Pentti Haanpään 'Yhdeksän miehen saappaat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3713. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot. YHDEKSÄN MIEHEN SAAPPAAT Kirj. Pentti Haanpää Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1945. 1. Saapasparit riippuivat varaston orrella omassa hiljaiselossaan. Ne olivat uusia saappaita, ja elämä ja seikkailu odottivat niitä, odottivat soturien urhoolliset ja nöyrät jalat. Niiden musta muhkeus näytti välähtelevän halveksivasti toisien orsien käytetyille saapaspareille, joissa oli kuhmuja ja naarmuja ja muodottomuutta. Jalat ja elämä olivat pidelleet niitä sangen pahoin. Kukapa tiesi tahi tuli ajatelleeksi, että noilla surkeilla saappailla oli kerran ollut oma nuoruutensa, että upseeri oli seisonut niissä kukkulalla ja johtanut taistelun menoa, että sotamies oli niissä hyökännyt ilkeässä kuulasateessa, hyökännyt, kunnes koivet oikenivat ja saappaat kiskottiin jäykistyneistä jaloista toisia jalankampuroita verhoamaan... Ehkäpä on nahkasaappaillekin onneksi, että tulevaisuus on kätkettynä ja vieläpä menneisyyskin pimeyden peitossa... Kerran ne olivat olleet elävää nahkaa, joka peitti kotimaan tahi merentakaisen muukalaismaan laitumilla liikkuvaa eläintä, joka kasvoi takkuista tahi kiiltävää karvaa ja tunsi kärpästen kipeät pistot. Mutta sitten oli tullut teurastaja tappaen ja nylkien, oli tullut parkitus ja suutarinveitsen viillot ja kenkätehtaan koneitten jyrinä. Nahkasta oli tullut saappaita, ja ne olivat arvossapidettyä tavaraa sotaakäyvässä maassa ja maailmassa. Saappaat oleilivat siis orrellaan, kunnes eräänä päivänä vääpeli Soro saapui varastokersantti Pensaan puheille. Vanhat toverukset tervehtivät toisiaan ilostuneesta kiroillen, muistaen aikoja, jolloin olivat palvelleet samassa yksikössä. Vääpeli oli päässyt lomalle sotivasta armeijasta ja hän valitti olevansa rähjäinen. Kersantin mielestä vanha toveri oli kyllä asunsa puolesta paraatikunnossa. Sitäpaitsi rintamamiestä ei pukenut liika komeus. Mutta vääpeli Sorolla oli omat ihanteensa: siististi, silloin kun se kävi laatuun. Ei hän halunnut esiintyä minään rintamarenttuna, jonka turhamaisuus pursuilee ulos repaleitten, lian ja auki reuhottavien nappien muodossa.. Kävi tietenkin niin, että vääpeli lopulta sonnustautui täysin uuteen asuun, miten se lienee varastokersantin mieltä karvastellutkin. Siinä tilaisuudessa vääpeli Soron ahnas silmä ja osaavat hyppyset huomasivat erään saapasparin otollisuuden. Siten hän tuli sanoneeksi suuren tulkoon sanan, veti eräät saappaat alas orrelta, kutsui ne elämään ja oli niiden ensimmäinen ihminen. * * * * * Vääpeli Soro ja kersantti Pensas lähtivät varastosta ja astelivat kaupungin katuja. Vääpeli haisteli kaupungin kiihoittavaa tuoksua ja tunsi uuden asunsa ympärillään hieman kankeana, mutta miellyttävänä. Hänessä heräili ajatus, että hän oli melkoinen henkilö. Hän tunsi olevansa uusi ihminen. Jossakin takana oli korpi ja savuinen murju, hieman yksitoikkoiseksi muuttunut sodankäynti. Nyt hän oli kaupungissa ja uudet mahdollisuudet tuntuivat odottavan joka askeleella, joita uudet saappaat ottivat sileällä katukäytävällä. Ne olivat vielä uutuuttaan jäykät, hieman narahtelevat, ikäänkuin tottumattomat ja ujot. Mutta ennenpitkää niissä olisi hyvä seisoa. Oli ilmeistä, että vääpeli Soron täytyi näyttää niissä melkoisen vaikutusvaltaiselta sotilashenkilöltä... He kävelivät kaupungin valtakatua. Oli ilta ja täysi sotapimeys, ja pimeydestä kuului lukemattomien puukenkien kopina, naisten kevyitten ja muukalaisten sotilaitten raskaitten ja raudoitettujen. Uusi ja omituinen sota-ajan ääni, joka vaikutti vääpelin korvaan kiihoittavasti kuin rummun pärinä. Mutta kävelemään se ei suinkaan häntä yllyttänyt. Hän sanoi toverilleen, että ei ole hyväksi äkikseltä kävellä katua pitkälti, varsinkaan uusilla saappailla. Tulee pian rakko jalkaan. He poikkesivat siis ravintolaan ja tilasivat juomia. Varsinkin vääpeli oli vanhastaan päähän menevien aineitten suuri harrastaja. Sitäpaitsi oli nyt aihetta juhlaan: hän oli juuri saapunut korvesta kaupunkiin, lomalle sotarintamalta. Ja sitäpaitsi hänen oli kestittävä kersanttia, jonka myötävaikutuksesta hän nyt esiintyi uljaana ja näyttävänä sotilashenkilönä. Muistikuvat entisiltä yhteisiltä nuoruudenpäiviltä nousivat piilostaan, kielet kävivät ja uusi saapaspari pöydän alla alkoi läpytellä tahtia sähkögramofonin musiikkiin. Saapaspari eli kuten muinoin, toisessa olomuodossa, Etelä-Amerikan pampalla, naudan selkäverhona tuntien kärpäsen kipeän piston. Mutta nyt ne olivat sotilassaappaat, osana siinä historiallisessa armeijassa, jonka tuli taistella maailmaan uusi aikakausi, uusi Eurooppa. Vääpeli Soro tunsi erityisesti olevansa uuden Euroopan, kertakaikkiaan uuden elämän tarpeessa. Eikö olisikin kohtalon ivaa, jos hän, melkoinen sotilashenkilö, uuden aikakauden luojia, jos hän jäisi entiseen talopahaseensa erämaan järven rannalle, jossa elämä oli yksitoikkoista ja ikävää, mautonta. Uuden Katariinankin hän tarvitsisi, jopa tärkeämmin kuin sen vereksen Euroopan: se entinen oli liiaksi isäntähenkinen, kiukkuinen... Hänellä olikin jo uusi Katariina, kirjeystävä, oikeastaan vielä kuin henkimaailman asukas, mutta kuitenkin ylen elävä. Perin hanakasti se oli tiedustellut, että milloin hänellä olisi lomaa... Ja uusi suunnitelma alkoi itää vääpeli Soron mielessä: tämä uusi Katariina hänen on tavattavakin tällä lomallaan, eikä ensinkään entistä, kyselevää, ikävän tuttua... Vääpeli tunsi hengittävänsä uuden aikakauden ilmaa. Sillä hetkellä kersantti Pensas sattui mainitsemaan: — Mitä? Vääpelin merkkejähän sinä yhä vielä kannat! Ja minä kun muistelen, että sinut talvisodan jälkeen koroitettiin vänrikiksi... Tämä ihmettely sattui otolliseen aikaan, siinä piili siemen, joka heti alkoi itää. — Vänrikiksi, niinkö? puheli Soro humalaisena. — En ole tosiaankaan tullut ottaneeksi selvää... Kyllähän majuri siitä muutaman kerran mainitsi... Oikeastaan vääpeli sillä hetkellä muisti vallan hyvin, että majuri oli nimenomaan maininnut, että noustava pykälä oli liian pitkä, joten Soro nostettaisiin sodan parkkiammeesta entisellään, ikuisena vääpelinä... Mutta onko mikään niin vallan varmaa, varsinkaan kauan sitten lausutut haihtuvaiset sanat? Sitäpaitsi saatetaan sanoa sitä ja tätä ja kuitenkin tehdä ja ehdottaa vallan toista... Tähtiin ei ole suinkaan kirjoitettu, että joku olisi tuomittu ikuiseen vääpeliyteen nykymaailmassa, jolloin ei muuta tehdäkään kuin vapautetaan maita ja kansoja ja tullaan jopa marsalkoiksi... Silloinhan olisi kyseessä vallan mitätön henkilö! Nyt kun vääpeli Soro tunsi nimenomaan henkilökohtaisesti astuneensa uuteen elämään ja aikoi kohdata vallan vereksen Katariinankin, kuuluisi tietenkin juttuun, että kauluksessa kiiltäisivät tähdet... — Uutten tähtien alla! hyräili hän. — Niin, muistelen siitä tosiaankin lukeneeni esikuntakäskystä, sanoi kersantti Pensas. — Sinä luit, ja nyt vasta tulet sen maininneeksi! Mutta väliäpä tällä! Minä en välitä, vaikka vänrikkyyteni onkin hautautunut arkistopapereihin... — No, emme me sen sinne anna tukehtua! Kaivamme vänrikin esiin vaikka minkälaisen paalin alta... — Väliäpä tällä! Sekä vänrikeitä että vääpeleitä on jumalattoman paljon maailmassa. Mutta Soron Väinöjä on vain yksi, ainokainen... Mutta puhuipa vääpeli mitä tahansa, niin hänen kohtalonsa oli siinä tilaisuudessa ratkaistu. Vänrikkyys hänen sisässään iti ja kasvoi vastustamattomasti niinkuin lihava maa keväällä. Hän oli tosiaankin niin ainokainen henkilö, että hän siinä paikassa, juomien ääressä, ylensi itsensä ja vihkiytyi vänrikiksi. Mutta istuihan tuossa pöydän toisella puolella taatusti lihaa ja verta oleva henkilö, joka muisteli lukeneensa korkeitten esikuntien papereista, että uusi upseeri on syntynyt. Väinö Matias Soro.. Vähemmillekin todistuksille on paljon rakennettu... He palasivat myöhään majapaikkaansa. Vääpeli Soro hoippui ja hörähteli, iski aiheettomasti yhteen uusien saappaittansa kantoja ja vei kättä päähineeseen. Ja tapahtui niin, että toinen saapas jäi orpona ja riisuttuna kyyhöttämään vuoteen viereen, toisen lepoa saamatta täyttäessä tehtäväänsä vääpeli Soron koivessa. * * * * * Aamulla herättyään vääpeli Soro oli toinen, laimea, arkinen henkilö. Hän ei edes muistanut vänrikkyyttään, uutta elämää, uudestasyntymistään. Se kaikki oli haihtunut kuin öinen uni. Mutta hän ei ollut ihminen, joka ilman muuta alistui kohmeloiseen aamutunnelmaan. Hän veti reippaasti toisen saappaan jalkaansa, puuhasi pullon kaljaa ja nautti taidokkaasti sen ja säästyneen viinatilkan. Hän reipastui, mutta pysyi yhä arkisessa olotilassaan, vääpeli Sorona, joka oli menossa lomalleen korpikyläänsä vaimonsa ja lastensa pariin. Linjavaunu lähtisi pian aikaan. Alkoi jo olla kiire. Hän hyvästeli vanhan tuttavansa kersantti Pensaan ja lähti. Mutta astellessaan reippaassa tahdissa kohti autoasemaa hänen silmäänsä sattui akkuna, jossa oli näytteillä sotilaallisia merkkejä ja nauhoja. Upseerintähti kiilteli kauniisti kuin syksyn ensimmäinen tähti siellä erämaajärven rannalla, ja vääpeli Soron askel pysähtyi. Kaikki eilisiltainen ja öinen muistui äkkiä hänen mieleensä ja oli ja jäi. Hän ei ollut enää mikään ikuiseen vääpeliyteen tuomittu soturi, joka palaisi karulle maatilkulleen nilkuttavan vaimonsa luo, joka ei suonut hänelle pienintäkään iloa, harharetkeä, palaisi ja karjuisi pöllöille pojilleen, joista saattoi kehittyä mitä tahansa, isäänsä... Jos hänen tuo täytyisi tehdä, niin silloinhan koko suuri sota olisi hänen kohdalleen turha jyrinä. Se ei vapauttaisi häntä mistään, eikä avaisi mitään uutta näköalaa... Mutta onneksi oli päälleluotettava ihminen lukenut dokumenteista, että vääpeli Väinö Matias Soro oli sillä ja sillä päivämäärällä ylennetty vänrikiksi, kokonaan toisen asteen ihmiseksi. Hänen ei enää tarvinnut palata entisiin aikoihin. Hän voi vapaasti vaeltaa uuden Katariinansa luo, olla uusi ihminen uudessa maailmassa... Hän hengitti jo täysin keuhkoin uuden aikakauden ilmaa, astui kauppaan ja osti oitis pari upseeritähteä ja uudet kauluslaatat. Hän esiintyi hyvin ryhdikkäästi eikä malttanut olla huomauttamatta myyjälle, että tässä muutetaan vähän kurkunalustan mallia. Myyjä onnitteli. Sen jälkeen Soro meni hotelliin, sai huoneen ja kiinnitti siellä tähdet kauluksiinsa, korjata sukaisi lomatodistuksessaan vääpelin vänrikiksi, tutki rautateitten aikatauluja, käväisi kaupungin komendanttivirastossa, tapasi sielläkin tuttavia, toistakymmentä vuotta armeijan kirjoissa ollut mies, ja sai tarvitsemansa litterat. Astellessaan asemalle hän silmäsi pahaenteisesti vastaantulevaa sotamiestä, joka ilmeisesti ei aikonut tervehtiä, ja näki mielihyväkseen vastahakoisen käden kohoavan lakin reunaan. Silloin omatekoinen vänrikki Soro tunsi olevansa melkoinen sotilashenkilö, upseeri kertakaikkiaan. Hän nousi junaan ja istui mahdikkaana toisen luokan pehmeällä penkillä junan jyristessä etelään päin. Niin tapahtui, että vääpeli Soro heitti vakaisen elämän ja heittäytyi omatekoiseen vänrikkyyteensä kuin univuoteelle. * * * * * Vänrikki Soro laskeutui junasta jollekin synkeälle, syksyiselle asemalle. Pahainen lamppu tuikutteli ylenpalttisessa pimeydessä. Mutta hän onnistui löytämään matkustajakodin ja sai huoneen, jonka kolakassa autiudessa olo kuitenkin tuntui ylen onealta. Hän kaivoi tavaroistaan pullon esiin ja ryyppäsi, ja hetken kuluttua olo oli ystävällisempää ja sähkön himmeä valo kodikasta. Talossa oli myöskin kahvila. Hän työntyi sinne ja näki sota-ajan murheellisen kyläkahvilan. Pari poikasta ja eräs yksinkertaisen näköinen mieshenkilö ryppyisen sanomalehden takana. Eikä talossa ollut edes kaljaa, vaan ainoastaan sitä tummaa, horniaa juomaa, jota sotiva maailma piti kahvinaan. Vänrikki Soro mausti salavihkaa kupposensa pullosta. Sitten hän alkoi puhutella sitä yksinkertaisen näköistä mieshenkilöä. Hän sanoi olevansa komennuksella oleva upseeri. Kuinka oli, eikö seudulla asunut eräs rouva Puhti, Katariina Puhti, vanhoja tuttavia? Yksinkertaisen näköinen mies katsoa tiiristeli kyselijää. Asui, asui niin, huvilan röttelössä, parin kilometrin päässä. Siten ja siten sinne osasi. Soro, uudessa olomuodossaankin yhä eteenpäin pyrkivä mies, osasi jutella taitavasti edelleen ja lypsää lypsämistään. Ei, yksinkertaisen näköinen mies ei ollut selvillä rouvan varoista, mutta eivät ne kerjäläiset ainakaan asu sellaisissa huviloissa. Ei se ainakaan nykyään mitään tehnyt. On vähän omituinen ihminen, laisensa, kertovat. Ei hän itse tuntenut... — Niin, jokainenhan on oma ihmisensä, sanoi vänrikki Soro, — ainoa kappale... Se ei ollut mitään merkillistä. Mutta seuraava tiedonanto teki hänet vähän levottomaksi. Rouvalla kuului käyvän paljon sotilaita vieraana, kertovat... Siinä sitä oltiin! Uusi Katariina on uusi Katariina. Ettei vain olisi kovin monihyväinen... Vänrikki Soro tunsi väsymystä, meni huoneeseensa, riisuutui ja nukkui. Aamulla herättyään hän oli virkeä poika. Suunnitelma oli selvillä. Oli parasta yllättää uusi Katariina kotioloissaan. Eteenpäin vain, vänrikki! Olet tiedustelija... Hän pukeutui huolellisesti. Uudet saappaatkin saivat ensikerran kokea harjan pyyhkäisyjä. Leskirouva Katariina Puhdin huvila löytyi helposti, mikäli eilisiltaisen yksinkertaisen näköisen miehen ohjeet olivat päälleluotettavia. Vänrikki Soro pysähtyi punarunkoisten petäjien juurelle ja katseli tovin huvilaa. Yksinkertainen mies oli ollut oikeassa: sitä saattoi sanoa röttelöksi! Talo oli auttamattomasti rappiolla ja sen maalit olivat luonnonvoimien vaikutuksesta muuttuneet perin merkillisiksi. Mutta se oli kuitenkin suuri talo, siinä oli epälukuinen määrä akkunoita ja mielikuvituksellinen veranta ja parikin parveketta. Siinä oli lahoavan ja luhistuvan tehoa. Voi helposti ymmärtää, että tuossa ympäristössä elettiin perin erilaista elämää kuin siellä kaukana järven rannalla, jossa molupotut höyrysivät ja kuului lapsen itku ja kirveen hionta... Vänrikki Soro ajatteli, että uusi Katariina kävisi hyvinkin laatuun noissa puitteissa... Hän kuvitteli jo olevansa huvilan herra ja astui urhoollisesti eteenpäin. Hän saapasteli läpi verannon ja tuli pimeähköön eteiseen, josta kolmekin ovea johti johonkin, ehkä yhä enempään tuulettamattomuuteen ja tomuun ja tuoksuihin. Mutta vänrikin mielestä tässä kaikessa oli kuitenkin jotakin makua. Nyt oli vain saatava selville, minkälainen lintu tätä pesää asui. Hänen upseerin silmänsä oli jo arvioinut, minkä oven takana elämää piileilisi, ja hänen luinen rystysensä sattui oven pintaan hanakasti kuin tikan nokka honkaan. Ovenremppana ihan tärähteli. Mutta niinpä hetken kuluttua kuuluikin nopeita askeleita ja naisen hämmästelevä äännähdys. Sitten ovi raottui ja punatukkaiseen yökauhtanaan verhoutunut olento, terhakka kuin närhi, täytti oviaukon. Kasvot olivat jo kuihtuneet, mutta suuret silmät välähtelivät elävinä. Runsas tukka oli epäjärjestyksessä. Epäilemättä uusi Katariina, arvasi vänrikki Soro. Mutta siitä seikasta, tuliko hänen olla tähän Katariinaan tyytyväinen, hän ei ollut näin ensi silmäyksellä selvillä. — Olemme kai tuntemattomia tuttuja, niin sanoakseni, esittäytyi hän. — Nimeni on Väinö, Väinö Soro. — Voi niinkö! liverteli nainen. — Mikä yllätys! Käy sisään, rakas ystävä! Täällä on tosin kaikki sekaisin. Meni vähän myöhään ja olen aivan yksin. Palvelustyttöäkään ei saa mistään tällainen yksinäinen ihminen. Hyvä, etteivät itseäni pistä piiaksi. Mutta olettehan te, rintamamiehet, tottuneet kaikenlaisiin oloihin... Hänen peränsä keikahteli muhkeana väljän punakukkaisen kauhtanan alla. Hämähäkki, tuli perässä astuvan Soron mieleen. Huone, johon he tulivat, oli pienehkö ja huonekalut kuluneita. Eikä se ollut vallan siistikään. Pöydällä näkyi tyhjiä laseja ja lautasella voileipien jätteitä, jotka Soron mielestä melkein todistivat öisistä kemuista... Mutta rouva Puhti ei antanut paljonkaan aikaa huoneen tarkasteluun. — Kas, vänrikkihän olet! Ja vääpelille piti kirjoittaa. Vai, koroitusko? Onnittelen! Näillä sanasilla uusi Katariina nosti paljon arvoaan Soron silmissä. — Kas! ajatteli hän. — Nainen, jolla on silmää, joka ymmärtää... Hän sanoi, että oikeastaan ylennys on jo vanha tapaus, mutta hän ei tullut seuranneeksi asiaa, vaan kuuli siitä vasta äskettäin, sattumalta. — Voi ihmettä! laverteli rouva. — Vaikka et sinä oikeastaan sellaiselta vätykseltä näytä... Anteeksi! Mutta istu, ole hyvä! Älä nyt siihen! Tuossa toisessa on ehkä vähän mukavampi. Siinä on myöskin savukkeita tahi saksalaista, jos piippua harrastat... Hän pyysi vielä kerran anteeksi asuaan, ja kukikas kauhtana häilähti ja kauhtunut verho heilahti, kun hän katosi viereiseen huoneeseen, joka ilmeisesti oli hänen makuuhuoneensa. Vänrikki istui nyt yksin ja tupakoi. Hän ei ollut vielä aivan selvillä siitä, mitä hänen oli ajateltava. Tämä uusi Katariina ei ollut niin tuore kuin voisi toivoa, mutta ehkä silti virkistävä. Ja sitten riippui paljon maallisista seikoista... Virheetön nuorikaan ei ollut juuri mitään, jos eleli aivan puilla paljailla... Hän kuuli verhon takaa askeleita ja vaatteen kahinaa, ja sitten hänen tutkiva katseensa äkkäsi näyn, joka heti herätti hänen mielenkiintonsa. Huoneitten väliverho oli hiukan raollaan ja siitä rakosesta vänrikki kuvitteli näkevänsä sotilassaappaan hahmon. Hän nousi ja lähestyi verhoa metsästäjän hiipivin askelin ja kurkisteli varovaisesti. Ei epäilemistäkään: suuri jos suurikin, kuhmuinen, eikä nihki puhdaskaan sotilassaapas, vieläpä kaksikin saapasta oli oviverhon vieressä, aivan tyhjinä. Ne näyttivät siihen ikäänkuin unohtuneen. Mutta mitään muita miehisiä tahi sotilaallisia vaatekappaleita ei huoneessa näkynyt. Siellä kyllä vallitsikin melkoinen pimeys alaslaskettujen akkunaverhojen vuoksi. Nainen vain jatkoi pukeutumispuuhiaan, ylle vedettävä läninki päässä kuin säkki. Sitten korva oli eroittavinaan kiireisen kuiskauksen. Eikä kai se hämähäkkiperäinen yksinään kuiskutellut? Vai valehtelivatko korvat tässä huvilaröttelössä? Soro hiipi takaisin istuimelleen mieli melkoisesti kylmenneenä uutta Katariinaansa kohtaan. Oliko sillä joka yö kauheat sotilassaappaat makuuhuoneensa oven pielessä? Sietäisi kysäistä... Kohta Katariina-rouva sukelsi näkyviin verhon takaa mahtava perä ja muhkeat rinnat entistä näkyvämpinä, nyt kun läikkyvä läninki oli hänen yllään. Hänen kielensä kävi lakkaamatta, ja samalla hän kätevästi teki huoneessa pieniä siistimistöitä ja puuhasi vieraansa mukavuudeksi. Mutta sitten koputettiin oveen ja Soro jo aavisteli, että uusi sotilashenkilö on tulossa näyttämölle. Tulija oli kuitenkin nainen, joka sisään astumatta ilmoitti, että rouvaa oli pyydetty heti soittamaan. Mihin, sen naiset salasivat Soron korvilta. Kävijä meni ja Katariina-rouva kääntyi pahoitellen ja anteeksi pyydellen vänrikin puoleen. Sellaista se oli. Puhelintakaan hänellä ei ollut, koska ihminen rakasti rauhaa. — Mutta on joskus asioita, välttämättömiä. Ole kuin kotonasi! Viivyn vain tuokion... Hän pistäytyi makuuhuoneeseensa, jälleen Soro oli kuulevinaan kiireisen kuiskuttelun käheää suhinaa. Sitten Katariina ilmestyi näkyviin sadetakki yllään, sillä ulkona oli alkanut sataa, taputti ohimennen vänrikkiä leikillisesti poskelle ja katosi. — Sopii! mietiskeli Soro. — Ehkä tarjoutui tilaisuus tutkia tämän huvilan ja emännän makuukamarin salaisuuksia... Hän veteli syviä henkisavuja ja astuskeli äkeästi ja äänekkäästi lattialla. Mutta itse asiassa häntä vähän hirvitti: kukaties tuo toinenkin on peloittava soturi... Hän pysähtyi ja raotti vähän oviverhoja. Saappaita ei enää ollut oven pielessä. Oliko hän äsken nähnyt harhanäyn? Tahi oliko rouva, joka epäilemättä oli taitava nainen, ne tällä välin huomannut ja siirtänyt, piiloisempaan paikkaan... — Herra Jumala! parahti samassa epätoivoisen päättäväinen ääni. — Minä en kestä tätä enää! Minä tulen esiin... Ääni kuului jostakin makuuhuoneen puolipimeydestä, ja se sai vänrikin vähäksi aikaa jähmettymään patsasmaiseen asentoon. Mutta sitten hän karkaisi luontonsa, ojensi kätensä, löysi nappulan ja napsahutti valot palamaan. Hän ehti parahiksi näkemään, kuinka sängyn alta, joka muuten oli jo siististi valkoisen verhon peitossa, ryömi alusvaatteisillaan oleva mieshenkilö, pitkä roikale, mutta ilmeisesti aivan nuori, parissakymmenissä, joka joutui yhä enemmän ymmälle ja kauhun valtaan huomatessaan valojen rävähtäneen palamaan ja uljasasuisen upseerin seisovan ovella. Toisen miehen ikä, asu ja asento teki vänrikki Sorosta täydellisen tilanteen herran. — Minä tulen! hoki alushousuinen itsepintaisesti. — Enpä tiedä, sanoi vänrikki tyynesti, — onko se oikein luvallista. Ilmeisesti olette joutunut sinne rangaistukseksi synneistänne, ja synnin palkkaa ei sovi pienentää... Mutta nuori mies veteli jo hätäisesti ja häpeillen ylleen valtion varusteita, jotka hän löysi yhdestä mytystä sängynpään kätköstä... Saatuaan housut jalkaansa hän näytti rohkaistuvan kielenkäytöstään päätellen. — Pitäisi tässä joutua, ennenkuin se akanlaho ennättää... — Nuori mies, sanoi Soro ankarasti, — jos te tarkoitatte nimityksellänne talon emäntää ja minun tätiäni, niin tulette huomaamaan, onko hän laho, jahka joudutte puheistanne tilille... — En minä halua tavata sitä rouvaa! Siitä ei pääse eroon, ja minun on jouduttava junalle... — No, miten te tänne jouduitte? — Kirjeenvaihdosta se johtui. Minun piti tulla häntä tapaamaan, mutta minä olin siinä luulossa, että hän on nuorempi, kokonaan toisenlainen... Se oli isku vänrikki Sorolle: siis tuo melkein alaikäinen pojanhontelo oli hänen kohtalotoverinsa! Ja hän, monessa parkissa kypsytetty mies, oli käynyt samaan ritaan... Hän kykeni kuitenkin säilyttämään tyyneytensä, vieläpä viisastelemaan: — Siis käsialan syntejä! Tulitte siis näkemään, että niiden kintereillä seuraa itse tekosynti. Nuori sotamies veti äänettömänä jalkoihinsa noita kuhmuisia, suuren suuria saappaita, jotka vänrikki tunsi entuudestaan. — Tehän kasvatte pitkin maata! ihmetteli Soro myrkyllisestä — Herra vänrikki, päästäkää minut menemään! pyysi sotamies nöyrästi. — Minun on jouduttava junaan... — Menkää, veikkonen, minun puolestani! lupasi vänrikki. Sotamies oli valmis tuossa tuokiossa. Hän tekaisi asennontapaisen, hairasi päällystakin ja melkein tyhjänä repsottavan repun kainaloonsa ja säntäsi ulos kuin pakenisi palavasta talosta. Vänrikki Soro kirosi karvaasti ja samassa onnitteli itseään siitä viisaudesta, että oli tullut vierailulleen yllättämällä. Ehkäpä hän voisi vielä jatkaa peliä niinsanottuna väkivaltaisena tiedusteluna... Hän nuuski nopeasti joka loukon huoneesta, keksi kaapinpäälle unohtuneen avainnipun ja avasi siekailematta kaapin ja huomasi, että se oli täynnä kirjeitä, niputettuina ja hyvin järjestettyinä. — Tämähän on kokonainen kirjemuseo! ähkäisi vänrikki. Hän jatkoi tarkasteluaan. Kaapissa oli lisäksi kirjanpitokirja, suuri kuin kuvaraamattu, ja tottuneella toimistomiehen silmällään Soro oli heti selvillä sen sisällyksestä. Siinä oli täydellinen kirjanpito rouva Katariina Puhdin kirjeenvaihdosta ja siitä kehittyvistä suhteista. Jokaisella kirjeenvaihtotoverilla oli oma aukeamansa, ja näitä aukeamia oli kokonaista kaksisataaseitsemän. — Totta jumalauta! ällisteli Soro. — Toista komppaniaa... Kaikki olivat sotilashenkilöltä, sotamiehiä ja aliupseereita, mutta joukossa ehkä parisenkymmentä upseeria, eräs eversti huippuna. Jokaista varten oli henkilötietosarakkeet, joita oli täydennelty ja muuteltukin sen mukaan miten tietoja oli saatavissa: ikä ja koko, värit ja tuntomerkit ja monessa tapauksessa valokuvakin. Oli omat sarakkeensa säädylle ja ammatille, naineille ja naimattomille ja vieläpä varallisuudellekin. Kirjanpidosta selkeni lähetettyjen ja saatujen kirjeitten luku, suhteen kehitys, tapaamiset, niiden laatu ja läheisyys. Siellä komeili omalla aukeamallaan myöskin vääpeli Väinö Matias Soro. Henkilötiedot puuttuivat. Oli vain eräs merkintä »Huomautuksissa»: — Esiintyy poikamiehenä, luultavasti valehtelee... Soro ihmetteli sitä seikkaa, että hänkin, laiskanlainen kirjoitusmies, oli tullut lähettäneeksi sellaisen määrän kirjeitä sen talvisodan kylmän päivän jälkeen, jolloin hän oli vastaanottanut uuden Katariinan paketin tuntemattomalle sotamiehelle... Siellä lienee ollut joukossa sekin äskeinen kiireellinen nuori mies. Eräs muukin juttu näytti päättyneen samaan tapaan, sillä selailijan silmään osui merkintä: — Karkasi hyvästelemättä... Monet kirjeenvaihdot näyttivät jo alusta pitäen olleen kituvia ja velttoja ja lopahtavan kaikessa hiljaisuudessa... Miten syvälle vänrikki Soro lieneekin vaipunut tutkimustyöhönsä, hänen sotilaalliset tiedustelijan vaistonsa olivat kuitenkin hereillä. Hän höristi äkkiä korviaan: hiekkapolku oli kahahtanut askelten alla... Siinä samassa oli jättimäinen kirjanpitokirja kaapissa, kaappi lukossa ja avainnippu kaapin päällä. Kun ovi sitten aukeni ja rouva Katariina, suuri kirjeenvaihtaja, seisoi oviaukossa ja päristeli sadepisaroita kiiltävästä takistaan kuin terhakka närhi, niin hänen vieraansa istui ikävystyneen näköisenä tuolissaan sytyttämätön savuke suupielessä. — Eihän sinulla ole ollut kovin ikävä, kultaseni? Tulin väkisinkin viipyneeksi. Linjoilla oli tungosta... — Tietysti minulla oli vähän ikävä. Mutta käytin aikani eräisiin ajatuksiin... Soro tarkasteli rouvaa uudella mielenkiinnolla, kuten aina, kun on saatu tietää toisesta ihmisestä jotakin uutta, kätkössä ollutta. Miten oikeassa hän oli ollutkaan verratessaan tuota naista heti ensinäkemältä hämähäkkiin. Siinä se vaani satasilmäinen kirjeenvaihtoverkkonsa levitettynä. Siinä tuli sotamiehen tolvana, siinä vänrikki, ja jossakin pörisi everstikin uljaana paarmana... Mihin hän pyrki? Ehkä hän etsi hyötyäkin, saalista, kun niikseen sattui, sillä olihan hän avannut myöskin varallisuussarakkeen. Mutta ensi sijassa hän lienee ihminen, jossa kokoilemis- ja keräilemishulluus sai tuollaisia muotoja... Hän avasi kirjanpitokirjansa ja iloitsi valloituksistaan, uljaasta komppaniastaan, niinkuin toinen voi nauttia postimerkkisarjoistaan... — Niin, sinulla on ajatuksia, laverteli rouva, — joka kirjeeseesi niitä riittää... Hän pujahti verhon taakse makuuhuoneeseensa. Hänessä voi havaita ehkä hitusen levottomuutta. Soro nautti: mitenkähän nyt suusi panet, rouvaseni, kun huomaat, että jotakin on täytynyt tapahtua... Rouva Katariina Puhti selvitteli jutun mainiosti. — Mutta mihinkä Eevertti on hävinnyt? parkaisi hän huoneessaan. — Oliko sillä poikaressulla niin kiire? Hän seisoi ovella ja katsoi vänrikkiä kasvot tulvillaan kujeita ja naurua. — Ihmettelenpä, miten te selvisitte toisistanne! Eevertti paha, alokas, pelkäsi sinua niin kovin, upseeria, ettei aikonut millään tulla esiin... Näitkö hänet? Mitä hän sanoi? Hän oli nuori sisarenpoikani... Soro tupakoitsi ja ihmetteli rouvan julkeutta. Se ihmeotus näytti oikein nauttivan tästäkin tilanteesta. Ehkäpä se vallan ilkeyksillään pisti nuorukaisen kelteisillään sängyn alle kylmälle lattialle nähdäkseen kuinka käy... Yksi seikka oli vallan varma: tuo nainen ei voinut olla se uusi Katariina, jota hän tarvitsi, tuo komppanian tahi pataljoonan komentaja, jolle hän oli vain yksi numero kahdestasadastaseitsemästä ja joka seivästi hänet perhosena raamatunpaksuiseen kokoilukirjaansa... Mutta ei kannattanut vihastua. Tämä hämähäkkiperäinen oli mikä oli. Vänrikki Sorolla ei ollut aikaa kasvattaa häntä. Eikä ollut syytä edes rikkoa välejä, erota, lopettaa. Oh heitettävä kaikki avoimeksi. Soro oli sitä mieltä, että tuttavuuksia, suhteita, piti olla mahdollisimman paljon. Hänen kokemustensa mukaan ne usein osottautuivat hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi... Hän siis selitti aluksi pahasti pelästyneensä, kun kuuli naapurihuoneesta olemista ja asumista ilmaisevia ääniä. Hän kun oli uskonut olevansa ainoa ihminen koko talossa. Mutta hän oli karkaissut luontonsa ajatuksella, että kummitukset ovat sentään pieniä tekijöitä nykyisessä moottoroidussa maailmassa. Ja sitten Eevertti oli tullut esiin vähän ujostellen ja pyytänyt kertomaan tädille terveisiä, että hänen on kiiruhdettava junaan... Rouva Katariina katsoi kertojan kasvoihin kaiken aikaa vallan vakavasti, ja Soro oli varma siitä, että hän aavisteli tavanneensa melkein vertaisensa veijarin... Sitten vänrikki nousi päättäväisesti. Valitettavasti hänenkin junansa olisi pian paikalla. Hänen täytyi siis lähteä... Rouva Katriina oli hämmästynyt. — Ei suinkaan! Tokihan jutellaan, tutustutaan. Junia tulee aina uusia, joka ainoa päivä... Mutta vänrikki oli taipumaton. Aikaa oli ylen niukasti. Hän ei ollut kuitenkaan mitenkään malttanut ajaa ohi käymättä näkemässä ja näyttäytymässä. Tulleehan toki vielä aika, jolloin maailmassa on runsaammin aikaa. Silloin jatketaan kesken jääneitä juttuja... Oli siis hyvästeltävä. He molemmat katsoivat toisiaan silmiin koettaen urkkia, mille mielelle toinen jäi, mitä ajatteli. Vänrikki Soro asteli suorana hiekkaista polkua, jonka vierellä punarunkoiset petäjät suhahtelivat syksyn tuulessa. Sadepisarat pitivät sipinäänsä hänen harmaassa päällystakissaan. Mutta suuri Kirje-Katariina katsoi hänen jälkeensä niin kauan kuin kävelijän hahmo näkyi. Ehkä hänellä oli hämärä tunne, että siinä meni eräs merkillisimmistä miehistä, mitä hänen kirjoissaan oli... * * * * * Juna jyrisi jälleen, mutta nyt pohjoista kohti, ja vänrikki Soro istui pehmoisella penkillä, mutta hänen olonsa oli hiljaista, apeaa ja noloa. Uutta Katariinaa ei ollut löytynyt, retki oli ollut turha, ja hän käsitti olevansa surullisella peräytymistiellä... Sitäpaitsi hänen rahavaransa olivat lopussa, merkki, että oli parasta suunnistautua tutuille laitumille... Mutta Soro ei ollut niitä miehiä, jotka antavat turhan murheen kalvaa itseään. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka käsittävät saaneensa vain silloin, kun saavat rahaa ja rahanalaista. Nytkin hän oli saanut seikkailla, oli tavannut melkoisen merkillisen kirjanpitäjän ja kokoilijan... Jos hänen nyt pitikin palata karun erämaanjärven rannalle, tuttuun ja tuskastuttavaani maisemaan, entisen Katariinan luo, niin Koti-Katariina oli nainen, joka ymmärsi iloita esimerkiksi miehensä uudesta vänrikin arvosta. Myöskin naapureille oli mukava näyttää, että hänelle oli käynyt hyvin. Se vaikuttaisi heihin kuhunkin laatunsa jälkeen. Jotakuta se voisi sukaista miellyttävästi... Ja jälkeläiset juoksivat isää vastaan, sekin miellyttävä elämys näin harvakseltaan. Oli hyvä näyttää koko synkeälle järvelle, että poika yhä oli elossa, vaikka aika aaltoili myrskyisenä... Se olisi väliaikaista, sillä sota ei suinkaan ollut lopussa, vaan jatkui ja antoi yhäti uusia kohtaloita, asuinpaikkoja, Katariinoja, uusia arvoja... Eikä käynyt laatuun kuvitella olevansa huono-onninen mies, joka jää kaikesta osattomaksi... Niihin ajatuksiin Soro nukahti pehmoisen penkin nurkkaukseen tyytyväisenä kuin lapsi. Ja tapahtui, että uuden vänrikin uudet saappaat kokivat ensi kerran metsäpolun kuhmuraiset juuret ja kivet, suoportaitten niljakkuuden ja itse suonkin imevän pehmeyden. Ne kompuroivat rannan kivikoissa ja veneen teljoilla, lonkuttelivat ja sujuttelivat korpitalojen rappeutuneita lattiaksia. Sitten ne puhdistettiin ja voideltiin, sillä vänrikki Soron lyhyt loma oli loppunut, ja hän palasi jälleen sotivaan armeijaan. * * * * * Vänrikki Soron ajatuskyky oli melkoisen selvä, jollei hän vain rentonaan antautunut valtavalle näkemykselleen maailmassa ja samalla tietysti hänen elämässään tapahtuvalle suurelle muutokselle. Tuota taustaa vasten vääpelien kohoamiset vänrikeiksi olivat häviävän pieniä tapauksia, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Hän oli lisäksi, joutuessaan jo nuorena armeijan palvelukseen, kuullut kertomuksia sen aikuisen sodan päivinä ja heti jälkeen tapahtuneista nopeista ylenemisistä, paljon vaivattomimmista kuin hänen pitkällä palveluksella ansaitsemansa vänrikin napit. Mies oli vain alkanut kantaa sellaisia ja tällaisia merkkejä ja lopulta siitä oli tullut virallinen tosiasia, vanhan nautinnon oikeudella... Mutta niinä hetkinä, jolloin Soro ei seisonut huipulla ja nähnyt maailman valtavaa muutosta ja tullut täyteen huolta, että hän jäisi osattomaksi siitä ja tulisi työnnetyksi vanhaan loukkoonsa, jossa ei käynyt mitään virtaa, selvinä hetkinään Soro tulisi monesti ajatelleeksi, että hänen vänrikkyytensä ei mahdollisesti levännyt perin tukevalla perustalla. Toisinaan hän oli aikeissa ratkoa tähtöset pois ja palata leveisiin ja luotettaviin vääpelinnauhoihinsa. Mutta sekin oli jo vaikeata. Liian moni henkilö oli nähnyt hänet vänrikkinä ja onnitellut häntä. Nyt myöskin vaimo ja kotiseutu oli nähnyt hänet tähtiin asti kohonneena... Täytyi jatkaa. Ylen pieni asia on muutamat vänrikin tähdet siinä pyykissä, missä kaikki maat ja kansat nyt olivat... Mutta hän ei tuntenut itseään aivan varmaksi. Levottomuus ja kiusaavat ajatukset tekivät hänet vielä persommaksi väkijuomille kuin hän entuudestaan oli. Pienessä humalassa oli olo luontevaa, upseerius tuntui silloin erinomaisesti soveltuvan hänen vartalolleen, ja hän selitti kadulla vastaantulleelle tuttavalle, kuinka Karhu Esko piirissä oli hänelle sanonut, että mitä sinä, mies, meinaat! Ei sinulla ole oikeutta kävellä vääpelinä! Oli kaiveltu papereita ja näytetty... Sillä hetkellä Soro kuuli vielä paperin kahinan, näki oman nimensä tiheän konekirjoituksen keskellä ja kapteeni Karhun osoittavan, paksun, karvaisen etusormen... Niinpä hän sitten ajeli yksikköään kohti pikkuhumalaisena vänrikkinä, ja hänen nahkaisessa salkussaan ja suuressa repussaan oli siksi runsaasti päähän meneviä aineita, että hän perille päästyään pystyi järjestämään pienet juhlat esimiehilleen ja uusille upseeritovereilleen. Kaikki meni hyvin. Kukaan ei näyttänyt erikoisesti ihmettelevän sitä, mitä vääpeli Soralle oli tapahtunut. Kaikki ottivat hänen vänrikkyytensä luonnollisena ja näköalaan soveltuvana asiana. Juhla oli mainio ja uudet toverit ystävällisiä ja iloisia. Sora meni levolle perin tyytyväisessä sieluntilassa, ihmetellen vain sitä seikkaa, että hän oli niin kauan tyytynyt elämään aliupseeriuden mitättömyydessä... Upseerina hän ei tietenkään voinut jatkaa palvelustaan vanhoissa vääpelin tehtävissään. Mutta yksikössä oli avoinna talousupseerin paikka, jota Soro oli ennenkin hoidellut tilapäisesti. Se sopi mainiosti. Uusi mies, eräs kersantti, määrättiin vääpeliksi. Kävi heti ilmi, että Soron kohoamisesta siunautui muillekin mahdollisuuksia, näköaloja.. Päivät kuluivat, ja Soron upseerius alkoi vakiutua ja vanheta arkiseksi ja jokapäiväiseksi asiaksi. Hän nosti vänrikkinä päivärahat ja jopa uusi upseeripassikin oli kirjoitettu. Mitään kiusallisia kysymyksiä ei kuulunut. Asemasota jatkui yksitoikkoisena, talvi teki tuloaan, joskus jymähtelivät tykit, ja vänrikki Soro istui ja selaili papereita. Hän tunsi merkillistä levottomuutta ja toiminnanhalua eikä voinut viihtyä paikoillaan, vaan järjesteli itselleen matkoja ja komennuksia. Kerrankin, ollessaan nostamassa yksikön päivärahoja, hän ajaa hyrisytti kaupunkiin asti ja sai viinaa päänsä täyteen, jolloin olo ja elämä alkoi luistaa. Hän istui mahtavana ravintolapöytien ääressä rinnassaan korttelinpituinen nauhalevy ja muita merkkejä. Päivärahoja hän kantoi karttalaukussaan ja laskuja maksaessaan aukoi huolettomasti raamatun paksuisia setelinippuja. Silloin hän seisoi kukkuloilla, ja vänrikkyys oli vähäinen asia, jonka pätevyydestä ei kannattanut olla huolissaan. Päinvastoin: hänen kaltaisensa mies saisi olla vähintään eversti, eikä siihenkään pitäisi olla mitään huomauttamista... Kun hän lopulta tointui lähtemään, niin hän tiesi, ettei hän siitä retkestä selviäisi muuten kuin kirjoittamalla Koti-Katariinalle. Sillä oli kyllä rahaa, kiitos metsän ja oman isäntähenkensä... Mutta miten hetas se olisi sitä antamaan, se oli toinen juttu. Jos se lopulta taipuisikin pakon edessä, niin kuminakakkua siitä riittäisi... Onneksi oli sota yhä käynnissä, elämän muutoksia ennustellen... Vänrikki oli mahdollisimman huonolla tuulella palatessaan yksikköönsä ja riiteli uuden vääpelin kanssa. Hänen ihmeekseen vääpeli riiteli vastaan, tuo kersantin tuhrus, jonka hän oli nostanut mitättömyydestä. Nyt se istui vääpelin pöydän ääressä, usein puolihumalaisena, kämmenet ja naamakin kopiopaperien ja aniliinikynien värjäämänä, pöytä papereita tulvillaan ja kehui selviävänsä... Nyt se julkesi mennä niin pitkälle, että sanoi kirjoittavansa sellaiseen paikkaan, jossa tiedettäisiin, milloin Soron vänrikiksi yleneminen oli oikein tapahtunut... Ja sen hän myöskin teki. Se kävi ilmi muutamia päiviä myöhemmin, kun vänrikki Soro kutsuttiin päällikön puheille. Tämä, luinen ukonrähjys, raivosi, ettei hän olisi uskonut Soroa, vaikka hänet leuhkaksi tiesikin, niin hulluksi, että heittäytyy niitä nimiään vänrikiksi ja olla pollettelee upseerina kuukausikaupalla kaikessa viattomuudessa... Se oli ennenkuulumatonta! Hänellä oli kädessään paperi, jossa todistettiin, että Väinö Matias Soroa ei ole koskaan ylennetty vänrikiksi... Soro oli nolo, allapäin. Kova onni seurasi häntä, niinkuin hän sisimmässään kaiken aikaa oli aavistanut. Kuitenkin hän mutisi, että oli olemassa toisenlaisiakin papereita, jotka hän oli nähnyt omin silmin... — Te joudutte sotaoikeuteen! jyrisi päällikkö. Vähitellen selvisi, että se oli vain peloittelua. Asia aiottiin painaa niinsanotulla villaisella. Soron oli vain selvitettävä asiansa yksikössä, maksettava takaisin liiat, vänrikkinä levennellessään nostamansa päivärahat, ja sitten hän saisi siirron toiseen yksikköön ja voisi yrittää entisellä vääpelin arvollaan uutta elämää... Niin vähällä hän pääsisi. Armo kävisi oikeudesta... — Te olette jo kyllä itsekin oivaltanut, kettu, sanoi päällikkö, — ettei se tapahdu teidän takianne, vaan siksi, etteivät syrjäiset ja syyttömät joutuisi hulluudestanne kärsimään mitään... Soron upseeritarina oli lopussa. Vänrikin tähdet oli ratkottava kauluksista, ja nyt hän ihmetteli, mikä häneltä järjen lappoi niin vähiin, mikä piru hänet niin sokaisi, että hän oli tullut ne ottaneeksi kantaakseen... Mutta se oli niin sallittu. Se oli hänen ristinsä, josta ei päässyt yli eikä ympäri... Soro käveli muutamia päiviä ilman mitään arvomerkkejä. Uuteen vääpeliin, kersanttiin, hän katsoi karsaasti. Se leventeli hänen entisen pöytänsä ääressä, töhrys, kämmenet ja naamakin kopiopaperien ja aniliinikynien värjäämänä, pöytä papereita tulvillaan ja kuvitteli olevansa hyväkin oikeudentekijä... Sitten tuli kuin tulikin Koti-Katariinan rahalähetys, ja Soro huokaisi helpotuksesta. Olipas Katariina kuitenkin kaikessa kitsaudessaankin käsittänyt, että mies oli nyt pinteessä! Mutta oli sillä taasen puolta sanoa! Onneksi sota ei ollut suinkaan lopussa... Vänrikkinä tai ilman: vieläkin oli parempi olla kuin kotona... Hän voi nyt täyttää vaillingin ja jättää kassan ja toimensa seuraajalleen. Sitten hän sai paperinsa ja jätettyään komppaniansa vähin hyvästelyin aloitti matkansa uuteen yksikköön, joka oli kokonaan toisen tien varrella, toisella suunnalla. Hän matkusti lomalaiskolonnassa, kyyrötellen kylmissään ja yksinäisenä ja äänettömänä pahvikopin nurkassa. Eräs vaihe hänen elämässään oli päättynyt ja uusi oli edessä. Ikuiset vääpelin nauhat leventelivät jälleen hänen kauluslaatoissaan. Mutta sota jatkui, maailma loi nahkaansa... Peli ei ollut vielä pelattu. Toistaiseksi sait olla tyytyväinen siihen seikkaan, että olit pudonnut vääpelyyteesi niinkuin kissa käpälöilleen... Pysähdyspaikassa, mustan korvikekupin ääressä, hän sitten tapasi tuttavia. Eräs luutnantti, jonka naama oli säitten parkitsema, katsoi häntä pitkään. Lopulta kuului iloinen kirous: — Saamari, sehän on Soro! Sitten vääpelikin tunsi puhuttelijan. Se oli Jopperi, eräs hänen ensimmäisiä alokkaitaan, muinaisilta ajoilta, jolloin hän toimi harjoitusaliupseerina. Kolmen kuukauden aika asentoa ja ojennusta ja sitten tämä ihminen oli kadonnut Eruukoohon. Nyt se seisoi tuossa hieman rähjäisenä rintamaluutnanttina, mutta tunsipas vielä Soron, silloisen kersantin. Soro tunsi hyvää mieltä: hän oli lopultakin mies, joka muistetaan... — Eihän sitä silloin tultu ottaneeksi koko hommaa oikein toden kannalta, puheli Jopperi. — Koko sotalaitos oli vain eräs maailman riennoista. Mutta nyt tässä on nähty, että totta ne tarkoittivat, nyt se on ainoa asia... Ja sinä olet vain vääpeli, vaikka olet ahertanut ammatissa paljon enemmän kuin me, muka upseerimiehet, jo silloin, kun me pidimme kaikkea vain leikkihommana... Lomalleko? Ei, Sorolla oli käynnissä vain muu majanmuutto. — Mutta sinähän olet komea kuin olisit menossa voiton paraatiin! Meikäläisellä ovat saappaatkin melkein hajoamistilassa. Kuule, vaihda saappaita! Seisoisi sitä mielellään varvas piilossa ensimmäisellä lomallaan... — Ja annatko pitkät pillit, punaiset paulat päällisistä, laski Soro leikkiä. He vaihtoivat saappaita. Soro tiesi, että hänellä oli vielä toiset yhtä hyvät repussa, ja sitäpaitsi hän saisi aina uusia. Hän kehaisikin sillä seikalla. Riisuessaan saappaitaan hän tuli muistaneeksi, että hän oli vetänyt nämä kengät jalkaansa ensi kerran juuri sinä samana iltana, jolloin hän sai päähänsä tuuman ruveta vänrikiksi. Kukaties nämä saappaatkin olivat osallisina tuon aatteen syntymiseen, josta ei ollut koitunut mitään iloa... Kovin uudet ne olivat ja hyvin ne soveltuivat jalkaan ja luontevasti poimuili varsinahka nilkoissa ja salaperäisesti välähteli niiden musta muhkeus kadun sotapimeydessä... Hän potkaisi saappaat tylysti jalastaan mietiskellen, ettei koskaan tiedä, mihin kuollut nahkakin elävän ihmisen viettelee... Ja niin jäi vääpeli Soro, ja uusi ihminen veti heti saappaat jalkaansa, lomalle matkustava luutnantti Jopperi. Hänestä tuli tämän saapasparin toinen ihminen. 2. Jopperi oli nuorehkona kuolleen nimismiehen ainoa poika. Sisaria hänellä oli kolmekin, pari nyt jo naimisissa eri puolilla maata, ja yhden oli nykyaika, joka ahdisteli joutilaita, ajanut konttorituolille. Perhe oli varakas, joten Heikki Jopperin opinnoilla ei ollut mitään kiirettä. Hän tuli ylioppilaaksi, suoritti välillä asevelvollisuutensa ja yritteli lueskella sitä ja tätä. Hänen harrastuksensa olivat monet, mutta suurin ja läheisin oli kuitenkin urheilu ja retkeily. Hän oli melkoinen juoksija, joka oli menestyksellä kilpaillutkin. Ja sitten hän oli ajaa vouhottanut moottoripyörällä maanteitä pitkin ja kokenut pieniä seikkailuja. Lopulta, iän kasvaessa, hän oli toiminut muutamia vuosia vaatimattomana kansakoulun opettajana. Hän ei tuntenut siihen ammattiin mitään vetovoimaa, mutta neljäskymmen alkoi jo olla käsissä ja tuli tunne, että jotakin on tehtävä, ja kansakoulun opettajan pätevyys oli hänelle verrattain helposti hankittavissa. Tämä valinta oli puolittain sattuma, mutta se vastasi myöskin hänen ihanteitaan. Hän pääsi maaseudulle kaupungista, jota hän ulkoilmaihmisenä inhosi. Hän ei käsittänyt kaupunkien syntyä, sitä, että ihmiset kasautuivat niin läjäpäihin... Jo niinä vuosina, ukkospilvien alkaessa muodostua, lehtien kirjoitellessa tulevasta sodasta niinkuin varmasta asiasta, jo silloin Heikki Jopperi oli profetoinut, että tulevan sodan ilma-ase on se piiska, joka ajaa ihmiset levälleen, luonnon helmaan... Sitäpaitsi kansakoulun opettajilla oli ihanteellisen pitkä kesäloma, ikäänkuin vartavasten hänen urheiluharrastuksilleen ja moottorimustalaisuudelleen. Lisäksi hänestä oli hauskempi katsella lasten kasvoja kuin aikuisten, joista usein niin helposti näki, mitä elämä on ihmiselle tehnyt... Hän harrasti Suur-Suomeakin. Hän oli varma siitä, että Suomen rotu on valittua rotua, joka elää ja levenee ja perustaa vahvan valtakunnan. Hän oli sodan aattona linnoittamassa Kannasta ja heilutti lekaa tarmokkaasti. Talvisodassa hän selvisi hengissä ja terveenä ja vihastuneena maailman kapitalisteihin, jotka näyttivät käyttävän hänen pientä isänmaataan koekaniinina haluten nähdä, kummoiset hampaat idän pedolla oikein on, miten se jyrsäisee, miten vaarallinen se on... Näköala oli synkkä. Mutta se muuttui nopeasti kuin ajatus aamuruskon kaltaiseksi. Vaiennut Saksa kääntyi itään päin. Sen vastustamattomat panssarit lähtivät liikkeelle. Suomi voi nyt ottaa omansa pois, vieläpä kauan sitten menetetyt rotunsa alueet... Suur-Suomen synnytyshetki oli tullut... Se oli Heikki Jupperille riemusotaa, tuo hirveä kesä tiettömässä korvessa. Hyökkäystä ja kuolemaa ja silpoutumista. Loputtomia marsseja, näännyttäviä kantamuksia, unettomia ja ruoattomia vuorokausia, likaa ja syöpäläisiä. Mutta myöskin voittoja ja etenemistä. Kivulla ja uhreilla on lunastettava kaikki uusi tässä maailmassa... Heikki Jopperi oli ollut melkoisen ujostelematon sotilas. Hän oli saanut parikin sotaristiä ja ylennys kapteeniksi voi tapahtua minä päivänä tahansa. Nyt vasta, talven kynnyksellä, hän oli saanut ensimmäisen lomansa. Ja sitä ennen oli jo viikkokausia maattu paikoillaan, kurakuopissa, asemissa. Sodan arki alkoi jo olla käsissä ja hänen mielensä oli hiukan lamassa. Idän petoa ei oltu lyötykään heinäntekoa odotellessa, niinkuin talonpojat olivat puhuneet, eikä edes kokonaisena kesänä. Susi on sitkeä nylkeä... Puheet salamasodasta panivat ihmiset kuvittelemaan liikoja. Se on kuitenkin toinen, joka väsyy, eikä suomalainen, Suomen rotu, joka ei ole koskaan väsynyt... Hiljaisuudessa luutnantti Jopperi oli kuitenkin tullut siihen sieluntilaan, että tämä sota on pitkä juttu... Hän oli nyt kantanut asetakkia yli kaksi vuotta yhtämittaa, sillä hän oli pysynyt palveluksessa välirauhan ajankin, ja jumala tiesi, kuinka kauan sitä piti kantaa. Ehkä se olikin hänen ainoa takkinsa? Ehkä niin oli paras... Oli ikäänkuin vääpeli Soron ajatukset olisivat kulkeutuneet saappaitten mukana, jotka luutnantti Jopperi nyt oli mukavasti ojentanut vastapäisen penkin alle, junan jyristessä etelään päin. Sillä hän huomasi nyt ensi kertaa ajattelevansa, miten mahdotonta ja tylsää olisi palata koululle, opettajan toimeen. Häneltä tietysti helposti luiskahtaisi mielikirouksensa saamari soikoon, kun hänen pitäisi kysäistä Israelin lapsista tahi Viipurin pamauksesta tahi kissan hammasrakenteesta. Hänen tietysti pitäisi uskoa ja uskottaa, että kaksi kertaa kaksi on neljä, yhä, kuten entisaikaankin... Onneksi paluu entiseen ja vanhaan käynee yhä harvinaisemmaksi. Eihän hän esimerkiksi voinut palata vanhaan kotiinsa, merenrantakaupunkiin, tuttuun taloon, jonka äiti oli hankkinut silloin, kun isä oli kuollut ja oli aika ajatella lasten kouluttamista. Se talo oli mennyt tämän sodan alkupäivien ilmapommituksessa, palanut ja luhistunut. Jopperi muisti hiukan hymyillen, kuinka hän oli kerran ennustellut Herran piiskasta, joka on ajava ihmiset kivierämaista vihreille laitumille... Nyt ainakin hänen äitinsä oli pommitettu ulos taivaan alle ja maaseudulle, josta hän ei ollenkaan pitänyt. Oli sääli ajatella äitiä ilman vanhaa taloaan, ilman monia rakkaita esineitään, jotka sodan tuli oli hävittänyt. Luutnantista tuntui niinkuin hänen nuoruutensa olisi lopullisesti loppunut silloin, kun se talo paloi, ainoa, jota hän oli nimittänyt kodikseen, niinkuin keväät olisivat kadonneet maailmasta, poika-aikojen keväät, jolloin pallo pyöri niin viehättävästi paljastuneella ja sulaneella kentällä... Kuitenkin se talo oli ollut kaupungissa, joita Heikki Jopperi inhosi, niinkuin hän rakasti sateen ropinaa teltan katossa ja nuotion elävää tulta ja myöskin moottoripyörän hurjaa menoa loputtomilla maanteillä... Kun Jopperi laskeutui alas junasta ja oli aikeissa lähteä tiedustelemaan uusia kulkuneuvoja, niin hänen satunnainen matkatoverinsa, leukava luutnantti, seisoi vaunun portailla ja antoi auliisti neuvojaan: — Ja kuule, katso sinä sieltä kaikin mokomin pitkiä kivinavetoita ja ota selvää, onko sellaisessa pitkänavettaisessa paikassa tytärtä tahi sotaleskeä tahi mitä tahansa ystävällistä naisenpuolta... Sillä voi on nykyajan kultaa, paina mieleesi kokeneen finanssimiehen sana! Isänmaallisuus on luonnollinen juttu sille miehelle, jolla on voita rasiassa... Jostakin syystä Jopperi tuli kuunnelleeksi häntä, vaikka hän tavallisesti otti pitkät puheet vastaan niinkuin sateen ropinan. — Hyvin sotilaallisia ajatuksia, mietiskeli hän. — Sillä leivässä meidän mielemme usein askaroi, leivässä ja leivän särpineessä. Ei tosiaankaan olisi hullumpaa, jos olisi joku, joka sipaiseisi jotakin ruunun leivän päälle... — Siinä on maailman katsomusta kylliksi nykyhetkellä! kuului vielä leukavan luutnantin ääni liikkeelle lähtevästä junasta. * * * * * Luutnantti Jopperi löysi äitinsä isosta maalaistalosta, jonka asukkaat olivat hänen kaukaisia sukulaisiaan tahi oikeastaan hänen miesvainajansa ja siis myöskin hänen poikansa sukulaisia. — Kyllä, rouva Jopperi on täällä, sanoi nuori naishenkilö talon portailla. — Te olette varmaankin Heikki Jopperi? Olemme siis sukulaisia, jonkinlaisia pikkuserkkuja... Hän oli vaalea ja viehättävä ja osasi hymyillä ja nauraa. Hän oli talon tytär ja hänen nimensä oli Hanna... — Mutta tulkaa toki sisään! Luutnantti Jopperi oli äkkiä tietoinen rähjäisyydestään ja likaisuudestaan. Viikkokausiin hän ei ollut käynyt saunassa eikä vaihtanut alusvaatteita. Lomalle lähtökin oli tullut vähän yllättäen. Tuntui kutinaakin... — Enpä tiedä, sanoi hän, — onko se oikein, oikein sopivaa. Minä voin nimittäin hoidella sen puolen pientä karjaa... Tarvitsisin oikein helvetin — anteeksi — kuumaa saunaa... — Se sattui sopivasti. Sauna on lämpiämässä ja joutuu aivan pian. Puinti on nimittäin käynnissä, ja väen on pestävä pölyt joka ilta... Sitä se siis oli tuo ulvahteleva surina, jota luutnantin korva oli puolitiedottomasti kuunnellut kuin epämiellyttävää lentokoneen ääntä. Puimakoneen raskas, surunvoittoinen laulu täytti syksyisen maiseman... — Tulkaa sisään vain! sanoi tyttö. — Eihän tuo pieni karjanne toki liene niin tyytymätöntä, että lähtisi heti vaeltelemaan... Sitten luutnantti näki äitinsä hyvinvoivana ja virkeänä, mutta kuitenkin vanhentuneena. Sitäpaitsi hän puheliaisuudestaan huolimatta vaikutti hiljaiselta, vieraalta, ympäristöönsä soveltumattomalta. Poika voi aavistaa, kuinka hän kaipasi kaupungin ääniä, omaa avaraa taloaan ja ystäviään, vesijohtoa ja veeseetä ja laiskanlinnaa ja kirkkaita valoja. Mutta sähköt täälläkin paloivat, vaikka kituvan himmeinä. Rouva Jopperin ei sentään tarvinnut kokea öljytuikkujen käryä tahi täydellistä pimeyttä... — Mitä sinä oikein täällä puuhailet, äiti? — Enpä paljoakaan! Kesällä puuhailin jotakin puutarhassa ja sitten olen tehnyt vähän käsitöitä... Luutnantti Jopperi sai sen vaikutelman, ettei hänen äitinsä oikein tiennyt, mitä hän täällä tekisi. Maalaistalo oli näihin asti ollut hänelle tuntematon ja outo. Ja sitten hän oli täällä aivan yksin... Hän oli täydellinen sotapakolainen maailman monien pakolaisten joukossa. Hänenkin täytyi kärsiä isänmaan asian tähden. Tahi onko niin, että ihmisellä täytyy olla jotakin, jolla hän kaunistaa kärsimyksiään tehdäkseen ne siedettävämmiksi... — Mutta miksi et ole mennyt Hertan tai Helenan luo? Luulisi, että olosi olisi rattoisampaa omien tyttäriesi luona, ja lisäksi he asuvat kaupungissa. Ethän ole koskaan pitänyt maaseudusta... — Minä en kuitenkaan ole niin tyhmä, sanoi rouva Jopperi, — etten tietäisi maan kasvavan leipää. Ja sitten kaupunkeja pommitetaan, enkä minä pidä siitä. Se oli jotakin kauheata! Sano, onko siellä sodassa aina sellaista? — Ei suinkaan! On monenlaista. Aivan rattoisaakin joskus majoitustulien ääressä... Mutta Suomen kaupunkeja ei tässä sodassa ole pommitettu kuin ne ainoat kerrat, eikä pommitetakaan. Ryssällä on nyt muutakin tekemistä. Sain sisarusten kirjeistä sen käsityksen, että he ovat vähän loukkaantuneita siitä, että et ensinkään turvautunut heihin... — No niin, suoraan sanoen en voisi sietää Helenaa kauankaan aikaa, ja Hertan miestä en hiukkaakaan... — Hyvä! nauroi luutnantti. — Tuollaista puhetta aina ymmärtää... — Sellaista se on, niin yksimielinen kansa kuin olemmekin! Aina on kuitenkin lähimmäisiä, joita ei mielellään edes näkisi... — Mutta miten tulet toimeen tämän talon väen kanssa? — Hyvin. Hehän ovat minulle vieraita ihmisiä. He saavat olla mitä ovat, eikä mieleeni juolahda kasvattaa heitä. Sehän se juuri on vaikeutena läheisten kanssa: tekisi mieli olla pieni maailman parantaja... Tämän talon väki lienee mainiota väkeä. Luulenpa, että he vähän nauttivat siitä, että kaupunkilaisille on käynyt ja käypi sodan vaikutuksesta hullusti. Näyteakkunat ovat alastomat, ja peli ja musiikki eivät täytä vatsaa. Korttiannostensa ääressä kaupunkilainen tulee muistaneeksi maan ja maalaiset, joille ennen nauroi... — Niin, tulee ainakin epäilemään, että kenellä tuota suussa sulavaa mahtaisi olla... — Maa vetää meitä puoleensa, huokasi rouva Jopperi, — meitä paatuneita kaupunkilaistakin monessa merkityksessä... Mitenkähän tämä kaikki päättynee? — Hyvin tietysti! Vähän kärsivällisyyttä vain... — Sitä ihmisillä on ylen paljon! Vanhan rouvan kasvoja kaunisti pieni, salamyhkäinen hymy. Sitten luutnanttia kutsuttiin saunaan. Hän sai talosta lainaksi tarvitsemansa vaatekappaleet, sillä maallisesta tavarasta hän oli nykyään niin puhdas, että jos lumen aikana puuhun nousi, niin maahan jäi vain jäljet... Niin hän sanoi vaalealle serkulleen, viljellen viimeisen lähettinsä puheenparsia. Hänen vaatteensa ja tavaransa olivat välirauhan aikana tulleet kuljetetuiksi äidin kotiin ja olivat nyt tomua ja tuhkaa. Sauna oli hyvä, sisäänlämpiävä. Sen ihana savun tuoksu ja seinien verraton mustuus oli luutnantti Jopperista mainio asia. Kylvyn jälkeen oli illallinen, jonka herkut, tuoreet voit ja kirnupiimät, olivat hänestä yhtä mainio asia. Sitten saunasta ja syömisestä rauennutta sotilasta odotti vuode, oikea pehmeä vuode lakanoineen, jollaisen olemassaolo melkein ällistytti häntä. Niin kauan hän oli heittäytynyt pitkäkseen riisuutumatta, maahan tai pehkuille. Syvä, hyvä uni otti sitten luutnantti Jopperin vangikseen. * * * * * Seuraavat pari päivää olivat Jopperille vähän nöyryyttäviä, vaikka hän itse ensimmäisenä oli laskemassa asiasta leikkiä ja kuljeskeli rohkeasti huonosti sopivissa sivilivaatteissa. Hän oli melkoinen linnunpelätti. Puku oli hänelle ylen pieni, itse isännän, pienoisen, kuivettuneen, leikkisän ukon pyhäpukuja. Nyt se puheli, että niin se vain hänenkin takkinsa tarvitaan Karjalan maata vapautettaessa... Luutnantti kuljeskeli siis ympäri, kävi puintipaikallakin ja yritti tehdä vähän töitäkin, mutta väsyi ‘pian. Sitten hän otti koiran ja haulikon mukaansa ja meni metsään. Syksyisen metsän ikuinen tohina oli hyväätekevää ja rauhoittavaa. Se sai epäilemään, että lieneekö tämä nykyinen sotakaan niin perin suuri juttu... Metsä humisee ikihuminaansa sen jälkeen niinkuin ennenkin... Mutta lieneepä metsä tohissut myöskin siellä jossakin, vaikka se ei siellä rauhoittanut, vaan päinvastoin häiritsi höristelevää korvaa ja säläsi jotakin vaanivalta silmältä. Siellä askel oli varovainen ja sormi aina liipaisimella. Oli sellaistakin metsää... Hän kaatoi pari jänistä ja palasi tyytyväisenä, samalla alakuloisesti mietiskellen sitä seikkaa, että ihminen oli niin tappavaa laatua... Illalla hän istui suuressa tuvassa, jonka tilavuus vaikutti häneen kuin kirkko, istui väkeä ympärillään ja kertoi sotaseikkailuja. Joskus vaietessaan hän huomasi äkkiä, että tämä oli oikeastaan tyypillinen piirre hänessä... Missä hän lienee tällaiseksi tullut? Sodassako? Majoituspaikoissa oli kuitenkin tavallinen näky, että hän istui miesparvi ympärillään ja muisteli... Ja joku ovela veitikka voi sekaan kysäistä, että muistaako luutnantti sitä ja sitä... Ja vaikka luutnantti tajusikin, että siinä pyrittiin häntä mielistelemään, höystämään, niin tuollainen huomaavaisuus kuitenkin lämmitti häntä... Sillävälin hänen sotilaspukunsa, joka aluksi oli saanut hänen omasta kädestään tuimat häkälöylyt, oli puhdistettu ja pesty ja korjattu ja silitetty. Luutnantti Jopperi oli hyvin tyytyväinen saadessaan sen vetää jälleen ylleen. Vääpeli Sorolta vaihdetut saappaat välähtelivät muhkeina hänen jaloissaan, uuden kiillon peittäessä Soron harhailevien askelten aiheuttamat naarmut. Nyt hän vasta voi kertoa ja muistella iltaisin isossa tuvassa. Sillä hän tiesi olleensa melkoinen kuvatus ahtaassa, lyhythihaisessa takissa. Sellaisessa asussa ei miestä oteta oikein toden kaimalta... Hän seurusteli aika paljon myöskin vaaleaverisen serkkunsa kanssa, vaikka tämä olikin aina kiireissään, aina touhussa. Hän oli talossa emännän asemassa sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli kuollut välirauhan aikana. Hän oli käynyt vain jonkinlaisen talouskoulun ja kansanopiston, mutta hän oli reilu ihminen, joka ei koskaan surkeillut. Hän esiintyi hyvin luonnollisesti, ja luutnantti Jopperi mieltyi häneen melkoisesti. Pari kertaa hän huomasi rouva-äitinsä katsovan heitä kahta pitkään, kasvojen rauhallisen ja viileän hymyn takana salattua paheksumista. Hän, herraslähtöinen nainen, ei toki mielellään nähnyt ainoaa poikaansa ja rahvaanomaista Hanna Sakeusta samassa maisemassakaan. Mutta rouva Jopperi oli viisas nainen, joka käsitti, ettei tuo lopultakaan ole mitään vakavaa. Se on vain välikohtaus, ajan satunnainen kuva. Luutnantti menee sotimaan ja talon tytär jää tänne huolehtimaan lehmistään, eikä sen enempää... Tosin hänen poikansa, joka jo alunpitäen on ollut hänen pettymyksensä, joka aina on ollut liiaksi omalaatuisensa, näyttää sotaretkillään pyrkineen kielenkäyttöään myöten yhä lähemmäksi yhteistä kansaa. Ja siihenhän nykyään kehoitetaankin ja ylistetään kovantyöntekijäin tarpeellisuutta yhteiskunnassa. Se lieneekin totuus, mutta silti olisi ihmisen tiedettävä, mikä itsekullekin sopii... Niin kuluivat luutnantti Jopperin lomapäivät, joita ei ollutkaan kovin monta, melkein huomaamatta loppuaan kohti. Yhden päivän hän varasi matkan varrella olevaa Hertta-siskoaan varten, josta hän piti, koska tämä oli reilu ihminen, joka ei koskaan surkeillut, miten muka maailman ja ihmisten käypi... Tietysti niille ei käy sen hullummin kuin ennenkään: maapallo kiertää kehäänsä ja elävät elävät ja kuolleet makaavat haudoissaan... Viimeisenä päivänä satoi yllättäen syksyn ensimmäisen lumen niillä mailla, ja illalla taivas selkeni, kuu kumotti ja tähdet tuikkivat. Maan uusi, valkoinen, pehmoinen lumimatto loisti, ja kulkusten kuliseva, kumma soittelu vaikutti lähtevään luutnanttiin syvästi. Hevonen seisoi jo portaitten edessä. Lähtöhetki oli tullut. — Onnellista matkaa! helähti Hannan ääni, sekin kuin pieni kulkunen pakkasillassa, ja kirkkaat silmät katsoivat hiukan kysyvinä ja ihmettelevinä lähtijään. — Onnellista matkaa! Se oli oman äidin soinnukas ääni. Hänen silmänsä olivat kyynelistä himmeät. Poika lähti sotaan, eikä koskaan tiennyt, mikä hyvästijättö olisi viimeinen... — Onnellista matkaa! sanoi isäntäkin, itse Sakeus. Hänen silmänsä katsoivat lähtijään myötätuntoisina. Niin paljon nuoria miehiä meni tuonelaan, ja vanhat elävät elämistään... — Onnellista matkaa! Palatkaa tervennä! kuului etäämpää portailta kimakoita ja matalia ääniä. Sitten ystävälliset kädet peittelivät luutnantin nahkaisiin. Hevonen alkoi ravata, kulkuset soivat, lumi loisti valkoisena, ja musta taivas säkenöi tähtiä. Mutta ohi vilahtelevien talojen ja töllien akkunoista pilkotti myöskin valoja. Tuo oli luutnantti Jopperista aina ollut kauneimpia näkyjä isänmaassa: syksyiltään pilkoittava tuli torpan akkunassa... * * * * * Mies, joka nyt seisoi taakse jääneen vääpeli Soron saappaissa, oli tähän omatekoiseen vänrikkiin verraten todellinen ja tosisotaa näkevä soturi. Niinpä hän pian poljeskeli ampumahaudan pohjaa ja kuunteli ystävänsä kapteenin juttelua. Tämä kapteeni toimi pataljoonan komentajana, ja nyt hän hieman kadehti luutnanttia, joka juuri oli tullut Suomenmaasta ja nähnyt elämää ja naisten nilkkoja, istunut kapakassa ja kuullut soiton ja sorinan ja haistanut rommin tuoksun... He nojasivat montun reunaan. — Tässä sitä nyt jökötellään, puheli kapteeni. — Minä en koskaan taida päästä perille sodankäynnin salatusta viisaudesta. Esimerkiksi tuo mäki tuolla näytti alussa olevan jokin ihmeellinen paikka, joka meillä kaikin mokomin piti olla, ja niinpä me otimme sen ryssiltä kokonaista neljä kertaa, ja yhtä monta kertaa he ottivat sen takaisin. Sitten me emme sitä enää saaneetkaan, vaikka kolmasti totisesti yritimme. Sotamies venäläinen piti pähtinsä, ja meiltä meni monta parempaa ja huonompaa miestä kaiken maailman tietä. Nyt me olemme jo viikkokausia tulleet toimeen ilman tuota nyppylää, ja minä olen alkanut epäillä, ettei koko mäellä tee mitään, vaikka siitä sellainen melu pidettiin... — Vai on teidän sotanne nyt tällaista! Tuntuu siltä, että minun pitäisi päästä siitä erilleen. Epäilen, että kestäisinkö tätä... — Eihän tämä mitään hauskaa ole. Tämä pysähtyminen on ikäänkuin tunnustus, että veto on lopussa. Mutta minä puolestani sain jo tarpeekseni liikkuvasta sodankäynnistä. Ennen sitä makaa kuin juoksee tällä iällä. Kunhan meidän vain ei jälleen alkaisi tehdä mieli tuota jonninjoutavaa mäkeä... — Mäelle meidän on päästävä, sanoi luutnantti Jopperi. — Ei voi muuta kuin onnitella! Mutta onhan sinulla edellytykset päästä kaukopartioporukkaan... Viuh, vauh! Ne vihelsivät kipeästi kuin piiskan sivallus, ja luutnantti nykäisi nopeasti päänsä suojaan. — Sinullahan taitaa olla siviilitapoja! puheli kapteeni. — Ei täälläkään olla miten sattuu, vaikka se siltä näyttää. Sotamies venäläinen on aika tarkkakätinen poika. Mutta niin siinä vain nytkin oli tarpeellinen tuuma elämän ja kuoleman välillä... He palailivat korsuun, jossa he alkoivat kiertää puhelimen kampea. Sitten kävi niin, että luutnantti Jopperi sai siirron uusiin, väljempiin oloihin. Partiohiihtäjien majoituspaikka oli rintamantakaisessa kylässä, oikeissa hirsihuoneissa. Oikeat sängytkin siellä oli, kaksikerroksiset puiset kasarmisängyt, ja niissä vuodevaatteet. Siellä he lepäsivät, ja sieltä harmailta pihoilta he lähtivät liikkeelle sihisevillä suksilla. Ja sinne he jälleen palasivat lepäämään. Joskus joku jäi palaamatta... Mutta täällä kävi niin, että luutnantti Jopperi potkaisi saappaansa sängyn alle ja otti käytäntöön uudet jalkineet, huopahiihtokengät. Saapaspari ei saanutkaan olla mukana partioretkillä ja sotaseikkailuissa. Se lepäsi kumollaan ja unohdettuna nurkassa, ja paksu kerros harmaata tomua kerääntyi niiden päälle. Mutta ehkä ne hyvinkin voivat seurata huokosillaan isäntänsä kotielämää. Luutnantti saapui retkiltään tavallisesti väsyneenä ja vähäpuheisena. Mutta syötyään, saunottuaan ja nukuttuaan kyllikseen hän nousi aivan virkeänä ja silmäili sanomalehtiä ja availi kirjeitä. Joskus hän sai pakettejakin äidiltä ja sisarilta ja muilta sukulaisilta. Tulipa kerran muhkea paketti Sakeuksen Hannaltakin. Silloin luutnantti näytti olevan erikoisen hyvällä mielellä. Missä lienee se leukava matkatoveri? Olisipas nyt näkemässä miestä, jolla on voita rasiassa... Hän meni miehistötupaan, sai piirin ympärilleen ja aloitti juttunsa ja muistelunsa... Tuollaiset hetket näyttivät olevan hänelle elämä itse. Miehet pitivät hänestä. Oli kerrankin upseeri, josta heti päälle näki, että siinä tulee herra, mutta joka kuitenkin oli kuin yksi heistä... Mutta asuipa hän omassa huoneessaankin tahi oikeastaan kolmen upseerin, partionjohtajan, huoneessa. Harvoin he kaikki kolme olivat yhtä aikaa kotona, mutta milloin heitä oli kaksikaan, niin silloin riitti meluavaa puhelua, laulunpätkiä ja hullutuksia, joilla sotilas näyttää väljän luontonsa ja täyttää tyhjyyttä. Välistä oli hiljaisempaakin, kun lueskeltiin ja kirjoittaa sukaistiin kirjeitä. Istuttiinpa väliin tuntikausi totisina shakkilaudan ääressä. Mutta sitten otettiin kortit esiin ja alettiin läiskytellä ja leukailla. Lisäksi luutnantti Jopperi voimisteli säännöllisesti näinä päivinä, jolloin levättiin ja odotettiin. Ruumiin kunto merkitsi pitkän partion miehelle melkein samaa kuin hyvä onni, jolla sankarikuolema vältetään, opetti hän muistelutilaisuuksissaan. Pari kertaa hän otti saappaansa esiin sängyn alta, pyyhki niistä pölyt ja pani ne jalkaansa. Hän käväisi silloin kävelyllä, tovereita tapaamassa tahi kenttälottia puhuttelemassa. Mutta sitten luutnantti potkaisi saappaansa tylysti luotaan entiseen pölyyn ja pimeyteen. Oli jo käsissä kevättalvi, kun tapahtui niin, että luutnantti Jopperi ja hänen kanssaan monta muuta miestä ei enää palannutkaan retkeltään. Partio oli jouduttuaan kahakoimaan ja takaa-ajetuksi suunnitelmien mukaisesti jakautunut kahteen ryhmään. Mutta luutnantti Jopperin ryhmästä ei ketään kuulimut palaavaksi. Sanantuojaa ei näyttänyt jääneen, ja tuli suuri tuisku, joka peitti kaikki jäljet. Sen hiihdon jälkeen olisi luutnantti Jopperin pitänyt päästä toiselle lomalleen. Hänen huoneessaan ja koko majoituspaikassa oli oudon hiljaista. Kenen ympärille nyt kokoontuisi pieni piiri? Kenelle lausuttaisiin yllyttävä huomautus, että muistaako luutnantti sitä ja sitä? Sääli, ettei luutnantti voinut istua takan ääressä muistelemassa viimeistä retkeään... Ja hänen saappaansa lojuivat sängyn alla ja entistä paksumpi ja harmaampi tomukerros alkoi peittää niitä. 3. Tuli armas maaliskuu, ja luonto loimusi Suomenmaan värejä: taivaan sineä ja hangen valkeutta. Eräänä sellaisena päivänä luutnantti Heikki Jopperi siirrettiin virallisesti kadonneitten kirjoihin. Ja silloin yksikön varuskersantti Lintunen lähti liikkeelle ja käveli kadonneen luutnantin majapaikkaan, jossa hän otti haltuunsa partiohiihtäjältä jälkeenjääneen omaisuuden. Sitä ei ollut paljon: kaksipäisen kotkan koristamaan paperisäkkiin mahtuivat sekä luutnantin omat että hänen käytössään olleet valtion tavarat. Siinä tilaisuudessa myöskin pölyn peittämä saapaspari nousi sängyn alta ja jatkoi vaellustaan. Niiden kohtaloksi ja kolmanneksi ihmiseksi tuli kersantti Nirva, siksi, että hän oli äskettäin antanut varuskersantille ryyppyjä saksalaisesta rommipullostaan ja myöskin mukiinmeneviä sikaarin savuja. Samalla hän oli myöskin ilmaissut tarvitsevansa saappaita, oikeita saappaita, entisten risojen tilalle. Varuskersantti oli vakuuttanut, että Nirva oli osannut kääntyä oikean henkilön puoleen ja oikealla tavalla: saappaat saataisiin. Nyt niitä ei tosin ollut, mutta ensimmäinen tilaisuus olisi hänen. Sitäpaitsi kersantti Nirva sattui onnekseen tulemaan säkkiä kantavaa varusmestaria vastaan. Muuten saappaat kaikesta huolimatta olisivat voineet joutua aivan toisille teille, sillä varuskersantti oli lyhytmuistinen mies, ja saappaitten ja kaikkien hyvien varusteitten kyselijöitä oli kyylytykseen asti. Mutta kun Nirva sattui nyt tulemaan vastaan ja tiedusteli, mitä pussissa oli, ja rommipullo oli vielä tuoreessa muistissa, niin varuskersantti sanoi reilusti: — Siinä on sinulle saappaat! Ja hyvät saappaat, upseerisaappaat! — Vanhat ronttoset! moitti Nirva, kun kengät otettiin esiin. — Eikö sinulla ole tuliteriä? — Ei, ja mitä sinä tuliterillä! Upseerisaappaat, ota huomioon, paremmat kuin uudet! Niitä ei meikäläinen satu saamaankaan muuten kuin hyvällä kimmokkeella... Niin kersantti Nirva, pataljoonan hevosaliupseeri, omaa tilaansa viljelevä talonpoika, rehellinen pohjalainen talonpoika, niinkuin hän itse rakasti sanoa, sai saappaat. Sodan alussa silloisella alikersantti Nirvalla oli ollut luja luottamus saksalaisen nopeaan sotataitoon. Saksalaiset tankit jyrisivät eteenpäin, saksalainen marssii, ja suomalainen marssii mukana ja ottaa omansa, ottaa mitä haluaa... Niin tunkeuduttiin taistellen tiettömään korpeen. Itse herra kapteeni piti puheen, kun eräs joki oli ylitettävä, ja sanoi, että siinä ryssä vielä tekee vähän vastarintaa. Siinä on kenttälinnakkeet ja lieneepä lentokenttäkin. Mutta siitä alkavat myöskin tiet ja sen jälkeen ei tarvitse muuta kuin istua autoissa, jotka ovat jääneet jälkeen tien kehnouden tahi olemattomuuden takia, ja ajella eteenpäin. Joki ylitettiin ja tiet alkoivat, mutta samalla alkoi myöskin tosisota, sitten se vasta alkoi. Nirva alkoi vähitellen ymmärtää, että puhe vaunulla ajosta oli leikilliseksi tarkoitettua... Niihin aikoihin hän myöskin näki ensimmäiset saksalaiset, näki ensimmäiset saksalaiset hevosajoneuvot, ja silloin hän, omien sanojensa mukaan, purskahti itkuun. Nelipyöräiset vankkurit, kummalliset kuomuvaunut, kuusikin hevosta edessä, vetämässä kahta olkipaalia. Voi, totta jumalauta, uhoon oli yhdytty! Puhe salamasodasta oli siis myöskin ollut merkillistä leikinlaskua... Naapuri ei ymmärtänyt mitään kärrytyön päälle! Nuo pyörät eivät pitkälle pyöri tässä maisemassa... Ja muulien korvat heiluivat Nirvan silmissä yhä pitempinä ja pitempinä, parin kyynärän pituisina. Ne ikäänkuin pilkkasivat kaikkea, tekivät koko suuren sotarintaman leikilliseksi... Toivo Nirva oli hevosmies. Moottorit ja voimavaunut upposivat suohon ja ikävöivät tietä kuin äitiään. Mutta hevosella pääsi, pääsi kun oli vain oikea mies ohjissa. Hevonen oli huollon selkäranka ja huolto koko sodankäynnin ruoto... Se nähtiin silloin, kun meikäläinen oli melkein motissa, ja kolonna, jonka johtaja ei ollut hevosmies, palasi takaisin tyhjin toimin, koska tie muka oli poikki ja pystyssä suon ja vihollisen vuoksi. Silloin oli alikersantti Nirvan vuoro. Hän vei kolonnan perille ja toi sen takaisinkin. Tie oli auki eikä vihollista näkynyt. Oli vain uskallettava, oli mentävä. Se ei ollut helppoa säkkipimeässä, hevosten vajotessa paikoin selkärankaansa myöten suohon ja ruumiitten muljahdellessa jalkojen alla siinä paikassa, missä edellisenä päivänä oli taisteltu. Hiljaakin oli oltava, koska ryssä ei totisesti ollut kaukana ja kiirettäkin oli pidettävä, koska tällä tiellä ja hämärissäkin perisi piru, puhumattakaan päivän valkeudesta. Kuormat, jotka purilaita kiskoen saatiin perille, olivat naurettavan pieniä sen silmissä, joka ei ollut tuota pientä Golgatan tietä kulkenut. Mutta niinpä vain suossa makaava sotamies sai jotakin sisäänsä ja pyssynsä sisään ja jatkoi sotimistaan. Paluumatkalla raahattiin haavoittuneita. Nirvan kolonna teki monta sellaista retkeä valvoen yön yön jälkeen. Ja siitä syystä hänestä tehtiin kersantti. Sen jälkeen hänen sotansa oli ollut hiljaista ja maineetonta. Hän puuhaili talleissa ja huolehti hevosten oloista, heinistä ja kauroista, kengityksestä ja harjauksesta. Sillä vetoeläimen, totta jumalauta, piti saada hoitonsa, vaikka ihminen kävikin sotaa! Mutta hänellä riitti paljon aikaa asumiseen, vieläpä kyläilyynkin. Hän oli hyvän ruoan ja kahvin ja korvikkeenkin ymmärtäjä. Hän paistoi mainioita pannukakkuja ja pyöräytti tuossa tuokiossa käristyksen tahi minkä ruokalajin tahansa. Hän pelaili korttia ja politikoi siviilin pääsystä ja ikäluokista. Sota oli hänen mielestään jo ohimennyt olotila. Ei tarvittu kohta aseissa muuta kuin nuorimmat, asevelvolliset ikäluokat, jotka jäisivät vahtiin näille uusille sotilaallisesti eteville rajoille. Vanhemmille miehille sanotaan, että pojat: menkää kotiin! Hän oli toivorikas, neljättäkymmentään aloittava nuorukainen, kova löylymies, joka mielellään ryyppäsikin ja pistäytyi tuon tuostakin Berliinin torilla, esiintyen liukkaana, ele- ja kielitaitoisena, menestyvänä kauppamiehenä. Mutta kun talvi kului kulumistaan ja vanhemmat miehet lomautettiin eikä kersantti Nirvan ikäluokan vuoroa tullut, niin hän kävi kärsimättömäksi ja kiivasteli virkakunnan hitaudesta. Jo syksyllä oli saksalainen sanomalehdissä julistanut, ettei ryssästä ole enää tappelukaveriksi, ja silti täällä miehiä makeutettiin syyttä suotta... Kotiseudun väljä maisema alkoi yhä useammin muistua hänen mieleensä ja kotitalo vaimoineen ja lapsineen. Heikki, Kalle ja Liisa siellä piipertelivät, ja kolme hevosta oli tallissa ja navetassa kaksikymmentäkolme lypsävää. Tahi yksi hevonen oli nyt sotapalveluksessa ja kolme lehmää oli täytynyt luovuttaa yleiseen kulutukseen. Sota sorti talonpoikaa, otti hevoset ja lehmät ja tyhjensi viljahinkalot, kohotti verokuormaa kaikin tavoin, otti itse isännän pelloiltaan tällaiseen kirottuun korpimaahan ikävöimään viljeltyä maisemaa, jotka vuosisatainen asuminen oli muovaillut leppoisammiksi silmälle ja sydämelle... Sinne kotimaisemaan oli jo palannut monta tuttua miestä, toiset tosin hiljaisina poikina sankarivainajien riveissä, mutta useita myöskin jatkamaan maanpäällistä elämäänsä. Mutta Toivo Nirvan täytyi yhä jäädä tänne ikäänkuin kolmattakymmentä lypsävää ja neljäkymmentä hehtaaria sulaa maata voisi niin vain heittää oman onnensa nojaan... Näihin aikoihin hän pistäytyi vähän väliä Berliinin torilla, otti ryyppyjä ja kävi yhä kielevämmäksi. Tallien ja hevosten tilasta hän kuitenkin piti huolta entiseen tarmokkaaseen tapaansa. Tällainen mies veti nyt jalkaansa viimeisen, umpeen tuiskunneen latunsa hiihtäneen luutnantin saappaat. Toivo Nirvan jalat, joilla hän oli tallustellut pitkänpitkiä vakoja oivan parin perässä, olivat suuret ja kuhmuiset ja rumavarpaiset. Niissä oli selvästi näkyvissä hänen nuoruutensa pyhäpäivien ja juhlien ahtaitten jatsarisaappaitten ruhjova vaikutus. Nämä uudet saappaatkin olivat uusiin jalkoihin liian pienet. Ne mahtuivat kuitenkin, kun kersantti jännitti käsivartensa vetäväksi. Mutta sekä saapas että jalka joutuivat ylen ahtaalle. Nirva oli kuitenkin tyytyväinen. Hänen jaloissaan ja koko ruumiissaan heräsivät nuoruuden päivien iloisten lähtöjen muistot, heräsivät niin elävinä, että hän ikäänkuin nuortui ja otti pari pyörähtävää tanssiaskelta kolkkavalla lattialla. — Niin se on, pojat! Sopiva saapas: ja ihminenkin on kuin uudesta syntynyt ja voi panna jalalla koreasti... — Sopiva? epäili joku, — kovin näyttää olevan ihoa myöten... — Kyllä nuoren nahka venyy, sanoi kersantti Nirva. * * * * * Kevät lähestyi, lumi suli, ja maaäidin aina ikinuori povi alkoi paljastua. Kevät ei ollut menettänyt makuaan. Laulurastaan hupatus korvessa kajahti yhtä hilpeänä kuin ennenkin. Yksinpä nuhrautunut, ajelehtiva sanomalehden palanenkin näytti sisältävän toivorikkaan uutisen. Siinä puhuttiin suuresta keväthyökkäyksestä kuin valtavasta kevättulvasta, joka kertakaikkiaan on lopettava talven vallan. Ihminen oli hyvin taipuvainen uskomaan senkaltaisiin ihmeisiin. Keväthyökkäys! Muuta ei tarvita, ja elämä on muuttuva hyväksi ja iloiseksi... Sulava maanpinta tuntui mukavalta kersantti Nirvan pontevasti marssivan saappaan alla. Mutta hänen mielessään kyti tuska. Sillä liian elävänä kohosi hänen mieleensä kotipuolen väljä maisema. Tumma kynnös höyrähteli odottavana... Kuka sinne nyt ajaa äkeen? Nirva kuvitteli peltojensa jäävän siementämättä. Sillä hän oli peltomies ja hevosmies ytimiään myöten, ja kevät ilman maanmuokkausta, ilman maahan sirisevien jyvien kahinaa, oli hänestä aivan luonnoton, pahanunenomainen... Täällä hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä. — Nouskaapas, kaverit, olemaan! jyrisi hän kämpässä aamuisin. Kevät edistyi. Mutta kersantti Nirvan ikäluokkaa ei vain lomautettu eikä kotiutettu. Kaukana kangasteli kotiseutu ja toukotyöt. Hän käveleskeli levottomana ahtaissa saappaissaan. Joskus hänen jalkojaan alkoi kivistää, niin että saappaat oli kiskottava jalasta ja tilalle vedettävä väljät nauhakengät, joita nimitettiin maihinnousuiksi. Kevät edistyi. Vastarakennettu huoltotie oli kuin liejuvirta. Se oli autio ja tyhjä. Postiakaan ei saatu viikkokausiin. Sana kelirikko alkoi nyt saada sisältöä ja tuli ilmehikkääksi. Kersantti Nirva seisoi toisinaan pitkät tovit aution huoltotien ääressä. Siitä uhoi lohduton erämaan tuntu. Se tie oli kertakaikkiaan sellaista, että sitä eivät kulje muut kuin kurjet ja pirut... Kerran tai pari Nirva näki saksalaisen maastoauton kulkevan ohi, että lieju aaltoili. Se lienee nykyaikaista pirunrotua, liejunherra, mahanalus rattaita täynnä... Mutta se näky ei elähdyttänyt kersantti Nirvaa. Vaunun heilunta ja möyrintä toi äkkiä hänen mieleensä keväisen vainion. Hän tunsi ruumiinsa tärähtelevän korkealla istuimella traktorin kulkiessa myristen ja kahden äkeen keikkuessa perässä ja jättäessä hienon jäljen, jota kelpasi katsella. Hän oli elänyt sellaistakin elämää keväisillä vainioilla pitkinä päivinä ja vaalenevina öinä... Mutta kun maastovaunu oli kadonnut ja tie oli tyhjä ja lieju näytti ikuiselta, niin oli entistä autiompaa ja lohduttomampaa. Ainoakin liikunnan merkki oli näkymättömissä. Yhteydet olivat poikki, niinkuin sanottiin, ja ne olivat jääneet ja unohtuneet tähän harmaaseen kylärähjään... Kersantti Nirva jatkoi levotonta kuljeskeluaan ja muutti välillä ahtaat saappaat jälleen jalkaansa. Olo tuntui ikäänkuin paremmalta noissa entisten onnellisten joutopäivien tiukoissa jalkineissa... Voi hetkisen kuvitella, että mies oli saanut lomaa kovasta ja vastuksellisesta maanmiehen elämästään, josta hänelle ei ollut mitään iloa, että hän nyt joutessaan käveli vieraan kylän raitilla etsien huvitusta, etsien kenet nielisi... Muun hyvän lisäksi yhteydet yksinpä Berliinin torillekin olivat aivan poikki. * * * * * Eräänä aamuna kersantti Nirva ja koko harmaa kylärähjä sai varhaisen, ällistyttävän herätyksen. Kranaatti räiskähti kiukkuisesti keskelle kylää, kiväärituli rätisi ja kimmahtanut luoti vonkaisi ilkeästi. Kämpissä oli kiirettä, hätäistä vaatekappaleitten ylle vetoa ja aseitten sieppaamista ja siunausta ja kirousta. Miten tämä oli mahdollista? Kylähän oli ollut kelirikkomotissa kertakaikkiaan. Ei lomakolonnaa, ei postia viikkokauteen... Ja nyt tällainen meteli, suorastaan sota, josta sanomalehdissä kirjoitettiin... Miten ryssä oli kahlannut halki korven, läpi sohjuisen lumen, yli sulavien jäiden? Tahi taivaastako ne oli tipautettu, lentokoneesta? Mutta siellä se kuulosti olevan, juuri tähän kaukana rintaman takana olevaan kylään ryntäämässä. Ja heittimiäkin sillä oli! Niin raittiisti paukahteli. Se oli suorastaan noitamaista! Se oli karkeimpia herätyksiä ihmiselämässä... Kersantti Nirva ähki ja tempoi ahtaita saappaita jalkaansa. Hän ajatteli, että sotilaan saappaiden pitäisi olla niin avarat, että niihin voisi hypätä suoraan sängystä. Ne nauhakengätkään sotkeutuvina jorongaisineen eivät olisi olleet sen häävimmät... Hän sai lopulta saappaat jalkaansa, sieppasi kiväärin käteensä ja leipälaukullisen panoksia kupeelleen. Hän oli nyt läpeensä toimiva henkilö. Kaikki haaveet ikäluokista, siviliinpääsystä ja siementä odottavista pelloista olivat haihtuneet. Hän yritti saada muutamia miehiä mukaansa. Oli mentävä talleille. Siellä oli heidän lohkonsa. Oli katsottava, miten oli hevosten laita... — Piruako me koneista! kirosi joku. — Älä helvetissä! sanoi kersantti Nirva, — ota huomioon, että hevosten hinnat ovat nousseet. Me myymme niitä vielä edullisesti markkinoilla... Hän alkoi juosta muutamien tallimiesten seuratessa perässä. Harmaa kylä oli täynnä liikettä ja myöskin ilmeistä hämminkiä. Mutta vastarinta oli jo järjestymässä. Onneksi tämä ei ollut mikään pelkkä huoltokylä. Täällä majaili luppoaikaa viettävää kaukopartioväkeä, kokenutta ja sotataitoista. Tuo kuin taivaasta tipahtanut vihollinen saisi kyllä vastusta. Kiväärituli ratisi kylän kahdella laidalla. Luoteja vingahteli aamuilmassa kuin pitkiä vihellyksiä, ja kranaatteja putoili harvakseltaan. Pari laitimmaista hökkeliä paloi. Nirvan laskeutuessa mäen rinteelle luotisuihku alkoi äkkiarvaamatta tikata kenturaa. Vihamielinen konekivääri työskenteli jossakin vastakkaisen mäen metsärinteellä. Välimatka oli niin pitkä, että työ ei ollut vallan tarkkaa, mutta suihkut romahtelivat kuitenkin aivan seutuville. Muuan kuula jo pyyhkäisi naarmun kersantti Nirvan toisen saapasvarren sisäsyrjään, vaikka hän itse ei sitä koskaan tullut tietämään. Hän säntäsi rinnettä alas minkä kerkesi, tehokkaan piiskan lakkaamatta vonkuessa, ja ehti onnekseen pois konekiväärin toimintasäteestä. Toiset olivat pysähtyneet ylös mäelle konepyssyn alkaessa laulaa. Nirva viittasi heitä kiertämään vaarallisen rinteen, jossa joku näytti jo löytäneen matkan pään. Kaatunut lojui selällään ja kädet levällään. Talleilla oli vielä kaikki hyvin. Useimmat hevoset jatkoivat rauhallisesti alituista syöntitouhuaan, mutta muutamat keikuttelivat hermostuneina päitään ja äyskäröivät kavioillaan. Ne olivat tunteneet sodan äänet, eivätkä ne niistä entisten kokemustensa mukaan pitäneet. Muuten ei eläimillä ollut mitään hätää. Tallit olivat mäen rinteeseen kaivettuja korsuja, ja myöskin niiden ainoa hirsiseinä oli vahvistettu maalla kuin linnake. Ainoastaan oven läpi ja pienistä akkuna-aukoista voi luoti harhautua sisälle. Tallien edessä oli mutkitteleva ampumahauta, jota muitten muassa kersantti Nirvakin oli syksyllä kaivanut ja kaivattanut, mutta perin vastahakoisesti ja pilkkaillen herroja, jotka eivät siedä nähdä sotamiestä joutilaana, vaan kaivattavat turhanturhia kuoppia... Nyt niitä ehkä saataisiin käyttää. — Tässä meillä on hyvät hautapaikat, sanoi kersantti Nirva, — vaikka nämä niin kiroillen kaivettiin... Edessä oli aukeata suota ja suon takana metsän peittämä loivasti kohoileva vaaran rinne. He, puolisen kymmentä miestä, odottelivat kuopissaan. Täällä ei tapahtunut mitään, vaikka kylän kahdelta laidalta kuului läheinen taistelun melske. Nirva kävi jo kärsimättömäksi ja murisi, että eikö hän ollut jo ajan alussa sanonut, että maa ei kaipaa tätä kaivamista... Mutta sitten he huomasivat muutamien hahmojen sukeltavan metsän peitosta ja alkavan rämpiä suon yli kylää kohti. Ampumahaudassa silmäiltiin pitkin kiväärinpiippuja sormi liipasimella. Sitten laukeili ja tulijat palasivat metsän suojaan kiireenvilkkaa, paitsi paria kolmea, joiden sota näytti loppuneen sille suolle. Samassa vastarinteen metsäkin ikäänkuin heräsi. Sieltä vihelsi luoteja jatkuvasti. Kun jokin konekiväärikin alkoi sieltä soitella, paikasta, josta oli hyvä näköala alempana olevaan ampumahautaan, niin haudan kulmauksissa ei tosiaankaan voinut elää hyvin leveästi. — Nyt sitä olisi mielellään nyrkin kokoinen, sanoi kersantti Nirva, — ja vieläkin pienempi... Mutta sitten alkoi heidänkin mäellään laulaa ravakka konease, ja ennenpitkää tuo vastarinteen kiusankappale vaikeni. Niin jatkui taistelu tuntikausia. Luoteja tuli ja meni, mutta tulokset eivät olleet nähtävissä. Ryssän oli täytynyt väistyä kylän laiteilta, mutta ympäröivillä mäkimailla se pysytteli sitkeästi. Oli ilmeistä, että tämä ei ollut mikään partiokahakka, vaan suurin voimin suunniteltu isku sivustaan, ryssän keväthyökkäys... Apuvoimia alkoi saapua paikalle vaivalloisen matkan jälkeen jo hieman kuivahtaneilla teillä. Vastahyökkäys alkoi, mutta kesti tuntikausia, ennenkuin se alkoi vaikuttaa. Oli jo iltapäivä käsissä pienen asemasodan tallien luona loppuessa. Vastapäisen vaaran rinne oli jälleen eloton. Ammuntaan ei vastattu. Voitiin nousta haudasta, oikoa puutuneita jäseniä ja käyttäytyä vapaasti. — Olisi oikeastaan mentävä katsomaan, sanoi kersantti Nirva, — mihin naapuri lymyili. Sitäpaitsi minusta tuntuu niinkuin olisin noiden suolle sortuneiden rintaperillisiä... — Mitä niillä on muuta kuin täiset ryysyt ja pyssyrämä. Köyhiä saatanoita ne ovat... — Ei sitä tiedä, väitti Nirva, — on ainakin hyvä kuvitella, että niillä on kelloa ja sormusta ja kultahammasta ja ties mitä... Hän lähti rämpimään yli suon muutamia miehiä seurassaan. Hieman epäröivää, odottelevaa kulkua, kiväärit kainalossa. Eihän ollut ensinkään taattua, ettei vastarinteeltä vieläkin paukahda ja vingahda... He ehtivät kaatuneitten luo, kun niin tapahtuikin. Kiväärin laukaus jymähti, ja kersantti Nirva kaatui ääntä päästämättä rahkamättäälle. Metsänreunassa haavoittuneena maannut vihollissotilas oli vielä pystynyt käyttämään asettaan. * * * * * Ilta-aurinko paistoi vaisusti, ja kersantti Nirva lojui harmaan kylän raitilla maahan levitetyn peitteen päällä monien muiden haavoittuneiden joukossa. Hänessä oli vain vähän eloa. Mutta välistä hän oli tajuissaankin. Hän näkikin, jopa pienen, melkein säikähdyttävän vihreän ruohontaimen, joka pilkisti maasta peitteen vierestä. Oli kevät, ja maa kasvoi. Ihmeellistä, että niin pienestä alusta tuli suuri heinä, joka heilui tuulessa, jota varten viikate hiottiin... Kummallista, että maa jaksoi olla aina nuori, kevään kevään jälkeen... Kun hän sitten keikkui sairasvaunun paareilla kelirikkoisella tiellä, niin hänessä oli yhä vähemmän eloa. Hänen jalkansa alkoivat kylmetä saappaitten sisässä. Mutta tien vieressä, pohjolan vaaleassa ja viileässä kevätyössä, hupatteli korpirastas hilpeästi ja riemukkaasti. Kun vaunu saapui kenttäsairaalaan, niin huomattiin, ettei kersantti Nirva enää apua tarvitse. Hän oli sankarivainaja. Kenttäsairaalassa palveleva sotamies Ahven huomasi myöskin vainajan saappaat, aivan liian hyvät saappaat sellaiselle, joka ei enää kävele maata myöten. Sotamies Ahvenella ei taasen ollut saappaita ollenkaan, vaan pahanpäiväiset nauhakengät. Tässä oli ilmeinen tilaisuus. Ahvenen ei tarvitse puhutella varusmestaria, jolta huonompisaattoinen ei saa kuunaan kunnon kenkiä... Melkoista vaivaa nähden hän sai saappaat vedetyksi kuolleen jaloista ja tarkasti ne luonteenomaisen perusteellisesti. Hyvänpuoleiset saappaat, eivätkä vielä pidollakaan pilatut. Toisessa saapasvarressa oli veres naarmu, epäilemättä kuulan raapaisema. Mutta se ei suuria merkinnyt. Sotamies Ahvenen likaisenruskea naama oli tyytyväisissä kurtuissa. Omat maihinnousuläntöksensä hän heitti vainajan jalkopäähän. Tuo hiljainen kauppalanko ei ollut vailla väliä, niinkuin muinoin Berliinin torilla. 4. Sotamies Ahven tuli lääkintäkapteeni Kolan puheille. Se pöyhistäytyminen, joka ovensuussa tapahtui, oli jonkinlaisen asennon vastike. He tunsivat toisensa jo vanhastaan. Kapteeni oli juuri palannut kolmen kuukauden lomalta, ja hän muisti jo sodan ensi päiviltä, niin, oikeastaan sodan odotuspäiviltä, tämän varhain kurtistuneen ruskean naaman ja hintelän, laihahkon vartalon, joissa voi uumoilla katajaista sitkeyttä. Kenttäsairaala oli rajakylässä toimintavalmiina. Tyhjä talo odotti, valmiit vuoteet odottivat. Ketä? Se oli vielä kätkettyä. Varmaa oli vain se, että täytensä ne tulevat saamaan, huoneet ja vuoteet, jahka lihamylly alkaa jauhaa... Kaikesta kokemuksestaan ja tottumuksestaan ja viisaista ajatuksistaan huolimatta tohtori Kola oli vähän hermostunut. Vaikka järjestetyssä yhteiskunnassa aina pitääkin olla sairaspaikkoja varattuina tautien ja tapaturmien kohtaamille ja odottavat vuoteet saavat täytensä tilastojen ennustamalla varmuudella, niin tämä oli jotakin toista. Valkoisista vuoteista uhoi jokin kaamea tuntu. Sodan lihamylly alkaisi pian jauhaa... Tohtori Kola harhaili siellä täällä sairaalansa alueella ja puhutteli ihmisiä perusteellisemmin, mitä hänen tapansa tavallisesti oli. Niin hän tuli tutustuneeksi sotamies Ahveneen, jonka ruskea, merkillisesti kurtistunut, rauhallinen naama herätti hänen huomiotaan. — Kas! ajatteli kapteeni Kola, — siinä on epäilemättä ihminen, jolla ei ole aavistustakaan tästä kauheasta odotuksen tunteesta, josta kaikki on luonnollista ja päivänselvää... Hän sai kuulla, että sotamies Ahven oli oikea korpi-ihminen. Hänen asuinpaikkansa oli parin penikulman päässä tästä kylästä, erämaassa, johon kuljettiin vain kinttupolkua. Mökki oli palanut talvisodassa, melkein rajalla kun oli. Sauna vain oli jäljellä. Perhe, vaimo ja kuusi lasta, elivät vieläkin evakkoelämää, joka ei ollut hääviä... — Kuusi lasta! mietiskeli tohtori. — Tässä ja täällä sitä nyt oli sitä lapsirikkautta, jota sotamiehiä tarvitseva maailma on alkanut kiittää. Tämäkin mies oli ehtinyt paljon isänmaan hyväksi, vaikka hän kuulema oli iältään vasta kolmissakymmenissä. Miestä työhön ja sotaan on aina riittävä, jos hänen kaltaisiaan oltaisiin... Hän tiedusteli, mikä evakkoelämässä oli vikana. Eikö päinvastoin niin sanotuilla ihmistenilmoilla ollut monin tavoin mukavampaa? Sotamies Ahven ei sitä oikein osannut selittää. Mutta siellä kirkonkylässä oli ikäänkuin ihmisten jaloissa. Mökillä, Lapukassa, oli taasen elämä oikean makuista. Siellä sai olla oloillaan. Ei ollut vierasta ihmistä ivaamassa puutteita ja kadehtimassa saaliita. Lähimpään naapuriin, toiseen samankaltaiseen mökkiin, oli nimittäin runsas puoli penikulmaa... — Mutta eikö joskus tee mieli ihmisseuraa? Eikö olisi hyvä esimerkiksi sairauden sattuessa, että naapureita olisi lähellä? — Kuhun tottuu, sanoi sotamies Ahven. — Eikä sydänmaan eläjä saa sairastaa muuta kuin kuollakseen... Kapteeni Kola sai kuulla yhtä ja toista korven asukkaan elämästä ja kohtalosta. Ahven oli esimerkiksi ollut kätilönä useimmille niistä kuudesta jälkeläisestään. Hänessä lienee vielä kiertänyt esi-isäin verta, sillä metsästys ja kalastus oli hänen mielityötään, ja siitä hän oli näihin asti saanut melkoisen osan tuloistaan. Paljon hän kuitenkin oli ollut metsätöissäkin, puun kaadossa, savotoissa. Kapteeni Kolalle tällainen metsäihminen, jonka hän nyt näki kasvoista kasvoihin, oli melkoinen elämys. Kuinka voi ihminen elää sellaista elämää? Tämä Ahven, niin yhtä ja yksimielistä kansaa kuin oltiinkin, oli ikäänkuin toista rotua. Kola itse olisi sellaiseen elämään joutuneena nääntynyt ja kuollut, ellei muuhun, niin ikävään... Hän oli toisen, vanhan ja viljellyn maailman mies, rehevien puistojen ja puutarhojen mies. Hän rakasti vesijohtoa ja sähkövaloja ja keskuslämmitystä ja tuoretta sanomalehteä ja sileätä katukäytävää ja auton pehmoisia patjoja... Miten kävisi, jos hän joutuisi paripenikulmaiselle kinttupolulle viisikymmenkiloinen jauhosäkki selässä, suurusta seitsemään, kahdeksaan suuhun, suurusta, joka ei missään maistunut niin hyvältä kuin jossakin Lapukassa, korpilammin rannalla... No, tässä he kuitenkin seisoivat molemmat toimintavalmiin, odottavan sairaalan pihalla, isänmaansa puolesta kumpikin... Kapteeni Kola muisti siis hyvin oven suussa seisovan sotamies Ahvenen. Hänen mieleensä johtui, että olisi oikeastaan pitänyt huomauttaa huonosta ryhdistä. Mutta soveltuiko tälle miehelle pystöily ja tulta iskevät kantaraudat... Kapteeni muisti kaskun, savolaispojan vastauksen ryhtiä vaativalle upseerille: — Mitäpä se köyhä julmistelemaan! Hän hymyili. Sotamies Ahvenen asia ei ollut mitään uutta laadultaan: hän pyysi lomaa. Hänellä oli päteviä syitä. Hän oli saanut luvan muuttaa perheensä kotiin, Lapukkaan. Sen verran väljemmäksi oli maailma nyt mennyt tältä kohtaa... — Mutta muistaakseni kerroitte mökkinne palaneen? — Paloihan se, kun poltettiin, sanoi sotamies Ahven. — Mutta sauna on jäljellä... Hän kertoi, että asuminen kävisi hyvin laatuun saunassakin, varsinkin kesällä. Hän tekisi siihen jonkinlaisen muurauksen lomallaan. Myöskin hän kylvää pirauttaisi vähän ohraa ja perunaa. Pari lehmänkantturaakin hänellä oli ja nekin olisi kuljetettava sinne väljemmille laitumille... Kapteeni Kola ajatteli tuota karavaania, joka kulkisi korpeen, Ahventa vaimoineen ja kuusine lapsineen ja kaksine lehmineen painumassa johonkin mustaan saunaröttelöön monen penikulman päähän ihmisistä ja ihmisten teistä. — Eivätkö he, herran tähden, voineet syödä korttiannoksiaan lähempänä? pääsi häneltä. — Mitä lähempänä, sanoi Ahven. — Taivas on sielläkin hyvin korkealla. Se on isänmaata sekin... Hänen suunsa oli omituisessa naurun virneessä. Hän puhui pääsystään tuohon jumalanseläntakaiseen erämaahan, niinkuin olisi juuri sivuuttanut vaikean ajan, ja niinkuin häntä olisi nyt kohdannut melkoinen onni. Ja herra kapteeni Kola näki hänen tekonsa ihmeteltävänä urotyönä... — Luulenpa, että te ja teidän lapsenne tulette aina elämään. Ei voi olla eikä tulla sen kovempaa... Sotamies Ahven ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta sen hän käsitti, että loman hän oli saanut, kahden viikon pituisen loman. * * * * * Kasperi Ahven huokasi tyytyväisenä ja sytytti piippunysänsä. — Se vetää, se vetää! huudahti pieni Kasperi, Ahvenen kahdeksanvuotias esikoinen, joka evakko matkallaan oli ensikertaa ällistellyt autoa: — Äiti, hoi! Onpa juuttaalla suuret silmät... Nyt oli ollut syytä pieneen huoleen. Sillä uuni, jonka isä Kasperi oli nopeasti muurata rötistänyt saunan nurkkaan, näytti aluksi tunkevan kaiken savun sisään. — Niin on tukossa kuin vasara! ähkäisi muurari onnettomana. Mutta nyt uuni veti, kuten sanottu. Tuli leiskui iloisesti ja nokimustat saunan seinät kiiltelivät ja mätien lehtien imelä tuoksu kohosi permantopalkkien alta. Savu nousi jälleen Lapukan mäeltä, nousi harmaan keväiselle taivaalle, todistaen, että ihmiselämän liekki jälleen lepatti näillä mailla. Sotamies Ahven oli saapunut tänne jo eilen illalla taluttaen perässään kahta lehmää pienen Kasperin piiskoineen esiintyessä perämiehenä. Uutta vihreätä heinää kasvoi jo kyllin lammin rannalla ja puron varrella, ja Lapukan Kasperi osasi kyllä lypsämisen taidonkin. Sitäpaitsi oikean lypsäjän, Lapukan Marin, piti tulla tänne jo huomenna pienempien kanssa, nyt kun uuni ja asunto olivat valmiina. Hänellä se tänne vasta into olikin, omalle konnulle, omaa emännyyttä hoitamaan. Hän ei tuntenut olevansa oikein sovelias isompaan maailmaan, johon sota ja sotapakolaisuus olivat hänet ajaneet Lapukan rauhasta. Jo kevätkeleillä hän oli tuottanut tänne muutamia taloustavaroita ja vähän jauhonpuoltakin. Mari oli oikeastaan se henkilö, joka toimi ja suunnittelu tämän pikaisen paluun Lapukkaan... Tänä iltana Lapukan Kasperi oli erikoisen tyytyväisessä mielentilassa kyykistyessään valkoisenkirjavan lehmän kupeelle: haiku nousi asumuksesta ja pian olisi emäntäkin täällä hääräämässä ja vapauttaisi mökin ukon esimerkiksi tästä vaivalloisesta lypsyhommasta. Sillä mikään harjaantunut karjakko hän ei suinkaan ollut. Maito suihkusi sinne ja tänne ja tirisi sormien välistäkin, sormien, joita hän ei ollut tullut pesseeksi muurauksen jäljiltä, niin että niissä oli melkoisesti laastia. Myöskin kiulun puhtauden suhteen olisi emäntä Marilla voinut olla jotakin sanomista... Isä Kasperi siis lypsi poika Kasperin viihdytellessä lehmää kestämään tämän käsittelyn kärsivällisesti ja hiljaa. Mutta lypsäjän mieli oli muualla. Lapukan Kasperi ajatteli, että tällaisena iltana metso laulaa, varmasti se laulaa, könönokka, juhmukulma, pyrstö pörhöllään. Ajatuskin sellaisen aikalinnun laulusta sai hänen verensä liikkeelle, metsämiehen veret. Ukkometso hioo hammasta, lyöpi nälläriä, ja se tulisi alas kuin viiden kilon pussi... Tulisi, jos olisi ase! Mutta Kasperi Ahven oli näinä pako- ja sotavuosina sortunut pyssyttömäksi. Eikä vääpeli, kirjaimellinen herra, ollut antanut hänen ottaa edes kivääriä mukaan. Se oli lomallaolijalta kielletty. Ja mitäpä mokomilla torvilla juuri tekisikään! Vahinko se olisi, jos könönokan kuivakiskoisen lemmenlaulun kuolema katkaiseisi, vahinko, sellainen ase kourassa, itse Lapukan Kasperillekin, jota on myös sanottu Metso-Kasperiksi... Ihan tuskastutti moinen köyhyys. Ylen puutteelliselta tuntui olo ja elämä. Könönokka saa laulaa laulunsa iltikseen, vaikka Lapukan Kasperi on seutuvilla... Täytynee tässä mennä lankoja tekemään puron varteen, verkonresu laskemaan. Mutta veden vilja, kylmien kalojen pyydystäminen, ei koskaan lämmittänyt hänen mieltään niinkuin metsänriista. Liikkeelle hän kuitenkin lähti lypsyhomman päätyttyä. Pikku Kasperin täytyi jäädä kotimieheksi. Samoileva ja pyydystävä Lapukan mies rakasti ja osasi olla vain yksin retkillään. Sitäpaitsi hänen matkassaan eivät väkipuolet pysyneetkään. Sellainen kävelijä se oli, satumainen suonkahlaaja... Pikku Kasperin kalvakat kasvot jäivät siis hiukan haikeina katsomaan isän jälkeen. Hän jäi yksin siihen pikku aukealle, harmaan saunaröttelön seinämälle. Mutta hän osasi olla yksin, kuten ainakin erämaan asukas. Pian hän nukkuisi seinien suojassa, juuri muuratun uunin ja vanhojen, mustien kiuaskivien lämpimänuhossa. Kasperi Ahven viritteli pyydyksensä purolla jotenkuten hotaisemalla. Ruotokalakin on jotakin hampaanrakoon. Mutta ei se ole nälkäisen ruokaa. Niillä voi tappaa itsensä... Hän lähti kävelemään etemmäksi. Teki mieli kuulostaa miten metso, könönokka, laulaisi. Niin hän samoili korvessa. Sitten häntä hävetti äkätessään olevansa sellaisella päättömällä kävelyretkellä. Ei mitään asetta kourassa, ei edes ansoja koettavana... Höpsishommaa! Hän pysähtyi ja seisoi matalalla kangasmaalla suon reunassa. Myrskytuuli oli siinä joskus nujertanut kumoon petäjiä, joiden rungot olivat kuolleet ja kuivuneet, ja juurakot törröttivät pystyssä mustina ja multaisina kummituksina. Erään sellaisen juurakon päällä silmä oli eroittavinaan kiiluvaa, josta vähitellen sukeutui pyssynhahmo. Sotamies Ahven ei uskonut silmiään. Liiaksi hän lienee vaivannut mieltään pyssyn puutteella... Mutta juurakon päällä oli kuin olikin pyssy, oikea käsin kosketeltava, venäläinen puoliautomaatti. Ja mustassa juurakkokuopassa oli aseen entinen haltija, josta sillä hetkellä oli jäljellä vain luita ja vaatteitten ja nahkan jäännöksiä. Joku unhoon vaipunut talvisodan kohtaus, sotilaan kohtalo... Sillä mitään taisteluita ei näillä mailla ollut käyty. Kasperi Ahvenen mieltä kiehtoi kuitenkin vain jäljelle jäänyt ase. Se näytti säilyneen melkoisessa kunnossa. Sillä lienee tuskin ammuttu laukaustakaan. Se oli jäänyt siihen aivan uutena, ehkäpä paksussa varastorasvassa. Vähäiset ruostumat olisivat helposti puhdistettavissa. Sotamies Ahven ryhtyi heti siihen työhön. Se kävi häneltä hyvin puutteellisillakin välineillä pohjolan vaaleassa kevätyössä. Hänellä oli takkinsa taskussa muutamia unohtuneita panoksia. Paikalle jääneet patruunat olivatkin kosteuden vaikutuksesta käyttökelvottomia. Hän vuolaisi pilkan puuhun ja ampua pamautti. Ase toimi ja kuula osui maaliin. Mikä tapaus, mikä lahja köyhälle miehelle! Metsä oli hyvällä päällä. Se voi antaa miehelleen mitä tahansa, se voi ojentaa aseenkin kouraan... Hyvillä mielin Kasperi Ahven heitti muutamia havuja mustassa tuulenkaadon kuopassa lepäävän peitoksi. Kumma miekkonen, kun siihen kuukahti! Toipahan vain Lapukan Kasperille aseen... Tällaisen lahjan täytyi tietää jotakin. Metsä oli antipäällä... Ja niin tapahtui, että Kasperi Ahventa vastaan juosta vohlusi sinä yönä suuri sarvipäinen hirvi, metsänlehmän rumilus, joka sai luodin sydämeensä Kasperille annetusta oivallisesta aseesta. Kasperi otti ilman omantunnon vaivoja kaiken, minkä metsä antoi. Hän nylki ja paloitteli saaliin, teki tilapäisen varastopaikan, sälytti selkäänsä mahtavan kantamuksen hirvenlihaa ja ponnisteli miehekkäästi Lapukkaa kohti. Hänellä oli nyt tiedossa monta sellaista raskasta, kiireellistä taakankantotietä. Lihakin oli laihaa ja sitkeää, keväisen hirven liha. Mutta se oli kuitenkin ruoanpuolta, joka karkoitti puutteen kintereiltä. Lapukan miehen mieli oli hyvä. Hän uskoi, että metsä oli häntä odottanut. Se antoi aseen ja antoi riistaa. Nyt sopi eukonkin tulla. Oli pataan panemista yllinkyllin... Aurinko oli jo korkealla, kun Kasperi Ahven, jalat jo painavina taakkaansa kantaen, lähestyi kääpiöasumustaan. Äkkiä hän säpsähti: mikä hahmo siinä seisoikaan aamutuulessa liehuvin liepein? Ei kukaan muu kuin eukko, Lapukan Mari, reima akka. Se osasi läpsähyttää käsiään yhteen ja ihmetellä, niin että Kasperi aivan virkistyi. — Voi, tuota ukkoa! Voi ryökäle, mitä se kantaa! Onpa siinä kerrankin isoa lihaa... Hän oli oikeastaan komea ilmestys siinä keväisen vihreällä pihamaalla, avopäin ja avojalkaisena, riuskaliikkeisenä, melkoisen suulaana. Sillä hän harjoitti puhumisen taitoa yksinkin puuhaillessaan täällä kuuden tekemänsä parissa. Syrjäinen olisi hänen elämässään nähnyt vain työtä ja vaivaa ja köyhyyttä. Mutta itse asiassa Mari Ahven oli aina iloinen. Kiukutellessaankin hänet ympäröi jonkinlainen olemisen ilo. Ei voinut kuvitella, että tuo nainen olisi elämään kyllästynyt... Siinä hänen vierellään oli yksi hänen nuori ja naimaton sisarensakin siunailemassa. Hän oli ollut apuna kuljettamassa niitä viittä alaikäistä. Eikä sellainen reissu ollut mikään huviretki pari penikulmaisella kinttupolulla. He olivat tulleet aikaisemmin aikomaansa, loppumatkan yötä myöten. Kaikki kuusi lasta nukkuivat nyt saunan seinien sisällä. Ahdasta siellä nyt oli, mutta aina sieltä vain löytyi paikka kolmelle aikuisellekin. — Täällä on kuitenkin lämmintä, sanoi sotamiehen takkia kantava Lapukan Kasperi. — Ja ulkopuolella on sitä väljyyttä, sanoi emäntä Mari. Sitä oli. Kaukana, kaukana sinersivät etäisimpien vaarojen metsät keväisen aamun kullassa. Mutta sisällä harmaassa ja mustassa saunassa, jossa hajahteli tuore muurilaasti ja lahoavat vastanlehdet, muisteltiin kaikki olemisen hyvät puolet. Ei kenenkään tarvinnut nyt tulla sanomaan pienillekään, että he nullottivat tahi kiljuivat kuin metsänpedot... Korvike maistui motevalta ja hirvenkaatajan kastuneet, kuolleen jalasta vedetyt saappaat kuivuivat muurin hohteessa. Perhe-elämä oli jälleen alkanut Lapukassa, uusien ihmisten kasvatus tähän maailmaan. Pääsy takaisin Lapukkaan merkitsi heille itsenäisyyttä ja vapautta, joiden takia maailmassa on niin paljon sodittu ja soditettu. * * * * * Loma loppui, ja vain Mari kuusine tekemineen jäi asumaan Lapukan tantereita ja harmaata ja mustaa saunaa. Sotamies Ahven palasi yksikköönsä, jossa kapteeni Kola tunsi yhä kiinnostusta tätä metsäläistä ja hänen elämäänsä kohtaan. Hänestä oli syntyisin se tuuma, että sotamies Ahvenelle rakennettaisiin asumus, niinsanottu asevelitalo, yksikön voimilla. Eihän käynyt laatuun, tohtorin mielestä, että Ahvenen perhe jatkaisi surkeata saunaelämäänsä vielä talvellakin. Tuumasta toimeen. Talonrakennuspuuhassa aherteli pitkälle kesään aina muutamia joutilaita sotasairaalan miehiä ja eräitä toipuvia potilaitakin. Niin sotamies Ahvenelle veistettiin kaksihuoneinen asuinrakennus jyhkeistä petäjäpuista. Hänen elämänsä oli hyvin valoisaa silloin, kun talo valmistui kurkipäälle. Mutta samoihin aikoihin hänen saappaansa pohjat olivat kuluneet reikiin, ja koska hän oli hyvin mielistynyt näihin kenkiinsä, niin hän hommasi ne suutariin nimilapulla ja yksikön peiteluvulla vahvasti varustettuina ja siinä uskossa, että hän saisi ne entistä ehompina takaisin. Mutta sotamies Kasperi Ahven ei enää koskaan tullut näkemään niitä saappaita. * * * * * Saapaspari sai nyt hyvän levon suutarinverstaan nurkassa, missä se lojui viikkokausia samassa kasassa kaltaistensa kuluneitten, kärsineitten ja raunioituneitten kenkien kanssa. Sieltä pilkisteli ja irvisteli kantapäätä, päkiäistä ja vartta, merkillisen hajuista kuolleen nahkaa, sotilassaapasta, joka oli verhonnut ihmisjalkaa ja tulisi vieläkin verhoamaan ihmiskunnan sotiessa ja valloittaessa ja vapauttaessa... Puolisen tusinaa sotamiehentakkia kantavia suutareita työskenteli huoneessa tavallisin käsityöläisen välinein ja sillä työteholla, minkä suomalainen luonne on omaksunut armeijan kolhoosimaisissa hommissa. Siinä syötiin, tupakka ja juttu jauhettiin ja naurettiin ja murjotettiin. Enimmäkseen heitä tuntui tympäisevän sota, joka risaisten saappaitten muodossa levisi heidän eteensä äärettömänä kuin ikuisuus. Yksi heistä esiintyi hyväuskoisena ennustajana, joka lopetti sodan joka päivä. Mutta itse ylisuutari, korpraali Isolintu, vasta talvisodan jälkeen isänmaan palvelukseen astunut nostomies, oli toista maata. Hän sanoi, että sota ei lopu koskaan. Siitä tulee pysyväinen olotila ja se on hyvä juttu, sillä rauhan aikana ei päästäkään näillä neulan ja naskalin pistoilla. Sota on ymmärrettävä onnelliseksi lomaksi kovan ja vastuksellisen rauhanajan perään... Korpraali Isolinnun sodan ylistys maiskahti kavereista jekkuilulta. Mutta Isolintu oli suulas mies, jonka kanssa ei parannut lähteä soittelemaan, sillä hän osasi kyllä puhua samasta asiastakin kaikissa äänilajeissa... Tämä suutarinverstas oli vain osanen valtavan mittavasta lautaparakista, joita sota-aika oli nostanut niin runsaasti pohjolan männikkökankaille. Siinä oli myöskin vaatekorjaamo ja pesula. Siellä jyrisivät koneet, siellä höyrysivät armeijakunnan likaiset alusvaatteet, joista uhoi nenään urhea miehen haju. Siinä oli varastoja ja toimistoja ja asuinhuoneita. Sotasuutarin elämä ei itse asiassa ollut niin yksitoikkoistakaan kuin ruumin leipä puuroineen ja lipottimineen ja perunoineen ja lotinoineen. Ruokajärjestykseenkin hankittiin vaihtelua kaupankäynnillä, etupäässä Berliinin torilla. Sillä aseveljien parakkialue oli lähistöllä ja suomalaiset saappaat ja talvitamineet olivat oivallista valuuttaa raudoitettujen anturain miehille. Sieltä saatiin myöskin väkijuomia, ja kielletty puuhailu yleensä antoi elämään jännitystä ja seikkailun makua. Korpraali Isolintukin istui joskus päiväkausia pukillaan neuloen ja naputellen, korea pullo jonkin tyhjän saapasvarren kätkössä. Hän oli taitava ryypiskelijä, joka ei kummia ryminöitä pitänyt. Mutta hän jutteli ilahduttavia asioita ja välistä laulaa kajahdutti komeasti värssysen: — Kuularuiskut kun pani, että tärärättättää, tuli Antinkin asemansa jätätättättää... Tahi hän saarnasi parhaalla pastorin nuotilla: — Te upseerit ja lotat, aliupseerit ja sotilaskotinaiset, sotamiehet ja pyykkärit, minä varoitan teitä pyyhkimästä lumpeen lehteen, sillä lehti voi puhjeta ja sormi sotkeutua... Hän oli melkoinen veijari, jonka tiedettiin sodan alussa, kun lentokoneet jyrisivät ja pommit paukkuivat, esiintyneen uskonnollisena veisailijana, mutta joka nyt oli korttipukari ja oikean varkauden valheen isä, joka osasi tarpeen tullen esiintyä alasimenkovalla siveellisellä paatoksella. Hänellä oli myöskin pyykkäreitten keskuudessa rakastajatar, jonka toverit väittivät olevan kuusikymmenvuotiaan tytönheitukan ja lisäksi umpisokean. Mutta korpraali Isolintu sanoi, että mistäpä ne virheettömät nuoret meidän iällä. Hän olikin, kuten sanottu, astunut vahvistamaan sotavoimia paljon nähneenä ja kokeneena miehenä vasta välirauhan aikana. Hän oli päässyt tästä rauhanajan palveluksesta jokseenkin vähillä asennoilla höystämällä kahelimaista kanta-aliupseeria. Hänellä oli ollut särvintä silloinkin, kun kavereilla ei ollut riittävästi leipääkään. Niihin aikoihin hän oli esiintynyt luku- ja kirjoitustaidottoman toverin kirjurina kirjoittaen pojan puolesta kotiväelle, että lähettäkää kymmenen kiloa voita ja viisituhatta rahaa eli muuten poika kääntää tuulenhalkaisijan ylös päin... Silloin oli isiltä perityn laestadiolaisuuden ja varallisuuden ja säästäväisyyden täyttämässä kodissa siunailtu, että sellainenko siitä pojasta piti tulla... Tämä korpraali Isolintu sanoi siitä rakastajatarseikasta, että jos näkö olikin heikko, niin hajuaisti oli sitä parempi. Hiipipä hän paikalle millaisin kissantassuin tahansa, niin heti se alkoi nuuskia ja ojennella käsiään, ja ihmetellä, mistä se niin tuore miehen haju tulee nenääni... 5. Tällainen oli se suutari, jonka käsiin eräänä päivänä (silloin oli jo syksy, koivussa keltaväriä ja ilmassa lasista kuulautta) kopeutui korjattavien kenkien kasasta sotamies Kasperi Ahvenen nimellä ja osoitteella varustettu saapaspari. Muinainen omatekoinen vänrikki Soro oli ollut nahkatavaran tuntija, sillä korpraali Isolintu sanoi nimilappua irroittaessaan, ettei mokoma kyrmyniska tarvitse tällaisia saappaita. Hyvä kun jonkinlaiset rajat saa, sillä saku antaisi näistä parikin potraa pulloa... Korpraali Isolintu oli mies, joka tiesi. Hän oli monta kertaa seisonut Berliinin torilla. Mutta hän oli myöskin kohtalaisen taitava käsityöläinen, ja kun tuo jo monet jalat ja monet polut kokenut saapaspari oli lestattu ja puolipohjattu ja putsattu ja kiilloitettu, niin siinä oli todellakin kengät, joita oli ilo nähdä. — Parempi kuin uusi! sanoi Isolintu. — Olisi synti työntää niitä jollekin Ahvenelle, kalalle, veteen... Mutta sillä hetkellä astui työvelvollinen Juhani Norppa suutarien huoneeseen. Hän oli jollakin loma- tahi komennusmatkalla, ja hän oli pysähtynyt tahi joutunut pysähtymään tähän parakkikylään ja etsinyt melkoisella vaivalla käsiinsä vanhaa tuttavaansa ja ystäväänsä Isolintua. Juhani Norppa oli puoliväliin viidennenkymmenensä leikannut ikämies, joka nuoruudessaan oli ottanut osaa moneen sotaan ja oli siis niin sanottu heimosoturi. Sittemmin vuosien vieriessä hän oli saanut uusia ajatuksia, ja hän etsi mielellään oman linjansa, mikäli se kävi laatuun. Niinpä hän tämän sodan alussa oli pysähtynyt rajalinjalle ja janttautunut siihen. Hän sanoi jo kerran käyneensä siellä, mihin nyt oltiin menossa, ja siellä oli tullut, niinkuin laulussa laulettiin, kortteerin muutto. Ja hän on asukas, joka uskoo kerralla eräät asiat. Sitäpaitsi hän muisteli, että muinoin vannotussa sotilasvalassakaan ei oltu mainittu mitään hyökkäyksestä rajan yli... Upseeri oli raivonnut Juhani Norpan tyhmyyden tähden. Miten oli mahdollista, että oli joku suomalainen, joka ei käsittänyt, että nyt oli ainokainen hetki ja toista ei tule. Nyt perustetaan laajempi valtakunta, saavutetaan strategiset rajat. Ja sotilas ei ole vannonut mitään muuta kuin tottelevansa päällystöään... Upseeri raivosi ja ravisteli ampuma-asetta Juhani Norpan nenän alla. Mutta tämä sanoi, että tässä oli hänen strateginen paikkansa, jos se herrassananen nimittäin merkitsee hyviä hautapaikkoja, kuten sopi epäillä... Mitään hautaa ei kuitenkaan kaivettu. Mutta Juhani Norppa joutui toisten sotiessa kuokkimaan suota. Rangaistuksen loputtua hänet oli pantu palvelemaan työvelvollisena sotilaallisessa yksikössä kolmen markan päiväpalkalla ja ilman mitään sotakuukausipalkkoja ja huoltorahoja. Hän ei tosin niitä tarvinnutkaan. Hän oli leskimies ja hänen ainoa poikansa palveli jo armeijan riveissä. Tämä Juhani Norppa, ulkoasultaanko sotilaan ja sivilin välimailla, astui nyt suutarien kämppään ja tervehti meluisasti. Tietenkin hän huomasi saappaat, jotka korpraali Isolintu yritti kätkeä vähemmän houkuttelevien rajakenkien alle. — Mutta siitähän minä saan saappaat! ihastui hän. — Nämä entiset eivät olekaan häävit... — Et suinkaan! sanoi Isolintu. — Sinä et usko, miten tiukka järjestys täällä on. Jokaisen on saatava saapasparinsa takaisin, muuten tulee helvetinmoiset tutkinnot. Sitäpaitsi nämä ovat erään Ahvenen, hyvän tuttavani, saappaat, joita et ainakaan voi vaihtaa... Mutta Norppa, ripeä mies, oli ne jo vaihtanut ja otti nyt muutamia koeaskeleita ja pyörähdyksiä verstaan lattialla. — Kun pistät näihin entisiin muutaman neuleen ja naulan, niin se Ahven uipi niillä näkymättömiin... Korpraali Isolintu yritti vieläkin pelastaa saapasparin tarmokkaasti ja urhoollisesti. Pitäisihän Norpankin sentään uskoa, että tuo ei käynyt laatuun. Täällä oltiin tarkkoja, sotilaallisen tarkkoja. Sitäpaitsi Norpalla, työvelvollisella, oli tuskin oikeuttakaan pitää valtion saappaita... — Minullahan se vasta on, sanoi Norppa. — Minä tulen valtiolle niin halvaksi, että jos ei olisi sen kalliimpia miehiä, niin ei tarvitsisi isänmaan lainoja trokata... Vähitellen korpraali Isolintu alkoi ymmärtää, että tuo oiva saapaspari oli auttamattomasti luisunut hänen käsistään. Työvelvollinen Norppa oli ne suoraan sanoen ryövännyt. Hän oli röyhkeä mies, joka suulaudessakin veteli vertoja itselleen Isolinnulle. — Tunnusta pois, kelmi, että aioit näillä vaihtaa takausmieheltä viinaa. Mutta vielä tässä viinat! Hyvä kun leipää saat... Korpraali Isolinnun täytyi nauraa. He molemmat olivat naurutaitoisia miehiä, naurun ja jutun taitavia. Kelpasi kuunnella, kun he vapaasti omin sanoin kertoilivat toisilleen viimeaikaisista kokemuksistaan. Heidän hampaansa kyllä pystyivät niihin, jotka olivat sortaneet käsityöläistä tahi työvekkulia. Tästä tuoreesta saapasjutusta huolimatta he pitivät toisistaan ja iloitsivat, että he molemmat, että monet ihmiset, olivat selviytyneet siksikin vähällä. Vaikutti siltä, että heitä ei olisi saanut hevillä uskomaan, että tässä maailmassa on ikävä ja paha olla. Heidän toiveikkuutensa ydin oli Isolinnun muistamassa sananparressa, että on sama kenen länkinaulan alla niitä täitä tappaa... Kaikki tämä ei estänyt korpraali Isolintua vielä Juhani Norpan lähtöhetkelläkin karvain mielin silmäilemästä tämän koipiin. Liian elävästi tuli hänen mieleensä pari potraa pulloa, jotka oli menetetty sen vuoksi, että piru riepoitti tuon vanhan kaverin sisään niin sopimattomaan aikaan. Niinpä hän valaisi parilla esimerkillä miten, sotarosvon, jollaiseen tämä tapaus oli verrattavissa, oli käynyt ja käypi... Mutta saapaspari, niin työvekkuli kuin niissä nyt seisoikin, teki huolettoman ja uljaan asennon ovensuussa ja katosi korpraali Isolinnun verstaasta ja jatkoi vaellustaan. * * * * * Työvelvollinen Juhani Norpalla ei niihin aikoihin ollut pysyväistä majaa. Suovankilasta päästyään hän oli palvellut jonkin aikaa eräässä huoltoportaassa, jossa häntä ei nähty mielellään. Suun soitollaan kolmen markan päiväpalkastaan, joka katkeroitti häntä, hän teki itsensä sietämättömäksi. Niinpä hänet oli lähetetty Hooteekoohon, täydennyskeskukseen, jossa hänestä ei myöskään pidetty. Olisi parempi saada moinen soturi mahdollisimman kauas, niin ettei hän sen erän perästä olisi heidän vaivoinaan. Siihen ilmenikin tilaisuus. Jossakin vallatulla alueella, Itä-Karjalan perukoilla, tarvittiin rakennusmiehiä. Juhani Norppa passitettiin sinne. Juhani Norppa murisi. Hän oli ollut siellä kerran ennen, rajan takana, ja siellä ei ollut käynyt häävistä. Mutta harmaa suovankila oli vielä tuoreemmassa muistissa. Ja niinpä Juhani tyytyi suun soitteluun ja nousi junaan. Yön pimeydessä, täpötäydessä rautatievaunussa torkkuen hän sitten ylitti rajan, jonka näkemisestä ja huomioimisesta hän oli joutunut kuokkimaan monta neliömetriä suota pelloksi. Mutta hän oli tehnyt sitä työtä myöskin vapaana miehenä. Hän oli raivannut korpea ja pystyttänyt niin sanotun kotilieden, joka häneltä oli kuitenkin otettu, vaikka autuaaksitekevä yksityisomistusoikeus olikin voimassa, niinä vuosina, joita sanottiin pulavuosiksi, vuosikymmen takaperin. Se oli ihmeellistä aikaa, joka ylen nopeasti näytti haihtuneen ihmisten mielestä. Maa ja maailma oli hukkumaisillaan viljaan ja tavaraan, ja siitä onnettomuudesta olisi tuskin selvitty, jollei olisi ryhdytty näihin ankaroihin parannuskeinoihin ja pantu suurta lihamyllyä pyörimään... Mutta Juhani Norppa ei unohtanut niitä aikoja koskaan. Pakkohuutokauppa vei hänen uutistalonsa Kuuselan ja kuolema vei hänen vaimonsa Aliinan ja hän itse alkoi nähdä maailman uudessa valossa... Nyt hän oli siis ylittänyt rajan, hyökännyt kertakaikkiaan. Sellainen hyökkäys oli vain vähän aikaa sitten ollut pahassa huudossa tässä maassa. Mutta sitten mieli muutettiin ja Juhani Norppa sai linnaa, kun näki rajan. Hänen olisi kai nähtävä se vieläkin, mutta suovankilan harmaa päiväjono oli liian tuoreessa muistissa, ja hän rauhoitti itseään sillä, ettei hän liikkunut valloitushommissa. Hänet oli kutsuttu rakentajaksi... Hän tirkisteli uteliaasti maata, jossa syyspäivä vaikeni vitkaan. Kauan sitten hän oli rähminyt täällä kivääreineen ties mitä mielessä. Suomen rotu oli täällä raivannut ja asunut. Se piti vapauttaa, maa ja kansa... Kuka oli vapaa? Pakkohuutokauppa oli vienyt häneltä Kuuselan, jonka hän oli omin käsin valloittanut kylmältä korvelta, itse vapaudestaan ja itsenäisyydestään kuulussa Kanta-Suomessa... Juhani Norppa ei nähnyt mitään asiaa päivän selvänä. Saksalainen savuke suupielessä kytien, yritellen oikoa olkapäitään ahdingossa hän alkoi puhua poikiemme seisomisesta Syvärillä ja Äänisen aaltojen vartioimisesta. Se kuulosti rienaukselta, moinen puhe sänkisestä naamasta. Ympärillä oli tylsiä ja unisia kasvoja ja tungoksessa turtuneita jäseniä. — Suomi on suuri, mutta yhä meillä on näin ahdasta, ja meillä on pieni luu purtavana ennenkuin ollaan Valkean meren rannalla... Niin Juhani Norppa matkusti Itä-Karjalaan ja saapui onnellisesti perille ja ilmoittautui asianomaisessa paikassa. Kävi ilmi, että hänestä piti tulla kirkonrakentaja. Se kirkko oli ollut jo tekeillä lähes vuoden, melkein siitä päivästä alkaen, kun tämä kaukainen paikkakunta oli valloitettu. Oli niin paljon tietoja siitä, kuinka bolshevikit olivat tehneet kirkoista teattereja. Mutta nyt piti tehtämän päinvastainen kepponen: teatteritalo muovailtaisiin kirkoksi. Tämä kostotuuma oli syntynyt jonkun sotapapin sielussa. Töitä oli tehty pikkuhiljaa, mutta nyt niihin piti saada vauhtia. Tänne oli komennettu arkkitehtejä ja rakennusmestareita ja taitavia työmiehiä kautta armeijan. Kirkosta piti tulla jotakin, jota kelpasi nähdä ja näyttää, jotakin erikoista. Rakennusaineena käytettiin yksinomaan Karjalan punaista honkaa. Tähän kirkonrakentajien valittuun joukkoon oli nyt eksynyt myöskin Juhani Norppa vain siksi, että eräässä hooteekoossa oli toivottu hänet niin pitkälle, että pippuri kasvoi. Mutta vähältä piti, ettei siitä kirkosta puuttunut Juhani Norpan piilun jälkiä. Vastaanottava kansliaherra näki tietysti papereista, mitä polkuja tulija oli vaeltanut, ja niin hän tuli ihmetelleeksi, että nytkö tänne jo passasi tulla... Siitä Juhani Norppa suuttui ja hänestä paisui pienoinen profeetta. Hän sanoi, että eräänä päivänä vielä kadutaan katkerasti, että tänne tultiin lähteneeksi peukaloimaan... Moisesta julkeudesta toimistoherra suuttui vuorostaan ja hetken aikaa oli jo kyseenalaista, kelpaisiko Juhani Norppa ollenkaan veistämään kirkkoa Karjalan punaisesta hongasta. Mutta sitten tuli paikalle upseeri, joka osasi lyödä asian leikiksi, ja Juhani Norppa puolestaan oli mies, joka nauroi mielellään, jonka mielestä kaikesta huolimatta kolmen markan työvekkulinakin oli hupainen elää. Niin hänestä tuli kirkonrakentaja. Hän puhui siitä paljon leikilliseksi tarkoitettua, puhui Suomen mahtavuuden ajasta, jolloin ensitöiksi nähtiin tärkeäksi rakentaa vallattuun maahan kirkko, ja komea kirkko, punaisesta hongasta. Hän ihmetteli, tulleeko se rakennetuksi kalliolle, niin että se kestää, kun tuulet tulevat ja sateet lankeavat... Itse asiassa hän oli melkoisen tyytyväinen työhönsä, sotaansa. Hän saapui mielellään työpaikalle lumisina, kylminä ja hämärinä talviaamuina. Kamiinat lämmittivät sopivasti suurta rakennusta, joka vähitellen alkoi saada kirkon kupoolimaisia, uljaita muotoja. Vasaran äänet kajahtelivat, sahat sirisivät ja höylät sihahtelivat. Juhani Norppa teki penkkejä. Eivät ne olekaan, jaarikoi hän, mitä hyvänsä penkkejä, joihin ihminen heittäypi huolettomasti takamuksilleen, vaan niihin istutaan nimenomaisessa tarkoituksessa saada mielelle ylennystä... Hän piti puutyöstä. Niinkuin tikka, sanoi hän. Hän tunsi epämääräistä hyvää mieltä saadessaan valmistaa käsillään jotakin, joka oli ja jäi. Sitäpaitsi tämä rakennus, joka päivä päivältä yhä selvemmin sukeutui esiin honkapuista, jotka vähän aikaa sitten olivat seisoneet Karjalan rämeen laidassa, tämä suuri, kajahteleva huone, herätteli hänen mielessään kaukaisia muistoja. Monet kulkuset olivat kilisseet talvisessa pimeydessä ja reenjalakset narisseet ja kirkossa oli ollut hieman kylmä, kun kamiinan hehku ei ollut ehtinyt sitä vielä lämmittää kaikkialta. Mutta kynttilät tuikkivat riemukkaasti ja papin ääni kajahteli puhuen Betlehemin piltistä ja asioista, joita ei voinut käsittää, mutta jotka olivat hyviä ja tarpeellisia. Ainakin isot ihmiset näyttivät olevan sitä mieltä ja vähäinen Norpan Juhani, isän suuri sarkatakki päällysvaatteenaan, heidän mukanaan. Se oli isien uskoa, joka sitten vähitellen oli kulunut hänen yltään kuin vaateparsi, jonka paha maailma oli riistänyt antamatta mitään turvallista ja lämmittävää tilalle... Juhani Norppa huomasi kaihoten muistelevansa mennyttä aikaa, kaukaista aikaa, jolloin hän saattoi istua kirkonpenkissä ajattelematta rikki repiviä asioita, että tämä oli muinaista taikuutta, jatkuvaisuuden lain voimassa pitämä museomainen muisto ajoilta, jolloin lentokone ei pörissyt ilkeästi ilmassa, eikä radio levittänyt lakkaamatonta äänenväkeään korvessakin asuvan ihmisen korvaan... Silloin nykyinen kolmen markan työvekkuli alkoi uudemman kerran jaaritella penkkiasioista. Epäilemättä hänelle luettaisiin ansioksi se seikka, että hän kolmen markan miehenäkin valmisti juhlavan penkin, jolle ihminen voi laskea takamuksensa, että pappi olisi tilaisuudessa pääsemään käsiksi hänen sieluunsa... Mutta iltaisin hän askarteli omissa puutöissään tässä samassa suuressa huoneessa penkkinsä ääressä. Puhdetyöt olivat silloin tulemassa muotiin armeijassa. Pahkoja kaiverrettiin, tuohta punottiin ja metallia taottiin ja taivutettiin. Vuolaista lastu oli omiaan laimentamaan kauheaa odotuksen aikaa. Nähtiin monia oudon koristeellisia töitä, joista syntyi epäilys, että sodan pahahenki oli jotenkin vääntänyt sen tekijän aivoja. Mutta Juhani Norppa oli synnynnäinen puutyöntekijä. Puuta purevan teräaseen ääni oli musiikkia hänen korvalleen. Hänen rasiansa ja lippaansa olivat yksinkertaista tavaraa, mutta niitä kelpasi katsella. Hän huomasi saavansa huomattavan lisän päiväpalkkaansa ja tuli ylen ahkeraksi. Hän höyläsi ja jaaritteli, että on sanottu, kuinka puhdetöillä vältetään monta kiusausta ja synnin tilaisuutta. Hän puolestaan ahertaa voidakseen lomallaan vajota pieniin synteihin, jotka maistuvat kolmen markan puhtaitten päivien jälkeen. Mutta toisinaan hän kuljeskeli ulkonakin ja teki huomioita maisemista ja rakennuksista ja paikkakunnan vähistä alkuasukkaista. Hän pistäytyi usein erääseen kylän liepeillä olevaan rappeutuneeseen tupaseen ja tuli siinä asuvan mummon ystäväksi. Hän olikin sitä mieltä, ettei se, joka ei ole hyvissä väleissä vanhojen naishenkilöitten kanssa, oikein menesty elämässään. — Juo tsaikkua, juo! — Ka, mikset juo tsaikkua? kehoitteli mummo, ja Juhani Norppa kyseli häneltä kyselemistään entisistä ajoista, kyseli mitä mummo tykkäsi suomalaisvallasta. Ja puolikuuro mummo vastaili viisaan varovaisesti, tavalla, josta ei tullut hullua hurskaammaksi. Norppa ajatteli lämpimin mielin, että tuo mummo oli Suomen rotua, ja aprikoi minkälainen hän mahtaisi olla siinä tapauksessa ja minkälainen mahtaisi Juhani Norppa olla, jos poikamme olisivat seisoneet Syvärillä jo satoja vuosia jatkuvasti, jos toinen Aadolfi ja kahdestoista Kaarle olisivat paremmin menestyneet meiningeissään. Mutta ehkäpä siinä tapauksessa mahtava Ruotsi olisi niellyt hiljaisesti sisäänsä Suomen rodun ja mummo ja Juhani puhuttelisivat toisiaan toisella kielelläkin... On täytynyt käydä niinkuin on käynyt. Nyt poikamme seisovat Syvärillä, mutta Juhani Norpasta se vaikutti myöhästyneeltä, jollakin tavalla seikkailumaiselta, epätodelliselta... Paitsi mummoa, hän löysi täältä myöskin nuoren Tatjanan, jonka ystäväksi ja lohduttajaksi hän änkäytyi menestyksellisesti. Tatjanan mies oli sodassa toisella puolella. Hän oli yksi maailman monista sotaleskistä, joka aivan hyvin voisi olla jo oikea kuolleen miehen leskikin. Ei ollut oikeastaan mitään ihmeellistä siinä, että hän kuunteli Juhani Norppaa ja taipui hänen tuumiinsa. Hän oli vaalea, yksinkertainen, hyväntahtoinen nainen ja Juhani oli häneen melkoisen mielistynyt. He molemmat kuitenkin tiesivät, että väliaikaista kaikki on vaan... Niin Juhani Norppa eleli ja järjesteli ja oli koko olemuksellaan, joskaan ei aina suullaan, sitä mieltä, että sotivassakin maailmassa oli hyvä elää. Tällainen kirkonrakennussota oli sentään toista kuin kytröttää kuopassa räjähdysten räiskeessä ja manata kerta toisensa jälkeen, että eipä, saatana soi, tuo vielä sattunut... Sillä hän tunsi sellaisenkin sodan maun. Eräänä kevättalven päivänä, aurinkoisena ja armaana, olivat sitten ensimmäiset kirkonmenot vastavalmistuneessa kirkossa. Monta pappia, sivilipappejakin ja muita korkeita herroja, kutsuvieraina Kanta-Suomesta saapuneita ja paikkakunnan alkuasukkaita, Karjalan kansaa. Upseerit ja lotat ja muu alempi sotaväki sekä kirkonrakentajat täyttivät lopun tyhjän tilan ääriään myöten. Punainen honka hohti uutuuttaan puhtaana ja pihkan terhakka haju tuoksahteli yli ihmistungoksen hajujen ja pappien ääni kajahteli lakilautojen pinnoista. He sanoivat, että tämä oli kallis hetki varsinkin Karjalan kansalle. Voimakkaampi veli oli tullut ja tuonut heille oikeuden vapaasti palvella Jumalaa ja pystyttänyt keskellä sodan pauhuja tämän temppelin. Sitä saatettiin sanoa Suomen armeijan uljaaksi puhdetyöksi ja epäilemättä se muistettaisiin suvusta sukuun. Siitä kerrottaisiin lapsille. Lehti oli kääntynyt, uusi aika alkanut Suomen rodulle... Työvelvollinen Juhani Norppa, joka istui omin käsin tekemässään penkissä, tunnusti mielessään, että tämä oli tosiaankin uskomaton teko, satukirjamainen, tämä, että pieni Suomi rakenteli kirkon kauas Itä-Karjalaan. Sen olisi pitänyt olla suuri hetki hänellekin, vanhalle Karjalan kävijälle, heimosoturille. Unelmat olivat täyttyneet. Mutta hänessä oli tapahtunut muutos sen jälkeen. Hän huomasi ajattelevansa, että paitsi kirkkoa ja pappia Karjalan kansa saa myöskin kymmenysmaksut ja suurin voittaja on puutavarayhtiö, joka pääsee runnaamaan Karjalan korvessa. Ehkäpä se noille tuolla sopi hyvinkin. He olivat ehkä voittajia, eivätkä vain luulleet olevansa, kun taasen yhteisellä kansalla jo vanhan Suomen puolella oli ollut yllin kyllin niitä puita, joiden juurelle kumartua viuluineen. Tahi he sitten tunsivat tämän suureksi hetkekseen vain siitä syystä, että olivat yhä poikasia, sillä asteella, minkä Juhani Norppa oli jo sivuuttanut... Heti juhlan jälkeen työvelvollinen Norppa pääsi lomalle. Hän jyryytti täpötäysissä junissa pitkät matkat ja saapui lopulta kaupunkiin, jossa hän oli ollut töissä sodan alkaessa ja jossa hänen vähät tavaransa yhä olivat eräällä ullakolla. Hänellä oli tässä kaupungissa myöskin sukulaisia ja tuttavia, joiden luona hän vieraili. He olivat Norpan mielestä muuttuneet. Suuri kaupankäynnin, hanaamisen henki näytti vallanneen ihmiset. Useampi harrasti sivutöikseen pienempää tai suurempaa, salaista keinottelua, joppausta ruokatavaralla ja. vaatetavaralla, tupakalla ja viinalla, millä tahansa, vieläpä sotilaitten puhdetöilläkin. Se oli henkeä. Joku selitti, että siihen oli pakko. Pelkällä palkalla oli vaikea tulla toimeen. Heidän välityksellään, puhdetyö- ja vanhoilla säästörahoilla, Juhani Norppa osti turkin, jonka hinta lähenteli entisiä mökin hintoja, vaikka myyjät ja välittäjät olivat tekevinään tuttavankauppaa. Niistä pienistä lysteistä, joista hän oli puhunut, tuli siis turkki. Juhani Norppa sanoi, ettei vanha muuta iloa tarvitsekaan kuin lämmintä. Hänen mielessään olivat monet kylmät kyydit autonlavoilla ja junavaunujen portailla. Toisekseen nyt oli kesä tulossa. Ehkäpä siis hänessäkin iti vain hanaamisen ja varastoimisen myyrämäinen henki... Hän pistäytyi myöskin maaseudulla, siellä, missä hän oli aikomaan esiintynyt uutisraivaajana, oman konnun miehenä. Hän oli sen jälkeen tuskin käynytkään siellä, koska jo epäonnistumisen ja suurten pettymysten maisema ja taustakin etoi hänen mieltään. Nyt hän kuunteli talonpoikain puheita korkeista veroista, lihanluovutuksista ja armeijaan otetuista hyvistä hevosista. Hän käveli hautausmaalla, jonka pitenevässä valkoisten ristien jonossa näkyi monta tuttua nimeä. Siellä he lepäsivät sankarivainajina nuo tavalliset miehet, ja nuoria leskiä käveli kujilla ja poikia ontui kainalosauvoineen, lyhyt sota takanaan ja pitkä elämä edessään. Juhani Norppa osti muutamia kiloja hintavaa voita ja palasi kaupunkiin. Loma alkoi jo lähestyä loppuaan, mutta vielä hän ehti mielikarvaudekseen tavata erään tuttavan, joka oli samoin lomalla. Hän kuului olevan saksalaisten töissä. Hän sanoi saavansa viisi markkaa jokaisesta tiilestä, jonka hän pisti paikoilleen muuraukseen. — Siitä sen tiedät, kehaisi hän, — että markkaluku on melkoinen päivää kohti... Juhani Torppa tiesi ja ymmärsi, että osat ja arvat näyttävät olevan monenlaiset. Siinä istui hänen ikäisensä mies, joka sai viisi markkaa muuraamaltaan tiileltä, Juhani Norpan saadessa kolme markkaa päivältä... Tosin hän oli pyrkinyt ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä ja nähnyt erään rajan, jonka takana hän ei luullut olevan mitään tekemistä. Mutta vertailu voisi olla samantapainen johonkin toiseenkin poikaan nähden, joka ryömi tulen alla... — Mutta sinä kai toivot, että sota ei loppuisi koskaan, että saksmanni aina muurauttaisi Lapinmaan tuntureilla... — Älähän nyt! puheli toinen leppoisasti. — Komealtahan se kuulostaa markkaluku tullessa, mutta komea se on myöskin mennessä. Sinä et sitä oikein käsitä sinne ruunun leivän ääreen... — Niin, sanoi Juhani Norppa, — ehkäpä se ei ole sen kummempaa kuin rauhankaan aikana: joku saa markkasia ja joku menettää entisetkin ja joku kallistaa päänsä ja antaa henkensä... Mutta sisimmässään hän oli tyytymätön ja sai paljon vettä puhemyllyynsä. Viimeisenä lomapäivänään hän tapasi kadulla vanhan tuttavansa korpraali Korpin, joka käveli rahatonna ja kohmeloisena. Hän, entisessä Euroopassakin huoleton poika, kuulosti nyt sotivassa maailmassa elävän kuin viimeistä päivää. Norppa tarjosi hänelle ryypyt, kehaisten, että hänellä vielä on, vaikka hän olikin vain kolmen markan työvekkuli. Sitten hän tuli nähneeksi Korpin jaloissa vahvat saappaat ja ehdotti, että he vaihtaisivat kenkiä. Hänen saappaansa olivat nimittäin jo kuluneet talven käytöstä ja kun hän kulki työvelvollisen nimellä, niin vaihdolle varastoissa voitaisiin tekaista esteitä. Korppi taasen saisi vaihdetuksi jalkineensa minä päivänä tahansa. Korpraali, aina aulis ja huoleton mies, suostui mielellään, varsinkin nyt, kun tarjotut ryypyt lämmittivät hänen mieltään. Niinpä saappaat jälleen vaihtoivat jalkoja kuppilan pöydän ääressä, jossa he istuivat. Sitten miehet erosivat. Työvelvollinen Juhani Norppa tunsi saaneensa jotakin hyvitystä ainoan viinatilkkasensa menetyksestä ja lähti astumaan pitkin katuja, jossa vesi jo pisaroi ja kevät enteili. Hänen oli noustava junaan. Hän oli hyvällä mielellä, kuten aina matkojen ja muutosten edellä. Kolmen markan työvelvollisuuskaan ei voi kestää ikuisesti. Kukapa tietää, jos kohtalolla on hänenkin varalleen jotakin viiden markan tiileen verrattavaa... Niin hän katosi, ja korpraali Einari Korppi, rahaton lomalainen, istui kuppilan pöydän ääressä ja tömisteli vereksillä saappaillaan tahtia sähkögramofonin musiikkiin. Kärsineen ja kärsimättömän näköinen ravintolanemäntä silmäili häntä vihaisesti. — Minä lähden, täti kulta, sanoi korpraali. — Vain vähän kärsivällisyyttä. Meikäläinen olisi tietysti sopivin ja joutilain henkilö sankarihautaan. Siellä sitä menisi täydestä, mutta aion sen kohtalon kaikella muotoa kiertää... Kyllikseen soiteltuaan korpraali Korppi tosiaankin nousi ja lähti. 6. Ellei korpraali Korppi vereksine saappaineen, jotka olivat kärsineet ja kolhiutuneet kirkonrakennustyömaalla ja saaneet työvelvollisen kirveestä sipaisun, joka oli melkein puhkaissut vasemman saappaan syrjän, ellei Korppi olisi pysähtynyt latailemaan piippuaan juuri siihen kadunkulmaan, niin mikä tietää minkälaista olisi ollut siitä eteenpäin... Nyt kävi näin. Tuuleskeli ja piippu ei ottanut hevillä syttyäkseen. Korppi syventyi omaan tuherrukseensa ja havahtui sotaherran ääneen: — No, korpraali, onko se piippu enemmän kuin koko maailma kaikkine kapteeneineen ja sotineen? Korpraali Korppi nosti silmänsä ja avasi suunsa ja näki edessään erään Nenäsen mustanpuhuvat ja kirkkaat kasvot. — Mutta sehän on Korppi! — Ja siinähän on Nenänen, ja täytenä kapteenina! — Niin, lintuseni, mikä kohtaus! He kättelivät rakkaasti. Sillä he olivat olleet aseveljiä jo muinaiselta tuntuvassa talvisessa sodassa. He olivat yhteistuumin olleet matalana ja piru ties mitä kaikkea. Nenänen, joka jo haisi viinalle kuin rankkitynnöri, pisti kätensä Korpin kainaloon ja kuljetti häntä mukanaan. Hän hommasi juomia, joihin he molemmat olivat hyvin perehtyneitä. Mitäpä he muutakaan ymmärsivät. Olivathan aseveljet tavanneet toisensa... He kävivät monissa paikoissa ja kohtasivat monia uusia ihmisiä ja uusia laseja ja uusia juomia. Korppi myi kellonsa saadakseen rahaa. Koko elämä meni jonninjoutavaksi törinäksi. Lopulta Korppi ei enää tiennyt, mihin hän oli kulkeutunut ja kenen kanssa hän oli tekemisissä. Hän oli auttamattomasti, niinkuin sanotaan, tunnelissa. Joku korea mies nyki häntä kyynärpäästä, että eiköhän se ole parasta, että korpraalikin lähtee... Ja Korppi oli taipuvainen ja hyvällä päällä. Hän nousi ja lähti. Avoimesta ovesta lankesi vähän valoa sotapimeälle kadulle. Ja siinä valossa Korpin hämärä silmä eroitti komean ketun ja ketunnahkan takaa naisen kasvot. — Tprty, tprty! äänteli korpraali Korppi täynnä ystävällisyyttä. Ovi sulkeutui ja valo katosi, kettu katosi, naiskasvot katosivat. Oli vain sotapimeys. Mutta samassa oli paikalla myöskin poliisi. — Sotamies, antakaa ihmisten kulkea rauhassa! — Kuinka? ällisteli Korppi. — Kuinka voi esiintyä ystävällisemmin? Kuulkaa: tprty, tprty... Mutta samassa hän jostain syystä töräköityi armottomaksi hakkapeliitaksi. — Sitäpaitsi, sotakoirilla ei ole tässä mitään tekemistä! — Se nähdään! Meillä on paikka, jossa voi levätä ja rauhoittua... Sillä hetkellä kettu ja naiskasvot olivat jälleen lähellä, vaikka pimeyden peitossa. — Kuulkaa! kuului sointuva, naurahtava ääni. — Minusta sotamies esiintyi, kuinka nyt sanoisin, hyvin, hyvin kodikkaasti. Sitenhän sanotaan vasikalle, eikö totta? Se on suloinen olento vihreillä laitumilla. Emmekö nyt kaikki voisi erota ystävinä, nyt kun pääsiäisjuhlakin on lähellä? — Kernaasti, hyvä rouva! Mutta tämä sotamies on siinä tilassa, että hän tuskin voi kulkea... — Rouva, soperteli korpraali Korppi. — Rouva, me olemme nyt tekemisissä ylen innostuneen juopuneitten taluttajan kanssa... — Sehän kuulostaa Srinbergiltä, sanoi kettunainen. Ravintolan ovi avautui ja vähän valoa häilähti jälleen kadulle. — Mutta sehän on sukulaispoika! huudahti nainen. — Herra konstaapeli, minä otan hänet liuostaan! Oletteko niin ystävällinen, että toimitatte meille ajurin... Poliisi nosti kätensä lakin reunaan kohteliaana ja kummissaan. Epäilemättä hän tiesi jotakin kettunaisesta ja ihmetteli moista esiintymistä. Mutta korpraali Korppi ei tuntenut ketään. Hän eli omassa sekasortoisessa ja unenomaisessa rohtomaailmassaan. Hän ei olisi tuntenut isää eikä äitiä. Hän mutisi: — Olette liian ystävällinen, rouva.. Ja hetken kuluttua: — Mutta täti! Mikä päähänpisto! Nainen nauroi mielellään. — Se tämä on! Mutta enhän voi heittää teitä noin. Vai voisinko? Korpraali Korppi näytti vajonneen syviin ajatuksiin, kädet nyt jo auki reuhottavan päällystakin taskuissa. Vaikka korea mieshenkilö oli sen äskettäin huolellisesti napittanut toimittaessaan häntä ulos. Ajuri saapui ja korpraali kompuroi rattaille ja nainen nousi hänen viereensä. Juoksevan hevosen askeleet alkoivat jymistä pimeillä kaduilla. Korpraali näytti nukahtaneen. Välillä hän heräsi, sai tarmon puuskan ja huusi: — Ajuri, kääntäkää! Sitten hän riiteli läsnäolemattomien henkilöitten kanssa ja nukahti jälleen. Mutta kun rattaat pysähtyivät, laskeutui hän vallan ketterästi alas, suoristautui, löi kantapäät yhteen ja nosti käden päähineeseen: — Hyvää yötä, rouva! — Eihän toki! sanoi nainen. — Ei se niin ollut! Hän maksoi ajurille ja sanoi selitykseksi: — Näiden maalaisserkkujen kanssa on toisinaan ihmeellistä... Ajuri mutisi jotakin viiksiensä kätköistä ja maiskautti hevosensa liikkeelle. — Meidän on kai aika mennä lepäämään, sanoi nainen korpraalille, joka nyt oli vaitelias ja kuuliainen. Niin Korppi, tunnelissa kulkien, astui sisälle erääseen taloon. * * * * * Kun korpraali Korppi heräsi, niin hän huomasi lepäävänsä pehmoisella ja valkoisella vuoteella takki ja saappaat riisuttuina, mutta housut jalassa. Ensimmäinen huomio oli, että hänen sarkahousunköltöksensä näyttivät lakanan valkeutta vasten ruokottomilta. Päässä humisi ja suuta kuivasi. Tuntui siltä, että siitä on tullut kivitaskun suu. Korpraali kääntyi kyljelleen, näki yöpöydällä vesikarahvin ja ojensi oitis kätensä ja joi ahnaasti. Se virkisti. Oli jo epäilemättä täysi päivä, vaikka huoneessa vallitsikin miellyttävä hämärä alaslaskettujen verhojen vuoksi. Huone oli ylen hieno. Kiiltäviä pintoja, muhkeata nahkaa, tauluja seinillä. Korpraali Korppi kirosi hiljaa ja ihmetteli, että mahtoiko hän olla toinen Jeppe Niilonpoika. Mutta hänen tuolinselkämyksellä riippuvassa takissaan ei ollut edes kenraalin punoksia, vaan yhä ikuiset, kiemuraiset ja nuhrautuneet korpraalinnauhat. Hän muisti jotakin: pahuksen Nenä-Veikko! Mihin lienee kuljettanut... Mutta koko kapteeni oli haihtunut usvaksi, eikä muisti saanut mitään kiinnekohtaa... Hän nousi ja riipaisi akkunaverhon ylös. Tosiaankin: kylläpä kelpasi! Tämä oli tosiaankin huone korsun ja kämpän ja parakin jälkeen. Paljaat jalat vaipuivat nilkkoja myöten mattoon. Akkunasta näkyi pihamaa puineen ja pensaineen, näkyi hieman töhryistä keväistä lunta, auringon paisteessa kimmeltävää. Tupakkapöydällä oli savukkeita ja Sikaareja ja myöskin piipputupakkaa. Hän täytti nysänsä ja heittäytyi tuoliin, johon vajosi säikähdyttävän syvälle. Mitäpäs tässä! Nousepas, Korppi, olemaan! Tuo kaverien aamuherätys sopi tähän erinomaisesti... Ovelle koputettiin. — Sisään, tehkää hyvin! Näkyviin tuli nainen, ei enää vallan nuori, hyvin hoidettu herrasnainen. Puku oli sininen ja silmät hyvin siniset, hymyilevät. — Huomenta! Miltä nyt tuntuu? Korpraali Korppi nousi tuolistaan ja kumarsi. — Kiitos, mukiinmenevältä. Olen vain vähän ihmeissäni. En suinkaan minä ole ollut mahdottomasti ihmisten vaivana? — Ei erittäin, mikäli tiedän... — Oikeastaan minun pitäisi tehdä tuo kuuluisa kysymys: missä minä olen? Naista näytti huvittavan. Hän oli tullut lähemmäksi ja Korppi näki entistä selvemmin, että mikään tytönheilakka hän ei suinkaan ollut. — Missä teidän sitten suunnitelmienne mukaan pitäisi olla? — Suunnitelmieni? kertasi Korppi ja päätti puhua suorasukaisesti, repäisevästä. Ehkä tämä rehevä nainen, epäilemättä hänen emäntänsä, siitä piti. Hän huitaisi kädellään. — Ei mitään piirustuksia! Mutta entisten vähäisten kokemusteni mukaan minun olisi pitänyt herätä aivan toisenlaisessa paikassa. Mikä herääminen! Esimerkiksi tämä matto jalkojen alla. Siinähän pitäisi olla kova sementtilattia, eikä vallan kuiva eikä puhdaskaan. Herättyä janottaa, että kita on haljeta. Saat karjua ja potkia ovea ja ehkä sinulle lopulta tuivataan vettä ruosteisella törpöllä... Nainen ei hymyillyt. Hän katsoi Korppia vakavasti. — Niinkö! Teillä oli siis onnea tällä kertaa... — Epäilemättä, mutta tällainen ympyröitten rikkominen tekee levottomaksi, avuttomaksi... — Pieni levottomuus tekee hyvää kaiken jälkeen. Olitte eilen ihan juovuksissa... — Sikana, tunnusti korpraali Korppi avomielisestä. — Mutta minähän aivan unohdan! Nainen neuvoi hänelle pesuhuoneen ja poistui. Posliini hohti. Epäilemättä tämä oli uljas talo ja tuo oli uljas mummo, parempia, parempiosaisia mummoja. Korpraali Korpin päähän vinttaili sellaista ajatusta, että kun nyt osaisi olla, niin parhaimman onnen käsittäisi... Hän peseytyi huolellisesti ja oli vähän tyytymätön nuhruiseen pukuunsa. Mutta ehkä se sopi hyvinkin emännän silmään, ehkä hän halusi tutustua rintamarenttuun... Ja näissä housuissa, tässä nutussa korpraali Korppi osasi olla... Häntä pyydettiin kahville. Siro palveleva henki loi vieraaseen uteliaan katseen. Mutta korpraalin uljuus oli horjumaton. Oletpa taasen noussut olemaan, oi, mustalintu, tuumiskeli hän. Heleä liina ja heleitä kukkia ja oikeata kahvia. Niin, tämä oli totta jumalauta, toimeentuleva ja eteensäkatsova mummo! Kahvia keväällä yhdeksäntoista sataa neljäkymmentä kolme! Sitäpaitsi korpraali Korpin kupin vieressä oli pikari konjakkia. — Rohdoksi, sanoi rouva. — Ajattelin, että se tekee teille nyt hyvää. Mutta enemmän tuota ja miten uljas soturi tahansa tulee perinpohjin lyödyksi, niinkuin eilenkin nähtiin... — Niin, huokasi Korppi, — epäilemättä se eilenkin nähtiin... — Mutta luvatkaa sitten tuollaiset unohtaa pitkiksi ajoiksi. — Toistaiseksi, sanoi Korppi, — se lankeaa luontojaan. Taskusta löytyi vain rypistynyt viitonen. Se asevelihenki oli eilen niin korkealla... — Ettekö voi sitten olla ilman muuten kuin pakosta? — Ei ole tullut koskaan yritetyksi. Ei ole ollut mitään piirustuksia. Ehkä se kävisi laatuun... Mutta sanokaa nyt, hyvä rouva, miten minä olen täällä? Nainen katsoi korpraalia kysyen ja moittien. — Te ette siis muista? Näin se kävi. Oli vähän ikävää. Kävelin valtakatua ja pimeydessä kopisivat naisten puukengät ja muukalaisten paksut anturat. Ajattelin asioita, jotka ovat olleet. Entiset ajat loistelivat kuin samanaikaiset valaistut näyteakkunat. Nyt pimeys ja kopiseva kulku pimeydessä. Mihin? Tuli jollain tavoin haikea olo, ajatus, että lohduttakaa minun kansaani... Kevätkin oli käsissä, pääsiäinen lähestymässä, tuhansia muistoja tuova... Sitten kuljin avautuvan oven ohitse ja kuulin äänen, miten se nyt oli: tprty, tprty... Eikö niin sanota vasikalle? Lapsuudenaikaisia, maalaisia muistoja tulvahti mieleeni. Näin vilaukselta kasvonnekin, korpraali, ja ne näyttivät minusta, kuinka nyt sanoisin, kauheilta ja viattomilta. Olisin ehkä jatkanut matkaani, mutta samassa te jouduitte selkkaukseen poliisin kanssa. Ja silloin minun tuli teitä sääli, yhtä harhailijaa pahassa, sotivassa maailmassa. Eikö tässä ollut tilaisuus pieneen keväiseen pääsiäislahjaan sotilaalle, maan puolustajalle... Tein pikaisen päätöksen ja otin teidät huostaani... Korpraali Korppi oli melkein hämillään. — Se oli sangen ripeää ja urhoollista. Se oli hyvä lahja, ainutlaatuinen. Kiitän teitä, rouva... — Katsokaapas, tämä sotapimeys antaa rohkeutta. Ja sitten olen aina mielelläni suonut, että ihmisillä olisi puheenaiheita... — Tuo mielipide oli korpraali Korpille otollinen. Herra on hullujen holhooja... — Kas niin! Siinähän se tuli: te olette Korppi. Minä olen rouva Risu, leski, talonomistaja ja kauppias... Nimi oli korvakuulolta tuttu Korpille: kauppaliike, monta taloa kaupungissa, ehkä maaseudullakin, ainakin huvila. Kaupungin äveriäitä, mutta näköjään elävä ihminen, jolla ei ollut mitään pientä muutosta, seikkailua vastaan... He keskustelivat edelleen. Kävi ilmi, että korpraali Korppi oli lomalla, jota oli jäljellä vielä parisen päivää. — Mutta silloinhan te joudutte matkustamaan pitkänäperjantaina. Miten teidän lomanne on järjestetty? — Se sopii minulle paremmin kuin monelle muulle, sillä minulla ei ole kotia eikä kontua, ei liioin omaisiakaan. Kaikki on aina mukana... — Silloinhan te jäätte minun vieraakseni lomanne loppuajaksi. Se on selvää. Korpraali Korppi sanoi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Mutta ehkä hänestä oli liiaksi vaivaa. Päinvastoin. Oli suuri ilo kestitä vähän tuntematonta sotilasta, eikä enää niin tuntematontakaan. * * * * * Siten tutustuivat rouva Risu ja korpraali Korppi. Loman loppu kului kohtalaisen hyvin. He kävivät kerran teatterissakin, kävelivät kerran pimenevällä kadulla, juttelivat kodikkaasti ruoka- ja kahvipöydässä. Korpraali nukkui ruhtinaallisessa vuoteessa ja istuskeli säikähdyttävän vajottavilla tuoleilla lataillen käyrää piippuaan ja toivoen, että kaverit korvessa voisivat nähdä hänen uskomattoman elämänsä. Hänen ryhtinsä oli huoleton ja horjumaton siron palvelevan hengen uteliaitten silmäysten alla. Välistä emäntä ja vieras tarkkailivat toisiaan salaisesti huvittuneina, arvaillen toistensa ajatuksia ja aikeita. Korpraali Korpin levoton mieli ehti jo kuitenkin tuntea ikävääkin. Oli liian yksitoikkoisen komeaa ja siistiä, väsyttävän mukavaa. Itse emäntäkin vaikutti silloin vastenmieliseltä, äiläkän valkealta, sienimäiseltä, tympeästi hajuvesiltä lemuavalta ja toisen ihmisen sisään tunkevalta. Viinaryyppyä se ei antanut ja Korpin rakkaalle piipulle se nyrpisti nenäänsä. Omituisia pääsiäislahjoja se antoi ja kumman paketin se oli samalla itsekin saanut... Korppi tunsi itsensä ikäänkuin tyrmästä päästetyksi, oli vapautunut ja mielissään, kun lähtöaika tuli. Rouva saattoi hänet asemalle, komeana, suuren tyylin ihmisenä, äidin kaltaisena. Hän sanoi olevansa vakuutettu, ettei kadota vielä kokonaan, arestilaistaan. Korppi työntyi junaan kupeva reppu hartioillaan. Siinä oli hyvät eväät ja monenlaisia lahjoja. Veturi alkoi puuskuttaa. Pyörät pyörivät. He huiskuttivat toisilleen, komea rouva laiturilla ja hieman nukkavieru korpraali vaunun portailla. Junanmuuttoasemalla Korppi yhdytti pari sotamiestä, jotka alakuloisina ryyppäillen vertailivat viimeisiä yösijojaan. Toinen oli ollut Oulun putkassa, toinen Kajaanin. Toisessa oli makuupaikkana vain kova sementtilattia ja siinä korttelin verran kaikenlaista märkyyttä. Pikkuinen akkuna oli katon rajassa ja luukku ovessa. Mutta toisen kaupungin putkassa oli oikein lavitsa, yksinkertainen, mutta oikea lavitsa, sekä kohtalaisen kokoinen akkuna. Toinen sotamies kuunteli synkeänä tätä kuvausta ja päätti: — Minä en mene koskaan lomalle Ouluun! — Älä mene! vakuutti toinen. — Mene Kajaaniin tai Iisalmeen: siellä on parempi putka... Tämän keskustelun kuultuaan korpraali Korppi tunsi olevansa tyytyväinen. Hän ymmärsi olleensa ihminen, joka ei ole vaeltanut tavallista tietä. Se oli sentään ollut onnellinen ja komea herääminen, muistettava pääsiäislahja. * * * * * Kevät oli aloittanut suuren hyökkäyksensä valtavalla voimalla. Korpraali Korppi totesi sen pääteasemalla. Lomautuskeskuksessa sanottiin, että oli kyseenalaista lähtisivätkö lomalaisautot enää taipaleelle, sillä kelirikko alkoi olla käsissä. Kevät ei ollut menettänyt makuaan. Iltojen ja aamujen valkeus vivahti ihmeeseen, lintujen viserrys oli riemukasta, ja maanpinta tuntui mukavalta anturain alla talven lumen ja jään jälkeen. Olipa kuin korvikekupponenkin, tuo sota-ajan laimea juoma, olisi saanut osasensa kevään uudistavista voimista. Yksinpä sanomalehtikin kanttiinin pöydällä vaikutti tuoreelta, ikäänkuin siinä tosiaankin olisi uutisia kuten ennen muinoin. Kirjoitettiin suuresta keväthyökkäyksestä ja saatiin ihminen unohtamaan, että noin ne olivat kirjoittaneet jo monena, monena vuotena, saatiin ihminen helposti uskomaan, että nyt on kysymys asiasta, joka kertakaikkiaan lopettaa kaiken pitkäpiimäisen, talvisen, nykyiset kovat ajat... Korpraali Korppi oli levoton ja toimelias. Hänessä oli matkakuume. Liikkeelle, kohti korpea! Sinne oli kuitenkin mentävä. Rahattomalle ei ollut kuitenkaan isoa iloa näistä kylistä, eipä edes loman jatkoistakaan, joista kansa huhuili keväisen hyväuskoisena. Eivätkö lomalaisvaunut muka lähtisi? Hän yhdytti erään lähtöaikeissa olevan kuormavaunun ja pääsi siihen vänkärin paikalle. Entinen mies oli sairastunut ja joutunut sairaalaan. Pensa-asemalla pumppaili mies nestettä, joka ei kylläkään mittalaseissa välähdellyt niin kirkkaasti kuin menneinä rauhan päivinä, vaan paremminkin, kevätvesien karvaisena, pumppaili ja kertoili: — Nämä ovat minulle tuttuja kankaita: olen minä täällä siksi monta rotan paskaa syönyt... Se, joka tuntee erämaaseutujen kasarmikankaita ja ajattelee elämää siellä, hän ymmärtää kuulleensa sankaritarinan ja kertaa huoaten: — Niin, monta, monta rotanpaskaa on syöty... Mutta tänään, ensimmäisenä oikeana kevätpäivänä, ei tämänkään tarinan synkeys tehonnut. Korpraali Korppi ajatteli, että monta on syöty, mutta monta ei enää syödä! Kevät on tullut ja suuri keväthyökkäys, joka on tekevä uudeksi kaikki, on jo ovella... Tankki oli täynnä ja vaunu hyrähti liikkeelle. Matka oli alkanut Vienan suunnan keväisellä huoltotiellä. Kylä jäi taakse ja metsä alkoi. Pari tyttöä istui tien vieressä kaatuneen puun rungolla. Kyytiinkö? Ei! He huiskuttivat iloisesti. Hekin olivat kevätlintuja. — Eipä niitä siinä ole näkynyt, sanoi automies, — milloin lieneekään, ei sitten kuin entisessä Euroopassa... Sitten alettiin aavistaa, että keväinen tie ei aina ollut kevyt kulkea, ei mikään haavepolku. Jos kevät oli mielen keventänyt, niin tien se oli vienyt vallan pehmeäksi, melkein pohjattomaksi. Auto alkoi puurtaa mahaansa myöten liejussa. Kävi ymmärrettäväksi, miksi sitä joskus oli mainittu korkeilla sotilaallisilla arvonimillä. Siellä ja täällä näkyi jo kiinni juuttuneita, syrjään nykäistyjä, väsyneitä vaunuja. Pienen tienkorjaajajoukon havut ja ponnistukset näyttivät hukkuvan liejuun. Mutta aina vielä auton pyörät löysivät jotakin lujaa, josta raapaista, aina auto porhalsi eteenpäin huojuen ja keikkuen kuin vene myrskyssä, ryskyen, raskaasti huoaten ja huohottaen. Kertaakaan he eivät — tarttuneet vakavammin kiinni, mutta useamman kuin yhden kerran he saivat ojentaa sinkin kovaonniselle, lapioivalle ja hakkaavalle, tietä tukkivalle naapurille. Kevät oli tehnyt ihmeitä muutamassa päivässä ja näyttänyt valtavan voimansa. Toista vuorokautta sitten, kertoi ajuri, tästä oli tultu vielä keikkuen, tosin koloista tietä, mutta kuitenkin ajamalla ajaen. Nyt oli aina kärsä maassa, aina henki päällä, aina työ ja tuska ja ponnistus. Tuntui melkein uskomattomalta muistella, kuinka keveästi tästä joskus oli pyyhkäisty, silloin kun tässä oli tie... Aina kuitenkin pyörät pyörivät, aina mentiin eteenpäin. Mutta hirvittävän pitkiltä alkoivat jo tuntua edessä olevat penikulmat ja naurettavan vähäiseltä takana huojuva, keikkuva ja tärähtelevä tuhatkiloinen heinäkuorma. Enempää ei oltu uskallettu kuormittaa, sillä jotakin tällaista oli ajaja aavistanut. Kun kevätilta alkoi hämärtää, niin oli kuljettu kolmisen penikuormaa, raskasta penikuormaa, kuljettu tusinassa tunnissa. Ja edessä oli pahanlaatuinen neva. He pitivät parhaana yöpyä tienviereiseen taloon. Syönti, ensimmäiset kevätkalat, joita he saivat talosta, kuumaa korviketta, muistelmia viime sodasta, jolloin tämäkin talo tyhjennettiin ja vihollispartiot jo liikuskelivat näillä mailla. Unta avaran tuvan leveillä penkeillä, herääminen ja lähtö. He olivat toivoneet, että yökylmänen hieman hillitsisi liejun tahmeata valtaa. Mutta toiveet olivat turhia. Pieni mäennyppylä teetti jo lujasti töitä. Maata pois kärsän edestä, puuta pyörien alle, ja hoppa veti, veti kuin vetikin suurelle nevalle asti, jossa he juuttuivat uudelleen kiinni. Lapioimista ja hakkaamista, ahkeroita yrityksiä ja pyörien avutonta suhona pyörimistä. Lopulta käpälät jotenkuten töppäsivät ja he heiluivat ja huojuivat eteenpäin. Polttojiipee, jossa vaunun tankki täytettiin, ja sitten matka jatkui. Maantie oli kuin liejujoki, joka pärskyi ja aaltoili voimakkaan vaunun kulkiessa. Ei näkynyt enää liikkeellä muita ajoneuvoja ja se oli hyvä. Sivuuttaminen olisi usein ollut ylen pulmallista. Olipa kuitenkin kyytiin pyrkijöitä, pari siviiliukkoa, korpiukkoa, kirkonkylästä palaajaa, leipäkorttien hakijaa. He nousivat korkealle kuorman päälle ja riippuivat siellä köysistä kynsinhampain. Röykyttipä vaunu miten tahansa, niin siellä he vain pysyivät, tervesisuksiset miehet. He ajoivat kyytillä mieluummin kuin kävelivät tätä tietä, johon saapas upposi suuta myöten, ja mielipä jalka sitten solahtaa saappaasta ennemmin kuin kenkä nousta uuteen askeleeseen. Ja ravin takana metsissä ja nevoilla oli taasen valtavasti hyhmää ja lunta. He ajoivat aina eteenpäin, kunnes yhdyttivät suohon juuttuneen saksalaisen kolonnan, joka ei päässyt paikalta päkähtämään. Muukalaiset hakkasivat havuja ja pehersivät liejussa pienine pioneerilapioineen. Mutta tilanne näytti kertakaikkiaan niin toivottamalta, että oli parempi pistää tupakaksi ja ihmetellä, että mitähän isännät arvelevat näistä ulkosaroistaan! Ja on niillä pojilla , lapiokin, papin lapio: siunausmenot sillä saa toimeen sitten, kun vaunu lopullisesti vajoaa liejuun... Tie oli tukossa. Haikeasti paloivat vähät tupakat. Mutta sitten tuli näkyviin kolonnaa saattava saksalainen maastovaunu. Se tulla möyrysi mutkan takaa ja veti perässään tavallista vaunua, jonka se heitti, ja alkoi selvittää ruuhkaa. Se ajoi epäröimättä ojiin, pistäytyi metsäänkin, pyörähteli ketterästi, heittäen koukkuja ja nykien avuttomat liejusta. Se järjesti vaunut jonoon, kokonaiseksi junaksi, ja alkoi vetää äheltää. Ja taivahinen! Jono lähti kuin lähtikin liikkeelle, kun itse liejunherra vohlusi edellä, vohlusi mahanalus rattaita täynnä... Tie oli selvä ja vapaa. Suomalaisten vaunu porhalsi urhoollisesti eteenpäin ja selvisi kuin selvisikin siitäkin nikamasta omin avuin. Kopissa istujat pomppivat seiniin ja kattoon ja korpiukot, tervesisuksiset miehet, kiikkuivat kynsinhampain kuormaköysissä. Seuraava suo oli nielevä ja näännyttävä. Rattaat pyörähtivät monta turhaa kierrosta. Monta puuta oli hakattava, monen monta lapiollista liejuista maata nostettava toiseen paikkaan. Siinä meni aikaa ja tupakkaa. Siinä kirottiin ja väsyttiin. Puolikymmentä muuta vaunua rypi samassa suossa tahi kellotti hylättynä, elottomana kovakuoriaisena. Yö yllätti ja uusi päivä koitti ennenkuin he siitä suosta setvisivät ja vieläpä porhalsivat onnellisesti suontakaisen jyrkän mäen päätiekin. Siellä oli harmaa talo, ruokaa ja vähän vapaata lattiaa. Siinä, sammunut piipunnysä suupielessä, korpraali Korppi muisteli kaverilleen, kuinka ruhtinaallisesti hän oli asettunut yölevolle lomansa loppuaikoina ja miten syönyt syömällä. Nopeasti hoikentuneen repun evään tähteet olivat antaneet hänen puheistaan kaverillekin kouraantuntuvan ja mahantäyttävän todistuksen. Sieltä harmaan talon akkunasta oli komea katsella, kuinka edestäpäin tuleva kolonna lasketti mäkeä alas yhä pahemmaksi porkkautuneelle suolle ja tarttui liejuun kuin liisteriin. Ja sama kolonna rypi siinä suossa vielä sittenkin, kun he tovin levähdettyään jatkoivat matkaa. Se jatkui kilometri kilometrin jälkeen. Vaunu veti, lieju aaltoili. Tervesisuksiset korpiukot pudottautuivat johonkin ja lähtivät saapastelemaan erämaahan, joka oli vettä hulveisillaan. Vaunu veti, lieju aaltoili. Mutta sitten tuli pysäys. Vaunu ei vetänyt. Kävi ilmi, että siinä ei ollut mitään vikaa. Bensiini oli vain kertakaikkiaan lopussa. Tämä keväinen sotatie söi öljyä paljon enemmän kuin kohtuullista oli. Siinä sitä oltiin. Tie oli autio ja tyhjä. Vaunu kökötti avuttomana kuin tervaan takertunut kovakuoriainen. Muutama kirous, muutama pään raapaisu. Sitten viimeiset leivän kappaleet kerättiin pahvilaatikosta taskuihin ja viimeinen savuke katkaistiin. Eväitä oli vallan vähän. Korpraali Korpinkin lähtiessä niin kupeva reppu repsotti tyhjänä. Matka oli ollut pitkä, ja korpraali oli aina ollut sellainen, että hän muisti, kuinka kaverikin on hyvä mies... Ajuri lähti saapastelemaan eteenpäin. Siellä jossakin penikuorman päässä oli sotavankikomppanian leiri. Sieltä saisi ehkä jotakin apua, ehkä bensiiniä. Sinne hämärän toivon keitaaseen oli monta raskasta askelta, roiskahtavaa, molskahtavaa, nuljahtavaa, turskahtavaa askelta... Korpraali Korppi talsi kilometrin takaiseen torppaan. Siellä hän jyrsiskeli leivän tähteet, poltti savukkeen tumpin ja kuunteli mökin väen muistot viimeisestä sodasta. Tässä torpassakin oli ryssä jo majaillut ja elänyt sikaisesti... Tunnit kuluivat, tie, tuo liejuvirta, oli autio ja tyhjä. Tuntui uskomattomalta, että auto oli siitä joskus pyyhkäissyt kevyesti ja että siitä joskus kevyesti kuljettaisiin. Hirsilava siihen täytyisi panna... Näytti siltä, että sananlaskuissakin vakaiseksi ylistetyn maantien varrella voi joutua hyvin ikävään jamaan: ei ruokaa, ei tupakkaa, ei bensiiniä vaunuun, ja tie sellaista, että sitä ei kulje kuin kuret ja pirut... Korppi kävi alistuneena ja alakuloisena pitkäkseen torpan lattialle ja nukahti. Hän heräsi töytäykseen. Toveri kyykötti vieressä ja raplasi auki savukelaatikkoa. Tupakat sytytettiin ja kaveri kertoi, että hyvillä ja paljoilla puheilla hän oli saanut asiat luonnistumaan. Sekä savuja että bensiiniä hän oli saanut. Sotavankileiriltä oli juuri ollut lähdössä auto ja autollinen ryssiä tuota suohon juuttunutta kolonnaa auttamaan. Siihen kyytiin hän oli saanut lainaamansa pensatynnörin ja siinä hän tuli itse. Kyllä sekin vaunu kulki kun ryssät työnsivät... Nyt matkaan. Vaunu veti ja elo ja olo tuntui jälleen mukiinmenevältä. Et ollut enää ilman tupakkaa, et ainakaan naurettavasti erämaan armoilla keskellä maantietä, sotatietä, huoltotietä... Vaunu veti ja ryskytti ja oli välillä vetämättäkin. Senkin seitsemät kerrat oli lapioitava ja lyötävä puita tiehen, joka tuntui nielevän vaikka kaiken maailman kovan tavaran tulematta sen kantavammaksi. Muuan luutnantti ja vääpeli talsivat vastaan jalkapatikassa suuret reppukyttyrät hartioilla. He eivät olleet yhdyttäneet kyytiä. He olivat lomalle menossa. Pieni Golgatan tie... Lepohetki pienessä tienvieren torpassa. Vaimoihminen ja pieniä pellavapäitä. Mies sodassa ja kansa kuului kertovan ja juoruavan, että vaimo olisi liiaksi mielistynyt tiellä vaeltaviin muukalaisiin... Tietä ei ajeta ainoastaan ajopeleillä. Sitä myöten kulkee myöskin kohtalo... Matka jatkui. Vaunu rytkyi ja rapa roiskui. Mutta täällä ei enää vajottu akseleita myöten. Tämä ei enää ollutkaan vanhaa rauhanaikaista maantietä, vaan sotatietä, kivettyä, savettua, puhkeamatonta, varmaa. Parisen vuotta olivat työvelvolliset sen ääressä nojailleet lapioihinsa ja sotavangit laahustaneet ruskeissa sinelleissään. Mutta tien he olivat tehneet, vaikka ei olisi uskonut, tien, joka piti. Sitäpaitsi kevään suuri hyökkäys ei ollut täällä yhtä pitkälle kehittynyt kuin etelämpänä. Matka oli pitänyt kohti pohjoista. Täsmälleen neljän vuorokauden kuluttua he olivat määrän päässä. Sama tie ajaa hursaistiin tavallisesti puolessa vuorokaudessa. Nyt he tunsivat olevansa kaukaa tulleita... Kun he ajattelivat kestettyjä vaiheita ja vaivoja, niin perille tuotu tuhatkiloinen heinämytty näytti naurettavan, vähäiseltä. Mutta sodallahan on oma arvomittansa... Ja kun korpraaali Korppi toisekseen ajatteli taakse jäänyttä keväistä tietä, niin hän huokasi voitokkaasti: — Läpipä pääsimme! * * * * * Mutta korpraali Korppi ei suinkaan ollut vielä matkansa päässä. Hänen olopaikkansa koko sodan ajan oli ollut eräs hiljainen, ikäänkuin unohdettu kenttävartio tämän suuren huoltotien sivustassa. Sinne, Metsovaaraan, oli tästä pysähdyspaikasta matkaa runsas pari penikuormaa, jonkinlaista kinttupolun haamua metsässä ja soudettavaa vettä tahi talvisin tavallisesti umpeentuiskunnut suksenlatu. Sinne kulki tavallisesti muonakaravaani kerran viikossa, mutta näin kelirikon aikana ei edes sekään, kun kenttävartioon oli kelkottu pieni varasto rospuuton varalta. Puhelin sinne sentään oli ja Korppi ilmoitti oitis tulostaan esimiehelleen kenttävartion päällikölle luutnantti Purnulle. — Tervetuloa kotiin! kuului äreä ääni. — Pitäisihän tässä jokin siirtokin saada tehdä... Luutnantti oli kovettu shakkimies. Korppi sanoi kuitenkin katsastavansa, olisiko yökylmästä, että suksista olisi vähän apua. Hän vieraili tässä pienessä huoltokylässä, jossa palveli hänen velimiehensäkin, kersantti, ja lisäksi monta muuta hyvää, vanhaa tuttavaa, joiden parissa aika kyllä kului. Muiden arkisempien ihmisten ohella siellä oli ylikersantiksi ylennetty Paja-Vatula, jonka olkapäillä oli lennokas natsasarja kuin kurkiparvi, joka oli tukkinut tarkastavan everstin ärisevän suun karhakalla ilmoituksella, että hän kengittää hevosen vaikka suoralla raudalla, se ja se vieköön, joka sivutöinään piti kämppäkunnan hirvenlihassa, joi hevosen jalan voiteet ja noitui ylenmäärin ja joka oli vaikuttanut eri paikkakunnilla ja eri työpaikoissa ja ammateissa rauhan ja sodan maailmassa omien satunnaisten ilmoitustensa ja muiden tarkkojen yhteenlaskujen mukaan sata seitsemän vuotta. Mutta ennen kaikkea siellä liikuskeli salahkamaisen sukkelana vääpeli Lipotin, joka voitti Paja-Vatulan elämän kokemuksissa. Hän oli palvellut kahdeksantoista vuotta ammattisoturina ja lisäksi pari vuotta hotellin portieerina ja kivityömiehenä, viisi vuotta sirkuksessa, oli ollut merimies ja suurriistan pyytäjä ynnä muuta, niin että hänen oli laskettu toimineen eri ammateissa kokonaista sata kahdeksantoista vuotta. Ensimmäisen sotakesän syksynä Korppi muisti vääpeli Lipottimen olleen hyvin tyytymättömän siihen seikkaan, ettei Pietarin motti ottanut lauetakseen. Siellä olisi hänellä etuja valvottavana. Hänellä tai oikeastaan hänen vaimollaan oli siellä kaksikin taloa, sukuperintöä. Hän oli käynyt lakimiehen puheilla kaikkine papereineen, ja tämä oli sanonut, että asia on oikea ja suora. Hän tulee kyllä saamaan talot haltuunsa tahi ainakin tontit, sillä rakennuksillehan voi sodankäynnissä käydä niin ja näin. Asia oli kiistaton. Vain siinä tapauksessa, että taloja olisi käytetty venäläisen sotaväen majoitukseen, voisi juttu käydä mutkikkaaksi... He istuivat silloin ryypyn ääressä ja korpraali Korppi kysäisi: — Etkö kysynyt, saisiko siinä tapauksessa majoitusrahoja? Vääpeli ei ollut hoksannut kysyä. Nykyään Lipotin ei ollut enää yhtä innostunut Pietarin perinnöistään. Ensimmäisen kesän riemusotakin oli vaipunut muinaisuuteen. Mutta hänellä oli aina mielenkiintoista muisteltavaa hotelli- ja sirkusmaailmasta ja tropiikin viidakoista. Tässä pienessä huoltokylässä ei suinkaan ensi päivänä tullut ikävä. Siellä parveili lennokkaita, satumaisia soturihahmoja, ja vain tyhmää pilaa oli puhe, että tämän kylän väki oli kaikki kelkalla saunaan vedettävää... Mutta monta päivää ei korpraali Korpin aika ottanut täällä kuluakseen. Ei, ennemmin tuo ikuinen Metsovaaran kenttävartio. Sehän hänet kuitenkin perisi... Niinpä hän sitten eräänä varhaisena aamuhetkenä hiihteli tukikohtaansa kohti. Yöllä oli kylmänyt. Rakeiset lumentähteet rouskuivat ja sohisivat hänen suksiensa alla. Saappaissa oli niin sanotut hiihtokärjet. Hän ei ollut vaihtanut huonokuntoisia kenkiään huoltokylässä, jossa siihen ehkä olisi ollut tilaisuus. Siinä hänellä oli pieni kavaluus mielessä. Kun kenttävartiossa olisi oikein, oikein ikävää, tappavaa, niin hän voisi ehkä saada pienen vaihtokomennuksen sotatien varteen, muihin ihmisiin... Matka tulvan vallassa olevassa erämaassa oli väsyttävä ja hidas ja vähän vaarallinenkin, sillä hänen oli suksineen ylitettävä eräs vesistölinja. Mutta illan alkaessa sinertää tuli Metsovaaran tuttu, puoleksi maahan vajotettu hirsikämppä näkyviin. Oli mieluista heittää reppu selästään ja vettä turskavat saappaat jalastaan piisin rakkaassa hohteessa. Toverit ahdistelivat kysymyksillään, mutta korpraali Korppi oli väsynyt ja vähäpuheinen. Onneksi hän oli tuonut repussaan postia, johon kyselijät pian syventyivät. Niin eräs loma oli ohitse ja toisen odotus alkoi. * * * * * Mutta seuraavana päivänä korpraali Korppi jo istui luutnantti Purnun kanssa akkunapöydän ääressä, ahtaan akkunan, josta keväinen valo syöksyi sisään ja valaisi ruutulautaa ja mustia ja valkoisia nappuloita, joiden olemus ja vaikutus, shakkipelin pienoinen maailma, avautui ja oli vain heille kahdelle. Muille kenttävartion miehille se pysyi kätkettynä. Pelaajien hievahtamattomat, ajatuksiinsa jysähtäneet hahmot, heidän olonsa jossakin puunappulamaailmassa, saattoi herättää toisissa taikauskon sekaista pientä kummastelevaa kammoa ja harmia. Tuo ei ollut mitään ihmisten peliä! Pelaava ihminen äänteli sitä ja tätä, nauraa rähähteli, kiroili huonon kortin juostessa. Mutta nämä vain tolmottivat ja tuijottivat tiiman ja toisenkin. Se saattoi jo ihan etoa syrjäisen mieltä. Shakinpelaajien arvoitukselliset hahmot olivat ikäänkuin kiusana kiusan päällä. Sillä hievahtamatonta hiljaisuutta ja liikkumattomuutta oli heidän elämässään muutenkin jo yllinkyllin. Lähes kaksi vuotta samassa kenttävartiossa, samassa puoliksi maahan kaivetussa kämpässä. He olivat tulleet tänne joskus sodan ja ajan alussa ja jääneet tänne metsänpeittoon. Erämaata oli ympärillä laidattomasti. Eikä koskaan tapahtunut mitään. Aina vain erämaa ja erämaan rauha. Ei merkkiäkään vihollisesta koko aikana. Sillä mitä merkitsi vieras jälki jossakin rahkamättäässä, vieras laukaus, jolla ehkä partisaani pudotti riistaa, salamyhkäinen lentokoneen surina? Mitä se oli maailmansodassa, jossa tehtiin ennätysmotteja, jossa joka hetki tapahtui suuria... Kerran viikossa tuli muonakaravaani. Voimöykky, sokeripalaset, ratiseva vanikka ja tupakka todistivat, että he yhä kuuluivat sotivaan armeijaan. Sanomalehdet ja kirjeet olivat vanhoja. Mutta joka numerossahan kerrottiin pöhöisin kirjaimin hyökkäyksistä ja menestyksellisestä torjunnasta, eivätkä kirjeetkään olleet menettäneet makuaan viivähtäessään. Sitten olivat lomat joka neljäs kuukausi, etukäteen loistavat, uuden ajanlaskun luoneet lomat. Loma rikkoi erämaa- ja kämppäelämän ympyrän. Mutta se kului pian loppuun. Tuli paluu ja erämaa, entinen ja ikuinen kenttävartio nielaisi heidät ja koko muu maailma valtavine sotameininkeineen muuttui melkein uskomattomaksi, tarunomaiseksi asiaksi. Oli erämaa ja kämppä ja entiset tutut kasvot. Mitään ei tapahtunut. Puhelimen suriseva pirahdus oli jo suuri juttu. Metsämiehille — ja niitä olikin monta — oli elämä täällä aluksi ollut melkein luvatun maan elämää. He samoilivat korpia, pudottelivat lintuja, nylkivät oravia ja kaatoivat hirvenkin. Padassa porisi, pannussa pihisi ja lomamatkoilla käytiin kauppaa ja rikastuttiin linnuilla ja metsännahoilla. Mutta sitten riista loppui, kaikkosi kertakaikkiaan olemattomiin. Sai hiihtää päivän näkemättä hiiren hyppyä. Erämaa oli autio ja tyhjä. Oli vaikea kuvitella, että edes suuri sodan henki liikkui sen päällä. Oli yllinkyllin hiljaisuutta, liikahtamattomuutta. Nyt sitä oli kestänyt pian pari vuotta. Se on pian sanottu, mutta kun ajattelit, niin huoaten sanoit: pari vuotta... Kerran, vihreässä nuoruudessaan he olivat tänne saapuneet... Sen jälkeen ei ollut mitään tapahtunut ja tuskin tulisikaan tapahtumaan, miten pöhöisiksi sanomalehtien otsikot paisunevatkin... Tuli aika, jolloin heidän sotakohtalonsa sukeutui heidän mielissään mitä omituisimmaksi ja kaameudessaan verrattomaksi. He olisivat sen mielellään vaihtaneet toisiin sotakohtaloihin, joita ihmisjärki nykyään keksi. Temmattiin, esimerkiksi, ihmisiä kodeistaan, purjehdittiin toiselle laidalle maapalloa ja hyppäytettiin heidät kaulaa myöten mereen. Alapa sitten kahlata purskutella rannalle, josta ampua paahdettiin. Se oli maihinnousu. Tahi sinut pudotettiin lentokoneesta vieraaseen maahan selässä mytty räjähdysaineita, joilla sinun piti tehdä ilkeyttä särkien tärkeitä laitteita. Silloin esiinnyit laskuvarjojääkärinä. Ne eivät olleet hääviä kohtaloita. Mutta se sota oli parempi sen puolesta, että siinä oli liikettä, tapahtumaa, meininkiä. Se oli toista kuin tämä heidän sotansa, jossa vihollisen kanssa ei oltu jouduttu kertaakaan tekemisiin ja tuskin jouduttaisiinkaan. He vain olivat ja odottivat. Heidän herätyshuutonsa kuului: — Nousepas, kaverikin, olemaan! Mutta oleminen ei ollut helppoa. Parisen vuotta sama kenttävartio, entinen hiljaisuus, metsien ikuinen humina. Ennen pitkää oli ilmeistä, että täälläkin esitettiin sankaritarinaa. Tuli aikoja, jolloin he silmäilivät toisiaan pienin, kytevin epäluuloin. Oliko kaverissa jotakin kummallista? Miksi Lalli esimerkiksi kaverteli pahkaa, vuoli ja vuoli, kunnes se tirkkeni olemattomiin, eikä paheistakaan tuhkakuppia koskaan valmistunut? Ja Rouvi alkoi esiintyä sisumiehenä. Jos epäili, että sitä ja sitä ei tee kukaan, niin Rouvi piankin näytti sen mahdolliseksi itse teossa. Puolet parrastaan hän nyppi pois tongeilla, jotka löytyivät pikakiväärin puhdistusvälinelaukusta. Ja kokonaisen viikon hän oli syömättä ainoastaan näyttääkseen päättäväisyytensä voimaa... Ja mitä on ajateltava päällikön ja Korpin jokailtaisesta istunnosta lautansa ja nappuloittansa ääressä? Siinä ne tolmottavat ja tuijottavat ja siirtävät puupalikkaa niin varovaisesti kuin siinä olisi henkikulta. Ja samaan aikaan jossakin on käynnissä ennätyshyökkäys, maa tärisee, savuaa, tuprahtelee, repeilee, ja liha ja veri näyttää olevan halpaa... Voi melkein vihastua siitä, että nuo tuossa näyttävät niin onnistuneesti pakenevan ja lymyävän nykyaikaa puunappulamaailmaansa. Luutnantti Purnu on vakava mies, joka odottaa rauhaa palatakseen töihinsä ja perheensä pariin. Mutta Korppi on melkoinen veijari, joka kuvittelee ihmiskunnan sotivan nimenomaan siinä tarkoituksessa, että hänen elämänsä järjestyisi mielenkiintoisemmaksi. Ainakin hän niin sanoo. Mutta missään tapauksessa ei tuota shakkilaudan ääressä istuvaa uskoisi siksi maailmanlopun juopporentuksi, joka hän kuitenkin lomillaan on. Monet eivät sitä uskokaan, vaan luulevat hänen kerskailevan, kun hän joskus kertoo pullomääristä, jotka ovat menneet alas putouksesta... Silloin hän sipaisee ilmehikkäästi kurkkuaan ja rintaansa. Mutta korpielämänsä tämä periaatteellinen juoppo elää ylen kitsaasti — ja se ei näytä vaativan suuria ponnistuksia — voidakseen tehdä lomamatkoja ympäri maata. Hänen suuria näköalojaan ovat rikkaat lesket, mutta ennen kaikkea päähän menevät nesteet ja hän puhuu suurella asiantuntemuksella paikkakunnista, jossa niitä on paras ja otollisin nauttia... Hänen ansiotaan on, että tuo kaamea shakkipelikin saa lopulta melkein joka ainoa ilta inhimillisiä piirteitä. Luutnantti Purnu suhtautuu shakkipeliinkin ylen vakavasti, melkein kuin pappi asiaansa. Sitten tulee hetki, jolloin hän huomaa, että vastapelaajan nappulat ovat toisessa asemassa kuin mitä niiden pelin luonnollisen kulun mukaan pitäisi olla. Silloin saadaan vihdoinkin kaivattua ääntä. — Mutta miten sinun kuninkaasi tuolla on? Sehän oli sidottu! — Älä, älä! Mitenkä sinä kuninkaan sidot! Se on liikkuva. Mahtimiesten ei passaa jäädä vaarallisiin paikkoihin... — Varkain siirsit sitä! ärjyi Purnu. Usein kävi niin, että Purnu löi vihapäissään nappulat kasaan ja julisti, että moisen miehen kanssa ei pelistä ole mitään iloa. Mutta seuraavana iltana hän oli sen seikan unohtanut. Sitäpaitsi ei kenttävartiossa ole ketään muuta, jonka kanssa hän voisi vaeltaa ruutulaudan ja puunappuloitten maailmaan. Niinpä he sitten istuvat joka jumalan päivä hievahtamatta lautansa ääressä. Ja heidän hahmonsa ovat ikäänkuin kiusa kiusan päällä hiljaisen kenttävartion odottavassa maailmassa. Kenttävartion päällikkö oli siis shakkihullu, ja koska hän ei halunnut menettää pelitoveria päiväksikään ja sai samalla tilaisuuden rangaista tätä epävakavasta pelistä, niin hän ei päästänytkään korpraali Korppia saappaitten vaihtoon, kun tämä otti asian puheeksi. Hän tarttui puhelimen kampiin ja järjesti asian. Muonakaravaani toisi eheät saappaat ja veisi jälleen rikkinäiset. Sillävälin voisi Korppi käyttää luutnantin kumiteriä, jos tulisi kyseeseen yhteyspolulle lähtö. Niin saappaat sitten vaihtuivat eräänä päivänä. Korppi uusine jalkineineen jäi istumaan ruutulaudan ääreen Purnua vastapäätä, ja vanhat kengät vaelsivat karavaanin miehen selässä kohti uusia vaiheita. 7. Vanha saapaspari, kuluneena ja harmaana, luodin raapaisu varressa ja kirveen sipaisu syrjässä rumasti vimottaen, virui viikkokausia pienessä huoltokylässä hämärän varastohuoneen nurkassa. Eräänä päivänä ne kiskottiin sieltä esiin ja viskattiin auton lavalle, jossa ne toisten kaltaistensa kenkien ja muiden näköjään elämästä kyliänsä saaneitten varusteiden kanssa matkustivat vielä suurempaan varastoon, jossa ne joutuivat valtavaan rikkinäisten ja kovia kokeneitten saappaitten kasaan. Siinä ne viipyivät viikkoja, kunnes koko kasa eräänä päivänä lastattiin autoihin ja autoista junaan. Sitä vanhaa saapasparia riepoteltiin ja viskottiin monta kertaa, ennenkuin se lopulta suuressa jalkinekorjaamossa sai näkönsä jälkeen. Tahi ei suinkaan enää entistä näköään, koska mennyt on mennyttä. Puolipohjat, uudet anturat, olivat jonkinlaista kumikorviketta ja kantalaput koivupuuta. Oli jo marssittu niin pitkästi sotatietä, eikä päätä näkynyt, niin että jo epäiltiin, että tietä on enempi kuin nahkaa. Mutta kirveen jälki saappaan syrjässä suutaroitiin taitavasti kiinni ja huolellinen rasvaus kaunisti kengät hyvinkin mukiinmeneviksi. Sitten saapaspari joutui sen saman suuren varastohuoneen orrelle, josta se oli kerran joutunut lähtemään toiseen maailmansotaan ja uuden Euroopan luomiseen, vääpeli Soron silmän ja hyppysten ihastuessa niiden upouuteen muhkeuteen. Nyt vääpeli Soron kaltainen mies, entisissä voimissaan ja sieluntilassaan, olisi sylkäissyt, jos hänelle olisi esitetty saman saapasparin jalkaan vetoa. Mutta aika kuluttaa ihmistäkin, varsinkin niin sanottu suuri aika, saati sitten saapasta, jossa ihminen seisoo, marssii, kääntyilee, tanssii, potkaisee tiellä olevaa... Saapaspari riippui siis aikansa orrella odottaen seuraavaa jalkapariaan. Eräänä päivänä ne nykäistiin sieltä alas ja kuljetettiin suuren sotasairaalan varusvarastoon. Siellä ne riippuivat ja riippuivat jälleen orrella, kunnes sairaalasta toipumislomalle pääsevä nuori sotamies Matti Nokkanen veti ne jalkaansa, veti, monia muitakin saappaita koeteltuaan, epäröiden, tyytymättömänä, nokkaansa nyrpistellen ja kiroillen. Hän väitti armeijan pahimman laatuisen jalkahien löyhähtelevän saappaiden sisästä. Ja kantarautoihin, jotka vannehtivat puista kantalappua, hän ei ollenkaan mielistynyt. — Hevosenkengät kantapäissä! pilkkasi hän ja kirosi joka toiselle sanalle. — Kyllä tämä saisi jo loppua, kun ei akselilla ole edes kenkiä... Mutta varusmestari sanoi, että ne säväkät jatsarisaappaat ovat siellä missä jatsitkin, kaukana takanapäin. Niin sotamies Nokkasen oli lähdettävä lomalleen niissä saappaissa. Lähtöä tehdessään hän tömisteli raudoitetuilla kantapäillä lattiapalkkeja niinkuin olisi koetellut niiden kestävyyttä. Saapaspari oli jälleen saanut täytensä. Mutta aikaa siihen oli mennyt. Lehti oli sillä välin puhjennut ja kasvanut puihin, sipissyt suvituulessa, kellastunut ja karissut maahan, jota syksyn routa kouristeli. Ja lumi oli peittänyt karisseet lehdet. Mutta sota jatkui ja sotilaat saappaineen elivät kohtaloltaan. * * * * * Parin viikon kuluttua Matti. Nokkanen, sotamies hamasta lapsuudestaan, istui pilkkopimeän ja huuruavan kylmän rautatievaunun penkillä. Pyörät jyskivät tahdikkaasti ja vaunu tärisi. Ympärillä oli, kuten aina, samanlaisia harmaaseen sotamiessarkaan verhottuja olentoja, vaiteliaita, koska lomat ja komennukset olivat lopussa ja pääteasema lähestyi. Joku kuului syödä mutustelevan, joku sytytti savukkeen, joku kuului kiroavan laimeasti: jekuttaa... Matti Nokkanen ei tuntenut oloaan oikein terveeksi. Oli kuin kuumetta, oli kuin pientä vilua. Oli huonot oltavat tunteessa, että taaskaan ei ole tullut eletyksi parhaalla tavalla. Oli mielessä elävä muisto äidin kasvoista ja katseesta, salaisesti moittivasta. Niin, mutta kuitenkin oli ihminen, joka jaksoi ajatella hänestä hyvällä sydämellä... Maattuaan sairaalassa useita viikkoja lievän haavoittumisen jälkeen hän oli päässyt toipumislomalle. Ryypätyksikin oli tullut hyvien tovereitten kanssa. Olihan yritettävä iloita. Niinhän laulettiinkin, ettei meitä surulla ruokita... Olisi kai ollut enempikin sitä laatua, mutta varat olivat vähäiset. Kotiväen varojakin hänen oli sentään pitänyt saada niihin pieniin hummauksiin. Nyt se kaikki ikäänkuin sisäisesti leikkasi, kadutti. Miten sitten ihmisen olisi oltava? Ehkä se kaikki oli sanottuna ohjesäännöissä. Mutta ohjesäännöt tomuttuivat jossakin herrain hyllyillä, kuten ainakin kuolleet kappaleet. Sotamies taasen oli elävä ja hänelle tapahtui mitä sattui, jos hänet löysättiin asennosta ja päästettiin vähänkin väljälle... Sitten loma oli ohi juuri ennen joulua. Nyt jouluaattoiltana Matti Nokkanen istui junassa ja oli lähestymässä pääteasemaa, joka oli hänelle aivan uusi ja outo, niinkuin koko rintamanosa ja yksikkökin, johon hänet oli siirretty. Hänet oli lähetetty kokonaan toiselle suunnalle. Mutta se ei ollut pahinta. Sotamiehet ja montut erosivat vallan vähän toisistaan olkootpa missä tahansa. Pahinta oli, että hänellä ei ollut montakaan markkaa rahaa, eikä muruakaan tupakkaa. Hän seurasi silmillään halukkaasti pimeydessä palavien savukkeitten hehkuvia päitä. Kaikista pahinta oli kuitenkin elävä muisto äidin kasvoista ja katseesta, ihmisen, joka jaksoi ajatella hänestä hyvällä sydämellä... Ruumiissa, väljän päällystakin alla, oli kuumetta ja vilua. Mielen piilossa kyti hämärä, salamyhkäinen tunne, että jotakin pahaa tapahtuu... Juna pysähtyi ja sotamies Matti Nokkanen hoiperteli asemalle reppuineen. Siellä oli töhmeröistä lunta ja pimeyttä. Joku himmeä lyhty tuikutteli pimeydessä. Tämän lyhdyn alla hän kuuli heleän äänen: Matti, Matti! Sotamiehen sydän värähti. Joku siis tunsi hänet täälläkin, vieläpä nainen. Totisesti! Sehän oli Kaija, Kaija Holm, muisto muinaisilta ajoilta, jolloin ei ollut sotaa, ei raskaita saappaita, ei suurta päällystakkia, ei korsua, ei monttua, ei haavoja, ei täitä, ei pitkiä rupeamia, ei unettomia öitä... Tuossa hän nyt seisoi lyhdyn alla ja vaaleat, lihavahkot kasvot ja satumaiset hymykuopat näyttivät ihmeen tutuilta. Hän ojensi molemmat kätensä. — Matti! Siinähän sinä olet! Miten kauan siitä onkaan, kun olen nähnyt sinut... Niin, siitä oli tosiaankin kauan! Matti Nokkanen oli silloin ollut yhdeksäntoistavuotias, ja nyt hän oli kahdenkymmenen neljän. Puolikymmentä vuotta... Helppo sanoa, mutta siihen sisältyi paljon asioita: tappavan ikäviä parakkikankaita, korpea, sotaa, hetkiä, joita olisi luullut viimeisiksi, ensimmäiset humalat, ensimmäiset naiset, sairaus, haavoittuminen, sanalla sanoen nuoruus... — Miten sinä olet miehistynyt! ihasteli Kaija. Oliko hän siis päässyt kaikkien näiden vuosien ohi kuin varkain? Miten oli mahdollista, että nuo satumaiset hymykuopat olivat säilyneet entisellään? Sitten Matti Nokkanen huomasi, että hänen muinainen Kaijansa oli lottapuvussa, ja hän kylmentyi. Lotta oli sotilas ja kaikki sotilaallinen oli niin tympeän tuttua. Lieneepä hän ennenkin kuullut, että Kaija Holm oli lottana. Nyt hän sen näki ja aika alkoi saada jälleen oikeat mittasuhteensa. Hänen mieleensä muistui nykyaikainen sananparsi: kun lottaa rakastaa, niin tuntuu siltä kuin kunnanapua nauttisi... Mutta Kaija Holmilla viattomine hymykuoppineen ei näyttänyt olevan aavistustakaan tästä sotamieskatkeruudesta. Hän laverteli, että tietysti sinä, Matti, jäät nyt hetkiseksi tänne, vieraakseni... — Ei käy laatuun. Lait ja asetukset ovat kiivaat... — Mutta nythän on joulu. Kaikilla ihmisillä on vähän hyvää tahtoa. Huomenna päivällä lähtee kolonna, jossa voit hyvin jatkaa matkaa... Hän puhui puhumistaan, ehti välillä kysäistä senkin seitsemistä seikoista ja neuvoi Nokkasta menemään leimauttamaan komennustodistuksensa. Silloin hän voi nousta huomiseen päiväkolonnaan ilman muuta. Hän lupasi vartioida tavaroita sen aikaa. Ja sotamies Nokkanen jätti reppunsa siihen lyhtypylvään juurelle ja kävi leimauttamassa paperinsa. Jonot olivatkin lyhyet. Olihan jouluaattoilta ja kodin kynttilät syttyivät. Hän palasi ja tapasi Kaijan tepastelemassa lumessa. Tämä oli nyt keksinyt, että kantamukset voitiin hyvin heittää kanttiiniin huomista odottamaan. Hänen asumukselleen oli kappaleen matkaa. Matti antoi hänen touhuta. Ilmeisesti kohtalo oli tahtonut tästä jouluaatosta juuri tällaisen... He kävelivät käsikoukkua ja juttelivat vilkkaasti ja iloisesti. He olivat yhä nuoria. Sodan helteiset vuodet, nopeasti kypsentävät, vanhentavat häipyivät jotenkuten olemattomiin. Tuntui siltä, että aivan eilispäivänä he olivat kävelleet näin meren rannalla, syyskesän illan tummuessa... Tyttö painautui lähelle. — Minä olen muistanut sinua usein, sanoi hän. — Niin minäkin, sanoi poika. Se olikin totta. Hän oli monissa tilanteissa muistanut Kaijan, nuo satumaiset hymykuopat, yksinäisenä iltana vuotavassa parakissa, rintamalla painautuessaan hädissään lähelle maata, lomalla remuavassa seurassa, kun he kuvittelivat saavansa säkeneen iloa nuoruudestaan, jonka tunsivat valuvan kuin hiekan läpi käsien, keskellä humalaansa oli Matti Nokkanen muistanut joskus Kaijan ja käynyt oudon hiljaiseksi... Kaija asui siviilitalossa ja hänellä oli oma huoneensa. Hän näytti elävän hyvässä yhteisymmärryksessä talon rouvan kanssa, jolle hän esitti vieraansa vanhana tuttavana, oikeana rauhanajan tuttavana, kuten hän sanoi ikäänkuin olisi kysymys kahvista tahi muusta entisen Euroopan verrattomasta tavarasta. Hän onnistui vaikuttamaan huvittavalta. Heillä oli oikein mukavaa ja kodikasta. Pari kynttilää paloi. Ne toivat sotamiehen mieleen elävästi ajan, jolloin joulu oli suuri juhla, lapsuuden. Se oli tuossa kädenojentaman päässä ikäänkuin sotavuosien erämaapoutaa, joka oli kulkenut yli nuoruuden kuin kuivuus yli viljapellon, ikäänkuin näitä läpikahlattuja vuosia ei olisikaan... Taikamainen hymykuoppanen Kaijan poskella riiteli ne olemattomiin. Emännän tarjoama savuke maistui ylen mainiolta paaston jälkeen. — Eikö sinulla poloisella ole edes tupakkaakaan! säälitteli Kaija. — Ei mitään, sanoi Matti. — Köyhä poikariepu yksin maailmalla... Tyttö lupasi hänelle tupakkaa vielä evääksikin. Heillä oli hyvin rattoisaa. Ennen pitkää he syleilivät ja suutelivat ja koko paha maailma jäi unholaan. Sitä tuskallisempi oli herääminen todellisuuteen Matti Hokkaselle, sotamiehelle hamasta lapsuudestaan. Tyttö järjesteli vallattomia kiharoitaan ja hänen poskillaan leikkivät nuo viattomat hymykuoppaset. Hän näytti aikamoiselta veitikalta, joka on onnistunut kepposessaan. — Tiedätkö, minulla on mies! — Mies! ällisteli Matti Nokkanen. Hymykuopat tytön poskilta häipyivät. Hän ilmeisesti näki ja aavisti, että tämä tiedonanto koski kovasti poikaan. — Miksi sinä et sitä ennen sanonut? kysyi poika synkästi. — Enhän toki voinut. Ajattelin, että se häiritsisi sinua, meitä... En voinut mitenkään luopua sinusta, päästää sinua noin vain... Onnenhetki oli häipynyt. Maailma ja elämä oli jälleen saanut muotonsa, omituisen, oikukkaan, vääntyneen. Matti Nokkanen katseli tyttöä kuten aivan vierasta naista, kummastellen. Hän pudisti päätään. — Olet sinäkin omituinen otus! — Niin, kiirehti tyttö puhumaan, — en tiedä kuinka se oikein kävi. Hän oli hyvin kiltti poika ja hyvin nuori. Hän on nyt rintamalla. Hän on vänrikki... — Niin, tietysti pitää jonkin tähtipahasen kiilua, sanoi Matti Nokkanen. — Hyi, miten sinä nyt olet katkera! _Häntähän_ tässä on petetty, ei sinua... Mutta sotamies ajatteli, että myöskin häntä oli petetty. Miksei elämä ollut pyyhkinyt noita hymykuoppasia pois Kaijan poskilta, kuten kaikkea muutakin... — Pidän hänestäkin, puheli tyttö, — miehestäni, mutta millaista lienee... Heti kun näin sinut siellä lyhdyn alla, tiesin, etten voi päästää sinua noin vain menemään... — Vai akkaihminen olitkin! mutisi Matti Hokkanen. — Sinäkin voit olla mikä ihminen tahansa! sanoi Kaija Holm loukkautuneena ja onnettomana. — Hyvähän minä tarkoitin sinulle olla... Niin, miten voisi ihminen tietää, kuinka on elettävä? Ehkä se on sanottu ohjesäännössä, mutta ohjesääntö on unohtunut hyllylle... Samassa ovelle kolkutettiin kovasti, niin että talo tärähteli ja riehakas ääni huuteli avaamaan. Kaija pelästyi. — Se on Lauri, mieheni! Hän on sittenkin saanut viime tingassa lomaa. Mitä nyt tehdään? — Mistä minä tiedän! Mutta ehkäpä hän on hyvinkin vapaamielinen henkilö... Tyyneydestään huolimatta Matti Nokkanen oli hyvin neuvoton. Tilanne oli hänelle aivan uusi ja ennen tuntematon. — Peto se on, jos pääsee selville... Myöskin talon rouva ilmestyi paikalle koreassa yökoltussaan ja kiireisiä neuvotteluja ja järjestelyjä tapahtui. Matti Nokkanen ei oikein päässyt selville, että kumman rouvan serkku tahi muu sukulainen hänen nyt piti olla. Joka tapauksessa hänen vierashuoneensa muuttui Kaijan kamarista muualle. Ovi jytisi entistä kovemmin ja huutava ääni kävi kärsimättömäksi. Vihdoinkin oltiin valmiita avaamaan. Matti Nokkanen kuunteli allapäin, kuinka riemukkaan julkeasti tuo vieras tulija tervehti Kaijaa. Hän, kookas nuorukainen, paljon nuoremman näköinen kuin nuori Nokkanen, aikoinaan keikarimaisessa, mutta nyt aikalailla rähjääntyneessä upseerin puvussa, ei näyttänyt kiinnittävän suurtakaan huomiota talossa olevaan sotamieheen. Ja mitäpä ihmeellistä siinä tosiaan oli: maailmahan oli sotamiehiä täynnä. Kaikki kävi hyvin. Hyvinkö? Sotamies Matti Nokkanen ei ollut siitä oikein selvillä. Liiankin sievästi oli kaikki mennyt sellaisen jännityksen jälkeen. Hän istui alakuloisena yksikseen, toisen miehen kadotessa nyt Kaijan huoneeseen, jossa hän niin äskettäin oli kokenut onnen hetken ja myöskin suuren järkytyksen kuin olisi polkenut miinaan: Kaijalla olikin mies... Lienevätkö hänen poskillaan nyt leikkineet nuo satumaiset hymykuoppaset...? Sitä hän ihmetteli ojentautuessaan pitkäkseen kapealle vuoteelle. Huolimattomasti repsottavan akkunaverhon rakosesta kiilui ja vilkutteli taivaan tähti, jouluyön tähti. * * * * * Matti Nokkanen, sotamies hamasta lapsuudestaan, jatkoi seuraavana päivänä matkaansa. Hyvästijättö Kaijan kanssa oli viileä ja vähäpuheinen, sillä tuo yllättävä, nuori aviomies oli läsnä siinä tilaisuudessa. Mutta hymykuoppaset Kaijan poskilla elivät ja värähtelivät entisellään... Kolonna lähti täsmällisesti, niin joulupäivä kuin olikin. Pureva tuuli puhalsi ja lunta oli kahlata asti. Mutta aura oli aukaissut tien. Vaunut vetivät hyvin ja kamiina lämmitti kodikkaasti. Matti Hokkasella oli nyt tupakkaakin, Kaijan illalla hänen taskuunsa tunkema laatikko, mutta silti hän tunsi itsensä ikäänkuin köyhemmäksi. Oli kuin hän olisi huomannut kadottaneensa jonkin vanhan säästön, jonka olemassaolo oli jo unohtunut, mutta joka sitten äkkiä oli johtunut hänen mieleensä... Tupakka kyti haikeasti ja Nokkanen yhtyi mielessään erään hölmön näköisen matkatoverin sanoihin, joka kylmissään tunkeutui kamiinan lähelle ja lämmitteli käsiään ja virkahti: — Meitä on petetty... Perillä Matti Hokkaselle osoitettiin korsu ja korsussa makuupaikka, niinkuin ne olisivat odottaneet nimenomaan häntä jo ajan alusta. Työpaikkakin oli tuttu: näköala yli lumen peittämän rämeen, jossa eroitti mustia väkälankoja, tuota sotahämähäkin seittiä... Kun hän seisoi siinä ensikerran, niin hänen mieleensä johtui, että hän itse asiassa oli se henkilö, josta sanomalehdissä kirjoitettiin: poikamme seisovat vartiopaikoillaan... Kaikki oli niinkuin jossakin muuallakin. Oli vain opittava miksi mitäkin kaveria nimitettiin. Sillä kullakin oli nimensä, vaikka samalla tavalla ne virnailivat ja noiduskelivat. He sanoivat jekuttavan, niinkuin ne kaikkialla sanoivat... — Mitä sitä sitten tehdään, kun sota loppuu? kysäisi eräs samanikäinen kaveri äkkiarvaamatta Hokkaselta, kun he lojuivat laverilla vierekkäin. — Loppuuko? epäröi Hokkanen yllätettynä. — Tottahan se joskus loppuu. Ei kai me ainakaan työtä tehdä. Muuta meidän on keksittävä, helpompaa, mielenkiintoisempaa... — En tiedä, sanoi Hokkanen. — Olen minä vähän ajatellut teollisuuskoulua, tunnusti hän sitten. — Veljeni on rakennusmestari... — Huihai! sanoi kaveri. — Liian vanhoja me ollaan kouluihin, eikä kuitenkaan kylliksi vanhoja. Kyllä heidän kelpaa: palaavat siihen, mistä lähtivätkin, parteensa... He vaikenivat. — Ho, eipä tämä vielä ole loppunut, sanoi Hokkanen. — Ja jos näyttää loppuvan, niin lienee parasta hypätä Syväriin... Kaveri vahvisti puhettaan jyrisevillä kirosanoilla, niinkuin Hokkanenkin. Se kuului tyyliin. — Tahi tottapa he johonkin vievät sittenkin, keksi kaveri lohdullisemman mahdollisuuden. — Vieneethän ne ovat tähänkin asti, eivätkä vielä, kertaakaan sellaiseen paikkaan, johon eivät leivän, tekijät olisi jo edellä menneet... Tämä oli vakavin keskustelu, mitä Matti Nokkasella oli ollut pitkiin aikoihin. Siinä paljastui heissä piilevä pelko, että he sodan loputtua olisivat orpoja, tarpeettomia... Mutta enimmäkseen he elivät nykyajassa: kävivät vartiovuorolla, saivat muonansa ja postinsa, kirjoittivat kirjeitä ja odottivat lomavuoroa. Niin samanlaista kuin harmaa sotilassarka olikin ja jalkarättien lemu kuivauslangalla korsukamiinan hohteessa ja nuhruiset korttipakat, joiden ääressä he kokoontuivat, niin se kaikki oli vain pintaa. Nuori Nokkanen alkoi saada vainua siitä asiasta. Pinnan alla piili ihmisiä, jotka tarkemmin katsellen erosivat toisistaan, niinkuin saman puulajin lehdetkin erosivat toisistaan. Sota ei ollut kaikille sama. Niinkuin se otti toiselta yläraajan ja toiselta alaraajan ja joltakin koko ruumiin, samoin se saattoi piilossa, ihmisen sisällä tehdä sitä ja tätä... Hän itse seisoi siinä näköjään virheettömänä, mutta hän epäili syvästi, että sota oli leikannut häntä pahasti: vienyt häneltä nuoruuden... Matti Nokkaseen vaikutti syvästi tutustuminen sotamies Jaaraan. Täällä oli olemassa eräs korsu, jota nimitettiin Pelihelvetiksi, sen vuoksi, että korttipeli oli siellä käynnissä lakkaamatta, yöt ja päivät, viikosta viikkoon. Sinne kokoutuivat kaikki pelurit, ne, jotka nousivat paikaltaan vain upporikkaina tahi rutiköyhinä, ja siellä kävi moni varovaisempi koettelemassa onneaan. Mutta kuuluisin kaikista pelureista oli sotamies Jaara. Väliin kerrottiin hänen voittaneen niin ja niin paljon tahi hävinneen sen ja sen summan, ennätysmäisen. Ja alituisena ihmeenä oli hänen sitkeä viipymisensä korttipöydän ääressä. Niin ja niin kauan hän oli taasen istunut yhtälillaa. Kaikki muut miehet vaihtuivat, mutta Peli-Jaara jaksoi aina jatkaa. Nuori, äskettäin saapunut Nokkanen kävi kerran katsomassa Pelihelvettiä ja Peli-Jaaraa. Karbiidilamppu paloi ja matala, rakoillut lautapöytä oli tehty sileäksi levitetyillä sanomalehdillä. Siihen lentelivät kortit selälleen, ristit ja ruudut, padat ja hertat. Ja kunkin pelaajan edessä oli salamyhkäinen reikäkortti, pelin selkäranka, jonka laitaa he silloin tällöin hermostuneesti nostivat ja kuikistivat. Heidän silmänsä elivät. He seurasivat jakajan liikkeitä, korttien peruuttamatonta lentelyä pakasta. Paitsi kortteja, pöydälle heitettiin myös rahaa, sileitä tahi perin rypistyneitä seteleitä, huolettomasti kuin roskapaperia. Kuului kummallisia puheenparsia: — Minä ratsaan! — Siihen täytyy runtata... Matti Nokkaselle tämä kaikki ei ollut ollenkaan outoa. Päinvastoin, missä kaksi tai kolme sotamiestä kokoontui siinä otettiin usein kortit esiin. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tuo sököpöytä, nuo uhkapelaajat, oli jollain tavoin mieleenpainuvin ja kaameinkin näky, mitä hän oli sotaretkellään nähnyt. He olivat tuossa, mutta voi aavistaa, että he olivat vajonneet aivan toiseen maailmaan, pelin maailmaan, joka oli häneltä kätketty... Kauhein katsella oli kuitenkin sotamies Jaara, Peli-Jaara itse. Hän oli tavattoman laiha ja kalpea pitkistä ruoanväleistä ja viikko- ja kuukausikaupalla kestäneestä istumisesta maanalaisessa korsussa. Ruokoton parransänki oli venynyt pitkäksi, takkuinen tukka peitti ohutta niskaa ja kädet, jotka ilmiömäisen näppärästi selailivat setelitukkoa tahi sahasivat korttipakkaa, olivat mustat liasta. Hänen silmänsä olivat hämärät, ilmeettömät, joskus ikäänkuin mielipuolimaisesti vilahtelevat. Hän näytti näkevän ja käsittävän vain korttilehtien kuviot ja silmät. Hänen ei sanottu virkkavan sanaakaan päiväkausiin. Kuiskailtiin, että se on istunut tuossa yhtämittaa kaksi viikkoa. Joitakin kertoja se on vähän syönyt, kun joku kaveri on kantanut ruoan paikalle, ja muutamia tunteja se on joskus nukkunut tuolla korsun pimeimmässä nurkassa. Hänen vieressään oli kenttäpullo, jossa oli jotakin mehua. Siitä hän maistoi joskus ja pelasi pelaamistaan. Sekava setelikasa hänen edessään paisui tai kutistui. Joskus sen oli nähty kokonaan loppuvan. Silloin hän sieppasi uutta rahaa saapasvarrestaan, housunliitingistä tahi taskustakin ja pelasi pelaamistaan. Nokkanen näki, että häntä tönittiin kylkeen. — Kuule! Vartio! Sinulla on vuorot... Näki, että hänen oli työläs herätä, käsittää. Hän käänsi näkyviin nuo nuoren Nokkasen mielestä kauheat kasvonsa ja hänen silmissään oli kärsimätön välähdys. — Hä? — Sinulla on vartio! — No, onhan siellä niitä viidenkympin miehiä... Hänen äänensä oli käheä, kuiskaava, haudantakainen. Hän lenoi näppärästi setelitukkoaan ja ojensi häiritsijälleen rahaa. Hän kuului maksaneen vartiovuoronsa rahalla pitkän aikaa. Hän maksoi viisikymppiä tunnilta. Hän oli jälleen vajonnut pelimaailmaansa. Hänen laiha, likainen, kalvakka, pörröinen, mielipuolimainen, kuuluisa hahmonsa oli nuoren Nokkasen mielestä kauhea katsella, surkea, säälittävä. Hän oli ikäänkuin huutomerkki: katsokaa, mitä sota on tehnyt ihmiselle! Sillä epäilemättä se oli sota. Nuo pelaajat olivat kaikki paenneet sotaa, nykyistä painajaisunenomaista elämää, korttipelin keinotekoiseen maailmaan. Mutta syvimmälle heistä oli vajonnut sotamies Jaara. Hän ei enää ollut mikään sotamies, ei mikään ihminen... Hänellä ei ollut enää nimeä. Hän oli riivattu. Hänessä asui pelin pahahenki... Nuori Nokkanen tiesi aina muistavansa tämän tilaisuuden yhtenä sodan kaameimmista näyistä: Peli-Jaaran hahmon syvällä maan uumenissa, karbiidilampun hohteessa, korttien läpsyessä ja seteleitten kahistessa... Ehkäpä tässä samalla piili jonkinlainen vertauskuva: noin maailman kansatkin olivat vajonneet suureen sotapeliinsä, eivätkä voineet irtautua, ei ennenkuin loppu oli tullut, kaikki pelattu, menetetty... Korsua sanottiin Pelihelvetiksi. Mutta sen jykevien otsahirsien alta johti ovi myöskin ulos. Ja kun nuori Nokkanen tuli väljän taivaan alle, oli hänen helppo hengitellä. Taivas oli musta. Tykin suulieska leimahti, jossakin etäällä jymähti ja aivan lähellä ratisi pikakiväärin nopea sarja. Mutta sota on joskus loppuva. Miten silloin käynee Peli-Jaaran? Pääseekö hän ylös helvetistään? * * * * * Näytti siltä, että hän pääsisi, vieläpä sodan kestäessä. Eräänä päivänä kerrottiin, että Peli-Jaara oli hävinnyt kaikki rahansa. Saapasvarsista, housunliitingistä, taskuista ei ollut löytynyt enää mitään, vaikka hän kuinka kopeloi. Kellot, kukkarot, sormukset ja puukot olivat painuneet saman tien. Silloin Peli-Jaara nousi nöyränä kuin haudantakainen haamu helvetistään ja paneutui nukkumaan ritsilleen. Kansa ihmetteli kuinka sanotaan, ettei voi olla pelaamatta, jos oikein perehtyy... Mutta saattoipas! Saattoi hyvinkin, kun raha loppui, raha ja rahanalainen. Nyt nähtiin, että itse Peli-Jaarakaan ei pelannut. Eräänä päivänä Matti Nokkanen näki Peli-Jaaran menevän vartiovuorolleen kuten muidenkin miesten. Hän oli peseytynyt ja parta oli ajeltu ja tukka leikattu. Hän oli yhä laiha ja kalpea ja silmät syvällä päässä. Mutta niissä oli nyt inhimillistä ilmettä. Voi käsittää, että hän näki muutakin kuin korttilehtien kuvioita, ymmärsi aivoillaan muutakin kuin parien ja sarjojen mahdollisuuksia... Mutta nuori Nokkanen epäili, tokkopa hän sittenkään lienee päässyt ylös helvetistään. Riivaaja ehkä uinui ilmi elävänä hänessä. Jonakin päivänä hän saa rahaa ja astuu alas helvettiin, ja jos onni on sellainen, niin pelaa pelaamistaan ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin sököpöydän, avopokan, ikuinen ympyrä. Kauhistavana oli Nokkasen mieleen jäänyt Peli-Jaaran hahmo syvällä korsussa karbiidilampun hohteessa. Uskomattomalta tuntui, että hän tuossa käveli vartiopaikalleen niinkuin muutkin miehet Siellä hän tähystää... Ettei vain esteissäkin sukeudu hänen silmissään korttilehtien pareja ja sarjoja... Sillä sotamies Jaaraan oli ryöminyt pelin pahahenki. Nokkanen näki, että hän näinä pakollisina pelipaastonsa päivinä oli hyvin levoton. Hän ei nukkunut paljoakaan. Kunnon sotamiehen uskomatonta unenlahjaa, joka tekee miehen kykeneväksi nukkumaan vuorokausikaupalla, ei oltu hänelle annettu. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään muitakaan harrastuksia, joilla täyttäisi ajan tyhjyyttä ja autiutta. Hän ei askarrellut puhdetöissä, kuten monet muut, eikä myöskään lukenut. Hän kuljeskeli ulkona ja pistäytyi pienillä vierailuilla korsuissa ja töpinässä asti. Hän saattoi puhella vilkkaasti monista asioista, enimmäkseen pahankurisena katisten kuin vitsarahe. Saattoipa hän jopa nauraakin pelitouhulleen ja nykyiselle kohtalolleen. — Uskovaisen ne tekivät! sanoi hän. Mutta hänen naurunsa oli teennäistä, ja puhuessaan sitä tai tätä hän näytti hajamielisesti ajattelevan kokonaan muita asioita. Siihen korsuun, jossa peli oli yhä käynnissä, Pelihelvettiin, hän ei koskaan pistäytynyt. Katselijana, takapiruna, hän ei näyttänyt voivan olla. Eräänä päivänä hän tuli Matti Nokkasta vastaan ja ehdotti niitä nimiään, että he vaihtaisivat saappaita. Niin tapahtuikin ja Nokkanen ihmetteli, että mitä Jaara sillä kaupalla tarkoitti, sillä epäilemättä hänen entiset saappaansa olivat sekä paremmat nähdä että lujemmat pitää, kuin ne, jotka Nokkanen oli noituen vetänyt jalkaansa sotasairaalan varastosta. Nokkanen näki hänen kokeillen pistelevän sormiaan saapasvarsien suihin niinkuin olisi sijoittanut sinne setelitukkoa, kuten hänellä pelatessaan oli tapana. Ehkäpä nämä saappaat olivat sopivammat tuollaiseen kukkarotarkoitukseen. Ehkä hän uneksi sinne sullovansa ohuita pohkeitaan vasten koko sen suunnan rahat... Tahi hän ei uneksinut eikä ajatellut mitään. Saappaan vaihto tehtiin vain siitä syystä, että jotakin olisi tapahtuvinaan, ettei päivä olisi niin tyhjä kuin se todella oli, varsinkin Jaaralle, joka oli karkoitettu keinotekoisesta pelimaailmastaan, joka näytti olevan hänen ainoa turvansa... Niin nuori Nokkanen ajatteli katsellessaan, kuinka Peli-Jaara sipsutteli tiehensä kevyesti kuin henkimaailman olento, vereksien saappaitten varret ohuissa säärissä avarina kuin mustalaisella muinoin. 8. Sotamies Niilo Jaara alkoi kirjoittaa tuhertaa kirjettä töhryisen pöydän ääressä, huonokuntoisen, suopamöykyillä kitatun karbiidilampun sähistessä ja tohahdellessa hänen edessään. — Heipä hei täältä! niin hän aloitti. Mutta tämän reippaan alun jälkeen jatko sujui kömpelösti ja puisevasti ja hengettömästi. Mitäpä oli oikeastaan kirjoittamistakaan? Eivätkä asiat kirjoittamalla paranneet. Hän oli jo puolittain päässyt siihen vakaumukseen, että tämä oli hyvä, tämä ero, johon aika antoi tilaisuuden. Vaimo, jonka kuihtumisen oireiset kasvot, hän vaivoin sai mieleensä, oli merkillisen etäinen, samoin kuin mökkikin siellä kylän laidalla, pienet pellot ja elukat, hevonenkin, jota siellä oli elätetty tyhjän panttina kaikki nämä vuodet. Ja samoin oli käynyt lastenkin, tytön ja pojan. Hekin olivat melkein kuin mikä tyttönen ja poikanen tahansa. Niitä juoksentelee joka kylän raitilla sellaisia... Sielläpä olkoot ja eläkööt, ajatteli hän väsyneesti. Saavatpa he sotakuukausipalkan valtiolta ja valtio lienee sentään vahvempi turva kuin joku Jaara parhaimmillaankin... Sillä hän hyvitti mielensä. Niin, oikeastaan tämä hänen vieraantumisensa mökistään ja omaisistaan oli alkanut jo rauhan aikana, vuosia ennen sotaa, jolloin hän kulki savotoissa hevosineen ansaitsemassa. Se oli hänestä mieluista ja mielenkiintoista elämää. Siellä hän oli aloitellut korttipeliäkin ja vähitellen alkanut siihen perehtyä, kunnes hän täällä, tässä asemasodassa, oli alkanut pelaamalla pelata... Kuten hullu! tunnusti hän mielessään. Sillä hän tiesi olevansa pilalla, auttamattomasti. Mutta väliäpä sillä. Hänellä oli sellainen mielikuva, että joskus hän lopettaa, jonakin komeana hetkenä, kun hän on lyönyt kylmäksi kaikki peliveikot, kun heidän rahansa ja kellonsa ovat kaikki hänellä, aivan jokaiselta kortinpelurilta niin kaukaa kuin ääni kuuluu. Silloin hän nousee ja haukottelee, että ei kai sitä voi pelata, kun ei ole kumppaleita... Silloin hän lopettaa. Mutta siihen mennessä hän eli vain pelissä. Nytkin, kirjoittaessaan tätä puisevaa kirjettä vaimolleen, hän kaiken aikaa näki mielensä silmällä korttien lentävän. Hänellä oli värisarja, tyvestä, ja vastapelaajalla samoin, mutta pienempi. Hän kuuli vastapelaajan kiusautuneen äänenkin! — Minun on pakko katsoa... Ja Jaaralla oli reiässä se kortti, mikä pitikin, aina hänellä oli... Käytännöllisessä, ilmissä tapahtuvassa pelissä ei aina ollut. Eipä hän tässä muuten niin kituisikaan, vaan istuisi ja pelaisi ja odottaisi aikaansa. Sillä se voi tulla tupsahtaa milloin tahansa, tuo tuurien tuuri, jonka jälkeen hän lopettaa... Sillävälin oli sotavaltio isänä hänen perheelleen, ja voi helposti uskoa, että se oli hyvä ja varakas isä. Jaara voi huoletta pelata. Täytyihän täällä miehen joutaa kaatumaankin... Peli-Jaara sentään vielä kirjoittaakin, mikä kuolleilta ei käy ollenkaan. Paljon hänellä ei ole sanomista. Kunhan nyt tulee mainituksi, että heipä hei, täällä ollaan! Ja saaneeko tuota paljon sanoakaan? Joillekin on tullut ikävyyksiä sensuurin takia... Mutta sitten hänen ajatuksensa jotenkin pysähtyy siihen kotona olevaan hevoseen, joka seisoo tallissa melkein tyhjän panttina odottamassa, että Jaara tulisi ja aloittaisi ajot ja tienestit. Eukko on joskus kirjeissään valitellutkin, että hänelle on sen hevosen ruokkimisessa paljon vaivaa, eikä hän kykene sitä ajamaan ja hallitsemaan. Selvä tapaus! jysähtää Niilo Jaaran mielessä. Se on myytävä. Hän kirjoittaa nyt aika ripeästi, sujuvasti ja epäröimättä. Naapurin mies, joka on sillä hevosella joskus ajellut omiaan ja Jaaran ajoja, on sitä riiaillut ostaakseen. Myyköön eukko sen siis pois. Rahalla saa polttopuutakin paremmin kuin akkain ajolla. Ja mitäpähän tarvitsee, jos sotakuukausipalkka ei riitä. Ja hevosen ruoat säästyvät toisiin tarkoituksiin. Sitäpaitsi hevoset ovat nyt hinnoissaan. Selitettyään nämä asian hyvät puolet Niilo Jaara lisäsi, että itselleen isännälle on oitis lähetettävä noista hevosenhintarahoista viisituhatta markkaa, jonka hän tarvitse pieniin liikehommiin... Tähän päästyään Niilo Jaara ajatteli, että hän olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa koettavansa niillä onneaan korttipelissä. Sillä tässä kohdassa eukko on naurahtava ilkeästi, että kyllä ne hommat tiedetään: korttipeliin se rahaa tarvitsee, Niilo riepu! Onhan sille toki tiedot toimitettu, niinkuin maailma on hänellekin tiedoittanut eukon elämästä, että se olisi ikävissään pitänyt muita, toiskielisiä, joita on tarjolla... No, Jaara ei siitä paljon perusta, ja sitäpaitsi maailma puhuu paljon perättömiä. Peli lienee lisäksi ottanut hänet haltuunsa siinä määrin, että kaikki muut himot ovat ikäänkuin kuolleet. Hän muistaa eukon ilkeilleen lomalla, ettei mokomasta miehestä ole enempää iloa kuin ristikuninkaasta tahi ruutusotamiehestä... Moisesta oli Niilo Jaara saanut kyllä yhä enemmän yllykettä vajota pelimaailmaansa. Mutta hevosen eukko tulee kyllä myymään, koska se vähentää töitä ja antaa rahaa käteen, rahaa, jota se kyllä mielellään käsittelee. Ja kukapa ei käsittelisi. Ja tuskinpa se uskaltaa olla lähettämättä miehensä pyytämää summaa. Sen verran sillä täytyy olla kunnioitusta Niilo Jaaran selviä käskyjä kohtaan niiltä ajoilta, jolloin isäntä oli kotona mökissään... Niilo Jaara oli melkein hyvällä mielellä sulkiessaan kirjeen. Oli taasen toiveita, että hän pääsee elämään. Sopii taasen yrittää ja rouvimmasti, eikä aivan arkaillen kuten jollakin hullulla palkkasatasella, jolla saattaa heti häätyä nousemaan... Näissä hyvissä toiveissa hän sitten sieti jokseenkin hyvin runsaan viikon odotusajan. Hän käveleskeli pitkin korsualuetta, eikä hänen äänensäkään nyt katissut niin pahankurisesti kuin vanhankansan vitsarahe. Rahalähetys tuli kuin tulikin ja saman päivän iltana Peli-Jaara astui alas Pelihelvettiin, jossa ikuinen sökökierto kulki kulkuaan. Hän pyysi, että hänellekin annettaisiin kortti ja pääsi vanhalle paikalleen. Ja niin se oli taasen alkanut. Peli-Jaara pelasi pelaamistaan, välistä viikkokausia yhtälillaa, maksaen vartiovuoronsa rahalla ja nukkuen ja syöden ihmeellisen vähän. Toisinaan, pelin laimetessa, hän hoiperteli ulos ottaakseen, muutamien vuorokausien perusteellisen levon, peseytyäkseen, ajaakseen partansa, syödäkseen kunnollisesti. Pelin äärestä hän lähti lomalleen ja pelin ääreen hän palasi. Onni vaihteli, mutta aina rahat riittivät. Välistä hänen avarat saapasvartensakin olivat setelinresuja täynnä. Hänen näppärät, nopeat, liasta mustat sormensa sivelivät silloin saapasvarsia, sivelivät naarmua, jonka kuula oli joskus pyyhkäissyt. Niin meni talvi, jolloin ensimmäiset rauhanhuhut liikkuivat ja pommituslaivueet jymisivät Koti-Suomen kaupunkien yllä ja pommit putoilivat ja vain mustat rauniot jäivät paikalle, jossa ennen oli ollut jotakin muuta... Kortinpelaajatkin voivat välistä ihmetellä, lieneekö rauha tosiaan tulossa. Mutta he päättivät, että mitenpä Suomi sen tekisi: vävypoika ei anna tehdä rauhaa... Peli-Jaarassa ne puheet eivät herättäneet mitään mielenkiintoa. Hän seurasi kiiluvin silmin kortin juoksua ja oli kauhea katsella, laihana, likaisena, parroittuneena, kummitusmaisena... Hän eli omassa pelimaailmassaan, odotti hetkeä, jolloin hän olisi voittanut kaikki, eikä peliveikkoa näkyisi kääntyisipä hän mihin suuntaan tahansa. Mutta sellaista suurta hetkeä ei näyttänyt tulevan pelihelvetin pelissä enempää kuin maapallon sodassakaan... * * * * * Kevät tuli ja lumi hupeni olemattomiin ja tulvavesi hulvehti ampumahaudoissa, ja korsuissa oli ikävän kosteata. Pelihelvetissä kirottiin, kun katosta pisarteli pöydälle ja uusille korttilehdille. Mutta maa kuivui nopeasti. Eräänä päivänä pelaajat nousivat tummasta korsustaan ja jatkoivat peliään erään avonaisen montun pohjalla. Taivas oli ihmeen sininen, valon runsaus hämmästytti, lehtipuiden uusi vihreys melkein kiusasi silmiä ja maasta tunki näkyviin hyvin, hyvin vihreitä ruohonpiikkejä. Leuto tuuli kuljetteli kesän mainioita hajuja, ja joskus kuului lintujen elämäniloisia ääniä. Pelaajat tuskin huomasivat tätä kaikkea. Ainakin Peli-Jaara heidän keskellään oli täällä väljän taivaan alla entistä kauheampi katsella. Hän oli kuin henkimaailman karkuri. Hänelle oli olemassa vain peli, korttilehtien maailma... Tuli hetki, jolloin pelaajatkin pörhistelivät korviaan, jolloin kaikki näyttivät aavistavan, että uusi vaihe oli edessä, kynnyksellä. Vihollinen oli aloittanut suuren hyökkäyksen ja murtanut linjat. Vain Peli-Jaara ei näyttänyt kiinnittävän näihinkään uutisiin vähäistäkään huomiota. Oli kuin hän olisi kuunnellut tietoja Kiinanmaassa tapahtuvista hyökkäyksistä ja torjuntavoitoista. Hän pelasi, sillä peli jatkui kuitenkin järkähtämättä, olivatpa uutiset millaisia tahansa. Ja peliä houkkamaisen näköinen Niilo Jaara hallitsi hyvin, kokeneen pelaajan kaikki huomioon ottavalla oveluudella. Hänellä oli nykyään onnea. Saapasvarsissa, housunliitingissä ja taskuissa oli paljon rahaa. Mutta määränpää, täydellinen voitto, kaiken vastustuksen loppuminen, joka lienee yhä kangastellut hänen mielessään, oli yhä saavuttamatta. Aina löytyi pelaajia vaikka jo vähemmän ja ikäänkuin hajamielisiä, muita asioita mietiskeleviä. Vain peliä, eikä mitään muuta kuin peliä, ajattelevalla Jaaralla oli onnea heidän seassaan. Mutta tuli päivä, jolloin aavistettu muutos, sotilaallinen tappio Kannaksella, alkoi vaikuttaa heidän kohdallaan. Pelaajatkin nousivat montustaan ja silloin vasta oikein kävi ilmi, kuinka täydelliseksi tontuksi Niilo Jaara oli pelannut itsensä. Hän näytti aivan avuttomalta, kun kortteja ei enää jaettu ja pakat oli pistetty taskuun. Hän tollotti silmät pyöreinä päässä, mutisi jotakin itsekseen ja vain vaivoin hän näytti saavan sen verran aikaan, että järjesti rahansa saapasvarsista, housunliitingistä ja taskuista parempaan korjuuseen leipälaukkuun. Siitä lähtien häntä ei pidetty oikein täysipäisenä. Kuontuipa hän kuitenkin riviin, kun lähdettiin, kun suuri perääntymismarssi alkoi. Heikkona, horjuvana, varjon kaltaisena, kuin henkimaailman karkulaisena jaksoi hän ihmeen sitkeästi seurata mukana. Reppu ja kivääri painoivat hänet kumaraan kuin joulupukin ja saappaat hölskyivät hänen jaloissaan ja hankasivat ihon rikki. Hän ei näyttänyt kuuntelevan eikä käsittävän toisten rähinää ja hammastelua: nytkö ei enää seisotakaan Syvärillä ja otettiinkohan sitä Äänisen aaltoa ollenkaan ämpäriin, niinkuin Tiltu kuuluu neuvoneen. He viisastelivat, että eipä niitä strategisia rajoja, hyviä tappelupaikkoja, edes kokeiltu, vaikka niille niin uhosta pyrittiin. He kyselivät, mitä vartenhan se Suomi köyhyydessään kävi tänne tiet ja temppelit tekemässä... Niin he ääntelivät marssiessaan ja pieni, arvosteleva ihmettely tuntui tekevän hyvää ja elähdyttävän heitä. Vain sotamies Jaara marssi haamun hiljaisena, sitkeänä kuin varjo. Kun lentokoneet hyökkäsivät marssikolonnan kimppuun aamun kajossa ja useampi sydän vapisi, nytkö tuhon piti tulla, nyt, kun sodan loppu jo epäilemättä alkoi häämöittää, niin Peli-Jaara istui mättäällä sankarimaisena kuin hullu ainakin ja riisui saappaita jaloistaan. Kun sitten jälleen lähdettiin liikkeelle, niin huomattiin Jaaran esiintyvän avojaloin tiellä. Naapurit kyselivät, onko Sökö-Jaara jo sökötellyt saappaansakin, ja Jaara vastasi sävyisästi, että kengät vihasivat jalkoja, joten hän jätti ne. Siellä ne olivatkin tien vieressä, toinen kumollaan ja toinen pystyssä, ja siihen ne jäivät. Sotamies Niilo Jaara jatkoi matkaansa, läpsytellen avojaloin Aunuksen tietä, josta harmaat pölypilvet kohoilivat kolonnain marssiessa kotimaata kohti. 9. Saappaat lojuivat tienohessa koko pitkän poutaisen päivän, toinen pystyssä, toinen kumollaan. Aurinko lämmitti niitä kovin ja ne olivat tien tomusta harmaat. Mutta illan hämyssä ajoi pitkä hevoskolonna tietä myöten ratisevin rattain. Erään kuorman päällä istui sotamies Väinö Lehto, pitkä ja musta mies, jolla oli alituisena tapana katsella ympärilleen vilkkain, nopein silmäyksin, mies, jolle varmasti olisi tullut ikävä, jos häntä olisi kuljetettu pussi päässä tietä pitkin. Ja vaikka, kuten sanottu, oli jo illankuhjo, niin sotamies Lehdon aina etsivä silmä äkkäsi tiensivussa tuon pystyssä törröttävän saapasvarren. Hän hyppäsi alas kuormalta, sieppasi mukaansa pelihullun Jaaran jättämän kenkäparin, kiipesi takaisin kuormalleen ja alkoi tarkastella saalistaan. Vielä käyttökuntoiset saappaat ja sopivan kokoisetkin. Lehto hihkaisi naapurilleen, että tässä nähtiin, kuinka hän oli Herran kanssa liitossa, koska hänelle annettiin kengätkin kuin kaarneen kantamina... Hänen toinen saappaansa, laho ronttonen, oli nimittäin aamulla murtunut melkein poikki, ja hän oli vahvistanut sen tilapäiseen kävelykuntoon rautalangalla. Mutta nyt hän voi vetäistä mitä melkoiset saappaat koipiinsa ja sulloa entiset johonkin rakoon kuormassaan, joka sisälsi kansliatarpeita. Ja sotamies Väinö Lehto ei voinut lakata ihmettelemästä, miksi niitä paperinresuja raahattiin sellaisia määriä mukana. Eihän paperi paukahda... Kolonna marssi onnellisesti yön hämyisen ajan ja pitkälle kirkasta päivääkin. Väinö Lehto silmäili nopein näkevin katsein taakse jääviä maisemia ja ajatteli, että sinne häipyy Suur-Suomi. Se oli liian valtava luu purtavaksi meikäläisen hampaille... Lentokoneiden kaukainen hyminä piti tuon tuostakin jännitystä yllä. Ei ollut koskaan sanottu, milloin ne jyrähtäisivät päälle sellaisella pauhinalla, että taivaan luuli repeävän, ja muodostaisivat tästä muuten mukiinmenevästä paluutiestä oikean Golgatan tien... Mutta sellaista ei sattunut. Päiväsydämeksi leiriydyttiin erääseen metsikköön ja seuraavan yön hämyssä koko kolonna lastattiin junaan eräällä asemalla. Puhuttiin, että rykmentti oli jo heitetty reiän tukkeeksi sinne suurelle sotatanterelle. Kolonna seurasi nyt perässä. Sitten juna jyrräsi eteenpäin ja tuntui kaiken aikaa liian julkiselta olopaikalta. Kesäinen taivas avartui valkeana ja milloin tahansa voisi sinne ilmestyä parvi lintusia, jotka visertävät pienen värssysen... Eräässä pysähdyspaikassa he saivat sitten kokea hävittäjien hyökkäyksen. Pommeja ja konekivääritulta. Hetken aikaa tuntui siltä, että kaikki on lopussa, koko sota. Mutta kun se oli ohi, niin selvisi, että oli tullut vain muutamia vainajia ja haavoittuneita niin miesten kuin hevostenkin keskuudessa. Juna oli kyllä kurjan näköinen. Laudanräippiä repalehti joka puolella ja kokonaisia seiniä oli sinkoillut irti vaunuista. Mutta veturi oli ehjä ja pienten korjaustöiden jälkeen lähdettiin nilkuttamaan eteenpäin. Sillä matkalla sotamies Lehto näki ensikerran kansan vaeltavan pois sodan jaloista, näki maantien täyteisen lauman ratisevia rattaita ja levotonta, ammuvaa karjaa. Naisia ja tyttösiä ja poikasia tarpoi avojaloin maantien ravassa. Oli alkanut sataa vuorokausikaupalla, oli pilvistä, tuulista ja synkeätä. Mutta sotamies Väinö Lehto oli samaa laatua kuin useat näistä vaeltajista: ei kannattanut rasittaa sieluaan sodan synkeyksillä ja tylsyyksillä eikä pimeyden peitossa olevalla tulevaisuudella. Mikä tapahtui, se tapahtui. Hänen mielensä oli reipas ja reipas mieli on paljon nykymaailmassa. Siitä maksettaisiin paljon, jos se joutuisi myytäväksi... Tuon karjatytön nauru kylmässä sateessa, paljaat sääret polviin asti ravan peitossa, se helisi kuin kourallinen muinaisajan kultarahoja... Ja sotamies Lehto lauloi hevosvaununsa ovella: jos rikkautta... saanut mä perinnöksi en, niin sainhan lahjan suuren, sain mielen kevyen... Hän mietiskeli, että laulakoon aika lauluaan. Jo vanhat sanoivat, että arka noita säikkyköhön, viittä kuutta hallavuotta, seitsentä sotakeseä... Kuolema, se niittää aina, rauhankin aikana. Mutta kokonaista kansaa ei niitä mikään. Se ei kuole koskaan. Se kahlaa halki minkä myrskyn tahansa... Lehto puhutteli eräällä asemalla vanhaa inkeriläistä ukkoa, joka ei tykännyt kolhoosista. Ukko sanoi pitävänsä Suomesta, maasta, jossa kukin saa elää niinkuin haluaa... — Satuitpa hyvään maahan lopultakin, äijäseni, puheli Lehto. — Elelehän vain miten päin miellyttää! Me tässä vielä vähän sotia ropsimme... Niin sotamies Väinö Lehto painui kolonnan matkassa Karjalan maanteille ja näki autiot kylät, joiden omituisen tunnelman uskoi iäksi jäävän mieleensä. Kerran hän näki villissä metsässä patsastelevan komean kukon, epäilemättä sotapakolaisen rattailta jätetyn tahi karanneen kukon, joka orpoudessaanko oli säilyttänyt ylvään upseerinryhtinsä. Tämäkin oli Väinö Lehdosta jollakin tavoin mieleenpainuvimpia näkyjä sotien ja kansainvaellusten maailmassa... Melkein lakkaamatta jymisivät tykit rintamalla päin ja toisinaan niiden pauhu yltyi hellittämättömäksi ukkosen vyöryksi. Lentokoneitten rukit hyrisivät myöskin ahkerasti. Maanteillä kävi sodan tavallinen liikenne: ammuksia ja muonaa vietiin, haavoittuneita ja kaatuneita tuotiin. Täysinäisiä vaunuja sodan satoa... Sellaista liikennettä hoiteli sotamies Lehtokin rattaineen ja hevosineen jossakin huonolla syrjätiellä, mihin autoilla ei ollut asiaa. Hän ystävystyi hevosen kanssa, viisaan eläimen, joka osasi lyöttäytyä matalaksi, silloin kun ajajakin painautui maahan kranaattiryöpyn tullessa. Häntä säälitti tuo nöyrä elukka ja hän huomasi odottavansa vastausta puhellessaan sille, että kyllähän se, polle, rauhan aikana pelloilla, vaikka ikävä olikin, oli mukavakin... Niin kului kesä kulumistaan. Kärpäsarmeijat surisivat päivisin, ja öisin, lauhassa pimeydessä, alkoi soitella sirkka. Kansa odotti uutisia ja niitä sille alettiin antaakin. Valtion päämies vaihtui ja tulivat aselevon ja välirauhan päivät. Hieman ällistelevä sotamies huomasi, että oli tehty rintamanmuutos ja vaihdettu aseveljeäkin. Ei enää uhoteltu, että vielä ne ryssälle pannaan päitset päähän, vaan puhuttiin siivosti Neuvostoliitosta... Eräänä päivänä sotamies Väinö Lehto oli jälleen sotilaskuljetusjunassa matkalla pohjoista kohti. Siellä oli nähtävästi tekeillä uusi, sievä sota äskeistä aseveljeä, vävypoikaa vastaan. Sillä tämä ei ollut noin vain lähtenytkään, vaan räjäytteli siltoja ja tuohusteli kyliä palamaan. Jollakin asemalla juna seisoi pitkän rupeaman ja siellä Väinö Lehto, joka mielellään katseli ympärilleen ja puhutteli kaikkia ihmisiä, tuli tutustuneeksi muutamaan sotamies Ahveneen, joka etsi yksikköään lomansa jälkeen. Hän oli ollut niin sanotulla evakoimislomalla. Tuo vähänläntä mies, ruskein, viiruisin, ilmeettömin naamoin, kertoi elämän hänen kohdallaan olleen nykyvuosina yksitoikkoisen vaiherikasta. Talvisodassa hänen mökkinsä poltteli suomalainen tehdäkseen ryssälle kiusaa. Tämän sodan aikana hänelle sitten rakennettiin niin sanottu asevelitalo. Mutta ei sitä taloa paljon saatu asutuksi. Jo edellisenä kesänä sai perhe siitä muuttaa partisaaneja pakoon ja nyt tuli sama juttu. Lisäksi saksmanni polttaa käräytti sen uuden mökinkin, asevelitalon, tehdäkseen kiusaa ryssälle ja suomalaiselle... Mitäpä toinen sotamies voi muuta tarjota kuin huonoa lohdutusta, että kyllä tässä vielä asutaankin, jahka näiltä sotatoimilta joudetaan. Ja lisäksi kessuja piippuun, Karjalan maasta evakoituja, pikaisesti kuivattuja, niin korean vihreitä tupakoita, että niitä nimitettiin keisarinvihreiksi. — Mutta toiset ovat asuneet kaiken aikaa, sanoi Ahven ja katsahti vaurasta kylää kuin syyttäen. — Mitä nämä sodasta tietävät? — Aina ne siitä toki kuulevat puhuttavan, sanoi sotamies Väinö Lehto ja alkoi sulloa piippuunsa samaisia keisarinvihreitä. Sotamies Ahven siirtyi muihin asioihin. Hänelläkin oli tarkat silmät, jotka näkivät kaiken, vaikka eivät näyttäneet katsovankaan. Hänen huomionsa oli kiintynyt Lehdon saappaisiin. — Siinäpä on tutun näköistä kuolleen nahkaa, puheli hän. — Taitavat olla vanhat palvelijat. Ovat kuin ovatkin. Tuossa on kuulan raapaisema, mutta tuota korjattua rikkeintä syrjässä ei siihen aikaan ollut... Ja muutenkin niitä on aika leikannut... — Pidettävä pehmenee, sanoi Lehto. — Satuin näkemään nämä Aunuksessa tiepuoleen paiskattuina... — Minä aikoinaan nykäisin ne viime henkensä haukkoneen jaloista, selitti Ahven. — Niin, moni on menettänyt ainoansa ja taitaa vieläkin menettää. Mutta se kuulunee juttuun... He erosivat, sillä sotamies Lehdon juna oli lähdössä. * * * * * Väinö Lehto ei ollut enää sotamies. Hänet oli kotiutettu. Mutta hän oli yhäkin sotamiehen saappaissa, harmaissa sarkahousuissa ja sillapuserossa. Eikä hänellä juuri entisiä siviiliajoilta säästyneitä vaatekappaleita ollutkaan. Alaikäiset jälkeläiset olivat sotavuosien mittaan pitäneet ne, joko semmoisenaan tai pienennettyinä. Vaivoin oli löytynyt lippalakin reuhka päähän. Kotiutetun ensimmäiset päivät tuntuivat vähän oudoilta. Oliko se tosiaankin lopussa? Eikö ollut enää missään odottamassa »miestä, joka ohjaisi edelleen?» Nyt Väinö Lehto seisoi syksyisellä peltoaukealla lapioon nojaten, pitkänä ja mustana. Sillä hänellä oli peltoa ja talorähjä nimissään erään kylän laidassa ja vaimo ja lapsia. Hänen aikomuksensa oli lapioida auki umpeen painunut oja. Mutta hän oli niin kauan ollut osanen jostakin suuremmasta, että hänestä tuntui oudolta, kuinka hänet oli heitetty siihen aivan yksin lapioineen, että oli täysin hänen oman harkintansa varassa avaako hän esimerkiksi nämä ojat vain heittää ne silleen. Tuntui ikäänkuin siltä, että häneltä puuttui yhteyksiä oikealle ja vasemmalle... Onneksi naapuri kulki siitä ohi ja tervehti ihmeissään, että onpa mies kotiutunut ja työkaluako on muutettu... Väinö Lehto oli mielissään naapurin saapumisesta. Hänellä oli vuosikausia ollut aina tarvittaessa puhekaveri tai kuuntelija, niin että oli tuntunut rasittavalta seisoa siinä aivan yksin keskellä aukeata... Hän puheli, että ojat ovat painuneet umpeen sillä aikaa, kun hän on ollut maata puolustamassa ja valloittamassa, etsimässä strategisia paikkoja ja piirtämässä miekalla rajaa... Nyt pitäisi veden päästä lirisemään aika vauhtia... Niin, naapuri arveli, että olisi voinut olla parempi, jos olisi kaivettu vain näitä pellonojia, eikä muita hautoja... Väinö Lehto luuli, että sota oli täytynyt sotia. Ei siitä sivu päässyt. Ja suotta oli pelätä, että kaikki veri ja vaiva oli mennyt turhaan, suonsilmään. Muutos siitä seurasi maailmaan, elämän muutos... — Muutos? Niin, veroja ja luovutuksia! Siihenpä vain sinutkin reuhauttivat takaisin pellollesi... Miten se kaivaminen tuntuu muuttuneen? — Ei nyt hätäillä, sanoi Väinö Lehto. — Vitkaan se viljakin itää. Sitäpä minäkin lienen tässä haikaillut: konetta, hulluajussia kaivamaan, oja-auraa... Tämä oli koneitten sotaa ja turha niiden on antaa olla rokulissa rauhankaan aikana. Minä näin siellä savotassa sellaisen tientekijänkin, ettet sanomalla usko. Se kun jylläsi, niin pois vain tieltä kymmentuumaiset petäjätkin ja mökin kokoiset kivet! Voi, taivahinen! Oli sillä kärsä! Sellainen kun pannaan pellon tekoon, niin siinä tulee jälkeä... — Saat uskoa, ettei se meille kaiva! — Kaivaa, kaivaa se meikäläisellekin, kunhan saataisiin vain voima jylläämään rauhan töissä, niinkuin sodassakin... Naapuri meni menojaan ja vasta kotiutettu Väinö Lehto alkoi kaivaa käsilapiollaan, haaveillen isommista työkaluista, joita pian nähtäisiin maisemassa. Oja aukeni hiljoilleen myöskin vanhankansan lapiolla. Mutta hetken kuluttua Väinö Lehto alkoi kohotella koipiaan ja tarkastella hänelle jääneitä valtion saappaita. Ne vuotivat ja jalat kastuivat. Ihmekös tämä! Alunperinkään ne eivät olleet etunokan vesikengät ja sitten ne oli vetäisty senkin seitsemänlaiseen jalkaan ja niillä astuttu monenmoiseen paikkaan. Niillä oli hyökätty ja oltu asemissa ja peräydytty. Nyt, melkein loppuun käytettyinä, ne olivat joutuneet pellolle, rauhan töihin... Niistä ei ollut täällä isoakaan iloa: jalat kastuivat. Melkoinen ihme oli kuitenkin, että raskaita maatöitä tekevä ihminen nyt seisoi noissa sotasaappaissa... Väinö Lehto polkaisi jälleen lapion maahan. Antaapa koiven kastua! — Annettiin sen siellä jossakin kastua koko ruumiinkin, jos näytti, että rautaa on liikkeellä... Jos saappaat eivät ole häävit, niin miten lienee käynyt saappaan pitäjällekin... Kuluneita ovat molemmat... Oja avautui. Suoraa ja sievää siitä tulikin. Vesi turskahteli saappaissa, ja Lehto selitti sivu kulkevalle naapurille, että kengät vähän oudostelevat, kun ovat ensikertaa oikein tosihommissa, leipätöissä.. . Sillä entinen sotamies Väinö Lehtokin oli niitä miehiä, jotka kyllä osaavat avata suunsa ja selittää asian parhain päin.