Mustia aluksia liukui salamyhkäisesti pimeällä virralla. Savusta
häämöitti epäselvästi mustien seinien kaiken kauhea sekamelska,
hämmästyttävänä ja surullisena, aivan kuin jonkinlaisena onnettomuuden
näkynä. Hirveästi huohottavat hinaajat pidättivät ja vetivät virrassa,
pysytelläkseen laivaa paikoillaan altaanportin luona; keulasta lähti
ilman halki kaksi viheltävää viirua ja mätkähti raskaasti maahan,
kuin olisivat olleet käärmepari. Aivan kuin taikavoiman vaikutuksesta
murtui laivan edessä silta kahtia; suuret, hydrauliset vipukoneet
alkoivat pyöriä ihan itsestään, ikään kuin salaperäisen ja saastaisen
lumousvoiman elävöittäminä. Laiva liukui ahdasta vesisolaa pitkin
kahden matalan graniittiseinän lomitse, ja pidätysköysiä käsissään
piteleviä miehiä liikkui sen rinnalla, kulkien leveitä kivilaattoja
pitkin. Hävinneen sillan kummallakin puolella odotti kärsimätön
ihmisjoukko: tylynnäköisiä, kömpelöitä miehiä, lakit päässä;
valjunaamaisia, korkeahattuisia miehiä; pari paljaspäistä naista;
rääsyisiä lapsia, silmät suurina ja ihmeissään. Rattaat, jotka tulivat
nopeasti nelistäen, pysähtyivät äkkiä. Eräs naisista huusi äänettömälle
laivalle: — "Jack, hoi!" katsomatta ketään erityisesti, ja
joka mies töllisteli häntä keulan kärjestä. — "Väistykää! Väistykää
köyden tieltä!" huusivat satamamiehet, kumartuen kivipylväiden puoleen.
Ihmiset mutisivat ja tömistelivät paikoillaan. — "Hellittäkää
peräköytenne! Hellittäkää!" lauloi punakkanaamainen vanha mies
laiturilla. Köydet räiskyivät kovin veteen pudotessaan, ja "Narkissos"
lipui satama-altaaseen.

Kiviset rannat kaikkonivat molemmin puolin suoraan ulospäin, sulkien
sisäänsä pimeän ja suorakulmaisen allikon. Tiiliseiniä kohosi
korkealle vedestä — sieluttomia seiniä, jotka tuijottivat sadoin
ikkunoin tylsinä ja levottomina kuin liiaksi syötettyjen eläinten
silmät. Niiden juurella kyykkivät hirviömäiset, rautaiset vipukoneet,
joiden pitkistä kauloista riippui ketjujensa päässä rumat koukut
elottomien laivankansien yläpuolella. Ilmassa kiiriskeli kivillä
pyörivien rattaiden melua, putoavien, raskaiden esineiden mätkähdyksiä,
jännittyneiden vintturien ryskettä, kireällä olevien ketjujen
kirskuntaa. Korkeiden rakennuksien välissä liiteli koko rantaseudun
pöly lyhyinä ryöppyinä; ja alueen läpi tunkeutui väkevä hajuveden ja
lian, mausteiden ja vuotien, kallisarvoisten ja siivottomien aineiden
haju tehden ilman sekä ihanaksi että inhottavaksi. "Narkissos" liukui
hiljaa sijoilleen; sieluttomien seinien varjot sattuivat siihen, koko
rantaseudun pöly laskeutui sen kannelle, ja joukko outoja miehiä
kiipesi sen kylkiä ylös ja valtasi sen likaisen maan nimessä. Laiva oli
lakannut elämästä.

Mustatakkinen ja korkeahattuinen keikari kiipesi ketterästi laivaan,
meni toisen perämiehen luo, paiskasi kättä sanoen: "Terve, Herbert."
Se oli hänen veljensä. Samassa ilmestyi kannelle vallasnainen,
mustapukuinen
ja kädessä päivänvarjo. Hän näytti ylen ylhäiseltä meidän joukossamme
ja niin oudolta kuin olisi pudonnut siihen taivaasta. Hra Baker
nosti hänelle lakkiaan. Se oli kapteenin rouva. Ja pian kapteeni
pukeutuneena hyvin hienosti meni hänen seurassaan partaan yli. Emme
häntä edes tunteneet ennen kuin hän kääntyi ympäri laiturilla ja huusi
Bakerille: "Älkää unhoittako vetää kronometrejä huomenaamulla." Luihu
joukko ränsistyneitä jätkiä, vilkusilmäisiä, kuljeskeli edestakaisin
kanssissa, etsimässä työtä — omien sanojensa mukaan. — "Luultavammin
tähyilemässä, olisiko mitä varastettavaa", toimitti Knowles
leikkisästi. Säälittäviä sällejä. Välipä noilla! Olimmehan nyt kotona!
Mutta hra Baker ahdisti erästä heistä, joka oli leukaillut hänelle,
ja me olimme ihastuneet. Kaikki oli ihastuttavaa. — "Perälaivassa
on kaikki kunnossa", ilmoitti hra Creighton. — "Laiva oli pumputtu
tyhjäksi, herra perämies", tiedoitti viimeisen kerran timperi,
peilausrauta kädessään. Hra Baker silmäili kansia pitkin odotteleviin
miesryhmiin, silmäili raakoja mastossa. — "Öh! Hyvä on, miehet", hän
öhki. Joukot hajaantuivat. Matka oli päättynyt.

Kokoonkäärityt vuodevaatteet menivät lentäen yli partaan; nuoralla
köytetyt arkut soluivat laskuportaita alas — kovin vähän kumpiakin
muuten. "Muut aikovat purjehtia Niemen ympäri", selitti Knowles
salaperäisesti satamajätkälle, jonka kanssa oli yht'äkkiä tullut
ystäväksi. Miehet juoksivat, huutelivat toisiaan, kutsuivat
ventovieraita "auttamaan kamppeiden kuljetuksessa", lähestyivät sitten,
äkkiä juhlallisiksi ruveten, perämiestä kätelläkseen häntä, ennen kuin
maalle menivät. — "Hyvästi, herra perämies", he eri äänensävyllä
toistelivat.
Hra Baker tarttui karkeisiin kouriin, öhki ystävällisesti jokaiselle,
vilkutti silmiään. — "Älkää hukatko rahojanne, Knowles. Öh! Silloin
kyllä pian saatte sievän muijan." Rampa mies oli mielissään. —
"Hyvästi, herra perämies", sanoi Belfast liikuttuneena, pusertaen
perämiehen kättä, ja katsahti häneen vesissä silmin. "Minä luulin, että
olisin saanut viedä hänet maihin", hän jatkoi valittavalla äänellä. Hra
Baker ei käsittänyt, vaan virkkoi ystävällisesti: "Olkaa varoillanne
maissa, Craik", ja ystävänsä menettänyt Belfast meni partaan yli
surullisena ja yksinään.

Äkkiä hiljaiseksi käyneessä laivassa hra Baker liikkui yksikseen
ja öhkien, koetellen ovien ripoja, kurkistellen pimeisiin soppiin,
väsymättä — mallikelpoinen yliperämies! Häntä ei maissa odottanut
kukaan. Äiti kuollut; isä ja kaksi veljeä, yarmouthilaisia
kalastajia, hukkuneet yhdessä Dogger-matalikolla; sisko naimisissa ja
epäystävällinen. Hyvin hieno rouva. Naitu pikkukaupungin pääräätälille
ja pääpoliitikolle, joka ei katsonut merimieslankoaan kyllin
arvokkaaksi seuraansa. Hieno rouva, hyvin hieno rouva, hän ajatteli,
istahtaen hetkeksi lepäämään peräluukulle. Hyvästi vielä ehtii maihin
mennä vähän ruokaa saamaan ja ryypyn ja yösijan jostakin. Hän ei
yleensä mielellään erinnyt laivasta. Ei ollut silloin ketään kenestä
huolehtia. Sumuisen illan pimeys peitti, kylmänä ja kosteana, aution
laivankannen; ja hra Baker istui tupakoiden, muistellen järjestyksessä
kaikkia niitä laivoja, joille hän monien vuosien kuluessa oli uhrannut
parhaan huolenpitonsa. Eipä vain kuulunut mistään kapteeninpaikkaa. Ei
kertaakaan! — "Minulta jotenkin puuttuu kapteenin ryhti ja olemus",
hän säyseästi aprikoi, samalla kuin laivankaitsija (joka
oli asettunut keittiöön), kuihtunut, tihrusilmäinen ukko, kuiskaillen
kiroili häntä siitä, että "siinä jouten nahjusteli." — "Creighton
taas", hän jatkoi vaatimatonta ajatuksenkulkua an, "oikea herrasmies...
korkeita tuttavia... hänen kyllä onnistuu. Hieno, nuori mies...
vähäisen vain kokemusta lisää." Hän nousi seisomaan ja ravisti
itseään. "Palaan heti aamulla varhain luukkuja avaamaan. Älkää antako
liikuttaa mitään, ennen kuin minä tulen, laivankaitsija", hän huusi.
Sitten vihdoin hänkin lähti maihin — mallikelpoinen yliperämies.
Maan vapauttavan koskennan hajoittamat miehet yhtyivät kerran vielä
laivatoimistossa. — "Narkissoksen" loppusuoritus", huusi lasiovien
ulkopuolella seisova kiiltonappinen vanha mies, jolla oli kruunu ja
B.T. lakissaan. Joukko miehiä marssi kohta sisälle, mutta monet
viivyttelivät. Huone oli suuri, valkeaksi kalkittu ja tyhjä; pitkä
toimistopöytä, jonka päällä oli messinkilankaristikko, erotti
kolmasosan likaisesta tilasta, ja ristikon takana pulleanaamainen
konttoristi, hiuksissa keskellä jakaus, muistutti virkkuine, kiiltävine
silmineen ja vilkkaine äkkiliikkeineen häkkilintua. Kapteeni
Allistoun-parka, joka myöskin oli siellä sisässä, istuen pienen pöydän
ääressä, jolla oli kulta- ja setelikasoja, tuntui aivan masentuneelta
tästä vankeudestaan. Toinen kauppakamarilintu istui korkealla tuolilla
lähellä ovea: vanha lintu, joka ei välittänyt kopeilevien merimiesten
pilkkapuheista. "Narkissoksen" erillisiin ryhmiin hajaantunut miehistö
asettui nurkkiin. Heillä oli yllään uudet maissakäyntivaatteet,
muodikkaat takit, jotka tuntuivat aivan kirveellä veistetyiltä,
hienot housut, jotka näyttivät ryppyisestä rautalevystä tehdyiltä,
kauluksettomat flanellipaidat, kiiltävät, uudet kengät. He taputtivat
toisiaan olkapäälle,
pitelivät napinreiästä, kyselivät: "Missä nukuit viime yön?"
kuiskasivat iloisesti, läjähyttivät kämmenellä reiteensä, polkivat
nauruaan pidättäen lattiaan. Useimmat olivat kirkkaan puhtaat
kasvoiltaan; vain pari oli pörrötukkaista ja surullista; nuoret
norjalaiset näyttivät siisteiltä, sävyisiltä ja kaikinpuolin sopivilta
pohjoisia koteja vallitseville lempeäluonteisille naisille. Wamibo, yhä
arkivaatteissaan, uneksi ryhdikkäänä ja rotevana keskellä huonetta ja
havahtui hymyilemään, kun Archie tuli sisälle. Mutta valpas konttoristi
huusi jonkun nimen, ja loppusuoritus alkoi.

Yksi kerrallaan he astuivat maksupöydän ääreen saamaan palkan
kunniakkaasta, mutta halpa-arvoisesta työstään. He pyyhkäisivät rahat
huolellisesti leveisiin kouriinsa, sulloivat ne luottavasti housujensa
taskuihin, tai selin pöytään kääntyen laskivat ne vaivalloisesti
pivossaan. — "Onko oikein? Kuitatkaa. Tähän — tähän", toisti
konttoristi kärsimättömänä. "Kylläpä ovat tomppeleita nuo merimiehet!"
hän ajatteli. Singleton astui pöydän ääreen, kunnianarvoisena — ja
epävarmana; ruskeat tupakanmehupisarat olivat täplittäneet hänen
valkean partansa; hänen kätensä, jotka aavan ulapan kirkkaassa
valaistuksessa eivät milloinkaan epäröineet, tuskin pystyivät
tarttumaan pieneen kultakasaan täällä maan pimennossa. "Tekö ette
osaa kirjoittaa?" sanoi konttoristi hämmästyneenä. "No piirtäkää
sitten puumerkkinne." Singleton vaivoin raapi paksun ristin paperille,
pärskyttäen mustetta siihen. "Onpa inhoittava ukonrahjus", mutisi
konttoristi. Joku aukaisi hänelle oven, ja patriarkkamainen merimies
meni ulos epävakaisena, vilkaisematta edes yhteenkään meistä.

Archiella oli lompakko. Hänelle naurettiin. Belfast,
joka näytti ylen kiihtyneeltä, aivan kuin olisi jo luovinut kapakan
läpi, tuntui olevan mielenliikutuksen vallassa ja halusi puhutella
kapteenia kahden kesken. Päällikkö oli ihmeissään. He keskustelivat
ristikon läpi ja me kuulimme kapteenin sanovan: "Olen jättänyt sen
kauppakamarin haltuun." — "Minä olisin niin mielelläni tahtonut saada
jotakin muistoksi hänestä." — "Mutta te ette voi, mies hyvä. Se on
jo luovutettu, lukittuna ja sinetöitynä, meritoimistolle", selitti
päällikkö; ja Belfast peräytyi pöydän luota masentuneena ja suruissaan.
Maksutoimituksen välihetkenä kuulimme päällikön ja konttoristin
keskustelevan. Erotimme sanat: "James Wait — kuollut — emme löytäneet
minkäänlaisia papereita — ei sukulaisia — ei yhtään osviittaa —
toimiston täytyy sitten pitää hänen palkkansa." Donkin tuli sisälle.
Hän tuntui olevan hengästynyt, oli tärkeän näköinen, kovin touhuissaan.
Hän astui suoraan maksupöydän ääreen, jutteli vilkkaasti 'konttoristin
kanssa, joka tuntui pitävän häntä sivistyneenä henkilönä. He
keskustelivat tilin johdosta hyvin tuttavallisesti. Kapteeni Allistoun
maksoi. "Annan teille kehnon päästökirjan", hän virkkoi rauhallisesti.
Donkin koroitti äänensä: "Viis minä teidän päästökirjoistanne —
pitäkää se itse. Minä aion jäädä maihin." Hän kääntyi meihin päin.
"En enää lähde sinne penteleen merelle", sanoi hän kuuluvasti. Kaikki
katsoivat häneen. Hänellä oli paremmat vaatteet, huoleton käytöstapa,
esiintyi ujostelemattomammin kuin yksikään meistä; hän tuijotti meihin
itsetietoisesti, nauttien ilmoituksensa aikaansaamasta vaikutuksesta.
"Niin. Minulla on hyvinvoipia ystäviä. Eipä taida teillä olla. Mutta
minä olenkin mies. Mutta laivakumppaneita kumminkin. Kuka lähtee
ryypylle?"

Kukaan ei hievahtanut. Seurasi hiljaisuus; noloina ja jäykkinä
tuijotettiin Donkiniin. Hän odotti hetken, hymyili katkerasti ja lähti
ovelle. Siellä hän vielä kerran pyörähti päin. "Ette lähde? Tuommoinen
hemmetin teeskentelijäsakki. Ette? Mitä minä olen teille tehnyt?
Olenko haukkunut teitä? Olenko loukannut teitä? Sanokaa, olenko?...
Ryyppykö ei maita?... Eikö?... No kuolkaa sitten janoon joka sorkka! Ei
teillä ole lutikankaan sisua. Te olette maailman hylkyjä. Tehkää työtä
ja kuolkaa nälkään!"

Hän lähti ulos paiskaten oven kiinni niin raivokkaasti, että korkealla
tuolillaan istuva vanha kauppakamarilintu oli vähällä pudota orreltaan.

"Hullu", sanoi Archie. "Ei! Ei! Kännissä", väitti Belfast humalaisen
äänellä ja hoiperteli lattialla. Kapteeni Allistoun istui ja hymyili
tyhjentyneelle maksupöydälle mietteliäästi.

<tb>

Ulkona Tower Hillillä vilkuttivat silmiään, olivat kömpelön
neuvottomia, aivan kuin outo valo olisi heitä sokaissut, tai kuin
olisi niin suuren ihmisjoukon näkeminen heitä kiusannut; ja samat
miehet, jotka pystyivät kuulemaan toistensa äänen myrskyn ulvoessa,
tuntuivat käyneen aivan kuuroiksi ja hämmentyneiksi tässä maisen touhun
vastenmielisessä melussa. — "Mustaan Hevoseen! Mustaan Hevoseen!"
huusi joku. "Käydään vielä yhteisryypyllä ennen kuin erotaan." He
menivät tien poikki yhdessä pysytellen. Vain Charley ja Belfast
lähtivät kumpikin omalle taholleen. Kun minä saavuin joukkoon, näin
punakkanaamaisen, pulloposkisen naisen, harmaa saali hartioilla,
hiukset likaiset, kiharaiset, kapsahtavan Charleyn kaulaan. Se oli
hänen äitinsä. Nainen rupatti hänelle: "Oi poikani! Poikani!" — "Hellitä minusta",
sanoi Charley. "Hellitä, äiti!" Menin silloin juuri hänen ohitsensa
ja tuon niiskuttelevan naisen siivottoman pään yli Charley katsahti
minuun kujeellisesti hymyillen ja silmissä niin pilkallinen, uljas
ja syvä katse, että se tuntui saattavan häpeään kaikki minun
elämänkokemukseni. Nyökäytin päätäni hänelle ja jatkoin matkaani, mutta
kuulin hänen taas sanovan hyväntuulisesti: "Jos nyt heti paikalla
hellität minusta — niin saat minulta shillingin ryyppyä varten." Pari
askelta astuttuani tuli Belfast vastaani. Hän tarttui käsivarteeni
kiihkosta vavisten. — "En voinut mennä niiden mukaan", sopersi
hän, osoittaen päännyökkäyksellä meidän meluavaa miehistöämme, joka
ajelehti hiljakseen toisella jalkakäytävällä. "Kun ajattelen Jimmyä...
Jimmy-parka! Kun muistan hänet, niin en voi ottaa ryyppyä. Sinäkin olit
hänen ystäviään... mutta minä vedin hänet esille... enkö vetänytkin?
Kyllä oli lyhyttä hänen villansa... Niin. Ja minä varastin sen
pahanhengen piirakankin... Ei ollut hänellä halua lähteä... Ei millään
hinnalla hän olisi tahtonut lähteä." Hän purskahti itkemään. "Enkä
minä koskaan pahoittanut hänen mieltään — en koskaan!" hän nyyhkytti.
"Minua kohtaan hän oli niinkuin... niinkuin... lammas."

Vedin itseni varovasti irti hänestä. Belfastin itkukohtaukset
päättyivät tavallisesti tappeluun jonkun kanssa, enkä minä halunnut
hänen lohduttoman surunpurkauksensa kohteeksi. Sitäpaitsi kaksi
rotevaa poliisia seisoi lähellä silmäillen meitä paheksuvin ja
lahjomattomin katsein. — "Näkemiin!" sanoin ja erosin hänestä.

Mutta seuraavassa kadunkulmassa pysähdyin viimeisen kerran katsomaan
"Narkissoksen" miehistöä. He tepastelivat neuvottomina rahapajan edessä olevilla leveillä
laakakivillä. He olivat matkalla Mustaan Hevoseen, missä raa'annäköiset
miehet karvalakit päässä ja paitahihasillaan jakelivat kauniista
tynnyreistä näennäistä voimaa, iloa ja onnea, näennäistä loistoa ja
elämän runollisuutta etelämerillä purjehtivien laivojen lopputilinsä
saaneille miehistöille. Etäältä näin heidän keskenään neuvottelevan,
iloisin silmin ja kömpelöin elein, merielämän humun lakkaamatta,
mutta huomaamatta, kaikuessa heidän korviinsa. Ja siinä valkeilla
laakakivillä touhuavassa ja meluavassa ihmisvilinässä seisoessaan he
tuntuivat olevan aivan kuin jotakin toista eläinrotua — eksynyttä,
yksinäistä, unohtavaista ja häviöön tuomittua; he muistuttivat
haaksirikkoisia, huolettomia ja iloisia haaksirikkoisia, mielettömiä
haaksirikkoisia, jotka huvittelivat myrskyssä pettävän kalliokarin
epäluotettavalla ulkonemalla. Kaupungin pauhu muistutti komeiden
tyrskyjen pauhua, armottomien ja voimakkaiden, kovaäänisten ja
paha-aikeisten; mutta heidän päänsä päällä pilvet hajaantuivat;
auringonpaiste kultasi likaisten talojen seinät. Tumma meripoikaryhmä
ajelehti päivänpaisteessa. Heidän vasemmalla puolellaan Tower Gardenia
puut huokasivat, Towerin hohtavat kivet tuntuivat liikahtelevan valon
välkkeessä, aivan kuin olisivat äkkiä muistaneet kaikki menneet surut
ja ilot, näiden miesten taistelevat alkumuodot, miehistönvärväykset,
kapinalliset huudot, naisten valitukset rannalla ja voittoja
tervehtiväin ihmisten huudot. Taivainen paiste valui aivan kuin
armolahjana maan multiin, muistaville vaikka mykille kiville, valui
ahneuteen, itsekkyyteen, muistamattomien miesten huolestuneille
kasvoille. Ja tuon tumman miesjoukon oikealla puolella
rahapajan likaisen kirjava julkisivu näytti hetkisen, valon
puhdistamana, huikaisevan valkealta aivan kuin satumaailman
marmoripalatsilta. "Narkissoksen" miehistö katosi näkyvistä.

En ole heitä nähnyt sen koommin. Muutamat korjasi meri, toiset
joutuivat höyrylaivoihin, lopuista vastaavat maiset hautausmaat.
Singleton on epäilemättä vienyt mennessään uskollisen työnsä pitkän
luettelon vieraanvaraisen meren rauhallisiin syvyyksiin. Ja Donkin,
joka ei milloinkaan ole tehnyt kunnon päivätyötä, ansaitsee varmaankin
elatuksensa haastelemalla ruokottoman kaunopuheisesti työntekijän
elämisoikeudesta. Olkoon niin! Pitäkööt maa ja meri kumpikin omansa.

Mennyt laivakumppani on niinkuin muutkin ihmiset mennyt ikiajoiksi;
enkä minä ole sen koommin nähnyt ainoaakaan heistä. Mutta välistä
muistojen kevättulva väkipakolla panee muusain tumman virran
juoksemaan. Silloin tuon yksinäisen joen pinnalla ajelehtii laiva
— aavelaiva aavemiehistöineen. He lipuvat ohi ja antavat merkin,
aavetervehdyksen. Emmekö me yhdessä ole kuolemattomalla merellä
puristaneet jotakin merkitystä syntisestä elämästämme? Hyvästi,
veljet! Te olitte hyvä joukko. Parempi joukko ei ole milloinkaan
rajusti kiljuen nyrkillään piessyt raskaan keulapurjeen pieksämää
vastaanponnistelevaa kangasta, tai mastossa heiluen, yön pimeydessä,
vastannut sanan sanasta länsimyrskyn kiljuntaan.